language: Finnish

KAUNOLUKEMISEN OPAS

Toimittanut

Kaarola Avellan

Helsingissä, Suom. Kirjall. Seuran Kirjapainon Osakeyhtiö, 1901.

SISÄLLYS:

I. Kaunoluvun yleisiä sääntöjä. Puhe-elimet. a. Kurkunpää b. Äänitorvi

II. A. Oppi sanaosien ja sanojen äänenpainosta.
    B. Kvantitatiivisen painon jako.
    C. Loogillisen painon jako.
    D. Katsahdus loogillisen painon yleisiin sääntöihin.
    E. Vastakohtaisten käsitteiden paino.
    F. Perusääntä alempana.

III. Kvalitatiivinen paino.
  A. Symboolinen paino.
  B. Eetillinen paino.

IV. Kielen rytmiikki.
    Tahti-oppi.
    Paussi-oppi.
    Hengitys.

V. Teknillinen puoli.
   Lukemisen sointu ja puhtaus.
   Äänen voima ja kestävyys.
   Portamento.
   Volubiliteetti.
   Äänen laajuus ja taipuvaisuus.
   Huulten ja kielen harjoitus.

VI. Kaunolukemisen henkinen sisällys.
    Huomautuksia erilaisten tunteiden esittämisestä.
    Runojen lausunnosta.
    Eri runolajit.
    Draaman esitys.
    Kuinka draamassa esiintyvä kertomus on lausuttava.

Niinä monina vuosina, joina olen toiminut kaunolukemisen opettajana, olen yhä kipeämmin kaivannut kaunoluvun oppikirjaa. Siksi olen vuosien kuluessa saavuttamani kokemuksen nojalla valmistanut tämän oppaan kaunoluvussa.

Koska kaunoluvun taito vielä on meillä aivan vähän kehittynyt, olen pitänyt käytännöllisimpänä kosketella ainoastaan sen tärkeimpiä puolia. Loogillinen paino on esitetty O. Svahn'in mukaan, kvalitatiivinen paino ranskalaisten ja saksalaisten lähteitten mukaan sekä oman kokemukseni nojalla.

Suositan kirjaani maamme opettajistolle, näyttämölle aikoville, lausuntoklubeille ja kaikille niille kansalaisille, jotka suomenkieltä harrastavat.

Professori E. Setälälle ja lehtori B.F. Godenhjelmille, jotka neuvoillansa ovat minua auttaneet, sekä herra A. Slottelle, joka on teostani tarkastanut, lausun täten nöyrimmät kiitokseni.

Kaarola Avellan.

I.

KAUNOLUVUN YLEISIÄ SÄÄNTÖJÄ.

Mitä on kaunoluku?

Kaunoluku on taito luonnollisesti, sointuisasti, oikeakielisesti ja kuvailevasti kertoa joko omia taikka muitten kirjallisesti esitettyjä ajatuksia ja tunteita. Siis kaikki pääasiallisimmat säännöt, jotka koskevat kaunolukua, koskevat myöskin kaunopuhetta.

Kaunoluvun tarkoitus.

Kirjallisten teosten esittäminen on onnistunutta eli tarkoitustaan vastaavaa, jos se kuulijassa voi herättää samat ajatukset ja tunteet, jotka tekijässä ovat vaikuttaneet teoksen syntymisen.

Kaunoluvun yleiset ja sisälliset edellytykset.

Voidaksemme saavuttaa yllä viitattua tarkoitusta, vaaditaan ensinnäkin kyky käsittää kappaleen henkistä sisällystä sekä sen kielellisiä ilmaisumuotoja, ja toiseksi vaaditaan kyky äänenvaihdoksilla tarkasti ilmaista ajatusten ja tunteiden vaihdoksia. (Jos esim. hukkumaisillaan oleva ihminen sanoisi läsnäoleville välinpitämättömänä äänellä eli niin sanotulla koneellisella lukuäänellä: »auttakaa», niin hän varmaankin jäisi avutta, sillä läsnäolijat tuskin häntä ymmärtäisivät.) Kauneinkin runokappale kadottaa vaikutuksensa ellei sitä lausuta sisällystä vastaavalla äänenpainolla ja äänenvivahduksilla.

Kaunolukemisen taidossa on niinmuodoin materialinen ja henkinen puoli, koska se perustuu sekä fyysillisen välikappaleen, äänen, että henkisen välikappaleen, ajatuksen, harjoittamiseen.

Teknillinen puoli perustuu kahteen kohtaan: ääneen ja lausuntoon, ääniin ja sanoihin.

Äänen ilmaisemista varten on meillä puhekoneisto. Sen tärkeimmät elimet ovat: Kurkunpää ja äänitorvi.

a) Kurkunpää.

Kurkunpäässä ovat elimistön tärkeimmät osat, nim.

1. Ääni-jänteet, 4 joustavaa jänterejännettä, jotka käyvät kurkunpään poikitse edestä taaksepäin. Alimmat ovat varsinaiset äänijänteet, ylimpiä sanotaan valejänteiksi.

2. Ääni-rako, joka sijaitsee oikean- ja vasemmanpuolisen varsinaisen äänijänteen välissä.

3. Kurkunkansi, liikkuva levy, joka toisinaan, esim. niellessä, laskeuu ääniraon peitoksi.

b) Äänitorvi.

Kurkunpään yläpuolella alkaa nielu, joka johtaa eteenpäin suuaukkoon, ylöspäin nenän onttoihin. Suuaukossa on seuraavat puheäänien syntymistä varten välttämättömät osat: posket, kieli, hampaat ja ikenet, kitalaki ja huulet.

1. Poskien muodostelu vaikuttaa tuntuvasti äänen muodostukseen yleensä, mutta erittäinkin n.s. pyöreitten vokaalien ääntämiseen.

2. Kieli on kuitenkin edellisiä elimiä tärkeämpi. Erittäin hienon jäntererakennuksensa tähden voipi kieli asettua lukemattomiin eri asentoihin ja niinmuodoin synnyttää rajattoman määrän erillaisia puheääniä.

3. Tärkeät ovat myöskin huulet, jotka liikkuvaisuudellaan suuresti vaikuttavat äänen muodostukseen. Huulten pitentämistä sanomme venyttämiseksi, esim. e, niiden lyhentämistä supistamiseksi, esim. o, ja niiden pitentämistä ulospäin ulostyöntämiseksi, esim. y. Huulia voipi tietysti venyttää, supistaa sekä työntää ulos joko suuremmassa tahi vähemmässä määrässä, esim. ä-e-i; o-ö; u-y.

Paitsi näitä edellä mainitulta puhe-elimiä tarvitaan puheäänien muodostumista varten; hengityselimien, keuhkojen ja henkitorven kautta kulkevaa ilmavirtaa.

Tämän ilmavirran muodostelemista kurkunpään ja äänitorven erilaisten liikkeitten avulla nimitetään äänen muodostamiseksi eli artikulatiooniksi.

Äänirako ja äänijänteet voidaan asettaa joko passiiviseen tahi aktiiviseen tilaan.

Passiivisessa tilassa on äänirako avonaisena ja äänijänteet liikkumattomat. Sitä ääntä, joka syntyy ilmavirran kulkiessa passiivisen kurkkuasennon kautta, sanomme uloshenkäykseksi eli aspiratiooniksi ja sisäänhenkäykseksi eli respiratiooniksi.

Tämä siis ei ole mitään puheääntä, koska se ei ole artikuleerattua eli muodostettua, s.o. koska ilmavirta kulkee aivan muodostelematta puhe-elimistön kautta.

Kuiskaus saadaan syntymään kun äänirako on melkein suljettuna eikä ilmavirta pane äänijänteitä värähtelemään. Kun äänirako on suljettuna, kulkee ilmavirta valejanteiden kautta, jotka siis ovat varsin tärkeät kuiskausääntä muodostettaessa.

Kuuluva ääni eli ääntäminen syntyy siten, että ilmavirta panee äänijänteet värähtelemään. Äänen korkoasteet riippuvat äänijänteiden pituudesta, leveydestä ja jännityksestä. Äänen voima taas riippuu osittain ilmavirran voimallisuudesta ja paljoudesta, osittain niiden puhe-elimien vahvuudesta, jotka sitä muodostelevat.

Olemme siis tulleet ääniin, jotka riippuen eri äänilaaduistaan jaetaan vokaaleihin ja konsonantteihin.

Vokaalit (selvästi kuuluvat kielen äänet) muodostuvat äänitorvessa ja saavat vapaasti kulkea toisten puhe-elimien kautta ilman että niitä katkaistaan.

Konsonantit (korisevat ja äänettömät kielen äänteet, jotka ainoastaan vokaalien avulla voivat selvästi ääntyä) syntyvät siten, että ilmavirta joko kerrassaan katkaistaan (kuten g, k, b, p, t, d,) tahi puserretaan kulkemaan puhe-elimien muodostamaa tietä, joka on niin ahdas ettei selvää ääntä voi syntyä (kuten m, n, 1, r, s, h).

Vokaalien ja konsonanttien yhtyessä muodostuvat tavut ja sanat. Konsonantit ovat niin sanoaksemme sanan luurakennus (runko), sillä ne antavat oikeastaan sanalle ryhtiä ja vankkuutta. Jokaisen, joka tahtoo oppia selvästi ja sointuvasti lukemaan, tulee siis oppia voimakkaasti ja nuorteasti artikuleeraamaan. Mitä vokaaleihin tulee, rajoittuvat säännökset niiden suhteen siihen, että niitä tulee ääntää niin kuin yleinen kirjakieleksi elpynyt ääntämistapa vaatii, murteellista ääntämistä välttäen. Kaikki äänet ovat lausuttavat niin sointuisasti ja säntillisesti kuin suinkin.

Harvoin ihmisellä on synnynnäisenä lahjana täydellisesti hyväksyttävä artikulatiooni. Toisen artikulatiooni on kova, toisen taas pehmeä, veltto ja voimaton tahi kumea. Ainoastaan ahkera harjoitus voi poistaa nämä viat. Artikulatioonin arvo kaunolukuun nähden on siis erittäin suuri, sillä artikulatiooni on tehokkain keino, jonka avulla lukemiseen saadaan selvyyttä, voimaa ja pontevuutta. Heikkokin ääni voi hyvän artikulatioonin kautta täyttää tehtävänsä, jopa silloinkin kuin tulee puhua suurelle kuulijakunnalle. Äänettä ei voi kukaan puhua, mutta ääni semmoisenaan, vaikkapa hyväkin, on riittämätön hyvään lukemiseen ja puhumiseen, ellei artikulatiooni sitä sopivaksi muodostele. (Löytyy esim. ihmisiä, joiden runsas äänivarasto on suorastaan haitaksi, kun eivät artikulatioonin avulla voi hallita ja muodostella ääniä, — ääni syöpi sanan ja vokaalit nielevät konsonantit.)

Huomattakoon siis, että äänen paino alkaa kohta yksityisten äänien lausumisella. Sillä, kuten tiedämme, jaetaan vokaalit avonaisiin, puoli-avonaisiin ja suljettuihin. Konsonantit jaetaan myöskin kolmeen lajiin: kurkkuääniin, huuliääniin ja kieliääniin, joita äännettäessä aseena käytetään kieltä.

II. A. OPPI SANANOSIEN JA SANOJEN ÄÄNENPAINOSTA.

1. Painon käsite ja tarkoitus.

Painolla tarkoitetaan tässä sitä erityistä kvantitatiivista eli laajuuden mukaista ja kvalitatiivista, sisällyksen mukaista, painoa ihmisäänessä, jonka kautta yhtä tahi useampaa kielen ääntä lausutaan, siten erottamalla niitä yhdestä tahi useammasta muusta äänestä.

2. Painon ilmaisemistavat.

Äänen pituus (lausumis-aika). Äänen voima ja korko. Äänen asema ja ääniaste (intervalli). Ääniväri eli äänen laatu: äänen sisällinen luonne erityisen tunteen eli mielenliikutuksen ilmaisijana. Edelliset kolme painon ilmaisemistapaa ovat kvantitatiivisia, neljäs on kvalitatiivinen.

3. Painon esineet.

Painolla voipi olla esineenä: joko erityinen kielen-ääni sinänsä taikka jonkun sanan osana, esim. sanassa viimeinen tulee pääpaino vii -tavulle. Lauseessa: »Kaikki ihmiset ovat elimellisiä olentoja», tulee pääpaino sanoille kaikki ja elimellisiä. Lauseissa: »Sanotaan että kaikki hyvät ihmiset ovat onnellisia», saapi toinen eli objektiivilause pääpainon. Tämä paino on kvantitatiivinen, mutta sen ohessa voidaan joku erityinen sana eli lause-yhdiste lausua erillaisella painolla siihen tunteeseen katsoen, jota se ilmaisee, jolloin paino on myös kvalitatiivinen. (Niinpä lausutaan huudahdussanat »voi», »oi» erinäisillä kvalitatiivisella painolla, sen mukaan mitä tunnetta huudahdus ilmaisee, esim. iloa, surua, kaipausta.)

4. Kvantitatiivisen äänenpainon mittamäärä eli perusääni.

Lausuttava ääni, tavu tahi sana on perusääntä ylempänä, jos sillä on korkeampi eli suurempi paino kuin perusäänellä, mutta perusääntä alempana, jos sillä on matalampi eli vähempi paino kuin perusäänellä.

Ääni, tavu tahi sana, joka on perusääntä ylempänä, on sentähden painollinen, mutta perusääntä alempana oleva tavu tahi sana on painoton.

5. Kvantitatiivisen painon vaihtelevaisuus.

Jokainen yksinkertainen kielen ääni, joka ilmaistaan esim. äänen merkeillä a, e, ö, b, k, r, s, lausutaan yhdenvertaisella pituudella ja painolla ja käyttämällä yhdenvertaista ääniasemaa ja ääniastetta. Mutta kun nämä yksinkertaiset äänet yhdistetään keskenään, niin ne käyvät moninaisten muutosten alaisiksi. Esim. on-sanassa on n -ääni perusääntä alempana, onni-sanassa taas on n -ääni voimakkain, perusääntä ylempänä. Samaten on tavujen laita esim. rämeinen, suuri.

Mutta vielä moninaisemman vaihettelun alaisina ovat sanat lauseen osina. Esim. »Tytön olisi pitänyt panna kirjansa järjestyksessä kaappiin». Sana tytön jääpi perusäänelliseen asemaan, mutta sanat »kirjansa järjestyksessä kaappiin», saavat kaikki korkeamman painon, jota vastoin sanat »olisi pitänyt» jäävät painottomiksi, laskeuvat siis perusääntä alemma.

II B. KVANTITATIIVISEN PAINON JAKO.

a. Etymoloogillinen eli se paino, joka sanalla on semmoisenaan sanan sisällisen rakenteen, muodostuksen ja muodon puolesta.

b. Loogillinen eli järkijohtoinen paino; se paino, jonka sana saa lauseen osana ollen, sen merkityksen mukaan, mikä sillä lauseen ajatusjohdossa on.

1. Loogillisen painon käsite ja tarkoitus.

Loogillinen eli järkijohtoinen paino on niinmuodoin se paino, joka tulee sanalle lauseen osana ollen, ja kokonaiselle lauseellekin, sen ollen pitemmän ajatusjakson erityisempää merkitystä ilmaisevana osana. Loogillisen painon tarkoituksena on siis, erityistä merkitystä sisältävien osain (sanain ja lauseiden) ilmaisemisella saattaa esityksen sisällys kuulijalle selväksi ja helppotajuiseksi.

2. Loogillisen painon asteet.

Sanat lauseissa ja tavut sanoissa ovat, kuten nyt olemme huomanneet, painon suhteen erillaisten painoasteiden alaisina, ne kun voivat olla joko perus-äänessä, perusääntä ylempänä taikka perusääntä alempana, siis joko painollisia tahi painottomia.

3. Sanojen yli liukuminen.

Sitä lausumistapaa, jolla yhtä tahi useampaa peräkkäin olevaa painotonta sanaa lausutaan, nimitämme liukumiseksi. Esim. Hänen olisi pitänyt olla kotona.

Huom.! Oikea asianmukainen liukuminen on kaunoluvun osaamiseen nähden aivan yhtä tärkeä kuin oikean painonkin asettaminen. Sillä sen kautta voipi varsinaista käsitystä sisältävien sanojen paino selvemmin esiintyä. Kun apusanat liukuen lausutaan, esiintyvät ymmärre- eli painolliset sanat siis selvemmin, joten ajatusjuoksu luettavassa kappaleessa käy huomattavammaksi ja itse puhe tai lausuminen sujuvaksi ja kauniiksi.

Lukemisen huonouteen ja epäselvyyteen on tavallisesti syynä sekä vaillinainen ja virheellinen painon asettaminen että myöskin huoleton liukuminen.

Ymmärresanat ovat: nominit (nimikot), verbit (tekosanat) ja adverbit (määräsanat).

Apusanat ovat: apuverbit (aputehdiköt), prepositioonit (esisanat), postpositioonit (jälkisanat), konjunktioonit (sidesanat), pers. pronominit (pers. asemosanat).

II C. LOOGILLISEN PAINON JAKO.

a. Määräyspaino eli se paino, jonka ymmärre-sana, saapi sen aseman perusteella, mikä sillä lauseessa on.

b. Vastakohtaisuutta ilmaiseva paino, joka ilmaisee että toisen lauseen sisällys on suorana vastakohtana toisen lauseen sisällykselle taikka suorastaan kumoaa toisen lauseen sisällyksen.

1. Peruste, jonka mukaan määräyksille paino annetaan.

Koska määräykset tekevät määrättävän esineen taikka asian siksi, mikä se on, niin täytyy siis määräys-sanan saada suurempi paino kuin itse määrättävän. Esim. Tuo musta pöytä.

Tästä seuraa, että jos määrääjällä itsellään on määrääjänsä, niin saapi se suurimman painon. Esim. Tuo erittäin taitavasti maalattu taulu.

2. Määräysasteet.

Sitä määräystä, joka on pääsanaa lähinnä, nimitämme 1:sen asteen määräykseksi, ja sitä määräys-sanaa taas, joka on 1:sen asteen sanaa lähinnä, nimitämme 2:sen asteen määräykseksi j.n.e.

Erilaatuiset tai samanlaatuiset määräykset, jotka ovat pääsanaa yhtä likellä, ovat aina yhden-arvoiset ja saavat saman asteen painon. Esim. suuret, mustat hevoset.

Muist. Määräyslause saapi aina korkeamman painon ja ääniaseman, kuin se lause, jota se määrää. Ainoastaan ahkeran ja pitkällisen harjoittelun avulla saavutamme taidon antaa lauseille oikean painon.

    Ja poikki kukkaniittyjen
    Sinisen järven rannallen,
    Mi kastehelmin hohti,
    Nyt kävi kulku hiljainen.

3. Painon vähentäminen.

Kun jonkun sanan määräys taas vuorostaan saapi eriasteisia määräyksiä, niin käypi vaikeaksi, toisinaan mahdottomaksikin, äänellä täydellisesti ilmaista painoa, jonka tähden, varsinkin jokapäiväisessä puheessa, tapahtuu, että sanan alkuperäinen painoaste ikäänkuin vähenee jokaisen uuden määräyksen vaikutuksesta. Esim.: Lapsi rakasti. Lapsi rakasti äitiään. Lapsi rakasti hellän äitinsä kotia.

Jotta puhe olisi luonnollista ja sujuvaa, tulee rakasti-sanan. viimeisessä lauseessa saada heikompi paino kuin ensimmäisessä lauseessa. Kuitenkaan ei painoa koskaan saa vähentää siihen määrään että ymmärresanan paino laskeutuisi perusääntä aiemma.

Emme saa lausua: »Sinun[-] pitää[-] rakastaa[-] Jumalaa[1] yli[-] kaiken[1]»,

[paino:] ————— 1 2 vaan »Sinun[-] pitää[-] rakastaa[1] Jumalaa[2] yli[3] kaiken[2].

Perussääntönä määräysten painoon nähden on: Anna määräyksille pikemmin liian heikko kuin liian voimakas paino, mutta älä kuitenkaan koskaan niin heikkoa, että se laskeutuisi perusääntä alemmaksi.

II D. KATSAHDUS LOOGILLISEN PAINON YLEISIIN SÄÄNTÖIHIN.

Subjekti (alus) on lausuttava perusäänellä, jos se on ymmärresana.

Esim. Lintu[+] laulaa. Kokenut[+] kaikki tietää.

Predikaattiverbi (maine).

Hevonen[+] juoksee[1]. Ruusu[+] on[-] kukkinut[1].

Taloja[+] on[-] palanut[1].

Predikaatintäyte.

Esim. Huoneet[+] ovat[-] kylmät[1].

Objekti (kohde).

Esim. Isä[+] veistää[1] kirvesvartta[2]. Hän[-] on[-] ottanut[1] kirjan[2].

Poika[+] ampui[1] pyyn[2].

Objektiivinen predikaatintäyte.

Esim. Ukko[+] veisti[1] kirvesvarren[2] liian[4] lyhyen[3].

Adverbiaali, subjektiivinen predikatiivi-adverbiaali.

Esim. Sinä[-] veit[1] pojan[2] kouluun[2]. Isä[+] antaa[1]

kirveen[2] pojalle[2]. Hän[-] viipyi[1] poissa[2] vuoden[2].

Ukko[+] kävelee[1] suorana[2]. Talo[+] näyttää[1] kauniilta[2].

Hän[-] oli[-] armelias[1] köyhille[2]. Vesi[+] tulee[1] tervalle[2].

Hän[-] lauloi[1] hienosti[2] laulunsa[2]. Minä[-] möin[1]

kyyhkyset[2] ja[-] pyyt[2] kaupunkiin[2].

Objektiivinen predikatiivi-adverbiaali.

Esim. Hän[-] veisti[1] kirvesvarren[2] kauniiksi[3].

Toimikunta[+] valitsi[1] veljeni[2] puheenjohtajaksi[3].

Adjektiivin ja adverbin adverbiaali.

Esim: Olen[-] lukenut[1] oikein[4] hauskan[3] kirjan[2].

Hän[-] tuli[1] juuri[3] nyt[2].

Verbien deskriptiivinen määräys.

Esim. Akka[+] puhui[1] laverteli[2] koko[3] illan[2].

Pojat[+] kiveltä[2] kivelle[2] hypätä[1] kippelehtivät[2].

Attribuutti.

Adjektiivin attribuutti (johon kuuluvat askusanat, sekä kardinaaliset että ordinaaliset).

Esim. Ei syvästä[3] kaivosta[2] vesi[+] lopu[1]. Ei suuret[1]

sanat[+] suuta[2] halkaise[1]. Neljä[1] suurta[1] laivaa[+]

tuli[1] satamaan[2]. Minä[-] istun[1] kolmannella[3] rivillä[2].

Ensi[3] viikolla[2] lähden[1] kaupunkiin[2]. Me[-] annoimme[1]

ruokaa[2] tyttörukalle[2].

Poikkeus. Attribuutti ei saa painoa, kun se muodostaa pääsanan kanssa yhden käsitteen tai on miltei tarpeetonna määrääjänä käsitesanalle. Esim. pieni lapsi, pikku torppa, hyvä ystävä, nöyrin palvelijanne j.n.e.

Substantiivi-attribuutti.

Esim. Oletko[-] nähnyt[1] Järnefeltin[3] taulua[2]. Helsinki[+],

Suomen[2] pääkaupunki[1], sijaitsee[1] Suomenlahden[3]

rannalla[2]. Mainiota[4] epostamme[3] Kalevalaa[2] on[-] paljon[2]

kiitetty[1]. Helsinki[+], Suomen[2] pääkaupunki[1], on[-]

perustettu[1] Kustaa[-] Vaasan[3], Ruotsin[5] mainion[5]

kuninkaan[4], aikana[2]. Maailman[4] suurimmassa[4] kaupungissa[3],

Lontoossa[2], on[1] kuusi[2] miljoonaa[1] asujanta[+].

Muistutus. Semmoisissa lauseissa kuin Ruotsin kuningaskunta. Suomen suuriruhtinaanmaa j.n.e. on edellinen sana niin liittynyt toiseen että ne muodostavat yhteisen käsitteen. Arvonimi on yleensä ominaisnimen painottomana lisänä. Esim. keisari Vilhelm, kreivi Sprengtporten, Herra ja Neiti N.N. Sitä vastoin täytynee olettaa että sukunimi on ristinimen varsinainen tärkeä määräys. Esim. Aukusti Väkevä- (alk. ominaisuutta), Heikki Helmikangas (aik. paikannimi).

Appositiooni.

Esim. Tuomarina[1] isä[+] ei[-] voinut[1] toisin[3] menetellä[2].

II E. VASTAKOHTAISTEN KÄSITTEIDEN PAINO.

1. Vastakohtien painon ymmärre ja tarkoitus.

a. Perusääntä ylempänä olevaa painoa, jonka jokainen sana, huolimatta asemastaan lauseessa, voipi saada, kun se ilmaisee vastakohtaisuutta jollekin toiselle sanalle joko samassa tai toisessa lauseessa, nimitämme vastakohtaisuutta ilmaisevaksi painoksi.

b. Vastakohtaisuutta ilmaisevan painon tarkoituksena on osittain äänen voimalla ja pituudella, osittain äänen asemalla esiintuoda niitä sanoja, jotka sisältävät vastakohtaisten käsitteiden ymmärteen.

c. Vastakohtaisuutta ilmaisevan painon voima ja ääniaste vastaavat määräyspainon 3:tta astetta. Mitä taas äänen korkeuteen tulee, niin on ensimmäisen osan ääniasema useimmiten korkeampi kuin toisen.

Esim. Sisar on iloluontoinen, mutta veli on surumielinen.

d. Mutta jos vastakohtaisuuden toista puolta tahdotaan enemmän huomattavaksi kuin toista, ei riitä ainoastaan äänen voiman ja äänen pituuden lisääminen, vaan täytyy myöskin korottaa äänen asemaa.

Esim. Hänen isänsä on hyvä ja kunnollinen, mutta olisitpa nähnyt hänen äitinsä.

Erotus määräyspainon ja vastakohtaisuutta ilmaisevan painon välillä on se, että vastakohtaisuutta ilmaisevan painon:

a. voivat saada sekä ymmärre- että apusanat;

b. se pääasiallisesti riippuu lauseen sisällyksestä ja ajatusjuoksusta, eikä sanojen asemasta lauseessa;

c. tämän painon tarkoitus ei ole ainoastaan esiintuoda erityistä sanaa, vaan se samalla luopi ajatuksissa toisen sanan, johon lausuttu sana on vastakohtaisessa suhteessa;

d. vastakohtaisuuden toisen osan ei tarvitse olla sanoin ilmoitettuna, vaan saattaa se olla ainoastaan edellytetty.

Huom.! Vastak. ilmaiseva paino todistaa selvästi että meillä sanain ohessa on toinen valtava voima, jolla voimme ilmaista mieltämme, nimittäin äänenpaino.

Ymmärresanat voivat yhtaikaa saada sekä määräys- että vastakohtaisuutta ilmaisevan painon.

Esim. Laiska[1] palvelija[+] sai[1] hyvän[3] isännän[2].

2. Vastakohtaisuutta ilmaisevan painon jako.

1. Ehdoton ja ehdollinen.

a. Ehdoton vastakohtaisuus.

Sanat, jotka sisältävät ehdottomasti vastakohtaisia ymmärteitä, voivat saada vastakohtaisuutta ilmaisevan painon huolimatta siitä, ovatko ne sitten samassa tai eri lauseissa, taikka onko niillä erityisiä vastakohtaisuutta ilmaisevia konjunktiooneja taikka ei.

Esim. Usein[2] matala[1] kanto[+] kaataa[1] ison[3] reen[2]. Elä[-]

ennen[2] vanhaa[2] moiti[1] ennenkuin[2] uuden[3] tavat[2]

tunnet[1]. Ei[-] väärästä[3] puusta[2] saa[1] suoraa[3] keppiä[2].

Antaa[1] hyvä[+] vähästänsä[2], paha[-] ei[-] _paljostakahan[2]. Ei siitä itse valkene, jos muita mustaa. Illanvirkku, päiväntorkku.

b. Ehdollinen vastakohtaisuus.

Ehdollisessa vastakohtaisuudessa ovat kaikki yhdenlaatuiset eri sanat, jotka ovat toisiaan vastaavina lauseen osina, vastakkain asetetuissa, mutta rajoittavien konjunktioonien yhdistäneissä lauseissa.

1). Jos sama sana muodostaa toisiansa vastaavat lauseen jäsenet, niin tietysti ei synny mitään vastakohtaa (esim. lauseen subjektien välillä).

Esim. Hän oli _hyvä-, mutta hän voi myös olla paha. Sitävastoin: He ovat hyvät, mutta te olette pahat.

2). Vastakohtaiset, varsinkin rajoitusta tarkoittavat adverbit, saavat usein vastakohtaisuutta ilmaisevan painon niiden sanain ohessa, joille varsinainen paino tulee.

Esim. Vaikka hän oli aatelinen, oli hän kuitenkin kansallismielinen.

3). Varsinkin annetaan paino adverbille eli konjunktioonille, kun vastakohtaisuuden toinen puoli on edellytetty, jotta siihen siten paremmin huomiota teroitettaisiin.

Esim. Pienillä padoilla on myös korvat, (Edellytetty: eikä ainoastaan suurilla). Hän oli sentään suuren Kustaa Adolfin tytär. (Edellytetty: vaikka hänellä oli vikoja).

Erilaista vastakohtaisuutta sisältävät sanat: Isä on ruotsalainen, mutta äiti on saksalaista syntyperää. Elä minua kiitä, vaan kiitä Jumalaa pelastuksestasi. Hevonen oli ruma, sitävastoin olivat vaunut kauniit. Hän juoksee nopeammin kuin sinä. Hän juoksee nopeammin kuin sinä ajat. Hänen härkänsä on melkein yhtä hyvä kuin sinun hevosesi.

Kun positiivistä sanaa vastaavana sanana on komparatiivi tahi superlatiivi, niin saavat molemmat painon.

Esim. Rakas saa väistyä, kun rakkaampi tulee.

Prepositioonille paino:

Esim. Auta miestä mäessä, elä mäen alla.

Semmoisia sanoja kuin: todellakin, juuri, kerrassaan, saavat vastakohtaisuutta ilmaisevan painon niiden sanain ohessa, joille varsinainen paino tulee.

Esim. Juuri hän on tehnyt tämän murhan (eikä kukaan muu). Tämä on todellakin kaunista.

Kun lauseen osat kahdessa toisiinsa yhdistetyssä lauseessa muutetaan niin että toisen lauseen subjekti käy objektiksi tahi predikaatin määräykseksi toisessa, saavat ne vastakohtaisuutta ilmaisevän painon.

Esim. Renki potkaisi hevosta ja hevonen potkaisi renkiä.

2. Edellytetyt ja kätketyt vastakohdat.

a. Edellytetty on vastakohtaisuus silloin kuin vastakohtaisuuden toinen osa ei ole sanoin ilmituotu.

b. Kätketty on. vastakohtaisuus silloin kuin toinen tai molemmat vastakohdat ovat lausuttuina semmoisilla sanoilla, että vastakohtaisuus piiloutuu eli käy epävarmaksi.

Edellisessä tapauksessa on sääntönä:

Ota selville vastakohtaisuuden edellytetyt osat.

Jälkimmäisessä tapauksessa on sääntönä:

Muodostele tuota epävarmaa vastakohtaisuutta eli, toisin sanoen, aseta vastakohtaisuus yksinkertaisempaan muotoon.

Muist. Selvässä ja elävästi lausutussa puheessa esiintyy edellytetty vastakohtaisuus selvästi kuulijalle yksinomaan painon kautta.

Esim. Käveletkö sinä kaupunkiin? Käveletkö sinä kaupunkiin?
Käveletkö sinä kaupunkiin?

Edellytetyn osan ilmaiseminen.

Esim. Tyvestä puuhun noustaan (edellytetty: eikä latvasta). Ei saa siltoja sanoista (vaan teoista). Ei yksi kauan naura (mutta useammat voivat nauraa kauan). Vuoren toisella puolen on myös taloja (eikä ainoastaan tällä). Paha on mielellä asunto, kun on mieli muiden päässä (eikä omassa). Ei koirakaan kotiväkeä hauku (saatikka sitten ihminen). »Ihminen» on kätketty vastakohta. Muodostettuna saamme: koira järjetön luontokappale, ihminen järjellinen olento. Ei kaikilla aaseilla ole pitkiä korvia (muutamilla on lyhyet).

Kätketyn osan ilmaiseminen.

Vastakohtaisuutta sanomme kätketyksi silloin kuin toinen taikka molemmat puolet lausutaan kuvaannollisesti sanoilla, jotka vähemmin terottuneelta käsitykseltä kätkevät vastakohtaisuuden varsinaiset osat. Jos siis epävarmuuden sattuessa tahtoo todistaa vastakohtaisuuden olemista, niin täytyy vastakohtaisuutta muodostella.

Vastakohtaisuuden muodosteleminen merkitsee siis sitä, että molemmat osat lausutaan semmoisilla sanoilla, jotka ilmoittavat niitä yleisiä käsitteitä, joihin tuo kuvannollisesti lausuttu vastakohtaisuus sisältyy.

Semmoisia vastakohtaisuuden muodosteluja ovat esim.: sisällinen — ulkonainen (toiminta tai tila), kauneus — rumuus, hyve — pahe, sota — rauha, pimeys — valkeus, elämä — kuolema, rikkaus — köyhyys, iloa—surua, entisyys — nykyisyys, j.n.e.

Esim.

On Suomi köyhä, siksi jää, jos kultaa kaivannet. Sen vieras kyllä hylkäjää, vaan meille kallein maa on tää: sen salot, saaret, manteret ne meist' on kultaiset.

Muodostelu.

1 osa. Köyhä, salot, saaret, manteret jos kultaa kaivannet.

    Vieras
    Hylkäjää (ei rakasta).

  2 osa.
    Kultainen.
    Meist' = maan asukkaista,
    jotka eivät sitä kaipaa.

    Meille
    Kallein (rakastaa).

»Ja jos tykkien luon' edes harjannut sotavanhus ois, joku mies, jok' on ruutia haistellut, johon luottaa vois; mut' ei, vaan poikapa hento nyt siin' viistoistavuotias, kreivi Schwerin, saa vastata patterista — voiko turvata semmoisiin?»

  1 osa.
    sotavanhus
    mies

  2 osa.
    poikapa
    viistoistavuotias.

»Teiss', everstluutnantti, riutunehen jo voiman nään; toki henkenne tarjota rohkeetten maan eestä tään; elon aamu se mulla on parhaallaan — viistoist' ikävuottahan mull' on vaan —».

  1 osa.
    Teiss'
    riutunehen voiman (vanha).
  2 osa.
    mulla
    elon aamu (nuori).

Maamme.

1. Maa, isänmaamme, Suomenmaa,

soi[1] sana[+] kultainen[1]!

Ei laaksoa, ei kukkulaa,

Ei vettä, rantaa rakkaampaa[1],

kuin kotimaa tää pohjainen[1],

maa kallis[1] isien[1].

2. On Suomi köyhä[1], siksi[2] jää[1],

jos kultaa[2] kaivannet[1].

Sen vieras[+] kyllä hylkäjää[1],

vaan meille kallein[2] maa[1] on tää:

sen salot, saaret, manteret

ne meist' on kultaiset[1].

3. Ovatpa meille rakkahat[1]

koskemme[+] kuohuineen[1],

ikuisten[2] honkain[1] huminat[+],

täht'yömme[+], kesät[+] kirkkahat[1],

kaikk'[+], kuvineen[1] ja lauluineen[1]

mi painui[1] sydämmeen[2].

4. Täss'[2] auroin[2], miekoin[2], miettehin[2]

isämme[+] sotivat[1].

Kun päivä[+] piili[1] pilvihin[2]

tai loisti[1] onnen[3] paistehin[2],

täss'[2] Suomen[4] kansan[3] vaikeimmat[3]

he vaivat[2] kokivat[1].

5. Tään[5] kansan[4] taistelut[3] ken voi[1]

ne kertoella[2], ken?

Kun sota[+] laaksoissamme[2] soi[1],

ja halla[+] näläntuskan[2] toi[1],

ken mittasi[1] sen hurmehen[2]

ja kärsimykset[2] sen?

6. Täss' on sen veri[+] virrannut[1]

hyväksi[2] meidänkin,

täss' iloaan[2] on nauttinut[1]

ja tässä huoltaan[2] huokaillut[1]

se kansa[+], jolle muinahin[2]

kuormamme[2] pantihin[1].

7. Tääll' olo[+] meill' on verraton[1]

ja kaikki[+] suotuisaa[1];

vaikk' onni[+] mikä[1] tulkohon[1],

maa, isänmaa se meillä on[1];

Mi maailmass'[2] on armaampaa[1]

ja mikä kalliimpaa[1]?

8. Ja tässä[2], täss'[2] on[1] tämä maa[+],

sen näkee[1] silmämme[+];

me kättä[3] voimme[1] oientaa[2]

ja _vettä[3], rantaa[3]: osoittaa[2]

ja sanoa[2]: kas[1] tuoss'[2] on[1] se,

maa[+] armas[1] isäimme[1]!

9. Jos loistoon[2] meitä saatettais'[1]

vaikk' kultapilvihin[2],

miss' itkien[2] ei huoattais'[1],

vaan tähtein[3] riemun[2] sielu[+] sais[1],

ois tähän köyhään[3] kotihin[2]

halumme[+] kuitenkin.

10. Totuuden[1], runon[1] kotimaa[+],

maa[1] tuhatjärvinen[2],

miss elämämme[+] suojan[2] saa[1],

sa muistojen[2], sa toivon[2] maa[1],

ain'[2] ollos, onnees[3] tyytyen[2],

vapaa[1] ja iloinen[1].

11. Sun kukkas[+] vielä[2] kuorestaan[2]

vapaaksi[2] puhkeaa[1];

viel'[2] lempemme[+] saa[1] hehkullaan[2]

sun toivos[3], riemus[3] nousemaan[2],

ja kerran[2] laulus[+], synnyinmaa,

korkeemman[3] kaiun[2] saa[1].

Vänrikki Stool.

1. Mennyttä[3] aikaa[2] muistelen[1]

niin mielelläni[2] vielä[2];

niin moni[1] armas[1] tähtönen[+]

minulle viittaa[1] siellä[2].

Ken mua seuraa[1] retkelle[2]

Nyt[2] Näsijärven[3] rannalle[2]?

2. Siell'[2] opin[1] miehen[3] tuntemaan[2],

hän sotamies[1] ol' ennen[2],

nyt[2] vänrikki[1] ol' arvoltaan[2],

vaikk' onni[+] näytti[1] menneen[2].

Ties kuinka samaan[4] talohon[3]

satuimme[1] saamaan[2] asunnon[3].

3. Mies[1] olin silloin[2] kelvokas[2],

niin luulin[1], vaikka miksi[2].

Min' olin ylioppilas[1],

mainittiin[1] maisteriksi[2];

hupaasti[2] elin[1] »mensallain»[2],

Stool[+], hän söi[1] armoleipää[2] vain.

4. Minulla oli[1] »vaakunaa»[+]

ja piippu[+] merenvahaa[1].

Stool poltti[1] kototupakkaa[2]

jos häll' ei pulaa pahaa[1];

mut' silloin[2] sai[1] vaan sammaleen[2]

niveräpiippu[+] täytteekseen[2].

5. Oi kulta-aika[+] riemukas[1],

suloisin[1], armahaisin[1],

kun nuor'[1] on, ylioppilas[1],

ja puutetta[+] ei laisin[1],

ja huolt'[2] ei tuntis[1] ollenkaan[2],

kun viikset[3] vaan sais[1] kasvamaan[2]!

6. En tiennyt[1] muiden[3] hädäst'[2], en[1],

ilosta[2] sydän[+] sykki[1];

vahv'[1] olin, punaposkinen[1],

ja kaikki[1] suonet[+] tykki[1].

Niin nuori[1] olin, riehakas[1],

ja ylpeä[1] kuin kuningas[2].

7. Mut' hyljättynä[2] majassaan[2]

Stool[+] istui[1] nurkumatta[2],

loi[1] nuottaa[2], imi[1] piippuaan[2],

meluumme[3] puuttumatta[2].

Tuommoisen[2] suhteen, sen mar ties[1],

min' olin oikein[3] aika[2] mies[1].

8. Minusta näky[1] hupaisin[2]

ol' ukon[1] käyrä[1] varsi[+]

ja kasvot[+], jäykät[1] liikkeetkin[+]

ja vanha[1] vaateparsi[+],

vaan konkkanenä[+] erikseen[2]

sangattomine[2] lasineen[1].

9. Monasti[2] menin[1] ukon[3] luo[2]

ilveilemähän[2] suotta[2].

Mik' iloni[+], kun suuttui[1] tuo,

ja häitä ratkes[1] nuotta[+],

kun kädest'[2] ukon[3] kävyn[2] vein[1],

ja paikoin[2] väärän[3] silmän[2] tein[1]!

10. Hän silloin[2] ylös[2] kavahtaa[1],

mun ovest'[2] ulos[2] työntää[1];

sananen[+], hitu[+] vaakunaa[1],

ja taas[2] hän rauhan[2] myöntää[1].

Ma tulin[1] taas[2] kuin ennenkin[2]

ja samoin[2] taaskin[2] ilveilin[1].

11. Ett' oli nuori[1] aikoinaan[2]

myös ukko kerran[2] ollut,

enemmän[2] nähnyt[1] matkallaan[2]

ja kauemmaksi[2] tullut[1],

en sitä silloin[2] huomannut[1],

siks' olin liian[2] oppinut[1].

12. En myös, ett' ilomielin[2] hän

verensä[2] tuorehimman[3]

vuodatti[1] eestä maamme[2] tän

nyt[2] mulle rakkahimman[3].

Ma olin nuori[1], riehakas[1],

hän vänrikki[1], ma kuningas[1].

13. Mut moisiin[3] ilveilyksikin[2]

vihdoinkin[2] kyllästyin[1] ma.

Kuink' oli, talvipäivääkin[2]

lyhyttä[3] pitkäksyin[1] ma;

olipa oikein[2] outoa[1],

ei tahtonut[1] se loppua[2].

14. Ma tartuin[1] ensi[3] kirjahan[2],

hakien[2] huvitusta[3],

ol' teos[1] tuntemattoman[2]

se Suomen[3] taistelusta[2];

armosta[2] vaan tuo kansiton[+]

lie päässyt[1] muiden joukkohon[2].

15. Mukaani[2] vein[1] sen, kääntelin[1]

sivuja[2] jonkun[3] hetken[2],

en tiedä[1], kuin näin esihin[2]

sain[1] Savon[4] miesten[3] retken[2];

ma lu'in[1] rivin[2], lu'in[1] kaks[2],

vereni[2] tunsin[1] kuumemmaks[3].

16. Näin[1] kansan[2] kaikki[3] koittavan[2]

edestä kunniansa[3];

näin[1] sotajoukon[2] voittavan[2]

nälissään[2], viluissansa[2].

Jokaista[3] sanaa[2], lukeissain[1],

suudella[2] tahdoin[1] innoissain[2].

17. Vaarassa[1], tulen[1] keskellä

tuon parven[1] urheutta[+]!

Mill' ansaitsit[1], maa raukka, sä

noin suurta[3] rakkautta[2],

noin kallis[2] kuinka olla voit[1],

kun leiväks'[2] pettua[2] vaan soit[1]!

18. Aloille[2] aatteheni[+] mun

vei[1] tuntemattomille[3],

uus[1] elo[+] syttyi[1] sieluhun[2],

aavistamaton[1] sille;

kuin siivin[2] lensi[1] aikani[+],

oi kuink' ol' lyhyt[1] kirjani[+]!

19. Se loppui[1], samoin iltakin,

vaan hehkuvalla[3] miellä[2]

ma lisää[3] kuulla[2] halusin[1]

ja selvitystä[2] vielä[2]

niin moniin[3] kohtiin[2] hämäriin[3].

Luo[2] vanhan[3] Stoolin[2] läksin[1] niin.

20. Häll' oli paikka[+] entinen[1]

ja työkin[+] samallainen[1].

Vastaani[2] lensi[1] ovellen[2]

jo katse[+] nurjamainen[1];

olipa, kuin ois kysynyt[1];

Vai yökskään[2] ei saa[1] rauhaa[2] nyt[2]?

21. Mut muuttuneena[2] tulin[1] ma,

miel'[+] oli toisenlainen[1]:

»Luin[1] Suomen[3] viime[3] sodasta[2],

olenhan Suomalainen[1].

Mua lisää[1] kuulla[+] haluttais[1],

kenties teiltä sitä sais[1]?»

22. Näin lausuin[1]. Silmäns'[2] ihmeissään[2]

luo[1] ukko[+] nuotastansa[2];

ne loistavat[1], kuin seisois[1] hän

edessä rintamansa[2]:

»Jotakin ehkä tietäisin [1],

olinhan siellä[2] minäkin».

23. Ma istun[1] olkivuoteellen[2];

sanella[2] Dunckerista[3]

hän alkaa[1], töistä[3] urhojen[4]

ja Malmi[3] kapteenista;

hänellä kasvot[+] kirkastuu[1],

Oi, kuinka hän nyt[2] kaunistuu[1]!

24. Hän veripäivät[2] nähnyt[1] on

ja käynyt[1] surman[3] tiellä[2],

ja voiton[2] nähnyt[1], tappion[2],

jonk' äityy[1] haavat[+] vielä[2];

häll' on niin paljo[1] muistissaan[1],

maailma[+] mit' ei muistakaan[1].

25. Siin' istuin[1] hiljaa[2], kuultelin[1],

ei sanaa[+] kadonnunna[1]:

puol'yö[+], kun sieltä[2] erkanin[1],

jo oli kulununna[1];

hän saattoi [1] minut ovellen[2],

mua iloisesti[3] kätellen[2].

26. Nyt[2] viettää[2] yhdess'[2] aljettiin[1]

eloa[3] hauskaa ratki,

murehet[2], riemut[2] jaettiin[1]

ja yksin »vaakunatki»[2].

Nyt[2] olin vaan yl'oppilas[1],

hän suurempi[1] kuin kuningas.

27. Ja ukon[3] suust'[2] on[1] tarutkin[+]

ne, joita laulan[1] tässä.

Niit' usein[2] öisin[2] kuultelin[1]

pärehen[2] liekinnässä[2].

Ne korutont'[2] on kertomaa[1],

ne ota[1], kallis[1] synnyinmaa.

Maamme.

Vastakohtaisuutta ilmaiseva paino.

1. Laaksoa — kukkulaa; vettä — rantaa; pohjainen kotimaa — (edellytetty: muut kotimaat tai etenkin eteläiset seudut).

2. Katso edellä: 2. Edellytetyt ja kätketyt vastakohdat.

3. Täht'yömme (pimeys) — kesät kirkkahat (valkeus); Kuvineen — lauluineen (näkö — kuulo; tähtiyöt ja ihanat kesät: se mitä näemme; koskien kohinat ja honkain huminat: se mitä kuulemme).

4. Auroin (rauhan asein) — miekoin (sodan asein); auroin, miekoin (ulkonaisin asein) — miettehin (sisällisin asein); — piili pilvihin (pimeys = onnettomat olot) — loisti onnen paistekin (valkeus = onnelliset olot).

5. Sota (hyökkäys ihmisten puolelta) — halla (hyökkäys luonnon puolelta); hurmehen (ruumiillinen kärsimys) — kärsimykset (oikeastaan kärsivällisyys, henkinen kärsimys).

6. Meidänkin — (edellytetty: heidän, jotka silloin elivät); iloaan — huoltaan.

7. Verraten — kaikki (täällä on kaikki, mitä tarvitsemme sekä ruumiilliseksi että henkiseksi viihtymykseksemme).

8. Vettä — rantaa.

9. Loistoon kultapilvihin (missä on yltäkyllin elämän riemua) — köyhään kotikin (missä on elämän riemun puute); itkien huoattais (surua) — tähtein riemun (iloa ihanteellisessa merkityksessä).

10. Totuuden (siveellisen totisuuden, vakavuuden) — runon (iloisuuden); muistojen (entisyyden) — toivon (tulevaisuuden); onnees tyytyen (osoittaa vapauden ja ilon puutetta) — vapaa, iloinen.

11. Vielä kuorestaan (puhkeematon) — vapaaksi puhkeaa (puhjennut); lempemme (henkinen maaperä).

Vänrikki Stool.

1. Sotamies — vänrikki; ennen — nyt; arvoltaan vänrikki (ylennystä, ulkonainen loisto) — onni näytti menneen (köyhyyttä, todellisuus).

3. »Mensallain» (hyvät tulot opettajana) — armoleipä (ilman tuloja); Stool — (edellytetty: minä).

4. Minulla — Stool; »vaakunaa» (hyvää tupakkaa) — kototupakkaa (huonoa tupakkaa); sammaleen — (edellytetty: eikä lehdistä tehtyä tupakkaa); ei pulaa pahaa — silloin (pahassa pulassa); merenvahapiippu (kallis piippu) — niveräpiippu (halpa piippu).

5. Ja huolt' ei tuntis ollenkaan (ei muita suruja tuntenut, ainoastaan että) — viikset sais kasvamaan.

6. Muiden hädäst' — ilosta (minun iloni).

7. Stool — (edellytetty: me); loi nuottaa, imi piippuaan (hiljaista tointa) — meluumme; tuommoisen (vähäpätöinen henkilö) — aika mies (tärkeä henkilö).

10. Taas — ennenkin.

11. Ukko — (edellytetty: niinkuin minä); silloin — (edellytetty: myöhemmin).

12. Hän — ma; vänrikki — kuningas.

13. Lyhyttä (aistimin tajuttuna) — pitkäksyin (pitkä henkisessä merkityksessä, ikävän johdosta).

14. Kansiton (arvoton kirja) — muiden (arvokkaiden kirjojen).

17. Kallis (rakkautta) — pettua soit (tylyä kohtelua = ei rakkautta).

20. Yökskään — (edellytetty: kun päivällä ei saa).

21. Teiltä — (edellytetty: kun kirjasta en saanut).

22. Minäkin — (edellytetty: niinkuin ne, joista luit).

24. Voiton — tappion; häll'— maailma (toiset ilmiset); muistissaan — ei muistakaan (muistanut — unohtanut).

26. Nyt — (edellytetty: ennen); hän — (edel.: minä); yl'oppilas — suurempi kuningasta.

F. PERUSÄÄNTÄ ALEMPANA.

1. Pronomini.

Pronominit ovat tavallisesti perusääntä alempana syystä, että ne eivät semmoisenaan sisällä mitään ymmärrettä, vaan niitä käytetään varsinaisten ymmärresanain sijaisina, taikka niille antaa merkityksen ainoastaan suhde niihin ymmärresanoihin, joiden sijaisina ovat.

a) Personaalipronominit. Näitä ei Suomen kieli juuri käytä muita kuin 3:nnen persoonan pronominia, ellei lauseessa ole vastakohtaisuutta eli vertailua. Semmoisissa lauseissa kuin: hän se on, — talo on hänen, on joku edellytetty vastakohtaisuus lausunnon perusteena.

b) Refleksiivipron. (itsekohtainen) itse saa usein ja resiprokipron. toinen aina vastakohtaisuutta ilmaisevan painon ja määräyspainon.

Esim. Hän[-] hoitaa[1] itseänsä[-]. Minne[2] nyt[2] aijot[1] sijoittaa[2]

itsesi[-].

Tahdotteko olla itseksenne. He tekivät sen itsestänsä. Minä itse.

c) Possessiivipron. painoton. Pääsanansa jälessä saapi se kvalitatiivisen painon, niinkuin esim. Isä meidän.

d) Demonstratiivi- ja determinatiivi pronominit tämä, tuo, nämä, nuo, se, ne.

Nämä pron., jotka ovat olemassa juuri viitatakseen johonkin toiseen, erotukseksi toisesta, saavat usein vastakohtaisuutta ilmaisevan painon, vaikkapa toinen puoli olisi edellytetty. Varsinkin tapahtuu tämä silloin kuin pääsanalla on relatiivinen (vertaileva) sivulause määrääjänä.

Esim. Se kuningas, jota me pidämme suurimpana.

Kun pron. se, nämä ovat yksinäisinä ja relatiivinen sivulause on määrääjänä, saapi se määräys- painon.

Esim. Se[+] ei[-] aina[2] ole[-] hullu[1], jota[-] hulluksi[2] huudetaan[1].

Poikkeus. Kun pronomineja tuo, nuo voidaan pitää adverbiaaleina edellytetyissä lauseissa, saavat ne painon. Painon saavat ne myös, kun ovat yksinäisinä tai merkitsevät samaa kuin tuo esine.

Esim. Pidän tuosta.

e) Interrogatiivipron. kuka, ken, mikä, kumpi saavat vastakohtaisuutta ilmaisevan painon.

Esim. Mikä mies hän on.

Suoranaisessa kysymyslauseessa saapi kysymyssana usein vastakohtaisuutta ilmaisevan painon.

Esim. Kuka on tämän tehnyt? Kummasta pojasta puhe on? Kumpi siellä? (Pekka vai Paavo?)

Tavallisesti saapi kysymyssana, kun se on yksinäisenä, voimakkaan, mielenliikutusta ilmaisevan, siis kvalitatiivisen painon. Se osoittaa silloin joko rauhattomuutta, vihaa, uteliaisuutta tai iloa.

f) Relatiivipron. joka, mikä, kuka, kumpi ovat painottomat.

Esim. Sijan[-] tiedät, kussa[-] synnyit, paikan tiedät, kussa[-] kasvoit. Te, joka[-] olette oppinut mies.

g) Indefiniittipron. eräs, joku, jokainen saavat vieläkin vaihtelevamman ja usein vastakohtaisuutta ilmaisevan painon. Niistä sanoista, jotka merkitykseltään lähenevät adjektiivia, vaikka ne puhetavan mukaan käytettyinä eivät aina saa oikeaa merkitystänsä, on sääntönä että ne pronomiinisessa merkityksessä käytettyinä eivät saa painoa, mutta ne saavat taas painon silloin kuin niitä käytetään adjektiiveina.

Esim. Kaikki[-] ihmiset[+] pitivät[1] hänestä. Moni[-], joka tuskin osaa käydä, luulee osaavansa lentää.

Sitävastoin: Kaikki[1] ihmiset[+] ovat[-] kuolevaisia[1]. Monta[1] ihmistä[+] istuu[1] vielä[2] salissa[2].

h) Yksikään käytetään adjektiivisesti nominin kanssa ja saa silloin adjektiivin painon.

Esim. Ei yhdelläkään ihmisellä ole puhdas omatunto. Tehtiinkö päätös yhdestäkään kysymyksestä.

i) Mikään, kun se on pääsanan jälessä, saa painon. Esim. Ei Suomen järvissä ole missään suolaista vettä.

j) Itse pääsanansa edellä tavallisesti ei saa painoa, jotavastoin pääsanalle annetaan vastakohtaisuutta ilmaiseva paino.

Esim. Ei itse[-] kuninkaallakaan ole rahaa. Itse[-] asia jätettiin siksensä.

Mutta jos itse on pääsanan jälessä, niin silloin se saa vastakohtaisuutta ilmaisevan painon. Esim. Ei kuninkaalla itselläänkään ole rahaa. Asia itse oli tärkeä.

k) Pronomineja muu ja toinen käytetään vertailua ja vastakohtaisuutta ilmaistessa ja ovat ne siis painollisia.

Esim. Amerikassa saamme toisen isänmaan. Ateena ja muu Kreikka. Toisella tapaa. Muulla tavalla. Miehistä oli toinen nuori, toinen vanha. Me emme sitä tiedä, mutta kyllä joku muu tietää.

2. Prepositioonit ja konjunktioonit.

Nämä sanat asetetaan perusääntä alemma syystä etteivät ne sisällä varsinaista ymmärrettä, vaan osoittavat ainoastaan erinäisiä ymmärteiden ja lauseiden välisiä suhteita. Semmoisia ovat. esim. kanssa, jos, takana, alas, perästä, jälestä, ympäri, läpitse j.n.e.

III. KVALITATIIVINEN PAINO.

Äänen laatu mielialan ilmaisijana.

Kvalitatiivinen paino käsittää symboolisen ja eetillisen painon.

1. Symboolinen paino.

Symbooliseksi sanotaan sitä painoa, joka äänen soinnulla eli äänen värityksellä tekee sanan sisällyksen, käsitteen havainnolliseksi. Tästä johtuu, että mitä loogillisempi ja abstraktisempi luetun sisällys on, sitä vähemmin lukiessa kysytään symboolista painoa, jota vastoin havainnollista ja kuvarikasta esitystä lukiessa täytyy ottaa tarkasti huomioon symboolinen paino.

Kaikissa kielissä on sanoja, joilla koetetaan mukailla jotain ääntä. Tällaisia sanoja sisältävät kielet etenkin alkuperäisimmässä, välittömimmässä muodossaan, ja niitä emme saa lukiessa värittää liiaksi, mutta kuitenkin niin paljon, että lausuessamme olemme tietoiset niiden kuvaavasta merkityksestä.

Äänet sinänsä ovat jo kylläksi kuvaavia. Sellaisia sanoja ovat esim. visertää, narisee, kohisee, sihisee, vinkuu, kirisee, roihuaa, räiskyy y.m. Nämä ovat 1:sen asteen symboolisia sanoja. 2:sen asteen symboolisen painon saavat sellaiset sanat, jotka ilmaisevat jotain aistimin tajuttua. Tämänlaatuiset sanat meidän tulee lausua niin selvään, että kuulija äänen avulla saapi sisällystä täysin vastaavan havainnollisen käsityksen.

Esim. Musta, valkoinen, terävä, raskas, jäykkä, puhdas, heleä, kirkas, välkkyvä j.n.e.

Näitä sanoja käytetään henkisessäkin merkityksessä. Symboolinen paino niinmuodoin on taito eli kyky antaa tämänlaatuisille sanoille sellainen äänenväritys, että kuulija tajuaa ne alkuperäisessä voimassaan ja että hänen sielussaan välttämättömästi syntyy havainnollinen, elävä kuva niiden vaikutuksesta. Lisäksi tulee meidän äänen avulla elävästi kuvata kaikki luonnon-elämän ilmaukset.

Esim. vihreys, kukoistus, kuihtuminen, tuoksu, puron lirinä, kosken kohina j.n.e., silloinkin kuin näitä käsitteitä käytetään henkisessä, siveellisessä merkityksessä. Siinä kysytään vielä suurempaa taitoa, kuin aistimin tajuttavan luonnon-elämän kuvailemisessa. Toisen asteen symboolisen painon tarkoituksena on siis tehdä aistimin tajuttaviksi sellaisia käsitteitä, joihin jo itse kielen äänet luovat jonkun verran väritystä, mutta 3:nnen asteen symboolisen painon tarkoituksena on esittää kuulijalle sellaisia käsitteitä, joita ei voida aistimin tajuta. Onhan olemassa sanoja, joita kuullessa ei tule enää ajatelleeksikaan niiden alkuperäistä, aistillista merkitystä, vaan ne esiintyvät aivan abstraktisina. Esim. käsittää, ymmärtää, järki.

Meidän tulee äänen avulla kuvata esim. pelkoa, toivoa, hämmästystä, siunausta, kirousta, ylenkatsetta, kaihoa j.n.e.

Joka kykenee käyttämään ja hallitsemaan symboolista painoa, hän esim. puhuessaan siveydestä, puhtaudesta, hyveestä, pelkurimaisuudesta, rohkeudesta ja reippaudesta herättää kuulijassa sen siveellisen vaikutuksen, jota sanat tarkoittavat. Sanomattoman kaipauksen epämääräisyys, äärettömän rakkauden koko syvyys tajutaan äänen avulla.

Tätä taitoa koko laajuudessaan ei kukaan voi ainoastaan oppimalla oppia. Ne, joiden hengessä on luomiskykyä, kuitenkin tulevat tässä annettujen neuvojen johdolla luomaan huomionsa symbooliseen painoon ja vähitellen harjoituksen kautta tottuvat äänen värityksellä ilmaisemaan kuvaannollisten käsitteiden moninaisuutta ja kaikki, yksinpä vähälahjaisimmatkin, opetuksen avulla vähitellen tottuvat tekemään havaintoja, jotka johtavat heitä lähemmäksi ajatusten ja tunteiden tulkitsemisen suurta taitoa, jota eivät milloinkaan olisi voineet saavuttaa, elleivät olisi oppineet tuntemaan symboolisen painon tärkeyttä.

2. Eetillinen paino.

Tämä paino ilmaisee luonteen yksilöllistä mielentilaa, mielialaa, sieluelämän syvyyttä ja voimaa. Suurimpia vaatimuksia tässä suhteessa asettaa esittäjälle draamallinen runous, koska siinä paljastetaan ihmisluonteen kaikki ilmaukset.

Perusääni, kun on puhe äänen värityksestä (siis kvalitatiivisesta painosta), ilmaisee kappaleen yleisen luonteen; se niin muodoin tekee tajuttavaksi luonteen perusominaisuuden, josta puhuessaan kreikkalaiset käyttivät ethos-sanaa, vastakohtana pathos-sanalle. (Pathos = saatettu pois tasapainosta.)

Eetillinen ja pateetinen paino määräävät tempon ja käyttävät, tehdäkseen tunteen ilmaisemisen täydellisemmäksi ja selvemmäksi, välikappaleinaan rytmiä, temppoa, loogillista ja symboolista painoa.

Näitä lausumisen sääntöjä kehittäessäni olen jo huomauttanut, että mitä enemmän taide esittää sisällistä elämää, sitä vähemmin voi sitä oppimalla oppia. Tämä, koskee etenkin eetillistä painoa, sillä se riippuu kunkin kyvystä elää runoelmassa esiintyvän henkilön elämää, tuntea hänen tunteitaan, ajatella hänen ajatuksiaan. Mutta ahkeran harjoituksen avulla voipi tätä taitoa verrattomasti kehittää, jos samalla saapi taitavaa ohjausta.

Samalla kuin loogillisesta painosta puhuessamme myönnämme tosiksi Legouvén sanat: »opi ajattelemaan, niin opit oikein lukemaankin», täytyy meidän kvalitatiivista painoa ajatellessamme huudahtaa erään saksalaisen kirjailijan sanat: »Wenn ihr's nicht fühlt, ihr werdet's nie recht sagen». (Mitä ette tunne, sitä ette milloinkaan voi oikein lausua.)

IV. KIELEN RYTMIIKKI (oppi poljennosta).

Kielen rytmiikillä tarkoitamme tavallisesti sitä tapaa eli järjestystä, jolla kielen osat (tavut, sanat, lauseet) seuraavat toisiaan.

Kun vaihtelevaisuus lyhyemmän ja pitemmän aikaa ääntyvien (voimakkaammalla ja heikommalla painolla lausuttavien) kielen osien välillä on säännöllinen, syntyy tahti, joka on välttämättömänä ehtona kielen foneetillis-esteetilliselle vaikutukselle. Yksityiset isompiin tahi pienempiin ryhmiin kuuluvat tahtiosat erotetaan toisistaan paussilla. Rytmiikki jakaantuu siis kahteen osaan: tahti-oppiin ja paussi-oppiin.

Tahti-oppi.

Painollisten ja painottomien kielen osien vaihtelu muodostaa puhe-tahdin. Jos tämä vaihtelu on määrätyn runomitan mukaan tarkasti säännöllinen, syntyy runo-tahti. Nopeus, jolla puhe-tahti yleisesti ja runo-tahti erittäin antaa erityisten tahti-osien niiden individualisuuden eli henkisen sisällyksen mukaan seurata toisiaan, saa aikaan puhe-tempon.

Puhe-tahti.

Loogillisen painon avulla saamme käsityksen ajatuksen yhteydestä, joka käy selväksi lauserakennuksesta ja sanojen loogillisesta suhteesta toisiinsa. Symboolinen paino taas äänen värityksellä tekee havainnolliseksi sen vaikutuksen, minkä sanojen käsitteet meissä' herättävät. Mutta näiden keinojen avulla ei vielä synny esitykseen mitään taiteellista kokonaisuutta, koska edellinen tyydyttää ainoastaan abstraktisen ajatuksemme vaatimusta, jälkimäinen taas tekee erinäisten sanojen käsitteet havainnollisiksi.

Rytmin avulla vasta saadaan esitykseen eheyttä. Puhuessa sekä suorasanaisen lukemisessa esiintyy lausejakso rytmin avulla eheänä kokonaisuutena. Siitä syystä on lauseopin ymmärtäminen hyvän lukemisen ehto. Jotta suorasanaisen esitys voisi muodostua rytmilliseksi, täytyy lukijan tuntea lausejaksojen keskinäinen suhde. Rytmin avulla saadaan esitykseen sointuisuutta, joten se vastaa musikaalisiakin vaatimuksia.

Runo-tahti.

Runo-tahdin oikea käyttäminen edellyttää eri runomittojen tuntemista.

Rytmin tulee aina vähän sointua nousennon ja laskennon avulla, mutta lausunnossa ei saa ilmestyä yksitoikkoista tahtia. Tuollaista tahdinmukaista lukemista sanotaan runon skandeeraukseksi. Siinä esiintyy ainoastaan rytmillinen paino, mutta loogillinen paino jää pois.

Sitä, joka tahtoo oppia hyvin runoja lausumaan, kehotamme runokorvansa ja aistinsa kehittämiseksi lukemaan hexametriä, sillä tässä kysytään havainnollisuutta, kykyä, käyttää pausseja, levollisuutta, mutta samalla vaihtelevaisuutta. Hexametrissä ei esiinny samaa mieltä vakaavaa kiihkoa kuin trokaiossa eikä samaa toimintaan kiihottavaa eloisuutta kuin jambissa, mutta kuitenkin on siinä runomitassa sekä trokaion että jambin ominaisuuksia; siitä syystä siinä esiintyy mitä runsainta vaihtelevaisuutta.

Aleksandriinissa ja trimetrissä täytyy runomitan esiintyä huomattavammin kuin 5-polvisessa jambimitassa. Trimetriin tuottaa jambien ja spondeioin vaihtelu sekä cesuurin käyttäminen kauneutta ja vilkkautta. Sitä vastoin tuo kahteen samallaiseen osaan jakauva aleksandriini tuntuu yksitoikkoiselta. Suurta taitoa vaaditaan siltä, joka tahtoo esittää aleksandriinin niin, ettei tämä yksitoikkoisuus esiinny ja ettei rytmi kuitenkaan kadota viehätystään. Yksitoikkoisuus syntyy siten, että lukija antaa diaeresiin liian huomattavasti esiintyä. Ellei sisällys hallitse runon esitystä, kohoaa ääni lukijan huomaamatta joka säkeen lopussa ja siitä syntyy yksitoikkoinen äänen helinä, joka vaikuttaa tuskastuttavasti kuulijaan. Suurta varovaisuutta kysytään myöskin loppusointujen esittämisessä, ellei runoilija tahdo loppusoinnun avulla saada jotain kohtaa runossa erittäin huomattavaksi.

Jako eli cesuuri ja säkeen loppu ovat ilmaistavat lyhyitten paussien avulla, vaikka näissä kohdissa ei olisikaan loogillista paussia; kuitenkin tulee cesuuria ja säkeen loppua ilmaisevien paussien olla ainoastaan keveästi osoittavia.

Paussimerkit: loogillinen osoittava paussi |, pitkä paussi |, säkeen loppulepo ja tahtilepoˇ.

Esim.

        Vallan autuas se, jok' ei nuorena | sortunut maaltaan,
        Hyljätty onnensa kanss' |ˇ urhoin haudoilta pois.
        Ei sopis miehenä | näin ˇ mun nuhdella taivahan töitä;
        Mutta mun syömmeni taas | ˇ tahtovi huoata ees.
        Kun minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin,
        Nousevat silmiini | nyt ˇ vieläkin | viljavat veet.
        Ei mun mielestän', ei mee ˇ Pohjolan tunturit, joillaˇ
        Lasna ma kuuntelin | kuin ˇ sampo ja kantele soi.
        Siell' eli toimessa mies | ja Väinöstä | lausuivat urhoot,
        Poiat ja karhut | puun ˇ juurella painia löit.
        Raittihit talviset säät, revon-tult' | oli taivahat täynnä,
        Kaunihit katsoa | kuin ˇ aamun alkava koi.
        Oi, te kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaaˇ
        Myötään, päilyen veen ˇ vienossa taivahan kans!
        Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki,
        Saaret ja salmet | ja myös ˇ taivaalla | tähdet ja kuun.
        Siellä mun mieleni on | ja siellä | mun muinoiset muistoin,
        Sinne mun kultani jäi, sinne | mun ystävän' myös. —
        Huoleti kiitelkööt muut |ˇ Alppein seutuja kauniiks.
        Kauniimpi, kalliimpi on ˇ mulle | mun syntymämaa!

Jos säkeen lopussa on riimi eli loppusointu, niin annetaan sille, vaikka olisikin painoton sanaosa, kuitenkin keveä paino, jotta säkeen loppupaussi tulee huomattavammaksi kuin mitä se olisi, jos säkeen loppu olisi riimitön.

Esim.

        Mun huonehessani seinäll' | onˇ
        Yks' kuva, halpa ja koruton.

        Mennyttä aikaa | muistelen
        Niin mielelläni vielä;
        Niin moni armas tähtönen |
        Minulle viittaa siellä.

        Jo päättää Vellamon neitonen |
        Nyt toivonsa turhan kostaa,
        Ja kosken pohjasta | paatosenˇ
        Hän äkkiä pintaan nostaa, —

            Istuiko impiˇ
            Lähtehen luona,
            Josta hän kerranˇ
            Kanssani joi?
            Missä hän mulleˇ
            Ruusuista rannanˇ
            Seppeleen solmi,
            Oi, sano, oi!

Tavu-riimejä lausuttaessa tulee niitä äänenkorkoja vahventaa, jotka edustavat alliteratioonia, ja sen ohessa tulee sen konsonantin tahi vokaalin, joka alkaa riimisanan, tuntuvasti esiintyä, luonnollisesti liiallisuutta karttaen.

Esim.

_N_ornan _n_urja _n_uoli _S_urmas _s_ankarini, _R_auhain _r_yösti multa, _K_aatoi _k_allihini.

Iloisesti _p_äivä _p_aistoi, Suloisesti _k_uu _k_umotti _O_sallisien _o_ville, _K_ansan _k_öyhän _k_ynnykselle.

Paussi-oppi.

Pausseilla on suuri merkitys hyvään ja kauniiseen esitykseen nähden.

Paussi-opissa erotamme: 1. Hengityspaussit (yhdistyvät muihin pausseihin). 2. Lauseen välimerkkien vaatimat paussit (interpunktiooni-paussit). 3. Loogilliset paussit ja 4. Emphatilliset paussit (kvalitatiiviset paussit).

Hengitys.

Hengityksessä on säännölliset väliajat eli pidätykset (minuutissa noin 20 hengenvetoa). Kuten jo olen maininnut, muodostuu hengitys aspiratioonista ja respiratioonista. Sisään hengittäessä täytyy äänen, joka riippuu ilman ulosvirtauksesta, katketa. Me tulisimme siis tavallisimmasti katkaisemaan puhettamme eli lausuntoamme noin 20 kertaa minuutissa, joka tietysti ei saa tapahtua, vaan täytyy meidän tottua hallitsemaan hengitystämme. Ettei siis aspiratiooni häiritsisi lausuntoamme, täytyy meillä täydellisesti olla vallassamme niinkutsutut ehdolliset hengitysjäntereet. Ja voidaksemme niitä hallita ja käyttää, täytyy meidän luoda tarkka huomio niihin ja hengitykseemme. Sillä ainoastaan ahkeran harjoituksen ja hyvän tottumuksen avulla muuttuu hengitys semmoiseksi kuin sitä on tahdottu ja käy sitten itsestään.

Ensimmäiseksi tulee meidän siis oppia hengittämään. Tämä asia tuntuu niin luonnolliselta, ettei luulisi taiteen tarvitsevan siihen puuttua. Kuitenkin on asia niin, ettemme voi lukea hyvin, ellemme hengitä hyvin, ja hyvin emme hengitä, ellemme opi hengittämisen taitoa. Kun ylimalkaan hengitämme (sisään ja ulos), puristuu ilmavirta keuhkoihin ja niistä jälleen ulos tasaisesti ja huomaamatta, mutta tämä ilmavirta ei riitä panemaan äänijänteitä väräjämään, vaan täytyy niitä voimakkaammin koskettaa. Mitä siis tapahtuu äänen syntyessä? Äänen syntyessä me puristamme keuhkoissa olevan ilman ulos niin voimakkaasti kurkkua vastaan, että äänijänteissä syntyy se ääni, jota tahdomme muodostaa. Mutta tätä tehdessämme käytämme paljon enemmän ilmaa kuin tavallisesti hengittäessämme. Kuitenkaan emme voi antaa enempää kuin mitä meillä on. Ja se vähä ilmamäärä, mikä meillä tavallisesti hengittäessä on keuhkoissamme, ei likimainkaan riitä äänen synnyttämiseen, vaan tulee meidän koota ilmaa keuhkoihimme niin riittävä määrä kuin suinkin, ja tämä on juuri aspiratioonin kautta tapahtuva. Oikea aspiratioonin taito riippuu siitä, että hengitämme syvään ja pääasiallisesti nenän kautta, että diafragma (pallea, rinnan ja vatsan välijäntere) tulee liikkeeseen. Jos hengitämme ainoastaan keuhkojen yläosalla, niin emme saa riittävästi ilmavarastoa, ja seurauksena on että ääni heikkonee ja sortuu. Jos silloin on pitempi kappale lausuttavana, niin täytyy yhä toistaa, yhä alkaa uudestaan, yhä kertoa, ja väsyttävämpää lausuntotapaa tuskin on olemassa; siihen väsyy kuulija kuten lausujakin.

Lausujan ensimmäinen velvollisuus on siis kohta alusta tottua hengittämään nenän kautta ja niin syvään ja täydellisesti, että keuhkot saavat kyllin ilmaa.

Tulee sitten luoda tarkka huomio myöskin respiratiooniin, joka on paljon vaikeampi. Huono lausuja tavallisesti aspireeraa vähän, mutta respireeraa sitä vastoin liian paljon, toisin sanoen, hän ottaa sisään liian vähän ja tavallisesti hengittää silloin keuhkojen yläosalla — naiset etenkin niin tekevät — ja antaa ulos liian paljon. Tästä luonnollisesti seuraa että lausujan yhäti täytyy uudestaan hengittää ja syntyy ikävä ja kovin rumentava nikotus.

Yllä lausutuista syistä huomaamme kuinka tärkeän aseman hengitystaito saa lausuntotaidon onnistumisen suhteen. Hengityssäännöt ovat ainoat, joita emme koskaan saa laiminlyödä. Lausuja saattaa unohtaa välimerkit, jättää pilkut ja pisteet huomioon ottamatta, mutta hengityksen sääntöjä ei hän koskaan saa unohtaa; hengitys tulee hänen aina voida täysin hallita. Lausujalla ei ole oikeutta koskaan hengästyä, paitsi silloin kuin hän sen kautta esiintuopi tai- teellisesti luodun ja taiteen vaatiman effektin.

Saavuttaaksemme tässä sanottua täydellisyyttä, tulee meidän harjoittaa niinkutsuttua hengitysvoimistelua. Meidän tulee oppia:

a) 1. Hengittämään hitaasti sekä sisään että ulos.

2. Pidättämään hengitystä.

3. Katkaisemaan uloshengitystä. Tämä viimeksi-mainittu on tärkein.

Esim. hitaasti sisään ja ulos aina syvemmin.

Pidättämään hengitystä: 5 — 5 — 10 — 10 sekuntinen paussi eli pidätys

Vähitellen lisäämään paussien pituutta: 10 — 10 — 15 — 15 — 15 — 15 — 20 — 20

Katkaisemaan uloshengitystä: 5 — 5 — 5 — 5 sekuntinen pidätys

Ääniraon tulee pidätyksen aikana olla avonaisena.

b) Hengitysharjoituksia numerojen avulla.

Lausu hitaasti aspireeraamatta numerot 1—12; 1—15; 1—20.

c) Lausu hitaasti sanaa, jonka päätavussa on pitkä vokaali, 10, 15, 20 kertaa hengittämättä.

d) Lausu kokonainen lause hitaasti hengittämättä. Tässä on ensin ulotettava lyhyimmillä ja sitten jatkettava pitemmillä ja useammilla lauseen osilla.

e) Lausu useampia yhdistettyjä lauseita tällä tavoin ja tee ainoastaan kunkin lauseen välissä yksi ainoa pieni pidätys eli paussi.

Aspiratiooni, paussien kestäessä, täytyy olla syvä ja täydellinen, mutta samalla niin hiljainen, ettei minkäänlaista hengitysliikettä tai kohinaa pääse kuuluviin.

Pisteen paussi riittää kokonaiselle hengitykselle, puolipisteen ja kaksoispisteen paussit puolelle sekä pilkkupaussit neljäsosalle hengitystä. Vaan lopullisesti täytyy oppia taitavasti käyttämään muitakin pausseja lyhyempien hengityksien varalle.

1. Hengityspaussit

yhdistyvät muihin pausseihin.

2. Interpunktooni-paussit.

Nämä paussit sulavat yhteen välimerkkien kanssa. Lausunnossa täytyy nimittäin huomauttaa välimerkeistä yhtä selvästi kuin niitä kynälläkin merkitään. Kuten jo on sanottu, ilmaisee määrätyn ajan kestävä pidätys pistettä, pienempi pidätys ilmaisee pilkkua j.n.e., ja interpunktiooni-paussien selvyydestä riippuu vallan usein lausunnon selvyys, vieläpä hauskuuskin.

Kun ne ovat paussimerkkejä, täytyy niitä lausua niiden paussiarvon mukaan.

Pilkku on samanarvoinen kuin 1/4 osa paussia musiikissa.

Puolipiste ja kertomerkki = 1/2 paussia.

Piste, huudahdus- ja kysymysmerkki ovat kokonaisen paussin arvoisia.

Ajatusviiva, sulkumerkin asemasta merkittynä, = 1/2 paussin, vaan loogillisena lepopaikkana ollen = kokonaisen paussin arvoinen.

Paussien aika-arvo sekuntien mukaan laskettuna vastaa musiikin temppoa yleensä, s.o. paussien pituus riippuu ylimalkaan siitä millainen lauseen, välilauseen taikka koko kappaleen temppo on oleva: hidas tai nopea. Siis se oikeastaan riippuu sisällyksestä, kappaleen individuaalisuudesta.

Mutta interpunktiooni-merkit ovat samassa myöskin äänimerkkejä ja kuuluvat niin muodoin myöskin kvalitatiivisen koron eli painon piiriin, niinkuin kysymysmerkki, huudahdusmerkki ja ajatusviiva.

Niinkutsutut »pienet pisteet» ovat uuden ajan keksintöä. Seitsemännellätoista ja kahdeksannellatoista vuosisadalla ei niitä vielä tunnettu nimeksikään. Niitä käytetään etupäässä draamallisissa teoksissa. Scribe lienee niiden etevin edustaja ja keksijä. Ne syntyvät hänen näytelmäkappaltensa toiminnan nopeudesta, vilkkaudesta ja kuumeentapaisesta hätäisyydestä.

Äänen asema välimerkkien kohdalla.

Ääni alenee useimmiten lauseen lopussa, ellei lauseen viimeinen sana vaadi voimakasta painoa, jolloin ääntä on ylennettävä. Esim. Hänen isänsä on hyvä ja kunnollinen. Mutta sitä vastoin ylennettävä: Hänen isänsä on hyvä ja kunnollinen, mutta olisitpa nähnyt hänen äitinsä. Huomaa siis:

a) Ääntä on kannatettava ylhäällä kappaleen sisällyksen vaatimassa asemassa siksi kuin lause loppuu.

b) Ääntä tavallisesti ylennetään kysymysmerkin kohdalla eli kysymystä sisältävän lauseen loppuosassa.

e) Ajatusviivan, kertomerkkien ja sulkumerkkien kohdalla katkaistaan ääni, sitä kuitenkaan alentamatta.

d) Huudahduslauseissa vaihtelee ääniasema usein, riippuen sisällyksestä, vaan useimmiten on ääni lau- seen alussa korkeimmillaan ja alenee loppua kohden, varsinkin jos lauseen alussa on interjektioonisanoja.

3. Loogilliset paussit.

Nämä jakavat lauseen pienempiin sanaryhmiin, jotka sisällyksensä puolesta kuuluvat toisiinsa ja yhdistetyissä lauseissa ilmoittavat päälauseen ja sivulauseiden suhdetta toisiinsa. Tähän viimemainittuun ominaisuuteen nähden loogilliset paussit noudattavat interpunktiooni-pausseja ja yhdistyvät niihin.

Nämä loogilliset paussit, joita kuitenkaan ei saa pitkittää eli venyttää tarpeettomasti, eikä myöskään supistaa olemattomiin, ovat välttämättömän tarpeelliset, jos mielii lausua niin että toinen selvästi ymmärtää lausutun sisällyksen. Sentähden tulee lukijalla itsellään myöskin olla luettavansa sisällys aivan selvillä.

Näitten paussien käyttämiseen vaaditaan harjoitusta ja tarkkaa huomiota, niiden synty kun riippuu sisällyksestä ja sanojen keskinäisestä asemasta. Tavallisimmasti asetetaan loogilliset paussit; subjektin ja predikaatin väliin, missä paussit ovat lyhyimmät ja huomataan ainoastaan silloin kuin temppo on hidas; subjektin ja objektin väliin; kun määräykset seuraavat pääsanaa; sidesanain eteen; verbien eteen; vastakohtaisuuden ilmaisemista varten; kahden samanlaatuisen sanan väliin (esim. kahden adverbiaalin) j.n.e.

4. Emphatilllset paussit.

Näitten paussien tarkoituksena on ilmaisia tunnetta ja mielentilaa, afekteja. Niinpä esimerkiksi kauhu käy selvemmin huomattavaksi, jos se ilmaistaan äkkiarvaamatta esiintyvällä paussilla, samaten negatiiviset tunteet häpeä, ujous, hämillään oleminen j.n.e. Mielenkiihko ja viha ilmaistaan äänen muutoksella sekä sen ohessa useat kerrat uudistetuilla pidätyksillä. Fyysillistä heikkoutta ilmaistaan äänen heikentämisellä, mutta myöskin pausseilla, jotka voimain heikontuessa yhä pitenevät. Tässä kuitenkin on, kuten aina muutenkin, pääsääntönä että tulee noudattaa totuutta; kaikkea liioittelemista on välttäminen — sillä nerollisesta esityksestä hullunkuriseen ei ole kuin yksi ainoa askel. Tulee siis tarkasti säilyttää hienotunteisuutensa tässä kohden, sillä paha tottumus tylsyttää aistin.

Esimerkki: Loogilliset paussit; vastakohdat.

Kenenkä linna se, jonk' äskettäin ˇ tien varrell' | illan hämärässä näin? Niin komeaa | ei tienoill' ollut toista. Mut' kolkoksi | kuin haudan | muistan sen, ja synkäks', autioksi; akkunoistaˇ vaan valo loisti yhden huonehen (edellyt. vastak.).

Ma seisahduin | ja katsoin: kartanon ˇ salista | (edellyt.) valo virtas | varjoton. Niin tarkkahan, kuin suinkin näkö jaksoi, sielt' ihmisiä | etsin silmilläin; mut vaivaa tuskin tarkastus se maksoi, ma haamua vaan kaksi siellä näin.

Ol' vaimo | toinen, suruvaatteissaan ˇ ylevä, vaikka kumarruksissaan; hopeina | valui pitkät suortuvansa. Mies | toinen oli, mustissa myös tää, pää pystyssä, vaikk' ikä | lumillansa ˇ sen | peitti myös (edellyt.); hän | kantoi kynttilää.

Mä katsoin vielä. | Salin seinähän |ˇ ol' asetettu kuva; taulun tän|ˇ likellä | näin ma vielä taulun toisen. Kun nainen | ehti niiden etehen, kohotti katsantonsa hän | ja loi sen |ˇ kuin rukoellen j niiden puolehen.

Ken oli hän? On hetki kulunut: hän mennyt on | ja valo sammunut, kuin kartanossa | kaikki oisi maannut. Kenties | hän oli haamu | rauhaton | tai kuvain kumartaja? Liekö saanut ˇ vieraalla maalla | vieraan uskonnon?

Ei, haamu | hän ei ollut rauhaton — min näit, se rauhaisaa | ja totta on. Mut' samaa matkaa | jos sa kuljet toiste ˇ sivuitse linnan | samaan aikahan, salista | kohtaa sua sama loiste, ja vanhuksen | näät siellä kulkevan.

Ja monta ajastaikaa peräkkäin, tään saman palvelijan kanssa, näin ˇ hän ennen yötä | astuu kaikin illoin. Sen hetken päästä | hänt' et nähdä saa; kun hetki toinen kulkee, hän jo silloin | on ottamassa unta | rauhaisaa.

Ne kuvat, joita siinä katsoivat, ne kaksi Ramsay veljest' olivat, he kasvoivat tään linnan katon alla. Lemulla | toinen sortui kuolemaan, ja toinen | heti jälkeen Lapualla, ja kumpainenkin eestä synnyinmaan.

Heist' urhotöitä taru kertoilee, ja Suomen runo | vielä laulelee, kuin kuoloon nuorna | veljespari moinen | maan eestä voittain | oli lähtenyt, ykskolmatta | kun vuotta oli toinen, yhdeksäntoista | toinen täyttänyt.

Vaan vaimo, jonka veljeksien luo näit hiljalleen | kuin haamun käyvän, tuo | oi' äiti | urho-veljein. Yöt' | ei voinut ˇ hän käymätt' olla muisto-aarteilleen: hän kuvia | ei siellä jumaloinut, hän hyvää yötä | lausui lapsilleen.

V. TEKNILLINEN PUOLI.

Tekninen puoli koskee ääntä.

Ihmisääni on kolmenlaatuinen: syvä, väliääni (medium) ja korkea. Ne ovat kaikki välttämättömät lausuntotaidon saavuttamiseksi, vaan kunkin käytäntö on, ja sen tuleekin olla, varsin erilainen. Kestävin, taipuvin ja luonnollisin on medium. Jokaisen ihmisen ääni on luonnostaan joko korkea tai syvä. Tenorilla, bassolla, sopraanolla ja altolla, jokaisella niillä on luonnollisesti keskivälinen korkeutensa, luonnonomainen asemansa jokapäiväisessä puheessa. — Jos ääni siitä ylenee kovin paljon, niin se käy kimakaksi ja vastenmieliseksi; jos taas kovin alenee, niin se käy kolkon koleaksi. Kumpaakin liiallisuutta on tarkasti kartettava.

Lukemisen sointu.

Sointu riippuu suuresti siitä, missä määrin lukija voi sääntöjen mukaisesti käyttää äänivarastoansa ja esiintuoda kappaleen henkistä sisällystä, vaan ensisijassa kuitenkin äänen luonnollisista ominaisuuksista. Kaunolukijan äänen tulee olla sointuisan, voimakkaan ja kestävän, sillä tulee olla laajuutta ja taipuvaisuutta.

Sointuun vaikuttaa kaksi pääasiaa: äänen täyteläisyys ja puhtaus. Jokainen ääni, jolla ei ole luonnonomaisia vikoja, on täyteläinen, kun sitä pidetään mediumissa.

Sääntönä äänen kasvattamisesta luonnonomaiseen täyteläisyyteen on:

Seiso vartalo suorana; varsinkin täytyy rinnan, pään ja puhekoneiston olla luonnollisessa ja vapaassa asennossa. Anna äänen asettua luonnonomaiseen keskiväliseen asemaansa. Hengitä syvään, levollisesti diafragmalla. Suu on puhuessa avattava niin että hampaat vähän näkyvät. Huulien ja kielen liikkeet olkoot voimakkaat, vaan sen ohessa vapaat.

Äänen puhtaus.

Puhdas on ääni silloin kuin eivät sekaäänet pääse hämmentämään tai heikentämään sen voimaa. Epäpuhdas ääni on käheä ja korahteleva.

Äänen kähäjäminen riippuu usein jänteiden sairaloisuudesta, vaan paranee silloin tietysti lääkärin avulla; mutta useimmiten riippuu se myöskin puutteellisesta harjoituksesta ja voimistuttamisesta.

Äänen voima ja kestävyys.

Äänen voima ilmestyy yksinäisten voimakkaiden äänten ilmaisemisessa, sen kestävyys niiden jaksottain lausumisessa.

Äänen kasvatus voimakkaaksi ja kestäväksi.

1) Asettakaa äänenne medium-asemaan ja harjoittakaa sitä ahkerasti lausumalla yhä pitempiä kappaleita kerrassaan, vaan hyvin hitaasti.

2) Alussa heikosti ja hyvin hitaasti; lisätkää vähitellen voimaa, yhä pidättäen ääntänne mediumissa. Tämä on portamento-harjoitus ja perustuu vokaaleihin.

3) Lausukaa ensin hitaalla tempolla, jota vähitellen muutetaan nopeammaksi; mutta luku ei kuitenkaan saa käydä epäselväksi.

4) Lisätkää sitten vähitellen sekä äänen voimaa että tempon nopeutta.

Tämä on volubiliteetti-harjoitus ja perustuu konsonantteihin.

Portamento.

Portamento syntyy siten, että lausuja antaa äänen viipyä erityisissä kielen osissa ja sitoo äänet toisiinsa saattamalla vokaalit ja diftongit voimakkaasti sointumaan. Vokaalien muodostus on niinmuodoin portamenton ensimmäinen ehto. Mutta meidän tulee tarkasti erottaa toisistaan portamento ja äänen venyttäminen, joka viimeksi-mainittu on ruma tapa. Venyvä ääni viipyy myöskin yksityisissä kielen osissa, mutta viipyy yli määrän, joten lausunto muuttuu pitkäveteiseksi ja laahaavaksi. Samalla siitä katoaa sointuisuus, joka ehdottomasti kuuluu portamentoon. Laahaava ääni venyttää vähemmän tärkeitä kielen osia liiaksi ja siten hävittää oikean suhteen kielen osien väliltä, häiriten myöskin ajatuksen yhteyttä. Ääni ei saa vaikuttaa yksinomaan sointuisuudellaan, vaan sen tulee vastata sisällystä.

Lausujan, joka on saavuttanut äänenmuodostuksen teknillisen taidon, tulisi siitä syystä valita sellaisia kappaleita, joiden kokoonpano, sisällys, runomitta ja koko luonne vaatii tyyntä ja hidasta lausuntoa. Sellaiset ovat esim. hexametrilla kirjoitetut runoelmat sekä Runebergin »Salaminin kuninkaat».

    Aaropa, mielevä mies ˇ olut-astian ottavi hellyin,
    Katseen nostavi korkeellen, jott' uhkuva kyynel ˇ
    Silmäst' tuskin kieritä voi, sekä lausuvi riemuin:
    Kiitos, kunnia Luojallen, joka teille mun ohjas!
    Monta ma koettanut oon, kamalintapa harmajapäälle ˇ

    Ain' yhä kulkea on | kuni taivaan liitävä pilvi,
    Konsana | löytämätä ˇ lepopaikkaa kaihoamaista.
    Mieroa käydessäin' | minä ˇ tuskaa täynn', | useasti
    Katsoin tieltäni kalmistoon | sekä aattelin: Aaro,
    Kas, katalimmallai ˇ kyläkunnan tään asujalla ˇ
    Suojasan aidan tuon sisäpuoll' | on lohtu ja linna;
    Sultapa tietymätöin, mihin uupuin | painuvi pääsi,
    Kalman maassaki | vieraaks' jäät, kuten oot elämässä.

(Hirvenhiihtäjät.)

    Oi onnettoman, kohtaloa! Jumalat,
    Kosk' ompi väkivallan tulva paisuva ˇ
    Salpansa löytävä? Vai ettekö te nää |
    Kuink' aina paha paisuu, hyvää poljetaan.

    — — —
    Mut' tiedä: verkon saaliilla | niin kauan kuin ˇ
    Voin lampaan lunastaa | ja viinipisaran,
    Oot uhritulen niemeltäni näkevä.
    Ja voimani jos pettää, jos mä merestä ˇ
    En antimia pyytää voi, niin uhriksi |
    Mä kakkaan poikki tämän heikon käteni |
    Ja jumalille | lahjaksi ma poltan sen,
    Edestä kuninkaani, onnen entisen,
    Ja että nähdä saisin pojanpoikansa |
    Ja sukunsa myös täällä vielä loistavan.

(Salaminin kuninkaat.)

Volubiliteetti.

Äänen volubiliteetti taas riippuu lukijan kyvystä lausua sanat ja lauseet nopeasti, mutta tarkasti ja selvään. Portamento perustuu vokaalien muodostukseen, volubiliteetti taas konsonanttien muodostukseen. Hidas ja kankea kieli ei pysty keveästi ja nopeaan muodostamaan konsonantteja ja siitä syystä se ei kykene täyttämään tehtäväänsä silloin kuin tarvitaan taipuvaisuutta. Portamentoa kysytään silloin kuin tulee ilmaista ihanteellista tyyneyttä ja ylevyyttä, arvokkaisuutta ja miettiväisyyttä, jota vaatii esim. epoksen ja antiikkisen runouden esitys. Volubiliteetti sitävastoin on välttämätön, kun tahdotaan esittää vilkasta keskustelua sekä intohimoa ja tunteenpurkauksia. Ainoastaan ahkeran harjoituksen kautta voipi tottua esittämään ylempäin säätyjen keveää keskustelua, jossa kartetaan liian huomattavia ja voimakkaita äänenpainoja. Täytyy sujuvasti ja luontevasti sitoa toisiinsa eri kielen-osat ja antaa äänen keveästi liukua voimakkaiden painojen ohitse. Jos yhden ainoankin äänen muodostaminen tuottaa lausujalle vaivaa, tulee kevyt ja sujuva keskustelu jossain määrin häirityksi. Sen, joka tahtoo oppia esittämään keskustelukieltä, tulee valita luettavakseen esim. keskusteluja romaaneista ja näytelmäkappaleista, joissa kuvataan ylempien säätyjen elämää.

Volubiliteetti-taito estää intohimoisia tunteita puhkeamasta hillitsemättömään, epäselvään sanatulvaan. Harjoituskappaleiksi valitaan sellaisia, joissa on nopea temppo, esim. tulipalo Schillerin »Laulu kellosta» ja Maria Stuartin puhe Elisabethille, jossa puheessa loukatun sydämmen tunteet koskena kuohuvat.

    Kuulkaa, | vaikk'ei tulta näy, |
    Kellot käy! —
    Taivaskin
    Ruskottavi:
    Päivän rant' | ei hohda niin!
    Kansa kiljuu:
    Auki tie!
    Vettä vie!
    Tuli patsain läikkyy, liekkuu,
    Paikoin viihtyy, toisin kiihtyy,
    Piiput horjuu, hirret jyskää,
    Maahan | sorttiin pylväät ryskää,
    Pylväät ryskää, räystäät särkyy,
    Äidit tyskää, lapset parkuu,
    Karja vinkuu,
    Hyppii, sinkuu:
    Kaikki liehuu, laahaa, liikkuu,
    Kantamusten alla kiikkuu,
    Kätten kautta kiitävillä ˇ
    Ämpärillä ˇ
    Vettä saadaan ruiskun juoda,
    Kaarin korkein liekkiin luoda.
    Ulvoin | joutuu myrsky siihen |
    Tulen voimaa auttamaan,
    Liekki lentää aittahan,
    Tarttuu siellä kuiviin orsiin,
    Seinähirsiin, paksuin parsiin |
    Kiitää, telmää sillä pohdin |
    Että luulis vievän maan ˇ
    Vakavilta juuriltaan,
    Töytää taivaankantta kohdin ˇ
    Vallatoin.

(Laulu kellosta.)

Maria.

    Ma mieltä maltoin, niinkuin ihminen
    Sit' tehdä voi. Pois veltto tyyneys,
    Taivaasen lennä kärsivällisyys!
    Siteesi katko viimeinkin ja nouse
    Kätköstäs kauvan pidätetty viha —
    Sa, joka basiliskin poljetun
    Varustit murhakatsehella, pane
    Nyt kielelleni nuoli myrkytetty —
    — — —

                          Saastutettu on
    Englannin valtaistuin äpärällä,
    Pettänyt Brittiläisten jalon kansan
    On kavala, on ulkokullattu.
    — Jos oikeus sais vallan, eessäni
    Te mullassa nyt makaisitte, sillä
    Englannin kuningatar olen minä.

(Maria Stuart.)

Äänen laajuus ja taipuvaisuus.

Äänen laajuudella ymmärrämme runsaampaa tai vähempää eriasteista äänivarastoa.

Kun ääni mediumissa on saavuttanut tarpeellisen voiman, harjoitetaan syvä ja korkea ääni samalla tavalla.

                                     i
                                   e
  Skaala-harjoitukset: ääniasemat a medium-asema.
                                 o
                                u

Äänen taipuvaisuudella tarkoitamme sitä sujuvuutta ja vienoutta, jolla ääni siirtyy ääniasteesta toiseen.

Esim. Äänen tapaamista. Ottakaa joku lause tahi runo; siirtykää nopeasti asemasta toiseen, esim. u-asemasta a-asemaan; a-i, e-o, j.n.e.

Huulten harjoitus.

1. Aukaise suu niin auki kuin mahdollista. Tarkasta kieltä, kitaa ja kitalakea, jonka jälkeen suu taas suletaan voimakkaalla jäntere-liikkeellä. Uudista tätä harjoitusta useampia kertoja peräkkäin.

2. Aukaise suuta niin paljon että sormi sopii huulten väliin, vedä suupieliä toisistaan niin että kumpaakin rajoittaa vertikaaliviiva, ja supista sitten huulet jälleen, niitä hieman ulostyöntäen, kuten esim. viheltäessä. Uudista usein tämäkin harjoitus ja anna huulten asennon vaihdokset käydä nopeasti ja voimakkaasti.

3. Tee samat liikkeet suljetuilla huulilla.

Näitä harjoituksia tulee tehdä joka päivä, pari, kolme kertaa päivässä, vaan ei niin kauan kerrallaan että väsyy.

Kielen harjoituksia.

1. Pidä suu vallan auki ja ojenna kieli suoraan ulos suusta niin kauas kuin voit. Vedä sitten kieltä jälleen suuhun nopeasti ja voimakkaasti, niin että se asettuu suoraan leveään asemaan suun pohjaa vastaan, koskettaen hampaiden alariviä etureunallaan. Pidä tätä harjoitusta tehdessäsi huulia ja leukaa niin hiljaa kuin vaan voit.

2. Aseta kielen kärki hampaiden alariviä vastaan ja vedä kieli sitten taaksepäin samaten kuin edellisessä harjoituksessa.

3. Pidä kieltä niin litteänä kuin mahdollista, nosta sitten kielen kärki hitaasti pystysuoraan asentoon kitalakea kohden ja laske se jälleen hitaasti luonnolliseen asentoonsa.

4. Aseta kieli niinkuin edellinen harjoitus neuvoo ja kuljeta siinä asennossa ollen kielen kärkeä toiselta sivulta toiselle, niin että sen kärki tekee puolikaaren kitalakea vastaan.

Nämä harjoitukset, kuten edellisetkin, ovat tehtävät peilin edessä ja joka päivä, vaan ei niin kauan että väsyy.

Aluksi tuntunevat nämät harjoitukset vaikeilta, ehkäpä mahdottomiltakin, vaan vähittäin käy kankein ja itsepintaisinkin kieli taipuisaksi ja tottelevaksi.

VI. KAUNOLUKEMISEN HENKINEN SISÄLLYS.

Otaksukaamme että on olemassa henkilö, jonka puhekoneisto on kaikin puolin täydellinen ja hyvä. Hän on harjoituksen avulla muodostanut äänensä taipuvaiseksi, tasaiseksi ja kauniiksi. Hän voi käyttää syvää, medium- ja korkeaa ääntä aivan sujuvasti ja säännöllisesti. Hän aspireeraa ja respireeraa oikein ja aivan kuulumatta. Hän ääntää puhtaasti ja artikuleeraa voimakkaasti ja säntillisesti. Hän ilmaisee tarkkaan paussit ja hänen esitystapansa ei ole hätäilevä eikä hidas, vaan maltillinen ja selvä. Onko hän siis nyt täydellinen esittäjä eli lausuja? Ei, hän on ainoastaan virheetön lukija. Hän voi selvästi lukea jonkun vuosikertomuksen, komitean lausunnon, sanomalehti-kirjoituksen tai muuta semmoista, — ja hyvä se on sekin, mutta taiteellista kaunolukua se ei vielä ole. Taiteellisen kaunolukijan tulee voida lausua kaunokirjallisia teoksia, ja siihen ei selvyys yksin riitä. Siihen vaaditaan luonnonomaisia taidelahjoja. Lausunnossa on taiteellinen puoli, jota ei kukaan saavuta ainoastaan teknillisen opetuksen avulla. Sen laita on kuten musiikin, jota ei voi oppia yhtä säännönmukaisesti kuin matematiikkaa. Sääntöjä tuntemalla ja käyttämällä voipi kyllä oppia lukemaan oikein, mutta ei milloinkaan taiteellisesti. Jos tahdotaan oppia taiteellisesti lukemaan, täytyy sekä opettajalla että oppilaalla olla mielikuvitusta, tunnetta ja sisällistä elämää.

Voivatko siis kaikki harjaantua kaunolukijoiksi? Ei samassa ajassa, eikä samassa määrässä. Mutta kuitenkin voivat henkilöt, joilla on hyvät äänilahjat ja hyvä äly, jotenkin hyviksi harjaantua, vaikka ei heillä olisikaan aivan tarkkaa korvaa tunteen ilmauksien vaihtelua käsittämään.

Mihin ominaisuuteen siis perustuu likinnä tämä taide? Luonnonomaiseen hienotuntoisuuteen, hienoon korvaan, terävään älyyn ja kauniiseen äänilahjaan.

»Lue niinkuin puhutkin», sanotaan. Sopiihan sekin, vaan ainoastaan sillä ehdolla että puhutaan hyvin. Tavallisesti kuitenkin puhutaan rumasti ja huolimattomasti. Jos puhumme niinkuin luemme, niin puhe kuuluu pedanttiselta, jos taas luemme niinkuin puhumme, niin se kuuluu huohmattomalta. Löytyy paljon ihmisiä, jotka keskustelevat varsin hyvästi, mutta kuitenkin »puhuvat» huonosti. Sen, joka toivoo oppivansa hyvin lukemaan, tulee siis oppia hyvästi puhumaan, ja päinvastoin.

Ryhmittele lauseen sanat määrättyyn järjestykseen, erota hengityspaussilla, äänenpainolla ja tempolla lauseen pääajatus sivuajatuksista, laske tarkkaan edeltäpäin paussien pituus ja paljous, tutki loogillisien sekä välimerkkipaussien vaatimukset. Tähän lisättäköön, että säännöt ovat ja jäävät säännöiksi, ja vaikkapa ne tarpeellisiakin ovat, niin on kuitenkin aina pääasiana oleva se, että tulee asettua kirjailijan kannalle, koettaa niin eheästi kuin suinkin käsittää hänen ajatuksiaan ja tuntea hänen tunteitaan.

LUKEMISEN LUONNOLLISUUS.

Ensimmäinen hyvän lukemisen tunnusmerkki olkoon siis hyvä ja luonnollinen puhuminen, semmoinen, joka herättää henkistä sulotuntoisuutta. Luonnollisella puhumisella ymmärretään senlaista puhetta, joka keveästi ja vapaasti käyttää niitä keinoja: äänenpainoja ja äänenväriä, joita tarvitaan puhutun asian sisällystä ja tunnevaihettelua ilmaisemaan. Jos sitten puhutun asian sisällys on joko iloinen, surullinen, rukoileva, käskevä j.n.e., taikka jos kappale sisältää selityksen jostain asiasta, keskustelua tahi muuta semmoista, tulee sitä semmoisella äänellä ja painolla esittää, että kappaleen vaihetteleva sisällys käy kuulijalle selväksi.

Meidän on myöskin muistaminen, ettei esitykseen saa vaikuttavaa luontevuutta, elleivät kasvojen ilmeet kuvaa sisällystä. Mutta jos esittäjä kvantitatiivisesti ja kvalitatiivisesti käsittää luetun sisällyksen, niin mimiikki johtuu itsestään ilman erityisiä voimanponnistuksia, kuten tavallisessakin puheessa.

Niinkutsuttu mekaaninen sisäluku on sanain ja lauseiden yksitoikkoinen lukeminen, kerrassaan vaihettelemattomalla äänellä; sitä ei koskaan tapaa luonnollisessa puheessa. Jos silloin tarkkaa lukijan kasvoja, huomaa että ne ovat melkein liikkumattomat, ja siitä syystä hänen esityksensä tuntuukin aivan luonnottomalta.

Vaan tätä yksitoikkoisuutta välttäessään tekee tottumaton lukija usein toisen, ikävämmän virheen: hän panee virheellisen painon. Koettaessaan saavuttaa tarpeellista äänenvaihettelua, panee hän toisia äänenpainoja, äänivaihetteluja ja pausseja, kuin mitä kappaleen sisällys ja luonnollinen puhe vaatii.

Kuuluuko, tuntuuko, sointuuko tämä luonnolliselta? Tämä tulee olla alkavan lukijan ensimmäinen ajatus, kysymys ja huoli, sovittaessaan kaunoluvun sääntöjä omaan lukemiseensa. Sointuako lausuttu lause niin vapaalta ja luonnolliselta, kuin puhuttu lause? Jos se sointuu vapaasti, keveästi ja luonnollisesti, niin se on oikein lausuttu, vaan jos se ei soinnu, niin silloin on joko loogilliselle painolle taikka tunnetta ilmaisevalle painolle tai pausseille annettu liian suuri tai liian pieni vaikutusvoima, eikä ole tarkasti sitä ilmaistu, mitä kappaleen sisällys vaatii ilmaisemaan. Tulee siis jatkaa harjoitusta kunnes lausunto käy luonnolliseksi, vapaaksi ja kappaleen sisällykseen mukaantuvaksi.

Jos esim. on ylevämpää ainetta käsittelevä kappale lausuttavana, ei tietysti siinä sovi se jokapäiväinen puheääni, jota käytetään jokapäiväisistä ja vähäpätöisistä asioista puhuttaessa.

Ihmisen sisällinen tila, hänen mielikuvituksensa ja tunteensa, hänen halunsa, himonsa ja mielialansa eivät ilman ainoastaan hänen äänessänsä, vaan myöskin äänen erinäisessä painossa, korkeudessa, täyteläisyydessä ja syvyydessä sekä myöskin lausunnon kiiruullisuudessa, hätääntymisessä tai rauhallisuudessa.

Esim. kun lausutaan käskyä taikka puhutellaan kaukana olevata henkilöä, niin on ääni korkealla, mutta rukousta lausuttaessa on ääni keskusääntä alempana, esim. 0a asemassa.

Tavallisella äänellä eli medium-äänellä lausuttaessa on temppo kuten äänikin tavallisen tasainen, samaten noudattaa temppo aina äänen korkeutta, niin että korkealla äänellä lausuttaessa on myös temppo vilkkaampi, matalammalla äänellä on temppo hitaampi, j.n.e.

Liikettä tahi toimintaa saatamme esittää ainoastaan tempon avulla.

Temppo-merkkejä: nopea temppo (¨), tavallinen temppo (—), hidas temppo (—).

Esimerkki:

—Tykin vierehen— | —vaipui— —vihdoinkin,—| —makas' siinä maass',— | —mut' kun vihamies | tuli patterihin,— |

¨ylös karkas taas,¨ ¨huus' miehillensä | ja hyökkää' päin,¨ | ¨avas tien | läpi joukkojen piirittäväin,¨ | —ja kaatui vasta,— —kun ehti— ˇ —väen riemuvan luokse näin.—

—Kun nainen | ehti niiden etehen,— | —Kohotti— —katsantonsa hän | ja loi sen— | —kuin rukoellen— | —niiden puolehen.—

—Eik' aikaakaan, niin liekin jo on levinnyt—ˇ —niin kauas leimahtain | kuin silmä kantaa;— —sanoja lentää, | uusia taas lähtee nyt,— —takaisin | kääntyy joukot, pois jo käsketyt,— —ja Hertzenkin jo ryntää vasten rantaa.— —Kaikk' esteet | sortaa voittokulku tuo,— —jo katkaistu on sotavoima suuri,— ¨ja avuks' | Turun urhot rientää luo,¨ ¨ja Gripenberg | hän Hämeen poikiansa tuo¨ˇ ¨hurraten, rivit vankkana kuin muuri.¨

HUOMAUTUKSIA ERILAISTEN TUNTEIDEN ESITTÄMISESTÄ.

Tunteet saatamme jakaa kahteen ryhmään: muodollisiin ja laatuperäisiin eli kvalitatiivisiin tunteisiin. Näiden lisäksi on olemassa mielentiloja, jotka aina jossain, määrin ovat sairaaloista laatua; niitä sanomme afekteiksi.

Muodolliset tunteet ovat kolmea laatua:

1. 'Virkistys' ja sen vastakohta 'rasitus', 'vaivaantuminen'.

2. 'Mielihyvä' ja sen vastakohta 'mielipaha'.

3. 'Odotus' ja sen vastakohta odottamattoman tapauksen aikaansaama 'hämmästys'.

'Virkistys' on mieluisa tunne. Sitä ilmaistessa tulee puhua vilkkaasti, keveästi, mutta ei hätiköimällä. Ääni iloinen ja raikas.

'Rasitusta', 'vaivaantumista' ilmaisee raskas temppo, lyhyet paussit, syvä ääni ja vaivaloisesti ponnistamalla lausutut sanat.

'Mielihyvää' ilmaisee vilkas temppo ja raikas ääni, jotavastoin 'mielipaha' ilmaistaan puhumalla hitaasti, ikäänkuin empien ja viivyttelemällä, sekä käyttämällä emphatisia pausseja.

'Odotusta' esitettäessä tulee äänen ilmaista levottomuutta. Jos odotus on iloista laatua, luokoon toivo ääneen iloisuutta, sillä odottaja ajattelee mielihyvällä toivottua tapausta. Jos taas odotukseen sisältyy surua ja tuskaa, tulee hitaalla tempolla osoittaa, kuinka vastenmielistä odottajan on kuvailla pelättyä tapausta mahdolliseksi.

Odotuksen vastakohta on 'hämmästys'. Joko hämmästys on iloista tahi ikävää laatua, tulee sitä aina ilmaista siten, että ääni alussa ikäänkuin tukehtuu. Jos hämmästys on odottamattoman ilon aikaansaama, muuttuu puhe yhtäkkiä vilkkaaksi, temppo kevyeksi. Mutta jos hämmästys on äkkinäisen surun synnyttämä, pysyy ääni edelleen tukehtuneena, temppo käy yhä hitaammaksi ja paussit pitenevät. Tahi myöskin, kun henkilö, jota tuska on odottamatta kohdannut, on hetken aikaa henkeään pidättäen ollut ääneti, alkaa hän äkkiä puhua kiihkeästi, joka osoittaa että tuska on saanut hänen mielensä pois tasapainosta.

Kvalitatiiviset tunteet jaamme kuuteen ryhmään: 'älyllisiin', 'esteetillisiin', 'moraalisiin' ja 'uskonnollisiin' tunteisiin, joihin liittyvät myös 'itsetunto' ja 'myötätunto'.

'Älyllisiä' tunteita ilmaistaan yleensä kirkkaalla, puhtaan sointuisalla äänellä. Mielihyvää, jonka totuus meissä herättää, ilmaisee iloinen ääni, mutta erhetyksen tuottama suru sortaa äänen alakuloiseksi. Älyllinen tunne on myöskin se tyydytys, jonka tuottaa ajatustyön tahi jonkun taitavuutta kysyvän tehtävän onnistuminen. Tällainen kevyt, riemuisa tunne esiintyy usein eepillisissä ja draamallisissa runoelmissa. Tämän tunteen vastakohtaa, arkuutta, epävarmuutta, itseluottamuksen puutetta kuvataan tietysti päinvastaisella äänensävyllä sekä hitaammalla rytmillä.

'Esteetillisten' tunteiden alana on kauneuden maailma. Sellaisia tunteita ovat ihailu, vastenmielisyys, inho. Nämä luovat aina jossain määrässä kiihtymystä puheeseen. On olemassa kolme esteetillistä perustunnelmaa: suloisen synnyttämä ilo, ylevän aikaansaama innostus ja koomillisen herättämä ilostuminen. Suloinen synnyttää meissä niin mieluisan tunteen, että sekä äänen sävyssä että tempossa ehdottomasti ilmenee väreilevää eloisuutta. Erityinen suloisuuden laji on sellainen, joka herättää mielenliikutusta. Se esiintyy monessa muodossa, etenkin ilmenee se usein elegiassa ja luopi surunsekaista suloa ääneen. Tällaisessa runoudessa esiintyy milloin vienoa hellyyttä, milloin taas syvyyttä, milloin liikuttavaa sydämmellisyyttä, ja silloin, jos koskaan, täytyy lausujan tuntea, voidakseen runossa esiintyvää tunnetta ilmaista. Ylevä herättää juhlallisen, ihailevan mielialan taikka myös pyhää pelkoa. Juhlallista tunnetta ilmaisee voimakas, sointuisa ääni ja portamento; temppo on oleva juhlallinen. Pyhää pelkoa kuvaa nöyryyttä ilmaiseva ääni ja viivyttelevä lausumatapa. Äänessä ei saa ilmaantua huolestumista eikä surkeutta.

'Koomillisuuden' synnyttämät tunteet ovat erityinen ryhmä esteetillisiä tunteita. Niitä tulee useimmissa tapauksissa esittää raikkaalla eloisuudella. Koomillisuuden aikaansaamaa hämmästystä kuvaa paussi, jota tavallisesti äkkiä seuraa iloinen nauru. Joskus on luetun sisällys sitä laatua, että esittäjän täytyy sekä nauraa että itkeä, mutta joka ei osaa nauraa ja itkeä todenmukaisesti, älköön tehkö sitä ensinkään. Muutamissa tapauksissa on sisällys sitä laatua, että lukijan tulee pysyä totisena, vaikuttaakseen koomillisemmin. Niin on laita etenkin saduissa ja kertomuksissa, mutta etenkin draamoissa. Sellaisissa tapauksissa tulee panna sanoille selvä ja huomattava loogillinen paino.

'Moraaliset' tunteet ovat hyvyyden maailmasta. Tällaisia ovat siveellinen innostus, siveellinen viha, mutta myöskin siveellinen liikutus. Ihailua, jonka jalo teko meissä herättää, on kuvattava äänellä. Moraaliset tunteet luovat ääneen jossain määrin juhlallisuutta. Tahdonvoimaa ilmaistaan tyynellä ja itsetietoisella voimalla, oikeudentuntoa selvällä äänellä ja korollisella esityksellä, oikeutta, joka kostaa pahan ja palkitsee hyvän, juhlallisesti. Erittäin vaikuttava on ääni, jota hallitsee puhdas ja vilpitön hyväntahtoisuus. Tuon tyyneen, kirkkaan, levollisen ja sovinnollisen sävyn saapi ääni ainoastaan silloin kuin mieli täydellisesti ymmärtää toisen mielen.

'Uskonnollisia' tunteita esitettäessä on äänessä yleensä juhlallisuutta, mutta kuitenkin luovat eri tunteet: kiitollisuus, rukous, luottamus, toivo, katumus, eri vivahduksia ääneen. Näitä tunteita tulee ilmaista vilpittömästi, koruttomasti, tyynesti ja lempeällä arvokkaisuudella.

'Itsetunnon' perustuksena on tieto omasta arvosta. Kun tämä tunne kiihtyy, johtaa se oman itsensä ihailuun, ylpeyteen, vallanhimoon, joita tunteita ilmaistaessa siis tulee käyttää kaikkia niitä keinoja, joilla kuvataan itsetuntoa, mutta niiden tulee esiintyä jyrkemmässä ja voimakkaammassa muodossa. Painot voimakkaat, puhetapa katkonainen, äänessä tylyyttä, kovuutta, jopa ivaakin. Tällaisten tunteiden vastakohtina ovat nöyryys, arkuus, tunto siitä että tahto on heikko, j.n.e. Niitä ilmaistaessa on temppo hidas, ääni pehmeä ja epävarma. Jaloa itsetuntoa kuvattaessa ei äänessä saa olla vähintäkään ylpeyttä, sillä se hävittää kokonaan ylevän vaikutuksen. Myötäkuntoisuus on joko sääliväisyyttä tai osanottoa toisen iloon. Sääliväisyyttä kuvaa syvä, sydämmellinen äänensävy, jossa ei saa esiintyä vähääkään teeskentelyä eikä liioittelua. Iloista osanottoa ilmaistaan vilkkaasti ja lämpimän innokkaasti. Näiden tunteiden vastakohtina ovat ylimielisyys, vahingon ilo, teeskennelty osanotto, joita kaikkia tulee, sisällyksen mukaan, joko voimakkaammin tahi vähemmän voimakkaasti esittää. Ääni on oleva joko kumea, katkera ja pilkallinen tahi kavalan lempeä ja ystävällinen.

Afektit syntyvät joko siitä, että joku tunne, esim. viha, valtaa mielen niin, ettei ihminen kykene itseänsä hillitsemään, tai myöskin syntyvät ne siitä, että kaikki tunteet tukehtuvat, esim. kauhun vaikutuksesta. Jotta voisimme kuvata afekteja, tulee meidän tarkasti tutkia kuinka ne elämässä ilmenevät ja esittää ne todellisuuden mukaan niin tarkasti kuin mahdollista. Samalla täytyy koettaa asettua henkilön mielentilaan ja äänellä sekä puheen rytmillä kuvata sitä. Täydellisesti saapi afekteja tuoda esiin ainoastaan näyttämöllä. Lausuessa täytyy ne esittää jossain määrin hillittyinä.

Afekteista, jotka liittyvät muodollisiin tunteisiin, mainittakoon ilo ja riemastus. Vilkkaat huudahdukset, korkeampi ääniaste, tempon huomattava nopeus ovat ilon tunnusmerkkejä. Syvä surumielisyys, kiihkeät, myrskyiset tuskan purkaukset ilmaisevat ilon vastakohtaa. Odotus voipi pitkittyneenä muuttua kärsimättömyydeksi. Sitä kuvaa nyrpeä ääni, nopea temppo, jota keskeyttävät äkkinäiset paussit ja huudahdukset, jotka ikäänkuin kiirehtivät odotettua.

'Hämmästys' taas voipi muuttua pelästykseksi, kauhistukseksi, joka on kamalimpia afekteja, ja se saattaa johtua sekä mieluisesta että vastenmielisestä tapauksesta, joka mielen yllättää. Huudahdukset, usein kimakat huudot, katkonainen, epäselvä ja sammaltava puhe, äkkiä lausutut sanat ja sulkeutunut, jopa kaiuton ääni ovat kauhistuksen ilmaisukeinoja. Tässä kysytään tietysti suurta taitoa ja tottumusta, jotta esitys voisi tulla todelliseksi ja vaikuttavaksi; taitamaton esitys herättää naurua.

Kvalitatiiviset tunteet toivo, huoli, epäilys voivat, muuttua afekteiksi, jotka joksikin aikaa saattavat henkilön pois tasapainosta. Hillitön toivo voipi muuttua haaveiluksi, liiallinen huoli tuskaksi ja epäilys epätoivoksi.

'Haaveilua' kuvaa juhlallinen, innokkaan sointuisa ääni ja nopea, sujuva temppo; tuskaa ilmaisee kangertava puhe ja puristettu, tuon tuostakin tukehtuva ääni. 'Epätoivoa' todistavat syvät huokaukset ja tuskan huudot. Toivotonta mielialaa kuvaillaan kolkolla, kaiuttomalla äänellä ja katkonaisesti lausutuilla sanoilla.

Kaikkia näitä afekteja tulee eepillistä ja lyyrillistä runoutta esitettäessä lieventää ja hillitä; ainoastaan draamallisessa runoudessa ne saavat esiintyä koko voimallaan.

Nuoria henkilöitä, varsinkaan lapsia, älköön pakotettako esittämään afekteja, eikä yleensä voimakkaita tunteen purkauksia. Iloisempi tahi synkempi äänenvälitys sekä nopeampi ja hitaampi temppo jo riittävät kuvaamaan runon yleistä luonnetta tahi tunteen laatua. Sitävastoin on selvää, että opettajan itsensä, jos hänellä on siihen kykyä, tulee ujostelematta, sielunsa koko voimalla esittää tunteita ja afekteja. Mutta hänen tulee aina pysyä valppaana ja olla arvostelussaan ankara itseänsä kohtaan, voidakseen esittää tunteet koruttomasti ja liioittelematta, mutta todenmukaisesti ja vaikuttavasti. Muuten hän auttamattomasti vahingoittaa.

'Esteetilliset' ja 'uskonnolliset' tunteet voivat muuttua mielentilaksi, jota sanotaan ekstaasiksi eli haltioissa oloksi, jos kauniin ihaileminen valtaa koko sielun ja mielen. Tätä mielentilaa kuvaavat äänekkäät huudahdukset tai sanattomaksi joutuminen, mutta myöskin äänessä ilmenevä lämpö ja autuaallinen ihastus.

Moraalinen mielipaha voipi muuttua häpeäksi, kiihkeäksi katumukseksi, mutta myöskin epätoivoksi.

'Häpeän' ulkonaisina ilmaisukeinoina ovat lyhyemmät tahi pitemmät paussit, epäröivä, matala, melkein kuiskaava ääni. 'Katumusta' ilmaistaan valittavalla äänellä ja äkkinäisillä huudahduksilla.

'Itsetuntokin' voipi muuttua afektiksi, jos loukkaus synnyttää mielessä raivoa. Samaten saattaa tuska, katumus, inho syntyä siitä, että itsetunto on heikontunut ja henkilö tuntee oman yksilönsä ikäänkuin kutistuvan.

Raivoa ilmaisee kiihkeä sanatulva, meluava, uhkaava puhetapa; itsetunnon heikontumista taas kuvaa vapiseva, melkein lamaantunut ääni.

Näitä kuten kaikkia muita afekteja kuvatessaan täytyy esittäjän noudattaa tervettä järkeään ja hyvää aistiaan, jotta hän ei eksyisi liiallisuuksiin ja luonnottomuuksiin. Draama suopi sijaa ankarimmillekin mielenpurkauksille, samaten myös balladi, vaikka kuitenkin vähemmässä määrässä.

Vielä sananen liikuttavasta. Esteetillisten tunteitten alalla ilmaisee liikutusta väräjävä ääni, jossa ilo ja suru ikäänkuin taistelevat keskenään. Moraalinen liikutus vaatii syvää, jopa juhlallista ääntä. Jos liikutus syntyy sellaisesta, joka on herättänyt meissä myötätuntoisuutta, luopi se ääneen vienoa sydämmellisyyttä sekä jaloa, mutta hillittyä innostusta.

Mainittakoon muutama sana 'tahdosta'. Tahtomisen eri asteita ovat halu, toivo, kaipaus, mieliteko, himo.

'Halua' kuvattaessa lausutaan toivomus painolla ja riuduttavan kiihkoisesti sekä kaihoavalla äänellä. 'Tahto' puhuu voimakkaasti, päättäväisesti ja valitsee käskevän puhetavan silloin kuin puhujalla on oikeus vaatia jotain. Mutta tahdonkin ilmauksissa on monta eri astetta. 'Rukoilevakin' ääni voipi olla käskevä. Varsinaisessa rukouksessa ja käskevässä rukouksessa on se erotus, että jälkimäisessä tapauksessa rukoilija tietää että hän varmasti voipi saavuttaa sen, mitä hän tahtoo. Tämä tieto ilmenee äänessä ja luopi rukoukseen tuon kaikki voittavan voiman. Erehdystä on luulla, että käskyä muka voidaan ilmaista ainoastaan äänen voimalla ja huudolla. Äänen voima tietysti riippuu luonteesta, mielialasta ja koko persoonallisuudesta, mutta tahto ilmenee enemmän painossa kuin äänen voimassa.

'Mieliteko', 'taipumus', 'himo' ovat kestäviä sieluntiloja, jotka kiihtyneinä muuttuvat afekteiksi, joita ei enää saata hillitä. Himo semmoisenaan ei ole afekti; se on pysyväinen ja kiihkeä halu, joka on lakkaamattomasti suunnattuna samaan esineeseen. Esim. pelihimo ja juomahimo.

'Himoa' kuvattaessa tavallisesti lausutaan sanat venyttämällä, puhutaan kiihkeän intohimoisella äänellä ja tummalla äänivärillä, käyttämättä paljon voimaa.

'Rakkaus' ja 'viha' ovat sukua toisilleen siinä, että molemmat tahtovat omistaa esineensä, — rakkaus iloitakseen siitä ja viha hävittääkseen sen. Rakkaus ei semmoisenaan ole tunne, mutta siihen yhtyy tunteita sellaisia kuin mielihyvä rakastetun omistamisesta tai mielipaha siitä, että täytyy kieltäytyä omistamisesta. Samoin on vihan laita. Viha saattaa kohdistua ihmisiin, eläimiin tai esineihin ja sen syynä on silloin joko vastenmielisyys tahi luulotellun taikka todellisesti kärsityn vääryyden tai vahingon muisto. Silloin se on väärä ja hyljättävä tunne, joka ilmenee tavallisesti 'kostonhimona'. Sellaista tunnetta ilmaistaessa on äänessä katkeruutta, inhoa, ivaa, ilkeyttä ja vahingon-iloa. Luvallinen on sitä vastoin pahan vihaaminen, joka viha ei kohdistu henkilöihin.

Rakkaus saapi sointumaan ihmissydämmen hellimmät kielet ja se käyttää ilmaisukeinoinaan ihmisäänen kauneimpia säveleitä. Rakkautta ilmaistaessa on äänessä suloutta, vienoa hellyyttä ja hehkuvaa lämpöä; ääniasema saattaa kohota ja laskea äärimmäiseen asti ja puheen rytmissä sekä tempossa on vilkasta vaihtelua. Mutta koko esitykseen luopi erityisen luonteensa tuo suuri salaperäinen voima, joka ihanimpana ilmestyy rakkaudessa Jumalaan ja ihmiskuntaan.

Nämä ovat vaan yleisiä viittauksia erilaisten tunteiden ja afektien ilmaisutapoihin. Muuta ei voidakaan antaa kirjassa. Opettajan asia on käytännössä parhaansa mukaan ohjata oppilaita ilmaisemaan eri tunteet oikein ja johdonmukaisesti sekä karttamaan kaikkea luonnottomuutta ja liioittelua.

RUNOUDEN LAUSUNNOSTA.

Tuohon kysymykseen: »kuinka runoja on lausuttava?» vastataan useasti: »niinkuin suorasanaistakin lausutaan», — ja tätä noudattaen koetetaan siis lausuessa tasoittaa pois kaikkea erittäin runolle ominaista, joten saadaan muodostumaan sellaista, joka ei ole suorasanaista eikä runoakaan, vaan molempia sekaisin, ja se lukemistapa tekee tavallisesti kuulijaan mitä ikävimmän vaikutuksen. Toiset taas, »totuutta» tavoitellen, heittävät tavut, riimit, rytmit sikseen ja lausuvat ainoastaan oman tunteensa mukaan, taikka tekevät itsensä syypääksi yhtä ikävään virheeseen: koettavat ainoastaan saada runotahdin oikein voimakkaasti esiintymään.

Näitten erhetysten välttämiseksi huomautettakoon: että lausunto-taito ei milloinkaan ole niin vaikea eikä niin välttämätön kuin juuri runoja lausuttaessa, sekä että ainoastaan pitkällinen harjoitus tuottaa taitavuutta. Runoa tulee tietystikin lausua runona, vaikka ilman skandeeraamista, ja esittää niin kuin runoilija on sitä ajatellut ja tarkoittanut. Lausuja antakoon rytmin kannattaa runollista sisällystä niin että sen siveellinen vaikutus valtaa meidän mielemme eikä huomiotamme kiinnitetä runoelman kokoonpanoon ja kaunistuskeinoihin.

Runon lausujan tulee asettua runoilijan hengenheimolaiseksi, joka häntä täysin ymmärtää, tuntien runoilijan ajatusjuoksun, mielialan ja tunnelman.

Sitäpaitse ei saa unhottaa että on yhtä monta tapaa lukea runoja kuin tehdäkin runoja. Ei siis sovi että Runebergiä esitetään Shakespearen tapaan, tai Moliere'a Schillerin tapaan j.n.e. Kutakin runoilijaa esitettäköön aina niin kuin runotuotteen omituinen luonne vaatii.

Lausunnon tulee siis, ollaksensa hyvä, aina tarkasti esittää, ilmituoda sitä luonnetta, joka milloinkin on ilmituotavana. Kun oodia luetaan fabelin tavoin, lyyrillistä kappaletta niinkuin eepillistä tai päinvastoin, niin verhotaan kirjallisuuden rikasta vaihettelevaisuutta yksitoikkoisuuden harmaalla harsolla. Kumoamaton, muuttumaton on siis aina se sääntö kaikkiin kappaleihin nähden, että kun luet runoilijan teosta, niin ole runoilija, kun luet esittelyä, ole esittelijä j.n.e. Kun kappaleessa on rytmiä, anna rytmin vähän kuulua, kun on riimiä anna riimin vähän soida, kun kappale sisältää musiikkia, ole musiikkitaiteilija, tai maalauksia, kuvauksia, ole maalari ja lue kuvailevasti.

Kuvailevasti ei opi lukemaan kukaan, jonka äänessä ei ole metallin sointua (timbre). Tämä saattaa olla kullan, hopean tai teräksen sointua. Kultaäänessä on loistoa, hopeaäänessä suloisuutta, teräsäänessä helkettä ja voimaa, mutta joku näistä kolmesta on välttämätön. On vielä samettiääni, mutta se voi esiintyä ainoastaan metalliäänen yhteydessä. Jotta samettiääni voisi viehättävästi sointua, täytyy sen olla metalliääneen yhdistettynä, sametti ylimpänä, metalli pohjalla. Ilman metallia on samettiääni ainoastaan pumpulia.

Joku ehkä varottaa teitä: »olkaa varuillanne, ettette käy pateetilliseksi ja ettette unhota noudattaa luonnonomaista todellisuutta». Mutta täytyy myös muistaa ja käsittää, että todellisuus on laajempi kuin mitä pedantit voivat käsittää, ja että yliluonnollisuuksillakin on luonnollisuutensa.

ERI RUNOLAJIT.

Sen, joka tahtoo oppia hyvin puhumaan ja lukemaan, tulee tarkasti ja johdonmukaisesti kaikissa kohdissa noudattaa puhetaidon sääntöjä. Mutta luonnollista on, kuten jo olen sanonut, että ne täytyy sovittaa eri tavalla eri runouden lajeihin. Ala, jota runous kulloinkin käsittelee, luopi tietysti omituisen luonteensa runouden lausuntoon. Sääntöjen sovittamisessa yksityiskohtiin ei saa menetellä mielivaltaisesti, vaan tulee muistaa, että kullakin runouden päälajilla on omituinen luonteensa, jota lausujan tulee tutkia ja joka hänen tulee ottaa ohjeekseen. Niinpä erotamme toisistaan eepillisen, lyyrillisen ja draamallisen runouden esityksen.

Koska eepillinen ja lyyrillinen runous yhtyy draamassa, tulee eepillisen ja lyyrillisen runouden lausumistavan ikäänkuin sulaa yhteen draaman esityksessä. Eepillisen ja lyyrillisen runouden lausunto on ikäänkuin valmistuksena draaman esitykseen. Ei kukaan voi kehittyä taitavaksi draaman esittäjäksi, ellei hän ole tarkan suunnitelman mukaan harjoittanut eepillisen ja lyyrillisen runouden lausuntoa ja niihin täydellisesti perehtynyt.

Eepillisen runouden esitys.

Eepillistä runoutta tulee lausua niin että runoilijan kuvaamat tapaukset esiintyvät kuulijalle runollisena kertomuksena, mutta ei runoilijan omina elämänkokemuksina. Lausuja tietysti esittää niitä tunteita, joita kerrottava tapaus on hänessä herättänyt, mutta hän pysyy koko ajan omana itsenänsä. Hän kuvaa oikealla äänivärityksellä hellyyttä, kauhua, intohimoa, mutta hän ei esitä niitä omaan itseensä kuuluvina. Sanalla sanoen: hän pysyy aina kertojana. Kertovaisen runon lausuja ei koskaan saa niin kiihtyä, että hän unohtaisi oman itsensä ja esittäisi kuvattavan henkilön mielenliikkeet ominaan. Äänen vaihtelu ja temppo ainoastaan osoittavat minkä vaikutuksen runoelma on tehnyt häneen, ja hän vuorostaan tahtoo herättää kuulijassa samoja vaikutuksia. Hänen tulee itse muistaa ja kuulijan tulee niinikään tuntea, että hän, lausuja, on asian ulkopuolella. Eepillistä runoutta lukemalla opimme lausumaan selvästi ja tyynesti, mutta samalla totumme elävästi esittämään erilaisia tapausten synnyttämiä vaikutuksia. Lyhyesti: yksitoikkoisuutta ja liiallista hitautta karttaen tulee lausujan, omaa itseänsä koskaan unhottamatta, eepillisen tasaisesti esittää vuoroin toimintaa, vuoroin lepoa; hänen tulee luontevan levollisesti kertoa yksityisseikkoja, ja taas virkeän voimakkaasti seurata toimintaa.

Kansan-eepoksen Kalevalan esityksessä on noudatettava samoja sääntöjä, kuin eepillisen runouden esityksessä yleensä. Sitä on siis luettava objektiivisesti ja tyynesti. Mutta samalla tulee taitavasti tuoda esiin kerto, joka on suomalaiselle kansanrunoudelle aivan omituinen. Lukeminen käy sietämättömän yksitoikkoiseksi ja väsyttäväksi, ellei kertosäkeitten esitykseen saada eloisuutta ja vaihtelevaisuutta. Se, että sama ajatus lausutaan kahdessa tahi useammassa säkeessä, osoittaa kiihtymistä, ja sitä on ilmaistava kvalitatiivisella painolla sekä tempon ja ääniaseman Vaihtelulla.

Esim.

    Vaka vanha Väinämöinen,
    Laulaja ijän ikuinen.
           ———
    Ojenteli oksiansa,
    Levitteli lehviänsä,
    Latva täytti taivahalle,
    Lehvät ilmoille levisi.
    Piätti pilvet juoksemasta,
    Hattarat hasertamasta,
    Päivän peitti paistamasta,
    Kuuhuen kumottamasta.

(Kalevala 2: 80—88.)

    Onpa syytä itkiällä,
    Vaivoja vetistäjällä,
    Sitä itken, sisko rukka.
    Sitä itken ja valitan:
    Kirpoi kullat kulmiltani,
    Hopeat hiuksiltani,
    Sinisilkit silmiltäni,
    Punanauhat pääni päältä.

(Kalevala 4: 67—74.)

    Miten on mieli miekkoisien,
    Autuaallisten ajatus?
    Niinp' on mieli miekkoisien,
    Autuaallisten ajatus,
    Kuin on vellova vetonen
    Eli aalto altahassa;
    Mitenpä poloisten mieli,
    Kuten allien ajatus?
    Niinpä on poloisten mieli,
    Niinpä allien ajatus,
    Kuin on hanki harjan alla,
    Vesi kaivossa syvässä.

(Kalevala 4: 197—209.)

    Sitä itken impi rukka,
    Kaiken aikani valitan,
    Kun annoit minun poloisen,
    Oman lapsesi lupasit,
    Käskit vanhalle varaksi,
    Ikäpuolelle iloksi,
    Turvaksi tutisevalle,
    Suojaksi sopen kululle;
    Oisit ennen käskenynnä
    Alle aaltojen syvien,
    Sisareksi Siikasille,
    Veikoksi ve'en kaloille;
    Parempi meressä olla,
    Alla aaltojen asua
    Sisarena Siikasilla,
    Veikkona ve'en kaloilla,
    Kuin on vanhalla varana,
    Turvana tutisialla,
    Sukkahansa suistujalla,
    Karahkahan kaatujalla.

(Kalevala 4: 235—254.)

Antiikkiset eepokset ovat luonteeltaan objektiivisia. Niissä eivät mietelmät ja tunteet ole monimutkaisesti kutoutuneet toisiinsa, vaan toiminta sujuu tasaisen tyynesti. Antiikkista eeposta tulee lausua havainnollisen selvästi; äänenmuodostuksessa tulee noudattaa plastillista kauneutta, jotta runoelma esiintyisi alkuperäisessä ja luontevassa laajuudessaan. Ääni ei saa olla tunteen värittämä; pikemmin kuvattakoon runoelman vaikutusta symboolisen painon avulla.

    Siitäkö parkaistaan! — hereää jumalainen Odyssey,
    Nousee istumahan, ajatellen ympäri päänsä:
    »Voi polonen, mihin maan ääriin taas joutunu lienen!
    Lieneekös joku villi, vihollinen, vallaton kansa,
    Vai hyvä vieraillen, jumaloitakin pelkeäväinen?
    Impien ääntämisen korvillani vasta ma kuulin, —
    Metsän-neitojen, joill' on asuntona korkeat vuoret,
    Tai jokien lähteet, noromaat sekä heinävät alhot, —
    Vai joko äänteleväin ihmisten maalla ma lienen?
    — Multapa miks'en käy tiedustelemaan, näkemäänkin.

    Lausunu lähti jo viidastaan jumalainen Odyssey,
    Hirveä nähtäissänsä, ihollaan piintynyt kuotta;
    Pois tytöt kaikkosivat eri teillen rantoja myöten;
    Yksin jäi tytär Alkino'on, urouttap' Athēne
    Sillen rintahan loi, pelon pois jäsenistäkin otti.

    »Korkea ruhtinatar! joko ihminen vai jumal' ollet; —
    Jos vainen jumaloit', avaran taivaan asujaita,
    Niin varmaan sinä Zeun väkevän tytär Artemis lienet.
    Sen toki muoto sinulla ja varsi ja kasvosi kaunis.
    Mutta jos ihmisten, maan päällä asuvain, suku sulla,
    Niin ylen autuas sull' isä onpi ja äitisi armas,
    Veljesi myös ylen autuahat; sydämmessäpä heillä
    Loppumatoin ilo hehkuilee sinun kauttasi aina,
    Nähdessään kukan semmoisen kisatarha'an käyvän;
    Vaan yli kaikkia muita se mies toki autuas onpi,
    Ken sinun kiilloillaan suostuttaen vie kotihinsa.
    Enp' ole vertaistas nähnyt silmilläni vielä,
    En miest' enkäpä naista, — ma hämmästyn sua varsin.

    Päiviä kakskymment' olin eilen merta ma uinut,
    Senp' aikaa mua aalto kuletti ja valtava tuuli
    Saarelt' Ögygian tänne, kuhun loi jumal' äsken,
    Tääll' uudet kokemaan kovat onnet; loppua viel' en
    Näe hetikään, paljon jumalat toki hankkivat uutta.
    Vaan sa nyt armaha', ruhtinatar! muit' en minä tunne
    Kaupunkinne väestä ja teidän maan asujoista.
    Neuvo kaupunkiin, jotakin verhokseni anna.
    Niin sullen suokoot jumalat, mitä mielesi toivoo,
    Antakohot miehen, perehen, sovun, suosion aina
    Armaan; eipä parempata, ei kauniimpata liene,
    Kuin se on, kosk' yksin mielin pitävät taloutta
    Mies vaimon kera, kyllä suruksi kadehtelioille,
    Mutta hyvillen iloksi ja itsilleen yli muiden».

Romanttisessa eepoksessa esiintyy eepoksen luonteeseen kuuluvan objektiivisyyden ohessa sydämmellisyyttä, tunteen tulta ja usein loppusointua. Siitä syystä se on lausuttava toisin kuin antiikkinen eepos.

Vladimir Suuri.

    Suojassaan komeassa, min seinät ja lattian peitti
    Peittehet kirjaeltut, mukavasti linnassa loikoi
    Ruhtinas Novgorodin, verisen sotamelskehen jälkeen.
    Kultaiset hetuleet sekä purpurasilkkinen päällys
    Sohvassa kimmoavass' oli, kussapa voittaja huokas'
    Valtiahan jalan vieressä ol' asu, loistava kilpi,
    Miekka, mi tylsynyt on, kypär'kin, mi timantteja säihkyi.
    Purpura-vaatteissaan sinisilmänen poikanen, jonka
    Tukkaa tuoksuavaa rusoruusut kauniisti, Lesbon
    Viiniä vaahtoavaa its'valtiahan pani maljaan
    Seppelöityyn, soreaan. Avataan ovet äkkiä aivan.
    Valtiahan etehen varustettuna kaks' venäläistä
    Asteli juhlallisesti, ja toivat nää muassaan myös
    Noiden pelkäävän — ihanaa ken voi kuvaella?
    Kaula sen kaunoinen oli, valkea sen somasormet;
    Huntunen samaten. Siveällä sen rinnalla riippui
    Ristikin kultainen, kuva sen jumalan, joka kuoli.
    Pitkin hartioitaan valui sahramikeltainen tukka;
    Kyynelkasteinen oli poski, ja taivasta kohden
    Loi rukoellen hän sinisilmän vettynehen nyt.
    — — — — — — — — Tulisen sotasankarin eessä
    Seisoi hellänä hän kuin kristin Venus ja itki.
    Lemmen liekistä leimusi Vladimirin rohkea rinta.
    Hän oli voitettu; kuin halukkaasti neitisen vartta
    Hän sorea syleillyt käsivarsin oisi, ja huulin
    Hehkuvin suudellut pois poskien kosteat helmet;
    Ei toki rohjennut; viel' vankina, itkiessäänkin
    On ihanuudella tuo pyhä, taivahan siittämä valta.
    Ruhtinas Novgorodin nyt sangen hellänä lausui:
    »Neito sa taivainen, miks' pelkäät? Miksi sä itket?
    En minä, surmaa suo sinullen. Vladimirta et tunne.
    Miehiä kärsivän mie näen jäykkänä, mutta mun silmä
    Impiä itkevät' ei voi katsoa. Poskien helmet
    Pyyhi ja naura'pas; ilo ei ole voittajan muutoin.
    Kun sinä huokaat, ah, mun huokuvi rohkea rinta,
    Polttavi itkusikin sydäntäin tulikuumana aivan.»
    Vastasi nyt hänellen surumielinen, lempeä vanki:
    »Ruhtinas Novgorod'in! Jos taistelet, naisia säästäin,
    Miehiä vastaan vaan, ole, sankari, armias mulle.
    Heimojen armasten tykö, maall' isien minut päästä.»
    — — — — — — — — —
S »Oi, jos sie tulisit toki, rauhan merkkiä kantain,
    Kaupunkiin isien, ylevinten kansojen kesken
    Rauhaa solmeamaan tulevaisia aikoja varten!
    Kaikki sa tiedä siis, Vladimir, miks' vielä ma piillän?
    Konstantinōpeli on minun kehtoni. On nimen' Anna.
    Veljeni onpi Basilius. Valtiopurpura päällään
    Oivana, suurenakin jalo-istuimella hän istuu,
    Jonkapa Konstantino jo ammon aikoja sitten
    Bospor'in rannoillen oli Tiber'in kaltailta vienyt.
    Ruhtinas Novgorodin, kotihin minun lähteä suokaa!
    Kullalla, helmilläkin lunastaa minut veljeni voipi.
    Ei korut kallihit tok' sua, voittava ruhtinas, voita.
    Suurempi arvostaan kuninkaan — sydämmellesi onpi
    Arvo ja rakkaus, min' vihamiehet antavat sulle».

(Stagnelius.)

Idyllinen eepos liikkuu perhe-elämän ahtaassa piirissä, jonka vuoksi runorytmi ja aine vaatii esitystä keskustelukielellä.

Hanna.

    — — — — — —
    Seitsentoistapa-vuotias tuo sydämmestähän nauroi,
    Kun hän vanhuksen sanoj' aatteli, kuin olis kummaa,
    Jos tulis vaimoks hän tuon pyylevän, arvosan herran,
    Rouvana käydä sais vakavaisna. ja istua sohviin.
    Hetkenpä naurettuaan ja kun palmikon sai sykerölle,
    Peilihin tarttui hän, kiharaista nyt käänteli päätään,
    Täynn' ihanuutt', ilomielin peilihin katseli, lausuin:
    »Luulettenko, Susanna, ett' tämmöisestä hän huolis,
    Ettekö nää heti kuin typerältä ja nuorelta näytän?
    Vallaton silmäni, hyi! mua itseäkin pelottaa jo.
    Tämmöisenkö hän ottais, kun lähi-seudulta varmaan
    Montakin vanhempaa, älysempätä tyttöä löytää,
    Siivoja, jotk' ei lakkaamatt' ole nauruhun valmiit.
    Tottapa muistanee hän, miten läsnä ma peljästyneenä
    Kirkuen karkasin pois, kun tervehtää piti häntä,
    Kunnes kellollaan sekä kult'-avaimella hän vihdoin
    Silmäni käänsi ja näin sylikin mun vietteli hupsun.
    Vaan mitä kuiluja! viidenkymmenen vanhana hänkö
    Morsiant' etsis, kosk' elänyt on nuorena yksin.
    — — — — — — — — — —
    »Vanha Susanna, nyt virkatkaa, mitä tehdä? Jos täytyy
    Arvosan herran eessä mun seistä ja hän mua kosjoo,
    Niin veri poskissain pakahtuu, sydän rinnasta karkaa;
    Naimist' en näin hirmuiseks ikinäin minä luullut.»

    »Ho, hoo!» vastasi naurain sukkela, vanha Susanna,
    »Ei nyt pelkurius eik' arkuus, mamseli, kelpaa.
    Kah, pian muuttuvi kaikk'. Kun häät on ollehet, käskee
    Miesi, ja nöyr' on vaimo ja sois vaan mieliksi olla;
    Vaan sitä ennen taas se on hän, joka käskyä antaa.
    — — — — — — — — — —
    Menkää siis kuni ruhtinatar, ja kun kammariss' ootte,
    Herrahan luokaatten töin tuskin silmäys, kunnes
    Hän syvähän kumartaa, rukoellen suosiotanne.
    Vaan kun on lausunut hän, mitä on sydämellähän, silloin
    Katselkaa epäellen vaan, kylm' olkate, aikaa
    Mietintään anokaa, pois sitten pöyhkänä käykää.
    Näin hän vanhuuttaan saa miettiä, toivon ja pelvon
    Vaiheill' olla, ja näin enemmän teiss' arvoa huomaa,
    Huomaa nöyrtyen nyt, ettei niin suorahan juosta
    Vanhan helmahan, vaikkapa kuin rikas, mahtava oiskin!
    Mutta kun nurpeillaan tuo arvosa herra nyt vartoo,
    Luullen teidän jo hylkäävän hänen tarjoustansa,
    Istutte täällä te vaan, ei mielessä kieltoa lainkaan,
    Katsotten ihastuin tulevaisehen onnehen vainen,
    Kuin taloss' oivassa, joss' on taivahan kaunista kaikki,
    Te emänt' olla saatte ja, nuorenakin, samass' arvoss'
    Olla ja yht' isonen kuin herranne, tuo jalo vanhus.»

(J. L. Runeberg.)

Lyyrillinen runouden esitys.

Sanoimme että eepillisen runouden lausunnossa kysytään objektiivisyyttä, tyyneyttä ja selvyyttä. Lyyrillinen runous taas kehittää aistiamme kauniin kokonaisuuden tajuamiseen. Lyyrillistä runoa esittäessään tulee lausujan kokonaan antautua runoilijan esiintuomien tunteiden ja mielialojen valtaan niin että ne esiintyvät ikäänkuin hänen oman sisällisen elämänsä ilmauksena. Tässä kysytään äänimuodostuksen ja värityksen varmuutta. Lausujan tulee siis varmasti löytää kutakin tunnetta vastaava perusääni ja esittää se totuuden mukaisessa ja yksinkertaisessa muodossa, mutta samalla sillä tunteen voimalla, jota kukin kappale vaatii.

Esim. Subjektiivista lyriikkaa.

      Kantelettaresta.
      (Kansan lyriikkaa.)

    Kun mun kultani tulisi,
    Armahani asteleisi,
    Tuntisin ma tuon tulosta,
    Arvoaisin astunnasta,
    Jos ois vielä virstan päässä,
    Tahikka kahen takana.
    Utuna ulos menisin,
    Savuna pihalle saisin,
    Kipunoina kiiättäisin,
    Liekkinä lehauttaisin;
    Vierten vierehen menisin,
    Supostellen suun etehen.
    Tok mie kättä käpseäisin,
    Vaikk' ois käärme kämmenellä;
    Tok mie suuta suikkajaisin,
    Vaikk' ois surma suun eessä;
    Tok mie kaulahan kapuaisin,
    Vaikk' ois kalma kaulaluilla;
    Tok mie vierehen viruisin,
    Vaikk' ois' vierus verta täynnä.
    Vaanp' ei ole kullallani
    Ei ole suu suen veressä,
    käet käärmehen talissa,
    Kaula kalman tarttumissa;
    Suu on rasvasta sulasta,
    Huulet kun hunajameestä,
    Käet kultaiset, koriat,
    Kaula kun kanervan varsi.

(Kanteletar II:43.)

Salomaa.

    Yht' ihanaisena kuin sinut kerran näin, olet tuossa
    Taian luomana taas, kaunoinen salomaa.
    Taas näen sun, mökin tyynen tuon, kukat, varjovat pensaat,
    Lammen välkkyävän, vaarat korkeat nuo.
    Nään sinut ennellään, nään taas tutut, lempeät kasvot,
    Joit' olen kaivannut kuin kesä lämmintään.
    Kaikki ma taasen nään: lukemattomat, armahat muistot
    Kuin kukat kirren alt' elpyvät taas elohon.

    Tuolla ma lammellas olen soudellut useasti,
    Salmia kierrellyt, kaikua kiusannut;
    Katsellut sylissäs' olen Vellamon neitosen maata
    Hurmaavan ihanaa, luokseen viettelevää;
    Taikkapa, keinuen laineillas, vetes välkkyvän karjan
    Kietonut verkkoihin, nostanut venheesen.
    Tuoll' olen vuorellas sen louhistot kapuellut,
    Noussut kotkan laill' ain' yhä korkeuteen,
    Noussut ja nähnyt mun pyhän, armaisen isänmaani
    Niinkuin morsiamen tyynenä loistossaan:
    Nähnyt auringon alas vaipuvan salmien helmaan,
    Kultia lähteissään heitellen yli maan,
    Tai punottain, ujostellen kuin salon impyen nähnyt
    Kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen;
    Tuon olen nähnyt ja siin' useast' olen istunut yöhön,
    Ääneti istunut vaan, aatoksiss' uneksuin.

    Mut unohtaisinko nuo suloiset, ikimuistoiset hetket
    Tuolla sun helmassass', seurass' ystävien!
    Muistoja tuo joka puu, joka kukkainen, joka pensas,
    Polkusi mutkikkaat, viirisi salkoineen.
    Istunut tuoll' usein lakan all' olen, hartahin mielin
    Kuunnellut tarinaa ai'an muinoisen,
    Nähnyt valtavat hahmot sen, sekä rohkeudella
    Taas tulevaisuuden verhoa nostellut;
    Nähnyt kaunoiset unet maalleni, toivonut sille,
    Toivonut taivasten antimet runsaimmat,
    Toivonut sille kuun hopeoita ja kultia päivän,
    Teilleen valkeuden, rauhoa rannoilleen…
    Niin, mitä toivoinkaan, mitä aattelinkaan, mitä näinkään
    Tuolla sun helmassas', kukkainen salomaa?

    Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä,
    Valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois,
    Kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää,
    Muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi.

(P. Cajander.)

Mieteruno.

Seuraavassa on ajatuksen pathos hallitsevassa asemassa.

Tervehdysrunoja. III.

    Ihmishenki, valon lapsi, pyrji valon lähteen luo,
    Säkeniä säihkyviä juo kuin janoovainen juo;
    Katso toki että valos vaan ei virvatulta lie,
    Tyhjä valhe valo suolta, joka harhateille vie!

    Valo kirkas, valo kaunis, tok' on vaan kuin Alppein jää,
    Jos se ainoasti loistaa, ei myös taida lämmittää.
    Lempenä se vast' on oikein säde Luojan loistehen,
    Tuikahtanut taivahasta lohdutteeksi ihmisen.

    Vaikka sull' ois kaikki tieto, maat ja taivaat kirjoissas',
    Vaikka sull' ois kaikki taito, vuoret noutais' sanojas',
    Vaikka profeetan ois silmä aikain läpi katsomaan,
    Enkelinkin sulo ääni, lempi yksin puuttuis vaan —

    Ah tok' oisit onsi vaski, kilisevä kulkuinen!
    Mitätön ois tietos, taitos', turha voimas ihmeinen.
    Valos hyödyttelemättä ois kuin talvi-aurinko,
    Ympärilläs kaikk' ois kylmä, synkkä, kolkko, autio!

    Lennä valon sätehenä, lämmön kipunana myös,
    Silloin siunattu on retkes, siunaukseksi sun työs.
    Mutta huomaa: lämmötöinnä säde käy halk' ilmojen
    Lämmön saattaa joka säde voi vaan paikkaan yhtehen.

    Määräpaikkahas siis riennä, jolle sinut Luoja loi;
    Sille valo, lämpö saata, ole sille päivän koi.
    Vaikk' ois ahdas, vaikk' ois pieni, halpa riennä siihen vaan;
    Näin vaan maailmalle paistat, yhtä paikkaa valistain.

    Veljet, valon saattajiksi pyhitetyt, vihityt,
    Luokaa katse ympärinne, sydämestä katse nyt!
    Tässä Teili' on luotu paikka, Teidän, Teidän on tää maa —
    Mutta siis se myöskin Teidät, Teidät aivan omistaa!

    Katsokaatte: honka täyttää latvoin taivahille päin,
    Imee ilmaa, juopi päivää, pilvein kanssa leikittäin;
    Mut se juuret junttaa maahan, äitiänsä syleilee,
    Levittääpi laajat oksat, niillä maataan varjelee.

    Veljet, aurinkohon asti ylös nostakaatte pää,
    Mutta sydän-juuret maahan, isänmaahan kiintäkää!
    Köyhä on se, halpa on se — lempikää sit' enemmin!
    Köyhäst' äidistään ken luopuu, pettureist' on Ukein.

(Suonio.)

Symboolinen lyriikka.

Tässä kysytään taitavasti käytettyjä symboolisia painoja.

Linnunrata.

    Jo lamppu sammui, kirkasna yö tyyni valaisee,
    Ja muistot aikain muinaisten taas mieleen liitelee,
    Ja tarut vienot risteilee, kuin tähdet sinisään,
    Ja tunne outo, viehkeä saa syömmein sykkimään.

    Talv'yössä tähdet välkkyen maan puoleen katsahtaa,
    Niin autuaasti hymyillen, kuin synnitöin ois maa —
    Käsittää voitko lempeää sa kieltä tähtösten?
    Ma heiltä sadun kuulla sain, sen sulle juttelen.

    Etäisin tähden asukas ol' enkel'-impynen;
    Toisessa kaukotähdessä sen asui kultanen.
    Ja kullan nim' on Zulamith ja immen Salami,
    Ja toisiaan he lempivät niin hellän hellästi.

    Maan päällä yhtä rakkaina he asui muinaisin,
    Vaan heidät murhe eroitti ja yö ja syntikin,
    Niin saivat tuonen tyynessä he enkel'-siipyet.
    Ja eri tähtiin tuomittiin nyt ijäks' poloiset.

    Mut sinisäässä kiihtyi vain tuo lempi taivainen.
    Välillä heidän avaruus on valoin, tähtien,
    Tuhannet Luojan ihmetyot ne kultasätehin
    Välillä loistaa Zulamin ja sulo Salamin.

    Niin Zulamith nyt työhön käy, käy kaihon tuskalla,
    Ja ilmat liittää ilmoihin hän tähtisillalla. —
    Ja samaan aikaan tähdestään tuo sulo Salami
    Maailman toisiin äärikin myös siltaa laativi.

    Heiss' usko järkkymätön on: vuostuhannet työ vie,
    Niin Linnunrata valmistui, heloitti tähtitie.
    Mi — kirjaamana otavain — syleilee taivaita
    Ja avaruuden meressä luo rantaan rantoja.

    Kauhistus valtaa keruubit; he käyvät Luojan luo:
    »Voi herra, työtä Salamin ja Zulamin on tuo!»
    Hymyili Luoja vanhurskas, ja taivas säteili: —
    »En tahdo sitä hajoittaa, min lempi rakensi».

    Ja Salami ja Zulamith, kun silta valmiiks' saa,
    Toisensa syliin riensivät — ja silloin leimahtaa
    Uus tähti, taivaan kirkkahin, mi heille hymyili
    Ja murheet vuosituhanten näin riemuks' kirkasti.

    Ken murehissa kuolon maan vaan lempii hellästi,
    Ja joskin synti tuonen yön tääll' lemmen sortaisi,
    Ken vaan voi maasta taivaisiin tien luoda itselleen,
    Sen lempi ikiloisteen saa, saa rauhaa sydämeen.

(Z. Topelius.)

Draaman esitykseen siirryttäessä luetaan ballaadeja ja romansseja, joissa esiintyy vuoroin eepillisyyttä ja lyyrillisyyttä.

Koskenlaskijan morsiamet.

    »Äl', armas Annani, vaalene,
    Jos Pyörtäjäkoski pauhaa!
    Sen voimaa en tosin vallitse,
    Ei löydä se koskaan rauhaa,
    Mut kellä sen kaihot tiedoss' on,
    Niin sille se nöyr' on ja voimaton».

    Näin virkkoi Vilhelmi Annalleen,
    Ja itsekin purteen astuu,
    Ja päästi purtensa valloilleen,
    Sen koskessa laidat kastuu,
    Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan
    Nyt Vilhelmi vei tätä morsiantaan.

    »Voi, kuinka kirkas on illan kuu,
    Ja välkkyvä virran kalvo!
    Ei linnut liiku, ei oks', ei puu,
    Ei muut kuni tähdet valvo;
    Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois,
    Kun kultansa kanssa nyt kuolla vois!»

    Näin Anna äänteli hiljalleen,
    Sen silmähän kyynel entää;
    Mut koski se kiihtyvi eellehen,
    Sen voimassa venhe lentää;
    Vaan Vilho on oppinut laskemaan,
    Tää kulku se on hänen riemujaan.

    Jo laski poikana purressaan
    Hän Lyyjoen kaikki kosket,
    Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan
    Se kasteli hältä posket;
    Ei paatoa löytynyt yhtäkään,
    Jot' ei olis tottunut välttämään.

    Mut kosken kuumassa kuohussa,
    Juur' jossa sen juoksu suorin,
    On, päällä vaahtinen vaippansa,
    Yks' Ahtolan neito nuorin;
    Se Vellamon karjoja paimentaa,
    Ja koskien kuohua katsastaa.

    Sydän on Vellamon neidollai
    Sen vaahtisen vaipan alla,
    Ja lemmen liekki se aallossai
    Voi syttyä niinkuin maalla;
    Ja Vilhoa neitonen Vellamon
    Jo katsellut kauan ja liioin on.

    Ja tuostapa neitosen rintahan
    On syttynyt outo mieli,
    Povensa kuulevi huokaavan,
    Mut kertoa ei voi kieli;
    Hän kuohujen keskehen istuksen,
    Siin' ainakin Vilhoa vuotellen.

    Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa,
    Kuin Pohjolan vankin myrsky,
    Se kons' on aaltojen harjalla,
    Kons' yltäkin käypi hyrsky;
    Mut itse perässä hän pelvott' on,
    Vaan Annasen poski on ruusuton.

    Ilolla Vellamon neitonen
    Sen vastahan uida täyttää:
    »Se Vilho tuo on! Mut toinen ken,
    Jok' immeltä silmään näyttää? —
    Voi, voi mua, Vellamon neitonen,
    Sill' onpi jo kultana ihminen!»

    Jo päättää Vellamon neitonen
    Nyt toivonsa turhan kostaa,
    Ja kosken pohjasta paatosen
    Hän äkkiä pintaan nostaa,
    Johon vene Vilhelmin loukahtaa,
    Ja hän kera kultansa kuolon saa.

    Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin
    On Vellamon neidon paasi,
    Se paasi, jolla hän Vilhelmin
    Veneen sekä onnen kaasi;
    Mut neitosen itsensä kerrotaan
    Meressä murehtivan rakkauttaan.

(A. Oksanen.)

Draaman esitys.

Draaman esitys on vaikein kaikista. Siinä kysytään suurinta aaterikkautta ja vaihtelevaisuutta, sillä draaman esittäjän tulee luoda eteemme elävänä kokonainen maailma erilaisia ja täysin kehittyneitä henkilötä. Näin ollen draamaan sisältyy sekä eepillinen että lyyrillinen runous.

Draaman esityksessä vasta kysytään itsensä unhottamisen taitoa ja hengen nuorteutta. Henkilö, jolla on runsaat äänivarat sekä syvä ja vilpitön tunne-elämä ja joka vielä lisäksi on taiteellisesti kehittänyt puhelahjansa, pystyy kyllä hyvin, jopa oivallisestikin lausumaan eepillisiä ja lyyrillisiä runoelmia, mutta tämäkään taito ei riitä vielä draamallisten teosten esittämiseen, sillä tässä kysytään kykyä muuttua toiseksi henkilöksi, tuntea toisen tunteita, elää toisen elämää.

Se, jolla ei ole mielikuvituksen voimaa ja vilkkautta, voidakseen silmänräpäyksessä asettua toisen henkilön kannalle ja kyetäksensä säilyttämään sydämessään hänen tunteensa niin että oma yksilöllisyys kokonaan unhottuu, ei voi milloinkaan oikein esittää draamaa. Draaman esittäjä, jolta tämä lahja puuttuu, herättää kuulijassa ainoastaan lyyrillisiä vaikutuksia.

Tätä taitoa saavuttaakseen tulee ensin tutkia yksityisten henkilöitten luonteita, sitten kokonaisia teoksia. Näyttelijä esim. silloin vasta voipi arvostella mitä hän pystyy esittämään ilman naamioimisen, puvun sekä muiden ulkonaisten keinojen apua; silloin hänen täytyy turvata yksinomaan ääneen ja runolliseen kuvaamistaitoonsa. Se, joka tätä menettelytapaa noudattamalla ahkerasti harjoittelee lausuntoa, tottuu vähitellen käsittämään draamojen erilaisia luonteita ja lukemaan kirjasta.

Valitettavasti on paljon näyttelijöitä, jotka näyttämöllä saattavat esittää jonkun osan niin että yleisö luulee heitä taiteilijoiksi, mutta, jos heidän tulee lukea sama osa kirjasta, turvaten ainoastaan omaan kuvausvoimaansa, ääneensä ja runolliseen käsityskykyynsä, esiintyvät taitamattomina runouden rääkkääjinä.

Lausuja älköön yrittäkö täydellisesti matkia henkilöjen ääntä. Mies esim. älköön koettako, paitsi koomillisissa osissa, lukea naisen äänellä, sillä se kuuluu naurettavalta. Taiteellinen lausuja kuvaa eri henkilöitä kvalitatiivisen perusäänen avulla; s.o. kvalitatiivisen äänensävyn avulla meidän tulee erottaa toisistaan esim. Porzia ja Norissa, kuningatar ja Ofelia, Goneril ja Cordelia, Leontes ja Eurysakes, Cassius ja Brutus j.n.e. Eri äänenväritystä, jolla hyvä lukija kuvaa draaman henkilöitä, saattaisimme verrata samalta pinnalta kohoaviin ja toistensa yhteydessä oleviin korkokuviin, jota vastoin henkilöt näyttämöllä esiintyvät ikäänkuin irtonaisina, vapaina veistokuvina.

Aleksandriinissa täytyy rytmin kauniisti sointua, mutta sisällyksen hallita; muuten diaeresi tulee pääasiaksi ja loogillinen paino ja tunteiden hienot vaihtelut häviävät. Suuri, ylevä indignatiooni ja viha vaatii pontevuutta, eikä siis liian nopeaa temppoa, vaan mahtavaa, suurenmoista kiihtymistä.

Regina von Emmeritz.

Kuningas.

    Herjaajat häijyt, joill'ˇ on käärmeen myrkky kiellä!
    Kuink' kauan | saastuttaa ˇ te saatte maata vielä?
    Kautt' taivaan! Paljon näin. Näin usein murhaajia, |
    Näin sielun varkaita | ja kansain sortajia.
    Myös ihmiskunnian | sain myrkyttäjiä nähdä;
    Opista Kristuksen, näin, ˇ pilkkaa voidaan tehdä —
    Mut tikaria | viel' ˇ en nähnyt murhaajan,
    Jonk' kärjessä, kuin tään, on kuva Jumalan.
    Mit olen? Tomu! Niin, ˇ mut lähettiläs Herran,
    Se miekka, jolla tuo ˇ hän tahtons ilmi kerran,
    Sorrettuin oikeus | ja tunto Europan, —
    Kuin mittaisitte te, nyt teille mittajan; ||
    Kuink' armahdin teit' ain! Niin eivät Turkkilaiset
    Lutherilaisillen | lie ˇ olleet petomaiset,
    Kuin te. Niin kauas kuin nään, heitä poltatten;
    Ma kärsin sitä, kun ˇ sa, Herra, kärsit sen!
    Sa yksin kostaa sait, ma pysyin tyynenä.
    Rikosta, petosta | ma maksoin lemmellä.
    Nyt mitta täysi on. Jos Huss | sai kostajaa, |
    Niin viel ei kostettu ˇ oo Savonarolaa.
    Voimaani vapise, sa Babylonin portto,
    Kopea Rooma sa! Sun valtaas uhkaa sorto,
    Kautt' taivaan murran sun! Ma sua vainoan ˇ
    Maailman loppuhun! Sun maasta juuritan.

(Z. Topelius.)

Antiikkista draamaa lukiessa tulee tuoda esille draaman suuret piirteet, joiden ilmauksina ovat säännyllisyys, loisto ja sopusointu; kiihkeimpiä tunteenpurkauksiakin esitettäessä tulee rytmin laajasti sointua. Yksityisseikkoja ei saa liian huomattavasti kuvata, sillä se häiritsee antiikkista ylevää levollisuutta ja soveltuu ainoastaan uudenaikaisissa näytelmissä, joiden koko luonteessa ilmestyy hermostunut levottomuus.

Ellemme ole oppineet käyttämään portamentoa, emme milloinkaan voi esittää tuota selvyyttä, ylevyyttä ja ihanteellista tyyneyttä, joka on antiikille omituinen. Sen, joka puhuu eli lukee muinaisajan draamaa samalla vauhdilla, kuin tavallista 5-polvista jambimittaa, on mahdoton herättää oikeata tunnelmaa.

Salamiinin kuninkaat.

Leontes.

    Ei ollut, isä, koska vasten nuhdettas ˇ
    Mun täytyy itsen' puolustaa, ei ollutkaan ˇ
    Niin ahdas katseeni | koin luulevan sa näyt.
    Ma pientä näin, näin suurta myös, vaikk' en ˇ
    Ain' ihmisjoukossa, joss' usein käskyjä ˇ
    Jumalten | peittää mutkat mielten sokeain.
    Mä näin, mit' itse näkisit, jos silmäsi |
    Sä loisit avaruuteen, maihin, merihin |
    Ja päivän sulouteen, tyyneyteen yön |
    Ja tähtiin ijänikuisiin, tai kukkaisiin, ˇ
    Jotk' aamuin syntyvät | ja illoin kuihtuvat.
    Mä järjestyksen pyhän | ynnä lujan lain |
    Näin kaikessa, niin pienessä | kuin suuressa.
    Ratansa tunsi tähti, taivaan vahvuus | ei ˇ
    Se murtain maahan laskennat, ei janoissaan ˇ
    Maa | niellyt merta | eikä meri näljissään ˇ |
    Oo syönyt maata; kukkanen sen rannalla |
    Rauhallisesti kasvoi aaltoin kuohussa.
    Niin Zeuskin järjestää, niin oikeudella ˇ |
    Hän heikkoin kohtalotkin aina perustaa |
    Ja tyttärensä ain' on hänen rinnallaan,
    Tuo Diike-jumalatar, kova, totinen;
    Ja häneen | Zeus | luo ensin tarkan silmänsä.
    Jos kasvons' ovat kirkkaat, Zeuskin hymyilee |
    Ja loistaa laupeasti | niinkuin aurinko.
    Jos silmät Diiken synkiks käy, niin vihoissaan ˇ
    Zeus murtaa kansat, kaupungit, joiss' ompi vaan ˇ
    Rikottu Diiken laki, vääryys vallitsee. |
    Mit' ihmislapsi kerskaa tarkoituksestaan,
    Jos halveksii tiellensä tulleit' esteitä?
    Hän taitaneeko jumaloiden vaa'alla ˇ
    Jokaista asiata | oikein punnita?
    Ja tietääkö hän edes sokeudessaan ˇ
    Kun kouran santaa koskemahan sattuu hän,
    Ett' estänyt ehk' on se vierimistä maan?
    Jos kohta on hän jalointakin aikonut |
    Ja vilpitönnä päässyt päähän toivonsa,
    Ain' oliko se onneksensa? Eikö hän ˇ
    Monasti pettynyt | kuin unen näössä;
    Samoin kuin lapsi, joka juoksee vuorelle ˇ
    Syleilemähän ruskoa, mi usm' on vaan?
    Ja tuohon tuntemattomahan määrähän,
    Jok' ompi aivan toista saavutettuna,
    Myös vääryydenkin tietä | rientää ihminen |
    Ja päähän päästä | koittaa vaikka syyllisnä!

(J. L. Runeberg.)

Kuinka draamassa esiintyvä kertomus on lausuttava näyttämöltä.

Tästä ei voida antaa yleisiä, abstraktisia sääntöjä. Huomautamme ainoastaan että samalla kuin näyttelijän tulee esittää kerrottavansa ohimenneenä tapahtumana, tulee hänen loihtia tapaus elävänä ja todenmukaisena kuulijan silmäin eteen; hän ei saa kuvailla ainoastaan erityiskohtia, vaan yksityispiirteiden tulee esiintyä elävänä kokonaiskuvana.

Tämän yleissäännön selitykseksi saakoot tässä sijansa muutamat ohjeet eräitten eniten tunnettujen draamallisten kertomusten ymmärtämiseksi.

Raoul »Orleans'in Neitsyeessä» kertoo ensimmäisestä voitosta, jonka tappioihin tottuneet ranskalaiset saivat sankarillisen neitsyeen johtamina.

Ensinnäkin tulee kertojan muistaa, että hän puhuu kuninkaalle. Toiseksi: hän ei saa esiintyä ainoastaan lähettilään tavoin, joka tuopi tietoja sotapäällikölle, vaan kuulijan tulee tuntea, että hän itse syvästi käsittää tuomansa ilosanoman merkityksen. Kuumaverisenä ranskalaisena hän ei saa salata sitä riemun tunteiden tulta, jonka voitto on hänessä saanut syttymään, mutta hänen tulee kuitenkin huolellisesti karttaa kiihkoisia tunteen purkauksia. Hetken juhlallisuus luopi leimansa hänen kertomukseensa. Hänen tulee suurissa piirteissä kuvata pelastavaa neitsyttä, karttaen deklamoimista. Kertomus vaikuttaa syvästi jos esittäjä pystyy aikaansaamaan psykoloogista kiihtymistä. Hän alkaa arastellen, mutta kertomuksen kuluessa hän unohtaa loistavan ympäristön ja innostuu, yhä kuitenkin koettaen hillitä tunteitaan, kunnes lopussa pääsee valtaan ylpeä voittoriemu.

Toisenlaatuinen on Lady Milfordhn kertomus Schillerin »Kavaluus ja rakkaus» -nimisessä näytelmässä. Hän ilmaisee entisen elämänsä vaiheet, jotka hän vuosikausia on pitänyt salaisuutenaan. Hänen on vaikea sanoa sanottavaansa, hän taistelee ylpeyttänsä vastaan paljastaessaan elämänsä varjopuolet miehelle, jota hän rakastaa, mutta samalla hän hyvin ymmärrettävällä itsetunnolla tuopi esille olentonsa syvyydessä piilevän puhtaan inhimillisyyden, jota hän ei hetkeksikään ole kadottanut. Hänen kertomustaan ei saata esittää kyllin yksinkertaisesti. Siinä ei saa esiintyä pienintäkään piirrettä, joka vivahtaisi miellyttämisen haluun, ja kertomus on kerrottava äänellä, joka tunkeutuu sydämmeen ja puhuu totuuden korutonta kieltä, mutta samalla siinä on esiintyvä mieltä vihlova liikutus ja osanotto kärsineen kovaan kohtaloon. Esityksen tulee vaikuttaa niin että sekä Ferdinandissa että kuulijassa syntyy varma vakaumus siitä, että Lady Milford, vaikka hänen suhteensa ruhtinaaseen onkin ollut epäiltävä, kuitenkin on säilyttänyt sisimmän olemuksensa tahratonna. Äänen sävy on oleva niin vilpitön, että kuulija saattaa täysin käsittää, miksi Ferdinand horjuu ja miksi kertomus syvästi järkähyttää hänen mieltään.

Vielä tulee meidän sanoa muutama sana n.s. symboolisesta kertomuksesta, joka sadun tahi allegorian varjoon kätkee syvän totuuden.

Esim. »Nathan Viisaan» kertomus kolmesta sormuksesta on esitettävä yksinkertaisen ylevästi. Vaikka tämä kertomus tuntuu hetken innostuksen tuottamalta runolliselta sadulta, tulee lausunnossa esiintyä Nathanin selvä tajunta siitä, että satuun kätkeytyy syvä aate. Kertomuksen tulee päättyä ylevään profeetalliseen innostukseen.

Antiikkisen draaman alalta mainittakoon Tekmessan kertomus Runebergin »Salamiinin kuninkaista». Ylevä, suuri alistuvaisuus, ihmisen taipuminen jumalien tahdolle määrää äänen ja tempon laadun. Kuulijan tulee kaiken aikaa tuntea, että kertoja on sankaripuoliso ja sankariäiti. Silloinkin kuin tuska riehuu tuimimpana, hän säilyttää jalon arvokkaisuutensa. Vaikka kuulemme että hän on »elon katkeruuden pohjaan vajonnut», ei kertomuksessa saa esiintyä hentomielistä vaikeroimista, sillä Tekmessa ei ole mikään nykyajan arkipäiväinen olento. Omia kärsimyksiään hän ei tahdo kertoa, säälin herättäminen omaa itseänsä kohtaan ei ole hänen tarkoituksensa; hän lausuu: »murheeni jätän kertomatta, kenkään ei mun yksin jääneen kyyneleitä nähnynnä, ei valitusta huuliltani lähtenyt». Syvintäkin epätoivoa ilmaisevissa kohdissa tulee antiikkisen levollisuuden vallita ja rytmin kohota sekä laskeutua suurina, laajoina sävelaaltoina. Samalla kuin kerrotaan tapaukset havainnollisen elävästi, tulee kuulijan tuntea että Tekmessa on kestänyt taistelunsa ja kohonnut tuskiensa hallitsijaksi. Hän kaipaa ainoastaan varmaa tietoa Eurysakeen kuolemasta, saadakseen täydellisen rauhan. Kuninkaan ja sankarin puolisona häntä masentaa se ajatus, että Eurysakes olisi »orjana ja vihollisten pilkan alaisena». Kuullessaan poikansa kuolleeksi hän sanoo: »ei mua murheet paina, kuollut on Eurysakes». Voittoisalla ihanteellisuudella hän kantaa kärsimyksensä, jonka vuoksi Leontes huudahtaa:

                   Kuink' alttiisti,
    Jalosti astut, itse huolen alainen,
    Lievittämähän muitten huolia! Mist' on
    Se suuri taito sulia, muitten haavoja
    Omilla kärsimisilläsi parantaa,
    Sen kukan lailla, joka taitettunakin
    Suloisen tuoksun vielä meille lahjoittaa?