The Project Gutenberg eBook of Kuin unta näkeväiset..., by Helene Christaller

Sitä varten olen minä siis maailmaan matkannut, onnea etsimään, laskeakseni maihin täällä, kurjaa kurjempana, vailla toivoa, vailla uskoa, vailla rakkautta. Ja vain ylpeys pitää minua pystyssä.

Kun keuhkotautiparantolan lääkäri tyynellä, asiallisella äänellään sanoi minulle: "Herra tohtori, koska kerran tahdotte totuuden tietää, — lääkärit eivät voi teitä enää auttaa; menkää jonnekin hiljaiseen, korkealla sijaitsevaan paikkaan, jossa ilma on terveellistä, aina sitä muutamia vuosia vielä riittää…" Silloin huomasin, miten yhä vielä toivoin — toivoin niin vimmatusti, vaikkei mitään toivoa kuitenkaan ollut. Ja sitten huomasin säälin häiveen lääkärin kasvoilla, tuollaisen kirotun säälin, joka sinulle sanoo selvemmin kuin mikään muu, ettei sinua enää oteta lukuun, että olet kuolemaan tuomittu. Mutta tässä auttoi minua ylpeyteni, minä tein katkeran ivallisen huomautuksen ja pyysin tohtorin juomaan kanssani pullon samppanjaa lausuen; iloinen elämä ja iloinen kuolema vie paholaisen laskut sekaisin.

Tuo kunnon mies tirkisteli minua aivan ällistyneenä ja sanoi sitten keventyneenä: "Jumalan kiitos, ettette ota sitä niin vakavasti." Oh, mikä ihmistuntija hän olikaan!

Niin istun minä siis nyt täällä Schwarzwaldissa 1000 metriä korkealla, pienessä puolikatolisessa pesässä, joka kesällä tarjoaa vaatimatonta virkistystä ja raikkautta. Tähän asti on täällä ollut äärettömän yksinäistä, vain pastori ja kansakoulunopettaja seurana. Mutta tämä on minusta hauskempaa kuin katsella Davos'ssa tuota vilinää, noita kärsimyskumppaneita, jotka eivät puhu muusta kuin kuoleman ja elämän mahdollisuuksistaan, ja sen ohessa kiihkeästi havittelevat kaikkein pienimpiäkin huvituksia, joita kohtalo heille armopaloina heittää. Ei, minä olen itse itselleni kylliksi, monesti jopa liiaksikin.

Vuorilla on vielä kaikkialla lunta, ja vain korpit kaartelevat vaakkuen lumipeittoisten ylätasankojen yllä. Minä en voi pitkälti kuljeskella, sillä tiet ovat lumisia tai rapakkoisia. Kävelen sentähden vain pitkin maantietä lähimpään kylään tai kappaleen matkaa kuusikkometsään. Mutta tuossa metsässä on jotakin jäykkää, torjuvaa, pidättyvää; me emme vielä ymmärrä toisiamme. Minulle on yleensä kaikki kuin suljettua, en osaa enää lähestyä ihmisiä ja esineitä. Luulen sen johtuvan siitä, etten ole tosi heitä kohtaan. Ja miksikäs minun pitäisi sellainen olla? Vain rakkaus pyrkii avomielisyyteen ja totuuteen. Minua pidetään miellyttävänä seuramiehenä, joka lyö korttinsa pöytään ja laususkelee arveluttavia sukkeluuksia ja yleensä ainaisella hirtehishuumorilla höystelee kohtaloaan.

Mutta pitäisikö minun paljastaa teille tämä revitty sielu, tämä köyhyys ja epätoivo? Te kauhistuisitte ja mykistyisitte, mutta minä en enää voisi teidän keskuudessanne elää.

Ehkäpä myöskin silloin pastori mehevällä, rattoisalla äänellään virittäisi saarnanuotin ja tarjoaisi minulle "Uskonnon lohdutuksia".

Olen järjestänyt tarkkaan elämäni. Kello yhdeksään asti olen vuoteessa; emäntäni, vanha uuttera talonpoikaisvaimo, tuo minulle joka aamu kello kahdeksan aamiaisen. Sitten seuraa kylmä hieronta, johon minä tarvitsen nuoren pojan avukseni, koska menetelmä muuten ottaa liiaksi voimiini ja saa minut hengästymään. Kuinka alas voi vaipua! Luulenpa tosiaan, että olin aikeissa kirjoittaa tässä kuvauksen koko siitä liikuttavasta hoidosta, jota lahoavalle tomumajalleni omistan ja joka maksaa minulle melkein puolet päivästäni. Näin voi ihmiselle pieni tulla suureksi, kun häneltä kaikki suuri on otettu pois, Ainoa suuri minun elämässäni on minun onnettomuuteni, ja sitä minä en tahdo ottaa vastaan, minä kiellän sen, ja siksi ei se voi myöskään minua auttaa.

Ja yleensä, kuinka kyllästynyt olen kaikkeen, kaikkeen. Ja sittenkin — tätä onnen janoa ei voi sammuttaa, niin kovasti kuin itseäni sen takia vihaankin — —.

Ylhäällä Bergheim-kukkulalla on yksinäinen kuusi, jonka alla on penkki; he nimittävät sitä kaipaustenkuuseksi. Oikeastaan minua harmittaa tämä nimi; se keimailee tunteella, joka on parhainta ihmisessä. Varmaankin joku sukkela kylpyvieras tai kalvetustautinen koulutyttö on sen tuonnimiseksi ristinyt.

Tämän kuusen juurelta katselen kernaasti iltaisin maailmaan: vuoret sinisiä, tasangot valkeita, niiden yllä rusottava, hiipuva iltataivas. Ja kaikki tämä rauhallisissa, levollisissa viivoissa; vuoret kuin uneen vaipuneina pehmeässä hämyssä; lumi taivaan ruskosta punertavana, varjossa kylmän sinisenä; laaksossa olkikattoiset majat, joista savu nousee; etäällä iltakellot — —.

Voisin melkein itkeä, kun näen tämän. Kuinka kaunis, kuinka kaunis on maailma — mutta minä?

Aamiaista tuodessaan toi emäntä mukanaan minulle muutamia maisemakortteja entisiltä parantolatovereiltani ja kirjeen eräältä vanhalta tädiltäni, joka säännöllisesti joka vuosi syntymäpäiväkseni kirjoittaa minulle käännytyskirjeen, sokeroiden sen rasialla itseleipomiaan anisleivoksia. Ja vaikka tuolle kirjeelle naurankin, en kuitenkaan tahtoisi jäädä sitä ilman. Onhan kuitenkin yksi ihminen, joka kuuluu minulle ja joka näkee minusta vaivaa, sillä käsiala on tutisevaa, kuten vanhan, sairaan käden kirjoitus. Me olemme kuoleva perhe, eikä minulla ole muita omaisia ketään. Sisareni kuolivat aikaisin, äiti sai isästäni tartunnan, ja minä näin hänen kuihtuvan pois, oma kohtaloni silmien edessä.

Kun sanoin emännälleni, että nyt oli minun syntymäpäiväni ja että hän sen tietysti jo oli korteista saanut tietää, ojensi hän minulle vanhan kuivuneen kätensä ja toivotti minulle terveyttä ja pitkää ikää.

"Eikö teillä ole mitään parempaa toivotettavana?" kysyin minä häneltä katkerasti naurahtaen. Silloin loi hän minuun suoran, lämpimän silmäyksen ja vastasi: "Jumalan rauhaa." Ja sitten hän meni ja jätti minut yksin.

Kummallinen toivotus ja juuri minulle! Mutta minä en voinut siitä pahastua hänelle.

Opettaja miellyttää minua oikeastaan enemmän kuin pastori; hän on vielä nuori ja täynnä ihanteellisuutta. Minä nauran hänelle, pilkkaan häntä, saatan hänet intoiluun, lopuksi vihastukseen ja kadehdin häntä salaa hänen järjettömän optimisminsa vuoksi. Vahinko, ettei hän ole syvemmin sivistynyt; henkisesti ei hänestä ole minulle toveria, hänhän on niin nuorikin.

Niin nuori? Luulen, hän on melkein minun ikäiseni; olenko minä sitten sisällisesti niin vanhusmainen ja turtunut? Taikka niin kypsä?

Ei, kypsä minä en ole; kypsänä oleminen olisi iloisena olemista. Minä en ole edes alistunut, vaan jäykkä, katkera, ylpeä, intohimoinen "Ei" kohtaloa vastaan. Minä en tahdo tulla voitetuksi; se on oleva minun kunniani, että seison pystyssä kuin mies, viimeiseen asti. Mutta minusta on kuin olisivat itkemättömät kyyneleet minussa jääksi jähmettyneet; kun ne sulavat, luhistun minä kokoon.

Mutta minunhan piti puhua opettajasta eikä omasta itsestäni; yhä uudelleen palaan minä itseeni, aivankuin sellaisen ajatuksilla Ja tunteilla, jonka virta on viskannut kuivalle, olisi jotakin arvoa. Mutta opettajalla on arvoa, kaikkialla tapaan minä hänen jälkensä. Hän kulkee Naumanninsa kanssa pitkin ja poikin, kaikkialle, onnellistuttaen ja sivistäen kansaa. Sehän on itsessään mielettömyyttä, mutta hän uskoo siihen. Sitten käännyttää hän vielä muutamia lahjakkaitakin tähän uskoon, ja tässä, haluaisin melkein niin sanoa, hypnoottisessa tilassa ryömivät he yhdessä jyrkkää vuoria alas; he lukevat "sivistyneitä" kirjoja, Lienhard'ia ja Frensseniä, Shakespeareä ja Schilleriä, kokoilevat kiviä, kovakuoriaisia ja kasveja, ja kantavat nenänsä erinäisiä sentimetrejä korkeammalla kuin toiset. Mutta naisiin he vaikuttavat. Tällä pitkätukkaisella sukukunnalla on merkillinen veto voiman puoleen.

Kun Georg Steiner, se on opettajan nimi, tulee luokseni, on hän aina täynnä jotakin, jonka hän on lukenut tai jota hän suunnittelee. Silloin sivelee hän innoissaan pitkää, suoraa tukkaansa, niin että pitkät hiustukot harottavat hänen päässään, lukee minulle ääneen hirvittävällä laulavalla paatoksella kauneimmat ja vaikuttavimmat kohdat, ja kun minä sitten haluttomana pysyn paikallani lepotuolissa tai kylmän "aika sievää" sanon, silloin on hän ällistynyt kuten uneksija, joka on äkkiä herätetty. Monesti vetää hän minut vastoin tahtoani väittelyyn; mutta väitellä hän ei osaa, hän käy kiinni enemmän sydämellä kuin päällä. Hauskaa on minun sitten nähdä, miten hänen harmaat silmänsä tulevat yhä tummemmiksi ja hehkuvammiksi kuta enemmän hän innostuu, miten hänen kellahtavat kasvonsa punertuvat ja miten hän tulee puheliaaksi, kuten sellainen, joka puhuu "kielillä." Kun minä eilen rohkealla väittelemiselläni olin ajanut hänet umpikujaan, huusi hän tulistuneena; "Herra tohtori, tätä voittoanne minä en kadehdi teiltä, minä surkuttelen teitä sen johdosta."

"Siinä teillä ehkä on oikein", myönsin minä auliisti, "surkutelkaa vain minua, se on paras tapa, millä voitte minulle kostaa."

Jotakin oli hän varmaankin lukenut katseestani, sillä hän tuli äkkiä hämilleen ja loi minuun avuttoman lapsensilmäyksen. Mutta illalla toi minulle eräs koulupoika kimpun valkovuokkoja: "Tervehdyksenä opettajalta ja jotta herra tohtori huomaisi kevään saapuneen."

Hyvät ihmiset ovat minulle hiukan vastenmielisiä; he koputtavat aina ovelle, enkä minä kuitenkaan tahdo sanoa "sisään."

Löwenissä tuuletetaan vuoteita; pääsiäiseksi odotetaan ensimmäisiä lyhytaikaisia kylpyvieraita. Lumi on väistynyt niityiltä ja peittää enää vain harmaana ja elähtäneenä, itsellensä inhona, pohjoisia rinteitä, notkoja ja kuiluja; mutta vuoriniityt ovat vielä alastomat, ainoastaan laaksossa, jossa vesi lukemattomissa uurteissa elähdyttää juuria, ne ovat heleänvihreitä ja täynnä lyhytvartisia kaunokkeja.

Tänään on aurinko paistanut koko päivän, se lämmittää täällä ylhäällä ohuessa ilmassa jo aika tuntuvasti. Minä vedin lepotuolini nurmikolle talon taakse ja paistattelin itseäni; eläimellinen mielihyvä levisi ruumiiseeni ja vaivutti horteeseen kaiken, aivot ja sydämen. Hyvä aurinkoäiti!

Myöskin kottaraiset ovat tulleet ja viheltelevät aamuisin ikkunani edessä. Ne pesivät pönttöön, jonka pikku Philipp, emäntäni poika, edellisellä viikolla on valmistanut, ja jotavarten hän on lainannut minun taskuveistäni. Kiitokseksi vuoleskeli hän kuistin täyteen lastuja ja piti minulle seuraa.

"Herra opettaja on sanonu', että mun pitäisi tehdä tuollainen pikku mökki linnuille, se olis' hyödyllinen," alkoi hän.

"Mennä vuonna löysi Hirschwirtin Pekka ison toukan, ja opettaja kasvatti sen, ja siitä tuli suuri, niin nätti perhonen, ligusterperhonen on sen nimi, opettaja sano! Opettaja tietää joka kukan nimen ja joka eläimen nimen."

Poika vaikeni ymmällään ja vuoli edelleen. Lopulta sanoi hän huoaten: "Mä tähtösin ja tietää kaikki." Ja sitten veti hän päänsä taakse päin ja otti torjuvan ilmeen, ikäänkuin olisin tullut häntä liian lähelle.

"Eiks' tossa vois' vaikka itte asua?" kysyi hän minulta ylpeästi ja piti työtänsä nenäni alla.

Minä en voinut olla myöntämättä, vaikka esine oli vino ja vailla rakennustaiteellista viehätystä. Mutta en tahtonut sammuttaa iloisista lapsensilmistä säteilevää valoa. — Luomisiloa! Siinäkään ei mitään minulle! Aina päältä katsoa, ei koskaan itse iloita! Ja siitä ei muka pitäisi katkeroitua?

Olen maannut muutamia viikkoja vuoteessa. Huhtikuun ilma aiheutti minulle sietämättömän katarrin, ja kuume ei tahtonut poistua. Ei ole oikeastaan hullumpaa olla hiukan kuumeessa: levätä tunteet velttoina ja puolivalveilla antautua unelmiin, joiden kulkua voi ohjata. Seinäpaperi minun huoneessani on hyvin sisältörikas. Siinä on paksuja ruusuja, kussakin kolme lehteä ja kaksi nuppua, jotka saavat mitä kummallisimpia muotoja; milloin ne ovat suuria herhiläisiä, joiden surinan melkein kuulen, kun veri kohisee suonissani, milloin lihavia, munkkeja käyden juhlakulkueessa, milloin konnia, joilla on pikku kruunut päässään, aivan kuin olisivat suoraan sadusta esiin hypänneet. Sitten on ikkunoiden välissä seinäpaperissa suuri tahra, siltä kohdalta on joskus satanut katon läpi ja väri on tuhraantunut, ja sohvan yläpuolella on seinälampusta johtunut öljytahra. Nämä kaksi ovat kuumeen kiihdyttämälle mielikuvitukselleni anteliaimpia; milloin esittävät ne pirullisia irvinaamoja, milloin suloisia tytönkasvoja.

Enimmäkseen muistutti vesiläikkä minulle eräästä saksalaisesta opettajasta, jota kohtaan kerran tunsin hullua, salattua pojanrakkautta. Hän piti myös minusta, huomasin sen, kun hän siveli pehmeää, ruskeaa tukkaani, joka aina oli niin sopimattoman pitkä, että he nimittivät minua runoilijaksi, tai kun hän kohotti leukaani ja katsoi minua silmiin. Hänen katseessaan oli jotakin tutkivaa ja pyytävää, ja minä tein aina hyviä päätöksiä ja salaisia lupauksia, kun hän minuun noin katsoi.

Nyt hän on minut jättänyt; minä en ole missään suhteessa pitänyt, mitä olen luvannut. Kaksi vuotta sitten loukkasin häntä syvästi purevalla huumorillani. Mutta mennös vaan, minä en voinut sinua pidättää! Tai olisiko minun pitänyt ilmaista sinulle, miltä sisässäni näytti, vikistä ja valittaa sinun edessäsi. Sitä ei tee kukaan mies, ei ainakaan miehelle.

Mutta vielä tänään minulle luottaa tuskaa, ettet sinä syvemmälle minuun silloin katsonut, et arvannut epätoivoista tilaani. Kuumehoureissani näin aina sinun kauniit lyhytnäköiset silmäsi, jotka minuun tuolta ikkunoiden välistä katsoivat, ja aamulla selvenneenä näin taas vain tuon vanhan levinneen vesitahran.

Niin, nyt olen muka jälleen taas "terve", kuten minulle vakuuttaa lääkärini. Originelli mies, juoppo, mutta nerokas, vaikkeikaan juuri lääkärinä. Miehellä on viulu ja ääni siinä — — —.

Kun hän on juonut niin paljon, että kaikki esteet ovat poissa, silloin soittaa hän minulle tavallisesti jotakin. En voi sitä aina sietää, sillä hänen soittonsa pyrkii kääntämään sydämeni nurin, ja mitä silloin tulee esille, sen tahdon mieluummin pitää itselläni.

Hän on joskus maailmassa saanut lääkintöneuvoksen arvonimen, en tiedä mistä hyvästä. Hän on lihava, pyöreäruumiinen mies, silmät rasvakerrosten sisässä, kasvot kuparinväriset, tukka harmaanvaalea, harjaksinen, lyhyeksi leikattu ja törröttävä kuin vaateharja.

Me teemme yhdessä pilaa sairaudestani ja elämästä ja kuolemasta ja naisista. Sen ohella koputtaa hän rintaani tai kuuntelee valtimoani. Minä sanon silloin pilkallisesti: "Kaikin mokomin, tohtori, älkää vaivatko itseänne! Ei ole mitään tehtävissä."

"Siinä teillä on taaskin oikein", myöntää hän ja lyö minua hyväntahtoisesti naurahtaen polveen, "te olette sittenkin ymmärtäväisin potilas, mikä minulla milloinkaan on ollut".

On niin epämukavaa teeskennellä, ja hän on iloinen, kun hänen ei minun luonani tarvitse niin tehdä. Ja minä olen sittenkin tuollainen kirotun heikko poika, joka olisin hänelle kiitollinen valheesta, vaikkapa näkisin sen lävitsekin. Eihän ehkä aina voi tietää — — —.

Vanha eukko on hoitanut minua erittäin uskollisesti; kovin mielellään haluaisi hän koettaa minuun erinäisiä parannuskonsteja, ja epäilenpä, että hän ainakin jonkun pyhimyksen on vahakynttilällä lahjonut puolelleni; mutta simpukkateestä, jota hän minulle yskää lieventävänä ylisteli, olen väristen kieltäytynyt.

Oikeastaan hän on liian ruma esteettisesti tuntevalle ihmiselle, jollainen minä olen; mutta hänen loisteettomissa silmissään on äidillinen katse, ja siitä minä unohdan hampaattoman suun, pörröiset, harmaat hapset ja kumaran vartalon. Tuollaisesta katseesta voi vaimoväelle antaa paljon anteeksi, ja kuitenkin tunnen itseni persoonallisesti loukatuksi, jos tämä äidillisyys minua kohtaan tulee liian peittelemättömästi ilmi. Minä esiinnyn itselleni silloin niin pienenä, niin apua tarvitsevana, ja että sellainen olen, sen tahtoisin kuitenkin kernaasti unohtaa. Epäjohdonmukaisuudeksi sitä sanotaan.

Kun hän minulle tänään ruskealla, kuivettuneella kädellään ojensi pesuveden, täytyi minun ajatella, että tämä sama käsi on kerran painava silmäni kiinni, ja tämä käsivarsi tukeva minua viimeisessä vaikeassa kamppailussa ilmasta ja elämästä. Minä pakotin itseni tarkasti katsomaan kättä, joka piti vatia edessäni. Se oli elämän kuumuuden kuivettama, luiseva ja suonikas aina rumuuteen saakka. Hänen on täytynyt paljon kärsiä, kädessä on ilmettä mutta myöskin voimaa. Minun omani on kapea ja veltto ja valkoinen, sinisuoninen.

Vanha rouva Bühler'ini on kovassa touhussa; hän kulkee ympäri huoneita ja puhdistaa ja pesee ja asettaa kuusenkäpyjä ja kevätesikkoja pariin hirveän kirjavaan maljakkoon. Lisäksi tuoksuu sipulikakuilta aina minun huoneeseeni asti. Kun kysyin häneltä, kuningastako tänne odotettiin, vastasi hän loistavin silmin: "Eikä, vaan minun poikaani, joka tänään pääsee pois laitoksesta".

Lähemmin kysyttyäni sain kuulla, että poika oli eräässä tylsämielisten hoitolassa, jossa hänelle koetettiin opettaa puhtautta ja jotakin käsityötä. Nyt tulee hän jälleen kotiin ja koettaa olkihattujen punomisella ansaita leipänsä. Hänen jalkansa ovat halvatut, mutta äiti on ainoan kadulle päin olevan ikkunansa ääreen asettanut vanhan lepotuolin ja ikkunanreunukselle kauneimmat kurjenpolvi- ja neilikkakukkansa, jottei pojalle tulisi aika pitkäksi ja hän näkisi jotakin kaunista.

"Vaivanen poikaparkahan se on", sanoi äiti suorasukaisesti, "ja parempi olisi, jos hyvä Jumala korjaisi hänet pois, mutta iloitsen kuitenkin niin, että tuskin maltan odottaa".

Sen lisäksi vaimolla tuskin on mistä elää, mies loukkaantui vuosia sitten puunkaadannassa, ja vaimo on molemmat pojat yksin kasvattanut. Perheen päätulolähteenä olen minä, ja kuitenkaan ei minun vaatimaton, puukuistilla varustettu huoneeni ole kallis.

On ilta, ja poika on täällä. Naapuri on mennyt karjamarkkinoille kaupunkiin myömään vasikkaansa ja paluumatkalla on hän noutanut Jaakon laitoksesta. Jo tuntia ennen heidän tuloaan juoksi äiti sunnuntaipuvussaan ulos, varjosti silmiään ja tähysteli alas puutonta tietä pitkin. Minuun suorastaan tarttui hänen levottomuutensa ja siirsin tuolini avatun ikkunan eteen, sillä ilma oli lämmin. Vihdoin näkyi tomupilvi, kuului jyrinää, ja silloin syöksyi äiti nauraen ja itkien päristeleviä hevosia vastaan.

"Niin, Jaakko, sinäkö tosiaan siellä? Ja niin suureksi kasvanut, oikeinhan sinulla on jo viiksetkin!" Sitten asetti hän tuolin vaunujen viereen ja ajomies auttoi häntä laskemaan nuoren miehen alas.

Kyläntielle kerääntyi luonnollisesti kansaa töllistelemään, mutta minä käänsin silmäni pois, sillä ei ole mikään suuri nautinto katsella inhimillistä kurjuutta ja heikkoutta. Sitten he kantoivat hänet tuolissa sisälle, ja katselijat menivät matkoihinsa. Hän ei ole ruma, tuo nuorimies, eikä näytä erikoisen tylsältäkään, vaikka hän äidilleen yhä hämillään ystävällisesti irvistelikin; mutta hän tunsi äitinsä ja iloitsi. Hänen jalkansa ovat aivan lyhyet ja voimattomat, yläruumis sitävastoin näyttää säännöllisesti kehittyneeltä.

Usein ajattelen, että oli onni, ettei minun äitini tarvinnut nähdä sortumistani, niin katkeran välttämättömästi kuin häntä tarvitsisinkin. Minua olisi alati kalvanut syyllisyyden tunne siitä, että aiheutan hänelle surua ilon asemesta. Ja sitten olisin koettanut teeskennellä hänelle tyytyväisyyttä ja olisin tässä panssarissa käynyt päivät päästään ja olisin itseäni vaivannut ollakseni häntä vaivaamatta. Ja sitten olisi se ehkä kuitenkin ollut turhaa, sillä äidit näkevät terävästi.

Tänään toi rouva Bühler minulle olkihatun, jonka hänen poikansa on minulle punonut, koska olen niin hyvä häntä kohtaan. Taivas, kuinka halvalla voi olla hyvä! Pari ystävällistä sanaa, välistä muutamia makeisia, joista hän kovasti pitää. Kun tyystemmin ajattelen, on se pikemminkin itsekkyyttä, sillä minua masentaa alakuloisten kasvojen näkeminen. Taaleria, jonka hatusta tarjosin, ei vaimo tahtonut millään ottaa vastaan, hattu oli muka lahja. Silloin panin tuon leveälierisen hökötyksen päähäni ja menin alas Jaakon luokse. Hänen kasvonsa aivan säteilivät, kun hän näki minut, ja hän vakuutti nieleksien ja änkytellen, silmin ja käsin, että minä olin kaunis tuossa hatussa. Kiiltävästä taalerista tunsi hän lapsellista iloa, hän pyöritteli sitä ikkunalaudalla sinne ja tänne ja nauroi, iloisena kuin lapsi, kun se kirkkaalla helähdyksellä putosi lattialle.

Ulkona tiellä veteli pari poikaa pilkkalaulua nuorukaisparasta; uskomattoman raakoja voivatkin lapset olla. Rampa käsitti pilkan sangen hyvin, sillä hänen kasvonsa synkistyivät, ja hän torjui koko ajan:

Mutta äkkiä hän hymyili kirkastuneena, ja hattuani osoittaen sanoi: "Mä teen sieviä hattuja, noi tyhmiä poikia, noi!"

Minä nyökkäsin hänelle, ja sitten ahdisti minua jokin kurkussa. Tuo kurja tylsämielinenkin tuntee itsensä hyödylliseksi jäseneksi yhteiskunnassa, mutta mitä teen minä? Minun ei ole ollut raskasta luopua kutsumuksestani. Lakimies? Hyvä jumala, sellaiseksi tullaan, ilman rakkautta ja ilman vihaa. Hyvä tulevaisuus, kunnioitettu asema en ole kyyneltäkään sen takia vuodattanut. Muutoin herkuttelen taiteella ja kirjallisuudella ja pistän joskus nenäni tieteellisiin kirjoihin. Ihanteellisina vuosinani tahdoin tulla runoilijaksi, ehkä sentähden, että professori antoi minulle ainekirjoituksessa arvolauseen "sangen hyvä" tai että ensimmäisen rakkauden suloinen tuska oli puristanut minulta muutamia onnistuneita kaipauslauluja. Ainoa, mitä todella rakastan, on luonto. Se ei ole minulle koskaan elämässäni tehnyt pahaa, mutta aina hyvää. Vaikkei se voikaan minua auttaa, siroittaa se kuitenkin tielleni kukkiaan ja auringonsäteitään ja sivelee hellällä äidinkädellä polttavaa otsaani.

Tänään ovat ensimmäiset kylpyvieraat jutellen ja lörpötellen kulkeneet ikkunani ohitse; lapset kesälomasta innoissaan, joka kukasta ihastuneina, isä ylevänä, kohotetuin päin näiden ilojen jakajana, narisevalla äänellä kaikesta tietoa antaen ja selittäen; äiti kyhnystellen perässäpäin, taluttaen kahta vääräsääristä, riisitautista poikasta; nähtävästi kaksoset. Nuo ihmiset eivät näyttäneet kauniilta eivätkä rakastettavilta, mutta minä tunsin kateutta perheenisää kohtaan. Tälle hengenahdistusta potevalle rouvalle ja hänen lapsilleen merkitsee hän jotakin huolimatta pöyhkeilevästä, kuivasta pedanttisuudestaan. Kenelle olen minä jotakin?

Tai onko se lopultakin minun syyni? Ja kuitenkin kaipaan niin äärettömästi rakkautta, olentoa, joka olisi minulle hyvä, joka kuuluisi minulle! Mutta kuka koko tässä avarassa maailmassa voisi ja tahtoisi kuulua minulle? Voi äiti, äiti, miksi olet jättänyt minut niin yksin! — — —

Georg Steiner on hyvin kiihdyksissään; se oli aivan naurettavaa. Me istuimme eilen illalla Löwen'issä, pastori ja minä, ja odotimme kolmatta toveriamme korttipeliin. Ilta oli melkein liian kaunis kortinpeluuseen, itse paksu pastorikin tuli kaihomieliseksi, risti kätensä vatsan yli, pyöritteli peukaloitaan ja alkoi puhua nuoruudestaan ja pienestä vaaleasta serkusta, joka oli hänen vanhempiensa talossa elänyt.

"Niin, ei ole aivan helppo meidänkään kutsumuksemme; jos minusta olisi tullut maanviljelijä, kuten isäni, voisi minulla nyt jo olla kuusi poikaa ja tyttöä, ja he ehkä olisivat yhtä vaaleita ja sinisilmäisiä kuin pikku Marie-serkku."

"Hiukan vähemmän rasvaa olisi kai teihin siinä tapauksessa karttunut", sanoin minä ilkeästi, luoden silmäyksen kiusoittaviin rasvakurttuihin hänen käsissään.

"Eipä olisi vahingoksi, herra tohtori. Mutta pyydän, älkää ymmärtäkö minua väärin. Olen kaukana siitä että katuisin jotakin tai nureksuisin pyhää kutsumustani. Se oli vain tuollainen ohimenevä surumielinen ajatus, joka minulle tuli. Sellaisia saa helposti näinä lauhkeina, kaihoisina kevätiltoina. Te tulette sen ymmärtämään, herra tohtori."

Että tuo lihava, hyvinvoipa, alati tyytyväinen pastori oli eräässä mielessä hänkin perinnötön, johtui vasta tänään mieleeni.

Sitten tuli opettaja, hatuttomin päin, hiukset harallaan ja mustetahra keskisormessa.

"Korkea virasto lähettää minulle tänne naisvirkatoverin aliopettajan paikalle; kaunis juttu!"

"Te voitte mennä naimisiin hänen kanssaan, silloin olette opettajattaresta irti."

Steiner teki kauhistuneen eleen. "Mennä naimisiin? Ei—i, tiedättekö, otan silloin mieluummin jonkun talonpojan tyttären, sievän, nuoren." "Varakkaan", täydensi pastori, mutta opettaja ei ollut kuulevinaan.

"Tunnen vain hirvittäviä naisvirkatovereita, ja ylipäänsä — vastustan naisten tunkeutumista kansakouluihin."

"Minusta se taas on oikeus ja kohtuus", alkoi pastori leveästi, "ja minkätähden? Me esimiehet tulemme paljon paremmin toimeen heidän kanssansa, kuin teidän nykyaikaisten nuorten herrojen; te olette kaikki salaisia Häckel'in kannattajia, mutta heissä on vielä jäljellä kunnioitus kirkkoa ja uskontoa kohtaan, ja pienistä koulutoimistaan suoriutuvat he myös paremmin kuin miehet".

"Mutta herra Steiner", ryhdyin minä puheeseen, "en tunne teitä ollenkaan nyt; te, niin ihanteellinen, edistysmielinen, kansan onnea harrastava, te raivoatte pikku opettajatar-parkaa vastaan, joka urhoollisena ja iloisena täyttää tehtävänsä?"

"Tähän sopii myöskin sanoa: Varjelkoon, rakas Florian, sytytä mieluummin muita taloja", nauroi pastori miellyttävästi.

"En tietysti usko… minä… tuota… minulle olisi kuitenkin virkaveli mieluisampi kuin tuollainen vanha neitsyt."

"Ne ovat melkein vieläkin pahempia, silloin täytyy aina pitää itsestään vaarin, olla kohtelias … Ja ylipäänsä… naisten kanssa on vaikea seurustella toverillisesti."

"Mutta maksaa vaivan", vastasin minä, aivan kuin olisin naisasioissa ollut äärettömän kokenut; ja keitä olen oikeastaan tuntenut? Paitsi äitiäni — — —

Eiköhän jokaisessa naisessa ole tavattavissa myöskin ystävätär, ja emmeköhän me miehet ole vain liian kömpelöitä ja taitamattomia, tai liian himokkaita? On ylipäänsä tyhmää ja köyhyyden todistus meille miehille soimata naisia, sillä raa'oille egoisteille ja pelkureille eivät he sielullisessa kauneudessaan koskaan avaudu.

Koomillista kyllä, erotamme soimatessamme aina oman äitimme luvusta pois, ja kuitenkin voivat kaikki nuo parjatut naisraukat olla äitejä ja sen kautta merkitä joillekin ihmisille hyvyyttä, lämpöä ja kotia. He jäävät alati kunnioitetuiksi lapsilleen huolimatta heikkouksistaan ja virheistään.

Mutta me miehet olemme sokeita, ja soimaaminen on hauskaa, ja minä itsekin teen mielelläni niin — — —

Sen ohessa tunnen iloitsevani opettajattaresta, vaikkapa hän olisi vanhakin. Naiset puuttuvat täällä minun elämästäni, ainakin sivistyneet, jotka sellaiselle ihmiselle kuin minulle voisivat olla ystävättäriä.

Minun elämäni kuluu niin tasaisesti, etten ollenkaan huomaa, miten päivät siirtyvät ja miten jokainen niistä saattaa minut lähemmäksi hautaa. Ruumiini rasittaa minua vähän, vieno, puhdas, ilma täällä ylhäällä tekee kipeälle keuhkolle hyvää, minä yskin tuskin ollenkaan ja nukun hyvin. Jospa lääkäri sittenkin olisi erehtynyt? Jos sairaus kehittyisikin paljoa hitaammin tai pysyisi paikoillaan? Mahdotonta ei tämä kaikki suinkaan ole!

Ah elämä, suloinen elämä! Jospa vielä kerran saisin sinun hurmaavan maljasi huulilleni viedä kuinka ahnaasti minä joisin sen, polvistuen ja hartaudella, ei hurjassa samppanjahuumassa, kuten kerta ennen — — —

Ruusut kukkivat; ulkona pikku puutarhassa kaalinkupujen ja salaattisarkojen välissä ne kasvavat, ja naapuritalon ruskeata puuseinää pitkin kohoavat, tyttären kamarinikkunan ympäröiden. Kun minä kuistillani lepään, leyhyvät vienot tuoksut ympärilläni. Myöskin lehmukset kukkivat, tuuli tuo minulle puistokäytävästä kokonaisia tuoksupilviä huoneeseeni, ja kunnon Steiner lahjoittaa minulle pitkävartisia, itse oksastamiaan ruusuja, hienon värisiä ja nimisiä, ikäänkuin olisin hänen nuori virkasisarensa. Hän, opettajatar, on nimittäin nyt myöskin täällä; en ole nähnyt häntä vielä, ja Steiner on verrattain vähin sanoin hänestä puhunut. Aivan niin huonosti kuin hän pelkäsi, ei asia muka ole, ja tulokas tuntuu olevan aika miellyttävä henkilö. Silloin voisin minä ehkä vielä kerran, kuten ennen niin usein, katsella, kuinka toiset armastelevat. Mutta Steinerille suon kernaasti rakastettavan tytön, ja tahdon ilman kateutta iloita, kun hänellä on onnea; hän on kelpo nuori mies, mutta naisia kohtaan arka kuin tyttö. No, ehkäpä minä voin häntä auttaa; avioliittojen rakentaminenhan on elämästä erotettujen etuoikeus ja antaa heille edes hiukkasen rakkauden aistimusta.

Muutoin näen hänet itse huomenna. Löwenin isäntä on pyytänyt minua, nyt kesällä, mikäli mahdollista aterioimaan suuressa yhteisessä pöydässä, koska hänen henkilökunnallansa oli ylenmäärin työtä. Hän arveli myös, että se olisi minulle hauskempaa. Niinpä tahdon tehdä hänen mielikseen ja koettaa, mutta vastenmieliseltä se minusta tuntuu, sillä olen tullut melkeinpä hiukkasen ihmisaraksi, ja pelkästä mielenliikutuksesta en saa syödyksi kyllikseni.

Nyt olen siis oppinut tuntemaan Heilwig Waldenin. Jo pelkkä nimi aiheutti minulle miellyttävän ennakkoarvostelun; siinä on jotakin vakavaa, omalaatuista, kuten sen omistajassakin.

Kun päivällisen aika lähestyi, aloin tehdä ulkonaista ihmistäni seurakelpoiseksi. Otin esiin mustan takkini ja etsin kauan sopivaa kaulaliinaa. Vaatevarastoani ei ole puoleen vuoteen uusittu, nyt sain siitä harmia; lopulla löysin kuitenkin oliivinvihreän kaulaliinan, jossa en näyttänyt niin kalpealta, valkoinen oli liian juhlallinen ja mustassa olin kuin mikäkin pappi. Minun täytyy tunnustaa, että käyttäydyin kuin itserakas tanssikoulun oppilas. Otin käsille viiksentaivuttajani, joihin minä en täällä enää ollut koskenut ja panin toimeen oikein hävityksen kauhistuksen liinavaatelaatikossani. Että täkäläinen kylänsilittäjä oli niin huono taitaja ammatissaan, ei ollut minulle tähän asti lainkaan tullut mieleen. Lopulta saatoin joltisellakin tyydytyksellä jättää peilin rauhaan. Minun täytyi nauraa huolellisuudelle, jota panin asuuni, mutta tietoisuus siitä, että on hyvin puettu, antaa eräänlaisen varmuuden ihmisten keskellä, ja se oli minulle hyvin tarpeen.

Mielestäni en muutoin näytä huonolta; sairaalta en ollenkaan, korkeintaan hiukan mielenkiintoiselta, henkevystyneeltä. Tummatukkaiset miehethän ovat enimmäkseen kalpeita, ryhtini on myös jokseenkin suora, vaikka olenkin pitkä ja hintelö.

Näin lohdutettuna ja varustettuna astuin sydän tykyttäen Löwenin vierashuoneeseen, jota nimitettiin ruokasaliksi. Se oli jo aivan täynnä, ja talon tyttäret tarjoilivat parhaillaan lientä. Äänet sorisivat ympärilläni ja kaikkien silmät tuijottivat uteliaina minuun. Täytyy tunnustaakseni että palavasti toivoin olevani kotonani rauhassa neljän seinän suojassa, mikä minua ei tosin estänyt ulkonaisesti levollisena kevyellä kumarruksella sijoittumasta tyhjälle paikalle, jonka isäntä oli minulle osoittanut.

"Te olette meidän pitkäaikaisin vieraamme, teidän on saatava kunniapaikka", sanoi vanha Sommerkorn, jossa talonpoikaisviinuri ulkonaisesta aistikkuudesta huolimatta pisti esiin.

"Opettajatar neidin olemme asettaneet teidän viereenne, jotta teillä olisi ajanvietettä."

"Tämä on herra tohtori Berthold Wehlin, neiti Walden, meidän talvivieraamme, joka on toipumassa täällä ylhäällä tohtoristaan."

Minä tein äänettömän kumarruksen ja istuuduin; heti sen jälkeen tuli
Julietta liemineen.

"Eikö vissiin, herra tohtori, täällä on tok' hauskempaa kuin Bühlerin hökkelissä", alkoi hän heti tuttavallisesti, "syökää nyt oikein reilusti, tämä on voimakasta lientä, se vahvistaa teitä."

Ne naiset eivät sitten voi olla kohtelematta ja hemmottelematta sairasta kuin lasta. Tästä ei Juliettalle kuitenkaan voi harmistua, kun hän noin kukoistavana ja pyöreäposkisena seisoo edessä, voimakkain käsin ja nauravin suin ja ruskeissa silmissään katse kuin tahtoisi hän sanoa: Voi sinua pikku raukkaa!

Vaivalla sain pari lusikallista lientä alas, käteni vapisi; mutta lusikat Löwenissä ovatkin niin raskaat, että kelpaisivat vaikka tappelussa aseeksi.

Luonnollisesti pikku neitonen huomasi myös tämän, ja minä tunsin, kuinka hän osanottavaisesti katsoi minuun. Silloin laskin aseen syrjään ja vastasin katseeseen; ehkä liian pitkään, sillä hän punastui äkkiä ja käänsi silmänsä pois.

Heilwig! Nimi kuuluu hänelle, noihin kapeisiin madonnankasvoihin yksinkertaisesti kammattuine hiuksineen ja suurine syvältä olevine silmineen. Lisäksi suora, hieno pikku nenä, suu, jonka ilme alati vaihtelee, värittömät, kirkkaat kasvot, kaula, joka minusta muistuttaa hentoa kukanvartta… No niin, hän se siis on, tuo pieni olento, joka rusinana miesseuran jokapäiväisessä leivässä on sulostava elämääni, sillä suloinen olento hän on, ainakin ulkonäöltään.

Hän on hyvin vaitelias. Luulen, että hän on kaino. Se pakotti minun voittamaan arkuuteni ja keskustelemaan. Tällöin unohdin luonnollisesti syömisen, kunnes Julietta tuli väliin ja asetti verestävän palasen paahtopaistia lautaselleni lyhyellä käskyllä: "Nyt on syötävä, herra tohtori. Neiti, kahtokaa te, ettei hän sit' unoha."

Neiti Walden hymyili tehtävästään; hän näytti niin somalta, että minä unohdin läksyttää Juliettaa, ja kun sitten sitä ajattelin, oli se jo liian myöhäistä, eikä minulla ollut enää halua siihen.

Olemme jo hyviä tuttuja keskenämme, neiti Walden ja minä; minusta näkyy hän Steineriltä saaneen tietoja, sillä hän ei koskettele arkoja kohtiani; ehkäpä häntä tässä ohjaa myöskin hieno vaisto. Hän kertoi minulle tänään pöydässä, että hänen isänsä oli kapteeni sotaväessä ja että hänellä oli kolme tytärtä ja kaksi poikaa. Hän on toiseksi vanhin ja kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen. On varmaankin tuskallista vanhemmille, antaa tuollaisen nuoren olennon lähteä maailmalle. Mitä kaikkea voi tuollaiselle tytölle tapahtuakaan! Ja tulla sitten tällaiselle seudulle, yksinäisyyteen, kun on tottunut iloiseen ystävätärten seuraan. Että hänen virkatoverinsa täällä on kunnon mies, on pelkkä sattuma, ja samoin se, että minä asun täällä.

Muutoin, Steinerille ei hän kuitenkaan ole mitään. Hän, Heilwig, ei ota ketään kansakoulunopettajaa, sitä eivät hänen omaisensakaan sallisi. Minä mitätön mies tunnen siitä jonkinlaista mielihyvää. Onko sitten tosiaan lohdutukseksi, jos toistenkin täytyy kieltäytyä? Se on kurjaa ja pikkumaista.

Minä voin jatkuvasti hyvin; tänään päivällä kiipesin aina Hohe Knie'lle saakka. Tosin tarvitsin kolme kertaa niin pitkän ajan kuin oppaassa sanotaan ja pääsin perille jokseenkin hiestyneenä. Mutta olin ylpeä kuin urheilija, joka on voittanut kilpasoudussa. Hohe Knie on alaston vuorenhuippu, jonka rinteiltä joku aika sitten on metsä hakattu pois. Kannot ovat vielä jäljellä villien karhunvaarainpensaikkojen ympäröiminä, joiden välissä siellä täällä kukkivat pienet puolukkapensaat, punaiset hanhenjalat ja suuret siniset kellokukat. Ylhäällä korkealla, jossa on vesiraja, seisoo ristiinnaulitun kuva, jonka juuresta pulppuaa raikas lähde. Mehukkaat lemmikit rehoittavat kosteikossa, myöskin sammalpenkki on siellä. Minkä kauniin saarnan pastori voisi siitä pitää: Elävä vesi, joka rististä vuotaa!

Minä istuin kauan penkillä, ja maailma lepäsi rauhallisena jalkaini juurella. Pitäisi useammin nousta korkeuksiin, jotta näköpiiri pysyisi suurena. Kaikki oli niin valoisaa ja aurinkoista, niin avaraa ja suurta! Minä unohdin, että kuuluin syrjään sysättyihin, ja olisin niin mielelläni tahtonut omistaa olennon, jolle olisin hiukkasen rakkautta ja hellyyttä voinut antaa, vaikkapa vain ajatuksissani. Mutta minullehan ei kuulu kukaan!

Minä join tuosta kuvaannollisesta vedestä, joka rististä virtasi, ja poimin pari kukkasta; huomenna annan ne neiti Waldenille ja kerron hänelle paikasta. Ja sitten — luulen, hankin itselleni koiran. Tahdon olla sille hyvä, sen pitää iloita, kun minä tulen kotiin, ja nuolla minun käsiäni; sen pitää seurata minua kaikilla teilläni, ja kun olen surullinen, tahdon painaa pääni sen turkkia vasten. Onhan silloin edes yksi, joka näkee minun kyyneleeni eikä sentähden minua halveksi tai sääli, vaan uskollisessa sielussaan täynnä hämmästystä ajattelee:

Nyt makaan taas jo kolmatta päivää vuoteessa; Philipp noutaa minulle ruoan Löwenistä, ja siniset lemmikit, joille minä olen uhrannut ainoan lasini, nuokkuvat kuihtuneina. Retki Hohe Knielle oli, niin näyttää, pahaksi; tunnen pistoksia selässä ja kuume on noussut! Täytyykö minun jokaisesta pienestä ilosta maksaa sovitusta? Kuinka olenkaan vähentänyt vaatimuksiani vuodesta vuoteen, ja kuinka usein olen ajatellut: 'Jos sinulta vielä tämäkin otetaan, ei elämä ole enää minkään arvoinen'; ja yhä uudelleen olen minä alistuneena vetänyt piiriäni ahtaammaksi ja ahnaasti ja saiturimaisesti koonnut ja pitänyt kiinni niistä pikku iloista, jotka minulle vielä jäivät.

Täällä huoneessa on kuuma ja hiljaista, vain iso kärpänen surisee suljettua ikkunaa vasten. Emäntä on vetänyt alas rullakartiinin, jonka vihreä ja sininen sveitsiläismaisema saa tyydyttää minun luonnonkaipuuni. Joka päivä päivällisen aikaan kuulen ravintolankellon; silloin näen hengessä Heilwig Waldenin, kuinka hän istuutuu paikalleen pitkään pöytään, ja kuvittelen mielessäni, minkälainen puku hänellä on yllään; minä katselen niin mielelläni sieviä naisten pukuja. Hänen vieressään jää tuoli tyhjäksi; ehkä hän katsahtaa kerran ovelle tai kysyy Juliettalta, missä sairas tohtori viipyy, ja sitten — — — asettuu joku toinen hänen viereensä minun paikalleni, paksu sokeritehtaan johtaja tai yliopettaja nyrpeine kasvoineen, ja he pitävät hänelle hauskaa, niin että hän kokonaan unohtaa katkeranivallisen naapurinsa.

Ah, minä toivoin, että tuolini pysyisi tyhjänä vain edes pari päivää — mutta minä en jätä koskaan aukkoa, ketju sulkeutuu, elämä menee menojaan, ja tuskin kukaan ajatuksellakaan muistaa minua. Mitäpä voin enempää vaatia? Olen tarpeeton, kuulun ottaviin enkä antaviin.

Emäntäni on heinänkorjuussa. Talo on aivan tyhjä; alhaalla ikkunan ääressä istuu tylsämielinen ja punoo väsymättömästi olkihattujaan. Nyt voisin minä kuolla.

On niin painostavaa, ja hengitys käy minulta raskaasti, mutta jos nousen ylös avatakseni ikkunani, voi pyörtymys tavata minut; vähäinenkin kuume heikontaa heti.

Nyt täytyy päivällisen ravintolassa olla loppunut, sillä kuulen juuri keveitä askeleita, jotka lähestyvät taloa; niin ei kävele kukaan talonpoikaistyttö; se on joku neiti, joka romaani kädessä aikoo Wolfsschlucht'iin…

Hän oli siellä, katsoakseen miten minä voin; se oli hirveän kiltisti häneltä. Ensin oli hän hyvin hämillään, kun näki minut niin yksin, ja luulenpa että minä olin vielä enemmän. Se tarttuu. Minä koettelin tuon tuostakin kaulaani, ikäänkuin olisi siellä ollut kaulus korkeammalle vedettävänä.

Ensiksi oli hänen hämärässä vaikea perehtyä. Minä pyysin hänen vetämään ylös sveitsiläismaiseman ja avaamaan ikkunan. Sen teki hän hyvin taitavasti, ja tämä pieni palvelus antoi hänelle heti takaisin hänen teeskentelemättömän luonnollisuutensa. Sitten istuutui hän minun luokseni vuoteen viereen. Hänellä oli yllään harmaa hame ja valkoinen pusero, jonka läpi kaula ja käsivarret kuulsivat ruusuisina. Auringonsäde sattui hänen tukkaansa, niin että se välkähteli kullalta. Minun täytyi katsella häntä ja unohdin sentakia puhumisen.

Ensin kysyi hän minulta pehmeällä, vienolla äänellään terveydestäni, ja kun hän ei tyytynyt vähiin sanoihin, vaan tutki edelleen kuin koulunjohtaja ja lopuksi lausui pari lohduttavaa sanaa pikaisesta paranemisesta, tulin minä kiihtyneeksi, lankesin jälleen vanhaan pilkkaajanosaani ja sanoin tylysti naurahtaen: "Oh niin, tietysti, ja minä elän vielä vanhemmaksi kuin kaikki muut ja kuolen vasta satavuotiaana, vanhana ja elämästä kyllälti saaneena, kuten Abraham, Isak ja Jakob".

Tästä sävystä tuli hänen kasvoilleen pelästynyt ilme; hän yritti hymyilyä, mutta se katosi jälleen heti, ja hän pysyi äänettömänä kuin toruja saanut lapsi, sillävälin kun minä raivoten kiukuttelin omalle itselleni.

"Tomaattiliemi oli hyvää tänään", aloin sitten mitä kevyimpään keskustelusävyyn.

Hän katsoi minuun silmät suurina, sitten rypisti kevyesti kulmakarvojaan eikä yhtynyt puheeseeni.

Hän vastasi hajamielisesti; vieraita oli mennyt, uusia tullut. Minun täytyi sovittaa hänet. Mutta hyväsydämiset naiset sovitetaan nopeimmin pyytämällä heiltä jotakin.

"Tahtoisitteko eräälle, joka kohtaloansa vastaan kiukuttelee, antaa hänen epäkohteliaisuutensa anteeksi ja valmistaa hänelle sitronajuoman? Hänen on kovasti jano."

"Mielelläni". Hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän hypähti keventyneenä ylös ja etsi yöpöydältä kokoon kaikki mitä tarvittiin; sitten otti hän innokkaana ruukun ja meni hakemaan vettä kaivosta. Kun hän palasi, riippui hänen tukassaan vesipisaroita, jotka kimalsivat kuin timantit. Minä makasin hiljaa ja katselin häntä. Ei ainoakaan hänen suloisista liikkeistään jäänyt minulta huomaamatta, kun hän jäntevästi pikku käsillään pusersi sitronaa ja varovasti antoi mehun valua. Ikkunasta tuli lämmin, ihana heinäntuoksu, alhaalla tuvassa mutisi Jaakko itsekseen käsittämättömiä sanoja.

"Enhän toki voi tehdä sairaskäyntiä teille kovin raskaaksi, muutoin ajattelette te jonakin päivänä: Antaa karhun murista itsekseen."

"Hyvä?" sanoi hän miettiväisesti. "Hyvä minä en ole. Ajatteleminen on niin hirveän paha tottumus."

Hän otti minulta tyhjän lasin ja katsoi etsien ympärilleen, voisiko hän vielä jollakin tavalla osoittaa hoitajatarintoaan.

"Tulkaa tänne, neiti Walden, ja antakaa minun pyytää teiltä anteeksi kiittämättömyyttä, jolla vastaanotin teidän osanotonilmauksenne", pyysin hiljaisella äänellä, sillä puhuminen rasitti minua. "Katsokaas, minä voin sietää kaiken, vieläpä katkerimman totuudenkin, mutta en säälittelyä enkä lohdutusta. Minä tiedän lääkärin omasta lausunnosta, että elämäni on menetetty; kysyessäni ei hän salaa minulta ainoatakaan edistysaskelta, jonka tauti tekee, ja nyt pitäisi minun hymyillen ja uskoen kuulla, kun minulle vakuutetaan, aivankuin lapselle, että kaikki tulee jälleen hyväksi, ja kun minua terveen ulkonäköni johdosta kiitetään. Olenhan toki arvostelukykyinen mies, enkä mikään alaikäinen lapsi! Mutta älkää olko minulle vihainen, minun ei olisi pitänyt suuttua".

"Ah, ei, ei siitä syystä" — hän pyyhkäisi nopeasti kädellä silmiään —, on vain niin hirveätä elää ilman toivoa, ja minulle tekee pahaa kuulla teidän puhuvan niin kylmästi ja melkein pilkallisesti kaikesta siitä. Niin kylmä ette voi olla, se on naamio, mutta mitä sen takana on…

"Te pieni herkkämielinen olento", sanoin minä, ja nyt taistelin minäkin liikutusta vastaan, mutta menestyksellä. Ja sitten ojensin hänelle käteni; hän laski empimättä kätensä omaani, eikä vetänyt sitä pois, ennenkuin minä vienolla puristuksella laskin sen irti.

Ja sitten me puhelimme. Hän koulustaan, virkatovereistaan, pastorista, mielikirjoistaan ja mieliajatuksistaan.

Minä osoitin hänelle kuihtuneita kukkia ja kerroin, mistä olin ne poiminut ja että olin aikonut tuoda ne hänelle. Sitten nousi hän, ja minä pyysin hänen tulemaan pian jälleen.

"Entä jos se rasittaa teitä?" kysyi hän rakastettavalla, äidillisellä äänellä.

Minä pudistin hymyillen päätäni. "Teidän käyntinne on ollut päiväni ilo".

Sitten hän meni, ja minä makasin kauan hiljaa selälläni ja elin vielä kerran kaiken uudelleen, ja olin surullinen ja iloinen yhtäaikaa, kunnes aloin uneksua ja lopuksi hiljaa nukahdin. Se teki minulle hyvää; tänä iltana voin paljon paremmin, kuumetta ei ole ollenkaan ja kirjoittaminen ei väsyttänyt. Ikkunasta valaa kuu sisälle hopeaisia valoaaltojaan, niin että lamppuni valo näyttää niiden rinnalla keltaiselta. Heinäsirkat kitisevät kosteassa nurmikossa, ja kirkonkello lyö kymmenen. Onkohan hän vielä valveilla? Hänen koulunsa alkaa jo aikaisin kello seitsemän. Tai istuuko hän ehkä puutarhassa ja nauttii kesäyöstä? Tai puhelee iloisesti hoitovieraiden kanssa hotellin parvekkeella eikä huomaa yön äänettömyyttä? Onko hänellä ainoatakaan ajatusta minulle?

Mikä voima onkaan naisille annettu! Neljä kuukautta elin minä täällä hiljaa ja rauhassa miesten seurassa; neljätoista päivää sitten tuli nainen meidän luoksemme, ja heti kohta kiertävät minun ajatukseni hänen ympärillään, ja lyhytaikainen seurustelu antaa minun sairaanelämälleni sisältöä ja viehätystä, minun harhaileville tunteilleni jonkinlaisen kotimaan.

Ei niin, että olisin häneen rakastunut, minähän en saa sellaista ajatella, ja niin hullu en ole, että asettaisin itseni alttiiksi sellaisille vahingollisille ja hyödyttömille liikutuksille. Mutta tunnen iloa hänestä ja toivon, että tulisimme ystäviksi; sellaisessa irrallisessakin suhteessa tunnen naisen olevan minulle ikäänkuin täydennykseksi; hän tekee elämäni sisältörikkaammaksi ja arvokkaammaksi, antaa ajatuksilleni enemmän syvyyttä ja tunteilleni enemmän lämpöä.

Minulla olisi niin suuret taipumukset rakkauteen, ei ainoastaan siihen, mitä tavallisesti rakkaudeksi nimitetään. Minussa on paljon tyydyttämätöntä hellyyttä. Seurusteluni naisten kanssa oli aina pintapuolista, pelkäsin intohimon tuskia, ja minulle se olisi tuottanut vain tuskia, ei muuta. Mutta pelkurien luo ei rakkaus tule, vaan menee ohitse. Kerran hipaisi se vaatettani, silloin pakenin. Minähän tiesin, etten saanut ajatella avioliittoa, ja ystävyyteen en siihen aikaan ollut kykenevä. Nyt olisin…

Tänään saan maata kuistilla, ilma on lämmin, mutta ei helteinen. Ruusut kukkivat yhä vielä, mutta niissä ei ole enää nuppuja. Ja kuitenkin tuoksuvat ne ihanammin kuin koskaan. Kannatan jonkun verran Muhammedia, joka sanoo: 'Rakastan naisia ja hyviä tuoksuja, mutta sieluni virkistyksen on Jumala pannut rukoukseen'. Naisia? Se kuulostaa niin kovin ylimalkaiselta, minä tahtoisin mieluummin sanoa: sivistyneitä naisia. Mutta hyvät tuoksut! Koulutalolla kasvaa amerikkalainen viiniköynnös, joka ainoastaan kukkii, mutta ei kanna hedelmiä. Olin kahdeksan päivää sitten siellä ja istuin lehtimajassa ja olin kuin juopunut hurmaavista tuoksuista. Lopuksi pyysin Steinerin olemaan aivan hiljaa, jotta ei mikään tätä ihanaa nautintoa häiritsisi. Se oli kuin henkäys paratiisin puutarhoista, liian ihana tälle maailmalle, suloinen, voimakas ja balsamituoksuinen, ei ole sanoja sen kuvaamiseksi. Minä hengitin syvään ja hitaasti. Rakastettava Steiner tuo minulle siitä lähtien joka päivä oksan viiniköynnöksestään ja karkoittaa sillä huoneestani maalaisen, tervehenkisen navetanhajun.

Ja mitä sitten sieluni rukouksella virkistämiseen tulee, niin täytyy minun sanoa, etten sitä enää tunne. Joskus minusta kyllä tuntuu juhlahetkinä luonnon yksinäisyydessä kuin pitäisi minun sieluni sulautua ja yhtyä johonkin suureen, voimakkaaseen, rakastettavaan 'ylisieluun'; mutta se on muodoton, epämääräinen tunne, joka pakottaa minut polvilleni, ilman määrättyä päämäärää, ja en ymmärrä itseäni silloin.

Minun täytyy siis tyytyä vain hyviin tuoksuihin, sillä naisetkaan eivät kuki sairaalle, elämästä pois sysätylle, niin suuresti kuin hän halajaakin ja kaipaa heitä — — —

Kun kuistiltani katselen puutarhojen yli, näen suuren pähkinäpuun ja jyväaitan välitse korkean suippopäätyisen talon, jossa on pieni torni soittokelloineen. Toisessa kerroksessa on kolme ikkunaa auki, ja äsken näin eräässä niistä naishahmon. Se on kansakoulu. Nyt kuulen harmoonin soittoa ja lasten laulua: 'Goldne Abendsonne' ja 'Ich halt' einen Kameraden'. [Saksal. kansanlauluja. Suom.] He laulavat yksiäänisesti, arvaan siitä, että he ovat pikku lapset, ja että neiti Walden nyt istuu harmoonin ääressä ja säestää.

Kuinka huolettomasti nuo pikkuset laulavat. Mitäpä tämä laulu heitä liikuttaa! Kuulat, jotka tuovat kuoleman, jäähyväistervehdykset ja toiveet, jotka ulottuvat haudan tuolle puolen? Ja minkätähden liikuttaa se minua?

Olen neljä kertaa kävellyt puutarhan ympäri ja nyt hiukan hengästyneenä pysähtynyt lepäämään kuistille. Luulenpa että huomenna uskallan jälleen mennä ravintolaan. Löwenin isäntä on sittenkin oikeassa; se on paljon hauskempaa kuin näin yksin. Erittäinkin kun on sellainen aasi, että nukkuu silloin, kun neiti Walden tulee taloon tervehtimään, kuten minä tein eilen. Unelmoidessani kuulin pehmeän naisäänen: "Sanokaa terveisiä tohtorille, että hän pian jälleen tulisi toiselle puolelle meidän luoksemme."

"Hän tulee varmasti pahoilleen", näillä kuivilla sanoilla hyvästeli emäntäni tyttöä. Minä tunsin kiusausta hypätä vuoteestani ja huutaa alas, että olin valveilla, mutta sitten kuulin jo pikaisten askelten poistuvan metsään päin. Juoksin ikkunaan voidakseni vilahdukselta vielä nähdä hänet, mutta en nähnyt enää mitään.

Suuresta pettymyksestä, joka minut valtasi, huomasin, miten olin laskenut päiviä odottaessani hänen vierailuaan. Olin niin pahoillani, että heittäydyin jälleen vuoteeseeni ja käänsin kasvoni seinään päin, ikäänkuin en tahtoisi tietää enää mitään koko maailmasta. Iltapuolella tuli tohtori ja hoputti minua ulos; ilma oli muka ihana ja hän halusi pitää minulle seuraa, multa ei sairashuoneessa.

Minä puin siis muristen päälleni, vain kauluksen jätin pois, ja sitten menimme istumaan kuistille. Ukolla oli viulu mukanaan, mutta hän sanoi soittavansa vasta sitten, kun hän saa hiukkasen sisäänsä. Siispä täytyi Philippin noutaa Löwenistä pari pulloa punaviiniä, jotta minä saisin konserttini aikaan.

Se oli ilta, se! Kuutamo, ruusuja ja satakieli, joka naapurin pihassa lauloi; lisäksi kiiltomatoja jasmiinikukissa ja pensasaidalla.

"Kuinka hyvä, ettette ole mikään nuori neito, tohtori", sanoin minä.
"Tänä iltana rakastuisin teihin ehdottomasti."

Tohtori nauroi miellyttävästi. "Menkää naisinenne, tämä tässä on paljon parempi aviovaimo," ja hän otti hyväillen viinipullon käsivarrelleen. "Ja tämä?" Minä osoitin viulua.

Nyt tuli hän rauhattomaksi, katsoi milloin hellästi viuluunsa, milloin lasiinsa, jossa paksu punainen viini kimalteli, eikä voinut päästä ratkaisuun. Eräs kiiltomato tuli pimeästä ja asettui koulupuutarhasta taitetulle ruusulle. Mutta lampun valossa kadotti se loisteensa.

"Kiiltomato-ukkoseni, kuinka säteileekään sinusta rakkaus", sanoi lääkintöneuvos, mutta hänen kasvoistaan oli kadonnut tuo puoleksi kiukkuinen, puoleksi pilkallinen ilme. Äkillisellä päätöksellä työnsi hän lasin syrjään, kääntyi minuun selin ja otti viulun käteensä.

Kuinka se soi! Vaieten soitti hän, sanattomana kuuntelin minä — kauan, eikä minun tarvinnut pidättää kyyneleitä, jotka puristuivat esiin suljettujen silmäluomieni alta.

Tohtori istui syrjin minuun, melkein pimeässä; vain kuu valoi hopeasäteitään hänen ylitsensä ja heijasti hänen harmaan päänsä ympärille ikäänkuin pyhimyskehän. Kun kumarruin hiukkasen eteenpäin, saatoin nähdä hänen kasvonsa; ne loistivat oudon kirkkaina, piirteet sitävastoin olivat jäykät ja jännittyneet.

Hän otti syvyydestä säveliä, jotka järkyttivät minua, myllertäen koko olemukseni, jotka nyyhkyttivät ja valittivat, riemuitsivat ja rukoilivat. Minun sieluni polvistui äärettömyyden hämärässä ja kurottautui tähtiä kohden, joiden hän antoi loistaa ylitseni. Mikä voima on taiteilijan kädessä!

Ulkoa tieltä kuului askeleita. Minusta tuntui kuin olisin kuullut kuiskauksia; meitä kuunneltiin. Soittaja ei kuullut mitään, mutta minut valtasi levottomuus, minä koetin silmilläni tunkea pimeään, siellä häämöitti vaalea naisen puku. Mutta sitten tuli viileä tuulenhenkäys.

"Riittää täksi päiväksi, teidän täytyy mennä vuoteeseen, tuulee." Tohtori joi lasinsa pohjaan, pani viulun koteloon hellin käsin kuin äiti, joka asettaa lapsensa kehtoon, ja lyhyellä, melkein tylyllä "hyvää yötä" hän enempää puhumatta poistui.

Vaalea puku oli kadonnut. Nyt kuvittelen alati itselleni, että neiti Walden on kuunnellut meitä. Multa kuka oli toinen? Steinerko? Joku kylpyvieras? Niin myöhään illalla? — Ah, mielettömyyttä!

Minä menin tänään ravintolaan syömään, vaikka minua vielä heikotti vuoteessaolon jälkeen.

Kaikki pyöri silmissäni käydessäni noiden monien ihmisten ohitse; sitten näin neiti Waldenin. Hänellä oli yllään valkea puku ja hän puheli Steinerin kanssa. Olin hyvin hämmästynyt tavatessani opettajan täällä.

"Mistä lähtien olette ollut uskoton emännöitsijällenne?" kysyin minä epämieluisasti liikutettuna.

Hän tuli myös hämilleen. Emännöitsijän laittama ruoka oli niin yksitoikkoista ja rasvaista, sanoi hän.

"Olette siis äkkiä saanut vatsanvaivoja?" kysyin edelleen pilkallisella osanotolla. Luulen että kasvoillani oli lisäksi pahanilkinen ilme, sillä hän tuli punaiseksi ja sitten harmistuneeksi, sillä aikaa kun neiti Walden viattomin Eeva-nilmein istui paikallaan, ikäänkuin ei tietäisi, etteivät ainakaan Löwenin kuivat paistit olleet houkutelleet opettajaa.

"Kas, herra tohtori!" huudahti Julietta nopeasti ohi rientäessään.
"Mutta tämäpä hauskaa."

Myöskin neiti Walden katsoi minuun lempeästi, kun ojensin hänelle käteni. "Tiedättekö, herra Steiner ja minä olimme eilen luonanne kuokkavieraina?" alkoi hän heti.

"Herra Steiner ehdotti minulle illallisen jälkeen pientä kävelyä ihanassa kuutamossa. Kaikki vieraat olivat vielä ulkosalla, herrat poimivat kiiltomatoja ja pistivät niitä naisten hiuksiin, ja Julietta lauloi Selman kanssa sitran säestyksellä svabilaisia kansanlauluja. Sitten sanoi herra Steiner, että teidän naapurinne puutarhassa oli satakieli, ja kun en ollut vielä koskaan sitä lintua kuullut, menimme teidän hiljaiselle kujallenne. Ja silloin kuulimme soiton. Se oli kaunista!"

Mutta minä en halunnut hänen tällä tavalla puhuvan lääkintöneuvoksesta neiti Waldenin kuullen, sivuutin hänen kysymyksensä ja katsoin häneen vain vakavasti torjuen. Hän ei myöskään toistanut kysymystään, ja neiti ei huomannut mitään.

Steiner oli sitonut kaulaansa uuden punaisen kaulahuivin, joka sopi huonosti hänen vaaleisiin hiuksiinsa. Ilmeisesti ajatteli hän kuitenkin saavansa sillä aikaan edullisen vaikutuksen, sillä hän koetteli useita kertoja, oliko se vielä paikoillaan ja suorassa. Mutta minä luulen, että neiti Walden ei erikoisemmin välitä ulkonaisista, hänen vakavissa silmissään on niin syvä katse, että minua monesti halutti kääntää omani pois, kun hän katsoi minuun, sillä minusta tuntui kuin lukisi hän ajatukseni sieluni sisimpään saakka.

Salissa on useita nuoria, kukoistavia neitosia, ja pöytä näyttää kirjavalta kuin kukkalava, kun he valkeine, punaisine ja sinisine puseroineen istuvat sen ääressä nauraen ja jutellen heleillä äänillään, jotka soivat kuin lasikellot. Mutta neiti Waldenin rinnalla vaikuttavat he kaikki niin sieluttomilta, niin mitättömiltä ja arkipäiväisiltä, että minun täytyy ajatella Nietzschen lausetta: Vielä ei nainen ole ystävyyteen kykenevä, kissoja ovat yhä vielä naiset, ja lintuja. Tai parhaimmassa tapauksessa lehmiä.

Heilwig ei nyt kuitenkaan ole mitään noista kolmesta, hän on kokonaan ihminen, eikä häntä voi verrata mihinkään eläimeen, ja lisäksi on hän kokonaan nainen. Se on yhtymä, joka meissä miehissä saa esiin parhaimman ja syvimmän — kokonaan ihminen ja kuitenkin kokonaan nainen. Autuas se mies, joka sellaisen naisen voittaa, hänen rakkautensa kohottaa miehen korkealle, miehestä tulee sankari, runoilija, kykenevä kaikkeen hyvään, mikä hänessä uinuu.

Mutta sellainen nainen on myöskin ystävyyteen kykenevä, ja kuka voi minua estää saavuttamasta hänen ystävyyttänsä?

Kun tulin tänne, olin valmistautunut kylmään levollisuuteen ja alistumiseen, sydämeni oli kuin jäämöhkäle, se oli tunnoton tuskillekin. Nyt tuntuu minusta usein, kuin olisi minussa jälleen herännyt henkiin elämänilon kaipuu, jonka luulin jo kuolleeksi.

Ryhtyykö elämä siis jälleen minuun, minun haurasta venhettäni aalloillansa sinne tänne ajelemaan, jotta minä ensimmäisen kovan sysäyksen sattuessa haaksirikkoisena ajautuisin rannalle? Ei, mieluummin tahdon, kuten filosofi ja stoalainen, ottaa sydämeni molempiin käsiini. Elämä on tuonut minulle vain pahaa eikä tulevaisuudessakaan muuta tuo; on parempi että sydämeni pysyy ylpeänä ja kovana kuin että se osanotolla ja säälillä taivutetaan tomuun.

Olen pysynyt päätöksessäni. Kun tänään menin kävelemään, kuulin neiti
Waldenin äänen, ja silloin poikkesin sivupolulle, etten kohtaisi häntä.
Hän talutti koulutyttöä kädestä; molemmilla oli pikku kori täynnä
mansikoita, ja he puhelivat.

"Katsopas, Mariele, kuinka hyvä oli että otin sinut mukaani. Sinä tunnet paikat metsässä paljon paremmin kuin minä, ja nyt olemme löytäneet niin kauniita ja kypsiä marjoja."

Talonpoikaislapsi nauroi hyvillään, leveästi, ja alkoi minulle käsittämättömällä murteella jutella.

Tie vietti jonkunverran alaspäin, ja tytön vartalo taipui joustavasti hänen kävellessään, lapsen hypellessä lyhyin, kevein askelin hänen vierellään. Kuulen niin mielelläni naisten puhelevan lasien kanssa; heidän äänensä saa silloin äkkiä kokonaan toisen soinnin; aivan nuorissakin tytöissä, jotka ovat vielä puoleksi lapsia, olen huomannut sen. Siinä soi jotakin mukana, ehkä se on äidin tunne kaikkea avutonta kohtaan.

Heilwigillä oli yllään vaaleansininen, lyhyt hame ja lujat nahkakengät, ja hän näytti iloiselta. Niin menivät he ohitse, minun sykkivin sydämin kuunnellessa.

Minkätähden minä väistyin enkä mennyt hänen kanssaan? Pelkäänkö?… Oh, ei, oikullisuutta tai ylpeyttä. Minun olisi täytynyt pyytää häntä kävelemään hitaasti, koska minä muuten hengästyn. Silloin olisin kuin väsynyt vanhus laahannut itseäni hänen rinnallaan ja jokaisen nousukohdan jälkeen olisi minun täytynyt pysähtyä hengittämään. Ja hän olisi hillinnyt nuoruuttansa ja voimaansa ja pysytellyt tasallani, ja hänen äänessään olisi ehkä ollut sama äidillinen sointi, jolla hän lapsen kanssa puhui.

"Kävelenkö liian nopeasti? Levätkäähän toki ettette vahingoita terveyttänne."

Ja sitten olisi hän ehkä vielä rakastettavasti valehdellen lisännyt: "Kävelen paljoa mieluummin hitaasti metsän läpi, silloin saa enemmän nauttia siitä." Ja sen ohessa olisi hänen jalkojaan nykinyt kuin olisi hän halunnut tanssia.

Kaiken tämän olen itseltäni säästänyt, olen hitaasti ja filosofisesti kävellyt kuusimetsän läpi kotiin, laskeutunut lepotuoliini kuistille ja juonut maitoni, lukenut kappaleen Schopenhauer'ia, ja, kun olen siitä saanut tarpeeksi, selaillut lehtiä.

Täksi päiväksi saatte mennä matkaanne, filosofiat, Schopenhauerit ja Nietzschet ja kaikki tyyni te pessimistit ja stoalaiset. Saakeli soikoon, hiukkasen iloa tarvitsee ihminen, ja tyhmää ja pelkurimaista on mennä iloa pakoon.

Kun tänään päivällä olin kirjoituksineni valmis ja uneksin ja mietiskelin itsekseni, rapisee äkkiä sora puutarhassa keveistä askelista. Heilwig seisoo siellä ja tähystelee ylös luokseni.

Minä koetin kiskoa pois peitteet, joihin rouva Bühler oli minut huolellisesti käärinyt, mennäkseni häntä vastaan, mutta hän oli jo noussut nuo muutamat portaat, ennenkuin olin ennättänyt valmiiksi. Hän painoi minut hellästi ja pontevasti takaisin tuolilleni.

Minä vapisin, kun tuo kapea, luja käsi kosketti minua, ja jäin tahdottomana paikalleni. Se miellytti häntä. Hän tukki peitteen ympärilleni, kunnes minä makasin kuin muumio, voimatta liikuttaa itseäni.

"Nyt olette kohtelias", sanoi hän tyytyväisenä, "mutta siksipä olenkin tuonut teille jotakin mukanani." Näin sanoen piti hän edessäni pikku koria, joka oli täynnä mansikoita.

Mieletön, poikamainen ilo värähdytti minua, ja kuitenkin sain soperretuksi vain pari kömpelöä kiitosta. Sitten juoksi hän emäntäni luokse hakemaan sokeria, lautasen ja lusikan, ja sitten täytyi minun syödä hänen läsnäollessaan. Mikä lapsi hän kuitenkin on kaikessa vakavuudessaan! Hänen silmänsä säteilivät kuin lapsen, hänen seuratessaan jokaista lusikallista, jonka vein suuhuni. Minä luulen hyvien naisten tuntevan puhtainta onnea vain silloin, kun he tekevät muita onnellisiksi.

Olisin tahtonut suudella noita rakkaita, solakoita käsiä, jotka olivat poimineet minulle kaikki nämä sadat marjat, mutta minä en saa pelästyttää häntä enkä häiritä hänen suloista luonnollisuuttaan, vaikka hänen tähtensä olenkin viskannut filosofiani seinään.

Elämä, elämä, minä polvistun edessäsi; vain yksi pisara sinun virrastasi, vain yksi kukka sinun puutarhastasi, vain yksi säde sinun valorunsaudestasi!

Minä kysyn yhä uudelleen itseltäni, olenko sitten todellakin niin järjetön, etten tiedä mitään parempaa kuin suin päin heittäytyä tähän onnettomaan, tuskia tuottavaan rakkauteen. Minun pitäisi hiljalleen vieroittaa itseni elämästä kuten juomarin viinistä, ja minä tartun kuin janoava elämänmaljaan. Sydämeni pitäisi lyödä rauhallista sairashuonekellojen lyöntiä, ja sen sijaan tykyttää se aivan haljetakseen, kun vain kuulen äänen, joka muistuttaa hänen ääntänsä, kun etäällä näen naisen hahmon, jossa mielikuvitukseni luulee näkevänsä hänet.

Ja hän ei aavista tästä kaikesta mitään. Hän näkee minussa perinnöttömän, jonka kohtaloa hän hyvyydessään tahtoisi lieventää, jonka tuskien uurtamaa otsaa hän lempeällä kädellä sivelee.

Huomenna suunnittelevat he ravintolassa huvimatkaa Gross-Kopf-vuorelle! Yhteiset eväät ja vieläpä musiikinkin aikovat he ottaa mukaan. Steiner lähtee tietysti ja neiti Walden ja tehtaanjohtaja ja yliopettaja ja kaikki nuo, jotka loruavat ja aterioitsevat ravintolassa.

"Ettekö tekin tule?" kysyi Heilwig minulta tänään pöydässä, ja kun kielsin, teki hän minulle kokonaisen matkasuunnitelman, vieläpä kustannuksetkin valmiiksi. Minun pitäisi ottaa yhdenvedettävät vaunut ja muutamia villapeitteitä, ja hän tahtoisi pitää minusta niin hyvää huolta. Oli ihastuttavaa nähdä, miten innostuksen vallassa hänen poskensa punastuivat ja silmänsä säikkyivät. Mutta kun sanoin: "Tästä ja muista iloista olen minä poissuljettu", sammui loiste, ja minä olisin silloin halunnut ottaa nuo rakkaat, osanottavaiset pikku kasvot käsieni väliin ja — —

Lopulta alkoi Steinerkin puhua asian puolesta, ja vanha Sommerkorn otti neuvotteluun osaa. Ah kuinka mielelläni menisin! Olen äskettäin mitannut ruumiinlämpöä, kaikki hyvin, ei lainkaan kuumetta. Ilma ulkona on lauha ja lämmin kuin etelässä, ja kirkas kuu ja kitisevät heinäsirkat lupaavat kaunista päivää.

Pitääkö minun olla niin mieletön? Minä kuulen myllypuron solinan, se soi kuin laulu iloisesta elämästä. Koulutalon edessä kasvavien vaahteroiden lävitse vilkkuu tuli, onko se hänen?

Minun sydämeni tykyttää, kun ajattelen että saisin olla kokonaisen päivän poissa sairashuoneesta, maata sammalikossa, jossa auringonsäteet väräjävät ylitseni, kävellä suloisen tytön sivulla, kuunnella hänen nauruaan ja jutteluaan, musiikkia ja iloisia ihmisiä… Ja juoda unhotusta tästä kauneudesta, unohtaa, että minulle ei enää mikään kukka kuki, ja että on rikos häntä katsoakin ja haluta häntä.

"Järkeä, järkeä", sanoo tyhmä puinen seinäkello natisevalla heilurillaan. Sillä on kulunut ääni kuin vanhalla opettajalla, ja se tapaa minulle aina sanoa epämiellyttäviä asioita: "Sinä väsytät itsesi, kylmetyt, saat vain sivulta katsoa, jää kotiin, järkeä, järkeä, järkeä."

Tahdon mennä levolle ja katsoa, miten huomenna on vointini; ennen kymmentä ei minun tarvitse lähteä, jalan kävijät lähtevät kahdeksalta. Ensi viikolla alkaa elonkorjuu, silloin on koululla loma, ja neiti Walden menee vanhempiensa luo; kolme pitkää viikkoa! Ei, jos suinkin käy päinsä, lähden huomenna mukaan. Tunnen oikein helpotusta, kun olen päässyt päätökseen. Sinä vanha, kärtyinen seinäkello, minä pysäytän heilurisi.

En ole sittenkään katunut että läksin. Jo matka oli ihana. Löwenin isännän poika Hanjörg istui ajurinpenkillä, ja Julietta työnsi peitteet lujaan ympärilleni ja antoi minulle hyviä neuvoja, ikäänkuin olisi hän ollut minun lapsenhoitajattareni.

"Neiti Walden antoi sen erikoisesti minun tehtäväkseni", vastasi hän minulle, kun vastustelin, ja silloin olin nöyrä kuin lammas. Sitten pisti hän kaikenlaisia leivoksia ja sydäntävahvistavia juomia vaunujen pohjalle heiniin, kehoitti Hanjörgiä pitämään minusta hyvää huolta, ja piiskaniskujen paukahdellessa ajoimme kylästä ulos.

Ah, se oli niin kaunista! Jokaisessa ruohonkorressa riippui kastepisara, joka kimalsi auringossa, kirjavia lehmiä söi niityillä, metsästä kuului käen kukunta. Kuin palmut, kohoavat täällä valkokuusien hoikat rungot korkeutta kohden, ikivanhoja jättiläisiä naavapartoineen ja kyhmyisine juurineen. Vaunut pyörivät melkein kuulumattomasti pehmeällä metsätiellä. Aika ajoin kurkisti ajomies taakseen minuun, osoitti ruoskanvarrellaan jotakin paikkaa, joka vihannoitsi rinteellä auringon paisteessa, tai vuorta, joka kohotti huippunsa muita korkeammalle, tai hän kysyi, oliko minulla kylmä, istuinko mukavasti, ajoiko hän ehkä liian nopeasti, tehden aivan niin kuin Julietta oli käskenyt.

Minä tulin omituisen uneliaalle tuulelle, lopuksi jopa hiukkasen nukahdinkin, sillä yöllä en ollut paljoa nukkunut mielenliikutuksen takia. Kun jälleen heräsin, ajoimme vuorta alas, ja kokonaan vieras seutu levisi eteeni. Minulla oli sellainen tunne kuin olisin matkustanut kauas, kauas maailmaan ja jättänyt kotimaan taakseni.

Sitten kävi kulku vielä viimeistä jyrkkää tietä ylös, jolloin ajopoika nousi alas keventääkseen läähättävien hevosten kuormaa, ja sitten häämöttivät jo puunrunkojen välitse ikivanhojen raunioiden muurit ja vaaleita naisten pukuja. Hanjörg paukautti ruoskallaan, ja silloin tulivat he meitä vastaan, eellimmäisinä Heilwig ja opettaja.

"Kuinka iloitsenkaan!" huudahti tyttö, ja se ei ollut mikään tyhjä kohteliaisuus. "Oliko teillä hauska matka? Oletteko väsynyt?"

Minä hyppäsin jäntevästi kuin nuorukainen alas vaunuista, katkaisten sillä kaikki huolestuneet kyselyt, sillä minä en kerta kaikkiaan voi sietää, että minua muistutetaan sairaudestani, vaan olisin iloinen, jos voisin sen unohtaa. Mutta sitä ei kukaan ihminen tule ajatelleeksi.

Sitten tulivat nuo somat punertavat, siniset ja valkoiset kukat liihoitellen luokseni, ja jokainen lahjoitti minulle kipenen suosiotaan. He ovat säälivä suku — ja toiset miehet sanovat, että he ovat julmia.

Minä tulin juuri kun käytiin joukolla aterioimaan. Oli miellyttävää ojentautua kuivalle sammaleelle ja antaa rakkaiden käsien palvella itseään. Ilmassa oli pihkan tuoksua, ja kimalaiset surisivat. Tytöt olivat poimineet suuret kimput villiä kämmenkukkia ja näillä kauniilla kukilla koristaneet vyönsä. Myöskin minun piti saada sellainen koristus, ja pieni, kiharatukkainen sinisilmäinen neito alkoi jo laittaa sitä. Heilwig tuli juuri silloin paikalle. "Ei näitä", sanoi hän nopeasti, "ottakaa mieluummin kanervakukkia." Näin sanoen hän irroitti puserostaan pienen kimpun, ja neito pisti sen kuuliaisesti hattuuni. Molempien tyttöjen katseet tapasivat toinen toisensa kuin samassa ajatuksessa, mutta minä sanoin nauraen: "Älkää olko huolissanne neitini, näiden kauniiden kukkien takia en kuole päivääkään aikaisemmin kuin minulle on sallittu."

Heilwig katsoi minuun nuhdellen ja oli vaiti; sitten alkoi musiikki soittaa. Näin Steinerin luovan tyttöön valoisan katseen, jota tämä ei kuitenkaan huomannut. Hän nojasi päätään käteensä kuin vakavissa ajatuksissa, ja uneksi itsekseen. Minä en voinut paljon puhella hänen kanssaan, sillä Steiner oli alati läheisyydessä. Onkin paljon parempi vaieta, kun sydän on niin täysi. Minä menettelisin kunniattomasti, jos häiritsisin tämän tytön sielunrauhaa ja koettaisin tavoitella hänen rakkauttansa, ja minä pelkään, että tahtomattanikin jokainen katseistani ilmaisee minut. Ja eikö rakkauden osoittaminen jo ole sen tavoittelemista?

Sitten nousivat kaikki näkötorniin, ja minä jäin yksin, koska pelkäsin korkeita portaita. Heilwig vitkasteli vielä hetkisen, kun muut menivät, mutta sitten Steiner huusi, ja hän seurasi nopeasti. On tyhmää, ettei tuo terä lainkaan tylsy, joka minua aina haavoittaa syrjään jäädessäni. Minä makasin yksin, ja vain etäältä korkeudesta kuului tyttöjen nauru ja puheensorina tänne alas. Silloin valtasi minut kaiken tämän kauneuden ja iloisuuden keskellä polttava tuska, niin että olisin melkein tahtonut itkeä. Minun vieressäni maassa oli liina, joka kuului Heilwigille; minä kätkin kasvoni siihen, ja vienon tuoksun mukana, joka liinasta levisi, tuli jotakin tytön läheisyydestä ylitseni ja lievitti tuskaani. Suloinen olento, mikä voima on sinulla minun ja minun tuskieni yli! Ja sinä et aavista sitä, et saa sitä aavistaa.

Sitten tulivat he kaikki alas ja lörpöttelivät keskenään, miehet ja naiset, mutta Heilwig oli tuonut mukanaan pienen kukkivan muratin oksan, jonka hän, sanaakaan sanomatta, laski minun käsiini. Varustauduttiin jo kotimatkalle. Yliopettajan rouva, pehmeä, pyöreä ja hyväntahtoisen näköinen, muistutti minulle iltailmasta, avuliaat äidit peittivät minut vaunuihin, ja niin olin jälleen Hanjörgin vastuun varassa. Heilwig pysyttelihe syrjässä ja seisoi kaukana. Steiner oli taas hänen vierellään ja puheli hänelle vilkkaasti, mutta tyttö näytti minusta hajamieliseltä, hänen silmänsä olivat suuret ja katsoivat ohitseni etäisyyteen.

Hevoset läksivät liikkeelle, katseeni lensi joukon ylitse. Steiner tervehti, Heilwigin huulilla väreili heikko, avuton hymy. Kääntyessäni vielä kerran katsomaan taakseni näin, kuinka opettaja huolellisesti kääri valkoisen liinan tytön hartioille, valkoisen liinan, jossa minun kyyneleeni tuskin vielä olivat kuivuneet — —

Neiti Walden on poissa. Maailma tuntuu minusta hänen lähdettyään hyvin paljon autiommalta, enkä olisi voinut ajatella, että nuoren tytön läheisyys levittää niin paljon auringonpaistetta. Päivät ovat niin tyhjiä. Minä en iloitse päivällisestä, sillä hänen paikkansa on ottanut eräs vanha neiti. Kuin poispyyhitty on tuo odotusta täynnä oleva, melkein joulua muistuttava tunnelma, joka minulla oli aina aamuisin herätessäni, ja minä kysyn usein itseltäni, miksi nousen, pukeudun, menen ulos. Ja kuitenkin tein samoin aikaisemminkin. — — Kirjoittamiseenkaan ei minulla ole halua, sillä minulla ei ole enää mitään elämyksiä, tuollainen omituinen levottomuus vain ahdistaa minua, ja kaipaus täyttää sydämeni.

Minun täytyy jälleen miettiä kysymyksiä, joita jo kauan olen pitänyt ratkaistuina; mutta tämä rakkaus panee minussa kaikki sekaisin ja tahtoo kumota hyvin perustellun maailmankatsomukseni. Ehkä siksi, ettei siinä sanalla iäisyys ole mitään sijaa, ja tunteeni nousee sitä vastaan. Tuo kauan tukahdutettu, pilkattu tuhkimustunne, jonka me tahtoisimme myöntää vain naisille, noille alemmille olennoille! Ja nyt kykenisin minä harrastamaan tunnefilosofiaa.

Tahi… olisiko se sittenkin jotakin todellisempaa kuin mitä me muutoin luulemme? Aavistus salaisuuksista ja tiedoista, joita tajuamaan meidän järkemme elimet ovat liian karkeatekoiset?

Ah, ajatteleminen on paha tottumus, sillä oikeastaan se ei anna mitään varmaa tulosta. Ignoramus et ignorabimus. [Olemme ja tulemme olemaan tietämättömiä. Suom.] Mutta minä en pääse siitä irti, sillä koko minun tilani pakottaa minua panemaan kaiken tarmoni ajattelemiseen. Ja yöt ovat niin pitkät, jolloin minä lepään unettomana, ja päivät, jolloin olen yksin.

Minä olin jälleen metsässä ja vein sinne mukanani Heilwigin ikäväni ja kaikki muut tuskani.

Sellainen metsä — kauniimpana en ole sitä koskaan ennen tavannut kuin täällä; minä olen löytänyt sen sielun, ja me ymmärrämme toisiamme nyt. Tuolla seisovat he, nuo kookkaat metsän jättiläiset, itsetietoisina ja liikkumattomina, vain niiden ulommaiset oksat värähtelevät hiljaa tuulen henkäyksistä. Niiden juuria peittää pehmoinen sammalpeite, jossa sirot sananjalat nuokkuvat, tai punertavat kämmekän kellot heloittavat. Mikä kuva itsessään lepäävästä voimasta, tuollainen Schwarzwaldin kuusi! Katse kipuaa vaaleata runkoa pitkin ylös, yhä korkeammalle. Siellä huipentuvat niiden latvat hieno-oksaisina sinistä taivasta kohden. Ne suorastaan vetävät silmän maasta ylös korkeuksiin lempeällä väkivallalla, ja siellä pitävät ne sielua kiinni. Silloin ilmenee pieni niin pienenä ja suuri niin läheisenä.

Ne ovat meidän edessämme kuin elävät vertaukset. Kuinka ne maaperäänsä juurtuvat ja imevät siitä kaiken voiman kasvamiseen ja suuruuteen! Joka niin Jumalaan juurtuu, eikö sen täydy tulla profeetaksi ja uskon sankariksi?

Mehiläiskansa surisee niiden latvoissa, niin että luulee kuulevansa ikäänkuin etäistä, vienoa kellojen helinää. Hunajakaste on langennut, ja nyt saavat pienet makeata ravintoa suurista. Mikä iloinen ottaminen ja antaminen! Tulevathan silloin mieleen ihmiset, jotka sielunsa runsaalla rikkaudella virvoittavat nälkäisiä ja janoavia? Joita tuhannet siunaavat.

Miten hiljaista ja syvän rauhallista täällä on! Puista laskeutuu hiljaisuus alas ja levittäytyy niiden ihmisten ylitse, jotka ottavat sen vastaan. Se on varman päämäärän rauha, johon levollinen, terve voima pyrkii. Ilman melua, ilman liikutusta ojentautuu luotu luojaansa vastaan — ja hänen puoleensa pyrkiessään kasvaa se ylös ihanaan korkeuteen.

Minä tapaan jälleen useammin Steineriä. Hän hakee minun seuraani; ehkä hän aavistaa että myöskin minä… Ja kun ei meillä kummallakaan ole toivoa, niin voimme me niinmuodoin kokonaan luopua rumasta kilpailijakateudesta. Monasti puhelemme Heilwigistä.

"Ja miten lapset riippuvat hänessä", sanoi hän äskettäin, "villeimmätkin pojanvekarat kesyttää hän vakavalla, pehmoisella äänellään, ja arimmastakin tyhmeliinistä houkuttelee hän esiin ajatuksia suloisella, rohkaisevalla naisenhymyilyllään."

Kuinka mielelläni silloin kuuntelin miestä, hänen silmänsä loistivat hänen muistellessaan Heilwigiä.

"Kolmen viikon kuluttua alkaa koulu taas", sanoi hän sitten, minun yhä vaietessa. Minä ymmärsin heti hänen ajatusyhtymänsä.

Hän punastui, minkä minä hänelle hyvin kernaasti soin. "Minä olin aasi siihen aikaan", sanoi hän suoraan, "en tietänyt mitään naisista."

"Kyllä", vastasi hän hiljaa ja surullisesti, "tiedän, että on sellaisia, joiden vaatteenlievettä minä en ole ansiokas huulillani koskettamaan."

Tavallisesti me puhumme kuitenkin muista asioista, erikoisesti hänen lukukerhostaan. Hän neuvottelee minun kanssani talviajan työsuunnitelmasta, sillä pastori ei tahdo tietää koko asiasta mitään, ja ellei hän olisi niin mukavuutta rakastava, ryhtyisi hän jopa vastustamaankin asiaa.

Minun täytyy auttaa häntä, tuumi hän, pitämällä esitelmän. Ehkä lakitieteen tai kirjallisuuden alalta. Minä tein kaikenlaisia vastaväitteitä: myöhäinen iltahetki, tupakansavu ravintolahuoneessa, rasittava puhuminen.

"Siis, sanokaammepa esitelmä Schilleristä, se aihe on nykyjään mielenkiintoinen, ja neiti Walden lausuu lisäksi muutamia runoja."

Nyt huomaan myös, miten suuresti pohjaltaan kaipaan työtä. Tämä esitelmä, joka minun kolmen kuukauden kuluttua on pidettävä, antaa minulle työtä. Olen tilannut valtion kirjastosta muutamia teoksia Schilleristä ja tutkin niitä. Ja se, että tällä tutkimuksella on tarkoitus, joka on ulkopuolella omaa itseäni, antaa sille viehätystä. Ei ole helppoa puhua kansalle, ja minä tahtoisin tarjota parasta.

Senkötähden, että Heilwig tulee kuulemaan? Ei yksin sentähden, tahtoisin ennen kaikkea tehdä itselleni tyydytykseksi. Minun itsetunto-parkani on nöyryytetty, sairaalloinen olento, joka ei voi elää eikä kuolla. Mistä saisi se itselleen ravintoa? Ihmettelen, että se yleensä vielä on ollenkaan hengissä.

Vielä kahdeksan pitkää päivää. Tänään sain maisemakortin Heilwigiltä Feldbergistä. Hän oli tehnyt sinne kävelymatkan veljensä kanssa. Minä painoin tuon selvällä ja hienolla käsialalla kirjoitetun kortin huulilleni aivan kuin olisin ollut rakastunut yläluokan oppilas. Pari hellää sanaa siinä oli ja terveisiä. Mutta alle oli hän kirjoittanut: "Teidän Heilwig Walden." Minun! Oi Jumalani — — —

Olen hankkinut itselleni koiran. Pastori, joka ymmärtää jonkun verran roduista, nimittää sitä suippokorvakoiraksi. Sillä tahtoo hän nimittäin kiusoitella minua. Minä tiedän vain, että "Laurin'illa" on pari alakuloista uskollista silmää ja tuuhea häntä, joka ilmaisee kaikki hänen koiransielunsa tunteet minua kohtaan. Jalat voivat kylläkin olla perintöä joltakin suippokoiraisältä, mutta se ei liikuta minua, pääasia on sydän eikä sukupuu, ja sydän Laurinilla on, se on selvä, ja ymmärrys kuin ihmisellä.

Joka päivä voin minä ravintolanpöydässä kertoa sen lahjoista, sillä yhä uusilla rakastettavilla piirteillä yllättää se minua.

Nuoret ja vanhat naiset ravintolassa ovat oikeastaan hyvin ystävällisiä ja rakastettavia minua kohtaan. Ei kukaan heistä keimaile eikä ajattele minusta toista takana päin. Sen kautta voittavat he sangen paljon. Siihen, ettei ihmisten kanssa seurustellessaan puhu toista ja ajattele toista, sisältyy paljon hyvää. He ovat kaikki luonnollisia, tuttavallisia, avuliaita ja — osanottavaisia. Tietysti, sitä ei voi välttää, ja kuitenkin on se kovinta, mikä minun miehistä itsetuntoani voi kohdata.

Eilen illalla poltti eräs nuori teknikko ravintolan puutarhassa ilotulituksen. Minä näin kuistiltani kirjavat tähdet ja kultaiset sädekimput ja siniset ja punaiset valopallot; minä makasin pimeässä, jotta vaikutus olisi mahdollisimman voimakas. Kun hauska värileikki oli ohitse, kimaltelivat ikuiset tähdet kalpeina ja rauhallisina taivaalla, liikkumattomina ja mitään välittämättä siitä meluisasta, katoavasta komeudesta, jonka me maan matoset olimme singonneet ylös niitä kohden.

Kuinka voimme me joka päivä mennä tämän ihmeellisen näyn ohitse tuntematta ylevää väristystä sydämissämme?

Minut valtasi jälleen tuo suuri kaipaus, joka ei kohdistu mihinkään määrättyyn, vain etäisyyteen ja korkeuteen.

Minun sieluni halajaa levitä ja laajentua. Se on kuin kasvi, joka kärsii janoa, ja minä kuulen kohinan ilmassa kuin siunauksenvirroista, jotka tulevat virkistämään sieluani.

Hellwig, myöskin siihen olet sinä syypää. Sinä olet minun sieluni ensin herättänyt, ja nyt tahtoo se elää, eikä kuolla. Niin — ikäänkuin se tahdosta riippuisi!

Myöskin tänä iltana on taivas kuin täyteen siroiteltu noita kaukaisia, välkehtiviä maailmoita. Niiden näkeminen saa minut hiljaiseksi mutta toivottomaksi. Mitä on ihminen? Pisara vesiruukussa, joka vuotaa hiekkaan, nopeamminko vai hitaammin, ei vaikuta asiaan. Miksi valittaisin sitä, että minun elonpisarani jo riippuu reunalla ja pian on putoava omasta painostaan? Ketä voin minä siitä syyttää, kenelle kantaa kaunaa? Ah, me emme tiedä mitään, vaikkakin tiedonjano polttaa sydäntämme ja aivojamme.

Ja sillä aikaa kuin minä täällä makaan ja tähyän tummaa taivasta, koettaen sen arvoituksia ratkaista, mitä tekee hän, jota rakastan? Näkeekö hän niinkuin minä luonnon suuruuden? Tunteeko hän niinkuin minä tämän pienuuden tuskan suuruuden edessä? Tuskan, jossa on myös jotakin suloisuutta.

Tämä rakkaus tuo kaikki hyvät henget mukanaan sieluuni. Katkeruus purkautuu vienoksi surumielisyydeksi ja uhmaava epäilys aroiksi kysymyksiksi.

Vielä kolme päivää. Kävelen joka päivä koulutalon ohitse; luukut sen ikkunoissa ovat kiinni. Kun tapaan pienen koululapsen, kysyn häneltä hänen opettajattarestaan. Jos lapsen suu tietää hänestä hyvin lörpötellä, saa se palkinnoksi suuren, ruskean yskänkaramellin. Niitä sain ansaitsemattomana jäähyväislahjana sokeritehtaan paksulta johtajalta, ja ovat ne tehtaan omaa tuotetta. Minun pikku vieraani, nuoret marjojen ja hedelmien toimittajat, maitorouvan lapsi ja postinkantajapoika saavat aina tehdä pienen kahmaisun suureen karamellipurkkiini.

Kolme päivää! Taas tekee nousuaan aurinko, joka niin pitkän ajan on ollut minulta poissa. Minä saan taas katsella suloisia jumalanäidinkasvoja, kuulla syvää ääntä, tarkastella kauniiden käsien leikkiä. Oikeastaan tunnen Heilwigiä niin vähän, hän on hiljainen ja sulkeutunut, ja kuitenkin tuntuu minusta kuin en olisi koskaan ketään ihmistä paremmin tuntenut kuin hänet, aina hänen elämänsä juuriin saakka. Siitä seuraa suuri luottamus. Sokeasti uskoisin kohtaloni hänen käsiinsä, ikäänkuin olisi se Jumalan käsissä.

Voiko sellainen rakkaus jäädä yksipuoliseksi? Eikö se ole luonnollinen ilmaus sielujen salaperäisestä yhteydestä? Ja tämä yhteys täytyy toki tulla molemmin puolin tunnetuksi!

Mitä olet sinä minusta tehnyt, oi tyttö! Muutathan materialistin ja kyynikon ylimaailmalliseksi ja haaveilevaksi mystikoksi — — —.

Tulenko sen sinulle milloinkaan sanomaan vai voinko vaieta? Toinen on yhtä vaikeata kuin toinenkin. Ah, miten sinua rakastan, rakastan! — — —

Vielä yksi päivä! On sunnuntai. Kumahtelevat kellot ovat kutsuneet kirkkoon. Eilen illalla sai naapuri ajetuksi viimeisen elokuormansa latoon, seppelöitsi kukilla viljanleikkaajattaret, ja mukana hyppivät lapset, yksin rotevilla kuormahevosillakin oli valjaissaan heleänvihreitä kuusenoksia. Tänä iltana tanssitaan väentuvassa, elo-oluen ääressä iloitsevat he työstään, voimastaan ja maansiunauksesta.

On kaunista omistautua kokonaan maalle ja tehtäväänsä, ja mahtaa olla kaunista jättää maa taakseen ja autuaana hetkenä ajatella yleviä ajatuksia ja kulkea teitä, jotka ovat meille käymättömiä. Mutta sanomattoman raskasta on horjua molempien välillä, kieltäytyä maan työstä ja maan ilosta, ja kuitenkin olla taivaan tanhuvilla arka vieras, kaikkialla vailla lujaa jalansijaa, lehti, jota myrsky viskelee.

Tänä iltana hän tulee. En saa missään rauhaa pelkästä odotuksesta. Hänen huoneensa ikkunat ovat auki, vanha Lena, hänen apuihmisensä, puhdistaa ja lakaisee. Hyvälle rouva Bühlerille olen niin kauan lausunut kauniita sanoja hänen kahdesta pojastaan, kunnes hänen kasvonsa säteilivät kuin kirkas lokakuun päivä, ja silloin toin minä esiin pyyntöni saada kimpun myöhäisruusuja. Siihen suostuttiin, ja sitten vei Philipp ne vielä toiselle puolelle koulutaloon. Minä teroitin hänelle, että hän panisi ne veteen ja asettaisi ne pöydälle, aivan keskelle. Kun hän palasi, kertoi hän, että herra Steiner oli jo asettanut keskelle pöytää kukkavihkon, ja kun hän oli tullut omineen, oli opettaja sanonut jotakin hullunkurista.

Minä nauroin ja vakuutin hänelle, ettei opettaja ollut tarkoittanut sillä mitään, rauhoittaakseni poikaa, joka opettajansa lauseesta oli ilmeisesti levoton. Syvä kahmaisu minun karamellipurkkiini palautti jälleen hänen huolettomuutensa, ja hyväntahtoisesti sanoi hän poistuessaan: "Jaakko saa myöskin tästä".

Minua halutti antaa hänelle vielä kourallinen lisää, mutta kasvatusopillinen omatuntoni kielsi minua siitä; minä en saa tehdä tälle pikku pellavapäälle hänen palveluksistaan liian suurta numeroa. Lapset parantolapaikoissa ovat ilmankin jo tarpeeksi alttiita tälle vaaralle.

Kuinka mielelläni olisin itse vienyt kukat koulutaloon ja katsonut Heilwigin huonetta, niin alastomalta ja persoonattomalta kuin se hänen poissaollessaan olisi saattanutkin näyttää, mutta en tahtonut tehdä niin hänen tietämättään. Steiner oli vähemmän hienotunteinen, mutta hänellähän onkin enemmän kotipaikkaoikeutta koulutalossa, ja — — — minusta näyttää, että olen nyt ruma kadehtija.

Tänään iltapäivällä aion suunnata kävelyretkeni asemalle päin. Aivan perille asti en jaksa kävellä, sinne kestää kaksi tuntia, ja minä en myöskään tiedä hänen tulonsa aikaa. Tahtoisin kävellä noin vain epämääräisen matkan tullakseni häntä lähemmäksi, ja ehkäpä vielä siepatakseni häneltä hänen sivu ajaessaan katseen tai tervehdyksen.

Minä kävelin aina vesiputoukselle asti, jossa tie kääntyy jyrkästi alaspäin. Siellä on pieni maalaisravintola, ja sen puutarhaan asetuin istumaan puupenkille ja annoin tuoda itselleni lasin maitoa. Täältä näen varmasti Heilwigin, kun hän ajaa ohitse. Minun täytyi odottaa. Yhä uudelleen jyrisivät vaunut; ensin kuului jyrinä kaukaa, sitten yhä lähempää, hyvin hitaasti jyrkkää metsätietä ylös. Ja yhä uudelleen hypähdin turhaan penkiltäni; siellä tuli milloin maalaisvaunut, milloin tukinajokärryt tai yhteisvaunut, joissa istui iloinen seurue.

Sillä välin kohisi vesiputous, joka täältä lukemattomin pikku putouksin syöksyy laaksoon enemmän hurjapään nuorukaisen tavalla kuin luonnontapahtuman kaameasta voimasta.

Varjot pitenivät, tuuli viileästi. Jäseneni olivat jäykät epämukavasta istuimesta, minä maksoin ja menin, ah, niin pettyneenä. —

Sitten aurinko laski; veripunaisena hehkui se petäjänrunkojen välitse ja valoi kaiken ylitse satumaisen lumon. Minusta tuntui kuin olisi minun täytynyt pidättää hengitystäni, kunnes ilmiö oli ohitse. Ja mikä omituinen vaikeneminen luonnossa — — — kuin seisoisi kaikki Jumalan kasvojen edessä.

Eikö aurinko ole poistuessaan ihanimmillaan? Noin tahtoisin minäkin maailmasta lähteä, kuolevana mutta voittajana.

Kauan katsoin kuin lumottuna taivaaseen enkä sentähden kuullut, miten yhdenistuttavat pienet vaunut hitaasti lähenivät tietä pitkin. Minulta oli jo haihtunut kaikki odotuksen tuottama ilo ja olin väsynyt turhasta istumisesta ja pettyneestä toivosta, kun näin äkkiä hänen kasvonsa ja koko hänen olentonsa vielä kerran syttyvän punaisen hehkun valaisemina.

Kuin kuvalta näytti se minulle itselleni: minä vajoamassa ja pyhimmällä, puhtaimmalla tulella verhoamassa rakastettuni kauneuteen.

Niin tuli hän hitaasti minua kohden; hän oli tuntenut minut ja viittasi kädellään. Minä seisoin kuin kiinninaulittuna. Hänen takanaan laski hitaasti aurinko. Silloin olikin hän jo minun luonani, vaunut pysähtyivät, ja minä astuin niiden viereen.

"Miten iloitsenkaan nähdessäni teidät jälleen noin terveenä", sanoi hän eloisasti.

Minä vain nyökkäsin hänelle, en voinut mitään sanoa, mutta silmäni varmaankin puhuivat. Miksi salaisin häneltä sen valoisan heijastuksen, jonka hänen hyvyytensä minuun luo?

Minä asetuin istumaan häntä vastapäätä, ja vaunut pyörivät nyt, kun korkeimman kohdan päälle oli päästy, nopeasti eteenpäin. Pitkiin aikoihin en osannut sanoa mitään, ja hän puuhasi innokkaasti matkapeitteensä levittämisessä ja tukkimisessa ympärilleni. Äänettömänä ja kuin unessa annoin sen tapahtua.

Hän katsoi minuun lempeästi ja hiukan ujosti: "Minä iloitsen myös ollessani jälleen täällä."

Hän nyökkäsi, mutta katsoi ylitseni etäisyyteen, jossa harmaat illanvarjot kohosivat. Jokainen jälki äskeisestä väriloistosta oli hävinnyt, ja vain taivaan kuulakkuus ja maan tummuus olivat vastakkain. Iltakellon häipyvät äänet tulivat jostakin luoksemme, oikealla puolellamme oli lammaslauma niityllä, ja paimenen varjo kuvastui jättiläissuurena taivasta vastaan.

"Miksi?" toisti hän vitkaan. "Maailma on kaunis, ja minä — minähän pidän niin teistä ja tahtoisin niin mielelläni nähdä teidät iloisena".

"Ja — ja — se ei ole vain sääliä onnetonta raukkaa kohtaan, jolla ei ole mitään maailmassa?"

"Pitäisittekö minusta siinäkin tapauksessa, etten olisi sairas ja yksinäinen ja onneton?"

Hän mietti hiukkasen, sitten sanoi hän hellästi: "Pitäisin, mutta silloin en sitä teille näin suoraan sanoisi".

Silloin otin hänen kätensä, painoin sen silmilleni, ja kuuma kyynel putosi siihen.

"Älkää olko surullinen", pyysi hän ja piti molempia kylmiä käsiäni omissaan, "mehän olemme kuitenkin niin hyviä ystäviä".

Minä en voinut vastata mitään, suutelin vain äänettömänä lämpimiä, äidillisiä tytönkäsiä, ja kuuma virta kulki kaikkien jäsenteni läpi.

Sitten vilkkuivat valot, ja me pysähdyimme koulutalolla. Vaivaloisesti horjuin kotiin, mielenliikutus oli tehnyt minut vapisevaksi. Minähän tiedän, että se Heilwigin puolelta ei ole mitään muuta kuin ystävyyttä, suloista, hellää naisenystävyyttä, ja osanottoa, vaikkakaan ei yksin sitä. Hän ei aavista mitään intohimosta, joka nyt kuohuu sisässäni; se olisi hänelle vierasta ja pelästyttäisi häntä. Minä tahtoisin temmata hänet syliini, peittää kuumilla suudelmilla hänen lempeät kasvonsa, puristaa itseäni vasten hänen hienoa vartaloaan — ja vaikka minun pitäisi kuolla tästä riemusta, tahtoisin minä autuudesta hurmauneena käydä kuolemaan.

Mutta minä en saa häntä pelästyttää, siihen on hän minulle liiaksi rakas ja pyhä. Onhan se sitäpaitsi mielettömyyttä: kuoleva, joka avorinnoin heittäytyy hehkuvaan elämään, musertumaan ja palamaan.

Kuinka rakkaasti hän minuun katsoi! Ah, Heilwig, kunpa voisin antaa sinulle jotakin hyvää, kunpa minun ei aina vain tarvitsisi ottaa! Minähän tahtoisin kuolla edestäsi — — —.

Tänä yönä näin unta, että olin jälleen terve. Lääkäri, joka lausui minulle kuolemantuomion, hän sanoi minulle nyt, että tulen elämään. "Kaikki tyyten parantunut, herra tohtori, aivan ihmeellistä; kuka olisi sitä uskonut! Hartain onnitteluni".

Minusta on kuin täytyisi uneni olla todellisuutta. Hengitys käy helposti ja kuulumattomasti, ei mitään painoa rinnassa, ja voin niin hyvin. Minä levitän käteni ja tahtoisin painaa jonkun sydämelleni.

Onko se sitten niin kokonaan mahdotonta? Kuinka usein on ihmistaito neuvoton luonnon kaikki parantavan voiman edessä. Jospa lääkäri olisikin erehtynyt, jospa kuolemantuomio voitaisiinkin peruuttaa? Armoa, armoa tuomitulle!

Ah, saada elää — — Kaikilla olemukseni säikeillä ponnistelen minä hävitystä vastaan, nyt, kun rakastan. Sehän onkin selvää — rakkaus on elämää eikä milloinkaan kuolemaa.

Kun ajattelen — ei, en ajattele, ainoastaan uneksin, kuten paimentyttöset uneksivat kuninkaanpojasta, antaen mielikuvituksensa harhailla mittaamattomiin, kun uneksin, että Heilwig tulisi omakseni! Omaisuuteni sallisi kyllä minulle mennä avioliittoon hänen kanssaan, matkustaa aurinkoiseen etelään, Italiaan ja Egyptiin. Oi, kuinka hän saisi juoda maan kauneutta, ja minun rakkauteni ympäröisi hänet kuin kultainen viitta.

Kutsuisinko vielä kerran lääkärin? Viiteen kuukauteen ei hän ole enää minua koputtanut ja kuunnellut. Mutta ei, minä vapisen siitä, tahdon ensin vielä uneksia. Tahdon uneksia, että ruusut jälleen kukkivat ja satakielet laulavat, että suloiset tytönsilmät loistavat minulle, ja hellät sormet sivelevät hiuksiani, että vieno ääni minulle puhuu: "Berthold, sinä rakas, rakas mies."

Syksy on käsissä, se on tullut aikaiseen tänä vuonna. Kun kävelen peltojen poikki, tunnen kirpeän hampun tuoksun, ja naiset kylässä laittavat hamppuloukkuja kuntoon. Alakuloisesta lehtien putoamisajasta ei täällä kuusimetsässä mitään tiedä, mutta ei myöskään lehtimetsän väriloistosta, jolla syksy kuin paukuin ja trumpeetein tulee sisälle.

Vanha rouva Bühler'ini on tänään tehnyt minulle tulen uuniin. Se rätisi ja paukkui, ja hiljainen, kodikas savujuova tunkeutui raoista esille. Se tuoksui jo talvelta ja joulukuuselta. Hoitovieraat lähtevät myöskin pakoon; minä olen jo kauan sitten saanut heistä tarpeekseni, erikoisesti nuorista herroista, jotka eivät tiedä parempaa tekemistä, kuin hakkailla Heilwigiä ja kierrellä hänen koulutalonsa ympärillä. Sen osaamme me kyllä itsekin täällä Bergheimissä, Steiner ja minä. Steiner parka! Tunteeni häntä kohtaan tulevat jälleen huomattavasti lämpimämmiksi, sittenkuin Heilwig lahjoitti minulle ystävyytensä. Minä melkein säälin poika raukkaa huolimatta hänen kahdesta terveestä keuhkostaan.

Ensi viikolla tahdon hänen lukuseurassaan pitää esitelmäni. Olen pannut siihen paljon huolta, aivan kuin olisi se tohtorinväitöskirjani. Heilwig lausuu "Kello" -runon ja "Habsburgin kreivin" ja lisäksi vielä muutamia pienempiä. Pidän esitelmän vapaasti; kansaan vaikuttaa vain se, mikä tulee suoraan sydämestä. Minä toivon, etteivät hermoni jätä minua pulaan ja ääneni myöskään.

Julietta arveli tänään, etten ole pitkiin aikoihin näyttänyt niin terveeltä kuin nyt. Hän väittää, että minulla on oikein punaiset posketkin. Se on nyt turhaa puhetta se, sillä parhaimpinakin aikoinani olen aina ollut kalpea. Mutta kotona lasipalaseni edessä, jota rouva Bühler nimittää peiliksi, huomasin, ettei minun, mitä kauneuteen tulee, vielä pitkiin aikoihin tarvitse väistyä muiden miespuolisten kumppanieni tieltä.

Tuo suuri ilta on ohitse, ja minä olen tyytyväinen. Vihdoinkin olen taas jotakin tehnyt. Filosofit kyllä väittävät olevan tärkeämpää, että ihminen on hyvä kuin että hän tekee hyvää.

Mutta se on pötyä; ellei ole toista, ei ole toistakaan, ja hyvät teot ovat kaste, jota ilman meidän itsetuntomme täytyy kuivua.

Kello kahdeksan piti esitelmän alkaa ravintolan salissa. En voi sanoa, että olin täysin rauhallinen, sillä illallisateriasta en saanut palaakaan alas, mikä seikka Philipp'iltä, joka nouti ruoka-astian, houkutteli esiin iloisen hämmästyksen huudahduksen. Aivan hitaasti lähdin sitten astelemaan ravintolaa kohden. Oli kylmä, ja hengitys tuli suustani huurupilvinä. Siellä ja täällä kopisivat kiireiset askeleet kovettuneella tiellä, ja tummia haamuja katosi ravintolaan, josta leveä, kirkas valo lankesi tielle.

Ovella otti minut vastaan opettaja, joka oli yhtä hermostunut kuin minäkin, mutta vähemmän salasi sitä. Kun astuin saliin, oli se jo mustanaan ihmisiä. Räikeästi valaisevat, suojustimettomat öljylamput riippuivat matalassa mustuneessa katossa, tiheään asetettujen pöytien ääressä istui sekaisin miehiä ja naisia, jokaisella oluensa tai omenaviininsä edessään.

"Hanjörg, tänään ei saa polttaa", torui opettaja leikillisesti nuorta
Berghofia, joka rakkaasti silmäili piippuaan.

"Pistä se sitten kylmiltään suuhun", neuvoi hänen naapurinsa, "minulla paleltaa myöskin joskus jalkoja".

Sukkeluus sai osakseen kaikuvan naurunhohotuksen. Opettaja vei minut erään valkealla liinalla peitetyn pöydän luo, jonka ääressä pastori istui viinilasi edessään ja ivallisesti hymyillen tarkasteli talonpoikiaan; hän suhtautuu tähän Steinerin puuhaan hyvin epäilevästi. Myöskin Heilwig istui siellä vaaleisiin puettuna, miellyttävänä ja yksinkertaisena, mutta kalpeana ja arkana. Hän tarttui ohirientävää Juliettaa esiliinan nurkasta kiinni ja pyysi hiljaa: "Tule istumaan viereeni, minun on niin paha olla yksinäni miesten joukossa."

Mutta minä olin kuullut hänen sanansa. "Olenhan minä täällä", sanoin nuhtelevasti. "Eikö veli voi olla sisarelle myöskin turvana?"

Hänen silmänsä kirkastuivat, kun tämän sanoin, ja hän ojensi minulle pienen, kylmän kätensä pöydän ylitse.

Tällä hetkellä katosi oma hermostuneisuuteni kokonaan, minä hymyilin hänelle rohkaisevasti ja lähetin Steinerin pyytämään metsänhoitajan väkeä tulemaan istumaan pöytäämme, jotta Heilwig saisi toivomaansa naisseuraa, sillä Juliettan täytyi pitää huolta tarjoilusta, ja osoitin itseni yleensä joka suhteessa tilanteen herraksi. Ah, saada suojella ja varjella tuollaista hentoa pikkulintua — — —.

Salissa oli äänekäs surina kuin mehiläispesässä; eivät ainoastaan seuran vakinaiset jäsenet olleet tulleet, vaan kaikki tahtoivat kerran nähdä "sivistävää huvitusta". Meitä lähellä olevassa pöydässä istuivat tiheään tungettuina kuin kanat orrella kirkkokuorolaiset, joita opettaja tänään tahtoo väärinkäyttää kahden maallisen laulun esitykseen.

Steinerin antamasta merkistä kiipesivät nuoret miehet ja naiset korokkeelle ja avasivat juhlan laulamalla "Freude, schöner Götterfunken". [Schillerin runosta "An die Freude", jonka Beethoven on säveltänyt IX:ssä sinfoniassaan. — Suom.] Se kuului melko hyvältä, vaikkakin jonkunverran epätasaiselta. Oli hauskaa nähdä Steinerin johtavan; milloin huitoo hän vimmatusti käsiään ilmassa, milloin pyörittelee johtajansauvaansa liian hillittömästi ääniä päästelevän basson pään yli, milloin seisoo varpaillaan, hymyilee autuaallisesti, levittää kätensä kuin siunaukseen ja kuiskaa kuuluvasti: "Nyt vain hengähdyksenä".

Mutta se oli kuitenkin sangen kaunista ja (kuten jälkeenpäin lehdessä oli luettavissa) "hyvin onnistunutta esitystä palkittiin runsailla suosionosoituksilla".

Sitten nousin vihdoin minäkin korokkeelle, kuulin oman ääneni, joka oli hiukkasen samea, mutta kuitenkin selvä, enkä nähnyt muuta kuin tiheän joukon hikisiä kasvoja ja Heilwigin tumman pään. Hän pysyi kumarassa ja minuun ainoatakaan silmäystä luomatta. Kun olin saanut ensimmäisen lauseeni sanotuksi, katosi minusta kaikki arkuus. Sydämeni, joka ensin oli ollut rinnassani kuin räpyttelevä lintunen, tuli rauhalliseksi — minä tiesin, että esitelmäni onnistuisi.

Saadakseni hiukan levähtää puheen aikana olin sijoittanut Heilwigin lausuntonumerot väliin.

Se oli kaunista! En kääntänyt hetkeksikään silmiäni hänestä, ja pastorikin oli kadottanut ylimielisen katseensa. Mitä kaikkea sisältyykään tuollaiseen pehmeään, kirkkaaseen naisääneen. Hän lausui hyvin koruttomasti ja alussa arasti; sitten tempasi runo hänet mukaansa, hänen silmänsä loistivat, hänen kalpeat poskensa värittyivät, ääni tuli täyteläisemmäksi ja syvemmäksi, esitys voimakkaammaksi. Talonpojat kuuntelivat äänettömällä hartaudella. Kun hän oli lopettanut, ei kukaan ajatellut taputtamista, ja vasta vähitellen haihtui lumous.

Olisin tahtonut suudella hänen käsiänsä kaikkien ihmisten nähden, nyt saivat vain silmäni puhua hänelle. Sitten lopetin esitelmäni, hiukan aikaisemmin kuin olin ajatellut, sillä huomasin, että ääneni alkoi sortua. Kun suosionosoitukset olivat loppuneet, valtasi kirkkokuoro jälleen korokkeen ja lauloi "Kello"-runosta osan: "Holder Friede, süsse Eintracht". Soolo-osat lauloi neljä erikoisen hyvä-äänistä mies- ja naislaulajaa. Ennenkuin Steiner ehti loppupuheeseen tavallisine kiitossanoineen, poistuin minä hyvästiä jättämättä, sillä tunsin, miten vastavaikutus seurasi hermojännitystä. Vain rouva Bühler oli huomannut äkillisen poislähtöni ja kiiruhti juoksujalkaa perääni.

"Kyllä se ol' kaunista", vakuutti hän minulle, kun hän oli tavoittanut minut. "Ja neiti Walden! Niin kävi syämeeni, että oikein täytyi itkeä kuin kirkossa. Ja teiän puheenne! Sill' viisiä ei meiän pastorikaan osaa, se kävi kuin rasvattu. Enpä ois' tuota uskonu'", lisäsi hän päätään pudistellen, "Schiller! Ja niin kauan jo ollut kuolleena? Sen olisin mä tahtonu' nähä".

En vastannut mitään, sillä olin pannut kaulaliinan suuni eteen kylmän ilman vuoksi. Äkkiä sanoi vanha rouva nokkelasti: "Minä luulen, että tommosia värssyjä voisitten tekin tehä niinkuin Schiller".

Sitten kiiruhti rouva edeltäpäin, sillä minä laahustin hänen vauhdikseen liian hitaasti, ja kun saavuin tupamme luo, tervehti minua jo lampunvalo huoneestani, ja eukko valmisti keittiössä munakokkelia, joka minun ehdottomasti oli syötävä.

Pari päivää tunsin itsessäni vielä ponnistuksen vaikutuksen, mutta se ei minua kaduttanut. Steiner ja Heilwig kävivät minua katsomassa seuraavana päivänä ja sanoivat minulle miellyttäviä asioita, jotka minä käänsin leikiksi mutta jotka minua kuitenkin salaisesti ilahduttivat.

Myöskin Vox populi [Kansan ääni] tuli monella tavalla ilmi tahtomattomana ja tarkoittamattomana komiikkana. Löwenin isäntä arveli nyt tietävänsä, kenenkä kunniaksi heleänpunainen maalaisviini, jota he täällä nimittivät Schiller-viiniksi, oli ristitty. Nimi johtuu kuitenkin todellisuudessa schillern-sanasta [schillern = välkkyä, kimallella Suom.].

Ison kartanon Käterle on myöskin tiennyt jotakin Schilleristä, kuten hän illalla ilmoitti. Hänen aikaisemman isäntäväkensä aikana oli leipurista saanut jotakin, joka oli nimeltään Schillerin-kiharat, ja se oli maistunut hyvin hyvältä. Ja Schillerillähän olikin ollut niin pitkät kiharat; hiuskiharat, lisäsi hän varovaisesti.

Ulkona on raskas, harmaa sumu, joka nousee ikkunaani asti, niin että en ensinkään voi nähdä naapuritaloa. Yöllä on pakkanen pannut viimeisetkin kukat; kuolleet daliapensaat kohoavat mustina sameaan ilmaan, ja maahan painuneet kuolleet kukat ovat täynnä vesipisaroita. Miksi luonnon alakuloisuus koskee niin syvästi sydämeeni? Mutta sellainen olin minä jo lapsena. Minä tunsin itseni aina kappaleeksi syntyvää tai häviävää luontoa, ja senmukainen oli myöskin mielialani.

Myöskin tänään taas täyttää sumu sydämeni, ja Heilwiginkään suloinen kuva ei voi karkoittaa varjoja. Mitä voi lopultakin toinen ihminen toiselle olla, erittäinkin minun asemassani? Syvemmin ajatellen olemme me kuitenkin yksin; niin yksin kuin kuoleva metsäkauris metsässä, kuin nykivä kala julmassa ongessa. Minusta tuntuu tuollaisina päivinä kuin jakaantuisi kahtia se verho, joka meiltä totuuden peittää ja ääni sanoisi: "Turhuuksien turhuutta, kaikki on turhuutta ja tuulen tavoittamista".

Ja toisen äänen: "Ah, olen elämäntoimista väsynyt, mitä on kaikki tuska ja ilo". [Goethen tunnettu runo: Ach, ich bin des Treibens müde, was soll all der Schmerz und Lust. — Suom.]

Ja ei kukaan ihminen, ei rakkain ja parhainkaan voi minulta peittää tätä tietämystä. Heillä on kaikilla rajansa ja he ovat kaikki kurjia maanmatoja, kun ikuisuus katsoo heitä. Kun vain kuolema kätensä nostaa ja ihmisen otsan merkitsee, kuten minun, niin väistyvät he jo takaisin kuin jonkun vieraan edessä.

Tällaisina päivinä valtaa sydämeni rajaton kaipuu, jota ei kukaan ihminen voi tyydyttää, jonka minä korkeintaan jonkun ihmisen ymmärtäväiseen rintaan nojaten voisin kyyneliksi purkaa. Se on äänettömyyden, rajattomuuden kaipuu, ja se on niin polttava, että elämä ja kuolema, rakkaus ja ilo, taide ja tiede kaiken arvonsa kadottavat, niin että voisin luopua niistä silmänripseäkään värähdyttämättä. Sen saa aikaan katse esiripun taakse. Mutta pian vetää näkymätön käsi sitä jälleen puoleensa, ja elämän kirjavat kuvat saavat taas katoavan arvonsa. Kauan ei ihminen voikaan kestää pelättävää totuutta, hän joko musertuu tai itse hävittää itsensä.

Autuas, joka uskoo, joka heittäytyy Jumalansa rinnoille ja hänessä tuntee sielunsa kotimaan ja täyden ilon! Mutta minä? Mitä on minulle Jumala?

Ja kuitenkin — — — kun ajattelen, miten jokaiseen ihmissydämen tarpeeseen on olemassa vastaus. Me kaipaamme rakkautta, ja rakkaus on maailmassa; me tarvitsemme ravintoa, se kasvaa meille; me pyrimme tietoon, ja ovi oven jälkeen avautuu meille. Pitäisikö tämän kaipuun yksin, joka kohdistuu johonkin äärettömän suureen, rajattomaan, kaikkihyvään, oikeaan, jäädä vastausta vaille?

Tänään päivällä ovat Heilwigin hienot sormet vetäneet esiripun kiinni, mutta kuitenkaan en voi vielä unohtaa, kuinka pelottavalta sen takana näyttää, ainakin sille, joka ei ole vielä oppinut katsomaan iankaikkisuutta ja totuutta suoraan silmiin.

Mutta kuitenkin — kuinka pian kalpenee muisto, ja minä leikin jälleen kuin lapsi syvyyden reunalla niillä vähillä kirjavilla kivillä ja kukilla, jotka minulle on jätetty.

Luulen, kun ihminen on tottunut pitämään inhimillistä kärsimystä ja iloa sinä mitä se on, leikkinä, josta hänen voimansa kasvavat, silloin on hän irtautuva elämästä kuin liian kypsä hedelmä, sillä sellaista tietoisuutta ei maa voi kantaa, se on salaisuus. Sen ymmärtääkseen täytyy astua kynnyksen ylitse ja katsoa esiripun taakse. Se riistää arvon elämältä ja kaikilta inhimillisiltä suhteilta.

Ja mitä sitten löytää kynnyksen tuolta puolen? Uusia tehtäviä, uusia riemuja, uutta kärsimystä, uutta tietoako? Löytääkö siellä sen, mikä meidän kaipaavan sielumme kylläiseksi tekee?

Sairaus ja heikkousko tekee minut niin pehmeäksi, aivankuin olisin nainen, vai onko tämä tunteellisuus aina ollut minussa pohjalla ja vain miehisen työn ja miehisen ajattelun ehkäisemänä ja alaspainamana? Tai onko Heilwig löytänyt taikasanan, joka on avannut umpeutuneen lähteen? Kirjat, jotka ovat ennen jättäneet minut kylmäksi, liikuttavat minua nyt kyyneliin saakka, ja pilapuheet eivät luista huuliltani enää niin kevyesti kuin ennen. Toiset eivät sitä kylläkään huomaa, heille olen minä entiseni, vain hiukan vähemmän katkera. Mutta Heilwig katsoo minuun aina niin tuskallisen pelästyneesti, kun puhun kyynillisesti, että minä vähitellen alan näyttäytyä hänelle sellaisena kuin olen: onnettomana, heikkona, hapuilevana ja rakkautta kaipaavana. Sehän on lopultakin viisainta, mitä voi tehdä: olla niin kuin on eikä salata itseään.

Makaan kuistilla peitteisiin käärittynä. Laskeva lokakuun aurinko hehkuu purppuranpunaisena syksyn kirjaaman villiviinin lehtien lävitse; se näyttää kauniilta. Kun ojennan käteni ruskoa vasten, syttyy vereni sen valossa ja hohtaa ruusunvärisenä ihon läpi. Sairaan työskentelyä! Sen ohessa uneksin hiljaa itsekseni — — —.

Kuinka hyvä, että aurinko jälleen näkyy ja karkoittaa minulta ajatukset, jotka minua liian raskaasti painavat. Ne menestyvät yössä, sumussa, kärsimyksessä. Mutta tänään tahdon olla iloinen.

Yöllä oli maa ollut kuurassa, mutta nyt oli ilma kirkas ja auringon lämmittämä. Naapuritalossa puitiin viljaa, ja riihen edessä leijaili alituinen pölypilvi, jonka ohitse minä koetin nopeasti päästä. Lehmävankkurit perunasäkeillä lastattuina mennä jyryyttivät hitaasti edelläni ja minä sain ne kiinni. Ylpeä tunne sellaiselle etanalle, kuin minulle, saavuttaa kaksi neljällä terveellä jalalla varustettua lehmää. Panimossa puserrettiin omenaviiniä, Julietta kaatoi parhaillaan jauhettuja hedelmiä puristimeen, jota Hanjörg väänsi. Kun hän näki minut, pysähtyi hän työssään ja ammensi minulle lasillisen makeaa hedelmämehua. "Terveydeksi!" sanoi hän ystävällisesti, sillä aikaa kuin poika jännitetyin lihaksin väänsi pyörää.

Minä kiitin ja join. Hän keskusteli ilmasta ja terveydestäni, kunnes Hanjörg huusi hänelle karskisti: "Käy työhösi!" Silloin tarttui hän jälleen kiireesti hedelmäkehloon, ikäänkuin vääryydestä tavattuna.

Hän on miellyttävä tyttö, niin raikas ja hyväsydäminen, ja hän levittää aina ympärilleen iloa ja elämänhalua. Minusta näyttää, kuin olisi Hanjörgillä kerno silmä häneen.

Sensijaan, että olisin mennyt suoraan niittyjen poikki, täytyi minun, vanhan narrin, tietysti ensin mennä koulutalon ohitse. Pihalla seisoi Steiner ja piti voimistelutuntia. Harjoitettiin pukin yli hyppäämistä, jolloin kömpelöt maalaispojat aina pääsivät vain pukin selkään, mutta tuskin kertaakaan ylitse. Minä olisin voinut näyttää heille, miten se käy, sillä olin aikoinani hyvä voimistelija.

"Minnekäs olette jättänyt jalon kylännaisen?" kysyin Steineriltä, joka mahtipontisesti kädet rinnan yli ristissä kuin Napoleon nojasi kastanjapuuta vasten ja arvostelevasti tarkasteli nuorukaisien sammakonhyppyjä.

"Käsityötunti", vastasi hän lakoonisesti, jonka ohessa huomasin, että läsnäoloni katselijana vaivasi häntä. Minä käännyin siis ja kiersin nurkan ympäri hitaasti koulutalon ikkunoiden ohitse, jotka olivat auki. Äkkiä kuulin huoneesta soinnukasta, syvää naurua, niinkuin kesyjen kauriiden tai suurten, sinisten kellokukkien täytyisi nauraa, jos niillä olisi ääni. Tätä naurua seurasi kirkas, moniääninen lasten nauru, ja nyt en enää voinut hillitä itseäni, vaan nousin kivelle ja kurkistin huoneeseen. Silloin näin pienen vaaleatukkaisen olennon, jonka päälle opettajatar oli koetteeksi vetänyt valkoisen itseommellun paidan. Pikku paitaressu katseli ylpeästi tovereitansa, jotka yhä vielä olivat kiinni töissään; opettajatar oli nähtävästi ylistänyt hänen työtään.

Minua ei nähnyt kukaan, sillä villi viini kätki minut. Kuinka lapset tunkeilivat Heilwigin ympärillä! Täällä ojensi aivan pikkuinen tyttö surkeannäköisenä likaista paikkatilkkua, tuolla näytti toinen pitsiä, jonka oli virkannut. Ja heidän keskellään opettajatar, tyttömäisenä ja samalla äidillisenä, henkilökohtaisesti osaaottavaisen näköisenä ja kuitenkin tuon minuun hiukan kylmentävästi vaikuttavan virkatoimen ilmakehän ympäröimänä. Minä olen kateellinen tästä toimialasta, jota minä en ole saanut hänelle antaa; me miehet katsomme sentähden kaikki kademielisesti naisten toimialoja, sillä näille työtätekeville naisille emme me enää ole a ja ö, niinkuin me toivomme olevamme. Tosin suuri rakkaus viettää voittojaan tässäkin, ja ainoastaan pieni kiintymys tuntee ammatissa kilpailijoita. Me miehet tahtoisimme kernaasti olla naisten vapahtajia, ja nykyajan naisille olemme me sellaisia vain osaksi, he vapahtavat itse itsensä. Se on hiukan nöyryyttävää meille.

Lienen hyvinkin viisi minuuttia näin salaa katsellut ja kuunnellut, silloin Heilwig kohotti äkkiä päänsä ja näki minut; ehkä hän oli tuntenut itsessään minun katseeni. Ja sitten —, ah, se oli ihastuttavaa! Sitten nousi veri valkoisiin kasvoihin aina hiuksiin asti ja teki tytön niin araksi ja neitsyelliseksi, että kaikki opettajattaren varmuus katosi hänestä, ja minun sydämeni tykytti rajun ihastuksen vallassa. Mutta häpesin myöskin, että hän oli saanut minut kiinni, ja tervehtimättä hyppäsin kiveltä alas ja kiiruhdin pois ihmisten ilmoilta, sillä minusta tuntui kuin olisi kaikki minulle ivallisesti hymyillyt, yksin lantakaivon pumppukin Jörgfriedin pihalla ja lahonnut tienviitta, jolla rappeutuneisuudessaan ei tosiaan ole mitään syytä pilkata rakastuneita hulluja.

Tänään, illalla, olemme polttaneet kokkoa rouva Bühlerin perunapellolla. Tulen jo aivan kevytmieliseksi, sillä tämä tapahtui illalla hämärän aikaan, kun sumu jo alkoi nousta. Tulin juuri kävelyretkeltä, kun näin vanhan rouvan häärivän ison risuista, rikkaruohoista ja kuivista perunanvarsista kerätyn kasan ympärillä. Pikku Philipp viittoili minulle molemmilla käsillään, niin että jätin tien ja tulin peltoa pitkin heidän luokseen. Sitten sytytettiin kasa palamaan. Ensin ei se tahtonut oikein palaa, mutta lopuksi leimahti liekki rätisten ja levitti valoa ja lämpöä. Minä seisoin niin, ettei savu tullut päälleni. Philipp hyppeli haravoineen tulen ympärillä kuin pikku paholainen, joka kohentelee helvettiä, sillä aikaa kuin rouva Bühler innokkaasti keräili vielä kokoon kaikenlaisia rikkoja ja heitti tuleen. Hiukan noidalta hän sen ohessa näytti, tuo kiltti, vanha vaimo.

Lopulta ei ollut enää mitään tehtävää, ja me annoimme käsivarsiemme vaipua ja seisoimme äänettöminä ja hartaina loimuavan tulen edessä, joka räiskytti synkälle taivaalle tuhansia kipunoita, jotka pian sammuivat yöhön. Rouva Bühler ojensi suoraan tulta vasten kuivuneet ruskeat kätensä, ja Philipp mutisi jotakin "paistikkaista". Poika raukalla on aina nälkä.

"Tuolla tulee opettajatar-neiti", sanoi äkkiä vanhus. Minun sydämeni sykähti iloisesta pelästyksestä.

Hämärästä tuli hitaasti kuin ajatuksissa solakka hahmo esiin, jota me kaikki tarkkasimme. Minä huusin, mutta ääneni ei kantanut hänen luokseen. Heti sen perästä kiljaisi Philipp minun korvani juuressa terveiden keuhkojensa koko voimalla hänen nimensä. Silloin huomasi hän meidät ja tuli pellon yli.

Nyt seisoimme molemmat tulen ääressä. Rouva Bühler alkoi kerätä kokoon työkalujaan, ja poika hyppeli kuin pieni huimapää paholainen sammuvien liekkien yli. Itäisellä taivaalla syttyivät hitaasti tähdet. Kuin jättiläislohikäärme kiemurteli vaaleansininen savu kuokitun ja tallatun pellon ylitse ja kätki kylän sumuverhon taakse. Kalpea rusko lännessä näkyi vielä heikosti savun läpi.

Minua paleli, sillä sumu nousi. Iltakellot alkoivat soida. Raskaana ja kumeana kantautui niiden ääni ilman läpi. Vanha emäntäni laski alas perunasäkin, jonka hän juuri oli nostanut hartioilleen ja risti kätensä "Ave Maria" -rukoukseen; myöskin poika keskeytti hyppynsä ja otti lakin päästään.

Liekit rätisivät, kellot soivat, ympärillämme seisoivat ääneti synkät metsät, ja ikuiset tähdet kimaltelivat meidän ja meidän tuskamme ylitse. Silloin tartuin Heilwigin käteen ja pidin siitä kiinni, kunnes kellojen ääni oli vaiennut. Hän ei vetänyt pois kättänsä, mutta hänen kasvonsa olivat vakavat ja sulkeutuneet, minä en voinut lukea hänen ajatuksiaan.

Kellot vaikenivat, ja suuri hiljaisuus vallitsi luonnossa. Hitaasti menimme kotiin. Ja me emme puhuneet paljoa.

Olen jälleen ollut viikon vuoteessa, rikkaruohotuli oli, niin näyttää, aivan liian paljon uskallettua. Minulla oli kuumetta ja yskä. Tohtori tuli ja tahtoi kuunnella, mutta epämääräinen tunne kielsi minua antautumasta hänen tutkittavakseen. Eikö sittenkin ole parempi, että me käymme hämärää tulevaisuutta kohden? Kummallista, sitä en olisi aikaisemmin sietänyt. Mutta minä olen nyt kerta kaikkiaan jättäytynyt aaltojen varaan ja luopunut peräsimestä, sentähden tahdon myös nauttia kuin lapsi luottamuksen koko autuutta.

Olen sangen väsynyt ja menestyn oikeastaan parhaiten vuoteessa. Me laittaudumme yhä enemmän talvikuntoon; olen teettänyt talvi-ikkunat huoneeseeni ja tukkinut raot sammalilla. Uunissa räiskyvät pihkaiset kuusipuut; se on jotakin somaa, elävää, tuo tuli, varsinkin kun on aina yksin. Usein hämärän hetkellä minä avaan uuninpellit, kyyristyn uunin eteen ja katselen leimahtelevia liekkejä. Minä jaksan olla siten melkein kuinka kauan tahansa, vain silmiin koskee räikeä valo ja pää kuumentuu. Sitten tulee Laurin, joka pitää kovasti lämmöstä, asettuu minun viereeni alas, katsoo minuun surullisesti alakuloisilla silmillään ja heiluttaa sen ohessa tyytyväisenä häntäänsä. Sillä on selvästi iloinen ja surullinen puoli. Mutta silmistä puhuu sen sielu, ja siinä on jotakin vangitun tuskasta. Olen iloinen tuosta uskollisesta eläimestä, se on todellakin minulle toveri. Kun minua öisin vaivaavat levottomuus ja kuumeiset unet ja kuulen sen rauhallisen hengityksen uunin takaa, niin tekee se minulle hyvää. Äskettäin, kun laitani oli hyvin huono, huusin sitä nimeltä ikäänkuin voisi se auttaa minua. Se kuuli heti ja hyppäsi luokseni vuoteeseen, nuoli käsiäni ja kasvojani eikä väsynyt osoittamasta minulle osanottoaan ja rakkauttaan. Ja kun minä hyvin surullisena sanoin: Laurin, sinun isäntäsi on hyvin sairas, silloin päästi se valittavan ulvonnan eikä tahtonut asettua ennenkuin leikin sen kanssa lohduttaakseni sitä. Mutta vuoteestani ei se tahtonut lähteä pois ja nukkui lopulta minun käsivarrellani uneen. Kun rouva Bühler aamulla hiipi hiljaa huoneeseen sytyttääkseen tulen uuniin, löysi hän meidät molemmat poski poskea vasten lepäämässä rauhallisesti kuorsaten. Sillä kiusoittelee hän minua nyt ja on sen ilmaissut Heilwigillekin.

Siitä lähtien, kun olen ollut sairaampi, tulee tuo rakas tyttö melkein joka päivä ennen hämärän tuloa luokseni palatessaan kävelyltään, ja tuo mukanaan terveyden, metsän, ja raikkaan, kylmän vuoristoilman tuoksun. Sitten juttelee hän koulustaan, lasten hullunkurisista vastauksista, Steineristä ja pastorista. Tai hän kertoo kirjoista, jotka hän on lukenut, intoilee hiukkasen naisasiasta ja yksikolmatta vuotiaan ihanasta vapaudestaan. Sen ohessa houkuttelee hän minulta arkaillen esiin sairaskertomuksen, kuinka olen nukkunut ja onko minulla ruokahalua; tällöin on hän aina valmis nopeasti poikkeamaan tästä aiheesta, johon nähden hän tietää minut herkkätunteiseksi. Kun hänen silmänsä sitäpaitsi säteilevät hiljaista, syvää hyvyyttä, olen tottunut pois arkuudesta ja annan tytön, koska muuten ei mitään rauhaa kuitenkaan olisi, katsoa päivieni ja öitteni surkeuteen. Kun hän sitten lempeästi lohduttaen sivelee kättäni ja vapisevalla äänellä puhuu, silloin tahtoo sydämeni kuohua yli äyräittensä. Ah, jospa saisin edes kerran painaa hänet rinnalleni ja peittää suudelmilla nuo lempeät kasvot! Taikka vain hiljaa painaa pääni hänen hartiaansa vasten —

Kun sitten tulee niin hämärä, etten enää voi eroittaa hänen piirteitään, sytyttää hän lampun, varjostaa sen huolellisesti, tuulettaa huoneeni, sulkee ikkunaluukut, kohentaa tulta ja tahtoisi kaikkein mieluimmin peittää minut lämpimästi aina kaulaan asti. Ja sitten lukee hän minulle vielä vähän mielikirjailijoitani Goetheä ja Mörikeä, tai kappaleen Carlyleä. Viimeksimainitusta ei hän kuitenkaan paljoa pidä, se on hänelle liian seikkaperäistä. Tänään päivällä, kun olin erikoisen masennuksissa, luki hän minulle jopa muinaishebrealaisia runojakin oman valintansa mukaan.

Ja sitten edelleen: "Jotka kyynelillä kylvävät, ne ilolla niittävät. He menevät matkaan ja itkevät, ja vievät ulos kalliin siemenen; ja tulevat riemulla ja tuovat lyhteensä".

Kun hän oli lopettanut ja ryhtyi edelleen kääntämään lehtiä, tartuin hänen käteensä: "Riittää," sanoin lyhyesti, "kiitän teitä."

Hetkisen äänettömyyden jälkeen sanoi hän arasti: "Psalmi on myöskin sävelletty."

"Teidän pitää joskus toiste laulaa se minulle." Hän nyökkäsi ja sanoi heti senjälkeen hyvästi. Niin me olemme kuin unta näkeväiset… kuin unta näkeväiset…

Kun tänään aamulla heräsin, oli ympärilläni suuri hiljaisuus, aivankuin makaisin jo haudassa. Vain tuli uunissa ratisi; rouva Bühler oli sen sytyttänyt sillä aikaa kun minä nukuin. Ikkunaluukun raoista tunki sisään harmaa, kylmä valo, joka sekoittui uuninliekkien ja sameasti tuikkivan yölampun valoon. Kuulin kouluun menevien lasten ääniä, iloista naurua, mutta aivan aavemaisesti, sillä mitään askeleita ei eroittanut. Sitten kaukaa kirkas tiukukellon ääni, se tulee lähemmäksi, ikkunan edessä pikainen kohaus — ohikiitävä reki. On satanut lunta.

Minä soitin emäntää, ja kun hän avasi ikkunaluukut, putosi niistä paksu lumikerros alas. Ikkunasta katsoessa näyttää kaikki valkealta, taivas, niitty, naapuritalo. Lunta on jo jalan paksuudelta, vain kuusimetsä seisoo vielä pehmeänä tummana viiruna valkean taivaan ja maan välillä.

Ikkunalaudalle lentää nälkäisiä lintuja, jotka hakevat ravintoa. Heidän ei pidä minun suhteeni pettymän. Nuo rakkaat, vilkkaat siivekkäät ovat kuitenkin jotakin elävää tässä suuressa kuolemassa.

Kattilassa uunissa poreilee vesi ja työntyy pihisevinä höyrypilvinä kannen alta esiin. Rouva Bühler saa asettaa minulle uuniin omenoita paistumaan; paistettujen omenain tuoksu loitsii silmieni eteen todellisen lasten paratiisin: lämpimän huoneen, kirkkaan lampun, minut istumassa äidin sylissä, ja hänet kertomassa minulle satua pikku Kai-pojasta ja lumikuningattaresta; ja uunissa porisee lisäksi teekattila ja pihisevät paistumassa olevat omenat.

Minä en voi kovin kauvoja vuoteessa kirjoittaa, se väsyttää, ja kuitenkin lyhentää päiväkirja yksinäisyyteni pituutta.

Paistinomenat on syöty; Philipp auttoi minua siinä ja säästi tunnollisesti yhden omenan halvatulle Jaakolle. Hänestä se oli itsestään selvää; siinä vaikuttaa äidin esimerkki.

Philipp tahtoo paljon oppia, niin paljon, on hän minulle uskonut, että hän pääsee koulumestariksi. Sitten muuttavat äiti ja Jaakko hänen luokseen koulutaloon, mutta hän menee naimisiin naapurin Dorlen kanssa. Olen nyt hänelle luvannut, että hän saa talvella joka päivä tulla tunniksi luokseni ja oppia, mitä hän tahtoo. Poika oli riemuissaan. "Ja siit' ei mee maksua?" kysyi hän äkkiä.

Sitten teimme suunnitelmia. Pitikö olla ranskan kieltä vai geometriaa vai englantia? "Kaikkia," tuumi Philipp.

Tahdon neuvotella Steinerin kanssa; hän voisi antaa pojalle opetusta myöskin viulun soitossa, tunnit maksan hänelle kernaasti ja myös viulun. Opettajana täytynee hänen tietää jotakin musiikistakin.

Eilen illalla odotin turhaan Heilwigiä. Hämärä sakeni yhä, vain tuli uunissa valaisi vielä huonetta. Rouva Bühler valmisti jo alhaalla keittiössä illallistani, ja minä makasin yhä vielä yksin ja murheellisena pimeässä.

Lopulta kuului nopeita askeleita ulkoa tieltä. Se on hän. Hän tulee sisälle.

"Niin, ja melkein kuollut ikävästä, kaipauksesta ja odotuksesta," vastasin minä nuhtelevasti.

Hän sytytti reippaasti lampun. "Mutta minä teen kaikki jälleen hyväksi," sanoi hän säteillen iloisuutta. Hän otti pikku korista esiin teevadin veitsen ja haarukan, kimpaleen makkaraa ja kaksi suurta voileipää. Minä katsoin suurin silmin näitä valmistuksia.

"Se merkitsee sitä, että aion nauttia illallisen! teidän luonanne ja sitten pelata kanssanne shakkia, kunnes silmänne menevät kiinni."

"Olen nimittäin tehnyt oikein jättiläiskävelyretken, ja sentähden tulen niin myöhään. Minä olin Felsenhorn-vuorella. Ulkona on luminen ilma, ja kun täällä vuoristossa kerran lumi on tullut, ei se häviä kuukausiin, ja silloin saa jättää kaikki vuorille kiipeilemiset. Ah, siellä ylhäällä oli niin kaunista, enkä ainoatakaan ihmistä kohdannut tielläni. Laaksoissa lepäsi sumu kuin kylmä, harmaa meri, mutta ylhäällä oli kylmää ja kirkasta."

"Olisinpa tahtonut olla mukana." Kateuden tunne heräsi minussa. Hän näytti niin kauniilta vienosti punaisine poskineen, loistavine silmineen ja nopeasta käynnistä hiukan epäjärjestykseen joutuneine hiuksineen.

"Niin, sitä olisin minäkin toivonut. Mutta minä ajattelin teitä ja join kauneutta kahden edestä. Kuinka suuri, kuinka avara on maailma, ja miten pieni siinä ihminen ja hänen tuskansa."

Hän haaveili hiukkasen, tuo tyttönen; mitäpä hän tietää ihmisen tuskan suuruudesta tai pienuudesta…

Sillä välin hän oli tyhjentänyt pöydän, asettanut sille pienen ruokaliinan ja ryhtyi teenkeittovalmistuksiin.

Ah, uneksin, hän on minun vaimoni ja järjestää sukkelilla käsillään talouttani ja välillä tulee minun luokseni vuoteen ääreen, suutelee minua ja kysyy: 'Kuinka voit, rakas?'

Minä katselin häntä siten kauan äänettömänä ja palavalla kaipauksella, kunnes hän tosiaan jätti työnsä ja tuli luokseni.

"Kuinka saatatte niin kysyä, kun olette luonani," sanoin minä tukahtuneella äänellä ja painoin kuuman suudelman hänen kädelleen.

Silmänräpäyksen seisoi hän vaiti ja pää painuksissa, sitten hän veti hitaasti kätensä pois, siveli hiuksiani hellästi kuin olisin ollut sairas lapsi ja sanoi hiljaa: "Olen iloinen, jos voin tehdä teille jotakin hyvää."

Sitten tuli rouva Bühler illalliseni mukanaan. Hänen täytyi lisätä siihen vielä muutamia hyviä aineita, avata säilykepurkki ja leipoa kaakku, sillä makkaraleikkelyksiin en minä antanut aterian jäädä. "Te olette itse tullut luokseni ruokailulle, nyt täytyy teidän myöskin minun kanssani syödä."

Siitä sukeusi iloinen pikku illallinen, ja jäännöksistä riitti vielä Bühlerin perheellekin, minkä kuulin niistä eläimellisistä riemuäänistä, joita tylsämielinen Jaakko päästeli. Sitten asetettiin shakkilauta minun vuoteelleni ja nappulat järjestykseen. Heilwig ei pelaa läheskään niin hyvin kuin minä, mutta olin niin hajamielinen, että hän voitti kaksi peliä ja minä yhden. Sitä riemua, kun minut oli voitettu! Kuinka taistelun kuumuudessa hänen poskensa punastuivatkaan, miten miettiminen uursi syvän vaon hänen selkeälle otsalleen, kuinka hän vapisi, kun oli vaarassa, ja iloitsi, kun teki hyvän siirron…

Sitten hän huomasi, että minua alkoi väsyttää; hän käänsi shakkilaudan kokoon, toi minulle kuumemittarin, sytytti öljylampun yötä varten ja siirsi vuoteeni lähelle kaiken, mitä tällainen sairas parka yksinäisinä yskimisöinä tarvitsee. Sitten kutsui hän Laurinin luokseen, kehoitti sitä uskollisesti vartioimaan isäntäänsä, minkä eläin vinkuen lupasi; hän painoi levottoman koiran hellästi kasvojaan vasten ja kantoi sen koriin. Sitten sammutti hän lampun, ja hiljaisella "hyvää yötä" oli hän ulkona.

Eikö ole melkein kuin olisi hän minun vaimoni, kun hän noin omavaltaisesti ja ilman muuta järjestelee ja puuhaa huoneessani?

En tiedä, miten on laitani, en tunne itseäni enää. Kuinka pääsisin siihen uskoon, että on olemassa iäisyys eikä häviäminen haudan pimeydessä? Eikö tämä usko ole mielettömyyttä? Epäilyksen tuote, seuraus ajatuskyvyn heikkenemisestä? En tiedä sitä enkä voi sitä perustella. Minä näen puun kasvavan enkä tunne siementä, josta se alkoi. Minä pelkään tuhota sitä, koska sen vehreys virkistää minua, enkä kuitenkaan vielä uskalla iloita siitä. Tiedänkö minä, onko sillä juuret, vai onko se vain kuumeisten aivojeni ja nälkäisen sydämeni kuvitelma? Oi, kuka antaisi minulle varmuuden!

Eikö ollut viisaampaa ja ylpeämpää seisoa oman itsensä varassa? Se vain, että silloin melkein tukahduin katkeruudesta ja värisin kylmyydestä.

Nyt tulee hauskaa ikkunani edessä, sillä mitä kaunein kelkkamäki menee talon ohitse, ja vanha emäntäni kompastelee peilisiloisella tiellä vettä noutaessaan. Minä en tietysti voi muuta kuin katsoa sivulta, mutta tällä kertaa on se erinomaisen huvittavaa katselemista. Tuskin on koulu loppunut, kun kelkat jo pyyhältävät mäkeä alas.

Niin pian kuin kuulen ensimmäisen riemuitsevan "Pois tiellä!" kömmin vuoteestani, puen päälleni ja asetun ikkunan ääreen. Siellä kiitävät he ohitse. Kun he näkevät minut, heiluttavat he lakkejaan tai nyökkäävät. Meno mäkeä alas ei ole lainkaan helppo; alottelijat käyttävät jalkojaan liiaksi, joutuvat pois suunnasta ja törmäävät aitaan tai syöksyvät suin päin ojaan. Joskus kiitää pari kelkkaa perätysten, kaatuvat, toisia tulee päälle, kunnes kaikki on yhtenä sekasotkuna kelkkoja, poikien ja tyttöjen jalkoja, ja tästä kasautumasta kaikuu korvia huumaava melske ja huuto. Melkein jokaisella laskijalla on edessään istumassa toinen toveri, joka on joko kelkaton tai liian pieni itse ohjatakseen.

Suurien poikien kelkat kiitävät niin että jalakset iskevät tulta; tyttöjen kulkevat hitaammin, ainoastaan nuorin Löwenin tyttäristä laskee yhtä huimasti kuin poika, ja hänen punaiset kiharansa liehuvat hänen takanaan. Hän on villi hupakko, mutta tulee hänestä vielä kerran kaunotar. Hänen äänensä kuulen minä ylitse kaiken, kirkkaana ja elämänhalua uhkuvana, kuin pääskysen huuto keskikesällä. Mutta hänellä ei ole ketään toista mukanaan, vaikka tien reunalla seisoo vielä muutamia lapsia, jotka kaihomielisinä katselevat tovereittensa laskua. Myöskin Philipp on heidän joukossaan. Minä koputan ruutuun ja viittaan hänet luokseni.

Hän seisoo ikkunani edessä ja värisee kylmästä. Hänen kätensä ja nenänsä ovat aivan siniset.

"Wagnerilta niit' saa kolmella markalla." Hän katsoo minuun odottavaisesti. Hän aavistaa jotakin.

"Joo!" sanoi hän, irvistäen korviin asti, ikäänkuin ei sen pitempää vastausta tarvittaisi.

"Niin, vihreä, se miellyttää minua. Mutta joka kerralla otat sinä sellaisen lapsen mukaan, jolla ei ole kelkkaa. Ymmärrätkö?"

Hän nyökkäsi säteillen ja puristi hopearahaa sinisessä nyrkissään. Kiitoksia sanomatta on hän tiessään, mutta mitäpä ovat kurjat sanat sen riemun rinnalla, joka hänestä loisti?

Kymmenen minuuttia myöhemmin kuulen huudon, niin ilontäyteisen ja riemukkaan, että painan nenäni melkein litteäksi ruutua vasten.

Siellä kiitää Philipp uudessa vihreässä kelkassaan, ja hänen edessään istuu naapurin Dorle, ja nuo kaksi ovat sen näköisiä kuin kysyisivät he: "Mitä maailma maksaa?" Toverit kerääntyvät ympärille, kelkkaa tarkastellaan ja ihaillaan, katseita lentää ikkunaani kohden, päät ojentuvat ja vetäytyvät sitten jälleen nauraa hihittäen yhteen. Kelkattomien joukko kokoontui Philippin ympärille.

"Pois tieltä!" Hänen kaulaliinansa liehuu tuulessa, tällä kertaa on hänellä edessään pyöreäposkinen pikku poju. Nyt tervehtii hän ikkunaan, jonka ääressä Jaakko istuu. Tämä iloitsee samoinkuin minäkin, mutta ainoastaan tylsästi, lasten hauskasta mäenlaskusta. Eteisen ovella seisoo äiti. "Siunatkoon, pojallahan on kelkka. Philipple!"

Nyt koputetaan ovelleni. Emäntäni tahtoo kiittää. Kyynel väräjää hänen silmässään ja jää riippumaan silmänaluspoimusta. Ilo ja suru — molemmat houkuttelevat samalla tavalla kyyneleen vanhukselta.

"Pois tieltä!" Alhaalla kiitää kokonainen kelkkajuna ohitse, eellimmäisenä Philipp vihreine kelkkoineen. Tuhat tulimmaista, eikös olekin tuolla poika veitikalla taas Dorle edessään! Tyttösen huivin alta pilkistää kihara tukka esiin, ja suojelijaansa jäljitellen huutaa hän heleällä lapsen äänellä: "Pois tieltä!" Tarkoin tasapuolisesti ei Philipp näytä suosiotansa jakavan. Mutta Dorle on sievä tyttö, ja kaiken kaikkiaan, kun poika kuitenkin kerta tahtoo mennä hänen kanssaan naimisiin, niin…

"Liian hyvä oletten, herra tohtori, liian hyvä. Rakas Jumala palkitkoon sen teille tuhatkertaisesti."

Vihreä kelkka tuhatkertaisesti otettuna on tuhat vihreätä kelkkaa. Kuinka monta poikaa ja tyttöä rakas Jumala voisikaan tehdä onnelliseksi tällä palkitsemisellaan.

Eilen illalla, kun jo oli pimeä ja iltakellot soivat, lakkasi vihdoin lasten riemu, ja pikku väki paineli kiireen vilkkaa kotia kohden.

Mutta myöhempään illalla oli jälleen salaperäistä yöelämää ulkona, tyttöjen naurua ja tirskunaa, matalia miesääniä. Varttuneempi nuoriso siellä huvitteli kirkkaassa kuutamossa. Minä tirkistin ikkunaluukun raoista ulos ja näin nuoria pareja pikku kelkoissa, edessä tyttö ja takana poika, joka piti tyttöä kiinni, ja vieläpä oikein lujasti, ja joka kerta mäen lopussa suihkattiin suuta Sitten kiipesivät he sopuisasti käsi kädessä ylös ja vetivät kelkkaa perässään alkaakseen taas uudelleen hauskan matkan.

Tuollaiseen kuohuvaan, voimakkaaseen elämäniloon ja huviin en minä voi enää ollenkaan sopeutua, en senkään vertaa, että tuntisin siitä edes kateutta.

Kylmästä ei seura tiennyt mitään, mutta kyllä minä. Sentähden ryömin takaisin vuoteeseeni ja koetin nukkua, minkä tuo nuori ja huima joukko teki minulle vaikeaksi, sillä pitkälle keskiyöhön saakka kiitivät kelkat talon ohitse.

Muutamina iltoina olivat Steiner ja pastori täällä ja pelasivat kanssani korttipeliä sängyn peitteen päällä.

"Te olette kummallinen ihminen", sanoi pastori. "Kun vointinne oli suhteellisen hyvä, olitte te täynnä katkeruutta, tyytymättömyyttä ja kyynillistä pilkkaa, ja nyt, kun teillä olisi vieläkin enemmän syytä valituksiin, tapaan teidät melkein aina iloisena."

"Minä ajattelin Heilwigiä. Pitäkää sitä ihmeenä tai," lisäsin oikullisesti, "teidän hengellisen vaikutuksenne hedelmänä."

"Se ei, ikävä kyllä, ulotu teihin kerettiläisiin," vastasi pastori hyväntuulisesti. "Ettehän ole edes käynyt meidän kirkossammekaan, ja se on kuitenkin rakennustaiteellisesti näkemisen arvoinen."

Lupasin hänelle käydä sitä joskus katsomassa. Me puhuimme myöskin Heilwigistä. Pastori ylisti häntä omituisen pidättyväisellä tavalla, joka minua melkein kiihdytti ja jonka ilmeisesti tuli hillitä Steinerin innostusta.

Mikäli hän ymmärsi, oli tyttö oikeata lajia. Hiukan vapaa hän kuitenkin mukamas oli, ehkäpä kerettiäisvaikutusta. Pastori uhkasi hymyillen minua sormellaan.

"Kysymys ei ole uskonnollisista asioista, sanoin kylmästi, vaikka sisälläni kuohui.

"Myöskään tuo yksin kuljeskeleminen metsissä ei tunnu minusta oikein sopivalta nuorelle neidille.

"Olisiko teistä sopivampaa, jos hän kulkisi minun kanssani?" kysyi
Steiner harmistuneena.

Minä olin aivan ymmällä nähdessäni, etteivät kaikki pitäneet kauniina ja hyvänä sitä mitä Heilwig teki.

"No, joka tapauksessa on nuorella neidolla näen mä kaksi ritaria, jotka häntä puolustavat", sanoi pastori hyväntahtoisesti pilaillen.

Peli jatkui edelleen. Kuinka suojaton on sentään tuollainen naisolento toimessaan; kaikille pahoille kielille, kaikille epäluuloille alttiina, vain sellaisestakin syystä jo, että kävelee yksin ja on vailla tätien, veljien ja serkkujen suojakaartia. Urhoollinen tyttö! Kuka tietää, ehkäpä käyntejäsi minunkin luonani epäillään. Seuraamaan horjumatta sitä tietä, jonka sisäinen ääni osoittaa, siihen tarvitaan luja luonne.

On häikäisevän kaunis aurinkoinen päivä, ja huomenna on toinen adventti. Tunsin itseni tänään niin reippaaksi, että ensimmäisen kerran viikkokausiin uskalsin taas lähteä ulos. Minua aivan huimasi auringon kilo lumella ja raitis ilma. Koulutalossa laulettiin joululauluja, katu oli ihmisistä tyhjä. Jaakko istui kukkivien geranioitten takana ja irvisteli minulle ystävällisesti. Samalla hän kohotti esiin siroa harmaanvihreätä niinikoria, jota hän valmisti. Olen tilannut sen häneltä, se on tuleva Heilwigille. Ensimmäisen kerran pitkistä ajoista jälleen joululahjoja, joiden antamisesta saan iloa!

Tahtoisin viettää oikein lahjanantojuhlia, itselleni iloksi, ja milloin en voi nukkua, ajattelen kaikkea, mikä rakkaille ihmisille täällä tuottaisi iloa ja hyötyä.

Kuten tarkka talonemäntä olen tehnyt luettelon, ja yhä uusia eriä saan siihen merkitä. Minullahan on niin äärettömästi aikaa kaikkea miettiä. Steiner on saapa suuren käsikartaston, sellaista on hän jo kauan toivonut itselleen, ja kaikki tähän asti ilmestyneet kosmoskirjat; pastori saa Danten rintakuvan, sillä Dante on hänen ihanteensa. Ajattelin myöskin herkullisilla syötävillä täytettyä koria; kun näkee hänet hänen hyvinruokitussa ruumiikkuudessaan, tuntuu sellainen lahja aika sopivalla. Mutta tahdon mieluummin antaa hänelle pysyvän muiston; kuka tietää, näenkö enää toista joulujuhlaa maan päällä. Mutta sitä ei saa ajatella — ei surra huomista päivää.

Heilwig saa suuren Böcklin-kuvakokoelman ja lisäksi yhtä ja toista, mikä häntä ilahduttaa: kirjoja ja makeisia, kukkia, hopeisen sormustimen, saksirasian, kaikki toivomuksia, jotka olen vähitellen saanut häneltä kiertäen kaartaen udelluksi.

Rouva Bühler saa paksun, sängyn vieressä pidettävän maton, koska hän minun mattoani vuodetta laittaessaan aina niin ihailee; lisäksi kahvipannun, huopakengät, ja kauniin madonnankuvan, ei tuollaista räikeäväristä ja mautonta. Philipp saa pyhäpuvun, kaivatun viulun, kirjoja ja luistimet; Jaakko kanarialinnun kullatussa häkissä ja vaatteita. Olen huomannut, että hän suuresti pitää eläimistä, erittäinkin linnuista. Hän koettaa matkia niiden ääniä ja viheltää monesti aivan pettävästi jäljitellen punatulkkua tai rastasta. Iloa pitää tuona päivänä ympärilläni oleman, jotta voin iloita iloitsevaisten kanssa.

Heilwig ja Steiner hommaavat minulle kaiken, mitä en luetteloiden mukaan voi tilata. On niin hauskaa, kun posti tuo minulle paketin ja minä saan sen avata. Rouva Bühler kantaa minulle kaikki pieneen kamariin, jonka avaimen saan jouluun saakka pitää hallussani.

Kävelyretkeni kesti vain vähän aikaa tänä aamuna, väsyin pian ja olin iloinen päästyäni jälleen takaisin kamariini. Tällainen retki on minulle nykyjään melkein samaa kuin matkustus terveelle ihmiselle; olen siis sittenkin tullut heikommaksi. Mutta kaunista oli ulkona; kimaltelevat lumikiteet, tummat kuuset, joiden oksat nuokkuivat lumen painosta, alistuvina ja kuitenkin suorina. Sellainen pitäisi ihmisen olla, sellainen tahtoisin minä olla — —.

Kun tulin kotiin, juoksi Philipp vastaani tullen suoraan koulusta; hän veti vihreätä kelkkaansa perässään. "Tahtoisitteko huomissa mennä kelkalla metsään?" kysyi hän kiihkeästi, hengästyneenä juoksusta. "Mä ja naapurin Gottlieb vetäisimme teiät ylös ja taas takaisin Löwenin isännän tuolikelkassa."

Minä silmäsin avomielisiä pojan kasvoja, jotka loistivat palvelusalttiutta, ja sitten metsän reunaa talojen takana. Minun teki kovasti mieleni kulkea lumihankia pitkin metsään, ja minä myönnyin.

Me läksimme matkaan heti aterian jälkeen. Kelkkaan asetettiin matto, itse olin ottanut vaatteita niin paljon päälleni, että minua saattoi vaikka vyöryttää tarvitsematta pelätä mustelmia. Tietysti ei lähtö tapahtunut ilman katsojia, Dorle ja muu naapuriväki saapui paikalle uteliaina tarkastellen ja hyvillä neuvoilla meitä evästäen. Molemmat vetäjäni olivat sitoneet nuoran rintansa yli ja huutaessani "hei hevoset!" kävivät he remmiin ja alkoivat laukata hurraahuutojen kaikuessa; myöhemmin vauhti hidastui, sillä tie nousi. Dorle juoksi milloin takana kelkkaa perästä työntäen, milloin edessä ja liiteli kuin perhonen ympärillämme. Metsän reunassa käskin lasten odottaa, jaoin heille suuret voileipäsämpylät ja kehoitin heitä pysymään kurissa ja Herran nuhteessa, siksi kunnes palaisin. Heidän riemuhuutonsa kuulin vielä kauan, joka tapauksessa ei heille aika tullut pitkäksi. — Ja nyt astuin yksin valkenevaan, juhlalliseen metsään. Minä nautin täysin siemauksin kauneudesta, ja minusta tuntui, kuin olisi minun pitänyt polvistua lumessa ja taivuttaa pääni, kuten nuo ylpeät kuuset lumikuormansa alla. Närhi äännähti vieressäni olevassa puussa ja pyrähti lentoon ravistaen lunta päälleni. Somat, kauniit jäljet johtivat metsän sisään. Ylitseni kaartui taivaan heleä sini, jota vastaan kuusten hienot latvat piirtyivät.

Katsoin kaikkea ihastuksella, pienintä ja vähäpätöisintäkin: punervalehtisiä karhunvaaraimia, jotka olivat puoleksi lumen peitossa, ja kunnianarvoisien kuusivanhusten naavapartoja; tikkaa, joka hakkasi madonsyömiä puita, niin että lastut lentelivät, ja varisparvea, joka käheästi vaakkuen mustana pilvenä kierteli yläpuolellani. Kaikki oli kaunista, ja kaikki oli täydellistä.

Lopulta ajattelin kotiinpaluuta. Löysin lapset laittamasta tuimaa lumiukkoa, joka oli jo melkein valmis. Pikku taiteilijat tarkastelivat teostaan, ja katso, heistäkin oli se sangen hyvä.

"Philipp, oli sukkela keksintö sinulla vetää minut tänne; kiitos teille, pojat, metsässä oli ihanaa."

Pikku vintiöt tulivat hämilleen ja irvistelivät tyytyväisyydestä. Paluumatka sujui nopeasti tasaisesti viettävää tietä pitkin, ja kotona oli jo rouva Bühlerillä kuuma kaakao ja lämmitetty vuode valmiina. Oli miellyttävää ojentua siihen ja nauttia herkullista juomaa ja samalla iloita lämmöstä ja levosta. Heilwig ei tullut sinä päivänä, mutta minä olin saanut yltäkylläisesti iloa ja nukahdin aikaiseen.

Taas on valunut pari päivää elämäni hiekkalasista. Ilma on kolea ja sumuinen, ja hengitykseni käy vaikeasti. Heilwigkään ei ole kolmeen päivään käynyt luonani; minähän en makaa vuoteessa enkä ole hoidon tarpeessa, niin ettei hän pahalle maailmalle voi esittää mitään tekosyytä tänne tullakseen. Ja kuitenkin nautin minä säästeliäästi näitä iloja, kuten nälkää näkevä viimeisiä leipäpalojaan.

Rakastaakohan hän minua, niinkuin minä häntä, kaikesta sielustani? Rakastan häntä, kuten muutoin vain naiset voivat rakastaa, koko olemuksellani. Ja kun ajattelen näiden autuaiden päivien loppua, eläessäni vielä niiden keskellä? Kun hauta kerran sulkeutuu ylitseni?

    En uinuin unelmissa taivaisissa
    Voi odotella elon kutsuntaa;
    Sun kuulen itkus puiden siimeksissä,
    Se haudan hiljaudessa kuiskuttaa.

    En rauhaa saa, mun täytyy silitellä
    Nuo kastekosteet hiukset otsaltais,
    Ja öisin vuoteellesi hiiviskellä
    Ja vaarat torjua sun pakeiltais.

    En rauhaa saa, ei kuollut sydämeni,
    Se vielä lempii, kärsii, vapisee;
    On tuoni turhaan tullut vieraakseni.
    En rauhaa saa, kun sydän sykkäilee.

Kuumetta, yskää, levottomia öitä, tohtorin käyntejä, Heilwigin hellät, hoitavat kädet.

"Jouluna täytyy teidän olla jalkeilla", sanoo Steiner, "ennenkuin neiti Walden matkustaa, vietämme joulujuhlan teidän luonanne kolmantena kolmatta."

Minä nyökkään hänelle ja annan hänelle vielä muutamia tehtäviä. Vointinihan on taas parempi, ja kun makaan vuoteessa, en ollenkaan huomaa heikkouttani.

"En lainkaan mielelläni jättäisi teitä", sanoi Heilwig huolestuneella äänellä, "kuka pitää teistä huolta, puhelee teille, toruu teitä ja leipoo teille kohokkeita?"

"Viimeistä päivää, niin… ja kerran… rakas rakas Heilwig, myöskin kaikkein viimeisintä, niinhän? Te ette minua jätä?"

Hän pudistaa päätään kyynelsilmin. Ojennan hänelle kuuman käteni, ja hän puristaa sitä viilein sormin ja pakottaa hymyn kasvoilleen, jotka ovat kuin itkevän lapsen, ja hänen äänensä vapisee, kun hän sanoo: "Se on vielä hyvin, hyvin kaukana, emme tahdo ajatella sitä. Kun se tulee, kestämme me sen, mutta nyt iloitsemme elämästä."

Tänään olen lukenut "Die Flora der Rauhen Alb"-nimistä luonnontieteellistä kirjaa. Sen mukana on mielikuvitukseni siirtänyt minut takaisin ihaniin kesäpäiviin. Auringonsäteitä vihannan pyökkikatoksen läpi, kukkia viheriässä ruohossa, minä itse rinta vasten kukkivaa maata, josta virtaa ikäänkuin voimaa minun suoniini… Saankohan vielä kerran…

Kuinka pitkä on talvi, pimeä ja kylmä. Ah, nähdä vielä kerran ruusujen ja viinin kukkivan, ja kivisillä kukkuloilla heloittavat neilikat, ja vuorten rinteillä hunajalta tuoksuvat punertavat kanervat!

Ja kaikki tämä kuuma, ylitsevuotava kaipaus johtuu parista painetusta sivusta!

Vuoteeni vieressä tuolilla seisoo pieni kuusipuu, suorana kuin kynttilä ja kauniina kuin juuri luojansa kädestä lähteneenä. Philipp puuhailee huoneessani ja korjaa pois viimeisiä lastuja ja paperinjäännöksiä. Hän on auttanut minua huoneen järjestämisessä ja kuusen koristamisessa, minä olen vuoteestani antanut ohjeita. Olemme kiinnittäneet kuuseen vain lumivalkoisia, ohuita vahakynttilöitä ja muuten kaunistaneet sen valikoidulla makeisilla, joita Steiner vielä eilen on minulle hankkinut kaupungista. Siinä on jääkastanjoita hopeakehilöissä, sokeroituja hedelmiä ja täytettyjä suklaatipapuja, marsipanikaramellejä ja sokeroituja pähkinöitä ja mitä muuta hehkuva leipurinmielikuvitus vielä voi keksiä, kaikki somasti asetettuina kehilöihin ja kirjaviin, hauskoihin paperitötteröihin. Se tulee miellyttämään Heilwigiä, pikku tytöt pitävät makeisista.

Pöydälle on levitetty valkea liina ja sen päällä ovat lahjat. Heilwigin paikka on kukkivilla jouluruusuilla koristettu, eräällä vanhalla talonpojalla täällä oli niitä puutarhassaan, ja lisäksi kuusenoksilla, jotka Philipp on noutanut metsästä.

Kukkia tahtoisin minä tiellesi siroittaa, rakas tyttö, edes vähäisen matkan. Kerran tulee toinen, hyvä, voimakas mies, hänelle olet kuuluva, olet lakkaava minua suremasta, olet oleva onnellinen. Sillä sinä, rakastettuni, olet onnellinen vain, kun ympärilläsi on kukoistavia lapsia, joita saat vaalia, joita rakastat, jotka tekevät elämäsi rikkaaksi. Ja eikö minun pitäisi sinulle tätä rikkautta toivoa? Mutta sen ajatteleminen tekee pahaa — hyvin pahaa. — — Vielä ei ole sieluni niin kaukana, että "minun" ja "sinun" olisivat minulle rajoittamattomia käsitteitä, että rakkauteni esteettömästi virtaisi minusta sinuun, sinusta kaikkiin luotuihin.

Tänään aamulla on hän matkustanut pois, kun vielä oli pimeä. Makasin valveilla vuoteessa, ja kuulin postitorven puhaltavan alakuloisesti ja särähtelevästi, ikäänkuin äänet eivät olisi tahtoneet tulla ulos torvesta. Silloin painoin minä kasvoni tyynyä vasten ja itkin kuumia kyyneleitä.

Jää hyvästi, jää hyvästi, sinä päivieni ilo. Kaikki hyvät henget sinua siunatkoot!

Eilen oli kaunista, sitä tahdon minä ajatella. Heilwig ja Steiner tulivat kello viisi. Minä olin jalkeilla ja sytytin itse kuusen, sillä aikaa kun he juttelivat alhaalla Jaakon ja rouva Bühlerin kanssa. Sitten soitin sairaskelloani. Molemmat he tulivat ylös huoneeseeni, mutta eivät samalla tavoin kuin iloiset, kärsimättömät lapset. Kummallakin oli kädessä paketti, joka pantiin kuusen juurelle. Steiner oli rakastettavalla huolellisuudella valmistanut minulle lampunvarjostimen ja koristanut sen puristetuilla kukilla, Heilwig on, ommellut minulle valkosilkkisen höyhentyynyn jossa on viehkeitä kukkakuvioita. Se näyttää hienolta ja pehmoiselta ja tuoksuu ajuruoholta ja tuoksumaratilta, juuri kuten Heilwigin vaatteet. Kuinka usein eilen illalla kätkinkään kasvoni siihen ja hyväilin sitä, kuin olisi se ollut tyttö itse.

Molemmat he iloitsivat suuresti lahjoistaan, minua hävetti hiukkasen niiden runsaus ja pelkäsin, että se Steineriä masentaisi ja loukkaisi, mutta osasin sitten kääntää asian niin päin, kuin olisin minä saanut enimmän. Ja eikö todellisuudessa niin ollutkin?

Myöhemmin, kynttilöiden vielä palaessa, lauloivat Steiner ja Heilwig jouludueton:

Sillä on ihmeellinen sävel, luullakseni Beethovenin Appassionatasta, — se soi kuin rukous. Vietänköhän vielä kerran joulujuhlaa tämän maan päällä?

Sitten söimme yhdessä illallisen, mutta meitä painosti kaikkia; ehkäpä tunnelma alkoi minusta ja siirtyi toisiin. En tiedä sitä. Me söimme melkein ääneti, ja minä painuin yhä enemmän kokoon tuolillani.

"Ei, tätä ei voi enää kestää," sanoi vihdoin Heilwig liikutetulla äänellä. "Rakas, rakas ystävä," ja kyyneleet silmissä hän ojensi minulle kätensä pöydän ylitse.

Steiner oli mennyt ikkunan luo ja katseli ulos tähtiyöhön. Lyhyen aikaa istuimme me ääneti käsi kädessä, sitten minä suoristauduin.

"Kolmantenakymmenentenäensimmäisenä siis olette täällä taas.
Laskevatkohan vanhempanne teidät niin aikaisin?"

"Kaitpa heidän täytyy, kun minä niin tahdon. Ja mitä aiotte te siihen asti tehdä?"

"Odottaa teitä. Ehkäpä Steiner auttaa minua siinä," koetin minä laskea leikkiä.

He läksivät aikaisin. Steinerin mielestä oli minulla renkaat silmien ympärillä ja näytin väsyneeltä. Väsynyt olinkin. Sitten sanoin heille hyvästit; Steiner seisoi jo portailla ja sytytä tallilyhdyn, joka meillä täällä kylässä saa toimittaa valaisijan virkaa.

Minä vein Heilwigin molemmat kädet kuumille silmilleni ja sain vaivalla soperretuksi: "Tulkaa pian takaisin."

"Jääkää hyvästi, rakas ystävä, älkääkä olko niin surullinen; sydämeeni koskee, kun näen teidät tuollaisena."

Minä yritin hymyillä. "Ajattelen, että tulette pian takaisin ja tahdon kärsivällisesti odottaa."

Hän meni, enkä minä syöksynyt hänen jälkeensä, en huutanut häntä takaisin rukoilevan rakkauden äänellä, hän meni, ja minä — annoin hänen mennä. Mitäpä voin muutakaan tehdä?

Joulun tuoksu oli vielä huoneessa; minä horjuin ikkunaan ja tempasin sen auki. Tuolla ulkona kuului vielä heikosti häipyvien askelten ääni, ja valo liikkui tiellä. Jääkylmä ilma virtasi minua vastaan mutta en siitä välittänyt.

Hämärtää. Olen istunut kauan ikkunassa, jonka edessä lapset kelkkoineen telmivät, mutta tänään eivät he olleet niin koko sielullaan mukana, toinen toisensa jälkeen he pujahtivat huomaamatta kotiin. Nyt laskeutui harmaa sumu ulkona yhä alemmas ja verhosi meidät hämärään.

Nojaan ikkunaan ja tuijotan ulos pyhään yöhön. Ihmisten runous, rakkaus, kaipaus on sen tehnyt pyhäksi, kaunistanut kaikella tenholla, täyttänyt salaperäisellä voimalla, ja nyt heijastuu tämä kaikki jälleen takaisin meihin ihmisiin. Kummallista. Luommeko me ensin etsivässä kaipauksessamme pyhiä ihmisiä, pyhiä aikoja ja pyhiä paikkoja, jotta näistä luomistamme meitä vastaan jälleen virtaisi oikean pyhyyden voima? Voimmeko siis luoda ja ajatella jotakin, joka ei jo ennestään ole jollakin tavalla meissä?

Ah, ajatteleminen tuottaa minulle nyt niin paljon vaivaa, aikaisemmin kävi se helpommin. Minussa ei ole enää muuta kuin suuri tunneaalto, joka nousee ja hautaa allensa kaiken muun.

Nyt tahdon talonväkeni kanssa järjestää huoneeni juhlaa varten, tahdon tänä iltana olla yhdessä heidän kanssansa — kaikki he ovat perinnöttömiä, vain pikku Philippille kuuluu vielä tulevaisuus.

"Toivon, että voisin ymmärtää elämää. Minusta näyttää kuin täytyisi 'rakkauden' olla sen ratkaisu. Yksinomaan itselleen eläminen tekee katkeraksi ja onnettomaksi, olen koettanut sitä. Ellen tarvitse ihmisiä tekemään minulle hyvää, niin tarvitsen kuitenkin ihmisiä tehdäkseni heille hyvää, muutenhan täytyisi tukehtua kaikesta sydämeen kertyneestä rikkaudesta."

Niin olen minä sitten viettänyt pyhää iltaa ja antanut parhaani saadakseni sen valoisaksi ja lämpimäksi.

Olin koristanut suuren joulukuusen namusilla ja erivärisillä kynttilöillä; tässä auttoi minua Steiner, joka täksi illaksi on kutsuttu pastorin luo. Poika raukka olisi mielellään lähtenyt kotiin vanhempiensa luokse, mutta kun hän on urkuri, oli hänen läsnäolonsa juhlapäivinä välttämätön. Puhuin hänen kanssansa Heilwigistä ja totesin koko hänen toivottomuutensa, sanomatta sitä hänelle kuitenkaan suoraan. Sen sijaan käänsin hänen huomionsa sievään, hyväsydämiseen ja varakkaaseen Juliettaan. Silloin hän tuli miettiväiseksi ja myönsi lopulta, että hänelle itselleenkin oli jo tullut se ajatus, mutta että aikaa vielä tarvittiin. Olen varma siitä, ettei tyttö anna kieltävää vastausta. Sitten hän meni, ja minä sytytin kynttilät. Bühlerit olivat pyhäpuvuissa ja hyvin liikutettuja; Steiner oli vielä auttanut kantamaan Jaakon ylös huoneeseeni. Philippin kasvot olivat kiiltävän puhtaat ja punaiset, nähtävästi ei äiti ollut säästänyt saippuaa, ja hänen kankea harjastukkansa oli veden avulla suittu. Jaakko irvisteli tylsemmin kuin koskaan ja oli kauhean puhelias, mutta paljoa ei hänen puheistaan ymmärtänyt. Vanhan emäntäni kädet vapisivat, hänellä oli musta pyhäpuku yllään ja hän horjui alituiseen naurun ja itkun välillä. Mutta kun hän näki pehmeän villamaton, saivat kyyneleet lopuksi voiton.

"Tämäkö minulle? Hyvä Jumala sentään. Ja niin paksu ja lämmin! Ihka samanlainen kuin tohtorinkin. Voi, voi, oikeinko se tohtori totta meinaa?"

Minä nyökkäsin hänelle hymyillen, ja hän nauroi kesken kyyneltensä ja koetti hillitä liikutustansa.

Jaakko pureskeli jo mesileipäkakkua. Hän istui nojatuolissaan ja lörpötteli keltaiselle linnulleen, kun ei kukaan muukaan häntä kuunnellut. Lintu oli aivan tuttavallinen ja nokki hänen sormeaan, kun hän työnsi sen häkin raosta sisälle. Silloin ulvahteli hän ihastuksesta ja osoitti meille kirkkain ilmein sormeaan, änkytti ja viittaili pelästyneeseen lintuun, joka oli lentänyt messinkirenkaaseen ja sieltä virkuilla, mustilla helmisilmillään tarkasteli herraansa.

Philipp käänteli viuluaan. Minä otin sen, viritin ja aloin soittaa erästä joululaulua. Varovasti ja vapisevalla äänellä yhtyi rouva Bühler lauluun, Philipp arasti samoin, ja niin kaikui hillitysti huoneessa: "Oi iloinen, oi autuas", hillitysti, kuten meidänlaistemme ihmisten iloita sopii. Mutta Jaakko lakkasi pureskelemasta ja kuunteli, ja lintu alkoi laulaa kuullessaan musiikkia. Kun olimme lopettaneet, puhdisti se siipiään ja keikautteli pyrstöänsä. Sitten päästi se kurkustaan hopeanheleän liverryksen, ja nyt lintu lauloi ja me kuuntelimme. Tylsämielisen kasvot loistivat kuin kirkastettuina, ja lopuksi hän kietoi molemmat kätensä häkin ympärille ja sanoi: "Tämä kuuluu Jaakolle."

Kun kaikkia lahjoja oli ihailtu ja koeteltu, toi rouva Bühler hämillään esiin pikku korillisen tuoreita munia, jotka hän huolellisella hoidolla oli houkutellut pikku kanoiltaan, ja Jaakko ojensi minulle pesukorin, jonka hän itse oli punonut ja joka heti ripustettiin naulaan vuoteeni yläpuolelle. Eipä pikku Philippkään ollut muita huonompi, hän oli sahannut ja vuollut siron lintujen ruokalaatikon ja koristanut sen kuusenkävyillä. Steiner oli häntä tässä ohjannut.

Sitten siirrettiin lahjat syrjään, jotta olisi tilaa aterioimiseen. Paikoilleen jäivät vain joulukuusi, josta kynttilät vähitellen paloivat loppuun, ja lintu. Sillä jokaisen häkin siirtämisyrityksen teki Jaakko villillä tuskanulvonnalla tyhjäksi.

"Mitäs on minun nyt annettava teille syötäväksi?" kysyi rouva Bühler hiukan hämillään, kun en minä tehnyt mitään tarjoiluvalmistuksia.

"Ei mitään", sanoin salaperäisesti, "kattakaa vain pöytä. Tänään olette te vieras eikä teidän tarvitse tehdä mitään."

Pöytä oli katettu, ja me istuimme odottavaisina sen ympärillä; emäntäni silmäili levottomana ovea. Vihdoin soittokello soi alhaalla, ja Philipp laski Juliettan sisään. Hän kantoi suurta, peitettyä koria, jonka hän eräänlaisella juhlallisuudella laski keskelle huonetta. Sitten nosti hän kannen pois ja laski valmiiksi paistetun hanhen keskelle pöytää. Tajuttoman luonnonäänen tavoin pääsi iloinen, hämmästynyt "ah!" vierailtani. Sitten sukelsi Julietta vielä kerran koriin ja veti esiin hedelmä- ja salaattilautaset ja lopuksi sokeritortun ja pullon imelää viiniä.

Mutta hänellä ei ollut aikaa, vain lasillisen viiniä hän otti. Kuin toisesta maailmasta tulleena seisoi hän meidän vanhojen vaivaisten keskellä täynnänsä terveyttä, säteillen nuoruutta ja iloa.

Sitten hän meni, ja me söimme hartaina ja nauttien, ainakin vieraani. Pöytätavoista tarkat englantilaiset tuskin olisivat olleet tyytyväisiä siihen tapaan, jolla me käsittelimme tai olimme käsittelemättä veistä ja haarukkaa. Molemmilla pojilla valui rasva pitkin poskia hanhea jyrsittäessä, ja he maiskuttelivat ja ahmivat kilpaa. Naiset käyttäytyvät aina hienommin ja hillitymmin tällaisissa tilaisuuksissa, sen huomasin taaskin vanhasta äidistä. Kerran sanoi Philipp miettiväisesti pureskellen: "Täm' on juur' kun siinä suuressa ehtoollisessa, johon Vapahtaja kutsui ontuvat ja rammat ja kerjäläiset."

Kukaan ei vastannut hänelle, sillä tällä hetkellä minä kohotin lasini ja join äidin terveydeksi. Viini sai vieraani puheliaiksi ja tuttavallisiksi, heidän sydämensä sulivat. Välillä ajattelin Heilwigiä ja missä hän nyt oli, ja kun sitten myöhemmin makasin vuoteessa, ja hiljaisuus vallitsi ympärilläni, luulin tuntevani hänen ajatuksensa luonani. Minä painoin poskeni hänen hienolle tyynylleen ja vaivuin uneen hänen suloisen kuvansa suojaamana.

Tänään aamupäivällä oli pastori täällä, messun jälkeen. Hänen vaatteensa tuoksuivat vihkisavulta, ja hän oli vähemmän hauska kuin muutoin. Minä makasin vielä vuoteessa, sillä minulla oli kuumetta, ja hän veti sentähden itselleen tuolin sänkyni viereen. Pitkän takkinsa taskusta hän otti esille pullon vanhaa konjakkia ja asetti eteeni erään Steinhausenin kuvan, joka esitti saksalaista joulua.

"Ajattelin sen ehkä miellyttävän teitä", sanoi hän, "kun minä ilmaisin iloni. Se on niin yksinkertainen ja tunnelmallinen."

Sitten kertoi hän joulupäivän vietosta, joulumessusta, johon kello kuusi aamulla oli väkeä virrannut lyhtyineen, ja kuinka tämä messu yhä vielä teki häneen syvän vaikutuksen. Terveysneuvoskin oli sinne tullut, vaikka hän on protestantti.

"Vain pari viikkoako? Itse olen ollut tyytymätön itseeni jo kauan". Sanoin tämän pilkallisesti, mutta olin kuitenkin pelästynyt. Pastori oli niin kummallisen hämillään. Tunsiko hän ehkä tarvetta valmistaa minua kuolemaan. Joko oltiin niin pitkällä?

"Tutustuin äskettäin erääseen teidän kirkkonne pastoriin Freidorfissa, hän aikoo käydä minua täällä tervehtimässä."

"Jos ehkä haluatte, tässä tapauksessa, teidän uskokuntanne pappia… jotakinhan aina on sydämellä."

"Kiitän, mutta minun uskonnollisia tarpeitani varten riitätte te minulle täydellisesti". Koetin hiukan vaivaloisesti pysytellä vanhassa pilkallisessa äänilajissani.

"Ajattelin vain…" Pastori vaikeni hämillään. Pari hikipisaraa kihosi hänen otsalleen.

Nimensä kuullessaan hypähti koira uuninnurkastaan ja tuli häntäänsä heiluttaen luoksemme.

"Katsos tätä!" sanoi pastori hyväntahtoisesti. Hän veti savustetun makkaran taskustaan ja tarjosi sitä koiralle.

Silloin otti se makkaran varovasti, kuten hyvinkasvatettu koira ainakin, antajan kädestä.

Minä alan jälleen laskea päiviä sylvesteriin, ja ne ovat minulle pitempiä kuin syksyllä, koska en saa ollenkaan mennä ulos. Olen niin kärsimätön saadakseni Heilwigin jälleen tänne; minusta tuntuu kuin minulla ei olisi paljon aikaa menetettävänä, tahtoisin nauttia jokaisesta päivästä ja täyttää jokaisen hetken kuohuvalla elämällä. Yskin paljon öisin ja minulla on alituinen kuume, myöskin harmillinen hengenahdistus vaivaa minua yhä useammin. Eilen iltapuolella tuli tohtori; en olisi oikeastaan halunnut laskea häntä lähelleni, mutta hän oli itsepintainen. Tällä kertaa koputteli hän erikoisen huolellisesti ja rasitti minua alituisesti syväänhengityksellä, joka teki rinnalleni kipeää. Kun hän oli valmis, ei hän ensin sanonut mitään, mutta minun jäseneni vapisivat salaisesta jännityksestä. "No, tohtori, miten on? Ääneni kuului aivan käheältä; eihän ole helppoa kuulla kuolemantuomiotaan."

Mutta kun lääkäri vihdoin katsoi minuun, hymyili hän vain iloisesti ja sanoi: "Ei mitään erikoista, kaikki ennallaan."

"Hyvä ystävä, kenellä ei olisi yskää tällaisella ilmalla? Minäkin haukun; se on vain ohimenevä katarri."

Mieleni keventyi sanomattomasti; olin jo ajatellut pahinta… Nyt ei hengitys tuntunut minusta enää lainkaan niin ahtaalta, ja vähäinen yskiminen ei minua enää tehnyt levottomaksi. Tulin iloiseksi ja pyysin tohtoria jäämään illaksi luokseni. Hän myöntyi, ja kun hän sitten pöydässä harvasanaisena söi paistia, silmäilin minä häntä suorastaan hellästi, olihan hän ollut minulle niin hyvä sanantuoja. Minä olin jo ollut tosiaan levoton — yskä, kuume. Hän arveli muutoin, ettei minun tarvitse kuumetta mitata, tulen vain suotta levottomaksi, jos se jostakin syystä sattuisi nousemaan, ja se laskee kyllä aivan itsestään taas. Minun pitää vain pysyä rauhallisesti vuoteessa, kunnes katarri on parantunut.

Tästä olen oikeastaan iloinen, sillä tunnen oloni niin hyväksi ja turvalliseksi tyynylläni, ikäänkuin suojaisi se minua tuskilta ja heikkoudelta ja…

Aterian jälkeen hän soitti minulle kauniita kappaleita viululla, jonka Philipp oli saanut tuoda hänelle. Sävelet kiersivät ja hyväilivät minua, ruumiini paino katosi, ja aloin leijailla yli ihanatuoksuisten puutarhojen, yli kuohuvien virtojen, korkealle ylös valkopilviin, joita aurinko kultasi. Sitten vaivuin uneen, ja yö kului rauhallisesti. Tohtori oli varmaankin hyvin hiljaa hiipinyt tiehensä, sillä kun heräsin, hämärsi talviaamu, ja olin yksin. Mutta minä ajattelin Heilwigiä ja tulin iloiseksi.

"Minun täytyi sentään nähdä teidät vielä vanhana vuonna", sanoi hän ja katsoi minuun niin sydämellisesti, että kyyneleet tulivat silmiini. Minähän olen jo niin herkkä, luulen sen johtuvan hermoista.

Hän istui kauan minun vuoteeni vieressä, piti kättäni omassaan ja puheli minulle hiljaa, vienolla äänellä, kuten sairashuoneissa puhutaan. Hänen äänensä kiehtoi minut kuin lumous, ja lopulta kuulin vain soinnin mutta ei sanoja. Minusta tuntui äkkiä kuin olisin sairas lapsi, ja äiti istuisi vuoteeni ääressä ja valvoisi untani. En tuntenut mitään muuta kuin hänet, enkä toivonut mitään muuta kuin ettei tämä tila koskaan lakkaisi.

"Te olette väsynyt, rakas ystävä", kuulin äkkiä suloisen äänen huolestuneesti sanovan.

Minä avasin silmäni ja katsoin tyttöön. Hänen rakkaat kasvonsa olivat tutkien kumartuneet ylitseni.

"Toivotan teille hyvää, siunattua uutta vuotta", sanoin minä. "Mitä toivotatte te minulle?"

"Että ystävyytemme lujana pysyisi hyvinä ja pahoina päivinä, sitä toivotan meille molemmille."

Hän suuteli minua — — —. Kuin enkelin siunaus oli tämä puhtaan lapsen suudelma, ensimmäinen suudelma — — —. Toisin ajattelin minä muutoin rakastetun naisen suudelmista, kuumasti tahdoin riippua hänen huulissaan ja juoda itseeni koko hänen sielunsa. Mutta tähän suudelmaan en uskaltanut vastata, olin vain hiljaa ja katsoin hänen vakaviin, rakkaisiin silmiinsä, ja vielä kauan hänen lähdettyänsä tunsin yhä otsallani hänen huuliensa kevyen kosketuksen. Syvä rauha levitti sitten siipensä ylitseni… Oliko koskaan ollut aikoja, jolloin minä olin katkera ja epätoivoinen ja herjasin Jumalaa? Mikä minulle aikaisemmin ilmeni ainoana arvokkaana, se on nyt lumoavan loistonsa kadottanut, ja uusia arvoja, hävittämättömiä, nousee eteeni. Kosketus Heilwigin kanssako kaiken tämän minussa herättää? Taikka kypsyykö sieluni sitä mukaa kuin ruumiini hajoaa?

Mikä onni minulle tämän tytön rakkaus, onni ilman katumusta, alakuloisuuden varjojen verhoama, mutta niin puhdasloisteinen, ettei se iäisyydenkään kirkkaassa valossa ole himmentyvä.

Kuinka vähän ulkonaiset seikat oikeastaan merkitsevät onnellisuuteen nähden! Kun ulkonaisesti olin onnellisempi kuin nyt, olin todellisuudessa paljoa vähemmän onnellinen.

Mitä on uusi vuosi tuova? En uskalla sitä ajatella. Pitkiin aikoihin en ole ollut niin toivorikas kuin nyt; sieluni on saanut siivet ja se täytyy ruumiinikin tuntea. Minulla on vähemmän tuskia kuin tavallisesti, vain väsynyt olen, niin väsynyt, etten voi nousta ylös. Heilwig tulee joka päivä, myöskin Steiner ja pastori käyvät luonani usein; väliajoilla luen hiukan ja kirjoitan jonkun sanan. Mutta ei paljoa, sillä kaikki rasittaa minua; enimmän ajan minä uinailen ja kokoan voimia elämään ja niitä hetkiä varten, jolloin lempeä ystävättäreni tulee, jotta hänelle voisin jotakin antaakin enkä aina vain ottaa. Hän on niin tiedonhaluinen ja ihmettelee minun tietojani ja älykkäisyyttäni. Se tekee minulle hyvää.

Muutoin elän noudattaen Vapahtajan sanoja: Älkää surko huomista päivää. Suuri tunne, joka minut täyttää, ei jätä mitään tilaa suruille. Ja sitten vielä — iäisyyden edessä katoavat ne kaikki. Se on minulle lopultakin jo selvästi olemassa kaikkien ihmisten ja tapausten takana. Enhän voi siis enää mitään muuta tehdä kuin pysyä hiljaa. Mutta se vaatii opettelemista.

Voinko sitten kerran kaiken tämän jättää, koko tämän kauniin maailman? Nämä auringonlaskut kultapilvineen, talven hopeoimat sinivuoret, kesäiset kukkaniityt. Minä rakastan niitä, rakastan — — —.

Ja sitten tämä lempeä, lapsellinen tyttö? Hän pitää myöskin minusta ja vapisee lähestyvästä erosta, tunnen sen. Kun hän oli tänään täällä, sain minä ensimmäisen kerran hänen läsnäollessaan tukehtumiskohtauksen; se lienee pelästyttänyt häntä kovin, sillä kun minä jälkeen päin hiukan uupuneena lepäsin tyynyillä ja hän kuivasi kylmää hikeä otsaltani, vaipui hän äkkiä polvilleen vuoteeni viereen ja purskahti itkuun. Minä sivelin hänen pehmoista tukkaansa rauhoittaakseni häntä, mutta hänen itkunsa ei tahtonut loppua. Lopulta rauhoittui hän ja nousi.

"Antakaa minulle anteeksi", sanoi hän pyyhkäisten sekavat hiukset otsaltaan, "minun on niin vaikea nähdä teidän kärsivän, voimatta mitenkään auttaa!"

"Se näyttää paljoa pahemmalta kuin mitä se on", hymyilin minä. Ja sitten ponnistelin saadakseni hänet iloiseksi, vaikka sydämeni oli täynnä kaihomielisyyttä.

Niin seisot sinä, rakastettu, kuolemani kynnyksellä ja näet, kuinka varjot pitenevät. Se on kovaa, ja kuitenkin — — —.

Siitä lähtien kuin olen näin heikko, ei pääni enää tahdo ajatella. Nyt mietiskelen sen sijaan sydämelläni, ja minusta näyttää, että se on hedelmällisempää; sitä ei vain voi toisille välittää. Ja kuitenkin tahtoisin niin mielelläni jakaa Heilwigille kaikki mietiskelyjeni tulokset.

On kuin katsoisi kaikkea kirkkaassa valossa, jota ei mikään hajoittava, sivuseikallinen häiritse. Tämä näkeminen täyttää sydämeni rauhalla ja luottamuksella. En voi edes sanoa, mitä näen; tunnen vain suuria valoisuutta ja rajattomuutta, joka saa sydämeni riemusta sykkimään ja jonka edessä yön ja kuolemankammon täytyy väistyä. Näen itseni kuuluvan järjellisesti suunniteltuun maailmaan, joka ei ole oikullisen sattuman tai pahojen demoonien avutonta leikkiä. Kaikki epäilykset ovat haihtuneet kuin sumu nousevan auringon edessä. Mitä se merkinnee? Onko se kirkkauden alkua — — —.

Ihmiset ovat niin hyviä minua kohtaan — kaikki. Vanha emäntäni tulee nyt öisinkin luokseni, kun kuulee minun yskivän. Silloin ottaa hän minut laihoille käsivarsilleen ja pitää minua pystyssä, kunnes minä, kohtauksesta uupuneena, nojaan pääni hänen olkapäätänsä vasten. Sitten kuivaa hän hien otsaltani ja kuiskaa rauhoittavia sanoja. Tänä yönä siveli hän karkealla, kovalla kädellään hellästi kasvojani sitten nopeasti ja hämillään kiiruhtaakseen tiehensä. Naiset ovat hyviä — silloinkin kun ovat vanhoja ja kuluneita ja käyttävät punaruutuisia alushameita ja lilayönuttuja, joiden selkäpuolella riippuu harmaa, ohut palmikko. Hyvä äiti, korvatkoon poikasi sinulle kerran, mitä minulle teet.

Tänä yönä näin unta. Olin kuollut ja vaelsin pitkin suurta, valkeata pilvikenttää, joka oli kuin pehmeää lunta, ja tähdet loistivat suurina kuin auringot tummansinisellä taivaalla, sillä olin niitä hyvin lähellä. Omituinen soitto näytti niistä kantautuvan alas, hiljaisena, kuin kuoleutuen, tuskin kuuluvana, ja kuitenkin sanomattoman kauniina. Kun ponnistelin kuullakseni ja käsittääkseni sitä, heräsin. Ja pimeän, kylmän maanyön äänettömyys oli ympärilläni.

Paratiisiuneni jälkeen on minuun tullut musiikin kaipuu. Kun sanoin sen Steinerille, lupasi hän täyttää toivomukseni. Nyt tuli hän tänään Heilwigin kanssa, ja he lauloivat yhdessä. Se kuului kauniilta ja puhtaalta, mutta ei sellaiselta, mitä unessa olin kuullut. Viimeiseksi lauloivat he minulle psalmin, jonka Heilwig kuukausia sitten oli luvannut: "Kun Herra palauttaa Sionin vangit, niin me olemme kuin unta näkeväiset." Heilwig oli siitä niin liikutettu, että hänen täytyi pyyhkiä kyynel silmästään.

Ah, jos niin olisi… kuin unta näkeväiset. Enkö minäkin ole tuollainen vanki? Mutta tämä vankeus ei tee minua enää kärsimättömäksi, ja elämä…

Lääkäri on yhä edelleen tyytyväinen minuun. Tänään kysyin häneltä, saisinko ehkä keväällä matkustaa. Luulen, että Etelä tekisi minulle hyvää.

Hän oli ensin hiukan miettiväinen, sitten hän sanoi: "Luulen että voitte matkustaa."

Keuhkoni tuntuvat tosiaan paremmilta, minulla ei ole juuri ollenkaan kipuja, vain usein sattuva ankara hengenahdistus ja sitten heikkous. Mutta kevääseen mennessä voi kaikki muuttua, sanoo lääkäri, minun on oltava kärsivällinen.

Joskus matkustan ajatuksissani, ja aina Heilwigin kanssa. Minä makaan sinisen meren rannalla hiekalla ja hengitän vienoa ilmaa, minä kävelen hänen kanssansa kukkivien ruusujen ja jasminien alla. Vene kantaa meitä hiljaa keinuvien vetten ylitse, lauha tuuli hyväilee hiuksiani, ja niin etenemme me pois kiinteästä rannasta, autuaassa levossa ja täydellisessä onnessa tuntematonta, ihanaa maata kohden.

Tänään kuulin, kuinka Julietta sanoi rouva Bühlerille: "Mitä ei maaliskuu halua, sen huhtikuu ottaa."

"Kenen huhtikuu ottaa?" kysyin emännältäni leikilläni, kun hän heti senjälkeen tuli sisään.

Hänen kasvonsa saivat ensin pelästyneen ilmeen, yllättäessäni hänet näin äkkiä, mutta sitten sanoi hän huolestuneella äänellä: "Serkultani Leutkirch'issä hänen miehensä, sen, jolla on sokeritauti; se kuuluu olevan jo hyvin huonona, Julietta kertoi, ja hän on kuullut sen karjakauppiaalta."

Sitten jutteli hän minulle vielä serkusta ja tämän miehestä ja ruuanlaittovaikeuksista, mies kun saa syödä vain lihaa. Mutta koska olin väsynyt, kuuntelin vain puolella korvalla.

Heilwig lukee minulle nyt erästä matkakuvausta Egyptistä, jottei minun aivan tyyten tarvitsisi tukahduttaa hillitöntä matkahaluani. Eilen tapahtui, kuten niin usein, että hetkeksi nukahdin Heilwigin lukiessa. Kun pian taas avasin silmäni, näin Heilwigin katsovan minuun niin pitkään ja surullisesti. Mutta huomattuaan, että olin valveilla, hymyili hän minulle, ja minä ojensin käteni ja pidin hänen omastaan kiinni. Siiloin tulin alakuloiseksi. Milloin täytyy minun iäksi jättää nämä rakkaat sormet? "Milloin"? kysyin vastoin tahtoani aivan ääneen.

Minusta näytti kuin olisi hän ymmärtänyt minut: hän vaikeni ja siveli vain hellästi kättäni, joka kellertävänä ja kuihtuneena lepäsi peitteellä.

Kevät tulee. Tänään on pikku Philipp poiminut minulle kimpun lumikelloja. Ne ovat vielä pieniä ja lyhytvartisia, multa kuitenkin virkeitä ja ihanuutta lupaavia.

En ollut kolmeen viikkoon nähnyt pikku miestä; hän oli arka ja hämillään ja katsoi minuun vain ääneti.

Mutta kun lapsi toi minulle sakset, en voinutkaan niitä pidellä, käteni vapisi. Ehkäpä Steiner tai pastori voi.

Eilen oli tohtori viuluineen täällä; hän soitti melkein yhtä kauniisti, kuin unessa kuulemani soitto oli ollut. Kun kysyin, mitä hän oli soittanut, vastasi hän: "Iäisyyttä". Vastaus kummastutti minua.

Päiväkirja raukkani saa kärsiä heikkoudestani; voin kirjoittaa vain pehmeällä lyijykynällä ja vain lyhyeen, Ah, voisinpa kirjoittaa kaiken sen, mitä Heilwig minulle on ja minulle tekee! Kuinka hänen valoisat kasvonsa kaiken pimeän ylitse heloittavat, nykyisyyden ja tulevaisuuden pimeän ylitse.

Lääkäri antaa minulle nyt erästä rohtoa, jotta voisin nukkua rauhallisemmin, mutta se tekee pään aamuisin sekavaksi, ikäänkuin olisin mässännyt koko yön; luulen, siinä on morfiinia.

Eilen oli Heilwig koko sunnuntain luonani. Se oli kaunis päivä! Kerran asetti hän käsivartensa ympärilleni, kun niin pahasti yskin, ja painoi hellästi pääni rinnalleen. Jälestä päin huomasin, että parrassani oli kyyneleitä, joita minä en ollut itkenyt. Hän rakastaa minua. Kuinka onnellinen kuitenkin olen…

Uskon jälleen Jumalaan kuin lapsi, vaivaamatta päätäni ja raskauttamatta sydäntäni filosofisilla mietiskelyillä. Kaikki on niin yksinkertaista, selvää ja valoisaa.

Heilwig on luvannut matkustaa kanssani pääsiäisenä tai heinäkuussa. Minä autuas mies! Nyt vain nopeasti voimistumaan, jotta pääsisi matkakuntoon.

Hän oli itkenyt tullessaan luokseni. Portailla oli hän kauan puhunut rouva Bühler'in kanssa. Kun hän astui sisään, huomasin sen heti, mutta en tahtonut mitään sanoa. Ja sitten oli hän niin hyvä ja hellä. Hän siirsi pitkät hiukset otsaltani ja suuteli minua hiljaa. Mutta sitten näin, kuinka hän taas pyyhki kyyneleen. Minkätähden on hän itkenyt?

Ikkuna on auki, ulkona puhaltaa kevättuuli. Paksut, valkoiset pilvet purjehtivat taivaalla kuin korkeiksi kasatut untuvavuoteet. Maata tuollaisessa pilvilaivassa, pehmeällä patjalla ja purjehtia suoraan taivaaseen kuin uneksija, niin tahtoisin.

Tuoksuu orvokeilta; pastori on poiminut niitä kirkkomaalta, siellä on aurinkoista ja suojaista. Nyt ovat ne vuoteeni vieressä ja tuovat kokonaisen kevään mukanaan. Se on paljon parempaa kuin hengellinen lohdutus, josta olen kieltäytynyt.

Muutamia päiviä sitten yskin verta nenäliinaani. Kun pikku tyttöni näki sen, tuli hän kalmankalpeaksi.

"Kuinka kauheaa, kuinka surullista tämä kaikki on", nyyhkytti hän ja kätki päänsä vanhan emäntäni olkaa vasten. Mutta minä hymyilin ja pudistin päätäni.

Aurinko paistaa tänään koko päivän. Minun on niin helppoa ja iloista olla; luulen, että pääsiäisen jälkeen voin matkustaa. Heilwig istuu avonaisen ikkunan ääressä. Hän on poiminut vihkon keltaisia narsisseja, pääsiäiskelloiksi sanovat he niitä täällä. Hän laulaa puoliääneen psalmia Sionin vangeista. Ulkona visertää laululintunen. On kevät. Kuinka kaunis, kaunis on elämä…

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUIN UNTA NÄKEVÄISET... ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Kuin unta näkeväiset...

KUIN UNTA NÄKEVÄISET…

HELENE CHRISTALLER

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE