language: Finnish

SYÖTTÖPAIKASSA

Kaksiosainen maalaisaiheinen huvinäytelmä

Kirj.

URHO KARHUMÄKI

Helsingissä, Pellervo-Seura, 1927.

HENKILÖT:

RISTO LOUNA, nuori pienviljelijä.
ANNA LOUNA, Riston äiti.
MOOSE LAITALA, maanviljelijä.
JUSTIINA LAITALA, Moosen vaimo.
HELMI LAITALA, Moosen tytär.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

NÄYTTÄMÖ: Lounan tupa. Sisustus valistuneen pienviljelijäkodin tapaan. Huonekalut yksinkertaisia, mutta käytännöllisiä. Perällä suurehko kirjahylly, jossa on sidottua kirjallisuutta ja aikakauslehtiä, ylälaudalla palkintoja y.m.

Ensimmäinen kohtaus.

Anna ja Risto.

    (Anna istuu pöydän toisessa päässä sukkaa kutoen. Risto
    toisessa muistiinmerkinläkirjojaan selaillen).

ANNA. (Noin 50-vuotias, yksinkertaisesti puettu, puheissaan ja liikkeissään hillitty ja rauhallinen). No, miltä nyt näyttää?

RISTO. (Noin 25-vuotias, ryhdikäs ja joustavaliikkeinen. Puheissaan ja liikkeissään itseoppineen harkitsevaa varmuutta). Hyvältä. (Naurahtaen). Mutta ei niin hyvältä, ettei paremmaltakin vielä voisi näyttää. (Lukee kirjastaan). Valko 18. Tipu 20, Leiju 21, Ruusu 23, Piltti… (Keskeyttää katsoen äitiinsä). Arvaappa, moneenko se pääsi helmikuussa?

ANNA. Ehkä niin moneen kuin kuussa päiviä? Joka aamuhan sen ensimmäisenä saan pesästä laskea.

RISTO. Kahteenkymmeneenkahdeksaan! Jos olisi ollut tavallinen vuosi, niin muna ja päivä. — Karkauspäivän se on tietysti ollut naimahommissa niinkuin kaikki muutkin neitoset.

ANNA. (Naurahtaen). Täytyyhän kanallakin toki yksi lepopäivä kuukaudessa olla.

RISTO. Karkauspäivä. Mutta jos saisimme toisten tulokset nousemaan
Piltin määriin, niin…

ANNA. Yhäkö vain nousemaan ja nousemaan? Missä on raja?

RISTO. Ei missään.

ANNA. No, no. Tottapahan huippu pitkässäkin mäessä joskus vastaan tulee.

RISTO. Niin mäessä. Ehkäpä myös elämässä, mutta sitten alkaa lasku. Elämä ei seiso, vaan nousee tai laskee. Pysähdys tietää taantumusta ja taantumus kuolemaa.

ANNA. Ainako?

RISTO. Aina. Se on elämän peruslaki, joka näkyy kaikessa ja kaikkialla.

ANNA. (Naurahtaen). Meidänkö kanalassakin?

RISTO. Myöskin siellä. Siellä se vasta näkyykin.

ANNA. Selitä tarkemmin, sinä tietoviisas.

RISTO. (Naurahtaen). Siihen ei suurta tietoa eikä viisautta tarvita. Jos kanalamme tuotanto alkaisi laskea, alkaisi meillä kaikki muukin rappeutua ja laskea. Aatos turtuisi, tahto tylsyisi, mutta velka kasvaisi. Ja loppujen lopuksi kävisi niin, että eräänä pyryisenä päivänä saisimme painaa tuon tuvanoven viimeisen kerran kiinni. Saisit kääräistä liinanriekaleet viluisten hartioittesi ylle ja minä painaa lakkireuhkan korvieni suojaksi ja sitten yhdessä saisimme painua mieron raiteelle. Sanoppas, mitä jutustaisivat väsyneet jalkamme loskaisella tiellä?

ANNA. Sano itse, koska noin hyvin osaat.

RISTO. Samaa virttä kuin vaimo Paavolle: Miero raskas. Raskas nälkä.
Kuollaan pois. Herra hylkäs.

ANNA. (Sormellaan varoittaen). Poika. Poika. Herran armo on kuin auringonpaiste.

RISTO. Kevään kedoilla sekin lämpimimmin paistaa.

ANNA. Paraneekos minun kanssasi väitellä. Mistä lienet saanut tuon luonnon kimman ja tuon elämänkiihkon? Minä olen aina ollut vähään tyytyväinen, ja isäsikin sai tyytyä, usein liiankin vähään, isä parka. (Pyyhkäisee silmästään kyynelen).

RISTO. (Sulkee kirjan pistäen sen hyllylle). Jos sanon, et usko. Se on urheiluharrastuksistani, joista sinä olet hyvässä tarkoituksessasi monasti pahaa puhunut. Etpä vieläkään taida niistä parhainta uskoa?

ANNA. Mitä urheilulla on tekemistä kanapuuhasi kanssa?

RISTO. Onpa paljonkin. Sekunninosat ja tarkastuspesät, ennätysmerkit ja munataulukot. Sukulaisia ne ovat keskenään. (Äitinsä luokse käyden). Enpä luule, että työmme ovat kärsineet urheiluiltojeni takia.

ANNA. En sitä koskaan ole sanonut, eikä kukaan pääse sanomaan. Liikaa teet ja puuhaat.

RISTO. (Naurahtaen). Liikaa? (Venytellen). Laiskuus tappaa ruumiiseen.

ANNA. Usein ihmettelen, miten vaivattomasti teet vaikeatkin työsi. Joku toinen saisi niissä ponnistella katketakseen.

RISTO. Se on urheilukentällä opittua. Helpoimmat heitot keihääni ja kuulani varmimmin kauimmaksi kantavat. Jos kovasti pullistelen ja olen tärkeätä poikaa, menetän kuulassa metrin ja keihäässä viisi metriä.

ANNA. Yrittäväinen isävainajasikin oli. Myöhään lauantaisin sain hänelle saunan lämmittää, ja sunnuntaisin puolelta päivin oli taas matkaan varattava. Leipä oli maailmalla kovassa. Tahtoi mennä se kuin tulikin. — Siellä tukkityömailla hän sai kuumetaudin ja kuoleman, isä parka.

RISTO. (Läheisesti). Ja äiti pikkuinen sai ryhtyä yksin elättelemään ruokansa tuntevaa pojanmölliä. Eipä silloin lounatuuli Lotinassa lämmittänyt.

ANNA. Mutta myöhemmin sitä enemmän. Kasvujen kanssa olen antini jo takaisin saanut. (Ottaa ämpärin uunin ääreltä mennen ulos, Risto kamariin).

Toinen kohtaus.

Moose ja Helmi.

(Tulevat ulko-ovesta talvitamineissa).

MOOSE. (Iäkäs, mutta ripeä, yllään sarkapuku, lammasnahkaturkki ja -lakki. Kädessä eväslaukku). Hyvää päivää! (Katselee ympärilleen). Meni hukkaan. No, onpa näitä talvisia hyviä päiviä.

HELMI. (Noin 20-vuotias, reipas ja pirteä, puettu talvivarusteisesti, katselee ovelta). Mennään pois, isä. Tämä taitaa olla herraspaikkoja.

MOOSE. (Venyttäen). Herraspaikkoja! (Kävelee perälle päin).

HELMI. (Hätäillen). Älkää niin perälle. Syödään edes täällä penkillä.

MOOSE. (Menee edelleen). Pöydässä minä olen Jumalan viljan aina ennenkin nauttinut. (Istuu pöydän päähän, avaa laukun alkaen nostella eväitä pöydälle). Tule tänne vain!

HELMI. (Menee arkaillen). Käykö näin istuminen pöytään vieraissa paikoissa?

MOOSE. (Leikkaa leivästä pari suurta viipaletta). Käy! (Avaa voipytyn alkaen levitellä voita leivälle). Käskispä matkamiehen kaikkea arkailla. Kuolisi nälkään leipäpussi selässä. Ei, tyttö, syödään me vain. Panikin muori tätä muonaa mukaan, ettei kesken lopu.

HELMI. Älkää niin paljoa minulle.

MOOSE. Häh, joko herruus alkaa tuntua? (Saa voileivän valmiiksi tarjoten Helmille). Syö! Kylläs pian saat nälkääkin nähdä. (Ottaa laukusta suuren maitopullon ja pöydältä litran kaataen siihen pullostaan). Juo! kylläs Kohta kurkkusi kuivaa huutaa. (Haukkaa ryypäten pullosta. Äänekkäästi syödessään). Kaikkia tässä pitääkin. Kaikkia reissuja vielä vanhoillaan. Tuhannen halavattua, miten harmittaa.

HELMI. (Tyynnyttäen). Älkää, isä. Kuulevat vielä. (Viittaa sisäoveen).

MOOSE. Kuulkoot. Sen vietäviäkö minä siitä välitän. Pitipäs antaa perään. Pitipäs olla miehisen miehen aika tallukan lesti, halavattu. (Ryyppää). Se on sen viimekesäisen herran ketkaleen ansiota koko tämä touhu. (Haukkaa ja ryyppää). Senkin ruippakinttu.

HELMI. Isä!

MOOSE. (Ääntään koventaen). Ruippakinttu. Kakkulanenä. Korttelia korkeat kovat kaulassa, toiset ranteissa, taisi nilkoissakin olla. (Matkien). »Puskeekos toi sonni ja?» tiedustaa kuukautisesta vasikasta. Jos ma olisin huomannut ison Petlin tarhaan laskea, olisi takamuksissaan tuntenut, puskeeko sonni ja?

HELMI. Kaikkia muistelette.

MOOSE. (Välittämättä). Kaahittaa joka paikkaan kaula pitkällään kuin kurki sammakkosuolle, ja kohta ovat kaikkien kanojen päät pyörällä.

HELMI. Eihän se herra Villhergin syy ollut.

MOOSE. No kenenkäs sitten, ellei sen herran ja Vilperin, vietävän. Mitä te olisitte ilman tienneet kaivata, kittiä. Mutta kun joka päivä korvaan kukertaa: »Raskasta on! Raskasta ja likaista on tämä maan työ. Neiti täytyy vapauttaa täältä. Neidille täytyy järjestää paikka kaupunkiin.» — Mistä olisit kotityössä katkennut, häh? Eivätköhän pikemminkin ne kaupungin neidit ja ryökinät, jotka ovat vyötäisiltään kuin siipimuurahaisia, ryökäleet.

HELMI. En minä tahtonut kaupunkiin, muistaahan isä.

MOOSE. Etpä vastaankaan pannut, kun muori tahtoi.

HELMI. Mitenkä minä äidin tahtoa vastaan. Eihän isäkään uskaltanut.

MOOSE (Innostuen). Se on väärä sana. Kuka meillä uskaltaa, ellen minä?

HELMI. Ettepä uskaltanut, koska tässä ollaan.

MOOSE. Sinä et tunne muoria niinkuin minä. Pääni minä pidän kerran ja pari, mutta kun se ei hellitä hetkeksikään, vaan jauhaa, yötä päivää kitisee ja jauhaa kuin keväinen väkkärä. Eihän sitä vuosikaupalla kestä vanha susikaan. (Leikkaa leipää). Otatkos?

HELMI. En enää, kiitos vain.

MOOSE. Mene sitten juottamaan ruunaa ja lisää vähän kauroja!

HELMI. Heti paikalla. (Lähtee iloisesti).

MOOSE. (Itsekseen). Tuhti tyttö! Ja jalannousulta liukas. Apulaiseksi hattukauppaan! Eiköpä pantane juoksutytöksikin? Ryökäle, kumminkin. (Sulkee kiivaasti voipytyn). Kaikkien kekkaleherrain asioilla ja hännillä juoksemaan emätalon tyttö. Mikä tietää, mihin työntävät ja mihin juoksuttavat? Ovat ennenkin juoksuttaneet, ruipelot! Jo meidät matkaan työnsit, muori paha, jopa kumminkin.

Kolmas kohtaus.

Risto ja Moose.

    (Risto tulee kamarista kantaen kananmunakoria ja lähetyslaatikkoa.
    Istahtaa pöydän päähän alkaen leimata munia).

MOOSE. (Syöntiään lopetellen seuraa Riston puuhia). Mitäs sinä siinä templailet?

RISTO. Munia.

MOOSE. Kananko ne on?

RISTO. Kanan.

MOOSE. (Sulkien laukkunsa). Jaa'a! Eri tavat on teillä kuin meillä.
Meillä templaavat kanat itse munansa.

RISTO. (Yksikantaan). Meillä ei.

MOOSE. Ja miehet tekevät meillä talvellakin jotain työtä, ellei muuta, niin ajavat ja naputtelevat havukalikkaa karjatunkiolla.

RISTO. (Äskeiseen tapaan). Meillä ei.

MOOSE. Soo! Niin sinä tiputat kuin puntarin nokasta. Taidat isäntä tässä tönössä olla?

RISTO. (Naurahtaen). Milloin tarvitaan.

MOOSE. Tarvitaan! Aina talossa isäntää tarvitaan, meidän puolella kumminkin.

RISTO. (Kiinnostuen). Mistä vieras on kotoisin?

MOOSE. Tuoltapahan vain ylämaan väljemmiltä laidunmailta.

RISTO. Siellä ei taida näin pieniä taloja olla ensinkään?

MOOSE. No eipä juuri. Ja jos onkin, niin…

RISTO. Asuu niissä vain suutareja ja räätälejä.

MOOSE. Ja muita hantvärkkärejä. Joo! Eikä siellä vielä ole ollut niin työnpuutetta, että olisi tarvinnut templailla linnunmunia.

RISTO. (Terävästi, miltei pisteliäästi). Eipä suinkaan! On kaiketi ollut mäntyjä ja korpikuusia?

MOOSE. Sinäpäs sen sanoit! Ja milloin kaupunkimatka tehdään, niin pistetään reen pohjalle ruistynnyri ja siankontti.

RISTO. Ja ajaa keikutellaan kuin hyvääkin työtä tehden markkinatorille.
Siihen on joka miehellä aikaa.

MOOSE. (Seisomaan nousten ja kiihtyen). On! On aikaa ja on hyviä hevosia. On vara pistää kaurakappanen ruunan evääksi omasta takaa.

RISTO. Mutta matkan päätarkoituksena on saada miehen kotievääksi pari pulloa valtion tavaraa tai jostain salanurkasta kanisteri Viron veljen juoksevaa perunaa.

MOOSE. (Varpaillaan kääntyen). Sinäpä sen sanoit. Hyvinpä sanoitkin. Mitä kehenkään kuuluu, mitä vieras ostaa, mitäpä kuuluu, kunhan omillaan ostaa?

RISTO. Mitäpä se. Varsinkin, jos valtion putiikista ostaa.

MOOSE. Tarvitseehan se kruunukin rahaa. Milläs se muuten elättäisi fariseuksensa ja kirjanoppineensa? (Sytyttää tupakan istahtaen Riston viereen rahille). Mutta kukas maamiehen tavaran myy, ellei hän itse, sanoppas! Etkö lähde viemään kaupunkiin tuota munakoria, kun saat sen täyteen?

RISTO. En! Ei ole aikaa.

MOOSE. Soo! Vaikka joutavan takia sihtaat ja templaat muniasi. Kukas ne myy?

RISTO. Munanmyyntiosuuskunta.

MOOSE. Helesinki! Vai on teillä sellainenkin. Kaiketi myös yhteiskauppa?

RISTO. On.

MOOSE. Ja osuuspankki?

RISTO. Sekin on.

MOOSE. Ehkä vielä osuussonnikin?

RISTO. (Naurahtaen). Tottakai! On koneosuuskuntakin, jos kaiken tietää tahdotte.

MOOSE. Voi miesparka, jo olet osuuksista osasi saanut! Tiedätkö sinä, kumpi sarventohlo siitä teidän osuussonnista sinun osallesi kuuluu?

RISTO. Ei kumpikaan. Se on länsi-suomalainen nupo.

MOOSE. Vai nutipää kaiken lisäksi. Entä kukahan sen otuksen maksaisi, jos sattuisi lähteeseen kupsahtamaan?

RISTO. Kekri.

MOOSE. Mikä se on?

RISTO. (Nauraen). Se on osuustoiminnallinen karjan vakuutusyhdistys.

MOOSE. (Nousee kävelemään). Osuus! Osuus! Aina vain osuus! Sitä saarnaahan ne jo pitävät meidänkin pitäjällä päin. Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta yksin karjavahingoissakin.

RISTO. Ja yksi kaikkien kanssa eteenpäin. Se siinä on todellinen tarkoitus ja määränpää.

MOOSE. Viisaita olette. Mutta sen minä sanon, että hulinaksi menee, jos kaiken tuolla yhteiseksi panette.

RISTO. Ei kaikkea, vain se, mikä hyvin sopii ja kaikkien asiaa auttaa.

MOOSE. (Tuhahtaen). Ajaa se, mitä ajaa. (Kävelee akkunan luokse).
Tuossako navettasi on?

RISTO. Siinä.

MOOSE. Taitaa sopia neljä lehmää, kun turvat panee vastakkain?

RISTO. Tarkalleen.

MOOSE. Tippuuko valkoista omiksi tarpeiksi joka aika?

RISTO. Ylikin. Meijeriin lähetetään noin tuhat litraa kuukaudessa.

MOOSE. Neljästä lehmästä? Älä valehtele vanhemmallesi!

RISTO. (Naurahtaen). Mitäpä iloa minulla siitä olisi.

MOOSE. Mutta lypsytarhan olet pistänyt suurenpuoleisen.

RISTO. Siinä on laidun samassa.

MOOSE. (Katsoo uudestaan akkunasta). Tuo vasikka-aituusku? Jo hyvä mies puhut veden kanssa juotavia.

RISTO. Kokonainen hehtaarinala sitä on, meille ihan taipeeksi asti.

MOOSE. Kaksi tynnyrinalaa ja tarpeeksi neljälle lehmälle! Oletko sinä hullu vai olenko minä?

RISTO. (Naurahtaen). Toivottavasti ei kumpikaan. Nykyaikaisen laidunviljelyn avulla päästään siihen, että tynnyrinalainen laidun elättää kaksi lehmää ja hyvin vielä sittenkin.

MOOSE. Laidunviljelyn? Peltoa minä olen tottunut viljelemään, mutten metsiä enkä laitumia.

RISTO. Pikkueläjäin täytyy ryhtyä viljelemään myös laitumiaan. Eikä se ole sen kummempaa kuin pellon viljeleminen. Ojitetaan märät paikat, raivataan metsäiset ja kylvetään kalkkia ja apulantaa. Sitten sopivaa rehunsiementä. Koko alue aidataan lohkoihin ja syötetään vuorotellen, lehmä kun ei osaa säästää mitään huomiseksi puhumattakaan vanhan päivän varasta.

MOOSE. Ei osaa, mutta tunnutpa sinä sensijaan osaavan. Vai ajat laitumelle säkkilannat ja heinänsiemenet! Mistä kaikkeen rahat otat, sanoppas?

RISTO. Maidosta ja munista.

MOOSE. Taitaa tuo moniakkunainen rakennus ollakin kanojesi valtakunta?

RISTO. On.

MOOSE. No jo on lintukarjallasi lääniä ja linnaa, on jo.

RISTO. Ahtaaksi se alkaa käydä. Meillä on kolmesataa kanaa.

MOOSE. Soo! Arvaatkos, mitä minä tekisin ensi töikseni, jos taivaalta tipahtaisi minulle niin monta kanaa?

RISTO. Tekisitte ehkä uuden kanalan?

MOOSE. Ei, vaan havukirveen ottaisin ja nappisin päät poikki koko laumalta. Se on sitä karjaa, joka ei kannata. Syövät syömättömät ja raapivat mustalle porolle kaikki, yksin tupakkamaatkin.

RISTO. Hyvin meillä kannattaa tuottaa noin kaksi kertaa sen mitä navetta.

MOOSE. (Miettien). Meinaatko, että parisen tuhatta kuussa?

RISTO. Useammin päälle kuin vaille.

MOOSE. Ellet valehtele, niin taidat muistaa väärän.

RISTO. (Naurahtaen). Ei minun tarvitse muistiini luottaa. (Viittaa hyllylle).Tuolla kirjassa on ylhäällä sekä navetan että kanalan tulot ja menot pennilleen. Rehulle ja kaikelle kulutukselle lasketaan kohtuullinen hinta.

MOOSE. Millä ajalla kerkiät kaiken punnita ja räknätä, templata ja nuoleskella, milloin hiivatissa, sanoppas!

RISTO. Silloin kun te ajelette kaupungin markkinoilla. Meidän munat myy osuuskunta.

MOOSE. Vai siihen se ajoi, yhteishyvään?

RISTO. Siihen. Köyhän ihmisen täytyy tietää, mitä tekee ja mitä kannattaa tehdä. Hölmöläisten tavat eivät hänelle vetele.

MOOSE. Mutta jos alkaa jauhaa silmäänsä suuret kanalasi ja muut meininkisi. Voi sattua vahinkoja viisaallekin! Mitäs sitten sanot? Työnnätkö avantoon koko höskän ja hyppäät itse perässä?

RISTO. Vahinkojen varalta ovat vakuutukset.

MOOSE. Ne osuuskekrit ja sen semmoiset?

RISTO. Ne juuri. Ja jos muuten vuotaa, niin teen samoinkuin te veneellenne, kun se vuotaa.

MOOSE. Tilkitsetkö raon ja vedät tervaa päälle? Niin minä teen.

RISTO. Niin minäkin teen. Tässä kanapuuhassani ei riitä tieto siitä, miten koko yritys kannattaa. Täytyy tietää, mitä kukin yksityinen kana tuottaa. Joka muna täytyy…

MOOSE. Käännä jo lehteä, veli hyvä. Minä olen vanhempi mies kuin sinä, enkä sentään ihan paljaaltaan vesivelliä syö, vaikka sitä kauankin keitetään. Mistä halavatusta tiedät, mikä kanasi söi jyvän, mikä kaksi? Oletko aina kurkkaamassa, tipahtiko muna vai muu murene?

Neljäs kohtaus.

Edelliset ja Helmi.

HELMI. (Tulee punakkana ja innoissaan). Isä! isä! Sinun pitää nähdä se ihme. (Alkaa kiskoa Moosea kädestä). Tule heti ulos!

MOOSE. (Vastustellen). No no. Joko lehmä lentää, vai näitkö vielä suuremman kumman?

HELMI. Näin. Kanat munivat!

MOOSE. Soo!

HELMI. Ajatteleppas, että kolmekymmentäkahdeksan munaa otettiin pesistä tänä aikana. Tuskin meillä saadaan viikossa niin paljoa. (Selittävästi). Niillä on semmoinen yhteinen pesätalo. Siinä on kaksikymmentäviisi pientä kamaria. Melkein jokaisessa makasi kanarouva. Osaatko edes kuvitella sitä?

MOOSE. Kuinkas minä kuvitella osaisin.

HELMI. Ja toiset kanat kävelivät ja kaakattivat.

MOOSE. Vai vielä kaakattivat.

HELMI. Niin, odottivat vuoroaan, näes. — Ja nyt tulee se ihme. Niiden pesät ovat kuin rotanloukkuja. Kana pääsee sisään, mutta ei pääse ulos. Vasta sitten, kun se on muninut, päästetään se ulos. Katselin koko ajan, kun emäntä niitä päästi. Hän merkitsi aina kirjaansa, mikä kana oli muninut.

MOOSE. Osasivatko ne nimensäkään huutaa?

HELMI. (Nauraen). Ei sentään. Mutta niillä on jaloissa renkaat kuin pienet sormukset, niissä on kullakin oma numero.

MOOSE. Soo! Vai numeron mukaan on kihlattu kukolle morsiamet.

HELMI. Kanojen nimet ovat kirjassa ja nimien kohdalla samat numerot kuin jalkarenkaissa. Kirjasta näkee heti, mitä kukin kana kuukaudessa munii.

MOOSE. Ja kuukausista pääsee vuoteen. Kyllä minäkin senverran sanalla pysyn. Lasken vaikka kymmenen vuoden munat.

RISTO. (Naurahtaen). Vaikeaksi taitaisi käydä. Kanaa ei meillä pidetä kolmea vuotta vanhemmaksi.

HELMI. (Huomaten). Voi hirmuista, täällä oli talonväkeä ja minä tässä kaikkia isälle.

RISTO. Ei tee mitään. Hauska oli kuulla nuorekasta intoanne.
Tartuttakaa se tauti isäännekin.

MOOSE. (Hymähtäen). Poski-maalia tämä tästä lähtien tartuttaa, muttei muuta! Tästähän tulee kaupungin fröökynä, niin halavatun hieno, että kanansormuksen tai jalkarenkaan läpi pellolle juoksee!

HELMI. (Tasoittaen). Isä.

MOOSE. Isä. Kukas muu kuin isä. Isäpä täällä vesainsa takia saa juosta kieli vyön alla. Minkä saa palkaksi? Yksin jää vanhana päivänä kuin katti kivelle. Siinä on sitten isä.

HELMI. (Pyytävästä). Älkää enää… Käännytään heti kotiin, jos niin tahdotte.

MOOSE. Enkä tahdo. Siellä on muori ja rauhani minä jo tarvitsen, vanha mies. (Kävelee kääntyen äkisti Riston puoleen). Mutta ota sinä tämä! Jos nyt kerta kaikkiaan Laitalan perintötalon tyttären täytyy vieraan käskyläisenä juosta, niin saisipa juosta sellaisessa paikassa, jossa jotain oppii ja jossa ei ainakaan juokse sokkosilmänä kaiken maailman vilperien virittämiin loukkuihin. Palkkaa ei sinun tarvitse maksaa pennin pyöreätä. Kustannan minä leivänkin, jos niin puhutaan. Mitäs sanot?

Viides kohtaus.

Edelliset ja Anna.

HELMI. (Annaa vastaan käyden). Tältä kysyä pitää. (Annalle). Kumpi minusta helpommin tulee, puotityttö vai kanapiika?

ANNA. (Naurahtaen). Ainako sinulla kysymyksiä riittää? Oliko tämä jo viimeinen?

HELMI. Vielä tulee yksi. Vastaahan ensin tähän!

ANNA. Kanapiika, luulisin.

HELMI. No sitten kysyn: Otattekos te minut?

ANNA. (Katsoo kummastellen). Sinä olet kovin kerkiäväinen. Enhän minä tiedä…

HELMI. Ei muuta tarvitsekaan tietää. Sanotte vain, että otatte.

MOOSE. Sano pois!

RISTO. Sano vain!

ANNA. (Sylinsä levittäen). No otan. Mielelläni otan, jos tulet ja annetaan.

MOOSE. Annetaan!

HELMI. Te olette maailman paras täti. (Isänsä käteen tarttuen). Ja sinä olet paras isä. Rakas Moose! Vaikka oletkin tuollainen karvanaama. Mörökölli!

MOOSE. No, joko nyt taas. (Annalla). Varaa kananavettasi oven pieleen hyvä huushollipiiska! Kinttuvitsaa tämä vielä tarvitsee harva se päivä.

ANNA. (Naurahtaen). Varmasti me tulemme hyvin aikoihin.

MOOSE. (Helmille). Mutta muorille ei tätä sanota. Saat kirjoittaa vain kaupungista. Sano, että osaat hyvin hattuja juoksuttaa ja että Lumperi on kovin tyytyväinen.

HELMI. Joka viikko kirjoitan. Osaanhan aina jotakin keksiä.

MOOSE. Osaat, sen uskon. Ja kun muorin kanssa tullaan hakemaan, niin varmaan jo osaat syöttää kanalle kauranjyviä. (Laukkunsa ottaen). Alanpahan sitten tästä kotiin ajaa rapsutella, kun sain tuosta eläväisestä noinkin näpsästi eron. (Aikoo lähteä).

ANNA. Eihän toki tänään takaisin!

HELMI. Ei äitikään usko, jos niin pian palaat, sillä et koskaan ennen päivässä ole kaupunkimatkaa tehnyt.

MOOSE. (Päätään raapien). Jaa'a! Taaskin muna on viisaampi kuin kana.

RISTO. Riisutaan hevonen talliin ja katsellaan lähemmin meidän karjapihan puolta.

MOOSE. No, riisutaan vain ja katsellaan pois. Onpa tätä talvista aikaa.

HELMI. Ensimmäisiksi mennään kanalaan.

ANNA. (Keittopuuhiin käyden). Menkää vain! Minä valmistan sillä välin
 jotain suuhun pantavaa.

MOOSE. (Touhuten uloslähtöä). Tulipa tähän kaupunkimatkaan nätti mutka ja muorille mukava jutku. Saa nähdä, kauanko tuo näiltä salassa pysyy.

HELMI. Miten kauan tahansa, kun itse et kotona puheissasi hämäänny.
(Helmi, Moose ja Risto lähtevät ulos).

ESIRIPPU.

TOINEN NÄYTÖS.

(Näyttämö sama kuin ensimmäisessä. Tupa sunnuntai asuinen).

Ensimmäinen kohtaus.

Helmi ja Risto.

HELMI. (Pyyhkien pölyjä pöydältä laulaa).

Mieli entää, aatos lentää yli maitten, vuorten. Työ on rauhaa, talvi lauhaa, tiessään pilvet huolten.

RISTO. (Sisäovesta tullen jatkaa).

Pois on suru, kullan muru kotitiellä häärii. Pienen pirtin permannolle lehvät käärii.

(Yhdessä).

Laulu raikuu, lehto kaikuu, kiuru kaiun heittää. Kotikoivun pihkalehdet pienen pesän peittää.

RISTO. (Istuu rahille vetäen Helmin polvelleen). Istu hetkeksi, tyttö kulta!

HELMI. En jouda.

RISTO. No, aamuhan nyt vasta on ja lisäksi sunnuntai.

HELMI. Silläpä. (Huiskauttaa pyyhevaatteellaan). Katsos, miten on pölyä. Kärpänen voisi kävellä tuota siltaa pitkin.

RISTO. En minä mitään näe.

HELMI. (Olkansa ylitse katsoen naurahtaen). Kuinka lävitseni näkisit?

RISTO. (On yhä tarkastelevinaan). En näe kuin yhden hiutaleen.

HELMI. Tuhansien joukosta?

RISTO. (Lämpimästi). Miljoonien joukosta.

HELMI. Päästä se ulos aurinkoon!

RISTO. Se on niin kevyt ja vallaton. Karkaa ehkä kevättuuliin!

HELMI. Päästä, niin ei karkaa! (Irroittaa Riston käsiä). Isä ja äiti ovat kohta täällä. Isä on kova ajamaan näin hyvällä kelillä.

RISTO. Onko äitisi yhä siinä uskossa, että olet kaupungissa?

HELMI. On. Olen kehunut Lundbergia hyväksi mieheksi. (Silittää Riston kättä). Ja hyvä mies hän onkin. Isä on pitänyt huolta, ettei asiattomia tietoja ole päässyt äidin korviin. Aino-sisko meidän täytyi ostaa puolellemme, sillä hän alkoi aavistella.

RISTO. Aika veijareita!

HELMI. Isälle tämä on ollut hunajaa. Aino kirjoitti, ettei isä koko vuoden aikana ole maistanut väkijuomia tippaakaan, ja työtkin ovat sujuneet paremmin kuin ennen.

RISTO. Siinäpä se. Olet vain vastuksina kotonasi! Pysyttele täällä
»Lundbcrgilla» vielä kymmenen vuotta!

HELMI. Ei äitiä saa niin kauan narrata. Tunto soimaa jo tästäkin. Ja meillä kotona täytyy rakentaa ja sisustaa myös kanala kuntoon. Ja navetta! Ja tuvanpuoli! Nyt vasta huomaan, miten paljon kotona on tehtävää. Kiireellistä tehtävää!

RISTO. Mutta meidän kanat tarvitsevat myös hoitajansa. Ja kukkopojat, kuka niitä ruokkisi, kun sulkasadon aika tulee?

HELMI. (Sivelee Ristoa poskelle). Täti hoitaa kukkopojan, kun on niin hyvin alkuunkin kasvattanut. Minä tulen sitten parin, kolmen vuoden kuluttua taas uutta oppia saamaan.

RISTO. Ei mitään vuosia! Viikon loman määrää laki vuoden palveluksesta, ja siinä on tässä tapauksessa minun mielestäni puolet liikaa.

HELMI. Oho! Olenko niin huonosti palvellut. (Herkistyy kuuntelemaan). Tuo on isän länkikulkunen! (Kuuntelee uudelleen, kuuluu etäistä kulkusen helinää). Varmasti on! Tunnen sen vaikka satojen joukosta. (Juoksee akkunaan). Arvasinhan sen! Isän jalka roikkuu reen laidalla niinkuin tavallisesti. Ja äiti on kääräisty ainakin viiteen villaliinaan. Enpä näytäkään vielä itseäni. (Juoksee sisäovelle).

RISTO. (Itsekseen). Pian ratkee. No, ennemmin tai myöhemmin. Aina mies omansa ottaa! (Katsoo kelloaan). Ennenkuin liinat on purettu ja piiput sytytetty, ehdin hiihtää postin. (Menee).

Toinen kohtaus.

Moose ja Justiina.

(Tulevat ulko-ovesta. Moose puettuna entiseen tapaan, Justiina saaleilla ja liinoilla varattuna).

MOOSE. Päivää! (Huomaa tyhjän huoneen). Taas tyhjille seinille.

JUSTIINA. (Keski-ikäinen, kumarainen, puhuu tiputtavalla yksitoikkoisella äänellä). Nättihän tämä on paikka, vaikken pienet huoneet. Oletkos ennenkin tässä syöttämässä jo poikennut? (Alkaa kuoria liinojaan).

MOOSE. Joo! (Sytyttää tupakan). Ei täällä rintamailla parane juuri suurempiin paikkoihin poiketakaan.

JUSTIINA. Miksei parane, jos kellä itsellään on eväät.

MOOSE. Ovat ylpeitä kuin mitkä halavatut.

JUSTIINA. Millä ne ylpeilisivät? Lieneekö noilla suuremmat talot kuin meilläkään päin?

MOOSE. Mikä milläkin pöyhkäilee, yksi mahallaan, toinen rahallaan.

JUSTIINA. No jo on, enpä tokiisa.

MOOSE. Joo! Aika poikia ne ovat täälläpäin mökkiläisetkin. Tämäkin paikka sopisi metsineen ja muine höskineen polkkaamaan meidän kesantopellolla, mutta isäntä on sellainen pontsari että pois tieltä.

JUSTIINA. (Katselee ja tarkastelee). Varakkaalta näyttää. Ja siistinä nurkat.

MOOSE. Nuolemisesta minä viis, mutta katsos tuonnekin! (Viittaa piipullaan kirjahyllyyn). Kirjoja kuin rovastin hyllyllä. Ne maksavat rahaa!

JUSTIINA. Millähän konstilla saavat, kun tässä suuremmallakin eläjällä on työtä ja tuskaa?

MOOSE. Sanoppas! Mutta ne osaavatkin käydä markasta kiinni. Lehmää lypsävät niin paljon kuin lystäävät, ja jokainen kana tipauttaa munan ja markan joka päivä.

JUSTIINA. Älä hulluja puhu! Tiedetäänhän se, minkä verran kanoista tippuu.

MOOSE. Tippuu niistä, kun osataan puristaa. (Käy Justiinaa kädestä vieden akkunaan). Tuommoisia kirkkoja ne täälläpäin kanoilleen rakentavat. Sieltä lähti muna poikineen. Mitäs meillä!

JUSTIINA. Onkos meidän kanoilla tuommoiset palatsit, onko jo?

MOOSE. Eipä ole, ja jos olisi, niin hukkaan menisi. Kuka meillä kanat hoitaisi? Nämä löytää pienissäkin paikoissa työtä lapsilleen, kun meillä sensijaan työnnetään talojen tyttäret kaupungin kauppurien juoksutettaviksi.

JUSTIINA. Kukapa ei lapselleen toivoisi parempaa oloa… ja luuletko, ettei huushollin edessä saa juosta ja rämpästää, kyllä jo! Saa sotkea talven nietoksia ja syksyn rapakoita, saa jo!… (Itkee). Hyvänpähän sanoo olonsa nyt olevan… Kerranko on siitä kehunut ja kirjoittanut…

MOOSE. (Taputtaen olalle). Älä poraa! Hyvä kai tytöllä olo on ollut.

JUSTIINA. (Yhä nyyhkien). Lapsen parastahan minä… Tottapahan valittaisi, jos puuttuisi… Mutta kun aina kiittää oloaan ja isäntäväkeään… Tuodaan kotiin heti, jos valittaa, pianhan nähdään…

MOOSE. Pian se nähdään. (Lohdutellen). Tuodaan pois koko tyttö. Ikävä tässä jo on tullutkin.

Kolmas kohtaus.

Edelliset ja Helmi.

KELMI. (Tulee sisäovesta). Isä ja äiti! No hyvää päivää!

MOOSE. Kas, siinä se harakka jo lentää.

HELMI. (Juoksee äitinsä syliin). Noin sinua puristan. Pitkästä aikaa, äiti kulta.

MOOSE. Hatistappas minuakin noin.

HELMI. Heti kun kerkiän. (Juoksee isänsä kaulaan). Kas näin! (Puistelee kovasti).

MOOSE. Kas, kas, kas! Halaamistako olet täällä vuoden harrastanut, koska se noin täysoppineesti käy?

HELMI.. Enkä, mutta kun on jäänyt niin paljon rästiin.

JUSTIINA. (Ihmetellen). Täällä! Mitä tämä meinaa? (Helmille). Miten sinä täällä olet?

HELMI. (Menee äitinsä luo). Ethän ole vihainen, jos oikein rehellisesti kaiken kerron. Vuoden ajan olen jo kantanut valesäkkiä, ja nyt se on niin täynnä, ettei suu tahdo millään kiinni pysyä. Vaikka paljon siinä on isän keräämää. Oikeutta myöten saisi hän puolen kantaa.

MOOSE. (Piippunsa kanssa puuhaillen). Anna kaikki! Menee yksin häpein…

JUSTIINA. Sanoppas ensin, miten tänne olet joutunut! Vielähän tästä kaupunkiin on monta virstaa, tiedänmä. Ethän vain ole…

HELMI. En ole. En ole käynyt kaupungissa ollenkaan. Nyt sen kuulit!

JUSTIINA. Herra siunatkoon!

MOOSE. Ja varjelkoon! Onpas tässä nyt siunaamisen asia.

JUSTIINA. Oletko sinä tässä koko vuoden ollut? Piikana tiedänmä. Näkee sen käsistäsikin, punaiset kuin kananräpylät. (Pahoillaan). Tuon äiti palkaksi saa, kun niiden puolesta puuhaa. Oleppa ja mene piiaksi vuosikaupalla, talontyttö. Ja sitten vielä kirjoittelee ja lipottelee, että on hyvät olot. Onko tällä enää mitään laitaa.

MOOSE. (Tokevammin). Jaa laitaa? Parempi laita kumminkin kuin siinä sinun touhussasi. Mikä se kauppiaan apulainen on sitten muu kuin piika, ryökäle! Äläkä siitä tyttöä morkkaa! Minun tämä oli keksintö ja juoni. On kai minulla häneen myös jotain vanhemman valtaa ja osumia, vai mitä, häh?

JUSTIINA. (Jo leppyneemmin). On sinulla! Juonta ja kujetta täynnä mokoma äijän kuvatus. Sinuun lie tuo tyttökin tullut!

MOOSE. Sen sinä oikein sanoit. Isäänsä kuin Peltolan pukki.

JUSTIINA. Huittarulla koko mies! Ei vanhoillaankaan osaa asettua eikä vakiintua.

MOOSE. (Kivakasti). Huittarulla! Kukahan tässä on huittarulla, jos siitä kysymys tulee. Kukahan tässä on ajanut omaa lastaan kerjuukenkään ja kaiken maailman huittarullattavaksi, häh, sanoppas!….

HELMI. (Rauhoittaen). Älkää enää, isä! Ei äiti ole vihainen. Näen sen jo hänen silmistään. (Ottaa Justiinaa poskista kiinni). Naura vähän!

JUSTIINA. (Naurahtaa). Osaako tälle vihainen olla.

HELMI. Kas noin! Nyt on taas kaikki hyvin. Minullahan on ollut niin sanomattoman hyvä olo. Enkö ole sen näköinenkin? Katsokaas! Ja käsiäni ei vaivaa yhtään mikään. (Näyttää). Eihän nahan toki kämmenessä tarvitse olla niin pehmeää kuin linnun kielenpäässä. Eihän sinunkaan ole!

JUSTIINA. Silläpä olisin sinulle keveämpää työtä ja oloa toivonut.

HELMI. Mitä vielä! Tytär jaksaa siinä missä äitikin. Ja mikäpä sen keveämpää olisi kuin se työ, jota mielihaluin tekee. Olen oppinut täällä paljon uusia asioita. Tietäkääs, olen saanut hoitaa lehmiä…

JUSTIINA. (Keskeyttäen). Sitä olisit kotonakin saanut.

MOOSE. Vastako harmaa havahti!

HELMI. Niin. Hoidetaanhan lehmiä kotonakin, mutta täällä hoidetaan sillä tavalla, että saadaan paljon maitoa. Ja sitten olen oppinut hoitamaan kanoja. Ai, ai, niitä pieniä herttaisia tipusia! Tahtoisin jokaiselle lähtiäissuukon antaa.

MOOSE. Soo! Ehkä kukollekin?

HELMI. (Nauraen). No vaikka sillekin. Kun tästä kotiin päästään, niin toinen komento alkaa. (Mooselle). Saat kalliisti lunastaa valesäkkisi, isä!

MOOSE. No?

HELMI. Ensi töiksesi on sinun rakennettava hyvä kanala!

MOOSE. Oo, halavattu.

HELMI. Ei mikään halavattu. Kananhoidon täytyy kannattaa meillä, koska se täällä ja muuallakin kannattaa. Ja entä meidän navetta! On ihan synti ja häpeä, että isossa talossa on sellainen navetta.

JUSTIINA. (Mukaan käyden). Sitä minä aina olen sanonut!

MOOSE. (Puolustellen). Nyt ne käy jo yhtenä päälle kuin Pöyhösen muorin porsaat.

HELMI. Käy ne. Ei missään enää ole lantanavettoja eikä käytetä havuja kuivikkeena.

MOOSE. Ei taida olla enää monessakaan paikassa, mistä näreen näppää.

HELMI. Turvepehku on paljon parempaa kuiviketta. Mutta ensin täytyy tehdä navettaan permanto, ja akkunat on uusittava ja ainakin puolella isonnettava, ja ovetkin on uusittava. Eihän navetan ovi saa olla kuin mikä pellonveräjä, josta kaikki tuulet ja tuiskut sisälle työntyvät.

MOOSE. Sinähän saarnaat kuin paras agronoomi.

HELMI. Tämä on vasta alkua. Monta muuta paikkaa saat kohentaa ja korjata. En minä kaikkia tällä hetkellä muista, mutta kylläpähän aikanaan muistan.

MOOSE. Kuulut muistavan! (Päätään kynsien). Jos siitä vielä jotain poiskin jäi, niin tuleepa naputusta kerrakseen.

JUSTIINA. Entäs asuinrakennus? Täytyy sekin uusia ja kohentaa. Ei kehtaa enää kunnon vierasta taloon kutsua.

MOOSE. Koira huutaen tulee, kunnon vieras kutsumatta. Tehän ahdistatte minut umpiperään het kerrassa.

HELMI. (Nauraen). Navetan nurkkaan, sieltä aloitetaan. Kun saadaan karjasta tuloja, kelpaa tuvan puolella jatkaa.

MOOSE. (Kävelee lattialla). Tiedä tuloistaan. (Nostaa housujaan). Mutta tehdään vain. Uusitaan navetat ja rakennetaan kanalat, vilperi soikoon. On Laitalan liepeillä puuta. On markkanen rahaakin, jos siksi tulee.

JUSTIINA. Koetahan ruveta kovin hulluttelemaan!

MOOSE. Koetanpa niinkin. Sittenpähän riittää tyttärellekin kotona työtä.

JUSTIINA. Riittää, riittää! Älä tuosta enää vatkuta vanhasta asiasta.

MOOSE. No en. Ei minun tapani ole jauhaa.

HELMI. Ja kaikkihan kävi ihan parhain päin, paremmin kuin kukaan meistä osasi toivoakaan.

MOOSE. Joo! Meinattiin saunapyttyä ja tulikin taikinasaavi.

Neljäs kohtaus.

Edelliset ja Risto.

RISTO. (Tulee ulko-ovesta, sukset kädessään). Päivää!

MOOSE. Päivää! Päivää! Sinä vasta mies, kun ajat hevosesi tupaan asti.

RISTO. (Naurahtaen). Hoitoa tarvitsevat näin kevätpuoleen, koska hanki jo vetistellä alkaa. (Panee suksensa nurkkaan käyden kädestä tervehtimään).

MOOSE. Terveeks! Jumalan terveeks! Hyvinkö se mennä keikuttelee täällä?

RISTO. Mikäpä on mennessä!

MOOSE. Kana munii ja kukko laulaa. Mikäpä siinä. (Istuvat). Lähdettiin muorin kanssa hakemaan tuota eläväistä. On ollut vähän hiljaista ja outoa. Kaipaa kai sen kilkatusta kuin ruuna länkikelloaan.

HELMI. Ja mitähän vielä!

MOOSE. (Ristolle). Eikö se jo osaa heittää jyvää kanan eteen, vai mitä tykkäät?

RISTO. Osaa ja paljon muuta!

MOOSE. Tuumattiin tässä muorin ja tytön kanssa, että alettaisiin siellä meidänkin pihatossa vähän pöyhiä ja pykäillä. Ei näytä olevan hullumpaa tämä sinun karja- ja kanameininkisi.

RISTO. Se on oikeaa puhetta. (Itsekseen). Nyt on mentävä rohkeasti asiaan. (Mooselle ja Justiinalle). Tyttärestänne tulee innostunut ja taitava talousihminen. Äidille on hänestä ollut suuri apu ja ilo, minulle ehkä vieläkin suurempi.

JUSTIINA. (Moosea pukaten). Kuules, mitä puhuu!

RISTO. Olen tullut huomaamaan, että tyttärenne on Helmi helmien joukossa.

MOOSE. (Justiinalle). Kuulitko? Se on tullut isäänsä.

RISTO. Meistä tuntu, Helmistä ja minusta… tuota minusta ja äidistäkin niinkuin… (rohkaistuen) niinkuin emme voisi hänestä ollenkaan luopua. Siksi kysyn, ettekö antaisikin hänen jäädä ainiaaksi meille ja — minulle? (Vaitiolo).

JUSTIINA. (Mooselle). Hän näyttää hyvältä ja puhuukin niin kauniisti.
Mitäs sanot? Ei suinkaan Helmillä itselläänkään mitään vastaan liene?

MOOSE. Eipä suinko.

JUSTIINA. Minun puolestani saa jäädä, jos haluttaa.

MOOSE. (Tiukanlaisesti). Mutta minun ei!

HELMI. Isä!

JUSTIINA. (Hämmästyen). Mitä sinä meinaat?

RISTO. Tosimielessä kysyin.

MOOSE. Ja minä vastasin. Juuri päästiin puhumasta, miten tehdään kanalat, uusitaan navetat. Nytkö lyötäisiin lälläksi koko meiningit? Ei meillä niin tehdä! Tyttö lähtee kotiin, selvä on. (Ristolle). Jos sinä lähdet mukaan, on se vallan toinen juttu eikä ollenkaan hullumpi juttu. (Mieliala vapautuu).

HELMI. Hyi, kuinka säikäytti. (Juoksee Moosen kaulaan). Aina sillä pitää olla mielessä joku jutku. (Puistaa).

MOOSE. Älähän nyt, kun ihan napit heltiää. Ravistele tuota! (Viittaa
Ristoon). Ei taida enää pahoinkaan häppästeliä.

HELMI. Ravistelen teitä kaikkia. (Anna tulee ulkoa).

Viides kohtaus.

Edelliset ja Anna.

HELMI. Ja tätä kaikkein enimmän. (Syleilee Annaa). Vähän on tyttöjä, joilla on kaksi äitiä ja molemmat parhaimpia.

ANNA. (Ymmällään). Sinulla on aina arvoitus valmiina.

RISTO. Koeta, arvaatko oikein!

ANNA. (Katsoen molempia). Luulenpa arvaavani. Onneksi olkoon, lapsukaiseni! (Menee tervehtimään Justiinaa ja Moosea). Käykää peremmälle, hyvät vieraat ja sukulaiset. Mieluinen toivoakseni on meille kaikille tämä asia. (Ryhtyy laittamaan tulta hellaan). Rakas ja hyvä on tyttärenne minulle ensi hetkestä ollut.

MOOSE. Ja hyvällä hyvä saadaan, sokealla silmäpuoli. Mutta nyt sinä omasta hyvästäsi jäit. Poika lähtee meidän kanssa tänään väljemmille laitumille.

RISTO. (Naurahtaen). Onko niin kiire?

MOOSE. On! Ei päivääkään ritkutella, jos tuosta sätkäleestä eukkoa itsellesi meinaat. (Selittävästi). Kas se on sillä tavalla, että silloin kun tuli tuikataan, sen täytyy palaa; minä en savusta tykkää. Niitä meidän kanaloita ja muita pihattomeiningeitä aletaan heti pykätä. Sinä saat ruveta mestariksi, minä olen liian vanha niissä niskaa raapimaan.

RISTO. Ellen minä osaa?

MOOSE. Osaat! Sielläkin päin on alkanut liikuskella maitoherroja, munakonsulentteja ja muita yhteisen hyvän apostoleja. Käsitänhän minä, että niissä sitä täytyy meidänkin talon ryhtyä mukana pyristelemään. Jos minä vanha kanttura lähden, ei se pane paljon kuinkaan. Se on niinkuin kääntäisi vanhat turkkinahat ja uskoisi ostaneensa uudet. Mutta sinä! Us kiinni! Puske sinä, minä panen vastaan. Suorempi vain jälki jää.

RISTO. (Nauraen). Yhdessä panemme kaljan käymään.

MOOSE. Joo! Uutta viinaa vanhaan leiliin! Niin sanassakin neuvoo.

ANNA. Aiotteko minut yksin jättää?

MOOSE. Mikä sulla täällä hätänä, valmiiksi asutussa talossa. Lehmäsi lypsät ja munasi templaat.

ANNA. En ehdi. On ollut tarpeeksi meille kolmelle.

MOOSE. Ota apua! Ota vaikka uusi pulska isäntä, ellet palkalla palvelevaisia saa. Parina nämä varsat jo kulkevat, sen näkee silmänluonnista. Meillä on vähän isommat touhaamistanhuat.

ANNA (Alkaa puuhata hellan luona naurahdellen). Mikäpä tässä minun sitten enää auttanee. Heikomman täytyy aina alistua. (Ristolle). Vie vieraita peremmälle! (Helmille). Ja sinä, morsian, juokse maitohuoneesta kermaa! Kiehautamme ja juomme kihlakahvit.

VÄLIVERHO.