The Project Gutenberg eBook of Kullan voima This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Kullan voima romaani Author: Arnold Bennett Release date: March 13, 2025 [eBook #75612] Language: Finnish Original publication: Helsinki: Carl Geisler kustannustoimisto, 1927 Credits: Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULLAN VOIMA *** language: Finnish KULLAN VOIMA Romaani Kirj. ARNOLD BENNETT Suomennos Helsingissä, Carl Geislerin kustannustoimisto, 1927. SISÄLLYS: I. Ihastuttava Cavalossi. II. Sylviane ummistaa silmänsä kerran. III. Mr Sims saapuu. IV. Arthur ei erikoisemmin hämmästy. V. Tohtori selvittää turhaan, mitä miljoona merkitsee. VI. Cavalossin valloittaminen. VII. Mrs Cavalossi ja Sylviane. VIII. Viikatemies kutsutaan. IX. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. X. Toinen Arthur. XI. Seikkailurikas matka. XII. Sims havaitsee oven olevan tukossa. XIII. Sims antautuu XIV. Aviopuolisoiden kesken. XV. Sataa kultaa. I. Ihastuttava mrs Cavalossi. Hän istui sievässä yksityishuoneessaan hotelli Cecilissä. Suoraan häntä vastapäätä oli iso ikkuna, josta avautui näköala yli The Embankmentin, Themsin, siltojen ja josta voi tarkastella vilkasta näytelmää virralla ja maalla. Aurinko oli korkealla taivaalla ja ilma oli kesäistä. The Embankmentiä reunustavat puut olivat täydessä lehdessä, käytävien vierillä hehkuivat pelargoniat tulipunassa, ohikiitävien vaunujen auringonvarjostinkatokset loistivat, suuret harmaat jokialukset tekivät kulkuvuorojaan Hampton Courtiin täynnään naurua ja valkeita puseroita, vesi näytti yhtä siniseltä kuin taivaskin: koko maailma hymyili. Paitsi mrs Cavalossi, joka selvästikin oli levoton ja hermostunut. Ja kuitenkin hän oli vielä verrattain nuori ja silminnähtävästi rikas ja hänen kauneutensa oli huomiotaherättävä, häikäisevä, kiistämätön. Ensi silmäyksellä olisi häntä saattanut luulla kaksikymmentäviisi- tai kaksikymmentäkuusi-vuotiaaksi, mutta lähemmin tarkastellessa saattoi hänen suunsa ympärillä olevista, päättäväisyyttä ilmaisevista juonteista, hänen silmissään vivahtavasta salaperäisyydestä ja hänen suhtautumisestaan täydellä tuntemuksella yleisiin asioihin tulla siihen lopputulokseen, että hän oli ehkä vanhempi. Todellisesti hän oli kolmenkymmenenneljän vuoden vanha ja oli ollut leskenä seitsemäntoista vuotta. Hän oli erikoinen, arvoituksellinen nainen ja erikoisinta, arvoituksellisinta hänessä oli se, ettei hän ollut mennyt naimisiin näiden vuosien kuluessa. Tuntui uskomattomalta, ettei hän ennemmin tai myöhemmin olisi langennut niihin houkutteleviin tarjouksiin, joita -- niin ainakin olisi luullut -- oli täytynyt tulla niin kauniin naisen osaksi. Sitten katse ehkä pysähtyi pitkille, kapeille kasvoille -- hän ei ollut tumma eikä vaalea, vaan jotain siltä väliltä -- helmimäisiin, vaaleanruskeisiin silmiin, kreikkalaisen nenän ihastuttavaan kaarevuuteen, harvinaisen kauniiseen, kiinteään suuhun punaisine, hieman ohuine, yhteenpuristettuine huulineen, leukaan ihastuttavan hienoine syvennyksineen, pyöristyneisiin rusoposkiin, joilla ei ollut ihomaalin tuntua, korkeaan, valkeaan otsaan, pieniin, puoliksi peitettyihin korviin -- kaikkea tätä ihaili ja katseli nautinnolla, mutta tunsi samassa aivankuin pelkoa ja kauhua tuon syvän, onnettomuutta ennustavan katseen edessä, joka tuon tuostakin välähti noissa vaaleanruskeissa silmissä; ja epäämättömästi olisi vakuuttanut itselleen, että se mies, joka olisi uskaltanut kosia mrs Cavalossia, olisi ollut hyvin rohkea, hyvin hurjapäinen. Hän nousi äkkiä seisomaan ja kulki pari kertaa edes takaisin lattian poikki. Hän oli puettu valkeaan, liinaiseen kävelypukuun; päässään hänellä oli valkea hattu, jonka alla hänen ruskea tukkansa aaltoili kevyesti. Kaikki oli äärimmäisen yksinkertaista ja kuitenkin oli tuo puku ja tukkalaite hienoin ja miellyttävin mitä ajatella saattaa. Hän palasi takaisin ikkunan ääreen, tuijotti laajaa näytelmää ulkona -- mutta ei nähnyt sitä -- ja painoi sitten äkkiä sähkönappulaa. Kamarineitsyt astui sisään edessään tavanmukainen musta esiliina. -- Paljonko kello on, Adela? Tämä on pysähtynyt. -- Täsmälleen viittätoista yli yhdeksän. -- Eikö tohtori Colpus ole tullut? -- Ei, ei vielä. -- Sanokaa Simsille, -- mrs Cavalossi puri huultaan -- että hän menee alas eteishalliin ja odottaa tohtoria sekä tuo hänet tänne heti, kun hän saapuu. Antakaa sitten minulle käsineeni ja se auringonvarjo, jonka sain eilen kotiin Doucetsista. Menkää senjälkeen ja pyytäkää mrs Drewiä pysymään huoneessaan siihen asti, kunnes minä lähetän kutsumaan hänet. -- Kyllä, rouva. Adela poistui. Mutta ovi oli tuskin ennättänyt sulkeutua hänen jälkeensä, kun se taasen avautui ja hän astui sisälle ilmoittaen: -- Tohtori Colpus. Vastatullut oli kookas, solakka, vilkas, hiukan yli keski-iän oleva mies. Hänen tukkansa ja pitkät viiksensä olivat harmaat. Hänellä oli päällään moitteeton, harmaa matkapuku, saman värinen kuin viiksetkin. Hän näytti olevan hyvin hengästynyt. Mrs Cavalossi astui hänen luoksensa suopea hymy huulillaan ja puristi hänen kättään. -- Minä soitan, kun haluan jotain, sanoi hän kamarineitsyelle ja Adela lähti. Niin pian kuin mrs Cavalossi ja vastatullut jäivät kahdenkesken, muuttui edellisen kasvojen ilme. -- Te sanoitte olevanne täällä kello yhdeksältä, sanoi hän vakavasti. Oletteko unohtanut, että Arthur Forrest tulee kahdenkymmenen minuutin kuluttua? -- Juna myöhästyi. Se oli myöhässä jo silloin, kun se lähti Edingburghistä ja myöhästyminen lisääntyi yhä enemmän ja enemmän yön kuluessa. -- Juna! huudahti mrs Cavalossi purevasti aivankuin tohtori Colpus olisi voinut määritellä junien kulut. -- Niin, juna, vastasi tohtori ja näytti kauniita hampaitaan hymyillessään kylmän huolettomasti. Luulitteko, että minä voisin määrätä skottilaisen pikajunan lähtemisajat? Mrs Cavalossi pyysi hiljaisuutta kädenliikkeellä. -- Noo-o? huudahti hän kärsimättömästi. Onko asia selvä? -- Aivan selvä. -- Onko teillä todisteasiapaperi? -- Kyllä. -- Ja vihkimis- ja kastetodistukset? -- Kyllä. -- Ja oletteko aivan varma siitä, ettei ole kyseessä minkäänlainen erehdys? -- Olin aivan varma siitä jo puoli vuotta sitten, teidän armonne. Ennenkuin matkustin, sanoin teille, että mielestäni matka oli aivan turha. Mutta naisten tapaan te päätitte -- luonnollisestikin viimeisessä silmänräpäyksessä -- että sen täytyi tapahtua ja siksi se tapahtui. Olen teidän nöyrin palvelijanne, sangen nälkäinen ja välttämättömästi unen tarpeessa. -- Te olette korvaamaton, mutisi mrs Cavalossi ja laski valkean kätensä vanhan miehen käsivarrelle. Tehän näytätte niin pirteältä kuin nuori poika. Mrs Cavalossi hymyili taasen. -- Pukeutumisosasto junassa oli ihastuttava, vastasi tohtori, ja tehän tiedätte, että elämäni kiihoite on olla nuori keikari. Mutta sehän on totta, eräästä asiasta minun täytyy vielä puhua teille. Forrest tulee kahdenkymmenen minuutin kuluttua, sanoitte. Siis meillä on aikaa sitä asiaa varten kaksikymmentä minuuttia. -- Mitä asiaa varten? -- Saatte kuulla. Mehän olemme sopineet siten, että minä saan satatuhatta, jos tämä yritys onnistuu. -- Jos se onnistuu? toisti mrs Cavalossi pannen ihmettelevän äänenpainon lauseen ensimmäiselle sanalle. Jos se onnistuu? Eikö se ole sitten onnistunut? -- Ei, virkkoi tohtori Colpus, se ei ole vielä onnistunut. -- Te ehkä otaksutte, sanoi mrs Cavalossi pilkallisesti, että meidän nuori ystävämme voi saada halvauksen kadulla tai joutua johonkin muuhun miellyttävään onnettomuuteen? -- En, enhän toki, minä toivon nuoren ystävämme nauttivan tavallisesta terveydestään, hymyili tohtori ja vaikeni. Sitten hän jatkoi, hänen kasvojensa ilmeen käydessä kovaksi, totiseksi ja onnettomuuttaennuatavaksi: -- Siksi kunnes -- -- Toivon nuoren ystävämme nauttivan tavallisesta terveydestään siksi kunnes -- Tohtori hillitsi taasen itsensä. Hänen katseensa kohtasi kauniin mrs Cavalossin katseen. He katsoivat pitkän aikaa salaperäisellä yhteisymmärryksellä toisiaan, eikä se ollut naisen katse, joka ensiksi painui. -- Siksi kunnes hän lakkaa nauttimasta tavallisesta terveydestään, jatkoi mrs Cavalossi olematta millänsäkään asiasta. -- Aivan niin, sanoi Colpus. Ja sallikaa minun lisätä, te kallis ja jumaloitava olento, että te olette kylmäverisin ihminen, minkä minä olen ollut tilaisuudessa tapaamaan. -- Älkää nyt olko niin tyhmä, vastasi mrs Cavalossi. Te siis myönnätte, että asia on onnistunut? -- Myönnän, että siten tulee todennäköisesti käymään. Mutta otaksukaapa aivan vain lystiksenne, että --. Hän epäröi. -- Mitä sitten? kysäisi rouva ja oli -- ihastuttavaan tapaansa -- olevinaan loukkaantunut. -- Oh, eipä mitään, vastasi tohtori. Olkaamme iloisia ja optimistisia tänä tärkeänä ja kauniina aamuna. Oletetaan, että kaikki onnistuu hyvin. Laulakaamme morsiusmarssi. Mutta ennenkuin laulamme morsiusmarssin nuorelle ystävällemme, täytyy minun puhua siitä seikasta, josta aloin. Me olemme, kuten sanottu, päättäneet, että tulen saamaan satatuhatta. -- Kyllä, virkahti mrs Cavalossi. -- Toivon voivani muuttaa sen päätöksen. -- Muuttaa sen, parahin Colpus? -- Aivan niin. Minä haluan viisisataatuhatta. -- Viisisa -- He katsoivat toisiinsa hiljaisuuden vallitessa toisen kerran tänä aamuna, mutta nyt tuo katse sisälsi voimankoetuksen, se ei ollut enää yhteisymmärrystä. -- Toisilla sanoilla, lausahti tohtori Colpus huolettomasti, puoli miljoonaa. -- Olen pahoillani, jos teille on sattunut laskuvirhe, vastasi mrs Cavalossi merkillinen välähdys vaaleanruskeissa silmissään, mutta teidän kai täytyy kuitenkin myöntää, että satatuhatta on kylliksi -- puoli miljoonaahan olisi suorastaan mahdotonta. -- Teidän armonne, minä pidän tänään mahdottomuuksista. -- Puoli miljoonaa, jatkoi mrs Cavalossi kuin ei vanha narri olisi sanonut mitään, on enemmän kuin minkä arvoinen te olette. -- Te saisitte silloin tasan kaksi miljoonaa, sanoi Colpus. Ja kun kaikki ympäri käy, ei ole kai ollut niin helppoa tulla toimeen ilman minua. -- Te olette taidokas ja turhia uskomaton mies, virkkoi mrs Cavalossi rauhallisesti. Menen vieläkin pidemmälle ja myönnän, että te olette äärimmäisen taitava mies. Mutta tässä maassa löytyy useita tuhansia taitavia ja eteviä miehiä, kun sitä vastoin tuskin löytyy kuin vain yksi nainen, joka on niin kaunis kuin Sylviane, ja tuskin montakaan niin kaunista kuin minä. Meidän ihastuttava suunnitelmamme on tarvinnut toteuttamisekseen apua taitavalta, ymmärtäväiseltä mieheltä, mutta pääasiassa kuitenkin naiselliselta kauneudelta, parahin tohtori. Siksi -- -- Siksi minun täytyy tyytyä sataantuhanteen. Niinikö tarkoitatte? -- Niin. Summa, jonka te alkujaan pyysitte. -- Naisellista logiikkaa! Mutta minä pyydän joka takauksessa enemmän. Se, mitä -- hm -- vielä on tehtävä, osuu minun kohdalleni ja minä tulen päivä päivältä yhä enemmän vakuutetuksi siitä, mikä vaara siihen liittyy. -- Pyh! hymähti rouva. Tehän hoiditte sen asian niin hyvin ensimmäisellä kerralla. -- Silloin oli vähemmän kyseessä. Aivoni olivat silloin kylmemmät, käteni varmempi. Ja mies vanhempi, paljon vanhempi. -- Ette kai aio hermostua? -- Näytänkö hermostuneelta? Minä vaan arvioin sen vaaran, johon antaudun, oikeaan arvoonsa. Ja sen oikea arvo on puoli miljoonaa -- ei enempää eikä vähempää. Mrs Cavalossi pudisti lumoavaa päätänsä. Miehen kasvoilla häivähti nopeasti suuttumus. -- Te uskotte, että minä olen teidän ihailijanne, sanoi hän katkerasti. Minä olenkin. Olen aina ollut ja tulen aina olemaan teidän ihailijanne. Hadeksessa, jonne me molemmat viimein joudumme, tulen alati ihailemaan teitä. Mutta minä en ole teidän sokea välikappaleenne. Minä en ole vanha hempeämielinen narri, joksi minua luulette, Marie. Minä sanon, että teidän täytyy suostua pyyntööni. Tulen pakottamaan teidät. Hänen äänensä oli hillitty, arvoituksellinen. -- Pakoittamaan minut? -- Niin. Mrs Cavalossi vastasi menemällä tohtorin luo ja laskemaila kalpean, hieman hyväilevän käden hänen olkapäälleen. -- Älkää puhuko siten, ystäväni, kuiskasi hän hetken äänettömyyden jälkeen. Se koskee minuun. Te ette ole nukkunut yöllä ja olette melkein hysteerinen. Tohtori nauroi voittajan naurua. -- Ja minun puoli miljoonaani? kysyi hän. Mrs Cavalossi asettui istumaan entiselle paikalleen ja tohtori seurasi hänen jäljessään. -- Tulette saamaan sen, vastasi rouva viimein hyvin rauhallisesti. -- Te myönnätte, että minä ansaitsen sen? -- Myönnän. -- Silloin suutelen kättänne. Hän kumartui ja suuteli kättä hovimiehen tavalla. Se oli sopiva loppu tälle hankkeelle. Ja nuo kaksi, jotka pelasivat miljoonista, jotka kuolleet olivat koonneet, rupesivat puhumaan kaikenlaisesta turhanpäiväisestä. II. Sylviane ummistaa silmänsä kerran. -- Mr Forrest, ilmoitti palvelija muutamien minuuttien kuluttua. Mrs Cavalossi ja tohtori Colpus vaihtoivat nopean katseen. Heti sen jälkeen astui huoneeseen nuori mies, joka oli pääosanesittäjä siinä murhenäytelmässä, joka tultaisiin nyt esittämään. Arthur Forrest oli suunnilleen kaksikymmentäviisivuotias, ei kovin pitkä eikä myöskään erittäin voimakasrakenteinen; käytökseltään oli hän hieman neuvoton, kuten yksinäiset opiskelijat useimmiten ovat. Hänen ulkonaisesta olemuksestaan huomasi hänen olevan ylioppilaan ja ehkäpä hänen kasvoissaan oli jotain runoilijamaista -- totista, kysyvää, ystävällistä, jota silloin tällöin valasi hätäinen hymy, ihmettelevä tai ihastunut. Kuten tohtori oli hänkin puettuna matkapukuun. -- Rakas Arthur, huudahti mrs Cavalossi -- ja hänen tapansa toivottaa tervetulleeksi aivankuin piiritti vastatulleen -- miten iloinen olenkaan nähdessäni sinut. Minä luulen, että sinä tulet pari minuuttia liian aikaisin. He seisoivat keskellä huonetta. Tohtori Colpus oli jäänyt ikkunan ääreen. -- Tulen hiukan aikaisin, vastasi Arthur, mutta se ei kai ole niin ihmeellistä tällaisena päivänä? Missä Sylviane on? Sillä välin kun hän puhui, pujahti Adela hiljaa huoneeseen ja jätti mrs Cavalossille parin neitseellisen valkeita käsineitä. -- Hän tulee pian, vastasi mrs Cavalossi. Adela, sanokaa mrs Drewille, että me olemme valmiit. -- Toivon, että Sylviane voi hyvin? virkkoi Arthur. -- Oletteko milloinkaan kuullut, että Sylviane ja minä voisimme muuta kuin hyvin? kysäisi mrs Cavalossi levollisesti. -- En milloinkaan, vastasi Arthur, mutta olenkin tuntenut teidät vain puoli vuotta. -- Minusta melkein tuntuu, että tämä aika on ollut pitempi, sanoi mrs Cavalossi vetäen käsineitä käteensä. -- Minulle se on ollut kuin uni, virkkoi Arthur Forrest melkein kuiskaten ja katsahtaen hajamielisesti tohtori Colpusta, joka edelleen seisoi ikkunan ääressä. Minä tuskin voin uskoa, että kaikki tämä on totta -- että minä tulen... Onko se totta? Tulenko minä, ylioppilas ilman tuttavuuksia ja jolla on tuloja kaiken kaikkiaan neljäsataa puntaa vuodessa, tulenko minä -- -- Rakas Arthur, miten usein minä olenkaan pyytänyt ettet puhuisi rahoista! Sinähän tiedät, että minulla on tarpeeksi, enemmän kuin tarpeeksi Sylvianelle, sinulle ja minulle. Sinähän tunnet tohtori Colpuksen? Hän on perheemme vanha ystävä ja on luvannut olla kanssamme tänään. Parahin tohtori, tulkaa tänne ja vuodattakaa herra Forrestiin hieman sitä käytännöllistä viisautta, josta te olette niin tunnettu. Tällainen tilaisuus vaatii sitä ehdottomasti. Tohtori Colpus astui tottelevaisesti toisten luo. -- Minä onnittelen teitä, mr Forrest, sanoi hän. -- Kiitos, vastasi Arthur. Molemmat herrat kääntyivät samassa oveen päin, joka oli auennut. Siellä seisoi nuori tyttö -- ei mitään muuta kuin vain eräs nuori tyttö yksinkertaisessa, valkeassa puvussa, mutta molemmat herrat seisoivat kuin lumottuina, vaikka he olivat nähneet hänet monta kertaa ennen. -- Oh, Jumala, huudahti Arthur puoliääneen. Hän on liian kaunis! Sylviane seisoi liikkumattomana puoli sekunttia. Hän oli todellakin äärettömän kaunis. Hänellä oli ihmeteltävästi samannäköiset kasvonpiirteet ja vartalo kuin mrs Cavalossilla, mutta voitti hän kuitenkin ehdottomasti hänet kauneudessa. Hänellä oli nuoruuden, kahdeksantoistavuotiaan ainutlaatuinen sulous, silkinhienon kukanlehden kuulakka kauneus, joka ei ollut tärveltynyt ajan ja maailman pahennuksesta. Omistaen kasvot, jotka olivat täydellisemmät kuin marmoriveistoksen, ja hienot, herkät piirteet, joiden hienoissa viivoissa kuvastui hänen sielunsa jokainen tunne, näytti hän siltä kuin hän olikin -- ruumiillistunut korkea ihanne -- ihanne, joka on alituisesti uusi. Arthur juoksi hänen luokseen, kun hän astui huoneeseen. -- Saanko minä? kuiskasi hän. Sylvianen hymyily oli vastaus hänelle. Arthur suuteli häntä. Mrs Cavalossi ja tohtori Colpus olivat kyllin herttaisia kärsiäkseen tämän välikohtauksen. -- Onko hetki jo koittanut? kysyi Sylviane, kun hän oli tervehtinyt tohtoria. Hänen äänensä oli hiljainen, värähtelevä, suloinen. Arthur kuunteli sitä ihastuneena, kuten hän oli ihastellut sitä tuhat kertaa ennen. -- Melkeinpä. Meidän pitänee kai lähteä, sanoi mrs Cavalossi. -- Asia, jota ei voi peruuttaa, on paras suorittaa nopeasti, jatkoi Colpus välinpitämättömällä äänellä. Mrs Cavalossin katse kohtasi tohtorin katseen hänen puhuessaan. Rouva veti parhaillaan vasempaan käteensä käsinettä. Luoden pilkallisen katseen tohtoriin hän painoi sähkönappulaa. -- Adela, sanoi hän, antakaa minulle toinen käsinepari. Nämä ovat repeentyneet. Mutta pian, meidän täytyy lähteä. -- Ja minun aamiaiseni, huomautti tohtori. -- Ettekö ole syönyt aamiaista? Mistä se johtuu? kysyi Arthur Forrest. -- Minä -- minä olen niin tottumaton nousemaan aikaisin ylös. -- Minä valitan, herra tohtori, sanoi mrs Cavalossi huolettomasti, mutta koska olette noussut myöhään, saatte myös aamiaisen myöhään. Tulkaa nyt, nuoret. Hän puheli iloisesti heidän mennessään hissiin. -- Minä johdan tätä hupaisaa toimitusta, sanoi hän, juuri kun he menivät ulos. Kaikkien täytyy totella minua. Kahden hevosen vetämät vaunut odottivat hotellin ulkopuolella ja puolen tusinan kultanauhaisiin virkapukuihin puetun hotellipalvelijan auttamina he nousivat vaunuihin. -- Onko sinulla tuo kallisarvoinen sininen paperi, Arthur? kysyi mrs Cavalossi kumartuen häntä kohti. Arthur vastasi kysymykseen myönteisesti. Mrs Cavalossi nyökäytti määräävästi palvelijalle ja niin lähdettiin ajamaan länteen päin, rantaa pitkin ja pienelle sivukadulle, joka oli lähellä Charing Crossia. Ajoneuvot pysähtyivät epämiellyttävän, likaisen talon eteen, jonka ovella oli messinkikilpi. He astuivat sisään. Toinen ryhmä, johon kuului neljä henkilöä, tuli samassa ulos. -- Onko se todellakin täällä? kysyi Sylviane käytävässä ja katsoi syrjäsilmällä kahta tyttöä, joilla oli tulipunaiset sulat hatuissaan. Toinen tytöistä itki hiljaa. -- Nimi? kysyi notario, joka tuli ulos eräästä huoneesta. -- Forrest, vastasi Arthur. Notario katsoi erästä paperia. -- Arthur Forrest ja Sylviane Drew? -- Niin. -- Tätä tietä. Tämä on kyllä hieman liian aikaisin, mutta se on aivan sama, virkahti notario ystävällisesti. Kaikki neljä astuivat nyt huoneeseen, joka oli kalustettu kuin konttori. Huoneessa istui kaksi virkamiestä erään pöydän ääressä. Notario antoi esimiehilleen välttämättömät tiedot. -- Sopimuksentekijät voivat astua esiin. Onko teillä lupatodistus, mr Forrest? Kiitos. Virkailijat tutkivat ojennettua asiapaperia. -- Tässä on varmasti erehdys, sanoi toinen. Sylviane Drew ilmoitetaan leskeksi. Mies katsoi -- vasten tahtoaan ihmetellen -- nuorta tyttöä, joka seisoi hänen edessään punastuen ja hieman hermostuneena. Tohtori Colpus hypähti seisomaan ja viittasi virkailijan sivulle. -- Kyllä se on oikein, kuiskasi hän. Hän on ollut ennen naimisissa kuusitoista vuotiaana. Hyvin surullinen tarina -- minä pyydän, jos on suinkin mahdollista, että ette ottaisi asiaa puheeksi. Virkailija viittasi kädellään. Hän oli toimittanut kansanomaisia vihkimisiä kahdenkymmenen vuoden aikana, eikä hämmästynyt mistään. Seuraavassa minuutissa olivat Arthur Clinton Forrest ja Sylviane Drew mies ja vaimo. -- Todistajat suvainnevat kirjoittaa nimensä alle, sanoi notario virkamiehen äänellä. Tohtori Colpus ja mrs Cavalossi astuivat pöydän ääreen. -- Sukuako morsiamelle ja sulhaselle? kysyi toinen virkailijoista. -- Ei, vastasi tohtori Colpus. -- Sukuako morsiamelle tai sulhaselle, toisti virkailija koneellisesti. -- Minä olen morsiamen äiti, vastasi mrs Cavalossi. -- Morsiamen -- anteeksi, miten oli? -- Minä olen morsiamen äiti. -- Olkaa hyvä ja kirjoittakaa nimenne tähän, kuului lakooninen vastaus. -- Onko asia valmis nyt? kysyi mrs Cavalossi. -- Aivan valmis, sanoi tohtori Colpus. Ja vastavihityt naurahtivat hieman ujosti. He ajoivat takaisin hotelliin, ja aamiainen, joka tarjoiltiin mrs Cavalossin yksityisessä ruokasalissa, oli tosiaan niin valittu ja tyydyttävä kuin tohtori Colpus katsoi olevansa oikeutettu odottamaankin. Hän sanoikin sen useita kertoja. Arthur ja Sylviane eivät puhuneet paljon, mutta mrs Cavalossi ja tohtori kilpailivat pitääkseen keskustelua yllä. Aterian aika kului nopeasti kuin unessa. -- Milloin lähtee juna Charing Crossilta? kysyi Sylviane mieheltään. -- 12.40, ilmoitti mrs Cavalossi ennenkuin Arthur ennätti vastata. Teidän täytyy jättää meidät puolen tunnin kuluttua. Ehkä on parasta, että menet laittamaan itsesi kuntoon, Sylviane. Minulla on vähän keskusteltavaa Arthurin kanssa. Hän, tohtori ja minä menemme saliin. -- Niin, äiti, vastasi Sylviane ja katosi. -- Nyt, Arthur, aloitti mrs Cavalossi, kun he olivat käytävän kautta tulleet saliin. Hän piti veitikkamaisesti yhtä sormeaan ylhäällä. -. Niin, äiti, vastasi hän ja seurasi nöyrästi hänen jäljessään kädet selän takana. Mitä äidillisiä neuvoja minä tulen saamaan? -- Sinä olet nyt aviomies, Arthur. -- Niin minun pitäisi olla, vaikka minusta tuskin itsestäni tuntuu todelta, että siten on asianlaita. -- Niinkö? Ja Arthur näki hänen katseensa leimahtavan. Vastaamatta sanoilla viimeiseen nyökäytti Arthur päätään. -- Sinä tulet hyvin pian huomaamaan sen liiankin todeksi, vastasi mrs Cavalossi nauraen. -- Miten niin? kysyi Arthur. -- Avioliitto on hyvin arkipäiväistä. -- Minun avioliittoni ei muodosta sellaiseksi. Mrs Cavalossin silmissä leimahti taasen. -- Ehkäpä olet oikeassa, sanoi hän. Mutta nyt kerron sinulle: Sinähän tiedät, miten syvä suru Sylvianea kohtasi -- hän oli vain kuusitoista vuotias, kun se tapahtui. Näyttää siltä kuin hän olisi unohtanut sen nyt, mutta sitä on mahdoton unohtaa. Huolehdi hänestä, Arthur! Minä tiedän, että jokainen äiti sanoo täten vävypojalleen, mutta sinä ymmärrät kyllä, että tässä tapauksessa on erikoinen syy siihen. -- Kyllä, kyllä, vastasi Arthur innokkaasti, voit luottaa minuun, äiti. -- Tiedän, että voin, Arthur, mutta ei liene paha, vaikkapa huomautankin sinulle, että vaikka oletkin mennyt naimisiin lesken kanssa, on hän kuitenkin nuori ja herkkä tyttö. Ja nyt johdumme toiseen asiaan, josta haluan sinulle sanoa. -- Minä olen pelkkänä korvana. -- Sinun täytyy laatia testamenttisi. -- Nyt? -- Nii-in. Juuri nyt on se asia hoidettava. Se on velvollisuutesi. Kuka tietää, mitä saattaa tapahtua. -- Tulevaisuus ei ole meidän käsissämme, huomautti tohtori miettivästi. -- Minkäänlainen paktumi ei voi tulla kysymykseen, jatkoi mrs Cavalossi. Sinä ilmoitit kunnioitettavalla avomielisyydellä asemasi, silloin kun kosit Sylvianea, Arthur, joten et ole pettänyt minua, mutta sinun täytyy kuitenkin kirjoittaa testamentti vaimosi hyväksi. -- Suurimmalla mielihyvällä, sanoi Arthur. Minulla on neljän sadan punnan elinkorko vuodessa, joka tietysti lakkautetaan, kun minä kuolen. Pitääkö minun määrätä se testamentissani Sylvianelle? Mrs Cavalossi nosti toisen kätensä kuin valittavaksi, naiselliseksi vetoomukseksi. -- Älä nyt toki laske leikkiä anoppi raukkasi kanssa! Sinustahan voi tulla myöhemmin rikas. Eihän ole mahdotonta, ettetkö voisi ansaita jotakin, jatkoi hän sitten hymyillen, vaikkakin arvelen, että sinun toimesi taidearvostelijana ei ole erikoisen tuloja tuottava. -- Se on totta, vastasi Arthur ja puri huultaan, mutta minä tahdon testamenteerata Sylvianelle kaiken, mitä minulla nyt on tai tulee myöhemmin olemaan. -- Sen juuri tahdonkin sinun tekevän. Tässä on kynä. Meillä ei ole paljoa aikaa. -- Miten minä kirjoitan? kysyi Arthur istuutuen tuolille arvokkaan näköisenä. -- Kirjoittakaa minun saneluni mukaan, sekaantui nyt tohtori Colpus puheeseen luoden pikaisen katseen mrs Cavalossiin. Minä olen todistanut oikeaksi monta testamenttia ja minä tiedän aivan täsmälleen, miten se pitää kirjoittaa. Oletteko valmis? -- Kyllä, siunatkoon, vastasi Arthur kynä kädessään. -- Minä Arthur Clinton Forrest ilmoitan tämän olevan viimeisen tahtoni. Minä testamentteeraan kaiken omaisuuteni -- mitä laatua se lieneekin -- vaimolleni Sylvianelle. Lontoossa 20 p:nä kesäkuuta 189-. -- Onko tässä tarpeeksi, kysyi testamentteeraaja hyvin yllätettynä. -- On, vastasi tohtori, mutta siihen täytyy saada myös todistajat. Se on hyvin tärkeätä. Siitä huolehdimme me, mrs Cavalossi ja minä. Mutta kirjoittakaa nyt ensin oma nimenne alle. Tohtori Colpus näkyi ottaneen johdon käsiinsä. -- Nyt saat kuulla, Sylviane, huudahti Arthur silmänräpäyksen kuluttua, kun hänen kaunis nuori vaimonsa matkapukuun puettuna astui huoneeseen. Nyt olen kirjoittanut testamenttini. "Minä Arthur Clinton Forrest... testamentteeraan kaiken omaisuuteni -- mitä laatua se lieneekin -- vaimolleni Sylvianelle." Joten, jos minä kuolen huomenna -- Hän vaikeni peljästyneenä, sillä hän huomasi samassa, mitä hän oli tehnyt. Nuori tyttö oli vaipunut tuoliin tukahtuneesti huudahtaen. -- Mutta Arthur, miten saatoit menetellä siten? kuiskasi mrs Cavalossi. -- Oletteko unohtanut, että Drew raukka kuoli seuraavana päivänä häitten jälkeen? sanoi tohtori Colpus ihmeen rauhallisella äänellä. -- Anna anteeksi minulle, Sylviane, huudahti Arthur ja kietoi Sylvianen syleilyynsä. Tuokion kuluttua oli Sylviane täysin saavuttanut levollisuutensa. -- Osh, tuo oli hyvin typerää minun puoleltani, sanoi hän hymyillen. Mutta morsiusparin ruvetessa hyvästelemään valtasi läsnäolijat kylmähkö, synkkä tunne, jota tohtori Colpuksen virassaan saavuttama taito ei kyennyt poistamaan. Arthurista tuntui, tahtomattaankin, tapaus pahalta enteeltä. -- Hyvästi, Sylviane, hyvästi, sanoi mrs Cavalossi ja suuteli tyttärensä poskia. Hyvästi, Arthur. Tulkaa oikein onnellisiksi ja kirjoittakaa kumpikin hyvin pian -- muistakaa, että minä jään yksin. -- Hyvästi. -- Hyvästi ja onneksi olkoon! Tohtori Colpus tarttui heidän käsiinsä ja kumarteli kumartelemistaan. -- Sylviane! Mrs Cavalossi pyysi tyttärensä sivulle. Yksi ainoa sana -- hän kumartui ja kuiskasi tytön korvaan -- saat kirjeen Montreauxiin. Samalla lähetän Simsin. Täytyy menetellä kuten näytelmässä. Sinähän ymmärrät? Vastaukseksi ummisti nuori tyttö silmänsä kerran. Vastanaineet olivat matkustaneet. Kuherruskuukausi oli alkanut. -- Minähän hoidin sen hyvin? sanoi mrs Cavalossi heidän lähdettyään tohtori Colpukselle. -- Asia onnistui erinomaisesti, vastasi tohtori. Otanko minä nuoren miehen testamentin? -- En tahdo vaivata teitä sillä, mutta kiitos joka tapauksessa, vastasi mrs Cavalossi. Minä säilytän sen itse. -- Minkätähden halusitte porvarillisen vihkimisen? kysyi tohtori. -- En oikein tiedä, vastasi mrs Cavalossi. Minulla oli kai omat syyni. -- Kirkkohäät --, aloitti tohtori. -- Parahin ja ihastuttavin Colpus, keskeytti hänet mrs Cavalossi, miksi puhutte niin paljon tuosta? -- Ettekö voi arvata sitä? -- En, sitä en tosiaankaan voi -- koska se nyt on tehty. -? Siis sanon sen teille. Hän rykäisi muutamia kertoja ja kulki edes takaisin huoneessa. Ettekö ole huomannut, että yhdet häät usein aiheuttavat toiset seuraajakseen? -- Mitä te tarkoitatte? -- Tarkoitan, jatkoi tohtori, että katsellessani mr Forrestin avio-onnea, tulen mustasukkaiseksi. -- No, entä sitten? -- Näyttäkää edes hieman tunteitanne, Marie! Menkää naimisiin kanssani -- minä rakastan teitä -- teidän kauneutenne ja teidän syntienne tähden. Eikö minun rakkauteni ole jo kyllin kauan ollut pidättyväistä? -- Rakkaudesta minuun, virkkoi hän ilkkuvasti, te kai aamulla kävitte kauppaa minun kanssani kuin oikea juutalainen? -- Rakas Marie, puolesta miljoonasta ei käydä kauppaa. Puolesta punnasta käydään kauppaa, mutta kun on kyseessä puoli miljoonaa, sanotaan sitä kauppasopimukseksi. Sitäpaitsi minä tein kauppaa vain osoittaakseni itselleni, että -- -- Mitä sitten? -- Että minä voin kiertää teidät pikkusormeni ympärille. Tohtori piti ylhäällä kyseellistä ruumiinosaa ja heristi sitä mrs Cavalossia kohti. -- Te mairittelette itseänne, rakas Colpus. Ei ainoallakaan miehellä ole minuun mitään valtaa. -- Minullapa on, aivan yksinkertaisesti sen takia, että te rakastatte minua. Te olette rakastanut minua siitä asti, kun olitte kuusitoistavuotias, Marie, siitä hetkestä, jolloin minä näin teidät Berlinissä ensi kerran tuon ylhäisen lähettilään luona, jonka lapsen kotiopettajattarena te olitte. Minä olin köyhä silloin -- enkä minä nytkään ole erikoisen rikas. -- Mutta te toivotte ennen pitkää tulevanne rikkaaksi, jatkoi mrs Cavalossi terävästi. -- Minä olin köyhä silloin, uudisti tohtori ja koetti puhua vakavassa äänilajissa. Ja oli tosiaankin suorastaan ritarillisesti ja epäitsekkäästi minun puoleltani menetelty, kun järjestin siten, että te jouduitte naimisiin Italian lähetystön toisen sihteerin kanssa. Minä en totta tosiaan tiedä, miksi menettelin siten. Minun on täytynyt olla siihen aikaan ihan täydellinen pyhimys. Minähän olisin yhtä hyvin voinut itse mennä kanssanne naimisiin. -- Ja tuomita meidät molemmat elämään köyhyydessä, lisäsi mrs Cavalossi. -- Me olisimme nopeasti rikastuneet, te ja minä, sanoi tohtori. -? Siihen aikaan -- mrs Cavalossi katsoi tohtoria silmää räpäyttämättä -- en minä vielä ollut oppinut heittämään kaikkia epäilyksiä yli laidan. Tohtori hyräili jotain sävelmää ja sanoi sitten suruttomasti: -- Kuulkaahan, te ette ole milloinkaan kertonut minulle, mihin tautiin signor Cavalossi kuoli. -- Mieheni kuoli sydäntautiin, vastasi mrs matalalla äänellä. -- Hm! Siihenhän kaikki kuolevat, vastasi tohtori. Sen jälkeen hän jatkoi, kuin päästäkseen eroon tuosta liian arkaluonteisesta asiasta: Oli tosiaankin vahinko, että minä kadotin teidät näkyvistäni kaksitoista vuotta sitten! Me olisimme ennättäneet pitkälle sinä aikana -- jos minä vain olisin tietänyt, että te olitte leski! Mrs Cavalossi tuijotti miettiväisenä ulos ikkunasta. -- Me kohtasimme kyllä tarpeeksi ajoissa, virkahti hän ajatellen. Te olette minun paha henkeni. -- Niin kylläkin, vastasi tohtori, ja löytyy yksi keino, millä voi lumota minut -- avioliiton kautta. Olkaa ymmärtäväinen, Marie. Antakaa tunteenne puhua -- tulkaa omakseni! Tohtorin lempeä ääni kuullosti suorastaan rukoilevalta. -- Enkö ole teidän sieluni, vaikkakaan en ruumiini puolesta? kuiskasi hän. -- Minä rakastan teitä, sanoi tohtori, te tiedätte sen. Hän kumartui mrs Cavalossin puoleen. -- Ja minä vihaan teitä! Hänen silmänsä katsoivat ylös tohtorin silmiin. Tohtori näki niiden olevan täynnä kyyneleitä. Kerran minä ehkä rakastin teitä, mutta nyt minä vihaan teitä, enkä tahtoisi mennä kanssanne naimisiin, vaikka sillä voisin pelastaa sieluni ijankaikkisesta kadotuksesta. Tohtori ei ollut milloinkaan ennen nähnyt pienintäkään kosteuden jälkeä mrs Cavalossin silmissä. Hän peräytyi tämän nähdessään aivankuin äkkiä peräytyy syvyyden reunalla. -- Se on minun onnettomuuteni, vastasi tohtori vakavalla ja lempeällä äänellä, se on onnettomuuteni, mutta ei minun syyni. Kunnioittavana, kuten aina, huomaan olevani pakoitettu edelleen säilyttämään rakkauteni pidättyvänä. Hän suuteli mrs Cavalossin kättä ja poistui huoneesta. Heti hänen lähdettyään soitti mrs Cavalossi kamarineitsyensä luokseen. -- Adela, sanoi hän, matkustamme täältä huomenna. -- Niin, rouva. -- Lähettäkää Sims luokseni puolen tunnin kuluttua. -- Kyllä, rouva. -- Ja tuo minulle vähän konjakkia ja venäläiset paperossini. -- Kyllä, rouva. Kun mrs Cavalossi sytytti savukkeensa, sanoi hän itsekseen: -- Hän on oikeassa ja hän tietää sen. Rakastan häntä mielettömästi ja antaisin miljoonan, jos voisin olla rakastamatta. III. Mr Sims saapuu. Arthur Forrest ja hänen vaimonsa olivat olleet naimisissa kolme viikkoa. Matkustettuaan Itävallan alpeilla olivat he pysähtyneet Hotel Splendideen Montreuxissa nauttiakseen parin päivän aikana Genevejärven kauneudesta. Oli pilvetön heinäkuun aamu. Arthur oli juuri lopettanut englantilaisen aamiaisensa ja hänellä oli nyt sellainen miellyttävä tunne, jonka vain englantilainen aamiainen voi antaa. Sylviane oli noussut pöydästä ja istui taaksepäin nojautuneena lepotuolissa. Hän valitti väsymystä. Suurimman osan eilispäivästä he olivat viettäneet junassa. Hänen istuessaan tuolissa raukea hymy huulillaan, puettuna sinisilkkiseen, chifongilla koristettuun aamupukuun, villiruusun heleä puna poskillaan, tarkasteli Arthur häntä niin tutkivasti ja hievahtamatta, että, Sylvianesta alkoi hänen katseensa tuntua epämiellyttävältä. -- Mikä on? kysyi hän. -- Ei mikään, rakkaani, mutta jos sinun kasvosi ovat näköpiirissäni, täytyy minun katsoa vain niitä. Hänen lauseensa alkupuoli ei ollut yhtäpitävä totuuden kanssa. Oli sittenkin jotakin, mutta tuo jokin oli niin merkityksetöntä, niin epämääräistä ja naurettavaa, että Arthur oli melkein oikeutettu nimittämään sitä "ei miksikään". Tosiasia kuitenkin oli, että vaikka Arthur rajattomasti rakastikin ihmeen kaunista vaimoaan, oli tämä kuitenkin hänelle, niin sanoaksemme, salaisuus. Hänen luonteensa oli Arthurille sokkelokäytävä, jossa Arthurin sielu eksyi. Hän ajatteli itsekseen, että siten oli ollut laita heidän ensi tapaamisestaan asti kuusi kuukautta sitten. Tuo tutustuminen oli -- kumma kyllä -- tapahtunut Brittiläisen Museon erään korkean virkamiehen, oppineen, luona, jonka kanssa Arthur oli hyvissä väleissä ja jonka luona hänellä oli tapana käydä. Eräissä virkamiehen luona olleissa kutsuissa olivat mrs Cavalossi ja hänen tyttärensä olleet myös ja Sylviane lumosi Arthurin, luonnollisestikin, heti. Siten alkanut tuttavuus oli nopeasti kehittynyt. Arthur havaitsi molempien naisten asuvan loistokerroksessa suuressa Hotel Cecilissä The Embankmentin varrella. Heidän varansa olivat silminnähtävästi niin suuret, että ne käytännöllisesti katsoen olivat rajattomat. Heillä oli kokonainen liuta omia palvelijoita, jotka asuivat hotellissa. Arthur ei ollut mikään herkkusuu, mutta hän oli täysin vakuutettu, että Cavalossien hyvin yksinkertainen ruoka ja viinit -- ei milloinkaan enempää kuin vain yksi laji ateriaa kohti -- olivat ehdottomasti ensiluokkaiset. Kuitenkin viettivät molemmat naiset hyvin hiljaista yksityiselämää. Selvästi huomasi, että he eivät käyneet paljon ulkona, eikä milloinkaan ollut havaittavissa minkäänlaista kerskailua tai ylvästelyä. Jonkun ajan kuluttua oli Arthurille tullut tavaksi syödä päivällinen heidän luonaan. Joskus he kävivät yhdessä teatterissa. Pian oli heidän ja nuoren miehen välillä hyvin luottavainen suhde. Hän ei yrittänyt milloinkaan vaimentaa tunteitaan Sylvianea kohtaan -- kaikkinainen pakko soti hänen luonnettaan vastaan -- ja kun sekä mrs Cavalossi että Sylviane itse enemmän rohkaisivat kuin yrittivät ehkäistä näitä hänen tunteitaan, ei löytynyt mitään, joka olisi hillinnyt hänen rakkauttaan. Eräänä iltana käytti hän tilaisuutta hyväkseen sanoakseen mrs Cavalossille, että hän oli vailla perittyä arvonimeä ja varallisuutta, että hän ei elämässään ollut tehnyt muuta mainitsemisen arvoista kuin matkustanut pitkin Eurooppaa, katsellut tauluja ja kirjoittanut niistä ja hänen korkein kunnianhimonsa oli kirjoittaa teos Euroopan taidegallerioista. Mrs Cavalossi oli osoittanut hänelle varsin selvästi, että vaikka hän itse olikin rikas, ei hän kiinnittänyt erikoista huomiota rikkauteen tai arvonimeen. Viikon kuluttua oli Arthur kosinut Sylvianea ja saanut myönteisen vastauksen. Hän rakasti Sylvianea, hänen rakkautensa kasvoi päivä päivältä, mutta Sylviane oli hänelle arvoitus, jumaloitava, ainutlaatuinen, hurmaava -- mutta arvoitus. Juuri tämä tietoisuus kiusasi häntä hieman hänen istuessaan Sylvianea katsellen tuona aamuna Montreuxin hotellissa. Samassa nousi Sylviane, astui ikkunan luo ja katsoi ulos. -- Tule katsomaan, Arthur! virkkoi hän ihastuneena. Arthur kiiruhti hänen rinnalleen. Suuri järvi, valtameri läikkyvästä sinestä, levittäytyi heidän jalkojensa alapuolella, auringossa kimaltaen. Taivaalla ei näkynyt pilvenhattaraakaan. Kaukana etäisyydessä erottui epätasainen juova, joka siellä täällä yleni häikäisevän valkeaksi läikäksi -- lumihuippuiset alpit. Joku heleä purje lipui hiljaa pitkin vettä ja melkein yhtä hiljaa parveilivat isot vesilinnut edes takaisin hotellin avattujen ikkunain ulkopuolella odottaen ruokkimistaan. Se oli näky, joka olisi saattanut oluenpanijan hempeämieliseksi ja saanut rahanvälittäjän kirjoittamaan runoja. Sylviane antautui sen valtoihin. Hän ei puhunut milloinkaan paljoa, eikä hän nytkään puhunut. Hän käänsi säteilevät silmänsä Arthuriin päin ja tarttui tämän käteen. He astuivat yhdessä parvekkeelle. Sen alapuolella kulki ihmisiä edes takaisin. -- Mutta katsohan! huudahti Sylviane äkkiä. Tuossahan kulkee itse Sims. Hän laski irti Arthurin käden. Kaikki oli muuttunut. -- Sims? kysäisi Arthur. -- Niin, sinähän tiedät, vastasi Sylviane kärsimättömästi, äitini korvaamaton lähetti. Hän tulee tänne. Jotain on tapahtunut. -- Toivonpa, että mikään ei olisi hullusti. -- Hullusti? Oh, ei, varmastikaan ei. Tuo on eräs äidin oikuista. Minua ei ihmetyttäisi ensinkään, jos hän olisi lähettänyt Lontoosta tiedustelemaan, miten me voimme. Sinä et tunne äitiä, Arthur, hän saattaa olla hyvin kummallinen. Nuoren tytön äänessä oli jotain käsittämättömän kovaa. -- Jos hän on lähettänyt Simsin vain kuullostamaan, miten me voimme, niin on hän todellakin merkillinen, sanoi Arthur. Menemmekö alas häntä vastaan? -- Jäädään tänne. Hän koputtaa ovellemme muutaman tuokion kuluttua, saatpa nähdä, sanoi Sylviane. Sims ottaa aina tarkan vaarin ajasta. Sylviane oli oikeassa. Kun Sims oli saanut tietää heidän numeronsa, oli hän -- silmänräpäystäkään viivyttelemättä -- heidän luonaan. Hän koputti, astui huoneeseen ja lausuen hiljaisen "hyvää huomenta, rouva Forrest, hyvää huomenta, mr Forrest!" ojensi hän Sylvianelle kirjeen. Sims oli puettuna tummansiniseen pukuun, kaulassa musta huivi. Järkkymätön levollisuus ja vakava vaikeneminen kuvastui hänen kasvoiltaan. -- Tuletko suoraan mrs Cavalossin luota? kysyi Arthur häneltä huvitettuna hänen kasvonilmeestään, joka selvästi osoitti hänen arvelevan tehneensä jotain varsin typerää. -- Kyllä, mr Forrest. -- Oletko matkustanut nopeasti? -- En erikoisesti. -- Miten mrs Cavalossi voi? Sylviane lopetti hymyillen kirjeen lukemisen. -- Vastaus on "kyllä", Sims. -- Kiitos, mrs Forrest. Hyvää huomenta. Ja Sims oli kadonnut. -- Tosiaankin, nauroi Arthur. Sepä oli merkillistä -- -- Nyt saat kuulla, sanoi Sylviane keskeyttäen hänen puheensa. Onpa tämä tosiaan ihmeellistä. Saatpa kuulla, mitä äiti kirjoittaa: Rakas Sylviane ja Arthur! Kirjoitan vain muutaman rivin sanoakseni, että minulla on eräs merkillinen uutinen ilmoitettavana teille. Se on niin merkillinen, etten voi kirjoittaa sitä. Minun täytyy sanoa se suullisesti. Minä matkustan tänään Folkestoneen ja menen asumaan Metropoleen. Tahdotteko tuottaa minulle sen ilon, että matkustatte kotiin Boulognen kautta Calais'en asemesta, niin voimme tavata Folkestonessa? Minä ikävöin teitä ja toivon tapaavani teidät molemmat. Minä toivon saavani pian kertoa teille tämän merkillisen uutisen, joka, sivumennen sanoen, koskee lähemmin Arthuria. Voin myös mainita, että tohtori Colpus erään sattuman kautta keksi sen. Viiden päivän kuluttua te olette Folkestonessa, eikö totta? Siihen asti: näkemiin ja monet terveiset M. C. -- Joka koskee lähimmin minua? toisti Arthur. Sylviane hymyili hänelle puoleksi suljettujen silmäluomiensa alta. -- Aavistatko sinä, mitä se on? kysyi Arthur Sylvianelta, kun hän huomasi hänen hymyilevän katseensa. -- En hituistakaan. Mutta sehän on totta, minähän annoin vastauksen Simsille kysymättä ensin sinulta. Oletko vihainen minulle sen takia, kalleimpani? Se oli hyvin väärin minulta. Sylviane oli katuvinaan. Arthur astui hänen luokseen ja suuteli häntä. Yksi tekosyy voi olla yhtä hyvä kuin toinenkin kuherruskuukausien aikana. -- Minä kuolen uteliaisuudesta, kun en saa tietää, mikä se asia on, kuiskasi Sylviane. Voit olla varma siitä, että kun äiti sanoo sen olevan merkillistä, niin se myös on sitä. -- Olet oikeassa, vastasi Arthur. -- Äiti ei liioittele milloinkaan. -- Missä on kirje päivätty? kysyi Arthur äkkiä. He tutkivat kirjoitusta päät vaarallisen lähellä toisiaan. Mutta lähetepaikkaa ei ollut millään tavoin esiintuotu. -- Äiti sanoi, että hän lähtisi Hotel Cecilistä päivän kuluttua meidän matkamme jälkeen, sanoi Sylviane, ja minä luulin hänen matkustavan suoraan Folkestoneen. Mutta tässä hän kirjoittaa: Minä matkustan Folkestoneen tänään. -- Kysytään Simsiltä, mistä hän tulee. -- Sinä unohdat, että Sims on jälleen lähtenyt. Tällä hetkellä on hän jo verrattain pitkällä kotiin päin menossa. -- Varmastikin, pieni älykäs ystäväni. Rakastunut nuorukainen hyväili Sylvianen kauniita hiuksia. -- Eräästä asiasta olen aivan varma, nimittäin siitä, että äiti ei ole ollut Lontoossa yksin koko tätä pitkää aikaa. Se olisi ollut liian pitkäveteistä hänelle. -- Tohtori Colpuksen seurassa? huomautti Arthur kujeellinen hymy huulillaan. -- Mitä tarkoitat, rakkaani? -- Tohtori Colpus ei kai ole milloinkaan ikävystyttävä? -- Luuletko sinä siis, että äidin ja tohtori Colpuksen välillä olisi jotakin? -- Minä en mieti milloinkaan sellaisia asioita, Sylviane, mutta minä huomasin, että tohtori Colpus näytti olevan äitisi alituinen seuralainen. -- Tohtori Colpus ei merkitse äidille mitään. Hän on paha mies. -- Varsin mahdollista, rakas ystäväni, mutta mistä tiedät sen? -- Minä -- minä -- minä tunnen sen jotenkin itsessäni, sanoi Sylviane punastuen. Ja vielä kerran teki Arthur sen käsittämättömän huomion, että hänen vaimonsa olemuksessa oli jotakin, jota ei hän, Arthur, kyennyt tutkimaan. -- Sinä et siis itse asiassa tiedä mitään, mistä voisit syyttää häntä? jatkoi Arthur. Sylviane suuteli miestään keskelle suuta. Tämä oli ensimmäisen kerran heidän kuherruskuukautensa aikana, kun hän pyytämättä hyväili Arthuria. Arthur kiitti häntä, kuten rakastajan pitääkin tehdä ja unohtaa koko ulkopuolinen maailma, jollaisen menettelyn tulee aina olla merkkinä todellisen rakastajan esiintymisestä. Kahden päivän kuluttua he saapuivat Pariisiin ja viidentenä päivänä kirjeen saapumisesta olivat he ennättäneet Boulogneen. Meri aaltoili verrattain voimakkaasti ja Sylviane tarkasteli pientä keinuvaa boulognelais-laivaa levottomana. -- Odotetaan huomiseen, ehdotti Arthur heidän seisoessaan rannalla. -- Mutta äiti odottaa meitä. -- Mitä se tekee? Äiti voi odottaa. Sylviane katsoi merta. -- Tahdon mieluummin matkustaa tänään, niin sekin on tehty. He menivät heti laivaan. Sylviane tahtoi välttämättä mennä alas naisten-salonkiin. Arthurin todisteluihin, että hän voi paremmin kannella, asetti Sylviane kivenkovan vastalauseen. Arthur kulki matkan kestäessä laivan toisesta päästä toiseen. Kun Englannin rantariutat alkoivat näkyä paljaalla silmällä, alkoivat hänen ajatuksensa askarella mrs Cavalossin kirjeessä. Sylviane oli puhunut siitä monet kerrat näiden päivien aikana. Hänen suhtautumisensa tähän asiaan oli Arthurille arvoitus. Sylviane pysyi arvelussaan, että kirje käsittelisi jotain hyvin tärkeätä asiaa, jotain, joka tuottaisi heille onnea, ja kuitenkin hänen uteliaisuutensa näytti olevan verrattain laimeata. Arthurin omat ajatukset eivät saattaneet häntä kovinkaan pitkälle. Ne osoittivat vain yhdelle taholle ja hän oli täysin vakuutettu siitä, että se ei voinut olla oikea. Hänen parhaillaan seisoessa laivan keulassa laskeutui äkkiä käsi takaapäin hänen hartioilleen. -- Hyvää päivää, Arthur! Mihin sinä olet matkalla? Hän kääntyi ja näki edessään noin kaksikymmentäviisivuotiaan nuoren miehen, jolla oli pyöreät, sileiksi ajellut pojankasvot ja poikamainen hymy huulillaan. -- Hyvää päivää, vastasi Arthur tervehdykseen, jonka jälkeen he puristivat toistensa käsiä voimakkaasti. -- Mitä sinä olet toimitellut viime aikoina? kysyi kaksikymmentä viisivuotias poika. -- Olen aivan äskettäin mennyt naimisiin, vastasi Arthur ja niin he siirtyivät heti hyvin luottavaiseen keskusteluun. -- Kuka on ollut kyllin sokea sinun vikoihisi nähden mennäkseen naimisiin kanssasi? kysyi nuorukainen. Arthur nauroi kuten henkilö, joka on pakoitettu nauramaan lähimmäisiensä typerälle leikinlaskulle. -- Eräs tyttö, vastasi hän. -- Joku leski, arvelen, tuumi nuori mies. -- Oikein arvattu, vastasi Arthur vakavana. -. Älä, todellako! Nyt oli nuoren miehen vuoro hämmentyä. Siinä tapauksessa on hän varmaan nuori, virkkoi hän kohteliaasti. -- Taasen oikein arvattu. Hän on kahdeksantoistavuotias. -- Kahdeksantoistavuotias ja leski! Lasket leikkiä, Arthur. -? Rakas ystäväni, en ole vielä ollut kyllin kauan naimisissa, jotta olisin oppinut laskemaan leikkiä vaimoni kustannuksella. Hän meni naimisiin ensimmäisen kerran kuudentoista vanhana -- oli naimisissa vain yhden päivän; mies raukka kuoli. Oletko nyt tyytyväinen? -- Täydellisesti. Kuten tiedät, olen minä aina ollut epäkohtelias, siitä huolimatta, että se ei ole ollut minun tarkoitukseni. Saanko nyt myös tiedustella, jatkuuko kuherruskuukautta edelleen? -- Tänään on viimeinen päivä. Arthur huokasi tahtomattaan sanoessaan nämä sanat. -- No miten luonnistuu taidearvostelusi? kysyi toinen. -- Olen aivan unohtanut sen. Olen unohtanut, että on olemassa jotain sellaistakin kuin taulu. Mutta kuulehan, sinä olet unohtanut onnitella minua avioliittoni johdosta. -- Olenko tosiaan? Silloin pyydän anteeksi. Ota vastaan onnentoivotukseni, äläkä luule, ettenkö minä ilolla kuulisi näitä uutisia. Totuus on, että minulla on omat asiani etusijalla ajatuksissani. Olen kyllä tietoinen siitä totutusta tavasta, että puhun itsekseni ja kun yritän pidättyä tuosta tottumuksesta, unohdan mistä oikeastaan oli puhe. -- Ystäväiseni, puhu itseksesi, hyvänen aika. Niin teit aina, kun ennen vanhaan olimme yhdessä. Älä hylkää vanhoja tapojasi. Kaksikymmentäviisivuotias poika katseli hetken merelle. -- Tiedätkö, sanoi hän viimein, vähän pitemmän ajan kuin kahden kuukauden kuluttua on minun syntymäpäiväni. -- Onnittelen sinua, virkkoi Arthur. Minä arvasin, ettei kestäisi kovinkaan kauaa, ennekuin sinä ottaisit vastaan sen. Nuori mies nauroi. -- Minä otan vastaan sen syyskuun kahdentenakymmenentenä. Tuskin voin itsekään uskoa sitä todeksi. Mutta minä olen asettanut itselleni ehdoksi, että panen silloin toimeen hillittömät kemut viettääkseni sitä. Pyydän sinua ja vaimoasi tulemaan Staffordshireen lokakuun alkupäivinä. Tuletteko? -- Me tulemme, vaikkapa vain katsomaan, miten typerästi sinä käyttäydyt. Arthur katseli miettiväisenä satamaan, jota he juuri lähestyivät. Niin, jatkoi hän sitten, me tulemme varmaan. Se tulee ehdottomasti huvittamaan Sylvianea. -- Sylviane, onko se sinun vaimosi? Miten kaunis nimi! Jos vaimosi on yhtä kaunis kuin hänen nimensä on, niin -- -- Hän on seitsemän ja seitsemänkymmentä kertaa kauniimpi, vanha veikko, mutta -- -- Mutta -- -- Mutta, katsohan, jos olen totuudenmukainen, joka on aina samaa kuin olla epäkohtelias, niin luulenpa, että koska vaimoni on ollut sisällä -- hm -- erään määrätyn epämieluisan tunteen takia tämän matkan aikana, niin eipä hän varmaankaan halua, että esitän hänet sinulle heti maihin päästyämme. Siksi on parasta, että lähdet tiehesi. Sinä kai ymmärrät? Sanoit jääväsi huomisaamuun Folkestoneen. Niin mekin jäämme. Me asumme Metropolessa. Käyhän tervehtimässä meitä huomenna. Missä sinä aiot asua? -- En ainakaan Metropolessa -- siihen ei minulla ole varaa. Minulla on "Matti" kukkarossa. Arthur nauroi äänekkäästi. -- Minä lainaan sinulle kymmenen puntaa. -- Älä, älä tee sitä, epäsi nuori mies. -- Sinä olet siis koko tämän ajan elänyt määrärahojesi varassa, etkä ole lainannut hituistakaan? -- Ei vähäisintäkään, vastasi nuori mies. Hän ei peittänyt ylpeyttään voidessaan sanoa siten. -- Siinä tapauksessa onnittelen sinua vielä kerran. Sinä olet merkillinen. -- Mutta syksyyn mennessä otan vahingon takaisin! kuului vastaus. Laiva laski laituriin. He puristivat toistensa käsiä lausumalla: "Huomenna tavataan" ja Arthur meni alas hakemaan sitä naista, joka oli seitsemän ja seitsemänkymmentä kertaa kauniimpi kuin hänen nimensä. IV. Arthur ei erikoisemmin hämmästy. -- Ilmoitahan meille nyt se merkillinen uutinen, äiti, sanoi Sylviane. Arthur ja Sylviane lopettivat juuri päivällisensä, jonka he olivat nauttineet yhdessä mrs Cavalossin ja tohtori Colpuksen kanssa eräässä Metropole hotellin yksityishuoneessa Folkestonessa. Kuului mrs Cavalossin tottumuksiin pitää yksityiskerroksia kalliissa hotelleissa. Tohtori Colpus oli tullut Lontoosta. Hän oli syönnin jälkeen hymyilevä, hyvätuulinen ja luonteva kuten aina. Sylviane oli täysin parantunut Kanaalin aiheuttamista epämiellyttävyyksistä ja hän ja hänen äitinsä olivat iloisia, hilpeitä, säteileviä ja lumoavia. Sattumalta oli heillä melkein samanlaiset puvut: harmaasta silkistä, V:n muotoisilla, viehättävillä liiveillä. He näyttivät sisaruksilta, ja he tiesivät sen, ja tieten tai tietämättään he korostivat sitä pienin samantapaisuuksin puheissa ja eleissä. Arthur istui heidän välissään, suoraan häntä vastapäätä tohtori Colpus. Heidän häikäisevä kauneutensa ei ollut vielä milloinkaan ennen tehnyt Arthuriin sellaista vaikutusta kuin tänä iltana. Mutta kaiken tämän keskellä: huolettoman naurun ja naisellisen kauneuden keskellä, huoneessa, jossa herkästi verhottu valo häivähteli erilaisin varjoin puoliksi tyhjennetyillä laseilla ja kauniilla naisten käsivarsilla, tunsi Arthur itseluottamuksensa särkyvän, niin, hän tunsi pelkoa. Hän tunsi tulleensa omasta maailmastaan -- opintojen, taiteen ja yksinkertaisuuden maailmasta. Kädenliikkeellä antoi mrs Cavalossi tarjoilijalle poistumismerkin. Sitten hän kohotti lasinsa lausuen: -- Minä juon suuren uutisen kunniaksi! -- Suuren uutisen kunniaksi! toistivat tohtori Colpus ja Sylviane. -- Minä pyydän tohtori Colpusta kertomaan sen, jatkoi mrs Cavalossi. -- Onko se siis tohtori Colpuksen "uutinen"? kysyi Arthur. -- Tohtori Colpus saa kertoa sen. Mitä minuun tulee, olisi minun aivan mahdotonta muistaa kaikkia seikkoja. Se on niin sotkuinen juttu, sanoi mrs Cavalossi. Sitäpaitsi lankee kaikki kunnia täysin rakkaan tohtorimme osalle, sillä hän on asian keksinyt. Ja kolmanneksi ja viimeiseksi on hän minun erikoisesta pyynnöstäni ollut kyllin ystävällinen tullakseen tänne Lontoosta varsin vain ollakseen luonamme tämän illan. Tohtori kumarsi. -- Koko asia on hyvin ihmeellinen, aloitti hän. Niin ihmeellinen, että se on melkein uskomaton. En ole voinut olla ihmettelemättä sitä siitä hetkestä asti, jolloin se minulle selvisi. -- Milloin se tapahtui? kysyi Arthur. -- Omituista kylläkin, tapahtui se samana päivänä, kun teidät vihittiin. Minä istuin joutilaana Hotel Cecilin lukuhuoneessa ja osuin silloin erään sattuman kautta saamaan käsiini vanhan Graphic-nimisen lehden numeron -- se oli kolmen vuoden vanha. Aioin juuri kysyä tarjoilijalta, miten lehti oli joutunut sinne, kun katseeni osui erääseen kuvaan Carl Petersonista. Arthur maisteli samppanjaansa. Hän asetti rauhallisesti lasinsa pöydälle ja rummuttaen pöytää sormillaan virkkoi: -- Tarkoitatte Staffordshiren miljonääriä, Petersonia? -- Aivan niin, vastasi tohtori. Te muistatte ehkä, että hän kuoli pari vuotta sitten jättäen jälkeensä kaksi ja kolmeneljäsosaa miljoonaa. -- Taivas! huudahti mrs Cavalossi suloisesti hymyillen. Minä tunnen itseni vain kerjäläisparaksi. -- Niin, jatkoi tohtori Colpus, kaksi ja kolmeneljäsosaa miljoonaa. Omaisuus oli niin suuri, että sanomalehdet julkaisivat hänen testamenttinsa koko laajuudessaan. Ei se silti ollut erikoisen pitkä asiapaperi. Hänellä oli kaksi poikaa. Toinen heistä, Carl, nuorempi, oli vähäjärkinen. Hänen sairautensa johtui, kuten useat arvelivat tietävänsä, eräästä onnettomuudesta, joka oli kohdannut hänen äitiänsä, lady Evelyne Petersonia, ja jonka johdosta hän kuoli. Mutta minä luulen, että tuossa suvussa virtaa outo veri. Testamentissa olevan määräyksen mukaisesti kuului tuhat puntaa vuodessa Carlille, joka myöhemmin kuoli, ja koko jälelle jäänyt osa testamentteeraajan omaisuudesta "vanhemmalle pojalleni Arthurille" -- sama nimi kuin teidän miehellänne on, Sylviane. -- Kuuluuko kaikki tämä uutiseen? kysäisi Sylviane viattomasti. Se tuntuu olevan tavattoman sekava. -- Kyllä se kuuluu uutiseen. Mutta nyt minä jatkan. Vaikkakin Carl Peterson oli tavallaan hyvin julkinen henkilö, en ollut milloinkaan ennen tuota päivää nähnyt hänen valokuvaansa. Minä muistan äärettömän hyvin ihmisten kasvot, haluan huomauttaa siitä tässä välillä, ja minä sanoin heti itselleni: "Olen nähnyt tuon miehen jossakin". Ja minun onnistui muistaa aika ja paikka. Minä olin kerran lyhemmän ajan harjoittelijana Edinburgissa ja eräänä yönä -- siitä täytyy olla noin kolmekymmentä vuotta -- herätti minut eräs mies, joka pyysi minua tulemaan vaimonsa luokse, joka oli vaikeasti sairaana. -- Mikä häntä vaivasi? Pelastitteko te hänet? kysyi Sylviane. Arthur asetti koneellisesti kätensä Sylvianen käsivarrelle kuin estääkseen häntä puhumasta. Tohtori Colpus hymyili lempeästi tuon keskeytyksen takia. -- Kyllä, minä pelastin hänet. Mitä tautiin tulee, niin sinä yönä syntyi eräs poika. Istuessani -- kuten äsken kerroin -- Hotel Cecilin lukuhuoneessa, tulin täysin vakuutetuksi siitä, että mies, joka oli herättänyt minut tuona yönä Edinburgissa, ei ollut kukaan muu kuin Carl Peterson, jonka valokuvan juuri näin Graphicissa. Eikö se ollut kummallista? -- Oli tosiaankin, mutisi Arthur ja maistoi taasen samppanjaansa. Tohtori jatkoi: -- Koska minä pidän salaperäisistä asioista ja tiesin, että Carl Petersonilla, sen mukaan kuin maailman tiedossa oli, oli ainoastaan yksi vaimo, erään päärin tytär, lähdin eräänä kauniina päivänä Edinburgiin ja tein muutamia tiedusteluja. Minulla oli onni matkassani. Varustettuna valokuvalla vierailin minä ravintolain emännöitsijäin ja lukkarin luona, tutkin kirkonkirjoja, ja kolmen päivän kuluessa sain varmoja todisteita siitä, että Carl Peterson oli asunut Edinburgissa pari vuotta, mennyt siellä naimisiin ja saanut yhden pojan. -- Omalla nimelläänkö? kysyi Arthur. -- Ei, ei omalla nimellään. Sanon pian teille nimen. -- Sanokaa se nyt minulle, pyysi Arthur ja katsoi mrs Cavalossia. -- Nimi oli Forrest ja minä voin samalla sanoa, että te olette se poika. -- Oo! huudahti Sylviane. Siispä --. Hän vaikeni ja katsoi äitiään. Arthurin lasissa oli vielä vähän samppanjaa. Hän kaatoi sen levollisesti pöytäliinalle ja asetti lasin taasen pöydälle. Mrs Cavalossi nauroi katsellessaan tuota kummallista menettelyä. -- Sinä olet kummallinen nuori mies, sanoi hän. Arthur kumarsi. -- Tohtori tekee siis sen johtopäätöksen, sanoi Arthur, että Carl Petersonin luuloteltu vaimo ei ollutkaan hänen vaimonsa, että Carl Peterson oli tehnyt itsensä syypääksi moniavioisuuteen ja että nuo kaksi poikaa, jotka kasvatettiin Staffordshiressä, eivät olleet laillisia perillisiä? -- Teen sen johtopäätöksen, myönsi tohtori. Nyt ei ole kysymys siitä asiasta. Minä tunnen laillisen todisteen ja minulla on se todiste. -- Tiedättekö, miksi Carl Peterson hylkäsi Edinburghissa olevan vaimonsa? -- Sitä en tiedä ja luulen, että se salaisuus ei tule milloinkaan ilmi. Mutta sanokaapa minulle, onko se mitä äsken kerroin, yhtäpitävä aikaisempien muistojenne kanssa? -- Sikäli se on yhtäpitävää, etten ole milloinkaan tuntenut isääni, vastasi Arthur, ja äitini myös sanoi minulle avoimesti, että isäni on kadonnut. -- Ahaa, huudahti tohtori. Mrs Cavalossi loi hymyillen säteilevän katseen vävypoikaansa ja sai siten tilaisuuden näyttää ihmeen kauniita hampaitaan. -- Olen kuullut kerrottavana että äitinne on kuollut, sanoi tohtori. Arthur nyökkäsi myönnytykseksi. Tohtori jatkoi: -- Carl Petersonin testamentti on voittanut lain voiman. Se määrää, että "vanhin poikani Arthur" ei saa perintöään, ennenkuin hän on täyttänyt määrätyn iän ja että hän siihen mennessä tulee nauttimaan ainoastaan viidensadan punnan määrärahaa vuodessa. Petersonilla oli paljon päähänpistoja, mutta tässä määräyksessä näen tärkeän ajatuksen. Jos ne seikat, jotka minä olen saanut tietooni, ovat oikeat, jätti miljonääri Edinburgissa olevan vaimonsa, teidän äitinne, kun te tuskin olitte parin päivän vanha. Onko asia siten? -- Kyllä, äiti sanoi siten minulle kerran. -- Ahaa, virkkoi tohtori taasen. Siispä ei Carl Peterson voinut tietää, että te saitte Arthur nimen ja että hänellä -- ei erikoisen ihmeellisen sattuman kautta -- oli kaksi Arthur nimistä poikaa. Kuitenkin olette te, eikä Staffordshiren Arthur, juuri tuo "vanhin poikani Arthur", joka mainitaan testamentissa. Tohtori Colpus vaikeni silmänräpäykseksi. Otatte asian varsin rauhallisesti, huomautti hän viimein. Sylvianen rannerenkaan kilinä, kun hän liikutti käsivarttaan, oli ainoa ääni, joka kuului. -- Sanon teille, miksi, vastasi Arthur. Minä tiesin tuon kaiken aikaisemmin. Olen tietänyt sen siitä päivästä lähtien, kun äitini kuoli. Mrs Cavalossi ja tohtori vaihtoivat salamannopean silmäyksen. Sylviane pidätti henkeään. -- Siitä asti, kun äitisi kuoli? kuiskasi Sylviane, toistaen Arthurin sanat melkein koneellisesti. -- Äitini kertoi kuolinvuoteellaan minulle, miten konnamaisesti isäni oli menetellyt, virkkoi Arthur katkerasti. Ja sitten syntyi hiljaisuus. -- Se on tietystikin seikka, joka on teille hyvin tuskallinen? kysyi tohtori Colpus lempeästi. -- Kyllä, myönsi Arthur. Kun nuo kaksi liittoutunutta katselivat nuoren miehen tiukasti yhteenpuserrettuja huulia ja päättäväistä ilmettä hänen suunsa ympärillä, peittyivät heidän kultaiset tulevaisuudenunelmansa levottomuuden ja pelon pilveen. Heillä oli kummallakin sellainen epämiellyttävä tunne, että tuo yleensä niin nöyrä ja olemukseltaan yksinkertainen taidearvostelija saattaisi menetellä äärimmäisen merkillisesti ja hämmästyttävästi. Tohtori koetti ajatuksissaan järjestää tällaisia mahdollisuuksia, nainen koetti luontonsa mukaan väistää sellaista mahdollisuutta, kuvitella, ettei sellaista saattaisi ilmaantuakaan. -- Aavistimme, luonnollisestikin, virkkoi mrs Cavalossi, että toiset niistä seikoista, jotka tohtori esittäisi, olisivat sinulle tuskallisia, mutta me toivoimme -- hän hymyili veitikkamaisesti -- että uutisen erikoinen sisältö olisi tuottanut sinulle -- hm -- iloa, rakas Arthurini. -- Teidän toivomuksenne on anteeksiannettavaa, vastasi Arthur kylmästi ja äänellä, joka selvästi ilmaisi, että sellainen toivomus oli sangen typerä. -- Suokaa anteeksi uteliaisuuteni, jatkoi tohtori, kun keskustelu oli vähällä katketa aivan kokonaan ja muodostua täydellinen hiljaisuus, mutta tiedättekö ensinkään, miksi isänne ja äitinne tekivät sopimuksen erotakseen? -- Isäni ja äitini eivät ensinkään tehneet erosopimusta keskenään, vastasi Arthur. -- Mutta he lopettivat yhdyselämänsä? -- Isäni hylkäsi äitini. Tehän sanoitte siten itse vähän aikaa sitten. -- Vaikuttivatko siis erilaiset mielipiteet uskonnollisista asioista siihen? -- Ei ollut kyseessä mikään uskonnollinen asia. Sen mukaisesti kuin äiti raukkani minulle kertoi, tapahtui se seuraavasti: isäni uskotteli hänelle, että he eivät olleet laillisesti vihityt. Hän vakuutti äidille, että hän oli pettänyt häntä, äitiä -- hän kuvasi itsensä lurjukseksi sille naiselle, jota hän rakasti. Syntyi taasen hiljaisuus. Ainakin kaksi seurueen jäsenistä oli ajatellut tämän illan muodostuvan miellyttäväksi, vieläpä suorastaan rattoisaksi illaksi. He olivat ajatelleet, että ihmeellinen uutinen Arthurin oikeuksista suuriin rikkauksiin maustettaisiin naurulla ja painettaisiin alas kurkusta viinillä. Ja sen sijaan ympäröi heitä painostava, synkkä ja salaperäinen ilmapiiri. -- Kysyin teiltä äsken, jatkoi tohtori, miksi isänne jätti äitinne. Ettekö haluaisi valaista hieman tätä kiinnostavaa seikkaa? -- Ehkä, virkkoi Arthur äskeisellä kylmällä, onnettomuutta ennustavalla äänellä. Ennenkuin isäni meni naimisiin äitini kanssa, oli hän ollut suhteissa lady Evelyne Hartin kanssa, mutta se katkesi piankin ladyn vanhempien pakotuksesta; isäni ei ollut silloin vielä kyllin rikas kosiakseen päärin tytärtä. Sittemmin jäi lady Evelyne orvoksi ja saattoi itse huolehtia itsestään. Hän kirjoitti isälleni, tietämättä, että tämä oli mennyt naimisiin äitini kanssa. Isäni keksi heti keinon, miten hän saattoi hyljätä äitini: hän teki avioliiton mitättömäksi mennäkseen uuteen avioliittoon lady Evelynen kanssa. Hän aloitti häpeällisen hankkeensa sanomalla, kuten jo äsken mainitsin, että hänen avioliittonsa äitini kanssa ei ollut laillinen. Hän varmisti asian äidilleni täydellisesti ja vasta moniaita vuosia jälkeenpäin sai äitini tietää, että isäni oli pettänyt häntä. Sitten isäni sanoi äidille, että hän oli kyllästynyt häneen, että äidillä ei ollut mitään oikeuksia häneen nähden ja että hän aikoi jättää hänet. Hän tarjosi äidille rahoja, jotka äiti kuitenkin työnsi suuttuneena pois. Isä nimitti häntä mielettömäksi naiseksi ja lähti tiehensä etsiäkseen lady Evelynen käsiinsä. Äitini jätettiin Edinburgiin ilman pennin pyörylää parin päivän vanhan lapsen kanssa -- ymmärrätte, että oli äärimmäisen tärkeätä, että isäni viipymättä vastasi lady Evelynen viittaukseen. Suunnitelma oli rohkea -- kuulumattoman rohkea -- mutta se onnistui. Isälläni tuntuu olleen taito saada asiat onnistumaan. Juuri tämä taito yhdessä äärimmäisen välinpitämättömyyden kanssa teki isästäni kahden miljoonan omistajan. Määrätyltä näkökannalta katsoen oli isäni suuri mies. -- Ja niin aloitti mr Peterson aivan uuden elämän Staffordshiressä? kysyi mrs Cavalossi. -- Kyllä, aivan uuden elämän. -- Toivottavasti ei äitinne tarvinnut milloinkaan kärsiä todellista puutosta? -- Hän ei ollut milloinkaan varsinaisessa rahapulassa. Jumala auttoi häntä. Eräs hänen omaisistaan kuoli ja testamentteerasi verrattain suuren rahasumman äidilleni, joka luuli olevansa häväisty nainen, vaikka hän itse asiassa oli laillisesti vihitty vaimo. Näillä rahoilla osti äitini minulle eläkkeen. Se ei ollut erikoisen viisaasti menetelty, mutta hän oli kokematon liikeasioissa. Jos hän olisi ollut vähemmän herkkäuskoinen, ei Carl Peterson ehkä olisi niin helposti kyennyt pettämään häntä. -- Ottakaa vastaan osanottomme, mr Forrest, lausui tohtori Colpus. Olkoot mullat kevyet isänne ja äitinne haudalla -- syntisen ja sen haudalla, ketä vastaan hän on syntiä tehnyt! Tohtori lausui tuon kauniin toivomuksen todellisen näyttelijän tavoin. Sen jälkeen hän jatkoi kuin olisi asia juuri juolahtanut hänen mieleensä: Sanoitte tuntevanne kaiken asiaa koskevan, tiesittekö siis Carl Petersonin testamentin yksityiskohdat? -- Kyllä, vastasi Arthur järkähtämättömän levollisesti, tiesin kylläkin. Kerron nyt vielä, mitä tiedän. Staffordshiren Arthur täyttää ensi syyskuussa kaksikymmentäviisi vuotta ja voi silloin ottaa vastaan omaisuuden. Staffordshiren Arthur sattuu olemaan eräs tuttavistani. -- Eräs tuttavistasi! huudahti mrs Cavalossi selvästikin hyvin hämmästyneenä. -- Niin, eräs ystäväni -- hyvin läheinen ystäväni, sanoi Arthur. -- Miten se ystävyys syntyi? -- Tapasimme ensi kerran Espanjassa, missä minä matkustin kaupungista toiseen tauluja tutkien. Yksityiskohdat eivät ole merkitykselliset. Arthur Peterson luotti minuun ja kertoi minulle isänsä testamentin määräyksistä. -- Ja sinä kerroit hänelle, kuka sinä olet? -- Ei, minä en sanonut hänelle, kuka minä olen. -- Miksi et? -- Minä katsoin paremmaksi olla tekemättä sitä. Voin mainita, että minä en ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin ennenkuin tänään boulognelais-faivassa. Hän on nyt Folkestonessa. Hän aikoo tulla huomenna aamupäivällä tänne vierailemaan tullakseen esitetyksi Sylvianelle. Luulitte hämmästyttävänne minua, tohtori. Myöntäkää, että minä olen hämmästyttänyt teitä. Mutta tohtori istui vaiti täysin syventyneenä Arthurin kasvojen tarkasteluun. -- Kirpeätä! mutisi mrs Cavalossi. Ja miten epämiellyttävältä sinusta mahtaakaan tuntua, Arthur, kun sinun täytyy kertoa ystävällesi, että nuo kaksi ja kolmeneljäsosaa miljoonaa tulevat livahtamaan hänen nenänsä ohi. Ehkäpä olisi parempi, jos pyytäisit tohtoria sanomaan sen hänelle. -- Minä pyydän, että tohtori on hyvä, eikä sano kerrassaan mitään Arthur Petersonille. -- Niin, tietysti menetellään, kuten sinä tahdot. Mutta saanko luvan kysyä sinulta, Arthur, miksi olet jättänyt asian näin myöhäiseksi? Päivä päivältä tulee asia vaikeammaksi sinulle, jos tuo poika raukka on ystäväsi. -- Minä en aio esittää vaatimuksia isäni omaisuuteen nähden. -- Tarkoitatteko todella sitä? kysyi tohtori Colpus matalalla äänellä, tai lasketteko vain leikkiä kanssamme? Arthur vaikeni noin puoli sekuntia ennenkuin vastasi. -- Tarkoitan sitä. Hänen äänensä oli täysin rauhallinen. -- Arthur! huudahti Sylviane terävästi ja osoitti värisevällä kädellä äitiänsä. Kaunis mrs Cavalossi oli noussut äkkiä seisomaan. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hän vapisi vihasta. Hänen ilmeensä oli muuttunut ja hänen silmistään välähteli suuttumus Arthuria kohti. -- Sinä olet mieletön, huohotti hän, mutta Jumal'avita, minä pakotan sinut selviytymään tuosta mielettömyydestä! V. Tohtori selvittää turhaan, mitä miljoona merkitsee. Ei ainoastaan Arthur, vaan itse lujatahtoinen tohtori Colpuskin hämmentyi tuon hillitsemättömän kohtauksen takia. Sylviane sen sijaan näytti olevan enemmän levoton kuin hämmästynyt -- tuntui siltä kuin hän olisi tottunut sellaiseen. Molemmat herrat katsoivat vuoroin kumpaakin naista, Arthur selvästi hämillään ja neuvottomana. Nopea-ajatuksinen vanha tohtori ajatteli keinoa, millä selviytyä tilanteesta. Ilma tuntui olevan kuin sähköllä ladattu. Jokainen ihmetteli, mitä nyt tapahtuisi. Arthurin katse osoitti, että vihanilmaus saattoi puhjeta minä hetkenä hyvänsä kuin äkillinen ukonilma. Kaikki riippui siitä sanasta, joka ensimmäiseksi lausuttaisiin. Samassa mrs Cavalossi hymyili ihastuttavaa hymyään ja hänen ilmeensä muuttui taasen lempeäksi, kuten tavallisesti. -- Suo anteeksi, rakas Arthur, sanoi hän, mutta kiusaus oli voittamaton. En saattanut olla näyttelemättä silmänräpäyksen aikaa. Mutta näyttää siltä kuin olisin peloittanut sinut, sen sijaan, että olisin saanut sinut nauramaan. Oikeastaan oli tarkoitukseni, että sinä olisit nauranut. Sinun olisi pitänyt nauraa vähäiselle pilalleni -- sinä, joka voit niin huolettomasti heittää miljoonat luotasi. Hän istuutui taasen ja kaatoi itselleen vähän viiniä. Ilma oli puhdistettu silmänräpäyksessä. Sylviane vilkaisi arasti äitiään ja sitten miestään. Tohtori Colpus tarttui asiaan ja alkoi puhua matalalla, tasaisella, rauhoittavalla äänellään. -- Niin, miljoonat, virkahti hän. Ihmiset puhuvat usein miljoonasta hitusen vertaakaan erittelemättä, mitä merkitsee miljoona ja miten paljon se on. Sanopas, Sylviane -- vanha tohtori saanee kai edelleen kutsua sinua siten? -- onko sinulla esimerkiksi minkäänlaista käsitystä, mitä on miljoona puntaa? -- Ei pienintäkään aavistusta, vastasi puhuteltu rauhallisesti. Ja sitten hän lisäsi äkkiä -- luoden kylmän, tutkivan katseen mieheensä: -- Ja minä luulen, ettei Arthurillakaan ole. Arthur Forrest kohautti olkapäitään. -- Minulla ei ole mitään käytännöllistä kokemusta miljoonien suhteen, virkkoi hän, ilmeisesti koettaen näyttää kiusaantuneelta. Tarkoitan... -- Minä koetan selostaa teille, mitä miljoona on, lausui tohtori antamatta Arthurin puhua enempää. Miljoona merkitsee sadan punnan tuloa päivässä. Omaisuus, jonka Carl Peterson jälkeensä jätti, kasvaa nyt korkoa kaksituhatta puntaa viikossa. Ajatelkaa sitä! Ei kukaan tee sille mitään ja kuitenkin se korottuu kymmenellä punnalla tunnissa, päivät ja yöt. Se on koron ihmeellinen mekanismi. Siitä, joka viimein saa käsiinsä tuon omaisuuden, tulee eräs mahtavimmista miehistä maailman mahtavimmassa valtakunnassa. Ilman minkäänlaisia edellytyksiä saattaisi hänestä tulla mitä hän ikänään tahtoisi, vieläpä markiisikin. Hän saattaisi kuluttaa tuhat puntaa viikossa ja kuitenkin säästää puolet tuloistaan. Hän voisi laittaa sairaalan, rakennuttaa taidegallerioita ja museoita, tehdä lahjoituksia kirjastoille, pystyttää ihania kirkkoja, huolehtia kokonaisen kaupungin köyhistä ja tuskin hän huomaisikaan näitä menoja. -- Löytyykö mitään, mitä hän e i voisi tehdä? Arthur virkkoi nauraen. -- Kyllä, vastasi tohtori, löytyypä niinkin. Hän ei voisi käyttää koko omaisuuttaan yksityistarpeisiinsa eikä nauttia sen täydestä arvosta. Ei suurikaan tuhlari, joka omistaa lähes kolme miljoonaa, voi -- olipa hänellä miten paljon maksavia totuttuja tapoja tahansa -- kuluttaa yksityiselämässään tuota rahamäärää. Siitä johtuu, että useimmat niistä jenkeistä, joista kuulee puhuttavan -- miehet, joiden omaisuus arvioitiin suunnilleen miljoonaksi kymmenen vuotta sitten -- omistavat kymmenen, kaksikymmentä miljoonaa tänään; ei siksi, että he olisivat halunneet näitä miljoonia, vaan siksi, etteivät voineet välttää niitä. -- Minusta tuntuu, virkkoi Arthur, että te esitätte erittäin pätevän syyn, miksi minun täytyy kieltäytyä tuosta ennen kuulumattoman suuresta omaisuudesta, joka suurenee suurenemistaan, tahdonpa tai en. Teidän käsityksenne mukaan tulisi minusta vuoden, parin kuluttua niin inhoittavan, painostavan rikas, että minä olisin rasitukseksi ei ainoastaan itselleni vaan vieläpä ystävillenikin. -- Tuskinpa ystävillenne, mr Forrest, hymyili tohtori. Ja mitä siihen asiaan tulee, että te rasittaisitte omaa itseänne, niin jos tuntuisikin sietämättömältä tietäessään voivansa toteuttaa jokaisen toivomuksensa ja oikkunsa, niin voin sanoa, että löytyy suuri joukko ihmisiä tällä taivaankappaleella, jotka eivät toivo mitään mieluummin kuin saada kärsiä tuollaista sietämättömyyttä. -- Minä puolestani, lausui Arthur kuin saadakseen asian päättymään, tein lopullisen päätökseni kerta kaikkiaan jo useita vuosia sitten. Tohtorin kasvojen ilme muuttui vakavaksi ja arvokkaaksi. -- Sallikaa minun lausua teille pari sanaa, mr Forrest, vaimonne ja vaimonne äidin läsnäollessa, aloitti hän. Olen vanha mies ja suonette siis minulle anteeksi, jos lausun avoimesti mielipiteeni. Te olette niin nuori, että voisitte olla poikani. Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta sysätä luotanne tällaista omaisuutta. Se kuuluu teille. Jos te sallitte toisen tallettaa sen ja nauttia siitä, silloin teette vääryyden, suurimman kaikista vääryyksistä, itseänne kohtaan. Suureen omaisuuteen sisältyy yhteiskunnallinen vastuu -- ei kukaan ole oikeutettu vetäytymään syrjään sellaisesta. Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että omaisuus kuuluu teille, ja silloin teidän täytyy myös tietää, että velvollisuutenne on katsoa, että tuota omaisuutta oikein hallitaan, oikein käytetään. Jos emme ota huomioon äitinne muistoa.... -- Olen kiitollinen teille, tohtori, keskeytti Arthur, jos jätätte äitini muiston pois väittelystä. -- Sanon vain, että jos emme nyt ota huomioon äitinne muistoa, toisti tohtori päättävällä äänellä, teette sangen väärin hylätessänne tämän rikkauden, joka täydellisesti kuuluu teille, vain liioitellun ystävyysihanteen takia. -- Ystävyysihanteen takia! toisti Arthur. -- Niin, lausui tohtori viisaasti hymyillen. Luuletteko te, etten näe vaikutteitanne, nuori mies? Nuori, onneton Arthur Peterson on kasvatettu siinä mielessä, että hän voisi ottaa kerran vastaan suuren, luonnottoman suuren omaisuuden. Teidät on sitä vastoin kasvatettu toisin. Teillä ei ollut ensinkään sellaisia kultaisia tulevaisuuden toiveita silmäinne edessä. Ja sitten eräänä kauniina päivänä saattekin tietää, että tuo rikkaus, josta te olette unelmoinut, ei olekaan hänen, vaan teidän. Te olette hänen ystävänsä, sanoitte, te pidätte hänestä -- hän on ehkä oikeutettu saamaan teidän kiitollisuutenne. Silloin sanotte te suuremmoisella epäitsekkyydellä itsellenne: "Isku olisi liian ankara hänelle. Minä en halua rahoja. En milloinkaan kerro hänelle, että ne kuuluvat minulle!" Siten te olette, mr Forrest, sanonut itsellenne. Minä ihailen teitä sen takia, mutta sellainen menettely ei kuitenkaan ole puolustettavissa. Minun täytyy sitä paitsi sanoa teille, että te ette ole vielä käsittänyt, mitä aiotte tehdä. -- Miten tiedätte kaiken tämän? kysyi Arthur hievahtamatta. -- Näen sen selvästi, vastasi tohtori. -- Sallikaa minun sitten sanoa, herra tohtori, että te erehdytte täydellisesti. Mitkään erikoiset syyt ystävyyteemme eivät ole milloinkaan juolahtaneet mieleenikään. Vaikuttimet menettelyyni ovat paljon syvemmät. -- Te halveksitte rahaa -- niinkö? Lempeä tohtori puhui melkein pilkallisesti. -- Kyllä, jos haluatte siten, vastasi Arthur. Herrat olivat tähän asti vain kahden kesken keskustelleet, mutta nyt ei mrs Cavalossi voinut enää pitempää aikaa vaieta. -- Jos unohdatkin itsesi, Arthur, virkkoi hän, niin älä kuitenkaan unhoita tytärtäni. Mrs Cavalossi oli rauhallinen, mutta hän sai ponnistella pysyäkseen rauhallisena. Arthur katsoi vaimoaan, jonka kasvot olivat liikkumattomat, muistuttaen kaunista naamiota. -- Rahoihin nähden, vastasi Arthur, en ole Sylvianelle velvollinen. En ole mennyt naimisiin hänen kanssaan missään väärässä valossa. Sinä tunsit tuloni. Sinä lupasit antaa Sylvianelle yhtä paljon kuin minulla oli. Suostuin siihen. Mitä me teemme enemmällä? Nuo miljoonat -- mitä ne merkitsevät minulle? Minulla on elämänkutsumukseni ja kaikki Euroopan miljoonat eivät voi auttaa minua sen täyttämisessä. -- Elämänkutsumuksesi? kysyi mrs Cavalossi. -- Niin, vastasi Arthur. -- Ja saammeko kunnioittaen tiedustella, mikä se on? -- Luulen, vastasi Arthur myöntyväisesti, mutta peloittavan rauhallisesti, luulen, että olen useasti puhunut työstäni, joka koskee italialaista taidetta. Useamman kuin yhden kerran olet ollut kyllin ystävällinen kuunnellaksesi lämpimästi esitystäni. Olet innostanut minua jatkamaan, olet sanonut, että tuo työ, jonka minä olen aloittanut, on kyllin arvokas loppuun asti suoritettavaksi ja että siitä tulisi kautta aikojen maailman taide-elämässä säilyvä teos. -- Niin, virkkoi mrs Cavalossi hieman muuttuneella äänellä, se on kyllä totta, mutta... -- Niin, se olisi kyllä sopiva elämäntehtävä köyhälle miehelle, puuttui tohtori puheeseen, mutta rikkaan miehen, hyvin rikkaan miehen -- Englannin erään rikkaimman -- täytyy ehdottomasti omaksua itselleen joku laajempi ala, joku ihmiskunnalle suurmerkityksellisempi. -- Te unohdatte erään asian, herra tohtori, vastasi Arthur. -- Minkä sitten? -- Te unohdatte, että minä en ole rikas mies -- minä olen köyhä. Kuten sanoin, menin Sylvianen kanssa naimisiin köyhänä miehenä. Minut on kasvatettu köyhyyteen, olen aina päättänyt pysyä köyhänä ja toivon edelleenkin olevani köyhä, toisin sanoen, jos sitä, jolla on kaikki, mitä hän tarvitsee, voi nimittää köyhäksi. -- Te ette ole rikas tänä hetkenä, vastasi tohtori, mutta teidänhän tarvitsee vain astua esiin ja pyytää, mikä teille kuuluu. -- Sitä en tule milloinkaan tekemään. -- Suo anteeksi, rakas Arthur, lausui mrs Cavalossi, mutta minun täytyy sanoa, että jos sinä aiot käyttäytyä niin omituisesti, katson minä olevani oikeutettu esittämään vaatimukset tuohon rikkauteen nähden sinun nimissäsi tyttäreni tähden. -- Ei mitään voida tehdä ilman minua, virkkoi Arthur kohteliaasti. Minä tunnen lakia hyvin vähän, mutta tästä olen aivan varma. Sitten hän lisäsi: Se ei ole asia, josta voidaan keskustella, se on jotain, jonka täytyy tuntea -- se on tunteen eikä järjen asia. Ja minä vakuutan, ettei mikään voi saada minua vaatimaan Arthur Petersonilta isäni miljoonia -- ei mikään! Nuori mies puhui päättävällä, ratkaisevalla äänellä. Hänen sanojaan seuranneen kohtalokkaan hiljaisuuden kestäessä hän katsoi uudelleen vaimoaan. Tällä kertaa kohtasi hän Sylvianen katseen. Tuskin havaittava punastus häivähti yli hänen marmorimaisten kasvojensa. Pitkien, mustien silmäripsiensä takaa katsoi hän arasti äitiään. Hieman huokaisten kumartui hän lähemmäksi miestään ja hyväili pienillä sormillaan hänen kättään, joka oli pöydällä. Arthur säpsähti. Tuntui kuin tuon yksinkertaisen teon kautta kohtalon peloittava arpanoppa olisi heitetty. Mrs Cavalossi tuijotti jäykkänä nuoria. -- Tule, Sylviane, virkkoi Arthur ja hypähti seisomaan. Pane takki päällesi. Me kaksi menemme hieman ulos kävelemään. Päästyään oven ulkopuolelle veti Arthur vaimonsa lähemmäksi itseään pimeässä käytävässä. -- Sylvie! kuiskasi hän. Sylviane kiersi hoikat, pitkät käsivartensa kiihkeänä hänen kaulaansa. Mies ja vaimo kulkivat rantasärkkiä pitkin Rantakadulle ja kääntyivät sitten kiemurtelevalle polulle, joka johti pensaikon kautta aivan veden rajaan asti. Kun he olivat ennättäneet melkein alas, pysähtyi Sylviane erään penkin luona, jonka kaupungin isät ajattelevaisesti olivat asettaneet erääseen pieneen, vihreään kulmaukseen. He istuutuivat. Oli aivan pimeä. Jyrkkä vuorenseinämä kohosi melkein kohtisuorana heidän ylitseen ja varjosti heitä kuunsäteiltä. Laineet liplattivat rauhallisina, viihdyttävinä vasten rantaa. -- Arthur, virkkoi Sylviane kuiskaten. Hänen kuiskauksensa muistutti meren hiljaista huminaa. Arthur puristi hänen pientä kättään, joka loisti valkeana pimeyden halki. -- Toivoisin voivani sanoa sinulle, miten suuremmoisena sinua pidän! lausui hän ujon ihastuneena. -- Minä pelkäsin, että pitäisit minua heittiönä, vastasi Arthur onnellisena. -- Nyt syntyy vaikeuksia! jatkoi Sylviane sitten. -- Vaikeuksia? Miksi syntyisi vaikeuksia? Mehän huolehdimme itse itsestämme. -- Mutta niitä syntyy sittenkin, joka tapauksessa, virkkoi Sylviane. Mutta, Arthur, sinun täytyy aina luottaa minuun. -- Rakkaani, lausui Arthur puoliksi levottomana, puoliksi rauhoittaen, mitä sinä tarkoitat sanoessasi siten? Tietysti luotan aina sinuun. Miksi puhut sellaista? Mutta Sylviane ei vastannut. Hän suuteli Arthuria ja hänen silmästään putosi kyynel Arthurin poskelle. VI. Mrs Cavalossin valloittaminen. Samaan aikaan istuivat mrs Cavalossi ja tohtori Colpus edelleen ruokasalissa. Mrs Cavalossi nauroi. Se oli pahaa naurua, josta uhka uumoi, mutta samalla siinä kuitenkin oli jonkinverran pelkoa. Tohtori katsoi häneen yli ruokapöydän, joka oli vielä katettuna ja upeana. Lempeän, punaisen valon loisteessa tohtorista näytti kuin ei mrs Cavalossi olisi hiukkaakaan muuttunut kuudentoista vuoden aikana. Hänen kauneutensa oli yhtä vastustamaton, yhtä valloittava, yhtä täydellinen kuin ennenkin. -- Miksi te nauratte? kysyi tohtori. -- Sylviane tulee nyhtämään hänestä nuo aatteet, vastasi mrs Cavalossi. -- Luuletteko? -- Hän voi menetellä miehensä kanssa, miten vain haluaa, virkahti mrs Cavalossi huolettomasti. -- Mutta otaksukaapa, että Sylviane on rakastunut mieheensä? -- Sylviane rakastunut tuohon poikaan! Tuskinpa! -- Mutta Sylvianehan on vain nuori tyttö. -- Suokaa anteeksi, Sylviane on nainen. Hän on minun tyttäreni ja minun oppilaani -- hän tietää, mitä hän tekee. Hän tietää tarkoin, mitä pitää tehdä. Mies jumaloi häntä. Sylviane tulee käyttämään korttejaan oikein. Me voimme olla levolliset hänen hulluista aatteistaan huolimatta. -- Oletteko antanut ohjeita Sylvianelle? -- Sen tein puoli vuotta sitten ennenkuin Sylviane oli nähnyt Forrestia eikä minulla ole ollut mitään syytä muuttaa niitä. Kun on niin kaunis kuin Sylviane, täytyy ohjeiden -- vieläpä niinkin tärkeässä hankkeessa kuin tämä on -- olla hyvin yksinkertaiset. Miehet ovat sellaisia lapsia. -- Mutta otaksukaapa, ettei hän tottele teitä? Mrs Cavalossi nauroi taasen. -- Se on mahdotonta, hymähti hän varmana. -? Varoitan teitä joka tapauksessa, virkkoi tohtori vakavana. Hän muuttuu tottelemattomaksi teitä kohtaan. -- Siihen ei hän pysty, vakuutti mrs Cavalossi. Hänen äänessään vivahti hieno kerskunta. -- Kun nainen rakastaa, pystyy hän mihin tahansa. -- Nyt te puhutte taas tuossa äänilajissa. Minähän sanoin teille, että sellainen olisi mahdotonta. Aivan yksinkertaisesti: Sylviane ei voisi rakastaa häntä. -- Miksi ei? -- Minä aivan yksinkertaisesti tiedän sen -- siinä kaikki. -- Mitä te tiedätte rakkaudesta? kysyi tohtori hieman katkerasti. Muistakaa, että minulla on ollut tilaisuus olla tuttavanne jo monta vuotta. -- Aivan liian monta. -- Te olette sanonut ennenkin jotain saman tapaista, lausui tohtori. Älkää toistako samoja asioita -- teidän laisenne naisen ei kannata siten menetellä. Kysyn teiltä, mitä tiedätte te rakkaudesta? -- Ehkä enemmän kuin te luulette. Naisellinen luonne ilmeni lyhyen silmänräpäyksen aikana hänen äänessään. -- Te rakastatte siis minua? virkkoi tohtori salamannopeasti. Mrs Cavalossi katseli pöytäliinaa. Tohtori oli lukenut hänen ajatuksensa, mutta mrs Cavalossi ei voinut myöntää tohtorin päätelmää oikeaksi. -- Tehkää minulle se palvelus, että pysytte asiassa, virkkoi hän ulkonaisesti ihmeteltävän rauhallisena. Me keskustelimme siitä, rakastaako Sylviane vai ei Arthur Forrestia. -- Hän rakastaa. -- Mahdotonta. -- Te ette huomannut Sylvianen katsetta, kun mr Forrest pyysi häntä ulos kävelemään. Se oli sellainen katse, jollaista ei ainoakaan nainen voi silmiinsä saada ilman todellista tunnetta -- minä olen nähnyt samanlaisen ilmeen teidän silmissänne, Marie. -- Vaikka hän rakastaisikin häntä, -- mrs Cavalossi pysyi itsepäisesti päätelmässään -- menettelisi hän ohjeitteni mukaisesti. Miksi ei hän tekisi siten? Sylviane on olento, joka on luotu elämään rikkaudessa ja ylellisyydessä. Suunnattomain rikkauksien ainoa kaunistus on, että ne tuottavat nautintoja ja iloa naisille sellaisille kuin on Sylviane. Hän ottaa kyllä hallitakseen tuon suuren rikkauden omasta puolestaan. -- Todisteenne on kyllä sekä sattuva että filosoofinen, hymyili tohtori, ainakin jossakin määrin. Suuren rikkauden todellinen tarkoitus on huolehtia kauniitten ja ihastuttavien naisten kalliista elämäntavoista -- se on perustelu, jota täytyy levittää. Mutta sallikaa minun sanoa teille, että Sylviane ei enää välitä rikkaudesta. -- Miksi sanotte niin? -- Hän välittää sen sijaan miehestään. Rikkaus ei tulevaisuudessa tule merkitsemään hänelle mitään. Minä voisin lyödä kymmenen puntaa vetoa siitä, että he tällä hetkellä istuvat ja kuhertelevat jossain rannalla. Sylviane pitää miehensä menettelyä Petersonin omaisuuteen nähden suurena uhrautuvaisuutena. Hän ihailee häntä siksi ja katsoo häneen kuin sankariin. Arthur voisi kietoa hänet pikkusormensa ympärille. -- Arthur! Joutavaa! -- Se ei ole joutavaa, se on syvällistä viisautta ja te olette minulle kiitollisuuden velassa. Mrs Cavalossi supisti suutaan. Tohtori näytti todellakin muuttuvan typeräksi. -- Mutta meidän kiltti Arthurimme on niin -- niin kuivakiskoinen. Vaikka minä olen vain hänen anoppinsa, saisin hänet varmasti järkiinsä, jos saisin keskustella hänen kanssaan kahden kesken tunninkaan ajan. -- Teidän mielestänne mr Forrest on typerä? -- Hän voi kyllä olla suuri asiantuntija, kun madonnat ja pyhimykset ovat kyseessä, mutta kun tulee kysymykseen joku muu -- -- Marie, katkaisi tohtori hymyillen siten kuin mies hymyilee vain kauniille naiselle, vain teidän kauneutenne takia saattaa antaa anteeksi lyhytnäköisyytenne. Miten voidaan puhua naisellisesta älykkyydestä? Minä en ole milloinkaan nähnyt sellaista. Se on vain satua. Kuulkaahan nyt, te jumaloitava olento! En ole vielä päässyt perille Arthur Forrestin todellisista syistä tässä asiassa, mutta voin sanoa teille, että ette te eikä Sylviane myöskään -- vaikka hän haluaisikin sen tehdä -- voi saada häntä muuttamaan päätöstään. Ettekö ole nähnyt hänen leukaansa? Miehet, joilla on sellainen leuka, eivät antaudu milloinkaan. Siksi, että hän on hiukan kömpelö, että hän ei puhu eikä kuhertele alituisesti, ettei hän ole aina puettu viimeisen muodin mukaisesti -- kuten minä -- luulette te, että hän on aivan ymmärtämätön ja ettei hänellä ole omaa tahtoa. Teitä on harvoin niin täydellisesti petetty. Mrs Cavalossi vapisi kärsimättömänä. -- Te olette aina ollut ylvästelijä, rakas ystäväni, lausui mrs Cavalossi, ja nyt te koetatte ylvästellä minulle. Mahtavine ilmeinenne kuulutte te juuri yhteen mieslajiin. Hyvä on, te huvitatte minua -- siinä kaikki. Aion pelata oman pelini loppuun ja jos menetän sen, voitte te sitten yrittää. -- Nyt on kyseessä vain yksi peli, vastasi tohtori rauhallisesti, ja se on teidän ja minun yhdistetty pelimme. Jos te pelaatte sitä ja häviätte, on kaikki kadotettu. Ei, Marie, minä pelaan tämän pelin. Minä olen sen keksinyt. -- Oletteko te keksinyt sen? -- Kyllä, sillä kuka huomasi ensiksi tuon omituisen Petersonin perhesalaisuuden kaikki yksityiskohdat? Kuka ensiksi huomasi, mitä mahdollisuuksia kätkeytyi Sylvianeen? Kuka ensiksi keksi sen suunnitelman, joka Sylvianen avulla tekisi teistä ei ainoastaan kauneimman, vaan myös rikkaimman naisen Euroopassa -- tekö vai minä? -- Niin, luonnollisesti te ensiksi tulitte asiaa ajatelleeksi. -- Hyvä, lausui tohtori. -- Te sanoitte myös, että suunnitelma oli virheetön -- että sen täytyi onnistua. -- Kyllä. Mutta en ollut ottanut huomioon Arthur Forrestin harvinaista luonnetta enkä hänen ihmeellistä käsitystään rahoista. Kuitenkin toistan nyt, että sen täytyy onnistua -- se tahtoo sanoa, jos jatkuvasti saan pitää ohjauksen käsissäni. Mutta ainoastaan minä voin saada sen onnistumaan. Se on ollut alusta asti rohkea yritys ja nyt sen täytyy muuttua vieläkin rohkeammaksi. Tunnetko olevasi kyllin pätevä tähän, Marie? -. Olenko minä milloinkaan pelännyt? kysyi mrs Cavalossi kylmästi. -- Ollakseni oikeudenmukainen teitä kohtaan, vastasi tohtori, myönnän, että pelkuri ette ole ollut ja kuitenkin meillä täytyisi -- kuten sanoin -- olla vielä enemmän rohkeutta. -- Te kuvailette vaikeuksia olevan enemmän kuin niitä todellisuudessa on, ystäväiseni. -- Vaikeuksia ei voi liioitella. Ne ovat salassa. Ainoastaan teidän kauneutenne ja minun älykkäisyyteni yhdistettyinä voivat ne voittaa. Hän puhui vakavalla äänellä ja näytti siltä kuin hän viimein olisi saanut mrs Cavalossin vakuutetuksi siitä, että heidän yhteinen tiensä oli epätasaisempi kuin rouva oli luullut. -- Aloitetaan sitten, virkahti mrs Cavalossi. -- Kaikkein ensimmäiseksi sanon teille, mitä teidän lähinnä tulee tehdä, jatkoi tohtori rykäistyään pari kertaa hermostuneesti. On tärkeätä, että me olemme alituisesti yhdessä, Marie. Te ette voi tehdä mitään ilman minua ja minä olen voimaton ilman teitä. Pelastaaksemme tilanteen ja tasoittaaksemme tien täytyy teidän -- täytyy meidän mennä keskenämme naimisiin. Mrs Cavalossi katsoi häneen. -- Käytätte väärin hyvyyttäni, lausui hän melkein vavisten. -- Miten niin? Tohtori nousi ja asettui seisomaan etäämmäksi uunin eteen. -- Ottamalla taasen tuon asian puheeksi. Ettekö näe, ettekö ole kyllin viisas ymmärtääksenne, että meidän suhteemme ei ole muuta kuin vain liikemiessuhde? Minä suvaitsen teitä, koska te olette hyödyllinen minulle -- en minkään muun vuoksi. Miksi pakotatte minut puhumaan niin selvää kieltä? -- Suloinen ystäväni, vastasi tohtori, minä ehdotan, että meistä tulisi mies ja vaimo tämän suunnitelmamme takia. Se ei ole kai erikoisen harvinaista? Folkestonessa on tänä iltana kymmenentuhatta henkeä, jotka ovat menneet naimisiin ja suvaitsevat toisiaan täydellisesti vain liikemieskannalta katsottuna. -- Minä vihaan teitä. -- Älkää toistako sitä valhetta, lausui tohtori. Olen jo varoittanut teitä samasta asiasta. Te ette vihaa minua: te rakastatte minua. Voin selvästi nähdä sielunne syvyyksiin, Marie. Vain erästä asiaa en voi käsittää, nimittäin, miksi käyttäydytte siten kuin ette pitäisi Colpuksestanne. Hän astui mrs Cavalossin luo ja hyväili järkähtämättömän levollisesti hänen hiuksiaan. -- Katsokaa minuun! Mrs Cavalossi katsoi ylös. -- Mistä tiedätte, että rakastan teitä? kysyi hän tohtorilta matalalla äänellä. -- Samojen merkkien perusteella kuin tiesin senkin, että Sylviane rakastaa Arthur Forrestia. Kun hän oli sanonut tuon, astui hän ikkunan ääreen ja istuutui eräälle tuolille. Mrs Cavalossin katse ei siirtynyt hänestä. -- Te tiedätte, että minä rakastan teitä mielettömästi, jatkoi tohtori hymyillen. Mrs Cavalossi liikahti kärsimättömästi. -- Miksi meidän täytyy alituisesti olla toistemme seurassa? kysyi hän. -- Miten uskaltaisin jättää teidät yksin, enkelini? Oletteko jo unohtanut teatterimaisen esiintymisenne tänään päivällisen aikana? Minä vapisen ajatellessani, mitä olisi saattanut tapahtua, jos en olisi ollut täällä ja vain pelkällä läsnäolollani luonut diplomaattista rauhaa. Tuo kiusallinen tilanne olisi saattanut päättyä avoimeen tunnustukseen. -- Ja jos olisi tapahtunut siten? -- Silloin meidän olisi täytynyt taasen aloittaa alusta. Sitäpaitsi se olisi ollut epätaiteellista, neuvokkuudellemme arvotonta. -- Te olette ainoa mies, jota olen milloinkaan pelännyt, kuiskasi mrs Cavalossi. Hän näytti kesytetyltä puumalta ja ihmeellisintä oli, ettei tohtori Colpus näyttänyt tehneen mitään muuta kuin korkeintaan antaneen henkisen voimannäytteen. Hän oli vain hivellyt hänen hiuksiaan. -- Minä tiedän sen, vastasi hän. Syntyi pitkä, hyvin pitkä hiljaisuus, josta erottui vain mrs Cavalossin hiljainen, tasainen hengitys. -- Pyh, sanoi hän äkkiä, menkää sitten kanssani naimisiin, jos haluatte. Kuten äsken sanoitte, on teillä ollut tilaisuus olla tuttavani monta vuotta ja sen perusteella teidän pitäisi tietää jotain niistä vaaroista, joihin antaudutte, kun tarjoatte minulle kättänne. -- Sinä suostut, Marie? -- Suostun. -- Tule tänne ja suutele minua, sanoi tohtori välinpitämättömästi. Merkillistä sanoa: mrs Cavalossi totteli tohtoria kuin orjatar. -- Istuudu viereeni, rakkaani, virkkoi tohtori sitten. Ja he istuutuivat yhdessä leposohvalle. Mrs Cavalossi tarttui tohtorin käteen. -- Frank, kuiskasi hän ja hymyili. -- Sano se vielä kerran, käski tohtori. Minä pidän siitä. -- Frank! kuiskasi hän toistamiseen. Se oli kummallista, outoa, vastahakoista lemmenleikkiä -- mutta se oli lemmenleikkiä. -- Kuten sinä olet aina rakastanut minua, puhui tohtori, samoin olen minä aina rakastanut sinua. Mutta minä rakastin sinua paljon enemmän miehesi kuoleman jälkeen kuin sitä ennen. -- Miksi? kysyi mrs Cavalossi melkein äänettömästi. -- Koska aivan varmasti tiedän, että sinä oikeastaan surmasit hänet, Marie. Sinulla on rohkeutta, eikä naisessa ole mitään, mitä ihailisin enemmän. -- Ei, ei, en pelkää vähääkään, että sinä lyhennät minun elämäni. Suutele minua vielä kerran! Mrs Cavalossi huokasi ja painoi päänsä hänen olkaansa vasten. Näytti aivan siltä kuin hän olisi muuttunut täysin voimattomaksi. -- Minä vihasin sinua, koska arvasin sinun tietävän syyn mieheni kuolemaan, etkä sinä kuitenkaan välittänyt siitä sen enempää, änkytti hän. Voi, minä pelkään suorastaan sinua. Sitten hän sulki silmänsä. Tohtori rauhoitti häntä. Niin, se oli kummallista lemmenkuhertelua. -- Mikä on seuraava askel? kysyi mrs Cavalossi. Olemme päässeet siitä yksimielisyyteen, että saadaksemme Arthur Forrestin taipumaan meidän täytyy mennä naimisiin. Sano nyt minulle seuraava askel. -- En tänä iltana, vastasi tohtori lempeästi. Minä matkustan huomenna -- aamupäivällä -- takaisin Lontooseen ja minun täytyy nukkua hyvin yöllä. Minä en ajattele milloinkaan aamuisin -- en milloinkaan hyvän päivällisen jälkeen, enkä milloinkaan sen jälkeen, kun kaunis nainen on suostunut menemään kanssani naimisiin. He nauroivat molemmat kuin kaksi lasta. VII. Mrs Cavalossi ja Sylviane. -- Kuulehan, virkkoi tohtori Colpus ja kumartui alas ensi luokan vaunun ikkunasta mrs Cavalossia kohti, miten paljon sinulla on vielä rahaa jäljellä? Lontoon-junan piti juuri lähteä. He olivat syöneet aamiaista yhdessä, sitten he olivat lähteneet asemalle ja keskustelleet ahkerasti tunnin ja neljänneksen ajan. Ulkonaisesti katsottuna olivat kumpikin ihmissuvun oivallisia edustajia. Tohtori Colpus oli yhtä joustava kuin mies parhaassa iässään. Mrs Cavalossin vyötäiset ja kaula olivat kuin nuoren tytön ja hän oli aina terve kuin kasakka. -- Miten paljon sinulla on jäljellä? toisti tohtori. Mrs Cavalossin otsalle ilmestyi hetkeksi varjo. -- No, koko paljon, vastasi hän hetken vaitiolon jälkeen. -- Onko sinulla viisituhatta? -- Ei. -- Kolmetuhatta? -- Kyllä, vähän enemmänkin. -- Tarkastelkaamme asioita sellaisina kuin ne esiintyvät. Sinä sanoit minulle tässä eräänä päivänä -- muistaakseni -- että sinä laskit menosi sadaksi punnaksi viikossa? Rouva nyökkäsi. -- Kyllä, suunnilleen sen verran. -- Se on neljätoista puntaa päivässä. -- Niinkö? Minä olen niin huono laskemaan päässä. -- Se on koko suuri summa, jatkoi tohtori. -- Sinähän tiedät, miten kallista hotellissa on. -- Kyllä, tunnen kyllä hieman hotellielämää ja luulen, että voisin asua jossakin hotellissa maksaen pari puntaa päivässä tai vieläpä kolmekymmentä shillinkiä. -- Minulla on myös Sims ja Adela. Älä unohda näitä tärkeitä henkilöitä. -- He eivät riitä selvittämään kahden ja neljäntoista erotusta. -- Niin no, täytyyhän myös pukeutua, vastasi mrs Cavalossi. Täällä ei minulla ole langanpätkääkään päälleni pistettäväksi. -- Ehkei langanpätkää, virkahti tohtori leikillinen hymy huulillaan, mutta syvä vakavuus äänessään, ehkei langanpätkää, mutta silkkipuku, jonka on täytynyt maksaa yhtä monta puntaa kuin kuukaudessa on päiviä. -- Entä sitten? sanoi mrs Cavalossi kiusoitellen. -- Sanohan minulle, uudisti tohtori, miten paljon kulutat verhotaksesi tuon kauniin vartalon, salataksesi tuon voittamattoman ihanuutesi maailman silmiltä? -- En tiedä. -- Tahdon, että teet laskelman. Etkö voi? -- Mitä hyödyttää tehdä laskelmia? virkkoi mrs Cavalossi ja laski kätensä tohtorin kädelle, jolla hän nojasi vasten vaununikkunaa. Tohtori katsoi hänen pientä kättään tai pikemminkin hienoa, uutta hansikasta, joka sen peitti. -- Miten kallisarvoiset hansikkaat! huokasi hän. Sitten hän jatkoi muuttuneella äänellä: -- Meidän täytyy olla ymmärtäväisiä, Marie. Elämä on kyllin vakavaa. Jos sinä kulutat sata puntaa viikossa ja sinulla on vain kolmetuhatta puntaa... -- Oh, miten inhoittava olet, Frank! katkaisi mrs Cavalossi tohtorin puheen samalla hyväillen taasen hänen kättään. -- ... niin merkitsee se, että sinulla on liikuntoväline kolmeksikymmeneksi viikoksi, virkkoi tohtori rauhallisesti kuin ei olisi huomannut mrs Cavalossin menettelyä. Kolmekymmentä viikkoa kuluu pian. Etkö voisi vähän supistaa menojasi? -- Mahdotonta, vastasi hän ja pudisti vilkkaasti päätään. Meillähän on silti niin äärettömän hyvää aikaa -- -- Marie, keskeytti tohtori hänen puheensa, sinä olet taivaallinen, mutta sinä olet pieni ajattelematon hupakko ja pahinta on, että sinä luulet olevasi äärettömän älykäs. Sinä tulet saattamaan meidät molemmat perikatoon tuollaisella elämälläsi. Kuule nyt mitä sanon ja supista menojasi. Sanon vielä kerran, että kolmekymmentä viikkoa ei ole pitkä aika. -- Se on tavattoman pitkä aika, lausui mrs Cavalossi uudelleen papukaijan itsepäisyydellä ja kyyhkysen lempeydellä. -- Nyt suutun pian sinulle, vastasi tohtori. -- Muista, että emme ole vielä naimisissa, rakas ystäväni, huomautti rouva, ja että minä voin vielä muuttaa päätöstäni. Tohtori huomasi, ettei hän halunnut olla ymmärtäväinen. Itse asiassa ei mrs Cavalossi tarkannut asioita milloinkaan aamusella. Hän oli samanlainen kuin kaikki oikein terveet ihmiset: hän oli iloisin ja virkein varhaisina aamuhetkinä. Vain sairaat, synkkämieliset ja sellaiset henkilöt, jotka ahtavat sisäänsä huijauslääkkeitä, tulevat pirteämmiksi päivän mittaan. -- Sinä olet auttamaton, sanoi tohtori. Toisinaan sinä olet aivan vastustamattoman tervejärkinen. Mutta muista, Marie, että me liikumme hyvin ohuella jäällä. -. Sellaiseen lopputulokseenko sinä olet päässyt nukuttuasi asian jälkeen? -- Niin olen. Jos jää pettää, niin älä sano, etten minä ole varoittanut sinua! -- Turhaa! huomautti mrs Cavalossi. Sinä et tiedä, mitä minä voin tehdä. Sinä käsittelet minua kuin pientä lasta. Miten luulet minun tulleen toimeen kaikkina niinä vuosina, jolloin minulla ei ole ollut tilaisuutta saada käyttää hyväkseni suunnitelmieni toteuttamisessa sinun kallisarvoista apuasi? -- Voi, onni on aina kauneuden puolella. -- Niinpä niinkin! Siihen minäkin luotan. Mrs Cavalossi riemuitsi saavuttamastaan pienestä voitosta. -- Mutta kuinka ollakaan, onni kääntyy, virkkoi tohtori unelmoiden ja vilkaisi rataa. -- Ei minulle, lausui mrs Cavalossi rauhallisesti. -- Kuka tietää? Hän vain hymyili tohtorille, puolittain anteeksi antavasti, puolittain ylenkatseellisesti. Tuolla hymyllään hän hienosti osoitti tohtorille, ettei vielä monien tulevien vuosien aikana mikään voinut tuottaa perikatoa henkilölle, jolla oli niin kauniit kasvot kuin hänellä, mrs Cavalossilla, oli. -- Jään tänne viikon loppuun asti, virkkoi hän päättävästi. Kuvittele itseksesi, että minä olen lähtiessäsi suudellut sinua! Näkemiin! Tapaamme maanantaina -- luota minuun siihen asti! -- Näkemiin, kirkas tähti! lausui tohtori kohteliaasti. Teit hyvin ystävällisesti tullessasi saattamaan minua junalle. Hän nosti hattuaan ja kumarsi. Konduktööri puhalsi pilliä, veturista kuului vihellys ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli rakastunut pari eronnut. Mrs Cavalossi asteli takaisin hotelliin miellyttävästi tietoisena vaalean silkkipukunsa täydellisyydestä. Aamu oli kaunis, mutta ilmassa oli lähestyvän ukonilman tuntua. Hän istuutui korituoliin lähelle hotellin sisäänkäytävää ja katseli päätään kääntämättä ja ajatuksiinsa vaipuneena merelle. Hänen huulillaan ja nenänpielissään kuvastuva hieno, taipuisa piirre näytti osoittavan, että se tunne, jolla oli ylivalta hänen sielussaan, oli syvä halveksinta -- ihmisen halveksiminen, joka, tietoisena omasta ehdottomasta voimastaan, kärsimättömänä katselee alas muuhun maailmaan. -- Hyvää huomenta, äiti! -- Sylviane! Nuoren tytön ilmestyessä äkkiä ja ihastuttavana hämmentyi mrs Cavalossi. Sylvianella oli heleän kirkas puku -- aamun ruusuinen kirkkaus. Pitkä puku kietoutui ilmavana hänen hoikan vartalonsa ympärille ja hänen neitseelliset kasvonsa loistivat kuin kukka loistaa, kun aurinko on juuri kohonnut taivaalle. Tuota täydellistä kauneutta lisäsi hieno surumielisyyden piirre, joka syvensi silmien ilmettä ja pehmensi suun piirteitä. Mrs Cavalossi tunsi pientä pelkoa, kun hän katsoi tytärtään. Jos hänen omalla kauneudellaan oli voimaa, niin minkälainen voima mahtoikaan sitten olla Sylvianen rakastettavuudessa? Hän tunsi olevansa mitätön tuon nuoren tytön rinnalla. -- Istuudu tähän, Sylvie, virkkoi mrs Cavalossi ja tarttui hänen käteensä. Oletko syönyt aamiaista? Missä Arthur on? -- Adela toi minulle teetä. Arthur makaa. Hän ei voi hyvin. -- Ei voi hyvin? Mrs Cavalossi kääntyi nopeasti ja katsoi tytärtään ja sitten näkyi joku erikoinen ajatus välähtävän hänen mieleensä. Mikä häntä vaivaa? -- Hänellä on hyvin paha päänsärky. Hän arvelee paranevansa puoleksipäiväksi. Minusta hänellä on hieman kuumetta. Minä pyydän tohtori Colpusta käymään hänen luonaan. -- Tohtori Colpus on palannut Lontooseen. Minä saatoin hänet asemalle. Tiedätkö, Sylviane, minulla on jotain uutta kerrottavaa sinulle ja Arthurille myöskin. Haluaisin, että hän olisi ollut ylhäällä. Tohtori Colpus on pyytänyt minua vaimokseen. -- Aiotko mennä naimisiin, äiti? -- Sanoin vain, että hän on pyytänyt minua vaimokseen. Sanohan, Sylviane, tahtoisitko, että vastaisin myönteisesti? Nuoren tytön katse liikkui sinne tänne. -- Sinä olet liian nuori tohtori Colpukselle, ja liian kaunis. -- Siten ei hän arvele. Hän on harmaatukkainen, mutta hän on ihanteellinen rakastaja. Minä olen antanut suostumukseni. Menemme naimisiin ensi viikolla. Sinä tiedät paikan. -- Rakastatko sinä siis häntä, äiti? Mrs Cavalossi nauroi. -- Mahdollisesti, vastasi hän. Ja sitten: -- Minä ihailen häntä. Sylvianen olisi täytynyt sanoa jotain tilaisuuteen sopivaa, mutta hän ei voinut keksiä mitään ja syntyi kiusallinen äänettömyys. Mrs Cavalossikin näytti vaivaantuneelta ja tuntui siltä kuin äidin ja tyttären välille olisi tullut jotain väkinäistä. Poistaakseen sen he alkoivat katsella hotellin palvelusväkeä, joka kaikin voimin kiilloitti kaksoisoven messinkejä. Ei oltu arvattu, että jotkut hotellin asukkaista olisivat näin aikaisin ulkona, kaikkein vähiten naiset. Palvelijat tulivat nyt lähemmäksi ja olisi ollut mahdotonta jatkaa yksityisluontoista keskustelua. -- Minä luulen, että menen Arthurin luo, sanoi Sylviane nousten seisomaan. -- Minä tulen myös ylös. Mrs Cavalossi nousi. He menivät yhdessä ylös pitkin leveitä portaita. Arthurin huoneen ovella Sylviane pysähtyi. Pitkässä käytävässä ei ollut ketään muita kuin he kaksi. -- Voi, äiti, kuiskasi hän ja suuteli äitiään, miksi menet hänen kanssaan naimisiin? Mitä se merkitsee? -- Merkitsee? Mrs Cavalossi toisti sanan. Se merkitsee sitä, etten tahdo jäädä yksinäiseksi vanhuuteni päiviksi. Se merkitsee sitä, että rakas, vanha tohtori tarvitsee jonkun, joka huolehtii hänestä. Mitä muuta se merkitsisi? Mene huolehtimaan omasta rakastetustasi, Sylvie, niin minäkin unelmoin omastani. Tuntia myöhemmin, juuri kun mrs Cavalossi valmistelihe kävelylle, tuli Sylviane juosten saliin. -- Äiti, hän on sairas! Hänen vapisevassa äänessään oli jotain pyytävää ja hätääntynyttä. Mrs Cavalossi sattui juuri tarkastelemaan erään uuden auringonvarjon vartta. Hän katsahti nopeasti nuorta tytärtään, jonka kasvot ilmaisivat samaa kuin äänikin. -- Sairas? toisti mrs Cavalossi. -- Niin -- niin minä ainakin luulen. -- Sinä sanoit, että hänen päänsä vaan oli kipeä. -- Minä sanoin, että hänellä oli myös vähän kuumetta, äiti. Nuoren rouvan käytös äitiään kohtaan oli kuin aran koulutytön. -- Kun pää on hyvin kipeä, tuntee itsensä aina vähän kuumeiseksi. Sinä olet lapsellisen levoton, rakas ystävä. -- Tiedän sen, äiti, mutta en voi auttaa sitä. Minä pelkään niin kauheasti, että hän sairastuu. -- Sairastuu! toisti mrs Cavalossi ja hänestä tuntui kuin olisi hänen äänensä kuulunut kaukaisuudesta. Taasen näytti hänen mieleensä juolahtavan jokin merkillinen ajatus. Hänen kasvoillaan ei huomannut mitään, mutta sielussaan hän näki kohtalon sormen ojentuvan esiin, houkutellen häntä tarttumaan siihen. Hänen ihmeellinen onnensa, joka ei milloinkaan ollut jättänyt häntä pidemmäksi aikaa, oli jälleen hänen vallassaan. Eräs suunnitelma alkoi jo muodostua hänen mielessään. Hän näki tulevaisuuden, näki tapaukset, jotka odottivat mahtavan käden ohjeita. Hän tunsi kiusausta puhjeta nauruun, kun hän salamannopeasti hahmoitteli sen kauhean tapauksen ääriviivat, joka pian osuisi kohdalle. Tohtori Colpus saisi nähdä, mihin hän kelpaisi ilman tohtorin apua. Hän oli luotu onnistumaan -- itse helvetti seisoi hänen puolellaan. -- Minä menen katsomaan Arthuria, virkkoi hän. -- Niin, tee se. Hän tahtoo puhua kanssasi, äiti. Sylviane hyväksyi innokkaana tämän ehdotuksen. Hän käski minun pyytää sinua tulemaan hänen luoksensa. -- Miksi et sanonut sitä ennemmin? virkkoi mrs Cavalossi nousten seisomaan. -- Minä -- minä luulin, ettet haluaisi mennä sairashuoneeseen. Sinä et tahtonut milloinkaan tulla luokseni, kun minä olin sairas. -- Sairashuoneeseen! Lorua! Minun mielestäni Arthur tulee sairaaksi kovin helposti. Luulenpa tosiaankin, että sinä olet levoton turhan tautta, lisäsi hän. Miksi sinä olet levoton? Sinä hetkenä oli hänen äänessään jotain ystävällistä. -- Oletko rakastunut mieheesi? jatkoi mrs Cavalossi ja hänen äänensä kuulosti jälleen kovalta. -- Äiti, vastasi tyttö kiihkeänä, hän ei mennyt kanssani naimisiin rahojen tähden. Hän ei tee laskelmia. Sylviane katsoi lattiaan. -- Oletko vakuutettu siitä? -- Eikö hän osoittanut sitä eilen illalla? -- Älä nyt ole typerä, Sylvie. Hän tulee pian muuttamaan päätöksensä, saat nähdä. Se oli vaan keksitty syy. Saatpa huomata, ettei hänellä ole mitään sitä vastaan, että hän elää sinun omaisuudestasi. Sitäpaitsi on sinun asiasi saattaa hänet ajattelemaan toisin. -- Sitä en voi, äiti. -. Sinä voit, jos yrität. -- Minä en tule milloinkaan yrittämään, äiti. Mrs Cavalossi laski auringonvarjon kädestään. -- Sylvie, silloin käy onnettomasti, jos sinä ja minä riitaannumme. Olen kasvattanut sinut maailman naiseksi, en ole antanut sinun saada mitään harhaluuloja. Puoli vuotta sitten vastasit sinä täydellisesti toivomuksiani. Sinä katsoit avioliittoa siltä kannalta, mitä se todellisuudessa on -- liikeasia. Minä esitin suunnitelman, jonka avulla meistä tulisi todella rikkaita, ei ainoastaan puoleksi rikkaita, ja silloin ei sinulla ollut omatunnonvaivoja. Meidän täytyi tutustua Arthur Forrestiin, joka, kuten luulimme, oli tietämätön oikeuksistaan Petersonin omaisuuteen, ja sinun piti mennä naimisiin hänen kanssaan. Sanoin sinulle, että hän oli varsin halukas menemän naimisiin kanssasi, kun hän saisi kuulla, että sinä olit kahdenkymmenentuhannen punnan arvoinen. Olin oikeassa! Sekä sinun kauneutesi että rikkautesi houkuttelivat häntä. Hän menetteli, kuten joka mies olisi menetellyt -- hän tarttui koukkuun. -- Ei, äiti, hän rakastui minuun. -- Lörpötystä, Sylviane! Miten tahansa, hän meni kuitenkin kanssasi naimisiin. Nyt on käynyt selville, että hän tiesi oikeudestaan Petersonin omaisuuteen, vaikkei hän syystä tai toisesta ole tarttunut asiaan. Me kärsimme eilen pienen tappion. Mutta mitä se merkitsee? Jos hän, kuten sanot, rakastaa sinua, vaikuttaisi pari sinun sanaasi häneen siten, että hän hyökkäisi käsiksi Petersonin miljooniin kuin tiikeri. -- Mutta minä en tule lausumaan niitä paria sanaa. Mrs Cavalossi nauroi raikkaasti. -- Olet muuttunut hempeämieliseksi, Sylviane. Mutta se häviää kyllä ja ajan mittaan sinä teet minut levolliseksi. No, niin, ei puhuta nyt enää siitä. Sinä sanot, että Arthur on sairas ja tahtoo puhua kanssani. Minä menen hänen luoksensa. Luulen, että nuo sairauden enteet ovat vain pääasiassa sinun mielikuvituksessasi. Hänhän oli aivan terve eilen illalla. Mrs Cavalossi otti auringonvarjonsa ja seurasi tytärtään makuuhuoneeseen. Hän astui sinne hymyilevänä: ruumiillistunut terveys ja ilo. Tuntui mahdottomalta, että mitään sairautta tai heikkoutta saattoi olla siellä, missä hän oli. Huone oli iso ja valoisa. Korkean ikkunan ja oven välissä oli sänky, jossa sairas makasi. Sängyn edessä oli väliverho. Mrs Cavalossi näki heti, että Arthur oli tosiaankin sairas. Hän oli elämässään nähnyt sangen monenlaista sairautta. Nuori mies näytti väsyneeltä. Hänen silmänvalkuaisensa olivat punaiset ja silmistä vuosi vesi. Hänen päänsä oli kuuma, hiukset olivat kosteat ja kasvonsa olivat hieman punaiset. Hän vastasi mrs Cavalossin tervehdykseen heikosti hymyillen -- mrs Cavalossin iloiseen ja harkittuun tervehdykseen. Hän asetti auringonvarjonsa vasten sängynjalkaa ja kosketettuaan ensin hajamielisesti hattuansa, ollakseen varma, että se oli oikein päässä, astui hän sängyn ääreen. Sylviane seisoi hänen takanaan. Sairas nyökkäsi äänettömästi vaimolleen. -- Arthur, sanoi mrs Cavalossi hetkeäkään epäröimättä, minä mittaan kuumeesi. Sylvie, juokse Adelan luo ja pyydä häntä hankkimaan lämpömittari. -- Sano nyt minulle, kuiskasi hän nopeasti, kun Sylviane oli mennyt, miten voit, rakas Arthur. -- Olen saanut influenssan, vastasi hän. Se muuttuu vakavaksi. Keväällä ja vuosi sitten oli minusta vähällä tulla loppu influenssan takia. Lähetä heti hakemaan lääkäri. En tahdo, että Sylviane pelästyisi. Rauhoita häntä -- sano hänelle, ettei tämä ole mitään vaarallista. -- Ymmärrän, virkkoi mrs Cavalossi hellästi ja rauhoittavasti, ymmärrän. Minä huolehdin kaikesta. Sinä et tiedä, miten hyvin minä ymmärrän sairaita. Minä ymmärsin heti, että tämä oli influenssaa, mutta ei ole mitään syytä ottaa asiaa niin vakavalta kannalta. Hyvä huolenpito on kaikki, mitä tarvitaan. Sitä et sinä saanut edellisillä kerroilla. Viikon kuluttua olet sinä terve taasen. Minä ihmettelen, miten sait sen. -- En ensinkään käsitä, mumisi Arthur. On kai siten, että minä kuljeskelen taudinsiemenet ruumiissani ja kun tulee kesä, puhkeavat ne esiin. Mrs Cavalossi hymyili hyväntahtoisesti kuin pahankuriselle lapselle. -- On luonnollisempaa, että sait sen, kun olit ulkona myöhään eilen illalla. Englantilainen ilmanala ei ole milloinkaan terveellistä pimeyden tultua, rakas Arthur. Kuuleppas, miksi sinä lähdit eilen illalla niin äkkiä ulos? -- Tahdoin kävellä hieman Sylvien kanssa. -- Olet hyvin ihastunut häneen, mikäli käsitän. -- Rakastan häntä, vastasi Arthur rauhallisesti. -- Ja sinä et pidä vanhasta anopistasi, kun hän asettui eilen illalla sinun tahtoasi vastaan? Eikö niin? Tunnusta vain. Arthurin huulille kohosi heikko hymy. -- Älä unohda, mitä minä sanoin Sylvianesta, pyysi hän kiihkeästi. -- Luota minuun, Arthur, vastasi mrs Cavalossi. * * * * * -- Äiti, sanoi Sylviane seuratessaan äitiään huoneesta, sitten kun mrs Cavalossi oli mitannut Arthurin kuumeen ja lähettänyt Simsin hakemaan lääkäriä. Minä pelkään niin. Minä -- Hänen äänensä vaimeni nyyhkytyksiin. -- Tämä on kuin kohtalon onnettomuutta, nyyhkytti hän. -- Sylviane, mitä taivaan nimessä sinä tarkoitat? -- Muistathan, äiti -- kaksi vuotta sitten. Sylviane tuijotti jäykästi eteensä äkkiä kuivin silmin. Hän näki ensimmäisen miehensä kuolleen ruumiin edessään pimeydessä. -- Olisiko se kohtaloni onnettomuus? kuiskasi hän taasen. -- Hiljaa, kuiskasi mrs Cavalossi, Arthur saattaa kuulla. Tule huoneeseeni hetkeksi, niin saat lasin konjakkia. Sinun täytyy hillitä itsesi. Arthur on parin päivän kuluttua taasen terve. Influenssa ei kai ole vaarallista. Kun Sylviane oli jälleen rauhoittunut ja mennyt takaisin miehensä huoneeseen istuakseen hänen luonaan, kunnes lääkäri tulisi, katsoi mrs Cavalossi peiliin ja hymyili. -- Niin, virkkoi hän, influenssa ei kai ole vaarallista! Tarkka huolenpito -- Hänen puheensa keskeytyi, kun Adela tuli sisälle nimikortti kädessään. -- Täällä on eräs herra, joka kysyy mrs Forrestia, ja siksi toin kortin rouvalle. Mrs Cavalossi vilkaisi nimikorttia. Siinä oli: Arthur Peterson. -- Luulen, että puhun itse hänen kanssaan, Adela. Sitten hän epäröi taasen. Ei, sanoi hän viimein, sanokaa mr Petersonille, että mr Forrest makaa sairaana, influenssassa ja että me odotamme juuri lääkäriä. -- Kyllä, rouva. Ja jos hän tahtoo puhutella rouvaa? -- Hän ei tunne minua. Adela poistui. -- Antaisin aika paljon, jos voisin keskustella neljännestunnin tuon Arthur Petersonin kanssa, puheli mrs Cavalossi itsekseen, kun hän oli taasen yksin. Mutta jos tutustuisin häneen nyt, saattaisi se vaikeuttaa tilannetta. Kun lääkäri tuli, otti mrs Cavalossi itse hänet vastaan, ja vaikkakin Sylviane seurasi heitä Arthurin huoneeseen, jäi hän neuvottelussa täydellisesti sivulliseksi. Lääkärin käytös oli ystävällistä ja rauhoittavaa. On kahta lajia lääkäreitä -- toiset ovat vakuutettuja siitä, että potilas kuolee, kunnes heidän äärimmäinen älykkäisyytensä epäämättömän varmasti on johtanut niin pitkälle, että potilas voi syödä pihviä aamiaiseksi, ja toisia, jotka ovat täysin vakuutettuja, että potilas voi aivan hyvin, siksi kunnes hän kuolee. Folkestonen lääkäri kuului viimeiseen lajiin. -- Hm! mutisi hän laskettuaan Arthurin valtimon lyönnit ja mitattuaan itse kuumeen. Hm! Sitten syntyi hiljaisuus. Viimein hän sanoi: Selvästi influenssaa. Helppo tapaus. Ei ole mitään syytä levottomuuteen. Hän katsoi Sylvianea ja hymyili. -- Enkö sanonut sitä, rakas Sylviane, virkkoi mrs Cavalossi tyttärelleen. -- Lähetän tänne heti vähän lääkettä. -- Minä tahtoisin niin mielelläni, että tohtori tulisi uudelleen iltapäivällä, sanoi Sylvie, joka viimeinkin uskalsi esiintyä vaimon-oikeuksin. -- Onkohan se välttämätöntä? kysyi mrs Cavalossi. -- Minä tulen joka tapauksessa, vastasi tohtori lyhyesti tarkastettuaan potilasta uudelleen. Mrs Cavalossi saattoi hänet ulko-ovelle asti. Sen jälkeen hän lähti aamukävelylleen rannalle. Mrs Cavalossilla oli tapana tehdä kävelymatka, tapahtuipa mitä tahansa. Mahdollisesti tuo tottumus juuri selvitti syyn, miksi hänellä oli niin kaunis iho ja hyvä terveys. Oli vielä verrattain varhaista ja Folkestonen lukuisat kesävieraat eivät olleet vielä tulleet alas tervehtimään aurinkoa ja merta. The Leasilla ei ollut vielä montakaan ihmistä. Orkesteri ei ollut aloittanut päivän työtä. Mrs Cavalossi otti tuolin, maksoi siitä pennyn ja rupesi tuumimaan asioita ja syitä yleensä. Hänen mietteensä lienevät olleet tahdikkaita, sillä tuon tuostakin polkaisi hän maata pienellä verrattomalla jalallaan kuin olisi hän soittanut jotain sävelmää. Äkkiä hänen mietteensä keskeytyivät. Eräs nuori mies, joka kulki hänen ohitseen, pysähtyi hänen eteensä ja katsoi häntä. -- Suokaa anteeksi, virkkoi nuori mies, mutta luulenpa, että minulla on kunnia puhutella mrs Cavalossia. -- Nimeni on Cavalossi, myönsi hän ja hymyili vasten tahtoaan. -- Ja minun on Peterson -- Arthur Peterson, sanoi hän. Olin juuri hotellissa tavatakseni ystäväni Forrestin. Toivon, ettei hän ole vaarallisesti sairas. -- Toivon niin, vastasi mrs Cavalossi. Toivomme ettei siihen tarvitse kiinnittää erikoista huomiota. Mutta influenssan suhteen ei ole milloinkaan varma, kuten tiedätte. -- Arthur alkaa tottua influenssaan, huomautti mr Peterson. -- Niin, hän on kertonut minulle, että hänellä on ollut se pari kertaa aikaisemmin hyvin vaikeana. -- Vaikeana, toisti mr Peterson, se on kaikkein lievimmin sanottu. Mrs Cavalossi kohotti kulmakarvojaan. -- Lähetin hakemaan lääkäriä. Teemme voitavamme. Olen vain ulkona hengittääkseni raitista ilmaa puolen tunnin ajan ja sitten minä autan hänen hoitamisessaan. -- Autatteko? huudahti mr Peterson. Jos minä olisin sairas, pitäisin siitä, että te hoitaisitte minua. -- Miksi sanotte siten? -- Koska te olette niin ihmeen kaunis. -- Te olette hyvin vilpitön, mr Peterson. -- Olenko ollut epäkohtelias? kysyi mr Peterson häpeissään. Toivon, etten kuitenkaan ole ollut. Mutta jos olen, niin pyydän anteeksi. Katsokaahan, minä en ole tottunut naisseuraan. Minä käyttäydyn aina typerästi. Mutta te olette ihmeen kaunis, mrs Cavalossi. Saanko istua hetkisen tällä tuolilla? Odottamatta vastausta istuutui hän tuolille, kumartui eteenpäin, sysäsi hattunsa takaraivolle ja leikitteli kepillään. -- Minun täytyy pian mennä, sanoi mrs Cavalossi. Vain hänen käyttäytymisensä selvensi eron hänen ja jonkun puotitytön välillä. Miten saatoitte tietää, kuka minä olen? -- Minä tapasin Arthurin eilen höyrylaivalla ja minä näin hänen lähtevän laivasta erään naisen kanssa, jonka tiesin olevan hänen vaimonsa. Ikävä kyllä en saanut tilaisuutta tulla esitellyksi hänelle. Hän oli kuin teidän ilmetty kuvanne ja kun Arthur oli puhunut teistä molemmista, arvasin heti, kuka te olitte, kun näin teidän istuvan täällä. -- Ymmärrän, vastasi mrs Cavalossi. -- Toivon että ette pahastunut, kun esittäydyin itse. Tahdoin vain kuulla, miten Forrestin laita oli. -- En ensinkään, mr Peterson. Luulenpa, että tulette huomaamaan, lisäsi hän, että kellään ei ole mitään sitä vastaan, että tulee tutuksi niin rikkaan miehen kanssa kuin teistä pian tulee. Mr Peterson punastui. -- Te olette siis kuullut puhuttavan isäni testamentista ja kaikesta tuosta? -- Kyllä, luonnollisestikin. Kukapa ei olisi? Pian teidän kuvanne on joka viikkolehdessä -- kun teistä tulee täysi-ikäinen. -- Toivon säästyväni siitä. -- Oh, pahempaakin saattaisi teille tapahtua. -- Esimerkiksi? -- Minä en tahdo esittää mitään esimerkkejä. Mutta minä olen eräissä asioissa hyvä naisprofeetta, uskokaa vaan, mr Peterson. -- Ennustakaa sitten kädestäni. Hän kurkoitti innokkaana käsiään ja mrs Cavalossi oli tutkivinaan niitä. -- Elämänviiva on pitkä, sanoi hän. -- Onko se! huudahti mr Peterson. Se on hyvä. Annoin pari vuotta sitten erään mustalaisen ennustaa minulle Epson Downissa ja hän sanoi, että elämänviiva on hyvin lyhyt. Mrs Cavalossi katsoi äkkiä häneen. -- Hyvin lyhyt? kysyi hän terävästi. -- Niin. -- Mustalaiset ovat sellaisia petkuttajia, virkkoi hän. Älkää uskoko niitä. Elämänviiva on pitkä. Mutta minun täytyy varoittaa teitä suuresta onnettomuudesta. -- Minkälaisesta onnettomuudesta? -- Niin, miten sen tietäisin. -- Te laskette leikkiä kanssani, virkkoi mr Peterson. En usko, että ymmärrätte hituistakaan kädestä ennustamisesta, mrs Cavalossi. -- Saattepa nähdä, hymyili hän olematta millänsäkään. Hyvää huomenta! -- Enkö saa saattaa teitä hotelliinne? -- En tahdo vaivata teitä, mr Peterson, vastasi hän kylmästi. -- Ei siitä ole mitään vaivaa. -- Hyvää huomenta! toisti mrs Cavalossi ja lähti hyvästelemättä häntä kädestä pitäen. -- Ihmeellinen nainen! mutisi mr Peterson, kun hän jäi yksin. Mutta hän on verraton joka tapauksessa. Minä käyn vierailemassa tuossa hotellissa kaksi kertaa päivässä siihen asti, kun Forrest alkaa parantua -- käyn kun käynkin! VIII. Viikatemies kutsutaan. Näytti siltä, että Arthur Forrest oli arvioinut oikein sairautensa. Saman päivän iltapuolella oli hän vakavasti sairaana ja kaikki hotellissa tiesivät, että hän oli sairas. Seuraavan päivän iltana oli Arthurin tila arveluttava. Hänellä oli neljänkymmenen asteen kuume. Lääkkeillä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta häneen. Hän houraili usein. Mrs Cavalossi oli Sylvianen täydellä hyväksymisellä kieltäytynyt ottamasta sairaanhoitajatarta. Nuo kaksi naista vakuuttivat tohtorille, että he halusivat itse hoitaa Arthuria. Edellisenä yönä oli Sylviane valvonut miehensä luona, Adelan nukkuessa viereisessä huoneessa. Tänä yönä piti mrs Cavalossin jäädä sairaan luokse. Kello oli kymmenen ja tohtori oli juuri lähdössä. Sylviane oli, vaikkakin vastahakoisesti, luvannut mennä nukkumaan äitinsä huoneeseen pariksi tunniksi. -- Hän on ehkä hieman parempi, virkkoi tohtori mrs Cavalossille ottaessaan hattunsa. Mutta kuume yhä pysyy. Koska mrs Forrest ei ole sisällä, voin sanoa teille suoraan, että sairaus on jatkuvasti niin vaarallista kuin se ikänään voi olla. Minun mielestäni teidän pitäisi ottaa sairaanhoitajatar. Te itse, mrs Cavalossi, olette yhtä hyvä kuin joku sellainen, mutta mrs Forrestin puolesta pelkään. Hän on liian huolestunut ja levoton pystyäkseen hoitamaan sairasta hyvin. -- Kuten tohtori haluaa, vastasi mrs Cavalossi myöntyväisesti, minä hankin huomenaamulla sairaanhoitajattaren. -- Te sanoitte tuntevanne etevän lääkärin Lontoossa. Jos sähköittäisitte hänelle? -- Sen olen jo tehnyt, lausui mrs Cavalossi. Arvelin, että ette pahastuisi siitä. Luulen hänen olevan täällä huomenna puolenpäivän aikaan. Tohtori kumarsi. -- Minun ei tarvitse kehoittaa teitä suurimpaan varovaisuuteen, sanoi tohtori lähtiessään. Pieninkin huolimattomuus saattaisi aiheuttaa kohtalokkaita seurauksia. Hyvää yötä, minä tulen taasen aamulla heti aamiaisen jälkeen. Mrs Cavalossi ja potilas olivat kahdenkesken isossa makuuhuoneessa, jota valaisi yksi ainoa, pukeutumispöydän yläpuolella palava lamppu. Mrs Cavalossi sulki oven hiljaa. Niin, hän oli yksin sairaan kanssa. Kaikki oli mennyt hyvin. Kaikki oli mennyt, kuten hän oli ajatellutkin. Hän oli täysin selvillä, miten hänen pitäisi menetellä. Keino oli vaaraton, yksinkertainen ja pettämätön. Hän astui sängyn ääreen ja hänen hieno harmaa silkkipukunsa kahisi hiljaisessa huoneessa. Hän katsoi alas -- hän leimuavin silmin ja terveyden puna poskillaan -- katsoi tuota raukkaa, joka niin äkkiä oli sairastunut. Hän hymyili kylmää, kimaltelevaa ilon hymyä -- kuin ihminen, jolla ei ole minkäänlaisia omantunnonvaivoja, ei mitään epäröintiä, ainoastaan yksi halu, jonka hän tahtoo toteuttaa. Arthur makasi puoliksi tiedottomana, valittaen silloin tällöin ja vaipuen aika ajoin lyhyeen horrostilaan. Avuttomana, heikkona, huohottaen makasi tuossa se mies, joka oli uskaltanut asettua kaikkein suurinta suunnitelmaa vastaan, minkä mrs Cavalossi milloinkaan elämässään oli valmistanut. Se oli liian naurettavaa -- ihmeen naurettavaa! Neljäkymmentäkahdeksan tuntia sitten oli hän seisonut mrs Cavalossin edessä häntä vastustaen nuoruuden ja voiman koko päättäväisyydellä. Nyt saattoi hänen elämänsä liekin puhaltaa sammuksiin kuin kynttilän, jonka jälkeen sitä ei enää uudelleen sytytettäisi. Arthur aukaisi silmänsä ja näytti tahtovan sanoa jotakin. -- Janottaako sinua? kysyi mrs Cavalossi hiljaa. Sinun täytyy ottaa lääkkeesi. Hän otti pullon yöpöydältä, kaatoi pikariin ja laski sen sitten hänen huulilleen tukien hänen päätään, kun hän joi. -- Miten on Sylvien laita? kuiskasi Arthur. -- Hän lepää vähän. Hän oli niin äärettömän väsynyt, ressu. Nyt täytyy sinun myöskin maata hiljaa ja koettaa nukkua. Hän hiveli sairaan kosteata otsaa kylmällä, kiinteällä kädellään. Jotain Arthurin kuumeisesta hehkusta siirtyi häneen. Mrs Cavalossi hymyili taasenkin huomaamattomasti, sillä hän ymmärsi nyt vieläkin selvemmin, miten sairas mies oli. Sitten Arthur nukahti tietämättä niistä onnettomuutta uhkaavista voimista, jotka liikkuivat hänen ympärillään. Puoli tuntia kului painostavan hiljaisuuden vallitessa. Viimein mrs Cavalossi meni ovelle ja kuunteli tarkkaavasti. Ei kuulunut muuta ääntä kuin Arthurin raskas hengitys. Hän katsoi sairasta taasen. Hiki helmeili Arthurin otsalla, mutta hän nukkui jatkuvasti. Hetki oli koittanut. Kevyesti ja varovasti hän veti peitteen sairaan päältä pois, kunnes hänen hartiansa ja rintansa olivat peittämättöminä. Arthur nukkui. Mrs Cavalossi meni ikkunan luo ja veti verhon syrjään. Satoi ja synkät pilvet kiisivät taivaalla. Hän oli kuulevinaan meren kohinan. Hän kääntyi nopeasti ja kun hän oli vielä kerran kuullostanut, siirsi hän ison verhon, joka oli asetettu ikkunan ja sängyn väliin, syrjään. Sitten hän väänsi ikkunan kädensijaa, onneksi se ei ollut väännetty lukkoon. Äänettömästi työnsi hän ikkunaa auki tuuma tuumalta -- kunnes aukeama oli enemmän kuin jalan levyinen. Sateisen yön kylmä ilma virtasi huoneeseen -- hänkin värähti tuntiessaan sen. Yötuuli leikki sairaan kosteissa hiuksissa. Hän nukkui jatkuvasti tietämättä, että häneen oli kohdistunut kuoleman nuoli. Mrs Cavalossi istuutui ikkunalaudalle ja odotti levollisesti. Hänellekin saattoi käydä huonosti nyt, mutta hän oli päättänyt uskaltaa kaiken. Jos Arthur heräisi! Kerran hän liikautti itseään, mutta mrs Cavalossi istui hievahtamatta. Kaksikymmentä minuuttia kului. Sitten hän sulki ikkunan yhtä hiljaa kuin hän oli aukaissutkin sen. -- Suurinta varovaisuutta! hän kuiskasi matkien lääkäriä. Samassa Arthur heräsi ja sanoi jotain. Hän astui sängyn viereen. -- Et saa heittää peitettä päältäsi, rakas Arthur, lausui hän ja peitti hänet taasen. Tahdotko jotain juotavaa? -- Minä olen huonompi, virkkoi Arthur juotuaan hieman mehua. Minä tunnen sen koko ruumiissani. Olen huonompi kuin tunti sitten. -- Ei, ei, sinä olet parempi. Yöllä tuntee itsensä aina huonovointisemmaksi. -- Palaako takassa tuli? -- Kyllä, sinulla on ihana takkatuli, vastasi mrs Cavalossi. -- Olen ihan täydellisesti kylmettynyt, virkkoi Arthur ja laski sitten nöyrästi kuumepoltteiset kasvonsa tyynylle. Mrs Cavalossi tarttui verhoon ja veti sen takaisin paikoilleen. Silloin se liukui hänen käsistään ja olisi kaatunut vasten ikkunaa, jos ei hän ajoissa olisi saanut siitä kiinni. Hiljainen tyytymätön huudahdus pujahti esiin hänen huuliltaan, kun hän nosti sen taasen seisomaan. Kaikki oli mennyt hyvin. Silloin hän kuuli lattiapalkin narahtavan. Hän kääntyi salamannopeasti ovelle päin. -- Sylviane, kuiskasi hän tukahtuneesti. Hänen tyttärensä seisoi tuossa pelästyneet silmät selko selällään ja oikea käsi koholla, pitäen vasemmalla aamutakkiaan kiinni. -- Mikä on hätänä, Sylviane? kysyi mrs Cavalossi levollisesti. -? Näin unta, että hän oli kuolemaisillaan, ja siksi tulin tänne. Mitä sinä teit verholle, äiti? -- Olin vähällä kaataa sen. Mutta sinun täytyy tosiaankin mennä nukkumaan vielä, Sylvia. -- Äiti, lausui hän pyytävästi ja astui sängyn ääreen, hän on huonompi. -- Rakas Sylviane, sanoi mrs Cavalossi ja vei tyttärensä etäämmäksi, sinun täytyy koettaa pysyä rauhallisena. Minä en usko, että hän voi huonommin, mutta ei hän parempikaan ole. Ei kukaan voi taistella kohtaloaan vastaan. Olemme tehneet voitavamme ja voimme toivoa, että hän paranee. Sylviane vetäytyi pois äitinsä hyväilyistä. -- Miksi pakoitit minut menemään levolle? puuskahti hän. -- Sinä tarvitsit lepoa, rakas lapsi, vastasi mrs Cavalossi rauhallisesti. -- Miksi et antanut minun istua valveilla ja olla hänen luonaan viimeiseen asti? huudahti Sylviane taasen samassa äänilajissa kuin äskenkin panematta merkille äitinsä vastausta. -- Älä nyt hermostu, Sylviane. -- Sinä näyt unohtaneen, että minä olen hänen vaimonsa. Voi, kun minä en olisi mennyt nukkumaan! Silloin en olisi nähnyt unta -- silloin en olisi nähnyt unta -- -- Mitä sitten? -- Tuo uni -- tuo uni! -- Äiti, jatkoi hän nopeasti, onko ikkuna kiinni? -- Tietysti se on kiinni, sinä pieni typerys. Olen erikoisesti tarkastanut sen. Jos nyt olet halukas jäämään tänne vartiointiin, niin mene pukeutumaan. Kevyt koputus kuului ovelta. Adela astui sisään. Kello alhaalla aulassa löi yksitoista. Adela kohtasi emäntänsä katseen ja nyökäytti päällään. Mrs Cavalossi poistui. -- Tohtori Colpus on täällä, virkkoi Adela käytävässä. -- Tohtori Colpus? -- Niin, rouva. Hän tuli juuri. Mies ja vaimo olivat kahden. -- Uneni! huudahti Sylviane ja vaipui nyyhkyttäen tuolille. Sairas liikahti sängyssä ja Sylviane kiiruhti hänen luokseen. Mrs Cavalossi antoi muutamia lyhyitä määräyksiä väsymättömälle, korvaamattomalle Adelalle, joka ei milloinkaan näyttänyt uupuvan eikä tarvitsevan lepoa. IX. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Mrs Cavalossi kiiruhti saliin. Tohtori Colpus veti parhaillaan hansikkaita kädestään. -- Minähän sähkötin, että sinun olisi tultava huomenna, aloitti mrs Cavalossi tuskin havaittava tyytymättömyys äänessään. -- Minä pidin parempana tulla heti, sanoi tohtori Colpus. Tapaus näyttää vakavalta. -- Ei se ole enää vakavaa, virkkoi mrs Cavalossi kevyellä äänellä suljettuaan oven. Käänne on tapahtunut. -- Onko hän parempi? -- Hän on kuoleman kielissä -- hän ei voi parantua. Jokin erikoinen hänen äänessään herätti tohtorin huomiota. -- Mitä sinä olet tehnyt? kysyi hän komentavalla äänellä. Mitä sinä olet tehnyt täällä omin päin? -- Täkäläinen tohtori sanoi, vastasi mrs Cavalossi levollisesti, että pieninkin muutos huoneen lämpötilassa olisi kohtalokas. Siksi aukaisin ikkunan puolen tunnin ajaksi hänen nukkuessaan -- mielestäni se oli parasta, mitä saattoi tehdä. Se on nyt tehty ja se on oikein hänelle. Ihmisillä, jotka ovat niin tyhmiä kuin hän, ei ole oikeutta elää. Kun hän on poissa tieltä, voimme osoittaa hänen sukulaisuutensa Petersonin kanssa ja niin ei synny enempiä vaikeuksia. Hän on kirjoittanut testamenttinsa, kuten tiedämme, ja kaikki siirtyy Sylvianelle, niin muodoin kaikki on minun. Tunnusta, että olen menetellyt aivan oikein -- ja anna minulle yksi suudelma! Tohtori Colpus vaipui eräälle tuolille välittämättä hänen kurkoittamistaan punahuulista. -- Marie! huohotti hän. Tohtorin kasvot muuttuivat ensin punaisiksi, sitten valkoisiksi. Peloittavalla voimanponnistuksella onnistui hän hillitsemään itsensä. -- Voitko pahoin? kysyi mrs Cavalossi jääkylmästi. -- En, vastasi tohtori. Hän kohosi istumaan tuolilleen keppisuorana ja puhkesi nauruun. Minä hämmennyin todellakin sinun tähtesi. -- Miksi niin? kysyi mrs viattomasti. -- Sinun julkeutesi tähden, kun yrität tuota metkua uudelleen. -- Mitä metkua? -- Ikkunan auki avaamista, noita! -- Saanko pyytää sinua selittämään minulle tarkemmin, mitä tarkoitat? -- Eikö signor Gabriel Cavalossi muka kuollut avatun ikkunan takia, kun hän makasi keuhkokuumeessa? Ja eikö ikkunaa avannut hänen vaimonsa? Mrs Cavalossi tuijotti tohtoria hiljaisuuden vallitessa. -- Sinä luulit, ettei kukaan tietänyt syytä Cavalossin kuolemaan, mutta minä tiesin, miten asia oli, ja vieläpä sain tietää sen eräältä henkilöltä, palvelijalta, joka ulkoa näki, kun tuo tapahtui. -- Giovanni paimenelta? kysyi rouva. -- Aivan niin! -- Mutta Giovannihan on kuollut, virkkoi rouva naurahtaen luontevasti. -- Niin on, mutta kuka tietää, eikö Giovanni kertonut asiaa eräälle toiselle ennenkuin hän kuoli -- jollekin, joka ei vaikene ja ole niin luotettava kuin minä? -- Pyh! virkkoi mrs Cavalossi, astui tohtori Colpuksen luo ja suuteli häntä. Jumalan kiitos, ettei kumpikaan meistä ole hempeämielinen. Tämä kunnioitettava pariskunta, joka liittyi yhteen yhtä paljon rikoksen kuin voimakkaan intohimon kautta, tämä pari, jonka pahuus oli niin kylmää, älykästä ja määrätietoista, seisoi käsikädessä vaitonaisena suunnilleen minuutin verran. Äkkiä tohtori Colpus hätkähti kuin olisi hän herännyt tietoisuuteen hetken todellisuudesta. -- Sanon sinulle, Marie, että jos hän kuolee, on kaikki menetetty. Siksi tulin tänne niin pian. -- Menetetty? toisti mrs Cavalossi synkän näköisenä. Mutta sinähän vakuutit minulle, että paperit olivat selvät. -- Niin ne ovatkin, jos Forrest jää elämään ja esittää vaatimuksensa. Mutta jos hän kuolee, miten voimme silloin osoittaa yhdenpitäväisyyden, josta kaikki riippuu? Siitä saattaisi syntyä haudan aukaiseminen ja joukko muita vaikeuksia. Se ei käy päinsä. Se olisi liian epämiellyttävää, Marie. Hänen äänestään erottui hieno nuhde. Sinä näytät päättäneen saattaa meidät perikatoon. Etkö muista, että Arthur Forrest varsin selvästi sanoi sinulle pienillä päivällisillämme eräänä iltana, että mitään vaatimuksia ei voitaisi esittää ilman hänen henkilöllistä myötävaikutustaan? Arthur Forrest oli aivan oikeassa siinä. Mrs Cavalossi istuutui. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa ja niin syntyi hiljaisuus. Hänen sydämensä oli vähällä haljeta suuttumuksesta ja harmista. -- Minä luulin, että hän vain kerskui, mutisi hän. -- Forrest on mies, joka ei milloinkaan kersku eikä milloinkaan sano mitään ilman varmoja perusteita. -- Niin, virkkoi rouva, tehtyä ei saa kuitenkaan tekemättömäksi. -- Sinun olisi pitänyt ymmärtää, että toinen Arthur on paljoa enemmän tiellä. Tohtori hymyili rauhallisesti. -- Toinen Arthur! -- Niin. -- Ah! Tuo pieni sana pujahti mrs Cavalossin huulilta kuin hänelle äkkiä olisi kirkastunut jokin seikka. Syntyi taasen hiljaisuus. -- Hän on hauska poika, se toinen Arthur, virkahti hän. -- Mistä sen tiedät -- oletko tavannut hänet? -- Hän esittäytyi itse minulle tässä eräänä päivänä. Hän oli ihastuttavan julkea ja poikamainen. Vaan arvelenpa hänessä löytyvän enemmänkin kuin vain julkeutta ja poikamaisuutta. Mutta mitä sinä aiot nyt tehdä? Minun arvoisa vävypoikani on lopussa. -- Minä menen nyt heti katsomaan vävypoikaasi, vastasi tohtori Colpus ja lähti huoneesta. -- Se ei kannata, voin vakuuttaa sinulle, virkkoi mrs Cavalossi katkerasti. Ei löydy hiukkaakaan toivoa. -- Aina on toivoa. Minä pelastan hänet. Niin, aina on toivoa, toisti hän. -- Ei ainakaan silloin, kun minä olen ollut asiassa osallisensa. Tohtori aivankuin peräytyi kuullessaan nuo peloittavat sanat, mutta vain hetkeksi. -- Vie minut hänen luoksensa, sanoi hän. Minä pelastan hänet. X. Toinen Arthur. Arthur Peterson, nuori mies, jonka Forrest oli tavannut boulognelaislaivalla ja joka oli koettanut hakkailla mrs Cavalossia Folkestone Leassilla, istui Radway Grangen pienessä kirjastossa. Maatila sijaitsi laaksoalanteessa. Sen takana kohosi harju, jolta saattoi nähdä selkeinä päivinä niiden Viiden Kaupungin savun ja tulen, joiden kaivoksista ja rautatehtaista vanha Peterson, miljonääri, oli saanut miljoonansa. Oli iltapuoli ja joulukuinen päivä oli laskemaisillaan. Arthur Peterson istui vanhassa, pähkinäpuisessa nojatuolissa laiskana kuten näytti. Itse asiassa oli hän täydessä työssä harjoitellakseen rikkaana oloa. Hän oli nyt ollut noin pari kuukautta Radway Grangen omistaja ja nimellisesti myöskin isänsä omaisuuden haltija. Hän havaitsi, että oli hyvin mutkikas asia saada niin suuri perintö. Hän oli monta kertaa neuvotellut juriidisen asianajajansa, mr Thrushin kanssa, joka oli myös isän testamentin laatija, mutta tähän mennessä ei niillä neuvotteluilla ollut ollut mitään suurempaa merkitystä. Sekä juristia että hänen asiakastaan olivat häirinneet monet sivuseikat -- keksittyjä sivuseikkoja, joita ei kuitenkaan voinut jättää huomioonottamatta. Nämä sivuseikat olivat kuitenkin viimein tulleet järjestetyiksi ja suuri loppuselvitys piti oikeastaan tapahtua tänään iltapäivällä. Arthur Peterson odotti parastaikaa mr Thrushia, jonka piti tulla Manchesterista. Hän katsoi kelloaan. Se oli puoli neljä. Juuri silloin astui palvelija sisälle. -- Mr Thrush on täällä ja sitten minä jättäisin tämän kirjeen. Peterson otti kirjeen, jonka käsialan hän tunsi, aukaisi sen innostuneesti ja rupesi lukemaan. Kirjeen sisältö oli seuraava: Lontoo, 15 joulukuuta. Rakas Arthur! Kiitän sinua vielä kerran ystävällisestä osanotostasi sairauteni aikana. Se kesti kauan, mutta nyt minä olen viimeinkin todellisesti parantumaan päin. Ihmetellään, sanotaan, että oli suorastaan käsittämätöntä, kun läpäsin. Tuon ihmeen teki vanha Colpus, josta kai olet kuullut puhuttavan ja joka sivumennen sanoen on mennyt naimisiin kunnioitettavan anoppini kanssa. Ja minä olen tietysti hyvin kiitollinen tohtorille. Kirjoitan sanoakseni sinulle, että Sylviane ja minä voimme nyt ottaa vastaan kutsusi. Voit odottaa meitä perjantaina iltapäivällä 18:na, jos ei aika ole sinulle sopimaton. Juna tulee Crewen asemalle puoli viisi iltapäivällä ja me toivomme, että tulet meitä vastaan tai lähetät jonkun toisen. Sylviane on vähän heikko terveydeltään tai ennemminkin alakuloinen. Minun sairauteni on kai ollut liian suuri koetus hänen voimilleen. Hänestä on niin hauska tutustua sinuun. Me tapaamme siis perjantaina. Ystäväsi Arthur C. Forrest. J.k. -- Älä levittele miljooniasi liian laveasti. Muista, että minä olen vain tavallinen yksinkertainen ihminen, ja samoin olit sinä itsekin siihen aikaan, kun meistä tuli hyvät ystävät. S:a. Peterson hymyili miettivästi lukiessaan kirjeen loppua. Sitten hän huomasi, että palvelija seisoi odottaen. -- Niinpä tosiaan, virkkoi Peterson. Pyytäkää mr Thrushia tulemaan tänne ylös ja tuokaa sitten tänne pari lamppua ja hiukan teetä. Ainoa mr Thrushin ulkonaisesti havaittava lakimiehen, etevän Manchesteriläis-asianajajan, merkki oli hänen pieni ruskea asiapaperisalkkunsa, joka tuntui olevan olennainen osa hänestä, kun hän oli matkoilla, muuten hän muistutti maalaisherraa, joka oli vetänyt keuhkoihinsa raikasta ilmaa tarpeeksi. Hän oli puettuna leveälieriseen hattuun, siniseen pukuun ja kaulassa hänellä oli vaalea kaulahuivi. Hänen täyteläiset, sangen leveät kasvonsa olivat sileiksi ajellut. Hän oli viidenkymmenenviiden vuoden vanha ja näytti neljäkymmentäviisi- vuotiaalta. Siinä osassa Englantia ei ollut älykkäämpää ja tunnetumpaa asianajajaa. -- Minulla on täsmällisesti tunti ja kolmeneljännestä aikaa olla täällä, sanoi hän Petersonille, kun hän oli juonut teensä ja puhellut yhtä ja toista. Minun täytyy matkustaa Derbyhyn. Ehkä siirrymme nyt liikeasioihin ja puhumme sitten ilmasta -- jos meillä on aikaa? Hän hymyili hyväntuulisesti. Peterson nyökäytti. Vaikka hän oli miljoonain herra, näytti Peterson edelleen pojalta pyöreine, sileäksiajeltuine kasvoineen. -- Te kirjoititte viimeisessä kirjeessänne, että te halusitte tehdä minulle joitakin kysymyksiä. Olen nyt palveluksessanne, sanoi mr Thrush. -- Niin, aloitti Peterson kurkkuaan kakistellen. Minä haluan tietää tarkalleen, mitä minä omistan, miten suuriarvoista se on ja paljonko se tuottaa. Te annoitte minulle käteisrahaa kolmekymmentäviisituhatta puntaa kaksi kuukautta sitten, mr Thrush. Ehkä teitä huvittaa kuulla, että minä olen hävittänyt suurimman osan tuosta rahamäärästä. -- Niitä ette ole ainakaan sijoittanut tähän taloon, virkkoi mr Thrush nauraen ja katsoi ympärilleen kolkossa huoneessa. -- Ei, tämä ei kiinnosta mieltäni tarpeeksi, mutta kuten tiedätte, rakennutan parhaillaan toista. -- Joka tulee kuluttamaan vielä enemmän rahaa? -- Aivan niin. -- Olen kuullut, että rakennustapa on teidän hullutteluanne, virkkoi mr Thrush. -- Minun hullutteluani? -- Niin, tai teidän erikoisesti keksimäänne. -- Kuka sen on sanonut? -- Eräs minun kirjureistani, joka vietti loma-aikansa Italiassa viime kesänä ja näki teidän istuvan piirrellen taloja Paviassa. -- Totta on, virkkoi Arthur Peterson ja kuin hieman suuttuneena hän lisäsi: Näyttää siltä, että teenpä minä mitä tahansa, keskustellaan siitä Manchesterissakin. Minulla ei ollut aavistustakaan, että minä olin niin tärkeä henkilö. Eniten huomiota herätti Arthurissa hänen muuttunut käytöksensä senjälkeen, kun hän oli saanut perintönsä käsiinsä. Hän oli ulkomuodoltaan edelleen poikamainen, mutta tuon tuostakin ilmaantui hänen kasvoilleen väsymys ja närkästys, joka sopi huonosti hänen tavallisesti raikkaille, avoimille kasvoilleen. -- Ehdottomasti te olette julkinen henkilö, sanoi mr Thrush, ja sellaisena ette voi välttää keskustelua teistä -- minä toivon vaan, että se olisi aina kunnioittavaa ja ystävällistä. Arthurin innostus arkkitehti- ja rakennusalaan oli kyllä todellista. Häneltä puuttui yleisempiä, merkittävämpiä harrastuksia, mutta arkkitehtuuriin hänellä oli ilmeiset taipumukset. Hän oli, sen jälkeen kuin hänen arvostelukykynsä oli kasvanut, aina kärsinyt siitä, että Radway Grange oli niin ruma, ja hän oli kauan sitten päättänyt rakentaa kauniimman talon paremmalle paikalle. Raisulla pontevuudella, joka ilmaisi sekä hänen luonteensa vahvuutta että heikkoutta, oli hän heti käynyt käsiksi siihen asiaan saavuttuaan maatilalle ja useita kuukausia sitten hän oli keskustellut erään nuoren arkkitehdin kanssa, jota hän luuli hyvin eteväksi. -- Niin, sanoi Arthur miettivästi, uusi Radway Grange tulee olemaan yksi kreivikunnan kauneimpia herraskartanoita. -- Hauska kuulla, virkkoi mr Thrush muodollisen kohteliaasti. -- Mutta kuitenkaan ette usko, että siitä tulee kaunis missään tapauksessa. -- Kyllä, toivon, että niin käy, mr Peterson, mutta minä en pysty arvostelemaan rakennustaidetta, enkä ole kyllin rohkea lausuakseni minkäänlaisia ennusteluja. Kuulkaahan, mitä aiotte tehdä tälle talolle, joka on niin iso ja tilava? -- Minä revitän alas tämän kirotun rakennuksen! huudahti Arthur näennäisesti suotta kiivastuen. Se on niin ruma, että sitä katsellessa saattaa sairastua. -- Teillä on suuret vaatimukset. Matkanne ovat tehneet teistä liian arvostelevan. -- No, joka tapauksessa aion toimittaa täkäläisille, puheluun halukkaille ihmisille jotain puheen aihetta. Mutta palatakseni kysymykseeni, mr Thrush, miten paljon tulee uuden rakennuksen omistaja saamaan käyttövaroja itselleen? -- Saatte kuulla, virkkoi mr Thrush ja otti esille erään paperin. Minulla on tässä luettelo omaisuudestanne. Ensiksikin teillä on kuusituhatta osaketta -- kappaleelta sadan punnan arvoiset -- Osakeyhtiö Petersonin kivihiilikaivoksissa ja rautatehtaissa. Ne merkitsevät sadanviidenkymmenentuhannen punnan tuloa vuodessa ja ovat nykyään suunnilleen yhden miljoonan kahdeksansadan tuhannen punnan arvoiset. -- Ihastuttavaa, virkkoi Peterson lyhyesti. -- Sen lisäksi on teillä neljänsadantuhannen punnan osakkeet koillisella rautatiellä, jossa yhtiössä te kuulutte suurimpain osakkeenomistajain joukkoon. Siitä tulee kuusitoistatuhatta vuodessa. -- Hyvä, vastasi Peterson. -- Sitten teillä on kaksisataakaksikymmentätuhatta viisisataa puntaa valtio-obligationeissa, joka tuottaa kuusituhatta vuodessa. -- Nyt me tulemme pikkusummiin, huomautti Peterson. -- Sitten teillä on Viidessä Kaupungissa tontteja kaiken kaikkiaan viidenkymmenenkahdentuhannen arvosta, joiden tuotto on viisituhatta. Teillä on myös talo ja siihen kuuluva kahdentuhannen tynnyrinalan suuruinen maa-alue -- jonka arvo on tuntematon. -- Sen me jätämme pois laskuista, virkkoi Peterson lakonisesti. -- Sen lisäksi teillä on joukko arvopapereita, joiden yhteissumma nousee kolmeensataankolmeenkymmeneentuhanteen puntaan, joista tulee yhdeksän tuhatta vuodessa. Ja lopuksi -- Te tahdoitte, että minä hankkisin osaksi käteistä rahaa. Olen tehnyt sen. Loppujen lopuksi on teillä siis kaksisataatuhatta puntaa talletettuna, jotka lisäävät tuloja joutavalla kahdeksallakymmenellä punnalla viikossa. -- Onko siinä kaikki? -- On. -- Ja mikä on loppusumma? -- Omaisuutenne kokonaisarvo on pyörein luvuin kolme miljoonaa satakaksituhatta viisisataa puntaa. -- Isäni omaisuus on siis lisääntynyt hänen kuoltuaan? -- Suurilla omaisuuksilla on ihastuttava ominaisuus kasvaa itsestään. Niin, se on lisääntynyt noin kolmellasadalla tuhannella punnalla. Summa olisi ollut suurempi, jos ei perintövero olisi nykyisin niin korkea. -- Ja minun nykyiset tuloni? -- Teidän nykyiset tulonne lähentelevät kahtasataa tuhatta puntaa vuodessa. -- Kiitos, virkkoi Arthur Peterson. Nyt, mr Thrush, on minulla annettavana teille muutamia yksinkertaisia ohjeita. Te olette minua paljon vanhempi ja te olette minun juriidinen neuvonantajani. -- Sallikaa minun ensin sanoa, huomautti mr Thrush leikillisesti, että te, mr Peterson, olette minun korkea-arvoisin asiakkaani, minun rikkain asiakkaani. Toiset tulevat minun luokseni, mutta minä tulen teidän luoksenne. -- Minä otankin sen asian kunnia-asiaksi, vastasi Peterson hymyillen. Te olette, kuten sanoin, vanhempi minua ja minun juriidinen neuvonantajani. Ne ohjeet, jotka aion antaa teille, tulevat ihmetyttämään teitä. Mutta sanon jo etukäteen, että en halua niistä syntyvän mitään neuvotteluja -- olen perustellut päätökseni. -- En anna minkään hämmästyttää itseäni, virkkoi mr Thrush, olkaa hyvä, jatkakaa! -? Ohjeeni ovat nämä: teidän täytyy myydä koko omaisuuteni, oli se mitä laatua tahansa, paitsi valtio-obligationit, ja ostaa valtio-obligationeja. Mr Thrush oli juuri sanonut, että hän ei aikonut antaa minkään ihmetyttää itseään, ja kuitenkin hän havaitsi nyt olevansa sellaisessa sieluntilassa, jota ilman epäilystä saattoi sanoa hämmentymiseksi. -- Oletteko hullu! huusi hän. Etevä juristi oli tuskin lausunut nuo sanat, kun hän jo huomasi, että hän oli mennyt yli sopivaisuuden rajojen. -- Hullu? toisti Arthur Peterson. Vai niin, niinkö ihmiset sanovat? Näytänkö minä hullulta? Onko minussa jotain, josta saattaa päätellä minun olevan mielenvikainen, mr Thrush? -- Te käsitätte minut väärin, rakas mr Peterson, virkkoi mr Thrush lepytellen. Me juristit olemme liian valmiit katsomaan jokaista tekoa, joka ei pohjaudu liiketottumuksiin, kuin -- niin, kuin hullutusta. Tarkoitin vain sitä. Enkä tietenkään ole niin kiintynyt materiaan, etten voisi ymmärtää, että löytyy muitakin katsantokantoja kuin meidän. Mr Thrushin käytös oli muuttunut. Olematta vähimmässäkään määrin mielistelevä ilmaisi hänen käytöksensä nuorelle miljonäärille kuitenkin, että vanha asianajaja kunnioitti häntä. -- Minä en täyttäisi velvollisuuttani teitä kohtaan, jatkoi asianajaja, jos en minä ainakin olisi olevinani äärimmäisen hämmästynyt niistä neuvoista, jotka juuri annoitte minulle. Hän nauroi ja Arthur Peterson nauroi myöskin -- verrattain äänekkäästi. -- Te olette käsittänyt ohjeeni? -- Kyllä, vastasi mr Thrush ja veti syvään henkeä. Tiedättekö te, mr Peterson, että siten menetellen te tulette alentamaan tulojanne 200,000 punnasta vuodessa -- odottakaahan, kun katson -- vähän vähemmän kuin 100,000 puntaan vuodessa ja että te siis heitätte syrjään 2,000 puntaa viikossa? -- Tiedän sen. -- Ja saanko luvan kysyä, mikä on syynne? -- Vain se syy, että haluan nauttia rikkaudestani. Siten kuin nyt on, häiritsisi kaikkien näiden osakkeiden ja arvopaperien huolehtiminen elämääni. Jos rahani ovat sijoitetut valtio-obligationeihin, ovat tuloni verrattain pienet, mutta minun ei tarvitse olla levoton sen takia ja minä olen riippumaton pörssielämästä. -- Se on totta, myönteli mr Thrush. -- Sitäpaitsi en voi kuluttaa 100,000 puntaa vuodessa, vielä vähemmin 200,000. -- Ymmärrän, vastasi mr Thrush. Sallikaa minun sanoa, että te olette eriskummallinen nuori mies, mr Peterson. -- Ehkäpä, mutta minä haluan pitää hauskaa. Tahdotteko siis noudattaa ohjeitani? -- Minähän olen teidän homme d'affaire. Mutta sen täytyy tapahtua varovaisesti. Minä tarvitsen aikaa. Jos minä esimerkiksi laskisin markkinoille kaikki teidän hiiliosakkeenne yhtä aikaa, alenisi niiden arvo ehdottomasti, ja jos minä menisin pörssiin ja ostaisin valtio-obligationeja 3,000,000 samalla kertaa, nousisi niiden hinta ehdottomasti. Minä tarvitsen aikaa, mr Peterson. -- Saatte kuusi kuukautta. Riittääkö se? -- Koetan. -- Te mainitsitte 200,000 punnan käyttövaroista. Onko sellainen summa tililläni? -- Kyllä. -- Siispä voin heti käyttää 25,000 punnan shekin? -- Niin voitte. Arthur Peterson otti esiin shekkikirjansa eräästä laatikosta, kirjoitti shekin mainitsemalleen summalle ja ojensi sen mr Thrushille. -- Tämä on asetettu minulle, virkkoi asianajaja. -- Se kuuluu teille. -- Mutta miksi ihmeessä? -- Pelkästään vain tunnustukseksi työstänne ja siksi, kun jätitte sikseen enemmät neuvottelut kanssani tulojeni supistamisesta. -- Mutta mr Peterson, minä en tosiaankaan voi ottaa tätä vastaan. -- Miksi ette? Oletteko siis niin rikas? -- Tämä on niin luonnotonta. -- Kuulkaa nuoren miehen neuvoa, mr Thrush. Älkää kieltäytykö ottamasta shekkiä. Se on hyväntahtoisuuden ilmaisu ja sellaista ei pidä milloinkaan vähäksyä. Sanallakaan vastaamatta puristi mr Thrush Arthur Petersonin kättä. -- Te olette liian antelias, änkytti hän sitten työntäessään shekkiä lompakkoonsa. He keskustelivat vielä joistain pikkuseikoista ja puoli tuntia myöhemmin lähti mr Thrush herraskartanosta. Hänen nuori asiakkaansa oli hämmentänyt hänet, mutta myöskin tehnyt häneen suuremmoisen vaikutuksen. XI. Seikkailurikas matka. Hevonen dogi-vaunujen eteen valjastettuna odotti oven ulkopuolella ja hevosen pääpuolessa seisoi ajomies. -- Onko kaikki selvää? kysyi Arthur Peterson, joka laskeutui portaita alas hansikkaitaan napittaen. -- Kaikki selvää, vastasi ajomies. -- Minulla on aikaa vain puoli tuntia -- juokseeko hevonen siinä ajassa asemalle? -- Kyllä, hyvin helposti. Minä olin ajelemassa sillä eilen ja se juoksi kaksi mailia seitsemässä minuutissa. Minä annoin mr -- en muista hänen nimeään -- sen uuden palvelijan, ajaa kanssani. Hän näyttää ymmärtävän hevosasioita. Hän sanoi, että tämä oli uljain elukka, mitä ajatella saattaa, ja siinä hän oli oikeassa. -- Vai niin, minun uusi palvelijani ymmärtää hevosasioitakin, virkkoi Peterson huvitettuna. Hän tuli päivä päivältä yhä enemmän hämilleen tuon ihmeellisen, hiljattain Lontoosta palkatun palvelijansa kaikkitietäväisyydestä. -- Kyllä, hän on usein tallissa. Pitää siellä olosta. Hyvin käytännöllinen mies. -- Se voi kyllä olla mahdollista. Sinun ei tarvitse seurata mukana. Ovatko vaunut, joissa tavarat piti tuoda, lähteneet? -- Kyllä, puoli tuntia sitten. -- Laske irti sitten. Musta hevonen lähti liikkeelle kuin kanuunan kuula. Se oli voimakas eläin, mutta se vaati myös ajajalta jotain. Sillä olikin ohjaksien toisessa päässä vaatimukset täyttävä henkilö, Arthur Peterson. Peterson katsoi kelloaan, kun hän ajoi ensimmäisen mailipylvään ohi matkalla Crewen asemalle. Ensimmäinen maili oli ajettu kolmessa minuutissa ja viidessätoista sekunnissa. Hän ajatteli itsekseen, ettei ollut oikein miljonäärin arvolle sopivaa hakea vieraita asemalta dogi-vaunussa ilman ajomiestä. Mutta hän ei ollut vielä niin tottunut kohteliaisuustapoihin ja tunsi sitäpaitsi poikamaista intoa saada näyttää uutta hevosta Arthur Forrestille ja silloin eivät ajoneuvot saisi olla liian painavassa lastissa kotimatkalla. -- Hei, lisää vauhtia! huudahti hän ja heilautti piiskaa kerran. Hevonen hypähti eteenpäin ja jotain tapahtui. Dogi-vaunut kääntyivät sivulle ja hevonen tanssi poikittain tiellä. Äärimmäisellä ponnistuksella onnistui Arthurin pidättää se ja hän hyppäsi maahan. Vasemmanpuoleinen vetonuora oli päässyt auki. Onnettomuudesta olisi saattanut olla turmiolliset seuraukset, mutta Arthur otti asian rauhallisesti. Eräs poika tuli sattumoisin tietä pitkin. -- Halloo! huusi Arthur. Poika kääntyi. -- Tule tänne, niin voit ansaita rahaa. Poika lähestyi hitaasti. -- Osaatko pidellä tätä hevosta, poikaseni? -- Minä osaan pidellä kyntöhevosta. -- Hyvä, tartu kiinni molemmin käsin ja varo, ettei se juokse tiehensä vieden sinut mukanaan. Poika nauroi ja totteli. Arthur kumartui ottaakseen nauhan kengästään, mutta kun hän huomasi, että hänellä olikin nappikengät, kirosi hän Oldcastlen suutarit, jotka olivat vakuuttaneet hänelle, että koska hän eräissä suhteissa oli oman arvon tuntoinen mies, täytyi hänellä olla nappikengät. Sitten hän katsoi pojan jalkineita. Hänellä oli karkeat nauhakengät jalassaan. Hetken kestävän neuvottelun jälkeen onnistui hänen ostaa itselleen pojalta kengännauha puolen kruunun hinnasta ja viiden minuutin kuluttua oli hän kynäveitsensä avulla korjannut vaurion. -- Hiljaa, kauniisti! sanoi hän sitten hevoselle ja he ajoivat lähimmät neljä mailia nopeudella, joka ei noussut kuin kolmeentoista mailiin tunnissa. Sitten tie muuttui jokseenkin jyrkäksi, kunnes saavuttiin alamäkeen. Hevonen meni mäen koko hyvin ja aikoi juuri ottaa paremman vauhdin, kun se pelästyikin samassa tien vierellä olevaa kiviröykkiötä ja heittäytyi sivulle. Samassa silmänräpäyksessä kuului merkillistä kitkutusta ja ritinä vasemmalta puolelta, ja kun Arthur katsoi sille taholle, näki hän, että toinen pyöristä oli irtaantumaisillaan. Hän hyppäsi heti alas ohjakset kädessään. Samassa irtaantui pyörä vaunuista, vieri pari metriä ja kaatui. Vaunut kaatuivat tömähtäen kyljelleen. -- Voi minun päiviäni! huudahti Arthur. Mitä nyt tapahtuu tämän jälkeen? Mutta hän piti lujasti kiinni ohjaksista, eikä hevonen päässyt mihinkään, vaikka se ponnisti vapautuakseen aisoista. -- No, hiljaa! koetti hän rauhoittaa sitä. Sinä et pääse Creween iltapäiväksi, mutta minäpä aion mennä. Hänen onnistui itse asiassa ennättää Crewen asemalle neljännestunnin junan oikean tuloajan jälkeen ja tänään juna onneksi myöhästyi kaksikymmentä minuuttia. Kun hän ajoi kotiin Arthurin ja Sylvianen kanssa avovaunuissa, jotka hän oli vuokrannut Crewestä, kertoi hän huolettomalla tavalla, joka sopi hänelle erittäin hyvin, miten hän yhä tihenevässä hämärässä oli saanut hevosen irroitetuksi aisoista, taluttanut sen majatalon pihaan tien varrella, lähettänyt pari miestä hakemaan rikkinäisiä vaunuja ja sitten jatkanut jäljellä olevan matkan Creween pikamarssissa. -- Se selittää teille, miksi minä olin vähän hengästynyt, kun ensin näitte minut, mrs Forrest, virkkoi hän Sylvianelle, joka istui vaunuissa häntä vastapäätä. Sylviane hymyili. Peterson huomasi, että hän oli hyvin surumielinen, kun hänen miehensä sitävastoin oli erinomaisen hyvällä tuulella. -- Sinä olet aina pitänyt hevosista, Peterson, virkkoi Forrest hyvin ylpeänä ystävästään. -- Tämä on kaikkein juonikkain, jota olen ajanut, vastasi Arthur Peterson. -- Tuntuu kummalliselta, että samalla ajomatkalla sattuu kaksi onnettomuutta, huomautti Sylviane katsoen Petersonia. -- Niin, sellainen on minulle ominaista. Onpa minulle ennenkin sattunut siten, että ajoneuvoistani on pyörä irtaantunut ja vetohihna on mennyt poikki, mutta nyt sattuivat nuo molemmat yht'aikaa, siinä vain ero. -- Mutta ettekö aio tiedustella talliväeltä, mistä tällainen johtuu? jatkoi Sylviane. -- Tarkoitatte, että minun tulisi antaa niille oikein aimo ripitys, nauroi Peterson. -- Kun vain hevonen on vahingoittumaton, ei meidän reipas isäntämme välitä koko asiasta mitään, sanoi Arthur Forrest. Mutta Sylviane ei saavuttanut samanlaista hyvää tuulta kuin molemmat herrat. -- Minä olen aina pelännyt dogi-vaunuja ja pikajuoksijahevosia, sanoi hän vakavana. Minua värisyttää, kun vain ajattelenkin niitä. -- Silloinpa olen iloinen, että tuo pyörä irtaantui, virkkoi Peterson levollisesti ja päättävästi. -- Miksi niin? -- Siksi, että jos ei sitä olisi tapahtunut, olisitte te nyt istuneet dogi-vaunuissa tuon komean hevosen jäljessä sen sijaan että nyt istutte avovaunuissa tuon merkillisen nelijalkaelukan jäljessä, jota ajuri rohkenee nimittää hevoseksi. Peterson koetti osoittaa Sylvianelle, että hän osasi olla sukkela sanoissaan. -- Jos te olisitte ajanut, en minä olisi pelännyt. -- Ettekö? Miksi ette? -- En tiedä, mutta en vaan olisi. Kun viimein vuokrahevosen hitaanlainen juoksu oli tuonut heidät Radway Grangen portaitten eteen ja emännöitsijä vienyt Sylvianen hänelle varattuun huoneeseen, veti Peterson Arthur Forrestin työhuoneeseensa, joka oli myös tupakoimishuone. -- Tiedätkö, vanha veikko, puhkesi hän innokkaasti puhumaan, en voi olla sanomatta sitä sinulle -- hän on ehdottomasti ihastuttava. Hän on enkeli ja aivan liian hyvä sinulle. -- Olen iloinen, että pidät hänestä, virkkoi Arthur Forrest vaatimattomasti. Hänkin pitää sinusta. -- Luuletko? Forrest nyökkäsi ja Peterson melkein punastui. -- Sinun anoppisi teki minuun suuremmoisen vaikutuksen, virkkoi Arthur Peterson, mutta vaimosi voittaa hänet loistossaan kuin aurinko voittaa kuun. -- Älä nyt muutu runolliseksi, vastasi Forrest. En tietänyt, että sinä olit tavannut mrs Cavalossin. -- Olenpa niinkin. Folkestonen Leassilla, kertoi Arthur Peterson. Ja hän kuvasi elävästi ja tarkkaan tuon mainion kohtauksen täydellisen kauneuden ja hänen helpostisyttyvän innostuksensa kesken. Minä luulen, että mrs Cavalossi ei tuntenut minua kohtaan samanlaista mieltymystä kuin sinä ystävällisyydessäsi sanot vaimosi tuntevan. -- Kyllä varmaan; jos hän ehkä oli hieman töykeä sinua kohtaan, niin ansaitsit kyllä sen. Illalla päivällisen jälkeen istuivat ystävykset Sylvianen kanssa salissa, jossa herroille oli annettu lupa polttaa. Huone oli iso, mutta kuten kaikki muukin talossa, näytti se unohdetulta ja rappeutuneelta. Huonekalut epämuodikkaat, kömpelöt ja rumat, mutta eivät epämukavat. Seinillä riippui suuria peilejä, jotka heijastivat kattokruunun valon. Nyt oli luottavaisen keskustelun ja hiljaisuuden hetki. Tuli suuressa takassa räiskyi lämpimästi ja kodikkaasti. Sylviane ja Peterson istuivat mukavissa nojatuoleissa takan kummallakin puolen. Arthur Forrest seisoi savuke toisessa, kahvikuppi toisessa kädessään. -- Onko piano hyvä? kysyi hän Petersonilta. -- Luulen, että se on aika hyvä. Minä en soita milloinkaan itse. -- Minä soitan erään vanhoista sävelmistämme -- sinä kai muistat? -- Carmen? Nyökäyttäen päätään laski Arthur Forrest kahvikupin kädestään, astui pianon ääreen, joka oli huoneen toisella seinämällä ja rupesi soittamaan toreadoren laulua. Sylviane kumartui äkkiä Petersonin puoleen. -- Tuohon sävelmään tuntuu sisältyvän muistoja, virkkoi hän. Kertokaapa minulle, miten te ensin tulitte tutuksi mieheni kanssa. -- Mitä minä kertoisin? -- Alkakaa siitä, miten ensin tapasitte toisenne. -- Niin, se tapahtui seuraavasti: me tulimme kumpikin ajoneuvoilla Gare du Midiin Parisissa ja hänen ajoneuvonsa ajoivat minun ajoneuvojeni päälle ja siitä syntyi kauhea sekamelska ja meidän matkalaukkumme vierivät kadulle ja niin sukeutui aikamoinen vannominen ranskan ja englannin kielellä. Tällainen on ainakin minun mielipiteeni. Mutta voinpa samalla sanoa, että miehenne mielipide on se, että minun ajoneuvoni ajoivat hänen rattaittensa yli. Joka tapauksessa kohtasimme me siten. Kävi selville, että meillä oli kummallakin tavaton kiire ennättääksemme Lyonin junaan ja me tulimme junalle kumpikin liian myöhään. Siksi päätimme yksimielisesti, että jäämme vielä yhdeksi päiväksi Pariisiin ja vietämme sen ajan yhdessä. Me viihdyimme erinomaisen hyvin toistemme seurassa. Luonnollisestikin oli ikäero Forrestin ja minun välillä siihen aikaan suhteellisesti paljon suurempi kuin nykyään. Luulenpa, etten ollut silloin kuin yhdeksäntoista- vuotias. Se oli ensimmäinen matkani mannermaalla erään kesäloman aikana. -- Se oli kerrassaan kummallista! huomautti Sylviane. -- Mikä oli kummallista? kysyi Peterson. -- Että -- että te molemmat yrititte ennättää samaan junaan. -- Sanotteko te sitä kummalliseksi? virkkoi Peterson ja hänen silmiensä ilme sanoi: -- Mikä ihastuttavan yksinkertainen ja suorasukainen pikku ihminen te olettekaan! -- Ja sen jälkeen otaksun teidän olleen yhdessä verrattain paljon? jatkoi Sylviane kuulusteluaan. -- Kyllä, me matkustimme aika paljon eri puolilla Europaa sitten. Hän tutki vanhoja tauluja, minä vanhoja rakennuksia. Cadizissa tapahtui tuo seikkailu, kun olimme ulkona -- muistan sen kuin olisi se tapahtunut eilen. Olimme olleet oopperassa kuuntelemassa Carmenia ja sitten lähdimme kävelemään Alamedalle. Ja siellä tapahtui jotakin... Mutta minun on täytynyt luvata Arthurille, etten milloinkaan kerro siitä kenellekään. -- No, mutta minulle voinette toki sen kertoa? -- Niinpä minäkin luulen. Seikka oli vain se, että hän pelasti minut. Älkää kysykö minulta asiaa tarkemmin. Sellaista tapahtuu sangen usein Cadizissa. -- Olin vakuutettu siitä, että jompikumpi teistä oli pelastanut toisen. Teidän käytöksessänne toisianne kohtaan on jotain, jota en voi selittää... -- Olette oikeassa, myönsi Peterson ja katsahti ihastuneena Sylvianeen. Arthur Forrest oli lopettanut laulun ja alkanut soittaa ensi näytöksen tanssia. -- Kunniani kautta, virkkoi Peterson ystäväänsä katsellen, hän näyttää niin terveeltä kuin ei hän olisi elämänsä aikana ollut päivääkään sairaana. Oliko hän kovin sairas? Sylviane nojautui tuolinsa selkämystään ja painoi hetkeksi käden silmilleen. -- Sanon teille, vastasi hän ja hänen äänensä värähteli liikutuksesta, mitä en ole kertaakaan sanonut hänelle enkä kellekään muullekaan: minä en luullut hetkeäkään, että hän olisi läpäissyt sairauden. Se oli ihme. Te näette hänet nyt terveenä ja voimakkaana ja pidätte varsin luonnollisena, että hän on terve jälleen. Minulle se on ihme -- en nytkään tahdo uskoa sitä -- olin jo menettänyt kaiken toivoni. Olin valmistautunut kuolemaan hänen kerallaan. Peterson tunsi silmiinsä kihoavan kyyneleitä ja yskähti vähän. -- En tietänyt, että asia oli niin paha, virkkoi hän. Teidän on täytynyt hoitaa häntä taitavasti. Ja Arthur sanoo, että tohtori Colpus on niin etevä. Sylviane vavahti. -- Tohtori Colpus, mutisi hän, tohtori Colpus pelasti mieheni puhtaasti tahdonlujuudella. Kolmenkymmenenkuudentunnin aikana hän tuskin hievahtikaan hänen luotaan. -- Otaksun teidän tietävän, että minä kävin Folkestonessa hotellissa joka päivä ja tiedustelin, miten Forrest voi -- joka päivä neljänätoista päivänä. Kun olin ollut siellä neljätoista päivää, täytyi minun matkustaa, sillä rahani olivat loppuneet. -- Kävittekö tosiaankin siellä joka päivä? kysyi Sylviane. En tietänyt siitä ensinkään -- ei kukaan sanonut sitä minulle. -- Niin, niillä kai oli niin paljon tekemistä muuten. -- Oli hauska kuulla, että kävitte tiedustelemassa Arthurin vointia joka päivä, virkkoi Sylviane. -- Oliko? Olette ystävällinen sanoessanne sen. Molemmat istuivat hiljaa. Peterson käänsi kasvonsa pois päin. Sylviane katsoi ystäväänsä pitkään, johon katseeseen sisältyi omituinen sekoitus osanottoa ja uteliaisuutta. Silloin tuli Arthur takaisin pianon luota. -- Rakas Peterson, virkkoi hän iloisesti, näin meidän kesken saanen kysyä sinulta jotain. Paljonko rahaa sinulla on? Olisi hauska tietää se asia. -- Niinkö arvelet? virkkoi Peterson. Jos vastaan kysymykseesi, lupaatko, etten minä mielestäsi kersku? -- Lupaan. -- Niin, minulla on vähän yli kolme miljoonaa. Sylviane istui tuleen tuijottaen ja päätään liikauttamatta. -- Vai niin, virkkoi Arthur Forrest levollisesti. Mutta mielestäni ei tämä talo sovi enää sinulle, jolla on sellaiset varat -- rikkaudet, voimme oikeastaan sanoa. Anna anteeksi avomielisyyteni, mutta sinä ja minä emme ole milloinkaan peittäneet ajatuksiamme. -- Ei, tämä ei enää sovi hyvin, myönsi Peterson, enkä minäkään enää ylpeile siitä. -- Mutta tämä on kai vanha kotinne? keskeytti Sylviane nopeasti. -- Niin, tavallaan kylläkin, mutta minä olin aina joko koulussa tai Oxfordissa. Ja kun minä 21-vuotiaana kieltäydyin menemästä hiilikauppaan ja tahdoin välttämättä ruveta arkkitehdiksi, sanoi kunnioitettava isäni, että saisin mennä ja silloin minä lähdin. Radway Grange ei ollut minulle mikään koti. Katsokaahan, äitini kuoli, kun minä olin aivan pieni. Minusta tämä paikka on aina ollut ruma ja synkkä -- isäni ei yrittänyt milloinkaan tehdä muutoksia siinä. Hän ja minä riitelimme ja vaikka hän antoi minulle muutamia satoja vuodessa, en kuitenkaan ensinkään tietänyt, testamentteeraisiko hän koko omaisuutensa minulle tai vain osan siitä. Minä en edes tietänyt, että hän oli miljonääri. Hän oli hyvin omituinen mies -- minä puhun aivan puolueettomasti. Petersonin ääni oli muuttunut huomattavasti kovemmaksi. Syntyi hiljaisuus. -- Puisto on kai verrattain suuri? kysyi Arthur Forrest viimein. -- Puisto on komea, myönsi Peterson innokkaasti, enkä tule jättämään sitä. Huomenna täytyy teidän lähteä katsomaan, miten kaunis se on. -- Sinä aiot siis kuitenkin jäädä tähän rumaan ja synkkään taloon? hymyili Arthur. -- Enpä suinkaan. Minä rakennan paraikaa uutta taloa tuonne ylös harjulle tämän taakse. -- Nyt jo? Sinähän olet ollut täällä vain pari kuukautta. -- Minun ei tarvinne sanoa sinulle, rakas Arthur, että rakennustaide on minun intohimoni -- rakennustaide ja hevoset, täytynee minun sanoa. Kaksi vuotta sitten, kun juriidinen asianajajani luki minulle isäni testamentin, päätin heti, mitä tekisin. Minä en jättäisi Radwayta, vaan asuisin tässä vanhassa rakennuksessa siksi, kunnes olisin rakentanut uuden talon sille paikalle, missä tämän olisi pitänyt olla. Sitten olen tehnyt työtä pohjapiirroksien kanssa koko ajan. Siitä tulee komea. Siitä tulee kaunein herraskartano Staffordshiressä ja se ei ole vähän sanottu. Heti, kun sain perinnön haltuuni, rupesin rakentamaan ja nyt on sata miestä työssä joka päivä. Perusta on laskettu, ja toisissa kohdin ovat ne ennättäneet rakentaa seiniä jo toiseen kerrokseen asti. -- Te olette oikea loihtija, mr Peterson, virkkoi Sylviane, joka heräsi tavallisesta välinpitämättömyydestään, ja Arthur ilmaisi hämmästyksensä viheltämällä. -- Miljonäärin erikoisoikeutena on olla loihtija, sanoi Peterson. -- Meidän täytyy saada nähdä tuo ihmeellinen palatsi, nauroi Arthur Forrest. -- Tietysti! Minä vietän siellä kaiket päiväni. Ehkä menemme sinne huomenna heti aamiaisen jälkeen. -- Päätetty! Forrest astui ikkunan luo, veti verhot syrjään ja katsoi ulos. Miten ihana kuutamoilta! -- Kuulkaahan, sanoi Peterson, jonka mieleen välähti eräs asia. Jos ottaisimme päällemme jotain ja menisimme harjulle tänä iltana. Mitä siihen sanotte, mrs Forrest? Se ei ole kaukana, ja siellä on todellakin kaunista iltaisin -- siinä on jotain Colosseumia muistuttavaa -- ja näköala etäisyydessä sijaitsevaan Viiteen Kaupunkiin on kaunein, mitä ajatella saattaa. Antakaa anteeksi innostukseni, mutta sanokaa, tahdotteko tulla? Forrest katsoi vaimoaan ja tämä hymyili myöntyvästi. -- Teemme mieliksesi, Peterson, virkkoi Forrest. Sinä olet vähän hupsu, mutta teemme mieliksesi. Arthur Petersonin ulkomuoto synkkeni. Hänen kasvoilleen ilmaantui vakavuus ja hän virkkoi: -- Toivon Jumalan tähden, ettet sinä pitäisi minua millään tavoin hupsuna, rakas ystäväni. -- Mutta sinä olet sellainen, joka tapauksessa, nauroi Arthur. -- Siitähän tulee oikein seikkailu, sanoi Sylviane innokkaana. Peterson soitti kaksi kertaa ja palvelija astui huoneeseen. Kun palvelija huomasi Arthur Forrestin, kumarsi hän kunnioittavasti. -- Sims! huudahti Forrest ihmeissään ja hieman hämillään. -- Niin, minä olen nyt täällä, vastasi mies epämääräisesti hymyillen. On hauska, että voitte paremmin nyt, mr Forrest. Kuullessaan tuon kylmän ja onnettomuutta ennustavan äänen katsahti Sylviane nopeasti ylös. Hän huokasi syvään, käänsi sitten päänsä pois kuin ei olisi nähnytkään palvelijaa ja katsoi tuleen. Hän oli kalvennut. Peterson antoi jotain määräyksiä takeista ja lyhdyistä ja Sims poistui taasen. -- Sinä näyt tuntevan uuden palvelijani, virkkoi Peterson Forrestille. Hän on oikea aarre, voin sanoa sinulle. -- Hän on ollut anoppini palveluksessa, vastasi Arthur Forrest. En tietänyt, että hän oli lähtenyt hänen luotaan pois. Sylviane oli vaiti -- Hän vastasi erääseen ilmoitukseen, kertoi Peterson, ja hänellä oli ensiluokkaiset suositukset. Olen hyvin tyytyväinen häneen, niin, minä olen suorastaan ihastunut häneen. Sims astui samassa taasen saliin takit ja hartiahuivit mukanaan. -- Kuulehan, Sims, sanoi nuori miljonääri, oletko kuullut, miten huonosti minulle kävi ajomatkallani? -- Kyllä, se oli tosiaankin ihmeellistä. Minä olin aamulla tallipihassa, kun dogi-vaunuja pestiin, ja minä huomasin juuri silloin, miten tavattoman hyvintehdyt vaunut ne ovat. -- Sinä et tullut tarkastaneeksi pyörää? -- En, sitä en tehnyt. -- Ovatko lyhdyt kunnossa? -- Ne ovat talvipuutarhan ovella. -- Kiitos, hyvä on. XII. Mr Sims havaitsee oven olevan lukossa. Peterson, Arthur Forrest ja Sylviane seisoivat pian ylhäällä harjulla, jolle komea herraskartano piti rakennettaman. Kummallakin herralla oli lyhty, mutta kirkkaan kuutamon takia ne olivat tarpeettomat. Kuten Peterson oli sanonut, tekivät keskeneräiset seinät samanlaisen romanttisen vaikutuksen kuin mahtavat, satoja vuosia vanhat rauniot. Siinä oli pitkä, säännötön rivi muureja, joissa oli aukot ikkunoita ja ovia varten, ja suorakulmaisia väliseiniä oli pystytetty sinne tänne. Suunnattomat rakennustelineet kohosivat yläpuolelle kaiken muun ja erottuivat selvästi taivasta vasten. Eräässä kohdassa, lähellä rakennuksen julkisivun keskustaa, olivat rakennustelineet selvästi korkeammat kuin muualla. Kun he lähestyivät rakennusta, hämmästytti heitä kaikkia syvä hiljaisuus ja rauha, joka siellä vallitsi. -- Se näyttää aivan hylätyltä, kuiskasi Sylviane. -- Eikö täällä ole yövartijaa? kysyi Arthur Forrest. -- Ei, vastasi Peterson, mitä minä sillä tekisin? Tilukseni ulottuvat puolen penikulman päähän joka suunnalle ja niiden ympärillä on muuri. Kun he olivat ennättäneet noin viidenkymmenen metrin päähän rakennuksesta, pysähtyi Sylviane vastahakoisena. -- Tulkaa! virkkoi Peterson. -- Se on niin kaamea! vastusti Sylviane. -- Niin, se on kyllä hieman kaamea, vastasi Peterson, varsinkin jos annatte vallan sellaiselle tunteelle. Mutta meidän täytyy edemmäksi, jotta voitte nähdä seitsemän mailin päässä täältä sijaitsevan Viiden Kaupungin sulattimojen savutorvet ja tulen. Se on näky, jota ette hevillä unohda. He astuivat julkisivun eteen ja rakennuksen valtavat mittasuhteet esiintyivät nyt täydellisinä. -- Rakas ystäväni, huomautti Arthur Forrest, tästähän tulee suuremmoinen. -- Niin, vastasi omistaja ylpeänä, ymmärrän, että se sinun mielestäsi on suuri. Minä olen nyt jo tottunut siihen. -- Ja sinä olet tehnyt tämän kahdessa kuukaudessa? -- Työmiehet ovat sen tehneet. Tämä on luonnollisestikin vasta alussa. Tämä ei ole mitään. Se tulee maksamaan 200,000 puntaa ja sisustus vielä lisäksi 100,000. -- Sinä, Peterson, olet mies, jolla on suurpiirteiset aatteet. Onnittelen sinua. -- Pötyä! Te näette nuo telineet tuossa keskellä -- Siihen tulee iso, kaksinkertainen keskitorni. Jos ei teillä ole mitään sitä vastaan, voimme kiivetä telineille. Se maksaa vaivan. Jos emme mene ylös, emme voi nähdä näköalaa paitsi kiertämällä koko rakennuksen. Mitä arvelette, mrs Forrest? -- Täytyykö meidän mennä tikapuita myöten? kysyi Sylviane naisellisen arasti. -- Ei, portaat ovat verrattain mukavat -- olen antanut laittaa ne sellaisiksi työmiesten takia. Tämä ei ole mikään urakkatyö. -- Mennään ylös! myönsi Arthur. Tule, Sylviane, se tekee hyvää sinulle! Forrest oli erinomaisella tuulella. Petersonin ohjeita seuraten he olivat piankin pylväitten ja parrujen välissä ja suoraan heidän edessään kohosivat jyrkät portaat. Niiden kummallekin puolen oli pinottu korkeat kasat tiilikiviä, jotka kuutamossa välkkyivät aivan vaaleina. He kapusivat ylös, tekivät käänteen kulmassa, kapusivat taasen ja tekivät käänteen toisessa kulmassa ja seisoivat viimein huohottaen telineitten ylimmällä laatalla, neljäkymmentä jalkaa maanpinnan yläpuolella. Äkkiä Sylviane katsoi taakseen. -- Mikä se oli? huudahti hän. -- Mikä sitten, rakkaani? -- Minä olin kuulevinani jotain takaamme, Arthur. -- Älä ole hermostunut, Sylvie. Minä pelkään, että kuu ja Petersonin rautatehdas ovat liikaa sinulle. Vastaamatta mitään hän kiersi kätensä miehensä kaulaan. -- Minä näin jonkun, kuiskasi hän. -- Puhut turhia! -- Minä näin jonkun, ja minä kuulin askelet. -- No niin, Sylvie, otaksutaan, että se oli kummitus. Tämä lyhyt keskustelu tapahtui niin matalalla äänellä, että Arthur Peterson ei kuullut sitä. Forrest koetti lohduttaa vaimoaan. Sitten hän sanoi itselleen, että Sylvianen täytyi olla ylen määrin väsynyt matkan jälkeen, mutta huolimatta siitä, että hän koetti kaikin voimin poistaa mielestään Sylvianen levottomuutta, oli pelko, joka selvästi ilmeni Sylvianen silmistä, siirtynyt myös häneen. -- Tulkaa nyt tänne toiselle puolelle, sanoi Peterson, niin voimme nähdä Crewen rautatieaseman lyhdyt. Älkää pelätkö. Tämä on neljän parrun levyinen, mutta pahaksi onneksi ei voi pitää mistään kiinni. Seuratkaa minua, tämä ei ole ensinkään vaarallista. Hän osoitti jonkinlaista siltaa, joka näkyi hyvin selvästi kuutamossa ja joka johti siltä laatalta, jolla he seisoivat, samanlaiselle toisella puolen. -- Tulkaa! sanoi hän vielä kerran ja astui sillalle. Yksi parruista antoi perään ja samassa silmänräpäyksessä oli Arthur Peterson kadonnut kuin noiduttu. Ei kuulunut huutoa, ei minkäänlaista ääntä -- vain Sylvianen pidätetty kiljahdus. Mies ja vaimo kuuntelivat turhaan edes jotain pientä elonmerkkiä. Peterson oli poissa. Silmänräpäyksen ajan hän seisoi heidän edessään kuun kirkkaassa valaistuksessa, niin lähellä, että he olisivat voineet ojentaa hänelle kätensä, seuraavassa silmänräpäyksessä eivät he kuulleet eivätkä nähneet häntä. Oli kuin jokin kauhea ja salaperäinen käsi olisi ojentunut tyhjyydestä ja vetänyt hänet luokseen. -- Palkin on täytynyt liukua alas poikkiparrulta, virkkoi Forrest. Miksi täytyy ihmisluonteen aina äkkinäisen onnettomuuden sattuessa paeta arkipäiväisyyteen ja luonnollisuuteen? Tuona hetkenä oli kuolematon sielu äkkiä kadonnut olemattomiin ja Arthur Forrestin täytyi välttämättä sanoa, että palkki oli liukunut alas poikkiparrulta. -- Ei kuulunut minkäänlaista putoamisen aiheuttamaa ääntä, jatkoi hän ja koetti puhua luonnollisella äänellä. Kuulitko sinä mitään, Sylvie? Sylviane pudisti hitaasti päätään. -- Hän on loukkaantunut kuolettavasti! huudahti hän. Arthur laskeutui polvilleen ja katsoi syvyyteen. Hän ei voinut nähdä muuta kuin sysipimeyttä. Lyhtyjä eivät he olleet ottaneet mukaansa ylös telineille. -- Peterson! huusi Arthur. Huutoon vastasi kaiku. -- Hän on aivan varmasti loukkaantunut kuolettavasti! -- Menkäämme alas, virkkoi Arthur. Pidä kädestäni kiinni. Arthur ei koettanut edes lohduttaa Sylvianea. Hänestä oli typerää, että hän oli aikaisemmin koettanut rauhoittaa häntä. Eivätkö naisten aavistukset ja enteet ole herkemmät ja varmemmat kuin miesten? Eikö aina ole ollut siten ja eikö siten tule ikuisesti olemaan? Ja kuitenkin vakuuttavat miehet alituisesti, että naiset ovat levottomia syyttä suotta. Hän koetti arvailla, kenet tai mitä Sylviane oli nähnyt ja kuullut, mutta hän ei saattanut keksiä minkäänlaista ratkaisua arvoitukselle. Sylviane empi liikauttaa itseään -- jos yksi palkki antoi perää, niin miksipä ei toinenkin? -- Tule! lausui Arthur komentavasti, melkein töykeästi. -- Eikö se saata olla vaarallista? kysyi Sylviane vavisten. -- Älä pelkää, virkkoi Arthur miehen ehdottomalla varmuudella. Ja he kapusivat alas karkeatekoisia puuportaita pitkin, hitaasti, varovasti, toisin hetkin kuun valossa, toisin hetkin syvässä pimeydessä. Kun he pääsivät alimmalle laatalle, kuulivat he puoleksi tukahtuneen äänen sanovan: -- Kaikki on hyvin -- kaikki on hyvin, ja joku olento lähestyi heitä. Se oli Peterson itse. -- Kaikki on hyvin, virkkoi hän puhuen varmalla, innokkaalla äänellä. Toivon, että ette pelästyneet. Minä putosin santakasaan, joka oli juuri ajettu sinne tänään iltapäivällä. Minä mykistyin hieman ensi hetkessä, mutta minä olen aivan vahingoittumaton. Se oli joka tapauksessa aika korkealta, neljäkymmentä jalkaa! Jos ei tuota santakasaa olisi ollut, olisi se ollut minun loppuni. Nyt me voimme, minun mielestäni, mennä kotiin ja juoda hiukan konjakkia ja vettä. Kun Peterson astui varjosta esiin, näkivät he, että hän oli kadottanut hattunsa. Hänen tukkansa oli sekaisin ja kuun valossa huomasi lisäksi, että hänen vaatteensa olivat pahasti ryvettyneet. Forrest tunsi Sylvianen nojaavan raskaasti hänen käsivarttaan vasten. Hän oli pyörtymäisillään. -- Kas niin, kas niin, virkkoi Forrest hänelle, ja tahdonponnistuksella onnistui hänen voittaa heikkoutensa. -- Älkää olko huolissanne, mrs Forrest, sanoi Peterson ja astui vielä lähemmäksi. Minä olen virkeä kuin särki, mutta huomenna olen varmaankin tunteva hieman jäykkyyttä ruumiissani. -- Minä olen hyvin iloinen, ettet vahingoittunut ensinkään, sanoi Arthur Forrest. Mutta tätä päivää kai voinet pitää oikein ihmeitten päivänä? -- Niin, niinpä tosiaankin, myönsi Peterson. He ottivat lyhtynsä ja palasivat kotiin melkein vaiti ollen koko matkan. Ei kukaan keksinyt mitään sanottavaa. Kun he kulkivat talvipuutarhan läpi huusi Peterson: -- Sims! Missä Sims on? Minun vaatteeni täytyy harjata. Ja sanokaa jollekin, että saliin tuodaan heti konjakkia ja soodavettä. -- Tässä olen, vastasi Sims ja astui esiin heidän takaansa puutarhasta. Arthur Forrest valaisi lyhdyllään miehen kasvoja. Hänen kasvoillaan oli välinpitämätön, kunnioittava, vilpitön hymy, miehen hymy, miehen, joka tuntee oman arvonsa ja toisten, ja joka elää sovinnossa koko luomakunnan kanssa. Arthur Forrest istui kauan ylhäällä ja puheli Petersonin kanssa ja kun hän oli toivottanut hänelle hyvää yötä, istuutui hän pukeutumishuoneeseen -- joka oli Sylvianen ja hänen makuuhuoneensa edessä -- polttaakseen loppuun saakka savukkeensa. Talossa oli aivan hiljaista, jos ei ota huomioon tuota epämääräistä, selittämätöntä ääntä, jonka tuskin voi eroittaa pimeyden vallitessa. Hän heitti paperossipätkän tuhkakuppiin, astui ikkunan ääreen ja katsoi ulos. Kuu vaipui harjun taa ja sen valo lankesi uuden rakennuksen rungolle, joka seisoi tuolla niin eriskummallisena ja alastomana. Samassa hän kuuli jotain kolinaa huoneesta. -- Arthur! Kalpea olento makasi hänen jalkojensa juuressa. Se oli Sylviane yöpuvussaan. Vavahdellen ja väristen nyyhkytyksistä, tukka avoimena ja silmät kyynelten sumentamina makasi hän Arthurin edessä kuin epätoivon ja surun vertauskuva. -- Rakas Sylvianeni, oletko sinä sairas? Arthur kohotti hänet seisomaan ja asetti hänet sitten tuolille istumaan. Mitä nyt on tapahtunut? Näitkö pahaa unta? -- Jumala suokoon, että se olisi sitä! vastasi hän. Hän tarttui samassa Arthurin käteen, mutta laski sen irti jo taasen kuin se olisi polttanut. Arthur, he koettavat tappaa hänet! -- Kutka koettavat tappaa kenet? -- Mr Petersonin. Minä tiedän sen. -- Rakas Sylvie, mitä sinä tarkoitat? Hän tuumi itsekseen, että hänen vaimonsa käytös oli ollut hyvin merkillistä siitä asti, kun he olivat tulleet saliin päivällisen jälkeen. -- Sims on täällä! virkkoi Sylviane kauhunsekaisella äänellä. Niin pian kuin näin Simsin salissa, tiesin, että jotain oli tekeillä. Hänen nyyhkytyksensä lakkasi ja hän mutisi käsittämättömiä sanoja. -- Kas niin, virkkoi Forrest koettaen rauhoittaa häntä, älä nyt itke. Silloin en voi kuulla, mitä sanot. Mitä sinä sanoit Simsistä? -- On kyseessä jokin suunnitelma, vastasi Sylviane. Etkö sinä huomaa sitä? Ensin katkesi vetohihna, sitten irtaantui pyörä ja viimein tuo irtonainen palkki. On suorastaan ihme, ettei mr Peterson ole kuollut. Mutta he koettavat tappaa hänet. He eivät anna minkään estää itseään. Sinä et tunne heitä, Arthur. -- Keitä sitten? -- Tohtori Colpusta -- ja... -- Tohtori Colpusta? -- Niin, ja voitko ajatella, Arthur? -- äitiäni! -- Sylviane! -- Niin, äitini. He ovat lähettäneet Simsin tänne -- hän toimii heidän määräystensä mukaan. Olen vakuutettu siitä. Kun olimme ylhäällä rakennustelineillä, näin jonkun -- sen täytyi olla Sims. -- Mutta rakas Sylvie, miksi tohtori Colpus ja äitisi tahtoisivat surmata mr Petersonin? Hänen tarkoituksensa oli mukaantua Sylvianen ajatuksenjuoksuun. Hän luuli, että Sylviane kuvitteli ja että Petersonin ihmeelliset onnettomuudet olivat tehneet häneen niin voimakkaan vaikutuksen, ettei hän ollut samanlainen kuin tavallisesti. Sylviane istui hetken hiljaa ja näytti kokoavan kaikki voimansa vaikean tehtävän suorittamiseen. -- Kerron sinulle, Arthur, aloitti hän. Kerron sinulle kaiken. Olisin tehnyt sen aikoja sitten, mutta en ole uskaltanut. Minä pelkäsin niin äitiä. Suunnitelma oli järjestetty aivan alusta alkaen. Ennenkuin me tutustuimme sinuun, tiesivät äiti ja tohtori Colpus, että sinulla oli oikeus Petersonin omaisuuteen. Siksi meidät tutustutettiin sinuun. Minulle annettiin määräys, että minun oli mentävä kanssasi naimisiin. Muun voit arvata, niin, sinähän tiedät sen itse asiassa. Kun avioliittomme oli saatu lopullisesti järjestetyksi, piti tohtori Colpuksen ilmoittaa sinun sukulaisuudestasi Petersonin suhteen aivankuin hän juuri olisi saanut asiaa tietää. Sellainen ajatus, että hänen vaimonsa kuvitteli vain tyhjänpäiväistä, katosi silmänräpäyksessä Arthurin mielestä. Hän ymmärsi heti, että Sylvianen sanoihin sisältyi kylmä, katkera totuus. Hän muisti koko joukon pikkuseikkoja, joista hän tähän asti oli ollut välinpitämätön ja joita hän oli väheksinyt, ja nuo pienet seikat varmensivat sen peloittavan syytteen mrs Cavalossia ja tohtori Colpusta vastaan, jonka Sylviane oli tuonut ilmi hätäisin lausein. -- Sylvie! huudahti hän nousten seisomaan. Menitkö kanssani naimisiin siksi, että luulit minusta tulevan miljonäärin? Sylviane painoi kauniit kasvonsa käsiään vasten. -- En, vakuutan sinulle Jumalan nimessä, en, vastasi hän kuiskaten. Minä rakastin sinua, ja minä rakastan sinua, Arthur! Etkö usko minua? -- Uskon, vastasi hän paikaltaan liikahtamatta. Jatka! -- Se oli virhe heidän laskelmissaan kun sinä et tahtonut esittää oikeuksiasi ja kun sinä tiesit jo kaiken aikaisemmin. Sitä he eivät olleet ottaneet huomioon ja heidän täytyi aloittaa taasen alusta. Voi, Arthur, minä kuulin heidän keskustelevan sinä iltana, kun sinä olit sairas. Minulla oli mitä kauheimmat epäilykset ja siksi minä hiivin salin ovelle sinä iltana, kun sinun sairaudessasi tapahtui niin paha käänne, ja minä kuulin, mitä tohtori Colpus ja äiti keskenään puhuivat. Äiti -- äiti... Minä en voi sanoa sitä. -- Sinun täytyy sanoa se minulle, Sylviane. -- Hän -- tahtoi, että sinä kuolisit, Arthur! Hän aukaisi sinun huoneesi ikkunan, että sinä -- ettet sinä paranisi, Arthur. Minä näin, että se oli hieman auki, kun hän oli lähtenyt huoneesta. Hän ei ollut sulkenut sitä täydellisesti. Olisin antanut mitä tahansa, saadakseni täydelliset todisteet häntä vastaan, mutta minä en uskaltanut syyttää häntä, minä en uskaltanut. Minä olen aina pelännyt häntä niin. -- Miksi äitisi tahtoi, että minä kuolisin? kysyi Arthur kylmästi. -- Hän luuli, että sinun kuoltuasi he voisivat esittää vaatimuksensa omaisuuteen nähden minun oikeuksillani -- sen verran kuulin. Mutta tohtori Colpus sanoi, että se olisi hyvin vaikeata ja että sinut täytyi pelastaa mihin hintaan tahansa. Sitten kuulin hänen sanovan äidille, että toinen Arthur on enemmän tiellä. He arvelevat, että jos mr Peterson kuolisi, ottaisit sinä empimättä omaisuuden vastaan. -- Se ei voi olla totta! huudahti Forrest. Se on uskomatonta! Hänen koko ruumiinsa vapisi sanomattomasta vihasta ja kauhusta. -- Se on totta, virkkoi Sylviane, ja siksi Sims on nyt täällä. Sims on mies, johon he voivat luottaa. Hän tekee, mitä hänen tehtäväkseen määrätään. Forrest kulki edes takaisin huoneessa. -- Niin, virkkoi hän viimein seisahtuen vaimonsa i eteen, se on totta. Minulla oli ollut sellainen tunne, että äitisi oli seikkailijatar, mutta minä ajattelin vain sinua. -- Minä jätän sinut huomenna, Arthur. Se on vähäisin, mitä voin tehdä. Sanokaamme nyt hyvästi. -- Jätät minut! huudahti Arthur. -- Niin, minun täytyy. Se on, kuten sanoin, vähäisin, mitä voin tehdä -- minulla on äitini veri suonissani. Enkö myöntynyt ensin alussa hänen suunnitelmiinsa? Kyllä, sen tein! Minä olen hyljätty olento. Minä en ole sen arvoinen, että katsot minuun enää kertaakaan. Mutta vannon sinulle, Arthur, että en tietänyt heidän tahtovan surmata sinut. Tiesin vain, että sinusta piti tulla rikas, hyvin rikas. Jos en minä sattumoisin olisi rakastunut sinuun, olisin mennyt kanssasi naimisiin tuntematta pienintäkään omantunnon vaivaa. Ja kun minä huomasin että rakastin sinua, sanoin itselleni, ettei minun pitäisi mennä kanssasi naimisiin, ettei se olisi oikein sinua kohtaan. Mutta rakkauteni houkutteli minua, kiusaus oli ylivoimainen -- ja äiti oli niin kauhea. Ja sitten tahdoin niin mielelläni olla vaimosi, Arthur. Minä päätin, että kertoisin sinulle kaiken mentyämme naimisiin, mutta en silloinkaan uskaltanut -- minä pelkäsin, että sinä halveksisit minua ja lähettäisit minut kotiin äidin luo. Mutta nyt, kun olen nähnyt sinun olevan vähällä tulla murhatuksi ja mr Petersonin melkein murhattuna, en voi enää kauemmin vaieta. Sinun täytyy koettaa antaa minulle anteeksi, Arthur. Ja jos et voi, niin unohda ainakin. Minä menen kauas, kauas pois luotasi ja kauas äidin luota. -- Ei, en pyydä sinulta suudelmaa ennen lähtöäni. -- Ennen lähtöäsi? toisti Arthur. Sinä sanot nähneesi, että he ovat melkein murhanneet minut, ja nyt tahdot itse murhata minut? -- Arthur! huudahti Sylviane. -- Älä sitten sano sanaakaan lähdöstäsi. Sylviane vaipui hänen jalkojensa juureen. -- Sinä uhri parka! virkahti Arthur tahtomattaan. Sanomatta enää sanaakaan nosti hän hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet makuuhuoneeseen. Sylviane sulki silmänsä raukeana. Arthur seisoi sängyn vieressä, kunnes Sylviane aukaisi silmänsä. -- Sylvie, sanoi hän hiljaa, luotan sinuun kuin itseeni. Et kai tahdo lähteä luotani pois? Sylvianen huulille kohosi kaunis, surullinen hymy. -- Koko hyödyttömän elämäni aikana, kuiskasi hän, en ole tehnyt mitään, millä olisin ansainnut rakkautesi ja hyvyytesi. -- Enkelini, vastasi hän, siinä on kyllin, kun olet olemassa. Kedon liljat eivät kudo eivätkä kehrää. Nyt sinun täytyy nukkua. Et kai sinä pelkää enää? -- En nyt, huokasi hän. Arthur aikoi lähteä syvästi liikutettuna. -- Arthur! kuiskasi Sylviane. -- Mikä on, rakkaani? Hän katsoi taasen vaimoaan. -- Sinä koetat kai pelastaa mr Petersonin? kuiskasi hän. -- Ole rauhassa, rakkaani, vastasi hän ja Sylviane kiitti katseellaan häntä tuosta lupauksesta. Samassa kuului kevyt koputus pukeutumishuoneen ovelta. He hätkähtivät molemmat. -- Kuka siellä? kysyi Forrest lujalla äänellä. -- Minä, Sims. -- Odota sitten silmänräpäys. Forrest hyväili kädellään hellästi vaimonsa otsaa. Sitten hän meni pukeutumishuoneeseen, sulki sen ja makuuhuoneen välisen oven ja aukaisi käytävään vievän oven. -- Astu sisään, sanoi hän, ja Sims astui huoneeseen. -- Vai niin, sinäkö se olet? virkkoi Forrest. Oletko vielä ylhäällä näin myöhään? Ja hän lukitsi nopeasti myös ulko-oven. XIII. Sims antautuu. Aina järkähtämättömän varma Sims katsoi ihmetellen Arthur Forrestia, kun tämä lukitsi pukeutumishuoneen oven. -- Mr Peterson lähettää terveisiä, sanoi hän levollisesti, pyytäen ilmoittamaan, että hän unohti sanoa teille menevänsä huomenaamulla varhain ulos, jotta ette odota häntä aamiaiselle, jos hän sattuisi hieman viipymään. -- Vai niin, sanoi Arthur Forrest ja työnsi oikean kätensä erääseen ruskeaan laukkuun, joka oli pöydällä avattuna, vai niin, mr Peterson aikoo huomenaamulla varhain mennä ulos. Hän ei puhunut asiasta mitään minulle ja siitä on kulunut vain neljännes, kun me erosimme. -- Ei, hän unohti sanoa. -- Makaako hän nyt? -- Kyllä. -- Meneekö hän metsästämään aamulla? -- Ei, minä -- minä luulen, että rakennuksella on jotain, jonka hän haluaa järjestää. -- Ahaa! huudahti Forrest niin pontevasti kuin osasi, mutta katsomatta Simsiin. Kuulepas samalla: mr Peterson näytti olevan hyvin hämmästynyt, kun minä kerroin hänelle, että sinä olit aikaisemmin ollut mrs Cavalossin luona. Mistä johtuu, ettei hän tietänyt siitä? -- Kun hain paikkaa, esitin minä todistuksen vain viimeisen edellisestä paikastani. -- Miksi? -. Niin, ollakseni totuudenmukainen, satuin pahaksi onneksi riitaantumaan mrs Cavalossin kanssa -- sen tahtoo sanoa mrs Colpuksen kanssa, eikä hän tahtonut antaa minulle minkäänlaista todistusta. -- Varsin näppärä keksintö, Sims, virkkoi Forrest, joka ei ensinkään näyttänyt hyväksyvän tällaista selitystä. Ja nyt tiedoittaa mr Peterson, että hän aikoo mennä ulos varhain aamulla, eikä meidän tarvitse odottaa häntä aamiaiselle? -- Niin, siten hän sanoi. -- Vai niin. Forrest katsoi nyt ensimmäisen kerran Simsiä. Tuo tervehdys ei kai voine olla mitään sinun keksimääsi, Sims? lausui hän hyvin hitaasti. -- En ymmärrä, mitä tarkoitatte, mr Forrest. -- Niin, jos esimerkiksi aiot päästä eroon isännästäsi yön aikana ja tahdoit, että se huomattaisiin mahdollisimman myöhään? -- Mr Forrest! -- Sinä kuulit, mitä sanoin. -- Päästä eroon isännästäni? -- Niin, murhata hänet, jos pidät parempana sitä sanaa, toimittaa hänet pois tieltä -- tietystikin puhtaasti onnettomuuden kautta. -- Mr Forrest, minun täytyy tosiaankin esittää vastalause -- minä -- minä toivon, ettei konjakki... -- Peli on menetetty, Sims. Minä tunnen sinun ja Colpuksen pariskunnan aikeet. Ensimmäisen kerran elämässään hämmentyi Sims niin, että hän menetti mielenmalttinsa ja teki tyhmän teon. Hän hyökkäsi ovea kohti. -- Pysähdy! huusi Forrest ja veti samassa ladatun revolverin esiin laukusta. Minulla on aina tapana pitää tämän mukanani, virkkoi hän. Istuudu, Sims! Sen sijaan että olisi istuutunut, vetäytyi Sims yhä enemmän oveen päin. -- Istuudu, Sims! toisti Forrest täysin rauhallisena. Ovi on lukossa. Hän kohotti revolverinsa. -- Te ette uskalla ampua, sanoi Sims. -- Enkö uskalla? lausui Forrest. Pyydän, ettet liiaksi luota pitkämielisyyteeni. Kolmannen kerran kehoitan sinua istumaan -- istuudu tuolle tuolille! Sims totteli. -- Nyt voimme jatkaa, sanoi Arthur Forrest hänkin istuutuen pitäen revolveria polvellaan. Ei puhuta niin kovaäänisesti, sillä vaimoni makaa viereisessä huoneessa ja hänen täytyy saada nukkua. -- Minä en ensinkään tajua, mitä tämä merkitsee, sanoi Sims. Minä tulin vain tänne tuomaan terveisiä isännältäni... -- Kuuntele nyt tarkoin, Sims, mitä minä sanon. Minä en epäile hituistakaan, että sinä olisit roisto, mutta toisinaan täytyy kunniallisten ihmisten käyttäytyä roistomaisesti. Minä tiedän ehdottoman varmasti, että on kyseessä suunnitelma raivata mr Peterson tieltä ja sinun pitää huolehtia siitä. Minä voin osoittaa todeksi, mitä sanon ja paljon enemmänkin. Nyt teen sinulle erään ehdotuksen. Jos kerrot minulle kaiken, mitä tiedät -- kaiken, sanon -- ja lupaat heti lähteä maasta, niin annan sinun mennä. Mutta jos sinä vastustat minua, suljen sinut lukkojen taakse tänne ja lähetän noutamaan poliisia. -- Paras lähettää hakemaan sitten heti, virkkoi Sims marttyyrin ilme kasvoillaan, sillä enhän minä voi puhua asioista, joista en tiedä mitään. -- Älä ole tyhmä, Sims, jatkoi Forrest, joka päätti uskaltaa lausua vielä erään rohkean syytteen. Minä näin sinut ylhäällä rakennustelineillä illalla ja vaimoni näki myös. Huomenna saa mr Peterson tietää kaiken. Minä tiedän lisäksi, että sinä olit laittanut pyörän sellaiseksi, että se irtaantui. Kun vetohihna meni poikki, saattoi se olla onnettomuustapaus, mutta se saattoi olla myös jotain muuta. Sims kohotti hiukan kulmakarvojaan, ja sitten syntyi hiljaisuus. -- Jos minä nyt kerron kaiken, sanoi hän viimein happamesti, mistä minä silloin tiedän, että te annatte minun mennä? -- Sitä et voikaan tietää, Sims, sinun täytyy luottaa minuun. Minä saatan rikkoa lupaukseni. Varma et voi olla. Sims katsoi kaipaavasti ikkunaan. -- Päätä nyt, sanoi Forrest. Haluatko pitää vapautesi tai mennä vankeuteen? -- Mitä te sitten haluatte minun kertovan? Arthur Forrest huokasi tahtomattaan helpotuksesta. Hän tiesi nyt, että Sylvianen epäilykset olivat oikeat. -- Minä teen sinulle suoranaisesti asiaa koskevia kysymyksiä ja haluan niihin vastaukset ilman verukkeita. Ensimmäinen kysymys: miten paljon sinun piti saada aviopari Colpukselta, kun mr Peterson oli raivattu pois tieltä? -- Minä en voi tosiaankaan... -- Paljonko? -- Kymmenentuhatta käteistä... -- Hyvä, kymmenentuhatta käteistä ja sitten? -- Sitten kaksikymmentätuhatta. -- Hyvä. Toinen kysymys: tietävätkö Colpukset, että sinun tämänpäiväiset yrityksesi ovat epäonnistuneet? -- Eivät. -- Milloin he saavat tietää? -- Huomenaamulla puoli yhdeksän aikaan. -- Jos nyt otaksumme, ettei mr Peterson -- hm -- aivan äkkiä kuolisi lähi päivien aikana, että sinä oikeastaan huomaisit olevasi estetty tekemästä sitä, mitä olet tänne tullut tekemään -- mikä olisi seuraava teko? Sinähän voit otaksua, että minä tunnen suunnitelmanne. -- Silloin selittäisi mr Colpus mr Petersonille, että hänen rahansa itse asiassa kuuluvat teille. -- He uskovat, että hän jättäisi ne heti minulle? -- Kyllä, jos asia todistettaisiin hänelle -- ja se tapahtuisikin. -- Miksi he eivät yrittäneet ensin sitä? -- Koska se on epävarmaa. Hän saattaisi kieltäytyä rahoja luovuttamasta ja... -- Ja jos hän luovuttaisi rahat, saattaisin minä kieltäytyä siinäkin tapauksessa ottamasta niitä vastaan. Eikö niin ole päätelty? Ja siksi teidän mielestänne oli yksinkertaisempaa raivata mr Peterson pois! Nyt tulee kolmas kysymys: otaksuitteko te, että minä muuttaisin päätökseni omaisuuteen nähden mr Petersonin kuoleman jälkeen? -- Kyllä. -- Ymmärrän. Neljäs kysymys: miten kauan olet tuntenut tohtori Colpuksen ja mrs Cavalossin -- tarkoitan mrs Colpuksen? -- Lähes kaksikymmentä vuotta. -- Oletko ollut mrs Cavalossin palvelija koko ajan? -- Kyllä. -- Siinä tapauksessa tunnet verrattain tarkkaan mrs Colpuksen liikehommat? -- Kyllä. Miehen huulilla välähti hymy. -- Odotahan, mietitäänpäs, onko jotain vielä. Niin, viides kysymys: otaksu, että minä olisin ottanut vastaan rahat, mitä etua sinulle ja aviopari Colpukselle olisi ollut siitä? Mrs Colpus on anoppini ja hänestä olisi tietysti mieluista, kun minä olisin miljonääri, mutta sehän tulisi aina riippumaan minun hyväntahtoisuudestani, saisiko hän joskus jotain Petersonin miljoonista. Oliko siis teidän tarkoituksenne, että heti kun minä olisin ottanut rahat vastaan, lähettäisitte minut samaa tietä kuin mr Petersonin? -- Tahdotteko te todellakin, että minun on vastattava siihen kysymykseen? -- Tahdon. Ja sinun on Jumalan nimessä myöskin vastattava. Vastaus tuli täysin levollisesti. -- Kyllä, sellainen oli tarkoitus. Kuten tiedätte, olette te kirjoittanut erään testamentin vaimonne nimiin. -- Vaimoni nimiin, kyllä! mutisi Arthur. Mrs Colpus ei tunnu paljoakaan ajattelevan tyttärensä tunteita, sanoi hän katkerasti. -- Hänen tyttärensä, huomautti Sims, pitäisi pian olla tottunut leskeksi jäämiseen. Arthur hypähti seisomaan erään ajatuksen valtaamana. -- Ja tuliko Drew myös --? Hän vaikeni. Hän ei voinut lausua, mitä hän ajatteli. Sims nyökkäsi välinpitämättömästi. -- Kuka teki sen? -- Colpus. -- Mutta vaimoni ei kai aavistanut siitä mitään? Ei, hän ei voinut. -- Ei hän aavistanut mitään. Arthur istuutui taasen. Hän tunsi kalpenevansa. Ajatus, että Sylvianesta kauneutensa takia oli tehty sellainen syötti, joka johtaisi varakkaita miehiä tuon inhoittavan kolmikon kynsiin, kauhistutti häntä. Tuo häväistys oli hänestä enemmän kuin ajatella saattoi ja hän tunsi olevansa kuin lamaantunut. -- Sims, sanoi hän viimein. Sinä ja rikostoverisi olette inhoittavimpia roistoja, mistä milloinkaan olen kuullut. Sanoin, että annan sinun mennä ja minä annankin. Lähde heti tiehesi. Minä huolehdin siitä, että jätät tämän talon. Saat kahdentoista tunnin etumatkan. Hän nousi seisomaan pitäen yhä revolveria kädessään. -- Kiitos! virkkoi Sims. XIV. Aviopuolisoiden kesken. Sillä välin tapahtui Lontoossa yhtä ja toista, jolta ei puutu mielenkiintoa. Samana iltana kun Arthur Peterson putosi alas neljänkymmenen jalan korkeudesta, istuivat tohtori Colpus ja hänen silmiensä ilo Hotel Cecilin salissa. He istuivat eräässä nurkassa mahdollisimman etäällä komeasta sisäänkäytävästä ja tuntui siltä kuin he olisivat tahtoneet piiloutua tuon vihreällä ja kullalla kirjaillun huoneen runsaitten verhojen ja huonekalujen joukkoon. Yö oli jo pitkälle kulunut, kello oli neljännestä vailla kaksi. Eräs vahtimestari astui saliin katsoen pariskuntaa hyvin lähentelevästi. -- Suokaa anteeksi, virkkoi hän, aioin sammuttaa tulet. Minä luulin... Tohtori Colpus viittasi hänet ulos kiivaalla liikkeellä. Miehen sanat olivat olleet melko kohteliaat, mutta hänen käytöksensä hävytön. Ei ainoakaan inhimillinen olento ole suuremmassa määrin inhimillinen kuin ison, rikkauden palvelukseen omatun hotellin vahtimestari. Tämä mies oli huomannut tohtorin ja hänen vaimonsa selvästi vaatimattoman taloudellisen tilan. Heidän oli ollut pakko muuttaa komeista huoneista, joissa he aikaisemmin olivat asuneet, pois ja vahtimestari, joka oli huomannut miten heille vähitellen oli käynyt, oli myös vähitellen muuttunut julkeammaksi heitä kohtaan, siten osoittaen olevansa syvästi inhimillinen. -- Kirotun huono onni! virkkoi tohtori, kun vahtimestari oli mennyt. -- Me muutamme Savoyiin, lausui mrs Colpus mankuvalla äänellä. -- Senhän voimme tehdä, myönsi tohtori, kun olemme maksaneet laskumme täällä. Hän hymyili. -- Sinun ei tarvitse koettaa olla sukkela minun kustannuksellani, Frank, huomautti hänen vaimonsa marttyyrimaisesti. Tohtori sulki hänet syleilyynsä ja suuteli kolme kertaa hänen kasvojaan, joilla ei näkynyt ainoatakaan vuosien jättämää jälkeä. -- Anna anteeksi minulle, pyysi hän, kun suututin sinut, vieläpä syntymäpäivänäsi. Mrs Colpus hätkähti ja sulki silmänsä puoleksi minuutiksi. -- On parasta, sanoi hän, että menemme nukkumaan. He menivät takaisin huoneeseensa alakuloisina ja miettiväisinä. Mutta sinne mennessä poikkesi tohtori Colpus hotellin konttoriin katsoakseen, oliko siellä sähkösanomaa. Ei ollut hänelle mitään. -- Oliko tullut mitään? kysyi hänen vaimonsa, kun tohtori astui huoneeseen. -- Ei mitään, vastasi hän lyhyesti ja meni pukeutumishuoneeseensa. Siellä hän istui kauan ajatellen menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Kello oli melkein kolme, kun hän meni nukkumaan. Nainen, joka tänään oli täyttänyt kolmekymmentäviisi vuotta, näytti nukkuvan. Tohtori ojensi kätensä sammuttaen sähkövalon ja pian hänkin nukkui. Mutta kello viideltä hän heräsi siihen, että huone oli valaistu. Hänen kaunis puolisonsa istui -- puettuna ihastuttavaan aamutakkiin -- pukeutumispöytänsä ääressä suoraan ikkunan edessä. Kun hän istui selkä tohtoriin päin, ei tohtori saattanut nähdä, mitä hän teki. Mutta hän eroitti setelirahojen rapinan ja yleisesti niin mieluisan kultarahojen kilinän. Nyt oli kuitenkin tuo kilinä epämiellyttävää tohtori Colpuksesta, sillä se kaikui hänen korvissaan kuin rikkauden alakuloinen joutsenlaulu. -- Etkö sinä palele, rakas ystäväni? kysyi hän levollisesti. Hän ei vastannut. Rapina ja kilinä jatkui vielä hetken. Sen jälkeen mutisi mrs Colpus aivan kuin itsekseen: -- Viisikymmentäneljä puntaa ja kymmenen shillinkiä. -- Ja meidän tämänviikkoinen laskumme nousee ainakin kuuteenkymmeneen, vastasi tohtori. -- Hyi, miten epämiellyttävä sinä olet! sanoi hänen vaimonsa. Minä olin niin levoton, etten voinut nukkua, ja siksi nousin ylös miettiäkseni ja katsoakseni, miten paljon meillä on, ja sitten -- ja sitten sinä olet noin epämiellyttävä! -- Miten saatat sanoa siten, Marie. Tiedäthän sydämessäsi, etten minä ole epämiellyttävä. Sinä tiedät ettei sinulla ole mitään muistuttamista minuun nähden aviopuolisona. Kohtalo ei ole meitä suosinut ja kun sinä olet liian älykäs suuttuaksesi kohtalolle, suutut sinä sen sijaan minulle. Enkö ole pyytänyt sinua, melkeinpä polvillani, useitten kuukausien aikana, että muuttaisimme tästä loistohotellista asumaan rauhalliseen, hiljaiseen täysihoitolaan Bloomsbury Squaren varrella, josta olen kertonut sinulle? -- Täysihoitola Bloomsbury Squaren varrella! huusi mrs Colpus ja kääntyi tuolillaan. Jos puhut siitä vielä, niin minä tulen hassuksi. Minä kuolisin Bloomsbury Squaressa. -- Noh, sitä en usko, sanoi tohtori. Täytyy olla paljon ankarampi ilmasto kuin Bloomsbury Squaressa vallitseva, joka pystyisi ottamaan sinut hengiltä, rakas ystäväni. -- En ikinä olisi uskonut, että meidän täytyisi istua kädet ristissä kaikkien näiden kuukausien aikana ilman, että mitään erikoisempaa tulisi tehdyksi. Minulla oli suurempi luottamus sinun kykyihisi, Frank. -- Rakkahin, vastasi tohtori, minä olen tehnyt voitavani -- minä teen kaiken, minkä voin, ja Sims tekee kaiken, minkä hän voi. Ja sinä muistat, että minä sanoin sinulle kesällä, että me kyllä tarvitsisimme kuusi, seitsemän kuukautta. Mutta me olemme eläneet niin ylellisesti, että... -- Me emme ole eläneet ylellisesti, keskeytti mrs Colpus. Tämä on ollut vain sellaista, mihin minä olen aina tottunut ja mitä minulla _täytyy_ olla. Mutta en voi käsittää, miksi emme saa Simsiltä mitään tietoja. -- Varmastikin tänä aamuna tulee jokin selvitys, ja jos sinua ehkä rauhoittaa eräs asia, aarteeni, voin kertoa sinulle erään suuren salaisuuden, nimittäin sen, että minulla on lompakossani yksi sadanpunnan seteli. Me emme ole siis aivan vielä nälkärajoilla ja voimme maksaa laskumme viikon lopulla ilman pienintäkään vaikeutta. -- Sinä erehdyt. Sinä olit jättänyt lompakkosi esiin toissa iltana. Minä näin setelin ja otin sen haltuuni. -- Marie! huudahti tohtori kiivaasti. -- Niin, minä lähetin sen ompelijattarelleni, hän alkoi käydä epämiellyttäväksi. Syntyi hiljaisuus. -- Huomenna, virkkoi tohtori arvokkaalla äänellä, otan minä viisikymmentä puntaa niistä viidestäkymmenestäneljästä punnasta kymmenestä shillingistä, jotka sinulla on, ja matkustan Monte Carloon. Sinä saat rukoilla itsellesi hyvää onnea. Näin sanoen hän kääntyi toiselle kyljelleen ja nukkui. Hänen vaimonsa huokasi, pani rahat talteen, riisui aamutakkinsa ja ryömi melkein häpeissään omaan sänkyynsä taasen. Neljännestä vailla kahdeksan, kun Lontoon talviaurinko vaivaloisesti yritti tunkeutua ikkunaverhojen läpi, kuului ovelta koputus ja Adela astui sisälle tuoden teetä ja käristettyä leipää. Adelalia oli myös viisi kirjettä. Neljä niistä oli laskuja, viides oli leimattu Crewessä. Kun Adela oli antanut ne ja vetänyt verhot ylös poistui hän. Tohtori luki kirjeen hyvin tarkkaan. -- Ei mitään onnea, virkkoi hän ja antoi kirjeen vaimolleen. -- Sims alkaa käydä vanhaksi, vastasi tämä. Hänen olisi pitänyt ajatella, että... -- Rakas ystäväni, katkaisi tohtori hänen puheensa, sinä olet sairas. Tohtori hymyili. -- En minä tosiaankaan ole sairas, vastusti mrs Colpus. -- Kyllä, sinä olet. Sinä olet sairas, sillä minä tahdon, että sinä olet. Minä olen keksinyt erään suunnitelman. -- Minkä sitten? mrs Colpuksen kasvoille ilmaantui hieno toivonväre. Tohtori kuiskasi jotain hänen korvaansa ja rouva tuntui hyväksyvän sen. Neljännestuntia myöhemmin tiedoitettiin Adelalle, että hänen emäntänsä oli hyvin sairas. Tohtori nousi ylös ja söi aamiaisen hyvällä ruokahalulla. Puolipäivällistä syödessä oli kuitenkin hänenkin ruokahalunsa huomattavasti vähäisempi, sillä hän oli silloin saanut Simsiltä sähkösanoman, joka pakoitti hänet muuttamaan suunnitelmimiaan useammassa kuin yhdessä kohdin. XV. Sataa kultaa. Palaamme Radway Grangeen ja edelliseen yöhön. Arthur Forrest saattoi Simsin portinvartijan tuvalle. Oli keskiyö eikä Simsillä ollut tietoisuutta, minne mennä, mutta Forrest tunsi, ettei hän saattaisi olla silmänräpäystäkään rauhallinen, ennenkuin tuo mies oli poissa talosta. Kun Arthur sitten palasi talvipuutarhan kautta taloon, oli hänen ainoa ajatuksensa: mitä nyt on tehtävä? Hän oli oikeastaan -- niin sanoaksemme -- tarttunut Simsiä kurkusta ja vetänyt pois hänen myrkkyhampaansa. Epäilemättä oli Sims pelästynyt ja Arthur oli vakuutettu, että sen roiston puolelta ei ollut enää mitään pelättävissä. Sims ottaisi varmastikin vaarin napsauksesta ja muuttaisi siistin toimintansa johonkin toiseen ilmapiiriin. Kaiken huomioonottaen oli Arthur iloinen, että hän oli toimittanut hänet pois tieltä, mutta mitä hän nyt tekisi? Aviopari Colpus oli kuitenkin aina jäljellä -- viekkaina, tutkimattomina, määrätietoisina. Miten hän menettelisi heidän kanssaan? Hänen täytyi tunnustaa, ettei hänellä ollut pienintäkään todistuksen häivettä heitä vastaan. Varmalla syytteellä vastustaa heitä? Siitä ei tulisi mitään! He nauraisivat hänet ulos ja olisivat olevinaan loukattuja. Kääntyisikö hän poliisin puoleen? Poliisikin suhtautuisi häneen epäilevästi hymyillen ja joka tapauksessa haluaisi tietää, miksi hän oli antanut Simsin paeta. Ja kääntyi hän sitten tavallisen poliisin tai yksityisetsivän puoleen, syntyisi tutkisteluja entisyydestä, jotka sekoittaisivat Sylvianen asiaan. Eräässä kohdin hän teki varman ja horjumattoman päätöksen: Arthur Peterson ei saisi tietää tästä mitään. Hän tunsi Arthur Petersonin ja tiesi, että jos hän saisi vähänkään vihiä asiasta, luovuttaisi hän heti isänsä omaisuuden, mutta silloin hänen elämänsä myös muuttuisi katkeraksi, niin, turmeltuisi. Forrest meni taasen pukeutumishuoneeseen, aukaisi hyvin hiljaa makuuhuoneen oven ja katsoi huoneeseen. Sylviane oli nukahtanut väsyneenä kaiken mielenliikutuksen jälkeen. Arthur katseli häntä, sulki sitten oven ja istuutui eräälle tuolille. Äkkiä hänestä tuntui, että hänen täytyi herättää Arthur Peterson jonkun keksityn syyn takia saadakseen keskustella hänen kanssaan. Hän tunsi, että hänen täytyi puhua jonkun kanssa ja ehkä hänelle samalla ilmaantuisi tilaisuus selittää Simsin poissaolo tyydyttävällä tavalla. Hän koetti hetken taistella tuota tunnetta vastaan -- tuntuihan verrattain kummalliselta herättää isäntänsä keskellä yötä -- mutta lopuksi se kuitenkin voitti hänet ja hän astui käytävään. Hän tiesi, että Petersonin huone oli toisella puolella, pitkän käytävän, joka tunnelin tavoin kulki rakennuksen keskitse, alapäässä. Hän pysähtyi oman huoneensa oven ulkopuolelle ja kuunteli. Ei mitään ääntä kuulunut. Kuu valasi hyvin kelmeänä. Hänestä tuntui kaamealta tuossa hiljaisessa talossa. Hän hiipi käytävässä eteenpäin ja seisoi viimein Petersonin huoneen oven edessä. Sitä vastapäätä oli toiseen kerrokseen johtavat portaat ja oikealla puolella iso ikkuna. Hänen sydämensä takoi nopeasti ja hän hymyili kuin itseään halveksien. Hän koputti ovelle kevyesti. -- Peterson, oletko valveilla? Vastausta ei kuulunut. -- Peterson, herää! Tahdon puhua kanssasi! Ei kuulunut vastausta, hänen äänensä kajahti ihmeellisesti käytävässä ja hänestä tuntui, että ääni tunkeutui ullakolle asti. Peterson nukkui nähtävästi hyvin sikeästi, kuten nuoren miehen tuleekin nukkua, vaikkapa hän onkin miljonääri. Arthur asetti kätensä lukonkahvalle ja sanoi itsekseen: -- Minä menen sisälle. Minun täytyy saada puhua jonkun kanssa. Hän aukaisi oven. Se oli suuri makuuhuone. Vastapäätä ovea ikkunan edessä oli pukeutumispöytä ja sillä yölamppu, jonka liekehtivä valo valaisi keltaisena huonetta. Iso, vanhanaikainen sänky oli oven takana. Forrest astui sen ääreen. Hän näki, että se oli tyhjä ja ettei kukaan ollut maannut siinä. Hän raapasi tulta tulitikkuun, sytytti kynttilän ja tarkasti huoneen. Vaatekaapissa olivat vaatteet säännöllisesti ripustettuina. Pöydällä oli käytetty kaulus ja kaulanauha. Eräällä tuolilla oli housut ja tuolinselkämyksellä riippui valkea paita. Liivit olivat kokoontaitettuina toisella tuolilla ja lattialla sängyn vieressä oli sukkapari. Peterson oli nähtävästi riisuutunut mennäkseen sänkyyn ja sitten... Forrest kohotti kynttilää ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen huoneessa. Mitä oli tapahtunut? Olisiko Sims mahdollisesti sinä lyhyenä aikana, joka oli hänen käytettävissään ennenkuin hän tuli Forrestin huoneeseen, voinut --? Hän kuuli käytävästä kolinaa ja kiiruhti ulos huoneesta. Mustiinpuettu nainen laskeutui hitaasti portaita alas astuen askelman kerrallaan. Kun hän näki Forrestin seisova kynttilä kädessään ovella, peräytyi hän hätkähtäen ja kohotti käsivartensa. -- Kuka siellä on? kuiskasi Forrest. -- Minä, vastasi vanhuksen ääni, mrs Hewitt, emännöitsijä. Minä olin kuulevinani jonkun kävelevän täällä alhaalla ja päätin tulla katsomaan, kuka se oli. Onko jotain tapahtunut, mr Forrest? Onko mrs Forrest tullut kipeäksi? -- Missä isäntänne on, mrs Hewitt? kysyi Arthur. -- Minun isäntäni, änkytti vanhus, eikö hän ole huoneessaan? -- Ei. Vanhus epäröi hetken. -- Te olette siis saanut selvän siitä? kuiskasi hän. -- Minä olen saanut selvän, että hän ei ole huoneessaan, sanoi Forrest. Ja minä tahdon tietää, missä hän on. Minä en aio mennä levolle, ennenkuin olen saanut hänet käsiini. Vanha nainen kumartui Forrestin puoleen ja kuiskasi tuskin kuultavasti samalla osoittaen ullakolle vieviä portaita: -- Seuratkaa minua ylös. Vaieten seurasi Forrest häntä. Vanhus meni edellä erääseen huoneeseen, jonka Forrest otaksui olevan hänen, vanhuksen oman. -- Suokaa anteeksi, sanoi hän, olin pakoitettu tuomaan teidät tänne. Haluan, että katsotte ulos ikkunasta. Katsokaa vasemmalle, kolmanteen ikkunaan tästä lukien. Ikkuna oli auki ja Forrest teki, kuten hän käski. Kuun valossa hän näki, että siitä ikkunasta, jonka mrs Hewitt oli osoittanut, pisti esiin jotain, joka oli suunnilleen kuuden jalan pituinen ja muistutti katon vesikourua. Tuo kouru liikkui hiukan kuin joku olisi pitänyt siitä kiinni. -- Varokaa, ettei hän näe teitä, sanoi mrs Hewitt varoittaen ja Arthur vetäytyi taaksepäin. -- Mitä tuo merkitsee? -- Kuulkaa! Arthur pidätti henkeään ja kuunteli. -- En kuule mitään, kuiskasi hän. -- Odottakaa! Kaukaa, alhaalta kuului heikko loiskahtava ääni. -- Jotain putosi, sanoi Arthur. -- Kuunnelkaa vielä! Hetken kuluttua kuului taasen loiskahtava ääni. -- Mitä herra nyt sanoo? kysyi emännöitsijä. -- Kuka tuossa huoneessa on? kysyi Arthur Forrest. -- Isäntä, vastasi vanhus kauhunsekaisella äänellä. Joka yö, kun on kuutamo, hän menee tuonne ylös, kun toiset ovat menneet levolle ja minä kuulen tuota loiskintaa -- sataneljäkymmentäkaksi kertaa olen kuullut sen tänä yönä. Tuo huone on kalustamaton ja hän pitää sitä suljettuna. Toisinaan hän vie paketteja mukanaan mennessään sinne. Aivan ikkunan alapuolella on jonkinlainen kaivo tai lampi, joka ulottuu melkein talon seinään asti. Siitä se loiskinta kuuluu. -- Ja mitä sinne putoo? -- Älkää kysykö minulta, sillä minä en tiedä. Mutta minä sanon teille erään asian. -- Minkä sitten? Vanhus vaikeni silmänräpäyksen ajaksi. -- Tehän olette isäntäni vanha ystävä, mr Forrest? -- Luulen, että olen hänen läheisin ystävänsä. -- Sitten sanon sen teille. Isäntä on mielenvikainen. -- Mielenvikainen! huudahti Forrest huomaamattaan korottaen ääntään. Mutta... -- Hys! Vanhus kielsi häntä puhumasta. Kuului oven sulkeminen, avaimen kiertäminen ja sitten askelet portaissa. Arthur Forrest hiipi huoneesta ja ennätti juuri portaille parahiksi nähdäkseen Petersonin, puettuna vain pyjamaansa, katoavan huoneeseensa. -- Hän on mielenvikainen. Mrs Hewitt seisoi taasen Arthurin rinnalla. -- Mutta se on mahdotonta, sanoi Forrest hyvin närkästyneestä Minähän tunnen hänet niin hyvin ja parempaa ystävää... -- Hän on mielipuoli, toisti mrs Hewitt. Se on suvussa. Mr Forrest kai tietää, että hänen veljensä Carl kuoli hullujenhuoneessa? * * * * * Seuraavana päivänä täytyi Sylvianen maata. Hän oli kylmettynyt ja hänellä oli kuumetta. Forrest ja Peterson söivät aamiaisen yhdessä. Simsin poissaolo oli tietysti huomattu ja Forrest, joka ei ollut vielä oikein päättänyt, mitä hän tekisi, rajoittui vain hämmästyneenä ihmettelemään, kun Peterson kertoi hänelle asiasta. Omituista kyllä ei Peterson itse näyttänyt olevan erikoisemmin hämmästynyt siitä, että hänen suuressa arvossa pidetty palvelijansa oli lähtenyt tiehensä ilmoittamatta etukäteen asiasta. -- Hän on sellainen uneksija, virkkoi Peterson. Aika merkillinen, hän taitaa olla oikea nero. Hän on kai mennyt kalastamaan ja unohtanut ajan kulun. -- Unohtaako hän usein ajan kulun? kysyi Arthur. -- Ei oikeastaan voi siten sanoa. Mutta kun on kalastamassa, niin... -- Aivan niin, myönsi Arthur. Kalastamisesta muistui mieleeni: tuolla talon toisella puolen on merkillinen pieni kaivo tai lampi. Peterson lakkasi syömästä, hänen silmissään leimahti äkkiä ja hän katsoi pois päin. -- Milloin sinä sen näit? kysyi hän villillä, melkein uhkaavalla äänellä. -- No, olin tänä aamuna ulkona kävelemässä hiukan, vastasi Arthur välinpitämättömällä äänellä. Aterian loppuaikana ei Peterson äännähtänyt sanaakaan. Kun ei Sims vielä iltapäivälläkään ollut tullut takaisin, tuumi Peterson asian ilmoittamista poliisille. -- Odota huomiseen, Arthur, virkkoi Forrest. Se on minun neuvoni. On saattanut tapahtua paljon sellaista, joka estää häntä tulemasta, ja Sims on henkilö, joka osaa kyllä pitää huolen itsestään. Peterson oli samaa mieltä ja Forrest sai siten varatuksi itselleen vielä yhden päivän toteuttaakseen suunnitelmansa. Melkein heti päivällisen jälkeen tuli mrs Forrestille sähkösanoma. Forrest aukaisi sen. Se sisälsi seuraavan tiedon: "Äitisi on vakavasti sairaana. Tule huomenna. Colpus. Hotel Cecil." Arthur Forrestille selvisi oitis, miten hänen tulisi menetellä. Sylviane ei voinut matkustaa Lontooseen. Hän lähtisi yksin ja koettaisi järjestää ottelun tohtori Colpuksen kanssa. Mrs Colpuksen sairaus ei kiinnittänyt ensinkään hänen mieltään. Totuudessa pysyen: hän ei voinut toivoa muuta kuin että hänen anoppinsa ei paranisi milloinkaan. Se yksinkertaistuttaisi asiaa koko joukon. Sinä iltana Forrest hiipi -- puoli tuntia sen jälkeen, kun hän oli toivottanut isännälleen hyvää yötä -- talvipuutarhan kautta talon toiselle puolelle. Vetäytyen aivan seinän viereen meni hän hiljaa kaivolle asti. Hän katsoi ylös ja näki kourun pistävän ulos ikkunasta hänen yläpuolellaan. Hän kuuli loiskahduksen jalkainsa juuresta. Arthur otti hatun päästään ja piti sitä kaivon yläpuolella. Samassa putosi jokin kevyt esine siihen. Arthur tarkasti tuota korkeuksista tullutta lahjaa -- se oli kultaraha. Pelokkaana ja nolona hiipi hän takaisin ja ennenkuin hän oli ennättänyt ovelle asti, kuului kaivosta taasen loiskahdus. XVI. Loppu. Seuraavana aamuna kyyditsi Peterson Arthur Forrestin Crewen asemalle. Vaikka se oli pikajuna, jolla Forrest meni, lähestyi se Lontoota hyvin hiljaa sinä aamuna. Forrest istui kuin neuloilla. Hän nautti ajatellessaan tapaavansa mr ja mrs Colpuksen ja tietäessään saavansa tehdä jotain. Hän tunsi, ettei hän saattaisi enää pitempää aikaa pysyä toimettomana. Willesdenissä oli juna jo paljon myöhässä. Kello oli kaksikymmentä minuuttia yli yhden. Eräs lähtevä juna, Eustonin 1.30-juna, lähti juuri asemalta. Forrest tuijotti ajatuksissaan vaunuja, jotka liukuivat ohitse. Mutta äkkiä hän hypähti pystyyn. Hän oli nähnyt eräät kasvot -- vain vilauksen eräistä kasvoista tuossa junassa -- mutta hän oli täysin vakuutettu, että ne olivat tohtori Colpuksen kasvot. Hän kysyi kiihkeänä konduktööriltä, mihin se juna meni. Creween ja pohjois Walesiin, kuului vastaus. Hän tahtoi hypätä alas junasta ja juosta toisen jälkeen, hän tahtoi lentää, aikaansaada ihmeen nopeudessa. -- Milloin lähtee seuraava juna Creween? kysyi hän. -- Se lähtee kello kahdelta Eustonista. Se on Skottlannin pikajuna. Ei pysähdy missään matkan varrella. Saapuu Creween 5.15, minuuttia ennen kuin tuo juna, joka nyt lähti. -- Ennätänkö Eustoniin ennen sen junan lähtöä? -- Ennätätte kylläkin. Mutta matkalla sattui vielä pitkä seisahdus ja kello' oli minuuttia vailla kaksi, kun he tulivat Eustoniin. Forrest hyökkäsi ulos ja lähtevän junan sillalle. Skottlannin pikajuna oli juuri lähtenyt liikkeelle. Eräs kantaja yritti asettua hänen tielleen, mutta hän juoksi miehen taitse, aukaisi oven erääseen toisen luokan vaunuun, joka sattui olemaan lähinnä ja hyppäsi ylös. Hän oli onnistunut! Hän hymyili voittajan hymyä. Hänelle oli nyt selvinnyt totuus. Mrs Colpuksen sairaus oli tietystikin vain keksintö ja sähkösanoma oli lähetetty vain sitä varten, että saataisiin hänet ja Sylviane tieltä pois siksi ajaksi kuin tohtori täytti tehtävänsä Radway Grangessa. Mikä tuo tehtävä olisi, ei Arthur voinut aavistaa. Se saattoi merkitä Arthur Petersonin murhaamista, mutta ehkä myöskin sitä, että tohtori ilmoittaisi hänelle vanhan Petersonin ensimmäisen avioliiton. Joka tapauksessa Arthur Forrest vannoi, että kunnioitettava tohtori ei tulisi suorittamaan suunnitelmaansa loppuun. Hän oli onneksi sattunut näkemään Colpuksen ja hän päätti käyttää hyväkseen tätä onnellista tilaisuutta. Hän tunsi itsensä melkein iloiseksi, että avoin vihollisuus alkoi, tunsi, että hän oli valmis mihin tahansa. Ainoa, joka teki hänet levottomaksi, oli Sims. Miksi tohtori Colpuksella oli niin kiire? Siksikö, että hän oli saanut tietoja Simsiltä tai siksi, ettei hän ollut kuullut häneltä mitään ja sen vuoksi pelkäsi, että jotain odottamatonta oli tapahtunut. Skottlannin pikajuna osoittautui maineensa veroiseksi ollen yksi valtakunnan nopeimmista junista. Arthurilla oli aikataulu ja hän laski, että hänen junansa saavuttaisi toisen junan jossakin Whitmoren lähettyvillä. Kun lähestyttiin sitä paikkaa, huomasi Arthur helposti tuon, vain yhden veturin vetämän junan, jonkun matkan päässä pikajunasta toisella raiteella. Neljän minuutin ajan kiisivät nuo kaksi junaa eteenpäin melkein vieri vieressä suunnilleen kuudenkymmenenviiden englantilaisen penikulman nopeudella tunnissa. Kun Skottlannin pikajuna parhaillaan kiisi toisen ohi, veti Arthur nopeasti verhon alas ja katseli varovaisesti sen takaa ulos. Hänen onnistui viimein huomata tohtori Colpus, joka istui yksinään eräässä ensi luokan vaunussa. Tohtori Colpus näytti olevan hyvin syventynyt erään kävelykepin tutkimiseen -- niin syventynyt, ettei hän kiinnittänyt ensinkään huomiota noiden kahden junan kilpa-ajoon. Äkkiä hänen huomiokykynsä heräsi joko jonkun äkkinäisemmän tärähdyksen tai jonkun muun seikan takia. Hän katsoi ylös ja näki toisen junan. Nopealla, vaistomaisella liikkeellä laski hän kävelykepin alemmaksi. Arthur huomasi, että tohtori näytti siltä kuin hänet olisi yllätetty jostain luvattomasta teosta. Samassa sai Skottlannin pikajuna merkin pysähtyä ja Arthur näki surukseen toisen junan kiitävän ohi. Kun Skottlannin pikajuna sitten ajoi Crewen asemalle, olivat Crewen matkustajat, jotka olivat tulleet pohjoiswalesilaisella junalla, jo lähteneet asemalta. Arthur kiirehti ulos. Oli melkein pimeä jo. Hän otti hevosen ja käski ajurin ajaa Radwayhin niin nopeasti kuin ikänään saattoi. Hän toivoi tavoittavansa tohtorin matkalla. Jonkun matkaa Radwaysta tuli heitä vastaan tyhjät ajoneuvot paluumatkalla ja aivan portinvartijantuvan luona eroitti Arthur jonkun olennon pimeydessä. Hän huusi ajuria pysäyttämään, maksoi ja hyppäsi maantielle. Synkkä olento seisoi epäröiden portinvartijatuvan luona varjossa. Forrest odotti, kunnes hänen ajoneuvonsa olivat ajaneet tiehensä ja astui sitten tupaa kohti. Kuullessaan askelten äänen, kääntyi tuntematon nopeasti ympäri. -- Hyvää iltaa, tohtori Colpus, virkkoi Arthur rauhallisesti kooten kaiken itsehillintänsä. -- Onko se mr Forrest! huudahti tohtori silminnähtävästi hämillään. Sitten hän lisäsi rauhallisesti: -- Mitä kuuluu, rakas Forrest? -- Kiitos, erittäin hyvää, vastasi Arthur kuivasti. Mutta mikä tarkoitus on odottamattomalla käynnillänne? Te sähkötitte, että mrs Colpus on vakavasti sairaana! -- No, hän voi paremmin. Hän voi paremmin. Vaimoni on erittäin voimakasrakenteinen ja ihmeellisen vastustuskykyinen. -- Sehän on hyvä, että hän voi paremmin. Mutta te ette ole sanonut minulle, miksi te olette täällä. Oletteko tullut kertomaan Sylvianelle, että hänen äitiänsä ei uhkaa vaara? Tohtorin kasvojen ilme muuttui kuin hän olisi vainunnut Forrestin äänessä jotain pisteliästä. Hän heilautti kävelykeppiään -- samaa keppiä, jonka Arthur oli nähnyt hänen kädessään junassa -- ja veti sitten Arthurin mukanaan lehtokujalle päin. -- Minä kerron teille, että olen tullut tänne hyvin erikoisen asian takia -- niin erikoisen, etten oikein mielelläni tahdo puhua siitä äänekkäästi. Mutta ennemmin tai myöhemmin tulette te kuitenkin tietämään sen. Te olette epäilemättä huomannut, että entinen palvelijamme Sims on lähtenyt luotamme ja ruvennut Petersonin palvelukseen? -- Kyllä, vastasi Arthur, ja minä olen myös huomannut jotain muuta. -- Mitä sitten? -- Jatkakaa, niin sanon sen sitten teille. -- Niin, Sims kirjoitti pari päivää sitten vaimolleni ja kertoi, että hän oli keksinyt erään kauhean asian, nimittäin, että mr Peterson on mielenvikainen. -- Mielenvikainen? Arthur peljästyi vasten tahtoaan. -- Niin, hän on sairaalloinen, kun on kyseessä kultarahat. Hänellä on älyä peittää sairautensa, mutta Simshän on erittäin älykäs, kuten tiedätte. Erinäisissä tapauksissa on tuollainen sairaalloisuus kaikkein vaarallisinta mielenvikaisuutta. Vaimoni on levoton Sylvianen ja teidän tähtenne, eikä hän voinut millään rauhoittua, ennenkuin minä lupasin tulla tänne katsomaan, miten voitte. Minun täytyy tietysti keksiä jotain selvittääkseni mr Petersonille täällä oloni syyn. Onko Sims täällä? -- Sims on jättänyt täkäläisen paikkansa. Hän on kyllä selvittänyt teille asian? -- Miksi hän olisi selvittänyt minulle sen? kysyi tohtori matalalla äänellä. -- Minä olen ajanut hänet tiehensä, sanoi Arthur päättäen viedä asian heti viime huippuunsa. Heti kun vaimoni näki Simsin täällä, epäili hän teidän inhoittavaa suunnitelmaanne. Hän kertoi minulle epäilyksensä. Minä otin Simsin kahdenkesken ja annoin hänen valita vankilan ja täydellisen tunnustuksen välillä. Hän valitsi niiden ilmiantamisen, jotka olivat hänet palkanneet. Tohtori Colpus kohotti keppinsä määrätyllä tavalla, mutta laski sen taasen. Hän koetti sanoa jotain, mutta ei nähtävästikään keksinyt mitään sopivaa. -- Ja minä sanon teille vielä muutakin, jatkoi Arthur. Minä tiedän, että sähkösanomanne oli petosta. Minä tiedän, että mrs Colpus ei ole ollut sairas, vaikka minä olin kyllin tyhmä uskoakseni sen ensin. Minä matkustin tänä aamuna Lontooseen, satuin onneksi näkemään teidät junassa Willesdenissä ja seurasin teitä takaisin Creween. Luulenpa tietäväni teidän käyntinne tarkoituksen. Te ette olleet saaneet tyydyttäviä tietoja ystävältänne Simsiltä. Te pelkäsitte, että jokin oli hullusti, ja aioitte sitten tulla tänne ja järjestää asian mielenne mukaisesti. Yksi murha enemmän tai vähemmän ei merkitse paljoakaan teille. Jos Arthur Peterson olisi pois tieltä, saisin minä hänen miljoonansa ja sitten olisi helppo asia lähettää minut samaa tietä kuin hänetkin. Forrest oli -- huolimatta siitä, että hän oli päättänyt hillitä itsensä -- tulistunut. Hän astui lähemmäksi tohtoria ja loi häneen uhkaavan katseen. Oli niin pimeä, että he töin tuskin saattoivat nähdä toistensa kasvot. -- Oletteko tekin mielisairas? kysyi tohtori. Jokin rasahti heidän takanaan pensaikossa. -- Mikä se oli? huudahti tohtori. -- Jos ei se ole Sims, niin sitten se kai oli kaniini, virkkoi Arthur pilkallisesti. -- Minä en tosiaankaan voi vastata teidän ihmeelliseen syytökseenne, aloitti tohtori. Epäilen teidän kadottaneen tasapainonne jotenkin. Minä luulen tekeväni parhaiten jättämällä teidät. -- Ennenkuin jätätte minut, tahtonette ehkä vastata erääseen kysymykseeni, virkkoi Arthur. -- No hyvä on, sanoi tohtori kuin myöntyäkseen mielenvikaisen tahtoon. -- Miten se tapahtui, kun otitte mr Drewin hengiltä? Syntyi hiljaisuus. Tohtori Colpus hengitti huohottaen ja kuuluvasti. -- Sims on siis lörpötellyt? virkkoi tohtori. -- Eikö teillä ole vastausta kysymykseeni? -- Mitäpä se hyödyttää. Minä menen. -- Kyllä, virkkoi Arthur, te menette, mutta poliisiasemalle. -- Varmastikaan en, vastasi tohtori. Älkää luulkokaan, että minä olen typerä. Minunlaiseni mies on aina varustautunut onnettomuustapausten varalle ja täällä tuntuu tapahtuneen onnettomuus. -- Te tunnustatte siis? -- Jos siten tahdotte. Mutta ei puhuta mitään poliisiasemasta ja minä sanon teille, miksi. Syyte minua kohtaan on sama kuin syyte vaimonne äitiä kohtaan, ettekä te voi menetellä siten. Ajatelkaa Sylvianen tunteita, ajatelkaa häväistysjuttua! Tohtori hymyili. -- Vaikka häpeä olisi viisikymmentä kertaa suurempi, joudutte te kuitenkin hirtettäväksi. Vaimoni tunteista tulen minä itse nyt pitämään huolen. -- Hm, sanoi tohtori. Mutta vastatkaa erääseen kysymykseeni, se on viimeinen, mitä teiltä pyydän. Miksi kieltäydyitte vastaanottamasta miljoonia? -- Sanon teille. Lupasin äidilleni hänen kuolinvuoteellaan, että en milloinkaan yrittäisi saada haltuuni isäni omaisuutta velipuolen oikeuksilla. Äitini oli ylpeä ja minä olen ylpeä. Vaikka tuo summa, joka on kyseessä, olisi kymmenen kertaa suurempi kuin se nyt on, en sittenkään alentuisi ottamaan niitä rahoja siltä mieheltä, jolle isäni on ne testamenteerannut. -- Minä en totisesti voi ymmärtää sellaista tunnetta, virkkoi tohtori. -- Ette, sen kyllä uskon. -- Olen kuitenkin saanut tyydytetyksi uteliaisuuteni. -- Ja nyt lähetän portinvartijan hakemaan poliisia. -- Älkää tehkö sitä, lausui tohtori Colpus, sillä minä aion tappaa teidät. Tohtori kohotti keppinsä kaksin käsin. Tämä on vain ilmapyssy, jatkoi hän, mutta se on erikoislajia ja se tappaa ehdottoman varmasti neljän askelen etäisyydeltä. Ei siitä synny myöskään mitään melua. Älkää liikahtako paikaltanne. Minä annan teille kymmenen sekuntia aikaa rukoillaksenne tyhmän sielunne puolesta. Yksi -- kaksi -- kolme -- Pensaikossa kahisi ja esiin syöksähti äkkiä joku olento, joka veti tohtorin kiivaasti taaksepäin alas ojaan tien vierellä. Molemmat miehet katosivat näkyvistä ja Arthur Forrest kuuli peloittavan kamppailun käyvän. Kun Forrest ja portinvartija tulivat lyhtyä kantaen, löysivät he tohtorin kuolleena. Hänet oli kuristettu ja Arthur Petersonin kädet puristivat vielä tohtorin kurkkua kuin ruuvipihdit. Peterson itsekin oli kuolemankielissä. Häntä oli ammuttu kaulaan. He kantoivat hänet pihamaalle. -- Forrest, kuiskasi hän, me olemme nyt kuitit. Minä pelastin sinun henkesi. -- Kiitos siitä, rakas ystävä, mutta älä nyt puhu. -- Hän sanoi, että minä olen mielenvikainen, Forrest, ja niin minä olenkin. Minä koetin taistella sitä vastaan, mutta minä en voinut. Minusta tuntui, että minun täytyi upottaa tuhat sovereignia tuohon kaivoon joka viikko. Minun täytyi se tehdä. Turmeltunutta verta, Forrest. Anna kätesi minulle, Forrest -- hyvästi! Kun Arthur Forrest sulki kuolleen ystävänsä silmät, muistui hänen mieleensä lause eräästä itämaitten vanhimmasta pyhästä kirjasta: "Katsokoon hän, joka rikkauksia perii, ettei hän niiden kautta mene sisälle _vihan porteista_." Arthur Forrestista tuli vasten tahtoaan miljonääri. Hän eli elämänsä turmellen vaimonsa luonteen täyttämällä kaikki hänen toivomuksensa ja ostaen vanhoja, aito vanhoja liinoja, jotka hän lahjoitti yleisiin taulugallerioihin. Hänen oma taulukokoelmansa on eräs mahtavin yksityishenkilön omistama kokoelma Euroopassa. Viimeiset tiedot mrs Cavalossista kertoivat, että hän oli asettunut Buenos Ayresiin, jonka kaupungin yli hänen kauneutensa syysaurinko levitti loistettaan. Loppu. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULLAN VOIMA *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.