The Project Gutenberg eBook of Onni maallinen This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Onni maallinen Murhenäytelmä Author: Lauri Haarla Release date: March 5, 2025 [eBook #75535] Language: Finnish Original publication: Porvoo: WSOY, 1921 Credits: Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ONNI MAALLINEN *** ONNI MAALLINEN Murhenäytelmä Kirj. LAURI HAARLA Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1921. HENKILÖT: ZENOBIA, Palmyran kuningatar. Athenodorus, hänen 16-vuotias poikansa. LONGINUS, filosoofi. KLEANTES, kreikkalainen kuvanveistäjä. ELISA | TADMAR | hovinaisia. CHARISBE | NIMROD, neuvonantaja. GESER, kristitty saarnaaja. TAURUS, goottilainen päällikkö. LANKHA, Athenodoruksen hoitaja. KÄTYRI. Kansaa, sotilaita, paimentolaisia, orjia. Tapahtuu Palmyran keitaalla Tadmorin kaupungissa. I NÄYTÖS. Näyttämö: Tadmorin kuningaspalatsin terassi. Vasemmalla palatsin pääty, josta merkkinä pari pylvästä, porrasaskelmaa ja taempana torniulkonema akkuna-aukkoineen. Vasemmalla taka-alalla terassia ympäröivän kivikaiteen ulkoilemasta kapeat portaat linnanpuutarhan sisäpihaan sekä leveät portaat oikealle suureen puutarhaan, josta kohoo näkyviin pari raskain lehdin taipuvaa puuta, antaen aavistuksen puutarhan runsaudesta ja vanhuudesta. Kaide päättyy porrasaakkojen kohdalla tarullisiin petokuviin. Taka-alalla punainen telttakatos upeine pöytineen. Tausta viettää kaupunkia kohti, joten taka-alalla kiertävän kaiteen yli kohoavat vain parin puun värikkäät latvat, jättäen näkyviin kaukana taustalla loivaa rinnettä ja muutamia sen pieniä, rappeutuneita savimajoja. Athenodorus, 16-vuotias nuorukainen, lievästi nojaten hoitajaansa, astuu vasemmalta, palatsista. Pehmeän viitan on hän kietonut hintelän ruumiinsa ympäri, joten tuskin huomaakaan, että vino ja hieman käyristynyt selkäranka rikkoo ruumiin säännölliset muodot. Vain sisäänpainunut rinta ja kalvaat kasvot osoittavat nuorukaisen sairautta. Mutta hipiä väreilee puhtautta ja silmät kauniita, alituisia mietteitä. Ne näyttävät janoavan tuhat kertaa enemmän kauneutta kuin maa voi antaa. Siksi myös melkein lapsellinen kärsimättömyys viipyy alituisesti terveiden huulien ympärillä, jotka hehkuen julistavat voittoa kaikesta sairaudesta. Lankha, hänen hoitajansa, orja kaukaiselta saarelta, näyttää olevan jättiläissuvun alennettu jälkeläinen. Valtavat hartiat ovat kuin raskaan kuorman alla kokoon lysähtäneet. Niin on ruumiin jättiläisyys muodostunut yläruumiin suhdattomaksi leveydeksi. Otsa laskehtii raskain poimuin silmien ylle, mutta hyväntahtoinen ilme silmissä ja suun ympärillä lieventää kasvojen synkkyyttä. LANKHA: Kuink' onkaan kirkas aamu, ihmett' aivan — —. ATHENODORUS: Vain onni ihmett' on! Tää kirkkaus on autiutta vain, ja armahampi yö unelias on, jos päivä tää ei untain viimeöistä todeks näytä. LANKHA: Niin kaunist' unta näitkö? ATHENODORUS: Kertoa jos punastumatta saattais unen ihmeet, nuo kiihkot, tuskat, lemmenhoureet kaikki, joit' aamu riettaiks väittää, tietäisitpä: Elisa tummin käsivarsitaipein ja kultahipiöin mua houkutteli — — LANKHA: Uneksi noin ei kaunis uni jää. ATHENODORUS: Jos ennen muita hyvää huomentain Elisalle saan toivottaa, sep' oisi kai ennusmerkki hyvä? — Niinhän, Lankha? LANKHA: Niin varmaankin. — Puutarhaan tuonne, prinssi. Lomitse lehväin kuultavain siell' onni kuin silmä hunajainen kurkistaa. (Astuvat pääportaita kohti, kuuluu naurua ja huudahduksia.) ATHENODORUS (levottomana): Keit' ilakoi tuoll' alahalla? LANKHA (kaiteen luota) Siellä Charisbe neito on ja kaunis Tadmar. — ATHENODORUS (tuskaisesti arastuen): Ei sinne, ei! Pois — varjokkaille teille. (Kääntyy vasemmalle, mutta vastaan astuu Nimrod. Tämä on iältään vanhuuden ja miehuuden rajalla. Vanttera ukko. Pää pyöreä, tukka tiheä ja lyhyt, niska vankka, kuten lyhyt vartalokin. Siitä merkillinen mies, ettei kukaan voi nähdä hänen katsettaan, koska hän aina tuijottaa viistosti eteensä maahan eikä luo silmäystäkään puhuteltavaan. Kävelee mielellään käsi selän takana ja antaa neuvonsa kuin itsevaltias käskynsä. — Tervehtii prinssiä roomalaiseen tapaan.) NIMROD: Tää huomen sulle kultaa helkkyköön ja viisautta. — Aika vyöttelee jo varttas miehuudella, valtikan sun kätees kohta painaa. Marsin tikka nyt pimennoissa kelohonkaa hakkaa ja sotaa ennustaa. — Tää mielees paina, on tarvis sankareita —. (Prinssi tuijottaa Nimrodiin kuin vasten kasvoja lyötynä. Nimrod katsoo kysyvästi.) LANKHA (selittäen): Prinssi sairas on öisen painajaisen vuoks —. NIMROD (rypistää kulmansa): Puutarhaan siis käykää. Hereill' on kai valtiatar? (Lankha nyökkää. Nimrod poistuu palatsiin kiireisin askelin.) ATHENODORUS: Heill' aatoksia pää on täynnä, mulla unelmat vain ja lemmenmurhe kaunis. CHARISBE (puutarhasta ilakoiden): Oi prinssi, prinssi, hyvää huomenta! Nyt aikaa kilpajuoksu! (Prinssi ja Lankha poistuvat vasemmalle puutarhaan. Pääportaita juoksevat ylös Tadmar ja pari porrasaskelmaa jäljessä Charisbe, kiertävät hengästyneinä käsivartensa leijonaveistosten kaulaan.) (Tadmar on hento ja viehkeä. Hänen lemmekäs kauneutensa on kuin helakka marjakukkapensas, joka mehunsa tuhlaa punertaviin kukkiinsa alla poutapilven ja auringonsäihkyn. — Kuin sinerväisen sadepilven alla versoo lehtevä kukkeus, niin taas on aineellisen kaunis Charisbe.) TADMAR: Mun on voitto! CHARISBE: Eduksi juoksussa on liika laihuus. TADMAR (siroin liikkein): Ja viehkeydessä myös — CHARISBE: Noin kaukaa katsoin. TADMAR: Charisbe kulta, riita pois. (Vetää Charisben kädestä vasemmalle.) Meit' tuolla taas sairas prinssi pakenee. CHARISBE: Ja häntä Elisa tekopyhä karttaa. TADMAR: Jospa Elisa lempii toista. CHARISBE (salaperäisenä): Kuulepas, jok' aamu anivarhain salaa hiipii hän kammiostaan, kaupungille käy kuulemaan hän saarnaa profeetan, jot' onnen saarnaajaksi mainitaan, ja joka kapinoimaan kansaa kiihtää. TADMAR: Hän päivät haaveksii kuin sinerväinen ois lotuskukka päilyrantamilla. CHARISBE: Ja entäs, kuink' on prinssin aneluista hän ylpeäksi käynyt. — Eilenkin hän juhlast' äkkipäätä läksi pois kuin riemumme ois liian alhaist' ollut. TADMAR (illan muistoissa): Et tiedäkään, mit' eilen tapahtui. CHARISBE (nauraen): Sua ristinmies kai liehi uskoonsa. TADMAR (voitonriemuisena): Kleanthes kaunis suuteli — — CHARISBE (pistää väliin): Myös sinua? TADMAR: Mua yksin! — Muit' ei enää lemmikään CHARISBE (jatkaa): Kuin minua — ja — — TADMAR (kiukustuu): Paha, kehno! CHARISBE: Mies on, katsos, rappiolla. TADMAR: Sua jos lempii! (Kääntyy pois loukkaantuneena ja menee taustalle kaiteen luo, jääden hypistelemään puun lehviä. Charisbe hetken perästä seuraa häntä.) CHARISBE (sovitellen): Kas kastepisaraiset viimeiset viel' lehvill' loistaa. — Tuossa kuultavainen opaali välkkyy — — Tuolla varjon alla timantti tumma. Valtiattarella niin uhkea ei olkavarren koru. TADMAR (yhä vielä vastahakoisena): Sa väärin näät. Niiss' onhan maailma jok' ainoassa, pienen pienoinen; siell' ilma väräjää ja kukkakentät — — ja joet polveikkaat siell' onhan, katsos, kuin meidän keitahalla. — Soman soma vast' onkin pisar tuossa! Lymypaikka lie onnellisten lempiväin — ei meidän. (Kääntyvät pois puun luota sulassa surumielisessä sovinnossa, kädet toistensa vyötäisillä.) CHARISBE (järkevän tyynesti): Niin — meidän ei. — Ei liiaks ylähälle saa kurkoitella lemmest' uupuvaiset nää kätöset. TADMAR (surumielisesti): Taa valtiatarten ei yllä lemmennuoli suosikkeihin. Kleanthes parka kahleiss' on. CHARISBE: Ja liehii ja naurain liehuu. TADMAR: Tulta, viiniä, lie mitä suonissansa -. (Tytöt ovat kävelleet etualalle, äkkiä astuu palatsista heitä vastaan kätyri. Hän on ruma kuin yölepakko. Suuret, nipukkaiset loppakorvat ulkonevat edestä katsoen kolmikulmaisesta päästä, jossa on tulipunainen päälaelta törröttävä tukka. Otsa on matala, mutta leveä ja kupera. Terävä, kärkäs nenä ja eteenpäin työntynyt ylähuuli antavat kasvoille pysyvästi uteliaan ilmeen. Hampaat ovat valkoiset ja voimakkaat kuin koiralla. Hartiat ovat kapeat ja luihut ja koko vartalo hintelä. Kävelee vähän huojuen, mutta nopeasti.) KÄTYRI: Täältä pois, oi hippiäiset pienet. Valtiatar nyt oitis mietteiss' saapuu huolekkaissa. TADMAR: Hyi rumanrumaa sanantuojaa tuota! CHARISBE: Kuin maltalainen punakarva piski. KÄTYRI: Nyt, armaat hanhet, turhaa kaakottaa ja turhaan hyrrää siivet mehiläisten, joill' alakoivet hunajassa on ja peukaloisen äänivarat. Pois siis kaunokaiset mesihuulet vaikka pukilla valkealla ratsastain. TADMAR (pakenee taka-alalle): Hyi miestä tuota, tuot'ei kuulla voi, Charisbe, nopsaan pois?! (Kätyri hohottaa täyttä kurkkua ja kääntyy odottavana vasemmalle päin.) CHARISBE (siirtyy Tadmarin luo): Nyt tiedänkin! Mull' oiva tuuma: verhoin taakse kasvot, torille juostaan, retket urkitaan Elisan hurskaan. (Rientävät juosten sivuportaita puutarhaan, Zenobia vasemmalta. — Kuningatar Zenobia on lumoavan ihana nainen. Tosin tarkkaan katsottuna voi hänen kuperahkolla otsallaan havaita lievän lieviä huolten ja kaukaa katsovan vanhuuden merkkejä. Mutta hänen paisuvain huultensa muoto on kuin lähteeseen kurkoittavalla janoavaisella. Kuitenkin ne vihassa rumentuvat. Myös otsa madaltuu villin synkäksi, jos kulmien kaaret nousevat uhoamaam vihaa tai kärsimystä. Mutta silmissä hehkuu alati kirkkaan hunajan loiste. Ja riemujen janoa uhkuu leuan pehmeys, joka yhdessä huulten kanssa riitelee kulmallisten käskevää kaarevuutta vastaan. Hänen vartalonsa kaarilla taas keitaan tyttären notkeus taistelee muotojen uhkeutta vastaan, amatsooni-vimma alttiutta vastaan. — Nilkkojen soljet heläjävät kuin tytön, mutta olkavarren timanttikorut tuijottavat raskaina kuin yö. Käy hitaasti viistoon taustalle. Kätyri seuraa loitolta. Valtiatar jää hetkeksi katsomaan taustalle rinteen kurjia savimajoja, hartiat värähtävät hermostuneesti, kääntyy näyttämölle päin kasvoillansa valvotun yön kalpeata väreilyä ja autioita aavistuksia, jotka hetkittäin hukkuvat pois aamun kirkkaudessa.) ZENOBIA (kiihkeän huolekkaasti. Kätyrille): Miss' on prinssi nyt? KÄTYRI (viitaten vasemmalle puutarhaan): Puutarhass' opetusta kuulee Lankhan. ZENOBIA: Sa häntä varjele ja vaarat urki, joit' yllinkyllin täällä kiertää. — Myös — läheltä mun äl' eesty kauas — — KÄTYRI (syvään kumartuneena ja hosuen maata pitkin kuvailevasti käsillään): Vannon: oon pitkän pitkä varjo poikas luota sun helmoihisi saakka. — ZENOBIA (viitaten vielä takaisin jo poistuvan kätyrin): Poistua saa Nimrod, mutta oitis saapukoon, jos Eufratilta saapuu sanomia. (Kätyri pois. Zenobia vasemmalle taka-alalle terassinulkonemaan taipuen yli kaiteen, kaivaten nähdä poikaansa. Kääntyy takaisin oikeammalle.) (Palatsin ovesta astuu Kleanthes, kreikkalainen rakentaja ja kuvanveistäjä. Hän on keskikokoinen mies. Kasvot ovat eloisuutta tulvillaan, mutta kun hän vaikenee, kiertää lievä väsähtymys silmien tienoilla. Ohimoilta ovat kastanjaiset hiukset ohentuneet. Koko kasvoilla näyttää vuorotellen syttyvän säteily ja kulkevan varjoisa pilvi, nopeasti yli kasvojen rientäen kuin pakenija ja voittaja. Samoin hänen vartalonsa voima loistaa ja lakastuu velttoudeksi vaihdellen.) KLEANTHES (pysähtyy palatsin portaille kädet ojennettuina): Takaisin hurma! — Kastehinen luonto, tuo krokodiili, täällä ahmaisee sun. ZENOBIA (viitaten kastepisaroissa helmeilevään puutarhaan): Ei ahmaise, ken itkee kyyneleitä. KLEANTHES: Juur vilpin kyyneleitä! — Mutta tuolla hämärä kammio sun hurmaas huokaa, käsvarret nää sit' turhaan hamuaa. ZENOBIA (viittaa takaiselle rinteelle): Ja tuolla huokaa savimajain kansa. KLEANTHES (nauraen): Vai siittää luonnon valhekyyneleet viel' lemmen kansahirviöön — ZENOBIA (viehtymättä mukaan): Työt turhat, yöt turhuuden, ne meidät nielee täällä, ja päivät peittää tunkkahinen talma — lepo tympeä yön jälkeen valvotun. KLEANTHES (raikkaasti huudahtaen): Ajasta irti lempi vain ja yö! — Yö syli on ja unten helma lempi, yht' autuas kai syli on kuin helma. ZENOBIA (melkein kiivastuen, mutta heikko ihastuksen kaiku äänessään): Vai taas, vai taas noin tenhosanoin leikit. Vakaasti haasta kerrankin — — en kärsi tuot' inhaa liehuntaa. Mua kyllästytät — KLEANTHES: Vakaasti niinkuin Nimrod mahtava? — Vai niinkuin Geser saarnaavainen? Taikka niin kainosti kuin naiset kuutamolla? ZENOBIA (puoliksi itsekseen, päättävästi): Mun täytyy voittaa kansan suosio. KLEANTHES: Vai voittaa kansa! Liuta nuriseva, tuo lipokieli juoru, joka herjaa sua huonost' elämästä — lemmen vuoks. ZENOBIA: Vuoks arvottoman lempes, josta kiistää saa orjattaret kanssani — — KLEANTHES (nauraen): Ohoo — Tasoissa ollaan lemmen kiistelyissä: Tuo jäykkäniska roomalainen usein hyväillä kättäs hervotonta saa, samasta pikarista orgioissa juot silmin sammuvin — — ZENOBIA: Niin — liehiä mun täytyy Rooman käskynhaltijaa: Meressä Rooman Tadmor-keidas tää vain riutta aaltoin huuhtoma. — Mua kiusaat! (Zenobian ärtymys näyttää jo purkautuvan raivoksi. Mutta silloin kummankin katseet naulautuvat palatsin seinävierustalle, jossa Elisa, nuori nainen, joka on tullut palatsista, kulkee hiipien ja kiireisesti, mutta kuitenkin vailla levottomuutta ja arkailua. Hän astuu kuin kulkisi haihtuvaa polunhäimää pitkin ja sitä huolien tarkkaisi. Hän näyttää kantavan ihanaa salaisuutta: Se hymyilee huulilla, se unettaa silmät ja syventää ne pohjattomiin. — Hänen ihonsa väri on sama kuin kaikilla itämaitten tyttärillä, oliiviruskea. Mutta kasvojen muoto on kreikkalainen.) KLEANTHES: Elisa! (Elisa havahtuu, kääntyy, jää seisomaan.) Kerran meillekin suo hymy. ELISA (kuin tahtoen välttää kyselyitä): On kiire mulla — KLEANTHES: Mihin maailmaan? ELISA: Sädettä päivän tervehtämään. ZENOBIA (syyttävästi): Se kai Longinuksen nyt kiharilla väikkyy. ELISA: Torilla tähän aikaan aamusta hän puhuu. ZENOBIA: Tiedän, tiedän — joka aamu tuo kiihottaja toitottaa ja parjaa mua kansalle! — Mit' aikonenkin hyvää vihalla hän sen varjoo. ELISA: Vihaa ei. Pelastus kaikille ja onni! — Vapaa Palmyran valtakunta — — ZENOBIA: Haave vain! ELISA: Hänt' itse kuule, hoviin tänne kutsu, lepyttää kansan — — KLEANTHES (hymyillen): Ken toi hiljan tänne sen Geser kulkurin, jok' ihmein valkein julisti hampain hurmaa mestarin, min nimenä lie ollut Ylkä. Taasko uus onnen lempi — vaiko lemmen onni — sa vaisu morsian. ELISA: Uus meri maa ja merten tuulet! — Kiire kuitenkin — — (Kääntyy laskeutuakseen alas portaita.) ZENOBIA (lämpimästi, anovasti): Elisa! — Hän sua etsii joka aamu. Puutarhan teitä kulkee huomenkuurot, juo aamun ihmeet, hukkuu huokailuun — sua turhaan kyselee — — ELISA (arastuen, kuin syytettynä): Oi — prinssikö. ZENOBIA (taas syyttävästi): Niin — prinssi, joka lohdutusta sulta anoo kuin kerjäläinen. KLEANTHES (omissa mietteissään): Ensi lempi — vain nyyhky armas. ZENOBIA (melkein suuttuneena): Hullun lemmen juoja! ELISA (kuin kutoen verhoa aralle kysymykselle, herttaisesti): Pois suuttumus. — On prinssi armollinen — puutarhan tiellä hänet kohtaan. Hän suo mielellään mun mestaria kuulla. Takaisin riennän tuossa tuokiossa! (Viitaten kädellään rientää pois.) ZENOBIA (synkän epäluuloisesti): Tuo nainen salahauta on, vaikk' onkin sivuttu valkeaksi noin. KLEANTHES: Siin' ollaan. — Revelty verho on jo riekaleiksi, vain tuhrijoita, narri-caesareita on tusinoittain täällä puolen. Mutta raoista paistaa rahvaan naamataulu. Pasuunat, Yljät, laumat morsianten, ne maailman nyt melukuoroin voittaa. — Ja Rooman legioonain öykkärit, ne silkkiin vaihtavat ja viinikannuun vaikk' imperator-purppuran — -. (Torilta kuuluu kaukaisena kansan riemuhuuto.) KLEANTHES (ivallisena). Sa kuule! Turulla tuolla uusi totuus parkuu — ZENOBIA (valoisasti, innostuen): Mut mulle käännä riemuhuudot nuo! — Suo taidetaikas mulle aseheksi, taas etsi talttas, kansa ihastuta — — KLEANTHES: Mit' taitais 'rappiolle' joutunut Kleanthes näperrellä —? ZENOBIA (viitaten rinteelle): Savimajat nuo nosta maatumasta — korkeoiksi, taloiksi viirikkäiksi. (Yhä innostuen) Ja tuo temppel, pyhättö päivän, jälleen kirkasta. Sen pylvästie, jok' ihmislapset noutaa mailt' alavilta templin säteilyyn, taas sorjenna — ja — — sukulehtoa tien päättehessä sen luo vartioimaan mun sankarpuolisoni kuva. Katsos — — KLEANTHES (keskeyttäen, kysyvästi ihmetellen): Sun puolisosi? — — ZENOBIA (epävarmana): Niin — On kolme vuotta pian vierryt surmastaan — — KLEANTHES (äkkiä): Min syyksi kansa sun lempes vannoo murhaajaan! ZENOBIA (sekä kauhu että raivo syöksyvät hänen sieluunsa): Ei, ei! Valetta, mustaa saastaa, sinäkin — — KLEANTHES: Sit' ulvoo kansa — kansa parka, ulvoo kuin kuutamoa koira kärkkäin kuonoin. Jos Odenatos vainaalle suot patsaan, se korvat luimistaa ja hetken puhkuu: noin paha omatunto lahjotaan — ojasta sitten uutta lokaa nuuskii. ZENOBIA: Katala karja! Maata matalaa — Vain kapinalla — sillä maksetaan sukuni suuren työt. KLEANTHES (melkein nautinnolla): Vuoks Odenaton juur riehuu rahvas. — Kaunis ylimys, urosten kulta ollut surmaaja — niin kerrotaan — ja vaivaan valjuun lem- men vuoks sinuun vaipunut. — Sai lemmen merkin ja surmatyön hän muka sulta. ZENOBIA (huohottaen ahdistuksessa): Oh — (Kuin todistuksen heittäen.) Mut tuiman kuolintuomionpa oitis sai surmaaja! KLEANTHES (hyväntahtoinen iva äänessään): Niin — Nimrod tuomitsi, mut ihmeen kautta luokse paimenorjain pääs pakoon murhamies — näin kerrottiin, en näkemässä ollut. (Zenobia masentuu sanattomaksi, Nimrod saapuu palatsista kiireisin askelin, pidellen avattua pergamenttia molemmin käsin.) NIMROD (katsoen koko ajan pergamenttiin, jämeällä äänellä): Aavistukset pahimmat voittaa kauhunviesti tää: Rajalta Eufratilta laumoin hyökkää Sapores Sassanidilainen, jonka löi kymmenesti Odenatos vainaa, sun sankarpuolisosi. — Tappiot nää hirmuvalat vannoin maksaa nyt tuo Artaxerxeen poika: Kaupungit hän poroksi polttaa, keitaat autioittaa -. — Suvulles surmaa uhoo viime polveen, sun nilkkas soljet vannoo katkovansa ja poikas päätä pyytää. — Nosta kansas! Pelasta meidät, jalo valtiatar! — Näin Arpad-linnan päämies ilmoittaa, ja sanain summa: valtatuolis horjuu. KLEANTHES (puoliksi itsekseen): Siis eess' on hyppy huima — NIMROD (antaa pergamentin Zenobialle): Mitä käsket? (Hetken hiljaisuus. Zenobia on kuin tainnoksissa.) Mun neuvoni — — ZENOBIA (pimeydestään singoten yhden ainoan ajatuksen): Pelasta poikani! NIMROD: Siis kansa tarpeen. KLEANTHES: Villitsijäin kansa! NIMROD: Ne maahan lyötäköön, niin lauma meidän. ZENOBIA (ääni vihaa värähtäen): Longinus! NIMROD: Hajoita ja hallitse — se vanha valtatemppu on ja tietää: lihottaa meidän riita Rooman valtaa. Sit' yllyttääkseen esti Rooman preetor mua esivallan miekkaa käyttämästä noit' aatteen kätyreitä vastaan, mutta nyt turma tempoo kumpaakin ja heikko perin on yhden legionan mahti. Molemmat kansaa tarvitsemme nyt. — Siis kutsu preetor neuvotteluun, pyydä ett' oitis lähettää hän vartion, jok' kahleisiin lyö räyhääjän — — Ja sitten julista kansalle, ett' aikanaan sen kaikki vaatimukset täytät, jos Sapores barbarin se lyö. (Katsoo Zenobiaan kysyvästi.) ZENOBIA (purkaen loukatun vihaa): Se hyvä. — (Nimrod poistuu palatsiin.) Longinus parjaaja saa palkan, nyt! Hän tuotakoon kuin orja rääkätty -. Verissään maahan lyököön otsansa, rukoillen vannokoon, ett' inhat juorut peruuttaa kaikki. (Prinssi ja Lankha saapuvat puutarhasta.) ATHENODORUS (rientäen äitinsä luo): Hyvää huoment', äiti! Näin ihmeit' ihanoita tuolla! Näin, ett' oli liidellessään perho kirkas, mut siivet suljettuina harmaa vain. Selässä tummat juovat, kuultosiivet päin päivää välkkäin mehiläiset kiiti. — Kuparinpunaisena kulki santatie, ja lehtein täplävarjot sirotellen sen pyörylöillä pienoisilla peitti, kuin talja pantterin — niin kiersi tie — — Oi, silloin kaunotar Elisa saapui mun kaipaavaisen luokse! Varjot nuo kuin tummat ruusut vartalollaan häilyi. Ihastuneena sanattomaks jäin, hän armaan huomenensa lausui, kuulsi kuin mehiläisen siipi silmäluomi, lomitse hämärripsein huikaiseva heloitti taivas — — Uni viimeöinen niin totta ihanaista ennusteli — -. ZENOBIA (hyväillen kiihkeästi): Viattomuutes kaunoisempaa vielä. — Mut ylen paljon mulla huolta nyt — palatsiin saatan sun. (Ojentaa pergamentin Kleantheelle. Zenobia, prinssi ja jäljessä Lankha lähtevät. Kleanthes istuutuu katoksen suojaan ja avaa pergamentin sitä lukeakseen. Kiihkeästi keskustellen saapuvat pääportaita Charisbe ja Tadmar.) TADMAR (huomaten Kleantheen): Kleanthes, kuule. KLEANTHES: Mik' ihme piikaisella touhu. CHARISBE: Tuolla torilla oltiin —. (Zenobia ilmestyy toisten huomaamatta vasemmalle.) TADMAR: Templin portailt' yläviltä Longinus puhui — — CHARISBE: Kauheit' asioita hän pauhas mustin huulin: Valtiatar on muka syypää rikoksiin ja hovi vain orgioissa mässää, niin hän karjui, Elisa melkein viitan liepeill' istui tuon profeetan — — ZENOBIA (astuen kiireesti keskustelevain luokse): Vai niinkö julkeasti jo lyödään mua! Kaikki tarkkaan kerro! CHARISBE (peitellen): En tarkempaa — — sit' ilvettä ma — — TADMAR (ehättää apuun): Meluun tuo hukkui puhe kaikki — — CHARISBE: Julkeammin viel' uhkaili hän Rooman preetoria — — (Palatsista saapuu nopeasti Nimrod.) NIMROD (ottaa pergamentin Kleantheelta): Tääll' eikö preetor vielä? (Kääntyy levottomana oikealle, katsoen puutarhan tielle, jää sinne hetkeksi seisomaan.) ZENOBIA: Roomaakin siis uhkaa mies! Uus Caesar tottakin. KLEANTHES: Hän aivonsa, nään, maalle puhuu, niinkuin on profeetoilla tapa. ZENOBIA: Orgioihin saa tottakin tuo kerjäläinen tulla! Nyt orjat tänne! Kukkuroilleen pöydät nää herkkuja — — (Tadmar ja Charisbe kiirehtivät palatsiin viemään sanaa orjille, jotka heti alkavat kantaa hedelmämaljakoita ja viinejä pöydille. Samalla palaa Nimrod palatsiin.) Hän herrain pöydiltä saa niellä jätteet, joilla myrkkyjuuren on maku kitkerä, ja väkiliemet niin suolaiset mies juokoon palan paineeks ett' etikkaa hän armoks anoo — (Väsähtyen) Sitten Sapores barbaari voi tulla — — haudaks saa muokata tään keitaan mulle. KLEANTHES: Pois, pois murhe meiltä! ZENOBIA: Entäs — nauraako Kleanthes nauraja, kun raunioihin niin sorretaan Zenobia? KLEANTHES (syttyen): Kas silloin lyön hurmas marmoriin! — Tai kuoloos kuolen, jos vaskikynnyksellä kanssain naurat, ett' ontot holvit nauramastas raikuu ja kalma mykkyytensä unohtaa — — ZENOBIA (on siirtynyt vasemmalle, mukaan unohtuen): Humussa juhlan turma juotaisiin — KLEANTHES: Kuin taatelviini! ZENOBIA (yllä kuumemmin): Taikka hunajaan pisar sen kätketään — KLEANTHES (yhä hurjemmin): Ja niskaan tuima elomme seesam-ryyppy ryypätään! ZENOBIA (surumielisesti): Lie silloin hämärä — KLEANTHES (kiihkeästi): Ja suudelma kai hehkuu huulillas — kuin nyt. (Aikoo temmata Zenobian hehkuvaan suudelmaan. Vasemmalta puutarhasta Kätyri tarkastellen vuorotellen puutarhaan ja etu-alalle päin.) ZENOBIA (työntää pois ja nojautuu väsyneenä taaksepäin pylvääseen): Mull' inho nyt jäseniä lamaa. — Kuolos laatu, ei lempesikään kuuluvan näy mulle — — (Kuin äkkiä selvän selkeyden löytäen.) Sin' et oo sankari! (Rientää pois palatsiin.) KLEANTHES (tuijottaa hänen jälkeensä hetken totisena, sitten lauhtuu irooniseen hymyilyyn): Vai sankari — (Kääntyy, aikoo vasemmalta puutarhaan, Kätyrille.) Ken sankar on, sa sano, kiero mies. KÄTYRI: Kenellä veri kiertää vastapäin kuin mulla, Kätyrillä, päähän tulvii — eik' alaruumiin puolle, niinkuin sulla — ja kohisee, ett' aivot sekavoittaa, näkyjä näyttää, luulon ihmeen nostaa, ett' aurinko ei varjoansa heitä, se kiireelle jos sattuu sankarin. KLEANTHES (nauraen): Vedestä liian sameasta sait, mies, vastauksen. KÄTYRI Sekaan koukun heitän: Hovissa täss' on vaivaisia vain, ei sankareita — — KLEANTHES: Väkä koukkuun vielä, ehk' onkees kiiski tarttuu. KÄTYRI: Syötti myös, lihasta vaivaisien näiden — (Viittaa palatsiin.) KLEANTHES (antaa rahaa Kätyrille): Tuossa kas alkuun kultakala, apinan on siinä kuva, hyvä peili sulle. (Kääntyy hymyillen vasemmalle. Kätyri kumartaa ja viittoo hetken puutarhaan. Pääportaita astuu goottilainen Taurus, jonka jokainen jäsen ja liike uhkuu nuorteata ja ilomielistä taisteluvoimaa. Päivän ahavoittamista kasvoistaan huolimatta hän näyttää vielä melkein nuorukaiselta.) KÄTYRI (seuraa Taurusta, joka astuu reippaasti etualalle, uteliaasti aavistellen.) Centurioko saapuu eikä preetor — —? TAURUS (rennosti): Centuriokin joskus preetor lie — KÄTYRI (yhä utelevammin): Jos esteen herra saa —? TAURUS (rehevästi): Sen saikin ukko. KÄTYRI: Ähää — TAURUS Hän ammees' selkänahan poltti — pahasti polttikin — ja vihoittavan sai viirun kaulaan — — KÄTYRI: Ol' orja kuminaa ja näpsän verran kai pärskäjuurta liikaa pannut kylpyyn? TAURUS (nauraen): Ja — ryytineilikkaa myös nauttinut ol' liiaks herra viinin höysteeks — — KÄTYRI Jotta — TAURUS Hän pyörtyi — kaulaketju kireälle kuin hirttonuora — KÄTYRI (riemuiten): Nikamista niks! Ja sin' oot legioonan herra! TAURUS Mutta mit' aikoo Nimrod? KÄTYRI (viittaa pöytään): Tuottaa preetorilla Longinus tuomiolle juhlaan tänne. TAURUS Thor moukarherra! Heiltä valuneet kai silmät päästä! Legioona valmis ja kansa myös on kapinaan. Luo Nimrodin mua saata. (Poistuvat palatsiin, ryhmä orjia saapuu samassa kannuineen ja maljoineen. Kätyri nopeasti takaisin.) KÄTYRI (vasemmalla seisten): Hei liehukaa ja haaska lyökää kemuihin teurahaksi, laaksot juoskaa ja paimen räämäsilmä vuohineen ja sankareitten sankar seppelpää te pöytään tuokaa, haaskast' alkaa kiista. (Ryhmä orjia jää Kätyriä töllistelemään, kuin seurakunnaksi.) Oon poika sekasorron, kärsiväin oon karsasilmä veli. Tuhon onni on totuus viimeisin, Se tietäkää, te onnen kierosilmän parkulapset, ja riehukaa, siks kunnes elukkain taas lajia te ootte tarkalleen Takaisin kaaokseen! (Hohottaen, puoliksi kiukuissaan) He, seurakunta on harras tyhmyyttään. (Viittaa orjia hajaantumaan.) TAURUS (saapuu vasemmalta voimakkain askelin): Taas alkaa retki, kuin kotomailta, Taurus-vuorilt' alkain, se kerran aljettiin ja veljein kanssa solasta toiseen, vuorilt' alamaihin, yli virtain, kautta kaupunkein me retkeiltiin. Siit' alkain temppu yks ainut auttanut on miestä tätä: Sivalla nopsemmin kuin vihamies ja arpapeliss' arpa vedä voiton. Taas temppu luonnistui ja preetor paksu sai itse kylvyn, jonka mulle aikoi. KÄTYRI: Mit' teolla lupasit? TAURUS: Lupasinhan profeetan pilkattavaks herrain tuoda. KÄTYRI (viitaten pöytään saattaessaan Taurusta taka-alalle): Mut tuomariksi tuotkin — — TAURUS: Juhlavieraaks, ja kuokat myötä seuraa. — Läsnä olkoon myös haamu preetorin. (Menee tuimasti pääportaita alas. Kätyri palaa vasemmalle, kurkkailee odotellen pylväikköön. Tadmar, Charisbe ja kolme muuta hovinaista saapuvat.) KÄTYRI (ottaa heidät vastaan kumarruksin ja vie heidät oikealle): Oi, lotusumput, niin punaiset kuin tummat, suvaitkaa — — (Saa järjestetyksi nauravat neidot kahteen ryhmään seisomaan.) Kas noin — tuoll' yllä tuoksuu santelpuu ja surraa mehiläisten parvi — kaikki siis ympär lemmenmerkit. — Järjestys on oiva tää! Kuin lempi ruusuista ja mustaa on, niin tässä hehkuvaa ja tässä tummaa silkkihipiältä on parvi neitojen. CHARISBE (ilakoiden): Vain punainen kuin liekki lempi on! TADMAR: Muut' eipä lempi kuin pohjatonta mustaa. (Syntyy naisten välille riemukas riita. Sanat 'punainen', ja 'musta' kuuluvat väittelystä.) KÄTYRI: Hiljaa — hiljaa — — Nyt saapuu kristitty — — Se kirjavaa siis on — — (Astuu Geseriä vastaan, joka tulee palatsista. Geserin kasvot ovat kalvakkaat, kääntymyksen ja uskon hurmio ovat niihin painaneet jälkensä. Hänen viittansa liepeillä on vielä merkkejä tahraisesta esikaupungista.) GESER (portailta): Uus aurinko ja lunastaja meit' armoin puhdistaa. KÄTYRI (johdattaa Geseriä kumarrellen naisten luo): Mun tuntoani profeetta, huoli, hätä vaivaa — — GESER (isällisen lempeästi): Mulle sun huoles usko, poikani. KÄTYRI: Ma pelkään — — Siell' että lienee päiväntasaajalla viel' uskoon kääntämättä — paviaanit. (Pujahtaa taka-alalle.) GESER: Oasta tästä kruunuun marttyyrin sua kiitän, Herra. Halvan pilkkaajan suo kerran armos löytää. (Pari naista kääntyy hänen puoleensa ja alkaa keskustelun. Palatsista tulevat keskustellen Nimrod ja prinssi, takanansa Lankha. Hetken perästä Zenobia ja vasemmalta puutarhasta viimeisenä Kleanthes, joka asettuu neitojen parveen. Kätyri ja Lankha palvelevat aterioivia. Zenobian synkkä ilme vaimentaa hetkeksi koko seuran painostavan hiljaiseksi. Äkkiä kuuluu lähempänä kansan riemuhuutoa ja melua. Joukosta kuuluu hämmästyneitä huudahduksia.) ZENOBIA (ponnahtaa seisomaan): Kuinka, tääll' eikö riemu riitä, naurakaa, ma käsken. ATHENODORUS: Meille Lankhan kertoa suo tarinoita. CHARISBE: Runo laulaa suo Kleantheen meille, valtiatar. (Taas kajahtaa kansan huuto.) KLEANTHES (nousee malja kädessä): Suokaa mun malja juoda punahuulten vuoksi! — Kas enpä vedenpaisumuksen tullen Melpomeneen ma valitusta laula vaan lemmenpurren viime keinuntaa. — En tulivuoren partahilta etsi mait' autioita, viinimaita etsin, Hefaistoon rakkahinta rypälettä. — Syön omenoita hurman myrttipuusta! Lyön Afroditen oinaan teurahaksi kemuihin viimeisiin ja kalman pöytään vien ilojuhlaan kaikki pettämäni, kaikk' armaat pettäjäni — — ZENOBIA (keskeyttäen): Vaikene — tuot' on jo liiaks kuultu. ATHENODORUS (Kleantheen juodessa maljansa ihastuneitten hovinaisten kanssa.) Prinssi Raman ja valkeuisen Sitan lemmestä nyt saahan Lankha — — ZENOBIA: Paremmin ehk' orja laulaa. ATHENODORUS: Lankha kuninkaan, Ravana-jättiläisen verta on — — Oi kerro, kerro! LANKHA (epäillen): Jos niin prinssi tahtoo: Ravana, kantataatto mun, ol' ankara ja sankarsilmä mies — niin kertoo vanha taru — Meressä Indian hän kaukahista saarta, — min mukaan mull' on nimi vielä — valtikoi, oi' onnellinen, sopasorja, karjarikas. Mut eestyessä ajan taantui onnen pyörä: Hän tukaloitui kartanoiseen riemuun, rauhan niin nuotioihin kyllästyi ja uhrijuhliin. Hän kuolinnuotioita halas, tasarintaa taas ottelua tuimaa, vierast' orjatarta. — Niin laivaan laitavaan hän astui jousin, keihäin ja viidakkoiseen, kansavaan nyt hyökkäs laaksoon, miss' uljasmieli prinssi Rama hallitsi ja kuultavaista Sitaa, kaunist', uskollista kuin onneansa palvoi. — Taattoin taatto voitti ja vaimon ryösti, itkusilmän vaikeroijan merelliseen toi kartanoonsa. — Mutta rikos tää huusi pilvet puhki, jumalihin yltyi ja näiltä tummanpuhuviksi muodon muutti. (Puutarhasta kuuluu kohinaa ja liikettä, oikealle nousee Longinus, toisella puolellansa Taurus ja toisella legioonasotilas. Heidän takanansa kansaa näkymättömissä. Varsi norjana ja silmät suurina hehkuen kulkee Elisa heti tämän jälkeen vasemmalta puutarhan portaista pylvään luo palatsin portaille, jonne jää Longinukseen herkeämättä katsoen sisäisen riemun vallassa seisomaan. Prinssi katsoo lakkaamatta Elisaa.) (Longinus seisoo levollisena paikoillaan puettuna yksinkertaiseen harmaaseen viittaan. Ei miehinen voima ole riutunut hänen vartalostaan eikä sankarikauneus hänen kasvoiltaan, vaikka poskipäät ovat kuin liekin kuluttamat ja kulmakarvat juoksevat kulmallisiila niinkuin lentoon nostetut siivet ja niiden väliin helposti uurtautuu tuima juonne. Hänen silmistänsä paistaa välkehtivä levollisuus. Koko hoviseurue säpsähtää.) ZENOBIA (katsomatta lainkaan tulijoihin): Sa jatka, orja. (Taurus aikoo astua pöydän luo, mutta Longinus viittaa hänet takaisin ja vaimentaa kansan ääntensorinan. Syntyy täysi hiljaisuus.) ZENOBIA (toistamiseen): Tarinaasi jatka! LANKHA (jämeällä äänellä): Merestä kerran — aamun autereisen tullen — koralliriutta mantereesta saareen saakka nous jumalaisten jylyst' ankarasta, luontui jumalten sillaks ihmeiseksi —. Sotijoin nyt tuimin syöksyi saarelmalle prinssi Rama, taas riisti rinnallensa kutrikulma Sitan, ja Sudrain sukuun näänsi taattoin heimon, vannoi ett' aikain kautta kirottuna vaeltaa Ravanan heimo saa. — Mut oikeus ja armo on jumalilla punnuksia saman vaa'an. Korallisilta hohti jälleen, opettaja, mies paisteotsainen sai saarimaalle, lausui nimessä jumalten, ett' aikain pitkäin vierren taas suku tshandalain ja periheimo sudrain käy arvoss' ihmisten, käy armoon jumalten. — — — Kai tälleen päättyikin jo taru — —. ZENOBIA: Siis vihaani vikapää nyt tänne tuokaa. TAURUS (ottaa Longinuksen käskystä takanaan seisovalta sotilaalta murhatun preetorin pään, joka on verhoon kääritty, vie sen hoviseuran eteen ja riipaisee verhon pois.) Suu syömärin — pää preetorin kai seuraan on tervetullut. (Naiset kirkaisevat ja juoksevat kauhuisina vasemmalle pylväikköön.) NIMROD: Preetor murhattu! TAURUS Ja legioonan päämies olen minä. NIMROD: Revittää koirillaan sun caesar Claudius. TAURUS Hän ruttoon kuoli hiljan Meesiassa. — Toi tiedon siitä merimiehet, joit' on kosolta tuolla, kysy heiltä. NIMROD (epätietoisena): Siis sotilasväkivaltaa — vallanvaihdos — — Mit' aiot, päämies? TAURUS Miekkaa välkyttää mua mahtavamman käskyn mukaan. NIMROD: Ken uus imperator on? TAURUS Ei kenkään, riehuu uus sekasorto Rooman puolla. Mua Longinus käskee. Kansan, sotilaat hän nosti, liitti liittoon — —. NIMROD: Antavas tuon miehen vannoit meille. TAURUS (nauraen): Viekkaus on tarpeen taistelussa. Teidät kaikki Longinus tuomitsee. (Nimrod jää sanattomaksi.) ZENOBIA (astuu esiin): Ja vartiosto? — TAURUS On vangittu ja vartijoina porttein on meidän miehet. (Zenobian ja Longinuksen katseet kohtaavat, viipyvät toisissaan.) LONGINUS: Hätä ontevaposki on huutanut torveen! Hädänlapset sen kuulleet on kuulevin korvin, Mut teille järkeä vailla janon, näljän on parkuva huuto, te oottehan kylläisyyttänne sairaat. Ja niin ajan ankara totuus on teille kuin lapsille lääke: vain karvaus kielelle maistuu, mut terveys, maljaan kätketty, ei. Peripenseät teillä on korvat: Vain räikeän kuulette äänen ja huutajan ryntäät luisevat näätte ja käännytte pois. Mut että on maailmansielu joka parkujan palje ja rinta, sit' ettehän tunne lain. — Vain lyötynä maahan noin ympäri mestatun pään, verisurmanne eessä ja riehuvan joukon kyky teillä on kuulla — ja tuomio ensin nyt kuulkaa: En huuhkaja oo minä murhan ja palon, en päitänne leikkaa, vain valtikkakotka, tuo norsunluinen, nyt toisin lentää: verenkierron se Phoeniks-linnulta saa, punasiivet ja kellervärinnan. — Zenobia, sankarivainaan puoliso, mun neuvoni mukaan saat ohjata lentoa sen. ZENOBIA (tyynen ylpeästi): En pyytänyt lie armonanteitasi, Athenodorus, poika kuninkaan, on synnyn, vuotten armost' astuva koht' oikeuteensa, valtaistuimelle. (Kansassa melua.) ÄÄNI (joukosta): Oot puolisosi murhaaja! — Ja narri on lempes viimeinen, äl' ylpistele. (Zenobia horjuu lyötynä vasemmalle ja Kleanthes vavahtaa. Yhä uhkaavampaa melua.) NIMROD (siirtyen oikealle etualalle, yksin): Viel' uutinen on mullakin. (Vetää viitastaan pergamentin.) Tää tieto suunpieksäjille sama lie kuin syksyin on paimenlasso hyppyvasikalle. (Astuu Longinuksen eteen ja ojentaa tälle pergamentin.) Pään mulle lupasit — ma vastalahjaks suon tärkin tehtävän tään seuraajalle: Sapores Eufratin taa lyö. LONGINUS (äkkiä, silmättyään pergamenttiin): Sa ruoska oot ollut kansalle, sit' ajanut kuin sierainnuorin nautaa, ikeen raskaan veroista Rooman sille niskaan lyönyt. — Näin vanhoill' asehilla voittavas Sapores-jättiläisen luulet — Taurus, palatsiin saata säilöön tomuiseen, mut turvalliseen Nimrod mahtava. NIMROD (kahden sotilaan välissä vietäessä palatsiin): Oot lempeä, oi 'onnen messias, mut onnelles se hinnan kallistaa. ZENOBIA: Sin' ootko sankari? LONGINUS: Sun suojaajasi. ZENOBIA (astuen askeleen lähemmäksi): Oi neuvo suo ja näytä tie! LONGINUS (lähestyen Zenobiaa): Nyt irti julista Tadmor Roomasta ja kansan niin voita luottamus. ZENOBIA (epäröiden, mutta kuin lumon alaisena siirtyen oikealle): Mun huimimmalle viet tielle nyt — — (Kansalle.) Mua kuule, keitaan kansa! Käsivarttesi vahvain turvissa suo ja sankaris uljaan uusia teitä mun kulkea päivää päin — Tää syntymäkeidas Roomasta irti! — Niin riemulliseksi kuin ennen vanhaan — — ja palmujen alle kartanot aimot — — (Kansan suosiota. Zenobia katsoo epäröivästi Longinukseen.) LONGINUS: Me voiton saimme vertoja vailla! — Elon aurinko eiköpä teille niin aamuin noussut ja laskenut illoin kuin paria-koiralta saanut ois ruskeanpunaisen värin. Ja kun vuotanut illoin ol' auringon veri, yö huohotti rintanne luissa kuin sairaus, kuume ja kauhu, te vietitte kuolevan öitä kuin haudalla maaten, min ympäri orjantappura kiertää ja lepakon valitus yllä. — Nyt toisinpa aurinko nous: kevätentein ja Leijonamerkein! Sapores ja parttien ratsut yl' Eufratin kahlatkoon — mepä päistäriköin, helovaljakoin itävirtojen taa, tanamielin ja miekoin ne lyömme taas — (Kansan hyväksymishuuto) Itä barbarilaumoin verokuormin ei Rooma meit' estää saa. Meill' oikeus onneen maalliseen oman keitahan kentillä olkoon. — Ken miehistä kotiin jää, majat tuolla toisiksi muuttakoon kera naisten uurasten, paistavaolkain. (Riemuhuuto.) ZENOBIA (ihastuneena): Mun aatokseni aivan lausuit noin. LONGINUS: Ne nouskoot 'palmuin ja yrttien keskeen, mut ohdakeyrtit polttelevaiset tai maitoa karvasta heruvaiset, okapiikkiset pensaat ja myrkkykeisot pois tanhuan mullasta repikää. — Vedet vuoltevat virratkoot ohi kartanon kaikilta puolin. Ken mainetta janoo, hän veistäköön oven auringon nousua kohti. Ken tuoksuvakutrisen vaimon, ja lapsia, karjoja toivoo, koht' armasta länttä sen kääntäköön. Mut' antimet kaikki tuo etelätuuli. — Majat tuolla näin uusiksi luokaa! Puutarhaan goottien legioona jää, muut retkelle valmiiks ja kuokan varteen. (Viittaa kansaa poistumaan.) ÄÄNI kansasta: Eläös kauvan, messias keitaan! JOUKKO ÄÄNIÄ: Oot onnen herra! — Oot onni kaikkien! — Oot riemu kaikkien! (Kansa poistuu äänten sorinan vähitellen haipuessa kuulumattomiin. Taurus myös sotilaineen. Kleanthes ja hovinaiset paitsi Elisa lähestyvät riemuiten Longinusta. Elisa jää pylväikköön, myös prinssi ja Lankha. Geser oikealla etualalla, taempana Zenobia.) KLEANTHES (leikki ja ihastus äänessään): Oot tottakin profeetta uudenlainen. Luulen melkein: "kera naisten paistavaolkain" nyt työhön ryhdyn. ELISA (oikealta): Kuule, voittaja! Oliiviseppel lehdost' Artemiin suo meidän sulle noutaa. Kaikki voitit ja armahdit — — LONGINUS (kääntyen naisten puoleen mutta enemmän itselleen puhuen): Tääll' eikö hietamailta viel' äsken tuullut vaskenkarva pilvi, uhonnut vihan kitkeräistä tulta ja pahaa tahtoa mua vastaan. — Mist' onkaan tää tullut kirkkauden ensi ääni, kuin halki ilmain — tai kuin tummennoista nyt alttiin maan sois aamun ensi tuuli. (Nostaa katseensa suoraan Elisaan.) ELISA (kuin arastuen äskeistä rohkeuttaan): Sun kuulijasi halvin. — Seppeleen ma saanko sulle laittaa — niin ma pyysin. LONGINUS: Niin — oksalt' onni taita kaikille — TADMAR: Ja kaikkein voittajalle! GESER (kiihkoisasti): Katoovaista vain varjoa sun voittos maallinen! Vain yks on voittaja, uus aurinko! Vain ristinpuulla riemu! Kaikki voitti ken karvast' etikkaa kuin hunajaa joi huulin vaivatuin. Autuuttain en hernerokkaas myö, en valtakuntaa, mik' kohta taivaan pilvist' aukeaa — — (Nostaa ristiä rinnaltaan.) Täss' Saulukselle merkki tappion jos kääntymyst' ei tee. Sun suurin syntis on hyväks luulla ihmisparkaa, luulla ett' unhoon haihtuis synti lankeemuksen jo täällä alhoss' alavassa. LONGINUS (hymyillen): Niinkö oot heikkouskoinen eess' ihmisen? GESER: Keruubit paratiisin porteill' on! LONGINUS: Nuo pedot siivekkäät voi lyödä maahan. GESER: Oot Antikristus! — Sen on käskenyt mun Herra huutamaan. (Kiireesti palatsiin.) LONGINUS: Oon tuota kuullut ma Aleksandriassa monet kerrat ja tunnen oppinsa. He ihmettä tuolt' yltä taivahista, alta maan ja kaikkialta vuottaa. Ruumiist' irti he ruoskin, kuohimalla synnit riistää, ja marttyyreiksi tulla viime päätös on oivan oppinsa. KLEANTHES: He maata vihaa ja ihmislihaa — monimutkaisempi ei liene oppinsa — Mut, armaat naiset, on seppeleellä kiire. (Kleanthes, kaikki hovinaiset, prinssi ja Lankha poistuvat palatsiin. Kahden jääneiden Zenobian ja Longinuksen välillä hetken hiljaisuus.) ZENOBIA: Jättiläinen — Ken oot? Mist' oot sa tullut? Mistä voimas näin etees maahan lyödä? LONGINUS: Teidät löin vain eteen' itsenne, ei mun. ZENOBIA: Noin kieltä äl' ankaraa sa haasta, hiuksillas niin onhan tuore loiste, rantamilta kuin oisit merten läikkypisaroita sa niille saanut. LONGINUS: Haaksirikkoisena myös laahannut oon raihnaan ruumihini rutarantaa päin ma — monet kerrat. ZENOBIA: Sitten oot uhrin polttanut ja maljan juonut — LONGINUS: Tai viinin tumman sieluin liejuisin oon uhrituleen lyönyt — sammuttanut sen räivin pilkoin. ZENOBIA: Viisautta niin manalta tuonut olet kuolotonta, LONGINUS: Niin kerran luulin — ZENOBIA: Kunnes valjakkoon sa riemun astuit hulmuharjan, niinkö? LONGINUS: Sen nähdäksein, ett' alle vaunujen niin liian monet nääntyi orjat, vain Caesar-elukoita vaunuiss' istui ja narriapinoita ympärillä. — ZENOBIA (viehkeästi): Taas eksyt aatelmiin, sull' eikö mulle oo lohdun sanaa? LONGINUS (kiihtyen, äkkiä): Kerran kolmannen sun tällä erää nään. Et ole vieras — ZENOBIA: Mun nähnyt olet? Millä mielin —? LONGINUS: Näin sun ajelulla — näin sun temppelissä. ZENOBIA: Mit' aattelit —? LONGINUS: Kuin kaukainen ja ylväs kuin vangittu, mi sankaria vuotti — niin läikyttelit mieltä eri kuvin. ZENOBIA (voitollisena): Pelastamaan mua saavuit tänne! LONGINUS (jälleen ankarasti): Saavuin loasta auttamaan sua pois! ZENOBIA: Loasta! LONGINUS: Loasta nautinnon! — Sun synkkä mainees tuon ensi näkemän niin vaivaks vaihtoi kuin mun sa oisit pettäin surmannut ja surmaajalle lemmen suonut, naurain mua houkkaa kaukahista vainajaa. — Sun ihanuutes näin, mun mieltäin kiihdit kuin luojaa luomus. — ZENOBIA (äänessänsä iva): Tai kuin messiaalta vie mielen vaimo syntinen — vai kuinka? LONGINUS (vaihtuen ankaraksi taas): Kuin luojaa luomus, joka rumentunut on alkumuodostansa. ZENOBIA: Nainenko siis aattees alku, kansan nostaja? LONGINUS: — Soperrat ivaa itseäsi vastaan: Viattomuus ei pilkan kieltä taida ei tarvitse, vain peiteltävä rikos sen lonkeroita loukostansa työntää ja pimeyttä puoltaa. Hiljenny, vapahda itses — murhatyöstä, yöstä, mik' yllä kulmais häilyy parhaillaan. Sit' ilman sua puhdistaa en voi ma kansan eessä. Kansan vuoks sen vaadin. ZENOBIA (Longinuksen heltiämättömän katseen alaisena vaipuen tätä alemmaksi istumaan): Ken oot sa, daimon, silmä pohjaton — sun kuultos alla synnit kaikki tavaan, niin tarkkaan kuin nyt kuolon verkkoja sun eessäs selvittäisin: Puolisoni ol' ankara ja synkkäkulma herra yl' alamaisten ruumiin, sielujen ja mun. Oi ymmärrätkö silmän lumon, tuon tuhat turmaa, hurmaa välkkyväinen, tuon riutuvaista kieltä haastavan, min nuorukainen jännervoimakas luo varjoss' istuvaan, taa huntujen. Tuo kaunis surmamies loi puoleen mun sen monet kerrat, kunnes reväistiin pois verkot ilkeät ja synti juotiin. — Sapores hyökkäs silloinkin ja poissa ol' Odenatos täältä, mutta viesti mun lemmestäin hälle vietiin, surmaa mun pääni päälle mietti herra julma. Mun tietämättään läksi nuorukainen, rajalle läksi, surman suoritti, pakeni tänne taas, sai tuomiolle. — LONGINUS: Ja sinä armahdit! ZENOBIA: Ma pakoon päästin. Oon nainen vain, min ihanuus ja autuus on heikkous. Mun vuokseni hän löi! Tuot' uhmapäätä, valkeaista kaulaa en haavoittaa ma voinut pyövelkirvein. — Hän katujana läksi, vaskiportti kumahti lukkoon — LONGINUS: Sinä lankesit, ain' eelleen lankesit. ZENOBIA: Hurjistuin, verelle tälle lainkaan sopinut ei katumuksen puku! Tuomitse. Oi, armahda! LONGINUS (heltyneenä, nostaen Zenobian ylemmäksi, lähemmäksi itseänsä): Näin meillä, 'profeetoilla', meill' etsijöillä liekin aina! Kiihko meill' lemmen helmi myrkkymaljast' ottaa, pedoilta riistää, syyttäin soimata tuot' uhriparkaa, murhein nauttia. — — Oi nouse, ylemmäksi nouse mua. Sun kansan eessä kirkastan, ei kenkään sua enää parjaa. (Nousee aikoen nostaa Zenobiankin.) ZENOBIA: Viel' en nouse, taakka pois nosta toinenkin, mik' armas on, mut raskahammin painaa mua kuin oma mun kohtaloni. Poikani! Hän yksin voi vaatia sult' oikeutta. Puhdas jos yksikään on ollut askeleeni hän puhdas on, hän syytön onneton ja sairas, jolle lemmen tuoksu pyhä on onni loittoneva. Mitään muuta elossa mun ei juurta vankkaa niin, niin sitkeää kuin side poikaseeni. LONGINUS: Oi, nouse, nouse, poikas huolletaan ja terveeks tehdään. Kenkään tääll' ei loukkaa viattomuutta. (Nostaa Zenobian, liikehtivät yhteisen riemun vallassa.) Kahden voitamme me kaikki. Utareista laiskan maan mink' oomme juoneet raakalaisen verta, hapanta inhon rieskaa, riettautta, sen kaiken tulell' uuden auringon nyt paahdamme ja puhdistamme pois. — Käy linnaas valtiatar, seuraan sua. (Zenobia palatsiin; pylväikön edessä Longinus ikäänkuin sisäisestä voimasta vielä pysähtyy.) Oi, jumaluus, jo ihmettele kerran, sun raaka luontos kuinka poljetaan nyt alle ihmisen ja maisen onnen — (Aikoo vasemmalle, mutta vastaan astuu Kätyri sulkien tien.) KÄTYRI: Tulossa seppelein ois naisten joukko, mut estin heidät — LONGINUS: Miksi? KÄTYRI: Voittamatta oon minä vielä. — Palvelusta tarjoon, mull' ansioita. Goottilainen Taurus, mult' opetusta murhataidoss' otti. LONGINUS (jyrkästi): Ken oot? KÄTYRI (nopeasti): Ma kilpikonna poimuselkä oon maasta varjojen, mua konsanaan Akilles sankarit ei juosten voita. Mut suurimmalle heistä uskollista ma palvelusta teen, mua nopsempaan yölepakko, tuo nahkasiipi kettu, ei öisin lennä. LONGINUS (nauraen): Lienet narrein narri! Hyvällä päällä oon sua kuulemaan. — Ja millä taidoin virkaa hoitaisit? KÄTYRI: Niin tarkkaan ihmiskielt' ei papukaija, ei käen ääntä hyyppä harjakas kuin minä sankareita matkin, varjo ei tarkemmasti juoksijoita seuraa — — LONGINUS: Miks mulle narrintaitojasi tarjoot? KÄTYRI: Oot suurin kaikista ja mittavimman on pisin varjokin, kas suureks tulla myös mull' on halu. — Sitäpaitsi — näen, pulassa pahass' oot, mun neuvoni on sulle tarpeen nyt: Oot kansan mies ja kansan onni valtaas vaatii, mutta koht' oikeutta vanhaa myöten prinssi sen täysin siemaisee ja hullaantuu kuin lemmest' ikään. Kenpä takaa sen, ett' ottaa neuvojas hän varteen. LONGINUS (ankarasti): Tuo ei enää narrin tehtäviä. (Aikoo nousta portaita.) KÄTYRI (melkein uhmaavasti): Narri en olekaan, oon mustaa totisempi. Saat seppeleen — jos saat — mut iäkkäämpi kuin kenkään voittajista olen minä —. (Taas alavaiseksi muuttuen) No — jaa — voit sentään, luulen, lentämällä tään kilpikonnan voittaa. — Palveluksees kai lupa tulla? LONGINUS (kärsimättömänä): Narrin viran sait, saat mennä. (Kätyri viittaa samassa hovinaiset ja Kleantheen esille, ottaa seppeleen nopeasti Elisalta ja tuo sitä Longinukselle.) LONGINUS (tempaa suuttuneena seppeleen Kätyrin kädestä): Hullun töitä teet, et narrin. Täältä pois! (Kätyri katoo seinävierustaa puutarhaan. Longinus kääntyy pylväikköön päin.) Ois armaampaa tää ollut saada kädest' antajain — Nyt suonette mun itse päähän painaa tään lahjan saman — (Painaa kiireisesti seppeleen ohimoilleen.) KLEANTHES: Varmimmin se pysyy sun kättes laskemana. — Viehkeäin nyt astu neitoin kujaa, voittaja. (Longinus palatsiin.) Väliverho. II NÄYTÖS. Näyttämö: Etualalla kulkee vasemmalta oikealle tie, josta erkanee oikealle taka-alalle suuntautuen temppeliin kulkeva tie. Oikealla taka-alalla näkyy heleälehtisten puiden lomasta pari pylvästä merkiksi siitä, että temppeliin vievä pylvästie alkaa yletä sieltä. Valmiiksi veistetty Longinuksen rintakuva seisoo vasemmanpuoleisen pylvään luona. Tästä oikeanpuolisesta temppelipuistosta ulkonee vasemmalle päin kulman muodostava muuri, jonka harjalla on vastakkain kaksi tarullista eläinkuvaa. Muurin tällä kohdalla korkeajalustainen uhrialttari, siten, että sillä palava tuli kohoaa makaavain petojen päitten editse. Petokuvista vasemmalle ovat pari-kolmeaskelmaiset portaat, joiden kaiteissa myös on petoaiheita käytetty koristeina. Portaat nousevat viistosti vasemmalle ja niiden yläpäästä jatkuu muuri vasemmalle, jossa muurin edessä kukkii hehkuvanpunainen ruusupensas ja taljalla peitetty penkki. Portaat johtavat vainajain lehtoon, jossa sypressipuut kohoavat sankkana kuin seinä ja liikkumattoman tummina, muodostaen jyrkän vastakohdan oikeanpuoleiselle heleämmälle lehvistölle. Taivasta näkyy pala vain oikealta taustalta. Aika: On tulossa ilta. KLEANTHES (etääntyy juuri viimeistelemästään Longinuksen patsaasta riemukkaasti.) Oot valmis, jumaloitu mies! Saat tulla Saporeen lyöjä, itses tutkia tään muotos eessä. Kautta epätoivon sun loin ma heikoin sormin. Kuitenkin noin voimas irti löin, noin nostin vimmas syvällä riehuvan ma varjokulmiis, noin poskipäihis, silmäis tienohille sain kuultamaan ma jalon itsevoittos. — Tääll' liehuin riemahtain kuin heinäsirkka, mua laulatettiin, runoniekkaa muka, ja sitten taiten jalat alta lyötiin ja riikinkukon ruoaks tarjoiltiin — niin nuoruus multa ontumalla kaikkos. Mut sainpa voiman vielä riemut omat näin työssä synnyttää ja Tadmarille niist' antaa puolet. (Kiirehtii takaisin patsaan luo. Oikealta pyrähtää Tadmar laakeriseppele kädessä.) TADMAR: Oi, Kleanthes! Täällä, kas seppel valmis on, Apollon puusta sen nopsaan taittelin. KLEANTHES (kiirehtii vastaan): Ja sädenuolet sait sieltä silmiis! (Ottaa syliinsä). TADMAR: Jospa riittäiskin niit', armas, tuhat vuotta, joka hetki sun voittaaksein, niin ettet pääsiskään mult' irti enää koskaan. KLEANTHES: Ikuinen on nainen liiaks, mutta sata vuotta, sen lupaan vannaan. Tuonne, katsos tuonne, se kestää tuhat vuotta. TADMAR: Niin, nyt seppel vain puuttuu. (Laskevat yhdessä seppeleen ja palaavat etualalle, katsoakseen patsasta vielä.) KLEANTHES: Noin se kaunis on! Noin seppel kas piirteit' ankaroita lientää — ja — TADMAR: Tää juhla suuri mua peloittaa. KLEANTHES: Ja otsan se vast' oikein ylvääks näyttää! TADMAR: Charisbe kertoi ilkimielin, että Nimrod taas valtaa käyttää. KLEANTHES: Viisi Nimrodista! (Viittaa vasemmalle) Tuolt' astuu voitonmies ja templiin käyden kuvansa seppelpäisen huomaa, silloin on juhlan raikuvaisen korkein hetki —. TADMAR: Mut kerrotaan, ett' aikoo Nimrod prinssin myös samaan juhlaan tuoda kruunattavaks ja ett' on valtiatar siihen suostunut. Sit' etkö pelkää, että — —. KLEANTHES: Turha huhu: Juur' äsken valtiatar naisten kanssa ja uhrisaatoin kulki temppeliin. Hän sieltä, poltettuaan kiitosuhrin käy laulukuoroin sankaria vastaan. Ylistäin voittajan hän veistoksen eess' seisoi kauvan, ihasteli kuin jumalaa ja riemuin jatkoi matkaa — Elisa seurass' oli myös. TADMAR: Ja prinssi? KLEANTHES: Hän näyttää miehistyneen, moneen aikaan en kiireiltäni poikaa ole nähnyt. TADMAR (huolestuneella äänellä): Hän kumman umpimieliseks on käynyt, sanatta, kaukaa vain Elisaa seuraa — — KLEANTHES: Se miehen mieltä on, ei vaarallista. TADMAR: Ehk' onkin niin. Lien hupsu pelkur vain, jot' onnen kesken päätä huimaa. (Pyörähtää iloisesti, mutta säpsähtää samassa, sillä vasemmalta tulee rähjäinen paimentolainen, jolla on yllä päästä jalkoihin ulottuvia takkuisia eläintennahkoja, toisessa kädessä pitkä paimensauva ja toisessa karkeatekoinen nuija. Kasvot nahkaisten varjossa. Kulkee ympärilleen töllistellen oikealle). TADMAR (miehen mentyä): Taaskin — Noit' äsken joukottain näin tullessani, keit' on ne, keitä? KLEANTHES (nauraen): Juhlavieraita ne vain on, paimenia, orjaluokkaa, jok' etelässä elää laitumilla. Käy ilmoill' ihmisten he harvoin, näin vain suurten tapausten tullen — (Kuuluu Kätyrin hohotusta ruusupensaan takaa muurin luota, Tadmar pelästyy jälleen.) KÄTYRI (tulee esiin, oikoen koipiaan): Karjaa sit' tarkkaan laskenut oon kaiken päivää. On tottavie siin' ollut kykkimistä, ett' aivan paistinvartaiks kuivuu koivet — Vai juhlavieraita nää paimenkoirat! Ne Nimrod kutsui tappeluun, jos suinkin saa riidan alkuun. KLEANTHES (nauraa viitaten ruusupensaaseen): Jopa tärvellyt on ruusunlemut vainuaistit suita! KÄTYRI: Ja sulta korppi syönyt toisen silmän. (Geser vasemmalta, seurassaan erakko ja pari paimenorjaa.) KÄTYRI (osoittaa Geseriä): Mut tuolta korpilta syö karvoineen sa sydän profeetan, niin ennustaidon saat tarkemman. KLEANTHES (hämmästyneenä): Kas, Geser täällä! Kauan oot ollut poissa. KÄTYRI: Omiensa luona, joill' äiti vuohi on ja isä paimen on räämäsilmä. KLEANTHES: Minne matka nyt näin seurakunta myötä? GESER: Sodomaan! Sen kruunun pienet saa min suuret hylkäs! KÄTYRI: Kamelin karvoist' onko virkapukus? GESER: Noit' älkää, veljet, kuulko, tukkoon korvat seassa pilkkaajain. (Kulkee oikealle joukkoineen.) KÄTYRI: Sen näitkö nyt? Tääll' eikö käryä jo veri. KLEANTHES: Joukko tuo sekapäinen, huuru hulluuden ei sankaria voita. Koht' on täällä hän sotajoukoin. — Pillit Nimrodin saa tanssimaan vain kääpiöitä. (Kääntyy Tadmarin kanssa patsasta kohti. Oikealta kiireesti Nimrod.) NIMROD (Kätyrille): Riennä ja urki, onko suorittanut uhrin jo valtiatar. KÄTYRI: Herakleelle voiton hän tuoksuvaisen uhras peltopyyn, jo ajat sitten loppulaulu kaikui. NIMROD: Siis tänne hänet pyydä nyt. (Kätyri lähtee temppeliin.) NIMROD (Kleantheelle): Kautt' aikain tää sukulehto hallitsijahuoneen on patsaspaikka ollut kuninkaitten —. KLEANTHES: Nyt niiden myös, joit' tottelevat kaikki nuo kuninkaallisetkin. — NIMROD: Joll'ei seppel tuo tuuleen lennä. (Kääntyy pylväskäytävään päin, Zenobiaa vastaan. Charisbe tulee oikealta, aikoen kääntyä temppelitielle.) TADMAR (rientäen Charisbea vastaan ja osoittaen patsasta): Ystäväni, katsos — — CHARISBE (kateellisena): Kuherra kyyhky, kunnes lemmenviiriin pääparkas lyöt. TADMAR: Charisbe, sisar mun — — CHARISBE: Ja lempes kuokkavieras? Älä luule! Haussa lemmen täss' ei olla kauvan — Sen saakin pulskin sotamies, ken kyllin tuo saalist' Eufratilta. Ken tuo mulle Saporeen lempivaimolt' olkakorun ja kaulanauhan satahelmisen, se hurjimus sen syödä saa. TADMAR: Hyi, ruma sun leikkipuhees. CHARISBE: Mut' ei imelää kuin nunnain kieli. (Vetäytyvät syrjään Zenobian ja Nimrodin tullessa. Charisbe temppeliin.) NIMROD: Vielä kerran mieti, mit' onnes vaatii. ZENOBIA (vaivattuna): Kymmenesti kuihot tuhatta tuhoa ja ennussanaa! Min' enkö muka lemmi poikaani, siks etten kruunaukseen suostu ennen kuin saapuu voittaja. NIMROD: Vain yhtä toistan: sukusi valta varmenna. ZENOBIA: Ken vallan pelasti mulle? Hän ken saapuu nyt. NIMROD: Pelasti kyllä saaliiks itsellensä, ajoissa jos et sillä poikaas kruunaa. ZENOBIA: Vakoa samaa kerta kerraltaan sa kynnät! Varma oon, hän myöntyy kyllä — NIMROD: Teolla uskos näytä! Juhlamenot sa saata alkuun, vanhan tavan mukaan nyt laskeiss' auringon suo prinssin jäädä es'isäin lehtoon tänne, valvoa yön aika yksin tulta vainajain. — Lomitse lehväin päivän nuotio jo loistaa, liekki alttarille tuonne sytytä merkiks, ett' on sankariin sun luottos luja. ZENOBIA: Miksi pelkään? Vapaa himosta vallan eikö hänkään? Hänkin viattomuutta polkis raskain kannoin —? NIMROD: Välillä poikasi ja lempes väärän sa heitä arpa nyt. ZENOBIA (itsekseen): Tää lempi ainut rikosta vailla, tytär sydämen ja aatteen, riemuun siivin ilmavin se nosti mun — en epäilystä salli. Tääll' eikö ystävää! — Oi, Tadmar, tänne! — Sun onneasi valtakäsin kylmin ma kauvan kahlitsin, sit' ällös muista. Samasta armosta kuin riemun minä sait onnes sinäkin. Nyt auta mua! He vaivaavat mua neuvoin ilkein — — TADMAR: Onnees vain usko. Lujaan luottamalla — niinpä ma onnen kiinni sain. ZENOBIA (kirkkain mielin): Niin syttyköönkin nyt uskon uhriliekki! Alttarille — (Vie mukanaan Tadmarin alttarin luo, sytyttäessään sitä.) Hän tästä riemuitsee, ei soimaa lain — — Oi tänne prinssi saattakaa. (Kleanthes temppeliin, josta samassa kajahtaa merkki, että voittaja lähestyy. Räikkyvät torvet vastaavat vasemmalta.) ZENOBIA (liekin hulmahtaessa alttarilta pyhää hartautta tulvillaan): Hän saapuu. — Sävelten myrsky lännest' itään lyö, idästä länteen taas, ja rauhaisana mun harras hurmani näin tässä hulmuu. Näin puolen kuuta yötä päivää pala, kuin kevähällä puitten lehteen tullen tuo laulaa satakielikin, näin loista, vain yltymistäs ylly, onnen linnut kaikk' ahjost' arinahasta lennätä, suo leivon, hautakumpuin linnun, laulaa tuoll' oksill' lehdon synkän, poikani kun siellä valvoo, paastoo. Synnytä mun sankarillein haukka Caesarin, min siivet loistaa, rinta kellertää, smaragdinkirkkaat silmäterät luo, mut mieli lemmekäs — — ja mulle, mulle, suo kyynelistä katumuksen mulle sa lintu helmisiipi — vihdoinkin suo sille ääni riemukas. NIMROD (Kätyrille, viitaten oikealle): Sa juokse, Kätyri, kärpännopsaan; paimenpäämies nyt tuokoon joukot muurin luokse. Tänne ei kansaa kaupungista saa hän päästää. ZENOBIA (kuin heräten): Mit' aiot? NIMROD: Sanain taakse voimaa vain ma järjestän, ei lainkaan vaarallista. (Prinssi ja Lankha, Kleanthes ja Elisa tulevat temppelistä.) KÄTYRI: — Noin muulin varjost' aasi kiistaa käy, — ohoo, en varjoks aasin käy, en kärpäks, oon varjo suurempain, en kääpiöitten. (Juoksee vasemmalle, Nimrod tuimasti oikealle.) KLEANTHES: Tääll' onko raivoiks tultu? ELISA (hätäisesti): Valtiatar, on neitoin saatto valmis — riennä kiirein sit' tänne johtamaan — —. ZENOBIA (hämärin mielin): Niin — neitoin saatto — mut tulta hoitaa mull' on tarkka työ — TADMAR: Sill' aikaa minä vaalin — — ZENOBIA: Lintu pyhä vain mun on vaalittava — laskuun päivän —. ELISA (yhä hätäisemmin): Mit' tehdä, kiire on — Mun suotko johtaa? ZENOBIA (epäluuloisesti): Vai sulla kiire sankaria vastaan? ELISA: Voi, näinhän hukkaan kaikki tärveltyy! (Longinus, Taurus, Kätyri ja muuta seuruetta jäljessään vasemmalta, samassa Nimrod oikealta.) LONGINUS: Siis totta vaakkui varis. Vangit täällä on nousseet valtaan. NIMROD: Armon oikeus on kuningattarilla — vanhaan tapaan. LONGINUS. Siis, kuningatar, neuvojaasi puolla. ZENOBIA (katkonaisesti): Nyt juhla — — voiton juhla — — LONGINUS (töykeästi): Niin, ma saavuin juhlimaan — kai ansiosta. Mut täällä juhlatouhuja en nää, ei tiellän kukkia, ei laulut kaiu, vain ruostehammasukko näykkien mua vastaan käy. — Syy selvitä. ZENOBIA: Monta ol' aihetta — — Nuo monet valtahuolet, niit' yksin selvittämään tottunut en ollut — —. Vankeuteen perin lievään jäi Nimrod lähteissäsi. Neuvojaksi hän mulle joutui, tapaan totuttuun hänelle pulmat heitin, pergamentit — — Mut yhtä rintaa viittomaasi tietä me kaikki oomme käyneet — — KLEANTHES (viittaa veistokseensa): Katso tuonne! Noin seppeltä me sulle sitelimme, asunnot uudenuutukaiset puuntaa tuoll' ylähällä, tahtos mukaan kaikki. ELISA: Ja neitoin parvi kukkakimpuin vuottaa sua temppelissä tuolla, tänne ehtineet ei. Mut täynnä lauluja on heillä rinta. LONGINUS: Oi seppelneito, köynnös piilometsän, vihankin hymyyn viehtämällä viehdät. Mut selvyys juhlan airut. Uhritulta ken täällä vainajille suitsuttaa? ZENOBIA (ylpeällä murheella): Ei vainajille, elävistä kolmen ol' yhteisuhri kaunis tää. — Mut nyt se merkki siit' on vain, ett' aikoo prinssi valoa pyhää kaiten kruunaukseen tääll' aamuks välmistauta. LONGINUS: Toinenkin siis totta korpin koikku! Ensimmäinen siin' neuvo Nimrodin? (Zenobia ei kykene vastaamaan.) Ja toinen kai on murha mun. Ja kolmas? — Vanhaan tapaan tomulla peittää kansan kurjuus. — Mutta se tietkää: vereen saakka koiralt' Aareen sain minäkin ja pedon karvapeitteen sodassa sydän sai. Tää kapinaa on, nimessä Kerberoon! — — ZENOBIA (kiihtyen ivaan): Miks ärryt noin, sa aatteen mies? Meit' tomun lapsia noin rusikoitset luonnon voittaaksesi — niin saarnasit — mut itse hellittelet petoa vallannäljän sielussasi. LONGINUS: Petoksen verkot revin, kaiken muun saa päättää kansa. NIMROD: Juuri niin, taa kansan te piiloon juoksette, jos arveluttaa, teit' itse karjua: "On valta mun!" Mut tällä kertaa muuri kaupungin välillä kansan on ja sun ja luona sen seisoo nuijamiehet paimenten ain' Eedomista saakka. Joll'et myönny, oot syypää veljessotaan. (Katoo oikealle.) LONGINUS (lyötynä): Veljessota — hyeena käärmejuovikasko syntyy? Ei, ei! Sa raastat auki haudatkin, ja lyötynäkin henkes kylvövakkaan viel' akanoita siittää — — ZENOBIA: Meidät surmaa! Oon vallassas ja prinssi myös, niin helppo sun voittos onhan. LONGINUS (löytämättä itseään): Tuonne — temppeliin — siell' aivot selvii — — liian raskaat. (Tauruksen ja muiden sotilaiden aikoessa seurata.) Ei — Pois, Taurus, asemiehet vie. TAURUS Jäät vaaraan, jos yksin jäät — — LONGINUS: Ei — rauhaa temppelin en miekoin häiritse. Tuoss' ääress' aivan saat vartoa, en viivy kauvan. (Taurus sotilaineen vasemmalle.) ZENOBIA (voitonriemuisena): Noin mies murtui! LONGINUS (pysähtyen patsaan eteen, väsyneesti): Laakerlehvätkin ken täyteen okaita pannut. ZENOBIA: Tuoll' ei miehuutt' enää meit' estää aikeestamme! (Tadmar ja Kleanthes seuraavat temppeliin, Elisa aikoo sinne myös, mutta Zenobia pysähdyttää hänet. Kätyri katoo vasemmalle.) Kaikkiko mun aikoo jättää! Katso, hämärtyy, on aika prinssin käydä lehtoon — — ATHENODORUS: Halu on mulle tullut kammon työhön, tuonne päin tummaa varjostoa syöstä, siellä pelotta seista niinkuin miesten mies, tuot' ylpeätä vastustaa — — (Jää katsomaan Elisaa.) ZENOBIA (äkkiä tyhjää avuttomuutta tuntien, itsekseen): Hän läksi — Hänell' on leiriss' sotajoukko tuolla, ja kuitenkin noin painoi pään, ei vihaa, ei syytöst' enää lain. Mit' oommekaan tuot' onnen miestä vailla, joka voittaa ja voiman antaa. Jospa voittaisin ma pyynnöin hänet, sydämensä varmaan taas altis aneluille. Noin hän kaunis on yli muiden — jospa sittenkään ei uhripääskyt mun ois lentäneet päin turmaa. — Sinne, sinne lähdenkin! — Elisa, prinssi hoivaa — lehtoon saata. (Rientää temppeliä kohti.) ATHENODORUS (Lankhalle, joka on jäänyt seisomaan oikealle, kärsimättömästi): Mit ihmettelet, pieni jättiläinen? Mit' täällä teet? — Pois täältä miettees vie! — (Hetken kuluttua, katse palavana, väristen) Elisa, hiljaisuutta kuule — kammo tuo tunne tuuletonten ilmain — Hurmaa sun silmäis tummill' alusilla vain ja taipehilla vartes — — ELISA (kärsimättömästi): Nopsaan, prinssi, jo päivä laskee — — ATHENODORUS (Kaukainen kuorolaulu alkaa kuulua): Koko kevään menneen hitaasti astelin ma vaivan alla, tukahtuneet sun vuokses huokaukset on monen monet vesiruusuin kupuun siell' läikkyväisen lammen luona, nytkään ei kiirett' ole mulla. (Tarttuu kiihkeästi Elisan käteen.) ELISA: Kuumett' aivan sun kätes huokuu, sairas oot — — ATHENODORUS: Oon kuullut ett' Indian naiset sairahina luo kiertyy miehisen varren. Kuumeen tuon, tuon tuoksuvan, kalvaan, kellervän sun varttas hiipivän nään — — Miks mulle et suo sitä, nainen? Tää sairaus mun on puhdasta aivan, kuin kuoleman pyörre se selvää on, ja kuume on auringon anti — — Tää kuume on sukua ruumiis! Sit 'etkö sa tunne? Kenen saalihiks itseäs säästät? ELISA: Sun kuumettas heikkoa vihaan! Oot hehkuva herpova varjo, et voittaja tuoksuvan naisen. ATHENODORUS: Oon varjossa palava liekki! ELISA (yltyvällä pilkalla): Lihan näivetystauti sua vaivaa! (Iskusta vavisten vetää prinssi povestaan tikarin ja ojentaa sen Elisalle paljastaen käsivartensa.) ATHENODORUS: Tuoll' ihoa piirrä ja katso, sielt' uhkuu, karkaa hurme! ELISA: Asetta vailla lehtoon vainajain on mentävä, siks sen ma talteen otan. (Ottaa tikarin, prinssi lähestyy ja hyväillen irroittaa hiukset Elisalta, joka väsähtyen painuu penkille.) ATHENODORUS: Näin — tuntea huumasi suo — ne kyynelin kastan ja murhetta henkien kuivaan. Käyn sitten sypressitielle — —. (Saatuaan hiukset hajalleen hän kiihtyy jälleen ja polvistuen hyväilee Elisan polvia.) ELISA (kavahtaa seisomaan): Pois nyt, älä vaivaa mua, mua viivytät sankarin luota! ATHENODORUS: Siis tikari kärjekäs lyö ja lemmestä päästä. ELISA (itsekseen, kuin näkyä katsoen): Jos loisinkin — sinä ansa ja varjo oot voittajan tiellä. ATHENODORUS: Oi suutele rautaa ja lyö. ELISA (kääntyy prinssin puoleen ja vaivuttaa hänet taljalle, kuin lasta tuudittaen): En lasta ma kaunista lyö — — — Näin vaivu ja voimilta voivu, unen untelon helmaan vain. Oot sairas, sa kalpea poika, veres virma ei vuotaa saa — — Mut etkö sa tahrannut mua? Vain sankarin eessä ma otsani alttiina lyön — — — Epäkelpo ma oonko jo hälle! — Sinä vaivasit mun, sinä tahrasit mun! Sinä kalpene kalvas, — kalvas — — (Kohottaa hurjin raivoin tikarin, mutta kavahtaa äkkiä kauhusta.) Ei, ei! — Rikos synkeä! — Myrsky ja pauhu! Mitä vihmot ja sielussa siität? — Ken käskee kättäni mun, mikä voima ja valtias mielen? Läpi tuulen ja pilvien sateen, savun katkeran kautta ja kirkkauden, läpi uumenien, läpi siementen — jumalankara käsky nyt käy. — Läpi ruumihin ahdingon veri villikarjun ja uhrilinnun sekotulvana tunkee ja raastaa. (Hetken vaitiolo.) — Sano, poika, tää lempeä onko? Ja sunko se nostama ois? (Kumartuu prinssin puoleen.) ATHENODORUS (kuin unessa): Läpi huntujen häilyvän pilven sinisilmäsi tummasti tuijottaa. Sinivuoria siellä ma nään, meri valkea — ympäri läikkyy — ja rantamat varjokkaat — — (Ojentaa kätensä pyytelevästi) ELISA (taipuu alas hyväilevästi): Noin hertas vain uni lapsen mielen, vihamielin ken lyödä vois sua — — ATHENODORUS: Älä kosketa mua! — Ah hellemmin koske — — voi, kärjekäs tuska mua pistää, joka suonta se repii — — — ah — huimaus tuskia viihtää. Yli tästä ma kahlaan! Tai uppoan kirvelevään ikipolttelevaan minä syöveriin — — — Suo suutelo mulle, ma käsken! (Riuhtaisee Elisaa puoleensa, joka ponnahtaa kiivaasti ylös.) ELISA (halveksien): Zenobian riettahan poika, sylinantia kiemuroi, vain hukkua sulla on voima, ei lempeä nostaa mun. Sun äidilläs kolme on miestä jo ollut, nyt neljättä houkuttaa. Hän tahraa sielun mun sankariltain, sinä tahraat sankarin neitseen, tapat mun, olet murhaaja mun! Mull' oikeus on! (Kuulee lähestyviä askeleita) Ken saapuu sieltä? — Mull' oikeus on — — ja kiire — kiire — Zenobian riettahan poika — — — mitä kiemuroit sinä rietas, rietas — — (Lyö tikarin nopeasti prinssin olkaan ja nousee kuin pedon sielussansa voittaneena, jää tikari kädessä vierelle seisomaan. Temppelistä Zenobia ja Longinus, jäljessä Lankha. Kätyri lähestyy vasemmalta kurkkien.) ZENOBIA: Tuoll' loistaahan se vielä, sammuttaa sit' ethän tahdo, ethän, lupauksen siit' tahdon tarkan. (Osoittaa Longinuksen patsasta.) Itses eessä, voittos ja seppelees se anna mulle. LONGINUS (ystävällisesti): Katsos — — ELISA (Longinukselle): Luvata turha sun on. Zenobian poika jäi kruunua vaille. (Osoittaa taljalla makaavaa prinssiä. Zenobia syöksyy parahtaen tuskasta poikansa luo.) LONGINUS (ankarasti Elisalle): Mitä tehnyt oot? ELISA (vieläkin äskeisten mielikuvain vallassa): Peto impeä puolsi ja löi mun murhaajaani —. LONGINUS: Kieltä selvempää! ELISA (kiirehtii Longinuksen luo, lyyhistyy maahan ja vetää viitan poimuihin tarttuen häntä puoleensa): Mun surmatkoot — minä tein mitä täytyi. Sinä voittaja luonnon ja onnen herra, oi kuuntele mua ja silmihin katso. Rikos kaihin ei kaihtele niitä — — vain usko ja uhraus sulle — ei uhraus — autuas alttius vain mun kättäni käski. LONGINUS: Murhaamaan? ELISA: Pelastamaan, sydän neitsehen suojaamaan — LONGINUS (tarttuen äkkiä kiihkeästi Elisaa olkaan ja nostaen ylös): LONGINUS: Ketä varten? ELISA (painaen päänsä, hiljaa): Sankarin vuoksi — — (Longinus irtautuu, ponnahtaa ankaran sisäisen taistelun vallassa etualalle. Elisa jää paikalleen niin kainona kuin alastomuuttansa suojain.) LONGINUS: Elon kasvoilta suomutko kirpos, valo pilkahti siksikö vain, ett' taas sikisankea sauhu löis ympäri pään, mua jälleen ikisokkona kierrättäis? Ovi järjen jok'ainoa lukkoon lyöty, salahautoja luonnon ja lemmen maan pinta on kaivettu täyteen. Nyt astu ja rynnistä, "luonnon herra", maan pohjia kulje ja multaa syö, lukot nyrkillä murra, älyviilalla miesikä hankaa, tätä päätä et selväksi tee, et sieluja noita. ZENOBIA: Tääll' eikö kenkään auta? Lankha! (Lankha rientää luo.) Harvaan jo kuolon porttia lyö sydän. LONGINUS (Elisaa lähestyen, äänessä kiihkeä tuska): Viattomuusko murhaa! — Seppelneito, sun ääntäs kuuntelin — siell' Eufratilla, unessa, taljall' levätessä öin. Mut aamuin kummeksuin ja lapsekkaille unille naurahdin. Ja sittenkin, nuo unet kuiskineetko mulle totta, ne näyttivätkö lemmen oikean? (Elisa seisoo vaieten.) Ohi autuuteni kulkenutko olin? Verestä löytääksein — ei, ei! — Tää kaikki on valheen sakkaa. Tuolla pettäväistä vain heikkoutta on ja täällä murhaa — — ZENOBIA (polvillaan ollen, osoittaen Elisaa): Tuon vaadin kuoleman, tuon murhaajan! (Kääntyy takaisin poikansa puoleen.) LONGINUS: Ken syyllinen? Se Nimrod kavala ja raaka paimenlauma onko vai tuo heikkous, mi kavaluuteen taipui? Ken syyllinen? Se neitseen puhdas vaisto vai naarassusi? Sairas poikako, vai — minä murhaajanko salaveli? ZENOBIA (ponnahtaa ylös): Tääll' eikö vastata? LONGINUS (jatkaen ajatustaan): Vai myllerrys tää kaikki, käärme alkuriidan, joka petoa elon kolminkerroin kiertää — — ja jolta mun ois päitä poljettava. ZENOBIA: Tääll' eikö vastata! LONGINUS: Ei selvää mikään, mut yks on varmaa: tätä neitoa ei kenkään loukkaa! ZENOBIA: Murhaajia kaksi siis seisoo tuossa! LANKHA: Haava sidottu — — (Zenobia kääntyy auttamaan Lankhaa, joka nostaa prinssin käsivarsilleen ja kantaa temppeliin.) ZENOBIA (nousee, kylmän päättävästi): Siis murhaajia kaksi. (Seuraa Lankhaa, pysähtyy patsaan luona, kurkoittuu hitaasti, riistää seppeleen, rutistaa sen käsillään ja heittää maalian.) Valmistukaa revittäviksi paimenkoirain. Sotaa! Ikuista riitaa! Oikeutta murheen verenne kaikki kylläiseks ei juota. (Kääntyy, katoo temppeliin päin.) LONGINUS (kuin vihollisen taisteluhuutoon vastaten): Päin veljessotaa — — Taurus, taisteluun! KÄTYRI (juosten vasemmalle): Hei, Taurus, taisteluun! Hei, taisteluun! LONGINUS: En marttyyriksi aio, puoliks vettä veress' ei mulla. Tulin voittamaan, en häpeään. TAURUS (oikealta, näkymättömänä): Hei, veljet, taisteluun! LONGINUS (nousee lehtoon vieville portaille, joiden juurelle lyyhistyy Elisa. Hämärä painuu täydeksi pimeydeksi, vain alttarin liekki valaisee heikosti): Sit' enkö tietänyt, ett' ihmisparka vain näivä kuopus laiskan maan, ett' turha sit' alkuliejustansa auttaa, enkö sit' tietänyt, ett' onnen hylkiöin tuo karjun hampaat sai ja murhamielen vaikk' onkin selkänahka pelkurilta, hävyltä riekaleet, joill' lonkkiansa lymyillen peittelee. TAURUS (syöksyy vasemmalta): Käy miehet päin! Sun onko käskys niin? LONGINUS: Päin myllerrystä! Vie tuolta hautain kautta miesten parvet. Asemiestä koskaan viel' ei hyökännyt yl' lehdon pyhän. Nyt se poljetaan! Näin kuuluu käsky mun. (Taurus pois.) Sun luokses, luonto niin enkö kulkenut kuin yöllä porton: valossa päivän inhosin sua jälleen. Sua taiten pettelin ma järjelläin: Kun sieraimin sun voimaas hengitin, niin huulin orjiasi pilkkasin ja riemuitsin, ett' olin vihamiehes. (Pieni osasto sotamiehiä marssii kaukana taustalla soihdun valossa vasemmalta oikealle.) Vain siks en ruumistani ruoskinut ett' täysin voimin ruoskia ma voisin sun luomias, sun rakkaimpias, noita joit' yllin kyllin karjuu ympärillä mudassa mataa, otsin matalin. (Toinen taistelujoukko ryskäten, soihtuja heiluttaen myöskin taustalla. Nyt kuuluu nopeasti vaikeneva taistelun ryske oikealta, Elisa nousee sitä kuunnellen.) Nyt voitit mun, löit liejuus nieluun saakka, näin ilman pimeäksi teit ja järjen. En mitään nää — — ELISA: Oi kuule, sankari, pois läähättävä myrsky ahdingon jo loittonee. Sun joukkos etenee! Oi kuule, voittaja. LONGINUS (astuu kiihkeästi Elisan luo, kiertää hänet käsivarsillaan): Sa uskollinen — sa horjumaton, voiton ensi ääni ja ensi seppel — — Kautta rikoksen sa mulle kirkastuit. ELISA (alttiina nojautuen Longinukseen): Oi tuomitse tai armo anna, sua riemuin kiitän. LONGINUS (kiihtyen): En kummia polkuja noita, joit' astelit, altis, ma tutki enää. Veri ruskea jos sinun olkaas syö, sen suutelen huulilla pois. — Noin suutelin murhan ja hurman — — ELISA: Oi mies, sinä surmaat suutelemalla — — LONGINUS: Sinisuonien seittejä murtain mehiläisten parvekas lento käy, ne surmaan vain minä suutelemalla. ELISA: Lyö poltinrauta ja sankarin merkki — LONGINUS: Hedelmät viinipalmun sun varrellas on päivässä paahtuneet, ne huulteni lehvillä peitän — —. ELISA (kavahtaa äkkiä irralleen kuunnellen lähenevää melskettä): Käy ryske päin, älä vaaraan jää. LONGINUS (ottaa taljan penkiltä): Älä karkaa multa, sun taljaan kiedon — — ja ryöstän pois. Pyhä nuotio sammuksiin! (Painaa taljalla uhritulen sammuksiin.) Sakosankea yö! Tule luokse mun! Noin, noin — sinut tuuditan pois — — Sekasorto ja lempi ja murha! (Syöksyy Elisa sylissä sypressilehtoon. Oikealta syöksyy etualalle ryhmä kamppailevia miehiä. Se on kuin vääntelehtivä hirviö: aluksi kamalaa äänetöntä painiskelua, sitten ähkinää ja hammasten kiristystä. Aseet sähähtävät vastakkain. Kuuluu korinaa ja kuolon huoahduksia. Kätyri ilmestyy hohottaen taustalle.) KÄTYRI (taistelevan ryhmän vyöryessä takaisin vähitellen oikealle): Hei, herjasilmä, hoi tytär rutsainen! Hei, tanssien louskuta lonkkaa, veli veljeltä kurkkua vääntää sun luisevan kiimasi vuoksi. — Älä näyttele niskaluutas: etupuolta ja ruipelosäärtä. — Nokan korpilta sait: älä huntua nosta. Vasen silmäs on nokkima naakan: vain huulia näytä ja hengitä lieskaa — — (Hetkeksi taukoo kaikki taistelun melske.) Hyi, hiljaisuutta tätä — (Oikealta leiskahtaa valoa. Alkaa kuulua voiton säveleitä: ensin yksinäisen torven toitotus, sitten riemun humu ja sävelten hurja ryöppy.) Voitto mun ja sankarin on valmis. Voittaja! Sua voittos huutaa! (Katoo oikealle. Elisa ja Longinus ilmestyvät lähekkäin korokkeelle.) ELISA: Onnen maallisen niin sulta sainhan — iankaikkisen. LONGINUS (kuin ihmetellen): Näin rauhan riemukkaanko sieltä sain? Oi, tiedon sainhan, ett' oot lemmittyni jo kauvan ollut, vaikka oppilaaks sun luulin vain! Oi, armas, puhtait onko viel' esikartanoita luonnon? Nainen näin olla voiko pyhää — —? ELISA: Autuasta näin olla hiljaa, kysymättä. — Armas noin ällös kysymyksin rauhaas vaivaa. Tuot' ääntä voiton kuuntele. LONGINUS: Kuin kulkis siell' elonkorjuuväki, rypälein ja tähkin. ELISA: Niinkuin isännälle tois se riemuin sadon runsaan. LONGINUS: Kuin ois kyllin jo koossa emännällä hunajaa, jot' taiten viiniin sekoittaa. ELISA: Kuin kylvyn jo öisin laittanut ma liljayrtein. LONGINUS: Ja kainoin toivein, tähtikuvaa katsoin siin' itse kylpenyt. — Oi, rauhan siipi, sa kuultavainen yllä mun, oi jää ja rauhan siimeksessä suo mun elää. ELISA: Meill' onhan iankaikkinen tää riemu. LONGINUS: Eest' onnen tään ma taidan taistellakin, jos tarvitaan. Sen kaiken kansan riemuks, sen esikuvaks kaikkein varjelen. Ma ihmeen varjelen! — Niin, ihmett' onhan tää onnen kulku — — (Taurus saapuu mukana ryhmä miehiä, joilla on soihdut kädessä. Longinus astuu häntä vastaan alemmalle porrasaskelmalle. Elisa jää korokkeelle.) TAURUS Voitto leikattiin tää nopsempaan kuin immet seppeleen. On lauma lyöty. Nimrod vangittuna tulossa tänne. LONGINUS: Kyllin säästelitkö sa veljesverta? TAURUS Täyteen tuhoon syöksyi vain erakoitten joukko. LONGINUS: Geser myös? TAURUS Kun muurilt' tuolta lauma muu jo väistyi, jäi Geser joukkoineen ja ristin nostain päin syöksyi ryntääväiseen ahdinkoon. Kuin alle aallokon he sortui, laulain, naurain kuin hurjankolkko mielipuolten joukko he painui polvilleen ja sinne hukkui, tuo Geser ensimmäisenä. Heitä säästää meill' eihän ollut aikaa. — Paljon kansa myös paimenia pakoon päässeit' tappoi kaduilla kaupungin. Sua puolustain se yltyi raivoon. LONGINUS: Kansa, kansa mun! Miss' on se? Tääll' ei ketään? TAURUS Portilt' alkain se voittokujaa miehin sataluvuin sua varten muovaa. Sinne kiire meillä. Vain vaivoin miesten jännerseljät estää sun tulotielles tulvaamasta kansaa, mi soihduin roihuvin ja juhlahumuin kaikk' aukeamat, katuvieret täyttää. (Kleanthes kiireesti temppelistä, jääden kiihkeästi odottamaan puhetilaisuutta.) LONGINUS (puoliksi itsekseen): Näin taivas korkenee! KLEANTHES: Mun valtiatar sun etees lähettää. Mut tarkempaan kuin vaatis niukka käsky suo mun haastaa, mit' äsken näin — se tulvii mieless' yhä: Kun templin portait' astui valtiatar, eell' astuessa Lankhan — huohottain ja säälist' itkien tää poikaa kantoi — kun pylväikköön he nousi, kun hän nyt — kun valtiatar kasvot nosti, silloin en nähnyt äitiä, en naista itkevää — en nähnyt elävää, näin kuolleen murheen: Rumentunutta, ryppyist' otsaa leikkas, värähtämättä leikkas kulmain kaaret, ja huulensa — nuo riemun janost' armaat, nuo veren voimast' ennen paisuvaiset — verettä, tyhjinä — kuin kuollehella — ne lepäs. Katsettaan ei voinut nähdä, vain kammoin tuntea sen kauhua. Ei pojast' enää huollut, Lankha lääkkein sit' auttoi henkiin — — LONGINUS: Henkiin! Mitä sanot? KLEANTHES: Niin, Lankha tutki haavaa — kulkenut ol' aseen kärki olankuopast' aivan sydäntä kohti — niinkuin läkähtyis hän lakkas äkin työstään, karkas pystyyn: "Hän hengittää, on sydän vikaa vailla", niin korkein äänin huutaa hän, ja minä — vain äitiä ma katsoin: Liikahtavan häness' ei mikään näytä, mutta hiljaa, kuin lepoon lientyis jännitetty kaari, niin nytkähdellen, niinkuin päivän eessä arastais silmää, niinpä elon neste taas kiertää silmäin tienoot, kyynelvirroin nuo kalventuneet kasvot herättää ja kirkkain helmin, kiirehtäin se juoksee punertuvaisten huulten luo, ja siitä, siit' autuas sai hymy vallan. Mutta — — LONGINUS: Oi, taivas selkenee ja puhdistuu! Sa sana vie, ett' toivon täyteen voimaan taas parantuvan prinssin! KLEANTHES: Niin, taas huoli vuoks pojan vaivaa häntä, tulless' sanan ett' alas nopsaan löit sa paimenlaumat, hän Foiboon alttarilla uhrin poltti ja pyhää tuoksua sen leyhytellen luo rauhanjumalan hän rauhaa kiitti. Mut luota uhrin sen hän huolehtien nyt puolees kääntyy, suojaa, laupeutta sult' anoo. LONGINUS: Turvaisalla miellä saa ja saatoin arvokkain, he palata taas kotiin. Tää vie rauhan sana — — TAURUS Liikaa on lempeyttä tuo. Hän syypää on! Ja vankeutta tarvis kyllin kovaa, ett' estyy vehkeilyt nuo kansaa vastaan. LONGINUS: Sa vaikene! Saat miekkaa käyttää, mies, ja käskyn mukaan käytä, muuta ei. — Ei hintaa onnelle saa kallistaa, verellä, murheella jos ostaa näin se täytyy. (Nimrod tuodaan.) Mutta tuon sa valtaas saat! Lyö ruosterautoihin ja märjimpään se luolan pohjaan paiskaa. Ruosteen karva on keskinkertaisuuden nahkaan käypä. — Mut oothan voitettu, en sanoja ma tuhlaa. NIMROD: Voitettu — mut aate mun — se muista, mull' on myös — ei vielä lyöty. Mull' aate suvun suuren, vankan tammen, mik' kansan työtä vilvoittaen suojaa. Zenobia on tytär valtasuvun, on suuren Ptolemaioon kantaa. Sunko ois osaks tullut Ptolemaioot voittaa? — Mit' oot sa oikeastaan täällä tehnyt? Oot aateraipoin, miekoin kahtia tään kansan lyönyt. Kompastava kivi oot ollut vain. LONGINUS: Se kivi totuus on, jot' ei voi kiertää, siksi kompastuit. NIMROD: Mut toisen sulle etees Rooma paiskaa. Uus' imperator, caesar Aurelianus, sa muista myös! Hän kaltaisesi lyönyt on Galliassa, vuoros sun on kohta. LONGINUS (Kleantheelle): Kleanthes, rauhan sanomasi vie. (Kleanthes poistuu. Viittaa sotilaita viemään Nimrodin pois.) Sa tuomiosi kanna, luolas pohjaan kohina kuule aallon korkean, mi lännest' itään lyö ja länteen lyödään. (Nimrod viedään oikealle.) Nyt, Taurus, kiire on! Suo soihtu mulle! Ja riemurintamaan sa laita joukot. (Taurus sotilaineen poistuu.) Ei vihamiehist' ole suurin Rooma, viel' onhan yössä paini sielujen tää ollut julmempaa. (Kääntyy vähitellen Elisan puoleen.) Ei ihmeellisin tuo voitto Eufratilla — salasaalis sylistä myllerryksen ihmett' on. Elisa. Voiton päivään suurimpaan sun, saalis armas, maailmalta kätken, kuin saitur ahnas varjelen sua kiihkoin ja hipiältäs verhot hämäröin vain nostan salaa. (Vetää Elisaa portailta luoksensa.) Sitten, sitten kerran näist' öistä kamppailun ja tukalista näist' onnen luomistöistä itsellein sun ainoan ma vaadin. Miljoonilta sun onnell' ostan, riemu maallinen. ELISA: Kuin kuoloon noiduttuna prinsessa, niin piiloarkussani hiljaa lepään, en liikahda, en sanaa lausu, enkä herättämättäs herää. Sankaria niin vuotan minä. LONGINUS: Sankareitten äiti! ELISA: Sua vailla haave marto. LONGINUS (voimallisesti): Alkulähde oot mulle lemmenvirran vuoltavan ja polveikkaan, sen vastavirtaa nousen kuin kala piikkievä, joll' on suonet täyn' ihmisverta kuumaa, jolla pää on käärmeviisas, taito kiemurrellen päin tulvaa tunkea ja esteet voittaa. — Oi, lähdenymfi, silmä vuottavainen, mua kuolevaista johda. Vastavirtaa taas alkaa matka. KÄTYRI (astuu esiin oikealta, alamaisesti): Vanavetees tarpeen elukka tää, ma luulen. LONGINUS (voitonriemuisena): Kilpikonna, sun kuores murskasin! — Hei, varjon mies, sa soihtu sieppaa. (Heittää soihdun Kätyrille.) Naamaas häveten sen alla juosta saat, ja käskyn mukaan vain tietä näyttää, sokkosilmin juokse sytytä maailma, jos käsken niin, tai oma karvapeitteet, jos niin käsken. (Viittaa oikealle käskevästi. Kätyri lähtee soihtua korkealle nostaen.) Väliverho. III NÄYTÖS. Näyttämö sama kuin ensimmäisessä näytöksessä, mutta taustalle on savimajojen sijaan rakennettu kauniita keltaisia ja valkoisia pieniä asumuksia. Myös punainen katos on poissa. Oikealla etualalla leposohva. Aika: kirkaskuutamoinen aamuyö. Prinssi lepää sohvalla. Lankha istuu vieressä. Hetken vaitiolo. LANKHA: Voi, prinssi hyvä, kammioon ois aika, levolle jälleen, turhaan valvot. (Ei vastausta.) Kohta kuu kellerväinen hallavaksi käy ja sisar maan se kainostellen jättää. Maa aurinkoa, kuuta vailla hetken saa sairahana huohottaa ja turhaan povensa auki repii: houreissansa hiestä tuskan sairast' usvaa vain se luo ja meitä taudiIl' uhkaa, vaikk' ois ikiterveyttä mieli antaa. ATHENODORUS: Lörppö! Koht' alkaa vaankin jumalatar kuuta spitaalitauti vaivata, mi huulet silt' ammoin söi. Ja sisarelleen, hetaira maalle, sen nyt täytyy jättää hekuma auringon. Näät nuoremmakseen tää äiti maa on vielä laatuun käypä. LANKHA: Mut annapas, ett' unen soutupoika tuo pienell' urkkii ruuhellansa kaikki sun suontes sopet rauhass' yön, kas silloin sa aamull' lähdet unten rantamalta taas uusin mielin, naurain, kirmaten — — ATHENODORUS: Tai unissani, tyhjänraskain päin, viel' unijuomain melto maku suussa kuvotus inhon huulin aukinaisin mua itseäni irvii. Siinä sulle kävely prinssin aamusilla. Yössä näin viileässä helpompaa. LANKHA: Puutarhaan jos käytäiskin! Sun mielileijonasi nälästä aivan hiutuu, kun et syötä sit' enää koskaan, eikä muilta huoli se ruoan palaa. ATHENODORUS: Kyllin maittavaa tuo mulle lihaa, ihmislihaa tuo. LANKHA (huoaten): Kuink' ootkaan muuttunut — — ATHENODORUS: Ja parantunut. LANKHA (puoliksi itsekseen): Tikarin uurnaa myrkky vuotanut on sydämees. ATHENODORUS (katkeralla ivalla): Taas lörpöttelet ukko! Tääll' arpi ruskottaa vain mitätön, vain huulten jälki viattoman naisen — — LANKHA (pyytävästi): Siit' yöstä turman ällös haastele, se sairastuttaa sun vain uudelleen. ATHENODORUS: Sull' onko paha omatunto? LANKHA: Mulla? (Charisbe palatsin pylväikköön.) ATHENODORUS: Niin, valheist' imelistä, joita kerroit puutarhan teillä tuolla aamut kaiket ja iltayöt. — Niin eikös laulanut sun tarinoissas valkojoutsenet kuin huilu soi tai sitra heläjää. Nyt uusin korvin sen ma valheeks kuulin ei hanhen kaakatusta kummempaa oo joutsenääni. — Kuolemansa eellä se muka lauluist ihanimman joikuu. Sen tottavie ma valheeks näytän myös: Tän' yönä vielä kenokaulan mestaan ja nähdä saatkin: kurkust' elukkaisen korahdus kuoleman vain tunkee. Malliin samaan sa luonnon kaiken valheverhoin oot kietonut. LANKHA: Niit' ilman, poikaparka, tääll' onnetont' on elää. Kuulepas — — ATHENODORUS: Ja naisen — senkös seitein peittelit ja jumalatar — vöillä, uumilt' asti luo silmäin siveäin ja harhaan veit mun. (Hetken vaitiolo, jolloin Kätyri ilmestyy taustalle vasemmalta portaista ja alkaa hiljakseen siirtyä seinäviertä pylväikköä kohti.) Ja lemmenmurhe — kaunist' oli muka tuo rinnan pakko luita särkeväinen, hiotus yöllä kauhuvaivan alla, tuo toivo turha tähti taivaalt' ottaa. Häpeä kalvas, värjöttävä raukka ees alla marmorisen nuken, tulta jäävuoriin tuhlata ja henkiä sisäänsä tautina se taas ja yksin ain' yksin, yksin itkeä — — voi, vanhus. (Raivoisata, tyrskivää itkua.) Oi, vanhus, poika onneton on tässä! En jaksa kylmä olla enkä kuuma, en kestä maailmaa, en hiljaisuutta en karjaa ihmisten. (Vaipuu Lankhan puoleen, joka kumartuu häntä hiljaisella äänellä lohduttamaan.) CHARISBE (Kätyrille, joka kurkistaa pylvään taakse): Mit' urkit, mies? KÄTYRI: Ja sinä mitä kurkit? CHARISBE: Kuuta vain. KÄTYRI: No, sankar kuutamon siis sisään päästä. CHARISBE: Rumuuttas peljäten en suoraan kiellä. KÄTYRI: Häkissä mull' on aljo kallehin, jok' uskoo, ett' oon toiseks kaunein mies ma maailmassa. CHARISBE: Kuulepas, sa sano, Elisaa lempiikö sun herras? KÄTYRI: Säälii, vain säälii. Jos ei sääli, rankaisee, mut' itseänsä sääli on, jos lempii. — Siin annos kutkua sun kieles kärkeen. CHARISBE: Sun herras muureill' onko yhä? KÄTYRI: Entäs, viel' onko valveill' emäntäs? Miks itkee noin haikeasti prinssi? Yö nyt onko vai hourupäisten päivä? Vastaa, vastaa. (Katoo hohottaen oikealle. Charisbe jäljessä). ATHENODORUS (nousee käden varaan): Hohotus täällä käy! He kiertää, nuuskii, he kättä lyö ja rahan kouraan pistää, ett' totta kuiskais valhesäkki korvaan. LANKHA: Kas, sanomia tappion tai voiton he vuottaa, siks on levotonta yö — — ATHENODORUS: — Mun luulet itkevän — vain hohotan, minäkin hohotan ja yötä valvon kuin aikuisten on tapa. ZENOBIA (tulee täysissä pukimissa Charisben seuraamana) Taaskin valvot! Pitääkö torailijaks tulla mun, sa paha poika. ATHENODORUS: Lampaaks oothan tullut — Vapiset eessä kellokaulavuohen kuin lampaat toisetkin ja nöyryytystä sa aamust' iltaan nielemällä nielet. ZENOBIA: Voi, lapsi. Minkä näät, se kuorta on, sydämen yössä, siellä painitaan! Hän salaisuutta kantaa, jot' en tunne. Se onko sankarunelmaa, mik' kerran mun onnell' yllättää? Mua lemmitään vai vihataanko, sit' en tiedä. Mutta oi, poika, mieles malta, lempeen uskon. ATHENODORUS: Viha mun, tää kiukku voimaton ja usko, ett' ihmevoimat saan ja hirmukeinot, joill' loukkaajani kerran, vähitellen ja ilkeästi ilkkuin näännytän, tää haave oikeaan mun vie. ZENOBIA: Noin kehno, kavala ilkimys mull' onko poika! ATHENODORUS: Mull' onko äiti kuningatar ollut? ZENOBIA (painuu polvillensa poikansa luo): Jumalten lauma kaikki, tuomitkaa! Rakastavalle eikö mulle liikaa tää murhe viimeisin. — Oi, poikasein — ATHENODORUS (keskeyttäen): Puutarhaan lähden, joutsenkaulat katkon. ZENOBIA: Sisälle käy — — ATHENODORUS: Nyt kenokaulan mestaan! (Prinssi ja Lankha sivuportaista puutarhaan.) ZENOBIA: Ken oikeassa? CHARISBE: Prinssi oikein arvas. Kuin valkeata prinsessaa, niin eihän mies vankiansa huoltais, saalist' yksin niin varjellaan ja lemmenvuonaa. ZENOBIA: Kuinka, mun voittaa voisko tyttö matala ja heiveröinen. — CHARISBE: Kainous, se vasta on miesten mielest' autuasta, katsos, he heikkoutta kuuliaista etsii. — Elisaa kuulustele kautta rantain, ei hevin ylpeyttä lemmen peittää voi nainen kilvan lempivältä. ZENOBIA: Nainen tuo tornikammiossa kyyhöttää, en nouse syrjäteitä sinne minä. CHARISBE: Levolle jos et vielä käy, ma laitan, ett' tapaat hänet. KLEANTHES (kiireisenä pääportaista): Tääll' ei hän, tuoll' onko? ZENOBIA: Sun herras? Tääll' ei nähty — tuloss' onko? KLEANTHES: Tää kummallista! Muurein harjalt' alas, työmiesten sankan parven riemuitessa, työn päätteeks ylevästi haastoi hän ja miesten voimaa kiitti. Katsokaas, tän' yönä valmiiks sai tuo suuri työ mi muurit kahta vertaa ennestään loi korkeammiks. Sitten tulotiellä ma käskyn sain, ett' tuolta kiertäisin ma länsiportin kautta, tarkastaisin siell' öisen vartion, mi länttä kohti alati tarkkaa viestintuojaa vartoin. Niin kiersin, suoraa tietä hän, mut täällä ei vieläkään. CHARISBE (pahatahtoisesti): Kai kultas uninen sai sulle jalat alle, juosta saitkos. KLEANTHES: Sa vihan viskelijä! Yön ken nukkuu on armas mun. Niin tekee kaunis Tadmar ja unestansa puolet antaa mulle. Hei, terve teille! Hänet tiellä tapaan — Ja sitten aurinkoa aamuks veistän. (Poistuu pääportaista.) ZENOBIA: Hän tänne saapuu — — Nyt on aika mun! Niin harvoin hänet nään. Nyt kuudanyössä vain totta puhutaan. Tääll' odotan. (Rientää oikealle). Nyt tulee kaunis päivä. Hämähäkki noin uskaljaasti seittejänsä laittaa: — Somasti verkkos korjaa, nopsaan juokse sa hämähäkki — vaimo, jotta palkaks sais julma herras lemmekkäälle päälle, sovussa saaliin vaivall' ansaitsemas sun kanssas jakais. — Jos oot onnen merkki, nyt sanat ihmeelliset mulle kehrää, suo voima kohtaloita kääntää. Sitten — — suo muoto, viehkeys niin lumoava, ett' taito kehnokin, ja harhasana jäis alle kiehtovaisen hymyn. Seitein tuhansin vangitsen ja auki avaan sydämen sankarilta, nähdäkseni mik' on näin vieraiks loitontanut meidät. Oi, oothan onnen merkki? CHARISBE (lähestyen): Ristikäs jos selkä on, se hyvää tietää, muuten — — ZENOBIA: Kas, kas, en nää. — Se piiloon juoksee. CHARISBE: Mutta tuoss' onhan toinen verkko — tuossa myös ja — tuossa, hyi — tää pahaa merkitsee. (Rientää taka-alalle lehvistön luo.) Voi katso! (Zenobia seuraa Charisbeä.) ZENOBIA: Tottakin — niit' onhan paljon. Mut turhaan kai — niist' ennustellaan. — Varmaan jo siin' on kauvan olleet! — Kuitenkin — ne vaivaa mua, kaikki vaivaa mua — — CHARISBE: Tuolt' askeleita — — ZENOBIA: Siirry pois — — ma yksin — —. (Charisbe palatsiin) LONGINUS (tulee pääportaista): Ken valvoo täällä? ZENOBIA: Sydän levoton. LONGINUS: Zenobia! ZENOBIA (lempeän soimaavasti): Kuun eessä pilven häivä noin pienkö estää sun mua tuntemasta? LONGINUS: Sun äänes tunsin. ZENOBIA: Vihamiehenkin voi äänest' tuntea. Mut tuoksust' ilman ja tuulen aallost' etkö ystävää sa tunne? LONGINUS: Moniss' aatoksissa kuljin. ZENOBIA: Mit' aattelit? LONGINUS: Ett' onnen ympärille rakettu muuri on! Juur äsken lyötiin me harjaan viime kivi. Vihamies ei niille nouse. Siitä riemuitsin, ja riemun kesken täyttymyksen tyhjyys mua hetken vaivas. Mutta hetken vain. Vast' onnen kaava valmis onhan. Sitten meiss' itsessämme alkaa työ ja meitä, meit' itseämme varten. ZENOBIA: Meitä varten? LONGINUS: Niin — kullakin — on lupa leiväst' onnen — ZENOBIA: Omilla hampahillaan purra, niinkö? Kuin petoin kesken aina ennenkin on tapa ollut! LONGINUS: Väärin ymmärsit — — ZENOBIA: Kosk' on sun kieles kylmä, vieras mulle. Oi, miksi? Oonko ruma, liiaks vanha? LONGINUS: Oi, valtiatar, lumoava niin kuin murheessasi nyt et konsaan ollut, jalompi mieles on kuin ennen — — ZENOBIA: Vieras jos ois sun huulilles tuo sana kylmä tuo 'valtiatar', niinkuin ennen — — Ruoskin repele hartioita näitä, mutta noin loitoll' ällös pysy? LONGINUS: Kunnioitus niin sanomaan mun johti. ZENOBIA: Kunnioitus — viel' loitommalle pakenet. Ja minä, min' enkö katunut kuin saastainen ma oisin vaimo ollut, viikottain, kuukausin pitkin. — Vihamiehes kieltä ma kuuntelin, se suur' on rikkomus, sen oivalsin, kun näin, ett' ilmi toi se hornan henget, veljessurmat kaikki. Myös suur' ol' armos mulle yönä tuona: alt' autoit kansan vihan. Aattelin: Hän lempii yhä, eikä kuolla voikaan käsissä myrskyn lempi meidän, ma riemuitsin ja tavan vanhan mukaan kaikk' kannoin puhdistuksen pyhät menot. Hapanta maitoa ja polttoyrtit ma laitoin kylpyyn, puvun karkean ma otin ylle, enkä hipiääni veristävää ma öljyin voidellut. En nauranut, kuin nöyrä orja liikuin, jumalten kuvaa koskettanut en, en uhritulin mieltäin keventänyt. — Näin tein ja poikaseni terveeks hoidin — ei, enhän terveeks, sit' en voinutkaan. Löi arpeen haava, mutta mieleltään ol' aivan toiseks tullut poika parka. Tää kaikki painaa, painaa. Mutta toivoin, ett' astuessain etees puhtahana sun sielus aukenee ja päivä nousee, viha kaikkein laukee, kaikkein sairaus pois pyyhkäistään ja onni syntyy. Mutta sun sielus haarniskoitu on. Oi tunne, hädässä sielun huudan sua, oi kuule sykintä paljaan sydämen. LONGINUS: Täss' seison kuin valapatto, luihu murhamies. Jalompi varkaan työ kuin sielu mun! Minäkö rietas oon ja sinä pyhä? Ihana salaisuus, mun valhetella sun vuokses täytyykö? Ja kuitenkin: yöst' ihmeisestä alkain tiedän, tunnen vain voima suurt' on, pettää heikkous, mut eihän voima. Oikeus mull' onhan tää usko uusi rintaan piilottaa? Mull' on se. Sittenkin — — sun katumukses mun maahan painaa. — Tässä seison nyt kuin temppelin ma oisin polttanut ja papittaren haamu vainois mua. ZENOBIA (toivovin mielin): Oi, sielus ystävälle avaa, kieltäs en vielä ymmärrä — — LONGINUS: Tää kielt' on mykän! Vahinko, etten kuuroks tullut myös. ZENOBIA: Mun pyynnöilleni, niinkö? LONGINUS: Ällös kysy. Sun uhritules hartaaks saattaa mun, hyväksi tullut oot kuin kerran toivoin. Sun eessäs kyynelin ma voisin maata, rukoilla kanssas alla yhteismurheen ja velkapäänä tuomiolle tulla. Mut aatella sa voitko, miten käy, kun koura ylhäinen sun ilmaan nostaa ja alkulähteeseen sun paiskaa, siellä sua kylvettää kuin parkuvaista lasta ja jälleen maille tuulisille kantaa, voi silloin sattua, ett' uuden muodon maa luotuinensa saa ja henkes muuttuu. Niin mulle sattuikin, nyt rakastan mit' ennen vihasin. ZENOBIA: Ja vihaat nyt mit' ennen rakastit? LONGINUS: Ei, ei! Et vielä näit' ymmärrä, en itsekään, mut usko: on kerran kaikki selvän selvää, sinä mun kanssain riemuitset — ja ymmärrät, ett' aion hyvää — — Osaan pienimpään ma tyydyn. Vallan kaiken saat ja poikas, kun koht' on Rooma lyöty, kaiken saat ja kansa saa, kun keidas kukoistaa mun työni päättyessä kerran. — Aivot mun päässäin painaa — jaksa en — on turha täll' erää enempää. Kleanthes varmaan on täällä kohta. Jos saan sanomia, niist' oitis ilmoitan. ZENOBIA: Siis selvempää kuin usko taikka toivo saanut en. Mut sanoithan: mun kanssain riemuitset! Se lause kaunis on ja tahdon koettaa sen turvin elää, rauhan rahtusen unelta lisää pyydän. (Viittaa hyvästiksi, poistuu palatsiin.) LONGINUS (yksin): Salaisuus, sa painavaksi käythän, ihanin, käy piiloon — — KÄTYRI (tulee pylvään takaa): Viesti vietiin, hyvin voi ja tahtoo nähdä. LONGINUS: Hetki vaarallinen. KÄTYRI: Tuolt' akkunasta haastaa, jos vien luvan. Ois oikein asiaa — niin kuiskailtiin. LONGINUS: Ma tahdon nähdä! (Kätyri palatsiin.) Tahdon varmaks tulla, ett' ihme elää. — Nuolet kuutamon, päin tummaa ikkunaista ampukaa. Te jäätte tappiolle, kalventuin te näätte kiharoitten kiiltomeren ja hipiäisen kilven. (Elisan ilmestyessä akkunaan.) Ihanin, on pettäväinen turva kuutamon, nyt taiten hetki käytä, huoles usko. ELISA: Ei sanomaani kuu tuo kuulla saa on lehden nukkuvankin korva liikaa mun sanomaani varten. — — LONGINUS: Hiljaa lausu. ELISA: Siin' ääni pettäis taikka riemuhuutoon se kesken yltyis. Eihän sanomalla, vain huulin huokumalla huultes alla sen taidan ilmoittaa. 7 LONGINUS: Mit' onkaan sulla? ELISA: Min rinnall' autuus muu on vaivaa, min vaiva liekkumaa, sit' ilmi toisin. Yö tappaa mun, jos täytyy vaieta mun aamuun asti. Sinne hiivin, saanhan. LONGINUS: En kieltää voi, sa tule. (Elisa katoo akkunasta.) Aavistanko, sen aavistanko — — (Liikehtii levottomana.) ELISA (tulee kiirehtien, suoraan Longinuksen odottavien käsivarsien väliin): Älä horju, mies. Näin päätä paina. (Kuiskaa hiljaa.) LONGINUS: Torvin toitotanko! Ijäti vaikenenko? Nainen! ELISA (kurkoittautuu suutelemaan): Ansaitsenko? (Suutelevat pitkään, jolloin alkaa kuulua kiireisiä askeleita pääportaista.) KLEANTHES: Tääll' onko herra? — Kansaa liikkeell' on. Siell' lentää suusta suuhun turha huhu, ett' ois jo taisteltu. Kuin nousseet lapset ois kesken uniaan, niin tolkutonna sit' uskoo kansa. Syyt' ois rauhottaa tuo joukko oitis. LONGINUS: Sinne lähtekäämme. (Elisalle.) Nyt hälyn tieltä piiloon. ELISA: Oitis käyn, vain viittaan kädell' aulihilla kerran sun jälkees, kerran vain. (Longinus ja Kleanthes pääportaita pois. Elisa viittoilee hetkisen puutarhaan päin jonka kuluessa Charisbe kurkistaa pylväiköstä, nopeasti taas kadoten.) ZENOBIA (astuu palatsin portaissa Elisaa vastaan): Niin tottakin! Ja valkeiss' aivan, niinkuin prinsessainen. Ket' impi haikailee? — Ei vastausta. Sull' eikö ketään, tyttö parka? — Eikö? ELISA: Mit' tahdot multa? ZENOBIA: Sulta ma! En mitään, en ketään, tyttö parka. — Miksi naurat? ELISA: En, valtiatar, nauranut. ZENOBIA: Et väinkään mut huultes heikko värve paljon tietää. Niit' ennenkin on ilkku kiertänyt ja kuopat salahymyn. Kaunotar, ken niihin kompastui? — Ei vastausta? ELISA: Torailla syyt' ei mulla tänään. ZENOBIA: Tänään. Mik' autuus tänään sulla, vanki parka? ELISA: Sinä kiusaat mua! ZENOBIA: Kas vaan, gaselli hyppäs. Mut ampujaas en nää, on turha tanssis. ELISA: Oot alhainen! — — ZENOBIA: Ja hammas suuhun lyöttyi. Tikari myötä onko myös? Vai kuinka? ELISA: Kaikk' armaat henget, hyvät jumalat, mua auttakaa, en enää kestä, en! ZENOBIA: Elisa, kuule mun sieluni hätä! Tää ilkunta vierast' on mulle myös, epätoivo on tuttava mun. Sepä kauhulles, tuomittu vanki, sisar on, ihan kaksoinen! — Sinä tiedät, sun vannoa täytyy, ett' on minun lempeni mun. Et lemmestä mitään tiedä, se, vanno, niin ystävä oot. ELISA: Sun ystäväs en, sisar en! ZENOBIA: Olet velkapää! ELISA: En tuomios alla, en vankis, en lemmestä köyhä. ZENOBIA: Jos lemmit, on lempesi turha! Salamanteri polttanut kulmies kaaret ja lantios laihaksi syönyt, lyhyt kaula ja huules veltto, salasyntien kelmeäks syömä. Saat lemmeltä aamuyön, vain inhon kyllästyneen, et iltaa, et luomisen yötä. ELISA: Noin kaunaa ja kammoa kannat, kun vanhenet, valtiatar, sun palkattu liehijäs heitti. ZENOBIA: Mun kanssani sankari riemuitsee! ELISA: Sait aatteen lempeä hetken ja senkin pettelit, senkin. Minä hurman sain, minä voiman sain! ZENOBIA: Se valhetta on! ELISA: Tosi autuas vain. ZENOBIA: Se valhetta on! ELISA: Minä poikaa kannan, minä sankarin synnytän kohta! Sinä marto ja lemmetön oot. — Tikarin saitko! Ken heikkeni, ken? (Zenobia lyyhistyy portaille.) Ken lyykähti maahan ja maassa makaa? (Hetken vaitiolo.) Mitä tein? Valan söinkö ma kalliin! (Kääntyy neuvottoman kauhuisena taka-alalle ja palaa jälleen, auttaa Zenobiaa istumaan.) Sun nostan, sun nostan — — näin — — — - oli leikkiä puhe — — ZENOBIA (väsyneen ihailevasti): Sun kauttas siementen virta elo ponteva käy, sen kuulen, sen tunnen, olet autuas, siunattu nainen. On totta sun puhees. ELISA: Ei, ei! Petos synkeä, valhetta kaikki! ZENOBIA (haikein mielin): Noin nopsaan onnesi kiellät — — ELISA: En kiellä — mun voimani petti. ZENOBIA (heikkoa tyydytystä tuntien): Yli laitojen kuohui. ELISA (puoliksi itsekseen): Minä itseni maahan hautaan — — ZENOBIA (selvän ivallisesti): Ja poikasi myös? ELISA: Älä luulekaan. Suku mahtava syntyy nyt. ZENOBIA: Rotu murhaajain. ELISA: Mitä voit, olen suojassa suuren. (Itsekseen.) Hän armossa suuri, hän säästää, oman poikansa tähden mun säästää — mitä voin, mitä teen, ei miettiä tarvis, vain piiloon käyn, hälyn tieltä ma käyn — (Poistuu hitaasti palatsiin) ZENOBIA (jäykästi tuijottaen): Mitä jäljelle jäi — — (Pitkä vaitiolo. Prinssi ja Lankha tulevat sivuportaista aivan Zenobian eteen.) ATHENODORUS: Parahti joutsen leikattaissa kaulaa musiikki myötä katkes, tunnelmaa en kiinni saanut. — Säilin leijonaa löin mustaan turpaan, suden ulvontaa se siitä matki. Tunnelmassa täysin se kenokaulan voitti. ZENOBIA: Nuori peto, — tikari rinnassain sun tunnen taas, sun esikoinen, kuopus. Nyt oon äitis! Vihalles ruokaa saat, sen vannon, poika. — Kavala ootko, hurskas päältäpäin. Alt' aukinaista kostonhaavaa? — Ootko? ATHENODORUS: No, tottavie, jo joutsen oikein laulaa! ZENOBIA: Yksöisen lapsen voitko tappaa, poika, yön turvin kuoppaan heittää, aamun tullen päin naamaa äitiänsä nauraa? Siihen, senkaltaiseen sull' onko uskallusta? ATHENODORUS: Voin tappaa sun, jos eessä nousukkaan viel' liehit kerrankin. ZENOBIA (vetää raivokkaana poikaa puoleensa): Mun poikani! Nyt alkaa vaino! Tiedä, vihamies on sulle syntymässä — — —. (Siirtyvät hiljaa keskustellen leposohvan luo, jolle prinssi paneutuu pitkälleen.) LANKHA (polvistuen): Valtiatar! Sua orjas huutaa: käänny taaksepäin! — Sun, prinssi, lääkitsin, oi kuule Ravanan viime poikaa, poimuist' otsan lue kohtalos, äl' äitiäsi seuraa! — — ATHENODORUS: Pois vaakkumasta, vanhus! — Liikaa toki, ett' orjatkin täss' omaa virttä veisaa. Pois siirry täältä, lörppö. (Lankha palatsiin. Longinus, Kleanthes ja Taurus tulevat pääportaista kiihkeästi keskustellen.) LONGINUS: Mutta syy, mik' alkusyy sun tappioosi? TAURUS Rooma! Sen nimen kaiku miehet herpaisee. Ja caesar, caesar Aurelianus! Syitä muit' en ma tiedä. Niinkuin rautajousi, tuhansin keihäit' eelleen paiskaten, päin marssi legioonat Rooman, turhaa sit' ihmisvoimin vastustaa. — — LONGINUS: Ja joukot hajalle kaikki jäikö, miks et niitä sa koonnut jälleen? TAURUS Koonnut! Itään, länteen yht' aikaa juosta taitoa ei mulla, kun vihamies päin tunkee armeijoin. — Vain goottilaiset mun löi auki tien ja leirin kaivaen löi Rooman ratsut takaisin kerrat kymmenet, jok' yö ja päivä taistellen me marssittiin. — Täss' oon ja päivän matkan päässä lie meit' ahdistaneet ratsujoukot, viikon päävoimat viipyneet. LONGINUS (Zenobialle): Tääll' yhä valvot? ZENOBIA: Noin huonot uutiset ei unta lisää. LONGINUS: Tää raskast' on, ei totta, unen ruokaa. Mut' arkuus pois. Meill' onhan muurit vielä ja miesten lauma, ase käteen sille. Nyt onneaan saa kansa puolustaa! (Taurukselle.) Levolle leiriin joukko laita, valmis sen jälkeen neuvotteluun. (Taurus pääportaita pois.) Ratsujoukko Kleanthes, saata matkanvalmiiks, tarvis Aleppon teit' on vartioida, estää meilt' yllätykset. Miehet valikoitse väestä kaupungin ja tänne palaa. (Kleanthes aikoo poistua.) Ja sitten — airut oitis kaupungille, torille kansa, yhteist' asiaa ma sille selvitän. (Tarttuu Kleantheen käteen.) Kleanthes, kestä. Meit' eihän voiteta! Sun kauniit työsi, mun työni kaikki varjeltava on. KLEANTHES (iloisesti): Me Hellaan miehet kilpaleikiss' ollaan all' öljypuun ja myrtin! Kenen voitto, jos meidän ei? Vain sudenpentujen ja barbaarein. Meill' äly on ja lauma, meill' uskallus on aineen syleilyyn ja voimaa siihen hukkumatta olla. Ken meidät voittais, ken? Ei roomalainen, tuo härännahkaan juossut pölkkypää. LONGINUS (voimallisesti): Oi, riemun mies, mun ylin ystäväni! Me sinkoamme kaaren yhteisen all' onton taivaan nyt! KLEANTHES: Oi, terve sulle! (Poistuu pääportaita.) LONGINUS (Zenobialle): Siis kuullut olet. ZENOBIA: Liiaksikin kuullut. (Longinus katsoo ihmetellen.) Niin, enkös kuullutkin, ett' uskallusta on Hellaan miehill' aineen syleilyyn — — LONGINUS: Sun äänessäs on ivaa — — ZENOBIA: Ett' on voima myös siihen hukkumatta olla. Puoliks on totta tuo, mut puoliks valhe vain — — — Syyn kuulin myöskin tappioon — — LONGINUS: Mit' aiot? ZENOBIA: Jäit onnes ympär aitaa muuraamaan, vaikk' onni kaikkien sua vaati pois, pois sotajoukon myötä, niin — — LONGINUS: Miss' oltais, viel' ennallaan jos makais multamuurit? ZENOBIA: Ois saatu voitto! Nyt on raunioita sun muuris kaikki. Kohta horjuu jalkas, on petos myyrän teitä ryöminyt sun muureis alta. LONGINUS: Näytä selvään kyntes! Vihasta harmaankeltainen jo onhan sun kasvois väri. ZENOBIA: Kissa keltainen! Niin tottakin — se hiiren kanssa leikkii. — Ja katsos, tääll' on hämähäkin töitä. (Hamuilee verkkoja oikealta käteensä.) Kamala merkki sulle! Kilvell' ei, ei haarniskalla näitä. Sydämelles ne kutoi hämähäkkivaimo, kutoi ja hiljaa kiertäin surmaa sun. Ja tien sun sydämees, sen neuvoi toinen nainen. LONGINUS: Mit' arvailet, mit' arkailet ja kierrät. Ei aikaa mulla sokkosilla olla ZENOBIA: Siis kuule, mies, sun uskos horjutan sun uskos voimaan, jok' ei muka petä. Elisa pettänyt sun on! Sen tiedän hän sulle synnyttää, salalempes on ollut kauvan, itse ylpeillen sen mulle huusi, vaikka vannonut ol' olevansa vaiti. (Longinus seisoo hetken tyrmistyneenä, sitten ryntää palatsiin.) Nouse poika. Hae Taurus tänne. Rooman preetor hän, jos seuraa meitä, niin sa korvaan kuiskaa ja tänne tuo. ATHENODORUS (mennessään): Tää aikaihmisten lie politiikkaa, tunnelmalta oivaa, sen myönnän, tottavieköön. (Poistuu pääportaita Zenobian saattamana.) ZENOBIA (taka-alalla hetken viipyen): Älä nouse, älä nouse, päivä! — Nyt ei soitakaan tuoll' aamukellojansa sulle rastas, muratinmarjaa rapistellen syö, tuoll' istuu ohdakkeissa kirjopeippo, syö syksyn akanoita mustuneita ja laulamatta torkkuu. Älä nouse, älä turhaan nouse. — Tääll' on rauha maassa. — Ei pääse varpusparvi pahantekoon, on märkä kottaraisen siipi, kiinni on korpin silmä rietas. — Älä nouse, äl' ennen vihamiehen turmiota — — (Taurus ja prinssi tulevat. Prinssi heittäytyy jälleen leposohvalle.) Käy tänne, mies. (Zenobia johtaa Tauruksen etualalle.) Sull' onko kiire kuolla? (Taurus katselee ihmetellen.) Sit' ootko aatellut? TAURUS He, kuolemaako? (Zenobia nyökkää.) Sen hoksaan joskus jälkeen taistelun, kun koikkinut on koukkusormi herra ohitse mun ja toista miestä päin. ZENOBIA: Ja entäs, jos sua pyövelukko vainois? TAURUS Ei tarvis sotamiehen urhokas eess' olla pyövelin. Ma puikin pois ja kallon tuhmemman sen syötiks paiskaan. ZENOBIA: Nyt myöhästyt, jos vielä viivyttelet. Koht' oomme saarroksissa. Rooman caesar meit' uhkaa kuolemalla. Kuitenkin, ken alkusyy on tilaan tukalaan? Longinus meidät Roomast' irti huusi, siit' yltyi caesar. Nimrod viisaampaa tiet' aikoi käydä: Rooman verot maksaa ja ylivallan sille suoda. Työ, mit' aikoi Nimrod turhaan, sinä täytä ja caesar leppyy. Kansan kiihoittaja vihalle Rooman syötä. TAURUS Viisaampaa nyt tuhmain vuoksi uhrataan, sen tiedän. Mut retket mun, nuo hurjat, veljein kera, tää marssi valtakuntain äärest' ääreen ja leikkiveikkoin riemu voiton tullen, sit' estää ei saa voima mikään, kenkään ei ratsujen! tartu kuolaimiin. — Ja kuitenkin: Tääll' elon marssiteillä nyt ensi kerran päätä vaivaan, petos tuot' ylhää miestä, voiman miestä vastaan mun mieltäin kammoittaa kuin selän takaa mua hirmu keihääll' uhkais. ZENOBIA: Voiman miestä! Heikko, sekava aivoilt' aivan, sydämeltä kuin raivost' itkeväinen nainen, niin on messiaalla mielenlaatu nyt, sen näät — Ma luulen, tornist' astuu alas hän raskain askelin. — Sua vannotan, mua puolla — — jos oot sotamies. TAURUS Ma puoliks viel' uskon voittoon, puoliks tappioon — — (Siirtyy syrjemmälle oikealle.) LONGINUS (astuu kiivaasti palatsista): Tuhannen härkää ilmantuuliin mylvii! Ja nainen valittaa. Kuin pyhimys se itkee, muka nöyrin mielin huokaa, kuin kiharuntuvainen uhri ois, ei syyllinen. — Kuink' äsken kainosteltiin, kuun eessä arkailtiin ja miehen eessä. — Sen vaati lemmentaito kai. — Ja sitten alasti riisutaan ja pöyhkeillään kuin puolest' ammattinsa ilotyttö. ZENOBIA (ilkkumalla): Profeetta tutkii naista, tulkitsee, kopista koppiin hourulassa kiertää. — Me oomme maata, maata ihanaa! Jos naisen luokse käyt, pois heitä oppis tai ruumist' ilman tule. Kumpaakaan et tainnut, mies! LONGINUS (tolkuttoman raivon vallassa): Mun petti heikkous, sun heikkoutes. Raaka voima petti! Käsvarret kaaoksen käy kiinni kurkkuun ja syöttää multaa. ZENOBIA: Väärin, messias, vain naisen hienot sormet silkkilankaa sun kiertää kaulaas. Hamppunuoraa hanki, jos syntyperäs mukaan aiot kuolla! LONGINUS: Aut' armias! Nyt tuomiolle käydään! Sydämen syövereistä maksaan saakka ja aivoist' asti meltoon selkärankaan te kauhistua saatte — — ZENOBIA: Oikein mies, sa kosta. Vaimos roviolle laita, tulella hiljaisella omaa lihaas sen päällä kärventele. LONGINUS (kauhistuen): Omaa lihaa! Sukua tulevaista? — (Horjuu veistoskuvain luo oikealle.) Äiti, äiti! Sua raisu poikas ahdingossa huutaa! Saat alla kotimullan maata, täällä sun poikas sieraimiin lyö hietaa, hietaa, vain hietaa polttavaa. — Oi kaukainen, luo hahmo luittes ylle jälleen. Äänes yl' armaan tanhuan suo taaskin kantaa huhuile poikaas eksyväistä täältä ja heläjöiden lohdun kieltä soita — — (Vaipuneena petokuvaa vastaan.) — Syleillä petoa sun poikas täytyy. ATHENODORUS: He, katsokaapas: hanhen kaakatus saa kauhuun leijonan. ZENOBIA: No, sotamies, tuon näätkö heikkomielen messiaan? TAURUS Mies itkee, kehno kerjur itkee — — (Lähestyy Longinusta) Mies, sun palveluksees kyllästyn. LONGINUS (kääntyy Tauruksen puoleen): Mit' tahdot? (Tulee etualalle.) TAURUS Sua vastaan nousta. LONGINUS: Mua vastaan nousta? TAURUS Sun päälläs ostaa yhtä toista. (Kleanthes pääportaista.) LONGINUS: Ostaa mun päälläin yhtä toista — — rihkamaa kai karavaanimiehilt' ostat — — TAURUS Tien sun päälläs auki avaan, Roomalt' ostan ma suosion ja armon. LONGINUS (raivostuen): Barbaari! Kumarra maahan, hiljaa hiivi loukkoon. — Kleanthes, torill' onko kansa? KLEANTHES: Meri siell' aaltoo lainepää ja mielet kuohuu päin suurta sotaa. LONGINUS: Siinä rintamaa sun miekkas purra, mies. Nyt alkaa sota, sota kaikkien ja joka miestä vastaan! (Longinus ja Kleanthes poistuvat pääportaita. Lankha takaisin sivuportaita, jää taka-alalle.) ZENOBIA: Sun onko miekkas lyhkäisempi kieltäs. Sanasi äskeiset saat kärjekkäinä takaisin kylkees, jos et kylkirautaas nyt oitis vedä maalle. — TAURUS Totta haastat. Meill' ilman soitantoa soreaa ei tapa kuolla. Silmät umpeen siis ja profeetoita päin. (Pääportaita pois.) ATHENODORUS (ponnahtaa seisaalleen): Nyt kiipeänkin katolle tuonne. Kylmä autius mun kanssain sieltä näytelmätä nauraa ja laumaa voitettua härnää. (Lankhan lähestyessä.) Yksin, sun myötäs en, ja laita, ettet vaivaa mua enää naamas kurjuudella. (Poistuu vasemmalle, Zenobia jäljessä.) KÄTYRI: Riita Meluisa riita menneist' ottelee ja muka huomispäivän rauhaa lempii, mut ylihuomenna käy kärtyks ukko ja kalvast' impeänsä vieroo taas. (Menee taka-alalle kaiteen luo, palaa Lankhan luo.) Pois, ukkoparka, otettiinko virkas? LANKHA: Ja otsaan vako lisää kynnettiin — — Niin kauvan muokkaa murheen kyntömies ja siementänsä kylvää, kunnes työhön isäntä suuri mielessänsä tyytyy ja lepopäivää kartanosta soittaa. KÄTYRI: Ja sinä mullan alle lahoomaan, ja otsas sammaleesta pintaan työntyy okaita tuskan, murheen myrkkymarjaa, jos kerran murheen mies sen siementeli. — Homeessa aivos lie ja oppis myöskin. LANKHA: Et tunne ihmettä, et armoa, et ylhää laupeutta luonnon suuren. Elukka vilkas, hauras kukka, kaikki nuo luonnon muodot kuollessansa nuortuu. Kukasta, kerran riemuin itäneestä, jää tomua ja tuhkaa, tyhjempään se haihtuu pois kuin akanoitten parvi. — Mut kuolon myrkky kuolee itse myös, tuo paha voima murhatessaan murtuu, elolle entiselle vallan jättää. Tää vapahana myrkyst' alkaa taas ja luonnotonta synnyttävän näyttää, kun haudast' elon ihmeit' ammentaa. Mut yhtä matkaa, elon touhua se samaa on kuin ennen kuolemaa. — Niin murheen myrkyst' irti minäkin taas kerran pääsen. KÄTYRI: Kuolon tyhjyyteen, kas siihen mahtuu oppia jos mitä, vahinko, ett' on tyhjän oppi tyhjää. (Kuuluu melua oikealta. Kätyri rientää kaiteen luo. Zenobia ja prinssi palatsista.) ATHENODORUS (äidilleen): Sit' uskoako silmillään! Näin lauman torilta tänne, määrättömän lauman näin tänne vyöryvän, kuin meri musta ois maata virrannut ja — — TAURUS (tulee pääportaita): Valtiatar, jos sata lyö, jo tuhat päätä nousee, ja miehet väsyneet, ne eivät jaksa, ne tänne painui tulvan tieltä, täällä luon' ulkoporttien ne kyllä kestää. — Mut voittoa ei nopsaa saada, kiire ei mitään auta — — (Kleanthes tulee legioonasotilaan saattamana.) KLEANTHES: Päämies lähettää mun vihamiesten pariin lausumaan sanansa ylevän ja kauhistavan. Mun määräs täyttämään hän tuskan työtä: jalolle ruumiillensa hautaa luomaan. TAURUS Mies, puhetulvaas meill' ei aikaa, nopsaan tuo julki aikees. KLEANTHES: Oikein, barbaari, vain sanan karkean sa tajuat: Tään kansan onni herralleni kallis ol' elon työ. Nyt turha taistella sen puolest' on, kun petostyön teit sinä, ei paljain käsin kansa vastustaa voi Rooman armeijaa. Siis jäljell' on vain säästää kansa verta vuotamasta, tuhosta päättömästä pelastaa. Teill' aikomus on ostaa hänen päällään pelastus Roomalt' itsellenne. Itse nyt kansan vuoksi päänsä tarjoo hän, ja valmis antautumaan on teille, jos sit' ennen Elisan, hovineitos, kohtalosta saa itse määrätä. — Jos ette suostu, hän ryntää päin, ja silloin Rooman miehet ei elävinä löydä teitäkään ja kansa tää on turhaan vuodattanut verensä kaikki. Jos taas petosmielin sa, valtiatar, lyödä aikoisit Elisan sankarinsa suuren myötä, niin tietäkää: jos päivän pyöreäksi käyden Elisa täält' ei turvallisna tule, ma puolestani ryntömerkin annan. — Tää onko selvää? Suostutteko? TAURUS Suostun, hän tulkoon. Kerallas käyn häntä vastaan. (Kleanthes ja Taurus pääportaita pois.) ZENOBIA (prinssin katsoessa kysyvin silmin): Suur' onko hän, vai lemmen hourupää? — Vai sirkusareenalta taitur onko, mi valhetempuin häikäisee ja pettää — — — Meit tuomiolla vielä valtikoi ja täytymystä leikkii. Tulkoonkin — — KÄTYRI: Hei, hälinää, he saapuu. ZENOBIA: Tulkoon, nähköön: Tää täytymyst' on murhan eikä muuta. (Puristaa prinssin syliinsä.) Sa myrkkylukki pieni, loukkoon käy, nyt piiloon pimeään mun kanssain lähde ja viime tuska kuoliaaksi pistä. Tee turraks sydän, ruumis niljakkaaksi ja saalisahnas raivo sieluun ahda. ATHENODORUS: Nyt murheen kuoliaaksi lyöt kuin kerran löi lempiväinen prinssikin. (Zenobia ja prinssi palatsiin.) LONGINUS (astuu pääportaita ja viittaa jäljessä nousevan Tauruksen sotilaineen takaisin. Lankhalle ja Kätyrille lempeästi): Kas seura tääll' onhan loistava. Mut, ystäväni, nyt poistukaa, on kiire auringolla mun uutta riemuani katsomaan. (Lankhan ja Kätyrin aikoessa poistua.) Mut oottakaa. — Ken teist' on kyllin hyvä ja yksinkertainen mua auttamaan? KÄTYRI: 'Sytytä maailma', jos kuuluu käsky, sun palveluksees parhain mies oon minä. LONGINUS: Sa varjon mies, mun aurinkoni paistaa nyt kohtisuoraan yltä pään, sun töilles ei enää katvepaikkaa. — (Kätyri vetäytyy oikealle.) Mutta, Lankha, sull' onhan suuri murhe harteillasi niin kuulleheni muistan — pääsinpäivää es'isäin syntein alta varrot? LANKHA (polvistuen): Valtias, jos orjaotsan alta riemuiten nää silmät kerran liekehtiä saisi kuin vapaan miehen, silloin taattoin tahrat ja synkkyys kirousten usvain haihtuis — — LONGINUS: Mun kanssain, orja, pääsinpäiväs aukes! Elisa tänne nouda, niinkuin isä kädestä hiljaa saata. (Lankha poistuu palatsiin.) Nytkö vasta sen ymmärrän, ett' ilman ystävää, vaill' alttiin mielen lämmint' ihastusta, — ah — ilman lemmenhurmaa, täällä sun on korskein mielin toista syötävä, jos valtaherraks aiot, aatteen mies. — Mull' oli sydän, sydän marttyyrin, mut järki voittajan. — Mun sydän vei, vei riemujanoon, lempeen, tappioon. — — Ja kuitenkin — Miss' onkaan kauhu multa, miss' erheet, raivot, murhat? — Tuntuuhan kuin tuulet mun jo tyyntyneet ois kauvan. — Mit' uhkaavampi syöksy hornaa päin ja hurjemp' elon riehakkainen myrsky, sit' tyynemp', autuaampi määränpää, tää tuulen tyyntymys — — näin tunnen nyt. — — Elisa! — Missä viivyt? — — Itkenyt hän onko maassa maaten, lyyhistyin hän siellä nyyhkyttääkö? (Painuu pylvästä vasten kuin palaavainen tuhlaajapoika. Hetken hiljaisuus. Elisa saapuu Lankhan seuraamana.) LONGINUS: Tuhlar onnen sun eessäs, pyhä, anteeks anoo. ELISA (kuin heräten): Kaunis Kuink onkaan äänes — — LONGINUS: Murheelt' ilomieltä ja raivolt' anteeksantoa ma opin — — ELISA: Alt' itkun tyrskivän mun autat taas — — LONGINUS: Mut tielle tomuiselle ohjata mun täytyy pyhimys. ELISA: Vaikk' kitalakeen tien vaivat kaikki pölypilvin kertyis sun kanssas naurain käyn. LONGINUS: Ah, auhdompaa sun ties on vielä: päivä paahtaa sun ja taival uuvuttaa, mut ilman mua sun kestettävä — — ELISA (keskeyttäen): Vailla vartes voimaa ja virvoitusta huultes mehun! — Miks näin hyljäät mun? — Tää tuomiota onko? LONGINUS: Kuink' onni kiertyi surman silmukaksi ja riemu maallinen sai uuden muodon, se kuule nyt: Taas kansan nostin, syöksin päin nieleväistä veljessodan koiraa, irt' inhon sisälmykset rinnastani revellä tahdoin, tuomiolle saattaa nää kaikki petturit ja sun. Niin tein ma. Mut äkin aivojeni liekki löi ja tuulten tohinassa huusi mulle: Pelasta kansa, poikaas kantavainen pelasta kuolemalta! Pysähdy! Pelasta sielus! — Silloin vaiensin ma temmellyksen tuon ja hengelläni tuhosta riistin kansan onnen. — Kansan ja sinun eessäs uskollisna kaadun, sun poikas syntyväisen eessä. ELISA: Kansaa ei auta kuolemas — mun kanssain pakoon! LONGINUS: Mit' aioin hyvää kansalle, mut täyttää mit' en ma jaksanut, sen seppelöin nyt kuolemalla tällä. ELISA: Minut surmaa! LONGINUS: Samalla kuolemalla sinut saatan vioista veren puhdistuksen tielle. Suruja lientäväinen äitiys sua lohduttakoon. ELISA: Yksin autiossa tääll' elämässä taivaltaa — — en kestä, tää liikaa on! LONGINUS: Vuoks sankarperinnön sa tänne jäät — jäät oman sielus vuoks, jok' uhristansa palkaks hekumaa ja ruumist' anoi, mutta sittenkin ol' ihanainen. Autuaammaks vielä oot ylenevä, armas! ELISA (epätoivoisena): Voimas alla on riemukasta tuskakin. Mut armas, se jättää mun. LONGINUS: Sun Lankha kauvas vie. Päin päivännousua te taivaltakaa, siks kunnes Lankhan kotomaille saatte. Kaikk' kärsi matkan vaivat, siunaus mun huuliltain sun eelläs lentäköön. — Ja sitten — — riemumielin synnytä mun poikani. ELISA (lyyhistyneenä maahan): Sun uhrilintus kuolee, ei jaksa siivetönnä — — kaukomaille. LONGINUS (nostaa Elisan syliinsä): Kun tuskan roviolta lintu lähtee, se siivet purppuraiset saa — — ELISA: En nää — — tiet' enhän tunne — — sokeana näin. LONGINUS: Päin aurinkoa lentäin sädenuolet sun silmäs näkeviksi avaa. ELISA: Polttaa, tuhaksi polttaa sydänalan multa tuo päivän liekki. LONGINUS: Sienien sankarten, se tuhkan alta itää vain. ELISA (kohoten masennuksen alta): Sun poikas, mun poikani — — hän onhan kaltaisesi! LONGINUS: Oi kaunihimpi! Seppel syntyissään jo häll' on päässä, yksin lentäväisen on haukan voima siivissänsä, sitten — — ELISA: Hän pyhimykset kaikki voittaa. LONGINUS: Ilman veristä miekkaa maata hallitsee. Kuin päivä kukkivalle maalle on, kuin ilmain tuoksu, jota hengittää, niin luonnollista riemu maallinen on sankarille sille. ELISA (auringon valon levitessä kaikkialle): Käske mua, sun voimallasi lähden, muuten ei mua auta jalka — —. (Vaipuu Longinuksen syliin.) LONGINUS: Poikas tähden lähde. — ELISA (kuin kirkastuneena toistaen, irtautuen Longinuksesta): Sun poikas tähden lähden — — LONGINUS (riemukkaasti): Onnellinen oot armas sinä — — onnellinen minä: elossa uskollinen olla saat ja kuolemassa minä. Rauhan saimme ja sielun kokonaisen vihdoinkin näin eri teitä, armas. Peitellä ei tarvis lempeämme enää — — ELISA: Verta ei enää vuodattaa — — LONGINUS: Vain synnyttää tuon tulevaisen onnen kaunis poika — ELISA: Hän äitiparan kauan kärsineen sun vierellesi hautaa, armas — — LONGINUS: Hän — hän itseänsä jakamatta, kulkee ja kaikki voittaa, mit en minä voinut. ELISA: Hän murehemme kyynelutareista kaikk' ihanimmat riemun mehut juo — jos jaksan vain — ma yksin taivaltaa. (Aikoo lähteä, mutta horjahtaa taaksepäin Longinuksen puoleen.) LONGINUS Oi, riemun tulevaisen tähden jaksa. ELISA (kääntyy, kietoutuu intohimoiseen syleilyyn): Sun rintas auki avaa, voima suo mun sieltä juoda! LONGINUS: Henkeni ma avaan. Sa tiedä: kuolon riemukkaan suot mulle, jos kyynelistä hymyät nyt mulle, ja astut ylväin hartehin. ELISAA (kuin kirkastunutta voimaa keräten): Ma sulle voin riemun suoda vieläkin — — mik' armo, mik' autuus mulle paljon rikkoneelle, rakastavalle — — Voimas ylhäisen nyt jäntereisiin sain! LONGINUS: Oi, hertas nainen, sun heikkoutes ihanuutta on ja jumaluutta voimas kaunis. ELISA (kirkkaan voimakkaasti): Lähden ja tulkoon kärsimys. (Nostaa kätensä kreikkalaiseen tervehdykseen.) LONGINUS (nostaa korkealle käsivartensa): Ja tulkoon kuolo, on riemu meillä! (Elisa pääportaita pois, Lankha seuraa.) LONGINUS (syöksyy kaiteen luo, painautuu voimattomana sitä vastaan): Nyt tulkaa, oon kyllin heikko — — (Taurus tuo vartioiksi sotilaat, joista pari tulee oikealta näkyviin, ja rientää edelleen palatsiin. Longinus etenee keskinäyttämölle.) KÄTYRI (tullen esiin oikealta): Messias, oot heikko — — Kas, huules kuivuu hampaattoman lailla ja poskiluiltas putoo liha. Pelkäät? Sun kasvois karva katukoiran malliin likaisen keltainen on pelvon vuoks. — Täss' oisi vaivaisapu hengenlähtöön; tikari, kaunis muisto lemmityltä ja arvolt' aivan historiallinen. (Longinus ottaa vastaan tikarin sisäisesti poissaolevana.) Ket' auttaa kuolemasi? Alkuliejuun vain painut näin ja mulle maailman sa vaivakseni jätät. Sana lausu, ma tuonne kiemurran ja käskyn vien, ett' alkaa riita taas. Kas joukon kesken ois kuolokin noin niinkuin juhlallista! (Longinus vastaa vain torjuvalla liikkeellä. Zenobia, prinssi ja Taurus palatsista.) Athenodorus (legioonalaisille): Hei, miekkamiehet, kuolon kuja tehkää, min kautta messias saa taivaltaa päin kitaa leijonain. ZENOBIA: Niin, messias, ken meist' on heikko nyt. Sun kaunis vaimos lie missä rämpii lantein matalin, tienvarteen orjapojan synnyttää koht' isävainajalle. Miss' on riemus, oi riemu kaikkien. Miss' onnes on, sa onni maallinen. Nyt taivaist' asti sit' etsimähän käy, sielt' ehkä löydät — — ATHENODORUS: Sähinä säiläin, räikky piinaavainen miest' ohjatkoon. ZENOBIA: Ken meist' on heikko nyt — Sa vastaa, saarnaa suulla marttyyrin. LONGINUS: Peto ihminen — sun kaltaisesi. ZENOBIA (yhä raivostuen): Lähde! Saat alles muulin takkukarvaisen ja hoippupolven, ratsus selkään nouse. LONGINUS: Ajatus, viime kerran ilmi lennä ja heille näytä, mik' on autuus mulla: Mit' tein, mit' olin, siitä riemuitsen, sen murheist' ihanista, ihmehistä ja touhust' elämän, mik' unelmilta pois seppellehvät riisti kaunehimmat, mut onnen ihanaisen rintaan siitti — — Jää riemujano mun, jää sydän tänne! Se palaa yhä rinnass' armahan ja verta purppuraista kierrättää — se siittää, synnyttää. — Viel' elät onni sa onni maallinen, sa murheen sisar. ZENOBIA (keskeyttäen, vihlovalla ivalla): Lihallas piinatulla, kurja mies sa meille ostat jatkon elämään. Tää riemu selvää on. Mut onni sun? Miss' on se nyt? LONGINUS (ylevästi): Sun sieluus alhaiseen nyt paina totuus, jonka selväks sain — — ATHENODORUS (riipaisten takaapäin Longinuksen harteilta viitan): Taas sanaratsuin laukkaa messias! Jo lähde! LONGINUS: Tää on riemu maallinen: Elosi matkatiellä, ihmislapsi, syleile ainett' ihanaa ja maata kuin lemmittyä rintaas vasten paina, syleile hengelläsi, luojan lailla. Mut joka hetki riemuin ole valmis pois heittämään tää onni ainehen ja kuolla taida. ATHENODORUS: Matkaan, mars! Pois viekää! LONGINUS: Oi, virvaliekkiprinssi, tyhjää pala, sua säälin, pienen pieni vihamies. (Astuu askeleen lähteäkseen.) Kätyri liejuinen, nyt eellä astu, sull' onhan halu suureks tulla, voittaa. Oi kanssain lähde, kuollaan rinnattain, niin tuska maailman ja riita lakkaa. KÄTYRI: Kas, perillist' ei mulla, täytyy elää, pojaltas syntyvältä virkaa pyytää. LONGINUS: Hän nauramalla voittaa sun kuin minä sun kärsimällä voitan, kehno mies. — Vain viime lahjas kiitost' ansaitsee. (Lähtee. Hetken hiljaisuus.) ATHENODORUS (legioonalaisille): Hei, kilvet hirviöiksi sarvekkaiksi, kumu kammon kauhistakoon riemun miestä. (Kuuluu kilpien synnyttämää melua. Myös Zenobia syöksyy kaiteen luo. Äkkiä hiljaisuus.) ZENOBIA: Te lyökää, lyökää! ATHENODORUS: Säilin viiltäkää! ZENOBIA: Oi, miehet urhokkaat, pois sääli, pois! ATHENODORUS: Hän seisahtuu — Pois, häkkiin työntäkää. Hän kääntyy tännepäin — — ZENOBIA: Pois, nopsempaan! (Huudahtaa vihasta ja kääntyy näyttämölle.) ATHENODORUS: Löi rintaan tikarin! ZENOBIA (kuin muistellen): Löi rintaan tikarin. TAURUS (rientää oikealta, antaa käskyn ylinnä seisovalle sotilaalle): Mies, riennä vankilaan ja Nimrod surmaa. (Zenobia ja Athenodorus neuvottomiksi.) Koht' on taas auki raikas taistotie! ZENOBIA (kauhistuen): Mit' aiotkaan — —? TAURUS Pääll' ostan messiaan ma armon Caesarilta. Luottamuksen saan ruumiill' ukkoparan, preetorarvon saan kukkuraksi, kun sun poikinesi lyön kahleisiin, kaks oivaa kaunistusta, kun tarjoon riemusaattoon Caesarin. Saan idän legioonat valtahani ja maita marssin, maita valloitan. — Pois tieltä naiset, prinssit raihnahat, uus alkaa aika, kalske kalpojen. (Zenobia vetää poikansa luoksensa ja painautuu kauhuissaan taka-alalle.) KÄTYRI: Tai sekasorto, murha, pimeys, ja mulle riemu, kaiken hävitys. Väliverho. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ONNI MAALLINEN *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.