The Project Gutenberg eBook of Todistaja
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Todistaja

Author: Hilja Haahti

Release date: March 21, 2025 [eBook #75680]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1921

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TODISTAJA ***

language: Finnish




TODISTAJA

Kirj.

Hilja Haahti





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1921.




SISÄLLYS:

I.

    I. Tarina
   II. Sammunut sähkö
  III. Isänmaan tähden
   IV. Uhri
    V. Kruunu
   VI. Lähtö

II.

  VII. Punainen aika
 VIII. Lapset
   IX. Kirjeet
    X. Kaappaus
   XI. Vankeus
  XII. Tulisia hiiliä
 XIII. Seurakunta ja paimen
  XIV. "Levähtäkää vähän"

III.

   XV. Valkoisella puolella
  XVI. Eteenpäin
 XVII. Väistymättä
XVIII. Hälyytystä
  XIX. Kirkossa
   XX. Vapautus






I




I

TARINA


Lumimyrsky riehui ulkona. Viuhui, vihelsi. Tuuli tuli suoraan mereltä
päin, rajuin puuskauksin. Ryöpytti kinoksia oven eteen, ja nurkissa
kävi ristipyörre. Hiutaleet tanssivat hurjassa leikissä.

Lapset, Auri Päivänkukka ja Tarmo, litistivät pienet pyöreät kasvonsa
lasioven ruutua vastaan ja katselivat ulos hämärtyvään iltaan.
Pikkukaupungin kappalaispappilan piha oli hiljainen ja autio. Mutta
lasten silmissä siellä oli eloisaa ja hauskaa. Lumi piti iloa. Tyttö
peräytyi ikkunasta, hyppäsi tasajalkaa ja taputti käsiänsä, ja poika
huudahti: — Huomenna mennään kierimään sinne!

Nuori papinrouva astui huoneeseen ja sytytti pöytäsähkölampun, samalla
kuin palvelustyttö toi sylyyksen puita pesään. Verhot vedettiin ikkunan
ja porrasparvekkeelle vievän oven eteen. Lapset pyörähtivät äidin luo.
Toisesta ovesta tuli isäkin.

Pastori Mikko Salmen kasvoilla oli kiinteä, vakava ilme ja tummissa
silmissä kaukokatse, ikäänkuin sen, joka juuri on ajatuksinensa
askartanut jossakin etäisyydessä, mistä vielä ei ole täysin päässyt
palajamaan. Kaukana hän olikin kirjojensa parissa liikkunut, aina
Etelämeren saarilla asti. Hän kirjoitti paraikaa tieteellistä
tutkielmaa teologian kandidaatti-arvoa varten. Heti nähdessään
perheensä hän kumminkin muuttui. Reippaalla otteella hän siirsi tuolin
pöydän luo, jonka ääreen hänen vaimonsa oli asettunut käsitöineen.
Samassa lapsetkin juoksivat yhteen joukkoon.

— Täälläpä on kodikasta, — hän sanoi syvään henkäisten. — Tulta uunissa
ja lampussa. Sytytän vielä kattolampunkin. — Hän väänsi nappulaa. - Ja
entäs, Heljä, jos saisimme teetä ja voileipiä?

— Ai! Hei! — huusivat lapset. — Ja satuja, isä, satuja!

Papinrouva nousi iloisena. — Sinulla siis on vapaa ilta? Kuinka
hauskaa! Kun vaan kaikki ovat yhdessä kotona, ei ruma ilma ensinkään
ole haitaksi.

— Eno ei ole kotona, — huomautti Auri.

— Niin, missähän Olli viipyy? — Heljä näytti vähän huolestuneelta. —
Hän on nykyään paljon ulkona, vaikka pitäisi huolehtia luvuista. —
Eikä puhu suoraan asioitansa, — hän ajatteli lisäksi, mutta ei sanonut
ääneen lasten tähden. Hän lähti toimittamaan teetä.

Pastori veti lapset syliinsä, toisen toiselle, toisen toiselle polvelle.

— Katsokaahan, kuinka kaunista ja hauskaa meillä on täällä kotona,
— hän sanoi. — Tässä tämä pyöreä pöytä ja sen päällä äidin ompelema
liina, jossa ruusut kukkivat, vaikka on talvi. Kun me istumme sen
ympärille noille suoraselkäisille tuoleille, silloin tiedämme saavamme
jotakin hyvää — niinkuin nytkin kohta, kunhan äiti ehtii tuoda. Mutta
muuten asetumme mukavasti näihin korituoleihin. Niin, teille ne kyllä
ovat liian suuret, te hukutte niihin tai mahdutte molemmat samaan.

— Me menemme kiikkutuoliin! — huudahti Tarmo. — Siihenkin sopii kaksi.

— Mummon ja vaarin vanha, rakas tuoli, isän omasta entisestä kodista.
Sentähden mummon kuva on seinässä sen yläpuolella. Vaarista ei ole niin
suurta kuvaa. He ovat Jumalan luona nyt. Mutta onhan teillä toinen
isoisä ja isoäiti, siellä maalla, äidin kotona.

He olivat nousseet ja seisoivat kaikki kolme kuvan ääressä, kun Heljä
palasi keittiöstä antamasta ohjeita palvelustytölle.

— Mitä sinä kerrot? — hän kysyi.

— Sellaista, mitä lapset kyllä tietävät ennestäänkin. Tuossa suuressa
tuolissahan minä olen kiikkunut pikku poikana, ja välistä vanhat
muistot tulevat kuin tulva. Mutta meidänhän piti katsella huonetta joka
puolelta. Jatkammeko yhdessä, Heljä?

— Miksi niin? Vai onko se satua lapsille? No hyvä, minä kerron
kasveista. Tarmo, varo palmun jalustaa! Tiedättekö, lapset, missä
palmut kasvavat oikein ulkona, niinkuin meillä kuuset ja koivut?
Kaukana, kaukana etelämailla, siellä missä on jalopeuroja ja isoja
käärmeitä ja mustia neekereitä, jotka eivät ole koskaan kuulleet
Jeesuksesta mitään. Tämä kylmä, luminen Suomi on onnellisempi maa, eikö
olekin?

— On, on, — vakuuttivat lapset.

He seisoivat vierekkäin, nuori Heljä, vaaleatukkainen, heleäposkinen,
valoisa olento, ja pastori, pitkä, tumma, totinen, voimakaspiirteinen.
Mikko Salmi katseli vaimoansa ja lapsiansa sanomattoman hellyyden
silmillä. Niissä päilyi jotakin syvää, tuskallista.

Heljä ei sitä huomannut, hän puheli edelleen.

— Katsokaa noita kaktuksia. Minkä kukat ovat kauneimmat? Tämän — niin
minustakin. Siinä on suuret piikit, älä koske, Päivänkukkani.

— Missä piikit ovat pistävimmät, siinä puhkeaa ihanimpia kukkasia,
— sanoi pastori äänellä, joka sai Heljän kummastuneena katsahtamaan
häneen.

Tee tuotiin sisälle, ja huoneen kierto keskeytyi. Tarjottimella oli
kaksi lasia ja kolme kuppia sekä vadillinen houkuttelevan näköisiä
voileipiä, munalla, punajuurilla ja hedelmäsoseella höystettyjä.

— Meidän on hyvä olla, kun saamme omavaraisviljaa, — sanoi Heljä. —
Miltähän tuntuisi, jos täytyisi nähdä lapset nälässä?

— Äiti, anna minun voileipäni, jos jonkun on nälkä! — sanoi tyttönen,
silmät hätäisesti tähdättyinä äitiin.

— Syö rauhassa, rakkaani, kyllä me koetamme antaa nälkäisille myös.

Joku avasi ja sulki sisäeteisen oven, kopisteli lunta jaloistaan,
avasi oven taas ja kuului ravistelevan päällystakkia ja iskevän lakkia
ulkoeteisen puulaatikon syrjään.

— Olli, parahiksi, — sanoi Heljä, juosten vastaan. Eteisestä
ilmestyi nuorukainen, valkoverinen kuten Heljä, yhdennäköinen,
mutta tanakampi ja karkeapiirteisempi. Lumipisaroita helmeili hänen
hiuksissaan, kulmakarvoissaan ja viiksenaluissaan. Hän pyyhkieli niitä
nenäliinallansa ja nauroi.

— Koiran ilma! Ei ota talttuaksensa ollenkaan.

— Missä olet ollut? Kerro! Nuorukainen katseli äkkiä ympärilleen.
Lapset istuivat pöydän ääressä ja palvelustyttö toi juuri teekannut.

— Kas, ‒ sanoi hän, vastaamatta kysymykseen. — Saammeko teetä? Se tekee
kerrassaan hyvää.

Tuli vähän hämillinen vaitiolo. He sijoittuivat pöydän ympärille. Heljä
kaatoi teetä ja tarjosi voileipiä.

— Koiran ilma! — toisti Olli.

Silloin Heljä kesken huoltaan purskahti nauramaan. — Jo me kuulimme sen
ja olemme itsekin ikkunasta nähneet.

— Kylläpä nuo lapset jaksavat syödä, ‒ jatkoi Olli, yhtyen nauruun. —
Sen päälle uni maistuu.

— Ei vielä, — intti Tarmo. — Isän piti kertoa satuja.

— Johan te kuulitte: pöydästä ja kiikkutuolista, palmusta, kaktuksista —

— Ei se mitään satua ollut.

— Jotain oikeata satua, isä, hyvin jännittävää!

Heljän teki todellakin mieli viedä lapset suoraan aterialta
makuuhuoneeseen, sillä hän huomasi, että Olli toivotteli heitä
pois. Mutta isä oli jo ottanut molemmat polvillensa, niinkuin hänen
kertoessaan oli tapana, huolimatta siitä, että he painoivat "kuin
vähäläntäiset jauhosäkit", Ollin arvioinnin mukaan.

— Kuulkaa sitte toisetkin. Minä kerron, mitä äsken luin.

Oli poikanen, Coley Patteson oli hänen nimensä. Te lapset ette pysty
lausumaan sitä, mutta ei se haittaa. Hän kävi koulua ja osasi läksynsä
erinomaisesti; mutta hän osasi muuta myös: potkupalloa, uintia ja
kaikenlaista hyvää ja hauskaa. Hän oli leikkien sankari, mutta hän oli
sankari myös taistelussa pahaa vastaan. Hänen toveriseurastansa rumat
laulut ja pahat puheet hävisivät. Se, joka on uskollinen vähässä,
kypsyy enempään. Miehenä hänestä tuli Jumalan sankari. Hän oli nuori
pappi, kun hän purjehti kauvas pois. Te lapset ette ymmärrä karttaa —
ette tiedä, missä Etelämeren saaret ovat. Sinne hän lähti. Matkalla hän
opetteli laivan ohjausta ja kaikkea mitä purjehdukseen kuuluu, niin
että hän perillä voi ruveta "Etelänristi" nimisen laivan kapteeniksi ja
sillä purjehtia saarelta toiselle.

— Isäkin on pappi ja osaa purjehtia, ‒ keskeytti Tarmo vilkkaasti.

— Oliko siellä Etelämerellä vaarallista? -kysyi Auri huolestuneen
näköisenä.

— Voi sinua, pikku Päivänkukka, — isä taputti tyttöä. — Sinä muistelet,
miten äiti joskus on levoton, kun minä purjehdin kovassa tuulessa
saaristoon sairaitten luo tai raamatunselityksille. Coley Pattesonin
retket olivat paljon vaarallisempia. Meressä oli salakareja, ja
rannoilla kävi ankara tyrsky, niin että laivasta ei ollut helppo päästä
maihin. Silloin hän hyppäsi kuohujen keskelle ja ui rantaan, vaikka ei
koskaan voinut tietää, missä haikalat väijyivät.

— Olipa se mies, — sanoi Olli. Mutta kuunnellessaan hän aina välimmiten
liikehti kärsimättömästi.

— Hänen vaimonansa ei olisi ollut erikoisen hauska olla, — sanoi Heljä
hymyillen.

Mikko Salmi kohotti äkkiä katseensa ja loi sen vaimoonsa syvänä,
tutkimattomana. Heljän huulilta kuoli leikkisä hymy. Mikko kertoi
edelleen, silmät taas lapsiin kiinnitettyinä.

— Haikalat olivat vähemmän vaarallisia kuin ihmiset. He olivat hurjia
raakalaisia, jotka tappoivat vihollisiansa, keittivät ja söivät
suuhunsa.

— Onko se totta? — keskeytti taas pieni Auri värisevin huulin.

— On, on, kerro pian enemmän, isä! — intoili Tarmo.

— Eikö se ole noitasatu? — tiedusteli Auri yhä hätääntyneenä, toivoen
myöntävää vastausta.

— Lapsi pelkää, Mikko, — huomautti Heljä. ‒ Älä kerro liian julmia
asioita!

— Kyllä se on täyttä totta, — vastasi isä hellästi Aurille. —
Katso, lapsi, he eivät tunteneet Jeesusta; sentähden he olivat niin
hirmuisia. Coley Patteson meni heidän luoksensa juuri auttamaan heitä
toisenlaisiksi ihmisiksi. Hän rakasti Jeesusta ja hänen tähtensä
noita kurjia raakalaisia. Monet heistä huomasivatkin, että hän ei
ollut vihamies, vaan ystävä. Hän sai opettaa heitä, he kuuntelivat,
hämmästyivät ja avasivat sydämensä Jeesuksen rakkaudelle. Mutta oli
niitäkin, jotka eivät häneen luottaneet, koska heillä oli huono
kokemus valkoihoisista. Voitonhimoiset, sydämettömät kauppiaat olivat
silloin tällöin saapuneet näille rannoille ja murhanneet saarelaisia
tai ryöstäneet orjiksi. Nyt epäiltiin Coley Pattesonia heidän
liittolaiseksensa. Se vei hänet suuriin vaaroihin.

— Mutta hän pelastui! — vakuutti Tarmo voitonriemuisesti. — Sankarit
aina lopuksi pelastuvat.

— Monta kertaa hän todellakin pelastui Jumalan ihmeen kautta.
Niinpä alkuasukkaat kerrankin olivat vanginneet hänet ja varmasti
päättäneet surmata kostoksi erään heikäläisen murhasta ‒ vaikka
Patteson ei koko tapauksesta mitään tietänyt. Hän käsitti, että
puolustautuminen ei tullut kysymykseen, ja pyysi vain saada rukoilla
ennen kuolemaansa. Niin hän laskeutui polvilleen, uskoen henkensä
Jumalan käsiin. Ihmissyöjät katselivat hänen kirkkaita kasvojansa ja
sanoivat toisillensa: "Tuo mies ei ole murhaajan näköinen." Kun hän oli
lopettanut rukouksensa, saattoivat he hänet kohteliaasti rantaan ja
jättivät hyvästi.

— Se on todella kuin satua, — sanoi Olli. -Tulisimmepa me vain
täällä yhtä somasti toimeen ryssien ja huligaanien kanssa kuin hän
ihmissyöjien! Vieläkö juttusi kauvan kestää? Ilta kuluu myöhään.

— Ei kauvan. — Ja pastori jatkoi:

— Tuli kerran päivä, jona hän kanootissa lähti laivastansa Nukapusaaren
rantaan. Kun kanootti palasi, näytti se tyhjältä — mutta hänen
ruumiinsa lepäsikin sen pohjalla mattoon käärittynä. Siihen oli
pistetty viisi haavaa, verikostoksi viidestä murhatusta saarelaisesta,
joita hän ei koskaan ollut nähnyt eikä tuntenut. Rauhaisa hymy
oli hyytynyt huulille. Hän kuoli Jeesuksen sankarina, syyttömänä
veritodistajana, oman kansansa nimikristittyjen pahuuden vuoksi,
niitten taitamattomien ihmisten kätten kautta, joita hän rakasti
kuolemaan asti.

Pastori oli puhunut kuin unohtaen, ketkä lähinnä kuuntelivat. Hänen
ajatuksensa kulkivat kaukana. Vasta hän havahtui, kun huomasi pikku
tyttönsä nyyhkyttävän sylissänsä.

— Päivänkukka, rakas pieni, kerroinko liian raskaan tarinan? Älä itke,
sehän on kumminkin niin ihana. Menkää nyt, lapset, riisuutumaan. Äiti
ja minä tulemme sitte suutelemaan ja siunaamaan teitä.

Tarmo totteli, hypäten alas isän polvelta. Hän oli vähän pettynyt
kertomuksen lopusta. Mutta Auri piti kiihkeästi kiinni toisella kädellä
isästä, ojentaen äidille toisen.

— En voi mennä yksin, — hän nyyhki. Isän piti kantaa hänet sylissänsä
ja äidin tulla mukana riisumaan. Vasta oma iltarukous rauhoitti hänet,
ja Herran siunaus, jonka isä lausui lasten vuoteitten yli.




II

SAMMUNUT SÄHKÖ


Tuuli tohahti entistä voimakkaammin. Äkkiä sähkövalot sammuivat.

— Mitä nyt? — huudahti Heljä pelästyneenä.

— Myrsky vaan rikkoi johdon, — selitti Olli rauhallisin äänin, vaikka
omituisesti säpsähti hänkin.

— On kai meillä vielä muutama kynttilä? ‒ kysyi Mikko.

Samassa palvelustyttö hapuili keittiöstä esiin. — Tuli pimeä! — kuului
hänen hämmästynyt äänensä.

Kopeloitiin esille kynttilät. Niitä oli vain kaksi.

— Kas niin, Laina, korjaa teekannut ja lautaset pois. Ei ole mitään
hätää. Emmehän nyt enää kauvan tarvitsekaan valoa. Sinä saat toisen
kynttilän, me pidämme toisen.

— Huomenna johto kyllä ajoissa korjataan.

— En ymmärrä, mikä minuun tuli, — sanoi Heljä naurahtaen. — Säikähdin
turhasta. Hermoni ovat omituisen kiihtyneet.

Nyt hän kumminkin toimi aivan tyynesti, kehoitti palvelustyttöä
säästämään kynttiläänsä ja ehdotti, että he itse pitäisivät
jutteluhetkeä pimeässä. Eihän tietänyt, saisiko mistään uusia
kynttilöitä, ja aina oli edes jokunen hyvä olemassa.

— Sen parempi, sammutetaan, — sanoi Olli. Huone muuttui uudelleen
pilkkosen pimeäksi.

Heljä pujahutti hiljaa kätensä miehensä käteen.

— Niin, minulla olisi kertomista teille, ‒ alkoi Olli. — Mutta
kunniasanallanne, vaietkaa siitä!

— Riippuu asianhaaroista, — vastasi Mikko.

— No niin, niin, minä tunnen asianhaarat, ‒ virkkoi Olli hiukan
hermostuneesti.

— Puhu, Olli rakas, — pyysi Heljä jännittyneenä.

— Te tiedätte, että olen syksystä asti kuulunut suojeluskuntaan. Nyt
olen sen päällikkö.

— Sinä! — huudahtivat Mikko ja Heljä yhtaikaa.

— Minut valittiin, kun kauppias Grönberg ei tehnyt mitään — vai
sanotaanko sitäkin tekemiseksi, että hankitaan joku entinen vääpeli ja
vähän marssitetaan miehiä klubilla? Miksikä en olisi ruvennut? Olenko
muka liian nuori? Nuoret ovat ennenkin jotain saaneet aikaan, kun
vanhat ovat torkkuneet. Ja täällä he torkkuvat kaikki järjestään tai
pelkäävät nahkaansa. Minäpä en pelkää.

— Eihän sinulla muuta asettakaan ole kuin haulikkosi, — virkkoi Heljä.
— Ja vieraskin olet, vain lukemassa täällä meillä. Mitä isä ja äiti
sanoisivat? Ja entä jos taas saat reput, kun puuhaat niin paljon?

Olli punastui ja puraisi huultaan, mutta sitä ei pimeässä kukaan nähnyt.

— En sekaannu tähän, ennenkuin olet kaiken kertonut, — sanoi Mikko
vakavana. — Asut kattomme alla ja kuulut meihin. Täysi suoruus on
velvollisuutesi, olisi ollut jo ennemminkin. Sitä enemmän, kun kotimme
on pappila, rauhan maja.

— Nyt ei yksikään koti jää rauhan majaksi, keskeytti Olli
kiihkeästi. Hän jo sai syrjäytetyksi oman äskeisen vastenmielisen
tutkintomuistonsa, tuiki vähäpätöisen. — Sitäpä ette tiedäkään.
Pohjanmaalla kansa on nousemassa. Kohta tulee suurlakko, toisenlainen
kuin viime marraskuussa. Ei kulje junat, ei posti. Suljetaan koulut ja
virastot, alkaa _sota!_ Ryssät ulos maasta!

— Tuo nyt on mielikuvitusta. Kuule, Olli, suurisuiset toverit
uskottelevat sinulle turhia, ja sinä uskot!

— Pyysit meitä pitämään salaisuutesi, ‒ sanoi Mikko. — Jos on totta,
mitä kerrot, tietää sen kohta koko maa.

— Mutta täällä eivät tiedä vielä. Suojeluskunnan on yllätettävä
ryssät. Kerrotaan, että punainen työväki aikoisi yhtyä heihin. Jo sen
marraskuussa arvasi! Muistan sitä suutari Mähösen lausumaa runoa, jossa
kehuttiin, että "Idän" veljen poskilla on uuden aamun rusko. Juuri
kaunista!

— Mitä suojeluskunta siis aikoo tehdä ‒ sinun johdollasi ja
vastuullasi? — kysyi Mikko, yhä vakavampana.

— En sano, ellette lupaa olla vaiti.

— Olli kulta, milloin me olemme turhia lörpötelleet? — Heljän ääni oli
pyytävä ja huolestunut. — Kenelle puhuisit, ellet meille?

— Olkoon menneeksi. Sanoit oikein, Heljä, että meiltä puuttuu aseita.
Revolverin olen kyllä ostanut. Mutta me tarvitsemme kiväärejä, me
niinkuin työväki, joka on saanut ryssiltä. Tiedämme, missä ryssäin
asevarasto on. Yöllä hiivimme sinne, tapamme vartijat ja ryöstämme
aseet...

— Olli! — huudahti Heljä kauhistuneena. ‒ Oletko ihan mieletön?

Mikko oli vaiti. Tuntui kuin kaamean tulevaisuusnäytelmän esirippu
olisi äkkiä kohotettu hänen silmäinsä edessä. Oliko tuo vain
poikamaista hurjuutta? Eikö ollut siinä takana aavistamattomia asioita?
Kuin salamoina hänen ajatuksensa risteilivät, ja hänen sielunsa
sisimmässä hetkeksi kaikki myllertyi ja järkkyi. Siksi hän ei saanut
sanaa huuliltansa. Hän vain odotti jatkoa.

— Päinvastoin, — vastasi Olli sisarellensa. ‒ Silloinhan me mielettömiä
olisimme, jos kädet ristissä odottaisimme, että meidän päällemme
karataan. Joka ennättää ja yllättää, hän on voiton puolella heti alusta.

— Kuka meidän päällemme karkaisi? Eiväthän venäläiset sotamiehet
tähänkään asti ole täällä ketään hätyyttäneet, ja punaiset työmiehet
eivät ole niin pahoja kuin sinä luulet. Tuokin meidän halonhakkaajamme,
Janne... Kuinka voisit uskoa, että hän tekisi kellekään pahaa? Ja
_murha_ — ajattele, Olli, onhan ryssäkin ihminen! Murhaisitte vartijan,
joka vain täyttää velvollisuutensa, kun vartioi aseita! Eikä se edes
onnistuisi. Joutuisitte kiinni ja _teidät_ murhattaisiin... Olli, sinä
et _saa_ tuumia noin vääriä ja kauheita asioita!

Heljän käsi irtautui hänen miehensä kädestä ja etsi kiihkeästi Ollin
käsiä. Hän tapasi ne, sai kiinni ja puristi hätäännyksissään.

— Olli, ethän tarkoita totta? Mutta Olli tempaisihe irti ja nousi.

— Totta tarkoitan. Jos kuolen, olen valmis. Isänmaa saakoon minun
henkeni. Kertoihan Mikko ihastuneena tuosta papista, Pattesonista, joka
kuoli villien ihmissyöjien käsissä. Olisiko minun uhrini sen huonompi?

— Mutta eihän _hän_ ketään murhannut! Hän julisti rauhaa ja rakkautta.
Hän pelasti ihmissieluja...

— Minäkin pelastan tämän kaupungin.

— Mikko, sano jotakin! — pyysi Heljä tuskassansa. — Auta minua, minä en
osaa häntä vakuuttaa. Hän haaveilee ja on poissa suunniltaan!

— Pimeydessä kerrotaan pimeyden töistä, ‒ sanoi Mikko, ja hänen äänensä
oli synkän vakava. Hän oli nyt saanut ajatuksensa selvitetyksi niiden
sekaisista kierteistä. — Olli, oikeammin olisit tehnyt, jos kanssamme
olisit neuvotellut alusta pitäen. Mutta parempi myöhään kuin ei
milloinkaan. Onnettomuus on torjuttavissa vielä.

— Mitä sinä tarkoitat? Minä en peräydy, emmekä me kukaan. Päätös on
varma.

— Tänä yönäkö sen pitäisi tapahtua?

— Aikaa teidän ei tarvitse tietää. Eikä tovereitani. Mutta minä sanon
sinulle, Mikko: se ei ole oleva pimeyden työ, vaan isänmaan valkeuden
ja vapauden sankariteko. Enkä minä siitä ole kertonut neuvotellakseni.
Sanoinhan, että se on varma ja päätetty asia.

— Miksi siis kerroit?

— Koska ajattelin... ajattelin... Niin, sehän oli kyllä turhaa, kun te
ette kumpikaan näy minua ymmärtävän. — Hän vaikeni hetkeksi, ja toiset
odottivat. — Niin, siksi... Heljä, olisin sinua kiittänyt ja lähettänyt
terveiset vanhemmille, kaiken varalta... Ja pyytänyt, että sinä, Mikko,
siunaisit minua...

Hänen äänensä heltyi ja pehmeni. Heljä alkoi nyyhkyttää. Mutta Mikko
lausui:

— Murhaan en sinua voi siunata. Sotaan kyllä, jos esivalta kutsuisi.
Mutta siitähän ei nyt ole kysymystä, vain omavaltaisesta uhkateosta.
Ei, Olli, minun täytyy kieltää sinua —

— Sinä et voi kieltää etkä estää, jos omatuntoni ja isänmaani käskee!
Et ole minun kieltäjäni! — Nuorukainen muuttui taas terhakaksi ja
varmaksi.

— Me olemme nyt vastuussa sinusta. Kaikkein paras on, että matkustat
huomenna kotiin, jos on pelko junaliikenteen lakkaamisesta lähipäivinä.
Isäsi on itsenäinen maanviljelijä, isänmaanystävä ja viisas mies. Hän
määrätköön sinusta. Sinähän olet vielä alaikäinen. Ei hän kiellä,
jos isänmaa sinua todella tarvitsee, ja jos sota tulee, olet yhtä
tarpeellinen siellä kuin täällä.

— Minähän olen suojeluskunnan päällikkö, etkö kuullut?

— Kuulin. Mutta hanke on liian hataralla pohjalla, jos se on sinun
varassasi — kaksikymmenvuotiaan tilapäisen vieraan. Uskaltakoot
kypsyneet miehet asettua etupäähän, jos katsovat asiaa oikeaksi.

— Uskalla sitte itse! — kivahti Olli.

Mikko raapaisi tulta, sytytti kynttilän ja seisoi suorana, Ollin kanssa
silmätysten.

— Uskallan antaa henkeni, jos Jumalani sitä kysyy minulta
palveluksessaan ja hänen todistuksensa tähden isänmaassa tai kaukana
pakanamailla. Mutta sentähden en ole papinvalaa tehnyt, että tappaisin
veljen, jonka sielun tähden Kristus kuoli. Enkä myöskään voi sallia,
että kukaan perheväestäni tekee sen ilman esivallan käskyä.

— Entäs tapatko, jos hallitus käskee? Onko se jumalisempaa?

— Hillitse kielesi, Olli! Minä olen vihitty toisenlaiseen tehtävään
enkä sitä vaihda. Esivalta ei koskaan ole käskevä minua tarttumaan
aseeseen.

Heljä alkoi pyydellä: — Mikko ja Olli, älkää enää väitelkö. Mikko
rakas, pidä iltarukous, se rauhoittaa ja poistaa pimeät henget. Tätä
minun omituinen levottomuuteni onkin tietänyt. Mutta mitään näin
kauheata en olisi osannut aavistaa...

Kutsuttiin Laina keittiöstä. Laulettiin virsi ‒ rakkauden virsi, jonka
Heljä valitsi.

    "Rakkaus, mä itseni
    sulle annan ijäksi."

Olli ei laulanut. Eihän hän laulaja ollutkaan. Mitä hän mietti, sitä
sisar turhaan olisi halunnut tietää.

— Tuntuu niin oudolta, kun ei sähkö pala, ‒ sanoi palvelustyttö. —
Oikein vähän kammottaa. Taitaa olla koko kaupunginosa pimeänä. Nyt
sopisi kaikkien pahantekijäin olla liikkeellä, ellei olisi liian julma
ilma.

Hän niiasi hyvää yötä, antoi kynttilänsä rouvalle ja meni. Mutta
äkillinen kaamea ajatus välähti Heljän mieleen. Hätäisesti hän kysyi
veljeltään. — Olli, myrskykö särki johdot? Vai ‒ teittekö te sen?

— Olipa se kysymys! — Olli naurahti, mutta nauru oli hermostunutta
ja väkinäistä. — Minähän olen istunut kanssanne koko illan. En tiedä
mistään.

— Hyvää yötä!

— Hyvää yötä!

‒ Muista, Olli, — sanoi Mikko painokkaasti.—

Sinulla ei ole oikeutta siihen, mistä olen kieltänyt sinua. Ei itsesi,
ei vanhempaisi ja sisaresi, ei minun virkani ja tehtäväni tähden, — hän
lisäsi hiljemmin, katsoen nuorukaista syvälle silmiin.

— Jos on totta, että pitkällinen lakko on tulossa, niin mieti, Olli,
kiireistä kotimatkaa, ‒ pyysi Heljä.




III

ISÄNMAAN TÄHDEN


Olli istui huoneessansa eteisen takana. Pieni lepattava kynttilä paloi
pöydällä.

Hän oli ollut varma mielessään, aivan varma. Miksi hän nyt antoi
sisaren ja langon puheitten vaikuttaa itseensä? Miksi hän epäröitsi?

Syksyllä hänen oli ollut määrä suorittaa lääketieteelliset
alkututkinnot. Tähän oli mahdollisuus, vaikka yliopistoa ei
varsinaisesti avattu vaikean elintarvetilanteen tähden. Helsingissä
hänen ei tarvinnut yhtämittaisesti oleskella, ja hän oli mielellänsä
noudattanut sisaren ja langon kutsua asettua heidän pikku pappilaansa
lukemaan. Vaikka tosin täältäkään ei matka Helsinkiin ollut lyhyt,
olihan kuitenkin vain kolmannes siitä kuin kaukaa kotoa Kajaanin
kulmilta.

Valitettavasti hän sai reput fysiikassa, viimeisessä tutkinnossa,
vähän ennen joulua. Juuri kun luuli määrään pääsevänsä! Ja nyt oli
sentähden suoritettava kaikkityyni uudestaan, kasvitiede, eläintiede
ja kemia, joissa jo kerran oli hyväksytty, puhumattakaan tuosta
onnettomasta fysiikasta. Pisti sisua äsken, sisaren virkkaessa:
"Entäpä jos taas saat reput, kun puuhaat niin paljon?" Sillä Ollin
täytyi tunnustaa itsellensä, että juuri se, mitä sisar "liiaksi
puuhaksi" nimitti, oli hänen fysiikkansa ajanut karille. Hän oli kyllä
liittynyt suojeluskuntaan jo syksymmällä, Mikon ja Heljän tieten, mutta
vasta marraskuun lakon jälkeen asia sai vauhtia. Silloin se valtasi
hänet, niin että lukuharrastus jäi syrjään. Mutta niihin aikoihin ei
kuitenkaan vielä ollut suuria suunnitelmia eikä mitään salattavaa
omaisten kesken. Mikko oli ollut sitä mieltä, että Olli täytti
soveliasta kansalaisvelvollisuutta, ja Heljä ymmärsi suojeluskunnat
tarpeellisiksi siltä varalta, että venäläiset ryhtyisivät
vallattomuuksilla häiritsemään rauhallisia ihmisiä. Sekin oli selvää,
ettei toiminta oikeutuksestaan huolimatta voinut olla julkista — juuri
venäläisen sotaväen tähden.

Monta kertaa Olli kuuli pahoiteltavan sitä, että kaupungin
sosialistinen työväki ei suojeluskuntaan yhtynyt. Eikä kuulunut
yhtyneen muuallakaan. Se oli katkera pettymys hänellekin,
intomieliselle nuorukaiselle, joka lapsesta asti oli omaan
kansaansa juurtunut. Hän näki siinä epäluulon kuilun, joka erotti
työläiset "herrain puuhista", ja hän syytti sydämessään herrojen
epäkansallisuutta ja itsekkyyttä, joka sellaista pahaa oli saanut
aikaan. Nythän juuri olisi tarvittu yhteistä rintamaa! Hän koetti
lapsellisella, avomielisellä innostuksella vakuuttaa ja selvitellä,
missä vain pääsi puheisiin työmiesten kanssa. Janne Tuomelaiselle,
pappilan puunhakkaajalle, hän piti kokonaisia luentoja.

Marraskuun lakko aukaisi hänen silmänsä ja murskasi hänen nuorekkaat
unelmansa. Ei kannattanut enää pieksää kieltä. Työmiehet ojensivat
kättä ryssille. Se olisi masentanut maan tasalle, ellei se samalla
olisi kuohuttanut mieltä raivoon. Täytyikö nyt suojeluskunnan salata
luvallista isänmaallista toimintaansa omilta veljiltäkin, saman kansan
lapsilta? Täytyi, koska ne liehistelivät vihollista. Eikä toivotusta
yhteistoiminnasta voinut tulla mitään. Sitä tarmokkaammin piti tarttua
toimeen niiden, joille isänmaan asia oli hengen ja elämän arvoinen.

Kuinka hän olisi jaksanut keskittää ajatuksiansa kurjaan fysiikkaan,
kun suurempaa ja tärkeämpää oli kysymyksessä? Koettihan hän
rehellisesti, mutta nurin meni kuitenkin. Oli noloa matkustaa jouluksi
kotiin, tuloksena kokosyksyn työstä — plus miinus yhtäkuin nolla.

Herttainen äiti siellä Korpimäessä syötteli kinkulla ja leivoksilla
ja rohkaisi uuteen alkuun. Isä sitävastoin rypisti otsaansa ja
pani tilille. Hän ei tyytynyt Ollin isänmaallisiin puolusteluihin.
"Parhaiten olisit isänmaatasi palvellut, kun nyt olisit irti
tutkinnosta. Keväällä tässä ehkä kylläkin miehiä tarvitaan."

Niin oli isä sanonut. Ja nyt tarvittiin!

Taas hänen sisunsa nousi. Ehkäpä isä ei ensinkään olisi vastaan, jos
tietäisi, mitä hän oli tehnyt ja tekemässä. Hänpä oli oiva ja rehti
Suomen mies, semmoinen, josta pojan kannatti ylpeillä. Saakoon hänkin
ylpeillä pojastansa!

Mutta Mikko ja Heljä — ja tämä pappila, "rauhan maja"?

Oh, olipa jumalisuutta heilläkin, kotona Korpimäessä. Joka pyhä
käytiin kirkossa, ja isän pöydällä oli vanha, jykevä perheraamattu.
Äidin hurskaus suuntautui sydämelliseen hyväntekeväisyyteen, ja siinä
oli samaa sisäisyysjuurta, joka Heljässä oli puhjennut kukkaan. Tätä
kaikkea Olli kyllä kunnioitti ja ymmärsi. Sitävastoin Mikko lankoa hän
ei jaksanut ymmärtää. Hänessä oli jotakin — niin, ehkäpä täytyi sanoa:
jotakin enemmän... Mutta se "enemmän" ei pelkästään herättänyt ihailua,
se myös ahdisti, ärsytti, nosti nuoren miehen takajaloilleen. "Rauhan
maja"... Mikä oikeus Mikolla nytkin oli vedota asemansa erikoisuuteen?
Ja tuo pitkä juttu raakalaissaarien lempeästä marttyyrista... Ei,
ei, ase kädessä Olli tahtoi taistella! Hän ei toden tottakaan
ollut lankonsa määrättävissä, eikä se ollut riittävä syy estämään
verileikistä, että hän sattui asumaan pappilassa.

Siis tänä yönä kello yksi! — —

Tuuli kohahti, jokin ovi ulvahti. Uunissa vinkui ja humisi. Olli nousi
tarkastamaan peltiä, huomasi sen jääneen raolleen ja sulki sen. Hän
meni ikkunan luo. Ulkona oli sysipimeä.

Mikä oivallinen yö asevaltauksen toimeenpanemiseksi! Luontoko
oli auttanut sammuttamalla sähköt? Vai oliko todella joku
suojeluskuntalaisista keksinyt sen? Olli oli rehellisesti vastannut,
ettei hän sitä tietänyt, mutta miksikä ei olettamus olisi voinut olla
oikea?

Niin — tietysti! Olipa todella lapsellista, ettei niin yksinkertainen
ajatus ollut johtunut hänen omaan päähänsä, kun toimenpiteistä
neuvoteltiin.

Entä olikohan kaikki muu kunnossa? Olli kertasi tarve-esineet
ajatuksissansa. Tiirikka ja meisseli lukkojen avaamiseksi — oh, kylläpä
olikin kehno ovirytö ja huonot lukot niin tärkeässä paikassa! — liinat,
joilla oli tukittava vartijain suut, köysiä, pari kirvestä...

Kammotti...

Ei ole helppo ihanteellisen nuorukaisen hankita surmatöitä, aivan kuin
joku elävienkuvien tai rikosromaanien sankari. Ampuminen vielä olisi
tuntunut siistiltä ja sotaiselta, mutta tukehuttaminen, sitominen,
kirveeniskut...

"En voi siunata sinua murhaan", oli Mikko sanonut.

Olli käveli edestakaisin lattialla. Kynttilä yhä paloi pöydällä.
Hän oli unohtanut, että sitä olisi pitänyt säästää. Edes pientä
valontuiketta hän tarvitsi. Se tuntui turvallisemmalta.

Murha, murha...

Mikä nyt sitte oli ero sodan ja murhan välillä jos kumpikin tapahtui
isänmaan tähden? Voihan kumpaisessakin ampua tai käyttää muuta
tuhoamiskeinoa.

Sekö ratkaisi, että toinen tapahtui esivallan käskystä, toinen
omasta aloitteesta? Jotakin sellaista Mikko vihjaili. Mutta eivätkö
suojeluskunnat toimineet hallituksen luvalla? Ja eikö sota juuri ollut
tulossa? Hänellä, Ollilla, oli päällikön oikeus. Hänen täytyi harkita
ja kantaa vastuu. Totta kyllä, se oli painavaa ja pelottavaa, mutta
väärää ei. Miten hän olisi voinut saada esivallan luvan tai käskyn?
Kuka uskoi kirjeen haltuun tällaisia salaisuuksia? Ja kelle voi
kirjoittaa? Kuka tunsi jokaisen pikkukaupungin olot ja mahdollisuudet?
Sitäpaitsi ei ollut aikaa. Nopea toiminta oli ainoa pelastus.

Ei, ei, nämä olivat joutavia arveluita. Kaikki johtui siitä, että Mikko
ei ymmärtänyt tilannetta. Hänellä ja Heljällä ei ollut aavistustakaan
siitä, että he kaikki istuivat ruutitynnyrin päällä. Heistä oli paha,
että Olli ei ollut kertonut mitään puuhistaan viime aikoina. Niin, ehkä
he kyllä olisivat häntä ymmärtäneetkin paremmin, jos hän olisi sen
tehnyt. Mutta hän itse oli vaatinut tovereilta vaitiololupauksen, jota
oli oikeus rikkoa vain äärimmäisissä tapauksissa. Tänä iltana hän oli
puhunut. Nyt oli äärimmäinen hetki. Kunpa ei vaan siitäkin olisi ollut
pelkkää vahinkoa!

Pois nyt epäröinti! — Olli katsoi kelloa. Se läheni vasta yhtätoista.
Miten saisikaan nämä yön hetket kulumaan? Hän ei uskaltanut heittäytyä
vuoteellensa: entä jos uni pettäisi kaikesta huolimatta. Ja sitäpaitsi
— ehkä nämä tunnit olivat hänen viimeisensä. Kuka tiesi? Ainahan on
epäonnistuminen mahdollinen parhaitenkin harkitessa. Ja onnistuessakin
voi mennä uhriksi jonkun henki.

Hän olisi tahtonut rukoilla tai lukea pientä taskuraamattua, jonka
Heljä oli antanut hänelle joululahjaksi. Mutta ei se käynyt. Ei hän
kyennyt hiljentymään, ei tekemään tiliä sielunsa suhteesta Jumalaan.
Äidin oli aina ollut tapana sanoa: "Me saamme heittäytyä Jumalan armon
varaan." Niin oli Ollinkin tehtävä nyt, kävi kuinka kävi.

Äiti, isä, rakas koti siellä kaukana Korpimäessä...

Nyt Olli tiesi, mitä tehdä viimeisinä tunteinansa. Hän tempasi
laatikostansa paperiarkin ja istuutui kirjoittamaan. Hyvä, että oli
aikaa vielä!

Hän tahtoi kirjoittaa niin paljon, paljon kaunista ja lämmintä,
sellaista, mitä kotolaiset eivät aavistaneet hänessä olevankaan
huolettoman, hilpeän ja arkisen pinnan alla. Siitä, miten isän jalo
kylvö oli juurtunut ja äidin rakkaus sitä kastellut ja kasvattanut,
ja miten nyt oli nuori elämä valmis murrettavaksi isänmaan
alttarille, jos niin oli tarvis... Anteeksikin hän tahtoi pyytää, jos
ymmärtämättömyydessä tai velvollisuuden pakosta teki heidän tahtoansa
vastaan. He varmaan eivät tuomitsisi, saadessaan kirjeen sitte vasta,
joskus, kun kaikki oli ohitse... He ihailisivat, riemuitsivat läpi
kyynelten.

Hän kumartui kiihkeästi pöytänsä ylitse, ja kynä alkoi rapista
paperilla.




IV

UHRI


Heljä oli riisunut puseronsa, heittänyt yllensä väljän sinertävän
kampausnutun ja purkanut pitkän, runsaan vaalean tukkansa, suodakseen
sitä yöksi. Mikko ei vielä alkanut riisuutua, hän seisoi ja katseli
vaimoansa.

— Sinä annoit nimen tytölle ja minä pojalle,-hän sanoi. — Taisi osua
oikeaan, enemmän kuin arvasimmekaan. Mutta Auri, hän on vasta umpu;
sinä se olet oikea Päivänkukka.

Heljä käännähti hymyilevänä.

— Mitä nyt? Sinähän puhut kuin sulho, morsiamelle. Tahdotko minua
hyvitellä äskeisten synkkien silmäystesi jälkeen?

— Olenko minä sinuun luonut synkkiä silmäyksiä?

— Olet tietenkin. Mutta minä en ymmärtänyt miksi. Joskus sinä pahastut
turhasta. Minä sanoin, ettei olisi ollut hauska olla Pattesonin
vaimona. Et suinkaan luullut, että vertasin sinua häneen? Mikko kulta —
enhän minä tarkoittanut loukata, vaikka välistä todellakin huolehdin ja
vapisen tähtesi.

— Oi Heljä, ethän sinä minua loukannut. Mutta minä pelkään, että
Päivänkukka minun rinnallani on liian karussa maassa.

— Älä nyt lavertele turhia. Miksi me puhummekaan meistä — sinusta ja
minusta. Ollin asia on tärkeämpi. Mitä se poika onkaan saanut päähänsä!
Luuletko, että hän suostuu lähtemään huomenna kotiin? Onhan sekin
vahinko, matka maksaa, mutta —

— Rukoilemme hänen puolestaan, Heljä. Hänen ja koko kaupungin ja maan.

Mikko Salmen sydämessä asui synkkä aavistus. Eikö kuitenkin
Olli aikonut tekoansa juuri tänä yönä? Hänestä tuntui, että
estely ja vakuuttelu ei ollut nuorukaiseen tehonnut. Mitä oli
tehtävä? Ilmiantajaksi hän ei voinut eikä tahtonut ruveta. Eikä
kaksikymmenvuotias ollut enää lapsi, joka teljetään huoneeseensa, jos
hän on uppiniskainen.

Hän päätti tehdä ainoan, mikä oli hänen vallassansa: valvoa, rukoilla,
odottaa. Hänen oma työhuoneensa oli makuuhuoneen ja eteisen välillä,
ovi vastapäätä Ollin ovea. Jos hän istui kirjoituspöytänsä ääressä
ja piti eteiseen vievän oven auki, ei Olli voinut poistua hänen
huomaamattansa. Ikkunakin oli talveksi suljettu, eikä avattavasta
ruudusta mies mahtunut.

Tämän selviteltyään itsellensä hän tyyntyi.

— Menen lukitsemaan ulko-oven, — hän sanoi Heljälle. Tietysti se oli
lukittava nyt kuten aina. Kätkeäkö avain? Ei, ei sellaista keinoa. Eipä
siitä olisi apuakaan, hän samassa muisti. Ollilla oli oma avaimensa.

He polvistuivat yhdessä, Mikko ja Heljä. Mikon rukous oli kuin liekki,
joka kohosi ukkostumman taivaan taustaa vasten. Se vaikutti Heljään
oudosti, ei rauhoittaen, vaan jännittäen ja järkyttäen.

— Kuule, — sanoi hän, heidän noustuansa. ‒ Sinä et usko, että Olli on
heittänyt aikeensa.

— En, — sanoi Mikko. — Mutta ohjakset ovat Jumalan käsissä. Nuku
rauhallisesti. Minä aion valvoa, vaikkapa aamuun asti, jos on tarvis.

— Kuinka voit luulla, että minäkään nukkuisin? Suo minun valvoa
kanssasi! Tämä on kauheata... Jospa voisimme keskustella jostakin, joka
olisi niin suurta, että se voittaisi tämän. Minä tiedän, mitä vastaat:
Jumala. Kun osaisin panna käytäntöön, mitä uskon... levätä niinkuin
pieni karitsa.

Mikko Salmi seisoi taas katsellen vaimoansa samalla selittämättömällä
katseella kuin jo useita kertoja tänä iltana. Hän empi vielä, mutta
teki sitte nopean päätöksen.

— Tahdotko siis, Heljä, että puhun sinulle, todella jotakin suurta —
jotakin, jota et ole odottanut?

— Mikko, sinä pelotat minua!

— Päivänkukka, armas... Tule, istu tähän luokseni.

Heljä painui hänen puoleensa, ja hän puristi hentoa, pehmoista vartaloa
rintaansa vasten intohimoisella hellyydellä. Hän suuteli silmiä,
poskia, punahuulia.

— Mikä sinun on, Mikko? — ihmetteli Heljä, onnesta ja huolesta väristen.

Mikko päästi hänet irti, ja hänen katseensa kulki jo taas pois, tuonne,
missä oli kaksi pientä vuodetta rinnakkain. Auri ja Tarmo, rakkaat
lapset. Hän nousi, meni viereen ja katseli heitä, palasi sitte Heljän
luo, vakavana ja hillittynä jälleen.

— Istu kuuntelemaan, — hän pyysi.

Heljä totteli vaieten, jännittyneessä odotuksessa.

— Sinä tiedät, että olen tutkinut Etelämeren saarten lähetystyötä.
Toisessa tarkoituksessa ryhdyin siihen, toinen on ollut tulos.

— Kuinka niin? — Heljä ihmetteli. — Tottahan siitä tulee
tutkintokirjoitus? Ei suinkaan sinun vaivasi ole hukkaan mennyt?

— Ei, ei, olen saanut monin verroin enemmän kuin odotin. Kirjoitan
kyllä tutkimukseni, mutta en enää itseni tähden. Herran työn tähden sen
teen.

— En ymmärrä, — sanoi Heljä hiljaa.

— Niin, katsohan, vaikuttimissa on ero. Me viihdymme hyvin täällä,
minulla on yltäkyllin työtä seurakunnassani, ja sisaruksenakin asuvat
niin lähellä, että silloin tällöin on helppo tavata heitä. Palkka
riittää toimeentuloksemme, kunnes kerran virkavuosien nojalla pääsen
ehdolle johonkin kirkkoherranvirkaan. Miksi luulet, että minä kumminkin
rupesin korkeampaa arvoastetta tavoittelemaan?

— Sinähän usein olet kauniisti puhunut meistä, lapsista ja minusta,
— vastasi Heljä. — Olet sanonut, että haluat meille mukavampaa ja
suurempaa pappilaa maalla tai ehkä kotia Helsingissä... että lapset
saisivat kasvaa kaiken omistamisessa, mikä tekee elämän rikkaaksi, ja
minun olisi hyvä olla. Mutta siinä olet kyllä oikeassa, ettei meiltä
täälläkään mitään puutu.

— Niin, niin, Heljä, kyllä minä teitäkin ajattelin. Tahdoin teille
mukavaa, helppoa elämää, sellaista joka kietoo kukkaköynnöksillä ja
nukuttaa tuoksuihin. Tahdoin teille sitä, mitä maailma antaa. On se
kyllä inhimillistä.

— Kuinka oudosti sinä puhut, Mikko!

— Voisin puhua oudommastikin. Esimerkiksi, että minun mahdollisuuteni
ovat suuremmat kuin pikkukaupungin kappalaisen. Turha on istua
piilossa, jos voi nousta jalustalle. Sanoihan kerran joku, että minussa
on ainesta vaikka piispaksi!

— Mikko, mikä sinun on? Sinä saatat minut aivan ymmälle.

— Katsos, Heljä, minä vain armotta paljastan sinulle sisintäni,
niinkuin Jumala on minulle itselleni tehnyt. Enhän minä suinkaan
alunpitäen ole ollut tietoinen siitä, mitä sydämessäni on asunut.
Minähän muka vain olin velvollinen kartuttamaan tietojani, minun piti
päästä kokoamaan suurempia joukkoja Herralle, minun oli luonnollisella
tavalla huolehdittava teistä, rakkaistani. Näinhän virkaveljistäni ken
tahansa voisi yrittää, kellä kykyä ja tilaisuutta on. Miksi siis en
minäkin?

— Niin juuri, miksi et sinäkin. Eihän opintojen jatkaminen voi olla
väärää. Sinä asetat oikean asian rumaan valoon. Älä, Mikko, puhu noin,
se tuntuu pahalta.

— En minä puhu muista, puhun vain itsestäni. Herra minut riisui
paljaaksi ja löi maahan. Kuta enemmän luin lähetyshistoriaa, kuta
syvemmälti tutustuin hänen palvelijoihinsa, jotka kaikkensa uhraten
lähtivät viinimäkeen, kauvas oudoille rannoille, jättäen taaksensa
maallisen onnen ja kunnian parhaat unelmat, ainoana elämän valtavoimana
Jeesus Kristus — kuinka pieneksi silloin kutistuinkaan ja kuinka
häpesin itseäni!

— Nöyrille Jumala antaa armon, — sanoi Heljä.

— Antaa... minullekin antoi, kun oli ensin tyhjentänyt. Tiedätkö,
millaisen armon? Hän kääntyi minun, arvottoman puoleen ja kysyi:
"Oletko _sinä_ valmis?"

Heljän silmät suurenivat hämmästyneen kysyvinä.

— Anna anteeksi, oma rakkaani, että en silloin heti tätä kertonut
sinulle. En voinut, sillä oman taisteluni aallot vasta kuohuivat.
Epätoivoisena potkin tutkainta vastaan, vaikka minun tomuun painuneena
olisi tullut kiittää ja ylistää. Sinusta puhuin Herralle ja
lapsistamme. "Minulla on hento, suloinen vaimo, on kaksi herttaista
lasta, jotka sinä, Herra, annoit..." Mitä hän vastasi? "Joka ei luovu",
"joka ei seuraa" — sinä tunnet ne sanat... Etkä sinä aavistanut tästä
kaikesta mitään!

— En. — Heljän huulet tuskin liikkuivat.

— Tunsit vain rakkauttani ehkä entistä enemmän, etkö tuntenut? Eikä
seurakuntakaan ole muuta huomannut, kuin että työintoni on kiihtynyt,
aivan kuin aikani sen keskuudessa olisi lyhyt.

Hän vaikeni hetkeksi, sitte jatkoi, ja äänessä oli hänen tahtomattaan
juhlallinen sävy:

— Nyt en enää ponnistele. Kristus on tullut minulle väkevämmäksi omaa
itseäni, työtäni, tulevaisuussuunnitelmiani ja teitäkin, rakkaita.
Hän tehköön minulle, mitä tahtoo, pitäköön täällä tai vieköön sinne,
elämään tai kärsimyksiin ja kuolemaan...

— Etelämeren saarilleko? — huudahti Heljä kauhusta kalpeana.

Kysymys rikkoi Mikon ylentyneen mielentilan, niin että hänen täytyi
nauraa kesken kaiken.

— Mutta lapsi, mitä sinä ajattelet? Siellä oli Pattesonin ja hänen
tovereittensa työmaa; Suomen lähetysseuran on Kiinassa ja Ambomaalla.

— Mitä se sen parempi on? — sai Heljä huuliltansa.

— Ei parempi eikä pahempi. Kaikkialla on huutava hätä, missä Jeesusta
ei tunneta. Juuri tänä iltana itse siitä puhuit lapsille, kun salissa
näytit palmua. Sinähän rakastat lähetystä, kuulut lähetysompeluseuraan,
luet Lähetyssanomia ja —

Heljä oli purskahtanut itkuun. — Se on mahdotonta, — hän nyyhki. —
Siellä sinä alituiseen olisit vaarassa. Ilmanalakin on epäterveellinen.
Lapset ainakaan eivät sitä kestäisi.

— Ymmärrät siis, että en taistelutta ole antautunut, — vastasi Mikko
hiljaa.

Heljä kohotti äkkiä kyyneleiset kasvonsa, tuijottaen Mikkoon.

— Ehkä jättäisitkin minut kotiin lasten kanssa? Tai lapset vieraille?
Niinkö?

— Heljä, Heljä rakas, tämä kaikki tulee sinulle liian äkkiä. Anna
anteeksi! Enhän minäkään vielä mitään tiedä, en muuta kuin oman
alttiuteni, jos Herra minut kutsuu. Rauhoitu, hiljenny, oma rakkaani!
Tahdothan kanssani laskea sen kaiken Herran hyviin käsiin? Rukoilethan,
että sinunkin _tahtosi taipuisi kaikkeen, mitä Herra kysyy sinulta?_

— Sehän on mahdotonta! En luovu sinusta, en luovu lapsista, en tahdo
sitä! Kuollaan yhdessä, jos täytyy. Mutta ei Jumala sellaista vaadi, ei
sinulta eikä minulta eikä noilta meidän pikku raukoiltamme. Miksi juuri
sinun pitäisi lähteä? Miksi ei joku muu yhtähyvin? Miksi —

Mikko näki hänen tuskallisen kiintymyksensä ja kumartui häntä
suutelemaan.

— Anna sen kaikua korvissasi, mitä nyt juuri viimeksi sanoit. Jää
yksin, Heljä, puhu Jumalan kanssa.

Hän siirtyi hiljaa vierihuoneeseen, sulkien välioven äänettömästi.

Niin, nyt oli Heljä saanut ajattelemista, suurempaa hänen sydämellensä
kuin Ollin puuhat ja aikeet. Heljä raukka! Hän oli jo sanoissa tehnyt
syntiä, mutta Mikko pani sen omaan laskuunsa. _Hänen_ sanojensa
taitamattomuus ja äkkinäisyys sen oli aiheuttanut. Heljän täytyi saada
koota mielensä.

Itsekin Mikko kaipasi yksinäisyyttä nyt. Raskain hetki oli ohitse,
mutta "voima oli lähtenyt hänestä", ja hän tarvitsi uutta Herraltansa.

Oli täysi hiljaisuus oven kummallakin puolella.

Mikko istui kirjoituspöytänsä ääressä ja nojasi päätänsä käteensä.
Hänen mieleensä johtui Paavalin lause: "Naimaton mies huolehtii sitä,
mikä on Herran omaa, kuinka olisi Herralle mieliksi, mutta nainut
huolehtii maailmallisia, kuinka olisi vaimolleen mieliksi."

Kuinka paljon helpompi olisi hänenkin ollut empimättä ja kohta totella
Herran ääntä, ellei kiinteitä, kalliita siteitä olisi ollut!

Ja kuitenkin: kiitos, kiitos, Herra, niistä siteistä! — —

Hänellä oli ollut hyvä ja onnellinen lapsuudenkoti, vähistä varoista
huolimatta. Isä, Ananias Salmelin, oli ollut vaatimaton laivuri
pienessä rantakaupungissa lähellä Mikon nykyistä työpaikkaa; äiti oli
leipurin tytär, ahkera ja toimelias. Lapsia oli kasvatettu kurissa ja
hurskaudessa, ja ihmisiä heistä kaikista oli tullutkin. Yksi sisar
oli räätälin, toinen kellosepän vaimona kotikaupungissa. Kaksi veljeä
purjehti merillä. Mikko, nuorin, oli hyväpäinen ja lukuhaluinen, sai
käydä lyseon, pääsi yliopistoon ja luki lyhyessä ajassa papiksi,
koko kotiväen yhteisvoimaisten uhrausten avulla. Hän oli hellällä
kiitollisuudella kiintynyt heihin, eikä korkeampi sivistys suhdetta
muuttanut vähässäkään määrässä. Kun vanhemmat kuolivat, ensin äiti,
sitte isä, kaipasi hän heitä hyvän pojan hartaalla sydämellä.
Sisaruksiansa hän säännöllisesti kävi tervehtimässä, ja kirjevaihtokin
säilyi sydämellisenä.

Opiskeluaikanansa pääkaupungissa hän otti osaa yleisiin hengellisiin
harrastuksiin, muun muassa toimien pyhäkoulunopettajana. Siinä
työssä hän kohtasi Heljä Lehdon, Korpimäen kartanon tyttären kaukaa
Karjalasta. Neito oli hänelle kuin ilmestys. Kuinka tällainen
valo-olento oli liittynyt Jeesus Nasarealaisen halpaan saattueeseen ja
palveli köyhien karitsojen ruokkijana Kaupunkilähetyksen avustajien
joukossa? Mikon mielestä hän hienoine piirteineen ja aistikkaine
pukuineen olisi kuulunut taideseuroihin, tanssisaleihin tai jonnekin
muuanne, mihin laivurinpoika-teoloogilla ei ollut asiaa. Hän näki
neidon joka viikko pyhäkoulunopettajain valmistuskokouksissa, ja
heidän tuntinsa olivat samaan aikaan rukoushuoneen eri osissa. Kerran
opettajat olivat kutsutut johtavan pastorin luo, ja Mikko sai silloin
tietää, että neiti Lehto asui siellä, käydessään käsityökoulua
Helsingissä. Sitä tietä hän siis oli joutunut pyhäkoulutyöhön.

Mikko katseli neitoa, joka askarteli pienokaisten parissa, äidillisen
hellänä, varmana ja ujostelemattomana. Ei ollut Mikkokaan ujo eikä
arka luonteeltaan, päinvastoin voimakas, jopa joskus häikäilemätön.
Mutta ei hän rohjennut lähestyä kuuntelemaan Heljä Lehdon opetustunteja
eikä muutenkaan paljon puhua hänen, kanssaan. Kuitenkin oli jotakin
selittämätöntä heidän välillänsä. Mikko ymmärsi, että hän ensi kerran
elämässään rakasti naista — rakasti, vaikka ei tietänyt hänestä paljoa
enempää kuin oman ihastuksensa.

Silloin hän voitti itsensä ja etsi tilaisuutta kahdenkesken
asettaakseen neidolle sydämensä kysymyksen. Ei se kysymys lähinnä
kuulunut: "Rakastatteko minua?" Se kuului: "Rakastatteko. Jeesusta,
Vapahtajaa?" Ja kun tyttö loi häneen suuret sinisilmänsä vakavina ja
hiukan ihmettelevinä, vastaten: "Rakastan" — silloin hänelle oli kaikki
tärkein ratkaistu. Siitä hetkestä hänen arkailunsa hävisi kokonaan,
ja hän suuntasi koko tarmonsa ja pyrkimyksensä Heljän voittamiseen
ikiomaksensa.

Ei sen ollut vaikea onnistua. Heljä sai kuulla lähetyspastorilta ja
kaikilta muilta, kuinka lahjakas, etevä ja jaloluonteinen oli nuori
teoloogi Mikko Salmi. Silloin sekin sana heitettiin, jonka Mikko nyt
lähes yhdeksän vuotta myöhemmin itseänsä ivaten oli toistanut — että
hänessä piili tuleva piispa. Noista puheista Heljä tosin vähät välitti,
kun niitä aikoinaan hänelle ladeltiin... Mikko voitti hänet tummalla,
miehekkäällä kauneudellaan, rakkautensa hehkulla ja ennen kaikkea
ehjällä, rohkealla kristillisyydellään, jota hän ihaili. Heljä itse oli
varsin toisenlainen, mutta vilpitön Jeesuksen opetuslapsi hänkin omalla
tavallaan, omassa mitassaan.

Kun he olivat toisensa löytäneet, ei heidän kauvan tarvinnut omaa
kotia odottaa. Mikko valmistui samana keväänä, ja Korpimäen isä ja
äiti varustivat pienen pesän viihdykkääksi tyttärellensä ja uudelle
pojallensa.

Niin, silloin ei Mikko ollut Heljää pyytänyt lähetyssaarnaajan vaimoksi
Afrikan erämaihin eikä Kiinan kosteihin ja likaisiin kaupunkeihin.
Olisiko Heljä uskaltanut ja tahtonut, jos hän olisi sen tehnyt jo
alussa?

Kuin unelma oli heidän elämänsä liitänyt tähän asti. Todellakin se
oli ollut sekoittumatonta onnea ja päivänpaistetta. Heljä oli Mikolle
lakkaamatta uusi ihanuuden ilmestys, ja rakkaat lapset täydensivät
kodin ilon. Ei ollut erikoista sairautta sattunut, ei mitään
huomattavia vastoinkäymisiä. Oman vakinaisen seurakunnankin Mikko oli
saanut heti ensi kerran hakiessansa, kappalaispaikan, jossa hän nykyään
armovuoden aikana samalla toimitti kirkkoherrankin virkaa. Työtä oli
hyvin paljon, mutta pääasia oli, että Jumalan siunaus siinä alunpitäen
oli voimakkaana tuntunut.

Oliko onni veltostuttanut häntä? Kenties opintojen jatkamisen suhteen.
Siksipä oli aika tarmolla ryhtyä niihin, niin hän oli harkinnut ja
muillekin selittänyt. Kunnianhimo ja elämän mukavuuden tavoittelu kulki
mukana, mutta verhoutui velvollisuuden vaippaan.

Mitäpä siitä enempää! Olihan tili nyt selvä Jumalan kanssa, ja Heljälle
oli kaikki puhuttu. Arvelutti, etteihän se nyt vaan ollut tapahtunut
liian myöhään, onnea ja sopusointua särkien.

Kuinka hän sanoikaan, hellä ja rakastava Heljä, ajattelemattoman
itsekkäänä suuressa tuskassansa: "Miksi juuri sinun pitäisi lähteä?
Miksi ei joku muu yhtähyvin?" Yhtä lämmin on toisenkin puolison ja
toisenkin isän ja äidin sydän, yhtä suuri sen uhri ja kärsimys.

Mutta Mestari on sanonut: "Ei ole ketään, joka minun tähteni ja
evankeliumin tähden on luopunut talosta tai veljistä tai sisarista
tai isästä tai äidistä tai vaimosta tai lapsista tai pelloista, eikä
saisi satakertaisesti takaisin nyt tässä ajassa ja tulevassa maailmassa
ijankaikkista elämää."

Ymmärsiköhän Heljä hänet oikein? Käsittikö hän sen, mitä Mikko oli
tahtonut painostaa: että vastauksen Herralle hän oli antanut _vain
omasta puolestaan_ ja pyytänyt Heljää rukoilemaan — ei lähtöä, ei
jäämistä, ei mitään määrättyä heille kummallekaan — ainoastaan
_alttiutta Herran tahtoon_ hänelle myös.

Sillä vasten Heljän tahtoa hän ei koskaan lähtisi. Uhri oli oikeutettu
vain, jos he molemmat yksimielisesti ja ilolla tahtoivat sen antaa.
Silloin siitä lapsillekin oli korkein siunaus koituva, vastoin kaikkia
inhimillisen järjen tai tunteen päätelmiä.

Kun Hans Egede aikoinaan halusi lähteä Grönlantiin eskimojen luo, kesti
kauvan, ennenkuin hän voitti vaimonsa sydänaatteellensa. Mutta sittepä
olikin Gertrud rouva oikea lähetyssaarnaajan vaimon esikuva innossa,
kestävyydessä ja rakkaudessa.

Jumalalle ei ole mikään mahdotonta. Ei Heljänkään suhteen. Kaikkein
vähimmin hänen!

Mutta toisaalta — tapahtukoon Jumalan tahto!

       *       *       *       *       *

Heljä huoneessaan oli ensin kuin huumauksissa, liikkumatonna,
satutettuna kuin lintunen siipeen. Sitte tunteet kiihkeinä kuohahtivat.
Hän syöksähti lasten vuoteiden luo, ja vähältä piti, ettei hän
puristanut heitä syliinsä ja herättänyt unen rauhasta.

Mutta kesken kaiken kaikuivat hänen korvissaan hänen omat sanansa, ne
viimeiset, joita Mikko oli pyytänyt häntä laskemaan Jumalan eteen:
"Miksi ei joku muu voisi lähteä, miksi juuri sinä? Miksi ei joku muu
voisi lähteä?"

Polttava hehku poskillaan hän itkien vaipui vuoteensa viereen, kätki
kasvonsa peitteeseen ja nyyhki: — Jumalani, Vapahtajani, kuinka
itsekäs minä olen! Auta minua, _taivuta minut_ siihen, mitä itse en
voi, siihen, mitä tahdot — _jos_ tahdot - sillä sinähän olet rakkauden
Jumala...

Mikko oli tahollansa ennättänyt ajatella ajatuksia kokonaisen pitkän,
monijaksoisen sarjan, Heljä vain yhden yksinkertaisen, ainoan, silloin
kuin ovi väliltä avautui. Mikko sen avasi, hellänä, huolekkaana.
Nähdessään vaimonsa itkettyneet silmät, hän ei voinut muuta kuin kietoa
kätensä hänen kaulaansa, kyyneltyä itsekin ja kuiskata haikein sydämin:
— Heljäni, armas, voitko rakastaa minua nytkin, sano, voitko? Ja
uskotko, että minä sinua rakastan?

Ja Heljän huulilta kuului hiljaa: — Rakastan ja uskon... Ja _minä olen
rukoillut, niinkuin pyysit..._

He elivät nyt kumpikin sellaista hetkeä, jona unohtuu koko ympäröivä
maailma, ja taivas on likeisempi kuin lähin todellisuus.

Silloin kajahti kumea jyskytys ulkoeteisen ovelle. Säpsähtäen he
havahtuivat kuuntelemaan.

— Mitä se on?

— Olli! Oi hyvä Jumala, auta! Mikko, riennä — mitä onkaan tapahtunut?

Mikko ei enää kuullut, hän oli siepannut kynttilän ja ehtinyt jo
eteiseen asti.




V

KRUUNU


Ulkona oven takana oli vanha ukko. Hän haki pastoria kuolevan sairaan
luo, lähimmälle saarelle, jonne oli muodostunut kylämäinen esikaupunki.

Ukko pyyteli anteeksi tuloansa näin yöllä ja pahassa ilmassa. Ihme,
että olikin pastori vielä ylhäällä. Se häntä rohkaisi kolkuttamaan, kun
kynttilä tuikutti ikkunasta.

Pastori pyysi ukkoa sisälle, kunnes hän varustautuisi lähtemään.

— Olisi kyllä kiire, taitaa olla loppu käsissä.

— Minä riennän. Heti olen valmis. Mikko Salmi hengähti syvään.
Hänkin oli hermojännityksessä tänä yönä. Miksi hän kohta oli jotain
vaarallista kuvitellut, Heljän säikähdyksen tartuttamana?

Heljä värisi aivan kalpeana, kun Mikko muutamalla tyynnyttävällä
sanalla selvitti tilanteen. Mutta ei hän siitäkään rauhoittunut.

— Oi, pitääkö sinun mennä minun luotani pois? Ja tuohon kauheaan
lumimyrskyyn... Niin, tietysti sinun pitää... Mutta nyt et sinä voikaan
vartioida Ollia.

— En. Jätän hänet Jumalan käsiin; asia on johdettu näin. Mene sinäkin
nukkumaan, Heljä. Hyvästi nyt.

Hän oli ottanut esiin ja pannut kuntoon rippineuvot, suuteli vaimoaan
ja meni pukeutumaan eteiseen, jossa ukko lumivettä tippuvana istui
pimeässä.

Ohi mennessään hän kuitenkin raotti Ollin ovea. Huoneessa oli hiljaista
ja pimeää. Olli siis nukkui. Hän sulki varovasti oven ja pujahti vielä
kertomaan huomionsa Heljälle, joka siitä oli hyvin kiitollinen.

Mikä ryöppy, ulvona, kohina siellä ulkona! Turkinkaulus pystyssä,
etukumaroissaan pastori ponnisteli eteenpäin noutajansa rinnalla. Hän
olisi mielellänsä kysellyt ja puhunut saadakseen valmistavia tietoja
vakavan tehtävänsä varalle, mutta täytyi tyytyä vain katkonaisiin
lauselmiin.

— Kuka on sairaana?

— Minun eukkoni.

— Eikö ollut ketään muuta lähetettävänä, kun te itse tulitte?

— Ei ollut.

— Onko sairas nyt ihan yksin?

— Naapurista eräs vaimo on siellä. Kuljettiin kotvan ääneti, tuulta
puskien.

— Onko hän sairastanut kauvan? — alkoi taas pastori.

— On.

— Mikä tauti hänellä on?

— Rintatauti. On sylkenyt verta.

— Miksi nyt vasta haitte minua?

— Ei arvattu kiiruhtaa. Kun on heikkona kauvan, niin luulee
pitemmältäkin kestävän.

Mikko kuohahti sisimmässään. Semmoisia ihmiset ovat! Ei tarvita Jumalaa
eikä pappia, ennenkuin viimeisimmässä hädässä. Luullaan, että hän on
mestari, joka muutamassa hetkessä korjaa kohdalleen, mitä pitkä elämä
on nurin heittänyt. Ja ehtoollista pidetään taikana, joka ilman muuta
auttaa pelastukseen, silloinkin kun sairas jo on niin heikko, että
tuskin ymmärtää mitä tapahtuu.

Hän oli vähällä sanoa kovia ja kiihtyneitä sanoja, mutta hillitsi
mielensä ja astui ääneti. Ruvetessaan puhumaan hän oli vakava ja
ystävällinen.

— Onko vaimonne elänyt uskossa?

— Sitähän se on jos mitä.

— Sitte on hyvä. Senkötähden teidän mielestänne ei ennen tarvittu
pappia?

Mies ei heti vastannut. Kysymys tuntui oudostuttavan. Hänelle alkoi
jotakin häämöittää siitä, mikä pastorin mielessä vastikään oli
liikkunut.

— Niin, — hän sanoi empien, — jos jokainen juoksuttaisi ilman
hätätarvetta, niin eihän teille jäisi rupeaman aikaa.

Totta sekin. Mikkokin huomasi väärin arvostelleensa ainakin tällä
kertaa. Sitä parempi. Kunpa nyt ajoissa ehdittäisiin perille.

Kun nyt edessäolevasta tärkein oli selvillä, irtautuivat ajatukset
liikkumaan taaksepäin. Mikon mieleen välähti lause, johon hän ei ensi
hetkenä ollut kiinnittänyt erikoista huomiota, mutta joka kuitenkin oli
jäänyt hänen tajuntaansa.

— Te sanoitte, että uskalsitte koputtaa, kun näitte valoa ikkunasta.
Mistä ikkunasta?

— Siitä pihanpuoleisesta, portaitten vierestä.

— Oikealtako?

— Niin, nuoren herran kamarista. Onko hän sukua? Olen nähnyt pastorskan
kanssa kirkossa.

— Vaimoni veli asuu meillä. Hän on lukemassa.

— Myöhään teillä valvotaan.

— Ei tavallisesti. Sattui tällä kertaa. Mikko jäi ihmettelemään.
Ollin kynttilä oli siis palanut ukon tullessa. Kuinka hän sitte siinä
tuokiossa olisi uneen päässyt? Eikä ollut edes utelias tuon äkillisen,
yllättävän koputuksen johdosta! Eihän hän vain ollut huomaamatta
pujahtanut ulos? Miten ja milloin? Ei, ei ollut mahdollista.

— Näittekö nuorta herraa? — kysyi Mikko äkkiä, koettaen pysyttää
ääntänsä rauhallisena.

— Katsoi hän ulos huoneestaan, kun te olitte rippikaluja hakemassa, ja
kysyi mikä on. Minä sanoin.

— Oli ehkä jo riisuutunut.

— Ei ollut, oli täysissä vaatteissa ja kynttilä kädessä. Jumala salli
valvoa, oli se hyvä minulle. Olisi tuntunut vallan pahalta ajaa ihmisiä
vuoteesta ylös. Tämäkin oli kyllä paha.

Mikko tiesi tarpeeksi. Siis kumminkin tänä yönä! Olli valvoi
pukimissaan, mutta varovaisuuden vuoksi sammutti kynttilän ja
heittäytyi nukkuvaksi, kun Mikko lähestyi. Se ei hyvää merkinnyt.

Loppumatkan hän kulki vaihtamatta monta sanaa ukon kanssa.
Ristiriitaiset ajatukset hämmensivät rauhaa. Mutta oli miten oli, hänen
oli pakottautuminen unohtamaan omat huolensa. Äänettömässä rukouksessa
hän vielä kerran uskoi ne Jumalalle, koettaen keskittyä ajattelemaan
häntä, jonka luoksi oltiin menossa.

Lyhyellä jäämatkalla tuuli hyökkäsi takaapäin, ajaen kulkijat
puolijuoksuun. Ukko läähätti raskaasti, jalkojen takertuessa
kinostuneeseen lumeen, joka peitti polun. Mikko pyrki reippaasti
eteenpäin; hänelle tämäntapaiset vaikeudet eivät suuria merkinneet.

Jo noustiin saaren töyräälle; jo pilkoitti valo matalan mökin ikkunasta.

He astuivat eteiseen, pudistelivat pois lumen ja tulivat tupaan.

— Vieläkö elää? — kysyi ukko jo ovessa naiselta, joka kääntyi vuoteen
äärestä heidän tullessaan.

— Vielä. Nukkuu.

He riisuivat päällysvaatteensa ja lähenivät vuodetta. Ukko pysähtyi
jalkopuoleen, nainen siirsi syrjään tuolinsa, ja pastori asettui
sairaan pään kohdalle. Vallitsi hiiskumaton hiljaisuus.

Sairas oli vanha mummo, kutistunein kalpein kasvoin. Hänen horteensa
ei näyttänyt tavalliselta unelta, sillä silmät olivat auki, vaikka hän
ilmeisesti ei niillä mitään nähnyt lähimmästä ympäristöstänsä. Jossakin
kaukana hänen henkensä vaelsi.

Pastori pudisti päätänsä.

— Taisitte hakea liian myöhään. Hän kyllä elää, mutta tämä maailma ei
enää ulotu häneen.

Ukko huokasi murheellisena. Taisipa olla niin. Nainen tarjosi
pastorille tuolin.

— Jos sentään odottaisitte vähän vielä. Niin he odottivat puolen
tuntia, tunnin.

Silloin pastori nousi.

— Ei hyödytä viipyä enempää.

Hän laski kätensä sairaan otsalle ja lausui juhlallisesti: — Herra
siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua. Herra valistakoon kasvonsa sinun
päällesi —

Silloin sairas liikahti. Pastori ei keskeyttänyt; mutta hän huomasi,
että lasimaisiin silmiin palasi elämän ilme. Ne katsoivat häneen yhä
kiinteämmin ja tajuisemmin.

Kun hän oli lopettanut, hengähti sairas syvään ja tunsi kaikki
ympärillänsä.

— Ihmeellistä, — sanoi pastori kuin itsekseen. Hän valmistautui
vanhusta puhuttelemaan, mutta tämä ennätti ennen.

— Minä jo kävin taivaassa, — hän sanoi selvällä äänellä.

— Niinkö? Olette nähnyt ihanaa unta. Varmaan se piankin tulee
todellisuudeksi teille.

— Ei unta, — sanoi sairas varmasti. Pastori ei pitänyt tarpeellisena
väitellä. Mutta taas sairas ehti puheeseen ennen häntä.

— Näin siellä teidätkin, pastori.

— Jumalan armosta toivon sinne pääseväni, ‒ hän vastasi vakavasti.

— Teillä oli kruunu päässä... kirkas...

— Se on luvattu meille, jos pysymme uskollisina loppuun asti. Jumala on
auttava minua siihen.

— Minä kysyin, kuinka se on niin kirkas... Minulle vastattiin, että se
on _marttyyrikruunu..._

Sairaan puhe alkoi käydä vaivaloisesti. Viimeinen sana hiljeni
kuiskaukseksi. Kuitenkin kaikki kolme läsnäolijaa kuulivat sen.

Pastori oli kalvennut. Ei pelosta — ei, sen hän tunsi — vaan Jumalan
pyhän, juhlallisen läheisyyden tunnosta.

Hän ei heti saanut sanaa huuliltansa, vaan vaipui polvillensa sairaan
vuoteen ääreen ja kätki kasvonsa käsiinsä. Aika väistyi ja ijäisyys
humisi hänen ympärillään. Sitte hän puhkesi äänekkääseen, palavaan
rukoukseen ja ylistykseen.

Noustuaan hän antoi sairaalle ehtoollisen, uskoi hänet Jumalan käsiin
viimeistä matkaa varten, hyvästeli toiset ja lähti. Ovelta hän kääntyi,
sanoen ukolle ja vieraalle naiselle: — Jumalan edessä velvoitan teidät
vaikenemaan siitä, mitä olette kuulleet tänä yönä.

Ulkona myrsky riehui edelleen. Pastori tuskin sitä huomasikaan.
Hänen jalkansa kulkivat nopeaan ja koneellisesti, mutta ajatukset
askaroitsivat yön ihmeellisissä kokemuksissa.

— Jumalan kiitos, että kerroin Heljälle lähetyskutsumuksesta, jonka
olin tuntenut sydämessäni. Ja Jumalan kiitos, että hän sai voimaa
rukoilla oman tahtonsa taipumista. Sillä nyt tiedän, että se on
tapahtuva. Nyt olen saanut vihkimyksen uuteen pyhään tehtävään enkä
epäile enää. Mutta tätä, mitä nyt samalla tiedän ilmoituksena Jumalan
suusta, ei minun ole oikeus kertoa edes hänelle. Ei ennen kuin hetki
lähenee.

Vasta kaupungin katuja astellessaan hän havahtui. Lähin todellisuus
palautui jälleen. Hän muisti Ollin ja nuorten suojeluskuntalaisten
yöllisen aikeen. Hänen mieleensä välähti, että tässäkin asiassa kenties
oli vielä tehtävä tarjona, joku odottamaton tilaisuus, joku estämisen
mahdollisuus. Jumalan tiethän ovat rikkautta täynnä; niihin sisältyy
tarkoituksia enemmän kuin yksi. Hänet oli johdettu pois kodistansa
hetkellä, jolloin hän oli luullut olevansa siellä tarpeellinen
Ollin tähden. Ehkäpä olikin niin, että hän pimeällä kadulla nyt oli
tarpeellisempi sekä Ollin että vielä muidenkin vuoksi. Tässähän olivat
arvaamattomat asiat kysymyksessä.

Hän teki nopean kaarroksen sitä suuntaa kohti, missä venäläisten
asevarastot sijaitsivat.




VI

LÄHTÖ


Lunta ei tullut enää yhtä sakeasti kuin varhemmin eikä yhtä pehmeinä
ja märkinä hiutaleina. Tuulen lennättämänä se iski vasten kasvoja kuin
neulan terin. Viiman vihainen viuhunta soi ympäri korvien.

Kadut olivat täydellisesti autiot. Silloin ‒ äkkiä — mitä se oli?

Tummia varjoja vilahti yössä — tuolla poikkikadun kohdalla. Kauvempaa
kuului laukaus ‒ toinen, kolmas...

— Tulinko myöhään? Vain muutamia hetkiä liian myöhään! Jotakin on
tapahtunut.

Nuo tummat varjot hajaantuivat. Niitä katosi syrjäkaduille ja pihoihin.
Joku juoksujalassa tuli häntä kohti: kääntyi äkkiä, sujahti lähimmästä
portista tietymättömiin.

Mikko Salmi käveli kiivaammin. Häntä ei ensinkään pelottanut, eikä hän
kysynyt seurauksia. Aina hän oli tottunut kulkemaan velvollisuuden
tietä suoraan.

Mutta viimeisessä kulmauksessa kohtasi este.

— Stoi! — kuului huuto.

Esiin hyökkäsi muutama pistinniekka, suomalaisia miehiä.

— Mitä tahdotte? — Ja aseet ojennettiin kohti. Pastori pysähtyi,
vastaten rauhallisesti: —

Ettekö tunne, että olen kaupungin pappi? Kuulin ammuttavan ja riensin
katsomaan, mitä on tekeillä.

— Tästä ei pääse. — Miehet olivat koko lailla talttuneet. Yksi
vain tokaisi: — Mitä pappi yöllä kuljeskelee? — Ja toinen lisäsi
epäluuloisena: ‒ Samaa lahtarisakkia! — Mutta aseet he kumminkin
laskivat alas.

— Tahdotteko sanoa minulle, mitä on tapahtunut? — kysyi Mikko
hievahtamatta.

Yksi oli suulas ja alkoi selittää, että suojeluskunta oli yrittänyt
varastaa aseita ja teurastaa vahdin kuin sian, mutta siitäpä ei mitään
tullut. Pääsivät lurjukset pimeässä karkuun, mutta kyllä vielä joutuvat
kiinni. Heitä jo haetaan. Ja sitte, perhanat — lyijyä kalloon —

— Veljet veljiä vastaan, — sanoi pastori surullisesti. — Muistakaa,
miehet, mitä sanoi hän, joka on Rauhan Päämies: "Jotka miekkaan
tarttuvat, ne miekkaan hukkuvat." Hyvää yötä!

Hän kääntyi pois ja lähti kotiinsa kulkemaan.

Pikku pappila oli aivan pimeä. Ei valon pilkettäkään, ei kynttilän
tuiketta ikkunoista.

Kuinka Ollin oli käynyt?

Hän kiersi avainta ulkolukossa, astui ylös portaita, hapuili käsillään
sisäoven avainreikää, löysi, avasi ja pääsi eteiseen. Vielä märät
päällysvaatteet yllänsä hän suorinta tietä astui Ollin huoneeseen.

Sekä Olli että Heljä olivat siellä, kiireisinä puuhaellen lähes
loppuunpalaneen kynttilän valossa, jonka suojaksi oli pantu varjostin.
Molemmat säpsähtivät, kääntyen vaatekaapin luota. Sitte ilosta
huudahtaen Heljä riensi Mikkoa vastaan.

— Siinäpä sinä olet! Jumalan kiitos! — Sitte huolestuneena: — Mutta
Olli — ajatteles — hänen täytyy paeta vielä tänä yönä. Minä autan häntä
varustautumaan.

— Hukkaan meni kaikki! — pääsi katkerasti nuorukaisen huulilta. — Joku
varmaankin oli kavaltanut. Vartija istui ja torkkui, tekounta kai.
Pääsimme aivan lähelle, kun samassa laukaus pamahti jostakin; mies
kavahti pystyyn, toisia ilmestyi kuin maasta nousten, uusia laukauksia
kuului — ei ollut meillä muuta neuvoa kuin kapsahtaa kannoillemme ja
livistää niin nopeaan kuin pääsimme. Ja nyt on meno eteenpäin, niin
pitkälle kuin tietä riittää. Jos todella on kielitelty, ei ainakaan
minun pääni paljoa maksa.

Koko ajan hän puhuessaan pukeutui, muutti alusvaatteita ja veti
urheilupaidan liiviensä päälle, napitti takkinsa kaulaan asti ja
silmäili välillä, mitä Heljä pakkasi hänen selkäreppuunsa.

— Mihin siis aiot nyt? — kysyi Mikko, hänkin lumisten vaatteittensa
riisumishommissa.

— Rintamalle, jos semmoinen jo on olemassa. Muuten jatkan matkaa kotiin
asti. Ensin hiihdän. Tottapa sitte saan hevoskyydin jostakin ja lopulta
junaankin pääsen. Rahaa minulla on, isähän lähetti äskettäin. On
taskuasekin. Se hyvä.

— Ota tämäkin taskuase, — sanoi Heljä hiljaa, ojentaen pientä
raamattua. Iloksensa hän oli sen huomannut veljensä pöydällä.

Vaieten Olli otti sen vastaan ja pani povitaskuunsa. Katse, joka
sisaren silmiä kohtasi, oli lämmin ja puhuva.

— Nyt vielä muutama voileipä. Odota. ‒ Heljä oli jo menossa.

— Eipä taida olla aikaa. Ei, Heljä, — Olli huusi hänen jälkeensä, — tuo
vain kaakku semmoisenaan.

Langokset jäivät hetkeksi kahden.

— En tiedä, huomaatko, että kohtaloosi nyt sisältyy sekä Jumalan armo
että kuritus, — sanoi Mikko vakavasti. — Mieti sitä pakotielläsi. Ja
nyt — Jumalan siunaus olkoon kanssasi!

Heljä palasi tuoden leivän. Olli kiitti ja kätteli heitä kumpaakin.

— Isänmaan tähden minä yritin, — hän sanoi. — Yritän vieläkin, annan
vaikka henkeni.

Koira haukahti kadulla kuuluvasti. Toinen koira vastasi likeltä. Taas
haukahdus — ja taas. Huoneessaolijat säpsähtivät välittömästi.

— Pihan kautta, Olli, — sanoi Mikko. ‒ Parvekkeen ovesta!

— Joudu, joudu!

Ei tarvinnut kehoittaa.

— Nyt Jumalan huomaan!

Hän sieppasi suksensa eteisen nurkasta, painoi lakin korvillensa,
harppasi läpi pimeän ruokasalin, avasi oven äänettömästi, viipotti
vielä kädellään ja hävisi ulos yöhön ja tuiskuun.

— Tässä ilmassa! — huokasi Heljä.

— Tule, järjestetään nopeasti Ollin huone, ‒ sanoi Mikko. — Kas
näin. Vaatteet kaappiin. Kynttilä sammuksiin. Nyt me molemmat omaan
huoneeseemme. Riisuudu, Heljä, se on välttämätöntä.

Koirien haukunta oli kiihtynyt. Sitte ne alkoivat ulvoa.

— En voi riisuutua, hakemaan Ollia! Huh, ulvonta —

— Se ei merkitse mitään, koska ei merkinnyt. Ne haukkuvat ja ulvovat
keskenään. Mutta silti kyllä voidaan tulla.

Mikko kiitti Jumalaa sydämessänsä siitä, että hän äsken oli tavannut
pistinmiehet. Siten hänelle oli auennut Ollin vaaran todellisuus.
Eihän ollut väärin auttaa häntä pakenemaan. Sen hän oli velkaa pojan
vanhemmille, jopa pojalle itselleenkin, hänen haltuunsa uskotulle,
joka harhaanjohtuneessa innostuksessaan oli pannut henkensä kuolemalle
alttiiksi. Jääköön Jumalan armon haltuun! Olihan hän varjeltunut
julmasta rikoksesta, vaikka vasten omaa tahtoansa.

Hän vaati Heljän heittämään pukimensa ja käymään vuoteeseen. Itse hän
teki samoin. Sängyn lämpö raukaisi hermojännityksestä uupunutta nuorta
naista. Kuin pieni lintu pesään hän piankin nukahti, pää painuneena
puolison käsivarrelle. Mutta Mikko valvoi silmää sulkematta.

— Joku on kavaltanut suojeluskunnan, — hän toisti mielessään Ollin
sanoja. — On kerrottu, mitä se aikoi tehdä tänä yönä. Tiedetään, että
Olli on ollut johtaja. Kuinka he eivät jo ole täällä pappilassa Ollia
hakemassa?

Joka hetki hän odotti. Mutta yö vaikeni ympärillä.

Se vaikeni, mutta ajatukset eivät vaienneet.

Tapahtuiko ulkona suuressa maailmassa paraikaa jotakin tavatonta, josta
täkäläiset yritteet olivat vain heikkoa kajastusta, lapsellista myrskyä
vesilasissa? Mitä tapahtui? Kunpa olisi päässyt tunkeutumaan pimeyden
ja äänettömyyden läpi. Oliko sota syttymässä, ehkä jo syttynytkin?
Kenen ja keitä vastaan?

Vieläkö lehdet tulevat, vieläkö junat kulkevat huomenna?

Käsityksin, rinnatusten virkamiehet, talonpojat ja työmiehet ajamassa
venäläisiä Suomen rajan yli — se olisi ollut taistelun, kärsimysten
ja hengenhukan arvoinen elämys. "Ryssät ulos maasta." Niinhän kyllä
Olli olikin määritellyt sen sodan tarkoituksen, josta hän puhui. Mutta
jos jotakin oli tapahtumassa, ei ollut tätä, ei sillä tavalla. Veljet
aseissa veljiä vastaan, suomalaisilla työläisillä ryssien pistimet
käsissä! Nyt yöllä hän omin silmin oli nähnyt sen kaamean todellisuuden.

Ei kyennyt pääsemään selville. Täytyi odottaa. Jos olisi päivä jo
valjennut, olisi heti pitänyt lähteä tapaamaan kaupungin herroja,
niitä jotka olivat suojeluskunnan asioitten perillä ja ehkä tiesivät
varmentaa Ollin kertomat hälyyttävät uutiset. Mikko tunsi nyt
puutteeksi, että hän niin täydesti oli pysytellyt ajan maallisista
kysymyksistä erillään. Jokaisen vapaahetken, jonka kutsumustyö jätti
hänelle, hän oli käyttänyt tieteelliseen kirjoitukseensa tai viettänyt
kotona vaimonsa ja lastensa kanssa. Milloin he seurusteluun ottivat
osaa, käänsi hän aina keskustelun niihin, jotka ylhäällä ovat. Hän
tahtoi niin, se oli hänen palava pyrkimyksensä. Ihmiset saivat tietää,
että jos kutsuivat pappiansa nimi- ja syntymäpäiville, he samalla
mukautuivat siihen, että Jumalan sana tuli myötä.

Kaikki olivat vaistomaisesti tunteneet, että hän oli väkivaltaa ja
aseita vastaan, eivätkä sentähden omasta alotteestaan mitään kertoneet
hänelle. Kuitenkin, jos esivalta on sodan takana... Itse hän oli
Ollille vakuuttanut, että silloin oli tilanne oleva toinen.

Oli miten oli, pian sen täytyi selviytyä. Kaikissa tapauksissa hän
omasta kohdastaan oli taistelun ulkopuolella, yhäkin rauhan lähetti
metelöivässä maailmassa, Herran viestin julistaja yhtähyvin puolelle
kuin toisellekin, suojeluskuntalaisille ja niille, jotka venäläisten
pistimiin olivat tarttuneet.

Hänen oli tärkeä säilyttää se asia selvänä kaikkien silmissä. Siksi
hän oli jouduttanut Heljää makuulle. Ei saanut näyttää siltä, että
pappilassa oli valvottu Ollin hankkeisiin osallisina. Tämä ei ollut
petosta ketään kohtaan, se oli täysi totuus. Jos Olli olisi ollut
täällä, olisi hän sen voinut todistaa kenelle tahansa. Tulkoon sota tai
ei — rauhan majana oli sittekin pappila säilytettävä.

Kuinka suloisesti Heljä nukkui, mielenliikutuksesta väsyneenä! Lasten
tasainen hengitys kuului tuolta vierestä. Rauhaa Jumalan siipien
suojassa... Ehkä ei tullakaan Ollia etsimään. Ei kukaan ole kavaltanut.
Yöllinen yhteentörmäys on ollut sattuma tai paremminkin Jumalan
johdatus, pojille varjelus pahasta. Ehkä niin.

Vai ovatko venäläiset ja työläiset niin järjestymättömiä ja
saamattomia, että aikeet jäävät pelkkiin puheisiin?

Ei tiedä. — —

Oli outoa näiden ajatusten keskeltä kääntää mielensä omaan suureen
kutsumukseen pois isänmaasta, kauvas merten taakse. Miksi olikin
hänelle sallittu näin paljon yhtaikaa? Sitä tuskin voi kantaa ja
hallita. Vai oliko niin, että nuo vastakohtaiset asiat pitivät
toisensa tarpeellisessa tasapainossa? Isänmaan kysymykset, sen
hätä ja tarve painoivat kuin lasta äidin rinnoille, kiinnittivät
kotoiseen turpeeseen, estivät hätäilemästä lähdön suhteen, pidättivät
valmistuksessa ja täyttivät odotusajan rikkaaksi arvokkaista ja
vaativista tehtävistä. Se toinen, kaukainen kutsumus, se taas
esti tänne vajoamasta, takertumasta kuin verkkoon näihin kaikkiin
ajallisuuden lankoihin, jotka pyrkivät joka puolelta väkevästi
kietomaan ajatuksia ja sydäntä. Jumala näki, mitä he tarvitsivat, ennen
kaikkea hän, sananjulistaja.

Eikö nyt voisi tälle päänalaiselle nukkua?

Miksi uni yhä pakeni?

Kaukaa siinsi läpi kaikkikietovan talman jotakin hohtavaa, ihanaa —
vai kaameaako ja värisyttävää? Se puhui vielä voimakkaammin kuin ajan
humina ympärillä.

Kruunu...

Hän tuijotti sitä ajatuksissaan.

Kun aamu valkeni, he nousivat. Yö oli kulunut loppuun ilman uusia
tapahtumia. Ei kukaan ollut tullut Ollia kysymään. Ei kukaan häirinnyt
pappilan hiljaista syrjäisrauhaa.

Pienessä kaupungissa kaikki tuntuivat kääriytyneen lepoon. Nukuttiin
myöhään. Enimmät asukkaat eivät olleet tietäneet yöllisestä
välikohtauksesta mitään. Mutta oli monta, joille se oli voimakas
hereille-ravistus, molemmilla vastapuolilla. Ratkaiseva päivä ei
kuitenkaan ollut käsissä. Ei vielä tänään.

Mikko ja Heljä saivat jäädä keskenänsä ja Jumalan edessä puhumaan oman
sydämensä ja kodin asioista, samalla kuin he tunsivat, että kohtalokas
aika oli vetämässä heitä mukanansa suureen pyörteeseen.

Mutta ulkoa lumiselta pihalta kaikuivat lasten iloiset, heleät äänet.

— Auri, näin minä hyppään, hei! — Ja poika tupsahti syvälle pehmeään,
nuoskaan lumeen. -Kuule, pyydetäänpä isää hiihtämään, niin mekin
pääsemme. Tiedätkö, että Olli eno on lähtenyt hiihtoretkelle?

— Ei isä jouda hiihtämään, — selitti tyttö viisaasti. — Minä pyöritän
palloa. Pieni pallo kasvaa suureksi, näin suureksi... Nyt minä puristan
ja taputan sitä, että siitä tulee kova kivi linnaan. Olli eno tekee
meille linnan, kun hän palaa.

Auri Päivänkukka taputti ja kieritti lumipalloa, mutta kohta ei
jaksanut enää yksin.

— Pannaan se menemään mäkeä alas. ‒ Tarmo tuli avuksi. — Kas noin. Se
on Pattesonin vene, sen papin, josta isä kertoi... Taikka eipä, se on
vihollisjoukko, ihmissyöjät. Ne ajavat takaa ja —

— Ei, ei! — huusi Auri Päivänkukka. - Pallo ei saa tehdä pahaa. Tarmo,
ei saa!

Pallo pysähtyi pappilan portaitten eteen, suurena ja uhkaavana. Auri
Päivänkukka syöksyi sen luo ja tahtoi hajoittaa sen. Hän pelkäsi omaa
leikkikaluansa. Mutta lumi oli pakkautunut kiinteästi kokoon, ja pallo
oli kova lapsen hennoille kätösille.

Parvekkeen ovi aukeni, ja äiti kutsui aamiaiselle.

‒ Tallaa se rikki! — huudahti tyttö kiihkeästi veljellensä. Eilisen
kertomuksen kauhunkuvat palasivat, kiihdyttäen tytön mielikuvitusta.

— Tulkaa nyt vaan, lapset, — sanoi Heljä, nähdessään Tarmon ja Aurin
potkivan isoa lumipalloa. — Antakaa olla, aurinko sen sulattaa vedeksi.

Lapset katsoivat ylös ilmaan, noustessaan portaita äidin luo. Aurinkoa
ei ollut missään. Öinen myrsky oli kyllä tauonnut, mutta paksu
pilvivaippa verhosi taivaan.

— Missä aurinko on? — kysyi Auri Päivän, kukka.

— Ylhäällä Jumalan tallessa, — vastasi Heljä lapsellensa.






II




VII

PUNAINEN AIKA


On "punainen aika". On sota. Kauvan sitte on tultu siihen, että junissa
matkustaa vain aseistettuja miehiä tai satunnaisesti myös heidän
sukulaisiansa esikunnan lupalippujen nojalla. Ainoa pikkukaupunkiin
saapuva lehti on "Kansanvaltuuston tiedonantoja". Ylempi koulu ei
ole käynnissä; sen maistereista ja oppilaista monet ovat hiihtäneet
tietymättömiin. Kansakoulunopettajat työskentelevät nostamatta palkkaa,
eläen lainoilla tai pienillä säästöillänsä. Suojeluskunta on kuin maan
alle vaipunut. Se ei enää harjoittele salassa eikä julkisesti. Sitä ei
ole. Mutta ei ole enää pikkukaupungissa ryssiäkään. Ne ovat lähteneet
kimpsuineen kampsuineen, myyneet säkittäin sokeria mennessään,
jättäneet eukot kaipaamaan lihavia limppuja ja "heilat" itkemään
tanssikumppaneitaan. Aseet vain ovat jäljelle jääneet. Nyt punaväri
lainehtii pitkin katuja ja esikaupungin maanteitä, nauhasolmukkeina
suomalaisten miesten rinnoissa ja tyttöjen palmikoissa, kivääreissä,
käsivarsien ja hattujen ympärillä. Silloin tällöin kerrotaan, että
on löydetty joku "valkoinen vakooja" tai kaapattu kiinni valkoiselle
rintamalle aikova nuorukainen. Ne pistetään miliisinputkaan. Tai
tuodaan kaatuneita punasotureita kotiin ja haudataan heidät puistoon
soitolla ja paukkinalla.

Kirkkojen ovet avautuvat vielä säännöllisesti sunnuntaisin, mutta
lisäksi viikollakin, arkina, ilta illan perästä. On aikaa ihmisillä, ja
hätä ja huoli vie etsimään Jumalalta lohdutusta.

Mikko Salmi ei enää makaa öisin valveilla vuoteessansa, miettien
outoja ongelmia, joita ei kukaan kykene selittämään, ja tutkistellen
tuntemattomia tulevaisuudenaavistuksia. Hän tietää nyt selkeästi
sen, minkä muutkin: on syttynyt kapina laillista esivaltaa vastaan,
ja suojeluskunnat taistelevat isänmaan oikeusjärjestyksen puolesta
hallituksen omina joukkoina. Niihin virtaa väkeä vapaaehtoisesti,
vanhoja ja nuoria, kaupungeista kirjojen ja työpöytien äärestä, maalta
lumisten lakeuksien asunnoista ja korpien kainalosta. Mikä kokoaa,
mikä innostuttaa? Oman ja naapurin konnunko suojeleminen, hengen ja
omaisuuden turvaaminen, lain ja esivallan pysyttäminen pyhyydessänsä?
Sekin. Mutta kaiken taustalla hohtaa sinikirjaimin valkealla viirillä
yllättävä, ihana, ihmeellinen tunnus: Suomen itsenäisyys. Siitä
kamppaillaan. Se vaatii miehet, jopa nuoret lapsetkin, uhraamaan
kalleimpansa: lämpimän sydänverensä, henkensä ja elämänsä.

    "Oi isänmaani kultainen ja kallis,
    sinua kaikki työni tarkoittaa..."

Entä nämä toiset — rintaman tällä puolella?

Mikko Salmi huokaa syvään. "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät
tiedä, mitä tekevät!"

Eivät, eivät tiedä, siitä hän on vakuutettu. Kyllä kansanvaltuuskunta
tietää. Tietävät täkäläisetkin johtajat, Santeri Voikko, joka
oikeastaan on Aleksander Woikoff, venäläinen torikauppias, sekä
Antto Salama ja jotkut lisäksi. Mutta tuokin pimitetty Janne parka,
joka ei enää tahdo hakata puita papille, vaan vetelehtii "päämajan"
sohvalla ja kirjoittaa lupalappuja, tai Jokisen Manta, kutojatar,
joka jättää pienet lapsensa parin leipäkaakun varaan yksin kotiin ja
lähtee pitkille rintamamatkoille "sairaanhoitajattareksi", tai vanha
Ahonen, joka synkein silmin seisoo kivääri tanassa vahtipaikallansa,
tai viime syksyn rippikoulupojat, Vitikan Aaro, suutarin Tuomas ja
monet muut, jotka ovat ottaneet punanauhan käsivarteensa ja lähteneet
sotaan... Toisaalta Suomen vapaussota, toisaalta laiton kapina: mitä he
siitä käsittävät? Eivät he halua muuta vapautusta kuin "kapitalistien
sorrosta", jota heille on huudettu korviin niin kauvan kuin nuoremmat
jaksavat muistaa. He menevät taisteluun "leivän ja ihmisarvoisen
elämän" ja uusien parempien lakien puolesta. Sellaista heille on
luvattu ja vakuutettu. He kuuluvat köyhälistöön, ja köyhälistön
yhteisen asian täytyy siis olla heille pyhä. Puhumatta nyt niistä,
joilla ei koskaan ole "aatteita" ollut — epämääräisistä olioista, jotka
hakevat seikkailuja ja kalastavat sameassa vedessä. Mutta Mikko Salmi
epäilee, että näitä lienee toisellakin puolella. Sota nostaa aina
pinnalle pohjamudan.

Hänen on sääli kansaa. Punaiset tulevat kotitarkastukselle hänen
pappilaansa ja vievät mennessään suuret säkit hänen laillista
omavaraisviljaansa. Kuitenkaan hän ei pidä heitä vihollisina, vaan
eksyneinä veljinä. Nyt on aika sovelluttaa käytäntöön Jeesuksen sanoja:
"Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle toinenkin, ja jos
joku tahtoo ottaa ihokkaasi, anna hänen saada viittasikin." Puuroa ei
enää panna pöydälle, ja viikon leipäosuus punnitaan viiteen pussiin.
Heljä pyyhkii kyyneleitä silmistänsä, kun Tarmo jo keskiviikkona
kääntää pussinsa nurin ja huudahtaa: — Nyt loppui kaikki! — Heljä
rientää antamaan hänelle omastansa; mutta Mikko nuhtelee poikaa: —
Katsoppas, kuinka käy, kun on ahnas! Sinähän tiedät, että ei saa syödä
päivässä enempää kuin kolme palaa. Otat äiti rukan osasta, ja hän kyllä
tarvitsisi sen yhtä hyvin kuin sinäkin. —

Silloin Tarmo ei ota, ei vaikka äiti kuinka vakuuttaisi, ettei hänen
ole nälkä. Seuraavalla viikolla hän päättävästi syö vain palan joka
aterialla, ja leipä riittää täsmälleen. Auri ei syö aivan niinkään
paljoa. Uuron Alli tuolla kadun toisella puolella on niin laiha
ja risainen ja nälkäinen. Auri tahtoo antaa hänelle myös. Ei hän
puhu siitä isälle eikä äidille, sillä Jeesus on sanonut, että hyvää
pitää tehdä salassa. Heljäkään ei syö itse kaikkea, vaan antaa
lisäksi Lainalle, palvelustytölle, joka on muuttunut ynseäksi ja
tyytymättömäksi sen jälkeen kuin leipä väheni. Hyvyydellä hän koettaa
saattaa hänet ennalleen. Mutta mitä enemmän hän uhrautuu, sitä
vaativaisemmaksi Laina tulee. Heljä murehtii. Ei hän tiedä, että Janne
on kuiskannut tytölle: — Mitä sinä turhia haikailet? Etkö huomaa
herrasväen metkuja? Heillä on kätköjä, joista itse syövät, sen näkee
jo siitäkin, että pastorska tuo sinulle lisää, kun vaadit. Pidä vaan
puolesi!

Tutkitaan jo sitäkin, mihin Olli on hävinnyt. -Hän on valkoisten
itäisellä rintamalla, — vastaa Mikko silmää räpäyttämättä. Jos hän
olisi valehdellut tai kierrellyt, olisi vastaus tyydyttänyt paremmin.
Nyt pidetään pastoria hävyttömänä. ‒ Taisitte itse olla lähettämässä,
— tokaisee pistinniekka. — Hän on mies, — vastaa pastori, — ei hän ole
minun lähetettävissäni. — Mutta te kannatatte kumminkin lahtareita.
— Kannatan laillista hallitusta, mutta en toimissani sekaannu
valtiollisiin asioihin. Olen Jumalan palvelija kaikkia varten.

Sitä hän vilpittömästi tahtoo olla. Hän ahertaa entistäkin
innokkaammin. Joka ilta hän kerää halulliset hartauskokouksiin.
Maallikkovoimia liittyy avuksi. Nuoret perustavat laulukuoron, johon
Heljäkin yhtyy mukaan. On liikettä, on elämää. Joukot kasvavat. Santeri
Voikko, Antto Salama ja muut esikunnan miehet näkevät sen ärsyttävällä
selvyydellä päämajansa ikkunoista kirkkotorin takaa.

Heljä on ihmeteltävän uljas ja rauhallinen näinä aikoina. Laskettuansa
oman tahtonsa Herran alttarille hän on sisäisesti kasvanut ja
vapautunut. Hän kulkee, hyräillen itseksensä:

    "Oon vieras päällä maan,
    mä täällä kuljen
    lyhyen iltahetken vaan..."

Elämä on kuin unta, sen onni kuin haihtuvaa savua. Sen hän on syvästi
kokenut viimeviikkoina. Missä nyt on kodin taattu, suloinen rauha?
Minä yönä hyvänsä raa'at nyrkit voivat iskeä oveen ja vaatia sen auki.
Leipä on jo otettu; voidaan ottaa muutakin: hopeat, lakanat ja mitä
tahansa. Viattomia vangitaan. Koska on jonkun heidän tuttavansa vuoro?
Koska ehkä omakin? Ja tuonela niittää viljaa. Kuitenkin Heljä iloitsee
siitä, että Olli saa taistella isänmaan puolesta, maksoi mitä maksoi.
He ovat salatietä saaneet kirjeen, yhden ainoan kerran, ja he tietävät,
missä hän on. Tai oikeammin: missä hän oli. Nyt hän ehkä jo makaa
tuntemattomassa haudassa. Kaikki on epävarmaa. Ei milloinkaan kuolema
ole ollut niin todennäköinen mahdollisuus kuin tätä nykyä. Siksi sitä
ei osaa edes oudoksua. Eikä silloin pelkää, kun lepää Isän käsivarsien
varassa. Itse oppii rukoilemaan, ja toisten rukoukset kannattavat.
Yhteiset hiljaiset hetket Herran huoneessa antavat salattua voimaa.

Heljä jo ihmettelee, että hän ensinkään on voinut vastustaa Mikon
lähetysajatusta. Se muuttuu hänellekin läheiseksi ja rakkaaksi. Hän
on pelännyt kaukaisia vaaroja, mutta nyt hän katsoo likeisiä silmästä
silmään, ja hän käsittää, että nämä eivät ole ainakaan vähäisemmät.

— Jumala valmistaa meitä, — hän sanoo miehellensä.

Mikko luo häneen ihailevan katseen. Heljän mieliala kannustaa hänen
voimansa kaksinkertaisiksi.

Heljä kertoo nykyään usein lähetyskertomuksia lapsille. He kuuntelevat
mielellänsä. Äidin kertomukset eivät ole julmia, kuten isän tarina
Pattesonista. Hän kuvailee värikkäästi lähetysmaiden luontoa, oloja ja
tapoja, härkävaunumatkoja Afrikan erämaissa ja pitkiä veneretkiä Kiinan
joilla. Useammin kuin kerran he huudahtavat: — Siellä olisi hauskaa!

Eikö olisikin helpotus saada lähteä sinne, pois näistä painostavista,
murheellisista oloista? Täällä lapsetkin joutuvat näkemään luonnottomia
ja kauheita asioita. Pakanamailla tällaiset olisivat ymmärrettävissä,
mutta kristittyjen kesken sitä ei voi selittää.

Samassa Heljä kuitenkin muistaa, että ei mihinkään pääse lähtemään,
ennenkuin on rauha.

Rauha! Vieläkö sen päivän saa nähdä? Millaista on silloin? Välillä on
tapahtuva paljon: tämänkin kaupungin pommitus ja valloitus, joukottain
kaatuneita, monta kärsimyksen ja tuskan hetkeä...

Jumalassa yksin on apu ja lohdutus. Hän armahtakoon maata ja kansaa!

Sillä nyt on punainen kevät, sodan vuosi, veren ja kyynelten raskas
aika.




VIII

LAPSET


Isä ja äiti olivat menneet iltapäiväkirkkoon. Auri ja Tarmo
leikkivät pihalla, avaten tietä pienille soliseville vesipuroille.
Kentältä pappilan aidan takaa kuului toisia kimeitä lasten ääniä.
He kuulostelivat. Teki mieli sinne. Ei äiti ollut kieltänyt. He
olivat ennenkin leikkineet Uuron Allin, suutarin poikien ja muitten
naapurilasten kanssa. Enimmiten ne kyllä olivat pujahtaneet tänne
pappilan pihalle, mutta nyt ei enää pitkään aikaan. Mikähän siinä oli?

— Mennään katsomaan!

Tarmo juoksi edellä. Auri pysähtyi portille.

Suutarin Manu ja Akseli, Ahosen Valtteri, Alli, Jokisen Mantan Kalle ja
Liila — taisi olla vielä useampiakin. Täydessä leikintouhussa kaikki.
Pojilla oli kepit käsissä, punaiset nauhat sidottuina päihin. Alli
ja Liila riitelivät, että he eivät tahdo hoitaa haavoitettuja. Hekin
tahtovat pyssyt, niinkuin kuolemanpataljoonan tytöillä on, Allin isolla
siskolla ja muilla.

Tarmokin pysähtyi, vaikka vasta kentän syrjään, parikymmentä askelta
siskostansa. Ei oikein tietänyt, kuinka suhtautuisi tuommoiseen
leikkiin.

— Hei, kas siinä tuleekin lahtarit! — keksi äkkiä Akseli. — Puh, puh!
Ammu, Kalle!

Pari keppiä ojentui Tarmoa kohti.

— Puh, puh!

— Kaadu, sinun pitää kaatua!

Mutta Tarmo seisoi suorana kuin seiväs. Silmät iskivät tulta. Akseli
hyökkäsi kohti, päättäen kaataa hänet allensa. Hädissään Auri juoksi
portilta ja heittäytyi väliin.

— Hyi, Akseli, — sanoi hän, katsoen poikaa syvine, vakavine silmineen.
— Älä tee pahaa, kun emme mekään tee.

— Mitäs tulitte, — jupisi Akseli murjottaen, mutta heitti tappelun
siksensä. Tarmo yhä vaan seisoi liikkumatta, säihkyvin silmin.

— Miksi te ette enää tule meidän pihalle? ‒ kysyi Auri, kääntyen Alliin.

— Ei tulla vaan.

— Sinun isäsi on lahtari ja te olette kaikki, - selitti Liila.

— Eipä isä ole lahtari.

— Onpa, — todisti Manu.

— Eipä, kuuletkos! — huusi Tarmo. — Nyt minä tappelen, jos vaan sinä
sen sanot.

Poika oli päässyt ensi tyrmistyksestä. Hän näytti olevan valmis
syöksymään nelinkertaista ylivoimaa vastaan.

— Onkos se sitte punakaartilainen, jos se ei ole lahtari? — tiukkasi
Valtteri. Pojat lähenivät uhkaavasti, kepit sojossa.

— Itse olet punakaartilainen! Kädenkäännähdyksellä Tarmo sieppasi
kepin Valtterin kädestä, riisti nauhan siitä ja heitti maahan. Se oli
yleishyökkäyksen merkki.

— Ei saa, ei saa! — huusi Auri, suojellen Tarmoa. Samassa hän kumartui,
otti nauhan lumisohjusta ja ojensi Valtterille. — Tässä se on. Minä
pyyhin sitä. Ei se ole tallaantunut.

Se oli kuin öljyä aaltoihin. Toistamiseen käsirysy välttyi. Pojat
seisoivat vähän noloina.

— Isähän on pappi, — selitti Auri. — Ei hän ole sotamies ollenkaan.
Tarmo, tule nyt pois.

Väkinäisesti Tarmo kääntyi siskonsa mukaan. Silloin Manu tokaisi: —
Teidän enonne vasta on aika lahtari. Se meni sotaan. Minä tiedän, isä
on kuullut.

— Eno on valkoinen sotamies, — sanoi Auri seisahtuen, pikkuviisaasta ja
arvokkaasti. — Eno ajaa venäläisiä pois maasta, niin että Suomi pääsee
vapaaksi.

— Sinun enosi jo kaatui. Kaikki lahtarit kaatuvat.

— Eipä! —kivahti Tarmo, astuen pari askelta takaisin.

— Juupa!

— Eipä, koska eno kirjoitti kirjeen, jossa hän kertoi kaikesta. Ei eno
ole kaatunut. Se ei ole totta.

Auri pelästyi. Eiköhän äiti sanonut, että siitä kirjeestä ei pidä
puhua? Hän muisti niin. Eikö Tarmo muistanut?

— Tiedätkös, mitä lahtarit tekevät? — alkoi Akseli, kun kirjetodistusta
vastaan ei voinut väittää. — Isä sanoi, että ne naulaavat jäsenkirjan
elävän työmiehen otsaan.

Auri ja Tarmo kumpikin unohtivat poistumisaikeensa. Tuo oli jotakin
salaperäistä, kauheata puhetta, jota he tuskin ymmärsivät.

— Semmoista eno ei tee, — väitti Tarmo varmasti.

— Äiti sanoo, että pitää rakastaa kaikkia ihmisiä, — vakuutti Auri
itku kurkussa. — Ja isä sanoi, että punakaartilainenkin voi päästä
taivaaseen —

— Mutta lahtaripa ei pääse.

— Teidän enonne menee helvettiin! Menee! Nyt Tarmo lopullisesti
vimmastui. Hän iski kiinni Akseliin ja kaatoi hänet nurin. Toiset
hyökkäsivät avuksi. Tarmo huitoi ympärilleen kuin hurja. Auri
parkui täyttä kurkkua. Laina pappilasta ennätti hätään ja vei
lapset kotiin. Vielä vietäessä Tarmo huusi: — Isä ei ole lahtari
eikä punakaartilainen, isä on pappi! Eikä eno lyö nauloilla kirjoja
kenenkään otsaan, ei lyö, ei lyö!

Auri vain itki ja nyyhki. Hänen uljuutensa oli lopussa.

Pastori rouvinensa palasi kirkosta. He kulkivat hitaasti, ajatukset
vielä kiintyneinä ikuisiin ihanuuksiin. Aamulla isän sydäntä oli
liikuttanut Aurin viaton, huolestunut kysymys: — Isä, pääsevätkö
punakaartilaiset taivaaseen? — Hän oli vastannut: — Jokainen pääsee,
joka uskoo Jeesukseen ja rakastaa häntä. — Mutta Auri ei hellittänyt.
— Rakastavatko punakaartilaiset Jeesusta? ‒ Lapsen silmistä katsoi
epäilevä levottomuus. ‒ Rukoile heidän puolestansa, Päivänkukka. Kyllä
minä luulen, että joukossa on niitäkin, jotka rakastavat. — Silloin
Auri oli rauhoittunut.

Olikohan todella uskovia ja rakastavia noiden ihmisten joukossa?

Pastori muisti muuatta nuorta miestä, joka pari pyhää takaperin oli
ottanut osaa Herran ehtoollisen viettoon. Viikolla kerrottiin, että
hän aseistettuna oli lähtenyt punaisten rintamalle. Ei myöskään yhtään
ruumista ollut saatettu puistoon, ilman että pastori ensin oli haettu
kasarmille siunaamaan niitä, ja hän oli tehnyt sen käsikirjan mukaan,
omia sanojaan lisäämättä, jättäen vainajien sielut Jumalan huomaan.
Varmaan Salama jo aikoja sitte olisi kirkonkin suljettanut, ellei olisi
arkaillut oman puolueensa paheksumista.

Miksikä ei Herra tuntisi omiaan näittenkin ymmärtämättömien ja
harhaantuneitten lapsi raukkojen riveissä, kuten kaikkialla maailmassa,
missä ihmiset kamppailivat sumussa ja pimeydessä? Ei tietänyt kenkään,
montako huokausta kuoleman kentiltä kohosi Jumalan puoleen, montako
niittenkin sydämistä, jotka eksytettyinä kapinan merkkejä kantoivat.

"Rakastakaa vihollisianne!" oli Jeesus sanonut. Esivalta käytti
aseita, se oli sen velvollisuus; mutta yksityiselle kristitylle kuului
rakkauden laki. Rakkaudella oli viha voitettava.

Tästä hän ja Heljä olivat keskustelleet. ‒ Oi, — sanoi Heljä, — jospa
voisin Ollille kirjoittaa! Tiedän, että hän on urhoollinen, ja se on
oikein. Kunpa hän vaan ei vihaisi ketään erikseen eikä yhteisesti.
Siitä minä kirjoittaisin.

— Ja siitä minä tahdon puhua ja todistaa, ‒ sanoi Mikko.

Tänään hän oli saarnannut koko sydämensä hehkulla siitä rakkaudesta,
joka uhrautui ja kärsi kuolemaan asti syntisten tähden. "Hän jätti
meille esikuvan, että hänen jälkiänsä noudattaisimme." Eikö sana ollut
sattunut sydämiin? Hän oli nähnyt kyyneltyneitä silmiä, ja hän uskoi
kylvönsä Jumalan Hengen haltuun.

Tämän jälkeen ei tuntunut hauskalta kotiin tultua kuulla lasten
selkkauksesta ulkona leikkikentällä. Laina kiirehti siitä kertomaan
heti paikalla. Ei hän itse ollut paljon kerinnyt nähdä, oli vain
kuullut huudon ja porun. Mutta äsken hän oli pistäytynyt hakemassa
kenkiänsä suutarilta, ja rouva oli ollut kovasti vihoissansa. Hän
oli sanonut, että papin poika löi kepillä Akselia, repi naapurin
Valtterilta punaisen nauhan ja sotki sitä kengillänsä. Eikä semmoinen
tule pussiin, ellei ensin ole ollut säkissä, niin oli suutarin rouva
sanonut.

— Ei Tarmo sotkenut nauhaa, — huudahti Auri. — Se oli ihan siisti, kun
minä annoin sen Valtterille.

— Lapset saavat itse kertoa, — sanoi Heljä, vieden heidät
makuuhuoneeseen.

He kertoivat totuuden mukaan, täydentäen toisiansa. Isä ja äiti
olivat hyvin vakavat kumpikin. Pienellä asialla voi tällaisena aikana
olla arvaamattomat seuraukset. Lastenkin täytyi oppia käsittämään
vastuunalaisuutensa.

— Tarmo lapseni, — sanoi isä, — sinä tiedät, että ei ole oikein tapella
naapurilasten kanssa. Jos he eivät leiki kiltisti, pitää tulla pois.
Eikö äiti ole niin sanonut?

— On, — sanoi poika, painaen alas päänsä. — Eikä sota-asiat kuulu
lapsille. Isä on sanonut, että pienet eivät ymmärrä niitä, ja sentähden
heidän tulee vaieta. Isältä ja äidiltä vain saa kysyä ja taas kertoa
isälle ja äidille, mitä sattuu kuulemaan. Etkö muista sitä, Tarmo?

— Muistan.

— Nyt sinä kuitenkin olet tehnyt toisin. Sinä ansaitset vitsaa siitä.

Pojan alahuuli alkoi väristä. Vain muutaman kerran hän oli isän vitsaa
kokenut, eikä se ollut mitään hauskaa.

Auri hätääntyi veljen puolesta.

— Isä, — sanoi hän kiireisesti, — isä, ei Tarmo ollut paha poika.
Minäkin olin siellä. Anna meille molemmille! Minulle hyvin vähän ja
Tarmolle hyvin vähän, niin se yhteensä riittää. Tämä koski pojan
kunniaan.

— Älähän, — sanoi hän Aurille. — Et sinä tapellut. Kyllä _isä_ saa
minua lyödä, mutta Akseli ja Valtteri eivät saa. Enkä minä kärsi, että
he puhuvat rumia isästä ja enosta ja valkoisista sotamiehistä!

Isä taisteli liikutustansa vastaan. Käsi oli jo tarttunut vitsaan,
mutta hellitti otteensa. Silloin Heljä kumartui pojan puoleen.

— Rakas pikku Tarmo, kyllä me ymmärrämme, että sinä tahdoit isää ja
enoa puolustaa. Mutta katsoppas, kultaseni, Jeesuksen omat lapset
eivät saa kostaa pahaa pahalla. Jos sinä teet niin, luulevat ihmiset,
että isä ja äiti ovat sinulle sellaista opettaneet. Isä voi joutua
vaaraankin sen tähden. Sinä suojelet isää parhaiten, jos hillitset
itsesi ja olet oikein kiltti.

Pojan silmät suurenivat. Hän oli vaiti kotvan aikaa. Sitte hän sanoi
lujasti:

— Minä en enää koskaan tappele heidän kanssaan enkä kerro kirjeistä
enkä muusta.

Äiti kääntyi isän puoleen.

— Luulen, ettei vitsaa enää tarvitakaan.

— Samaa minäkin luulen. — Ja isä taittoi sen palasiksi uuniin.

Tarmo ei sanonut mitään, mutta Auri Päivänkukka riemastui ja suuteli
heitä jokaista vuorotellen.




IX

KIRJEET


Seuraavana aamuna ovikello helisi kiivaasti jo seitsemän ajoissa. Laina
oli parahiksi pukeutunut ja juoksi avaamaan. Neljä punakaartilaista
miestä oli oven takana. Tyttö yritti pelästyä, mutta huomasi samassa
Jannen, mielitiettynsä, ja suu meni leveään hymyyn.

— Haeppas pastori, — sanoi Janne reimasti. ‒ Näillä kavereilla olisi
asiaa hänelle. — Kuules, ‒ hän kuiskutti syrjään, — ei sinun tarvitse
sanoa, että minä olen täällä. Minä jään ulos vahtimaan.

— Tehkää hyvin ja tulkaa sisälle, — kehoitti Laina kohteliaasti.

Janne nyökytti toisille. — Menkää, menkää.

Kolme miestä astui Lainan ohjaamana saliin. Hän jätti heidät, mennen
koputtamaan makuuhuoneen ovea.

— Siellä on punakaartin miehiä. He tahtovat pastoria.

Heljä valahti kalpeaksi. Hän ja Mikko katsoivat toisiinsa. Lapset
nukkuivat. Viattomat pienet, eivät he arvanneet eilispäivän seurausten
vakavuutta. Sillä se oli vanhemmille kohta selvänä, että isä vedettiin
tilille pienen poikansa tähden.

— Jumalan nimeen, — kuiskasi Mikko Heljälle. — Ole rauhallinen. —
Lainalle hän sanoi: ‒ Pukeudun heti. Pyydä heitä istumaan ja odottamaan.

Heljä suori tukkansa ja oli valmis yhtä nopeaan kuin miehensäkin.
Yhdessä he astuivat saliin. Miehet olivat jääneet ovensuun puolelle.
Kaksi oli keski-ikäistä, kolmas nuori, mutta nuori oli rohkein ja
esiintyi johtajana.

— Täällä on kuultu, että pastorille tulee kirjeitä rintaman takaa, —
alkoi hän, vastaamatta pastorin ja rouvan tervehdykseen. Toiset vähän
nyykähyttivät päätään. He olivat puolittain hämillään, puolittain
hävyttömän näköisiä.

Pastori odotti vaieten. Mies kysyi: — Missä pastorilla on ne kirjeet?

— Sellaisia, joista te puhutte, ei minulla ole, ‒ hän vastasi.

— Vai ei ole! Mutta on kai niitä saatu, vai kuinka?

Pastorin suun ympärillä oli tiukka piirre, hänen vastatessaan: —
Yksityiskirjevaihtoni on yksityisasiani.

Nuori mies kiihtyi. — Vai niin. Jos ei tule selvää, niin minun on käsky
vangita pastori ja viedä päämajaan.

— Ei ole tarvis, — ehätti Heljä väliin. Hän sai sekä viisauden että
rohkeuden hengen. — Mieheni ei vastaa, koska hän ei tahdo puhua minun
puolestani. Hän ei ole itse saanut ainoatakaan kirjettä rintaman takaa,
mutta minä olen saanut yhden.

Pastori hätkähti, ja kaikkien miesten katseet kääntyivät Heljään. Mutta
kallein oli vaaranalaisena, eikä hän tuntenut mitään pelkoa.

— Vai niin, — sanoi nuori mies, kun ei heti huomannut, mitä muutakaan
sanoa.

— Veljeni on siellä, — jatkoi Heljä nopeasti, ‒ ja minun vanhempaani
koti. Isäni ja äitini asuvat kaukana sotapaikoista, mutta tietysti minä
kuitenkin olen heistä huolissani tällaisina aikoina. Veljeni sen hyvin
ymmärtää ja tahtoi kertoa minulle, että he voivat hyvin.

— Jaa, — sanoi punakaartilainen, joka taas oli ennättänyt päästä
tilanteen herraksi, — jaa, jaa, mutta milläs lailla nyt kirjeet
kulkevat, kun tie on tukossa? Ehkä pastorska tietää senkin, kuka
kirjeen toi?

— En, — hän vastasi yhtä nopeaan ja empimättä. — Eräänä aamuna
noustessamme kirje oli postilaatikossamme. Joku tuntematon oli sen
pannut.

— Onko se totta, pastori? — kysyi toinen vanhemmista miehistä kääntyen
pastoriin, joka vaimonsa puhuessa seisoi vaiti, uuniin nojaten. Se ei
ollut pelkuruutta eikä toimettomuutta. Miehet eivät tietäneet, että
hänen sielunsa taisteli ja teki työtä rukouksessa.

— On, — kuului vastaus. — Voitte uskoa, että vaimoni huulilta ei lähde
valhetta enempää kuin omiltanikaan.

— Hyvä on, tuokaa sitte kirje tänne, ‒ komensi nuori mies.

— Minulla ei sitä ole, — vastasi Heljä. ‒ Poltin sen.

Miehen muoto vääntyi ilkeäksi. — Mitäs niitä niin viattomia kirjeitä
poltetaan? Sopiihan muittenkin saada tietää, mitä mammalle ja papalle
kuuluu.

Pastorin silmät leimahtivat. Tuhoisa sana olisi voinut singota, mutta
Heljä oli nopeampi.

— Itse sanoitte, että kirjeet ovat kielletyt, ‒ hän vastasi. —
Tiesin sen enkä tahtonut, että se tuottaisi ikävyyksiä miehelleni,
jos tultaisiin kotitarkastukselle. Koko vastuu on minun. Ja nyt olen
kertonut kaikki.

Mitä siihen oli sanottava? Jos joku olisi pitänyt vangita, niin se
olisi ollut pastorska, mutta eihän sellainen sentään sopinut.

— Niitä kirjeitä ei saa toiste tulla! — kivahti nuori mies, iskien
nyrkkinsä kiikkutuolin käsipuuhun, purkaen padotun harminsa siihen.
‒ Ei saa, sanon minä. Ja jos tulee, niin ei saa polttaa. Pitää tuoda
esikuntaan.

Pastori ja pastorinrouva vaikenivat. Miehet kääntyivät ja lähtivät
hyvästittä. Laina saatteli alas portaita ja kuiskutteli Jannen kanssa,
iloisena tilaisuudesta, mutta hyvillään siitäkin, ettei herrasväelle
mitään tapahtunut.

Nyt vasta Heljän jännitys laukesi. Puhjeten nyyhkytyksiin hän kätki
kasvonsa miehensä povelle. Mikko silitteli hänen hiuksiansa ja suuteli
painunutta päätä.

— Rakas, uljas Heljä, — hän sanoi. — Sinä pelastit minut. Uskotko,
kuinka vaikea minun oli pysyä vaiti? Sinä puhuit minun tähteni ja minä
vaikenin sinun tähtesi.

Heljä hymyili kyynelissä.

Heillä oli onnellinen, valoisa päivä. He veivät lapset ulos jäälle,
joka levisi liikkumattomana peilipintana, istuttivat heidät potkureihin
ja työnsivät vinhaa vauhtia. Hei, se meni kuin tuulen siivillä. Auri ja
Tarmo nauroivat riemusta. Sitte he vuorostaan tahtoivat työntää isää
ja äitiä. Pieni alkuvauhti vain, ja tuuli lähti viemään. Siitäkös ilo
ylinnä!

Punaposkisina ja virkistyneinä he palasivat kaikki. Lyhyiksi tuokioiksi
he olivat unohtaneet punakaartilaiset, sodan, uhkaavan vankilan, niukat
leipäannokset ja koko ahdistetun, epävarman olotilansa. Jumala oli
lähettänyt heille lohdutusta lapsimielisyyden lahjan avulla, joka osaa
nauttia ja kiittää olevasta hetkestä, muistamatta entisiä ja kysymättä
tulevia.

Seuraavinakin päivinä Mikko oli reipas ja rauhallinen, mutta Heljä
alkoi kulkea levottomissa mietteissä. Entä jos taas tulisi kirje
Ollilta? Mitä tehdä silloin? Polttaa — ja kysyttäessä kenties väittää,
ettei ollutkaan tullut? Ei, ei. "Vaimoni huulilta ei lähde valhetta
enempää kuin omiltanikaan", oli Mikko vakuuttanut. Hän ei ollut tätä
luottamusta pettävä. Kuinka hän olisi voinutkaan, omantuntonsa tähden,
Jumalansa tähden?

— Minun täytyy kirjoittaa Ollille, — tuli Heljän päätökseksi. — Jos
on olemassa salainen kirjeitten tulotie, on tietysti menotie myöskin.
Siitä otan selvän.

Mutta sekin huoletti häntä. Tietäminen oli vaarallista, ei pelkästään
oman perheen turvallisuuden, vaan itse asian tähden. Sotasalaisuudet
olivat niitä varten, jotka isänmaan kohtalosta heittivät arpaa, ei
yksityisten hyväksi.

Hän kysyi arasti neiti Jokelalta, yhteiskoulun opettajattarelta, joka
johti salaista kutomatyötä valkosoturien lämmikkeiksi.

Neiti Jokela nauroi: — Voi sinua, Heljä lapsukainen. Eiväthän ne
asiat ole yhden ja kahden tietona. Miksi et sinä voisi kirjoittaa
veljellesi yhtä hyvin kuin kaikki muutkin omaisillensa? Postiasemia on
kuusitoista: Sianpää I, Sianpää II, Sianpää III, kuuteentoista asti.
Tuo kirje minulle, kyllä minä toimitan menemään. Puhutaan siitä enemmän
huomenna, minun syntymäpäivilläni. Tervetuloa, sinä ja kirje!

Heljä tuli kotiin jännittyneessä innossa. Mikko oli kansliassa. Hän
istuutui heti kirjoituspöydän ääreen, otti laatikosta paperiarkin,
ja kynä alkoi lentää riviltä riville. Oli paljon patoutunutta hänen
mielessänsä. Ajatuksissaan hän jo monen monta kertaa oli tämän kirjeen
kirjoittanut.


 "Olli, rakas veljeni!

 Kiitos kirjeestäsi, joka tuli kuin pääskynen ilmojen tietä, emme tiedä
 miten. Iloitsen siitä, että onnellisesti pääsit perille ja nyt saat
 seisoa rintamassa Suomen vapauden puolesta. En ole enää huolehtinut
 hengestäsi. Se on Jumalan kädessä. Minua lohduttaa tieto, että isä ja
 äiti hyväksyvät tekosi. Muuta ei minun tarvitsekaan tietää. Sodalta
 he ovat turvassa rintaman tuolla puolen. Kirjoita heille, että eivät
 meidän kohtalostamme murehtisi. Jumala on pitänyt meistä huolen.

 Nyt kuitenkin pyydän, että et kirjoittaisi uudelleen. Rakas kirjeesi
 saattoi meidät vaaraan, josta Jumala pelasti. Olin sen polttanut.
 Saimme käskyn, että ensi kerralla on kirje tuotava esikuntaan. Sitä
 luonnollisesti emme tee. Mutta jos punakaartilaiset kysyvät meiltä ja
 me sanomme totuuden, niin Mikko vangitaan. Isänmaan tähden ja Jumalan
 nimen tähden on oltava alttiit vankeuteen ja kuolemaan, sen minä kyllä
 käsitän; mutta tässähän ei ole kysymys muusta kuin meidän yksityisestä
 kieltäytymisestämme.

 Tätä sanoakseni olen kirjoittanut. Vielä minulla on toinenkin
 pakottava syy. Näemme vihan vallan kauheana ympärillämme. Se myrkyttää
 ihmiset, pienet lapsetkin. Olen ikävöinyt saada sanotuksi sinulle:
 Älä vihaa ketään, vaikka mitä kauheita kokisit ja näkisit! Tietysti
 on oikein olla peloton ja uljas ja täyttää velvollisuutensa, vaikka
 se vaikeaakin on. Mikko sanoo usein, että esivallalla on raskas
 velvollisuus, ja sinä olet esivallan palvelija. Pyssyn täytyy tehdä
 tehtävänsä, mutta kuitenkin voi sydän olla rakkauden täyttämä. Olli,
 rakasta vihollistakin! Hän on meidän veljemme, saman Isän lapsi.

 Jää Jumalan huomaan. Olen totuttautunut -siihen mahdollisuuteen, että
 kenties emme tapaa toisiamme enää täällä. Tapahtukoon Jumalan tahto,
 kunhan vaan pidät huolta siitä, että et jää pois suuresta kohtaamisen
 päivästä Isän kirkkaudessa.

 Rakkaimmat terveisemme!

                                               Heljä-siskosi."

Mikon tultua kansliasta hän näytti kirjeen, ja Mikko hyväksyi sen.
Heljä ei uskaltanut panna sitä pöytälaatikkoon, vaan piti taskussansa,
kunnes saapuisi odotettu toisen päivän ilta. Jospa vaan ei mitään
tapahtuisi sillä välin! Heljä vavahti ovikellon soidessa, kun joku tuli
asialle, ja säikkyi yölläkin unesta hereille.

Vihdoin saapui odotettu hetki onnellisesti. Siivitetyin askelin hän
riensi neiti Jokelan luo. Nyt hän oli kuuleva paljon ja monenlaisia
tärkeitä asioita, se oli varma. Eihän voitu kokoontua, puhumatta siitä,
mikä oli kaikkien sydämellä. Hän ei viikkoihin ollut ottanut osaa
mihinkään kutsuihin, ei muihin kuin hengellisiin kokouksiin. Eipä juuri
ollut nimi- ja syntymäpäiviä vietettykään tuttavapiirissä. Ei ollut
sokeria, ei leipää. Miten siis kutsua vieraita?

— Voi sinä herttainen Vilma, joka keräsit meidät taas kerran kokoon!
— huudahti maisteri neiti Pohjonen, syleillen neiti Jokelaa. — On
kuin saisi hengähtää ja hetkeksi pääsisi painajaisesta. Pidetään nyt
kerrankin vähän lystiä.

Vilma Jokela katsahti sivusilmällä Heljään. Mitähän hän ajatteli? No,
ajatelkoon mitä tahansa.

Hän otti kiittäen vastaan pienen annansilmäkukkasen, jonka neiti
Pohjonen ojensi, ja kääntyi sitte Heljää kättelemään. — Tervetultua,
tervetultua.

— Mistä sinä olet saanut vehnäjauhoja? -kysyi nimismies Bangin rouva jo
ovella, nähdessään pöydällä rinkilän.

— Salaisuus, sotasalaisuus... Kuiskaanko, ettette halkea
uteliaisuudesta? Niin, katsokaas, kauppias Grönbergin on onnistunut
piilottaa muutama säkki, ja kiltti Adele lahjoitti minulle...

— Ai, ai, entä jos joku punainen saisi vihiä. Onko sinulla taattu
piika? Kuka leipoi sinulle?

— Vai piika? Sellaista minä en tarvitse, ettekö vielä tiedä sen vertaa?
Itse olen leiponut. Jos punikki nuuskaisisi sisään, sanoisin näin:
"Vaskuu, olkaa hyvä, yksi kuppi kahvia ja pullaa, saako luvan olla?"

Vilma ja Maikki Pohjonen ja nimismiehen rouva nauroivat heleästi yhteen
ääneen.

Heljä ei voinut yhtyä toisten leikinlaskuun. Kirje, kirje, se oli hänen
ainoa ajatuksensa. Ehkä olikin paras puhua siitä, ennenkuin saapui
useampia.

— Vilma, saanko hetkiseksi pyytää sinua... Anteeksi, Maikki, anteeksi,
Naimi...

— Ah, niin, — sanoi Vilma Jokela vapaasti ja ääneensä. — Siitä
kirjeestäkö? Ei se mitään, Maikki ja Naimi ovat yhtä hyvin perillä
asioista kuin minäkin. Onko se mukanasi? Sinulla on hyvä onni, saat
sen ensi yönä matkaan ihan suoraan rintamalle. Varvikon nuorempi poika
lähtee puoliyön aikaan, ja Antti Vaski Laitakylästä. He vievät muitakin
papereita saapasvarsissansa.

— Martti Varvikko? — ihmetteli nimismiehen rouva. — Ja Kauko on jo
sodassa. Kas kun Elina laskee. Hän oli kovasti vastaan, kun Kauko pyrki
lähtemään, mutta poika piti päänsä. Taisi karata. Ja tämä Martti kun
vasta on koululainen.

Siinä hän tulikin, rouva Elina Varvikko, touhuisana, hengästyneenä,
silmien ympärykset punaisilla renkailla.

— Niin, itkenyt minä olen, sen te kyllä näette, mutta minkä niille
nuorille voi, kun eivät pysy, vaikka kuinka pitelisi. Martti sanoo,
että hävettää kulkea kaupungin kaduilla jouten, kun isänmaa tarvitsee.
Miksi he sulkivat koulun? Niinkuin ei isänmaa tarvitsisi poikia
muuhunkin kuin sotaan. "Mene Vaskelle setäsi luo maantöihin", sanoin
hänelle. "Sieltä on lähtenyt miehiä punakaartiin, kyllä siellä
tarvitaan." Ja entäs kun nyt lähtee omakin poika, Antti. Se on vallan
nurinkurista, sen minä sanon. Ei sillä tavalla tilaa hoideta. Mutta
tehköön Antti mitä tahtoo, ei se minuun kuulu, kunhan vaan Martti olisi
jäänyt. Lapsi hän on vielä, eikä mikään sotamies.

— Niin, olisihan teiltä yksi poika riittänyt, ‒ myönteli nimismiehen
rouva, kun toisen puhetulva vähän taukosi. — Jumalan kiitos, minun
Kaarloni on vasta kolmentoista.

— Onko tuo nyt puhetta! — huudahti Maikki Pohjonen. — Ei teistä
äideistä ole mihinkään.

— Tietysti Heljäkin ajattelee, että on erinomaista, kun Tarmo on vasta
viiden vuoden vanha — vai kuinka se olikaan, täyttikö hän jo kuusi? —
Vilma Jokela ivaili, koettaen näyttää viatonta naamaa.

— Olen iloinen siitä, että ainoa rakas veljeni taistelee isänmaan
puolesta, — vastasi Heljä hiljaisesti.

Syntyi hiukan tympeä äänettömyys. Rouva Varvikolla oli terävä lause
huulilla, mutta hän pidätti sen.

Taas tuli uusia vieraita, monta samalla kertaa: opettaja Kaarion rouva
naapurista, pari nuorta neitosta, postinhoitajan leski ja "kiltti
Adele", joka vehnäjauhojensa tähden heti joutui kuin pörriäisparven
ahdistettavaksi. Syntymäpäivän viettäjä sai kukkasia, otti esiin
maljakon toisensa perästä, kiitteli, tervehti ja kehoitti tyytymään
"hyvän sovun" sijanantoon. Tuota pikaa joutui kiiltävä kahvipannu
pöydälle. Kuppien kilinä sekaantui puheen sorinaan. Ihana rinkeli
ja maukkaat pikkuleivät sulivat makeisiin suihin. Oli todellinen
nautinto kokoontua syntymäpäiväpöydän ympärille näin nälkätalvena. Kuka
semmoistakaan ennen olisi arvannut, kun vehnäleipä oli jokapäiväistä
hyvyyttä?

— Tuossa on äiti, joka ei valita poikiensa tähden, — sanoi Vilma Jokela
syrjästä Maikki Pohjoselle, nyökäten päällään lehtorinrouva Airamoa
kohti. Hän oli keski-ikäinen, miellyttävän näköinen nainen, joka
paraikaa keskusteli Heljän kanssa.

— Sanotaan Jaakon kaatuneen. Lieneekö totta?

— Niinkö sinä olet kuullut? Minulle Adele Grönberg kertoi, että hän on
kamalalla tavalla murhattu partioretkellä. Mutta toiset taas uskovat
hänen elävän. Anni Airamo tietää kaikki huhut, mutta on noin tyyni. Hän
on sankari naiseksi, muuta en osaa sanoa. Häpeisivät, Elina ja Naimi.

Heljä oli noussut rouva Airamon viereltä ja tuli Vilma Jokelan luo.

— Olen neuvotellut Annin kanssa ja päättänyt jäljentää kirjeeni.
Saanko tehdä sen tuolla keittiössäsi, Vilma? Pyydän kumpaakin lähtijää
ottamaan mukaansa saman kirjeen. Toivottavasti ainakin jompikumpi
pääsee perille.

— Mitä joutavia? Niin, tietysti — tee minun puolestani, mitä haluat,
mutta yhdessähän he lähtevät ja yhdessä saapuvat valkoisten puolelle.

— Mitä ihmeen tärkeitä asioita se Heljä kirjoittelee? — uteli rouva
Grönberg, Vilman saattaessa Heljää keittiöön ja varustaessa hänelle
kirjoitustarpeita. Heljä ei vastannut, mutta heti Vilman palattua
saliin alkoi vilkas kysely ja supatus.

Puolen tunnin kuluttua Heljä kutsui rouva Airamoa keittiöön ja ojensi
hänelle molemmat kirjeet. Tuntui turvalliselta jättää ne näihin käsiin.
Lehtorin huvila oli aivan kaupungin ulkosyrjässä. Antti Vaski oli
hänen keskimmäisen poikansa toveri ja hyvä ystävä. Oli sovittu, että
nuorukainen Laitakylästä hiihtäisi heille, Martti Varvikko tapaisi
hänet siellä ja he sitte yhdessä lähtisivät vaaralliselle, pitkälle
hiihtomatkalleen.

— Autan toisia nuoria, kun kaikki kolme omaani ovat menneet, — sanoi
Anni Airamo, lämmin väre äänessänsä. — Ole rauhassa kirjeistä, Heljä;
annan ne heille ja varoitan kätkemään huolellisesti.

Kohta sen jälkeen Heljä jätti hyvästi, kiirehtien kotiinsa. Ei
hänelle maittanut syntymäpäiväilo, mutta hänen sydämensä oli keveä ja
kiitollinen kirjelähetyksen hyvästä onnistumisesta.




X

KAAPPAUS


Auri Päivänkukka juoksi sisälle, silmät kauhusta pyöreinä.

— Äiti, joku on tapettu, joku poika!

— Mitä? — Heljä säpsähti ompelutyöstänsä.

— Niin, Laina kertoi. Hän sanoi, että se oli oikein. Eihän ollut, äiti?

Heljä punehtui harmista. Tämä meni jo liian pitkälle. Laina, entinen
kiltti, ystävällinen Laina — kuinka hän voi tuolla tavalla puhua,
lisäksi säikyttäen lasta?

— Odota, Päivänkukka, — sanoi hän, rauhoittavasti hyväillen
pienokaista, — älä ole peloissasi ja pahoillasi. Lainalle on ehkä
kerrottu asia väärin. Minä menen ottamaan selvää. Ei, älä huoli tulla
mukaan, jää sinä tänne. Katsele kuvaraamattua. Minä palaan kohta.

Laina seisoi keittiön porstuassa, pitäen ovea auki. Emäntänsä tullessa
hän vetäytyi takaisin. Mies saapasteli alas portaita. Janne tietenkin,
kukas muu.

Heljä tarttui heti asiaan, kiihtyneenä lapsensa tähden.

— Miksi Laina pelottelee Auria? Ei lapsille saa kertoa julmista
asioista. Etkö ymmärrä, että sellainen pikku raukka voi ihan sairastua
säikähdyksestä? Kuka sinulle on murhasta puhunut?

— Sama se kuka. Niin, eihän minun olisi tarvinnut sitä Aurille sanoa,
kyllä se muualtakin olisi tietoon tullut. Eikä se mikään murha ollut,
tottakai sodassa ammutaan.

— Kuka on ammuttu? — Heljä alkoi jännittyä.

— Kauppias Varvikon nuori herra. Eikö pastorska tiedä, että hän oli
lähdössä lahtarikaartiin? Kyllä kai pastorska sen tietää...

— Laina! — huudahti Heljä punoittavin poskin. — Sinulla ei ole oikeutta
puhua minulle noin. En tahdo kuulla "lahtari" sanaa. Martti Varvikko
murhattu? Ei, se ei voi olla totta.

— Mutta kun on sentään. Sopii kysyä muilta, jos ei minua uskota.

— Laina, eikö sinulla ole sydäntä ollenkaan? Ajattele rouva Varvikkoa,
Martti herran äitiä. Huhu voisi joutua hänenkin korviinsa.

— Mitäs herrat menevät ja äidit laskevat heitä pahaa tekemään? Tämäkin
kuului hiihtäneen pommi taskussa ja revolveri povella, vaikka on vasta
koulupoika. Olisi kyllä murhannut meikäläisiä, jos ei olisi tavoitettu.
Toinen oli samassa matkassa, mutta pääsi pakoon. Joko pastorska
nyt uskoo, että minä tiedän? Ja voin minä silti senkin sanoa, kuka
kertoi. Jannehan tuossa äsken kävi, entinen puunhakkaaja. Hän on nyt
esikunnassa ja tietää asiat hyvin.

Puhuessaan Laina näki Heljän punaisten poskien vaalenemistaan
vaalenevan. Hän oli puolittain hyvillänsä, kun huomasi saaneensa
pastorskan vakuutetuksi ja nolatuksi, mutta samalla häntä rupesi
säälittämään.

Heljä ei sanonut mitään, hän poistui huoneeseensa. Ensimmäiseksi
hän kohtasi Aurin kysyvät, huolestuneet silmät, jotka kohosivat
kuvaraamatusta.

— Niin, lapseni, — koetti hän hilliytyen sanoa, — ehkä on totta, että
joku tämän kaupungin pojista on kaatunut sodassa. Mutta emme huoli
vielä puhua mitään. Ei pidä kertoa epävarmoista asioista. Katso,
tulee suru siihen kotiin, josta joku on kuollut, vaikka se olisikin
tapahtunut isänmaan tähden.

— Miksi ihmiset isänmaan tähden tappavat toisiansa? — kysyi pikku tyttö
itku kurkussa.

— Niin, miksi? — huokasi Heljä.

Äkkiä tyttönen huudahti: — Äiti, mennään pois! Mennään siihen maahan,
josta sinä olet kertonut. Kiltit mustat pakanat eivät tapa meitä.
Täällä joku voi tappaa isän.

— Auri, oma Päivänkukka, mitä sinä puhutkaan! — Heljä järkytettynä
painoi lapsen rintaansa vasten.

Miten kauhea oli tilanne, sen hän vaistomaisesti tunsi sinä hetkenä
täydemmin kuin vielä kertaakaan siihen asti. Lapsi, joka oli pelännyt
ja itkenyt kuvausta lähetyssaarnaaja-marttyyrista, hän pyysi nyt
pakanoitten luo turvaan oman isänmaansa ihmisiltä — ehkä isän omilta
seurakuntalaisilta — oman isän, aseettoman, kaikkia rakastavan ja
palvelevan isän hengen tähden!

Hän oli merkillinen lapsi, pieni Auri Päivänkukka. Mikä hänelle toi
sellaisia mielikuvia? Kuinka hän joutuikaan ajattelemaan ja puhumaan
jotakin niin julmaa ja mahdotonta — että joku voisi isän surmata?

— Kyllä, Auri, me lähdemme niin pian kuin voimme, — vastasi Heljä
varmasti. — Emme huoli mennä neekerien luo, siellä on hyvin kuuma eikä
ole koulua Tarmolle ja sinulle. Lähdemme Kiinaan, suurella laivalla
monen meren yli. Kiinalaisetkin tahtovat kuulla Jeesuksesta, ja me
kerromme heille.

— Koska, äiti? Lähdemmekö pian? — Hän odotti vastausta kiihkeänä,
innokkaana.

— Rakkaani, ei pääse matkustamaan, ennenkuin sota on loppunut.

— Oi — mitä siitä sitte onkaan hyötyä? - Syvä pettymys kuvastui lapsen
ilmehikkäillä kasvoilla.

— Kiinalaiset tarvitsevat Jeesusta silloin yhtä paljon kuin nyt.
Emmehän lähde itsemme tähden, vaan heidän tähtensä. Kas niin, Auri,
mene nyt leikkimään pihalle Tarmon kanssa. Meillä ei ole hätää, kun
Jumala on turvanamme. Eihän isä ole sotamies, ei hänelle kukaan tee
pahaa.

Tyttönen viivytteli ja poistui väkinäisesti, kun äiti hoputti
kiirehtimään. Vasta yksin jäätyänsä Heljä voi antaa vallan
levottomille, huolentäysille tunteillensa.

Martti Varvikko murhattu! Hän ei olisi tahtonut uskoa, mutta hänen
täytyi. Tietysti hän syvästi sääli nuorukaisen omaisia, varsinkin
äitiä, joka vastahakoisesti oli poikansa laskenut lähtemään eikä
nyt edes saanut sitä lohdutusta, että Martti olisi ennättänyt
taistelurintamalle. Turhaan hänen nuori elämänsä uhrattiin sen
parhaassa kukoistuksessa. Ainakin näennäisesti turhaan.

Mutta nämä ajatukset eivät päässeet etualalle. Heljää hävetti, että
niin oli laita. Hän ei voinut sille mitään. Hänen sydämensä jähmettyi,
kun hän ajatteli, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kuin nuorukainen
hengetönnä kaatui hangelle.

Murhamiehet tulevat, alkaen tehdä ruumiintarkastusta. Riisutaan
kaatuneen takki, tarkastetaan taskut, otetaan rahat. Liivistä
irroitetaan kello. Vedetään jaloista saappaat, ja silloin ‒ mitä sieltä
putookaan? Valkeita liuskoja ja suljettuja kuoria, kallisarvoisempia
kuin setelit ja ja kultaesineet — ja joukossa yksi, hänelle tärkein ja
kohtalokkain... Ollille menevä kirje!

Antti Vaski oli päässyt pakenemaan, siltä kuulosti kertomus. Olli
oli saapa kirjeen kaksoiskappaleen, ellei mitään uutta yllätystä
tapahtunut. Mutta toinen kappale oli nyt kaiken todennäköisyyden mukaan
punaisten käsissä. Mitä siitä oli seuraava hänelle ja Mikolle?

Mikko Salmi tuli juuri kansliasta. Hänenkin mielensä oli
tavallista vakavampi. Oli ilmoitettu, että eräs hänen viimeisistä
rippikoululaisistaan, Aaro Vitikka, oli kaatunut punaisella rintamalla,
ja ruumista odotettiin tuotavaksi kaupunkiin.. Poika oli ollut hänelle
rakas. Hän päätti heti käydä vanhempien luona. Ruumiinsiunauksessa hän
tällä kertaa halusi puhua omastakin puolestansa eikä vain käsikirjan
sanoilla. Hän kysyi itseltänsä, mitä tulisi ja voisi sanoa.

Toinenkin tehtävä toi kysymyksiä mieleen.. Pastoria oli pyydetty
kastamaan erään punakaartilaisen lasta, työmies Valingon, joka
hyvin räikeällä tavalla oli esiintynyt jo syksyllä marraskuun lakon
aikana. Vaimo oli rettelöinnyt työtuvassa, ja miehen sisar, joka
heidän luonansa asui, kuului kaartin kuolemanpataljoonaan. Käynti
ja pyhä toimitus tässä kodissa tuotti vastuun, joka raskaana painoi
tunnollisen sielunhoitajan mieltä. Lapsi kuului olevan heikko, kenties
kuolemaisillaan, koskapa kummi, joka toi pyynnön, kertoi, ettei
uskallettu jättää kastetta sunnuntaiksi eikä kuljettaa lasta pappilaan.
Kuitenkin oli aikeessa oikeat ristiäiset vierainensa.

Heljän hätääntynyt kertomus toi nyt huolen aihetta lisää. Mikko oli
selvillä siitä, että tilanne oli varsin uhkaava, mutta hän koetti
parhaansa mukaan lohduttaa ja rauhoittaa Heljää.

— Emme ole tehneet mitään pahaa, emme edes mitään "vahingollista"
heidän kannaltansa. Kirjeesi on heille kaunis todistus rehellisen
ja rakastavan Jumalan lapsen mielialasta. Mielipiteemme he tietävät
entuudesta. Niitä emme ole salanneet emmekä salaa vastakaan, eivätkä
he tietysti voi edellyttääkään muuta kuin että olemme laillisen
hallituksen kannattajia.

Niin, olihan se totta. Heljä alkoi todellakin tyyntyä Mikon
todisteluista.

— Jos Jumala ei ole meitä vastaan, ketä me silloin pelkäisimme? —
jatkoi Mikko.

Heljän mieleen välähti lähetyssaarnaaja Patteson. Ei toki Jumala ollut
häntäkään vastaan, mutta hänenkin täytyi kuolla. No niin, se tapahtui
raakalaismaassa. Ei suinkaan ollut mahdollista, että aseettoman miehen
olisi syytä henkensä tähden pelätä punakaartilaisia.

Silloin hän muisti lapsen huudahduksen: "Äiti, mennään pois! Täällä
joku voi tappaa isän."

Hänen levottomuutensa yltyi taas. Hän vakuutti itsellensä, että se oli
liioiteltua, mutta ei päässyt siitä irtikään. Olisiko hänen pitänyt
varoittaa Mikkoa? Miksi? Mitä käytännöllistä toimenpidettä varten? Sitä
hän ei todellakaan tietänyt. Eikä hän saanut kerrotuksi oman sydämensä
salaisia, aavistelevia huolia.

Heljä ei arvannut, että Mikko omalta kohdaltansa ajatteli samantapaisia
ajatuksia. Hänkin kyseli itseltään, oliko hän sanonut vaimollensa
kaikki mitä piti. Tosin hän oli sanonut totuuden vakaumuksensa mukaan,
mutta totuudella oli toinenkin puoli. Heitä ei kylläkään Jumalan
kädestä voitu riistää, mutta ei Jumala koskaan ollut luvannut ruusuista
tietä seuraajillensa.

Mitä oli Heljä sanova _silloin_ — silloin kuin oli kerran tuleva näyn
toteutuminen, salaperäinen suuri päivä, marttyyrikruunun hetki?

Tuli taas mieli oudon juhlalliseksi tätä ajatellessa. Juhlalliseksi ja
kuitenkin turvalliseksi. Ei hiuskarvakaan ollut hänen päästänsä putoava
taivaallisen Isän tahdotta. Ei mitään ratkaisevaa, voinut tapahtua,
ennenkuin aika oli tullut.

Hänessä virisi voittoisaksi samantapainen uskonrohkeus kuin
muhamettilaisessa, joka väistämättömän kohtalon vakuutuksessa vaaroja
halveksii. Äskeisestä heikkoudesta hän syytti itseänsä. Olihan hän
määrätty Herran todistajaksi, nyt täällä ja vastedes pakanamailla..
Hänestä tuntui, että hän oli palovakuutettu surmaa vastaan — ei
tietenkään kärsimystä, mutta sehän oli eri asia.

Hän ei vielä tahtonut murtaa pyhän salaisuutensa sinettiä. Jotakin hän
kuitenkin oli oikeutettu sanomaan Heljän lohdutukseksi:

— Älä pelkää mitään. Jumala on ilmoittanut minulle, että olen nyt
turvassa. Olen toteuttava kutsumukseni lähetystyöhön.

Niin hän lähti ulos Vitikalle.

Nuorukaisen äiti oli kotona pienempien lastensa kanssa. Hän hyrähti
kovaan itkuun, nähdessänsä pastorin.

— Se tästä tuli, se tuli.

Sitte hän alkoi itkun keskeyttämänä kertoa:

— En minä olisi päästänyt poikaa, mutta ukko antoi luvan. Niin minä
sanoin Aarolle, että jo piirsit nimesi pirun kirjaan. Juuri ripillä
käynyt poika! Mutta isäkin vaan penäsi minua, että mitä joutavia.
Siellä muka pojasta mies tulee. Siinä nyt meni mieheksitulemiset ja
muut. Voi voi tätä elämää sentään...

— Minkätähden Aaro tahtoi mennä? — kysyi pastori.

— No kuka ne tietää. Toiset yllyttivät, ja nuori veri vetää. Ja
lehdissä lukee, että nyt on köyhälistön vapaustaistelu. En minä lehtiä
ymmärrä, eikä taida ukkokaan oikein niitten perillä olla, mutta Aarohan
aina on ollut kova lukija ja kulkenut nuorten liitossa. Luuli hyvää
tekevänsä, vaivainen. Rakas lapsi hän aina olikin, siivo ja ahkera. Voi
kun pitikin mennä...

— Eksytetty lapsi parka, — sanoi pastori hiljaa. — Jättäkää Herran
huomaan, muuta en voi sanoa. Jeesus on armahtaja.

Hän lähti ulos ja kulki katua mietteissänsä.

Täällä oli saanut lohduttaa, mutta arkun ääressä, ellei ennen, hän
tahtoi sinkahuttaa salamoita viettelijöille. Niitten uhri oli hänen
rippikoululapsensa.

Nyt oli edessä toinen tehtävä, Valingon lapsen kaste. Pastori kääntyi
kulmasta, suunnaten kulkunsa alakaupunkiin päin.

— Jaha, pastori, tässähän tavataankin, - kuului samassa ääni hänen
korviinsa. Hän havahtui katsomaan ympärillensä ja näki kolmen
punakaartilaisen tulevan torin poikki suoraan häntä kohti.

Mikko Salmi pysähtyi.

— Meillä on käsky viedä pastori esikuntaan, ‒ sanoi pisin joukosta.

Mikko ei säpsähtänyt eikä hätäillyt. Hän oli tätä odottanut. — Heljä! —
tuli vain hänen mieleensä.

— Mistä syystä? — kysyi hän, vaikka hyvin arvasi.

— Sen saatte siellä kuulla.

— Ei ole tarvis viedä minua, menen vapaaehtoisesti.

— Saatetaan sentään, — virnisti johtaja. Sen jälkeen Mikko asteli sanaa
virkkamatta kahden pistinniekan välissä, kolmannen seuratessa.

Noustiin portaita toiseen kerrokseen, kaupunginvaltuuston
istuntosaliin, jossa nyt oli punakaartin esikunnan kanslia. Pastori
ei ollut näitä portaita kulkenut sen jälkeen kuin valtuusto oli
pantu viralta. Hän totesi vastenmielisyydellä, että astimet olivat
niljakkaat ja likaiset. Ovi avattiin, ja hän astui saliin. Lattialle
oli syljeskelty, ja pitkällä vihreäverkaisella pöydällä oli suuri
epäjärjestys: papereita huiskin haiskin, tuhkaa ja paperossinpätkiä,
pullokaljaa... Ei hän mahtanut olla kovin hermostuksissa, koskapa hän
selkeästi tajusi tämän kaiken, ennenkuin nosti katseensa yli pöydän,
joutuen silmäkkäin päällikköjen kanssa, Santeri Voikon ja Antto Salaman.

Kyllä hän heidät tunsi ennestään. Salama, lyhyt, vanttera mies, nahkuri
ammatiltaan, oli raaka ja töykeä, tunnettu suunsoittaja ja riitapukari,
ainakin kahdesti sakotettu tappelusta ja juopumuksesta. Hän seisoi
leveänä ja mahtavana, kuin tyydytettynä tietoisuudesta: kas niin, kyllä
sinä mustatakki olet minun nimeni kohdalle kirjoihisi riimustellut yhtä
ja toista, mutta nyt minä olen sinun tuomarisi!

Santeri Voikko, laiha mies, oli huomattavasti pyöristynyt. Vähillä
hän oli taitanutkin ennen olla nälkäisine joukkoineen. Hän ei tosin
ollut naimisissa, mutta oli kivulloisen leskiäitinsä ja nuorempien
sisarustensa elättäjä. He olivat aina olleet surkeita ja saamattomia.
Santeri mieluummin lueskeli ja aprikoitsi kuin hoiti kauppojansa, ja
ihmiset pitivät häntä hiukan löylynlyömänä. Nyt hänen viisautensa oli
äkkiä älytty, ja hän oli Salaman rinnalla koko kaartin käskijä. Voikko
oli sielu, Salama käsi — niin kuului joku tietoniekka selittäneen.

Pastori oli tyynellä päännyökkäyksellä tervehtinyt Salamaa ja kääntyi
nyt samoin Voikkoon. Mutta hänen katseensa kohdatessaan rohkea ja
rauhaisa mies tunsi sydämensä värähtävän. Ei oman kohtalon pelosta,
vaan sisäisestä kammosta. Silmä oli kuin kyyn, vihreä, vetävä ja julma.
Mikko Salmi ei saanut tervehdityksi. Hän kääntyi uudestaan Salaman
puoleen ja kysyi: — Miksi minua on kutsuttu tänne?

— Tunteeko pastori tätä? — kuului vastakysymys. Salama heitti pöydälle
hänen eteensä Heljän kirjeen Ollille.

Pastori oli jälleen täysin henkensä herra. Hän vastasi ilman
vähintäkään hämmästyksen, merkkiä: — Sen on vaimoni kirjoittanut
veljellensä. Nähtävästi se on matkalla kaapattu viejältä. Sääli, että
sen niin kävi. Voitte huoletta lukea sen, ei siinä ole salaisuuksia.

Salama äimistyi ensi tuokiossa moisesta levollisuudesta, mutta
Voikon vihreät silmät ilmaisivat, että käärme sähähti. Hän sieppasi
pöydältä paperin, jonka hän nähtävästi jo oli moneen kertaan lukenut,
sillä suoraan ja painokkaasti hän alkoi siitä sanella otteita: —
"Iloitsen siitä, että onnellisesti pääsit perille ja nyt saat seisoa
rintamassa... Pyssyn täytyy tehdä tehtävänsä, mutta kuitenkin voi sydän
olla rakkautta täynnä..." Ha ha ha!

Sitä naurua oli kamala kuulla. Taas pastoria puistatti, mutta hän
vastasi hillitysti: — Olette itse sotajoukon päällikkö ja ymmärrätte
siis, että velvollisuuden uskollinen täyttäminen on sotilaan hyve.
Mutta tunnetteko te rakkautta vihollista kohtaan ja kehoitatteko
miehiänne siihen? Niin on minun vaimoni kristittynä tehnyt, eikä siinä
pitäisi olla moittimista.

— Se on moitittavaa, että pitää yhtä lahtarien kanssa, — tiuskasi
Salama, joka taas sai sanat suuhunsa. — Lähettelette kirjeitä
lahtarikaartiin menijöitten mukana. Varvikon poika on ruumiina —
syyttäköön itseänsä — mutta kuka hänen toverinsa oli? Pastori sanoo
vaan. Kyllä te tiedätte.

— Mahdollisesti tiedän, mahdollisesti en. Missään tapauksessa en vastaa
kysymykseenne. Sitäkö varten minut kutsuttiin tänne? Ellei ole muuta,
minä lähden työhöni. — Hän katsoi kelloansa. — On kastettava lapsi, ja
minua odotetaan.

— Seis! — Voikko viittasi pistinmiehille. - Lapsi joutaa odottamaan
kastettansa. Minä julistan pastorin vangituksi. Miehet, viekää pastori
alas!

Ylväänä Mikko Salmi suoristautui. — Niinkuin tahdotte. Olkaa hyvä
ja toimittakaa sana Valingolle — hänhän on omia miehiänne. Lapsi on
heikko. Jos hän kuolee kastamatta, tulee se teidän tunnollenne.

Kääntyessään hän huomasi huoneen etäisimmässä nurkassa miehen, joka
istui kuin piilottelija. Kun pastorin katse sattui häneen, loi hän
silmänsä seinään päin. Janne, puunhakkaaja se oli. Niin, niin, tämähän
myös oli esikuntalainen. Pastoria säälitti, jopa hymyilytti. Teki mieli
huutaa: ‒ Päivää, Janne! — No, olkoon olojansa. Hyvä, kun edes osasi
nolostua.

Pastori marssi ulos samaa tahtia vartijainsa kanssa, eellimmäisenä.
Kierrettiin talo ja astuttiin toiselta puolelta miliisivankilaan.
Kaartilaiset jättivät pastorin miliisipäällikön huostaan. Puhelimitse
oli jo annettu käsky ja selitys yläkerrasta. Raskas ovi sulkeutui hänen
jälkeensä.




XI

VANKEUS


Miliisipäällikkö Sutela kääntyi pastorin puoleen, kohteliaana ja
hämillisenä.

— Esikunnasta ilmoitettiin, että minun on säilytettävä teidät täällä.
Sanottiin syyksi, että ylläpidätte kirjeyhteyttä rintamantakaisten
kanssa. Onkohan tätä asiaa tutkittu?

— Pastori hymähti. — Mitäpä olisi tutkimista. Omatuntoni on puhdas, ja
lopulliseksi syykseni jää vain, etten ole tahtonut lausua julki arvelua
siitä, kuka on hiihtänyt murhatun Martti Varvikon toverina. Vaimoni
kirje, joka heillä on käsissänsä, on sitä laatua, ettei se oikeuta
vangitsemistani.

— Minä en voi tähän mitään. — Miliisipäällikkö avasi erään kopin oven.
— Tämä on vapaa. Ei ole sänkyvaatteita eikä muuta, mutta kyllä niitä
saa tuoda pappilasta. Ruokaa saa myös tuoda. Soitanko pastorskalle, vai
joko hän tietää?

Pastori näki hänen hyvän tahtonsa ja puristi hänen kättänsä. — Kiitos,
juuri tätä ystävällisyyttä aioin pyytääkin teiltä. Nuo miehet tuolla
ylhäällä olisivat voineet säikyttää hänet perinpohjin. Ei teidän
tarvitse huolehtia minun tähteni, mutta säästäkää häntä niin paljon
kuin suinkin.

— Kyllä koetan, pastori saa luottaa siihen.

Hän meni. Mikko Salmi jäi yksin autioon koppiinsa.

Kuinka tuntuikaan kummalliselta! Hän istahti kovalle makuulavalle ja
katseli ympärillensä. Pitkulainen huone, korkeintaan parin metrin
levyinen. Seinät alastomat, kivinen lattia, rautaristikolla varustettu
pieni ikkuna-aukko korkealla muurissa. Makuulava oli ainoa huonekalu.
Ilma tuntui kolealta ja tunkkaantuneelta. Ei ollut uuniakaan.

Mikko Salmen reippaus ja hyvätuulisuus vaihtui vakavuuteen. Hän
ikäänkuin vasta nyt heräsi käsittämään, mistä oikein oli kysymys.
Ei niinkään vaarattomasta seikkailusta. Tällaisessa paikassa oli
karaistunkin miehen terveys koetteella. Oliko Jumala todellakin antanut
hänet Voikon ja Salaman valtaan? Pitikö hänen jäädä tänne, riistettynä
irti työstänsä, seurakunnastansa, kodistansa? Tyhjä aika oli hänen
toimekkaalle luonteellensa kauhistus. Miten täällä kuluivat päivät
— kenties viikot ja kuukaudet? Valkoisten tulosta ei ollut tietoa.
Rintama oli kaukana vielä. Niin — tulisivatko ensinkään? Äkkiä tuntui
mahdolliselta sekin ajatus.

Hän ei ehtinyt pitemmälle aprikoida, ennenkuin miliisipäällikkö
uudelleen avasi oven, jättäen sen samalla selko selälleen.

— Minä jo telefoneerasin. Ei hän pahasti pelästynyt. Pian kai pastori
saa tänne tavaroita. Huone taitaa olla kylmä, kun se on ollut tyhjänä
ja suljettuna. Käskin tuoda puita tähän käytävän uuniin, niin kyllä
ilma pian tasoittuu.

— Kiitos. Se on hyvä.

Sutela meni jälleen. Mikko Salmi ei voinut olla kysymättä itseltään:
— Miten tuo mies on tämmöisellä paikalla? — Ei osannut epäillä mitään
koukkujakaan, sillä koko hänen olentonsa oli avoin ja uhkui vilpitöntä
hyväntahtoisuutta.

Minuutit kuluivat. Ulko-ovi kävi. Kuului ääni — kenen ääni?

Heljä tulla tuulahti sisälle kiireisenä, hengästyneenä. Mikko tuskin
ehti nähdä vilahduksen hänestä, ennenkuin hän jo nyyhkytti, kädet
miehensä kaulaan kierrettyinä.

— Mikko, Mikko rakas!

— Kuinka he päästivät sinut tänne? Ja näin pian ennätit!

— Minä ajoin Anni Airamon kanssa — hän oli juuri tullut meille
ilmoittamaan Martti Varvikon onnettomuudesta. En tahtonut Lainaa
avukseni, en kertonut hänelle mitään. Anni odottaa ulkona, me toimme
sänkyvaatteita ja muuta mitä ennätin siepata, kahvipannunkin korissa.
Minä menen noutamaan.

Mikko tuli hänen mukanansa ovelle asti, otti siinä vastaan, mitä rouvat
ajurinreestä nostivat hänelle, ja vei kantamukset koppiinsa. Kun kaikki
oli sisällä, seurasivat Heljä ja rouva Airamo kahvikoreineen perässä.
Miliisivartijat ulko-ovella seisoivat äänettöminä, estelemättä.

Heljä valmisti vuoteen, ja rouva Airamo järjesti kahvikalut valkealle
liinalle lattialle.

— Pieni soma kahvitarjoilu, — sanoi hän rauhallisesti hymyillen. —
Heljä ja minä teemme seuraa, se kaiketi on pastorista hauskempaa.
Tulin Heljän kanssa, jotta hänestä olisi helpompi näin ensi kerralla.
Päivällisen hän tuo yksin.

— Pöytä ja tuoli tänne tarvitaan, — virkkoi Heljä, joka nyt vasta
tointui tarkastelemaan huonetta. — Minä puhuttelen Sutelaa, hän on hyvä
mies. Sitte minä tuon kirjoja: raamattusi ja jonkun muun, ettei iltasi
tule pitkäksi. Ja kynttilän. Oi, meillähän ei ole, eikä öljylamppua
myöskään.

— Minulla on, — keskeytti Anni Airamo.

— Kiitos, rakas ystävä.

— Tottakai sinä pääset huomenna pois, Mikko? Miksi he oikeastaan
vangitsivat sinut? Minulla olisi niin tavattoman paljon kysymistä.
Kuinka kaikki on käynyt? Kerro!

Mikko osui katsahtamaan koppinsa avoimesta ovesta käytävään päin ja
näki nuoren miliisimiehen kohentavan uunia. — Katsokaa, — sanoi hän,
huomauttaaksensa naisille vieraan kuuntelijan likeisyyttä, — tuolla
tehdään tänne lämmintä.

— Sitte hän rupesi kertomaan vangitsemisesta, asiallisesti ja selvällä
äänellä. Eihän haitannut, että vartijat tunsivat tapahtuman ja sen syyt
oikealta kannalta. — Kertoessaan hän joi kahvinsa. Heljä oli vaiennut.
Rouva Airamo lausui jonkun lyhyen huomautuksen silloin tällöin.

Sitte Mikko nousi. — Nyt kai teidän on paras lähteä. Suutele lapsia,
Heljä. Sinähän tulet pian takaisin. — Hän ojensi kätensä rouva
Airamolle:

— Olkaa Heljän tukena ja ystävänä!

Anni Airamo nyökäytti päätään. Mutta Heljä katsoi Mikkoon säikähtyneenä.

— Sinä puhut juhlallisesti, aivan kuin —

— Hiljaa, Heljä, — kuiskasi Mikko. — Näkemiin!

Mikko Salmelle oli selvä, että ei ollut ajateltavissa kovinkaan
kohdakkoista kotiinpääsyä. Keitä mahtoivat olla vangit noissa toisissa
kopeissa? Eivät kaupunkilaisia, hänen seurakuntansa jäseniä, sen hän
kyllä tiesi. Oliko heidän kylmä ja nälkä? Pitiköhän kukaan heistä
huolta? Saivatko he raitista ilmaa?

"Muistakaa vangittuja, niinkuin olisitte itse heidän kanssansa
vangittuna; muistakaa niitä, joita vaivataan, sillä olettehan tekin
tässä maailmassa..."

Kuuma puna kohosi hänen kasvoihinsa. Täytyikö hänen joutua tänne,
herätäksensä huolehtimaan kristillisestä velvollisuudestansa?

Päättävästi hän astui ulos käytävään. Juuri samassa miliisimies aukaisi
erään kopin oven, sitte toisen, kolmannen ja neljännen. Viides jäi
suljetuksi. Kuudes oli hänen omansa; useampia ei ollutkaan.

Kysymättä lupaa pastori meni tervehtimään miehiä, jotka kopeista
tulivat esille.

— Olen osatoverinne, tämän seurakunnan pappi.

— Mattila. — Korjo. — Niemelä. — Kaikki talollisia lähipitäjistä. —
Syvänti, lyseolainen.

Kukaan heistä ei vielä ollut viikkoa kauvempaa istunut telkien takana;
mikä oli ollut viisi, mikä neljä päivää. He olivat kuulleet, että
vangit, yleensä pian kuljetettiin kotipaikoillensa, tuomittaviksi
siellä, ja sentähden koppien asukkaat taajaan vaihtuivat.
Isännille tämä kyllä oli lähin talletuspaikka. Luultavasti heitä
ei aiottu mihinkään siirtää. Lyseolainen sitävastoin oli toisesta
rannikkokaupungista kotoisin. Hän ihmetteli, ettei häntä jo ollut
laitettu matkaan.

— En tiedä, toivoisinko sitä vai en, — hän kuiskasi Mikolle. — Hyvä
olisi päästä kotikaupunkiin, sillä happameksi tämä olo käy ajan
pitkään, kun ei ole ainoatakaan tuttavaa, joka edes toisi kahvikupposen
tai mitenkään välittäisi yhteyttä ulkomaailman kanssa. Mutta sanotaan,
että ken matkalle viedään, voi jäädä sille tielle. Laukaus jäällä —
avanto — niin, ymmärrättehän. Minä olen nuori ja haluaisin elää.

Hän oli kovin puheenhaluinen ja ilmaisi ilonsa pastorin tulosta
vankilaan. Mikkoa hymyilytti nuorukaisen lapsellisen välitön itsekkyys.
Hän olikin perin nuori vielä, ehkä kuuden- seitsemäntoista ikäinen.
Hiihtomatkalta hänet oli siepattu. Se oli kyllä ollut vakoiluretki,
mutta ei ollut todisteita. Syvänti oli punaisille väittänyt täydellistä
viattomuuttaan. Ehkäpä hänen onnistui pettää heidät.

— Valheella on lyhyet jäljet, nuori mies, ‒ sanoi pastori, ällistyttäen
lyseolaisen sanattomaksi.

Hänen oli poikaa sääli. Ei tämä lapsi ollut kypsynyt miesten töihin.
Äitinsä luo hänen olisi pitänyt päästä.

Mikko puheli isäntien kanssa. Yhden kotoa oli löydetty harmaita
sotilaskäsineitä ja liian paljon sukkia. Toisia syytettiin
postikuljetuksesta. - Ihmiset eivät osaa olla vaiti, juoruilevat
toinen toisellensa turhanpäiten, ja ennen pitkää punaisetkin pääsevät
jäljille. — Ja tuolla suljetussa kopissa on Tuokko, Sammalan seppä.
Sanotaan hänen kuljettaneen pommeja valkoisille. Hän kieltää sen,
mutta mitä hän muuta on tehnyt, siitä hän ei hiisku edes meille,
kun oven reijästä häntä puhuttelemme. Hänen koppinsa on pimeä, eikä
siellä ole muuta kuin olkia lattialla. Se on tarkoitettu vaarallisille
rikollisille. Häntä ei koskaan lasketa ulos jaloittelemaan. Me toiset
olemme saaneet olla osan päivästä vapaasti täällä käytävässä. Ei ole
aina vartijaakaan. Nytkin hän näkyy menneen pois. Eikö pastori voisi
jotakin sanoa sepälle? Hän olisi varmaan Jumalan sanan lohdutuksen
tarpeessa. Mekin olemme koettaneet, mutta ei hän kuule meitä. Mikä
lienee synkkyys mielessänsä. Eihän se tosin ole ihmettäkään. Isännät
haastelivat harvakseen vuorotellen kaikki kolme. Sitä he eivät
lakanneet kummastelemasta, että oli juljettu teljetä pastori tänne. —:
Päästävät tietysti kohta pois, eihän ilman pappia tulla toimeen; ja jos
joku on syytön näihin maallisiin hankkeisiin, niin pastori tietenkin.
Mutta meillä ei ole paljon toivoa, sillä me emme voi vastata, jos mitä
tiedustavat. Olemme tehneet, sitä, mikä heidän määräystensä mukaan on
luvatonta, emmekä kadu, sillä se oli omantunnon vaatimus. Tekisimme
taas uudestaankin, jos saisimme vapauden.

Mikko kuunteli melkein hartaudella, ja hän puristi heidän käsiänsä. —
Sydämeni on kanssanne; mutta siinä olette oikeassa, että oma tehtäväni
on toinen.

Hän erkani heistä, mennen äärimmäisen, suljetun kopin luo, jonka ovessa
ylhäällä oli pieni ristikolla varustettu neliskulmainen aukko. Siitä
hän huusi tervehdyksensä sisään. — Olen uusi tulokas täällä, ystävänne,
tämän seurakunnan pappi, pastori Salmi. Saanko puhua kanssanne?

Oviaukkoon ilmestyivät kasvot, mutta selvästi pastori erotti vain kaksi
tummana kiiluvaa silmää.

— Te olette seppä Tuokko Sammalasta?

— Olen. Tänne olen teljetty kuin eläin. Jo kaksi viikkoa olen ollut
täällä.

— Voisinko mitään tehdä hyväksenne? Tällä hetkellähän kyllä itsekin
olen vanki, mutta pääsen kuidenkin paremmin ulkomaailman kanssa
kosketuksiin.

— Ei mitään. Tiedän, ettei sitä sallita. Menkää pois puhumastakin
kanssani, se voi haitata teitä itseänne.

— Hyvä Tuokko, en pelkää sellaista. Sanokaa, saatteko kyllin ruokaa?

— Lienee muita, jotka eivät senkään vertaa saa. Esimerkiksi vaimoni ja
viisi lastani kotona. Siellä he ovat punaisten silmätikkuna, ja köyhyys
ja kurjuus on suuri. Ette te heitäkään voi auttaa, sillä junassa ei saa
matkustaa eikä lähettää ruokaa.

— Kiitos, että kerroitte tämän. Tunnen ihmisiä Sammalassa. Kirjeet
kulkevat, ja vaimoni voi kirjoittaa heille. Minä lupaan, että sitte
toisina parempina aikoina maksan, minkä he nyt kuluttavat perheenne
avuksi.

— Jumala... Jumala siunatkoon teitä, ‒ pääsi miehen huulilta. Kasvot
vetäytyivät aukosta pois. Hän tuntui heltyneen liikutuksesta.

Avain kilahti ulkolukossa, ja pastori siirtyi syrjemmälle. Heljähän
siellä jo taas tulikin vartijan saattamana. Mikon kasvot kirkastuivat
ilosta, ja käsikkäin he riensivät hänen koppiinsa.

Korissa oli kaikkea hyvää, mitä vain oli voitu saada vähillä välineillä
aikaan. Munista ei ollut puutetta, sillä jo kesällä oli niitä
kerätty kalkkiin runsas varasto, ja maalaiset sekä lahjoittivat että
myivät niitä tuon tuostakin pappilaan. Kasviksia myös oli runsaasti,
eikä maitotinkiä ollut tarvinnut niukentaa. Ilmestyi esille kaunis
pinaattimunakas, punajuuripaistikkaita perunain ja marjojen kera sekä
maitovelliä. Oli voileipiäkin, harvinaisinta herkkua. Heljän silmät
säteilivät. — Syö nyt, Mikko, syö oikein kylliksesi.

Mutta Mikko viivytteli. Hän kertoi Heljälle vankeustovereistansa.
Miten hän voisi syödä yksin tällaisen aterian, kun he olivat pelkän
vankiruoan varassa?

Heljän sydän oli hellä, mutta kuitenkin hän nolostui. — Sinulle minä
nämä laitoin. Ei niissä suuria jakamisia ole. Ehkä juuri kahdelle
riittäisi..

Mikko teki päätöksensä ja astui käytävään vartijan luo, voileivät ja
vellikannu käsissänsä.

— Olen saanut tietää, että tuolla on mies suljetussa kopissa. Vaimoni
on tuonut minulle ruokaa, ja haluaisin antaa osan hänelle. Oletteko
hyvä ja viette sen?

Miliisimies joutui ymmälleen, mutta sanaa sanomatta otti kuitenkin
ruoan vastaan ja vei sepälle, kuten pastori pyysi.

— Nyt jaamme munakkaan.

Hän kutsui lyseolaisen ja ojensi hänelle lautasella kauniin
annoksen. Isännille hän nyökkäsi päätänsä. — Ensi kerralla te olette
kahvivierainani.

— Eipä meillä hätää, — sanoi Korjo. ‒ Talonpoikain ruokaan me olemme
tottuneet, ja saahan sitä täällä. Joskus haluttaisi rasvaisempaa ja
kupillinen lisää, mutta emme me pastorilta ota.

— Emme — ellei nyt juuri kahvia, — myhähtivät toisetkin.

Mutta nuori Syvänti oli ihastunut ja kiitollinen.

— Tällaista äitini laittoi kotona, — sanoi hän. ‒ En ole mitään hyvää
saanut pitkään aikaan.

Ei Heljäkään voinut pahoitella, vaikka Mikolle jäi ainoastaan puolet
munakkaasta, punajuuret ja perunat. Tulihan sitäpaitsi vankiateria
tämän lisäksi. Oli tosiaankin sääli noita toisia. Hän päätti tuoda
seuraavana päivänä oikein paljon hyvää ruokaa, ellei Mikko jo
aamulla palajaisi kotiin. Ei pappilasta riittänyt, mutta jos ystävät
ja tuttavat panisivat kortensa kokoon vierasten vankien hyväksi,
saataisiin kyllä yhteisvoimin kelpo ateria toimeen.

— Kuinka me emme ole tätä ennen ajatelleet? ‒ kysyivät Mikko ja Heljä
toisiltaan.

Heistä oli vain tuntunut ylen mahdottomalta kaikki kosketus
tämän sudenpesän kanssa. Mikko lausui sen ajatuksen, että hänen
vankeudellansa oli kallisarvoinen tehtävä. Tuli olla kiitollinen eikä
nurkumielellä sen johdosta. Hän puhui Heljälle myös kirjeestä, joka oli
lähetettävä Sammalaan sepän perheen auttamiseksi. Heljä lupasi ilolla
tehdä minkä voi.

Mikosta hänellä kuitenkin luonnollisesti oli suurin huoli. — Pöytää
ja tuolia sinulla ei ole vieläkään, — hän pahoitteli, asettaessaan
kynttilän, tulitikut, raamatun ja lähetyshistorian lattialle
seinäviereen. — En tavannut Sutelaa. Mutta luulenpa, että hän nyt
on tuolla. On niinkin. — Ja kas, Voikko, — Heljä hiljensi äänensä
kuiskaukseksi, — huh, Voikko. Uskallankohan minä nyt pyytää mitään?

Sutela tuli aivan kopin luo ja sanoi äänekkäästi: — Pastorskan on lupa
viipyä vain sen verran, että pastori syö.

Heljä joutui ihmetyksiinsä. Kuinka hän noin töykeäksi oli muuttunut?

— Eikä saa tuoda mitään herkkuja, vain tavallista ruokaa.

— Leipä on nykyään paras herkku, eikä meillä sitä ole liikoja, —
vastasi Mikko Heljän puolesta.

— Eikö liene, koska jaettavaksikin riitti, ‒ kuului ääni Sutelan takaa,
ja Voikon vihreät silmät kiiluivat yli lyhyen miehen pään.

— Sentähden mieheni ei itse syönytkään yhtään ainoata palaa! — huudahti
Heljä tulistuen.

Voikko virnisti, mutta ei sanonut mitään. Heljä otti nuoremmalta
miliisimieheltä takaisin tyhjän kannunsa, järjesti lautaset koriin ja
laittautui lähtemään. Sillävälin Voikko poistui.

— Ettekö voisi toimittaa tänne tuolia ja pöytää? — rohkeni hän silloin
kysyä Sutelalta.

— Miksi ei — tuolla nuoren herran kopissa on.

Paremminhan ne tänne pastorille kuuluvat. Minä haen.

Oliko Sutela taas muuttunut kuin mikäkin kameleontti? Kuka hänet
ymmärsi? Kyllä, Mikko luuli hyvin ymmärtävänsä. Voikon läsnäollessa
täytyi tekeytyä punakaartin nöyräksi palvelijaksi. Hän tunsi
halveksivansa miestä. Tämä selvitti senkin, että Sutela sai paikkansa
pitää.

— En tahdo toisen mukavuuksia itselleni, -sanoi pastori tiukasti. —
Sopiihan minun saada huomenna pappilasta. Hyvästi, Heljä, riennä nyt,
koska Sutela ei salli sinun viipyä. Terveiset lapsille. — Teki mieli
kysyä: — Miltä heistä tuntuu, pikku raukoista? — mutta hän ei tahtonut
paljastaa sydämensä herkkyyttä miliisipäällikön nähtäväksi, nyt kun hän
ei enää tuntenut luottamusta mieheen.

Kuin arvaten Mikon ajatukset Heljä kuiskasi: ‒ En ole vielä saanut
kerrotuksi heille.

Hän lähti, ja kohta senjälkeen tuotiin keittoa isännille ja
lyseolaiselle. Pastorille ei tuotu, eikä suljettuun koppiin viety
mitään.

— Mitä merkitsee, että Tuokko ei saa ruokaa? — kysyi pastori
kiihdyksissä.

— Ei kukaan kaksia annoksia tarvitse. Tehän kuuluitte jo antaneen
hänelle.

— Tämä on vääryyttä! — huudahti pastori, mieli palavana. — Minähän
lähetin vain osan omasta ateriastani ja jätin itsenikin vähälle.
Tottakai jokaisella on vankilan ravintoon oikeus, riippumatta siitä,
mitä ulkoa tuodaan. Minulla myös, ja sitä enemmän Tuokolla.

— Me teemme, niinkuin esikunnasta määrätään, — oli lyhyt vastaus.

Lyseolainen oli mielihyvillään, kun ei kukaan ollut huomannut, että hän
söi munakasta. Nyt hän tyytyväisenä pisteli poskeensa perunakeittoa.
Hyvää sekin oli nälkäiselle. Ihme, kuinka hänen tulikin nälkä, vaikka
ei moneen päivään ollut ulkoilmaa hengittänyt eikä liikkunut muualla
kuin täällä ummehtuneessa käytävässä.

Ruoan jälkeen vangit peseytyivät vesihanan alla, ja sitte heidät
suljettiin kukin koppiinsa. Pastorinkin ovi laitettiin telkeen.
Käytävässä oli sytytetty lamppu. Se kajasti himmeästi ylhäältä pienen
oviruudun läpi.

Mikko sytytti kynttilänsä ja istui sen ääreen lattialle, ottaen
raamattunsa. Hän luki 91. psalmin.

"... Jalopeurain ja kyykäärmeiden päällä sinä astut ja tallaat nuoren
jalopeuran ja lohikäärmeen..."

Vallitsi syvä hiljaisuus. Hän painui hartaaseen rukoukseen. Vaimonsa
ja lastensa puolesta hän rukoili, toisten vankien ja heidän
omaistensa puolesta, miliisimiesten ja punakaartilaisten, Salaman ja
— ei, ei Voikon puolesta. Hän ei voinut. Voikon silmät, joista kyy
katsoi, salpasivat rukouksen. Mutta siltä kohdalta hän ei päässyt
eteenpäinkään. Vihdoin hän sai huoatuksi: — Jumala, armahda häntä, jos
se on vielä mahdollista! Särje pimeyden valta tämän surkean maan päältä!

Vasta viimeiseksi hän rukoili itsensä puolesta. ‒ Herra, tapahtukoon
tahtosi minulle ja minussa!

Hän puhalsi kynttilän sammuksiin, paneutui levolle ja nukkui syvästi,
järkyttävän päivänsä uuvuttamana, Jumalan rauhassa.




XII

TULISIA HIILIÄ


Palattuansa pappilasta Heljä tapasi pappilan keittiössä ajuri Luoposen
vaimon, Valingon pikku pojan kummin, joka päivitteli ja jutteli Lainan
kanssa. Oli odotettu pastoria. Vieraita oli ollut, kahvit oli keitetty,
lopulta juotukin, mutta pappia vaan ei kuulunut. Valinko suuttui ja
lapsen äiti itki — sehän oli niin heikko, se pieni Otto Kullervo —
nimen piti näet olla Otto Kullervo — niin, ja sitte Valinko lähti ulos
ja lupasi tuoda papin, vaikka niskasta raastaen — se Valinko näet puhui
niin karkeasti aina kun hän suuttui —

Siihen hän oli ennättänyt, kun Heljä astui sisään. Keskeyttäen kaikki
selvittelyt Luoposka kavahti seisomaan ja kysyä töksähytti: — Onko
se totta, että pastori on vankina? Valinko oli kuullut sitä kaartin
miehiltä. Minä tulin tietämään lapsen tähden... kas kun on semmoinen
hätä Amalialla...

— Kai se totta on, — tokaisi Laina väliin. ‒ Sitähän varten pastorska
tietenkin on tänään paistellut ja kantanut ruokia ja tavaroita. Kas,
_piialle_ ei sopinut kertoa mitään. — Laina heitti niskojansa. — Nythän
tuo kuultiin.

— Vaikene, Laina, — sai Heljä sanotuksi. ‒ Omille lapsillenikaan en ole
puhunut siitä, mitä on tapahtunut. Se oli kylläkin varomatonta. Ette
kai vielä ole ennättänyt heitä pelotella?

— Vastahan minä tähän tulin, — toimitti Luoposka. — Ei täällä ole
lapsia näkynyt. Tiedustaisin vaan, milloinka pastori tulee kotiin. Joko
tänä iltana vai kenties huomenna?

— En tiedä, — vastasi Heljä.

Tietysti huomenna! Se oli ollut hänestä ainoa mahdollinen ajatus hänen
ensi käynnillänsä vankilassa. Toinen käynti oli masentanut hänen
toiveensa. Ei hän enää uskaltanut liian valoisia kuvitella.

Luoposka olisi ollut kovin utelias kuulemaan enemmän, mutta Heljä
ojensi hänelle kätensä hyvästiksi. — Koettakoon Valinko jouduttaa
pastorin vapauttamista, — hän sanoi. — Terveisiä pikku pojan äidille. —
Sitte hän meni lastensa luo.

Kaksi paria pieniä käsivarsia ojentui häntä vastaan. Tarmokin oli
merkillisen hellä ja herkkä. He olivat kaivanneet äitiä. Ja missä isä
viipyikään? Aavisteleva ahdistus kuvastui lasten olennossa.

Heljä sulki heidät syliinsä ja suuteli heitä. Hän oli viivytellyt
isän vankeuden ilmoittamista — kunnes muka kaikki olisi ohi ja hän
palajaisi. Ei äiti hädässään muistanut, että pienessä kaupungissa
uutiset kulona kulkevat. Mutta Jumala oli lapsia varjellut. Hän oli
siitä syvästi kiitollinen. Nyt kuitenkaan ei enää ollut mahdollista
vaieta. Ja pakko antoi päättäväisyyttä ja voimaa.

— Pikku rakkaat, nyt te ette saa ollenkaan säikähtää, kun kerron
teille jotakin merkillistä. Ettepä arvaa, missä isä on? Tiedättekö,
hän on ollut oikein uljas, juuri sellainen kuin tuleekin. Muistatteko,
kuka on Voikko? Hän on punakaartin päällikkö, ja Salama on toinen. He
käskivät, että isä olisi kertonut heille, kuka poika on äsken lähtenyt
valkoiseksi sotamieheksi, mutta ei isä tahtonut, vaikka hän tietää. Ei
sellaista saa ilmoittaa näille punaisille, jotka sotivat eri puolella.
Vain omaiset itse voivat sen kertoa, jos pitävät oikeana tehdä niin.
Olemmehan mekin sanoneet, että Olli eno on mennyt sotamieheksi, kun he
ovat kysyneet meiltä. Niin, isä ei vastannut, ja sentähden Voikko ei
ole laskenut häntä kotiin raatihuoneelta. Hän on siellä alakerrassa,
mutta minä olen vienyt hänelle pehmeän patjan ja hyvää ruokaa, eikä
hänellä ole hätää, kun Jumala siunaa ja suojelee häntä. Eikö niin,
kultaseni? Auri, oma Päivänkukka, kas niin, älä nyt ala itkeä...
Sanoinhan minä, että te ette saa ensinkään säikähtää...

— Enkä minä säikähdäkään! — huudahti Tarmo, heilauttaen pikku
nyrkkiänsä. — En, äiti. Minä tahdon mennä isän luo.

— Voimmeko me mennä? — kysyi Auri silmiänsä pyyhkien.

— Katsotaan, kenties. Kun minä vien aamiaista, kysyn, saatteko te tulla.

Heljän mieleen johtui, että viatonten lapsukaisten näkeminen voisi
hellyttää niitä, jotka olivat isän vanginneet. Ehkä he olisivat
välikappaleina vapauden oven avautumiseen.

Hän hellitteli ja lohdutteli ja rohkaisi pientensä mieltä. Kaikki oli
käynyt helpommin kuin hän arvasikaan. Olisi tuntunut melkein hyvältä,
ellei Lainan käytös olisi painostanut tuskallisesti.

Heljä tunnusti itsellensä, että hän oli menetellyt taitamattomasti.
Ehkä luottamus olisi koskettanut Lainan sydämen parhaita kieliä.
Hän oli nähnyt emäntänsä oudosti puuhailevan, kokoavan tavaroita,
varustavan syömistä ja ajavan pois Airamon rouvan kanssa. — Mitä lienee
lahtarien hommia? — hän oli ajatellut katkerana. Mutta ne koskivatkin
omaa isäntää, eikä hänelle sanottu mitään.

Hiljentäen sydämensä, kohottaen katseensa Jumalan puoleen Heljä meni
keittiöön.

— Laina, anna anteeksi, että en luottanut sinuun, — hän sanoi,
käyden suoraan asiaan. -Minä pelkäsin, että et osaisi olla vaiti ja
pelästyttäisit lapset. Nyt olen kertonut heille kaiken. Parempi olisi
ollut tehdä se heti, mutta tuntui niin vaikealta, ja minä toivoin, että
he hyvin pian saisivat isänsä takaisin.

Hän oli liikuttava siinä seisoessansa, silmissä suuret, kirkkaat
kyyneleet, jotka väkisin pusertuivat esiin. Laina hämmästyi ja nolostui
eikä puhunut sanaakaan. Heljä hiipi keittiöstä pois. Oi, kun voisi
täyttää juovan sydänten väliltä! Oi, kun osaisi kaikessa käyttäytyä
nuhteettomana Jumalan lapsena!

Tuli ilta. Auri ja Tarmo nukkuivat lasten onnellista unta. Heljä istui
miehensä työpöydän ääressä pää käden varassa. Huone oli pimeä, vain
makuuhuoneen avoimesta ovesta kajasti valo ja taivaalta tähtien tuike.

— Kuinka hän sanoikaan, minun rakkaani? "Heljä, älä pelkää mitään.
Jumala on ilmoittanut minulle, että olen nyt turvassa. Olen toteuttava
kutsumukseni lähetystyöhön..."

Ne sanat olivat kaivertuneet Heljän mieleen. Mikko ei ollut niitä
selittänyt, mutta juuri salaperäisyydellään ne olivat vaikuttaneet.
Silläkin hetkellä hän oli niitä ajatellut, kun miliisipäällikkö
oli soittanut Mikon vangitsemisesta. Ne olivat auttaneet pysymään
verrattain tyynenä, niin että Anni Airamokin oli hänen reippauttansa
kiittänyt. Mutta nyt hänessä heräsi harras halu kuulla enemmän tästä
asiasta. Mikko vaelsi lähellä Jumalaa, Heljä häntä kunnioitti ja
ihaili, ja joskus hengellisen haltioitumisen hetkinä puheessa ja
rukouksessa hän tuntui kohoavan korkealle nuoren vaimonsa ulottuvilta.
Mutta Heljä oli kuitenkin hänen vaimonsa ja uskonsisarensa. Olihan
hänellä oikeus kysyä ja saada vastaus, sillä tällainen Jumalan ilmoitus
kosketti läheltä heitä yhteisesti.

‒ Minä kysyn, kun hän palaa vankilasta.

Heti kysyn silloin...

Mitä ääntä? Kävikö joku ovessa?

Tämä aika oli todellakin hermoille käypä. Jokainen luonnollinen asia
kasvoi mielikuvituksessa vaaralliseksi. Jokainen koputus tuntui
uhkaukselta, jokainen ääni vihamieliseltä. Kauhea aika!

Jotakin erikoisempaa kai kuitenkin oli tekeillä, sillä Lainan hätäiset
askeleet kuuluivat makuuhuoneesta. Heljä nousi ja meni vastaan.

— Siellä on taas Luoposka keittiössä. Hän sanoo, että Valingon lapsi
kuolee. He pyytävät pastorskaa tulemaan sinne.

— Minua Valingolle? — ajatteli Heljä seuratessaan Lainaa keittiöön. —
Missä tarkoituksessa?

Lääkitsemäänkö lasta ja hoitamaan henkiin? — —

Katkeruus värähti sydämessä. — Siihen papinväki kelpaisi, jos kykenisi.
Suljetaan pappi vankilaan ja juljetaan hakea apua hänen vaimoltansa...

Luoposka toimitti läähättäen, että pitäisi pojan saada edes hätäkaste.
Eivät he kukaan sellaiseen osanneet ryhtyä. Pastorska kai tiesi, kuinka
oli tehtävä. Jos pastorska tulisi nyt heti, kiireesti.

Teki mieli vastata: — En tule. Vapauttakoot mieheni, niin ei
hätäkastajaa tarvita, ja elleivät vapauta, kärsikööt seurauksista. En
tule, en tahdo enkä voi.

Silloin Heljä kuuli Mestarinsa äänen: "Jos vihollisesi on nälkä, syötä
häntä, ja jos hänen on jano, juota häntä. Kun tämän teet, niin kokoat
tulisia hiiliä hänen päänsä päälle."

Oliko edes varma, että Valinko voi vaikuttaa Mikon vapauttamiseen? Ei
ainakaan voinut hänen sairas vaimonsa eikä kuoleva lapsensa. Ja siellä
oli kodissa jano, joka huusi sammuttamista, halu ja kaipaus viedä lapsi
Herran Jeesuksen osallisuuteen. Voiko Herran palvelijatar kieltäytyä
sellaisessa hädässä palvelemasta?

— Minä tulen, — vastasi Heljä hiljaa.

Heljä tuumi, mitähän Mikko olisi ajatellut, jos olisi nähnyt aran
ja ujon vaimonsa kulkevan Luoposkan mukana iltapimeässä käsikirja
kainalossa punakaartilaisen asuntoon lasta kastamaan. Vasta matkalla
hän ennätti ruveta huolehtimaan itse juhlallisesta toimituksesta.
Mutta mikä oli tehtävä, sen täytyi tapahtua. Kun oli alkanut karaista
itseänsä, oli kestettävä loppuun asti. Tai oikeammin: kun oli lähtenyt
Mestarin ääntä seuraamaan, ei ollut lupa kesken epäröidä.

Valinko ei ollut kotona, oli komennettu vahtiin. Hänen sisarensa,
kuolemanpataljoonalainen, oli myös poissa. Huoneessa ei ollut muita
kuin vaimo vuoteellansa ja kehdossa vahankeltainen, liikkumaton
pienokainen.

— Siunatkoon, joko se kuoli? — huusi Luoposka.

— Mitä? — Sairas vaimo säikähti hänkin, yrittäen pystyyn.

— Älkää, älkää, — Heljä hellällä väkivallalla painoi hänet makaamaan. —
Katsotaan. Ehkä pikkuinen hengittää.

Mutta lapsi ei hengittänyt enää. Oli liian myöhäistä.

Äiti puhkesi itkemään ja valittamaan, ja Luoposka säesti. — Voi meitä
onnettomia, kun ei ennen haettu. Nyt meni lapsi helvettiin. Herra
Jumala varjelkoon...

Heljällä oli täysi työ rauhoittaa ja lohduttaa. Hän puhui hyvästä
Paimenesta, joka ottaa karitsat syliinsä. Hän kertaili Jeesuksen
sanoja, että lasten on Jumalan valtakunta. — Ei pikku poika parka ollut
syypää siihen, että hän kuoli kastamatta. Jeesus ei sentähden heitä
häntä pimeyteen.

Se oli kuin taivaan enkelin puhetta hätääntyneelle äidille. Hän puristi
heikoilla voimillansa Heljän käsiä ja siunasi häntä lohdutuksen
sanoista.

— Minunhan se oli syyni, minun eikä lapsen, ‒ hän kuiskasi. — Jumala
tuomitkoon minut, kun vain lapsi säästyy.

— Mitä se sinun syysi olisi ollut? — tokaisi Luoposka. Hän pelästyi
tästä melkein enemmän kuin lapsen kohtalosta, sillä siinä tapauksessa
syyllisyys sattui häneen itseensä yhtä hyvin ja enemmänkin. — Minkä
me sille voimme, sinä ja minä, ettemme osanneet hätäkasteen sanoja?
Minulla on suuriränttinen virsikirja, ei niitä siinä ole. Onkos sinulla
kirjaa ollenkaan?

Vaimo painoi päänsä tyynyyn ja nyyhkytti. Kyllä hän ripille päästessään
oli saanut virsikirjan, jossa oli kasteluvut ja kaikki muutkin
tähdelliset asiat, mutta se oli unohtunut kotitorppaan. Valinko,
sulhanen, ei tarvinnut Jumalaa, ei kirkkoa eikä kirjaa, ja niin ne
olivat jääneet häneltäkin. Jumalan rangaistus oli nyt tullut, syy
oli kokonaan hänen, hän oli varma siitä, vaikka Luoposka miten olisi
puolustanut.

— Jumala etsii teitä nyt, — sanoi Heljä vakavasti. — Te olette tehnyt
syntiä, kun hylkäsitte Jumalan, mutta hän antaa anteeksi Jeesuksen
tähden ja armahtaa katuvaista. Mutta minä sanon teille, kenen syy oli,
että lapsenne kuoli kastamatta: niiden, jotka vangitsivat pastorin, ja
niiden kaikkien, jotka semmoisia tekoja kannattavat.

Tuli äänettömyys. Heljä meni kehdon luo, laski kätensä kuolleen lapsen
otsalle ja rukoili Isä meidän. Sitte hän sanoi hyvästi ja lähti. Hän ei
päässyt selville siitä, mitä lapsen äiti ja Luoposen vaimo ajattelivat
hänen viimeisen lausumansa johdosta, sillä omituinen jäykkyys oli
hänen sanojansa seurannut. Sairas ei enää itkenyt hänen lähtiessään,
ja Luoposkan kerkeä kieli oli vaiti. Muistivatko vaimot, että he
työtuvassa olivat sättineet porvareita ja tiukanneet lisää palkkaa,
varustaneet kuolemanpataljoonan tyttöjä ja kannustaneet miehiä? Pistikö
omaantuntoon? Sattuiko sana, niin että täytyi sen totuuteen alistua?
Vai oliko taas levennyt juopa, joka tuntui menevän umpeen silloin, kun
katuva nuori vaimo luopumustansa itki?

Olivatko Heljän tuliset hiilet sammuneet ristituulesta, vai virisikö
liekki juuri siten?




XIII

SEURAKUNTA JA PAIMEN


Seuraavana aamuna Heljä lastensa kanssa lähti kori kädessä
raatihuoneelle. Oli kaunis, aurinkoinen kevättalven päivä. Lumi
kimalteli iloisesti, jääpuikot helisivät räystäissä, ja varpuset
sirkuttivat vilkkaasti hyppien olkikuorman äärellä, jonka kaksi
pistinniekkaa oli maalta takavarikoinut. Miehet olivat poikenneet
hakemaan puodista tupakkaa, ja hevonen oli suitsista kiinnitetty
rengaspuuhun.

Lehtorinrouva Airamo tuli juuri ulos samasta kaupasta ja riensi
tervehtimään Heljää ja lapsia.

— Kuulin miesten puhuvan, että olivat vaatineet Korjon talosta
hevosen ja olkia, — hän sanoi alakuloisesti. — Olihan yksi miehesi
vankitovereista Korjon isäntä? Lienee hänenkin kotiväellänsä raskas
oltava.

He kävelivät yhdessä eteenpäin.

— Olin illalla rukoushetken jälkeen Elina Varvikon luona, — jatkoi hän
kertomista. — Hän on surusta aivan poissa suunniltaan. Kyllä on niin,
että yksin Jumala auttaa kantamaan kuormia.

Anni puhui hiljaa, sillä Auri ja Tarmo kulkivat käsikkäin heidän
edellänsä. Heljä katseli häneen kysyvästi.

— Miten on sinun kuormasi laita, ystävä? Muita muistat ja säälit ja
lohdutat. Tiedätkö mitään omista pojistasi?

— En varmuudella. — Hän pudisti päätänsä. — Sanotaan, että Jaakko on
kaatunut, mutta se voi yhtähyvin olla huhua. Viljosta ja Kalervosta
en ole kuullut mitään moneen viikkoon. He ovat annetut isänmaalle ja
Jumalalle; sen tiedon täytyy riittää. Heljä, minä olen onnellinen äiti,
sillä sain antaa kaikki lapseni.

Liikutetuin mielin Heljä häntä hyvästeli raatihuoneen kulmalla.

— Jaksatko tulla illalla rukouskokoukseen? ‒ kysyi Anni.

— Koetan. Niin, eilen en sitä edes muistanut. Kiitos, se on vahvistava
minua.

Pientä Auria pelotti, kun he astuivat sisään raatihuoneen
vankilaovesta. Tarmokin painautui lähemmä äitiänsä. Tuollako isä oli,
noiden ristikkojen takana? Sehän oli kauheata. Eivät he olleet sitä
ymmärtäneet äidin eilisestä kertomuksesta. Isä oli siis vanki, ihan
oikeassa putkassa, kuten juopuneet ja pahantekijät! Pikku sydämiä
värisytti, ja kyyneleet väkisin pakkasivat esiin. Mutta kumpikaan ei
hetkeäkään ajatellut: — Mennään pois! — Ei, ei, tuonne sisälle isän luo
täytyi päästä.

Mutta vartija ilmoitti: — Pastori ei ole täällä, hän on töissä.

— Töissäkö? Missä?

— Halonhakkuussa talousrakennuksen pihalla. Sinne ei ole lupa viedä eri
ruokia. Hän syö kaartilaisten kanssa.

Heljän sydän ahdistui kuin kovasta puserruksesta.

— Saammehan kuitenkin mennä häntä katsomaan?

— Kysykää siellä vartijoilta.

Heljä hetken katseli koriansa, johon taas oli pappilan parhaat antimet
ladottu. Sitte hän kysyi: — Ovatko kaikki vangit siellä halkoja
hakkaamassa?

— Ei muut kuin pastori ja yksi nuori mies.

— Saanko viedä nämä ruoat mieheni toisille vankitovereille?

— Antakaa tänne, minä vien.

Hän otti korin, ja Heljä poistui säikähtyneine pienokaisineen. Isännät
todellakin saivat sen haltuunsa tervetulleeksi virkistykseksi, mutta ei
ennen kuin juusto ja ohukaiset oli tullattu pois.

— Eikö Sutela määrännyt, että herkkuruokia ei saa tuoda? — muistutteli
punakaartilainen mielessään, pistellessään ohukaisia poskeensa. ‒ Minä
noudatan reklementtiä, ei siihen ole kellään sanottavaa.

Entisen venäläiskasarmin pihalla olevasta halkovajasta Heljä löysi
miehensä ja lyseolaisen. Mikko hakkasi reippaasti, jotta pilkkeet
pirahtelivat yltympäri. Nuori Syvänti pysähteli, kuivaten hikeä
otsaltansa.

Auri ja Tarmo juoksivat huudahtaen isän luo, tarraten häneen kiinni.
Vartija portilla ei ollut estänyt, ja täällä vajan suulla Heljäkin
unohti kysyä lupaa. He ottivat luonnollisen oikeutensa. Kaksi pitkää
pistinmiestä seisoi kyllä vajan sivulla, mutta tulijat tuskin
huomasivat heitä. Valinko oli toinen.

— Isä, isä!

— Te rakkaat!

Liikutettuna isä suuteli lapsia ja tervehti Heljää.

— Ei hätää mitään, kultaseni. On terveellistä päästä liikuttamaan
jäseniänsä. Ilmakin on näin keväinen ja kaunis.

— Entä ruoka? Me emme saaneet tuoda.

— Olemme syöneet aimo annoksen rasvaista kaalikeittoa. Se maistui
hyvältä, eikö niin, Syvänti?

Nuorukainen huokasi: — Nälkä on hyvä höystäjä.

— Tämä hintelä poikanen väsyy, — sanoi Mikko isällisestä. — Lepää
välillä, ei kukaan hoputa. Minä teen työtä sinunkin osasi täytteeksi.

Sitte taas hellä suudelma lapsille ja kädenpuristus Heljälle. — Jumala
kanssanne, rakkaat. Olkaa reippaalla mielellä. Niin olen minäkin.

— Koska sinä tulet kotiin, isä? — pääsi tuskaisasti Aurin huulilta.

— Sitte kun Jumala niin tahtoo, Päivänkukka. Se, mitä hän tahtoo, on
aina parasta.

He kääntyivät lähtemään. Silloin Heljän katse sattui Valinkoon. Miehen
ilme oli yhtä epämääräinen kuin naisten eilen hänen kotonansa. Hän
tervehti, mutta Heljä ei vaistonnut, oliko hän ystävä vai vihamies.

Raatihuoneen torilla Heljä näki Naimi Bangin, nimismiehen rouvan. Hän
tuli vinosti yli toisaalta, samalla kuin Heljä ja lapset toisaalta,
niin että tiet olisivat keskellä toria risteytyneet. Mutta Naimi rouva
kiirehti ja kaartoi etäämpää, nyökäten hätäisesti päätänsä.

Heljän täytyi kääntyä vielä katsomaan hänen jälkeensä, yllätettynä ja
kummastuneena. Mikä Naimin oli? Hänen käytöksestänsä ei voinut olla
epäilystä; hän ei tahtonut Heljää tavata. Oliko hän loukkaantunut
jostakin? Siihen ei Heljät mitään syytä ymmärtänyt. Eikä hänen
olentonsa sitäpaitsi ollutkaan suuttuneen, vaan se ilmaisi selvää
säikähdystä.

— Tietääkö Naimi jotakin, jota minä en tiedä? Luuleeko hän, että minä
voisin kysyä, ja pelkää vastaamista?

Heljä tuli ajatelleeksi, että nimismies olisi voinut saada salaisia
tietoja Ollista. Joku "Sianpään" posti oli kenties tullut. Voi hyvä
Jumala, niinköhän olikin laita? Saiko hän nyt huolensa kukkuraksi
senkin murheen, että Olli oli kaatunut tai murhattu tai vastustajain
vankina? Hän muisti, miltä oli eilen tuntunut sanoma Martti Varvikon
kuolemasta. Eipä tosiaan olisi ollut helppo saattaa sitä onnettomalle
äidille.

Hänen ennestään kiihdytetty mielikuvituksensa loi räikeänvärisiä
kauhunkuvia. Hajamielisesti hän vastaili lapsillensa. Hän teki nopean
päätöksen ja poikkesi lähimmän tuttavan luo, jolla oli yhdenikäisiä
lapsia. Opettaja Kaarion rouva oli herttainen nainen, hän osotti
lämmintä myötätuntoa ja lupasi ilolla pitää lapset leikkimässä omiensa
kanssa, niin kauvan kuin he vain viihtyivät. Hyvin hän käsitti, että
pienokaiset tarvitsivat vaihtelua ja hiukan päivänpaistetta ulkoakin
päin. Kotona isän tyhjä huone joka hetki tuskallisesti muistutti siitä
väkivallasta, joka oli tapahtunut.

Heljä kiitti ja lähti. Suoraan nimismies Bangille hän tahtoi kiirehtiä.
Oli tapahtunut mitä tahansa, totuus hänen täytyi saada tietää.
Epävarmuus oli kaikkein vaikeinta.

Hän sai varmuuden. — Heljä, sinäkö se olet! ‒ Sitte hätäinen kurkistus
ulos ikkunasta. — Ei, ei näy punakaartilaisia. Mutta jokainen ämmä ja
lapsikin voi vakoilla. Eikö tämä ole aivan hirveätä? Teki niin mieleni
jo torilla tiedustaa, mitä pastorille kuuluu, mutta siinähän on juuri
raatihuone ja kaikki ikkunat... Kalle voi olla vaarassa, ymmärräthän.
Tietysti nimismiehellä on vihollisia...

Heljän sydäntä kylmi. Kyllä, kyllä hän ymmärsi, vaikka hän tunsi
itsensä typertyneeksi, ikäänkuin olisi saanut iskun kasvoihinsa.

— Tahdotko, että lähden pihatietä, jos pidät sen varmempana nimismiehen
turvallisuudelle? ‒ hän kysyi värähtämättä.

— Niin, mitä itse arvelet? Ehkä se on parempi. Kuule, mutta kerro
nyt ensin vähän, koska kerran olet täällä; minä olisin hyvin utelias
tietämään, kuinka kaikki on käynyt. Meidän Miina on vanha, ei hän ole
vaarallinen. Voin vaikkapa huomauttaa hänelle, ettei saa puhua sinun
käynnistäsi... Kallen tähden, näetkö, sillä voitaisiin epäillä...

— Minä poistun heti, niin sinun ei tarvitse varoittaa Miinaa, — sanoi
Heljä. Ei hän ollut vielä istuutunutkaan, ja niiltä jalkainsa sijoilta
hän lähti — pihatietä Naimi Bangin ja hänen Kallensa turvallisuuden
tähden.

— Mitähän Heljällä oikeastaan oli asiaa? ‒ ihmetteli nimismiehen rouva
yksikseen, seisoen keskellä salinsa lattiaa. — Pahastuikohan hän, kun
ei jäänyt?

Heljä kulki kadulla. Tuntui melkein kuin olisi ollut henkipatto tai
spitaalitautinen. Hän houkka, joka heräsi nyt vasta käsittämään
asemansa!

Hän muisti Anni Airamoa ja rouva Kaariota. Annia hän ei tietenkään
voinut epäillä. Rouva Kaario oli vieraampi, mutta hänenkin käytöksensä
oli ollut vilpittömän ystävällinen. Niin, kyllä. Mutta entäpä jos Naimi
pohjalta oli oikeassa. Entäpä jos vangitun miehen vaimo todellakin
saattoi nuo hyvät ihmiset vaaraan?

Heljä tunsi itsensä sanomattoman orvoksi ja yksinäiseksi. Mieluimmin
hän olisi heti poikennut Kaariolle ja noutanut lapset kotiin, mutta
hän ei hennonut; ne raukat olivat kai vasta päässeet leikkinsä alkuun.
Kotona häntä odottivat vain Lainan epäystävälliset kasvot. Kuinka hän
kärsi siitäkin, hän, joka aina ennen oli ollut mitä parhaassa suhteessa
palvelijattariinsa! Mutta muutakaan valintaa ei ollut: katu tai
kolkoksi muuttunut koti.

Silloin hän muisti rouva Varvikon, joka suri surmattua poikaansa. Siinä
talossa hän varmaan olisi tervetullut vieras. Ehkä toinen murheellinen
voi toista lohduttaa. Ainakaan ei Elina pelännyt häntä, sillä itse hän
oli yhtä "vaarallinen".

Hän astui nyt reippaammin, ja jäykistynyt sydän rupesi sulamaan. Teki
mieli itkeä. Hän ikävöi saada kietoa käsivartensa Elina Varvikon
kaulaan ja siinä antaa kyyneleittensä vapaasti vuotaa.

Kaikkiin taloihin oli lyhyt matka pikkukaupungissa. Pari kadunkulmaa
vain, niin hän oli Varvikon ovella. Hetkistä myöhemmin palvelustyttö
saattoi hänet rouvan huoneeseen.

— Elina kulta! — hän huudahti.

Mutta ei tullut mitään käsien kiertymisestä kaulaan, ja kyyneleet
jähmettyivät, ennenkuin ne poskille vuotivat.

Rouva Varvikko peräytyi pari askelta. Hän ei ollut murheellinen, vaan
vihamielisen näköinen.

— Se oli sinunkin syysi, että hänet murhattiin, — hän huudahti. —
Sinun ja Anni Airamon ja teidän kaikkien, jotka kirjeitä ja papereita
lähettelitte. Ilman niitä ei kukaan olisi epäillyt Marttia.

Heljä pelästyi. Oliko tämä mahdollista? Ensinkö tutkimus, sitte tuomio?
Eikö löytö ollutkaan tapahtunut ruumista ryöstettäessä, kuten hän oli
kuvitellut?

— Mistä tiedät sen? — Heljä kysyi kuin hengenhädässä. — Sano, sano,
onko lähempiä tietoja?

— Eikö se riitä, että hänet on tapettu ja raadeltu? Sinäkin
ulkokullattu, ensin miehesi kanssa vastustit suojeluskuntaa ja estelit
veljeäsi ‒ kyllä Kauko ja Martti siitä kertoivat — mutta nyt, kun Olli
vasten tahtoasi on mennyt, et sääli toisia onnettomia. Oma suu lähinnä.

— Sinä et tiedä, mitä sanot, Elina. Surusi on liian suuri, — kuiskasi
Heljä. Hän tuskin sai puhutuksi. Tuntui kuin toinen olisi kuristanut
kurkusta.

— Tiedän, tiedän hyvinkin!

— Jos on niinkuin väität, niin anna anteeksi, ‒ huoahti Heljä, ja nyt
kyynelet alkoivat tippua. ‒ En ole ymmärtänyt paremmin. Olen tahtonut
noudattaa totuutta ja rakkautta. Olen vilpittömästi koettanut kulkea
Jumalan tietä, niinkuin miehenikin, joka nyt siitä syystä istuu
vankilassa. Elina Varvikko ei vastannut.

— Elina, Elina, jos se on totta, anna minulle anteeksi, — nyyhki Heljä.

Silloin rouva Varvikko heittäytyi suulleen leposohvalle, riisti
hiuksiansa ja huusi: — En anna anteeksi, en kellekään! Minun poikani on
murhattu, poikani, oma poikani! Raadeltu ja murhattu!

Hänen epätoivonsa oli hurja ja hillitön. Heljä ei tietänyt, oliko
parempi jäädä vai lähteä. Hän pelkäsi Elinan menettävän järkensä. Mutta
kenties hänen läsnäolonsa juuri kiihotti noin.

— Jumala meitä armahtakoon, Elina, — hän sanoi hiljaa. — Hyvästi nyt,
sinä ehkä mieluummin tahdot olla yksin.

Sohvalta kuului vain voihkinaa ja vaikerrusta.

Kun Heljä saapui kotiin, oli hän kaikesta järkytyksestä niin uupunut,
että hänen täytyi heittäytyä vuoteelle. Lainaa hän pyysi hakemaan
lapset Kaariolta. Hänen mentyänsä vasta kyynelten sulut pääsivät täysin
valloilleen. Heljä itki menehtyäksensä.

— Äiti, eikö Jumala enää auta? — kysyi Auri Päivänkukka välittömästi,
oudostuneena äitinsä itkusta. — Äiti, äiti, jättääkö Jumala isän
punakaartilaisille?

Heljä tunsi piston sydämessänsä. Hän nousi ja suuteli lasta, joka hänen
huomaamattansa oli hiipinyt ovesta sisään. Kyyneleet vielä vuotivat
vuolaina, mutta hän pyyhki niitä pois taukoamatta ja yritti hymyillä.

— Kyllä Jumala auttaa. Kiitos, Päivänkukka, että muistutit minua. Oma
rakas tyttöni, ja sinä, reipas Tarmo, tule sinäkin tänne! Äidin ei
pitäisi itkeä, se on tyhmästi tehty. Jumala auttaa aivan varmaan.

Lapset olivat liikuttavan helliä. Kilvan he koettivat ilahduttaa äitiä.
Lainakin oli tavallista palvelevaisempi ja ystävällisempi.

Iltapäivällä Anni Airamo tuli noutamaan Heljää rukouskokoukseen.
Hänelle Heljä uskalsi uskoutua. Hän kertoi kaikki aamupäivän
kokemukset. Voiko hän tulla edes rukoilemaan toisten kanssa? Ehkä
sielläkin oli niitä, jotka pelkäsivät häntä. Ja Anni, Anni — miten hän
pani itsensä alttiiksi näin?

Silloin Anni Airamo helähti nauramaan, niin että mielen kevennys aivan
tarttui Heljäänkin. Mitä turhia Heljä puhui? Hävetköön Naimi. Pelkuruus
tekee ihmisestä narrin. Mitä Martti Varvikon kuolemaan tulee, oli
varmaankin Heljän otaksuma oikeampi kuin Elinan. Jos nuorukaisia ensin
olisi tutkittu, olisihan silloin papereita löydetty Antti Vaskeltakin
ja hän olisi myös saanut tuomionsa. Epäilemättä Martti oli hiihdosta
ammuttu, mutta Antti päässyt pakenemaan.

Heljä oli koko lailla tyynempi ja rohkaistuneempi, kun hän Annin kanssa
lähti rukouskokoukseen, joka pidettiin kristillisen nuorisoyhdistyksen
pienessä vuokrasalissa. Heti suuri rakkaus siellä kuin kietoi hänet
syleilyynsä. Kaikki tahtoivat kätellä häntä ja kysyä pastorista. Ja
kuoro lauloi kuin vartavasten hänelle:

    "Mua muistat, Jeesus, aina, aina,
    käsiisi piirsit mun —"

Oi kuinka olikaan totta jokainen sana!

    "Ei huolta, tuskaa elon tiellä,
    mi sulle outo ois,
    ei kyyneltä, jot' et sä tietäis
    ja pyyhkis pois.

    Ja siksi nytkin luokses hiivin
    mä hiljaa itkien,
    ja kätes lasket pääni päälle
    sä siunaten.

    Oi, kädet haavoitetut, rakkaat,
    ne rinnan rauhoittaa,
    ja sydämeni taistohonsa
    taas voimaa saa."

Puhe, maallikkomiehen pitämä, oli lyhyt ja lohdullinen. Rukoukset
kohosivat hartaina, palavina, monta rukousta myös seurakunnan vangitun
paimenen puolesta.

Ennen loppulaulua opettaja Kaario nousi seisomaan.

— Kun Pietari oli vankilassa, kerrotaan seurakunnan rukoilleen hänen
puolestansa herkeämättä koko yön. Me olemme kuulleet, että pappimme on
pantu pakkotyöhön, eikä hänen edes sallita enää saada ruokaa kotoansa.
Ystävät, voimmeko me mennä huolettomina levolle? Ketkä tahtovat
yhtyä kanssani jakamaan vartioihin ensi yön ja vuorollansa rukoillen
valvomaan?

Monet nousivat seisomaan.

— Kun kokous on päättynyt, sovimme siis asiasta yksityiskohtaisesti.

Heljän sydän oli tulvillansa liikutusta ja kiitollisuutta. Hänen
tuskansa pimeys oli hajonnut kuin usvat auringon tieltä. Pelastus
ei ollut tullut vielä, mutta hän uskoi sen varmasti tulevan. Näin
suurta uskoa ja rakkautta ei Jumala turhaan ollut sydämiin sytyttänyt.
Hartaasti kiittäen hän puristi opettaja Kaarion kättä, kiitti toisiakin
ja nousi lähtemään. Hän tahtoi koettaa vielä tavata miestänsä
vankilassa. Tottahan hän jo oli palannut päivän työstä.

Raatihuoneen ovella hän kysyi Sutelaa. Vastattiin, että hän oli
matkustanut yöjunalla Helsinkiin. Silloin Heljä rohkaisi mielensä ja
sanoi vartijalle: — Pyydän päästä mieheni luo. Miliisipäällikkö lupasi
minulle eilen, että saan käydä häntä tapaamassa.

Heljä pääsi esteettä. Ei tosin ollut kuin muutamia minuutteja aikaa,
sillä koppien ovet oli kohta suljettava yöksi. He saivat syleillä
toisiansa. Mikko voi vakuuttaa, ettei hän ollut liiaksi väsynyt, ja
Heljä kertoi seurakuntalaisten terveiset. Kuullessaan yövartiosta Mikko
pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastansa. — Sano heille, että se on liikaa.
Ensi yönä he tekevät sen, mutta toiste se ei saa uudistua. Herra panee
sen kirjaansa. Hän on kuuleva heitä. Heljä, joka tapauksessa minä
tiedän, että vapauttamiseni on vain ajan kysymys. Jumala teitä kaikkia
siunatkoon! Lepää yösi rauhassa, sinä tarvitset voimasi.

Heljän olisi tehnyt mieli kysyä hänen salaisuuttansa. Mikä ilmoitus
hänelle antoi tuon horjumattoman varmuuden? Mutta se ei ollut
mahdollista nyt, hänen täytyi vielä tyytyä odottamaan.

— Sitte kerrot minulle, kun palajat, — hän sanoi, suudellen miestänsä
yöhyväisiksi.




XIV

"LEVÄHTÄKÄÄ VÄHÄN"


Laina ja Janne kävelivät valleilla. Sieltä ylhäältä lumi oli jo
melkein sulanut pois, ja rinteilläkin oli suuria päiviä. Oli kuitenkin
kolakkaa vielä. Tuuli pyyhkäisi yli merenlahden, ja pilvet ajelehtivat
levottomina taivaalla.

— Sinun vapaailtasi sattui pahaan aikaan, ‒ sanoi Janne. — On tiukka
käsky istua esikunnassa kello kuudelta.

— Mitä siellä tehdään? Onko tullut tärkeitä tietoja?

— Kai, kai. Sutela palasi aamulla Helsingistä. Salama ja Voikko ovat
olevinaan eivätkä kerro muille mitään, ennenkuin istunnossa paukahtaa.
Minä en tiedä enempää kuin kissa.

— Kuule, Janne, kauvanko ne pitävät pastoria siellä? Etkö sinä saisi
häntä irti, kun olet esikunnan mies? Minun on jo surku pastorskaa ja
lapsia. Eikä kukaan hoida pastorin virkaa. Valingon pikku poikakin
tänään kuopattiin kuin elukka. Ja Vitikan vaimo suree, että Aaro jäi
siunaamatta.

— Se nyt on turhaa, — vakuutti Janne. ‒ Saihan Aaro puistossa
torvisoitot ja puheet.

— Niin sai, — myönsi Laina. — Mutta suotta se sentään on, että pastorin
väkeä näin kauvan kiusataan...

— Nuoren herran tähden hän istuu, — selitti Janne. — Kyllä pastori,
tietää lahtarien salaisuuksiakin, mutta hän ei anna ilmi.

— Hän ei sitä tee, vaikka tappaisitte, — sanoi Laina huomattavalla
ylpeydellä isäntänsä puolesta. — Saatte pitää hänet tuomiopäivään asti,
jos sitä odotatte. Eikä Olli herra sentähden tule lahtarikaartista
pois, että pastori on vankina.

— Ei tietenkään. — Janne näytti tuumivaiselta. — Kyllä minä muistan,
kuinka hän minulle penäsi ja pauhasi. Muuten rehti ja mukava mies,
Mutta nämä kirjoittelevat kirjeitä. Se on luvatonta. He voivat kertoa
sotasalaisuuksia.

Laina ymmärsi, että se kyllä oli vaarallista. Eräs ajatus kuitenkin
johtui hänen mieleensä: ‒ Eivätköhän toiset herrat tiedä enemmänkin
kuin pastori? Lehtori Airamo ja kauppias Grönberg ja nimismies ja
Varvikon väki ja vaikka kuka. Kai he kaikki kirjoittelevat yhtä paljon
ja enemmänkin.

— Pastorska oli kirjoittanut veljellensä, että pitää tappaa työläisiä
niinkuin karjaa.

— Pastorskako! — huudahti Laina.

— Niin miehet puhuvat. En minä ole lukenut. Laina muisteli mielessänsä
pastorskaa, joka kyynelsilmin pyysi häneltä anteeksi. Valingon
lapsenkin hän olisi kastanut, mutta Luoposka haki liian myöhään.
Ja lopultakin Laina oli tullut vakuutetuksi siitä, että pastorska
oli hänen leipäannostansa lisännyt omasta hyvyydestään eikä mistään
salavarastoista; sillä kun nyt oli viety vähän enemmän leipää
vankilaan, ei hän näkynyt itse syövän yhtään palaa. Lainan oli tullut
niin paha olla, että teki mieli tarjota omia viipaleitansa. Tuntui
aivan uskomattomalta, mitä Janne kertoi.

— Onkohan se totta? — hän rohkeni kysyä.

— On tai ei, sama se minulle. En minä voi pastoria auttaa. Voikolla
on kaikki valta. Valinkokin tuli esikuntaan ja sanoi, että hänet saa
panna mihin työhön tahansa, mutta pappia hän ei vahdi. Pitipäs vahtia
kuitenkin kahtena päivänä. Tänään hän pääsi lastansa hautaamaan, mutta
huomenna hänet lähetetään rintamalle. Ehkä ei olisi lähetetty, jos ei
olisi mukissut.

Niin, niin, Voikko oli mahtava mies. Ei ollut hyvä sen, joka joutui
hänen vihoihinsa. Laina ihmetteli, minkätähden hän pastoria vihasi.
Mahtoi siihen kuitenkin olla joku salainen ja pätevä syy.

— Niin, missä se rintama onkaan? — hän kysyi, ajatusten kiertäessä
takaisin Valinkoon.

— Kaukana, kaukana Heinolan takana ja Viipurin puolessa ja pohjoisessa.
Ei siitä kukaan ole aivan varma, ennenkuin näkee. Mitä, pelkäätkö
sinä? Meidän kaupunkiimme ei sota pääse, me ajamme lahtareita aina
vaan pohjoisemmaksi. Ja Vienasta toinen punainen armeija tulee niitten
niskaan. Pian kaikki lahtarit sotketaan kuin taikina pyttyyn. Ja
sitte, Laina, sitte me menemme yhteen, eikö niin? Talollisten maat
jaetaan ja tehtaat muutetaan työmiesten yhteisiksi. Laina, otammeko me
tehdasosuuden vai talon? Eikö talo sentään olisi mukavampi?

— Olisi, — vastasi Laina, ujo ihastus silmissänsä. — Voi voi, kun sota
loppuisi jo pian!

Kaksi nuorta ihmistä kulki edestakaisin onnellisissa haaveissansa,
kunnes äkkiä raatihuoneen kello kumahutti kuusi lyöntiä. Janne ojensi
nopeasti kätensä. — Hyvästi nyt, täytyy kiirehtiä. Ehkä Voikolla on
hyviä uutisia meille. Toivotaan!

— Toivotaan! — hymyili Laina vastaan. Samaan aikaan oli lauluharjoitus
opettaja Kaarion luona.

    "Kaikk', kaikki nouskaa kiittämään,
    se riemuin soinnahtaapi..."

Kiitoslaulua oli alettu harjoittaa ennen kuin pastorin vangitseminen
tapahtui. Opettaja, joka johti, oli sitä mieltä, että sitä ei tullut
keskeyttää. Tällä kertaa isku oli tosin sattunut seurakunnan sydämeen.
Mutta vankeja ja kärsiviä oli paikkakunnalla jo kauvan ollut, ja koko
isänmaa oli tuskan, kyynelten ja hautojen suurena vainiona. Jos oli
tahdottu kiitoslaululla rohkaista mieliä silloin, kun hätä oli vähän
edempänä, oli syytä kaksin verroin nyt. Hän muistutti kuorollensa
raamatun kertomusta kuningas Josafatista. Hänellä oli aikanansa
voimakkaita vihollisia: ammonilaiset, moabilaiset ja Seirin vuorelaiset
olivat nostaneet sodan häntä vastaan. "Emme tiedä, mitä teemme", hän
sanoi Jumalalle, "mutta silmämme katselevat sinun puoleesi". Jumalan
profeetan suusta hän otti vastaan neuvon ja rohkaisun, ja sotaan
mennessä hän asetti veisaajat Herran kunniaksi virittämään virtensä:
"Kiittäkää Herraa, sillä hänen laupeutensa pysyy ijankaikkisesti."
Ja kerrotaan: "Samaan aikaan kuin he rupesivat kiittämään ja
ylistämään, antoi Herra voiton." Heidän ei tarvinnut asetta nostaa.
Muualta väijyjät hyökkäsivät heidän vihollistensa leiriin, ja nämä
riitaantuivat keskenänsä. Pelastuneina kuningas ja kansa kokoontuivat
"kiitoslaaksoon" riemulla ylistämään Jumalaa.

— Me tahdomme seurata esimerkkiä. Laulamme kiitosta uskossa, vaikka
emme vielä mitään näe. Me olemme rukoilleet ja odotamme varmaa
vastausta.

    "Te kotiseudut, kaukomaat,
    jo kutsun kaikua suokaa!
    Nyt Jeesus vastaanottakaat
    ja hälle kiitosta tuokaa!
         Jeesukselle kiitos,
         kunnia ja kiitos —"

Ovi temmattiin auki. Vilma Jokela, joka asui rakennuksen toisessa
päässä, syöksähti sisälle.

Kaikki näkivät, että hänellä oli tärkeätä kerrottavaa. Kuitenkin vielä
kajahti kertosäe:

    "Nyt Jeesus vastaanottakaat
    ja hälle kiitosta tuokaa!"

Tahtipuikko vaipui alas, ja jännittyneet katseet tuskin ehtivät kääntyä
tulijaan, kun hän jo huudahti: — Vankeja tutkitaan! Esikunnassa on
istunto!

— Mitä? Mistä tiedät?

— Sutela on ollut Helsingissä ja tuonut papereita ja määräyksiä. Äsken
juuri pastori vietiin ylös.

Heljä alkoi väristä. Hän ei kuullut enää, mitä Vilma jatkoi
selitykseksi: että hän sattumalta oli kulkenut raatihuoneen ohi ja
nähnyt koulun entisen vahtimestarin, vanhan juopon, koko punaisessa
prameudessaan, ja he olivat tuttavallisesti jutelleet, sillä Vilma oli
tietenkin kärkäs uutisille...

— Rukoilkaa! — sai Heljä huuliltansa — Oi, älkää hukatko aikaa! Joka
hetki voi olla ratkaiseva.

Kohta keskustelu taukosi. Kaikki kuoron jäsenet painuivat polvillensa.
Vilma Jokela seisoi ovensuussa, hämiintyneenä, ymmällä lähtisikö ulos
vai jäisikö mukaan. Mutta näiden uskovien hätääntyneet ja kuitenkin
samalla ihmeellisen luottavaiset, voimakkaat ja palavat rukoukset
saivat hänet valtoihinsa niin, että hänkin vaipui tuolin varaan ja
puhkesi itkemään. Ei hän koskaan ollut mitään tällaista kokenut.

Heljä, hän ei voinut sanoa muuta kuin: — Isä, Isä, anna sinun tahtosi
tapahtua! Ei niiden, jotka tahtovat pahaa, vaan sinun tahtosi!

Sitte olisi ollut mentävä tavalliseen iltahartaushetkeen
rukoushuoneelle; kirkon ovia ei ollut avattu sen jälkeen kuin pastori
vangittiin. Lapset olivat Heljän mukana Kaariolla, koska Lainalla oli
vapaa iltapäivä. Hän nouti heidät lastenhuoneesta, ja kaikki lähtivät
yhdessä. Mutta portilla Heljä pysähtyi, tarttui Aurin ja Tarmon
käsiin ja nyökkäsi kuorolaisille: — En voi tulla suoraan. Me menemme
raatihuoneen kautta.

He antoivat heidän mennä, tarjoutumatta seuraan, sillä he ymmärsivät
nyt häiritsevänsä Heljää yksin rakkaudellansakin. Mutta sitte muutamat
kuoron naiset sanoivat toisillensa: "Heljä kenties kohta tarvitsee
meitä. Jos on julistettu kova tuomio, koetamme tukea häntä. Jos
pastori vapautetaan, noudamme tavarat vankilasta. Me lähdemme hänen
jäljessänsä."

Eivät he sitä suinkaan katuneet, sillä tuskin he olivat ehtineet
raatihuoneen torin kulmaan, kun heitä kohtasi kaunis, liikuttava
näky, odotettunakin odottamaton: Pastori astui vapaana ulos ovesta,
katsoi ympärillensä ja näki Heljän ja lapset juuri samassa hetkessä
kuin nämäkin hänet huomasivat. Hän levitti käsivartensa, ja ääneensä
huudahtaen lapset juoksivat isän syliin. Mutta yhä kurkottuivat
käsivarret, ja hetkistä myöhemmin ne jo kiertyivät Heljänkin ympärille.
Ei väliä, vaikka näkivät jotkut miliisimiehet ja punasotilaat ja
torilla liikkuvat ihmiset. Hetken riemu oli niin valtava, että koko
maailma unhottui.

Heljän ystävät vaihtoivat sanoja keskenänsä. Yksi heistä riensi
rukoushuoneelle; kaksi astui esiin lausumaan yhteisilonsa ja tarjoamaan
apuansa. Sovittiin niin, että kahdella ajurilla yhdessä vietäisiin
tavarat pappilaan, ja sitte pastori ja Heljä suoraan palajaisivat
toisten kanssa seurakunnan kokoukseen kiittämään Herraa.

Onni oli niin suuri, että vanhemmilta sanat salpautuivat. Lapset sen
sijaan puhella sirkuttivat koko matkan. — Isä, kuinka sinä pääsit pois?
Jäikö joku vielä sinne? Eikö ketään? Oi, kuinka hauskaa, isä kulta!

Mutta lasten näin kysellessä varjo kulki isän kasvojen yli. Ei
kylläkään ketään jäänyt, mutta kaikki eivät silti päässeet vapauteen.
Syväntiä oli jo eilen lähdetty kuljettamaan hänen kotikaupunkiinsa.
Mattila ja Niemelä saivat palata kotiinsa, kuultuansa esikunnassa monet
töykeät varoituksen sanat. Mutta Sammalan seppä ja Korjon isäntä oli
viety pois tietymättömiin kohtaloihin.

Laina oli jo kotona, kun hevoset pysähtyivät pappilan pihalle.
Hämmästyneenä hän löi kätensä yhteen. — Pastori! — Hän tuli niin
vilpittömän iloiseksi, että oikein teki hyvää nähdä. Siitä hän
oli varmasti vakuutettu, että tätä ihmettä ei ollut saanut aikaan
kukaan muu kuin hänen oiva Jannensa, ja hän otti osuuden ansiosta
itselleenkin, sillä hänhän juuri oli Jannelle puhunut pastorin puolesta.

He eivät antaneet itsellensä aikaa edes syömiseen. Heti he tahtoivat
rientää rukoushuoneelle. ‒ Ei, kirkkoon! — korjasivat mukaan
tulleet ystävät. — On viety sana, kaikki joukolla saapuvat sinne
rukoushuoneelta. Nyt avataan temppelin ovet, kun paimen astuu entiselle
paikalleen.

Lapsetkin pyrkivät mukaan. — Otetaan, — sanoi isä. Ja kun he olivat
lähteneet, seurasi Laina kiertotietä perässä. Häntä vähän hävetti — jos
olisi sattunut Jannekin näkemään — mutta samalla tuntui, ettei voinut
olla menemättä. Juhlamieli tarttui häneenkin. Kaikki ikävä ja paha
tässä välillä oli kuin painostavaa, ilkeätä unta. Oli sentään paljon
hauskempaa olla oikeissa väleissä isäntäväkensä kanssa. Nyt hän tahtoi
yrittää uudestaan.

Kirkonkellot soivat. Pappilaan asti niiden kaiku kiirieli. Yhä
voimakkaammin kutsuin ne helähtivät vastaan. Joku piti varan ovella.
Kun pastori perheinensä astui sisään, alkoivat urut soida, ja koko
seurakunta nousi seisomaan. Kuinka pian oli sana kulkenut, kuinka
paljo heitä oli ehtinyt kokoontua! Liikutuksesta kyyneltyvin silmin he
kulkivat keskikäytävää myöten etummaiseen penkkiin. Urut hiljenivät,
vaikenivat.

Kuoro seisoi alttarikorokkeella. Täysin äänin se viritti riemulaulunsa:

    "Kaikk', kaikki nouskaa kiittämään,
     se riemuin soinnahtaapi.
     Karitsa, kuollut ristillään,
     hän ikikiitoksen saapi.
          Jeesukselle kiitos,
          kunnia ja kiitos!
     Karitsa, kuollut ristillään,
     hän ikikiitoksen saapi."

Oli juhlaa, oli riemua. Vain pastori oli kiitollisuudessaankin hillityn
vakava. Hän ei itsekään ymmärtänyt, mikä hänen oli. Ehkä esikunnan
istunto oli tehnyt häneen niin kiusallisen vaikutuksen, että oli vaikea
päästä täysin tasapainoon, ja nyt tämä suuri, liikuttava, odottamaton
ilo ja ympäröivä rakkaus ja kunnioitus aivan kuin huumasi.

    "Karitsa, kuollut ristillään —"

Niin, hänen, Jumalan Pojan, täytyi kuolla vihollistensa käsiin, mutta
hänen palvelijansa oli pelastunut. Oli pelastunut, kunnes hänenkin
hetkensä oli tuleva, kerran, kaukana täältä.

Seurakunta, joka Jumalaa kiitti ja ylisti lauluin ja rukouksin,
ei paimenensa ajatuksia ja tunteita aavistanut. Ei niitä arvannut
puolisokaan, joka hänen rinnallansa istui.

Valo kirkon ikkunoista loisti pimenevään puistoon ja ulos torille.
Vastapäätä muutamissa raatihuoneen ikkunoissakin jo valot syttyivät.
Pitkä käytävä oli pimeä.. Sen päässä seisoi mies, katsellen kirkkoa
kohti. Käsi puristui nyrkkiin, ja vihertävät silmät välkehtivät
vaarallisesti.

Mikä pani nuo ihmiset soittamaan kirkonkelloja ja urkuja ja pitämään
jumalanpalvelusta juuri tänä iltana? Sehän oli selvästi voittajan
ilkkunaa voitetulle. Kiusantekoa, härnäilyä. Mutta nähdäänpä! Hän,
Voikko ei ollut voitettu eikä kukistettu mies. Oli tällä kertaa
täytynyt taipua ylemmästä painostuksesta — kirottu Sutela, joka
lieruili kuin kettu! — mutta osasi hän itsekin tien Helsinkiin, jos
vasta tarvittiin. Olivatko sitte Tokoit ja Turkiat ja muut pomot siellä
kaikkivaltiaita? Ei, vaan kansa. Kansa on kaikkivaltias. Ja tällä
paikkakunnalla Voikko on kansan sielu ja Salama käsi, se tiedetään. Se
on lehdessäkin ollut painettuna.

Hän käännähti ja oli huutamaisillansa Salamaa. Mutta malttaen mielensä
hän taas mykkänä asettui ikkunaan. Kirkon ovet avautuivat. Ihmisiä
alkoi tulvata ulos. Se oli tumma, valtava virta, ja virrassa on voimaa.
Voikko terotti katsettansa, joka kiintyi monien ympäröimään pikku
ryhmään. Pitkä, ryhdikäs mies, hänen vieressään sorja nainen ja kaksi
lasta. Siinä he olivat — siinä ennen kaikkea hän, jonka voimasta virta
vyöryi.

Taas Santeri Voikon käsi pusertui nyrkiksi, ja kyyn kiilu silmissänsä
hän tuijotti heitä, kunnes joukot hajaantuivat ja pastorikin
perheinensä katosi puistikon pimeyteen.

Pappilassa ei ehditty valmistaa juhlaillallista eikä hankkia ilokukkia
pöytään. Ei ollut tarviskaan. Heljän ja lasten heleä riemu juhlisti
koko kodin. Tarmo oli kirkossa huomannut Lainan, ja siitä tuli ilonsäde
lisää. Nyt Mikkokin jo tunsi pääsevänsä tyyneen onneen ja rauhaan.
Pahan voimat riehuivat ja pitivät yhä valtaa ulkona maailmassa, mutta
näiden seinien sisäpuolella, omien rakkaitten ympäröimänä, oli lupa
edes yhdeksi illaksi unohtaa ne kaikki.

Iltarukousta varten hän avasi "Päivän Tunnussanan", josta hän muuten
aina aamulla luki lauseet. Siihen oli merkitty profeetta Jesaian
kirjasta: "Heidän lohduttajansa johdattaa heitä, ja vesilähteille hän
heidät kuljettaa." Ja toisena lauseena Mark. 6:31: "Levähtäkää vähän."

Heljän koko huomio kääntyi ensimmäiseen lauseeseen. Mikko ajatteli vain
toista.

"Levähtäkää vähän."

Taas palasi sama tunne, joka hänellä oli ollut kirkossa. Kuuma
taistelu oli kesken, ei ainoastaan isänmaassa yleensä, vaan hänenkin
kohdallansa. Jumala oli tehnyt suuren ihmeen, varmaankin vastauksena
seurakunnan yövartiorukoukseen. Hän oli vaikuttanut miliisipäällikössä
tunnon siitä, että oli tapahtunut ilmeinen vääryys, oli saattanut
hänet kirjoittamaan asiakirjoja ja lähtemään matkalle, oli taivuttanut
pääkaupungissa johtomiesten mielen kuulemaan pikkukaupunkilaisten
asiakasta, oli kääntänyt päätöksen hänen hyväksensä Voikon juonista
ja Salaman kiukusta huolimatta — niin, ihmettä oli tämä kaikki. Mutta
yleistilanne ei ollut valjennut. Pikemminkin viha oli kasvanut ja
ristiriita kärjistynyt. Äkkiä Heljä kysyi sitä, mikä aiemmin oli hänen
mieltänsä askarruttanut:

— Nyt, Mikko, kerro minulle, mistä tiesit ennakolta, että saisit
vapauden?

Hän ei voinut väistää vaimonsa suoraa kysymystä. Tänä juhlallisena
iltana hän ei tahtonut vastausta kieltää.

Hän kertoi, mitä oli tapahtunut samana yönä, jona Olli lähti. Hän
kuvaili kohtausta vanhan vaimon huoneessa ja toisti hänen näkynsä.

— Ja sitte hän lausui: "Minä kysyin, kuinka se kruunu oli niin kirkas.
Minulle vastattiin, että se on marttyyrikruunu..."

Tukahdutettu huudahdus pääsi Heljän huulilta.

— Rakkaani, minä ymmärrän tunteesi. Minulle se hetki kuitenkin oli pyhä
ja ihana. Se oli virkaanvihkimisen hetki. Sain vakuutuksen, että Herra
oli minut lähettävä pakanain luo. Hän tahtoi osottaa minulle suurimman
armon ja kunnian, minkä Kuningas voi alamaiselleen antaa.

Mutta tuskan ja kauhun ilme ei väistynyt Heljän kasvoilta.

— Eikö muuta? Eikö hän muuta sanonut?

— Ei muuta.

— Silloinhan ei mikään ole varmaa! — hän huudahti. — Miksi ajattelit
pakanamaita? Voihan se täälläkin tapahtua.

Sinä silmänräpäyksenä, jona Heljä sanansa lausui, sama ajatus iski
salamana Mikonkin tajuntaan.

Oliko mahdollista päätellä näin?

Hänen täytyi myöntää, että vaikka silloin ei ollut, oli nyt. Hetken
he katsoivat toisiinsa äänettöminä, järkytettyinä. Sitte Mikko avasi
sylinsä ja sulki siihen Heljän, joka värisi ja alkoi nyyhkyttää.

— Iloni meni, kaikki sammui, — hän kuiskasi, nojautuen Mikon sydämelle.

— Älä itke, — sanoi Mikko hellästi, itse jo taas tyyntyneenä. — Sama
Jumala on kanssamme täällä kuin kaukaisilla mailla. Hänen tahdottaan
ei kukaan koukista päästämme hiuskarvaakaan. Ja nyt saamme "levähtää
vähän". Hän lupaa sen meille.

Kun he tulivat makuuhuoneeseen, kohosi Auri Päivänkukan pääkkönen
tyynyltä. Hän valvoi vielä.

— Laula, äiti, linnusta siiven alla!

Heljä pyyhki silmiänsä. Mikko vastasi hänen puolestaan: — Minä laulan,
äiti ei jaksa nyt.

Ja hän lauloi hiljaa:

    "Jonk' on turva Jumalassa,
    turvassa on paremmassa,
    kuin on tähti taivahalla,
    lintu emon siiven alla."

Kun hän kertasi viimeiset säkeet, yhtyi Heljä niihin, ja yli lapsen
vuoteen he ojensivat kätensä toisillensa.






III




XV

VALKOISELLA PUOLELLA


Kalpea nuorukainen lojui pitkällä sohvalla. Huone oli tilava ja hauska,
kalusto vanhanaikainen, kotikutoiset verhot ikkunoissa, karvamatot
lattialla ja iloinen räiskytuli leveässä uunissa. Pieni nakutus kuului
ikkunan takaa. Nuorukainen kohotti päänsä. Kas, punatulkku vain.
Ehkä jyvät ja murut olivat laudalta loppuneet. Ne olivat somia ja
huvittavia, nuo äidin holhokit. Pitäisi mennä niitä ruokkimaan, mutta
jalka on vielä kankea, niin että käveleminen vaivaa. Jospa kumminkin
yrittäisi. Se on samalla terveellistä harjoitusta, sillä laiskuus on jo
ajettava ruumiista ulos väkinäisten ponnistustenkin uhalla.

Sohvapöydällä oli kahvitarjotin mureine kotikorppuinensa. Hän otti
yhden, musersi käsissään ja astua koikkelehti ikkunan luo, naurahtaen
omille kömpelöille askelillensa. No, paremmin ja paremmin rupeaa
käymään päivä päivältä, nyt kun haava on pian arpeutunut ja hieronta
voi alkaa. Hän avasi ikkunan ja sirotti laudalle muruset, samalla kuin
linnut pyrähtivät lehdettömään koivuun. Toisessa tuokiossa ne jo taas
palasivat, iloisina sirkutellen. Nuorukainen seurasi niiden liikkeitä
hyväntahtoisella mielenkiinnolla.

— Vieläkö tahdotte korppua lisää?

Hän kääntyi, pakotti itsensä taas kulkemaan yli lattian ja sitte
takaisin uusine antimineen linnuille. Täytyi tarttua tuolin selustaan,
sillä päätä huimasi, kun hän määräänsä pääsi.

— Olenpa minä yhä heikko. Menetin tavattoman paljon verta, siitä se
tulee. Mutta pian kyllä toivun hyvässä hoidossa ja kaikkien Korpimäen
herkkujen avulla. Täällä riittää sekä ihmisille että eläimille ravintoa
ja muuta hyvyyttä.

Vaan samalla mieltä liikutti alakuloinen ajatus: Minulla on
yltäkylläistä; mitä on Heljä siskolla ja lapsukaisilla? Täällä on hyvä
olla, mutta millaista lienee punaisella puolella?

Kun hän näin ajatteli, täytyi hänen polkaista toista jalkaansa, ei
sitä, joka oli kankea ja kykenemätön. Maa poltti jalkojen alla. Ah,
kunpa jo pääsisi rintamalle takaisin! Oliko tämä miehen työtä, lintujen
syötteleminen, kun isänmaa oli vaarassa ja hätääntyneet kaukaa huusivat
hänenkin apuansa?

Ei auttanut, sohvalle oli pakko paneutua jälleen. Ponnistus oli jo
näinkin ollut ylenmääräinen. Olli Lehto huokasi syvään. Ei hän olisi
haavaansa napissut, olisi vain pitänyt sen kunnianansa ja ylpeytenänsä,
jos sota jo olisi ollut lopussa. Nyt se sitävastoin oli este, harmi ja
vastus. Sillä vielä oli punaisten voima murtamatta, vielä venäläisten
pistimet uhkasivat, vielä tarvittiin nuorukaisten kaikki tarmo ja
innostus isänmaan vapauttamiseksi.

Kärsimättömänä Olli kääntelehti sohvallansa, kun ovi aukeni ja pyylevä,
pirteäkatseinen rouva kurkisti sisälle.

— Nyt minulla on hauskoja tuomisia, — hän sanoi iloisesti.

Olli kohottautui istualle. — Kirje!

— Niin, kirje, sinulle isältä. En avannut, kun osote ei ollut minulle.
Joudu nyt, minä olen hyvin utelias.

Äiti istahti leveään tuoliin, silmät hartaasti kiintyneinä valkoiseen
kuoreen.

— Heljän käsialaa! — huudahti Olli revittyänsä kuoren auki. —
Molemmilta kirje, isältä ja Heljältä.

— Ah!

Äiti ei malttanut odottaa, että Olli olisi lukenut ensin tai edes
ääneensä; hän nojautui hänen puoleensa ja ahmaisi rivit yhtaikaa.
Ensimmäinen viesti tyttäreltä tuolta vaarojen ja hädän alueelta,
punaisesta Suomesta, jota isä ja poika tuhansien muiden kanssa
voimainsa ja verensä hinnalla olivat rientäneet pelastamaan! Mutta
vielä kulki rintama kaukana Heljän kodin alueelta. Mitä hän kirjoitti?
Kuinka oli hänen laitansa?

Se kirje luettiin ensin. Isän rivejä, muuten ylen kalliita, aluksi
vain silmäiltiin siinä sivussa. Isä voi hyvin, hän jaksoi edelleen
pysyä esikunnan työssä, tahtoi jaksaa loppuun asti, vaikka olikin
huolenpitoa, kirjoittamista, yövalvontaa... Rakas oiva isä! Heljän
kirje Ollille oli saapunut nuoren sotilastarjokkaan Antti Vasken mukana
Mikkeliin ja sieltä Antrean esikuntaan. Nyt isä lähetti sen perille,
tietysti ensin itse luettuansa sen. — Mitä nyt siis Heljä kirjoittaa?
Kaikki hyvin vielä. — Helpotuksen huoahdus pääsi lukijoilta. Mutta
jännitys on suuri. Nähtävästi verkon silmukat kiristyvät pienen
pappilan ympärille. Mikkoa ja hänen perhettänsä pidetään silmällä.
Hyvä, että Ollilla ei ole ollut tilaisuutta viime aikoina yrittää
kirjeen kirjoittamista. Niin, ei kirjoiteta mitään, odotetaan
mieluummin kärsivällisesti ja toimitaan, toimitaan voimaperäisesti
kukin kohdaltansa...

— Mitä minä toimin? — kivahti Olli. — Sinä äiti, ompelet ja kudot niin
ahkeraan, että joku toinen nääntyisi uuvuksiin, kun on samalla suuri
maatalous hoidettavana. Minä vain vetelehdin. Voisit antaa minullekin
sukkapuikot. Mutta se olisi joutavaa — sota loppuisi, ennenkuin saisin
yhden parin syntymään. Ei, minä tiedän jo, mitä teen. Istun rekeen ja
ajan asemalle. Sitte junalla esikuntaan. Autan isää ja hierotan välillä
jalkaani, kunnes pääsen kuntoon. Sen minä teen. Kyllä tästä jo sen
verran kykenen.

Äiti vähän hillitsi ja rauhoitti. — Ei vielä, edes muutama hoitopäivä
lisää. — Mutta sitte he kääntyivät keskustelemaan Heljän kirjeestä.

— Minä luen sen uudestaan, — sanoi äiti. ‒ Luen ääneen. Kyllä se
kannattaa.

Ensi lukemalta he olivat kiireissänsä vain etsineet uutisia. Nyt he
hiljentyivät kuuntelemaan kirjoittajan sydämen ääntä.

— Hän on hurskas Jumalan lapsi, — sanoi äiti liikutettuna. — Melkein
liian hyvä hän on elämään täällä maan päällä.

— Jumalisia te vanhemmatkin olette, ‒ mutisi Olli, — mutta ette te
puhuisi ja kirjoittaisi noin.

Äidin iloiset silmät katsoivat sillä hetkellä hyvin totisena poikaan.

— Hän on päässyt meitä pitemmälle, — hän sanoi hiljaa.

Silloin Olli kuohahti vastarintaan.

— Niin ei saa sanoa! Me rakastamme yhtä paljon kuin hän, vaikka eri
lailla. Isänmaata me rakastamme, oikeutta ja lakia ja kunnon kansaa.
Huligaaneja ja ryssiä minä vihaan, ja sen tekin teette. Niin pitää
ollakin. "Pyssyn täytyy tehdä tehtävänsä, mutta kuitenkin voi sydän
olla rakkauden täyttämä..." muka! Se on pelkkää pötyä ja lörpötystä.
Kun minä ammun, niin en rakasta punikkeja, vaan isänmaata ja sen onnea,
ja se on ainakin yhtä hyvä. Sotaa käydään rakkaudesta — olkoon niin —
mutta vihan voimalla!

Nuorukaisen posket hehkuivat. Äiti ei vastannut. Hän luki nyt isän
kirjettä tarkempaan.

— Kuule! — hän huudahti. — Katso, mitä tässä on!

Jälkilisäyksenä isä kertoi, että Heljän kirjeen tuojan, ylioppilas
Vasken toveri oli ammuttu matkalla valkoisten puolelle. Pojat olivat
hiihtäneet kymmenen tuntia yhteen painoon, koettaen kiertää punaisten
vartiopaikkoja, kun äkkiä pyssy pamahti, kuului pysähdyskäsky, ja
useita punanauhaisia miehiä sukelsi esiin lumisesta metsästä. Henkensä
edestä pojat ponnistivat, mutta laukaus kaatoi toisen, Martti Varvikko
nimisen. _Hänellä oli Heljän kirjeen jäljennös saappaassansa..._

Olli huudahti. Hän oli liian hyvin kasvatettu kirotaksensa, ainakaan
äidin kuullen, mutta mielentilaltaan hän olisi ollut tällä hetkellä
varsin valmis syytämään tuhansia tulimmaisia. Hän sieppasi isän kirjeen
ja luki sen alusta loppuun. Martti Varvikko oli nuoresta ijästään
huolimatta ollut hänen suojeluskuntatoverinsa kuten vanhempikin
veli, Kauko, joka taisteli Savon rintamalla. Sinnehän nämäkin olivat
aikoneet. Vai oli nyt Martti, reipas, kelpo poika, vuodattanut verensä,
yhteisen asian tähden. Kunnia hänen muistollensa! — Mutta punikit
— nuo vihatut punikkijulmetut! Siinä taas uusi kallis lasku heidän
tiliinsä. Ja millainen oli sisaren ja langon kohtalo tällä hetkellä?
Olli tiesi, että ihmisiä oli vähemmästäkin vangittu, rääkätty ja
tapettu. Nyt Heljän kirje oli heidän käsissänsä, eivätkä he hurskaita
puheita ymmärtäneet, se oli varma, totesivat vain luvattoman yhteyden
valkoisten kanssa ja Ollin oleskelun rintamalla.

Äiti ajatteli samantapaisia ajatuksia, vaikka hillitymmin, ei
raivostuneena kuten Olli, vaan syvästi huolissaan.

— Emmekä mitään voi tehdä — emme mitään, — hän huokasi. — Vaikka
kutoisin sormeni verille, ei niillä sukilla pelasteta Heljää ja Mikkoa.

— Äiti, nyt ei yhtäkään hoitopäivää lisäksi! -intoili Olli, pyrkien
ylös. — Nyt minä lähden. Onhan lääkäreitä muuallakin kuin täällä. Heti
päivällisen jälkeen minä lähden. Käske Aapelin valjastaa hevonen! Ehdin
parahiksi iltapäiväjunaan.

Eivät auttaneet neuvot eivätkä pidättelyt. Nuorukaisen poskilla hehkui
kuuma puna, ja innostus viritti voimaa. Äiti katsoi häntä silmiin ja
tunsi, että oli oikein antaa myöten. Kesken äidillisen huolensa ja
oikeutettujen, estelevien järkisyittensä hän oli ylpeä pojastansa, joka
pysyi päätöksessään.

— Niin mene sitte Jumalan nimeen!

Äiti varusti parhaan päivällisensä ja pani herkullisimmat eväänsä.
Mytyllinen valmiita vaatteita valkoisille sotureille nostettiin rekeen.
Olli oli syvästi liikutettu lähteissänsä, vaikka hän pakottautui
ulkonaisesti rauhalliseksi. Hän vaan sanoi äidille: — Kun palajan, tuon
sinulle tuliaisia. Heljän minä tuon, ennen en tule kotiin.

Samoin ulkonaisesti tyynenä äiti vastasi: - Jumala sen tietää, tuotko
hänet. Löytänet ainakin hänen pienet lapsensa ja saatat ne mummon luo.

Mutta sitte kumminkin itsehillintä petti viime hetkenä. He syleilivät
toisiansa kyynelsilmin, tietäen, että nämä voivat yhtä hyvin olla
jäähyväiset ainiaaksi.

Seuraavassa tuokiossa Olli jo irtautui, pyyhki silmien pisarat turkin
hihaan ja purren hammastansa astui alas portaita kankeine jalkoineen.
Käden huiskutus reestä — ja pian se katosi tienmutkaan, äidin jäädessä
pihalle yksin.

— Osasinko tätä ajatella, kun hänelle kirjeen vein, — hän mietti
kääntyessään menemään sisälle. — Kaikki on arvaamatonta. "Omistakaa,
niinkuin ette omistaisikaan..."

Hän ojensi pientä pyylevää vartaloansa. ‒ Niin, juuri niin pitääkin
olla. Nyt ei kelpaa hentomielisyys.

Pää pystyssä hän kulki läpi suurien, tyhjien huoneitten suoraan väen
puolelle jakelemaan ohjeita ja tarkastamaan talon töitä. Huomiota,
tarmoa ja ystävällisyyttä riitti joka taholle, aivan kuten muulloinkin.
Vasta iltamyöhällä yksinäisessä makuuhuoneessansa hän unohtui istumaan,
kädet ristissä suuren kirjan päällä, joka oli pöydällä avoimena.




XVI

ETEENPÄIN


Viuh—viu-uuh! Kuulat lentelevät. Ta-ta-ta-ta-ta — kuularuisku ratisee.
Viuh — viu-uuh! Ilma on täynnä suhinaa ja räiskettä.

Äsken on komppanianpäällikkö kaatunut. Nuori Olli Lehto on saanut
määräyksen astua hänen tilallensa. Hän onnahtaa hiukan. Jalka,
joka jo sodan ensi taisteluissa pahasti haavoittui, on nyt täysin
käyttökelpoinen; mutta liian aikainen rasitus ja hoidon keskeytyminen
on jättävä jälkensä hänen elinijäksensä. Ontuva mies hänestä tulee,
mutta hän ei siitä välitä. Monihan on uhrannut sydänverensä. Tämä hänen
vammansa toki on vähintä, mitä nuorukainen voi maansa tähden kärsiä.
Jos enemmän vaaditaan, on hän siihen altis millä hetkellä tahansa.

Viuh—viuh—viu-uuh!

Likeltäpä hipaisi kuula. Ihan korvan ohi se suhahti.

— Eteenpäin! — hän huutaa miehillensä.

He etenevät ketjussa, juoksevat, paneutuvat pitkälleen, ampuvat ja
juoksevat taas. Tuonne talon luo on päästävä syöksyhyökkäyksellä.

Tuli yhtyy. Olli näkee kahden miehistänsä kaatuvan. Leveä pellon oja,
kevätvettä tulvillaan, on edessä.

— Ojaan! — hän komentaa empimättä.

Siellä he ovat vedessä hartioita myöten. Sillävälin heidän
kuularuiskunsa sivustalta yltyvät rätittämään. Jo joutuu tykkikin, joka
on tuotu maanteitse. Jumalan kiitos, siinä tuli pelastus. Yksi ainoa
kumea jysähdys vain, ei tarvita muuta. Talossa ampuminen vaikenee.

— Ylös, eteenpäin! — huutaa Olli, vielä ojassa seisoen. Ensimmäisenä
hän itse syöksähtää esiin. Vesi on hyytävän kylmää, mutta hän ei ole
sitä tuntenut. Nytkään hän ei tunne vilua. Tuli, joka palaa hänen
sisimmässänsä, lämmittää, hehkuttaa.

Miehet ihailevat häntä. He seuraavat nurkumatta, hänen rohkeutensa
rohkaisemina, hänen intonsa innoittamina.

Sanitäärit ovat kantaneet kaatuneet pois. Keitä he olivat? Olli
tahtoisi kuulustella, tahtoisi sanoa osaaottavan sanan tai ehkä
viimeiset jäähyväiset kunnon sotaveikoille. Ei voi, ei ole aikaa.
Eteenpäin! Siinä rynnätessään hän muistaa Antti Vaskea, jonka täytyi
jättää kaatunut toverinsa vihollisten saaliiksi. Nämä jäivät ystävien
hoivaan. Suuri asia ensin, isänmaa yli kaiken. Jos oma sydän vuotaa
verta, vuotakoon, ja jos kärsii toinenkin, olkoon se elävä uhri
isänmaan alttarille.

Vaikka ammunta talosta on tauonnut, lähestytään varovasti, petosta
uumoen. Se on kuitenkin turhaa. Talo, rei'ille ammuttuine seinineen,
on autio kuin hauta. Omistajat ovat nähtävästi jo ennen paenneet pois,
ja peltolakeudella näkyy äskeisten puolustajien kiireisesti etääntyvä
ketju.

— Ei tuon useampia! — huudahtaa nuori päällikkö. — Pojat, niitä emme
päästä käsistämme! Kaatuneitten veren me velomme heiltä. Hei, eteenpäin
rientomarssissa! Konekiväärimiehet, laittakaa konit liikkeelle! Te
ajatte maantietä pitkin ja kierrätte heidät.

Ei ainoakaan napise, ettei jäädä ruokailemaan tai tehdä tulta ja
kuivata äsken kastuneita vaatteita. Kun komento kuuluu eteenpäin, sitä
totellaan kuin yksi mies.

— Viimeiseen mieheen me heidät kaadamme! — huudahtaa päällikkö
painaltaessaan lakeudelle.

— Viimeiseen mieheen! — kertaa kaiku riveistä. Nyt jo tiedetään äsken
kaatuneitten toverien nimet. Toinen on kuollut, toinen henkitoreissaan.
He olivat reippaita, suosittuja poikia. Muun velvoituksen lisäksi
velvoittaa näidenkin muisto.

He ajavat takaa kuin metsämiehet otuksia. Tarkasti tähdätyt laukaukset
tapaavat. Pakenijat pysähtyvät, ampuen hekin. — Hyvä, — ajattelee Olli,
‒ sitä pikemmin ja varmemmin konekiväärit soittavat heille selkään. —
Vuoroon pakoa ja pysähtymistä. — Nyt! Ta-ta-ta-ta... Säikähdys valtaa
perääntyvän ketjun, aseet heitetään, kädet nostetaan ylös.

Olli on huutamaisillaan miehillensä: — Emme ota vankeja! — Jokainen
tietää, mitä se merkitsee.

Silloin hän kuulee kuiskauksen: "Olli, rakasta vihollistakin! Hän on
meidän veljemme, saman Isän lapsi." Saako sodassa olla herkkä ja hellä?
Saako kuunnella, mitä sisar on puhunut sydämeen? Itse hän oli juuri
äsken vakuuttanut: "Viimeiseen mieheen me kaadamme heidät!"

Marssitaan luo, vangitaan miehet ja pidetään kuulustelu. Muuan
kersantti, Ollin ystävä, jouduttaa häntä: — Komenna ne riveihin ja
suorita toimitus pian!

Mutta Olli seisoo vaiti. Taistelu käy nyt hänen omassa rinnassansa.

Sitte hän kääntyy odottavien soturiensa puoleen. — Miehet, toverit!
— hän lausuu. — Kiitän teitä kunnosta ja reippaudesta. Olette hyvin
tehneet tehtävänne. Me lupasimme kaataa nämä viimeiseen mieheen asti,
ja me ammuimme niin monta kuin oli tarvis ja niin kauvan kunnes
päämäärämme oli saavutettu. Kootkaa kentältä kuolleet ja haudatkaa ne
ja toimittakaa haavoittuneet hoitoon. Nämä vangit palautetaan taloon,
josta tulimme. Saakoot ruoka-annoksensa ja jääkööt vartioituina sinne
toistaiseksi. Aseettomien miesten ruumiitten yli emme kulje eteenpäin.

Sotilaat vaikenivat kunnioittavasti. Olli Lehto on ennen ollut pikemmin
kova kuin hempeätunteinen; mutta he tuntevat hänet horjumattoman
oikeamieliseksi ja tottelevat, toiset kasvaneella ihailulla ja
mielihyvällä, toiset kylläkin pettyneinä, ikäänkuin voitto olisi jäänyt
keskeneräiseksi ja sen tulos väkisin riistetty heiltä.

Vangit vaikenevat myös, tuskin uskoen mitä kuulevat.

Olli on sinä iltana hiljaisempi kuin muulloin. Ateria on nautittu,
tulen ääressä on lämmin ja hyvä levätä. Talon tuvat ovat suuret, kaksi
vastakkain, eteinen välillä. Vangit vartijoineen ovat väentuvassa.
Voittajien olisi tilavampi ja mukavampi nukkua, ellei noita tuolla
olisi, eikä ravintoaineitakaan ole ylellisesti varattuna. Se tulee
Ollin mieleen, mutta hän ei kadu tekoansa. Hän majailee muutamien
muiden kanssa eteisen takana olevassa kamarissa, molempien tupien
välillä. Isäntäväen tuvassa sotapojat ovat iloisesti viettäneet iltaa,
remunneet ja laulaneet Rannanjärvestä ja ukko Mannerheimista ja
heilistä, joka jäi kotiin. Vähitellen he ovat väsyneet ja torkahtaneet
toinen toisensa jälkeen. Eräällä nuorella sotilaalla on viulu. Se
tapailee sävelmää, hapuilee ja helähtää soimaan tuttua virttä:

    "Rakkaus, joka jumaluutes
    kuvaksi mun tänne loit..."

Tunsiko poika sanat? Kentiesi, kentiesi ei. Hän on haaveileva,
ihanteellinen, hento koululainen, joka varmaankin illan hiljetessä
muistaa äitiänsä ja kotiansa, ehkä kodin iltarukoustakin ja lauluja,
joita silloin on laulettu. Tahi tuo vain oma tunnelma hartaat sävelet
hänen mieleensä jostakin kaukaa muistojen kätköistä, ilman määrättyä
aihetta ja tarkoitusta.

Olli varjostaa silmiänsä kädellään. Sillä hetkellä hänen ajatuksensa ei
kulje kotiin Korpimäkeen, kuten usein iltasilla muulloin, vaan pieneen
pappilaan, jossa totinen, tumma mies, vieno, vaalea nainen ja kaksi
suloista lasta kokoontuvat iltahartauteen. Hän on varma siitä, että he
rukoilevat hänen puolestansa.

— Heljä, — kuiskaa hänen sydämensä, ‒ oletko tänä iltana tyytyväinen
minuun?

Tulee suloinen ja hyvä olla. Ei, hän ei kadu, ajattelivat toverit mitä
tahansa. Turunen, kersantti, joka tuossa lattialla nukkuu suu auki,
soitosta heräämättä, on ainoa, joka on sanonut jotakin. — Olli, mikä
sinuun meni? Meillä on syöjiä tarpeeksi, emme tarvitse syöpäläisiä.
Rupeatko sinä nahjustamaan, vai oletko olevinasi? — Seurasin
omantuntoni ääntä, — hän vain on vastannut.

Hän koettaa ajatella Heljän tapaan, että nämähän ovat hairahtuneita
Suomen poikia, oman isänmaan lapsia. Ei ryssiä! Niitä hän ei jaksaisi
armahtaa. Eikä olisi tarviskaan. Heljä kyllä senkin voisi tehdä, mutta
hän ei kelpaisikaan sotaan.

Siinä muistellessaan Heljää ja hänen lapsukaisiansa Olli samalla tuntee
taas innostuksensa kohoavan. Hänen mielialansa on toisenlainen kuin
päivällä, mutta tunne on puhdas ja palava. On kiire, kiire pelastamaan
rakkaita, jos he vielä ovat pelastettavissa. Tottahan he ovat! Juurihan
hän on ihmeellisen selvästi hengessään kokenut heidän läsnäoloansa.

Riennossa eteenpäin, niin pian kuin aamu valkenee! Omien rakkaitten
tähden, tuhansien kotien tähden! Isänmaa, ylhäinen aate, tulee
sanomattoman likeiseksi, kun ajattelee, että juuri nuo tuhannet pienet
kodit sen ytimen muodostavat.

Virsi tuvassa hiljenee viimeiseen kertosäkeeseen:

    "Rakkaus, mä itseni
    sulle annan ijäksi!"

Mutta Ollin viimeiset mietelmät ennen nukkumista eivät olekaan herkkiä
ja hurskaita. Heljästä hänen ajatuksensa siirtyy Mikkoon ja pysähtyy
siihen tällä kertaa arvostelevana ja terävänä.

— Heljälle sopii rauhan enkelin virka. Mutta Mikko, miehinen mies!
Arkaili omaa nahkaansa ja peitti sen jumalisiin lauseisiin. Ei hän
ole mieltään muuttanut; Heljän kirjeestäkin näkyy, että he pelkäävät
yhdessä. Täällä tanterella opitaan, ettei mikään sovittelu kelpaa. Armo
voi joskus käydä oikeudesta, niinkuin tänään, mutta rauha ei synny
väittelemisellä ja koreilla puheilla. Päämäärä on selvä ja keinot myös.
Mikko joutaisi kuuntelemaan, kun meidän sotapappimme saarnaa!

— Ottaa hän kumminkin ilolla pelastuksen vastaan, kun me valloitamme
kaupungin, vaikka siinä rytäkässä tapetaankin monta, — hän lopuksi
tuumii kylkeänsä kääntäen.

Yöllä kersantti Turunen herää siihen, että Olli unessa täyteen ääneen
komentaa: — Eteenpäin!




XVII

VÄISTYMÄTTÄ


"Levähtäkää vähän" — se kehoitus ja lupaus tuli täydeksi todeksi
Mikolle ja Heljälle. Melkein kuukauden aikana Mikon vapauttamisen
jälkeen oli pikkukaupungissa verrattain rauhaisaa. Muutamat piirit
seurustelivat paljon joutessansa ‒ virastotkaan eivät toimineet,
kauppiailla oli tuskin mitään myymistä, kaupunkiin jääneet opettajat
pitivät pitkää lupaa, ja nuorilla alkoi taas olla kotikutsuja
ja keskinäistä ilonpitoa, kun vakavuus ja jännitys kävi liian
kyllästyttäväksi. Ei tapahtunut mitään, ei kuulunut kuolonsanomiakaan,
ja ulkomaailmaan nähden elettiin kuin pussissa. Suuri "maanalainen"
postikin meni hukkaan, kun punaiset retkillänsä juuri osuivat taloon,
johon säkki oli saapunut. Siellä emäntä sattui lämmittämään uunia,
paistaakseen leipiä. Hän työnsi hädissään koko säkin tuleen.

Hengelliset kokoukset jatkuivat edelleen, ja niissä käytiin
ehtymättömällä harrastuksella. Toisille nuo iltahetket olivat
muodostuneet syväksi tarpeeksi, toisille pinnalliseksi tavaksi,
jonka noudattaminen kuitenkin säännöllisesti kuului päivän ohjelmaan
ja tuotti jonkinlaista hermorauhoitusta yöksi. Elämän suljetussa
yksitoikkoisuudessa sellaisetkin tilaisuudet kelpasivat vaihteluksi,
varsinkin kun eri henkilöt, maallikotkin, puhuivat, ja kuoro- tai
yksinlaulu, toisinaan taas runolausunta tuotti lisää mielenkiintoa.
Toimivien ja rukouksiin yhtyvien luku pysyi verrattain pienenä. Se
huoletti Mikko Salmea, sillä siinä hän syystä kyllä näki seurakuntansa
herätyksen lämpömittarin. Mutta hän jatkoi uskollisesti kylvöänsä ja
uurastustansa oman vaimonsa ja seurakunnan kantajoukon, sekä vanhempien
että nuorempien, tukemana.

— Isä, kerro lähetyskertomuksia, — pyysivät lapset usein.

— Isä, joko pian pääsemme Kiinaan? — he kyselivät.

Silloin isän silmät näyttivät pohjattoman syviltä ja tutkimattomilta.
Heljäkin saattoi semmoisina hetkinä äkkiä kohottaa katseensa häneen,
kuin odottaen, mitä hän vastaisi. Tavallisesti hän kysymykseen
vastasi näin: — Sen Jumala tietää, — tai: — Se on Jumalan kädessä. ‒
Kertomuksia hän kertoi, mutta, vältti nyt tarkoin kaikkea julmaa ja
jännittävää.

Mutta kerran hän odottamatta kysyi: -Muistatteko vielä Pattesonia?

— Muistamme. — Niin jännittävää ja järkyttävää tarinaa lapset eivät
olleet unohtaneet.

— Ja kuitenkin toivotte Kiinaan!

— Niin, isä, Kiinaan, — kiirehti Auri sanomaan, — mutta ei Etelämeren
saarille.

Silloin isä kertoi Robert Stewartista ja hänen perheestänsä suurena
kapinavuotena Kiinassa.

— He viettivät kesää useiden lähetystätien kanssa kauniissa,
rauhaisassa huvilassa ylhäällä vuorilla. Oli pikku Herbertin
syntymäpäivä, ja siskot Mildred ja Kathleen nousivat varhain aamulla
poimimaan kukkia pöydän koristukseksi. Äkkiä he kuulivat melua ja
näkivät miesjoukon kiipeävän rinnettä ylös. Ne olivat aseistettuja,
julmannäköisiä miehiä. Säikähtyneinä tytöt juoksivat sisälle. Isä
ja äiti olivat jo myös huomanneet, että vihollisia oli tulossa
— kapinallisia kiinalaisia, jotka tahtoivat pahaa kristityille.
Vastarinta ei voinut tulla kysymykseen. Robert Stewart ja hänen
vaimonsa kaatuivat ensimmäisistä iskuista, ja lähetyskodin kaikki
kiltit tädit surmattiin heidän kanssansa, paitsi yhtä, joka haavoistaan
vielä toipui. Pikku Herbert, syntymäpäivälapsi, tavattiin kedolta
kuolleena hoitajansa vieressä. Mutta Stewartin uljas pieni Mildred
pelasti muut vielä nuoremmat sisaruksensa. Hän piilotti heidät sängyn
alle ja asettui itse esille. "Olkaa hiljaa", hän sanoi. "He saavat
tappaa minut." Miehet ryntäsivät huoneeseen ja löivät ja haavoittivat
tyttöä, mutta toisia lapsia he eivät huomanneet. He syöksyivät
raivoisina eteenpäin, pannen rakennukset palamaan. Silloin lapset
kiireesti ryömivät esiin sängyn alta, Kathleen otti syliinsä pienimmän
ja kaikki pakenivat metsään. Mildredkin jaksoi seurata mukana, ja he
pelastuivat.

— Elävätkö he vielä? — tiedusti Tarmo innokkaasti.

— Pienin lapsista kuoli pian. Hän oli vasta kapalovauva, eikä hän
kestänyt ilman äidin hoitoa. Mutta Mildred, Kathleen ja heidän nuorempi
veljensä elävät, ja sitäpaitsi kolme vanhempaa sisarusta, jotka oli
lähetetty kouluun Englantiin.

— Pelkäävätkö he nyt Kiinaa? — kysyi Auri Päivänkukka silmät suurina.

— Viisi heistä on lähetystyössä Kiinassa, -vastasi isä. — He tahtovat
antaa elämänsä sen maan hyväksi, jonka tähden heidän isänsä ja äitinsä
ja pienet sisaruksensa kuolivat.

Syntyi syvä hiljaisuus. Auri Päivänkukka, joka oli vapissut ja
kauhistunut kertomusta Pattesonista, ei nyt itkenyt. Hän kietoi kätensä
isän kaulan ympärille, painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja kuiskasi:

— Niin minäkin tekisin.

Isän tumma silmä kostui. Hän suuteli pientä tyttöänsä ja kääntyi Tarmon
puoleen:

— Entä sinä?

Poika oli tuikeannäköinen ja pudisti päätänsä:

— En tiedä.

Heljän sydäntä viilsi kipeä tuska. Hän olisi halunnut Mikolta kysyä,
miksi hän tällaista oli puhunut lapsille, mutta ei voinut. Hän
ajatteli: ‒ Isä valmistaa heitä johonkin kauheaan.

"Levähtäkää vähän." Joko levon aika lähenteli loppuansa? Ei tosin muuta
uutta vielä tapahtunut, kuin että määräyksiä kiristettiin. Voikko
julisti, ettei saanut liikkua ulkona kello kuuden jälkeen. Siitä piti
kai tulla kuolinisku hartauskokouksille, kun ne muuten eivät tauonneet.
Mikko otti määräyksen tyynesti vastaan ja asetti kokoukset kello puoli
viideksi. Väki tosin jonkun verran väheni, mutta pääasiassa kaikki
jatkui entiseen tapaan.

Eräänä päivänä pappilan hiljaiseen elämään tuli virkistävä keskeytys.
Maalaisreki laahusti viimeisillä kelinrippeillä pihalle, ja siitä
astui esille vanttera eukko ja huiveihin kiedottu tyttönen. Kumpikin
kokoili peitteen alta myttyjä ja koreja, tähystellen samalla pappilan
ikkunoihin, eikö joku huomaisi ja tulisi auttamaan. Jo tultiinkin.

— Kas, Mari sisar! Ja Aune mukana. Mikä tuuli teidät tänne toi kaikkien
pistimien välitse?

Siinä oli iloista pakinaa ja tervehtimistä. Mikon sisar, kellosepän
rouva naapurikaupungista, nyykähytteli päätään ja naurahteli
hyvätuulisena.

— Kerron, jahka joudutaan. Onhan niitä asioita tämmöisenä aikana.

Eteisessä päästeltiin Aune tyttö, pulska kymmenvuotias, huiveista ja
paksuista kaulakääreistä.

— Onko Aunen kaula kipeä?

— Oli, mutta parani jo, — vastasi Mari rouva nauraen.

Heljä kummasteli, mitä hän tarkoitti. Mutta ei siinä ollut selvityksiin
aikaa, sillä Mari rupesi puuhaamaan myttyinensä, irroitteli korin
nauhoja ja purki esille ihanuuksia toisen toisensa perästä.

— Niin, katsokaas, minä arvelin, että teillä on puutetta. Tässä on
hapanlimppuja. Niitä ei nyt säästetä, vaan leikataan heti paksut
viipaleet kaikille. Tässä on voita, kolme kiloa. Se on paljo
nykyaikaan, vai kuinka? Lampaanjalka. Vasikanpaisti. Pussillinen
ryynejä. Pullollinen siirappia. Kas niin, lapset, kantakaa tuonne
ruokasalin pöydälle.

Mikko ja Heljä kiittivät yllätettyinä, käsittämättä, kuinka tällainen
runsaus tuli heidän osaksensa, ja ihastuneet lapset hyppelivät tädin
ympärillä. Laina sai sanan, että punajuurikahvi oli nopeaan laitettava
tulelle.

— Punajuurikahvi! Eikö teillä edes kahvia ole? Hyvä kun pistin
pienen pussosen mukaan. Auri, vie keittiöön. Ohhoh, olipa hyvä että
tulin. Kertokaa nyt tämän kaupungin asioita, sillä välin kuin kahvi
kiehuu. Minä levitän voileipiä. Tässä on vehnästä. Sen päälle pannaan
siirappia. Pannaanko, Tarmo?

Tietysti piti pantaman! Auri palasi keittiöstä, ja molempien lasten
silmät seurasivat hartaina tädin käsien jokaista liikettä. Tällaista
juhlahetkeä he eivät pitkiin aikoihin olleet uneksineetkaan. Aune
serkku jäi aivan syrjään huomiopiiristä, kunnes ensimmäiset voileivät
lihaviipaleineen ja siirappivehnäset oli syöty.

Mikko ja Heljä kertoivat kilpaa kaikkea mitä Mari halusi. Vankeusaika
vaati pitkän kuvailunsa. Vasta kahvin jälkeen Mari salli oman vuoronsa
tulla.

— Niin, ymmärrättehän, me huolehdimme teistä. Sinähän, Mikko,
kirjoitit, että toimeentulon suhteen turvaatte Jumalaan, jaatte
leipäpalat keskenänne ja elätte kuin varpuset huomisesta tietämättä.
Siitä jo arvasimme, että teiltä on säästöt viety. Mitä? Itse näytitte
ja annoitte ottaa? No jopahan! Uskon minäkin Jumalaan, ja ukkoni
myös, mutta emme me niin hurskaita ole emmekä tahdokaan olla. Mitä te
hulluttelette? Rosvoilta on oikeus piilottaa tavarat, se on totinen
tosi. Ette näitäkään tuomisia olisi saaneet, jos minä olisin laskenut
punikit kaikkiin komeroihini nuuskimaan. Ei, kyllä meillä kätköjä on,
ja niin on Hanna sisarellakin. Millä he muuten tulisivat toimeen,
yhdeksänhenkinen joukko? Meillä nyt on vaan tuo yksi tyttö, mutta näkee
hänen päältänsäkin, ettei hän nälkää ole kärsinyt.

— Näkee kyllä, — huoahti Heljä, verraten katseillansa Aunea ja omia
lapsiansa.

— Omantunnon rauha on parempi kuin parhaat herkut, — sanoi Mikko.

— Syötpä kuitenkin mielelläsi näitä herkkuja, — nauroi Mari.

Silloin Mikko työnsi hänelle takaisin valmiiksi levitetyn voileivän.

— Ei, Mari, siitä hetkestä, jona puhut tuolla tavalla, minä en koske
niihin.

Nyt tuli sisaren todella paha mieli.

— Olet sinä Mikko erinomainen! Minä tulen tänne sinun tähtesi henkeni
kaupoilla — niin juuri, henkeni kaupoilla, rakkaudesta teihin — ja sen
sinä aiot tehdä tyhjäksi pienen leikinlaskun takia. Sellainen sinä olet
kuin lapsenakin; Sakari ja Pekka veljet sanoivat sinusta toden sanan:
ykstotinen kuin sepän lato saaressa!

Mikko ei voinut olla hymyilemättä. Lapsuusajan muistot palasivat
ilmielävinä.

— Olkoon menneeksi, Mari, minä syön. —

Hän otti äsken hylkäämänsä voileivän ja taputti sisaren kättä. — Panen
arvoa rakkaudellesi, vaikka periaatteeni ovat jyrkemmät kuin sinun.

— Se tässä vielä olisi tarvittu, että Heljältä ja lapsiparoilta olisit
ruoan kieltänyt, — mutisi Mari, töin tuskin vielä leppyneenä.

— En puhunut heistä, vaan itsestäni, — sanoi Mikko.

Sitte syötiin, kunnes ei enää jaksettu. Laina keittiössä sai yhtä
runsaan osansa. Aune tyttö, vaikka ei ollutkaan nälkämuruilla ravittu,
piti hänkin hyvin puolensa.

— Kylläpä sulavat vähiin tuomiseni, — päivitteli Mari. — En saanut
enempää kulkemaan. Suuri säkkini vei tilan, se siinä oli. Emmekä mekään
ylettömiä omista, on se niinkin.

— Mikä suuri säkki? — utelivat lapset.

— Niin, kerro matkastasi, — pyysi Heljäkin. — Te olitte hengenvaarassa?
Eihän nyt vaan koidu sinulle pahoja jälkiseurauksia? Kunpa et joutuisi
kärsimään siitäkin, että meitä autoit. Katso, me olemme täällä
vaarallisia ihmisiä...

— Joutavia, — keskeytti Mari. — Kyllä minä kerron, kunhan en taas
loukkaisi teidän herkkiä omiatuntojanne. Mutta eihän se teidän
synniksenne tule, mitä minä olen tehnyt, ja niin paatunut olen, että en
edes kadukaan.

Heljä vilkaisi lapsiin, jotka jännittyneinä odottivat tädin kertomusta.
Taisi olla myöhäistä viedä heitä pois. Hän yritti kumminkin: — Auri ja
Tarmo, menkää näyttämään leikkikalujanne Aunelle!

— Osaako Aune kertoa samaa kuin tätikin? — tiedusti Tarmo heti
kekseliäästi.

— Osaan! — ilmoitti Aune. — Mennään vaan, kyllä minä kerron kaikki!

Niin he juoksivat makuuhuoneeseen, ja Heljä ymmärsi joutuneensa ojasta
allikkoon.

Mutta Mari juoksi Aunen perässä, kuiskutteli hänen korvaansa ja
palasi sitte ruokasaliin. Siellä hän alkoi kertoa pitkää tarinaa
Mikon syntymäkaupungin elämästä ja kärsimyksistä punaisen hallituksen
aikana. Mikon sukulaisilla ei kumminkaan ollut pahempaa hätää, kun
ei ollut sotaikäisiä poikia. Hannan mies, räätäli, teki pakosta
työtä punaisten verstaassa; sillä tavalla hän oli turvattu ja sai
joukollensa elatuksen. Meriltä ei kuulunut mitään — siellä ne yhä
purjehtivat jossakin kaukana, sekä Pekka että Sakari. Pekan vaimo
elätti ompelemisella itseänsä ja poikaansa. Marin mies, kelloseppä, oli
samanlainen hauska ja hyvätuulinen ihminen kuin Mari itsekin — laski
leikkiä punikkien kanssa, korjasi heidän kellojansa ja tuli tavallisen
hyvin toimeen. Mutta äskettäin oli odottamatta vangittu yksi ja toinen
rauhallinen kaupunkilainen, ja vastikään joku tiedusteli kellosepältä,
eikö sietäisi lyödä liike lukkoon ja liittyä punakaartiin. Silloin he
yhdessä miettivät pakojuonen. Miehille ei annettu lupalippuja ulos
kaupungista, mutta naiset saivat. Mari kävi hakemassa itselleen ja
Aunelle, käydäkseen likimmän pitäjän kansakoululla.

— Opettajan rouva on lapsivuoteessa — niin minä heille selitin, ja
totta se onkin. Minäkin vähän ymmärrän niitä asioita, olenhan minä
monia auttanut, ja lupasin mennä sairasta katsomaan. Sanoin, että vien
mukavamman patjan hänelle, kun kuuluu olevan pelkkä olkinen alusta.
Sen minä tietysti valehtelin — mutta siitä tahdoin paperin, että oli
lupa viedä — "ettei kukaan matkalla ota sitä takavarikkoon", niin
minä sanoin. Sillä aikaa kuin ukkoni toimitti hevosen ja reen, minä
kävin tullissa katsomassa, kuka siellä seisoi vahtina. En tuntenut,
mutta rupesin juttusille ja selitin kaikki samat kuin esikunnassakin.
Patjaa lähden viemään sairaalle — kas tässä lapussa on siihen lupa
— mutta nähkääs, veisin vähän ruokaa myös, jos sallitaan. Puhuin
koreasti, lupasin ohimennessä vahdillekin pistää kauniin leivän
kouraan — ja niin luisti kuin siima veteen. Mutta se patja, se olikin
minun ukkoni patjakangassäkissä rekipeitteen alla. Vahti ei edes
vaatinut nähdäkseen, otti vastaan lämpimän leipänsä ja laski meidät
läpi, Aunen ja minun kaikkine tavaroinemme. Näön vuoksi poikkesin
koululle, että tietävät siellä kertoa samalla tavalla kuin minäkin, jos
tiedusteltaisiin — ja ukon vein varmaan talteen tuttuun metsätorppaan.
Sitte lähdin tänne ajamaan. Jos sinä, Mikko, tahdot säkkiin, niin sama
patjakangas on reessä vieläkin. Tottahan tunnet lymypaikkoja?

Mikko ja Heljä kuuntelivat kuin ihmeellistä seikkailusatua. Viimeinen
kysymys jäi vastaamatta. Sen sijaan Heljä kysyi Marilta: — Entä miten
pääsit tänne, niin ettei siltavahti ottanut ruokatavaroita pois?

— Aune sairastui kurkkumätään aina vartiopaikkojen kohdalla. Näittehän,
kuinka hänen kaulansa oli kääreissä. Sanoin pistinmiehille, että vien
lasta kurkkumätäsairaalaan. Voitte uskoa, että miehet eivät meitä
tutkimuksilla viivyttäneet. Täytyy kai vielä tänään käydä jonkun
lääkärin luona, joka tietysti todistaa, ettei ole kurkkumätää... Siinä
selvitys, miksi olemme pappilassa emmekä sairaalassa.

Mitä nyt sanoa kaikesta tästä? Mikko ja Heljä olivat aivan
tyrmistyksissään. Pitkän hiljaisuuden perästä Mikko vihdoin lausui: —
Mari sisar, toivoisin että et ensinkään olisi tullut tänne. ‒ Ja Heljä
jatkoi vaatimattomalla kysymyksellä: ‒ Eikö valhe ole aina syntiä? —
Itse hän siihen vastasi: — Minusta on.

— Sen synnin kyllä Jumala minulle anteeksi antaa, — virkkoi Mari hiukan
kirpeästi, nousten paikaltaan. — Nyt menenkin suoraan lääkärille Aunen
kanssa. Jos ette sitte tahdo suoda meille yösijaa kattonne alla, voimme
lähteä vaikkapa saman tien.

— Ei, ei! — Heljä hätääntyi. — Tietysti te jäätte. — Ja Mikkokin
vakuutti, että hän vakavilla sanoillansa ei tarkoittanut karkoittaa
sisartansa pois.

Tavalliseen aikaan Mikko ja Heljä menivät hartaushetkeen, mutta Mari
rouva piti parhaana olla näyttäytymättä heidän seurassaan. Sen sijaan
hän jutteli Lainan kanssa. Hän oli Heljältä ottanut selvän siitä, että
tyttö oli punikin morsian ja siis epäluotettava, vaikkakin nyttemmin
varsin kiltti. Kuinka tahansa — täytyi ottaa varteen kaikki varokeinot
Mikko veljen tähden. Siispä hän lavealta selitti Lainalle matkansa
tarkoituksen. Oli tullut tuomaan lasta sairaalaan -sinne hän oli ajanut
jo ennen saapumistaan pappilaan — mutta lääkäri vakuutti, ettei ollut
mitään vaarallista. Kaikki eväät sai nyt jättää veljelle tuomisiksi,
ja kotiin oli lupa palata milloin vain. Lääkäriltä oli todistus —
kas tässä, tällainen ‒ sillä hän aikoi lähteä hakemaan lupalippua
esikunnasta.

— Mistä rouva on kotoisin? — kysyi Laina. Mari rouva mainitsi kaupungin
nimen.

— Eikö siellä ole sairaalaa ja lääkäreitä?

— On, tietysti, mutta me olimme matkalla, ‒ hän veti taskustaan sen
lupalipun, joka oikeutti viemään patjan lapsivuoteessa makaavalle
opettajanrouvalle, — ja siitä paikasta oli tänne lyhempi tulla. Näinhän
sitte veljenikin ja hänen perheensä samalla kertaa.

Hän pakisi pajatteli niin ystävällisesti ja totuudenmukaisesti, että
Laina oli varsin ihastunut pastorin sisareen ja vakuutettu kaikista
hänen puheistansa. Sitte Mari rouva meni lasten luo ja kääri taas
paremmaksi vakuudeksi nenäliinan Aunen kaulaan. — Ole olevinasi vielä
vähän sairas, — hän kuiskasi tytölle. — Ei muulloin, silloin vain kun
palvelustyttö näkee.

Sitte hän otti Aunen mukaansa esikuntaan lupalipun saantia varten.
Hyvin onnistui. Paluumatkalla hän päätti, että heti seuraavana aamuna
oli paras lähteä. Valheen kengissä kulkeminen ei ollut mukavaa hänelle
itsellensäkään. Eikä ollut yhtään hauska taas kohdata Mikkoa ja Heljää.

Ennen heidän palaamistansa hän vielä ennätti Lainan nähden ottaa
nenäliinan Aunen kaulasta. ‒ Ehkä tämä vaivaa sinua, koetetaan olla
ilman. Auri ja Tarmo katselivat Aunea ja tätiä hyvin ihmeissään. —
_Onko_ Aune kipeä? — tutkisteli Auri. — Kyllä hän jo paranee, — vastasi
täti. Aune ei puhunut mitään. Äiti oli hänelle neuvonut, että pienten
serkkujenkin suhteen piti olla varovainen. Pikkulapset eivät ymmärrä
asioita, mutta Aune on iso, viisas tyttö, joka ymmärtää.

Ilta kului rauhallisesti. Ei puhuttu enää sanaakaan tädin ja Aunen
matkasta eikä mistään "vaarallisista" kysymyksistä. Täti hyppyytti
lapsia ja kertoi heille satuja ketusta ja karhusta. Heljä lauloi
harmoonin säestyksellä, ja Mikko piti iltarukouksen. Se rukous oli
hyvin vakava. Hän luki psalmin, jossa puhutaan Jumalan kaikkinäkevästä
silmästä ja rukoillaan häntä sydämen syvyyksiä tutkimaan.

"Jos minä pahalla tiellä lienen, niin saata minut ijankaikkiselle
tielle!"

Aamulla Mari tahtoi puhua veljensä kanssa kahdenkesken.

— Mikko, — hän sanoi. — Sinun täytyy paeta kaupungista. Olen
aivan varma siitä, että sinä olet vaarassa. Vielä kerran he sinut
vangitsevat, ja silloin et pääse irti yhtä helpolla.

— En milloinkaan ole pakeneva paikaltani, ‒ hän vastasi.

Mari hätääntyi, alkaen pyydellä yhä kiihkeämmin.

— Eihän sinun tarvitse minun patjanpäälliseeni kömpiä, siitä minä vain
leikkiä laskin. Lähdet sairaan luo ulos kaupungista varman ajajan
kanssa. Jäät sille tielle.

— Ei, Mari, nuo ovat lihan keinoja. Tänne jään väistymättä.

— Silloin he tappavat sinut. Pitkin Suomea ihmisiä on tapettu. Me
olemme salateitä saaneet lehtiä ja kirjeitä valkoisten puolelta. Te
täällä ette näy tietävän puolta sen vertaa kuin me.

— Jos he tappavat, olen valmis. Elämässä ja kuolemassa olen Herrani oma.

Mari katsoi häntä pitkään. Kuinka olikaan "pikkuveli" kasvanut
suureksi! Teki mieli kiistää, teki mieli väittää häntä hulluksi. Ei
voinut.

Lopulta Mari purskahti itkemään.

— Olet oikeassa, Mikko. Minun ei olisi pitänyt tulla tänne. Nyt en saa
enää ainoatakaan rauhan hetkeä.

— Minunko tähteni? — kysyi Mikko.

— Sinun tähtesi juuri. Eivät ne vähät voit ja leivät maksaneet vaaran
ja valheitten hintaa, kun sinä kumminkin annat itsesi tapettavaksi.

— Eivät maksaisi sittekään, sisko kulta, vaikka minä niitten tähden
pelastuisin. "Mitä auttaisi ihmistä, jos hän koko maailman voittaisi ja
saisi vahingon sielullensa?"

Mari vaikeni. Puolta tuntia myöhemmin hän istui reessä Aunen kanssa,
silmät punaisina, jäähyväisiä viittoen.

— Nyt en pane enää käärettä Aunen kaulaan, kävi miten kävi, — hän
päätteli. Mutta sitte hän muisti todistustansa, lupalippuansa ja
palaamistansa kotikaupunkiin. Koti oli tyhjä, puoti suljettu,
kelloseppä poissa. Vaimolta tiukataan, missä mies on. "Mihin lienee
lähtenyt poissaollessamme, en minä tiedä. Pakoon kai, on pelännyt
joutuvansa sotaväkeen. Minulle hän ei ole jättänyt kirjelippuakaan." —
Niin, niin minä sanon. Ei sekään ole muuta kuin valhetta. Joka leikkiin
on ruvennut, sen täytyy leikkiä loppuun. Minä en ole valmis kuolemaan,
eikä ukkoni myöskään.

Mutta hän oli oikein sanonut, että rauha oli poissa. Ei naurattanut, ei
huvittanut, ei ollut mieli reipas eikä rohkea. Tuollekin Aune lapselle
oli täytynyt opettaa valehtelemista. Se kuului sotaan, niinhän jokainen
teki.

Ei jokainen... Sen tämä matka oli hänelle todentanut.

Ja hän näki taukoamatta edessään Mikon ja Heljän ja kaksi viatonta
lasta, jotka jäivät sinne vaarojen kaupunkiin elämään edelleenkin
niinkuin varpuset oksalla. Tottapa Jumala piti omistansa huolen.




XVIII

HÄLYYTYSTÄ


Joukko pikkukaupungin herroja oli koossa asianajaja Vuoren luona. He
olivat vakavia ja huolestuneita. Kuului hälyyttäviä huhuja, joiden
johdosta täytyi neuvotella.

Suurin piirtein, koko isänmaan kannalta katsottuna, oli tilanne kyllä
toivorikas, jopa ihastuttava, riemukas. Tiedettiin, että vapaus ja
laillisuus oli voittava. Kaikki suuret kaupungit oli valkoinen armeija
jo valloittanut. Pääkaupunki oli saksalaisten avulla pelastettu.
Voittoisat sotajoukot lähenivät tätäkin ahdistettua paikkakuntaa. Oli
vain viikkojen, ehkäpä päivien kysymys, milloin sota oli loppuva.

Niin oli laita. Mutta likeinen hätä pimensi suuret, valoisat näköalat.
Mitä enemmän ratkaisu läheni, sitä uhkaavampana punainen valta puristi
niitä, jotka vielä olivat sen ulottuvilla.

Kotitarkastuksia ja takavarikkoja tapahtui niin usein, että niitä
tuskin enää pahoin pelästyttiin. Selvää tietenkin oli, ettei kukaan
mielellään omaisuuttansa kadottanut. Punakaarti tarvitsi lihaa:
haettiin pari lehmää likimmästä kartanosta. Agronoomin pojalla oli
hyvä ratsuhevonen ja kaunis satula: Salama oli ne huomannut ja
lähetti jonkun alipäälliköistänsä ottamaan ne "armeijan tarpeisiin".
Kaupunkia pitemmälle ei niitä kuitenkaan viety. Hevosesta tuli Salaman
virkaratsu. Kaartin sairaanhoitajattaret jäivät ilman sovittua
palkkaa, kun rahastot liiaksi hupenivat: heille takavarikoitiin sen
sijaan kaupoista kankaita. Niitä saivat punakaartilaiset muutenkin,
sekä miehet että naiset. Jokisen Mantalla oli nähty uusi kaunis
keltainen sänkypeite ja hienoja pitsilakanoita. Huhuttiin, että ne
olivat peräisin naapuripitäjästä, jonne eräs puna-armeijan osasto oli
tehnyt partioretken. Siellä oli morsian, jonka kapiot olivat valmiina
odottaneet valkosotilassulhasen paluuta kotiin.

Niin, oli katkeraa ja harmillista, kun tavarat anastettiin, mutta
eihän sellainen vahinko kuitenkaan ollut verrattavissa vankeusuhkaan.
Yhä tiheämmin alkoi jälleen kuulua, että se ja se isäntä maalla oli
raahattu pois kodistaan, tai joku virkamies kaupungissa vangittiin
odottamatta. Yleensä heitä ei nyt viety kaupungin miliisivankilaan,
vaan kuljetettiin heti toiselle paikkakunnalle. Illalla oli jokaisen
ajatus: saanko perheineni rauhassa nukkua aamuun asti? Aamulla ihmiset
kyselivät toisiltansa: kuinkahan tämäkin päivä kulunee? Elämä tuntui
sietämättömältä alituisessa jännityksessänsä.

Puhelimet oli jo aikoja riistetty asunnoista. Joku harva oli vahingossa
jäänyt. Niillä kuunneltiin. Äsken oli kuultu kamalia asioita. Sehän se
olikin tuonut herrat kokoon.

Voikko oli sanonut Salamalle: "Me olemme myydyt. Kohta lahtarit voivat
olla täällä. Mutta halvasta hinnasta he eivät saa tätä kaupunkia.
Kuuluisaksi se vielä on tuleva meidän kauttamme. Ymmärrätkö?" Ja Salama
oli vastannut: "Ymmärrän. Kaikkihan on sovittu ja järjestetty siltä
varalta."

— Mitä hän saattoi tarkoittaa?

— Luultavasti he ovat miinoittaneet raatihuoneen ja räjähdyttävät sen
ilmaan. Onneton, joka silloin on vankina. Ja puolet kaupunkia menee
samalla.

— Me asumme hyvin lähellä raatihuonetta, ‒ hätäili nimismies Kalle Bang.

— Asuu niitä toisia vielä lähempänäkin, ‒ huomautti apteekkari
terävästi.

— En minä usko räjähdyksiin, he ovat semmoiseen tekoon liian pelkureita
ja pikkumaisia, -arveli maisteri Sovio. — Pikemminkin he tekevät totta
siitä toisesta uhkauksesta, jonka veli Vuori sattui kuulemaan.

— Panevat toimeen pakko-oton punakaartiin?

— Niin, eivätkö he ole puhuneet siitä?

— Ovat, totisesti. Silloin me olemme helisemässä.

— Tai he kulkevat talo talolta murhaamassa ja sytyttävät lopuksi koko
kaupungin tuleen.

— Oho, veli Grönberg! Se on sentään liikaa. Oletko äskettäin käynyt
elävissä kuvissa?

— Niin, mutta nyt on kysymys, mitä meidän on tehtävä. Eikö pastorilla
ole hyvää neuvoa?

Puhuja, muuan opettaja, kääntyi Mikko Salmen puoleen, joka kutsusta
myös oli saapunut Vuoren luo ja tähän asti vaiti, tarkkaavaisena oli
kuunnellut toisten tietoja ja arveluita.

— Ei ole minun ymmärtääkseni nyt enää muuta jäljellä kuin tehdä
sielunsa tilit Jumalan kanssa, järjestää kotoiset asiansa ja sitte
rukoilla armahdusta kaupungille ja odottaa, — hän vastasi vakavasti.

Toiset tunsivat väristystä sydänjuurissaan, sillä heidän täytyi
myöntää, että pastori oli oikeassa. Mutta toiset hermostuivat, ja
kauppias Grönberg suuttui. Järjestää kotoiset asiansa! Häneenkö piikki
oli tähdätty? Olihan yleisesti tunnettua, että hän eli epäsovussa
vaimonsa kanssa.

— Emme me tarvitse jumalisia puheenparsia, emme sitä varten ole
kokoontuneet. Pastori voi saarnata kirkossa.

— Hiljaa, hiljaa, Grönberg. Keksi parempi neuvo, jos tiedät.

— On kaksinkertainen vartijaketju kaupungin ympärillä. Ulospääsy on
nyttemmin mahdoton.

— Olisi pitänyt lähteä paljon ennen, — sanoi maisteri Sovio. — Minä
olen ollut niinkuin se mies raamatun vertauksessa, joka ei lähtenyt
häihin, koska hän oli emännän nainut. Minulla on nuorikko, joka odottaa
ensimmäistä lasta, tehän sen kyllä tiedätte. En hennonut erota hänestä.
Nyt ehkä on erottava häpeällä ja väkivaltaisesti.

— Mitenkä häpeällä?

— Eikö ole häpeä, että meidät raastetaan punakaartiin tai murhataan
tänne kuin teuraslampaat? Rintamalla nyt olisi miesten paikka.
Kasvojani kuumottaa, kun näen meitä näin monta täällä yhdessä. Eikä
tässä ole kuin pienoinen osa kaikista tämän kaupungin laillismielisistä
miehistä.

— Eihän jokainen voi lähteä sotaan. Sinä olet nuori ja intoilet turhia.
Sydämetön olisit ollut, jos olisit vaimosi jättänyt.

— Miten täältä olisit päässytkään?

— Lehtori Airamo pääsi hyvin poikiensa perässä, vieläpä rouvakin
mukana. Siellä he tekevät hyötyä kansliassa ja talouspuolella, vaikka
eivät sodikaan. Mitä me täällä olemme tehneet? Elää kituuttaneet ja
hoitaneet omaa itseämme.

— Nyt sinä, veli Sovio, saarnaat vuorostasi, ‒ sanoi Mikko Salmi
hymähtäen. — Ehkä tämä puhe tehoaa paremmin kuin minun äskeiseni.
Ainakin yhteen kuulijaan, joka tässä istuu. Sinä olet hyvin oikeassa,
salli minun tunnustaa se sinulle. Ei silti, että missään tapauksessa
olisin pitänyt oikeutenani jättää paikkaani, en edes ruvetakseni
sotilaspapiksi. Eikä minun asiani olisi ollut ketään liehtoa aseisiin,
sillä minä olen rauhan sanansaattaja. Mutta olisin voinut tukea
lähtijöitä, jos ajoissa olisin tilanteen ymmärtänyt.

— Se on hyvä, että pastori huomaa, — sanoi Grönberg kirpeästi,
malttamatta luopua sopivasta koston tilaisuudesta. — Tiedetään kyllä,
että pastori vastusti lankonsa lähtöä rintamalle. Olli Lehto, kas hän
oli oiva nuorukainen.

— En vastustanut hänen lähtöänsä, — vastasi pastori rauhallisesti. —
Käsitin sen suorastaan tarpeelliseksi, en isänmaan tähden, vaan hänen
itsensä tähden. Nyt vaimoni ja minä yhdessä iloitsemme siitä, että
Jumala on kääntänyt tämän asian parhaaksi kaikin puolin. Siellä missä
hän on, siellä olisi monen muunkin paikka, sellaisen joka nyt on jouten.

— Pastori kieräilee. Olli Lehto oli itse kertonut tovereilleen, että te
vastustitte suojeluskuntaa.

— Sitä hän ei ole kertonut siitä yksinkertaisesta syystä, ettei se ole
totta. Mutta hänen kypsymättömiä hankkeitansa vastustin, enkä kadu
sitä tänäkään hetkenä. Vastatkaa te minulle, millä puolustatte sitä,
että niin tärkeän asian johto jätettiin kaksikymmenvuotiaalle, vieläpä
vieraalle? Missä te miehet olitte silloin? Ja missä te olette olleet,
kun koululaiset ovat rintamalle hiihtäneet? Sota ei ole lapsia varten,
se on omantuntoni vakaumus — mutta hätä ei ole lakia lukenut. Lapset
ovat nuorten mukana lähteneet, mutta te olette jääneet. Nyt niitetään
sitä, mitä on kylvetty. Minun suuri vikani on ollut, etten ole aikaa
ymmärtänyt. Te ymmärsitte, mutta ette ole tehneet mitään.

Mikko oli kiihtynyt puhuessansa. Sovio sanoi: ‒ Kaikki on totta, mitä
puhut. — Mutta enimmät toisista vihastuivat.

— Pastori ei unohda virkaansa edes seurassa. Me emme tosiaankaan tahdo
saarnoja. Mitä te luulette niiden hyödyttävän tällä hetkellä?

— Meillä on kaikilla syy nöyrtyä Jumalan eteen, tunnustaa syntimme ja
pyytää armoa.

Vuori kääntyi apteekkarin ja nimismiehen puoleen, niinkuin ei olisi
kuullutkaan pastorin puheita.

— Niin, miten meidän on siis meneteltävä, jos julistetaan pakko-otto
punakaartiin? Olisi hyvä jo ennakolta neuvotella yhteisestä
menetelmästä.

— Voiko olla muuta kuin yksi mahdollisuus? Tietysti emme ilmoittaudu
itse. Annamme väkisin viedä ja koetamme karata rintamalta.

— Eikö sentään ole turha ärsyttää heitä? ‒ empi nimismies. — Luvataan
hyvällä mennä. Siten voitamme aikaa. Ehkä valkoiset ehtivät sillävälin
ja pelastavat meidät.

— Minä ainakin yritän piilottautua, — julisti kauppias Grönberg. —
Minulla on paikka katsottuna valmiiksi.

— Se on vaarallista, — sanoi Vuori. -Parempi olisi olla sairastuvinaan
ja mennä sairaalaan. Veli Grönberg, anna sinä panna jalkasi lastoihin.
Minä käsken piirtämään naarmun umpisuoleni kohdalle. Ei minun
kannata vielä antaa päivieni katketa. Karhut hyökkäisivät vaimoni ja
lapsijoukkoni niskaan.

— Minä lähden nyt kotiin, kun olen asiat kuullut ja sanottavani
sanonut, — virkkoi pastori.

Kukaan ei pidättänyt. Mikko Salmi lähti.

Hänen mielensä oli kuohuksissa. Sentähden hän meni valleille
kävelemään, kunnes tyyntyisi. Ei niin, että hän erikoisemmin olisi
välittänyt kauppias Grönbergin pistopuheista tai toistenkaan
loukkaantumisesta. Hän oli tottunut puhumaan suoraan ja kärsimään
seuraukset. Mutta häntä ahdisti suuri vaiva. Kaikki tuntui tympeältä
ja matalalta. Tämän kaupungin porvarillisen väen olisi pitänyt olla
totuuden, oikeuden, vanhurskauden edustajana ympäristössänsä. Mutta
enimmät ajattelivat vain omaa pientä henkeänsä ja sen säilyttämistä
keinoilla millä tahansa. Millähän silmällä taivaan Jumala katsoi tänne
alas? Kannattiko hänen armahtaa kääpiökansaa, joka ei jaksanut kasvaa
ylöspäin maan mullasta?

Mikko pysähtyi vallin reunalle. Pieni kaupunki levisi hänen ympärillään
niin kodikkaan ja rauhaisan näköisenä, kuin ei sodasta olisi ollut
tietoa lähimaillakaan. Vedet olivat auenneet, lumet sulaneet.
Joku valkoinen täplä vielä hohti pohjoisissa notkoissa. Kevään
henkäys lehahteli ilmassa. Hän otti lakin päästänsä ja antoi tuulen
viillyttävänä puhaltaa hiuksiinsa.

Alhaalla tiellä poikanen ajoi paria lehmää. Toisaalla lönkytti hevonen,
vetäen heinäkuormaa. Ei näkynyt mukana pistinmiehiä. Nuo siis kulkivat
omilla rauhallisilla asioillansa.

Muutamat lapset olivat asettuneet leikkimään vallin hietaonkaloon,
johon päivä paistoi täydeltä terältä. He kaivoivat maata, tekivät
käsiensä varassa uuneja ja leipoivat korvattomilla kupeilla leipiä.
Siitäkin leikistä oli sota kaukana. Herttainen rauhan tuntu sulki
pienokaiset syleilyynsä.

Silloin Mikko muisti, mitä Jumala sanoi Joonalle Niniven kaupungista:
"Enkö säälisi paikkaa, jossa on paljo lapsia, jotka eivät tiedä erottaa
oikeaa kättä vasemmasta, ja lisäksi vielä karjaa?"

Hän ajatteli omia armaita pienokaisiansa, ja sydän ailahti lämpimästi.
Hän muisti seurakuntaa, joka kokoontui kirkkoon, ja kuoroa, joka
lauloi rohkeutta ja rauhaa levottomiin ihmismieliin. Hän kulki
ajatusvierailulla niissä monissa kodeissa, joihin oli jäänyt tyhjä
sija pojan hiihdettyä pois vaarojen teille isänmaan pelastuksen
tähden. Hän kuuli ompelukoneitten surinaa ja sukkapuikkojen kilkettä.
Kauvempana hän näki niitä, jotka henkensä kaupoilla kuljettivat
eteenpäin rakkauden antimia ja tärkeitä viestejä. Oli vielä uljuuttakin
ja uhrautuvaisuutta myös rintaman tällä puolen! — Sitte hänen
ajatuksensa siirtyi takaisin niitten luo, jotka hänen jälkeensä jäivät
asioitsija Vuoren kamariin. Nuoren maisteri Sovion murheelliset kasvot
katsoivat häneen taukoamatta. Asioitsija Vuoren suuri perhe huusi
hänen myötätuntoansa; ja olipa perhe suuri tai pieni, rakas oli omansa
kullekin.

Eihän ollut ihme, että ihmiset kammosivat kuolemaa. Sitä enemmän, kun
se uhkasi tulla järjettömänä, summittaisena, väkivaltaisena. Mitä oli
punaisillakaan enää hyötyä pakko-otostansa, kun kuitenkin tiesivät
asiansa menetetyksi? Se ei voinut merkitä muuta kuin häviävän viimeistä
kiusantekoa ja vahingoittamisraivoa. Kukapa olisi ilman muuta tahtonut
sen uhriksi alistua? Kuka etenkään silloin, kun ijankaikkisuus outona
kauhistutti haudan varjoihin astujaa?

Mikko nuhteli itseänsä äskeisestä synkästä, masentuneesta ja
tuomitsevasta mielialastansa. Jumala näki syvemmälle ja kauvemmas
kuin hän. Isän sydän varmaan oli pakahtua säälistä ja laupeudesta
hätääntyneitä lapsiraukkojansa kohtaan.

Eikä yksin näitä, joita valkoisiksi sanottiin, vaan myös noita toisia,
veren värillä merkittyjä. Sillä varmasti oli heidänkin joukossansa
"lapsia, jotka eivät tietäneet erottaa oikeaa vasemmasta". Mikosta
tuntui, että tässä kaupungissa kaikkein suurin osa heistä oli sitä
lajia. Hekin kärsivät, pelkäsivät ja taistelivat omien kotiensa ja oman
onnensa ja henkensä puolesta, osaamatta arvioida tiensä vääryyttä ja
laittomuutta.

Hiljaisella mielellä hän kapusi alas vallilta ja kulki kotiin. Hän oli
yhä ajatuksissansa eikä huomannut Lainaa ja Jannea, jotka vetäytyivät
pihaportin suojaan.

— Mitä me tässä turhia piilottelemme? ‒ sanoi Janne. — Kohtahan haemme
kuulutuksen.

Tyttö punasteli onnellisena.

— Sota loppuu juuri pian, — jatkoi Janne. ‒ Voikko ja Salama ovat
siitä nykyään puhuneet joka päivä. Mutta älä säikähdä, vaikka sitä
ennen saat vähän paukutustakin kuulla. Joku lahtarisakki on tulossa
tännepäin. Miten lienevät päässeet lävitse. Siinä on täytynyt olla oman
puolen miehiä, jotka tuntevat tiet ja oikopolut. Ehkä on pappilan nuori
herrakin joukossa. Kyllä he joutuvat kuin sudet satimeen. Me annamme
heille niin että roikaa.

— Ethän vaan mene niin likelle, että he ampuvat sinut?

— En, en. Meidän esikuntalaisten ei tarvitse tapella, me vaan johdamme
asioita. Eivätkä he ketään ammu. Pelästyvät ja pakenevat, kun näkevät,
että täällä ollaan varuillaan. Mutta me emme päästä pakoon, otamme
vangiksi ja näytämme huutia.

— Pastorska tulee kovasti surulliseksi, jos Olli herra ammutaan.

— Ehkä minä voin toimittaa, että hänet armahdetaan. Minulla on paljo
valtaa, katsos, kun minä olen esikunnan miehiä. Olihan hän koko reilu
poika. Ja sitte pastorska laittaa sinulle iloiset häät, kun hänen on
hyvä mieli.

— Voi voi Janne, kuinka sinä olet hyvä. Kuules, nyt pastorska huutelee
minua. Taitaa tulla päivällisen aika. Hyvästi nyt.

— Hyvästi. Ja muista, ettet pelkää, kun paukahtaa!




XIX

KIRKOSSA


Mikko Salmi seisoi aamulla varhain kadunkulmassa tuijottaen ilmoitusta,
joka oli naulattu pylvääseen:

"Tänään keskiviikkona, kello neljältä on suuri työväenkokous kaupungin
kirkossa. Toveri Salenjus Helsingistä puhuu. Ynnä muita puhujia.
Torvikunta soittaa. Kaikki saapukaa!"

Hillitty kumea jysähdys kuului hänen korviinsa. Hän kuulosteli. Toinen,
kolmas, neljäs — monta perätysten. Jossakin taistellaan. Se ei voi olla
varsin kaukana, jos ei vielä likelläkään.

Mitä merkitsi tuo ilmoitus? Oliko mahdollista, että Voikko röyhkeästi
aikoi vallata häneltä ja seurakunnalta kirkon? Puoli viideltä oli
pidettävä tavanmukainen iltahartauskokous. Nyt se aiottiin täten
lopultakin estää, kun muut keinot eivät olleet tepsineet. Tai ehkä oli
päätarkoitus näyttää valtaa ja häväistä Jumalan pyhäkköä.

Sitä ei ollut sallittava!

Palaamatta välillä kotiin Mikko meni suoraan suntion luo.

Vanha mies oli pelästyksissään ja hämmästyksissään. Hänkin oli jo
lukenut ilmoituksen oman katunsa pylväästä.

— Te ette saa antaa avaimia, kun niitä tullaan hakemaan.

— Herra pastori, he tappavat minut, jos en anna.

— Pankaa vastuu minulle. Sanokaa, että pastori on kieltänyt.

— Ei se auta. He ottavat väkisin.

— Minä vien avaimet mukanani.

— Älkää, herra pastori. Kyllä he kuitenkin pääsevät sisälle, jos
tahtovat. He murtavat lukot. Mitä se sen parempi on?

Mikko Salmen täytyi myöntää, että vanhus oli oikeassa. Hän mitteli
silmillään raskaita avaimia, jotka riippuivat naulassa.

— Sanokaa siis, että pastori kielsi teitä luovuttamasta avaimia, ettekä
te voi sitä tehdä. He näkevät, missä ne ovat. Jos he anastavat ne omin
lupinsa, ette te ole siitä vastuussa.

Ukko huokasi helpotuksesta. Kamalaahan se oli ja jumalatonta, että
kirkkoon tungettiin pitämään maallista työväenkokousta ja vietiin sinne
kaiken maailman torvet ja musiikit, mutta eihän ylivoimaa vastaan
mitään mahtanut. Ja hän päätteli mielessään, ettei ollut tarvis puhua
mitään pastorin kiellosta. Ei ollut pakko itse antaa avaimia. Näyttää
vaan seinään päin, ja sanoo: tuossa ne ovat.

Samalla matkalla pastori poikkesi parin kirkkoneuvoston jäsenen luo,
pyysi heitä toimittamaan sanan toisille ja kutsui neuvottelukokouksen
kiireisesti pappilaan.

Kirkkoneuvosto kokoontui. Jännittynyt Heljä pyysi saada olla mykkänä
kuulijana mukana.

— Minun mielipiteeni on, — lausui pastori, ‒ että nopeasti kirjoitamme
ja monistamme julistuksen, joka naulataan kaikkialle heidän
ilmoituksensa viereen. Siinä panemme vastalauseemme kirkon häväisevää
väärinkäyttöä vastaan ja Jumalan nimessä julistamme hänen vihansa ja
rangaistuksensa niille, jotka sellaiseen ottavat osaa. Samanlaisen
paperin kiinnitämme myös kirkon ovelle. Olemme silloin ainakin
varoittaneet heitä. Se ei arvattavasti pysty johtajiin, mutta voi
varjella yksinkertaisia ihmisiä seuraamasta villitsijöitä.

— Veli Salmi, sinun tuumasi ei kelpaa. Se ei ole käytännössä muuta kuin
pelkkää ärsytystä. Paperit revitään pois sitä myöten kuin ne pannaan.

— Saamme turhia vihoja ilman mitään hyötyä.

— Ei, emme me laita vastalauseita. Pysymme hiljaa ja annamme tapahtua,
mitä he tahtovat. Jos ei ensi sunnuntaina, niin ainakin seuraavana
valkoiset sotilaat viettävät samassa kirkossa jumalanpalvelusta meidän
kanssamme. Olettehan kuulleet tämänpäiväisen tykkien paukkeen. Se
tietää meidän pelastustamme.

— Ei kirkko tule häväistyksi heidän julkeutensa kautta. Itsensä he
häpäisevät, ja sille emme mitään voi.

Mikko ei saanut kannatusta ehdotuksellensa, mutta kukaan ei tuonut
parempaakaan esille. Yleinen mielipide oli, että väkivaltaan täytyi
alistua.

Hän istui hetken äänetönnä, murheellisena.

— Veljet, — hän sitte lausui, — varmaan te olette julistukseen nähden
yhtä oikeassa kuin äsken vanha suntiomme kirkon avaimien suhteen. Minä
olen harkinnut taitamattomasti.

— Olemme siis yksimieliset siitä, ettemme ryhdy mihinkään.

— Minä teen yksinäni sen, mikä on velvollisuuteni, — sanoi Mikko
hiljaisella äänellä. Hänen olentonsa oli hyvin hillitty ja katse
painunut maahan.

— Mitä tarkoitat?

Kaikki katsoivat häneen, Heljä kiihkeimmin, tuskin uskaltaen hengittää.

— He tulevat kirkkoon, ja minä sanon heille sanan Jumalalta siellä,
missä paikkani on.

Kirkkoneuvoston jäsenet ympäröivät hänet pelästyneinä ja innokkaina.
Heljä jäi heidän taaksensa. Hänen kasvonsa kalpenivat kuolonvalkeiksi.

— Salmi, sinä et saa olla mieletön!

— Se voi maksaa henkesi.

— Tämä tuumasi on hulluin kaikista. Sitä et saa panna toimeen.

Mikko kohotti katseensa heihin.

— Veljet, muistatteko tätä raamatunpaikkaa: "Pietari rupesi nuhtelemaan
Jeesusta, sanoen: 'Ei ikinä, Herra, se ei saa tapahtua sinulle!' Mutta
hän kääntyi ja sanoi Pietarille: 'Mene pois näkyvistäni, saatana; sinä
olet minulle pahennus, sillä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan
sitä, mikä on ihmisten.'"

— Sinä et olekaan itse Herra, vaan erehtyvä ihminen, — rohkeni eräs
joukosta huomauttaa.

— Olen Herrani halpa palvelija, jonka on seurattava hänen askeleitansa.

He puhuivat yhteen ääneen, koettaen vakuuttaa Mikkoa. Kun ei se
onnistunut, ei heidän auttanut muuta kuin lähteä. Heljä oli poistunut
huoneesta, ja he lähettivät terveisensä.

Oven sulkeuduttua heidän jälkeensä Mikko meni kiireisin askelin suoraan
Heljän luo. Hän istui makuuhuoneessa pöytänsä ääressä liikkumattomana,
pää käsien varassa.

— Heljä!

Mikko laski hellästi kätensä hänen olkapäällensä. Hän nosti päänsä.
Silmät olivat kirkkaat, kyynelettömät, mutta niistä katsoi kuin
hyytynyt tuska.

— Heljä, armaani, sinä uskollinen toverini Jumalan tiellä, mitä sinä
sanot? Sanotko sinäkin: "Ei se saa tapahtua"?

— En uskalla sanoa mitään, — hän kuiskasi. ‒ En tiedä Jumalan tietä.

Mutta jos sen tietäisit, Heljä? Jos tietäisit, ja se veisi vaaraan ja
kenties kuolemaan ‒ kieltäisitkö minua käymästä sitä?

— En, — hän vastasi varmasti.

Mutta samassa aukenivat kyynelten sulut. Rajut nyyhkytykset
puistattivat häntä. Hän vaipui Mikon ojennettuihin käsivarsiin.

Mikko puristi hänet syliinsä.

— Oi armas, armas vaimoni... Kiitos, että olit se, joksi sinut tunsin
aavistavassa sydämessäni ensi kohtaamisesta saakka. Kiitos kaikesta,
mitä olet minulle ollut. Heljä, jos tämä on minun tieni pää, niin sen
ehjän onnen olet minulle antanut, että loppuun saakka olemme yhdessä
kulkeneet.

Hän puhui ja Heljä itki, kunnes myrsky vaimeni ja tuli pyhä tyven.
Silloin he painuivat Herran eteen, ja heillä oli jälleen ijäisyyshetki,
kuten sinä yönä, jona Heljä lähetyskutsumuksen edessä antoi tahtonsa
taipua — nyt vain syvempi, valtavampi ja tuskassaan ja ihanuudessaan
täyteläisempi, niinkuin heidän uhrinsakin tänä päivänä oli todellisempi
ja likeisempi kuin silloin.

Kello läheni kolmea. Mikko meni pukeutumaan mustaan papinpukuunsa. Hän
viipyi huoneessansa lukittujen ovien takana. Sitte hän tuli, syleili
Heljää vielä kerran, etsi lapset, ja painoi heidät rintaansa vasten.
Hänet valtasi liikutus; hän pani kätensä heidän päänsä päälle ja
siunasi heitä. He katsoivat isää ihmeissänsä. Mikä hänen olikaan?

— Isä menee kirkkoon puhumaan punakaartilaisille, ‒ sanoi Heljä. Hän
oli sinä hetkenä vahvin heistä.

Mutta heti Mikon lähdettyä hän kuumeisella kiireellä riensi ottamaan
päällysvaatteensa. Mikko oli tahtonut mennä yksin, mutta hän oli
seuraava häntä. Ei mikään mahti maailmassa olisi voinut häntä pidättää.

Hän olisi halunnut sanoa lapsille: — Rukoilkaa, ettei kukaan tee isälle
pahaa! — Mutta hän ei saanut sitä huuliltansa. Hän sanoi vain: —
Lapset, rukoilkaa, rukoilkaa, että Jumala olisi isän kanssa!

— Kyllä, äiti, — vastasi Auri Päivänkukka. Lapset jäivät katsomaan
äidin jälkeen, ja heillä molemmilla oli värisyttävä tunne jostakin
järkyttävän juhlallisesta.

       *       *       *       *       *

Kirkko oli täynnä kansaa kuorista ovensuuhun asti ja parvia myöten.
Etupenkissä istuivat Voikko, Salama, Salenjus ja muut puhujat, lakit
päässä, veripunainen nauha lakin ympärillä. Kaksi kiväärimiestä seisoi
vahtina pitkän käytävän kummallakin puolella, ovensuussa ja alttarin
luona. Torvisoittokunta oli sijoitettu urkuparvelle. Se viritti
Marseljeesin.

Sävelet vaikenivat. Salenjus nousi, ruvetaksensa menemään
saarnatuoliin. Mutta ennenkuin hän ennätti paikkaansa pitemmälle,
avautui sakastin ovi, ja tumma mies mustassa papinpuvussa,
papinkauhtana harteillaan, astui vakavin askelin alttarille.

Kirkontäyteinen väki tyrmistyi. Voikko tuijotti pastoria kuin
kuumenäkyä.

Mikko Salmi tunsi suuren rauhan piirittävän koko olemustansa, ja
näkymätön voima kohotti hänen sieluansa kuin siivillä.

— Kokoontunut seurakunta! — kajahti hänen sointuisa, miehekäs äänensä.
— Minulla on tuotavana teille viesti Jumalalta. Te olette tulleet tänne
rikollisessa tarkoituksessa, mutta Jumalan rakkaus etsii teitä juuri
nyt. Ennenkuin on myöhäistä —

— Alas! Ulos! — kiljaisi Salama, joka ennen Voikkoa pääsi tajuihinsa
ja oli raivosta pakahtua. Hän kavahti pystyyn. Joka puolella noustiin,
hälistiin ja huudettiin.

Pastori seisoi liikkumattomana. Salama aikoi rynnätä häntä kohti, mutta
Voikon käsi tarttui häneen kuin rautapihdeillä puristaen.

— Istu, — hän kähisi hampaittensa välistä. Sitte hän kääntyi
kiväärimiesten puoleen:

— Ampukaa! Tähdätkää sydämeen! Molemmat yhtaikaa!

Laukaukset pamahtivat. Pappi kaatui alttarin eteen.

Silloin kajahti sydäntävihlova huudahdus yli joukon melun. Nuori nainen
syöksähti esiin sakastista ja heittäytyi yli maassa makaavan miehen.

Kauhu oli vallannut kansan. Naiset itkivät, miehet vaikenivat.
Salamankin raivo oli jäähtynyt samassa kuin teko oli tehty. Kun
hän näki Heljän, liikahti jotakin melkein säälin tapaista hänen
sydämessänsä.

Vain Voikko molempien kiväärimiestensä kanssa astui empimättä suoraan
alttarille. Heljä painoi päänsä miehensä sydämelle, kuunnellaksensa
vieläkö se sykki, mutta äänettömyys vastasi, ja hänen vaaleat hiuksensa
tahraantuivat kumpuavaan vereen.

Parahtaen hän kohotti tuskaiset silmänsä ja kohtasi Voikon ilkkuvan
katseen.

— Te olette — te olette paha henki ihmishaamussa! — pääsi hänen
huuliltansa.

— "Pyssyn täytyy tehdä tehtävänsä, mutta kuitenkin voi sydän olla
rakkauden täyttämä..." Kuinka se olikaan? Eikö se niin ollut?

Heljä ei vastannut. Hän vaipui tainnoksiin miehensä ruumiin päälle.

Hän heräsi puolitajuntaan sakastissa, jonne hänet oli kannettu. Kauhun
näyt ja tuskan tunteet uinuivat vielä. Hänen henkensä vaelsi kaukana,
rauhan ja valkeuden mailla.

— Hänelle annettiin kruunu, kirkas ja ihmeellinen... Kuinka se niin
kirkas oli? Se oli marttyyrikruunu...




XX

VAPAUTUS


Valkoiset joukot virtailevat kaupunkiin. Kolmelta taholta niitä tulee
pitkänä mies- ja hevosjonona. Väsyneinä, hikisinä ja pölyttyneinä
he marssivat ja ajavat. On ollut kilpa siitä, kutka ennättäisivät
ensimmäiseksi. Ei se ole urheilukilpaa; se on tietoisuutta suuresta
hädästä, joka on huutanut auttajia kiirehtimään.

Yöllä oli muuan osasto Savon miehiä yhtynyt karjalaisiin.
Aamuvarhaisella neljä nuorukaista erkani joukosta. He saivat luvan
airuina karahuttaa kaupunkiin.

Olli Lehto, Jaakko Airamo, Kauko Varvikko ja Antti Vaski ratsastivat
esteettä eteenpäin. Vartijat heittivät aseensa ja pakenivat heidän
tullessansa. Kaupunki nukkui. Vastustuksesta ei ollut kysymystäkään.

Nuorukaiset pysähtyivät raatihuoneen edustalle. Olli ampui laukauksen
ilmaan. Unenpöpperöisiä päitä ilmestyi ikkunoihin.

— Kaikki ulos! Luovuttakaa aseet ja antautukaa! — huusi Olli
jyrisevällä äänellä.

Nuorukaiset odottivat kotvan. Sitte ovet avattiin. Esikuntalaiset,
miliisimiehet ja kaikki muut, jotka rakennuksessa majailivat, astuivat
nöyrinä ja aseettomina torille.

Ollin silmä etsi Voikkoa ja Salamaa, jotka tiedettiin johtajiksi.

— Missä kapinan päämiehet?

— He matkustivat toissapäivänä autolla pois, — selitti Janne
Tuomelainen saamattoman näköisenä. — Voikko lupasi noutaa palkkarahoja
kaartille, mutta he eivät ole tulleet takaisin.

— Mitä? Ovatko he paenneet? Esikunnan miehet katsoivat tyhmistyneinä
toisiinsa. Oliko todellakin niin ollut laita? Heille alkoi valjeta
jotakin. Ehkä Voikko ja Salama olivatkin jo poistuessaan tietäneet,
millä kannalla asiat olivat.

— Saakulin Voikko ja Salama, — sanoi Janne korvallistansa raapien.

— Julistan teidät kaikki vangituiksi, ‒ ilmoitti Olli. — Palatkaa
sisälle raatihuoneeseen ja pysykää alallanne. Laillisen hallituksen
armeija on kohta täällä. Kuulkaa, torvet soivat. Etujoukot jo saapuvat.

Kuin kuuliaiset lapset he tottelivat vastustelematta. Torvet soivat! Se
oli totta. Tuomion ja kauhun torvet.

Kyllä Janne ja toiset kaverit jo eilen olivat tietäneet, että
kaikki oli hullusti. Monet älykkäämmät ja liikkuvaisemmat olivat
jo kauvan epäilleet, että paha oli merrassa. Jotkut olivat saaneet
siitä varmuudenkin, mutta johtajien käskystä pitäneet tietonsa omana
salaisuutenansa. Mutta eilen se oli yhtäkkiä tullut kaikille ilmeiseksi.

Niinkuin pommi se oli räjähtänyt pahaa aavistamattomien keskelle,
synnyttäen hämminkiä ja kauhistusta.

Tuli kärrykuormittain miehiä, vieraspaikkakuntalaisia, rääsyisiä ja
uupuneita, hurjassa paossa. He kysyivät tietä merenrantaan, laivoihin,
Venäjälle. Muuta pelastusta ei henki kurjalle enää ollut. Saksalaiset
ja valkoiset, kaikki lahtarit yhdessä vyöryvät kuin patonsa särkenyt
virta. Ne nielevät kaikki, ketkä eteen joutuvat. Työläisiä tapetaan
laumoittain. Sota on menetetty. Pakoon, kiireesti pakoon!

Pitikö heitä uskoa? Juurihan johtajat täällä olivat selittäneet, että
voiton suuri päivä oli tulossa. Oli valmistuttu kuin juhlaan. Papin
kuolema oli pahasti häirinnyt tätä tunnelmaa. Enimpien omattunnot
eivät olleet paatuneet sellaista hyväksymään. Mutta uskoa punakaartin
voittoon se tietenkään ei järkyttänyt.

Pitikö nyt kaiken luhistua näin hirvittävään tuhoon?

He empivät ja yrittivät soperrella, mitä heille oli opetettu, mutta
pakolaisten kiihkeä hätä oli elävänä, voimakkaana vastalauseena. Kun
ei täällä satamassa ollut mitään Venäjälle lähteviä laivoja, nämä
suin päin hyökkäsivät eteenpäin naapurikaupunkia kohti, piiskaten
nääntyneitä hevoskaakkejansa.

Muutamat kaupungin nuoret miehet sanoivat toisillensa: — Lähdetään
samaan matkaan!

Oli niitä, jotka lähtivät, mutta enimmät jäivät. He päivittelivät
sitä onnettomuutta, että Voikko ja Salama juuri nyt osuivat olemaan
matkalla. Voikko olisi kyllä tietänyt, puhuiko pakolaisparvi
oikeata totuutta. Ehkäpä heidät oli säikytetty ja yllätetty ja he
suurentelivat asiaa. Saattoi suurin osa Suomea olla punaisten hallussa,
vaikka valkoiset, kenties saksalaisetkin, todennäköisesti uhkasivat
tätä paikkakuntaa. Selvältä näytti, että ei kannattanut ajatella
vastarintaa, etenkin kun päälliköt olivat poissa.

— Sanoihan Voikko, että meille vielä tappelu tulee, — muistutti Janne
Tuomelainen. — Piti olla pieni joukko lahtareita. Niitä onkin paljo.
Voikko erehtyi, sattuuhan sellaista.

— Mikäs siinä on muu kuin antautuminen.

— Ehkä sitte paremmin armahtavat.

— Niin, ja kyllä meikäläiset vielä valloittavat takaisin tämän
kaupungin. Se on varmasti juttua, että koko Suomi olisi lahtareilla.

— Lukeehan Kansanvaltuuskunnan tiedonannoissa, että saksalaisia ei ole
koko maassa.

— Siinä ei ole mitään puhuttu meikäläisten tappioista. Aina me olemme
voittaneet.

Lopputulos oli, että mielet alkoivat rauhoittua. Samalla rohkeus nousi,
ja innokkaimmat ryhtyivät yllyttämään.

— Emme antaudu kädet ristissä. Tapellaan!

— Lyijyä kalloon lahtareille!

— Haetaan panttivankeja, talo talolta, putkat täyteen! Luvataan rääkätä
ja kiduttaa niitä, jos meikäläisistä yksikin surmataan!

Oli vilkas mielipiteitten yhteenotto. Kiihottajat pitivät suurta
suuta, mutta heitä oli harvoja. Hammasta purren heidän täytyi taipua
alakynteen.

Mutta Jokisen Manta laittoi kiireesti kokoon kuorman, johon pinottiin
keltainen peitto ja lakanat ja paljo muuta hyvää. Hän nosti lapsensa
kuorman päälle ja asettui itse ajamaan. Paras oli ajoissa katsoa
eteensä.

— Eivät ne vielä mahda perin likellä olla, ‒ päättelivät ihmiset
illalla. — Olivathan pakolaisten hevoset vaahtoisia ja väsyneitä,
niinkuin olisivat juosseet pitkän matkan. Eikä ampumistakaan ole tänään
kuulunut mistään.

Niin oli tuumat punaisten päämajassa. Paras nukkua niiden varaan.

Porvarillisten piirissä vallitsi jännitys ja epätieto. Sielläkään
ei oltu selvillä, kuinka kaukana tai likellä vapauttajat olivat, ja
ennen niiden saapumista voi paljon tapahtua. Tosin oli pahimmasta
painajaisesta päästy, kun Voikko ja Salama olivat tiessään, mutta
hurjiin, epätoivoisiin laumoihin ei ollut luottamista. Minä hetkenä
hyvänsä ne voivat ryhtyä julmiin ja mielettömiin tekoihin. Mentiin
levolle suurimman epävarmuuden vallassa. Leimahtaako yöllä tulipalo
kaupungissa? Räjähtääkö raatihuone? Sitäkö varten johtajat ovat
paenneet, että yleisestä häviöstä pelastaisivat nahkansa? Punaisten
omat suunnitelmat ovatkin ehkä sisältäneet heille yhtä suuren
hengenvaaran kuin valkoisten tulo konsanaan.

Yhdessä talossa ei huolehdittu huomisesta. Huoneessa, joka oli
valkoisilla lakanoilla verhottu ja kukkasilla koristettu, istui kalpea
nainen arkun ääressä, katselemistaan katsellen rakkaita kasvoja. Eivät
lapsetkaan pelänneet täällä olla. Äiti sanoi heille, että taivas oli
hyvin likellä. Oli lohdullista niin kauvan kuin ei tarvinnut antaa
lähteneen maallista verhoa pois. Sitte — oi sitte ei jäänyt jäljelle
muuta kuin yhtymisen ihanan aamun odotus. Heljä ei vielä jaksanut
ajatella elämän jatkuvia päiviä.

Oli yö. Tuli aamu.

Silloin herättiin viestiin, että valkoiset olivat saapumassa.

Koko kaupunki liikkeelle! Ikkunat auki kesälämpimään ilmaan!
Soittokoneilla tervetulomarssit soimaan! Kukkakauppa tyhjäksi ja
auenneet ruusut poikki omilta ikkunoilta!

Ihmiset olivat pyörryksissä riemusta. Kaduilla he syleilivät toisiansa,
vuodattaen ilokyyneleitä. He puristivat soturien käsiä eivätkä saaneet
kyllältänsä nähneeksi heidän harmaita sarkapukujansa ja valkoisia
käsivarsinauhojansa. Kutsuttiin aamukahville, ketkä saapuneista
likinnä tavoitettiin, olivat tuttuja tai vieraita. Etsittiin ystäviä
ja omankaupunkilaisia. Kyseltiin kuulumisia kiihkeällä innolla ja
halulla. Keitä oli kaatunut? Airamon molemmat nuoremmat pojat,
niinkö? Mitä lehtori ja rouva sanovat? He eivät ole vielä palanneet,
mutta Jaakko kertoo, että he murheessaan ovat uljaita ja kiitollisia
sankaripojistansa. Entä missä vangit, jotka kaupungista oli viety?
Heidän omaisensa olivat innokkaimmat tiedustelemisessa. Eikö kukaan
ole nähnyt heitä? Jumala varjelkoon... eihän vaan ole esiripun takana
kaameita näkyjä odottamassa?

Punaiset olivat kuin kadonneet maan alle. Esikunta, miliisi ja joukko
kaartilaisia istui vankina päämajassansa, se tiedettiin. Tyttöjen
"kuolemanpataljoona" noudettiin koululta, jonka Voikko oli sitä varten
anastanut, ja marssitettiin entiseen venäläiseen päävahtiin. Muita
etsiskeltiin heidän kodeistansa, joissa he suurella kiireellä ratkoivat
irti punaisia nauhoja.

Olli Lehto kiiruhti pappilaan heti ensimmäisistä velvollisuuksistaan
suoriuduttuansa. Jo kadulla hän oli kuullut, että lankonsa makasi
ruumiina. Hän oli suunniltaan suuttumuksesta ja mielenkuohusta. Ei
ollut hänellä nyt monta minuuttia aikaa, mutta sisarensa hänen täytyi
nähdä.

Hiljaisena, hillittynä Heljä tuli häntä vastaan. Ollikin hiljeni
tahtomattansa. Sisaressa oli jotakin, joka tarttui. Ei uskaltanut hänen
kuultensa päästää ilmoille kirouksia eikä vihanpurkauksia.

— Kiitos, että vihdoin tulit, — sanoi Heljä. ‒ Liian myöhään minulle.
Mutta meidän aikamme ovat Jumalan käsissä.

— Vie minut hänen luoksensa, — sanoi Olli. Lapset juoksivat eteiseen.
Olli otti heidät syliinsä, ensin toisen, sitte toisen. Hänen kurkkuansa
kuristi. Täytyi nielaista ja vaieta.

He tulivat hiljaiseen huoneeseen. Vainajan jalot piirteet olivat kuin
marmoriin veistetyt. Niitä varjosi kirkkaus ja rauha.

— Patteson, — sanoi Heljä. — Muistatko hänen tarinaansa? Tässä hän
makaa.

Olli ei heti saanut selville, mistä oli kysymys. Sitte hän muisti, mitä
Mikko hänen lähtöiltanaan oli kertonut.

— Kyllä hän iloitsi sinusta, — jatkoi Heljä. - Oi kuinka hän odotti
teitä, valkoisia pelastajia.

Olli häpesi. Hän tunsi väärin arvostelleensa tätä miestä. Sankari oli
hän, kuten ne toiset, jotka tappotanterella olivat kaatuneet. Oli
kenties suurempikin kuin moni heistä. Olli tunsi olevansa velassa —
mutta velka oli maksettava.

Hän kääntyi pois. — Näkemiin, Heljä. Minun on mentävä nyt. Palajan, kun
työni on täytetty.

Hän lähti, sydän tyyntyneenä, mutta kovana. Hän oli retkellänsä nähnyt
ja kuullut kamalia: raadeltuja ruumiita oli löydetty, petomaisia
julmuuksia todettu. Silloin hän oli vannonut kostoa, ja nyt tuli ankara
syy lisää. Kerran hän oli antanut armon käydä oikeudesta. Tänään
ei. Hän oli syyttäjä lankonsa puolesta. Hän oli hankkiva tuomion
rikollisille. Jos olivatkin pääsyylliset livahtaneet, oli toisia
jäljellä. Kuka se olikaan etupäässä esiintynyt esikuntalaisten puolesta
tänä aamuna? Sehän oli Janne, pappilan entinen puunhakkaaja. Sekin
roisto, kiittämätön, kelvoton!

Kenttäoikeus toimeen, ja pian!

Kaupunkilaiset tiesivät kertoa, että Sutela, miliisipäällikkö, oli
pelastanut pastorin, kun hän aikaisemmin talvella oli ollut vangittuna.
Hyvä, saakoon hän nyt vastalahjaksi vapautensa! Mutta toisilla
johtavilla miehillä ei ole puolustusta. Nyt ei hempeämielisyys kelpaa.
Marttyyrien veri huutaa maasta. Rangaistuksen ja oikeuden päivä on
tullut.

Parikymmentä vankia kuljetettiin vartioituina kaupungista ulos. Kuului
etäisiä laukauksia. Sotilaat palasivat takaisin ilman saatettaviansa.

Sinä päivänä vuoti paljon kyyneleitä kaupungissa. Niitä ei nähty, sillä
suru piilotteli suljettujen ovien takana, suuren riemun raikuessa
kaduilla. Oli valkoisia koteja, joissa itkettiin poikia ja puolisoita,
jotka eivät olleet palanneet.

Oli punaisia koteja, joissa lesket ja orvot synkässä epätoivossa
valittivat surmattujansa tai vapisivat vangittujen puolesta. Toiset
pitivät heitä julman vääryyden uhreina ja kirosivat voittajia. Toisten
katkeruus kääntyi Voikkoa ja Salamaa kohtaan, joiden sijasta näiden
oli täytynyt kuolla. Mutta muutamat sanoivat: — Jumalan viha on meidän
paaliamme sentähden, että pappi Jumalan huoneessa alttarilla ammuttiin.

Kun Olli illalla saapui takaisin pappilaan, heittäytyi itkevä,
epätoivoinen tyttö hänen jalkoihinsa.

— Olli herra, onko Janne tapettu? Eihän se ole totta? Armahtakaa häntä!
Hän lupasi teitä armahtaa, jos he olisivat voittaneet!

— Mitä teillä on Janne Tuomelaisen kanssa tekemistä? — kysyi Olli
ankarasti.

— Hän on sulhaseni. Me odotimme häitä...

— Ne häät eivät tule koskaan. Parahtaen tyttö hoipersi pystyyn.

— Te olette hänet tappaneet, voi, te olette tappaneet! Hän ei kellekään
pahaa tehnyt. Voi, voi, voi...

Lapset juoksivat sisälle. He olivat kovasti järkyksissä.

‒ Olli eno... Ahonen on vangittu, ja Uuron Alli itkee, ja suutari on
kuollut... Miksi on kauheata vielä nyt? Eikö sota jo loppunut?

Olli koetti selittää, että kyllä sota jo on melkein lopussa ja kohta
tulee rauha ja tavallinen elämä taas; mutta ensin pitää pahojen saada
rangaistuksensa, ja ne ovat olleet pahoja miehiä, suutari ja Janne
ja keitä niitä olikaan muita. Pahat miehet ottivat isänkin hengen.
Niitä ei saanut armahtaa. — Mutta lapset tuijottivat enoa, oikein
käsittämättä hänen puhettansa. Voikkohan käski ampua isän; ei suutari
eikä Janne käskenyt.

Olli meni etsimään Heljää. Hän tiesi, mistä hän varmimmin oli
löydettävissä: vainajan valkoisesta huoneesta kukkien keskeltä, arkun
luota.

Siellä hän oli, vaan ei yksin. Hän itki kaulatusten Lainan kanssa.

— Meillä on samanlainen murhe, — hän sanoi. Laina vetäytyi heti pois
huoneesta. Mutta sisarensa tähden Olli oli hämmästynyt, melkein
loukkaantunut.

— Heljä, kuinka se on mahdollista? Tämän arkun äärellä syleilet
pyövelin morsianta!

Heljä pudisti päätänsä.

— Oliko hän pyöveli? Minä en tiedä, mitä hän oli. Janne ja Laina, lapsi
parat!

Silloin Olli asettui hänen eteensä kiihtynein mielin.

— Etkö siis sinäkään vielä ymmärrä enempää kuin pienet lapsesi? Nekö
ne vain ovat murhamiehiä olleet, jotka omin käsin ovat tappaneet,
ja nekö varkaita, jotka itse ryöstivät? Eivätkö tähän suureen
yhteiseen onnettomuuteen ole olleet syypäitä ne kaikki, jotka isänmaan
viholliselle ovat lyöneet kättä ja laittomuuden tekoja kannattaneet?
Nekö pitäisi jättää rankaisematta?

Heljästä tuntui kuin pyhän rauhan häiriöltä, että Olli puhui niin
ääneen. Hän teki torjuvan liikkeen ja katseli nukkujan rakkaita kasvoja.

— Hiljaa, hiljaa.

Sitte hän puhui Ollille: — Minä muistan hänen sanansa, että esivallalla
on raskaat velvollisuudet. Kirjoitinhan sen sinullekin. Se soi vielä
korvissani.

Heljää puistatti.

— Kamala Voikkokin sen muisti hänen ruumiinsa luona... Kyllä se on
niin, Olli. Mutta sinä et ole samasta hengestä kuin hän. Sinä et
rakasta, sinä vihaat. Hänen elämänsä sisällyksenä oli suuri Jumalan
rakkaus.

Olli vaikeni.

       *       *       *       *       *

Mikko Salmi oli saatettava pois kukkaisessa vuoteessansa. Kansi oli
arkun vieressä, valmiina nostettavaksi peittämään sitä, mikä oli
katoavaista. Toiselle levylle oli kaiverrettu hänen nimensä ja sen alle
sanat: _Todistaja vereen asti._ Toiselle: _Minä annan sinulle elämän
kruunun._

Heljä seisoi siinä Ollin kanssa, lapset vierellänsä. Junat eivät vielä
kuljettaneet matkustajia. Heljä oli toivonut vanhempiansa luokseen,
mutta he eivät päässeet tulemaan, eikä hautajaisia enää voitu lykätä.
Mikon omaisia odotettiin parin tunnin perästä laivalla saapuviksi.
Koko kaupunki, ympäröivä maaseutu ja vapauttajien valkoiset joukot
valmistuivat yhdessä kunnioittamaan kuolleen Herran todistajan
viimeistä matkaa.

— Sisko, — sanoi Olli, — olen ajatellut sitä, mitä sanoit hänestä. Ehkä
me lopultakin olisimme ymmärtäneet toisiamme.

— Te rakastitte molemmat isänmaata, ‒ sanoi Heljä.

— Olet oikeassa siinä, etten minä omista mitä hän omisti —
näkymätöntä... Mutta se juuri on totta, että tämän kansan hyväksi me
kumpikin olemme taistelleet omalla tavallamme. Hän sai antaa henkensä,
minä jäin. Elänhän mielelläni ‒ mutta Heljä, sen sanon sinulle,
viimeiseen veripisaraan asti minäkin olisin riemulla kaiken antanut.
Minä myös olen rakastanut.

— Se läksy sinulla on oppimatta: "Rakastakaa vihollisianne."

Taas Olli jäi vastausta vaille. Hän silitteli lasten pehmeitä kutreja
ja sanoi vain: — Nämä kulkevat isän teitä. He ovat sinun lohdutuksesi,
Heljä.

— Ei isä päässytkään Kiinaan, — virkkoi silloin Tarmo, seuraten omaa
ajatusjuoksuansa. ‒ Hän olisi tahtonut mennä, tiedätkö sen, Olli eno?
Hän ei yhtään pelännyt, vaikka pakanat joskus tappavat ihmisiä. Kun
minä tulen suureksi, menen hänen sijastansa. Menetkö sinäkin, Auri?
Kyllä äiti tulee sinne, missä mekin olemme.

Auri Päivänkukka näytti miettiväiseltä. Heljä selitti kyynelsilmin
Ollille: — Viimeinen kertomus, jonka hän kertoi lapsille, oli Kiinan
lähetystyöstä. Hän kertoi Stewart-puolisojen murhasta ja siitä, miten
heidän lapsensa nyt rakkaudessa uhraavat elämänsä Kiinan kansan
hyväksi, sen kansan, jonka tähden heidän vanhempansa ovat kuolleet.

— Minä lupasin tehdä samalla lailla, — sanoi Auri Päivänkukka. — Mutta
isä kuolikin Suomen tähden.

— Sentähden sinä jäät tänne, niinkö?

— Niin, minä aion elää Suomen kansan hyväksi. Minä aion sitä paljon
rakastaa.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TODISTAJA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.