The Project Gutenberg eBook of Yötä ja aamua This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Yötä ja aamua Puheita vapautemme huomenhetkinä Author: Maila Talvio Release date: March 21, 2025 [eBook #75681] Language: Finnish Original publication: Porvoo: WSOY, 1919 Credits: Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YÖTÄ JA AAMUA *** language: Finnish YÖTÄ JA AAMUA Puheita vapautemme huomenhetkinä Kirj. MAILA TALVIO Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919. SISÄLLYS: Lunnaat Osaveljillemme kärsimyksessä Viimeiset veljekset Ristiinnaulitulle kansojen joukossa Satakielten maa Uudenvuoden kasvojen edessä Kansa ja koti Ystävämme kirjat Kalliit haudat Helmet Kuolleet ja eloonjääneet LUNNAAT Veljekset Eerikki ja Janne seisoivat kunnaalla talojen välillä ja kuuntelivat tykinpauketta. Joka laukaukselta tärähti maa, olivatpa ne aika kojeita nuo tykit, kuka ne sellaiset oli keksinytkään. Peninkulmien päästä noin panivat mieheltä polvet vavahtamaan. Veljekset vuoroin hymähtelivät eteensä, vuoroin käänsivät toisiinsa pelästyneet kasvonsa. He hymähtelivät siksi, että tiesivät omien talojensa olevan turvassa sodan temmellykseltä, olipa Janne juuri käynyt kirkolla ja siellä saanut vakuudet, ettei sota sellaisille metsäkulmille tule kuin Noron sydänmaat ovat. Kuinka monta kertaa veljekset olivatkaan harmitelleet, että Ylitalo ja Alitalo olivat niin kaukana liikepaikoilta, ja päättäneet muuttaa lähemmäs rautatietä ja kaupunkia. Janne oli yhteen aikaan hakenutkin taloa, oikein luettelot kourassa ja kartat taskussa hän oli kulkenut ja jo etukäteen iloinnut ajoista, jolloin saisi kaupungin torilla oikeat hinnat oikeista tavaroista — mitenkä lienee sitten jäänyt sopimatta kaupoista, niin että hän yhä asui Alitaloa veljensä Eerikin viljellessä isänkotia, Ylitaloa. Eerikki oli aina paremmin tyytynyt tämän metsäkulman kivisiin peltotilkkuihin ja valmis talohan hänelle oli jäänytkin, vainajan tahdon mukaan annettu hänelle, vaikka hän oli nuorempi kuin Janne. Vainaja, isäukko, oli ollut sellainen oikullinen: kenestä piti, niin sille antoi, ja tästä Eerikistä oli pitänyt ja Jannea vieronut, Janne oli siitä kyllä kantanut vihaa sekä vainajalle että eläville, kaikille, jotka olivat olleet riistämässä häneltä hänen esikoisoikeuttaan. Ja kaikki olivatkin yleensä olleet puolueellisia häntä kohtaan, aivan niinkuin Herra itse aikoinaan Kainille, vaikka hän oli vanhempi kuin Aapeli. Mutta näyttipä kerran tulevan oikeuttakin. Tuntuivatpa asiat kääntyvän sillä lailla, että metsäkulmilla talot saattoivat säästyä, kun ne liikepaikoilla ryöstettiin ja raastettiin pahemmin kuin saarretun karhun pesät. Hirveitä oli kirkonkylässä kerrottu niin punaisten kuin valkoistenkin elämöimisestä. Onneton vain oli sekin talo, joka meni kädestä käteen, punaisesta valkoiseen ja valkoisesta punaiseen. Jos toinen mitä jätti, niin sen toinen otti. Laupiaammin totisesti näytti kerrankin taivaan pappa katselevan Kainin kuin Aapelin puoleen — hänen, Jannen, talo oli kuin olikin kaikin puolin paremmin turvassa kuin Eerikin. Järvet ja kalliot siinä olivat edessä. Takaisinpa nuo surman kojeet kilpistyvät kalliosta, vaikka noin pamahtavat peninkulmien päähän ja panevat maan tutisemaan. Taas —- olipa se aika täräys! Veljekset käänsivät silmät toisiaan kohti. Lauhassa illassa, jota kuu ohuen pilven läpi valaisi, välkähtivät valkuaiset vastatusten. Molemmille tuli ajatus, että taisi olla niin ja näin sen turvallisuuden tällaisina aikoina. — Minkähän paikan sotkikaan taas tuokin pamauksen pitäjä? sanoi Janne ja suu teki väkinäistä hymyä. — Etteihän vain olisi vienyt kirkkoa, sanoi Eerikki. — Siinä oli niin paha ääni. — Kiveen se meni, sanoi vanhempi veli. — Kirkko on puuta ja antaa ilmaan mennessään toisen ulahduksen. Kun kuula sattuu puuhun, niin panee se noin sinnepäin niinkuin jäät syksyllä, mutta kun kiveen sattuu, niin rähähtää kiukkuisemmin. Se oli kivinavetta tuo viimeinen. Hän ajatteli kallioita Alitalon ja järven välillä — eivät tainneet paljoakaan auttaa tuollaisia panoksia vastaan. Nuoremman veljen seuraava huomautus ei ollut omiaan rauhoittamaan. — Kuuluvat tykin luodit puhkaisevan sellaisen metrin paksuisen kiviseinän, jommoisia vanhaan aikaan tehtiin, niinkuin neula paperin vain. Elävät lehmät siinä menevät, päät ja potkat mikä minnekin. Eerikin leuka kävi, hänen tätä puhuessaan, kaiken aikaa epämääräisen liikutuksen vallassa. Hän ajatteli molempia poikiaan, jotka jouluna olivat lähteneet kodista. Raha-ansiolle sanoivat lähtevänsä pohjan puoleen tukkitöihin. Eivät yhtään kirjettä olleet lähettäneet. Mitenkä lienevät nyt johtuneet mieleen. Tai ainahan ne johtuivat ja nyt etenkin, kun surmankojeet tuolla paukkuivat. Että missä olivatkaan... Jotakin sellaista oli puhuttu, että hekin olivat mukana sotatoimissa. Mutta sitä ei isäukko enempää kuin äitikään uskonut — mitäs heidän pojat, rauhan miehiähän he olivat. Kuka heidät sentään tiesi, olivat niin katkeroituneet viime keväänä, kun piti tehdä heinää revollit taskussa lakkomiesten uhkausten vuoksi. Olivat tosiaan taitaneet sanoa, niinkuin kerrottiin, että »tästä ei tule hyvää». Eikä ollutkaan tullut hyvää — sota oli tullut. Janne puheli eri kiväärien äänistä. Hän oli kirkonkylässä käydessään kuullut ne paljon selvemmin ja osasi täältäkin kaukaa erottaa ne toisistaan. Tykit olivat kaikkein pahimmat, aikamoisen äänen päästivät »rapselit» ja käsipommit ja tuo »popo-popo-popo-popo» se oli kuularuisku se. Toiset sanoivat, että kuularuisku oli sellainen hyvin pitkä- ja paksukaulainen pyssy, toiset, että se oli niinkuin paloruisku ja että letkun kautta päästettiin ilmaan kuulat, jotka olivat pahemmat repimään kuin hirvikuulat, toiset sanoivat, että kuularuiskua väännettiin niinkuin käsisilppukonetta. Vaan mitenkäs eivät sitten silloin kuulat olisi räjähdelleet jo siinä ja särkeneet koko kojetta? Sen sanoi Jannen oma järki. Tuo sen vain oli ääntä tuo popo-popo-popo-popo. Eikös taasen haukukin Ylitalon Piski? — Lopeta sinä se koira niinkuin minä olen tehnyt meidän Mustin, sanoi Janne. — Kuulevat vielä pakolaiset äänen ja tulevat hakemaan turvaa ja vievät sanan, että täällä on taloja... Janne lausui viime sanat matalalla äänellä niinkuin hän olisi pelännyt metsällä olevan korvat. Maa tärähteli heidän jalkojensa alla, laukaukset ja niiden herättämät kaiut vastailivat toisilleen ääriltä äärille. Äänet muistuttivat toisiaan niinkuin kahden sukulaisen olennon äänet. Sota ja tyhjyys huutelivat toisilleen yli vapisevan maan. Kyliäpä nyt vapisikin paikat! Ihan alkoivat lumet tippua puiden oksilta. — Kyllä sitten samalla saisi lakata keittämästä ja lämmittämästä, sanoi Eerikki. — Nouseehan se sauhukin ilmaan ja ilmiantaa, lippuhan se on, sininen sauhu. Pitävät Piskin niin hyvänä lapset — tyttären lapset. — Hyvänä vai. Vai hyvänä. Ilkeästi lausui veli sanat, Eerikki sen kyllä huomasi. Vihaa kantoi hänelle yhäkin Janne ja vääryyttä kai hänelle, Jannelle, oli tehtykin. Hän oli vanhin veli, mutta ei ollut saanut taloa. Vaan nytpä oli hyvässä turvassa Alitalo, Jannen uudistalo. Eivät sinne pommit satu vaikka Ylitaloon sattuisivatkin. Entä jos Jumala antaisikin sattua siitä hyvästä, että hän, nuorempi, ei omasta vapaasta tahdostaan ollut antanut isänkotia vanhemmalle... — Saisit vain varoa, sinä, sanoi Janne taas. Nyt kuuli Eerikki selvästi veljensä äänessä salatun uhkauksen ja ikäänkuin sota olisi vahvistanut sanat ja mennyt hänen puolelleen, pamahti samassa kauheasti ja tyhjä kaiku jyrisi vastaan Alitalon kallioista. Jokohan minun pitäisi vapaaehtoisesti tarjota Jannelle Ylitaloa? ajatteli Eerikki. Mutta hänen mieleensä muistui samassa miten paljon he poikien kanssa viime vuosina olivat ottaneet ylös suota, kun Alitalossa oli jätetty viljelys siihen missä se jo kauan oli ollut. Sellaista huonoa se oli ollut Jannen toimi, jos oli toimeton emäntäkin. Rahoja hänellä oli jonkin verran ollut ja sen vuoksihan Janne hänet oli ottanut, mutta kahviinhan hän joi korotkin sellaisista rahoista, vaimo parka. Tosiaankin haukkui Piski vimmatusti Ylitalossa. Etteivät nyt pitäneet varaansa. Kaksi emäntää on talossa, nuori ja vanha, tytär ja äiti, ja antavat koiran tuolla lailla ulvoa. Rätinää ja paukettako koira haukkui vai kuuliko se jotakin muutakin? — Saisit varoa, etkö kuule, sanoi Janne ja hänen silmän valkuaisensa leiskahtivat vaaleiden pilvien kajastuksessa. — Anna sinä vain Piskisi haukkua ja houkutella tänne hävittäjät. Mitä sinä välität toisen omasta, kun et omaasikaan ajattele. Ajattelitteko te vainajan kanssa mitä teitte, kun veitte esikoisoikeuden vanhemmalta veljeltä. Pirua te ajattelitte, jos ajattelitte. Hävitys ja tyhjyys vastailivat toisilleen taasen taivaanrannasta taivaanrantaan yli talvisten salojen. Koira ulvoi vimmattuna, käheällä, loppuun kuluneella äänellä. Ihmisääniäkin kuului. Naiset nähtävästi seisoivat Ylitalon pihamaalla, voivotellen kilpaa Piskin kanssa. Lempeä suhina kuului puista rannalla, milloin sille hetkeksi annettiin suunvuoroa. Nuorempi veli seisoi liikkumattomana, vanhempi ei nähnyt, että hän kävi kovaa taistelua itsensä kanssa. — Ota sinä Ylitalo, sanoi hän vihdoin. — Minun olisi pitänyt sanoa tämä jo silloin, kun ukko kallisti päänsä. Vanhempi veli ei käynyt niin vakavaksi kuin sanojen vakavuus olisi edellyttänyt. Hän naurahti ikäänkuin etukäteen olisi arvannut tämän ehdotuksen tulevan. — Vai niin, vai, nyt sinä tyrkyttäisit minulle taloasi, kun tuho on likellä. Nyt kun minun taloni on turvassa järven ja kallion takana, nyt se kelpaisi, vai niin, vai... Pirut ja perkeleet, mene sinä vain omalle talollesi ja odota hävittäjiä! — En minä sitä — en minä sentähden, yritti veli, mutta Alitalon isäntä ei häntä kuunnellut. — Mene, mene ottamaan vastaan vieraita, ehkä emännät siellä jo toivottavatkin heitä tervetulleiksi. Eerikki tunsi selkäänsä kylmäävän. — Keitä sinä luulet sinne tulleen? kysyi hän. — Tiedätkö mitä? Oletko jotakin kuullut...? — No aina yhtä ja toista... Taikka sitä vain, että poikasi eivät olekaan hirrenvedossa, vaan sodassa... Lakanat olkapäillä kuuluvat viruvan hangilla ja ampuilevan. Ja heitä voidaan tulla etsimään heidän kotoansa. — Mistä sinä tämän tiedät? — Sieltä mistä kaiken muunkin. — Mahdoit heti sanoa, kun kuulit. — Ehditpähän sen nytkin kuulla. Molemmat vaikenivat. Nuoremman veljen hengitys kulki sihisten. Kaukana taivaanrannalla oli pieni punainen hohde, joka kasvamistaan kasvoi. Tulipalo. Mikähän sielläkin nyt paloi? Vanhempi veli arvaili ja arvaili, mutta ei saanut nuoremmalta vastausta. Pienenä pyöreähkönä kehänä paloi sinipunerva rusotus taivaanrannalla kuin mikäkin uhrituli. Se oli kaukana, ei kuulunut mitään ääniä, mutta molemmat veljekset tunsivat, että tulipalopaikan ympärillä oli voivotusta, hätähuutoja ja juoksua. — Mistä sitten voitaisiin tietää tulla etsimään poikia kodistaan? sanoi vihdoin Eerikki. — Sanoithan juuri itsekin saaneesi täydet vakuudet, ettei sota tule tänne... — Ei sota, mutta hakijat... — Mistäs he voisivat tietää? Kun en minä, poikain oma isäkään heistä mitään tiedä... Vai... vai... Ethän vain sinä... — Jaa minä?... Mitä sitten? — Oletko sinä ilmoittanut meidät? — Älä höpise. — Älä sinä kiellä. Äänesi sen ilmaisee. Voi sinua. Sinä olet käynyt toimittamassa murhamiehet Ylitaloon — tunnusta pois, sen sinä olet tehnyt... — Mitä pirua sinä huudat... Varo sinä, sanon sen vielä. Totuuden olen puhunut, en muuta. Olen sanonut, että pojat menivät pohjan puoleen, ettei tiedetä missä ovat. Voivat olla sodassakin. Ja heidät oli nähty, hangilla makaavat mahallaan ja metsästävät ihmisiä. Sellaisia poikia sinulla on. Nuoremman veljen nyrkeissä tykki veri kuin pahkaisessa paiseessa. Ääneti kääntyi hän lähtemään. Hän ei antanut veljelleen kättä eikä toivottanut hyvää yötä. Hän läksi kotia kohti, missä vaimoväki viikon päivät oli nukkunut vaatteet yllä. Hän tunsi yhtäkkiä kuuluvansa sotaan, ikään kuin tuolta kaukaa mistä pamaukset laukaistiin ja missä talot paloivat, olisi viskattu mahdottoman pitkä köysi tänne ja hän joutunut sen silmukkaan. Poikien luo häntä vedettiin. Ehkä pojat todella makasivat valkoisissa lakanoissa hangilla ja ammuskelivat. Etteivät jo olisi kuolleita? Kuka ensi syksynä kaivaa ojaa, kuka auttaa isää saamaan siemenen maahan...? Puolensataa syltä oli päivässä pistänyt Malakia... Kilpaa olivat kaivaneet Mikon kanssa, mutta Malakia aina voitti. Ja nyt he makaavat hangilla... Eerikiltä menivät kädet ristiin ja hän tavoitteli raamatunlauseita ja synnintunnustusta. Hänen sydämensä jyskytti niin että kanuunanpauketta tuskin enää erotti. Hänen silmiinsäkin oli tullut sellainen tuike, ettei hän enää erottanut, oliko tulipalo hänen omien silmiensä takana vai taivaanrannalla. Kaukainen silmukka veti häntä sinne paukkeen ja tulipalon puoleen, etsimään poikia, pelastamaan heitä, tuomaan heitä kotiin... että olisivat kotona, kun kevättyöt alkavat... Lumi jo suli, varmaan tulisi aikainen kevät. Hänen täytyi kiirehtiä. Yhtäkkiä hän huomasi, että koiranhaukunta taukosi. Mutta sen sijaan alkoi kuulua ihmisääniä ja hevosten hirnuntaa. Hän läksi juoksujalkaa lähemmäksi. Kotikartanolla oli paljon miehiä. Perkeleitä he laskettivat, kuului selvästi... Joko ne nyt olivat tulleet etsimään poikia? Tämäkö nyt piti tehdä oman veljen... Ettei ollutkin ennen tullut puhutuksi loppuun sitä taloasiaa. Huohottavin rinnoin astui Eerikki metsästä peltoaukealleen. Silloin hän kuuli ikkunoiden helähtävän rikki, naisten huutavan ja miesten nauravan. Talon nurkan alta leiskahti keltainen liekki ikään kuin valkea olisi pistetty Öljyttyyn olkilyhteeseen. Pyssy paukahti. Lapsi parkui. Eerikki ymmärsi, että olisi pitänyt kääntyä takaisin ja paeta metsään. Mutta hän hyökkäsi täydessä juoksussa polkua ylös, kotiaan kohti. Puukko hänellä oli, hyvä olikin... Ja tuosta sai hyvän seipään... Pimeästä tuvastaan katseli sill'aikaa Janne tulipaloa järven toisella puolella. Ylitalo siinä nyt meni, isänkoti, missä hän oli syntynyt. Oikeus se oli, miksi olivatkin vainajan kanssa rikkoneet esikoisoikeutta vastaan. Kaikki olivat hiljaa sängyissään, sekä piiat että puhuvat tyttäret. Äiti oli kuuromykän tytön kanssa penkillä. He eivät hiiskahtaneet, he eivät uskaltaneet, kun isä oli tällä mielellä. Tyttö nyyhki kuuromykän oudolla äänellä, hänen oli uni. Isä yksin liikkui. Varpaisillaan hän narahtelevissa saappaissaan asteli portailta sisään ikkunan luo ja taas takaisin. Pojat olivat kamarissa. Tuon tuostakin avasi isä oven, opetti ja kovisti heitä. Portailla hän tuon tuostakin kuulosteli rytäkkää järven takana. Alitalon kalliot siihen vastasivat. Ne nauroivat niinkuin pahat naakat. Isäntä tuli tupaan ja asteli varpaisillaan seinää pitkin. — Muistatteko nyt, puhui hän piikojen sänkyyn, — että jos tulevat, niin juoskaa navettaan. Olkaa siellä lehmien turvissa, eivät kuulu tekevän lehmille mitään... Ja te, jatkoi hän tyttäriensä sängyn ääressä, — tiedättehän, että olette ladon alla... ei sen, missä on heiniä, sillä heiniä aina kuuluvat ottavan ja penkovan. Ja jättäkää ovi raolleen, että näkevät tyhjäksi... Olkaakin hiljaa, viiltävät auki rinnat ja vatsat, jos löytävät. Ei ne piioille mitään tee, mutta talollisten lapsia voivat vainota... Ja sinä, puhui hän vaimolleen, — sinä makaat sängyssä ja olet kipeä. Älä sinä huuda, ei ne vanhoista ja rumista välitä. Kuuromykkä päästetään lattialle, se saa vapaasti liikkua siinä ja änköttää. Isäntä huomasi äkkiä hiilloksen, otti saavista vettä ja kaatoi kipollisen hehkuun. Pihahtaen musteni hiillos toiselta kulmalta, päästäen kihahtavan höyryn savutorveen. Toinen kipollinen vielä ja hiillos oli mustana. — Muistatteko nyt, kovisti isäntä ja meni taasen porstuaan. Kuuromykkä päästi samassa kovan äänen ja painoi päänsä äidin rintaa vasten. Sekä piiat että tyttäret nostivat hekin sängyistä päitään ja kuiskuttelivat. Isäntä ei nyt voinut heitä kuulla. Hän oli varoittamassa poikia. — Te lurjukset... oletteko pitäneet vahtia? Vaikka olisitte, peevelit, nukkuneet! Nyt ei odotetakaan enää, vaan te valjastatte hevoset, te molemmat, joilla on yhtä pitkät jalat, ja lähdette ajamaan. Kelloja tai kulkusia ei oteta, ette kai te hölmöt sitä itsestänne ymmärrä! No, mars matkaan... Ei, et sinä, sinä jolla on toinen jalka toista lyhyempi... tai pitempi, kuinka vain. Sinä jäät tänne. Muista sanoa, että olet ainoa poika. Jos sinä muuta sanot, niin lyhenee tuo pitempikin jalka... Kun hevoset ovat valjaissa — huonompi kirkkoreki jää liiteriin — niin tulette sisään ja otatte kirstun. Kun isä oli saaanut pojat matkaan, rupesi hänestä tuntumaan, että hän turhanpäiten oli lähettänyt heidät pois kotoa. Ei suinkaan kukaan hyväntekijälleen pahaa tee... Jolleivät pojat varjelekaan kirstua — kuka heidät tietää, niin hölmöjä ja vähämielisiä kuin ovat. Järven takana paukkui ja räiski. Ihmiset huusivat. Koira ei enää haukkunut. Ehkä alkoikin nyt riittää tämä rangaistus Eerikille. Janne tunsi rintansa yhtäkkiä käyneen köykäiseksi ikään kuin kivi olisi otettu sieltä pois. Hänen pitkä vihansa oli puhjennut niinkuin kypsä paise ja heti oli helpottanut. Tästäpuoleen saa veli hänen puolestaan olla rauhassa, vaikka tekikin väärin yhdessä isän kanssa. Metsässä kuului outoa suhahtelua ja vikinää. Maa tömisi. Ajettiin. Neköhän ne nyt olivat... punaiset polttajat... ja olivatkohan tulossa tänne? Kuka nekään tiesi, jolleivät muistakaan, että hän heitä auttoi, vaan polttavat hänenkin talonsa .. Ei, Jumala ei voi tehdä sitä vääryyttä, että antaa polttaa hänen hiellä ja vaivalla rakentamansa metsätalon. Ties sentään, ehkei olisi pitänyt siellä kirkolla puhua veljenpojista ja heidän katoamisestaan... Eerikki näytti pitävän sitä kovin pahana, kutsui ilmiannoksi. Mutta syntinen on ihminen ja erehtyväinen. Ei ole tämäkään mukavaa tämä tällainen odotus ja pelko... Mutta onpa tuo outoa ajoa metsässä... Pojat hölmöt varmaan eivät ole ehtineet pois alta. Tietysti antavat kirstun henkensä päästimeksi, siinä menee sitten viimeisetkin rahat... Hätä valtasi Jannen, Alitalon isännän. Hänen täytyy pelastaa rahansa. Näinä hyvinä aikoina, jolloin kananmunakin tuotti hopeaa, puhumattakaan maidosta ja muusta lehminloisesta, oli kirstunpohjalle kokoontunut plootuja. Hän painoi lakin päähänsä ja läksi juoksemaan. Jääkööt sinne naiset, kukapa heihin koskee! Mutta hän ei päässyt montakaan askelta ennenkuin hän pysähtyi ja livahti puun taakse. Reki siellä tuli, ajajan suomiessa hevosta ohjasperillä. Se oli kovin nääntynyt, ajaja juoksi rinnalla, löi selkään ja katseli taakseen. Hätä siinä oli. Janne ymmärsi, että oltiin pakomatkalla. Tuli toinen reki. Varmaan oli sota Ilkenemässä metsäkulmiakin. Taisi vain olla parasta lähteä pakoon. Minne menivät kaikki nuo ihmiset? Missä helvetissä oli ihminen nyt turvassa? Alitalo hiipi esiin ja asteli varovasti metsätietä. Kun uusi reki tuli, niin hän piiloutui ja kun vaara oli mennyt ohi, niin hän juoksi. Aamu jo sarasti, kun hän pääsi luhtaniityn ladolle takamailleen. Oli, oli toki oikeuttakin! Turvassa oli kirstu, hyvästi olivat, hölmöt, sijoittaneet sen ladon alle ja sotkeneet jäljet. Eivät sentään taitaneet hänen poikansa ollakaan niin vähämielisiä. Hevoset syödä rouskuttivat ladon nurkassa ja pojat, junkkarit, pöyhistelivät paraikaa heiniä alleen pannakseen maata. — Olettepa ajaneet kuin hullut — yhtenä höyrynä koko lato. Peitättekö nopeasti hevoset. Ettekö sitten ottaneetkaan loimia? Tänne omat takkinne, lurjukset. Tästä puoleen ei ajatellakaan talon myymistä. Minä olenkin nyt huomannut, että sydänmaan talot sodan aikoina voittavat kirkonkylän talot. Alitaloa ei myydä. Takit tänne paikalla! Päivän ja seuraavan yön kesti tykinpauketta kaukaisuudessa ja ajoa ja meteliä likeisyydessä. Ehtivät isä ja pojat niiden kestäessä kokea senkin seitsemät pelot ja säikähdykset rahojensa, henkensä ja kotinsa takia. Mutta sitten hiljeni. Kun isäntä toisen päivän aamuna, vaatteet heinissä ja silmät ladon pimeydessä soenneina, kömpi ulos, huusi käenpiika niin että metsä raikui, aurinko paistoi ja teeret kuhersivat. Ei kuulunut ajoa eikä pauketta, ei myöskään näkynyt savupilviä eikä tulipalon punerrusta. Taivas oli kauttaaltaan sininen ja maailma rauhallinen. Jokin käänne nyt oli tapahtunut, mutta minnepäin? Varovasti likeni isäntä kotiaan. Verta! Herra siunatkoon, olikohan siinä vallan mennyt ihmishenki...? Tuohon on pudotettu hyvä piiska, pitipä korjata, ei ollutkaan näin hyvää Alitalossa. No, jo nyt jotakin, tuossa oli ihka uusi kenkä, ettei vain ollutkin Ylitalon Santran kenkä. Hänellä piti aina olla näin hienoa. Olisivatko rosvot pudottaneet vai olisiko talonväelle tullut pakeneminen? Kovaa töminää alkoi kuulua takaapäin... ruskea hevonen tulla laukkasi yksinään, irrallisena... Se oli Eerikin hevosia, neljän vuoden vanha, kotona kasvatettu tamma. Kylläpä oli maailma nurin, mitähän olikaan tapahtunut. Kun hevonen näki ihmisen, karkasi se metsään eikä kuunnellut, vaikka sille mitä olisi puhunut... Eikä aikaakaan, kun taas alkoi hälinä: lampaat määkivät ja naiset juoksivat. Ei, eivät olleet asiat vielä oikealla tolalla. Janne yritti jo mennä piiloon, kun hän tunsi vastaantulijoissa veljensä vaimon ja lapset. Mieluimmin hän olisi mennyt heidänkin ohitseen, ei mitään hänellä ollut heille sanottavaa. Mutta ei hän myöskään tahtonut kieltää heiltä apuansa, kun lampaat hulluina juoksivat, mikä minne. Jos heillä edes olisi ollut leipää, mutta nyt he ojensivat niille tyhjiä käsiänsä ja huusivat: kurukuru, kurukuru. Pianhan se lammas huomasi, ettei kädessä mitään ollut. Ja lisäksi oli nämä lampaat pelotettu suunniltaan. — Jos olisi leipää, huusi isäntä. — Mistäs sitä...! huusi Ylitalon emäntä vastaan oudolla äänellä. — Veivät kaikki, sitten polttivat. Kaikki veivät... — Paloiko muuta kuin asuinrakennus? kysyi Alitalo arasti. — Saunassa me nyt asumme. — Onpa Santralta ääni langennut. Emäntä ei vastannut, haroi vain hartioiltaan huivinsa kulmia ja koetti köyttää niitä leuan alle kiinni. Olipa hän käynyt oudon näköiseksi, mitä vanhoja kesävaatteita olikaan pannut ylleen. Kainalossa piteli jotakin takkia. Olivatkohan vieneet vaatteet noin tarkkaan... — Onkos sitten - muita uutisia? kysyi isäntä harvakseltaan. - En tiedä, en tiedä, sanoi emäntä laulavalla äänellä ikäänkuin hän olisi nukuttanut lasta. — Missä isäntä on? Silloin tarttui emäntä kiinni puuhun, painoi päänsä sitä vasten ja häneltä pääsi itku. Puun risahduksesta lähtivät lampaat karkuun ja lapset riensivät kuru-kurua huutaen niiden perässä. Yhden tytöistä sai isäntä pysähdytetyksi. — Missäs isä on? — Veivät, vastasi lapsi ja nieli itkuaan. — Kuinka veivät — minne? — Sitoivat köysiin, panivat rekeen. Etteivät olisi tappaneet. Tuolla on kauempana verta... Vaikka olisivat tappaneet... Seitsemän lehmää veivät... Lampaat karkailivat pitkin metsää. Äiti ja tytär kiiruhtivat lampaiden perässä, heidän nyyhkytyksensä hävisi hälinään. Alitalon isäntä pääsi livahtamaan heidän näkyvistään. Ei sentään juuri tätä hän ollut veljelleen suonut. Ettei se taivaan pappa määrää tietänyt, kun rankaisi. Kyllä nyt on Eerikki pahainen mennyttä... Jos enää on elossakaan. Että hän, Janne, sentään meni ilmiantamaan. Mutta Alitalo oli säilynyt, se oli pääasia. Ei mihinkään oltu koskettu, ei leivänkannikkaa oltu viety, huoleti olisi saanut pitää rahatkin kotona. Olihan se mukavaa, mutta olisi siitä pitänyt iloisemmaksikin tulla, kun oli saanut pitää omansa, vaikka naapureilta oli kaikki mennyt. Kunhan vain olisi saanut tietää syyn tähän hiljaisuuteen maailmassa. Oli oudon hiljaista. Mitä olikaan tapahtunut? Oliko sota voitettu jossakin päin ja kuka oli voittanut? Pian se saatiin tietää. Samat ihmiset, jotka pari vuorokautta sitten, yön pimeydessä olivat menneet, palasivat nyt heleällä päivällä. Heidän kasvonsa olivat nääntyneet ja iloiset ja kun heiltä kysyi mitä oli tapahtunut, kertoivat he, että voitto oli saatu, vihollinen lyöty, ja että he nyt palasivat kotiin. He kertoivat myöskin ihmeellisiä asioita rohkeudesta ja neuvokkuudesta ja siitä kuinka ihmiset olivat iloisesti antaneet henkensä. Kun he Alitalolta kysyivät, olisiko tässä likellä asuntoja, joissa voisi levähtää, niin isäntä osoitti Ylitaloa ja lisäsi, että se tosin oli hävitetty ja poltettu. Kotiin palaavat pakolaiset poikkesivat kuitenkin sinne ja Alitalon Janne seurasi heitä kauempaa katsellakseen, miten heidät otettiin vastaan. Hyvin heitä toivotettiin tervetulleiksi, naiset karkasivat tavatessaan toistensa kaulaan, itkivät tai nauroivat. Ja ikään kuin olisi ollut suuret pidot, juostiin aittojen ja luhtien väliä. Ja kokonaisia kuormallisia ihmisiä taloon vain mahtui, vaikka asuinrakennus oli palanut. Taidettiin siinä syöttää ja juottaakin, vaikka sanoivat, että oli ryöstetty talo putipuhtaaksi. Taisi käydä niinkuin raamatun aikaan, että parilla kalalla ruokki neljätuhatta miestä ilman vaimoja ja lapsia. Kummaa se oli. Alitalo seisoi metsänlaidassa ja katseli. Ei ikinä hän ollut nähnyt mitään näin ihmeellistä. Taisivat vielä odottaakin jotakin, kun aina juoksivat aitannurkalle tähyilemään. Niinkuin häissä odotetaan sulhassaaton tuloa ja vilkuillaan tielle, niin Ylitalossakin nyt vilkuiltiin. Vai olivatko huomanneet naapurin puiden takana? Häntä halutti kuin haluttikin saada selville mitä veljen talossa oli tekeillä ja hän jäi yhä metsänlaitaan. Kylmäkään ei tullut, kun aurinko paistoi niin kauniisti. Takaapäin kuului äkkiä hevosen askelia. Mutta sieltä ei nyt tullutkaan suuria ihmiskuormallisia niinkuin äsken, vaan yksinäinen mies, ajaen peitettyä liisterekeä, jonka vieressä hän asteli. Tutulta tuntui jo kauas miehen kävelemisen laatu. No hengissäkö hän olikin — eikö se ollutkin Eerikki? Janne ei tietänyt piilottautuisiko entistä paremmin vai lähtisikö veljeään vastaan kuulemaan uutisia. Oli se sentään mukavaa, että oli hengissä tuo Eerikki. Mutta nyt kai hän vuorostaan rupeaisi kantamaan vihaa veljelleen, hänelle, Jannelle, ja kukaties toimittaisi nykyiset voittajat polttamaan Alitaloa. Pelko alkoi taasen ahdistaa sydänalaa. Ei, ei tässä auttanut pakoon lähteä, täytyy yksintein käydä puheille ennenkuin pääsevät naisväet yllyttämään vihaan omaa veljeä vastaan. Eerikki pysähdytti hevosensa, kun näki Jannen. Ei kantanut mielessään vihaa tuo mies... Hänen kasvonsa paistoivat oudon juhlallisina. Veljekset kättelivät. Molemmat odottivat, että toinen alkaisi puhua. — Mitenkäs... sanoi vihdoin vanhempi veli, — mitenkäs sinun partasi on käynyt niinkuin harmaaksi? — Onko? sanoi nuorempi ja sivalsi partaansa. — Onkos tukkakin? kysyi Janne uteliaana. Eerikki vetäisi lakin päästään ja sitaisi tukkaansa, jota hän ei voinut nähdä. — On, vakuutteli vanhempi veli. — Ihan on harmaa. Sinä olet nyt harmaampi kuin minä ja vanhempi. Missäs ihmeessä sinä olet ollut? Mitäs sinä naurat ja hymyilet? Onkos nyt sellaiseen syytä, kun isänkoti on raunioina? Oli hetkisen äänettömyys. — Maa on vapaa, sanoi sitten Eerikki hiljaa. Janneen eivät hänen sanansa tehneet mitään vaikutusta. Hänen silmänsä ihmettelivät vain nuoremman veljen harmaata partaa, valjenneita hiuksia ja outoa hymyä. — Tuolla on talosi täynnä väkeä, sanoi Janne. — Viimeisetkin vähät varasi syöttää siellä vaimosi Santra niille. Ja sinä hymyilet vain... En minä tätä ymmärrä. — Niin, mitäs sinä, sanoi Eerikki ja valmistautui lähtemään. — Hyvästi nyt sitten vain. Veli pidätteli. — Älähän nyt mene... Puhutaan nyt... Mitenkäs sinä olet iloinen enkä minä? — Mistäs minä tiedän... Et ole ostanut iloa, ehkä. Siitä maksetaan kalliit lunnaat. — Älähän nyt lähde... Mitäs sinä oikein tarkoitat? — En minä mitään. Sinulla ehkä ei ole osaa tässä ilossa, kun et ole mitään antanut... — Mitäs sinä sitten olet antanut? Vanhemman veljen silmälaudat värähtivät ikään kuin katse olisi murtunut. Nuoremmassa veljessä heräsi aavistus. Kesti hetken ennen kuin vanhempi sai sanat suustaan. — Mutta mitäs sinä tässä kuljetat — nyt vasta huomaan... — Poikani siinä ovat... Molemmat kaatuivat taistelussa. Urhoollisia olivat olleet. Sain molemmat kotiin... Mutta hyvästi nyt, tulevat jo tuolla vastaan. Ylitalon isäntä kokosi ohjakset ja kuorma läksi nousemaan ylös kotipeltojen aukeamaa, jonka päässä törrötti tulipalon jättämät mustat savupiiput. Pitkänä rivinä laskeutui tietä pitkin vastaan naisia, ukkoja ja lapsia. Edellä muita tuli juosten nainen ohuissa kesävaatteissa. Hän oli kaatuneiden poikain äiti. Alitalon isäntä näki hänen astuvan hankeen, jotta kuorma pääsisi ohitse, Hevonen pysähtyi ja mies ja vaimo tervehtivät toisiaan. Santran käsi meni Eerikin kaulaan. Kansanjoukko seisoi ääneti pellolla, kädet ristissä. Kiurunlauluun sekaantui heidän pitkä, haikea nyyhkytyksensä. Enempää ei Alitalon Janne nähnyt. Hänen päänsä retkahti puunkylkeä vasten ja häneltä pääsi toivoton itku. OSAVELJILLEMME KÄRSIMYKSESSÄ Puhe Suomen vapaudenjuhlassa Kansallisteatterissa v. 1918. Näinä päivinä, jolloin maailma syntyy uudestaan ja mekin, Suomen kansa, uudestisyntyneinä, vapaina, kansana kansojen joukossa otamme haltuumme paikkamme auringon alla — näinä päivinä on meidän ajatuksemme viipymistään viipynyt niiden kansojen luona, jotka olivat osaveljiämme kärsimyksissä, ja myöskin heimolaistemme luona, joiden myötätunto on meitä kovina päivinä rohkaissut ja tukenut. Ja uudestisyntymisen juhlasta lentäköön tervehdyksemme heidän luokseen, Jäämeren rannoilta yli Volgan lakeuksien, yli Viron, Latvian, Liettuan, Puolan, Ukrainan maiden aina sinne, missä Unkarin kansa vuodattaa vertansa. Korkeaksi ja hartaaksi virittyköön mielemme, kun vapauden hetkellämme ajattelemme heitä, jotka orjuudessa kärsivät mukanamme. Läpi pimeiden vuosisatojen, ylös mykän kärsimyksen Golgatan vuorta kulkee vaelluksemme vapauden huippuja kohti. On aikoja, jolloin lyyhistymme maahan ristimme painosta, on aikoja, jolloin nääntynyt Suomi tuskin hengittää. Kun meidän sydänmaidemme pojat, vieraan maan taistelukentällä, vieraan kansan lippujen alla, nostivat silmänsä taivasta kohti ja antoivat viimeisen ajatuksensa liitää siihen korpeen, joka oli ruokkinut heitä pettuleivällä, rakensivat he kärsimyksillään tätä päivää. Kun Suomen pojat parin vuosisadan takana uudenvuodenyönä Norjan tuntureilla ymmärsivät elävältä jäätyvänsä kuoliaaksi ja heidän viimeinen kaipauksensa liiti kotimökkiin, missä hiillos kerran lämmitti heitäkin, rakensivat he tätä päivää. Kun viimeinen kirja oli menetetty ja nimetön mies veisti aapisen puuhun, pakotti hän suunnattomien, alkuperäisten vaistojen voimalla lähemmäksi vapauden päivää. Suomen kansa kärsi niinkuin sairas lapsi kärsii, tietämättä miksi pitää kärsiä, miksi se on tullut tähän maailmaan, tietämättä, että koska kerran on syntynyt, niin on myöskin oikeus elää elävien joukossa. Meidän halpuudestamme ja pienuudestamme oli puhuttu niin paljon, että me lopulta itsekin uskoimme niihin. Me olimme maailman silmissä tuskin syntynyt kansa eikä meillä ollut elämisen edellytystä. Me uskoimme siihen lopulta itsekin. Elämän kaipuu kyti kuitenkin syvällä vaistoissamme eikä ottanut kuollakseen. Elämän kaipuu piti meidät hengissä, elämän kaipuu vei meidät vuosisatojen kärsimysten läpi vapauteen. Kärsimys on elämäksi ja kirkastukseksi, tai on kärsimys kuolemaksi ja häpeäksi. Edellisessä kärsimyksessä on toivo, sisällys, tarkoitus, jälkimmäinen on toivoton, tarkoitukseton. Toinen on vapaan miehen kärsimys, toinen orjan. Meidän vanhassa kärsimyksessämme oli orjuuden alennus. Me emme kärsimyksessämme olleet yksin. Koko laaja Itä-Eurooppa huokasi vaivassa ja ahdistuksessa. Me näimme kansallisesti vielä syntymättömien heimojemme siellä tekevän hiljaista kuoloa. Vain kielentutkijalla oli vielä asiaa heidän keskuuteensa, pelastamaan mitä pelastettavissa oli. Me käsitimme, että sadan vuoden perästä on kuolinkamppailu päättynyt ja jäljellä jokin lainasana mahtavassa vieraassa kielessä, jokin hautalöytö museota varten. Ja me kyselimme itseltämme: miten tulemme kestämään, me suomalaiset? Ehkäpä siltä paikalta auringon alla, missä kerran Suomen kansa rakensi ja kärsi, muutaman vuosisadan jälkeen kaivetaan esiin jokin köyhä koru, jokin ruukunsirpale — siinä kaikki mitä on meistä jäljellä... Ja kuinka kauan kestää Viro, ainoa veljemme, jonka halu elää on yhtä palava kuin meidänkin? Mutta onhan meillä vielä mahtava heimolainen etelässä, kuumemman auringon alla, siellä missä viiniköynnös kukkii, on Unkarin kansa, magyarit, ainoa suomalais-ugrilaisesta heimosta, joka on taistellut itselleen vapauden. Jos suomalainen muualla Euroopassa kulkiessaan on tuntenut suvuttomuutensa ja heimottomuutensa, kansansa orpouden, niin on hän aina Unkarissa tuntenut astuvansa kotoiselle pohjalle. Unkarilaiset ovat aina tunnustaneet meidät, he ovat lämpimästi lähestyneet maatamme ja oppineet tuntemaan sekä kielemme että kansamme. Ja me olemme pyhiinvaeltaneet tuon vapaan sukulaiskansan luo, saaneet siltä pisaran tulta vereemme ja ennen kaikkea saaneet uskoa ja rohkeutta. Ehkä olemme myöskin unkarilaisilta saaneet tärkeän opetuksen, sen, että vapaus, kansojen kallein oikeus, on valloitettava joka päivä uudelleen. Niin, uudelleen joka päivä!... Tämä Unkariko tulee olemaan ainoa heimostamme, joka jää ja joka muistaa Suomen nimen, kun me jo olemme menehtyneet? Näin me kyselimme itseltämme vanhan pimeän kärsimyksemme päivinä ja loimme katseemme osaveljiin kärsimyksessä: kuinka he kestävät? Ja me näimme, että vieläkin kovemmat raudat voidaan takoa ranteisiin kuin meille oli taottu. Ylpeä Puola, ritarien kotimaa, kotka kansojen joukossa, Puola, jolla on takanaan vuosisatojen kulttuuri, menneisyys täynnä loistoa — kuinka olikaan Puolan valkea kotka kytketty ja taottu kahleisiin. Mutta Puolahan ei voi menehtyä, sillä on loistava menneisyytensä, mitä ei meillä ole, se on lukuisa kansa, ja sitten on sillä kärsimyksen hetkellä naisensa, joiden uskollisuus tunteissa ja teoissa suojelee sitä kuin paras kilpi... Ja kun me, talonpoikaiskansa, olimme eläytyneet tuon ritarikansan kärsimyksiin sen riippuessa ristin puulla, niin emme enää siinä määrässä tunteneet omaa piinaamme. Meidän tunteemme kokoontui ja me rukoilimme, että kärsimyksen mitta kerran olisi täysi ja että valkea kotka saisi levittää siipensä. Itse laajan Venäjän kansalaisten joukossa mikä sydänten tuska, mikä vapaudenkaipuu! Venäjän puhtaimmat ja kuumimmat sydämet menehtyivät uhreina tulevia parempia päiviä varten, Venäjän tulisimmat sielut panivat itsensä alttiiksi kaukaisen, ikävöidyn vapauden tähden. Ja näiden sydänten tuska oli sitä suurempi, kun pyövelit, heidän ja muiden, olivat heidän kansaansa, heidän lihaansa ja vertansa. Ukraina — vanha on Ukrainan vapaudentaistelu. Monta vuosisataa ovat ukrainalaiset, vapaasyntyiset niinkuin heidän arojensa tuulet, etsineet omaa itseään ja pyrkineet omille teilleen. Kerranhan yhtyivät suomalaisten ja ukrainalaisten tiet: silloin, kun ukrainalaiset Mazepansa johdolla ja suomalaiset Kaarle XII armeijassa yhdessä taistelivat Pietari Suurta vastaan. Ukrainalaiset tiesivät jo silloin, minkä vuoksi he taistelivat — vapautensa puolesta, me suomalaiset emme tietäneet. Sekä ukrainalaiset, tuo kymmenen kertaa suurempi kansa kuin me, että me suomalaiset jouduimme häviölle. Ukrainalaiset joutuivat orjuuteen, jossa heiltä tukahdutettiin kaikki kansallinen elämä ja jota orjuutta on kestänyt hamaan tähän päivään asti. Me palasimme Venäjän soista hävitettyyn kotimaahamme ja kuljimme kohti isonvihan kaameita aikoja. Ja nyt, vuosisatojen takana, vapauden päivänä, yhtyvät yhteisessä voitossa suomalaisten ja ukrainalaisten tiet! Liettua — meidän naapurimme kaksituhatta vuotta sitten, Liettua, jonka historia on niin samanlainen kuin meidän, Liettua, joka ei vuosikymmeniin saanut omalla kielellään lukea eikä kirjoittaa, Liettua, jolta oli kielletty kaikki muu paitsi laulu ja jonka koko kansallinen elämä niin ollen oli kiteytynyt kansanlauluun — Liettua itki laulussa ilmoille kärsimyksensä. Liettua oli vailla menneisyyttä, vailla tulevaisuuden toivoa! Latvian kansa, kovettunut orjuudessa ja onnettomuudessa, kuinka se etsikään palavassa tuskassa omaa itseään! Ja Viron kansa, karaistu kärsimysten kovan paineen alla, kuinka se hellittämättä kamppailikaan elämänsä puolesta sitkeästi ottaen ravintonsa kaipuusta, joka alkuperäisenä ja kuumana täytti sen suonet! Me taistelimme ja kärsimme kukin haarallamme. Emme paljon saaneet tietää toisistamme, emme paljon saaneet tuntea toisiamme. Mutta kun korviimme kantoi viesti, että se tai se joukostamme oli voittanut tai menettänyt, niin oli tuo voitto tai menetys omamme. Ja vaistomaisesti me jokainen tunsimme, että meidän kyyneleemme juoksivat yhteen, suureksi mereksi. Me tunsimme, että yhdistynyt kaipuumme kohosi vapauden Herran eteen ja paini siellä Jaakopin painin hänen kanssaan: en päästä sinua ennenkuin siunaat minut! Tuli sitten maaliskuu 1917. Kahleet putosivat. Oi ihmettä — heimolaisemme, hajallaan siellä täällä, nuo, jotka me olimme luulleet kuoleman omiksi, nostivat päätään ja tervehtivät meitä. Jokin kirjanen heidän kielellään, niin oudosti meidän kielemme kaltaisella, lensi luoksemme kuin öljypuun lehvä yli rannattomien vesien. Elämä oli tulisella hiilellään koskettanut heidän mykkiä huuliaan ja kuolleet olivat heränneet! Kukaties, kukaties tämä suomalais-ugrilainen heimo vielä kerran — kerran lahjoittaa ihmiskunnalle jotakin suurta ja merkittävää, kenties! Ja kansat, jotka olivat kärsineet kanssamme, tulivat ja tervehtivät meitä ja me saimme kerrankin katsoa toisiamme kasvoista kasvoihin. Rautojen sijat olivat vielä käsissämme, me painoimme toistemme merkittyjä käsiä lujasti, niinkuin ikuiseksi liitoksi, ja itkimme. Ah, te veljet onnettomuudessa, olkaa veljiämme ja ystäviämme myöskin onnen päivinä! Toinen meistä löytää ikävöidyn vapautensa aikaisemmin, toinen hetkistä myöhemmin. Monta on vapauden kukkulaa, yhä ylemmä ja ylemmä käy tie. Mutta joka isoo ja janoo vapautta, sen ei pidä häpeään joutuman. Joka tahtoo elää, se tulee elämään. Elämme lyhyttä hetkeä taistelujen välissä ja niin sanoakseni seisomme käsitysten, silmä silmää vasten uudessa valkeassa onnessamme. Pian lähdemme kukin haarallemme, paikallemme auringon alla, vanhojen ja samalla niin uusien velvollisuuksiemme ääreen. Me tahdomme koko sydämemme lämmöllä, järkemme palolla ja käsiemme työllä luoda kukin isänmaastamme ihanimman seudun maan päällä, seudun, jommoista ei ole missään muualla ja jota vailla ihmiskunta olisi köyhempi. Me tahdomme kukin luoda kansallemme valoisan kodin. Meitä odottaa kärsimys ja vaivannäkö — emme kuvittelekaan, että elämä tästä puoleen olisi helppoa tai huoletonta — mutta meidän kärsimyksemme on nyt toinen: vapaan miehen kunniakas kärsimys. Ja vapautemme, tuo kalliisti lunastettu, se on joka päivä valloitettava uudelleen. Vapauden ääressä ei milloinkaan laskeuduta mukavaan lepoon. Sen ääressä on aina valvottava. Valvottava ja rukoiltava. Tässä seisoessamme uuden onnemme ja uuden kärsimyksemme edessä, kajahtaa vastaamme ääni eräästä palavasta ihmisrinnasta, tietäjän ääni, ystävän ääni, Schillerin. Hänen vanha ritarinsa Wilhelm Tellissä on kuolinhetkellään saanut kuulla kansansa voittaneen tyrannin ja liittymistään liittyvän yhteen. Tehdään luja liitto, kanttoni kanttonin jälkeen, köyhä ja rikas, ritari ja maamies, kaikki kiiruhtavat vapauden lipun alle. Kuolevan kaukokatsein näkee vanhus kansansa eheänä, yhtenä, hän kohottaa siunaavat kätensä ja lausuu viimeisellä voimallaan: Seid einig... einig... einig... Olkaa yhtä... yhtä... yhtä... Mutta yli jokaisen kansan, joka yhtyy puolustamaan kalleintansa maan päällä, vapauttaan, ojentuvat Schillerin kuolevan vanhuksen siunaavat kädet. Ja jokaiselle kansalle, joka lähtee seuraamaan vapauden puhdasta vaatetta, kuuluu hänen testamenttinsa: Olkaa yhtä... yhtä... yhtä... Seid einig... einig... einig... Se kuuluu meillekin, jotka yhdessä kärsimme orjuuden ja nyt lähdemme vapauden teille. Noissa sanoissa on ohjelma ja päämäärä, niiden täyttyminen on voitonseppel jälkeen taistelujen. Uudestisyntymisemme juhlasta lentäköön tervehdyksemme osaveljillemme kärsimyksessä, heimolaisillemme, jotka meitä kovina päivinä myötätunnollansa rohkaisivat, Jäämeren rannoilta yli Volgan lakeuksien, yli Viron, Latvian, Liettuan, Puolan, Ukrainan maiden aina sinne, missä Unkari vuodattaa vertansa... Ja vielä kauemmaksi, kaikkialle yli maan piirin, missä ikävöidään vapautta! VIIMEISET VELJEKSET Viron-juhlassa Kansallisteatterissa 16.1.1919. Kerran tapasin kaksi veljestä, jotka olivat tulleet isäinsä kotiin viettämään vanhan äitinsä syntymäpäivää. Iäkäs hän jo oli, kovaa kokenut, uskollisesti raatanut ja kärsivällisesti kestänyt, tämä äitimuori, pitääkseen pystyssä molempien viimeisten poikainsa perintöä. Lapsia oli ollut monta, mutta nämä kaksi vain olivat pysyneet elossa. Varhain he olivat lähteneet maailmalle, kukin haaralleen. Meri oli erottanut heitä kokonaisen mieheniän — meri, ja vielä enemmän: olosuhteet. Nyt oli äidin syntymäpäivä yhtäkkiä johtunut heidän mieleensä siellä kaukana. Heidät oli vallannut tunne, jonka he jo luulivat sammuneen povestaan. Muistot alkoivat nousta valekuolleista. Miesten silmissä kangasti jotakin kaukaista ja samalla hyvin läheistä, jokin polku metsässä, jokin vainio, jokin järven ranta, jolla oli lapsina pulikoitu. He näkivät silmissään jonkin huoneen, jossa tuli loimotti liedellä, jotkut kasvot, jotka painuivat heidän puoleensa täynnä vakavuutta ja rakkautta. He muistivat päivän, jolloin vieraat miehet tulivat ja ottivat vangiksi isän. Äiti seisoi jäykkänä, ikään kuin kivettyneenä. Hänen sanoihinsa vastasivat vieraat pilkkanaurulla. Hän ei enää puhunutkaan, hän vain kokosi tahtoansa. Hänen täytyi pysyä lujana lasten tähden. Mykkänä hän seisoi, kun isän kahleet kalahtelivat kautta kotoisen pihamaan. Hän painoi kätensä lasten huulia vasten, jottei heidän huutonsa ärsyttäisi vieraita miehiä. Sitten alkoivat kovat päivät... Ja kerran vihdoin tuli sana, että isä oli kuollut kärsimyksiinsä. Entistä tukalammaksi kävi nyt kestää kotona. Lapsia läksi. Äiti jäi. Lapsia kuoli, äiti eli. Ja siellä hän on raatanut kaikki nämä vuodet. Onko hän paljonkin muuttunut? Onko hän paljonkin vanhentunut? Ja miten paljon onkaan kotona tapahtunut ja muuttunut? Veljet sonnustivat itsensä matkalle kukin haarallaan. Ja mitä lähemmäksi lapsuuden seutuja he tulivat, sitä kiivaammin sykki heidän sydämensä. Heimoustunne, joka heissä oli nukkunut heidän vaeltaessaan avaralla maailmalla, paisutti taasen heidän valtimoitaan. Ja kun he vihdoin astuivat yli tutun kynnyksen, olivat he nöyrät kuin vanhukset ja iloiset kuin lapset. Ja he katselivat äitinsä kasvoihin ja tunsivat hänen uskolliset silmänsä. He näkivät vaivannäön vaot hänen otsallaan ja kirkastus paistoi niistä. He näkivät murheen jäljet hymyssä hänen suupielissään ja suuri hyvyys oli heidän kärsineen äitinsä koko olennossa. Ja onni säteili hänen silmistään ikään kuin hän olisi ajatellut: te olette vihdoinkin täällä, lapseni. Tulitte sittenkin, tiesinhän sen. Ja veljekset ojensivat toisilleen kätensä ja tunsivat valtimonsa voimakkaasti lyövän vastatusten. He kaksi vain olivat jääneet suuresta siskosparvesta. Veljen nimen saattoivat vain he koko avarassa maailmassa omistaa toisilleen. He astuivat yli kotinsa kynnyksen ja katselivat pykäliä pihtipielessä, jotka isä muinoin oli piirtänyt heidän kasvuaan mitatessaan. He katsahtivat toisiaan silmiin ja nyökkäsivät päätään. He tulivat kartanolle ja löysivät polut, joilla he lapsina olivat juosseet. He löysivät myöskin kivet, joihin heidän lapsen jalkansa oli kompastunut. Ja joka paikassa sanoivat he toisilleen: muistatko, tässä... Ja nyökkäsivät päätään ja vaikenivat. Mutta rannalla seisten katselivat he yli sinisen ulapan ja virkkoivat vihdoin: eikö tämä olekin unta? Sillä he olivat siellä vieraalla maalla niin monesti nähneet kuin kangastuksena juuri tämän sinisen kaukaisuuden. Hyvä Jumala, onko tämä totta? Olikin kulunut niin pitkä aika. Heidän hiuksensa olivat jo käyneet harmaiksi. Näin nämä veljekset, kun he seisoivat nurmettuneen vainion laidalla, kummallakin kädessä pieni kukkanen, jonka he olivat taittaneet heinästä. — Muistatko...? Näitä kukkia kasvaa vain täällä kotona. — Se on totta. En ole missään nähnyt niitä. — Voiko olla mitään kauniimpaa... —- Ei kauniimpaa eikä armaampaa. — Mutta eivätkö ne olleet ennen paljon suurempia? — Olivat, paljon suurempia. Äiti saattoi sanoa miksi kukkaset todella olivat käyneet pienemmiksi. Kun täällä vieras asusti, niin hän vain imi voiman maasta eikä antanut sille mitään. Täällä nurmettuivat pellot ja kasvoivat umpeen niityt. Kukkasetkin ovat kärsineet. Mutta tämä isien koti on suuri ja kaunis maa. Kun siihen upottaa hikensä ja työnsä, niin siitä tulee onnellinen, valoisa seutu. Ja äiti lähti saattamaan poikiaan kautta isäin suurten alueiden. Ja pojat ihmettelivät siinä kulkiessaan. Miten moni ihminen saattaakaan täällä saada työtä, löytää elämän onnen ja haudan levon. Pieni kukkanen, jollaisia eivät veljekset olleet tavanneet missään muualla kuin syntymäkotinsa maakamaralla, tuoksui heidän kädessään läähättävällä kaipauksella. Tunsiko se joutuneensa käteen, jolla oli voimaa viedä se loistoon ja väri-iloon? Veljekset hengittivät kukkasen tuoksua ja ymmärsivät sen kaipauksen ikään kuin se olisi lähtenyt heidän omasta sielustaan. He ymmärsivät myöskin, että heidät oli kutsuttu viemään tätä esi-isäin yhteistä kotia kehitykseen, ihmisonneen ja suuruuteen. Heidän asiansa oli saattaa maa kukoistamaan, vainiot aaltoilemaan viljassa, kedon yrtit loistamaan tuoksussa ja kylläisyydessä. Ja kotiseudun kukkanen, maailmassa ainokainen laatuaan, kukkanen joka hengitti ilmoille heidän sielunsa kaipauksen, kukkanen oli kehitettävä täyteen kauneuteensa. Siinä heidän katsellessaan kotoista seutua, joka odotti heidän työtään, tunsivat he voimien kokoontuvan jäntereihinsä. Veri heidän suonissaan virtasi kuin nuoruudessa ja tahtoon palasi teräs. Vihdoin, kun he seisahtuivat kukkulalle ja katselivat yli isäinsä laajan maan, tunsivat he vielä olevansa täysiä miehiä ja vanhempi puhui: — Ota sinä toinen puoli järveä, minä otan toisen. Raadamme kilpaa, kilvan kasvakoon täällä kukoistus. Onpa hyvä, että edes yhden rajan takana ei ole vieras, vaan veli. Tuemme toisiamme, autamme toisiamme. Iloitsemme toistemme menestyksestä. Yhdessä olemme vahvat. Toisen onni on toisen onni. Me olemme ainoat heimoamme, meidän mukanamme elää tai kuolee isiemme suku. Jotakin tämän kaltaista on näinä päivinä tapahtunut kahden kansan välillä, Suomen ja Viron. Nämä ainoat eloon jääneet veljeskansat suomalais-ugrilaisten heimon laajasta siskossarjasta ovat pitkien, erillään kuljettujen vuosien perästä ojentaneet toisilleen kättä yli meren ja tunteneet valtimojensa kuumina lyövän vastatusten. Tosin ei veljeksillä jälleennäkemisen hetkellä ole aikaa vaipua muistoihin ja johdattaa mieleen aikoja vuosisatojen takana, jolloin asuttiin yhdessä, yhdessä vieritettiin kaskea, yhdessä laulettiin, yhdessä kisailtiin, yhdessä palveltiin jumalia pyhissä lehdoissa. Kultainen oli vapaus ja väljää tilaa riitti seikkailuille. Oli suuri yhteinen koti. Siihen kuuluivat maat aina Väinänjoelle asti, koko vanhan Novgorodin alueet, Moskovan maat, keskisen Volgan maat Uralia myöten ja sen taaksekin. Suomenlahden, Riianlahden ja osan Itämerta sulkivat ne piiriinsä. Riitti siinä laidunmaata karjoille ja aarniota uutisasukkaalle. Riistaa vilisivät metsät, joet ja järvet kaloja. Alukset viillättivät hiljaisia vesiä, kuljettaen sotasaalista ja kauppatavaraa. Täällä elivät liivit ja inkeriläiset, suomalaiset ja virolaiset, vepsäläiset, merjalaiset, muromalaiset, mordvalaiset, tsheremissit, votjakit, syrjäänit, vogulit, unkarilaiset, ostjakit, permalaiset. He lauloivat vanhoja laulujaan ja palvelivat haltioitaan pyhissä lehdoissa. Yhteinen kieli tulkitsi heidän vielä tiedottomia lapsenunelmiaan, heidän aavistelevia tulevaisuudenhaaveilujaan, heidän ihmisilojaan ja ihmissurujaan. Missä ovat nyt liivit, merjalaiset, muromalaiset? Vain nimi on heistä säilynyt. He ovat hukkuneet vieraiden kansojen mereen. Mordvalaiset, tsheremissit, votjakit, syrjäänit liukuvat hiljaisessa unielämässä kohti samaa kohtaloa. Sukupuuttoon kuolemassa ovat vepsäläiset, joiden mainitaan olleen mukana kutsumassa varjagilaisia ruhtinaita, kun Venäjän valtakunta perustettiin. Vain unkarilaiset, virolaiset ja suomalaiset ovat siskossarjasta jääneet itsetietoiseen elämään. Kun kansojen aalto vyöryi kohti suomalais-ugrilaista kotia, pelastuivat unkarilaiset eteläisemmän auringon alla. He olivat siellä uljaasti puolustaneet paikkaansa ja luoneet huomattavan omintakeisen kulttuurin. Ne jäsenet suomalais-ugrilaista perhettä, joita kansojen aalto tunki pohjoista kohti, eivät olleet yhtä voimakkaat. Vieraan teki mieli heidän kalavesihän, heidän aarnioitaan, huhtiaan ja kotejaan. Vieras mies asettui siihen missä ennen istui suomalais-ugrilainen perheenpää, vieras vaimo tuli askartelemaan siihen, missä ennen suomalais-ugrilainen äiti vaali lapsiaan. Entiset eläjät sortuivat vieraan auran ääreen, vieraan käsinkiven ääreen ja heidän kielensä vaikeni esi-isien maalla niinkuin linnunlaulu lehdossa, kun syys on tullut. Kuin myrskyn kantamana huuhtoutui vieraiden kansojen aalto kohti pohjoista ja kaatoi tai löi tainnoksiin toisen suomalais-ugrilaisen kansan toisensa jälkeen. Siinä missä tuli vastaan Viron nimeä kantava veli sisarussarjaa, siinä kohtasi vierasta vastus. Raivolla, minkä vain orjuus kansassa kasvattaa, piti Viro puoliaan. Hän vuoti verta ja hän kaatui veriinsä, mutta hän nousi jälleen. Sitkeydellä ja voimalla, minkä hänen terve lapsuutensa oli jättänyt hänelle perinnöksi, Viro kesti. Hän seisoi ja puolusti Suomenlahden rantaa, jonka varrelle suomalais-ugrilainen heimo nyt oli tungettu. Hän otti vastaan iskut ja taittoi peitsenkärjet omaan rintaansa. Vieraiden kansojen aalto hyökyi yli hänen päänsä. Hän iski jalkansa viimeiseen kaistaleeseen isäin kamaraa ja seisoi. Hänen nyrkkinsä olivat kuin moukarit, hänen vartensa oli kuin teräsjousi, hänen luonteensa kova ja jylhä. Syvällä näkymättömissä värisi hänen oma itsensä kuin arka lintu: hänen rakkautensa kotiseutuun, hänen kaipuunsa valoon ja vapauteen. Hänen sielunsa arkaa omaa itseä ei kukaan nähnyt. Kyynel silmäkulmassa kuivui suolarakeeksi. Niin seisoi Viro jylhänä ja ahavoituneena, varjellen Suomenlahden eteläistä rantaa, kaatuen, nousten, kaatuen, nousten. Hän ei odottanut apua mistään. Eihän hänellä ollut joutilasta tai mahtavaa heimoa, joka olisi voinut saapua auttamaan häntä hänen hengenhädässään. Yksinään seisoi orpana Unkari keskellä vieraita kansoja, kamppaillen kuin leijona olemassaolonsa puolesta. Ainoa veli, Suomi, hän otti vastaan surman aaltoa toisella taholla. Hänellä oli omat huolensa. Ne muut omaiset, ne nukkuivat, tai olivat ne jo ammoin sortuneet. Missä olivat liivit, merjalaiset ja muromalaiset? Vieraiden kansojen aalto oli huuhtonut ne jäljettömiin. Tuli päivä, jolloin viimeiset veljekset löysivät toisensa, tunsivat heimolaisuutensa onnen ja näkivät yhteisen vaaran. Tuli päivä, jolloin Suomi näki, että hän saattaa kiiruhtaa veljensä luo, että toisen hätä on toisenkin hätä, toisen menestys toisenkin menestys. Ja nyt seisovat Suomi ja Viro kahdenpuolen kotilahteaan, Suomenlahtea ja tuntevat yksinäisen asemansa maailman kansojen joukossa, tuntevat yhteenkuuluvaisuutensa. He antavat viimeisten suomalais-ugrilaisten kielten täyteläisinä soida rannalta rannalle yli isiensä vanhan maan. He kehittävät täällä oman turpeensa kukkasen — sen, joka kasvaa vain täällä — täyteen loistoon. He kehittävät oman luonteenmukaisen kulttuurinsa pohjoisten lumien rajalla täyteen mittaansa. Uskomme sen päivän koittavan, jolloin veljekset seisovat kotilahtensa rannalla katsellen niitä laajoja aloja, joille heidän on määrä työllään ja rakkaudellaan luoda kukoistavaa elämää. Silloin on aikaa vaipua muistoihin ja rakentaa yhteisiä tulevaisuudensuunnitelmia. Yli savuavien raunioiden ja vasta umpeen luotujen hautakumpujen hymyilee heille heidän isiensä ja äitiensä maa. Ja veli virkkaa veljelle: — Olemme täällä pohjoisessa ainoat heimoamme, meidän mukanamme elää tai kuolee isiemme suku. Raadamme täällä kylki kyljessä. Yhden rajan takana ei ole vieras, vaan veli. Tuemme toisiamme, iloitsemme toistemme menestyksestä. Toisen onni on toisen onni. Yhdessä olemme vahvat. Pysykäämme lujasti yhdessä, lujasti ja uskollisesti. RISTIINNAULITULLE KANSOJEN JOUKOSSA Puhe Puolan vapaudenjuhlassa Kansallisteatterissa 29.4.1916. Puola, kärsijä maiden joukossa, Puolan kansa, ristiinnaulittu kansojen joukossa: ilossa ja kiitollisuudessa tervehtii Sinua Suomi Sinun pääsiäisaamunasi. Vuosia sitten oli puolalainen pappi — hänet karkotettiin myöhemmin ja hän on nyt kuollut — joka kertoi minulle erään kokemuksensa. Eräänä yönä tultiin häntä herättämään — hän oli silloin aivan nuorena pappina Pietarissa — valmistamaan ihmistä kuolemaan. Miehet, jotka olivat tulleet häntä noutamaan, olivat outoa väkeä. He ottivat häneltä valan, ettei hän ilmaisisi mitään siitä mitä hän tulee näkemään ja kuulemaan, ja sitten he sitoivat hänen silmänsä. Ajettiin kauan. Siirryttiin laivaan. Nuori pappi ei tietänyt kuljettiinko tunteja vaiko minuutteja vai kestikö kulkua iäisyyden. Vihdoin astuttiin taasen kovalla, kalskavalla maankamaralla. Jokin rautainen portti vikisi, askeleet kajahtelivat kuin muureja vasten, astuttiin portaita ylös, portaita alas, tuntui myrkytetty ilma. Vihdoin narisivat jotkin raskaat, laiskat ja ruostuneet saranat ja tulvahti vastaan kostea ja homehtunut löyhkä. Kulku vei nyt alaspäin korkeita, jyrkkiä porraspykäliä. Kävi yhä ahtaammaksi hengittää. Ei saattanut uskoa muuta kuin että oltiin matkalla salaiseen hautakellariin. Taasen kiertyi jokin ovi narahtaen saranoillaan, taasen vaihtui ilma ja sen löyhkä, Pysähdyttiin, sytytettiin kai tulta. Side otettiin papin kasvoilta. Outo, ikään kuin naavainen haamu oli hänen edessään, varjo siitä mitä sanotaan ihmiseksi. Hän oli kuin sammaleen peittämä, saman värinen kuin seinien home. Varmaan hän oli ollut täällä hyvin kauan ja nyt piti hänet aamunkoitossa hirtettämän. Nuori pappi lähestyi hänen sieluansa kuin hengenhädässä, ensimmäisen kerran näki sielunpaimen ihmisen tällaisessa tilassa. Pian oli hän, puolipimeään tottuneena, löytänyt harmaista kasvoista vanhan, jalon sivistyksen merkit, mutta vaikeampaa oli tunkeutua sieluun. Mies oli unohtanut päivien nimet ja oman nimensä, hän anoi viime hetkessä, että nostettaisiin hänen menneisyytensä verhoa, jotta hän löytäisi oman itsensä. Nuori pappi puhui hätääntyneenä ja kalliit minuutit kuluivat. Suljettuna pysyi onnettoman ihmisen elämänkirja ja nuori pappi hikoili tuskassa. Nopeasti vierivät kalliit hetket kohti kukonlaulua. Mutta oli yksi asia, jonka tämä elävänä haudattu ihminen läpi vuosikymmenten oli säilyttänyt tajunnassaan. Se paloi sammuvana kipunana hänen rinnassaan. Nuori pappi sattui mainitsemaan yhden sanan. Ja viimeisen kerran leimahti kuolemaantuomittu liekkiin ja muisti isänmaansa, kansansa, kärsimyksensä, nimensä, unelmansa, nuoruutensa, muisti auringon ja vihreän maan. Tuo yksi sana oli vapaus. Vapaus oli ollut hänen unelmiensa rakastettu, ilma, jota hän hengitti. Hän oli rakastanut sitä yli kaiken, sen vuoksi oli hän uhmannut vaaroja. Sen vuoksi oli hän kärsinyt, sen vuoksi hänen tuli kuolla. Nuori pappi sai kuulla kauheita asioita. Hän ei niitä kertonut, vala sitoi häntä. Mitäpä hän saattoikaan sanoa tuolle elävänä haudatulle — ehkäpä hän puhui oikeuden voitosta, syiden ja seurausten armollisesta ja leppymättömästä laista, siitä, että kaikki aatteet vaativat uhrinsa. Ehkäpä hänellä oli uskoa vakuuttaa, että vapaus kerran koittaa jokaiselle kansalle, joka puhtaasti ja uljaasti kilvoittelee. En tiedä. Nuori pappi palasi elämään eikä ollut sama kuin hän oli eilen, sillä hän oli saanut katsahtaa inhimillisen kärsimyksen pohjalle. Ja kärsijä — hänestä ei koskaan mitään kuulunut. Hänen omaisensa siellä kotona — hänen vaimonsa — hänen tyttärensä — yllään mustat vaatteet, he vanhenivat ja seisoivat yhä uudestaan ja uudestaan kirkon hämyssä, katsellen ristiinnaulittuun, jonka otsalle orjantappurakruunu oli painanut punaiset haavat... Tai he katselivat hymyilevään neitsyeen ja lapseen hänen polvellaan ja kysyivät: palaako hän...? Koska? Hän ei palannut koskaan. Tämä mies oli puolalainen. Yhteisen kulttuuriaarteen rinnalla mitä Eurooppa säilyttää kalleimpana saavutuksenaan, säilyttää se toista aarretta: kärsimysten aarretta, josta ihmiskunta maksaa syntiensä lunnaita. Molempiin näistä aarteista on Puola suorittanut melkoisen osan. Ja siitä on ihmiskunta aina sille kiitollinen. Vapauden pääsiäisaamu, se on uhrien, se on puhtaiden, palavien ja väkivallalla murtuneiden sydänten juhla, juhla, jota jokainen vielä sykkivä sydän viettää nöyränä, hartaana ja kiitollisena. Ja nyt, kun kärsimysten mitta on Puolan kansalle täysi, nyt odottaa ihmiskunta, että tämä uljas kansa taasen palaa kulttuurityöhönsä. Te taivaan tuulet, te vapauden lapset, jotka uhmaatte esteitä ja salpoja — poimikaa huuliltamme sydämemme sana, lentäkää maahan missä on »lakeat kesantomaat, vetiset niityt, suoranurkkaiset töllit, tummat poppelit, vihdoin vainioiden aukea, joka päättyy metsien vyöhön, nuo kymmenen peninkulmaa tyhjää, kuten vieras sanoo, mutta joka omalle kansalleen on ainoa, ainoa»... Lentäkää Puolaan te keväiset tuulet, hyväilkää lakeuksia, jotka ovat juoneet niin paljon verta ja joilla kevät nyt koittaa, hyväilkää mökkiä olkikattoineen ja haikaraparia katolla — kiitäkää jokaisen puolalaisen sydämen luo, missä ne sykkinevätkin, lähellä tai kaukana, ja viekää Suomen tervehdys. SATAKIELTEN MAA Puhe, pidetty yliopiston juhlasalissa liettualaisten juhlassa 6.4.1917. Aina muistan sen kesäisen aamun, jolloin ensimmäisen kerran näin Liettuan. Kaksi päivää ja kaksi yötä oli kestänyt kulkua täpötäydessä junassa, kun varhain huomeneltain astuimme asemalaiturille. Uusi maa oli edessämme. Tammimetsien rinteillä hohti valkeiksi siveltyjä olkikattoisia ihmisasuntoja, pienet puutarhat olivat valkoisinaan kukkivia kirsikkapuita, valkoiset hanhilaumat räpyttelivät lammikoissa asumusten edustalla. Valkoiset, kaksitorniset kirkot kohosivat vihannasta korkealle taivaanrantaa vastaan ja tienristeyksissä oikoivat lahoavat ristit kuin rukoillen käsiään ohikiitäviä kohti. Kaikkialla nukuttiin vielä, vahva kaste välkkyi ruohossa ja puiden lehvillä. Silloin tällöin kantoi vilpoinen ilma muassaan väkevän tuoksun liljoista, poppeleista tai kastanjankukista. Niityllä käveli haikara pitkin punaisin jaloin. Suuri lauma nuoria hevosia — niitä näytti olevan satoja — jotka viidakon suojassa olivat viettäneet yönsä päät riipuksissa ja kylki kyljessä, lähtivät junan tullessa juoksemaan niin että tanner tömisi ja harjat hulmusivat. Sinisessä ilmassa lauloivat leivot. Jotakin ihastuttavan tuoretta ja koskematonta, puoleksi kesytettyä, puoleksi vielä villiä oli tuossa maassa, jonka valkeita asumuksia ympäröivät valkeat kirsikkatarhat ja jonka kunnailla suuret valkoiset kirkot kuin mitkäkin purjehtivat laivat näyttivät kyntävän vihreää metsää, matkalla korkeutta kohden. Ja ihmiset? Moskovassa olin tutustunut erääseen liettuattareen, joka oli mennyt naimisiin venäläisen kanssa. Hän oli yksinkertainen, sydämellisen hyvä ihminen. Hänen isänsä oli kironnut hänet kun hän meni naimisiin miehen kanssa tästä kansasta, hän eli täydelleen erotettuna syntymämaastaan ja heimostaan, mutta keväisin, kun ainoa puu suurkaupungin pihamaalla hänen ikkunansa alla alkoi saada lehtiä, lauloi hän liettualaisia lauluja ja puheli liettuaa yksikseen. Kerran me olimme olleet eräässä liettualaisessa ylioppilasseurassa. Muistan hämärästi, että oli jokin suuri köyhä huone, jossa nuoret miehet puhelivat joistakin kovin vakavista asioista. Pöydällä oli pulloja kuin näön vuoksi. Viereisessä huoneessa oli naisia ja yritettiin tanssia. Nämä naiset eivät puhuneet samaa kieltä kuin miehet. Yhtäkkiä tultiin sanomaan, että poliisi pyrkii sisään. Silmänräpäyksessä muuttui huone. Tanssi siirtyi molempiin huoneisiin, lasit kilisivät, kallisteltiin pulloja. Teeskennellen humalaisia astuivat nuorukaiset poliisivirkamiehiä vastaan ja kutsuivat heitä joukkoonsa istumaan. He eivät jääneet, katselivat jäykkinä ovella että kaikki oli järjestyksessä ja lähtivät. Mutta tuskin olivat he menneet, kun nuo huolestuneet nuoret päät taasen painuivat vastatusten ja tartuttiin kiinni keskustelun katkenneeseen lankaan. Se koski isänmaata, Liettuaa, jonka kohtalon pimeydessä ei näkynyt valon välkähdystä, jonka tulevaisuutta verhosi läpipääsemätön sumu, jonka kansalta niin sanoakseni hengittäminenkin oli kielletty. Ja nyt — tuona raikkaana kesäaamuna näin liettualaiset heidän kotonaan, Liettuassa. Oli tultu jollekin suurelle asemalle likelle Vilnoa: toisia ihmisiä olivat nämä kuin ne, jotka eilen häärivät asemilla. Nämä seisoivat hiljaisina, ikään kuin unisina — heissä oli jotakin sanomattoman alakuloista ja vakavaa. Kummallista kuinka he muistuttivatkin suomalaisia. Jos heidän pukunsa olisi ollut toinen, olisi heidät voinut sijoittaa jollekin sydänmaan asemalle Suomeen, noin hiljaa, yksitotisina tuijottamaan junaa, ja he olisivat käyneet täysistä suomalaisista. Historiallisten kohtaloiden yhtäläisyyskö sen teki, vai — historian puute samassa mielessä? Kun tämän ensimmäisen liettualaisen päiväni ilta alkoi kallistua laskuansa kohti, valaisi se ihmeellisiä tammimetsiä Vilija-joen varrella. Ne eivät olleet raivattuja puistoja, kuten ne varmaan minkä muun suuren kaupungin läheisyydessä hyvänsä olisivat olleet. Vanha paimen kaitsi täällä pientä karjaansa. »Tegul bus pagarbintas...» tervehti hän. Ja saapui joukko maalaisia, miehiä ja naisia, raskaissa, kuumissa pukimissa. Kaikki he tervehtivät sanoilla: »Tegul bus pagarbintas Jesus Kristus...» Ja sitten he alkoivat astua ylös sitä Kalwarya-vuorta, joka kappeleineen aukeni eteen metsästä. Heidän oudolla, uudella kielellä virittämänsä veisuu kajahti puiden alla, polvillaan viipyivät he kappelin edustalla, karjankellot vuoroin etenivät ja likenivät, rusko taivaalla kävi yhä hehkuvammaksi. Vilnon kirkoissa alkoivat soida iltakellot. Yhtäkkiä kajahti ilmaan vihellys niin heleä, niin ikävöitsevä, niin aavisteleva, että se soi kuin koko tämän uuden oudon luonnon sisäisin sävel. Satakielen rinnasta, liettualaisen satakielen rinnasta oli sävel kajahtanut. Mutta Liettuan satakielet ovat maailman parhaita laulajia, koulutettuja Liettuan virtain varsilla, missä suru niin kauan on asunut. Sellainen oli tämä ensimmäinen päivä Liettuassa — hurmaavan kaunis ja sanomattoman alakuloinen. Me olimme siis tulleet maahan, missä hallituksen määräyksestä kaikki painattaminen kansan kielellä latinalaisin kirjaimin sitten v. 1836 oli tykkänään kielletty, missä siis ei ollut lupa painattaa ainoaa liettualaista kirjaa, ainoaa lehtistä, ainoaa sanomalehteä, ainoaa sanaa! Nyt kirjoitettiin 1894. Me tulimme Ploksciaihin Nemunasin, Niemenin varrella, ainoaan liettualaiseen sivistyneeseen kotiin mikä siihen aikaan oli olemassa Liettuassa, Petras ja Zofija Krauciunaksen kotiin. Petras Krauciunas, komea, voimakas ja raikas mies, joka kuin mikäkin veden-jumala keväisin ja syksyisin uiskenteli joessa kilpaa jääkappaleiden kanssa ja jota ystävät eivät turhaan leikillä kutsuneet »Liettuan kuninkaaksi», hän oli ollut liettuankielen opettajana Maryampolin tai Suwalkin kimnaasissa — liettuaahan opetettiin jonkin aikaa vapaaehtoisena aineena —, sitten hän oli siirtynyt kunnantuomariksi Ploksciaihin. Zofija Krauciunas oli ensi kerran ollut naimisissa runoilija Petras Arminaksen kanssa, joka hänkin oli ollut liettuankielen opettajana. Arminasten nuoressa kodissa, minkä läheisimpiin ystäviin Krauciunas kuului, oli nähty unia Liettuan maalle ja kansallisuudelle, siellä oli puhuttu liettuaa ja ryhdytty kirjoittamaan liettuaksi. Alituinen vangitsemisen vaara, loppumattomat rettelöt poliisin kanssa ja oleskelu vankilassa olivat kuitenkin murtaneet Arminaksen terveyden. Hän makasi niinkuin niin moni muu liettualainen ja odotti — poliisin valvonnan alaisena — kuolemaa. Huolimatta lääkärin kiellosta teki hän kuumeisesti työtä viime hetkeen asti. Hän käänsi liettuaksi jotakin suurta runoteosta, en muista mitä. Poliisi piti häntä uskollisesti silmällä ja sen tullen tarkastukselle, kätkettiin käsikirjoitukset nopeasti säilytyspaikkaan seinässä. Kuolinvuoteellaan uskoi Arminas nuoren vaimonsa ystävälleen Krauciunakselle, pyytäen häntä ottamaan hänet elämäntoverikseen. Krauciunas sai Zofija Arminaksesta uskollisen elämäntoverin. Saattaa sanoa, että heidän kotinsa oli sillä hetkellä ainoa tietoisesti liettualainen. Liettualaisia miehiä, miehiä jotka tekivät työtä ja kärsivät kansallisuutensa puolesta, oli siellä täällä, papisto oli liettualaismielinen ja suurissa yliopistoissa, yllään vieraat univormut, kokoontuivat liettualaiset nuorukaiset suurimmassa salaisuudessa keskustelemaan siitä, mitä eivät he voineet kaiken vaaran ja rangaistuksen uhalla vaientaa rinnastaan — mutta sivistyneitä liettualaisia naisia ei ollut. Zofija Krauciunaksen suuria huolia oli muiden muassa se, ettei sivistyksen tielle astuneille nuorille liettualaisille miehille ollut sivistyneitä liettualaisia vaimoja. Sellaisesta tietenkään ei ollut lupa nähdä untakaan, että hän olisi ottanut nuoria maalaistyttöjä kotiinsa ja alkanut pitää heille alkeellisintakaan koulua, siitä olisi seurannut vankityrmä. Zofija-rouva, jonka tarmo, taito ja työkyky miltei joka alalla olivat ihailtavat, opetti suurimmassa salaisuudessa taloustointen ohella palvelustyttöjään kirjoittamaan ja laskemaan — ja vaihtoi heitä, kun he olivat jotakin ehtineet oppia. Hänellä tietenkään ei ollut lupa mielinmäärin seurustella kylän naisten kanssa — viranomaiset seurasivat jokaista hänen liikettään epäilyksellä. Kun hän meni kirkkoon ja seisoi alttarin juurella, oli hän pukenut ylleen liettualaisen esiliinan, jommoisia vain vanha kansa käytti — nuoret vaihtoivat vaihtamistaan pukimiansa vieraaseen rihkamaan. Naiset katselivat häneen, huomasivat kauniit kuviot, joihin aurinko paistoi ja muistivat ehkä, että heillä oli arkussaan kotona tuollainen vanha »zurstas». Kotimatkalla Zofija-rouva, kulkien naisten joukossa, kiitti kaikkea liettualaisesti kaunista mitä näki, kiitti myöskin omaa esiliinaansa, jonka oli saanut ostaa jostakin, ja selitteli, miksi kuviot ja värit olivat niin kauniit. Kun hän tapasi nuoren tytön, joka oli pukenut ylleen paikkakunnan kansannaisen puvun ja koristanut palmikkonsa ruuttaseppeleellä, niin hänen sydämensä riemuitsi ja hän lausui sen myös ääneen. Jopa hän saattoi rakastettavasti hymyillen kutsua vaaralliset viranomaiset tiellä katsomaan jotakin kaunista liettualaista vyötä tai muuta käsityötä. Sen saattoi uskaltaa tehdä sunnuntaimielialan turvissa. Mutta kun illalla kapakoista kaikilla äärillä kylää kuului juopuneiden ilonpito ja kun maanantaina sekä miehiä että naisia makaili maantienojissa, ei uskaltanut käydä heitä oikaisemaan. Tarmokas Zofija-rouva kärsi ääneti kansansa alennuksen. Krauciunasten koti oli köyhä, rouvan lakkaamaton kekseliäisyys ja työteliäisyys piti sen kuitenkin kauniina ja siistinä. Se oli avoin ja yhteinen kaikille liettualaisille, jotka vain tohtivat sinne saapua. Myöskin oli Krauciunasten köyhä kukkaro niinsanoakseni yhteinen kaikille aatteellisille liettualaisille, ja he olivat järjestään köyhät. Krauciunasten kodissa, maalaisessa hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, kurkullaan viranomaisten rautainen, tukahuttava ja ihmeteltävän valpas käsi, kärsivät isäntäväki ja sen pieni ystäväpiiri koko nukkuvan kansansa ja kansallisuutensa puolesta. Kauhistavassa yössä paloi heidän uskonsa lamppu lepattavalla liekillä, ajoittain he luulivat, että heidän kansallisuutensa jo oli kuollut, että sitä oli mahdoton pelastaa. Tuli hetkiä, jolloin kaikki toivo oli sammunut. Tästä kaikesta ei ulospäin näkynyt mitään. Arkityöt suoritettiin joka päivä, kyläläisiä tuli ja meni, heille ei ollut lupa puhua muuta kuin arkisimmista asioista, tarpeista, jotka eivät olleet eläimen tarpeita laajemmat. Sanomalehdet, vieraskieliset tietysti, eivät tuoneet mitään, kirjeet eivät sanoneet mitään siitä mikä oli kansalle likeisintä. Zofija-rouvalla oli pieni puutarha, joka oli kuin kappale maallista paratiisia. Se näytti mitä liettualainen maa saattaa antaa, kun sitä vaalitaan. Liettualaisen laulun koko kasvisto siellä kukoisti. »Zale ruta», vihreä ruutta, oli tietysti kunniasijalla ja »balta leliele», valkea lilja, muodosti kokonaisen metsän tuoksuvia kelloja. Mikään ei vetänyt vertoja ikiviheriöivälle ruutalle, sen Zofija-rouva myöskin sanoi kaikille kansannaisille, jotka hän oli hetkeksi tuonut puutarhaan pitääkseen heille ruutan kautta tuollaisen kielletyn kansallisen silmänräpäysluennon. Illoin, kun helle oli vaimentunut, istuimme penkillä tammen alla. Luonto oli kuin lumottu. Nemoneles juoksi hopeisena uomassaan, utuisina pilvinä kohoilivat pajut ja itkuraidat sen rannoilla, niityllä, joka vasta oli korjattu, kirmailivat ilokseen nuoret hevoslaumat — niitä kasvatettiin myytäviksi Preussin armeijaan — ja vainioilla kauempana virittivät työstä palaavat tytöt ja pojat laulunsa: Sejau ruta, sejau meta sejau leliele, sejau savo jaunas dienas kaip zale rutele. Kylvin ruutan, kylvin mintun, kylvin valkoliljan, kylvin nuoret päivyeni niinkuin vihreen ruutan. Illan henkäys kantoi jostakin jasmiinin tuoksua... Taivas hehkui — satakielet alkoivat vihellellä... Niin tenhoava oli luonto, ettei ihminen jaksanut vastustaa. Hänen rintansa alkoi paasien alla hengittää, hänen unelmansa alkoivat virota eloon, hän uskoi muutaman liitävän iltahetken aikana, että Liettuankin kansalla on tehtävä ja tulevaisuus, että satakielten kansalla täytyy olla oma sävelensä lahjoittaa kansojen kuoroon... Hän tapaili tuota säveltä... Mikä olikaan Liettuan sävel, Liettuan oma itse? Ihmisten joukosta, kyläläisten, pappien, volttien, kyläkirjurien, sadunkertojattarien, erottautuu Krauciunas-pariskunnan rinnalla muistissani muutamia yksilöjä. Sellaisia oli se nimetön kansanmies, joka omasta sisällisestä halustaan oli ruvennut Liettuan eläväksi sanomalehdeksi ja kierteli, reppu selässä, pitkin maata, vieden uutisia Liettuan toiselta laidalta toiselle. Hänen muistinsa oli suuresti harjaantunut ja uskollisesti kertoi hän taatuille henkilöille isänmaalliset uutiset — kuka oli vangittu, kuka oli hirtetty jne. Sitten oli muuan vanha, köyhä yksisilmäinen mies, joka kirjoitti sankarinäytelmiä liettualaisista aiheista. Hän käytti salanimeä Guzutis ja hänen draamansa olivat oudon värittömällä musteella kirjoitetut karkealle keltaiselle paperille. Rouva Krauciunaksella oli alituinen huoli näistä näytelmistä, mihin kätkeä ne milloinkin. Tuon vanhan, köyhän herran ajatukset askartelivat lakkaamatta loistavissa menneisyyden ja tulevaisuuden asioissa. Sinä kauhun yönä, jolloin tohtori Wincentas Kudyrko vangittiin silmäimme edessä, muistan kuinka rouva Krauciunas keräsi sankarinäytelmät esiliinaansa ja kätki ne perunamaahan. Tohtori Wincentas Kudyrko — hän oli niin kaunis, niin hieno, niin loistava luonnonlahjoiltaan. Hän tunsi vankilat, hän tunsi köyhyyden ja lisäksi hän oli kuolemansairas. Santarmit pitivät häntä silmällä joidenkin pienten liettualaisten kirjasten vuoksi, jotka hän joskus oli kirjoittanut. Eräänä päivänä viskattiin Krauciunasten puutarhaan varoittava kirjelippu. Iltapäivällä tuli toinen ja illansuussa, kesken ankaraa, nousevaa rajuilmaa tulivat santarmit ja ottivat hänet. Kun me sinä yönä, sateen virtoina tulviessa taivaalta ja salamojen risteillessä, kuljeskelimme huoneesta huoneeseen käsiämme väännellen, kohosi yhtäkkiä pimeästä eteemme Petras Krauciunaksen mahtava hahmo. Hän oli taistellut aikansa, päässyt tasapainoon, voittanut surunsa, sillä hän rakasti Kudyrkoa kuin veljeä tai poikaa, ja julisti nyt meille kuin tietäjä: jokainen aate vaatii uhrinsa. Jokainen aate vaatii uhrinsa — nuo sanat tuosta korkeasta ja samalla kauheasta yöstä jäivät soimaan kuin kaukainen lupaus. Muutamat rva Krauciunaksen kirjeistä antavat käsityksen tilasta maassa. Maaliskuussa 1898. »... Meillä onnettomassa Liettuassa ei kuulu minkäänlaista muutosta parempaan päin. Liettualaista kirjoitusta vain ei sallita, kaikista yrityksistä huolimatta, ja ulkomailla painettujen kirjojen tähden istuu moni mies vankeudessa. Tuomari Krauciunaksen veli on jo melkein vuoden ajan istunut vankeudessa, ensinnä Kovnossa ja sitten hänet vietiin Pietariin. Surullista, surullista!» Maryampolissa 1905 — perhe oli muuttanut tähän kaupunkiin sitten kun Krauciunas liiallisen liettualaismielisyytensä vuoksi oli erotettu kunnantuomarin toimesta: »... Minkä surkeuden onkaan kaikille tuonut tuo onneton sota! Kuinka monta kyyneltä vuotaa meillä leskiksi jääneiden vaimojen, lapsettomien vanhempien ja orpojen silmistä! Mikä taloudellinen hätä uhkaakaan seuraavana vuonna, sotaväkeen on viety parhaimmat voimat, maasta puuttuu työväkeä ja pellot jäävät kesannoksi. Turvattomiksi joutuneet vaimot ja lapset ovat jääneet raskaaksi taakaksi ennestään jo rasitetun yhteiskunnan hartioille...» »Poliisilla on nyt enempi aikaa, sillä siltä on tullut pois sen entinen edullinen työ liettualaisten sanomalehtien ja kirjojen ajojahdissa. Kaksi vuotta sitten saavuttivat poliisien ajometsästykset liettualaisparkoja vastaan korkeimman huippunsa: vangittiin ihmisiä, lähetettiin etäisiin kuvernementteihin ne miehet, jotka henkensä uhalla tahtoivat hankkia edes hiukan tietoa isiensä kielellä. Ja mitä varten tämä kaikki? Vain onnettomuutta saatiin aikaan, tehtiin turhaksi moni elämä ja kylvettiin niin paljon vihaa. Nyt, Jumalan kiitos, ja ruhtinas Sviatopolk Mirskille olemme kiitolliset siitä, että hän irroitti kahleet ja päästi valonsäteen meidän onnettomaan, pimeyden peittämään maahamme. Käsität, hyvä rouva, millä jännityksellä luimme ja millä ilolla tervehdimme liettualaisen sanomalehden ensimmäistä numeroa. Me hymyilimme ja itkimme ja iloitsimme...» Maryampol tammik. 1906. »... Me uimme surun kyynelissä, sillä meidän veljemme vuotavat verta, joka juoksee kasakkain ja rakuunojen lyönneistä, ja vaikeroivat orjuudessa. Joka päivä tapahtuu joukoittain vangitsemisia, vankilat ovat täynnä viattomia ihmisiä. Sehän ei ole mikään uusi ilmiö, se toistuu kautta koko onnettoman Venäjän. Kun kylvetään huonoa siementä, niin ei satokaan tule parempi. Minä olen niin rikkirevitty ja ahdistuksen vallassa, etten voi ajatella loogillisesti. Meidän katumme varrella on vankila ja siten näen joka päivä omin silmin miten sinne tuodaan vankeja, jotka pari päivää vierailtuaan meidän kaupungissamme kasakkain tai rakuunain saattamina lähetetään pitkäksi ajaksi Kalwaryaan, joka on täältä 2 1/2 penink. päässä. Sinne viedään talonpoikia, ylioppilaita, kimnaasinoppilaita ja naisia. Viime tiistaina oli täällä kimnaasissa suuri kiihtymys. Edellisenä päivänä, so. maanantaina 22 p. tammik., joka on Pietarissa surmattujen työmiesten vuosipäivä, kokoontuivat kimnaasin oppilaat ensimmäisen oppitunnin jälkeen erääseen saliin ja, huolimatta johtajan kiellosta, pitivät puheita sekä julistivat senjälkeen tekevänsä lakon ja lähtivät sitten kukin kotiansa. Tiistaiaamuna varhain, kun tuskin vielä päivä hämärsi, alettiin kimnaasin johtajan toimesta pitää kotitarkastuksia poliisien ja kasakkain avulla korkeampain luokkain oppilasten kotona. Vangittiin kaksi, mutta kolmatta ei löydetty. Heitä pidettiin johtajina. Oppilaat kokoontuivat kimnaasiin ja antoivat viranomaisille pyynnön, että heidän vangitut toverinsa vapautettaisiin sekä ilmoittivat, että he eivät tule oppitunneille ennenkuin heidän pyyntöönsä suostutaan. Saapui opetuspiirin inspehtori Varsovasta. Nuorison kiihtymys oli suuri. Silloin koulun viranomaiset kutsuivat lapsia vastaan santarmit ja kasakat, jotka ympäröivät kimnaasin. Kun pienokaiset huomasivat sotaväen, pelästyivät he kauheasti ja alkoi itku ja valitus. Asukkaat, nähdessään kimnaasiin rientävän sotajoukon, kiiruhtivat sen perässä. Äidit, joilla oli siellä lapsia, ryntäsivät huoneeseen huutaen: sulkekaa kimnaasinne, mutta antakaa meille lapsemme elävinä. Nuorison käskettiin hajaantua, mutta he sanoivat, että kasakkojen ensin on lähdettävä, sitten lähtevät he, koska he pelkäsivät että heihin ammuttaisiin. Kasakat piilotettiin muurien taakse ja silloin lapset hajaantuivat. Tuloksena oli, että koulusta erotettiin 18 oppilasta ja vaikka kimnaasi on nyt viranomaisten toimesta auki, niin oppilaat eivät mene tunneille. Tällaista tahdittomuutta ja julmuutta harjoittavat viranomaiset. Olemmehan jo melkein tottuneet näihin onnettomuuksiin ja kaikkeen mitä holhoova hallitus meille valmistaa. Lohdutamme itseämme ajatuksella, että pahojen päivien täytyy mennä ohi niinkuin menevät hyvätkin päivät. Kadehdin sinua kuitenkin, rakas rouva, ettei sinun tarvitse katsella sitä mitä me. Mitä tulevaisuus tuo, sitä emme tiedä. Luonnollisesti pian tulee vieläkin pahempaa kuin nykyiset tapahtumat. Entä ihmiset? Taistelut erottivat ihmiset, niin sanoo Mickiewicz Konrad Wallenrodissa. — Varmaan tämä on viimeinen kirje, jonka kirjoitan sinulle. Ehkäpä kasakan tai villin rakuunan kuula lopettaa maallisen elämäni. Kaikkeahan nyt voi odottaa...» Vuodet ovat vierineet. Liettua on läpikäynyt pitkän kärsimyksensä, uhrit, esitaistelijat, he ovat saaneet esitaistelijain ylhäisen palkan — ei kultaa, ei kunniaa, ei kiitoksen helyä, vaan kunniakkaan levon isänmaan povessa. Kevät saapuu Liettuaan, kevät nostaa kukkaset haudoille, taistelukentille ja kotien raunioille, kevät nostaa oraan kyynelten kostuttamiin vakoihin. Kansat nousevat, kahleet putoavat, kansat kokoontuvat, löytävät oman itsensä ja rientävät kuuman työpäivänsä ääreen, suorittamaan osuuttaan ihmiskunnan työssä. Liettua — Liettuan osuus ihmiskunnan työssä? Dainojen maa, vihreän ruutan ja valkoisen liljan maa, satujen ja satakielten maa, sinä kaunoinen Liettua, löydä itsesi, kokoa itsesi, tule onnelliseksi ja lahjoita onnellinen oma itsesi ihmiskunnalle! UUDENVUODEN KASVOJEN EDESSÄ Puhe Porissa 28.12.1917. Niin on siis taasen kulunut loppuun yksi vuosi, mennyt vuosi 1917. Niin seisomme siis taasen uudenvuoden kasvojen edessä, vuoden 1918. Sinne, mistä ei ole paluuta, sinne ovat siis uponneet vanhan vuoden tutut kasvot. Vihan, kateuden, koston, hekkuman vääntämät ne olivat ja niinkuin humalainen, joka kiroten ajaa avantoon ja häviää sinne, niin varmaan uppoaa vanha vuotemme sadatus huulillaan menneisyyden helmaan. Kylläinen hän oli vihaa ja kostoa, köyhä hän oli rakkautta, vaivainen hän oli anteeksiantoa, meidän vanha vuotemme. Kuinka monet kauhun hetket hän meille valmistikaan, kuinka monet pedon tunteet hän rinnassamme herättikään. Ah, emmekö tuntisi menneen vuotemme kasvoja, niin toisenlaiset kun ne olivat kuin kaikkien edellisten vuosien kasvot. Tavallisestihan vanhatvuodet ovat olleet vanhuksia, jotka työ, vaivannäkö ja kieltäymykset ovat murtaneet. Ajatelkaammepa vain vuotta 1867, viisikymmentä ajastaikaa sitten. Silloin oli nälkä maassa niinkuin nytkin, harmaat ihmislaumat kiertelivät teillä ja sortuivat teille. Harmaana, nääntyneenä, tuhkan väri hiuksissa horjui vuosi silloin pois kuin varjo, hyvin vanhana, väsyneenä, nöyränä ja alistuvana hän meni. Nyt minusta tuntuu, ettei vanhavuosi ole lainkaan vanhus. Hän on päinvastoin nuorukainen, hänen äänessäänkin on vielä jotakin varsin lapsimaista. Perusluonteeltaankin on tämä nuorukainen aivan toisenlainen kuin vanhavuosi viisikymmentä ajastaikaa sitten. Eivät ne ole sukuakaan. Tämä nuorukainen ei ole koskaan oppinut vaivannäköä, työtä ei hän tunne, työ on hänelle vastenmielinen ja vihattava. Hänen henkensä ruokana on ollut viha ja kiroukset, edesvastuuttomuuden ja valheen katkismusta on hän tutkinut ja noudattanut, nautinto on ollut hänen päämääränsä, veren väriä ovat hänen silmänsä ajaneet takaa. Ja nyt laskettaa tämä nuorukainen, tämä outo vanhavuosi humalan höyryssä avantoon. Niin päättyy vanha vuosi, pian on hiekka vuotanut loppuun tiimalasista, pian ovat vuoden viimeisen tunnin lyönnit kajahtaneet yli kaupungin ja maan, tämän kohtalokkaan vuoden. Pian on meidän edessämme uusi tuntematon vuosi, uudet, tuntemattomat kasvot. Ja, vielä korvissamme nuorukaisemme Vanhanvuoden kirous, silmissämme hänen rivot, varhaisvanhat piirteensä, me vavisten lähestymme ja kysymme, mimmoiset tulevat olemaan kasvot, jotka häämöttävät meitä vastaan. Ei milloinkaan ole tulevaisuutemme ollut niin tiheän esiripun takana, ei milloinkaan ole sumu tuntunut niin läpipääsemättömältä, ei milloinkaan ole tuntunut niin mahdottomalta aavistaa, mitä meidän on luettava uudenvuoden kasvoista, mikä on oleva kohtalomme. Ennen oli meillä sellainen tapa että uudenvuodenyönä valoimme tinaa. Ehkäpä tänäkin vuonna löytyy jokin kotiliesi, jonka ääressä maltetaan noudattaa vanhaa tapaa. Tuossa on lieden hehku, valinkauha, ympärillä tyynempi vanhaväki ja tulisempi nuori kansa, ja tietysti myöskin tinaharkot. Jännityksellä kuunnellaan miten sula tina sihahtaa veteen ja taivutaan nostamaan ämpärin pohjalta ennustuksen näkyväistä merkkiä. Onko se kruunu, onko se rahaa, onko se sormus, onko se ruumisarkku? Nuoret asettavat ennustusesineen seinää vasten ja koettavat kutsua esiin sen varjoa ja lukea, lukea... He ovat laskevinaan leikkiä, mutta heillä on tosi mielessä. Onko se sormus, onko se seppel, onko se pääkallo — onko se elämäksi vaiko kuolemaksi? Mutta tämän ajan vanhat nyökyttävät päätään, hymyilevät ja ajattelevat: noin se ihminenkin pannaan valinkauhaan ja valetaan uudeksi. Ja niin uusi se voi olla, ettei sitä enää tunne entisestään. Ja niin pannaan kansatkin valinkauhaan. Ja niin toisenlaisiksi ne voivat muuttua kansatkin, ettei niiden oloja enää tunne entisestään, kun ne valinkauhasta nostetaan. Ja niin toisenlaiseksi käy maailman meno, etteivät vanhat arvot enää pidä paikkaansa. Rahakin, jolla sai ja jota kumarrettiin — raha ei enää ole kaikkivaltias, vaan nyt hallitsee leipä, leipä, jonka tässä takavuosina kerjäläinen halveksien viskasi luotaan, kun sen hänelle antoi. Leipä on nyt arvossa ja kaikkinainen sellainen yksinkertainen, mitä ihminen tarvitsee jokapäiväisessä elämässä. Niin on koko maailma pantu valinkauhaan ja siinä sitä nyt sulatellaan ja sekoitellaan ja taotaan, ja mikä siitä lopulta tulee, kuka sen tietää. Ja koko maailman kansat siinä nyt tungeksivat valinkauhan ympärillä kysellen, mikä on oleva kunkin osa, mitä kustakin tulee. Toiset ovat levollisemmat, ikäänkuin he tietäisivät saavansa ansion mukaan ja heillä olisi ansiota, toiset ovat levottomammat. Jokaisen panos, jokaisen harkko, koko hänen pääomansa lasketaan sulatuskauhaan ja siinä sitä kuumennetaan ja koetellaan tulessa. Mitä siitä lopulta tulee, kuka sen tietää. Salaperäisenä todella verhoaa pimeys uuttavuotta, kasvot jotka sieltä häämöttävät meitä vastaan ovat vakavat, arvoitukselliset, ankarat, pelottavat. Kansojen silmät kääntyvät noita kasvoja kohti, kansojen kädet ojentuvat noita kasvoja kohti. Mitä, mitä tietävätkään nuo liikkumattomat silmäterät? Mekin suomalaiset tungeksimme tulevaisuuden esiripun edessä ja kysymme niinkuin nuoret valinkauhan sisältöä nostettaessa: mikä on oleva meidän osamme, kun maailma valetaan uudelleen? Mitä seuraa meille, rauhanko palmunoksa vaiko vainon tulipalonsoihtu, orjantappurakruunu, kahleet vaiko vapauden lippu? Mikä on oleva meidän osamme? Ah niin, vapauden lippu! Oli kerran ihmeellinen aamu... Oli maaliskuu ja sininen taivas ja valkeat hanget, mutta kuitenkin oli aamu toisenlainen kuin kaikki muut maaliskuun aamut ennen ja jälkeen. Koska se olikaan? Niin omituisen kaukana se tuntuu olevan ja kuitenkin se oli tänä vuonna, joka nyt vaipuu hautaan, mutta siitä onkin tapahtunut niin paljon. Tuona aurinkoisena maaliskuun aamuna liehui meidän oma lippumme, kauan kielletty, kultainen jalopeura taivasta vasten Suomen pääkaupungissa ja sittemmin pitkin maata. Meillä oli sellainen ihmeellinen kevään-kevät, jolloin me pitkien sorron vuosien jälkeen hengitimme ja näimme unia vapaudesta, ihmisonnesta, kansojen itsemääräämisoikeudesta ja suuresta tehtävästämme kansojen joukossa. Oli kirpeitä kevätilmoja ja me uneksimme siitä miten me pohjan lumien ja jäiden keskelle raivaamme vapaan kukoistavan maan, miten käytämme hyväksemme jokaisen auringonsäteen joka lankeaa tänne pohjoiseen. Suomen kesä on lyhyt, mutta valo paistaa meille yötä ja päivää ja me otamme talteen jokaisen valonsäteen, saidat me olemme valosta ja auringosta, arat me olemme onnestamme ja oikeudestamme, me emme ole lukuisa kansa, mutta me voimme olla suuri kansa, me voimme tuottaa maailmalle kunniaa ja kulttuuria, omaa, uutta, jota vailla ihmiskunta olisi köyhempi. Maailma saa nähdä, nyt kun me itse pääsemme määräämään, mitä me voimme, maailma saa nähdä! Onnellisia koteja me luomme, onnellisia ihmisiä, vapaita, tietäviä, tahtovia, vastuunalaisuutensa tuntevia ihmisiä, kansalaisia, lähimmäisiä, maan perillisiä, puhtaita sydämestä, ja perillisiä me luomme taivasten valtakuntaan. Kuka näki unta? Luulen että heitä oli monta noina säteilevinä maaliskuun päivinä, jolloin Suomen liput tervehtivät taivaan sineä. Mutta, uudenvuoden kasvojen edessä: nuo ihmeelliset päivät eivät tehneet meistä yksimielistä kansaa, kansaa jossa yksi vastaa kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Isänmaan kuva ei ollut painunut meidän kaikkien sielunpohjalle eivätkä vapauden kevätpäivätkään sitä syövyttäneet. Kovin kauas olimme onnettomuuden vuosina joutuneet toisistamme, kuiluja oli ratkennut välillemme, pitkät ketjut syitä ja seurauksia olivat kahlehtineet meidät käsistä ja jaloista kunkin haarallemme, syiden ulpukat kasvoivat meissä pitkillä varsilla, täyttäen sielumme kaamealla myrkyllä. Koko kehuttu sivistyksemme oli pelkkää ulkokuorta. Me emme nähneet tätä, me emme ajatelleet tätä, vapauden huuma oli niin ihanainen, ympärillämme varistivat toisetkin kansat kahleita käsissään ja jokaisen toisen kansan voitto oli meidänkin voittomme. Kuinka suunnattomia lunnaita olivatkaan kansat maksaneet tästä luonnollisimmasta oikeudestaan, tuhannet ja tuhannet ihmiset olivat homehtuneet vankityrmiin vapauden vuoksi, tuhannet ja tuhannet ihmiset olivat sen vuoksi kärsineet väkivaltaisen kuoleman, viimeisenä veripisarana huulillaan vapauden kirvoittava nimi. Ja nyt oli kansoille vihdoinkin koittanut kalliisti lunastettu vapaus, itsemääräämisoikeus, isännyys omassa isänmaassa, ihana edesvastuu maailman ja Jumalan edessä. Tämä oli kevään-keväännä, maaliskuussa. Koitti sitten kevät 1917. Se ei tullut verkalleen ja valmistellen niinkuin usein muuten. Se tuli yhdessä päivässä ja yössä niinkuin etelässä. Kun tänään vielä metsä oli harmaana ja maa paljaana, olivat huomenna jo tuomensilmukat paisuvan keltaisina ja maarinteet valkeinaan vuokkoja. Maalla oli kiire, se lepäsi hedelmällisyyden odotusta hengittäen kylväjänsä edessä, se odotti siementä, se oli kostea, se oli vastaanottavainen, se oli lempeä, multa lemusi, kiuru lauloi. Luontoemo katsoi ihmislapseensa lauhana, suojelevana ja rakastavana. Hän oli täynnä huolenpitoa jokaisesta olennosta, joka elää hänen antimistaan. Maa, meidän suuri äitimme, oli valmistanut kaikki meitä varten niinkuin aina, ja aurinko paistoi pitkämielisenä niin hyville kuin pahoillekin. Silloin tapahtui jotakin kuulumatonta, jotakin luonnonvastaista: synti maata vastaan. Jotakin yhtä luonnotonta kuin jos kiellettäisiin kuolleelta ihmiseltä hautaaminen, tai syntymättömältä syntyminen. Jotakin sanomattoman kaameaa ja pahaaennustavaa oli siinä rikoksessa joka tehtiin keväällä 1917, kun maa oli avannut povensa vastaanottamaan siementä, ja ihminen kielsi häneltä, elättäjältään, siemenen. Vanha tarina kuvaa tyttöä, joka varjellakseen hienoja kenkiään laski leivän lokaiselle maalle ja astui sille. Vanha tarina kuvaa myöskin samassa miten tällaisesta luonnonvastaisesta rikoksesta rangaistus seurasi aivan heti: maa avautui ja tyttönen, kasvaneena kiinni leipään, vaipui alas alimpaan helvettiin. Varmaan vuosikymmenien perästä, ehkäpä vuosisatojen perästä tullaan kertomaan tarina eräästä kansasta, joka ei antanut maalle siementä silloin kun sen povi oli auki, kun maa lemusi ja odotti, kun oli kevään lyhyt kiitävä aika, ja kuinka silloin rangaistus tapahtui heti: maa sulki povensa, aurinko ei antanut kovakorvaiselle kansalle siunausta, vaan paahtoi ja poltti ja talvella oli maassa nälkä ja turhaan anoivat ne jotka eivät sallineet kylvää, leipää henkensä pitimeksi. Tai ei: he eivät tahtoneet nähdä tekoaan, he eivät tahtoneet sitä tunnustaa: he vetivät yhä uutta kurjuutta maan ja kansan päälle, he peittivät entistä rikosta uusilla rikoksilla. Maassa tapahtui tekoja, joita ei meidän historiamme tunne. Näiden veriruskeiden tekojen nimeksi ei riitä onnettomuus, ei kurjuus, ei viheliäisyys. Niiden ainoa nimi on häpeä — häpeä. Ja keskeltä näitä rikoksia kohoaa niinkuin taimi mustalta tulipalonjätöltä se, mitä me olemme läpi vuosisatojen odottaneet, ikävöineet, rukoilleet, se joka on ollut niin kaukana ettemme ole uskaltaneet siihen uskoa, se joka on kansalle kuin elävälle olennolle ilma, kuin vilvoittava vesi, kuin elämän leipä, se jonka vuoksi kansojen joukossa tuhannet ja taasen tuhannet ovat menneet kuolemaan: keskeltä sairasta aikakautta nostaa päätään Suomen itsenäisyys nuorena, vehreänä, ytimissään oikeus, mikä jokaisella elävällä olennolla on paikkaansa auringon alla... Jotakin sanomattoman onnellista on siis meille tapahtunut, meidän luonnollisin, oikeutetuin oikeutemme on siis selvinnyt meille vuonna 1917, kaikkia veriruskeita rikoksia vastaan voimme siis asettaa vapautemme, itsenäisyytemme valkean totuuden, ihanan vastuunalaisuutemme kansana kansojen joukossa, määrääjinä maassa, jonka meidän isämme ja äitimme ovat työllään ja kärsimyksillään meille lunastaneet. Miksi tuntuu siis keskellä tätä iloa niin oudolta, painostavalta, kaamealta, miksi on tulevaisuutemme niin läpipääsemättömän sumun peitossa, miksemme mitään voi edes arvailla? Ah, uudenvuoden kasvot, te leppymättömät, te arvoitukselliset, te kuolemanvakavat: nyt me tiedämme miksi te olette niin ankarat, nyt me teidät myöskin tunnemme. Te olette meidän omantuntomme kasvot, meillä on takanamme rikoksia, selvittämättömiä asioita, sovittamattomia syitä. Me saatamme sen jo aavistaa mitä uusivuosi meille lausuu, kun noiden ankarien kasvojen huulet ensi kerran liikkuvat. Uusi vuosi puhuu: Tahtooko Suomen kansa elää vai tahtooko se kuolla? Tahtooko Suomen kansa elää, vai tahtooko se kuolla — senkö sanoivat vaiteliaat huulet, senkö sanoivat leppymättömät silmäterät? Aiotko elää vai onko sinun kuoleminen, kansani? Elämästä siis ja kuolemasta on kysymys, on kysymys siitä jaksaako Suomen heimo puolustaa paikkaansa auringon alla, vai onko toinen kansa ottava haltuunsa mökin, jonka me rakensimme korpeen, onko vieras työntävä auransa siihen maahan, jonka me viljelimme köyhästä kankaasta ja jolle kankaalle me kerran sokeudessamme emme antaneet siementä. Minne joutuvat meidän lapsemme? He harhailevat mieron teillä, hukkuvat, häviävät mahtavampien jalkoihin ja tämä kieli, jota nyt puhutaan pohjoisten järvien varsilla, pohjoisten lakeuksien, pohjoisten jokien kukoistavissa kylissä — se sekaantuu vieraisiin, mahtavampiin kieliin, se jättää niihin jonkin lainasanan, niinkuin risti jää hautausmaalle osoittamaan sijaa mihin kerran elävä sydän laskettiin, ja kun vuosisadat ovat menneet yli meidän kotiemme, peltojemme ja hautojemme, yli kaiken mikä oli meille rakasta, ei elävä polvi ehkä enää tunne Suomen nimekkään. Niinkö menisi meidän nuori vapauden-taimemme, niinkö menisivät meidän unelmamme, niinkö me vartioisimme paikkaamme auringon alla, niinkö me antaisimme kotimme, peltomme, kielemme, niinkö heikkoja me olisimme, niinkö vailla siipiä, niinkö vailla verta ja voimaa, niinkö vailla ylpeyttä, velvollisuudentajua, niinkö vähän me pitäisimme kiinni ihmisoikeuksistamme, kansa-oikeuksistamme, itsenäisyydestämme, yksilöllisyydestämme? Olisimmeko kypsät kuolemaan ennenkuin olemme eläneetkään? Kammottavalta, häpeälliseltä tuntuu kuolema tässä mielessä. Se on samaa kuin pelkurin pako edesvastuun äärestä. Se on samaa kuin se mitä äiti tekee, kun jättää vastasyntyneen lapsensa ja pelastaa itsensä äitiyden ilosta ja äitiyden vaivannäöstä saadakseen päästä helpolla. Tahtooko Suomen kansa elää vai tahtooko se kuolla? Uusi ajanjakso on edessämme, meidän täytyy tehdä päätöksemme. Ei ole pakoa taaksepäin, sillä takanapäin on tie jo hävitetty. Elämisen asia ja kuolemisen asia ovat sellaisia, ettei niitä toinen voi suorittaa toisen edestä, jokaisen on elettävä mieskohtaisesti ja jokaisen on kuoltava mieskohtaisesti. Me emme voi antaa kansamme kohtaloa urakalla muutamien johtavien haltuun. Meidän on niinikään turhaa odottaa apua ja ystäviä sieltä tai täältä. Kaikki kansat ovat itsekkäitä, jokaisella on yllinkyllin tekemistä omassa maassaan. Me olemme yksin, me olemme oman onnemme nojassa. Itsemme meidän on puolustettava paikkaamme auringon alla. On kysymys siitä onko kansa terve ja elinvoimainen, kuuluuko se elävien joukkoon, vai onko se mätä, laho, onko se ehkä jo kuollut ja kuopattava. Onko rikosten ja häpeän keskellä säilynyt niin monta rehellistä ihmistä, että kansa heidän varassaan voi nousta, onko vielä suolaa niin paljon, ettemme mätäne. On kysymys elämästä tai kuolemasta, on kysymys jokaisesta yksilöstä ja hänen mieskohtaisesta tahdostaan, sillä Suomen kansa ei ole kovin lukuisa. Uudenvuoden kasvojen edessä, uuden historiallisen vaiheen, uuden tulevaisuuden ankarien lakien edessä, omantuntomme edessä, katsokaamme rikoksiamme pohjaan asti, selvittäkäämme suhteemme Suomen elämään tai kuolemaan. Tahdommeko olla mukana rakentamassa vapaata itsenäistä Suomea, tahdommeko, me yksilöt, alistua yhdeksi kiveksi vapautemme rakennuksessa, tahdommeko takoa ja hioa kivemme lujaksi ja kestäväksi, tahdommeko omassa povessamme käydä läpi kaiken sen kieltäytymisen ja taistelun mikä tarvitaan ennenkuin ihminen kelpaa lujaksi, puhtaaksi kansalaiseksi isänmaassa? Vai tahdommeko syödä, juoda, nauttia, koota tavaraa, rikastua keinoihin katsomatta, rikastua omaksi mukavuudeksemme? Tahdommeko olla mukana vaalimassa itsenäisyytemme nuorta tainta mastopuuksi, jonka latva huojuu yli kansojen, yli maiden ja merien — vai tallaammeko sen jalkoihimme ja pakenemme kurjasti? Ne rikokset, jotka tänä vuonna ovat tulleet näkyviin, kasvavat pitkillä varsilla ylös edellisten vuosikymmenten liejusta. Kukaan meistä ei ole syytön siihen, että nämä kaameat lumpeet ovat kasvaneet niin reheviksi. Vuosikymmeniä on meillä yleisesti edistetty maaperää ja ilmaa näitä tekoja, tätä kasvua varten. Ne ominaisuudet, jotka tekevät yksilön ja kansan terveeksi, kokonaiseksi ja onnelliseksi, ovat vähentymistään vähentyneet meidän kodeistamme ja meidän povistamme. Jumalanpelko, työ, rukous, kieltäytyminen, nämä ihmisen ja kansan suojelusenkelit ovat kaikonneet yhä kauemmaksi. Jumalanpilkka, laiskuus, kateus, riitaisuus, valhe, vilppi, omanvoitonpyyntö, nautinnonhimo ovat tulleet sijaan. Mutta se kansa ja se yksilö joka aikoo elää niistä, on kuolemaan tuomittu. Sellaisella ravinnolla ei mitään elämää eletä. Me emme ole hävenneet lausua kirouksia ja parjauksia ja valheita, mutta me olemme hävenneet rukousta, sielun pyrkimystä alkuperäänsä, Jumalaansa kohti. Mutta oksa joka ei ole kiinni viinipuussa, kuivettuu ja heitetään tuleen. Jos Suomen kansa tahtoo elää, niin täytyy meissä kaikissa tapahtua mielenmuutos. Ei yksin papeissa, valtiomiehissä, opettajissa, johtajissa, niissä, joille me olemme uskoneet johdon läpi vaikeiden aikojen. Rakennus ei ole muodostettu yksin kulmakivistä ja julkisivua kannattavista ja koristavista tiilistä. Jokainen näkymätön kivi muodostaa rakennuksen ja on mukana tekemässä sitä lujaksi tai hataraksi. Yksilöissä, kodeissa muodostuu se terve, kelpo henki, totuuden henki, ahkeruuden henki, ilon ja valon henki, mistä kansat elävät. Yksilössä, kodeissa kehittyy myöskin se erikoinen henki, minkä luonto, kieli ja historia antavat kullekin kansalle erikseen ja millä kunkin kansan on määrä rikastuttaa kansojen yhteistä sivistysaarretta: kansallisuuden kalleus. Jos me tahdomme elää, on meidän päästävä elävään yhteyteen elämän alkulähteen, elävän Jumalan kanssa. Sitten on meidän selvitettävä suhteemme kanssaihmisiin, isänmaahan, kansallisuuteen, työhön, omaisuuteen. Meidän omaamme on se minkä me viemme mukaamme läpi elämän, kuoleman kynnysten yli. Kaikki se vapaus, rakkaus, puhtaus, kiitollisuus ja ilo, minkä olemme jaksaneet taistella sieluumme elämän retkellä, se vain on meidän omaa jumal-aarrettamme. Se vain on meidän kallis päärlymme. Kaikki muu on lainaa, jota meidän tulee viisaasti kartuttaa niin kauan kuin elon päiviä kestää, tulevia polvia varten. Mutta se jää tänne eikä se saa vahingoittaa meidän sieluamme eikä tuottaa kirousta muille. Kiitollisina, taistelevina, työtätekevinä tulee meidän olla maailmassa, mutta me emme saa olla maailmasta. Meidän tulee varjella sieluamme — mitä meitä auttaisi, jos voittaisimme koko maailman ja saisimme sielullemme kadotuksen! Tuossa ovat nyt edessämme uudenvuoden kasvot. Ne eivät enää ole arvoitukselliset ja kaukaiset. Niinkuin isän kasvot ne meihin katsovat. Me tiedämme nyt mitä ne meille sanovat: Suomen kansa elää, jos se tahtoo kohota ja puhdistua... KANSA JA KOTI Puhe Ison-Kyrön vanhassa kirkossa syyskesällä 1918. Mikä juhla onkaan tänään laulanut meidän kotiemme yllä, mikä juhla onkaan hymissyt meidän sydämissämme! On syyskesän sunnuntai, elonkorjuun korkea aika. Maaemo ojentaa tyynessä ilossa lapsilleen antimensa: siinä on, ota, nauti kiitollisuudella. Maaemo antaa tänä vuonna runsaasti. Ladossa ovat jo niityn heinät, koko tuo värien loisto, koko tuo tuoksujen kylläisyys, jonka kevät kutsui esiin mustasta maasta ja joka keinui ja aaltoili meidän silmissämme. Muistatko juhannuksen aikaa — mikä Jumalan ihme olikaan jokainen heilimöivä heinä, jokainen apilankukka. Maa oli autio ja paljas ja aurinko valoi siihen lämpönsä, aurinko näytti ystävälliset kasvonsa, aurinko antoi hyvyytensä loistaa — ja tapahtui ihme: riemuun puhkesivat metsät ja maat. Ihme tapahtui, sillä kevät ei lakkaa olemasta ihme sentähden että se palaa uudelleen ja uudelleen. Ihmeeksi jää jokainen kukkanen, joka avaa silmänsä siihen, missä vielä äsken oli harmaata ja alastonta. Auringon lämpö, auringon hyvyys tekivät ihmeen. Miten kävisikään meidän karjojemme, jollei niityn heinää, tuota koottua auringonvaloa voisi ottaa talteen, miten kävisi kotieläinten, meidän ystäviemme ja auttajiemme, jollei tuota heinän tuoksua ja apilanlemua voisi säilyttää. Uhrijuhla on jokainen heinänkorjuu, tuhannen tuhannet yrtit ja kedon kukkaset siinä uhrataan meidän hyväksemme. Ne ovat nyt ladossa, onnellisesti turvassa. Kypsät ovat niinikään keltaiset rukiintähkämme, ah millä riemulla me nälkävuoden opettamat ihmislapset niitä tervehdimmekään! Mitäpä meistä tulisi, vaikka meillä olisi kasoittain vuorten kylmää metallia, jollei meillä olisi keltaisia, täyteläisiä tähkäpäitä, joihin auringon lämpö on vuotanut. Kuin hopea hohtavat kauravainiot, kuin meripihka hehkuu ohra, purppuranpunassa notkuvat marjapensaat ja maan pimeyteen kokoavat vihreillä lehvillään ja kukkasillaan monet hyötykasvit yhä vieläkin auringon voimaa. Juurikasvit siellä kokoontuvat, hiljaisuudessa, salaisuudessa, täyteen mehua, täyteen ravintoa. Aikana, jolloin luonto lepää, me ihmiset saamme toimia — mihin me joutuisimmekaan ilman tätä luonnon ihmeellistä huolenpitoa! Mikä juhla onkaan tänään laulanut yli meidän kotiemme, yli meidän vainioidemme, yli meidän kirkkomaidemme! Mikä juhla onkaan hymissyt sydämissämme! On syyskesän sunnuntai, elonkorjuun korkea aika. Kiittäkäämme ja ylistäkäämme. Täällä vanhassa temppelissä viettää meidän sydämemme juhlaa, meidän hauras sydämemme, joka tänään sykkii ja huomenna saattaa olla kylmänä. Minne me menisimme tunteaksemme ikuisuutta, jollemme tänne: täällä viipyvät vuosisadat, täällä hymisevät rukoukset, jotka vuosisatoja sitten kohosivat ahdistetuista rinnoista... Katso: tuolla likenee vainioiden halki ihmisjono. Värit loistavat auringossa. Rukousnauhat riippuvat miesten ja vaimojen kaulalla. Kun nuo ihmiset lähestyvät pyhäkköä, ristivät he silmänsä. Siellä sisällä soi jo pyhä messu, kilisee kuoripoikain käsissä hopeatiuku, palavat alttareilla kynttilät ja leijailee kohti korkeutta uhrisauhu. Mutta kansa polvistuu, lyö rintoihinsa ja huutaa avuksensa pyhiä. Mikä onkaan näiden rukolijain sisin sydämen palo: eiköhän se, että he saisivat rauhassa viljellä maitaan, rauhassa asua kotiaan ja kerran rauhassa kallistaa päänsä ikuiseen lepoon. Kukapa sydämet tutkii. Mutta mikä on ehtona siihen, että ihminen rauhassa saisi elää kodissaan, rauhassa viljellä kontuaan ja kerran rauhassa kallistaa päänsä ikuiseen lepoon? Se, että koti on turvattu, se että isänmaa on turvattu... Jäykät yksivakaiset miehet ja naiset lyövät rintoihinsa. Juhla hymisee heidän ympärillänsä, laulu tapailee holveja, rukousten kuiskeet sekaantuvat pyhään sauhuun. Jostakin silmistä vierii suolainen kyynel. Vihdoin nousevat miehet ja naiset. Ja taasen välkkyvät heidän heleät pukunsa jonossa läpi viljavainioiden. He lähtevät koteihinsa, viemään juhlan korotusta arkeensa, taistelemaan ja ponnistamaan, jotta koti, pelto saataisiin turvatuiksi. Siitä on kauan, monta sataa vuotta. Nuo ihmiset ovat kauan olleet maan tomua. Ja kuitenkin elävät he tälläkin hetkellä: täällä meidän joukossamme tänään elävät heidän kasvonpiirteensä. Sillä lastenlastenlastenlastenlapset istuvat täällä. Heidän pukunsa on toinen, he menevät täältä kotiin, jossa on toisenlainen sisustus kuin oli esiäidin ja esi-isän aikana. Ehkäpä he palaavat sähkövalon ääreen eikä pärevalkean. Mutta tämä kirkko on jäänyt. Esi-isien ja esiäitien rukouksen hyminä on jäänyt tänne, suolainen kyynel, jonka he ahdistuksessaan itkivät, tuntuu yhä täällä. Kun he astuivat sisään ovesta ja upottivat työn kovettamat sormensa vihkivesiastiaan, sitten viedäkseen ne otsalleen ja sydämelleen, niin jäi heidän kosketuksensa tänne. Heidän kasvonpiirteensä ovat lastenlastenlasten kasvoilla, heidän verensä virtaa heidän suonissaan. Eivätkö he siis ole täällä? Me tunnemme jokainen salaperäisesti ruumiissamme ja sielussamme heidän läsnäolonsa. Eivätkö siis vuosisadat viivy täällä tällä paikalla? Ja eikö meidän jokaisen sisin rukous tällä hetkellä ole sama kuin heidän vuosisatoja sitten: se, että me saisimme rauhassa viljellä kontuamme, rauhassa asua kotiamme ja rauhassa kallistaa päämme ikuiseen lepoon, se, että kotimme, lastemme tulevaisuus olisi turvattu, se että isänmaa olisi turvattu, se että käsiemme työ saisi jatkua! Esi-isät ja esiäidit elävät meissä: mikä juhla onkaan ympärillämme, kuinka onkaan suurta ja avaraa! Ikuisuutta tunnemme sieluissamme me katoavaisuuden lapset. Meidän esi-isämme ja esiäitimme jättivät meille nämä ikuiset perinnöt. Heissä on ikuisuus, siksi he elävät. He olivat eheitä, heissä oli niitä ominaisuuksia, jotka säilyttävät yksilön ja kansan niinkuin suola säilyttää. He olivat jumalaapelkääväisiä, he rakastivat työtä ja raatoivat ilolla, he eivät tahtoneet päästä helpolla, he tottelivat lakia ja esivaltaa, he pitivät kuria itseensä nähden ja he kasvattivat lapsensa kurissa — ne ovat yksilöä, yhteiskuntaa ja kansaa säilyttäviä ominaisuuksia. Sotien, ruttotautien, nälänhädän läpi pääsi kansa näiden ominaisuuksien varassa. Me — kuinka käy meidän sukukuntamme? Kun vuosisadat kerran ovat vierineet yli meidän hautojemme, yli meidän vainioidemme, mitä on jäljellä meistä? Se sukukunta, joka vuosisatojen jälkeen käy yli näiden seutujen, kantaako se kasvoillaan meidän piirteitämme, virtaako sen suonissa meidän veremme, elämmekö me vuosisataintakaisessa sukupolvessa niinkuin meidän vakavat, ahkerat esi-isämme ja esiäitimme elävät meissä, vai olemmeko hajaantuneet taivaan tuuliin, kaikkiin ilmanääriin, ja vierasko kyntää peltojamme, kuka asuu kotia, jossa synnyimme? Ja isänmaa — miten on isänmaan? Kuka asuu suomalaista isänmaata — vierasko? Onko meidän sukukunnassamme niitä ominaisuuksia, joiden nojassa yksilöt ja kansat säilyvät ja kehittyvät? Me emme ole jumalaapelkääviä, me olemme jumalaapilkkaavia. Me emme rakasta työtä, me emme raada ilolla, me pelkäämme ja vihaamme työtä, me tahdomme päästä helpolla, me emme tottele lakia emmekä esivaltaa, jokainen meistä tekee mitä hän itse tahtoo, me olemme riitaiset, me olemme rikkinäiset. Mitä elämisen mahdollisuuksia on sellaisella kansalla? Vaikka meille tuhat kertaa ojennettaisiin vapauden lahja, niin emme ole vapaat niin kauan kuin meidän kansamme on näiden hävittävien ominaisuuksien orja. Vaikka meidän kansamme tuhat kertaa kokisi veljessodan kauhut, niin se ei elä, jollei se muuta mieltä, jollei se taistele itselleen niitä ominaisuuksia, jotka ovat elävien kansojen ravinto. Vaikka tuhannen tuhannet meidän rakkaistamme olisivat vuodattaneet verensä kodin ja isänmaan, Suomen vapauden puolesta, niin heidän veriuhrinsa on ollut turha, jollemme me eloonjääneet jaksa tehdä suomalaisista elinvoimaista kansaa. Jollei meidän kansamme opi tottelemaan ja rakastamaan työtä, alistumaan yksimielisyyteen ja yhteistuntoon, niin vaipuu vapautemme pian hautaan niiden luo, jotka kuolivat sen puolesta ja me elävät, jotka emme kyenneet sitä ansaitsemaan emmekä vartioimaan, me — mikä on meidän osamme: orjuusko? On syyskesän sunnuntai, elonkorjuun korkea aika. On lisäksi sotavuoden kesä, Suomen ensimmäinen vapaudenkesä, on Suomen kansan kohtalonvuosi. Olemme esi-isiemme ja esiäitiemme vanhassa kirkossa, heidän rukoustensa, heidän kyyneltensä, heidän kaipauksensa ja huokaustensa ympäröiminä. Tänne he toivat ahdistuksen hetkellä sydämensä, täällä he huokasivat ajatellen kaukaista, kaukaista aikaa, jolloin koti olisi turvassa, isänmaa vapaana... Vapauden hetkellä, sinä meidän isiemme ja äitiemme Jumala, auta meitä, sano meille mitä meidän pitää tekemän, että vapaus ja turvallisuus viipyisivät ja viihtyisivät meidän joukossamme. Mitä meidän pitää tekemän että me, kun vuosisadat ovat vierineet ja me itse olemme tomuna, meidän lapsemme eläisivät ja jatkaisivat meidän työtämme kotoisella konnulla? Sinä meidän isiemme ja meidän äitiemme Jumala sano meille, mitä meidän pitää tekemän, että Suomen kansa eläisi, että suomalainen isänmaa tulisi meidän turvalliseksi kodiksemme maan päällä? Muistelen sodan kevättä Helsingissä v. 1918. Jokainen päivä toi sinne silloin uusia venäläisiä sekä idästä että Suomenlahden takaa. Usein, kun aamuisin tuli kadulle, saattoi nähdä matruuseja liikkeellä. Puistikkojen puut olivat täynnä suuria painettuja ilmoituksia, että siellä ja siellä on tanssit, se ja se sotilassoittokunta soittaa — suomalaiset tytöt tervetulleita. Näitä tanssiaisia oli keskipäivällä, iltapäivällä ja illalla. Pääkaupungin suurimmat salit oli varattu haavoittuneille ja tanssiaisille. Suomen miehet ja venäläiset käyttivät samoja univormuja. Suomen tytöt, punaiset paperikukat päähineissään, olivat yhtenä sieluna ja ruumiina näiden vieraiden miesten kanssa. Yökaudet kuului laukauksia, ei ollut outoa, että aamulla jossakin tienristeyksessä aivan likellä kaupunkia, tai jäällä, oli verilammikko. Saattoi aavistaa mitä siinä oli tapahtunut. Ilma kihisi huhuja, sanomalehti — se ainoa joka sai ilmestyä — oli täynnä valheita. Valheen verkko oli yleensä siinä määrin kietonut ihmiset silmukoihinsa, etteivät he nähneet mitään ulospääsyä. Missä oli pelastus? Valkoinen armeijamme taisteli monilukuista vihollista vastaan vielä kaukana. On syys tai ehkä joulu ennen kuin se ehtii Etelä-Suomeen. Kuin jokin kansakunnan kuolemantuomio paistoi silmiin jokainen niistä papereista, joita oli ripustettu puihin ja joissa kutsuttiin näihin tanssiaisiin. Me helsinkiläiset tunsimme kuinka silmukkaa kiristettiin kaulamme ympärillä. Nälkä kävi päivä päivältä uhkaavammaksi. Juhlittiin salaperäisiä viljajunia, joiden kerrottiin kaukaa tuoneen leipää hädänalaiselle kaupungille, mutta leipäannokset kävivät yhä pienemmiksi ja kuiskailtiin, että junat eivät olleet tuoneetkaan viljaa, vaan lisää aseita. Koitti huhtikuun yhdestoista päivä. Silloin julistivat muutamat mahtavat tykinlaukaukset, että jotakin tavatonta oli tulossa. Mitä? Kallioista Helsingin edustalla sinkoili säpäleitä, ikkunaruutuja helisi rikki, maa tärisi perustuksia myöten. Mitä oli tulossa? Koitti huhtikuun 12 p. Tykinpauke alkoi varhain. Ei ollut enää epäilystä siitä kuka tuli. Selkeä määrätietoisuus ohjasi laukauksia. Kuulat osuivat maaliinsa. Juuri se kaatui, minkä piti kaatua, juuri se paloi, minkä piti palaa. Kello kahden tienoissa iltapäivällä alkoi kaupunkiin virrata vihreäpukuisia, tomuisia miehiä. He tulivat tyyninä niinkuin mennään pellolle kyntämään. Ei minkäänlaista kiirehtimistä, ei minkäänlaista levottomuutta. He kulkivat varmasti ja määrätietoisesti niinkuin taitava työmies liikkuu työssään. He liikkuivat samalla vaatimattomasti. Ei minkäänlaista pöyhkeilemistä tai ylpeilyä. Levollisesti he kuljettelivat konekiväärejään ja tykkejään, sillä tottumuksella jolla maamies pitelee kuokkaansa tai ohjaa auraansa. Kaduilla he kulkivat etukumarassa ja ikäänkuin hiipien, mutta levollisina ja määrätietoisina sielläkin, ja samalla valppaina ja valmiina vastaanottamaan vihollista joka kellarinluukulta, joka vintinikkunasta, joka kadunkulmauksesta. Olisi ollut helppoa parissa tunnissa ottaa Helsinki tulella ja miekalla, mutta Helsinki otettiin hellävaroen, säästämällä. Lauantaina 13 p:nä tiedettiin, että useita kymmeniä saksalaisia oli kaatunut. Työväentalon torni punaisine lippuineen oli sortunut, Turun kasarmi paloi heleässä tulessa, Kallion kirkon tornissa riippui suuri valkoinen vaate ja kuulia satoi joka taholta, kun meidän asuntoomme saapuu kaksi saksalaista soturia kysymään, onko meillä kätkössä punakaartilaisia. Taloja tarkastettiin nimittäin. He olivat kuin itse tyyni ja levollinen voima, nuo saksalaiset soturit, työtomussaan, ympärillään ruudinhaju. Jokainen helsinkiläinen olisi liikutuksella tarttunut noihin työn kovettamiin käsiin, löytämättä sanoja ilmaisemaan mitä sydän tunsi. Mutta soturit pysyivät kylminä. En ikinä unohda sitä kummallista, vaatimatonta, kohteliasta ja vakavaa tinkimättömyyttä, millä toinen miehistä torjui luotaan kiitollisuuden purkaukseni: — Ja, aber ich muss meine Pflicht tun. (Niin, mutta minun täytyy täyttää velvollisuuteni.) Ne olivat ensimmäiset sanat, karuina ja lyhyinä, mitä kaukaa tullut soturi lausui. Sitten hän kävi tutkimaan taloa, oliko punakaartilaisia kätkössä, ja teki sen tarkkaan. Minun pitää täyttää velvollisuuteni. Korkeampi voimako puhui saksalaisen soturin kautta, joka suomalaiselle julisti velvollisuuden täyttämistä? On syyskesän sunnuntai, on elonkorjuun korkea aika, on Suomen kansan kohtalonvuosi ja kohtalonhetki: minne menet sinä Suomen kansa, järjestystä, voimaa ja kukoistusta kohti vaiko vallattomuutta, heikkoutta, hajoamista? Olemme esi-isien ja esiäitien temppelissä, heidän rukoustensa ympäröiminä. Vuosisadat katsovat meihin, me olemme edesvastuussa Suomen tulevaisuudesta. Mikä on syynä meidän heikkouteemme, meidän kurittomuuteemme? Itäinen ruttoko? Pitkä sortoko idästä? Vaiko jokin muu vielä? Jokin heikkous ja rikkinäisyys meissä itsessämme? Kasvatuksenko puute? Koditko? Meidän sisin rukouksemme on sama nyt kuin esi-isien ja esiäitien satoja vuosia sitten: se, että me saisimme rauhassa viljellä kontuamme, rauhassa asua kotiamme, rauhassa nukkua ikuiseen uneen ja jättää työmme perinnöksi lapsillemme. Meidän sisin rukouksemme on, että isänmaa saisi elää ja kehittyä suureksi ja voimakkaaksi. Kootkaamme siis voimamme ja käykäämme koko tahdollamme ja tarmollamme rakentamaan isänmaatamme vapaaksi ja suureksi. Perustus lujaksi: kodit onnellisiksi! Jos Suomen kodit ovat onnelliset, niin on Suomikin luja. Ihmiskoti tarvitsee samaa mitä peltomme tarvitsee: valoa ja aurinkoa. Valoa ja aurinkoa Jumalan taivaalta ja rakkautta, sopua ja hyvää tahtoa sisältäpäin. Kun kaksi ihmistä perustaa kodin, niin muistakoot he, että he tekevät yhden kolkan isänmaata joko valoisaksi tai pimeäksi. Isänmaa käy heidän kotinsa kohdalla joko lujaksi tai heikoksi. Ja kun tulee kova aika ja vaaran hetki, niin katkeaa ketju siltä kohdalta, missä on heikko koti. Kodit muodostavat isänmaan vartioketjun. Kavahtakoot ihmisparit, etteivät he anna onnettomia perintöjä lapsilleen ja tuleville sukupolville. Oli kerran eräs pieni Matti. Kun hänen vanhempansa kuolivat, ei hänelle jäänyt penniäkään perintöä. Hän vain tiesi, että pitää puhua totta kaiken uhalla, ettei saa varastaa, ei olla kiero, ei panetella ihmisiä. Hän osasi hyvästi kymmenen käskyä ja totteli niitä myöskin mielessään. Kun hän kasvoi nuorukaiseksi, muisti hän selvästi isänsä aurankurjessa, kuinka hän hellittämättä kulki ylös ja alas vakoa, hän muisti kuinka hevonen hirnahti, kun he aamulla astuivat talliin, hän muisti kuinka isä antoi hänelle selkäsaunan, kun hän toisten poikain kanssa oli ottanut omenia naapurin puutarhasta, ja pakotti hänet viemään takaisin omenat. Hän muisti kuinka lauantai-illoin, kun oli tultu saunasta, istuttiin pirtissä ja isä luki ääneen sanomia. Pöytä oli hohtavan valkoinen, valkoinen oli isän paita ja valkoinen oli lattia. Äidillä oli kauniita valkoisia ja mustia liinoja. Kauneimmat pantiin päähän kun mentiin kirkkoon. Kun äiti käveli pihamaalla, tulivat kissa ja koira häntä kohti ja hän silitti niitä. Hän silitti myöskin lapsensa päätä, tuli katsomaan kun Matti leikki hiekassa ja neuvoi häntä siinä, miten piti rakentaa navetta ja talli ja miten piti kyntää. Usein tuli äidin luo äreitä, surullisia naisia naapurista, mutta he menivät pois iloisina, sillä äiti oli aina niin tyyni ja iloinen. Illalla, kun Matti jo torkkui sängyssään, tuli äiti ja rukoili hänen kanssansa. Poika muisti vieläkin, että äidin karhea käsi siinä silitti hänen päätään. Nämä ovat Matin ainoat perinnöt isänkodista. Oli myöskin eräs pieni Heikki. Hänelle jäi suuri talo ja paljon rahaa. Kun Heikki oli pieni, tapahtui kerran, että eräs matkustaja pudotti sormuksensa heinikkoon pihamaalla. Kaikki etsivät sitä, sillä se oli muistosormus. Heikki sen vihdoin löysi, juoksi pois ja piilotti rakoon tallinparvella. Joka päivä ja monta kertaa päivässä hän juoksi katsomaan ettei kukaan sitä löytäisi. Hän pelkäsi että se otettaisiin häneltä pois. Hän vapisi, kun näki jonkun likenevän tallia. Hänen täytyi siirtää aarteensa kivijalkaan asuinrakennuksen alla. Siellä oli vanhoja vanteettomia pyttyjä ja ravistuneita saaveja, vanhoja kenkiä, reki, pulloja ja koppia. Sieltä ei kukaan saattanut löytää sormusta. Jolleivät rotat! Sillä talossa oli paljon rottia. Kun isä ja äiti riitelivät, juoksi äiti joskus piiloon rakennuksen alle — hän saattoi löytää sormuksen! Kissatkin siellä nälissään pyydystelivät hiiriä — Heikki pelkäsi kissojakin. Kerran kun isä yöllä tuli kotiin, viskasi hän rikki ruudun ja huusi, että pitääkö pistää tuli nurkan alle ennenkuin saa ihmiset heräämään. Heikki muisti heti sormuksensa! Sormus palaa, jos isä sytyttää talon! Kerran monen viikon perästä äiti näki Heikillä sormuksen. »Kas vain, oletko löytänyt sormuksen! Onpa se kaunis. Ei sitä nyt enää tarvitse lähettää vieraalle, ei hän sitä enää muista.» Heikki sai perinnökseen paljon rahaa ja nämä muistot. Pienet Matit ja Heikit kasvavat suuriksi. Jokainen joutuu vartijaketjuun suojelemaan kansaa ja isänmaata. Kenen vartijaketju kestää? Kenen katkeaa? Kuka on saanut kodistaan onnellisemman perinnön? Kuka on onnellisempi? Kuka tekee kansansa onnellisemmaksi? Jos me menisimme tutkimaan julmimpien punakaartilaistemme koteja, niin me varmaan saisimme nähdä, että luonnottomimpien rikosten tekijät ovat kasvaneet likaisissa, pimeissä, ilottomissa kodeissa, missä valhetta ja epärehellisyyttä on suosittu. Kotien harmaus ja ikävyyskin jo karkottavat maailmalle monen lapsen. Ainaisesti tylyt, epäystävälliset kasvot kodissa saattavat lapset etsimään iloa muualta. Vapaata Suomea rakentaessamme muistakaamme, että kansa on sellainen, jommoiset ovat sen kodit. Vain ankaran velvollisuudentunnon turvissa tulee koti onnelliseksi ja kansa lujaksi. YSTÄVÄMME KIRJAT Puhe, pidetty satakuntalaisten ylioppilaiden Lukupiirin 10-vuotisjuhlassa 22. 2. 1917. Juhlat, vuosijuhlat — mitäpä ne ovat muuta kuin levähdyksiä matkan varrella: on kuljettu taival, on ponnistettu eteenpäin, on langettu, on noustu, on ollut ylämaata, on ollut alamaata. Hyvä on, jos matka pääasiassa on ollut nousua, siis ponnistusta, ylämaata. Silloin saattaa toivoa, että levähdyspaikka on korkealla, että siellä ilma on puhdasta ja että sieltä saa nähdä jotakin kaunista ja kohottavaa. En uskalla mennä sanomaan, onko meidän lukupiirimme kymmenvuotiskausi ollut ehdotonta ponnistusta ylöspäin, en tiedä, onko meidän levähdyspaikkamme korkealla, en uskalla mennä takaamaan miten laajalta sinne näkyy Jumalan luontoa ja ihmiselämää. Joskus olen lukupiiri-illan päätyttyä jostakin nuoresta silmäparista lukenut, että ilta ei ole antanut niin paljon kuin asianomainen oli toivonut. Jonkin kerran olen ensikertalaisen katseesta nähnyt, ettei hänen ole ollut joukossamme hyvä olla ja ettei hän koskaan tule takaisin. Mutta monen kädenlyönti lukupiiri-illan päätyttyä on myöskin ollut niin lämmin, että olen ajatellut: ehkä sentään kannattaa jatkaa tätä seurustelua kirjojen parissa. Ne jotka kylminä ovat lähteneet lukupiiristä, ne ovat aina olleet niitä, joita ei lukupiiri ole voinut kiinnittää työhön. Ne jotka iloisimpina ovat sen jättäneet, ovat olleet niitä, jotka ovat kantaneet päivän kuorman ja helteen, niitä jotka eivät ole itseänsä säästäneet, vaan ottaneet hartioilleen kaiken työn mitä heiltä on pyydetty, niitä, jotka ovat panneet itsensä alttiiksi. Tässä itsensä alttiiksipanossa piilee kaiken voittamisen salaisuus ja nämä alttiiksipanijat ja samalla voittajat ne ovat ne, jotka uskollisuudellaan ja sydämensä lämmöllä ovat ylläpitäneet lukupiirin. Jos jollekin tänä päivänä kuuluu kiitos, niin heille. Jonkin kerran on keväisenä iltana lukukauden päättyessä sattunut, että joku painaessaan kättäni on sanonut: minä jätän nyt Helsingin, en enää saa tulla lukupiiriinkään. Ja hänen silmissään on kiiltänyt kyynel. Olen silloin kauan seisonut ikkunassa ja seurannut sitä valkolakkista parvea, joka kevään rusottavassa hämärässä on loitonnut läpi puukujien kaupunkia kohti. Olen ajatellut miten nupulla se oli tuo ihmislapsi, kun hänet ensi kerran näin ja miten hän on puhjennut kukkaan täällä elämän ja kirjojen parissa. Hänessä asuu nyt tarve nöyrästi ja iloisesti panna itsensä alttiiksi suuren, mahtavan elämän edessä, hänessä sykkii halu lisätä elämän vauhtia, juoda elämää ja antaa elämää. Kun sitten valkoiset lakit ovat hävinneet tienmutkaan, olen palannut kokoushuoneeseemme ja tuntenut vaikutuksen siitä oudon salaperäisestä sisällöstä, minkä läheinen toveripiiri jättää mieleen, yksinpä kokoushuoneeseenkin. Lähteneiden käsien kosketus viipyy vielä täällä esineissä, heidän äänensä helinä on vielä piilosilla täällä hämärässä ja kyynel, tuon täältä eronneen pojan tai tytön kyynel hohtaa täällä kuin helmi. Niin ovat ylioppilaspolvet vaihtuneet vuosien kuluessa, mutta jokainen toveripiirille omistettu ajatus, jokainen ystävällinen muistaminen vaikkapa kuinka kaukaa on tullut hyväksemme ja yhdistynyt siihen sisällön pääomaan, mistä lukupiirimme elää. Kukaan niistä lukupiirin ystävistä, jotka ovat jättäneet Helsingin, eivät itse asiassa ole poistuneet lukupiiristä. Heidän suoritettu työnsä ja heidän hyvät ajatuksensa ovat aina olleet mukana muodostamassa pohjaa jokaiselle kylläiselle mielialalle tai näkemykselle, joka täällä on syntynyt. Me olemme tahtoneet hyvien ja suurten kirjojen parissa rikastua ja syventyä. Me olemme tahtoneet ystävystyä parhaaseen, mitä kaunokirjallisuuden alalla on luotu. Suurten henkien luo me olemme pyrkineet. Me olemme myöskin tahtoneet välttää vaaraa, joka uhkaa jokaista toveripiiriä: oleilemisen, laiskottelemisen vaaraa. Sillä se tappaa lopuksi parhaimmankin ystävyyden. Kymmenen vuoden kuluessa on lukupiirissä läpikäyty hyvä joukko toistasataa kirjaa ja uskon, että useat näistä kirjoista ovat tulleet ystäviksemme elämän ajaksi ja että niiden henkilöt pulmallisissa ajankohdissa meidän elämämme juoksua voivat astua esiin ja tehdä meille hyviä palveluksia. Me olemme tahtoneet välttää tyhjän yhdessäolon vaaraa, mutta nyt, kun kymmenen vuoden taival on kuljettu loppuun, lienee meillä lupa asettua piiriin levähtämään, ottaa esiin eväämme ja muistella. Miten monet hetket nousevatkaan mieleen, miten monet illat lepattavien kynttiläin valossa! Miten monet tutut kasvot nousevatkaan silmien eteen. Ne ovat sittemmin kadonneet itään ja länteen, mutta nyt ne kaikki ovat täällä ja jokainen sielu tulee ja kuiskaa: muistatko? Ah, emmekö me muistaisi! Armaat ihmiset, armaat illat, niin lähellä ja kuitenkin jo niin saavuttamattoman kaukana! Tihenemistään tihenee auer yli menneisyyden. Ainoastaan äänet kuuluvat selvästi, sekä toverien että ystäviemme kirjojen. Huonosti olisikin lukupiirin ollut, jolleivät uskollisten ystävien ja suurten henkien äänet seuraisi meitä läpi elämän. Me kuulemme Lear-kuninkaan äänen hänen marttyyriutensa yössä nummella keskellä rajuilmaa. Hovin loisto, armaat tyttäret, kunnia, kaikki on menetetty — narri ja rauhattomaksi julistettu alaston ihminen ovat kuninkaan seurana. Silloin kuningas sanoo, tarkoittaen miestä, joka esiintyy hulluna: »Eikö ihminen ole tuota parempi? Sinä et ole velkaa madoille silkkiä, et pedolle taljaa, et lampaalle villaa, et moskus-kissalle hajuja. — Haa, kolme meitä tässä on vääristeltyä, sinä olet oikea sinä. Koristamattomana ihminen on vain tuollainen köyhä, alaston, kaksijalkainen elukka kuin sinä siinä. — Pois, te lainakalut...» Ja kuningas repii vaatteensa. Ah, kun kerran joutuu eteemme yö, jolloin elämän koreus on meille paljastanut karvansa, kun ihmiset ovat meidät hylänneet, silloin puhu meille, kuningas Lear. Ja kun kuningas lopuksi on saanut takaisin järkensä ja viimeisen lapsensa ja he molemmat ovat vankeina ja hirttonuora häälyy heidän päänsä päällä, silloin kuulemme Learin äänen: Ei, ei, ei! Pois tule vankityrmään. Siell' laulamme kuin häkkilinnut kahden. Jos siunaust' anot sinä, polvillani Min' anon anteeksi. Näin elellään me, Rukoillaan, laulellaan ja tarinoidaan, Hymyillään kulta-perhoille ja kuullaan Kuin köyhät raukat hovist' uutta kertoo. Muassa haastellaan ken voittaa, tappaa, Ken nousee, lankee; salaviisait' ollaan Kuin Herran enkelit. Näin tyrmässämme Vältämme suurten lahko-juonet, jotka Kuun mukaan nousee, laskee. Hetkinä jolloin koko meidän maailmamme on supistunut yhdeksi ainoaksi tautivuoteeksi, tai yhdeksi ainoaksi sydämeksi — puhu meille, opettajamme kuningas Lear! Entä kuka täällä tulee? Hiukset kuin leijonan harja, kasvot kuin kotkalla... Hän oli meidän muassamme lukupiirissä kerran kiirastorstaina, hän, Puolan kansan näkijä, Adam Mickiewicz. Litwo! Ojczyzno moja, ty ojestes jak zdrowie! Ile cie trzeba cenic, ten tylko sie dowie, kto cie stracil... Liettua, synnyinmaani, sinä olet kuin terveys. Kuinka paljon sinua tulee pitää arvossa, sen ymmärtää vain se, joka on sinut kadottanut... Mitä hän sanookaan, Adam Mickiewicz? Hän paljastaa yhden ihmissydämen arimpia kohtia, sen ihmisominaisuuden, ettemme näe mitä meillä on, ettemme ymmärrä kiittää siitä onnesta minkä me omistamme, ettemme tunne sisältöä sellaisissa sanoissa kuin isänmaa, kotiseutu, ennenkuin me olemme ne kadottaneet... Ja vielä kajahtaa Mickiewiczin tuotannosta säepari, jonka hän on omistanut runoilijalle, luovalle taiteilijalle, mutta jonka me jokainen voimme omistaa itsellemme, sillä emmekö kaikki ole elämäntaiteilijoita, kaikki kutsuttuja luomaan ja antamaan elämää: Runoilijalla, se tietkää, tie yks on vaan: sydämen pyhä into ja pyrkimys Jumalaan! Emme tehne suurta syntiä, jos ajattelemme: ihmislapsella, tietkää, tie yks on vaan... Faustin runoilija...! Suuri, viisas otsa, syvät rypyt kulmien välissä, voimakas leuka, tunteelliset viivat suupielissä... Alles in der Welt lässt sich ertragen, nur nicht eine Reihe von schönen Tagen! Voi täällä kaikkea kestää — yksin ei hyviä päiviä pääksytyksin. Denn mit Göttern soll sich nicht messen irgend ein Mensch. — — — — — — — — Was unterscheidet Götter von Menschen? Dass viele Wellen vor jenen wandeln, ein ewiger Ström: uns hebt die Welle, verschlingt die Welle und wir versinken. Älköön jumalten mukaan mitatko itseään yksikään ihminen. Mikä on erona jumalten ja ihmisten välillä? Että monet aallot kulkevat heidän edessään, ikuinen virta. Meitä nostaa aalto, meidät nielee aalto ja me uppoamme. Trocknet nicht, trocknet nicht, Thränen der ewigen Liebe! Ach, nur dem halb getrockneten Auge wie öde, wie tot die Welt ihm erscheint! Trocknet nicht, trocknet nicht, Thränen unglücklicher Liebe! Älkää kuivuko, älkää kuivuko, ikuisen rakkauden kyyneleet! Oi, puoleksikin kuivuneeseen silmään miten autiolta ja kuolleelta näyttää maailma! Älkää kuivuko, älkää kuivuko, kyyneleet onnettoman rakkauden! Henrik Ibsen! Me näemme hänen Brandinsa ponnistavan eteenpäin sumussa tuntureilla. Det som du er, vær fuldt og helt og ikke stykkevis og delt — — — Mitä olet, ole täydelleen ja kokonaan eikä paloittain ja jaettuna. Alt hvad til jord dig binder nu, skal du frivilligt kaste af og skride nøgen mod din graf. Kaikki mikä sinua nyt sitoo maahan, se on sinun vapaaehtoisesti heitettävä yltäsi ja kuljettava alastonna hautaasi kohden. Yksi on ihmisellä määrä: olla tauluina, joihin Jumala voi kirjoittaa Sjæl, vær trofast til det sidste! Sejrens sejr er alt at miste. Tabets alt din vinding skabte — evig ejes kun det tabte... Sielu ole uskollinen viimeiseen asti! Voiton voitto on kaiken menettäminen. Menetyksen kokonaisuus johti sinut omistamaan: ikuisesti omistetaan vain menetetty. Miten monta iltaa Henrik Ibsenin seurassa! Eivätkö olekin kuin omaisia Hedda Gabler, Ella Rentheim, Rebekka West, Peer Gynt, Rita Almers, tohtori Stockmann, tohtori Wangel, Vilhelm Foldal, kärsimyksineen, rikoksineen, taisteluineen ja kaipuineen. Tässä astuu vastaamme ritarien ritari, Rostandin Cyrano de Bergérac, jonka kalpa kohoaa kaikkea typeryyttä, pöyhkeyttä ja alhaisuutta vastaan, Cyrano, joka kauniin, yksinkertaisen ystävänsä puolesta kuiskaa rakkauden sanat Roxanelle! Cyranon sydän on tulessa, mutta Christian nousee parvekkeelle ja saa Roxanen suudelman. Vuodet kuluvat. Luostarissa suree Roxane kuollutta Christiania, toistellen hänen kauniita kirjeitään. Lauantaisin, kun kello lyö kuusi, tulee Cyrano tervehtimään Roxanea ja koko luostari odottaa häntä silloin. Hän ei ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin Roxanea, Roxane ei sitä tiedä — Christian oli kaunis. On syys, viiniköynnös luostaripihalla helottaa punaisena, keltaisia raskaita lehtiä varisee, kokonainen läjä on vaahterain alla. Kello lyö kuusi. Sisaret, jotka kirjailevat silkkikaapuja varjossa puiden alla, nostavat päitään. Cyranoa ei kuulu! Kymmenen vuoden aikana on hän kellon lyödessä kuusi astunut portista, ja nyt...! Hetken perästä tulee Cyrano, töyhtö hatussaan, leikkiä laskien kuten aina. Mutta hän kätkee hatun alla kuolettavaa haavaa. Ja siellä keltaisten lehtien alla saa Roxane vihdoinkin tietää, että ne kauniit ja kuumat sanat, joilla hän vuodesta vuoteen on ravinnut sieluaan, eivät olekaan olleet Christianin vaan Cyranon. Hän onkin rakastanut Cyranoa — eikä Cyrano ole mitään sanonut... Houriessaan ennen kuolemaansa, näkee Cyrano edessään kaikki vanhat vihollisensa elämän varrelta: valheen, kompromissin, ennakkoluulon, pelkuruuden — ja viimeisin voimin vetää haavoittunut ritari miekkansa: — Vai niin, vai luulette te, että minä ryhdyn sovintoon teidän kanssanne. En ikinä, en ikinä. Vai sinäkin, typeryys — ykskaikki, tulkaa, tulkaa te vain. Minä taistelen, taistelen, taistelen! Kaikki te riistätte minulta, ruusun ja laakerin. Riistäkää! Mutta siitä huolimatta jää jotakin, joka, kun minä tänä iltana astun Jumalan eteen, leveältä lakaisee taivaan sinistä kynnystä, jotakin, jonka tuon mukanani vailla ryppyä ja tahraa... Se on ritaritöyhtöni! Tervehdimme sitten Gustav Frensseniä suolaisilta dyyneiltä ja hänen kultatukkaista Jan Guldtiaan, joka purjehti Anna Hollmannilla ja hirvittävässä haaksirikossa Biskayalla menetti muistonsa koko menneisyydestä, yksinpä nimestään. Kun hän sitten vuosien perästä, nujertuneena miehenä istuu vastapäätä ikuista morsiantaan Eva Göttiä, kuulemme hänen väsyneen äänensä: »Minun luontoni vaati oikeutta, uskollisuutta ja järjestystä, minä vaadin sitä kuumin sydämin ja minusta tuntui, että kaikkien muiden ihmisten täytyi olla samanlaisia. Mutta minä sain kokea, että ihmiset kulkevat omia teitään ja että Jumala antaa heidän kulkea. Minulle kävi hyvin vaikeaksi, jopa mahdottomaksi katsoa tätä. Ja niin iskin pääni seinään. Luultavasti täytyy kaikkien kuumaveristen hyvien ihmisten kokea samaa kuin minun... Meidän esivanhempamme suoriutuivat helpommin, he elivät yksinäisempinä eivätkä sentähden törmänneet yhteen ihmisten kanssa. Ja sitten olivat heidän silmänsä ikäänkuin sidotut niin etteivät he nähneet vääryyttä eivätkä niinmuodoin törmänneet yhteen Jumalan kanssa... Minun oli niin turvallista ja onnellista astua lähellä Jumalan kättä, enkä minä saata kävellä yksin, kuten muut ihmiset...» Se oli Gustav Frenssen suolaisten rantojen dyyneiltä! Andersen, Hans Christian, poika Odensen pienestä pesästä, joka ensin näki nälkää ja vilua, joka oli niin erikoinen, että häntä vain hyljeksittiin ja potkittiin, Andersen tervehtii ystäviään lukupiirissä. Jos kuuntelisimme häntä, pyytäisimme häntä kertomaan jotakin, joka on puhjennut esiin hänen sisimmästä sydämestään ja joka samalla voi hyödyttää meitä. Andersen, jonka suurin piina elämässä oli arvostelu, arvostelun nakertelu, Andersen kertoo tähän tapaan: Kas niin, nyt me alamme. Kun me olemme päässeet tarinan loppuun, niin tiedämme enemmän kuin nyt, sillä oli paha noita, kaikkein pahimpia, se oli »Paholainen». Eräänä päivänä oli hän oikein hyvällä tuulella, sillä hän oli tehnyt peilin, jolla oli se ominaisuus, että kaikki hyvä ja kaunis mikä siihen kuvastui suli melkein tyhjiin ja se mikä ei kelvannut mihinkään ja näytti oikein pahalta, se astui nyt oikein esiin ja kävi entistäkin pahemmaksi. Kauneimmat maisemat olivat peilissä kuin keitetty pinaatti ja parhaimmat ihmiset kävivät inhottaviksi ja seisoivat päälaellaan. Kasvot vääntyivät niin ettei niitä saattanut tuntea. Se oli mainion hauskaa, sanoi piru. Kun ihmisessä puhkesi esiin hyvä ja hurskas ajatus, niin silloin irvisti peili niin että noitapirun piti hymyillä taitavaa keksintöään. Ja pirun oppilaat — sillä hän piti noitakoulua, he kertoivat nyt pitkin maailmaa, että oli tapahtunut ihme: vasta nyt saattoi nähdä mitä maailma ja ihmiset oikeastaan olivat. He lähtivät nyt lennättämään peiliä eikä lopulta ollut ainoaakaan maata tai ihmistä, jota ei peilissä olisi väännetty. Nyt he niinikään tahtoivat kohota taivaaseen asti pilkkaamaan Jumalaa ja enkelejä, ja jota korkeammalle he lensivät, sitä pahemmin peili irvisti. Lopulta se vapisi niin ettei se tahtonut pysyä käsissä. Ylös, ylös, aina Jumalaan asti! Mutta äkkiä päästi peili kauhean irvistyksen, lensi heidän käsistään ja räjähti tuhansiksi sirpaleiksi. Toiset näistä sirpaleista olivat tuskin tomuhiukkasen kokoisia ja nämä lentelivät nyt ilmassa ja joutuivat ihmisten silmiin. Te saatatte käsittää miten kävi, kun kuulette, että jokaisella sirpaleella oli sama ominaisuus kuin itse peilillä: ihmiset näkivät nyt kaikki nurinkurisena, tai eivät he nähneet sitä hyvää mikä oli ympärillä, näkivät vain sen pahan ja tämän moninkertaisena. Mutta muutamien ihmisten kävi vielä niinkin, että he saivat peilinpalat sydämeensä ja nyt muuttui tuo sydänraukka ikäänkuin jääkappaleeksi. Muutamat peilinkappaleet olivat niin suuret, että niistä tehtiin ikkunaruutuja — saatatte kuvitella mitä ajateltiin ja puhuttiin taloissa, joissa katseltiin maailmaa ja kanssaihmisiä noiden ruutujen läpi. Toisista peilinkappaleista tehtiin silmälaseja. Piru oli iloissaan, hän nauroi ja hyppi. Mutta ulkona lentelivät peililasin hiutaleet. Kuulkaapas nyt kuinka kävi. Suuressa kaupungissa missä on niin paljon ihmisiä, että he tuskin mahtuvat asumaan, eli kaksi naapuriperhettä, kukin pienessä ullakkokamarissaan. Kummallakin perheellä oli pieni lapsensa, Kay oli poika, Gerda oli tyttö, he eivät siis olleet sisarukset, mutta he rakastivat toisiaan ikäänkuin olisivat olleet sitä. Aina he leikkivät yhdessä. Ikkunoilla kasvoi mitä ihanimpia ruusuja, ihmeellistä oli päivää vastaan katsella hienoja lehtiä. Ja kuinka ne tuoksuivat! Heillä oli yhteinen 'kuvakirja, se oli heidän rakkain leikkikalunsa. Isoäiti kertoi satuja, hän osasi paljon ihmeellisiä satuja. Talvisin jäätyivät ikkunaruudut, jäätähdet kimmeltelivät! Joskus tapahtui, että jokin tähti silmissä alkoi kasvaa ja kasvaa ja muuttui kokonaiseksi eläväksi olennoksi. Se oli kuin nainen, valkea ja loistava, hän viittasi kädellään. Pikku Käyn sydäntä kylmäsi, sillä hän pelästyi. Eräänä päivänä istuivat lapset ruusujen alla ja katselivat kuvakirjaa — kello kirkontornissa löi juuri viisi. »Ah, mikä minun silmääni meni!» parahti äkkiä pieni Kay. Gerda kietoi kädet hänen kaulaansa ja koetti tarkastaa, mutta ei mitään näkynyt. Pikku Kay oli kuin olikin kuitenkin saanut silmäänsä sirpaleen noitapeilistä. — Mitä sinä siinä itkeä tihrutat! huusi hän pikku Gerdalle. — Mikä ruma tyttö sinä olet! Hän potkaisi ruusuruukkua ja paiskasi satukirjan menemään. Ja siitä päivästä lähtien hän kokonaan muuttui. Isoäiti oli hänestä naurettava, hänen satunsa olivat lorua. Käyn leikit kävivät kovin järkeviksi, hän haki nyt vain poikain seuraa kadulla, oppi kaikenlaisia outoja sanoja ja nauroi, kun ei Gerda ymmärtänyt niitä. Ne olivat kiroussanoja. Hänen korkein kunniansa oli, kun kadun suuret pojat kehuivat häntä. Hän oppi matkimaan kaikkia ihmisiä jotka asuivat niillä tienoin, kuinka he kävelivät ja kuinka he puhuivat. »Sillä pojalla on mainio pää!» sanoivat nämä samat ihmiset. »Hänestä tulee vielä jotakin!» Kun pikku Kay näki koolla lapsia jotka leikkivät, niin hän meni takaapäin ja repi heitä vaatteenliepeestä. Jos pojat liukuivat pihamaalla, niin hän pani jalkansa eteen niin että he kaatuivat. Hän halveksi syvästi kaikkia iloisia pyrkimyksiä. Joka paikkaan missä nuoria oli koolla siinä tarkoituksessa, paiskasi hän tulemaan pilkan sanan. Kaikki oli niin lapsellista, niin typerää. Ja aivan niinkuin hän oli nyppinyt rikki ruusut kodin ikkunalla, repi hän nyt rikki mielialat. Olisi luullut, että pikku Kay olisi pysynyt poissa seuroista ja leikeistä, joita hän niin syvästi halveksi, mutta ei: pikku Kay tuli joka paikkaan eikä hän tehnyt mitään muuta kuin pilkkasi niitä jotka koettivat tehdä jotakin yhteisen ilon ja hyödyn saavuttamiseksi. Hän saattoi niin erehtyä, että hän luuli kukkien hunajaa siirapiksi eikä hän enää osannut erottaa auringonpaisteen läikkää kotinsa lattialla siirapista. Kaikki oli siirappia. Eräänä päivänä oli Kay kadun isojen, risaisten poikien kanssa laskemassa mäkeä. Kun hevosia ajoi ohitse, sitoivat he kelkkansa rekien perään ja saivat siten vapaan kyydin. Yhtäkkiä tulla viillettää suuri valkea reki, missä istui joku valkoisessa turkissa. Kay sitoi nopeasti kelkkansa kiinni ja nyt sitä mentiin. Mutta valkea olento ei suuttunutkaan, kun huomasi Käyn takana, vaan nyökytti hänelle ystävällisesti päätään. Kay koetti nyt irroittaa kelkkaansa, mutta se ei onnistunut. Ja vauhti lisääntyi lisääntymistään. Hän olisi heittäytynyt pois kelkasta, mutta hän oli kasvanut siihen kiinni ja lumi vyöryi ja suhisi ympärillä. Yli kivien ja kantojen mentiin, Käytä pelotti. Hän koetti muistutella mieleensä isämeidän rukousta, mutta hän muisti vain kertomataulun. Lumihiutaleet kävivät yhä suuremmiksi, ne olivat jo kuin valkeita kanoja, ne lentelivät ja lepattivat ympärillä Valkea olento reessä kääntyi: se oli ihmeen ihana nainen. — Onko sinun kylmä? Tule tänne minun turkkiini! Kay vaipui kuin lumihankeen ja nainen suuteli ja suuteli häntä. Kay unohti että isoäitiä ja pikku Gerdaa koskaan oli ollutkaan. Hän ei enää pelännyt. Hän kertoi uudelle ystävättärelleen, että hän osasi päässälaskua ja kuinka monta asukasta kaupungeissa oli ja paljon muuta samantapaista — ja aina vain nainen hymyili, viisaasti, kylmästi. Vihdoin tultiin perille. Yöt istui Kay ja katseli kuuta ja revontulia, päivät makasi hän Lumikuningattaren jalkojen juuressa. Lumikuningatar se nimittäin oli, joka oli ottanut hänet valtoihinsa. Suuri oli pikku Gerdan suru. Hän kulki ja etsi ja kyseli. Hän antoi pois kaikki mitä hänellä oli saadakseen tietoja leikkitoveristaan, mutta kukaan ei tietänyt missä Kay oli. Vihdoin viimein läksi tyttönen maailmalle etsimään lapsuutensa ystävää. Kävisi kuitenkin aivan liian pitkäksi kuvata niitä vaaroja ja seikkailuja mitä pikku Gerda koki. Pitkien, pitkien aikojen perästä tuli hän kauas pohjolaan, missä jo oli pelkkää lunta ja jäätä ja revontulet räiskivät. Mutta kuulkaammepa missä pikku Kay sillaikaa vietti aikojaan. Jäänavan äärillä oli Lumikuningattaren linna, joka kauttaaltaan oli lumesta ja jäästä. Siellä oli tuhansia saleja, toinen toistaan komeampia ja ainoastaan Järjen teräksenkirkas valo valaisi niitä. Ei koskaan tunkenut hitunenkaan sydämen hyvyyttä tai iloisuutta näihin saleihin, siellä ei pidetty edes pieniä karhuntanssiaisia, eivätkä pienet kettuneidot kokoontuneet sinne kahvikesteihin. Keskellä ääretöntä lumisalia oli jäätynyt järvi, jonka pinta oli haljennut yhtä suuriksi kappaleiksi, se oli oikea taideteos. Kappaleita saattoi laskea ja muodostaa kuvioiksi. Keskellä tätä jäistä järveä istui Lumikuningatar, kun hän oli kotona. Hän sanoi istuvansa järjen jääpeilissä, se oli kaikkein parasta maailmassa. Pikku Kay oli käynyt aivan siniseksi vilusta, mutta hän ei huomannut sitä. Hänen sydämensä oli miltei muuttunut jääkappaleeksi. Hän kuljetti jääpalasia paikasta toiseen ja muodosti niistä kuvioita — se oli Järjen jääpeliä, hän pelasi sitä aivan niinkuin me dominoa tai jotakin muuta. Se oli kaiken huippu, niin nerokasta, niin sukkelaa. Vielä hän koetti jääkappaleista panna kokoon erästä sanaa: iäisyys. Sillä Lumikuningatar oli sanonut, että jos Kay sen voi tehdä, niin hän saa vapautensa ja parin uusia luistimia. Mutta hän ei voinut. Lumikuningatar tiesi varsin hyvin, että kun sydän on jäässä ja silmässä on sirpale pirun peilistä, niin ei tätä sanaa voida panna kokoon. — Nyt minä lähden matkalle! sanoi Lumikuningatar. Ja Kay jäi yksin peninkulmansuuruiseen jääsaliin. Ja hän tuijotti jääkappaleihin ja ajatteli ja ajatteli. Hän oli aivan kankea, olisi luullut häntä kuolleeksi. Silloin astui pikku Gerda ovesta läpi vinkuvien viimojen. Kun hän näki Käyn, tunsi hän hänet heti. Mutta Kay ei tuntenut Gerdaa. Ja Gerda huusi ilosta ja kietoi kädet hänen kaulaansa. Ja pieni Gerda itki ja nauroi ja hänen kyyneleensä putosivat Käyn rinnalle ja tunkivat hänen sydämeensä. Siirappia! olisi Kay joskus ennen sanonut, mutta nyt ei hän sanonut mitään, hän vain tuijotti. Vihdoin alkoi Gerda laulaa jotakin jota he lapsina yhdessä olivat laulaneet ja hän itki ja hän lauloi. Silloin suli pirunpeilin sirpale Käyn sydämestä, hän purskahti itkuun ja tunsi Gerdan. Hän tunsi myöskin kuinka kylmä oli salissa ja molemmat he nauroivat ilosta ja onnesta. Sellaista ei Järjen suuressa jääsalissa vielä ikinä oltu nähty, jääkappaleetkin alkoivat hyppiä, ja mitä ihmettä — eivätkö ne nyt muodostaneetkin sitä sanaa, jota Lumikuningatar vaati. Iäisyys luettiin siinä selvästi. Kay oli siis nyt vapaa, vapaa! Ja käsikädessä jättivät Kay ja Gerda salin ja läksivät kotimatkalle. Paljon siinä oli vaiheita ja vaikeuksia, mutta vihdoin he olivat kotona. He tunsivat suuren kaupungin tornineen. Oli kevät, vihantaa, kukkasia ja kirkonkellot soivat. Isoäidin huoneessa oli kaikki ennallaan, kello kävi aivan kuin ennen, mutta kun he astuivat matalasta ovesta, huomasivat he, että he olivat kasvaneet isoiksi ihmisiksi. Kuin raskasta unta oli nyt kylmä tyhjä loisto Lumikuningattaren luona. Isoäiti istui auringonpaisteessa — Kay näki että se oli auringonpaistetta, ja luki: »jollette ole niinkuin lapset, niin ette tule Jumalan valtakuntaan.» Olemme viipyneet hiukan kauan Käyn ja Gerdan tarinassa. Olisihan tietysti jokainen voinut lukea sen suoraan kirjasta ja kuullut sen silloin kerrottuna Andersenin omilla sanoilla. Jokaiselle toveripiirille on itse asiassa hyödyllistä silloin tällöin muistella mitä sirpale pirunpeilistä saattaa saada aikaan, kuinka se irvistää kaikki rikki ja mitä rakentavia voimia sydämen yksinkertaisuus ja uskollisuus ovat. Hyvästi, Hans Christian — kiitos ja näkemiin! Todella ovat itse asiassa tällaiset juhlapäivät tilinteon päiviä, tuomiopäiviä. Kaikki me Koskenniemen Hannun kanssa seisomme, kymmenen vuotta kierreltyämme maailmaa, koulumäen alla: »Vuoskymmen unhottui ja jällehen hän siinä seisten oli poikanen. — — — — — — — — — — Niin oli menneet vuodet unen lailla ja kohta oli koko nuoruus mailla. Niin omituiseks Hannun mieli suli. Mit oli aikonut hän lähteissään? Hän oppinutko oli läksyään? Niin koko nuoruus tuomiolle tuli. Kuinka paljon enemmän me olisimmekaan voineet juoda elämää ja luoda elämää, palaa ja imeä sisältöä. Kuinka monta kertaa me olemme hakeneet mukavuuttamme, kuinka monta kertaa olleet kylmät tai penseät! Kuinka paljon enemmän me olisimme voineet antaa ja saada elämämme parhaimmalta vuosikymmeneltä, joka on mennyt eikä milloinkaan palaja! Sen voittosaaliin, jonka me kuitenkin olemme jaksaneet koota, sen kokemuksen minkä lukupiiri on antanut, me laskemme sen nöyrästi Osakunnan jalkojen juureen, kiitollisina siitä, että Osakunta aina on ollut suosiollinen lukupiiriä kohtaan, kiitollisina siitä, että Osakunta on pitänyt sitä ikäänkuin elämäänsä kuuluvana. On omituista, ettei ole hauskaa, jos päättää etukäteen tarkoituksellisesti pitää hauskaa. Seurustelun todellinen ilo tulee kutsumattomana ja laskemattomana kuin inspiraatio. Mutta me voimme houkutella sitä paikalle, sillä me tiedämme minkätapaisissa elämänehdoissa se viihtyy. Kaikki ilo kasvaa esiin työstä aivan niinkuin kaikki ikävystyminen kasvaa esiin laiskistelemisesta. Toverielämän täytyy perustua hyödylliseen työhön — muuten ei siitä ole odottaminenkaan iloa. Seurustelemisessa tällaisen laajemman toveripiirin kesken täytyy vallita eräänlainen täsmällisyys — henki joka on niin tuiki toisenlainen kuin virastojen koneentapainen tiki-taki päivästä päivään. Jollei tätä virkeää, nuorekasta, vapaaehtoista täsmällisyyttä ole, niin on turhaa odottaa toverielämältä sisältöä ja aitoja ilonhetkiä. Toverielämä vaatii vapaaehtoisen kireyden rinnalla eräänlaista yksinkertaisuutta ja nöyryyttä: me teemme tehtävämme niin hyvin kuin voimme ja ehdimme. Ystävämme kirjat ovat parhaat toverimme — en nyt tarkoita riippumattoromaaneja enkä sitä tyhjää literatuuria, joka elää päivän, kaksi. Suurten henkien perintö ihmiskunnalle on vastaanotettava vakavasti. Silloin tulee siitä meille sisällys ja rikkaus eliniäksi. Niin, nyt olemme viettäneet lepohetken muistojen ääressä. Me kuulemme vielä takaamme jonkun ystävämme äänen: Ihmislapselle, tietkää, tie yks on vaan: sydämen pyhä into ja pyrkimys Jumalaan! Me tunnemme: Ei ollut ilta, yö, ei aamukaan — niin oli ihmeen valkeata vaan. Vielä kerran kokoamme kiitollisuutemme kaikkia ja kaikkea kohtaan, mikä täytti lukupiirin kymmenen vuotta. Ja sitten: eteenpäin, läpi sumujen kohti korkeuksia, ylös suurten henkien luo! KALLIIT HAUDAT Eräänä keväisenä sunnuntaina v. 1918 vallitsi pitäjän kirkkoa kohti liike, jommoista ei milloinkaan oltu täällä nähty. Ei rippipyhinä, ei silloin, kun pitäjän rikkain mies haudattiin, ei silloin, kun pitäjän suurellisimman talon tytär vietti häitä ja vieraita oli kutsuttu seitsemästä pitäjästä. Tällaista ei oltu täällä koskaan nähty. Naapuripitäjistä olivat ihmiset lähteneet liikkeelle jo illalla, ajaneet läpi kevätyön hämyn, kuulleet käkien kukkuvan auringonlaskussa, kuulleet laulurastaiden vaikenevan lyhyeksi sydänyön hetkeksi ja kuulleet leivosen heräävän ylistämään aamua. He olivat siinä kulkiessaan tunteneet kevätyön kaiken huuman, tuoksun puhkeavista lehvistä, tuoksun mustasta mullasta, tuoksun maan versovista yrteistä, mutta lakkaamatta oli heidän mielensä ollut suunnattu sitä huomista, sitä odotettua kohden. Ja aamulla olivat siellä lähempänä määräpaikkaa valtatiet, metsätiet ja polut olleet täynnä kansaa, jotka kiiruhtivat samaa päämäärää kohden. Tuhansia ihmisiä oli liikkeellä. Mutta eivätkö he ymmärtäneet, etteivät mihinkään mahdu, että olisi parempi kääntyä takaisin? Mutta he olivat sen näköisiä, etteivät he voineet olla poissa juhlista. Jokainen riensi sillä hartaudella ikäänkuin toimitus, jota odotettiin, olisi tarkoittanut juuri häntä. Jokainen oli siinä tarpeellinen, välttämätön. Jokainen oli sen näköinen, että jos olisi ollut juhannus ja ensi rippi, niin juuri hän olisi ollut yksi rippilapsista. Mitä oli sitten tapahtunut? Mitkä kummat juhlat olivat tulossa? Mistä johtui tämä outo hartaus? Tuossa lemuavassa yössä kulkiessa tapahtui, että joku mies ja vaimo rattailtaan näkivät outojen ihmisten istuvan tiepuolessa lepäämässä. Ja mies pysäytti hevosen, tarjosi heille paikkaansa rattailla ja tarjoutui kävelemään heidän puolestaan jonkin matkaa. Hänellä oli tarve olla toiselle hyvä. Ja tapahtui, että kun muutama aviopari tienlaidassa avasi eväänsä, siitä sattui astumaan kansaa ohitse. Ja vaimo ojensi vieraille ihmisille — vaikka oli nälkävuosi — leipää, ja hyvä, onnellinen hymy oli hänen huulillaan. Näytti siltä kuin hän olisi saanut jotakin, kun hän sai antaa. Ja vieras tarttui kiitollisena lahjaan ja nautitsi sen onnellisena, onnellisena pääasiassa antajan iloisesta hymystä. Mistä johtui sitten tämä kummallinen hartaus, tämä hyvä tahto ihmisten kesken — toteutuiko jouluyön enkelintoivotus siinä, kevätyössä v. 1918? Ei ollut kirkolla pitäjän rikkaimman miehen hautajaiset, eivät olleet pitäjän suurellisimman tytön häät. Vaan kirkkomaan kauneimmalle kohdalle, sinne minne näkyi sininen kaukaisuus, kylä ja vainiot, joki ja järvi, Suomi, isänmaa, sinne oli luotu auki veljeshauta. Ja tämän haudan ympärille samosivat nuo tuhannet ihmiset, ikäänkuin jokainen vainaja olisi ollut jokaisen saattajan veli, isä, ystävä. Siinä seisoivat rinnan mustat ja valkoiset arkut, toiset rikkaampina, toiset köyhempinä, kaikki koristettuina sillä vihannalla mitä Suomen toukokuu antaa. Nämä vainajat siis olivat panneet liikkeelle nuo tuhannet ihmiset, nämä vainajat siis olivat karkottaneet elävien mielestä turhat matalat ajatukset, kateuden, nämä vainajat siis olivat saaneet aikaan, että näiden tuhansien ihmisten mieli askarteli korkeissa asioissa, että nämä tuhannet ihmiset tunsivat toisiaan kohtaan veljen mieltä ja hyvää tahtoa. Näissä vainajissa siis oli jotakin joka teki, että heitä ajatellessa noiden tuhansien elävien ihmisten sielu kävi ikäänkuin kirkkauden läpitunkemaksi. Sen kautta että tämä veljeshauta oli tässä, tällä kotoisella hautausmaalla, tässä pitäjässä, tällä kulmalla isänmaata, oli kaikki ikäänkuin saanut uuden sisällön, uuden merkityksen. Tämä hauta oli tälle hautausmaalle, tälle pitäjälle, tälle kolkalle isänmaata tullut omaisuudeksi. Tälle haudalle tulevat vuosikymmenien, vuosisatojen kuluessa elävät sukupolvet vaeltamaan, tässä pysähtymään ja ajattelemaan. Jotain siitä korkeudesta, joka tänä päivänä soi ilmassa, tulee aina viipymään tämän haudan yllä. Vaikka maa kamartuu ympärillä ja ehkä kerran vuosisatojen perästä tulee aika, jolloin koko kalmisto on hävinnyt rakennusten tai vainioiden sekaan, niin ovat sukupolvet aina tulevat aitaamaan yhden alan tästä kalmistosta, muistamaan sen, mainitsemaan sen: nimittäin tämän haudan alan, veljeshaudan vuodelta 1918. Tämän kaiken saattaa lukea kasvoista, jotka tänä päivänä ovat kokoontuneet veljeshaudan ympärille. Ne ovat niin vakavat, niin hartaat, niin kiitolliset elämälle, niin nöyrinä kuoleman edessä. Kun nuo ihmiset hautausmaalta palaavat arkisiin askareihinsa, niin varmaan eivät he milloinkaan voi vaipua siihen mataluuteen, missä niin monen kodin elämä kuluu. Varmaan tulee tämän päivän muisto levittämään ikäänkuin suojelevat siivet yli jokaisen, joka täällä on ollut mukana. Varmaan tulee tämän haudan, näiden vainajien muisto aina vaikuttamaan puhdistavasti ihmissieluihin, pysyväisesti kasvattamaan eläviä. Mikä on sitten tämä hauta, keitä ovat sitten nämä vainajat? Voivatko sitten vainajat siinä määrin vaikuttaa vielä jälkipolviin? Voiko jokin hauta olla eläville niin paljon? Nämä vainajat ovat kootut Suomen vapaussodan taistelukentiltä. Tuossa seisoo äiti ja katselee niitä arkkuja kohden, missä hänen poikansa lepäävät. Heitä on kaksi. Siellä ne ovat, hänen lapsensa, hänen kauniit, voimakkaat poikansa... Kuolleina ja kuitenkin kuinka elävinä! Eräänä iltana he kiireesti tulivat kotiin, tulivat hämärissä ja varkain niinkuin pahantekijät. He tulivat vain katsomaan — sanoivat he, mutta äiti ymmärsi, että he tulivat sanomaan hyvästi. He olivat levottomat, tuskin sai äiti heitä olemaan yötä, tytöt taittoivat uusia pajunoksia heidän huoneeseensa, koska oli kevät ja pojat pitivät niistä. Äiti kehoitti poikia nukkumaan levollisesti. Hän kyllä valvoo. Ja hän valvoi pimeässä salissa poikain oven edessä, valvoi, tähyili ikkunoista, kuunteli, oli polvillaan, käveli sukkasillaan... Pojat paiskelivat unissaan ja puhuivat. Äiti ymmärsi heidän levottomuutensa. Heidän paikkansa ei enää ollut täällä, se oli puolustajien joukossa. Koti on pyhä... Ja tätä ajatellessa aukeni äidin sisässä ikäänkuin jokin onnellinen, valaistu kohta, hellyyden tunne, jommoista hän oli tuntenut lapsiaan kohtaan kun he olivat pienet ja jommoista hän nyt tunsi suuria poikiansa kohtaan, jotka aamun koittaessa lähtevät suojelemaan kotia — ei yksin tätä omaa kotia, vaan kaikkia koteja, joissa ihmiset tekevät työtä, syntyvät ja kuolevat. Koti on pyhä, tämä koti, kaikki kodit. Ja koko isänmaa on kokoonpantu kodeista, monesta kodista. Isänmaa on yhteinen koti. Kuinka tuleekin helliä kotia, isänmaata. Poikain täytyy lähteä... Aamu ei vielä ole valjennut, kun kaikki talossa jo ovat jalkeilla. Kukaan ei valita. Kaikki puhuvat pienistä jokapäiväisistä asioista. Reen ääressä seisoessaan peittelee äiti poikia ja kun se jo lähtee liikkeelle, luisuu hänen kätensä yli heidän lämminten selkäinsä ja viipyy silmänräpäyksen heidän olkapäillään. Yhtäkkiä nykäisee hevonen ja he ovat jo matkan päässä. Silloin tuntuu hetkeksi siltä kuin olisi tartuttu äidin sydämeen ja irroitettu se rinnasta. Mutta kummallista: nyt kun nuo rakkaimmat ovat luovutetut, nyt tuntuu taas siltä kuin koko maailma olisi avartunut. Äiti ei enää omista vain omaa kotiansa, vaan hän omistaa kaikki ne kodit, joiden puolesta hänen rakkaansa ovat lähteneet panemaan alttiiksi henkensä. Hän vapisee niiden kaikkien puolesta niinkuin tämän omansa puolesta. Kummallista: ihminen on antanut pois kaikki mitä hänellä on ollut, omaisuutensa, poikansa. Mutta hän on saanut sijaan koko isänmaan! Yhä tuijottaa äiti hautaan. Hän on nyt niin ihmeen rikas, hänestä tuntuu, että kaikki nuo vainajat, jotka ovat antaneet hänelle isänmaan, ovat yhtä rakkaat kuin hänen omat kauniit poikansa. Niin nuoret he olivat, alle kahdenkymmenen. He ostivat vapaaksi isänmaan. Hengellään. He antoivat ryöstää itsensä paljaiksi. Se oli isänmaan hinta. Tuossa seisoo tyttönen, poikain sisko. Hän niin rakasti veljiänsä, varsinkin vanhempaa. Tyttö on rippipuvussaan, se on vielä aivan uusi. Kuumeiset täplät palavat hänen poskillaan, nyyhkytyksen mainingit nostattavat väkivaltaisesti rintaa. Hän tuntuu olevan kuin yksinään tällä haudalla. Hän ei näe ketään, hän ei kuule mitä ympärillä tapahtuu. Muisteleeko hän jotakin niistä öistä, jolloin tulipalon loimu valaisi taivaanrantaa ja hän seisoi kotinsa pihamaalla ja kuunteli tykinpauketta. Pojat ovat siellä mukana, molemmat veljet ja niin monta, monta muuta... Nyt soittaa kuularuisku... selvästi saattaa sen kuulla... Pojat ovat siellä... Kuinka lauha onkaan yö, oikea esikevään yö. Lumi risahtelee pudotessaan oksilta. Mitä onkaan tulossa Suomen kansalle? Esikevättäkö tämä on...? Tytön sydän lyö kuin polttava paise. Taas jysähdys, sitten kallion kumea ulvahdus. Hän koettaa tästä puolin muuttaa elämänsä. Kuinka usein hän onkaan ollut tyytymätön ja ynseä. Hän koettaa nyt hillitä kiivaan luontonsa ja olla iloinen ja ystävällinen kaikille. Kuinka hyvä onkaan ollut kotona, oli isä, äiti, oli työtä, olivat pojat, oli jokapäiväinen leipä. Mutta kiittikö hän niistä koskaan oikein sydämensä pohjasta? Oi, jospa hän saisikin tilaisuuden hyvittää, mitä on rikkonut!... Taas alkaa tuo kauhea rätinä. Varmaan ei sen kynsistä pääse kukaan elävänä. Suuret ovat meidän syntimme olleet. Riidassa, kateudessa me olemme myrkyttäneet itseämme — opimmeko nyt jotakin? Palelee. Hän menee sisään, veljien huoneeseen ja istahtaa samalle tuolille ikkunan pieleen, missä rakkain veli viimeksi istui. Tässä he puhelivat sinä lauantai-iltana, jolloin pojat viimein läksivät. Puhuttiin Suomen tulevaisuudesta. Vaikka he olivat niin nuoria, niin he olivat ajatelleet sitä ja tehneet itselleen kuvan siitä miten isänmaata olisi asuttava ja rakennettava. Kun isänmaa on vapautettu, niin yksilöiden ennen kaikkea pitää alistua itsekuriin, heidän pitää luopua mieliteoistaan ja kaikella harrastuksella rakentaa yhteistä kokonaisuutta, suurta kotia. Isänmaa ei ole turvattu sinä hetkenä, jolloin vihollinen on karkotettu, vaan silloin, kun sen pojat ja tyttäret ovat valmiit jatkuvasti, iloisella mielellä täyttämään kansalaisvelvollisuutensa, kaikki yhden puolesta ja yksi kaikkien puolesta. Vasta silloin on isänmaa turvattu, kun täällä vallitsee uhrimieli, ei yksin sodassa vaan rauhassa, henki, joka panee itsensä alttiiksi... Uhrimieli... Tyttö oli katsahtanut veljiin. »Te, te voitte uhrata», oli hän sanonut, »te, pojat, voitte antaa henkenne. Mutta minä?» Silloin se rakkaampi pojista oli nauranut ja sanonut, että sodan jälkeen, sitten kun tätä riitaista isänmaata aletaan järjestellä, sitten vasta uhrimieli oikein tulee kysymykseen. Vasta silloin kysytään kuka jatkuvasti jaksaa vuodesta vuoteen kuolettaa pienet mielitekonsa, joita meillä on totuttu noudattamaan ja alistua yhteisen edun vaatimuksiin. Silloin kysytään kuka ottaa pestin totuuden soturina, kuka vihaa vääryyttä ja valhetta, kuka muistaa joka hetki, joka tunti, pienissä arkisissa, näkymättömissäkin askareissansa, että hän niissä tunnollisuudellaan rakentaa isänmaata ja että isänmaa on rakennettava suureksi. Ei kannata totisesti vuodattaa vertansa, jollei usko, että isänmaasta tulee oikeuden, totuuden ja onnellisten ihmisten koti. Mutta vasta jatkuva, sitkeä työ vuodesta vuoteen, pimeimpiä kolkkia myöten lääkitsee sodan haavat ja toteuttaa ne unelmat, joiden puolesta sotilas antaa elämänsä. Täällä meillä on viljelys, valistus, henkien sivistys pinnalla. Täällä täytyy kyntää syvään. Täällä tarvitaan, sanottakoon se vieläkin: uhrimieltä, ensimmäiseksi uhrimieltä, toiseksi uhrimieltä ja kolmanneksi uhrimieltä...» Tyttö tuijottaa hautaan ja vuokot hänen veljiensä arkuilla loistavat häntä vastaan ihmeellisellä valolla. Valo kangastaa myöskin hänen sielussaan, hän ymmärtää, että hänelle on jäänyt kallis perintö: Suomi oikeuden, totuuden ja onnellisten ihmisten kodiksi. Muuten ovat uhrit olleet turhat. Onnelliset ovat ne ihmiset, joissa vallitsee uhrimieli. Se on elämän leipä sodassa ja rauhassa. Jos uhrimieli ihmisrinnassa tyrehtyy, niin ihminen kuivettuu niinkuin oksa ja isänmaa pudottaa hänet yhteydestään. Jos uhrimieli tyrehtyy kansasta, niin on kansa kuoleman oma. Isänmaa ilman kansan uhrimieltä on niinkuin äiti, jonka luonnottomat lapset ovat vieneet asumattomaan kalliosaareen aavassa meressä. Tyttö mustassa rippipuvussaan seisoo säteilevin kasvoin. Hän ymmärtää nyt niin paljon. Hän ymmärtää mitä on koti ja mitä on isänmaa. Niin paljon täytyy ihmisen läpikäydä ennenkuin hän käsittää juuri yksinkertaiset suuret totuudet... Koti, sehän on se pieni armas paikka, minkä minä työlläni ja sydämelläni saan tehdä aurinkoiseksi, missä minä saan elää ja kuolla. Ja isänmaa, se on se suuri koti, joka tuhansien kansalaisteni käsien ja sydänten varassa kasvaa totuuden ja valon tyyssijaksi. Sama kieli, samat muistot, sama tulevaisuudentoivo yhdistää meidät yhdeksi perheeksi. Mutta jo alkaa pyhä toimitus ja yli aurinkoisen kalmiston, yli ristien ja nurmettuneiden hautojen, yli tuoreen veljeshaudan, yli tuhansien elävien vyöryy virsi: O Herra siunaa Suomen kansa, suo sille armos runsaus, suo sille lohtu haavoissansa ja tuskassansa unohdus, pois pyyhi vedet silmiemme, pois veritahrat tannertemme. Sun voittos päivän huomenessa suo että suureks Suomi sais, suo että kahleen kirvotessa myös orjan mieli kirpoais, suo meille voima voimastasi ja valkeus sun valostasi. Sa siunannut oot aseitamme, kun pakoon lyötiin sorron yö, myös siunaa rauhan-askartamme, tee kaunihiksi kansan työ. Miss' äsken hurme maata kasti, suo oraan itää runsahasti. O Herra siunaa Suomen kansa, suo sille voimas runsaus, se kaikiss' että vaiheissansa ois oma kansas, valittus. O Herra, kalliimpana saamme nyt kädestäsi synnyinmaamme. Monet veljeshaudat on meillä keväällä v. 1918 luotu umpeen ja uhrimielen siunaus on niinkuin keväinen sade käynyt yli Suomen maan. Moni on ilolla antanut kalleimpansa, moni on saanut ymmärtää mitä on koti ja mitä on isänmaa. Mutta isänmaa ei ole turvattu sillä hetkellä jolloin vihollinen on voitettu. Isänmaa turvataan vasta pitkän, sitkeän, hellittämättä jatkuvan rauhan työn kautta, työn, jolloin Suomesta, itsekkäitä yksityisiä etuja kysymättä, poistetaan onnettomuuksien syyt, jolloin täällä valaistaan pimeinkin kolkka, jolloin uhrimieli luo tästä maasta totuutta ja onnea kohti pyrkivien ihmisten kodin. Meille eläville kaikuvat saarnat veljeshaudoilta, meidän täytyy teossa toteuttaa kaatuneiden unelmat. Auki korvat ja auki sydämet, ei saa olla yhtään kuuroa korvaa, ei yhtään penseää sydäntä — taikka on taistelu ollut turha, taikka on kärsimys ollut turha, taikka luisuu käsistämme kalliisti ostettu vapaus ja me olemme tuomitut orjiksi kansojen joukossa. Nyt jos emme ota vapautemme hetkestä vaaria, nyt jos emme turvaa isänmaata ja kotia, nyt jos emme kaikella järjellämme punnitse syitä ja seurauksia, nyt jos ryhdymme edesvastuuttomiin tekoihin ja jatkamme raakuuden palvelusta tässä maassa — nyt menee hetkemme ohi eikä ehkä koskaan palaja. Meidän sukupolvemme on niittänyt monien menneiden polvien syntisadon, verisadon. Sillä älkäämme me kuvitelko, että tapaukset nousevat pinnalle ilman siementä ja ilman vartta. Meidän omissa teoissamme kolmannesta ja neljännestä polvesta asti on ollut siemen kaikkeen. Meidän syntimme läpi sukupolvien ovat ensi sijassa olleet täällä tapahtuneiden kauhutekojen siemen. Mutta meidän sukupolvemme on myöskin niittänyt sen kirkastuksen, sen uhrimielen, jonka esi-isien ja esiäitien rehellisyys, hurskaus, työ ja intomieli kylvivät. Me olemme saaneet nähdä myöskin ihanan uhrimielen kansassamme. Älkäämme unohtako, että me jokainen joka hetki, joka silmänräpäys ajatuksilla, sanoilla ja teoilla kylvämme uutta siementä tuleville polville, kirouksen siementä tai siunauksen siementä. Varokaamme verikylvöä, kavahtakaamme vihan ja valheen siementä! Veljeshaudat keväällä 1918, uhrien haudat ovat antaneet Suomelle uuden sisällön. Niistä puhuu meille eläville isänmaan omantunnonääni: älkää tehkö tyhjäksi vuodatettua veriuhria, älkää hukatko Suomen itsenäisyyttä. Suomi tulee aina olemaan vaarassa. Olkaa aina valmiit uhraamaan. Vain uhrimieli turvaa suomalaisen isänmaan. HELMET Tulin kerran käydessäni kaupungissa kultasepän liikkeeseen ja sain nähdä hänen helmivarastonsa. Melko suuressa laatikossa oli kolme osastoa ja näihin oli helmet lajiteltu. Olin kuullut, että helmet aina ovat kauniit, puhtaat ja kallisarvoiset, mutta nyt näin, että niitä on monta lajia. Se mitä näin ensimmäisessä osastossa, muistutti miltei pajakuonaa. Siinä oli läjä pieniä, hauraita, lianvärisiä esineitä, milloin tummien peltoherneiden näköisiä, milloin aivan muodottomia. Ne olivat hauraita ja epäjaloja, mitättömiä, arvottomia ja kuitenkin olivat nekin helmiä. Oliko ne sitten ennenaikaisesti nostettu päivänvaloon, varhemmin kuin ne olivat ehtineet kehittyä? Toiset eläimet tuottivat vain tällaisia helmiä, ja enimmät. Näitä hauraita, tummia oli paljon enemmän kuin noita muita. Toisessa osastossa laatikkoa oli jo aivan toisenlaisia helmiä. Jotkut olivat muotovalmiit ja kauniisti hioutuneet, mutta niiden väri ja loisto eivät olleet kehittyneet samassa määrin kuin niiden muoto. Toiset olivat jääneet kokonaan muotopuoliksi, mutta onnistuneet johonkin kohtaansa kokoamaan ihanan hohdon. Tuo yksi loistava kohta keskellä muuten epätäydellistä helmeä teki sen arvokkaaksi. Toisissa näistä helmistä tapasi raskaan, ikävöivän hehkun, ikään kuin ne alituisesti olisivat kamppailleet kohti jotakin valoa, joka häämötti niille, mutta jota oli vaikea saavuttaa. Oli kummallista katsella näitä keskeneräisiä, ikään kuin kamppailevia helmiä. Ei löytänyt kahta samanlaista. Kullakin helmellä oli erikoiset puutteellisuutensa ja erikoiset etunsa. Toiset olivat kauneudessa ja jaloudessa päässeet pitemmälle kuin toiset. Kaikille oli yhteistä niiden kaipaus ja ikävöiminen kirkkauteen. Näitä helmiä oli paljon vähemmän kuin noita tummia. Kolmannessa osastossa vihdoin oli vain harvoja helmiä. Nämä olivat ihmeelliset. Ne hohtivat hiljaisella, täyteläisellä valolla, ne olivat lujat, raskaat ja hioutuneet. Toiset hohtivat kuin lämmin sinertävä syyskuutamo, toiset kuin tähdet talvisella taivaalla, toisissa säteili iloinen auringon kelta, toiset punersivat lempeästi kuin vaalean ruusun lehti. Jotkut olivat maidon valkoiset, jotkut läpikuultavat kuin kyynel tai kastepisara. Nämäkin helmet olivat jokainen erilaiset, jokainen oli käynyt läpi oman kehityksen, jokainen oli saavuttanut oman erikoisen hohteensa. Toiset olivat suuret, toiset olivat pienet. Kaikille oli yhteistä lujuus ja kirkkaus. Syvällä jokien ja järvien pohjalla asuu pieni eläin, joka kipeydestään tuottaa nämä helmet. Aivan terveet eläimet eivät tuota mitään helmiä. Toisten ja enimpien sairaus tuottaa vain kuonaa, toisten tuo kamppailun, kaipauksen kirkkauteen ja ehkäpä yhden pienen täydellisyyden täplän, muutamat harvat vihdoin saavuttavat kirkkauden. Jokainen näistä pienistä eläimistä kulkee yksinään syvällä vedessä, kulkee virran mukana kohti merta. Kaikille kajastaa ylhäältä taivas, kukkivat ympärillä rannat, hohtaa auringon loisto. Syvällä elämän virrassa kulkevat ihmisten lapset kohti merta, kohti ikuisuutta. Jokainen on yksin — syvimmässä mielessä yksin, huolimatta kaikesta ystävyydestä, kaikesta rakkaudesta, mitä elämä tarjoaa. Jokainen kantaa povessaan omaa suruaan, omaa kipuaan, sitä, mitä ei kukaan voi ottaa pois. Minun rakkain ystäväni ei voi minua siitä vapauttaa, minun pahin vihamieheni ei voi sitä minulta ryöstää. Minun suruni jää minulle, vaikka kadottaisin kaiken muun. Se on ehkä lopulta koko omaisuuteni. Kukaan ei sitä näe, minä kätken sen. Minun huuleni hymyilevät, mutta minun sydämeni pohjalla on kärsimykseni, kaipaukseni, minkä nimen sille antanenkin. Ympärillä kukkivat kesäiset rannat, ympärillä käyvät syysmyrskyt, ylhäällä loistaa sininen taivas, ylhäällä sädehtivät tähdet — minä kuljen yksinäni kohti kuolemaa, povessani kärsimykseni, helmeni. Ja minun rinnallani miljoonat toiset ihmiset, kaikki yhtä yksinäisinä, kaikki kohti kuolemaa, kaikki kantaen mukanaan ainoaa omaisuuttaan: suruaan. Helmiaines on meissä kaikissa ihmisissä — mitä teemme me helmestämme? Tuleeko meidän surustamme kuonaa, mustaa haurasta syntiä, joka pimentää meidät itsemme, josta ei ole iloa kenellekään? Vai jaksammeko kamppailla itsellemme edes voimakkaan kaipauksen totuuteen ja kirkkauteen, jaksammeko muotopuoleen helmeemme luoda edes yhden loistavan täplän, joka valaisee meidän sieluamme ja hohtaa iloa ulospäin? Tai vihdoin: yrittäisimmekö korkeammalle, palaisiko mielemme kaikkein korkeimpaan? Tekisimmekö niinkuin vanha viisas, joka meni ja möi kaikki mitä hänellä oli ostaakseen yhden kalliin päärlyn? Ihmeellisellä valolla palaa se ihmissuru, joka edes jonkin silmänräpäyksen ajan on tuntenut kirkastuksen rauhaa. Sen helmen vuoksi kannattaa myydä kaikki mitä omistaa. Kaikki mitä me omistamme kehdosta hautaan asti, iloiset järvenrannat, kukkivat vainiot, uskolliset eläimet, ystävyys ja rakkaus, kaikki on vain laina, jonka edelliset sukupolvet siirsivät meille ja jonka me vuorostamme jätämme tuleville sukupolville. Kaikki on annettu käytettäväksi sillä lailla, että meidän sielumme helmi lainaa hoitaessa kasvaa lujaksi ja hohtavaksi. Minkä arvoiset me itse asiassa olemme, jos meidän sielumme helmi on mustaa kuonaa! Syvällä ihmisrinnassa asuvat ne tunnot, jotka määräävät, mitä meidän helmestämme tulee, miten me pimennämme tai valaisemme elämää ja mitä me jätämme jälkeemme sekä mitä me viemme mukanamme iäisyyteen, kun meidän retkemme elämän rantojen varsilla loppuu. KUOLLEET JA ELOONJÄÄNEET Eräänä päivänä kevätkesää 1918, kun kylän lapset leikittelivät raitilla ja ukko Jeremias istuskeli päivänpaisteessa osuuskaupan ovella, sattui sisäpuolella seuraava kohtaus. Heinosen leski, Martin ja Einon äiti seisoi myymäläpöydän ääressä ja itki. Hän oli pyytänyt kangasta, mutta kankaat olivat jääneet läjään hänen eteensä. Sitten hän oli pyytänyt anturanahkaa ja sitä johtaja paraikaa leikkasi. Muut ostajat, suutarin Maija ja tohtorin palvelustyttö, katselivat vaieten toimitusta. Tylsä puukko nirsi nahkaa, pitäen vihlovaa ääntä, joka sekaantui lesken nyyhkytyksiin. Martin ja Einon äiti oli taasen joutunut puhumaan siitä ainoasta mistä hän enää osasi puhua: kuolleesta pojastaan, joka makasi vieraan kirkkomaan mullassa. Itku oli keskeyttänyt hänen niin moneen kertaan toistetut ajatuksensa. Ei kukaan puhunut. Heinosen leski oli enimmän kärsinyt koko kylässä, oli siinä vain ristiä yhden ihmisen osaksi, kun oli kaatunut poika ja palanut koti. Ja vielä niin julmalla tavalla oli ollut rääkättynä kuollut. Ei ollut ihme, että äiti, tämä Heinosen Iita suri. Ostajat seisoivat ääneti ja odottivat, että johtaja saisi itkevän äidin anturat eroon siitä suuresta vuodasta, joka oli levitetty toiseen päähän myymäläpöytää. He katselivat toimitusta juhlallisina ikäänkuin jokainen olisi ajatellut niitä raskaita askelia mitä leski tulisi ottamaan ennen niin somalla pihamaallaan, missä nyt törröttivät kolkot savupiiput. Ehkäpä he myöskin ajattelivat omia surujaan, kenelläpä niitä ei olisi ollut. — Siellä kaukana on Martti, valitteli äiti, — vieraat hautasivat, vieraat holhosivat, ei yhtä kukkaa ole oma äiti saanut haudalle istuttaa. Mitäs vieraat, vieraat ovat vieraita... Muut ostajat katsahtivat toisiinsa. Yhtä ja samaa puheli Iita-raukka, sekoamisen merkki se sellainen oli. Suutarin Maija korjasi kainaloonsa ostoskäärönsä ja rupesi vihdoin neuvomaan Heinosen leskeä. Ei ollut kristityn puhetta sellainen puhe, sekoaminen siitä tuli. Tallessa ovat kuolleet, eloonjääneillä, heillä on hiki ja vaivannäkö. Kuolleen Martin äiti oli omissa ajatuksissaan. Tohtorin Olkakin tuijotti ääneti seinään. Tuntui tukalalta. Johtaja taisteli nahan kanssa, olipa tuo veitsi päässyt tylsäksi. Pyyhkiessä silmiään esiliinaan, tuli äidin mieleen sekin kerta, jolloin Martti oli hänelle tuonut tämän esiliinan. Sellainen oli Martti ollut: aina hän muisti äitiä. Olka näki ilmielävänä silmissään Martin, kuinka hän mäen alla, juuri siinä missä polku erosi hänen äitinsä mökille, aina hyppäsi alas kuormalta — hänhän oli niin sääliväinen eläimiä kohtaan. Siinä hän oli nähnyt Martin sinäkin iltana, jolloin Martti läksi. Martti oli tullut hiihtäen. Olka oli häntä odottanut, mutta ei Martti siitä tietänyt. »Onpa sinun kätesi kylmä», oli Martti sanonut. Hänen oli kuuma ja kiire. Ei se heidän asiansa silloinkaan tullut selvitetyksi. Martti kysyi, mahtoiko äiti olla kotona. Olka sanoi, että kyllä kai, mihinkäpäs hän näin illalla. »Voi hyvin sitten», sanoi Martti ja ojensi uudelleen kätensä. Se oli niin kuuma ja tykytti Olkan kädessä. Niinkuin Olka olisi tuntenut, että tämä oli viimeinen kerta, niin teki hänen mielensä huutaa Martille vielä jotakin, mutta Martti meni jo tuolla korkealla mäellä, sukset käsissään. Tähdet olivat taivaalla, Martti astui kuin suoraan tähtiä kohti. Olka oli painanut kädet sydäntään vasten ja vielä seisonut siinä mäen alla. Koira Heinosella oli ruvennut haukkumaan. »Voi hyvin sitten.» — Ihminen on niinkuin heinä ja niinkuin kukkanen kedolla, jatkoi Maija äskeistä keskustelua. Samassa heräsi hänessä aivan yhtäkkiä suutarinvaimo, ja hän katkaisi juhlalliset ajatuksensa ja huudahti tuskastuneena: — Eikö nyt kenelläkään ole terävämpää veistä lainata johtajalle, ihanhan hän vinguttaa tuota nahkaa niinkuin pahankurinen lapsi koiranpentua. Johtaja punehtui, hän oli sellainen nuori aatteen mies, toissilmäinen ja vasta hiljan tullut toimeensa. Kaikille kävi olo ikäänkuin helpommaksi. Lahdenperän Jeremias nousi auringonpaisteesta, tuli puotiin, veti puukon tupesta, pyyhkäisi sitä housuihinsa ja ojensi johtajalle. Näki sen, että siinä oli ammattimiehen veitsi, oli maar sillä moni korea puuastia syntynyt vuosien vieriessä. Jeremias yskähti syvältä ja leveästi, koko hänen työilonsa niin monien iltapuhteiden kestäessä höyläpenkin ääressä keskellä kahisevaa lastukasaa, hänen ylpeytensä monien kyläkuntien parhaimpana kirvesmiehenä — kaikki tuo hyrskähti hänen yskähtäessään rinnassa. — Onhan se jo ollut tupessaan kolmattakymmentä vuotta. Se on Niinimäen veljesten takoma. Ne olivat kaikki seppiä ja mihin ne vain käsillään tarttuivat, se luonnisti. Ja sellainen se on ihminenkin, että luontevaksi on seppänsä käsistä lähtenyt. Heinä kuin heinä ja kukkanen kuin kukkanen. Mutta puukko kuin puukko ja ihminen kuin ihminen. Viilsi Jeremiaan puukko toki toisella lailla halki anturanahan. Tuotapikaa sai ukko takaisin puukkonsa ja palasi päivänpaisteeseen portaille. Ovi puotiin oli auki, kuuli sekä sen mitä sisällä tapahtui että sen mitä ulkona. Kuolleen Martin äiti oli siepannut kiinni keskustelun pään ja luuli sitä jatkavansa. — Kukkanen kuin kukkanen! sanoi hän haikeaan tapaansa. — Ei yhtä kukkasta saanut oma äiti istuttaa haudalle. Olka katsahti Martin äitiin silmällä, joka sekä vihaa että rakastaa. Äiti oli hylkinyt köyhää tyttöä ja toivonut pojalleen suurellista morsianta. Kerrankin kun Martti ajoi niittokonetta juuri siinä heidän aitansa takana, oli Olka pysähtynyt aidanvierelle ja antanut hevoselle leipäpalan. Silloin oli Martin äiti tullut ja sanonut, ettei heidän hevosensa ollut minkään puutteessa, hyvä laidun heillä oli. Vieläkin poltti Olkan sydämessä, kun hän tämän muisti. — Puukko kuin puukko ja ihminen kuin ihminen ja vaikkapa niittokone kuin niittokonekin, sanoi hän niin vihlovan kipeästi, että suutarinvaimon huulilla selvästi oli jokin kova vastaus. — Kyllähän se sota on niittokone, koetti johtaja tasoitella ja astui oven puolelle, missä peltiämpärit riippuivat. Olka, joka oli niitä ostamassa, tuli perässä, suupielissä vielä nauru ja silmäkulmassa särkynyt kyynel. Tuuli hulmusi kuumana ja hyvänhajuisena sisään ovesta ja ikkunoista. Silmänkantamien alalla pölysivät ruisvainiot ja kulki sininen auer. Kärpäset surisivat ja perhoset leijailivat ukon ympärillä, joka istui portailla. Suutarinvaimo piti suunsa kiinni, jokainen ajatteli omia ajatuksiaan. Vihdoin sanoi Jeremias: — Yhteinen seppä, yhteinen seppä kedon kukkasilla ja puukkojen tekijöillä! Sekä suutarinvaimo ja Heinosen leski olivat jo pois menossa. Olka heilutti niin ärsyttävästi ämpäriä käsivarrellaan, että Maija pysähtyi. — Vai yhteinen! tiuskasi hän. — Se joka antaa kedon kukkasten kasvaa se on taivaallinen Isä, mutta puukot ja niittokoneet ovat syntisten ihmisten tekoja. Hyväntahtoinen johtaja riensi taasen sovittamaan. — Me profeteeraamme puolittain ja ymmärrämme puolittain. Älkää te surko, emäntä. Saitte hyvät anturat, niillä astutte monet askeleet ja voi tulla ilonpäiviäkin. Leski katsoi häneen ja sanoi: — Ei ikinä! Ei tule enää ilonpäiviä. Ei kukkasta saanut oma äiti istuttaa... Olisi ollut se verenpisarakin nyt niin kaunis. Olka lakkasi heiluttamasta ämpäriä. Hänen mieleensä oli tullut hänen myrttinsä. Sekin oli nyt niin kaunis, täydessä kukassa... Mutta kukas tuo oli? Puukko ja puukonterät sentään, sotilashan se oli, Halmeen Antti olikin, vaikka häntä tuskin olisi tuntenut, niin suoraksi ja sorjaksi hän oli käynyt! Antti toi terveisiä Einolta, yhdessä olivat juuri tulleet vankileiriltä. Olivat käyneet Heinosella ja leipääkin olivat ottaneet puodista, kun oli nälkä. Ei Einolla mitään hätää ollut, saunaan lupasi panna pitkäkseen, kaunis verenpisarahan siellä kukki ikkunalla. Itkettynyt äiti ikään kuin heräsi. Hänen silmiinsä tuli niinkuin sokealle ihmiselle ihmeen kautta yhtäkkiä näkö. Hän siirteli anturanahkaa kainalosta toiseen ja puheli miltei ärtyneenä. Niin, Eino, vai tuli Eino. Niin, miksei hän olisi tullut, eihän hän ollut kaatunut. Ei hän ollut äidilleen koskaan ollut sitä mitä vainaja, Martti. Eino ajatteli muitakin ja varmaan menee naimisiinkin, mutta Martti aina vain sanoi, että hän elää siinä Heinosella mamman kanssa. Ja niin piti menemän, ettei hänen haudallaankaan ollut äiti saanut itkeä. Ei suinkaan siellä kukaan ollut kyyneltä vuodattanut eikä kukkasta istuttanut. Vain kirje oli tullut Eräjärven rovastilta, että taistelukentältä oli korjattu poika ja että silmät...! Oi Herra Jumala! Kun sitä ajattelikin, oli kuin olisi tuntenut omiin silmiin työnnettävän palavaa rautaa. Ei, ei tauonnut tämä tuska! Ja että juuri piti mennä tämän Martin, joka oli käynyt koulut ja opistot. Hänellähän oli ollut tarkoitus, että hän vielä taloa laajentaa ja vie trilloilla ja kiiltävällä juoksijalla vanhan mamman kirkkoon. Ja näin piti käydä. Ei kukkasta ollut äiti saanut hänen haudalleen istuttaa. Suutarinvaimo nykäisi häntä käsipuolesta. Aina vain samaa hän hoki. Ei sitä kukaan jaksanut kuunnella. — No nyt, keskeytti Antti yhtäkkiä hänen puheentulonsa, — nyt sopii sinne Eräjärvelle istuttaa ruusut ja verenpisarat. Siellä vietetään sankarihaudalla juhlat ja kaikki kaatuneiden omaiset kutsutaan juhlavieraiksi. Eino tietää. Ensi sunnuntaina ovat juhlat, vai lienevätkö seuraavana. Eino kyllä tietää. Ja kutsukirjeenkin pitäisi vielä tuleman. Niin että ei nyt kannata itkeä, sopii istuttaa verenpisarat ja vaikka myrtitkin. Äiti oli vaiennut ja ilonkyyneleet kiilsivät hänen silmissään. Vai että Eräjärvelle — vai että hän saisi nähdä poikansa haudan, saisi istuttaa sinne kukkasensa. Kiitos olkoon Jumalalle tästä suuresta armosta. Hän saa nähdä poikansa haudan. Läpi mullan, kolmen kyynärän syvyyteen itkee hän kyyneleensä. Ah, Herra Jumala, tätä iloa ja tätä tuskaa! Ja hyvästiä sanomatta, ostos kainalossaan läksi äiti tuontien menemään kohti poltettua kotiaan. Olka oli käynyt valkoiseksi ja äänettömäksi. Morsiuskruunuksi hän oli kukkaansa kasvattanut. Haudalle se nyt pääsisi. Yhdestä asiasta jos olisi ollut varma: olisiko Martti ottanut hänet vai oliko äiti oikeassa. Ei ollut tullut puhutuksi heidän asiansa. »Voi hyvin sitten.» Se toivotus oli ainoa minkä kuollut oli hänelle jättänyt, hänen ainoa perintönsä ja omaisuutensa. Sillä täytyi elää läpi elämän. Poloinen äiti, yksinään oli hänkin. Hänellä oli vielä poika, mutta hän ei sitä nähnyt. »Voi hyvin sitten!» Olka oli jo astunut kappaleen matkaa omalle taholleen, kun hän yhtäkkiä palasi takaisin: — Milloinkas sanoittekaan juhlan olevan siellä Eräjärvellä? Antti oli johtajalle kuvaamassa oloja vankileirillä. Hän vastasi että sunnuntaista viikon taa. — Eikös ensi sunnuntaina? Antti mietti hetken ja vastasi, että kyllä ne juhlat sittenkin taisivat olla sunnuntaista viikon taakse. Pitäisi toimittaa sille eukolle, sille Einon äidille sana, ettei vielä laputa turhaan Eräjärvelle. Kun äiti nousi ylös kotimäkeä, ei hän ajatellut Einoa, elävää poikaansa, vaan verenpisaraa, joka hänen piti viedä kuolleen poikansa haudalle. Siinä oli keskellä pihamaata ruma tulipalonjättö, kaksi käryttynyttä pihlajaa, kaksi törröttävää savupiippua, tuhkaa ja tuvan irti kiskaistu ovi. Äiti astui nopeasti niiden ohitse ja tuli pientä polkua myöten saunalle. Siellä hohti jo vihertävän ruudun läpi verenpisara. Mikä onni että hän oli sen pelastanut! Ihmiset olivat häntä nauraneet, kun hän jätti hopealusikkansa palamaan ja pelasti verenpisaransa. Mutta sehän oli aivan kuin Jumalan johdatusta. Eino makasi sängyssä ja äiti istui penkillä kukkasensa ääressä. Poikaa ei saanut pysymään valveilla. Laihtunuthan hän oli, mutta muuten terve. Tämä Eino olikin aina ollut niin voimakas, Martti, hän oli lapsena sairastellut. — Mistä sinä sait kuulla, että juhlat ovat sunnuntaina? huusi äiti ja ravisti Einoa hartioista. — Yksi poika sanoi junassa. Sen pojan veli on siinä samassa haudassa. — Tiesikö hän varmasti? — No tottakai, kun hän itsekin menee sinne. Siis ensi pyhänä, ensi pyhänä! Elävän poikansa vetäessä syviä henkäyksiä istui äiti riemun ja tuskan vallassa ajatellen kuollutta. Hänen sydämensä sykki pakahtumaisillaan. Oli kuin hän olisi valmistautunut näkemään Marttia viimeisen kerran. Hän mietti kaikkea mitä hän hänelle sanoisi. Kukkanen jää hänen puolestaan Martin luo. Hän laski molemmat kätensä kukkaruukun ympärille ja kohdisti kaiken hellyytensä vastaiseksi kukkaseen. Ja raskaat sinipunertavat pisarat tuntuivat todella imevän itseensä hänen tuskansa. Ne ikään kuin paisuivat hänen nähtensä, paisuivat hänen kyynelistään, hänen rukouksistaan. Kuin unessa käyden toimitti äiti arkiset askareensa. Hänen ajatuksensa olivat tulevassa pyhäpäivässä. Tottapahan nyt juhlapäiväksi kaunistavat siellä Eräjärvellä haudan, ettei omaisten tarvitse nähdä sitä hoitamattomana. Vieraat ovat vieraita, eivät suinkaan ne muuten hoida. Torstaiaamuna sanoi Eino yhtäkkiä: — Mutta jos juhla olikin vasta toisena sunnuntaina? Äiti hätkähti ikään kuin hänelle olisi ollut tapahtumaisillaan suuri vääryys. Hän ei jaksa odottaa seuraavaan sunnuntaihin. Hän oli muutenkin laskenut päiviä ja hetkiä. — Olisi pitänyt tulla kirje, sanoi Eino armottomasti. — Se on voinut postissa mennä hukkaan, puolusti äiti oikeuttaan. — Kyllä me nyt menemme sunnuntaina. Sanoithan sinä sen tullessasi selvästi. Äiti oli joka päivä puistellut hameensa ja huivinsa ja tarkastanut kenkänsä — onneksi olivat vaatteet tulipalon aikana olleet aitassa. Jo perjantaina hän latoi tavaransa sangalliseen juurikoppaan — ei oikeastaan ollutkaan muuta kuin virsikirja ja silkkihuivi. Eino käveli kädet housuntaskuissa edestakaisin pihamaata. — Kyllä rakentaminen nyt tulee kalliiksi, sanoi hän äidilleen. — Miten tässä päästänee yli talven. Äiti katsahti häneen nuhdellen ja vastasi haikeaan tapaansa: — Kyllä Martti olisi rakentanut. Sitten hän riensi aittaan tarkastamaan matkakoppaansa. Se oli hänen ainoa lohdutuksensa. Uudestaan ja uudestaan puisteli hän mustaa hamettaan ja totesi, että virsikirja kauniisti oli nenäliinan sisällä. Eino seisoi savupiippujen luona ja käänteli jalallaan tuhkia. Äiti tuli aitasta, otti käteensä kärventyneen rautavanteen ja rupesi itkemään. — Miksen minäkin tätä teille rakentaisi, sanoi Eino, — jos olisi rahaa. Mutta ei sitä mistään nyt saa. Äiti vastasi itkunsa seasta, kuuntelematta mitä poika oli sanonut: — Niin, mitäs sinä, ethän sinä veljeäsi kaipaa. Einon pää painui hiukan. Hän kumartui ja kiskaisi käteensä tuvan oven. Samassa se putosi maahan niin että tuhka lenteli. — Kirjettä vain ei ole tullut, sanoi hän. — Mitäs kirjeistä. Jos se poika rautatievaunussa sanoi juhlien olevan, niin ne ovat. Jos nyt olisi ollut tavalliset ajat, niin äiti olisi valmistanut oikeat vanhanaikaiset kirkkoeväät. Hän sekoitti kuitenkin munavoita vakkaan ja otti mukaan kaikki leipänsä. Ei niitä niin monta ollutkaan. Yöllä lauantaita vasten ei hän ummistanut silmiään. Musta matala huone hämärtyi ja linnut lakkasivat laulamasta. Saunasirkka vain äänteli sisäpuolella ja ulkona ruisrääkkä. Äiti makasi selällään, kädet ristissä ja ajatteli Vapahtajan yötä Getsemanen yrttitarhassa. Hänen rakas kuolleensa oli ikään kuin jossakin lähellä, äiti ei hiiskahtanut, jottei hän menisi pois. Ainoastaan hänen sydämensä sykki, puhuen pojalle, joka vain näin yösydännä kävi vieraissa ihmisten mailla. Kun aamun koi alkoi valaista, tunsi äiti rakkaan loittonevan. Linnut virittivät jo iloisia laulujaan. Äiti taivutti päänsä saunan matalan oven alitse juuri kun aurinko nousi ja rusotus taivaalta tulvi raunioille ja hiiltyneille puille. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi valmistautunut lähtemään viimeiselle retkelleen. Ehkä Jumala armossaan salliikin hänen kuolla poikansa haudalle. Kukot lauloivat pitkin kylää. Aidanseipäiden välissä kimmelsivät hämähäkinverkot suurina ja ehyinä kuin jotkut oudot pyörät. Juhlallisin mielin astui äiti aittaan ja otti sangallisen koppansa. Eino jäi sinne nukkumaan. Aitan rappusilla pukeutui äiti mustaan pukuunsa. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi pukeutunut valmiiksi arkkuun. Kun hän oli sitonut silkin leuan alle, astui hän Einon eteen, joka nukkui sikein hengenvedoin. — Maatkaat vielä ja levätkäät, sanoi äiti, ajatellen Getsemanen yötä. — Katso, hetki on lähestynyt... He kulkivat hevosella ja istuivat aseman odotussalissa. Heillä oli tuntikausia odotusaikaa. Verenpisara oli sanomalehtipapereihin käärittynä äidin vieressä. Joitakin vanhoja vaimoja sattui aina äidin ympärille ja heiltä äiti heti kysyi, olivatko he sattuneet kuulemaan, että Eräjärven hautausmaalla huomenna piti olla juhlat sankarihaudalla. Hänen poikansa oli siinä haudassa. Niin oli mennyt tämä rakkaampi poika, ettei äiti ollut saanut hyvästiä sanoa. Ei hän ajatellut silloin kun Martti kotoa läksi, ettei ikinä häntä näkisi. Ei kukkasta äiti ollut saanut istuttaa haudalle, nyt vasta saisi viedä tämän verenpisaran. Etteihän vain ollut loukkaantunut hevosmatkalla. Ja he ottivat auki kääröt ja katsoivat: kylläpä se oli kaunis, ei sellaista oltu nähtykään. Tuo sotilas tuossa? Kyllä se oli hänen nuorempi poikansa, mutta ei hän ollut koskaan ollut äidilleen sellainen poika kuin Martti. Rautatievaunussa kysyi äiti heti, olivatko matkustajat vastapäätä menossa Eräjärvelle. Siellä on juhlat sankarihaudalla. Hänen poikansa on siinä haudassa. Tiedustelumatkalla kaatui ja niin hirveästi olivat runnelleet. Eikö ollut ketään menijää sinnepäin? Kyllä se oli niin hyvä poika, ettei tämä toinen, tämä nuorempi ensinkään ollut sellainen. Mikä sitten lienee ollutkin taivaallisen Isän tarkoitus. Ei suinkaan hän, äiti, enää jää elämään. Mitäpä elämästä ilman Marttia. Kotikin on tuhkana, ei tämä Eino sitä rakenna. Kyllä Martti olisi rakentanut. Mitenkä hoitanevat niitä sankarihautoja? Ei suinkaan kukaan sinne kukkia istuta, vieraat ovat vieraita. Tässä on tämä kukkanen, tämä verenpisara. Pitääpä kastella sitä, jos olisi kuinkakin sattunut kuivamaan... Kosteapa tuo näkyy olevan. Kyllä se kaunis oli kotoa lähtiessä, miksi lienee sitten käynyt. Hän onkin sitä niin ikävöinyt, että saisi edes kukkasen istuttaa poikansa haudalle. Ei lakkaa tämä suru, ei milloinkaan. Sanoi johtaja siellä kotona osuuskaupassa, kun möi nämä anturat, että tulee vielä ilonpäiviä... Ei tule, ei koskaan. Hautaan hän joutaa poikansa luo... Vai ei ketään menijää ole Eräjärvelle? Antaapa tuon kukkasen olla tuossa noin, saapa sen sitten taas kääröihin. Vai tässä nämä matkustajat jo lähtevätkin pois. Tyhjälle penkille vastapäätä tuli kaksi miestä, toinen sotilaspuvussa. — Eino hoi — minnekkä se minun poikani tästä joutui? Ettehän te suinkaan — antakaa anteeksi, että kysyn — ole matkalla Eräjärven hautausmaalle? No, siellä pitäisi huomenna olla sankarihaudalla juhlat... Poika, poikahan minulla on siellä. Rakkain lapsi se on siellä kaukana vieraan kirkkomaan mullassa. Niin piti menemän... ei kukkaa ole oma äiti saanut istuttaa. Tämän verenpisaran nyt vien. Niin, aina se tulee itku... Eino, missäs sinä olet? Etteihän vain mennä ohitse? Vai vielä kolme tuntia. Se oli ollut sotilas, joka Einolle, tuolle minun nuoremmalle pojalleni tässä viime maanantaina sanoi, että hänkin lähtee niinkuin huomiseksi Eräjärvelle. Arvelin vain, että jos olisitte sattunut olemaan sama. Ei yksin se vaunu missä äiti matkusti, vaan seuraavatkin vaunut tiesivät juhlallisuuksista Eräjärvellä huomenna. Äidistä ja verenpisarasta oli muodostunut keskus, jonka ympärille kaikki tahtoivat kokoontua. Nääntyneenä, kyyneleet rinnassa oli hän kuin kuva koko Suomi-äidistä, joka on matkalla itkemään kuollutta poikaansa. Hänen elävä poikansa seisoi junasillalla, katseli vuodentuloa pelloilla ja vainioilla ja mietti, että on kai parasta ruveta palvelukseen, ei se rakentaminen käy tällaisena aikana. Hän ajatteli myös, että jokohan tuo äiti nyt tuosta menee suruunsa, niin hyvä työihminen kun on ollut eikä nyt muuta tee kuin itkee. Mitäs mielelläänhän hän, Eino, olisi mennyt Martin sijasta. Martti oli käynyt koulut ja parempi hän oli kaikin puolin. Mutta Martilla oli ollut sellainen palava into tähän isänmaan taisteluun, mielellään hän oli mennyt kuolemaan. Ei ollut helppoa niilläkään, jotka tänne jäivät, taistelu saattoi olla edessä heilläkin, monenlainen. Lähestyttiin vihdoin Eräjärven asemaa ja rupesi tuntumaan oudolta, kun ei sinne ollut ketään menijöitä. Ja kuitenkin oli Eräjärven hautausmaalla suuri sankarihauta. Koko junasilta oli täynnä väkeä, kun äiti ja poika astuivat vaunusta. Mikä painoi äidin kättä, mikä ojensi hänelle koria, mikä antoi eväsvoileipänsä. Verenpisaraa äiti itse kantoi. Matkustajat heiluttivat hänelle liinojaan, kun hän seisoi siinä yksinäisellä asemasillalla. Siitä ei pitänyt olla peninkulmaakaan kirkolle, jaksothan tuon matkan kävelläkin. Eikä hevosia olisi ollut saatavissakaan. Kovalle kuitenkin otti kesähelteessä. Kopan äiti mielellään luovutti Einon kannettavaksi, mutta verenpisaran hän olisi tahtonut kantaa itse. Taistelun jälkiä alkoi jo tulla näkyviin. Oli kaadettu metsää ja pitäjänmakasiinin nurkka oli ammuttu mäsäksi. Mäellä tuli vihdoin näkyviin kirkonkylä ja kirkko. Kirkon nähdessään laski äiti nopeasti maahan kukkasensa. Hän oli pyörtymäisillään. Eino auttoi hänet mättäälle istumaan, otti kopasta voileivän ja pakotti hänet syömään. Saunat savusivat kylässä ja likeisimmässä talossa tuli tyttö panemaan uusia havuja portaiden eteen. — Siellä, siellä se on minun lapseni! pääsi äidiltä. Heidän ei tarvinnut kysyä tietä. Äiti oli yhtäkkiä saanut voimia ja käveli nopeasti. Hautausmaan tummat puut tulivat yhä likemmä, kiviaita jo näkyi. Ja näkyi jo jotakin vaaleaakin, ikäänkuin olisi ollut suuri vaaleanpunainen lakana levitettynä maahan. Äiti käveli niinkuin ei hän olisi astellut maan pinnalla, vaan puoleksi liidellyt ilmassa. Vapisevin käsin irroitti hän mustan rautaportin edustalla paperit kukkansa ympäriltä. Portti vikisi raskaasti saranoillaan. He astuivat puiden alle. Suuri rauha tulvehti niinkuin terveeksitekevä lääke heitä vastaan. Vaahteranlehvien varjot hiekalla ja nurmikoilla, koivujen kimmellys sinistä taivasta vasten, kuusenlatvojen tumma nousu ylöspäin kilvan kirkontornin kanssa, kaikki teki täällä yliluonnollisen vaikutuksen. Kaukaisimmasta kulmasta hohti ilta-auringon punerruksessa vaalea, kukkiva alue, ikäänkuin se olisi ollut jokin autuaitten sielujen kenttä. Se oli hyvin suuri hauta, kauttaaltaan rehevien, punertavien kukkien peitossa. Kiviaidan takana nostivat päitään rukiintähkät, ulottuen kauas metsän laitaan asti ja metsän kupeelta leveni silmän eteen kylä, järvi ja autereinen, loppumaton kaukaisuus. Siellä oli ihmiselämä, sen työ ja taistelu, täällä oli rauha. Punertavien kukkien joukosta oikeni nyt suoraksi ihmisolento, nuori tyttö, joka oli ollut polvillaan. Hänen kätensä olivat mullassa ja toisessa kädessään hän pusersi kitkemiään rikkaruohoja. Muiltakin haudoilta kohosi nyt ihmishahmoja. Äiti ja poika tervehtivät ääneti. Tyttö katseli heihin suurin, kummastelevin silmin. — Onko täällä huomenna juhlat sankarihaudalla? kysyi vihdoin nuori sotilas. — Ne ovat vasta seuraavana sunnuntaina, vastasi tyttö. — Tämäkö sitten on se sankarihauta? jatkoi sotilas. — Tämä. Me hoidamme sen vuoronperään, me kylän tytöt. — Me olemme Martti Heinosen omaisia. — Hän lepää tässä näin. Tiedän sen siitä että minun veljeni on hänen vieressään. Tyttö astui ulos punertavasta kukkakentästä ja tuli näyttämään sijaa. Nuori heleä nurmi siinä versoi mustasta maasta. Äiti oli käynyt kalmankalpeaksi. Tuskin sai hän verenpisaran käsistään, hän putosi suulleen maata vasten. Hän itki siinä kauan, sitten hän hiljeni. Nuoret odottivat hänen nousevan ja puhelivat kuiskaamalla. Vihdoin he rupesivat häntä puhuttelemaan. Kun ei hän vastannut, nostivat he häntä kainaloista, kumpikin puoleltaan. — Antakaa olla, vastusti hän sammuvalla äänellä, — minä kuolen tähän. Ja hän lyyhistyi takaisin. Nuoret neuvottelivat miten olisi meneteltävä. Heidän sydämensä sykkivät kiivaasti eivätkä he enää katsoneet toisiaan silmiin. He olivat hiljaa, poika kuopien saappaansa kärjellä hiekkaa, tyttö kierrellen esiliinansa kulmia. Yhtäkkiä tyttö nopeasti tarttui vieraan äidin olkapäihin eikä hellittänyt ennenkuin hän nousi. — Enkö minä saanutkaan kuolla? sanoi äiti ja hymyili lauhasti. Ja molemmat naiset, äiti ja vieras tyttö, asettivat nyt verenpisaran maahan. Äiti sai siinä takaisin puhelahjansa. Hän kertoi kuinka hyvä poika Martti oli ollut, aina oli tuonut äidille tuliaisia ja oli aikonut tykkänään jäädä asumaankin äidin kanssa. Hän toisti niin moneen kertaan kerrotut asiat, mutta ei tällä kertaa sanonut elävästä pojastaan mitään halventavaa. Tyttökin kertoi veljestään ja yhdessä kävivät naiset kitkemään hautaa. Eino otti ruiskukannun ja tyttö neuvoi missä puro oli. Heidän jäätyään kahden sanoi äiti: — Niin, niin — ei se suru koskaan haihdu, sellainen on äidin sydän. Ei siksi, että hyvä poika se on tämä nuorempikin, tämä Eino. Sillä on se urhoollisuuden nauhakin, mutta ei pannut näkyviin niinkuin sekin Halmeen Antti aina pitää näkyvissä. Eino sanoo, että kun on tehnyt velvollisuutensa, niin mitäpä sillä kerskuu. Hyvä poika on Eino. Eino tuli takaisin ja kasteli kukkaset. Vesipisarat putosivat iloisesti helisten nuorelle heinänoraalle ja reheville, janoisille kukkasille. Jokin suloinen rauha valui myöskin niihin ihmissydämiin, jotka sykkivät veljeshaudalla. — Me aiomme tähän oikein kaunista muistopatsasta, toimitti tyttö. — Rahastokin on jo suuri. — Vai on rahasto, toisti äiti ja hänen kyyneleensä vuotivat helposti, ikään kuin vieden pois tuskan. — Ihmiset ovat sentään ihmisiä, lisäsi hän, ja kun Eino oli ruiskukannuineen päässyt vähän matkan päähän, kuiskasi hän ilman mitään aihetta: — Hyvä poika se on tuo nuorempi, tuo Eino. Pitää se taloa siinä missä Marttikin. Hautausmaan portti vingahti, hiekka narskui ja pitkä vanha mies likeni kirkkoa. Se oli suntio. Hänen askeleensa kopisivat portaissa, tapulin luukut avautuivat, iltakellot helähtivät yli seudun. Äiti oikaisi suoraksi selkänsä ja äänsi hiljaa kuolleen poikansa nimen. Tuntui siltä kuin kellot olisivat vieneet hänen kuiskeensa sinisiin kirkkauksiin. Kun hän astui ulos hautausmaan portista, oli maailma hänen silmissään toisen näköinen kuin ennen, ikään kuin sinisempi ja kirkkaampi. Korkeuksien sini oli laskeutunut alemmaksi. Tuntui kumman helpolta astella siinä sen nuoren tytön rinnalla, jonka veli nukkui Martin vieressä. Tyttö vei vieraat kotiinsa. Hänen vanhemmillaan oli Niemelän talo tuolla vainioiden takana. Kaunista oli vilja. Iloiset punaiset rakennukset paistoivat järveä vasten. — Meiltä kun polttivat asuinrakennuksen, toimitti Eino oudon puheliaana. — Täytyy tehdä uusi ja entistä tilavampi. Kyllä kai sieltä omastakin metsästä löytyy tarpeita, jos niikseen tulee. Pitää teettää piirustukset oikein rakennusmestarilla, että tulee kaunis. Kai neitikin sitten pistäytyy katsomassa miltä näyttää sillä maailmankulmalla. Tyttö punehtui ja lausui kiitoksensa niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli. — Niin, toimitti äitikin, — pitää tulla. Kaunista siellä meillä on, Se on se meidän paikka mäellä ja sinne näkyy paljon maailmaa. He puhelivat kaikki kolme posket kuumina ja rinnassa kumma ilon ja helpotuksen tunne. He tunsivat kaikki kolme, että jokin uusi elämä heissä teki tuloaan. — En suinkaan minä enää lähde juhlille ensi sunnuntaiksi, sanoi äiti hymyillen. — Lähteköön tuo Eino. Ja tulette sitten tekin meitä katsomaan. Niinhän te olette kuin omainen, antakaa anteeksi, mutta kun makaavat siellä rinnan meidän Martti ja teidän veljenne. Niemelä oli kaunis talo ja ystävällisesti siellä otettiin vastaan. Seuraavana lauantaina seisoi Heinosen leski taasen osuuskaupassa. Kangashan oli unohtunut ostamatta. Niinkuin edellisenäkin lauantaina kirmasivat raitilla lapset ja Jeremias Lahdenperä veteli sieraimiinsa apilaanlemua portailla päivänpaisteessa. — Kylläpä olette virkistynyt matkalla, puheli ystävällinen johtaja. — No niin olen, sanoi Heinosen leski. — Se oli sellainen virvoitus, kun sain itkeä poikani haudalla. Siellähän minä vasta huomasin, että minulla oli poika elossakin. Oikein se oli sanottu, kun sanoitte, että tulee vielä ilonpäiviäkin. Eino rakentaa talon uudelleen ja entistä paremman väittää rakentavansa. Ja... Hän oli jo huomaamatta sanomaisillaan suuren salaisuuden, mutta hillitsi viime hetkessä kielensä. — No, sanoi Jeremias, — juhlat ovatkin vasta huomenna. — Niin ovat, huomenna. — Ette mennytkään huomisiin? — Mitäs minä, minulla oli jo juhlat. — Mutta Olka tästä aamulla meni, myrtti kainalossa. Äiti kävi totiseksi. — Vai meni. Olka parka... Niin, niin. Pitää lähteä Olkalta kuulemaan juhlista, jahka hän palaa. Vai myrttinsä... Niin, menihän sinne Einokin... — Meni, näinhän hänet minäkin ja oikein sulhasmiehen näköinen olikin... Mitä teille siellä Eräjärvellä lienee tapahtunutkaan... — Mitäs siellä sitten... Sellainen hauta on eläville lohdutus, ettekös sitä ymmärrä... Ei maar, täytyy tästä lähteä kotiin, olen siellä vähän pannut kuntoon paikkoja, jos sattuisi vieraitakin tulemaan. Eino vähän puhui, että jos toisi — jonkun toverinsa... Hyvästi nyt vain ja hyvää voimista. Ja kevyesti asteli äiti läpi kukkivien vainioiden kohti uudestisyntyvää kotiansa. — Sama seppä, sama seppä, puheli Jeremias osuuskaupan portailla, — sama seppä ihmisen iloilla ja suruilla. Sama seppä elämällä ja kuolemalla. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YÖTÄ JA AAMUA *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.