The Project Gutenberg eBook of Peer Gynt This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Peer Gynt Draamallinen runoelma Author: Henrik Ibsen Translator: Otto Manninen Release date: March 6, 2025 [eBook #75544] Language: Finnish Original publication: Porvoo: WSOY, 1926 Credits: Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PEER GYNT *** PEER GYNT Draamallinen runoelma Kirj. HENRIK IBSEN Suomentanut Otto Manninen Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926. HENKILÖT. ÅSE, talonpojan leski. PEER GYNT, hänen poikansa. KAKSI EUKKOA, viljasäkit selässä. ASLAK, seppä. HÄÄVIERAITA. KYÖKKIMESTARI. SOITTAJA, j.n.e. PARISKUNTA MUUTTOLAISVÄKEÄ. SOLVEIG ja PIKKU HELGA, heidän tyttärensä. HAEGSTADIN ISÄNTÄ. INGRID, hänen tyttärensä. SULHANEN ja HÄNEN VANHEMPANSA. KOLME PAIMENNEITTÄ. VIHREÄPUKUINEN NAINEN. DOVREN-UKKO. HOVIPEIKKO. USEITA MUITA SAMANLAISIA. PEIKKONEITOJA ja PEIKKOPOIKIA. PARI PEIKONÄMMÄÄ. TONTTUJA, MENNINKÄISIÄ, HALTIOITA, j.n.e. RUMANNÄKÖINEN POIKA. ÄÄNI PIMEÄSSÄ. LINNUNKIRKUNA. KARI, torpparin vaimo. Mr. COTTON Monsieur BALLON | Herrat v. EBERKOPF | matkustavia herroja. ja TRUMPETERSTRÅLE | VARAS ja SALANTAJA | ANITRA, beduiinipäällikön tytär. ARABIALAISIA, ORJATTARIA, TANSSIVIA NEITOJA, j.n.e. MEMNONIN PATSAS (laulava), GIZEHIN SFINKSI (mykkä henkilö). BEGRIFFENFELDT, professori, fil. toht., Kairon hulluinhuoneen johtaja. HU-HU, kansankielen harrastaja Malebar-rannikolta. HUSSEIN, itämainen ministeri. FELLAH, kuninkaanmuumio selässä. USEITA HULLUINHUONEEN HOIDOKKAITA VARTIOINEEN. NORJALAINEN LAIVURI ja HÄNEN MIEHISTÖNSÄ. VIERAS MATKUSTAJA. PAPPI. RUUMISSAATTO. NIMISMIES. NAPINVALAJA. LAIHA HENKILÖ. Toiminta, joka alkaa 19:nnen vuosisadan alussa ja päättyy noin 60-luvulla, tapahtuu osaksi Gudbrandin-laaksossa ja sen likituntureilla, osaksi Marokon rannikolla, osaksi Saharan erämaassa, Kairon hulluinhuoneessa, merellä, j.n.e. ENSIMMÄINEN NÄYTÖS. Lehtipuita kasvava metsärinne lähellä Åsen taloa. Virta ryöppyää rinnettä alas. Toisella puolella vanha myllyhuone. Kuuma kesäpäivä. PEER GYNT, vahvatekoinen, parikymmenvuotias poika, tulee polkua alas. ÅSE, hänen äitinsä, pieni, hento nainen, seuraa. On vihoissaan ja toruu. ÅSE. Valehtelet, Peer! PEER GYNT seisahtumatta. En tilkkaa! ÅSE. Vannoppas! PEER GYNT. Vai vannomaan! Miksi? ÅSE. Tphyi; et tohdikkaan! Juoksi vale taas kuin joki. PEER GYNT seisahtuu. Joka sana totta silkkaa! ÅSE hänen edessään. Äitis eessä häpee toki! Ensin hyppää viikot, kuut, kun on kiire heinätöillä, peurain jälkeen jäätiköillä, palaa repaleissa nutuin, pyssyt, saaliit sillä tiellä; — syytäis kaiken pääksi vielä mulle täyteen silmät, suut julkein metsästäjä-jutuin! — Missä näit sen peuras? PEER GYNT. Tuolla Gjenden luona, lännen puolla. ÅSE nauraa pilkallisesti. Niin maar! PEER GYNT. Seisoin viimaa päin; verhossa se viidan nuoren kuopi alta hangen kuoren jäkälää — ÅSE kuten ennen. Niin, sen ma luulin! PEER GYNT. Seisoin tuskin hengittäin, sorkan karskunnan ma kuulin, toisen sarven haarat näin. Ryömin hiljaa, maassa vatsoin, vuoren viertä louhikkoista, takaa kivien ma katsoin; — peuraa niin et pulskaa toista nää sa koskaan, panen veikkaa. ÅSE. Ei, en suinkaan! PEER GYNT. Pau! Sill' erää peura heitti kuperkeikkaa. Samassa kuin satulaan itseni sen selkään viskaan, tartun korvaan vasempaan, tarjoon juuri puukon terää sarvenjuuren taakse niskaan; — silloin pahasti se parkas, jaloillensa, pahus, karkas, antoi taka-iskun vahvan, kädestä löi puukon kahvan, kiinni sääret sekä lanteet kiersi vankat sarvi-vanteet; niihin niinkuin pihtiin jäin; — siinä samass' oltiin tiellä suoraan Gjenden harjaa päin! ÅSE ehdottomasti. Jeesus —! PEER GYNT. Ehk' et koskaan lie Gjenden harjall' ollut? Siellä puolen peninkulmaa tie niinkuin veitsen terää vie. Kahden puolen äkkirinne, jäätikköiset jyrkänteet, rotkot, louhut yhtä jataa; pohjall' uinuu umpi-veet mustat, raskaat, — viisi sataa syltä pystyseinää sinne! — Harjaa pitkin lähdetään noin nyt viimaa viiltämään. Enpä moisen varsan reessä ollut ennen! Ilma eessä tuli-aurinkoina läikkyi. Tummat kotkanselät väikkyi huimaavassa syvänteessä, vuoren puoli-vyötäreessä, — jäivät sinne taa kuin sauhu. Rantaan murtui, ruskui jäät; mutt' ei korvaan kanna pauhu: viiman peikot villipäät piirissä vain leijaa, laulaa, minkä siinä kuulet, näät! ÅSE huimauksissa. Herra siunaa! PEER GYNT. Ehditään juuri kohtaan jyrkimpään, silloin kimpoaa kuin kiekko, kaakottaen täyttä kaulaa, peuran eestä koirasriekko lentoon alta pensasnypyn. Peura syrjään heittyi heti, tehden hurjan ilmahypyn, kumpaisenkin kuiluun veti! Åse horjahtaa ja tapailee puunrunkoa tuekseen. Peer Gynt jatkaa edelleen. Tumma seinä takanamme, alla syvyys ammottaa! Ensin sumuun sukellamme, lokkiparven sekaan siitä: joka ilmansuuntaan niitä kirkuin alta pakoon liiti. Alas kiihtyin kulku kiiti. Sieltä jotain vaalevaa näin, kuin peuran vatsapuoli. — Oma kuvamme noin hohti, vuori järvessä kuin nuoli nousi tyyntä pintaa kohti; sama vinha vauhti sillä kuin meill', alas kiitäjillä. ÅSE henkeä haukkoen. Varjelkoon —! Peer, sano pian —! PEER GYNT. Veestä, ilmasta sill' erää peurat yhteen puski, että vaahto roiskui, ryöpyn nostain. Siinä polskutimme vettä. — Viimein maihinpääsy-sijan saimme pohjan puolta jostain; peura ui, ma pidin perää; — sitten kotiin — ÅSE. Entä peuras? PEER GYNT. Siell' on kai sen kulku vapaa. Näpsähyttää sormiaan, kiepahtaa kannoillaan ja lisää: Kiinni ottakoon, ken tapaa! ÅSE. Niskaa taittanut et siis? Murtanut et sääriluuta? Sijoillaan on selkäpiis? Kiitos sulle, Isä taivaan, antamasta armoseuras! — Housut tosin reiän sai, vaan tuskin mainita se maksaa, muistaissa kuin paljon muuta pahempaa ois moinen äkki — —! Pysähtyy äkisti, katsoo häneen suu auki ja silmät suurellaan, ei tapaa pitkään aikaan sanoja, viimein puuskahtaa puhumaan. Voi, sen juuttaan valesäkki, kuinka loruta se jaksaa! Tuo sun laskemasi juttu mulle, nyt sen muistaa voin, tyttövuosilt' on jo tuttu. Gudbrand Glesnen kävi noin, — eikä sinun —! PEER GYNT. Minun myös. Kahdesti niin sattuu kyllä. ÅSE kiukkuisesti. Niin, ja vanhan kääntelyllä syntyy uusi, uljas vale; paisuu niinkuin pulska pale lisät laihan varren yllä. _Siinä_ sun on urotyös. Suurta, julmaa juttu kaikk' on siihen kotkat kuvateltu, kaikki kummat kasaeltu, ummet, lammet laverreltu, kyöpelöity moisin kammoin, ettet enää tunne, vaikk' on seikat tutut, tietyt ammoin. PEER GYNT. Noin jos muu ken jutteleis, löisin, ettei nousis siitä! ÅSE itkien. Jos jo luoja luokseen veis, peittäis mun jo musta multa! Pyynnöt ei, ei itkut pysty — Peer, et loppuas sa kiitä! PEER GYNT. Rakas pikku äiti-kulta, älä noin nyt äkämysty; — puhut vallan totta — ÅSE. Vait! Sietää iloitella kait, ett' on poika porsas aivan! Kyllä tuntuu kepeälle: heikon leski-raukan vaivan häpeällä kostat hälle! Itkee jälleen. Isän-isäs vauraat päivät miss' on, mitkä rippeet jäivät? Vakka-kaupoin rahaa jätti vanha Rasmus, ken ne säästi? Isäs pyörimään ne päästi, — niinkuin hiekkaa maahan mätti, joka kunnass' ostotilat, kultaa välkkyi vaunut, silat —. Miss' on, mitä hukkaan huhtoi suuret talvikemut, joissa joka vieras takakäteen lasit, pullot seinään ruhtoi! PEER GYNT. Menneen talven lunta kysy! ÅSE. Äitis eessä vaiti pysy! Täss' on talo! Ikkunoissa ryysyt eessä päivän säteen! Lintan läntän tarhat, läävät, karjan pääll' ei katospuuta, kesannoksi pellot jäävät, ryöstöttä ei kulu kuuta — PEER GYNT. Aina syytä akkain toraan! Usein onni petti, jälleen oikein nouskin ylimmälleen! ÅSE. Suola siementä sen oraan! Niin, vaan mikäs moisen herran herrastella nyt ja vasta reimana kuin ennen kerran, nimeäs kun kysyi pappi, tullut Kööpenhaminasta, vannoin, ettei päätä moista moni prinssi siellä kanna, niin ett' eikös isäs anna hevoset ja reetkin heti herttaisista pakinoista! — Hoh, kas silloin herui tappi! Rovasti, katteini ja muut täällä virui, kärkkysuut, Söi ja joi, min vatsa veti. Hädäss' ystävät ne näki: "rikas Vakka-Jon" kun vaihtui reppuriksi, silloin väki, silloin melu meiltä haihtui. Pyyhkii silmiään esiliinallaan. Onhan vartta sull', on voimia, suova oisit vanhan varan, käyvä turvaks äiti-paran, toimittava talon toimia, peru-rippees pelastava. Itkee jälleen. Hyödyks onkin, hyvä luoja, mulle ollut poika ruoja! Pankko tääll' on laiskan lava, hiillosporossa sa hierrät; tytöt pitotuvist' ulos peloittaa sun sekaan-tulos, — myötään häpäiset mua, kierrät, miss' on hylkysakki huonoin — PEER GYNT käy poispäin hänestä. Jätä rauhaan! ÅSE seuraa jäljessä. Ensi mies etkö ollut kukaties Lunden metakassa tuonoin, jossa joukko juomaan tullut tappeli kuin koirat hullut? Aslak sepän käden käänsit sinä juuri poikki siellä, sormen vähintäänkin väänsit sijoiltaan, sit' älä kiellä! PEER GYNT. Ken sua syötti moisin taruin? ÅSE kiivaasti. Huudot kuului Karin mökkiin! PEER GYNT hieroo kyynärpäätään. Niin, vaan minähän se paruin. ÅSE. Sinä? PEER GYNT. Minä sain näät rökkiin. ÅSE. Mitä? PEER GYNT. Hän on vankka. ÅSE. Kuka? PEER GYNT. Aslak, kuin et arvais muka! ÅSE. Tphyi ja tphyi sua! Eto miestä! Että moinen naukkumatti, viheliäinen viinaratti, moinen rahjus saa sua piestä! Itkee taas. Häpeän jo sain jos jonkin; vaan ei vielä herjaa toista tapahtunut tämänmoista! Entäpä jos vahva onkin, Siltikö sa oisit huono! PEER GYNT. Antanen tai saanen paukut, — yhtäkaikki tulee haukut. Nauraa. Rauhoitu — ÅSE. Taas, irvikuono, valehtelit? PEER GYNT. Tämän erän! Pyyhi tilkat silmistäsi; — Nostaa vasenta nyrkkiään, katsos, — tähän pihtirautaan sepän kieppasin kuin kerän; moukarina toinen käsi — ÅSE. Senkin tappelija! Hautaan minut nuo sun retkes vie! PEER GYNT. Parempi sun palkkas lie, tuhat kertaa! Heitä suru, rakas, häijy äiti-muru; luottaa saat, viel' arvo ylin sull' on koko näillä kylin, jahka vain ma jotain teen, — jotain — oikein suurekasta! ÅSE pyhähtää huuliinsa. Sinä! PEER GYNT. Aika näyttää vasta! ÅSE. Kunpa kunnostuisit siksi, ett' ois miestä paikkuriksi oman housus halenteen! PEER GYNT kiivaasti. Kuninkaaks on, keisariksi! ÅSE. Auta, Herra, eikös lähde häitä järjen viime tähde! PEER GYNT. Toden totta, maltas aikaa! ÅSE. Malta! Taitaa makailulla prinssi Tuhkimosta tulla! PEER GYNT. Saatpa nähdä! ÅSE. Suuta säästä! Olet pähkähullu päästä. — No, sen verran siin' on taikaa, jotain sinusta ois tullut, jollei myötään juonet hullut hypittäis sua, hölökieli. Haegstadiin sua tytär mieli. Helppo sun ois ollut voittaa, jos vaan oikein tahdoit koittaa — PEER GYNT. Luuletko? ÅSE. Ei äijä enää jaksa tehdä kovaa tenää. Hän on kyllä jäykkää jäärää, vaan kaikk' Ingrid viimein määrää; minne hän käy, jalka-jaloin, peräss' ukko tulee, penää. Alkaa taas itkeä. Moinen tyttö, upporikas, — tuoja suurten kanta-taloin! Kaikk' ois, sen kuin ota, korjaa; — kantaa sulhon verkaa sorjaa saisit, — saa nyt ryysys, likas! PEER GYNT reippaasti. Tule, mennään sulhasiksi! ÅSE. Minne? PEER GYNT. Haegstadiin! ÅSE. Peer-raukka, myöhäist' on se kihlaretki! PEER GYNT. Miksi? ÅSE. Kysyt vielä, miksi! Hukkaan meni hyvä hetki — PEER GYNT. No —? ÅSE nyyhkyttäen. Kun harjaa tuntureiden ajaa haahotit kuin haukka, käy Mads Moen, kihlaa neiden! PEER GYNT. Mitä? Tuoko naisten pelätti —? ÅSE. Niin, nyt hänet Haegstad elätti! PEER GYNT. Hepo eteen! Hetken päästä täss' on rattaat — Aikoo mennä. ÅSE. Hoppus säästä! Siell' on huomenna jo häät — PEER GYNT. Pyh; viel' ehdin iltaan tähän! ÅSE. Pilkaks sinne! Häpee vähän! Niinkuin ei jo riittäis taakka! PEER GYNT. Tyynny! Hyvin käy, sen näät! Huutaa ja nauraa yht'aikaa. Heisaa! Rattaat jäädä joutaa; aikaa vie, jos laukin noutaa — Nostaa hänet ilmaan. ÅSE. Päästä! PEER GYNT. Ei, häätaloon saakka näillä käsin vien sun suoraan! Kahlaa virtaan. ÅSE. Herran tähden! Apuun pian! Peer, me hukumme — PEER GYNT. Ma saan korkeamman kuolinsijan — ÅSE. Niin maar; joudut hirttonuoraan! Raastaa häntä tukasta. Senkin elukka! PEER GYNT. Nyt hiljaa! Täss' on pohja täynnä niljaa. ÅSE. Aasi! PEER GYNT. Huuda hyvin vaan; miest' ei haittaa tyhjä ääni. Kas; jo tullaan matalaan — ÅSE. Pidä kiinni! PEER GYNT. Heisaa, hopsaa! Peeriä ja peuraa nopsaa juostaankos; — Laukkaa, sa Peer, ma peura! ÅSE. Oh, on pyöräll' aivan pääni! PEER GYNT. Kas niin; taa jäi vesi vievä; — Kahlaa maihin. Peuralle nyt suukko sievä; maksa kyyti, kiitä seura! ÅSE lyö häntä korvalle. Siin' on sulle kiitos! PEER GYNT. Ai! Peura saidan palkan sai! ÅSE. Pois! PEER GYNT. Häätaloon ensin. Mulle puhemieheksi Sull' on suuta; äijä-hupsun mieli muuta; vätys on Mads Moen, sano — ÅSE. Päästä! PEER GYNT. Lopuks sitten liittäin, ett' on Peer Gynt toista poikaa. ÅSE. Annan mainekirjan sulle moisen, ettet lisää ano, sinut eestä, takaa kiittäin; joka juuttaan juonen, metkun julki tuon ma, että roikaa — PEER GYNT. Hoo? ÅSE kiukusta potkien. Ei tule suulle lukko, kunnes koiran perääs ukko usuttaa, kuin minkin retkun! PEER GYNT. Hm; siis menen yksin. ÅSE. Mulla jalat maar on jälkeen tulla! PEER GYNT. Ethän jaksa, äiti, jalan — ÅSE. Enkö? Vihaa kiehun, palan, että vuoret murtaa voisin! Huh, nyt piitä purra soisin! Irti! PEER GYNT. Lupaatkos? ÅSE. Vai lupaan! Jälkees saavun, samaan tupaan. Kuulkoot, ken sa olet, ken! PEER GYNT. Ei, sa tässä varrot. ÅSE. En! Jälkees tulen, juones kostan! PEER GYNT. Etpä saa. ÅSE. Mill' estää voisit? PEER GYNT. Myllynkatolle sun nostan. Nostaa hänet katolle. Åse parkuu. ÅSE. Päästä pois! PEER GYNT. Niin, saankos sulta —? ÅSE. Suulles saat! PEER GYNT. Mut äiti-kulta — ÅSE heittää ruohoturpeen häntä kohti. Ota alas, niinkuin oisit! PEER GYNT. Ottaisin, vaan kuinkas tohdin? Lähempänä. Asetu nyt yhteen kohdin. Älä säärtä sätki, visko, kivist' älä temmo, kisko, tai jos tipahdat, niin huono kauppa käy — ÅSE. Sen koirankuono! PEER GYNT. Taltu jo! ÅSE. Sen ties kunp' oisit viety niinkuin vaihdokas! PEER GYNT. Äiti, hyi! ÅSE. Hyi itse! PEER GYNT. Soisit ennen siunaukses rakkaan! Suotko? ÅSE. Sinut peittoon, hakkaan, vaikk' on mittaa varrellasi PEER GYNT. Siis, voi hyvin, äiti pieni! Malta; pian käyn mä tieni. Lähtee menemään, mutta kääntyy, nostaa sormensa varoittaen ja sanoo: Muista vaan nyt, ettet telmi! Menee. ÅSE. Peer! — Hän menee, — luoja, auta! Peurankuski! Narri! Nauta! Kuule! — Tuonne vaan se kelmi keppasee —! Kiljaisten. Ma pyörryn! Apua! KAKSI EUKKOA, säkit selässä, tulee myllypolkua myöten. ENSIMMÄINEN EUKKO. Siunatkoon; ken huus? ÅSE. Ma täällä! TOINEN EUKKO. Åse. — Moisen orren päällä? ÅSE. Herra nähköön, enköpähän kohta taivaaseen jo kapua! ENSIMMÄINEN EUKKO. Onni myötä! ÅSE. Tuokaas vähän porrasta! Peer juutas — TOINEN EUKKO. Sekö teidän Peer? ÅSE. Näin, näettekö, näin hän tekee! ENSIMMÄINEN EUKKO. Sen me totta todistamme. ÅSE. Tulkaa, jotta Haegstadiin ma ehdin juosta — TOINEN EUKKO. Peerin perään —? ENSIMMÄINEN EUKKO. Siell' on tuosta kosto; sepält' ei hän karkaa. ÅSE vääntelee käsiään. Voi jo, voi mua, äiti-parkaa! Hengen viimein vievät hältä! ENSIMMÄINEN EUKKO. Mielt' ei auta pitää arkaa; mik' on säätty, sit' et vältä! TOINEN EUKKO. Saitkos sanaa järkevätä? Huutaa rinteelle päin. Eivind! Anders! Hoi! MIEHEN ÄÄNI. Mi hätä? TOINEN EUKKO. Äidilleen Peer Gynt kun keksi myllynkaton istuimeksi! * * * * * Pieni pensaita ja kanervia kasvava mäenkumpu. Kylätie kulkee taempana; aita välillä. Peer Gynt tulee polkua myöten, astuu ripeästi aitaa kohti, pysähtyy ja jää katsomaan aukenevaa näköalaa. PEER GYNT. Haegstad on tuolla. Pian päättyy tie. Nousee puoliksi aidan yli; pysähtyy arvelemaan. Siell' yksinköhän Ingrid kotona lie? Varjostaa silmiään ja tähystää. Ei, lappaa kuin sääskeä viemisten-viejää. — Hm, paras lie, että kesken nyt tie jää. Vetää jalkansa takaisin. Aina selän takana tirske ja sipinä, läpi miehen se tuikkaa kuin tulenkipinä. Peräytyy muutamia askelia aidasta ja repii hajamielisesti puunlehtiä. Kunp' ois vähän väkevää, jota jois. Tai näkymätönnä jos saattais käydä. — Tai outona. — Oikein väkevä ois nyt poikaa, — silloin ei nauru jäydä. Vilkaisee äkkiä, ikäänkuin pelästyneenä ympärilleen; sitten hän piiloutuu pensasten sekaan. Muutamia ihmisiä viemiseväineen menee ohi laskeutuen häätaloa kohti. JOKU MIES puhelun kesken. Isä joi, ja äiti on lyykin-lääkin. JOKU VAIMO. Ei kumma, jos poika joron jalille jääkin. Joukko menee menojaan. Vähää myöhemmin tulee Peer Gynt esiin; häpeän puna kasvoillaan hän tuijottaa heidän jälkeensä. PEER GYNT hiljaa. Ne minusta haastoi? Viuhtaiseikse väkinäisesti. Oh, saakoot haastaa! Sill' eivät voi toki henkeä raastaa. Heittäytyy kanervikkoon, loikoo kauan selällään, kädet pään alla ja tuijottaa ilmaan. Sepä kumma pilvi! Kuin mies hevon seljässä, — on satulat, — ohjat, — ei mitään vajaa. — Sen jäljessä luudalla akka ajaa. Naurahtaa itsekseen. Se on äiti. Hän pauhaa: Peer, älä jätä; seis, ruoja! — — Vähitellen hän sulkee silmänsä. Niin, nyt hänell' on hätä! — Peer Gynt edell' ajaa, ja monta hän johtaa. — — Kultakengät hevon joka kaviossa neljässä. Hansikat häll' itsellä, ja miekat, huotrat hohtaa, laahusvaippa varrella ja silkistä vuori. Jokahinen saatoss' on sorja ja nuori. Niin toki ratsull' ei uljasta toista, vasten ei päivää niin välky ja loista. — Alhaall' on tungosta teillä kuin tuiskaa; töllistävät ilmaan, ja päästä hatut huiskaa. Naiset ne niljaa jo tulennasta tuntien; keisari Peer Gynt kera tulee tuhatkuntien. Hopeita holvaten maahan hän mättää. Rikkaiksi kaikki kreivit hän jättää. Kiiltävät markat kuin kivensirut sataa. Peer Gynt meren päällistä ratsastavi rataa. Vastass' on Englannin prinssi meren partaalla, Englannin immet kaikk' innoll' on hartaalla. Englannin keisari ja ensimmäiset herrat kohti käyvät kumartaen päätä monet kerrat. Keisari kruunua nostaa ja lausuu — ASLAK SEPPÄ muutamille muille ohi kulkiessaan toisella puolen aitaa. Ei, kas, Peer Gynt; sika päissään siellä —! PEER GYNT ponnahtaa puoliksi ilmaan. Mitä, keisari — SEPPÄ nojaa aitaan ja virnistelee. Nouse, virut ihmisten tiellä! PEER GYNT. Se saatanan seppä! Mitäs tekee mieli? SEPPÄ toisille. Pojan päässä on vielä, mitä Lundessa nieli. PEER GYNT hypähtää pystyyn. Mene hyvällä! SEPPÄ. Kyllä. Mut kuules, mies, mistä nyt viimeks sun pitää ties? Kuus viikkoa poissa! Vuoressa vai —? PEER GYNT. Olen tehnyt kummia töitä! SEPPÄ iskien silmää toisille. Puhu! Puhu, Peer! PEER GYNT. Ei liikuta muita. SEPPÄ pienen väliajan jälkeen. Kai menet Haegstadiin, mitä? PEER GYNT. En. SEPPÄ. Ties huhu sua suosineen tytön yhteen aikaan. PEER GYNT. Sinä musta korppi —! SEPPÄ väistyy vähän. Älä tyhjistä suutu; jos jättikin Ingrid, ei toisia puutu —; Jon Gyntin poika! Mitäs! Lähde keskeen; siell' untuva-vuonasta on ikä-leskeen — PEER GYNT. Mene hornaan —! SEPPÄ. Kai joku tarttuu taikaan. — Vien terveiset morsiamelle siis! — Menevät nauraen ja supattaen. PEER GYNT katsoo hetkisen heidän jälkeensä, viskaiseikse ja kääntyy puoliksi ympäri. Oma asia, naikoon vaan, kenen naikaan, tuo Haegstadin tyttö. Minä veisaan viis! Katsoo pukineihinsa. Revennyt lahje! Rumat ryysyt mulla! — Voispa mitä uutta nyt ylleen viskaista. Polkee jalkaansa. Voispa heiltä laahtarin-kouraisulla ilkunnan keuhkoista irti kiskaista! Vilkaisee äkkiä taakseen. Mitä se? Kuka tirskui taas? — Hm, sihinä niin selvään kuului —. Ei, ei kai kukaan. — Menen kotiin. Lähtee käymään ylöskäsin, mutta pysähtyy taas tarkaten kuulonsa häätaloon päin. Jo viulu soi! Tuijottaa ja kuuntelee; käy askel askelelta takaisin; silmät loistavat; hän hieraisee kädellä pitkin säärivarsiaan. Mikä kihinä! Osaks seitsemin-kahdeksin tyttöjä ois! Ei, surma ja piru, — minä lähden mukaan! — Mut, äiti, joka katoit' ei pääse pois — — Silmät kiertyvät taas taloon päin; hän hypähtää ja nauraa. Hei, miten hallinki nurmella leiskuu! Sen Guttormin viulu on poikaa, heisaa! Kuin tunturikoski se soi ja veisaa. Ja se hempukkaparvi, mi siellä heiskuu! — Niin, surma ja piru, minä lähden mukaan! Harppaa aidan yli ja alas tietä taloon päin. * * * * * Haegstadin pihatanhua. Tuparakennus taustalla, PALJON VIERAITA. Nurmikolla käy vilkas tanssi. SOITTAJA istuu pöydällä. KYÖKKIMESTARI seisoo ovella. KEITTÄJÄNAISIA touhuten edestakaisin rakennusten väliä; VANHEMPAA VÄKEÄ istuu siellä täällä pitäen pakinaa. MUUAN VAIMO sijoittuu erääseen ryhmään, joka istuu maassa olevilla hirsillä. Morsian? Niin, vähän itkee ja huokaa; mut turha on katsoa kaikkia mieliä. KYÖKKIMESTARI toisessa ryhmässä. Hyvät vieraat, lekkeri lepää; juokaa! MUUAN MIES. Suurkiitos; mut ryypyt on liian taajat. MUUAN POIKA soittajalle, ohi kiitäessään, vieden tyttöä kädestä. Hei, Guttorm, hei, älä säästä kieliä! TYTTÖ. Vedä niin, että soi peräpellon ääret! TYTTÖJÄ piirissä tanssivan pojan ympärillä. Sepä pulska heitto! MUUAN TYTTÖ. Sen on norjat sääret! POIKA tanssien. Laki täss' on väljä ja seinät laajat! SULHANEN itkusuisena lähestyy isäänsä, joka seisoo puhellen parin muun kanssa, ja vetää häntä nutunliepeestä. Hän ei tahdo, isä; hän on korska kovin. ISÄ. Mitä tahdo? SULHANEN. Hän siellä on lukituin ovin. ISÄ. No niin, hae avain! SULHANEN. Huoneet nää ovat oudot, en osaa. ISÄ. Pässinpää! Kääntyy puhekumppaneihinsa. Sulhanen mennä nuhjuilee poispäin pihamaalle. MUUAN POIKA tullen tuparakennuksen takaa. Hei, hauskaa nyt, tytöt, saatte tovin! Peer Gynt tuli! SEPPÄ joka juuri on saapunut luo. Ken hänet kutsui? KYÖKKIMESTARI. Ei kukaan. Lähtee tuparakennukseen päin. SEPPÄ tytöille. Jos puhuu, niin älkää vastatko vainkaan! MUUAN TYTTÖ toisille. Ei; ollaan, kuin ei hänt' olis lainkaan. PEER GYNT tulee vilkkaana ja tulisena, pysähtyy parven eteen ja lyö kämmeniään yhteen. Ken piirissä reiluin tyttö, se mukaan! MUUAN TYTÖISTÄ, jota hän lähestyy. Minä en. TOINEN samoin. Minä en. KOLMAS. Min' en myös. PEER GYNT neljännelle. No, käy sinä sitten, kosk' ei parempia näy. TYTTÖ kääntyy selin. En jouda. PEER GYNT viidennelle. No, sinä! TYTTÖ mennessään. On kotia mentävä. PEER GYNT. Tän' iltana? Puhut kuin päätönnä lentävä! SEPPÄ vähää myöhemmin, puoliääneen. Peer, tuoll' ikämies hänet tanssiin vie. PEER GYNT kääntyy nopeasti muutaman vanhanpuoleisen miehen puoleen. Missä on muut tytöt? MIES. Missähän lie! Loittonee hänestä. Peer Gynt yht'äkkiä käynyt hiljaiseksi. Hän vilkuu arasti ja salavihkaa joukkoon. Kaikki katsovat häneen, mutta kukaan ei puhu mitään. Hän lähestyy toisia ryhmiä. Hänen lähetessään syntyy hiljaisuus, hänen poistuessaan kaikki nauravat ja katsovat hänen jälkeensä. PEER GYNT hiljaa. Katseet kuin neulat! Ja naurut tirskuu! Kuin sahanterä viilan alla se kirskuu! Hän hivuttautuu pitkin piha-aitaa, SOLVEIG ja PIKKU HELGA hänen taluttamanaan tulevat pihatanhualle VANHEMPIENSA keralla. MUUAN MIES toiselle Peer Gyntin läheisyydessä. Kas, muuttolaisväki. TOINEN. Nekö lännen puolta? ENSIMMÄINEN MIES. Ne samat. TOINEN. Niin oikein, Hedalista tuolta! PEER GYNT astuu tulijoita vastaan, viittaa Solveigiin ja kysyy mieheltä: Kera tyttäres tanssia saanko? MIES hiljaisesti. Kun tässä nyt ensinnä käydään tervehtimässä. Menevät sisälle. KYÖKKIMESTARI Peer Gyntille tarjoten juomaa. Kun tulit, niin juo, älä jää janon piinaan! PEER GYNT katsoo käännähtämättä poistuvien jälkeen. Kiitos, minä tanssin. Ei maita juoma. Kyökkimestari lähtee hänen luotaan. Peer Gynt katsoo huoneisiin päin suu naurussa. Miten kirkas! Miten viehkeä luojan luoma! Vain kenkiinsä katsoi ja valkoliinaan —! Kävi äitinsä liepeessä askelin aroin, — oli virsikirja huiviin kääritty varoin —! Sitä tyttöä silmätä tahdon. Aikoo mennä tupaan. MUUAN POIKA tulee sieltä useiden muiden kera. Vai heität jo tanssin? PEER GYNT. En. POIKA. Älä sinne siis puske! Tarttuu häntä olkapäähän käännyttääkseen hänet takaisin. PEER GYNT. Ohi päästä! POIKA. Vai selkääskö sepältä peität? PEER GYNT. Minä? POIKA. Muistathan, mik' oli Lundessa luske? Parvi nauraa ja lähtee menemään tanssipaikalle. SOLVEIG ovessa. Olet kai se poika, joka tanssiin tahdoit? PEER GYNT. Niin, etkös tunne muka? Katsoa mahdoit. Ottaa häntä kädestä. Tule! SOLVEIG. Vaan äiti ei luvannut kauaksi! PEER GYNT. Ei luvannut äiti! Sua luulis vauvaksi! SOLVEIG. Teet pilkkaa —! PEER GYNT. Et juur' ole vauraampi lasta. Joko ripill' olet käynyt? SOLVEIG. Keväällä vasta. PEER GYNT. Sano nimes, se auttaa pakinan-pitoa. SOLVEIG. Solveig. — Omas sano samalla lailla. PEER GYNT. Peer Gynt. SOLVEIG vetäisee kätensä pois. Hyvä Jumala! PEER GYNT. Mit' olet vailla? SOLVEIG. Pääs sukkanauha; mun täytyy se sitoa. Lähtee hänen luotaan. SULHANEN nykii äitiään. Äiti, hän ei tahdo —! ÄITI. Mitä tahdo? Häh? SULHANEN. Ei tahdo, äiti! ÄITI. Mitä? SULHANEN. Lukkoa aukasta. ISÄ hiljaa ja äkäisesti. Sinä oisit parteen pantava, äh! ÄITI. Älä toru nyt. Mies kyllä tulee raukasta. Menevät poispäin. MUUAN POIKA tullen kokonaisen parven kera tanssipaikalta. Vähän viinaa, Peer? PEER GYNT. Ei. POIKA. Tilkan verran? PEER GYNT katsoo synkästi häneen. No, onko sulla? POIKA. Voi niinkin sattua. Vetää pullon taskustaan ja juo. Ah, kuinka se raapii! — No? PEER GYNT. Annas, kerran! Juo. TOINEN. Nyt pitää sun multakin maistaa. PEER GYNT. Ei maita. SAMA. Älä hassuile; miehelt' ei vie se hattua. Juo Peer! PEER GYNT. No, jos tippasen! Tänne laita! Juo uudestaan. MUUAN TYTTÖ puoliääneen. Tule, lähtään pois! PEER GYNT. Mua pelkäätkö, tipu? KOLMAS POIKA. Kukas ei sua pelkää! NELJÄS. Jo Lundessa sai kykys kyllä nähdä. PEER GYNT. Näet enemmän kai, jos näytän; ei, veikkonen, viimeiset ripu! ENSIMMÄINEN POIKA kuiskaten. Nyt alkaa se! USEAT: käyden piiriin hänen ympärilleen. Sano, mitä osaat näyttää! PEER GYNT. Sanon huomenna —! TOISIA. Ei, heti nyt! Sano! Haasta! MUUAN TYTTÖ. Vähän loihdi, Peer! PEER GYNT. Pirun nostanko maasta? MUUAN MIES. Sen tempun tiesi jo muorin-muori. PEER GYNT. Se on vale! Minä teen, mit' ei muut voi täyttää. Panin pähkinän sisään sen kerrankin. — Kuori oli ontelo, näättekös! USEAT nauraen. Selvä paikka! PEER GYNT. Se itki ja vannoi ja lupasi vaikka jos mitä — JOKU JOUKOSTA. Vaan mennä piti! PEER GYNT. Totta kai. Minä tukkesin tikulla reiän. Ai, miten siellä se pörisi! MUUAN TYTTÖ. Aatteles vainen! PEER GYNT. Se pani ihan juuri kuin ampiainen. TYTTÖ. Sull' onko se vieläkin kuoressa vai —? PEER GYNT. Ei, pois piru lähti jo tippuran-tiehen. Sen syy, että sepästä sain vihamiehen. MUUAN POIKA. Miten niin? PEER GYNT. Minä käyn sepän luokse pajalle, sanon: lyö tämä pähkinänkuori hajalle! Hän lupasi! Alasimelle sen työnti; mut Aslak nyt on niin kovakouraista miestä; ja moukarilla aina hänen pitää piestä — ÄÄNI JOUKOSTA. Pirun hengeti löikö? PEER GYNT. Kuin mies hän nuijasi. Piru puistihe, kuin tulikekäle tuijasi sen tiensä, ett' aukeni katto ja seinä! USEAT. Ja seppä —? PEER GYNT. Oli siinä kädet kärventyneinä. Se meidän sopumme särki, se lyönti. Yleistä naurua. MUUTAMAT. Hyvä kasku! TOISET. Hänen parhaansa pian! PEER GYNT. Vai luullaan mun sepittävän? MUUAN MIES. Ei, siit' olet vapaa; isovaari tuon kertoi jo omalla suullaan. PEER GYNT. Vale! _Mulle_ se sattui! MIES. Sullehan tapaa ne sattua kaikki. PEER GYNT viuhtaiseikse. Minä ajaa voin läpi ilman. Hei, hevot moiset on mulla! Minä teen, mit' ei perässä tee joka piltti. Uusi naurunhohotus. JOKU JOUKOSTA. Ajas, Peer, vähän ilmassa! USEAT. Niin, ole kiltti — PEER GYNT. Kuin myrsky ma yllenne lupaan tulla! Kun on koko pitäjä polvistelulla mun eessäni, tokkohan kärtätte noin? MUUAN IÄKÄS MIES. Hän on hullu. MUUAN TOINEN. Sitä eläintä! KOLMAS. Sitä suupalttia! NELJÄS. Valesäkkiä! PEER GYNT uhitellen. Saattehan nähdä. Vain malttia! MUUAN MIES puolijuovuksissa. Niin, maltahan, saat pölytyksen turkkiis! USEAT. Selän peitotun! Sinelmät silmänurkkiis! Parvi hajautuu, vanhemmat vihaisina, nuoremmat ilvehtien ja nauraen. SULHANEN aivan hänen vieressään. Peer, osaatko todella ilmassa ajaa? PEER GYNT lyhyesti. Mitä tahansa; enk' ole apua vajaa. SULHANEN. Sull' onko myös näkymättömän-kaavut? PEER GYNT. Kai hattua tarkoitat? Vaikka kaksi! Kääntyy pois hänestä. Solveig käy pihan poikki taluttaen Helgaa kädestä. PEER GYNT heitä vastaan; hänen muotonsa kirkastuu. Solveig. Oh, hyvä että saavut! Tarttuu häntä käsiranteeseen. Sinut pyöritän nyt punapuolukaksi! SOLVEIG. Päästä! PEER GYNT. Miks? SOLVEIG. Olet niin hurjalla päällä. PEER GYNT. Hurja on peurakin huhtikuun-säällä. Tule, tyttö; nyt epistelyt ei auta. SOLVEIG vetäisee kätensä pois. En tohdi. PEER GYNT. Miks? SOLVEIG. Ei, olet juonut täällä. Menee poispäin Helgan kanssa. PEER GYNT. Joka ainoan kyljessä kunpa ois koko mittansa viiltävä veitsirauta! SULHANEN nyhjäisee häntä kyynärpäällään. Mua morsion luo etkö auttaa vois? PEER GYNT hajamielisesti. Morsion? Minnekkä? SULHANEN. Aittaan. PEER GYNT. No —? SULHANEN. Oh, sinä, Peer Gynt, sinä pääset, koita! PEER GYNT. Ei, ano vaan muualta auttajoita! Ajatus välähtää hänen mieleensä; hän sanoo hiljaa ja terävästi. Ingrid aitassa! Lähestyy Solveigia. Suostutko jo? SOLVEIG tahtoo mennä; hän asettuu eteen. Mua häpeet, kun häiss' olen ryysyt yllä. SOLVEIG nopeasti. Et ole; se ei ole totta! PEER GYNT. On kyllä! Ja päässä on myös vähän mulla; ma join uhanpäiten, kun mua loukkasit noin. Tule! SOLVEIG. Nyt en tohdi, jos mielikin ois. PEER GYNT. Ketä pelkäät? SOLVEIG. Enimmin isää. PEER GYNT. Isää? No niin; hän on kai joku kallella-päinen? Sitä hiljaista laumaa? Mitä? — Sano pois! SOLVEIG. Mitä sanoisin? PEER GYNT. Onko hän körttiläinen? Sinä myös, ja sun äitis kai lukua lisää? No, vastaahan! SOLVEIG. Laske minut rauhaan! PEER GYNT hiljaa, mutta terävästi ja säikyttävästi. En! Minä osaan muuttua peikon haamuun! Liki vuodettas liikun ma sydänyöstä aamuun. Jos sähistä ja pähistä alkaa ken, se ei ole kissa, se, ei, — älä luule, — vaan minä! Veres kuppiin ma lasken, kuule, ja sisko-pienes minä suuhuni syön; näes, sutena kummittelen minä yön; — minä puren sua lantioihin ja selkään — — Muuttaa äkkiä sävyä ja rukoilee ikäänkuin hädässä. Tule tanssiin, Solveig! SOLVEIG katsoo synkästi häneen. Nyt sua pelkään! Menee tupaan. SULHANEN tulla nuhjuilee taas. Saat härän, jos autat! PEER GYNT. Tule! Menevät tuparakennuksen taa. Samassa tulee suuri parvi tanssipaikalta useimmat juovuksissa. Melua ja elämöimistä. Solveig ja Helga vanhempineen sekä joukko vanhaa väkeä tulee tuvan ovelle. KYÖKKIMESTARI sepälle, joka on etumaisena parvessa. Pidä sopu! SEPPÄ riisuu nuttunsa. Ei, käräjät loppuun ma käydä käkeen. Peer Gynt tai minä nyt mäsäksi mäkeen! MUUTAMAT. Niin, otelkoot! TOISET. Ei, on kyllin suukopu! SEPPÄ. Nuju nyrkin! Tora on turhanläntä! SOLVEIGIN ISÄ. Mies, malta! HELGA. Äiti, ne lyökö häntä? MUUAN POIKA. On paras vain tehdä sen valheista pilaa! TOINEN. Pois potkia joukosta. KOLMAS. Silmille sylkeä! NELJÄS sepälle. No, keskenkö heität? SEPPÄ viskaisee nutun kädestään. Teen lihaksi kaakin! MUUTTOLAISVAIMO Solveigille. Näes nyt sen huudetun hulttion tilaa! ÅSE tulee keppi kädessä. Tääll' onko mun poikani? Kyllä nyt saakin hän saunan! Ai, miten löylytän kylkeä! SEPPÄ käärii paidanhihansa ylös. Vähät piittaa se pinta, jos keppiä tutistaa. MUUTAMAT. Vaan seppä kun pudistaa! TOISET. Rutistaa! SEPPÄ sylkäisee kouriinsa ja nyökkää Äselle. Nutistaa! ÅSE. Minun Peerini! Uskaltakaapas, te lampaat; — Åsella ja mulla on kynnet ja hampaat! Mihin joutui hän? Huutaa pihalle päin. Peer! SULHANEN tulee juosten. Oh, horna ja pirut! Isä, äiti, tulkaa —! ISÄ. Mik' on? Mitä kirut? SULHANEN. Peer Gynt — kukas luuli —! ÅSE kiljaisee. On tapettu, kurja? SULHANEN. Ei, Peer Gynt —! Kas tuolla, se hurja —! IHMISJOUKKO. Kera morsion! ÅSE antaa keppinsä vaipua. Elukka! SEPPÄ kuin pilvistä pudonneena. Jyrkänne paras! Jumaliste, jost' ei menis vuohi mikään —! SULHANEN itkien. Se vie sitä, äiti, kuin porsasta ikään! ÅSE heristellen hänelle käsiään. Kun vierisit sieltä —! Huutaa hädissään. Pidä valppaasti varas! HAEGSTADIN ISÄNTÄ tulee paljaspäin ja vihasta vaaleana. Minä tahdon sen rosvon pois päiviltä panna! ÅSE. Ei, rankaise luoja, sit' en anna, en anna! TOINEN NÄYTÖS. Ahdas tunturipolku korkealla. Varhainen aamu. PEER GYNT astuu polkua kiireesti ja äkäisesti. INGRID puolittain morsiuspuvussa, koettaa pidättää häntä. PEER GYNT. Mene! INGRID itkien. Tämän jälkeen! Kunne? PEER GYNT. Kunne vaan. Ties itse tunne. INGRID vääntelee käsiään. Mikä petos! PEER GYNT. Riidat heitä. Toinen ei käy toisen teitä. INGRID. Rikos yhteen sitoo meitä! PEER GYNT. Hiiteen muistot muistuvaiset! Hiiteen kaikki tyynni naiset, — — paitsi yhtä —! INGRID. Ken se ois? PEER GYNT. Sinä et. INGRID. Ken, sano pois! PEER GYNT. Isäs etsi, hän sua kysyy! Suori tiehes! INGRID. Rakas kulta —! PEER GYNT. Vait! INGRID. Ei toki totta sulta lie tuo sana! PEER GYNT. On ja pysyy. INGRID. Houkuttaa — ja sitten hylkää! PEER GYNT. Hyvät mitkä vartois ylkää? INGRID. Haegstad, ja muu, mi seuraa sitä. PEER GYNT. Huivissa virsikirja, mitä? Kultaletti niskalt' alas? Esiliinaan katseletko? Äidin liepeess' asteletko? Vastaa! INGRID. Ei, mut —? PEER GYNT. Rippivalas teitkö keväällä? INGRID. Peer, malta! PEER GYNT. Kainon silmänluonnin loitko? Kun ma pyydän, kieltää voitko? INGRID. Mennyt hält' on järjen valta —! PEER GYNT. Sunnuntain sa myötäs toitko? Vastaa! INGRID. Ei, mut —? PEER GYNT. Muu on vähän! Aikoo mennä. INGRID astuu eteen. Se on turmantyö, jos tähän minut hylkäät! PEER GYNT. Olla saa. INGRID. Perit kultaa, kunniaa, jos mun nait. PEER GYNT. Ei varaa mulla. INGRID purskahtaa itkuun. Ken se pyys —? PEER GYNT. Ken tahtoi tulla? INGRID. Olin onneton! PEER GYNT. Ma huima. INGRID uhaten. Vaan sua vartoo tili tuima. PEER GYNT. Tuiminkin lie pääsy lievä. INGRID. Tuoko päätökses? PEER GYNT. Kuin muuri. INGRID. Nähdään, ken on voiton vievä! Menee polkua alas. PEER GYNT on vaiti hetkisen; huudahtaa äkisti: Hiiteen muistot muistuvaiset! Hiiteen kaikki tyynni naiset! INGRID kääntää päänsä ja huutaa ivallisesti alhaalta: Paitsi yhtä! PEER GYNT. Yhtä juuri. Menevät kumpikin taholleen. * * * * * Tunturilammen partaalla; maa vetistä ja suoperäistä. Rajuilma nousemassa. ÅSE epätoivoisena huutelee ja tähystelee joka taholle. SOLVEIG jaksaa vaivoin pysyä hänen rinnallaan, MUUTTOLAISVÄKI ja HELGA vähän matkaa jäljempänä. ÅSE huitoo käsillään ja repii hiuksiaan. Vihan valloin kaikki mua vastaan ovat! Taivas ja vesi ja tunturit kovat! Taivas hälle harhaksi sumua syytää! Viekas vesi häntä päiviltä pyytää! Tunturit vyöryillä tuhota käkee. Ja ihmiset! Tappaa saa kuka näkee! Jumal' estä, ei saa! Hänett' en tule aikaan! Voi se hylky; että paha hänet paulaansa saikaan! Kääntyy Solveigiin. Niin, kukas hänet todella uskoi tuoksi? — Jolta aina vain vale ja juttu juoksi; — jok' ei osannut muuta kuin suuta piestä, tositoimeen joss' ollut ei mieltä, ei miestä; — hän —! Vois nauraa ja itkeä tuota. Oh, hädäss' ei luovuttu toistemme luota. Niin, näetkös, mull' oli mies, joka joi, kylät ympäri hulluna hoilakoi; vei puille paljaille meidät se jano. Jäin kotiin ma Peer-pahan kanssa sill'aikaa, koin unhoittaa, ei ollut muuta taikaa; minust' ollut niin pahaa on vastaankin pano. Kova katsoa silmiin on kohtalo aina, ja pois kukin huolensa puistella halaa, paha aatos ettei yhä mieltä paina. Ken viinaa, ken valheita lohduksi valaa; ja meillä, kas, meill' oli satuja, seikkoja, oli prinssejä niissä ja petoja, peikkoja. Myös neidonryöstöjä. Vaan kukas luuli noin jäävän tuon juuttaan lorun, jota kuuli? Jälleen pelästyneenä. — Huu! Näkin huuto vai muun veden väen! Peer! Peer! — Tuolt' ylhäältä ehkä näen —! Juoksee pienelle töyräälle ja katsoo yli lammen. Muuttolaisväki ehtii luo. Ei jälkeäkään! MIES hiljaisesti. Pahin hällä nyt olo! ÅSE itkien. Peer! Emon kadonnut karitsa-polo! MIES nyökkää lempeästi. Niin, oikein. Kadonnut. ÅSE. Älä puhu moista! Hän on niin pulska. Ei vertaa toista. MIES. Tämän maailman orja olet! ÅSE. Maailman orja! Niin kyllä, niin kyllä; mut poika on sorja! MIES yhä hiljaa ja lempein silmin. Sydän paatunut, sielunsa syöstään vaivaan. ÅSE ahdistuksessa. Ei, ei! Niin kova ei lie isä taivaan! MIES. Hänen luuletko voivan töitään katua? ÅSE innokkaasti. Ei, mut ajaa peuralla ilmojen latua. VAIMO. Mitä hourittekaan? MIES. Mitä sanotte, muori? ÅSE. Ei työtä niin suurta, jot' ei hän suori. Jos elää, niin saattepa nähdä ja kuulla. MIES. Paras teille nähdä hänet teilauspuulla. ÅSE parahtaa. Herra Jeesus! MIES. Kun pyövelin käsissä nääntyy, kenties hän katuu ja armoon kääntyy. ÅSE tyrmistyneenä. Oh, puhutte jo minut tajulta pois! Avuks eksyvän! MIES. Sielun! ÅSE. Ja ruumiin nuoren! Ylös vedämme, suohon jos juuttunut ois; ja soitamme jälkeen, jos viemä on vuoren. MIES. Hm! — Karjotie — ÅSE. Hyvin palkitse, luoja, hyvät auttaja:! MIES. Teemme vain kristityn työtä. ÅSE. Hyih; pakanajoukkoa siis joka ruoja nuo muut! Ei ketään, ken läksi myötä — MIES. Hänet tunsivat liioin. ÅSE. Hyvä liiaksi heille! Vääntelee käsiään. Voi sentään, — jos sortui jo surman teille! MIES. Kas, miehenjälkiä. ÅSE. Täältä me haetaan. MIES. Me paimenmajalta joukko taas jaetaan. Menee vaimoineen edeltä. SOLVEIG Äselle. Kertokaa vielä vähän. ÅSE kuivaa silmiään. Peeristä vai —-? SOLVEIG. Niin; — kaikki! ÅSE hymyilee ja nostaa keimeästi niskojaan. Silloinpa väsyisit kai! SOLVEIG. Ennen te väsytte kertoessa, kuin minä kuunnellessa. * * * * * Matalia puuttomia kumpareita aavatunturien alla; kauempana kajastaa huippuja. Myöhään iltapäivällä; varjot lankeavat pitkinä. PEER GYNT tulee täyttä juoksua ja pysähtyy mäkirintaan. Koko pitäjä kinterill' yhdessä parvessa! Ken pyssyllä pyytää, ken korentopuullaan. Ylin ääni on Haegstadin äijän sarvessa. — Peer Gyntin kulku nyt kauas kuullaan. Se on toista kuin seppää selkään roimia! Se on elämää! Kourat saa kontion voimia. Viuhtaisee kättään ja hypähtää ilmaan. Murra, mullista, kosken kovin juoksu käännä! Lyö! Juuriltaan väkihonka väännä! Se on elämää! Se karkaisee, se nostaa maasta! Pois hornaan kaikki vetelä vale ja saasta! KOLME PAIMENNEITTÄ juoksee yli kumpareiden, huudellen ja laulaen. Valfjeldin Trond! Bård! Kåre! Hoi peikot! Teist' ensi yöks saammeko vierusveikot? PEER GYNT. Ketä huudatte? NEIDOT. Peikkoja! Peikkoja luo! ENSIMMÄINEN NEITO. Tuo viihdytys, Trond! TOINEN NEITO. Bård, kiihdytys tuo! KOLMAS NEITO. Maja täällä täynnä on tyhjiä tiloja. ENSIMMÄINEN NEITO. Kiihdytys viihtää! TOINEN NEITO. Ja viihdytys kiihtää! KOLMAS NEITO. Kun ei poikia, pidän kera peikkojen iloja! PEER GYNT. No, missäs on pojat? KAIKKI KOLME nauruun remahtaen. Ne poikessa hiihtää! ENSIMMÄINEN NEITO. Olin omalleni kerran ma armas ja ainut. Ikäpuolen lesken min lie nyt nainut. TOINEN NEITO. Mun mustalaislutkan löys pohjan puolla. Nyt saavat kulkurin kuppia nuolla. KOLMAS NEITO. Mun kakara-pahamme suohon salas. Pää seipäästä irvistelee nyt alas. KAIKKI KOLME. Valfjeldin Trond! Bård! Kåre! Hoi peikot! Teist' ensi yöks saammeko vierusveikot? PEER GYNT on yhdellä hyppäyksellä heidän keskellään. Täss' on kolmipää peikko, ja kolmen tytön kosija! NEIDOT. Sinä! Ettäkö? PEER GYNT. Näätte pian, puhunko tosia! ENSIMMÄINEN NEITO. Tule majaan! TOINEN NEITO. Saat simaa! PEER GYNT. Sen vuotaa suokaa! KOLMAS NEITO. Tytöt tän' yönä ei tilan tyhjyyttä huokaa! TOINEN NEITO suutelee häntä. Hän säentä säihkyy kuin kiehuva rauta. KOLMAS NEITO samoin. Kuin lapsensilmiä mustin mutahauta. PEER GYNT tanssii joukossa. Aatos rivo ja mielessä halla. Silmässä nauru, mut itku alla! NEIDOT näyttävät pitkää nenää vuorenhuipuille, huutavat ja laulavat. Valfjeldin Trond! Bård! Kåre! Hoi peikot! Ähäh, vai teistäkö vierusveikot! Tanssivat kumpareiden yli, Peer Gynt keskellään. * * * * * Ronde-vuorten keskellä. Auringonlasku. Hohtavia lumihuippuja ylt'ympäri. PEER GYNT tulee pyöräpäisenä ja villiytyneenä. Linnoja yks yli toisen! Portti niin paistava, hei! Seis! Etkö seiso! Hohoi, sen kauas, kauas jo vei! Siipensä viirikukko lentohon levittää; — ei, ummess' on vuoren lukko, sinirotkot vain jäljelle jää. — Mitä kasvaa ne — näänkö väärin? — mitä juuria, runkoja nään? Ne on jättejä haikaransäärin! Kas niin, nekin menneitään. On kuin vesikaaret pääni läpi läikkyis ja kipunois. Mikä kaukainen kellojen ääni? On kulmat kuin lyijyä ois. Kuin puristus polttavan renkaan yli otsan ja ohimon —! Kun muistaisin rahtusenkaan, kuka pahus sen pannut on! Retkahtaa maahan. Ajo Gjendellä, harjaa huimaa. Satu vaivaisten sepittäjäin! Ylös tunturin seinää tuimaa kera morsion, — juovuspäin; oli kimpussa haukka ja sääksi, uhat peikkoin ja haltiain, tytöt hallitut kaiken pääksi; — satu, vietävän valhe vain! Tuijottaa kauan ylöspäin. Pois villihanhet jo matkaa. Pari kotkaa ilmoja ui. Kurasohjua kaalo ja vatkaa — se mun tiekseni siunautui! Ponnahtaa ylös. Pois! Sinne pois! Povin paljain rajutuulehen raikkaimpaan! Ylös! Kuulasten kastemaljain siniläikkyyn sukeltamaan! Yli kiidätän paimenmajain, pesen sieluni siinnyksiin; pois, taa meren suolaisen rajain, yli Englannin prinssin; niin, mua vain, tytöt, töllistelkää; minuss' on, mihin tieni tuo; ei maksa se, vartoko elkää —! No, ehkäpä kiepsahdan luo. — Mitä nyt? Paha veikö minne jo kotkat? En niitä nää! — Kas, seiniä kasvaa rinne, ylös nurkkia ylentää; talo paistavin päätykaarin; — sen portti on selällään! Ha, haa, se on ukkovaarin uus kartano, nyt jo nään. Pois rääsyt on akkunoistaan, pois ränstynyt aita tuo. Joka ruutu liekkinä loistaa; pääsalissa juhlaa ne juo. Lasin laitaan rovasti hakkaa puhevuoroa helistää; ja katteini pullonsa nakkaa, sirut peiliseinästä jää. — Ann' särkyä; toista itää! Vait, eukko; ei haittaa, ei! Rikas Jon Gynt pitoja pitää; eläköön suku Gyntin, hei! Miten huutaa ne, hoilaa ja roikaa, kuin valkea irti ois! Oo, katteini kutsuu poikaa, mun maljani rovasti jois. Peer Gynt, tule; raikuva kuoro lain lausuu ja tuomion: olet suuresta tullut, ja vuoro sun suureksi tulla on! Juoksee eteenpäin, mutta lentää nenälleen vuorenlohkaretta vastaan ja jää siihen virumaan. * * * * * Metsärinne; suuria humisevia lehtipuita. Tähdet tuikkivat lehvikon läpi; linnunlaulua kuuluu puiden latvoista. VIHREÄPUKUINEN NAINEN käyskentelee metsässä. PEER GYNT seuraa häntä kaikenmoisin rakastunein elein. VIHREÄPUKUINEN pysähtyy ja kääntyy. Ihan totta? PEER GYNT vetäisee sormellaan yli kurkkunsa. Niin totta kuin Peer olen minä; — niin totta kuin ihana nainen sinä! Suostutko? Silloin et pahnaan putoa; sun ei tarvitse kehrätä silloin, ei kutoa. Ruokaa saat revetäksesi syödä. Sua tukast' ei kiskota — VIHREÄPUKUINEN. Eikä lyödä? PEER GYNT. Ei, eihän se kuninkaanpojille sovi. VIHREÄPUKUINEN. Mitä, kuninkaaksiko mainitset isäs sä? PEER GYNT. Niin. VIHREÄPUKUINEN. Dovrenkuningas on minun niinikään. PEER GYNT. Äläs, niinkö? No, paremmin ei satu mikään. VIHREÄPUKUINEN. Mun taattoni hovi on Ronden sisässä. PEER GYNT. Siis suurempi, nään mä, on äitini hovi. VIHREÄPUKUINEN. Tunnetkos isäni? Kuningas Brosen? PEER GYNT. Tunnetkos äitini? Kuningatar Åsen? VIHREÄPUKUINEN. Tunturit halkee, kun lyö isä jalkaa. PEER GYNT. Ne hajoo, kun äiti vain torua alkaa. VIHREÄPUKUINEN. Isä potkaista kupuun voi korkeimman holvin. PEER GYNT. Äiti kovinta virtaa käy kuivilla polvin. VIHREÄPUKUINEN. Nuo ryysytkö vain sun on vaatevaras? PEER GYNT. Oh, jospa täss' ois pyhäpukuni paras! VIHREÄPUKUINEN. Minä kullat ja silkit pidän pitkin viikkoa. PEER GYNT. Se näölt' on pikemmin olkista piikkoa. VIHREÄPUKUINEN. Yks seikka muista ja siihen totu; tavan pitää sellaisen Ronden rotu: näes, kaksinaista on kaikki meillä. Kun saavut taattoni kartanoon, niin luulemaan olet likiteillä, ett' ilkeimpään tulit louhikkoon. PEER GYNT. Niin, eikös ole meill' ihan ilmettyä samaa? Kaikki kulta on silmissäs ruhkaa ja kamaa; ja hyvä, ettei joka välkkyvä ruutu vain vanhoiksi sukkarievuiksi muutu. VIHREÄPUKUINEN. Musta on valkoista, avua vika. PEER GYNT. Suuri on pientä, ja puhdasta lika. VIHREÄPUKUINEN lankee hänen kaulaansa. Niin, Peer, me sovimme yhteen jos kuka! PEER GYNT. Kuin sääri ja lahe; kuin hapset ja suka. VIHREÄPUKUINEN huutaa metsään. Häähepo! Häähepo, tule, sua käsken! Jättiläiskokoinen porsas tulee juosten, köydenpätkä riimuna ja vanha säkki satulana. Peer Gynt hyppää satulaan ja ottaa vihreäpukuisen eteensä. PEER GYNT. Nyt päästämme, niin että Rondenportti paukkaa! Hei, ratsuni reima, pane parasta laukkaa! VIHREÄPUKUINEN maikaillen. Ah, niin olin nurja ja nuutea äsken. — Sen verran sitä tiedät, mikä kohdaksi käkee! PEER GYNT ruoskii porsaan nelistämään. Hei, ratsun-valjaista vallat näkee! * * * * * Dovren-ukon valtasali. Suuri kokous HOVIPEIKKOJA. TONTTUJA ja MENNINKÄISIÄ. DOVREN-UKKO kunnia-istuimella kruunupäisenä, valtikka kädessä. HÄNEN LAPSENSA ja LÄHIMMÄT SUKULAISENSA molemmin puolin, PEER GYNT seisoo hänen edessään. Suuri liike ja kohu salissa. HOVIPEIKOT. Teuraaksi! Dovren-ukon sorjinta kukkaa kristityn poika on tahtonut taittaa! PEIKONPOIKA. Minä sormet viillän! TOINEN PEIKONPOIKA. Minä raastan tukkaa! PEIKKONEITO. Huh, hih, minä rosvolta reittä haukkaan! PEIKONÄMMÄ kauha kädessä. Mehuliemenkö saan minä hänestä laittaa? TOINEN PEIKONÄMMÄ teurastusveitsi kädessä. Varras- vai patapaistin maukkaan? DOVREN-UKKO. Jäävettä vereen! Viittaa uskotuitaan lähemmäksi. Miks ylpeillä suotta! Alas arvomme mennyt on monta vuotta; ei enää tiedä, mi kaatuu, mi kestää, eik' ihmisapua pois pidä estää. Sitäpaitsi on poika lähes vammoista vapaa, lujatekoinen myös, jos en väärin nää. Tosin hällä on vain yks ainoa pää; mut lapseni laita on samalla tapaa. Pois muodista kolmipää-peikot jo jää; hyvin harvassa on edes kaksipäitä, ja päät ovat nekin vain niitä ja näitä. Peer Gyntille. Vai tytär mun siis tulis sulle työntää? PEER GYNT. Niin ja valtakunta myös kera myöntää. DOVREN-UKKO. Minun eläessäni saat sa puolen, ja toisen sitten, kun pois ma kuolen. PEER GYNT. Minä tyydyn siihen. DOVREN-UKKO. Ei, viel' älä kajoo! — Vähän takeita saat sinä tarjota myös. Riko yksikin, niin koko sopimus hajoo, ja hengen maksaa sulle se työs. Ensiksi vanno, että koskaan et piittaa siitä, mik' on eempänä Ronden rajaviittaa; karta päivää ja tointa, joka pälveä valoista. PEER GYNT. Jos kuninkaaksi pääsen, se helpoin on valoista. DOVREN-UKKO. Sitälikin, — nyt panen älys koettelulle — Suoristaikse istuimellaan. VANHIN HOVIPEIKKO Peer Gyntille. Älä vaan nyt viisaudenhammasta murra! Kov' on Dovren-ukon arvoituspähkinä purra! DOVREN-UKKO. Mik' on peikon ja miehen ero, sano mulle! PEER GYNT. Minust' eroa mitään ei siinä näy. Isot panee paistiksi, pienet raapii raamuja; — niin meilläkin, missä vaan laatuun käy. DOVREN-UKKO. Tosin kyllä ne moness' on yhtä maata. Mut illat on iltoja, aamut aamuja, niin että kieltää ei eroa saata. — Nyt kuule, kuink' on se: miss' ihmisen lies tuoll' ulkona alla on kuultavan kuvun, sana käy; "Ole kaikess' oma itses, mies!" Vaan täällä suojissa peikkojen suvun se on: "Ole itse oma kaikkes, peikko!" HOVIPEIKKO Peer Gyntille. Syvä näkyykö mieli? PEER GYNT. Hyvin hämärän takaa. DOVREN-UKKO. "_Oma kaikkes_", sana vahva, mi säilänä jakaa, se kirjoita kilpees. PEER GYNT raapii korvallistaan. Ei, mutta mintähden — DOVREN-UKKO. Sun täytyy, tai herraksi tääll' olet heikko! PEER GYNT. No, menköön; ei vähä, minusta nähden — DOVREN-UKKO. Sitälikin sinun tulee vilpittä suosia koti-olomme koreilutonta kuosia. Hän viittaa: kaksi peikkoa, joilla on sianpäät, valkoiset yömyssyt j.n.e., tuo ruokaa ja juomaa. Lehmält' on leipä, sima sonnilta saatu; älä kysy, hapan onko vai makea laatu; pääasia vain, ota onkees ja huomaa, se on kotipanoista juomaa. PEER GYNT työntää tarjokkeet luotaan. Piru vie, minä suutani moiseen moskaan —! Kotijuomiinne täällä en totu ma koskaan. DOVREN-UKKO. Siman kera on kultainen malja, ja kellä on kultamalja, sille on tyttäreni hellä. PEER GYNT miettien. On kirjoitettu: sodi luontoas vastaan; — ja se hapant' on kai aluss' ainoastaan. Oli menneeksi! Mukautuu. DOVREN-UKKO. Järkevä päätös tuo. Mitä? Syljet! PEER GYNT. Kai tottumus voimaa suo. DOVREN-UKKO. Sitälikin jätä kristityn-pukus ja kuores sa; näet, Dovremme kehuksi, tehtyä vuoressa meillä on kaikki, et laaksosta nää sä kuin silkkinauhuksen hännänpäässä. PEER GYNT vihaisesti. Ei miill' ole häntää! DOVREN-UKKO. No saat, muun myötä. Hovipeikolle. Mun sunnuntaihäntäni sulholle vyötä. PEER GYNT. Pysy irti! En narriksi teille mä heity! DOVREN-UKKO. Älä tytärtäni tuumi, jos ei peräs peity. PEER GYNT. Tehdä ihminen elukaksi! DOVREN-UKKO. Isket harhaan; sinut teen vain sulhoksi soveliaaksi. Tulenkeltaisen nauhuksen saat sinä taaksi, saat kantaa kunniamerkkimme parhaan. PEER GYNT harkitsevasti. -Sana sanoo: on ihminen akana lentävä. Ja hiukan tavan mukaan on myötä mentävä. Sido pois! DOVREN-UKKO. Vesa taipuisa olla taidat. HOVIPEIKKO. Kas nyt, kuin se sievästi heiluu ja häilyy! PEER GYNT äkäisesti. Hoo, vieläkö vedätte ahtaammat aidat? Pois pitääkö kristityn-uskokin panna? DOVREN-UKKO. Ei, ei, meilt' uskosi rauhassa säilyy, se on vapaata, siit' emme halua verottaa; näes, kuorelta, kuosilta peikon erottaa. Vain tapamme taida ja kaapumme kanna, saat uskona pitää, mi meist' on pelkoa. PEER GYNT. Monin ehtoines enemmän säällistä selkoa sull' on, kuin alussa toivoa tohdin. DOVREN-UKKO. Me paremmat oomme, kuin meist' on huhu; me, peikot, teist' eroomme siinäkin kohdin. — Vaan vakavan puolen jo päättää saamme; nyt silmää ja korvaa huvittakaamme. Soittoneito! Dovrenharpull' ilahuta iltaa! Kisaneito! Sipsuta Dovrensalin siltaa! Soittoa ja kisaa. HOVIPEIKKO. Mitäs pidät? PEER GYNT. Hm, pidänkö —! DOVREN-UKKO. Pelvotta puhu! Mitä näet? PEER GYNT. Ruman rumimmaisen se voittaa. Kellokas sorkalla suolikieltä soittaa. Sukat jalassa kepottelee emäsika. HOVIPEIKOT. Syökää se! DOVREN-UKKO. Ihmis-aistien vika! PEIKKONEIDOT. Huh, silmät ja korvat pois päästä kisko! VIHREÄPUKUINEN itkien. Hu-huh! Siis moista saa kuulla ja niellä, kun soitamme, kisaamme, minä ja sisko! PEER GYNT. Mitä, sinäkö? Älä ole pahalla miellä! Oli pilaa se, leikillä sijansa lie. VIHREÄPUKUINEN. Sen vannoa voitko? PEER GYNT. Niin soitto kuin kisa oli oikein kaunista, kissa vie! DOVREN-UKKO. On ihmeellistä tuo ihmislaatu, ja hevill' ei lähde se heistä se visa. Jos haava meilt' ottelussa on saatu, tosin arven se heittää, mut kiinni pian kasvaa. Vävypoikani tää nyt on norjinta rasvaa; mielin hän riisui kristityn-kaatiot, mielin hän joi simamaljan, mi tuotiin, mielin hän muuttihe häntä-muotiin, — niin mielin teki kerrassa kaikki vaatiot, ett' uskoin vanhan Aatamin varmaan ikipäiviksi saaneen jo passin harmaan; mut kas, sepä vallass' on samalla erää. Niin, niin, kureerata pois, vävy-kulta, tämä ihmisluonto siis täytyy sulta. PEER GYNT. Mitä aiot? DOVREN-UKKO. Vasemman silmäs terää minä pikkuisen piirrän, se seikat korjaa: näet kieroon, mut kaikki on suurta ja sorjaa. Koko ruudun ma pois otan oikeasta — PEER GYNT. Olet päissäs! DOVREN-UKKO laskee joitakin teräviä kojeita pöydälle. Tässä lasiveitset ja raiidat. Kuin äksy sonni saat laput ja laudat. Näet silloin, ett' ihanan morsion saat, — eik' enää sun silmiäs eksytä vasta siat kepottavaiset ja kellokkaat — PEER GYNT. Puhut hulluja! VANHIN HOVIPEIKKO. Dovren-ukon puhett' älä pura! Hän on viisas, ja sinä olet hullu ja houkko! DOVREN-UKKO. Ajan mittaan, aatteles vaan, mikä joukko voi välttyä harmia, kiusaa kipeää. Muista, että näkö on juuri se ura, joka uhkuu itkun karvasta lipeää. PEER GYNT. Se on totta; ja postilla sanoo tälleen: puhkaise silmäs, jos pahennus siit' on. Kuule, sano, milloinka saa se jälleen tämän ihmisnäön? DOVREN-UKKO. Se ei koskaan palaa. PEER GYNT. Vai niin! No, sitten ma kai jätän liiton. DOVREN-UKKO. Mihin mielit? PEER GYNT. Täällä en viipyä halaa. DOVREN-UKKO. Ei, seis! Sun helppo on tänne tulos! Mut Dovren-ukon veräjä ei vieri ulos! PEER GYNT. Et estoa aikone kai väkivaltaista? DOVREN-UKKO. Peer prinssi, kuule, nyt järkeä käytä! Sull' on peikonlahjat. Niin, eikös hän näytä jo nyt hyvin ryhtiä peikonkaltaista? Ja peikoksi aiothan? PEER GYNT. Niin, jumaliste! Ei morsian eik' iso valtakunta tule ilmaiseks, ei sitä mull' ole unta. Mut kaikella sentään on raja ja piste. Hännän otin kylläkin taa, mut kai saan irti, min peikkosi kiinni sai; jätin kaatiot pois; resut jouti jo heittää; mut niillähän taas voin sääreni peittää. Ja totta tämän dovrelais-ruokon jättää voin joskus, yli laidan sen lastin mättää. Neidoksi naudan ma vannon, en kiellä; aina nyt voi valan vatsaan niellä; — mut tietää, ett' ikinä vapaaks ei pääse, laill' oikean ihmisen kuolla ei saa, vaan ikänsä peikkona vaeltaa, — ei ikinä takaisin käydä! Ja tää se on, kuin sana sanoo, sull' aivoitus mulle; mut siihen min' en suostu, sitä päivää ei tulle. DOVREN-UKKO. Nyt suutun jo, en tätä peliä siedä; ja silloin ei kanssani leikitellä. Sinä valju piltti, etkö valtaani tiedä? Ensin alat lastani lähennellä — PEER GYNT. Sen valehtelet! DOVREN-UKKO. Hänet täytyy sun naida. PEER GYNT. Mitä, väitätkö, että —? DOVREN-UKKO. Et kieltää taida, sua häneen halu ja himo veti. PEER GYNT pyllähtäen. Ei muuta? Kuka hitto nyt moisesta heti —? DOVREN-UKKO. Ihminen ihmisen lainen on aina. Henkeä kaikki ne huulilla hokee; mut ei merkitse muu, kuin mitä kourilla kokee Vai sinust' ei siis halu mitään paina? Varrohan; seikkoja lie sanan lisäksi — PEER GYNT. Et vaan mua valheen ongella pyydä! VIHREÄPUKUINEN. Tämän vuoden iällä, Peer, tulet isäksi. PEER GYNT. Ovi auki! Pois! DOVREN-UKKO. Pukintaljassa perään sa pentus saat. PEER GYNT pyyhkien hikeä otsaltaan. Oh, milloinka herään! DOVREN-UKKO. Kai linnalles laitamme? PEER GYNT. Kunnalle syydä! DOVREN-UKKO. Hyvä, itsepä tiennet. Mut tehty työs, Peer prinssi, se tehtynä pysyy, niin myös sun poikas on pian mies pitkä; sekapennut moiset ne kasvaa kuin mitkä — PEER GYNT. Ukko, jätä oikkus nyt härkäpäiset; ole järkevä, neito! Ota hyvittäjäiset. En ole prinssi, se tietää saakaa, en rikas; — niin, mittele taikka vaakaa, saat uskoa, minust' et kostu suuria. Vihreäpukuinen alkaa voida pahoin, ja peikkoneidot kantavat hänet pois. DOVREN-UKKO silmäilee Peeriä hetkisen korkealla ylenkatseella; sitten hän sanoo. Mäsäks syöskää, lapset, se vasten muuria! PEIKONPOJAT. Isä, anna vähän olla susipiirisillä! Jänis-haukkasilla! Kissa-hiirisillä! DOVREN-UKKO. Pian siis. Mun on uni ja harmi. Hyv' yötä! Menee. PEER GYNT peikonpoikain hätyyttämänä. Pois, turkaset! Yrittää savutorvesta ylös. PEIKONPOJAT. Tontut, hältä purkaa periä! PEER GYNT. Ai! Yrittää kellarinluukusta alas. PEIKONPOJAT. Kaikki raot tukkoon! HOVIPEIKKO. Kuin hauskaa työtä nyt sai väki pieni! PEER GYNT taistellen pikkupeikon kanssa, joka on pureutunut kiinni hänen korvaansa. Herja, etkö eriä! HOVIPEIKKO lyö häntä kynsille. Sinä siivosti pitele kuninkaanlasta! PEER GYNT. Rotanreikä —! Juoksee sitä kohti. PEIKONPOJAT. Tonttuveli, tukkeeksi riennä! PEER GYNT. Paha vanhus, mut nuoret on piruja vasta! PEIKONPOJAT. Repikää! PEER GYNT. Piilläppä hiirenä piennä! Juoksee ympäri. PEIKONPOJAT kihisten hänen ympärillään. Otus piiriin! PEER GYNT itkien. Ah, täiksi minut, luoja, laita! Kaatuu. PEIKONPOJAT. Nyt silmille! PEER GYNT hautautuneena peikkokasaan. Auta, emo, kuolemasta! Kirkonkellojen soitto kuuluu kaukaa. PEIKONPOJAT. Tunturilla mustamekon kellokkaita! Peikot syöksyvät suurella melulla pakoon huutaen ja ulvoen. Luolasali luhistuu; kaikki katoaa. * * * * * Pilkkopimeä. PEER GYNTIN kuullaan lyövän ja hakkaavan ympärilleen suurella oksalla. PEER GYNT. Vastaa! Ken olet? ÄÄNI PIMEÄSSÄ. Minä itse. PEER GYNT. Pois alta ÄÄNI. Kierrä, Peer! Ahoa on aavemmalta. PEER GYNT yrittää päästä läpi toiselta kohtaa, mutta törmää esteeseen. Kuka olet? ÄÄNI. Minä itse. Voitko sanoa samaa? PEER GYNT. Minä sanon mitä mielin; ja mun miekkani leikkaa! Varo itseäs! Hei, nyt se iskee ja lamaa! Saul löi sata, Peer Gynt tuhat kaas! Lyö ja hakkaa. Kuka olet? ÄÄNI. Minä itse. PEER GYNT. Vain taas ja taas tuo vastaus tyhmä; se ei selvitä seikkaa. Mikä olet? ÄÄNI. Iso Kiero. PEER GYNT. Vai niin, ahaa! Oli äsken se mustaa, nyt harmajaa. Pois tieltä, Kiero! ÄÄNI Peer, kierrä! En kiellä. PEER GYNT. Läpi! Lyö ja hakkaa. Jäitkös! Yrittää eteenpäin, mutta törmää esteeseen. Hohoo! Viel' uusia vai! ÄÄNI. Kiero, Peer Gynt! Yks ainoa tiellä. Kiero, jok' on terve, joka vamman sai, Kiero, jok' on kuollut ja elää par'aikaa. PEER GYNT heittää pois oksan. Nyrkit on mulla, jos ei muu riko taikaa! Murtautuu läpi. ÄÄNI, Niin, luota, Peer: luja ruumis ja nyrkit, — hi-hii, niill' itses sa huipulle tyrkit. PEER GYNT tulee takaisin. Ees- tai taaspäin, samaa tahdasta; — ulos tai sisään, yhtä ahdasta! Se on _tuossa!_ Ja _tuossa!_ Ei missään väljää! Ulos pääsin, jo taas kehä keskeensä sulki. — Mikä olet? Sano nimes! Näkös näytä julki! ÄÄNI. Kiero. PEER GYNT hapuilee ympärilleen. Ei kuollut. Ei elävä. Usmaa; näljää. Ei hahmoa lainkaan! Kuin karhuja joukko unipäissään murajavaisia! Kiljaisee. Ottele! Lyö vastaan! ÄÄNI. Kiero ei ole houkko, PEER GYNT. Lyö! ÄÄNI. Kiero ei lyö. PEER GYNT. Käy taistoon! Tottele! ÄÄNI. Iso Kiero taistelematta voittaa. PEER GYNT. Joku tonttu jos ois mua pistelemässä! Vuoskuntainen peikko edes, jotta koittaa kera jonkun sais. Mut ei mitään tässä. — Nyt se kuorsaa! Kiero! ÄÄNI. Mitä? PEER GYNT Tee tenä avoin! ÄÄNI. Iso Kiero voittaa kaikki sopu-tavoin. PEER GYNT puree käsivarsiasiaan ja käsiään. Kynnet ja hampaat lihaan syvälle! Oman veren vuoto nyt tuntuu hyvälle. Kuuluu ikäänkuin suurten lintujen siiveniskuja. LINNUNKIRKUNA. Saatko hänet, Kiero? ÄÄNI PIMEÄSSÄ. Vähin erin! En jätä! LINNUNKIRKUNA. Kaikki siskot kaukaa! Saaliille liitäkää! PEER GYNT. Pian, neito, jos suojata aiot! On hätä! Älä tuijota etees noin allapäin! Lakkaa! — Solkikirja! Suoraan sen silmään nakkaa! LINNUNKIRKUNA. Jo kepertyy! ÄÄNI. Meidän oma! LINNUNKIRKUNA. Siskot, kiitäkää! PEER GYNT. Liian kallista hinnaksi elon hetki näin hiiltävän tuskan ja pelon. Lyyhistyy kokoon. LINNUT. Kiero, ota, vie hänet! Tuolla hän makaa! Kellonsoittoa ja virrenveisuuta kuuluu kaukaa. KIERO hupenee tyhjiin ja sanoo puhkaten: Oli liian vahva. Tuki naiset takaa. * * * * * Auringonnousu. Tunturilla Åsen paimenmajan edustalla. Ovi on suljettu; kaikki autiota ja äänetöntä. PEER GYNT nukkuu majan seinävieressä. PEER GYNT herää, luo ympärilleen tylsän ja raukean silmäyksen. Sylkäisee. Kovasuolainen silli nyt ollappa mulla! Vilkaisee taas, samassa hän näkee HELGAN, joka tulee eväsvakka kädessä. Hoo, tyttö, mik' on asia sun tänne tulla? — HELGA. Solveig se — PEER GYNT ponnahtaa ylös. Solveig. Missä? HELGA. Majan takana. SOLVEIG piilossa. Jos vaan tulet liki, niin alan ma juosta. PEER GYNT seisahtuu. Mun syliini pelkäätkö joutuvas tuosta? SOLVEIG. Häpeä! PEER GYNT. Tiedätkö, miss' olin yötä? Dovren-ukon tytär mua vainoo kuin pakana. SOLVEIG. Hyvä sitten oli kellojen soitto kai. PEER GYNT. Peer Gyntiä syöteillä niill' ei ne syötä. — Mitäs sanot? HELGA itkien. Oh, nyt se jalat alleen sai! Juoksee jälkeen. Älä jätä! PEER GYNT ottaa häntä käsivarresta. Kas, mitä taskussa kannan! Hopeanappi! Omaks sulle sen annan, puhu vain hyvin minusta! HELGA. Päästä pois! PEER GYNT. Ota. HELGA. Päästä! Niin, evääs, ne tässä ois. PEER GYNT. Jumal'auta, jos et —! HELGA. Uih, mua pelko puistaa! PEER GYNT säveästi; päästää hänet. Ei, tarkoitin: pyydä, että hän mua muistaa! Helga juoksee pois. KOLMAS NÄYTÖS. Sankassa havumetsässä. Harmaa syysilma. Lumisade. PEER GYNT kaataa paitahihasillaan rakennushirsiä. PEER GYNT hakkaa suurta, koukkuoksaista honkaa. Oo-jaa, olet sitkeä, vanha vaari; mut ei auta, nyt päättyi sun päivies kaari. Hakkaa taas. Näen kyllä, sun ylläs on terässovat; mut puhki, vaikk' olkoot ne kuinka kovat! — Niin, niin; puit vastaan koukkuista kättäs; sisus kuohuu, sen uskon selittämättäs; mut kumoon silti, ei valkaise muu —! Taukoo yht'äkkiä. Vale! Se on vaivainen vanha puu. Vale! Teräsvaippainen et ole vanhus, vain rosokaarnainen hongan-janhus. —. Työ raskas hirsiä kaataa, mut kaatos on hiittä ihan, jos samall' askaroi aatos. — Täm' ei käy, tämä tämmöinen haaveksunta, ihan ilmi-valveilla näeppäs unta. — Lainsuojaton! Päästäsi maksaa kunta! Hakkaa hetkisen kiivaasti. Niin, suojaton. Ei ole äitiä luonas, joka ruoat kantais ja kattais pöydät. Jos halaat syödä, hae itse muonas, mitä virrasta saat, mitä metsästä löydät, puusi pilko ja valkeas vaali, hyöri ja hääri ja hanki ja haali. Puvun mielinet, pyytele peuralta turkkia; majan tahtonet, niin kivet kisko maasta; puut kaada, jos puuhannet pystyyn nurkkia, ja hartioillas ne raitille raasta. — Kirves vaipuu, hän jää katsomaan eteensä. Talo pulska tehdään. Portaissa pylväät, katonharjalle tornit ja viirit ylväät. Merenneidon päätyyn mä veistää tuumaan, kalanpurstoin ja suomuksin saakka uumaan. Viirit ja lukot ne välkkyy vaskin. Lasit suuret, ne myös minä laittaa raskin. Moni outo on urkkiva kerran ja toiste, mikä kaukana tuntureilla tuo loiste. Nauraa vihasta. Helvetin vale! Se siin' oli taas. Olet suojaton, poika! Hakkaa tuimasti. Maja kaarnakatto on rännän ja pakkasen suojaksi ratto. Katsoo ylös pitkin puuta. Kas, nyt se jo horjuu. Survaus vaan! Se rojahti pitkin pituuttaan; — — vesapuita laumalta lakoon kaas! Rupeaa karsimaan runkoa; heristyy äkkiä kuuntelemaan ja seisoo hiljaa, kirves koholla. Joku jäljessä! — Vai sun on juones niin häijyt; — sinä, Haegstadin äijä, mua vilpillä väijyt. Painautuu puun taakse ja kurkistaa sieltä. Poika! Yks ainoa vain. Pelon-alainen. Vilkkuen hiipii. Mik' esine salainen liepeessä? Sirppi. Jää silmät haraan hän siihen, — käden laskee aidaksen varaan. Mitä? Mikä hänell' on mielessä työ nyt —? Uh! Eikös sormensa poikki lyönyt! Veri puhuu kuin sonnista! — Poikki, ihan poikki! Nyt rievussa nyrkki hän tiehensä loikki. Nousee piilostaan. Pirunmoinen pinta! Silvoppas sinne paras sormi, kuin ois mikä pakko ja pinne! Hohoo, nyt muistan —! Vain sillä tapaa on kuninkaan palveluksesta vapaa. Se se on, hänet sotaan ne vieneet ois; ja poika ei tietysti mielinyt mukaan — Mut lyödä —? Ikipäiviksi erota pois —? Vois aatella, toivoa, tahtoa vois; —- — mut tehdä! En käsitä, kuinka voi kukaan! Pudistaa vähän päätään; ryhtyy sitten taas työhönsä. * * * * * Tupa Åsen talossa. Kaikki on epäjärjestyksessä; arkut avonaisina; pitovaatteita levitettyinä huiskin-haiskin; kissa vuoteessa. ÅSE ja TORPPARINVAIMO sälyttävät ja järjestävät tavaroita ahkerasti kokoon. ÅSE rientää yhtäänne. Kuule, Kari! VAIMO. Mitä? ÅSE rientää toisaanne. Kuule, missä —? Mihin tuli se —? Kah, mikäs sen nyt veikään? Niin, mitäs minä? Olen kuin pyörryksissä! Mihin arkun avain jäi? VAIMO. Avaimenreikään. ÅSE. Mikä kolina? VAIMO. Viimeistä kuormaa ajaa ne Haegstadiin. ÅSE itkien. Iloll' itse täältä jo mustassa arkussa muuttaisin majaa! Saa kestää ihminen kukkurapäältä! Jumal' armahtakoon! Talo puhtaaksi pantu! Vei vouti, mitä haegstadilainen jätti, ihan vaatteet päältä, rätti kuin rätti. Paha niille, jotka niin tylyn tuomion laati! Istuu vuoteen reunalle. Meni suvulta vieraille talo ja mantu; hyvin vanhus, mut paremmin oikeus vaati; ei apua ollut, ei armoa mulla; Peer poissa; kuka osasi neuvoksi tulla? VAIMO. Täss' istua saatte toki, mink' ikä riittää. ÅSE. Katin kanssa armoilla, — kestää kiittää! VAIMO. Hyvä luoja, se poika, se maksoi teille. ÅSE. Peer? Nyt sinä hupsit kuin muutkin hullut! Ihan terveenä Ingrid on takaisin tullut. Miks eivät käy pirun kintereille! — Hän on syypää, ei kukaan muu; pahamies tuli poika-parkaani kiusaamaan! VAIMO. Paras eikö ois kutsua pappi? Kenties on huonommin laita, kuin luulettekaan. ÅSE. Pappiko? Niin, sitä arvelen jo ma. Ponnahtaa ylös. Mutt' ei, min' en voi! Pojan äiti oma! Muut jätti, siis auttaa ja olla lähin minun pitää, se on minun velkani vähin. Nutun heittivät hälle. Saan paikat panna. Jospa kaapata nahkaiset vois, Jumal' anna! Missä sukat on? VAIMO. Tuolla, missä muukin kama. ÅSE penkoo. Kas, mitä täällä? Valinkauha! — Se sama, joll' ennen hän leikki. Oli nappeja valaa ja sulata, kaavata hälle huvi suuri. Kerrankin, kun kemut meill' oli juuri, tuli poika ja isältä pyys tinapalaa. Ei tinaa, sanoi Jon, vaan Kristianin rahaa; olet juurta Jon Gyntin, perit hopeapinoja. Näet päissään, — Herra, älä suo hälle pahaa, — hän ei surrut, Jon-parka, ei kultia, ei tinoja. Nepäs on, nämä sukat! Kolo vieressä kolon! Ne me parsimme, Kari! VAIMO. Sen kyllä ne sietää. ÅSE. Menen sitten heti levolle. Mitähän tietää, kun tunnen niin huonoksi, oudoksi olon? — Iloisena. Jopas jättivät, Kari — kaksi villapaitaa' VAIMO. Niin, tottakin! ÅSE. Se nyt oli sentään laitaa. Voit toisen syrjälle panna, tai kuule, ota kumpikin, tarpeen ne olla taitaa; — häll' on niin ohut ja huono yllä. VAIMO. Åse muori, ettekö synniksi luule —? ÅSE. Niin, niin; mut eihän ole armolle saitaa papin saarna ja sana, sen tiedät kyllä. * * * * * Uudismajan edustalla metsässä. Oven päällä peuran sarvet. Korkealta lunta. Ilta on pimenemässä. PEER GYNT oven ulkopuolella naulaa kiinni suurta puulukkoa. PEER GYNT naurahtelee välipäin. Lukko on tarpeen, mi taakse sulun saa peikot, ja miesten ja naisten kulun. Lukko on tarpeen, mi kiinni kestää ja kaikki ilkeät tontut estää. — Yöllä ne tulee: Peer, aukaise oves, väki pyrkii nopsa kuin aatokset poves! Ne sängyn alle hiipii, ne takassa hiertää, tulikäärmeinä lakeisen läpi ne kiertää! Hi-hii! Peer Gynt, vai lukkos ja oves sinä luulet estävän peikkoja poves! SOLVEIG tulee hiihtäen metsänrinteestä esiin; hänellä on saalihuivi päähineenä ja mytty kädessä. Siunaus työlle! Mua pois älä häädä. Sain kutsun ja saavuin, nyt salli mun jäädä. PEER GYNT. Solveig. Se ei ole —! On, niin totta! — Ja tohdit tulla, et pelkää, jotta — — SOLVEIG. Sun kutsus minä Helga-pieneltä kuulin; kutsuja mulle tuli tyynin ja tuulin. Kaikki emos kertomat kutsuja antoi, kutsut ne unten kera uusia kantoi. Autiot päiväni kutsuja toivat, raskaat yöni luvan lähteä soivat. Oli kuin elämä siellä ois laannut; en iloinneeks, en itkeneeks sydämestä saanut. Sua varmaan en tiennyt, mitä mielessäs iti, vain tiesin, mitä itseni täytyi ja piti. PEER GYNT. Mut isäs ja äitis? SOLVEIG. Maan avaran päällä ei ole, ketä kutsuisin niillä nimityksin. Jätin kaikki. PEER GYNT. Solveig, sa vieno, — ja täällä siis olet, — mun luonani? SOLVEIG. Niin, sinun yksin. Vain yks on nyt ystävä, lohdun-antaja. Itkuun purskahtaen. Oli raskainta jättää mun sisko pieni; — vaan raskaampi viel' isän luota tieni; — mut raskainta jättää kallis kantaja; — ei, Jumala tietää, se pahint' oli painoa, suru heittää heidät kaikki, — jok' ainoa! PEER GYNT. Ja tunnetko tuomion, päälleni pannun? Mult' ottivat perinnön, ottivat mannun! SOLVEIG. Ja siksikö, luulet, minä rakkaista erisin, jotta ma enemmän saisin ja perisin? PEER GYNT. Ja tiedätkö lain? Ei turvaa, jos tuolla minut kohtaa ken salon ulkopuolia. SOLVEIG. Tulin, suksilla kiidin, kysyin, mist' oli tie; ne urkki, mihin matka, sanoin: kotia vie. PEER GYNT. Siis tiehensä naulat ja laudat ja teljet! Nyt niittäkin estyvät peikkojen eljet. Jos kumppaniksi tohtinet tulla henkipaton, niin vihittyä, tiedän, on kaikki alla katon. Annas, kun katson sua, Solveig! Loitolta! Vain katson! Sano, hohdon sa saitko huomenkoitolta? Annas, sua nostan! Oi, kevyt kuin untuva! Kannanko, koskaan et taakalt' ole tuntuva! En likaa, en liki vedä. Käsin väkevämmin ulommas sun ojennan, sa vieno ja lämmin! Ei, ettäkö vedin minä siis sinut myötä! — Mut kuinka minä kaipasin, päivää ja yötä! Tähän, katsos, minä salvosta tein salomajalle —; se on halpa ja ruma; se pannaan hajalle — SOLVEIG. Halpa tai uljas, — mun täällä on hyvä. Niin hengitys täällä on helppo ja syvä. Siell' alhaalla oli kuin ahdistanut ois; sekin puolittain minut peloitti pois. Mut täällä, tämä honkien humu pään päällä — mikä hartaus ja laulu! — minä viihdyn täällä. PEER GYNT. Sen tiedätkö? Voitko elos taipalen taata? SOLVEIG. Se tie, jota astuin, ei takaisin saata. PEER GYNT. Siis sain sinut! Tule, sua katson alla katon! Tuon puita, teen lieteen valkean raton; se leppeästi lämmittää ja kirkkaasti kiiltää; sun pehmeästi istutan, ei saa sua vilu viiltää. Avaa oven, josta Solveig menee sisään. Seisoo hetkisen hiljaa, sitten hän nauraa ääneen riemastuksesta ja hypähtää ilmaan. PEER GYNT. Nyt kuninkaantyttäreni suotiin ja tuotiin! Hei! Linna nyt tehdäänkin linnojen muotiin! Tempaa kirveen ja lähtee menemään; samassa ilmestyy metsiköstä VANHAHTAVA VAIMO, repaleinen, vihreä hame yllä; RUMANNÄKÖINEN POIKA, olutpullo kädessä, käy ontuen jäljessä pitäen hänen liepeestään kiinni. VAIMO. Hyv' iltaa, Peer Huippari! PEER GYNT. Mitä? Ken siellä? VAIMO. Tutut vanhat, Peer Gynt! Likinaapurit vielä! PEER GYNT. Vai niin? Nyt vastapa kuulen sen seikan. VAIMO. Majas myötä mun omani veistihe veikan. PEER GYNT aikoo mennä. On kiire — VAIMO. Sull' aina on kiire ja hätä; mut jälkeen nyt vaan minä lyyhään, et jätä. PEER GYNT. Erehdytte, eukko! VAIMO. Niin tein ma ennen, lupas suuret kun uskoin ma loukkuun mennen. PEER GYNT. Lupas —? Mitä puhut, mitä pentelettä —? VAIMO. Etkö muista sitä iltaa, kun joit isän mettä? Etkö muista —? PEER GYNT. En muista, mit' en tunne tuon vertaa. Mitä sotket? Kosk' yhdyimme viimeksi, sano? VAIMO. Viimeksi ja ensiksi yhdellä kertaa. Pojalle. Tarjoa juoda; kai isäs on jano. PEER GYNT. Isäs? Houritko päissäs? Vai sanot, vai —? VAIMO. No etkö jo sorkista tunne sikaa? Sull' onhan silmät, siis nähnet kai: sen on säärissä kuin sinun sielussa vikaa! PEER GYNT. Vai uskottelet —? VAIMO. Vai rimpuilla koet —? PEER GYNT. Tuo roikale! VAIMO. Liianko roimaksi hoet? PEER GYNT. Sinä noidankärsä, vai luulet saavas —? VAIMO. Kuule, Peer Gynt, olet raaka kuin raavas! Itkien. Mitäs voin, jos ei muoto lie muinaisen verta, konsa kesälehdossa liehit mua kerta? Mua syksyllä, kun synnytin, paineli piru; ei silloin, sen ymmärrät, viehkeäksi viru. Mut tahdotko, ett' olen taasen ma sulokas, niin aja ulos vain tuolta se tulokas, älä silmiis salli, älä mielees tulla; — rakas kulta, niin et näe kärsää mulla! PEER GYNT. Pois, noita! VAIMO. Katsohan, tokko lähden! PEER GYNT. Minä lyön sua päähän —! VAIMO. Lyö, jos on miestä! Ho-hoo, Peer Gynt, minä kestän piestä! Joka Jumalan- päivä ma luokses palaan. Oven raosta kurkistan, kujeenne nähden. Kera neitos kun penkillä istut ja lepäät, kun hellyt, — Peer Gynt, — kun leikit ja sepäät, — minä viereesi istun ja osani halaan. Hän ja minä saamme sua vaihtaa ja jaella. Hyv' yötä, rakas, huomenna vihille vaella! PEER GYNT. Sinä hornan heitto! VAIMO. Vaan tottakin, tiedä: saat huostaas, koipuri, pentus viedä! Jäätkö isäs luo, sinä pikku-pirulainen? POIKA sylkee Peer Gyntin päälle. Tphyi! Kirveellä lyön sua; varrohan vainen! VAIMO suutelee poikaa. Sitä luontoa, mikä on sen pojan sisässä! Kun miehistyt, niin olet ilmetty isäs sä! PEER GYNT polkee jalkaa. Niin kauas kun lentäisit —! VAIMO. Kuinko nyt laoksi! PEER GYNT pusertaa käsiään nyrkkiin. Ja kaikki tämä —! VAIMO. Vain sala-halujen vuoksi! On sääli sua, Peer! PEER GYNT. Pahin toisen toki! — Solveig, mun sydämeni kirkkain kulta! VAIMO. Niin, niin; pahin syyhytön sauna, piru hoki: oli päissään isä, emo poikaa pieksi! Mennä lyyhystää metsikköön poika jäljessään, joka heittää olutpullon Peer Gyntiä kohti. PEER GYNT pitkän vaitiolon jälkeen. Kierrä, sanoi Kiero. Se täällä jää tieksi. — Noin kuninkaanlinna se romahti multa. Sen muurilla ne sulki, ken minuun suostui; kävi rumaksi kaikki, ilo vanheni, ruostui. — Ohi kierrä, poika! Ei mikään tie läpi kaiken tään hänen luokseen vie. Läpi kaiken? Hm, yksi ehk' ois. Sana taitaa katumuksen polkua neuvoa kaitaa. Mut en muista, eik' ole kirjaa mulla, ei ketään, ken hyvällä ohjailulla vois metsän korvessa turvaksi tulla. — Katumus? Vuosia viedä se vois, läpi päästä se tie. Elon laihan se sois. Riko ensin, mi puhdast' on, vienoa, sorjaa, ja sitten palat liitä ja paikkaa ja korjaa? Palat viulun liimata voit, mut et kellon. Älä tallaa, jos tahtonet vihannaksi pellon. Mut valettahan oli se noita! Ei enää sitä iljetystä näy, ei kärsää, ei nenää! — Niin; silmään ei näy, mut mieleen ne palaa. Mua sisään ne seuraa, ne aatokset salaa. Ingrid! Ja ne kolme, jotka kummuilla juoksi! Nekin saapuuko ilkkuen, kiukuten luoksi? Tila niillekin täytyykö sylissä antaa, käsivarsilla hellien, kartellen kantaa? Ohi kierrä, poika; kätes vaikka se ois niinkuin pisin korvessa kuusi, ei riitä, niin karttaen häntä et kannella vois, ettei mene pulmusi puhtaus siitä. — No, kierretyks saan tämän tavallaan, ettei tule voitto, ei tappiokaan. Pois työntää ja unhoittaa ne on paras — Menee muutamia askelia majaa kohti, mutta pysähtyy taas. Tämän jälkeen sinne? Kuin merkitty varas! Perässä kaikki nämä peikot — ja palata? Puhuessa vaieta; tunnustaissa salata —-? Heittää kirveen luotaan. On juhla-aatto. Hänen luokseen käväisy, nyt, tilassa tässä, se ois pyhän-häväisy! SOLVEIG ovessa. Joko tulet? PEER GYNT puoliääneen. Ohi! SOLVEIG. Mitä sanot? PEER GYNT. Varro siellä. On tuotava taakka, ja on pimeä tiellä. SOLVEIG. Malta; ma autan; ma kuorman jaan. PEER GYNT. Ole siellä! Kaiken ma kantaa saan. SOLVEIG. Mut älä ole kauan! PEER GYNT. Voi työtä se tuottaa; kauan tai vähän, — saat vuottaa. SOLVEIG nyökkää hänen jälkeensä. Niin, vuottaa! PEER GYNT poistuu metsäpolulle. Solveig jää katsomaan oven avoimesta yläpuolikkaasta. * * * * * Åsen tupa. Ilta. Pysty valkea palaa ja valaisee takassa. Kissa tuolilla sängyn jalkopäässä. ÅSE makaa sängyssä ja hapuilee levottomasti peitonpäällystä. ÅSE. Miten viipyy hän viipymistään! Hyvä luoja, jos jääkin pois! En saa sanan viejää mistään; ja niin paljon virkkamist' ois. Niin äkkiä siis! Niin niukka jäi aika! Ken arvasikaan? Oh, kunpa en liian tiukka minä hälle ois ollut vaan! PEER GYNT tulee. Hyv' iltaa! ÅSE. Palkitse, luoja! Rakas poikani, saavuithan siis! Miten tohditkin? Hengen suoja kun on kielletty! PEER GYNT. Hengestä viis! Teki vain nyt mieleni tietää, miten täälläkin jaksetaan. ÅSE. Niin, Karin nyt hävetä sietää; ja ma rauhassa lähteä saan! PEER GYNT. Mitä? Lähteä? Minne hoppu muka sulla on mennä noin? ÅSE. Ah, Peer, jo on läsnä loppu; jo tilini tehdä voin. PEER GYNT väänteleikse ja käy pitkin permantoa. Nyt vasta se vaikea alkaa; — sitä pakoon _siell'_ oli tie —! Sun kylmäkö kättä ja jalkaa? ÅSE. Niin, Peer; liki päätös lie. — Kun murtuu silmäni multa, niin hiljaa ne umpeen luo. Ja toimita arkku, mut, kulta, hyvin kaunis; se mulle suo! Ei, sehän on totta — PEER GYNT. Älä noista nyt haasta; viel' aikaa on! ÅSE. Niin, niin. Katselee levottomasti ympäri tupaa. Se on niiden moista! Näin ryöstivät kartanon. PEER GYNT väännähtäen. Joko taas? Tylysti. Mun on syyni se piina. Sitä hokea kelpaa kai! ÅSE. Sun? Ei, se sen-vietävä viina kovan onnesi aikaan sai! Olit, rakkaani, silloin päissäs, et tiennyt, kun teit sen työs; ja peuralla kiidättäissäs pääs pyörään jo kai kävi myös. PEER GYNT. No niin, koko juttu heitä! Älä hautele harminas! Nyt kaiken, mi painais meitä, me säästämme — tuonnemmas. Istuutuu sängynlaidalle. Niin, äiti, nyt saamme haastaa, mut vain, mitä tuuli tuo. Pois kaikki, mi mieltä raastaa ja vaivaa, varjoa luo! — Kukas tuossa on kykkeröisin, jos ei mirri, — viel' elää mies! ÅSE. Niin kummailee se nyt öisin; ain' enne se totta ties! PEER GYNT toisaalle kääntäen. Mitäs kuuluu kylälle täällä? ÅSE hymyillen. Tytär jossain, ne juttelee, muka metsiin ois menopäällä — PEER GYNT nopeasti. Mads Moen miten viihtynee? ÅSE. Tytär ei muka huoli, vaikk' karvaat kyll' itkut on vanhusten. Menes käymään siellä; — ehk' arvaat sinä, Peer, mikä auttais sen — PEER GYNT. Mut seppä, kuink' on sen laita —? ÅSE. Sepän heittiöst' ole vait! Se eiköhän paremmin maita, nimi tuon tytön, tiedät kait — PEER GYNT. Ei, äiti, nyt saamme haastaa me vain, mitä tuuli tuo. Pois kaikki, mi mieltä raastaa ja vaivaa, varjoa luo! Jano onko? Tuonko ma juomaa? Paha kai suu on koukussa noin? Sama sänky — sit' enkös huomaa! — jossa piennä ma piehtaroin! Sitä muistatko, kun tulit illoin sen jalkoihin istahtain, minut vaipalla peitit, — kas silloin minä satuja kuulla sain! ÅSE. Ja nuo reki-leikit kahden, isäs mennessä retkilleen! Oli lattia jäänä lahden, ja peitto ryijynä reen. PEER GYNT. Niin, mut paras kaikesta tuosta oli, äiti, — muistatko sen — hepat oivat, ne osasi juosta — ÅSE. Kysy vielä! No, kuinkas en —? Minä Karilta vain — mitäs muuta rahipölkylle mirrin toin — PEER GYNT. Ja linnaan lännemmäs kuuta, itäpuolelle päivänkoin, hei, Sooria-Moorian linnaan vei valjakko vaahtosuu mait', ilmoja, kannustinnaan sun noutamas kyynärpuu. ÅSE. Seväll' istuin ma, ohjissa siellä — PEER GYNT. Niin, niin; hevot lentää sai; ja myötään sä käännyit tiellä ja kysyit, kylmikö vai —? Ole siunattu, ain' oli sielus toki hellä, sun häijylään —! Mitä voihkit? ÅSE. Niin kova on pielus. Rupes selkääni särkemään. PEER GYNT. Minä kohennan; koitahan, oisko nyt helpompi maata. Kas noin! ÅSE levottomasti. Ei, Peer, pois mielisin! PEER GYNT. Poisko? ÅSE. Niin, kovin jo halavoin. PEER GYNT. Älä nyt! Vedä peittoa ylle. Tähän jalkopäähän mä jään. Ja nyt seikkojen sepittelylle, sill' ilta me lyhennetään. ÅSE. En saa minä rauhaa rinnan; kun postillan toisit vaan! PEER GYNT. Pidot Sooria-Moorian linnan on prinssin ja ruhtinaan. Sinut vien yli nummien; lepää vain vällyissä siinä niin — ÅSE. Rakas Peer, pois eikö ne epää? PEER GYNT. Ei! Kumpikin kutsuttiin! Heittää nauhan tuolin ympäri, jolla kissa makaa, ottaa kepin käteensä ja istuu ajosille sängyn jalkopäähän. Hei, Musta, muutappas jalkaa! Vilu eihän sull', äiti, lie? Niin, niin; eri vauhti alkaa, sen tuntee, kun Virma vie! ÅSE. Rakas Peer, mitä kuulen? On kuin mikä sois —? PEER GYNT. Ajokulkuset vaan! ÅSE. Miten kaikuu se vankuin ja vonkuin! PEER GYNT. Yli vuonon nyt kuljetaan. ÅSE. Mikä pauhu ja kohina kumma? Se niin mua hirvittää! PEER GYNT. Vain nummen kuusikko tumma soi tuulessa. Rauhaan jää! ÅSE. Mikä välke? Mi metsänrinnan noin saa tulen-säkeniin? PEER GYNT. Näet portit ja ikkunat linnan. Ne tanssii, kuuletko? ÅSE. Niin. PEER GYNT. Pyhä Pietari portilla näyttää jo tietä — ÅSE. Ja tervehtää? PEER GYNT. Hyvin syvään, ja maljan täyttää, tuo viiniä virkistävää. ÅSE. Myös kakkuja tuoko? PEER GYNT. Kantaa täpötäytenä tarjoimet! Ja ruustinna-vainaa antaa sulle kahvit ja leivokset. ÅSE. Mekö yhteen siell' ihan totta? PEER GYNT. Niin usein kuin tahdot ja suot. ÅSE. Mihin riemuhun ansiotta, rakas Peer, minut raukan tuot! PEER GYNT läjähyttäen ruoskaa. Hei, Musta, muutappas jalkaa! ÅSE. Kun et vain aja eksyksiin? PEER GYNT läjähyttää taas. Täm' on lavea tie. ÅSE. Mua alkaa jo matka raukaista niin. PEER GYNT. Näen linnan jo: vain lyhyt hetki, niin saavut. ÅSE. Siis levähtää voin silmät ummessa. Retki sun turviis, poikani, jää! PEER GYNT. Hei, Virma, varsani, juokse! Sitä tungosta! Pyrkijät nuo nekös sullotut portin on luokse! Peer Gynt nyt äitinsä tuo! Pyhä Pietari, — tottako kuulen? Muka äitiä päästäis et? Moist' eukkoa kauan, ma luulen, haet, ennenkuin löytänet! Se ei mitään, jos minut estit; saa kääntyä portilta tie. Suurkiitos, jos suodaan kestit; hyvä ilmankin lähteä lie. Tein kaskuja, ettei riitä piru saarnastuolissakaan; kanaks äitiä haukuin siitä, kun kaakotti toisinaan. Mut hälle täys arvo te suokaa, miten parhaiten kohdelkaa! Nykypäivisin verroille tuokaa, jos lie ketä parempaa! — Ho-hoo; tuoll' on Isä-Luoja! Pyhä Pietari, nyt sun vie —! Syvällä äänellä. "Jätä pehtorin-elkesi nuo ja emo Åselle anna tie!" Nauraa ääneen ja kääntyy äitiinsä päin. Mitäs sanoin, vai tiekö ei aukeis! Jokos nyt, jo ne pokkuroisi — Pelästyneenä. Miksi katsot, kuin silmäsi raukeis? Taju onko sult' aivan pois —? Menee päänpuolelle. Älä tuijota noin, emo kulta, puhu; Peer, oma poikas oon! Tunnustelee varovasti hänen otsaansa ja käsiään; sitten hän heittää nauhan tuolille ja sanoo hillityllä äänellä: Vai niin! — Ajo päättyi sulta! Hepo, joudat jo heinikkoon. Sulkee hänen silmänsä ja kumartuu hänen ylitseen. Ota kiitos nyt hellinnästä, jota piennä kuin suurna koin! — Mut kiitä myös kiittämästä — Painaa poskensa hänen huuliansa vasten. Oli kyydistä tuo; kas noin! PEER GYNT 131 TORPPARIN VAIMO tulee. Mitä? Peer! No, nyt huoleen ja vaivaan apu saatihin raskaimpaan! Miten nukkuu hän, isä taivaan — — — vai —? PEER GYNT. Hys; hän ei nousekkaan! Kari itkee ruumiin ääressä. Peer Gynt kävelee kauan ympäri tupaa; viimein hän pysähtyy vuoteen ääreen. PEER GYNT. Emo toimita pyhään santaan. Pois pyrkiä täältä nyt saan. VAIMO. Hyvin kauaskin? PEER GYNT. Meren rantaan. VAIMO. Niin kauas! PEER GYNT. Ja kauemmas vaan. Menee. NELJÄS NÄYTÖS. Marokon lounaisrannikolla. Palmumetsä. Katettu päivällispöytä, auringonsuoja ja ruokomattoja. Kaueinpana lehdossa riippuverkkoja. Ulkona rannasta huvialus, jolla on Norjan lippu ja Ameriikan tähtilippu. Rannassa laivavene. Aurinko on laskemassa. PEER GYNT. pulska keski-ikäinen herra hienossa matkapuvussa, kultalornjetti rintapielessä, istuu isäntänä pöydän ääressä, MR. COTTON, MONSIEUR BALLON sekä herrat v. EBERKOPF ja TRUMPETERSTRÅLE lopettelevat ateriaansa. PEER GYNT. Siis, herrat, juokaa, nauttikaa! Se luotujen on luonto syvin. Ei mennyt palaa, muistaa saa, ja poiss' on poissa. — Tehkää hyvin! TRUMPETERSTRÅLE. Gynt veljen kunnia ja kiitos! PEER GYNT. On raha, kokki, Stewart liitoss', en yksin minä — MR. COTTON. Very well, jää siis velka kiittää niitä neljää! MONSIEUR BALLON. Monsieur, teill' aisti, tahti on, mi nykyisin on harvinainen noin eläjillä en garçon, — kuin sanoisinkaan — V. EBERKOPF. Siinto selkeä vapaata hengen näkörantaa, maailmankansalaisuuskantaa, on katse pilvet puhkovainen, min tiell' ei ahtaan luulon telkeä, tajunnan korkeamman juonne, elämän taitoon alku-luonne vihitty, huippu trilogiian. Monsieur, niin tarkoititte kait? MONSIEUR BALLON. Kenties; noin kauniilt' ei se varsin soi meikäläisin kielenparsin. V. EBERKOPF. Pah! Onkin jäykkä kieli liian. — Mut ilmiön jos syyt ja lait käy - etsimään — Niin syy on tuttu. Syy on, ett' olen naimaton. Niin, hyvät herrat, selvä juttu! Mi miehen kutsumus? Ma vastaan: ain' _itses_ ole ainoastaan! Vain _itseäs_ ja _omaas_ hoida! Mut voitko, jos sun saaneet on muut kuormajuhdaks satuloida? V. EBERKOPF. Vaan moinen itse-itsen-vuoksi sotansa maksoi maar — PEER GYNT. Oo-jaa; kyll' ennen; kenp' ei nuorna kiistä! Mut kunnialla pääsin niistä. Jo sentään minut oltiin kerta vähällä paulaan pakoittaa. Ma olin reipas, pulska veikko, ja suonissa ihailtuni juoksi kuningassuvun vanhan verta — MONSIEUR BALLON. Kuningassuvun? PEER GYNT viskaisten. Nähkääs, noita pereitä — TRUMPETERSTRÅLE lyö pöytään. Noita vallaspeikkoja! PEER GYNT kohauttaa olkapäitään. Kuluja suuruuksia, joita se liikuttaa vain, ettei likaa plebeijit sukuvaakunoita. MR. COTTON. Ja kauppa sikseen jäi sen tähden? MONSIEUR BALLON. Nous suku vastaan? PEER GYNT. Siin' ei vikaa. Päinvastoin! MONSIEUR BALLON. Ah! PEER GYNT säästävästi. Niin, oli seikkoja, te ymmärrätte, joihin nähden vihintä viisainta ja pikaa. Mut, suoraan sanoin, puuhaan siellä koht'ikään kyllästyä aloin. On herkkuja, joit' en voi niellä, ja paras seista omin jaloin. Ja kun nyt kautta rantain kuulla mun appi antoi kukkasuulla, jott' ota nimet, säädyt uudet, lunasta arvot, aateluudet, ja siihen vielä lisää monta yht' äitelää ja mahdotonta, — niin poistuin arvokkaalla tapaa, jäi arvoons' ukon ultimatum, — ja morsian nuori oli vapaa. Rummuttaa pöytään ja näyttää hartaalta. Niin, niin; on valvomassa fatum! Tääll' ihminen voi siihen luottaa, ja lohtua se tieto tuottaa. MONSIEUR BALLON. Ja sillensä se juttu hautui? PEER GYNT. Ei, tuntea sain hieman toista, kun asiattomat sekoittautui nyt siihen kirkuin raivokkaasti. Pahimmat suvun nuoret! Noista kuus, seitsemän: mun taistoon haasti. Ei unhoitu se aika, joskaan ma vammaa saanut en, ei koskaan. Se verta maksoi; vaan se veri mun persoonani arvon takaa, osoittaa rohkaisten, ett' ohjaa, kuin sanoin, fatum viisas, vakaa. V. EBERKOPF. On ajattelija, ken selon noin näkee näytelmässä elon. Muill' yksikseen vain kukin eri tapaus eess' on, yhteispohjaa häkeissä hapuilua riittää. Te tiedätte kaikk' yhteen liittää. Kaikelle teill' on mitta yksi. Jokaisen hetken mielijohteen te kärjistätte säteilyksi elämänkatsantonne hohteen. — Ja koskaan ette opiskellut? PEER GYNT. Ma olen vain, kuin virkoin kerran, autodidakti, vailla noita metoodisia opinnotta; mut lukenut ja ajatellut kutakin olen hiukan verran. Noin vauraammalla iäll' alkain, te tiedätte, jo tuottaa vaivaa rivistä riviin kaikki kaivaa, nisut ja kaleet. Ylimalkain vain historian siis läpi laukkasin; sill' aikaa mull' ei ollut muuhun. Ja ihminen kun kaipaa tukea, jott' ajat raskaat voisi kantaa, ain' uskonnosta murun haukkasin, — niin soluu paremmin se suuhun. Ei ahmiakseen tule lukea, vaan katsoin, mikä hyödyn antaa — MR. COTTON. Yes, praktillista! PEER GYNT sytyttää sikarin. Hyvät herrat, eloni vaiheit' aatelkaahan. Kuink' ensin saavuin Lännenmaahan! Mies köyhä, tyhjin kourin! Eipä maar helposs' ollut siellä leipä; sain kovaa nähdä monet kerrat. Mut henki-kulta, sanoo sana, on kallis, sekä kolkko Mana. No niin! Koht' onni muutti kuosia mua vanha fatum alkoi suosia. Se luontui. Paremmille tolin ain', aina auttoi toimi. Vuosia vain kymmenen, niin Kroisos rikkain Charlestonin reetareista olin. Nimeni kaiuin mainehikkain soi kauas; onni piti perää — MR. COTTON. Mill' asioitte? PEER GYNT. Enint' erää myin neekereitä Karoliinaan ja epäjumaloita Kiinaan. MONSIEUR BALLON. Fi donc! TRUMPETERSTRÅLE. Mut, setä Gynt, hyi hittoja! PEER GYNT. Ulommas sallittuja mittoja teist' ehkä käy se liike? Mulla tuo tunne myös ol' elävästi. Voi joskus ihan inho tulla. Mut tiellä kerran aletulla niin siin' on kiinni sitkeästi. Ja moinen suuri liike, jossa tuhannet' käskettävät häärää, on työläst' ylen, jopa väärää lopettaa äkki-tuokiossa. En kärsi käänteit' äkkipäisiä, mut tunnustaa saan toisialta, ett' aina kartoin kauemmalta myös johtumia äärimmäisiä; ain' arveluttanut mua vähin on mennä aivan yli rajain. Myös alkoi vanhuus olla lähin; jo viides kymmen eteen koitui, — ohimot hiljaa hopeoitui; ja terveys vaikk' ol' oivan oiva, se aatos ahdisti: ties konsa jo tilille on kutsu soiva, joss' antaa jury tuomionsa, pois vuohet lampahista ajain. Mi työksi? Mahdottomuus sula tuo Kiinan-kauppa panna sulkuun! Mut pian keinon neuvoi pula: siell' uuden liikkeen panin kulkuun Jumala-lastit laitoin keväin, taas syksyllä ma papit eväin varustin tarpeellisin: sukat ja raamatut ja riisit, rommit — MR. COTTON. Kai ansaitsitte? PEER GYNT. Kauppa mainio! Se luontui. Paahtoi pappi-rukat. Min jumalista juoksi rahat, sen kastetta sai kuli-pahat, niin vaikutus neutralisoitui. Rehoitti lähetyksen vainio; jumalten kaupinnalle koitui papeista, nähkääs, vasta-pommit. MR. COTTON. Mut entäs musta tuote? PEER GYNT. Voiton sai moraali myös siinä. Näin, ettei se kauppa käynyt päin iässä enää kypsyneessä. Ties milloin saat jo kuolinsoiton. Tuhannet ansat lisäks eessä taholta filantrooppein, saati mit' uhriks säät ja tuulet vaati, ja merirosvot vanaveessä. Se voitti, kaikk' kun yhteen laati. Saat, mietin, Peter, purjees kääriä, tekojas korjaella vääriä; siis Etelästä ostin maata, pidätin viime lihalastin, — myös priima-tavaraa, voin taata. Ne höystyi, lihoi, kiilsi, jotta ol' ilo mulle niinkuin niille. Niin, siin' ei kerskailua piille: kuin isä heille olin totta, — jost' oli runsas vaivan-vastin. Rakensin kouluja, jott' ois näet joku yleistaso, jolla pysyttää hyveen aina vois, ja valvoin, ettei asteikolla siit' alle lämpö saanut olla. Lopussa muuten on se työ nyt, eronnut olen täydelleen; — pois viljelyksen olen myönyt ja väen luineen, nahkoineen. Grogille kutsuin hetkell' eron myös suurin, pienineen ne perheet, sai humalansa mies kuin nainen ja lesket vielä nuuskaa veron. Tuult' ellei siis lie sana vainen: jos et tee pahaa, hyvää teet, niin kuitin, toivon, entis-erheet jo saa, ja hyveen varusteet on synnin kanssa kamppailuun paremmat mun kuin monen muun. V. EBERKOPF kilistää hänen kanssaan. Kuin vahvistavaa! Tekoon, työhön noin siirtää aate voimall' älyn, jok' ei jää teoriian yöhön, ei järky keskell' ulko-hälyn! PEER GYNT, joka edellisen aikana on ahkerasti käsitellyt pulloja. Me Pohjan miehet osataan sotamme käydä! Elämämme asian avain tää on vaan: lukitse korvankolos tiukkaan, jos mieli livahtaa kyyn liukaan. MR. COTTON. Kyyn minkä, paras isäntämme? PEER GYNT. Kyyn petollisen, pienen, sievän, paluuttomasti paulaan vievän. Juo jälleen. Kaikk' uskaltamis-taidon taika, tuo teon rohkeus on vapaa tien vaalivalta, ettei latu elämän salakuoppiin satu, — on tieto, ettei kaikki aika lopu, kun loppuu taiston päivät, on tieto, että auki jäivät taa aina sillat. Sillä tapaa ma itse eestyin vähin erin; sen värittämä kaikk' on tieni; ja suvulta sen opin perin kodissa jo, kun olin pieni. MONSIEUR BALLON. Olette norjalainen? PEER GYNT. Sukuisin, mut mieleltä kosmopoliitti. Mink' onni mull' on ollut myötä, saan Ameriikkaa kiittää siitä. Reoolit loistonitein lukuisin on Saksan nykysuuntain työtä. Taas Ranska siihen liivit liitti ja ryhdin, rahtuni espriitä, — Englanti vireyttä hääriä, visumpaa oman parhaan tajua. Ma juutalaiselt' opin: malta! Myös dolce far nienten hajua ma lahjaks sain Italialta, — ja kun ol' ahdas paikka eräs, mua elonpäivieni määriä lisäämään auttoi Ruotsin teräs. TRUMPETERSTRÅLE kohottaa lasiaan. Niin, Ruotsin teräs —! V. EBERKOPF. Ensin tuokaa sen käyttäjälle kiitoksenne. Kilistävät ja juovat hänen kanssaan. Hänelle alkaa juoma kihota päähän. MR. COTTON. Tuo kaikk' on kovin oivaa; — mutta en, Sir, voi olla utelutta, mit' aiotte nyt kultinenne. PEER GYNT. Hm; aionko? KAIKKI NELJÄ siirtyvät lähemmäksi. Niin, kuulla suokaa! PEER GYNT. No, ensin matkustella. Mukaan mun teidät rannasta Gibraltarin sen vuoksi ottaa mieli laati. Mun kultavasikkani vaati näet tanssikuoron ympär' alttarin — V. EBERKOPF. Kuin sukkelaa! MR. COTTON. Mut kuljennalla vain kulun vuoks ei kostu kukaan. Päämäärä teill' on kaiken alla, ja se on —? PEER GYNT. Keisar' olla kerta! KAIKKI NELJÄ. Kuin? PEER GYNT nyökkää. Keisari! HERRAT. Missä? PEER GYNT. Kaikkialla. MONSIEUR BALLON. Kuink', ystäväni —? PEER GYNT. Kullan voimin! Ei lainkaan tuuma uus; se sielu on kaikess' ollut, mitä toimin. Jo poikana mull' uni mielu ol' ajaa pilvell' ilmain merta. Mull' laahus, kultahuotra hohti, — mut kopsahdin taas maata kohti. Vaan, ystävät, jäi määränpää. — On kirjoitettu sana tää tai sanottu, en muista kussa: jos kaiken maailman sa voitat, mut oman _itses_ vahingoitat, vain seppel päässä halkaistussa on voittos. Niin, — tai sinnepäin se on; ja tott' on se. V. EBERKOPF. Ja tuo Gynt itse on —? PEER GYNT. Mit' erikoista mull' otsaholviss' on, mi luo minusta minut eikä toista, kuin Herrall' on ja pirull' ero. TRUMPETERSTRÅLE. Nyt vihdoin määrän tuon ma näin! MONSIEUR KALLON. Mik' aatteen ylhyys! V. EBERKOPF. Runon nero! PEER GYNT yltyvässä mielialassa. Gynt itse, — niin, tuo joukko se jok' oikun, pyyteen, mieliteon, tuo meri mieleen-juolahdusten, tarpeiden, tahtoin, vaatimusten, tuo kaikki, mi juur' rinnan tään tällaisenaan saa sykkimään. Vaan kuin on Luojan tarvis multaa, Jumala maailman jott' ois, niin myöskin mun on tarvis kultaa, mi keisaruuteen vyöttää vois. MONSIEUR BALLON. Teill' onhan kultaa! PEER GYNT. Vaan ei kylliksi. Kai pariin, kolmeen lie suupalaan, noin Lippe-Detmoldin idylliksi. Mut täysin keisar' olla halaan, Gynt kautta kaikkien maan piirein, Sir Gynt niin kantapäin kuin kiirein! MONSIEUR BALLON mukaan tempautuen. Omistaa naisist' ihanaisin! V. EBERKOPF. Johannisberger jumalaisin! TRUMPETERSTRÅLE. Kaikk' kalvat Ruotsin Kaarlen kantamat! MR. COTTON Mut ensin kauppapaikat oivat, miss' ansaita — PEER GYNT. Ne on jo. Vaivan maar maksoi poiketa nää rantamat. Nuo lehdet laivaan tulleet toivat sanoman tärkeän. Päin pohjaa tän' iltana jo pursi ohjaa — Nousee kohottaen lasinsa. On niinkuin potkis aina aivan sit' onni, kell' on valpas vaisto — HERRAT. Siis mitä —? PEER GYNT. Hellaassa käy taisto. KAIKKI NELJÄ ponnahtavat pystyyn. Kuin? Kreikkalaiset? PEER GYNT. Nousseet ovat. MUUT NELJÄ. Hurraa! PEER GYNT. Ja Turkill' eess' on kovat! Tyhjentää lasinsa. MONSIEUR BALLON. Tie maineen auki! Ase frankin avuksi! Alas Hellaan polkija! V. EBERKOPF. Ma vetoon mieliin — loitommalla! MR. COTTON. Ma samoin autan — hankinnalla! TRUMPETERSTRÅLE. Tuon kuulun parin kannussolkia, sen minä Benderistä hankin! MONSIEUR BALLON lankee Peer Gyntin kaulaan. Anteeksi, ett' ol' luulo väärä mull' äsken teistä! V. EBERKOPF pudistaa hänen käsiään. Konnaks aloin jo arvella, ma tyhmä jäärä! MR. COTTON. Vain narriks; — se on liikaa, tuo! TRUMPETERSTRÅLE tahtoo suudella häntä. Ma näytteeks, setä, Yankee-saastaa sameinta aivan —! Anteeks suo —! V. EBERKOPF. Kaikk' eksyimme — PEER GYNT. Mit' oikein haastaa te alatte? V. EBERKOPF. Nyt tuossa se on, tuo meri pyyteen, mieliteon, Gynt itse, loistain täysin valoin —! MONSIEUR BALLON ihailevasti. Tuo siis on Monsieur Gynt, tuo noin! V. EBERKOPF samoin. Gynt kunniansa kukkuroin! PEER GYNT. Mut sanokaas —? MONSIEUR BALLON. Siis ette tietäis —? PEER GYNT. En totta, vaikka hirteen vietäis! MONSIEUR BALLON. Kuink', ettekö päin Kreikan rantaa nyt laivoin, rahoinenne lähde? PEER GYNT pyllähtäen huuliinsa. Ei, kiitos! Voimaa puoltaa aion ja rahat lainaan Turkin avuks. MONSIEUR BALLON. Ei kuunaan! V. EBERKOPF. Kovin hauska kompa! PEER GYNT on vähän aikaa vaiti, nojautuu tuoliin ja ottaa isoisen ilmeen. Nyt, herrat, paras ero kai on, ennenkuin meiltä mennyt savuks on ystävyyden viime tähde. On helppo tyhjä alttiiks antaa. Kun tuskin oman varjon tilaa maailmass' omistaa, niin onpa kanuunanruoaksi kuin luotu. Mut kun on suuremp' osa suotu, ei ole panos enää pilaa. Te menkää Kreikkaan. Saatte multa aseet ja kyydin maihin nousta. Min kiihdytätte taiston tulta, sen jännittää vain saan ma jousta. Päin, vapautt', oikeutta julistain! Varalle Turkin hornaa tulistain! Päin janitsaarin peistä käykää ja sankareina seivästäykää. — Vaan minä en. Lyö povitaskulleen. Ma uskon mynttiin, ja itseeni, Sir Peter Gyntiin. Virittää päivävarjonsa ja menee lehtoon, josta nippu verkkoja häämöttää. TRUMPETERSTRÅLE. Tuo sika! MONSIEUR BALLON. Kunniast' ei tiedä —! MR. COTTON. No, sen nyt sais hän tuoda, viedä; mut aatelkaas, se hyöty, mitä sois siellä meille vapaa itä — MONSIEUR BALLON. Jo voitonseppeltäni siteli ihana parvi kreikattaria! TRUMPETERSTRÅLE. Käteni ruotsalaiset piteli jo sankarsuurta kannusparia! V. EBERKOPF. Näin suuren isänmaani saavan kulttuurinkylvö-alan aavan —! MR. COTTON. On pahin hukka tuo reaalinen. Goddam! Koht' itken kiukuissani! Olympon näin jo omanani. Jos vuori vastaa mainettaan, sen vaskijuonet varmaan täyttää, joit' uudelleen vois alkaa käyttää. Tuo virta sitten, tuo Kastaalinen, niin paljon josta jutellaan, sen kosket, — tuhat hevosvoimaa jo alhaisinta arvioimaa —! TRUMPETERSTRÅLE. Ma lähden. Ruotsin miekkaa, miestä ei koskaan vastaa Yankee-plootut! MR. COTTON. Ehk' ei; mut heidän rintamassaan katoomme kaikkeen ihmis-massaan; ja mitäs silloin saamme kassaan? MONSIEUR BALLON. Kirous! Onnen huippu hohti; — ja sitten näin sen kuoppaa kohti! MR. COTTON heristää nyrkkiään alusta kohti. Tuo musta arkku, — tuonne kootut on rosvon kullat orjanhiestä —! V. EBERKOPF. Kuningasaate! Pois! Se veti! Se keisaruus nyt kaatuu heti! Hurraa! MONSIEUR BALLON. Mit' aiotte? V. EBERKOPF. Käyn johtoon! Tuon väen ostanut ma koht' oon. Mua seuratkaa! Ma valtaan laivan! MR. COTTON. Te — mitä —? V. EBERKOPF. Sieppauksess' aivan! Menee laivaveneelle. MR. COTTON. Siis käyn ma oman tarpeen tähden myös sieppaamaan. Menee jäljestä. TRUMPETERSTRÅLE. Hyi, niinkuin varas! MONSIEUR BALLON. Työ konnan —! Mais — enfin! Lie paras. Seuraa edellisiä. TRUMPETERSTRÅLE. Pakosta myös mä myötä lähden, — mut protesteeraan kaikkein nähden —! Menee jäljestä. * * * * * Toinen kohta rannikolla. Kuutamo ja ajelehtivia pilviä. Huvialus kulkee kaukana merellä täydellä höyryllä. PEER GYNT juoksee pitkin rantaa. Milloin hän nipistää itseään käsivarresta, milloin tuijottaa meren ulapalle. PEER GYNT. Uni! — Painajainen! — Enkö jo herää! Ulos rannasta! Vauhtia hurjaa! — Ne raivot! Valett', unta! Ma nukun! Mun on sekaisin aivot! Pusertaa käsiään. Ihan mahdotonta näin kuolla, täll' erää! Repii tukkaansa. Uni häijy! Ma tahdon, ett' unta on tää! Tätä hirmua! Ei, tosi todeksi jää! Nuo ystävä-koirat —! Oi Herra, suo huomio, vanhurskas ja viisas jok' olet —! Tee tuomio —! Kädet ylennettyinä. Minä. Peter Gynt, sua huudan! Auta' Minä hukun, isä; ojenna pelastuslauta! Kone tauota! Lasketa vesille vene! Tenä varkaille tee! Jokin häiriö saata! Kuule! Muun kaitsennan suo nyt laata! Sill' aikaa ei maailma raiteilta mene! — — Jumaliste, jos kuulee! Kuuro nyt kuulis! Sekin laitaa! Neuvoton Luoja! Ei luulis! Viittaa ylöspäin. Pst! Neekerifarmista eron ma otin! Sai pappini Kiinassa saarnata, kastaa! Kädenojennus maar toki toisen vastaa! Oh, auta minut laivaan —! Laivasta hulmahtaa tulisäde ja paksu savu vyöryy ilmoille; kuuluu kumea paukahdus; Peer Gynt kiljahtaa ja vaipuu hiekalle; vähitellen savu hälvenee; laiva on kadonnut. PEER GYNT kalpeana, hiljaa. Tuomion vaaja! Kaikki meren pohjaan, miehin ja rotin! Oi, iäti kiitän ma sattuman suomaa — — Liikutettuna. Sattuma? Ei, oli enemmän se. Minä säilyvä olin, ja hukkuvat he. Ole kiitetty, kaitsijan laupeus laaja, mua varjelit, vaikk' olen paljossa vajaa — — Hengähtää syvään. Mikä turva ja lohdutus ihmeenmoinen noin suojeltu olla, noin erikoinen. Mut aavikko! Mistä saan ruokaa ja majaa? Oh, löydän kai jotain. Hän näkee ja huomaa! Ei mull' ole hätää; — Ääntänsä ylentäen ja mairittelevasti. Hän ei jätä hukkaan. Hän köyhään katsovi varpus-rukkaan! Sydän nöyrä vain pidä. Hälle aikaa anna. Suo vallita Herran; älä murhetta kanna — Hypähtää säikähtyneenä kohoksi. Mikä murisi? — Leijona liikkui viidassa —? Kalisevin hampain. Ei ollut leijona. Miehistäikse. Vai olis, vai! Ne pedot ei maar tähän nenäänsä pistä. Kera herransa ei hyvä olla riidassa. Niill' onhan vaisto; — ne tuntee kai: elefanttien kanssa ei leikkimistä. — — Mut yhtäkaikki — paras itsensä suojuu. Tuoll' akaasioita ja palmuja huojuu; mull' latvassa on hyvä turva siellä, — jos varsinkin virren pari muistaisin vielä — Kiipeää puuhun. Erilainen aamun ja illan laatu; sana tuo todeks usein on nähdä saatu. Asettautuu istumaan. Miten ihanasti tämä mieltä nostaa! Jalo aatos, — sit' ei voi aarteilla ostaa! Vain turvata häneen! Hän määrän tietää, hädän kalkista mink' olen mies ma juomaan. Isän mieli häll' on mua kohtaan, sen huomaan; Luo silmäyksen merelle päin ja kuiskaa huoaten: mut huono ekonoomi, — sen nimen hän sietää! * * * * * Yö. Marokkolainen leiri aavikon rajalla. Vartiotuli ja LEPÄÄVIÄ SOTILAITA. MUUAN ORJA tulee raastaen tukkaansa. Viety on keisarin ratsu valkea! TOINEN ORJA tulee reväisten vaatteensa. Poissa pyhä keisarin puku! Maa halkea! PÄÄLLYSMIES tulee. Sata raippaa kannoillenne, tai heti varkaat vangiksenne! Sotilaat nousevat ratsuilleen ja kiidättävät pois kaikille tahoille. Aamunsarastus. Akaasia- ja palmuryhmä. PEER GYNT puussa, taitettu oksa kädessä torjuu pois apinaparvea. PEER GYNT. Ylen tukala yö! Tätä kiusan puuta! Hosuu ympärilleen. Joko taas tulet? Sepä nyt saakelinmoista! Nyt ne hedelmiä heittää. Ei; se oli muuta. Tuo apina ilkein on elukoista! Sana saribo: valvo ja sodi! Niin kyllä, jumaliste, sodi silloin, kun uuvut ja näännyt! Taas apinain häiritsemänä, kärsimättömästi. Miten saisin päätetyks ilveen tään nyt! Joku tavata täytyy mun juuttaista noista, se nutistaa ja nylkeä, pukeutua tavallaan sen turkkiin, uus nahka yllä ne heikäläiseksi luulevat mua. — Mitä ihminen on? Vain akana lentävä. Ja hiukan tavan mukaan on myötä mentävä. — Taas parvi! Niit' ihan metsä kiehuu. Pois tiehenne! Hus! Kuin hullut ne riehuu. Jokin hännän pätkä jos mull' edes ois, — joka hiukan eläimen hahmoa sois —. Mitä nyt? Pään pääll' ihan hiipi joku —! Katsoo ylös. Tuo vanha, — ja kourat täpö-täynnä likaa —! Hykistyy hädissään kokoon ja pysyy hetkisin hiljaa. Apina tekee liikkeen; Peer Gynt alkaa houkutella ja leperrellä niinkuin koiralle. Kas, — sinäkö siell' olet, vanha Poku! Se on kiltti! Se suostuvi suosiolla! Se ei viskaa; — ei, se nyt oisko tapaa? — Pip-pip! Me osaamme ystävät olla! Ai-ai! Kielt' osaan jo, etkös huomaa? Poku ja minä parast' ollaan kuomaa; Poku huomenna sokeria saa —! Sitä sikaa! Koko kouraus silmille! Uh, mitä rapaa! — Vai ruokaako ois? Maku sekalaista; mut makuhan jotain on totunnaista. Kuka ajattelija on lausunut kerran: aluks syljet, mut tottumus voimaa suo? — No, ja pennut myös! Taistelee ja hosuu. Kovin kieroa tuo, ett' ihmisen täytyy, luomisen herran, näin olla —! Hoi, auttakaa ihmislasta! Paha vanhus, mut nuoret on piruja vasta! * * * * * Varhainen aamu. Kivinen seutu, näköala aavikolle päin. Sivulla kalliorotko ja luola. VARAS ja SALANTAJA rotkossa, keisarin ratsu ja puku hallussaan. Hevonen kalliissa satulakoruissa seisoo kiveen sidottuna. Ratsastajia kaukana. VARAS. Keihästen liekit tuoll' ilman rantaan jo kiiltää! SALANTAJA. Ma tunnen, kuin säilä mun pääni santaan jo viiltää! VARAS laskee käsivarret ristiin rinnoilleen. Isä varasti; varkaaksi pojan piti tulla. SALANTAJA. Isä salansi; salantaa virkana mulla. VARAS. Se kestä, mik' on suotu: ole, miks olet luotu. SALANTAJA kuuntelee. Viidassa tömisee! Tulevat juuri! VARAS. Luola on syvä — ja profeetta suuri! Pakenevat jättäen kalleudet siihen paikkaan. Ratsastajat katoavat kaukaisuuteen. PEER GYNT tulee leikaten ruokopilliä. Mikä sulon-autuas aamunsuu! — Kiertävi keräänsä sontiainen; ulos kuoresta etana kurkoittuu. Todell', aamu on kullan-kukkurainen. On kumma tenho se oikeastaan, min luonto pannut on päivänvaloon. Povi paisuu, saa niin rohkean ponnen, käsin käydä vois vaikka härkää vastaan. — Mikä rauha! Niin, ilot maalais-onnen, — en ymmärrä, kuinka niit' ennen kartoin; kuin sulkeuta voi suurkaupungin taloon, miss' ilkiöt kaikk' ovat ovella vartoin. — Miten livahtelee sisilisko, hei, sieppoo eik' aattele mitään, ei. Itse eläimissä mi viattomuus. Kukin luopumatonna luojansa laist' on, oman leimansa kantaa kulumatonna, oma itsensä on läpi leikin ja taiston, kuten ensi 'tulkoon' sen eloon huus. Panee lornjetin nenälleen. Tuo tuossa hiekkakiven keskessä? Konna! Kivetyntää ympäri! Ulos vain pää jää. Se katsoo kuin ruudusta sieltä. Ei vääjää mit' ikään, on itse — oma kaikkensa. — Muistuttelee mieleensä. Oma — oma — kaikkes — itse —? Tuon poikana jo ma luin jostain, se noit' oli kirjoja suuria. Postilla? Vai Salomon sananparret? Paha merkki! Min vuosia mulle karttuu, ajat, paikat sen huonommin mieleen tarttuu. Istahtaa varjoon. Sija vilpoinen oikaista säärivarret! Kas, sanajalkoja. Syötäviä juuria. Maistaa vähän. Vois syöttää niill' ennemmin elukoita; — mut sanoohan sanassa: luontos voita! Ja vielä sen lisäksi: korskeus kostetaan. Ja: ken itsensä alentaapi, se nostetaan. Levottomana. Nostetaan. Niin minun käyvä on varmaan; — on mahdotonta mun muuta aatella. Pois täältä mun sallimus aikoo saatella ja oikean tien mulle eteen tuo. Täm' on koetus; sitten ma saan avun armaan, — jos Herra vain terveenä olla suo. Lykkää ajatukset mielestään, sytyttää sikarin, venytteleikse ja tuijottaa aavikolle päin. Mikä suunnaton aavikko, — äärt' ei näy! — Tuolla kaukana kamelikurki käy. — Mik' on mahtanut luojan tarkoitus olla tällä kaikella kuolleella, autiolla? Aro tää, jota ei elonlähde juota, joka kenellekään ei hyötyä tuota, tämä paahtunut maailman kesantokulma, tämä ruumis, luomisest' asti näin maannut, jolt' ei ole luoja edes kiitosta saanut, miks syntyi se? — Luonto on tuhlari julma. —. Mert' onko tuo idässä välkkyvä juonne? Ei, mahdotonta. Vain harha, mi katoo! Meri länness' on; taakseni kohoo tuonne; mäenharju sen pois erämaasta patoo. Ajatus iskee hänen päähänsä Patoo? Siis voisin ma —! Kannas on kaita Patoo! Vain kanava! Puhki sulku, — kohta ois kuohuva vetten kulku elämänvirtana päin erämaita. Kohta koko hehkuva hauta tää ois meri vilpoisa, läikkypää. Alt' Atlaan vihreiden tunturirantain se alkais saarina keitaat kantain; liukuis purjeet kuin linnut vinhat etelään päin, karavaanien rataa. Virkeä tuuli veis huurut inhat, pilvet vihmansa saisi sataa; kaupungit nousis, ja palmukot huojuis, palmujen juurella nurmikot nuojuis. Etelä Saharan saarrosta irkois, viljelys nuori sen rannoille virkois. Tombuktun tehtaita höyry käyttäis; Bornun yks kaks siirtolat täyttäis; läpi Habesin tutkija turvaisasti junall' ajais Niilin latvoille asti. Mehevimmälle keitaalle, keskelle merta tuon Gudbrandin laaksosta norjalaisverta; sill' onkin kanta lähes kuninkainen; loput risteily antaa arabialainen. Kaunoiseen meren kaarelmaan saa Peeropolis, pääkaupunki, sijan. On maailma kulu! Nyt vuoro on pian mun Gyntianani, nuoren maan! Hypähtää ylös. Pääomia vain, niin tehty on tie. — Meren porttiin kultainen avain vie! Ristiretki kuoloa vastaan! Nyt päästää saa pussista saita, joka hautoo ja säästää. Joka maassa nyt vapaus nostaa viirin; — kuin arkissa aasi yli maailman piirin ma huudan ja vapautuskasteen kannan luo armaan, kahlitun, syntyvän rannan. Pois täältä! Liikkeelle pääomat levosta! Mun valtani, — puolet valtaani hevosta! Hepo hirnuu kallion rotkossa. Hepo! Ja puku! — Ja miekka! — Ja koruja! Menee lähemmäksi. Se ei voi —! Toden totta —! On sananpaikka, että tahto voi siirtää jos vuoria vaikka; — mut että se hevonkin siirtäis —! Oh, loruja! Tosiseikka, ett' on hepo tässä näin; — ab esse ad posse ja niin edespäin — Vetää puvun omansa päälle ja katselee itseään. Sir Peter, — ja muuttunut turkkilaismuotiin! Sen verran sitä tiesit, mikä kohdaksi suotiin. — Hei, Virmani, viemään! Käy, älä käkee! Nousee satulaan. Jalan tueksi kultaiset tohvelit tuotiin! Niin, ratsun-valjaista vallat näkee! Ajaa neliä aavikolle päin. * * * * * Arabialaispäällikön teltta, yksinään keitaalla. PEER GYNT itämaalaisessa puvussaan lepää patjoilla. Hän juo kahvia ja polttaa pitkää piippua, ANITRA ja PARVI NEITOJA tanssii ja laulaa hänen edessään. NEITOJEN KUORO. Maan valkeus kulki! Profeetta, valtias, tietäjä tietojen, luo meidän, luo meidän hän kulki yli aavikon hietojen! Profeetta, herra, jok' ei teille käy väärille, luo meidän, luo lastensa kulki aron ääriltä äärille! Soi, soitto, nyt julki; profeetta luo lastensa kulki! ANITRA. Hänen ratsuns' on valkea rieska Paratiisin virran ja lähteen. Alas polvistukaatte päin maata! Hänen silmäns' on tähden lempeä lieska. Katsoa ei toki saata maan lapsi kenkään tähtien tähteen! Aron tie hänet toi. Kulta ja päärlyt poven kukkuroi. Edell' aamuinen koi, peräss' ilmat jäi yöksi, peräss' samum ja kuivuus syöksi. Tuli kautt' erämaan, tuli poikana maan pyhä, korkea, vakaa, tuli Kaabastaan; — hänen suunsa sen takaa! NEITOJEN KUORO. Soi, soitto, nyt julki; profeetta luo lastensa kulki! Neidot tanssivat hiljaisen soiton säestäessä. PEER GYNT. Sen kirjoista luin — ja sen havaita taas saan — "ei kukaan ole profeetta omassa maassaan". — Tämä paljon paremmin käy, tämä näin kuin Charlestonin reetari-elämä päin. Koko homman pohjall' oli jotain kieroa, epäselvää jotain, jota täytyi vieroa; — en koskaan siihen ma oikein kiintynyt, en oikein ammattimieheksi piintynyt. Mitä teinkään siinä galeijassa, mitä? Yhä toimituspinkkojen ääressä ähkää! Nyt jäljestäpäin en käsitä sitä; — niin _sattui_; se aivan ol' umpimähkää. — Oma itsensä olla pohjalla kullan on talonsa hiekalle rakentaa. Sun sormukses, kellos ja ketjus saa hyvät ihmiset matelijoiksi mullan; ne rintaneulakruunulle hattua nostaa; mut on persoona toista kuin koru, jonk' ostaa. — Profeetta; kas siinä on selvemmin laita. Voit ainakin tietää, mit' astut maita. Jos ihailun suo sulle seurakuntas, sa itse sen saat, ei dollaris, puntas. Olet, mik' olet, ilman sen enempää; et sattuman oikulle velkaan jää, ei patentti tarpeen, ei muu monopooli. — Profeetta; niin, mulle sopii se rooli. Ja niin tämä arvo yht'äkkiä mulla, — mun tarvitsi vain läpi aavikon tulla ja osua luonnon lapsien luo. Profeetta oli tullut; oli selvää tuo. En aikonut petosta minkäänmoista —; vale toista on, profeetan vastaus toista; ja voinhan takaisin astua aina. Mua ei sido mikään, ei mikään paina —; kaikk' on, miten sanoisin, yksityis-alaa; hepo valmiina vartoo, lähde tai palaa! Olen aseman valtias sanalla sanoin. ANITRA lähestyy oviaukolta. Profeetta ja herra! PEER GYNT. Mitä piikani halaa? ANITRA. Pojat aavikon, kasvojas katsella anoin, sua teltan vierellä vartovat — PEER GYNT. Seis! Sano, että ne eemmäs joukkonsa veis; ett' etäältä kuulen, mitä heill' on huolta. Lisäks, etten liki siedä minä miehenpuolta! Miehet, lapsi, ovat köykäinen suku, kavaluutta täynnä koko laji ja luku! Anitra, et usko, kuin pitkäkyntiset — hm, tarkoitan, kuink' ovat suuret he syntiset! — No, se silleen! Tanssikaa mulle, naiset! Pois profeetta unhoittaa pahat maiset. NEIDOT tanssien, Profeetta on hyvä; profeetan sydän huokaa tomun poikain eksyissä pahaan ja harhaan! Profeetta on laupias; kiitos hälle tuokaa; hän syntiset vie Paratiisin tarhaan. PEER GYNT seuraten silmillään Anitran tanssia. Jalat käy, kuin rumpali puikkoja löisi. Otus herkullinen, niin ett' ihan söisi! Vähän liialliset tosin muodot kait, — ei aivan, kuin vaatisi kauneuden lait. Mut mitä on kauneus? Tottumus vaan, — raha, käypä maassaan ja aikanaan. Ja liiallisuus, sehän juur' on hurma, mehun säännöllisestä jos pohjaan juo. Ei juovuta normaali-kauniit nuo. Joko uhkea ylen, tai laiha kuin surma, aran nuori, tai vanha, niin ettei tietoa; — välimaa on mietoa. — Jalat häll' on, näämmä, vähän vettä vailla; käsivarret, vasen etenkin, samalla lailla. Vois ennakkoluulo sen puutteeksi lukaista. Ma sanoisin pikemmin: tyylinmukaista — — Anitra, tullos! ANITRA lähestyy. Sun piikasi tuli! PEER GYNT. Sinä viehätät, laps! Sydän profeetan suli. Jos et sanaani usko, saat todisteen; — sinut Paratiisiin ma Houriksi teen! ANITRA. Sit' et mahda, herra! PEER GYNT. Mitä? Leikiksi luulet? Niin totta kuin elän, toden totisen kuulet! ANITRA. Mull' eihän ole sielua. PEER GYNT. Niinp' olet saava! ANITRA. Miten, herra? PEER GYNT. Kai mulla on keino ja kaava; — minä ryhdyn johtoa sulle suomaan. Ei sielua! Niin, sua ei maar pilaa äly liika suinkaan. Sen surulla huomaan. Vaan pyh; sija sielun sinuss' aina lie nyt. Annas, kun mittaan sun aivos! — On tilaa; toden totta, on tilaa; sit' enkös tiennyt! Tosin kyllä, — matalall' aina maassa sa pysyt; erin suurta et sielua saa sa; — mut pihkaa! Se voi sama olla sulle; — niin paljon saat, ettei nyt häpeä tulle. ANITRA. Profeetta on hyvä — — PEER GYNT. Sa emmitkö? Sano! ANITRA. Mut mieluumpi mulle ois — PEER GYNT. Pelvotta ano! ANITRA. Mua oikein ei haluta sielu oma; — suo ennemmin — PEER GYNT. Mitä? ANITRA viittaa hänen turbaaniinsa. Tuo opaali soma! PEER GYNT ihastuneena ojentaa hänelle korun. Anitra, tosi Eevan tytär! Kuin teräs liki magneettiaan minä liikahdan; kuten sanoo arvokas tekijä eräs: "das ewig weibliche zieht uns an!" * * * * * Kuutamoyö. Palmulehto Anitran teltan edustalla. PEER GYNT. arabialainen luuttu kädessä, istuu puun alla. Hänen partansa ja tukkansa on lyhennetty; hän näyttää melkoista nuoremmalta. PEER GYNT säestää ja laulaa. Ma suljin Paratiisini, avaimen myötä vein. Ja rannan kaunot kaikerti, kun ulapalle purteni ui pohjatuulen tein. Päin kesän rantaa keula taa vei vetten suolaisten, päin valtameren poukamaa, jot' uljaat palmut reunustaa, — siell' laivan poltin sen. Siit' astuin laivaan erämaan ma nelijalkaiseen. Sen ruoskin vaahtoon valkeaan. — Tir-lii, — ma lintu liikun vaan; — ken valtaa vangikseen? Anitra, ah, sen tuta saan, sa palmun mehu, oi! Angora-vuohen juustokaan sun vertas olla suloltaan ees puoliksi ei voi! Ripustaa luutun olalleen ja tulee lähemmäksi. Äänt' ei! Armas kuunnelleeko laulun pienen laatijaa? Verhon takaa vilkkuneeko, vailla hunnun hulmuntaa? — Hys! — Kuin poukahtanut ois korkki pullon suulta pois! Taas! Ja taas! Vai noinko sois lemmen huokaus? Ei, laulaa. — Ei, hän kuorsaa täyttä kaulaa. — Armas nukkuu! Soitto sulo! Satakieli, tiehes lennä! Sulle joka turman tulo, jollei kulkkus laata mieli — — vaan, kuin sana on: ann' mennä! Laulaja on satakieli; ah, ma myöskin. Sydämiin kumpikin luo sävelpaulaa pieniin, helliin, herttaisiin. Vilvas yö on laulun aika; meidät liittää laulun taika; oma itsensä, kun laulaa, on Peer Gynt, on satakieli. Juur' on armaan uneksinta lemmen hurmass' ihaninta: suulla malja läikkypinta, ilman että tippaa nieli. Vaan hän tuoll' on, totta vie! Tuli siis, no, paras lie. ANITRA teltasta. Herra, kutsut yössä? PEER GYNT. Lastaan kutsuu profeetta; niin juuri. Nosti hänet nukunnastaan kissan pyyntimelu suuri. — ANITRA. Ah, ei siellä kissat jolise; pahempata paljon oli se. PEER GYNT. Mitä siis? ANITRA. Mua säästä! PEER GYNT. Sano! ANITRA. Punastuisin — PEER GYNT lähempänä. Tuoko jano, jonka tunsin suurta tulta, opaalin kun sait sa multa? ANITRA säikähtyneenä. Vertaat itses, ilo maan, häijyyn, vanhaan maukujaan! PEER GYNT. Lempi liehtari jos lie, profeetan ja kissan tie, lapsi, varsin yksiin vie. ANITRA. Herra, leikin hunajaa huules uhkuu. PEER GYNT. Pikku liehijä. kuorelta vain kurkistaa tytöt moiset merkkimiehiä. Leikkisä ma pohjalt' oon, kahden kesken liiatenkin, vakavaan jos naamioon viran vuoks sen peittänenkin. Taakka murheen moninaisen, vaiva, valvonta, jot' ain' on kaikista, tuo olentoon tuimuuden profeettamaisen; mutta kielellä se vain on. — Palttua! Kun kahden jäämme, pien Peer, — niin, se, mik' oon. Profeetta nyt tipotiehen; tässä näät mun, itse miehen! Istuu puun alle ja vetää hänet luokseen Käy, Anitra, levätkäämme, — päällä palmun viuhka huiskuu. Hymyile, kun kuiskun sulle; sitten vuorot vaihtuu: mulle, hymyilyhyn hurmatulle, hellään raikkaat huules kuiskuu! ANITRA asettuu hänen jalkojensa juureen. Käsittää en paljon voi, vaan kuin laulu puhees soi. Herra, voiko kuuntelulla sielu tyttärelles tulla? PEER GYNT. Sielun, hengen tiedon, valon kyllä saat, kun hetki lyö. Kultakirjat idän palon konsa kertoo: poiss' on yö, — silloin tunteja saat multa, kasvatusta, lapsi kulta. Vaan yön tyyni rauha ois tyhmää tuherrella pois nukkavieruin läksyn tähtein koulumestariksi lähtein. — Sielua ei ensiks sulta kysytäkkään, liekkö saatu. Tärkein sydämen on laatu. ANITRA. Puhu, herra! Äänes helke on kuin opaalien välke! PEER GYNT. Älyn huippu älyn hukka; raivo raukan pelon kukka; totuus, mennen yli määrän, saarnaa viisauden on väärän. Moni kulkee, koira vie, täällä syöttö-sielu moinen, jott' on selvyyteen sen tie, lapsi, liian vaivaloinen. Tuli muuan tutukseni, otus, koko parven parhain; hänkin eksyi tielle harhain, hälinässä mieli meni. — Näätkö öisen erämaan? Viittaan turbaanilla vaan, — silloin silmäs eess' on läikkyvä valtameri rannaton. Vaan ma melko hölmö oisin, maita, meriä jos loisin. Tiedätkö, mit' elää on? ANITRA. Neuvo mulle! PEER GYNT. Kuivin jaloin alas ajan virtaa väikkyä, täysin itsenään, ei paloin. Voimass' olen miehuuteni se, mik' olen, kultaseni! Vanhan kotkan sulat tippuu, vanhan kaakin korvat rippuu, vanhan ämmän hampaat murtuu, äijän kourat kuihtuu, turtuu, — sielun kunkin korjaa halla. Nuoruus! Sulttaani ma olla koko kuumall' olennolla tahdon, vaan en palmuin alla Gyntianan rantamalla, — ei, vaan neitsyt-aatteen tuoreen nostamana valtaan nuoreen. — Lapseni, nyt näät, miks sinut armoss' olen kahlehtinut, miks sun valitsin, miks saatin sydämees, niin sanoakseni, olentoni Kalifaatin. Siell' on haavees hallitakseni! Herruus lemmen-valtioni! Kuulut mulle vain. Kuin kulta tai kuin kiven kalliin helo kiehtokoon sua olentoni. Erotessa murtuis elo, — nimittäin, se huomaa, sulta! Sun on kaikkes, joka huokonen, tahdotta, kuin taipuu ruokonen, saava sisällyksen multa. Tummat yöt sun kutritukkas, kaikki sulouden-kukkas Babylonin tarhain tavoin sulttaanilleen olkoon avoin. Siks sun tyhjä otsas tuo pohjaltaan on onni aivan. Itse-tarkastelun vaivan luopi vain, jos sielun luo. Kosk' on puhe tosiaan, kuule, saat, jos tahdot vaan, renkaan nilkkas ympärille; — parast' on se molemmille; sielun sijan voin ma täyttää, muuten — kaikki ennallaan. Anitra kuorsaa. Mitä? Oh, hän siihen nukkui! Sanani siis turhaan hukkui? — Ei; mun valtaanihan näyttää, noin ett' uneksuin hän meni virtaa lemmenkuiskeheni. Nousee ja panee koruja hänen helmaansa. Solkitukku tää! Ja tää! Uinu! Peerist' unta nää — —! Uinu! Tuo on uneksinta keisarillas kruununaan! Peer Gynt persoonallisinta yössä viettää voittoaan. * * * * * Karavaanitie. Keidas takana kaukaisuudessa. PEER GYNT. valkealla ratsullaan, kiidättää läpi aavikon. Hänellä on ANITRA edessään satulannokalla. ANITRA. Irti! Ma puren! PEER GYNT. Sinä veitikka pieni! ANITRA. Mitä tahdot? PEER GYNT. Leikkiä kyyhkyä ja haukkaa! Vähän hullutella! Sinut viedä sen tieni! ANITRA. Hyi, häpee! Vanha profeetta —! PEER GYNT. No, kas sua! Vai profeetta vanha? Sua hanhea hassua! Onko tämä sinusta vanhaa, laukkaa? ANITRA. Minut kotia päästä! PEER GYNT. Ei, kiemailu pois! Vai kotia! Appelaan! Sepä ois! Me karkuun lentäjät, linnut huimat, — tuho meille ois nähdä ukon silmät tuimat. Sitäpaitsi, se ei, hyvä lapsi, kävele, ett' yhteen paikkaan liiaksi tarttuu; sen arvo kärsii, min tuttuus karttuu; — jos semminkin profeetta on tai niin. Ei, äkkiä ilmesty, lennä kuin sävele! Toden totta, jo kylliksi kyläiltiin. Nuo aavikon pojat, ne on häilyviä lempoja; — lopuit' ei teho, saarnaaja liet tai veisari. ANITRA. Vaan oletko profeetta? PEER GYNT. Sulle olen keisari! Tahtoo suudella häntä. Sitä pikkuista tikkaa, millainen tempoja! ANITRA. Anna tuo sormus, mi sormess' on sulla. PEER GYNT. Ota, armas Anitra, jok' ainoa korjaa! ANITRA. Sun sanojes sointu on laulua sorjaa! PEER GYNT. Mikä auvo näin armastetuksi tulla! Alas! Ratsua tahdon sun orjanas johtaa! Ojentaa hänelle ratsupiiskan ja laskeutuu alas. Kas näin, sulo ruusuni, kukkien kukka; näin hiekassa kaalon ma, kunnes kohtaa mun auringonpisto ja perii hukka. Olen nuori, Anitra; se huomaa ja muista! Älä huoli siis kultasi hullutteluista. Nuoruuden merkki on hulluus ja rajuus! Jos et siis niin ahdas ois ajattelultas, niin selkenis sulle, sulo taimeni, tajuus: on vallaton, ergo nuori sun kukas! ANITRA. Olet, olet. Joku sormus viel' onko sulla? PEER GYNT. Ota, pidä! Hih, peura sais kilpaan tulla! Kun ois viininlehviä otsalle mistä! Toden totta, olen nuori! Hypyks enkö pistä! Tanssii ja laulaa. Hihhei, olen onnen kukko! Tipu-tipu, mua noki ja hakkaa! Hypin, laulan, en lakkaa; — hihhei, olen onnen kukko! ANITRA. Sa hikoat; profeetta, sulathan työssäs; — anna mulle tuo raskas,, mi roikkuu vyössäs. PEER GYNT. Hellivä huoli! Ota iäks se multa; — sydämen rikkaus on lempi, ei kulta! Tanssii ja laulaa taas. Nuori Peer Gynt on Hulluheikki! Mikä jalka alla, aavista ei. Pyh, sanoi Peer; — vei, mihin vei! Nuori Peer Gynt on Hulluheikki! ANITRA. Ilotarhoiksi tanssillas, profeetta, maat teet! PEER GYNT. Profeetta, hui-hai! — Tule, vaihdamme vaatteet! Ala heittää! ANITRA. Ei, vaatisi kauhtanas kaventaa, vyös lyhentää, sukanvartes laventaa — PEER GYNT. Eh bien! Polvistuu. Vaan mulle suru tuima suo; on suloista kärsiä lempivän rinnan! Kuule, kun saavumme luo kotilinnan — ANITRA. Sun Paratiisis; — liki lie jo tuo? PEER GYNT. Oh, tuhat peninkulmaa — ANITRA. Kovin paljon! PEER GYNT. Oi, kuule; — saat sielun, jonka ma lupasin kerran — ANITRA. Niin, kiitos; en tarvitse, en sitä luule. Suru sulleko? — PEER GYNT nousee. Niin, paha vie, mitä syvin! Tuima, vaan lyhyt, — noin päivän, parin verran! ANITRA. Anitra kuulee profeettaa! — Voi hyvin! Navahuttaa häntä kelpo lailla sormille ja kiidättää huimaa laukkaa takaisin läpi aavikon. PEER GYNT seisoo kauan aikaa ikäänkuin ukkosen iskemänä. No, mut kylläpä sentään — — —! * * * * * Sama paikka. Hetkeä myöhemmin. PEER GYNT totisena ja miettiväisenä, riisuu turkkilaisvaatteet yltään, kappale kappaleelta. Lopuksi hän vetää pienen matkälakkinsa takin taskusta, panee sen päähänsä ja on taas eurooppalaisessa puvussa. PEER GYNT heittäen turbaanin kauas luotaan. Kas tuossa on Turkki, ma tässä näin! — Tämä pakanahomma, se ei käy päin. Onni, että kuului se kaapuun ja hihaan, eik' ollut, kuten sana on, leikattu lihaan. — Mitä hiittä mä siitä galeijasta hain? Paras sentään elää kristityn lailla, vaatteet riikinkukon korua vailla, pohjalla säädyllisyyden ja lain, oma itsensä olla ja saada sanat muiston ja seppel, kun valkama vaelteluist' on. Astuu muutamia askelia. Se lunttu; — hiuskarva ol' enää rajaa, jott' öisin ihan ollut jo, mieltä vajaa. Olen peikko, jos ymmärrän, millä keinoin hän vimmasi pääni ja tolkkuni vei noin. No, hyvä, kun loppui ne kujeet hullut! Viel' askel, niin nauruksi öisin tullut. — Tein erheen. Niin; — toki lohduksi jää, ett' erheen loi tila kiero tää. Persoona itse ei langennut, ei. Tämä profeetan virka se vikaan vei, ihan tyyten kun toiminnan suola puuttui, pian löyhkäävän mauttomaksi se muuttui. Profeettana-olo on pahki päin seinää! Viran puolesta pidä kuin pilvissä ties; profeettana koht' olet myöty mies, jos järkeä puhut, et puuta ja heinää. Hyvin sikäli vastasi asiantilaa sitä hanhea hakkailla, — parhaiksi pilaa! Vaan yhtäkaikki — Purskahtaa nauruun. Jopa mielt' oli melkein! Muka hypyin ja tanssein seisota aikaa! Pyri vasten koskea kujein ja elkein! Kilkuta kieliä, huokaa ja haikaa, ja pääty kuin kukko — kynityin nahoin. Meno tottakin profeetallisen hurja. — Niin, kynitty! — Hyih; olen kynitty pahoin no; jäi takavaraa nyt hiukan tosin, Ameriikkaan osin ja taskuun osin; en viel' ole siis ihan kulkuri kurja. — Parast' onkin näin puoliks, ei liikoja anoin. Nyt ei voi kuskit ja hevoset sitoa, ei laukuista, vaunuist' ole huolenpitoa; olen aseman valtias, sanalia sanoin. — Mikä ottaa tieksi? Moni tie on ja maali; ja toisin on viisaan kuin tyhmän vaali. Mun on liikemies-eloni päätetty luku; mun lempeni leikki poispantu puku. Ravunrataa mennä ei mieleni janoo. "Ulos tai sisään, yhtä ahdasta; ees tai taaspäin, samaa tahdasta", — niin kai joku henkevä kirja sanoo. Siis jalompi tie, joku uus ura aivan, päämäärä, mi maksaa rahan ja vaivan. Josp' elämäkertani teen, selon suoran, — tien-oppaan muille ja ojennusnuoran? — Tai entäs —! Ei aikaani rajoita mikään, — jos ilmi, kuin oppinut tutkija ikään, elon entisen aikojen yöstä kaivan? Se on jotain mulle, se tosiaan! Luin kronikoita jo nuorin vuosin, ja sittemmin myös sitä tiedettä suosin. — Tiet' ihmiskunnan ma seurata tahdon, uin historian virtaa kuin höyhen yli vahdon, kuin unessa elän sen uudestaan, — näen urhojen sodat hyvän, suuren tähden, mut turvassa itse, kuin näytelmätä nähden, — verimarttyyrit aatteen ja uskon ma näen, näen valtojen syntyvän, sortuvan soraan, — näen maailmankautten vähäst' ottavan oraan, niin, tislaan historian mehun ja väen. — Nidos Beckeriä jostain, ja alkuun tie kronoloogisesti, niin kauas kuin vie. — Esitietoni kyll' ovat vajavat kait, ja mutkaisat historian sisäiset lait! — Vaan pah; miss' alku on päättömintä, tulos usein siin' omaperäisintä! — — Miten nostaa se, kun näet tarkoitusperäs ja sen perille ajat kuin pii ja teräs! Hiljaisessa liikutuksessa. Joka puolelta katkaise siteet ja saarteet, kaikk' kiintymys tuttuihis, maahas ja rotuus, lennätä ilmaan rikkautes aarteet, — lempesi onnelle lausu hyv' yötä, kaikki, jott' ilmenis salattu totuus, — Pyyhkäisee kyyneleen silmästään, _se_ se tutkijan tunnus on tosi-hartaan! — Olen onnellinen yli äären ja partaan. _Nyt_ selveni kutsumukseni ääni. _Nyt_ pontta vain, tuli pysty tai myötä! Lie suotu mulle, jos nostan pääni kuin mies Peer Gynt, lisänimenä jolla vois ihmis-elämän keisari olla. — Otan menneistä summan ja yhteenvedon; ohi käyn nykytuokion kilpakedon; — tämä aika ei maksa, ei kenkärajaa; meno miesten on ydint', on uskoa vajaa; on lennoton henki, teon kunto köyhä; — — Kohauttaa olkapäitään. ja naiset, — ne on sukukunta löyhä! — Menee. * * * * * Kesäpäivä. Pohjolan perillä. Maja salometsässä. Avoimessa ovessa suuri puulukko. Oven päällä peuransarvet. Parvi vuohia majan seinustalla. KESKI-IKÄINEN NAINEN, valoisa ja kaunis, istuu ja kehrää ulkona päivänpaisteessa. NAINEN luo silmäyksen tielle päin ja laulaa: Voi talvi ja taas kevät mennä menojaan, ja ensi kesä myös, sekä vuosi kokonaan: — vaan kerran tulet varmaan, sen tietää ma voin, ja minä kyllä varron, sen sulle sanan soin. Kutsuu vuohia, kehrää ja laulaa taas. Sua Luoja tukekoon, kuhun kulkus tuo! Ilon suokoon, jos käyt jo Isän istuimen luo! Tääll', ystävä, varron yhä, kunnes sun nään; ja jos jo menit eeltä, niin ylhääll' yhdytään! * * * * * Egyptissä. Aamuhämärä. Memnonin-patsas seisoo hiekassa. PEER GYNT. tulee kävellen ja katselee hetkisen ympärilleen. PEER GYNT. Ois sopiva tästä mun alkaa retki. — Siis vaihteeksi egyptiläisenä hetki; vaan Gyntin pohjalta egyptiläisenä. Assyria sitten edess' ensimmäisenä. Maailman luomisest' alkaa aivan vain tappion tuottais ja turhan vaivan; — ohi piplianhistorian kiertää ma aion; sen maalliset jäljet esill' aina kai on; ja sen, kuten sanotaan, saumojen mutkia käy mulle yli voiman ja aikeen tutkia. Istahtaa kivelle. Nyt lepään ja vakaasti varron patsaan tavanmukaista aamulaulua. Vatsaan välill' eine, ja sitten pyramiidille tie; sisäpuoltakin silmään, jos aikaa lie. Ja maitse meren punaisen taa; ties, vielä näen kuningas Potifarin haudan siellä. — Niin Aasiass' olen. Babylonissa nuo haen kuuluisat portot ja riippuvat puistot, — se on: kulttuurin tärkeimmät jäljet ja muistot Sitten harppaus Troian muurien luo. Kas, Troiasta suoraanhan meritie ihanaiseen vanhaan Ateenaan vie; — siell' itse paikalla, kiveltä kivi, käyn solan, jota puolsi Leonidaan rivi; — filosoofit paremmat sitten ma opin, haen Sokrateen uhrikuolema-kopin — —; ei, totta vie — keskellä sotaa ja rysyä —! Niin, no hellenismi saa syrjällä pysyä. Katsoo kelloonsa. Kovin hullua, ettei jo aurinko näy. On aikani niukka. Jo nousta saisi. Siis Troiasta; — siihenhän jäädä taisi — — Nousee ja kuuntelee. Mikä kumma hyminä ilmassa käy —? Aurinko nousee. MEMNONIN-PATSAS laulaa. Puolijumal-olennon tuhkasta tointuvat linnut sävelsointuvat. Kaikkitieto Zeus ne loi, nuoren sotimielen soi. Viisaudenhuhkain, mihin väsyi väki tuhkain? Mieli mi laulull' on soivalla? Kuole tai oivalla! PEER GYNT. Toden totta, — siit' eikös lähtenyt ääni! Se on muinaismusiikkia, kautta pääni. Kiviääness' oli nousu- ja laskukohtia. Panen muistiin sen oppineitten pohtia. Merkitsee taskukirjaansa. "Patsas lauloi. Soi selvästi ääni, vaan outoa teksti, ei käsittämääni. Kaikki aistien petosta arvattavasti. — Vähän muuta merkittävää tähän asti." Menee edelleen. * * * * * Gizehin kylän läheisyydessä. Suuri Sfinksi kalliosta veistettynä. Kaukana Kairon torneja ja minaretteja. PEER GYNT tulee; hän katselee Sfinksiä tarkkaavasti vuoroin lornjetin, vuoroin kourankupunsa läpi. PEER GYNT. Ei, mutta miss' ihmeillä näin ja milloin saman haamun jo kuin kuvatuksella tuolla? Näin varmaan, pohjan tai etelän puolla. Joku henkilö? Vaan kuka ois se silloin? Tuo Memnon, kun muistelin jälkeenpäin, niinkutsutut Dovren-ukot mieleen johti, siin' istuin jäykkänä yhdessä kohti, perän pylvään-kantoihin pönkittäin. — Mut tää eriskummainen ristisiittymä, tää vaihdokas, naisen ja leijonan liittymä, — sekin onko juureltaan satujuttu? Vai todellisuudessa kohdattu tuttu? Satujuttu? Hoo, jopa muistan! Täähän on, hiis vie, Kiero, jota kolhaisin päähän, — oli kuumeessa mull' unenhoure moinen. — Menee lähemmäksi. Samat silmät kuin sillä; sama huulten juonne; — ei aivan niin veltto; vähän luihumpi luonne; mut sama pääasiassa toinen kuin toinen. — Vai saat sinä, Kiero, siis leijonan haamun, jos takaa katsoo ja valossa aamun! Viel' onko sull' ongelmas? Koitellaan, sama vastaus vieläkö kielelläs istuu! Huutaa Sfinksille. Hei, Kiero, ken olet? ÄÄNI Sfinksin takaa. Ach, Sfinx, wer bist du? PEER GYNT. Mitä? Kaiku saksaa! Se ymmälle saa mun! ÄÄNI. Wer bist du? PEER GYNT. Sehän puhuu jo puhtaastaan! Se huomio uutt' on ja itsenäistä. Merkitsee kirjaan. "Saksaa kaiku. Sävy berliiniläistä." BEGRIFFENFELDT tulee Sfinksin takaa. BEGRIFFENFELDT. Ihminen! PEER GYNT. Tuoko se on äänessä-olija? Merkitsee taas. "Tulos sittemmin meni toisia tolia." BEGRIFFENFELDT kaikenmoisin levottomin elein. Hyvä herra, — elinkysymys —! Suvaitkaa! Mikä tänään juuri tähän teidät saa? PEER GYNT. Eräs vierailu. Nuoruudenystävän luo. BEGRIFFENFELDT. Mitä? Sfinksi —? PEER GYNT nyökkää. Oli ammoin tuttuni tuo. BEGRIFFENFELDT. Mikä onni! — Ja juuri kun yö oli tää! Mun otsani takoo, kuin halkeis pää! Hänet tunnette? Mikä hän on? Pian julki, jos tiedätte! PEER GYNT. Mikäkö? Sen pian vastaan: _oma itsensä!_ BEGRIFFENFELDT hypähtäen. Haa, kuin leimaus kulki elon-ongelma ohi! — Todell' ainoastaan oma itsensä? PEER GYNT. Niin, sitä virttä se veti. BEGRIFFENFELDT. Oma itsensä! Mullistushetki on heti! Ottaa hatun päästään. Nimenne, herra? PEER GYNT. Peer Gynt. BEGRIFFENFELDT hiljaisella ihailulla. Sekö juuri? Peer Gynt. Piti arvata! Kuvannollista —! Peer Gynt. Se on: tuleva, outo, suuri, mitä varroin, mist' oli käynyt enne — PEER GYNT. Tosiaanko? Ja saavuitte noutaaksenne —? BEGRIFFENFELDT. Peer Gynt. Salaperäistä! Kohtalollista! Joka sanass' opin pohjaton aarnio avattu! Mikä olette? PEER GYNT vaatimattomasti. Olla oma itseni koin ma aina, ja näyttää passini voin. BEGRIFFENFELDT. Taas tuo salaperäinen lause alla! Tarttuu häntä ranteeseen. Kairoon! On tulkkien keisari tavattu! PEER GYNT. Keisari! BEGRIFFENFELDT. Pian! PEER GYNT. Miten tunnette noin — —? BEGRIFFENFELDT vetäen hänet mukanaan. Niin, tulkkien keisari — itsen perustalla. * * * * * Kairossa. Suuri piha, korkeiden muurien ja rakennuksien piirittämä. Ristikko-ikkunoita; rautahäkkejä. KOLME VARTIAA pihalla, NELJÄS tulee. TULIJA. Schafmann, missä on johtaja, missä? ERÄS VARTIOISTA. Ulos ajoi jo aamulla hämärissä. EDELLINEN. Paha seikka on sattunut hälle kait; yöllä näet — TOINEN VARTIA. Hys; hän on portilla; vait! BEGRIFFENFELDT johtaa PEER GYNTIN pihaan, lukitsee portin ja pistää avaimen taskuunsa. PEER GYNT itsekseen. Ylen lahjakas mies, totta tosiaan; en ymmärrä puheesta puoliakaan: Katselee ympärilleen. Tääll' oppinut seura siis yhtyy raatiin? BEGRIFFENFELDT. Niin, täällä ne on, joka kynsi ja sarvi, tuo seitsemänkymmenen tulkin parvi; — Satakuusikymmentä uusia saatiin — — Huutaa vartioille. Mikkel, Schlingelberg, Schafmann, Fuchs, — heti häkkiin kaikki, ja umpeen uks! VARTIAT. Mekö? BEGRIFFENFELDT. Niin, kukas muu? Mars vaan! Hyv' yötä! Kun maailma pyörii, me pyörimme myötä. Pakottaa heidät häkkiin. Hän, suuri Peer, tuli tänään; — se riittää; — en muuta sano, — saatte loput itse liittää. Lukitsee häkin ja heittää avaimen kaivoon. PEER GYNT. Paras herra tohtori, esimies, — ettehän —? BEGRIFFENFELDT. Olin ennen. Nyt kuitti on kumpikin noista — —. Herra Peer; salat salassa pitänettehän —? PEER GYNT yltyvällä levottomuudella. Mitä siis? BEGRIFFENFELDT. Luja olkaa, kun kuulette sen nyt! PEER GYNT. Minä koetan — BEGRIFFENFELDT vetää hänet nurkkaan ja kuiskaa. Yöllä k:lo 11 on ehdoton järki manalle mennyt. PEER GYNT. Hyvä Jumala —! BEGRIFFENFELDT. Niin, se on syvästi surtava. Ja mun asemalleni aivan murtava; tämä laitos kun viel' ihan eiliseltään oli hourula. PEER GYNT. Hourula! BEGRIFFENFELDT. Enää ei, se on selvää! PEER GYNT kalpeana ja hiljaa. Nyt nään, mihin minut hän vei! Ja mies on hullu; — eik' apua keltään! Vetäytyy pois. BEGRIFFENFELDT seuraa jäljestä. Kai oivalsittehan muuten sanan? Se on juttua, jos sanon viemäksi manan. Se itsensä jätti. Tuli turkistaan, — ihan kuin maanmieheni Münchhausin kettu. PEER GYNT. Vain hetkeksi — BEGRIFFENFELDT pidättää häntä. Ei, laill' ankeriaan se lähtikin. Silmistä ripustettu oli seinälle puikkoon — — PEER GYNT. Ken päästää täältä! BEGRIFFENFELDT. Pykö kaulaan ja — lätkis — pois nahka päältä. PEER GYNT. Ihan houru! Tuntoa, tietoa vailla! BEGRIFFENFELDT. Nyt on selvää, sit' ei voi piilossa pitää, — täst' itsensä-jättämisestä itää iso mullistus merillä niinkuin mailla. Näet ennen hulluina kulkijoista tuli viisaita yöllä k:lo 11, kun järjen uutt' olomuotoa noutaa. Kuten myös, jos katsomme silmin selkein, sanotulta kellonlyömältä joutaa kaikk' entiset "terveet" jo taakse telkein. PEER GYNT. Niin, kellosta puhuin, ei aikani riitä — BEGRIFFENFELDT. Aikanne? Mieleeni muistuu siitä —! Avaa erään oven ja huutaa. Ulos! Aika uus tuli täytäntöön! On kuollut järki. Peer Gynt eläköön! PEER GYNT. Ei, ei, rakas —! Mielisairaat tulevat vähitellen piha-aukioon. BEGRIFFENFELDT. Tulkaa! Tervehtikäätte, te vapautuksenne koitteen näätte! Tuli keisarinne! PEER GYNT. Keisari? BEGRIFFENFELDT. Niin! PEER GYNT. Se kunnia ois yli kaiken määrän — — BEGRIFFENFELDT. Nyt hetki ei kainostelun ole väärän. PEER GYNT. Edes miettimis-aikaa jos suotaisiin —! Ei, en sovi, en; olen tyhmennyt perin! BEGRIFFENFELDT. Mies, jolle on Sfinksin viisaus tuttu? Joka on oma itsensä? PEER GYNT. Siinäpä juttu. Oma itse ma kyll' olen kaikilla erin; vaan täällä, jos en erehdy, oltava ois, miten sanoisin, omaa itseä vailla. BEGRIFFENFELDT. Vailla? Nyt vallan uralt' eksytte pois! Kukin tääll' on oma itse ihan riivatun lailla; oma itse, eikä niin mikään muu; — oma itse, min purjeet vie sitä viivaa. Kukin itseys-pönttöönsä sulkeutuu, siell' ui sen umpeinta pohjahiivaa, — on ilmaton itseys-tulppa eessä, puu turpunut itseys-kaivon veessä. Ei toisen tuskille kyynele vuoda; ei toisen tuumille kuuloa suoda. Oma itse on kaikki, mitä mieli ties, oma itse ihan hyppyrin viime laitaan, — niinmuodoin, jos pannaan ken keisarin paitaan, on selvää, ett' olette oikea mies. PEER GYNT. Oh, vieköön lempo — BEGRIFFENFELDT. Ei levottomuutta; lähes kaikki on alussa hiukan uutta. "Oma itse"; — tulkaa; on näyte täällä' otan jonkun joukosta suoraa kättä — Eräälle synkännäköiselle olennolle. Päivää, Hu-hu! No, herkeämättä vain harmin haamuna, nurjalla päällä? HU-HU. Enkö ois, kun tulkittansa poistuu polvet, katoo kansa? Peer Gyntille. Vieras, suotko huomiota? PEER GYNT kumartaa. Totta maar! HU-HU. Siis korviis ota. — Otsaseppeleenä kantaa itä Malebarin rantaa. Hollanti ja Portugaali sinne sivistystä haali. Aito malebarilaiset maass' ei myöskään harvinaiset. Kielensä kaikk' yhteen löivät, sekaisin siell' isännöivät. Vaan ol' ohjat valtaherran orangutangilla kerran. Metsäss' isännyyttä johti, mörytä ja lyödä tohti. Luoduin luontoinensa eli, irvisti ja töllisteli. Vähät huutoon lupaa kysyi, herrana hän maassaan pysyi. — Vieras silloin ikeen tuotti, meni kieroon metsän nuotti. Nelisatavuotis-yöhön apina jäi pakkovyöhön; nääntyy kansan kasvujuuret, konsa sortaa yöt niin suuret. — Enää metsän alkukieltä, mörinää, ei kuulu sieltä; — aatoksistas antaa kuvan ihmiskielellä saat luvan. Siin' ei kellään valtaa vaalin, Hollannin ja Portugaalin rotu, Malebari-rukka kilvan kituu, seka-kukka. — Metsän kieltä puoltaa tahdoin oikeaa, sen minkä mahdoin, — toivoin voivan ruumiin virkua, — valvoin kansan valtaa kirkua, — huusin itse, lupaa hoiluun vaadin kansanlauluun, -loiluun. — Vaan ei kiitä kenkään. Arvaat, miksi kannan mielet karvaat. Kiitos, kun jäit kuuntelulle; — suo, jos tiennet, neuvo mulle. PEER GYNT hiljaa. Käsky sutten joukkoon jääneen ulvoa on yhteen ääneen. Ääneen. Orangutangia monta tuiki laulu-tulkitonta tietääkseni pitäis piillä pensaissa Marokon; niillä kiel' on malebarin malliin! — Eikö hyöty kansan kalliin muiden merkkimiesten lailla käske käymään heimon mailla — HU-HU. Kiitos, kun jäit kuuntelulle; niin mä teen, kuin neuvoit mulle. Tehden suuren eleen. Hylkäs itä, laulan teille, lännen orangutangeille! Menee. BEGRIFFENFELDT. No, eikö oma itse hän ollut? Mitä? Hän on omaansa täynnä, ja yksin sitä. _Oma itse_, ja siinä ei sijaa muutteen, — _oma mieli_ voimasta mielen puutteen. Nyt tänne! Taas erään ma tahdon näyttää, joka järjen mitan eilisest' asti täyttää. Eräälle fellahille, joka kantaa muumiota selässään. Miten, kuningas Apis, on Armonne vointi? FELLAH hurjasti Peer Gyntille. Olenko kuningas Apis? PEER GYNT vetäytyy tohtorin taakse. Tähän asti olot oudot on mulle, valitettavasti; mutt' äänestä päättäen, kyllä sen sointi — — FELLAH. Vale sujuu sultakin. BEGRIFFENFELDT. Asianlaidan saa Armonne virkkaa. FELLAH. Sen kyllä taidan. Peer Gyntiin kääntyen. Täm' on ammoinen kuningas Apis, tämä kantamus hartion; nyt nimellä muumion käy se, kuin myös ihan kuollut on. Sen on teettämät kaikki pyramiidit, sen veistämä suuri Sfinks; ja Turkin, kuten tohtori sanoo, se on peitonnut rechts und links. Sitä jumalanaan sentähden koko Egypti palvellut on, ja sen temppeleihinsä pannut härän vertaushahmohon. Vaan _min'_ olen, minä, se Apis, se on selvä kuin aurinko; ja jos oivaltaa sit' et osaa, niin kohtapa oivallat jo. Näet metsällä kuningas Apis, sen tullessa tuokion, nous ratsulta, poikkesi syrjään peritaattoni peltohon. Mut maa, jota Apis höysti, mua ruokki; ja siitä jos et jo ymmärrä yskää, niin mulla myös sarvet on salaiset. Ja eikös se hiitt' ole, ettei mun valtaani kiitetä vaan! Olen fellah silmissä muiden minä, syntyisin Apis maan. Sano vilpitön neuvo, jos tiedät, samankaltaiseksi mi saa kuin kuningas Apis suuri, — sano temppu, mi tenhoaa! PEER GYNT. Pyramiidit sopis Armonne teettää ja veistää suurempi Sfinks, ja Turkki, kuten tohtori sanoo, myös peitota rechts und links. FELLAH. Sepä kaunis neuvo on vaankin! Minä, fellah! Nälkäinen täi! Oman koppini hiiristä mulle paki-parhaiksi puuhaa jäi. Pian, mies, — paremp' ohje, jotta suur' olla ja varma saa, kuin myös sama aivan kuin Apis, jota olkani kannattaa! PEER GYNT. Josp' Armonne hirttäytyisi, ja sitten helmassa maan, sisäll' arkun luontaisten äärten, ihan kuolleena pysyis vaan? FELLAH. Sen teen! Elo nuorasta! Hirteen mies luineen ja nahkoineen! — Aluss' on ero pieni; mut aika sen peittävi hiljalleen. Menee ja valmistaikse hirttäytymään. BEGRIFFENFELDT. Herra Peer, ehyt henkilö tuo, — voin taata, — metoodin mies — PEER GYNT. Niin, niin; sen näkee —; hyvä Jumala! — eikös tee, mitä käkee! Voin pahoin ma, tahtoo tajuni laata! BEGRIFFENFELDT. Välivaihe; se kauan ei kestä. PEER GYNT. Välivaihe? Mihin? Anteeks, — on mentävä, — tärkeä aihe —! BEGRIFFENFELDT pidättää häntä. Mut oletteko hullu? PEER GYNT. En vielä — Jumal' estä! Hälinää, MINISTERI HUSSEIN tunkeutuu läpi joukon. HUSSEIN. Jokin keisari tulleeks ilmoitetaan. Peer Gyntille. Te varmaan? PEER GYNT epätoivoisesti. Niin, sit' en kieltää kestä! HUSSEIN. Hyvä. — Nootit nämä vartoo, mit' Armonne vastaa! PEER GYNT repii tukkaansa. Hei, oikein! Paras, mitä hullummin vaan! HUSSEIN. Ehk' armollisesti mua tahdotte kastaa? Kumartaa syvään. Olen sulka. PEER GYNT kumartaa vielä syvempään. Ja minä olen sikin-sokainen suurkeisarillinen pärmärulla. HUSSEIN. Lyhyesti, se kohtalo, herra, on mulla: olen sulka, ja hiekkaloks inttää jokainen. PEER GYNT. Herra sulka, mun on lyhyt virteni tää, — olen paperilehti, joka paljaaksi jää. HUSSEIN. Mihin kelpaan, ei ihmiset lainkaan keksi; vain vaativat hiekan-ripottimeksi! PEER GYNT. Olin solkikirja kerran kevät-morsiolla; — sama painovirhe viisas tai hullu olla! HUSSEIN. Kuvitelkaa tilaa niin kiduttavaista: olet sulka ja koskaan et veistä maista! PEER GYNT hypähtää korkealle. Kuvitelkaa: peura olet; korkealta hypyn teet; — yhä suistut, — pois pohja on alta! HUSSEIN. Veitsi! Olen tylsä; — ken leikkaa? Tulkaa: Maailma hukkuu, jos ei vuolla nyt sulkaa! PEER GYNT. Sepä vahinko ois, — tämä luojan oma teos, — joka siksi hänest' onkin niin mainion soma seos! BEGRIFFENFELDT tarjoo veistä. Kas tässä! HUSSEIN tarttuu siihen. Mikä liekkuma, — veitsen viiru! Ah, mustetta lipoa! Viiltää kaulansa poikki. BEGRIFFENFELDT väistyy sivulle. Pärskytte! Laatkaa! PEER GYNT yhä yltyvässä hädässä. Pian, pidelkää! HUSSEIN. Niin, se on tärkein puoli! Sulan pitely ensin! Miss' arkki? On kiiru! Kaatuu. Olen kulu. Sanat muiston, — ne mulle taatkaa hän kirjurin sulkana eli ja kuoli! PEER GYNT pyörtymäisillään. Mitä teen —! Mikä olen? Sa Suuri —, mua tue Minut Turkiksi, pakanaksi, peikoksi lue, — miks ikinä —; mut auta; — jokin rikki meni —! Kiljaisee. Nimes ei tule kiireessä kielelleni! — — Sinä, — kaikkien hullujen holhooja, — auta! Vaipuu tainnoksiin. BEGRIFFENFELDT olkiseppele kädessä, hypähtää kahdareisin istumaan hänen päällensä. Haa; suurta noin loassa suoristauta! — — Jätit itses —! Päähäsi kruunu pue! Painaa seppeleen hänen päähänsä ja huudahtaa: Suur' itsen keisari! Vivat ter! SCHAFMANN häkissä. Es lebe hoch der grosse Peer! VIIDES NÄYTÖS. Laivassa, Pohjanmerellä. Norjan rannikon edustalla Auringonlasku. Myrskyinen sää. PEER GYNT, vanha vahva mies, parta ja hiukset jääharmaat, seisoo peräkannella. Hänellä on puolittain merimiehen puku, lyhyt takki ja pitkävartiset saappaat. Puku hiukan kulunut ja rappeutunut; hän itse ahavoitunut, ja kasvoilla kovempi ilme. LAIVANKATTEINI perärattaan ääressä ruorimiehen luona, MIEHISTÖ etukannella. PEER GYNT nojaa käsivartensa laivanpartaaseen ja tuijottaa maahan päin. Kas, talvihaamussa Hallingin harja; — punass' illan paistaa kuin puolan marja. Veli Jökel takana väärässä pää; yhä vielä vaippana vihreä jää. Niin Folgefonnen on hienon hieno, — kuin valkoliinoissa neito vieno. Mitä vehtaatte, vanhat hupsut ja sokot! Vain kiltisti seiskaa, kiviset pokot! KATTEINI huutaa etukannelle päin. Kaks miestä ruoriin, — ja lyhty pankaa! PEER GYNT. Luja tuuli! KATTEINI. Se myrskyä yöksi hankaa. PEER GYNT. Näkeekö merelle Rondesta mitään? KATTEINI. Ei toki; — taa Fonnin se peittyy itään. PEER GYNT. Tai Blåhön? KATTEINI. Ei; mutta ilmoin selkein jo mastosta Galdhöpiggenin melkein. PEER GYNT. Mihin Hårteigen käy? KATTEINI viittaa. Noin, tuonne mennen. PEER GYNT. Ihan niin. KATTEINI. Te tunnette seudut nää? PEER GYNT. Tulin täst' ohi, maasta kun lähdin ennen; ja sakka, kuten sanovat, viimeksi jää. Sylkäisee ja tuijottaa rannikkoa kohti. Siis tuolla, mihin siintyy laaksojen laidat, käy tunturirotkot kuin kaivannot kaidat, — ja alhaalla pitkin avovuonon rajaa, — siis tuolla ne ihmiset pitää majaa. Katsoo katteiniin. Ne asuu harvassa täällä. KATTEINI. Niin; välit väljät ja pitkältä naapuriin. PEER GYNT. Maiss' ollaanko aamuun jo? KATTEINI. Niillä main. jos yö ylen tuimaks ei ylly vain. PEER GYNT. Läns' sakoo. KATTEINI. Niin tekee. PEER GYNT. Top! Sanaan tähän: mua sitten, kun suoritan, muistuttakaa, ma aion, kuten sanotaan, muistaa vähän myös miehiä — KATTEINI. Kiitän! PEER GYNT. Ne ei suuria saa. Kultaa ma kaivoin, mut kaikki katoteill' on; — fatum ja minä, — välit huonot meill' on. Te tiedätte sen, mitä sälytin laivaan. Se on tähde; — muu lemmoille lensi, hui-hai vaan. KATTEINI. Viel' yllin kyllin, mill' arvoon tulla kotimaassa! PEER GYNT. Ei ole sukua mulla. Ei odottajaa ole vanhan saiturin. — No, niinp' eivät kursaile reunalla laiturin! KATTEINI. Nyt nousee ilma. PEER GYNT. Niin, muistakaa, — jos miehistä ken hädäss' oikein on, niin en kuro suuta ma kukkaron — KATTEINI. Se on kaunista. Eninten elo on pientä; akat, lapset kaikilla. Minkä saa ne palkkaa, ei saenna liioin lientä; vaan jos vähän kaupan päälle he tois, tuliaisia niitä ne muistais tovin. PEER GYNT. Mitä? Akat ja lapset? Ettäkö ois ne naineita? KATTEINI. Tietysti! Kaikki väki. Vaan se, kenen perheell' on puute kovin, on kokki, nälän mustan ne monesti näki. PEER GYNT.. Naineita? Siis joku kotona vuottaa? Iloll' ottaa vastaan? KATTEINI. Niin, kai; —- sen verran kuin köyhät voi. PEER GYNT. Ja kun saapuu ne kerran, mitä sitten? KATTEINI. Siks erää kai eukko tuottaa vähän hyvää — PEER GYNT. Ja kynttilän haamun laittaa? KATTEINI. Jopa kaksi; ja ryypyn, jott' atria maittaa. PEER GYNT. Ja herttaista heill' on? Liki lämmintä takkaa? Isän ympäri lapset? On touhua tuvassa; ei kuuntele toinen, kunnes toinen lakkaa, — ilo moinen on heillä —? KATTEINI. Niin kyllä voi. Oli kaunista siis, kuten teilt' on luvassa, vähän lisää panna. PEER GYNT lyö parraspuuhun. En, saakeli soi! Mua älkää hulluksi luulko, ma pyydän, ett' omaani toisten pennuille syydän! Siit' itse ihan kyllin sain raataa ja sotia! Ei vanhaa Peer Gyntiä varrota kotia. KATTEINI. No niin, omat rahanne! Tahtonne mukaan! PEER GYNT. Oikein! Ne hoidan minä, eikä muu kukaan. Tili heti ankkurin heitettyänne! Mun hyttipaikkani Panamasta tänne. Sitten, katteini, miehille viinaa. Ei muuta. Jos annan, niin lyödä mua saatte päin suuta! KATTEINI. On lasku, ei iskuja, antaa mun toimeni; — mut anteeksi: tuulesta myrsky nyt tuimeni. Menee etukannelle päin. On käynyt pimeäksi; valo sytytetään hyttiin. Merenkäynti yltyy. Sumua ja sakeita pilviä. PEER GYNT. Koti, lapset; peuhina piimäsuiden; — ilo olla ja muisteltu mielten muiden; — muiden aatokset kulkua saattelee —! Ken mua, ken mua koskaan aattelee? — Kynttilä haaruun? Se valkea varjoon! Minä tiedän —! Minä juuttaille viinaa tarjoon; — ei ainoa maihin mene selvänä pää. Päissään ne tulee luo ämmän, ja lasten! Ne kiroo, lyö nyrkillä pöytää vasten, — sekapäiksi vartojat säikyttää! — Ulos kiljuin, vauhkona akka karkuun, — — kera poikueensa. Ilo päättyy parkuun! Laiva kallistuu vahvasti; hän hoipertuu ja voi vaivoin pysyttäytyä kiinni. Sepä heilaus! Veis ihan miehen myötään! Meri tekee kuin rahan eestä työtään; — oma itsensä viel' on se Pohjassa täällä; — sama pukari, ain' yhtä äksyllä päällä — — Kuuntelee. Mikä huuto se? VARTIA kokassa. Hylkyalus alla tuulen! KATTEINI keskilaivalla, komentaa. Ylähankaan ruori! Päin tuulta laiva! PERÄMIES. Siell' onko ketä ihmistä? VARTIA. Kolme, ma luulen! PEER GYNT. Alas vene — KATTEINI Heti täynn' olis. Hukka-vaiva! Menee kokkaan päin. PEER GYNT. Sit' ei katsoa aika! Muutamille miehistöstä. Ken apuun astuu? Mitä hiittä, jos hiukan nyt turkki kastuu — VARUSMIES. Meren moisen sekaan —? Ei mies ole lokki! PEER GYNT. Taas huutavat! Tuulihan höltyy —. Kokki, minä maksan! Tohditko? Pian! Ota vene — KOKKI. Jos vaikka kakskymmentä puntaa, en mene — PEER GYNT. Te koirat! Te kehnot! Teit' eikö se viillä: on vaimot ja lapset kotona niillä? Juur' odottavat — VARUSMIES. Paras malttavan mieli. KATTEINI. Karist' ulommas! PERÄMIES. Laivahylyn hyöky nieli. PEER GYNT. Äkin hiljeni äänet —? VARUSMIES. Jos naineita lievät, niin siinä tuli leskiä kolmoset sievät. Myrsky yltyy. Peer Gynt kävelee kantta perälle päin. PEER GYNT. Ei uskoa enää ihmisten teillä, — ei kristillisyyttä, johon kirjat viittaa; — hyvä työ hidas, hitaampi rukous heillä, ja Herran voimast' ei mitään he piittaa. Hän on vaarallinen, kun on tällaiset säät. Sanan toden sais muistaa ne hyväkkäät: elefanttien kanss' ole leikkimättä; ja ne suututtaa hänet suoraa kättä! _Minä_ syytön olen; minä tarjolle toin rovon alttiin, sen todeks saattaa voin. Vaan mitäs se auttaa? — On sanottu, jotta paras päänalus on hyvä omatunto. Oo-jaa, lie kuivalla maalla se totta, mut ei maksa home-äyriä sen merikunto. Merell' olla et saa oma itses rauhassa, hyvät hylkyin kanss' ovat samassa kauhassa; mene ruumaan, kannelle muitten nauhassa; jos kokin ja laivurin kosto on Iässä, saan uida minä yhdessä rytäkässä; — mieskohtaista suojaa ei suo, ei mikään, kuin makkara teurastuskuull' olet ikään. — Syy siinä on, ett' olin lempeä kovin. Vain kiusaa kiitokseksi ma sain. Alust' alkaisin kai, jos nuorempi vain ikä ois, jyrybassoa soittaisin tovin. Viel' ehdin! On kuuluva maitse, kylitse, ettei tule tyhjälle Peer meren ylitse! Talo mielin tai väkisin vierailta pois; — pian uunna se loistaa, kuin linna ois. Mut tupaani laske en ketään heistä! Lupa lakkia käännellen portilla seistä —; kerjätä, mankua, — mielensä mukaan; mut multa yht' äyriä ei saa kukaan; — — jos sain minä salliman lyödessä ulista, saa muiltakin kai joku saunaa tulista — — VIERAS MATKUSTAJA seisoo pimeässä Peer Gyntin sivulla ja tervehtii ystävällisesti. Hyv' iltaa! PEER GYNT. Hyv' iltaa! — Ken siihen noin —? MATKUSTAJA. Kera-matkustavainen, jos palvella voin. PEER GYNT. Vai niin? En muita ma olleen tiennyt. MATKUSTAJA. Se ol' erehdys, joka selvillä lie nyt. PEER GYNT. Mut kumma, kun näen tänä iltana vasta — — MATKUSTAJA. En päivisin liiku ma kajuutasta. PEER GYNT. Kai olette sairas? Valju kuin lakana — MATKUSTAJA. Ei, kiitos, — on mainio vointi mulla. PEER GYNT. Kova myrsky! MATKUSTAJA. Niin, mies; siunatun sievä! PEER GYNT. Mitä, siunatun —? MATKUSTAJA. Meri kuin mäki mäen takana. Ah, vesi tahtoo kielelle tulla! Kuink' onkaan yö tämä laivoja vievä; — kuink' aallot ruumiita rantaan pakkaa! PEER GYNT. Oh, varjele! MATKUSTAJA. Nähkääs, kuristetulla, — veden viemällä, hirtetyll... PEER GYNT. Ettekö lakkaa? MATKUSTAJA. Suu nauruss' on. Mutta kuin vasten mieltään; ja useimmat tapaavat purra kieltään. PEER GYNT. Pois luotani —! MATKUSTAJA. Vain eräs seikka! Jos tässä kävis kariin laiva nyt pimeässä ja hukkuis — PEER GYNT. On vaara siis, ennustatte? MATKUSTAJA. Mun vastata siihen on todella pula. Vaan jos ma nyt uin ja te uppoatte — PEER GYNT. Oh, loruja — MATKUSTAJA. Niin, se oletus on sula. Vaan kun liki jalkaa on haudan laita, käy helläks, suo lahjoja laupiaita — PEER GYNT tavoittaa taskuaan. Hoh, rahaa! MATKUSTAJA. Ei; vaan mulle jos oisitte niin hyvä ja arvoisan raatonne soisitte —? PEER GYNT. Täm' on liikaa! MATKUSTAJA. Näättehän, pelkkä ruumis! Mun tieteeni vuoksi — PEER GYNT. Nyt menkää, taikka — MATKUSTAJA. Teill' etua siitä on, — ettekö tuumis! Minä avaan teidät ja selville tutkin. Haen varsinkin, missä on unten paikka, ja muunkin läpi kaikin saumoin ja mutkin — PEER GYNT. Pois minusta! MATKUSTAJA. Mut, ystävä, — hukkunut raato — PEER GYNT. Te pilkkaaja! Juuri te nostatte säätä! Johan kummat! On myrsky, on sateenkaato, meri hurja, kaikk' enteet on sinnepäin, ett' ollaan tässä pian lyhemmät päätä; ja te veikkaatte vain sitä kiirehtäin! MATKUSTAJA. Ei ehdotus miellytä teitä, ma kuulen; mut paljonhan muuttua voi ajan mennen — — Tervehtii ystävällisesti. Näkemiin! Kun uppootte, ellei ennen! Siks ehkäpä saatte jo paremman tuulen. Menee hyttiin. PEER GYNT. Nuo tiedemiehet on hirmuista joukkoa! Ei mitään uskoa — Varusmiehelle, joka kulkee ohi. Kuulkaas, ketä te toisena tuotte, ketä hourulan houkkoa? VARUSMIES. Ei muita kuin teitä, jos ei tietoni petä. PEER GYNT. Ei muita? Yhä hullummin seikat! Jungmannille, joka tulee hytistä. Kuka meni hyttiin? — JUNGMANNI. Laivakoira, herra! Menee ohitse. VARTIA huutaa. Maa ihan eessä! PEER GYNT. Mun arkkuni! Kantakaa heti kannelle! VARUSMIES. Siihen on aikaa muka! Se ol' lorua, katteini! Pelkkää pilaa; — minä muistan kyllä kokin köyhää tilaa — KATTEINI. Etupurje läksi. PERÄMIES. Emäpurje mennyt! VARUSMIES huutaa kokasta. Kari kokassa! KATTEINI. Siihen se murskaa sen nyt! Laiva törmää kariin. Hälinä ja hämminki. * * * * * Maan edustalla, luotojen ja tyrskyjen keskellä. Laiva uppoo. Sumussa näkyy laivavene ja siinä kaksi miestä. Hyökyaalto täyttää sen; se kaatuu; kuuluu parahdus; sitten hetkisen kaikki hiljaista. Vähän ajan kuluttua tulee veneen talkapuoli näkyviin. PEER GYNT sukeltaa esiin lähellä venettä. PEER GYNT. Ma hukun! Apuun! Vene! Lauta! Kuin sanas sanoo, — Herra, auta! Takistauvuu kiinni veneen talkaan. KOKKI sukeltaa esiin toiselta puolelta. Oi Herra, — pienten tähden säästä! Oi, armahda, mua maalle päästä! Pitelee talkapuusta. PEER GYNT. Pois! KOKKI. Pois! PEER GYNT. Ma lyön! KOKKI. Ma myös! Sen teen! PEER GYNT. Sun potkin moneen palaseen! Heit' irti! Kaht' ei kanna vene. KOKKI. Sen tiedän. Pois! PEER GYNT. Sa pois! KOKKI. En mene! Taistelevat; kokki lyö hervottomaksi toisen kätensä; hän kouristautuu kiinni toisella. PEER GYNT. Vie kätes! KOKKI. Älkää, — rakas, — älkää! Mult' orvot näkemään jäis nälkää. PEER GYNT. Syy suuremp' elää mulla on, jok' olen vielä pojaton. KOKKI. Jo elitte; ma alan vasta! PEER GYNT. Pois joutuin; painu — painamasta. KOKKI. Nimessä Herran, väistykää! Teit' itkemään ei kukaan jää — Parahtaa ja hellittää kätensä. Ma hukun —! PEER GYNT tarttuu häneen. Niskatukkaas tuen; lue isämeitäs valmistuen! KOKKI. En muista —; kaikki mustenee — — PEER GYNT. Pääkohdat vain; se joutuin tee —! KOKKI. Anna meille tänään —! PEER GYNT. Heitä välille! Saat tarpees kyll', et joudu nälille! KOKKI. Anna meille tänään — PEER GYNT. Samaa veisua! Ken kokiks siitä kuulis ei sua? Ote heltiää. KOKKI vajoten. Meille tänään meidän — Uppoo. PEER GYNT. Amen, mies! Oma itses olit kaiken ties! — Väännältäikse veneen rungolle. Ain' elävällä toivo uus — VIEKAS MATKUSTAJA tarttuu veneeseen. Huomenta! PEER GYNT. Huih! MATKUSTAJA. Täält' ikään huus! — Hupaista, että teidät näin. No? Ennustinkos väärinpäin? PEER GYNT. Pois! Tää jo uppoo yhden alla! MATKUSTAJA. Uin säärelläni vasemmalla. Kun hiukan sormenpääni kajoo vain saumanrakoon, en ma vajoo. Niin, kuulkaas, ruumis — PEER GYNT. Vaiti! MATKUSTAJA. Muu hukassa kaikk' on. PEER GYNT. Kiinni suu! MATKUSTAJA. Kuin tahdotte. Äänettömyys. PEER GYNT. No, sanaa saako? MATKUSTAJA. Jään vait. PEER GYNT. Tää kiusa! — Saatanaako te teette? MATKUSTAJA. Varron. PEER GYNT repii tukkaansa. Järjen vie tää! Mik' ootte? MATKUSTAJA nyökkää. Ystävä! PEER GYNT. Sen tietää! MATKUSTAJA. Mua eikö kukaan samanlainen siis muistuta? PEER GYNT. Oh, paholainen —! MATKUSTAJA hiljaa. Sen tapako yötielle elon sytyttää viitaks soihtu pelon? PEER GYNT. Kas, kas! Kun pohjaan asti kaivan, niin liette valon airut aivan? MATKUSTAJA. Ees onko _kerran_ vuoden takaa teill' ollut tuskan tosi vakaa? PEER GYNT. Kai kammahtaa, kun uhkaa vaarat; mut sanat teill' on kaksihaarat — MATKUSTAJA. Ees kerran elon kannikalla tuliko voitto tuskan alla? PEER GYNT katsoo häneen. Jos mieli mulle ovi avata. ois parast' ollut ennen tavata. Valittu onkin aika hyvä, kun miestä vie jo meren syvä. MATKUSTAJA. Kai suojass' uuninnurkan makuu ois varmemp' ehkä voiton takuu? PEER GYNT. Josp' ei; — mut moinen pilkanteko, — sen herättävän luuletteko? MATKUSTAJA. Mist' olen, siellä vastaa hyvin sen hymy, minkä paatos syvin. PEER GYNT. Kaikk' ajallaan; käy kipparille, on rumaa herra rovastille. MATKUSTAJA. Ken' tunsi tuhka-uurnain rauhaa, koturneill' arkisin ei pauhaa. PEER GYNT. Pois, hirvitys! Mies, anna alaa! Uin maihin. Viel' en kuolla halaa! MATKUSTAJA. Se pelko pois; — kyll' ennättää; — ei viides näytös kesken jää! Liukuu pois. PEER GYNT. No, viimein juoni esiin pisti! — Mokoma kuiva moralisti. * * * * * Kirkkomaa korkealla tunturiseudussa. Ruumissaatto. PAPPI ja RAHVASTA. Viimeistä virrenvärssyä lauletaan, PEER GYNT käy ohi ulkopuolella tietä pitkin. PEER GYNT portilla. Joku maanmies, jolla on viimeinen tie. Mua, luojan kiitos, viel' eivät vie. Astuu portista sisään. PAPPI puhuu haudalla. Ja nyt, kun sielulla on tili vakaa, ja tomu tää kuin tyhjä palko makaa, — nyt, rakkaat ystäväni, katsokaamme tään vainaan vaellukseen päällä maamme. Ei laajat olleet lahjat häll', ei varat, ol' ääni säysy, ryhti, liikkeet arat, ain' arveli ja empi mieltään sanoin, ol' isännyyttä tuskin tupaan omaan; pujahti kirkkoon niinkuin lupaa anoin, jott' istua sais hänkin muitten lomaan. Gudbrandin laaksosta hän muutti tänne, mies nuori vasta, miltei poika vaan; ja muistatte, kuink' aina nähdessänne kätt' oikeaa hän piti taskussaan. Tuo käden taskuun-kätkentä se juuri jäi mieleen miehestä, ja sitten tuo hämillisyys ja arastelu suuri, jos täytyi tulla joskus kenen luo. Mut hiljaisen vaikk' oli tiensä noute hänelle rakkain, meille vaikk' ol', outo, niin tiettiin, turhaan koki kätketyksi sen saada: kädest' uupui sormi yksi. — Viel' aamun hyvin muistan, monta jost' on jo Herran vuotta: Lunden väennoston. ol' aika sodan; kaikkein puheen-aihe maan kohtalo ja raskas ajan vaihe. Katteini toimeen istui pöydän taaksi, kersantit, nimismies on vierellään, ja poika pojan jälkeen sotilaaksi salissa mitataan ja merkitään. Se oli täynnä, täynnä piha, josta soi remahdellen naurut nuorisosta. Taas nimi huudetaan. Käy esiin uus, on kasvoillansa lumen kalvakkuus. Lähemmäs käsketään, käy pöydän ääreen; — kätt' oikeaa hän kantoi alla kääreen; — hän sanaa tavoitteli, haukkoi, nieli, — ei äänt', — ei auta käsky katteinin. Vaan jopas viimein; poskin polttavin hän alkoi, kiiti ja taas juuttui kieli, mutisten sirpistä, mi lipes harhaan ja nahkaa myöten leikkas sormen parhaan. Vait-olo syvä syntyi. Vaihtoi muut vain silmäilyjä, hymähtivät suut; kivitti poikaa mykät katseet; ne ne hän tunsi, vaikk' ei nähnyt, se on varmaa. Nous silloin katteini, tuo vanha, harmaa; — hän sylkäs, oveen viittas, sanoi: mene! Ja poika meni. Syrjään väistyi väki, siin' edessään hän kujanjuoksun näki; — pääs ovelle, ja silloin kiitää alkaa, pois, poikki metsät, mäet täyttä jalkaa, kivistöt, jyrkät louhut, piiloon, pakoon, kotiinsa kauas tunturien rakoon. — Hän tänne muutti jälkeen puolen vuoden, sielt' äidin, kihlatun ja lapsen tuoden. Sai vuokraan kaistan maata jossain tuolla, miss' alkaa korpi Lommin rajapuolla. Koht' ensi tilassa hän piti häitä; hän tuvan veisti; möyri kovaa maata; ja kostui, — moni pellontilkku taata sen taisi, keinuin kelta tähkäpäitä; — käs' oikea jäi taskuun kirkkotiellä, — mut sormin yhdeksin hän raatoi siellä kotona täyden kymmensormen verran. — Vei sitten kevättulva kaikki kerran. Vain henki heille jäi. Koht' uudestaan mies tyhjä, paljas työss' on, raadannassa, ja syksyyn sauhusi kuin konsanaan uus tupa tunturilla, turvemmassa. Niin, tulvalta, — mut lumivyörylt' ei; se talon vuonna toissa alleen vei. Vaan murtanut ei vyöry miehen mieltä. Hän kaivoi, ajoi, raivas soraa tieltä, — ja ennen ensi lunt' ol' alla katon taas kolmannesti koti vaatimaton. Häll' oli kolme poikaa reimaa, sievää; ne kouluun laittoi; pitkält' oli sinne; — ol' ahdas rotkopolku, jyrkkä rinne vain pääsynä päin tietä kylään vievää. Mi työksi? Vanhin itse tietää tolan jo sai, ja missä liioin suistui vieru, siin' isä apuun, vyölle köyden kieru; — muut kantoi sylissä ja päällä olan. Niin rehki; vuodet vieri. Pojat varttui. Kai vanhukselle vaivan palkka karttui? — Heilt', Ameriikan herroilt', unhoon taatto jo norjalainen jäi ja kouluun saatto. Häll' oli lyhyt katse. Lähimmistään vain ties, sen ulommas ei muusta mistään, Kuin tyhjät kulkuset vain hälle soivat nuo malmisanat, mielen haltioivat, kaikk' kansa, isänmaa, tuo ylhä, suuri — hält' ainainen ne kaihtoi usvamuuri. Mut nöyrä, nöyrä mies hän oli; taakka sen hetken jättämä, jäi loppuun saakka, niin totta kuin se polton poskiin heitti, kuin neljä sormeaan hän taskuun peitti. — Lain rikkuri? No niin! Mut yli lain viel' yksi loistaa, varmaan, niinkuin tuolla on korkeammat harjat hattarain jääkirkkaan Glittertinden yläpuolia. Ei kunnan kelpo, kirkon, valtion ei tarvispuu! Mut minne kutsu juuri ol' ahdas: perhe, perkuu kivikon, _siin'_ oli, tosi-itsenään, hän suuri. Jäi puhdas sointu synnyinsäveleelle, jos murhe säätelikin säveleen. Siis rauha soturille rauenneelle maamiehen sotaan pieneen, hiljaiseen! Sydämet, munaskuut ken tutkii, lukee? Ei tomu, vaan Hän, ken sit' ohjaa, tukee; — mut vapaa, vahva mull' on toivo tää: mies Herrans' eess' ei vaivaiseksi jää! Saatto hajautuu ja lähtee. Peer Gynt jää yksin jäljelle. PEER GYNT. Kas tuo se on kristillisyyttä juuri! Ei mielenkauhua minkäänlaista. — Niin, saarnan ainekin, ohje suuri: oma itses ain' ole niinkuin muuri, se jo sinänsä on niin rakentavaista. Katsoo hautaan. Sama sormensa silpoja ehkä, jonk' ennen näin metsässä hirsikön kaatoon mennen? Kukaties? Jos en sauvani varassa ois tämän aateveljeni haudalla tässä, niin tuntuis, kuin oisin minä lepäämässä ja kiitos viel' uinujan korviin sois. On kaunista oikein ja kristillistä edesmenneen päivistä entisistä niinkutsuttu lausua muistosana. Minä lopputuomion suomaan kerran tämän toivoisin arvoisan kirkkoherran. No, vasta kai vähän tuonnempana ma saanen kaistani kaivurin sarasta; — ja, kuten sana sanoo: paras on parasta, — taikka myös: huomisen huolt' älä kanna, — ja taas: luvun päivilles voitko panna? Niin, kirkko se lohdun tuoja on vakaa. Mult' ennen ei saanut se arvoa syvää; — vaan nyt minä tunnen, kuin tekee hyvää; kun noin sanantuntevat tulkit takaa; niin niittää saat, kuten kylvit jyvää. — Oma itses ole, itseäs, omaas vain isoss' ynnä pienessä harrastain. Jos jättää onni, jää kunnia toki, ett' elää oppinsa jälkeen koki. — Kotitielle nyt! Jyrkkä ja kaita se lie, lupa kohtalon lisätä kuormalle kiveä; — vanhan Peer Gyntin on vakaa tie; se mik' on, sinä pysyy hän: köyhä, mut siveä. Menee. * * * * * Mäenrinne ja kuivunut virran-uoma. Luhistunut mylly sen partaalla; maaperä myllerrettyä; häviönmerkkejä yltympäri. Ylempänä suuri talo. Talossa pidetään huutokauppaa. PALJON RAHVASTA koolla. Juodaan ja hälistään. PEER GYNT istuu alhaalla myllypihassa soraläjällä. PEER GYNT. Ulos tai sisään, yhtä ahdasta; ees tai taaspäin, samaa tahdasta. — Aika kalvaa ja virta viertää. Kierrä, sanoi Kiero; — saa täällä kiertää. SURUPUKUINEN MIES. Nyt siellä on jäljellä paljasta kamaa. Keksii Peer Gyntin. Joku vieraskin? Herran terveeksi! PEER GYNT. Samaa myös teille! Ilot täällä on kukkurapäät. Lie ristiäiset vai vastako häät? SURUPUKUINEN. Ne tuliaiset on ennemmin kai; — matokuoppaan morsian muuttaa sai. PEER GYNT. Ja kilvan ne riepuihin reikiä hakkaa. SURUPUKUINEN. Se on laulun loppu; ja niin se lakkaa. PEER GYNT. Sama loppu aina jok' ainoassa; ja ne vanhoja kaikk' on; ne taisin lassa. MUUAN PARIKYMMENVUOTIAS valinkauha kädessä. Koru läksi! Tällä, hei katsokaas, Peer Gynt napinkaavaansa hopeita kaas. TOINEN. Rahavakka, — entäs se! Killingin paukku! KOLMAS. Pyh! Puolesta viidettä reppurin laukku! PEER GYNT. Peer Gynt. Kuka hän oli? SURUPUKUINEN. Lempo ties, joku surman ja Aslak sepän suoverismies. MUUAN HARMAAPUKUINEN MIES. Minut unhoitat pois! Joko järkes joit? SURUPUKUINEN. Sinä Haegstadin aitanoven muistaa voit! HARMAAPUKUINEN. Niin, niin; hyvin kelpasi rääpeet sulle. SURUPUKUINEN. Kun ei niillä vain narratuks surmakin tulle. — HARMAAPUKUINEN. Tule, lanko! Lankous ryypyn vaatii! SURUPUKUINEN. Piru lankos lie! Jutut juopunut laatii — HARMAAPUKUINEN. Älä tyhjää; ei niin veri vetelää, ettei Peer Gyntistä perua jää. Astuksii pois hänen kanssaan. PEER GYNT hiljaa. On tuttuja, on! MUUAN POIKA huutaa surupukuisen jälkeen. Emo haudasta astuu sun kimppuus, Aslak, jos vain kitas kastuu. PEER GYNT nousee. Nyt en agronoomien sanaan luota: mitä syvemmäs tongit, sen parempi tuoksu. MUUAN POIKA kantaen karhunnahkaa. Kas Dovren-kissa! Niin, pelkkä vuota. Sitä pakoon peikon oli jouluna juoksu. TOINEN, jolla on peurankallo. Tämä peura Peer Gyntiä kantoi ennen, vei Gjenden-harjalla viimana mennen. KOLMAS vasara kädessä, huutaa surupukuiselle. Hei, Aslak, tunnetko vasaraasi? Sekö sull' oli, kun piru pajasi kaasi? NELJÄS kädet tyhjinä. Mads Moen, näkymättömän-kaapu, hei! Peer Gynt sill' Ingridin ilmaan vei. PEER GYNT. Pojat, viinaa! Vanhuus on vaivaloista! — Minä myös panen kaupalle kaikenmoista! MUUAN POIKA. Mitä' sull' on kaupan? PEER GYNT. On linna, osta; — se on Rondessa, muurattu kalliosta. POIKA. Napin tarjoon! PEER GYNT. No, anna nyt ainakin tilkka. Sen vähempi ois ihan synti ja pilkka. TOINEN. Soma äijä! Väkeä kertyy hänen ympärilleen. PEER GYNT huutaa. Heponi Virma: — ken tarjoo? ERÄS JOUKOSTA. Mihin jäi se? PEER GYNT. Sinne, miss' ilta varjoo! Alimenoon päin, pojat! Juoksu kuin lento! Kuin suusta Peer Gyntin vale sujui rento. ÄÄNIÄ. Mitäs muuta? PEER GYNT. On romua, kultaakin ois! Hukall' ostettu, häviöllä myydään pois. ERÄS POIKA. No huuda! PEER GYNT. Uni solkikirjasta! Sen hakas-koukkuun myyn. Ken ostaa, ken? POIKA. Unet hiiteen! PEER GYNT. Keisaruuteni! Saatte! Heh sekaanne! Siitä hyvin tempokaatte! POIKA. Myös kruunuko? PEER GYNT. Olkea sorjan sorjaa. Se käy, kuka ensinnä päähänsä korjaa. Hei, vielä on! Hukkamuna! Houkkion homehapset! Profeetan parta on! Saa kaikki, ken minut viitalle vie, joka korvessa näyttää: tästä on tie! NIMISMIES, joka on tullut luo. Niin käyttäyt, mies, kuin kiireen kyntt' ois koppiin mielesi, sen minä sanon. PEER GYNT hattu kädessä. Hyvin uskon. Mut ken oli tuo Peer Gynt? NIMISMIES. Mitä hiittä — PEER GYNT. Todell' oikein! Nöyrästi anon NIMISMIES. Jokin ruokoton keksijä kuuluu olleen. PEER GYNT. Keksijä —? NIMISMIES. Töistä mikä mainiointa, ne keksi kaikk' omalle ansiolleen. Vaan anteeksi, — mulla on muuta tointa — Menee. PEER GYNT. Ja miss' on nyt tuo omituinen mies? ERÄS IKÄMIES. Meren taa meni maihin vieraisiin; kävi huonosti siellä, kuten arvata ties; — hänet vuosia sitten jo hirtettiin. PEER GYNT. No, sitä minä juuri! Vai joutui hirteen! Saman päänsä se Peer piti viime virteen. Tervehtii. Hyvästi, — ja kiitokset kukkuraiset! Menee muutamia askeleita, mutta pysähtyy taas. Te vilkkaat pojat, te vienot naiset, jutun pienen kerronko kiitokseksi? USEAT. Niin, osaatko? PEER GYNT. Enköpä ehkä keksi! — Tulee lähemmäksi; hänen kasvoilleen valahtaa ikäänkuin vieras ilme. San Fransiskossa kaivoin ma kultahiekkaa. Koko kaupunki täynn' oli ilveniekkaa. Ken viulua vingutti varpaan-harassa, ken Espanjan hallinkia pyöri polven varassa. Eräs osasi runoja laittaa ja laulaa, sill'aikaa kuin kallon läpi ajettiin naulaa. Piru sinne myös pian onneaan, kuten niin moni muu, tuli koittamaan. Häll' erehdyttävän tarkka taito oli röhkiä aivan kuin porsas aito. Veti outonakin jo hän olennollaan, tupa täys on, jännityksessä ollaan. Hän näyttihe, hulmahti vaippa vainen; man muss sich drapieren, sanoi saksalainen. Mut vaipan alle, — mit' ei tiennyt kukaan, — hän kähmeltänyt oli porsaan mukaan. Nyt alkoi ohjelma. Saparopuolta piru nipisti, porsas piti porusta huolta. Kaikk' olevinaan oli vapaa-aiheista kuvitelmaa, porsaan kohtalonvaiheista; lopuks uikahus, kuin sika pistetty ois; — syvä kumarrus päälle, ja taituri pois. — Alantuntijat ainetta tuomaroi; ken virheitä keksi, ken kiitosta soi; — ketä kiusasi liian ohut äänen karahus, ketä kovin tutkittu kuolinparahus; — mut yks oli mieli joka kuuntelijan: kovin liioiteltua röhkinäks sian. — Kas, sen piru sai siit', ett' oli tyhmä eik' arvannut, millainen kuulijaryhmä. Tervehtii ja poistuu. Epävarma äänettömyys valtaa joukon. * * * * * Helluntai-aatto. Keskellä salometsää. Kauempana raivatulla paikalla maja, oven päällä peuransarvet. PEER GYNT ryömii viidassa ja poimii maasipuleja. PEER GYNT. Tähän jouduin. Taas mihin tästä vie? Koe kaikki ja pidä, mikä parasta lie. Niin tein minä, — Caesarist' asti aloin, nyt Nebukadnezarina käyn nelin jaloin. — Piti piplianhistoria vaan läpi hiihtää, — pojan vanha päänsä emon helmaan viihtää. — Maasta olet tullut, sana eikö sano? — Mit' on elo' Vain vatsansa täyteenpano! Maasipulia täyteen? Ei maksa appaa; — Vivut viekkaat laitan, ne riistaa tappaa. Puro täys on; en janoss' ole juomaa vailla, ja suurpeto lien toki petojen mailla. Kun kuolen, — ja kerran se tehtävä kai on, — rytökuusen alle ma ryömiä aion; kuin karhu kasan lehtiä ylleni kaavin ja kuoreen kirjaimin suurin raavin: Tässä lepää Peer Gynt, otus verran verta, kaikkien eläinten keisari kerta. Keisari? Nauraa sisäistä naurua. Aina samat narrin-naljas! Et keisari ole, vaan sipuli paljas. Peer kulta, nyt kuorin pois sulta korut! Ei armoa, pääsköön parut tai porut. Ottaa sipulin ja nyppii siitä lehden toisensa jälkeen. Kas tuossa on runneltu päällyskerta; se on mies vene-rungolla uimassa merta. Tämä matkustaja-verho on ohut ja kituva; — viel' on Peer Gyntistä vähän maun hitua. Sen sisäll' on kullankaivaja; pois mehu mennyt, — jos jolloinkin ollut ois. Rosonahka tuo, kovaryppyinen ruoja, se on Hudsonin lahdelta turkisten tuoja. Sisäll' ikäänkuin kruunu; — niin, kiitos vaan! Pois heitämme emmekä hiiskukkaan. Täm' on muinaistutkija, lyhyt, vaan rehevä. Ja tässä on profeetta, tuores ja mehevä. Sanan jälkeen se valheelle löyhkää, että saa rehellinen silmä ihan tihkua vettä. Tämä veltosti kiertyvä verho tässä on herra, joka eli ilon hyörinässä. Lie seuraava sairas. Nuo mustat juovat niin papit kuin neekerit mieleen tuovat. Poimii useampia yhdellä kertaa. Sepä nyt hirmuton paljous kuoria! Eikö jo ydin pian ilmoille suoria? Poimii koko sipulin hajalle. Ei tottahan! Kuorta ihan yhdenmoista sisus sisinkin, — toinen vain pienempi toista. Luonto on leikkisä! Heittää tähteet käsistään. Lempo saa pohtia! Käyt mietteissä, et näe kompastuskohtia. No, minua ei hevin kaatane ojaan; näet minä nelinkontin maa-emoon nojaan. Raapii niskaansa. Sekamelska, niin kummasti sekoitettu! Eloll' on, kuten sanotaan, haaroissa kettu. Otas kiinni, — Mikko on matkoissaan, saat jotain muuta — tai tyhjää vaan. Hän on tullut lähelle majaa, huomaa sen ja häpsähtää. Tupa tuossa? Nummella —! Hoh! Hieroo silmiään. On ihan, kuin tuntenut oisin tuon tuvan ja pihan. — Peurankallo oven päällä aimo — —! Merenneito, kalanpurstoinen, varrelta vaimo —! Merenneitoko? Valhetta! — Naulat, — teljet, — lukko, mi estää peikkojen eljet —! SOLVEIG laulaa tuvassa. Tupa siivottu, tullut on helluntai. Rakas kultani, kaukana poissa, — saavuthan kai? Tie raskas jos vain on, käy levähtäen; — sua vartova ain' on, ken lupasi sen. PEER GYNT nousee hiljaa ja kalmankalpeana. Yksi, ken piti, — ja toinen, ken päästi. Yksi, ken hukkasi, — ja toinen, ken säästi. — Oi, totisuus! — Kaikk' ikimennyttä unta! Oi, tuska! — Mun _tääll'_ oli keisarikunta! Syöksyy polun poikki metsään. * * * * * Yö. — Hongikko. Kulovalkean hävittämä. Hiiltyneitä puunrunkoja peninkulmittain. Valkeita sumuja siellä täällä metsässä. PEER GYNT rientää hongikon läpi. PEER GYNT. Tuulen viemää usmaa, tuhkaa, — täss' on, mistä rakentaa! Haudan sisus löyhkää, ruhkaa; päällys kalkin-valkeaa. Haave, houre, tieto kuollut, pyramiidin pohja niist' on; sille nostaa seinän viiston portaat valehista vuollut. Tilin kartto, toden kauhu huippukilveks. Uljas keko! Tuomion soi torven pauhu: Keisari Peer Gyntin teko! Kuuntelee. Mistä lasten-itku vierii? Puolin laulaa, — luulla vois. — Keräsiä maassa kierii —! Potkaisee. Auki polku! Alta pois! KERÄT maassa. Me aattehes, meitä et koskaan aatellut; — jalan-jäntereitä et saamaan saatellut! PEER GYNT kiertäen. Saatoin eloon _yhden_ muinen; tuli lurjus kieroluinen! KERÄT. Ois menty kuin jylyt me ilmojen meriä; — nyt olemme, hylyt me, harmaita keriä. PEER GYNT kompastuu. Kerä! Kehno! Lempo sisääs! Kamppaatko sa omaa isääs! Pakenee. KUIHTUNEITA LEHTIÄ lentää tuulessa. Me merkki, sen ajalle nostitko, nukkunut? Kaikk' on nyt hajalle horrossa hukkunut. Kaikki sai matoa kasvumme syöttää; ei hedelmäin satoa seppelin vyöttää. PEER GYNT. Elonne ei hukkaan saatua; — lannaks sopii maahan maatua. HUMINA ILMASSA. Me lauluja; muistanut meitä et laulaa! — Tuhat pakkoa, paulaa on sointumme suistanut. Me piilimme sieluus, me luulimme, luotimme; — turhaan me vuotimme. Myrkky sun nieluus! PEER GYNT. Myrkky moiseen lirun-laruun! Vai ol' aikaa runoon, taruun? Pyrkii oikotietä. KASTEPISAROITA vihmoo oksilta. Me kyyneleitä, et itkenyt meitä. Jään viiltävä särmä ois vierryt kuin härmä. Nyt jäänvihat saanut on karvainen rinta; pääll' arvess' on pinta; on voimamme laannut. PEER GYNT. Kiitos; — Ronden luolass' itkin, — silti sain ma selkää pitkin! MURTUNEITA KORSIA. Me työsi, meistä saat tilillä seistä! Kaikk' epäilyn-hallasi taittoi ja tallasi. Kun hetki on Herran, me ollaan lässä sua syyttämässä, — niin saatpa kerran! PEER GYNT. Konnuutta! Mua syyhyn syöstä tekemättömästä työstä! Kiiruhtaa pois. ÅSEN ÄÄNI kaukaa. Hyi, pahan kyytimies, jolle jätin ohjuun! Yön lunta syyti, mies; — kaasit mun sohjuun. — Väärään ajoit. Linnas ol' lorua, ei muuta. Piru kyynärpuuta piti kannustinnas! PEER GYNT. Paras on nyt pakoon laukka. Pirun syytkin jos ma raukka kantaa saan, jo taittaa taakka; omat painaa parhaiks saakka. Kiitää pois. * * * * * Toinen kohta samassa hongikossa. PEER GYNT laulaa. Hoi, kaivuri! Kaivuri! Miss' on ne pedot? Hoi, lukkarin määkyvät virrenvedot; suruharso hattua reunustamaan; minä mullata ruumista monta saan! NAPINVALAJA, kojelaatikkoa ja suurta valinkauhaa kantaen, tulee syrjäpolulta. NAPINVALAJA. Terveeksi, äijä! PEER GYNT. Hyv' iltaa, veikko! NAPINVALAJA. On miehellä kiire. Mihin pitää tie? PEER GYNT. Menen peijaille. NAPINVALAJA. Niinkö? Vähän näölt' olen heikko; — mut eihän vaan nimes Peer nyt lie? PEER GYNT. Peer Gynt, kuten sanovat. NAPINVALAJA. Onni ja suuri! Peer Gyntin olen tuova tän' iltana juuri. PEER GYNT. Vai niin? Mitä varten? NAPINVALAJA. Kas, tässä näät. Napinvalaja olen. Mun kauhaani jäät. PEER GYNT. Miks siihen? NAPINVALAJA. Valan sinut uudestaan. PEER GYNT. Valat? NAPINVALAJA. Tässä näet: tyhjä ja kuurattu rauta! On arkkus jo hankittu, kaivettu hauta. Ruhoss' elää herroiksi saa madot maan; — mut noutaa sielusi viipymättä nyt Mestari mulle on toimeksi jättänyt. PEER GYNT. Se on mahdotonta! Yht'äkkiä näin —! NAPINVALAJA. Tapa vanha, näes, jota ei saa taittaa, on ristiäiset ja peijaat laittaa itse juhlavieraalta salaapäin. PEER GYNT. Niin, oikein. Mun pääni on pyörällä. Ken olet siis —? NAPINVALAJA. Napinvalaja; — kuulit jo sen. PEER GYNT. Niin, niin; rakas laps saa monta nimeä. Se vai sua, Peer, siis vartoi, se pimeä! Mut on kieroa kauppaa tää, hyvä mies! En ansaitse armottomuutta moista; — en ole niin lurjus, kuin luulet kenties, — olen hyvää tehnyt tääll' yhtä ja toista; — pahimmakseni tyhmyri olla voinen, — mut en synninkämpäle minkäänmoinen. NAPINVALAJA. Et, et; sepä siinä on pulma ikään; et suuremmin nähden ole syntinen mikään; kas, siksi sinä piinasta jäätkin rauhaan, ja joudut, kuin muutkin, vain valinkauhaan. PEER GYNT. Kauha tai kattila, — nimest' ei lukua; kaljakin yhtä on oluen sukua. Mene, Saatana! NAPINVALAJA. Ethän niin raaka voi olla, ett' uskot mun heiluvan hevon-kaviolla? PEER GYNT. Lie kaviot hevon tai käpälät revon, — mitä kärkyt? Mene, minä tahdon levon! NAPINVALAJA. Hyvä ystävä, ymmärrät vallan väärin. Ei aika täss' intellä mielin määrin, siis kuule, miten juttu on juureltaan. Et ole, — oman suusi tunnustuskin sen myönsi, — suursyntinen mikään, — tuskin edes keskolainen — PEER GYNT. Kas, kas, johan vaan alat järkeä haastaa — NAPINVALAJA. No, no, pois hätä; — mut liikaa ois sua hurskaaksi sanoa — PEER GYNT. Enhän toki aiokkaan sitä anoa. NAPINVALAJA. Siis siltä välin ja sitä ja tätä. Pääsyntistä oikein suureen kaavaan nykypäivin harvassa nähdä saa vaan; ei riitä, jos lie lian kaalonta makuus; on synnissä tarpeen voima ja vakuus. PEER GYNT. Niin tottakin; siinä puhut oikein synnistä; kuin vanhat berserkit päin puske ja rynnistä! NAPINVALAJA. Mut, ystävä, kevyt synti oli sulle. PEER GYNT. Likapilkku vain, joka pinnalle roiski. NAPINVALAJA. Nyt yksiin käymme. Ne ei toki tulle tulipätsiin, jotka vain loassa loiski — PEER GYNT. Siis, veikko, sen tieni minä mennä saan? NAPINVALAJA. Ei, veikko, siis valan sinut uudestaan. PEER GYNT. Min keksineet tääll' oottekin pelin, sill'aikaa kuin ulkona maasta elin? NAPINVALAJA. Tapa on vanha kuin luominen Madon; ja aiottu esteeksi arvon kadon. Tunnethan ammatin, — tiedät, moni valu voi mennä ihan myttyyn, ei synny kalu; joskus nappi on kantaa vailla. Mitä tekisit silloin? PEER GYNT. Romun nakkaisin pois. NAPINVALAJA. Niin, niin; Jon Gynt teki sillä lailla, kuin pohjaton pussi häll' ollut ois. Mut Mestari, katsos, on tarkka mies; ja siksipä saakin hän vauraan maineen. Hylyks ei hän heitä, mi vielä kenties voi kelvata jatkona raaka-aineen. Hän sinusta maailmanrintaan mietti napin kirkkaan; mutt' oli kahta pietti, ja siks sinä joutua saat romuloukkoon, sulat, niinkuin on tapa sanoa, joukkoon. PEER GYNT. Ethän toki vaan mua aikonekkaan noin valaa ties mihin Paavoon ja Pekkaan? NAPINVALAJA. Niin aion kuin aionkin, totta vie. Etk' ensimmäinen likimainkaan lie. Sama Kongsbergiss' on satu rahoilla, mitkä kuluks saanut on pyörintä liian pitkä. PEER GYNT. Mut täähän on surkeinta saituruutta! Minut laske nyt, veikkonen, mutkatta muutta; — kulu lantti, kannaton nappi, — mitäs tää nyt on miehelle Mestaris arvoiselle? NAPINVALAJA. Oh, koska ja kun on henki suotu kelle, niin ainahan metalliarvo toki jää. PEER GYNT. Ei, sanon minä! Ei! Minä kynsin, hampain sodin vastaan! Vaikka mitä, kunhan ei tätä! NAPINVALAJA. Mitä muuta sitten? Älä järkeäs jätä. Sija taivaass' on sielujen valkeampain — PEER GYNT. Minä tyydyn; en tähtää min korkealle; — mut en rahtua pois omast' itsestä anna. Minut vanhan tavan jälkeen jätä lain alle! Luo kaviojalan ajaks saat minut panna; — sata vuotta, jos hullusti lienee perin; kas, sen toki kestää voi vähin erin; se piinahan on näet vain moraalista, eikä siis kai niin pyramidaalista. Aika aikaa kutain, niin kirjassa lukee, niin pässikin sanoi; — siell' aikansa vuottaa, lyö hetki, mi takaisinpääsyn tuottaa, tilan paremman toivo sill'aikaa tukee. — Mut tämä, tämä toinen, — sulaa kuin höytyvä ihan syrjäisten sekaan, eik' enää löytyä, — tämä kauhapeli tuho minän gyntiläisen saa kuohuun mun sisuni sisimmäisen! NAPINVALAJA. Mut, Peer rakas, turhast' ei tavalla tuolla pidä tuskailla, pois ihan suunnilta mennen. Oma itses et ollut ole koskaan ennen; — väli suuriko silloin on kuntoon kuolla? PEER GYNT. Enkö minä ole ollut —? Jo nauraa saan! Peer Gynt jokin muu muka, — kuules vaan! Napinvalaja, ei, sun on tuomios sokea. Munaskuuni jos tutkia voisit ja kokea, vain Peer ja Peer sua kohtais aina, ei mikään muu, ei lisä, ei laina. NAPINVALAJA. Se on mahdotonta. Täss' ohje ja valtuus on selvälleen: Peer Gynt hae haltuus. Oli niskuri hän elon-tehtävälleen. Valinkauhaan kelvoton tavara jälleen. PEER GYNT. Mitä hulluja! Kai joku toinen se on. Todell' onko se Peer? Ei Rasmus tai Jon? NAPINVALAJA. Ne valoin jo, siitä on monta vuotta. Tule hyvällä nyt, älä viivytä suotta! PEER GYNT. En, vaikk' ois mikä! Soma juttu, jos nähtäis nyt huomenna, ett' ihan toista se tähtäis. Varo, mies hyvä, itseäs! Muista, mi tulla voi viel' edesvastuu — NAPINVALAJA. Määräys mulla on kirjallinen — PEER GYNT. Suo aika edes pieni! NAPINVALAJA. Mitäs sillä teet? PEER GYNT. Todeks saattaa aion, oma itseni ett' olin kaiken elontieni; ja siitähän tässä nyt kiistely kai on. NAPINVALAJA. Todeks? Entä miten? PEER GYNT. Näytteillä, todistajoilla. NAPINVALAJA. Kovin epäilen, mitä tekis Mestari noilla. PEER GYNT. Ihan varmaan! Ja muuten se on sen ajan helle! Velaks suo mulle itseni sanaani vastaan; heti palaan. Yks syntymä ainoastaan; ja kallis oma itse on jokaiselle. Niin, onhan se sovittu? NAPINVALAJA. Saakoon nyt olla. Mut ensi tienhaarass' olet tuomiolla. Peer Gynt kiitää pois. * * * * * Kauempana hongikossa. PEER GYNT rientää täyttä vauhtia. Aika on rahaa, niin sanoo sana. Kun arvais nyt, missä tienhaara alkaa; — likell' ehkä on, ehkä on loitompana. Maa polttaa kuin sula rauta jalkaa. Kenen todistajaksi ma saan nyt, kenen? Mist' ottamaan ketä metsässä menen? Kiero tämä maailma! Hullua melkein sitä todistaa, mik' on oikeus selkein! VANHA KÖYRYSELKÄ UKKO sauva kädessä ja pussi olalla tallustaa hänen edellään. UKKO pysähtyy. Ropo mieron miehelle, herra kulta! PEER GYNT. Suo anteeks; on pikkurahat lopussa multa — UKKO. Peer prinssi! Oh, näinkö sitä yhdyttiin —? PEER GYNT. Ken olet? UKKO. Hän Ronden siis unhoitti? PEER GYNT. Jottako oisit muka —? UKKO. Dovren-ukko, niin olen, niin. PEER GYNT. Dovren-ukko? Sekö olet? Sano! Ihan tottako? DOVREN-UKKO. Oh, mulla surut olleet on yhdet ja toiset —! PEER GYNT. Meni valtas? DOVREN-UKKO. Puti-puhtaaksi ryöstivät varsin. Nälin-kuoliaana nyt mieroa tarsin, PEER GYNT. Hurraa! Ei puista tipu todistajat moiset! DOVREN-UKKO. Herra, prinssikin harmaaksi käynyt on siitään. PEER GYNT. Rakas appi, kaikk' ollaan vuosien riistaa. No; yksityis-asiat nyt olkoot niitään, — ja missään nimess' ei perhekiistaa. Olin silloin hullu — DOVREN-UKKO. Oo-jaa; oo-jaa; — prinssi oli nuori. Sen se aikaan saa! Mut viisas oli prinssi, kun erkaantui; niin säästyi harmi ja häpeä karvas! Näes, morsion sitten lipes aivan varvas — PEER GYNT. Kas, kas! DOVREN-UKKO. No, hän ojat sekä allikot ui; ja nyt yksiss' on hän ja Trond — kukas arvas! PEER GYNT. Mikä Trond? DOVREN-UKKO. Tuo Valfjeldin peikko. PEER GYNT. Ahaa; sama, jolta ne paimentytöt sieppasin juuri. DOVREN-UKKO. Vaan tyttärenpoikani on paksu ja suuri, ja sen pulskia lapsia täynnä maa — PEER GYNT. Niin, mies hyvä, älkäämme haaskatko suuta; — mull' on nyt huolena aivan muuta. — Olen paikkaan täss' yhtynyt aika pahaan, on tarpeen näyte tai todistus tuoda; — kas, siihen avun parhaan vois appi suoda. Jokin neuvo mull' ain' on nyt juomarahaan — DOVREN-UKKO. Minust' ettäkö prinssillä hyötyä ois? Jott' ehkä hän puoltosanan palkaks sois? PEER GYNT. Ilomieliä. En nyt ole runsaissa rahoin, saan säästää ja tiukata kaikilta tahoin. Mut kuulkaahan asia. Sen kerran siellä kai muistatte, kun Rondess' olin kosimatiellä? DOVREN-UKKO. Johan toki, herra prinssi! PEER GYNT. Heitämme prinssit! No niin. Mult' aioitte silmälinssit siell' leikata, jotta ma nurjasti näkisin, peikon Peer Gyntistä tehdä väenväkisin. Mitäs tein minä silloin? Minä iskin vastaan, — omin jaloin minä seisoa vakaasti vannoin, pois lemmen, pois arvon ja vallan annoin jott' öisin oma itseni ainoastaan. Tämän vannoa saatte tosi asianlaidan — DOVREN-UKKO. En voi! PEER GYNT. Mitä, ettekö? DOVREN-UKKO. Kuinkas taidan? Hän ei vaatine kai mua valoihin vääriin. Hän vetihän peikonkaatiot sääriin, simat maistoi —? PEER GYNT. Niin, kukas vietellä koki! — Mut ratkaisevimmassa seis tuli toki. Ja mistä näet miehesi, ellet siitä! Älä ennen loppua virttä kiitä! DOVREN-UKKO. Päinvastoinhan, Peer, oli lopputulos. PEER GYNT. Mitä haastat? DOVREN-UKKO. Kun Rondesta läksit ulos, sinä piirsit mun merkkini korvas taa. PEER GYNT. Minkä? DOVREN-UKKO. Sanan säilänä halkovan, veikko. PEER GYNT. Sanan? DOVREN-UKKO. Joka ihmiset eroittaa ja peikot: ole itse oma kaikkes, peikko! PEER GYNT peräytyy askeleen. _Oma kaikkes!_ DOVREN-UKKO. Ja sitten, mink' ikinä mahdoit, sen mukaan myös sinä elää tahdoit. PEER GYNT. Minä! Peer Gynt! DOVREN-UKKO itkee. Se on kiitos, se! Ain' elit peikkona, vaan hyvin piiloon sa painelit. Sait sanan multa, mi päällepäin sinut nosti, päiville kylläisille; — ja kaikesta palkaks sinä sitten näin tulet, niskojas nakkelet mulle ja sille. PEER GYNT. Oma kaikkes! Peikko! Egoisti! Tää nyt on lorua täyttä ja loruksi jää! DOVREN-UKKO vetää esiin tukun vanhoja sanomalehtiä. Meill' oltavan luuletko lehtiä vailla? Heti näät, puna mustalla, millä lailla "Uus-Hornatar" kiittää ja siunaa sun työs; sitä tehneet on "Hiitolan sanomat" myös ajan kaiken, mink' uurastit ulkomailla. — Peer, tahdotko lukea? Kernaasti annan. Täm' on kirjoitus jonkin "Kaviokannan". Tai tämä: "Mik' on kansallis-peikkomaista?" On oikea peikkous, totee sen laatija, toista kuin sarvet ja hännät vaatia, kun muuten sitä nahkaa nyt vaan on kaista. "Oma kaikkes! se ohjeemme miehen", hän lopettaa, "peikoksi leimaa, — sen Peerimme opettaa." PEER GYNT. Minä vuorenpeikko! DOVREN-UKKO. Se on selvä seikka. PEER GYNT. Piti sitten mun siivosti Rondeen malttua! Olla miss' olin! Moni vaiva ja veikka, moni kenkäpari mennyt ei ois tähän kostoon. Peer Gynt — muka peikko! — Se on juttua, palttua! Hyvästi! Tuoss' on vähän tupakan ostoon. DOVREN-UKKO. Ei, kiltti Peer prinssi! PEER GYNT. Päästä! Olet houkko, tai vanhuuttas lapsi. Hae hospitaali. DOVREN-UKKO. Sepä juuri ois mulla nyt matkan maali. Mut tyttärenpoikani pojat, se joukko, kovin tääll' on, kuten mainitsin, nostanut nenää; minä, väittää ne, kirjoissa vain elän enää. Suku sutta, niin sanookin sananlasku; sen todeksi tuntea saan minä, kurja. On kovaa olla vain taru ja kasku — PEER GYNT. Monell' on, hyvä mies, sama onni nurja. DOVREN-UKKO. Eikä apukassaa meillä pahan-pahaa, ei vanhuudenvakuutt', ei vaivaisrahaa; — mikäs silloin ois ollutkin Rondesta pakina! PEER GYNT. Ei, siellä se lemmon "oma kaikkes" oli lakina! DOVREN-UKKO. Oh, prinssi sitä sanaa saa kiittää, jos kukaan. Ja keinolla jollain jos hän kenties — PEER GYNT. Nyt ajat ihan väärää jälkeä, mies; olen puilla paljailla itse, sanan mukaan — DOVREN-UKKO. Eihän nyt —? Prinssikö kerjuri? PEER GYNT. Kerrassa! Prinssillinen minäni panttina, merrassa! Ja teidän, riivatun peikkojen, tähden! Kas, siihen se huono seura voi viedä. DOVREN-UKKO. Sekin toivo siis petti! Nyt en muuta tiedä, — pääkylään painelemaan minä lähden — PEER GYNT. Mitä sinne? DOVREN-UKKO. Minä komediantiksi aion. Siell' etsitty kansallistyyppejä kai on — PEER GYNT. Vie terveiset! Onnea matkaan! Jos aukee mult' ahdinko, niin sama mull' on tie. Teen farssin, mi villi sekä vilpitön lie; nimeks saa se: "Niin maailman prameus raukee." Rientää tietä poispäin; Dovren-ukko huutaa hänen jälkeensä. * * * * * Tienhaaran luona. PEER GYNT. Nyt leikkiin, Peer, kävit liian tuimaan! Tuo Dovren oma _kaikkes_ oli tuomio sulle. On hylkynä haaksi; jäät pirstoilla uimaan. Muu kaikki, kun en vaan musukauhaan tulle! NAPINVALAJA tienhaarassa. No, kuules, Peer Gynt, joko näyte on saatu? PEER GYNT. Tienhaara tässä? Sepäs väleen ehti! NAPINVALAJA. Jo naamas näyttää kuin kirjan lehti, millainen on nyt sen näytteen laatu. PEER GYNT. Minä eksyin tieltä; — en jaksanut juosta — NAPINVALAJA. Niin; ja mitäs sitten nyt lähtee tuosta? PEER GYNT. Se on totta; ketäs metsässä yöllä — NAPINVALAJA. No, nyhjää siell' äijä eräs sentään. Oiskohan noutaa? PEER GYNT. Ei; juovuksiss' oli. Mennä joutaa! NAPINVALAJA. Mut ehkä hän vois — PEER GYNT. Hys; ei, — mitä tyhjää! NAPINVALAJA. Niin, alammekos? PEER GYNT. Eräs kysymys vaan. Mit' on "olla oma itsensä" pohjaltaan? NAPINVALAJA. Sepä kumma kysymys, semminkin kuulla sen suusta, jok' äsken — PEER GYNT. Sano suoralla suulla. NAPINVALAJA. Olla oma itses on: kuoleta itses. Mut ei käyne se tieto sun ylettymitses; siis sanomme: kaikessa julki kantaa se leima, min Mestarin tarkoitus antaa. PEER GYNT. Mut koskaan jos et tuta Mestarin mieltä nyt saanut —? NAPINVALAJA. Se tulee sun aavistaa. PEER GYNT. Mut kerrankos aavistus harhaan saa, — ja silloin _ad undas_ uppoat tieltä. NAPINVALAJA. Totta, Peer Gynt; miss' ei sydän aavista, siinä piru saa kalat parhaat haavista. PEER GYNT. Kovin sotkuinen vyyhti tämä! — Kuule; en huoli oma itseni olla, minä luovun; — ei riitä mull' ehkä ihan selviä näytteitä siitä. Saa mennyttä olla se asianpuoli. Mut tuolla kun kuljin kulo-autiolla, rupes ahdistamaan omantunnon-kenkä; minä mietin: olen syntinen sentään enkä — NAPINVALAJA. Sama nuottihan taas sinull' alkaa olla kuin taannoin — PEER GYNT. Ei, ei; minä tarkoitan: suuri; ei yksin työssä, mut haluissa, sanoissa. Elin ulkomailla kuin villitty juuri — NAPINVALAJA. Voi olla; sull' onkos ne tiliinpanoissa? PEER GYNT. Niin, laske minut, jotta papin luona käyn, joka pitää kirjaa, kun ripittäyn. NAPINVALAJA. Niin, jos sinuss' on tilin moisen tuojaa, se sulattimesta sinut tietysti suojaa. Mut käsky, Peer — PEER GYNT. Se on vanha kait; joku ehkä, jonk' entisten joukosta sait; — elin veltosti kerran, ihan turhilla tolin, valeprofeetta, fatumin uskoja olin. Niin, saanko nyt koittaa? NAPINVALAJA. Mut —! PEER GYNT. Ystävä kulta, kai liioin ei toimes ota aikaa sulta. Tämän seudun ilmaakin niin ne kiittää; — se kyynärän ihmisen ikään liittää. Mitäs kirjoitti Justedalin pappi, sanan mukaan: "Vain harvoin tässä laaksossa kuolee kukaan." NAPINVALAJA. Ensi tienhaaraan; mut siinä lakko. PEER GYNT. Pappi, vaikk' kiskoa pihdein' ois pakko. Rientää pois. * * * * * Kanervikkorinne. Tie polveilee poispäin pitkin tunturiselännettä. PEER GYNT. Voi tulla sekin matkalla tarpeheksi, sanoi Tuhkimo, harakansiiven kun keksi. Kukas luuli, ett' oli turvasiltana oma syntivelka nyt viimeissä iltana? No, ei silti, ett' eessä pula pienempi lie; tosiaanpa tämä tuhasta tuleen vie; — mut onhan sana vanha ja vahva näin: ain' elävän mieli on eteenpäin! LAIHA HENKILÖ, papinmekko yllä korkealle käärityin liepein ja lintuverkko olalla, kulkee kiireesti pitkin mäkeä. PEER GYNT. Kuka tuolla? Pappi kera linnunpaulan! Olen onnenmyyrä, hih hei! jo ma laulan. Hyv' iltaa, pastori! Kehno tämä tie! LAIHA. Niin kyllä; vaan nähkääs kun sielu vaatii —! PEER GYNT. Ahaa; joku hurskasta lähtöä laatii? LAIHA. Ei, toivon minä; toisella tiellä hän lie. PEER GYNT. Vähän saattaa, pastori, saan kenties? LAIHA. Hyvin kernaasti; seurass' on ratompi mulla. PEER GYNT. Jokin mieltäni painaa — LAIHA. Niin, antaa tulla! PEER GYNT. On eessänne siivosti elänyt mies. Olen pitänyt aina, mitä laissa on säätty; ei kahlerautoja mulle ole käätty; — vaan joskus jalat lipee ja pettää toki — LAIHA. Niin, niin; sen parhainkin usein koki. PEER GYNT. Kas, rahtuset nuo — LAIHA. Vain rahtuset? PEER GYNT. Niin; olen syytön minä synteihin suurempiin. LAIHA. Sitten, hyvä mies, ihan harhaan käytte; — en ole se, miksi minut luulevan näytte. — Mun käsiini katsotte? Mitäs on näissä? PEER GYNT. Ylen kehjennyt kynsistö sormenpäissä. LAIHA. No, ja jalkani myös saman huomion sai? PEER. GYNT osoittaa. Se on oikea kavio? LAIHA. Onpa vaankin. PEER GYNT nostaa hattuaan. Papiks öisin vannonut teidät; ja saankin nyt kunnian —. No, paras parasta kai; — jos on pääovi auki, — älä käy takateitä; jos on kuningas läsnä, — niin lakeijat heitä. LAIHA. Kädenpuristus! Tunnutte luulottomalta. No, rakkaani; millä voin palvella sitte? Niin, mielestä pois vain raha ja valta. Niit' ei tule, vaikka minut hirttäisitte. Ette usko, mikä lamaus liikkeen kulussa; — tavaranvaihto ihan miltei sulussa; lopuss' on sielut; vain jolloin-kulloin joku harva — PEER GYNT. Niin suuresti siis suku parannut? LAIHA. Päinvastoin; kaikk' kunto ja kunnia karannut; — vie enimmät valaja kauhaansa sulloin. PEER GYNT. Niin; — kauhasta siit' olen kuullut vähän; siks oikeastaan nyt tulinkin tähän. LAIHA. Niin, kiertelyt pois! PEER GYNT. Jos en lie kovin julkea, niin tahtoisin kernaasti — LAIHA. Suojaako anoa? PEER GYNT. Arvaatte, ennenkuin ennätän sanoa. Liike, kuten kuulen, ei tahdo kulkea; ja siksipä voitte ehk' ottaa vastaan — LAIHA. Mut, rakas — PEER GYNT. Vähän mulla on vaatimuksia. En palkkaa nyt pyydä minä oikeastaan; tilan mukaan vain tulla hyvin kohdelluksi ja — LAIHA. Lämpöinen huone? PEER GYNT. Ei liian; — ja vapaus pois lähteä, täys eronsaanti-valta, kuten kuuluu sana, — jos sattumalta näet paremmat päivät joku tarjoo tapaus. LAIHA. Rakas ystävä, teit' on mun todella surku; mut ettepä usko, mik' on pyyntöjen purku; samanlaisia niin monet mulle mättää, kun aika on askaret maiset jättää. PEER GYNT. Vaan muistaen, mill' olen ollut teillä, syy mull' on ansaita pääsy vapaa — LAIHA. Nehän rahtuja vain oli — PEER GYNT. Eräällä tapaa; — mut kauppaa, nyt muistan, kävin neekereillä. — LAIHA. Moni kaupaksi tahtoja, mieliä vei, mut veltosti liian, ja kelvannut ei. PEER GYNT. Olen muutaman Braaman-kuvan Kiinaan myönyt. LAIHA. Taas vaivaisenvirttä! Mitä naurettavuuksia! On kummemmat kuvat moni kauppaan lyönyt, on saarnoja, taiteita, kirjallisuuksia — ja jää ulos sentään — PEER GYNT. Mut katsokaas, — olin kerran muka profeetta. LAIHA. Mailla muilla? Humpuukia! Eninten ennusteluilla sama loppu on: valinkauhaan taas! Jos ei teill' ole muuta, mill' asiaanne ajaa, en voi, miten soisinkin, antaa majaa. PEER GYNT. Niin, kuulkaas nyt; merenhädässä kiistin, — sana onhan: ei korttaan hukkuva heitä, — ja myös: oma itsemme lähinn' on meitä, — niin hengen kokilt' eräältä puolin ma riistin. LAIHA. Kokinmuijalta puolin jos riistänyt pois vähän oisitte muuta, se mieleeni ois. Mitä puolitie-puhett' on oikein tää, jos on kysyä lupa? Vai aikoihin näihin ken tuhlais kallista lämpimää pätö löysäläisiin löperöpäihin? Niin, syntinne nuo toden sai nyt kuulla; pahaks älkää panko, puhun suoralla suulla. — Ei, ystävä rakas, ne tuumat ei auta; valinkauhaan on vain paras valmistauta. Mitäs hyödytte, leivän ja suojan jos sois? Mies olette järkevä; aatelkaahan. Tosin muisti, se on totta, ei sammuis pois; — mut katsaus sinne muistojen maahan niin järjen kuin sydämen silmälle ois, kuten ruotsikot sanois, "bra litet rolig". Ei mitään, mit' itkis tai hymyilis huuli; mikä riemun tai epätoivon tois; mikä jäähän veren saada tai liekkiin vois; vain parhaiks sen verran, ett' ois paha tuuli. PEER GYNT. Sana sanoo: ei helppo ole tietää, mistä on kireä kenkä, jos ei jalkaan pistä. LAIHA. Se on totta; minä, — sen ja sen kiitos, — vaan jalan saappaaseen panen parittomaan. Mut onneksi mainitsin saappaat; niistä nyt muistan, on muuanne mulla tie; haen paistin, mi, toivon minä, lihava lie; paras siis, kun en tässä nyt turhia kiistä — PEER GYNT. Ja kysyä saisko, mikä synnin rehu sen miehen höysti? LAIHA. Niin, hänest' on kehu, ett' ollut oma itse yöt, päivät hän ain' on; ja sehän se lopult' on saava pääpainon. PEER GYNT. Oma itse? Niistäkö teillä on huoli? LAIHA. Miten sattuu; on porttini ainakin avoin. Oma itsensä, nähkääs, kahdella tavoin voi olla; nutun nurja tai oikea puoli. Pariisissa keksitty ikään on tapa kuvia tehdä avuIl' auringon. Kuvat on joko oikeita tai myös niin sanotuita negatiiveja. Vaihduksiin valot, varjot jälkimmäisissä jää, ja sieviltä silmään ei näytä nää; vaan näköisyys toki tallella niiss' on, ja sen esiin-saanti vain tarpeen siis on. Jos nyt joku sielu jättänyt on elon-matkastaan negatiivisen kuvan, levy silti ei ole kelvoton, — mun luokseni vain saa joutua luvan. Minä käsittelen sitä eelleen, muutan sen taiten keinoilla sopivilla. Minä höyrytän, syövytän, huuhdon, uutan tulikivellä ja muilla senkaltaisilla, kunnes näen levylle oikean kuvan, se on: itse positiivin, ma ilmautuvan. Vaan noin kun on nuhraunut puolin pois, — mitä tulikivet tai kali-lipeät vois? PEER GYNT. Kun korppina tulee, niin riekkona muka siis luotanne pääsee? Jos sallitte, kuka on kantaja tuon negatiivisen naaman, joka nyt positiiviksi pitäis saaman? LAIHA. Se on Peter Gynt. PEER GYNT. Peter Gynt? Vai niin! Herra Gynt on oma itse? LAIHA. Valat vannoo siitä. PEER GYNT. No, luottaa voi tuohon herra Peteriin. LAIHA. Hänet tunnette ehkä? PEER GYNT. No, niinkuin niitä nyt tuntee montakin. LAIHA. Kiire mull' ois; mihin viimeksi jäi hän? PEER GYNT. Alas Kapiin, ma luulen LAIHA. Hyväntoivon niemeen! PEER GYNT. Mut sielt' oli pois heti lähtevä tullessa suotuisan tuulen. LAIHA. Siis oitis sinne, kuin oisin jo tiellä! Kunp' ajoissa ehtisin, tai saan tappion! Se Kapmaa, se Kapmaa on ilkeä; — siellä joku paha Stavangerin lähetyspappi on. Kiitää eteläänpäin. PEER GYNT. Se tyhmä koira! Kas tuonne se karkaa kiel' edellä. Maar nenän pitkän saa. Oli narrata riemu sitä aasi-parkaa. Pätö mies nyt on tässä niin koppavaa. Kyll' onkin, mist' olla noin pulskanläntä! Kai ammatti liioin ei lihota häntä; — koko loisto, minä luulen, pian lopahtaa. — Hm, löyhäll' olen itsekin satuloissa; voi sanoa, persoona-aateli poissa. Tähdenlento vilahtaa; hän nyökkää päätään sen jälkeen. Peer Gyntiltä terveiset vie, veli rukka! Välkähys, sammunta, jäljetön hukka — — Hykähtää kokoon ikäänkuin hädässä ja menee syvemmälle sumuihin; hetkisen vaiettuaan hän huudahtaa: Eikö ole missään niin mitään suojaa ei pirua hornan, ei taivaan luojaa —! Tulee esiin alempana, heittää hattunsa tielle ja repii hiuksiaan. Vähitellen hän raukenee rauhaisemmaksi. Siis niin sanomattoman köyhänä sielu pois sammuu, vie sumuharmaa nielu. Sa armas maa, älä suutu, ett' oon minä turhaan astunut nurmeas, multaas. Sa armas aurinko, autioon olet tupaan tuhlannut kirkasta kultaas. Ei ketään, ken lämpeni, riemahti siellä; — omistaja kuuluu ain' olleen kulkutiellä. Aurinko armas ja armas mantu, pahoin teidät emon tieksi ja valoks oli pantu. Karu henki, ja tuhlari luonto. On taksaa, on taksaa, syntymäst' elämä maksaa. — Ylös mielin minä huipulle korkeimmalle, näen vielä kerran, kuink' aamu aukee; maan luvatun siintoon silmäni raukee; teen sitten ma hautani hangen alle; yli kirjoittakoot: "Ei kenenkään hauta", ja sitten —! Sitten käy, miten käy; ei auta! KIRKKOVÄKEÄ laulaen metsäpolulla. Koi siunattu! Kohtaa jo taivahan kielet tulimiekkoina usmia maan! Isän linna jo hohtaa, jo syttyvät mielet tulovirtehen riemuisaan. PEER GYNT hykistyy kokoon kauhusta. Ei sinne! Yö aamuton autio-luolin! — Olin kuollut kai ammoin jo ennen kuin kuolin. Aikoo pujahtaa pensastoon, mutta pohjastuukin tienristeykseen. NAPINVALAJA. Peer Gynt, hyvää huomenta! Missä on tilisi? PEER GYNT. Enkö muka juossut ma, ettähän vilisi? Hain, huusin — NAPINVALAJA. Ja ketään ei käynyt vastaan. PEER GYNT. Valokuvaaja kulkeva ainoastaan. NAPINVALAJA. Niin, aika on ohi. PEER GYNT. Ohi kaikk' on. Haistaa jo huuhkaja käryn. Sen huutoa kuuletko? NAPINVALAJA. Ne aamukellot on — PEER GYNT osoittaa. Mikä se paistaa? NAPINVALAJA. Vain tupasen tuli. PEER GYNT. Mikä hyminä — tuuletko —? NAPINVALAJA. Naisen laulu vain. PEER GYNT. Siellä, — siellä on syntikirja — NAPINVALAJA tarttuu häneen. Talos toimita, mies! Ovat tulleet metsiköstä ulos ja seisovat majan vieressä. Päivänsarastus. PEER GYNT. Talos toimita? Tuoss' on se! Mene sen ties! Mene! Vaikk' ois kauhas kuin arkku, — ei vielä se mulle ja syitteni kirjalle riitä! NAPINVALAJA. Viel' ensi tienhaaraan, Peer; vaan siitä —! Poikkee syrjään ja menee. PEER GYNT lähenee huonetta. Ulos tai sisään, yhtä ahdasta. Ees tai taaspäin, samaa tahdasta. Pysähtyy. Ei! — ääretön, hurja hätähuuto näin meno sisälle, palaus kotiapäin. Astuu muutamia askeleita, mutta pysähtyy taas. Kierrä, sanoi Kiero! Kuulee laulua tuvasta. Ei; suoraan tie tämän kerran, jos miten ahdas lie! Juoksee huonetta kohti; samassa tulee SOLVEIG ovesta kirkkopuvussa ja virsikirja huiviin käärittynä, sauva kädessä. Hän seisoo solakkana ja lempeänä. PEER GYNT heittäytyy kynnykselle. Sano syntisen tuomio, huuda se julki! SOLVEIG. Ole kiitetty, Luoja! Hän kotia kulki! Haparoi häntä kohti. PEER GYNT. Mun syntini, syyni kaikk' ilmi anna! SOLVEIG. Oma ainoisin, syytä et mitään kanna! Haparoi taas ja löytää hänet. NAPINVALAJA huoneen takana. Tili, Peer Gynt! PEER GYNT. Pahat työnikö salaat? SOLVEIG istuu hänen viereensä. Sulo-lauluksi teit sinä eloni retken. Ole siunattu, että elin tulosi hetken! Oi, siunattu helluntai-aamu, jona palaat! PEER GYNT. Siis hukun minä! SOLVEIG. Yksi on varjelija. PEER GYNT nauraa. Hukun! Vai osaatko ongelmia? SOLVEIG. Ne sano! PEER GYNT. Sano! Heisaa! Niin kernahasti! Miss' ollut Peer Gynt on viimeisest' asti? SOLVEIG. Ollut? PEER GYNT. Niin, otsall' oman kutsunsa tähti; ollut, kuten luojansa aatteesta lähti! Sen tiedätkö? Tai kodin kolkon ma saan, — hukun helmaan himmeän maan. SOLVEIG hymyilee. Ongelma helppo! PEER GYNT. Siis missä mitan täytin? Oma itse olin, ehyt, tosi? Kulta, en kuona? Miss' otsallani Jumalan leiman ma näytin? SOLVEIG. Mun uskoni, toivoni, lempeni luona. PEER GYNT hätkähtää takaisin. Mitä sanot —! Vait! Taukoa ilkkumasta! Olet vaalinut yksin sitä sielusi lasta. SOLVEIG. Minä, niin, sen äiti; mut entäs isä armaan? Emon tähden hän sille suo anteeksi varmaan. PEER GYNT, valonhohde valahtaa hänen ylitseen, hän parahtaa: Äitini; vaimoni; viaton nainen! — Oi, suo syli piilottavainen! Kietoutuu häneen kiinni ja kätkee kasvonsa hänen helmaansa. Pitkä äänettömyys. Aurinko nousee. SOLVEIG laulaa hiljaa. Uinu, kultani kallehin! Valvon luonasi, vaaputellen. — Sylkytti syliss' emo poiuttaan. He kaks, elon kaiken he leikkivät vaan. Viihtynyt pulmu povell' äidin on Ilo sieluni oi, sua Luoja siunatkohon! Ei emon sydämeltä luopunut elon päivänä. On nyt niin uupunut. Uinu, kultani kallehin! Valvon luonasi, vaaputellen! NAPINVALAJAN ÄÄNI huoneen takaa. Peer, viime tienhaarassa yhdymme jälleen, niin saamme nähdä —; sanon vain tämän tälleen. SOLVEIG laulaa korkeammalla äänellä päivänloistossa. Valvon luonasi, vaaputellen; — uinu kultaisin unelmin! *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PEER GYNT *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.