PEER GYNT

Draamallinen runoelma

Kirj.

HENRIK IBSEN


Suomentanut

Otto Manninen





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1926.

HENKILÖT:

ÅSE, talonpojan leski.
PEER GYNT, hänen poikansa.
KAKSI EUKKOA, viljasäkit selässä.
ASLAK, seppä.
HÄÄVIERAITA. KYÖKKIMESTARI. SOITTAJA, j.n.e.
PARISKUNTA MUUTTOLAISVÄKEÄ.
SOLVEIG ja PIKKU HELGA, heidän tyttärensä.
HAEGSTADIN ISÄNTÄ.
INGRID, hänen tyttärensä.
SULHANEN ja HÄNEN VANHEMPANSA.
KOLME PAIMENNEITTÄ.
VIHREÄPUKUINEN NAINEN.
DOVREN-UKKO.
HOVIPEIKKO. USEITA MUITA SAMANLAISIA.
PEIKKONEITOJA ja PEIKKOPOIKIA. PARI PEIKONÄMMÄÄ.
TONTTUJA, MENNINKÄISIÄ, HALTIOITA, j.n.e.
RUMANNÄKÖINEN POIKA. ÄÄNI PIMEÄSSÄ. LINNUNKIRKUNA.
KARI, torpparin vaimo.
Mr. COTTON
Monsieur BALLON |
Herrat v. EBERKOPF | matkustavia herroja.
ja TRUMPETERSTRÅLE |
VARAS ja SALANTAJA |
ANITRA, beduiinipäällikön tytär.
ARABIALAISIA, ORJATTARIA, TANSSIVIA NEITOJA, j.n.e.
MEMNONIN PATSAS (laulava), GIZEHIN SFINKSI (mykkä henkilö).
BEGRIFFENFELDT, professori, fil. toht., Kairon hulluinhuoneen
johtaja.
HU-HU, kansankielen harrastaja Malebar-rannikolta.
HUSSEIN, itämainen ministeri.
FELLAH, kuninkaanmuumio selässä.
USEITA HULLUINHUONEEN HOIDOKKAITA VARTIOINEEN.
NORJALAINEN LAIVURI ja HÄNEN MIEHISTÖNSÄ.
VIERAS MATKUSTAJA.
PAPPI.
RUUMISSAATTO.
NIMISMIES.
NAPINVALAJA.
LAIHA HENKILÖ.

Toiminta, joka alkaa 19:nnen vuosisadan alussa ja päättyy noin
60-luvulla, tapahtuu osaksi Gudbrandin-laaksossa ja sen
likituntureilla, osaksi Marokon rannikolla, osaksi Saharan
erämaassa, Kairon hulluinhuoneessa, merellä, j.n.e.

Lehtipuita kasvava metsärinne lähellä Åsen taloa. Virta ryöppyää
rinnettä alas. Toisella puolella vanha myllyhuone. Kuuma kesäpäivä.

PEER GYNT, vahvatekoinen, parikymmenvuotias poika, tulee polkua alas.
ÅSE, hänen äitinsä, pieni, hento nainen, seuraa. On vihoissaan ja toruu.

ÅSE.

Valehtelet, Peer!

PEER GYNT seisahtumatta.

En tilkkaa!

ÅSE.

Vannoppas!

PEER GYNT.

Vai vannomaan!
Miksi?

ÅSE.

Tphyi; et tohdikkaan!
Juoksi vale taas kuin joki.

PEER GYNT seisahtuu.

Joka sana totta silkkaa!

ÅSE hänen edessään.

Äitis eessä häpee toki!
Ensin hyppää viikot, kuut,
kun on kiire heinätöillä,
peurain jälkeen jäätiköillä,
palaa repaleissa nutuin,
pyssyt, saaliit sillä tiellä; —
syytäis kaiken pääksi vielä
mulle täyteen silmät, suut
julkein metsästäjä-jutuin! —
Missä näit sen peuras?

PEER GYNT.
Tuolla
Gjenden luona, lännen puolla.

ÅSE nauraa pilkallisesti.

Niin maar!

PEER GYNT.
Seisoin viimaa päin;
verhossa se viidan nuoren
kuopi alta hangen kuoren
jäkälää —

ÅSE kuten ennen.

Niin, sen ma luulin!

PEER GYNT.

Seisoin tuskin hengittäin,
sorkan karskunnan ma kuulin,
toisen sarven haarat näin.
Ryömin hiljaa, maassa vatsoin,
vuoren viertä louhikkoista,
takaa kivien ma katsoin; —
peuraa niin et pulskaa toista
nää sa koskaan, panen veikkaa.

ÅSE.

Ei, en suinkaan!

PEER GYNT.

Pau! Sill' erää
peura heitti kuperkeikkaa.
Samassa kuin satulaan
itseni sen selkään viskaan,
tartun korvaan vasempaan,
tarjoon juuri puukon terää
sarvenjuuren taakse niskaan; —
silloin pahasti se parkas,
jaloillensa, pahus, karkas,
antoi taka-iskun vahvan,
kädestä löi puukon kahvan,
kiinni sääret sekä lanteet
kiersi vankat sarvi-vanteet;
niihin niinkuin pihtiin jäin; —
siinä samass' oltiin tiellä
suoraan Gjenden harjaa päin!

ÅSE ehdottomasti.

Jeesus —!

PEER GYNT.

Ehk' et koskaan lie
Gjenden harjall' ollut? Siellä
puolen peninkulmaa tie
niinkuin veitsen terää vie.
Kahden puolen äkkirinne,
jäätikköiset jyrkänteet,
rotkot, louhut yhtä jataa;
pohjall' uinuu umpi-veet
mustat, raskaat, — viisi sataa
syltä pystyseinää sinne! —
Harjaa pitkin lähdetään
noin nyt viimaa viiltämään.
Enpä moisen varsan reessä
ollut ennen! Ilma eessä
tuli-aurinkoina läikkyi.
Tummat kotkanselät väikkyi
huimaavassa syvänteessä,
vuoren puoli-vyötäreessä, —
jäivät sinne taa kuin sauhu.
Rantaan murtui, ruskui jäät;
mutt' ei korvaan kanna pauhu:
viiman peikot villipäät
piirissä vain leijaa, laulaa,
minkä siinä kuulet, näät!

ÅSE huimauksissa.

Herra siunaa!

PEER GYNT.

Ehditään
juuri kohtaan jyrkimpään,
silloin kimpoaa kuin kiekko,
kaakottaen täyttä kaulaa,
peuran eestä koirasriekko
lentoon alta pensasnypyn.
Peura syrjään heittyi heti,
tehden hurjan ilmahypyn,
kumpaisenkin kuiluun veti!

Åse horjahtaa ja tapailee puunrunkoa tuekseen.
Peer Gynt jatkaa edelleen.

Tumma seinä takanamme,
alla syvyys ammottaa!
Ensin sumuun sukellamme,
lokkiparven sekaan siitä:
joka ilmansuuntaan niitä
kirkuin alta pakoon liiti.
Alas kiihtyin kulku kiiti.
Sieltä jotain vaalevaa
näin, kuin peuran vatsapuoli. —
Oma kuvamme noin hohti,
vuori järvessä kuin nuoli
nousi tyyntä pintaa kohti;
sama vinha vauhti sillä
kuin meill', alas kiitäjillä.

ÅSE henkeä haukkoen.

Varjelkoon —! Peer, sano pian —!

PEER GYNT.

Veestä, ilmasta sill' erää
peurat yhteen puski, että
vaahto roiskui, ryöpyn nostain.
Siinä polskutimme vettä. —
Viimein maihinpääsy-sijan
saimme pohjan puolta jostain;
peura ui, ma pidin perää; —
sitten kotiin —

ÅSE.

Entä peuras?

PEER GYNT.

Siell' on kai sen kulku vapaa.

Näpsähyttää sormiaan, kiepahtaa kannoillaan ja lisää:

Kiinni ottakoon, ken tapaa!

ÅSE.

Niskaa taittanut et siis?
Murtanut et sääriluuta?
Sijoillaan on selkäpiis?
Kiitos sulle, Isä taivaan,
antamasta armoseuras! —
Housut tosin reiän sai, vaan
tuskin mainita se maksaa,
muistaissa kuin paljon muuta
pahempaa ois moinen äkki — —!

Pysähtyy äkisti, katsoo häneen suu auki ja silmät suurellaan,
ei tapaa pitkään aikaan sanoja, viimein puuskahtaa puhumaan.

Voi, sen juuttaan valesäkki,
kuinka loruta se jaksaa!
Tuo sun laskemasi juttu
mulle, nyt sen muistaa voin,
tyttövuosilt' on jo tuttu.
Gudbrand Glesnen kävi noin, —
eikä sinun —!

PEER GYNT.

Minun myös.
Kahdesti niin sattuu kyllä.

ÅSE kiukkuisesti.

Niin, ja vanhan kääntelyllä
syntyy uusi, uljas vale;
paisuu niinkuin pulska pale
lisät laihan varren yllä.
_Siinä_ sun on urotyös.
Suurta, julmaa juttu kaikk' on
siihen kotkat kuvateltu,
kaikki kummat kasaeltu,
ummet, lammet laverreltu,
kyöpelöity moisin kammoin,
ettet enää tunne, vaikk' on
seikat tutut, tietyt ammoin.

PEER GYNT.

Noin jos muu ken jutteleis,
löisin, ettei nousis siitä!

ÅSE itkien.

Jos jo luoja luokseen veis,
peittäis mun jo musta multa!
Pyynnöt ei, ei itkut pysty —
Peer, et loppuas sa kiitä!

PEER GYNT.

Rakas pikku äiti-kulta,
älä noin nyt äkämysty; —
puhut vallan totta —

ÅSE.

Vait!
Sietää iloitella kait,
ett' on poika porsas aivan!
Kyllä tuntuu kepeälle:
heikon leski-raukan vaivan
häpeällä kostat hälle!

Itkee jälleen.

Isän-isäs vauraat päivät
miss' on, mitkä rippeet jäivät?
Vakka-kaupoin rahaa jätti
vanha Rasmus, ken ne säästi?
Isäs pyörimään ne päästi, —
niinkuin hiekkaa maahan mätti,
joka kunnass' ostotilat,
kultaa välkkyi vaunut, silat —.
Miss' on, mitä hukkaan huhtoi
suuret talvikemut, joissa
joka vieras takakäteen
lasit, pullot seinään ruhtoi!

PEER GYNT.

Menneen talven lunta kysy!

ÅSE.

Äitis eessä vaiti pysy!
Täss' on talo! Ikkunoissa
ryysyt eessä päivän säteen!
Lintan läntän tarhat, läävät,
karjan pääll' ei katospuuta,
kesannoksi pellot jäävät,
ryöstöttä ei kulu kuuta —

PEER GYNT.

Aina syytä akkain toraan!
Usein onni petti, jälleen
oikein nouskin ylimmälleen!

ÅSE.

Suola siementä sen oraan!
Niin, vaan mikäs moisen herran
herrastella nyt ja vasta
reimana kuin ennen kerran,
nimeäs kun kysyi pappi,
tullut Kööpenhaminasta,
vannoin, ettei päätä moista
moni prinssi siellä kanna,
niin ett' eikös isäs anna
hevoset ja reetkin heti
herttaisista pakinoista! —
Hoh, kas silloin herui tappi!
Rovasti, katteini ja muut
täällä virui, kärkkysuut,
Söi ja joi, min vatsa veti.
Hädäss' ystävät ne näki:
"rikas Vakka-Jon" kun vaihtui
reppuriksi, silloin väki,
silloin melu meiltä haihtui.

Pyyhkii silmiään esiliinallaan.

Onhan vartta sull', on voimia,
suova oisit vanhan varan,
käyvä turvaks äiti-paran,
toimittava talon toimia,
peru-rippees pelastava.

Itkee jälleen.

Hyödyks onkin, hyvä luoja,
mulle ollut poika ruoja!
Pankko tääll' on laiskan lava,
hiillosporossa sa hierrät;
tytöt pitotuvist' ulos
peloittaa sun sekaan-tulos, —
myötään häpäiset mua, kierrät,
miss' on hylkysakki huonoin —

PEER GYNT käy poispäin hänestä.

Jätä rauhaan!

ÅSE seuraa jäljessä.

Ensi mies
etkö ollut kukaties
Lunden metakassa tuonoin,
jossa joukko juomaan tullut
tappeli kuin koirat hullut?
Aslak sepän käden käänsit
sinä juuri poikki siellä,
sormen vähintäänkin väänsit
sijoiltaan, sit' älä kiellä!

PEER GYNT.

Ken sua syötti moisin taruin?

ÅSE kiivaasti.

Huudot kuului Karin mökkiin!

PEER GYNT hieroo kyynärpäätään.

Niin, vaan minähän se paruin.

ÅSE.

Sinä?

PEER GYNT.

Minä sain näät rökkiin.

ÅSE.

Mitä?

PEER GYNT.

Hän on vankka.

ÅSE.

Kuka?

PEER GYNT.

Aslak, kuin et arvais muka!

ÅSE.

Tphyi ja tphyi sua! Eto miestä!
Että moinen naukkumatti,
viheliäinen viinaratti,
moinen rahjus saa sua piestä!

Itkee taas.

Häpeän jo sain jos jonkin;
vaan ei vielä herjaa toista
tapahtunut tämänmoista!
Entäpä jos vahva onkin,
Siltikö sa oisit huono!

PEER GYNT.

Antanen tai saanen paukut, —
yhtäkaikki tulee haukut.

Nauraa.

Rauhoitu —

ÅSE.

Taas, irvikuono,
valehtelit?

PEER GYNT.

Tämän erän!
Pyyhi tilkat silmistäsi; —

Nostaa vasenta nyrkkiään,

katsos, — tähän pihtirautaan
sepän kieppasin kuin kerän;
moukarina toinen käsi —

ÅSE.

Senkin tappelija! Hautaan
minut nuo sun retkes vie!

PEER GYNT.

Parempi sun palkkas lie,
tuhat kertaa! Heitä suru,
rakas, häijy äiti-muru;
luottaa saat, viel' arvo ylin
sull' on koko näillä kylin,
jahka vain ma jotain teen, —
jotain — oikein suurekasta!

ÅSE pyhähtää huuliinsa.

Sinä!

PEER GYNT.

Aika näyttää vasta!

ÅSE.

Kunpa kunnostuisit siksi,
ett' ois miestä paikkuriksi
oman housus halenteen!

PEER GYNT kiivaasti.

Kuninkaaks on, keisariksi!

ÅSE.

Auta, Herra, eikös lähde
häitä järjen viime tähde!

PEER GYNT.

Toden totta, maltas aikaa!

ÅSE.

Malta! Taitaa makailulla
prinssi Tuhkimosta tulla!

PEER GYNT.

Saatpa nähdä!

ÅSE.

Suuta säästä!
Olet pähkähullu päästä. —
No, sen verran siin' on taikaa,
jotain sinusta ois tullut,
jollei myötään juonet hullut
hypittäis sua, hölökieli.
Haegstadiin sua tytär mieli.
Helppo sun ois ollut voittaa,
jos vaan oikein tahdoit koittaa —

PEER GYNT.

Luuletko?

ÅSE.
Ei äijä enää
jaksa tehdä kovaa tenää.
Hän on kyllä jäykkää jäärää,
vaan kaikk' Ingrid viimein määrää;
minne hän käy, jalka-jaloin,
peräss' ukko tulee, penää.

Alkaa taas itkeä.

Moinen tyttö, upporikas, —
tuoja suurten kanta-taloin!
Kaikk' ois, sen kuin ota, korjaa; —
kantaa sulhon verkaa sorjaa
saisit, — saa nyt ryysys, likas!

PEER GYNT reippaasti.

Tule, mennään sulhasiksi!

ÅSE.

Minne?

PEER GYNT.

Haegstadiin!

ÅSE.

Peer-raukka,
myöhäist' on se kihlaretki!

PEER GYNT.

Miksi?

ÅSE.

Kysyt vielä, miksi!
Hukkaan meni hyvä hetki —

PEER GYNT.

No —?

ÅSE nyyhkyttäen.

Kun harjaa tuntureiden
ajaa haahotit kuin haukka,
käy Mads Moen, kihlaa neiden!

PEER GYNT.

Mitä? Tuoko naisten pelätti —?

ÅSE.

Niin, nyt hänet Haegstad elätti!

PEER GYNT.

Hepo eteen! Hetken päästä
täss' on rattaat —

Aikoo mennä.

ÅSE.

Hoppus säästä!
Siell' on huomenna jo häät —

PEER GYNT.

Pyh; viel' ehdin iltaan tähän!

ÅSE.

Pilkaks sinne! Häpee vähän!
Niinkuin ei jo riittäis taakka!

PEER GYNT.

Tyynny! Hyvin käy, sen näät!

Huutaa ja nauraa yht'aikaa.

Heisaa! Rattaat jäädä joutaa;
aikaa vie, jos laukin noutaa —

Nostaa hänet ilmaan.

ÅSE.

Päästä!

PEER GYNT.

Ei, häätaloon saakka
näillä käsin vien sun suoraan!

Kahlaa virtaan.

ÅSE.

Herran tähden! Apuun pian!
Peer, me hukumme —

PEER GYNT.

Ma saan
korkeamman kuolinsijan —

ÅSE.

Niin maar; joudut hirttonuoraan!

Raastaa häntä tukasta.

Senkin elukka!

PEER GYNT.

Nyt hiljaa!
Täss' on pohja täynnä niljaa.

ÅSE.

Aasi!

PEER GYNT.

Huuda hyvin vaan;
miest' ei haittaa tyhjä ääni.
Kas; jo tullaan matalaan —

ÅSE.

Pidä kiinni!

PEER GYNT.

Heisaa, hopsaa!
Peeriä ja peuraa nopsaa
juostaankos; —

Laukkaa,

sa Peer, ma peura!

ÅSE.

Oh, on pyöräll' aivan pääni!

PEER GYNT.

Kas niin; taa jäi vesi vievä; —

Kahlaa maihin.

Peuralle nyt suukko sievä;
maksa kyyti, kiitä seura!

ÅSE lyö häntä korvalle.

Siin' on sulle kiitos!

PEER GYNT.

Ai!
Peura saidan palkan sai!

ÅSE.

Pois!

PEER GYNT.

Häätaloon ensin. Mulle
puhemieheksi Sull' on suuta;
äijä-hupsun mieli muuta;
vätys on Mads Moen, sano —

ÅSE.

Päästä!

PEER GYNT.

Lopuks sitten liittäin,
ett' on Peer Gynt toista poikaa.

ÅSE.

Annan mainekirjan sulle
moisen, ettet lisää ano,
sinut eestä, takaa kiittäin;
joka juuttaan juonen, metkun
julki tuon ma, että roikaa —

PEER GYNT.

Hoo?

ÅSE kiukusta potkien.

Ei tule suulle lukko,
kunnes koiran perääs ukko
usuttaa, kuin minkin retkun!

PEER GYNT.

Hm; siis menen yksin.

ÅSE.
Mulla
jalat maar on jälkeen tulla!

PEER GYNT.

Ethän jaksa, äiti, jalan —

ÅSE.

Enkö? Vihaa kiehun, palan,
että vuoret murtaa voisin!
Huh, nyt piitä purra soisin!
Irti!

PEER GYNT.

Lupaatkos?

ÅSE.
Vai lupaan!
Jälkees saavun, samaan tupaan.
Kuulkoot, ken sa olet, ken!

PEER GYNT.

Ei, sa tässä varrot.

ÅSE.

En!
Jälkees tulen, juones kostan!

PEER GYNT.

Etpä saa.

ÅSE.

Mill' estää voisit?

PEER GYNT.

Myllynkatolle sun nostan.

Nostaa hänet katolle. Åse parkuu.

ÅSE.

Päästä pois!

PEER GYNT.

Niin, saankos sulta —?

ÅSE.

Suulles saat!

PEER GYNT.

Mut äiti-kulta —

ÅSE heittää ruohoturpeen häntä kohti.

Ota alas, niinkuin oisit!

PEER GYNT.

Ottaisin, vaan kuinkas tohdin?

Lähempänä.

Asetu nyt yhteen kohdin.
Älä säärtä sätki, visko,
kivist' älä temmo, kisko,
tai jos tipahdat, niin huono
kauppa käy —

ÅSE.

Sen koirankuono!

PEER GYNT.

Taltu jo!

ÅSE.

Sen ties kunp' oisit
viety niinkuin vaihdokas!

PEER GYNT.

Äiti, hyi!

ÅSE.

Hyi itse!

PEER GYNT.

Soisit
ennen siunaukses rakkaan!
Suotko?

ÅSE.

Sinut peittoon, hakkaan,
vaikk' on mittaa varrellasi

PEER GYNT.

Siis, voi hyvin, äiti pieni!
Malta; pian käyn mä tieni.

Lähtee menemään, mutta kääntyy, nostaa sormensa varoittaen ja sanoo:

Muista vaan nyt, ettet telmi!

Menee.

ÅSE.

Peer! — Hän menee, — luoja, auta!
Peurankuski! Narri! Nauta!
Kuule! — Tuonne vaan se kelmi
keppasee —!

Kiljaisten.

Ma pyörryn! Apua!

KAKSI EUKKOA, säkit selässä, tulee myllypolkua myöten.

ENSIMMÄINEN EUKKO.

Siunatkoon; ken huus?

ÅSE.

Ma täällä!

TOINEN EUKKO.

Åse. — Moisen orren päällä?

ÅSE.

Herra nähköön, enköpähän
kohta taivaaseen jo kapua!

ENSIMMÄINEN EUKKO.

Onni myötä!

ÅSE.

Tuokaas vähän
porrasta! Peer juutas —

TOINEN EUKKO.

Sekö
teidän Peer?

ÅSE.

Näin, näettekö,
näin hän tekee!

ENSIMMÄINEN EUKKO.

Sen me totta
todistamme.

ÅSE.

Tulkaa, jotta
Haegstadiin ma ehdin juosta —

TOINEN EUKKO.

Peerin perään —?

ENSIMMÄINEN EUKKO.

Siell' on tuosta
kosto; sepält' ei hän karkaa.

ÅSE vääntelee käsiään.

Voi jo, voi mua, äiti-parkaa!
Hengen viimein vievät hältä!

ENSIMMÄINEN EUKKO.

Mielt' ei auta pitää arkaa;
mik' on säätty, sit' et vältä!

TOINEN EUKKO.

Saitkos sanaa järkevätä?

Huutaa rinteelle päin.

Eivind! Anders! Hoi!

MIEHEN ÄÄNI.

Mi hätä?

TOINEN EUKKO.

Äidilleen Peer Gynt kun keksi
myllynkaton istuimeksi!

Pieni pensaita ja kanervia kasvava mäenkumpu. Kylätie kulkee
taempana; aita välillä.

Peer Gynt tulee polkua myöten, astuu ripeästi aitaa kohti,
pysähtyy ja jää katsomaan aukenevaa näköalaa.

PEER GYNT.

Haegstad on tuolla. Pian päättyy tie.

Nousee puoliksi aidan yli; pysähtyy arvelemaan.

Siell' yksinköhän Ingrid kotona lie?

Varjostaa silmiään ja tähystää.

Ei, lappaa kuin sääskeä viemisten-viejää. —
Hm, paras lie, että kesken nyt tie jää.

Vetää jalkansa takaisin.

Aina selän takana tirske ja sipinä,
läpi miehen se tuikkaa kuin tulenkipinä.

Peräytyy muutamia askelia aidasta ja repii hajamielisesti puunlehtiä.

Kunp' ois vähän väkevää, jota jois.
Tai näkymätönnä jos saattais käydä. —
Tai outona. — Oikein väkevä ois
nyt poikaa, — silloin ei nauru jäydä.

Vilkaisee äkkiä, ikäänkuin pelästyneenä ympärilleen; sitten hän
piiloutuu pensasten sekaan. Muutamia ihmisiä viemiseväineen menee
ohi laskeutuen häätaloa kohti.

JOKU MIES puhelun kesken.

Isä joi, ja äiti on lyykin-lääkin.

JOKU VAIMO.

Ei kumma, jos poika joron jalille jääkin.

Joukko menee menojaan. Vähää myöhemmin tulee Peer Gynt esiin;
häpeän puna kasvoillaan hän tuijottaa heidän jälkeensä.

PEER GYNT hiljaa.

Ne minusta haastoi?

Viuhtaiseikse väkinäisesti.

Oh, saakoot haastaa!
Sill' eivät voi toki henkeä raastaa.

Heittäytyy kanervikkoon, loikoo kauan selällään, kädet pään alla
ja tuijottaa ilmaan.

Sepä kumma pilvi! Kuin mies hevon seljässä, —
on satulat, — ohjat, — ei mitään vajaa. —
Sen jäljessä luudalla akka ajaa.

Naurahtaa itsekseen.

Se on äiti. Hän pauhaa: Peer, älä jätä;
seis, ruoja! — —

Vähitellen hän sulkee silmänsä.

Niin, nyt hänell' on hätä! —
Peer Gynt edell' ajaa, ja monta hän johtaa. — —
Kultakengät hevon joka kaviossa neljässä.
Hansikat häll' itsellä, ja miekat, huotrat hohtaa,
laahusvaippa varrella ja silkistä vuori.
Jokahinen saatoss' on sorja ja nuori.
Niin toki ratsull' ei uljasta toista,
vasten ei päivää niin välky ja loista. —
Alhaall' on tungosta teillä kuin tuiskaa;
töllistävät ilmaan, ja päästä hatut huiskaa.
Naiset ne niljaa jo tulennasta tuntien;
keisari Peer Gynt kera tulee tuhatkuntien.
Hopeita holvaten maahan hän mättää.
Rikkaiksi kaikki kreivit hän jättää.
Kiiltävät markat kuin kivensirut sataa.
Peer Gynt meren päällistä ratsastavi rataa.
Vastass' on Englannin prinssi meren partaalla,
Englannin immet kaikk' innoll' on hartaalla.
Englannin keisari ja ensimmäiset herrat
kohti käyvät kumartaen päätä monet kerrat.
Keisari kruunua nostaa ja lausuu —

ASLAK SEPPÄ muutamille muille ohi kulkiessaan toisella puolen aitaa.

Ei, kas, Peer Gynt; sika päissään siellä —!

PEER GYNT ponnahtaa puoliksi ilmaan.

Mitä, keisari —

SEPPÄ nojaa aitaan ja virnistelee.

Nouse, virut ihmisten tiellä!

PEER GYNT.

Se saatanan seppä! Mitäs tekee mieli?

SEPPÄ toisille.

Pojan päässä on vielä, mitä Lundessa nieli.

PEER GYNT hypähtää pystyyn.

Mene hyvällä!

SEPPÄ.

Kyllä. Mut kuules, mies,
mistä nyt viimeks sun pitää ties?
Kuus viikkoa poissa! Vuoressa vai —?

PEER GYNT.

Olen tehnyt kummia töitä!

SEPPÄ iskien silmää toisille.

Puhu!
Puhu, Peer!

PEER GYNT.

Ei liikuta muita.

SEPPÄ pienen väliajan jälkeen.

Kai
menet Haegstadiin, mitä?

PEER GYNT.
En.
SEPPÄ.

Ties huhu
sua suosineen tytön yhteen aikaan.

PEER GYNT.

Sinä musta korppi —!

SEPPÄ väistyy vähän.

Älä tyhjistä suutu;
jos jättikin Ingrid, ei toisia puutu —;
Jon Gyntin poika! Mitäs! Lähde keskeen;
siell' untuva-vuonasta on ikä-leskeen —

PEER GYNT.

Mene hornaan —!

SEPPÄ.

Kai joku tarttuu taikaan. —
Vien terveiset morsiamelle siis! —

Menevät nauraen ja supattaen.

PEER GYNT katsoo hetkisen heidän jälkeensä, viskaiseikse ja
kääntyy puoliksi ympäri.

Oma asia, naikoon vaan, kenen naikaan,
tuo Haegstadin tyttö. Minä veisaan viis!

Katsoo pukineihinsa.

Revennyt lahje! Rumat ryysyt mulla! —
Voispa mitä uutta nyt ylleen viskaista.

Polkee jalkaansa.

Voispa heiltä laahtarin-kouraisulla
ilkunnan keuhkoista irti kiskaista!

Vilkaisee äkkiä taakseen.

Mitä se? Kuka tirskui taas? — Hm, sihinä
niin selvään kuului —. Ei, ei kai kukaan. —
Menen kotiin.

Lähtee käymään ylöskäsin, mutta pysähtyy taas tarkaten kuulonsa
häätaloon päin.

Jo viulu soi!

Tuijottaa ja kuuntelee; käy askel askelelta takaisin; silmät
loistavat; hän hieraisee kädellä pitkin säärivarsiaan.

Mikä kihinä!
Osaks seitsemin-kahdeksin tyttöjä ois!
Ei, surma ja piru, — minä lähden mukaan! —
Mut, äiti, joka katoit' ei pääse pois — —

Silmät kiertyvät taas taloon päin; hän hypähtää ja nauraa.

Hei, miten hallinki nurmella leiskuu!
Sen Guttormin viulu on poikaa, heisaa!
Kuin tunturikoski se soi ja veisaa.
Ja se hempukkaparvi, mi siellä heiskuu! —
Niin, surma ja piru, minä lähden mukaan!

Harppaa aidan yli ja alas tietä taloon päin.

Haegstadin pihatanhua. Tuparakennus taustalla, PALJON VIERAITA.
Nurmikolla käy vilkas tanssi. SOITTAJA istuu pöydällä. KYÖKKIMESTARI
seisoo ovella. KEITTÄJÄNAISIA touhuten edestakaisin rakennusten
väliä; VANHEMPAA VÄKEÄ istuu siellä täällä pitäen pakinaa.

MUUAN VAIMO sijoittuu erääseen ryhmään, joka istuu maassa
olevilla hirsillä.

Morsian? Niin, vähän itkee ja huokaa;
mut turha on katsoa kaikkia mieliä.

KYÖKKIMESTARI toisessa ryhmässä.

Hyvät vieraat, lekkeri lepää; juokaa!

MUUAN MIES.

Suurkiitos; mut ryypyt on liian taajat.

MUUAN POIKA soittajalle, ohi kiitäessään, vieden tyttöä kädestä.

Hei, Guttorm, hei, älä säästä kieliä!

TYTTÖ.

Vedä niin, että soi peräpellon ääret!

TYTTÖJÄ piirissä tanssivan pojan ympärillä.

Sepä pulska heitto!

MUUAN TYTTÖ.

Sen on norjat sääret!

POIKA tanssien.

Laki täss' on väljä ja seinät laajat!

SULHANEN itkusuisena lähestyy isäänsä, joka seisoo puhellen parin
muun kanssa, ja vetää häntä nutunliepeestä.

Hän ei tahdo, isä; hän on korska kovin.

ISÄ.

Mitä tahdo?

SULHANEN.

Hän siellä on lukituin ovin.

ISÄ.

No niin, hae avain!

SULHANEN.

Huoneet nää
ovat oudot, en osaa.

ISÄ.

Pässinpää!
Kääntyy puhekumppaneihinsa. Sulhanen mennä nuhjuilee poispäin
pihamaalle.

MUUAN POIKA tullen tuparakennuksen takaa.

Hei, hauskaa nyt, tytöt, saatte tovin!
Peer Gynt tuli!

SEPPÄ joka juuri on saapunut luo.

Ken hänet kutsui?

KYÖKKIMESTARI.

Ei kukaan.

Lähtee tuparakennukseen päin.

SEPPÄ tytöille.

Jos puhuu, niin älkää vastatko vainkaan!

MUUAN TYTTÖ toisille.

Ei; ollaan, kuin ei hänt' olis lainkaan.

PEER GYNT tulee vilkkaana ja tulisena, pysähtyy parven eteen
ja lyö kämmeniään yhteen.

Ken piirissä reiluin tyttö, se mukaan!

MUUAN TYTÖISTÄ, jota hän lähestyy.

Minä en.

TOINEN samoin.

Minä en.

KOLMAS.

Min' en myös.

PEER GYNT neljännelle.

No, käy
sinä sitten, kosk' ei parempia näy.

TYTTÖ kääntyy selin.

En jouda.

PEER GYNT viidennelle.

No, sinä!

TYTTÖ mennessään.

On kotia mentävä.

PEER GYNT.

Tän' iltana? Puhut kuin päätönnä lentävä!

SEPPÄ vähää myöhemmin, puoliääneen.

Peer, tuoll' ikämies hänet tanssiin vie.

PEER GYNT kääntyy nopeasti muutaman vanhanpuoleisen miehen puoleen.

Missä on muut tytöt?

MIES.

Missähän lie!
Loittonee hänestä.

Peer Gynt yht'äkkiä käynyt hiljaiseksi. Hän vilkuu arasti ja
salavihkaa joukkoon. Kaikki katsovat häneen, mutta kukaan ei
puhu mitään. Hän lähestyy toisia ryhmiä. Hänen lähetessään syntyy
hiljaisuus, hänen poistuessaan kaikki nauravat ja katsovat hänen
jälkeensä.

PEER GYNT hiljaa.

Katseet kuin neulat! Ja naurut tirskuu!
Kuin sahanterä viilan alla se kirskuu!

Hän hivuttautuu pitkin piha-aitaa, SOLVEIG ja PIKKU HELGA hänen
taluttamanaan tulevat pihatanhualle VANHEMPIENSA keralla.

MUUAN MIES toiselle Peer Gyntin läheisyydessä.

Kas, muuttolaisväki.

TOINEN.

Nekö lännen puolta?

ENSIMMÄINEN MIES.

Ne samat.

TOINEN.

Niin oikein, Hedalista tuolta!

PEER GYNT astuu tulijoita vastaan, viittaa Solveigiin ja kysyy
mieheltä:

Kera tyttäres tanssia saanko?

MIES hiljaisesti.

Kun tässä
nyt ensinnä käydään tervehtimässä.

Menevät sisälle.

KYÖKKIMESTARI Peer Gyntille tarjoten juomaa.

Kun tulit, niin juo, älä jää janon piinaan!

PEER GYNT katsoo käännähtämättä poistuvien jälkeen.

Kiitos, minä tanssin. Ei maita juoma.

Kyökkimestari lähtee hänen luotaan. Peer Gynt katsoo huoneisiin
päin suu naurussa.

Miten kirkas! Miten viehkeä luojan luoma!
Vain kenkiinsä katsoi ja valkoliinaan —!
Kävi äitinsä liepeessä askelin aroin, —
oli virsikirja huiviin kääritty varoin —!
Sitä tyttöä silmätä tahdon.

Aikoo mennä tupaan.

MUUAN POIKA tulee sieltä useiden muiden kera.

Vai heität
jo tanssin?

PEER GYNT.

En.

POIKA.

Älä sinne siis puske!
Tarttuu häntä olkapäähän käännyttääkseen hänet takaisin.

PEER GYNT.

Ohi päästä!

POIKA.

Vai selkääskö sepältä peität?

PEER GYNT.

Minä?

POIKA.

Muistathan, mik' oli Lundessa luske?

Parvi nauraa ja lähtee menemään tanssipaikalle.

SOLVEIG ovessa.

Olet kai se poika, joka tanssiin tahdoit?

PEER GYNT.

Niin, etkös tunne muka? Katsoa mahdoit.

Ottaa häntä kädestä.

Tule!

SOLVEIG.

Vaan äiti ei luvannut kauaksi!

PEER GYNT.

Ei luvannut äiti! Sua luulis vauvaksi!

SOLVEIG.

Teet pilkkaa —!

PEER GYNT.

Et juur' ole vauraampi lasta.
Joko ripill' olet käynyt?

SOLVEIG.

Keväällä vasta.

PEER GYNT.

Sano nimes, se auttaa pakinan-pitoa.

SOLVEIG.

Solveig. — Omas sano samalla lailla.

PEER GYNT.

Peer Gynt.

SOLVEIG vetäisee kätensä pois.

Hyvä Jumala!

PEER GYNT.

Mit' olet vailla?

SOLVEIG.

Pääs sukkanauha; mun täytyy se sitoa.

Lähtee hänen luotaan.

SULHANEN nykii äitiään.

Äiti, hän ei tahdo —!

ÄITI.

Mitä tahdo? Häh?

SULHANEN.

Ei tahdo, äiti!

ÄITI.

Mitä?

SULHANEN.

Lukkoa aukasta.
ISÄ hiljaa ja äkäisesti.
Sinä oisit parteen pantava, äh!

ÄITI.

Älä toru nyt. Mies kyllä tulee raukasta.

Menevät poispäin.

MUUAN POIKA tullen kokonaisen parven kera tanssipaikalta.

Vähän viinaa, Peer?

PEER GYNT.

Ei.

POIKA.

Tilkan verran?

PEER GYNT katsoo synkästi häneen.

No, onko sulla?

POIKA.

Voi niinkin sattua.
Vetää pullon taskustaan ja juo.

Ah, kuinka se raapii! — No?

PEER GYNT.

Annas, kerran!

Juo.

TOINEN.

Nyt pitää sun multakin maistaa.

PEER GYNT.

Ei maita.

SAMA.

Älä hassuile; miehelt' ei vie se hattua.
Juo Peer!

PEER GYNT.

No, jos tippasen! Tänne laita!

Juo uudestaan.

MUUAN TYTTÖ puoliääneen.

Tule, lähtään pois!

PEER GYNT.

Mua pelkäätkö, tipu?

KOLMAS POIKA.

Kukas ei sua pelkää!

NELJÄS.

Jo Lundessa sai
kykys kyllä nähdä.

PEER GYNT.

Näet enemmän kai,
jos näytän; ei, veikkonen, viimeiset ripu!

ENSIMMÄINEN POIKA kuiskaten.

Nyt alkaa se!

USEAT: käyden piiriin hänen ympärilleen.

Sano, mitä osaat näyttää!

PEER GYNT.

Sanon huomenna —!

TOISIA.

Ei, heti nyt! Sano! Haasta!

MUUAN TYTTÖ.

Vähän loihdi, Peer!

PEER GYNT.

Pirun nostanko maasta?

MUUAN MIES.

Sen tempun tiesi jo muorin-muori.

PEER GYNT.

Se on vale! Minä teen, mit' ei muut voi täyttää.
Panin pähkinän sisään sen kerrankin. — Kuori
oli ontelo, näättekös!

USEAT nauraen.

Selvä paikka!

PEER GYNT.

Se itki ja vannoi ja lupasi vaikka
jos mitä —

JOKU JOUKOSTA.

Vaan mennä piti!

PEER GYNT.

Totta kai.
Minä tukkesin tikulla reiän. Ai,
miten siellä se pörisi!

MUUAN TYTTÖ.

Aatteles vainen!

PEER GYNT.

Se pani ihan juuri kuin ampiainen.

TYTTÖ.

Sull' onko se vieläkin kuoressa vai —?

PEER GYNT.

Ei, pois piru lähti jo tippuran-tiehen.
Sen syy, että sepästä sain vihamiehen.

MUUAN POIKA.

Miten niin?

PEER GYNT.

Minä käyn sepän luokse pajalle,
sanon: lyö tämä pähkinänkuori hajalle!
Hän lupasi! Alasimelle sen työnti;
mut Aslak nyt on niin kovakouraista miestä;
ja moukarilla aina hänen pitää piestä —

ÄÄNI JOUKOSTA.

Pirun hengeti löikö?

PEER GYNT.

Kuin mies hän nuijasi.
Piru puistihe, kuin tulikekäle tuijasi
sen tiensä, ett' aukeni katto ja seinä!

USEAT.

Ja seppä —?

PEER GYNT.

Oli siinä kädet kärventyneinä.
Se meidän sopumme särki, se lyönti.

Yleistä naurua.

MUUTAMAT.

Hyvä kasku!

TOISET.
Hänen parhaansa pian!

PEER GYNT.

Vai luullaan
mun sepittävän?

MUUAN MIES.

Ei, siit' olet vapaa;
isovaari tuon kertoi jo omalla suullaan.

PEER GYNT.

Vale! _Mulle_ se sattui!

MIES.

Sullehan tapaa
ne sattua kaikki.

PEER GYNT viuhtaiseikse.

Minä ajaa voin
läpi ilman. Hei, hevot moiset on mulla!
Minä teen, mit' ei perässä tee joka piltti.

Uusi naurunhohotus.

JOKU JOUKOSTA.

Ajas, Peer, vähän ilmassa!

USEAT.

Niin, ole kiltti —

PEER GYNT.

Kuin myrsky ma yllenne lupaan tulla!
Kun on koko pitäjä polvistelulla
mun eessäni, tokkohan kärtätte noin?

MUUAN IÄKÄS MIES.

Hän on hullu.

MUUAN TOINEN.

Sitä eläintä!

KOLMAS.

Sitä suupalttia!

NELJÄS.

Valesäkkiä!

PEER GYNT uhitellen.

Saattehan nähdä. Vain malttia!

MUUAN MIES puolijuovuksissa.

Niin, maltahan, saat pölytyksen turkkiis!

USEAT.

Selän peitotun! Sinelmät silmänurkkiis!

Parvi hajautuu, vanhemmat vihaisina, nuoremmat ilvehtien ja nauraen.

SULHANEN aivan hänen vieressään.

Peer, osaatko todella ilmassa ajaa?

PEER GYNT lyhyesti.

Mitä tahansa; enk' ole apua vajaa.

SULHANEN.

Sull' onko myös näkymättömän-kaavut?

PEER GYNT.

Kai hattua tarkoitat? Vaikka kaksi!

Kääntyy pois hänestä. Solveig käy pihan poikki taluttaen
Helgaa kädestä.

PEER GYNT heitä vastaan; hänen muotonsa kirkastuu.

Solveig. Oh, hyvä että saavut!

Tarttuu häntä käsiranteeseen.

Sinut pyöritän nyt punapuolukaksi!

SOLVEIG.

Päästä!

PEER GYNT.

Miks?

SOLVEIG.

Olet niin hurjalla päällä.

PEER GYNT.

Hurja on peurakin huhtikuun-säällä.
Tule, tyttö; nyt epistelyt ei auta.

SOLVEIG vetäisee kätensä pois.

En tohdi.

PEER GYNT.

Miks?

SOLVEIG.

Ei, olet juonut täällä.

Menee poispäin Helgan kanssa.

PEER GYNT.

Joka ainoan kyljessä kunpa ois
koko mittansa viiltävä veitsirauta!

SULHANEN nyhjäisee häntä kyynärpäällään.

Mua morsion luo etkö auttaa vois?

PEER GYNT hajamielisesti.

Morsion? Minnekkä?

SULHANEN.

Aittaan.

PEER GYNT.
No —?

SULHANEN.

Oh, sinä, Peer Gynt, sinä pääset, koita!

PEER GYNT.

Ei, ano vaan muualta auttajoita!

Ajatus välähtää hänen mieleensä; hän sanoo hiljaa ja terävästi.

Ingrid aitassa!

Lähestyy Solveigia.

Suostutko jo?

SOLVEIG tahtoo mennä; hän asettuu eteen.

Mua häpeet, kun häiss' olen ryysyt yllä.

SOLVEIG nopeasti.

Et ole; se ei ole totta!

PEER GYNT.

On kyllä!
Ja päässä on myös vähän mulla; ma join
uhanpäiten, kun mua loukkasit noin.
Tule!

SOLVEIG.

Nyt en tohdi, jos mielikin ois.

PEER GYNT.

Ketä pelkäät?

SOLVEIG.

Enimmin isää.

PEER GYNT.
Isää?
No niin; hän on kai joku kallella-päinen?
Sitä hiljaista laumaa? Mitä? — Sano pois!

SOLVEIG.

Mitä sanoisin?

PEER GYNT.

Onko hän körttiläinen?
Sinä myös, ja sun äitis kai lukua lisää?
No, vastaahan!

SOLVEIG.

Laske minut rauhaan!

PEER GYNT hiljaa, mutta terävästi ja säikyttävästi.

En!
Minä osaan muuttua peikon haamuun!
Liki vuodettas liikun ma sydänyöstä aamuun.
Jos sähistä ja pähistä alkaa ken,
se ei ole kissa, se, ei, — älä luule, —
vaan minä! Veres kuppiin ma lasken, kuule,
ja sisko-pienes minä suuhuni syön;
näes, sutena kummittelen minä yön; —
minä puren sua lantioihin ja selkään — —

Muuttaa äkkiä sävyä ja rukoilee ikäänkuin hädässä.

Tule tanssiin, Solveig!

SOLVEIG katsoo synkästi häneen.

Nyt sua pelkään!

Menee tupaan.

SULHANEN tulla nuhjuilee taas.

Saat härän, jos autat!

PEER GYNT.

Tule!

Menevät tuparakennuksen taa. Samassa tulee suuri parvi tanssipaikalta
useimmat juovuksissa. Melua ja elämöimistä. Solveig ja Helga
vanhempineen sekä joukko vanhaa väkeä tulee tuvan ovelle.

KYÖKKIMESTARI sepälle, joka on etumaisena parvessa.

Pidä sopu!

SEPPÄ riisuu nuttunsa.

Ei, käräjät loppuun ma käydä käkeen.
Peer Gynt tai minä nyt mäsäksi mäkeen!

MUUTAMAT.

Niin, otelkoot!

TOISET.

Ei, on kyllin suukopu!

SEPPÄ.

Nuju nyrkin! Tora on turhanläntä!

SOLVEIGIN ISÄ.

Mies, malta!

HELGA.

Äiti, ne lyökö häntä?

MUUAN POIKA.

On paras vain tehdä sen valheista pilaa!

TOINEN.

Pois potkia joukosta.

KOLMAS.

Silmille sylkeä!

NELJÄS sepälle.

No, keskenkö heität?

SEPPÄ viskaisee nutun kädestään.

Teen lihaksi kaakin!

MUUTTOLAISVAIMO Solveigille.

Näes nyt sen huudetun hulttion tilaa!

ÅSE tulee keppi kädessä.

Tääll' onko mun poikani? Kyllä nyt saakin
hän saunan! Ai, miten löylytän kylkeä!

SEPPÄ käärii paidanhihansa ylös.

Vähät piittaa se pinta, jos keppiä tutistaa.

MUUTAMAT.

Vaan seppä kun pudistaa!

TOISET.

Rutistaa!

SEPPÄ sylkäisee kouriinsa ja nyökkää Äselle.

Nutistaa!

ÅSE.

Minun Peerini! Uskaltakaapas, te lampaat; —
Åsella ja mulla on kynnet ja hampaat!
Mihin joutui hän?

Huutaa pihalle päin.

Peer!

SULHANEN tulee juosten.

Oh, horna ja pirut!
Isä, äiti, tulkaa —!

ISÄ.

Mik' on? Mitä kirut?

SULHANEN.

Peer Gynt — kukas luuli —!

ÅSE kiljaisee.

On tapettu, kurja?

SULHANEN.

Ei, Peer Gynt —! Kas tuolla, se hurja —!

IHMISJOUKKO.

Kera morsion!

ÅSE antaa keppinsä vaipua.

Elukka!

SEPPÄ kuin pilvistä pudonneena.

Jyrkänne paras!
Jumaliste, jost' ei menis vuohi mikään —!

SULHANEN itkien.

Se vie sitä, äiti, kuin porsasta ikään!

ÅSE heristellen hänelle käsiään.

Kun vierisit sieltä —!

Huutaa hädissään.

Pidä valppaasti varas!

HAEGSTADIN ISÄNTÄ tulee paljaspäin ja vihasta vaaleana.

Minä tahdon sen rosvon pois päiviltä panna!

ÅSE.

Ei, rankaise luoja, sit' en anna, en anna!

Ahdas tunturipolku korkealla. Varhainen aamu.

PEER GYNT astuu polkua kiireesti ja äkäisesti. INGRID puolittain
morsiuspuvussa, koettaa pidättää häntä.

PEER GYNT.

Mene!

INGRID itkien.

Tämän jälkeen! Kunne?

PEER GYNT.

Kunne vaan. Ties itse tunne.

INGRID vääntelee käsiään.

Mikä petos!

PEER GYNT.

Riidat heitä.
Toinen ei käy toisen teitä.

INGRID.

Rikos yhteen sitoo meitä!

PEER GYNT.

Hiiteen muistot muistuvaiset!
Hiiteen kaikki tyynni naiset, — —
paitsi yhtä —!

INGRID.

Ken se ois?

PEER GYNT.

Sinä et.

INGRID.

Ken, sano pois!

PEER GYNT.

Isäs etsi, hän sua kysyy!
Suori tiehes!

INGRID.

Rakas kulta —!

PEER GYNT.

Vait!

INGRID.

Ei toki totta sulta
lie tuo sana!

PEER GYNT.

On ja pysyy.

INGRID.

Houkuttaa — ja sitten hylkää!

PEER GYNT.

Hyvät mitkä vartois ylkää?

INGRID.

Haegstad, ja muu, mi seuraa sitä.

PEER GYNT.

Huivissa virsikirja, mitä?
Kultaletti niskalt' alas?
Esiliinaan katseletko?
Äidin liepeess' asteletko?
Vastaa!

INGRID.

Ei, mut —?

PEER GYNT.

Rippivalas
teitkö keväällä?

INGRID.

Peer, malta!

PEER GYNT.

Kainon silmänluonnin loitko?
Kun ma pyydän, kieltää voitko?

INGRID.

Mennyt hält' on järjen valta —!

PEER GYNT.

Sunnuntain sa myötäs toitko?
Vastaa!

INGRID.

Ei, mut —?

PEER GYNT.

Muu on vähän!

Aikoo mennä.

INGRID astuu eteen.

Se on turmantyö, jos tähän
minut hylkäät!

PEER GYNT.

Olla saa.

INGRID.

Perit kultaa, kunniaa,
jos mun nait.

PEER GYNT.

Ei varaa mulla.

INGRID purskahtaa itkuun.

Ken se pyys —?

PEER GYNT.

Ken tahtoi tulla?

INGRID.

Olin onneton!

PEER GYNT.

Ma huima.

INGRID uhaten.

Vaan sua vartoo tili tuima.

PEER GYNT.

Tuiminkin lie pääsy lievä.

INGRID.

Tuoko päätökses?

PEER GYNT.

Kuin muuri.

INGRID.

Nähdään, ken on voiton vievä!

Menee polkua alas.

PEER GYNT on vaiti hetkisen; huudahtaa äkisti:

Hiiteen muistot muistuvaiset!
Hiiteen kaikki tyynni naiset!

INGRID kääntää päänsä ja huutaa ivallisesti alhaalta:

Paitsi yhtä!

PEER GYNT.

Yhtä juuri.

Menevät kumpikin taholleen.

Tunturilammen partaalla; maa vetistä ja suoperäistä.
Rajuilma nousemassa.

ÅSE epätoivoisena huutelee ja tähystelee joka taholle. SOLVEIG
jaksaa vaivoin pysyä hänen rinnallaan, MUUTTOLAISVÄKI ja HELGA
vähän matkaa jäljempänä.

ÅSE huitoo käsillään ja repii hiuksiaan.

Vihan valloin kaikki mua vastaan ovat!
Taivas ja vesi ja tunturit kovat!
Taivas hälle harhaksi sumua syytää!
Viekas vesi häntä päiviltä pyytää!
Tunturit vyöryillä tuhota käkee.
Ja ihmiset! Tappaa saa kuka näkee!
Jumal' estä, ei saa! Hänett' en tule aikaan!
Voi se hylky; että paha hänet paulaansa saikaan!

Kääntyy Solveigiin.

Niin, kukas hänet todella uskoi tuoksi? —
Jolta aina vain vale ja juttu juoksi; —
jok' ei osannut muuta kuin suuta piestä,
tositoimeen joss' ollut ei mieltä, ei miestä; —
hän —! Vois nauraa ja itkeä tuota.
Oh, hädäss' ei luovuttu toistemme luota.
Niin, näetkös, mull' oli mies, joka joi,
kylät ympäri hulluna hoilakoi;
vei puille paljaille meidät se jano.
Jäin kotiin ma Peer-pahan kanssa sill'aikaa,
koin unhoittaa, ei ollut muuta taikaa;
minust' ollut niin pahaa on vastaankin pano.
Kova katsoa silmiin on kohtalo aina,
ja pois kukin huolensa puistella halaa,
paha aatos ettei yhä mieltä paina.
Ken viinaa, ken valheita lohduksi valaa;
ja meillä, kas, meill' oli satuja, seikkoja,
oli prinssejä niissä ja petoja, peikkoja.
Myös neidonryöstöjä. Vaan kukas luuli
noin jäävän tuon juuttaan lorun, jota kuuli?

Jälleen pelästyneenä.

— Huu! Näkin huuto vai muun veden väen!
Peer! Peer! — Tuolt' ylhäältä ehkä näen —!

Juoksee pienelle töyräälle ja katsoo yli lammen.
Muuttolaisväki ehtii luo.

Ei jälkeäkään!

MIES hiljaisesti.

Pahin hällä nyt olo!

ÅSE itkien.

Peer! Emon kadonnut karitsa-polo!

MIES nyökkää lempeästi.

Niin, oikein. Kadonnut.

ÅSE.

Älä puhu moista!
Hän on niin pulska. Ei vertaa toista.

MIES.

Tämän maailman orja olet!

ÅSE.

Maailman orja!
Niin kyllä, niin kyllä; mut poika on sorja!

MIES yhä hiljaa ja lempein silmin.

Sydän paatunut, sielunsa syöstään vaivaan.

ÅSE ahdistuksessa.

Ei, ei! Niin kova ei lie isä taivaan!

MIES.

Hänen luuletko voivan töitään katua?

ÅSE innokkaasti.

Ei, mut ajaa peuralla ilmojen latua.

VAIMO.

Mitä hourittekaan?

MIES.

Mitä sanotte, muori?

ÅSE.

Ei työtä niin suurta, jot' ei hän suori.
Jos elää, niin saattepa nähdä ja kuulla.

MIES.

Paras teille nähdä hänet teilauspuulla.

ÅSE parahtaa.

Herra Jeesus!

MIES.

Kun pyövelin käsissä nääntyy,
kenties hän katuu ja armoon kääntyy.

ÅSE tyrmistyneenä.

Oh, puhutte jo minut tajulta pois!
Avuks eksyvän!

MIES.

Sielun!

ÅSE.

Ja ruumiin nuoren!
Ylös vedämme, suohon jos juuttunut ois;
ja soitamme jälkeen, jos viemä on vuoren.

MIES.

Hm! — Karjotie —

ÅSE.

Hyvin palkitse, luoja,
hyvät auttaja:!

MIES.

Teemme vain kristityn työtä.

ÅSE.

Hyih; pakanajoukkoa siis joka ruoja
nuo muut! Ei ketään, ken läksi myötä —

MIES.

Hänet tunsivat liioin.

ÅSE.

Hyvä liiaksi heille!

Vääntelee käsiään.

Voi sentään, — jos sortui jo surman teille!

MIES.

Kas, miehenjälkiä.

ÅSE.

Täältä me haetaan.

MIES.

Me paimenmajalta joukko taas jaetaan.

Menee vaimoineen edeltä.

SOLVEIG Äselle.

Kertokaa vielä vähän.

ÅSE kuivaa silmiään.

Peeristä vai —-?

SOLVEIG.

Niin; — kaikki!

ÅSE hymyilee ja nostaa keimeästi niskojaan.

Silloinpa väsyisit kai!

SOLVEIG.

Ennen te väsytte kertoessa,
kuin minä kuunnellessa.

Matalia puuttomia kumpareita aavatunturien alla; kauempana kajastaa
huippuja. Myöhään iltapäivällä; varjot lankeavat pitkinä.

PEER GYNT tulee täyttä juoksua ja pysähtyy mäkirintaan.

Koko pitäjä kinterill' yhdessä parvessa!
Ken pyssyllä pyytää, ken korentopuullaan.
Ylin ääni on Haegstadin äijän sarvessa. —
Peer Gyntin kulku nyt kauas kuullaan.
Se on toista kuin seppää selkään roimia!
Se on elämää! Kourat saa kontion voimia.

Viuhtaisee kättään ja hypähtää ilmaan.

Murra, mullista, kosken kovin juoksu käännä!
Lyö! Juuriltaan väkihonka väännä!
Se on elämää! Se karkaisee, se nostaa maasta!
Pois hornaan kaikki vetelä vale ja saasta!

KOLME PAIMENNEITTÄ juoksee yli kumpareiden, huudellen ja laulaen.

Valfjeldin Trond! Bård! Kåre! Hoi peikot!
Teist' ensi yöks saammeko vierusveikot?

PEER GYNT.

Ketä huudatte?

NEIDOT.

Peikkoja! Peikkoja luo!

ENSIMMÄINEN NEITO.

Tuo viihdytys, Trond!

TOINEN NEITO.

Bård, kiihdytys tuo!

KOLMAS NEITO.

Maja täällä täynnä on tyhjiä tiloja.

ENSIMMÄINEN NEITO.

Kiihdytys viihtää!

TOINEN NEITO.

Ja viihdytys kiihtää!

KOLMAS NEITO.

Kun ei poikia, pidän kera peikkojen iloja!

PEER GYNT.

No, missäs on pojat?

KAIKKI KOLME nauruun remahtaen.

Ne poikessa hiihtää!

ENSIMMÄINEN NEITO.

Olin omalleni kerran ma armas ja ainut.
Ikäpuolen lesken min lie nyt nainut.

TOINEN NEITO.

Mun mustalaislutkan löys pohjan puolla.
Nyt saavat kulkurin kuppia nuolla.

KOLMAS NEITO.

Mun kakara-pahamme suohon salas.
Pää seipäästä irvistelee nyt alas.

KAIKKI KOLME.

Valfjeldin Trond! Bård! Kåre! Hoi peikot!
Teist' ensi yöks saammeko vierusveikot?

PEER GYNT on yhdellä hyppäyksellä heidän keskellään.

Täss' on kolmipää peikko, ja kolmen tytön kosija!

NEIDOT.

Sinä! Ettäkö?

PEER GYNT.

Näätte pian, puhunko tosia!

ENSIMMÄINEN NEITO.

Tule majaan!

TOINEN NEITO.

Saat simaa!

PEER GYNT.

Sen vuotaa suokaa!

KOLMAS NEITO.

Tytöt tän' yönä ei tilan tyhjyyttä huokaa!

TOINEN NEITO suutelee häntä.

Hän säentä säihkyy kuin kiehuva rauta.

KOLMAS NEITO samoin.

Kuin lapsensilmiä mustin mutahauta.

PEER GYNT tanssii joukossa.

Aatos rivo ja mielessä halla.
Silmässä nauru, mut itku alla!

NEIDOT näyttävät pitkää nenää vuorenhuipuille, huutavat ja laulavat.

Valfjeldin Trond! Bård! Kåre! Hoi peikot!
Ähäh, vai teistäkö vierusveikot!

Tanssivat kumpareiden yli, Peer Gynt keskellään.

Ronde-vuorten keskellä. Auringonlasku. Hohtavia lumihuippuja
ylt'ympäri.

PEER GYNT tulee pyöräpäisenä ja villiytyneenä.

Linnoja yks yli toisen!
Portti niin paistava, hei!
Seis! Etkö seiso! Hohoi, sen
kauas, kauas jo vei!
Siipensä viirikukko
lentohon levittää; —
ei, ummess' on vuoren lukko,
sinirotkot vain jäljelle jää. —
Mitä kasvaa ne — näänkö väärin? —
mitä juuria, runkoja nään?
Ne on jättejä haikaransäärin!
Kas niin, nekin menneitään.
On kuin vesikaaret pääni
läpi läikkyis ja kipunois.
Mikä kaukainen kellojen ääni?
On kulmat kuin lyijyä ois.
Kuin puristus polttavan renkaan
yli otsan ja ohimon —!
Kun muistaisin rahtusenkaan,
kuka pahus sen pannut on!

Retkahtaa maahan.

Ajo Gjendellä, harjaa huimaa.
Satu vaivaisten sepittäjäin!
Ylös tunturin seinää tuimaa
kera morsion, — juovuspäin;
oli kimpussa haukka ja sääksi,
uhat peikkoin ja haltiain,
tytöt hallitut kaiken pääksi; —
satu, vietävän valhe vain!

Tuijottaa kauan ylöspäin.

Pois villihanhet jo matkaa.
Pari kotkaa ilmoja ui.
Kurasohjua kaalo ja vatkaa —
se mun tiekseni siunautui!

Ponnahtaa ylös.

Pois! Sinne pois! Povin paljain
rajutuulehen raikkaimpaan!
Ylös! Kuulasten kastemaljain
siniläikkyyn sukeltamaan!
Yli kiidätän paimenmajain,
pesen sieluni siinnyksiin;
pois, taa meren suolaisen rajain,
yli Englannin prinssin; niin,
mua vain, tytöt, töllistelkää;
minuss' on, mihin tieni tuo;
ei maksa se, vartoko elkää —!
No, ehkäpä kiepsahdan luo. —
Mitä nyt? Paha veikö minne
jo kotkat? En niitä nää! —
Kas, seiniä kasvaa rinne,
ylös nurkkia ylentää;
talo paistavin päätykaarin; —
sen portti on selällään!
Ha, haa, se on ukkovaarin
uus kartano, nyt jo nään.
Pois rääsyt on akkunoistaan,
pois ränstynyt aita tuo.
Joka ruutu liekkinä loistaa;
pääsalissa juhlaa ne juo.
Lasin laitaan rovasti hakkaa
puhevuoroa helistää;
ja katteini pullonsa nakkaa,
sirut peiliseinästä jää. —
Ann' särkyä; toista itää!
Vait, eukko; ei haittaa, ei!
Rikas Jon Gynt pitoja pitää;
eläköön suku Gyntin, hei!
Miten huutaa ne, hoilaa ja roikaa,
kuin valkea irti ois!
Oo, katteini kutsuu poikaa,
mun maljani rovasti jois.
Peer Gynt, tule; raikuva kuoro
lain lausuu ja tuomion:
olet suuresta tullut, ja vuoro
sun suureksi tulla on!

Juoksee eteenpäin, mutta lentää nenälleen vuorenlohkaretta vastaan
ja jää siihen virumaan.

Metsärinne; suuria humisevia lehtipuita. Tähdet tuikkivat lehvikon
läpi; linnunlaulua kuuluu puiden latvoista.

VIHREÄPUKUINEN NAINEN käyskentelee metsässä. PEER GYNT seuraa
häntä kaikenmoisin rakastunein elein.

VIHREÄPUKUINEN pysähtyy ja kääntyy.

Ihan totta?

PEER GYNT vetäisee sormellaan yli kurkkunsa.

Niin totta kuin Peer olen minä; —
niin totta kuin ihana nainen sinä!
Suostutko? Silloin et pahnaan putoa;
sun ei tarvitse kehrätä silloin, ei kutoa.
Ruokaa saat revetäksesi syödä.
Sua tukast' ei kiskota —

VIHREÄPUKUINEN.

Eikä lyödä?

PEER GYNT.

Ei, eihän se kuninkaanpojille sovi.

VIHREÄPUKUINEN.

Mitä, kuninkaaksiko mainitset isäs sä?

PEER GYNT.

Niin.

VIHREÄPUKUINEN.

Dovrenkuningas on minun niinikään.

PEER GYNT.

Äläs, niinkö? No, paremmin ei satu mikään.

VIHREÄPUKUINEN.

Mun taattoni hovi on Ronden sisässä.

PEER GYNT.

Siis suurempi, nään mä, on äitini hovi.

VIHREÄPUKUINEN.

Tunnetkos isäni? Kuningas Brosen?

PEER GYNT.

Tunnetkos äitini? Kuningatar Åsen?

VIHREÄPUKUINEN.

Tunturit halkee, kun lyö isä jalkaa.

PEER GYNT.

Ne hajoo, kun äiti vain torua alkaa.

VIHREÄPUKUINEN.

Isä potkaista kupuun voi korkeimman holvin.

PEER GYNT.

Äiti kovinta virtaa käy kuivilla polvin.

VIHREÄPUKUINEN.

Nuo ryysytkö vain sun on vaatevaras?

PEER GYNT.

Oh, jospa täss' ois pyhäpukuni paras!

VIHREÄPUKUINEN.

Minä kullat ja silkit pidän pitkin viikkoa.

PEER GYNT.

Se näölt' on pikemmin olkista piikkoa.

VIHREÄPUKUINEN.

Yks seikka muista ja siihen totu;
tavan pitää sellaisen Ronden rotu:
näes, kaksinaista on kaikki meillä.
Kun saavut taattoni kartanoon,
niin luulemaan olet likiteillä,
ett' ilkeimpään tulit louhikkoon.

PEER GYNT.

Niin, eikös ole meill' ihan ilmettyä samaa?
Kaikki kulta on silmissäs ruhkaa ja kamaa;
ja hyvä, ettei joka välkkyvä ruutu
vain vanhoiksi sukkarievuiksi muutu.

VIHREÄPUKUINEN.

Musta on valkoista, avua vika.

PEER GYNT.

Suuri on pientä, ja puhdasta lika.

VIHREÄPUKUINEN lankee hänen kaulaansa.

Niin, Peer, me sovimme yhteen jos kuka!

PEER GYNT.

Kuin sääri ja lahe; kuin hapset ja suka.

VIHREÄPUKUINEN huutaa metsään.

Häähepo! Häähepo, tule, sua käsken!

Jättiläiskokoinen porsas tulee juosten, köydenpätkä riimuna
ja vanha säkki satulana. Peer Gynt hyppää satulaan ja ottaa
vihreäpukuisen eteensä.

PEER GYNT.

Nyt päästämme, niin että Rondenportti paukkaa!
Hei, ratsuni reima, pane parasta laukkaa!

VIHREÄPUKUINEN maikaillen.

Ah, niin olin nurja ja nuutea äsken. —
Sen verran sitä tiedät, mikä kohdaksi käkee!

PEER GYNT ruoskii porsaan nelistämään.

Hei, ratsun-valjaista vallat näkee!

Dovren-ukon valtasali. Suuri kokous HOVIPEIKKOJA. TONTTUJA ja
MENNINKÄISIÄ. DOVREN-UKKO kunnia-istuimella kruunupäisenä, valtikka
kädessä. HÄNEN LAPSENSA ja LÄHIMMÄT SUKULAISENSA molemmin puolin,
PEER GYNT seisoo hänen edessään. Suuri liike ja kohu salissa.

HOVIPEIKOT.

Teuraaksi! Dovren-ukon sorjinta kukkaa
kristityn poika on tahtonut taittaa!

PEIKONPOIKA.

Minä sormet viillän!

TOINEN PEIKONPOIKA.

Minä raastan tukkaa!

PEIKKONEITO.

Huh, hih, minä rosvolta reittä haukkaan!

PEIKONÄMMÄ kauha kädessä.

Mehuliemenkö saan minä hänestä laittaa?

TOINEN PEIKONÄMMÄ teurastusveitsi kädessä.

Varras- vai patapaistin maukkaan?

DOVREN-UKKO.

Jäävettä vereen!

Viittaa uskotuitaan lähemmäksi.

Miks ylpeillä suotta!
Alas arvomme mennyt on monta vuotta;
ei enää tiedä, mi kaatuu, mi kestää,
eik' ihmisapua pois pidä estää.
Sitäpaitsi on poika lähes vammoista vapaa,
lujatekoinen myös, jos en väärin nää.
Tosin hällä on vain yks ainoa pää;
mut lapseni laita on samalla tapaa.
Pois muodista kolmipää-peikot jo jää;
hyvin harvassa on edes kaksipäitä,
ja päät ovat nekin vain niitä ja näitä.

Peer Gyntille.

Vai tytär mun siis tulis sulle työntää?

PEER GYNT.

Niin ja valtakunta myös kera myöntää.

DOVREN-UKKO.

Minun eläessäni saat sa puolen,
ja toisen sitten, kun pois ma kuolen.

PEER GYNT.

Minä tyydyn siihen.

DOVREN-UKKO.

Ei, viel' älä kajoo! —
Vähän takeita saat sinä tarjota myös.
Riko yksikin, niin koko sopimus hajoo,
ja hengen maksaa sulle se työs.
Ensiksi vanno, että koskaan et piittaa
siitä, mik' on eempänä Ronden rajaviittaa;
karta päivää ja tointa, joka pälveä valoista.

PEER GYNT.

Jos kuninkaaksi pääsen, se helpoin on valoista.

DOVREN-UKKO.

Sitälikin, — nyt panen älys koettelulle —

Suoristaikse istuimellaan.

VANHIN HOVIPEIKKO Peer Gyntille.

Älä vaan nyt viisaudenhammasta murra!
Kov' on Dovren-ukon arvoituspähkinä purra!

DOVREN-UKKO.

Mik' on peikon ja miehen ero, sano mulle!

PEER GYNT.

Minust' eroa mitään ei siinä näy.
Isot panee paistiksi, pienet raapii raamuja; —
niin meilläkin, missä vaan laatuun käy.

DOVREN-UKKO.

Tosin kyllä ne moness' on yhtä maata.
Mut illat on iltoja, aamut aamuja,
niin että kieltää ei eroa saata. —
Nyt kuule, kuink' on se: miss' ihmisen lies
tuoll' ulkona alla on kuultavan kuvun,
sana käy; "Ole kaikess' oma itses, mies!"
Vaan täällä suojissa peikkojen suvun
se on: "Ole itse oma kaikkes, peikko!"

HOVIPEIKKO Peer Gyntille.

Syvä näkyykö mieli?

PEER GYNT.

Hyvin hämärän takaa.

DOVREN-UKKO.

"_Oma kaikkes_", sana vahva, mi säilänä jakaa,
se kirjoita kilpees.

PEER GYNT raapii korvallistaan.

Ei, mutta mintähden —

DOVREN-UKKO.

Sun täytyy, tai herraksi tääll' olet heikko!

PEER GYNT.

No, menköön; ei vähä, minusta nähden —

DOVREN-UKKO.

Sitälikin sinun tulee vilpittä suosia
koti-olomme koreilutonta kuosia.

Hän viittaa: kaksi peikkoa, joilla on sianpäät, valkoiset
yömyssyt j.n.e., tuo ruokaa ja juomaa.

Lehmält' on leipä, sima sonnilta saatu;
älä kysy, hapan onko vai makea laatu;
pääasia vain, ota onkees ja huomaa,
se on kotipanoista juomaa.

PEER GYNT työntää tarjokkeet luotaan.

Piru vie, minä suutani moiseen moskaan —!
Kotijuomiinne täällä en totu ma koskaan.

DOVREN-UKKO.

Siman kera on kultainen malja, ja kellä
on kultamalja, sille on tyttäreni hellä.

PEER GYNT miettien.

On kirjoitettu: sodi luontoas vastaan; —
ja se hapant' on kai aluss' ainoastaan.
Oli menneeksi!

Mukautuu.

DOVREN-UKKO.

Järkevä päätös tuo.
Mitä? Syljet!

PEER GYNT.

Kai tottumus voimaa suo.

DOVREN-UKKO.

Sitälikin jätä kristityn-pukus ja kuores sa;
näet, Dovremme kehuksi, tehtyä vuoressa
meillä on kaikki, et laaksosta nää sä
kuin silkkinauhuksen hännänpäässä.

PEER GYNT vihaisesti.

Ei miill' ole häntää!

DOVREN-UKKO.

No saat, muun myötä.

Hovipeikolle.

Mun sunnuntaihäntäni sulholle vyötä.

PEER GYNT.

Pysy irti! En narriksi teille mä heity!

DOVREN-UKKO.

Älä tytärtäni tuumi, jos ei peräs peity.

PEER GYNT.

Tehdä ihminen elukaksi!

DOVREN-UKKO.

Isket harhaan;
sinut teen vain sulhoksi soveliaaksi.
Tulenkeltaisen nauhuksen saat sinä taaksi,
saat kantaa kunniamerkkimme parhaan.

PEER GYNT harkitsevasti.

-Sana sanoo: on ihminen akana lentävä.
Ja hiukan tavan mukaan on myötä mentävä.
Sido pois!

DOVREN-UKKO.

Vesa taipuisa olla taidat.

HOVIPEIKKO.

Kas nyt, kuin se sievästi heiluu ja häilyy!

PEER GYNT äkäisesti.

Hoo, vieläkö vedätte ahtaammat aidat?
Pois pitääkö kristityn-uskokin panna?

DOVREN-UKKO.

Ei, ei, meilt' uskosi rauhassa säilyy,
se on vapaata, siit' emme halua verottaa;
näes, kuorelta, kuosilta peikon erottaa.
Vain tapamme taida ja kaapumme kanna,
saat uskona pitää, mi meist' on pelkoa.

PEER GYNT.

Monin ehtoines enemmän säällistä selkoa
sull' on, kuin alussa toivoa tohdin.

DOVREN-UKKO.

Me paremmat oomme, kuin meist' on huhu;
me, peikot, teist' eroomme siinäkin kohdin. —
Vaan vakavan puolen jo päättää saamme;
nyt silmää ja korvaa huvittakaamme.
Soittoneito! Dovrenharpull' ilahuta iltaa!
Kisaneito! Sipsuta Dovrensalin siltaa!

Soittoa ja kisaa.

HOVIPEIKKO.

Mitäs pidät?


PEER GYNT.
Hm, pidänkö —!

DOVREN-UKKO.

Pelvotta puhu!
Mitä näet?

PEER GYNT.

Ruman rumimmaisen se voittaa.
Kellokas sorkalla suolikieltä soittaa.
Sukat jalassa kepottelee emäsika.

HOVIPEIKOT.

Syökää se!

DOVREN-UKKO.

Ihmis-aistien vika!

PEIKKONEIDOT.

Huh, silmät ja korvat pois päästä kisko!

VIHREÄPUKUINEN itkien.

Hu-huh! Siis moista saa kuulla ja niellä,
kun soitamme, kisaamme, minä ja sisko!

PEER GYNT.

Mitä, sinäkö? Älä ole pahalla miellä!
Oli pilaa se, leikillä sijansa lie.

VIHREÄPUKUINEN.

Sen vannoa voitko?

PEER GYNT.

Niin soitto kuin kisa
oli oikein kaunista, kissa vie!

DOVREN-UKKO.

On ihmeellistä tuo ihmislaatu,
ja hevill' ei lähde se heistä se visa.
Jos haava meilt' ottelussa on saatu,
tosin arven se heittää, mut kiinni pian kasvaa.
Vävypoikani tää nyt on norjinta rasvaa;
mielin hän riisui kristityn-kaatiot,
mielin hän joi simamaljan, mi tuotiin,
mielin hän muuttihe häntä-muotiin, —
niin mielin teki kerrassa kaikki vaatiot,
ett' uskoin vanhan Aatamin varmaan
ikipäiviksi saaneen jo passin harmaan;
mut kas, sepä vallass' on samalla erää.
Niin, niin, kureerata pois, vävy-kulta,
tämä ihmisluonto siis täytyy sulta.

PEER GYNT.

Mitä aiot?

DOVREN-UKKO.

Vasemman silmäs terää
minä pikkuisen piirrän, se seikat korjaa:
näet kieroon, mut kaikki on suurta ja sorjaa.
Koko ruudun ma pois otan oikeasta —

PEER GYNT.

Olet päissäs!

DOVREN-UKKO laskee joitakin teräviä kojeita pöydälle.

Tässä lasiveitset ja raiidat.
Kuin äksy sonni saat laput ja laudat.
Näet silloin, ett' ihanan morsion saat, —
eik' enää sun silmiäs eksytä vasta
siat kepottavaiset ja kellokkaat —

PEER GYNT.

Puhut hulluja!

VANHIN HOVIPEIKKO.

Dovren-ukon puhett' älä pura!
Hän on viisas, ja sinä olet hullu ja houkko!

DOVREN-UKKO.

Ajan mittaan, aatteles vaan, mikä joukko
voi välttyä harmia, kiusaa kipeää.
Muista, että näkö on juuri se ura,
joka uhkuu itkun karvasta lipeää.

PEER GYNT.

Se on totta; ja postilla sanoo tälleen:
puhkaise silmäs, jos pahennus siit' on.
Kuule, sano, milloinka saa se jälleen
tämän ihmisnäön?

DOVREN-UKKO.

Se ei koskaan palaa.

PEER GYNT.

Vai niin! No, sitten ma kai jätän liiton.

DOVREN-UKKO.

Mihin mielit?

PEER GYNT.

Täällä en viipyä halaa.

DOVREN-UKKO.

Ei, seis! Sun helppo on tänne tulos!
Mut Dovren-ukon veräjä ei vieri ulos!

PEER GYNT.

Et estoa aikone kai väkivaltaista?

DOVREN-UKKO.

Peer prinssi, kuule, nyt järkeä käytä!
Sull' on peikonlahjat. Niin, eikös hän näytä
jo nyt hyvin ryhtiä peikonkaltaista?
Ja peikoksi aiothan?

PEER GYNT.

Niin, jumaliste!
Ei morsian eik' iso valtakunta
tule ilmaiseks, ei sitä mull' ole unta.
Mut kaikella sentään on raja ja piste.
Hännän otin kylläkin taa, mut kai
saan irti, min peikkosi kiinni sai;
jätin kaatiot pois; resut jouti jo heittää;
mut niillähän taas voin sääreni peittää.
Ja totta tämän dovrelais-ruokon jättää
voin joskus, yli laidan sen lastin mättää.
Neidoksi naudan ma vannon, en kiellä;
aina nyt voi valan vatsaan niellä; —
mut tietää, ett' ikinä vapaaks ei pääse,
laill' oikean ihmisen kuolla ei saa,
vaan ikänsä peikkona vaeltaa, —
ei ikinä takaisin käydä! Ja tää se
on, kuin sana sanoo, sull' aivoitus mulle;
mut siihen min' en suostu, sitä päivää ei tulle.

DOVREN-UKKO.

Nyt suutun jo, en tätä peliä siedä;
ja silloin ei kanssani leikitellä.
Sinä valju piltti, etkö valtaani tiedä?
Ensin alat lastani lähennellä —

PEER GYNT.

Sen valehtelet!

DOVREN-UKKO.

Hänet täytyy sun naida.

PEER GYNT.

Mitä, väitätkö, että —?

DOVREN-UKKO.

Et kieltää taida,
sua häneen halu ja himo veti.

PEER GYNT pyllähtäen.

Ei muuta? Kuka hitto nyt moisesta heti —?

DOVREN-UKKO.

Ihminen ihmisen lainen on aina.
Henkeä kaikki ne huulilla hokee;
mut ei merkitse muu, kuin mitä kourilla kokee
Vai sinust' ei siis halu mitään paina?
Varrohan; seikkoja lie sanan lisäksi —

PEER GYNT.

Et vaan mua valheen ongella pyydä!

VIHREÄPUKUINEN.

Tämän vuoden iällä, Peer, tulet isäksi.

PEER GYNT.

Ovi auki! Pois!

DOVREN-UKKO.

Pukintaljassa perään
sa pentus saat.

PEER GYNT pyyhkien hikeä otsaltaan.

Oh, milloinka herään!

DOVREN-UKKO.

Kai linnalles laitamme?

PEER GYNT.

Kunnalle syydä!

DOVREN-UKKO.

Hyvä, itsepä tiennet. Mut tehty työs,
Peer prinssi, se tehtynä pysyy, niin myös
sun poikas on pian mies pitkä;
sekapennut moiset ne kasvaa kuin mitkä —

PEER GYNT.

Ukko, jätä oikkus nyt härkäpäiset;
ole järkevä, neito! Ota hyvittäjäiset.
En ole prinssi, se tietää saakaa,
en rikas; — niin, mittele taikka vaakaa,
saat uskoa, minust' et kostu suuria.

Vihreäpukuinen alkaa voida pahoin, ja peikkoneidot
kantavat hänet pois.

DOVREN-UKKO silmäilee Peeriä hetkisen korkealla ylenkatseella;
sitten hän sanoo.

Mäsäks syöskää, lapset, se vasten muuria!

PEIKONPOJAT.

Isä, anna vähän olla susipiirisillä!
Jänis-haukkasilla! Kissa-hiirisillä!

DOVREN-UKKO.

Pian siis. Mun on uni ja harmi. Hyv' yötä!

Menee.

PEER GYNT peikonpoikain hätyyttämänä.

Pois, turkaset!

Yrittää savutorvesta ylös.

PEIKONPOJAT.

Tontut, hältä purkaa periä!

PEER GYNT.

Ai!

Yrittää kellarinluukusta alas.

PEIKONPOJAT.

Kaikki raot tukkoon!

HOVIPEIKKO.

Kuin hauskaa työtä
nyt sai väki pieni!

PEER GYNT taistellen pikkupeikon kanssa, joka on pureutunut
kiinni hänen korvaansa.

Herja, etkö eriä!

HOVIPEIKKO lyö häntä kynsille.

Sinä siivosti pitele kuninkaanlasta!

PEER GYNT.

Rotanreikä —!

Juoksee sitä kohti.

PEIKONPOJAT.

Tonttuveli, tukkeeksi riennä!

PEER GYNT.

Paha vanhus, mut nuoret on piruja vasta!

PEIKONPOJAT.

Repikää!

PEER GYNT.

Piilläppä hiirenä piennä!

Juoksee ympäri.

PEIKONPOJAT kihisten hänen ympärillään.

Otus piiriin!

PEER GYNT itkien.

Ah, täiksi minut, luoja, laita!

Kaatuu.

PEIKONPOJAT.

Nyt silmille!

PEER GYNT hautautuneena peikkokasaan.

Auta, emo, kuolemasta!

Kirkonkellojen soitto kuuluu kaukaa.

PEIKONPOJAT.

Tunturilla mustamekon kellokkaita!

Peikot syöksyvät suurella melulla pakoon huutaen ja ulvoen.
Luolasali luhistuu; kaikki katoaa.

Pilkkopimeä.

PEER GYNTIN kuullaan lyövän ja hakkaavan ympärilleen suurella oksalla.

PEER GYNT.

Vastaa! Ken olet?

ÄÄNI PIMEÄSSÄ.

Minä itse.

PEER GYNT.

Pois alta

ÄÄNI.

Kierrä, Peer! Ahoa on aavemmalta.

PEER GYNT yrittää päästä läpi toiselta kohtaa, mutta törmää esteeseen.

Kuka olet?

ÄÄNI.

Minä itse. Voitko sanoa samaa?

PEER GYNT.

Minä sanon mitä mielin; ja mun miekkani leikkaa!
Varo itseäs! Hei, nyt se iskee ja lamaa!
Saul löi sata, Peer Gynt tuhat kaas!

Lyö ja hakkaa.

Kuka olet?

ÄÄNI.

Minä itse.

PEER GYNT.

Vain taas ja taas
tuo vastaus tyhmä; se ei selvitä seikkaa.
Mikä olet?

ÄÄNI.

Iso Kiero.

PEER GYNT.

Vai niin, ahaa!
Oli äsken se mustaa, nyt harmajaa.
Pois tieltä, Kiero!

ÄÄNI

Peer, kierrä! En kiellä.

PEER GYNT.

Läpi!

Lyö ja hakkaa.

Jäitkös!

Yrittää eteenpäin, mutta törmää esteeseen.

Hohoo! Viel' uusia vai!

ÄÄNI.

Kiero, Peer Gynt! Yks ainoa tiellä.
Kiero, jok' on terve, joka vamman sai,
Kiero, jok' on kuollut ja elää par'aikaa.

PEER GYNT heittää pois oksan.

Nyrkit on mulla, jos ei muu riko taikaa!

Murtautuu läpi.

ÄÄNI,

Niin, luota, Peer: luja ruumis ja nyrkit, —
hi-hii, niill' itses sa huipulle tyrkit.

PEER GYNT tulee takaisin.

Ees- tai taaspäin, samaa tahdasta; —
ulos tai sisään, yhtä ahdasta!

Se on _tuossa!_ Ja _tuossa!_ Ei missään väljää!
Ulos pääsin, jo taas kehä keskeensä sulki. —
Mikä olet? Sano nimes! Näkös näytä julki!

ÄÄNI.

Kiero.

PEER GYNT hapuilee ympärilleen.

Ei kuollut. Ei elävä. Usmaa; näljää.
Ei hahmoa lainkaan! Kuin karhuja joukko
unipäissään murajavaisia!

Kiljaisee.

Ottele!
Lyö vastaan!

ÄÄNI.

Kiero ei ole houkko,

PEER GYNT.

Lyö!

ÄÄNI.

Kiero ei lyö.

PEER GYNT.

Käy taistoon! Tottele!

ÄÄNI.

Iso Kiero taistelematta voittaa.

PEER GYNT.

Joku tonttu jos ois mua pistelemässä!
Vuoskuntainen peikko edes, jotta koittaa
kera jonkun sais. Mut ei mitään tässä. —
Nyt se kuorsaa! Kiero!

ÄÄNI.

Mitä?

PEER GYNT

Tee tenä avoin!

ÄÄNI.

Iso Kiero voittaa kaikki sopu-tavoin.

PEER GYNT puree käsivarsiasiaan ja käsiään.

Kynnet ja hampaat lihaan syvälle!
Oman veren vuoto nyt tuntuu hyvälle.

Kuuluu ikäänkuin suurten lintujen siiveniskuja.

LINNUNKIRKUNA.

Saatko hänet, Kiero?

ÄÄNI PIMEÄSSÄ.

Vähin erin! En jätä!

LINNUNKIRKUNA.

Kaikki siskot kaukaa! Saaliille liitäkää!

PEER GYNT.

Pian, neito, jos suojata aiot! On hätä!
Älä tuijota etees noin allapäin! Lakkaa! —
Solkikirja! Suoraan sen silmään nakkaa!

LINNUNKIRKUNA.

Jo kepertyy!

ÄÄNI.

Meidän oma!

LINNUNKIRKUNA.

Siskot, kiitäkää!

PEER GYNT.

Liian kallista hinnaksi elon
hetki näin hiiltävän tuskan ja pelon.

Lyyhistyy kokoon.

LINNUT.

Kiero, ota, vie hänet! Tuolla hän makaa!

Kellonsoittoa ja virrenveisuuta kuuluu kaukaa.

KIERO hupenee tyhjiin ja sanoo puhkaten:

Oli liian vahva. Tuki naiset takaa.

Auringonnousu. Tunturilla Åsen paimenmajan edustalla. Ovi on suljettu;
kaikki autiota ja äänetöntä.

PEER GYNT nukkuu majan seinävieressä.

PEER GYNT herää, luo ympärilleen tylsän ja raukean silmäyksen.
Sylkäisee.

Kovasuolainen silli nyt ollappa mulla!

Vilkaisee taas, samassa hän näkee HELGAN, joka tulee
eväsvakka kädessä.

Hoo, tyttö, mik' on asia sun tänne tulla? —

HELGA.

Solveig se —

PEER GYNT ponnahtaa ylös.

Solveig. Missä?

HELGA.

Majan takana.

SOLVEIG piilossa.

Jos vaan tulet liki, niin alan ma juosta.

PEER GYNT seisahtuu.

Mun syliini pelkäätkö joutuvas tuosta?

SOLVEIG.

Häpeä!

PEER GYNT.

Tiedätkö, miss' olin yötä?
Dovren-ukon tytär mua vainoo kuin pakana.

SOLVEIG.

Hyvä sitten oli kellojen soitto kai.

PEER GYNT.

Peer Gyntiä syöteillä niill' ei ne syötä. —
Mitäs sanot?

HELGA itkien.

Oh, nyt se jalat alleen sai!

Juoksee jälkeen.

Älä jätä!

PEER GYNT ottaa häntä käsivarresta.

Kas, mitä taskussa kannan!
Hopeanappi! Omaks sulle sen annan,
puhu vain hyvin minusta!

HELGA.

Päästä pois!

PEER GYNT.

Ota.

HELGA.

Päästä! Niin, evääs, ne tässä ois.

PEER GYNT.

Jumal'auta, jos et —!

HELGA.

Uih, mua pelko puistaa!

PEER GYNT säveästi; päästää hänet.

Ei, tarkoitin: pyydä, että hän mua muistaa!

Helga juoksee pois.

Sankassa havumetsässä. Harmaa syysilma. Lumisade. PEER GYNT kaataa
paitahihasillaan rakennushirsiä.

PEER GYNT hakkaa suurta, koukkuoksaista honkaa.

Oo-jaa, olet sitkeä, vanha vaari;
mut ei auta, nyt päättyi sun päivies kaari.

Hakkaa taas.

Näen kyllä, sun ylläs on terässovat;
mut puhki, vaikk' olkoot ne kuinka kovat! —
Niin, niin; puit vastaan koukkuista kättäs;
sisus kuohuu, sen uskon selittämättäs;
mut kumoon silti, ei valkaise muu —!

Taukoo yht'äkkiä.

Vale! Se on vaivainen vanha puu.
Vale! Teräsvaippainen et ole vanhus,
vain rosokaarnainen hongan-janhus. —.
Työ raskas hirsiä kaataa, mut kaatos
on hiittä ihan, jos samall' askaroi aatos. —
Täm' ei käy, tämä tämmöinen haaveksunta,
ihan ilmi-valveilla näeppäs unta. —
Lainsuojaton! Päästäsi maksaa kunta!

Hakkaa hetkisen kiivaasti.

Niin, suojaton. Ei ole äitiä luonas,
joka ruoat kantais ja kattais pöydät.
Jos halaat syödä, hae itse muonas,
mitä virrasta saat, mitä metsästä löydät,
puusi pilko ja valkeas vaali,
hyöri ja hääri ja hanki ja haali.
Puvun mielinet, pyytele peuralta turkkia;
majan tahtonet, niin kivet kisko maasta;
puut kaada, jos puuhannet pystyyn nurkkia,
ja hartioillas ne raitille raasta. —

Kirves vaipuu, hän jää katsomaan eteensä.

Talo pulska tehdään. Portaissa pylväät,
katonharjalle tornit ja viirit ylväät.
Merenneidon päätyyn mä veistää tuumaan,
kalanpurstoin ja suomuksin saakka uumaan.
Viirit ja lukot ne välkkyy vaskin.
Lasit suuret, ne myös minä laittaa raskin.
Moni outo on urkkiva kerran ja toiste,
mikä kaukana tuntureilla tuo loiste.

Nauraa vihasta.

Helvetin vale! Se siin' oli taas.
Olet suojaton, poika!

Hakkaa tuimasti.

Maja kaarnakatto
on rännän ja pakkasen suojaksi ratto.

Katsoo ylös pitkin puuta.

Kas, nyt se jo horjuu. Survaus vaan!
Se rojahti pitkin pituuttaan; — —
vesapuita laumalta lakoon kaas!

Rupeaa karsimaan runkoa; heristyy äkkiä kuuntelemaan ja
seisoo hiljaa, kirves koholla.

Joku jäljessä! — Vai sun on juones niin häijyt; —
sinä, Haegstadin äijä, mua vilpillä väijyt.

Painautuu puun taakse ja kurkistaa sieltä.

Poika! Yks ainoa vain. Pelon-alainen.
Vilkkuen hiipii. Mik' esine salainen
liepeessä? Sirppi. Jää silmät haraan
hän siihen, — käden laskee aidaksen varaan.
Mitä? Mikä hänell' on mielessä työ nyt —?
Uh! Eikös sormensa poikki lyönyt!
Veri puhuu kuin sonnista! — Poikki, ihan poikki!
Nyt rievussa nyrkki hän tiehensä loikki.

Nousee piilostaan.

Pirunmoinen pinta! Silvoppas sinne
paras sormi, kuin ois mikä pakko ja pinne!
Hohoo, nyt muistan —! Vain sillä tapaa
on kuninkaan palveluksesta vapaa.
Se se on, hänet sotaan ne vieneet ois;
ja poika ei tietysti mielinyt mukaan —
Mut lyödä —? Ikipäiviksi erota pois —?
Vois aatella, toivoa, tahtoa vois; —- —
mut tehdä! En käsitä, kuinka voi kukaan!

Pudistaa vähän päätään; ryhtyy sitten taas työhönsä.

Tupa Åsen talossa. Kaikki on epäjärjestyksessä; arkut avonaisina;
pitovaatteita levitettyinä huiskin-haiskin; kissa vuoteessa.

ÅSE ja TORPPARINVAIMO sälyttävät ja järjestävät tavaroita
ahkerasti kokoon.

ÅSE rientää yhtäänne.

Kuule, Kari!

VAIMO.

Mitä?

ÅSE rientää toisaanne.

Kuule, missä —?
Mihin tuli se —? Kah, mikäs sen nyt veikään?
Niin, mitäs minä? Olen kuin pyörryksissä!
Mihin arkun avain jäi?

VAIMO.

Avaimenreikään.

ÅSE.

Mikä kolina?

VAIMO.

Viimeistä kuormaa ajaa
ne Haegstadiin.

ÅSE itkien.

Iloll' itse täältä
jo mustassa arkussa muuttaisin majaa!
Saa kestää ihminen kukkurapäältä!
Jumal' armahtakoon! Talo puhtaaksi pantu!
Vei vouti, mitä haegstadilainen jätti,
ihan vaatteet päältä, rätti kuin rätti.
Paha niille, jotka niin tylyn tuomion laati!

Istuu vuoteen reunalle.

Meni suvulta vieraille talo ja mantu;
hyvin vanhus, mut paremmin oikeus vaati;
ei apua ollut, ei armoa mulla;
Peer poissa; kuka osasi neuvoksi tulla?

VAIMO.

Täss' istua saatte toki, mink' ikä riittää.

ÅSE.

Katin kanssa armoilla, — kestää kiittää!

VAIMO.

Hyvä luoja, se poika, se maksoi teille.

ÅSE.

Peer? Nyt sinä hupsit kuin muutkin hullut!
Ihan terveenä Ingrid on takaisin tullut.
Miks eivät käy pirun kintereille! —
Hän on syypää, ei kukaan muu; pahamies
tuli poika-parkaani kiusaamaan!

VAIMO.

Paras eikö ois kutsua pappi? Kenties
on huonommin laita, kuin luulettekaan.

ÅSE.

Pappiko? Niin, sitä arvelen jo ma.

Ponnahtaa ylös.

Mutt' ei, min' en voi! Pojan äiti oma!
Muut jätti, siis auttaa ja olla lähin
minun pitää, se on minun velkani vähin.
Nutun heittivät hälle. Saan paikat panna.
Jospa kaapata nahkaiset vois, Jumal' anna!
Missä sukat on?

VAIMO.

Tuolla, missä muukin kama.

ÅSE penkoo.

Kas, mitä täällä? Valinkauha! — Se sama,
joll' ennen hän leikki. Oli nappeja valaa
ja sulata, kaavata hälle huvi suuri.
Kerrankin, kun kemut meill' oli juuri,
tuli poika ja isältä pyys tinapalaa.
Ei tinaa, sanoi Jon, vaan Kristianin rahaa;
olet juurta Jon Gyntin, perit hopeapinoja.
Näet päissään, — Herra, älä suo hälle pahaa, —
hän ei surrut, Jon-parka, ei kultia, ei tinoja.
Nepäs on, nämä sukat! Kolo vieressä kolon!
Ne me parsimme, Kari!

VAIMO.

Sen kyllä ne sietää.

ÅSE.

Menen sitten heti levolle. Mitähän tietää,
kun tunnen niin huonoksi, oudoksi olon? —

Iloisena.

Jopas jättivät, Kari — kaksi villapaitaa'

VAIMO.

Niin, tottakin!

ÅSE.

Se nyt oli sentään laitaa.
Voit toisen syrjälle panna, tai kuule,
ota kumpikin, tarpeen ne olla taitaa; —
häll' on niin ohut ja huono yllä.

VAIMO.

Åse muori, ettekö synniksi luule —?

ÅSE.

Niin, niin; mut eihän ole armolle saitaa
papin saarna ja sana, sen tiedät kyllä.

Uudismajan edustalla metsässä. Oven päällä peuran sarvet.
Korkealta lunta. Ilta on pimenemässä.

PEER GYNT oven ulkopuolella naulaa kiinni suurta puulukkoa.

PEER GYNT naurahtelee välipäin.

Lukko on tarpeen, mi taakse sulun
saa peikot, ja miesten ja naisten kulun.
Lukko on tarpeen, mi kiinni kestää
ja kaikki ilkeät tontut estää. —
Yöllä ne tulee: Peer, aukaise oves,
väki pyrkii nopsa kuin aatokset poves!
Ne sängyn alle hiipii, ne takassa hiertää,
tulikäärmeinä lakeisen läpi ne kiertää!
Hi-hii! Peer Gynt, vai lukkos ja oves
sinä luulet estävän peikkoja poves!

SOLVEIG tulee hiihtäen metsänrinteestä esiin; hänellä on
saalihuivi päähineenä ja mytty kädessä.

Siunaus työlle! Mua pois älä häädä.
Sain kutsun ja saavuin, nyt salli mun jäädä.

PEER GYNT.

Solveig. Se ei ole —! On, niin totta! —
Ja tohdit tulla, et pelkää, jotta — —

SOLVEIG.

Sun kutsus minä Helga-pieneltä kuulin;
kutsuja mulle tuli tyynin ja tuulin.
Kaikki emos kertomat kutsuja antoi,
kutsut ne unten kera uusia kantoi.
Autiot päiväni kutsuja toivat,
raskaat yöni luvan lähteä soivat.
Oli kuin elämä siellä ois laannut;
en iloinneeks, en itkeneeks sydämestä saanut.
Sua varmaan en tiennyt, mitä mielessäs iti,
vain tiesin, mitä itseni täytyi ja piti.

PEER GYNT.

Mut isäs ja äitis?

SOLVEIG.

Maan avaran päällä
ei ole, ketä kutsuisin niillä nimityksin.
Jätin kaikki.

PEER GYNT.

Solveig, sa vieno, — ja täällä
siis olet, — mun luonani?

SOLVEIG.

Niin, sinun yksin.
Vain yks on nyt ystävä, lohdun-antaja.

Itkuun purskahtaen.

Oli raskainta jättää mun sisko pieni; —
vaan raskaampi viel' isän luota tieni; —
mut raskainta jättää kallis kantaja; —
ei, Jumala tietää, se pahint' oli painoa,
suru heittää heidät kaikki, — jok' ainoa!

PEER GYNT.

Ja tunnetko tuomion, päälleni pannun?
Mult' ottivat perinnön, ottivat mannun!

SOLVEIG.

Ja siksikö, luulet, minä rakkaista erisin,
jotta ma enemmän saisin ja perisin?

PEER GYNT.

Ja tiedätkö lain? Ei turvaa, jos tuolla
minut kohtaa ken salon ulkopuolia.

SOLVEIG.

Tulin, suksilla kiidin, kysyin, mist' oli tie;
ne urkki, mihin matka, sanoin: kotia vie.

PEER GYNT.

Siis tiehensä naulat ja laudat ja teljet!
Nyt niittäkin estyvät peikkojen eljet.
Jos kumppaniksi tohtinet tulla henkipaton,
niin vihittyä, tiedän, on kaikki alla katon.
Annas, kun katson sua, Solveig! Loitolta!
Vain katson! Sano, hohdon sa saitko huomenkoitolta?
Annas, sua nostan! Oi, kevyt kuin untuva!
Kannanko, koskaan et taakalt' ole tuntuva!
En likaa, en liki vedä. Käsin väkevämmin
ulommas sun ojennan, sa vieno ja lämmin!
Ei, ettäkö vedin minä siis sinut myötä! —
Mut kuinka minä kaipasin, päivää ja yötä!
Tähän, katsos, minä salvosta tein salomajalle —;
se on halpa ja ruma; se pannaan hajalle —

SOLVEIG.

Halpa tai uljas, — mun täällä on hyvä.
Niin hengitys täällä on helppo ja syvä.
Siell' alhaalla oli kuin ahdistanut ois;
sekin puolittain minut peloitti pois.
Mut täällä, tämä honkien humu pään päällä —
mikä hartaus ja laulu! — minä viihdyn täällä.

PEER GYNT.

Sen tiedätkö? Voitko elos taipalen taata?

SOLVEIG.

Se tie, jota astuin, ei takaisin saata.

PEER GYNT.

Siis sain sinut! Tule, sua katson alla katon!
Tuon puita, teen lieteen valkean raton;
se leppeästi lämmittää ja kirkkaasti kiiltää;
sun pehmeästi istutan, ei saa sua vilu viiltää.

Avaa oven, josta Solveig menee sisään. Seisoo hetkisen hiljaa,
sitten hän nauraa ääneen riemastuksesta ja hypähtää ilmaan.

PEER GYNT.

Nyt kuninkaantyttäreni suotiin ja tuotiin!
Hei! Linna nyt tehdäänkin linnojen muotiin!

Tempaa kirveen ja lähtee menemään; samassa ilmestyy metsiköstä
VANHAHTAVA VAIMO, repaleinen, vihreä hame yllä; RUMANNÄKÖINEN POIKA,
olutpullo kädessä, käy ontuen jäljessä pitäen hänen liepeestään
kiinni.

VAIMO.

Hyv' iltaa, Peer Huippari!

PEER GYNT.

Mitä? Ken siellä?

VAIMO.

Tutut vanhat, Peer Gynt! Likinaapurit vielä!

PEER GYNT.

Vai niin? Nyt vastapa kuulen sen seikan.

VAIMO.

Majas myötä mun omani veistihe veikan.

PEER GYNT aikoo mennä.

On kiire —

VAIMO.

Sull' aina on kiire ja hätä;
mut jälkeen nyt vaan minä lyyhään, et jätä.

PEER GYNT.

Erehdytte, eukko!

VAIMO.

Niin tein ma ennen,
lupas suuret kun uskoin ma loukkuun mennen.

PEER GYNT.

Lupas —? Mitä puhut, mitä pentelettä —?

VAIMO.

Etkö muista sitä iltaa, kun joit isän mettä?
Etkö muista —?

PEER GYNT.

En muista, mit' en tunne tuon vertaa.
Mitä sotket? Kosk' yhdyimme viimeksi, sano?

VAIMO.

Viimeksi ja ensiksi yhdellä kertaa.

Pojalle.

Tarjoa juoda; kai isäs on jano.

PEER GYNT.

Isäs? Houritko päissäs? Vai sanot, vai —?

VAIMO.

No etkö jo sorkista tunne sikaa?
Sull' onhan silmät, siis nähnet kai:
sen on säärissä kuin sinun sielussa vikaa!

PEER GYNT.

Vai uskottelet —?

VAIMO.

Vai rimpuilla koet —?

PEER GYNT.

Tuo roikale!

VAIMO.

Liianko roimaksi hoet?

PEER GYNT.

Sinä noidankärsä, vai luulet saavas —?

VAIMO.

Kuule, Peer Gynt, olet raaka kuin raavas!

Itkien.

Mitäs voin, jos ei muoto lie muinaisen verta,
konsa kesälehdossa liehit mua kerta?
Mua syksyllä, kun synnytin, paineli piru;
ei silloin, sen ymmärrät, viehkeäksi viru.
Mut tahdotko, ett' olen taasen ma sulokas,
niin aja ulos vain tuolta se tulokas,
älä silmiis salli, älä mielees tulla; —
rakas kulta, niin et näe kärsää mulla!

PEER GYNT.

Pois, noita!

VAIMO.

Katsohan, tokko lähden!

PEER GYNT.

Minä lyön sua päähän —!

VAIMO.

Lyö, jos on miestä!
Ho-hoo, Peer Gynt, minä kestän piestä!
Joka Jumalan- päivä ma luokses palaan.
Oven raosta kurkistan, kujeenne nähden.
Kera neitos kun penkillä istut ja lepäät,
kun hellyt, — Peer Gynt, — kun leikit ja sepäät, —
minä viereesi istun ja osani halaan.
Hän ja minä saamme sua vaihtaa ja jaella.
Hyv' yötä, rakas, huomenna vihille vaella!

PEER GYNT.

Sinä hornan heitto!

VAIMO.

Vaan tottakin, tiedä:
saat huostaas, koipuri, pentus viedä!
Jäätkö isäs luo, sinä pikku-pirulainen?

POIKA sylkee Peer Gyntin päälle.

Tphyi! Kirveellä lyön sua; varrohan vainen!

VAIMO suutelee poikaa.

Sitä luontoa, mikä on sen pojan sisässä!
Kun miehistyt, niin olet ilmetty isäs sä!

PEER GYNT polkee jalkaa.

Niin kauas kun lentäisit —!

VAIMO.

Kuinko nyt laoksi!

PEER GYNT pusertaa käsiään nyrkkiin.

Ja kaikki tämä —!

VAIMO.

Vain sala-halujen vuoksi!
On sääli sua, Peer!

PEER GYNT.

Pahin toisen toki! —
Solveig, mun sydämeni kirkkain kulta!

VAIMO.

Niin, niin; pahin syyhytön sauna, piru hoki:
oli päissään isä, emo poikaa pieksi!

Mennä lyyhystää metsikköön poika jäljessään, joka heittää
olutpullon Peer Gyntiä kohti.

PEER GYNT pitkän vaitiolon jälkeen.

Kierrä, sanoi Kiero. Se täällä jää tieksi. —
Noin kuninkaanlinna se romahti multa.
Sen muurilla ne sulki, ken minuun suostui;
kävi rumaksi kaikki, ilo vanheni, ruostui. —
Ohi kierrä, poika! Ei mikään tie
läpi kaiken tään hänen luokseen vie.
Läpi kaiken? Hm, yksi ehk' ois. Sana taitaa
katumuksen polkua neuvoa kaitaa.
Mut en muista, eik' ole kirjaa mulla,
ei ketään, ken hyvällä ohjailulla
vois metsän korvessa turvaksi tulla. —
Katumus? Vuosia viedä se vois,
läpi päästä se tie. Elon laihan se sois.
Riko ensin, mi puhdast' on, vienoa, sorjaa,
ja sitten palat liitä ja paikkaa ja korjaa?
Palat viulun liimata voit, mut et kellon.
Älä tallaa, jos tahtonet vihannaksi pellon.
Mut valettahan oli se noita! Ei enää
sitä iljetystä näy, ei kärsää, ei nenää! —
Niin; silmään ei näy, mut mieleen ne palaa.
Mua sisään ne seuraa, ne aatokset salaa.
Ingrid! Ja ne kolme, jotka kummuilla juoksi!
Nekin saapuuko ilkkuen, kiukuten luoksi?
Tila niillekin täytyykö sylissä antaa,
käsivarsilla hellien, kartellen kantaa?
Ohi kierrä, poika; kätes vaikka se ois
niinkuin pisin korvessa kuusi, ei riitä,
niin karttaen häntä et kannella vois,
ettei mene pulmusi puhtaus siitä. —
No, kierretyks saan tämän tavallaan,
ettei tule voitto, ei tappiokaan.
Pois työntää ja unhoittaa ne on paras —

Menee muutamia askelia majaa kohti, mutta pysähtyy taas.

Tämän jälkeen sinne? Kuin merkitty varas!
Perässä kaikki nämä peikot — ja palata?
Puhuessa vaieta; tunnustaissa salata —-?

Heittää kirveen luotaan.

On juhla-aatto. Hänen luokseen käväisy,
nyt, tilassa tässä, se ois pyhän-häväisy!

SOLVEIG ovessa.

Joko tulet?

PEER GYNT puoliääneen.

Ohi!

SOLVEIG.

Mitä sanot?

PEER GYNT.

Varro siellä.
On tuotava taakka, ja on pimeä tiellä.

SOLVEIG.

Malta; ma autan; ma kuorman jaan.

PEER GYNT.

Ole siellä! Kaiken ma kantaa saan.

SOLVEIG.

Mut älä ole kauan!

PEER GYNT.

Voi työtä se tuottaa;
kauan tai vähän, — saat vuottaa.

SOLVEIG nyökkää hänen jälkeensä.

Niin, vuottaa!

PEER GYNT poistuu metsäpolulle. Solveig jää katsomaan oven
avoimesta yläpuolikkaasta.

Åsen tupa. Ilta. Pysty valkea palaa ja valaisee takassa.
Kissa tuolilla sängyn jalkopäässä.

ÅSE makaa sängyssä ja hapuilee levottomasti peitonpäällystä.

ÅSE.

Miten viipyy hän viipymistään!
Hyvä luoja, jos jääkin pois!
En saa sanan viejää mistään;
ja niin paljon virkkamist' ois.
Niin äkkiä siis! Niin niukka
jäi aika! Ken arvasikaan?
Oh, kunpa en liian tiukka
minä hälle ois ollut vaan!

PEER GYNT tulee.

Hyv' iltaa!

ÅSE.

Palkitse, luoja!
Rakas poikani, saavuithan siis!
Miten tohditkin? Hengen suoja
kun on kielletty!

PEER GYNT.

Hengestä viis!
Teki vain nyt mieleni tietää,
miten täälläkin jaksetaan.

ÅSE.

Niin, Karin nyt hävetä sietää;
ja ma rauhassa lähteä saan!

PEER GYNT.

Mitä? Lähteä? Minne hoppu
muka sulla on mennä noin?

ÅSE.

Ah, Peer, jo on läsnä loppu;
jo tilini tehdä voin.

PEER GYNT väänteleikse ja käy pitkin permantoa.

Nyt vasta se vaikea alkaa; —
sitä pakoon _siell'_ oli tie —!
Sun kylmäkö kättä ja jalkaa?

ÅSE.

Niin, Peer; liki päätös lie. —
Kun murtuu silmäni multa,
niin hiljaa ne umpeen luo.
Ja toimita arkku, mut, kulta,
hyvin kaunis; se mulle suo!
Ei, sehän on totta —

PEER GYNT.

Älä noista
nyt haasta; viel' aikaa on!

ÅSE.

Niin, niin.

Katselee levottomasti ympäri tupaa.

Se on niiden moista!
Näin ryöstivät kartanon.

PEER GYNT väännähtäen.

Joko taas?

Tylysti.

Mun on syyni se piina.
Sitä hokea kelpaa kai!

ÅSE.

Sun? Ei, se sen-vietävä viina
kovan onnesi aikaan sai!
Olit, rakkaani, silloin päissäs,
et tiennyt, kun teit sen työs;
ja peuralla kiidättäissäs
pääs pyörään jo kai kävi myös.

PEER GYNT.

No niin, koko juttu heitä!
Älä hautele harminas!
Nyt kaiken, mi painais meitä,
me säästämme — tuonnemmas.

Istuutuu sängynlaidalle.

Niin, äiti, nyt saamme haastaa,
mut vain, mitä tuuli tuo.
Pois kaikki, mi mieltä raastaa
ja vaivaa, varjoa luo! —
Kukas tuossa on kykkeröisin,
jos ei mirri, — viel' elää mies!

ÅSE.

Niin kummailee se nyt öisin;
ain' enne se totta ties!

PEER GYNT toisaalle kääntäen.

Mitäs kuuluu kylälle täällä?

ÅSE hymyillen.

Tytär jossain, ne juttelee,
muka metsiin ois menopäällä —

PEER GYNT nopeasti.

Mads Moen miten viihtynee?

ÅSE.

Tytär ei muka huoli, vaikk' karvaat
kyll' itkut on vanhusten.
Menes käymään siellä; — ehk' arvaat
sinä, Peer, mikä auttais sen —

PEER GYNT.

Mut seppä, kuink' on sen laita —?

ÅSE.

Sepän heittiöst' ole vait!
Se eiköhän paremmin maita,
nimi tuon tytön, tiedät kait —

PEER GYNT.

Ei, äiti, nyt saamme haastaa
me vain, mitä tuuli tuo.
Pois kaikki, mi mieltä raastaa
ja vaivaa, varjoa luo!
Jano onko? Tuonko ma juomaa?
Paha kai suu on koukussa noin?
Sama sänky — sit' enkös huomaa! —
jossa piennä ma piehtaroin!
Sitä muistatko, kun tulit illoin
sen jalkoihin istahtain,
minut vaipalla peitit, — kas silloin
minä satuja kuulla sain!

ÅSE.

Ja nuo reki-leikit kahden,
isäs mennessä retkilleen!
Oli lattia jäänä lahden,
ja peitto ryijynä reen.

PEER GYNT.

Niin, mut paras kaikesta tuosta
oli, äiti, — muistatko sen —
hepat oivat, ne osasi juosta —

ÅSE.

Kysy vielä! No, kuinkas en —?
Minä Karilta vain — mitäs muuta
rahipölkylle mirrin toin —

PEER GYNT.

Ja linnaan lännemmäs kuuta,
itäpuolelle päivänkoin,
hei, Sooria-Moorian linnaan
vei valjakko vaahtosuu
mait', ilmoja, kannustinnaan
sun noutamas kyynärpuu.

ÅSE.

Seväll' istuin ma, ohjissa siellä —

PEER GYNT.

Niin, niin; hevot lentää sai;
ja myötään sä käännyit tiellä
ja kysyit, kylmikö vai —?
Ole siunattu, ain' oli sielus
toki hellä, sun häijylään —!
Mitä voihkit?

ÅSE.

Niin kova on pielus.
Rupes selkääni särkemään.

PEER GYNT.

Minä kohennan; koitahan, oisko
nyt helpompi maata. Kas noin!

ÅSE levottomasti.

Ei, Peer, pois mielisin!

PEER GYNT.

Poisko?

ÅSE.

Niin, kovin jo halavoin.

PEER GYNT.

Älä nyt! Vedä peittoa ylle.
Tähän jalkopäähän mä jään.
Ja nyt seikkojen sepittelylle,
sill' ilta me lyhennetään.

ÅSE.

En saa minä rauhaa rinnan;
kun postillan toisit vaan!

PEER GYNT.

Pidot Sooria-Moorian linnan
on prinssin ja ruhtinaan.
Sinut vien yli nummien; lepää
vain vällyissä siinä niin —

ÅSE.

Rakas Peer, pois eikö ne epää?

PEER GYNT.

Ei! Kumpikin kutsuttiin!

Heittää nauhan tuolin ympäri, jolla kissa makaa, ottaa kepin
käteensä ja istuu ajosille sängyn jalkopäähän.

Hei, Musta, muutappas jalkaa!
Vilu eihän sull', äiti, lie?
Niin, niin; eri vauhti alkaa,
sen tuntee, kun Virma vie!

ÅSE.

Rakas Peer, mitä kuulen? On kuin
mikä sois —?

PEER GYNT.

Ajokulkuset vaan!

ÅSE.

Miten kaikuu se vankuin ja vonkuin!

PEER GYNT.

Yli vuonon nyt kuljetaan.

ÅSE.

Mikä pauhu ja kohina kumma?
Se niin mua hirvittää!

PEER GYNT.

Vain nummen kuusikko tumma
soi tuulessa. Rauhaan jää!

ÅSE.

Mikä välke? Mi metsänrinnan
noin saa tulen-säkeniin?

PEER GYNT.

Näet portit ja ikkunat linnan.
Ne tanssii, kuuletko?

ÅSE.

Niin.

PEER GYNT.

Pyhä Pietari portilla näyttää
jo tietä —

ÅSE.

Ja tervehtää?

PEER GYNT.

Hyvin syvään, ja maljan täyttää,
tuo viiniä virkistävää.

ÅSE.

Myös kakkuja tuoko?

PEER GYNT.

Kantaa
täpötäytenä tarjoimet!
Ja ruustinna-vainaa antaa
sulle kahvit ja leivokset.

ÅSE.

Mekö yhteen siell' ihan totta?

PEER GYNT.

Niin usein kuin tahdot ja suot.

ÅSE.

Mihin riemuhun ansiotta,
rakas Peer, minut raukan tuot!

PEER GYNT läjähyttäen ruoskaa.

Hei, Musta, muutappas jalkaa!

ÅSE.

Kun et vain aja eksyksiin?

PEER GYNT läjähyttää taas.

Täm' on lavea tie.

ÅSE.

Mua alkaa
jo matka raukaista niin.

PEER GYNT.

Näen linnan jo: vain lyhyt hetki,
niin saavut.

ÅSE.

Siis levähtää
voin silmät ummessa. Retki
sun turviis, poikani, jää!

PEER GYNT.

Hei, Virma, varsani, juokse!
Sitä tungosta! Pyrkijät nuo
nekös sullotut portin on luokse!
Peer Gynt nyt äitinsä tuo!
Pyhä Pietari, — tottako kuulen?
Muka äitiä päästäis et?
Moist' eukkoa kauan, ma luulen,
haet, ennenkuin löytänet!
Se ei mitään, jos minut estit;
saa kääntyä portilta tie.
Suurkiitos, jos suodaan kestit;
hyvä ilmankin lähteä lie.
Tein kaskuja, ettei riitä
piru saarnastuolissakaan;
kanaks äitiä haukuin siitä,
kun kaakotti toisinaan.
Mut hälle täys arvo te suokaa,
miten parhaiten kohdelkaa!
Nykypäivisin verroille tuokaa,
jos lie ketä parempaa! —
Ho-hoo; tuoll' on Isä-Luoja!
Pyhä Pietari, nyt sun vie —!

Syvällä äänellä.

"Jätä pehtorin-elkesi nuo ja
emo Åselle anna tie!"

Nauraa ääneen ja kääntyy äitiinsä päin.

Mitäs sanoin, vai tiekö ei aukeis!
Jokos nyt, jo ne pokkuroisi —

Pelästyneenä.

Miksi katsot, kuin silmäsi raukeis?
Taju onko sult' aivan pois —?

Menee päänpuolelle.

Älä tuijota noin, emo kulta,
puhu; Peer, oma poikas oon!

Tunnustelee varovasti hänen otsaansa ja käsiään; sitten
hän heittää nauhan tuolille ja sanoo hillityllä äänellä:

Vai niin! — Ajo päättyi sulta!
Hepo, joudat jo heinikkoon.

Sulkee hänen silmänsä ja kumartuu hänen ylitseen.

Ota kiitos nyt hellinnästä,
jota piennä kuin suurna koin! —
Mut kiitä myös kiittämästä —

Painaa poskensa hänen huuliansa vasten.

Oli kyydistä tuo; kas noin!

PEER GYNT

131

TORPPARIN VAIMO tulee.

Mitä? Peer! No, nyt huoleen ja vaivaan
apu saatihin raskaimpaan!
Miten nukkuu hän, isä taivaan — — —
vai —?

PEER GYNT.

Hys; hän ei nousekkaan!

Kari itkee ruumiin ääressä. Peer Gynt kävelee kauan ympäri
tupaa; viimein hän pysähtyy vuoteen ääreen.

PEER GYNT.

Emo toimita pyhään santaan.
Pois pyrkiä täältä nyt saan.

VAIMO.

Hyvin kauaskin?

PEER GYNT.

Meren rantaan.

VAIMO.

Niin kauas!

PEER GYNT.

Ja kauemmas vaan.

Menee.

Marokon lounaisrannikolla. Palmumetsä. Katettu päivällispöytä,
auringonsuoja ja ruokomattoja. Kaueinpana lehdossa riippuverkkoja.
Ulkona rannasta huvialus, jolla on Norjan lippu ja Ameriikan
tähtilippu. Rannassa laivavene. Aurinko on laskemassa.

PEER GYNT. pulska keski-ikäinen herra hienossa matkapuvussa,
kultalornjetti rintapielessä, istuu isäntänä pöydän ääressä,
MR. COTTON, MONSIEUR BALLON sekä herrat v. EBERKOPF ja
TRUMPETERSTRÅLE lopettelevat ateriaansa.

PEER GYNT.

Siis, herrat, juokaa, nauttikaa!
Se luotujen on luonto syvin.
Ei mennyt palaa, muistaa saa,
ja poiss' on poissa. — Tehkää hyvin!

TRUMPETERSTRÅLE.

Gynt veljen kunnia ja kiitos!

PEER GYNT.

On raha, kokki, Stewart liitoss',
en yksin minä —

MR. COTTON.

Very well, jää
siis velka kiittää niitä neljää!

MONSIEUR BALLON.

Monsieur, teill' aisti, tahti on,
mi nykyisin on harvinainen
noin eläjillä en garçon, —
kuin sanoisinkaan —

V. EBERKOPF.

Siinto selkeä
vapaata hengen näkörantaa,
maailmankansalaisuuskantaa,
on katse pilvet puhkovainen,
min tiell' ei ahtaan luulon telkeä,
tajunnan korkeamman juonne,
elämän taitoon alku-luonne
vihitty, huippu trilogiian.
Monsieur, niin tarkoititte kait?

MONSIEUR BALLON.

Kenties; noin kauniilt' ei se varsin
soi meikäläisin kielenparsin.

V. EBERKOPF.

Pah! Onkin jäykkä kieli liian. —
Mut ilmiön jos syyt ja lait
käy - etsimään —
Niin syy on tuttu.
Syy on, ett' olen naimaton.
Niin, hyvät herrat, selvä juttu!
Mi miehen kutsumus? Ma vastaan:
ain' _itses_ ole ainoastaan!
Vain _itseäs_ ja _omaas_ hoida!
Mut voitko, jos sun saaneet on
muut kuormajuhdaks satuloida?

V. EBERKOPF.

Vaan moinen itse-itsen-vuoksi
sotansa maksoi maar —

PEER GYNT.

Oo-jaa;
kyll' ennen; kenp' ei nuorna kiistä!
Mut kunnialla pääsin niistä.
Jo sentään minut oltiin kerta
vähällä paulaan pakoittaa.
Ma olin reipas, pulska veikko, ja
suonissa ihailtuni juoksi
kuningassuvun vanhan verta —

MONSIEUR BALLON.

Kuningassuvun?

PEER GYNT viskaisten.

Nähkääs, noita
pereitä —

TRUMPETERSTRÅLE lyö pöytään.

Noita vallaspeikkoja!

PEER GYNT kohauttaa olkapäitään.

Kuluja suuruuksia, joita
se liikuttaa vain, ettei likaa
plebeijit sukuvaakunoita.

MR. COTTON.

Ja kauppa sikseen jäi sen tähden?

MONSIEUR BALLON.

Nous suku vastaan?

PEER GYNT.

Siin' ei vikaa.
Päinvastoin!

MONSIEUR BALLON.

Ah!

PEER GYNT säästävästi.

Niin, oli seikkoja,
te ymmärrätte, joihin nähden
vihintä viisainta ja pikaa.
Mut, suoraan sanoin, puuhaan siellä
koht'ikään kyllästyä aloin.
On herkkuja, joit' en voi niellä,
ja paras seista omin jaloin.
Ja kun nyt kautta rantain kuulla
mun appi antoi kukkasuulla,
jott' ota nimet, säädyt uudet,
lunasta arvot, aateluudet,
ja siihen vielä lisää monta
yht' äitelää ja mahdotonta, —
niin poistuin arvokkaalla tapaa,
jäi arvoons' ukon ultimatum, —
ja morsian nuori oli vapaa.

Rummuttaa pöytään ja näyttää hartaalta.

Niin, niin; on valvomassa fatum!
Tääll' ihminen voi siihen luottaa,
ja lohtua se tieto tuottaa.

MONSIEUR BALLON.

Ja sillensä se juttu hautui?

PEER GYNT.

Ei, tuntea sain hieman toista,
kun asiattomat sekoittautui
nyt siihen kirkuin raivokkaasti.
Pahimmat suvun nuoret! Noista
kuus, seitsemän: mun taistoon haasti.
Ei unhoitu se aika, joskaan
ma vammaa saanut en, ei koskaan.
Se verta maksoi; vaan se veri
mun persoonani arvon takaa,
osoittaa rohkaisten, ett' ohjaa,
kuin sanoin, fatum viisas, vakaa.

V. EBERKOPF.

On ajattelija, ken selon
noin näkee näytelmässä elon.
Muill' yksikseen vain kukin eri
tapaus eess' on, yhteispohjaa
häkeissä hapuilua riittää.
Te tiedätte kaikk' yhteen liittää.
Kaikelle teill' on mitta yksi.
Jokaisen hetken mielijohteen
te kärjistätte säteilyksi
elämänkatsantonne hohteen. —
Ja koskaan ette opiskellut?

PEER GYNT.

Ma olen vain, kuin virkoin kerran,
autodidakti, vailla noita
metoodisia opinnotta;
mut lukenut ja ajatellut
kutakin olen hiukan verran.
Noin vauraammalla iäll' alkain,
te tiedätte, jo tuottaa vaivaa
rivistä riviin kaikki kaivaa,
nisut ja kaleet. Ylimalkain
vain historian siis läpi laukkasin;
sill' aikaa mull' ei ollut muuhun.
Ja ihminen kun kaipaa tukea,
jott' ajat raskaat voisi kantaa,
ain' uskonnosta murun haukkasin, —
niin soluu paremmin se suuhun.
Ei ahmiakseen tule lukea,
vaan katsoin, mikä hyödyn antaa —

MR. COTTON.

Yes, praktillista!

PEER GYNT sytyttää sikarin.

Hyvät herrat,
eloni vaiheit' aatelkaahan.
Kuink' ensin saavuin Lännenmaahan!
Mies köyhä, tyhjin kourin! Eipä
maar helposs' ollut siellä leipä;
sain kovaa nähdä monet kerrat.
Mut henki-kulta, sanoo sana,
on kallis, sekä kolkko Mana.
No niin! Koht' onni muutti kuosia
mua vanha fatum alkoi suosia.
Se luontui. Paremmille tolin
ain', aina auttoi toimi. Vuosia
vain kymmenen, niin Kroisos rikkain
Charlestonin reetareista olin.
Nimeni kaiuin mainehikkain
soi kauas; onni piti perää —

MR. COTTON.

Mill' asioitte?

PEER GYNT.

Enint' erää
myin neekereitä Karoliinaan
ja epäjumaloita Kiinaan.

MONSIEUR BALLON.

Fi donc!

TRUMPETERSTRÅLE.

Mut, setä Gynt, hyi hittoja!

PEER GYNT.

Ulommas sallittuja mittoja
teist' ehkä käy se liike? Mulla
tuo tunne myös ol' elävästi.
Voi joskus ihan inho tulla.
Mut tiellä kerran aletulla
niin siin' on kiinni sitkeästi.
Ja moinen suuri liike, jossa
tuhannet' käskettävät häärää,
on työläst' ylen, jopa väärää
lopettaa äkki-tuokiossa.
En kärsi käänteit' äkkipäisiä,
mut tunnustaa saan toisialta,
ett' aina kartoin kauemmalta
myös johtumia äärimmäisiä;
ain' arveluttanut mua vähin
on mennä aivan yli rajain.
Myös alkoi vanhuus olla lähin;
jo viides kymmen eteen koitui, —
ohimot hiljaa hopeoitui;
ja terveys vaikk' ol' oivan oiva,
se aatos ahdisti: ties konsa
jo tilille on kutsu soiva,
joss' antaa jury tuomionsa,
pois vuohet lampahista ajain.
Mi työksi? Mahdottomuus sula
tuo Kiinan-kauppa panna sulkuun!
Mut pian keinon neuvoi pula:
siell' uuden liikkeen panin kulkuun
Jumala-lastit laitoin keväin,
taas syksyllä ma papit eväin
varustin tarpeellisin: sukat
ja raamatut ja riisit, rommit —

MR. COTTON.

Kai ansaitsitte?

PEER GYNT.

Kauppa mainio!
Se luontui. Paahtoi pappi-rukat.
Min jumalista juoksi rahat,
sen kastetta sai kuli-pahat,
niin vaikutus neutralisoitui.
Rehoitti lähetyksen vainio;
jumalten kaupinnalle koitui
papeista, nähkääs, vasta-pommit.

MR. COTTON.

Mut entäs musta tuote?

PEER GYNT.

Voiton
sai moraali myös siinä. Näin,
ettei se kauppa käynyt päin
iässä enää kypsyneessä.
Ties milloin saat jo kuolinsoiton.
Tuhannet ansat lisäks eessä
taholta filantrooppein, saati
mit' uhriks säät ja tuulet vaati,
ja merirosvot vanaveessä.
Se voitti, kaikk' kun yhteen laati.
Saat, mietin, Peter, purjees kääriä,
tekojas korjaella vääriä;
siis Etelästä ostin maata,
pidätin viime lihalastin, —
myös priima-tavaraa, voin taata.
Ne höystyi, lihoi, kiilsi, jotta
ol' ilo mulle niinkuin niille.
Niin, siin' ei kerskailua piille:
kuin isä heille olin totta, —
jost' oli runsas vaivan-vastin.
Rakensin kouluja, jott' ois
näet joku yleistaso, jolla
pysyttää hyveen aina vois,
ja valvoin, ettei asteikolla
siit' alle lämpö saanut olla.
Lopussa muuten on se työ nyt,
eronnut olen täydelleen; —
pois viljelyksen olen myönyt
ja väen luineen, nahkoineen.
Grogille kutsuin hetkell' eron
myös suurin, pienineen ne perheet,
sai humalansa mies kuin nainen
ja lesket vielä nuuskaa veron.
Tuult' ellei siis lie sana vainen:
jos et tee pahaa, hyvää teet,
niin kuitin, toivon, entis-erheet
jo saa, ja hyveen varusteet
on synnin kanssa kamppailuun
paremmat mun kuin monen muun.

V. EBERKOPF kilistää hänen kanssaan.

Kuin vahvistavaa! Tekoon, työhön
noin siirtää aate voimall' älyn,
jok' ei jää teoriian yöhön,
ei järky keskell' ulko-hälyn!

PEER GYNT, joka edellisen aikana on ahkerasti käsitellyt pulloja.

Me Pohjan miehet osataan
sotamme käydä! Elämämme
asian avain tää on vaan:
lukitse korvankolos tiukkaan,
jos mieli livahtaa kyyn liukaan.

MR. COTTON.

Kyyn minkä, paras isäntämme?

PEER GYNT.

Kyyn petollisen, pienen, sievän,
paluuttomasti paulaan vievän.

Juo jälleen.

Kaikk' uskaltamis-taidon taika,
tuo teon rohkeus on vapaa
tien vaalivalta, ettei latu
elämän salakuoppiin satu, —
on tieto, ettei kaikki aika
lopu, kun loppuu taiston päivät,
on tieto, että auki jäivät
taa aina sillat. Sillä tapaa
ma itse eestyin vähin erin;
sen värittämä kaikk' on tieni;
ja suvulta sen opin perin
kodissa jo, kun olin pieni.

MONSIEUR BALLON.

Olette norjalainen?

PEER GYNT.

Sukuisin,
mut mieleltä kosmopoliitti.
Mink' onni mull' on ollut myötä,
saan Ameriikkaa kiittää siitä.
Reoolit loistonitein lukuisin
on Saksan nykysuuntain työtä.
Taas Ranska siihen liivit liitti
ja ryhdin, rahtuni espriitä, —
Englanti vireyttä hääriä,
visumpaa oman parhaan tajua.
Ma juutalaiselt' opin: malta!
Myös dolce far nienten hajua
ma lahjaks sain Italialta, —
ja kun ol' ahdas paikka eräs,
mua elonpäivieni määriä
lisäämään auttoi Ruotsin teräs.

TRUMPETERSTRÅLE kohottaa lasiaan.

Niin, Ruotsin teräs —!

V. EBERKOPF.

Ensin tuokaa
sen käyttäjälle kiitoksenne.

Kilistävät ja juovat hänen kanssaan. Hänelle alkaa juoma
kihota päähän.

MR. COTTON.

Tuo kaikk' on kovin oivaa; — mutta
en, Sir, voi olla utelutta,
mit' aiotte nyt kultinenne.

PEER GYNT.

Hm; aionko?

KAIKKI NELJÄ siirtyvät lähemmäksi.

Niin, kuulla suokaa!

PEER GYNT.

No, ensin matkustella. Mukaan
mun teidät rannasta Gibraltarin
sen vuoksi ottaa mieli laati.
Mun kultavasikkani vaati
näet tanssikuoron ympär' alttarin —

V. EBERKOPF.

Kuin sukkelaa!

MR. COTTON.

Mut kuljennalla
vain kulun vuoks ei kostu kukaan.
Päämäärä teill' on kaiken alla,
ja se on —?

PEER GYNT.

Keisar' olla kerta!

KAIKKI NELJÄ.

Kuin?

PEER GYNT nyökkää.

Keisari!

HERRAT.

Missä?

PEER GYNT.

Kaikkialla.

MONSIEUR BALLON.

Kuink', ystäväni —?

PEER GYNT.

Kullan voimin!
Ei lainkaan tuuma uus; se sielu
on kaikess' ollut, mitä toimin.
Jo poikana mull' uni mielu
ol' ajaa pilvell' ilmain merta.
Mull' laahus, kultahuotra hohti, —
mut kopsahdin taas maata kohti.
Vaan, ystävät, jäi määränpää. —
On kirjoitettu sana tää
tai sanottu, en muista kussa:
jos kaiken maailman sa voitat,
mut oman _itses_ vahingoitat,
vain seppel päässä halkaistussa
on voittos. Niin, — tai sinnepäin
se on; ja tott' on se.

V. EBERKOPF.

Ja tuo
Gynt itse on —?

PEER GYNT.

Mit' erikoista
mull' otsaholviss' on, mi luo
minusta minut eikä toista,
kuin Herrall' on ja pirull' ero.

TRUMPETERSTRÅLE.

Nyt vihdoin määrän tuon ma näin!

MONSIEUR KALLON.

Mik' aatteen ylhyys!

V. EBERKOPF.

Runon nero!

PEER GYNT yltyvässä mielialassa.

Gynt itse, — niin, tuo joukko se
jok' oikun, pyyteen, mieliteon,
tuo meri mieleen-juolahdusten,
tarpeiden, tahtoin, vaatimusten,
tuo kaikki, mi juur' rinnan tään
tällaisenaan saa sykkimään.
Vaan kuin on Luojan tarvis multaa,
Jumala maailman jott' ois,
niin myöskin mun on tarvis kultaa,
mi keisaruuteen vyöttää vois.

MONSIEUR BALLON.

Teill' onhan kultaa!

PEER GYNT.

Vaan ei kylliksi.
Kai pariin, kolmeen lie suupalaan,
noin Lippe-Detmoldin idylliksi.
Mut täysin keisar' olla halaan,
Gynt kautta kaikkien maan piirein,
Sir Gynt niin kantapäin kuin kiirein!

MONSIEUR BALLON mukaan tempautuen.

Omistaa naisist' ihanaisin!

V. EBERKOPF.

Johannisberger jumalaisin!

TRUMPETERSTRÅLE.

Kaikk' kalvat Ruotsin Kaarlen kantamat!

MR. COTTON

Mut ensin kauppapaikat oivat,
miss' ansaita —

PEER GYNT.

Ne on jo. Vaivan
maar maksoi poiketa nää rantamat.
Nuo lehdet laivaan tulleet toivat
sanoman tärkeän. Päin pohjaa
tän' iltana jo pursi ohjaa —

Nousee kohottaen lasinsa.

On niinkuin potkis aina aivan
sit' onni, kell' on valpas vaisto —

HERRAT.

Siis mitä —?

PEER GYNT.

Hellaassa käy taisto.

KAIKKI NELJÄ ponnahtavat pystyyn.

Kuin? Kreikkalaiset?

PEER GYNT.

Nousseet ovat.

MUUT NELJÄ.

Hurraa!

PEER GYNT.

Ja Turkill' eess' on kovat!

Tyhjentää lasinsa.

MONSIEUR BALLON.

Tie maineen auki! Ase frankin
avuksi! Alas Hellaan polkija!

V. EBERKOPF.

Ma vetoon mieliin — loitommalla!

MR. COTTON.

Ma samoin autan — hankinnalla!

TRUMPETERSTRÅLE.

Tuon kuulun parin kannussolkia,
sen minä Benderistä hankin!

MONSIEUR BALLON lankee Peer Gyntin kaulaan.

Anteeksi, ett' ol' luulo väärä
mull' äsken teistä!

V. EBERKOPF pudistaa hänen käsiään.

Konnaks aloin
jo arvella, ma tyhmä jäärä!

MR. COTTON.

Vain narriks; — se on liikaa, tuo!

TRUMPETERSTRÅLE tahtoo suudella häntä.

Ma näytteeks, setä, Yankee-saastaa
sameinta aivan —! Anteeks suo —!

V. EBERKOPF.

Kaikk' eksyimme —

PEER GYNT.

Mit' oikein haastaa
te alatte?

V. EBERKOPF.

Nyt tuossa se on,
tuo meri pyyteen, mieliteon,
Gynt itse, loistain täysin valoin —!

MONSIEUR BALLON ihailevasti.

Tuo siis on Monsieur Gynt, tuo noin!

V. EBERKOPF samoin.

Gynt kunniansa kukkuroin!

PEER GYNT.

Mut sanokaas —?

MONSIEUR BALLON.

Siis ette tietäis —?

PEER GYNT.

En totta, vaikka hirteen vietäis!

MONSIEUR BALLON.

Kuink', ettekö päin Kreikan rantaa
nyt laivoin, rahoinenne lähde?

PEER GYNT pyllähtäen huuliinsa.

Ei, kiitos! Voimaa puoltaa aion
ja rahat lainaan Turkin avuks.

MONSIEUR BALLON.

Ei kuunaan!

V. EBERKOPF.

Kovin hauska kompa!

PEER GYNT on vähän aikaa vaiti, nojautuu tuoliin ja ottaa
isoisen ilmeen.

Nyt, herrat, paras ero kai on,
ennenkuin meiltä mennyt savuks
on ystävyyden viime tähde.
On helppo tyhjä alttiiks antaa.
Kun tuskin oman varjon tilaa
maailmass' omistaa, niin onpa
kanuunanruoaksi kuin luotu.
Mut kun on suuremp' osa suotu,
ei ole panos enää pilaa.
Te menkää Kreikkaan. Saatte multa
aseet ja kyydin maihin nousta.
Min kiihdytätte taiston tulta,
sen jännittää vain saan ma jousta.
Päin, vapautt', oikeutta julistain!
Varalle Turkin hornaa tulistain!
Päin janitsaarin peistä käykää
ja sankareina seivästäykää. —
Vaan minä en.

Lyö povitaskulleen.

Ma uskon mynttiin,
ja itseeni, Sir Peter Gyntiin.

Virittää päivävarjonsa ja menee lehtoon, josta nippu verkkoja
häämöttää.

TRUMPETERSTRÅLE.

Tuo sika!

MONSIEUR BALLON.

Kunniast' ei tiedä —!

MR. COTTON.

No, sen nyt sais hän tuoda, viedä;
mut aatelkaas, se hyöty, mitä
sois siellä meille vapaa itä —

MONSIEUR BALLON.

Jo voitonseppeltäni siteli
ihana parvi kreikattaria!

TRUMPETERSTRÅLE.

Käteni ruotsalaiset piteli
jo sankarsuurta kannusparia!

V. EBERKOPF.

Näin suuren isänmaani saavan
kulttuurinkylvö-alan aavan —!

MR. COTTON.

On pahin hukka tuo reaalinen.
Goddam! Koht' itken kiukuissani!
Olympon näin jo omanani.
Jos vuori vastaa mainettaan,
sen vaskijuonet varmaan täyttää,
joit' uudelleen vois alkaa käyttää.
Tuo virta sitten, tuo Kastaalinen,
niin paljon josta jutellaan,
sen kosket, — tuhat hevosvoimaa
jo alhaisinta arvioimaa —!

TRUMPETERSTRÅLE.

Ma lähden. Ruotsin miekkaa, miestä
ei koskaan vastaa Yankee-plootut!

MR. COTTON.

Ehk' ei; mut heidän rintamassaan
katoomme kaikkeen ihmis-massaan;
ja mitäs silloin saamme kassaan?

MONSIEUR BALLON.

Kirous! Onnen huippu hohti; —
ja sitten näin sen kuoppaa kohti!

MR. COTTON heristää nyrkkiään alusta kohti.

Tuo musta arkku, — tuonne kootut
on rosvon kullat orjanhiestä —!

V. EBERKOPF.

Kuningasaate! Pois! Se veti!
Se keisaruus nyt kaatuu heti!
Hurraa!

MONSIEUR BALLON.

Mit' aiotte?

V. EBERKOPF.

Käyn johtoon!
Tuon väen ostanut ma koht' oon.
Mua seuratkaa! Ma valtaan laivan!

MR. COTTON.

Te — mitä —?

V. EBERKOPF.

Sieppauksess' aivan!

Menee laivaveneelle.

MR. COTTON.

Siis käyn ma oman tarpeen tähden
myös sieppaamaan.

Menee jäljestä.

TRUMPETERSTRÅLE.

Hyi, niinkuin varas!

MONSIEUR BALLON.

Työ konnan —! Mais — enfin! Lie paras.

Seuraa edellisiä.

TRUMPETERSTRÅLE.

Pakosta myös mä myötä lähden, —
mut protesteeraan kaikkein nähden —!

Menee jäljestä.