language: Finnish

TIURI JA PAJARI

Romaani vuodelta 1314

Kirj.

SIMO ERONEN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.

SISÄLLYS:

    I. Pohjankävijäin kotimatka.
   II. Visbyn hansakestien lähettiläät.
  III. Tiurin linnassa.
   IV. Uhrijuhla ja juomapidot.
    V. Käkisalmen pajarin kuuluttaja.
   VI. Pajarin tytär metsästää
  VII. pajari tekee markkina valmistuksia.
 VIII. Suur-tiuri ja käkisalmen pajari.
   IX. Urin haukka lentää satimeen.
    X. Ari taatto saa salaperäisen viestin.
   XI. Pajarin vanki.
  XII. Pajarin pidot.
 XIII. Tiurin markkinat.
  XIV. Heimokäräjät.
   XV. Karjalan miesten nousu.
  XVI. Pajarin linnan piiritys.
 XVII. Öinen taistelu.
XVIII. Urhojen kummut.

I Luku.

POHJANKÄVIJÄIN KOTIMATKA.

Saimaan selkävesiä taivaltaa pitkä venematkue. Veneissä on sekä soutajina että jouten istujina kovapiirteisiä, kevätahavien ruskettamia ja kypäripäähineisiä miehiä, Pohjan matkalta palaavia Tiurin ja Vuoksen karjalaisia. Pari päivää sitten he lähtivät liikkeelle Tuukkalan karjalaisasutuksen valkamasta, ovat taivaltaneet Juurisalmen ja nykyisen Ristiinan pitäjän sokkeloisten vesien kautta ja lähenevät nyt Etelä-Saimaan avarampia selkiä.

Veneet ovat raskaasti kuormitetut, niissä on käärö käärön vieressä ja korkeina, varpelaitojen yli kohoavina röykkiöinä Pohjan metsien jaloa riistaa, vaihtokaupalla ja Lapin veroina hankittuja turkisnahkoja. Tiiviisiin, vedenpitäviin nahkasäkkeihin on tämä kaukaisien maiden markkinoille aiottu tavara sullottu, niin tiiviisiin, että saa vene joutua vaikka vesivaraan ja säkit jäävät kuivina vedenpinnalle kellumaan. Turkiksien kuljetus Pohjan suurista metsistä markkinapaikoille on vaivaloista, siksi täytyy olla näin varovainen. Talvella kuljetaan porovaljailla ja ahkioilla, kesän aikaan lasketaan venepelissä kymmenpeninkuormaiset taipaleet. Selkävedet soudetaan ja neliskulmaisen purjeen avulla lasketaan, kannasten yli veneet vedetään telateitä. Lujan täytyy venepohjan olla, jotta se tässä leikissä kestäisi, emäpuin ulkopuoli on kauttaaltaan paksulla vaskilevyllä päällystetty. Kestäviä ovat muutenkin nämä veneet, vaskipienoin ovat teljot ja kaaripuut lujitetut, peräteljo, ohjaajan istuinpaikka, on kokonaan vaskesta taottu. Samasta metallista, on korkealle kohoava käyräkokka, jota koristaa taiten taottu ilveksen pää. Se on ikivanhan ja mainehikkaan Tiurin suvun vaakuna, Tiurin ja Vuoksen karjalaisten tunnusmerkki.

Tuuli on asettunut myötälaitaiseksi, purje vetää kohtalaisen hyvin. Niin saavat soutajat joutilaina oljennella, silloin tällöin vain hiukkasen airoillaan autellen. Teräsjännejouset on ladottu veneiden kokijaan yhteen röykkiöön. Siellä ovat myös täydet nuoliviinet, vieläpä useat miehistä ovat sinne riisuneet kypäripäähineensä ja miekkansakin. Takana ovat Pohjan matkan monet seikkailut ja vaarat, jännittävinä muistoina vain niistä tarinoidaan ja ikävöiden odotetaan sitä päivää, jolloin matkan viimeinen taival olisi tehty ja päästäisiin jälleen Tiurin linnan tuttuun valkamaan. Kauan on, kun sieltä lähdettiin, yli puolen vuoden on pohjankävijäin retkeily kestänyt. Lähtö tapahtui syksyllä sulien vesien aikaan; silloin veneet miesvoimalla Ylä-Vuoksen keskitaipaleen ohi kuljetettiin, sen jälkeen purjehdittiin tätä samaa tietä Tuukkalaan ja siellä veneet asetettiin talviteloille. Lumentuloa odotellessa laitettiin kuntoon ahkiot ja porovaljaat ja niillä sitten kovan talven tultua taivallusta jatkettiin, samottiin Pohjan perukat läpeensä Kainuun rajoilta Valkeanmeren rantaan ja Kuollan Lappiin asti.

Laajat ovat Vuoksen ja Laatokan karjalaisten veromaat, Novgorodin ruhtinasten kera ammoin solmittujen ystävyyssopimusten mukaan ovat Karjalan miesten veronalaisia kaikki Pohjan kansat varjaagien maan rajaan asti, joka on tunturien tuolla puolen ikuisesti sulan meren äärillä. Kaikki nämä kansat tunturien Tulilappia myöten maksavat riistaveroa Karjalan miehille, vain Kainuun perukalla asuvat kansat kuuluvat pirkkalaisille, joiden kera on vasta äskettäin rajasopimus uudistettu. Ja sillä aikaa, kun toiset talven mittaan retkeilivät Pohjan kansoja verottamassa ja Kainuun markkinapaikoilla vaihtokauppaa tekemässä, tekivät toiset Tuukkalasta käsin matkoja länteen päin Hämeen maahan ja idän puolella Pielisveden vaiheille ja siitä koilliseen Vienan rannoille saakka, jossa permalaisten vanhoilla asuinsijoilla on myös Karjalan miesten pysyvät markkinapaikat. Vienan maat kyllä kuuluvat Laatokan karjalaisille, mutta usein Tiurin miehetkin tänne asti retkeilivät.

Niin, laajoilta aloilta ovat venematkueen kuormina olevat riistarikkaudet kootut. Ilmankos ahavoituneiden retkeilijäin kovilla piirteillä kuvastelee tyytyväisyys hyvin suoritetun matkan jälkeen, ilmankos jo ikävöiden odotetaan sitä päivää, jolloin jälleen saataisiin laskea Tiurin linnan tuttuun valkamaan. Usealla retkeläisellä on siellä kotona nainen ja lapset odottamassa, toisilla on armaat mielitietyt, jotka varmaan ovat pitkän ja pimeän talven kestäessä monta ikävöivää kyyneltä itkeneet, monta salaista uhria taivaan taatolle uhranneet.

Lauha luoteinen vetää kohtalaisen hyvin, kesä on kauneimmilleen pääsemässä suuren Saimaan ympärillä. Vehmaina näkyvät lehteä tekevät koivumetsät rantatöyryjen notkelmista, pihkan lemu tuoksahtaa saarien honkapuista ja kuusimetsistä. Kirveen koskemattomia ovat veneisiin näkyvät maisemat, ei ole vielä säälimätön ihmiskäsi rantoja ja saaria raiskannut. Siellä täällä näkyy vain jonkun niemen kainalosta yksinäinen kalastajasauna, viimeisen näillä mailla viipyvän kalastajalappalaisen asumus tai ensimmäisen Karjalan miesten vakinaisilta elinsijoilta siirtyneen uudisasukkaan matala savupirtti. Neitseellisen nuoria, silmää houkuttelevia ovat vielä nämä maat, riistan runsautta uhkuvia, Ahtolan karjasta yltäkylläisiä. Mutta eipä retkeläisten mieli ihastu näihin neitseellisiin näköaloihin. Monin kerroin ihanampia ovat näköalat Ala-Vuoksen siunatuilla vesillä ja sinne palaa miesten mieli.

Matkueen ensimmäisenä kulkee komea vaskikokka, jota ohjaa nuori, pitkäkasvuinen ja harvinaisen roteva mies. Hän on Tiurin Kalevi, Tiurin linnanisännän ja Karjalan miesten kuulun heimovanhimman Suur-Tiurin pojanpoika. Ensimmäistä kertaa on Tiurin suvun nuori edustaja pohjankävijäin päällikkönä. Vielä viime vuonna oli retkeläisten johtajana itse Suur-Tiuri, lähes satavuotias Karjalan tietäjä. Mutta sillä matkalla tapasi vanhan retkeilijän sairaus, Kainuun markkinoilla kaatui Tiurin taatto lappalaisteltan taljavuoteelle, kaatui kuin noidannuolen ampumana. Haettiin hätään Tulilapin velho, Aslak tietäjä, mutta ei kyennyt tämäkään manauksillaan ja yrttivoiteillaan vanhuksen kipuja pois kirvoittamaan. Kesken retken täytyi Tuukkalaan palata ja sieltä hankikelissä edelleen Tiurin linnaan. Aslak lappalainen seurasi mukana ja siitä pitäen hän on ollut Tiurin linnassa Suur-Tiuria hoitelemassa. Väliin vanhus vielä tautivuoteeltaan jalkeille nousee, mutta vaivaloiset Pohjan matkat ovat kai jo ainaiseksi jääneet nuorempien tehdä.

Komea onkin uros muodoltaan Suur-Tiurin pojanpoika, Tiurin Kalevi. Kaksikymmentä vuotta on hänellä vasta ikää, mutta päätänsä pitempi on muita miehiä ja leikkien väkevä käsivartensa vetää jäykimmänkin teräsjousen vireeseen. Tiurin Haukaksi häntä kasvinkumppanien kesken on poikasesta pitäen nimitetty ja tämä liikanimi soveltuu hänelle hyvin. Haukan häikäilemätöntä nopeutta on hänen toimissaan, oltiinpa leikin tai toden kiistakentillä. Saa varoa itseänsä se uros, joka on Suur-Tiurin pojanpojan vihoittanut. Tiurin Haukka iskee arvelematta, sukunsa tulinen veri suonissaan virtailee eikä sitä hillitse vielä suuren taattonsa syvä elämänkokemus.

Tämän vuoksi onkin Suur-Tiuri asettanut pojanpoikansa rinnalle malttavan ja pohjankävijäin kesken suurta arvonantoa nauttivan vanhuksen, joka tuolla seuraavaa venettä vakavalla, suonikkaalla kädellä ohjaa. Tämä vanhus on Kekri Kumoinen, Suur-Tiurin uskollinen neuvonantaja ja asetoveri. Hallavoitunut on jo ukko Kumoisenkin rehevä täysparta, mutta nuorekkaan elämänilon viimeinen kajastus vielä loistaa hyväntahtoisilta kasvoilta ja silmistä kuvastelee syvä elämänviisaus. Ei tiedetä vanhan Kumoisen konsanaan elämässään kiivastuneen. Silloinkin, kun itse kokenut Suur-Tiuri pyrkii malttinsa menettämään, haastelee ukko Kumoinen sovittavia sanoja. Tämän vuoksi Tiurin taatto onkin häntä aina niin paljon kunnioittanut, tämän vuoksi on hänelle myös uskottu hiukan maltittoman Tiurin Haukan kesyttäminen, jotta hänestä varttuisi Tiurin kotka, siintäviin korkeuksiin kohoava vaakalintu, joka ensin tyystin valikoi saaliinsa, ennenkuin korkeudesta alas iskee.

Kumoisen lisäksi on matkueessa mukana monta muutakin tunnettua retkeilijää. On tuolla matkueen keskipalkoilla suuren vaskikokan perässä Kiviniemen kuulu Jaama, tavallisemmin tunnettu nimellä »Kiviniemen Karhu», harvinaisen väkevä voimiltaan ja peloton tasapäässä tappelussa. Hänen veroisensa viisaudessa, jos ei voimissa, on Ronka-suvun vanhin Unnunkoskelta. Tämän suvun miehet ovat aikanaan kilpailleet Tiurin suvun kanssa Karjalan miesten korkeimmasta johtajasijasta, mutta nyt ovat heimon pyhät valtamerkit jo monta miespolvea perätysten olleet Tiurin suvun hallussa, ja viimeiseksi varmaan viisas ja malttava Pärtty Ronka ryhtyy näitä valtamerkkejä heimokäräjillä itselleen riitelemään. Yhtä altis Tiurin suvun kannattaja on myös Päiväkiven Yrjänä Kuisma, joka tuolla matkueen jälkipäässä solakkaa vaskikokkaansa taitavalla kädellä ohjailee. Kuisma on levottomassa nuoruudessaan monia maita kulkenut, ollut Visbyn hansakestien asemiehenä ja Novgorodin ruhtinasten peitsenkantajana. Näillä retkillään hän on hankkinut paljon tietoja kaukaisten maiden ja kansojen elämästä, jonka vuoksi hänen sanojaan heimokäräjillä varsin mieluisasti kuunnellaan. On matkueessa muitakin Visbyn hansakestien vanhoja asemiehiä. Niitä ovat Marjaniemen Kirves ja Tiurin Musakka, joista edellinen nyt ohjaa omaa vaskikeulaansa ja jälkimmäinen on Tiurin Kalevin jousimiesten päällikkönä ohjaten tuolla Kumoisen vanavedessä purtta, jonka varppeet raskas riistakuorma on painanut melkein vesirajaan.

Kun tuuli illan lähetessä alkaa tyyntyä, hoputtaa Musakka airomiehiään ja ohjaa veneensä vanhan Kumoisen vaskikeulan rinnalle.

— Luulen, että hyvin ennätämme keskiyöhön mennessä Ukonsalmeen, virkahtaa hän.

— Hyvin ennätämme, myönnyttää Kumoinen. — Tosin tuuli on mennyt menojaan, mutta matkakin on jo lopuillaan. Luulen tuolta suuren aukean takaa jo Salosaaren metsien silmiin siintävän.

— Yöpynemmekö Ukonsalmen rannalle vai painammeko yhtä kyytiä
Vuoksenniskaan?

— Aina on ennen ollut Ukonsalmen rannalla Saimaan vesien viimeinen yöleiri, selittää Kumoinen. — Siinä ovat tavallisesti olleet vastassa Tiurin linnasta lähetetyt viestintuojat ja Ylä-Vuoksen koskitaipaleen telateiden korjaajat.

Vanha Kumoinen oli oikeassa. Kun pitkä venematkue kesäillan hämyssä läheni jyrkkärantaista Ukonsalmea, nähtiin salmen mantereen puoleiselta rantatöyryltä kirkkaasti palava merkkituli. Etumaista venettä ohjaava Tiurin Kalevi sen ensimmäisenä huomasi ja käänsi veneensä rantaan, jossa joukko pyörölakkejaan huiskuttavia jousimiehiä toivotti matkuetta tervetulleeksi.

Kului hyvän aikaa, ennenkuin matkueen viimeisetkin veneet olivat joutuneet valkamaan. Sillä aikaa vastaanottajat virittelivät kuivalle rantatöyräälle lisää nuotioita. Toiset kantoivat kuusenoksia ja kuivaa sammalta miesten istuin- ja makuusijoiksi. Iloinen hälinä täytti rannan ja hongikkorinteen, siinä kyseltiin ja kerrottiin kuulumisia. Toiset jo touhusivat illallispuuhissa iloisesti räiskyvien nuotioiden ääressä, joku vanhempi retkeläinen oli ottanut lämmittävän valkean ääressä mukavan asennon ja siinä tuoksuvalla havu- ja sammalvuoteella lojuen haasteli talven ajan kotimiehinä kykkineille Tiurin nuorille jousimiehille Lapin matkan kadehdittavia seikkailuja. Ihaillen hänen tarinoitaan kuunneltiin, mutta kun kertoja alkoi tarinoida Tulilapin velhoista, niin outo väristys karmi kuuntelijain selkäpiitä.

Eräs nuori jousimies, Kärppä nimeltään, ja aika iloinen velikulta, uskalsi kuitenkin epäillä noita velhotarinoita.. Hän kärventeli juuri nuotion hiiloksella suurta soidinmetsoa, jonka hän retkeläisiä odotellessaan oli ampunut, käänteli sitä valkean hohteessa ja sanoi olkansa yli kertojaan vilkaisten:

— Onhan Aslak tietäjäkin Lapin velho ole viitaan. Lieneekö heitä sen kummempia siellä Tulilapissakaan, vaikka meitä kokemattomia narrataksenne niistä haastelette.

— Aslak tietäjä! tuhahti kertoja, vanha Musakan venekunnan jousimies halveksivasti. — Aslak tietäjä voi osata hyvän yrttivoiteen valmistaa ja Tiurin linnan uhripuiston lähteestä ennemerkit katsoa, mutta muuta ei paljon mitään. Oikea Tulilapin velho, Kärppä poikaseni, on toista maata. Se kun ajaa ahkiollaan, talviyönä tunturin lakea, niin taivas ja maan mantu siinä syttyy ratiseviin liekkeihin, ja jos esimerkiksi valkean Kiesuksen pappi silloin niille maille sattuu joutumaan, niin näkönsä kuuluu siinä paikassa menettävän.

— Jopa on tietomies, kuuluu arastelevia ääniä kuuntelijain joukosta. Vanha jousimies on yhdellä iskulla kumonnut nuoren Kärpän epäuskoiset arvelut ja halukkaasti, outoa väristystä tuntien, uusia velhotarinoita kuunnellaan, kunnes nuoren Kärpän paistama illallismetso on kypsynyt.

Mutta hiukan erillään muista suuren nuotiotulen ääressä istuvat Tiurin Kalevi, vanha Kumoinen ja useita muita retkikunnan johtajia. Siellä on myös vastaanottajain päällikkö, Tiurin linnan urhokas jousimies Tappari, ja vanhan Kumoisen poika, Tiurin Kalevin kasvinkumppani Osma Kumoinen, joka tällä kertaa sai vielä olla kotimiehenä, mutta on nyt Tapparin toverina kiiruhtanut ikävällä odotettuja pohjankävijöitä vastaan. Tappari ja nuori Kumoinen ovat saaneet tehdä kotoisista talven tapahtumista tarkan selon, varsinkin vanhan Tiurin taaton vointia tiedustellaan tarkasti ja syvä vakavuus kuvastuu retkeläisten ahavoittuneilla kasvoilla, kun saadaan kuulla heimovanhimman yhä kamppailevan hivuttavan sairautensa kanssa.

Olisi nuorella Kumoisella Tiurin Kaleville mieluisempaakin haasteltavaa. Tekisi mielensä kertoa rakkaasta Helinä sisarestaan, jota Tiurin linnassa pidetään melkein niinkuin Suur-Tiurin pojanpojan kihlattuna. Mutta Tiurin Kalevi ei näytä tällä hetkellä muistavan hentoista Helinä neitoa. Hän on riisunut vaskikypärinsä ja tuijottaa äänettömänä nuotion liekkeihin. Hänen kulmansa ovat tiukasti rypistyneet ja poskilihakset silloin tällöin vavahtavat kuin taistelisi hän ankaraa sisäistä liikutusta hillitäkseen. Ja yhtäkkiä selviää nuorelle Osma Kumoiselle, ettei hänen kasvinkumppaninsa enää olekaan sama huoleton Tiurin Haukka kuin menneinä leikin päivinä ja vielä viime syksynä erotessa. Suuren taattonsa sairaus vai mikä lie Tiurin vallattoman Haukan niin nopeasti toiseksi muuttanut. Leikkitoveri on jättänyt hänet kauas jälkeensä, hänen vanha isänsäkin ja samoin kaikki nuo toiset harmaantuneet urhot näyttävät osoittavan syvää kunnioitusta Tiurin Kaleville. Hänen leikkitoveristaan on yhtäkkiä tullut kaikkien näiden pelottomien urhojen käskijä ja samoin hänenkin käskijänsä, heidän välillään voi tuskin enää olla entistä huoletonta toverisuhdetta.

Kyyneleitä pyrkii kihoamaan nuoren Osma Kumoisen silmiin, kun hän tekee tämän huomion. Mutta oli kuin hänen vanha isänsä olisi arvannut poikansa ajatukset. Hellästi hän laskee suonikkaan kätensä Osman käsivarrelle ja ryhtyy matalalla äänellä tältä tiedustelemaan, miten Kalevin äiti, Tiurin linnan Imandra emäntä, ja Helinä ovat heidän pitkän poissaolonsa aikana voineet. Nuori Kalevikin havahtuu tähän mietelmistään, hänen tuijottava katseensa saa eloa ja käännähtäen Osman puoleen hän virkahtaa:

— Ah niin, äiti ja Helinä, heistähän emme vielä ole sanaakaan kuulleet.

— Hyvin he voivat, äitisi armas ja Helinä sisareni, ilmoittaa Osma. Ja sitten kertoo hän miten Imandra emäntä ja Helinä ovat Tiurin pyhällä lähteellä uhranneet retkeläisten kotimatkan menestykseksi ja miten jo aikoja sitten on Imandra emännän johdolla ryhdytty valmistamaan kuohuvaa simaa ja olutta, jotta retkeläisten kotiin saapuessa Tiurin linnan juomasarvet saataisiin äyräitään myöten mieluisalla juomalla täytetyiksi. Innostuneina kuuntelevat vanhat retkeläiset nuoren Osman kertomusta näistä juhlavalmistuksista. Paljon maailmaa matkustanut Yrjänä Kuisma huudahtaa:

— Olen minä simasarvia monessa pitopaikassa tyhjentänyt, mutta niin kuohuvaa ja voimakasta juomaa lienen tuskin missään muualla saanut kuin Tiurin linnassa, Imandra emännän tarjoamasta simasarvesta.

Kaikki muutkin retkeläiset kehuivat Imandra emännän valmistamien pitojuomien oivallisuutta. Mutta Tiurin Kalevi, joka näistä kotoisista muistoista on lämmennyt, haastelee Osmalle:

— Sinä Osma tulet koskimatkan ajaksi minun veneeseeni, niin saamme vähän enemmän kotioloista tarinoida.

Mielellään Osma lupasi tulla Kalevin ohjaamaan veneeseen, ja nyt hänestä jälleen tuntui, ettei vanha toverisuhde ollutkaan vielä kokonaan kuollut, jos lienee entisestään toisenlaiseksi muuttunut. Kalevista oli tullut voimakas mies ja siksi hänkin tahtoi tulla, ensi syksynä ei hän enää jäisikään kotinurkille kykkimään, vaan Suur-Tiurin pojanpojan uskollisena asetoverina hän lähtisi tosielämän kiistakentille, sinne missä miehet partasuut mainetekoja tekevät.

Lyhyeksi jäi retkeläisten lepo Ukonsalmen yöleirillä, jo aamuauringon ensimmäisten säteiden kurkistaessa alkaa puolisammuneiden nuotiotulien ympärillä liikettä näkyä. Jo ovat nousseet havuvuoteiltaan vanha Kumoinen ja valpas Musakka, jo miehiäänkin herättelevät. Jo urahtelee valveilla Kiviniemen Karhukin, sysii säälimättömästi kylkeen ja mihin sattuu makeata unta vetäviä jousimiehiään. Siihen urahteluun heräsi jo Päiväkiven Yrjänä Kuismakin, mutta Tiurin Kalevi ja nuori Kumoinen nukkuivat vielä päät vastatusten lämmittävän nuotion vieressä. Musakka lisäsi vasta hetki sitten tähän nuotioon kuivia kelopuita ja siksi sen miellyttävä lämpö raukaisikin niin makeasti Tiurin maltitonta Haukkaa ja hänen nuoruusvuosiensa leikkitoveria. Mutta nyt vanha Kumoinen jo lempeällä kädellä nykii hereille Tiurin Haukan. Säpsähtäen tämä havahtuu, haukottelee vielä viimeisen kerran, mutta sitten silmiään hieraisten istualleen nousee ja herättää Osmankin, joka hyväsesti pelästyen kapsahtaa jaloilleen luullen itseään vihoviimeiseksi unikeoksi. Turha pelko, tuolla vielä moni nuori jousimies hirsiä vetelee, venekuntien päälliköt saavat pitää kovaa porua, ennenkuin viimeiset on saatu jalkeille pudistelluksi.

Tällä välin ovat jo matkavalmistukset päässeet täyteen vauhtiin. Veneiden ympärillä häärii miehiä ahkerassa touhussa, siellä korjataan soutuvehkeitä, korotetaan ja tiivistetään varpelaitoja, perämiehet tarkastelevat ja koettavat melojensa kestävyyttä. Edessä on matkan vaarallisin osa, Ylä-Vuoksen koskitaival, jolle lähdettäessä on paras tyystin tarkastaa matkavarustuksensa, jollei tahdo joutua Ahtolan omaksi veneineen ja riistakuormineen.

Ylä-Vuoksen mahtavat kosket voisi kyllä varsin mukavasti kiertää. Syksyllä, kun tyhjiä riistaveneitä kuljetetaan vastavirtaan Saimaan vesille, käytetäänkin säännöllisesti tätä kiertotietä; ennen Ylä-Vuoksen koskitaipaleen alkamista poiketaan Kuurmanpohjan sivuhaaraan, josta telatietä päästään Suokumaan järveen ja siitä edelleen melkein yhtenäistä järvitaivalta myöten Saimaaseen. Meidän päivinämme on tämä vesireitti paljon entistään kuivempi, pitkien vuosisatojen vieriessä on Vuoksen vesistö suuresti muuttunut. Niihin aikoihin, joista tässä kirjassa kerrotaan, olivat vedet kuitenkin paljon nykyistä korkeammalla. Niinpä esimerkiksi siellä, missä nykyään leviää rannaton Konnunsuo, oli laajoja järviä ja juuri tätä järvitaipaletta pohjankävijät voivat mukavasti käyttää hyväkseen.

Harvoin kuitenkin Pohjan matkalta palatessa lähdetään näille vaarattomille kiertoteille. On kiire kotiin pitkän retkeilyn jälkeen ja nopeammin katkeaa loppumatka, kun kuljetaan keskitaivaita. Kun perämies on rohkea ja kylmäverinen, voidaan kaikki muut Ylä-Vuoksen mahtavat kosket täysin riistavenein laskea, vain ärjyvän Imatran ja pahoin kiverän Vallinkosken ohi vedetään veneet telatietä myöten. Koskien vihaisissa ryöpyissä voi kyllä rohkeiden venemiesten silmät kastua, voi laine ja toinen lyödä varppeiden yli, mutta harvoin sen pahempaa onnettomuutta tapahtuu. Vain tottumattomien perämiesten tiedetään joskus kumoon ajaneen täyden riistaveneensä, mutta nämä harvoin sattuneet onnettomuudet eivät pohjankävijöitä peloita, korkeintaan lisäävät vain keskimatkan jännittävää viehätystä.

Jo on matkue lähtenyt liikkeelle Ukonsalmesta. On vireä aamutuuli ja sitä vielä viime hetkenä hyväksi käytetään. Purjeet on jokaisessa veneessä avattu levälleen, airomiehet istuvat joutilaina, viheltelevät ja kynsin raapivat purjepuuta, sillä tämän taian uskotaan ärsyttävän tuulten taattoa vihaisemmin puhaltamaan.

Liekö sitten taika auttanut vai mikä, mutta hyväsen matkan muun matkueen edellä viilettää Tiurin Kalevin komea vaskikokka. Nyt jo alkavat Vuoksenniskan rantahietikot näkyä, miehet ryhtyvät purjetta alas laskemaan ja kokoon käärimään. Vielä viimeisen kerran tiukennetaan varppeiden pitimiä ja airomiehet asettuvat paikoilleen, sillä kosken kuohuissa ei väkevinkään perämies yksinään voi ohjata veneen kulkua. Airomiesten täytyy soutaa ja lujasti soutaakin, vasta silloin villiä vauhtia kulkeva pursi mennä vilistää suoraan myötävirtaan.

Nyt kuuluu jo Niskakosken kohina, airomiehet ottavat muutamia pitkiä vetoja, päästään virran vietäväksi. Vanhemmatkin veneessä olijat tuntevat hiukan levotonta jännitystä. Ensikertalaiset, niiden joukossa nuori Osma Kumoinen, tuskin hengittävät. Osma on saanut paikkansa perämiestä lähimmän airoparin toisena soutajana. Siinä hän istuu teljollaan puristaen molemmin käsin lujasti airoaan ja tähystää silmän rävähtämättä perässä olevaa Tiurin Kalevia. Nyt kohosi Kalevi seisaalleen, hänen haukansilmänsä tähtäävät alaspäin, mela käännähtelee hänen voimakkaissa käsissään. Nyt Kalevi huutaa:

— Soutakaa pojat, lujasti soutakaa! Vielä lujemmin! Joka mies ja hätäilemättä!

Osma soutaa sen minkä hengestä lähtee. Vene tuntuu syöksyvän kuin pohjattomaan kurimuksen kitaan, mutta kun Osma vilkaisee sivulleen, näyttääkin vene seisovan paikallaan ja vaahtopäät kuohut syöksyvän ylöspäin heidän ohitseen, heidät nielläkseen. Nyt horjahti Tiurin Kalevin jalka, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoo jälleen tanakasti ja Osma tuntee miten villiä vauhtia lentävä riistavene vavahtelee hänen melansa käännähdyksistä.

Nopeasti meni Niskakoski, mutta Niskanalainen, jota myöhemmin on ruvettu nimittämään Tainionkoskeksi, ja varsinkin pitkä Linnankoski koettelivat paljon tiukemmin miesten voimia. Välistä nämä, könkään ryöpyistä päästyä, luulivat jo päässeensä hiukkasen soudustaan hengähtämään, mutta silloin kajahti kuin ruoskan vihainen isku Tiurin Haukan huuto:

— Luja soutu, airomiehet! Tasaisesti ja hätäilemättä! Ja taas mentiin uuteen syöveriin, kuohupäät tyrskähtelivät varpelaitojen yli, kokkapään soutajat saivat vihaisen ryöpyn hartioilleen. Mutta varmasti ohjaa vaskikeulaansa Tiurin Kalevi ja vihaisimpien kuohujen keskellä hän hymyilee kasvinkumppanilleen. Kas tämä oli hänen mieleistään leikkiä, tämä kysyi käsivarsien voimaa ja terästi silmän erehtymätöntä katsetta.

Linnankosken alla olevassa suvannossa odotettiin toisia veneitä. Sieltä ne tulivat toinen toisensa perästä, lyhyin väliajoin. Komeana seisoo vanha Kumoinen vaskikeulansa perässä, komeana ja ryheväpartaisena kuin vaskesta valettu kuohujen hallitsija, ruohoparta Ahtolan jumala. Ei jalkansa horjahda, ei kätensä vavahda melaa pidellessään. Toisin kävi Kiviniemen Karhun. Hänen melansa katkesi Linnankosken vihaisissa ryöpyissä ja jo näytti tuho tavoittaneen vaskikeulan ja sen miehistön. Mutta lähinnä perämiestä oleva airomies tunki Kiviniemen isännän käteen aironsa ja tällä varamelalla sai peränpitäjä vaskikeulansa takaisin oikealle tolalle. Perässä tuleva Päiväkiven Kuisma tässä kommelluksessa kuitenkin edelle meni kevyttä vaskikeulaansa taitavalla kädellä ohjaten. Vanhaa Tiurin miesten viikinkilaulua Yrjänä Kuisma lauleli ohikiitäessään, viikinkilaulua, jossa kerrottiin Tiurin miesten vainomatkasta Svean kuninkaiden maahan:

»Viisitoista vaskikeulaa laskettihin lainehille, näillä Ilves-Tiuri lähti lännen merta kyntämähän.

    »Urhot, olkaa mielissänne»,
    näin hän haastoi, »ylhä Odin
    tahi taatto taivahinen
    Svean miesten maata vainoo.

Svean miesten kuninkaille kuolon arpaa kohta lyömme, tasapäässä taistelossa voiton heistä helpon viemme!»

Näin lauleli Päiväkiven isäntä uljasta viikinkilauluaan ja uljaasti laski Kiviniemen kuoman vaskikeulan ohi, vaikka oli paljon perässä lähtenyt kosken niskalta. Muut kaikki hyvin tulivat alas Linnankoskesta, jonka keskellä olevassa saaressa oli vanha lapinlinna, kivistä kyhätty rauniorakennus, puoliksi maahan luhistunut. Viimeiset Lapin miehet olivat kuitenkin jo aikoja sitten jättäneet nämä mieluisat kalavedet Karjalan miehille. Hylätty lapinlinna oli autiona, mutta rannalla oli ikimetsään raivatussa aukeamassa joukko karjalaisten uudisasukasten savupirttejä.

Imatran kuohujen läpi ei vielä ainoakaan pohjankävijä ollut yrittänyt riistavenettään laskea. Kosken itärannalle oli ikivanhaan aarniometsään raivattu leveä telatie ja sitä myöten nyt veneet miesvoimilla kiskottiin kosken alapuolelle. Tämän jälkeen seurasi vähän matkaa alempana olevan kauniin ja korkearantaisen Kyyrönkosken lasku ja jälleen lyhyt telatie Vallinkosken ohi. Ja sitten ei enää veneitä telatielle vedetty, vaan kaikki ryöpyt laskettiin hyvää vauhtia. Ihanaa oli matkanteko kauniina kesäpäivänä taajat lohiparvet kisailivat kuohuissa korkeiden vaskikeulojen ohi kiitäessä, rantoja peittivät koko matkan kirveen koskemattomat aarniometsät. Vasta koskitaipaleen alapäässä jouduttiin ensimmäiselle suurelle karjalaisasutukselle, Jääsken karjalaiskylään, jonka eläjät jo kauan sitten olivat Ala-Vuoksen mailta tänne siirtyneet. Molemmin puolin Vuoksen rantoja oli täällä laajat alat ikimetsää pois raivattu ja rehevien viljamaiden keskellä kohosi toinen toistaan vankempia honkapirttejä monine lisärakennuksineen. Aivan Vuoksen äyräällä oli vanha uhrilehto ja sen viereisessä lahdenpoukamassa venevalkama, johon hetkiseksi pysähdyttiin levähtämään ja eväitä haukkaamaan.

Pian oli retkeläisten veneiden ympärille kertynyt suuri joukko kylän asukkaita Pohjan matkan kuulumisia utelemaan ja vanhoja tuttuja tervehtimään. Lähitalojen naiset kantoivat katajahaarikoilla maitoa ja väkevää olutta retkeläisten palanpainimeksi.

Mieluisaa olisi ollut jäädä tästä auliista vieraanvaraisuudesta kauemmaksikin aikaa nauttimaan, mutta retkeläisillä oli mielessä matkan teko ja pikainen kotiin joutuminen. Niin hyvästit heitettiin ja jälleen taipaleelle painuttiin. Seuraava ja viimeinen pysähdyspaikka oli vasta Kuparsaaren suurella karjalaisasutuksella ja sinne aiottiin vielä samana iltana ehtiä.

Kun koskitaipale oli nyt päättynyt, oli Tiurin Kalevilla ja nuorella Osma Kumoisella hyvää aikaa kaiken maailman asioista tarinoida. Osma sai kertoa rakkaasta Helinä siskostaan ja muista Tiurin linnan nuorista, jotka kaikki olivat heidän yhteisiä lapsuudentoverejaan. Kalevi puolestaan jutteli Pohjan matkalla sattuneista seikkailuista, jotka hänen mielestään eivät kuitenkaan olleet sen ihmeellisempiä. Toista mieltä oli kuitenkin Osma, hänen mielestään Kalevi tänä talvena oli kokenut niin paljon uutta ja merkillistä, että hän tunsi itsensä aivan lapseksi kasvinkumppaninsa rinnalla. Mutta hänkin tahtoi tulla pian mieheksi ja Tiurin Haukan uskolliseksi seuralaiseksi. Ehkäpä jo ensi keväänä hänkin ohjaisi omaa uljasta vaskikeulaansa ja hänen vanha isänsä saisi jäädä Tiurinlinnaan Suur-Tiurin vanhuudenpäivien toveriksi. Elämä ja sen seikkailut kuuluivat heille nuoremmille.

II Luku.

VISBYN HANSAKESTIEN LÄHETTILÄÄT.

Samaan aikaan, kun karjalaiset pohjankävijät laskivat hyvää vauhtia alas Ylä-Vuoksen koskista, pyrki toiseltakin taholta kaukaisia matkamiehiä Tiurin linnaan. Nämä matkamiehet olivat Visbyn hansakestien lähettiläitä. He olivat juuri jättäneet Suomenveden pohjaan äskettäin valmistuneen Viipurin linnan ja suuntasivat nyt matkansa Karisalmen ja. Heinjoen väylää myöten Kuparsaareen, jonka luona tämä näihin aikoihin vielä yleisesti käytännössä oleva kauppatie yhtyi Vuoksen vesistöön.

Visbyn hansakestien lähettiläät olivat matkalla tärkeän asian vuoksi: heidän tehtävänään oli solmia uudelleen Tiurin karjalaisten ja Visbyn kauppiasten viime aikoina pahoin häiriytynyt kauppayhteys. Tämän asian vuoksi he olivat neuvotelleet Viipurin linnassa uuden linnanisännän Pietari Jooninpojan kanssa ja samassa tarkoituksessa he olivat nyt matkalla Tiurin linnaan tapaamaan Tiurin ja Vuoksen karjalaisten kuuluisaa heimovanhinta.

Suur-Tiurin miehuuden päivinä olivat Visbyn kauppiaat ja heidän suuren raatinsa lähetit usein nähtyjä ja mieluisia vieraita Tiurin linnassa. Tiurin karjalaismarkkinat olivat näihin aikoihin parhaassa maineessaan. Sinne tuli kauppiaita sekä Novgorodista että Visbystä Karjalan ja Pohjan metsien riistarikkauksista kilpailemaan. Välistä kyllä Novgorodin kauppiasten ja Visbyn hansakestien kesken syntyi riitaisuuksia, novgorodilaiset kun yksinään olisivat tahtoneet ostaa kaiken Karjalan miesten hankkiman turkissaaliin. Tiurin karjalaiset suosivat kuitenkin kauppavapautta. He olivat kyllä nimellisessä ystävyysliitossa Novgorodin kauppiasraadin asettamien ruhtinasten ja posadnikkain kanssa, mutta tämän ystävyysliiton he eivät katsoneet sitovan itseänsä niin paljon, jotta Tiurin karjalaismarkkinat olisi pitänyt Visbyn hansakesteiltä sulkea. Hansakestien ja Novgorodin kauppiaiden kilpailu oli Karjalan miehille edullinen, he saivat sillä tavoin vaihtokaupassa paljon paremman hinnan Karjalan ja Pohjan metsien jalosta turkisriistasta. Monille pohjankävijäin päälliköille ja varsinkin Tiurin linnaan alkoi nopeasti karttua hopea-aarteita ja muita kaukaisten maiden ylellisyystavaroita, joista, aikaisemmin oli vain vanhoissa permalaistaruissa kuultu kerrottavan.

Tämä Karjalan nousukausi häiriytyi kuitenkin sangen ikävällä tavalla, kun Svean kuninkaan rautapukuiset miehet ilmestyivät Karjalan rannalle. He tulivat Rooman kirkon ritareina, mutta ristin mukana he tahtoivat juurruttaa myös oman valtansa Karjalan maille. Voitettuaan tai muuten sovintoon suostuteltuaan merenrannikon karjalaisheimot ryhtyi Ruotsin tarmokas valtakunnan marski Tyrgils Knuutinpoika rakentamaan linnavarustusta Suomenveden pohjaan. Siinä oli yksi rannikon karjalaisten ikivanhoja kauppapaikkoja ja tämän naapuruuteen hän linnansa rakensi, otti tämän kauppapaikan omaan huostaansa. Eikä sillä hyvä, Tyrgils Knuutinpojan linnavarustus sulki myös Visbyn hansakestien suoran kauppatien Tiurin karjalaismarkkinoille. Merestä ei tämän jälkeen päässyt Vuoksen vesille purjehtimaan muuten kuin Viipurin linnanisäntien luvalla.

Tyrgils Knuutinpojan jälkeen tuli Viipurin linnanisänniksi vähemmän pelättyjä miehiä. Heidän linnavarustuksensa oli kuitenkin pahana esteenä Visbyn hansakestien ja Tiurin karjalaisten vaihtokaupalle. Ja mikä ikävintä, Ruotsin miesten asettuminen Karjalan rannikolle sai aikaan senkin, että toisella puolen myös Novgorodin ruhtinaat alkoivat entistä innokkaammin juurruttaa vaikutustaan Karjalan mailla. Äänisen ja Syvärin karjalaiset olivat jo muuttuneet tai olivat paraikaa muuttumassa Novgorodin liittolaisista sen alamaisiksi ja samaa kohtaloa suunniteltiin Novgorodissa myös Laatokan ja Tiurin karjalaisille.

Tämä ei ollut Visbyn hansakestien mahtavan raadin mieleen. Ruotsin miesten ja Novgorodin keskinäinen kilpailu häiritsi kauppavapautta koko Pohjolassa ja kaikkein pahimmin Karjalan vanhoilla markkinapaikoilla. Tiurin karjalaiset olivat olleet parhaita Pohjan metsien turkisriistan hankkijoita ja Visbyn kauppiaat tahtoivat edelleenkin säilyttää Karjalan riistamarkkinat avonaisina, ei saanut enemmän Novgorod kuin Ruotsin miehetkään pyrkiä näitä itselleen anastamaan.

Visbyn raati oli saanut Viipurissa voimakkaan pyrintöjensä kannattajan. Äskettäin oli Viipurin uudeksi linnanisännäksi tullut hansakestien ystävyyttä suosiva ritari Pietari Jooninpoika. Hänen suostumuksellaan oli jo Visbyn kauppiaita asettunut vakinaisesti Viipurin linnoituksen suojassa kehittyvään kaupunkiin. Niinikään oli Pietari Jooninpoika lähettänyt lähettiläitä Tiurin karjalaisten luo tarjoamaan rauhaa ja ystävyysliittoa sekä sallinut Visbyn kauppiasten esteettömästi purjehtia laivoillaan Tiurin karjalaismarkkinoille. Oli hyviä toiveita, että Tiurin karjalaisten ja Visbyn hansakestien kauppayhteys saataisiin entiselleen, ehkäpä vielä entistään vankemmalle perustalle. Sitä varten olivat nyt Visbyn mahtavan kauppiasraadin lähettiläät matkalla Tiurin linnaan.

Visbyn lähettiläitä oli kaksi miestä: vanha ja kokenut raadin jäsen Bartolomeus Simoninpoika ja saksalaissyntyinen raadin kirjuri herra Vilhelm. Tullessaan heillä oli ollut Viipurin linnassa pitkiä neuvotteluja linnanisännän Pietari Jooninpojan kanssa ja oli Pietari Jooninpoika lähettänyt heidän saattajikseen asemiesjoukon, jonka johtajana oli nuori ritari Niilo Pentinpoika. Hänen mukanaan oli Pietari Jooninpoika lähettänyt Tiurin karjalaisten vanhalle heimopäällikölle pitkän kirjeen, jossa hän vakuutti tahtovansa elää hyvässä rauhassa Karjalan miesten kanssa ja uudisti jo aikaisemmin tekemänsä tarjouksen pysyvän ystävyysliiton solmimisesta. Sitä varten pitäisi Karjalan miesten heimovanhimman lähettää neuvottelijoita hänen luokseen. Nämä neuvottelijat luvattiin Viipurin linnassa ottaa arvokkaalla tavalla vastaan ja saisivat he runsaan kestityksen Pietari Jooninpojan vieraina ollessaan. Paitsi kirjettä, oli Niilo Pentinpojalla ystävyyslahjana Tiurin karjalaisten johtajalle taiten taottu miekka, jonka hopeaista kädensijaa koristi Tiurin ilves. Vielä monin kerroin arvokkaampia lahjoja oli Visbyn raadin lähettiläillä: heillä oli 50 kyynärää Hollannin parasta verkaa ja hopeainen juomasarvi, joka painoi puolitoista Hollannin naulaa ja jonka Amsterdamin taitavimmat hopeasepät olivat takoneet.

Näin hyvin varustettuna matkusti lähetystö Viipurin linnasta. Jo oli sivuutettu Karisalmen ja Heinjoen ahtaat vedet ja korkeakokkainen purje- ja soutualus läheni nyt hiljaisessa myötätuulessa Kuparsaarta. Oli kaunis iltapäivä ja lähetystön jäsenet olivat asettuneet peräsimensä ääressä seisovan laivurin luo tarkastelemaan hitaasti ohi siirtyviä kauniita ranta- ja saarimaisemia. Nuori kirjuri Vilhelm, joka oli ensimmäistä kertaa näillä mailla, ei voinut pidättää ihastunutta huudahdusta:

— Ihmeellinen maa, jonka halki voi melkein mistä hyvänsä laivalla purjehtia!

— Eikös olekin ihmeellinen maa? yhtyi puheeseen nuori Niilo ritari. — Kun joudumme Vuokselle, niin näet siinä mahtavan virran, jonka veroista ei ole sinun kaukaisessa kotimaassasi eikä monessa muussa tunnetussa maassa. Välistä se virta laajenee suuriksi selkävesiksi, toisin paikoin taas ahtaiden kalliorepeämien kautta tiensä raivaa. Olen käynyt niillä koskilla, Imandraksi näillä mailla kauan sitten eläneet Lapin velhot ovat yhden kaikkein suurimman niistä nimittäneet, mutta nykyään sitä sanotaan Imatraksi.

— Imatra… Imandra… Ihmeellisen kaunis nimi! tavaili nuori saksalainen.

— Se on oikeastaan naisen nimi, Tiurin linnassa on Imandra emäntä, tarkka ja taitava linnanrouva, ilmoitti vanha Bartolomeus, joka oli monesti ennenkin liikkunut Karjalan mailla.

Vanha Bartolomeus sekaantui vain silloin tällöin nuoren kirjurinsa ja ritari Niilon keskusteluun. Ritari Niilo, vaikka olikin vieraalta maalta kotoisin, ylisteli herra Vilhelmilie Karjalan maan kauneutta, tämän maan vesirikkautta ja valoisia kesäöitä, jolloin vain heikko hämy kauniita kesäisiä maisemia verhosi. Herra Vilhelm kuunteli ritari Niilon ylistysvirsiä innokkaasti myönnytellen, mutta uskollisena Rooman kirkon lapsena hän ei voinut ymmärtää, että tämä kaunis maa oli vielä jäänyt melkein kokonaan kirkon vaikutuspiirin ulkopuolelle. Hänen mielestään olisi Viipurin linnanisäntien kirkon uskollisina sotureina pitänyt taistella herkeämättä, kunnes koko Karjalan kansa olisi taivutettu ristiä ja madonnaa palvomaan.

— On synti, että kirkon lipunkantajat tällä tavoin vitkastelevat! hän huudahti.

Vanha ja viisas Bartolomeus jäähdytti nuoren sihteerinsä intoa säyseästi vakuuttaen:

— Tämän kauniin maan kansa tulee kyllä aikanaan kirkon helmaan. On tehtäviä, poikani, joissa ei pidä liikaa kiirehtiä. Karjalan miehet ovat urhoollisia miehiä, kaikin puolin kirkon ritarien veroisia. Kun olet enemmän heidän kanssansa tekemisissä, opit heitä kunnioittamaan, sillä heidän sanaansa voi luottaa paremmin kuin monen kirkon soturin valoihin ja vakuutuksiin.

— Oikein puhuit, Bartolomeus, innostui Niilo ritari haastelemaan Karjalan miesten puolesta. — Linnanisäntä Pietari Jooninpoika on lähettänyt minun kauttani Tiurin heimovanhimmalle sellaisen tervehdyksen, että hänen heimonsa nuoret ja valitut miehet ovat milloin hyvänsä tervetulleita asemiehiksi Viipurin linnaan. Ritari Pietarin mielestä se lähentäisi ja lujittaisi Karjalan miesten ja meidän ystävyyttämme.

— Se on kaikin puolin viisas ajatus, vakuutti Bartolomeus. — Karjalan miehiä on aikanaan palvellut meidän laivoissamme asemiehinä ja toivoisinpa tällä matkalla jälleen saavani muutamia nuorukaisia raatimme palvelukseen värvätyksi.

Näin haastellen sujui matka huomaamatta. Pian näkyivät jo Kuparsaaren asutuspaikan ensimmäiset talot ja sen jälkeen tuli niemen takaa näkösälle myös suuri venevalkama. Niemen kainalossa souteli vene, joka oudon aluksen nähtyään kiiruhti valkamaan. Sinne ilmestyi pian joukko miehiä, joista useilla näkyi olevan teräsjännejouset ja täydet nuoliviinet mukanaan. Alus pysäytettiin hyvän matkan päähän rannasta ja vanha Bartolomeus huusi käden suunsa eteen torveksi pannen tavanmukaisen tervehdyksen:

— Rauha teidän kyläänne, Karjalan miehet!

— Ka jos rauhansanoman tuonette, niin tervetulleita olkaa, vastattiin rannalta.

— Visbyn raadin lähettejä olemme ja Tiurin linnaan matkamme pitää, ilmoitti Bartolomeus.

— Vai Visbyn raadin miehiä. No silloin maihin astukaa, vierainamme olkaa!

Rannalla alkoi nyt vilkas touhu. Jousimiehet panivat aseensa syrjään, veneitä lykättiin vesille ja pian olivat Visbyn lähetit ja ritari Niilo seurueineen rannalle saatetut. Vastaanottajain johtajana oli Kuparsaaren karjalaisasutuksen suku vanhin Antero Äyrämöinen, jo nimellisesti Rooman kirkon uskoon kastettu, mutta vanhoista karjalaisista heimotavoista tiukasti kiinni pitävä vanhus. Entuudestaan tämä vanhus tunsi Bartolomeuksen ja saatuaan tarkemmin kuulla lähettien rauhallisen matkan tarkoituksen toivotti hän vieraat nyt uudestaan tervetulleiksi Karjalan maille.

— Lähellä on tuossa taloni, haasteli Antero vanhus vilkkaasti. — Siellä simasarven tyhjennämme ja siellä yöpynette, ennenkuin matkaanne Tiurin linnaan jatkatte.

Bartolomeus oli kyllä aikonut yötä myöten jatkaa taivallustaan, mutta kun saatiin kuulla, että samana iltana odotettiin Kuparsaareen karjalaisia pohjankävijöitä, jäivät kaukaiset matkamiehet ja ritari Niilo niitä odottamaan. Sillä välin tarjottiin vieraille Antero Äyrämöisen jykevistä honkahirsistä rakennetussa vierastuvassa runsas kestitys.

Vanha ja paljon maailmaa nähnyt Bartolomeus Simoninpoika näkyi erinomaisesti sopeutuvan Karjalan oloihin. Hän maistoi simaa talonväen terveydeksi, kertoili kaukaisten maiden kuulumiset, tiedusteli kylvöajan enteet ja päätyi vihdoin haastelemaan tehtävästään, jota suorittamaan hän oli nyt Tiurin linnaan matkalla.

— Sovintoa sinäkin, vanha Antero ystäväni, toivonet Karjalan miesten ja
Visbyn raadin välille? Tiedusteli hän vieraanvaraiselta isännältään.

— Ka mitäpä muuta voisin toivoa, myönteli Äyrämöinen. — Karjalan miesten ystäviä ovat Visbyn hansakestit ikimuistoisista ajoista olleet. Ja jos ritari Pietarikin Viipurin linnassa sovintoon taipuisi, niin hyvä olisi. Vaikeata on näin naapurina eläen aina jousensa valmiina pitää, pysyvä rauha olisi kaikin puolin parempi kuin tämä ainainen varuillaanolo.

— Pysyvää rauhaa ja ystävyysliittoa ritari Pietari nyt Karjalan miehille tarjoaakin, puuttui puheeseen Niilo ritari. — Pysyvä rauha näille maille rakentakaamme! Siinä toivossa tämän simamaljan kurkihirtesi alla tyhjennän.

Ritari Niilon toivotukseen yhdyttiin molemmin puolin sydämen pohjasta. Vanha Äyrämöinen oli aina heimokäräjillä kannattanut ystävyysliiton solmiamista Viipurin linnanisäntien kanssa ja nyt näki hän tämän unelmansa olevan lähellä toteutumistaan. Siksi hän niin mielellään näitä vieraita kestitsi.

Pohjankävijäin ensimmäiset veneet saapuivat Kuparsaaren rantaan kesäpäivän mailleen painuessa. Silloinpa vasta valkamassa nousi hyörinä ja hälinä. Vanhastaan tiedettiin, etteivät retkeläiset enää näin lähellä Tiurin linnaa yöpyä malttaneet. Sitä runsaampi kestitys heille nyt siinä valkamassa kaikella kiireellä valmistettiin. Emännät ja nuoret neidot toivat kantamuksittain eväitä ja palanpaininta. Tuotiin siinä maukkaita voileipiä, palvattuja lampaanreisiä ja auringossa kuivattua Vuoksen lohta. Toiset lennättivät lähellä olevasta Äyrämöisen talosta kuohuvia simasarvia ja täpötäysiä oluthaarikoita. Oli ukko Äyrämöisen kellareissa voimakkaita juomia, oli hyvinkin tämmöisen joukon kestitykseen.

Retkeläisten johtajat vietiin Äyrämöisen vierastupaan, jossa he saivat tervehtiä Visbyn lähettiläitä ja ritari Niiloa. Vanha Kekri Kumoinen oli entuudestaan hyvä ystävä Bartolomeus Simoninpojan kanssa ja samoin hän hyvin tunsi Niilo ritarin, joka oli kerran käynyt lähettinä Tiurin linnassa. Monet muutkin vanhemmat retkeläiset Bartolomeuksen tunsivat ja kaikki olivat tyytyväisiä, kun saatiin kuulla Visbyn hansakestien niin tarmokkaasti pyrkivän suojaamaan Tiurin karjalaismarkkinain vapautta. Ukko Kumoinen loihe lausumaan:

— Siellä Visbyssä ovat meidän ainoat todelliset ystävämme.

— Ruotsin miehet tahtovat myös tästä lähtien olla karjalaisten ystäviä, puuttui puheeseen Niilo ritari.

— Voi olla, voi olla. Kenties Ruotsin miehetkin ystäviksemme pyrkivät. En epäile sinun herrasi ritari Pietarin vilpittömiä aikeita. Mutta näetkös, nuori ystäväni, lujin elämässä on sellainen ystävyys, joka perustuu molemminpuolisiin etuihin ja sellaista on Visbyn hansakestien ja Karjalan miesten ystävyys.

Pohjankävijät tahtoivat jättää joukostaan saattajan vanhan Bartolomeuksen ja ritari Niilon alukseen, joka tuulen kokonaan tyynnyttyä ei voinut yön aikana ajatella matkan jatkamista tai jos lähtikin matkalle soutajien turvin, niin ei voinut seurata retkeläisten nopeakulkuisia veneitä. Päiväkiven Yrjänä Kuismaa vanha Kumoinen saattajaksi ehdotti, mutta silloinpa ukko Äyrämöinen loihe lausumaan:

— Minun vieraikseni nämä matkamiehet ovat ensimmäisinä tulleet ja minä itse huolehdin heidän saattamisensa Tiurin linnaan. Olen jo liian vanha Pohjan matkoilla kulkemaan, mutta konsanaan en tule liian vanhaksi saatellakseni Tiurin taaton luo rauhanviestin tuojia.

Tähän puheeseen ei Kumoisella ollut mitään väittämistä. Hän puristi lujasti ukko Äyrämöisen kättä ja virkahti:

— Arvokkaampaa saattomiestä ei olisi joukostamme löytynyt. Mielihyvällä uskon kaukaiset matkamiehet huostaasi. Tiedän sinun, vanha toveri, tuovan heidät terveinä Tiurin linnaan.

Kun pohjankävijät olivat vaskikeulansa vesille sysänneet, komensi ukko
Kumoinen rannalle jääneitä:

— No nyt voitte sytyttää merkkitulen! Saavat jo tietää Tiurin linnassa ja muuallakin, että kauan odotetut pohjankävijät ovat kotiutumassa.

Kahta kehoitusta ei tarvittu, pian leimahti Kuparsaaren korkealla rantaäyräällä kirkas merkkituli, jonka liekit kohosivat korkealle valohämyisen kesäyön tyyneen ilmaan. Hetkisen kuluttua nähtiin kaukana selän keskellä olevan saaren rantakivillä samanlaisen valkean syttyvän, ja kun hetkinen oli tähystelty, paloi joka suunnalla saarten korkeimmilla töyräillä ja rantavaaroilla yhtäläisiä merkkitulia. Nopeasti levisi viesti pohjankävijäin kotiutumisesta kautta Ala-Vuoksen karjalaisalueen. Pian se viesti kiitäisi hämyisenä kesäyönä Tiurin linnaan asti. Muurin sakaralla valvova vartija sen huomaisi, puhaltaisi vaskitorvellaan kolme pitkää merkkisoittoa. Tiurin linnassa tiedettiin valmistua retkeläisiä vastaanottamaan.

III Luku.

TIURIN LINNASSA.

Kauniin kesäaamun aurinko kultailee Tiurin linnan mataloita, jykeviä rakennuksia ja yhtä jykeviä, suoraan Tiurin kosken kuohuista kohoavia kivimuureja. Yöllä oli saatu pohjankävijäin Kuparsaaresta lähettämä tuliviesti ja niin nyt aamuvarhaisesta alkaen ollaan linnassa jalkeilla, tehdään tulisella touhulla vastaanottovalmisteluja. Linnan jousimiehiä näkyy kaikkialla. Niitä parveilee muurin sakaroilla tähystelemässä, eikö jo ylhäältä Kiviniemen puolelta alkaisi näkyä retkeläisten vaskikeuloja. Toisia vilisee linnasaarta mantereeseen yhdistävällä lauttasillalla, jonka keskiosa vainolaisen uhatessa voitiin vetää syrjään, mutta joka tavallisissa oloissa oli kokonaisuudessaan kulkukunnossa.

Lauttasillan päässä mantereen puolella olikin nyt paljon puuhaa. Siellä puhdistettiin ja pantiin kuntoon suurempaa venelaituria ja sen äärellä olevia varastoaittoja, joihin pohjankävijäin runsas riistasaalis aiottiin panna säilöön suuria Tiurin riistamarkkinoita odottamaan. Linnasaaren puolella oli kyllä myös venelaituri ja varastoaitat, mutta aikojen kuluessa ne olivat molemmat käyneet ahtaiksi. Vain vihollisen linnaa uhatessa täytyi niihin tyytyä, mutta muulloin käytettiin mantereen puolelle rakennettuja tilavampia suojia ja suurta venelaituria, jonka ääreen hansakestien suuret merenkyntäjätkin esteettömästi voivat ankkuroida.

Varsinaisten vastaanotto valmistelujen keskipisteenä on kuitenkin Tiurin linnan käräjäpiha, joka on linnasaarella suoraan lauttasillan kohdalla. Sillalta käräjäpihaan vievä raskas vaskiportti on nyt selkoselällään ja tämän portin kautta muutamat nuoremmat jousimiehet ja orjatytöt kuljettavat käräjäpihaan sylikantamuksittain katajanlehviä ja hyvältä tuoksahtavia suokanervia, joista sidotaan seppeleitä sillan ja suuren portin koristeiksi. Sitomistyössä on toisia piikatyttöjä ja linnan neitoja, jotka työnsä ohella pitävät hilpeätä iloa nuorten jousimiesten ja asepoikien kera.

Välistä kuitenkin vallattomien piikatyttöjen ja nuorten neitosten ilonpito aivan kuin näkymättömästä merkistä vaikenee ja kaikki silmät tähyilevät odottavina linnan sisäpihalle vievään vaskioveen päin. Pian se ovi kokonaan avautuu, mutta jos tulija on Kyyrö vanhus, Tiurin jousimiesten harmaantunut päällikkö, niin sataa hänelle neitosten parvesta keskeytymätön kuuro leikkipuheita ja jos jonkinlaisia kysymyksiä. Ei hyväntahtoista Kyyrö vanhusta nuorten neitosten tarvinnut arastella, tämä Tiurin taaton uskotuin asepalvelija kuuntelee mielellään neitosten iloista lörpöttelyä ja saattaa itsekin lasketella vallatonta pilaa. Toista on, jos tulija sattuu olemaan Tiurin linnan Imandra emäntä. Silloin Kyyrö vanhus silmää iskien ja sormellaan heristäen jo hyvissä ajoin varoittaa neitosten parvea. Ja kun tulija sitten itsetietoisena ja käskemään tottuneena astelee käräjäpihaan, niin painuvat kaikki palmikkopäät työn puoleen, vain salavihkaa uskalletaan toisiinsa ja Kyyrö vanhukseen vilkuilla, ja vikkelät sormet ne liikkuvat niin joutuisaan kuin ei koko aikana olisi muuta ajateltu kuin näiden seppeleiden pikaista valmiiksi jouduttamista.

Imandra emäntä, Tiurin Kalevin äiti, oli tosiaan tarmokas ja taitava linnanrouva ja hänen valpas silmänsä se valvoi kaikkia juhlavalmistuksia. Väliin hän ryhtyi komentamaan jousimiehiäkin, jotka hänen mielestään enimmäkseen vetelehtivät joutilaina ja häiritsevät vain neitosten ja piikatyttöjen työskentelyä. Niin hän nytkin määrää muutamat jousimiehet asettamaan valmistunutta seppelettä paikalleen ja Helinä neito, vanhan Kekri Kumoisen tytär, saa käskyn valvoa tämän työn suoritusta.

Naisia oli Imandra emännällä apunaan suuri joukko. Paitsi Helinä neitoa, jota pidettiin jo melkein niinkuin Tiurin suureen sukuun kuuluvana, oli Tiurin linnassa tavallisesti muidenkin mainehikkaiden pohjankävijäin tyttäriä oppimassa Imandra emännän valppaalla johdolla kaikkia nuorille naisille tarpeellisia avuja. Niin oli tälläkin kertaa Helinä neidon tovereina Päiväkiven Kuisman tytär, vallaton Inkeri neito, sekä Kiviniemen Jaaman tytär Marja neito ja Unnunkosken Pärtty Rongan tytär, vielä varsin nuori Kyllikki neito. Näiden lisäksi oli Imandra emännän käskettävinä koko joukko palkkapiikoja ja orjatyttöjä, joiden kaikkien kasvatuksesta tehtävissään taitaviksi Imandra emäntä huolehti yhtäläisellä valppaudella. Orjatytöt eivät olleet sen huonommassa asemassa kuin palkkapiiatkaan. Ei näihin aikoihin enää Tiurin karjalaisilla varsinaisia orjia juuri pidettykään, Tiurin linnan orjatytöt olivat enimmäkseen orpolapsia, joita Imandra emäntä sieltä ja täältä oli kasvateikseen haalinut.

Kun seppeleet oli saatu paikoilleen ja sen lisäksi joukko nuoria koivuja portinpieliin ja lauttasillan molempiin päihin, ryhtyi Imandra emäntä neuvottelemaan Kyyrö vanhuksen kanssa itse käräjäpihan koristamisesta. Tässä kohden olikin vanha Kyyrö jo saanut ohjeet itseltään Suur-Tiurilta: käräjäpiha täytyi järjestää täyteen juhla-asuun, aivan kuin heimokäräjiä varten. Kun taatto taivahinen oli antanut näin kauniin ilman, aiottiin pohjankävijäin ensimmäinen tervetuliaismalja juoda käräjäpihassa. Sitä suurempi syy oli Tiurin taaton mielestä tällaiseen juhlalliseen vastaanottoon, kun hänen nuori pojanpoikansa, joka ehkä hyvinkin pian saisi huostaansa heimovanhimman valtamerkit, oli ollut nyt ensimmäistä kertaa pohjankävijäin johtajana.

Kaiken tämän selvittää Kyyrö vanhus Imandra emännälle, ja mikäpä saattoi Imandra emännälle olla mieluisampaa kuin hänen rakkaan poikansa ensimmäisen kotiintulon juhliminen. Niin saa Kyyrö vanhus mielensä mukaan ryhtyä käräjäpihaa somistamaan, itse hän Helinän ja toisten neitojen kera alkaa järjestää simatarjoilua jousimiesten tupaan, joka on käräjäpihan vierellä, linnan sisäpihaan vievän vaskioven vastapäätä. Sisäpihan puoleisista rakennuksista kantavat Imandra emäntä ja neitoset oluthaarikoita ja simasarvia jousimiesten tupaan. Kaikki Tiurin linnan parhaat juomasarvet tuotiin nyt esille. Oli niiden joukossa taiten taottuja ja niin raskaita simasarvia, että Päiväkiven vallaton Inkeri neito valittaa niitä kantaessaan aivan selkänsä katkeavan. Mutta huolellisesti Imandra emäntä puhdistaa jokaisesta hopeasarvesta tomuhivenet ja selvittää sitä tehdessään, mistä mikin on saatu.

— Kas tämä painava simasarvi, näyttelee hän neitosille, — tämä on Novgorodin Aleksanteri ruhtinaalta. Hän oli ainoa suuri Novgorodin ruhtinas, ja Suur-Tiurin isä, jota nimitettiin Honka-Tiuriksi, sai tämän juomasarven häneltä huomenlahjaksi, kun oli tuonut itselleen naisen Tiurin linnaan. Ruhtinaan lähettiläät tämän lahjan kuuluvat tuoneen Tiurin linnaan sen vuotisten riistamarkkinain aikana.

— Entäs tämä sarvi, jonka kannassa on näitä kummallisia riimukoukeroita? utelee Kyllikki neito pidellen käsissään omituisen muotoista simasarvea, jonka hän on juuri saanut puhdistetuksi.

— Sekö? Odotahan kun hieman tarkastan.

Imandra emäntä ottaa sarven käsiinsä ja tarkastelee sitä huolellisesti.

— Tämä sarvi on varjaagien maasta, joka on hyvin kaukana ikuisesti sulan meren äärellä, selittää hän. — Honka-Tiurin suurtaatto, jota nimitettiin Ilves-Tiuriksi, kuuluu tämän läntisen meren taa tekemillään vainomatkoilla tuoneen.

— Se Ilves-Tiuri kuuluu olleen mainio retkeilijä, tietää Helinä neito, joka on tarkasti kuunnellut isänsä ja Suur-Tiurin kertomuksia Tiurin suvun vaiheista.

— Kaikki Tiurin miehet ovat olleet suuria retkeilijöitä, mutta
Ilves-Tiuri on ollut kaikkia muita suurempi, vakuuttaa Imandra emäntä.

— Minkäs vuoksi hänelle sellainen nimi annettiin… Ilves-Tiuri? utelee
Kyllikki neito.

— No kun hän ensimmäisenä kaikista Tiurin miehistä koristi nopeakulkuisen viikinkilaivansa vaskikeulan taotulla ilveksenpäällä, selittää Imandra emäntä. — Hän sen teki ensimmäisenä, mutta hänen jälkeensä ovat kaikki muutkin Tiurin miehet tehneet samalla tavoin.

— Ja kaikki muut Karjalan miehet myös, lisää Inkeri neito.

— Eivätpäs kaikki, oikaisee Helinä neito, jolla on näistä asioista tarkemmat tiedot. — Laatokan takaisilla karjalaisilla kuuluu olevan karhunpää veneidensä keulassa ja muissakin aseissaan, vain Tiurin ja Vuoksen karjalaisilla on ilveksenpää.

— Niin on, todistaa Imandra emäntä. — Minähän olen itse syntynyt siellä Laatokan takana, Syvärin Karjalassa, ja siellä on karhunpää kaikissa aseissa. Mutta se ei ole heidän omaa keksintöään, se on lainaa Novgorodin miehiltä, niinkuin heillä on nykyään monta muutakin lainaa sieltä päin.

Hiukan halveksien Imandra emäntä tämän sanoi. Vaikka hän oli syntynyt Laatokan takaisessa Karjalassa, ei hän Novgorodin vanavedessä kulkevan synnyinseutuaan konsanaan puolustanut, vaan oli kiihkeä itsenäisen, Novgorodista riippumattoman Karjalan kannattaja, paljon kiihkeämpi kuin monet Tiurin Karjalan miehet olivatkaan.

Kaikki neitoset tiesivät tämän hyvin ja niin ei kukaan enää Syvärin karjalaisten asekoristeista puhetta jatkanut. Mutta olipa heillä kylliksi muutakin puhumista. Tiurin linnan sukuhopeat, jotka nyt kaikki esille kannettiin, olivat kyllä sen arvoiset, että niistä nuorten, kerran omaa kotia unelmoivien neitojen kesken puhetta riitti. Ja Imandra emäntä oli varsin kärkäs näyttelemään aarteitaan.

Tällä välin vanha Kyyrö hääräilee käräjäpihan koristamisessa. Hän on saanut apulaisikseen Kyllikki neidon veljen, nuoren Aarnin ja erään toisen asepojan, jota nimitettiin lyhyesti vain Oravaksi, kun hän oli niin ketterä kaikkien käskyläisenä juoksemaan. Näiden poikasten kera nyt Kyyrö sisäpihan puoleisesta suuresta asehuoneesta kantaa ilveksennahkoja ja verkaisia peitevaatteita, joilla koristetaan kaikki käräjäpihan istuinpaikat. Keskellä pihaa on laakea käräjäkivi, jonka päälle levitetään hienoimmasta Hollannin verasta kulta- ja hopeakirjauksin ommeltu peitevaate. Samanlaisella peitteellä koristetaan käräjäkiven ääressä oleva heimovanhimman kunniaistuin. Sukuvanhinten matalat kivi-istuimet ovat laajassa kehässä käräjäkiven ja kunniaistuimen ympärillä ja kaikkien näiden kivisten istuinrahien peitteeksi levitetään ilveksennahkoja.

Kun kaikki on näin saatu järjestykseen, noutaa Kyyrö vanhus asehuoneen kätköistä heimovaltamerkit: Tiurin suvun riimusauvan ja heimovanhimman valtamiekan. Hellävaroen, täynnä pyhää hartautta hän näitä esineitä kantaa ja puhdistettuaan sekä miekan että riimusauvan huolellisesti asettaa hän ne käräjäkiven verkapeitteelle.

Molemmat poikaset kärkkyvät uteliaina Kyyrö vanhuksen ympärillä. Kaikin mokomin he tahtoisivat näitä merkillisiä esineitä lähemmin tarkastella, mutta Kyyrö vanhus kieltää niitä käsin koskemasta. Kun pojat kuitenkin kärttämistään kärttävät, ottaa hän lopulta itse käräjäkivelle asettamansa miekan käsiinsä, hivuttelee sen sinisen kirkasta terää sormillaan ja kertoilee poikasille:

— Kukaan muu kuin käräjillä valittu heimovanhin ei saa tätä miekkaa vyöhönsä ripustaa. Kolme Karjalan heimojen taitavinta seppää ovat tämän yhtenä takoneet ja kolmen pyhän uhrilähteen vedessä on tämän terä karaistu. Kun heimon miehet käräjien aikana lähtevät tuonne uhripuistoon pyhälle lähteelle, täytyy kaikkien muiden lähtiessään riisua tähän käräjäkivelle aseensa, vain Tiurin heimovanhin saa silloinkin kantaa tämän karaistun miekan kupeellaan. Uhriakin tehdessään sen täytyy hänellä olla ja myöskin silloin, kun tässä käräjäkiven ympärillä heimon yhteisistä asioista päätetään.

Pojat ovat totisina kuunnelleet Kyyrö vanhuksen kertomusta, mutta nyt kysyy nuori Aarni:

— Minkätähden sen pitää niin olla?

— Vanhat heimotarut niin säätävät. Kaikki ne tarut ja tiedot ovat kirjoitetut tuohon riimusauvaan, mutta vain Tiurin taatto ja muutamat muut heimon vanhimmista miehistä osaavat niitä merkkejä lukea.

— Osaatko sinä Kyyrö? utelee Aarni.

— Enhän minä sellaisiin pysty. Minä olen vain Suur-Tiurin halpa jousimies.

— Ja minä tahdon tulla Tiurin Haukan jousimieheksi, selittää nuori
Orava innostuneena.

— Mutta minäpä tahdon oppia myös noita riimumerkkejä lukemaan, sanoo
Aarni päättävästi.

— Kenties sinä opitkin kerran, haastelee Kyyrö vanhus lempeästi. — Sinua pitää kerran isäsi kuoltua tulla käräjille ja tottahan jo silloin osannet nuokin merkit lukea.

Pojat tarkastelivat uteliaina riimusauvan outoja merkkejä, mutta pian ilmestyi heille mieluisampaa tekemistä. Eräs nuori ja hilpeä jousimies, Orma nimeltään, oli Helinä neidon pyynnöstä ryhtynyt vieritettämään ulkomuurin kupeella olevasta kellarista jousimiesten tuvan eteen täysinäisiä sima- ja oluttynnyrejä ja tähän hommaan hän nyt kutsuu avukseen myös Oravaa ja nuorta Aarnia. Siinä vilauksessa pojilta unohtui mielistä Tiurin taaton riimusauvat ja valtamiekat, pian he vierittää junnaavat kumpainenkin omaa tynnyriään, joille Orma on antanut hyvän alkuvauhdin.

Varokaa pojat, ei tänne käräjäkiveä kohti, vaan tuonne päin! neuvoo
Kyyrö vanhus.

— Sinne päin tässä mennäänkin! vakuuttaa pikku Orava innoissaan ja pyöräyttää vikuroivan tynnyrin oikeaan suuntaan.

Neitoset olivat vähitellen saaneet simasarvet ja haarikat puhdistetuksi ja Imandra emäntä lähetti heidät nyt sisäpihan puolella olevaan naisten tupaan uusia hamosiaan ja otsaripojaan pukemaan. Pyrynä lensi neitojen parvi käräjäpihan yli, vähältä olivat viedä omissa askareissaan kähmivän Kyyrö vanhuksen mukanaan. Ja naisten tuvassa vasta hälinä alkoi, kun hamosia, paulakenkiä ja hopeaisia otsaripoja esille haettiin. Siinä sysittiin toisiaan, siinä oltiin sokkosilla ja taas välillä hengähdettiin sekä luvattiin toisilleen ryhtyä oikealla tavalla pukeutumaan.

Vähitellen päästäänkin oikeaan alkuun, jo otsaripaa ja hamostakin koetellaan. Varsinkin Helinä neidon pukeutumisesta toiset pitävät erikoista huolta. Vallaton Päiväkiven Inkeri härnää:

— Sidohan nyt vain tuo otsaripasi niin, että Tiurin Kalevi sen ensimmäisellä silmäyksellä hyvin huomaa!

— Hyi sinä vallaton tyttö! moittii Helinä. — Mistä sinä tiedät, jos
Kalevi minusta ensinkään välittää.

— Vai ei välittäisi. Eikös Kalevin lahjoittama ole tuo otsaripakin?

‒ Eipäs kuin Imandra äidin.

— Niin, kun Kalevi ei itse tahtonut sitä suoraan antaa, selvittää Unnunkosken nuori Kyllikki asiantuntijana. — Se kuitenkin tiedetään, että Kalevi sen osti hansakestiltä viime eloajan markkinoilla. Paras otsaripa, mikä niillä markkinoilla myytiin! Niin kuului se hansakesti kehuneen.

Tätä varsin tyhjentävää tiedonantoa ei Helinä neito enää voinut tuulesta temmatuksi väittää. Kovasti punastuen hän painaa katseensa alas, kun toiset neitoset häntä pyörittelevät nähdäkseen joka puolelta, miten Tiurin Kalevin ostama koriste soveltuu hänen kulmilleen.

Kellään toisella neitosista ei vielä ollut niin julkisesti tunnettua mielitiettyä. Kyllikki neidon tosin tiedettiin heittelevän lempeitä silmäyksiä nuoren Osma Kumoisen puoleen, mutta he olivat kumpainenkin vielä oikeastaan liian nuoria. Vähemmän tunnettuja olivat Kiviniemen hiljaisen Marja neidon rakkausasiat. Hän oli jo viime eloajan markkinain aikana saanut salakihlat reippaalta Tiurin Tapparilta, joka nyt oli pohjankävijöitä vastaanottamassa. Tänä syksynä piti Tapparin päästä toiseksi Tiurin Kalevin jousimiesten päälliköksi Musakan rinnalle ja silloin he aikoivat viettää häänsä ja asettua vakinaisesti Tiurin linnaan elämään.

Päiväkiven vallaton Inkeri puolestaan kerskaili, että hän odotti vieraan maan ritaria, jonka kuvan Aslak lappalainen oli hänelle kerran näyttänyt Tiurin linnan uhripuiston pyhästä lähteestä.

— Mutta jospa se ritari jääpikin tulematta tai jos minä sen valtaan sinulta, naljailee Kyllikki otsaripaansa sovitellessaan.

— Eipäs jääkään minun ritarini tulematta eikä kukaan pysty häntä minulta valtaamaan. »Hän tulee korkeakokkaisella laivalla suuren läntisen meren takaa, kirkas haarniska on hänen ryntäillään ja leveä miekka kupeellaan, ja arvokkaalla tavalla hänet Tiurin linnassa vastaanotetaan.»

Inkeri sanelee kuin ulkoläksyä Aslak tietäjän ennustusta ritaristaan. Vallaton Kyllikki vielä hänelle naureskelee, mutta Helinä sanoo vakavasti, että kaikki Aslak tietäjän ennustukset kävivät toteen. Miksi ei siis myöskin Inkerille luvattu ritari saapuisi.

— Minulle on Aslak tietäjä myös ennustanut, jatkaa hän sitten puoliksi itsekseen ja syvä huokaus kohoaa hänen povestaan.

— Mitä hän sinulle on ennustanut? utelee Inkeri.

— Onpahan vain ennustanut, ei ehkä niin hyvää kuin sinulle, Inkeri ystäväni.

Kirkkaita kyyneleitä kiertyy Helinä neidon silmiin. Tämän nähdessään
Inkeri syleilee häntä kiihkeästi ja sopottaa hänen korvaansa:

— Oliko se kovin paha ennustus? Mutta olkoonpa mikä hyvänsä, minä olen aina sinun ystäväsi. Vaikka minä olenkin toisinaan tällainen vallaton, niin saat luottaa minuun. Osaan minä olla uskollinenkin ja sinusta minä pidän aina enemmän kuin kenestäkään toisesta.

— Tiedänhän minä sinun olevan hyvän ja uskollisen, haastelee Helinä kyyneliään kuivaten. Eikä se oikeastaan niin paha ennustus… vähän vain ikävää ja kärsimyksiä, mutta niinhän aina elämässä sattuu ja minä osaan kyllä kärsiä oman osuuteni.

Inkeri syleilee häntä vielä kiihkeämmin ja tällä äänettömällä syleilyllä nämä kaksi nuorta tyttöä solmivat lujan ystävyysliiton, joka oli valmis uhmaamaan hyvinkin kovia koettelemuksia, jos kohtalotar asetti niitä heidän tielleen.

Kyllikki ja Marja neito olivat jo menneet takaisin käräjäpihaan. Sinne nyt Helinä ja Inkerikin käsikädessä kiiruhtavat, mutta kun retkeläisten veneitä ei vieläkään ollut näkyvissä, juoksivat tytöt jousimiesten tuvan takana olevaan uhrilehtoon peilailemaan itseään Tiurin pyhien lähteiden kirkkaana päilyvässä kalvossa.

Mutta minne on Kyyrö vanhus käräjäpihasta kadonnut?

Tuonne hän on mennyt sisäpihan puoleiseen asetupaan Tiurin taaton pukeutumisesta huolehtimaan. Otti mukaansa asepojat Aarnin ja Oravan ja niin he kolmisin menivät herraansa pukemaan.

Jo onkin sairasteleva heimovanhin jalkeille nousemassa. Hetki sitten hän tyhjensi maljan Aslak tietäjän valmistamaa väkevää yrttikeitosta ja lepäili sen päälle vielä hetkisen asetuvan jykevällä karhuntaljavuoteella. Lepäili ja antoi lääkitsijänsä hieroa viime aikoina pahoin jäykistyneitä jalkojaan. Nyt hän on jo noussut vuoteella istualleen, asepojat Aarni ja Orava kiinnittävät hänen jalkoihinsa keveitä paulakenkiä ja vaskisia polvirenkaita. Kyyrö vanhuksella on käsillään hienosta Hollannin verasta tehty asemekko. Se on pitkä ja hopeakirjoin edestä ommeltu ja kun Tiurin taatto on sen pukenut ylleen, kiinnitetään se uumenilta leveällä solkivyöllä, jonka hopeaheloihin on kaiverrettu hirviä ja peuroja sekä niitä metsästäviä jousimiehiä. Vielä panee Kyyrö vanhus sairaan herransa hartioille kevyen novgorodilaisen turkiskauhtanan, jonka helmuksissa ja liepeissä on leveä näädännahkapäärme. Heimokäräjillä käyttää Tiurin taatto kärpännahkakauhtanaa ja sen alla leveätä ussakkaa, jonka korukirjauksiin on kudottu kaikki sateenkaaren seitsemän väriä. Päähinekin on heimokäräjillä sen mukainen, kulta- ja hopeakirjoin ommeltu lapinlakki, nelikolkka tietäjän päähine. Nyt tyytyy hän ottamaan päähänsä tavallisen Karjalan miesten nelikairalakin, jonka koristeina on suuria hopealevyjä.

Raskas ja vaivaloinen on Tiurin taaton käynti. Hänen oikea puolensa on halpaantunut, jonka vuoksi hänen täytyy nojata melkein koko painollaan Kyyrö vanhuksen olkapäähän. Niin he kulkevat hitaasti asetuvasta sisäpihaan ja siitä edelleen vaskioven kautta käräjäpihaan. Niin he kulkevat, vanha Karjalan tietäjä ja hänen uskollinen asepalvelijansa. Monet vuosikymmenet he ovat aikanaan yhtenä retkeilleet. Nyt ovat jo retkeilyt jääneet, silmiensä valonkin on Tiurin taatto jo melkein kokonaan menettänyt. Mutta vielä on hänen kumarainen vartalonsa, sairauden ja vanhuuden runtelema, tavallista miehenmittaa paljon korkeampi. Kaikki Tiurin suvun miehet ovat olleet pitkäkasvuisia. Kaikista pisin oli Suur-Tiurin isä, jota sen vuoksi nimitettiinkin Honka-Tiuriksi. Vaaksan verran häntä pienempi on Suur-Tiuri ja samankokoinen on hänen nuori pojanpoikansa Tiurin Kalevi, jonka ensimmäistä Pohjan matkalta paluuta nyt varustaudutaan juhlimaan.

Kun Kyyrö vanhus on istuttanut herransa heimovanhimman istuimelle, tulee Imandra emäntä kunnioittaen tiedustamaan, eikö hän haluaisi jotakin juotavaa.

— No jos tuonet tilkan kuohuvaa olutta, rakas tyttäreni, virkahtaa Tiurin taatto. — Juotti tuo Lapin tietäjä minulle mokoman juoman. Hyvää lie tehnyt sairaalle ruumiilleni, mutta pahan jätti maun kielelleni, kirpeän ja polttavan, niin jos pitänee häntä hiukan ohrajuomalla huuhdella.

Vapisevin käsin ottaa hän Imandra emännän tarjoaman oluthaarikan, vapisevin käsin sen huulilleen kallistaa. Täytyi Imandra emännän hiukan tukea, muuten olisi vaahtoava juoma valkoparralle valahtanut. Tästä saa Tiurin taatto aiheen huoahtaa:

— Ei ole minusta enää urhojen juoman latkijaksikaan. Toisten pitää juotella, toisten syötellä. Jo joutaisin maan rakohon menemään.

— Rakas taatto, ethän sinä vielä niin avuton ole, väittää Imandra emäntä lempeästi. — Ja miten nyt jo maanrakohon joutaisit, kun Karjalan miehiä heimokäräjillä johdat.

— Ensi eloajan käräjillä luovutan pois heimovanhimman valtamerkit. Niin aion kotiutuneille pohjankävijöille tänä päivänä ilmoittaa. Uuden johtajan valitkoot.

— Kun se vaali vain hyvin menisi.

— Tokko se paremmin mennee, jos jääpi minun kuolemani jälkeen toimitettavaksi. Nyt on Tiurin Kalevi ensimmäisen koetusmatkansa tehnyt ja jos hyvin lienee onnistunut, niin eiköpä vaalikin menne mielemme mukaan.

Imandra emäntä vaikeni kunnioittaen. Hän näki yhtä hyvin kuin Tiurin taatto itsekin, että tämän elinpäivät olivat luetut. Ja hän tiesi senkin, että parempi oli toimittaa uuden heimo vanhimman vaali Suur-Tiurin eläessä ja hänen omasta aloitteestaan. Silloin olisi vaikea kenenkään tuoda heimokäräjillä kilpailijaa esille, jos sellaiseen kilpailuun halukkaita olisi löytynytkin, Niin, Imandra emäntä tiesi tämän kaiken varsin hyvin, mutta yhtäkaikki hän oli huolissaan. Olihan kysymyksessä hänen oman poikansa vaali. Hän olisi suonut Kalevin ehtivän sitä ennen muutamia vuosia vanhemmaksi, mutta kohtalottaret näyttivät hoputtavan tapahtumain kulkua.

Kun Imandra emäntä on mennyt omiin askareihinsa, tarkastelee Tiurin taatto kädellä silmiään varjostaen käräjäpihaa ja tiedustaa Kyyrö vanhukselta, oliko kaikki valmistukset hyvin tehdyt.

— Käskysi mukaan on kaikki tehty, ilmoittaa Kyyrö. — Puhdistettu on varastoaitat, venelaiturit. Ja tässä ympärilläsi näet kaiken niinkuin heimokäräjiä varten valmistetun.

— Missä lienee Helinä tyttäremme ja toiset Tiurin neidot?

— Tuonne menivät äsken neidot uhrilehtoon. Jos siellä kukkaseppeleitä kulmilleen sitonevat. Jos sitonevat seppeleitä myös sitä varten, jotta niillä koristavat kauan odotettuja urhoja, kauan ikävöityjä pohjankävijöitä.

— Niinpä niin, nei'ot kukkaseppeleitä urhoille sitovat miehille riistaretken samonneille. Mutta meille, Kyyrö ystäväni, meille eivät Tiurin nei'ot enää kukkaseppeleitä sido. Tuonen tytit meidän kulmillemme jo kukkiansa kylvävät.

— Se lienee taaton taivahisen säätämä elämän järjestys, virkahtaa Kyyrö vanhus. — Minä puolestani jo mielelläni lähden tuonen tuville, tuskin enää täällä elävien ilmoilla kelpaan mihinkään.

— Sinä olet minun vanha asepalvelijani, Kyyrö, ja hyvin sinä tiedät elämäntyösi tehneesi. Kunpa minulla olisi sama tieto tuonen tuville lähtiessäni.

— Kuka voi sinun elämäntyötäsi vähäksyä, suuri taatto? Viisikymmentä vuotta olet heimovanhimman valtamerkkejä pitänyt huostassasi ja Karjalan miesten asiat ovat hyvin sinun aikanasi menestyneet. Oliko Tiurin linnassa tai muilla Karjalan miehillä suuria hopea-aarteita ennen sinun aikaasi? Olivatko Tiurin karjalaismarkkinat kuuluisat, ennenkuin sinä, Tiurin taatto, ne teit kuuluisaksi? No paljonhan sinun isäsi Honka-Tiurikin teki, mutta vielä enemmästä saavat Karjalan miehet sinua kiittää ja kiittävätkin. Suur-Tiurin nimen he ovat sinulle jo elinaikanasi antaneet ja sukusi asema Karjalan miesten johtajana on nyt varmempi kuin milloinkaan ennen.

— Oikeassa lienet, Kyyrö ystäväni, virkahtaa Tiurin taatto, — oikeassa lienet siinä, että minun ei pitäisi vähäksyä elämäntyötäni. Huonomminkin olisivat Karjalan miesten asiat voineet mennä kuin ovat menneet minun aikanani. Ja kuitenkin minusta tuntuu vaikealta tuonen tuville lähtö, monet seikat, monet seikat minua huolestuttavat.

Hän hivelee vapisevin sormin käräjäkivellä olevan heimovanhimman valtamiekan sileätä terää. Sittenhän, näköjään syviin ajatuksiin vaipuneena, ottaa käsiinsä vanhan riimusauvan, jonka sivuihin oli piirretty kaikkien Tiurin sukuun kuuluneiden heimovanhinten elämäkerran tärkeimmät tiedot. Eivät hänen hämärtyneet silmänsä enää voineet sauvaan piirrettyjä riimumerkkejä lukea, mutta sormin kopeloidenkin hän niistä selvän sai. Kas tuossa oli juuri hänen vapisevien sormiensa alla hänen mainehikkaan esi-isänsä Ilves-Tiurin riimukirjoitus. Omin käsin oli kai Ilves-Tiuri sen piirtänyt: »Retkeilin monta kertaa läntisen meren takana Svean kuninkaiden maassa ja monen varjaagien kuninkaan maassa. Paljon saalista toin ja nimeäni kaikki läntisen meren takana elävät kansat pelkäävät. Menin elävänä kumpuun kolmen uskollisen asepalvelijani saattamana.»

Niin, siinä oli Ilves-Tiurin elämäntarina, levottoman retkeilijän elämäntarina. Tunnetuksi oli hän tehnyt Karjalan miesten nimen, mutta samalla pelätyksi. Oliko se kenties paikallaan niinä aikoina. Läntisen meren takana elävät varjaagien heimopäällikötkin koettivat hänen aikanaan tehdä samoin, mutta ei Ilves-Tiuri ollut yhtään heitä huonompi. Ja heidän tapaansa noudattaen hän itse meni hautaansa, kun tunsi aikansa joutuneen, kolme asepalvelijaa mukanaan… Kolme loppuun asti uskollista miestä hänellä ainakin oli… seurasivat häntä manan matkalle. Seuraisiko ehkä Kyyrö vanhus häntä, jos se tapa olisi vielä käytännössä? Varmaan Kyyrö seuraisi… olisi hänelläkin yksi loppuun asti uskollinen mies.

Hänen sormensa kopeloivat riimusauvan sivuja edelleen. Nyt löysivät ne hänen isänsä Honka-Tiurin riimukirjoituksen. Heimokäräjillä se oli tehty Honka-Tiurin kaaduttua Hämeen maassa. Hänet oli niillä käräjillä valittu isänsä jälkeen heimovanhimmaksi ja sen vaalin tapahduttua oli kirjoitus piirretty. Hän lukee sormin kopeloiden: »Honka-Tiuri oli väkevämpi kaikkia muita Karjalan miehiä ja myöskin kaikkia Novgorodin miehiä. Teki ikuisen ystävyysliiton Novgorodin viisaan Aleksanteri ruhtinaan kanssa. Sotivat yhtenä Nevajoella Svean kuninkaan ja piispan miehiä vastaan. Myös Visbyn kauppakestien kanssa teki ystävyysliiton ja laski heidän laivansa tulemaan Tiurin markkinoille. Sitten jälleen lähti sotimaan piispan miehiä vastaan ja kaatui Hämeen maassa. Siinä sodassa olivat myös Pirkkalan miehet Karjalan miehiä vastaan.»

Kas siinä oli hänen isänsä elämäntarina. Ikuinen ystävyysliitto Novgorodin ruhtinasten kanssa, mutta sen ystävyysliiton korvaukseksi oli hänen isänsä monessa sodassa saanut taistella Novgorodin ruhtinasten puolesta. Kirjoituksessa ei mainittu mitään papeista, jotka Novgorodista lähetettiin hänen isänsä aikana Karjalan miehiä kastamaan. No vähän ne papit olivat aikaansaaneet Vuoksen ja Tiurin Karjalassa, vähän hänen isänsä aikana ja vähän sen jälkeen. Laatokan takana taisivat olla jo asiat hiukan toisin, siellä kehuivat jo Novgorodin papit kirkkoja rakentaneensa.

Niin, niin, hänen isänsä oli tehnyt ikuisen ystävyysliiton Novgorodin ruhtinasten kanssa, mutta oli samalla myös suosinut Visbyn hansakestejä. Hän puolestaan oli kulkenut isänsä jälkiä, eivät voineet Novgorodin ruhtinaat häntäkään syyttää ystävyysliiton rikkomisesta, mutta kenties hän sittenkin oli enemmän suosinut läntisen meren takaa tulleita kauppamiehiä. Ja Pirkkalan miesten kanssa hän oli myös selvittänyt Kainuun maassa riistarajat, niistä oli nyt tarkat sopimukset. Siitä olikin seurauksena, että Tiurin markkinoilla oli siitä lähtien ollut paljon enemmän riistasaalista kuin aikaisemmin. Karjalan miesten asiat olisivat tosiaan olleet kaikin puolin hyvin, kun eivät vain Svean kuninkaan miehet viime vuosina olisi aiheuttaneet paljon häiriöitä.

Myös Novgorodista päin oli alkanut kuulua ikäviä viestejä, kenties vielä ikävämpiä kuin Svean miesten taholta. Novgorodin ruhtinasten lähettämät pajarit veroittivat jo Äänisen ja Syvärin karjalaisia. Nyt kuului muuan näitä ylpeitä pajareja tulleen myös Laatokan karjalaisten luo ja kuului aikovan asettua Käkisalmeen asumaan. Käkisalmessa oli vanha Karjalan ja Novgorodin miesten markkinapaikka, mutta viime aikoina oli se jäänyt pois käytännöstä. Sinne nyt pajari muutamien Karjalan miesten avustamana kuului ryhtyneen rakentamaan itselleen linnavarustusta. Myös kerrottiin pajarin lähettäneen kuuluttajan kaikkien Laatokan karjalaisten luo, että heidän pitäisi tuoda riistaveroa pajarille ja lähettää päivätyöläisiä hänen avukseen linnaa rakentamaan.

Pajarin kuuluttaja ei ollut vielä käynyt Vuoksen Karjalassa, mutta yhtäkaikki tämän Novgorodin ruhtinaan ja posadnikan lähettämän miehen hommat ovat antaneet Tiurin taatolle paljon ajattelemisen aihetta sairautensa yksinäisinä hetkinä. Novgorodissa olivat nykyään hallitsemassa vallanhimoiset ruhtinaat, jotka hyvin vähän näyttivät välittävän vanhoista, viisaan Aleksanteri ruhtinaan ja Karjalan miesten solmiamista liittosopimuksista. Niissä liittosopimuksissa oli puhetta vain ystävyyslahjoista, joita Karjalan miesten piti Novgorodin ruhtinaille lähettää. Mutta nyt ruhtinasten lähettämät pajarit eivät enää tyytyneet ystävyyslahjoihin, vaan vaativat riistaveroa ja hyviä lahjoja ja mitä kaikkea lienevät vaatineetkaan.

Tiurin taatto on ajatellut, että jos hän olisi nuorempi mies, niin hän nostattaisi kaikki Karjalan miehet, myöskin Laatokan karjalaiset vastustamaan Novgorodin pajarien vaatimuksia. Parasta olisi lähettää lähettiläitä Novgorodiin sanomaan ruhtinaalle, että Karjalan miehet eivät tahtoneet mitään pajareja luonaan suvaita. Jos ruhtinas tyytyi ystävyyslahjoihin, niin niitä he voivat ilman pajarejakin lähettää. Jos taas ruhtinas vaati veroa, niin siitä piti ensin Karjalan kaikkien heimojen yhteisillä käräjillä päätettämän.

Näin olisi Tiurin taaton mielestä pitänyt tehdä. Mutta hän oli nyt haudan partaalla hoippuva vanhus ja kykenisikö hänen nuori ja maltiton pojanpoikansa oikealla tavalla Karjalan miesten asiaa ajamaan. Oli hänellä ollut poikakin, rohkea ja taitava mies, jota oli nimitetty Majava-Tiuriksi, koska hän järjesti majavan pyynnin kaikilla Karjalan miesten omilla riista-alueilla. Tämä poika jos olisi elänyt, niin hänen käsiinsä Tiurin taatto olisi luottamuksella jättänyt Tiurin heimovanhimman valtamerkit. Majava-Tiuri oli kuitenkin mennyt tuonen tuville miehuutensa parhaina päivinä ja nyt saattoi Tiurien mainehikas suku asettaa heimovanhimman vaaliin vain kypsymättömän nuorukaisen.

Tiurin taatto on vapisevin sormin kopeloiden kysynyt neuvoa esi-isiensä riimukirjoitukselta. Ah, miksi olikin taatto taivahinen häneltä jo riistänyt silmiensä valonkin. Jos olisi edes ollut näkevä, olisi kenties vielä muutaman vuoden eteenpäin voinut lykätä uuden heimovanhimman vaalin. Nyt sitä oli mahdoton enää lykätä tuonnemmaksi; ensi eloajan käräjillä, jolloin samalla pidettiin Tiurin suuret riistamarkkinat, täytyi vaalin peruuttamattomasti tapahtua. Kunpa vain Tiurin Kalevi olisi koetusmatkansa hyvin suorittanut.

Tiurin taaton mietelmät keskeyttää muurin sakaralta kuuluva vaskitorven pitkä toitotus. Vuokselle tähystelevät jousimiehet olivat nähneet pohjankävijäin ensimmäiset vaskikeulat. Seuraavassa tuokiossa ryntää neitosten parvi uhripuistosta käräjäpihaan. Helinä neito hokee hengästyneenä:

— Rakas taatto, äiti, Kyyrö, nyt ne tulevat, kauan vuotetut!
Myötävirtaan hyvää kyytiä laskevat!

Innoissaan hän rientää syleilemään Tiurin taattoa ja kysyy häneltä, saisivatko he jousimiesten mukana kiiruhtaa tulijoita vastaan lauttasillalle.

— Menkää vain, rakkaat lapsukaiset, menkää urhoja kauan vuotettuja vastaan, haastelee Tiurin taatto. — Mutta sallihan, rakas tyttäreni, minun ensin tarkastaa, onko otsaripa hyvin kulmillasi ja ovatko silmäsi sirkeät mielitiettyäsi vastaanottamaan.

Hän hivelee hyväillen eteensä painuneen Helinä neidon tuuheata tukkaa ja sen koristeena olevaa otsaripaa. Hivelee ja sitä tehdessään haastelee:

— Tuskin hämärtyneet silmäni enää voivat erottaa muotosi ihanuutta,
rakas tyttäreni. Mutta tiedän sinun olevan kyllin kauniin ja hyvän
Tiurin suvun jälkeläiselle. Parempaa tuskin olisimme voineet löytää
Karjalan tyttärien joukosta.

Toiset neidot ovat jo kärsimättöminä odottaneet Helinää, ja nyt kaikki pyrynä kiiruhtavat jousimiesten perässä lauttasillalle. Siellä jo raikuvin riemuhuudoin tulijoita tervehditään. Tiurin Kalevi on ensimmäisenä laskenut vaskikeulansa mantereen puoleiseen laituriin. Uljas on hän muodoltaan, päivettynyt ja kevätviimojen karaisema retkeilijä. Taisi yksi ja toinen Tiurin kaunoisista kassapäistä kadehtia Helinä neitoa, kun tämä vahvasti punastuen ensimmäisenä toivottaa uljaan Kalevin tervetulleeksi. Helinä tunsi tällä hetkellä niin määrättömän onnenaallon hulvahtavan ylitseen, että olisi mielellään tahtonut heittäytyä kauan odotetun mielitiettynsä kaulaan, mutta ujous esti hänet sitä tekemästä. Tuskin hän saattoi kestää Tiurin Kalevin reipasta katsetta ja voimakasta kädenpuristusta.

Mutta seuraavana hetkenä joutui jo vanha isänsäkin häntä tervehtimään ja niin voitti Helinä neito ensi hetken ujostelun. Reippaina lähtevät retkeilijät vastaanottajineen lauttasillan yli käräjäpihaan, jossa itse Suur-Tiuri vanhan asepalvelijansa ja Imandra emännän seurassa pohjankävijät tervetulleiksi toivottaa. Kädestä pitäen Tiurin taatto jokaista tulijaa vuoronsa perään tervehtii ja kehoittaa sitten heitä maistamaan kuohuvista simasarvista, joita Imandra emäntä ja neidot jo jousimiesten tuvasta kantavat käräjäpihaan.

— Hyvin lienette matkanne tehneet? haastelee Tiurin taatto. Olisi kai viesti jo aikaisemmin tullut, jos suuremmat vastoinkäymiset olisivat vaikeuksia tuottaneet?

— Lienee vähän vastoinkäymisiäkin ollut, mutta hyvin olemme niistä selvinneet ja varppeita myöten on täydet riistaveneemme, ilmoittaa ukko Kumoinen.

— Saat olla ylpeä pojanpojastasi, Tiurin taatto. Nuoruudestaan huolimatta on hän kokeneen urhon lailla riistaretkemme johtanut.

— Niin on johtanut, niin on johtanut, kuuluu myönnytyksiä toisten retkeläisten joukosta. Ja Kiviniemen Jaama, muulloin vähäpuheinen, murahtaa nyt:

— Karhuksi minua sanotaan ja tottapa lienenkin kömpelö karhu vain. Mutta mikä lie minun käpälissäni voimaa, on se altis milloin hyvänsä iskemään, kun vain saamme nuoren Haukka-Tiurin johtajanamme pitää.

Tämä voimakas ylistyspuhe sai kaikkien retkeläisten innokkaan hyväksymisen, mutta Tiurin Kalevi naurahti ja sanoi:

— Parhaani olen koettanut tehdä, mutta tokkopa vain retkemme olisi näin hyvin onnistunut, jollei Kumoista ja kaikkia näitä toisia kokeneita miehiä olisi ollut ainaisina neuvonantajina ja avustajina. Heitä saat, suuri taatto, enemmän kiittää kuin minua.

— Tiedän, tiedän, rakas pojanpoikani. Sinulla on ollut rohkeat ja taitavat miehet johdettavina ja vielä uudestaan teille kaikille lausun kiitokseni. Nyt simaa ja ohrajuomaa maistakaa. Illalla sitten, kun riistasaalis on vanhojen tapojemme mukaan jaettu, lähtekäämme tuonne uhrilehtoon taivaan taatolle kaikista hyvistä antimista osansa antamaan. Ja sen jälkeen on tuolla minun vierastuvassani juhlapidot, joissa saatte ravita itseänne ruualla ja juomalla. Mutta asemiehillenne valmistetaan pidot tänne jousimiesten tupaan. Ruuan ja juoman ei pidä Tiurin linnassa tänä iltana keneltäkään puuttuman. Siitä on Imandra tyttäreni etukäteen huolen pitänyt.

Ennenkuin pohjankävijät lähtivät riistasaalista jakamaan, ilmoitti Tiurin Kalevi taatollensa Visbyn lähettilästen ja ritari Niilon matkalla olosta Tiurin linnaan. Sairas heimovanhin näytti suuresti ilostuvan tästä tiedosta, mutta ei hän mielihyväänsä mitenkään sanoin ilmaissut. Käski vain Imandra emännän laittaa Tiurin linnan parhaat vierashuoneet kuntoon tulijoita varten. Sitten hän Kyyrö vanhuksen käsivarteen nojaten lähti sisäpihan puolella oleviin huoneisiinsa levähtääkseen siellä ennen uhritoimituksen ja illan juhlapitojen alkamista.

IV Luku.

UHRIJUHLA JA JUOMAPIDOT.

Kesäpäivän laskuaan lähetessä valmistutaan Tiurin linnassa suureen uhrijuhlaan. Jälleen kokoontuvat pohjankävijät jousimiehineen käräjäpihaan, josta sitten, heimovanhin etunenässä ja pyhän taikarummun päristessä, lähdetään juhlallisena kulkueena uhrilehtoon.

Jo ovat kaikki pohjankävijäin mainehikkaat päälliköt täyteen sotisopaan ja kiiltäviin kypäripäähineisiin pukeutuneina paikallaan. Joukossa nähdään myös useita kotona olleita sukuvanhimpia, jotka retkeläisten tulosta tiedon saatuaan ovat kiiruhtaneet Tiurin linnaan ollakseen läsnä edes tässä retkeläisten kunniaksi toimeenpantavassa uhri- ja juomajuhlassa, jossa Tiurin linnan ehtoisan Imandra emännän parhaiden antimien tiedetään vuolaana vuotavan vieraiden kestitykseksi.

Muita ketterämpänä puikkelehtii uhrijuhlan alkamista odottelevien joukossa Kuparsaaren vanha Antero Äyrämöinen. Hän on onnellisesti saattanut harvinaiset vieraansa Tiurin taaton luo ja nämä ovat jo antaneet arvokkaat lahjansakin Karjalan miesten heimovanhimmalle. Näistä lahjoista ja vieraiden matkan tarkoituksesta nyt kiivas lännen miesten ystävä kaikille juhlavierasten joukossa tapaamilleen riittäville selkoa tekee. On joutunut mukaan pari Laatokan karjalaistakin, jotka ovat jo joutuneet tekemisiin Käkisalmeen pesiytyneen Novgorodin pajarin kanssa. Näitä Antero Äyrämöinen säälimättä kaikkien kuullen ivailee, kun eivät ole sen tiensä karkoittaneet pajaria luotaan.

Toinen Laatokan karjalaisista, Lahdenpohjan miesten heimopäällikkö
Nirkko selittää:

— Harvat meistä pajaria suosivat, melkein varkain hän on tullut luoksemme. Laatokan täkäläisiä sillä kuuluu olevan ystävinään, Uuksun vanha Sermi ja Syvärin miesten kuulu heimovanhin Makari, jotka kumpainenkin kuuluvat jo pyhätön Novgorodin papeille rakentaneen.

— No miksi eivät pidä myös pajaria siellä pyhättöjensä luona, vaan lähettävät tälle puolen Laatokan: kivahtaa Antero Äyrämöinen.

— Meidän pitäisi antaa pajarille hyvä lähtö naapuruudestamme, murisee Kiviniemen väkevä Karhu, joka on aina tottunut enemmän luottamaan käpäliinsä voimaan kuin viisaan pään harkintaan.

— Liekö pajarilla paljon jousimiehiä mukanaan? tiedustelee Unnunkosken Ronka, jonka mielestä Kiviniemen Karhun suorasukainen ehdotus oli kaikin puolin harkitsemisen arvoinen.

— Kuka hänen jousimiehensä on käynyt tutkimassa? sanoo Nirkko. — mutta pajarin kuuluttaja ja hänen rummunlyöjänsä kuuluvat olevan kärtsäkoirien veroisia ahmatteja. Missä ovat kulkeneet, aina ovat tarvitsemansa viljan ja karjan ryöstäneet ja kuka on vastaan pannut, sen ovat solmuruoskalla suomineet.

— No niin se pajari kärtsäkoirineen teitä hallitkoonkin, niin opitte kerran tietämään, millaista on se kehuttu Novgorodin ruhtinasten ystävyys, ilkastelee Antero Äyrämöinen. — Minä olen tuonut tänä päivänä Tiurin linnaan Visbyn hansakestien ja Viipurin linnanisännän lähettiläät. Hyviä lahjoja oli heillä mukanaan Tiurin heimovanhimmalle, mutta Novgorodin ruhtinaan lähettämä pajari teitä solmuruoskalla kurittaa. Siinä ovat hänen hyvät lahjansa.

Joukosta kuuluu uhkaavaa murinaa, kiihtymys kutsumattomana tungettelijana Tiurin karjalaisten naapuruuteen saapunutta Novgorodin pajaria kohtaan on nousemassa. Ei olisi paljon tarvittu, kun nämä vapauttaan rakastavat miehet olisivat olleet Kiviniemen Jaaman ehdottamalla tavalla valmiit pajaria vastaan lähtemään.

Mutta kiihtyvä keskustelu nyt itsestään taukoaa, sillä sisäpihalta tuovasta vaskiovesta tulee käräjäpihaan Tiurin taatto, Kyyrö vanhuksen ja Kekri Kumoisen sekä pojanpoikansa Tiurin Kalevin saattamana. Täydessä heimovanhimman juhla-asussa on tällä kertaa Suur-Tiuri; uumenillaan välähtelee sateenkaarikirjauksin kudottu ussakka, hartioillaan on kärpännahkaviitta ja päähineenä kallisarvoisesti koristeltu lapinlakki, tietäjän päähine. Käräjäkiven äärellä Kekri Kumoinen, pohjankävijäin vanhimpana miehenä, sitoo hänen vyölleen heimovanhimman valtamiekan käskien samalla kaikkien muiden sukuvanhinten ja pohjankävijäin riisua aseensa. Näin hän sanoo:

— Karjalan miehet, Tiurin pyhään uhrilehtoon lähdemme, taivaan taatolle maan ja veden antimia viemään, häneltä siunausta anelemaan. Jotta uhrimme hyvä ja mieluinen olisi, tähän käräjäkivelle, urhot, siksi aikaa säilänne riisukaa. Vain yksi valittu joukostamme saapi uhrimiekan kantaa!

— Vain yksi valittu joukostamme saapi uhrimiekan kantaa, kertaa vanha Antero Äyrämöinen laskiessaan oman miekkansa käräjäkiven verkapeitteelle.

Samalla tavalla kertaavat kaikki muut sukuvanhimmat ja pohjankävijät riisuessaan kukin vuoronsa perään käräjäkivelle aseensa.

Nyt tuodaan uhrilahjat esille; pyhiksi vihittyihin juomasarviin laskettua simaa ja olutta sekä niinikään Tiurin pyhässä lähteessä vihittyyn kylvökoppaan pantua ohraviljaa. Teurasuhria käytettiin näihin aikoihin enää harvoin, korkeintaan syksyisessä kekrijuhlassa. Muulloin tyydyttiin uhraamaan vain maan antimia. Tiurin Kalevi ja muutamat vanhimmat miehet joukosta saavat kantaakseen uhrilahjat ja niin lähdetään liikkeelle. Edellä kulkee Kekri Kumoinen harvakseen pyhää taikarumpua päristäen. Hänen jäljessään astelee Tiurin taatto vanhan asepalveluansa Kyyrön tukemana. Muut vanhimmat ja pohjankävijät seuraavat parittain ikänsä ja arvonsa mukaisessa järjestyksessä. Kulkueen päättävät jousimiehet ja viimeisinä naiset, jotka myös saavat mukana olla, vaikka vain kauempaa uhritoimitusta katsellen.

Uhripaikalla, Tiurin pyhän lähteen äärellä toimittaa Tiurin taatto tavanmukaiset uhrimenot, kiittää taattoa taivahista Karjalan miehille osoitetusta suopeudesta ja anelee, että edelleenkin maan vilja hyvin menestyisi, vesissä ja riistamailla olisi runsaasti antimia ja että Karjalan kaunis maa saisi olla rauhassa vainolaisen hävityksiltä. Uhrimenoja lukiessaan hän vuoronsa perään kustakin astiasta tiputtaa pyhään lähteeseen uhriantimia. Rumpu pärisee koko ajan hiljaisessa tahdissa. Voimakkaasti vaikuttavat urosten mieliin Tiurin taaton uhriluvut. Melkein sokea hän on ja vanhuudesta kuihtuneet kätensä vapisevat, mutta syvästä rinnasta kohoava äänensä kaikuu vielä voimakkaana ja selkeänä. Tuntuu kuin illan tyvenessä uhrilehdon pyhät puutkin hänen sanojaan hartaina kuuntelisivat ja metsän lintuset ovat vaienneet, jotta iäkkään heimovanhimman anelu yksinään kantautuisi taaton taivahisen kuuluviin. Ja kun Tiurin taatto anelussaan kohottaa vapisevat käsivartensa taivaan puoleen, niin kohoavat itsestään kaikkien muidenkin käsivarret ja useat vanhemmista miehistä toistavat puoliääneen heimovanhimman uhrilukuja.

Pyhän lähteen partaalla on pieni uhrihuone, johon tämän yleisen uhritoimituksen jälkeen useat vievät uhrilahjojaan. Kuka uhraa pyhän lähteen suojelushengelle kiiltävän hopearahan, kuka otsarivan tai muun riistamarkkinoilta ostamansa korukapineen. Varmaan joku nainen on salaa tuonut uhrihuoneen seinälle hopeaisen kaularistinkin, jonka hän on kai saanut joltakin kiertelevältä, Novgorodin oikeauskoisen kirkon esirukouksia ja pyhiä esineitä kaupittelevalta erakkomunkilta. Näiden pyhien miesten sallittiin Vuoksen Karjalassakin yleensä vapaasti liikuskella. Siellä täällä olivat he vanhojen uhrihuoneiden rinnalle saaneet rakentaa vinoristillä varustettuja kirkon pikkupyhättöjäkin. Mutta näissä pyhätöissä käydessäänkin Karjalan miehet ja naiset pitivät sitkeästi kiinni vanhoista uhrimenoistaan. Jos kirkon pyhättöön uhrilahjoja viedään, niin samalla kertaa ja kenties vielä auliimmalla kädellä niitä viedään vanhaan, esivanhempien aikuiseen uhrihuoneeseen.

Mutta jopa on uhrimenot loppuun suoritettu, jo on uhrikulkue palannut takaisin käräjäpihaan. Samassa järjestyksessä tapahtui palaaminen kuin lähtökin ja nyt jo sukuvanhimmat ja pohjankävijät miekkoja vyöllensä vyöttelevät. Nyt alkavat Tiurin taaton ja Tiurin linnan ehtoisan Imandra emännän juhlapidot, joissa on runsaasti sekä ruokaa että juomaa.

Yltäkylläinen pitopöytä on järjestetty sekä jousimiesten suureen tupaan että sisäpihan puolella olevaan Tiurin taaton vierastupaan. Aikaisempina vuosina Tiurin taatto kestitsi sekä pohjankävijöitä että heidän jousimiehiään samassa pitopöydässä, mutta kun pitovierasten luku on vuosi vuodelta karttunut yhä suuremmaksi, on tästä vanhasta tavasta täytynyt luopua. Joku mainehikkaimpia pohjankävijöitä jää kuitenkin aina jousimiesten tupaan ja asettuu pitopöydän päähän varatulle kunniaistuimelle pitojen isäntää edustamaan.

Tavallisesti on viime vuosina ollut jousimiesten pöydässä isännyyttä hoitelemassa Kiviniemen Karhu, joka hyvänä syömärinä ja vielä parempana urosten juoman latkijana olikin kaikin puolin vanhempien jousimiesten mielen mukainen mies heidän pöydässään kunniapaikalla istumaan. Tällä kertaa vanha Kekri Kumoinen kuitenkin ehdottaa, että Karhu tulisi vaihteen vuoksi heimovanhimman pöytään ja Päiväkiven Kuisma jäisi jousimiesten isännäksi. Ehdotus ei kuitenkaan miellytä jousimiehiä, heidän joukostaan alkaa kuulua äänekästä nurinaa ja vastalauseita. Viimein eräs Tiurin Musakan jousimiesjoukkoon kuuluva, Lari taaton nimellä tunnettu jättiläinen vääntäikse joukosta esille ja sanoo:

— Elä pane pahaksi, vanha Kekri kuomaseni, eläkä sinäkään, Päiväkiven isäntä, pahaksesi pane, mutta Kiviniemen Karhun me tahtoisimme pitää.

Joukosta kuuluu innokkaita ääniä:

— Kiviniemen Karhu on meidän mies! Kiviniemen Karhu on meidän mies!
Hänestä emme luovu!

— Siinä sen kuulette, sanoo Lari taatto ja asettuu sääret hajallaan
Kekri Kumoisen ja Päiväkiven Kuisman eteen.

— No minkäpäs sille sitten mahtaa, nauraa Päiväkiven Kuisma. — En minä väkisin joukkoonne tule!

— Eipä siltä, saat sinäkin kernaasti tulla, mutta kyllä nämä pojat tahtoisivat myös Kiviniemen isännän luonaan pitää.

— Tunnen minä teidät, veitikat, murahtaa Kiviniemen Karhu. — Kilpaa taas mielisitte simasarvia tyhjentää ja sitten kaikkea muuta hullutusta tehdä, mutta minäpäs pidänkin nyt teidät kauniisti ohjaksissa. Ei liikoja latkitakaan tällä kertaa, sen saatte nähdä!

Näin uhkaillen hän jousimiesten sankassa joukossa työntyy tuvan ovesta sisään ja istahtaa yleisen tyytyväisyyden vallitessa pöydän yläpäähän leveälle kunniapaikalleen. Vanhat jousimiehet eivät hänen uhkauksiaan ollenkaan todesta ottaneet, he tiesivät varsin hyvin entisestä kokemuksesta, että kun suuri simasarvi oli muutamia kierroksia tehnyt, ei Kiviniemen Karhu enää uhkauksiaan muistanut ja silloin oli hän niin mainio pitopöydän isäntä, ettei jousimiesten mielestä parempaa olisi hakemallakaan löytänyt.

Itsensä Tiurin taaton pitopöydässä oli lähinnä kunniaistuinta paikat Visbyn lähettiläillä ja ritari Niilolla. Pöydän alapäässä oli toinen kunniaistuin, joka kuului ukko Kumoiselle, tämänvuotisten pohjankävijäin vanhimmalle miehelle. Lähimmiksi seuralaisikseen oli Kumoinen saanut vanhan Antero Äyrämöisen ja Lahdenpohjan Nirkon.

Tästä olikin seurauksena, että vanha Äyrämöinen jälleen alkoi haastella mieliaiheestaan, Käkisalmen pajarista, jonka ansioiden maalaaminen aikaisemmin käräjäpihassa oli hänen mielestään jäänyt vallan keskeneräiseksi. Ukko Kumoinenkin oli jo saanut kuulla pajarin hommista Laatokan karjalaisten luona, mutta malttavana miehenä ei hän niin päätä pahkaa tahtonut lähteä pajaria aseiden voimalla karkoittamaan. Hänen mielestään olisi pajarin luo pitänyt lähettää miehiä kysymään, tahtoiko hän olla Karjalan miesten ystävänä ja kunnioittaa vanhoja liittosopimuksia. Jos hän sen lupaisi, niin silloin hänelle kenties voitaisiin lähettää ystävyyslahjojakin, vaikka nämä lahjat oikeastaan kuuluivatkin vain kauppamiesten raadin valitsemille Novgorodin ruhtinaille.

Antero Äyrämöinen piti kerrassaan tarpeettomana lähettiläiden lähettämistä pajarin luo. Hän tuiskahti Kumoiselle:

— Kuulehan, vanha retkeläistoveri, oletpa sinä kovin suopea Novgorodin pajarille. Mutta minä kysyn sinulta yhden asian: Jos susi tulee sinun lammaslaumaasi, niin lähetätkö sinä ensin miehiä siltä harmaaturkilta veijarilta kysymään, tahtooko se olla sinun lampaittesi ystävä? Etpäs totisesti lähetäkään miehiäsi mokomalle asialle, vaan tempaat jousen ja nuoliviinen seinältäsi ja niin menet täyttä kyytiä sutta laumastasi pois häätämään. No niin, aivan samanlainen susi, harmaaturkki veijari, on Novgorodin pajari. Hän on ollut jo verottamassa Laatokan takana eläviä Karjalan miehiä, nyt hän aikoo pesiytyä näille maille, tämän puolen karjalaisilta riistaveroa kärkkymään, mutta sinä olisit vielä valmis hänelle ystävyyslahjojakin viemään.

Vanhan Äyrämöisen terävät sanat Käkisalmen pajarista herättivät suurta mieltymystä lähellä istuvassa Tiurin Kalevissa. Myös Unnunkosken Pärtty Ronka oli sitä mieltä, että tuskinpa kannatti pajarin luo lähettää miehiä mitään kysymään. Viisainta olisi ollut lähettää vain yksi luotettava vakooja ottamaan selvää paljonko pajarilla oli mukanaan jousimiehiä ja peitsenkantajia ja sitten toimia sen mukaan.

— Hyvissä ajoin olisi mokomasta naapurista eroon päästävä, sanoo hän. — Jos pajarin sallitaan rauhassa korjata Käkisalmen vanha, Karjalan miesten itsensä laiminlyömä linnavarustus hyvään kuntoon, niin pelkäänpä, että pajari alkaa näytellä meille Tiurin miehillekin hampaitaan, muuttuu sudeksi, niinkuin vanha toverimme Äyrämöinen sanoo.

Ei vanha Kumoinenkaan pitänyt viisaana, että Laatokan karjalaiset ilman muuta olivat sallineet pajarin asettua Käkisalmeen asumaan.

— Minkäs me hänelle mahdoimme, valittaa Lahdenpohjan Nirkko. — Hajallaan ovat meidän miehet tällä puolen Laatokan ja tuolla puolen taas on pajarilla ystäviä. Teillä Vuoksen miehillä on täällä luja linnavarustus ja teillä on viisas ja kokenut heimovanhin, jonka käskyjä kaikki miehet tottelevat. Hyvä teidän on täällä puhua pajarin karkoittamisesta, mutta me emme siihen pysty.

Tiurin Kalevi on vaieten kuunnellut Laatokan karjalaisen valittelua.
Nyt hän ei enää voi itseänsä pidättää, vaan huudahtaa:

— Sinä sanoit Kumoinen, että Käkisalmen pajarin luo pitäisi lähettää miehiä kysymään, tahtooko hän olla karjalaisten ystävä. Minun mielestäni ei niitä miehiä pitäisi lähettää pajarin luo, vaan Laatokan karjalaisten luo. Siellä näyttävät urokset unohtaneen jousen jänteen kiristämisen. Meidän miestemme pitäisi mennä heille se taito uudestaan opettamaan.

— Kas nepä sanat olivat minun mieleni mukaiset! huudahtaa Äyrämöinen innostuneena. — Niistä sanoista helähti oikeata Tiurin terästä ja haluisinpa kuuluttaa ne kaikille tässä pitopöydässä istuville. Naulan päähän sanotut sanat kaikin puolin. On synti ja suuri häpeä, että Karjalan miehet Laatokan puolella ovat unohtaneet jousen jänteen kiristämisen, mutta Tiurin miesten pitää heille se taito jälleen opettaa.

Vanha Kumoinen koettaa hiukan hillitä helposti tulistuvan Antero
Äyrämöisen innostusta ja haastelee:

— Kenties tulee kerran aika eteen, jolloin meidän täytyy tehdä nuoren Kalevin sanojen mukaan ja ryhtyä opettamaan Laatokan karjalaisille jousen virittämistä. Käkisalmen pajari saattaa meidät siihen pakottaa, mutta mahtavasti sittenkin toimikaamme. Novgorodin ruhtinaat ja posadnikat eivät saa päästä syyttämään meitä Tiurin miehiä ystävyysliiton aiheettomasta rikkomisesta.

Pöydän yläpäässäkin, jossa istui Tiurin taatto ja hänen lähimpänä naapurinaan Visbyn raadin lähettiläs, pyrki haastelu menemään Käkisalmen pajariin. Vanha ja ovela Bartolomeus, vaikka olikin vasta muutamia tiimoja ollut Tiurin linnassa, oli sentään ehtinyt ja onkia tietoonsa yhtä ja toista Karjalan viimeisistä tapahtumista. Hän tiesi jo tarpeeksi Käkisalmen pajaristakin ymmärtääkseen, että tämän miehen hommat eivät voineet olla mieleen Tiurin karjalaisille. Niin koettaa hän varsin varovaisesti tiedustella, mitä Tiurin miesten heimovanhin ajattelee uudesta naapuristaan. Tiurin taatto kuitenkin vastaa vanhan Bartolomeuksen tiedusteluun vältellen. Hän virkahtaa vain:

‒ Vasta vähän aikaa on pajari ollut meidän Tiurin miesten naapurina, niin mistäpä hänen aikeitaan tietäisimme.

— Lienee hän kuitenkin käynyt herransa Novgorodin Ilja ruhtinaan puolesta sinua tervehtimässä, niinkuin hyvä tapa vaatii?

Tämä kysymys ei näyttänyt Tiurin heimovanhinta miellyttävän, mutta hän vastaa siihen näköjään aivan rauhallisena:

— Kun Novgorodin ruhtinaat milloin ovat lähettäneet pajarejaan Tiurin linnaan, ovat ne olleet heidän parhaita pajarejaan tai sitten ne ovat olleet kunnioitettavan raadin jäseniä. Tästä pajarista en ole aikaisemmin mitään kuullut, mutta lienee hän vain ruhtinaan tai raadin halvempia asemiehiä. »Pajarin lapsiksi! niitä sanotaan eikä näitä miehiä sovi lähettää vierasta ruhtinasta tai heimovanhinta tervehtimään, sillä se olisi suuri häväistys sille ruhtinaalle tai heimovanhimmalle, jonka luo heidät lähetettäisiin.

Tämä karu vastaus osoitti varsin hyvin, mitä Tiurin heimovanhinkin uudesta naapuristaan ajatteli. Viisas Bartolomeus varoi enää Käkisalmen pajaria mainitsemasta, hän käänsi taitavasti haastelun muihin asioihin ja alkaa vihdoin kehua Tiurin Imandra emännän laittamien pitoruokien ja juomien oivallisuutta.

Pitopöydän runsaat antimet ansaitsivatkin kehumisen. Paitsi monenlaisia keitettyjä ja paistettuja liharuokia, oli pöydässä myös lihavia ja suuria Vuoksen lohia, joita saatiin Tiurin koskesta ja jotka jo näihin aikoihinkin olivat hyvin laajalti tunnettuja. Niinpä monet Novgorodin ruhtinaat pitivät niitä pitopöydissään parhaana herkkuna. Palanpainimena oli vaahtoavaa olutta ja väkevää simaa. Olut kaadettiin tavallisiin katajahaarikoihin, joita Tiurin neidot asettivat jokaisen vieraan eteen. Kuohuva sima taas laskettiin suuriin juomasarviin, jotka pöydän molemmilta kunniapaikoilta lähtien kiersivät miehestä mieheen, kunnes tyhjentyivät. Helinä ja Päiväkiven Inkeri neito vaihtoivat aina tyhjentyneet sarvet täysinäisiin. Helinä seisoi koko ajan Tiurin taaton takana tarjoilua valvomassa, mutta pöydän alapäässä hoiti samanlaista tehtävää Inkeri neito.

Kun vieraat olivat syöneet pitoruokia kylläkään ja simasarvet alkoivat ahkerasti kiertää, koroitti Tiurin taatto äänensä ja haastoi kunniapaikaltaan:

— On vanhojen tapojemme mukaista, että runontaitavat urohot nyt meitä lauluillansa huvittavat. Tahdomme kuulla viimeisestä retkestänne Pohjolan maille ja ken muistaa, laulakoon myös Tiurin miesten menneistä vaiheista. Lauluissa urohot muinaiset, ammoin jo kumpuihin menneet, tulevat jälleen meidän luoksemme ja ehkäpä näitä kaukaisen maan vieraitakin heidän sankaritekonsa hiukan huvittavat.

Kahta kehoitusta eivät runontaitavat pohjankävijät odottaneet. Kun oli tuotu esille vanha viisikielinen kantele, lauloi vanha Kekri Kumoinen sillä sanojaan säestäen ensimmäisenä laulun viimeisestä Pohjan matkasta. Ryhöpartaansa kerran kaksi pyyhkäisten hän ensin hetkisen sormieli kantelon kieliä ja sointuja hyreksi. Sitten alkoivat sanat säkeiksi sulaen hänen huuliltaan virrata. Kaiken hän lauloi, urhojen Vaikean talvisen matkan Kainuun perukoille, Kainuun miesten käräjillä käynnin ja riistaverokiihtelysten kannon talvisen taivaan alla markkinanuotioiden äärellä. Vielä hän lauloi ahkiolla ajon Lapin tundrojen tulipalopakkasessa, revontulten rätisevän loimun ja Tulilapin velhojen vieraspidot urhoille etelän mailta tulleille.

Pitkä ja komea oli Kekri Kumoisen laulu, harvoin oli sen veroista kuultu Pohjan matkalta palanneiden urosten pitopöydässä.

Mutta jopa oli toistenkin vuoro saada kantelo viisikielinen sormiensa alle. Monta oli runontaitavaa miestä, muita etevämpiä siinä taidossa kenties olivat vanha Antero Äyrämöinen ja Päiväkiven Yrjänä Kuisma. He nyt vuoron perään alkoivat laulaa Tiurin miesten vainomatkoista menneinä aikoina. Antero Äyrämöinen lauloi Honka-Tiurin ja Novgorodin Aleksanteri ruhtinaan yhteisistä sotaretkistä piispan miehiä vastaan, mutta hän lopetti laulunsa sillä sanonnalla, että nyt olivat Novgorodista kaikki viisaat ja hyvät ruhtinaat maan rakohon menneet ja Karjalan miesten oli parasta etsiä muualta ystäviä.

Suurta mieltymystä herätti hänen laulunsa pitopöydässä, mutta vielä mieluisammin kuunneltiin Yrjänä Kuisman pitkää laulua Ilves-Tiurin monista retkistä Kainuun maahan ja vielä kauemmas Svean kuninkaiden ja varjaagien maahan. Näin tämä pitkä sankarilaulu kuului:

    »Ilves-Tiuri, uljas Tiuri
    sotija ol' syntymästään,
    rauhan toit' ei rakastanut,
    miekan meluun mieli paloi.

    Kainuun maahan kulki ensin,
    kävi Kainuun käräjillä.
    Miestä siell’ on monenmoista
    riistamaiden mainioiden:

    Siellä pirun pirkkalaiset,
    rumat urhot Ruijan rannan,
    viel’ on miestä miekallista
    Vienan mailta matkannutta.

    Taitajat on, tietomiehet
    Tulilapin tundran takaa,
    meren jäisen jänkämailta
    velhot vii'en valtakunnan.

    Umpiyön on yrkölöitä
    revontulten roihumailta,
    Perälapin perkeleitä,
    tietäjiä mannun mahdin.

    Ilves-Tiuri, uljas Tiuri
    kaikki haastoi kalpaleikkiin,
    syntyi tuosta tuima taisto,
    miekan melske, jousen viuhke

    Kaikki voitti Tiurin urho,
    kaikki voitti, kaikki kaatoi.
    Miekoin sääti riistarajat,
    velhokansan verot kantoi.

    Ajoi tuolta ahkioilla,
    ajoi urho miehinensä.
    Miehet mielin haastelevat,
    mutta Ilves-Tiuri lauloi:

    »Hämeen maassa mainiossa
    riistaa on ja rikkautta,
    läkkä, urhot, sieltä kautta,
    verot nuokin kantanemme!»

    Näin hän haastoi, näin hän lauloi
    talviöiden nuotioilla.
    Urhot tuosta innostuivat,
    syttyi uusi sodanpalo.

    Vihurina Ilves-Tiuri
    tuli pohjan tuiskun tietä,
    tuli pyryn pyörtehinä
    Hämeen maahan mainiohon.

    Riistamaita matkoavi,
    kaikki ryösti, kaikki raastoi,
    ajoi saaliin ahkioihin,
    miehet miekalliset kaatoi.

    Näinpä kulki kuulu urho
    Tiurin maille mairehille.
    Tiurin naiset naurumiellä
    urhoansa uottelevat.

    Mutt' ei Ilves-Tiurin mieli
    vielä naisten nauratteluun,
    toisa paloi urhon mieli,
    suurempahan sodan meluun.

    Niin hän nosti urhot uljaat,
    Tiurin miehet mainioimmat.
    Vaskikeulat varustettiin,
    kilvan purjepuita vuoltiin.

    Viisitoista vaskikeulaa
    laskettihin lainehille,
    näillä Ilves-Tiuri lähti
    lännen merta kyntämähän.

    »Urhot, olkaa mielissänne»,
    näin hän haastoi, »ylhä Odin
    tahi taatto taivahinen
    Svean miesten maata vainoo.

    Svean miesten kuninkaille
    kuolon arpaa kohta lyömme,
    tasapäässä taistelossa
    voiton heistä helpon viemme!»

    Näin hän lauloi lakkapäillä,
    miehiänsä rohkaisevi,
    kunis joutui taiston hetki,
    taiston hetki, miekan melske.

    Paljon kansaa silloin kaatui,
    Svean miehet mainioimmat
    kumpuun luotiin urhot uljaat,
    jaarlit jalot, valituimmat.

    Koston vasamana kulkee
    Ilves-Tiuri lännen maita,
    ryösti, poltti kaupunkeja,
    laivat saalihilla täytti.

    Kulki tuosta tuonnemmaksi
    Götan maahan, Juutin maahan,
    ikimeren äärtä kiersi
    vii'en vuonon, vuorten maahan.

    Tuli tunturien alle,
    jossa asui miehet maineen,
    varjaagien heimokunta,
    monta merta kulkenehet.

    Kauan tuolla Ilves-Tiuri
    viipyi mielivierahana
    Yngve jaarlin, kuulun kuoman,
    laati veljesliiton lujan.

    Antoi jaarli tyttärensä
    Ilves-Tiurin puolisoksi.
    Viikon häitä vietettihin,
    syötiin, juotiin kuuta kolme.

    Sumu saartoi ikimerta,
    vuonon suulla seinä seisoi.
    Vaan kun kevään päivä koitti,
    silloin Ilves-Tiuri lauloi:

    »Gunhildani kaunoiseni,
    marjaseni, maireheni,
    nyt on lähtö Tiurin maille,
    Tiurin linnan valtiaaksi!»

    Kauan eli Karjalassa
    marja maalta vierahalta;
    Kauan eli Ilves-Tiuri
    Tiurin suvun suuri urho.

    Vielä miesnä vanhenneena
    astui kerran vaskikeulaan,
    alkoi uuden vainomatkan,
    Svean maahan taasen kulki.

    Oli Svean ristikansa
    Karjalata ahdistanut,
    tuon nyt kosti Ilves-Tiuri,
    kirkot poltti, piispan linnat.

    Sigtunassa Svean jaarlit
    piti pitkää neuvoansa,
    kunis iski Tiurin ilves
    tuonen tuiman laulun laulain.

    Näinpä eli Ilves-Tiuri,
    vaan kun vanhuus voimat voitti,
    kansan kutsui katajille,
    vielä viime kerran haastoi:

    »Itse kuljen kumpuhuni,
    itse matkaan manan maihin,
    itkijää en ikävöitsc,
    murhevirren vierittäjää!

    Kauan elin maailmassa,
    Kauan elin, kohta katoon,
    vaan te urhot, Tiurin urhot,
    minun laiva polttakaatte!»

    Näin hän viime virren lauloi,
    kulki kuolinkumpuhunsa.
    Näin hän eli, näin hän meni.
    Poltettu on vaskikeula.»

Tämä oli Päiväkiven Yrjänä Kuisman laulu Ilves-Tiurin elämästä ja kuolemasta. Vielä taisi hän monta muutakin laulua Tiurin miesten menneistä vaiheista.

Jos kaikki Karjalan miehetkin hänen laulujaan suurella mieltymyksellä kuuntelivat, niin vielä ihastuneempia olivat muukalaiset vieraat, Visbyn hansakestien lähettiläs vanha Bartolomeus, saksalainen herra Vilhelm ja Niilo ritari. Jo nyt Karjalan miesten oloja epäilevä Vilhelm herrakin sai nähdä, että Karjalan miehet olivat monessa asiassa täysin lännen miesten veroisia, vaikka eivät kaikki liene vielä ristiä ja madonnaa kumartaneetkaan.

Niilo ritari oli jo aikaisemmin kuullut paljon kertomuksia Karjalan miesten mainetöistä, mutta vasta nyt kuulemistaan Yrjänä Kuisman lauluista hän oppi tuntemaan, että Tiurin linna oli jo hyvin vanha, paljon vanhempi kuin monet vanhimmatkin linnat ja kaupungit hänen omassa kotimaassaan. Ja koko ajan, hämärästä menneisyydestä lähtien, olivat nykyisen Tiurin heimovanhimman esi-isät tätä linnaa hallinneet ja olleet Karjalan miesten johtajina. Mitä olikaan hänen oma herransa ja käskijänsä, Viipurin linnanisäntä Pietari Jooninpoika tämän harmaantuneen Tiurin uroksen rinnalla. Tuskin Svean maan kuninkaitakaan voi asettaa arvossa hänen rinnalleen. Kun hänen vieressään istuva Päiväkiven Yrjänä Kuisma on laulunsa lopettanut, sanoo hän tämän ajatuksensa pöytätoverilleen. Tähän vastineeksi Yrjänä Kuisma naurahtaa.

— Suur-Tiuri voisi yhtä hyvin olla meidän kuninkaamme kuin Birger kuningas on teidän ja koko Svean maan kuningas. Karjalan miehille on kuitenkin se nimi vieras. Meillä on vain heimovanhin, joka valitaan Tiurin käräjillä, niinkuin teidän maassanne kuningas Moran kiven luona pidetyillä käräjillä valitaan.

Kun ritari Niilo oli tarpeekseen Karjalan menneistä oloista kuullut, alkoi hän kysellä nykyisistäkin. Hän tiedusteli Päiväkiven isännältä, oliko varmaa, että nuori Tiuri tuli suuren taattonsa jälkeen valituksi Tiurin miesten heimovanhimmaksi.

— Hänen vaalinsa on yhtä varma kuin jos se olisi jo tapahtunut, vakuuttaa Päiväkiven isäntä. — Ei tule Tiurin heimokäräjillä kenenkään muun valitseminen kysymykseen kuin Tiurien suureen sukuun kuuluvan miehen. He ovat niin paljon meidän kaikkien muiden yläpuolella, vaikka ovatkin täysin meidän veroisiamme niin hyvin pitopöydässä kuin vaivaloisilla pohjanmatkoillakin.

— Tulevalle heimovanhimmalle lienee jo puolisokin valmiiksi katsottu? virkahtaa nyt ritari Niilo leikkiä laskien.

— Onpa niinkin! nauraa Päiväkiven Kuisma. — Tuo nuori neito, jonka näet Suur-Tiurin kunniaistuimen takana hänen simasarvestaan huolehtimassa, on Tiurin Kalevin mielitietty. Hän on, kuten ehkä jo tietänetkin, vanhan Kekri Kumoisen tytär, ja varmaan paras Karjalan tyttärien joukossa. Hyvä emäntä hänestä kerran tulee Tiurin linnaan, täysin ehtoisan Imandra emännän veroinen.

Ritari Niilo myöntää, että Tiurin tulevalle heimovanhimmalle oli tosiaan katsottu täysin arvonsa mukainen puoliso. Mutta sitten hän tiedustaa:

— Entä tuo toinen kaunis Karjalan neito, joka tuolla pöydän alapäässä vanhan Kumoisen simasarvesta huolehtii, eihän hän liene saman miehen tyttäriä?

— Ei olekaan! nauraa Päiväkiven isäntä. — Minun kanatarhassani hän on kasvanut. On minulle armas puolisoni lahjoittanut monta kaunokaista kassapäätä ja tämä Inkeri tyttäreni on niistä vanhin. Poikia ei minulla olekaan sukuni jatkajiksi, mutta tyytyväinen osaani olen.

Leikkipuhetta laskien Päiväkiven isäntä ritari Niilolle kertoo kaiken, mitä tämä tahtoi hänen tyttäristään ja kotioloistaan tietää. Mutta koko ajan ritari Niilon katse salavihkaa tarkastelee pöydän alapäässä simatarjoilusta huolehtivaa Inkeri neitoa. Hän panee merkille tämän Karjalan kaunoisen kassapään harvinaisen reippauden ja nokkelan huomaavaisuuden. Saivat partasuut urohot hänelle pilapuheitaan lasketella, ei hän niistä näyttänyt pahoin hämilleen joutuvan. Mutta arvokkuutensa ja naisellisen viehkeytensä hän kuitenkin koko ajan säilytti, ei ritari Niilo muistanut konsanaan nähneensä nuorta neitoa, joka olisi häntä näin paljon miellyttänyt. Olihan kyllä Viipurin linnassakin kauniita neitoja, mutta voiton tämä Karjalan tytär heistä vei, voiton vei itsestään Pietari Jooninpojan Ingrid tyttärestäkin, jota monet ritarit koettivat kilpaa miellyttää.

Puoliyön jälkeen sytytettiin Tiurin uhripuistossa jousimiesten rakentama suuri kokkotuli. Vanhan tavan mukaan silloin Tiurin taatto pitovierailleen ilmoitti, että oli aika lähteä kokkovalkean luo kisakedolle. Nuoret miehet ja ne vanhemmistakin, joiden jalka vielä kevyesti nousi, saivat valita Tiurin neitojen ja muiden kisakedolle saapuneiden Karjalan kassapäiden joukosta itselleen kisatoverin. Ne vieraat taasen, jotka tahtoivat juomapitoja keskeyttämättä jatkaa, siirtyivät käräjäpihaan ja jousimiesten tupaan, jossa Tiurin linnan orjatytöt koko ajan tarjoilivat kuohuvaa simaa ja olutta.

Jo on Tiurin Kalevi valinnut Helinä neidon kisatoverikseen. Jo ovat useat muutkin oman mielitiettynsä valinneet. Nyt nousee myöskin ritari Niilo pöydästä ja sanoo kunnioittaen Päiväkiven isännälle:

— Sallinetko, että minä vieraan maan ritari menen pyytämään tytärtäsi,
Inkeri neitoa kisatoverikseni?

— Miksi en tuota sallisi, jos ei Inkeri tyttäreni liene jo ennättänyt toiselle lupautua.

Syvään punastuen painaa Inkeri neito päänsä alas, kun reipas ja komea Niilo ritari hänelle esittää pyyntönsä. Oli Inkeri neitokin jo salavihkaa tarkastellut tätä vieraan maan urosta ja liekö muistellut myös Aslak lappalaisen ennustusta, kun nyt yhtäkkiä menetti kokonaan reippaan varmuutensa ja joutui niin kovin hämilleen. Melkein käsittämättä, mitä tapahtuu, hän ojentaa kätensä Niilo ritarille ja niin kulkevat he toisten kisaparien joukossa ulos kauniiseen kesäyöhön.

Siellä tasaiseksi tallatun kisakentän vierellä paloi jo komea kokkovalkea, jonka liekit kesäyön hämyssä näkyvät kauas ympäristöön. Kokkotulen loimotuksen valossa käy vilkas karkelo, jossa vuoroin neidot, vuoroin nuoret miehet ovat viejinä laulaen samalla tahdissa kisalauluaan. Pian Inkeri neitokin unohti ensi hetken ujoutensa ja heleänä hänen äänensä nyt kaikuu kilpaa Helinä neidon äänen kanssa, kun he yhtenä johtavat neitosten parvea seppeltanssiin. Tämän tanssin alussa piti jokaisen neidon ojentaa kisatoverilleen Tiurin uhrilehdon kukista punottu seppele, jota sitten kisatoveri kantoi koko tanssin ajan kulmillaan. Ojentaessaan kaunokeista ja päivänkukista tehdyn seppeleensä Niilo ritarille virkahtaa Inkeri neito:

— Vieraan maan uljas ritari, koruttomia ovat nämä Tiurin kukat, vaan jos kuitenkin yhden lyhyen karkelon ajan näitä kulmillasi kantaisit.

— Eivätpäs olekaan niin koruttomia Tiurin kukat, sanoo Niilo ritari asettaessaan seppelettä kulmilleen. — On löytänyt vieraan maan ritari Tiurin lehdosta yhden kukan, jonka vertaista hän ei tiedä missään muualla kasvavan. Sen kukan hän halajaisi viedä mukanaan kauas merien taa, mutta ei tiedä vielä vieraan maan ritari, uskaltaako hän sen kaunokaisen Karjalan kukan poimia.

Jälleen punastuu Inkeri neito hiusmartoaan myöten näistä ritari Niilon sanoista ja kenties yhtä paljon ritarin syvästä katseesta. Mutta seuraavassa tuokiossa hän jo kiitää karkeloon ritari Niilon voimakkaalla käsivarrella. Kuni unessa hän kulkee ja hänestä tuntuu, että saisi vieraan maan ritari häntä sillä tavoin kuljettaa kauas… kauas… minne vain haluaisi.

Mutta sillä aikaa, kun kisakentällä käy nuorten karkelo, jatkuvat jousimiesten tuvassa juomapidot. Sinne on vähitellen siirtynyt kisakentältä suuri joukko vanhempia pohjankävijöitä ja remuisa on nyt riemu jousimiesten ja heidän johtajiensa joukossa. On täälläkin laulettu Tiurin menneiden urosten mainetöistä, Ilves-Tiurin vainomatkoista, Honka-Tiurin retkistä piispan miehiä vastaan ja pohjanmatkoilla koetuista vaivoista. Tapansa mukaan on Kiviniemen Karhu unohtanut kaikki uhkauksensa, suuret simasarvet ovat ahkerasti miehestä mieheen kiertäneet ja runontaitajain lauluesitysten lomassa on ahkerasti kilvoiteltu käsivarren väännännässä, joka oli Kiviniemen Karhun mieliurheilua. Se mies, joka hänen käsivartensa kykeni oikaisemaan, sai istahtaa hänen naapuriksensa, kunniaistuinta lähinnä olevalle tuolille. Täydellistä voittoa ei ole tänä iltana ainoakaan jousimies saavuttanut, vain Tiurin Musakan vanha Lari taatto kykeni vasemmuksellaan voittamaan Kiviniemen Karhun vasemmuksen, mutta oikean käsivarren väännännässä Lari taattokin kauniisti hävisi. Hän sai kuitenkin toisen kunniapaikan, kun ei muita löytynyt hänenkään veroisiaan.

Nyt on käsivarren väännäntä unohtunut ja jälleen kilvoitellaan vanhojen sankarilaulujen taidannassa. Parhaita laulajia olivat jousimiesten joukossa Tiurin Musakka ja Lari taatto, jotka hyvin kykenivät kilpasille Päiväkiven Yrjänä Kuisman kanssa. Kilpalaulanta kuitenkin keskeytyy, kun joukosta alkaa kuulua äänekkäitä vaatimuksia, että myöskin Tiurin Kalevin pitäisi kisailunsa lomassa tulla hetkiseksi jousimiesten joukkoon.

— Ka mikäs tuossa, kun ikävöitte häntä, pojat, niin lähdenpä Tiurin nuorta Haukkaa noutamaan, virkahtaa Lari taatto ja alkaa vääntäytyä ovea kohti.

— Ja tuokoon myös kauniin mielitiettynsä mukanaan! Tuokoon myös Helinä neidon, josta kerran tulee ehtoisa emäntämme!

Näin huudellaan jousimiesten joukosta Lari taatolle. Mutta Kiviniemen
Karhu koroittaa myös äänensä ja varoittaa:

— Mutta muistakin Lari kuomaseni, että pyydät kauniisti Haukka-Tiuria tänne joukkoomme. Ja varsinkin Helinä neitoa muista hyvin kauniisti pyytää! Muuten minä mies poloinen saan hävetä sinun kömpelyytesi tähden Haukka-Tiurin ja hänen kauniin mielitiettynsä edessä!

— Hyvin, minä nämä asiat olen tottunut hoitamaan! kerskailee Lari taatto ovessa mennessään. Näin hän kerskailee pitkiä ja leveälapaisia käsiänsä levitellen, vaikka hänen kömpelö ulkonäkönsä ja huojuva käyntinsä eivät herättäneet erityistä luottamusta.

Kuitenkin hän hetkisen kuluttua ilmestyy tuvan kynnykselle ja hänen takanaan näkyvät pitkäkasvuinen Tiurin Kalevi ja tämän rinnalla kaunis Helinä neito. Innostuneita tervehdyksiä satelee heille joka puolelta, mutta Lari taatto ohjaa vieraansa mistään välittämättä kunniaistuinta lähinnä oleville paikoille. Touhussaan hän haastelee:

— Kas tähän minun viereeni saat sinä, Helinä marjaseni, istahtaa ja sinulle, Kalevi kaunoiseni, on paikka tuolla pöydän toisella puolen. Mutta ensin pyytäisin sinun koettamaan voimiasi tämän Kiviniemen kuoman kanssa. Näetkös, hän on jo kaikki meidät muut nujertanut, niin jos sinä vielä yrittäisit.

— Mitä joutavia sinä hulluttelet, Lari taattoseni! mörisee Kiviniemen
Karhu.

— En minä mitään hulluttele, puolustautuu Lari taatto. — Pieni koetus vain, vai mitä arvelette pojat, eikös pitäisi Tiurin Haukan myös koettaa?

Lari taaton keksimä kilvoitus hyväksytään myrskyisillä huudoilla. Joka puolelta kuuluu ääniä:

— Voimankoetus, voimankoetus! Tahdomme nähdä, eikö Tiurin Haukasta ole
Kiviniemen Karhun voittajaksi!

Jousimiehet nousevat paikoiltaan ja alkavat tungeksia pöydänpäätä kohti. Helinä neito, joka ei tällaisiin ole tottunut, hätääntyy, mutta Lari taatto häntä rauhoittaa:

— Ei tässä mitään sen kummempaa, kaunis marjaseni! Pieni koetus vain ja minä uskon varmasti, että Kalevi kaunoisemme voittaa tämän Kiviniemen kuoman, vaikka me muut emme hänelle mitään mahtaneet.

Tiurin Kalevi, jousimiesten kehoitushuudoista innostuneena, on jo istahtanut tuolille ja asettelee käsivarttaan Kiviniemen Karhun turpean käsivarren rinnalle. Mahtava oli näöltään tuo Kiviniemen kontion käpälä, kämmen leveä ja niin täyteläinen, että Tiurin Kalevin heikompi kämmen sen puristukseen hävisi melkein kokonaan. Ja paksujänteinen käsivarsi oli Kiviniemen Karhulla yltäänsä tiheän karvan peitossa. Suotta ei hän kantanut Karhun nimeä, vähän näytti nuorella Tiurin Kalevilla olevan tässä kilvoituksessa voiton toiveita, vaikka hän olikin ikäisekseen harvinaisen pitkä ja muutenkin roteva kasvultaan.

Nyt ovat käsivarret rinnatusten, kämmenet toisiinsa puristautuneina. Pöydän kolkka on laajalta alalta puhtaaksi raivattu, jotta kumpainenkin kilvoittelija sai painaa kyynärpäänsä sitä vasten. Lari taatto touhuaa kilvoituksen järjestäjänä, hän tarkastaa vielä, että kumpainenkin käsivarsi on yhtä paljon pystyssä ja kyynärvarret tiukasti pöydässä kiinni. Nyt hän julistaa:

— Hei Kalevi kaunoiseni ja sinä, Karhu kuomaseni, nyt vääntäkää, mutta tasaisesti ja ilman nykäyksiä vääntäkää, sillä kilvoituksen pitää olla kaikin puolin rehellisen.

Luisevat kourat puristuvat toisiansa vasten, niin että rusahduksia kuuluu. Väkevät lihakset pullistuvat nahan alla, jänteet pingoittuvat. Hetkisen pysyy kilvoitus tasapainossa, kumpainenkaan käsivarsi ei paikaltaan hievahda. Mutta sitten alkaa Kiviniemen Karhun karvainen käpälä selkäpuoli edellä painua pöytää vasten. Karhun ohimosuonet pullistuvat, hyvin näki miten ankarasti hän kamppaili kunniasijansa puolesta. Mutta mikään ei auttanut, leikkien painaa nuori ja teräsjänteinen Kalevi hänen käsivartensa alas ja henkeään pidättäen kilvoitusta seurannut jousimiesten joukko julistaa hänet meluten voittajaksi.

— Kalevi on voittanut! Kalevi kaunoisemme! Haukka-Tiuri!

Puuskuttaen ja kämmenselällä hikeä otsaltaan kuivaten nousee Kiviniemen
Karhu kunniapaikaltaan.

— Kas niin, istahda tähän, Haukka-Tiuri! Minä olen nyt tämän paikan kauniisti menettänyt ja saan tyytyä tuolla pöydän alapäässä istumaan.

— Eihän tässä siitä ollut kysymys, väittää Tiurin Kalevi nauraen ja koettaen painaa Kiviniemen isäntää kunniaistuimelleen.

Mutta tämä ei tahdo kuulla mistään suostutteluista, vaan mörisee itsepintaisesti:

— Olipahan, siitä tässä juuri kilvoiteltiin, kumpi meistä on mokomampi uros näiden vanhojen veitikoiden pitopöydässä. Siitä tässä voimia koeteltiin ja minä menetin koreasti kunniapaikkani. Sinun pitää tässä nyt tänä yönä istua, minä menen tuonne alapään puoleen, niinkuin voitetun tulee tehdä. Sanon kuitenkin teille kaikille tämän asian: Ainoankaan muun miehen edessä ei Kiviniemen Karhu ole käpäläänsä laskenut. Ainoastaan Haukka-Tiurin edessä hän sen laskee, sillä Haukka-Tiuri on meitä kaikkia väkevämpi. Hänen suuri taattonsa on meitä Karjalan miehiä hyvin johtanut, mutta yhtä mielelläni alistun tämän jälkeen Haukka-Tiurin johdettavaksi!

Nämä Kiviniemen Karhun suorat ja miehekkäät sanat otettiin vastaan yleisellä mieltymyksellä. Kilvan vanhat jousimiehet toimittivat täysinäisiä simasarvia sekä Tiurin Kaleville että hänen ylistäjälleen. Lari taatto tahtoi kuitenkin ennen kaikkia muita huolehtia Tiurin Kalevin ja kauniin Helinä neidon kestityksestä. Sitä tehdessään hän ei kuitenkaan unohtanut asiaa, joka jo hyvän aikaa oli pyörinyt hänen kielensä kärjellä.

— Kuulehan, Kalevi kaunoiseni, alkaa hän nyt haastella, — me tässä äsken Kiviniemen kuoman kanssa päätettiin, että se pajari veitikka, joka kuuluu mielivän asettua Käkisalmeen elämään, olisi hyvän sään aikana tiehensä ajettava. Jos vain sinä, Kalevi kaunoisemme, meitä johtamaan lähtisit, niin saisitpa nähdä miten valmiita kaikki nämä pojat olisivat mukaan tulemaan.

Näin haastelee Lari taatto Käkisalmen pajarin karkoittamisesta, aivan kuin itsestään selvästä asiasta. Mielihyvin kuulee Tiurin Kalevi hänen sanojaan ja virkahtaa nyt omasta puolestaan:

— Toivoisinpa sen päivän olevan lähellä, jolloin voisin lähteä teidän kanssanne pajaria vastaan. Mutta tiedäthän, että suuri taattoni ei salli meidän mihinkään tällaiseen yritykseen ryhtyä, ennenkuin heimokäräjillä on siitä neuvoteltu.

Lari taaton mielestä oli tällaisen neuvottelun odottaminen jonnijoutavaa ajanhukkaa. Olihan heimokäräjillä monia muita paljon tärkeämpiä asioita kuin tämä Käkisalmen pajarin asia. Hiukan pettyneenä hän kuitenkin lupaa odottaa käräjien päätöstä, vaikka sanoikin sormiensa syyhyvän halusta päästä hiukan suomimaan pajarin jousimiehiä ja peitsenkantajia, joiden hän oli kuullut olevan varsin röyhkeitä Karjalan kylissä liikkuessaan.

Näin on Käkisalmen pajari miehineen jo nostattanut yleisen mieltenkuohun Tiurin karjalaisten keskuudessa. Sekä heimovanhimman että jousimiesten pitopöydässä hänelle hammasta hiotaan.

Unohtuu kuitenkin jälleen pajari, kun Päiväkiven isäntä sormielee kantelon kieliä ja laulaa:

»Itse kuljen kumpuhuni, itse matkaan manan maihin. Itkijää en ikävöitse, murhevirren vierittäjää!»

Aamun aurinko jo kohoaa taivaan rannalta. Jo on kisakentällä karkelon kumu vaiennut. Mutta vielä urosten partasuiden pöydässä heläjää kantelo ja kaikuu ylväs sankarilaulu.

Näin Tiurin linnassa juomapitoja pidettiin.

V Luku.

KÄKISALMEN PAJARIN KUULUTTAJA.

Käkisalmeen pesiytynyt Novgorodin pajari oli nimeltään Boris
Konstantininpoika.

Ei Suur-Tiuri aivan oikein arvannut, kun arveli tämän miehen olevan vain Ilja ruhtinaan halvempisäätyisiä asemiehiä, joita nimitettiin »pajarin lapsiksi». Kyllä Boris Konstantininpoika oli alkuaan kuulunut Novgorodin ylhäisimpiin ja rikkaimpiin pajarisukuihin, mutta tuhlaileva elämä, suuret juomapidot, noppapeli ja haukkametsästys olivat tämän suvun kokonaan köyhdyttäneet. Jo Boris Konstantininpojan isän oli täytynyt jättää paikkansa Novgorodin kauppamiesten raadissa, joka alkuaan oli ollut hyvinkin kansanvaltainen laitos, mutta johon näihin aikoihin valitti enää vain kaikkein suurimpia mahtimiehiä. Raadin jäseneksi aikovan täytyi vaalin edellä kyetä jakelemaan suuria lahjuksia ja panemaan toimeen suuria juomapitoja. Kun Konstantin pajari ei siihen enää kyennyt, oli hänen asemansa mennyttä; katkeroittuneena, entisten ystäviensä unohtamana hän kuoli köyhän miehen kuoleman.

Nuorella Boris Konstantininpojalla ei ollut muuta neuvoa kuin ruveta halpasäätyisten »pajarin lasten» ammattiin. Hän oli palvellut asemiehenä jo Ilja ruhtinaan edeltäjää, viekasta ja ahnasta Jurij ruhtinasta. Tämä ruhtinas oli raadissa isännöivien kauppaylimysten ja mahtavien pajarien tukemana ryhtynyt verottamaan monia kansoja, jotka siihen saakka olivat lähettäneet Novgorodin ruhtinaille vain ystävyyslahjoja. Niin oli määrätty ensin riistakymmenys ja sitten viidennes vatjalaisille ja syrjääneille, jotka koillisen puolella olivat Novgorodin parhaita turkisriistan hankkijoita aina hamaan Uralvuorten toiselle puolelle asti. Myös Äänisen ja Syvärin karjalaisilta oli jo Jurij ruhtinaan aikana ryhdytty riistaveroa vaatimaan.

Riistaveron kantajina käytettiin »pajarin lapsia». Muutamat näistä miehistä olivat kunnollisia ja tyytyivät siihen osuuteen, jonka ruhtinas kertyneestä verosta heille luovutti. Näitä kunnollisia veronkantajia oli kuitenkin vähän, enimmät olivat vielä ahnaampia kuin ruhtinas, joka oli heidät lähettänyt. Säädetyn veroviidenneksen lisäksi he vaativat itselleen kaikenlaisia lahjuksia, ja jos ei näitä lahjuksia mielisuosiolla annettu, ryhtyivät he jousimiehineen väkivaltaan, ryöstivät niskoittelevien talot putipuhtaaksi, suomivat heidät itsensä ja heidän miehensä solmuruoskalla, jos eivät suorastaan henkeä uhanneet.

Pajari Boris Konstantininpoika oli Ilja ruhtinaan veronkantajista kaikkein tunnetuimpia. Hän oli, säälimätön, mutta samalla hän oli ovela veitikka. Tällä oveluudellaan hän joka paikassa, minne hänet lähetettiin, hankki kannattajikseen muutamia toisia kadehtivia heimopäälliköitä ja näiden tukemana hän sitten nopeasti ja armoa antamatta nujersi niskoittelevien vastarinnan. Niin oli hän muutamissa vuosissa tehnyt Äänisen ja Syvärin karjalaiset Novgorodin ruhtinaan alamaisiksi. Siellä oli Syvärin miesten heimovanhin Makari, jonka olisi pitänyt puoltaa Karjalan miesten asiaa, ruvennutkin pajarin uskolliseksi liittolaiseksi. Kun käräjillä toiset heimopäälliköt tahtoivat kieltää riistaveron ja pajarin vaatimat lahjukset, suuteli heimovanhin Makari käräjäkiven äärellä pajarin kauhtanan lievettä ja sanoi, että Novgorodin Ilja ruhtinas oli heidän hyvä hallitsijansa, mutta pajari Boris oli heidän hyvä isänsä. Ei heillä eikä muillakaan Karjalan miehillä ollut siis mitään syytä olla tyytymättömiä, vaan riistavero ja lahjukset piti mielisuosiolla pajarille tuoda.

Kun pajari Boris Konstantininpoika oli näin nöyryyttänyt Äänisen ja Syvärin karjalaiset sekä kaikki muutkin Laatokan takana elävät miehet, lähetettiin hänet Laatokan tälle puolen. Pajari Boris tuli Käkisalmeen talven aikaan, jolloin hän tiesi kaikkien Tiuria miesten ja muutamien Laatokan rantalaistenkin olevan Pohjan kansoilta riistaveroa kantamassa. Heti tultuaan hän suurella kiireellä ryhtyi korjaamaan Käkisalmen vanhaa linnavarustusta, jonka Laatokan miehet olivat päästäneet pahoin rappeutumaan. Pajarilla oli mukanaan 200 jousimiestä ja peitsenkantajaa, mutta näiden lisäksi hän varustustöihin haali joko mielisuosiolla tai väkisin suuren joukon ympäristön karjalaisia. Laatokan miehet olivat pajarin äkillisestä tulosta kokonaan hölmistyneitä, ei kukaan osannut ensi hädässä vastarintaa ajatella. Vasta keväällä, kun Lahdenpohjan ja Kurkijoen seudun miehet alkoivat palata riistamaatkoiltaan, nousi pajarin hommista suuri hälinä. Silloin oli kuitenkin pajarilla linnavarustuksensa jo melkein valmiina ja sen lisäksi hän oli saanut Novgorodin Ilja ruhtinaalta 50 jousimiestä lisää. Niin eivät Laatokan miehet yksinään enää uskaltaneet nousta pajaria vastustamaan, vaan vaikertelivat toinen toiselleen kovaa kohtaloaan, kun pajarin kuuluttaja alkoi kiertää heidän luonaan riistaveroa ja lahjuksia vaatimassa.

Tämä pajarin kuuluttaja ja verovouti oli nimeltään Pipinä Martiska. Jos hänen herransa oli ovela ja häikäilemätön kaikissa toimissaan, niin voiton vei herrastaankin Pipinä Martiska. Kun hän lähti matkoilleen Karjalan miesten keskuuteen, oli hänellä aina vähintäin 50 jousimiestä mukanaan. Sen lisäksi oli hänellä rummunlyöjä, jonka nimi oli Mikolka. Tämä mies joka paikassa ilmoitti pajarin kuuluttajan tulosta rummunpäristyksellä. Rumpu roikkui hänen olaltaan nahkaisessa hihnassa ja vihattu oli tämän vehkeen ääni kaikkialla, minne verovouti Pipinä ja Mikolka saapuivat. Mutta kierosilmäinen Mikolka kehui irvistellen, että tämä oli pajarin taikarumpu ja tehosi Karjalan miehiin paljon paremmin kuin heidän entiset taikavehkeensä, jotka nyt joutivat jo romuläjään heitettäviksi. Pipinä Martiska käytti rummunlyöjäänsä myös kiihtelysmiehenään riistaveron kannossa. Suurempia lurjuksia kuin nämä kaksi pajarin uskottua palvelijaa oli vaikea mistään löytää. Missä he veroa kantoivat, koettivat he aina varastaa itselleen ja herralleen niin paljon kuin voivat. Kun piti laskea yksi verokiihtelys oravannahkoja, erehtyi kierosilmäinen Mikloka laskemaan siihen joka kerran vähintäin viisi nahkaa liikaa, ja jos veronmaksaja rupesi tästä vääryydestä valittamaan, läjähteli Pipinä voudin solmuruoska pian valittajan korvissa.

Pajarin kuuluttaja ja hänen rummunlyöjänsä olivat liikkuneet jo joka paikassa Laatokan karjalaisten luona. Tiurin ja muita Vuoksen puolen miehiä oli pajari tähän asti karttanut, sillä hän ei katsonut olevansa vielä kyllin voimakas heitä väkivalloin nujertamaan.

Nyt kuitenkin läheni keskikesän aika, jolloin pajari aikoi Käkisalmessa viettää Novgorodin oikeauskoisen kirkon suurta Petrin ja Pavelin juhlaa. Juhlien aikana aiottiin myös pitää suuret riistamarkkinat, joille kaikki Karjalan miehet piti saada hyvällä tai pahalla kokoontumaan. Pajari tiesi, että Tiurin suuret riistamarkkinat olivat myöhemmin elonaikana, mutta hän tahtoi ennättää aikaisemmin tehdäkseen Tiurin miesten markkinat mitättömäksi. Jo hyvissä ajoin keväällä hän oli antanut kuuluttajansa viedä markkinakutsun kaikille Laatokan puolen karjalaisille. Nyt lähetti hän Pipinä Martiskan myös Tiurin miesten luo.

Ovela pajari oli kauan tätä asiaa harkinnut ja tullut siihen päätökseen, että viisainta oli näin menetellä. Jos Tiurin miehet jäisivät pois Käkisalmen riistamarkkinoilta, syyttäisi hän heitä ruhtinaan luona vanhan liittosopimuksensa pettämisestä ja lännen miesten ystävyyden tavoittelusta. Silloin ruhtinas ehkä antaisi hänelle vielä enemmän jousimiehiä ja peitsenkantajia, ja hän voisi ryhtyä avoimeen taisteluun niskoittelijoita vastaan. Jos Tiurin miehet taasen vastoin hänen luuloaan tulisivat Käkisalmen markkinoille, no niin, silloin hän ottaisi hyvällä tai pahalla heiltä riistaveron ja lahjukset niinkuin muiltakin.

Matkaan lähettäessään pajari neuvoi kuuluttajaansa:

— Kun tulet Tiurin miesten linnaan, niin pidä silmäsi siellä hyvin auki. Tarkoin katso, millaiset ovat sen linnan muurit ja koeta ottaa selko, paljonko on siellä jousimiehiä ja peitsenkantajia.

Pipinä Martiska lupasi herralleen, että hän kyllä asiansa hyvin toimittaisi. Hän kysyi kuitenkin, eikö olisi varovaisinta, jos Pajari lähettäisi Tiurin miesten päällikölle kirjeen. Hän oli kuullut sen vanhan päällikön olevan muutamille vieraille hyvin kopean, niin jos ei se ilman pajarin kirjettä läskisikään häntä luoksensa.

Pajari oli tätäkin asiaa kauan harkinnut. Hän oli ensin aikonut lähteä itse vierailulle Tiurin miesten heimovanhimman luo voittaakseen tämän vanhuksen puolelleen. Mutta niistä kertomuksista, joita hän oli kuullut tästä miehestä, oli hän tullut siihen uskoon, ettei Tiurin vanhus ollutkaan Syvärin miesten heimovanhimman tavoin lahjuksilla voitettavissa. Niin päätti hän alusta pitäen esiintyä kopeana käskijänä ja sanoi kuuluttajalleen:

— Ilmoita sinä vain Tiurin miesten päällikölle, että Novgorodin mahtava
Ilja ruhtinas on minut lähettänyt kaikkia Karjalan miehiä hallitsemaan.
Ei hänen siis tarvitse odottaa minulta kirjettä, vaan hänen on niinkuin
kaikkien muidenkin Karjalan miesten toteltava minun kuuluttajani käskyä.

Nämä pajarin ylpeät sanat olivat Pipinä Martiskalle kovin mieleen. Nyt hän tiesi miten Tiurin miesten luona käyttäytyisi ja lähti hyvillä mielin matkaan.

Visbyn hansakestien lähettiläät ja ritari Niilo olivat jo poislähdössä Tiurin linnasta. He olivat pitäneet Suur-Tiurin ja tämän uskotuimpien neuvonantajain kanssa monta pitkää neuvottelua. Visbyn lähettien kanssa oli sovittu kaikista Tiurin riistamarkkinoita koskevista asioista ja ritari Niilo oli saanut herralleen, Viipurin linnanisännälle vietäväksi Tiurin heimo vanhimman tervehdyksen ynnä kirjeen, jossa tämä kiitti ystävyyslahjasta ja lupasi myöhemmin lähettää Viipurin linnaan valittuja miehiä neuvottelemaan ystävyysliiton solmiamisesta.

Ennenkuin lähettiläät ja heidän saattajansa vanha Antero Äyrämöinen nousivat omaan laivaansa, kutsui Suur-Tiuri heidät ja muutamat Tiurin linnassa vielä viipyvät pohjankävijät vierastupaansa tyhjentämään viimeisen erojaismaljan Tiurin linnan kuohuvaa simaa. Mutta tuskin oli suuret simasarvet tuotu pöydälle, kun Kyyrö vanhus tuli ilmoittamaan pajarin kuuluttajan saapumisesta.

Tiedonanto näytti kovin hämmästyttävän kaikkia Suur-Tiurin vieraita.
Vanha Kekri Kumoinen malttoi ensimmäisenä mielensä ja virkahti:

— Jos lienee Käkisalmen pajari lähettänyt asepalvelijansa tuomaan kirjettä ja ystävyyslahjaa Tiurin heimovanhimmalle?

— Tokko lie pajarin asepalvelijalla mitään ystävyyslahjaa, virkahtaa Kyyrö vanhus epäilevästi. — Kovin on röyhkeän miehen pajari tänne lähettänyt. Rummunlyöjä on sillä mukanaan ja suuri joukko jousimiehiä ja peitsenkantajia. Portilla oli kahakka syntymäisillään, kun pajarin asemiesjoukko mieli väkisin tunkeutua käräjäpihaan. Nyt on portti suljettu ja pajarin lähettiläs ja hänen rummunlyöjänsä mekastavat sen ulkopuolella vaatien herransa Käkisalmen ja koko Karjalan maan pajarin nimessä pääsyä Tiurin miesten päällikön luo.

Kiivas Antero Äyrämöinen hypähti seisalleen.

— Tiurin taatto, ethän mokomia luoksesi laskene! huudahtaa hän. — Tiurin koskeen pajarin röyhkeä lähetti ja hänen rummunlyöjänsä pitäisi heittää! Vai mitä ajattelette, Karjalan miehet, eikös Tiurin koski olisi oikea paikka pajarin lähettiläälle ja hänen rummunlyöjälleen?

— Oikein haastat Äyrämöinen, murisee Kiviniemen Jaama, — Tiurin koskeen sekä pajarin lähettiläs että hänen jousimiehensä! Jos lähtenenkin minä tästä tuota asiaa toimittamaan!

Kiviniemen Karhu alkaa jo vääntäytyä istuimeltaan, mutta Tiurin taatto estää hänen mihinkään lähtemästä. Ei Tiurin heimovanhin näyttänyt vähääkään hämmästyneen pajarin lähettilään röyhkeästä tulosta, aivan rauhallisesti hän antaa määräyksen:

— Kyyrö ystäväni, tuo pajarin asemies tänne luoksemme! Mutta hänen rummunlyöjänsä ja jousimiehensä jääkööt portin ulkopuolelle odottamaan!

Kopeana astui pajarin kuuluttaja Tiurin miesten heimovanhimman eteen. Hän oli tosin jo matkallaan Tiurin linnaan saanut kokea, että täällä päin ei pajarin miehiä vielä peljätty. Unnunkoskella olivat Pärtty Rongan kotona olevat jousimiehet vähältä hänen tiensä sulkea, monta hänen jousimiehistään oli siellä pahoin kolhittu ja rummunlyöjä Mikolka oli saanut oikein kunnollisen selkäsaunan. Vielä pahempi oli vastaanotto Tiurin linnassa. Jos eivät Kyyrö vanhus ja Musakka olisi Tiurin jousimiehiä hillinneet, niin pajarin kuuluttaja kaikkine miehineen olisi epäilemättä pian uinut Tiurin koskessa, niinkuin Antero Äyrämöinen oli ehdottanutkin.

Näin kovakouraisen vastaanoton oli pajarin kuuluttaja saanut Tiurin miesten keskuuteen tultuaan. Myös näki hän tämän Karjalan miesten linnan olevan kaikin puolin lujemman ja paremmin varustetun kuin hänen oman herransa linnavarustuksen Käkisalmessa. Yhtäkaikki hän teki pajarin käskyn mukaan.

Kun siis vierastuvan kunniaistuimella istuva Tiurin taatto häneltä kysyi, mitä varten hän oli saapunut, niin ilmoitti Pipinä kuuluttaja nämä pajarin sanat:

— Minun herrani on koko Karjalan maan pajan, kaikkien Äänisen ja Syvärin miesten pajari ja samoin Laatokan miesten sekä kaikkien niiden, jotka Lapin maasta ja Pohjan kansoilta riistaveroa kantavat.

Syvä hiljaisuus seurasi näitä Pipinä kuuluttajan röyhkeitä sanoja.
Mutta hiljaisuuden katkaisi Suur-Tiuri kysyen edelleen:

— Mitä siis herrasi pajari käskee sinun meille Tiurin miehille sanomaan?

— Hän käskee sanomaan, että sinun Tiurin miesten päällikön ja kaikkien sinun miestesi on tultava pyhän Petrin praasnikan aikana Käkisalmen riistamarkkinoille. Ja siellä on sinun ja sinun miestesi maksettava riistavero Novgorodin hyvälle Ilja ruhtinaalle, niinkuin kaikki muutkin Karjalan miehet maksavat: viidennes on maksettava kaikesta siitä riistasta, jonka sinun miehesi ovat itse pyytäneet ja samoin viidennes siitä riistasta, jonka sinun miehesi ovat Lapin maasta ja Pohjan kansoilta verona kantaneet.

— Oliko nämä kaikki herrasi pajarin sanat? kysyi Tiurin heimovanhin katkaisten jälleen kuuluttajan sanoja seuranneen hiljaisuuden.

Tämä vilkaisee ympärilleen ja säpsähtää. Hän näkee kaikkien näiden miesten jäykistä ja kovista piirteistä, että hänen herransa pajari ei konsanaan saa mielisuosiolla näiltä miehiltä ainoatakaan riistaverokiihtelystä. Vielä vähemmän saattoi pajari toivoa näiltä miehiltä lahjuksia. Hän jatkaa kuitenkin pajarin käskyn mukaan:

— Vielä käskee herrani pajari erikseen kaikkia pohjankävijöitä, että he tuokoot markkinoille saapuessaan pajarille hyviä lahjoja. Näädännahkoja heidän pitää tuoda ja saukonnahkoja ja soopelinnahkoja ja tulirevonnahkoja ja kaksi kiihtelystä kärpännahkoja jokaisen omasta kohdastaan. Näin heidän pitää herrallensa kaikkien Karjalan miesten pajarille alamaisuutta osoittaman. Mutta sen, joka ei pajarille näitä hyviä lahjoja tuo, hänet kieltää pajari enää lähtemästä Pohjan kansojen luo, sillä niin on Novgorodin Ilja ruhtinas määrännyt. Hänen sijastaan lähettää pajari Pohjan kansojen tykö toisen miehen, joka tekee hänen mielensä mukaan. Nämä ovat herrani pajarin sanat sinulle ja sinun miehillesi!

— Ja näitä sanoja olet sinä, Tiurin miesten heimovanhin, sallinut pajarin kärtsäkoiran käskyläisen omassa vierastuvassasi kuuluttaa! kiljaisee vanha Antero Äyrämöinen, joka ei voi enää kauemmin itseänsä hillitä.

Kaikki muutkin Karjalan miehet ovat suunniltaan raivosta. Tiurin Kalevi, Unnunkosken Pärtty Ronka ja Päiväkiven Yrjänä Kuisma ovat hypänneet seisalleen ja näyttävät siinä tuokiossa aikovan hyökätä pajarin kuuluttajan kimppuun. Kiviniemen Karhu ärisee hammasta purren:

— Sanoinhan minä jo, että Tiurin koskeen pajarin palvelija ja kaikki hänen asemiehensä! Sillä keinolla olisi heistä sukkelaan päästy eroon, ei olisi tarvinnut kuulla tätä häväistystä, tätä kuulumatonta häväistystä.

— Niin, että pajarin kärtsäkoira palvelija käskee meidät herransa eteen, hänelle hyviä lahjoja viemään ja alamaisuutta osoittamaan! toistaa Antero Äyrämöinen kiukusta kipinöiden kuuluttajan sanoja.

Näin he kaikki raivoavat. Ritari Niilokin on noussut istuimeltaan ja yhtyy Karjalan miesten sadatteluun. Vain hansakestien vanha ja ovela lähettiläs Bartolomeus istuu paikallaan ja tarkastelee Tiurin miesten heimovanhinta. Hän koetti arvata, mitä tämän sairaan ja omassa huoneessaan julkisesti häväistyn Karjalan miesten johtajan ajatuksissa tällä hetkellä liikkui.

Mutta vaikea oli arvata Tiurin heimovanhimman ajatuksia. Hievahtamatta hän istuu kunniaistuimellaan. Hänen vapisevat sormensa hivelevät pöydän sileätä verkapeitettä. Ja kun Karjalan miehet ovat aikansa hänen ympärillään raivonneet, puhuu hän jälleen pajarin kuuluttajalle:

— Me olemme kuulleet herrasi Novgorodin pajarin käskyn. Hän sanoo olevansa myös kaikkien Karjalan miesten pajari ja kutsuu meitä Petrin päivän praasnikoille ja riistamarkkinoille Käkisalmeen. Sano herrallesi pajarille, että me kenties tulemme hänen luokseen markkinoille, jos ei taatto taivahinen esteitä pane. Ja nyt mene rauhassa täältä kotiisi, minä en enää tahdo kuulla sinun sanojasi.

Mutta Pipinä Martiska tahtoi vielä Tiurin miesten edessä röyhkeyttänsä osoittaa ja sanoi:

— Minulla on jano, niinpä käskenet siis minunkin simasarvestasi maistaa näiden toisten vierastesi kanssa.

Tiurin taatto ei hänelle mitään sanonut, vaan antoi määräyksen Kyyrölle:

— Kyyrö ystäväni, vie tämä Novgorodin pajarin palvelija asemiesten tupaan. Siellä Tiurin orjapiiat hänelle jotakin juotavaa antanevat!

Näin päättyi pajarin kuuluttajan vierailu Tiurin miesten luona.

Vähäistä myöhemmin nousivat myös Visbyn lähetit ja ritari Niilo laivaansa. Heitä hyvästelyssään haastoi Tiurin heimovanhin:

— Tulkoot vain Visbyn kauppamiehet hyvällä mielellä elonajan riistamarkkinoille Tiurin linnaan. Jos Käkisalmen pajari pitää omat riistamarkkinansa aikaisemmin, niin tokkopa Tiurin miesten riistasaalis siitä paljon vähentynee.

Näistä Tiurin taaton sanoista ymmärsi vanha ja ovela Bartolomeus, että Käkisalmen pajari ei saisi riistaveroa Tiurin miehiltä, ei riistaveroa eikä muita ystävyyslahjoja. Hyvällä mielellä hän tästä rupee haastelemaan laivan parraspuuhun nojaaville matkatovereilleen ritari Niilolle ja Antero Äyrämöiselle:

— Saattepa nähdä, että Tiurin heimovanhimman valitut miehet ennen pitkää tulevat Viipurin linnaan ritari Pietarin luo. Tiurin miehet ehkä pian tarvitsevat lännen miesten ystävyyttä, siitä näkyy Käkisalmen pöyhkeä pajari hyvän huolen pitävän.

Vanha Antero Äyrämöinen oli varsin tyytyväinen tällaiseen asioiden käänteeseen. Siihen sijaan ritari Niilo kuunteli hajamielisenä vanhan matkatoverinsa ennustuksia. Hänen ajatuksensa olivat vielä Tiurin linnassa, hän muisteli kaunista Karjalan neitoa, jota hän oli pyöritellyt kisakedolla ja jonka kanssa hänellä sen jälkeen oli ollut monta salaista kohtausta Tiurin uhrilehdon tuuheiden puiden kätkössä. Ritari Niilo tiesi tämän neidon tuolta jostakin salaisesta kätköpaikasta viimeiseen asti tähyävän poismenoansa. Ah, hän olisi tahtonut tähyäjälle vielä viimeisen kerran huutaa pian takaisin palajavansa. Niin hän olisi tahtonut huutaa, mutta tuossa hänen vierellään vanha Bartolomeus ja Kuparsaaren Antero Äyrämöinen haastelivat hänelle Käkisalmen pajarista ja Tiurin miesten lähettiläistä, joiden tuloa hänen muka pitäisi Viipurin linnanisännän luona valmistaa. No tietysti hän tahtoi senkin tehdä, kun olisivat vain sallineet hänen nyt hetkisen olla rauhassa omine salaisine ajatuksineen.

Tiurin linnassa Inkeri neito kenties yhtä paljon haki nyt rauhaa ja yksinäisyyttä. Tämä kaikista Tiurin kaunoisista kassapäistä ennen vallattomin oli nyt yhtäkkiä muuttunut kaikkia muita hiljaisemmaksi. Yksinään hän harhaili Tiurin uhrilehdon siimeisiä polkuja ja tämän tästä pysähtyi etäisimmän vallinsarven juurelle, josta oli hyvä näköala kauas Kiviniemeen päin. Kun hän siinä rantakivellä istuen silmänsä ummisti, voi hän joka kerran mielikuvituksessaan nähdä ritari Niilon palajavan komealla laivallaan häntä noutamaan.

Toiset Tiurin neidot tiesivät kyllä Inkerin sydänsalaisuuden eikä kukaan heistä nyt enää ivaillut vanhan Aslak tietäjän ennustuksia. Inkeri neidolle luvattu vieraan maan ritari oli todella tullut, olisipa yksi ja toinen heistä nyt tahtonut osansa Inkeri neidon osaan vaihtaa.

Raskaampia kuin Tiurin neitosten lemmenhuolet olivat Tiurin miesten huolet. Tiurin taatto oli Visbyn lähettiläiden ja ritari Niilon poistuttua pidättänyt luotetuimmat ystävänsä vielä luokseen ja heillä oli monta pitkää neuvottelua Tiurin taaton asehuoneessa. Siellä lepovuoteellaan lojuen sairas heimovanhin selvitti salaisia suunnitelmiaan. Hänen käskynsä oli että heidän kaikkien piti varustautua Käkisalmen riistamarkkinoille lähtemään.

— Mitä me sinne menisimme? murisee Kiviniemen Karhu yrmeästi. — Vai pitäisikö meidän mennä pajarille hyviä lahjoja viemään ja alamaisuutta osoittamaan?

— Kenties eivät lahjat ole tarpeellisia, virkahtaa Tiurin taatto, — mutta miekan vyölle vyöttänette ja täyden joukon jousimiehiä mukaan varannette, niinkuin riistamatkalle olisitte lähdössä.

Jo alkavat Tiurin miehet aavistaa heimo vanhimman suunnitelmia, mutta tämä heitä vielä neuvoo:

— Kun pajari tahtoo nähdä kaikki palvelijansa, niin pitäähän meidän mennä hänen luokseen. Ja asemiehet kun mukana viemme, niin sitten pajari ei voi sanoa kenenkään pois jääneen.

— Entäpä jos tulee taistelu? kysyy Unnunkosken Ronka.

— Tokko pajari taistelua halunnee, virkahtaa Tiurin taatto. — Menemme vain hänen kanssansa riistaverosta ja lahjuksista neuvottelemaan. Ja muistakaa, ajoissa on meidän oltava markkinapaikalla, jotta myöskin Laatokan puolen miehet saisivat neuvottelussa mukana olla.

Näin Tiurin taatto suostuttelee kaikki Tiurin miehet pajarin riistamarkkinoille lähtemään. Vanha Kumoinen kyllä olisi pitänyt viisaampana valittujen miesten lähettämistä Novgorodiin ruhtinaan puheille. Mutta Tiurin taatto arveli, ettei se matka paljon hyödyttäisi Pajari nähtävästi toimi ruhtinaan käskyn mukaan, joten heidän oli ehkä pian lähetettävä valittuja miehiä muualta ystäviä etsimään. Nyt oli vain ensin huolehdittava, että kaikki Tiurin ja Vuoksen puolen miehet kokoontuisivat pajarin luo vierailulle.

VI Luku.

PAJARIN TYTÄR METSÄSTÄÄ.

Pajari Boris Konstantininpojalla oli tytär, kaunis ja ylpeä Irinja neito.

Jo pienenä tyttösenä oli tämä pajarin lapsi jäänyt äidittömäksi ja saanut kasvaa Marfa imettäjänsä hoteissa. Hänen ainoana seuranaan oli kasvinaikanaan ollut karjalainen orjatyttö Olga, mutta tämän lisäksi osasi eloisa ja vallaton tyttönen hankkia yllin kyllin muutakin seuraa. Pajarin ratsupalvelija Grishka oli hänen hyvä ystävänsä opettaen Irinjan jo pienenä tytön tyllerönä ratsastamaan pajarin hevosilla täyttä karkua. Vielä enemmän piti vallaton Irinja tyttönen isänsä haukankesyttäjästä Mishkasta. Mishka oli taitava ammatissaan, hänellä oli suuri parvi erinomaisen hyvin harjoitettuja metsästyshaukkoja, joista hän suurimman osan oli itse pieninä untuvapeitteisinä poikasina pyydystänyt ja opettanut.

Ei tiennyt Irinja tyttönen mitään mieluisampaa huvia kuin seurata Mishkaa ja tämän kahta apulaista metsään, kun lentokyvyn saaneita haukanpoikasia ryhdyttiin kasvattamaan jaloiksi metsästyshaukoiksi. Marfa imettäjä koetti parhaan kykynsä mukaan hillitä nuoren kasvattinsa metsästysintoa. Hänen käsityksensä mukaan nuoren ja kauniin pajarittaren ei mitenkään sopinut mennä metsään muuten kuin korkeintaan kasvattajansa ja orjatyttöjensä seurassa kukkasia poimimaan. Irinja kuitenkin vähät välitti kukkasien poiminnasta Marfan kaitsevan silmän alla. Hän yksinkertaisesti karkasi Marfan käsistä ja hiukan suuremmaksi tultuaan hän muuttui niin omavaltaiseksi, että Marfa imettäjä ei voinut muuta kuin silmiään ristien siunailla nuoren pajarittaren päähänpistoille.

Niin oli pajarin kaunis tytär saanut kasvaa haukankesyttäjien seurassa. Isäänsä ei hän milloinkaan erikoisemmin kiintynyt. Pajari Boris kyllä rakasti omalla tavallaan ainokaista lastaan. Niinkuin susi pentuansa rakastaa, niin pajarikin kaunista tytärtään rakasti, hänen hyväkseen säälimättä veronalaisiaan riisti. Nuorelle pajarittarelle hankittiin Novgorodin ja Visbyn kauppiailta hienoimmista kankaista tehtyjä pukuja, joissa oli kallisarvoiset ja raskaat kultakirjo-päärmeet. Tuskin sellaisia vaatekertoja Novgorodin ylhäisimmät pajarit kykenivät omille tyttärilleen hankkimaan, pajari Boris tahtoi ainakin tässä suhteessa olla heidän veroisensa, vaikka hänet olikin halpasäätyisten »pajarin lasten» ammattiin antautuneena suljettu pois heidän keskuudestaan. Irinja neito otti isältään tulevat lahjat vastaan luonnollisena asiana, vaikka hän ei erikoisesti välittänytkään kultakirjopäärmeisistä puvuistaan. Paljon mieluummin hän meni metsään lyhyeen hameeseen pukeutuneena, jousi ja nuoliviini olallaan sekä päässä tavallinen miesten kypäripäähine, jonka alta hänen runsas ja kaunis tukkansa valtoinaan hulmusi.

Kun Pipinä kuuluttaja oli palannut matkaltaan Tiurin miesten luo, sai Irinja neitokin pian kuulla, että siellä päin oli pajarin kuuluttajaa julkisesti vastustettu.

Kumma kyllä, eivät nämä oudot uutiset säikähdyttäneet pajarin tytärtä, niinkuin ne näkyivät monia Käkisalmen miehiäkin säikähdyttäneen. Siihen sijaan ne kiihoittivat hänen uteliaisuuttaan ja pajarin tytär päätti, vanhan haukankesyttäjä Mishkan varoituksista välittämättä, lähteä kerran omin silmin näkemään Tiurin puolen maita.

Niin päätti pajarin tytär ja niin hän nyt eräänä kauniina kesäpäivänä on matkalla Vuoksen vesiä ylöspäin. Mukaansa on hän saanut houkutelluksi nuoremman haukankesyttäjän Trifonin ja muutamia isänsä parhaita jousimiehiä, jotka monesti ennenkin olivat seuranneet pajarin kaunista tytärtä tämän rohkeilla metsästysmatkoilla.

Lähtiessä oli pajari Boris Konstantininpoika jyrkästi kieltänyt, että he eivät saaneet matkata kauemmaksi kuin Hirvisaareen, joka oli pajarin suosittu metsästysmaa tällä puolen. Hirvisaaren takapuolella olevia rantamaita pidettiin jo Tiurin miesten alueeseen kuuluvina, mutta juuri sinnepä pajarin tytär nyt mielikin retkeillä. Mitä välitti hän isänsä kiellosta, mitä vanhan haukankesyttäjä Mishkan varoituksista. Hurjapäätä Irinja neitoa houkutteli seikkailu oudossa seudussa, joka oli aivan hänen isänsä linnan naapuruudessa, mutta josta jousimiehet niin kummia tarinoita kertoilivat. Elelikö siellä tosiaan velhoja tai muuten pajarin valtaa pelkäämättömiä miehiä? Sellaista jousimiehet kertoivat, ja senpä hän halusi omin silmin nähdä ja kokea. Tulisipa vain noita pelättyjä miehiä häntä, vastaan, niin nauraisi hän heille suoraan vasten kasvoja ja kysyisi:

— Tekö olette niitä Tiurin velhoja? Jos olette, niin näyttäkääpäs mokoma mahtinne!

Näin hän mielessään uhmailee, pajarin kaunis tytär, näin uhmaten hän soutumiehiään hoputtaa. Jo on aikoja sitten jätetty Hirvisaari, jo on sivuutettu toisiakin suuria saaria ja pajarin tyttären vene lähenee nyt Särkisalon puoleisia rantamaita, josta alkaa itäinen Tiurin vesille vetävä Ala-Vuoksen haara.

Itse pajarin tytär ohjaa pitkää ja sutjakkatekoista jokivenettään. Keskituhdolla istuu joutilaana haukankesyttäjä Trifon ja hänellä on vieressään monta haukanhäkkiä, joissa kussakin on yksi hänen parhaimpia hoidokkejaan. Vain yksi, Irinja neidon lempihaukka Ali, on häkistään vapaana. Enimmät ajat tämä jalorotuinen, kaukaa syrjäänien maasta tuotu lintu istuskelee emäntänsä olkapäällä. Siinä se helistelee pieniä hopeaisia kaulatiukujaan, siinä se kallistelee ja pudistelee uljasta päätään, johon on kudottu pieni kulta- ja hopeakirjomyssy. Irinja neito leikittelee lintunsa kanssa, välistä hän usuttaa Alin ahdistamaan matalalla ohi lentäviä sorsaparvia. Silloin Ali nuolena lentoon syöksähtää ja ennenkuin on ennätetty oikein huomatakaan, putoaa jo ensimmäinen kiinni tavoitettu sorsa henkitoreissa lennostaan veteen. Hätääntyneenä kirkuen sorsaparvi hajoaa kaikkiin suuntiin, Ali hyökkää sinne ja hyökkää tänne, lintuja putoilee veteen. Toiset häkkeihinsä suljetut haukat, kun ne kuulevat metsästyksen melun, kynsivät ja takovat kiihtyneinä häkkinsä puolaimia, kirkuvat ja marisevat vapauteen päästäkseen. Mutta kerran kun vain pajarin tytär ilmassa vilauttaa punaista kutsuvaatettaan, niin silloin Ali tottelevaisena jättää sorsaparven ahdistamisen ja lentää takaisin emäntänsä olkapäälle, hankaa päätänsä hänen pehmeään, kypäripäähineen alta valtoinaan hulmuavaan tukkaansa ja kirahtelee pehmeästi hyvittelyä kerjäten.

Ihastuneena katselee Trifon jaloa hoidokkiaan ja kaunista pajarin tytärtä, katselee vuoroin kumpaistakin ja alkaa haastella:

— Mitäs tekisit, kaunis pajarin tytär, jos tuo Ali haukkasesi tuhon omaksi joutuisi?

— Mitäkö silloin tekisin? kertaa pajarin tytär ja sivelee hyväillen lempihaukkansa pehmeätä höyhenpeitettä. — Mitäkö minä tekisin, jos tämä kultalintuseni katoaisi turman tielle, tuhon omaksi joutuisi? Mitäkö tekisin? Itkisin minä orpo pajarin tytär armasta haukkastani, itkisin ylen katkerasti. Viikon kaksi kyynel vesiä vuodattaisin, surussa itse kulkisin ja kaksi kymmentä paastopäivää orjapiioilleni määräisin. Niin minä surisin omaa kaunoistani, hopearintaistani, orpo pajarin tytär.

— Vaan entäpä jos turman tuottaja olisi joku kademieli metsänkävijä, mitäs silloin tekisit, pajarin tytär!

— Mitäkö silloin? — Uhkaava vihan salama välähtää pajarin tyttären silmissä. — Silloin minä vaanisin turman tuottajaa, vaikka viikon vaanisin, jos en ennen tavoittaisi. Ja tällä teräsjännejousellani koston vasaman lennättäisin suoraan syyllisen syänlihoihin. Sinä tiedät, että minä osaan hyvin ampua, niin silloinpa myös tietänet, että sitä nuolta en ohi ampuisi. Täyden hyvityksen saisi pajarin tyttären lempilintu, hopearinta armahainen.

Näin haastelee pajarin tytär Ali haukkastansa hyvitellen. Vene kiitää nopeasti eteenpäin myötäisessä tuulessa. Nyt jo rantavaarojen metsiä vasemmalta ja oikealta näkyy, vene painuu salmivesiin, väylä ahtaammaksi puristuu ja hyvin jo tuntuu vastaan tulevan virran paine. Mutta kun kolme airoparia on soudussa, niin eipä siitä vauhti paljon vähene. Hyvämielisenä pajarin kaunis tytär miehilleen haastelee:

— No nyt jo Tiurin velhojen vesiä soutelemme. Jokos urhojani uljaita peloittaaman rupeaa?

— Eipä vielä pahoin peloita, virkahtaa vanha jousimies Stepani, joka keskiteljolla soutaa.

— Eihän tätä Stepani urhoamme peloita, nauraa haukankesyttäjä Trifon. - On tämä itsensä hyvin varannut Tiurin velhojen vehkeitä vastaan. Taikapussonen kaulassaan riippuu pyhän ristin rinnalla. Siinä taikapussosessa sillä on hienonnettua konnanruohoa ja vesihiiden vihoja ja uhrilähteen silmästä kaivetun vaskinahan vuoltua hometta ja mitä lie vielä hiiden petran hikeä. Niin tämä Stepani urhomme kerskailee, että näkymättömäksi taikapussosensa hänet tekee, kun Tiurin velhojen noidannuolet alkavat ilmassa suhahdella.

Nauraa pajarin tytär.

— Oikeinko sinulla Stepani on sellainen taikapussonen kuin tämä Trifon kielittelee?

— Mitä vielä minulla olisi, väittää vanha Stepani. — En minä mokomista, silmäni vain ristin, kun noidannuolia alkaa ilmassa suhista. Kolme kertaa silmäni ristin ja kolme kertaa siunauksen luen, niin silloin ei noidannuoli minuun tehoa.

— On sillä taikapussonenkin, inttää yhä Trifon veitikka. — Käskisitpä, pajarin tytär, Stepani urhomme karvaisen rintansa paljastamaan, niin nähtäisiin, enkö minä totta haastanut.

Mutta ei käskenyt pajarin tytär, sanoi uskovansa vanhan Stepanin sanoja, vaikka liekin mielessään epäillyt. Olihan moni muu pajarin jousimiehistä Tiurin velhojen naapuruudesta pahoin pelästynyt, niin mitäpä tuossa, jos vanha Stepanikin olisi vähän pelästynyt ja itseään vastataioilla varannut. Kokassa joutilaana istuva Irinja neidon orjapiika Olga, joka oli tuotu Syvärin Karjalasta, ilmoittaakin nyt arkailematta:

— Minä hirveästi pelkään näitä tämän puolen ihmisiä ja oloja. Kolmena iltana perätysten olen pyhiä rukoillut, että minua tällä matkalla suojelisivat. Ja tiedänpä minä hyvin, että kaikki nämä toisetkin pelkäävät, vaikka toista haastanevat. Pelkää vanha Stepani ja pelkää tämä jousimies Aljosha ja pelkää se tuo sinun Trifonisikin, vaikka on mokoma rohkeata poikaa olevinaan.

— Elä usko, pajarin tytär, elä usko houkon orjapiikasi sanoja! rupeavat jousimiehet ja Trifon kuorossa väittämään.

Pajarin tytär nauraa ylimielisesti:

— Mitä minä tuosta välitän, vaikka kaikki Tiurin velhoja pelkäisitte, mokomia tietomiehiä! Väkisin minä teidät vien Tiurin vesille, siellä onnekseni metsästelen ja Tiurin mahtimiehiä jos tielleni sattuu, niin heidät käsken kauas katoamaan, sillä isäni on heidän herransa ja pajarinsa, niinkuin hän on kaikkien muidenkin Karjalan miesten pajari.

Uhmaten kopea Irinja neito niskojaan nakkaa ja jo tuosta airoja hoitelevat jousimiehetkin salaista pelkoaan häpeävät, kun näkevät kauniin käskijänsä noin uljaana ja pelottomana Tiurin vesillä venostaan ohjaavan. Jospa liekin pajarin tytär ollut oikeassa, jos lienevät Pipinä kuuluttajan jousimiehet vain turhia taruja kertoneet Tiurin miesten mahtikeinoista.

Matkue mieli yöpyä muutamaan kauniiseen virran poukamaan, mutta kun rantaan soutivat, niin näkivät siinä olevankin eläjiä. Rannalla oli venevalkama ja verkkokierimet ja vähän ylempää näkyi suurien puiden siimeksestä matala kalastajasauna. Kierimien ääressä hommaili kalanpyydyksiään kuivumaan asetellen pieni äijän käppyrä, joka näytti olevan melkein tukkikuuro. Vasta vieraan venosen rantaan törmättyä hän havahtui puuhastaan ja jäi suu auki ihmettelemään outoja tulijoita.

Pajarin tytär oli jo rantahiekalle hypännyt ja huusi hänelle:

— Oletkos sinä niitä Tiurin velhoja, mokomia mahtimiehiä?

— Häh, tietäjiäkö haet? kuulustaa äijä pannen kätensä korvalleen.

— Niitäpä juuri haen, Tiurin tietäjiä, Tiurin velhoja. Tuotapa juuri kyselen, että jos sinäkin niitä lienet?

— Ei minusta tietäjäksi, taitajaksi, virkahtaa kalastaja vanhus vapisevaa päätään pudistaen. — Ei minusta itsestäni, vaan jos tuolle Taina muorilleni asiasi haastanet. Hän välistä yrttivoiteita keittelee, arpoja panee, niin jos sinullekin voisi kohtalosi sanoa.

— Mitä sinä täällä höpiset, ukko uutra! kuuluu nyt kimeä ääni puiden suojasta ja sieltä ilmestyy näkyviin vanha nainen. Ryppyinen hän on ja kumarainen, suu hampaaton, ja käyräpäiseen sauvaan hän käydessään nojaa. Mutta kumman terävä on katseensa, kun hän kädellä silmiään varjostaen nyt outoja vieraita tiukasti tarkastelee ja jälleen kimeällä, piipittävällä äänellä tuiskahtaa:

— Vai minun luokseni sinä neuvot mokomia kulkijoita. Mitä lienevätkään vieraan vallan väkeä, omilta tietäjiltään kohtalonsa kysynevät.

— Vai et sinä tietojasi minulle mielisi haastaa, väkäleuka Tiurin velho! kivahtaa pajarin tytär ja astuu aivan muorin eteen. — Mutta minäpä sanon sinulle, että jos käsken, niin tuossa tuokiossa mieheni sinut solmuruoskalla suomivat, mokoman tietäjän, taitajan — Nuoko sinun miehesi minut solmuruoskalla suomisivat! nauraa vanha tietäjänainen hampaattomia ikeniään irvistäen. — Vai nuo urhot uljaat minua kurittaisivat! Näen minä heidän lävitsensä, hyvin näen miten miehesi, miekkosesi pelosta vapisevat Tiurin maille tultuansa. Parempi olisi ollut, kun olisit kotona pysynyt, vieraan vallan kopea tytär.

Tuimistunut tietäjänainen sylkäisee halveksivasti pajarin tyttären seuralaisiin päin, vähältä piti, ettei suoraan sylkenyt itseään pajarin tytärtä kasvoihin. Sieti hyvän aikaa lepytellä, ennenkuin hänen kiukkunsa asettui ja hän suostui pajarin tyttärelle taikojansa tekemään.

Suostui hän kuitenkin lopuksi. Vuoroin itsekseen höpisten, vuoroin kimeällä äänellä piipittäen hän käskee pajarin tyttären seuraamaan perässään ja mennä köpittää matalan kalastajasaunan takana olevan lähteen äärelle. Siinä paloi kivistä kyhätyllä tulisijalla valkea ja sen hohteessa kiehui vaskikattila, jossa oli väkevältä lemuava yrttikeitos valmistumassa. Taina muori hämmenteli pataansa, supisi siihen loitsujaan hetkiseksi kokonaan unohtaen vieraiden näkijäin läsnäolon. Pajarin tytär kävi pilkaten kyselemään:

— Tuostako kiehuvasta keitoksesta sinä minulle tulevia asioita mielit ennustaa?

— Ei ole tämä keitos sinun varallesi, mutisee Taina muori katsettaan kohottamatta. — On tämä niiden varalle, jotka Taina tietäjä tuntee ystävikseen. Kopeana sinä luokseni tulet, vaan jos kuitenkin tuosta lähteestä hiukan kohtaloasi katsonemme. Heitähän siihen uhrirahasi!

Pajarin tytär irroittaa vyöstään helmi- ja hopeakirjoin koristetun samettikukkaron, valikoi sieltä Novgorodin kirkkaan hopeamarkan ja heittää sen lähteeseen.

— No nyt hämmennä vettä tällä minun sauvallani!

Pajarin tytär kyykistyy lähteen ääreen ja tekee Taina muorin käskyn mukaan. Kaikki jousimiehet ja haukankesyttäjä Trifon ja orjapiika Olga ovat myös arastellen tunkeutuneet lähemmäksi ja koettavat toistensa olkapäiden ylitse kurkistella lähteeseen. Mutta vanha tietäjänainen ei välitä heistä, vaan tarttuu lujasti pajarin tyttären ranteeseen ja supisee puoliääneen:

    »Minun uskoni sinun uskosi!
    Minun tietoni sinun tietosi!
    Minun näköni sinun näkösi!»

— No nyt yhtenä katsonemme, vaikkapa synnyinsijasi ensin katsonemme!
Näetkös mitään, vieraan vallan kopea tytär?

Pajarin tytär tuntee oudon väristyksen läpitsensä kulkevan. Lähteensilmässä näkyy kiehumista ja poreilua, sitten alkaa samentuneesta vedestä outoja kuvia erottua. Hän näkee Novgorodin pajarien hääsaattueen, paljon raskaisiin kultakirjopäärmeisiin pukuihin ja korkeisiin hiippapäähineisiin puettuja pajarittaria. Ne liikkuvat, liikkuvat näädännahkakauhtanaisten pajarien taluttamina. Ensimmäisenä kulkee muita ylellisemmin vaatetettu pajaritar, helmikoristeita riippuu rypäleinä hänen päähineestään ja korvistaan. Häntä taluttaa pyhää tuohusta kantava igumeni, mutta pajarinainen näyttää itkevän vihille vietäessä. Kuni unessa muistelee pajarin tytär tuon naisen kerran nähneensä, noin itkevänä muistelee nähneensä, mutta surupukuun puettuna ja toisenlaisessa kulkueessa, kuolinkulkueessa. Taina muori supisee:

— Vieraan vallan kopea tytär, tuntenetko tuon naisen? Kauniin kantajasi tuntenetko, isoansa itkevän, omaa kovaa kohtaloaan ja sinun syntymistäsi surevan? Lienetkö hänet ennen nähnyt?

— Jos lienen hänet kerran nähnyt, jos lienen pienenä lapsosena nähnyt! läähättää pajarin tytär tukehtumaisillaan. — Jos lienee hän äitini armas, kaunis kantajani, jo lapsena kadottamani!

— Niinpä niin, nyt olet hänet toisen kerran nähnyt, syntymistäsi surevana, kohtaloasi itkevänä. Tahtonet itsekin nähdä kohtalosi, vieraan vallan kopea tytär. Niinpä siis hämmennä jälleen tällä sauvallani lähteen silmää ja sitten tarkoin katsonemme, mitä haltijani sinulle näyttää!

Jo tuntee ylpeä pajarin tytär kätensä vapisevan, mutta tahtomattaan hän tottelee vanhan tietäjänaisen käskyä, hämmentää sauvalla vettä ja sitten silmän rävähtämättä alkaa siihen tuijottaa. Taina muorin luiset sormet hänen rannettaan puristavat, kuin kalmanpihdit ne puristavat, mutta kuuma tulivirta tuntuu kulkevan hänen läpitsensä. Hän värisee, tuntee päätään huimaavan, hän tahtoisi riistää kätensä irralleen ja paeta kauas velhonaisen lähteen ääreltä, mutta kumma voima hänet siihen kahlehtii. Ei mahtanut enää mitään uhmaileva pajarin tytär, vaan henkeään pidättäen kiehuvaan lähteensilmään tuijottaa.

Nyt alkaa poreileva vesi seestyä, kummia kuvia siitä erottuu. Pajarin tytär näkee isänsä väkeä, näkee Novgorodin pajareja ja jousimiehiä ja peitsenkantajia. Hän näkee myös pajarinaisia, näkee itsensä heidän joukossaan. Suuria juhlapitoja hän näkee valmistettavan, hänen isänsä palvelijoita kulkee, kulkee edestakaisin, pitoruokia pöytään kannetaan. Hän istuu orjanaistensa ympäröimänä, hänen yllensä puetaan raskasta kultakirjovaatetusta. Hän tuntee tukehtuvansa tuon vaatetuksen painosta, mutta orjanaiset vain kilvan hänen eteensä kantavat korujaan, hänen päähänsä asetetaan korkea hiippapäähine, jonka helmipäärmeet lankeavat raskaina hänen olkapäilleen. Mutta yhtäkkiä samentuu vesi ja kun se hetken kuluttua alkaa jälleen seestyä, ei äskeisistä kuvista näy enää mitään. Hävinneet ovat Novgorodin pajarit ja pitopöytää valmistavat palvelijat, hävinneet ovat orjanaiset ja hänen juhlavaatetuksensa. Uusia kuvia hän näkee, outoja miehiä, joilla on vaskiset kypäripäähineet ja jouset ja nuoliviinet. Eivät ole nämä miehet hänen isänsä väkeä, mitä lienevät vierasta väkeä ja uljaan miehen hän näkee heidän johtajanaan, päätä pitempänä kaikkia muita hän kulkee ja vyöstään välähtelee leveä miekka, jonka kirkas terä tuntuu palavan tulenliekkinä. Läähättäen hän tietäjänaiselta kysyy:

— Kuka on tuo uljas urho ja ketä ovat nuo hänen miehensä? Eivät ole isäni väkeä, en ole konsanaan heitä nähnyt. Mitä lienevät vierasta väkeä, urhoja olemattomia?

— Minulta elä mitään kysele! supisee tietäjänainen — Elä kysele, vaan katso kohtaloasi, vieraan vallan tytär.

Pajarin tytär tuntee pian tajuntansa katoavan, mutta lumottuna hän tuijottaa urhon uljaan johtamaa joukkoa. Se liikkuu, liikkuu nopeasti. Ja nyt näkee hän jälleen myös isänsä väkeä, urhot iskevät yhteen. Säilät salamoina sävähtelevät, teräsjännejouset laulavat kuolonlauluaan. Ja hän näkee itsensä taistelevien joukossa, hänen ympärillään urhoja kaatuu, mutta mistään välittämättä hän pyrkii eteenpäin kuin kumma tenho häntä ajaisi tuonne vieraan väen joukkoon. Mutta hän ei sinne pääse, hänen jälkeensä tulisia nuolia ammutaan ja nyt syttyy kaikki palamaan. Hän näkee vain liekkejä, liekkejä ympärillään. Taistelevien urhojen joukot häviävät hänen silmistään tulimereen…

Taintuneena vaipui pajarin tytär lähteen partaalle. Kauhun lamaamina seisovat jousimiehet, haukankesyttäjä Trifon ja orjanainen hänen ympärillään. Mutta tietäjänainen supisee loitsujaan, lähteen kylmällä vedellä pyörtyneen Irinja neidon ohimoita valelee.

— Herää jo, herää jo, vieraan vallan tytär, puhelee hän loitsujensa lomassa. — Kohtalosi nähdä halasit, kopeana luokseni tulit. No olen sinulle näyttänyt, mitä haltijani halusi näyttää. Mitäpä tuosta niin säikähdit, herää jo väsynyt!

Jo avaa silmänsä pajarin tytär, oudoksuen katselee ympärilleen. Vierailta kaikki tuntuvat, hänen jousimiehensä ja haukankesyttäjänsä ja orjapiikansa. Kaikki vierailta tuntuvat ja hänestä itsestään tuntuu kuin olisi hän kauan, kauan maannut, kauan kummia unia uneksinut. Väsyneenä hän kohoaa istualleen, nousee siitä seisalleen. Sitten irroittaa hän vyöstään helmikoristeisen samettikukkaronsa ja pudottaa sen tietäjänaisen jalkoihin.

— Pidä hyvänäsi, Tiurin tietäjä! sanoo hän. — Jos toiste luoksesi tulen, niin tuntenet minun kerran ennen käyneen.

— Parempi jos et toiste luokseni tulisi, vieraan vallan tytär! piipittää tietäjänainen keitoksensa kitkerästä savusta yskien. — Parempi jos omillasi eläisit ja Karjalan tietäjät rauhaan jättäisit. Ei hyvää sinun sukusi kantapäillä Karjalan maille tule, verta näin tulevan ja tulenliekkejä. Kiroja näin tulevan ja lienetpä tuon itsekin nähnyt.

Jo on lähtenyt pajarin tytär haukankesyttäjä Trifonin taluttamana veneeseensä horjumaan. Hänen perässään menevät jousimiehet ja orjapiika Olga. Mutta yhtäkkiä tietäjänaisen terävä ääni pysähdyttää viimeksimainitun.

— Orjanainen, otahan emäntäsi kukkaro! En huoli hänen hopeoistaan!

Kuin saastutusta peläten viskaa hän täysinäisen kukkaron poistuvien jälkeen.

Näin päättyi pajarin tyttären ensimmäinen kohtaaminen Tiurin väen kanssa. Uhmaten ja Tiurin tietäjiä ivaten hän oli matkaan lähtenyt, mutta jopa ensimmäinen Karjalan tietäjänainen masensi hänen uhmansa.

Ei kuitenkaan vielä takaisin kääntynyt pajarin tytär. Vielä päivän ja toisenkin retkeilee ja kun ei mitään sen kummempaa enää tiellään kohdannut, niin jo alkavat vanhan tietäjänaisen ennustukset hänestä tuntua joutavalta peloittelulta.

Muutamana kauniina iltapäivänä joutui matkue korkearantaiseen niemeen, jonka jyrkänteille rannassa tavattu kalastaja sanoi hyvin näkyvän Tiurin linnan harjojen. Kummaa uteliaisuutta palaen pajarin tytär kauan tähystelee Karjalan miesten kuulua linnaa. Jousimiehet sillä aikaa rantoja kierrellessään löysivät niemen toiselta puolen suuria veneitä ja kiiruhtivat siitä pelästyneinä emännälleen ilmoittamaan.

— Pajarin tytär, jo nyt takaisin kääntynet, puhelee vanha Stepani toisten puolesta. — Me olemme sinua tänne asti seuranneet, mutta elä vaadi meitä enää kauemmaksi.

— En kauemmaksi vaadi, sanoo pajarin tytär, — mutta tässä niemessä me laskemme metsästyshaukat vapauteen. Tähän vaaran laelle on laaja näköala, joten tästä voimme hyvin seurata niiden uljasta riistanpyyntiä.

Mitä mahtoivat pelästyneet jousimiehet hurjapäiselle emännälleen. Trifonin täytyi kantaa kaikki haukanhäkkinsä alhaalta veneestä vaaran laelle. Pajarin tytär itse avasi häkit ja laski linnut toisen toisensa jälkeen lentoon. Tällä välin orjapiika Olga oli saanut kantaa veneestä turkispeitteitä ja levittää niitä maahan ja kivisille istuimille, jotta emäntänsä voi mukavasti katsella haukkojensa leikkiä.

Runsaasti olikin riistaa tarjolla, pian kohosi metsästä lentoon pelästyneitä teiriä ja koppelolta ja alhaalta virrasta suuria sorsaparvia. Haukat ajelivat niitä edellään rajusti saalista ahdistaen. Kaikkein parasta jälkeä teki pajarin tyttären lempihaukka Ali. Tämä jalo lintu kohosi tämän tästä korkealle, pakenevan vesilintuparven yläpuolelle. Siellä se hetkisen leijaili ja sitten nuolena syöksähti valitsemansa saaliin kimppuun.

Mielihyvissään pajarin tytär ja Trifon katselevat Alin lentoa, mutta yh'äkkiä näkevät he haukan, juuri alassyöksyyn valmistautuessaan, tekevän ilmassa kuperkeikan. Tämän jälkeen lähtee se vaivaloisesti siipiään räpytellen laskeutumaan viistoon maata kohti. Kovin hämmästyvät pajarin tytär ja Trifon Alin kummallisesta käyttäytymisestä. Nyt se jälleen yrittää lennostaan pudota, pyörähtää ympäri, mutta nähtävästi viimeiset voimansa ponnistaen pääsee vielä kerran siivilleen ja lentää suoraan vaaran laella seisovaa pajarin tytärtä kohti pudoten henkitoreissa tämän jalkoihin.

Alin siiven juuressa oli pitkä teräsnuoli, jonka varsi ja sulka olivat taidokkaasti koristetut. Kun syvälle tunkeutunut nuoli saatiin irroitetuksi, oli pajarin tyttären lempihaukkakin henkensä heittänyt. Itkien Irinja neito kuollutta haukkastaan hyväilee, mutta hänen ympärilleen kokoontuneet jousimiehet ovat kovin pelästyneitä. Stepani vanhus silmiään ristien haastelee:

— Näittehän, jousimiehet, miten korkealla Ali haukkamme lensi, melkein pilvien tasalla. Kukapa meikäläisistä olisi nuolensa sinne asti lennättänyt!

— Olikohan tuo noidannuoli? kuuluu Aljosha jousimiehen pelästynyt kysymys.

— Mikäpäs muu kuin noidannuoli, Tiurin tietomiesten noidannuoli! puhelee Stepani vanhus jälleen silmiänsä ristien. — Tuolta Tiurin linnasta tulla suhisti suoraan halki ilmojen ja niin tapasi Ali haukkasemme, turman tuotti. Ettekös kuulleetkin sen tuolla korkealla ilmassa suhahtavan, veljet oikeauskoiset? Minä ihan selvään kuulin ja säikähtäen silmäni ristin, että jos oli jo minun poloisen pääni varalle ammuttu.

— Kuulin minäkin sen suhahtavan! Ja minä! Ja minä, ihan selvään kuulin!

Näin säikähtyneet jousimiehet toinen toisensa jälkeen todistavat. Pelästynyt on Trifon haukankesyttäjäkin. Hän kääntelee veristä nuolta käsissään ja puhelee:

— Oikeassa lienette, jousimiehet, kyyhkyläiseni, ei näin raskasta nuolta tavallisesta meikäläisen jousesta ammuta.

— Vieläkös sitä käsissäsi pidät, loihdittua! huudahtaa Stepani vanhus pelästyneenä. — Heitä jo metsään, heitä sukkelaan, Trifon veikkoseni, ja silmäsi risti!

— Hölmöt! huudahtaa pajarin tytär ja tempaa verisen nuolen Trifonin käsistä.

Hän oli nyt kyllikseen itkenyt lempihaukkastaan ja raivo täytti hänen sydämensä. Kostaa hän tahtoi, kostaa Ali haukkansa kuoleman. Hän sähisee toistamiseen:

— Hölmöjä te olette, mokomat! Itse olette sanoneet metsän tuolla olevan täynnä Tiurin jousimiehiä, mutta nyt vain noidannuolista jaarittelette! Tuolta muka lensi suoraan ilmojen halki ja nyt ei muuta kuin pelosta vapisten silmiänsä ristitään. Mutta minä tahdon kostaa Ali haukkaseni kuoleman, itse kostan, kun ei teistä miekkosista kostajata ole. Saman surmannuolen ammun suoraan syyllisen syänlihoihin!

Hän on temmannut maasta jousensa ja lähtee kiukusta kiehuen metsään kiiruhtamaan. Stepani vanhus pelästyneenä hänen jälkeensä huutelee:

— Oletko mieletön, pajarin tytär, armahaisemme, kyyhkyläisemme! Suoraan surman suuhun lennät meidät jousimiehesi suruun saatat! Mitä me heille mahdamme, mokomille! Et sinä mahda, emmekä me mitään mahda. Parasta kun vikkelään tästä lähdemme omille vesille painumaan.

— Painukaa vain ja paetkaa, kaikin mokomin paetkaa, urhoni uljaat! huutaa pajarin tytär taakseen katsomatta ja juoksee edelleen.

Mikäpäs muu auttoi, vasten tahtoaan täytyi pelosta vapisevien jousimiestenkin seurata raivostunutta emäntäänsä. Notkeasti kuin nuori saalistaan ajava naaraspantteri juoksi pajarin tytär sakeassa metsässä, hyppeli kiveltä kivelle, taitavasti väisteli tielleen tulevia ryteikköjä. Verinen surmannuoli oli hänellä kädessään ja toisessa kädessä teräsjännejousensa. Niin hän nopeasti eteenpäin tunkeutui taakseen katsomatta, seuralaisistaan välittämättä.

Jo oli hän päässyt myötärinteen pahimmasta ryteiköstä ja joutui nyt alavaan kuusi- ja honkametsään, jossa siellä täällä oli pieniä aukeamia. Muutamaa tällaista aukeamaa lähetessään hän huomaa puiden lomasta oudon vaskihelapäähineen vilahtelevan. Hän painautuu kuusen suojaan ja leimuavin silmin lähenevää tulijaa tarkastaa. Mies kumarassa kyykkii, näyttää jotakin etsivän, ja salamana silloin pajarin tyttären päässä välähtää ajatus, että siinäpä olikin syyllinen, hänen haukkasensa ampuja, ja nyt se oli haeskelemassa ampumaansa saalista. Raivosta vapisten pajarin tytär vetää teräsjännejousensa vireeseen ja asettaa verisen nuolen kohdallensa. Kauan hän tähtää piilopaikastaan, mutta hänen kätensä vapisevat niin ankarasti, että hän pelkää ohi ampuvansa.

Nyt kohotti etsiskelijä päänsä ylös, näyttää jotakin kuulostavan. Pajarin tytär tuijottaa häneen kuin kummituksen edessään näkisi: siinä seisoi ilmielävänä sama mies, jonka hän oli karjalaisen tietäjänaisen lähteestä nähnyt. Sama oli tuo koko, sama uljas ryhti, sama vaskikypäripäähine. Jokos hän jälleen hourekuvia rupesi näkemään, mutta hänpäs ei antanutkaan mokomien hourekuvien itseänsä säikyttää. Vaikka päätä huimaa ja kumma pelko mieltä ahdistaa, puree hän hampaitaan ja laskee surmannuolen menemään.

Kuului heikko helähdys, mies tapailee kädellä ohimoaan, kypäripäähineensä reunasuojusta ja huutaa jotakin taakseen metsään päin. Sieltä juoksee hänen luokseen toisia miehiä samanlaisissa päähineissä. Mies heille näyttää kädessään olevaa esinettä, veristä teräsnuolta, jonka hän on kiskaissut irti päähineensä reunasuojustimesta.

— Katsokaahan, veikkoset, niin lensi tämä kuin olisi pilvistä lentänyt.
Vähältä piti, etten saanut ohimooni.

— Näytähän tuota, Kalevi kaunoisemme! sanoo juuri paikalle joutunut vanha jousimies. Näytähän kun Lari taattokin tuota vähän tarkastaa!

Pitkä vihellys pääsi vanhukselta, kun oli nuolen nähnyt. Hän pitelee sitä hyppysissään kaikkien nähtävänä.

— Näettekös, pojat, oman nuolensa on Kalevi kaunoisemme takaisin saanut. Hyvin minä nämä nuolet tunnen, kun olen itse mokomat takonut ja koristanut. Siinä sait, Kalevi kaunoisemme, saman vasaman, minkä hetki sitten tuonne pilviin lähetit. Ja näkyypä tavanneen saaliinsa, kun on noin veressä yltäänsä. Hyvin näkyy tavanneen, vaikka me hölmöt tuota epäilimme!

— Mutta kuka sen nyt takaisin ampui? ihmettelevät toiset kuorossa.

— Siinäpä se, kuka tämän takaisin lähetti? Mutta pianpa tuosta selvän saanemme, Hei, lähtekäähän, pojat, jo liikkeelle, tuota metsää vähän tarkastamme. Ehkäpä sieltä ampujankin löydämme!

Pajarin tytär oli koko ajan piilopaikastaan tuijottanut miesjoukkoa. Mutta nyt kohosi hän seisalleen ja astui ylpeästi niskojaan nakaten miesten eteen.

— Etsimättä minä tulen, mokomat Tiurin urhot! En yhtään teitä pelkää! Ali haukkaseni surmasitte, parhaan hopearintaseni tuhositte. Siitä kostoksi päätin lennättää saman surmannuolen syylliseen, mutta enpä ihan paikalleen osannut.

— Lähelle osasit, kuka lienetkin, outo ampuja, virkahtaa Tiurin Kalevi.

— Kukako olen, outo ampuja? En syntyäni keneltäkään salaa: Käkisalmen pajarin tytär olen, kaikkien Karjalan miesten pajarin tytär.

— Pajarin tytär! Käkisalmen pajarin tytär! kuuluu hämmästyneitä huudahduksia miesjoukosta.

— Niinpä juuri, kaikkien Karjalan miesten pajari on isäni, teidänkin pajarinne ja käskijänne. Mutta sanohan jo, kuka sinä olet, Ali haukkaseni surmaaja? Sanohan jo, mistä tiedän toiste hyvitystä tulla hakemaan?

— Kopeapa olet, pajarin tytär, virkahtaa Tiurin Kalevi naurahtaen. — Yhtä kopea olet kuin isäsi palvelijakin, joka kävi Tiurin linnassa. Sanon kuitenkin sinulle sukuni: Tiurin heimovanhimman sukua olen, Suur-Tiurin pojanpoika ja Tiurin Haukaksi minua kutsutaan. Voi isäsi sanoa olevansa kaikkien Karjalan miesten pajari, mutta sinun kuitenkin neuvoisin toiste metsästyshaukkasi omilla maillasi pitämään. Tiurin Haukka ei suvaitse toisia haukkoja näillä mailla mairehilla.

Näin sanoo Tiurin Kalevi kopealle pajarin tyttärelle. Hetkisen he toisiaan tiukasti tarkastelevat. Sitten pajarin tytär virkahtaa:

— Vai et sinä minun isäni mahtia pelkää, vaan käsket minun pois näiltä mailta lähtemään. Ali haukkaseni surmasit ja nyt käsket minun kotiin lähtemään. No jos pitänee lähteäni, mutta tuon verisen nuolen kuitenkin käskenet miehesi minulle antamaan.

— Sitäkö varten sen tahdot, että toiste tavatessamme jälleen minua sillä tähtäisit?

Ei pajarin tytär enää häneen niin kopeasti katsonut ja veri kohoaa hänen poskipäihinsä, kun hän hiljaa sanoo:

— En toiste enää sinua nuolella tähtää. Isäni jousimiehet jos tähdännevät, minun nuoliltani saat rauhassa kulkea. Muuten vain tuon verisen nuolen muistona pitäisin armaasta Ali haukkasestani, hopearintaisestani.

— Lari taatto, anna nuoli pajarin tyttärelle! käskee Tiurin Kalevi. — Ja vielä lienee kohtuullista, että lähetän miehiäni sinua Tiurin vesiltä saattamaan. Jos toiset Tiurin metsänkävijät sinut sattumalta kohtaisivat, niin lienee parempi, että on sinulla saattajia.

— En huoli saattajistasi, ilman niitä tänne tulin, ilman myös lähden! Ja onpahan minulla omaa väkeä, vaikka lienevätkin pelkureja näillä mailla liikkuessaan. Hei mieheni, urhot uljaat, tulkaahan jo näkyviin piilopaikastanne! Ei täällä teitä elävältä syödä!

Noloina tulevat metsästä esiin pajarin tyttären jousimiehet. Lari taatto heitä tarkastelee ja nauraa:

— Vai pelkäsitte, urhot uljaat! Taisivat toverinne täältä kummia kertoa. No menkää te vain rauhassa matkaanne tällä kertaa, mutta ehkäpä pian tulemme Käkisalmeen teitä tervehtimään. Vuoroin vieraissa käydään ja te olette nyt jo toista kertaa täällä päin, niin jospa meidänkin jo pian pitänee tulla teidän luoksenne. Näkemiin vain, hyvän huolen kauniista pajarin tyttärestä pitänette!

Niin lähti pajarin tytär miehineen Tiurin vesiltä. Uhmaten ja kopeana hän oli sinne tullut, jos lie vähemmän kopeana kotiin päin palannut. Menettänyt hän oli Ali haukkasensa, hopearintaisensa ja kostamatta on sen surma jäänyt. Vain verisen surmannuolen sai muistoksi tihutyön tekijältä.

Jousimiehet ja haukankesyttäjä Trifon kotimatkalla paljon haastelevat Tiurin vesillä kokemistaan ja näkemistään. Haastelevat he nuotiotulien ääressä keskenään kuiskutellen karjalaisesta tietäjänaisesta ja haastelevat he Tiurin uljaasta urhosta, jonka nuoli Ali haukan korkealta pilvistä tavoitti. Haastelevat jousimiehet keskenään, mutta ei pajarin kaunis tytär näy heidän haastelustaan välittävän.

Mitä lienee pajarin tyttärellä ollut omia ajatuksissaan.

VII Luku.

PAJARI TEKEE MARKKINA VALMISTUKSIA.

Kiihkeästi Käkisalmen pajari Petrin praasnikan lähetessä hoputti linnavarustuksensa valmistumista.

Jo oli saatu valmiiksi linnan asuin- ja varastorakennuksia ympäröivä puinen muurikehä, nyt korjattiin pitkin linnasaaren rantaa kiertävää kivistä ulkomuuria. Tämä muuri oli Karjalan miesten vanhaa perua, mutta aikojen kuluessa se oli monesta paikasta alas vierinyt. Pyöreitä muurikiviä oli raunioina rannalla, niitä oli mennyt virran vietäväksi. Toiset hiukan näkyivät syvältä jyrkkärantaisesta vedestä, toiset olivat kuulumattomiin kadonneet. Korjaustyössä tarvittavia uusia muurikiviä täytyi kerätä ja louhia läheisten rantavaarojen kallioista ja suurella lautalla väkevän virran yli linnasaarelle kuljettaa.

Rakennusmiehinä oli pajarilla sekä Novgorodista kuljetettuja kivenmuuraajia että ympäristöstä haalittuja Karjalan miehiä. Viimeksimainitut olivat väkipakolla tuotuja ja niinpä pajarin jousimiesten täytyi alituisesti valvoa heidän työtänsä. Yhtenään läjähteli Pipinä Martiskan solmuruoska kivilouhimolla, jossa Karjalan miehet työskentelivät.

Muutamana päivänä ilmestyi rakennusmiesten joukkoon kaksi kulkijaa, jotka kertoivat jalkaisin taivaltaneensa kaukaa Inkerinmaan karjalaisten luota. Toinen näistä kulkureista oli pitkä ja hartiakas vanhus, toinen tanakka nuorukainen. Molemmat olivat puheliaita veitikoita, huolettomia mieronkiertäjiä, ja kun Pipinä vouti alkoi kovistaa heitä työhön ryhtymään, niin virkahti vanhempi miehistä:

— Ka mikäs tuossa, voimmehan kiviä vääntää siinä missä toisetkin miehesi. Leivän antanet purtavaksemme, tuosta solmuruoskastasi särpimen saanemme. Mitäpä muuta kaipaisimme hyvää pajariasi palvellessa.

Vanhuksen sanat miellyttivät suuresti Pipinä voutia, hän taputti kämmenellään tämän leveitä hartioita ja nauraen haasteli:

— Oletpa, taattoseni, oikeassa. Hyvää pajariamme pitää mielisuosiolla palvella, mutta luuletkos näiden tämän puolen miesten niin tekevän. Vielä mitä, laiskottelevat ja nurisevat, pajari on muka tullut heidän sortajakseen. Mutta ruhtinashan on pajarin lähettänyt heidän luokseen.

— Niinpä tietenkin, kaikki me olemme Novgorodin hyvän ruhtinaan miehiä, niin hyvät kuin huonotkin. Sinä esimerkiksi olet pajarin asemies ja solmuruoskan heiluttaja, minä tämmöinen omissa oloissani eläjä, maantien kulkija. Mutta kumpainenkin me olemme ruhtinaan miehiä.

Nämä kulkijan sanat vielä enemmän miellyttivät Pipinä voutia. Hän luuli löytäneensä tästä vanhuksesta mieleisensä miehen niskoittelijoita suostuttelemaan. Hyvillä mielin hän jättää kulkijat kivilouhokselle ja neuvoo vanhusta ahkerasti toisille miehille haastelemaan.

— Ole rauhassa, pajarin asemies, pakisee vanhus silmiänsä vilkuttaen. — Minä heidät opetan mielisuosiolla kiviä vääntämään. Kunhan päivän kaksi olemme täällä oleilleet, niin naulaan saat jo ripustaa solmuruoskasi.

Niin jäävät kulkijamiehet kivilouhokselle työskentelemään. Pipinä voudin paikalla käydessä he tämän mieliksi haastelevat, mutta kun vouti on solmuruoskineen mennyt muuanne, silloin jo muutakin pakisevat. Hartiakas vanhus kivelle istahtaa ja haastelee miehille:

— Levähtäkäämme hiukan, veljet veikkoset, niin kerron teille sadun hyvästä ja pahasta pajarista.

— Osannetko mitään satua kertoa? epäilevät miehet.

— Vai en osaisi teille satua kertoa. Kysykääpäs, tältä nuoremmalta veikoltani, niin hän teille sanoo osaanko vai en.

— Osaa hän teille kertoa sadun hyvästä ja pahasta pajarista, vakuuttaa nuorempi kulkija. — Nähkääs, veljet veikkoset, me olemme juuri tulossa sen hyvän pajarin luota, mutta te palvelette täällä pahaa pajaria.

— Osaisittekos te tien neuvoa sinne hyvän pajarin luo? utelevat miehet kuorossa.

— Tottapa sinne tien osannemme, kun olemme lähteneet juuri teitä sinne noutamaan! nauraa vanhus huolettomasti. — Nähkääs, hyvä pajarikin tarvitsee nyt väkeä, mutta ei teitä panna siellä kiviä vääntämään.

— Hst veikkoseni, pajarin väkeä on tulossa! varoittaa nuorempi kulkija.

— Niinpä näkyy olevan, virkahtaa vanhus huolettomasti. — No toisen kerran teille lisää kertonen hyvästä pajarista. Nyt, veljet veikkoset, kilpaa kiviä vääntäkäämme!

Pipinä kuuluttajan saapuessa työ sujui sellaisella vauhdilla, että tämä ei silmiänsä mielinyt uskoa. Hän luki tämän muutoksen kulkijamiesten ansioksi ja taputti jälleen vanhusta hyvillä mielin olkapäälle. Taputti ja haasteli:

— No jopa olet saanut nämä niskoittelijat mielisuosiolla pajariamme palvelemaan.

— Huomenna vasta varsin kehunet, pajarin asemies! sanoo vanhus merkitsevästi silmää iskien. — Tänään vasta vähän olen näitä neuvonut, mutta saatpa nähdä, että huomenna mieliksesi jo kiviä vääntävät.

Tulipa iltapäivällä myös pajari tyttärensä seurassa kivilouhokselle katsomaan miesten työskentelyä. Heillekin Pipinä kehuu, mitä mainioita miehiä jumala oli lähettänyt heidän luokseen.

— Katsohan, pajari, tuota hartiakasta vanhusta, haastelee hän. — On siinä mies mieleisemme kiviä kiskomaan ja toisetkin suostuttelee sinua mielisuosiolla palvelemaan.

Pajarin tytär katselee tarkoin vanhusta ja äkkiä hän hätkähtää. Mutta vanhus on painaltanut huuppapäähineensä syvälle korvilleen ja miehille ärisee:

— Siinäkös nyt rupesitte vetelehtimään, kun jumala lähetti pajari isän, oman aurinkomme, meitä katsomaan.

Mielissään on pajari, taputtelee vanhusta olkapäälle tätä kiittelee ja kehuu. Mutta pajarin tytär jättäytyy isästään ja Pipinä voudista jälkeen, menee sitten nopeasti vanhuksen luo ja sanoo tälle tiukasti:

— No Tiurin mies, kultakuoma, jokos nyt olet tullut vuorostasi vieraaksi meidän luo? Lupasit pian tulevasi, kun siellä herrasi seurassa meidät tapasit. Muistanethan minut, Ali haukkaseni surmasitte ja sitten miehiäni ivasit, urhoja mokomia?

Mutta vanhus katselee häntä suu ammollaan. Siristelee silmiään, katselee ja sitten alkaa ihmetellä:

— Jopa sinä kummia puhut, pajarin tytär, ihmeitä haastat vanhalle kulkijamiehelle, mierolaiselle. Haukkasestasi puhut ja Tiurin miehistä, mutta enhän minä, armas aurinkoiseni, niistä mitään tiedä. Paljon olen maita kulkenut, monia olen kansoja nähnyt, mutta Tiurin miesten luo ei oikeauskoisten jumala ole vielä konsanaan minua lähettänyt. En tunne heitä, mitä lienevätkään kastamattomia, mokomat!

— Vai et sinä sano heitä tuntevasi, virkahtaa pajarin tytär uhkaavasti. — Eikös Lari taatto ollut sinun nimesikin ja sinäpä juuri miehiäni ivasit, mutta nyt et sano Tiurin miehiä tuntevasi. Vaan jospa minä lähettänen Pipinä kuuluttajan luoksesi, jos hän solmuruoskalla sinua suomii, niin ehkäpä siitä jo muistisi virkistyy. Jos sitten jo Tiurin miehet muistanet ja jos minutkin muistanet, taattoseni, kyyhkyläiseni!

— Ka mikäs tuossa, lähetä vain Pipinä vouti luokseni, jos lienen mielesi vihoittanut, haastelee vanhus silmiään siristellen ja huolettomasti naureskellen. — Kestäähän kulkijamiehen miekkosen selkä vähän solmuruoskaakin hyvän pajarin luona. On ennenkin solmuruoskaa maistettu maita mantereita kulkiessa, on maistettu sitä, jos lie muutakin maistettu.

Huolettomasti vihellellen vanhus ryhtyy kiveä vääntämään. Silmiään vielä pajarin tyttärelle vilkuttaa ja sitten vääntää, niin että hartialuut ruskavat. Mutta pajarin tytär häntä vielä tarkoin katselee, häntä ja samoin hänen nuorta toveriaan, jonka hän myös muistelee Tiurin miesten joukossa nähneensä.

Ei kuitenkaan mennyt pajarin tytär Pipinä kuuluttajalle huomioitaan haastamaan. Vaikka uhkasi, niin ei mennyt, vaan omana tietonaan piti huomionsa. Mitä lieneekin mielessään liikkunut. Vihaavansa pajarin tytär uskoi Tiurin miesten nuorta päällikköä ja samoin kaikkia tämän miehiä, jotka olivat häntä ja hänen seuralaisiaan ivanneet. Vihaavansa hän uskoi heitä kaikkia, mutta mikä lienee ollut, kun ei Pipinä kuuluttajaa lähettänyt kostajakseen.

Seuraavana yönä molemmat kulkijamiehet hävisivät pajarin linnarakennukselta. Mutta kahdeltaan eivät hävinneet, heidän mukanaan hävisi suuri joukko muitakin kivilouhoksella raatavia Karjalan miehiä. Lähtiessään olivat karkulaiset myös irroittaneet suuren lautan, jolla kuljetettiin kiviä mantereelta linnasaarelle. Väkevä virta ja myötätuuli olivat vieneet lautan minne lienevät vieneetkään Laatokan rannattomille ulapoille.

Pajari ja Pipinä kuuluttaja olivat tästä kepposesta raivoissaan. Hyvin he aavistivat, että Tiurin miehet olivat nämä ovelat kulkijat lähettäneet heidän rakennusmiehiään yllyttämään.

Mutta ei tällä hyvä, myös Novgorodista tulleet kivenmuuraajat rupesivat napisemaan ja vihdoin karkasivat tiehensä. Näin linnavarustus jäi kuin jäikin Petrin päivän praasnikan joutuessa kesken valmistumisen. Hädintuskin saatiin kuntoon puinen sisämuuri ja linnasaarta mantereeseen yhdistävä lauttasilta. Kivisessä ulkomuurissa oli monessa paikassa suuria aukkoja, helppo olisi vainolaisen ollut myötävirtaan veneillä tunkeutua linnasaarelle ja sytyttää pajarian keskentekoinen linnavarustus palamaan.

Tämä teki pajarin mielen levottomaksi. Yhtä paljon tuotti hänelle levottomuutta ja huolta Tiurin miesten ja heidän iäkkään heimovanhimpansa kaksimielinen käyttäytyminen. Hänen jousimiehiään oli Tiurin linnassa kohdeltu varsin ylimielisesti, mutta kuitenkin oli sairas ja puolisokea heimovanhin kuunnellut loppuun asti hänen kuuluttajansa sanoja ja luvannut miehineen tulla Petrin päivän markkinoille, jos ei taatto taivahinen pannut esteitä. No tämä lupaus ei nyt olisi paljon merkinnyt, mutta jälkeen päin hän oli saanut tietää, että Tiurin miesten lähettejä kierteli myös Laatokan karjalaisten luona kehoittamassa näitä joukolla markkinoille saapumaan. Miten tämä sopi yhteen sen kanssa, että nyt toiset Tiurin miesten lähettämät veijarit houkuttelivat pois hänen rakennusmiehensä? Mitä salaperäisiä suunnitelmia mahtoikaan Tiurin heimovanhin hautoa mielessään? Pajari oli jo saanut kuulla siksi paljon tästä vanhuksesta, että kovin pelkäsi hänen salaista mahtiaan, vaikka ei tahtonutkaan sitä itselleen tunnustaa.

Pelkäsi Pipinä kuuluttajakin Tiurin heimovanhinta. Pajari oli häneltä jo monta kertaa tarkoin kysellyt kaikesta, mitä hän oli nähnyt Tiurin miesten luona käydessään. Mutta kun jälleen pajari kerran ryhtyi tästä samasta asiasta kyselemään, sanoi Pipinä kuuluttaja hänelle suoraan:

— Tiurin vanhus on hyvin sairas ja jo melkein sokea, mutta kuitenkin hän on vielä paljon sinua väkevämpi. Vaikka hänellä ei olisikaan niin paljon jousimiehiä luonaan, niin sittenkin neuvoisin sinun, pajari, häntä pelkäämään.

— Mutta rohkeastihan sinä puhuit hänen edessään. Mistäs nyt olet ruvennut häntä niin pelkäämään?

— Minä puhuin hänen edessään sinun sanojasi, pajari. Kun olin kerran mennyt, niin puhuin kaiken, mitä olit käskenyt, mutta luuletko hänen niitä sanoja pelästyneen. Hän ei sallinut minua heittää Tiurin koskeen, niinkuin hänen miehensä olisivat tahtoneet. Hän kuunteli minua loppuun asti, mutta kun sitten vaadin häneltä kestitystä, niinkuin sinun veronalaisiltasi muuallakin olen vaatinut, niin luuletkos, pajari, hänen antaneen kestitystä. Vielä mitä hän antoi, hän käski palvelijansa viemään minut orjapiikojensa luo. Silloin hän ivasi sinun palvelijaasi, pajari, ja saatpa nähdä, että hän vielä kerran samalla tavoin ivaa sinua itseäsikin. Varo sitä sokeata vanhusta, pajari!

Näin pajarin röyhkeä kuuluttajakin pelkää Tiurin heimovanhimman mahtia. Joka suunnalla näytti tämä mahti nousevan seinänä pajarin eteen: hänen jousimiehensä pelkäsivät Tiurin velhoja, hänen kuuluttajansa pelkäsi Tiurin vanhusta, hänen linnanrakentajansa karkasivat tämän vanhuksen vietteleminä ja hänen tyttärensäkin näytti jo kulkevan Tiurin miesten lumoissa. Palattuaan metsästysretkeltään Tiurin vesiltä ei Irinja neito enää näyttänyt olevan entisellään. Mitä lienee salaisia ajatuksia mielessään hautonut, mutta kun pajari tahtoi ryhtyä häneltä matkalla kokemiaan kyselemään, niin ei tytär puhunut puolta sanaa. Sen vain pajari huomasi, että hänen tyttärensä odotti kiihkeämmin kuin kukaan toinen hänen linnassaan Petrin päivän praasnikan ja riistamarkkinain joutumista. Mitä hyvää lienee niistä odottanut, mutta pajari itse oli riistamarkkinoiden aattona kovin huolissaan, vaikka hyvin salasikin huolensa.

VIII Luku.

SUUR-TIURI JA KÄKISALMEN PAJARI.

Pajari Boris Konstantininpoika oli tehnyt suuria ponnistuksia haaliakseen Käkisalmen riistamarkkinoille väkeä niin paljon kuin mahdollista. Paitsi verkakauppiaita ja monenlaisten korujen myyjiä, oli Novgorodista kutsuttu oikeauskoisen kirkon pappeja ja kierteleviä erakkoveljiä, joiden piti markkinapaikalla järjestää ristikulkueita ja myyskennellä pyhäinkuvia sekä pieniä tuohuslamppuja. Pajari tahtoi esiintyä näet myös Novgorodin oikeauskoisen opin levittäjänä ja suojelijana Karjalan miesten keskuudessa.

Mutta muustakin kuin oikeauskoisen kirkonväen hankkimisesta oli hyvä huoli pidetty. Pajarin omat raskastekoiset alukset olivat Novgorodista asti noutaneet karhuntanssittajia, kierteleviä soittoniekkoja ja ilveilijöitä, simanmyyjiä, sadunkertojia ja nuorallatanssijoita. Joukon jatkoksi oli samassa matkueessa tullut kirjava joukko muitakin mieronkiertäjiä ja almunpyytäjiä.

Tässä kohden voi pajari olla markkinavalmistuksiinsa varsin tyytyväinen. Jo aattopäivinä tungeskeli linnan alapuolelle Vuoksen rantaan raivatulla ja tasoitetulla markkinapaikalla väkeä vahvasti. Siellä kauppamiehet purkivat aluksistaan suuria tavara-arkkuja ja rakentelivat rannalle ristikkojalkaisia myymäpöytiä. Ilveilijät ja karhuntanssittajat, simanmyyjät ja pyhäinkuvien kaupustelijat pystyttivät telttojaan ja riitelivät keskenään parhaista paikoista.

Samassa joukossa touhusivat myös pajarin kuuluttaja Pipinä ja rummunlyöjä Mikolka monen jousimiehen avustamana. He valmistautuivat markkinoille saapuvilta Karjalan miehiltä riistaveroa kantamaan. Sitä varten oli markkinapaikalle rakennettu jykevistä honkahirsistä tilava riista-aitta, jonka ovipäätyä koristi kaksi kömpelötekoista, puusta veistettyä Novgorodin karhua. Aitan edessä oli maahan lyötyjen tukevien paalujen varaan kyhätty mahtavan suuri honkapöytä, jonka ääressä riistaveroa mielittiin kantaa. Rummunlyöjä Mikolka järjesteli jo pöydälle valmiiksi suuret niput hirvensuolista punottuja kiihtelysrihmoja, joihin veronahat pitkien tikkujen avulla pujoteltiin. Aitan orsilla oli suuret määrät tyhjiä vedenpitäviä nahkasäkkejä verosaalista odottamassa. Pajari mieli nähtävästi korjata tätä saalista runsaasti, sitä tiesivät nämä suurisuuntaiset markkinavalmistukset.

Runsaasti oli markkinoille Karjalan miehiäkin kokoontunut. Laatokankarjalaisten veneet olivat tyynessä rantapoukamassa markkinapaikan alapuolella. Sinne oli saapunut myös Laatokan täkäläisiä, Impilahden ja Uuksun miehiä, vieläpä muutamia, hamasta Syvärin Karjalasta asti. Näillä oli kyllä oma markkinapaikkansa Syvärin suulla, mutta tällä kertaa oli pajari Boris Konstantininpoika kutsunut kaikki senkin puolen miehet Käkisalmeen. Hän toivoi Syvärin ja Uuksun miesten esimerkin vaikuttavan myös tämän puolen karjalaisiin, niin että kaikki napisematta toisivat hyvät lahjuksensa ja maksaisivat riistaveronsa.

Tiurin miesten vaskikeulaiset jokiveneet olivat toisessa paikassa, nimittäin linnavarustuksen yläpuolella virran mutkassa. Ensimmäisinä olivat tänne saapuneet Tiurin Kalevi ja Musakka pienoisen jousimiesjoukon keralla. Heihin olivat matkalla yhtyneet Päiväkiven Yrjänä Kuisma ja Kiviniemen Jaama omine jousimiehineen. Itse Suur-Tiuri ja vanha Kekri Kumoinen olivat suuri jousimiesjoukko mukanaan lähteneet Unnunkosken kautta ja siellä aikoi heihin yhtyä Unnunkosken mainehikas Ronka ja monia muita tämän naapureita omine jousimiehineen. Suur-Tiuri oli kuitenkin matkalla rasittunut ja hänen täytyi jäädä Unnunkoskelle levähtämään. Niin olikin vielä tämä Tiurin miesten pääjoukko poissa markkinapaikalta.

Kun pajari siis huomasi Karjalan miehiä jo paljon kokoontuneen, lähetti hän kuuluttajansa markkinarauhaa julistamaan. Pipinä Martiska ja rummunlyöjä Mikolka kiertelivät jousi- ja peitsimiesparven saattamina ympäriinsä markkinapaikalla ja joka paikassa he ilmoittivat nämä pajarin sanat: »Kukaan Karjalan mies älköön markkinapaikalla aseita kantako, sillä niin on pajari markkinarauhan säätänyt. Jos kuitenkin aseita Karjalan miehiltä tavataan, niin niiden kantajilta pajari käskee ne pois riistämään ja heitä solmuruoskalla suomittakoon. Mutta niitä Karjalan miehiä pajari hyvin kohtelee, jotka ilman aseita tulevat ja tuovat tullessaan pajarille hyviä lahjoja.» Erikseen ilmoitti kuuluttaja pajarin käskystä kaikille Novgorodin kauppiaille, että he eivät saaneet vaihtokauppaa aloittaa, ennenkuin kaikki Karjalan miehet olivat riistaveronsa maksaneet. Karhuntanssittajille, soittoniekoille ja muille ilveilijöille kuului pajarin käsky: »He huvittakoot sekä pajarin väkeä että Karjalan miehiä hyvällä taidollaan, niinkuin — ovat luvanneet tehdä. Karhuntanssittajat huvittakoot omilla tempuillaan ja guslamiehet soitollaan. Mutta Novgorodin oikeauskoisen kirkon papit tehkööt pajarin mielen mukaan ja neuvokoot tämän puolen rahvaalle alamaisuutta ja mielen nöyryyttä herraansa pajaria kohtaan!»

Kaikki nämä pajarin sanat Pipinä kuuluttaja siis ilmoitti moneen kertaan markkinapaikalla. Toiset hänen sanojaan kuuntelivat mielisuosiolla. Niinpä Syvärin miesten heimovanhin Makari ilmoitti kuuluttajalle kaikkien Laatokan takalaisten puolesta:

— Sano herrallesi pajarille, että hyvällä mielellä hänelle markkinaveron annamme, viidenneksen kaikesta riistasta, niinkuin pajari on käskenyt. Vielä tuomme hänelle hyviä lahjoja, näädännahkoja tuomme ja saukonnahkoja ja tulirevonnahkoja ja kaikkea muuta hyvää, mitä meillä on.

Lahdenpohjan ja Kurkijoen miehet olivat suuressa ahdistuksessa. Laatokan täkäläiset, joiden veneet olivat samassa paikassa, vaativat heitäkin mukaansa pajarille lahjoja viemään. Mutta Tiurin Kalevi ja päiväkiven Yrjänä Kuisma, jotka omilta veneiltään olivat tulleet Laatokan miehiä tapaamaan, kielsivät heitä pajarin luo lähtemästä. Tiurin Kalevi ilmoitti, että hänen suuri taattonsa, joka pian markkinoille saapuisi, oli luvannut itse sopia pajarin kanssa riistaverosta ja lahjuksista. Sitä ennen ei siis kenenkään pitänyt mennä pajarin tykö.

Näin Kalevi ilmoitti, mutta hänelle tiuskaisee Syvärin miesten heimo vanhin:

— Sinun suuri taattosi ei ole meidän käskijämme eikä näiden muidenkaan Laatokan miesten käskijä. Hän kai kuvittelee olevansa koko Karjalan mahtimies, mutta minäpä sanon sinulle suoraan, että hän on vanha höperö, jonka sanoja ei moni enää kuuntele! Pajari on Karjalan miesten hyvä isä ja mielisuosiolla me hänen luokseen lähdemme.

— No jos itse menette, niin jättäkää nämä toiset Laatokan miehet rauhaan. Eivät nämä vielä liene niin kovin ihastuneita pajarin valtaan?

— Vähät me pajarin suosiosta välittäisimme, sanoo Lahdenpohjan miesten johtaja Nirkko, — vähät me hänen suosiostaan, mutta yksin emme kykene häntä vastustamaan.

— Jos vain Tiurin miehet eivät meitä yksin jätä, niin pajarin luo emme ikinä lähde! innostuu Kurkijoen miesten vanha päällikkö puhumaan.

Tämä mies oli nimeltään Ritaniemen Lyly ja kaikki Laatokan pohjoispään miehet häntä pitivät suuressa arvossa. Näin hän nyt siis innostuu pajarin valtaa vastustamaan ja sanoo, että pajarin luo pitäisi mennä miekat vyölle vyötettyinä ja teräsjännejouset vireessä, mutta yksinään he eivät uskaltaneet mihinkään ryhtyä.

— Olkaa hyvässä rauhassa, ei teidän yksin tarvitse jäädä! vakuuttaa Päiväkiven Kuisma. — Suur-Tiuri on tulossa markkinoille ja häneen yhtyy vielä monta muuta Tiurin miestä.

— Jääkää vain Tiurin urhoja odottamaan, jos tahdotte! ivaa Syvärin miesten heimovanhin Makari. — Ehkäpä Tiurin vanha taatto, mokoma mahtimies, maksaa kaikkien teidän puolesta markkinaveron ja viepi pajarille lahjukset. Jääkää te vain sitä hyvää odottamaan, mutta me menemme itse, että herramme pajarin ei tarvitse meitä odottaa.

Niin lähtivät Laatokan täkäläiset pajarin luo lahjoja viemään, mutta
Kurkijoen ja Lahdenpohjan miehet tekivät Tiurin Kalevin ja Päiväkiven
Kuisman neuvon mukaan.

Tällä välin olivat Pipinä kuuluttaja ja rummunlyöjä Mikolka markkinapaikkaa kierrellessään joutuneet myöskin Tiurin miesten veneiden luo. Kun toiset päälliköt olivat täältä poissa, oli venerannassa vain Kiviniemen Jaama ja Tiurin jousimiehiä. Nämä rupesivat pajarin kuuluttajaa ja hänen rummunlyöjäänsä äänekkäästi ivaamaan. Vanha Lari taatto irvistelee Pipinälle:

— Taitaa herrasi pajari pelätä, että unohdamme hänet ilman lahjuksia, kun noin kovin hoputtaa!

Häneen yhtyy nuori jousimies Orma ja nauraa.

— Katsohan, Lari kuomaseni, eipä ole tuo pajarin linnavarustus vieläkään aivan valmis. Vaikka me kävimme sen rakentamista jouduttamassa, niin eivätpä mokomat näy sen pitemmälle päässeen!

— Mitenkä pääsisivät pitemmälle, kun tämän Pipinän pitää niin monta virkaa hoitaa, selvittää Lari taatto. — Silloin solmuruoskaa heilutti, nyt miekkosen jälleen täytyy kuuluttajana kulkea.

Pipinä Martiska katselee hämmästyneenä Lari taattoa ja tämän nuorta toveria. Katselee tarkoin heitä molempia ja kun heidät tuntee, sanoo uhkaavasti:

— Vai täältä lapasinkin teidät, kuomaseni, kyyhkyläiseni! No pidänpä teidät muistissani ja pian kerron teistä herralleni pajarillekin. Siihen asti näkemiin, veljet veikkoset!

— Näkemiin, pajarin kuuluttaja! huutaa Lari taatto hänen jälkeensä. — Näkemiin ja varustauhan sukkelaan riistaveroa kantamaan. Jo alamme me pian täältä sylikantamuksittain veronahkoja tuoda, tuokiossa riista-aittasi täytämme hyvyydellä!

Kaikilla Tiurin puolen miehillä on jouset ja täydet nuoliviinet mukanaan, niinkuin Suur-Tiuri oli heidän käskenyt tuomaan. Kun nyt Pipinä kuuluttaja kieltää kaikkia Karjalan miehiä markkinapaikalla aseita kantamasta, kyselevät muutamat nuoremmat jousimiehet Kiviniemen Jäämältä:

— Jokohan meidän pitää jouset ja nuoliviinet veneiden pohjalle piiloittaa?

Mutta Kiviniemen Karhu ärisee Pipinä kuuluttajan ja hänen jousimiesjoukkonsa poismenoa katsellen:

— Vai noita meidän pitäisi pelätä, noita mokomia ja heidän herraansa vierasta pajaria! Käkisalmi on vapaiden Karjalan miesten vanha markkinapaikka ja kukaan ei ole täällä kieltänyt aseita kantamasta.

Näin rohkaisee Kiviniemen Jaama miehiään ja lähtee miekka vyölle vyötettynä markkinapaikalle kiertelemään. Hänen esimerkkinsä innostamina ottavat myös jousimiehet nuoliviinensä ja jousensa esille ja niin lähtevät kaikki suurena joukkona härnäämään pajarin jousimiehiä ja peitsenkantajia. Kun he tulevat sille paikalle, jossa on pajarin riista-aitta, haastelee vanha Lari taatto puusta veistettyjä Novgorodin karhuja osoitellen:

— Näettekös, veljet veikkoset, tässä ovat Novgorodin karhut. Meillä on päällikkönä Kiviniemen Karhu, mutta tässä näette pajarin karhut. Kahden vallan kuomat vastakkain, kumpaistakos me nyt rupeamme palvelemaan?

— Pois mokomat tuolta oven päältä karistakaa! ärisee Kiviniemen Jaama kiukustuneena.

Monet nuoret jousimiehet rientävät kilvan hänen käskyään täyttämään, mutta Lari taatto väliin ehättää, touhussaan haastelee:

— Malttakaahan, veljet veikkoset, antakaa niiden karhu kuomien paikallaan kököttää! Kilpa-ammunnan me tässä järjestämme, tuolta simasaksan pöytien luota näitä pajarin asettamia kummituksia jousella tähtäämme. Se mies, joka parhaiten ampuu, saakoon ilmaisen simakestityksen!

Lari taaton ehdottama kilpailu hyväksyttiin mieluisalla innostuksella. Tuossa tuokiossa oli käynnissä ankara kilvoittelu, kuka saisi useamman nuolen pajan karhuihin sattumaan. Pian lohkeilee näistä koristuksista pala toisensa jälkeen terävien nuolten viiltämänä. Jokaista sattumaa tervehditään riemuhuudoilla, kilvoituksen melu on houkutellut paikalle myös ilveilijöitä, karhuntanssittajia ja muuta markkinaväkeä. On joukossa pajarin asemiehiäkin, mutta Tiurin miehet eivät näistä vähääkään välitä. Lari taatto heitä ivailee:

— No pajarin jousimiehet, kyyhkyläiset, kilvoitukseen käykää! Vai pelkäättekö, mokomat, että me Tiurin miehet emme kykene simakestitystä kustantamaan, jos teikäläiset pääsevät voittajiksi! Kas sitä ei teidän huoli ollenkaan pelätä, on meillä pussosissa Tiurin hopeaa, joka on yhtä hyvää jos ei vähän parempaakin kuin Novgorodin hopea!

Näin kerskaillen hän helistelee pajarin miesten nenän alla täysinäistä hopeapussostaan, mutta nuori Orma häntä säestäen nauraa:

— Luuletkos sinä näillä miekkosilla hopeaa olevan simakestitykseen! Etkös tiedä, että solmuruoskalla Pipinä Martiska näitä kestitsee, Pipinä ja pajari itse vuoron perään. Siinä heidän hopeansa ja kestityksensä, mutta me Tiurin miehet juomme nyt simaa. Minä ja Lari taatto maksamme kaikkien puolesta, vaikka emme lienekään hävinneet kilvoituksessa!

— Minäpä maksan kaikkien Tiurin jousimiesten puolesta! mörisee Kiviniemen Karhu, joka kilvoitukseen innostuneena on jo istahtanut simasaksan pöydän ääreen ja komentaa tämän tuomaan täysinäisiä simasarvia.

— No jos sinä maksat, Kiviniemen isäntä, niin silloin pidän minä suuni supussa ja pussoseni visusti piilossa, puhelee Orma.

— Hei, Kiviniemen isäntä kustantaa simakestityksen, Kiviniemen kuoma on meidän mies! huutaa Lari taatto.

— Kiviniemen kuoma on meidän mies! Eläköön Kiviniemen kuoma! kertaavat jousimiehet kuorossa.

Yleisen melun aikana ei ole kukaan huomannut, että linnasaarelta tuovalla lauttasillalla liikkuu nyt pitkä ja monivärinen kulkue. On sieltä, keskentekoisesta haukanpesästään lähtenyt markkinapaikalle itse Käkisalmen pajari Boris Konstantininpoika. Paljon on hänellä saattojoukkoa, on kulkueessa pitkiin kauhtanoihin puettuja Novgorodin oikeauskoisen kirkon pappeja ja loistavapukuisia Novgorodin ruhtinaan lähettejä, jotka ovat tulleet herransa käskystä markkinoilta kertyvää ruhtinaan riistaviidennestä Novgorodiin noutamaan. Heilläkin on mukanaan runsaasti jousimiehiä ja peitsenkantajia, ja niinpä nyt pajaria seuraava asemiesten jono näyttääkin aivan loputtomalta.

Pajari itse on puettuna pitkään näädännahkakauhtanaan, jonka alta välähtelee hopeakudoksinen kevyt haarniska. Samanlaisin hopeakudoksin on koristettu hänen korkea pajarinlakkinsakin. Leveästä solkivyöstä riippuu raskas pajarin vasara, kirvesvarren muotoisella, kullatulla kädenpitimellä varustettu, toisesta päästään kiilamaisesti suippeneva ase, jommoista vain oikeat ruhtinaan pajarit ja kaikkein ylhäisimmät asepalvelijat saivat arvonsa tunnusmerkkinä kantaa.

Pajarin seurassa nähtiin myös hänen tyttärensä Irinja neito. Mutta jos pajari itse on pukeutunut arvonsa mukaiseen vaatetukseen, niin hänen itsepäinen tyttärensä on tälläkin kertaa puettu oman mielensä mukaan. Hänen yllään on vain lyhyt hame, solkivyössä lyhyt miekka, olalla jousi ja nuoliviini sekä päässään miesten kypäripäähine. Näin on hän puettu, niinkuin olisi lähdössä haukalla metsästämään eikä astelisikaan isänsä, kaikkien Karjalan miesten pajarin juhlakulkuetta koristamassa.

Pajarin edellä kulkee rummunlyöjä Mikolka ahkerasti rumpuansa päristäen ja tämän kantapäillä astelee kuuluttaja Pipinä Martiska. Kun on jouduttu lauttasillalta markkinakansan sekaan, huutaa Pipinä kuuluttaja korkealla äänellä:

— Novgorodin oikeauskoinen kansa ja kaikki Karjalan miehet! Tässä näette jalon Boris herran, Novgorodin viisaan ja mahtavan Ilja ruhtinaan pajarin, joka on lähetetty kaikkia Karjalan miehiä hallitsemaan. Päänne pajarin edessä paljastakaa, Karjalan miehet! Päänne paljastakaa ja pajarin jalkain juureen maahan langetkaa. Mutta jolla on miekka vyöllään, se miekkansa pajarin edessä riisukoon, sillä niin on pajarin käsky, että ainoakaan Karjalan mies ei markkinapaikalla saa asetta kantaa!

Näin kuuluttaja Pipinä ehtimiseen huutaa, näin kopea pajari kansanjoukossa kulkee. Näin hän kulkee ja toiset hänen edessään päänsä paljastavat, mutta toiset pakenevat hänen tieltään, aseitaan piiloitella koettavat. Suuri hälinä pian täyttää koko markkinapaikan, myös Tiurin jousimiehet, jotka ovat parhaillaan istuneet Kiviniemen Jaaman ympärillä simakestejään pitämässä, joutuvat hämmingin valtaan. Ei kukaan tiedä, mitä olisi tehtävä. Pitäisikö pajarille kuuluttajan käskyn mukaan osoittaa alamaisuutta, pitäisikö aseensa pajarin jalkojen juureen riisua.

Olipa sentään hälisevässä joukossa yksi mies, joka tiesi, mitä oli tehtävä. Tämä mies oli uljas Tiurin Kalevi. Tahallaan hän asettuu kopean pajarin tielle, ei päätään paljasta eikä riisu miekkaansa. Jo silloin pajarin veri kuohahtaa, hän tarkastaa pitkävartaloista Tiurin Kalevia kantapäästä kiireeseen asti ja hänelle karjaisee:

— Ken olet nulikka, miehiäsi vai ovatko korvasi kuurot, kun et kuuluttajani käskyä tottele?

— Jos lienevät korvani kuurot kuuluttajasi käskyille. Tiurin linnasta olen, vapaa Karjalan mies, en ole saapunut vierasta pajaria kumartamaan markkinoille!

Kohahti äänet satapäisen joukon, kun nämä raudalle kalskahtavat sanat kuultiin. Jo kohahti äänet, jo juoksee aseita kantavia Karjalan miehiä Tiurin Kalevin ympärille. Väkevä Kiviniemen Karhu on parahiksi saanut suuren simasarvensa tyhjennetyksi, nyt hän vyötään kohentaen mörähtelee jousimiehilleen:

— Kas niin, pojat, nyt on juotu juomingit, maisteltu markkinasimat!
Ja nyt mennään pajarin miehiä pehmittämään! Joutukaahan nahjukset,
mokomat juoman latkijat! Tiurin Kalevi tuolla meitä odottaa, uljas
Haukka-Tiurimme!

Taisteluintoa puhisten hän vääntäikse pajarin edessä seisovan Tiurin
Kalevin viereen ja pajarille ärisee.

— Katselehan hiukan minuakin, kopea Novgorodin pajari! Sinä karhukuvatuksesi ylennät vapaiden Karjalan miesten markkinapaikkaa koristamaan. Mutta näetkös, minua myös Karhuksi nimitetään ja minä en suvaitse sinun karhujasi, kyytiä annan mokomille!

Jo miekat huotristaan paljastuvat, jo helähtelevät teräsjänteet, kun jousia vireeseen vedetään. Mutta kun pajari näki Karjalan miesten vähälukuisuuden, niin vasaransa vyöstään sivalsi, se kohotettuna karjui peitsimiehilleen:

— Maahan nuo pöyhistelijät masennamme! Kahleisiin kaikki panemme, jotka aseensa pajarin edessä paljastavat!

Monin kerroin suurilukuisempi on pajarin joukko, kun se taistelurintamaan leviää. Tuhon omaksi tuomitulta näytti Tiurin miesten piskuinen parvi, uljaan Tiurin Kalevin ja Kiviniemen väkevän Karhun johtama. Mutta pajarin jousi- ja peitsimiesten nopeaa toimintaa esti markkinapaikalla tungeskeleva väenpaljous. On siinä kauppamiehiä, jotka koettavat kiidättää turvaan tavara-arkkujaan. On karhuntanssittajia, joiden pelästyneet hoidokit ovat riistäytyneet irralleen ja hyppelevät nyt väkijoukossa ja myymäpöytien keskellä kuvaamatonta sekasortoa aiheuttaen. Mahdoton oli kummankaan puolen miesten tässä tungoksessa aloittaa jousella ampumista, sillä nuolet olisivat voineet yhtä hyvin sattua omiin miehiin kuin vastustajiinkin.

Tämän huomatessaan pajari yllyttää miehiään käsirysyyn käymään. Kullan kimaltavaa vasaraansa korkealla heiluttaen hän maahan kaadettujen pöytien keskellä karjuu joukolleen:

— Mitä vitkastelette, arkailijat, mokoman joukon edessä! Maahan tallatkaa! Murskaksi lyökää! Peitsellä sohikaa! Kas niin, iskekää säälimättä! Vai pitäisikö teitä solmuruoskalla hoputtaa!

Jo on pajari saanut joukkonsa kiihoitetuksi, jo miekat ja peitset kalskahtavat vastatusten. Mutta silloin rannasta päin alkaa kuulua huutoja:

— Suur-Tiuri saapuu, hänelle tietä antakaa!

Kuin lähenevä kosken kohina tämä huuto paisuu ja jo taampana tiheä kansanjoukko aukenee. Sieltä oli tulossa Tiurin miesten iäkäs johtaja, kuulu Karjalan tietäjä ja heimovanhin. Yleisen hälinän aikana hän oli jousimiehineen rantaan laskenut ja hitaasti hän nyt kulkee kansanjoukon avaamaa kujannetta. Raskaat ovat askeleensa ja entistään kumarampaan ovat hartiansa painuneet, hän kulkiessaan vanhan asemiehensä Kyyrön olkapäähän nojaa. Perässä tulevat vanha Kekri Kumoinen, Unnunkosken Pärtty Ronka, tämän naapuri Tauru ja monta muuta Vuoksen miesten johtajaa.

Kovin on tällä kertaa sairas Tiurin tietäjävanhus, mutta vielä sairaanakin hän on kaikkea muuta markkinakansaa päätään korkeampi. Komea heimovanhimman viitta on hänen hartioillaan, soopelinnahkaviitta kärpännahkareunuksineen ja ussakka kahta vaaksaa leveä viitan alta välähtelee. Oli siihen ussakkaan kultaa ja hopeaa kudottu, leveä linnunrata monikirjoin kirjoitettu. Mutta päässään oli Tiurin tietäjällä tällä kertaa korkea vaskikypäri, hopeahelainen ja leveällä, lähes olkapäille asti riippuvalla hopearengassuojuksella varustettu.

Näin hän hitaasti kulkee kansan avaamaa kujannetta ja jo vaikeni hälinä sekasortoisen markkinajoukon. Vireeseen vedetyt jouset jäivät laukaisematta, iskuun kohotetut miekat ja peitset painuivat itsestään alas. Niin oli kuin olisi outo lumous kaikki lamannut, peloissaan pajarin miehet taaksepäin vetäytyvät Tiurin tietäjän tieltä, monet silmiään ristivät ja siunauksia höpisevät. Itse pajari hievahtamatta seisoo paikallaan, mutta jo tunsi mahtinsa menneen tämän mahtajan edessä. Näki hän Suur-Tiurin saattojoukon, taajan jousimiesmetsän, joka näytti kuin loihtien maasta kohonneen.

Ei ollut Suur-Tiuri pajaria näkevinään. Ei ollut näkevinään, että hänen ympärillään miehet pitelivät vireeseen vedettyjä jousia. Ei ollut näkevinään pajarin miesten välkkyviä peitsiä ja sotakirveitä. Hyvää markkinarauhaa hän toivottaa kaikille, Karjalan miesten johtajia kädestä pitäen tervehtää.

— Kas onhan täällä jo Tiurin väkeäkin, omaa väkeä! haastelee hän. —
Ja Lahdenpohjan miehiä näen ja Kurkijoen miehiä! Vanhan Ritaniemen
Lylynkin näen, uljaan Ritaniemen Lylyn! Monelta haaralta olette tulleet
ja hyvät lienevät markkinaenteet olleet?

— Hyvätkö lienevät markkinaenteet vai huonot, outo oli täällä markkinaleikki alkamassa.

Näin Ritaniemen vanha Lyly vakavasti virkahtaa ja häntä Päiväkiven
Kuisma säestää:

— Outo oli markkinaleikki alkamassa, niinkuin Ritaniemen isäntä sanoo. Pajari meiltä vapailta Karjalan miehiltä alamaisuutta vaatii ja jo oli tuosta miekanmittelö syntymässä, miekanmittelö ja jousenviuhke.

Suur-Tiuri katselee ympärilleen, hämärtäviä silmiään kädellä varjostaa.

— Vai semmoista täällä, pajari rakastaa markkinaleikkejä. Kas täälläpä hänet näenkin, tämäkö mies pajari lienee? Niin ovat vanhat silmäni hämärtyneet, läheltä pitää tulla sinua tunnustelemaan.

Hän hitain askelin kulkee pajarin luo, hänen kauhtanansa reunustaa vapisevin sormin tunnustelee ja näin haastelee:

— Tottapa pajari lienet, vaikka ei ole varsin hyvää työtä vaatetuksesi. Jalompia olen nähnyt pajareja pitkän elämäni varrella, vaatetukseltaan uljaampia ja muutenkin jalompia pajareja. Yhdeksänkymmentäyhdeksän vuotta olen elänyt ja monta olen nähnyt Novgorodin parhainten pajarien polvea. Vaan tottapa sinä lienet halvimpia pajareja, kun en ole sinua konsanaan ennen nähnyt. Kapea onkin vielä kauhtanasi lieve, kovin kapea ja köyhästi koristettu, niin jos lienevät sinut tänne lähettäneet Karjalan miesten riistaveroilla rikastumaan.

Näin Tiurin taatto häpäisee kopeata pajaria kaiken markkinakansan kuullen. Lumottuina tuijottavat pajarin asemiehet tuota mahtajaa, tuota pelättyä tietäjävanhusta eikä kenenkään mieleen juolahda kohottaa asettaan häntä vastaan, hänen herjaavaa kieltään suistaakseen. Lumottuna pajarin tytärkin katselee Tiurin vanhusta, vuoroin uljasta Tiurin Kalevia ja vuoroin Tiurin vanhusta. Hyvin tajusi pajarin tytär, että hänen kopea isänsä oli halpa tämän suuren vanhuksen rinnalla. Vaikka Suur-Tiuri olisi yksinään, ilman asemiehiään saapunut, niin varmaan hän olisi silloinkin säilynyt koskemattomana. Ja tuota vanhusta oli hänen isänsä lähettänyt kuuluttajansa häpäisemään ja olipa hän itsekin tuon vanhuksen valtaa uhmaillen lähtenyt Tiurin vesille. Niin oli hän lähtenyt, mutta jo näki hän nyt, että heidän mahtinsa oli kovin vähäinen tuota miestä nöyryyttämään.

Pajari itse vapisi raivosta Tiurin tietäjän edessä, mutta sanoja ei hän saanut suustaan. Niin kumma tenho hänenkin röyhkeytensä lamasi. Hän oli uskonut yllätyksellä masentavansa Tiurin miesten vastarinnan, mutta nyt Tiurin miesten iäkäs johtaja masensikin hänet, masensi hänet oman keskentekoisen linnavarustuksensa näkyvissä, julkisella markkinapaikalla. Mitä mahtoi hän, kun kaikki hänen miehensä vapisivat tämän vanhuksen edessä. Itsekin hän tunsi käsivartensa herpaantuvan, kullanvälkkeinen pajarin vasara oli yhä hänen kädessään, mutta iskuun ei hän saanut sitä kohotetuksi.

Suur-Tiuri hänelle edelleen haastaa.

— Kas näenhän sinulla pajarin vasaran, mutta panehan tuo jo vyöhösi, mokoma lastenlelu. Kun täällä on markkinat, niin tottahan täällä lienee myös markkinarauha. Mitäpä silloin rupesit vasaraasi heiluttamaan, pajari!

Nyt pajari vasta ensimmäisen kerran tointuu lumouksestaan. Hän kivahtaa hampaitaan kiristellen:

— Sinun miehesi täällä markkinarauhan rikkoivat Hyvin tuntenet tuon nuoren nulikan, kysy häneltä kuka on syypää siihen, että täällä aseet paljastettiin.

Kun pajari osoittaa Tiurin Kalevia, kysyy Suur-Tiuri:

— Miten on, Kalevi kaunoiseni, pajari sinua syyttää markkinarauhan rikkomisesta?

— Jos lienen hänen markkinarauhansa rikkonut, sanoo Kalevi. — Pajari minulta alamaisuutta vaati, hänen kärtsä kuuluttajansa käski kaikkien Karjalan miesten päänsä paljastamaan pajarin edessä, päänsä paljastamaan ja aseensa riisumaan pajarin jalkojen juureen. Minä en päätäni paljastanut, en miekkaani riisunut. Siitä pajari raivostui ja ryhtyi asemiehiään usuttamaan minun kimppuuni. Tuomitse itse, suuri taattoni, minäkö olen pajarin markkinarauhan rikkonut vai pajari itsekö on sen tehnyt.

— Sinä menettelit oikein, pojanpoikani, sanoo Suur-Tiuri. — Jos niin on kuin sinä olet kertonut, niin itse on pajari rikkonut markkinarauhansa.

— Niin on kuin Kalevi sanoo! todistavat useat Karjalan miehet kuorossa.

— Vielä tuota epäiletkään! murisee Kiviniemen Jäämä. — Vielä tuota mokomaa vierasta pajaria kuunteletkaan, Suur-Tiuri! Itsesikin on pajarin kärtsä kuuluttaja häväissyt omassa linnassasi, meidät kaikki on pajari häväissyt! Sanohan sinä ja sanokaa te muut, olemmeko me enää vapaita Karjalan miehiä, jos tuota vielä sietäisimme?

— Pois pajari meidän keskuudestamme menköön! kuuluu uhkaavia huutoja
Tiurin miesten joukosta.

— Oikeassa on Kiviniemen Jaama, virkahtaa Suur-Tiuri, — oikeassa on Jaama, kun sanoo pajarin jo meitä kaikkia tarpeeksi häväisseen. Varkain on pajari tullut herransa, Novgorodin ruhtinaan nimessä meitä hallitsemaan. Varkain on hän tullut keskuuteemme ja anastanut tämän vanhan Karjalan miesten kauppapaikan omaksi elinsijakseen. Ja miten on pajari ryhtynyt meitä hallitsemaan? Niin on hän ryhtynyt meitä hallitsemaan kuin olisimme me vapaat Karjalan miehet hänen halpoja orjiaan, joita hän saa sylkeä ja tallata oman mielensä mukaan.

— Niinpä siis käskekin jo meidän antaa hyvä kyyti tälle vieraalle pajarille, huudahtaa Kiviniemen Karhu ja lähenee uhkaavasti pajaria. — Mitäs me tässä liikoja kursailemme, kaikki jousimiehemme ovat halukkaat peittoamaan näitä pajarin miehiä ja minä itse pidän tästä pajarista hyvän huolen. Hän on ylentänyt karhukuvatuksensa tätä markkinapaikkaa häpäisemään, mutta minuapa myös Karhuksi sanotaan enkä minä suvaitse hänen karhujansa. Kyytiä annan mokomille ja kyytiä annan pajarille itselleen!

Läheltä piti, ettei Kiviniemen kiukustunut isäntä jo iskenyt karhunkäpäliään pajarin kaulukseen. Tiurin jousimiehetkin jo lähenevät uhkaavasti pajarin miehiä, jotka neuvottomina alkavat peräytyä. Vanha Lari taatto toisia innostaa ja kerskailee:

— Pajari miehineen tässä äsken pöyhisteli, mutta nyt näytämme me heille! Kaikki heidät pehmitämme ja tuon linna varustuksen, mokoman keskentekoisen haukanpesän, me poroksi poltamme! Eikös niin pojat, poroksi pajarin linnavarustuksen panemme?

— Poroksi menköön pajarin haukanpesä! Poroksi pajarin linnavarustus!

Kohuna tämä huuto markkinapaikan täyttää. Jo on nyt toinen leikki alkamassa kuin äsken, Tiurin miehet nyt voitonvarmoina valmistautuvat pajarin väestä selvää tekemään. Mutta Suur-Tiuri hillitsee miestensä kiihkoa ja jälleen haastaa:

— Antakaa olla pajarin väen rauhassa! Ja sinä, Kiviniemen isäntä, jätä pajari rauhaan! Me olemme Novgorodin miesten kanssa ystävyysliitossa ja me emme ensimmäisinä ryhdy rikkomaan tätä ystävyysliittoa! Tosin tämä pajari, Novgorodin ruhtinaan käskyläinen, on jo antanut tarpeeksi siihen aihetta, mutta me, vapaat Karjalan miehet, emme vieläkään ryhdy väkivaltaan, niinkuin pajari äsken mieli ryhtyä. Antakaa siis olla jousenne virittämättä, Tiurin miehet! Ja sinä Jaama, vanha ystäväni, anna miekkasi olla huotrassaan!

Vastenmielisesti Tiurin jousimiehet tottelevat Suur-Tiurin sanoja.
Kiviniemen Karhu murisee tyytymättömänä:

— Jopa nyt turhia tässä kitsastelemaan! Olisi annettu pajarille ja hänen miehilleen mitä ovat ansainneet, kyyti olisi mokomille annettu Karjalan miesten keskuudesta.

Näin Kiviniemen isäntä murisee, mutta Suur-Tiuri ei ole hänen tyytymättömiä sanojaan kuulevinaan, vaan jälleen kääntyy pajarin puoleen ja tälle haastaa.

— Sinä näet, vieras pajari, että äsken aloittamasi markkinaleikki voisi sinulle ja sinun miehillesi päättyä hyvin huonosti. Minä en kuitenkaan ole tullut tänne markkinaleikkejä leikkimään, minä olen tullut riistaveroista ja lahjoista haastelemaan. Sinun palvelijasi on käynyt minua ja minun miehiäni luoksesi käskemässä, no hyvä, minä olen noudattanut käskyäsi. Mutta tiedä, vieras pajari, minä en maksa sinulle vaatimaasi riistaveroa enkä myöskään ole tuonut sinulle mitään hyviä lahjoja. En ole tuonut sinulle näädännahkoja, en soopelinnahkoja enkä tulirevonnahkoja, niinkuin palvelijasi käski tuomaan. Ja tokkopa nämä toisetkaan Tiurin miehet lienevät sinulle mitään hyviä lahjoja tuoneet. Vai onko ken pajarille lahjoja tuonut?

Tiurin miesten joukosta kuuluu naurua. Kiviniemen isäntä ärähtää:

— Vai lahjoja me mokomalle!

— Vaan ovatkos Laatokan puolen miehet pajarille lahjoja tuoneet? kysyy
Suur-Tiuri vanhan Ritaniemen Lylyn puoleen kääntyen.

— Me Kurkijoen ja Lahdenpohjan miehet olemme tehneet sinun käskysi mukaan, Suur-Tiuri, ilmoittaa Ritaniemen Lyly. — Emme mekään tahdo riistaveroilla ja lahjuksilla vierasta pajaria rikastuttaa, mutta on täällä pajarin ystäviäkin, Laatokan täkäläisiä. Tuolla pajarin miesten joukossa näkyvät piileskelevän Uuksun vanha Semi ja Syvärin miesten heimovanhin Makari.

Kun Ritaniemen Lyly oli tämän ilmoittanut, puhkesi kuvaamaton melu
Tiurin miesten joukossa. Kuului huutoja:

— Kavaltajat! Petturit! Vieraan vallan ystävät! Pajarin kätyrit! Esiin piilostaan astukoot!

Tiurin raivostuneet jousimiehet, Kiviniemen Karhu etunenässä, vetivät piileskelijät esille. Syntyneessä kahakassa sateli iskuja myös pajarin miehille, jotka koettivat auttaa ahdistettuja turvaan. Suur-Tiuri ja vanha Kekri Kumoinen koettivat myös raivostuneita miehiä hillitä, mutta heidänkään sanojaan ei tällä kertaa toteltu. Vanha Lari taatto kiskoi monen toverin auttamana Uuksun miesten johtajaa rinnuksista, mutta Syvärin miesten heimovanhin oli joutunut Kiviniemen Karhun väkeviin käpäliin. Säälimättä hän rutisteli uhriaan ja ärisi hammasta purren:

— Kas tässä, Karjalan miehet, näette kavaltajan! Oli tämä mies aikanaan meidän joukossamme, näitte hänet suuria sanoja haastelevana Karjalan miesten yhteisissä neuvotteluissa, mutta kun tämä lurjus ei päässyt Suur-Tiurin yläpuolelle, on hän sukunsa ja heimonsa pettänyt, mennyt vieraan pajarin puolelle Karjalan miesten hautaa kaivamaan!

— Heitä hänet pois luotasi, Kiviniemen isäntä, käskee Suur-Tiuri lujalla äänellä. — Heitä valapatto kavaltaja ystäviensä joukkoon, älä saastuta hänestä rehellisiä käsiäsi!

— Jo heitänkin hänet! karjaisee Kiviniemen Karhu ja viskaa puolitajuttomaksi rutistamansa Syvärin miesten heimovanhimman kouristaan pajarin eteen.

— Kas siinä makaa, pajarin palvelija! Suutele hänen vaatteensa lievettä, niinkuin kuuluit kerran Syvärin miesten käräjillä suudelleen! Halaa hänen polviaan, ryömi ja matele maassa, vieraan pajarin koira! Mutta toista kertaa älä enää tule rehellisten Karjalan miesten joukkoon! Älä herrasi pajarin turvissakaan tule, sillä näethän, että pajari ei kykene sinua suojelemaan!

Kesti hyvän aikaa, ennenkuin raju kiihtymys asettui ja Tiurin miesten iäkäs johtaja sai äänensä kuuluviin. Silloin hän puhui pajarille:

— Sinä näet, pajari, että tällä puolen Laatokan ei sinulla ole ystäviä! Varkain olet tullut meidän joukkoomme, varkain olet anastanut itsellesi tuon Laatokan miesten rappeutuneen linnavarustuksen ja sitä asuinsijanasi pitäen olet mielinyt tämänkin puolen miehistä tehdä ruhtinaasi orjia, niinkuin olet Laatokan täkäläisistä tehnyt. Mutta täällä elää vielä vapaita Karjalan miehiä. Me voisimme sinut ja sinun miehesi tällä hetkellä tuhota ja maan tasalle voisimme tuon keskentekoisen haukanpesäsi tasoittaa. Sitä emme kuitenkaan vielä tee, sillä me olemme vanhastaan ystävyysliitossa Novgorodin ruhtinasten kanssa. Minun isäni sen ystävyysliiton solmisi jalon ja viisaan Aleksanteri ruhtinaan kanssa ja minä itse, kaikkien Tiurin ja Laatokan miesten puolesta, olen saman ystävyysliiton uudistanut. Minulla on Tiurin linnassa tallella pergamenttikäärö, johon on siitä asiasta riimukoukerot kirjoitettu ja sinun herrasi Ilja ruhtinaskin varmaan tietää sen sopimuskirjan olemassaolon. Siinä sanotaan, että mitään riistaveroa ei Karjalan vapaiden miesten tarvitse Novgorodin ruhtinaille suorittaa, ystävyyslahjoja he vain hyville ruhtinaille lähettäkööt, mutta silloin tuokoot myös ruhtinaiden lähettämät pajarit samanlaisia ystävyyslahjoja Karjalan vapaiden miesten heimovanhimmalle. Me olemme aikanaan ystävyyslahjamme Ilja ruhtinaalle lähettäneet, mutta hän ei ole minulle, Tiurin miesten johtajalle, mitään lahjoja lähettänyt. Hän on lähettänyt tänne meidän luoksemme vain sinut, kopean pajarinsa, omaa nimeään häpäisemään. Vanha ystävyyssopimuksemme sinua suojelkoon, mutta mistään asiasta me Tiurin miehet emme tahdo sinun kanssasi neuvotella. Jos herrasi ruhtinas haluaa neuvotella, niin lähettäköön oman miehensä Tiurin suurille elonajan heimokäräjille. Mutta viisaamman pajarin lähettäköön luoksemme! Nämä ovat minun sanani sinulle ja nyt mene tiehesi täältä kaikkine miehinesi, mene tuonne haukanpesääsi! Mutta tällä Karjalan miesten vanhalla markkinapaikalla ei kenenkään tarvitse sinulle ja sinun kärtsäkoirillesi riistaveroa suorittaa! Tiurin nuoret jousimiehet, maahan repikää pajarin veropöydät, tulella pajarin riista-aitta polttakaa! Mutta joilla on riistaa mukanaan, he tehkööt hyvässä rauhassa vaihtokauppaa Novgorodin kauppamiesten kanssa! Sinä pojanpoikani, Kalevi kaunoiseni ja te muut Tiurin miesten johtajat, te huolehtikaa siitä, että kukaan ei markkinarauhaa häiritse!

Kun Suur-Tiuri oli tämän sanonut, tunsi hän itsensä kovin väsyneeksi. Vanhan asemiehensä Kyyrön ja vanhan Kekri Kumoisen saattamana hän lähti veneidensä luo levähtämään. Monet muutkin Tiurin ja Laatokan miehet sinne menivät, ja kaikki ylistivät Suur-Tiurin viisaita ja voimakkaita sanoja, jotka hän oli puhunut pöyhkeälle pajarille.

Mutta markkinapaikalle jäivät nuori Kalevi ja Kiviniemen isäntä sekä muutamia muita jousimiesten johtajia. Rivakasti jousimiehet täyttivät Suur-Tiurin käskyn, hajoittivat maahan pajarin veropöydän, jonka Pipinä kuuluttaja ja rummunlyöjä Mikolka olivat valmiiksi varustaneet. Pajarin riista-aitan polttaminen jätettiin kuitenkin markkinoiden loppuun, sillä siitä lentelevät kipinät olisivat voineet aiheuttaa paljon muuta hävitystä myymäpöytiä, telttoja ja kojuja täyteen ahdetulla markkinapaikalla.

Kun maahan asti nöyryytetty pajari miehineen oli mennyt linnaansa, jäi pajarin tytär vielä markkinapaikalle. Ketään pajarin väestä ei jäänyt hänen seuraansa, yksinään hän harhaili Tiurin vanhuksen voitosta riemuitsevan markkinakansan joukossa. Hänenkin jälkeensä singottiin ivasanoja, mutta ei ylpeä pajarin tytär ollut niitä kuulevinaan. Muuta liikkui hänen mielessään, hän muisteli äsken näkemäänsä ja kuulemaansa, muisteli Tiurin vanhuksen voimakkaita sanoja, muisteli nuoren Tiurin urhon pelotonta esiintymistä isänsä edessä. Vihasiko hän näitä miehiä vai ihaili? Vihata hänen olisi heitä pitänyt, tietysti vihata, sillä hepä juuri olivat hänen isänsä nöyryyttäneet. Eikä pajarin tytär kuitenkaan voinut näitä miehiä vihata, vaan syvää ihailua hän tunsi heitä kohtaan. Koko elämänsä ajan hän oli nähnyt vain nöyriä, isänsä solmuruoskaa pelkääviä miehiä, lahjoja tuovia miehiä orjamaista liehittelyä, mutta nämä Tiurin miehet olivat toista maata. Nämä miehet olivat pelottomia ja ylpeitä, ah jospa hän olisi nähnyt vielä vaikka vilahduksenkin Tiurin nuoresta urhosta.

Vähän myöhemmin pajarin tytär kohtasi markkinakansan joukossa vanhat tuttavansa Lari taaton ja tämän toverin nuoren jousimies Orman. Muitta mutkitta Lari taatto lyöttäytyi pajarin tyttären seuraan ja alkoi haastella:

— No pajarin tytär, kaunis kyyhkyläiseni, täälläpä jälleen tavattiin! Viimein kun täällä liikuskelimme tämän Orma poikaseni kera, piti olla vähän vieraita olevinaan, mutta näetkös, solmuruoska on solmuruoska. Kukapa tuota herkkua tahallaan maistaisi! Kiitos vain sinulle, pajarin tytär, kun et jättänyt silloin meitä Pipinä kuuluttajan suomittaviksi! Usko pois, pajarin tytär, me muistamme sen palveluksen, minä ja tämä nuori Orma, ikuisesti muistamme. Jos niinkuin tarvitset rehellisten miesten palvelusta tuolla kirotussa haukanpesässä. No, no, älä pane pahaksesi, mutta niin tuota keskentekoista rähjää kaikki meikäläiset nimittävät. Niin, jos niinkuin sattuisit rehellisiä miehiä tarvitsemaan, niin sana vain meille lähetä, pajarin tytär. Sinua kyllä autamme, mutta isästäsi pajarista älä mitään virka! Äläkä liioin tuosta Pipinä lurjuksesta, hänet vielä kerran pehmitämme. Mutta sinuun emme pikkusormellakaan kajoa, sillä Kalevi kaunoisemmekin sinua suojelee.

Näin Lari taatto lörpöttelee herkeämättä. Pajarin tytär tunsi veren poskilleen kohoavan hänen viimeiset sanansa kuullessaan. Oliko siis Tiurin nuori urho nämä miehet lähettänyt hänen seuraansa, häntä suojelemaan. Hän aikoi jo harmia ja suuttumusta teeskennellen tiuskaista, että saivat mokomat suojelijat mennä menojaan. Mutta silloinpa juuri kansanjoukosta kuului ivallinen huudahdus:

— Katsokaahan pajarin sikiötä! Emmekös lähetä häntä tuonne isänsä kirottuun pesään, mitä hänellä on täällä tekemistä!

Jo alkaa pajarin tyttären ympärille keräytyä kiukustuneita jousimiehiä. Uhkauksia satelee hänelle, mutta silloin Lari taatto kimmastuneena miesjoukolle ärjyy:

— Kuka täällä pajarin tytärtä uhkailee? Olettekos te miehiä, mokomat, yksinäisen naisen kimppuun kävisitte! Mutta minäpä sanon teille, että pajarin tytär ei olekaan yksinään. Minä sen miekkosen pehmitän, joka pajarin tytärtä mielii ahdistaa!

— Kukas sinä olet, ukko rähjä, pajarin tyttären suojelija?

— Kas tästä saat! Ja tästä vielä lisää, ukko rähjän kourista! Vieläkös kuka sanoo minua ukko rähjäksi?

Ivailija oli lentänyt pitkän matkan päähän Lari taaton peloittavien nyrkiniskujen tavoittamana. Toiset väistyivät nopeasti hänen käsiensä ulottuvilta, mutta Lari taatto heille vielä tuohtuneena kivahtelee:

— Olen kuin olenkin minä pajarin tyttären suojelija, vaikka lienenkin Tiurin Kalevin rehellinen jousimies. Mutta onpa pajarin tytärkin minua kerran suojellut Pipinä voudin solmuruoskalta eikä Lari taatto koskaan sellaista palvelusta unohda! Ja jos haastaisin teille kaiken, niin saisitte tietää, että on muitakin, jotka pajarin tytärtä suojelevat. Mutta mitäpä mokomille kaikkea menisin puhumaan! Kas niin, pajarin tytär, astele vain edelleen. Jo näkyvät nyt meille hyvällä suosiolla tietä antavan.

Näin Lari taatto miehekkäästi suojeli pajarin tytärtä. Kun tämä vihdoin huojuvaa lauttasiltaa myöten meni isänsä linnavarustukseen, pysähtyi hän vielä monesti kulussaan ja silmäili virtaa ylöspäin. Sieltä näkyivät kaukaa virran mutkasta kotiinlähtöä tekevät Tiurin miesten veneet. Siellä oli Tiurin miesten iäkäs johtaja ja siellä varmaan oli oman veneensä lähtöä valmistamassa myös Tiurin nuori urho, joka oli hänen ja hänen isänsä leppymätön vihollinen.

Ah, miten orvoksi tunsikaan nyt olonsa kopea pajarin tytär. Miten orvoksi ja yksinäiseksi! Mutta tuolla tekivät kotiinlähtöä vapaat Karjalan miehet, jotka olivat hänen isänsä ruoskamahdin maahan asti nöyryyttäneet ja masentaneet. Miksi ei hänkin ollut syntynyt maailmaan noiden vapaiden ja ylpeiden miesten luona? Miksi oli hän vihatun pajarin heimoa?

Näin pajarin tytär katkerana omaa kohtaloaan ajattelee. Mutta hänen isänsä synkeitä kostonajatuksia Tiurin miesten päänmenoksi hautoo.

Näin päättyivät pajarin laihat riistamarkkinat. Mutta kotiin mennessään Tiurin miehet aavistivat, että nyt oli pian alkava taistelu Karjalan kohtalosta.

IX Luku.

TIURIN HAUKKA LENTÄÄ SATIMEEN.

Kun Novgorodin Ilja ruhtinas oli saanut tiedon Tiurin miesten röyhkeydestä ja pajarin riistamarkkinain epäonnistumisesta, lähetti hän viipymättä Käkisalmeen uusia linnanrakentajia ja suuren joukon uusia jousimiehiä. Ei ollut Karjalan miehillä enää Novgorodissa ystäviä tai jos lienee ollutkin, niin nämä ystävät eivät mitään mahtaneet. Ruhtinaan neuvonantajina oli vain kopeita ja häikäilemättömiä pajareja, jotka neuvoivat häntä sotaan Tiurin miehiä vastaan.

Käkisalmeen lähetettyjen uusien jousimiesten päällikkönä oli pajari Sergei Vasilinpoika. Monet muutkin ruhtinaan pajarit olisivat mielellään lähteneet, sillä Tiurin miesten suurista hopea-aarteista tiedettiin Novgorodissa kertoa jos miten paljon tarinoita. Kenpä ei olisi halukkaasti lähtenyt noita hopea-aarteita itselleen ryöstämään. Pajari Sergei oli kuitenkin muita paremmassa maineessa. Hän oli viimeksi ollut syrjäänien nostamaa kapinaa kukistamassa ja osoittanut siellä sekä häikäilemätöntä rohkeutta että säälimättömyyttä. Hän oli kaikin puolin ruhtinaan mieleinen mies ja hänetpä nyt pajari Boris sai apulaisekseen Tiurin miehiä nujertamaan.

Kun apujoukot olivat saapuneet, alkoi Käkisalmessa kuumeinen työ. Nyt ei linnanrakentajia säästetty, ei säästetty Novgorodista tuotuja kivenmuuraajia, vielä vähemmän säästettiin pakolla työhön haalittuja Karjalan miehiä. Solmuruoska läjähteli työmaalla herkeämättä, välistä rautaisilla kahleillakin raskaan työn näännyttämiä miehiä kuritettiin. Pipinä vouti riehui kuin mieletön kalliolouhoksilla ja yhtä mielettömänä riehui pajari Boris itse muurinrakentajien joukossa. Mutta kaikkein paras mestari linnanrakentajia kiusaamaan oli kierosilmäinen Mikolka, pajarin rummunlyöjä. Vaikka koetti tehdä hänen mielensä mukaan, ei silloinkaan säästynyt hänen solmuruoskaltaan.

Mutta kiihkomielinen pajari Sergei ei malttanut odottaa linnavarustuksen valmistumista. Hänen mielensä paloi Tiurin miesten suuria hopea-aarteita ryöstämään ja niin ryhtyi hän heti Käkisalmeen tultuaan tekemään hävitysretkiä Karjalan miesten asuma-aloille. Hän ryösti ja poltti monta Tiurin miesten taloa, anasti paljon karjaa ja vei monta ihmistä vangikseen. Kun hän suurine jousimiesjoukkoineen oli jo monessa kahakassa voittanut Tiurin miesten pienemmät jousimiesjoukot, paisui hänen uhkamielinen rohkeutensa niin suuresti, että hän alkoi jo suunnitella hyökkäystä itseään Tiurin miesten linnaa vastaan.

Ei pajari Sergei kuitenkaan sinne asti ennättänyt. Unnunkoskella hän joutui taisteluun Pärtty Rongan jousimiesjoukon kanssa ja siinäkin oli pajari Sergeille jo tarpeeksi. Kuumassa ottelussa tuli hänen joukkonsa perinpohjin lyödyksi, monta hänen parasta jousimiestään surmattiin, toiset pääsivät nopeakulkuisilla veneillään hädintuskin pakenemaan. Itse pajari Sergei koetti viimeiseen asti miestensä taisteluintoa kiihoittaa, mutta kun hän oli saanut tarkoin tähdätystä teräsnuolesta syvän haavan rintahaarniskansa olkataitteen kohdalle, ei hän enää kyennyt miestensä pakoa hillitsemään. Verta vuotavana hän itsekin tempautui pakenijain mukaan ja veneeseen päästyään hän käski miesten soutaa viivyttelemättä Käkisalmea kohti.

Tässä taistelussa oli myös Päiväkiven Yrjänä Kuisma pienoisen jousimiesjoukon kanssa Unnunkosken miehiä avustamassa. Kun Karjalan miesten voitosta oli lennätetty tieto Tiurin linnaan, olisivat monet maltittomat Tiurin miehet jälleen tahtoneet viipymättä hyökätä pajarin keskentekoista linnavarustusta hävittämään. Suur-Tiuri ei kuitenkaan tätä sallinut, vaan oli sitä mieltä, että ensin piti Tiurin suurilla heimokäräjillä tehdä päätös vieraan pajarin karkoittamisesta. Näitä käräjiä oli siis nyt kaikkien tarmokkaasti valmistettava. Tiurin miesten piti mennä pajarin ahdistamien Laatokan miesten luo käräjäkutsua viemään ja epäröiviä rohkaisemaan.

Ei kiihkeä pajari Sergeikään Unnunkoskella kärsimänsä tappion jälkeen enää uskaltanut Tiurin miesten linnan lähistölle yrittää. Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa Käkisalmen linnavarustuksen valmistumista ja vieläkin lisäväkeä Novgorodista. Tällä välin jatkui taistelu pienoisten jousimiesparvien kahakoimisena.

Tiurin miehet retkeilivät rohkeasti kaikkialla Laatokan miesten keskuudessa ja pajarin väki koetti parhaansa mukaan näitä retkeilijöitä ahdistaa.

Rohkeammin kuin kukaan toinen Tiurin mies liikuskeli Tiurin Kalevi. Useimmiten oli hänellä vain muutamia jousimiehiä mukanaan, peloton Lari taatto ja pari kolme nuorempaa miestä. Näiden kera hän Laatokan miehiä sotajalalle nostatti, ilmestyi usein sinne, missä pajarin väkeä oli vasta äsken vieraillut, puhui voimakkaita sanoja vieraan pajarin karkoittamisesta. Vanhoja miehiä ja sukujen johtajia hän innosti Tiurin käräjille lähtemään, nuoret miehet hän liitti omaan jousimiesjoukkoonsa ja lähetteli heitä saloteitä Tiurin linnaan pyrkimään, jos ei ketä sillä kertaa ottanut mukaansa.

Jo hyvän aikaa oli Tiurin Kalevi näin rohkeasti Laatokan miesten keskuudessa retkeillyt. Pajari Sergei ja Pipinä kuuluttaja ajoivat häntä väsymättä takaa ja onnistuipa heidän vihdoin virittää ovela ansa Tiurin Haukalle. Tämä oli uskaltautunut lähtemään kauas Taipaleen miesten luo, jossa pajarin väkeä vilisi yhtenään! Siellä oli pajari Sergei nytkin vaanimassa ja yllätti Tiurin Kalevin, kun tämä juuri oli puhumassa kokoontuneille Karjalan miehille. Monet Tiurin Kalevin miehistä olivat menneet Suvannon järven takana olevia Metsäpirtin miehiä koolle kutsumaan. Siellä oli Lari taatto ja tämän uskollinen toveri Orma, Tiurin Kalevin ympärillä oli vain muutamia tottumattomia jousimiehiä, jotka vasta muutama päivä sitä ennen olivat liittyneet hänen joukkoonsa. Näine miehineen hän kuitenkin asettui pajari Sergein väkeä vastaan ja lähti taistellen vetäytymään Suvannon rantaan, jossa olivat hänen veneensä ja jonne hän pian odotti Lari taaton matkaltaan palaavan. Ovela Pipinä kuuluttaja ja kierosilmäinen Mikolka olivat kuitenkin takaapäin hiipineet venerantaan ja irroittaneet siellä kaikki Tiurin miesten veneet tuulen vietäviksi.

Kun Tiurin Kalevi huomasi veneensä anastetuiksi, hyökkäsi hän rohkeasti pajari Sergein väkeä vastaan ja huusi kuuluvalla äänellä:

— Salakyttänäkös kuljet, pajarin uusi asemies?

Nämä Tiurin Kalevin sanat kovin loukkasivat pöyhkeätä pajari Sergeitä.
Hän vastaan huusi:

— En ole kenenkään asemies, itse pajari olen enkä salakyttänä kulje!

— Niinpä siis käske jousimiestesi syrjään menemään, me mies miestä vastaan taistelkaamme!

— Sinäpä sen sanoit, me mies miestä vastaan taistelkaamme! huusi pajari Sergei, joka oli Novgorodin miesten kesken kuulu väkevyydestään. Hänen olkahaavansa oli kyllä vielä hiukan kipeä, mutta siitä välittämättä hän rohkeasti antautui taisteluun ja uskoi helposti voittavansa Tiurin Kalevin.

Oli siinä korkea ja tasainen rantaäyräs ja siinäpä he nyt iskivät yhteen. Mutta eivät miekat monta kertaa ennättäneet yhteen kalskahtaa, kun pajari sai Tiurin Kalevin miekasta niin väkevän iskun, että kyynärpään suojustimensa katkesi ja miekka viilsi syvän haavan hänen suojattomaan käsivarteensa. Pajarin miekka putosi maahan, Tiurin Kalevi polki sen päälle jalkansa ja huusi:

— Antaudu jo, vieras pajari, sinä olet aseesi menettänyt ja pian henkesikin menetät, jos jatketaan taistelua!

— En vielä antaudu! huusi pajari hampaitaan kiristellen ja tempasi vasemmalla kädellään vyöstään pajarinvasaran. Hän oli varsin taitava silläkin taistelemaan ja silläpä hän nyt alkoi torjua tiheään satelevia Tiurin Kalevin iskuja. Pian olisi kai kuitenkin pajarin vastarinta päättynyt, mutta viuhahtipa nyt ilmassa taampaa ammuttu teräsnuoli, viuhahti ja iski syvälle Tiurin Kalevin hartialihoihin. Mikolka rummunlyöjä, Boris pajarin kierosilmäinen salakyttä, oli tämän nuolen piilopaikastaan ampunut, kun näki pajari Sergein ahdinkoon joutuneen.

Tiurin Kalevi horjahti takaapäin ammutun nuolen tavoittamana, horjahti ja jo polvilleen vaipui. Hyvin näki pajari Sergei kierosilmän Mikolkan tekemän vääryyden, mutta ei ollut siitä tietääkseen, ahdisti vain entistä kiihkeämmin vaikeasti haavoittunutta Tiurin urhoa. Jo mieli hän antaa musertavan iskun raskaalla pajarinvasarallaan, mutta silloin Tiurin Kalevi jälleen jaloilleen karkasi ja huusi:

— Ei sinusta näy olevan mies miestä vastaan taistelijaksi! Miehesi herjat salakyttinä pensastoissa hiipivät, kähisevinä kyinä kulkevat. Sieltä surmannuoliaan ampuvat.

Näin hän huusi, mutta pajari Sergei hänelle nauroi röyhkeästi:

— Samapa -tuo miten sinut tuhoan, Tiurin velhojen sikiön! Hei mieheni, päälle käykää, hänet nujertakaa! Kas niin, iskekää häntä säälimättä, velhon sikiötä, mitä hänestä säästämään!

Vielä hetkisen taisteli verenvuodosta uupunut Tiurin Kalevi. Vielä kaatoi miekallaan kaksi pajarin miestä, mutta hänen tottumattomat miehensä olivat paenneet ja yksinään jääneenä hän vihdoin sortui monen iskun kolhimana. Pajarin miehet riistivät hänen miekkansa ja sitoivat hänen kätensä, kun hän vielä maassa maatenkin teki vastarintaa.

Epärehellisyydellä oli pajari Sergei hänet voittanut, mutta eipä hän paljon tuosta välittänyt, millä tavoin oli voittonsa saavuttanut. Omia vertavuotavia haavojaan pidellen hän kehuu miehilleen:

— Jopa saimmekin oivan saaliin, itsensä Tiurin tietäjän sikiön tavoitimme! Ihastuupa nyt totisesti pajari Boris, kun tämän Tiurin ilveksen penikan hänelle viemme!

— Tiurin Haukaksi häntä omat miehensä nimittävät, oikaisee kierosilmä
Mikolka hyvillä mielin irvistäen.

— No samapa tuo, olkoon sitten haukan poikanen! nauraa pajari raakaa nauruaan. — Mutta sitokaahan hänet kyllin lujasti, mene tiedä jos yrittelee vielä siipiään pyristelemään. Olikin tuo lurjus aika poika puremaan, mutta jopa on nyt meidän vallassamme. Jo nyt Boris pajarin luo lähtekäämme kiiruhtamaan, hänelle oivaa saalistamme näyttämään!

Kun vanha Lari taatto hetkisen kuluttua ennätti taistelupaikalle, oli pajari Sergei miehineen ja saaliineen mennyt tiehensä. Muuan vanha kylän mies kertoi hänelle taistelun kulun ja Tiurin Kalevin vangiksi joutumisen. Itki vanha Lari taatto, itki surusta ja enemmän raivosta itki, kun oli matkallaan liian kauan viivytellyt. Mutta mitäpä auttoi vanhan urhon itku ja mitä auttoi nuorten, Tiurin Kalevin suojaksi jääneiden jousimiesten kovistelu. Eivät nämä nuoret nulikat muuta voineet kuin noloina tunnustaa, että olivat pakoon pötkineet, kun näkivät pajarin miesten joukolla ryhtyvän ahdistamaan Tiurin urhoa.

Takaa-ajo oli hyödytön, sillä pajari miehineen oli kiiruhtanut Laatokan rantaan. Siellä olivat hänen sotapurtensa ja luultavasti oli hän jo ennättänyt niiden turviin. Siellä hän keinui vankineen Lari taaton saavuttamattomissa, keinui Laatokan laineilla kiidättäen riemun viestiä Käkisalmen pajarille.

Mutta murheen viesti heidän oli vietävä Tiurin linnaan. Jo siellä nyt sortuisi suruun vanha Karjalan tietäjä, kun saisi tietää uljaan pojanpoikansa, Tiurin miesten toivon joutuneen vieraan pajarin vangiksi. Jo sortuisi suruun suuri vanhus ja yhtä syvästi muutkin Tiurin urhot surisivat Tiurin Kalevin katoamista. Itkisi myös armas äiti poikoansa, itkisi Imandra äiti ja itkisi nuori Helinä neito.

Ah, miten raskas oli heidän vietävä surusanoma Tiurin linnaan.

* * * * *

Koko yön pajari Sergein sotapurret soutivat levähtämättä, ja kun aamun aurinko nousi, niin jo perille ennättivät, lauttasillan päähän laskivat valkamaan.

Matkalla oli Tiurin Kalevi verenvuodosta mennyt tajuttomaksi, mutta eipä sittenkään hänen siteitään irroitettu. Niine hyvineen, verta vuotavat haavat avoimina, pajarin miehet hänet veneestä nostivat peitsenvarsista kyhätyille paareille ja niin lähtivät häntä lauttasillan yli linnasaarelle kantamaan.

Tulipa silloin heitä vastaan pajarin tytär, ylpeä Irinja neito. Hän oli mielinyt lähteä aamuvarhain metsään samoilemaan, mutta kun näki pajari Sergein miesten raskaita kantopaareja veneestä maihin tuovan, niin lauttasillan päähän pysähtyi ja tiedusteli:

— No, pajari Sergei, jokos parhaan miehistäsi Tiurin tietäjien noidannuoli tavoitti?

— Eipäs olekaan nuoli meidän miestä tavoittanut! sanoo pajari Sergei kerskaillen. — Tokko arvannetkaan, ihana Irinja neito, kuka on kuulu urho paareillamme?

— Enpä tuosta paljon välitä, kuka lieneekin paareillanne, sanoo pajarin tytär, mutta pysähtyy kuitenkin paarien ohi kulkiessa katsomaan. Pajari Sergei hänelle kohotti paareja kattavan vaatteen lievettä ja haasteli mielistellen:

— Jospa kuitenkin vähän välittänet, ihana aurinkoiseni! Jos kuitenkin hiukan ilostunet, kaunis pajarin tytär, kun saat tietää kuka on tämä saaliini!

Hätkähti pajarin tytär, kun näki kuka paareilla lepäsi. Kovin hätkähti ja valkeiksi valahtivat poskensa. Mutta eipä tuota huomannut saaliistaan riemuitseva Sergei, hän edelleen kerskailee pajarin tytärtä mielistellen:

— Jo tavoitimme hänet, Tiurin Haukkasen, kalliin kultalintusen! Tasapäässä taistelussa voitimme hänen jousimiehensä, mutta omin käsin hänet itsensä maahan sorrin, säilän hänen kädestään löin, hänet otin vangiksi! Sitkeästi hän teki vastarintaa, mutta mikäpä auttoi, kun oli aseensa menettänyt ja kun häntä vielä kolhaisin pajarinvasarallani. Jo silloin kätensä herposivat ja mieheni hänet sitoivat.

Näin pajari Sergei kerskailee, mutta Irinja neito katselee paareilla makaavan Tiurin urhon sidottuja käsiä, sormin hivelee hänen poskeaan. Kun hän kohotti katseensa pajariin, niin ylenkatse välähti silmissään, mutta itsensä hilliten hän virkahtaa vain kylmästi:

— Hyvinpä ovatkin miehesi hänen kätensä sitoneet. Lienee ollut Tiurin mies väkevä taistelemaan? Ja mitäpä näen: hartioistakin on häneltä verta vuotanut. Eiväthän vain urhosi utalat liene häntä takaapäin tavoittaneet nuolillaan, piilopaikasta ampuneet? Vai pakoonko yritti Tiurin mies?

Viiltävä iva soinnahti pajarin tyttären sanoista, mutta Mikolka herja virnisteli hyvillään. Pajari Sergei siihen sijaan, valheistaan kiinni joutuneena, hiukan hämmentyy sanoissaan, mutta sitten röyhkeästi nauraen haastaa:

— Minkäs mahdoimme, kun oli niin sitkeä taistelemaan, mokoma velhon sikiö. Minä häntä edestä päin peittosin, mutta kun ei mielinyt kepertyä, niin tämä Mikolka takaapäin vähän auttoi, nuolen ampui.

Irinja neito on koko ajan tarkastellut paareilla makaavan urhon haavoja. Nyt hän ottaa vyöstään metsästysveitsen ja sivaltaa sillä hänen käsiensä siteet poikki. Pajarin miehet säikähtävät, urhot uljaat, mutta Irinja neito heille nauraa ivallisesti ja pajaria kylmästi neuvoo:

— Elävänä pajari isäni tahtoo tämän kultalintusen käsiinsä, jotta voisi miettiä hänelle mieleisensä rangaistuksen. Niinpä siis toimita hänet sukkelaan linnan vankikellariin ja siellä vanha haukankesyttäjä Mishka, taitava haavuri, häntä hoidelkoon. Mutta kun tämä on tehty, niin sitten jo nopeasti kiiruhda asehuoneeseen ilmoittamaan isälle vangistasi.

Hetkinen tämän jälkeen haukankesyttäjä Mishka jo hoiteli Tiurin Kalevin haavoja linnan vankikellarissa. Pajarin tytär seisoi hänen vierellään ja tiedusteli, vieläkö vangista tulisi eläjää. Mishka vanhus hieroo vangin kangistuneita jäseniä ja välistä hänen valtimoaan tunnustelee. Sitä tehdessään hän mutisee puoliääneen:

— Jopa kolhivat, jopa kolhivat kovin Tiurin miestä. Silloin viipymättä olisi hänen haavansa pitänyt sitoa, mutta jos kuitenkin pakeneva elämä vielä säätänee vangituksi. Mutta kahleita älä käske, pajarin tytär, hänen käsiinsä ja jalkoihinsa nyt panemaan. Jos kahleihin hänet panemme, niin silloin ei vanha Mishka mistään mene takaamaan.

— Rauhoitu, Mishka kuomaseni, häntä hoida niinkuin hyväksi näet. Pääasia on, että hän jääpi elämään, jotta voimme hänelle keksiä mieleisemme rangaistuksen.

Näin haastellen pajarin tytär ohimennen tarkastelee vankikomeron seiniä, niitä lyhyen metsästysmiekkansa kahvalla koputtelee. Mishka hänelle naurahtaa:

— Hyvin nämä seinät kestävät, ole hyvässä rauhassa, pajarin tytär! Tuolla on tosin linnan juomakellari, mutta siinä välissä on vahva teräsovi. Tokko Tiurin miehestä olisi sitä murtamaan, vaikka voimansa tallella olisivatkin!

Pajarin tytär hajamielisenä koputtelee neuvottua ovea ja hänelle muistuu mieleen muuan vanha Tiurin mies, Lari taatto, jonka hän oli viimeksi nähnyt riistamarkkinoilla ja joka oli luvannut tulia häntä palvelemaan, milloin vain kutsun lähettäisi. Pajarin tytär itsekseen nauraa, kun tuo väkevähartiainen Tiurin vanhus hänelle muistuu mieleen. Ei hän kuitenkaan mitään puhunut, varoitti vain vielä lähtiessään, että vankia piti huolellisesti hoidella.

Tällä välin pajari Boris mietiskelee asehuoneessaan, minkä rangaistuksen hän vangiksi saamalleen Tiurin urholle keksisi. Kierosilmäinen Mikolka häntä neuvoi:

— Mitäpä tuossa miettimistä, pajari! Tiurin Haukaksi häntä omat miehensä sanovat, no hyvä, käske seppiesi tekemään suuri haukanhäkki ja siihen suljettuna lähetä hänet lahjaksi Novgorodin Ilja ruhtinaalle. Mutta jos se on mieleesi, pajari isäseni, niin me, Pipinä palvelijasi ja minä, häntä hiukan kesytämme, ennenkuin hänet lähetät ruhtinaan luo.

Mikolka virnisteli merkitsevästi, mutta pajari Boris hykerteli ihastuneena käsiään.

— Jopa keksitkin, Mikolka poikaseni, jopa keksit hänelle oikean rangaistuksen! hän hokee kävellen innoissaan edestakaisin. — Haukanhäkkiin! haukanhäkkiin! Sinäpä sen sanoit, Mikolka, haukanhäkkiin hänet panemme! Ja sitten häntä hiukkasen kesytämme, ennenkuin lähetämme hänet Novgorodin ruhtinaalle. Mitäpä lähettäisimme villistä haukanpoikasesta ruhtinaalle, kesytetyn sen pitää olla. Me hänet kesytämme, niin totta kuin nimeni on pajari Boris! Hyvin hänet kesytämme, mutta ei vanhasta Mishkasta siihen virkaan ole. Sinä Mikolka ja sinä Pipinä, te saatte hänet kesyttää!

Tätä pajari innoissaan hokee tyttärelleenkin, kun tämä tuli tiedustamaan, minkä rangaistuksen hän määräisi vangilleen. Tyrmistyi Irinja neito kierosilmän Mikolkan keksinnön kuullessaan. Sanattomaksi ensin tyrmistyi, mutta sitten jo kylmästi naurahtaa.

— Ehkäpä oletkin oikeassa, isäni, haukanhäkkiin hänet pantakoon! Mutta varoitahan tätä Mikolkaa, jotta ei ennen aikojaan ryhtyisi haukkastamme kesyttämään. Näetkös, pajari Sergein miehet, mokomat hölmöt, mielivät jo matkalla haukkasemme hengettömäksi kiduttaa. Ja mitäpä, jos tämä Mikolka vielä ennen aikojaan alkaisi häntä kesyttää solmuruoskallaan. Kuolleen haukan silloin hyvä ruhtinaamme sinulta saisi lahjaksi ja tottahan tahtonet elävän kultalintusen hänelle lähettää.

— Olet oikeassa, tyttäreni! nauraa pajari. — Tämä Mikolka on tosiaan liian kerkeä solmuruoskaansa käyttämään. Sinä Irinja armahaiseni, päivänsäteeni, saatkin tuosta huolehtia, jotta Tiurin Haukkaa ei ennen aikojaan hengettömäksi kiduteta. Elävän haukan tahdomme me ruhtinaalle lähettää!

Näin sai Irinja neito huolekseen vangiksi joutuneen Tiurin miehen hoitelemisen. Pahoin kierosilmäinen Mikolka herja virnisteli, mutta pajarin määräys oli jyrkkä ja peruuttamaton. Mikolkan täytyi vankia vartioidessaan tehdä pajarin tyttären käskyn mukaan.

X Luku.

LARI TAATTO SAA SALAPERÄISEN VIESTIN.

Lähellä olivat jo Tiurin suuret riistamarkkinat ja heimokäräjät, mutta eipä niitä nyt kukaan iloisin mielin odottanut. Raskas suru ja mielten masennus asui Tiurin linnassa. Alakuloisina Tiurin vanhat ja monia myrskyjä kokeneet jousimiehet neuvoa pitivät Tiurin Kalevin vangiksi joutumisesta, alakuloisina, matalin äänin tuosta tapahtumasta haastelivat linnanmuurilla vartiota pitäessään ja yhtä masentunut oli mieliala, kun illoin kokoonnuttiin jousimiesten tupaan oluthaarikoita maistelemaan.

Tiurin naiset surussa kulkivat. Ihanaista Helinä neitoa oli vaikea enää entisekseen tuntea. Yksinään hän harhaili päivät ja pitkät kesäillat Tiurin uhrilehdon varjoisilla käytävillä. Yksinään harhaili, tämän tästä istahti tuuhean puun varjoon, siinä arpaa pani, palaisiko vielä mielitiettynsä vai joko iäksi katoaisi kaunis urho, Tiurin suvun valio.

Ei Helinä neito tahtonut muiden rohkaisevia neuvoja kuunnella. Ainoa uskottunsa syvässä surussaan oli Päiväniemen Inkeri, jolla myös oli ikävänsä vieraan maan sulhoa odottaessaan. Inkeri neito oli saanut reippaalta Niilo ritarilta lahjaksi pienen madonnankuvan ja kultaisen ristin. Näitä pyhiä esineitä nyt Inkeri ja Helinä neito muilta salassa palvoivat. Vuoroin he Tiurin lähteellä taivaan taatolle uhrasivat, vuoroin pyhää madonnaa rukoilivat, eikä heidän mieleensä edes juolahtanut, että tuossa olisi mitään sopimatonta. Myös toimitti Helinä neito salaa lahjuksia Tiurin mailla kiertelevälle Novgorodin oikeauskoisen kirkon erakkomunkille, isä Nikodemukselle, jotta tämä lukisi esirukouksia hänen mielitiettynsä pelastuksen puolesta.

Tiurin miesten johtajat olivat heti onnettomuudesta tiedon saatuaan kokoontuneet Suur-Tiurin luo neuvoa pitämään. Entisten tultaviemme lisäksi oli nyt saapunut useita muitakin: Oli Päiväkiven Kuisman naapuri Marjaniemen Kirves, uljas ja peloton retkeilijä, sekä Unnunkosken Rongan naapuri, vanha Tauru, joka oli ollut Rongan miesten mukana pajari Sergeitä vastaan taistelemassa. Laatokan miesten johtajia oli myös useita. Niin olivat saapuneet Kurkijoen miesten johtaja Ritaniemen Lyly ja Lahdenpohjan Nirkko pajarin miesten vainoa pakoon. Ritaniemen Lylyn uljaan kartanon oli pajarin verovouti poroksi polttanut, hädintuskin hän oli saanut perheensä pelastetuksi piilopirttiin. Sama tuho voi milloin hyvänsä uhata muitakin Laatokan miesten johtajia, jotka olivat julkisesti asettuneet Tiurin miesten puolelle.

Paljon oli siis uljaita miehiä kokoontunut Suur-Tiurin luo neuvoa pitämään. Useat tahtoivat, että oli viipymättä hyökättävä vieraan pajarin keskentekoista linnavarustusta vastaan, niin sillä tavoin ehkä saataisiin myös nuori Tiurin Kalevi vielä pelastetuksi. Jos pajari saataisiin ahtaalle, niin ehkä hän antautuisi neuvotteluihin ja vapauttaisi vankinsa oman päänsä päästimiksi.

Näin neuvoivat varsinkin Laatokan miehet, joita pajarin vaino oli raskaimmin kohdannut. Samaa mieltä olivat Kiviniemen Jaama ja Marjaniemen Kirves, vieläpä Unnunkosken Ronkakin. Suur-Tiuri ei kuitenkaan tahtonut kuulla mitään taistelun aloittamisesta ennen käräjien päätöstä. Näytti kuin pojanpoikansa vangiksi joutuminen olisi kokonaan masentanut hänen rohkeutensa. Kun Kiviniemen isäntä hänelle muistutti, miten hän oli markkinoilla pajarin nöyryyttänyt ja miten helppo siis olisi mokomaa vastaan taistella, virkkoi Tiurin taatto:

— Silloin vieraan pajarin mahtia halveksin ja siitäpä nyt onkin taaton taivahisen rangaistus meitä kohdannut. Jos nyt vielä hätiköiden taisteluun heittäydymme, niin pajari meidän väkemme voittaa tasapäässä taistelussa.

— Ei voita pajari meidän väkeä tasapäässä taistelussa! kivahtaa Kiviniemen Karhu. — Nähtiin tuo miten kävi Unnunkoskella, vaikka siellä oli vain tämä Ronka miehineen ja Päiväkiven Kuisma sekä muutamia muita.

— Kukapa miehiämme taistelussa johtaisi, sanoi Tiurin taatto alakuloisesti. — Minusta ei enää teidän johtajaksi ole, näköni menettäneestä ikälopusta. Niinpä siis ei ole muuta neuvoa kuin käräjillä saatte uuden johtajan valita. Se sitten menetelköön miten hyväksi näkee. Minä syrjään vetäydyn, on aika minun tuonen tuville lähteäni ja siihenpä myös sukuni sammunee. Pojanpoikani on vieraan pajarin käsissä ja sieltä hän ei varmaan enää elävänä palaja meidän luoksemme.

Masentavia olivat nämä vanhan Suur-Tiurin sanat kokoontuneille heimon johtajille. Tiurin suku oli niin kauan heidän etunenässään kulkenut, että tuntui luonnonvastaiselta tämän suvun miesten menettäminen. Mihin he joutuisivat ilman Suur-Tiurin kokemusta ja ilman hänen pojanpoikansa sytyttävää uljuutta. Niin he joutuisivat ajelehtimaan poloiset kuin lastut lainehilla, silloin vieras pajari heidät varmaan pian nujertaisi, heidän vapautensa hävittäisi.

Neuvotteluissa ei päästy mihinkään tuloksiin. Sen vain vanha Kekri Kumoinen sai aikaan, että Viipurin linnanisännän ritari Pietari Jooninpojan luo päätettiin lähettää lähettiläitä ystävyysliitosta neuvottelemaan. Suur-Tiuri oli kyllä sitä mieltä, että tämäkin matka oli nyt vaarallinen. Kun hädän hetkellä lähdettiin sieltä päin apua etsimään, niin saattoi apu ja ystävyys tulla Tiurin miehille kovin kalliiksi.

Viipuriin lähtivät lähettiläinä vanha Kumoinen ja Päiväkiven Yrjänä Kuisma. Matkalla piti heidän ottaa kolmanneksi mieheksi Kuparsaaren vanha Antero Äyrämöinen, jolla jo entuudestaan oli Viipurin linnassa monta ystävää sekä hansakestien että myöskin Ruotsin miesten joukossa.

Kun Inkeri neito sai kuulla isänsä Viipuriin lähdöstä, ei hänen riemastuksellaan ollut mitään rajoja. Oitis hän tämän ilosanoman toimitti myös syviä sydänsurujaan hautovan Helinä neidon tietoon ja häntä rohkaisi pikaisen avun toivolla. Näin hän haasteli:

— Saatpa nähdä, että ritari Niilo nyt pian saapuu Tiurin linnaan. Kun hän saa kuulla uljaan Tiurin Kalevin vangiksi joutumisesta, niin nopeasti hän kiiruhtaa Tiurin miesten avuksi. Nopeasti hän itse kiiruhtaa ja tuo mukanaan myös muita uljaita Ruotsin miehiä Novgorodin pajaria vastaan taistelemaan!

— Voinemmeko luottaa enää mistään päin tulevaan apuun! huokaa Helinä neito masentuneena. — Imandra äitikin on aivan toivoton, kun käräjät lähestyvät eikä mitään viestejä ole saatu Kalevi armaani kohtalosta. Imandra äidillä on siitä suurin huoli, kun toinen nyt joutuu Kalevin sijasta heimovanhimmaksi. Minä tuosta mokomasta kunniasta en välittäisi, kun vain saisimme Kalevin elävänä takaisin.

— Ole hyvässä rauhassa, kyllä hän vielä sinun luokseni palajaa! lohduttelee Inkeri neito. — Minun uljas Niilo ritarini Kalevi kaunoisemme pelastaa, vaikka Novgorodiin asti olisivat hänet vankityrmään vieneet!

Ah paljon luotti Inkeri neito uljaan Niilo ritarinsa saavan aikaan. Mutta olipa Tiurin linnassa toinenkin, joka ei vielä heittäytynyt epätoivoon Tiurin Kalevin kohtalosta. Tämä toinen onnetarten suopeuteen luottava oli vanha Lari taatto. Alussa hän oli ollut kaikkein lohduttomin, kun katsoi oman huolimattomuutensa olevan syynä Kalevin vangiksi joutumiseen. Läheltä piti, ettei Lari taatto aivan höperöksi itseään surrut.

Mutta nyt oli hän jo suremisen heittänyt ja haasteli kaikille toivehikkaana:

— Ei huolta mitään, Kalevi kaunoisellamme on pajarin luona mahtava ystävä. Ah jospa Lari taatto kaikki tietonsa julki haastaisi, niin näkisitte, näkisittepä totisesti Kalevi kaunoisemme olevan pajarin luona hyvässä turvassa.

Mutta kun toiset tiedustelivat, kuka mahtava ystävä Kalevia pajarin luona suojeli, niin Lari taatto vain päätään pudisteli ja salaperäisenä mutisi:

— Eipäs haastakaan Lari taatto kaikkia tietojaan. On nähkääs salaisuuksia, joita ei sovi paljastaa ja vanha Lari taatto osaa kyllä suunsa supussa pitää, ei puolta sanaa pukahda ystävistään. Ne ystävät ovat Lari taaton ja Kalevi kaunoisemme yhteisiä ja ehkäpä vielä kerran saatte niistä kuullakin, kunhan aikaa vähäisen kuluu.

Näin Lari taatto salaperäisenä haasteli mahtavista ystävistään. Toiset hänen selkänsä takana silmää iskien virkahtivat:

— Höperöksi vei suru Kalevin kohtalosta ukko uutran. Noin nyt höpisee ja kuvittelee Kalevin löytäneen pajarin luona suojelijoita. Sääli rohkeata vanhusta, hänet olisi voinut ehkä lähettää pajarin linnaan vakoilemaan, mutta tokkopa ukosta nyt enää lienee mihinkään.

Nuori jousimies Orma oli ainoa, joka ei Lari taaton puheita pilanaan pitänyt. Usein nähtiin Orman ja Lari taaton yhtenä muurilla liikkuvan, mistä lienevät pitäneet salaista neuvoa. Kun Ormalta kerran kysyttiin» niin ilmoitti hän vastaukseksi:

— Olemme me Lari taaton kanssa jo kerran aikaisemminkin käväisseet pajarin haukanpesässä. Ja tuotapa nyt mietimme, että lähdemme sinne toisen kerran, jos eivät Tiurin miesten johtajat pian lähde Kalevi kaunoistamme pelastamaan.

Eivät kuitenkaan Lari taatto ja Orma ennättäneet matkalleen. Sitä ennen tuli outo vieras Tiurin miesten linnaan.

Kun vanha Kyyrö muutamana iltana oli suurella linnanportilla yövartijoita tehtäviinsä määräämässä, niin huomasi hän Tiurin kosken yli tuovalla lauttasillalla yksinäisen naispoloisen, joka pelokkaana ympärilleen tähyillen linnanporttia läheni.

— Mitähän tuolla naiskulkijalla lienee mielessään, virkahtaa Kyyrö vanhus ja lähettää vartiomiehen sillalle hänen luokseen.

Pahoin hätääntyi nainen, kun vartija tuli hänen luoksensa, hänen asiaansa tiedustelemaan. Pahoin hätääntyi, mutta sai kuitenkin suustaan änkytetyksi:

— Onkos täällä Tiurin linnassa jousimiestä, jota sanotaan Lari taatoksi? Hänelle minulla olisi asiaa. Kaukaa olen yksin tullut ja häntä minun pitäisi tavata.

Vartija toi naisen mukanaan ja Kyyrö vanhukselle virkahti:

— Lari taattoa tämä kaunis lintunen tahtoisi tavata. Kaukaa sanoo yksin tulleensa ja Lari taatolle hokee itsellään asiaa olevan. No, no, älähän tunge päätäsi noin huppuun, ei sinua täällä elävältä syödä!

— Kas onpa se tosiaan pelästynyt lintunen! naurahtaa Kyyrö vanhuskin, mutta alkaa sitten tyttöstä rohkaista:

— Eipä tosiaankaan sinun huoli täällä jäniksen tavoin päätäsi piiloittaa. Ja jos sinulla lienee Lari taattosellemme asiaa, niin noudammehan Lari taaton tähän portille. Tuossa paikassa noudamme, jos et minulle suostu asiaasi haastamaan.

Tyttö ei ruvennut millään neuvolla Kyyrö vanhukselle selvittämään asiaansa. Mutta kun Lari taatto oli siihen portille noudettu, lankesi vieras hänen eteensä polvilleen ja alkoi häntä pyydellä:

— Pelasta minut, urho uljas, minua suojele! Kaukaa olen tullut sinua etsimään. Boris pajarin linnasta olen yksin taivaltanut, mutta nyt minä olen uupumuksesta ja pelosta aivan näännyksissä.

Kun vieras tyttönen oli tämän ilmoittanut, niin jopa revähtivät portille kokoontuneiden jousimiesten silmät suuriksi. Mutta Lari taatto kerskailee touhuissaan:

— Tiesinhän minä, että minulle tulee pian viestintuoja pajarin haukanpesästä! Kalevi kaunoisestamme varmaan tuo hyviä uutisia! Mutta mitäs te siinä suu auki töllistelette, mokomat vetelykset! Tiehenne siitä laputtakaa, kuulittehan, kenelle hänellä on asiaa, pelästyneellä tyttö raukalla. No, no, nousehan jo tuosta, kaunis kultamuruseni, älä yhtään pelkää! Minä sinut vien turvaan, sinulle ruokaa ja lepoa toimitan! Tuossa paikassa sinulle kaikkea hyvää toimitan! Ja sittenpä vasta minulle kerro asiasi. Tiedänhän minä sen olevan tärkeän asian, Kalevi kaunoistamme varmaan koskee, mutta eipä sinun sittenkään huoli menehtyä kerran perille päästyäsi. Ei huoli menehtyä, jaksan minä tuon verran odottaa!

Näin Lari taatto pakisee touhussaan ja vierasta tyttöstä kainaloista ylös auttaa. Niin vei hänet jousimiesten tupaan levähtämään ja sieltä kaikki uteliaat jousimiehet karkoitti tiehensä.

Pian siellä tyttönen tointuukin pelästyksestään ja jo nyt hänen kielensä kantimet laukeavat, kun näkee kahden kesken Lari taaton kanssa olevansa. Irinja neidon, Boris pajarin tyttären lähettämänä hän sanoo tulleensa.

— Olga on nimeni, orjapiika, ja kun armas Irinja neito ei muita voinut lähettää sinun luoksesi, niin minut lähetti. Minulla on pajarin tyttäreltä sinulle merkki, josta tiedät hänen minut lähettäneen.

Näin sanoen tyttönen penkoo ja kaivelee povellaan kantamaansa kääröä. Sieltä ilmestyi vihdoin esille kuivuneesta verestä ruostunut, pitkä teräsnuoli, jonka tyttönen pelosta vielä vapisten ojensi Lari taatolle.

— Kas tässä on Irinja neidon merkki! Sanoi hän sinun tämän nuolen hyvin tuntevan, sanoi tämän olevan sen saman nuolen, jolla sinun herrasi hänen parhaan haukkasensa surmasi.

Lari taatto nuolta tyystin tarkastelee ja ihastuneena huudahtelee:

— Tottapa tämän tuntenen, oman tekemäni nuolen! No jopa osasikin kaunis emäntäsi oikean merkin lähettää. Jopa osasi lähettää! Vaan tietääpä hän, hyviä olemme jo näet ystäviä, vaikkapa hän liekin siinä kirotussa haukanpesässä kasvanut. Mutta sanohan jo, minkä viestin armas emäntäsi sinun käski minulle kertomaan?

— Tämän tiedon käskee Irinja neito sinulle kertomaan, että elossa on sinun herrasi, Tiurin nuori urho jonka pajari Sergei miehineen otti vangikseen ja vei Boris pajarin linnaan. Elossa on herrasi ja hyvin hänen haavojaan hoidellaan, mutta tarkoin vartioituna hän on pajarin vankikellarissa.

— No arvasinhan minä, hänellä on armaita ystäviä pajarin kirotussa haukanpesässä! Ystäviä parhaita, jotka hänestä huolehtivat ja minuakin, vanhaa Lari taattoa muistavat! No jopa toitkin hyvän uutisen, jopa viestin toit, Olga tyttöseni, kullannuppuseni! Höperöksi minut ilosta saatoit, kyynelehtimään saatoit vanhan miehen. Vaan ajattelehan tuota, minä Kalevi kaunoisemme mukana olin ja silloin tuo lemmon rosvo, tuo teidän pajari Sergeinne piilopaikastaan hyökkäsi hänen kimppuunsa, Kalevi kaunoisemme sieppasi melkein minun kynsistäni. Ajattelehan tuota, niin jopa sinäkin ymmärrät iloni syyn, Olga tyttöseni, kullannuppuseni!

Näin Lari taatto vuoroin itkien ja vuoroin nauraen lörpöttelee. Rajussa iloninnossaan hän suuta suikkasi kauniille orjapiikaselle ja sitten jälleen alkaa tältä tiedustella, mitä muuta pajarin tytär oli käskenyt hänelle kertomaan.

Silloin orjapiika vilkaisee arasti ympärilleen ja sitten äänensä melkein kuiskaukseksi alentaen ilmoittaa:

— Vielä käski emäntäni, armas aurinkoiseni, tämän sinulle sanomaan: On suuressa vaarassa sinun herrasi, Tiurin nuori urho. Pajari Boris mielii hänelle kostaa kärsimänsä häväistyksen ja julman koston on pajari miettinyt herrallesi. Niinpä siis Irinja neito nyt muistuttaa sinua lupauksestasi, jonka olet hänelle kerran antanut. Sinun pitää viipymättä lähteä pajarin linnaan, niin siellä sitten saat nähdä, voidaanko herrasi vielä pelastaa.

Vakavana on Lari taatto näitä orjapiian sanoja kuunnellut. Hänen hampaansa kirahtelevat.

— Vai niin, Boris pajari on Kalevi kaunoisellemme julman koston miettinyt. Vaan etpäs, kirottu pajari, tuota muistanutkaan, että on maailmassa höperö vanhus, jota Lari taatoksi sanotaan, joka on jo kerran ennen sinulle tehnyt hyvät kepposet. Odotahan, pajari, minä tulen, minä tulen toisen kerran sinun haukanpesääsi. Vai ei Lari taatto lupaustaan muistaisi! Hyvin muistaa mitä on luvannut pajarin tyttärelle. Jo tänä yönä lähden matkalle pajarin linnaan, jo tänä yönä Lari taatto lähtee!

Vielä orjapiika Olga häntä neuvoi:

— Näin pajarin tytär sanoo, että yksinäsi on sinun tällä kertaa tultava. Vaikka soittoniekkana, maankiertäjänä tulet. Tai keksi mitä muuta hyväksi näet, jotta pajarin jousimiehet eivät vain sinua tuntisi.

— No siitä ei huolta mitään! nauraa Lari taatto. — Ei minua siellä kukaan tunne. Niin muotoni muutan, että tuntemattomana astun itsensä Irinja neidon eteen. Saatpa nähdä, Olga tyttöseni, kullannuppuseni, tuntemattomana Lari taatto astuu pajarin tyttären eteen! Mutta tässäpä nyt aikaa haaskaamme joutavaan lörpöttelyyn, kun meidän pitäisi jo olla matkalla! Mutta levähdähän hiukan, Olga tyttöseni, levähdä ja nauti virkistykseksesi, mitä sinulle käyn hankkimassa. Minä sillä aikaa lähden tekemään varustelujani ja sitten kun valmis olen, tulen sinua noutamaan.

Tuossa tuokiossa Lari taatto hommasi vieraalle sanantuojalle syötävää. Hommasi sekä ruuan puolta että virkistävää katajanmarjajuomaa. Vielä hän varoitti nuorta ystäväänsä jousimies Ormaa, että tämä pelästynyttä vierasta suojelisi jousimiesten tungettelulta.

Itse Lari taatto pujahti Tiurin taaton asehuoneeseen, jossa monta Tiurin miesten johtajaa oli paraikaa koolla. Paljon ei Lari taatolta siellä saatu tietää, sen verran vain, että Tiurin Kalevilla ei ollut pajarin linnassa mitään hätää.

— Kuka tämän sinun sanantuojasi sieltä lähettää? utelevat urhot kuorossa.

— Huomenna sen sanon! virkahtaa Lari taatto varsin auliisti. — Näettekös, nyt on hän täällä minun vieraanani, mutta huomenna, kun hän on mennyt täältä matkoihinsa, niin mikäpä sitten enää estäisi minua sanomasta.

Tähän selitykseen saivat uteliaat urhot tyytyä.

Seuraavana yönä hävisi Lari taatto Tiurin linnasta. Vain nuori jousimies Orma tiesi hänen lähdöstään. Pienellä kevyellä jokiveneellä lähti rohkea vanhus vaaralliselle retkelleen. Tuskin muurilla kiertävä vartijakaan huomasi pienen purren lähtöä Tiurin uhripuiston lehtevien koivujen siimeksestä. Nämä koivut levittivät paikotellen suojaavat lehvänsä niin kauas vedestä kohoavien muurien yli, että siellä suojassa voi tosiaan pieni venonen aivan piilossa liikkua.

Orma sai sylissään kantaa unen maille uupuneen pajarin tyttären orjapiian veneen luo. Hellävaroen hän kurkotti muurinharjalta taakkansa Lari taatolle, joka veneessään seisoen otti sen vastaan ja laski yhtä hellävaroen veneen pohjalle valmistamalleen vuoteelle.

— Siinä nukkukoon rauhassa tyttö riepu, kyllältään nukkukoon! haastelee hän.

— Hyvinpä nukkuukin, virkahtaa Orma. — Lienee hän saanut väsymykseen asti valvoa tänne tullessaan.

— Hän on rohkea tyttönen, vaikka näyttääkin niin pelkurilta ja mitättömältä. Emäntänsä lähettämänä vaikka mörköjen pesään päänsä pistää.

Viime hetkessä sukelsi puitten siimeksestä muurille pieni asepoika
Orava ja alkoi pyydellä:

— Lari taatto, Lari taattoseni, minut mukaasi ota! En minä paljon paina ja voinenpa olla matkallasi sinulle joksikin hyödyksi.

— Tiedätkö sinä edes, Orava poikaseni, minne minä lähden?

— Etköhän lähtene jälleen sinne vieraan pajarin linnaan.

— Vai niin, sinä tiedät, minne lähden ja kuitenkin pyrit mukaani!

Orava poikasen posket hehkuivat innostuksesta. Jousimies Orma silloin virkahti:

— Mitäpä jos ottaisitkin tämän Oravan mukaasi. Hänestä voi tosiaan olla matkallasi sinulle hyötyä!

— No kapua sitten sukkelaan alas veneeseen!

Niin lähti Lari taatto vaaralliselle matkalleen. Nopeasti eteni pienoinen vene muurin kyljestä. Pian se hävisi vinhan virran pyörteisiin, jotka sitä hyvää kyytiä kiidättivät tuntemattomia kohtaloita kohden.

Kaikki nukkuivat Tiurin linnassa. Nukkuivat urhot uljaat ja nukkuivat Tiurin neidot. Olivat he saaneet pienen valonpilkahduksen raskaaseen suruunsa. Olivat saaneet lyhyen viestin, että vielä oli elossa Tiurin miesten toivo, Tiurin neitojen unelma. Niin nyt kaikki nukkuivat, tuosta urhosta uusia unia näkivät.

Mutta Vuoksen kuohuvia laineita kiitää yksinäinen vene. Kiitää kiikkerä venonen läpi yön, kuohujen halki. Hyvin vihainen virta vetää, ei huoli yksinäisen venemiehen paljon airoillaan autella. On hänellä hyvää aikaa tehtäväänsä mietiskellä, on aikaa tuota aprikoida, miten parhaiden pääsisi vihatun pajarin haukanpesään pujahtamaan.

Kuuhut valaisee yksinäisen urhon taivallusta. Ja kokassa kyyröttää pieni asepoika. Väliin hän Lari taatolta kyselee pajarin linnan oloja, väliin pientä pelon väristystä tuntien katselee kuutamon kumotusta. Nuori on hän vielä ja häntä kutsuu ensimmäisen kerran suuren seikkailun houkutus.

XI Luku.

PAJARIN VANKI.

Jo pari viikkoa oli Tiurin Kalevi virunut pajarin maanalaisessa vankiluolassa.

Keskentekoinen oli tämä pajarin vankila vielä, niinkuin kaikki muukin hänen linnassaan oli vielä keskentekoista. Kivisen ulkomuurin viereen, aivan muuria vasten oli ryhdytty rakentamaan suuria varastohuonekellareja, mutta kesken työn olikin pajari muuttanut mieltään ja erottanut osan tästä varastoholvista vankilaksi. Siinä oli vain matala maanalainen käytävä ja sen sivuilla pieniä kivestä muurattuja komeroita, joihin sekä katosta että seinistä tihkui runsaasti kosteutta. Ulkomuurin läpi kuului komeroihin hiukkasen vaimentuneena Vuoksen vihaisten aaltojen loiskahtelu, kun ne herkeämättä pieksivät muuria vasten.

Se komero, jossa Tiurin Kalevia säilytettiin, oli maanalaisen käytävän päässä kaikkein viimeisenä. Se oli toisia paljon suurempi ja oli nähtävästi aiottukin useampien vankien säilytyspaikaksi, mutta pajarin tyttären toimesta pantiin Tiurin Kalevi yksinään tähän suojaan. Siihen tuli hiukkasen valoakin katossa olevasta reiästä, keskipäivällä kurkisti päivänsäde ja komeron kosteaan kiviseinään taittuen väreili hetkisen poloisen vangin ilona.

Alussa oli Kalevi maannut monta päivää ensin verenvuodosta tajuttomana ja sitten ankarassa haavakuumeessa hourien. Hämärästi hän muisti silloin usein nähneensä kivistä kyhätyn vuodekorokkeensa vieressä seisovan pienikokoisen vanhuksen ja tämän rinnalla solakkavartaloisen nuoren naisen, jonka tukka valtoinaan aaltoili omituisen päähineen alta. Siitä houreissaan makaava vanki tämän seikan merkille pani, kun keskipäivän auringonsäde hänen komeroonsa kurkistaessaan joka kerran sattui suoraan tuohon hänen vuoteensa vieressä seisovan naisolennon päähineeseen ja tukkaan pannen ne kultasäteinä kisailemaan hänen silmissään. Oli mieluisaa avata raukeat silmänsä ja tarkastella tuota kisailua.

Sen jälkeen kun Kalevi houreistaan selvisi, oli kuitenkin nuori nainen hävinnyt ja vanhus tuli yksinään hoitelemaan hänen haavojansa. Oikeastaan ei Kalevi ollut varma, oliko nainen siinä milloinkaan seisonutkaan. Saattoi olla vain hänen hourekuviaan tuo mieluisa näky, tuo kullanvälkkeinen tukka ja päivänsäteiden kisailu siinä sekä kypäripäähineessä, joka ei ollut mikään naisen päähine, vaan aivan tavallinen miesten vaskilakki. Kalevi muisti vain yhdellä naisella nähneensä tuollaisen miesten päähineen, nimittäin pajarin tyttärellä. Niin hän kuvittelikin pajarin tyttären seisoneen vuoteensa ääressä. Ja vaikka hän jo nyt tiesikin tuon kuvitelmansa turhaksi, niin odotti hän yhä samaa mieluisaa näkyä joka kerran, kun kuuli komeronsa raskasta rautaovea kolisteltavan ja arvasi sieltä olevan tulossa hänen haavurinsa, tuon hyväntahtoisen vanhuksen. Silloin hän sulki silmänsä ja oli nukkuvinaan. Vasta kun hän tunsi vanhuksen seisovan vieressään ja kopeloivan valtimoaan, tavoitti hän tuota näkyä avaten aivan kuin varkain silmänsä. Mutta mitäpä olemattomassa oli tavoittamista.

Vanhus puheli mielellään kaikista asioista, mutta pajarin tyttärestä ei Kalevi häneltä mitään kysynyt. Siihen sijaan hän muutamana päivänä kysyi, oliko se kavala rosvo, mikä hänet oli vanginnut, jo parantunut omista haavoistaan.

— Pajari Sergeitäkö tarkoitat, Tiurin mies? oikaisi vanhus hymähtäen.

— No olkoonpa vaikka pajarikin, mutta rosvo hän on minun mielestäni eikä rehellinen taistelija.

— Jo hänen haavansa arpeutuu, vaikka käsivarsi onkin vielä siteessä, ilmoitti vanhus.

— Lieneekö saanut uusia uhreja satimeensa houkutelluksi?

— Paljon, paljon on otettu uusia vankeja, joka päivä tuovat pajari Sergei ja Pipinä kuuluttaja. Kaikki komerot tässä luolassa ovat jo täpötäynnä ja toisia vievät suoraan tuonne kivilouhoksille orjantyöhön. Kahleet vain jalkaan takovat ja sitten ajavat orjana raatamaan solmuruoskalla hoputtaen.

Veitsenä viilsi Kalevin mieltä tämä vanhuksen tiedonanto. Tosin hän ei uskonut pajarin väen ikävien kokemustensa jälkeen uskaltavan Tiurin maille retkeillä, mutta Laatokan miehet olivat nyt nähtävästi perin ahtaalle joutuneet. Pajarin asemiehet kostivat näille verisesti Tiurin miesten suosimisen ja kukapa oli nyt näitä ahdinkoon joutuneita rohkaisemassa. No, saattoihan Päiväkiven Kuisma, Kiviniemen Jaama ja vielä joku muukin lähteä Laatokan miehiä sotapolulle nostattamaan, mutta vähän heitä oli, ah liian vähän. Olisipa hän ollut vapaana, niin kaikki Tiurin miesten johtajat hän olisi pakoittanut Laatokan karjalaisten luo lähtemään. Pajarin mahtia vastaan olisi pitänyt nostattaa leppymätön taistelu yhtaikaa joka paikassa. Piilopirtteihin naiset ja lapset kaikista Laatokan puolen kylistä, mutta miehet olisi pitänyt johtaa ase kädessä pajarin väkeä vaanimaan. Ei nyt ollut enää aikaa käräjien päätöstä odotella, mutta ah, hänen suuri taattonsa ei tahtonut ennen sitä ryhtyä mihinkään. Ja nyt polo vanhus varmaan suruun sortui hänen kohtaloaan murehtiessaan.

Kiihkeinä kulkevat vangin ajatukset, kuumeisina ne hänen muutenkin vielä kuumeisia aivojaan kuluttavat. Niin hitaasti hetket vierivät piinallisessa toimettomuudessa, kerran vuorokaudessa vain päivänsäde unohdettuun komeroon pilkahtaa, mutta sekin pois pakenee mitään toivoa mukanaan tuomatta.

Kun haavakuume oli vihdoin kokonaan hävinnyt, taottiin vangin jalkoihin rautaiset kahleet, jotka kiinnitettiin seinässä olevaan renkaaseen. Tätä tehdessään kierosilmä Mikolka herja virnisteli:

— Pajari isältä tuomme nämä lahjat sinulle, jotta pysyt kauniisti hyväntekijäsi luona.

Mikolka tarkastelee komeron seiniä, tempaa yhdeltä mukanaan tulleista asemiehistä sotakirveen ja tunkee sen terävän kasan perällä olevan ruostuneen rautaoven rakoon ja sitä longottelee huudahtellen:

— Näettekös miehet, on tämä vankila olevinaan! Tuulenpuuska tämänkin oven voisi auki puhaltaa, mutta pajarin tytär tietysti tahtoisi pitää tämän lintusen ilman kahleita. Onneksi sain pajari isältä tingityksi edes tuon mitättömän kytkyen.

Hän palaa jälleen vangin luo ja tältä pilkaten kyselee:

— Taitaa jo ikävä ollakin tässä hatarassa asunnossa? Tekisi mieli pois livahtamaan pajari isälle edes kiitosta sanomatta! Mutta odotahan vielä muutama päivä, niin silloin saavatkin jo pajarin sepät sinun oikean asuntosi valmiiksi. Siihen kun sinut panemme ja vielä käsiin ja jalkoihin helyt taomme, niin jopa unohdat mielestäsi Tiurin luvatut maat. Jo unohdat, veitikka, vaikka lienetkin väkevä voimiltasi!

Tiurin Kalevi kääntää inhoten hänestä katseensa ja sanoo miehille, että nopeasti takoisivat kiinni kahleen ja menisivät tiehensä. Mutta tästäpä Mikolka kimmastuu ja ärhentelee:

— Vai minun miehiäni täällä rupeat komentelemaan! Jokos rupesi solmuruoskaa mielesi tekemään? No vielä sitäkin saat, haukkasemme! Tarpeeksesi saat solmuruoskaa ja kaikkea muutakin hyvää, kun aika joutuu. Pajari isämme on sinulle ja sinun taatollesi hyvin paljon velkaa, niinkuin itse hyvin tietänet, ja sinulle ne velat kaikki maksetaan. Ja korotkin maksetaan, älä yhtään huolehdi ja ennen aikojaan niitä hoputa! Mutta minulla on myös oma velkani, minulta sinun miehesi puhkaisivat rummun päällysnahan, kun kävimme Pipinä kuuluttajan kanssa Tiurin miehille markkinakutsua tuomassa.

— Taisivat muutenkin sinua kolhia, virkahtaa Tiurin Kalevi häneen katsahtamatta.

— No siitä muusta kolhimisesta otan aikanaan maksun miehiltäsi. Siitä ei sinun tarvitse huolehtia, mutta sen on pajari luvannut, että rumpuuni saan ottaa uuden päällysnahan sinun selästäsi.

Hän näyttää solmuruoskan varrella ja ilkastelee:

— Jos et pahaksesi pane, urhoni uljas, valiohaukkaseni, niin tuosta minä sen otan! Sitten siitä vasta tuleekin maan mainio taikarumpu Tiurin miehiä tanssittamaan! Mutta ensin sitä vähän solmuruoskalla pehmitämme ja sitten minä sen vasta nyljen itsensä pajari isän ja monen hänen vieraansa läsnäollessa. Näetkös, pajari suuret juomapidot pitää, kutsutkin on jo valituille vieraille lähetetty, ja näidenpä juomapitojen aikana me vieraita hiukan huvitamme, minä ja Pipinä kuuluttaja vuoron perään! Niinpä siis tietänet, urhoni uljas, mitä hyvää saat odottaa!

Vielä ovessa mennessään pajarin herja palvelija virnistelee ilkkuen, mutta halveksien Tiurin Kalevi katseli hänen pois menoaan. Ei hän pelännyt tuon kierosilmän käärmeen lupaamia kidutuksia, mutta masentavaa oli kuitenkin ajatella kidutuksiin nääntymistä, kun mieli paloi miekan mittelöön, jousen viuhketta nostattamaan.

Niinpä hän siis nyt ensimmäisen kerran huomaakin ryhtyä vankikomeroaan tyystin tarkastelemaan ja hänen mieltään sykähdyttää vapauden toivo. Tuo ruostunut ovi, jonka saranoita pajarin palvelija oli longotellut kirveellään, näytti tosiaan aivan kuin kutsuvan vapauteen. Kunpa hän vain pian saisi takaisin entiset voimansa, niin huokeasti katkeaisi pajarin miesten takoma kahle ja aukenisi tuo ovi.

Ei muistanut ensi innoissaan poloinen vanki, että tuon oven takana oli linnanpiha, oli linnasaarta kiertävä muuri, sen takana vuolas Vuoksi ja monia muita vaaroja. Kaikki nämä vaarat unohtaen hän jo kuumeissaan sormin tunnustelee kahleensa kestävyyttä ja ajatuksensa lentävät kauas Tiurin maille, vapaiden miesten syntymäsijoille.

Ihana vapauden toivo, pitikö tuon täyttymättä sammua, pitikö Tiurin suvun valion nuorena nääntyä vieraan pajarin kidutuskammioihin.

Seuraavana päivänä vanki jälleen kuuli, ettei vanha haavuri tullut yksinään. Vanhus kuului oven takana puhelevan jollekin sillä aikaa, kun avainta soviteltiin ruostuneeseen lukkoon. Kalevi arveli, että jospa pajarin herja palvelija tuli toistamiseen häntä kiusaamaan ja niin kääntyi hän vuoteellaan seinään päin ollen nukkuvinaan.

Tulija ei kuitenkaan ollut Mikolka herja, vaan pajarin tytär. Kun vanki kuuli vuoteensa vierestä hänen äänensä, raotti hän varkain toista silmäänsä ja silloin hän jälleen näki tuon mieluisan hourenäkynsä, komeroonsa eksyneen päivänsäteen kisailun kullanvälkkeisessä tukassa ja kiiltävässä kypäripäähineessä.

Pajarin tytär tiedusteli ihmeissään vanhukselta, milloin vanki oli pantu kahleisiin.

— Eilen panivat, selvittää Mishka. — Lienee rummunlyöjä Mikolka valittanut taatollesi tämän komeron kehnoutta. Mikolka pelkää, että jos vanki karkuun yrittäisi ja niin panivat kahleisiin.

— Kas kun isäni ei tästä minulle mitään puhunut.

Mishka vanhus aprikoi, herättäisikö jo vangin vain vieläkö pajarin tyttärelle kertoisi Mikolkan uhkauksista. Hän luuli pajarin tyttären olevan isänsä ja tämän asemiesten aikeista tietämättömän ja niinpä hän siis ilmoittaa kaiken mitä oli kuullut. Pajarin tytär sanoo hillityllä äänellä:

— Tiedän kaiken tuon. Tiurin mies Novgorodiin lähetetään, mutta ensin isäni ja hänen miehensä mielivät häntä solmuruoskalla kiduttaa. Tiedäthän, isäni ja hänen asemiehensä rakastavat välistä semmoisia huvitteluja ja tämä Tiurin mies on heidän mielestään ansainnut säälimättömän kohtelun.

Ei pajarin tyttären äänestä kuullut, mitä hän itse ajatteli isänsä ja tämän asemiesten Tiurin miehelle aikomasta rangaistuksesta. Kylmä oli hänen äänensä sointu, mutta kun Tiurin Kalevi hetkisen kuluttua silmänsä avasi, näytti pajarin tytär joutuvan hämilleen ja karttoi hänen katsettaan. Ei monta sanaa vaihdettu. Pajarin tytär vain tiedusteli hänen haavojensa paranemista, enemmän Mishkalle haasteli hänen yrttivoiteitaan kehuen. Mutta katonaukosta pujahtanut auringonsäde koko ajan kisaili hänen tukassaan ja kypäripäähineensä loistossa ja poloinen vanki katseli enemmän tuota kisailua kuin hänen sanojaan kuuntelu. Tuo valonsäde hänelle kavalsi, että ei ollut niin musta ja tyly mieleltään pajarin tytär kuin tahtoi näyttää. Uusi pelastuksen toivo tästä vierailusta virisi vangin sydämeen.

Mutta levottomuus ahdisti pajarin tytärtä. Hänen isänsä palvelijat jo suurella touhulla valmistivat herransa lupaamia juomapitoja eikä vieläkään kuulunut mitään vihiä hänen orjapiikansa paluusta, vielä vähemmän sen miehen saapumisesta, jota noutamaan hän oli orjansa lähettänyt. Jo alkoi pajarin tyttärestä tuntua, että turhaa hänen oli Tiurin linnasta apua odottaakaan. Hyvin luultavaa, että orjatyttö oli perille pääsemättä uupunut tai jos oli päässytkin, niin ei ollut siellä tavannutkaan etsimäänsä vanhusta.

Hataralle pohjalle, kovin hataralle Irinja neito huomaa kaiken toivon rakentaneensa. Viimeiset päivät kuluvat, hän kulkee levotonna ja näkee miten pajarin asemiehiä yhtenään lähtee matkalle ja toisia palaa. Pitokutsuja ne kuljettavat kaukana Laatokan takaisessa Karjalassa eläville Boris pajarin ystäville.

Vastenmielisyyttä tuntee Irinja neito näitä suurellisia pitovalmistuksia nähdessään. Hänen mieltään murjoo sekin, että hän näinä päivinä huomaa pajari Sergein entistä ahkerammin itseään mielistelevän. Hän tiesi isänsä asemiesten kesken jo yleisesti kuiskailtavan, että pajari Boris aikoi pian naittaa tyttärensä Novgorodista saapuneelle apulaiselleen. Samaa vihjailtiin keittiörakennuksessakin, jossa suuren orjalauman johtajana valtikoi Marfa emännöitsijä, Irinja neidon imettäjä. Pajarin tyttären kohdatessaan Marfa joka kerran tiedustelee liehitellen:

— No, Irinja armahaiseni, päivänsäteeni, eikö ala jo mielesi olla miehelään? Olemme suuren sulhon saaneet, eikö jo silmäsi hänen muhkeaan muotoonsa ihastu.

— Kahta muhkeamman toivoisin muotonsa olevan, sanoo pajarin tytär. — Toisen verran uljaammasta olen uroosta uneksinut. Eikä tuon sinun suosimasi sulhon sukukaan liene kyllin suurta Boris pajarin tyttärelle.

— No no, tyttäreni, armas päivänsäteeni, älähän liian korkealle kurkota, varoittelee Marfa. — Hyvää on sukua pajari Sergei, jos lienet hyvää sinäkin. Ja muodoltaan toisen verran uljaampaa urosta et mistään löytäne.

Orjapiiatkin puhuvat pajari Sergeistä. Näyttävät pitoruokia ja juomia valmistaessaan jo kuvittelevan, että näistä juomapidoista tulikin kihlajaiskemut.

Kun Irinja neito ajattelee, että hänen kihlajaisissaan suomittaisiin vieraiden huviksi solmuruoskalla vapaiden Tiurin miesten uljainta urosta, niin nousee hänen ylpeä uhmansa. Hyvä! Jos ei muualta apua tullut, niin hänpä yksinään tekisi isänsä ja tämän asemiesten aikeet tyhjäksi! Tiurin miestä ei solmuruoskalla suomittaisi, vaikka hänen itsensä täytyisi ne solmuruoskan iskut vastaanottaa.

Jos isänsä oli väkivaltaisuudestaan pelätty pajari, niin hänpä oli tämän pajarin tytär! Ei isä kenties vielä tuntenutkaan tytärtään, vaan oppisipa nyt tuntemaan.

Ja pajari Sergei, pöyhkeilijä ja valehtelija! Kehuit Tiurin miehen voittaneesi tasapäässä taistelussa, vaikka kavaluudella voitit. Ei sinulle Irinja neito suosiotaan soisi, ennen ikänsä kaiken yksinään ja orpona kulkisi urhon toisen verran uljaamman kuva sydämessään!

XII Luku.

PAJARIN PIDOT.

Boris pajarin juomapidot olivat jo pajarin Laatokan takaisessa Karjalassa olinaikaan päässeet suureen maineeseen. Monta kertaa vuoteen pajari näitä pitoja toimeenpani veronkantajilleen, kuuluttajilleen ja muille hyville ystävilleen.

Laatokan takaa oli nytkin saapunut paras osa pajarin vieraista. Siellä toimi edelleen Boris pajarin veronkantajia Impilahden, Uuksun ja Tuleman miesten keskuudessa; Vain kauempana Syvärin ja Äänisen miehillä oli oma pajari, vasta äskettäin sinne Novgorodista lähetetty Nikita Iljanpoika, joka oli Käkisalmen pajarin hyvä ystävä.

Pajari Nikitakin oli saapunut toisten sieltä päin tulleiden vieraiden mukana. Kaikki he olivat saapuneet nauttimaan Boris pajarin runsaasta kestityksestä ja nähdäkseen omin silmin pajarin vangiksi joutuneen Tiurin miehen häpäisemistä. Pajarin kuuluttajien ja veronkantajien matkassa olivat myös pajaria hännystelevät Uuksun ja Syvärin karjalaisten johtajat. Heidätkin oli pajari kutsunut, jotta he saisivat nyt vuorostaan nauttia pajarin julmasta kostosta ja Tiurin miehen alennuksesta.

Olipa Novgorodista asti vieraita. Muutama päivä takaperin oli sieltä jälleen tullut ruhtinaan lähetti, pajari Aleksei Vasilinpoika, pajari Sergein veli. Monen asemiehen ja seuralaisen kera oli pajari Aleksei tullut Käkisalmeen linnan varustustöiden jouduttamista hoputtamaan.

Paitsi runsasta ruoka- ja juomakestitystä, oli pajari Boris varannut vierailleen monenlaisia muitakin huvituksia. Käytiin haukalla ja jousella metsästämässä pajarin haukankesyttäjäin ja taitavien jousimiesten opastamina. Myös olivat pajarin asemiehet haalineet monelta haaralta soittoniekkoja ja ilveilijöitä pajarin vieraille hupia pitämään.

Varsinkin yksi ilveilijä pääsi heti pajarin linnaan ilmestyttyään suureen suosioon. Tämä ukkeli oli omia aikojaan ilmestynyt pajarin jousimiesten tupaan ja alkoi siellä näytellä konstejaan. Oudonnäköinen kummitus oli tämä miekkonen, naamansa oli hän ruostevärillä töhertänyt täyteen viiruja ja kirjauksia ja päässään oli tuohesta tekaistu korkea piippolakki, jossa helisi tiukuja ja kulkusia. Selässään oli kuomalla mahtava kyttyrä ja sen päällä kellui taikapussi, jossa hän kehui kaikkien Tulilapin henkien ja mannun alaisten mahtien pitävän asuntoaan.

Merkillinen olikin tämä taikapussonen. Se oli kurottu kokoon kirjavista tilkkusista, siitä riippui jos minkä värisiä ja kokoisia riekaleita ja turkisnahkan suilakkeita, siinä helisi tiukuja ja kulkusia ja yhtenään se pussonen elehti ja potkieli, niinkuin mikä elukka olisi siellä sisällä ponnistellut vapauteen päästäkseen. Temppujen tekijä oli näet pussoseensa sovittanut pienen palkeen, jota hän pussosensa hihnoja pitelevällä kädellään taitavasti käytteli. Samalla hän mestarillisesti jäljitteli kaikkien eläinten ääniä. Milloin hän oli pussistaan nitistävinään surkeasti vinkuvan porsaan, milloin sähisevän kissan tai kaakattavan kanan, mutta yhä piisasi siellä vain potkivia ja vikiseviä elukoita.

Ukkelilla oli mukanaan pieni poikanen, jota hän nimitti Petriksi ja joka myös osasi monenlaisia temppuja tehdä. Osasi tämä poikanen heittää ilmassa kuperkeikkoja, osasi hänkin jo matkia vinkuvia hiiriä, kurnuttavia sammakoita ja sähiseviä kyitä. Vatsaansa pidellen jousimiehet nauraa hohottivat näiden ilveilijäin tempuille, ei ollut pajarin linnassa pitkiin aikoihin nähty näin maan mainioita konstintekijöitä.

Kun pajarin tytär sai kuulla tästä Tulilapin taikurista, pistäysi hänkin jousimiesten tupaan hänen konstejaan katsomaan. Taikuri oli parhaallaan toimessa ja kulki touhussaan edestakaisin miesjoukossa. Siinä kulkiessaan meni hän myös pajarin tyttären ohi ja silloin tämä tunsi vyötänsä kosketettavan. Kun hän vilkaisi vyöhönsä, oli siihen pistetty pitkä, kuivuneesta verestä ruostunut teräsnuoli.

Pajarin tytär hätkähti tämän tutun merkin nähdessään. Ihmeissään hän taikuria tarkasteli, mutta sitten jo tunsi hänet ja riemu täytti tytön sydämen. Mutta kylmästi hän taikurille haasteli:

— Tulehan, kuomaseni, tänä iltana myös pajari isää ja hänen vieraitaan huvittamaan.

— Mielelläni tulen pajari isän ja hänen vieraidensa luo! puheli ukkeli. — Olen kuullut tätä pajaria hyväksi sanottavan, niin mielelläni häntä ja hänen vieraitaan huvitan taidollani!

Hän iski merkitsevästi silmää pajarin tyttärelle. Mutta pajarin tytär kiiruhti nopeasti orjapiikansa Olgan luo.

Tämä oli jo edellisenä päivänä matkaltaan saapunut, mutta ei hän vielä tiennyt mitään Tiurin miehen tulosta. He olivat lähellä pajarin linnaa eronneet toisistaan ja Lari taatto oli luvannut tulla yksinään. Kun nyt pajarin tytär iloissaan kertoi, että Tiurin mies jo oli saapunut, joutui orjapiika Olga ihmeisiinsä. Jo hänkin oli jousimiesten tuvassa taikurin nähnyt, mutta ei ollut hänen mieleensä edes juolahtanut, että siinä hänen matkatoverinsa teki temppujaan.

Pajarin tytär neuvoi orjapiikaansa:

— Kun tulee otollinen hetki, niin sinun pitää silloin taikuria opastaa! Vie hänet juomakellariin, niin sitä tietä hän pääsee vankina istuvan Tiurin miehen luo. Siellä on tosin esteenä rautainen ovi, mutta sen pienat ovat ruostuneet. Helposti väkevä Tiurin mies kykenee ne auki murtamaan.

Orjapiika lupasi tehdä emäntänsä neuvon mukaan ja hyvillä mielin läksi pajarin tytär pitohuoneeseen, jonne kaikki hänen isänsä vieraat jo olivat kokoontuneet. Ohimennessään Irinja neito kuitenkin vielä opasti Marfa emännöitsijän orjapalvelijoita, että heidän piti kantaa runsaasti väkeviä juomia myös jousimiesten tupaan. Näin ovelasti teki pajarin tytär, hän huolehti siitä, että kaikki hänen isänsä jousimiehet olisivat tänä yönä juopuneita eivätkä kykenisi Tiurin miesten pakoa ehkäisemään.

Pitopöydässä istui pajari Boris ylimmällä kunniapaikalla, mutta hänen lähimpinä naapureinaan istuivat pajari Aleksei ja Syvärin miesten pajari Nikita. Irinja neito asettui istumaan pajari Sergein viereen ja tästäpä pajari Sergei tuli kovin hyvilleen. Hän luuli jo pajarin tyttären tulleen itselleen suopeammaksi ja tälle haasteli mielissään:

— No Irinja armahaiseni, päivänsäteeni, jokos pian hääpitoja ryhdymme hankkimaan?

Pajarin tytär nauroi hänelle ärsyttävästi:

— Sitten hääpitoja hankkinemme, kunhan olet voittanut kaikki Tiurin miehet.

— No siihen ei nyt enää kulu pitkää aikaa! nauraa pajari Sergei ylimielisesti. — Tänä iltana suljemme haukanhäkkiin väkevimmän Tiurin urhon ja sitten pian jo Tiurin miesten linnankin valloitamme.

— Hyvää onnea vain yrityksillesi, urhoni uljas, naljailee Irinja neito pilkallisesti. Mutta pajari Sergei ei tätä ivaa ymmärtänyt, vaan luuli pajarin tyttären tosissaan häntä onnittelevan Tiurin miehiä voittamaan.

Pitopöydän alapäässä oli Boris pajarin veronkantajia ja kuuluttajia sekä kaikkien pajarien valittuja seuralaisia ja asemiehiä. Muita mahtavampina rehentelivät asemiesten joukossa Pipinä kuuluttaja ja rummunlyöjä Mikolka. Mikolka herjalla oli vyössään suuri kimppu avaimia sen merkkinä, että pajari Boris oli korottanut hänet ylimmäksi vanginvartijakseen. Kademielin Laatokan takaa tulleet pajarin veronkantajat ja kuuluttajat Mikolkaa katselivat, mutta Mikolka heitä lohdutteli hyvillä mielin virnistellen:

— Ei huolta mitään, tänä iltana saatte kaikki tarpeeksenne huvia. Vankinamme istuva Tiurin mies on väkevä jättiläinen, niin että hän kyllä kestää solmuruoskaa. Kaikki saatte mielenne mukaan häntä suomia, kunhan pajari isämme käskee tuoda hänet eteensä!

Mutta Boris pajari tahtoi ensin muulla tavoin huvittaa vieraitaan. Kun oli aluksi monenlaisia pitoruokia ja väkevillä yrteillä maustettuja juomia maisteltu, kutsuttiin esille soittoniekat ja ilveilijät. Paljon olikin näitä taikureja, mutta kaikkein enimmän heistä saavutti suosiota sama vanha vekkuli, joka jo aikaisemmin päivällä oli huvittanut pajarin jousimiehiä. Kun hän pienen apulaispoikansa kera teki temppujaan, nauraa hohottivat pajarin vieraat täyttä kurkkua. Kovin mielissään oli pajari Boris itsekin. Hän haasteli ilveilijälle:

— Oletpa sinä mokoma taikuri temppuja tekemään! Mistä asti olet tänne minun linnaani taivaltanut?

— Kaukaa olen taivaltanut, pajari isäni, ylen kaukaa! pakisi ilveilijä vekkuli silmää iskien. — Moskovat olen käynyt ja Kiovan pyhät kaupungit. Sieltä asti olen taitojani hankkinut ja vielä kauempaa pakanakaanin valtakunnasta asti, joka on suuren Volga emon takana.

— No jopa oletkin taipalia tehnyt, kuomaseni! ihmettelee pajari. — Ja mistä päähäsi pisti lähteä myös näille maille kulkemaan?

— Kuulinpahan täällä mainion pajarin elävän, niin päätin lähteä katsomaan! Jälleen vanhus veitikka iski silmää. Mutta mielissään oli pajari tästä imartelusta, hän kehoittelee vanhusta:

— Jää tänne minun luokseni lepäilemään vaivoistasi! Hyvänä sinua pidämme, saat kyllältäsi ruokaa ja juomaa, mutta milloin hyväksi näen, niin sinut jälleen kutsun eteeni itseäni ja vieraitani huvittamaan.

— Mielelläni jään sinun luoksesi, pajari isä! haastelee ilveilijä. — Mielelläni hyvää pajaria palvelen taidollani. Vaan käskehän nyt jo opastamaan minut orjapalvelijaisi huoneeseen, jotta saisin siellä nauttia sinun suomaasi kestitystä.

Kun pajarin tytär tämän kuuli, kutsui hän orjapiikansa Olgan luokseen ja tälle sanoi:

— Vie tämä taituri mukanasi, hänelle ruokaa ja juomaa toimita!
Terveydekseen nauttikoon pajari isämme antimia!

Niin lähti taikuri orjapiika Olgan opastamana pitohuoneesta. Tämän jälkeen tuotiin pitopöytään uusia herkkuja: Tuotiin mahtavan suuria Laatokan lohia, joita pajarin omat kalastajat olivat pyydystäneet. Mutta vieläkin suurempia kuin lohet olivat säkiät ja sampikalat, jotka nekin olivat näihin aikoihin Laatokan vesistössä aivan yleisiä. Kokonaisina olivat nämä jättiläiskalat keitetyt ja kannettiin ne pitopöytään suurissa hopeakaukaloissa. Neljä Marfa emännöitsijän orjapiikaa piti olla jokaista tällaista hopeaista astiaa reunoissa olevista renkaista kantamassa. Jättiläiskalojen vatsat oli täytetty munavoilla ja kaikenlaisilla muilla mausteilla ja uivat ne kaukalon kastikkeessa voimakasta ruokahalua herättäen. Jokaisen kalan selkään oli valmiiksi pistetty lyhyviä miekkoja ja leveitä metsästysveitsiä, joilla vieraat itse saattoivat mieleisiään herkkupaloja leikata.

Mutta pitoateria oli vasta alussaan. Kalojen jälkeen kantoivat orjapiiat vieraiden maistettaviksi hautomalla paistettuja teiriä ja metsoja. Edelleen tuotiin täytettyjä jäniksiä, tuotiin villihanhea ja joutsenia sekä lihotettuja kalkkunakukkoja, joita oli hankittu Novgorodin maustekauppiailta. Sitten ilmestyi pöytään kokonaisia porsaita ja lihavia lampaanvuonia. Pajarin vieraat alkoivat runsaasta maustettujen juomain latkimisesta päihtyä.

Silloinpa ilmestyi pitohuoneeseen uusia orjapiikoja, jotka olivat puetut kirjavanvärisiin Novgorodin kansallispukuihin ja joiden päähineet helisivät täynnään hopeakoruja. Veikistellen nämä kauniit orjatytöt liikkuivat vieraiden joukossa ja pajarin käskystä ryhtyivät he huvittamaan vieraita tanssillaan. Jokaisen tanssijatytön kaulassa oli koristeltu hopeainen rengas ja siitä riippui toisesta päästään vyöhön kiinnitetty hopeainen ketju. Tämä oli sitä varten, että pajarin vieraat tästä pitimestä saattoivat ottaa kiinni sen orjatytön, joka kutakin miellytti, ja vaatia häntä istuimensa takana pitopöydässä palvelemaan. Kilvan pajarin vieraat tätä oikeuttaan käyttivätkin, jopa muutamat ryhtyivät kaikkien nähden suutelemaankin kauniita orjatyttöjä. Raikuva naurunhohotus palkitsi jokaista tällaista tekoa, pajarin vieraat saivat hupailla mielensä mukaan. Pöydän alapäässä, jossa kaikkien pajarien asemiehet istuivat, olivat jo monet vahvasti päihtyneitä. Siellä yksi ja toinen hyppäsi tavoittamaan tanssivia orjatyttöjä kesken tanssin kiinni, mutta kukaan ei noista kepposista sen enempää lukua pitänyt tai pahakseen, pannut.

Kesken tanssimisen ja ilonpidon oli kuitenkin kierosilmäinen Mikolka hävinnyt pitohuoneesta. Mitä lienee ollut Mikolka herjalla mielessään, kun niin salaa lähti.

Kun pajarin tytär huomasi hänen poistumisensa, katseli hän huolestuneena ympärilleen. Nähtyään luotetun orjapiikansa Olgan, kutsui hän tämän luokseen ja kysyi häneltä hiljaa, joko hän oli taikurin saattanut sinne, mihin hänen piti tämä saattaa. Orjapiika Olga sanoi merkitsevästi naurahtaen:

— Käskysi ja pajari isäsi käskyn mukaan olen hänet saattanut terveydekseen ruokaa ja juomaa nauttimaan.

— Hyvä on, virkkoi pajarin tytär, — mutta nyt mene katsomaan, mihin Mikolka palvelijamme lähti. Pidä hänen hommiaan silmällä ja tee sen mukaan kuin hyväksi näet!

Nopeasti lähti orjapiika Olga emäntänsä käskyä täyttämään. Hän oli jo oppinut rohkeasti toimimaan ja kun hän nyt arvasi Mikolkan ehkä emäntänsä auttajasta jotakin vainuavan, päätti hän ajoissa tätä varoittaa. Niin hän siis kiiruhti pimeälle linnanpihalle ja tähyli siellä seinävierelle painautuen ympärilleen.

Silloin hän huomasi Mikolkan hiipivän varjon tavoin ohitsensa ja painuvan vankiluolalle päin. Hyvän aikaa Mikolka siinä kuulosteli, näkyi kauhtanansa liepeen alla olevaa sarvilyhtyä tarkastavan ja sitten kuuli orjapiika hänen alkavan sovitella avainta oven lukkoon. Mikolka mieli siis mennä yksinään vankilaansa tarkastamaan.

Mutta eipä Olgakaan joutunut neuvottomaksi. Hän odotti, kunnes kierosilmä oli hävinnyt vankiluolan ensimmäisen oven taa. Sitten hän nopeasti juoksi pihan yli, mutta ohi vankiluolan oven toiselle ovelle, jonne hän oli opastanut Tiurin miehen. Hätäisesti hän tätä ovea koputti.

Oven sisäpuolelta kuiskasi Orava poikasen ääni:

— Ken siellä kolkuttaa?

— Minä täällä olen, Olga! Laskehan sisään minut, laske sukkelaan!

Päästyään kellariin hän hätäisesti tiedusteli, minne Lari taatto oli hävinnyt. Poika viittasi kellarin pimeyteen.

— Tuonne hän meni! Kuulin hänen siellä ovea vääntävän, mutta sitten hän hävisi ja minä seison täällä vartioimassa!

Olga hapuili eteenpäin pimeässä. Vihdoin löysi hän oven ja huomasi sen auki murretuksi. Hän kurkisti vankikomeroon ja sieltä häntä tervehti Lari taaton iloinen ääni:

— Kas siinähän on Olga piikasemmekin, auttajamme! Tätä tyttöä, Kalevi kaunoiseni, tätä tyttöä ja hänen emäntäänsä pajarin tytärtä saamme kiittää, että nyt on kahleesi murrettu ja voimme lähteä täältä vapauteen pyrkimään!

Mutta kun Olga oli hätäisesti kuiskaten kertonut Mikolka herjan olevan yksinään tulossa vankilaan, muutti Lari taatto nopeasti mielensä ja sopotti Tiurin Kaleville:

— Ei, nyt emme voi mihinkään täältä lähteä! Mikolka veijari hälyttäisi pian kaikki pajarin asemiehet jalkeille, kun huomaisi linnun tiehensä lentäneen. Joutuisimme koreasti kiinni, ennenkuin olisimme kunnolla tästä luolasta ulos ehtineet.

— Mitä meidän on siis tehtävä? kysyy Tiurin Kalevi neuvotonna. Hän oli juuri saanut Lari taaton avulla kahleensa murretuksi, mutta nytpä näyttikin vapauden tie päättyvän hyvin lyhyeen.

Lari taatto hänelle kuitenkin rohkaisevasti naurahtaa:

— Ei hätää mitään, kun Mikolka poikasemme on tulossa yksinään. Sinä tuonne juomakellariin piiloon painaudu, siellä suuren simatynnyrin takana hiiren hiljaa istukaa! Minä täällä Mikolkan kera hiukan neuvoa pidän, asioista haastelemme kahdenkesken! Mutta joutukaahan nyt sukkelaan piiloon, hyvin minä täällä yksinäni toimeen tulen!

Jo olikin aika Lari taaton sopotuksensa lopettaa ja toisten piiloon pujahtaa. Mikolkan avain jo tunnusteli vankikomeron ruostunutta lukkoa. Nopeasti Lari taatto painautui vangin vuodealustalle, siinä peitteen korvilleen vetäisi jo etukäteen tulossa olevasta kohtauksesta itsekseen nauraa hihittäen. Hiukan kolahtaen ovi aukeni ja kissan askelin Mikolka pujahti vankikomeroon vääntäen oven sisäpuolelta lukkoon.

— Kas nytpä olen vihdoin täällä yksinäni! puhelee hän itsekseen ilosta hytisten. — Pajari isämme siellä vieraitaan kestitsee, mutta minäpä täällä yksin hommailen, kallista lintustamme vartioitsen! Jo säikähdin tuota mokomaa ilveilijää, mutta eipä ollutkaan sen vaarallisempi. No sama tuo, kun olen tänne tullut, niin kesyttelenpä hiukan lintustamme. Omaksi huvikseni kesyttelen!

Hän nauraa hihittää häijyä nauruaan. Sitten hän solmuruoskansa varrella peitteen alla makaavaa miestä tönäisee näin virkahtaen:

— Hei nousehan tuosta jo, urhoni uljas, kyyhkyläiseni! Nousehan jo, niin sinulle tarjoan pajari isämme lähettämiä tuomisia. Yksin olet saanut täällä värjötellä, niin varmaan ne sinulle hyvää tekevät. Mieliksesi jo varmaan kuuntelet, kun minä selkääsi hiukan hivelen solmuruoskalla!

Sukkelaan tällä kertaa heräsi peitteen alla makaava mies, tokko lie Mikolka odottanutkaan niin sukkelaan heräävän. Tuskin oli vielä saanut sanottavaansa loppuun, kun jo Lari taatto kavahti hänen rinnuksiinsa, häntä kurkusta kuristi.

— Vai tuomisia sinä läksit tuomaan, Mikolka ystäväni! hän sähisee hampaidensa raosta. — Vai tuomisia sinä, pajari isämme uskollinen palvelija! Vaan taisipa nyt sattuakin toinen mies eteesi, et päässytkään rauhassa solmuruoskaasi heiluttamaan! Pian minä sinut nujerran, sama jos et yritäkään vastaan potkia, näin sinut rutistan ja huutamisen saat jättää kokonaan mielestäsi. Ei tässä mitään huutamista, meillä on nyt kahden kesken hiukan asioita, mitäpä tänne syrjäisiä huutamaan!

Yritteli Mikolka vastaan taistella, mutta pian hänen vastarintansa herposi, kun Lari taatto kerran kaksi hänen kalloaan kolhaisi kiviseinään. Sukkelaan nyt Lari taatto uhrinsa sovittaa vangin vuoteelle ja kahleen hänen jalkaansa kiinni vääntää. Vielä hän repäisi Mikolkan leveästä kauhtanasta suilakkeen ja sillä hänen suunsa tiukasti kiinni sitoi. Tätä tehdessään hän haastelee:

— Kas niin, jopa nyt pysytkin siinä koreasti, niin kauan kuin tulevat tänne Kalevi kaunoistamme noutamaan. Ja nyt, otanpa oman solmuruoskasi ja sinulle hiukan maksan velkojani!

Mikolka on jo pökerryksistään tointumassa ja alkaa ponnistella ja riuhtoa irti päästäkseen. Mutta Lari taatto häntä sarvilyhdyllä valaisten ruoskaansa vinhasti heiluttaa.

— Kas tästä saat, Mikolka ystäväni, pajari isän uskollinen palvelija! haastelee hän lyöntiensä lomassa. — Tästä saat Kalevi kaunoisemme puolesta, saat salakytän nuolestasi ja kaikesta muustakin saat! Vai hyvin sinä osaat pensastoissa piileskellen rehellisiä miehiä vaania, kierosilmäinen käärme, mutta jopa nyt jouduitkin tilinteolle. Kas niin, potki vain, potki mieliksesi! Oma on kahleesi ja hyvin se kestää sinun potkimisesi! Ja omasipa on tämäkin, tämä solmuruoskasi. Tällä sinä, herja salakyttä, mielit pehmittää Kalevi kaunoisemme ja tuostapa mieliteostasi nyt sinulle palkan maksan! Kaiken maksan Kalevi kaunoisemme puolesta ja annanpa vähän omasta puolestanikin. Ei herrasi pajarin huoli valitella, että hänen ilveilijänsä on sinua kitsastellen kestittänyt. Täyden kestityksen saat, niin ettäs muistat elämäsi loppuun asti kerran saaneesi omasta solmuruoskastasi!

Jo on Mikolka herja heittänyt potkimisen, hiukan vain tuskissaan vääntelehtii ja ähkii. Mutta säälimätön oli Lari taatto, yhä hänen selkäänsä herkeämättä pehmittää ja edelleen haastelee:

— No mitäs nyt, näinkö pian jo heititkin potkimisen? No kuuntele sitten mieliksesi, aulis minä olen miekkonen velkojani maksamaan. Vahinko vain, ettei herrasi pajari ja kaikki hänen vieraansa ole täällä näkemässä! Ilveilijä ukkeli heitä vielä kerran huvittaisi ja tämäpä varmaan olisikin heidän mielestään parasta huvitusta! Sinä herja mielitkin näin pajari isää huvittaa, mutta satuitpa pistämään oman pääsi ansaan. Kas tästä saat ja tästä vieläkin, pajarin rummunlyöjä! Saat tästä sen varalta, jotta et enää himoitseisi Kalevi kaunoisemme selkänahkaa rumpusi päällystäksi. Vai vieläkö himoitset? Sanohan, jos vielä mielesi tekee! Virkahan jo, pajarin kärtsä koira, kierosilmäinen käärme, herja heittiö, kavala salakyttä!

Komeron ovelta Tiurin Kalevi hoputtaa:

— Lopeta jo, Lari taattoseni! Älä häntä aivan hengettömäksi suomi, mokomaa!

— Jospa jo lopettanenkin, jospa jo heittänenkin! virkahtaa Lari taatto, mutta kuitenkin vielä hetkisen suomii ja Tiurin Kaleville selittää, että antoi vain terveydeksi nämä viimeiset sivallukset, jotta jäisi pajarin asemiehelle hyvä muisto Tiurin urhojen vierailusta. Vihdoin hän verisen solmuruoskan uhrinsa päälle nakkaa näin virkahtaen:

— Kas siinä on mieliaseesi! Mainio oli, mutta pidä kuitenkin omasi, herja heittiö! Ja nyt täältä jo vapauteen lähtekäämme!

Kiireesti he haparoivat pimeän kellarin kautta, kiireesti pimeän pihan yli kulkivat Olgan kantapäillä seuraten. Kuului juopuneiden juorotusta jousimiesten tuvasta, kuului pajarin pitohuoneestakin. Toisaalta keittiörakennuksen puolelta näkyi orjapalvelijain tuohusvaloja, mutta noista välittämättä he edelleen kiiruhtivat. Edellä mennessään Olga puheli Lari taatolle:

— Liian uskaliasta on lauttasillan kautta yrittää. Minä teidät vien tätä tietä, pajarin salaiseen venevalkamaan johdatan!

Pian he olivatkin siellä, linnan päärakennusten nurkkauksen alla, jossa jyrkät paasiportaat laskeutuivat suoraan alas veteen. Siinä oli ulkomuurin ja rantakallion muodostama tyyni poukama, jossa kellui useampia veneitä valmiina lähtöön.

— Noista mieleisenne ottakaa! neuvoo Olga tyttönen. — Viistoon alaspäin kun tuonne rantaan pyritte, niin ei vihainen virta venettä kaada!

— Emmeköhän hyvin selvinne, puhelee Lari taatto Tiurin Kalevia ja Orava poikasta veneeseen hoputtaessaan. — Vahinko vain, etten voinut jäädä pajari isän auliisti lupaamasta kestityksestä nauttimaan ja hänen vieraitaan hyvällä taidollani huvittamaan. Niin sovimme pajari isän kanssa, mutta nyt toiset asiat meitä hoputtavat.

— Tulehan jo tuosta veneeseen! kiirehtii Kalevi maltitonna.

— Jo tulenkin! jo joudunkin! haastelee Lari taatto venettä irroittaessaan. — Minä tässä vain pajari isälle lähetin terveisiä, käskin tämän Olga tyttösemme, kullannuppusemme, häntä puolestamme kestityksestä ja kaikesta hyvästä kiittelemään!

Siihen jäi Olga tyttönen porraspaadelle seisomaan, kun vene katosi pimeyteen. Mutta hänen päänsä yläpuolella oli raottunut akkunaluukku ja siellä seisoi toinen naisolento pimeässä huoneessa. Siellä seisoi Irinja neito katsellen poistuvien jälkeen. Kun vene oli mennyt menojaan, kohosi raskas huokaus hänen rinnastaan. Mutta sitten hän hiljaa sulki akkunaluukun ja kiiruhti nopeasti takaisin pitohuoneeseen.

Täällä olivat vieraat jo tarpeekseen saaneet orjatyttöjen tanssista ja muista huvituksista. Pajarien juopuneet asemiehet pöydän alapäässä alkavat äänekkäästi vaatia, että Tiurin mies oli tuotava pajarin eteen ja suljettava ahtaaseen vankilaansa.

Juopunut on Boris pajarikin. Hän leveällä kunniaistuimellaan nauraa hohottaa ja puhelee:

— Vai jo saitte kyliänne kauniiden orjatyttöjen kisailusta. No jospa sitten antaisin teille toista hupia! Jospa sitten jo käskisin tuoda haukanhäkin tänne! Vai mitä arvelet sinä, pajari Sergei, ja sinä tyttäreni, armas aurinkoiseni? Jokos antaisimme noiden maltittomain poikain aloittaa mieleisensä huvittelun?

— Käske vain tuomaan Tiurin mies eteesi! sanoo Irinja neito kylmästi.

— Haukanhäkki tuotakoon tänne! komentaa pajari Boris kuuluvalla äänellä. — Ja Mikolka palvelijani, hän miehineen noutakoon Tiurin miehen vankilasta!

Pian olivat juopuneet asemiehet raahanneet suuren teräshäkin pitohuoneeseen. Mutta Mikolka rummunlyöjää ei löytynyt mistään. Hälisten ja meluten häntä huudeltiin ja etsittiin. Vihdoin Pipinä kuuluttaja, joka muisteli hänet viimeiksi nähneensä, arveli hänen yksinään pujahtaneen vankilaan, hiukan etukäteen huvittelemaan.

— Vai niin se Mikolka! nauraa hohottaa pajari Boris. — Vai yksinään meni, mutta kiiruhtakaahan nyt jo hänen perässään! Muuten hän kultalintustamme siellä liiaksi hyvittelee!

Kuvaamaton oli Pipinän ja toisten pajarin asemiesten säikähdys, kun Mikolka löydettiin vankikomerosta yksinään ja melkein hengettömäksi suomittuna. Vasta pitkällisen virvoittelun jälkeen hän sen verran tointui, että kykeni sopertamaan yhden ainoan sanan:

— Ilveilijä!

Pajari Boris raivosi mielettömänä. Pajari Sergei ryhtyi touhussaan järjestämään karkulaisten takaa-ajoa, mutta silloin huomattiin, että kaikki jousimiehet asemiesten tuvassa olivat tukkihumalassa. Mahdoton oli saada heitä hoputetuksi karkulaisten jälkeen. Koko juopuneen vierasjoukon valtasi neuvottomuus ja kuvaamaton hämminki.

Pajarin tytär yksin pysyi kylmänä ja rauhallisena ja nyt hän haastoi isällensä:

— Sanohan isäni, kenen on syy, että ilveilijä pääsi tänne sinun linnaasi pujahtamaan? Sanohan, kenen on huolehdittava, että jousimiehet pysyvät valppaina tehtävissään? Eiköhän tämän Pipinä palvelijasi olisi tuosta huolehdittava, mutta miten hän on siitä huolehtinut? Niin hän on huolehtinut, että kaikki asemiehesi ovat nyt juovuksissa! Jos nyt Tiurin miehet sinun linnaasi hyökkäisivät, niin kenenkähän saisit lauttasiltaa puolustamaan? Tuskin ketään saisit, niin on tämä Pipinä palvelijasi laiminlyönyt velvollisuutensa. Eiköhän liene kohtuullista, että hänkin kerran saa kuritusta?

Julmistunut pajari teki tyttärensä neuvon mukaan. Pipinä kuuluttaja siepattiin viipymättä kiinni ja kaikkien pajarien asemiehet saivat häntä jokainen vuoronsa perään solmuruoskalla suomia, niinkuin olivat valmistautuneet Tiurin miestä suomimaan.

Tähän päättyivät pajarin juomapidot. Ei kellään ollut enää halua pitoruokien ja juomien maistamiseen tai muuhun hupailuun. Pajari Boris ja pajari Sergei kiristelivät hampaitaan, mutta voimaton oli heidän raivonsa. Pois oli mennyt Tiurin mies heidän käsistään ja he tiesivät, että nyt vasta olikin taistelu alkamassa.

Toisessa huoneessa makasivat rinnatusten samalle vuoteelle viskattuina Pipinä kuuluttaja ja Mikolka herja. Kukaan ei muistanut heidän kirveltäviä ruoskanjälkiään lääkitä, oman onnensa nojaan unohdettuina he saivat olkivuoteellaan vääntelehtiä ja vaikeroida. Vaikea oli sanoa, kumpainen näistä pajarin palvelijoista oli saanut perinpohjaisemman löylytyksen, mutta hyvän he olivat saaneet kumpainenkin. Jos Lari taatto oli hyvin Mikolkan pehmittänyt, niin olivatpa juopuneet asemiehetkin Pipinän selän sukineet.

Näin he rinnatusten makaavat. Pipinä kuuluttaja kiristelee hampaitaan ja tuskiaan vaikeroiden sähisee:

— Tiedän minä, kenelle tämän kurituksen kerran maksan!

— Luulenpa minäkin tietäväni, kenelle maksan! voihkii Mikolka herja. — Ja luulenpa tuonkin tietäväni, kuka Tiurin miehen karkuun avitti, kuka tänne hommasi tuon kirotun ilveilijän, tuon Tiurin velhon!

— Pajarin tytär! ähkii Pipinä hampaidensa lomasta. — Pajarin tytär! voihkaisee Mikolka herja.

Näin he rinnatusten voihkivat ja vaikeroivat, kaksi hyvän löylytyksen saanutta pajarin herjapalvelijaa. Näin he pajarin tyttären pään menoksi kostoa vannovat.

XIII Luku.

TIURIN MARKKINAT.

Tiurin suuret riistamarkkinat pidettiin elonajan päättyessä, toisen syksyisen täysikuun aikaan.

Jos tavallisinakin aikoina näille markkinoille tuli runsaasti Karjalan miehiä, niin nyt väkeä tulvasi aivan tavattomasti. Kaukaisimmiltakin Karjalan perukoilta olivat miehet kyläkunnittain lähteneet liikkeelle. Monet olivat sen lisäksi ottaneet mukaan miltei koko perheensä, vain matkantekoon kykenemättömät vanhukset ja lapset oli jätetty kotimiehiksi, tulisijan vartijoiksi. Toiset olivat vainolaista peläten kuljettaneet kotimiehet huhtaraateiden ja takamaiden piilopirtteihin.

Varsinkin Laatokan puoleisessa Karjalassa, jonne pajarin miehet nyt tekivät yhtenään julmia vainomatkoja, oli näin menetelty. Kaikki arvokkaampi omaisuuskin oli kotimiesten mukana piilopirtteihin viety, vakinaiset elinsijat olivat jääneet aivan autioiksi. Vähän sieltä vainolainen löysi mitään ryöstettävää, Jos ryhtyikin markkinoiden aikana tekemään hävitysretkiään.

Paljon oli riistasaalistakin markkinoille tuleviin Karjalan miehillä. Mainio riistavuosi oli viime talvena ollut ja kesälläkin oli vielä saatu runsaasti majavia. Oli jokaisella turkisnahkoja suuret niput hansakesteille tuotavaksi, köyhimmilläkin oli kymmeniä kiihtelyksiä oravia ja kärppiä sekä siihen vielä lisäksi jalompien metsänotusten turkisnahkoja.

Mutta ehkä enemmän kuin riistasaaliin runsaus oli väkeä saanut jalkeille Karjalan miesten yhteinen ahdinkotila. Jo olivat kaukaisimmillekin syrjäseuduille ennättäneet viestit Käkisalmeen pesiytyneen Novgorodin pajarin väkivaltaisuuksista. Jo syvimmässäkin salonsopessa tiedettiin pajarin uhkaavan orjuudella vapaita Karjalan miehiä. Sen vuoksi oli nyt miehissä liikkeelle lähdetty. Tiurin markkinoilla ja heimokäräjillä piti neuvoteltaman puolustuskeinoista vierasta pajaria vastaan, ja kenpä Karjalan mies ei näissä neuvotteluissa olisi tahtonut mukana olla.

Useat pitempien taipalien takaa tulleet olivatkin jo markkinoille lähtiessään varustautuneet aivan kuin vainomatkalle. Jokaisella miehellä oli teräsjännejousensa ja täysinäinen nuoliviinensä, mutta monessa veneessä näkyi näiden lisäksi röykkiöittäin muitakin aseita. Oli raskastekoisia keihäitä ja sotakirveitä. Karhun kaadantaan rauhan aikoina käytettiin näitä aseita, mutta nyt ne oli puhdistettu ja teräviksi hiottu toisenlaisen otuksen pään menoksi. Kilpiä oli myös jokaisessa veneessä, oli suuria hirvennahalla päällystettyjä kilpiä, jotka asetettiin eteen maahan jousella ammuttaessa, mutta olipa myös pienempiä pyöreitä ja sirotekoisia kilpiä. Ne kelpasivat suojaamaan pääasiallisesti vain miekan mittelössä. Harvinaisempia olivat kirkkaiksi kiilloitetut rintahaarniskat ja rautapaidat sekä vaskiset ja rautaiset kypäripäähineet. Moni Karjalan mies oli jo viime aikoina vainomatkat mielestään jättänyt, ja niinpä asevarustuksetkin sen mukaisesti olivat kirjavia ja puutteellisia. Mutta jokainen mies oli ottanut mukaansa sen aseen, mikä hänellä oli ja kaikkien katseista kuvastui yhtäläinen urhomieli. Oltiin valmiita viimeiseen hengenvetoon asti taistelemaan isiltä perityn vapauden puolesta heimon asuinsijoja uhkaavaa vierasta tungettelijaa vastaan.

Varsin runsaasti oli Tiurin markkinoille saapunut pajarin asemiesten vainoamia miehiä myös Laatokan takaisesta Karjalasta. Tästä näki hyvin, etteivät sielläkään kaikki olleet pajarin valtaan tyytyväisiä. Kapinanhenki kyti tuhan alla ja Tiurin miesten markkinakutsu oli nyt nämä pajaria vihaavat miehet houkutellut tälle puolen Laatokan. Monia vaaroja he olivat saaneet matkallaan välttää, pajarin asemiehet, joita vilisi siellä päin kaikkialla, olivat jo hiiviskelleet usean kantapäillä. Mutta oveluudella, välistä väkivalloinkin oli nämä vaanijat karistettu kantapäiltä ja niin oli pienillä veneillä Laatokan myrskyisät ulapat viiletetty. Kurkijoen ja Lahdenpohjan sokkeloisiin saaristoihin olivat Laatokan täkäläiset ensin tulleet ja sieltä oli sitten yhtenä näiden seutujen miesten kanssa metsäteitä Tiurin maille taivallettu.

Hyvin Laatokan täkäläiset kyllä tiesivät, että tämän markkinamatkan jälkeen ei heidän ollut enää hyvä palata kotiseudulleen. Mutta monipa ei heistä ajatellutkaan kotiseudulleen palaamista, vaan Tiurin miesten riveissä taisteluun astumista. Varmana pidettiin, että nyt tulisi Tiurin käräjillä yksimieliseksi päätökseksi aseellinen nousu vierasta pajaria vastaan. No hyvä, silloinpa samaa kyytiä jo lähdettäisiinkin sotapolulle.

Ensin oli pajarin miesten yllätyksiä peläten mielitty markkinat pitää Tiurin linnasaarella, mutta pianpa tästä aikeesta täytyi luopua, kun väkeä tulvasi niin tavattomasti. Mihinpä ahtaalla linnasaarella olisi kaikki tämä kansanpaljous majoitettu, hyvä kun harvinaisemmillekin vieraille linnan vierastuvissa riitti majapaikkoja. Lauttasillan mantereen puoleisessa päässä, rauhanvuosina syntyneen suuremmat markkinapaikan ympärillä oli kuitenkin monta uudempaa ja varsin tilavaa vierastupaa ja nämäpä nyt kaikki suurella kiireellä puhdistettiin ja laitettiin kuntoon.

Mutta eivät vielä niissäkään kaikki markkinoille saapuneet saaneet kattoa päänsä päälle. Niin ei lopulta ollut muuta neuvoa kuin rakennella markkinapaikan naapuruuteen havumajoja ja viritellä nuotiotulia. Tämä tuossa tuokiossa kyhätty markkinaleiri levisi pian varsin laajalle pitkin Vuoksen rantaa sekä markkinapaikan ylä- että alapuolelle. Ylävällä rantaäyräällä, jossa kasvoi komeata honka- ja tammimetsää sekä koivikkoa, kohosi teltta teltan, maja majan vieressä. Kun illan pimetessä sytytettiin tuohusvaloja ja nuotiotulet kirkkaina loimottivat, näytti koko komea metsä muuttuneen sotaleiriksi tai Tapiolan valtojen muhkeaksi pitosaliksi.

Vielä kauempanakin paloi pitkin Vuoksen, rantoja suuria nuotiotulia. Tänne oli majoitettu tuhkatiheään vankkoja jousimiesvartioita, joiden tuli pitää tarkoin silmällä virran veneliikennettä. Varsinkin alaspäin oli vartiointi huolellista, sieltä näet saattoi odottaa pajarin väen yrittävän vastavierailulle Tiurin miesten markkinoille.

Pajarin vankilasta karkuun päässyt Tiurin Kalevi johti tarmokkaasti kaikkia markkinavalmistuksia. Parahiksi hän olikin joutunut, Tiurin miesten uljas urho, jo hänen paluunsa jälkeisinä päivinä olivat kaukaisimmat Karjalan miesten joukot alkaneet saapua. Kun tällöin Tiurin miesten kokeneet johtajat kokoontuivat vanhan Tiurin taaton asehuoneeseen neuvoa pitämään markkinavalmistuksista, jätti Suur-Tiuri kaikkien asioiden johdon nuoren pojanpoikansa käsiin. Näin hän haastoi kokoontuneille pohjankävijöille:

— Kun taatto taivahinen antoi meille takaisin Kalevi kaunoisemme, jo menetetyksi luulemamme Tiurin miesten toivon, niin hänenpä puoleensa nyt kaikessa kääntykää! Minä olen jo vanha ja väsynyt, mutta Kalevi kaunoisemme on nuori. Tosin pajari on häntä kiduttanut vankityrmässään ja pajarin asemiehet ovat häneen haavojaan iskeneet, mutta hyvinpä hän on kaikista näistä vammoistaan tointunut. Hän on minun sammuneiden silmieni valo ja hänpä nyt siis kaikkia johtakoon, niinkuin hyväksi näkee. Johtakoon siihen asti, kun käräjillä varsinaisen johtajan vaali tapahtuu!

Mielellään kaikki pohjankävijät suostuivat näihin Suur-Tiurin sanoihin. Tiurin Kalevi oli nyt jo kaikkien mielestä kokeneen urhon veroinen, kenpä ei olisi ollut altis tekemään hänen käskyjensä mukaan.

Muita innokkaampana touhusi markkinavalmistuksissa nuori Osma Kumoinen. Tiurin Kalevi oli hänet nyt ottanut nuorten asemiestensä joukosta lähimmäksi uskotukseen ja tämäpä suuri kunnia kannusti nuorta Osma Kumoista kaiken parhaansa panemaan. Väsymättä hän omalla kevyellä vaskikeulallaan liikuskeli Tiurin linnan alapuolella jousimiesvartioita järjestelemässä ja näiden toimintaa valvomassa. Ah miten uljaaksi nyt nuori Osma tunsikaan itsensä, kun oli saanut oman vaskikeulan, uudenuutukaisen kypäripäähineen ja kirkasteräisen miekan vyöllensä.

Vielä suurempaa iloa tuotti hänelle se, kun Kalevi oli antanut hänen jousimiestensä joukkoon vanhan Lari taaton, sankarin uljaimman, jonka nimi oli nyt kaikkien huulilla. Mitäpä tuon enempää olisi tarvittu, jokaisella jousimiesten nuotiotulella nyt Lari taaton rinnalla annettiin suuri arvo myös venekunnan johtajalle, vaikkapa tämä olikin vielä nuori poikanen. Urhot harmaapäisetkin hänen sanojaan kunnioittaen kuuntelivat ja kaikki tekivät mielellään hänen käskyjensä mukaan.

Vanha Lari taatto itse ei näyttänyt herättämästään huomiosta paljon välittävän. Nuoret jousimiehet kaikkialla pyrkivät häneltä kilvan utelemaan lähempiä tietoja hänen matkastaan pajarin pelättyyn haukanpesään, mutta eipä Lari taatto monesti viitsinyt heidän uteliaisuuttaan tyydyttää. Naurahti vain ja virkkoi.

— Eipä tuo niin merkillinen matka ollut! Kävin Kalevi kaunoisemme pois omille maille noutamassa ja yksin tein pajarin vieraille vähän taitoani näytin. Siinä kaikki, jopa tuosta nyt joutavia kerskailemaan!

Jousimiesten ja muidenkin markkinoille saapuneiden Karjalan miesten mielestä hänen salaperäinen ja sankarillinen matkansa pajarin linnaan oli kuitenkin enemmän arvoinen. Monen nuotiotulen ääressä tästä matkasta jo sankarilauluja lauleltiin. Näissä lauluissa oli muistettu myös Lari taaton ja Tiurin Kalevin salaperäisiä auttajia, vaikka kukaan ei oikeastaan tietänytkään, ketä nämä auttajat olivat.

Koetettiin tätä asiaa udella nuorelta Orava poikaseltakin, joka oli ollut Lari taaton matkassa. Mutta tämäpä naskali vasta osasikin olla miehevää miestä olevinaan. Kädet puuskaan pannen hän leveästi kertoili pajarin upeista vieraspidoista ja siitä, miten suuressa kunniassa häntä ja Lari taattoa siellä pidettiin, miten heitä hopeaisista astioista syötettiin ja juotettiin. Tätä hän kyllä mielellään kertoili, mutta muutapa ei paljon hänenkään huuliltaan herunut. Kun kysyttiin, kuka heitä siellä auttoi ja opasti Tiurin Kalevin vankiluolaan pääsemään, niin otti Orava poikanen salaperäisen muodon päällensä ja virkahti:

— Vieläkös siihen opastajia tai muita auttajia olisi tarvittu! Lari taatto on sellainen tietäjä, että hän löytää tiensä ilman auttajia! Ja vaikkapa Lari taatolla lieneekin omia ystäviään ja avustajiaan, niin niistä tämä poika ei puolta sanaa pukahda!

Tähän saatiin tyytyä, ei ollut runontaitavilla sankarilaulujen sepustajilla muuta neuvoa kuin täytellä puuttuvat aukkopaikat oman vilkkaan mielikuvituksensa tuotteilla. Niin tulikin näihin lauluihin totta ja tarua sekaisin, mutta yhtä innostuneina niitä silti kaikilla markkinamiesten nuotioilla kuunneltiin. Ja kun vielä tämän tästä nähtiin laulujen sankarejakin, kun nähtiin Lari taatto veitikkaa ja kun nähtiin itseään uljasta Tiurin Kalevia, niin pysyi innostus sitä korkeammalla. Kenpä Karjalan mies ei olisi nyt ollut halukas itsekin pajarin vieraspitoihin lähtemään, pajarin miesten kera kalpaleikkiin käymään!

Suuri merkkitapaus oli myös hansakestien markkinoille saapuminen. Monella uljaalla laivalla näitä lännen meren takaisia kauppamiehiä tuli, kauniin syyspäivän aamuna laskivat syvällä uivat laivansa Tiurin markkinarantaan. Sadoin ja tuhansittain oli markkinakansaa heidän tuloaan katsomassa, Tiurin linnan muureilla ja vastapäisen rannan korkealla äyräällä kuhisi uteliaita kuin muurahaisia. Ihailtiin noiden kaukaisen maan laivojen uljasta rakennetta, arvioitiin tuulessa lepattavien valkopurjeiden vetokykyä. Silmät tahtoi häikäistyä, kun syksyn kuulas päivänkilo leikitteli parraspuilla ja korkealle käyristyvillä kokkakaarilla, joiden vaskipienat ja koristeet oli hangattu välkkyvän kirkkaiksi.

Ja mitäpä tuolta parin eellimmäisenä saapuvan laivan parraspuilta näkyikään? Kirkkaita rintahaarniskoita sieltä välähteli, uljaita lännen ritareja ja näiden asemiehiä siellä näkyi olevan suuri joukko. Näiden seurassa huomattiin omaa väkeäkin: vanha Kekri Kumoinen siellä seisoi ja Päiväkiven Yrjänä Kuisma ja vielä kolmantena Kuparsaaren vanha Antero Äyrämöinen, joiden tiedettiin Tiurin miesten lähetteinä matkustaneen Viipurin linnaan. Hansakestien laivoilla nämä lähetit nyt takaisin matkaltaan palasivat ja komeatapa heillä näkyi olevankin saattojoukkoa seuranaan.

Tiurin Kalevi ja monta muuta Tiurin miesten johtajaa oli lauttasillalla tulijoita vastassa. Siinä tervehdyksiä vaihdettiin, siinä kuulumisia kyseltiin. Hansakestien johtajina olivat vanhat tuttavamme, raadin jäsen Bartolomeus ja saksalainen herra Vilhelm. Ja olipa kolmaskin vanha tuttavamme, ritari Niilo Pentinpoika, tulijoiden joukossa.

Kaikki vieraat ja samoin matkaltaan palanneet Tiurin miehetkin olivat iloisesta yllätyksestä kovin hämmästyneitä. He olivat odottaneet tapaavansa Tiurin linnan ja koko markkinoille kokoontuneen Karjalan kansan surun ja murheen murtamana Tiurin Kalevin katoamisen vuoksi, mutta nytpä kadonneeksi uskottu urho olikin ilmielävänä ja reippaana heitä vastassa. Ihmetellen kaikki kilpaa hänen pelastumisestaan tiedustelivat ja häntä onnittelivat. Ritari Niilo puheli nauraen:

— No jopa näen kokonaan myöhästyneeni! Herrani ritari Pietarin käskystä minä näine miehineni kiiruhdin tänne ollakseni Tiurin urhojen mukana sinun pelastuksestasi taistelemassa. Mutta nähtävästi onkin jo vieraan pajarin mahti murrettu ja minä joudan miehineni tyhjin toimin takaisin palaamaan.

— Ei ole vielä vieraan pajarin mahti murrettu! naurahtaa hänelle vastaan Tiurin Kalevi. — Suopeat kohtalottaret minut pajarin vankilasta karkuun avittivat, mutta yhä pajari uhkaa Karjalan miesten vapautta. Vielä saamme miekoin ja jousin häntä vastaan taistella ja jos sinä, ritari Niilo, olet tullut herrasi käskystä meitä Tiurin miehiä auttamaan, niin kiitollisina me apusi vastaanotamme.

Toistamiseen hän puristi lämpimästi ritari Niilon miehekästä kättä ja toivotti tämän asemiehetkin tervetulleiksi Tiurin linnaan.

Mutta muita sukkelampana pujahteli miesjoukossa pieni ja jaloiltaan ketterä Antero Äyrämöinen. Nyt hän jo Tiurin jousimiehiä hoputtaa, että nämä kiiruhtaisivat avustamaan hansakestien laivamiehiä raskaiden tavara-arkkujen maihin kuljettamisessa ja markkinapöytien rakentamisessa. Joutuisa olikin nuori Osma Kumoinen vanhan Anteron toivomusta täyttämään. Mukanaan vanha Lari taatto ja uljas Orma sekä joukko muita jousimiehiä hän kiiruhti hansakestien laivoihin.

Täällä miehet jo hinasivat kalliita tavara-arkkujaan parraspuiden äärelle Siinä hääri kokonainen liuta lännen ahavoituneita miehiä yhden tavara-arkun kimpussa, koettivat sitä saada parraspuulle nostetuksi. Hymyten Lari taatto meni heidän joukkoonsa ja virkahti:

— Sallikaahan, veljet veikkoset, sallikaahan vanhan ukkelinkin tuon arkun painoa hiukan tunnustella!

Ennenkuin hölmistynyt miesjoukko ehti ajatellakaan, keikahti raskas tavara-arkku kevyesti vanhan jättiläisen leveille hartioille. Ruskivat porraspuut hänen jalkojensa alla, mutta horjumatta nousi Lari taatto laiturille, asteli vielä hyvän matkaa ja siellä, mihin toiset jousimiehet olivat alkaneet markkinapöytää rakentaa, taakkansa varovasti maahan laski.

Yhdellä iskulla oli Lari taatto näin voittanut lännen miestenkin ihailun ja suosion. Kilvan nämä hänen ympärillään tungeskelivat, hänen käsivarsiensa voimaa tunnustelivat. Lari taatto leikkien heidän käsiänsä puristelee, miestä toisensa jälkeen naureskellen ilmaan keikauttaa ja haastelee:

— Ka keveitäpä olette, samaa maata kuin pajarin miehetkin! Mutta kun ystävinä olette tulleet, niin jos kuitenkin illan jouduttua hiukan maljoja maistaisimme.

Kilvan miehet lupasivat hänelle tarjota kuohuvaa olutta. Sillä oli luja ystävyysliitto solmittu Tiurin jousimiesten ja hansakestien asemiesten kesken.

Tällä välin olivat hansakestien johtajat ja ritari Niilo vastaanottajineen jo painuneet lauttasillalta käräjäpihaan. Täällä olivat heitä vastassa Tiurin linnan ehtoisa Imandra emäntä ja Tiurin neidot. Kuohuvia tervetulijaismaljoja täällä kaukaisen maan vieraille ja ritari Niilolle tarjottiin. Ritari Niilon katse haki neitojen joukosta omaa mielitiettyään, mutta tätäpä ei näkynytkään ensi hetkellä. Oli näet Inkeri neito voimakasta mielenliikutusta peittääkseen paennut jousimiesten tupaan, siellä hän simasarvia täytteli ja niitä toisille neitosille ojensi vieraille vietäväksi. Mutta läikkymään pyrki täysinäinen simasarvi hänen käsissään. Helinä neito hänelle nauroi:

— Johan sinä nyt, Inkeri ystäväni, johan sinä kovin vajanaisia simasarvia meille toimitat. Eiköhän liene parasta, kun itse lähdet tuota sarvea Niilo ritarille kantamaan. Silloin Niilo ritari ja muutkin vieraat näkevät, kuka on kuohuvan juoman maahan läikytellyt!

Samassa jo Päiväkiven isäntäkin tuvan ovelta kurkisti ja kun huomasi tyttärensä, tälle virkahti lempeästi:

Tulehan jo, Inkeri armahaiseni, päivänsäteeni, minua tervehtimään! Ja onpa täällä toinenkin, joka on sinua jo kauan ikävöinyt. Tulehan jo, rakas tyttäreni, jotta hän saa sinut syliinsä sulkea!

Näin vei Päiväkiven isäntä armaan tyttärensä ritari Niilon eteen ja tälle puhui:

— Omaksesi hänet ota, päivieni paras ilo! Ikuisen ystävyytemme panttina olkoon, lujana siteenä sinut ja sinun miehesi Tiurin miehiin liittäköön!

Yllätys oli tämä kihlaus kaikille Tiurin miehille ja myöskin kaikille ritari Niilon seuralaisille. Mutta kaikki jo nyt kiiruhtivat kihlautuneita kilvan onnittelemaan. Reippaana Niilo ritari otti onnittelut vastaan, mutta syvään punastuen Inkeri neito päänsä alas painaa. Niin uusi ja outo oli hänen suuri onnensa, että ensi hetkenä ei tiennyt, oliko hän valveilla vai näkikö vain ihanaa unta ritaristaan, kauan ikävöimästään. Mutta jopa oli aika vieraiden lähteä myös sairasta heimovanhinta tervehtimään ja hänelle ystävyyslahjojaan viemään. Ei ollut tällä kertaa Tiurin taatto kyennyt lepovuoteeltaan nousemaan, sinne piti Tiurin Kalevin saattaa vieraat hänen vuoteensa äärelle. Vaivoin hän kohoaa istualleen, matkan kuulumisia kyselee ja näin haastelee:

— Manan mahti minua nyt jo omaksensa riitelee, mutta kevein mielin jo lähdenkin manan maille kulkemaan. Vielä ei Karjala kokonaan sortune, kun olemme löytäneet luotettavia ystäviä ja kun Karjalan omat miehet näyttävät joukolla nousevan vierasta pajaria vastaan.

— Paljon on miehiä Laatokan takaakin saapunut! ilmoittaa Tiurin Kalevi.

Ja häneen yhtyen Kiviniemen väkevä Karhu murahtelee tyytyväisenä:

— Soma aseleikki tästä nyt jo alkaa! Pajari mieli meille hyvät kepposet tehdä, mutta nyt me lähdemme toisen kerran vieraiksi pajarin linnaan ja puhdasta jälkeä siellä teemme!

Ritari Niilokin kiiruhtaa ilmoittamaan, että hänen herransa, Viipurin linnanisäntä, oli luvannut vielä lisää apuväkeä Tiurin miehille. Hän oli nyt vain ensimmäisen pienen joukon kera kiiruhtanut, mutta useat muutkin uljaat Ruotsin miehet olivat halukkaat Karjalan miesten liittolaisina Novgorodin pöyhkeätä pajaria vastaan taistelemaan. Karjalan miesten nousu oli Ruotsin miehille mieluinen asia, sillä itsekin he olivat sodassa Novgorodia vastaan.

Vielä antoi sairas heimovanhin muutamia määräyksiä.

— Sinä Kalevi kaunoiseni, hän haastaa, — ja sinä Kumoinen, vanha ystäväni, te tänään markkinarauha julistakaa. Tänään ja huomenna Karjalan miehet ja lännen meren takaa tulleet kauppiaat hyvällä mielellä tehkööt vaihtokauppaa. Ylihuomenna on uhrijuhla ja heimokäräjät. Jos taatto taivahinen voimia antanee, niin tulen viimeisen kerran uhrijuhlaan käräjiemme päätöksille hyvää onnea anelemaan. Siihen asti levätä tahdon.

Seuraavana päivänä olivat Inkeri ja Helinä neito Niilo ritarin seurassa markkinapaikkaa kiertelemässä. Komea Niilo ritari mieli ostaa kihlat Inkeri armaallensa ja tätäpä varten oli nyt lähdetty hansakestien ylellisesti varustettujen markkinapöytien ääreen. Inkerin mieli oli onnea tulvillaan kun hän siinä uljaan ritarinsa käsivarteen nojaten asteli.

Mutta alakuloisena kulki Helinä neito hänen ja Niilo ritarin rinnalla. Ei Helinä oikein itsekään ymmärtänyt tämän alakuloisuutensa syitä. Iloita hänen olisi oikeastaan pitänyt, kun uljas mielitiettynsä, Tiurin suvun valio, oli terveenä ja voimakkaana palannut pajarin vankilasta. Eikä Helinä kuitenkaan voinut iloita, hän tunsi vaistomaisesti, että entistään kylmemmäksi oli Kalevin mieli hänelle muuttunut. Jos vielä hymyinkin hänelle Kalevi, niin viileältä tuo hymy tuntui, eikä monta sanaa ollut Kalevi paluunsa jälkeen hänelle puhunut. No saattoihan olla, että Kalevi kaunoisella oli nyt niin paljon muuta ajateltavaa. Ei Helinä häntä mistään syyttänytkään, ah miten altis hän olikaan edelleen sydämensä valittua, uljasta armastaan palvomaan. Mutta mieleensä hiipivälle alakuloisuudelle ei hän mahtanut mitään.

Vaan mistäpä Inkeri neito onnensa huumassa olisi voinut ymmärtää ystävättärensä mielialan. Herkeämättä hän nauroi ja lörpötteli ja Helinä neitokin koetti hänen mielikseen iloita. Niin he kulkivat pöydän äärestä toisen ääreen. Kaikki heille kunnioittaen tietä antoivat, kaikki hansakestit heille kilvan näyttelivät parhaita tavaroitaan. Vihdoin Niilo ritari löysi mieleisensä kihlat: komean otsarivan ja kaulakäädyt sekä vielä hopeasolkivyön hän armaalleen osti. Ei näihin aikoihin vielä tiedetty kihlasormuksesta, otsaripa oli yleisesti käytännössä oleva kihlakoru. Rikas sulho siihen lisäksi osti muitakin koruja ja niin teki ritari Niilokin. Harvinaisen arvokkaat olivat Inkeri neidon saamat lahjat ja onnesta säteillen hän heti sovitti uuden otsarivan kulmilleen.

Niin he edelleen kiertelivät markkinapaikalla, ilveilijäin ja karhuntanssittajain temppuja katselivat. Muuan karhuntanssittaja oli keksinyt sukkelan keinon. Hänellä oli mahtava mesikämmen, oikein metsien valio ja »Pajariksi» oli hän tämän kuoman nimittänyt. Osasi Pajari tehdä monenlaisia konsteja, mutta parhaan tempun kesyttäjä aina säästi viimeiseksi. Silloin hän ruoskaansa ilmassa läiskytellen tiuskasi:

— Noh, Pajari isä, kultakuomaseni, mitenkäs silloin tehdään, kun väkevä Tiurin mies vastaan tulee? Katsos, minä olen väkevä Tiurin mies, näytäpäs nyt mokoma mahtisi, Pajari isäseni!

Mesikämmen hänelle irvistelee, vihaisena mörisee. Mutta kun kesyttäjä vain pelottomana läiskyttelee ruoskaansa, niin jo alkaa Pajari kuoman rohkeus pettää. Kesyttäjä sille tiuskii:

— Vai niin sinä minulle mielit tehdä, vai suuhusi mielit syödä! Vaan minäpä, väkevä Tiurin mies, sinulle opetan miten miehiä syödään! Tanssitkos, senkin vietävä! Tanssitkos Tiurin miehen edessä, Pajari kuoma!

Ruoska kuoman tuuheaa turkkia jo hipoo ja silloin Pajari nöyränä maristen ja murahdellen alkaa tanssinsa. Kiertää löntystelee piirissä ja joka puolelle kumartelee mahtavia etukäpäliään velttoina riiputtaen.

Paljon suosiota saavutti karhunkesyttäjä tällä sukkelalla keksinnöllään. Yhtenään hänen kuomansa ympärillä väkeä tungeskeli ja kaikki nauraa hohottivat täyttä kurkkua, kun väkevä Tiurin mies Pajari kuoman sisun lannisti.

Oli siinä muun markkinakansan joukossa myös muuan nuori jousimies mielitiettynsä tai sisarensa kera. Kovin hentoselta tämä nuorukainen vielä näytti ja poikamaisen kimeä oli äänensäkin, mutta uljaasti hän kantoi suurta kypäripäähinettään, joka melkein painui hänen olkapäillensä. Huolimattomasti teräsjousi heilahteli hänen olkapäällään ja vyössään oli täysinäinen nuoliviini sekä sen rinnalla sirosti koristeltu samettikukkaro, jossa näytti olevan aika runsaasti hopeata, koskapa pullotti niin täyteläisenä.

Kun nyt Niilo ritari Inkeri armaansa ja Helinä neidon seurassa saapui karhuntanssittajan luo, tarkasti nuori jousimies heitä varsin uteliaana. Hänen mielitiettynsä, soma karjalaistyttönen, nykii häntä kyynärpäästä ja kärttää jo muuanne lähtemään, mutta hento jousimies ei ole hänestä tietääkseen. Töllistelee vain ritari Niiloa ja tämän seuralaisia sekä vihdoin vierellään seisovalta vanhalta jousimieheltä tiedustaa.

— Tunnetkos noita, taattoseni?

— Jopa minä en heitä tuntisi! nauraa jousimies. — Niilo ritari kuuluu olevan tuo komea urho, Viipurin linnasta on Tiurin markkinoille saapunut ja tuo toinen neitosista on hänen mielitiettynsä. Päiväkiven Kuisman tytär hän on, kaunis Inkeri neito, mutta tottahan tuon toisen neitosen sinäkin tuntenet? Tottahan tuntenet Tiurin linnan Helinä neidon, Tiurin Kalevin mielitietyn?

— Tottahan hänet tunnen! mutisee hentonen jousimies.

Hänen äänensä värähti oudosti syvästä sisäisestä liikutuksesta. Hänen soma mielitiettynsä jälleen häntä kyynärpäästä nykii ja kärttää:

— Emmekös tästä jo muuanne lähde? Johan olemme tuota Pajari kuomaa tarpeeksi katsoneet!

Mutta nuorukainen hänelle tuiskahtaa:

— Oletkos siinä! Kun minua Pajarin temput miellyttävät, niin salli minun niitä vielä katsoa!

Kun karhu oli ritari Niilolle ja tämän seuralaisille temppunsa tehnyt, ryhtyi se kesyttäjänsä komennuksesta keräämään almua. Kiersi jokaisen edessä vanhaa kypäripäähinettä ojennellen ja anovasti murahdellen. Ritari Niilo pudotti kypäriin kiiltävän hopearahan ja tästäkös kuoma mieliinsä tuli. Tunki turpean käpälänsä kypäriin, veti sieltä kynsissään varovasti kirkkaan almun ja sitä mielihyvissään irvistellen tirkisteli päivänkilossa. Katsojat nauraa hohottivat:

Kas Pajari isää, tunteepas mistä paras almu tipahtaa!

— Tottahan Pajari hopearahan tuntenee! nauraa kesyttäjä tyytyväisenä.

Hento nuorukainenkin pudotti kuoman kypäriin samanlaisen kiiltävän kolikon ja jälleen uudisti opetettu karhu äskeisen temppunsa. Mutta ritari Niilo tarkastelee uteliaana nuorta jousimiestä.

— Kas onpa siinä reipas poikanen, hän virkahtaa seuralaisilleen.
— Uljaasti jousensa kantaa, vaikka hentonen onkin vielä vartensa.
Nuorukainen väistyi kunnioittaen heidän tieltään, mutta ritari Niilo
pysähtyi ja taputti häntä olalle näin haastellen:

— Hei reipas poikaseni, kenenkäs jousimiehiä olet?

— Enpä ole vielä kenenkään, virkahtaa nuorukainen ujostellen. — Vasta näillä markkinoilla mielin asemieheksi yrittää!

— No jos on niin asia, niin tule minulle asemieheksi! Mielihalulla otan joukkooni muutamia noin uljaita Karjalan miehiä.

— Kiitän sinua, ritari Niilo, virkahtaa nyt nuorukainen syvään punastuen. — Kiitän sinua ja mielelläni tulisin joukkoosi, vaan taattoni neuvoi minun ensin pyrkimään Tiurin Kalevin joukkoon, Tiurin valion asemieheksi.

— Se on toinen asia, jos Tiurin Kalevin mieheksi mielit pyrkiä, uljas nuorukaiseni! Oikeaan on taattosi sinua neuvonut, uljaampaa urosta et löytäisi palvellaksesi!

Mielihyvissään nyt Helinä neitokin nuorta jousimiestä tarkastelee. Mutta mikä lie kumma ja käsittämätön epäluulo hänen povessaan herännyt. Hänen teki mielensä Inkerille ja Niilo ritarille kuiskata, että tuo uljas nuorukainen ei ollut se, miltä tahtoi näyttää. Samassa hän kuitenkin jo häpesi epäluuloaan ja puraisi huultaan. Kuitenkin kaikitenkin jäi tuo outo epäilys kytemään hänen mieleensä. Hän vielä mennessään monta kertaa taakseen vilkaisee ja näkyipä nuorukainenkin varsin uteliaana heidän menoaan seuraavan.

Markkinapaikalla oli runsaasti myös ennustajia ja arvanpanijoita. Markkina-alueen reunaan metsänlaitaan nämä taikurit olivat asettuneet. Siellä Suur-Tiurin lääkitsijäkin, vanha Aslak lappalainen pienen nuotiotulen ääressä nokisena puuhasi. Kaikki taikavehkeensä oli hänellä mukanaan ja runsaasti näkyi hänen tulisijansa äärellä pyörivänkin neuvon kysyjiä, arvan panettajia.

Vielä suuremman suosion oli saavuttanut eräs vanha Tiurin tietäjänainen, jolla oli tulisijansa vähän kauempana metsän reunassa. Siinä oli vähäinen lähteensilmä ja sen partaalla tämä muori keitteli taikajuomaansa. Vuoroin lähteen vedestä, vuoroin keitoksensa höyryistä hän ennusti tulevia asioita.

Ihmeellisiä juttuja markkinakansan kesken kerrottiin tästä Tiurin tietäjänaisesta ja hänenpä lähteensä äärelle Niilo ritarikin seuralaisineen oli nyt joutunut matkallaan. Mutta kun tietäjänainen vain kerran vilkaisi Niilo ritariin, niin virkahti:

— Kovin onnelliselta sinä näytät urhoni uljas, ei Taina muori sinulle tiedä mitään parempaa ennustaa. Osaasi tyydy ja samoin sinä, kaunis kassapääni! Mielitiettynsä lienet, kun uudenuutukainen otsaripa välähtelee kulmillasi! Mutta sinulla tyttäreni, haastelee hän Helinä neitoa tarkastellen, — sinulla asuu syvä suru silmissäsi. Sinulle Taina muori tahtoo ennustaa, sillä Taina muori on itsekin surun tuttu.

Hän käskee Helinä neidon viereensä kyykistymään ja sitten kysyy, tahtoiko tämä itse tulevaisuutensa nähdä vai uskoiko hänen näkemänään.

— Katso vain sinä, muori kulta, mielelläni uskon näkemääsi! virkahtaa Helinä neito. Hän vilkaisi ylös ja silloin hän jälleen huomasi äsken näkemänsä nuoren jousimiehen lähellä seisovan. Kumman utelias katse silmissään nuorukainen häntä ja Taina muoria tarkasteli. Mutta muori oli jo luisevin sormin tarttunut hänen ranteeseensa ja keitoksensa höyryyn tuijottaen puheli:

— Kovinpa korkealle tähtäät, kaunis marjaseni!

Ah kuin korkealle tähtäät! Ylhäällä poutapilvissä näen uljaan valkohaukan lentävän ja tuotapa sinun silmäsi tähyävät, tuon uljaan lentäjän puoleen palaa mielesi. Mutta lintusesipa toisen lumoissa kulkee, toista saalista mielii tavoittamaan. Vaan odotahan, nyt selvemmin näen, nyt haukka liitelevä katosi ja nyt näen urhosi uljaan, komean kypäripäähineisen. Merkillistä, Taina muori on hänet ennen nähnyt, tuon saman urhon. Missä lienen nähnyt tuon jalon ja kookkaan vartalon, tuon välkkyvän vaskikypäripäähineen. Ah nyt muistan, jo nyt Taina muori muistaa… oman kotimökkini uhrilähteestä olen tuon urhon kuvan nähnyt. Toisen kohtaloa silloin katsoin… vieraan vallan tytär luokseni tuli ja hänellepä tuo urho näytettiin. Kas, kas, jälleen tuo sama nainen, tuo sama vieraan vallan tytär seurailee sinun uljaan urhosi askelia. Lähellä näen hänet, hyvin lähellä ja urhosi kulkee hänen lumoissaan. Varo tuota naista, valiomarjaseni! Kaunein lienet Tiurin tyttärien joukosta, mutta paljon on osallesi surua annettu. Yhä vain näen toisaalle urhosi mielen menevän ja nyt näen suuren taistelun syttyvän… verivirtoja näen ja tulen liekkejä. Ah kaikki häviää, kaikki sammuu… en mitään enää näe. Ei enempää Taina muorille näytetty!

Tietäjänaisen luisevat sormet irtosivat Helinä neidon ranteesta, keitoksensa kitkerästä savusta yskien ja läähättäen hän maahan vaipui, siinä vielä käsittämättömiä sanoja soperteli. Mutta pelosta vapisten Helinä neito kohosi kyykkysiltään. Hetkisen hän oli kuin unissakävijä, ei näyttänyt tajuavan mitä tapahtui ympärillään. Hänen katseensa vain näytti kiihkeästi jotakin hakevan ja hän kuiskaili hätäisesti, puolittain itsekseen:

— Minne hän nyt hävisi, tuo outo vaaniskelija… tuo, tuo? Sanokaahan, minne hän täältä meni? Äsken hän tuossa vielä seisoi, mutta nyt en häntä enää näe missään!

Valittava, avuton sointu on hänen käheässä kuiskauksessaan. Mutta äkkiä hän hätkähti ja heräsi lumouksestaan.

— Pois täältä lähtekäämme, puhuu hän kiihkeästi seuralaisilleen. —
Tarpeeksi Taina muori minulle näytti tulevia asioita.

— Ethän vain liene pahoin pelästynyt, Helinä armahaiseni? virkahtaa
Inkeri neito huolestuneena.

— Mitäpä olisin niin pahoin pelästynyt, sanoo Helinä surumielisesti hymyten. — Ei Taina muori minulle mitään pahaa tarkoittanut. Sen vain haastoi, mitä hänelle näytettiin.

Mutta kovin vähäpuheinen on Helinä neito heidän poistuessaan. Äskeinen kummallinen mielijohteensa häntä nyt ahdisti entistä kiihkeämmin. Toisista salaa hänen silmänsä hakevat tuota hentoa nuorukaista, tuota outoa jousimiestä, jonka hän oli viimeiksi nähnyt Taina muorin lähteen äärelle kyykistyessään. Mutta outo jousimies oli hävinnyt markkinakansan joukkoon, ei Helinä hänestä enää nähnyt vilahdustakaan.

Kummissaan hän kyselee itseltään, mitä yhteyttä saattoi olla tietäjänaisen sekavalla ennustuksella ja tuolla nuorukaisella, jonka hän tänään oli ainoan kerran elämässään nähnyt ja josta hän ei oikeastaan mitään tietänyt. Ja yhtäkaikki hän on vakuutettu, että joku salaperäinen yhteys oli olemassa, että tuo outo nuorukainen oli kuin olikin astunut hänen kohtalonsa tielle ja että he vielä myöhemmin yhteen yhtyisivät. Kunpa vain Kalevi ei ottaisi häntä jousimiestensä joukkoon!

Helinä neito tunsi, että tämä hänen pelkonsa oli naurettava. Mutta minkä hän mahtoi salaperäisille aavistuksilleen.

XIV Luku.

HEIMOKÄRÄJÄT.

Tiurin linnan käräjäpihassa ja uhrilehdossa palaa runsaasti tuohustulia. Samanlaisia tulia on sytytetty myös linnasaarta ympäröivän ulkomuurin harjalle. Koko linnasaari on näitä valoja täynnänsä ja niin näyttääkin tämä saari syksyn pimeässä yössä Vuoksen mahtavien kuohujen saartamalta tarujen saarelta. On kuin ammoin kumpuihin menneet Tiurin urhot olisivat jälleen kummuistaan ylös astuneet uhrijuhlaansa viettämään, käräjillään Karjalan ja kaikkien muidenkin Pohjan kansain kohtaloista päättämään.

Tarujen saari liekin Tiurin linnasaari, mutta eivät urhot kuolinkummuistaan astuneet siellä nyt vietä uhrijuhlaansa, elävät Tiurin urhot viettävät. Auringon, mailleen mentyä alkoi uhrijuhla. Silloin tuohustulet käräjäpihassa ja uhripuistossa sekä linnanmuurilla sytytettiin. Kaikki käräjäpihaan kokoontuneet sukujen vanhimmat ja mainehikkaat pohjankävijät silloin uhrikulkueeksi järjestyivät ja iäkäs heimovanhin etunenässä, pyhän taikarummun hiljaa päristessä, Tiurin pyhälle uhrilähteelle läksivät. Nyt on jo runsas tiima kulunut tulien sytyttämisestä, mutta yhä käräjäkansa viipyy uhrilehdossa. Viimeisen kerran Suur-Tiuri sanoi käräjien päätöksille taaton taivahisen siunausta anelevansa, niin hän suorimaakin nyt uhrimenot täydellisemmin kuin niitä on suoritettu moniin vuosiin. Tuohustulet palavat tarujen saarella ja yhä kuuluu uhrilehdon puiden siimeksestä uhrilukuja säestävän taikarummun hiljainen pärinä.

Uhripuisto on käräjäkansaa täynnänsä. Lähinnä pyhän uhrilähteen ympärillä ovat mainiot pohjankävijät ja sukujen vanhimmat miehet, mutta näiden takana on taajana joukkona heidän jousimiehiään. Näitä viimemainittuja kuhisee myös linnanmuurilla.

Muu markkinakansa, joka ei ole ahtaalle linnasaarelle mahtunut, seuraa uhrijuhlan menoa virran mantereen puoleiselta rannalta. Sinnekin on tuohustulia sytytetty juhlatunnelmaa kohottamaan ja kärsivällisesti näiden tulien lepattavassa valaistuksessa koko tuhantinen markkinakansan paljous uhrijuhlan menoa seuraa. Vähän kuuluu mistään puhelua, sekin hillityllä äänellä. Siihen sijaan monen tuohustulen ääressä vanhat miehet hiljaisella äänellä lukevat uhrilukuja. Näitä samoja pyhiä lukuja he tietävät Tiurin taaton linnasaaren uhrilähteen äärellä lukevan ja täynnä hartautta he niitä toistelevat, jotta taatto taivahinen tulisi pian alkavien käräjien päätöksille suopeammaksi.

Näin koko markkinakansa uhrihetkeä viettää. Käräjäkiven verkapeitteelle ovat pohjankävijät ja sukujen vanhimmat miehet uhrilehtoon lähtiessään riisuneet miekkansa. Suuri röykkiö on siinä kaikenmittaisia kalpoja ja joukossa joku sotakirveskin. Käräjäkiven äärellä seisoo kunniavartiona pienoinen joukko Tiurin uljaimpia jousimiehiä. Rautapaitoihin puettuja ovat nämä urhot ja päässä on heillä korkeat, rengassuojuksilla varustetut vaskipäähineet. Äänettöminä he seisovat välkkyväteräisiin sotakirveisiinsä nojaten, äänettöminä kuin paatiset patsaat tai urhot vaskesta valetut.

Kunniavartion johtajana on nuori Osma Kumoinen. Hänen seurakseen on jäänyt uljas Niilo ritari, jota vastoin vanha Bartolomeus ja saksalainen herra Vilhelm ovat muun kulkueen mukana painuneet uhrilehtoon.

Nuori ja maltiton Osma Kumoinen alkaa ikävystyä uhrimenojen pituuteen.
Hän virkahtaa puoliääneen Niilo ritarille:

— Jopa saisi Tiurin taatto uhrilukunsa lopettaa! Minun olisi tästä vielä lähdettävä tarkastamaan kaukana virran varsilla olevia vartiojoukkoja, mutta tähän olen nyt tuomittu miehineni ikuisesti seisomaan.

— Tokkopa tänä yönä vartiot nukahtanevat, vaikka jäisivätkin tarkastamatta! arvelee Niilo ritari.

— Siitä ei pelkoa, että vartiot tänä yönä nukahtaisivat! naurahtaa nuori Osma. — He kyllä tänä yönä valvovat, mutta on muuta, jonka vuoksi minun pitää soutaa alaspäin aivan kauimpana olevien vartijoiden luo.

Hän alentaa äänensä melkein kuiskaukseksi ja kertoo Niilo ritarille, että jo aamupäivällä oli Unnunkoskelta saapunut uhkaava viesti. Pajarin väkeä oli siellä nähty parveilevan ja saattoi olla, että ne olivat jo hyökänneet Unnunkosken Rongan kotona olevien jousimiesten kimppuun. Ronka itse samoin kuin hänen vanha naapurinsa Unnunkosken Taurukin olivat täällä käräjillä. Heti turman viestin tultua he olivat mielineet lähteä kotejansa puolustamaan, mutta toiset pohjankävijät olivat heidät saaneet taivutetuksi käräjille jäämään. Siihen sijaan oli Unnunkoskelle lähetetty uljaan Tiurin Tapparin johdolla valiojoukko Tiurin parhaita jousimiehiä uhattujen avuksi kiiruhtamaan. Menneiden mukana oli hänenkin paras miehensä Lari taatto, sama mies, joka oli pelastanut Tiurin Kalevin pajarin vankilasta. Tämän apujoukon matkasta nyt joka hetki odotettiin tietoja, ja sitä varten hänen olisi pitänyt joutua viestintuojia vastaan lähtemään.

Kun Niilo ritari sai kuulla näin vakavia viestejä saapuneen, alkoi hän nuorelta Osma Kumoiselta innokkaasti pyydellä, että tämä ottaisi hänet mukaansa öiselle tarkastusmatkalleen. Mutta Osma teki estelyjään.

— Ei se mikään huvimatka ole, hän virkahtaa, — ja sitäpaitsi sinun lähtemisesi voisi herättää huomiota. Eivät edes käräjille kokoontuneet Tiurin miesten johtajatkaan tästä vielä tiedä mitään, vielä vähemmän muu markkinakansa. Niinpä siis on parempi, että sinä, Niilo ritari, jäät tänne. Sinulle ja hansakestien johtajille on tuonne Tiurin taaton kunniaistuimen taa paikat varattu, josta voitte käräjien menoa seurata, mutta minä lähden matkaan yksin, vain muutamia soutumiehiä mukanani.

Niilo ritari suostui jäämään, mutta vielä hän tiedusteli, eikö ollut pelättävissä, että pajarin miehet koettaisivat koko vaarasta aavistamattoman markkinakansan yllättää. Nuori Osma naurahti:

— Tokko mielinevät tänne asti yrittää. Luultavasti on jälleen liikkeellä sama rosvoileva pajari, joka Tiurin Kalevin sieppasi vangikseen. Hän on jo kerran käynyt Unnunkoskellakin, mutta sai. silloin kunnon selkäsaunan. Jos mielinee nyt varkain hiipien kostaa tuon kolahduksensa.

— Mikäs tuon pajarin nimi taas olikaan? utelee Niilo ritari. — Jos lienen jo kerran tuon nimen kuullutkin, mutta olenpa jälleen unohtanut.

— Pajari Sergei hän on, ilmoittaa Osma. — Kuuluu aikovan tämä Käkisalmen pajari hänelle tyttärensä naittaa ja vertaisensa sukulaisenpa Boris pajari hänestä löytääkin. Yhtäläisiä rosvoja ovat molemmat, rehellistä taistelua karttavat, kähisevien kyiden tavoin urhojen jälkiä hiipivät.

— Tahtoisinpa minäkin kerran tuon pajarin kanssa joutua vastatusten! mutisee Niilo ritari. — Opettaisin hänelle rehellisten lännen miesten taistelutapoja.

— Samaa ovat kaikki Tiurin miehetkin vannoneet! naurahtaa nuori Osma. — Jo on hänen päänsä menoksi moni urho teroittanut miekkansa, kuka hänet sitten ensimmäisenä tavoittaneekin.

Näin nuori Osma ja ritari Niilo autiossa käräjäpihassa hiljaisella äänellä haastelevat. Mutta nyt alkavat jousimiesten kantamat tuohusvalot uhrilehdossa lepattavina liikkua. Jo on Tiurin taatto lopettanut pitkät uhrilukunsa, viimeisen anelunsa taaton taivahisen puoleen lähettänyt, ja kulkueeksi nyt jo järjestyy käräjäkansa.

Hitaasti palasi pitkä kulkue käräjäpihaan. Kiirehtimättä kaikki miekkansa käräjäkiveltä valikoivat ja niitä vyötellen paikoilleen asettuivat, jokainen ikänsä ja arvonsa mukaiseen järjestykseen. Lähinnä käräjäkiveä olivat pohjankävijäin mainehikkaiden johtajien ja muiden Tiurin heimon vanhimpien sukujen päämiesten paikat. Kauempana piirissä saivat istua muut Tiurin heimoon kuuluvat sukujen vanhimmat ja Laatokan puolen miehet. Tavattoman runsaasti olikin Karjalan miehiä tällä kertaa kokoontunut, ainoatakaan ilvesnahalla peitettyä istuinkiveä ei koko tilavassa käräjäpihassa jäänyt tyhjäksi. Ja istujain takana oli jousimiesten sankka muuri, joka taampana hävisi lepattavia tuohustulia täynnä olevaan uhrilehtoon. Jokainen vapaa jousimieskin, vaikka lie ollutkin toista palvelemassa, sai käräjillä sananvuoroa pyytää, mutta tärkeistä asioista päätettäessä äänestivät ainoastaan sukujen vanhimmat ja mainehikkaat pohjankävijät.

Kunniaistuimelleen asettunut Suur-Tiuri näytti kovin uupuneelta.
Nähtävästi oli pitkällisten uhrimenojen suoritus vienyt hänen voimansa.
Mutta kun kaikki olivat paikoilleen asettuneet, näytti hän jälleen
uupumuksestaan havahtuvan, koroitti äänensä ja puhui.

— Karjalan vapaat miehet! Tiurin heimon vanhojen tapojen mukaan olemme käräjäuhrin Taivaan taatolle uhranneet ja nyt saavat kaikki tänne kokoontuneet miehet, jokainen oman vuoronsa mukaan, tuoda julki sen asian, josta ovat mielineet näillä käräjillä neuvoa pitää. On kuitenkin kohtuullista, että ennen sitä ilmoitan, mihin toimiin muutamien viisaiden Tiurin miesten neuvosta olen ryhtynyt. Viipurin linnaan, jota Svean kuninkaan mies, mainehikas ritari Pietari Jooninpoika hallitsee, olen lähettänyt lähettiläitä. Nämä miehet ovat matkansa hyvin tehneet, ritari Pietarin kanssa he ovat lujan ystävyysliiton solminneet ja sen vahvistukseksi hyvät ystävyyslahjat vaihtaneet. Ritari Pietarin lähettämänä näette nyt täällä joukossamme uljaan ritari Niilon, monta asemiestä mukanaan hän on tullut tänne meidän luoksemme ollakseen herransa puolesta läsnä meidän käräjillämme. Hänen rinnallaan näette myös kaukaisen Visbyn kaupungin kauppiaiden valitut miehet, jotka samoin ovat tuoneet meille hyviä ystävyyslahjoja. Niinpä eivät siis lännen puolella asuvat miehet meidän vapauttamme uhkaa ja nyt on teidän pidettävä neuvoa, millä tavoin toisella suunnalla Karjalan asia saataisiin turvatuksi.

Kun Suur-Tiuri oli tämän sanonut, nousivat ensin Laatokan takaa tulleet miehet, jokainen oman vuoronsa mukaan puhumaan. Kaikilla heillä oli sama asia, kaikki he valittivat Boris pajarin veronkantajien ja asemiesten röyhkeyttä. Paljon olivat pajarin miehet heidän keskuudessaan jo tehneet tihujaan, monta vuotta heitä sortaneet ja solmuruoskalla kurittaneet ja tästä he nyt olivat tulleet pajarille kostoa vaatimaan.

Samaa puhuivat myös Laatokan pohjoispään miehet. Muita voimakkaammin näistä miehistä haastoi Kurkijoen miesten johtaja, Ritaniemen vanha Lyly. Ääni harmista vapisten tämä uljas vanhus kertoi kärsimyksistään, pitkän ja leveän miekkansa kahvaa puristaen loihe lausumaan:

— Minulla ei ole enää muuta jälellä kuin tämä hyvä miekkani, kaiken muun ovat pajarin ahnaat miehet ryöstäneet tai polttaneet. Piilopirtissä vanhuuttaan sairas vaimoni elää vieraiden almuilla. Siellä on myös muutamia vanhoja palvelijoitani, mutta jousimieheni melkein kaikki kaatuivat taistelussa. Korkea lie kotini ollut ja monen Karjalan miehen kunnioittama, mutta pajarin verohurtta ei jättänyt siitä kiveä kiven päälle. Siellä kotini raunioissa olisin itsekin toivonut viimeisen lepopaikan löytäväni, mutta poikani uljas minut puoliväkisin johdatti pois taistelusta. Pajarin miehet kantapäillään hän nyt nostattaa sotatielle Kurkijoen ja muita Laatokan pohjoispään miehiä, mutta minä olen tullut tänne käräjille. Minä kysyn nyt teiltä, Tiurin uljaat miehet, lähdettekö meidän avuksemme pajaria vastaan vai saammeko vähälukuisina sortua ja ikiajoiksi vieraan vallan orjuuteen vaipua?

Voimakkaan kohun nämä Ritaniemen Lylyn sanat nostattivat. Moni uljas Tiurin mies mieli jo hypätä paikaltaan ja paljastaa miekkansa, joka oli sen merkki, että käräjien päätökseksi tuli taistelu. Vielä sentään kiihkoilijat malttoivat mielensä, sillä ikivanha tapa vaati, että vanhimmat miehet ensin saivat sanoa mitä he ajattelivat.

Niinpä siis vanha ja malttava Kekri Kumoinen nousi nyt puhumaan ja kaikki hänen sanojaan tarkoin kuuntelivat. Hän kertoi itse olleensa lähetystön johtajana Viipurin linnassa, lännen miesten apua pyytämässä vihattua pajaria vastaan. Mutta yhtäkaikki hän tahtoi Karjalan miehille muistuttaa, että oltiin vanhastaan ystävyysliitossa Novgorodin vapaiden miesten neuvoston ja tämän valitsemien ruhtinaiden kanssa. Jos siis noustiin pajaria vastaan taisteluun, niin samalla piti tehdä toinenkin asia: piti lähettää valittuja miehiä Novgorodiin sanomaan neuvostolle ja ruhtinaalle, että Karjalan miehet vihasivat vain tätä pajaria, mutta eivät muita Novgorodin miehiä. Niinpä siis lähetettyjen miesten pitäisi pyytää, että Novgorodin vapaiden kauppamiesten neuvosto valitseisi keskuudestaan viisaita miehiä, jotka tulisivat Tiurin miesten luo kaikista asioista sovussa ja ystävyydessä neuvoa pitämään. Oli tarpeen tyyni harkinta, ennenkuin Karjalan miehet sytyttivät sodanpalon, sillä Novgorodin miesten valta oli suuri ja mahtava naapuri.

Syvä hiljaisuus seurasi näitä Kekri Kumoisen sanoja. Mutta sitten jo muutamat muutkin vanhat miehet nousivat häntä kannattamaan. Arastellen he puhuivat ja haparoiden, mutta hyvin näki heidän kaikkien pelkäävän Novgorodin suurta mahtia ja pitävän viisaampana viimeiseen asti sovinnon hieromista tämän naapurin kanssa.

Suur-Tiuri antoi kaikkien näiden sovintoa haastavien miesten puhua loppuun asti. Käräjäkivellä hänen edessään oli nahkakäärö, johon Novgorodin ruhtinasten ja Tiurin miesten vanha ystävyyssopimus oli riimukoukeroin piirretty. Tätä kallista kääröä iäkkään heimovanhimman vapisevat sormet hivelevät. Kun muutamat vanhemmat miehet pyytävät hänen lukemaan mitä tuossa käärössä Tiurin miesten oikeuksista ja velvollisuuksista sanottiin, naurahtaa vanhus väsyneesti:

— Eivät minun hämärtyneet silmäni voi enää tätä kääröä lukea. Luulen kyllä muistavani mitä siihen on kirjoitettu, vaan jos kuitenkin joku näkevä mies lukisi mitä Novgorodin entiset viisaat ja hyvät ruhtinaat ovat meille Tiurin miehille luvanneet.

Kekri Kumoinen sai avata käärön ja lukea. Hitaasti, sana sanalta hän luki Novgorodin Aleksanteri ruhtinaan ja Tiurin miesten sen aikuisen johtajan Honka-Tiurin laatiman ystävyyssopimuksen, joka oli Tiurin käräjillä ja Novgorodin vapaiden miesten kokouksessa vahvistettu ja jonka alle sekä Aleksanteri ruhtinas että Honka-Tiuri olivat oman riimumerkkinsä piirtäneet. Ikuisiksi ajoiksi tässä asiakirjassa luvattiin Tiurin miehille kaikkien Pohjan kansojen verotusoikeus, paitsi niiden, jotka asuivat Vienan rannikon puolella ja jotka kuuluivat Syvärin miehille. Tiurin miehet puolestaan lupasivat ruhtinaalle ystävyyslahjoja, jotka piti annettaman Tiurin markkinoiden aikana itselleen ruhtinaalle, jos hän oli saapuvilla. Mutta jos ruhtinas itse oli poissa Tiurin miesten markkinoilta ja käräjiltä, niin piti ystävyyslahjat annettaman hänen lähettämälleen valitulle miehelle. Edelleen sanottiin asiakirjassa: »Mutta riistaveroa älköön ruhtinas Tiurin miehiltä vaatiko. Veroa maksakoot ruhtinaalle vain hänen omat miehensä tai ne, jotka vanhastaan ovat olleet Novgorodin ruhtinaiden veronalaisia. Mutta Tiurin miehet ovat ikuisista ajoista olleet vapaita ja Novgorodin miesten kanssa tasa-arvoisia ja niinpä älkööt he siis veroa maksako, sillä se olisi vapaiden miesten kesken häpeällistä.»

Näin jyrkästi kiellettiin sopimuksessa riistaveron vaatiminen Tiurin miehiltä ja heihin yhtyneiltä Laatokan miehiltä. Kun Kumoinen oli lopettanut lukemisensa, kuului käräjäkiven ympäriltä kiihtyneitä huutoja:

— Siinä kuulitte, Karjalan miehet! Siinä kuulitte, onko pajarilla oikeus meitä verottaa! Kirottu verohurtta! Ja kuka on hänet tänne meidän luoksemme lähettänyt?

— Kukako on pajarin tänne lähettänyt? kiljaisi vanha Antero Äyrämöinen hypäten lyhyille jaloilleen. — Te kysytte, Karjalan miehet, kuka on pajarin tänne lähettänyt? Häijy ruhtinas ja hänen ahnaat neuvonantajansa ovat hänet lähettäneet! Vai luuletteko Novgorodin vapaiden miesten hänet tänne lähettäneen? Minäpä sanon teille yhden asian: Novgorodissa ei ole enää vapaita miehiä, tai jos lieneekin muutamia, niin heidän äänensä on vaiennut. Hyödytöntä on meidän lähettää valittuja miehiä Novgorodiin, niinkuin vanha ystäväni Kumoinen ja hänen jälkeensä monet muutkin ovat neuvoneet. Turhaan valitut miehemme kolkuttaisivat Novgorodin nykyisten mahtimiesten oville, turhaan he nykyisen ruhtinaan luona vetoaisivat tuohon vanhaan sopimuskirjaan. Ikuisiksi ajoiksi ovat siinä meidän oikeutemme taatut. Juhlallisen lupauksen ovat siinä Novgorodin vapaat miehet ja heidän hyvät ruhtinaansa meille antaneet. Mutta ne vapaat miehet ja hyvät ruhtinaat ovat kuolleet ja nyt ei Novgorodissa enää meitä tunnusteta tasa-arvoisiksi vapaiksi miehiksi!

Näin puhui kiivas lännen miesten ystävä ja häntä nousi heti säestämään Kiviniemen väkevä Karhu. Kiukustuneena hän katseli ympärilleen ja ärähteli:

— Mitäs me tässä enää turhia jaarittelemaan! Suur-Tiuri, sinä olet meidän vanha johtajamme, niinpä siis paljasta miekkasi sen merkiksi, että tämän vieraan pajarin asiasta on jo tarpeeksi suuta soitettu!

Mutta Suur-Tiuri ei vielä paljastanut valtamiekkaansa vaan haastoi väsyneesti:

— Totta on mitä vanha ystäväni Äyrämöinen sanoo. Hyödytöntä lienee valittujen miesten lähettäminen Novgorodiin, sillä tuskinpa siellä tasavertaisen ystävän ovi meille enää aukenee. Tasavertaisuuden aika on ollut ja mennyt, pöyhkeät pajarit nyt Novgorodissa isännöivät. Mutta on paikallaan, että Tiurin miehet ja muutkin Karjalan miehet tietävät tämän asian: Mahtava on edelleen Novgorod, vaikka vapaat miehet sieltä ovatkin hävinneet. Niinpä siis meillä on edessä raskas taistelu ja pitkällinen taistelu. Jos tämän yhden ahnaan pajarin Karjalan mailta karkoitamme, niin tulee hänen jälkeensä pian toinen pajari tai tulee vielä monta pajaria samalla kertaa. Novgorodin nykyiset valtiaat eivät voi sietää vapaita miehiä naapuruudessaan, vaan kaikkien kansojen ja heimojen pitäisi olla heidän veronalaisiaan. Tämä on teidän mieleenne painettava, Karjalan miehet!

Hän vaikeni, kuin sanottavansa olisi ollut hänelle ylivoimaisen raskas.
Mutta hetkisen kuluttua hän jatkoi vielä väsyneemmin:

— Ja vielä minun pitää sanoa teille toinen asia: Novgorodin pajareilla on taistelussaan mahtava liittolainen. Heidän mukanaan tulee Karjalan miesten keskuuteen Novgorodin kirkon pappeja ja pyhiä miehiä, jotka tekevät omaa kylvöään. Me Tiurin miehet emme ole näitä pyhiä miehiä ahdistaneet, koska heidän kylvönsä hedelmät meidän keskuudessamme ovat näihin saakka olleet kovin vähäiset. Mutta Laatokan takana ja Syvärin miesten keskuudessa se kylvö on saanut jo aikaan hajaannusta. Siellä jo monet Karjalan miehet ovat isiensä uskon uuteen uskoon vaihtaneet ja useat heistä ajattelevat näin: Uusi usko vaatii myös pajarien vallan tunnustamista, vaikka tämä valta olisikin raskas ja vapaiden miesten häpeällinen kantaa. Varmaan nuo Novgorodin kirkon pyhät miehet niin neuvovat ja siitäpä juuri ajan oloon tulee turmamme. Pajarit saavat isiensä uskosta luopuneita Karjalan miehiä puolelleen. Hitaasti hiipien noiden pyhien miesten kylvö sammuttaa heimoustunteen, vapaat miehet unohtavat olleensa vapaita ja taipuvat pajarien veronalaisiksi. Näette siis, Karjalan miehet, että meillä on edessä vaikea taistelu.

Näin puhui Suur-Tiuri. Hitaasti, aivan kuin ponnistellen sanat hänen huuliltaan tulivat, mutta jokainen sana sattui kuin raskas moukarin isku käräjäkiven ympärillä istuvien Karjalan miesten sydämiin. Kaikki käsittivät nyt, että oli kysymyksessä paljon enemmän kuin yhden vihatun pajarin karkoittaminen Karjalan mailta. Karjalan tulevat kohtalot olivat vaakalaudalle joutuneet ja niistä heidän piti nyt päättää. Todeksi käsitettiin Suur-Tiurin ennustus Novgorodin kirkon pappien vaikutuksesta. Monet Tiurin miehetkin olivat näitä pyhiä miehiä kohdelleet suopeasti, mutta säikähtyen nyt herättiin huomaamaan, että näiden miesten kylvö voi koitua Karjalan miesten vapauden haudaksi.

Syvä hiljaisuus käräjäpihassa vallitsi Suur-Tiurin puheen jälkeen. Mutta vihdoin tämän hiljaisuuden rikkoi lauttasillalta päin käräjäpihaan tunkeutuvan miehen ääni. Vanha jousimies Lari taatto sieltä tuli hengästyneenä ja vaatien kaikkia tieltään väistymään.

— Minä tuon tärkeän viestin! huusi hän päästyään vihdoin jousimiesten sankan seinän läpi käräjäkiven ympärillä istuvien miesten joukkoon.

— Kerro, mikä on viestisi? käski Suur-Tiuri.

— Raskas surusanoma lienee viestini muutamille täällä istuville Tiurin miehille: Pajarin miehet ovat hyökänneet Unnunkoskelle. Pärtty Rongan ja hänen naapurinsa Taurun jousimiehet on lyöty, heidän talonsa ovat ryöstetyt ja maan tasalle hävitetyt. Me apuun riensimme, mutta myöhästyimme, löysimme vain savuavat rauniot ja niiden ääressä muutamia itkeviä ihmispoloisia, mutta paljon väkeä olivat pajarin miehet vieneet orjikseen.

Kun Lari taatto oli murheviestinsä kertonut, puhkesi vanha Tauru syviin valituksiin. Mutta miehen tavoin hänen naapurinsa Ronka kesti kohtalon kovan iskun. Kalpeana hän nousi paikaltaan ja ryhtyi hiljaisella äänellä, näköjään aivan tyynenä, kyselemään Lari taatolta lähempiä tietoja pajarin miesten tekemästä hävityksestä. Mutta kiihkomielinen Tiurin Kalevi ei enää mieltänsä malttanut, vaan hypähti istuimeltaan ja puhui kauas kuuluvalla äänellä:

— Lari taatto, sinä tulit viestinesi oikeaan aikaan! Oikealla hetkellä sinä tulit minut pajarin vankityrmästä pelastamaan ja nyt jälleen sinä jouduit turmanviestinesi oikealla hetkellä! Me kenties olisimme tässä vielä kauankin neuvoa pitäneet ja kalliita hetkiä haaskanneet, mutta helppoa meidän lienee nyt päästä yksimieliseen päätökseen. Ei ole meillä muuta valittavana kuin Novgorodin ahnaiden pajarien orjuus ja solmuruoska tai vapaiden miesten epätoivoinen taistelu. Niinpä siis valitkaamme taistelu! Minä paljastan säiläni!

— Tässä minun säiläni! karjui Kiviniemen väkevä Karhu hypäten hänen rinnalleen. — Tässä säiläni tuliteräinen ja vannonpa, että se listii monta pajarin miestä, ennenkuin tämä niska taipuu orjaniestä kantamaani.

Kiihtyneenä kuin ärsytetty kaimansa, metsien vihainen kontio, hän hypähteli käräjäkiven ääressä ja jopa nyt hänen esimerkkinsä tarttui toisiinkin. Pieni, mutta terhakka Antero Äyrämöinen huitoi pitkää miekkaansa ja huusi minkä kurkusta läksi:

Hyväksi hiottu minunkin säiläni lienee! Ja vielä minä mukaan yritän, vaikka nuoremmat minua jo romukaluna pitänevät!

Päiväkiven Kuisma ja Marjaniemen Kirves puhuivat yhteen ääneen:

— Tarpeeksi on jo neuvoteltu! Suur-Tiuri, tee mikä on velvollisuutesi!

Näin he kaikki huusivat kilpaa, kova äänten kohu täytti käräjäpihan. Kunniavieraina istuvat Visbyn lähettiläät ja ritari Niilo nousivat paikoiltaan. Taampana seisovat jousimiehet alkoivat tungeskella johtajiensa ympärille huutaen kostoa pajarille ja vaatien taistelumerkin antamista kauempana odottavalle markkinakansalle.

Hitaasti kohosi Suur-Tiuri yleisen melun keskellä heimovanhimman kunniaistuimelta, ja kun hänen valtamiekkansa paljastui, tuli yhtäkkiä syvä hiljaisuus. Hän puhui vapisevalla, mutta kuuluvalla äänellä:

— Heimokäräjille kokoontuneet Tiurin miehet ja heihin yhtyneet Laatokan miehet ovat tehneet päätöksensä. Niinpä siis alkakoon taistelu! Leppymätön taistelu alkakoon vierasta pajaria ja kaikkia hänen julkisia tai salaisia ystäviään vastaan. Tiurin pelottomat miehet viekööt vainoviestin Karjalan kaukaisimmille perukoille asti! Yhtärinnan Tiurin mailla ja Laatokan takana sodanpalo syttyköön! Karjalan miesten vapaus on uhattu, vieras mahti, pajarien ruoskamahti meille takaa orjankahleita. Kirottu mahti, verivirtoihin ja tulenliekkeihin se hukkukoon ja tuhoutukoon! Ja nyt Tiurin jousimiehet sytyttäkööt uhripuiston korkeimmalle kummulle rinnatusten kaksi kokkotulta, jotta ulkopuolella odottava markkinakansa tietäisi mitä käräjät ovat päättäneet!

Nopeasti kiiruhtivat jousimiehet täyttämään Suur-Tiurin käskyä. Mutta käräjäpihassa vielä jatkettiin neuvottelua. Kun kaikki olivat jälleen paikoilleen asettuneet, pyysi Suur-Tiuri, että hänet silmiensä valon menettäneenä ja muutenkin alkavan taistelun johtoon kykenemättömänä jo vapautettaisiin heimovanhimman huolista ja käräjät luovuttaisivat heimovanhimman valtamerkit nuorempiin käsiin.

Tästä asiasta nyt neuvoa pidettiin. Toinen toisensa jälkeen nousivat heimon vanhimmat miehet selvittämään, että heimovanhimman valtamerkkejä ei niiden entisen haltijan eläessä voitu toiselle luovuttaa. Suur-Tiurin oli siis ne kuolemaansa asti hallussaan pidettävä. Mutta vainoajan sattuessa voitiin käräjillä valita heimovanhimman rinnalle apulainen, jonka velvollisuutena oli heimon sotakuntoisten miesten johtaminen, jollei heimovanhin itse, korkean ikänsä tai sairauden vuoksi siihen pystynyt.

Niinpä nyt Suur-Tiurin rinnalle valittiin hänen pojanpoikansa Tiurin
Kalevi. Vaali oli aivan yksimielinen. Vielä valittiin muitakin miehiä,
joiden piti hyvillä ja viisailla neuvoilla avustaa nuorta Tiurin
Kalevia Karjalan miesten nostattamisessa ja taistelun johtamisessa.

Tällä välin olivat jousimiehet saaneet kokkotulet rakennetuiksi Tiurin uhripuiston pyhälle kummulle. Jos käräjien päätökseksi tuli rauha, sytytettiin yksi tuli, mutta vainoajan alkamista merkitsi kaksi rinnatusten palavaa tulta. Näin tästä asiasta Tiurin miesten ikivanha heimotapa määräsi:

»Yks on viesti rauhan viesti, kaksin vainovalkeoita!»

Kokkotulten rakentamistouhussa oli myös sama hentonen jousimies, joka edellisenä päivänä oli markkinapaikalla kohdannut Helinä neidon ja tämän seuralaiset.

Kun vanha Lari taatto huomasi tämän nuorukaisen, pysähtyi hän kesken työnsä ihmetellen häntä tarkastelemaan. Lari taatto oli varma, että oli aikaisemminkin tavannut tuon hentosen, mutta niin uljaalta näyttävän nuorukaisen. Mutta missä ja milloin, sitäpä hän ei voinut muistaa. Lopulta hän meni nuorukaisen luo ja alkoi tältä tiedustella:

— Kuulehan, poikaseni, missäs olenkaan sinut ennen nähnyt?

Nuorukainen tuli hiukan hämilleen, mutta sitten naurahti:

— Tokkopa lienet minua nähnyt tätä ennen. Laatokan täkäläisiä olen ja ensi kertaa elämässäni näillä mailla.

— No lempoko sinussa sitten lienee, mutta niin tuttavalta näytät!

— Voihan olla, että minä muistutan jotakin toista näkemääsi henkilöä! nauroi nuorukainen nyt jo paljon rohkeammin.

— Voisin vannoa, että sinä olet hyvin yhdennäköinen kuin eräs toinen näkemäni henkilö, mutta enpä nyt saa päähäni, kuka se toinen on.

— Mutta minäpä olen sinut ensi näkemästäni hyvin tuntenut, virkahti nuorukainen reippaasti. — Ja kenpä ei sinua tuntisikaan, kun jokaisella askeleella kuulee sinun mainetöitäsi ylistettävän!

— Joutavia mainetöitä! murahti Lari taatto. — Mutta sanohan, poikaseni, mikä on nimesi ja kenen jousimies joukkoon kuulut? Laatokan takaa sanoit tulleesi, niin tottapa lienet täällä jo johonkin Tiurin mieheen liittynyt?

— Enpä ole vielä kehenkään liittynyt, puhui nuorukainen nyt jälleen ujous äänessään. — Hilppa on nimeni ja näin taattoni neuvoi kotoa lähtiessäni: »Pyri poikueni Tiurin Kalevin valiojoukkoon!» Mutta enhän tiedä, jos tällainen tuntematon kulkija niin hevillä sinunlaistesi urhojen pariin pääsee!

Lari taatto löi nuorukaista olalle ja nauroi rohkaisevasti:

— Sinä miellytät minua, Hilppa poikaseni, turkasesti miellytät! Otanpa ja puhun sinun puolestasi uljaalle Tiurin Kaleville ja haastelen myös hieman nuorelle Osma Kumoiselle. Saadaanpa sitten nähdä, kuunnellaanko vanhan Lari taaton suosituksia. Hyvällä mielellä kuitenkin varustaudu joukkoomme astumaan!

Kättä paiskaten tämä sopimus vahvistettiin. Hilppa nuorukainen kertoi, että hänen piti vielä saattaa turvaan nuori sisarensa, jonka hän oli tuonut mukanaan pajarin miesten vainoa pakoon. Näillä mailla olikin muuan heidän sukulaisensa ja tämän luo hän saattaisi sisarensa, mutta sitten hän itse kiiruhtaisi viipymättä Tiurin miesten valiojoukkoon yhtymään.

— Kiirettä saatkin pitää, Hilppa poikaseni! virkahti Lari taatto. — Usko minua, uljas Tiurin Kalevi ei pajarin pidoista myöhästy! Mutta katsohan tuonne Kiviniemeen päin, eivätkös veitikat jo sielläkin ole vainovalkeita sytyttäneet. Jopas on Tiurin tulet huomattu, onpa totisesti huomattu!

Innoissaan he toisten jousimiesten kera alkoivat tähystellä öiseen etäisyyteen. Pian sieltä näkyi runsaasti samanlaisia kokkotulia, kaksittain niitä syttyi joka paikassa, ensin lähempänä, sitten yhä ja yhä kauempana olevilla rantavaaroilla. Muita juhlallisemmin loimotti kaukana etelässä kaksi kokkotulta ja Lari taatto tiesi heti silmättyään, mistä ne näkyivät.

— Voisinpa vannoa niiden näkyvän Kiviniemestä! hän nauroi. — Varmaan Kiviniemen kuoma on käskenyt jousimiestensä rakentamaan mahtavat kokot valmiiksi, ja nyt ne siellä on sytytetty!

Yhä ja yhä runsaammin syttyi vainovalkeoita joka suunnalle. Lari taatto tarttui rinnallaan seisovan Hilppa nuorukaisen käteen ja tälle haasteli:

— Näetkös, nuori ystäväni! Näillä mailla ei silmäsi löydä ainoatakaan rantavaaraa, jonka laella ei tänä yönä vainovalkeat syttyisi. Viesti käräjien päätöksestä leviää nopeasti Ala-Vuoksen vesien yli. Turmaa se viesti tietää pajarin miehille ja hänen ystävilleen. Enpä neuvoisi sen lemmon pajari Sergeinkään tämän jälkeen varsin kauas retkeilylle yrittävän!

Nuoren jousimiehen käsi vapisi ja hänen kasvonsa olivat kalvenneet. Lari taatto tarkasteli häntä sivulta ja silloin hän yhtäkkiä tunsi, kuka seisoi rinnallaan. Hymyili vanhus itsekseen, mutta ei mitään puhunut. Vasta kun erosivat ja nuorukainen sanoi lähtevänsä sisartaan etsimään, sanoi hän:

— Milloin hyvänsä Tiurin miesten leiriin tulet, kysy vain Lari taattoa! Minun rinnallani on sinun paikkasi ja luulenpa sinusta hyvän jousimiehen kasvattavan!!

XV Luku.

KARJALAN MIESTEN NOUSU.

Näin olivat Tiurin ja Laatokan miehet käräjillään tehneet kohtalokkaan päätöksen, näin alkoi Karjalan ensimmäinen vapaustaistelu.

Novgorodin vanhan kronikan kirjoittajat syyttelevät Ruotsin miehiä Karjalan miesten yllyttämisestä. Kuitenkin tuossa samassa vanhassa kronikassa myönnetään, että pajari Boris Konstantininpoika oli väkivaltainen ja häikäilemätön mies sortaen kovin veronalaisiaan.

Niin olikin todella asia. Ja Novgorodin vanhat historioitsijat olisivat yksin tein voineet sanoa koko totuuden, nimittäin senkin, että pajari Boris oli ensimmäinen Laatokan miesten verottaja.

Vapaustaisteluun siis hänen kiusaamansa Karjalan miehet nousivat, ensimmäiseen vapaustaisteluunsa idän ruoskamahtia vastaan. Myöhemmin ovat Karjalan miehet monta kertaa nousseet samalta suunnalta uhkaavaa vihollista vastaan, mutta tämä ensimmäinen nousu oli kenties rajumpi ja väkivaltaisempi kuin ainoakaan myöhempi.

Niinkuin Tiurin iäkäs heimovanhin oli käräjillä julistanut, alkoi taistelu yhtärinnan sekä Tiurin mailla että kaikkialla muuallakin ympäri Laatokan. Pajari Boris teki taistelun alkaessa suuren erehdyksen. Hän oli vasta saanut valmiiksi Käkisalmen linnavarustuksen ja niinpä hän tahtoi ennen muuta tätä varustustaan puolustaa. Sitä varten hän kokosi kiireesti hajallaan Laatokan ympäri olevat jousimiehensä Käkisalmeen.

Tätä oivaa tilaisuutta käyttivät pajarin valtaan tyytymättömät Karjalan miehet oitis hyväkseen. Ei tarvittu paljon Tiurin miesten apua kapinahengen lietsomiseen Laatokan Karjalassakaan. Ensimmäisinä nousivat Laatokan pohjoispään miehet, johtajinaan Ritaniemen vanha Lyly ja Lahdenpohjan Nirkko. Tiurin linnasta lähetettiin heille pienoinen apujoukko, jonka päällikkönä oli kokenut Tiurin Musakka. Käden käänteessä saatiin näin Laatokan pohjoispään ympäristö pajarin miehistä puhdistetuksi ja myrskytuulen kiihoittaman kulovalkean tavoin levisi nyt hävittävä sodanpalo Laatokan takaiseen Karjalaan.

Täällä olivat Boris pajarin veronkantajat ja kuuluttajat jo monessa paikassa rakentaneet itselleen uljaita asumuksia, joiden suojana oli pieni hirsi varustus. Kaikki nämä sortajien linnoitukset olivat Boris pajarin hätäisen toimenpiteen vuoksi jääneet hyvin heikon puolustuksen varaan ja niin ne nyt kaikki hävitettiin maan tasalle. Vain muutamissa paikoissa pajarin miehet kykenivät tiukempaa vastarintaa yrittämään. Uuksulla eli yksi kaikkein vihatuimpia pajarin veronkantajia, jota kansan kesken nimitettiin Ahma-Petriksi. Hän ja Uuksun karjalaisten johtaja Semi saivat kootuksi sievoisen jousimiesjoukon, mutta tämä joukko voitettiin tulisessa taistelussa ja johtajat itse joutuivat Karjalan miesten käsiin. Heidät teljettiin pajarin verohurtan uljaaseen taloon ja sen mukana poltettiin.

Vaino levisi Syvärin Karjalaan asti. Syvärin miesten pajari Nikitakin oli oikeastaan vain Boris pajarin alainen veronkantaja. Kun hänellä oli vain vähäinen joukko asemiehiä, ei hän yrittänytkään vastarintaa, vaan varusti kolme suurta venettä, joilla hän mieli miehineen purjehtia Laatokan yli Käkisalmeen. Hänen matkaansa yhtyi myös Syvärin miesten vanha johtaja Makari omilla veneillään, mutta pakolaisten raskaat veneet joutuivat Laatokan ulapalla, lähellä Lunkulan saarta takaa-ajavien Karjalan miesten käsiin. Julma oli kiusattujen Karjalan miesten kosto: pajari Nikita ja vanha Makari kaikkine miehineen sidottiin kiinni veneisiinsä ja niin heidät upotettiin elävinä syvyyteen. Vielä kauan jälkeenpäin tiesi vanha tarina kertoa, että syksyn pimeinä myrskyöinä syvyyteen vajonneiden kadotetut sielut yhä huusivat surkeasti apua. Mutta jos kalastaja näitä avunhuutoja kuuli, oli hänen viisainta paeta kauas näiltä vesiltä, sillä saman turman uskottiin silloin häntä itseäänkin vaanivan.

Laatokan takana ja Syvärin Karjalassa olivat Novgorodin kirkon papit ja moneen paikkaan rakentaneet pyhättöjä, vieläpä muutamia kirkkojakin. Kaikki nämä kirkot ja pyhätötkin nyt poltettiin ja pyhät miehet säälimättä surmattiin. Eihän tosin Tiurin iäkäs heimovanhin ollut suorastaan uskonvainoon yllyttänyt, mutta hän oli kuitenkin osoittanut pappien ja pyhien miesten kylvön valmistavan maaperää pajarien vihatulle vallalle. Enempää ei tarvittu. Jos lie joukossa ollut joku viatonkin erakkomunkki, niin sai hän jakaa syyllisten toveriensa julman kohtalon.

Suurempi erakkoyhdyskunta oli jo syntynyt Laatokan keskellä oleviin Valamon saariin. Valamossa oli Laatokan miesten ikivanha ja laajalti kuuluisa uhrilehto sekä käräjäpaikka, mutta jo Novgorodin Aleksanteri ruhtinaan aikana olivat ensimmäiset erakkomunkit tänne asettuneet. Uhripuiston ympärille alkoi syntyä näiden pyhien miesten erakkomajoja ja pieniä, vinoristillä varustettuja pyhättöjä. Karjalan miehet kävivät edelleen uhripuistossa omia jumaliaan palvomassa, mutta siinä sivussa alkoivat he palvoa myös uuden uskon pyhiä. Erakkomunkit paransivat yrttivoiteillaan sairaita, rukoilivat kävijöille hyvää kalaonnea ja lupasivat pyhien miesten apua myrskyn käsiin joutuneille. Heidän maineensa alkoi kasvaa, jo monen heistä kerrottiin tehneen suuria ihmetöitä ja Karjalan miehet heitä suuresti kunnioittivat.

Mutta nyt oli noussut raju koston myrsky eikä Valamon kaukainen saarikaan tämän hävittävän myrskyn tuholta säästynyt. Kitelästä ja Pitkästärannasta saapui muutamana lokakuun myrskyisenä yönä Valamoon joukko kiihtyneitä Karjalan miehiä, jotka ryöstivät kaikki pyhätöt putipuhtaiksi ja sytyttivät sitten pyhään puistoon suuren uhritulen. Siinä poltettiin kaikki saarelta tavatut erakkomunkit. Vuosikymmeniä kului tämän jälkeen, ennenkuin Valamonsaarella pyhättöjen pienet kellot alkoivat jälleen helähdellä, ennenkuin uudet erakkomajat kohosivat hävitettyjen raunioille.

Karjalan miesten joukossa oli epäilemättä monta, jotka näin julmaa hävitystä paheksuivat. Mutta pajarin oli syy tähän kiihtymiseen. Monta vuotta hän oli säälimättä sortanut Laatokan miehiä ja yhtä säälimätön oli nyt kiusatun kansan kosto. Kaikki, minkä Novgorodin miehet olivat Karjalan maille tuoneet, hävitettiin armoa antamatta. Novgorodin vanha kronikka kertoo tuhon olleen niin perinpohjaisen, ettei ainoatakaan pyhättöä jäänyt polttamatta ja kaikki venäläiset miehet Karjalassa surmattiin.

Samaan aikaan, kun sodanpalo näin hävittävänä riehui ympäri Laatokan, samosi Tiurin miesten päävoima pajarin vihattua linnavarustusta vastaan. Hirvisaaressa tapahtui ensimmäinen Tiurin ja pajarin miesten suuri yhteenotto. Kun tästä saaresta käsin oli mukava pitää silmällä molempia Tiurin vesiltä tulevia Vuoksen haaroja, oli pajari Boris ryhtynyt tännekin pientä varustusta rakentamaan. Jo oli valmiina puisella muurikehällä varustettu linnoitus, josta käsin pajari Sergei Tiurin markkinain aikana oli tehnyt hävitysretkensä Unnunkoskellekin.

Kun nyt Karjalan miesten sotapursia alkoi ilmestyä Hirvisaaren vesille, pyysi pajari Sergei Käkisalmesta kiireesti lisäväkeä ja päätti antautua taisteluun Tiurin miesten kanssa tällä saarella.

Kahdelta suunnalta Tiurin miehet tekivät hyökkäyksensä Hirvisaarta vastaan: Päävoima, jota johtivat itse Tiurin Kalevi ja ritari Niilo sekä Kiviniemen väkevä Karhu, laski suoraan Tiurin itäistä haaraa myöten Hirvisaarta kohti. Samaan aikaan lähetettiin toinen, Päiväkiven Kuisman ja Unnunkosken Rongan johtama jousimiesjoukko keveillä veneillä kiertämään Unnunkosken kautta. Tämän joukon piti nopeasti pyrkiä Hirvisaaren takapuolelle ja katkaista saarella olevien pajarin miesten paluutie Käkisalmeen.

Vähältä piti, ettei tämä Tiurin miesten sotajuoni täydellisesti onnistunut. Tiurin Kalevi viivytteli tahallaan hyökkäystään, kokonaisen päivän hänen veneensä parveilivat Hirvisaaren edustalla, mutta maihinnousua ei yritetty.

Pajari Sergei, joka miehineen odotti heidän hyökkäystään hirsivarustuksessaan, uskoi Tiurin miesten pelkäävän. Niinpä hän tästä rohkaistuneena tuli miehineen ulos varustuksestaan ja rupesi rannalta syytämään pilkkasanoja Tiurin miehille.

— Hei, Tiurin velhon sikiö! hän huuteli tuntiessaan Tiurin Kalevin vaskikeulan. — Hei, urhoni mokoma, yritähän maihinnousua, niin me annamme sinulle ja miehillesi lämpimät tulijaiset!

Kiviniemen väkevä Karhu alkoi jo oman vaskikeulansa perässä ärähdellä, että tuon nulikan suu pitäisi tukkia. Mutta ritari Niilo ja Tiurin Kalevi neuvoivat hänen vielä odottamaan. Vasta illan pimetessä, kun kaukaa Hirvisaaren takaa alkoi näkyä Kuisman ja Rongan miesten sovittuja valomerkkejä, annettiin hyökkäyskäsky.

Rajusti soutaen nyt veneet taajana parvena tunkeutuivat maata kohti. Ainoakaan vene ei yrittänyt kiertelemään ja kaartelemaan rannalta tuiskuavia surmannuolia välttääkseen, vaan jokainen tahtoi päästä ensimmäisenä pajarin miesten kimppuun. Tuolla jo Tiurin Kalevi, lähelle rantakiviä päästyään, hyppäsi veneestään ja kilvellä itseään suojaten kahlasi maata kohti Lari taaton ja monen muun pelottoman miehen seuraamana. Mutta eivätpä pahoin myöhästyneet ritari Niilo ja Kiviniemen Karhukaan. Ritari Niilon rintahaarniska välähteli rannalle sytytettyjen tulien valossa, mainio maalitaulu hän oli tuiskunaan tuleville pajarin miesten nuolille, mutta mistään välittämättä hän leveää miekkaansa heiluttaen tunkeutui eteenpäin. Kiviniemen Karhun rinnalla hyppeli rantakivillä pieni Antero Äyrämöinen. Niin sukkela oli hän liikkeiltään, etteivät pajarin miesten nuoletkaan häntä tavoittaneet, ja kun hän näki Kiviniemen kuoman leveäteräisen miekan tietään raivaavan, niin hihkui hän innostuksesta ja kehoitteli kaikkia miehiä perässä pysymään.

Ei pajari Sergein väki voinut kauan kestää näin rajua hyökkäystä. Ensin peräytyi se hirsivarustuksensa suojaan, mutta kun huomattiin Hirvisaaren takanakin jo vihollisveneiden merkkitulia vilisevän, pakeni koko joukko, pajari Sergei itse etunenässä, omille veneilleen. Mutta tukala oli heidän pakotiensä Käkisalmeen, monta venettä joutui miehineen matkan varrella joka paikassa vaanivien Kuisman ja Rongan miesten käsiin. Vain vähäiset jätteet uljaasta jousimiesjoukostaan sai pajari Sergei pelastetuksi. Näine miehineen hän aamun valetessa pääsi lopen uupuneena ja monesta haavasta verta vuotaen Käkisalmen linnavarustuksen turviin.

Melkein hänen vanavedessään jo Tiurin miesten sotapurretkin tulvasivat virtaa alaspäin. Vain kiirettä pitäen saatiin lauttasilta hävitetyksi, mutta kaikki mantereen puolella olevat varastoaitat, joiden tyhjentämisestä ei oltu ajoissa huolehdittu, jäivät kaikkine tavaroineen Tiurin miesten käsiin.

Näin oli Boris pajarin linnavarustus joutunut piiritykseen. Rohkeasti laskivat Tiurin miehet veneillään linnanmuurin ohitse Laatokalle ja sulkivat siltäkin suunnalta pääsyn linnoitukseen. Monta pajarin miesten venettä, jotka sattuivat olemaan ulkona kalastamassa tai muilla matkoilla, joutui seuraavina päivinä Tiurin miesten saaliiksi. Vähitellen nämä ulottivat vartiointinsa pitkin rannikkoa Pähkinäsaareen asti ja vielä kauemmaksi Novgorodin vesille vievän Velhojoen suulle saakka.

XVI Luku.

PAJARIN LINNAN PIIRITYS.

Ensin mielivät Tiurin miehet valloittaa pajarin linnavarustuksen nopealla hyökkäyksellä. Monena yönä perätysten tehtiin kiivaita rynnäköitä, Tiurin urhojen vaskikeulat tunkeutuivat taajana parvena ulkomuurin viereen ja siitä koetettiin miekoin ja peitsin taistellen kavuta muurille. Mutta vielä oli pajarilla linnassaan paljon pelottomia miehiä, ja kun väkevä virta sen lisäksi pahoin haittasi veneistä taistelevien miesten toimintaa, jäivät Tiurin urhojen rohkeat rynnäköt tuloksettomiksi. Siellä ja täällä joku huimapää uskalikko pääsi jo vaappuvasta sotapurrestaan ulkomuurille kapuamaan, mutta siinä oli hänellä vastassaan taaja parvi pajarin miehiä, jotka peitsillä sohien ja sotakirveillä kolhien pahoittivat muurille päässeen urhon takaisin pyörtämään. Monta uljasta jousimiestä Tiurin urhot menettivät näissä öisissä taisteluissa, eikä pajarin miesten vastarintaa kuitenkaan saatu lannistumaan.

Niin täytyi vihdoin ruveta miettimään muita keinoja. Ritari Niilon ehdotuksesta ryhdyttiin rakentamaan väkeviä heittokoneita, joilla rannalta käsin voitiin viskellä suuria kivilohkareita ja näin särkeä aukkoja hätäisesti rakennettuun ulkomuuriin. Pian nämä heittokoneet aloittivatkin hävitystyönsä, mutta pitkältä matkalta ei tämä hävitys ollut varsin tehoisaa. Yhtä usein kuin muuriin putosivat viskatut kivilohkareet veteen. Ja nopeasti korjasivat pajarin miehet muuriin särkyneet aukot. Sitä tehdessään he äänekkäästi ivasivat rannalla parveilevia Tiurin miehiä ja neuvoivat näitä hyvissä ajoin tiehensä lähtemään, sillä Boris pajarin linnaan he eivät kuitenkaan ikinä pääsisi.

Tiurin miesten kekseliäisyys ei kuitenkaan näin vähällä lannistunut. Heittokoneiden lisäksi alettiin nyt rakentaa toisiakin piiritysvehkeitä. Kun ylempänä virran varsilla oli runsaasti hyvää honkametsää, kaadettiin sieltä jättiläispuita, joista rakennettiin tukevia lauttoja. Tällaisilla lautoilla myötävirtaa laskien oli mukavampi lähetä ulkomuuria kuin vaappuvilla veneillä. Lautan kulkua hidastuttamaan laitettiin vahvat ankkuripelit, joiden avulla lautta voitiin myös muurin viereen jouduttua pysähdyttää. Vielä rakennettiin jokaiselle lautalle leveä, tornin tapainen suojus, jonka takana oli turvassa muurilta satavilta nuolilta ja jonka portailta sitten oli helppo hypätä muurin harjalle.

Kilpaa kaikki Tiurin miesten johtajat näitä hyökkäyslauttoja itselleen valmistivat. Oikean jättiläislautan rakensi Kiviniemen Karhu. Sille mahtui koko hänen jousimiesjoukkonsa ja Karhu kehuskeli mielellään kaikille, että kun tämä hirviö kerran ankkuroitiin pajarin linnan kupeelle, niin siinä se pysyi, kunnes viimeinenkin pajarin mies saatiin muurilta pudotetuksi. Tukevia olivat Tiurin linnan miestenkin lautat, joiden rakentamisesta huolehti uljas Tiurin Tappari, apunaan vanha Kekri Kumoinen. Vaikka Kekri Kumoinen olikin viimeiseen asti neuvonut sovintoon, oli hän nyt ensimmäisenä miehenä pajarin linnavarustuksen tuhoa valmistelemassa.

Paitsi näitä jykeviä hyökkäyslauttoja, rakennettiin toisia kevyempiä. Niiden päälle kasattiin rovioiksi tervatynnyrejä ja muuta hyvin palavaa tavaraa, ja niin ne sitten rohkeiden venemiesten ohjaamina laskettiin ulkomuurin vierelle. Siinä palaessaan nämä räiskyvät roviot syytivät tulta ja kipinöitä pajarin linnavarustukseen ja sytyttivät monta ulkomuuria lähinnä olevaa rakennusta tuleen. Pajarin miehillä oli yhtenäinen työ näiden palojen sammuttelemisessa. Ja kun samaan aikaan Tiurin miesten kevyet veneet parveilivat lakkaamatta ulkomuurin vaiheilla jousilla ammuskellen ja näennäisiä hyökkäyksiä tehden, alkoivat pajarin miehet tähän ainaiseen rehkimiseen väsyä. Yötä päivää heidän piti olla valveilla Tiurin miesten sytyttämiä paloja sammuttamassa, Tiurin miesten hyökkäyksiä torjumassa.

Kiusallisimman keksinnön teki nokkela Antero Äyrämöinen. Hänen neuvostaan peitettiin muutamat palavat roviot vahvalla sammalkerroksella ja niin ne sitten ohjattiin tuulen ollessa myötäinen linnanmuurin vierelle. Peitetyistä rovioista kohosi paksu, kitkerä savu, joka tuulen painamana levisi linnoitusta puolustavien pajarin miesten päälle. Koko linnasaari peittyi tähän tukahuttavaan savupilveen. Pajarin miehet yskivät ja kiroilivat, mutta ilkastellen kehuskeli vanha Äyrämöinen:

— Näettekös, Tiurin miehet, pian minä ne veitikat savustan niin kypsiksi, että mielellään hyppäävät muurin harjalta Vuoksen aaltoihin ja jättävät koko pajarin haukanpesän oman onnensa nojaan!

— Kunpa saisit itsensä pajarinkin savustetuksi ulos pesästään! nauroi
Päiväkiven Kuisma.

Mutta Kiviniemen isäntä ärähteli:

— Pysyköön vain pajari itse pesässään siksi, kunnes pääsemme tuonne muurin sisäpuolelle. Silloin vasta sytytämme kunnon rovion ja siinä pajarin itsensä kärvennämme. Kärvennämme pajarin ja kärvennämme hänen uskolliset asemiehensä, Pipinä lurjuksen ja sen lemmon pajari Sergein!

Näin Tiurin urhot pajarin ja hänen linnavarustuksensa tuhoksi vehkeitään valmistelevat. Kärsimättömänä Tiurin Kalevi odotteli näiden valmistusten joutumista. Outoja mietteitä liikkui hänen mielessään ja usein nähtiin Tiurin miesten uljas johtaja kovin synkeänä muodoltaan. Silloin hän saattoi pysähtyä pitkiksi ajoiksi rannalle tarkastelemaan pajarin linnavarustusta. Pajarin miehet muurilta häneen tähtäsivät teräsnuoliaan, mutta näistä välittämättä seisoi Tiurin urho hievahtamatta paikallaan. Hän odotti tuonne muurin harjalle ilmestyvän erään naisolennon, jonka hän vain pari kertaa elämässään oli nähnyt, mutta jonka lumoissa hän nyt tunsi ainaisesti kulkevansa.

Taisteliko Tiurin miesten uljas johtaja tuota lumousta vastaan? Kyllä hän koetti parhaansa mukaan taistella. Usein hän itsekseen kirosi mielettömiä mielikuviaan ja koetti ajatella erästä toista naista, armasta ja uhrautuvaa Tiurin Helinää, mutta Helinän kuva ei tahtonut millään muodostua hänen mielessään selväksi ja puoleensa kiehtovaksi. Tuo toinen nainen Helinän häikäilemättä tunki tieltään. Tuo rohkea nainen, jonka hän oli alati näkevinään edessään, miesten kypäripäähine päässään, jousi ja nuoliviini olallaan, sellaisena kuin oli nähnyt hänet ensimmäisen kerran tavatessaan. Tai sitten oli hän näkevinään tuon naisen kivisen vanki vuoteensa äärellä, kullanvälkkeinen tukka päivänsäteissä palaen.

Josko Tiurin urho taisteli lumoustaan vastaan? Kyllä hän miehen tavoin taisteli, mutta poveensa syttynyt mieletön halu tahtoi olla ylivoimainen. Vaikka pakeni linnavarustuksen näkyvistä tuonne ylemmäs miestensä joukkoon, niin tuokion kuluttua jo huomaamattaan kulki takaisin tähystelemään.

Mutta useinpa eräs toinenkin Tiurin mies pajarin linnavarustuksen muurille tähysteli. Tämä mies oli vanha Lari taatto. Hän myös odotteli tuolta muurilta näkevänsä vilahduksen samasta naisolennosta. Tai oikeastaan hän nyt odotteli näkevänsä erään nuoren ja uljasmuotoisen jousimiehen, jonka hän oli tavannut Tiurin käräjillä ja joka oli siellä pyrkinyt Tiurin Kalevin valiojoukkoon.

Josko Lari taatto oli tämän nuoren jousimiehen puolesta jo puhunut Tiurin Kaleville? Kaiken oli hän jo valmiiksi puhunut Hilppa nuorukaisen puolesta, mutta nyt hän alkoi, pelätä, ettei Hilppa enää pääsisikään heidän joukkoonsa tulemaan.

Mutta olikos Lari taatto Tiurin Kaleville tai kenellekään muulle ilmoittanut, kenen hän luuli tuon Hilppa nuorukaisen oikeastaan olevan? Ei, tätä salaisuutta ei vanha jousimies ollut ainoallekaan kuolevaiselle paljastanut. Kaikkein viimeiksi hän aikoi sen paljastaa Tiurin miesten nuorelle johtajalle. Kyllä Lari taatto, viisas ja paljon näkevä vanhus, hyvin huomasi, miten paljon Tiurin miesten uljain urho kärsi ja hän arvasi tai ainakin luuli arvaavansa, kuka oli tuon kärsimyksen aiheuttaja. Siksi hän visusti vaikeni nuoren jousimiehen salaisuudesta.

Yhtäkaikki vanhus kiihkeästi odotteli tämän nuorukaisen ilmestymistä Tiurin miesten leiriin. Omalla tavallaan kulki Lari taatto yhtä sokeassa lumouksessa kuin konsanaan Tiurin miesten päällikkö.

Tällä välin Tiurin miehet saivat toisaallakin vakavaa tekemistä. Novgorodista yritti apuväkeä Boris pajarille. Novgorodin miesten laivasto, jossa oli monta kymmentä raskastekoista jokialusta, tunkeutui jo Velhojoesta Laatokalle ja lähti purjehtimaan Käkisalmea kohti.

Tiurin miehet saivat nopeakulkuisten viestintuojain kautta ajoissa tiedon uhkaavasta vaarasta. Samoin levisi viesti Novgorodin miesten ilmestymisestä muuannekin ympäri Laatokan. Niinpä tulijoilla olikin pian vastassaan taajat parvet keveäkulkuisia Karjalan miesten sotapursia. Alituisesti näitä vastaan taistellen pääsivät Novgorodin miehet Metsäpirtin rannikolle asti, mutta siinä yllätti heidät ankara myrsky, yksi tavallisia Laatokan syysmyrskyjä, jotka aina ovat kovin pelättyjä. Hyvin Karjalan miesten kevyet sotapurret myrskyn käsistä selvisivät, mutta toisin kävi Novgorodin miesten raskastekoisille jokialuksille. Melkein viimeistä myöten ne tuhoutuivat ja hukkuivat, lopuista huolehtivat Karjalan miehet. Takaisin Novgorodiin lienee päässyt vain muutama alus retkikunnan kohtalosta murheviestiä viemään.

Mutta Boris pajarin linnaan ei kukaan tätä murheviestiä tuonut. Niinpä siellä elettiinkin hyvässä toivossa. Boris pajari oli jo Tiurin markkinain aikana lähettänyt avunpyytäjän ilmoittaen Karjalan miesten kokoontumisesta. Nyt hän joka päivä odotteli Novgorodin miesten suuren laivaston ilmestymistä linnavarustuksensa edustalle. Ei Boris pajarin mieleen edes juolahtanut sellainen ajatus, että avuksi pyrkivä laivasto voisi matkallaan joutua kokemaan voittamattomia vaikeuksia. Karjalan miesten keveistä sotapursista hänellä oli hyvin halveksiva käsitys, eikä pajari vielä tarpeeksi tuntenut Laatokan syysmyrskyjäkään. Tottahan vankasti varustettu laivue mokomista myrskyistä aina hyvin selviäisi ja tulisi onnellisesti perille. Näin pajari Boris ajatteli.

Luottavana odotteli pajari Sergeikin apujoukon saapumista. Kun Tiurin miehet ensimmäisten epäonnistuneiden yritystensä jälkeen tyytyivät vain härnäilyyn ja odottelivat tukevien hyökkäyslauttojensa valmistumista, alkoi pajari Sergei tapansa mukaan heitä halveksia. Hän uskoi, ettei mitään sen vakavampaa rynnistystä enää tulisikaan, vaan että Tiurin miehet pian väsyisivät hyödyttömään piiritykseen ja lähtisivät tiehensä. Kun vain pysyisivät niin kauan, kunnes apujoukko ennättäisi saapua. Silloin tuhottaisiin mokoma joukko yhdellä iskulla ja sitten hän yhtä kyytiä samoaisi Tiurin miesten linnoitusta valloittamaan, sieltä rikkaita hopea-aarteita ryöstämään.

Näin siis pajari Boris ja pajari Sergei ajattelivat. Ja jälleen pajari Sergei alkoi suostutella ylpeätä Irinja neitoa hääpitojen valmistamiseen. Irinja neito itse ei monesti viitsinyt edes kuunnella pajari Sergein naimatarjouksia, mutta hänen isänsä oli toista mieltä. Pajari Sergei oli nykyään hänen oikea kätensä kaikissa toimissaan ja sen lisäksi pajari Sergeillä oli monta mahtavaa sukulaista ruhtinaan tykönä. Mistäpä olisikaan hän mainiomman vävypojan löytänyt.

Niinpä nyt ryhdyttiinkin toden teolla pajari Sergein ja Boris pajarin tyttären häitä valmistamaan. Itsensä Irinja neidon mielialasta ei suuria välitetty. Pajari Boris arveli, että tottapa tyttärensä suostuu hänen tahtoonsa, vaikka liekin alussa hiukan vastaan olevinaan.

Kaikkein innokkain oli Irinja neidon hääpitoja hankkimaan Marfa emännöitsijä. Jo ennen linnavarustuksen piiritykseen joutumista hän oli omasta aloitteestaan hommannut Novgorodista asti kalliita kankaita ja taitavia ompelijoita. Nämä ompelijat nyt tulisella kiireellä valmistelivat upeita hääpukuja, ja Marfa emännöitsijä kiusasi yhtenään Irinja neitoa näiden vaatetusten koettelemisella ja lörpötyksillään Irinja neidon tulevasta onnesta, jota kaikki Novgorodin pajarien tyttäret muka kadehtivat.

Pajari Boris ja pajari Sergei olivat päättäneet, että hääpidot pidettäisiin heti Novgorodista odotetun apujoukon saapumisen jälkeen. Kun tämä päivä saattoi olla jo hyvin lähellä, oli valmistuksia kiirehdittävä.

Linnavarustuksen muurilla taistelevat jousimiehet ja peitsenkantajatkin saivat pian tiedon hääpitojen valmistamisesta. Itse pajari Sergei tämän suuren uutisen heille ilmoitti. Hän kertoi Novgorodista pian tulevan runsaasti apuväkeä ja silloin linnavarustusta piirittävät Tiurin miehet hajotettaisiin kuin akanat tuuleen. Hyvällä ja rohkealla mielellä heidän siis pitäisi tätä päivää odottaa, sillä suuret juhlapidot Tiurin miesten paon jälkeen Boris pajarin linnassa pidettäisiin. Hänen ja Irinja neidon hääpidot ne olisivat ja jokainen jousimies ja peitsenkantaja saisi silloin monta päivää syödä ja juoda mielikseen.

Näin pöyhkeä pajari Sergei haasteli linnan muurilla ja monet jousimiehet ja peitsenkantajat uskoivat herkästi hänen sanojaan. Oli sentään joukossa joku epäilijäkin. Niinpä vanha jousimies Stepani, joka kerran oli ollut Irinja neidon matkassa Tiurin vesillä, uskalsi lausua:

— Kunhan pajari Sergei ensin voittaisi Tiurin miehet, niin sitten vasta hänen olisi aika meille hääpitoja luvata.

Stepanin epäilyihin yhtyivät jousimies Aljosha ja haukankesyttäjä
Trifon. Aljosha haasteli:

— Aina pajari Sergei on kehunut Tiurin miehet voittavansa, mutta yhäpä hän saa heitä vastaan taistella.

Toiset nousivat häntä kiivaasti vastustamaan. Huomautettiin, että olihan pajari Sergei voittanut Tiurin miehet Unnunkoskellakin. Ja olipa hän kerran voittanut Tiurin miesten uljaimman uroksen, voittanut ja vanginnut hänet.

— Vaan mitenkäs kävi tuolle hänen vangilleen? ilkasteli haukankesyttäjä
Trifon pajari Sergein puolustajille.

— Karkuun meni pajarin vanki! nauroi jousimies Aljosha. — Tuli Tiurin mailta tietäjävanhus ja hyvät kepposet teki sekä pajareille että meille muillekin.

— Vielä ne Tiurin velhot meille toisenkin tepposen tekevät! vakuutti vanha jousimies Stepani. — Muistattehan Trifon ja Aljosha, muistattehan, veljet veikkoset, miten silloin kerran Tiurin miesten noidannuoli ilmassa lensi ja Irinja neidon lempihaukan surmasi.

Trifon ja Aljosha vakuuttivat vielä hyvin tuon tapahtuman muistavansa. Toiset jousimiehet rupesivat kuorossa utelemaan, milloin se oli tapahtunut. Matalalla äänellä ja pelokkaana ympärilleen vilkuillen vanha Stepani kertoi heidän matkastaan Tiurin vesille, Tiurin tietäjänaisen tapaamisesta ja Tiurin velhojen lennättämästä noidannuolesta, jonka suhinan ilmojen halki he kaikki olivat kuulleet. Hän lopetti kertomuksensa vakuuttaen:

— Samanlaisia noidannuolia ne Tiurin tietäjät nytkin voivat ruveta lennättelemään ja tuho meidät silloin perii. Tuho perii meidät ja tuho perii pajari Sergeinkin, vaikka hän kerskailee Tiurin miehet voittavansa.

Vanhan Stepanin kertomus oli herättänyt pelkoa monen taikauskoisen jousimiehen mielessä. Jo alkoivat epäilijät saada kannattajia. Joku rohkeni lausua:

— Lieneekö siitä apujoukostakaan mitään tietoa, vaikka pajari Sergei uskottelee sen tuossa paikassa saapuvan.

— Entäs hääpidot, lisäsi toinen. — Jos ei vain pajari Sergei meistä salaa valmistelisi pakomatkaa. Livahtaa vielä itse karkuun ja jättää meidät kaikki Tiurin velhojen tuhottaviksi!

Näin suurta petosta ei sentään moni pitänyt uskottavana, sillä olihan pajari Sergei monta kertaa pelottomasti taistellut heidän etunenässään. Päätettiin lopulta lähettää nuori haukankesyttäjä Trifon itseltään Irinja neidolta tiedustamaan, oliko perää pajari Sergein tiedossa apujoukon pikaisesta saapumisesta ja valmistettiinko todellakin Irinja neidon ja pajari Sergein hääpitoja.

Kun Trifon oli arastellen mennyt Irinja neidon luo ja tälle kysymyksensä selvittänyt, nauroi Irinja neito pilkallisesti:

— Tottapa pajari Sergei pian saanee apuväkeä, kun on teille kerran niin kehunut! Ja tottapa myös hääpidot pian joutunevat, odottakaa siis vain hyvällä mielellä!

Ei Trifon oikein tietänyt, pitikö uskoa Irinja neidon sanoja vai pitikö olla uskomatta. Mutta kun Marfa emännöitsijän orjapalvelijoiltakin kuultiin hääpitojen valmistamisesta, niin häipyivät lopulta kaikki epäilyt ja pajari Sergein vakuutuksia uskottiin nyt täytenä totena. Siinäkin häntä uskottiin, ettei Tiurin miesten taholta enää tarvinnut pelätä mitään vakavampaa rynnäkköä.

Kun tähän aikaan Tiurin miehet, salaisia valmistuksia tehdessään, olivatkin tavallista hiljaisempia, niin lujittui luottamus pikaisen voiton saamiseen sitäkin enemmän. Eivät vanhan Stepanin ja muiden Tiurin miesten taikamahdin pelkääjäin varoitukset nyt enää saaneet ketään säikähtämään. Jousimiehet ja peitsenkantajatkin alkoivat pajari Sergein esimerkkiä seuraten halveksia Tiurin miehiä. Ei viitsitty edes muurin vartioimisessa olla niin turhan valppaita. Mitäpä mokomista! Pian Tiurin miehet livistäisivät pakoon ja päästäisiin helpolla saatua voittoa juhlimaan!

Oli pajarin linnassa sentään yksi, jota pajari Sergein kuvittelut eivät häikäisseet. Tämä epäilijä oli pajarin tytär, ylpeä Irinja neito. Hyvin hän tiesi, mikä kuohuva vihanaalto oli Tiurin miehet sotajalalle nostattanut ja hän oli varma, etteivät Tiurin pelottomat urhot niin hevillä hänen isänsä linnavarustuksen ympäriltä tiehensä lähtisi.

Novgorodista saattoi kuitenkin apujoukko olla tulossa eikä Irinja neidonkaan mieleen juolahtanut, että tämä apujoukko voisi jo matkallaan tuhoutua. Vavistuksella hän odotti tuon apujoukon tuloa. Silloin syntyisi suuri taistelu, ja vaikka Irinja neito luottikin Tiurin miesten sankaruuteen, niin kukapa tiesi, jos Novgorodin miehet paremmin varustettuina kuitenkin voittaisivat.

Irinja neito oli jo monta päivää elänyt kuin kuumeessa. Hän odotteli kiihkeästi Tiurin miesten rynnäköitä ja oli huolissaan, kun ratkaiseva taistelu alkoi viipyä. Ei Irinja neito toivonut isänsä miehille voittoa, kaikkein vähimmin hän toivoi pajari Sergein pääsevän Tiurin miesten voittajaksi. Hän vihasi tuota pöyhkeätä ja typerää miestä. Ensin oli hän häntä vain halveksinut, mutta kun pajari Sergei ahtoi ahdistella häntä naimatarjouksillaan, rupesi hän häntä syvästi vihaamaan. Taistelu pajari Sergein ja Tiurin miesten uljaimman uroon välillä oli hänenkin taistelunsa, eikä pajarin tytär hetkeäkään epäröinyt, kumman puolelle hän asettuisi. Ja jos hänen isänsä asettui pajari Sergein puolelle, niin oma syynsä, jos isänkin kävi huonosti.

Usein oli Irinja neito huoneensa ikkunakomerosta tähystellyt Tiurin miesten leiriin. Tästä tähystelystä yllättivät hänet eräänä päivänä isänsä ja pajari Sergei, jotka Marfa emännöitsijän seuraamana tulivat hänen huoneeseensa. Irinja neito huomasi heti, että jokin tärkeä asia oli nyt tekeillä ja pianpa hän saikin tämän asian kuulla. Pajari Boris haasteli:

— Armas tyttäreni, näenpä sinunkin kiihkeästi odottavan noiden vihattujen Tiurin miesten tuhoa. Kaikki me heidän tuhoaan yhtä kiihkeästi odotamme, kaikki me toivomme suuren voiton päivän pian joutuvan. Ja sinullepa, Irinja armahaiseni, lieneekin kaikkein mieluisinta sen päivän odottaminen. Tuon tässä sinun luoksesi rakkaan pajari Sergeimme, hän sinulle nyt arvokkaat kihlat tarjoaa ja kysyy sinun suostumustasi hääpitojen valmistamiseen.

Pahoin hämmästymättä pajarin tytär isäänsä ja noita toisia huoneeseen tulleita katseli. Pajari Sergei pöyhkeine naamoineen näytti niin typerän juhlalliselta, että Irinja neidon teki mieli nauruun purskahtaa. Mutta hän tajusi, ettei nauraminen nyt ollut paikallaan. Niinpä hän siis vain kysyi, ääni hiukan värähtäen:

— Lienee siis jo saapunut varma viesti Novgorodin miesten pikaisesta tulosta, sillä ettehän mieline hääpitoja pitää, ennenkuin Tiurin miehet on voitettu?

— Ei Tiurin miehistä enää pelkoa ole! kiiruhti pajari Sergei hänelle vakuuttamaan. — Lienethän sinäkin, Irinja armahaiseni, jo huomannut, että Tiurin miehet ovat taisteluun kyllästyneet ja eivätkö jo pian itsestään tiehensä lähtene. Hääpitoja emme kuitenkaan pidä, ennenkuin Novgorodin miehet saapuvat. On siellä tulijain joukossa monta mielivierastamme, on rakas veljeni, pajari Aleksei, ja monta muutakin ruhtinaan pajaria lienee lähtenyt meidän hääpitoihimme.

Irinja neidon veri kuohahti, kun hän huomasi, että Novgorodiin asti oli jo kuulutettu heidän hääpidoistaan. Hän katsoi kuitenkin väittelyn hyödyttömäksi ja virkahti.

— Näytähän siis, pajari, millaiset ovat tarjoamasi kihlat! Tietänet, että minun äitivainajani oli kuuluisan Aleksanteri ruhtinaan jälkeläisiä. Niinpä minulle ei sovikaan tarjota samanlaisia kihloja kuin Novgorodin tavallisten pajarien tyttärille.

Tahallaan Irinja neito puhui kerskaten äitivainajansa suuresta suvusta. Hän tiesi hyvin isänsä katkerasti vihaavan kaikkia äitivainajansa sukulaisia, kun nämä eivät suvainneet Boris pajaria rinnalleen Novgorodissa elämään. Niinpä Irinja neidon sanat olivatkin tarkoitetut yhtä paljon isälle kuin pajari Sergeille. Sinipunervaksi Boris pajari jo muuttui kasvoiltaan, mutta eihän typerä pajari Sergei mitään huomannut, vaan alkoi kehuen ja kerskuen tuoda esille komeita kihlojaan.

Hyvin kannattikin niitä näytellä: Oli pajari Sergeillä taidokkaasti somistetussa lippaassa raskaat kaulakäädyt, oli rannekoristeita, oli korvahelyjä ja otsaripoja. Mutta kaikkein arvokkain oli pajarittaren hiippapäähineen koristeeksi aiottu sidenauha. Siinä välkkyi suuria timantteja ja verenpunaisia rubiineja, siinä oli itämailta tuotuja sinikiviä ja puhtaita helmiä taiturin kädellä loistaviksi tähdiksi sovitettuina ja ommeltuina. Ei pajari Sergein olisi tarvinnut sanaakaan puhua tätä koristetta näyttäessään, mutta laajasti hän selitteli, miten suurta vaivaa sen hankkiminen oli hänelle tuottanut, miten monta tuhatta Novgorodin hopeamarkkaa hän oli saanut uhrata, ennenkuin Novgorodin hansakestien hovissa olevat maan mainiot jalokivisepät suostuivat sen hänen mielensä mukaan valmistamaan.

Ei Irinja neito pajari Sergein kehumisia kuunnellut. Mutta veri kohosi hänen poskipäilleen, kun hän tuota verratonta koristetta kädessään piteli ja tarkasteli. Sitten hän kylmästi virkkoi pajari Sergeille:

— Jos lienevät tarjoamasi kihlat kyllin arvokkaat, tahdon tänään näillä koetteeksi itseni koristaa! Marfa äitini tuokoon tänne hiippapäähineen, jonka hänen hankkimansa ompelijat ovat valmistaneet ja tuokoon myös muun häävaatetukseni. Itse tahdon ensin nähdä, tuleeko minusta kyllin arvokas pajaritar hääpidoissani monille vieraille näyttäytymään!

Kielevänä ja kerkeänä kiiruhti Marfa emännöitsijä Irinja neidon käskyä täyttämään. Pajari Boris ja pajan Sergei poistuivat tyytyväisinä. Hetkisen kuluttua hääräsi jo suuri lauma orjapiikoja Irinja neidon ympärillä. Siinä puettiin hänen ylleen kulta- ja hopeaompeluksista raskasta häävaatetusta, siinä hänen upeata tukkaansa palmikoitiin ja soviteltiin hänen kulmilleen korkeata hiippapäähinettä, joka oli naidun pajarittaren tunnusmerkki. Kun päähine oli vihdoin saatu paikalleen ja kun sen ympäri oli vielä sovitettu pajari Sergein lahjoittama sidevyö, jäivät kaikki orjatytöt henkeään pidättäen matkan päästä Irinja neitoa tarkastelemaan. Vielä Irinja neito itse hiukan kohensi päähinettään hiotun metallikuvastimen edessä. Sitten hän kohotti ylpeänä päänsä ja puhui:

— No olenkos nyt mieleisenne? Sanohan sinä, Marfa imettäjäni, ja sanokaahan tekin, orjapiikaset, olenko mielestänne kyllin arvokas pajari Sergein vierelle?

Orjatyttöjen joukosta kuului ihastuneita huudahduksia, mutta äänekkäästi julisti Marfa emännöitsijä, että hän oli kauniimpi kuin ainoakaan toinen Novgorodin pajarien tyttäristä. Siinä tuokiossa tahtoi Marfa kiiruhtaa noutamaan pajari Sergeitä, jotta tämäkin saisi nähdä ihanaisen aarteensa. Hän oli jo ovella menossa, mutta Irinja neito epäsi hänet jyrkästi.

— Pajari Sergei vielä odottakoon! hän puhui. — Vasta hääpidoissa hän saa minut nähdä lahjoittamansa korut ylläni. Nyt tahdon olla rauhassa, vain Olga tyttöseni jääköön luokseni, mutta sinä, Marfa äitini, saat viedä kaikki toiset mukanasi. En enää apuanne tarvitse!

Näin hän säälimättä karkoitti heidät huoneestaan. Sen jälkeen hän hyvän aikaa tarkasteli itseään kuvastimen edessä, antoi vielä Olga tyttösen kohennella vaatetustaan ja hänelle siinä haasteli:

— Sanoitan minulle, Olga tyttöseni, sanohan vilpittömästi, onko sinun mielestäsi pajari Sergei kyllin arvokas ja uljas minun rinnalleni?

— Kenpä toinen olisi uljaampi urho kuin pajari Sergei! huudahti Olga. —
En muista nähneeni ketään toista urhoa hänen veroistaan!

— Vai et muista nähneesi ketään toista urhoa pajari Sergein veroista. Eikö esimerkiksi Tiurin miesten nuori johtaja ole pajari Sergein veroinen? Eikö hän ole uljaampikin muodoltaan kuin pajari Sergei?

Irinja neito nauroi huolettomasti, mutta hänen äänensä hiukan vavahteli. Ei lapsellinen Olga tyttönen tuota kuitenkaan huomannut, vaan lörpötteli innoissaan:

— Mitenkäs sinä, armas aurinkoiseni, häneen voisit mielistyä? Isäsi vihollinen hän on ja kaikkien muidenkin Novgorodin miesten vihollinen. Ja tokkopa tuo urho lienee edes kastettu! Sanovat hänen taattonsa, tai isoisäkö lienee, olevan suuren tietäjän. Velhon pojanpoika on tuo Tiurin urho ja mitenkäs hänet siis voisi asettaa oikeauskoisen pajari Sergein rinnalle!

— Niinpä niin, eihän häntä tietenkään voi asettaa oikeauskoisen pajari
Sergein rinnalle!

Jälleen nauroi pajarin tytär äänekkäästi, mutta kyyneleitä tulvahti hänen silmiinsä. Hän sysäsi rajusti Olga tyttösen luotaan ja huusi hänelle:

— Mene sinäkin Marfa emännöitsijän ja hänen toisten orjapiikojensa joukkoon! Tietysti sinä puhut samaa kuin kaikki toisetkin, vaikka itse lienet Karjalan miehen tytär. Tietysti on asia niinkuin te sanotte: Ei ole pajarin tyttären lupa mielistyä isänsä ja Novgorodin miesten viholliseen. Ja varsinkin, jos tämä urho on vielä kastamaton, jos hän on vain Tiurin tietäjien sukua, niin ei ole lupa häntä milloinkaan asettaa Novgorodin oikeauskoisen pajarin rinnalle! Mutta jospa sittenkin sattuisi tuollaiseen urhoon mielistymään… tuollaiseen kastamattomaan… isänsä heimon viholliseen. Mitäs silloin sanoisit, Olga tyttöseni, kullannuppuseni? Jo taitaisit silloin hylätä Irinja emäntäsi, jo taitaisit juosta Marfa emännöitsijälle kielittelemään, että on pajarin tytär isänsä heimon pettänyt!

Hän kuivasi tulvivia kyyneleitään, mutta Olga tyttönen ryömi hänen edessään, hänen polviansa halaten ja itkunsa lomassa soperrellen:

— Anna anteeksi, armas aurinkoiseni! Enhän minä, tuhma tyttö raukka, näitä asioita ymmärrä. Sitä puhuin, mitä muiden olen kuullut puhuvan. Mutta älä suutu sanoistani, älä minua työnnä pois luotasi! Uskollisesti tahdon sinua palvella. Mitä ikinä tapahtuneekin, niin sinua, Irinja armahaiseni, ei Olga tyttönen milloinkaan jätä!

Näin hän, pelästynyt tyttö raukka, Irinja neidon suosiota kerjäsi. Ja jo heltyi pajarin tyttären mieli, lempeästi hän puheli:

— Nousehan jo tuosta, Olga tyttöseni! En sinua enää mistään moiti enkä tahdo sinua luotani karkoittaa. Sinä olet ainoa ihminen isäni kodissa, johon olen aina luottanut ja luotan edelleenkin!

Kauan viipyi huoneessaan pajarin tytär, seuranaan ainoa uskottunsa, pieni orjapiikansa. Vielä hän tarkasteli itseään metallikuvastimestaan, vielä hän sormin hypisteli ja sovitteli yllään olevia koruja. Tuli hämärä, mutta yhä hän istui surumielisesti hymyillen ylpeä pajarin tytär.

Ja ihanan kuvitelman hän mielessään kuvitteli: morsiameksi hän itsensä kuvitteli, näihin samoihin koruihin vaatetettuna, mutta ei ollut rinnallaan pajari Sergei, vaan uljaampi uros… unelmiensa ainoa urho. Kuumia kyyneleitä valui Irinja neidon poskipäille, voi miten polttavasti hän tällä hetkellä tunsi janoavansa elämää. Mutta ah, toinen oli hänen unelmiensa urhon mielitietty, tokko lienee ikävöimänsä urho hänelle, orvolle pajarin tyttärelle, omistanut ainoatakaan ajatusta. Ja hän oli sentään jo niin paljon uhrannut.

Näitä ajattelee pajarin tytär ja kuumia kyyneleitä valuu poskilleen. Hämärä sakenee pimeydeksi, Olga tyttönen on hiljaa hiiviskellen sytyttänyt tuohusvalot.

Silloin havahtui pajarin tytär ja kysyi hiljaa:

— Muistatko vielä, Olga tyttöseni, kun ensimmäisen kerran olimme Tiurin vesillä… kun siellä tapasimme tuon Tiurin tietäjänaisen?

— Hyvin muistan hänet! puhui Olga melkein kuiskaten.

— Hän näytti minulle tulevaisuuteni! kertoo pajarin tytär puoliksi itsekseen. — Hän näytti minulle kaikki nämä korut, tämän häävaatetuksen. Ah miten raskaalta se tuntui silloin minun kantaa, luulin tukehtuvan! Ja nyt, tiedätkö, Olga, nyt tunnen tämän yhtä raskaaksi. Autahan minua, Olga, niin riisun pois tämän yltäni. Jo lienen tarpeekseni tätä kantanut!

Hitaasti hän riisui häävaatetuksensa. Hitaasti hän irroitti koristeen toisensa jälkeen ja pani ne takaisin koristeltuun lippaaseen, niinkuin pajari Sergei oli ne hänelle antanut.

Olga kysyi hiljaa, oliko Tiurin tietäjänainen enemmänkin hänen tulevaisuudestaan näyttänyt.

— Näytti hän hiukan enemmänkin, virkahtaa pajarin tytär. — Näytti hän, mihin tieni kulkee. Ja jopa nyt liekin aika lähteäni tuota tietä kulkemaan. Noudahan Olga ystäväni, se käärö, jonka olen sinun neuvonut hyvin tallettamaan. Sitä nyt tarvitsen!

Vaieten meni orjapiika huoneesta, vaieten hän hetkisen kuluttua palasi jälleen. Hänellä oli mukanaan käärö, josta tuli esille karjalaisen jousimiehen asepuku, sotapolulle lähteneiden Tiurin miesten käyttämä vaatetus.

Nopeasti puki pajarin tytär sen ylleen. Olga tahtoi häntä auttaa, mutta vuolas kyynelvirta sokaisi hänen silmänsä. Ei hänestä raukasta ollut paljon auttajaksi.

Mutta ei itkenyt enää pajarin tytär. Reippaasti ja rohkaisevasti hän pukeutuessaan haasteli:

— Kas näin, nyt on paulakengät sidottu ja asetakki yllä. Ja nyt kypäripäähine! Noin se pitää asettaa, hiukan kallelleen, niin urho näyttää uljaammalta. Ja sitten vielä jousi ja nuoliviini olalle. Hyvästi nyt, kadonnut pajarin tytär, hääpitojasi sureksiva! Ja tässäpä näet, Olga tyttöseni, veliveikkosesi, uljaan Tiurin jousimiehen. Hilppa tämä poika on nimeltään ja sinunpa, pikku sisaruensa vuoksi, reipas Hilppa nuorukainen on tullut pajarin haukanpesään. Sinua hän on saapunut pajarin orjapiikojen parvesta pois pelastamaan!

Hän otti Olga tyttösen pään käsiensä väliin ja suuteli häntä puhellen edelleen:

— Hei, reipastuhan jo tuosta, pikku sisarueni, sillä meidän on aika joutua. Tiurin miesten leirissä on muuan vanha urho, Lari taatto nimeltään, joka lienee jo ikäväkseen odotellut Hilppa nuorukaista. Niinpä niin, Lari taatto, uskollinen ystäväni, jo nyt Hilppa luoksesi kiiruhtaa. Nyt on oikea hetki joutunut!

Rivakasti hän liikkui huoneessa. Kääräisi juhlallisen häävaatetuksen jotenkin kovakouraisesti myttyyn ja viskasi nurkkaan. Pajari Sergein lahjoittamat kihlakorut hän mieli nakata samaa tien, mutta muutti sitten mielensä ja otti koristellun lippaan kainaloonsa. Hän naurahti itsekseen:

— Parasta lienee viedä tämä varmaan säilöön, kadonneen pajarin tyttären hääpitoja odottamaan!

Ulos pimeään syysyöhön tultuaan he hiipivät seinävierustaa pitkin pajarin salaiselle venevalkamalle päin. Sielläkin oli nyt ulkomuuri rakennettu umpeen, mutta syvällä muurin alla olevassa kalliomutkassa oli sentään pari venettä kalliossa oleviin renkaisiin sidottuina. Veneiden luo päästäkseen täytyi ensin kavuta muurin harjalle ja siitä sitten laskeutua köyden avulla alas.

Reippaasti keikautti nuori jousimies itsensä muurin harjalle ja auttoi ensin Olga tyttösen alas veneeseen.

Itse hän muurin harjalla istuen heitti vielä viimeisen vakoilevan silmäyksen pajarin linnavarustuksen yli. Sillä puolen, jossa hän istui, ei muurin harjalla näkynyt ainoatakaan tuohustulta eikä liioin jousimiehiäkään. Vastapäisellä puolella, josta Tiurin miesten rynnäköltä saattoi odottaa, paloi muurilla muutama tuohustuli, mutta kovin vähän näkyi sielläkin pajarin asemiehiä liikuskelevan. Pajarin väki ei näyttänyt enää odottavan Tiurin miesten puolelta mitään yllätyksiä. Varovasti nuori jousimies laskeutui alas veneeseen.

Kun kiikkerä venonen oli irtautunut muurin alta, odottivat he sen lähtevän vihaisen virran vetämänä alaspäin kiitämään. Mutta tapahtuikin ihme: vene kulki pikemmin ylöspäin vastavirtaan! Laatokan ulapalta kuului nousevan myrskyn kohina ja tämä myrsky ajoi suuria aaltoja suoraan linnansalmeen. Myrskyn voimasta oli vesi salmessa kohonnut jo niin paljon, että virran veto linnan kohdalla oli pysähtynyt Nuori jousimies nauroi itsekseen:

— Tämäpä lienee taaton taivahisen apu Tiurin miehille! Mutta heidän leirinsä on siksi ylhäällä, että he tästä tuskin vielä mitään tietävät. Vastapäiseltä rannalta näkyi sieltä täältä Tiurin miesten sytyttämiä nuotioita ja niiden vaiheilla liikuskeli yksinäisiä vartijoita. Paljon ylempää näkyivät leiritulet ja sinne päin lähti nyt pieni venonen virran ja tuulen ristiaallokossa pyrkimään. Aalloista kohoava jylhä linnavarustus hävisi nopeasti pimeyteen, vain muutamien tuohustulien vaiheilta eroitti hiukan muurin hahmopiirteitä.

Hetkisen voimakkaasti soudettuaan muisti nuori jousimies vieressään tuhdolla olevan lippaan, jossa olivat pajari Sergein kalliit kihlakorut. Hän otti lippaan käsiinsä ja virkahti naurahtaen takanaan kyyröttävälle Olga tyttöselle:

— Tuolla aaltojen alla lienee varmin kätköpaikka pajari Sergein kihlakoruille. Sielläpä kadonneen pajarin tyttären hääpitoja odottakoot!

Hän solutti lippaan veneen laidalta syvyyteen.

Pieni orjapiika nyyhki hiljaa. Mutta rohkeasti ohjasi nuori jousimies purtensa suoraan Tiurin miesten leiriin.

XVII Luku.

ÖINEN TAISTELU.

Tiurin miesten leiritulien vaiheilla on äkkiä syntynyt outoa liikettä. Nuoren jousimiehen leiriin saapuessa oltiin jo makuulle asettumassa, monen nuotion äärellä jousimiehet jo makeata unta uinailivat. Mutta nyt johtajat kulkevat kiireesti miehiänsä herättelemässä. Tuolla jo Tiurin Kalevin suurta hyökkäyslauttaa rannasta irroitetaan ja pian se alkaa lipua pimeyteen. Vanha Kekri Kumoinen ja ritari Niilo sekä uljas Tiurin Tappari omine lauttoineen kiiruhtavat hänen jälkeensä. Kiviniemen väkevä Karhukin pitää tulista kiirettä. Jo yritti hän ärähdellä miehilleen, kun jättiläislautta ei Karhun mielen mukaan matkalle joutunut.

Miehestä mieheen kuuluu kuiskuttelua ja supinaa. Tiedettiin erään nuoren jousimiehen, Lari taaton hyvän ystävän, käyneen pajarin linnassa vakoilemassa. Niin oli tämä jousimies Lari taatolle kertonut, että pajarin miehet tänä yönä nukkuivat huolettomina. Vielä oli vakoilija huomannut Laatokalta tulevan myrskytuulen pysähdyttäneen väkevän virran linnansalmessa.

Niin nyt ankkuripelit ja pitkät köydet onkin kasattu lautoille. Vain vankkatekoisilla meloilla lauttojen vauhtia alkumatkasta hidastutetaan ja niitä ohjataan oikeaan suuntaan.

Leiritulet on jätetty palamaan. Kauempaa katsoen näyttää kaikki siellä olevan ennallaan ja säkkipimeä syysyö peittää leveän virran Tiurin miesten nuotioiden ja linnan välillä. Mutta siellä pimeyden peitossa lipuu äänettöminä eteenpäin kömpelötekoisia jättiläiskummituksia. Koko leveä virta näyttää nyt jo olevan noita oudon näköisiä kummituskyöpelejä täynnänsä, ne leviävät laajaksi rintamaksi ja lomissa vilisee toisia varjoja, äänettömästi liikkuvia veneitä.

Näin painutaan eteenpäin. Vain aaltojen hiljaista loiskahtelua kuuluu lauttojen reunoilta, mutta melat liikkuvat miesten käsissä äänettömästi. Jo alkavat lähetä linnanmuurilta näkyvät tuohusvalot. Sadat silmäparit lautoilta niitä tähystelevät, mutta vähänpä näkyy tuohusvalojen vaiheilla liikettä: siellä täällä torkahtelee vain joku yksinäinen vartija, torkahtelee pitkän peitsen varteen nojaten. Lieneekö puoliunisena tarkastellut tuolta ylhäältä näkyviä Tiurin miesten leiritulia.

Nyt erosi lauttojen joukosta, tuolta aivan läheltä rantaa, muutamia. Toisia joutuisammin ne läksivät solumaan eteenpäin, ohi linnavarustuksen. Näillä lautoilla oli suuria rovioita ja vanha Äyrämöinen sekä Päiväkiven Kuisma miehineen niitä veneistä käsin ohjaavat. Niiden piti pyrkiä linna varustuksen alapuolelle, jossa uivat roviot ohjattaisiin linnanmuuria vasten ja sytytettäisiin palamaan. Näin aiheutettaisiin makeasta unestaan heräävien pajarin miesten joukossa suuri hämminki.

Onnistuukohan Tiurin miesten ovela sotajuoni? Eikö ainoakaan muurilla torkkuva vartija huomaa noiden pimennon peitossa linnavarustuksen ohi lipuvien kummitusten kulkua? Vielä mitä huomaisivat, nyt katosivat jo kummitukset kuulumattomiin.

Toisten lauttojen kulku on pysähtynyt, niillä odotetaan rovioiden tuleen leimahtamista. Se oli oleva merkkinä yleisen rynnistyksen alkamiseen, mutta sitä ennen ei sopinut laskea lauttoja muurilla lepattavien tuohustulien valopiiriin.

Aivan rintaman keskellä on uljaan Tiurin miesten johtajan suuri hyökkäyslautta, jolla ovat hänen parhaat valiomiehensä. Lähinnä hänen lauttaansa vasemmalla ovat vanhan Kekri Kumoisen ja Tiurin Tapparin ohjaamat lautat, mutta oikealla puolen on ritari Niilon lautta ja sen rinnalla Kiviniemen väkevän Karhun jättiläislautta.

Tiurin Kalevin lautalla seisoivat rinnatusten vanha Lari taatto ja nuori jousimies Hilppa. Itse Tiurin Kalevi seisoi aivan heidän edessään hyökkäysportaiden juurella, toinen jalka jo valmiina portaiden ensimmäisellä astuimella. Sysipimeässä eivät miehet voineet toisiaan eroittaa, mutta Lari taatto piteli nuoren jousimiehen kättä omassaan ja puheli tälle kuiskutellen.

Nyt kääntyi Tiurin Kalevikin heidän puoleensa ja virkahti hiljaa:

— Sinä, Hilppa poikaseni, lienet rohkea nuorukainen. Näyttää siltä, että olet vakoilumatkasi hyvin suorittanut ja tuonut Lari taatolle oikeita tietoja.

— Mitäpä rohkeutta tuohon olisi tarvittu! naurahtaa nuorukainen vastaukseksi. — Pajarin linnassa ei kukaan ole varuillaan, ken hyvänsä teistä olisi minun sijastani sinne voinut pujahtaa.

— Emme tuosta rupea väittelemään, virkahtaa Tiurin Kalevi. — Pelottomalle miehelle ei mikään matka ole vaarallinen. Mutta ojennahan kuitenkin kätesi, niin puristan sitä kiitokseksi kaikkien Tiurin miesten puolesta!

Hän haparoi pimeässä nuoren jousimiehen käden. Jos olisi ollut valoisampi, olisi hän saanut nähdä miten veri tulvahti nuorukaisen poskipäille. Pimeässäkin lienee hän jotakin huomannut, liekö voimakas kätensä tuntenut nuorukaisen hennon käden värinän. Lämmin sointu äänessään hän kuiskasi:

— Kun ei sinulle vain tänä yönä mitään tapahtuisi. Lieneekö sinulla edes rautapaitaa suojanasi pajarin miesten nuolia vastaan?

— Hyvin on rakas taattoni minut pajarin miesten nuolia vastaan varannut, virkahtaa nuorukainen reippaasti.

Mutta vielä oli Tiurin miesten uljas johtaja huolissaan jousimiehen puolesta ja puheli Lari taatolle:

— Koetahan sinä taistelun tuoksinassa pysyä tämän nuoren auttajamme rinnalla. Kun näet pajarin miesten häneen iskuja tähtäävän, niin älä jätä häntä yksinään taistelemaan, sillä kuolemansa tuottaisi suuren surun minulle ja varmaan meille kaikille.

Lari taatto vakuutti uskollisesti pysyvänsä nuoren ystävänsä rinnalla. Samaa vakuutti uljas jousimies Ormakin, joka Lari taaton kehoituksesta oli äsken toimittanut nuoren jousimiehen sisaren taistelun ajaksi hyvään turvaan. Hänellepä nyt Hilppa nuorukainen haasteleekin:

— Jos minulle mitä tapahtuisi, niin lupaathan sisaruestani huolehtia.
Vie hänet mukanasi Tiurin linnaan, niin ehkäpä hän siellä pääsee muiden
Tiurin orjapiikojen joukkoon. Hän on hyvä ja uskollinen tyttö, pikku
sisarueni, ja toivoisin hänelle hyvin käyvän elämässä.

Moni muukin urho Tiurin Kalevin lautalla lienee tuntenut läheisen kuoleman aavistusta. Niin he toistensa kera viimeisen kerran ystävän kättä puristivat, toisilleen viimeisiä toivomuksiaan kuiskuttelivat. Ken lähetti tervehdyksen vanhalle äidilleen, ken rakasta vaimoaan tai nuorta morsiotaan muisteli. Vanha Lari taatto ei sanonut kenenkään läheisen jäävän itseään suremaan ja niinpä hän lähtikin taisteluun tyynenä ja ilomielin. Monta toveriaan oli hän ennenkin vaikeissa kohtaloissa rohkaissut ja niin hän nyt jälleen haasteli kaikille rohkaisevia sanoja.

Nuori Osma Kumoinen ei ollut tällä kertaa Tiurin Kalevin urhojen joukossa. Vanha isänsä oli hänet ottanut omalle lautalleen. Tahtoi hän nähdä poikansa rinnallaan taistelun tuoksinassa ja kenpä isä ei tuota samaa tahtoisi. Nuori mieli pyrkii aina liiaksi vaaraa halveksimaan ja hyvä on silloin nuorukaisen nähdä rinnallaan tyyni ja kokenut vanhus, joka ei konsanaan menetä malttiaan.

Ritari Niilo muisteli taisteluun lähtiessään armasta Inkeri neitoa. Kun hän viimeisen kerran kohensi ja tunnusteli rintahaarniskaansa, niin silloin myös kuiskasi kihlattunsa nimen ja uskoi henkensä pyhän jumalanäidin suojelukseen.

Näin he kaikki valmistautuivat elon ja kuolon juhlaan. Ei Kiviniemen väkevä Karhukaan nyt enää miehilleen tuimana ärähdellyt, vaan hyvän ja lempeän isän tavoin jokaista asemiestään neuvoi ja opasti, miten heidän pitäisi taistelun tuoksinassa käyttäytyä.

Mutta jopa olivat nyt linnavarustuksen alapuolelle kiertäneet urhot kovassa ristiaallokossa taistellen saaneet lykätyksi roviolauttansa ulkomuurin kupeelle. Siinä roviot sytytettiin palamaan ja myrskytuulen kiihoittamat liekit löivät siinä tuokiossa korkealle muurin yli.

Jo heräsivät nyt muurilla torkkuvat vartijat, jo alkoivat pelästyneinä puhaltaa torviaan ja päristää hätärumpuja. Jousimiesten tuvista ja pajarin asehuoneesta tulvasi linnanpihalle miehiä. Kaikki ne ensin suoraa päätä hyökkäsivät paloa kohti. Pajari Boris ja pajari Sergei itse olivat heränneet siihen, että näkivät palon kumotuksen ikkunansa läpi. Kun pajari Sergei tempasi ikkunaluukun, auki, löivät liekit huoneeseen, sillä yksi roviolautta oli ajautunut juuri sen rakennuksen alle. Niin he uskoivatkin kaikkien Tiurin miesten kiertäneen alapuolelle ja ryhtyneen sieltä päin rynnäkköön.

Ovela Pipinä vouti oli aina, joka ei mennyt yhteisen virran mukana. Tultuaan linnanpihalle ja nähtyään palon loimotuksen hän päätti ensin käydä toisella puolen tarkastamassa ulkomuuria. Hän juoksi linnanpihan yli ja hyppäsi yhdellä loikkauksella juomakellarin katolle. Siinä häntä vastaan tulvasi vartiomiehiä, jotka olivat jättäneet vartiopaikkansa ja mielivät kiiruhtaa paloa sammuttamaan.

— Hölmöt! karjui Pipinä vouti heille. — Katsokaa ensin eteenne, ennenkuin täältä mihinkään lähdette!

Nyt vasta vartijat huomasivat tarkata pimeyteen ja näkivät tyrmistyen, miten oudon näköiset kummitukset nopeasti lähenivät muuria.

— Ampukaa jousilla! huusi Pipinä raivostuneena. — Ampukaa jousilla ja pitäkää peitsenne valmiina iskemään!

Tiurin Kalevin lautalta oli jo Pipinä vouti huomattu.

Tiurin Kalevi huusi miehilleen:

— Jousimiehet, tähdätkääpäs tuota lurjusta! Ja toiset miehet, melokaa voimienne takaa! Pian me pääsemme kiinni muuriin eikä ole meillä monta miestä vastassamme!

Monta teräsnuolta lensi Tiurin miesten lautalta Pipinä kuuluttajaa kohti, mutta tämä oli jo jälleen hävinnyt pimeyteen. Hän juoksi kuin riivattu pajari Sergein luo, joka oli ryhtynyt johtamaan palon sammuttamista. Pipinä karjui hänelle jo pitkän matkan päästä:

— Täällä sinä, pajari, askartelet joutavassa hommassa ja tuolta selkäsi takaa kirotut Tiurin miehet tunkeutuvat linnavarustukseen!

— Mitä sinä sanot? karjui hänelle vastaan pajari.

— Sitä minä sanon, että komenna miehesi tuonne! Siellä saamme pian kaikki henkemme edestä taistella, mutta tänne jääköön vain vähäinen joukko noita lemmon rovioita sammuttamaan!

Jo nyt pajari Sergei ja pajari Boriskin älysivät Tiurin miesten sotajuonen. Miehiään kiihoittaen pajari Sergei jo juoksee linnanpihan yli. Hän näki Tiurin miesten jo monelta lautalta tulvivan muurille. Pipinän pidättämät vartijat olivat vetäytyneet pitkin muurin viertä kiertävän varastorakennuksen ja vankiluolan katolle. Siinä he viimeiseen asti koettivat puoliansa pitää, mutta Tiurin Kalevi ja hänen urhonsa tunkivat heitä rajusti tieltään.

Viimeisellä hetkellä joutui pajari Sergei hätään. Jo lentää nyt linnanpihalta kuurona teräsnuolia Tiurin miehiä vastaan, jo pajari Sergei raivoten ja sadatellen paiskautuu taistelun telmeeseen. Kun Tiurin Kalevi ensimmäisine miehineen hyppäsi juomakellarin katolta maahan, oli siinä jo tiheä seinä peitsiä, sotakirveitä ja miekkoja heitä vastassa. Käsirysyssä siinä juomakellarin seinämällä taisteltiin, mutta toisia Tiurin urhoja työntyi yhtenään muurin yli ja kellarin katolle päästyään he alkoivat ampua nuoliaan pajarin miesten joukkoon, joita kuhisi koko linnanpiha täynnänsä. Lari taatto ja hänen rinnallaan nuori jousimies Hilppa olivat kellarin katolla. Siinä he neuvoivat Tiurin miehiä, miten jousilla piti ampua. Ei saanut ampua niihin omiin miehiin, jotka jo olivat laskeutuneet maahan, vaan piti ampua heidän ylitseen. Uljaasti Hilppa nuorukainen kaikkia rohkaisi, terävänä ja kuuluvana hänen äänensä kaikui taistelun telmeessä ja ihaillen vanhat urhot noudattivat hänen käskyjänsä.

Tiurin urhojen rinnalla tunkeutuivat samalla tavoin muurin yli ritari Niilon ja Kiviniemen Karhun miehet. Heitä vastaan joutuivat taistelemaan itse pajari Boris ja Pipinä kuuluttaja. Ikämies oli jo pajari Boris, mutta pelätty taistelija hän yhä vielä oli. Vielä uskoi hän rajulla rynnäköllä saavansa muurin yli tunkeutuneen vihollisen takaisin työnnetyksi ja usutti vimmatusti miehiään päälle käymään. Ritari Niilo joutui hänen edessään niin suureen ahdinkoon, että luuli jo miehineen rutistuvansa kellarin seinämälle. Mutta silloin hänen toiset miehensä kellarin katolta alkoivat sohia peitsillään hänen olkapäidensä ylitse. Näistä peitsistä monta pajarin miestä kaatui ja haavoittui ja sillä tavoin seinävierellä taistelevat saivat enemmän tilaa. Pajarin miehet alkoivat peräytyä, itse pajari Boris joutui kamppailuun ritari Niilon kanssa ja haavoittui siinä vaikeasti. Ritari Niilon voimakas miekan isku rikkoi pajarin päähineen reunalta riippuvan suojusverkon ja viilsi syvän haavan hänen kaulaansa. Verta vuotaen horjui pajari taaksepäin, mutta hänen miehensä vielä jatkoivat taistelua.

Jo oli haavoittunut Pipinä kuuluttajakin Kiviniemen Karhua ja hänen miehiään vastaan taistellessaan. Karhu itse paiskautui kellarin katolta suoraan pajarin miesten niskaan ja kun hänen miehensä seurasivat hänen perässään, rutistui siinä heti monta pajarin miestä heidän allensa. Pipinä vouti, joka suurta sotakirvestä heiluttaen hääri miestensä etunenässä, yritti kolhaista Karhua kalloon, mutta silloinpa Karhun miekka sivalsikin hänen teräksisen sotakintaansa halki. Samalla iskulla halkesi Pipinän kämmenkin, sotakirves putosi hänen käsistään ja välttääkseen varman kuoleman luikahti Pipinä piiloon miestensä joukkoon.

Tällä välin olivat Tiurin Kalevin vasemmalla puolen jo Kekri Kumoinen ja Tiurin Tapparikin omine miehineen tunkeutuneet muurin yli. Sillä puolen ei pajarin miehillä ollut niin urhokkaita johtajia ja niinpä Kumoinen ja Tappari valtasivatkin helposti muurin vierellä olevan jousimiesten tuvan katon sekä vihollista edellään tunkien laskeutuivat maahan. Taistelun telmeessä joku hyökkääjistä viskasi palavan tervassoihdun tuvan ikkunaluukusta sisään. Pian roihusi koko jousimiesten pitkä tuparakennus liekeissä. Samalla puolen linnanpihaa, lauttasillalle vievän portin toisella puolen olivat itsensä pajarin asettivat ja vierashuoneet. Ne olivat syttyneet jo taistelun alussa muurin alle ajautuneesta roviolautasta eikä paloa saatu sammumaan. Niin riehuikin nyt jo koko tämä puoli linnavarustusta yhtenä tulimerenä.

Sitä pakoon täytyi sekä pajarin miesten että näitä ahdistavien Kekri
Kumoisen ja Tiurin Tapparin miesten pyrkiä keskelle linnanpihaa. Tänne
jo toiseltakin taholta Tiurin Kalevin, ritari Niilon ja Kiviniemen
Karhun miehet pajarin väkeä ahdistivat.

Vasta nyt pajari Sergei ja vaikeasti haavoittunut pajari Boris huomasivat taistelun kokonaan menetetyksi. Tiurin urhot olivat jo leveältä alalta tunkeutuneet muurin yli ja sen lisäksi olivat linnan puiset päärakennukset tulessa, jonka voima väkevän myrskytuulen lietsomana kiihtyi yhtenään. Toisella puolen heillä oli tulimeri, toisella puolen Tiurin urhojen joukko, joka yhtenään muurin ylitse tunkeutuvista uusista apuvoimista paisui ja taajeni, niin että pian täytti puolen linnanpihaa.

Vain yhdellä puolen heillä oli vielä vapaata alaa, nimittäin Laatokalle päin olevassa ulkomuurin kolkkauksessa. Siellä olivat Marfa emännöitsijän ja orjapiikojen rakennus sekä sen yhteydessä monia muita suojia, jotka olivat vielä palolta säästyneet, kun olivat tuulen yläpuolella.

Tänne päin nyt linnanpihalla taistelevat pajarin miehet häätyivätkin suojaa ja selkänojaa etsimään. Toiset menivät Marfa emännöitsijän leipomoon ja keittiöön sekä ryhtyivät siellä ovista ja ikkunaluukuista jousella ampumaan. Toiset kapusivat rakennusten katoille ja taistelivat sieltä käsin ahdistajiaan vastaan. Pajari Sergei oli auttanut haavastaan uupuneen Boris pajarinkin katolle ja tänne kokoontuivat heidän ympärilleen parhaat valiomiehensä. Takanaan oli heillä selkänojana linnanmuuri, jonka ylitse olisi pakotiekin ollut vielä avoinna, jos vain muurin alla pajarin salaisessa venevalkamassa olisi ollut riittävästi veneitä ja jos olisi ollut köysiä, joiden avulla laskeutua muurin ylitse veneisiin.

Pian kuitenkin Tiurin miesten sotapursia alkoi kihistä muurin alla tälläkin puolen ja nyt ei voinut enää pakoa ajatellakaan. Mutta miehuullisesti pajari Sergein ja Boris pajarin johtamat peitsenkantajat ja jousimiehet viimeiseen asti taistelivat. Kun pajari Boris ei enää pysynyt jaloillaan, ryhtyi hän turvepeitteisellä katolla maaten jousella ampumaan ja monta urheata Tiurin miestä haavoittui vaikeasti hänen nuolistaan. Tiurin miehet koettivat joka suunnalta kavuta pajarin miesten viimeiseen turvapaikkaan, mutta aina heidät tungettiin takaisin.

Palavien rakennusten loimu valaisi taistelutannerta. Vanha haukankesyttäjä Mishka oli, pelastaakseen kasvattinsa tulelta, avannut kaikki haukanhäkit ja päästänyt linnut vapauteen. Kirkuen nämä lentelivät linnanpihan yläpuolella ja yksi toisensa jälkeen putosi niistä liekkeihin, kun pimeänsokeina lensivät liian lähelle tulta. Pajarin metsästyskoirat ulvoivat ja raivosivat kopeissaan, jotka olivat muurin vierellä aivan lähellä palavaa rakennusta. Jo mieli Lari taaton rinnalla taisteleva nuori jousimies muista salaa hiipiä näitäkin eläimiä vapauttamaan, mutta silloin hän sai muuta tekemistä.

Lari taatto oli kiivennyt korkealle kivelle, josta käsin hän johti Tiurin miesten taistelua katoilla olevaa pajarin väkeä vastaan. Mutta innoissaan hän oli liian varomaton ja silloinpa lensi katolta ammuttu teräsnuoli ja tunkeutui syvälle hänen kylkeensä rautapaidan suojaamattomaan paikkaan.

Vanha jousimies horjahti, tapasi kylkeään ja yritti laskeutua kiveltä alas. Nuori Hilppa mieli ottaa hänet vastaan, mutta hänkin menetti tasapainonsa ja hänen kypärilakkinsa putosi maahan. Sen alle kätketty runsas tukka hulvahti valloilleen ja tuulenpuuska alkoi pelmuutella sitä. Lari taatto sopersi hätäisesti:

‒ Painaudu sukkelaan tähän minun viereeni, muuten sinut pian tunnetaan ja pajarin miehet katolta ampuvat sinuun surmannuolen!

Mutta nuori taistelija ei hänen neuvoansa noudattanut. Saatuaan ystävänsä suojaan hyppäsi hän itse kivelle ja huusi kuuluvalla äänellä:

Tiurin urhot, kuulkaa! Pajarin miehet ovat haavoittaneet parhaan jousimiehemme, Lari taaton. Niinpä siis kostakaa hänen puolestaan! Joka puolelta ahdistakaa pajarin miehiä! Keihäitä heittäkää ja nuolia ampukaa! Mutta toiset viskokoot ikkunoihin palavia soihtuja! Tuleen ja savuun menehtyköön pajari Sergei viimeisine miehineen! Menehtyköön lemmon rosvo, joka on niin paljon Karjalan miehille onnettomuutta tuottanut!

Näin hän huusi, runsas tukka tuulessa hulmuten. Oudoksuen monet Tiurin miehet tuota rajua taistelijaa katselivat. Moni huomasi hänet nyt vasta ensi kerran koko taistelun aikana, mutta kun nuori taistelija kiihoitti Lari taaton puolesta kostamaan, niin kaikki mielellään hänen sanojaan tottelivat. Katolle alkoi nyt tuiskunaan sataa keihäitä ja nuolia. Toiset viskoivat ikkunoihin palavia tervassoihtuja. Pian alkoi pajarin miesten viimeinen turvapaikka peittyä tuleen ja savuun.

Sieltä tulen ja savun seasta pajarin miehet katselivat tuota kivellä raivoavaa taistelijaa kuni kummitusta. Kenpä heistä ei olisi häntä tuntenut, mutta eihän moni tahtonut silmiään uskoa, vaan luuli Tiurin velhonaiseksi tuota outoa näkyä. Pajarin tyttären hahmossa hän oli tullut heidän tuhoaan vaatimaan.

Katolla kykkivät rinnatusten saman kilven suojassa haavoittunut Pipinä kuuluttaja ja kierosilmäinen pajarin rummunlyöjä. Nämä kumpainenkin olivat jo kauan pajarin tyttären juonia vainunneet ja niinpä nyt Mikolka herja epäilynsä sanoiksi puki. Ilkeästi virnistäen hän pajari Sergeille haasteli:

— Katsohan nyt, jalo pajari, kuka on meidän tuhomme valmistanut! Pajarin tytär, Tiurin miesten salainen ystävä, on opastanut tänne vihollisen ja tuon olemme me, minä ja Pipinä, jo kauan sitten aavistaneet!

Hölmistynyt oli pajari Sergei. Ei hänkään mielinyt omia silmiään uskoa, mutta pakko oli uskoa, kun kihlattu morsiamensa hänelle tuolta korkealta kiveltä nauroi ilkkuen ja usutti yhä Tiurin miehiä heitä ahdistamaan.

Pajari Boris makasi savuavalla turvekatolla. Puolitajuton hän oli jo monista haavoistaan, samentuvin silmin hän tähysteli tytärtään. Ei hän varmaan tiennyt näkikö aaveen vai näkikö tosiaan oman tyttärensä. Mutta Mikolka herjan viiltävät ivasanat herättivät hänet horroksestaan. Viimeisillä voimillaan hän veti teräsjännejousen vireeseen ja asetti nuolen kohdallensa. Hänen ampumansa nuoli tapasi kuitenkin vain kivellä seisovan taistelijan tuulessa hulmuavaan tukkaan ja takertui siihen kiinni.

Mutta samassa tuokiossa viuhahti toinenkin teräsnuoli, jonka oli ampunut kierosilmäinen rummunlyöjä, pajarin vanha salakyttä. Tämä nuoli sattui paremmin. Pajarin tytär horjui ja vierähti kiveltä maahan pudoten vanhan jousimiehen viereen.

Samalla hetkellä sortui palavan rakennuksen katto alas. Tulta ja kipinöitä lensi korkealle, pajarin viimeiset taistelijat olivat hautansa löytäneet.

* * * * *

Rinnatusten makaavat vanha Lari taatto ja hänen nuori suojattinsa Tiurin miesten johtajan lautalla. Hitaasti etääntyy lautta palavasta linnasaaresta, mutta vielä näkyy hyvin palon loimu. Pajarin tytär tuijottaa tuohon loimuun, ja sopertelee:

— Tiurin tietäjänainen, mitä näytit minulle? Tulta vain näen ja verta… tulenliekkejä joka puolella. Ah, minä en pääse unelmieni urhon luo… en pääse… kaikki katoaa… kaikki hukkuu tulimereen!

Pelästynyt on hänen tuijottava katseensa. Mutta nyt hän havahtui ja kun hän huomasi Tiurin Kalevin ylitseen kumartuneena, hävisi pelästys tuokiossa hänen silmistään. Hän hymyilee ja puhuu nyt aivan selvästi:

— Anna anteeksi, uljas Tiurin urho! Anteeksi anna orvolle pajarin tyttärelle! Ensi näkemästäni olen sinua rakastanut, sinä olit unelmieni ainoa urho. Ja kun en elämässä voinut päästä sinun rinnallesi, tahdoin kuolla sinun urhojesi joukossa, Tiurin vapaiden miesten joukossa! Petin isäni heimon ja sinun luoksesi tulin!

Vuolas veri virta tulvahtaa hänen suustaan, mutta kun se on mennyt ohi, kirkastuu jälleen hänen katseensa ja hän kuiskaa:

— Hänen luoksensa mene, urhoni uljas… kauniin mielitiettysi luo!
Mutta pahoin älä orpoa pajarin tytärtä muistele!

Lari taatto hapuilee hänen kättänsä ja kun saa sen omaansa, puristaa sitä ja hymyten haastelee:

Jo näen tuonen tiemme kirkastuvan… soihtuja palaa! Matkaan lähtekäämme, vanha Lari taatto sinua opastaa! Hyvästi, Tiurin urhot!

Näin he yhtenä lähtivät manan matkalle, vanha Tiurin jousimies ja vieraan pajarin tytär.

Hitaasti kulkevat soihduin valaistut lautat eteenpäin. Ja vielä näkyi alhaalta sammuvan palon viimeinen kajastus.

XVIII Luku.

URHOJEN KUMMUT.

Kun Tiurin urhot palasivat voittoretkeltään, ei Suur-Tiuri ollut enää elävien joukossa.

Heti viimeisten heimokäräjien jälkeen, kun muut olivat lähteneet sotatielle, vetäytyi iäkäs heimovanhin täydelliseen yksinäisyyteen. Uskollinen asemiehensä Kyyrö oli ainoana seuranaan. Yhtenä he muistelivat nuoruutensa kultaisia päiviä ja miehuutensa monia taisteluita. Usein kuultiin Tiurin taaton asehuoneesta vanhan viisikielisen kantelon soittoa. Sen säestyksellä iäkkäät asekumppanit hyreksivät sankarilaulujaan.

Kun Tiurin taatto tunsi loppunsa lähestyvän, käski hän Kyyrön avaamaan isiensä hautakummun ja muutti sinne manan matkalle valmistumaan. Turhia olivat Imandra emännän rukoukset, turhia Tiurin neitojen maanittelut, ei suostunut tietäjävanhus enää elävien asuntoihin muuttamaan. Sinne sai Kyyrö kuljettaa ne aseet, jotka hän tahtoi mukaansa ottaa. Sinne sai Kyyrö tuoda myös sen vähäisen ravinnon, minkä vanhat asekumppanit vielä tarvitsivat.

Vain yhden ainoan kerran Suur-Tiuri vielä kiintyi tämän elämän tapahtumiin. Tiurin Kalevi oli lähettänyt nuoren Osma Kumoisen sotaleiristään viestintuojana Tiurin linnaan. Silloin oli jo pajarin linnavarustus piiritetty ja pajarin avuksi yrittänyt Novgorodin miesten laivasto tuhottu.

Kumpunsa kynnyksellä istuen Suur-Tiuri kyseli nuorelta viestintuojalta tarkoin kaikista tapahtumista, myös Laatokan takaisesta kansannoususta ja Karjalan miesten säälimättömästä kostosta kaikille pajarin ystäville. Kun nuori Kumoinen oli kertonut Novgorodin kirkon pyhättöjen ja erakkomajojen polttamisesta sekä pappien vainosta, näyttivät Suur-Tiurin kuivettuneet poskilihakset vavahtavan. Kauan hän istui vaieten kumpunsa kynnyksellä, mutta sitten hän kysyi viestintuojalta:

— Lienevätkö Valamon saaressakin erakkomajat tuhotut?

— Tuhotut ovat kaikki, ilmoitti nuori Kumoinen.

Jälleen vanhus hätkähti ja virkkoi sitten hitaasti:

— Ne olisi voinut säästää, mutta vainon aikana lienee vaikea eroittaa syytöntä syyllisestä. Sano näin Tiurin Kaleville: Hyvin ovat Karjalan miehet tehtävänsä tehneet. Pajarin miehille ja ystäville kostettakoon niin, säälimättä, että Novgorodin miehet kauan tämän sodan muistavat!

Jälleen hän vaikeni hetkisen, mutta sitten sanat säkeiksi sulivat hänen huulillaan. Sointuja hyreksittyään hän lauloi vapisevalla, mutta haltioitumiseen kohoavalla äänellä:

»Tämä virka viestin viejä. Tiurin miesten tiettäväksi: Ei sovi samoille maille Tiurin ja pajarin heimo. Tiurin heimo heljä heimo heimo on vapaiden miesten. Toinen on pajarin heimo outo heimo, herja heimo. Tullut tänne turmioksi, ruoskavallan vaalijaksi!»

Nämä olivat satavuotisen heimovanhimman viimeiset sanat pojanpoikansa lähetille. Tämän jälkeen hän vetäytyi takaisin Kumpuun, jossa vain uskollinen Kyyrö ja isiensä henget olivat hänen seuranaan.

Pian tämän jälkeen hän rauhallisesti nukkui ikuiseen uneen. Kuoli iäkäs Karjalan tietäjä, lähti manan matkalle Tiurin suvun suuri vanhus, joka loppuun asti oli pysynyt isiensä uskossa ja Karjalan miesten ikivanhoissa heimotavoissa.

Imandra emäntä ja nuoret Tiurin neidot koristivat kuolonuneen nukkuneen kivisen leposijan tuoreilla havunlehvillä ja toivat kumpuun pyhäksi vihityn tuohustulen. Sen lepattavassa valossa Kyyrö vanhus hyreksi murhevirsiään, kunnes muutama päivä myöhemmin hänkin sai seurata herraansa manan matkaile.

Kumpu oli vielä sulkematta, kun taistelun voittaneet urhot kylmänä ja kirkkaana marraskuun päivänä palasivat Tiurin linnaan. Ensi töikseen menivät kaikki osoittamaan viimeistä kunnioitustaan kuolleelle heimovanhimmalle. Tiurin miesten johtajat asettivat jokainen oman tuohustulensa vainajan leposijan ympärille. Tämän jälkeen kuolinkumpu Tiurin Kalevin käskystä suljettiin ja sen päälle kasattiin katteeksi tuoreita havunlehviä.

Viereen luotiin kaksi muuta kumpua. Niistä suurempaan haudattiin kaikki muut pajarin linnan valloituksessa kaatuneet urhot, mutta Lari taatto ja pajarin tytär haudattiin pienempään, toisista hiukan erilleen kaivettuun kumpuun. Kun Tiurin paras jousimies ja hänen salainen auttajansa olivat yhtenä manan matkalle lähteneet, niin oli kohtuullista, että he saivat rinnatusten myös ikuista untaan uinua.

Kaunis ja viihtyisä olikin heidän viimeinen leposijansa. Aivan lähellä Tiurin pyhää uhrilähdettä se oli, vanhat jättiläiskuuset sitä kunniavartiona ympäröivät, mutta kummun pääpuolella kasvoi pyhä pihlajapuu. Heloittavin punamarjoin tämä pyhä puu nyt koreili, mutta uuden kesän tultua se karistaisi valkean kukkakatteen Tiurin vapaiden miesten joukossa nukkuvan vieraan vallan tyttären haudalle.

Kun tämä viimeinen kumpu oli luotu umpeen, oli marraskuun ilta jo pimentynyt. Lepattavia tuohustulia paloi uhripuistossa ja pilveen vetäytynyt taivas pudotteli suuria lumihiutaleita. Onnellinen enne oli tämä jälkeenjääneille, kun taatto taivahinen antoi suopeasti valkokatteensa rakkaille vainajille.

Tiurin Kalevi puhui kumpujen ympärillä seisoville urhoilleen:

Kolme päivää ja kolme yötä tämän jälkeen tuohustulet uhripuistossa palakoot. Yhtä kauan runontaitavat laulajamme manan maille menneiden muistoksi murhevirsiään vierittäkööt. Mutta sen jälkeen meidän on jo aika ajatella eläviä. Pohjanmatkalle on toisten meistä kiiruhdettava riistasaalista kokoomaan, mutta toisten on jäätävä vartijoiksi Tiurin linnaan. On tietymätöntä, jos Novgorodin miehet jättävät vieläkään meitä rauhaan. Niinpä siis meidän on oltava varuillamme!

Vasta seuraavana keväänä pohjanmatkalta paluun jälkeen vietettiin Tiurin Kalevin ja Helinä neidon hääpidot. Kauan oli Helinä saanut vuottaa mielitiettyään, mutta sitä suurempi olikin nyt hänen onnensa.

Kokkotulen palaessa uhripuiston pyhällä kummulla ja nuorten karkelon käydessä sen ympärillä Tiurin Kalevi ja Helinä kävelivät rinnatusten uhripuiston varjoisia käytäviä. Niin he joutuivat myös Lari taaton ja pajarin tyttären hautakummun luo. Kumpu oli kukkaistutuksin koristettu. Tiurin Kalevi kysyi, ääni hiukan vavahtaen:

— Sinäkö, Helinä armaani, tämän olet tehnyt?

— En minä yksinäni! virkkoi Helinä kauniin punan värjätessä hänen kasvojaan. — Onhan meillä täällä Irinja neito vainajan entinen orjapiikakin ja hänpä on minua tässä työssä auttanut.

— Vai niin, tuo uljaan Ormamme mielitietty! naurahti Tiurin Kalevi. —
Tänäänhän hekin hääpitoja viettävät.

Vielä he hyvän aikaa seisoivat vaieten rakkaan kummun ääressä, mutta sitten tultiin jo Tiurin Kalevia ja hänen nuorta naistaan noutamaan jousimiesten tupaan. Siellä väkevä Kiviniemen Karhu ja muut vanhat Tiurin urokset olivat juominkiaan pitäneet ja nyt piti Kalevin ja Helinänkin lähteä heidän joukkoonsa.

Ritari Niilo ja hänen nuori vaimonsa, entinen Päiväkiven Inkeri, eivät olleet Tiurin Kalevin ja Helinän hääpidoissa. Ritari Niilon nuori asemies, Osma Kumoinen, toi heidän häälahjansa Viipurin linnasta. Paitsi Osma Kumoista, oli Niilo ritarin mukana mennyt Viipuriin myös Unnunkosken Rongan Aarni poikanen. Siellä hän nyt upeili lännen ritarien asepojan uljas vaatetus yllään ja lupasi kerran uljaana ritarina palata Tiurin miesten luo.

Mutta Aarnin leikkikumppani, nuori Orava poikanen, oli edelleen Tiurin linnassa. Vielä hän kertoili miehevänä miehenä kaikille, miten he Lari taatto vainajan kera kävivät pajarin linnassa, miten heitä siellä mielivieraina pidettiin ja miten he lopuksi tekivät hyvän kolttosen pajarin miehille.

Mielellään vanhat urhot Orava poikasen kertomusta kuuntelevat. Muistetaan silloin taasen Lari taatto, Tiurin uljas jousimies, joka oli Tiurin miesten nuoren johtajan pajarin vankityrmästä pelastanut ja antanut hyvän selkäsaunan Mikolka herjalle, pajarin kierosilmäiselle rummunlyöjälle.

* * * * *

Tiurin linnan ja Tiurin miesten myöhemmistä kohtaloista eivät aikakirjat paljonkaan tiedä.

Pähkinäsaaren rauhanteossa Ruotsin miehet unohtivat Tiurin urhojen kera solmiamansa aseveljeyden. Paras osa Tiurin Karjalaa ja Laatokan Karjala kokonaan jäivät Novgorodin vaikutuspiiriin.

Mutta Novgorodin ruhtinaat olivat Boris pajarin kohtalosta paljon viisastuneet. Ei lähetetty enää toista pajaria Karjalan miehiä sortamaan ja kohtuutonta riistaveroa vaatimaan. Pitkät ajat oli Laatokan miestenkin veronalaisuus vain näennäistä ja Tiurin miehet olivat vielä sata vuotta myöhemmin todellisuudessa vapaita miehiä.

Tiurin karjalaismarkkinat pysyivät vielä hyvän aikaa maineessa. Edelleen kulki näille markkinoille sekä Novgorodin kauppiaita että lännen miehiä Karjalan suurten metsien riistasaalista tavoittamaan. Viidennelletoista vuosisadalle saakka oli Viipurista Vuokselle ja siitä Tiurin linnan kautta Laatokalle kulkeva kauppatie vilkkaassa käytännössä. Kun näinä rauhattomina aikoina lännen miesten suora kauppayhteys Novgorodin kanssa usein katkesi, saivat Tiurin miehet edelleen olla idän ja lännen kauppayhteyden välittäjinä. Tiurin kauppala mainitaan vielä Novgorodin mahdin loppuaikoina hyvinvoivaksi ja kukoistavaksi.

Tiurin miesten ja koko Karjalan onnettomin aika joutui vasta sen jälkeen, kun Moskovan vallanhimoiset ruhtinaat olivat petomaisella julmuudella ryöstäneet ja perinpohjin tuhonneet Novgorodin rikkaan kauppavallan. Tämän jälkeen Moskovan ruhtinaat lähettivät pajarejaan kaikkia Karjalan miehiä verottamaan, eivätkä Tiurin miehetkään nyt enää pystyneet uuteen vapaustaisteluun sortajiaan vastaan. Novgorodin hävitessä hävisi myös Tiurin miesten hyvinvointi. Vuoksen kauppatie joutui unohduksiin ja Tiurin miesten linna rappeutui raunioiksi. Sen viimeiset asukkaat muuttivat vanhan kansantarinan mukaan Käkisalmeen, josta vähitellen oli tullut Laatokan Karjalan pääpaikka ja hallintokaupunki.

Jo monta pitkää vuosisataa on kulunut Tiurin miesten linnan häviöstä. Maan tasalle ovat myös painuneet vapaiden Tiurin urhojen sankarikummut, noiden uljaiden urhojen, jotka käräjillään päättivät Karjalan kohtaloista ja jotka pelottomina nousivat taisteluun ensimmäisiä sortajiaan vastaan.

Ah, paljon on noita unohtuneita sankarikumpuja Karjalan mailla!