The Project Gutenberg eBook of Helin kesä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Helin kesä

Author: Eva Hirn

Release date: March 13, 2025 [eBook #75611]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1927

Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HELIN KESÄ ***

language: Finnish




HELIN KESÄ

Kirj.

Eva Hirn





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1927.




SISÄLLYS:

   I. Tyttöjä.
  II. Kirjeitä.
 III. Herrasväki saapuu.
  IV. Huvilaelämää.
   V. Kaupungissa.






I.

TYTTÖJÄ.


Kamreeri Sarkamaa tuli Helin huoneeseen.

— Sinulla on paha tapa heittäytyä keskellä päivää pitkällesi. Vanhat
kylläkin tarvitsevat ruokalepoa, mutta nuoret veltostuvat sellaisesta,
sanoi hän.

— Olen ollut kemian töissä lähes kuusi tuntia ja jalkojani särkee,
vastasi Heli kohottautuen istumaan. — Sitäpaitsi tulee minulle oppilas
iltapäivällä.

— Jos lukeminen rasittaa sinua liikaa, niin minä voin hankkia sinulle
paikan pankissa, virkkoi siihen isä. Se oli hänen usein toistuva
lauseensa. — Koetapas nyt ehtiä ennen oppilaasi tuloa laskea minulle
nämä laskut. Taunolla on suojeluskuntansa, joten minä en tahdo vaivata
häntä lisätyöllä.

Isä laski paperiarkin Helin pöydälle ja poistui.

Heti kun laskut oli suoritettu, saapui oppilas. Seurasi raskas tunti.
Saksan kielioppi oli molemmista tällä kertaa tavallista sitkeämpää.

Vihdoin sekin kiusa loppui ja Heli istui hetken pää nojautuneena
käsiinsä.

Nyt pitäisi lukea kontrollitenttiä eläinopin aprobaatturitöistä. Aina
oli jokin tentti kintereillä. Olihan opiskeleminen hauskaa, mutta
siihen vaadittaisiin työrauhaa.

Heli ei jaksanut enää istua paikallaan. Hän heitti takin ylleen ja
asetti hatun päähänsä sekä lähti ulos, varoen, ettei kukaan kotiväestä
ehtisi pysäyttää häntä.

Hän käveli hitaasti katuja pitkin, pysähtyi kaupan ikkunaan katselemaan
keltaisilla pitseillä koristettuja alusvaatteita, luki toisessa
paikassa kiintoisia kirjaotsikkoja, mutta eläinopin varjo seurasi häntä
joka askelella.

— Mitä minä nyt tekisin, koska kerran en tee sitä mitä pitäisi? Ja Heli
päätti käväistä Meri Haaviston luona. Siellä oli aivan erilainen rauha
ja henki kuin kotona.

Merin pieni, aistikas huone oli monen toverin turvapaikka heidän
alakuloisuuden hetkinään.

— Terve, Heli. Minä istun tässä kolmatta tuntia aineeni ääressä ja olen
kypsä nauttimaan elävistä naisista, sanoi Meri.

— Mistä sinä nyt kirjoitat? Kuolleitten naisten sielunelämästäkö? kysyi
Heli.

— Melkeinpä. Minä näet kirjoitan Kiven naisista.

— Mutta Kivihän oli naimaton.

— Niin olikin. Hän vain tuotti naisia.

— Tuotti?

— Minun aineeni nimi on: "Naiset Kiven tuotannossa".

— Mieluummin minä sittenkin kirjoitan ruostesienistä, vaikka se ensin
tuntuikin hankalalta. Mutta minä en saisi kokoon mitään tuollaisista
tunneaineista, joita te harrastatte, virkkoi Heli istuutuen Merin
vaaleansiniseen sohvaan.

— Nakerra taateleja ja ihaile minun vanhaa kukkivaa amaryllistäni!
Siinä on minun kasviopinharrastukseni.

— Kasvioppi on jaloin tiede kaikista, vaikka minä olenkin sillä
rasittanut itseäni aivan liikaa.

— Sinähän olet kerrassaan suurenmoinen! Kuinka sinä jaksatkin antaa
yksityisopetusta, ommella omat vaatteesi ja lukea yhtä ahkerasti kuin
me muut?

— Minä jaksaisin sitä kaikkea varsin hyvin, mutta tiedäthän, että olen
ainoa tyttö kolmen pojan joukossa. Äiti viettää suuren osan päivästä
konttorissa ja siksi minun täytyy esiintyä monta tuntia päivässä
naisellisena ja auttavaisena sisarena. Ja se on kaikkein raskainta,
etenkin sen jälkeen kuin on palannut kotiin laboratorioista. Neulatkin
aivan ruostuvat tällaisissa haponsyömissä sormissa!

— Ilmankos sinä et koskaan ehdikään osakuntaan! Siellä on nyt Ilta
Pohja emäntänä ja hän valittaa, että entiset koulutoverit käyvät
harvoin kokouksissa varsinkin tytöt.

— Minulla ei ole aikaa eikä voimia valvoa myöhään. Sitäpaitsi
osakuntaelämä oli minulle pettymys. Onhan siellä joskus hauskaakin,
mutta usein saa nähdä sellaista, mikä vain harmittaa. Enkä minä taas
toiselta puolen tahdo tuomita muita ja olla olevinani heitä parempi.
Mutta aikaiseen sieltä on poistuttava, jos haluaa säilyttää hyvän
ajatuksensa monestakin osakunta toverista.

— Onhan se niinkin! Ajattele, että minä kerran viattomuudessani menin
Ilkka Pason kanssa osakunnan naamiaisiin! Me olimme silloin vielä
fukseja eikä kukaan ollut varoittanut meitä. No, minä lähdin sentään
sieltä pois jo tunnin kuluttua. Ilkka pyysikin sitten jälkeen päin
minulta anteeksi, että oli houkutellut minut sinne, kertoi Meri.

— Ja kuitenkin meillä on hyviä ja kunnollisia tovereita. Meidän
entisistä luokkalaisistamme ei ainoakaan tyttö polta tupakkaa eikä
muutoinkaan herätä pahennusta, huomautti Heli.

— Opinnot ovat kovia ja elämä on löysää. Kun Tauno ja minä tulimme
ylioppilaiksi, niin minä kuvittelin, että nyt se vapaa ja ihana elämä
alkaisi. Mutta silloin minä sain katkeran kokemuksen. Isä sanoi, ettei
hän kykene kustantamaan kahden lapsen opintoja. Tauno saa valmistautua
maisteriksi ja minä saan oppia kirjanpitoa ja konekirjoitusta. Sen
jälkeen hän hankkii minulle pankkiviran.

— Kuinka sinun isäsi voi olla niin erilainen teitä kohtaan? kysyi Meri
kiivaasti.

— Hän sanoo, että miesten koulutus on tärkeämpi. Koetin puolestani
kylläkin väittää, että minä suoritin tutkintoni nuorempana ja
paremmilla arvosanoilla kuin Tauno. Mutta isä vastasi vain, että hän
menettelee omantuntonsa mukaan. Isiin ei koskaan voi vaikuttaa millään
syillä eikä perusteluilla.

— Eikö edes Taunokaan pannut vastaan?

— Hän sanoi vain, että: "Kiitä onneasi, kun sinun ei ole pakko lukea.
Eihän sinun koskaan tarvitse elättää perhettä."

— Kuinka sinä sitten kuitenkin pääsit yliopistoon?

— Minä surin kesäkuun 12. päivään saakka. Sen jälkeen ompelin itselleni
paitoja, joissa oli perhosia ja kukkakiehkuroita. Sitä kesti 22.
päivään. Silloin minä sain oppilaita, jotka lukivat ehtoja. Kun minulla
sitten syksyllä oli koossa 650 markkaa omia rahoja, niin pyysin isällä
lupaa saada lukea luonnontieteitä niin kauan kuin itse maksaisin
opintoni. Isä suostui siihen ehdolla, että saisin vain ylöspidon kotona.

— Ja Tauno pääsi kesäyliopistoon Jyväskylään! huudahti Meri.

— Niin pääsi, ja siitä syystä minä olen hänestä jäljessä kemiassa.
Mutta kyllä minä sittenkin suoriudun luvuistani yhtä nopeaan kuin
hänkin. Onneksi olen taas saanut oppilaita talvellakin.

— Sinusta tulee vielä jotakin erinomaista, kun nyt jo saat noin
taistella olemassaolosi puolesta!

— Kyllähän minä olisin olemassa pankissakin! Mutta se olisi minulle
kuollutta elämää.

— Sitäpaitsi sinusta kehittyy jalo luonne. Aivankuin Emma Åströmistä!

— Jospa kehittyisikin! Mutta minä olen usein katkera. En ole altis
uhrautumaan ihmiskunnalle — tarkoitan veljiä kotona — enkä iloitsemaan
siitä, mitä muut saavat. Tietysti minä sen heille suon, mutta minä
olen kuitenkin aina taipuvainen pyörittelemään päässäni omia kurjia
raha-asioitani.

— Minusta sinä olet koko perheen orja ja päälle päätteeksi iloinen
orja, sanoi Meri ja järjesteli Helin kiharoita ohimoille.

— Viime aikoina olen harrastanut itsekasvatusta ja järkeilymoraalia.

— Minkälaista se on?

— Minä selitän itselleni kaiken välttämättömyyden. Esimerkiksi sen,
että isällä on pienet tulot ja hänen kuvittelunsa on, että tulevat
aviomiehet elättävät vaimonsa. Hän ei huomaa, kuinka kehitys käy siihen
suuntaan, että kukin elättää itsensä.

— Silloin saavat miehet myöskin osansa kotitehtävistä!

— Tietysti. Nykyajan miehet ovat vielä penseitä siinä suhteessa, mutta
tulevan polven täytyy alistua siihenkin. Muutenhan naiset nääntyvät
kaksinkertaisen työn alla.

— Sinä olet suunnattomasti muuttunut kouluajan jälkeen. Tuollaistako
sinä mietit?

— Sehän on nykyajan polttavin ongelma. Sinuun nämä asiat eivät koske
yhtä kipeästi. Sinä saat lukea rauhassa, ilman liikarasitusta ja
rahahuolia. Sitäpaitsi sinulla on työrauha kotonasi.

— Niin on. Mutta kerrohan vielä järkeilymoraalistasi! Ehkäpä minäkin
vielä joskus tarvitsen sitä!

— Minä järkeilen, että tällainen kamppailu on tarpeellinen juuri Heli
Sarkamaan kehitykselle. Minun näet täytyy karaistua ja kypsyä nykyajan
kovaa elämää varten. Tauno ottaisi minun sijassani ison velan, jonka
hän maksaisi sitten viran saatuaan. Mutta minulla ei ole rohkeutta
sellaiseen. Mieluummin teen työtä ja elän niukasti.

— Kuulehan, minun isäni antaisi sinulle varmasti lainan. Kysynkö
häneltä?

— Älä missään nimessä! Velat ovat yleensä naisen luontoa vastaan.
Korkeintaan me uskallamme mennä naimisiin velkaantuneen miehen kanssa.

— Vanhat ihmiset väittävät usein nykyajan nuorisoa kevytmieliseksi
ja huvittelunhaluiseksi. He eivät huomaa, kuinka me tunnemme paljon
suurempaa vastuunalaisuutta tulevaisuudestamme kuin he konsanaan.
Sinäkin, Heli, järjestät elämäsi viisaasti kuin satavuotinen mies. Me
emme odota, että joku huolehtisi meistä kuolinpäivään asti, selvitteli
nyt Meri.

— Minäkin tunnen monesti eläväni aivan yksin. Isä luulee minun pian
väsyvän ja vajoavan pankin helmaan — niin, hän melkein toivoo sitä.
Aili taas auttaa minua milloin jaksaa, mutta hänkin on työn murtama.
Hän kuuluu siihen sukupolveen, jolle virka kodin ulkopuolella on
luonnoton. Hän ei kykene hallitsemaan yhtä aikaa kotia ja tointaan. Ja
vaikka Tauno lukeekin samoja aineita kuin minäkin, niin meidän tahtimme
on kuitenkin vallan erilainen. Hänellä on työrauha ja sitäpaitsi
pojille ominainen häikäilemätön luonne. Hän hassaa tenteissä, nauraa
repuille ja lainailee rahoja keneltä sattuu.

— Mutta sinulla on parempi pää ja lisäksi sitkeyttä Heli!

— Sen tähden minä taas voitan ja hän jää tappiolle. Mutta yhteisluvusta
ei tule mitään.

— Sinullahan on sentään tyytyväinen luonteesi ja iloinen mielesi!

— Ei suinkaan aina. Minä pelkään tenttejä ja panen liikaa arvoa
rahoille, joita kuitenkin vihaan ja halveksin. — No, nyt me olemme
jo pohtineet kylliksi minun asioitani. Puhukaamme siis nyt sinusta.
Meri! Sinäkin olet omalla tavallasi suurenmoinen. Rikas tyttö, joka
ahtaa päähänsä kielioppia ja kansantaloutta! Mikset lähde ulkomaille?
Sinnehän nykyisin kaikkien mielet palavat.

— Kyllä minä vielä lähdenkin. Isäkin tahtoo, että minä opettelen
kieliä. Se on hyvin tärkeätä. Etenkin nyt sen jälkeen kuin hän tuli
ministeriksi. Sitäpaitsi minun kieliopiskeluni täällä vaativat sen.

— Mutta ihmisistä kehittyy aivan erilaisia riippuen siitä, mitä
tarkoitusta silmälläpitäen he lähtevät ulkomaille. Ajatelkaamme
esimerkiksi meidän entisiä opettajiamme! Hekin ovat matkustelleet
ulkomailla ja siksi muuttuneet entistä peruukkimaisemmiksi. Sen sijaan
Aissi Lind palasi ulkomailla häikäisevänä maailman naisena!

— Ja Tuovi Havas syventyy taiteeseensa, tutustuu vain suuriin henkiin
eikä näe suurkaupungin varjopuolista mitään.

— Minkälaisissa olosuhteissa sinä matkustaisit mieluimmin, Meri?

— Lähtisin isän kanssa diplomaattisille asioille. Silloin meitä
kutsuttaisiin valtiomiesten perheisiin ja juhliin. Välillä joku
lähetystön nuori virkamies näyttelisi minulle Eiffel-tornia ja
Napoleonin hautaa. Ja minä kertoisin hänelle, että sen jalusta on
tehty suomalaisesta graniitista. Sitten hän veisi minut Chryslerillään
päivällisille lähetystöön, jonne on kutsuttu suomalaisia ja
ulkomaalaisia merkkihenkilöitä. Isä olisi juuri silloin jonkun
ministerin luona, muuten hän lähettäisi minut aikaisin kotiin. Hän
näet ei käsitä minun ihmisarvoani. Siellä päivällisillä Bernhard
Shaw lausuisi minulle jonkin iroonisen totuuden, johon minä tietysti
vastaisin suomalaisella älykkyydelläni.

— Ja sinä nolaisit Shawn! nauroi Heli.

— Minä olen kerännyt suurten miesten iskusanoja sekä Oscar Wilden ja
muitten kirjailijoilten neronleimauksia muistikirjaani. Isä tahtoo,
että minä jo alkaisin ottaa osaa vastaanottoihin kotona ja muualla.
Silloin minun siis täytyy olla henkevä ja suulas.

— Etkö keksi itse vastauksia ihmisille? kysyi Heli.

— Tovereille kylläkin, mutta vanhemmille herroille vastaileminen
on vaikeata. Aterioiden aikana he ovat eniten huvitettuja ruuasta.
Sitäpaitsi he eivät yleensäkään tajua sellaisia hienoja sukkeluuksia,
joita ylioppilaselämässä ilmenee. Ehkä nuo herrat ovat terävämpiä
ulkomailla!

— Minä puolestani tahtoisin asua kauan yhdessä paikassa. Minä olen
väsynyt tähän yhteen ja samaan rotuun sekä näihin tuttuihin oloihin.
Suomalaiset eroavat niin perin vähän toisistaan. Kaikilla on samat
mielipiteet, halut ja elämäntavat. Minä tahtoisin olla sellaisten
ihmisten seurassa, joilla on kokonaan toinen luonne ja kokoonpano.
Nähdäpä vallan toisenlaisia luonteita ja toisenlaista taidetta!

— Sen verran minäkin olen ollut ulkomailla, että tiedän sielläkin
olevan vain eri vivahduksia. Ihmisillä on nenä silmien välissä ja puvut
kankaasta tai turkiksista. Taiteilijat maalaavat tauluja, kirjoittavat
romaaneja ja soittavat samanlaisilla soittokoneilla kuin mekin.
Luonnossa on nurmi viheriöistä ja kaupungeissa kadut asfaltista.

— Entä sielunelämä?

— Eiköhän sen laita liene samoin? Ihmiset nauravat sukkeluuksille,
surevat äidin kuollessa, himoitsevat rahaa ja rakastuvat toiseen
sukupuoleen.

— Siinä tapauksessa minäkin voin hillitä matkustushaluani. Varsinkin
nyt, kun olen keksinyt erään sopivan toimen kesäksi, sanoi Heli hiukan
salaperäisenä.

— Älä! Miksi et kertonut sitä heti?

— Olen valmistellut sitä jo kauan aikaa. Mutta et saa kertoa siitä
kenellekään, muuten se menee myttyyn.

— Tietysti minä vaikenen. En olekaan pitkiin aikoihin kuullut
ainoatakaan kunnollista salaisuutta, vakuutti Meri.

— Minä näet olen koko elämäni asunut joko Helsingissä tai huvilassamme
siellä Päijänteen saaressa. Siellä on kauhean yksinäistä. Pienenä
tyttönä aika kuluu leikkien, marjassa ja uimisessa, mutta vanhempana ei
maailman ihaninkaan seutu enää voi tyydyttää henkeä. Olen välistä ollut
siellä niin kaihomielinen ja turhan tunteellinen, että oikein harmittaa
perästäpäin.

— Sinä puhut totta. Kesät ovat usein kovin vaikeita aikoja seuraa ja
sisaria vailla olevalle tytölle. Ihanat merikylvytkään eivät tuota
nautintoa silloin, kun täytyy uida yksin, yhtyi Meri Heliin.

— Mutta nyt olenkin päättänyt vapautua Päijänteestä, suvusta ja
retiisien kitkemisestä! Minä menen sellaiseen paikkaan, jossa kukaan ei
tunne minun entistä hahmoani ja olentoani.

— No, voi sun...! Aiotko muuttaa hahmosi ja henkesi?

— Niin paljon kuin suinkin. Minä lähden tutkimaan tuntemattomia
syvyyksiä ja tunkeutumaan vieraitten ihmisten sielunelämään. Mutta itse
pysyn syrjästäkatsojana ja saavuttamattomana.

— Sano selvällä suomen kielellä, mitä sinä oikeastaan aiot tehdä!
tiedusti Meri perin uteliaana.

— Minähän olen aina kärsinyt varojen puutteesta. Se on rajoittanut
henkeni ja ruumiini lentoa. Mutta nytpä en enää aiokaan alistua rahojen
orjaksi. Minä lähden lentoon vaikka luudan päällä, niinkuin noidat.

— Suoritettuasi tutkintosi sinä saat viran ja paljon elämän
mahdollisuuksia.

— Mutta silloin en enää olekaan rohkea ja joustava. Koko tarmo on
kulunut tenteissä, silmät ovat kierot mikroskopeerauksesta ja polvet
tutisevat nelivuotisesta tottumuksesta.

— Kuinka niin?

— Minä pelkään aina. Pelkään luonnottomia professoreja, joissa ihmisen
kuva on sumentunut sangen omituiseksi, sekä asistenttejä, joiden käsiin
me olemme ylönannetut, ilman valittamisen mahdollisuutta.

— Kyllä minäkin pelkään jokaista aasia, jolla on oikeus reputtaa meitä.
Mutta kerro nyt vihdoinkin kesäsuunnitelmistasi ja minne aiot ratsastaa
luudallasi! vaati Meri.

— Minä otan kesäksi toimen. Ansaitsen näet itse seikkailukustannukseni.

— No nyt minä hoksaan! Sinä varmaankin menet siivoojattareksi Ariadneen
tai ehkä tarjoilijattareksi jonkin kylpylän kasinoon!

— En. Minä tahdon nauttia — vaikka kuinka syrjäisenä — rikkaitten
ihmisten asunnoista ja siitä kauneudesta ja sivistyksestä ja taiteesta,
josta he ovat osallisia. Mutta minä en kuitenkaan kadehdi heitä. Ruusua
on ihana katsella, kukkikoon se omassa tai vieraassa puutarhassa.

— Ahaa, sinä rupeat lukemaan ehtoja rahaparoonin idioottilasten kanssa!

— Silloin en todellakaan olisi sisällä enkä syrjässä. — Ei, minä
pestaudun sisäköksi johonkin tuntemattomaan perheeseen!

— Mutta Heli! Se vasta olisi jännittävää! Sellaista ei tapahdu
todellisessa elämässä.

— Kirjoistahan minäkin olen keksinyt tämän tempun. Mitä me teemme
kirjallisuudella, ellemme opi siitä jotakin varsinaisia elämää varten?
Olen lukenut eräästä saksalaisesta prinsessasta, joka päätti vapautua
orjallisesta hovielämästä ja karkasi jonnekin, saadakseen asua
tavallisena ihmisenä toisten joukossa. Kaikki olisikin käynyt hyvin,
ellei hän olisi ollut niin perehtymätön porvarillisiin elintapoihin.
Mutta minä olen jo kotona tehnyt sisäkön töitä ja oppinut hillitsemään
itseäni.

— Minäkin olen lukenut eräästä tytöstä, joka lähti Amerikkaan ja rupesi
siellä palvelijattareksi. Mutta yhteiskoulun käynyt ja tuttu ylioppilas
ja lisäksi vielä minun luokaltani! Tämähän on aivan satumaista!

— Siitä syntyy satu, joka luultavasti muodostuu hyvin arkiseksi, nauroi
Heli.

— Vielä mitä! Nuori sinisilmäinen, sivistynyt tyttö ylpeiden
aatelisten palveluksessa. Herrasväki kohtelee häntä yliolkaisesti ja
palvelusväki pitää häntä ylpeänä, sillä hänessä on jotakin, mikä vaatii
kunnioitusta. Perheen ylpeys, nuori parooni, tavoittaa hänet kerran
lukemassa Ibseniä. Hän on jo aikaisemmin epäillyt, että tuo nuori tyttö
on valeasemassa, sillä hän on kuullut tämän epähuomiossa käyttävän
ranskalaisia lauseparsia. Parooni on nyt varma asiastaan ja päättää
antaa versoavat tunteensa kehittyä rakkaudeksi.

— Piste, Meri. Minäpä aion olla niin varovainen, ettei kukaan
salapoliisikaan keksisi minun ylioppilassieluani. Minulle on luvattu
vapaat illat ja silloin haeskelen kasveja, joita sitten panen prässiin
sänkyni alle.

— Missä tämä perhe asuu ja minkäniminen se on? kysyi Meri.

— Sitä en vielä ilmaise kenellekään. Heillä on huvila Maarianhaminan
lähellä ja se seikka onkin mainio. Sieltä näet saan kerätyksi
harvinaisia kasveja.

— Kerro nyt ainakin, minkälaisia he ovat!

— Minä näin vain rouvan, joka oli kaunis ihminen, sekä kaksi tytärtä,
jotka hekin olivat aika hauskan näköisiä. Toinen heistä, vanhempi, oli
hiukan ylikypsä, kun taas nuorempi oli aivan kissanpojan tapainen.
Sain paikan heti, kun olin keksaissut sanoa, että osaan kähertää ja
kammata lyhyttukkaisia. Mutta aatelisia he eivät ole, tuskinpa niin
erityisen hienojakaan. Herra on afäärimies ja rikkailta he näyttävät.
Minä saan palkkaa 300 markkaa kuussa ja kaikki vapaata. Saanpa vielä
pari pukuakin, sillä kaikkien palvelijoiden täytyy olla samanlaisissa
pukimissa. Näin siis saan vapaan matkan Ahvenanmaalle ja vapaat kasvit:
sekä fanerogaameja että kryptogaameja, joita en muuten saisikaan.

— Entä mistä sinä löysit tämän sopivan perheen?

— Olen juossut ilmoitusten mukaan lukemattomissa paikoissa. Helsingin
lähelle en uskalla asettua, sillä silloin voisin helposti tavata
tuttuja, ja huonoa paikkaa taas ei kannata ottaa. Silloin ei tule
omista töistä mitään. Vihdoin viimein löysin tämän perheen, joka
näyttää varsin lupaavalta.

— Meri, tule tänne! Saat lisää vieraita, kuului samassa rouva Haaviston
ääni eteisestä. — Eila Meriaho on täällä.

— No, nyt minä en saa kuulla enempää, pahoitteli Meri.

— Johan minä olen kertonut kaikki, sanoi Heli ja heitti taatelin
siemenet uuniin.

Ennenkuin Meri ehti mennä eteiseen, aukeni ovi ja pieni, pyöreä tyttö
astui sisään huoneeseen.

— Terve, tytöt! Minä haistan jo kaukaa, että olette puhuneet
kissanraadoista ja tärkkelyksestä ja munanvalkuaisaineesta ja heteistä
ja nilviäisistä, sanoi hän ja litistäytyi Helin ja Merin väliin sohvaan.

— Minä en nyt harrasta muunlaista kasvitiedettä kuin taateleja ja noita
kieloja tuossa maljakossa, virkkoi Meri.

— Mitä sinä sitten harrastat nykyjään? Äänteitten astevaihtelua ja
suomenkielen sokkeloitako?

— Minä tutkin Kiven naisia.

— Oliko hänellä monta rouvaa? Minulla oli muuan täti, joka oli kolme
kertaa naimisissa lehtorin ja kauppiaan ja lukkarin kanssa, kertoi Eila.

— Olipa se oiva täti, kun kesti kokonaista yhdeksän avioliittoa!
huomautti Heli nauraen.

— Kolmehan minä sanoin. Ja kerran hän oli kihloissa sen pastorin pojan
sedän kanssa, joka heitti Döbelnin lääkkeet likaämpäriin. Tai maahan
hän ne pyyhkäisi.

— Pastoriko vai poika vai setäkö?

— Isoisä se taisikin olla. — Mutta mitä sinä, Meri, saat kokoon niistä
Kiven rouvista? Minä puolestani en muista, elikö hän moniavioisuuden
vai yksiavioisuuden aikana.

— Kivellä ei ollut yhtään rouvaa.

— Ai niin, sehän on totta! Hänellä oli vain seitsemän veljeä! Muistanpa
minä sentään vielä kouluajalta jotakin!

— Sinulle ei maksa selittää asioita. Kerro ennemmin, minkälaista oli
Etelä-suomalaisessa osakunnassa maanantaina, kehoitti Meri.

— Menin sinne vasta ohjelman jälkeen, sillä eräs varatuomari, joka
ihastui minuun teatterissa, oli pyytänyt minua Fazeriin tapaamaan
häntä. Hän halveksii kaikkia muita naisia paitsi minua, ja sen tähden
minulla nyt onkin suuri tehtävä häneen nähden. Minä herätän hänessä
uuden uskon meihin naisiin ja teen hänestä vielä oikean naisten
puolustajan, lateli Eila sujuvasti kuin kirjasta.

— Rakas Eila, kerro nyt osakunnasta! pyysi Heli kärsimättömänä.

Tytöt tiesivät, että Eilan kertomukset seikkailuistaan olivat aina
pelkkää mielikuvitusta. Tavallisesti hän sovelsi ajanvieteromaanien
tapahtumia omaan elämäänsä. Hän oli hyvin haaveellinen tyttö, mutta
kerrassaan vailla omaa mielikuvitusta.

— Kun se varatuomari sitten oli saattanut minut osakuntaan, oli
siellä jo virallinen puoli onneksi ohi. Minähän en voi kärsiä mitään
virallista, paitsi nuoria virkamiehiä.

— No, oliko Ilta hurmaava emäntänä?

— Hän oli pannut pienen pitsinenäliinan esiliinakseen ja tarjoili
laimeata teetä sitruunan ja haaveellisen katseen kera. Eräs vanha
civis sanoi minulle: "Ilta Pohjan säkissä ei ole pohjaa, sinne mahtuu
miessydämiä kilokaupalla." Ja arvatkaapa, mitenkä minä nolasin sen
herran! Minä sanoin: "Herra luutnantti on varmaankin itse kulkenut sen
säkin kautta!" — Olisitteko te keksineet niin nerokasta vastausta?
Minä huomasin heti, kuinka tuon tohtorin silmissä välähti. Hän varmaan
ajatteli, että se vastaus oli madame Staelin arvoinen.

— Kuka nyt sitten oikeastaan oli hän, joka puhui Iltasta? Oliko hän
tohtori vai varatuomari vai tuleeko hänestä ehkä vielä ministeri, kun
Eila pääsee puhumaan. Oliko siellä siis luutnanttejakin? kysyi Meri.

— Totta sanoen: hän oli vain Ilkka Paso, joka on täällä asevelvollisena
ja joka oli kutsunut minut sinne. Mutta olisi se voinut yhtä hyvin olla
luutnanttikin, sillä Ilkka lähtee kohta upseerikouluun Haminaan — tai
ainakin vänrikki!

— Tanssitko sinä paljon?

— Tanssin tarpeekseni. Mutta eikö totta, he ovat yhtä lapsellisia kuin
koulunpenkillä istuessaan? Lukuunottamatta tupakkaa ja innostusta
Karjala-seuraan. Toista oli sen varatuomarin puhe. Hänen kanssaan me
keskustelimme kehityksestä ja perinnöllisyydestä ja avioliittolaista.

— Onpa teidän tuttavuutenne jo aika pitkällä, virkahti Meri nauraen.

— Minusta muutamat meistä tytöistäkin puhuvat aivan kuin he vielä
istuisivat koulunpenkillä, sanoi Heli, luoden pikaisen syrjäkatseen
tovereihinsa.

— Tarkoitatko sinä...? alkoi Eila.

— Tarkoitan. Mutta lähdetään nyt kotiin ja jätetään Meri rauhaan.

— Minulla on vielä paljon kerrottavaa. Sunnuntaina meillä oli
päivällisillä kaksi hienoa saksalaista herraa. He ovat isän
kauppatuttavia Berliinistä. Minä istuin heidän välissään ja puhelin
silloin tällöin jotakin, mitä muistin saksankirjasta, ja he
ihmettelivät minun hyvää kielitaitoani.

— Mutta sopiko se keskusteluun? kysyi Heli.

— Minä sanoin aina sellaista, mikä sopii mihin hyvänsä, kuten: "Jugend
vergeht, Schönheit besteht" ja "Leute macheu Leute" ja "Wir leben um zu
essen, aber wir lesen nicht um zu leben", selvitteli Eila.

— Mokomia epämoraalisia sananparsia olet pannut kokoon itse!

— Ei, ei, minä olon lukenut sentapaisia lauseita Solmu Nyströmista.
Mutta kun minä jälkiruokaa syödessämme lausuin: "Allzu viel ist
ungesund", niin he eivät hymyilleet yhtä ystävällisesti kuin
aikaisemmin.

— Osasitko sinä vastata, kun he kysyivät sinulta jotakin?

— Minä sanoin: "Jawohl" sekä jonkin huomautuksen, kuten esim.: "Im
Frühling werden die Bäume grün" tai "Der alte Kaiser Wilhelm war oft
mit vielen Fürsten auf der Jagd". Sillä tavalla keskustelu sujui
mainiosti.

— Mitä herroja he oikeastaan olivat? Kauppiaitako? tiedusti Meri.

— Melkein. Heillä oli polkupyöränosien näytteitä Bressaborgin tehtaan
puolesta. Isä ostaa sieltä pyöriä kauppaansa.

— Siis kauppamatkustajia?

— Ei sinne päinkään, vaan hienoja matkustavia kauppiaita.

— Älä puhu pötyä, Eila! No, kumpi heistä ihastui sinuun?

— Mitäs he nyt olisivat ihastuneet? Mutta jos minä valitsen heistä
jommankumman, niin kyllä se Schuster-niminen oli hurmaavampi. Hän
riippuikin minussa kuin takiainen. Neumannilla oli hienompi nenä ja hän
katsoi minuun niin tulisesti, että oikein harmitti. Kas, kun koko perhe
oli läsnä. Lähtiessään hän kysyi, että: "Darf ich noch einmal..." ja
sitten seurasi jotakin, joka varmasti oli tunteellista, mutta jonka hän
sopersi niin sekavasti, etten sitä ymmärtänyt. Minä kuiskasin hänelle
vain, että: "Soll ich zum Weissen gebrochen sein."

— Mutta, Eila. Sehän oli tuiki sopimatonta! huudahti Meri.

— Mistä sitä niin äkkiä aina keksisi sopivaa? Sillä kertaa en muistanut
muuta kuin tämän lauseen sekä: "Ich weine darüber, dass du nicht im
Huronsee ertrunken bist..." ja se olisi sopinut vieläkin huonommin.

— Nyt minä en enää ehdi kuunnella Eilan hullutuksia. Luetko sinä
nykyjään mitään, vai elätkö vain kuin perhonen turhan päiten? kysyi
Heli korjailussaan kiharoitaan peilin ääressä.

— Minä luen kamalasti voimistelua. Ettekö huomaa, kuinka jänteväksi
ja notkeaksi olen tullut. Minä paukutan päähäni anatomiaa niin, että
varmasti olen yhtä henkevä kuin tekin. Minusta tulee opettaja, nuorison
ruumiillinen ja henkinen johtaja. Minä laitan "mens sanan in corpore
sanaan", jos nimittäin ymmärrätte latinaa. "Terve ruumis terveeseen
henkeen", tai ehkä se on: "henki terveeseen ruumiiseen" tai: "ruumis
terveeseen henkeen"...

— Tule jo vihdoinkin ruumiinesi ja henkinesi, Eila! Hyvästi, Meri.

Meri saattoi tytöt eteiseen. Eila koetteli sekä Helin että Merin
hattua. Sitten hän juoksi sisään katsomaan kelloa, ihaili salissa
suurta taulua ja lähti viimein pois Helin vetämänä. Ovesta hän vielä
huusi:

— Meri, minä kutsun sinut meille sitten, kun Schuster ja Neumann taas
tulevat. Silloin saat lausua mielipiteesi heistä. Itse minun on niin
vaikea valita.




II.

KIRJEITÄ.


Sankarivuorella 6.6.

Salve, Meri!

Maanpakolainen tervehtii sinua meren takaa!

Tämä on ihana pakopaikka, se minun on heti tunnustettava. Koetan nyt
kertoa sinulle ensi askeleistani tällä vaarallisella kesäseikkailullani.

Kotoa minä suoriuduin helposti, sillä meidän perheemme jäsenet ovat
niin kiinni omissa hommissaan, etteivät he ehdi kiinnittää erikoista
huomiota toisiinsa. He luulevat, että minä olen seuraneitinä tai
kotiopettajattarena Karivuorilla, joka siis on herrasväkeni sukunimi.

Äiti olisi ompeluttanut minulle tanssihameen, mutta minäpä en
tahtonut. Muuten minun sisuni ei ole myöntänyt suurtakaan muutosta
ulko-olennossani. Olen ottanut mukaani vain yksinkertaisimmat pukuni.
Mutta nykyajan sisäköthän ovat kylläkin hienoja, ja minun pukuni ovat
aina olleet halpoja.

Tähän asti olen vain ollut tekemisissä palveluskunnan kanssa.
Meidät lähetettiin tänne järjestämään huvilaa kuntoon, ostamaan
ruokatavaroita, leipomaan ja pesettämään uutimia y.m.

Keittäjätär, Aliina, on verevä, noin 35-vuotinen megafoni. Hän hankkii
apulaiset ja järjestää keittiöasiat. Sitten täällä on neiti Alma Korvo,
joka on osittain perheneulojatar, osittain talousneiti. Hänen kanssaan
minä järjestelen huoneita, kaappeja ja komeroita.

Huvila on komea, kaksikerroksinen rakennus merenpoukamassa. Etäämpänä
näkyy Maarianhamina ja toisella suunnalla aava meri.

Sisustus on aistikas, sen on valinnut eräs taitava arkkitehti. Jossakin
kylläkin tapaa jonkin mauttoman taulun tai liinan, jotka luultavasti
ovat perheen oman maun mukaisia. Tämän päätän siitä, koska naisten
pukuvarasto on räikeä.

Minulla on ullakolla siisti huone, Aliina nukkuu alhaalla ja Alma-neiti
sivurakennuksessa. Siellä asuu myöskin puutarhuri, iloinen leski
Törmänen, sisarensa Venlan ja neljän lapsensa kanssa. Viimeinen jäsen
täällä on tyylikäs autonohjaaja Svensson. En tiedä, onko hänellä
etunimeä lainkaan, koska sitä ei käytetä.

Hurmaava puutarha ja sen takana metsä tekevät tämän paikan kerrassaan
ihanteelliseksi. Saa nähdä, saanko kalliistikin maksaa tämän ihanuuden!
Alku on joka tapauksessa lupaava. Olen jo hääräillyt täällä viikon
verran, enkä ole läheskään niin väsynyt kuin muuttomme jälkeen omaan
huvilaamme Päijänteellä.

Olen kuvaillut kaikki näin perinpohjin, jotta sinulla olisi
näyttämölleasetus selvänä. Tulevaisuus osoittaa, tulenko kokemaan
täällä mitään erikoisempaa.

Eilen illalla tuli Aliina puhelemaan huoneeseeni. Kerronpa sinulle
keskustelumme, jotta huomaat miten ovelasti osaan esiintyä. — Kuinka
kauan sinä olet palvellut, koska sinä jo taidat esiintyä noin hienosti?
aloitti Aliina.

— Minä olen palvellut kesillä eräässä Päijänteen varrella olevassa
huvilassa ja sitten kaksi vuotta eri laitoksissa Helsingissä.

— Minä olen ollut siivoojana lihantemplauslaitoksella, mutta siellä ei
näe oikeata sivistystä. — Oliko se jokin hallituslokaali?

— Enemmän se muistutti lihanleimaamista tai kaasutehdasta, sanoin minä,
ajatellen zootomia ja kemian laboratoriota.

— Saas nähdä, mitenkä sinä tulet toimeen, kun herrasväki saapuu? Rouva
panee arvoa hienouteen ja herra on äkkipikainen. Täällä tapahtuu aina
kommelluksia ja mylleröimisiä. Pysy sinä, Heli, niistä erilläsi!

— Mitä täällä on? kysyin levottomana.

— Jupakoita ja väärinkäsityksiä ja vastarintaa, vastasi Aliina
selventävästi.

— Esimerkiksi mitä? tiedustelin edelleen.

— Kuka sen tietää edeltäpäin? Sitten minä vielä varoitan sinua
heittämästä lampaan silmiä Venssonniin päin. Se poika tähtää korkealle.
Sittenpä nähtään, onnistuuko hän. Tytöt eivät ainakaan pane vastaan,
mutta isistä on ohjaaja vain ohjaaja, palakoon sillä silmät päässä
kuinka vain lystäävät. Mutta sisäkköön ei se herra alennu.

— Minä en totisesti ole aikonut heittää lampaan silmiä kenenkään
puoleen, huomautin vähän harmissani.

— Vensson on sivistynyt mies, vaikka häneltä jäikin koulu kesken. Kaksi
luokkaa se taisi käytä oppikouluakin. Hän tietää maailmansodan syyt
ja tulliasiat ja senkin, mistä puolueesta resitentti ensi kerralla
valitaan.

— Hänpä sitten onkin todella tietorikas mies!

— Ja sitäpaitsi se on ollut monta vuotta autonohjaajana eräässä
saksalaisessa paikassa ja oppinut puhumaan saksaa, niin että kieli
suhisee kuin herroilla. Ja yöllä sillä on pyjaassipuku yllä ja se
puhistaa kynsiään yhtämittaa ja antaa naisten mennä ovesta edellä,
paitsi alempiarvoisten.

— Hänellähän tuntuu siis olevan täydellisesti herrasmiehen tavat,
sanoin minä.

— Minä vain varotan, ettei meikäläisten passaa edes vilkuillakaan
sinnepäin.

— Kiitos vain, Aliina, varoituksesta. Minä koetan hillitä itseäni.

Eikö tämä ole naurettavaa, Meri? Sitten Aliina alkoi tarkastella
huonettani ja keksi ensimmäiseksi sinun ja Iitan ja Tuovin ja Eilan
valokuvat. Oman perheeni kuva oli pöytälaatikossa.

— Onkos nämä sinun entisiä palvelustovereitasi?

— Tavallaan. Me olemme olleet samassa orjuudessa, ratkaisseet samoja
tehtäviä ja iloinneet yhdessä työmme hedelmistä, vastasin minä
kaksimielisesti.

— Jaa-a, kyllä ne Helsingin sisäköt tosiaankin ovat hienoa väkeä.
Keittäjättäriksi ei noista kuitenkaan olisi yhdestäkään. Mutta entäs
mitä nämä heinät tässä ovat? kysyi Aliina, jonka uteliaisuus heräsi
huomatessaan minun sarani ja kaislani, joita juuri olin aikonut panna
kasvipaperille.

— Niillä on ihan erikoinen tarkoituksensa, vastasin minä hämilläni.

— Ai, kyllä minä tunnen nuorien tyttöjen metkut! Kuka sinulle on
opettanut taikoja?

— Mummo minua neuvoi jo pienenä, vastasin päästäkseni pulasta.

— Älä! Sano minullekin, miten näitä yrttejä on käytettävä? Minä autan
sinua sitten, kun sinä sekaannut herrasväen mellastuksiin, pyysi Aliina
innokkaasti.

— Kuinkas minä sellaisiin sekaantuisin?

— Kyllä minä tämän talon tavat tunnen. Jos pijät yhtä yhen kanssa, niin
jouvut selkkauksiin toisen kanssa. Saat nähtä vaan!

Minä aloin hermostua Aliinan viittauksista, mutta en sentään tahtonut
udella enempää.

— No, tässä on rakkausyrtti, joka vaikuttaa kahvissa. Tämä saattaa
näpistelyt julki, kun sitä vain siroittaa kynnykselle. Ja tämä
ahvenheinä taas parantaa hammaskivun, kun sitä tukitaan koloon.

Minä huvitin Aliinaa pitkän aikaa, samalla järjestellen kasvejani.

— Mitenkäs se rakkaus kohistuu oikeaan paikkaan? uteli Aliina.

— Ken vain pitää tätä yrttiä yhden yön päänsä alla, hän saa syttymään
rakkauden suuren liekin.

— Missä sinun kesähattusi on? kysyi Aliina äkkiä.

— Tuossahan se on hyllyllä. — Mutta mitä ihmettä sille on tehty? Kuka
on käyttänyt tätä muotikaupassa?

Minun yksinkertaiseen, aistikkaaseen hattuuni oli kiinnitetty iso
töyhtö punaisia ja keltaisia kukanhirviöitä. Arvaat, minkälainen
väriepäsointu siitä syntyi! Muistathan uuden, sinisen hattuni?

Aliina hymyili leveästi ja vastasi teeskennellen vaatimattomuutta:

— Minähän sitä vähän koristelin. Ethän sinä, Heli parka, voi esiintyä
tuollaisessa hatussa herrasväki Karivuoren sisäkkönä. Minä sain
nuo kukat Saila-neitiltä enkä minä tarvitse niitä. Minulla on jo
kolmenlaisia kukkia hatussani.

En raatsinut tärvellä Aliinan iloa. Päätin vain, että kukille oli
tapahtuva haaveri jollakin luonnollisella tavalla.

Saman päivän iltana istuin pienellä kuistilla katsellen kimaltelevaa
merta. Olin taas luonnollinen Heli Sarkamaa. Merkillistä, kuinka
kaikkien puheet tuntuivat lapsellisilta, vaikka he olivat minua paljon
vanhempia. Alma-neidinkin haaveelliset huomautukset erinäisistä
ilmiöistä olivat höpsähtäviä ja Törmäsen sukkeluudet eivät kohonneet
edes pikku veljieni vitsien tasolle. Ja kuitenkin he kaikki ovat
kokeneita ihmisiä. Me emme sentään luultavasti ole yhtään heitä
viisaampia — olemme vain toisenlaisia.

Olen kirjoittanut näin seikkaperäisesti tänne tulostani. Osannetkin
nyt kuvitella näyttämöllepanon, jos tästä niin, syntyisi romaani.
Herrasväki puuttuu vielä, mutta heidän lähempi elämänsä mahtaa jäädä
sisäkölle varsin vieraaksi.

Sinä olet ainoa, jolle voin kirjoittaa näin avoimesti. Tietysti minä
kotiin palattuani kerron kaikki seikkailuni omaisilleni. Nyt minä
säästän heidät levottomuudella. Odotan kirjettä sinulla.

Heli.

Sankarivuoren vanki.

Kosolassa kesäkuun 7. p:nä

Kallis seikkailijatar!

Sinun kirjeesi oli aivan kuin rakkausromaanin alkuluku. Tarkoitan,
että sinulle tapahtuu vielä jotakin jännittävää. Oletko varma siitä,
ettei Svensson ole Valentine, jota luullaan kuolleeksi, mutta joka
väsyneenä naisten ihailuun oleskelee nyt siellä valepuvussa. Tai ehkä
hän on kirjailija Sillanpää, joka tutkii palvelijoitten sielunelämää?
Pelkäänpä, että sinä pian paljastut. Sinun kätesi ovat tavattoman
jalopiirteiset ja nilkkasi vallan toista tyyliä kuin mitä asemallesi
sopii.

Minä olen taas Kosolassamme ja nautin nykyisestä vuodenajasta. Kuten
tiedät, lähden heinäkuussa äidin kanssa kylpemään. Hän tahtoo laihtua
ja minä pääsen mukaan kaupanpäälliseksi. Ikävä vain, ellei äiti halua
Maarianhaminaan. Voisimme silloin tavata salassa. Mutta äiti tahtoo
sisämaahan, koska siellä on lempeämpi ilmasto, kuten hän sanoo. Minä
luulen, että siihen on aivan toinen syy. Muistatko tohtori Bentiä,
joka on ollut usein meillä. Hän on nyt kylpylän lääkäri K:lassa, jonne
me nyt lähdemme. Olen sanonut äidille, että Bentin ääni ei ole miehen
ääni. Hän määkyy kuin pässi ja on muutenkin pässin näköinen. Ainakin
mitä tulee hänen kasvojensa ilmeisiin. Mutta äiti puolestaan väittää,
että Bent on harvinaisen nerokas mies ja että hän näkyy kiintyneen
minuun. Ehkäpä se juuri on todistus nerokkuudesta. Rikas hän on ja
peräisin hienosta perheestä. Mutta hänellä on tylsä, opettavainen sävy
puheessaan ja sellainen ei hurmaa.

Ennenkuin muutimme maalle, teimme koko joukko entisiä tovereita
huvimatkan Seurasaareen. Ilkka Pasolla oli lomaa sotaväestä ja hän
soitti Osmolle, Kaille ja Taunolle. Ilta, Terttu, Eila, Sylva ja minä
täydensimme seuran. Tauno selitti, että sinä olet opettajattarena
Ahvenanmaalla. Me istuimme rantakivillä ja olimme lapsellisia ja
nerokkaita.

Kun sitten seuraava laiva saapui kaupungista, koimme yllätyksen. Hieno,
pitkä herrasmies hyppäsi yläpuolella olevalta kivilohkareelta melkein
Osmon niskaan. Ajattele, se oli Onni Joki, joka juuri äskettäin on
palannut Englannista. Hän oli saanut kuulla äidiltäsi, että me olimme
täällä.

— Minä soitin heti Taunolle, sillä olenhan ollut jo pari vuolta vailla
suomalaisten ystävieni virkistävää seuraa. Ja sitten minä lähdin heti
teidän jäljillenne, kertoi Onni syleillen poikia ja Eilaa. Meitä muita
hän vain kätteli ja hymyili suomalais-englantilaista hymyä.

— Vie sika Saksaan — aloitti Eila. — Toisinsanoen: sinä olit jo
ennenkin ulkomaalainen sekä sielultasi että ruumiiltasi ja nyt sinä
olet saanut lisää eräitä entistä tyylikkäämpiä liikkeitä. Tarkoitan
kävelykeppisi heilahtelua ja suupielesi laskeutumisia kaakkoon päin.

— Olen ihastunut kuullessani taas Eilan ikitenhoavaa puhetta. Tekin
olette kaikki saaneet pienen, uuden vivahduksen olentoonne, selitti
Onni.

Meillä oli todellakin hauskaa. Onni kertoi oleskelustaan jonkinlaisessa
kauppakoulun tapaisessa opistossa ja kyseli Helsingin tapahtumia.
Juttelumme oli juuri hauskimmillaan, kun samassa kaksi herraa lähestyi
meitä tietä pitkin.

He pysähtyivät lähellemme ja Eila viittasi heidät luoksemme lausuen
tervehdittyään ensin heitä:

— Herr Schuster ist, herr Neumann ist. Sanokaa tytöt päivää! Meine
Kameraden. Tervehtikää pojat! Bitte hier Steine sitzen. He ovat
hauskoja poikia, vaikka isä ei anna minun seurustella heidän kanssaan
sen jälkeen kuin he rakastuivat minuun. Alle sprechen deutsch. Puhu
nyt, Onni, sinussahan on ulkomaalaista gentlemannia. Schuster on käynyt
Lontoossa ja on viisaampi, mutta Neumann on kauniimpi.

Me puhuimme sitten saksaa, miten kukin parhaiten taisi ja harmittelimme
äskeisen tunnelman pilaantumista.

Saksalaiset hoitivat pääasiallisesti seurustelua syöden suurimman osan
eväsleivoksistamme ja naljaillen Eilan kanssa. He olivat molemmat
pieniä ja laihoja, luultavasti juutalaissekoitusta.

— Schuster saa valokuvata meidät. Ilta, varo paistamasta särkiä
Neumannin kanssa! Sinä olet jo vienyt monta poikaa minulta, virkkoi
Eila.

— Älä ole hupsu, Eila! He voivat ymmärtää jotakin puheestamme — ainakin
omat nimensä, huomautti Ilta, ryhtyen haastelemaan Schusterin kanssa.

— Älä luule, Ilta, että kumpikaan heistä on vapaa. Minä en ole vielä
valinnut ja sillä aikaa on parasta antaa heidän olla rauhassa, jatkoi
Eila.

— Nyt me lähdemme kotiin! Tämä matka on joka tapauksessa piloilla,
sanoi Sylva.

Toiset olivat samaa miellä, ja niin me lähdimme rantaan päin.

Laivalla tytöt alkoivat puhella innokkaasti saksalaisten kanssa. He
tahtoivat tehdä kiusaa Eilalle, joka oli tärvellyt huvimatkamme.

Onni istuutui minun viereeni, alkaen kysellä muista tovereista.

— Olen kuullut, että Heli on Ahvenanmaalla. Minä tapaisin häntä
mielelläni — etkö sinä lähtisi pienelle merimatkalle sinnepäin? kysyi
hän.

— En minä nyt voi lähteä. Minä muutan pian Kosolaan ja sitten lähden
äidin kanssa kylpemään, vastasin hieman pelästyen.

— Siinä tapauksessa lähden sinne yksinäni, virkkoi Onni päättäväisesti.

— Älä ihmeessä! Heli ei ole yhdessä paikassa kymmentä minuuttia ja
sitäpaitsi sinä et tuntisi häntä eikä olisi sopivaakaan ja kaiken
lisäksi hän voi olla sairas. Hänellä ei ole aikaakaan, estelin minä
sekavasti.

— Tuohan kuulostaa merkilliseltä! Sinä tahdot estää minua tapaamasta
Heliä. Kuule — onko hän —?

— Ei, ei hän ole kihloissa, mutta hän on nyt aivan toisella tavalla
saavuttamattomissa.

— En minä tarkoittanut mitään sellaista, huomautti Onni punastuen.

Hän oli tarkoittanut juuri sitä.

— Onko Heli sitten vanki tai leprataudissa tai karkumatkalla?

— Eikö mitä! Syksyllä ehdit tavata hänet. Nyt on laiva rannassa.

Me hyvästelimme nopeasti.

— Kiitos, Eila, tästä retkestä! Oli hyvin hauskaa tavata entisiä
luokkatovereita, virkkoi Tauno!

— Schuster ja Neumann ovat paljon hauskempia kuin te, jotka olette
murjottaneet sanattomina, paitsi Osmo, joka on ollut irooninen ja
lisäksi luultavasti loukannut ulkomaalaisten vieraillemme tunteita. Ja
te pojat olette puhuneet vain keskenänne, arvosteli Eila.

— Kuka heidät on kutsunut vieraaksemme? kysyi Tauno.

— Ensinnäkin he ovat Suomen vieraita ja me olemme kiitollisuuden
velassa Bressaborg-liikkeelle, joka varustaa meidät erinomaisilla
polkupyörillä. Sitäpaitsi minä pyysin heidät seuraamme, ja koska minä
kuuluin teihin, niin he siis olivat teidänkin vieraitanne.

Tauno olisi vastannut jotakin, mikä ehkä olisi loukannut Eilan
tunteita, mutta onneksi saksalaiset keskeyttivät keskustelun,
tarjoutuen saattamaan Eilaa kotiin.

Erosimme sitten eri suunnille. Onni saattoi minut kotiin. Hän on tullut
entistään viisaammaksi, mutta siitä huolimatta myöskin hauskaksi.
Erottuamme minä olin aika levoton, sillä vaikka hän ei puhunut
sanaakaan sinusta, arvasin, että hän aikoo kysyä Taunolta osoitettasi.

Pari päivää myöhemmin samassa Kosolassa.

Kirjeeni keskeytyi, sillä saimme vieraita. Hämmästyin aika lailla
nähdessäni Eilan äidin tulevan tietä pilkin laivasillalla. Äiti on
tavannut hänet jossakin Martta-naisliitoneläinsuojelusseurassa, mutta
vanhemmat eivät silti seurustele keskenään.

Me joimme kahvia lehtimajassa ja rouva Meriaho puhui melkein kuin
Eila. Muutenkin he ovat samantapaisia. Lihavia, pyöreäsilmäisiä,
kuoppaposkisia tylleröitä. Minä olen usein ajatellut, minkähän tähden
Eila ei kehity täysikasvuiseksi aivojensa puolesta. Mutta nyt minä
huomasin, että hänen äitinsä on melkein yhtä lapsellinen. Ja tarkemmin
harkittuna ei syvällinen henki sopisikaan heidän kissanpoikamaiseen
tyyliinsä.

Kerronpa sinulle nyt keskustelumme, sillä se liikuttaa meitä sangen
paljon.

Puheltuaan noin puolisen tuntia kahvin ääressä virkkoi rouva Meriaho:

— Rouva Haavisto varmaankin on kuolla uteliaisuudesta tämän minun
odottamattoman vierailuni johdosta. Sillä vaikka tytöt ovatkin
ystävyksiä keskenään, ei siinä olisi kylliksi riittävää syytä minulle
rynnätä tänne teidän kauniiseen kotiinne. Myöskin meillä on nyt hieno
koti, jonka Meri onkin nähnyt. Kaikki vanhat romut on myyty pois,
sillä Alpertilla on nykyisin oikein suuret tulot. Ette voi arvata,
kuinka äkkiä ne ovat kasvaneet. Ne nousevat jo satoihin tuhansiin,
mutta summaa en sentään ilmaise. Se ei olisi hienotunteista. Ja Eila
on meidän ainoa lapsemme lukuunottamatta kahta poikaa, ja Alpert
tahtoo hänen avullaan päästä tekemisiin korkeampien piirien, etenkin
liikemaailman huippujen kanssa. Nyt he kaikeksi onnettomuudeksi ovat
arvanneet, että Alpert on varakas, vaikka me koetammekin aina peitellä
sitä, ja sitäpaitsi Eila on kaunis ja nerokas. Hänen ihonsakin on kuin
valkoista lanellia.

— Kutka ovat arvanneet? kysyi äiti, joka suu auki kuunteli tuota
sanaryöppyä.

Minä puolestani arvasin, mitä oli tulossa.

— Saksalaiset ovat arvanneet. Ja he ovat aina valmiit lyömään allensa
muitten maitten parhaimmat tuotteet, sanoo Alpert. Olisipa kyseessä
edes Bressaborgin oma poika, niin me ehkä ajattelisimme asiaa. Mutta
tavallinen, liukas kauppamatkustaja! Ja rouva Meriaho huitaisi
kädellään torjuvasti.

Minua nauratti vallan kamalasti, mutta äiti oli aivan ymmällä.

— Onko joku kauppamatkustaja ihastunut Eilaan? tiedusteli hän.

— Onpa kyllä, ja vielä oikein parikaupalla. He ovat eräs Schuster
ja eräs Neumann. Alpert kutsui heidät meille illallisille
polkupyörärenkaitten tähden. Mutta nämätkös, ketut, alkoivat flörtata
Eilaa saksalaiseen malliin. Ja mitäs tämä hupsu muuta kuin ihastui suin
päin.

— Schusteriinko vai Neumanniin? kysyi äiti jälleen.

— Mene, tiedä! Keskiviikkona Neumann ja perjantaiaamuna Schuster! He
ovat toinen toistaan ovelampia.

Nyt täytyi jo äidinkin nauraa.

— Herra Meriaho ei siis hyväksy näitä kosijoita?

— Alpert on päässyt heidän metkujensa perille ja siksi on nyt
tuli irti. Hän määräsi, että Eila on lähetettävä Suomen rajojen
ulkopuolelle. Mutta ei missään tapauksessa Saksaan. Minä puolestani
olen ajatellut Ahvenanmaata. Siellä Eila voisi kylpeä ja laihtua. Ei
siltä, että laihat naiset olisivat kauniita, mutta sehän on nyt kerta
kaikkiaan muodissa.

— Eihän Ahvenanmaa ole Suomen ulkopuolella, huomautin minä.

— Onhan tässä edes meri välillä. Minä kuulin, että rouva Haavisto ja
Meri lähtevät kylpemään. Ettekö te hyväntahtoisesti ottaisi Eilaa
sivistyneitten siipienne suojaan? Tämä on minun asiani — ja rouva
Meriaho laski molemmat kymmensormuksiset kätensä äidin käsivarrelle.

— Me olemme aikoneet mennä sisämaahan.

— Minä voisin hankkia teille hyvän asunnonkin Maarianhaminassa,
nim. sisareni yläkerroksessa. Sen vuokralle antaminen on
heillä tulolähteenä, kuten huoneiden vuokraus yleensä kaikilla
maarianhaminalaisilla.

— Mutta me tahdomme sijoittua tuttavamme, tohtori Bentin hoitoon, sanoi
äiti, välittämättä minun vastarinnastani.

— Tohtori Bent on lähtenyt ulkomaille. Hän sai stipendin. Kuulin sen
viime ompeluseurassa, väitti rouva Meriaho.

Minä huudahdin ilosta ja aloin rukoilla äitiä lähtemään Maarianhaminaan.

Lopputulos oli se, että äiti lupasi muuttaa suunnitelmansa siinä
tapauksessa, jos Bent tosiaankin on lähtenyt ulkomaille. Kunpa hän nyt
vain olisi!

Rouva Meriaho lupasi hankkia Eilalle sellaiset puvut, jotta me
oikein ällistyisimme. Ja se onkin luultavaa. Sitten hän pyysi meitä
suosimaan itsenäisiä liikemiehiä ja hallituksen jäseniä ja varomaan
onnenonkijoita.

Äiti tuli hänen lähdettyään hiukan katumatuulelle. Minä sain hänet
kuitenkin kiintymään tehtäväänsä ruveta kasvattamaan Eilasta hienoa
naista.

Älä ole levoton, Heli, siitä että minä ilmiantaisin sinut! Tulemme
sinne heinä- ja elokuuksi emmekä me tunne sinun isäntäväkeäsi lainkaan.
Tapaamme toisemme joskus aivan salassa jossakin salakuljettajien
rotkossa. Jos Onni ilmestyy näyttämölle, niin minä sanon hänelle, että
sinä esiinnyt valepuvussa ottaaksesi selkoa erään perheen salatusta
rikoksesta.

Kirjoita pian herrasväkesi ulkonaisesta ja sisäisestä tilasta!

Meri.

Sankarivuorella 12.6.

Hei, Meri!

Vaikka pelästyinkin teidän tuloanne tänne, en kuitenkaan voinut olla
iloitsematta mahdollisesta tapaamisestamme. Minun on pakko välttää
Maarianhaminaa. Siellä näkyy olevan paljon vaaroja. Saatpa kuulla!

Sunnuntaina lepäsimme. Aliina oli kattanut aamiaisen pienelle keittiön
kuistille. Seura oli iloinen, paitsi Alma-neiti, joka aina on haikea.
Me katselimme merellä liikkuvia valkopurjeita ja söimme hienosti kuin
herrasväki. Aliina teki useampia kompastuksia, mutta Svensson oli
suurenmoinen. Hän tarjosi ensin Alma-neidille, otti sitten itse ja
sitten vasta antoi meille.

Me sinuttelemme toisiamme, paitsi Alma-neitiä, jota meidän ei sovi
sinutella.

Aamupäivällä kävelin läheiselle vuorelle, josta on vielä laajempi
näköala merelle kuin täältä. Alma-neiti oli mukanani, uskoen minulle
puolittaisia tunnustuksia.

— Tässä perheessä on hienotunteisen ihmisen vaikea elää. Mutta minä
olen kahlehdittu Karivuoren perheeseen siteillä, joita elämä ei voi
katkaista. Minun onneni on tahrattu ja minun täyttymäisillään oleva
kohtaloni murskautui toisten elämän jalkoihin, kertoi hän minulle.

Minä kysyin, oliko hänellä ehkä jokin parantumaton tauti.

— Juuri sitä se on, mutta ei se tauti ole ruumiillista laatua, vastasi
hän.

Minä en kysynyt enempää. Luultavasti hän on aika-ajoittain mielipuoli.

Mutta kotimatkalla hän virkkoi:

— Mikään muu ei merkitse rahtuakaan — paitsi rakkaus.

Silloin huomasin, että hänellä raukallakin oli se salainen tauti, joka
vaivaa kaikkia ikäneitoja. Kyllä kait se vielä puhkeaa esiin!

Iltapäivällä Svensson tarjoutui viemään meitä Maarianhaminaa
katselemaan. Hänellä kuuluu olevan lupa vapaasti käyttää autoa ja
moottorivenettä silloin, kun ei herrasväki ole kotona. Me ihastuimme
suuresti, etenkin kun oli ensimmäinen lämmin päivä tänne tulomme
jälkeen. Merellä oli kuitenkin kylmä, joten me varustimme mukaan
takkeja ja huopia.

Puutarhuri Törmänen liittyi seuraamme. Kulkiessani rantaan kuulin
puutarhurin rakennuksesta kiivasta sananvaihtoa.

— Kuka vähämielinen on pannut minun kahviini heiniä? kysyi Törmänen
yskien ja sylkien.

— Täällä ei ole ollut kukaan muu kuin Aliina ja minä. Se on varmaan
vain kahvinporoa, kuului Venla vastaavan.

— Vai kahvinporoa! Heli tulee katsomaan! huusi Törmänen nähdessään
minut.

Tyhjän kupin pohjalla oli korsi, jossa oli heinäntöyhtö. Se oli
nähtävästi osa junkuksen varresta.

— Aliina pisti jotakin kuppiin, sanoi samassa pikku Elli, jota ei
kukaan ollut huomannut.

— Turhaa puhetta, virkkoi Venla. — Joutukaa nyt rantaan. Svensson
huutaa.

Vasta kun moottori halkaisi laineita, selveni asia minulle.

Näin kuinka Aliina kutkutteli Törmäsen niskaa liinansa ripsuilla ja
vetäytyi tuhdolla häntä yhä lähemmäs. Silloin tulin ajatelleeksi,
että hän luultavasti oli pistänyt tuon junkuksenkin Törmäsen kahviin.
Hän oli ottanut sen kokoelmastani, muistaen minun hullutteluani
rakkausyrtistä.

Minä nautin ihanasta matkasta. Toiset haastelivat sivuuttamistamme
huviloista.

— Tuossa asuvat Röönperit. Heillä eivät palvelijat pysy koskaan
kuukautta kauemmin, sillä rouva on kovin saita ja herra äkäinen. —
Tuolla näkyy Vorsteenin laivasilta. Siellä saa sisäkkö 400 markkaa
kuussa sen vuoksi, kun vanha rouva on niin konstikas. Ja tuossa
vieressä on kahen perheen huvila. Siellä riitelevät rouvat ja
palvelijat pyykkipäivistä ja uimavuoroista.

Aliina jatkoi selityksiään yhteen menoon. Sillä aikaa minä keksin
Törmäsen käryävän piipun tuhdolla. Minä panin varovasti hattuni siten,
että kukat tulivat aivan hehkun päälle ja pälyilin sitten, ettei hattu
vain palaisi väärästä paikasta.

— Mikä täällä palaa? huudahti Törmänen äkkiä ja nähtyään minun hattuni
käryävän hän kastoi kukat mereen niin taitavasti, ettei hattu kastunut
lainkaan.

Minun oli sitten pakko ratkoa pois tärveltynyt kukkakauhistus
hatustani. Mutta siitäkös Aliina suuttui aivan tosissaan. Hän nimitti
minua kiittämättömäksi höperöksi. Törmänenkin sai osansa eikä Aliina
lauhtunut, ennenkuin tämä nipisti häntä leuasta sanoen:

— Mitäs tämä kyökkiruusu nyt niin näyttää okaitaan? Eihän tässä kukaan
ole tahallaan tehnyt vahinkoa. Tui, tui pikku poropata!

Minua nauratti, mutta hillitsin itseni ja katsoin muualle. Toisistakaan
ei kukaan nauranut. Svensson vain alkoi laulaa tunteellista
saaristolaislaulua.

Rannalla kuitenkin syntyi heti erimielisyyksiä. Alma-neiti tahtoi mennä
käymään tuttaviensa luona. Aliina ja Törmänen taas halusivat elokuviin
ja Svensson erosi seurasta lakkiaan nostaen ja sanoen:

— Tapaamme kello 10 moottoriveneen luona. Hauskaa iltaa, ystävät!

Hajaannuimme siis kukin tahollemme ja minä olinkin iloinen saadessani
yksinäni samoilla pienen kaupungin kaduilla.

Ajattelin juuri, kuinka suloista on kuljeskella tuntemattomana
vieraassa ympäristössä, kun äkkiä kuulin äänen:

— Heli Sarkamaa, seis!

Ensi ajatukseni oli juosta pakoon, mutta huomasin sen kohta
mahdottomaksi. Toiselta puolella katua tuli minua vastaan kaksi hienoa
naista.

Edessäni olivat Tuovi Havas ja rouva Kuusijuuri.

— Terve, Heli! Sinä olet kerrassaan siunattu ihminen, kun nyt
osut tielleni. Kahteen vuoteen en ole tavannut ketään tovereitani
ja siksi jo olenkin lakastumaisillani kuin kukkanen, joka kasvaa
höystämättömässä maassa, virkkoi Tuovi.

— Minusta sinä kukoistat kuin päivälilja, vaikka oletkin ollut ilman
toverien höystävää seuraa, vastasin minä.

— Mutta minun hengeltäni puuttuvat jotkin tärkeät ravintoainekset,
kuten munanvalkuaisaine tai hiilihydraatti — —

— Tai suolat, jatkoin minä.

— Tulkaa nyt kasinolle, minä tarjoan teille teetä! Siellä voitte sitten
rauhassa puhella, kehoitti rouva Kuusijuuri.

Minä epäröin, sillä vaara saattoi piillä joka oven takana.

— Minä olen täällä vain keräämässä kukkia eikä pukuni ole sellainen,
että minun sopisi esiintyä kylpyvieraiden parissa.

— Sinä olet aina aistikkaan näköinen, sanoi Tuovi, joka itse loisti
tyylikkäässä, ulkomaalaisessa asussa.

— Omasta mielestäni olen tavallisen sisäkön näköinen, vastasin minä
koetellakseni heitä.

— Vaikka jonkun miljonäärin sisäkkö pukeutuisi vieläkin hienommin
kuin sinä, niin ainoastaan aasi voisi pitää sinua sisäkkönä. Sinun
sielusi loistaa kasvoistasi ja se tuoksuu kasvitieteelle, kemialle ja
yliopistokulttuurille, selitti Tuovi ja veti minut mukanaan.

Karivuorella ei ainakaan kukaan ollut tuntenut noita tuoksuja.

Me istuuduimme meriverannalle ja minä nautin sanomattomasti.
Soittokunta soitti ja kylpyvieraat, joita vielä oli hyvin vähän,
istuivat hiljaa puhellen vuokkojen koristamien pöytien ääressä.

Rouva Kuusijuuri oli erittäin suopea. Hän suojelee innokkaasti Tuovia,
joka vähitellen alkaa menestyä laulajattarena.

Koko Kuusijuuren perhe oli täällä. He olivat vuokranneet erään
kaupungin laidassa olevan hauskannäköisen huvilan ja Tuovi aikoi
viettää osan kesästä heidän luonaan. Pankinjohtaja vietti kuitenkin
suurimman osan ajastaan Helsingissä.

Tuovi aikoo antaa laulajaiset sekä täällä että muutamissa muissakin
maaseutukaupungeissa. Sitten hän taas lähtee ulkomaille, antaakseen
kevätpuolella konsertin Helsingissä.

— Sinä mahdat laulaa ihanasti nyt, kun olet oppinut niin paljon lisää!
Minusta sinä olit valmis jo ennen ulkomaille lähtöäsi, sanoin minä.

— Omasta mielestäni olinkin silloin valmiimpi kuin nyt. Onneksi sain
hurmaavan opettajan. Hän on ivallinen Mefisto, joka on rääkännyt ja
sättinyt minua korkeasta tuntimaksusta. Joskus hän kohottaa minut
ylimpään taivaaseen myöntäessään, että minulla alkaa olla hiukan
aavistusta tekniikasta.

— Mutta mitä hän sanoo äänestäsi?

— Hän ei ole koskaan sanonut siitä mitään, paitsi viime helmikuun
neljäntenä päivänä kuuden ja seitsemän välillä illalla. Hän oli koko
illan ollut erikoisen koleerinen. Kaikki oli hullusti ja minua hän
kohteli huonommin kuin häijy äitipuoli lasta isän poissaollessa.
Silloin minä sanoin: "Hyvästi, hyvä herra! Huomenna lähetän maksunne
ja sitten minä lähden Suomeen kansakoulunopettajattareksi." Olisitpa
nähnyt hänen ilmeensä! Hän syleili minua ja kutsui itseään vanhaksi
mölyapinaksi. Minulla oli suloisin ja suurin ääni Saksassa, Italiassa
ja kaikissa ententemaissa. Lähdin kotiin hyvin onnellisena, ja vaikkei
hän koskaan enää kehuisikaan ääntäni, niin ainakin sen hetken minä
muistan kuolemaani asti, kertoi Tuovi loistavin katsein.

— Mutta mehän aina kehuimme sinun ihanaa lauluasi!

— Tuo opettajani on ainoa, joka kykenee lausumaan totuuden.
Kuukausimääriä hän opettaa minua vain hengittämään ja välistä hän ei
päästä minua askeltakaan eteenpäin. Mutta hän on avannut minulle uuden
elämiin. Hän on totisesti luomakunnan kruunu.

— Ethän vain ole rakastunut häneen? kysyi rouva Kuusijuuri pelästyneenä.

— Hän ei ole mikään sopiva maallisen rakkauden esine. Hän on siinä
viidenkymmenen ja sadanvuoden välillä. Pieni, pyöreä ja punaviiksinen
lyllerö, joka sisältää jalon ja loistavan hengen.

— Punaviiksinen? Tarkoitat kai punasilmäripsinen? minä huomautin.

— Juuri, punaviiksinen! Mutta sen unohtaa kuullessaan hänen lietsovan
innostusta taiteeseen. Silloin masennus haihtuu ja minä uskon voivani
kohota yhä lähemmäksi päämäärääni. Valmiiksi ei kukaan tule koskaan.

— Onneksi maisterinarvo ei ole yhtä saavuttamaton. Jos minä aina vain
tulisin yhä maisterimaisemmaksi, mutta en koskaan maisteriksi, niin
jättäisin lukuni heti paikalla.

— Minä tahdon tavoitella ikuista kauneutta haluamatta koskaan pysähtyä.
Katso, kuinka kaunis tuo merikin on juuri siksi, ettei sillä näy rajaa.
Sen arvo vähentyy siitä, että sillä todellisuudessa on rajansa jossakin
kaukana.

— Rajatonta merta en ainakaan minä tahtoisi purjehtia. Runsaimmatkin
eväät loppuisivat kerran sellaisella matkalla, huomautti rouva
Kuusijuuri.

— Minunkin evääni loppuvat kerran, mutta silloin minä jo lopun itsekin,
sanoi Tuovi.

— Kas, tuollahan astelee meidän entinen autonkuljettajamme Svensson.
Minulla on vähän asiaa hänelle. Svensson, Svensson! huusi rouva
Kuusijuuri heiluttaen lautasliinaa.

Kauhukseni näin Svenssonin meidän ja meren välillä. Hän kääntyi heti
meihin päin. Minä pohdin hätäisesti pelastusmahdollisuutta. Menisinkö
tuon kauempana olevan pöydän luo ja kääntäisin selkäni tännepäin tai
ripustaisinko lautasliinan kasvoilleni? Tunsin melkein voittamatonta
halua ryömiä pöydän alle.

En kuitenkaan tehnyt mitään. Varmaan tuntui Lotin vaimosta hänen
jäykistyessään suolapatsaaksi samanlaiselta kuin minusta nyt.

Ja tuho lähestyi minua Svenssonin hahmossa.

— Päivää, Svensson! Minä olen kuullut, että hänellä on ohjaajan virka
täällä päin. Eikö hän tahtoisi tulla takaisin meille? kysyi rouva
Kuusijuuri.

— Minä olen tyytyväinen nykyiseen paikkaani, vastasi Svensson.

Samalla hän hätkähti ja tuijotti minuun. Minä käännyin hitaasti Tuoviin
päin ja tarjosin hänelle leivoksia.

— Minulla on nyt aivan kelvoton autonohjaaja. Hän ajaa koirien,
lehmien, hevosten ja käytävien päälle. Minä annan Svenssonille hienon
puvun ja paremman palkan kuin mitä teillä on nykyisin, jatkoi rouva
Kuusijuuri.

— Palkka on minulle yhdentekevä, rouva pankinjohtajatar, virkahti
Svensson ylpeästi.

— Millä Svenssonin nykyinen herrasväki korvaa rahapalkan — jos saa
kysyä, tiedusti rouva Kuusijuuri pistävästi.

Svensson vaikeni ja työnsi kiharansa hattunsa alle, niin että hänen
otsansa loisti valkeana muuten ruskeita kasvoja vasten.

— No, hyvästi sitten Svensson, sanoi rouva Kuusijuuri.

— Eikö He — —, aloitti Svensson, katsoen minuun, mutta oikaisi sanansa,
kun minä katsoin häntä tiukkaan silmiin.

— Ehkä neiti Sarkamaa suvaitsee jo tulla rantaan. Meidän on pakko
lähteä pian, sillä alkaa jo tulla myöhä.

— Vai Svensson onkin tuonut sinut tänne, Heli! Kenen luona sinä asut?
Sinun täytyy tulla pian meille Tuovia tapaamaan. Tässä on osoitteemme!
Ja rouva Kuusijuuri ojensi minulle kortin.

— Kiitoksia kutsusta! Hyvästi Tuovi. Vahinko, etten voi kutsua sinua
vierailulle pieneen ullakkohuoneeseeni. Sinne on monta estettä.
Tapaamme kuitenkin pian.

Minä kiiruhdin nopeasti ulos Tuovin huutaessa jälkeeni:

— Muista tulla jo huomenna!

Me astelimme sitten Svenssonin kanssa puhumatta keskenämme sanaakaan.
Otaksuin, että hän oli harmissaan.

Veneen luo tultuamme olivat muut jo siellä.

— Venssonnilla ja Helillä taisi olla träffi? lausui Aliina
hyväntahtoisella äänellä.

— Minulla oli vain kunnia noutaa neiti Sarkamaa hänen ylhäisten
tuttaviensa parista, sanoi Svensson, pannen moottorin käyntiin.

— Onko sinulla jo tuttavia täällä? Täällä huviloissa palvelee paljon
helsinkiläisiä, virkkoi Alma-neiti.

— Kasinolla myöskin, lisäsi Svensson totisena.

— Ravintolatyttöjen seura ei sovi Helille, lausui Alma-neiti.

— Voivat nekin olla jalojakin ihmisiä! Tämä Törmäs-veitikka vei minut
oikein hienoihin eläviin. Siellä näyteltiin, kuinka tanssiravintolan
tarjoilijaneiti käyttäytyy hienommin ja sielukkaammin kuin
enklantilainen laaty, joka antaa tunteille halpamaisen vallan ja
saattaa sillä väärinkäsitystä loortin ja koko metsästysseuran ja
satojen ajokoirien kesken. Ja hevosten, jotka laukkasivat aitojen ja
talonpoikien yli. Mutta se hotellineiti, jolla oli niin ruma nimi kuin
Pylliisi, mutta kaunis espireetti hatussa, näytti aatelistonhenken
sivistystä uhratessaan loortin. Hän polvistui kosteassa mullassa
silkkisukkasillaan ja antoi anteeksi sille laatylle, kertoi Aliina.

Kuulijakunta näytti hartaalta ja tyytyi sekavaan esittelyyn. Törmänen
vain lisäsi:

— Kauniita puutarhoja niillä on siellä Enklannissa. Liikaa nopeaan vaan
on vilmattu, kun ei saanut kuin vilauksen niistä loksistakaan.

Astuessamme maihin auttoi Svensson minua veneestä pyytäen samalla
anteeksi tahraista kättään.

Erotessamme minä sanoin hänelle:

— Toivon, ettei Svensson kerro toisille minun olleen kasinolla. Se oli
vain satunnainen hairahdus.

— Kuten käskette, neiti, vastasi Svensson.

— Sanokaa Heli! Se sopii minun toimeeni täällä.

— Hyvää yötä, Heli!

Seuraavana aamuna pestessäni ison lasiverannan ikkunoita tuli Svensson
puhelemaan kanssani.

— Saanko kysyä, mikä Heli on arvoltaan ja suvultaan? hän aloitti.

— Nyt olen sisäkkö Karivuorella, mutta olen nähnyt toisenlaisiakin
aikoja.

— Nuoren ihmisen tulee aina kulkea ylöspäin eikä päinvastoin.

— Ylöspäin minäkin pyrin ja tämä olotila on välttämätön päästäkseni
eteenpäin.

— Mitä ylenemisiä täällä olo on? Korkeintaan avioliitto Törmäsen kanssa!

— Pyydän, ettei Svensson poikkea tavallisesta hienotunteisuudestaan.
— Minä olen tullut tänne pääasiallisesti sen vuoksi, mitä voin tehdä
talon töiden loputtua.

— Siis juoksentelemaan yksinänne pitkin metsiä ja soita?

— Niin, vastasin minä lyhyesti, otin pesutamineeni ja lähdin poispäin.

— Anteeksi! Minä en olisi näin utelias ilman syytä. Mutta minä
tarvitsisin vähän apua ja luulen, että Heli ehkä osaa jotakin.

— Svensson puhuu vain suoraan eikä kiertele!

— Osaako Heli keskikoulun matematiikan?

— Osaako Svensson vaieta?

— Osaan.

— Siinä tapauksessa minä osaan keskikoulun matematiikan.

— Entä muut aineet? Minä osaan historian, maantieteen, uskonnon,
luonnontieteet niin pitkälti kuin yksin voi oppia.

— Minä puolestani luulen muistavani keskikoulukurssin kaikissa
aineissa, historian vuosilukuja huomioonottamatta.

— Olin aika hullu, kun luulin Heliä sisäköksi, sanoi Svensson vakavana.

— Ja minä olin yhtä hullu pitäessäni Svenssonia autonohjaajana, nauroin
minä.

— Siinä Heli ei erehtynyt. Minä olen käynyt pari luokkaa oppikoulua.
Isä oli ohjaaja, ja minä olen ollut sitä jo 11 vuolla. Mutta
minä tahdon suorittaa keskikoulun tutkinnon ja sitä varten olen
lukenut jo monta vuotta itsekseni. Onneksi minä osaan ruotsia ja
saksaa käytännöllisesti. Mutta kaikesta ei voi suoriutua yksinään.
Matematiikkaa ja ainekirjoitusta en mitenkään tahdo oppia.

— Ihmeellistä, että miehellä voi olla niin runsaasti tarmoa ja
tiedonhalua! Mitä Svensson sitten tekee keskikoulun todistuksella?

— Minä menen naimisiin, vastasi hän, katsoen minua niin juhlallisena,
etten uskaltanut edes nauraa.

— Eikö nyt enää rippikoulu riitä naimaluvan saamiseen? kysäisin vain.

— Se, jota varten aherran, on käynyt keskikoulun, ja minä tahdon
saada saman sivistyksen. — Nyt on jo lupa lopettaa työt. Mennäänpä
puutarhurin taloon, niin voitte tutkia minun tietojani.

Minä olin itsekin niin utelias, että lähdin heti hänen kanssaan.

Svenssonin iso huone oli yllättävän hauska. Vanhat, siistit huonekalut,
kukkia pöydillä ja iso kirjahylly tekivät sen aistikkaaksi.

Vielä suuremmaksi yllätykseksi muodostuivat minulle Svenssonin
tiedot. Selailin historian oppikirjaa ja tein umpimähkään kysymyksiä,
joihin hän heti vastasi oikein. Yhtä hyvin hän osasi muitakin äsken
luettelemiaan aineita. Saksassa ja ruotsissa hän joskus erehtyi
käyttämään puhekieltä kirjakielen sijasta. Laskuopin hän oli osittain
oppinut koulussa, osittain itse. Mutta algebra ja geometria olivat
hänen aivoissaan aivan sekavina.

Minä innostuin heti antamaan alkeisopetusta algebrassa. Syvennyimme
työhön niin, että unohduimme papereillemme ääreen myöhäiseen iltaan
asti. Eikä se ollutkaan mikään ihme, sillä Svensson käsitti kaiken
hyvin nopeasti ja oli yhtä huvitettu a:sta ja b:stä ja x:stä ja y:stä
kuin jostakin jännittävästä pelistä.

Vihdoin saapui Aliina jouduttamaan minua, sillä ovet oli jo suljettava.

— Mikäs täällä näitä nuoria nyt niin huvittaa, etteivät edes malta
erota ajallaan? kysyi hän paheksuvalla äänellä.

— Lussista ja miinuksesta minä vaan olen kuullut oven takaa. Lopulta
ne jo tarttuivat minunkin kieleni päähän, sanoi Törmänen, joka samalla
sattui ovelle.

— Uusia tomunimijöitä ja saippuajauhoja varmaankin. Ehtii niistä
talouskapistuksista puhua päivilläkin, torui Aliina, mutta meni sentään
itsekin vielä katsomaan Törmäsen aikaisia kurkkuja.

— Eikö Heli olisi ystävällinen ja ryhtyisi opettamaan minua iltaisin?
Meillä on täällä paljon vapaata aikaa. Tietysti minä maksan tunneista,
sanoi Svensson.

— Mielelläni minä teitä opetan. Maksuksi Svensson saa auttaa minua
kasvien heräämisessä, vastasin minä.

— Minäkin olen kerännyt kasveja jo koko viime vuoden, sanoi Svensson ja
veti esiin ison pakan paperia kirjahyllynsä laatikosta.

Minä selailin pakkaa ja ihmettelin. Siinä oli kerrassaan erinomainen
kokoelma kasveja, kaikki liimattuina suoraan paperille ilman
minkäänlaisia liistakkeita. Mutta jokaisesta puuttui nimi ja juuret.

— Minä olen järjestänyt ne värien mukaan. Tässä pinkassa ovat valkoiset
kukat, tässä keltaiset jne., selitti Svensson.

— Mutta missä juuret ovat?

— Ne ovat täällä pienissä paperipusseissa. Minä pesin ne ja kuivasin
ilmassa. Näissä on numerot ja samoin myöskin kukissa. Silloin tietää,
mitkä kuuluvat yhteen.

— Minulla on hiukan eri tapa järjestää kasveja. Kaikissa tapauksissa me
voimme auttaa toisiamme, sanoin minä.

— Minulla on lähes kymmenen kertaa niin suuri palkka kuin Helillä ja
sen tähden minä maksan tunnit. Muussa tapauksessa en välitä niistä
ensinkään.

— No, olkoon sitten 5 markkaa kerralta, sanoin.

— Se on oikein. Minä en tingi.

Aliina tuli jo takaisin ja me erosimme herroista.

— Se, joka ei ota varteen vanhemman ihmisen kokemusta, ei menesty
sisäkkönä eikä ihmisenä, vaan saa kärsiä tappion ja rakkaus palaa
pohjaan niinkuin paisti, jota oppimaton hoitaa. Vensson on tottunut
ajamaan loistoautoja ja rakastamaan loistotyttöjä, joita sisäköt saavat
palvella, pörisi Aliina.

— Me vain vähän luemme ja kirjoittelemme yhdessä, hyvä Aliina,
rauhoitin minä.

— No, on sillä Venssonnilla sentään hyvä sydän, kun on ruvennut
opettamaan sinua. Mitä se sitten tietänee, kun alkaa tehdä mokomaakin
sivistystyötä nuoren tytön hyväksi, joka on liikaa laihakin, sanoi
Aliina ja meni huoneeseensa.

Maatessani illalla siistissä pukkisängyssäni näin etäisen laivan
suuntaavan kulkunsa mannermaata kohti. Olin tosiaankin joutunut aivan
uuteen maailmaan.

Elän täällä vieraan ihmisrodun keskellä. Olen ennemminkin nähnyt heidän
kaltaisiaan ja luullut tuntevani heidät hyvin. Mutta nyt minusta
tuntuu, kuin olisin saanut silmälasit likinäköisten silmieni avuksi. —
Saa nähdä, miltä näyttää herrasväkeni!

On suuri onni, että sinä, Meri, olot uskottuni. Muuten minä tuntisin
itseni kovin yksinäiseksi nykyisessä omituisessa asemassani.

Olen myöskin koetellut mahdollista taitoani romaanin alalla. Olen
kirjoittanut erinäisiä keskusteluja ja pieniä vivahduksia.

Terveiset Eilalle! Älä vain kerro hänelle, että minä olen täällä.

Hyvää yötä! Meri uuvuttaa

Helisi.




III.

HERRASVÄKI SAAPUU.


Konsulin ääni kaikui jo etäällä selältä, kun moottorivene toi
herrasväkeä tänne huvilaan.

Heli ja Alma-neiti seisoivat laiturilla odottamassa. Edellisellä oli
pieni, valkea esiliina siniraitaisen hameen päällä ja päässä pitsinen
myssy. Vaaleansiniset sukat ja tenniskengät somistivat jalkoja. Kaikki
tämä sopi hyvin sinisiin silmiin ja vaaleaan, tuuheaan tukkaan.

"Teatterikamarineiti", oli Svensson sanonut.

Konsulinna oli itse tilannut puvun ja Aliina oli myöskin samanlaisessa
asussa. Mutta hänestä näki heti, että hän oli väärentämätön palvelija.

Konsuli nousi ensin maihin. Vene keikahti ja konsulinna kirkaisi:

— Ai, jai, Jallu, varo, ettet hukuta meitä kuoliaiksi!

— Tyst — älä nyt huuda, Helma! Se häiritsee tuloamme ihanaan
Sankarivuoreen. Naiset ajattelevat aina sivuseikkoja suurina hetkinä.
Päivää, Alma-neiti! Iloinen naamari kasvoille, kun talonväki saapuu!

— Tervetuloa kotiin, herra konsuli! Jokaisella on sellaiset kasvot,
miksi elämä ne on muovaillut, vastasi Alma-neiti haikeasti.

— Vieläkö mitä? Katsokaa konsulinnaa! Ihonhoitaja ja parturi ovat
muovailleet hänen kasvonsa paljon paremmin kuin elämä.

— Tee huomautuksia muista, Jallu, äläkä minusta! sanoi konsulinna ja
kiipesi laiturille Svenssonin avulla.

— Siinä tapauksessa minä teen hauskoja havaintoja uudesta sisäköstäsi.
Onnittelen makuasi, Helma! Aistikkaassa kodissa tulee olla myös
sellainen palveluskunta, joka sopii sisustukseen. Viimevuotinen Hilja
ei sopinut yhdenkään huoneen tyyliin, korkeintaan pesutupaan, puheli
konsuli, alkaen astella huvilaan päin.

Törmänen ja Svensson kantoivat tavaroita ja vihdoin kaikki kokoontuivat
isoon ruokahuoneeseen, johon päivällinen oli katettu. Alma-neiti söi
samassa pöydässä, Heli tarjoili.

Viimeksimainitusta tuntui kuin hänen yksilöllisyytensä olisi äkkiä
hävinnyt. Hän oli muuttunut kolmanneksi persoonaksi.

"Heli, leikkaa lisää leipää!" "Onko Heli nähnyt, missä minun
puutarhahattuni on?" "Mikä hänen nimensä on?" "Heli? Sehän on
teatterinimi! Elin tai Hilma sopisi paremmin."

Kohtelu oli ystävällistä, mutta siinä oli sellainen sävy, johon Heli
ei ollut tottunut. Olikohan hän itsekin puhutellut palvelijoita sillä
tavalla?

Neitoset Saila ja Siljo olivat hyvin lyhythameisia, poikapäisiä
muotitekeleitä. Siljo oli sievä ja pieni, Saila oli vanhin lapsista.
Poissaoleva veli oli iältään tyttöjen välillä.

— Missä Vikke viipyy? Tietäähän hän, että päivällinen odottaa täällä,
sanoi konsuli.

— Ehkä moottoripyörä on joutunut epäkuntoon, arveli konsulinna.

— Hän on tietysti poikennut kasinolle sivumennen. Hän kyllä malttaa
lykätä tuloaan tänne korpeen, virkkoi Saila nenäänsä nyrpistäen.

— Minä olen aina sanonut, että te olette maailman vaativaisin joukko.
Enkö minä ole antanut teille kaiken maailman ihanuuden ja te vaaditte
aina vain enemmän. Katsokaa tuota uuniakin! Kultarannassa ei ole sen
vertaista. Ja sinun kylpyhuoneesi, Helma! Luulisi, että sinunlaisesi
Afrodite viihtyisi siellä. Ha, hah, haa! hohotti konsuli.

— Pyydän, ettet anna minulle hävyttömiä liikanimiä. Jallu, huudahti
konsulinna terävästi.

— Mitä toimittaa näytellä teatteria näin perheen kesken! Alma on ainoa
vieras ja hän tuntee meidän herttaiset kotitapamme, sanoi Saila.

— Minä en halua kuulla sinun rikkiviisasta puhettasi, Saila. Tyst!

— Hauskinta olisikin, jos jokainen söisi omassa huoneessaan, huomautti
Saila.

— Sinä et kunnioita vähääkään vanhempiasi, Saila. Odotas, kun minä
jätän sinut ilman kuukausirahoja ja ajan ihailijasi suinpäin portaita
alas ja lopuksi nitistän sinun ylpeän nenäsi! Eiköhän sitten ala
kunnioittaa isääsi! huusi konsuli niin kovaa kuin saattoi suurelta
tomaatilla, joka täytti hänen suunsa.

— Kyllähän tuollaiset teot kohottavat kunnioitusta, sanoi Saila
pisteliäästi.

— Kuule tytärtäsi, Helma! Siinä näet seurauksen siitä, että aina olet
eri mieltä minun kanssani, virkkoi konsuli.

— Ovatko sinun mielipiteesi ainoat kunnioitettavat, Jallu? kysyi
konsulinna.

— Äiti ei vaadikaan, että meidän on alinomaa tutistava hänen edessään,
sanoi Saila.

— Mutta nyt minä sanon, että sinun on pelättävä ja kunnioitettava
häntä. Ja sinun on toteltava hänen tyhmimpiä käskyjään. Seuraa hänen
opetuksiaan silloin, kun ne ovat yhtäpitäviä minun neuvojeni kanssa!
Silloin tulet pitkäikäiseksi maan päällä.

— Minä en tahdo tulla pitkäikäiseksi, en ainakaan siinä tapauksessa,
jos se ikä on elettävä tässä kodissa, sanoi Saila.

Siljo istui välinpitämättömän näköisenä eikä ottanut osaa keskusteluun.

Heli vetäytyi syrjään aina, milloin vain tarjoilu salli sen. Kukaan
ei välittänyt vähääkään hänen läsnäolostaan, mutta itsellään hänellä
oli tukala olo. Nyt hän läheni ovea, sillä konsuli oli noussut
tulipunaisena tuoliltaan.

— Tästä on tehtävä loppu, alkoi konsuli, mutta jäikin samassa
kuuntelemaan moottorin surinaa.

— Vikke tulee ja joku herra on hänen mukanaan, sanoi Siljo, joka oli
juossut ikkunaan.

— Sehän on hauskaa! Perhe on aina siedettävämpi, kun on vieras talossa,
lausui konsulinna ja jatkoi syöntiään.

— Se näkyy olevan tohtori Reini. Hänen isänsä, joka on minun
liiketuttavani, kertoi, että hänen poikansa tutkii Ahvenanmaan
rannikkoja. Hän on maantieteilijä. Minä pyysin hänet meille asumaan,
sanoi konsuli.

— Siinä asiassa olisit voinut kysyä minunkin mielipidettäni, Jallu,
huomautti konsulinna.

— Tiesinhän minä, että nuoret herrat aina menevät sinun makuusi. Eikä
Sailakaan halveksine niitä mahdollisuuksia, joita kesäinen luonto,
kuutamoillat ja jokapäiväinen seurustelu vieraan kanssa hänelle suovat.

— Se vähä, mitä olen nähnyt avioliittoelämää kotioloissa on vaikuttanut
sen, ettei minua lainkaan huvita päästä nauttimaan siitä onnesta, sanoi
Saila.

— Ja kuitenkin sinun oma äitisi on tavattoman onnellisissa naimisissa,
huomautti konsuli.

— Yhtä onnellisissa kuin isäsikin, pisti siihen konsulinna.

— Jos ei aivan yhtä, niin ainakin siedettä — — —. Ahaa, tässähän
tohtori jo tuleekin! Tervetuloa Sankarivuorelle. Tässä on perheeni —
vaimoni — Siljo tyttönen — ja Saila. — Tohtori Reini.

— Olkaa hyvä, tohtori Reini, ja jatkakaa ateriaa ansaamme! Vikke voi
istua Siljon vieressä, järjesteli konsulinna.

— Tämähän on kerrassaan juhlallinen huvila! Minä olen hyvin kiitollinen
päästessäni asumaan tänne, sanoi tohtori.

Heli tuli sisään tarjotin kädessä. Tohtori nousi, astui askelen häntä
kohti, kumarsi ja sanoi nimensä. Heli punastui ja Vikke hymähti, mutta
konsulinna ehti väliin selittämään:

— Oh, hän on sisäkkömme. Heli tarjoo tohtorille munakasta! — Missä
kauppaneuvos Reini viettää kesäänsä?

— Isä lähti hoitamaan sydäntään Nauheimiin ja otti äidin ja sisareni
mukaansa. Näin ollen minä nyt olen aivan koditon, vastasi tohtori.

Hän ei ollut ollenkaan hämillään äskeisestä kompastuksestaan.
Päinvastoin hän vain lisäsi sitä nousemalla avaamaan ovea, kun Heli
lähti ulos kädet täynnä kantamuksia.

— Tohtori oli nopea keksimään sisäkkömme sievyyden, pisteli Saila Helin
mentyä.

— Minä en ole kohtelias ainoastaan sieviä naisia kohtaan, vastasi tämä
lyhyesti.

Heli tunsi ihmeekseen pientä harmistumista. Hän oli päättänyt ottaa
rauhallisesti kaiken, mitä uusi asema toisi muassaan, ja nyt hän tunsi
hermostuvansa jokaisesta pienestäkin seikasta, mikä muistutti häntä
uudesta toimestaan.

Elämä palvelijoitten kesken oli hänen mielestään sujunut erittäin
hyvin. Eikö hän nyt hallitsisi tilannetta myöskin herrasväen joukossa?
Hän oli pelännyt päinvastaista.

Aterian jälkeen katselivat konsuli ja Vikke uudistuksia huvilan
ympäristössä.

— Isä on teettänyt tänne uusia mauttomuuksia. Mitähän tarkoittaa
tuo lasinen hopeapallo ihanien pioonien keskellä? Tosin se hyvin
valaisevasti kuvaa perheen kissankulta-sivistystasoa, mutta huomenna
minä ajan sen vahingossa kumoon autolla, haasteli Vikke.

— Sitä sinä et tee, jos tahdot olla tämän talon asukas, kiivastui
konsuli.

— Entäs uusi portti? Eikö arkkitehti voinut tehdä piirustuksia
siihenkin samalla kuin muuhunkin? Törmänen on luultavasti muovaillut
sivupylväät. Mitä ne esittävät?

— Nehän ovat hevosenpäitä. Minun konttoristini on veistänyt ne. Hänellä
on taiteellisia taipumuksia.

— Minä luulin, että ne olivat plesiosauruksia. Ne muistuttavat hieman
meidän entistä postineitiäkin. — Mutta aidan väri on toivoakseni
pohjaväri. Nyt se ainakin muistuttaa täydellisesti entisen venäläisen
kasarmin aitaa Töölön tiellä.

— Venäläisillä on koristeellista makua. He käyttävät vihreätä, kultaa,
aniliinipunaista ja muita räikeitä värejä. Sellaiset värit kohottavat
elämänhalua eivätkä masenna mieltä, niinkuin ruosteenruskea ja
savenharmaa, joita suomalaiset arkkitehdit rakastavat. Katsopa nyt
tuota aitaa, kuinka se sopii taivaan sineen! viittoili konsuli.

— Yhtä hyvin kuin tulppaanit sopivat tuon eukon punaiseen nenään, sanoi
Vikke osoittaen Venlaa, joka kitki puutarhassa.

— Minä varoitan sinua, Vikke, ymmärtämästä asioita paremmin kuin isäsi.
Mokoma ylimielisyys on juuri nykyajan nuorison suurin hairahdus.

— Nykyajan vanhempia ei ainakaan ole tarvis varoittaa ymmärtämästä
asioita paremmin kuin heidän lapsensa, sitä vaaraa ei ainakaan ole,
sanoi Vikke ja sytytti savukkeensa.

Konsuli nykäisi sen hänen suustaan huudahtaen:

— Tyst. Joko sinä alistut minun harjaantuneeseen makuuni tai minä jätän
moottoripyörän maksamatta. Valitse itse!

Vikke kohautti harteitaan ja sanoi pilkallisesti:

— Siinä tapauksessa on tämä aita hurmaava.

Sanakiistaa olisi ehkä kestänyt kauemminkin, ellei Törmänen olisi
tullut pyytämään konsulia kasvihuoneeseen.

       *       *       *       *       *

Seuraavat päivät olivat levottomia. Vieraita tuli ja meni. Kaikki
juoksuttivat Heliä.

Hän näki pieniä vilahduksia jokaisen luonteesta. Hän kuuli
arkaluontoisia keskusteluja ja näki kohtauksia, jotka olivat
tarkoitetut pysymään salassa. Aluksi hän koetti olla kuuro ja sokea,
mutta vähitellen hän huomasi, että häntä pidettiin yhtä vaarattomana
kuin sohvaa tai talon koiraa, Torroa.

Konsuli täytti koko huvilan äänekkäällä puhumisellaan. Hän tulistui
monta kertaa päivässä, mutta unohti vihansa heti toisen asian
kiinnostaessa häntä.

Saila oli perinyt isänsä levottoman luonteen. Hän oli jo lähes
kolmenkymmenenvuotias, mutta vaikutti nuoremmalta päänsä poikamaisen
muodon vuoksi.

Kerran kun Heli oli leikkaamassa salaattia, hän kuuli Sailan ja tohtori
Reinin puhelevan sireenipensaikon takana.

— Antakaa minulle hyvä neuvo, herra tohtori! Onko oikein, että tyttö
menee naimisiin isänsä käskystä? kysyi Saila sulavalla äänellä.

— Olen luullut, ettei sellaista enää tapahdukaan nykyjään, vastasi
tohtori välinpitämättömästi.

— Mutta isäpä tahtoo, että sellaista tapahtuisi meillä. Hän on käskenyt
minun rakastumaan erääseen turkulaiseen paitatehtailijaan, jolla on
myöskin elokuvienteatteri. Mutta minä tahdon sivistyneen ja oppineen
miehen.

— Oppinut ei ole aina sivistynyt, Saila-neiti, huomautti tohtori
hienosti.

— Tuon turkulaisen sivistys ei nouse filmitekniikkaa korkeammalle. Enkä
minä voi kunnioittaa häntä, vaikka hän tietääkin, mikä paita sopii
huviretkille merelle ja mikä vuoristomatkoille. Ja kuitenkin on isä
antanut minulle vain kolme kuukautta aikaa rakastuakseni häneen. Ellei
se onnistu, niin minut jätetään tänne huvilalle koko talveksi haikean
Alman seuralaiseksi.

— Kuinka voitte rakastua paitatehtailijaanne näkemättä häntä?

— Vielä vähemmin voin rakastua häneen, jos hän aina on silmieni edessä.
Huh sentään!

— Tällaisissa asioissa olen aivan tottumaton antamaan neuvoja
kenellekään. Kysykää mieluummin mielipidettäni veden noususta ja
laskusta länsirannikolla?

— Minä tahtoisin vain tietää teidän mielipiteenne tyttären
velvollisuuksista isäänsä kohtaan.

— Onhan sellaisista moraalia koskevista asioista kirjoitettu paljonkin.
Voin kyllä hankkia teille luettelon teoksista, joten saatte vastauksen
asiantuntijoilta.

Samassa tohtori näki Helin kävelevän keittiötä kohti, molemmissa
käsissä iso vasu.

Hän riensi heti Helin jälkeen ja nostaen kohteliaasti hattuaan virkkoi:

— Hyvää huomenta Heli-neiti. Saanko auttaa teitä kantamaan näitä
vasuhirviöitä?

— Minun tulee auttaa muita eikä suinkaan päinvastoin, vastasi Heli,
kiiruhtaen askeleitaan.

— Joka tapauksessa minä nyt kannan näitä tässä mäessä, virkkoi tohtori
ja otti korit Helin kädestä, alkaen kulkea huvilaa kohti.

— Tohtori saattaa minut ikävään asemaan. Neiti Kervo on jo huomauttanut
minulle liian suuresta tuttavallisuudestani tohtoria kohtaan, sanoi
Heli, joka seurasi jäljessä.

— Ahaa! Minkä johdosta hän sen teki?

— Siitäkin syystä, että tohtori aina nousee kumartamaan minulle, kun
tulen aamuisin huoneeseen. Toiset herrat vain nyökäyttävät päätään, jos
yleensä ensinkään huomaavat minua.

— Siinä tapauksessahan olen minä syyllinen.

— Sitä ei tohtori suinkaan ole. Minulle on sanottu, että miehen käytös
riippuu naisen menettelystä.

— Teitä on siis kielletty herättämästä liikaa kunnioitusta?

— En halua herättää minkäänlaista huomiota. — Tuolla tulee nyt konsuli.
Ellette heti anna minulle vasuja, niin saatte kuulla häneltä jonkin
pistosanan.

Konsuli tuli Svenssonin seurassa autovajalta päin.

— Kas vain, tohtori Reini — te taidattekin olla sosialisti, koska
palvelijoitten rasitukset käyvät sydämellenne. Tuolla neiti Kervo
kastelee kukkasia, hänkin ehkä kaipaa apua. Pudistelette päätänne,
tohtori! Teidän ihmisystävälliset aatteenne ulottuvat siis vain nuoriin
tyttöihin, sanoi konsuli muka leikillisesti.

— Ei ole aina niinkään päivän selvää, kutka meistä ovat yhdenvertaisia,
virkkoi tohtori.

— Anteeksi, saanko minä korit, pyysi Svensson, ottaen taakat tohtorilta.

— Pyydän teitä käyttämään minua, kun tarvitsette apua, Heli.

— Näyttää olevan tavallinen ilmiö, että autoilijat ovat tavoiltaan
hienompia kuin heidän herransa, ajatteli tohtori astellessaan poispäin.

       *       *       *       *       *

Kautta koko talon kaiutti konsuli mielipidettään pojastaan.

— Minkätähden epämiellyttävät asiat on huudettava äänekkäästi? kysyi
konsulinna, nostaen katseensa Kotiliedestä.

— Minä aion lausua Vikelle ankaria isällisiä sanoja enkä mitään
lemmenkuiskailuja. Sinäkin, Helma, olet hemmoitellut häntä kuin
sylikoiraa! Minkälaisia hedelmiä sinun kasvatuksesi nyt kantaa?

— Vikke on reipas poika, eikä mikään sylikoira, Jallu.

— Olisikin edes sylikoira, niin silloin ei kukaan ainakaan myöntäisi
hänelle velkaa. Sinä et valvo hänen seurusteluaan, etkä pidä häntä
kurissa. Minulla ei ole aikaa kasvattaa häntä muuta kuin suurin
piirtein. Sinun tulee hallita yksityisseikat lasten elämässä, pauhasi
konsuli, kävellen edestakaisin huoneessa.

— Minä olen neuvonut häntä tekemään työtä ainakin pari tuntia päivässä.
Silloin ei kukaan voi väittää, että me olemme yhteiskunnan loisia. Ja
mitä velkoihin tulee, niin monella hyvin kunnioitettavalla ihmisellä
on niitä. Niinkuin esim. moraalisilla, köyhillä ylioppilailla ja
kansakoulunopettajilla, joilla on isot perheet. Minä olen varma siitä,
että Vikke ei ole tehnyt velkoja ilman syytä.

— Hänellä on tavattoman suuret kuukausirahat. Mihinkä ne hupenevat?

— Luulen hänen lahjoittaneen kansanvalistuksen hyväksi ja
Karjala-seuralle ja olympialaisiin, joihin osakunta velvoittaa.

— Älä luule, että Vikke tekee velkoja sellaisia tarkoituksia varten.
Sitäpaitsi hän ei ole oikeutettukaan rehentelemään lahjoittajana minun
tietämättäni.

— Säästäväisyyttähän minäkin olen aina suositellut. Täytyy muistaa,
että pienetkin setelit ovat rahoja — ainakin 20-markkaset. Kerran
minä kuulin, kuinka Vikke kehoitti tyttöjä matkustamaan kolmannessa
luokassa. Hän sanoi nähneensä ikkunasta, että sielläkin voi olla oikein
hyvä, virkkoi konsulinna vakavana.

— Mutta herra poikani tekee mieluummin velkoja kuin matkustaa itse
kolmannessa luokassa! jyrisi konsuli.

— Vikke on erikoisen hajunarka ja kolmannessa luokassa haisee sipulille
ja saapasrasvalle.

— Kaikissa tapauksissa hän on tuhlaavainen ja kevytmielinen
nuorukainen. Hän nähtävästi seurustelee huonojen ja laiskojen toverien
kanssa.

— Mitä huonoihin tovereihin tulee, niin ne ovat niin paljon hauskempia
kuin hyvät, joten en lainkaan ihmettele, vaikka nuoret liittyvätkin
sellaisten seuraan. Minä puolestani kylläkin valitsen ystävikseni
mieluummin kunnollisia naisia, vaikka he ovatkin huonommin puettuja
kuin toiset, sanoi konsulinna huoahtaen.

— Sinun puheessasi on jotakin kieroa, Helma? Siinä on jotakin aivan
päin hongikkoa, vaikka sitä ei keksi heti, kiukutteli konsuli.

— Entä tahtoisitko sinä, että minä syöttäisin Vikelle pettuleipää
ja sillinpäitä samassa pöydässä, jossa hänen lihava isänsä syö
kananpaistia? jatkoi konsulinna välittämättä miehensä äskeisistä
sanoista.

— Sinä et vaadi lapsilta kerrassaan mitään.

— Minä puolustan suurtakin ankaruutta kasvatuksessa. Esimerkiksi sitä,
että lasten tulee liikkua hiljaa, kun minulla on päänsärkyä. Enkä minä
salli heidän jäädä yöksi kaupungille soittamatta kotiin.

— Kun minä olin Viken ikäinen, niin minä tein työtä 15 tuntia päivässä
asianajokonttorissa ja hakkailin sinua sunnuntaisin.

— Joka myöskin oli hyvä afääri, sanoi konsulinna.

— Miksei, jos ajattelen vain rahapuolta, tyst, sanoi konsuli ja meni
ulos, ennenkuin konsulinna toipui vastaamaan.

— Heli menee sanomaan sille nulikalle, että hän tulisi heti
selvittämään asiansa isänsä ja omantuntonsa kanssa. Ja ottakoon nöyrän
mielen mukaansa, huusi hän sivumennen keittiöön.

— Eikö isä voisi käyttää toisenlaista kieltä palvelijoitten kuullen?
sanoi Siljo Helin mentyä.

— Jos tässä alkaa ajatella, mitä palvelijat saavat kuulla tai nähdä,
niin täytyisi olla kuin vieraisilla omassa kodissaan. Hoitakoot he
tehtävänsä ja varokoot tekemästä huomioita isäntäväestään. Tuo Heli
onkin hiljainen tyttö, joka ei huomaa mitään.

Siljo meni lasikuistille. Hän katseli rauhallista kesämaisemaa ja
ajatteli rauhatonta kotielämää. Aina oli ikävyyksiä ja myrskyjä. Isä
salli perheensä kitsailematta elää ylellisyydessä. Hän rakasti heitä
tavallaan ja huolehti kodista. Mutta jokainen oli haarniskassa häntä
vastaan, sillä hänellä oli hillitsemätön luonne. Saila ja Vikke olivat
samanlaisia ja aina nenäkkäitä. Äiti ajatteli vain ulkonaista hienoutta
ja oli tyytymätön kaikkeen.

Kun näki, mitenkä Heli ja Svensson esiintyivät tahdikkaasti, ja vertasi
heitä perheen jäseniin, niin täytyi hävetä sivistystä, joka ei sen
enempää jalostanut ihmisiä.

Eilenkin, kun Heli kähersi Sailan hiuksia ja järjesti ne niin
maukkaiksi kuin oli mahdollista, kiukutteli Saila ja kampautti
kymmeniä kertoja uudelleen. Ja Heli alistui kaikkeen ja näytti aivan
välinpitämättömältä. Siljo arveli, että hän luultavasti halveksi
konstailevaa Sailaa sydämensä pohjasta.

Sillä välin meni Heli pyöräänsä puhdistavan Viken luo.

— Konsuli pyytää Vikke-herraa luokseen.

— Sitä hän saa odottaa. Minä tiedän kyllä milloin isiä pitää välttää
yhtä visusti kuin lavantautia, sanoi Vikke virnistellen.

— Mitä minä sanon konsulille?

— Että minä lähden Maarianhaminaan, kunnes hän on sulattanut karvaan
annoksen, jonka posti toi.

Heli meni ja sanoi konsulille:

— Vikke-herralla on asiaa kaupunkiin.

— Vai niin! Ja sellaista Heli uskaltaa tulla kertomaan? Jos ei pojan
lurjus ole viiden minuutin perästä täällä, niin saa Heli vastata siitä.
Jouduttakaa askeleitanne, sanoi konsuli raivostuen.

Heliä harmitti, mutta hän hillitsi itsensä ja meni Viken luo.

— Ellei Vikke-herra mene konsulin luo, niin minä saan vastata siitä,
sanoi Heli.

— No, silloinhan minä pelastan nahkani, sanoi Vikke ja nousi pyörälle.

— Nyt sinä menet isäsi luo ja heti paikalla, sanoi jyrkkä ääni vieressä.

Se oli tohtori Reini, joka oli tullut Helin jäljessä.

Vikke katsoi puhujan rypistyneitä kulmakarvoja ja lähti nopeasti
huvilaan päin.

— Minä kuulin konsulin hävyttömät sanat teille ja riensin jälkeenne.
Nyt minä menen sanomaan konsulille mielipiteeni, sanoi tohtori.

— Sitä ette saa tehdä, herra tohtori. Me saisimme vain molemmat
ikävyyksiä, eivätkä konsulin sanat loukanneet minua. Hän oli
suunniltaan, ja minä säälin hänen kieroa asemaansa omassa kodissaan.

— Ja minä säälin teidän asemaanne vieraassa kodissa, sanoi tohtori ja
pani kätensä Helin kädelle, joka oli moottoripyörän ohjaustangolla.

Heli tahtoi vetää kätensä pois, mutta outo lamaus oli vallannut
hänet. Vahva käsi puristi hellästi hänen ruskeata nyrkkiään ja sen
läpi virtasi sähkö läpi ruumiin. Koko maailmanmeno oli pysähtynyt
taivaan kehrän hohtavien säteitten alla. Mutta hän tunsi vain ruskean
silmäparin polton.

Silloin kuului Torron kumea haukunta ja Heli toipui vetämään kätensä
vapaaksi.

— Herrasmies ei saa olla tuttavallinen sisäkköä kohtaan, sai hän
sanotuksi epävarmalla äänellä ja juoksi pois.

— Se on minunkin mielipiteeni, huusi tohtori hänen jälkeensä.

— Mitähän sekin tarkoitti? ajatteli Heli. — Tohtori sanoi usein
sellaista, jonka merkitystä täytyi miettiä. Heli pelkäsi katsoa häneen,
se teki hänet epävarmaksi ja saattoi hämilleen.




IV.

HUVILAELÄMÄÄ.


— Mitä nyt, isä? Saanko tarjota savukkeen? kysyi Vikke huolettomasti
astuessaan konsulin huoneeseen.

Tämä seisoi selkä uunia vasten ja koetti lävistää tulijan katseillaan.

— Täältä on kaunis näköala. Minä hakkaisin vielä tuon kuusen pois
tieltä. — Mutta ehkä minä häiritsen? Isä näyttää — —

— Miltä minä näytän?

— Hiukan merikipeältä.

— Ei ole ihme, vaikka sairastuisin. Minua karhutaan taas sinun
veloistasi. Mitä sinä siihen sanot? kysyi konsuli uhkaavasti.

— Se on epähieno, joskin luonnollinen menettely karhujeni taholta,
vastasi Vikke savuke hampaissa.

— Nyt on kysymys sinun menettelystäsi, arvon herra. Minä olen saanut
tarpeekseni sinun tyhmyyksistäsi.

— Valitan, isä.

— Tyst. — Jätä tuo sävy.

— Mitä isä siis vaatii?

— Ensinnäkin, että sinä olet avomielinen minua kohtaan.

— Olkoon menneeksi. Minä olen kirjoittanut runon. Minulla on paljon
taipumuksia sellaiseen. Se kuuluu näin:

    Katso ihmisiä kaameita,
    ovat vanhan ajan aaveita,
    palvoo rauhanaikaisia haaveita,
    niinkuin peikot ovat haaleita.

    Toiset kehittyvät miksi aika vaatii
    nuorten muodit heille tavat laatii.
    Peikot heitä moittii, vainoaa,
    mutta heille kuuluu tämä maa.

— Tyst! Lopeta tuollainen leperrys, keskeytti konsuli.

— Minähän vain näytän avomielisesti sisintäni. Siinä tarkoituksessa
voisin vielä kertoa tunteistani Duttia kohtaan.

— Minä en tahdo kuulla tytöistä, joilla ei ole sukunimeä.

— Hän on kasinon ruusu ja paljon hurmaavampi kuin esim. Saila. Mutta
mitä vielä tahdot, isä?

— Myy moottoripyöräsi ja maksa velkasi.

— Mahdotonta. Se on pantissa toisesta velasta.

— Sinä onneton poika! Kunpa saisin sinut omille jaloillesi, niin
pääsisin edesvastuusta. Milloin sinä suoritat tutkintosi?

— Siihen kuluu vielä pitkä aika. Minulla ei ole mitään syytä kiirehtiä.

— Tyst. Siinä tapauksessa otan sinut konttoriini.

— Miksei, olenkin, jos pääsen sille osastolle, jossa sievä neiti Broms
on.

— Ei, vaan sille, jossa neiti Lundén on.

— Siinä tapauksessa luen mieluummin lakia jonkin vuoden.

— Sinä vetelehdit vain ravintoloissa ja vietät tyhjäntoimittajan kurjaa
elämää. Mutta nyt se loppuu.

— Mitä tällaiset turhat kohtaukset toimittavat? Meillä on jo
vakiintunut käsitys toisistamme, eikä se muutu puhumalla. Minä olen
talon ainoa poika ja toivo. Eiköhän kannattaisi uhrata aikaa ja rahaa
siihen mahdollisuuteen, että minusta tulisi jotakin. Älyä minulla
on tarpeeksi asti ja aikaa. — Torro haukkuu vieraita portin luona.
Jätetään nyt perheriidat, isä-ukkeli, sanoi Vikke siepaten vaateharjan
seinältä. Sillä hän harjasi konsulin takinkaulusta, otti tätä
käsivarresta ja veti muassaan ulos.

Useimmiten päättyivätkin konsulin vihanpurkaukset vieraitten tuloon tai
muuhun keskeytykseen. Uusi purkaus tuli pian, mutta häipyi äkkiä, kun
vain ajatukset johtuivat muuanne.

       *       *       *       *       *

Myöhäisen päivällisen jälkeen ei tarjottu enää mitään. Sentähden oli
Heli vapaa iltasilla, paitsi kun oli kutsut tai muuten vieraita.

Silloin hän samoili ympäristössä joko yksin tai Svenssonin seurassa,
kooten kasveja ja puhellen kasvitieteestä.

Kerran he tapasivat Siljon kaukaisella metsätiellä.

Hän makasi hiljaa kanervikossa ison kiven takana ja luki, kun hän kuuli
Helin äänen.

— Tämä Ahvenanmaa on oikea orkideojen paradiisi. Katsokaapa nyt
esimerkiksi tätä Orehis maseulusta. Eikö se ole herkullinen. Otetaan
varovasti juuret, ne ovat yhtä merkillisiä kuin itse kukkakin. Lehdet
ovat sinipunervia, sisältä ne ovat täplikkäitä. Sen nimi on miehen
kämmekkä.

— Kerran minä näin muunnoksen tästä etäällä ulkosaarella, sillä oli
niin outo tuoksukin, sanoi Svensson.

— Sinne minun täytyy päästä. Ettekö nauti, Svensson, elämästä?

— Viime aikoina minä olen oppinut nauttimaan uusista arvoista.

— Ja ajatelkaas, että monet väittävät luonnontieteilijäin tutkivan
vain yksityisseikkoja, heteitä ja emiä ja soluja ym. eikä nauttivan
luonnosta ylipäänsä. Minusta taas tieto vie kauneuteen, sanoi Heli.

— Se on totta. Menemmekö vielä eteenpäin? kysyi Svensson.

— Minä toivoin löytäväni Orehis sambuemuksen. Mutta jääköön nyt tällä
kertaa.

— Ehkä minä tiedän, missä se kasvaa, kuului ääni kiven takaa, ja Siljon
pörröinen pää pisti esille.

Heli huudahti ja Svensson pudotti kasvit maahan.

— Ahaa, nyt minä yllätin teidät. Minä olen aikoja sitten arvannut, että
teillä on jotakin taikaa keskenänne. Istukaa nyt tähän ja selittäkää
merkilliset sananne, sanoi Siljo.

— Me kokoamme yrttejä ja juuria erästä tarkoitusta varten, sanoi Heli.

— Niin me haemme kasveja ja kukkia. Se on vain päähänpisto. Ja ne ovat
hyviä olemassa, kun sairastuu tai käärme puree, selitti Svensson.

— Tai kun on ikävä tai ukkonen käy, nauroi Siljo. — Ja mihinkä
tarkoitukseen on latinalaiset nimet opittava?

— Ei haittaa, jos me kerromme Siljo-neidille, mitä varten Svensson
tutkii kasveja. Hän ei varmaankaan kerro sitä muille, sanoi Heli.

— Minä lupaan vaieta, vakuutti Siljo.

Ja sitten Heli kertoi Svenssonin palavasta opinhalusta ja hänen
monivuotisesta työstään ominpäin.

— Minä menen tuonne rantaan uimaan sillä aikaa, kun Heli kertoo. Minua
kainostuttaa kuulla hänen väritettyä kertomustaan, sanoi Svensson, ja
juoksi pois.

— Mitähän varten hän lukee kaikkea tuota? kysyi Siljo.

— Hän tahtoo suorittaa keskikoulun kurssin. Historiassa, maantiedossa,
uskonnossa ja osittain luonnonhistoriassa hän voisi suorittaa
ylioppilastutkinnonkin, sanoi Heli.

— Onko Heli huomannut, kuinka hän eroaa muista nuorista miehistä?
Hän ei puhu roskaa eikä kiroo koskaan. Etenkin minä ihailen hänen
itsehillintäänsä seurustellessaan isän kanssa, joka tosiaankin on
vaikea.

— Se johtuu siitä, että Svensson pyrkii eteenpäin. Hän tekee työtä
kasvattaakseen itseään sekä tietopuolisesti että myöskin tapojensa
puolesta. Monet ylioppilaat pitävät itseään patenteerattuina
sivistysolentoina eivätkä taistele miesten luontaista raakuutta
vastaan. Svensson ei pidä itseään valmiina ja se seikka saa hänet
huomaamaan vikansa.

— Mutta mitenkä hän on voinut yksin oppia esim. matematiikkaa? kysyi
Siljo.

— Siinä hänellä olikin sekavat tiedot. Mutta koska hän on erikoisen
älykäs, niin hän menee tavattoman nopeasti eteenpäin esimerkiksi
algebrassa, sanoi Heli varomattomasti.

— Ja kuinka Heli osaa näin hyvin arvostella hänen tietojansa? kysyi
Siljo äkkiä.

Heli ei voinut estää itseään punastumasta vahvasti.

— Minulla on niin paljon luonnollista älyä, koetti hän viisastella.

— Ei vetele, Heli. Minä alan huomata, että täällä piilee teatterijuoni.
Jos tahdotte, että minä vaikenen, niin kertokaa koko juttu.

Näin ahdistettuna oli Helin pakko kertoa historiansa ja hän lopetti
sanomalla:

— Minulla on ollut suuri hyöty täälläolostani ja toivon, ettei minun
työni ole kärsinyt siitä, että olen ylioppilas.

— Me olemme kaikki olleet hyvin ihastuneita Heliin. Mutta onhan se
sentään noloa, että kandidaattia lukeva sivistynyt tyttö passailee
nuoria poikakloppeja ja auttaa riisumaan vaatteita eteisessä, sanoi
Siljo.

— Minua se on vain huvittanut.

— Ja pahinta kaikesta on, että meidän perheessämme tapahtuu alati
sellaista, joka ei sovellu vierasten korville, jatkoi Siljo.

— Minusta ei ole ollenkaan parempi, jos sivistymättömät palvelijat
saavat kuulla sellaista.

Samassa tuli Svensson järveltä. Hän oli pukeutuneena ristikkäiseen
trikoliinipaitaan ja pussihousuihin. Hauskat kasvot ja komea ryhti
tekivät hänet hyvin miellyttäväksi mieheksi.

— Nyt te olette molemmat täydellisesti paljastetut, sanoi Siljo.

— Helistä minä en tiedä muuta kuin, että hän on yhtä viisas kuin
avuliaskin, sanoi Svensson.

— Nyt minäkin tahdon olla avulias. Tiedän paikan, jossa kasvaa
harvinaisia orkidealajeja. Tulkaa mukaan, ennenkuin aurinko laskee,
sanoi Siljo.

Tämän päivän jälkeen he usein samoilivat metsiä kolmisin. Kävivätpä
kerran ulkosaarillakin moottorilla. Siljoakin huvittivat nämä huvi-
ja keräysretket niin, että hän usein jäi kotiin, kun perhe lähti
Maarianhaminaan, tai vieraisille. Etenkin kun Vikke usein hoiti
moottoria ja Svensson oli vapaa.

Sadepäivinä Heli ja Svensson laskivat ja lukivat kotona. Eniten vaivaa
antoi ainekirjoitus. Nyt vasta Heli huomasi, kuinka pitkän valmennuksen
takana hyvä kirjallinen kielenkäyttö on.

Svensson oli lukenut paljon sekä hyvää että huonoa kirjallisuutta.
Hänen arvostelunsa oli kehittynyttä ja omintakeista. Mutta kynä
kädessä hän muuttui lapselliseksi ja epäjohdonmukaiseksi. Hän luetteli
tapahtumat lyhyissä lauseissa tai sekaantui pitkiin loppumattomiin
sanasokkeloihin. Historialliset tai muut asialliset aineet olivat
parempia, sillä ne hän kirjoitti lähdekirjoista. Kerran hän antoi
Helille tällaisen aineen:

 _Rehellisyys_.

 On olemassa rehellisiä ja vilpillisiä ihmisiä. Kolmas laji on sillä
 välillä. Rehellinen mies, jopa nainenkin, ei ota toisen tavaraa. Hän
 antaa takaisin kun löytää, vaikka kukaan ei ole nähnyt, eikä vaatinut,
 mutta kun omatunto ei ole paatunut, ja ei voi nauttia joskaan ei ole
 pelkoa ilmitulemisesta maan päällä. Oikein erikoisen rehellinen ei
 vaikene rikoksesta vaikka olisi vaimo tai esimies vaaran alla, niin
 puhuu suunsa puhtaaksi. — Epärehellinen suoraan sanoen varastaa.
 Hän jättää autoilijan maksamatta. Hän panee bentsiiniin paloöljyä
 tai pahempaakin kun myy. Hän ei sano että kumi on huono kun myy. —
 Se kun on siltä väliltä ottaa ison koron ja voittaa sotasaalista ja
 sanoo rakastavansa rikasta tyttöä. Mutta rehellinenkin voi rakastaa
 kun ei ole vanha ja ruma kasvoilta, eikä myös ylpeä. Toiset sanovat
 epärehelliseksi kun narraa hyvän tytön aviolupauksen kanssa, mutta se
 on minusta siltä väliltä.

 Monta muutakin tapausta voisi kertoa näistä kolmesta
 rehellisyysasteesta.

Heli luki tämän aineen Svenssonille ja kysyi:

— No miltä kuuluu?

— Se on täydellistä roskaa. Sitä voi tuskin ymmärtää, kun lauseet
ovat sekavat ja huonosti pilkutetut. Luulisi, että kirjoittaja on
kymmenvuotias, sanoi Svensson onnettoman näköisenä.

— Mutta eihän Svensson puhu noin lapsellisesti.

— Se johtuu siitä, että Heli vaatii minua kirjoittamaan sellaisista
asioista, joista ei puhuta, vaan ajatellaan. Vielä vähemmin niistä voi
kirjoittaa.

— No Svensson koettaa kirjoittaa autoilijan tunteista kesäretkellä.
Sehän on sopiva aine.

— Minä kirjoitun mieluummin auton ohjauksen hankaluuksista, tai vertaan
eri automerkkejä toisiinsa tai jotakin jarruista. Hyvä aine tulisi
autorenkaitten kestävyydestä, sanoi Svensson.

— Minä tahtoisin, että Svensson kehittäisi kirjallista aistiaan ja
ajatuksen lentoa.

— Sellaista minä en kirjoita toisen kronittavaksi.

— Minähän korjaan Svenssonin laskuvirheetkin. Miksi on nöyryyttävämpää
korjata ajatuksen epäjohdonmukaisuutta tai huonoa kielenkäyttöä?

— Minä en ole kirjailija enkä aio tehdä itseäni naurettavaksi. Mitenkä
Heli kirjoittaisi tällaisen aineen?

Heli istuutui avonaisen ikkunan laudalle ja sanoi:

— Esimerkiksi näin:

"Minä olen nuori ja onnellinen. Minulla on kallis sydänkulta ja hänellä
on kallis auto.

"Me istumme hyllyvillä patjoilla ja viilettelemme pitkin Suomen ihania
maanteitä. Muut ovat köyhiä syrjästäkatsojia, kun me lennämme rakkaani
varman käden ohjaamina läpi kukkivan, kesäisen maiseman.

"Puoli tuntia on riemukulku kestänyt, kun minä alan tuntea
levottomuutta. Kurkku kuivaa ja silmissä kirvelee maantien tomu.
Sisälmykset painuvat alaspäin ja sydän tutisee tyhjässä ontelossa. Minä
olen vuoroin vihreä, vuoroin tulipunainen. Pelkään jokaista kierrettä
tai hyppyä, jonka auto tekee. Tunnen ankaraa merikipua, mutta samalla
kaipuuta heittäytyä viileisiin aaltoihin.

"Onneksi ylpeä autoilijani ei tarkkaa käpristynyttä olentoani eikä
vääristyneitä kasvojani.

"Lopulta en kestä enempää. Saavuttuamme pienen rautatieaseman luo, minä
pyydän saada jatkaa malkaa junalla.

"Se oli ensimmäinen pilvi onnemme taivaalla. Mutta minä olin
itsepäinen, sillä onnemme olisi vaarassa, jos hän näkisi minut vielä
tunnin kestäneen automatkan jälkeen.

"Kun sitten näin hänen voitollisena sivuuttavan huonompia autoja,
kuvittelin itsekseni tulevaisuutta.

"Rakkaani ohjaa autoa. Hänen vierellään istuu nuori valkyyria ja
takaistuimella vaihtuu loistavia naisia pitkässä jonossa. Minä itse
kävelen syrjässä ja jään jäljelle ajasta ja autosta ja rakkauden
hurmasta.

"Silloin päätän voittaa autokivun, vaikka se maksaisi kuinka paljon
kärsimyksiä. Muuten ei kannata elää nykyajassa."

Heli oli puhunut innokkaasti, viittoillut käsillään ja heilutellut
jalkojaan ikkunanlaudalla. Nyt hän huomasi Svenssonin katsovan tiukasti
ulos. Siellä seisoivat Saila ja Siljo tohtori Reinin kanssa.

— Heli taitaa lukea kertomusta auton ohjaajasta ja hänen
rakastetustaan. Mikä idylli! sanoi Siljo ja jatkoi matkaansa puistoon
päin.

Silloin teki Svensson äkkinäisen teon. Hän hyppäsi ikkunasta maahan ja
juoksi Siljon jälkeen.

Tohtori Reini astui ikkunaan päin ja joka askel tuntui Helin hermon
päissä. Sydäntä kouristi, mutta katse ei voinut siirtyä tohtorin
syvistä silmistä.

— Kenestä te puhuitte äsken, Heli-neiti? kysyi tämä.

— Se oli satu puutarhatuvan asukkaille. Vahinko, ettei ikkuna ollut
suljettu, sanoi Heli ja veti sen kiinni.

Sailan kimakka ääni tunki lasin läpi:

— Tulkaa pois, tohtori. Saa aina katua, jos puuttuu palvelijoiden
elämään heidän toimensa ulkopuolella. Nyt me olemme särkeneet tunnelman
tuolla sisällä ja Heli nolasi teidät maailman naisen elein. Ja tuolla
kävelee Svensson sopimattoman tuttavallisena Siljon kanssa.

Saila puheli ja veikeili pitkin matkaa tohtorin kanssa. Hän pisti kukan
tämän napin läpeen ja pyysi häntä ottamaan okaan pois sormesta.

— Suuret naisenkädet ovat vastenmielisiä. Mitenhän noin pieni ihminen
kuin Saila on saanut miesmäiset kädet? Yhdellä ainoalla tässä talossa
on hienot kädet, ajatteli tohtori.

Häntä halutti koetella, olivatko sisäkön toimet kovettaneet ne kädet.

       *       *       *       *       *

Heli oli pessyt valkoisia sukkiaan rannalla. Sitten hän oli uinut
pitkälle selälle. Suolainen vesi kannatti ihanasti.

Oli paras heinäkuun helle ja meri lepäsi suurenmoisena ja vaarattomana
Helin jalkojen juuressa hänen nyt istuessaan venesillan portailla.

Koko huvila ja luonto tuntuivat oudoilta, sillä levoton perhe oli
poissa. Muut olivat kutsuilla etäisellä huvilalla. Svensson oli
saattanut heidät sinne ja sitten vienyt Siljon Maarianhaminaan
tansseihin.

Törmänen seisoi keittiön ikkunan ulkopuolella ja ojensi tomaatteja
Aliinalle. Nyt Aliina tulee ulos. Hänellä on keltainen puku ja hiukset
ja punaiset sukat ja posket. He kaartavat etäältä puutarharakennuksen
ohi, luultavasti välttääkseen Venlan seuraa.

Alma Kervo on lähtenyt kahville tuttavan luo ja Törmäsen lapset ovat
mustikassa.

Yksi ainoa on huvilassa ja Heli tuntee alitajunnassaan sen yhden
läsnäolon, vaikka hän ajatteleekin muuta.

Hän vetää sukat ja kengät jalkaansa ja kuuntelee samalla askeleita
huvilan tieltä päin.

Purjevene liukuu ohi, mutta askelet lähenevät.

Saa nähdä puhutteleeko hän nyt, kun muut ovat poissa. Sisäkkö olisi
sopiva ajanviete. Mutta siinä tapauksessa minä hyppään tuohon
soutuveneeseen ja lähden saareen. Jos hän tietäisi, että minä en ole
sisäkkö, niin olisi hauska puhua hänen kanssaan. Mutta näissä oloissa
seurustelu on kiellettyä, ajatteli Heli.

Mutta kuitenkin hän oli epäjohdonmukainen tuntiessaan pettymystä, kun
askelet pysähtyivät viereisen suuremman laiturin luona. Siinä oli
pieni vene peräpotkureineen. Heli kuuli, kuinka se irroitettiin ja
työnnettiin vesille. Tohtori lähti taas rantoja tutkimaan.

Veneen liukuessa Helin laiturin luo tarttui tohtori siihen ja sanoi:

— Onko teillä seuraa tänään iltapäivällä, Heli-neiti?

— Ei ole, mutta se ei haittaa.

— Mutta minua seuranpuute haittaa. Emmekö lähde pienelle retkelle
pitkin rantoja?

— Ei sovi. Tiedättehän minun asemani.

— Sitä en voi vakuuttaa tekeväni. Kaikissa tapauksissa te olette pieni,
ylpeä tyttö, jota täytyy kunnioittaa itsehillintänne tähden. Antakaa
kätenne, niin autan teitä veneeseen.

Heli katsoi tohtoriin, mutta tämän katse oli vain avonaisen
ystävällinen.

— En minä nyt voi lähteä, sanoi hän työntäen venettä edemmäksi.

Tohtori sai kiinni hänen kädestään ja veti veneen kiinni laituriin.

Tämän vahvan käden pakottamana hän astui veneen tuhdolle ja istuutui
sille.

— Nyt me lähdemme pois ihmisasunnoilta ja ihmisten säännöstelyistä,
sanoi tohtori ja kiersi moottorin käymään.

Heli oli tottunut toveripiirissä kursailemattomaan seurusteluun
poikien kanssa. Osakunnassa hakkailtiin ja naljailtiin vahvasti. Mutta
nyt hänestä tuntui kuin hän ensikertaa olisi oikean miehen kanssa
tekemisissä.

Vaikka tohtori oli valkoisissa housuissa ja valkoisessa
urheilupaidassa, ei hän vaikuttanut keikarilta. Hatuton pää oli
kaunismuotoinen ja ruskeat silmät lempeät, paitsi silloin kun niistä
loisti vahva tunne. Hän oli iso mies, harteikas ja notkea.

Eipä ollut ihme, että Saila-neiti oli korviaan myöten ihastunut, minkä
jokainen huomasi.

Konsulin ja Viken ystävät olivat enimmäkseen rikkaita ja pöyhkeileviä.
Heidän seurassaan ei nuori sisäkkö voisi lähteä souturetkelle.

— Ettekö nauti tällaisesta hetkestä, jolloin silmä tapaa pelkkää
ihanuutta sekä veneen sisällä että ulkopuolella, Heli-neiti? sanoi
tohtori.

— Te ette ole varsin vaatimaton, herra tohtori, nauroi Heli.

— Minä tarkoitan sitä, mitä minä näen, Heli-neiti.

— Talonväki kutsuu minua vain Heliksi.

— Kiitoksia — minun nimeni on Jori, sanoi tohtori ja kumarsi.

— Älkää tahallanne käsittäkö asioita väärin, _herra tohtori_.

— Minä luulen käsittäväni asiat aivan oikein, Heli-neiti.

Mitähän tohtori oli arvannut. Hän kohteli Heliä täysin vertaisenaan,
jopa kohteliaammin kuin Karivuoren neitejä. Luulkoon mitä halusi, hänen
kanssaan oli vaarallista antautua väittelyyn, ajatteli Heli.

— Ai, tuolla rannalla on kukkia, joita minä tahtoisin poimia, sanoi hän.

Tohtori käänsi veneen ja ajoi suoraan hiekkarantaan.

Heli hyppäsi ensin maihin alkaen kaivaa kukkia juurineen maasta.
Kasviveitsi hänellä oli aina mukanaan.

— Ovatko nuo campanuloja? kysyi tohtori.

— Miksei silakoita? Nämähän ovat Veronica longifolioita ja tuolla
kukkii vielä Veronica beccabunga. Mutta eikö tohtorilla ole arvosanaa
kasvitieteessä?

— On kylläkin — mutta minä tahdoin tutkia sisäkön tietoja, etenkin,
kun tämä kaivaa kasvit juurineen maasta, ilkkui tohtori. — Nyt olette
umpikujassa, neiti.

Heliä harmittivat hänen ajattelemattomat sanansa. Mutta ei häntä niin
vähällä nolattaisi.

— Mitä tarkoitatte? Minä olen oppinut kasvien nimiä eräältä tuttavalta.
Hän aikoo suorittaa keskikoulun kurssin ja keräilee kasveja.

— Saako kysyä, kuka tämä tuttava on? sanoi tohtori ja heittäytyi
pitkäkseen hiekalle.

— Kyllä, se on Svensson, autoilija.

— Minusta hän seurustelee liian tuttavallisesti teidän kanssanne.

— Päinvastoin. Aliina on varoittanut minua heittämästä lampaan silmiä
Svenssoniin. Hän kuuluu tähtäävän korkealle.

— Idiootteja koko joukko! Ettekö kertoisi, mitenkä jouduitte sisäköksi?

— Eikö minulla ole suuret taipumukset siihen? Harvoin minä olen ollut
niin tyytyväinen kuin nyt sisäkkönä.

— Ahaa! Te olette siis ollut muutakin?

— Kyllä — lammaspaimenena, puutarhankitkijänä ja sukanparsijana
kamreerin perheessä, sanoi Heli muistaen kotiaskareitaan.

— Ja nyt viihdytte hyvin Karivuorella?

— Yhtä hyvin kuin tohtorikin.

— Ainakin minä viihdyn tällä hetkellä. Luonto on hiljaa ja tyyneys on
jumalallista, sanoo itämaalainen viisaus. Katsokaa taivaan ja meren
epäselvää yhtymistä, niin saatte tunteen rajattomasta avaruudesta. Se
tunne keventää tomun kahlehtiman henkeämme.

— Ja vapauttaa ajatukset pienestä minästämme. Topelius sanoo jo nuorena
päiväkirjassaan: "Miten vilvoittavaa on päästä omasta itsestään."
Etenkin, kun oma itse on köyhä palvelija.

— Ei se ole köyhä, jolla on liian vähän, vaan se, joka tahtoo lisää,
sanoo Seneca, koska kerran olemme alkaneet keskustella lainatulla
viisaudella.

— Silloin minä en ole köyhä tällä hetkellä. Kuka ei tyytyisi
tällaiseen nautintoon? Yhdellä taholla kukkiva luonnonniitty, toisella
hiekkaranta, takana metsä ja edessä meren tyynet kasvot.

— Ja jalkojen juuressa ihailija, pisti tohtori väliin.

Heli keikautti hiukan päätään ja jatkoi:

— Minä olen täydellisesti onnellinen näin luonnon ihanuuden ympäröimänä
ja osa siitä käsissäni, sanoi Heli ja katsoi kukkiaan. — Nuo
päivänkakkarat tuolla niityn reunalla kirkastavat surullisimmankin
mielen. Mutta ajatelkaa samoja kukkia Itämailla. Ne ovat ihania
krysanteemeja ja tämä Orehis maculatus on siellä salaperäinen, loistava
orchidea. Eikö ole ihme, että itämaalainen kirjallisuus on suuren
kaipuun läpitunkema? Kuinka se on mahdollista uhkeassa luonnossa, joka
on sata kertaa ihanampi kuin meidän keskikesämme kaunein loisto? Siellä
minä en kaipaisi mitään.

— Ettekö ihailijaa jalkojenne juureen? kysyi tohtori ja katsoi vakavana
Heliä silmiin.

— Minkähän tähden hän aina puhuu noin totisena sellaisista asioista,
joita toiset käsittelevät leikillisesti. Silloin on se vaara, että
tulee panneeksi liian suuren merkityksen hänen sanoilleen, ajatteli
Heli ja sanoi ääneen:

— Joku kierosilmäinen kiinalainen jalkojen juuressa estäisi vain minua
vaipumasta Nirvanaan, joka on Itämailla suurin nautinto. — Mutta nyt
minä lähden tutkimaan tuota notkoa, se näyttää jännittävältä.

— Mitäs minä teen? kysyi tohtori.

— Tulkaa mukaan, saatte auttaa minua kaivamaan ja kantamaan kasveja,
sanoi Heli ja nousi kiveltä.

— Taisi unohtua sisäkön tavat, ajatteli tohtori, mutta ei sanonut
mitään. Muuten tyttö taas vetäytyisi kuoreensa.

He samoilivat pitkiä matkoja ja innostuivat rikkaasta kasvillisuudesta.
Kerran he löysivät sinisiä vaapukoita, jotka ovat Ahvenanmaan
erikoisuus.

— Tämä matka on ihmeellinen. Vaapukat ovat sinisiä ja kaikki on
luonnotonta luontoa, sanoi tohtori jatkaen ajatuksissaan: — Ja sisäkkö
on lukenut itämaalaista kirjallisuutta.

Sitten he kiersivät taas rantaa kohti. Tultuaan niemekkeelle he näkivät
jonkin matkan päässä saaren. Tohtori katsoi kiikarillaan ja sanoi:

— Tuolla näette runollisen kohtauksen. Nuori kalastaja istuu kivellä
tyttö sylissään. He rakentelevat varmasti tuulentupia oinasta kodista,
omasta veneestä ja omista verkoista.

Heli otti kiikarin ja vahvemmalla näöllään hän huomasi heti,
että tohtori oli erehtynyt. Saarella istui tosiaankin mies tyttö
polvellaan. Mutta kalastajatyttö ei olisi ollut puettu lohenväriseen
silkkihameeseen ja hänen sulhasensa ei esiintyisi pussihousuissa ja
trikoliinipaidassa. Viimeisen seikan Heli tiesi, vaikkei nähnyt,
sillä pari oli Siljo ja Svensson. — He eivät siis olleetkaan
Maarianhaminassa. Heli oli jo kauan sitten huomannut, että Svensson
rakasti Siljoa ja arvannut, ettei tämä tunne ollut yksipuolinen. Mutta
hän ei ollut uskonut, että Svensson olisi uskaltanut alkaa todellista
hakkailua. Henkisesti he olivat kylläkin samalla tasolla, joskaan ei
yhteiskunnallisesti.

— Tulkaa nyt, niin minä autan teidät alas. Rantaa pitkin on lyhyt matka
veneen luo. Antaa muitten rakastavaisten hoitaa asiansa, huusi tohtori
alempaa kalliolta.

— Mitähän hän tarkoitti sanalla "muitten"? ajatteli Heli ja kiipesi
alas kalliolta välittämättä ojennetusta kädestä.

Kotimatkalla he istuivat hiljaa. Vesi lotisi laitoja vastaan, ja Heli
huuhteli kasviensa juuria.

Tohtori katseli häntä ja vene poikkesi usein oikealta väylältä. Hän
ajatteli helsinkiläisiä taltuttamattomia, tupakoivia tyttöjä ja heidän
peittelemätöntä miesten pyydystämistään. Tuo tyttö hänen edessään oli
toista lajia. — Kun mies näkee tytön iloisena ahertavan työssä ja
palvelevan päivät pitkät muita ihmisiä, ja tämä tyttö on viehättävä
ja hieno — niin hän on voitettu ilman muuta. Ja tohtori tiesi, että
Heli oli hieno tyttö ja hän näki myöskin, että Heli oli sievä ja
naisellinen. Eipä ollut ihme, että lääkärit ja potilaat rakastuvat niin
usein sairaanhoitajattariin.

Vielä elää miehissä luonnollinen tunne yksinkertaista, puhdasta tyttöä
kohtaan.

Tohtori olisi tahtonut seurustella enemmän Helin kanssa, sillä hän ei
tyytynyt vain ulkokuoreen. Mutta tällaisissa oloissa ei ollut montakaan
tilaisuutta siihen.

Tohtorin mielessä pyöri nuori pari saarella. Istuisipa hänkin kivellä
luo sininen tyttö polvellaan.

— Vene suuntaa suoraan ulapalle, varoitteli Heli. — Me olemme
myöhästyneet, aurinko laskee pian.

Kotirannassa tohtori sanoi:

— Tämä on elämäni tähän asti ihanin päivä, Heli-neiti, pieni Heli-neiti
— se kuuluu kauniilta.

— Kiitos retkestä, sanoi Heli ja juoksi nopeasti huvilaa kohti.

Kotona häntä odotti rajuilma. Konsulinna tuli vastaan ovelle ja sanoi
terävästi:

— Missä Heli on viipynyt näin myöhään? Ja missä Svensson on?

— Minä olin järvellä, sainhan minä vapaata koko illaksi, vastasi Heli.

— Entä Svensson?

Heliä harmitti kysymys, mutta hän vastasi rauhallisesti:

— Svensson lähti herrasväen mukana.

— Hänen oli määrä tulla meitä hakemaan kotiin ja sitten noutaa
Siljo-neiti Kasinolta. Me odotimme turhaan häntä ja saimme tulla
toisten moottorilla kotiin.

Samalla tulivat tohtori Reini ja konsuli huoneeseen. Viimemainittu
sanoi kiivaasti.

— Siljo ei ole kasinolla, eikä ole ollutkaan. Minua petetään
järjestelmällisesti ja lapset tekevät minut harmaapäiseksi. Mitä sinä
sanot, Helma?

— Äiti ei tiedä apua siihen, mutta Alma tuntee hyvän hiusten värjääjän,
sanoi Vikke, joka samassa tuli sisään.

— Tyst, sinä koko suvun häpeäpilkku! Lähde heti hakemaan sisariasi.

— Hän on hyvässä turvassa. Svensson on viime aikoina valvonut hänen
askeleitaan liikuttavan uskollisesti, ilkkui Vikke.

— Mitä sinä tarkoitat? kysyi konsulinna ja rypisti kulmiaan.

— Tyst. Antakaa Svenssonin olla rauhassa, kunnes hän itse tulee
selittämään asian oikean laidan. Hän on siksi viisas, ettei rupea
kuvittelemaan turhia, vaikka tuleekin ammattinsa takia olleeksi paljon
herrasväen seurassa. Hän on todella kunnon mies, ja sillä hyvä, sanoi
konsuli mahtipontisesti.

— Sitä minäkin. Hän on paljon kunnollisempi kuin minä, nauroi Vikke.

Samalla puhelin soi ja konsuli meni vastaamaan.

Hän palasi järkytettynä.

— Hanssonit, jotka olivat myöskin meidän kanssamme kutsuilla, olivat
nähneet meidän moottoriveneemme ajelehtivan merellä. He korjasivat sen
rautaansa. Mitähän on tapahtunut Siljolle? konsuli oli aivan kalpea.

Kaikki seisoivat hiljaa, kunnes Aliina, joka myöskin oli tullut
keittiöstä, alkoi voivotella:

— Se onneton Vensson on hukuttanut itsensä ja Siljo-neitin. Taikka
sitten he ovat karanneet Nyorkkiin, ja siellä saa Vensson olla
sepelitöissä ja neiti piikana. Johan minä meinasin, että joka kuuseen
kurottaa, se kaivaa omaa hautaansa. Voi, voi sentään.

Nyt alkoi konsulinnakin itkeä ja Saila tuki hänen päätään.

— Minä pyydän, että tyttäreni mainetta ei tahrattaisi. Hän makaa ehkä
viattomana meren pohjalla ja tuntee pahojen kielien pilkkaavan häntä,
nyyhkytti konsulinna.

Heli oli koettanut antaa tohtorille merkkiä, mutta tämä ei huomannut
niitä, vaan sanoi:

— Minä lähden peräpotkurilla hakemaan heitä. Missä päin moottorivene
ajelehti?

— Se oli ollut yhdeksän luodon luona. Minä lähden mukaan, sanoi
konsuli. — Lähtekää edeltäpäin rantaan, minä haen kiikarini ja otan
Törmäsen sivumennen mukaan. Vikke saa jäädä kotiin, hänestä ei ole
vakaviin toimiin. Tyst.

Vikke ei vastannut, lähti vain tohtori Reinin kanssa rantaan.

Silloin Heli juoksi toista tietä heidän jälkeensä. Rannassa hän tapasi
heidät.

— Lähtekää ennen kuin konsuli tulee. He ovat siinä saaressa, jossa me
näimme kaksi ihmistä, sanoi hän hätäisesti.

Tohtori vihelsi.

— Kalastaja morsiamineen? Jopa on!

— Niin juuri. Ohikulkevan laivan laineet ovat luultavasti irroittaneet
veneen rannasta ja nyt he ovat vankina saaressa. Joutukaa nyt ennen
konsulia, hän suuttuu varmasti tavatessaan heidät yksin siellä,
kiiruhti Heli.

— Mitä Heli puhuu! Oletteko te nähneet Svenssonin ja Siljon? kysyi
Vikke.

— Minä rauhoitan perhettä sillä aikaa, sanoi Heli välittämättä Viken
sanoista.

— No hyvä. Sanokaa, että minä varmasti tuon heidät elävinä kotiin.
Hyppää veneeseen, Vikke, sanoi tohtori, joka jo hääri koneen lumpussa.

Vikke hyppäsi veneeseen ja molemmat olivat pian kaukana merellä. Heli
ehti sentään kuulla Viken kysyvän:

— Mitä ihmettä te Helin kanssa teitte ulkosaarilla? Minä luulin sinua
liian vakavaksi sellaiseen peliin.

Tohtorin vastausta ei Heli kuullut. Samassa tulivat konsuli ja Törmänen.

— Tohtori ja Vikke-herra lähtivät itsekseen. He luulivat, että Svensson
ja Siljo-neiti olisivat eräällä saarella, jonne tohtori löytää. Hän oli
nähnyt Siljo-neitiä muistuttavan tytön siellä päin.

— Mikseivät he odottaneet meitä?

— Kotimatkalla olisi ollut liian paljon ihmisiä pienessä veneessä.

— Merkillistä, että he ovat joutuneet yksin saarelle. Minä en siedä
mitään merkillistä, mutisi konsuli ja meni hakemaan vaimoaan, jota
hän aina tarvitsi hermostumisen hetkillä, tehdäkseen hänetkin
hermostuneeksi.

Aliina tuli rannalle ja liittyi Törmäseen ja Heliin. Hän istuutui
kivelle ja alkoi puhua:

— Ei ole hyvä Martti Venssonin nyt tulla konsulin kynsiin. Taitaa jäätä
paikasta ja muusta makeasta yhellä kertaa. Oppii nyt Helikin, ettei
luulottele ittellens liikaa. Rajansa on kullakin ja osaa ne herrat
kesällä puhua kuin lähteen vesi lorisee. Mutta talvella tulee viimat ja
tunteet jäätyvät ja kukka lakastuu...

— Jäähtyyköhän tämä Aliinakin talven tullen? Ja niin Lempeästi on
kukoistanut kaiken kesää, sanoi Törmänen, johon Aliinan tunteellisuus
tarttui.

— Mitäs Törmänen siinä hemputtelee? Tässä on tosi käsissä, kun tohtori
ja Vikke-herra tuovat elämän tai kuoleman muassaan ja Vensson saa
vastata teoistansa konsulin kasvojen etessä, sanoi Aliina ja löi
Törmästä esiliinan nauhoilla käsille.

— Tosi minullakin on mielessä niitten tunteitten suhteen, vastasi
Törmänen.

Heli jätti veikeilevän parin yksikseen ja meni levottomana laiturille,
jonne konsuli, konsulinna ja Saila-neiti olivat kokoontuneet.

— Äiti on aivan rauhallinen, ei heille ole tapahtunut mitään tyynenä
kesäyönä. Mutta ei haittaisi, jos Siljoa pidettäisiin hiukan silmällä.
Tässä talossa eivät palvelijat tiedä oikeaa asemaansa, sanoi Saila ja
kääntyi Helin puoleen.

— Minä toivon, ettei neiti tarkoita minun esiintyneen sopimattomasti
herrasväkeä kohtaan, sanoi tämä.

— Mitä huvimatkoja Heli järjestelee tohtori Reinin kanssa? Minä näin
teidän maihinnousunne tänä iltana.

— Eihän meiltä näe rantaan, sanoi konsulinna.

— Tornista näkee kiikarilla, sanoi Saila.

— Vai sillä tavalla! pääsi Heliltä.

— Minä tähyilin Siljon venettä enkä piikojen retkiä, kiivastui Saila.
— Me emme pidä siitä, että palvelijat seurustelevat vapaasti talon
vieraitten kanssa.

— Nyt kaikki ovat hermostuttavia. Toiset tekevät vihjauksia
Svenssonista ja Siljosta, toiset Helistä. Kunpa Vikke edes seurustelisi
sivistyneitten ihmisten kanssa! — Mutta nyt kuuluu moottorin ääni,
sanoi konsulinna.

Samassa sanoi konsuli, joka oli kiikaroinut merelle: — Tuossa he
tulevat niemen takaa. Eikös vain ole neljä henkeä veneessä. Eivät ole
kanaljat hukkuneet, vaan seikkailevat perheen huviksi. Mutta nyt on
tilinteon hetki tullut.

— Siellä on Siljo-neiti elävänä silkkihameessa ja Vensson kuin uitettu
kissa, kuului Aliinan ääni.

— Mitenkäs Aliina sen näkee noin pitkän matkan takaa? kysyi Törmänen.

— Mitä ei näe, voi arvata.

— Eiköhän isän silmäterä kerrankin saa kuulla kunniaansa, sanoi Saila
tavallisella terävällä sävyllään.

— Siljo on aina ollut toista lajia kuin te muut. Hän kunnioittaa
isäänsä, eikä ajattele aina toisin kuin vanhemmat, sanoi konsuli.

— Hänellä on aina ollut huono arvostelukyky. Sen huomaa hänen
kavaljeerinvalinnastaankin, sanoi Saila.

— Älä ärsytä isää, Saila, sanoi konsulinna.

Mieliala laiturilla oli hermostunut. Heli oli syvästi loukkaantunut.
Ei kukaan ollut ennen moittinut häntä sopimattomasta esiintymisestä
herroja kohtaan. Hän oli mieluummin vanhanaikaisen sovinnainen.
Mutta ne, jotka tuomitsivat häntä sisäkkönä, eivät nähneet, kuinka
torjuvainen hän itse asiassa oli. Kaikki asiat tulkittiin kierosti ja
hänen syykseen. Kaikissa tapauksissa eivät selitykset auttaneet mitään
eikä sopinut myöskään näyttää nurjamieliseltä. Kunpa edes voisi syyttää
tohtoria!

Kun vene saapui, olivat sekä tulijat että odottajat ääneti. Muut
astuivat maihin paitsi Svensson, joka jäi veneeseen ja sanoi:

— Kiitoksia, herrat, avustanne. Minä lähden vielä hakemaan isoa
moottorivenettä. Siljo-neiti kertoo meidän vastoinkäymisistämme.

— Tyst, Svensson, siihen minä en suostu. Alentukaa nyt itse selittämään
asian oikea laatu — minä vaadin täyden totuuden. Menkäämme sisään,
tämä asia on selvitettävä perheen kesken. — Tule, Helma. Ehkäpä tämä
huvittaa sinuakin, sanoi konsuli alkaen kulkea rannasta.

Svensson hyppäsi veneestä, antoi ketjut Törmäselle ja lähti kulkemaan
perheen mukana.

Aliina juoksi hänen jälkeensä ja kuiskasi:

— Vensson kattoo, ettei konsuli pääse selän taa. Voi vaikka ampua
kiukuissaan.

Svensson rypisti vain otsaansa ja kiiruhti pois.

Kun kaikki olivat kokoontuneet konsulin huoneeseen, sanoi tämä:

— Mistä johtuu, ettei Svensson tullut hakemaan meitä kutsuista?

— Älä vain kiivastu, Jallu, varoitti konsulinna.

— Minä en suutu asiatta. Minkätähden Siljo ei käynytkään tanssiaisissa?

— Älä kiivastu, rakas Jallu, rukoili konsulinna.

— Minä saan kiivastua omassa talossani. Minkätähden Svensson antoi
moottoriveneen irtaantua?

— Älä kiivastu, kulta-Jallu, kuului taas itkunsekainen ääni.

— Tyst. Mitä te teitte kahdenkesken autiolla saarella?

— Älä kii — —

— Pankaa suukapula tuon naisen suuhun. Selitä nyt omalle äidillesi ja
isällesi menettelysi Siljo.

— Ilma oli ihana ja Siljo-neiti vietti mieluummin iltansa luonnon
helmassa kuin tanssisalissa. Me emme huomanneet, että vene joutui
tuuliajolle. Siten me emme päässeet kotiin, ennenkuin tohtori tuli
hakemaan meitä, selitti Svensson.

— Vai luonnon helmassa? Kenen helmassa Svensson vietti iltansa? pisti
Vikke väliin.

— Ja mistä syystä Siljo päätti viettää iltansa autoilijamme seurassa?
kysyi konsuli pahaa ennustavan juhlallisesti.

— Koska minä mieluummin olen hänen kanssaan kuin kenenkään muun koko
maailmassa, vastasi Siljo uljaasti ja katsoi silmiään räpäyttämättä
isäänsä silmiin.

— Siljo on luvannut tulla vaimokseni. Me pyydämme konsulin suostumusta,
sanoi Svensson sulkien Siljon käden omaansa.

Kaikki seisoivat jäykistyneinä tuskallisen äänettömyyden vallitessa.

Konsuli hengitti raskaasti etsien sanoja. Vihdoin huusi konsulinna
kiihoittuneena:

— Onneton lapsi! Etkö sinä löydä sivistynyttä miestä meidän isosta
seurustelupiiristämme?

— En, sanoi Siljo ja nosti päätään.

— Mitä sinä sillä tarkoitat? kysyi Saila.

— Martti on hienompi ja henkisesti valveutuneempi kuin kaikki meidän
pöyhkeilevät miestuttavamme yhteensä. Hänen seurassaan minä opin
jotakin ja saan uusia herätteitä. Hän sivistää minua.

— Martti? Kuka se on? sai konsuli vihdoin suustaan.

— Isän tuleva vävypoika, sanoi Siljo ja työnsi tätä konsulia kohti.

— Aja hänet pois talosta, Jallu! Minä en kestä enempää, huusi
konsulinna ja vaipui koristeellisesti lepotuoliin.

— Tyst, vai täytyykö minun nyt taas käskystä kiivastua. Älä kiivastu,
kiivastu, älä kiivastu! Mutta nyt minä järjestän itse asiat. Millä
Svensson aikoo elättää vaimonsa?

— Martti aikoo suorittaa keskikoulun kurssin ja sitten hän hakee
konttoripäällikön tai johtajan paikkaa isän liikkeessä — mieluimmin
jollakin teknillisellä osastolla. Hän on älykäs ja luotettava.
Sitäpaitsi hänellä on syytä hoitaa tointaan kuin omaansa — tultuaan
isän läheiseksi sukulaiseksi.

— Kas vain, tytössä on rohkeutta! sanoi Vikke huoneen perältä.

— Martti on kunnon mies ja minun mielestäni yhtä sivistynyt kuin
elokuvien omistaja Turussa, joka on käynyt kansakoulun, sanoi Siljo.

— Mutta turkulaisella on hieno koti ja huvila ja auto. Enkä minä tahdo
Siljolle miestä, joka on vain kunnon mies, nyyhkytti konsulinna.

— Älkää nyt sekaantuko tähän jokainen. Mitä Svensson itse sanoo. Te
toivotte siis minulta tytärtä ja elatusta? kysyi konsuli.

— Tytärtä kyllä, mutta en muuta. Syksyllä minä suoritan keskikoulun
kurssin Helsingissä, ja sitten on herra Meriaho luvannut minulle paikan
polkupyöräliikkeessään. Sillä me elämme vaatimattomasti Siljon kanssa.

— Ja Siljo tyytyisi sellaiseen elämään?

— Minä olisin onnellinen ilman palvelijaa ja ilman kaikkea
ylellisyyttä. Syksyllä pyydän Aliinaa opettamaan minua keittämään ja
Alma Kervo on jo kauan neuvonut minua paikkaus- ja parsimistyössä.
Minä osaan neuloa vaatteeni itse, imeä tomua pölynimijällä, silittää
nenäliinoja ja sytyttää tulta märkiin halkoihin, intoili Siljo.

— Tällaista puhetta minä en ole vielä kuullut tässä talossa. Joku
lapsistani luopuu ylellisyydestä, tahtoo tehdä työtä ja sanoo olevansa
onnellinen. Se on oikeaa puhetta se! sanoi konsuli.

— Mutta Siljosta ei tule herrasväkeä. Minä kuolen, jos hänen täytyy
istua paratiisissa teatterissa, valitteli konsulinna.

— Tyst. Minä sanon nyt, mitä te teette. Svensson suorittaa tutkintonsa
ja saa sitten paikan minun liikkeessäni. Minulla on sopiva osasto
hänelle, johon minä aikoja sitten olen hakenut hänen tapaistaan
henkilöä.

— Mainiota isä, sinä olet enkeli! huusi Siljo hypäten konsulin kaulaan.

Mutta tämä työnsi hänet luotaan sanoen:

— Tyst, tyst. Ellei Svensson suorita tutkintoaan ja ellei hän suoriudu
hyvin toimessaan, niin — —

— Silloin me erkanemme ikipäiviksi, minä menen naimisiin Viken
inhoittavimman toverin kanssa ja Martti lähtee merille, nauroi Siljo ja
syleili vuoroin konsulia ja konsulinnaa, joka sanoi:

— Jallu, Jallu! Mitenkäs käy, jos Svensson täyttää sinun ehtosi?

— Silloin minä siunaan heidät ja sinä saat ommella reikäompelusta
tomuliinoihin.

— Sitä sinä et saa tehdä, et missään tapauksessa.

— Minä siunaan kuin siunaankin. Se on viimeinen sanani.

Svensson oli seisonut kuin puusta pudonneena. Vihdoin hän sai sanotuksi:

— Koko elämäni minä olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta. Tällaiset
ehdot ovat loistavat, enkä ikinä voinut toivoa sellaista. Siljo on
monta vuotta ollut minulle saavuttamaton unelma ja nyt minä en oikein
voi uskoa onneani.

— Älä siunaa heitä, Jallu, varoitti konsulinna vielä.

— Antaa isän siunata, kun hän kerran on sellaisella päällä. Etkö samaa
kyytiä siunaisi minuakin ja kasinon Duttia? pilkkasi Vikke.

— Tyst, hävytön poika, sanoi konsuli.

— No ei sitten, ei väkisin. Ja totta puhuen on Svensson kyllä Siljon
arvoinen. Saanko esittää lähempää tuttavuutta? Nimeni on Viktor.

— Kiitoksia, minä olen Martti.

— Tämä on jo liikaa, sanoi Saila. — Minun nimeni on _neiti Karivuori_.
Tule, äiti, ennenkuin autoilijamme kutsuu sinua tädiksi.

— Mitä ihmiset sanovat? Mitähän he sanovat? haihatteli konsulinna
mennessään Sailan kanssa ulos.

— Siinä on äidin sielun kuva: "Mitä ihmiset sanovat", nauroi Vikke.

— Svensson ei saa vielä kutsuu minua sedäksi, se tulee, perästäpäin. —
Nyt on parasta, että Svensson tulee Helsinkiin. Hän saa asua huoneessa,
joka on konttorihuoneistoni vieressä. Siellä on rauhallista lukea.
Täällä on tilanne hiukan jännitetty, järjesti konsuli.

— Minä koetan ansaita konsulin luottamuksen. En tiedä, kuinka
kiittäisin, sopersi Svensson.

— Tyst. Hyvää yötä, ja konsuli puristi Svenssonin kättä.

— Hyvää yötä Martti, sanoi Vikke ja teki samoin.

Svensson pyörähti ympäri ja meni ulos huoneesta.

Hän tunsi ylivoimaista liikutusta. Elämä oli elämisen arvoista, kun
taistelu onnen puolesta alkaisi todenteolla.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä pysyttelivät konsulinna ja Saila huoneissaan.
Tohtori Reini oli lähtenyt varhain aamulla kokopäivän retkelle
saaristoon.

Svensson pani kokoon tavaroitaan, sillä hänen oli määrä lähteä jo
iltapäivällä konsulin kanssa Helsinkiin.

Konsuli järjesteli papereitaan, kun Siljo tuli sisään ja sanoi
rukoilevasti:

— Minusta on kovaa, että me emme saa olla kirjeenvaihdossa Martin
kanssa, rakas isä.

— Tyst, sanoi konsuli.

— Emmekö me saa sanoa hyvästi toisillemme?

— Te ette ole kihloissa, ettekä saa antaa aihetta puheisiin.

— Viisi minuuttia kahden kesken, isä!

— Tyst.

Siljo meni huoneeseensa ikkunan ääreen. Sieltä hän näki puutarhurin
rakennukseen ja joskus jonkun, joka liikkui pihalla.

Vähän ajan kuluttua kulki konsuli autovajaan päin. Siljo kuuli
avonaisen ikkunan läpi, kuinka hän huusi Svenssonia mukaansa. Täytyi
keksiä jokin keino tavata tätä. Ehkä Heli auttaisi? Hän oli tietysti jo
aikoja arvannut asian heidän yhteisillä kasvinkeräysmatkoillaan.

Siljo meni hiljalleen kohti vajaa. Kun hän tuli ovelle, kääntyi
Svensson äkkiä, tarttui häntä molempiin käsiin ja katseli häntä niin
loistavin silmin, että henki salpautui.

Konsuli katseli heitä hetken ja sanoi:

— Minä menen Törmäsen luo kymmeneksi minuutiksi.

Ja nämä kymmenen minuuttia hämärässä vajassa eivät koskaan unohtuneet
Siljon ja hänen rakastettunsa elämässä.

Iltapäivällä Svensson lähti. Hän kävi tapaamassa konsulinnaa. Tämä
sanoi vain:

— Hyvästi Svensson. Minä toivon, ettei hän suoriudu tutkinnossaan. Hän
on hyvä mies, mutta hän ei ole pysynyt lestissään.

— Kun minä saavutan oikean paikkani, niin kyllä minä siinä pysyn.
Hyvästi konsulinna, sanoi Svensson ja meni.

Konsuli sanoi vaimolleen hyvästit vain oven raosta.

— Hyvästi, Helma. Rauhoitu sillä aikaa, kun minä olen poissa. Elokuun
minä vietän Sankarivuorella. Vikke on luvannut hoitaa auton ja
moottorin ja siitä hyvästä minä maksan hänen velkansa. Svenssonista
minä vielä teen suuren herran. Se on yhtä mielenkiintoista kuin
hoitamattoman maatilan ensiluokkaistaminen. Suutelun sinua, kun palaan
— jos sinä olet vähemmän hapan.

— Minä varoitan sinua viimeisen kerran, Jallu. Älä anna siunaustasi
sellaiselle, joka käyttää sitä väärin ja tekee sinun tyttäresi
onnettomaksi parin tuhannen markan palkalla kuussa.

— Tyst. sanoi konsuli ja sulki oven.

       *       *       *       *       *

Vaikeinta oli Svenssonin selviytyä Aliinasta. Tämä auttoi häntä kaikin
puolin, mutta neuvoi samalla koko ajan.

— Vensson jää nyt hyvästä paikasta, kun on asettanut oman persuunansa
niin korkealle, että lankeemus seurasi, niinkuin tuomio seuraa ihmisten
tekoja. Eikö hänelle olisi kelvannut osuuskaupan neiti, jolla on
rannekello ja näyttelee nuorisoseurassa? Minä jo aloin uskoa, että hän
alentuisi riiaamaan Heliä.

— Aliina on nyt väärällä tolalla. Aikaa myöten selviävät asiat. Mitä
Heliin tulee, niin hän on paljon saavuttamattomampi kuin Siljo.

— Mitä?

— Kuin Siljo-neiti, tarkoitin. — Helistä ei ole meikäläiselle. Aliina
katsoo tuonne ulos. Siellä seisoo Vikke-herra ja aukaisee hänelle
portin ja antaa hänen kulkea edellään sen läpi. Ja kuitenkin hän luulee
Heliä sisäköksi.

— Kun on kaunis, niin herrat huomaavat.

— Aliina, joka on vanha viisas, tietää, ettei se ole sitä. Nyt minä
olenkin valmis. Kiitos Aliina.

Konsulin ja Svenssonin lähdettyä elettiin huvilassa hyvin hiljaisesti.
Mutta elämä oli kuitenkin jännitettyä.

Siljo vetäytyi omaisistaan ja liittyi yhä enemmän Heliin. Tälle hän
kertoi ilonsa ja huolensa.

Saila oli pureva ja onneton. Hän kävi epätoivoista taistelua tohtorin
suosion voittamisesta ja vaani tämän tekoja.

Jännittävintä olivat Helin ja tohtorin välit. Edellinen vältti
jälkimmäistä, mutta harmitteli kuitenkin itsekseen, etteivät he voineet
seurustella luonnollisesti.

Kerran Heli oli astumassa portaita alas yläkerroksesta, kun tohtori
tuli ylöspäin ja sulki hänellä tien sanoen:

— Ettekö tulisi tänä iltana kävelemään näköalavuorelle rantatietä
pitkin? Meri on suurenmoinen kuutamossa.

— Voimme ihailla sitä kumpikin tahollamme, sanoi Heli.

— Minä tahtoisin nähdä teidän silmänne ja hiuksenne kuun valossa.

— En voi tulla. Astukaa syrjään, tohtori.

— Ette tahdo, Heli-neiti, sanoi tohtori ja väistyi.

— En näissä oloissa, sanoi Heli ja juoksi alas.




V.

KAUPUNGISSA.


Meri oli monta kertaa kirjoittanut Helille ja pyytänyt tätä luokseen
Maarianhaminaan, jossa hän äitinsä ja Eilan kanssa oli ollut kolme
viikkoa.

Mutta Helin oli vaikea päästä vapaaksi. Sankarivuorella oli aina
jotakin touhua.

Pari kertaa oli Heli nähnyt tuttuja Helsingistä ja aluksi hän pelkäsi
joutuvansa ilmi. Ensimmäinen oli kamreeri Sarkamaan vanha ystävä
Sjöblom pankista, joka tuli liikeasioissa konsulin luo. Mutta hän ei
katsonut Heliä leukaa ylemmäksi, ei edes antaessaan juomarahoja.

Alussa oli Helistä juomarahojen vastaanottaminen nöyryyttävintä koko
tilanteessa, mutta vähitellen hän tottui siihen, niinkuin muuhunkin
virkaan kuuluvaan. Ihmeekseen hän huomasi saaneensa enemmän juomarahoja
kuin palkkaa, sillä Karivuoret seurustelivat enimmäkseen rikkaitten
kanssa.

Toinen helsinkiläinen oli vaarallisempi, sillä se oli nainen — neiti,
joka oli ollut Helin opettaja alaluokilla. Onneksi hän oli vain
kahvilla, mutta ennätti kuitenkin sanoa:

— Teidän sisäkkönne muistuttaa erästä oppilastani. Mutta tämä lueskelee
yliopistossa ja on muistaakseni vaaleampi ja lyhempi.

Nyt, kun konsuli oli lähtenyt, sai Heli tilaisuuden päästä Meriä ja
Eilaa tervehtimään.

Konsulinna, Saila ja Siljo lähtivät Turkuun. Paitatehtailija oli
kutsunut heidät luokseen. Saila kysyi tohtori Reinin mielipidettä,
ja kun tämä innokkaasti suositteli matkaa, niin hän päätti lähteä.
Vikke oli jo Turussa laulujuhlilla — hän yhtyisi heihin siellä. Aliina
lupasi hoitaa tohtoria ja taloutta sillä aikaa, joten Heli sai lomaa
lauantaiksi ja sunnuntaiksi.

Heli lähti pienellä laivalla, joka poikkesi Sankarivuoren laituriin.

Törmänen ja Aliina saattoivat häntä ja huiskuttivat rannalla.

— Mikä siinä tytössä lie, joka erottaa hänet muista? sanoi Törmänen.

— Hänellä on hienot kädet ja jalat. Puku on yksinkertaisen maukas
ja käynnissä on jotakin erikoista. Vertaisenaan häntä vain ei osaa
kohdella. Uskaltaisiko Törmänen ottaa vyötäisistä? kysyi Aliina.

— Mitäs minä, karkea maantonkija. Svenssooni on oppinut hänellä paljon
viisautta tänä kesänä.

— Minä luulin, että Venssonni se opetti, sanoi Aliina.

— Sen verran minä kuulin, että Svenssooni se kysyi ja Heli neuvoi.

— Kyllä sillä Helillä on viisautta enemmän kuin monellakaan tässä
talossa. Näkisi konsulinnakin, minkälaisia kirjoja se lukee
huoneessaan, niin ei ilkeisi ylpeästi kohteita. — Tulkaa nyt Törmänen
keittiöön juomaan kahvia, kun kerran on rauha talossa.

Kun Heli tuli kaupungin rantaan, oli Meri häntä vastassa.

— Me olemme odottaneet sinua kuin kissa hiirtä. Kuinka sinä olet sievä
ja hieno, Heli! Voiko kukaan aasi luulla sinua sisäköksi? Minä tulin
yksin tänne saadakseni kuulla sinun satumaailmastasi. Näytäpäs ensiksi
käsiäsi, jotka olivat luokan ylpeys. Kas vain hiukan ruskeat, muuten
hyvin hoidetut. Siitä päättäen sinun ei ole tarvinnut tehdä raakaa
työtä, puheli Meri tyttöjen kulkiessa käsikoukkua rannasta.

— Työn puolesta ei ole hätää. Siivousta, kukkien järjestelemistä
maljakkoihin, vieraitten passailemista ja tarjoilemista pöydässä. Minä
olen oppinut uudelleen niiaamaan — päätä ei saa kumartaa nuorille
herroillekaan, sanoi Heli.

— Jännittävää! Kerro herrasväestäsi oikein tarkkaan.

Ja Heli kertoi pitkin matkaa. He istuivat puiston penkille ehtiäkseen
puhua.

— Talon nuori herra rakastuu sinuun ja luopuu perinnöstään saadakseen
sinut. Eikö niin? kysyi Meri.

— Vikke Karivuori ei ikinä luopuisi perinnöstään tytön takia. Alussa
hän oli hiukan tunkeileva, mutta minä katselin häntä näin, ja se
auttoi, sanoi Heli ja katseli kopeasti olkansa yli Meriä.

— Sinä olet mainio. Kuka opetti sinulle tuon ruhtinaallisen eleen?

— Täytyy oppia paljon elämän viisautta, kun on sellaisessa asemassa,
että on pakko suojella itseään. En minä ymmärrä, mikä minua ennen
suojeli, mutta harvoinpa minun tarvitsi pelätä herrojen lähentelemisiä.
— Karivuorella seurustelee paljon nousukkaita ja Viken tapaisia
kevytmielisiä ylioppilaita.

— Mutta eikö sinulla ole ollut pienintäkään hakkailua siellä? Sehän on
luonnotonta.

— Kuinka sellainen kävisi päinsä. Minähän seurustelen vain oman
herrasväen tai vieraitten palvelijoitten kanssa. Heihin voin ihastua
nyt yhtä vähän kuin ennenkin. Heidän inhimilliset ja usein ihailtavat
puolensa ovat tosin selvenneet minulle aivan toisella tavalla kuin
ennen. Herrasmiesten kanssa minä en voi seurustella ensinkään. Jos
vastaisin heille nokkelasti tai pitäisin hauskaa heidän kanssaan,
niinkuin me esim. teemme osakunnassa, niin joutuisin pian toimestani,
huolimatta herrojen suosiosta, jonka helposti voittaa.

— Entäs se tohtori? Eikö hän ole harrastettava mies?

— Miksei, mutta hän on enimmäkseen karttojensa ääressä tai samoilee
pitkin luotoja, sanoi Heli huolettomasti.

— Ahaa tuollainen vanha, oppinut herra. Mitä sinä muuten pidät
ihmisistä katsottuina kalaperspektiivissä?

— Millä tavalla?

— Kalaperspektiivi on vastakohta lintuperspektiiville. Se tahtoo sanoa:
alhaalta päin.

— Kalat näkevät tosiaankin ihmisten konstit ja koukut. Minä
en ihmettele ollenkaan, että sanotaan: "Kukaan ei ole suuri
kamaripalvelijansa silmissä." Elleivät ihmiset olisi tottuneet
olemaan kokonaan välittämättä palvelijoitten ajatuksista, niin
he kauhistuisivat sitä, että vieraat ihmiset näkevät ja kuulevat
sellaista, mitä he peittelevät parhaimmilta ystäviltään, sanoi Heli.

— Eikö sinua hävetä olla läsnä perhekohtauksissa?

— Alussa minä häpesin ja menin pois, jos suinkin voin. Pahinta oli
kuulla Viken tai Sailan nenäkkyyttä vanhempiaan kohtaan. Mutta pian
minä käsitin, että jokainen oli pohjaltaan tyytyväinen asian tilaan, ja
minä itse en estänyt ketään sanomasta epähienoja moitteita toisille.
Siljo on kuitenkin hyvin erilainen kuin muu perhe. Hän on hillitty ja
kärsii alituisista kahnauksista kotona.

— Kerrotaanko nyt äidille ja Eilalle sinun seikkailusi?

— Ei missään nimessä! Minun asemani tulisi vieläkin epävarmemmaksi.
Svensson ja Siljo tietävät, etten minä ole oikea sisäkkö. Aliina sanoo
usein, että minä olen varmaankin palvellut presidentillä, ja Törmänen
sanoo yhtä usein Heli-neiti kuin Heli. Maa huojuu jo allani.

Itsekseen hän lisäsi: "Puhumattakaan tohtorin epäilyksistä."

— Eilaan ei todellakaan voisi paljon luottaa. Hän keksisi luultavasti
jonkin juonen päästäkseen Sankarivuorelle ja rupeaisi kujeilemaan,
nauroi Meri.

— Onko teillä ollut hauskaa täällä?

— On vinhan hauskaa. Me olemme purjehtineet, kylpeneet, tanssineet
ja olleet iltasilla maailmannaisia. Ainakin Tuovi ja minä. Eila
on hermostuttava, kun hän koettaa olla hieno ja aikaihminen. Äiti
kasvattaa häntä väliin, mutta se on jokseenkin toivotonta. Onneksi
Bressaborg-herrat ovat olleet poissa näyttämöltä. Sen sijaan on täällä
eräs apteekkari Jokki Jurmo, joka on meidän kintereillämme. Eila sanoo,
että hän on taivaallisen sukkela ollakseen vääräsäärinen.

— Mitä sillä on tekemistä sukkeluuden kanssa?

— Eilasta hänen tulisi olla alakuloinen sääriensä takia. — Nyt on aika
lähteä kotiin päin. Äiti on tullut kylvystä ja lounas odottaa.

Haavistot olivat vuokranneet hauskan, kalustetun huvilan hiukan
kaupungin laidassa. Heillä oli palvelija mukanaan ja he söivät osittain
kotona.

Eila tuli hitaasti vastaan. Hänellä oli kädessä kiinalainen päivänvarjo
ja keltaisessa tyllipuvussa oli kahdeksan pientä rypytystä. Lyhyet
hiukset olivat käherretyt koko kikkuralle.

— Päivää Heli! Ihanaa, että vihdoinkin ilmestyit suureen maailmaan.
Kuinka sinä jaksat kasvitieteillä näin ihanalla kesällä? Oletko sinä
muuttunut Polentillaksi tai lampsaanaksi? Missä sinä olet piileksinyt?

— Täällä Ahvenanmaalla minä olen samoillut metsiä ja soita. Minusta
sinä itse loistat kuin Potentilla, Eila, nauroi Heli.

— Onko se kaunis kukka? Minä muistan monta nimeä, mutta en sitä
minkälaiseen kasviin ne kuuluvat. Ja paljon historiallisia nimiä minä
muistan, mutta en, mitä he olivat tai tekivät — paitsi Agricolaa, joka
keksi suomen kielen. Minulla on hyvä muisti, mutta huono järjestysaisti.

Sisällä tuli Merin äiti vastaan ja sanoi sydämellisesti:

— Tervetuloa, Heli. Me olemme jo kauan odotelleet sinua. Minä toivon,
että voit viipyä monta päivää luonamme. Merillä on makuukelpoinen sohva
huoneessaan.

— Kiitoksia paljon, mutta sunnuntai-iltana on minun lähdettävä.

— Joko Meri kertoi meidän tämäniltaisista suunnitelmistamme? Minä
varoitan sinua ennakolta hakkailemasta apteekkariani. Sinä tunnet hänet
vääristä sääristänsä, ellei hän ole pukeutunut munkiksi, sanoi Eila.

— Tulkaa nyt aamiaiselle, siellä voitte pohtia asioitanne, sanoi rouva
Haavisto.

Maukas aamiainen oli katettu sireenimajaan pihalle.

Heli nautti istuessaan taas herrasväen lailla katetussa pöydässä.
Sankarivuorella palvelijat söivät melkein samaa kuin herrasväkikin,
mutta kuitenkin oli suuri ero syödä näin sisällä.

— Kerro nyt, Meri. Minä en ehdi, sillä puhuessa munakas menee liian
hitaasti vatsaonteloon, sanoi Eila käyden käsiksi ruokaan.

— Me olemme päättäneet ottaa sinut, Heli, mukaamme naamiaisiin,
jotka ovat tänä iltana kasinolla. Meillä on jo liput kaikille. Sinne
tulee valittu seura ja meidän on täytynyt taata sinut intendentille
päästäksesi mukaan.

— Mitä te keksitte? Eihän minulla ole pukuakaan.

— Eikö ole! sanoi Eila ja juoksi sisään.

Palattuaan oli hänellä sininen, silkkinen puku käsivarrellaan.

— Sinusta tulee kellokukka — Carum carvi.

— Campanula, oikaisi Helvi.

— Älä ole liian asiallinen, se ei ole naisellista. Katso tätä
sielukasta kellohametta ja kellohattua! Ne sopivat sinun silmiesi
väriin ja minä olen hankkinut ne suurilla kärsimyksillä Helsingistä,
josta äiti lähetti ne.

— Mitä kärsimyksiä ne olivat? kysyi Heli.

— Kirjoittanut äidille ja hakenut postista ja itse silittänyt ja muuta
sellaista. Minä olen pitänyt sitä kerran tanssiaisissa ja Schuster
sanoi, että se on reizend. Nyt hän saa poissaolonsa tähden syyttää
itseään, että minä reistaan toista.

— Ketä niin?

— Vitsikästä apteekkaria, jonka nimi on Jokki Jurmo. Eikö se ole
soinnukas nimi? Tuletko nyt juhlaan sellaisilla ehdoilla, Heli?

— Millaisilla ehdoilla?

— Ettet viettele apteekkaria oikealta tieltä, se on minun
ihailemisestani, jolle hänen viaton parempi minänsä on antautunut.

— Älä hupsuttele, Eila. Sinä olet ollut kerrassaan kiltti, kun olet
hankkinut minulle tämän ihastuttavan puvun. Mutta minä luulen, että se
on liian väljä, sanoi Heli, jonka mieli alkoi tehdä juhlaan.

— Sitä voi kaventaa. Katsos minkälaisia jännittäviä vihreitä lieskoja
hameessa on. Ne ovat lehtiä, sanoi Eila ripustaen hameen sireenipensaan
oksaan.

— Tuovikin tulee mukaan, mutta hän laulaa siellä ja esiintyy
tavallisessa tanssipuvussa, sanoi Meri.

— Ai, Tuovista minä muistan, että minä tapasin aamupäivällä sen
tohtorin, joka oli niin ihastunut hänen lauluunsa edellisissä
kasinojuhiissa ja jonka minä esittelin teille molemmille. Nyt minä
sanoin hänelle, että me menemme naamiaisiin, ja hän lupasi tulla
mukaan. Minä kehoitin häntä pukeutumaan pohjoisnavaksi, koska hän on
maantieteilijä.

— Mitenkähän se tapahtuisi? kysyi Meri.

— Harteilla valkoinen vaippa, johon olisi maalattu jääkarhuja ja
revontulia ja pää olisi itse napa. Mutta tohtori sanoi ennemmin
esittävänsä karhua.

— Kuka tohtori se oli? kysyi Heli, jonka mielenkiinto heräsi.

— Minä en muista hänen nimeään, mutta hän voi hyvinkin hurmata
sellaisia, jotka eivät vaadi säkenöivää pirteyttä, niin kuin minä.
Tuoville olisi terveellistä rakastua häneen, se syventäisi hänen
taiteellista näkemystään tai tempperamenttiaan. Sillä tohtori on
kaunisnenäinen nero, vaikkei pirteä.

— Tuovi alkaa olla vaativainen. Kaikki imartelevat häntä. Hän on yhtä
paljon muodissa kuin polkkatukka, sanoi Meri.

— Mutta tohtorin tapaista olisi ihastua asialliseen naiseen, eikä
monikaan voisi vastustaa sellaista väkevää ja viisasta miestä, sanoi
Eila.

— Etkö sinäkään, Meri, muista hänen nimeään? kysyi Heli jännittyneenä.

— Se oli Roine, ei kun Neiri. Tosiaankin, Renne se oli.

— Niin Runni se oli, vahvisti Eila.

— Sen täytyi olla Reini, ajatteli Heli. — Mutta tietysti se ei ollut
sitä, mitä toivoi. Kuinka tytöt voivat unohtaa nimen, jos se todellakin
oli Jori Reini! Ainoa mies, jota kannatti ajatella.

Heliä alkoi epäröittää lähteä koko juhlaan. Sattuisi joku Karivuorten
tutuista tuntemaan. Mutta halu oli suuri ja suurimman osan iltaa
oltaisiin naamioituina.

Tytöt viettivät hauskan päivän. He kävivät kylpemässä ja ostoksilla.
Kotiin tultuaan he järjestyivät puhujaan.

Eila oli mustalaistyttö. Toiset koettivat sanoa, että puku ei sopinut
hänen vaaleisiin hiuksiinsa ja harmaisiin silmiinsä. He ehdottivat
Aino-pukua. Mutta Eila sanoi tahtovansa olla tulinen ja koristeellinen.
Vihdoin he päättivät, että Eila olisi Preciosa, jonka mustalaiset
olivat ryöstäneet hänen aatelisilta vanhemmiltaan.

Meri oli itse sommitellut pukunsa. Hän oli tähtitaivas. Siniselle
hameelle oli neulottu Kalevan miekka ja Otava. Rouva Haaviston
jalokivinen koriste loisti Pohjantähtenä tummissa hiuksissa.

— Saa nähdä, että kymmenen herraa vertaa Merin silmiä tähtiin. Muista
kertoa meille, kuka on keksinyt parhaimman vertauksen, sanoi Eila ja
nousi tuolille nähdäkseen lyhyen hameensa heilahtavan.

Rouva Haavisto oli iltapuvussa ilman naamiota, kuten muutkin vanhemmat
kylpyvieraat.

Kun he vihdoin kaikki saapuivat, olivat juhlat alkaneet.

Koko tanssisali oli koristettu köynnöksillä ja värillisillä valoilla ja
puistoakin valaisivat kirjavat lyhdyt. Luonnollinen kuu teki tunnelman
satumaiseksi.

Tytöt erosivat heti rouva Haavistosta ja toisistaan, ettei heitä
tunnettaisi.

Loistavia, tyylikkäitä pukuja näkyi kaikkialla, mutta myöskin
tavallisia iltapukuja. Useat herrat olivat ilman naamiota.

Niin oli Tuovikin, joka seisoi lähellä ovea. Heli meni puhuttelemaan
häntä.

Pari Tuovin tuttavaa herraa lähestyi heitä ja heidät esiteltiin
Helille. — Tässä on neiti Campanula rotundifolia, kissankello, sanoi
Tuovi.

Toinen herroista oli ylioppilas ja nimeltään Viima. Hän pyysi Heliä
tanssiin.

— Varo, ettei Viima puhaltele kissankelloa soimaan, niin että heteet
katkeavat, sanoi Tuovi.

— Ei hätää, kyllä minä tämän kellon hoidan, vaikka sillä onkin viisi
kieltä — pentandria-luokkalainen, nauroi ylioppilas ja vei Helin
tanssiin.

Kun soitto lakkasi, käveli Heli Viiman kanssa puistossa. Sivuuttaessaan
pienen pöydän näki hän Tuovin istuvan sen ääressä ja puhelevan jonkun
kanssa. Tämä oli kääntynyt poispäin, mutta Heli tunsi hänet kuitenkin
heti tohtori Reiniksi. Hän oli ilman naamiota.

Heli istuutui viereiseen pöytään ja hänen kavaljeerinsa meni hakemaan
virvokkeita.

Samassa tuli Eila ja kumartui kuiskaamaan Helille:

— Ajatteles, että toinen Bressaborgeista on täällä. Hän on kamalan
rakastunut ja minä tunnen, että jotakin kypsyy minussakin.

— Entä apteekkari?

— Hui, hai, mitä minä apteekkarista, varsinkin, kun hän ei ole täällä.
Sano pian, mitä on saksaksi: älkää olko niin tulinen? Onko se brennend
vai feurig vai hitzig?

— Onko Schuster tulinen?

— Niinkuin silitysrauta, jonka päälle sähkö on unohtunut koko päiväksi.

— Mitä Neumann sanoo?

— Hän voi olla Neumann yhtä hyvin. Ei heitä erota naamion takaa, sillä
he suhisevat samalla tavalla ja rikkovat r:iä.

— Kumpaa sinä sitten rakastat?

— Häntä, joka on täällä. Ja sitä minä teen jomman kumman kuolemaan
asti. Katso tuolla hän seisoo ritaripuvussa. Voitko kuvitella uljaampaa
olentoa? Sääretkin ovat suorat, sanoi Eila ja vertasi niitä apteekkarin
paljon puhuttuihin sääriin.

— Eikö meillä ole kaikilla ihanaa? jatkoi hän. — Intendentti hakkailee
Meriä, sinulla on hauskaa ja Tuovi puhuu korkeista asioista ja
ihanteista tohtorinsa kanssa. He ovat luodut toisilleen, mutta tohtori
kuuluu sellaisiin, joita ei saa kosimaan vähällä. Sano vielä, saksaksi:
Ovatko saksalaiset uskollisia vaimoilleen?

Helin käännettyä lauseen meni Eila ritarinsa luo. Ylioppilas Viima
saapui myöskin jäätelöineen.

He puhelivat jonkin aikaa, mutta Heli oli hajamielinen, sillä Tuovin ja
Reinin nauru viereisestä pöydästä hermostutti häntä.

Kun he soiton alkaessa menivät tanssisaliin, pysäytti Tuovi heidät ja
kysyi:

— Onko sinulla ollut hauskaa?

— Suurenmoista, Tuovi. Mikset sinä tanssi?

— Minä pelkään vilustuvani konserttiini, jonka annan parin viikon
kuluttua Turussa, sanoi Tuovi.

— Saanko kysyä, kuka te olette, ihana kukka, jonka ääni soi tutulta?
kysyi tohtori vilkkaasti.

— Kissankello — Campanula rotundifolia. Eikä Veronika, jos sattuisitte
erehtymään, sanoi Heli kurillaan ja jatkoi nopeasti matkaansa.

— Kuka hän oli, neiti Havas? kysyi tohtori tältä.

— Voitteko kuvitella, että minä ilmiantaisin ystäväni?

— Ette tarvitsekaan. Tunsin neiti Heli Sarkamaan.

— Hänen äänensä onkin niin erikoisen soinnukas ja helposti
tunnettavissa. Tutustuitteko te metsiä samoillessa? Tehän olette
molemmat luonnontieteilijöitä.

— Minä tapasin Heli-neidin tuttavieni luona, mutta minä en tiennyt,
että hän lukee luonnontieteitä.

— Hän lukee kandidaattia.

— Hiukan merkillisellä tavalla. Eikö teistäkin, neiti Havas?

— Hän on hyvin tarmokas ja etevä. Minusta hän on hoitanut hyvin
opintonsa.

— Monipuolinen hän ainakin on. Näin hänet jo Helsingissä, eräs tuttava
sanoi minulle hänen nimensä.

He puhelivat pitkän aikaa Helistä. Tuovi kertoi tämän kodista ja heidän
yhteisestä koulunkäynnistään.

       *       *       *       *       *

Sillä aikaa Heli tanssi innokkaasti. Hän oli aina pitänyt tanssista ja
tahtoi nyt nauttia.

Kunhan vain jalat eivät olisi tuntuneet lyijyn raskailta. Hän
ihmetteli, että Viima kehui hänen kevyttä tanssiaan. Rintaakin ahdisti
ja silmäluomet olivat raskaat. Kaikista luonnottomin oli kieli. Sitä
täytyi pakottaa liikkumaan, muuten se olisi herpaantunut.

Mutta koska hän oli nainen, tuli hän yhä vilkkaammaksi ja pirteämmäksi,
kuta enemmän hän tunsi masennuksen valtaavan mielensä.

Ja koko ajan hän tiesi, mitä tohtori Reini teki. Monta kertaa hän
huomasi, että tämä haki häntä. Mutta silloin Heli kääntyi toisten
puoleen tai lähti tanssiin. Hän olikin säteilevä, tanssi hurmaavasti ja
laski leikkiä, niin että hän pian oli iloisen joukon keskipisteenä.

Hänen sisin minänsä seurasi Reiniä, joka aina uudelleen palasi Tuovin
luo. Tämä istui kylpylän lääkärin pöydässä ja siihen kokoontui
sellaisia, jotka eivät tanssineet. Mitähän tohtori ajatteli Karivuoren
sisäköstä, joka oli tunkeutunut kylpylän hienoston joukkoon?

Sivumennen hän tapasi Merin, joka sanoi:

— Minulla on ollut neljä seikkailua. Ensin vaihdoin kuolettavia
laukauksia (silmäniskuja naamion kautta) ylpeän meriupseerin kanssa.
Sitten joku mustasukkainen aviomies kielsi minua tanssimasta
intendentin kanssa.

— Luuliko hän sinua rouvakseen?

— Luuli varmaankin. Minä kehoitin häntä menemään lapsia hoitamaan
kotiin, sillä nyt minä tahdoin kerran huvitella. Hän kiristi hampaitaan
ja sanoi, että tämä leikki tulisi minulle kalliiksi. Tahtoisin nähdä
hänet rouvineen huomenna aamiaispöydässä. Luultavasti rouva ansaitsee
myrskyn, koska hän ei ollut kertonut miehelleen, minkä puvun hän
valitsisi.

— Paljonpa sinä olet ehtinyt.

— Ei siinä vielä kaikki. Kolmas herra, joku tuomari, sanoi ihailleensa
minua Liitupiirissä Kansallisteatterissa. Luulikohan hän todella minua
Ruth Snellmaniksi?

— Se ei olisi ihme. Mitä sinä sanoit?

— Minä sanoin, että se ilahduttaa minua, sillä minusta se osa on
erikoisen vaikea tulkita taiteellisesti. Ja sitten me puhutimme
pitkään elämästä kulissien takana ja taiteilijoitten vaikeuksista
pikkumaisuuksien ja juonien ympäröimänä. Muutamiin kysymyksiin oli
hankala vastata, sillä narrata minä en tahdo.

— Esimerkiksi mihin?

— Kun hän kysyi, eikö ollut vaikeaa yhdistää perheenemännän ja
näyttelijättären tehtäviä? Minä sanoin vain että: "sanokaas muuta." Hän
lupasi tulla tervehtimään minua teatteriin ensi syksynä. Mitähän Ruth
Snellman sanoo, kun hän ilmestyy teatteriin ja puhuu Maarianhaminan
muistoista.

— Sehän oli jännittävää. Oletko nähnyt Eilaa täällä? kysyi Heli.

— Kerran vain sivumennen. Hän kuiskasi minulle sormi suulla:
"Ratkaiseva hetki lähenee. Minun kohtaloni riippuu hiuskarvan varassa."

— Eilan puheista ei koskaan tiedä tolkkua.

— Kunhan vain Bressaborg-herrat eivät olisi liikkeellä?

— Sitä he ovatkin. Hän kertoi ainakin toisen heistä esiintyvän ritarin
hahmossa tänä iltana.

— Siitä tulee aika jupakka. Minun täytyy varoittaa äitiä. Hän on
luvannut pitää Eilan herratuttavia silmällä siltä varalta, etteivät
Bressaborg-herrat saisi tilaisuutta lähestyä häntä.

— Sinun äitisi sanoi minulle olevansa väsynyt ja lähti kotiin. Hän ei
tahtonut häiritä sinun huviasi. Minä lupasin hänelle, että me emme
viipyisi hyvin myöhään täällä.

— Mitä ihmeellä minä nyt teen? Koetetaan etsiä Eilaa ja erottaa hänet
ritaristaan.

Soitto alkoi taas, ja molemmat tytöt vietiin tanssiin.

Tanssin jälkeen tuli Tuovi Helin luo ja sanoi:

— Tule nyt hetkeksi puistoon. Siellä on hurmaava paikka, josta näkee
kuun valaiseman meren.

— Siellä on kylmä, istutaan täällä väitteli Heli.

— Tästä saat hartialiinan. Yö on sitäpaitsi lämmin. Minulla on asiaa
sinulle, ja Tuovi veti Helin mukaansa.

Köynnösten ympäröimän huvimajan luona pysähtyi Tuovi ja sanoi:

— Mene sisään, minä puhdistan kenkäni, ne ovat tahraantuneet.

Heli työnsi lehvät syrjään ja meni sisään. Hänen eteensä avautui
suurenmoinen näköala kuun hopeoimalla merelle.

Mutta hän ei ehtinyt ihailla sitä, sillä joku tarttui hänen käsiinsä ja
veti hänet penkille istumaan.

Eivät mitkään muut kädet saaneet puristuksellaan sillä tavalla koko
olentoa lämpiämään.

— Heli, te olette kiusannut minua koko illan. Minä en sietänyt
enempää ja sentähden minä pyysin Tuovi-neitiä järjestämään niin, että
minä saisin tavata teitä, sanoi tohtori Reini ja veti naamion Helin
kasvoilta.

Heli ei vastannut mitään, hän ei voinut liikkua eikä avata suutaan,
niinkuin käy jokaisen naisen, tunteitten joutuessa liikajännitykseen.

Tohtori piti yhä hänen käsiään omissaan ja puhui hillityllä äänellä:

— Minä puhun nyt asiat minun puolestani selviksi. — Kun minä ensi
kerran näin teidät Sankarivuorella, niin tunsin teidät heti. Viime
keväänä olin nähnyt teidät Granfeltin konsertissa, jossa minä istuin
pari tuolia teistä. Koko illan minä ihailin teidän suloisia, sinisiä
silmiänne. Niin viatonta ja samalla syvää katsetta en ole nähnyt
kenelläkään toisella. Muistan vielä vaalean kiharan, joka heilui
ylioppilaslakin vasemmalla syrjällä. Vierelläni istuva tuttava tervehti
teitä ja häneltä sain kuulla nimenne.

— Ja tästä ette sanoneet mitään Sankarivuorella? sanoi Heli
hämmentyneenä.

— Miksi minä olisin pilannut teidän pientä näytäntöänne siellä?
Sitäpaitsi minä pelkäsin karkoittavani teidät koko paikasta.

— Teidän olisi pitänyt kohdella minua asemani mukaan.

— Minun teki mieli vääntää niskat jokaiselta, joka kohteli teitä
asemanne mukaan. — Koko kesän olen elänyt yhden ainoan tunteen
vallassa. Joka päivä on ollut aina uusi, joka hetki elämisen arvoinen.
Kaikki muu on ollut mitätöntä siihen verrattuna, että minä olen nähnyt
teidät, Heli. Ja kumminkin minä olen saanut puhua ja seurustella teidän
kanssanne vain melkein varkain. Mutta minä olen rakastunut teihin
päivä päivältä yhä kiihkeämmin. Teistä — Sankarivuoren pikku sisäkkö —
riippuu minun onneni.

Heli ei voinut puhua. Hän tunsi vahvojen käsivarsien kiertyvän
ympärilleen ja sydän löi rajusti. Ruskeitten silmien loisto huumasi
hänet ja hänen kohtalonsa oli ratkaistu.

       *       *       *       *       *

Kun he tulivat huvimajasta, olivat kaikki riisuneet naamionsa.

— Nyt me tanssimme yhden kerran. Se on ainoa tanssini tänä iltana, Heli.

— Nyt en minäkään tahdo tanssia muitten kanssa, Jori.

Lyijy oli sulanut Helin jaloista, mutta rintaa ahdisti vielä. Se oli
niin suloista ahdistusta, että hän toivoi sen kestävän koko elämän.

Se tanssi oli Helistä yliluonnollisen ihana. Hän saisi elää ikuisesti
tämän vahvan miehen suojelemana. Eikä onnella olisi rajaa eikä loppua.

Pian tuli Meri, joka oli löytänyt Eilan, ehdottamaan kotiinmenoa.

Heli esitteli tohtori Reinin Merille ja sitten he lähtivät kaikki neljä
kotiin.

Heillä oli lyhyt matka kävellä ja kuu huolehti valaistuksesta.

Eila oli vaiti koko matkan. Meri sai puhua melkein yksin. Heli muisteli
vain äskeisiä juhlallisen huumaavaa elämystä meren loistavien kasvojen
edessä.

Kodin luona meni Meri ensin sisään, sitten Eila. Heli tunsi käden
pidättävän häntä.

— Heli, Heli, minun sinikelloni.

— Hyvää yötä, Jori.

       *       *       *       *       *

Tytöt hiipivät hiljaa huoneeseensa. Rouva Haavisto nukkui yläkerrassa.

Heli riisuutui nopeasti ja ryömi peitteen alle. Nyt hän olisi tahtonut
olla yksin ullakkohuoneessaan Sankarivuorella.

Meri alkoi myöskin riisuutua ja kysyi:

— Etkö sinä mene huoneeseesi, Eila?

— En vielä. Minulla on paljon sanottavaa teille. Ensiksikin minä
sanon suoraan sinulle, Meri, että sinä olit epähieno, kun sinä
tunkeuduit Schusterin ja minun väliini. Mitä sinä tarkoitit sellaisella
harmillisella sekaantumisella? kysyi Eila ja istuutui pöydän reunalle.

— Sinä tiedät, että äiti on luvannut pitää sinua silmällä. Sinun äitisi
pyysi erikoisesti, ettemme antaisi Bressaborg-herrojen lähestyä sinua.

— Kaikissa tapauksissa ei kukaan voi estää minua ottamasta Schusteria
aviomiehekseni, rakastaakseni häntä myötä- ja vastoinkäymisessä. Hän
lupaa myöskin jotakin samantapaista saksalaisen vihkimäkaavakkeen
mukaan.

— Kauheaa, Eila! Joko sinä olet mennyt ansaan? kysyi Meri pelästyneenä.

— Se ei ole ansa, vaan onnen satama. Sekä Schuster että Neumann
puhuivat jo keväällä rakkaudesta, mutta minä en oikein uskonut heitä.
Saksaksi sanottuna se ei kuulu yhtä juhlalliselta kuin suomeksi.
Mutta nyt hän kysyi, tulisinko minä hänen vaimokseen. Se oli vasta
jännittävää. Tuovi lauloi juuri salissa ja me istuimme parvekkeella.

— Mitä sinä vastasit? kysyi Heli.

— Minä sanoin että: "ich werde geworden sein deine Frau". Minä olin
oppinut sen jo Helsingissä siltä varalta, että he kosisivat vappuna,
jota minä otaksuin. Se on toinen futuuri, eikö niin?

— Kummanko rouvaksi sinä oikeastaan olet luvannut tulla? kysyi Meri.

— Hermann Schusterin. Se oli varmasti hän, sillä minä näin hänet
naamioiden riisumisen jälkeen. Ja nyt minä olen äärettömän onnellinen.
Hemmi lupasi kantaa minua käsillään ja olla minun elämäni majakkana.
Hän puhui niin runollisesti ja illemmällä puistossa hän otti kuun
todistajaksi rakkaudestaan. Te ette usko, tytöt, kuinka se oli
tunteellista ja hiveli sydäntä. Ja minä sanoin, mitä minä osasin
saksaksi rakkaudesta: "ich liebe dich" ja "mein Herz funkelt von
Freude" ja "ohne dich, sterbe ich".

— Älä, hyvä Eila, kerro kaikkea. Sinähän et säästä itsellesi mitään
muistoa, sanoi Heli.

Hän sääli Eilan lapsellisia tunteita. Itse hän oli kokenut niin
ihmeellisen onnen, että Eilan puhe tuntui karkealla pilalta.

— Minä olen niin täynnä onnea, että minun täytyy saada teidät ottamaan
osaa siihen, muuten minä pakahdun. — Hemmi oli niin kärkäs, että hän
kosi uudelleen parin tunnin kuluttua. Hän ei uskonut onneaan yhdellä
kertaa, sanoi Eila.

— Mutta etkö sinä yhtään ajattele, mitä sinun isäsi sanoo? kysyi Meri.

— Hän tekee tietysti niinkuin isät aina tekevät tällaisissa
tapauksissa. Ensin hän ei tunnusta minua lapsekseen, sitten hän tekee
minut perinnöttömäksi eikä anna äidin mainita minun nimeänikään. Mutta
sitten Hemmi keksii jonkin hyvän afäärin polkupyöräalalla, tai minä
makaan hylättynä kurjalla tautivuoteella. Silloin hän siunaa meitä ja
antaa isot myötäjäiset.

— Etkös sinä ole rohkaissut Neumanniakin aika tavalla? kysyi Meri.

— Koska minä en ensin tietänyt, kumpaako heistä rakastin. Nyt minusta
jompikumpi teistä voisi lohduttaa Neumannia. Meri sopisi paremmin
siihen, sillä hän ei luultavasti pitäisi köyhästä tytöstä. Hemmikin
sanoo, että köyhyys tekee ihmiset nariseviksi ja pikkumaisiksi.

— Parasta olisi, että lähettäisit mokomatkin seikkailijat tiehensä,
sanoi Meri, jota alkoi harmittaa.

— Sinä puhut kuin sokea väreistä. Oletteko te kumpikaan kokeneet
tulista, etelämaista rakkautta?

— Et sinäkään, sanoi Meri.

— Olenpas — tai ainakin keski-eurooppalaista. Hemmi on kotoisin
Berliinistä, tai oikeammin sen esikaupungista, ja sikäläisten tunteet
ovat aivan toista kuin haaleitten suomalaisten.

Heli tunsi taas syvää sääliä lörpöttelevää Eilaa kohtaan. Hänen omaa
sydäntään kouristi, kun hän muisti hetket lumotussa huvimajassa. Kunpa
pääsisi rauhassa muistelemaan niitä. Kuinka Eila saattoi jaaritella
pyhimmistä elämyksistään. Sellaistahan ei voinut sanoin kuvailla.

— Mitä sinä aiot nyt tehdä? kysyi Meri.

— Hemmi tulee huomenna tänne ja sitten me päätämme, miten menettelemme.

— Äiti ei salli sinun seurustella hänen kanssaan.

— Täti ei olo ainoa este meidän tiellämme. Onneksi ei apteekkari ollut
eilen häiritsemässä.

— Hän on minusta paljon reilumpi mies kuin Schuster, sanoi Meri.

— Kyllä hän on vitsikäs. Mutta kasvot ovat kuin täysikuu ja sääret kuin
puolikuut. Takaraivollakin on kuutamo.

— Mene nyt nukkumaan, Eila. Minua nukuttaa, sanoi Meri.

— Te olette omituisia ystäviä. Voisitte edes onnitella ja olla
osaaottavaisia, vaikka ette ymmärräkään totista rakkautta. Te olette
vielä niin lapsellisia, ettette tajua kehittyneen naisen tunteita,
valitti Eila.

— Sinäkö mukamas olet kehittynyt nainen? kysyi Meri.

— Minä juuri. Yksi hetki voi kypsyttää lapsesta naisen, sanoi Eila
hypäten pöydältä ja meni huoneeseensa.

Heli ajatteli, että luo viimeinen lause oli ainoa järkevä Eilan
puheista. Yksi hetki oli totisesti tehnyt Helistäkin naisen.

— Minulla on hiukan huono omatunto Eilan suhteen. Ehkä hän rakastaa
saksalaistaan omalla kevyellä tavallaan. Meidän olisi pitänyt olla
vähän osaaottavaisia häntä kohtaan, sanoi Meri ja veti peitteen ylleen.

— Ei tuollainen ole rakkautta, sanoi Heli.

— Meillä oli kaikissa tapauksissa hauska ilta. Hyvää yötä, Heli.

— Hyvää yötä, Meri!

Heli ei luullut saavansa unta koko yönä. Hän ajatteli kiitollisuudella
Tuovia, joka oli hävinnyt niin hienotunteisesti järjestettyään ensin
heille ihanan suojapaikan. Mitähän hän arveli? Ainakaan hän ei ollut
mustasukkainen Helille.

Mutta hyvin pian Helin ajatukset kävivät epäselviksi ja hän nukkui
suloisiin muistoihinsa.

       *       *       *       *       *

Kun Heli seuraavana aamuna heräsi, kuuli hän Merin ja Eilan puhelevan
viereisessä huoneessa. Hän ei liikahtanut, saadakseen rauhassa ajatella.

Aurinko paistoi huoneeseen ja elämä tuntui vahaavan ihanalta. —
Ajatella, että hän parin vuoden ylioppilas, oli voittanut voimakkaan
miehen rakkauden. Ja lisäksi oppineen tohtorin, jolla oli ihanista
ihanimmat silmät. Ja ääni, joka sai sydämen värähtelemään.

— Nouse, Heli, aamukahville, huusi Meri.

Heli alkoi pukeutua. Hän kuunteli oven kautta tyttöjen puhetta. Rouva
Haavisto oli saamassa sairasvoimistelua.

Kahvia juodessa puheli Eila yhtämittaa:

— Ette usko, kuinka Hemmi on hieno mies. Hän suutelee kädelle ja sanoo:
"erlauben sie", ja kunnioittaa vinhasti naisia.

— Mutta eihän hän ole sen korkeampi herra kuin kauppamatkustaja, sanoi
Meri.

— Niin, mutta Saksa on niin paljon suurempi ja hienompi maa kuin Suomi,
että kauppamatkustajat ovat siellä meidän kauppaneuvosten veroisia.
Niinkuin heidän kansakoulunopettajansa ovat oppinsa puolesta kuin
meidän professorit, selitti Eila varmasti.

— Onko kauppamatkustajilla myöskin kauppaneuvosten tulot? kysyi Heli.

— En minä sitä tiedä. Mutta Hemmi sanoo, että jos isä antaa kunnolliset
myötäjäiset, niin hän ostaa minulle auton ja angorakissan.

— Suurenmoista! nauroi Heli.

Samassa eteisen kello soi. Palvelija tuli sanoinaan että: "siellä
on herra, joka kysyy jotakin, mutta minä en ymmärrä hänen sekavaa
ruotsiansa."

Eila nielaisi nopeasti perunanpalasen, veti kiharan ohimolle ja oikoi
tulipunaista hamettaan.

— Se on hän. Jääkää te tänne, minä menen ensin sisään, sanoi hän ja
meni saliin jättäen oven auki takanaan.

Tytöt kuulivat jonkun puhuvan saksaa ja sitten Eilan sanovan:

— Ah wie schöne Blumen. Nicht pussen, Mädchen in der Nähe. Halloo,
tytöt, tulkaa sisään!

Meri ja Heli tulivat sisään ja Eila esitteli:

— Mein verlobt Hermann Schuster und Freundinnen Heli Sarkamaa und Meri
sie kennen ennestään. Me ollaan kihloissa, verheiratet — —.

— Verlobt, liebe Eilehen, korjasi Schuster ja tervehti tyttöjä.

Hän oli sinisessä takissa ja vaaleanharmaissa, leveissä housuissa.
Takki oli kaareva vyötäisiltä ja käsivarressa oli dublekello. Jaloissa
oli kirkkaat sukat ja vielä kirkkaammat, keltaiset puolikengät.

— Puhutaan vain suomea. Hemmi ymmärtää sitä aika hyvin. Katsokaa,
kuinka ihania, punaisia ruusuja hän toi. Ne sopivat mainiosti pukuuni.

Eila oli häikäisevä. Ylt'yleensä punainen puku, posket ja kukat samaa
väriä.

Perästäpäin Meri sanoi, että silmiä kirveli, jos kauemmin katsoi tätä
räikeää paria.

Tytöt onnittelivat jäykästi ja Schuster alkoi suulaasti selitellä
iloaan saadessaan tutustua Eilan ystäviin. Hän puhui saksaa ja Meri
pisti väliin jonkin lauseen.

— Mitähän Neumann sanoo tästä, Hemmi? Ja missä hän on? kysyi Eila äkkiä.

Schuster kertoi, että he olivat tulleet yhdessä Maarianhaminaan ja
asuivat samassa hotellihuoneessa. Mutta he eivät olleet tavanneet,
sillä Neumann oli mennyt ulos Schusterin nukkuessa.

Silloin kilahti taas eteisen kello. Parin minuutin perästä tuli
toinen saksalainen sisään. Hän oli yhtä keikarimaisesti puettu kuin
toverinsakin ja käsissä oli kimppu samanlaisia ruusuja kuin äskeisetkin.

Hän kiiruhti Eilan luo ja ojensi kukat tälle ja sanoi:

— Ach, liebe Eilaa, meine Eilaa, hier hast du mich.

— Mikä liebe Eilaa minä olen? kysyi tämä ymmällään.

Neumann kumarteli oikealle ja vasemmalle ja sanoi olevansa iloinen
tutustuessaan morsiamensa ystäviin.

Schuster sekaantui asiaan. Hän alkoi selitellä toverilleen ja tämä
selitteli takaisin. Molemmat puhuivat nopeasti ja kiihtyivät yhä
enemmän. He viittoilivat käsillään ja koko kasvot näyttivät eleitä.

— Ovatko he tulleet hulluiksi? Minä en kuule muuta kuin scha, snbe ja
schanhasce ja oman nimeni, sanoi Eila pelästyneenä.

Meri oli kuunnellut herrojen puhetta. Hän selitti muille:

— Näyttää sillä, kuin he molemmat olisivat olleet kasinolla eilen.
Ja kumpikin sanoo kosineensa Eilaa. Sinä olet nähtävästi kihloissa
molempien kanssa. Vai annoitko sinä kenellekään rukkasia eilen?

— En antanut, enkä nähnyt Neumannia koko iltana. Ich liebe Schuster, er
war Ritter, sanoi Eila kääntyen väittelevien puoleen.

Silloin Neumann tulistui. Hän sanoi olleensa myöskin puettu ritariksi
ja kosineensa Eilaa noin puoli kymmenen tienoissa tanssisalin
parvekkeella. Hän toisti omia ja Eilan sanoja todistukseksi.

— Juuri noin se oli, ja kauniisti hän puhuikin. Ja kun minä olin
vastannut: "ich liebe dich" niin koko sali alhaalla paukutti käsiään,
sillä Tuovi oli juuri lopettanut laulunsa.

Sitten Schuster selitti, että Neumann oli tullut kello puoli yksitoista
hotelliin ja he olivat vaihtaneet pukuja. Kello yksitoista oli Schuster
taas Eilan luona ja kosi tätä puistossa.

— Miksei Neumann varoittanut Schusteria? kysyi Eila.

Neumann vastasi, että hän ajatteli, että saakoon Schuster rukkaset niin
uskoo paremmin.

— Minkätähden teillä oli sama puku? kysyi Meri.

— Es war billiger, sanoi Schuster.

— Ja, natürlich billiger, säesti Neumann.

— Olette te aika aaseja, kun ajattelette huokeutta sellaisella
retkellä, tulistui Eila.

— Aasi — was ist das? kysyi Schuster.

— Selvitä nyt, Eila, asiasi näitten herrojen kanssa. Tämä on liian
räikeä tilanne. Ota toinen ja lähetä toinen pois. Tai mieluummin lähetä
molemmat matkaansa.

— Oikeastaan minä rakastuin siihen, joka kosi parvekkeella. Nyt minä
olen ihan sekaisin taas, valitti Eila.

Hän oli purskahtamaisillaan itkuun.

Mutta saksalaiset kiivastuivat. He syyttivät Eilaa kevytmielisyydestä
ja väittivät hänen keimailleen molemmille. Schuster vaati Meriä ja
Heliä todistamaan, että Eila oli esittänyt hänet sulhasenaan ja Neumann
vetosi Eilan lupaukseen.

Asia olisi pitkittynyt vaikka kuinka pitkäksi, ellei rouva Haavisto
olisi tullut kesken kaiken kotiin.

— Mitä elämää täällä on? Eila itkee ja kaksi vierasta herraa huutaa
niin, että kuuluu kadulle? kysyi hän ankarasti.

Kaikki seisoivat hämillään.

— Herrat Schuster ja Neumann — äitini, esitti Meri.

— Mitä tämä merkitsee, Eila? Sinulla ei ole lupa seurustella näitten
herrojen kanssa. Toivon, ettet pidätä heitä täällä.

— Minä olen saanut kylläkseni heistä. Gehen sie weg, draussen. Ich will
nicht Schuster, ich will nicht Neumann. Gehe deines Weges, sanoi Eila.

Saksalaiset alkoivat murista ja syytellä, mutta rouva Haavisto sanoi
lyhyesti:

— Adieu, meine Herren.

Siinä ei auttanut muu kuin totella. Herrat menivät synkkinä eteiseen
uhaten ja valittaen suomalaisten käytöstä.

Kun muut luulivat heidän jo menneen, aukeni ovi ja Schuster ryntäsi
sisään. Hän nykäisi oman kukkakimppunsa maljakosta ja Neumannin ruusut
Eilan käsistä ja hävisi sanomatta sanaakaan.

Meri ja Heli purskahtivat nauruun, mutta Eila nyyhkytti:

— Mokomatkin saiturit. — Minä lähden metsään rauhoittumaan. Selittäkää
te tädille, ettei hän luule minua syylliseksi.

Hän järjesti kiharansa peilin ääressä, puuteroi hiukan nenäänsä,
kaappasi hatun eteisestä ja meni ulos. He kuulivat hänen ottavan
pyöränsä portaista.

Meri selitti kaiken minkä tiesi ja kaikki olivat tyytyväisiä siihen,
että juttu oli loppunut tähän.

— Minä luulen, että Eila kärsii. Hän on niin kauan aikaa ollut
saksalaisten lumoissa. Oli surkeaa, että hänen unensa päättyi näin
koomillisesti, sanoi Meri.

— Parempi näin kuin että se päättyisi traagillisesti, sanoi rouva
Haavisto. — Nyt menemme lounaalle.

Koko aterian ajan he pohtivat Eilan kohtaloa. Muut olivat yksistään
iloisia, ainoastaan Meri oli huolissaan Eilasta. Tällainen
väkivaltainen ratkaisu jättäisi hänen mieleensä syvän haavan.

Kun he nousivat aterialta, kuulivat he Eilan äänen ikkunan ulkopuolelta.

— Halloo, Meri — huusi hän. — Minun pyöräni vikaantui tuolla mäellä.
Minä vien sen nyt korjattavaksi. Onneksi sattui apteekkari Jurmo
paikalle. Hän auttaa minua kuljettamaan sitä.

Meri kumartui ikkunasta ulos.

— Päivää, herra apteekkari. Ethän sinä ole lounastanut, Eila?

— En minäkään. Me menemme kasinolle syömään, sanoi Jurmo.

— Mikä sinun pyörällesi tuli, Eila? kysyi Meri.

— Jotakin vääristyi. Sehän on kurja Bressaborg-pyörä. Sen liikkeen
kanssa ei tulisi olla missään tekemisissä.

— Milloin tulet kotiin? kysyi Meri.

— Silloin kuin kivi veen päällä pyörii, nauroi Jurmo.

— Mennään nyt.

— Bressaborgit eivät kelpaa mihinkään, huusi Eila mennessään.

— Eila peittää hyvin sydänhaavansa, sanoi Heli.

— Minä erehdyn aina luulemaan häntä syvemmäksi luonteeksi kuin hän on.
sanoi Meri.

— Minä kiitän onneani päästessäni tästä edesvastuusta, huokasi rouva
Haavisto.

       *       *       *       *       *

Pian senjälkeen pyydettiin Heliä puhelimeen. Se oli Jori Reini, joka
pyysi häntä tulemaan laivasillalle, jossa peräpotkuri odotti. Sillä he
voisivat yhdessä palata Sankarivuorelle.

Heli kiitti ja hyvästeli rouva Haavistoa ja Meriä. Tuoville hän lähetti
terveisiä. Hän oli hyvillään, etteivät he enää tavanneet, sillä
selitykset olivat vaarallisia.

Heli oli ostanut uuden hatun entisen sijalle ja samanvärisiä kukkia
rintaan.

Kun Meri hyvästeli Heliä puutarhan portilla, sanoi hän:

— Minä en ole koskaan nähnyt sinua noin sielukkaan näköisenä. Sinä olet
laihtunut ja jalostunut kulkiessasi ominpäin maailman rantaa. Sinusta
loistaa jotakin erikoista. Oletko sinä onnellinen?

— Meri, minä olen nuori ja onnellinen. Ja kiitollinen elämälle, joka
lupaa minulle enemmän kuin kenellekään toiselle, sanoi Heli ja kiiruhti
pois.

— Vielä kerran minä urkin Heliltä, mitä hän nyt salaa, ajatteli Meri
mennessään sisään.

Kun Heli tuli rantaan oli Jori Reini odottamassa häntä.

— Tässä on ensimmäinen lahjani sinulle, sanoi hän ojentaen kimpun
sinikelloja.

— Kiitos, ne ovat herttaisia, sanoi Heli ja astui veneeseen.

Hän oli iloinen siitä, ettei Jori antanut ruusuja, se olisi
muistuttanut Eilan seikkailua.

Ensinnäkin Heli tunsi olevansa suorastaan kaino, mutta se tunne hävisi,
kun Jori pani moottorin käyntiin ja alkoi puhua.

— Eilen illalla minä tulin tällä veneellä yksin kuutamossa kotiin. Minä
olin niin sanomattoman onnellinen, että luulin olevani satumaailmassa.
Minä olin savuttanut kaiken sen, mitä eniten olin toivonut. Minä olen
aina kaivannut suloista, turmeltumatonta naista, sellaista kuin sinä
olet ja jommoista tuskin näkee nykyaikana. Ei silti, että minä olisin
vanhanaikainen ja ahdas, mutta minun naisihanteeni ei ole nykyajan
tyttö.

— Minäpä olen nykyajan ylioppilas ja kasvatettu yhteiskoulun henkeen,
sanoi Heli.

— Sinua se ei ole tärvellyt. Sinä olet säilynyt hienona ja herttaisena
minua varten.

— Jori, Jori!

— Nyt minä tahdon olla häiriytymättä sinun kanssasi jonkin hetken.
Menemme ensimmäiseen saareen, jossa ei näy ihmisiä.

— Mitä Sankarivuorelle kuuluu?

— Minä sain kirjeen Svenssonilta. Hän on suorittanut keskikoulun
tutkinnon muissa aineissa paitsi matematiikassa, jota hän lukee
ahkeraan. Konsuli on hyvin ihastunut häneen ja sanoo usein, että
Svensson korjaa Siljon kasvatuksessa sen minkä kotikasvatus on pilannut.

— Milloinka sinä lähdet Sankarivuorelta?

— Tänä iltana. Minä nousin tänä aamuna varhain ja kokosin tavarani.
Laiva lähtee illalla Maarianhaminasta. Minun olisi pitänyt matkustaa jo
aikoja sitten, mutta minun oli mahdoton riistää itseäni irti sinusta.

— Nyt olisikin vaikeaa olla yhdessä Sankarivuorella. Pian minä saisin
taas kuulla, että seurustelen liian tuttavallisesti tohtorin kanssa,
sanoi Heli.

— Kerropas nyt, kuinka keksit ruveta sisäköksi?

Heli kertoi juurta jaksaen syyt menettelyynsä. Hän puhui perheestään ja
halustaan lukea luonnontieteitä.

— Tietysti sinä voit jatkaa lukujasi — työ yhdistää meitä vieläkin
enemmän. Mutta sehän ei estä meitä menemästä naimisiin. Minulla
on virka Helsingissä, mutta keväällä minä lähden opintomatkalle
ulkomaille. Silloin sinä tulet mukaan, rakas.

— Se olisi ihanaa, Jori.

— Heti syyskuun alussa minä tulen Helsinkiin. Silloin on hauska
tutustua perheeseesi. Ja yhtä hauskaa on viedä sinut minun omaisteni
luo.

— Meikäläiset ottavat sinut varmasti ilomielin vastaan. Veljet ovat
jo olleet huolissaan minun naittamisestani. Heistä naiminen on suurin
onni, mitä naiselle voi tapahtua.

— Entä sinusta, Heli? kysyi Jori ja ajoi veneen saaren hiekkarannalle.

Heli hyppäsi ensiksi maihin ja sanoi sieltä:

— Minusta myöskin, Jori.

Jori oli samassa rannalla ja Heli hänen sylissään.

Ihania hetkiä, sanatonta onnea.

— Näin yli-inhimillisen suloista kesää ei varmaankaan ole ollut
paratiisin ajoilta saakka, sanoi Heli toivuttuaan.

— Eikä maa ole kantanut tällaista tyttöä siitä saakka, sanoi Jori.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HELIN KESÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.