Suurvallat 2

V. Ranska

[s. 7]

Ensimäinen vaikutus. — Valtakunta ja kansa. — Siirtomaapolitiikka. — »Alliance franco-russe» 1891. — Fashoda 1898. — Tienhaarassa. — Suunnanmuutos: »entente cordiale» 1904. — Marokon kysymys. — »Accord franco-allemand» 1911. — Suhde muihin valtoihin. — »Revanche». — Ulkopoliittisen kannan arvostelua. — Eduskuntaisuuden rappeutuminen. — Ristiriitaisuutta valtiosäännössä. — »Kultturitaistelu». — Syndikalistit ja »traditsionalistit». — Tasavallan aleneva arvo. — Kansa väenpuutteessa. — Kaksilapsijärjestelmä: syyt ja ehdotetut parannuskeinot. — Seuraukset: valtiollinen ja taloudellinen taantuminen. — Painuva päivä.

Vanhin nykyään elävistä suurvalloista vanhuuttaan »raihnaan» Habsburgin keisarikunnan jälkeen on Ranska. Klodvigin perustamana 14 vuosisataa sitten, kohosi se Orleansin neitsyen englantilaisista saaman voiton johdosta 1400-luvun alussa kansalliseen itsetietoisuuteen ja Ludvig XI:n voitettua läänitysylimystön saman vuosisadan lopulla valtiolliseen keskitykseen: aikaisemmin kuin mikään muu Europan nykyisistä valtakunnista, neljää vuosisataa ennen Italiaa ja Saksaa.^[1]

[s. 8]

Pitkiä aikoja saivat muut valtiomuodostumat rakenteensa pääpiirteet Ranskan ja Itävallan välisestä vastakohdasta. Europan historia on monessa suhteessa ollut kamppailua näiden molempain välillä, ennenkuin tämä historia laajeni planetariseksi (koko maapalloa käsittäväksi) ja muodostui suuremmaksi kamppailuksi Englannin ja Venäjän ynnä näiden ja Saksan välillä. Ranska etupäässä kukisti Habsburgien yleismonarkian. Sentähden Itävalta oli Englannin luonnollisena liittolaisena, kun sittemmin oli säilytettävä tasapainoa Ranskan ylivaltaa vastaan ensin Ludvig XIV:n, sitten Napoleon I:n aikana. Ranskan ja Itävallan riidasta vihdoin sai Italia tilaisuuden toteuttaa suurvaltaunelmansa näiden rinnalla; tapahtuma, joka sinänsä tietenkin vaikutti heikentävästi kumpaankin vanhoista riitakumppaneista.

Edistyksen ja taantumuksen, vuoksen ja luoteen valtavana vaihteluna on Ranskan historia edessämme, ja tilasto ja kartta näyttävät osoittavan, että se juuri meidän päivinämme on kohonnut suuremman paisunta-aallon harjalle kuin milloinkaan ennen. Laskelmat osoittavat noin 1 200—1 300 miljonaa ha ja 86—100 miljonaa ihmistä; pinta-ala, joka on vain Englannin ja Venäjän maailmanvaltoja pienempi, kun taas väkiluku jää jäljelle myöskin Kiinan ja Yhdysvaltain väestömääristä. Mutta kun Kiinan väkipaljoutta ei vastaa todellinen valta, on tulos se, että Ranska ulkonaisilta mitoiltaan kilpailee Yhdysvaltain kanssa maailman kolmannen vallan paikasta. Kotona Europassa on tila tosin hiukan vaatimattomampi: emämaan numerot — 53.65 miljonaa ha ja [s. 9]39.8 miljonaa asukasta — tuottavat nyttemmin vain neljännen ja viidennen sijan tässä maanosassa.

Jos käännämme huomion puolustusneuvoihin, näemme maan täysin kannattavan tätä asemaa. Tonniluku (670 000) asettaa sen vielä neljänneksi (Englannin, Saksan ja Yhdysvaltain jälkeen) merivoimana, miesluku (700 000) samoin neljänneksi (hiukan Saksan ja Japanin, paljon Venäjän jälkeen) vakinaisen armeijan rauhan-aikaisessa suuruudessa. Yhtä etumaisia on sen paikka taloudellisessa kilpailussa. Sen kauppalaivasto kilpailee Norjan kanssa neljännestä arvosijasta merillä, ja huoleti voidaan sille tämä sija tunnustaa, kun tiedetään, että Norjan kauppalippu verhoo sangen paljon englantilaisia tonneja. Ranskan erikoiskauppa — 4½ miljardia tuonnin ja 4 viennin puolella, jos katsomme viisvuotiskauden 1906—10 keskimäärää, mutta lähes 5 ja 4⅓ miljardia, jos luemme vuoden 1910 luetteloita — on samoin n:o 4, ainoastaan Englannin, Saksan ja Yhdysvaltain sivuuttama; yleiskaupan tuontitaulukossa ei edes viimeksimainittu maa ylety Ranskan numeroiden tasalle. Kansallisvarallisuudessa ja vuosituloissa päätä kohti on Ranska epäilemättä lähinnä Englantia Europassa. Ja tämä tukeva ja suuri rakennus seisoo keskellä mitä rikkaimman henkisen sivistyksen päivänpaistetta.

Emme siis enää ole laitapuolilla. Edessämme on suurvalta korkeamman asteen muotokuntaa. Näemme valtakunnan, joka näyttää vaativan valtioiden seurapiirin ylintä, maailmanvallan, arvoastetta.

[s. 10]

Tarkastaessa tämän valtavan rakenteen perustaa kiinnitämme, tavallisen menettelymme mukaisesti, huomion ensinnä puhtaasti maantiedollisiin tekijöihin. Ja se, mitä siinä havaitsemme, on epäilemättä omiansa edellyttämään suurta tehtävää historiassa.

Ranskaa on pidetty Europan »yhteenvetona», maana, jossa Europan eri luonnontyypit »yhtyvät ja soluvat toisiinsa». Varmaa on, että tämä maa on maantiedolliselta muodostumaltaan erittäin moninainen ja sopusuhtainen, ja niin täynnä mukavia kulkureittejä, ettei niitä meidän maanosassamme tavata muualla kuin Venäjällä. Me näemme valtakunnan, jolla on suuret mahdollisuudet hankkia väestölleen sen eri tarpeet pellosta ja niitystä, vuoresta, metsästä ja vedestä, jolla siis on ilmeiset »autarkian» edellytykset ja samalla kauttakulkumaan kaikki etuudet.

Nämä runsaat edellytykset ovat kehkeytyneet kukintaan tilaisuuksien ja aseman turvin. Muinaisaikana oli Gallia sivistysmaailman laidalla, kunnes roomalaisvalta laajeni Germaniaan ja Britanniaan; silloin tuli se Länsi-Europan keskustaan. Täällä suoritettiin sitten kansainvaellusten suurimmat kohtaukset, tänne kokoontuivat ristiretkeilijäin kansainväliset joukot suurta retkeä varten Jerusalemia kohti. Seurasivat sitten maantiedolliset löydöt renessanssiaikana, ja Ranska joutui maailman keskustaan. Se ei kuitenkaan koskaan päässyt näinä aikoina niin pitkälle maailman kilpakentällä kuin etumaisempana oleva Espanja, sen sivuutti lopullisesti vuosisatoja kestäneiden taisteluiden jälkeen parempirajainen Englanti merellä ja siirtolamaailmassa, vihdoin myöskin [s. 11]maalla itse Europassa iski sen väkevämpi Saksa. Maailmanliikenteen nykyinen siirros itäänpäin (Suezin, Siperian radan ja Turkin valtakunnassa olevien rautateiden välityksellä) on siirtänyt Ranskan myöskin maantiedollisesti, tavallaan, jälleen vain Länsi-Europan keskustaksi; mutta miten kultturin napa liikkuneekin maapallolla, ei Ranskaa milloinkaan voi syrjäyttää paikaltaan ensi rivillä, sen poikkeuksellisen suotuisan aseman vuoksi.

Me olemme nähneet Itävallan suurvallan yksinomaan maavallaksi, mantereen sisään suljetuksi, jolla on vain yksi ikkuna Välimerelle päin. Olemme sitten nähneet Italian etusijassa merivallaksi, mutta sen mereisen näköpiirin luontaisesti rajoitetuksi sisävesiin, Välimereen. Ranska on jo tältä kannalta laajemmalla jalustalla. Sillä on kaksi meririntamaa: toinen Välimerelle, toinen avoimelle valtamerelle. Onpa sillä, Dunkerquen luona, tähystysluukku kolmannellekin merelle, Pohjanmerelle. Marseillen ja Toulonin kautta katsoo se Afrikaa ja Levantia, Le Havren ja Brestin kautta Englantia ja Amerikaa kohti. Se on tosiaankin maailmanasema, sitäkin enemmän kun sen astronominen paikka antaa sille kaikki lauhkean ilmaston parhaat edut.

Mutta tämän lisäksi tulee se ratkaiseva seikka, että Ranskan näköalaa ei yksipuolisesti vallitse maa eikä vesi. Se liittää aseman ja rannikon runsaisiin etuihin suuren, yhtenäisen ja neliönmuotoisen maa-alueen tuntuvan etuuden. Tämä muoto on sinänsä paljoa etuisampi koossapysyntään nähden kuin Italian pitkänhoikka ruumis; kun siihen lisäksi tulee, että rannikon pituus kuitenkaan ei ole suurempi [s. 12]kuin 53 % koko rajakehyksestä (2 800 km 5 300:sta) ja että nämä prosentit jakaantuvat kahdelle eri linjalle (lähes 2 100 km Atlantin, yli 700 Välimeren puolelle^[2]), joita vielä ei ole voitu yhdistää sotilaallisesti kyllin syvällä kanavalla, ja että rannikko itse monin paikoin on köyhä hyvistä satamista, niin vahvistuu yhtenäisen maa-alueen merkitys. Siinäkin on Ranska tukevammalla pohjalla kuin tähän saakka tarkastamamme suurvallat, että sen manner- ja meriedellytykset siten ovat jokseenkin tasapainoiset. Näemme tässä kolmannen aluetyypin: amfibin s. o. sekä vedessä että maalla elävän. Toiselta puolen on tosin juuri tämä samalla ehkäisynä, mikäli edut vetävät eri suuntiin: sopusoinnun tavallinen heikkous yksipuolisuutta vastaan. Todella onkin Ranska vaappunut meri- ja maa-kunnianhimon välillä, kunnes se kummassakin suhteessa on jäänyt suurimman saavutuksen alapuolelle.

Sellaisena kuin maa nyt on valtiollisella kartalla, on sillä enimmäkseen hyvät vesi- ja maarajat. Pyreneat Espanjaa vastaan, Alpit Italiaa, Kanaali Englantia vastaan ovat ensiluokkaisia rajoja, vaikka Englannin säilyttämä etuvartioasema Normandian saarilla voi tuntua rasittavalta. Rhônen laakso Geneven luona on ensimäinen aukko luonnollisessa rajakehyksessä, oikeastaan vain näennäinen, melkein vuorten sulkema; Juran yläpuolella tulee Belfortin aukko toisena ja todella merkitsevänä, joka aina Ariovistuksen ajoilta on ollut suurena kansainporttina. Sen jälkeen [s. 13]seuraa pohjoisessa taas kappale hyvää rajaa Vogeseissa vuoden 1871 jälkeen; joka tapauksessa parempaa kuin vanha jokiraja Reinissä. Mutta siitä pitäen lakkaa maan valtiollinen kehys saamasta tukea luonnosta; Mosel, Maas, Sambre, Shelde ja Lys katkaisevat rajan kaikki, ja Belgia on kartalla kuin lakki Ranskan päässä. Täällä koillisessa on maan arka kylki, sillä täällä on luonto jättänyt oven auki Keski-Europaan.

Kaksi seikkaa tässä rajapiirissä herättää huomiota: jyrkkä rajamuuri romanilaisia heimolaisia vastaan etelässä ja luonnonrajain täydelliren puute vierasta germanista kansamaailmaa vastaan koillisessa. Ranskan historiaan on tämä luonnon järjestely uurtanut syviä jälkiä. Erotettuna heimolaisistaan on Ranska saanut yksin kestää pääosan taistelusta saksalaista rotua vastaan; ja taistelutannerten lukumäärä tällä sotien enimmän-asumalla maalla Europassa todistaa tämän taistelun kovuutta ja sitkeyttä. Mutta suurelle vallalle ei tällainen rajaheikkous ole ehdottomasti pahasta; se on tosin vetänyt Ranskaa pois Välimeren ja Atlantin näköpiireiltä ja sälyttänyt ylimääräisiä rasituksia puolustukseen, mutta se on myöskin ollut ainaisena kannustimena sisäiseen koossapysyntään, ja tässä verisessä kahnauksessa on kansa karkaistunut suuriin historiallisiin tehtäviin.

Puutteissaankin ovat Ranskan rajapuitteet siis olleet hyvästä, ne kun ovat edistäneet kansakunnan yhteyden luomista ja säilymistä. Odotamme suurempia poikkeuksia töstä koillisessa ja idässä ja tapaammekin siellä lähes 3 puhtaasti ranskaapuhuvaa miljonaa Belgiassa ynnä 0.2 miljonaa Lotringissa [s. 14]ja 0.8 Genèvessä (sekä sitä ympäröivässä Sveitsin osassa). Toisaalta on naapurien väkeä pursunut sisään kolmelta kulmalta (flaameja, italialaisia, espanjalaisia, saksalaisia), kolmannessa kulmassa on sen ohessa parisen sataa tuhatta baskiläista ja neljännessä 1.3 miljonaa bretagnelaista; mutta koko tämä muukalaisten määrä ei ylimmänkään laskun mukaan, vaikka ottaisi lukuun erittäin isänmaalliset bretagnelaisetkin, rousse yli 2½ miljonan. Tämän lisäksi tulee vihdoin 1 milj. vieraiden valtojen alamaisia. Kun nyt valtioalueella on 39½ miljonaa asukasta, on yhtenäinen kielialue näiden numeroiden mukaan ainoastaan noin 40 miljonaa, s. o. »Gallia irredenta» on 10 % heimosta, vieraita heimoja Ranskassa ei ole täysin 9 % valtionväestöstä. Tämä on varsin edullinen lasku, semminkin kun se enemmän koskee kieltä kuin kokonaista ja ehjää kansallisuutta: vieraat prosentit maassa, kuten bretagnelaiset, ovat sangen hyvin kansallistuneet, eivätkä ainakaan missään tapauksessa ole vihollismielisiä,^[3] ja pääosa ranskalaista prosenttia rajan ulkopuolella (wallonit) ei näytä erikoisemmin painuvan kielinapaa kohden. Näiltä näkökannoilta ei siis tässä sovi kiinnittää mitään huomiota vanhaan kieli- ja sivistysrajaan, joka erottaa 9 miljonaa provencelaista pääheimosta. Joka tapauksessa on ranskalainen kansallisuus maailman keskitetyimpiä, ja sillä on valtiossa oma koti sanan täydessä merkityksessä.

Itsenäisen personallisuuden ja luontaisen asunnon [s. 15]perusvaatimuksiin nähden ei siis Ranskan suurvallan emämaa ole Italiasta jäljellä. Ranskalla on tässä suhteessa samat edut kuin Italialla Itävallan edellä. Siirrymme nyt lähemmin tarkastamaan oloja, joista Ranskan suurempi pätevyys suurvalta-asemaan astuu esiin myöskin Italiaan verrattuna.

Jo luonnon tuotannon alalla näkyy tämä etuisuus. Ranska on enemmän kuin puoliksi viljeltyä maata, sen vuotuisten viljasatojen arvo on 2 miljardia, sillä on maailman suurimpia rautamalmivarastoja (3.3 miljardia tonnia; Saksalla 3.9, U. S. A:lla 4.26), sillä on myöskin tuntuvat, vaikkakaan ei riittävät hiilivarastot kotitarvetta varten. Niinpä on tuhatvuotinen viljelys käyttänyt hyväkseen valtakunnan sopusuhtaista kehitystä ja luonut oleellisen tekijän maailmantuotannossa. Mutta tähän valtakunnan etevyyteen tulee lisäksi, toisena ja tärkeämpänä tekijänä, kansan etevyys.

Pitkän ja terveen kehityksen johdattamana, omin voiminsa yksin, on Ranskan kansa aikojen kuluessa koonnut itselleen yhä syvemmän kokemuksen yhdyselämän velvoituksista. Täällä oli kansallinen yhteys ja vapaus monisatavuotinen, kun valtiollisen vapauden ratkaisu joutui suoritettavaksi; täällä ei siis eri tehtävien tarvinnut tungeksia toistensa tiellä. Mutta eipä myöskään itsevaltius ole jättänyt mieliin yleistä valtionvihollisuutta kuten Italiassa. Ranskan kansa on liiaksi valtiojärjestyksen läpitunkema voidakseen pohjimmaltaan nousta sitä vastaan. Kunnallista itsehallintoa nauttivat pohjoismaalaiset saattavat tuskin käsittää sitä holhousta valtion puolelta, minkä alaisena Ranskan yleisö yhä vielä elää näköjään tyy[s. 16]tyväisenä kaikkein vapaimmassa yhteiskunnassa. Vielä nytkin, huolimatta kaikista vallankumouksista ja valtiokaappauksista, joita Ranskassa on viime vuosisadalla tapahtunut, on sen julkisen elämän selkärankana »ancien régimen» aikainen keskitys, tuo luja hallintojärjestys, joka kuin alkuvuori on järkähtämättä paikallaan, kun maanjäristykset heittävät valtiomuotorakennuksia nurin. Miljonaan lasketaankin valtion ja kunnan ja rautatieyhtiöiden virkamiehiä (»fonctionnaires») — maassa, jonka väkiluku ei ole täyteen 40 miljonaa!

Tähän liittyvät voimakkaat piirteet kansan omassa luonteessa. Erehtyy suuresti, jos arvostelee Ranskaa Parisin mukaan. Parisi on pikemminkin hemmoteltu turhamielinen tytär, jonka oikkuja maaseudun Ranska sietää ja jonka velat se maksaa sentähden, että sen turhamainen äidinsydän on ylpeä nähdessään muun maailman niin liehakoivan tytärtä; mutta itse on ranskalainen rahvas vanhastaan tunnettu yksinkertaisesta ja säästäväisestä, ylellisyyttä ja seikkailuja karttavasta työelämästään. Hedelmänä tästä on yleinen varallisuus, joka on silmäänpistävänä vastakohtana Italian yleiselle köyhyydelle. Vallankumouksen jälkeen on näet Ranskalla, mitä Italia niin katkerasti kaipaa: hyvin jaettu maa ja itsenäinen maanviljelijäluokka, joka säästäväisyydellä ja huolellisuudella on kohonnut pikkukapitalistiluokaksi. »Le proprietaire» esiintyy »le fonctionnairen» rinnalla — vanhan aatelin taustaa ja työväenliittojen etualaa vastaan — päähenkilönä tässä yhteiskuntakuvassa; kolme ranskalaista neljästä lasketaan pääsevän tälle kannalle 50 vuoden iässä (Bertillon). [s. 17]Säästörahansa sijoittavat he kernaimmin pörssin arvopapereihin, laskelmain mukaan lähes 1½ miljardia vuodessa; ja vaikka Parisi sijoittaa niitä jokseenkin varomattomasti — ennen Panamaan, nyt Venäjälle — niin kootaan muurahaisen ahkeruudella pian uudet pikku omaisuudet.

Tämä vähäväkisten ahkeruus ja säästäväisyys on saattanut Ranskan tavallaan esiintymään suurimpana pääomavaltana Europassa. Tänne tulevat kaikki lainaa tarvitsevat valtiot ensiksi; ja kun hallituksen suostumusta vaaditaan lainain liikkeeseen laskemista varten Ranskan pörssissä, muuttuu tämä irtaimen pääoman runsaus heti voimaksi itse suurvallalle sen ulkopolitiikassa — onpa frangia kutsuttu »Ranskan viidenneksi aselajiksi» (jalkaväen, tykistön, ratsuväen ia lentokoneiden jälkeen). Kaikkiaan katsotaan Ranskalla olevan ainakin 22 miljardia lainattuna muihin maihin. Se on sama näkökanta, josta selviää se hyvä paranemistaito, millä Ranska maailman hämmästykseksi tointui 5 miljardin suoneniskusta jo 1871; ja tämä luottamus valtioon tekee mahdolliseksi, että Ranska helposti jaksaa kantaa valtiovelkaa, joka on verrattoman paljoa suurempi kuin minkään muun maan: 32 fr. päätä kohti vuodessa, kun Italiassa, joka on lähin järjestyksessä, vastaava määrä on 18 fr. Mutta selvää on myöskin, että sellainen kansa on vanhoillinen sydämeltään ja sielultaan; ellei muun, niin valtionpaperiensa korkokurssin vuoksi. Kansan yleinen säästäväisyys ja huolellisuus yhdessä paikallisen hallinnon lujuuden ja keskityksen kanssa muodostaa siten valtiollisessakin suhteessa vakuuden, [s. 18]jonka pitäisi tehdä Ranskasta nykyajan kaikkein tukevimpia valtioyhdyskuntia.

Todella onkin tämä yhteiskunnallisen rakenteen lujuus silmäänpistävä maassa, jossa niin paljon levottomuutta kuohuu pinnalla. »Antaa metelin riehua Palais Bourbonissa, antaa ministeristöjen vaihtua yhtä usein kuin me vaihdamme palvelijoita, antaa vallankumouksen Parisissa pyyhkäistä pois valtionpään ja kukistaa valtiomuodon» — kirjoittaa Jentsch julkaisussa »Jahrbuch der Weltgeschichte» 1900 — »maanviljelijä ja pikkukaupungin käsityöläinen tekevät työnsä, prefektit, määrit ja notariot toimittavat tehtävänsä niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kun vuonna 1870 hallitus joko oli olemattomissa tai lensi ympäri ilmapallossa, näki Saksan sotaväki elämän kulkevan häiriintymätöntä kulkuansa maalla ja maaseutukaupungeissa, vain sillä erotuksella, että asekuntoisessa iässä olevia miehiä ei ollut. Huiput edustavat ja juonittelevat, kansa tekee työtä, ja keski- ja alivirastot hoitavat hallintoa».

Zola kertoo kirjassaan »La débâcle», että itse Sedanin päivänä eräs talonpoika teki päivätyötänsä, suuri valkoinen hevonen auran edessä, aivan taistelukentän viereisessä alhossa. Jo Megasthenes tietää kertoa samantapaista intialaisesta maamiehestä Aleksanterin-retken aikana. Se onkin yleinen vastakohta, joka tässä vertauskuvallisesti heijastuu: vastakohta pinnan myrskyjen ja syvänveden tyyneyden välillä, kenties vain pinnan vaahtoa aikaansaavien ihmismaailman suurten eleiden ja kehityksen suuren, hiljaisen kulun välillä syvyydessä. On kauan näyttänyt siltä kuin olisi tämä vastakohta aivan erikoisesti [s. 19]ominaista juuri Ranskalle. Maamies, edessään valkoinen hevonen, on Ranskan »tuki ja turva». Missä sellainen edesvastuuntunto maata ja kotoa ja työtä kohtaan asuu alhoissa, siellä saattaa kukkuloilla tehdä tavallista enemmän syntiä, ilman että valtion elämä joutuu vaaraan, jopa ilman että se seisahtuu edes ulkonaisessa kasvussaan.

Ranska onkin yhä, huolimatta tasavaltaisesta valtiomuodostaan ja huolimatta eduskunnallisista puolueriidoistaan, hämmästyttävän ryhdikäs ulkopolitiikassa. Sillä alalla voi se vielä maailmalle räyttää kansallisen kokoomuksen esikuvaa, jota vain pinnalta sumentaa sosialistinen sävy. Hajallisena kaikessa muussa on nykyinen Rarska sangen yksimielinen pyrkimyksessä noudattamaan suurisuuntaista siirtomaapolitiikkaa. Johdonmukaisesti ja selväsuuntaisesti onkin siihen viimeisempinä aikoina ryhdytty. Tarkastakaamme tämän suuren paisuntaliikkeen pääpiirteitä ja Ranskan suurpoliittista kehityskulkua ylipäänsä nykyisen valtiuskauden aikana.

Kerran ennen historian aikana on Ranska perustanut suuren siirtomaavallan, nimittäin suuruudenaikanaan 1600-luvulla. Valtavia kulmakiviä oli sillä kertaa kaukana ulkona maailmassa, Pohjois-Amerikassa ja Etu-Intiassa. Atlantinpuoleinen rannikko silloin aiheutti yksinomaan valtamerentakaisen valtiuden. Tämä valtius ei kuitenkaan voinut kestää kilpailussa Englannin kanssa, se kukistui (lukuunottamatta muutamia rippeitä, yhteensä ehkä 1½ [s. 20]milj. ha) 1700-luvun jälkipuoliskolla. Kun laajennuspolitiikkaan vihdoin uudelleen ryhdyttiin, tapahtui se sisemmällä kehällä, Välimeren piirissä. Retki Algeriaa vastaan 1830 aloittaa uuden valtakauden ja laskee peruskiven uudelle valtiudelle.

Lähinnä sisäpoliittisista vaikuttimista aiheutuneena oli tämä retki kuitenkin seurausta suuremmasta aatteesta, jonka tunnuksena on »orient latin» (latinalaiset itämaat). Käyttämällä 1500 luvulla hyväkseen suhteitaan Turkkiin (»kapitulatsionit», erioikeudet v:lta 1535, sittemmin tarkistetut 1740, ks. Albin, s. 128 ja seur.) tuli näet Ranska olemaan kristittyjen suojelijana muhamettilaisuutta vastaan Välimeren maissa. Tästä asemastaan se ei ole koskaan luopunut; sitä verestivät Richelieu ja Ludvig XIV, sitä käytettiin ensimäisen Napoleonin Egyptin-retkeen ja kolmannen Napoleonin politiikkaan ennen Krimin sotaa. Mitä enemmän Turkin valtakunta on lahonnut, sitä helpompaa on tämän ohjelman ollut saada näkyväistä hahmoa valtiollisen Välimerenvallan muodossa.

Ensimäinen askel tuli kuitenkin liian kalliiksi houkutellakseen ripeään jatkoon. Algerian sanotaan maksaneen Ranskalle noin 6 miljardia fr. ja 200 000 miestä. Näemme uusia alueita vallattavan ulkolinjoilla; kuten Ison valtameren saarilla 1840-luvulla, Länsi-Afrikassa ja Taka-Intiassa 1860-luvulla; mutta varsinaista vauhtia ei siirtomaapolitiikka saa ennenkuin 1880-luvulla, jolloin kolmas tasavalta on kestänyt ensimäiset vaaralliset vuotensa ja Berlinin kongressi antanut suuren kiihoittimen suurpoliittiseen kehitykseen.

[s. 21]

Silloin on ensiksi merkittävä suuri menestys ja vielä suurempi vastoinkäyminen Ranskan Välimerenohjelmassa. Menestyksen nimi oli Tunis 1881, vastoinkäyminen oli Egypti 1882. Edeilinen aiheutti kireät välit Italian kanssa, jälkimäinen vielä suuremman mieliharmin Englantia vastaan. Englanti oli tässä menetellyt samoin kuin Ranska Italiaa kohtaan: kaapannut katsotun saaliin kilpailijan nenän edestä. Ja pettymystä katkeroitti ajatus, että sellainen ranskalainen työ kuin Suezin kanava nyt oli joutuva täydellisesti mahtavan kilpailijan käsiin. Näin tulee Egyptin kysymys ensiluokkaiseksi riidan-aiheeksi Krimin sodassa liittolaisina olleiden länsivaltain välille. Perinnäiseen vihollisuuteen Saksaa vastaan Elsassin vuoksi tulee nyt lisäksi uusi vihollisuus Englantia vastaan Egyptin tähden ja sen lisäksi vielä kahnaus Italian kanssa Tunisin vuoksi.

Tässä tilassa täytyi Ranskan tietenkin esiintyä varsin varovasti. Tosin koetti Jules Ferry vielä jonkun aikaa ylläpitää laajennusaatetta, lähentymällä Saksaa, ja tällöin tehtiin tärkeitä edistyksiä ulkolinjalla: laskettiin perustus Madagaskarin omistukselle, hankittiin jalansija Punaisen mesen suulla (Obok), ja laajennettiin alueet Taka-Intiassa suureksi Indokiinaksi. Mutta 1880-luvun keskivaiheilla oli into lopussa, ja vain 1 äänen enemmistöllä päätti edustajakamari joulukuussa 1885 olla suorastaan luovuttamatta käsistään sitä kallisarvoista valtaa, jonka »tonkiinalainen» Ferry oli lahjoittanut isänmaalleen Kiinan rajalla Itä-Aasiassa. Pelättiin — kuten de Broglie selvään sanoi jo 30/11 1880 senaatissa — [s. 22]jouduttavan liiaksi syrjäyttämään mahdollisuuksia ja huolia itse Europassa.

Lopulla 1880-lukua, kun kolmiliitto oli vakiintunut, on Ranska aivan eristettynä Europassa. Se on samaa aikaa, jolloin boulangismi vähällä on saattaa sen sotaan Saksan kanssa (Schnäbelen vakoilujuttu 1887), ja jolloin Panama-romahdus lamaa sen politikan kotona. Tästä heikkoudesta ja yksinäisyydestä on ainoastaan yksi pelastus: liitto Venäjän kanssa. Venäjä on ainoa suurvalta, jonka kanssa Ranskalla ei ole mitään vihollisia kosketuskohtia; toisaalta yhdistää molempia riidat Englannin ja Saksan kanssa, ja yksi politiikan tärkeimpiä väittämiä on, että saman kanssa viholliset ovat keskenänsä ystävät. Tämä sääntö johtaa nyt Ranskan Venäjän syliin. Keskikesällä 1891 saapuu ranskalainen laivue Kronstadtiin, 22. elokuuta samana vuonna allekirjoitetaan Parisissa (salainen) luonnos liittosopimukseksi, seuraavana vuonna laaditaan Pietarissa täydentävä sotilassopimus; ulkona maailmankilpakentällä tavataan molemmat vallat aina yksissä, kaukaisessa Idässä Japania vastassa 1890 samoin kuin läheisessä Turkkia vastassa armenialaiskysymyksen johdosta 1896; ja 24. elokuuta 1897, keisari Nikolain ja presidentti Félix Fauren kohdatessa toisensa Kronstadtissa, julistetaan avoimesti ja ääneen koko maailmalle, että Ranskan tasavallan ja Venäjän itsevaltiusvaltakunnan kansat nyt ovat »nations amies et alliés», ystävä- ja liittokansoja.

Tämä uusi tila (»situation nouvelle», Ribot 29/9 1891) antaa Ranskalle jälleen itseluottamuksen ja päättäväisyyden. Vastustus siirtomaaohjelmaa [s. 23]vastaan heikkenee, kun turvallisuus Europassa on vahvistunut. Ensimäinen ja välitön seuraus on nousuaika valtamertentakaisessa paisunnassa. Niinpä loppuun saatetaan Madagaskarin valloitus (1896), Indokiinaa laajennetaan Siamiin päin (1893, 1896), varsinaiseen Etelä-Kiinaan otetaan kiinnityksiä (Kvangtshou 1898), joiden ohessa sen kartalle piirretään »toimipiiri» (Hainan, Jynnan y. m.), ja uusia kiinnepaikkoja hankitaan Länsi-Afrikassa (Dahomei ja Timbuktu 1893). Mutta näillä teillä lähenee Ranska yhä enemmän Englannin etupiirejä, eikä vihdoin enää voida välttää kahnausta.

Eräässä kirjoituksessa vuodelta 1898 huomauttaa Ratzel, että Ranska nyt Afrikassa ja Taka-Intiassa on yhtä kipakassa kilpailija-asemassa Englannin suhteen, kuin se 150 vuotta sitten oli Amerikassa ja Etu-Intiassa. Vaarallisimmaksi täytyy kahnauksen käydä Afrikassa — jossa ennestään Egyptin kysymys oli heidän välissään — sillä siellä esiintyivät kummankin vallan pyrkimykset suurpoliittisena suunnitelmana. Ranskan ohjelma (jonka oli suunnitellut jo kenraali Faidherbe 1862) on nyt kypsä toteutettavaksi; tahdotaan koota kaikki siirtolat Kongosta Senegaliin Välimeren rannalla olevien ja Punaisen meren rannalla sijaitsevan (nyt Djibutin) kanssa yhdeksi yhtenäiseksi pohjoisafrikalaiseksi siittomaavaltakunnaksi, joka »halkaisee Afrikan omenan poikkipuolin». Tätä vastaan asettuu Cecil Rhodesin ajatus englantilaisesta rautatiestä ja sitä seuraavasta Englannin valtiudesta »Kapista Kairoon», siis omenan halkaiseminen pitkinpäin, meridianin suuntaan. Siellä, missä nämä molemmat suuntaviivat leikkaavat [s. 24]toisiaan, on Ylä-Niilin varrella köyhä neekerikylä nimeltään Fashoda; ja siitä johtui, että tämä paikka hetkeksi joutui maailmanhistorian etualalle.

Englanti toimii tässä draamallisessa historiassa yhdessä Belgian-Kongon ja Italian kanssa. Vuonna 1894 sopi se edellisen kanssa bulvaanipalveluksesta Ylä-Niilin varrella, jälkimäisen kanssa Hararin valtauksesta Djibutin selkäpuolella; mutta Ranska, joka tässä toimi yhdessä Abessinian — osaksi Saksankin kanssa —, pakotti sen vastalauseillaan ottamaan sormensa pois. Se oli Hanotaux, joka Ranskan ulkoasiainministerinä hankki nämä diplomaattiset voitot isänmaalleen. Nyt pantiin kaikessa hiljaisuudessa toimeen suoranainen kilpajuoksu itse kiistan-alaiselle seudulle: pohjoisesta raivasi kenraali Kitchener Mahdin hurjien joukkojen läpi verisen tien jokea ylös; lännestä ja etelästä tuli kapteeni Marchand aarniometsien kautta ja jokea alas. Kun Kitchener syyskuussa 1898 saapui Fashodaan, näki hän trikolorin (Ranskan kolmivärisen lipun) liehuvan palmujen välissä Niilin rannalla: Marchand oli ehtinyt ennen. Nyt ei ollut enää mitään sovittelun tilaa; toisen täytyi väistyä; draama oli kehittynyt ratkaisukohtaansa.

Hetki ei ollut ratkaiseva yksistään valtiolliselle Niilin kysymykselle, vaan myöskin Ranskan koko suurpoliittiselle suunnalle ja senkautta maailmanhistorialle. Fashodan takana oli tienviitta Elsass tai Egypti — sovinto Saksan kanssa edellisen tai sovinto Englannin kanssa jälkimäisen hinnasta. Vaaka oli viimeisimpänä aikana kallistunut edellisen puolelle, Saksa kannatti vastalausetta Englannin Kongo-[s. 25]sopimusta vastaan 1894, Saksa kulki Venäjän toisessa käsipuolessa Japania vastaan 1895, ja kesäkuussa 1898 oli Saksa suorastaan ehdottanut yhteistointa Englantia vastaan lähinnä Portugalin afrikalaisen siirtomaavallan ylläpitämiseksi. Tämä tärkeä kysymys oli odottamassa vastausta Ranskan ulkoasiainministeriössä, kun Englanti käski »kädet ylös» Fashodassa.

Jos Hanotaux vielä olisi isännöinyt Ranskan ulkoministeriössä, on ainakin mahdollista, että Saksan ojennettuun käteen olisi tartuttu ja Englannin puristettu nyrkki työnnetty syrjään. Hän edustaa Ranskan uusimmassa historiassa vähemmän saksalaisvihollista suuntaa, samoin kuin ennen Jules Ferry alussa 1880-lukua ja itse Gambetta hetken »kultturitaistelun» päivinä 1878. Mutta viikkoa jälkeen Saksan kysymyksen esittämisen oli Harotaux jättänyt paikan Delcassélle, jonka kirjoitukset »Republique Françaisen» ulkomaanpalstoilla eivät jättäneet tilaa epäilyksille, etteikö hänen ajatustapansa ollut englantilaisystävällinen. Tämä henkilövaihdos tuli ratkaisevaksi. Hetken epäröityään, koko maailman odottaessa suurella jännityksellä ja levottomuudella, alistui Ranska Englannin uhkauksesta, jolle vielä antoi pontta laivaston liikekannallepano; marraskuun alussa antoi Delcassé peräytymiskäskyn, ja Marchand, joka oli lähtenyt retkelleen suurpoliittisena henkilönä maailmanhistoriallisessa tehtävässä, sai äkkiä havaita olevansa vain tavallinen tutkimusmatkailija.^[4] Mutta Saksan kirjelmä sai maata vas[s. 26]taamattomana Ranskan ulkoasiainministeriön arkistossa.

Egyptin Sudan oli siis todellisuudessa tullut Ranskalle olemaan miltei uusi Sedan toisen perivihollisen suhteen; ja sitä seurasi uunna vuonna 1899 samanlaatuinen peräytyminen Persian lahdelta, jossa Ranska oli aikonut hankkia itselleen Maskatin hallitsijalta hiiliaseman (Bandar Issarin). Näin syvältä täytyi Ranskan juoda nöyryytyksen kalkki, huolimatta liitosta Venäjän kanssa: tämän velvoitukset eivät ulottuneet tänne saakka, eikä ystävyyttä näkynyt riittävän täydentämään velvollisuuksia. Tämä kokemus, yhtyneenä Delcassén valtiollisiin mielihaluihin, määräsi Ranskan seuraavan ulkopolitiikan. Valinnan aika näytti olevan tullut: kun Ranska ei ollut kyllin voimakas pysymään molemmissa vanhoissa vaatimuksissaan, Elsassiin ja Egyptiin nähden, päätti se luopua jälkimäisestä ja liittyä Englannin puolelle, saavuttaakseen sen mahtavalla avulla uusia päämääriä.

Niinpä ei Fashoda-kahnaus johtanut sotaan, vaan sopimukseen Ranskan ja Erglannin välillä, maaliskuussa 1899 (Staatsarchiv Bd 64, nro 12238), jonka mukaan heidän toimipiirinsä Pohjois-Afrikassa jaettiin rajaviivalla Saharan halki. Raja vedettiin Vadaista lännessä Darfuriin idässä; Ranska on siis lopullisesti häädetty Niilinlaaksosta, sen siirtola Punaisen meren rannalla on eristetty laajemmasta yhtenäisyydestä, joten sillä on arvoa ainoastaan Madagaskariin ja Tonkiniin kulkevain laivain pysäyspaikkana ja Abessinian satamana. Mutta läntisessä suuressa toimipiirissä alkaa vilkas toiminta. Voitettuaan neekeri[s. 27]päällikkö Rabban 1900 laski Ranska valtansa alle Tsad maat yhä lujemmin, pani toimeen liikeyhteyden Välimeren, Valtameren ja Guineanlahden välillä, suunnitteli Saharanrataa tämän lujittamiseksi,^[5] yhdisti alueensa Länsi-Afrikan kenraalikuvernöörikunnaksi (Senegambia — Niger) 1902 sekä lähetti Marchandin 1903 vielä kerran valmistamaan myöskin Korgon ja Tsadin siirtolain hallinnollista yhdistämistä. Me näemme politiikan, joka käsittelee muinaisia Välimeren- ja Afrikan-kysymyksiä suuremmassa koossa.

Samaan aikaan on Ranska huomattavasti vetäytynyt syrjään maailmanpolitiikan etualan näyttämöiltä. Se ottaa tietenkin osaa retkeen Pekingiä vastaan 1900 — happamesti tunnustaen saksalaisen ylipäälliköksi — ja tekee syksyllä 1902 Siamin kanssa uuden sopimuksen, joka kuitenkin kotona sai osakseen sellaista arvostelua, että Delcassén täytyi se peruuttaa ja laatia uusi alussa vuotta 1904. Europassa tehdään sovinto Italian kanssa ja syksyllä 1901 kaap[s. 28]paus Turkin vesillä (laivastoretki Mytileneen), muutamien yksityislaskujen suorittamisen ja erinäisten pienten etujen aikaansaamisen vuoksi asemalle Levantissa. Lienee riippunut Venäjästä, että saalis ei tullut suuremmaksi; molempain liittolaisten edut tällä näyttämöllä olivat joutuneet ristiriitaan jo 1899, kun Ranska havaittiin halukkaaksi sijoittamaan pääomaa Saksan suunnittelemaan Bagdadinrataan, ja yhä selvemmin näkyi, että kummallakin tässä oli erilaiset pyrkimykset. Nämä olivat uusia koetuksia liitolle, ehkä yhtä kovalle ottavia kuin Fashoda. Siteet näkyvätkin jo rupeavan höltymään. Valtionpäämiehet käyvät yhä toisiaan tervehtimässä, samppanjaa juodaan »uskollisen ystävän ja erottamattoman liittolaisen» kunniaksi (keisari Nikolai 29/5 1902), Venäjän sanomalehdistö ylistelee »säteilevää kaarta romanilaisen ja slaavilaisen maailman välisen kuilun yllä»; näemmepä maaliskuussa 1902 suurpoliittisen tuloksenkin, kun liitto silloin, vastineeksi Erglannin ja Japanin väliseen liittoon, »ulotettiin Itä-Aasiaan»; mutta jos lukee sanamuodon (Staatsarchiv Bd 69, n:o 13066), ei tämä laajennus kuitenkaan tunnu erityisen sitovalta, kuten siitä ei ollutkaan mitään todellisia seurauksia. Ei myöskään osoita suurta luottamusta se, että näinä uuden vuosisadan ensimäisinä vuosina havaitaan levotonta kolmannen liittomiehen hapuilemista: Böömissä (I osa, sivu 158), Skandinaviassa (nimimerkki Georgen Tukholmassa 1902 julkaisemia »Valtiollisia mietelmiä», joita »Peterburgskija Vjedomosti» tervehti suurella suosiolla), jopa itse Englannissa (Blennerhasset, England and Russia, »National Review» 1901).

[s. 29]

Ranskan ulkopolitiikka vuosisadan vaihteessa (1898—1903) on siis, ainakin ulkopuolella Sisä-Afrikaa, jonkun verran kangistunut, samalla kuin suhde liittolaiseen on kylmenemässä. Tämä voi tuntua oudolta, kun näet tilaisuus oli erittäin otollinen suurpoliittisille hankkeille Englannin samanaikaisten vaikeuksien vuoksi Etelä-Atrikassa. Selitys on Delcassén uudessa järjestelmässä: se mies, joka itse Fashoda-kahnauksen aikana oli pyhästi vakuuttanut, ettei hän luovu paikaltaan ennen kuin »la bonne entente» — hyvä keskinäinen ymmärrys — Erglannin kanssa on palautettu^[6], ei toki voinut todenperästä langeta kiusaukseen käyttää Englannin ahdinkoa yksipuolisten etujen hankkimiseen.

Tällaisilla edellytyksillä kävi Delcassé vihdoin toteuttamaan valtiollista ihannettaan. Itse asiassa sisältyi se jo maaliskuun sopimukseen v. 1899; mutta muutamien vuosien unohduksen huntu piti sentään pantaman Fashodan päälle, ennenkuin arvattiin ryhtyä panemaan toimeen sen seurauksia. Uunna vuonna 1902 näkyivät ensimäiset vakavat välähdykset sen yhteisymmärryksen palautumisesta länsivaltain välille, joka oli vallinnut Ludvig Filipin ja kolmannen Napoleonin ajalla; äänenkannattajat olivat niin mahtavia kuin »Times» ja »Standard» toisella puolen Kanaalia, »Le Temps» etupäässä toisella. Vuonna 1903 sai maailma nähdä kummia: Englan[s. 30]nin valtionpäämiehen Parisissa, jota ei ollut tapahtunut 48 vuoteen, sitten Ranskan valtionpäämiehen Lontoossa, mitä ei ollut tapahtunut milloinkaan ennen, sen jälkeen kummankin maan kauppiasten ja lopuksi kansanedustajain vuorovierailuja. Se oli suuri koneisto ja huolellinen järjestely, joka muutoin ei jättänyt tilaa epäilyksille pelin tarkoituksesta. Niin kypsyi aika, heinäkuussa 1903 olivat valmistavat toimet suoritetut, ja 8. huhtikuuta 1904 allekirjoittivat Lontoossa Erglannin ulkoasiainministeri Lansdowne ja Ranskan lähettiläs Cambon sen merkillisen sopimuskirjan, joka todistaa Ranskan rintamamuutoksen tapahtuneeksi ja samalla aloittaa uuden vaihekauden maailmanpolitiikassa.

Kun lukee tuon sarjan sopimuksia ja selityksiä — »konventioneja» ja »deklarationeja» — (Staatsarchiv Bd 79, n:ot 13331—13335), vaikuttaa se kuin rauhanteko ilman edelläkäynyttä sotaa. Siinä järjestellään kahden vallan välit koko maapallolla, Uusista Hebrideistä Madagaskariin, Siamista Länsi-Afrikaan. Rarskan oikeus New Foundlannin etelärannikkoon kalastuksen vuoksi (»the french treaty shore»), josta oli kiistelty lähes 200 vuotta, lakkautettiin, ja korvaus Ranskalle tapahtui nimenomaisten maanluovutusten muodossa (Los-saaret, Jarbutenda) Länsi-Afrikassa. Mutta kaikkien muiden järjestelyjen yläpuolella on Egyptiä ja Marokkoa koskeneiden kiistojen kuittaaminen vastakkain: Ranska luopuu lopullisesti, kaikkine vaatimuksineen, edellisestä, ja Englanti taas erinäisillä ehdoilla vaatimuksistaan jälkimäiseen nähden. Tämä valaisee äkkiä Delcassén politiikan, niinkuin verhon poistaminen kuvapatsaan [s. 31]päältä. Päämaali, jota kohti hän koko ajan on pyrkinyt, tulee näkyviin. Egyptin kysymyksen pilvet painuvat näköpiirin taa, mutta niiden sijalle hahmottuvat Marokon kysymyksen piirteet.

Diplomatiaan perehtyneille ei tämä uutuus tosin ollut mikään yllätys. Itse asiassa on Ranskan vaatimus Marokkoon nähden luontaisesti kuuluva ranskalais-afrikalaisen siirtomaavallan maantiedolliseen ryhmään ja edellytyksiin ylimalkaan. Tämä valta, lopuksi suurempi kuin koko Europa — yli tuhannen vuotta lykkäytynyt vastaus maurien tunkeutumiseen Europaan keskiajalla — on hallinnollisesti jaettu neljään yksiöön (Algerian emämaahan luetut maakunnat ja alueet, vasallimaa Tunis sekä kenraalikuvernöörikunnat Länsi-Afrika vuodesta 1902 ja Päiväntasaajan-Afrika vuodesta 1910), mutta nyttemmin täysin yhtenäinen ja (Wadain miehittämisen jälkeen 1900) jotakuinkin täydessä hallussa. Se peittää maanosan luoteis- ja keski-osat niinkuin mannerjäätikkö, joka 7 kielekkeellä (Tunis-Algeria, Senegal, Casamanza, Guinea, Norsunluurannikko, Dahomei, Kongo) koskettaa mereen. Näiden ulottimien välillä on siis, vielä valtaamattomina, joukko lovia jättiläisvallassa; toisten suurvaltain siirtoloita, mutta myöskin alkuasukasvaltio Marokko. Jo vähimmän vastapaineen lain täytyi siis suunnata jatkuva paisumispaine tälle taholle. Lisäksi tulee kolme erikoista asianhaaraa. Marokko on aivan toisen-arvoinen kuin tavalliset kuuman vyöhykkeen siirtolat, maanviljelys- ja vuorimaa, alaltaan yhtä suuri kuin Ranska itse ja väkiluvultaan niinkuin Ruotsi, tuntijain mukaan, kuten Th. Fischer, kolmesta Atlas-maasta verrattomasti [s. 32]rikkain: siis ensiluokkainen saalis. Se rajoittuu välittömästi Algeriaan, Ranskan-Afrikan kulmakiveen, ja on alinomaisen anarkiansa vuoksi todellakin rasittavana levottomuudenpesänä, siis vaarana Ranskalle. Mutta vihdoin on se maantiedolliselta asemaltaan tavattoman tärkea: se on ainoa Afrikan maista, joka ulottuu sekä Atlanttiin että Välimereen, sen alueella on toinen »Herkuleen patsas», se on siis toinen luonnollinen ovenvartija Välimerelle, jota myöten Europan valtatie kulkee sekä pieneen että suureen itään — ja edustalla oleva meri on Gibraltarilla olevaan toiseen vartiopaikkaan saakka Tangerista käsin helppo sulkea nykyaikaisilla kanuunilla.

Kaikki tämä tekee Ranskan himon tämän lähimäisen huoneeseen hyvin luonnolliseksi ja suurvaltakannalta itsestäänselväksi. Ymmärtääpä, miksei se ole tahtonut täydentää 1845-vuoden sopimuskirjaa, joka jättää Marokon ja Algerian rajan etelässä epämääräiseksi. Jälkimäisen paisumisliikkeensä aikana oli se vähitellen saartanut himoitsemansa saaliin, huomaamatta siirrellyt asemiaan tämän selkäpuolelle, vihdoin käynyt suorastaan käsiksi; Insalan ja Tuatin keitaiden valtaus vuonna 1900 koski vielä kiistan-alaista maata, mutta Figigin valtauksella 1903 oli se anastanut riidattomasti marokkolaista aluetta. Arpa oli siten heitetty; ja sisällinen sota maassa vaati suorastaan, vallantavoittajan Bu Hamaran muukalaisvihollisen liikkeen takia, peliä jatkamaan.

Mutta Delcassé oli alun pitäen oivaltanut, että tätä peliä ei voisi hoitaa vain anastajan ja uhrin keskeisenä yksityisasiana. Sellainen idylli oli mahdoton varsinkin viimeksimainitun asianhaaran vuoksi. Ma[s. 33]rokon edullinen asema likellä yhtä maailmanliikenteen keskustaa nostaa välttämättömästi Marokon kysymyksen maailmanpolitiikan tasolle.

Kilpailijoita täällä olivat maantieteellisen asemansa vuoksi ensi sijassa Espanja, Marokon vastanaapuri, jolla siellä oli vanhoja kiinnityksiä (»praesidios»), sekä Englanti, ovenvartija Gibraltarilla, suurin osakas Välimeren liikenteessä; niiden jälkeen Italia, joka 1895 todella lienee katsellut paikkaa yksissä tuumin molempain edellisten kanssa (Pinon). Niinpä tarvittiin myöskin diplomaattisia valmisteluita. Siitä tuli »litviikkipolitiikkaa» (Millet) makseluineen eri tahoille. Ensin päästiin suoraksi Italian kanssa, 1901, ja hintana olivat Tripolia koskevat vaatimukset. Senjälkeen tuli Espanjan vuoro, ja tässä oli hintana pohjoinen osa itse Marokkoa. Vuonna 1902 oli Delcassé, joka hetkeksi näyttää luulleen mahdolliseksi saavuttaa päämäärän romanilaisten naapuriensa avulla ilman Englantia, valmis antamaan Espanjan osuuden ulottua aina Feziin saakka Sebu-laaksoineen, mutta kun tämä kohtasi tarmokasta vastarintaa eduskunnassa (Ribot 11/3 1903), supistettiin aluetta lokakuussa 1904 tehdyllä sopimuksella, joka kuitenkin toistaiseksi pidettiin salassa. Tällä Ranskan ja Espanjan sopimuskirjalla vahvistettiin samalla ne saman vuoden huhtikuussa tehdyn Ranskan ja Englannin välisen sopimuksen määräykset, joilla Englanti valvoi strategista etuansa salmen liikenteessä: koko pohjoisrannikko (Melillasta aina Sebuun saakka) säädettiin puolueettomaksi siten, että sille alueelle ei saanut rakentaa mitään uusia linnoituksia eikä Tanger siis saattaisi sulkea tietä [s. 34]Gibraltariin. Tämän varovaisuustoimenpiteen jälkeen vetäytyi Englanti syrjään Egyptissä saamine hyvityksineen, tunnustaen Ranskan etuoikeuden Marokon naapurina »valvoa järjestystä maassa ja auttaa sitä kaikilla niillä hallinnollisilla, taloudellisilla, rahallisilla ja sotilaallisilla uudistuksilla, joita maa saattaa tarvita» (art. 2 Egyptiä ja Marokkoa koskevassa deklarationissa).

Tämä oli Delcassén politiikan suuri valtti, vihdoin saatu hyvitys Fashodasta, palkka pitkästä suosiosta Englantia kohtaan. Tässä saattoi viitata yhteen suureen tulokseen »ententesta», sitä suurempaan, jos muistaa että Englanti keskellä entisen ystävyyden päiviä 1840-luvulla nimenomaan selitti marokkolaisen alueen valtausta sodan aiheeksi, ja vielä 1892 oli puhunut samaan suuntaan. Englannin suostumus oli havaittu verrattomasti kaikkein tärkeimmäksi, jota ilman ei kannattanut asiaa ajatellakaan. Kun se nyt oli saavutettu, näytti kaikki olevan kunnossa, ja luultiin muitta mutkitta voitavan ryhtyä toimeenpanemaan »pénétration pacifique» (rauhan levittämistä) — kuten valloituspolitiikan uusin lempinimi kuuluu.

Silloin ilmeni, että lasku oli tehty ei ainoastaan ilman isäntää, joka ei merkinnyt paljoa, vaan ilman erästä kokonaan kutsumatta jätettyä vierasta. Neljänneksi mieheksi peliin ilmoittautui Saksa juhlavassa muodossa: keisari Vilhelmin maissakäynnillä Tangerissa maaliskuussa 1905. Senkautta joutui kysymys sangen vakavaan vaiheeseen.

Saksa ei voinut tukea vaatimustaan millään maantieteellisellä syyllä, kuten edelliset vallat, eikä [s. 35]Delcassé senvuoksi ollut katsonut tarpeelliseksi ottaa Berliniä lainkaan lukuun diplomaattisessa alkupelissä, ei edes sen vertaa, että olisi virallisesti ilmoittanut sinne 1904 vuoden sopimukset tehdyiksi. Mutta Saksan kauppavaihto Marokon kanssa oli vain Englannin kauppavaihtoa pienempi, ja sen valvottava etu Gibraltarin salmen liikenteessä oli ensiluokkainen senjälkeenkuin se oli tullut saamamieheksi Kiinan konkurssipesässä; Saksalle ei saattanut olla mieluisaa nähdä Ranskan yhdessä Englannin kanssa asettuvan Välimeren ovelle, Englannin istuessa entistään turvallisempana Punaisen meren portilla. Sitäpaitsi saattoi Saksa hyvin tarvita omalta kohdaltaan asemaa Marokon Atlantinpuoleisella rannalla levähdyspaikaksi matkan varrella nuoriin siirtomaihinsa. Aika oli esiinastumiselle erittäin suotuisa, koskapa Ranskan varsinainen liittolainen Venäjä juuri nyt oli kiinni valtavassa voimainkulutuksessa Itä-Aasiassa. Th. Fischerin ja Schiemannin arvoiset saksalaiset kirjailijat neuvoivatkin toimiin ryhtymistä Marokossa, ja suursaksalaiset muokkasivat yleisöä sekä kokouspäätöksillä että lentokirjasilla, joista ei puuttunut viittauksia siihenkään, että Ranska tässä oli, Saksan sivuuttamalla, loukannut sen kunniaa.

Kun Saksan keisarin lippua kantava laiva oli jälleen lähtenyt Tangerin myrskyisestä satamasta, jäi siis jäljelle saksalaisten vaatimus saada olla mukana pesänselvityksessä, ja tätä varten esitettiin kansainvälistä neuvottelukokousta asiasta. Tämän tueksi saattoi Saksa vedota erääseen v. 1880 Madridissa tehtyyn sopimukseen, jonka mukaan kaikki vallat olivat yhtä oikeutettuja Marokon markkinoilla; ja [s. 36]kun väitettiin, että se vaitiolollaan oli hyväksynyt 1904 vuoden sopimukset, saattoi se vastata, ettei se semmoisia sopimuksia edes tuntenut.

Nyt oli Englannin ja Ranskan »entente» kestettävä kokeensa. »Le Matin» tiesikin sittemmin (lokak.) kertoa, että Englanti oli luvannut asettaa ei ainoastaan laivastoansa, mutta sen lisäksi vielä 100 000 miestä (Juutinmaan kautta) Ranskan puolelle sodan syttyessä Saksan kanssa. Delcassé luotti tähän lupaukseen ja oli kesäkuussa 1905 valmis uskaltamaan. Mutta hänen virkaveljensä hätääntyivät kuilun reunalla; Delcassé sai kukistua ja Saksan vaatimaan neuvottelukokoukseen suostuttiin. Siihen päättyy Marokon kysymyksen ensimäinen näytös. Ranskalainen »keltakirja» ja saksalainen »valkokirja» selittivät vuodenvaihteessa 1905—06 vastakkaisia kantoja; Saksan pääkanteina havaittiin olleen, että Ranska eksyttävästi oli sulttaanin edessä esiintynyt »Europan valtuuttamana», ja että se itse asiassa tavoitti maan »tunisoimista» eli valtausta — mitkä väitteet Ranska tietenkin kielsi.

Toinen näytös esitettiin pienessä espanjalaisessa Algecirasin kaupungissa, kaikkien suurvaltain ja niiden lisäksi muutamien muiden kesken, tammikuusta huhtikuuhun 1906. Tulokseksi tuli kansainvälinen sopimus, joka vahvisti Marokon koskemattomuuden ja markkinavapauden, mutta antoi Ranskalle ja Espanjalle eräänlaatuisen poliisivallan siellä Europan puolesta ja tunnusti edelliselle muutamia erioikeuksia Algerianpuoleisella rajaseudulla; mutta Ranska ei saisi suurempaa osuutta kuin 3/15 Marokon valtionpankkiin, ja ranskalaisen ja espanjalaisen santarmiston [s. 37]ylitarkastajana tulisi olla sveitsiläinen mies. Englanti ja Ranska olivat neuvotteluissa uskollisesti olleet yksistä puolin, eikä Saksa ratkaisevissa kohdissa ollut saanut tukea muulta kuin Itävallalta, joka myöskin laati lopullisesti hyväksytyt sovitteluehdotukset.

Sisäiset sodat, hyökkäykset ja väliintulot eri paikoilla (Udsha huhtikuussa 1907, Casablanca heinäkuussa 1907, Shauja 1907—08) täyttävät kysymyksen kolmannen näytöksen. Ranska ei ole luopunut hankkeistaan, mutta tuntee joka askeleella Algecirasin kahleena jalassaan. Syyskuussa 1908 tapahtui (Casablancassa) ranskalaisten ja saksalaisten välillä suoranainen yhteentörmäys, joka uudelleen paljasti tilan arkaluontoisuuden, vaikka kahnaus saatiinkin sovinto-oikeudessa suorituksi. Helmikuussa 1909, Bosnian kysymyksen huolten aikana, päätti Saksa ottaa sovinnollisen askeleen: luopumatta Algecirasin sopimuksesta muissa suhteissa taipui se nimenomaan tunnustamaan Ranskan »valtiolliset erikoisedut» kiistanalaisessa maassa ja tyytymään itse puolestaan ainoastaan taloudellisiin. Algecirasin »kansainvälisen kiinnityksen» sijalle oli täten osittain tullut saksalainen, ja molemmat vastustajat ryhtyivät nyt yhteisesti taloudellisiin yrityksiin paikalla, kun Ranska arveli valtiollisen pelin voitetuksi; se piti näet sopimusta Saksan täydellisenä luopumisena tähän puoleen sekaantumasta ja katsoi sitä siis jo poistetuksi kiistanaiheiden joukosta.

Niinpä alkoi Ranska nyt olla vähemmän tarkka Algecirasin sopimuksen pohjatekstin noudattamisessa. Toukokuussa 1911 näyttää se katsoneen hedelmän [s. 38]kypsyneeksi: jokseenkin läpikuultavien tekosyiden nojalla toimeenpantiin sotilasretki suoraan pääkaupunkia Feziä kohti. Siitä alkaa näytelmän neljäs ja toistaiseksi viimeinen näytös.

Se tuli yhtä draamallisen jännittäväksi kuin ensimäinenkin, uuden yllättävän toimenpiteen johdosta, johon Saksa ryhtyi, se kun tällä kertaa lähetti kanuunavene »Pantherin») marokkolaiseen Agadirin satamaan, heinäkuussa. Tällä oli Saksa antanut pontta mielipiteelleen, että retki Feziin oli kokonaan muuttanut v. 1909 tehdyn sopimuksen edellytykset; nyt oli Algecirasin sopimus rikottu ja siis uudelleen sama tila kuin 1905, eikä Saksa nyt enempää kuin silloinkaan halunnut jäädä laskuista pois — muuta tietä Marokon valtiuteen ei ollut kuin joko sodan tai sovinnon tie Saksan kanssa.

Syistä, jotka toisessa yhteydessä tulevat selvemmin esiin, tuli edellinen vaihtoehto ensiksi näkyviin. Kaksi kuukautta oli sodanvaara Länsi-Europassa uhkaavampana kuin milloinkaan ennen silloisen miespolven aikana. »Illustrierte Zeitung» esitti jälkeenpäin 21/12 1911 vaaraa karttakuvilla Englannin ja Saksan laivastojen asemista Pohjanmerellä 24. heinä-, 19. elo- ja 18. syyskuuta; kaikki oli valmiina taisteluun, jopa eräänä yönä torpeedoverkotkin olivat alaslaskettuina. Siispä seisoi Englanti lujasti Ranskan puolella, puhuttiin 150 000 englantilaisen lähettämisestä (Belgian kautta) mannersotaan, ja vuoden 1905 tilanne uusiintuu siinäkin, että jälleen tapaamme Delcassén Ranskan ministeristössä. Vasta syyskuun lopulla oli rauhallisen ratkaisun toive luotettava, mutta vielä kesti kuukausia, ennenkuin neu[s. 39]vottelut johtivat perille, s. o. Saksan irtilunastamiseen Marokon kuolinpesästä, jotta Ranska vihdoinkin pääsisi käsiksi himoitsemaansa perintöön.

Vielä kerran täytyi siis Ranskan maksaa, vieläpä tällä kertaa jo omistamiansa maa-alueita. Alussa luultiin, varsinkin Saksassa, että Saksa tavoitti alueita itse Marokossa (Sus-laaksoa, »Etelä-Mauretaniaa»); ja juuri tämä käsitys teki aseman kansainvälisesti niin arkaluontoiseksi, kun Ranska ei voinut suvaita uutta Elsassinrajaa, eikä Englanti uutta Kiautshouta, näillä mailla. Mutta pian ilmeni, että »pantterinhyppäys» oli tarkoitettu vain diplomaattiseksi keinoksi eikä todelliseksi rantavaltaukseksi: Saksa tyytyi korvaukseen muualla (»cherchons ailleurs»: etsikäämme toisaalta), turvattuaan taloudelliset ansiomahdollisuutensa Marokossa. Jonkun aikaa oli ajateltu tällaista korvausta siinä muodossa, että Ranska tukisi Saksan Bagdadinratahanketta (»Le Temps» huhtik. 1907); nyt sovittiin, että Saksa saisi korvauksen maa-alueissa päiväntasaajan seuduilla olevista Ranskan maista. Edellisiin maksuihin Marokosta — osa itse maata Espanjalle, vaatimukset Tripoliin nähden Italialle ja Egyptiin Englannille — tuli siis nyt lisäksi suuri kaistale omaa aluetta Kongossa Saksalle.

André Tardieu on 1912 osoittanut, että tämä yhdistelmä Marokko-Kongo ei laisinkaan ollut niin luonnoton, kuin ensi katsannolta näyttää. Itse asiassa oli pieni Kongokiista Saksan ja Ranskan välillä ollut käynnissä rinnan suuren Marokkoriidan kanssa. Vuosina 1899—1908 lienevät saksalaiset siellä Kamerunin rajalta käsin vähitellen anastelleet Ranskan aluetta miljonien hehtaarien laajuudelta. Yritys [s. 40]yhteistoimintaan oli tehty 1909, mutta epäonnistui pian, samoin kuin samanaikaiset yhteistoimet Marokossa. Täällä oli siis asiain järjestely kipeästi tarpeen, ja jo 1905 oli lausuttu ajatus näiden molempien etujen vaihtamisesta.^[7] Tällä pohjalla saavutettiin nyt ratkaisu sopimuskirjalla 4. marraskuuta 1911: Saksa luopui lopullisesti kannattamasta Marokon sulttaania, saaden uusia, tarkoin määrättyjä »avoimen oven» takeita siellä sekä 2½ milj. ha uutta maata Ranskan Keski-Afrikan alueista — niin että Kamerun nyt ulottuu kaksilla »kravunsaksilla» (Clémenceau) Kongon jokialueelle (Ubangi- ja Sangalaaksot), sekä yksillä merelle Espanjan Guinean eteläpuolella.

Tämän alueellisen järjestelyn geopoliittista merkitystä valaistaan lähemmin Saksaa koskevassa osassa (ks. tuonnempana s. 188 seur.). Maailmanpoliittisesti merkitsee se, että Marokon kysymystä nyt voi katsoa poistetuksi päiväjärjestyksestä, sen oltua siinä hyvin etualalla kymmenen vuotta ja saatettua Europan sinä aikana kaksi kertaa maailmansodan kynnykselle.

Mutta eivätpä pilvet haihtuneetkaan heti sinä marraskuun päivänä, jolloin sopimuskirjat allekirjoitettiin. Ei kukaan voinut väittää, että ratkaisu oli kaunis, ja molemmin puolin kuuluikin tyytymätöntä nurinaa (ks. tuonnempana). Saksan oli pitänyt tinkiä sangen paljon alkuperäisistä vaatimuksistaan, jotka [s. 41]käsittivät koko ranskalaisen Kongon (saksalaista Togo-siirtolaa vastaan) ynnä taloudellisen monopoliaseman Marokossa; se oli myöskin kärsinyt tuntuvasti rahapulasta, joka johtui ranskalaisen kullan takaisinvaadinnasta — Ranska oli tässä taistelussa suurella menestyksellä käyttänyt »viidettä aselajiaan». Ranskassa taas harmiteltiin alueen menetystä siinä määrin että ulkoasiainministeri ja sittemmin koko Caillaux'n ministeristö, joka joutui sopimuksen tekemään, sai mennä uutena vuonna 1912. Uusi Poincaren ministeristö saattoi suuren saaliin kansainoikeudelliseen satamaan, huhtikuussa 1912, kun Marokon sulttaani nimenomaan tunnusti itsensä Ranskan suojeluksen alaiseksi. Mutta nyt ilmestyi selkkauksia Espanjan kanssa, joka Ranskan Feziin tekemän retken jälkeen riensi valtaamaan El Arishin ja El Ksarin luoteessa. Kun »Le Matin» (marrask. 1911) julkaisi lokakuussa 1904 tehdyn sopimuksen, sai Ranskan yleisö suureksi ja katkeraksi hämmästyksekseen tietää, että Delcassé todellakin oli luovuttanut koko pohjoisosan Espanjalle, joten vastikkeena kaikista suurista suorituksista oli vain sangen suuresti typistetty Marokko. Tämän paheksuvan mielipiteen painosta on hallitus ryhtynyt uusiin keskusteluihin Espanjan kanssa, ja seurauksena on ollut välien pingoittuminen hyvinkin kireälle. Sitten on jäljellä todellinen valtaus, joka aiheuttanee paljon huolta. Näitä Marokon jälkinäytöksiä jatkuu vielä, kun tätä (elok. 1912) kirjoitetaan.

[s. 42]

Me näemme tässä politiikan, joka vuosikymmenen ohjaa vain yhtä pistettä kohti, niinkuin musiikki, jolla on vain yksi ainoa johtoaihe. Ranskan koko ulkopolitiikan 1900-luvulla määrää yksi ja ainoa halu: Marokko. On etsittävä tämän politiikan tuonnempaa suuntapiiriä, ja ehkä ensin kuunneltava sen arvostelua kotona.

Jätämme siinä syrjään sosialistisen vastarinnan, joka on säestänyt jokaista päämäärää kohti otettua askelta moitteella, että leikitään tulen kanssa; sellaisia eduskuntaesteitä, jotka osaksi ovat oman itsensä tarkoitusperänä, täytyy nykyään jokaisen länsieuropalaisen suurvallan ottaa lukuun. Emme myöskään takerru niihin lukuisiin lausuntoihin, jotka pitävät kauppaa liian kalliina (»meillä oli valtakunta, meille jätetään vain käytäviä», Hanotaux Kongosta; »me maksoimme liian myöhään, sentähden saimme maksaa liian paljon», Pinon). Vakavampia ovat ne muistutukset, jotka katsovat itse saaliin arvoa epäiltäväksi. Ennen, sanoo Millet (1905), oli Ranskalla saareusaseman voima Pohjois-Afrikassa, Välimeren, aavikon, turkkilaisten ja Marokon anarkian välillä; nyt on luotu »kansallisvaara» hankkimalla näiden sijaan naapureiksi Italia ja Espanja. Varsinkin vaaranalaista oli kolmiliiton jäsenen, Italian, päästäminen Tripoliin, sillä siellä on se saanut toimintaperustan Tunisia vastaan, jossa italialainen kansallisuus jo on ranskalaista suurempi, jota paitsi tiet Ranskan Tsad-maihin kulkevat sen kautta. Toiselta puolen on Tripolitania Turkin kaliifin ainoa jäljellä oleva yhdysside Afrikan kanssa, jonka vuoksi tämän kaupan täytyy katkeroittaa häntä myöskin Ranskaa [s. 43]vastaan ja vahingoittaa Ranskan perinnäistä asemaa Levantissa. Ei siis milloinkaan olisi pitänyt luovuttaa Tripolia; olisi riittänyt, että Italia olisi saanut Barkan. Entinen ulkoasiainministeri Pichon lausuikin senaatissa julki (8/2 1912) huolestumisen, että Saksa ja Italia kenties rakentavat Kongon—Tripolin rautatien. Näitä näkökantoja vastaan pidetään laihana lohdutuksena sitä, että Ranskan politiikka on tehnyt Välimerestä »latinalaisen meren»; »latinalainen unioni» on utukuva, jonka vuoksi ei kannata mitään uhrata.

Tätä vastaan voi väittää, että tässä latinalaisessa veljestymisaatteessa on paljonkin realipolitiikkaa; vai eikö se hyvin sovellu vastapainoksi Saksan vetovoimalle Espanjaan ja Italiaan nähden? Vuosina 1906—09 näemmekin todella Espanjan uskollisesti seuraavan Ranskan vanavedessä, ja ne välipuheet toukokuulla 1907, joita on nimitetty »Välimeren-sopimukseksi» (Albin, s. 127 seur.), näyttivät vahvistavan sen yhtymisen kolmisopimusvaltoihin. Tapaamme myöskin Italian selvästi tällä puolella Algecirasissa, kuten muuallakin, huolimatta sen virallisesta kuulumisesta kolmiliittoon. Mutta Marokon kysymyksen kehitys on tosin samentanut näitä suhteita, kahnaukset Espanjan kanssa itse paikalla ovat käyneet yhä lukuisammiksi ja yhä pahemmanlaatuisiksi, viime aikoina on myöskin suhde Italiaan huonontunut selkkauksista, jotka ovat johtuneet Tripolin asiassa (Tunisin ja Tripolin riidanalaisella rajalla olevan Djanetin keitaan lopullinen valtaus ranskalaisten puolelta joulukuussa 1911, ranskalaisten höyrylaivain takavarikkoon-otto italialaisten puolelta uutena [s. 44]vuonna 1912). Huomautusta, että Marokkopolitiikka on tuottanut Ranskalle kahnauskohtia ia hyökkäyspintoja, ei siis voida syrjäyttää väitteellä, että se on vain opillinen; yhtä vähän kuin Pichonin kantaa, että Ranska heikentää sotilasasemaansa Europassa sitomalla itsensä kiinni Marokkoon — näkökanta, joka siirtomaapolitiikan vastustajilla oli 1880-luvulla (ks. edellä s. 21).

Tämä on kuitenkin se nurja puoli, joka väkisinkin liittyy kaikkeen edistyspolitiikkaan. Laajennamme nyt katsetta ja kiinnitämme huomion itse tämän edistyksen suuntaan, s. o. Marokkopolitiikan vaikutukseen Ranskan yleiseen asemaan valtakuntain keskuudessa. Siinä on tietenkin arvostelun ratkaiseva kohta.

Silloin pistää ensinnä silmään, että tämä politiikka on juottanut Ranskan yhteen Englannin kanssa todelliseen »entente cordialeen», sydämelliseen sovintoon^[8], kuten ainakin suurten ja vaarallisten kohtaloiden yhteisyys. Kuiva kauppasopimus 1904 on pannut alulle yleisen yhteisymmärryksen, joka on kestänyt tuulessa ja tyynessä. Kaikissa selkkauksissa on Englanti asettunut lujasti Ranskan puolelle. Useammin kuin kerran (viimeksi syksyllä 1912) onkin ollut kysymyksessä askeleen astuminen päähän saakka ja »ententen» muuttaminen »allianssiksi» (»entente per[s. 45]manente», kuningas Edvard 25/5 1908). Tätä kehitystä on estänyt — kuten »Le Temps» selkeästi osoitti 26/5 1908 — Ranskan luonnollinen toivomus saada takeita Englannin voimasta myöskin maalla, mutta ne takeet ovat sangen epävarmoja niin kauan kuin Englanti ei päätä toimeenpanna yleistä asevelvollisuutta. Että sotilassopimus tai ainakin suullinen välipuhe jo nyt on olemassa erinäisten mahdollisuuksien varalta, on jokseenkin varmaa (huolimatta pääministerien virallisista kieltelyistä, Clémenceau marrask. 1906, Asquith jouluk. 1911); kun entente siis tekee saman viran kuin allianssi, niin voidaan tulla toimeen ilmankin tätä kiinteämpää muotoa.

Mutta minkä vaikutuksen tekisi tämä läheinen suhde Ranskan pysyvään, vahvistettuun liittoon Venäjän kanssa? On huomattava, että entente tehtiin ilmisodan puhjettua Ranskan liittolaisen Venäjän ja Englannin liittolaisen Japanin välillä ja oloissa, joissa Venäjä yhä katsoi Englantia todelliseksi vihollisekseen. On ilmeistä, että entente näin ollen vaikuttaisi jäähdyttävästi allianssin lämpöön, joka muutenkaan ei enää ollut erin suuri (ks. edellä s. 28). Olihan tämä sentään, Venäjän kannalta katsoen, liian pitkä ja hellä tanssi vieraan naisen kanssa, jotta sitä olisi voitu selittää vain »viattomaksi ylimääräiseksi numeroksi» (I Osa, s. 201). Samoin kuin molemmat liittolaiset tähän aikaan maantieteellisesti käänsivät toisilleen selkänsä kulkien kumpikin omia teitään — toinen Marokkoa, toinen Mandshuriaa kohti — samoin olivat heidän sydämensäkin kylmenneet. Erittäin kireäksi pingoittui tila syksyllä 1904, kun Doggermatalikon juttu toi sodan puhkeamisen Venäjän ja Englannin välillä uhkaavan mah[s. 46]dollisuuden piiriin. Ranska esiintyi tässä luonnollisena, puolueettomana välittäjänä ja sai ylläpidetyksi rauhan; mutta kysyä sopii, sitäkö Venäjä odotti. Välittäjiä ja rauhanystäviä voi tässä maailmassa löytää ilmankin kansainoikeudellista kristillistä avioliittoa. Venäjästä täytyi tuntua, että Ranska oli jättänyt sen pulaan. Ja niinpä lienee Doggermatalikko Nevan rannalla kirjoitettu samaan tiliin kuin Fashoda Seinen rannalla — se oli Ranskan vastaus ja kuitti Venäjälle sen menettelystä 1898.

Ajat olivat siis paljon muuttuneet niistä innon ja riemun päivistä, jolloin »alliance franco-russe» syntyi. Silloin kohtasivat asianosaiset toisensa Englantiin (samoin kuin Saksaan) kohdistuvan yhteisen vihan tukevalla pohjalla, eikä heidän itsensä välillä näyttänyt olevan mitään loukkauskiviä; nyt oli toinen puoli aloittanut läheisen suhteen Englannin kanssa, keskinäisiä kahnauksia oli myöskin ilmennyt, ja allianssi oli havaittu käytännössä arvottomaksi, juuri kun asianosaiset enimmin olisivat olleet tuen tarpeessa. Tähän aikaan piti sidettä koossa tuskin mikään muu kuin puhtaasti rahallinen näkökanta: Venäjän alituinen lainantarve ja Ranskan huolehtiminen niistä miljardeista, jotka tämän nojalla jo sinne olivat vaeltaneet.

Silloin kääntyi lehti vielä kerran, mutta nyt allianssin eduksi, Englannin ja Venäjän sovinnon johdosta elokuussa 1907. Kahden allianssi laajennettiin kolmen ententeksi — kolmisopimukseksi — Freycinetin jo 1880-luvulla esittämän ajatuksen ja vuosisadan alussa ilmenneiden englantilaisten harrastusten mukaisesti (ks. edellä s. 29). [s. 47]Tässä ei ole paikka niiden vaikutinten selvittelyyn, jotka johtivat tähän huomiotaherättävään tulokseen; me huomautamme vain, että Ranskan kaksinainen peli tämänkautta näytti saaneen siunauksen. Olot palasivat luonnollisempiin uomiin, pahin pilvi allianssin yltä häipyi, valtiollista yhteistyötä Venäjän kanssa näytti odottavan uusi lupaava kehitys.

On päivan selvää, että tämä uusi asiaintila merkitsee uutta Ranskan suhteiden huonontumista kolmanteen päävaltaan Saksaan nähden. Epäilemättä oli kosto, revanche, yhtenä niistä vaikuttimista, jotka alusta saivat ranskalaiset valtiomiehet tavoittamaan liittoa Venäjän kanssa, samoin kuin tietenkin se yksin selittää Ranskan yleisön riemun liiton syntyessä: liitto oli Janus,^[9] ranskalaiset katsoivat etupäässä niitä kasvoja, jotka uhkaavina olivat käännetyt Saksaa vastaan, kun taas venäläiset katselivat niitä, jotka kääntyivät päin Englantia. Toisaalta saattaa tuskin erehtyä siinä, että miespolven aika oli saanut revancheajatuksen laimenemaan, huolimatta Deroulèden »isänmaanystäväin liitosta» 1880-luvulla ja muusta yllyttelystä pinnalla. Uusi miespolvi, joka itse ei ollut kokenut Sedanin päivien tuskaa, oli nyt ehtinyt kasvaa; eikä keisari Vilhelm II ollut koskaan laiminlyönyt tilaisuutta voidella vanhaa haavaa huomaavaisuuksien ja kohteliaisuuksien balsamilla. Uuden vuosisadan alussa kuulemme Ranskan sosialistien vaikutusvaltaisten johtajain eduskunnassa (Jaurès, Pressensé) useita kertoja nimenomaan hylkäävän kaikki vanhat kostoajatuk[s. 48]set; olemmepa nähneet aika ajoin yrityksiä sovintopolitiikkaan vastuunalaisten valtiomiestenkin puolelta, kuten viimeksi Hanotaux 1890-luvulla (ks. edellä s. 24).

Ei myöskään voi sanoa, että Marokkopolitiikka sinänsä käänsi mitään kärkeä Saksaa vastaan; siksi olivat Saksan valvottavat edut paikalla liian vähäpätöiset. Asian teki arkaluontoiseksi Delcassén tahallinen Saksan sivuutus kysymyksen vireillepanossa. Jo silloin, 1904, oli Millet varoittanut tämän seurauksista; hänen ankara arvostelunsa Delcassén personasta, Englannin ja Ranskan sopimuksesta (»peräytyminen hyvässä järjestyksessä, siinä kaikki») ja koko »litviikkipolitiikasta» Marokon kysymyksessä heijastaa saksalais-ystävällistä Hanotaux-suuntaa englantilais-ystävällisen hallitussuunnan vastakohtana. Mutta ei myöskään käy kieltäminen, etteikö Saksan diplomaattien kömpelöhkö tapa paljonkin edistänyt välien pahenemista ja antanut yllykettä sille ajatussuunnalle, joka pitää Saksaa »raa'an väkivallan» edustajana. Sinänsä sen seikan, että Ranska joka askeleellaan Marokon näyttämöllä kohtasi Saksan ehkäisemässä, täytyi vaikuttaa ärsyttävästi, varsinkin kun kummankin kansan sydämen pohjalla oli vanhaa kaunaa. Tästä on ollut seurauksena, että Ranskan ja Saksan välisen sovinnon toiveet, jotka vuosisadan alussa olivat kirkkaat ja valoisat, Marokkojutun aikana yhä enemmän himmentyivät, kunnes lopulta tuntuu, kuin näkisimme kansallisvihan pohjalähteiden jälleen alkavan pursua ja sodankiihkon vimman hehkuvan silmissä.

[s. 49]

Jos tähän onnettomaan asiainmenoon tahtoo etsiä mieskohtaisia syyllisiä, on niitä siis kummallakin puolella; mutta tuskin kukaan voi olla huomaamatta, että suurin osa syystä on Delcassén. Kerrotaan hänen buurisodan aikana rauhoittaneen Englantia vakuuttamalla, että »Ranskalla on, kuten ennenkin, yksi ainoa vihollinen»; sillä hetkellä otti hän harteilleen päävastuun — mikäli se voi langeta yksityisen miehen osalle — jos yleinen mannersota vielä kerran on raateleva Europaa, kuten viimeksikuluneiden vuosisatojen alussa...

Onko kysymyksen ratkaisu marraskuussa 1911 ollut omiansa haihduttamaan näitä vaarallisia mielialoja? Paljon on puhuttu siitä, kuinka suurimerkityksellistä oli, että Ranska ja Saksa ylimalkaan saattoivat tehdä rauhallisen sopimuksen; tämä tapahtuma, lausui valtakunnankansleri v. Bethmann jälkeenpäin Saksan valtiopäivillä 5/12 1911, on »suuremmanarvoinen kuin kaikki keskustelut sovinto-oikeudesta ja aseidenriisumisesta — — — olisi ollut ajattelematonta heittää pois kiveä, josta voi tulla nurkkakivi», Europalaisen mannersovinnon näköala aukenee tässä saksalaisen valtiomiehen silmän eteen. Schiemann, jonka arvellaan olevan keisari Vilhelmiä lähellä, säestää tätä viikon toisensa jälkeen »Kreuz-Zeitungissa», ja toiselta puolen kuulemme kuinka Hanotaux selittää entente-politiikkaa päättyneeksi luvuksi, jonka jälkeen pitäisi voida aikaansaada yleinen yhteisymmärrys »tasapainopolitiikan» pohjalla. Mutta tämä ranskalainen rauhanääni näyttää hukkuvan suureen metelinhälinään, joka ei ennusta hyvää tulevaisuu[s. 50]desta. Siitä päättäen näyttää rauhansopimus marraskuussa pikemmin enentäneen kuin vähentäneen jännitystä.^[10]

Ei siis voi erehtyä siitä, että uusi haava Kongossa oli repinyt auki Reinvirran arven. Ne, jotka lähemmin ovat tutkistelleet mielialoja nykyisessä Ranskassa, todistavatkin yhdestä suusta, että kostoajatus on jälleen korkeassa kurssissa. Jo viime vuoden kahnauksen aikana herätti Ranskan tyyni päättäväisyys huomiota. Suuri muutos mielissä on siellä tapahtunut aivan viimeisimpänä aikana: pitkäaikainen heikkoudentunne näyttää kadonneen, sotilaallinen itseluottamus kasvaneen, ja samalla ovat militarismin osakkeet kohonneet ja niiden oleellisena osana myöskin kostoaatteen. Jälleen riemuitsee kansa suurissa sotaväenkatselmuksissa; armeija on taasen kansansuosiossa kuten muinoin; kaiken, mitä Millerand — entinen sosialisti — sotaministerinä vaatii sotalaitosta varten, myöntää eduskunta tinkimättä. Luottaen englantilaiseen ystäväänsä ja etevämmyyteensä »neljännessä aselajissa» (lentotaidossa), tuntee Ranska olevansa »täysin valmis» — kuten 1870.

Tämän mielialan ilmausta on kukaties myöskin viimeisin ministeristönmuodostus, tammikuussa 1912, Caillaux'n jälkeen, jonka katsottiin osoittaneen [s. 51]saksalaisystävällistä kantaa hoitaessaan Marokon kysymystä: viime aikojen etevimmät eduskuntasuuruudet ovat miltei kaikki yhtyneet »suureen ministeristöön», jossa siis jälleen tapaamme Delcassén, päämiehen vuodelta 1905. Tämä keskitys tässä yhteydessä näyttää todistavan samaa kuin yksityiset ja yleiset todisteet. Täytyy sanoa, että Marokko-kahnauksen johdosta jälleen herännyt Ranskan itsetunto kuuluu nykyajan huolestuttavimpiin pahan-enteihin.

Tiedemies, joka päiväntapahtumain ja päiväntunnelmain takaa etsii pysyväisiä kehitystekijöitä, pysähtyy tässä ja kysyy: oliko tämä kehitys Ranskalle tarpeellinen? Onko sitä katsottava edes luonnolliseksi? Eikö mikään muu yhtymä ollut mahdollinen tai hyödyllinen? Vastaukset ovat etsittävät valtioiden olevista oloista, syrjäyttämällä mieskohtaiset mielensuunnat ja tunteet. Tässä tutkimuksessa voi tuskin tulla muuhun tulokseen kuin siihen, minkä Schiemann jo uuden kurssin alussa (1903) lausui arvostelullaan, että Ranskan nykyisellä poliittisella järjestelmällä on »sisällisen itsensäpettämisen kaikki tuntomerkit».

Jos ensinnäkin katsomme liittoa Venäjän kanssa, niin on se jo alun pitäen perustunut väärälle pohjalle, kun sitä Venäjän puolelta ilmeisesti ei milloinkaan ole aiottu aseeksi Ranskan kostoaatteelle. Tämä ilmeni jo Itä-Aasian sodan aikana, jolloin Venäjä vastasi ranskalais-englantilaiseen ententeen silmäänpistävällä lähentymisellä Saksan puoleen; mutta kolmisopimuksenkin synnyttyä on tämä selkeästi ilmennyt keisarikohtauksessa Potsdamissa, marraskuussa 1910, [s. 52]kun Venäjä ja Saksa avoimesti ilmoittivat olevansa vastahakoisia antautumaan hankkeisiin toisiaan vastaan (ks. tuonnempana s. 198). Erittäin voimakkaan vaikutuksen teki Ranskaan, kun Venäjä nyt tämän vahvistukseksi poisti osan armeijastaan länsirajalta. Että liitto tämän lisäksi peitti todellisia etujen ristiriitoja Levantissa, tiedämme jo (taempana s. 28); sulttaanin valtakunnan mahdollisessa pesänjaossa on Ranskalla Syyriaan ja Palestinaan nähden perinnäinen vaatimus, jota Venäjä ei liene taipuvainen kannattamaan.

Kaiken tämän lisäksi tulee sitten tärkeitä näkökohtia myöskin psykologiselta alalta. Poliittinen tarve alastomine etuvaatimuksineen ei sentään ole ainoana yllyttimenä valtioiden kehityksessä; sen rinnalla pääsee enemmän tai vähemmän vaikutukseen kansallinen tunne-elämä tuomioineen ja ennakkoluuloineen. Tämän tekijän merkitystä tavallisesti liioitellaan; mutta sitä ei myöskään sovi aivan vähäksyä. Niin pian kuin katsotaan Venäjän ja Ranskan liittoa tältä kannalta, ilmenee heti sen keinotekoinen luonne, meidän aikamme vastakkaisinten ihanteiden, Ranskan vallankumouksen ja »ancien régimen», itsevaltiuden, yhtymänä. Tämän sisällisen valheellisuuden täytyy tietenkin ilmetä sitä räikeämpänä, mitä enemmän Ranska muuten esiintyy vallankumouksen tyttärenä. Tämä ei ollut samassa määrässä asianlaita liiton syntyessä, sillä silloin johdettiin Ranskaa oikeistohengessä. Mutta sittemmin on kehitys käynyt melkein säännöllisesti vasempaan. Että Venäjäkin tällä välin on astunut askeleen vasempaan perustuslakimuutoksellaan vuodelta 1905, ei asiaa isosti muuta. [s. 53]Ranskan hallitusten todellinen mieli ei ole virallisen, vaan vallankumouksellisen Venäjän puolella. Ja hyvin selvää on, ettei myöskään virallisella Venäjällä voi olla suurta myötätuntoa hallitussuuntaa kohtaan, joka omassa talossaan on vainonnut kaikkea, mikä vähänkin on samanhenkistä sen periaatteiden kanssa. »Pyhän Venäjän» sydän ei voi sykkiä sosialismin ystäville ja kirkon vihollisille!

Voiko Ranskan sisäpolitiikka tästä lähin kääntyä Venäjälle mieluisampaan suuntaan — tai ehkä Venäjän politiikka Ranskalle — se on tutkimuksemme alan ulkopuolella. Toteamme, että tämä liitto on kokonaan sovinnaisavio, solmittu ilman rakkautta ja toiselta puolen väärillä edellytyksillä, sekä että mitään merkkejä ei ole olemassa rakkauden tulennasta ajan mukana. Se on esimerkillinen konjunkturipolitiikan tuote, ja sen konjunkturit ovat pikemminkin alenemassa. Että elokuussa 1912, Poincarén käydessä Pietarissa, tehtiin uusi sotilassopimus (laivastoa koskeva) ja tässä yhteydessä jälleen puhuttiin monta kaunista sanaa liitosta, ei sumenna sitä, joka näkee pinnan alle.

Mitä sitten tulee väleihin Italian kanssa, ei voi olla huomioon ottamatta, että Ranska ja Italia etsivät lähimpiä kehitysmahdollistuksiaan samalta alueelta, nimittäin Välimerenmaailmasta. Ranskalla on puolellaan esikoisoikeus ja edelle-ehtiminen, mutta Italialla luonto. Tässä voisi tosin ajatella jakoa siten, että Ranska vakiinnuttaisi valtansa etumaisen ja Italia taemman (sisemmän) Välimeren piirissä; ja tämä näyttääkin olevan tarkoitus, mikäli Ranska luopumalla Marokkoa vastaan kaikista vaatimuksista [s. 54]Egyptiin ja Tripoliin nähden tosiaan näyttää tahtovan keskittyä lähimpään osaan, kun Italia taas etsii tyydytystään idässä Tripolissa ja Albaniassa. Mutta tässä tulee huomauttaa, kuinka luonnottoman syrjäytetty tämä asema todellisuudessa on Italialle. Silmäys kartalle osoittaa, että Italia kääntää selkänsä itään, mutta sylinsä ja päivänpuolen länttä kohti. Täällä, missä saaret ovat kuin suuria siltakiviä, on sen luonnollinen laajennussuunta; täällä oli poliittista yhteyttä roomalaisaikana paljoa ennen kuin Balkanin kanssa, täällä uusittiin yhteys lännestä käsin Espanjan suurena aikana. Mutta juuri täällä on Ranska nyt vallannut kaikki paikat. Täällä näkee Italia nyt mahtavan naapurinsa strategisessa asemassa — Bizerta, Korsika, Toulon — josta se milloin tahansa voi peljätä iskua sydämeensä. Kaikkien Ranskan ystävyysvakuutteluiden verhon läpi pistävät esiin kanuunansuut. Kuinka arkaluontoinen uusi ystävyys on, se on jo nähty monessa tilaisuudessa ja aivan erikoisesti Tripolin kaupan alkaneessa toteuttamisessa, joka luo uuden rajan ja uuden kahnausalan naapurusten välille. Ei myöskään voi jättää ihan lukuunottamatta sitä, että Italia sentään vuoteen 1915 saakka on liittokirjan mukaan velvollinen asettumaan Saksan puolelle, jos Ranska hyökkää Saksaa vastaan. Kun pannaan kaikki nämä näkökannat yhteen, niin täytyy katsoa, että Ranskan ja Italian suhteelta puuttuu sitä loukkauskivien olemattomuutta ja yhteisten etujen pohjaa, joita ilman valtiollinen ystävyys ei voi elää vanhaksi.

Ja aivan samaan tulokseen joudumme lähemmin tarkastaessamme äkin syntynyttä ystävyyttä Rans[s. 55]kan ja Englannin välillä. Se ei ole ainoastaan uusi kansainoikeudellinen syrjäänhyppäys voimassaolevien sopimusten hengestä — sillä Ranskan täytyy määrätyissä oloissa olla velvollinen sotaan Englantia vastaan, samoin kuin Italian Ranskaa vastaan — vaan se on samalla uusi naamari luonnollisen ja vakavan kilpailun kasvoilla. Samoin kuin Italia on Ranskan pääkilpailija sisemmässä laajennuspiirissä, Välimerellä, samoin on näet Englanti sen toinen kilpailija tällä alueella ja ensimäinen kilpailija kaikilla ulkolinjoilla. Tämä on toki liian oleellinen asianhaara pysyäkseen ajan pitkään peitossa; varsinkin kun tässäkin, samoin kuin suhteessa Venäjään, valtiollisen ystävyyden tukena ei ole kansallissuosiota.^[11]

Myöskin v. 1904 sopimuksen jälkeen on siis jäljellä todellisia etujen kahnauksia liian paljon, jotta voisi toivoa näiden molempain valtojen saattavan tyyten unohtaa vanhan kilpailutottumuksensa. Etelä-Kiinassa esm., jossa Jynnanin maakunta on sekä ranskalaisen Tonkinin että englantilaisen Birman vaikutuspiirissä, näyttää Ranskan luonnollinen kehitys kerrassaan keskeytyneen; johon tosin myöskin Japanin uuden mahdin vaariinotto on myötävaikuttanut (sopimus 1907). Oleellista ja ratkaisevaa on, kuten Ratzel jo 1898 huomautti, että siirtomaavallat ovat [s. 56]kasvaneet niin laajoiksi, että maa on tullut liian pieneksi molemmille. Vielä kerran on onnistuttu ohjata niiden kasvua eri tahoille ja siten välttää välitöntä kahnausta. Mutta se ei voi luonnistaa ajan pitkään. »Jättäkäämme Aasia, ottakaamme Afrika», sanottiin silloin;^[12] mutta Afrikassakin ollaan tästedes lopussa. Ei saata siis karttaa vaikutusta, etteikö Ranskan-Englannin ystävyys nyttemmin edellytä ylimalkaan Ranskan laajennuspolitiikan pysähtymistä. Tämä on sen sisäinen salaisuus, joka ei saa tulla näkyviin. Onko tällainen pysähtyminen sinänsä luultavaa tai Ranskalle hyödyllistä, jääköön tällä hetkellä sikseen; varmaa on, että kansanajatus siellä ei vielä tahdo ottaa semmoista mahdollisuutta lukuun. Mutta ystävyys, jossa täytyy pitää toinen silmä kiinni, ei liene elinvoimaisempi kuin liitto, joka pettää hädän hetkellä.

Todellinen valtiotaito parantaa kansainvälisen elämän tauteja; paljas diplomatia ei mene pitemmälle kuin niiden peittämiseen ja oireiden torjumiseen. Kun Ranska on ojentanut toisen kätensä sille vallalle, joka on sen oman kehityksen suurimpana esteenä, ja toisen sille, jonka kehitykselle se itse on suurimpana esteenä, niin tuntuu tämä asetelma diplomatian eikä valtiotaidon voitolta. Se satunnaisuuden piirre, jonka havaitsimme jo liitossa Venäjän kanssa, pistää tässä vielä selkeämmin silmään. Ranskan nykyinen paikka valtioiden-yhtymissä tuntuu keinotekoisesti laa[s. 57]ditulta sommittelulta satunnaista tarkoitusta varten, ilman lujaa ankkuripohjaa luonnostaan pysyväisissä pyrkimyksissä.

Totta kyllä on, että suurempi näköpiiri avartuu siltä uudelta ryhmäpaikalta, joka on ollut tuloksena Ranskan suunnanmuutoksesta uuden vuosisadan aikana. Kun toisella puolen näemme Ranskan Englannin ja Italian seurassa, toisella Saksan ja Itävallan, silloinhan todellisuudessa näemme hahmottelua luonnolliseen ryhmitykseen, tähänastisten allianssien keinotekoisen ryhmityksen sijasta: idän länttä vastaan, keisarit parlamentteja, valtiopakon vapautta vastaan — siis ryhmityksen niin syvien perusteiden mukaan kuin valtiomuodot ja ilmansuunnat. Puuttuuhan ainoastaan, että Venäjä irtautuu länsivalloista, mikä näyttää olevan vain ajan kysymys. Päivänkiistoissa onkin näitä kieliä soiteltu, kun esm. on esitetty Englantia ja Ranskaa »vapaamielisinä valtoina», joiden käsissä »kansallisen oikeuden ja vapauden asia» on Saksaa vastaan (Baudin). Olemme vast'ikään itse (vrt. s. 52) jossakin määrin yhtyneet tähän katsantotapaan. Me lisäämme nyt: on mahdollista, että tämä ryhmitys on luonnollinen ja kerran tulee vallitsemaan historiaa; mutta varmalta näyttää, että se vielä ei ole kypsä. Aatteiden on joskus helpompaa hajoittaa kuin yhdistää. Vielä on poliittinen maailma epäilemättä liian ankarasti kilpailun rautaisen lain ja itsekkäiden pyrkimysten painon alaisena suostuakseen pysyvästi ryhmittymään kansojen eri vapaustarpeen ja vapausvaatimusten mukaan. Eikä sovi sanoa, että nämä sivistykselliset näkökannat olisivat todella olennaisesti vaikuttaneet viimeiseen suureen [s. 58]murrokseen; edut siinä seisoivat toisiansa vastassa — ja mikäli nämä ovat havaitut satunnaisiksi, sikäli täytyy meidän epäillä uuden valtaryhmityksen kantavuutta tulevaisuuteen, aatteellisista vaikuttimista huolimatta.

Jos pidämme kiinni tästä realipoliittisesta näkökannasta ja oletamme vanhojen liittoryhmitysten osaksi jo kuluneen, niin voi kenties olla hetkeksi syytä ajatella, eikö toinen ryhmittely olisi ollut luonnollisempi Ranskalle ja Europalle. Se on se, joka v. 1895 ehkäisi Japanin etenemisen kaukaisimmassa idässä: kolmiliitto Ranska — Saksa — Venäjä. Olisi vain tarvinnut kääntää tämä ryhmitys myöskin länttä kohti, Englantia vastaan. Oliko tämä tie poliittisesti mahdoton kulkea? Jokainen näistä kolmesta oli mitä ankarimmassa etujen ristiriidassa Englannin kanssa: Ranska Egyptin, Venäjä koko Aasian vuoksi, Saksa kaikissa maanosissa. Näiden kolmen välillä sitävastoin ei ollut mitään polttavia todellisia kahnauksenaiheita, ei ainakaan kummankaan reunimmaisen ja Saksan välillä. On erikoisesti huomattava, ettei Europassa eikä sen ulkopuolella Ranskan ja Saksan välillä ollut mitään todellista kilpailua ennen Marokkoa. Kummallekin oli maapallo vielä kyllin suuri. Niin kauan kuin katsotaan ulkonaista oleellisuutta ja jätetään muistot rauhaan, oli tie suurpoliittiseen yhteistyöhön siis kerrassaan harvinaisen tasainen. Marokko tien sulki; mutta Marokkoon olisi Ranska epäilemättä saattanut päästä myöskin tällä tavoin, Saksan kanssa Englantia vastaan. Toiselta puolen olisi Venäjän ja Ranskan liitto tämän ryhmittelyn [s. 59]avulla saanut todella olennaista sisällystä ja samalla lujemman kestävyyden.

Kun Delcassé ratkaisevalla hetkellä Fashodan jälkeen 1898 hylkäsi Saksan ojennetun käden ja sen sijaan tarttui Englannin käteen, on tätä siis katsottava historian järjettömien ja yksityispätevien tekijäin voitoksi yleispätevistä. Toteamme tämän merkillepantavana tapahtumana ja samalla lisänä Ranskan valtiolliseen luonnekuvaukseen, sitä muussa suhteessa arvostelematta; sillä kansanmielialojen syvyys ja oikeutus eivät ole tiedemiehen tuomittavissa — ne ovat sisäistä laatua olevia olemuksia, jotka valtiomiehen vain on ottaminen lukuun samoin kuin muutkin tosiolot.

Mutta tiedemiehen sopii kyllä kysyä, eikö palaus ole mahdollinen, sittenkuin päivän mielialat tavalla tai toisella ovat tyydytetyt. Mainittakoon tässä yksi ainoa näkökohta. Kun vuoden 1904 sopimus nyt on toteutettu ja ententepolitiikka siis Ranskan kannalta saavuttanut pyrkimyksensä, on asianosaisilla vapaammat kädet toistensa suhteen. Kaikki riippuu nyt Ranskan luottamuksesta Englantiin voimatekijänä. Jos Ranska rupeaa epäilemään tämän vakuuden varmuutta joko ulkoisista teknillisistä tai sisäisistä psykologisista syistä, niin eivät mitkään muut — kauneimmatkaan — vaikuttimet voi pitää ententeä koossa. Silloin on vinoon käännetty kehitys jälleen palautuva todellisen edun suuntaan; ja viime vuosikymmen Ranskan ulkopolitiikassa jäävä vain välikohtaukseksi oikean tien sivulla.

Mutta me menemme vielä pitemmälle ja sanomme: [s. 60]ei siinä kyllin, että suunta on väärä, itse pyrkimys on epäilyttävä. On suuresti epäiltävää, tokko Ranskan tulevaisuus nyttemmin on parhaiten turvattavissa valloituksilla ja laajennuksilla vieraissa maissa. Koko Ranskan maailmanvallassa, jonka tuuhea lehvistö ja näköjään niin luja runko tähän saakka ovat kietoneet huomiotamme, on katoavaisuuden leima; tuulet tuivertavat sen latvaa ja maassa on mato, joka kalvaa sen juuria. Latvamyrsky johtuu kotoisen valtiomuodon rakenteessa olevasta vammasta; juurimato on tauti kansan omassa antropologisessa elämässä. Siinä on tosikansallisen politiikan toimiala, eikä sen tehtävä enää ole vallanlaajennus, vaan itsesäilytys.

Pitkältä retkeltämme suurpolitiikan yleisessä piirissä — jonka merkitys ulottuu yli koko aineemme — joudumme täten takaisin Ranskan sisäisiin oloihin, mutta emme enää valoisille rinteille, vaan tummien varjojen alhoon.

Suurimpina taudinoireina Itävallan ja Italian suurvalloissa olemme todenneet tärveltyneen eduskuntaisuuden ja vaihtelevan puolue-elämän, joka uhkaa hukuttaa valtion yksityispyrkimyksiin. Tapaamme saman heikkouden Ranskassa, omituisten olojen suurentamana ja syventämänä.

Muoto on sama, jonka opimme tuntemaan Monte Citoriolla: ankaran eduskuntainen perimystapa, joka tekee ministeristön eduskunnan leikkikaluksi, ilman tukea lujassa puoluejärjestelmässä tai muissa englantilaisissa edellytyksissä. Seuraukset ovat olleet vie[s. 61]läkin huonommat: hallitusjärjestelmä ilman vähintäkään ryhtiä, valtiopäivähistoria, joka on saattanut itse edusmies-nimenkin huonoon huutoon, yleisten asiain neuvottelupaikka muuttuneena yksityisten kunnian- ja voitonhimon yhteismaaksi. Ranskan kolmas tasavalta on noin 40-vuotisena aikanaan ehtinyt niellä noin 50 ministeristöä;^[13] välikysymysmuoto antaa siinä nopean hyvästelykeinon: kysymys, keskustelu ja äänestys ehkä samana päivänä. »Suuret aatteet», lausui kerran nykyinen presidentti Poincaré, »jäävät syrjään, kun ministerien täytyy pitää pääasiana paikallaan pysymistä.» Niinpä on tämän maan vaikea saada lujaa hallitusta, sitäkin enenmän kun häälyvät puolueolot ovat erittäin epäsuotuisia sen yhtenäisyydelle. Kamarien mainetta himmentää Panama-skandaali (1892—03) pahana tahrana; kunnioitusta eduskuntaa kohtaan, jonka yksityisten edustajain syyllisyys siten oli saattanut vaaraan, ei ole lisännyt istuntojen melu eikä varsinkaan herrain edusmiesten päätös koroittaa palkkionsa lähes kaksinkertaiseksi entisestä (15 000 frangiin, paitsi vapaita matkoja y. m.) Mutta minne katseemme käännämmekin yhteiselämän kuvassa, havaitsemme lahjottavaisuuden, huijauksen ja muun epäkelpouden piirteitä aina moraliseen sairaalloisuuteen saakka. Sen oireita näemme siinä »juttujen» sarjassa, joka Ranskan uusimmassa historiassa on yhtämittainen — ritarimerkkien ja [s. 62]virkojen kaupasta (Wilsonin juttu) itse Elyséepalatsin katon alla 1887 ja oikein juttujen jutusta, Dreyfus-jutusta 1898—99, »maksuhuijaukseen» (Duez-juttu) kirkolta kavalletuilla varoilla 1910 ja »ruutiskandaaliin» hävitettyine asiakirjoineen 1911, jota säestivät räjähtelevät panssarilaivat...

Mitenkä on voitu joutua tähän terveen ja pätevän kansanluonteen pohjalla? Samassa kansanluonteessa on muutamia sitä edistäviä piirteitä: taipumusta kuviteltuihin ihanteihin ja kaavamaisuuteen ja samalla taipumuksen puutetta poliittiseen järjestymiseen ja siitä seuraavaa antautumista ryhmämuodosteluihin suurten ja lujien puolueyhtymäin sijasta. Mutta syvempi syy on itse valtiolaitoksessa, joka sisältää mitä syvimmälle ulottuvan ratkaisemattoman ristiriidan. Siinä ilmeneekin Ranskan valtion sisällinen omituisuus räikeimmin tähän saakka tarkastamaamme vastaan.

Uudella Ranskalla ei ole ollut rasituksena kansallisuuspulmaa kuten Itävallalla tai valtiollisen yhteyden ratkaisua kuten Italialla; ne olivat jo ratkaistut keskiaikana. Jäljellä oli suurista nykyajankysymyksistä ainoastaan valtiollista ja yhteiskunnallista vapautta koskevat, ja niidenkin ratkaisussa esiintyi Ranska mannermaan esikävijäkansana. Mutta siinä on se joutunut pulmaan, jota ei vielä sadan vuoden kuluttua voida katsoa lopullisesti selvitetyksi. Siitä on koitunut kosto, että ensimäisessä suuressa vallankumouksessa etsittiin ratkaisua omaan entisyyteen liittäväin siteiden katkaisemisesta. Siitä pitäen on maa heittelehtinyt yhdestä valtiomuodosta toiseen, niinkuin kuumesairas, joka turhaan kääntyy vuotees[s. 63]saan kyljeltä toiselle saadakseen lepoa ulkoapäin. Vihdoin näytti se päässeen tasapainoon nykyisessä tasavallassa, ja Seignobos katsoo tätä lopputulokseksi kehityksestä, joka neljällä hyökyaallolla (1792, 1830, 1848 ja 1870) pyyhkäisi pois vanhan monarkkisen muurin pala palalta, kunnes korjaukselle ei enää ollut kiinnekohtaa. Mutta jos katsomme pinnan alle historiallisessa yhteydessä, saamme syytä paljoon epäilykseen tulevaisuuden suhteen; valtiomuodon sopusuhtaisuus näyttää näet hyvinkin ontuvalta, ettemme sanoisi suorastaan teennäiseltä.

Kun Ranska tuhovuosien 1870—71 jälkeen kävi järjestämään sisäisiä olojansa, ei enemmistön aikomus ollut luopua monarkkisen valtiomuodon koetellulta pohjalta. Pystytettiin siis valtiomuotorakennus, valtaistuinsali keskelle; kaikki oli valmista, puuttui vain valtaistuimelle nostettava mies. Mutta kilpailu oli liian suuri; oli kolme hallitsijasukua ja vain yksi valtaistuin. Näin ollen — ja kun sen hallitsijasuvun edustaja, jolla oli suurin kannatus, havaittiin pitävän Bourbonin liljoja ilman kruunua rakkaampana kuin kruunua trikoloorin (Ranskan lipun) verhoamana — ei ollut muuta neuvoa kuin kiireessä muuttaa sisustusta sen verran, että sopi panna tasavallan kyltti oven päälle.

Valtiomuodot ovat kuitenkin liian arkaluontoisia rakenteita voidakseen sietää mitä keikauksia tahansa; niillä on luontonsa eivätkä ne siitä pääse vain komennon jälkeen. Tässä oli nyt monarkkinen valtiomuoto; syvälle kuntiin tunkee valtiovalta valvovana ja järjestelevänä; yhä kiinteämmän keskityksen mukaan kulkevat hallinnon langat; kaikki tähtää yhteen keski[s. 64]pisteeseen, kuten kaikki kadut Parisissa kulkevat säteettäisesti yhteen, »la ville tentaculaire» — mutta kun sitten odottaa tapaavansa väkevän koossapitävän käden, hajautuvatkin langat taas ja heiluvat kaikissa tuulissa Palais Bourbonin 600 lainsäätäjän keskuudessa!

Jo Gneist (1870) on kiinnittänyt huomiota »välitystä puuttuvaan vastakohtaan tasavaltaisen valtiomuodon ja yksinvaltiutta varten järjestellyn hallinnon välillä». Siinä on ilmeinen ristiriita. Perustuslaki vaatii itsehallintoa alhaallakin yhteiskunnassa valtiollisen vastuun taimitarhana; hallinto vaatii lujuutta ja yhtenäisyyttä ylhäälläkin valtioelämän harjalla rakennon tukevuuden vuoksi. Niinpä on nyt itsehallinto perää pitämässä valtiossa, joka on kauttaaltaan rakennettu valtionhallinnon perustalle. Se on tasavaltaa vain pinnalta, mutta monarkiaa pohjalta.

Me olemme nähneet tämän ilmiön kerran ennen, eikä juuri iloksi, Ruotsinmaalla vapauden-aikana; sillä »kuninkaan nimileimasin» ei todellisuudessa muuttanut sen valtiomuodon tasavaltaista olemusta enempää kuin »Elyséepalatsin isännöitsijä» nyt muuttaa Ranskan valtiomuotoa. »Valtionpäämies» tässä valtiossa on vain koruhenkilö, joka edustaa ja pitää puheita pöydässä; hän on kyllä ylinnä, mutta vain samalla tavalla kuin tornin viiri — sen on vain näyttäminen, minne päin tuuli puhaltaa. Joka katsoo, että tämmöinen tehtävä ei sovellu luonteenvaatimuksiin, se ei myöskään sovellu tälle korkealle paikalle ja sen on vain poistuminen, kuten Casimir Périerin 1895. Ranskan nykyinen valtiomuoto [s. 65]vaatii edusmiehiä, ei miehiä. Ja samaan aikaan on monarkinen hallintojärjestelmä yhä yhteiskunnan pohjalla ja huutaa miehiä, ei edusmiehiä.

On selvää, että näistä kahdesta lähtökohdasta valtioelämässä lähtee kaksi vastakkaista virtausta. Yhtäältä pyrkii tasavaltaisuus laskeutumaan pinnalta alas puhaltamaan yhteiskuntaan itsehallinnon henkeä, toisaalta tahtoo monarkinen periaate kohota pohjalta pinnalle ja saada määräysvaltaa myöskin näkyväisesti. Se on taistelua kansanvallan ja virkavallan sovittamattomien vastakohtien välillä. Mutta lisäksi tulee, että tätä kahnausta suurentaa perimyksen voima. Ei sovi sanoa, että Ranskan valtiomuodossa tungeksii toistensa tiellä vain kaksi valtiollista tyyppiä; ne edustavat samalla kahta ihan vastakkaista historiallista ihannetta. Toinen on Ranskan vallankumouksen, toinen »ancien régimen»: vanhan valtakauden.

Vanhaa valtakautta ei siis saatu hengiltä tuona maailmankuuluna elokuunyönä 1789: se on noussut haudastaan ja seuraa yhä varjona virallisen Ranskan jäljessä. Yli sata vuotta on kamppailua näiden kahden historiallisen ihanteen välillä kestänyt, vaikka taistelukentät alati ovat vaihdelleet. Sittenkuin nykyinen valtiomuoto on sijoittanut molemmat ilman välittäjää samaan kehykseen, on kamppailu alituinen ja kiihtyy tuon tuostakin ilmitörmäyksiin. Tämä herkeämätön voimainmittely — yhtäältä tasavaltaisen ja monarkisen valtiomuodon, toisaalta nykyisen Ranskan ja sen oman entisyyden välillä — on perussävynä kolmannen tasavallan historiassa. Siinä on tähän saakka ollut kaksi päävaihetta, jotka molemmat ovat [s. 66]päättyneet tasavallan voittoon: ensin taistelu julkista monarkisuutta, sitten kirkollisvaltaa vastaan.

Edellisen voimme tässä kertoa lyhyesti. Vaalien jälkeen 1877 ja Mac Mahonin erottua presidentinpaikalta 1879 olivat monarkian toiveet viipymättömästä palautuksesta murskatut, ja myöhemmät yritykset sen valmisteluun suoranaisten kaappausten avulla päättyivät yhteen puolinaiseen ja yhteen täydelliseen pilanäytelmään: Boulanger 1888—89 (»kansallistasavallan» muodossa) ja Deroulède 1899. Boulanger-kuplan mennessä rikki onnistui tasavaltaisen valtiomuodon vauriotta sivuuttaa myöskin vaarallinen 18 vuoden ikä, jonka yli ei yksikään Ranskan valtiomuoto sataan vuoteen ollut elänyt. Ja sen tulevaisuus näytti turvatulta, kun paavi 1892 käski kirkollismielisiä »liittymään takaisin» (»rallier») tasavaltaan, jota he tähän saakka olivat julkisemmin tahi salaisemmin vastustaneet.

Ne, jotka tässä kuurian askeleessa näkivät kaikista vaatimuksista ja toiveista luopumista, erehtyivät kuitenkin suuresti. Kuuria ei niinkään hevillä luovu pyrkimyksistään; mutta se voi muuttaa menettelytapoja. Kun monarkia, joka tunnetuista syistä on hyvin lähellä kuurian sydäntä, ei Ranskassa voinut raivata itselleen tietä tasavaltaisen pinnan puhki, niin piti sen hankkia itselleen salapolkuja tasavallan kehysten sisällä; tasavaltaa piti hiljaisuudessa kalvettaman, kunnes eduskuntaan kerran taas saataisiin valta-istuinta kannattava enemmistö. Tämä oli laskelma. Luonnollisina aseina tämän toteuttamiseen olivat täällä n. s. kongregatsionit, kirkolliset yhdistykset, joiden päätoiminta on kasvatuksen ja hyvän[s. 67]tekeväisyystoimen alalla. Kun kirkko täällä, kuten kaikkialla muualla, on vanhojen perimysten kannattaja, oli luonnollista, että tämä toiminta pitäisi vireillä monarkista henkeä yhteiskunnan pohjalla. Jo Gambetta oli 1877 havainnut tämän yhteyden (»klerikalismi — siinä on vihollinen»), ja Jules Ferry oli 1880 tähdännyt ensimäisen iskun (»maaliskuunlain») kongregatsioneja vastaan; mutta tämä valmistava »sivistystaistelu» oli vain vahvistanut näiden rivejä, ja 1890-luvulla kasvoi niiden vaikutus niin suureksi, että tasavaltaa siltä taholta uhkaava vaara alkoi käydä ilmeiseksi.

Koko tässä pyrkimyksessä on klerikalismilla ollut armeija lujana liittolaisena. Armeija on, kuten kirkkokin, vanhojen ihanteiden luonnollinen tyyssija. Ranskan upseerien ja papiston välillä vallitsi siis läheiset suhteet, keskustana St. Cyrin kuuluisa sotakoulu. Vielä yksi liittolainen saatiin juutalaisvihollisesta liikkeestä, joka siis Ranskassakin on ollut valtiollisena tekijanä, vaikkakin vähemmässä määrässä kuin esm. Itävallassa.

Kolme ainesta antoi siis Ranskassa hoivaa ja toivoa monarkisuuden aatteelle, tasavallan aatteen yhä näennäisesti versoessa. Nämä kolme panivat voimansa liikkeelle oikeusjutussa juutalaisen kapteeni Dreyfusin ja hänen tuomariensa välillä (1898—99), joka maailmankuulu »juttu» siis inhimillisen pintansa alla piti tärkeätä vaihetta Ranskan valtiollisessa puoluekehityksessä.^[14] Vuonna 1898 muo[s. 68]dostui liittoutuneista aineksista natsionalistinen ('kansallismielinen') puolue, joka vähitellen järjestyi vastapuolueeksi hallitukselle uskollisia tasavaltalaisia vastaan. Natsionalistit edustivat siis, julkisten monarkistien ohella, monarkisen hallitusmuodon palauttamista, vaikka useatkaan heistä eivät sitä suullaan julistaneet. Tätä vaaraa vastaan alkoivat valtiomuodon kannattajat puolestaan vakavasti etsiä liittolaista.

Sellainen tarjoutui luonnostaan sisäpoliittisesta tilasta. Sittenkuin sosialismi Ranskassa oli saavuttanut tukevamman kokoomuksen 1893 vuoden vaaleissa, pelataan valtiollista peliä siellä — samoin kuin Italiassa ja ylimalkaan manner-Europassa — kolmella päänappulalla: klerikalismi ja sosialismi kansallismielisen ja hallitukselle uskollisen keskustan sivustoilla. Luonnollinen suunta näyttää siten olevan keskustassa. Tämä »tasavaltainen keskitys» olikin sääntönä, sittenkuin yritys »sovintopolitiikkaan» oikeiston kanssa (Rouvier 1887) oli tehnyt vararikon boulangismissa. 1890-luvun keskivaiheilla tehtiin käänne vasempaan, jota heti seurasi käänne oikeaan, niin että hallitusvaihdos Bourgeois-Méline 1896 läheni todellista eduskuntaista puoluevaihdosta; mutta Mélinen uusi sovintopolitiikka näytti nyt taas johtavan mustan sivustan ylivaltaan ja valtiomuotoa uhkaaviin vaaroihin. Niinpä etsii valtiomuodolle [s. 69]uskollinen keskusta nyt tukea punaisesta sivustasta käännöksellä vasempaan. Vuonna 1899 saa maailma nähdä sosialistin (Millerandin) hallituksen jäsenenä; se oli merkki hedelmällisestä yhteistoiminnasta vapaamielisten ja sosialistien kesken klerikalismia vastaan käytävässä ratkaisevassa taistelussa, jota pääministeri Waldeck-Rousseau nyt, suuren »jutun» vanavedessä kävi aloittamaan.

Tämä on toinen kehitys kuin Italiassa, jossa klerikalismi »poissaolevana» ei ole häirinnyt, kun taas toisaalta sosialismi on ollut »regierungsunfähig» (hallitukseen kelpaamaton) monarkisen valtiomuodon vihollisena. Tasavaltaisessa Ranskassa, jossa sosialistit jo ovat saaneet valtiollisen ihanteensa toteutetuksi, ei vasemmanpuolinen kuilu ole läheskään niin syvä. Ei sentähden oudostuta kovinkaan, että sosialistijohtaja Jaurès nyt tavataan hallituksen asiamiehenä ja hänen lehtensä »Humanité» miltei virallisena lehtenä. Se on uskollista yhteistyötä; sosiali-radikalinen kokous Toulousessa syksyllä 1904 ei voinutkaan vetää selvää rajaa radikalismin ja sosialismin välille. Tosin ei maa silti säästynyt sosialisilta maanvaivoilta, kuten Marseillen autiot satamasillat ja Loiren laakson hyljätyt hiilikaivokset pitkät ajat todistivat itse valtiollisten mannanpäivien aikana.

Tämä Ranska se omien rajojensa sisällä aloitti leppymättömän sodan klerikalismia vastaan, sittenkuin Dreyfusjuttu oli suorittu armahduksin ja anteeksiannoin (syysk. 1899 ja kesäk. 1900). Waldeck-Rousseau heitti taisteluhansikkaan ohjelmapuheessa lokak. 1900, jossa kongregatsionit leimattiin »valtioksi valtiossa». Tunnemme tunnussanan [s. 70]hugenottivainojen ajoilta, ja tuntuu melkein kohtalon kostolta, että se tunnus nyt on kohdistettu katolisen kirkon edustajia vastaan. Tosiaan saattaa, jos on hiukan mielikuvitusta, asian kulussa nähdä rangaistusta katolisen kirkon vanhoista synneistä muiden uskontojen tunnustajia vastaan. Sillä sitä liikettä, joka nyt pantiin käyntiin, ei voitu rajoittaa kongregatsioneihin; se paisuu kuin kevät- tai syystulva yli äyräidensä ja muistuttaa 20:nnen vuosisadan maailmalle muinaisten aikojen vainoja — tosin himmeänä ja laimenneena jäljennöksenä, kuten herkkähermoiselle ajalle soveltuu.

Tätä ei se kylmä, viisas valtiomies, joka hansikkaan heitti, tarkoittanut. Kun hän maaliskuussa 1901 ajoi läpi »yhdistyslain» kongregatsioneja vastaan — joka on verrattava Bismarckin »toukokuunlakeihin» 1873 —, tähtäsi hän ainoastaan valtiollisia tarkoitusperiä. Kun hän näki, että vyöryä ei voinut hillitä, erkani hän, kesällä 1902. Seuraajaksi tuli Combes, 67-vuotias, mutta tarmokas kuin nuorukainen tai intoilija. Nyt siirtyy taistelu puhtaasti kirkolliselle alalle, samalla kuin se johtaa ilmisotaan paavin kirkon kanssa. Jännityksen yhä enetessä kehittyy asia kerrassaan valtion ja kirkon eroon. Joulukuussa 1905 lakkautettiin v. 1801 solmittu sopimus (konkordaatti) Ranskan ja Rooman välillä: »kirkon vanhin tytär» erkani pyhästä isästä ja asetti »uskontoyhdistykset» katolisten seurakuntien sijalle. Paavi julkaisi encyklikan toisensa perästä pannen vastalauseita; vastoin hänen kieltoansa ei mitään yhdistyksiä voitu perustaa; silloin otti valtio haltuunsa seurakuntien omaisuuden ja luovutti sen kunnille. Siihen [s. 71]päättyy varsinainen taistelu, joulukuussa 1906. Ero oli tehty, valtion ja kirkon välillä yhtäältä, Ranskan tasavallan ja paavin-istuimen välillä toisaalta.

Toisen kerran on siis tasavalta saanut voiton vihollisistaan, hyökkäilevällä puolustelulla, joka on ahdistanut heitä heidän omaan päämajaansa saakka. Armeija ja valtio ovat »desinfisioidut», vaarallinen tartuntapesä tehty vaarattomaksi. Mutta mistä hinnasta? Ei pidä erehtyä kamppailevain aatteiden laadusta. Yksityisiä ääniä (kuten »Le Siècle») on tosin kuulunut, että tunnussanalle »irti Roomasta» olisi Ranskassakin annettava toimiperäinen sisällys: protestanttinen uskonto katolisen sijasta. Mutta ne häipyvät nykyaikaisten kuvainraastajain räyhinään. Kun kuulemme upseereja ehkäistävän ylenemästä senvuoksi, että he ovat käyneet kirkossa lastensa päästessä ripille, tai itse presidenttiä häväistävän sentähden, että hän, vaikkei tosin itse ollut läsnä, oli antanut poikansa mennä Herranehtoolliselle — silloin näemme selvästi, että tässä ei ole kysymys kristillisyyden katolisesta muodosta, vaan itse kristillisyydestä ja uskosta. Meidän täytyy senvuoksi myöntää klerikalismin pääedustajan, kreivi de Munin osaksi olevan oikeassa, kun hän loistavassa tammikuun väittelyssä 1901 kuvasi kysymystä vaiheeksi »järjen kunnianhimon ja uskon välttämättömyyden iäisessä taistelussa». Säestyksenä toiselta puolen kuulemme ensimäisen työväenministerin, sosialisti Viviani'n sanat edustajakamarissa 8/11 1906: »me olemme klerikalisuutta vastustavalla teollamme sammuttaneet taivaan valot, osoittaessamme että niitä ei ole». Ja entinen pääministeri Briand vahvis[s. 72]taa 1911: »todellisen vapaamielisyyden lopullisten vaatimusten täyttämiseksi täytyy Jumala karkoittaa kouluistamme». Kun kuulemme semmoista puhetta, eikö ole kuin vielä kerran näkisimme »järjen jumalattaren» kulkevan yli Ranskan maan, kuten Ranskan ensimäisen vallankumouksen hurjimpina päivinä, jolloin sitä kannettiin ympäri Parisin katuja rouva Momoron keveässä hahmossa? Me näemme maan, joka on hylkäämäisillään kristinuskon.

Tasavalta on siis pelastanut itsensä uskonnon kustannuksella. Ystävälliselläkin taholla on tätä kehitystä, jonka kautta tasavalta esiintyy »ei ainoastaan uskonnottomana, vaan vieläpä uskonnonvihollisena», katsottu »Ranskan varsinaiseksi vammaksi, äärettömän paljoa tuhoisammaksi kuin mikään valtiollinen tauti». Niin kirjoittaa nimim. Diplomaticus »Westminster Review»-lehdessä maaliskuussa 1912, ja lisää: »sen jälkeen kuin raja klerikalismin ja kristillisyyden välillä sotkettiin taistelussa pappisvaltaa vastaan, ovat Ranskan kaikki uskonnollset ihanteet kuolinvuoteellaan, samalla kuin anarkian vuoksiaalto nousemistaan nousee politiikassa, yleisessä ja yksityisessä elämässä». Samaan aikaan jutellaan »uudesta ihanteesta», joka on tuleva sammuneen »alkeellisen ihanteen» tilalle (Viviani) ja lohduttaudutaan gallialaisella sukkeluudella puhellen »ihanteiden interregnumista» (hallituksettomasta väliajasta).....

Mutta puhtaasti valtiollisissakin suhteissa on voitto ollut kallishintainen. Se on kylmentänyt välejä Venäjään, joka ei ole voinut välinpitämättömänä katsella tätä liittolaisen kirkko-inhon räikeätä ilmaisua (ks. siv. 52 seur.) — kansainvälinen heilahdus tapahtui kes[s. 73]kellä kirkkoriitaa. Se on vakavasti vahingoittanut Ranskan valtiollisia mahdollisuuksia Levantissa, joita tähän saakka koulut ja lähetystoimi ovat vireillä pitäneet; tämän propagandan välineet ovat nimittäin samanlaatuisia kongregatsioneja, joita vastaan kotona on käyty hävityssotaa. Se on ilmeisesti järkyttänyt itse tämän propagandan kansainvälistä perustaa, nimittäin sulttaanin kristittyjen alamaisten suojelusoikeutta (ks. siv. 20); vai onko paavi edelleenkin suostuvainen pitämään voimassa tätä etuoikeutta, sen jälkeen kuin Ranska on hänestä irtaantunut? Välien rikkominen paavin-istuimen kanssa on tuottanut senkin vaaran, että paavi luopuu vastarinnastaan Italian valtiota vastaan, s. o. että kilpailevaa suurvaltaa vahvistetaan.^[15]

Onko mikään palaus mahdollinen? Alussa ihmeteltiin kuurian kärsivällisyyttä ja hillittyä esiintymistä, ja Albin Geyer (Jahrb. der Weltgeschichte, 1903) lausui varsin luonnollisen arvelun, että kuuria piti koko juttua vain »pitkänä heilahduksena vasemmalle», minkä jälkeen katuva tytär jälleen palajaisi pyhän isän syliin. Ei edes niin kokenut historioitsija kuin Lamprecht saattanut uskoa tätä irtaumista todenperään tarkoitetuksi, huolimatta Ranskan kansan »voltaireläisyydestä».^[16] Tähän mennessä (elok. [s. 74]1912) ei kuitenkaan ole minkäänlaista todellista sovinnon merkkiä näkynyt. Kuurian politiikka on muuttunut jyrkästi torjuvaksi »non possumus»-kannaksi, ja katolisten tasavaltalaisten yhdistys Ranskassa (»Le Sillon») on sen käskystä hajoitettu 1910. Välit ovat kokonaan poikki.

Vielä vaikeampaa on arvioida vastavirran mahdollisuuksia maassa puhtaasti uskonnollisella alalla. Mitä kansansielun pohjalla liikkuu, vaatii aina aikaa kiteytyäkseen täyteen tietoisuuteen. On siis mahdollista, että »Ranska janoaa Jumalaa», kuten Paul Sabatier sanoo (1912); sitä tekisi mieli olettaa maasta, joka kuitenkin pääosaltaan vielä on maanviljelysmaata ja jossa naisella on niin suuri vaikutusvalta. Tähän tulee lisäksi sellaisia puhtaasti käytännöllisiä näkökantoja kuin että uusi järjestelmä on alkanut rasittaa kansaa kouluveroilla kasvatuksesta, jonka kirkolliskoulut ennen antoivat ilmaiseksi. Mutta yleisissä vaaleissa 1906, keskellä taistelun kuumuutta, ei havaittu minkäänlaista käännettä; päinvastoin kasvoi, oikeistoryhmien kustannuksella, se noin 100 äänen enemmistön omistanut eduskuntayhtymä, johon taisteluhallitus oli nojautunut (vasemmistotasavaltaiset, radikalit, radikalisosialiset ja sosialistit), niin että yhtyneellä vasemmistolla oli uudessa kamarissa yli 400 miestä. Ja kirkollisesta »tilinteosta» kiihtyneet intohimot tyyntyivät merkillisen pian jo seuraavana vuonna.

Sosialiradikalinen hallitus oli siis saanut kansan tilinpäästön kirkkopolitiikastaan. Vaara oikeiston leppymättömien puolelta näytti olevan voitettu. Nyt piti liittolaisen äärimmäisessä vasemmistossa saada [s. 75]palkintonsa n. s. sosialipolitiikassa. »Me kuljemme nopeaa vauhtia sosialistivaltiota kohti», riemuitsi Jaurès ministeristön vaihdoksen johdosta maaliskuussa 1906. Mutta tässä tapahtui sensijaan toisenlaatuinen käänne. Ennen pitkää ilmeni yhtymässä railoja, jotka pian pakottivat hallituksen jälleen palajamaan vanhaan keskityspolitiikkaan, rintama sekä oikeistoa että vasemmistoa vastaan — rajaviiva tosin tuntuvasti lähempänä vasemmistoa.

Taisteltaessa valtiomuodon julkisia tai salaisia vastustajia vastaan on näet itse valtiojärjestys joutunut yhä suurempaan vaaraan. Hajoittavat voimat, joita tasavalta oli kutsunut avukseen tai jättänyt rauhassa versomaan, nousevat nyt ylös syvyydestä ja kääntyvät olevia oloja vastaan. Se taipumus valtiolliseen vallattomuuteen, jota Laurin (1910) havaitsee ranskalaisten veressä ja joka Parisin-kommunissa 1871 puhkesi niin kaameaan lieskaan, alkaa tihentyä hajaannusliikkeiksi, milloin satunnaisemmin ja viattomammin maakunnissa taloudellisista aiheista (viininviljelijämellakat Languedocissa 1907 ja Champagnessa 1911), milloin säännöllisesti ja kohtalokkaasti kehkeytyen sosialisella alalla: työläismaailma alkaa nyt järkyttää yhteiskunnan perusteita, pidettyään niitä lakkaamattomien lakkojen kautta huojumassa.

Dreyfusjutun voittajat, sanoo Georg Brandes (1912), tahtoivat herättää Ranskan oikeudentuntoa, mutta heikensivät samalla sen voimaa, ja saivat surukseen nähdä taistelunsa synnyttäneen Hervén kaltaisia miehiä. Paljoa vaarallisempi kuin tämä puhtaan anarkismin apostoli (»La guerre sociale») on kuitenkin työläisten ammattiyhdistyksissä (syndikaateissa) [s. 76]järjestetty anarkismi, joka luokan nimessä on julistanut yhteiskunnalle, valtiolle ja isänmaalle ilmisodan, joka pitää yhteiskuntaa alituisessa piiritystilassa »ulkonaisen paineen» ja »suoranaisen toiminnan» kautta (lakko vakituisena harjoitteluna »sabotagen» — työvälineiden tärvelyn — sissisotaan ja »suurlakon» ratkaiseviin taisteluihin) ja joka pohjimmaltaan pyrkii asettamaan syndikaatit vanhan valtion tilalle uuden yhteiskunnan soluiksi. Jo 1895 irtautui tämä liike syndikalismina eduskunnallisesta sosialismista ja keskittyi C. G. T:hen (Conféderation Générale du Travail: työn yleisliitto); mutta vasta vuosikymmentä myöhempään alkaa se esiintyä mahtina Ranskan julkisessa elämässä, »Le mouvement socialiste» pää-äänenkannattajana ja George Sorel profeettana sekä »työpörssit» imuletkuina maakunnissa. Nyt alkoivat valtionpalvelijat kulkulaitos-alalla virrata sen lippujen alle, ja vihdoin toimeenpantiin vanhan yhteiskunnan säikyttämiseksi hyökkäyksiä sen elinhermoja vastaan: P. T. T.-lakko (posti, telegrafi ja telefoni) keväällä 1909 ja rautatielakko syksyllä 1910, joista jälkimäinen hetkeksi kokonaan eristi Ranskan sen mahtavimmista naapureista.

Tasavallan hallitus on tässä joutunut täyttämään alkeista velvollisuutta puolustaa valtion itsesäilytystä sisäänpäin; ja kun vanhasosialismi eduskunnassa ei tahdo tai uskalla kokonaan kieltää isäntunteitaan näitä ulkopuolella olevia liikkeitä kohtaan, on välttämättömänä seurauksena ollut valtiollinen ero porvarillisen radikalismin ja sosialismin välillä. Sosialipoliittinen uudistustyö on edistynyt hitaasti (työväenministeriön perustaminen 1906, vanhuudenvakuu[s. 77]tuksen toimeenpano 1910), samalla kuin tasavallan voimia on vaadittu kolmanteen taisteluun elämästä — tällä kertaa vasemmistorintamalla.

Tasavallan johtajina tässä viimeksimainitussa taistelussa on rinnakkain ja toistensa jälkeen esiintynyt kaksi huomattavaa miestä, Clémenceau (pääministerinä 1906—09) ja Briand (1909—11); edellinen vanhaa vapaamielistä lajia, ehkä viimeinen vallillaseisoia vuodelta 1789, kolmannen tasavallan uskollisin poika Gambettan ja Ferryn jälkeen ja samalla sen terävin miekka eduskunnassa — jälkimäinen uudenaikaisempaa laatua, sosialistileiristä lähtenyt mies, joka kerskui »erinäisistä isänoikeuksista suurlakko-aatteeseen», jota vastaan hän sitten joutui taistelemaan aina »laittomien keinojen» rajalle ja sen rajan sisäpuolelle saakka (puhe 29/10 1910). Clémenceau nousi heti vastustamaan Jaurèsia eduskunnassa — (»ihminen on parannettava, eikä yhteiskuntamuoto», 18/6 1906; »työmiesten ei tule olla orjia, mutta ei myöskään hirmuvaltiaita», 11/3 1907) — ja siitä pitäen tulivat näiden kahden väittelykamppailut eduskunnassa melkein yhtä säännöllisiksi kuin valtakunnankansleri Bülowin ja Bebelin välillä Saksan valtiopäivillä. Toiminnassa ei hallitus kuitenkaan ole osoittanut yhtä suurta voimakkuutta ja vasta suuren rautatielakon jälkeen sai se ryhtiä taivuttamaan eduskunnan vakavaan päätökseen (»Briandin laki» sabotagea ja valtionpalvelijain lakko-oikeutta vastaan 1911).

Näyttää ilmeiseltä, että eduskuntavaltiuden osakkeet ovat näissä oloissa laskemassa. Sitä on nimitetty »voimattomuuden, turmeluksen ja anarkian val[s. 78]laksi» (välikysely kesäk. 1909), eikä ainoastaan kansallismieliseltä taholta. Anarkia leviää hivuttavana tautina valtionruumiiseen; se ei pysähdy vain yhteiskunnalliselle alalle, se jäytää kaikkialla hallinnossa, syö merisotavoimaa ja aiheuttaa tappioita kuin ilmisodassa (panssarilaivat Jena 1907 ja Liberté 1911; meriväentutkimuskomissioni 1909), hiipii aina ulkoasiainministeriöön saakka (neuvottelut Saksan kanssa 1911), liikkuu avoimesti kaduilla ja turuilla ja aiheuttaa yleistä epävarmuutta (»apachit», »autorosvot» 1912) enemmän kuin nykyaikaisessa oikeusyhteiskunnassa on laatuunkäypää. Ranskassa alkaa kasvaa voimakas järjestyksen kaipuu ja sen ohella yhä suurempi halveksuminen »naurettavia tyranneja» kohtaan (Leyret 1911) nykyisessä eduskunnassa ja vahvempi epäilys yleensä heidän poliittisen suuntansa oikeudesta.

Vielä vuoden 1910 yleisissä vaaleissa ei tosin tämän vaikutusta ole havaittavissa: monarkistit menettivät jälleen parikymmentä paikkaa ja sosialistit voittivat saman verran, edellisten vaaka (mukaanluettuna suuresti harvenneet kansallismieliset) painui alle ja jälkimäisten nousi päälle 100, mutta keskusryhmä pysyi melkein ennallaan ja valtiolle uskollinen oikeisto säilytti n. 60 ääntänsä. Mutta vaikkakaan vaalikoneisto ei vielä petä vallanpitäjien toiveita ja temppuja, niin eivät he kuitenkaan saata salata itseltään, että maan luottamus on vähenemässä. Itse Jaurès puhuu »uuden mélinismin» tulosta, s. o. 1890-luvun oikeistotasavaltalaisuuden palajamisesta. Koniunkturi on siis uuden sovintopolitiikan puolella, nykyisen suunnan asemesta, jossa useinkin olemme [s. 79]nähneet molempain siipien toimivan yksistä puolin eduskuntataktiikassa (kuten Clémenceaun kukistamisessa heinäkuussa 1909). Tämä on sisäpoliittisena edellytyksenä Poincarén ministeristölle tammikuusta 1912 ja suhteellisten vaalien toimeenpanolle saman vuoden kesällä; yhä voimakkaamman yleisen mielipiteen pakottamana »sosialiradikalinen» enemmistö, joka koko tämän vuosisadan ajan on vallinnut Ranskan eduskuntaa, on täten kukaties vahvistanut oman kukistumisensa.

Miespolvea jälkeen ensimäisen »suuren ministeristön» (Gambetta 1881), joka osoitti vanhan oikeiston vaikutusvallan loppua eduskunnassa, näemme siis nyt Ranskan valtiolaivan käännähtävän hiukkasen oikealle uusi »suuri ministeristö» komentosillalla. Ovatko kaikki valtiomuotoa uhkaavat vaarat sillä torjutut? Kaksi kertaa ennen on tämmöinen suunnanmuutos merkinnyt monarkian osakkeiden nousua; emmekä voi erehtyä jälleen ilmenneen tämänsuuntaisia merkkejä, huolimatta vaalipuntarin osoituksesta 1910. Kirjallisuudessa (Maurice Barrès, erikoisesti »Le roman de l'énergie nationale» I—III, 1897—1902), sanomalehdistössä (Charles Maurras, »Action française»), aatteen levittämisessä toiminnan kautta (nuorisoyhdistys »Camelots du Roi») nostaa nuoroikeisto päätänsä huomattavasti monarkissävyisenä — ei ilman henkistä yhteyttä Comten ja Rénanin, kuten syndikalistit Proudhonin kanssa — ja nämä »perimykselliset» (»traditsionalistit», kuten Guy-Grand heitä nimittää) tapaavat hyvin muokattua maaperää sivistyneiden luokkien mielipiteissä. Mikäli nykyinen hallinto on ollut kykenemätön turvaamaan järjes[s. 80]tystä ja varmuutta valtion sisäistä vihollista vastaan, sikäli on ymmärrettävääkin, jos uskollisimmatkin kansalaiset siirtävät tyytymättömyytensä ja epäilyksensä hallitsevista itse valtiomuotoon, muuntavat yhteiskuntarauhan kaipuunsa lujan käden kaipuuksi valtakunnan johtoon.

»Te olette avanneet ovet uudelle vallankumoukselle tai keisarivallalle», sanoi natsionalisti de Clagny Clémenceaulle vasten kasvoja kesällä 1909. Kuutta vuotta ennen, keskellä kultturitaistelun tuoksinaa, syytti entinen ministeri Leygues samasta Combesia: »Te olette valmistaneet tietä keisarivallan palaukselle.» Ennustukset, että Ranskan vapaudenaika lähestyy loppuansa, käyvät yhä lukuisammiksi (»Gaulois» valmistaa mieliä siihen joka päivä). »Minä kuulen kaukaa hevosen kavionkapseen, mutta en vielä erota ratsastajaa», lausui ranskalainen pääministeri (Dupuy) jo Dreyfusjutun aikana. Tämä on asema, lyhyesti sanoen. Päivän melun keskitse Ranskassa olemme kuulevinamme ratsun yhä lähenevän, vuosi vuodelta aina likempänä; mutta ratsastaja on yhä näkymättömissä. Eduskuntasumusta hahmottuvat yhä selkeämmin kruunun ja valtaistuimen piirteet; emme vain näe valtaistuimelle nousevaa miestä. Ainakin näyttävät viralliset kruununtavoittajat, Orleansin prinssi Filip ja prinssi Viktor Napoleon huonosti tyydyttävän voimakkaan käden kaipuuta kansassa; eivätkä ne manifestit, joilla he silloin tällöin muistuttavat olemassaoloaan (kuten 1909 ja 1910), ole heittäneet kipinää ruutitynnyriin.

Se näyttääkin nykyään olevan Ranskan kolmannen tasavallan päävakuus, ettei nähdä kruununperi[s. 81]jän personaa. Se on samalla myöskin eräänlaisena takeena maailmanrauhasta; sillä tasavalta pelkää — eikä ilman syytä — että kostaja on nouseva sodasta.

Tasavallan ei vielä puolenkaan vuosisadan pituista historiaa silmätessä on aina sen ansioksi luettava, että se ylimalkaan on jaksanut pysyä pystyssä ja pysäyttää vallankumousten ja valtiokaappausten kiertokulun. Se on myöskin hankkinut maalle maailman lähinnä suurimman siirtomaavaltakunnan. Psykologisen yhteyden ymmärtää: ulkoisella suuruudella ja loistolla on se pyrkinyt peittämään vaarallisia sisäisiä railoja. Yhtäkaikki tuntuu kuin se nyt olisi itseään tuhoamassa, kun se on rakentanut jättiläistalonsa yhteiskunnan oman elinehdon: maallisen ja hengellisen esivallan tottelemisen kustannuksella. Me alamme aavistaa, että nuo suuret rakennukset ovat vain Potemkin-seiniä ja tasavallan voitot kotona Pyrrhuksenvoittoja ennen kukistumista.

Tämä kehitys johtuu pohjaltaan siitä, että valtiomuodon ristiriitaisuuden ja historiallisen vastakkaisuuden ratkaisua on etsitty yksinomaan vasemmistotaholta. Taistelussa kansan- ja virkavallan välillä on edellinen päässyt voitolle ja väärinkäyttänyt voittoansa, lainsäätäjä on pitänyt toimeenpanevaa valtaa tavallansa piiritystilassa alituisesti puhkoen raja-aitaa, kuten Ruotsissa vapauden-aikana; siten on kyllä käytännössä pulma ratkaistu (Seignobos), mutta siinä on myöskin hallinnon nykyisen anarkian juuri. Siihen ei näytä olevan muuta parannuskeinoa kuin ratkaisu oikeistosuuntaan, monarkian palauttamisen muodossa.

Jos niin kävisi, silloin olisi rakenteellinen yhtenäisyys valtiolaitoksessa palautettu yhtäältä ja se ainai[s. 82]nen taudinsiemen, joka nykyisessä valtiorakennekahnauksessa on, lopullisesti hävitetty. Valtiomuodon kuolema vahvistaisi siis valtion elämää. Niin turmiollinen kuin nykyisen tilan täytyykin olla maalle ja niin repelöivää kuin onkin sen sisäinen riita, emme kuitenkaan uskaltaisi varmasti sanoa oltavan alaspäinmenossa, ellei päivän ilmiöiden päälle lankeisi synkempi varjo — varjo kansasta, joka on alkanut menettää tahdon ruumiillisesti itseänsä uudistaa.

Katsellessa niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat suurvaltain voimaan tai heikkouteen, olemme tähän saakka liikkuneet maantiedollisilla, kansatieteellisillä, yhteiskuntataloudellisilla ja historiallisvaltiollisilla aloilla, mutta emme puhtaasti antropologisilla, sillä tarkastamaimme kansojen elämä ei ole osoittanut mitään luonnottomuutta. Ranskan suhteen on meidän nyt avattava aivan uusi lehti, lukeaksemme siinä tuomion sen tulevaisuudesta säälimättömän selkeänä.

Ensi silmäyksellä Ranskan väestötilastoon hämmästyttää väkiluvun kasvun heikkous. Se ei ole viime puolivuosisadan aikana kohonnut edes 2.5 ‰ (vuosikymmenten keskimäärältä) ja on viime vuosikymmeneltä (maalisk. 1901 — maalisk. 1911) tuskin 1.7 ‰, kun Europan yleinen luku nyt lähenee 10 ‰. 64 000 on kaikki, minkä tämä suuri kansa on kasvanut pääluvulta vuodessa nykyisen vuosisadan alusta alkaen.

Jos nyt edelleen etsimme taulukoista tämän seisahduksen syytä, näemme heti että se ei ole siirtolaisuus. Päinvastoin antaa muuttelu tulokseksi keski[s. 83]määrin voittoa, viime kymmenvuodelta noin 40 000 vuodessa. Luonnollisen väenlisäyksen tilille syntyneisyysylijäämän kautta jää siis keskimäärin vain 24 000; se on vähemmän kuin Tanskassa ja Norjassa eikä puoltakaan siitä mitä Ruotsissa; ei edes yhtä joka tuhatta kohti, kun Europan yleinen lukumäärä samaan aikaan on yli 12. Tässä kuvastuu Ranskan luonnoton asema suorastaan kammottavalla tavalla; ja jos selailemme vuosiluetteloita, niin näemme kuoleman saaliin useammin kuin kerran elämän satoa suuremmaksi; niinpä vuosina 1890, 1891, 1892, 1895, 1900, 1907 ja 1911, viimeksimainittuna vuonna teki ero kokonaista 35 000 henkeä.

Siispä riippuu Ranskan heikko uusiintuminen fyysillisestä syystä: liian suuresta kuolleisuudesta tai liian pienestä syntyneisyydestä. Seuraava silmäys tilastoon poistaa heti edellisen vaihtoehdon; kuolleisuus vähenee kuten yleisestikin Europassa ja on nyt aivan senmukaisessa määrässä, alle 20 tuhatta kohti. Se on siis syntyneisyys, itse elämänlähde, joka ehtyy. Ja siitä antavat numerot taas kammottavia todistuksia; kun Europan yleinen luku on 35 ja Länsi-Europan ummelleen 30, on Ranskan luku 20 ja 21 välillä. Italian 34—35-miljonainen väestö synnyttää vuosittain 350 000 lasta enemmän kuin Ranskan 39-miljonainen. Sata vuotta sitten, kun Ranskassa oli 27 miljonaa asukasta, syntyi siellä vuosittain 900 000 lasta; nyt on väkiluku 12½ miljonaa suurempi, mutta vuosittain syntyy vain 750 000. Länsi-Europan keskimäärän mukaan pitäisi luvun olla 1 200 000; Ranskan on siis merkittävä kirjaansa 450 000 hengen vuotuinen tappio.

[s. 84]

Menemme edelleen ja toteamme syyt syntyneisyyden vähyyteen: niiden täytyy olla joko avioliittojen vähyydessä tai perheiden lapsiköyhyydessä (kun aviottomat syntymät pääsummaan nähden merkitsevät mitättömän vähän). Tässäkin antaa tilasto selvän ja pätevän vastauksen. Avioliittoja solmitaan Ranskassa jokseenkin yhtä runsaasti kuin muualla, yli 7½ ‰; olimme sitä odottaneetkin, kun aviollisuus kaikissa maailman tilastoissa ylimalkaan osoittautuu taloudelliseksi kysymykseksi, joka riippuu yleisestä vauraudesta. Yli 300 000 paria astuu vuodessa papin tai määrin eteen; mutta samalla on syntymisten luku ainoastaan 750 000 — mikä on keskimäärin 2.5 uusia avioita kohti, kun tämä suhde Europassa kokonaisuudessaan on paljoa yli 4.

Olemme nyt viimeisessä tienhaarassa, jossa meidän on valittava kaksi selitystä Ranskan salaisuuteen: riippuuko syntyneisyyden vähyys luonnonlaista, vähenevästä elinvoimasta, vaiko ihmisten vapaasta tahdosta? Edellisessä tapauksessa täytyy luvun pienuuden tulla esiin suhteettoman suuresta määrästä lapsettomia avioita, jälkimäisessä tapauksessa lapsiköyhien perheiden lukuisuudesta. Ja tännekin ulottuu tilaston Ariadnelanka: ihan lapsettomia avioita on nykyään tuskin enempää kuin 40 vuotta sitten ja kuin tilastossa on yleistä. Ei ole siis mitään syytä epäillä rodun alkavan kuoleentua; sitäkin vähemmän kun sama ranskalainen veri Kanadassa osoittaa erittäin suurta hedelmällisyyttä. Niinpä on tieteellisesti todistettu, että Ranskan vammana on luonnottoman pieni, s. o. ehdoin tahdoin rajoitettu lapsimäärä [s. 85]perheissä. Me näemme omasta tahdostaan väenpuutteessa olevan kansan.

Ilmiön maantiedollinen ja yhteiskunnallinen jakautuminen näyttää meille sen vaikuttimetkin. Se kohoaa huippuunsa kaakossa (aina alas syntymälukuun 13) ja ylimalkaan varakkaissa maalaisseuduissa sekä yleensä varallisissa luokissa. Ranskalaisten perheiden suuruus on vastakkaisessa suhteessa niiden varallisuuteen; mitä varakkaampi yhteiskuntakerros, sitä vähemmän lapsia. Laskelma on selvä: mitä vähemmän lapsia, sitä helpompi ja parempi heidän toimeentulonsa, sitä suurempi vakuus omaisuuden säilymisestä suvussa, minkä Code Napoléon muutoin saattaa vaaraan säädöksellään perintöoikeuden yhtäläisyydestä — ja sitä vähemmän rasitusta samalla vanhemmille. Kun luonnollinen tunne yhtyy tähän taloudelliseen laskelmaan, rajoittuu vanhempien toivo yhteen poikaan ja yhteen tyttäreen, ja ilmiötä nimitetään sentähden yksinkertaisesti kaksilapsijärjestelmäksi. »Ranska syö kolmannen lapsensa» (Dupin).

Tämä ilmiö ei tosin ole yksinomaan ranskalainen; se on tunnettu nykyaikaan myöskin Australian uutisasukkaiden ja Yhdysvaltain ylempäin luokkien keskuudesta eikä sitä tykkänään puutu muualtakaan. Mutta niin pitkälle kehittyneenä kuin nykyisessä Ranskassa on se esiintynyt ainoastaan muinaisuuden viimeisinä aikoina. Niinpä valittaa Polybius sitä Kreikan suhteen toisella vuosisadalla e. Kr., ja hän käyttää sanoja, jotka täydelleen soveltuvat meidän päiviemme Ranskaan. Keisari Augustuksen aviolainsäädäntö vilttaa samaan suuntaan Rooman tasa[s. 86]vallan viimeisten aikojen suhteen. Järjestelmää kehitettiin sitten yhä edelleen, kunnes koko vanha aika vihdoin hukkui »barbaarien» kansamereen. Tämä kaksilapsijärjestelmän ja vanhan ajan kukistumisen yhteensattumus ei ole mitään satunnaista, katsoipa sitä kuten Beloch vain oireeksi tai kuten Fahlbeck suoranaiseksi syyksi. Kaksilapsijärjestelmä oli se tauti, joka tappoi antiikin, tai ainakin se tie, jota myöten turmio tuli. Tie on hyvin luonnollinen. Sillä historialla on tyhjyyden kammo samoin kuin luonnolla. Valtio, jonka väkiluku on vähenemässä, vaikuttaa ympäristöönsä kuin barometrin minimi ilmassa: se imee itseensä ympäröivät kerrokset. Niin sekaantui keisariajan Rooman väestöön yhä enemmän barbaari-aineksia. Ja samaten pysyy Ranskan väkiluku tasoissa jo nyt ainoastaan naapurimaista tapahtuvien muuttojen kautta. Olisiko sitten sen kultturi henkivakuutuksena, maahanmuuttajien ranskalaistumisen kautta, kuten Lichtenberger (1912) uskoo? Siinä jää huomaamatta, että sellainen sulattaminen ajan pitkään ehdottomasti kalvaa kansakunnan omaa ydintä. Siitä tulee lopuksi toinen, uusi kansa. Ei mikään siis näytä, sanoo Sundbärg 1910, »enää voivan estää Ranskan kansaa, käytännöllisesti katsoen, kuolemasta sukupuuttoon».

On jo matemaattisesti selvää, että kaksilapsijärjestelmän täytyy saattaa sukupolvien nousu seisahduksiin; sillä »eiväthän kaikki kaksilapsisten perheiden jälkeläiset elä kunnes he vuorostaan perustavat kahdenlapsenperheitä, eivätkä kaikki kypsään ikään ehtineet mene naimisiin». — Fahlbeck (1902) on tehnyt laskelman, kansankasvulle mahdollisimman [s. 87]suotuisissa olosuhteissa, ja saanut tulokseksi kaksilapsijärjestelmästä suurimman syntyneisyyden 10½ tuhatta kohti; niin pitkälle ei kuolleisuutta koskaan voitane pysyvästi alentaa. Kansallisuuskannalta on siis tämä järjestelmä kuolintauti; ja on se, kuten Viktor Rydberg huomauttaa, »sitä kavalampi, kun se tappaa kansan ilman että ne yksilöt, jotka kansan muodostavat, tuntevat siitä kärsivänsä». »C'est la mort par le chloroforme» — se on nukutuskuolema — huudahtaa Bertillon.

Yksilöisyyden riittämättömyys ratkaisemaan ihmisen arvoitusta ilmenee tuskin koskaan räikeämmässä valossa, kuin milloin se näin hyvässä ja viisaassa huolenpidossa yksityisistä salamurhaa kansan. Tosin esiintyy tässä myöskin epäjaloja vaikuttimia: vanhempien halu itse nauttia elämää ilman kovin häiritseviä sivuvaikutuksia. Ilmiö on kapinaa kunkin polven velvollisuutta vastaan huolehtia suvun säilymisestä, siis puuttuvaa vastuunalaisuudentunnetta kehitystä kohtaan. Tämä se tekee taudin hengenvaaralliseksi kansalle ja valtiolle. Jos kaksilapsijärjestelmä olisi vain taloudellinen kysymys — kuten avioisuus pohjaltaan on — niin voisi kenties odottaa, että siirtomaavallasta lisättyine työ- ja rikastumistilaisuuksineen tulisi vastapaino ja parannus; mutta järjestelmä on alkeista sielullista laatua. Se on harkitsemalla punnitun käsityskannan luonnollinen ja vitkaan kypsynyt hedelmä. Kun on jouduttu niin pitkälle, että suurta lapsijoukkoa katsotaan onnettomuudeksi, melkeinpä häpeäksi, niin että ristiäisissä säälitellään kuten hautajaisissa — silloin sopii kai epäillä palauksen tuloa. Sehän on koko maailmankatsomus, joka [s. 88]olisi käännettävä. Järjestelmä on syvässä oleellisessa yhteydessä koko ajanhengen kanssa, sen vapaa-aatteisuuden ja yksilöllisen itsekylläisyyden kanssa historiallisen vapaamielisyyden nimessä.

Sentähden sitä onkin, käsittääksemme, sekä siveellisillä että lainsäädännöllisillä keinoilla mahdoton parantaa. Rooman tasavallassa saattoi kunnianarvoisa Metellus Macedonicus (itse sangen monen lapsen isä) sensorina teroittaa velvollisuutta solmita avioita ja synnyttää maalle poikia kansalaisrasituksena, jonka valtio säätää kunnon kansalaiselle samoin kuin vero- ja asevelvollisuuden. Ranskan kolmannessa tasavallassa pitävät sellaiset miehet kuin senaattori Piot, kansantaloustieteilijä Leroy-Beaulieu, tilastotieteilijä Bertillon samanlaista puhetta. Viimeksimainittu perusti 1896 »kansallisen yhdistyksen Ranskan väestön lisäämiseksi», johon 1908 tuli lisäksi »suurten perheiden isien ja äitien liitto». Eikä tyydytä ainoastaan asian periaatteelliseen ajamiseen ja ylimalkaisiin innostamisiin: mitä moninaisimpia ehdotuksia tehdään, parannusta etsitään uudistusten kautta verotuksen alalla (ylenevä vero pienille ja aleneva suurille perheille, verovapaus neljännen lapsen jälkeen, Bertillon), palkkausjärjestelyssä (luokittelu lapsiluvun mukaan, periaatteessa hyväksytty eduskunnassa 1905 ja jo osaksi toteutettu valtionhallinnossa; virkojen varaus kolmen lapsen isille, Leroy-Beaulieu 1908), palkitsemalla suuria perheitä (500 fr. kolmannesta lapsesta, Leroy-Beaulieu), asevelvollisuuslainsäädännössä (helpoituksia naimisissa oleville sotilaille, Bertillon; laajempi velvollisuus poikamiehille, anomus senaatissa 1910); perintölainsäädän[s. 89]nössä (oikeus testamentin kautta määrätä osasta omaisuutta; Bertillon; sama oikeus kaikille jälkeläisille, isänpuolta katsomatta, kenraali Toutée 1902; suoranainen rajoitus poikamiesten oikeuteen), valtiollisessa vaalilainsäädännössä (niin monta ääntä perheenisälle, kuin perheenjäseniä on, Bertillon). Mutta tähän saakka on asia jäänyt periaatteellisiin lausuntoihin eduskunnassa ja muutamiin varovaisiin kokeiluihin käytännössä. Sillä nykyaikainen valtio tuntee rajoituksensa yksilön vapaata tahtoa vastaan, ja Ranskan valtio varsinkin. Ja vaikkapa valtio uskaltaisikin ryhtyä yritykseen kaikkien näiden ohjeiden mukaan, niin eivät ne kuitenkaan ole muuta kuin näennäisiä, ettemme sanoisi puoskarin, parannuskeinoja, ja moni niistä osoitti jo Rooman keisarikunnan aikana olevansa kykenemätön ajan pitkään masentamaan niitä syvällä piileviä voimia, jotka ovat vamman syynä.

»Väkiluvun kasvaminen», sanoo Georg Waitz (1862), »ei aina merkitse elinvoimaa, mutta väkiluvun väheneminen merkitsee aina rappeutumista». Koko historia vahvistaa tämän todeksi, ja erityisestikin siellä missä väestön väheneminen johtuu siitä että yksilöt yleisesti muuttavat luonnon salaisinta järjestelyä. Silloin on kansan terveys murtunut. Ranskan väkiluvun kasvun pysähtyminen on ilmiö, joka auttamattomasti, järkähtämättömästi osoittaa kansan olevan rappeutumassa. Älköön väitettäkö että sen runsas henkinen viljelys todistaa päinvastaista, sillä siinäkin on Ranskan johtaja-asema jo mennyttä; ja muuten, taide voi elää kauan muistoilla ja kiihoittimilla, tiede taas viihtyy hyvin vähe[s. 90]nevän miehuudenvoiman ilmapiirissä — hämärän tullenhan Minervan lintu lähtee lentoon...

Rappeutuminen onkin jo alkanut ilmetä, vieläpä samoissa yksilöissä, joiden hyödyksi järjestelmää sovitetaan. Muutamilla tahoilla lohduttaudutaan ajatuksella, ettei ole vaarallista, vaikkei voidakaan »kilpailla neekerien ja kaniinien kanssa lastensiitoksessa» (Wells): kysymys ei muka ole määrästä vaan laadusta! Tätä vastaan on Bertillon pätevästi huomauttanut, että »täytyy olla määrää, jotta voitaisiin saada laatua», Kokemus todistaa tämän täydellisesti; on jo alkanut näkyä että kaksilapsisten perheiden lapset ovat hemmoteltuja ja siveellisesti heikkoja. Tämän lisäksi tulee aivan erikoinen kansallistappio, jos nähdään todeksi mitä Fahlbeck (1906) on luullut havaitsevansa, että nimittäin lahjakkaimmat enimmäkseen kuuluvat nuorempiin suuressa veljesparvessa. Joka tapauksessa on selvää, että järjestelmä vahingoittaa yksinäisiä lapsia riistämällä heiltä sen lähteen luonteenkasvatukseen, jonka juuri veljeskasvatus sisältää.

Ei edes yksilöitä itseänsä hyödytetä tällä yksilöllisellä järjestelmällä. Että Ranskan kansa kokonaisuudessaan on siveellisesti rappeutumassa, siitä ei näy oireita ainoastaan julkisessa elämässä ja kirjallisuudessa. Tilasto näyttää jo vahvistavan sen, ainakin yhdessä suhteessa, osoittaessaan että alkoholinkäyttö asukasta kohti Ranskassa nyt on suurempi kuin missään muualla. Tämä on rinnakkaisilmiö, jota ei mitenkään käy kirjoittaminen pääasiassa vieraiden matkailijain laskuun, ja sitä surullisempi tavattavaksi romanilaisessa heimossa, jonka rotuhyveisiin [s. 91]juuri raittius kuuluu. Niinpä näyttää nyttemmin syöpä kalvavan kansan tervettä ydintä myöskin maaseudulla. »Valkoista hevosta ajava talonpoika» nähdään perin usein kyläkapakkaan johtavalla tiellä. Nykyisessä Ranskassa lienee noin ½ miljonaa kapakkaa; kapakoitsija (»le bistro») onkin tärkeä mies politiikassa, samoinkuin »bossi» Amerikassa.

Ei edes gallialainen kevytmielisyys ole ajan pitkään saattanut leikitellen syrjäyttää sitä vakavuutta, joka tässä lähestyy kohtalon järkähtämättömyydellä. Kansanjohtajat ovat jo kauan sitten kiinnittäneet huomiota vaaraan. Jo Napoleon III huomautti siitä. Koko kolmannen tasavallan ajan on Jacques Bertillon tässä näytellyt Kassandran osaa isänmaassaan, ja kun hän 1911 kokoo yhteen kokemuksensa, varustaa hän kirjansa tällä synkällä esilauselmalla: »ei tarvitse toivoa toimiakseen tai onnistua jatkaakseen». »Nuori mies», kerrotaan Rénanin vastanneen Deroulèden neuvonpyyntöön tätä syöpää vastaan, »älkää häiritkö meidän kuolinkamppailuamme!» »Jos on totta», kirjoitti »Journal des Débats» vuoden 1896 väenlaskun jälkeen, »että ihmispuute on ankarin kaikista kansaa kohtaavista puutteista, niin on meillä suuri syy huolestuneina katsella tulevaisuutta.» Huolet eivät sittemmin ole huojentuneet; jokainen uusi väenlasku on täyttänyt sanomalehtienpalstat synkillä mietelmillä »kuolevasta isänmaasta». Tältä näkökannalta ovatkin itse asiassa Ranskan poliittiset kehitysmahdollisuudet kerta kaikkiaan katkaistut. Sosialistisen suunnan, joka suosii kansan itsemurhaa ja levittää sen aatetta — Ranskassa edustaa sitä Paul Robin ja hänen »Ligue de la régéneration humaine» [s. 92]vuodesta 1896 — sopisi kenties ajatella tätä. Mikään maa ei seiso yksinään, vaan keskellä maailmaa, missä kehitys kulkee kulkuansa naapureiden ihmisaineiston uudistuessa enemmän tai vähemmän voimakkaasti; ja »kansat eivät kamppaile keskenään tulevaisuudesta ainoastaan aseilla ja taloudellisella kilpailulla, vaan pohjaltaan sillä, kuka vuosittain saa suurimman lapsimäärän maailmaan syntymään» (Fahlbeck) — tai, kuten eräässä kohti Zolan »Féconditéssa» (1899) sanotaan: »voittava sikiäväisyys on se valtijamahti, joka yksin luo tulevaisuuden».

Yksi ainoa pieni esimerkki puhuu tässä enemmän kuin paksut kirjat. Sillä Ranskalla, jonka Saksa 1870 löi maahan, oli väkeä kaikkiaan lähes 37 milj. vastustajan lähes 41 miljonaa vastaan; suhde oli Siis 100:111. V. 1912 on saman vastustajan väkiluku 66½ milj., kun Ranska on ehtinyt vain 39½:een; siis on suhde 100:168. Joka vuosi tuo Ranskalle (keskimäärin) 12 000 uutta puolustajaa, jos niiksi luemme puolet vuoden luontaisesta väenlisäyksestä; mutta jo 1890-luvulla saavutti Saksa 365 000, s. o. yhtä suuren voimanlisäyksen joka päivä, kuin Ranska kokonaisessa kuukaudessa. Nyt on epäsuhde vielä paljoa suurempi. Ymmärretäänkö nyt Moltken sanomaksi väitetty lausuma: »Ranska häviää yhden taistelun joka päivä!» Eräässä Europan tulevaisuudenkartassa 1950, jota näytettiin Englannin alahuoneessa kerran 1909 oli Saksassa ja Itävalta-Unkarissa yhteensä 250 milj., mutta Ranskassa vain 40, joista puolet saksalaisia. Tämmöinen on kostoajatuksen tilastollinen tausta!

[s. 93]

Tässä näemme väestökysymyksen yhteyden suoranaisen politiikan kanssa. Tämä näkökanta ensiksi kiinnitti ranskalaisten oman huomion väestön vähentymisvaaraan. Itse asiassa vaikuttaa se ratkaisevasti joka suunnalle. Ranskan valtakunnan suurenmoinen kuva kutistuu kokoon niin pian kuin asetumme kehitysnäkökannalle. Silloin näemme kaikkialla taantumusta.

Niinpä on Ranskan emämaa 1800-luvun alussa väkiluvultaan n:o 2 Europassa, 14½ % sen koko väestöstä; se on omassa maanosassaan jäljessä ainoastaan Venäjästä ja sen ulkopuolella vain Intiasta ja Kiinasta. 1840-luvulla sivuuttaa sen Saksa, 1860-luvulla Itävalta-Unkari ja Yhdysvallat, 1870-luvulla Japani ja 1893 Englanti. Nykyhetkellä on se siis n:o 5 Europassa ja n:o 7 suurvalloista ja se edustaa vain 9 % maanosansa väkiluvusta. Ranska on siis viimeisten sadan vuoden kuluessa alentunut 1/7:stä 1/11:een Europaa ja melkein ensimäiseltä lähes viimeiselle sijalle 8 suurvallasta. Voipa jo nyt laskea, milloin Italiakin sivuuttaa sen ja se niin ollen joutuu kaikkein viimeiselle sijalle.^[17]

[s. 94]

Tämä taantumus vaikuttaa välittömästi puolustuskutsuntaan, kuten vertaus Saksan kanssa äsken osoitti. Vielä vuosisadan alussa oli Ranska hyvänä toisena merivalloista; nyt se on jäänyt Yhdysvaltain ja Saksan jälkeen neljännelle sijalle (varsinkin meriministeri Pelletanin pienten alusmallien suosimisen johdosta). Taloudellinen aleneminen on yhtä ilmeinen. Seitsemänä vuonna 1894—1901 on maan kauppalaivasto alentunut Saksaan verrattuna 66 %:sta 45 %:iin. Kauppavaihdossa oli Ranska kauan n:o 2 samoin kuin väkiluvussa ja merivaltana; mutta 1891 menivät Yhdysvallat ohi vientimäärässä, 1892 Saksa tuonnissa ja 1896 niinikään Saksa viennissä. Suoranaiset luvut osoittavat 1870-luvun alusta 1900-luvun alkuun kasvua 22 %, kun Saksan samanaikainen [s. 95]kasvu on 81 %. (Osuus maailmankaupassa on 1900—1908 alennut yli 10:stä alle 9 %. Teollisuudenkehityksen varmimpana mittana on hiilenkulutus, joka 1885—1908 on noussut 86 %, kun Saksan kulutus samaan aikaan on kasvanut 200 %. Kaikkialla sama kuva; sinänsä kasvamista, verrattuna taantumusta. Ja siitä todellisuudessa on kysymys; ei auta se että edistyy, ellei edisty samaa vauhtia kuin ympärystä — sillä kansa ei käy taistelua olemassaolosta oman itsensä kanssa entisyydessä, vaan toisten kansojen kanssa nykyisyydessä.

Sangen luotettavana kansallisrikkauden mittapuuna on perintötilasto. Sen summa Ranskassa osoittaa yhtämittaista nousua aina 1890-luvun alkuun, jolloin vuosinumero kohoaa 5 miljardiin, mutta sitten tapahtuu seisahdus, minkä jälkeen se alkaa hiljoilleen aleta. Osaksihan tätä voi selittää pääoman siirtymisellä ulos; mutta kaikkien ympärystäilmiöiden valossa emme saata epäillä, etteikö se ole pääasiassa alenemismerkki, ja siis puhtaasti taloudellisellakin alalla todistus kuinka yksityisen näennäinen voitto koituu yhteisön tappioksi.

Tässä näemme koko tämän yksityistaloudellisen järjestelmän edistysvihollisuuden. Ranskan kansan säästäväisyys ja huolellisuus on sukua saiturin hedelmättömälle ja tehottomalle ansiohimolle, joka hautoo rahojansa sen sijaan, että käyttäisi niitä tehokkaan edistyksen hyväksi. Kaikissa luokissa valitetaan yritteliäisyyden puutetta, poroporvarillista katsantokantaa, joka valitsee pienemmän koron pienemmän vaaran vuoksi. Tämä on sen mitalin nurjapuoli, jonka toinen puoli välkkyi taloudellista loistoa: pai[s. 96]kalleen pysähtynyt koroillaaneläjä- ja virkamiesyhteiskunta, missä kukaan ei tahdo uskaltaa ja voittaa, missä itse lastenkin on syntyessään tultava katetun pöydän ääreen, kun vanhemmilta puuttuu luottamusta heidän omaan voimaansa suoriutua — siis yhteiskunta, josta on kaikonnut eteenpäinmenon henki, joka on nykyaikaisen suurvallan hengitysilmaa.

Nyt ymmärrämme myöskin, miksi kahdenlapsenjärjestelmä on voinut saada niin suuren ja turmiollisen levenemisen juuri Ranskassa: ei missään ole maaperä niin muokattu, äskenmainittujen kansallisluonteen ominaisuuksien, omaisuuden runsaan jaon, Ranskan vallankumouksen elämänkatsomuksen kautta. Me näemme murhenäytelmän: hyvien ominaisuuksien kääntyvän huonoiksi ja onnellisten olojen muuttuvan onnettomuudeksi niiden liioittelun vuoksi.

Mutta tällä vaa'alla havaitaan vihdoin itse siirtomaavaltakin köykäiseksi. Sellaisella vallalla täytyy toki olla joku olemassaolon syy todellisissa kansallistarpeissa: joko vastaanottaakseen emämaan liikaväestöä tai palvellakseen sen liikatuotantoa markkinoilla tai raaka-aineilla tai suorastaan käyttääkseen sen liikapääomaa. Mutta entä kun väestö ei enää kasva eikä tuotanto paisu ja pääoman liikamäärän voi sijoittaa lähemmäksi ja edullisemmin?

Aineellisesti katsoen on Ranskan laajennuspolitiikka epäilemättä huono yritys. Kauppatilillä komeilee siirtomaavalta (Algeria lukuunotettuna) uhkealla kokonaismäärällä, lähes 2 miljardia; mutta Ranskan oma osuus on ainoastaan Algeriassa, Madagaskarilla ja Senegambiassa kilpailijain osuutta ehdottomasti suurempi, ja vaikka se kasvaa suhteellisesti, vähenee [s. 97]se sinänsä, epämaantieteellisen etuus- ja estepolitiikan johdosta (Ermelsin mukaan 1910). Vuotuisessa menosäännössä ovat menot siirtomaiden vuoksi 100—150 milj. Algeria on tähän saakka maksanut yli 4 miljardia eikä vieläkään liene katsottava ihan varmaksi maakunnaksi; mitä tulee nyt Marokko maksamaan? Kuinka ylimalkaan emämaa, joka tuskin jaksaa estää omaa väestömääräänsä vähentymästä, voi ajan pitkään suorittaa ne kustannukset rahassa ja miehissä, joita nämä suunnattomat alusmaat vaativat yhä laajenevassa määrässä?

Tässäkin on siis väestökysymys kaiken yli nousevana ja lopullisesti ratkaisevana. Ranska ei jaksa kauaa lähimmissäkään alusmaissa säilyttää enemmistöä edes maahansiirtyneiden valkoihoisten ainesten keskuudessa (jos sillä lainkaan on enemmistöä ollut, mikä ei ole laita Tunisissa). On sanottu, että se järjestää siirtomaita enimmäkseen toisten hyväksi: se kustantaa viranomaiset, varusväet ja viinurit, mutta Englanti ja Saksa lähettävät kauppamiehet. Että sellaisen vallan pystyssäpysynnästä ei ole mitään varmaa vakuutta, on päivänselvää. Mistä löydämme siis tämän laajennuspolitiikan valtiomiesvaikuttimen? On alettu puhua paljon Afrikasta saatavista ruskeista ja mustista vuokra-armeijoista kostoarmeijan aukkojen täyttämiseksi^[18] — kaksiteräinen miekka sa[s. 98]nan kirjaimellisessa merkityksessä. Mihin katsonemmekin: emme keksi mitään kannattavaa tosiperustaa tälle kuolevan kansan suurpolitiikalle.

Tunnettu rauhanharrastaja Estournelle de Constant on kerran varoittanut kansalaisiansa »kilometritiksestä» eli sairaalloisesta neliökilometrien halusta. Ainoastaan suoranaisen kunnianhimon »varaventtiilinä» (Leroy-Beaulieu) on sen siirtomaapolitiikka nyttemmin ymmärrettävissä. Yhäti tahtoo Ranska uusien alueiden loistoa nimensä ympärille valtiokalentereissa, yhä tavoittaa se tuota »gloirea», kunniamainetta, joka on piirtänyt niin monta lehteä sen aikakirjoissa, yhäti etsii se tyydytystä komentohalulleen — »plaisin de commander» — katoavaisuuden merkkien enetessä sen omassa ruumiissa.

Historioitsija ei tuomitse, kaikkein vähimmin vaistoja, jotka turhamielisessä liioittelussaankin kuitenkin pohjaltaan kannattavat kansojen ylöspäinpyrkimystä. Vaikkapa hän katsookin sellaisen laajennuspolitiikan kuin nykyisen Ranskan olevan vailla tosiperustaa ja samalla tulevaisuudenvakuutta, niin tuntee hän siinä kuitenkin ihanteellisen vaikuttimen, jota hän on velkapää kunnioittamaan: suurhenkisen kansan halun leimata maailma omalla leimallaan, liittää kyynäriä omaan mittaansa ottamalla osansa maailman hallitsijatehtävissä. »Minkä sankaruuspääoman», huudahtaa Pinon, »mitä tarmon ja Ranskan kohtaloihin uskomisen aarteita onkaan se pannut talteen tulevaisuuden varalle!» Tämmöisiltä näkö[s. 99]kannoilta katsoen näyttää meidän päiviemme Ranskan kuvalla olevan todellisen traagillisuuden syvästi liikuttava luonne. Jos taas ajattelee, että tämä kansa itse tahtoo sulkea silmänsä »taivaan valolta» sitä mukaa kuin se tuntee elämän lähteiden ehtyvän — silloin haihtuu vaikutelman ylevyys ja siitä jää jäljelle vain se, millä kaunotiede merkitsee itseaiheutetun turmion: ontto mahtipontisuus.

»Ranska ei ole nyttemmin, mitä se oli muinoin. Huolimatta sen sivistyksen ulkonaisesta loistosta, on ydin täysin lahonnut. Voi kadehtia sen hienostuneisuutta, sen taidetta, sen rikkautta; mutta kansan elinvoima on lopussa. Sen väestö vähenee päivä päivältä, eikä senvuoksi ole ensinkään aiheetonta uskoa, että se vuosisadan lopulla on menettänyt arvopaikkansa kansakuntien joukossa.» Tämä on itämaan tuomio (japanilainen sanomalehti »Taiyo», lokak. 1904), jossa välimatka ja ennakkoluulottomuus. on teroittanut näkemystä. Se tutkimus, joka tässä on tehty, näyttää täydelleen vahvistavan sen. Emme voi erehtyä: se on painuva päivä, auringonlasku. Ei kansallisen hajaannuksen kautta niinkuin Itävalta, eikä yhteiskunnallisen ja taloudellisen heikkouden kautta kuten Italia, vaan vielä syvemmän sisäisen vamman, jonkinlaisen ihmispuutteena ilmenevän sisällisen näivetystaudin vuoksi on Ranska tuomittu taantumaan valtiollisessa vaikutusvallassa ja lopulta luisumaan suurvalta-asemasta — aikana, joka asettaa yhä suurempia pätevyysvaatimuksia tähän asemaan pyrkijöille.

[s. 100]

Tuuhealehväisenä ja mahtavarunkoisena jalona puuna on »la belle France» — kaunis Ranska — ollut edessämme valtioiden rivissä. Sen siimeksessä ovat monet ihmiskunnan parhaista ajatuksista orastaneet tai ainakin saaneet oikean kasvunsa. Vielä sata vuotta sitten tuntui se tahtovan varjota koko valtiokerhon. Yhä näyttää se kasvavan uusia vesoja. Mutta määrätyt merkit juuressa ja rungossa ja latvassa osoittavat jo, että se on alkanut elää yli aikansa. Täällä maan päällä on näet pidetty huolta siitä, että puut eivät pääse kasvamaan taivaaseen saakka.

VI. Saksa

[s. 101]

Suurempi Välimeri. — Yleinen ja taloudellinen tilasto. — Historiikkia. — Kehittyminen merivallaksi, teollisuusvaltioksi ja siirtomaavaltakunnaksi. — Heikkouksia rajakehässä. — Kansallisuusriitoja. — Yhteiskunnallisia vastakohtia: »tienhaarassa». — Uskonnollinen hajaannus. — Puolueet ja hallitus. — Paikallis- ja keskityspyrinnöt valtiosäännössä. — Preussi ja Saksa. — Keisarikunta. — Ulko- ja siirtomaapolitiikka. — Toinen esiinmarssi: Kiautshou, Bagdadinrata. — Tulevaisuusohjelma: Elbe—Eufrat. — Kolmas esiinmarssi: Uusi Kamerun. — Tulevaisuusohjelma: »Afrikan Brasilha». — Suhde vieraisiin valtoihin. — »Tuleva sota». — »Saksalais-aate maailmassa».

Tutkimuksemme ovat tähän saakka rajoittuneet niihin valtoihin, jotka kokonaan tai osaksi kuuluvat Välimereen. Välimeren-alue on (Philippsonin mukaan 1904) välipiiri, joka on välittänyt europalaisen kultturin kulun sen lähteiltä aavikonlaidoilla (Eufrat, Niili) Länsi-Europaan (Seine, Thames, Rein). Välimeri kuvastaa ylipäänsä Europan ensimäisiä valtiomuodostumia, sen ympärille hahmottui suurvaltain perusmuoto, Rooman keisarikunta, ja Välimeren molemmissa päissä näki renessanssi Espanjan ja Turkin suurvaltain kasvavan merkityksen, joka aikanaan vallitsi historiaa.

Nämä suurvallat ovat nyt kuolleet. Nykyajan yksinomaisin Välimeri-valta, nuori Italia, on tuskin osoittanut pystyvänsä kannattamaan suurvalta-ase[s. 102]maa nykyisessä planetarisessa kilpailussa; ja nekin kaksi vanhaa mannervaltaa, joilla on osuutta Välimereen — Itävalta ja Ranska — ovat arvatenkin jo käyttäneet parhaat kehitysmahdollisuutensa. Suezin kanava näytti lupaavan uutta aikaa Välimerenmaille, mutta senkin merkitys tullee pian vähenemään niiden maareittien rinnalla, jotka lähimmässä tulevaisuudessa joutunevat vetämään puoleensa tuntuvan osan Europan itämaanliikennettä Välimeren piirin ulkopuolelle — tarkoitamme etenkin Venäjän Siperian- ja Saksan Bagdad-rataa.

Niinpä ei klassillinen Välimeri nykyään enää ole historian etualana. Nyttemmin näemme — jo ensimäisen Napoleonin nerosilmään siintäneen — toisen välimeren, nykyajan planetaristen mittojen mukaisen; ja tämä välimeri, länsimaisen kultturin leveä keskinäinen kulkuväylä ja koossapitävä side on Atlantti.

Tämän suuremman välimeren rannoilla, ilman maantieteellistä yhteyttä vanhan kanssa, sijaitsevat nykyajan johtavat kultturivallat: Saksa ja Englanti yhdellä, Yhdysvallat toisella puolella. Näemme samalla Europan painopisteen siirtyneen pohjoiseen, Atlantin vapaammalle ja väljemmälle Pohjanmeri-sivustalle, pois melkein eristetyltä Välimereltä.

Täällä tapasimme 1600-luvulla kaksi edeltäjää, Ruotsin ja Hollannin, edellisen sotilaspoliittisella, jälkimäisen kauppataloudellisella perustalla. Näiden tehtäviä ovat nyt laajemmalla näyttämöllä ottaneet suorittaakseen: Ruotsin Saksa ja Hollannin Englanti.

Samalla kun täten olemme siirtyneet toiseen maantieteelliseen keskustaan, olemme myöskin uudessa [s. 103]kansatieteellisessä maailmassa. Romanilaisista valloista tai kansallisista sekayhtymistä kääntyy huomiomme siihen ihmiskunnan haaraan, joka meidän aikanamme on kohonnut korkeimmalle: germaniseen.

Atlantinrantansa ja koilliseen avoimen kylkensä kautta on Ranska siltana näiden molempain nykyajan suurvaltaryhmäin välillä. Mutta tuntuu melkein siltä kuin tulisimme seisovasta ja hiljaa soluvasta suvannosta mahtavasti kohisevaan virtaan, kun nyt siirrämme tutkimuksemme Ranskasta sen voittajaan v. 1870, nykyiseen Saksaan.

Laajuudeltaan 54 miljonan ha:n suuruisena on Saksan emämaa Europan suurvalloista kolmas, ainoastaan Venäjää ja Itävalta-Unkaria pienempi; kun valtakunnan koko pinta-ala on 340 milj. ha, on se maailman kaikista suurvalloista viides, sillä Suur-britannian ja Venäjän lisäksi menevät tässä myöskin Ranska ja Yhdysvallat edelle. Sama asema on Saksalla maailmanvaltana väkilukuun nähden: se ei edusta kuin korkeintaan 80 miljonaa Ranskan n. 90 vastaan. Mutta kun Ranskan emämaassa on, korkeimman laskun mukaan, 46 % koko valtakunnan väkiluvusta, on Saksan vastaava numero yli 80; joulukuussa 1910 toimitetun väenlaskun mukaan oli Saksassa 65 milj. asukasta, joten se nykyään on Europan toiseksi suurin valta. Jo tämä suhteellinen voima keskustassa viittaa, että tässä näemme vallan, joka ei läheskään vielä ole ehtinyt kehityksensä rajalle.

Vielä voimakkaammaksi kuin ulkonaisista piir[s. 104]teistä voisi päättää osoittautuu Saksa, kun kysymykseen tulevat sotilaallista ja taloudellista laatua olevat tosiasialliset voimalähteet. Ranska painuu, mutta Saksa nousee lähemmin tarkastaessa.

Saksalla on rauhanaikainen sotavoima (lisäyksen jälkeen v. 1912 lähes 650 000), joka on yhtä suuri kuin Japanin, paljoa pienempi kuin Venäjän, mutta suurempi kuin kaikkien muiden valtojen. Kun se kuitenkin laadultaan lienee tuntuvasti parempi kuin Venäjän, ja ainoastaan erilainen järjestely estää sen 14 miljonaa lukuisampaa kotiväestöä tässä kohden kolhoamasta ratkaisevasti Japanin edelle, tasoittuvat nämä suhteet Saksan eduksi; ja yhtynemmekin kaiketi vain maailman yleiseen mielipiteeseen katsoessamme sitä valtiota, joka ensimäisenä pani liikkeelle »asestetun kansan», maailman nykyään voimakkaimmaksi maavallaksi. Saksan merimahti, sotalaivatonnien (790 000) mukaan laskettuna, on jo järjestyksessä kolmas maailmassa, mutta rakenteilla olevat alukset lukuunottaen toinen, edellä Yhdysvaltojakin — mikä paikka sillä todellisuudessa jo onkin, se kun Dreadnoughtluokan aluksiin nähden on ehdottomasti edellä viimeksimainittua valtaa.

Rauhallisessa liikenteessä merillä on Saksan lippu nyttemmin n:o 2, ainoastaan Englanti on edellä. Sen yhteinen tavaravaihto (erikoiskauppa) nousi viisvuotiskautena 1906—10 lähes 19 miljardiin, mutta 1911 jo n. 22½ miljardiin^[19] eikä myöskään ole jäl[s. 105]jellä mistään muusta maasta kuin Englannista; erikseen viennissä (8.4 miljardia 10 vastaan) on se kuitenkin jonkunverran jäljessä Yhdysvalloistakin ja siis n:o 3 maailmanmarkkinoilla. Tärkeimmät kauppasuhteet ovat sillä Englannin, Venäjän ja Yhdysvaltain (yli 2.2 miljardin kauppavaihto kunkin kanssa, mistä pääerä Englantiin nähden tulee viennin, toisiin nähden tuonnin osalle) sekä Itävalta-Unkarin kanssa (lähes 2 miljardia). Saksassa tapaamme lisäksi mitä muualla emme vielä ole samassa määrässä nähneet: raudan ja hiilen saantiin perustuvia luontaisia ahjoja maailmanteollisuutta varten. Saksan raudantuotanto on vain Yhdysvaltain tuotantoa pienempi; hiilenmurrossa se jää jälkeen, paitsi Yhdysvalloista, myöskin Englannista. Kun vienti kuitenkin on tuontia pienempi 1½ à 2 miljardia vuosittain, niin täyttävät tämän vajauksen runsaasti laivayhtiöiden tulot (n. 480 miljonaa) sekä ulkomaisten arvopaperien ja ulkomaille sijoitetun pääoman korot (n. 2 000 miljonaa) ynnä muut erät (n. 420 milj.), joten vähentämällä Saksan ulkomaiset sitoumuksetkin syntyy vuosittain vähintäänkin 1 000 miljonan ylijäämä (P. Arndt 1908).

Ottamalla huomioon kaikki nämä seikat yhteensä, näyttää Saksan valtakunta todelliseen voimaan nähden — mikäli tilasto riittää sitä osoittamaan — olevan ennemminkin toisella kuin kolmannella sijalla nykyajan kansainvälisessä kilpailussa. Kiinnitämme tässä, kuten edellisessä luvussa (siv. 11), erityisesti huomiota niin sodan kuin rauhankin voimalähteiden sopusuhtaan, ilman yksipuolista maa-armeijan (kuten Venäjällä ja Japanissa) tai merivoimain (kuten Eng[s. 106]lannissa) tai taloudellisen alan kehittämistä (niinkuin Englannissa ja Yhdysvalloissa). Tämä sopusuhta ilmaisee vankkaa lujuutta, vaikkakin se — kuten edellä olemme huomauttaneet Ranskaan nähden — eräissä suhteissa voi merkitä heikkoutta yksipuolisiin valtoihin verrattuna.

Näin ollen ei ole kumma, että maastamuutto on aivan vähäpätöinen — Saksan kansa ei ole siittolaisuuden kautta viime vuosina menettänyt enempää kuin Ruotsin, joka kuitenkin on 12 kertaa pienempi — ja että ihmisten luontainen elämä on kukoistavan tervettä. Saksassa solmitaan vuosittain ½ miljonaa avioliittoa, siellä syntyy nykyään 2 milj. ja poistuu kuoleman kautta ainoastaan 1 100 000 ihmistä; viimeistä edellinen vuosikymmen (1891—1900) tuotti siten luonnollista väenlisäystä vuosittain 730 000, viimeinen (1901—1910) 870 000, ja kun maastamuutto on niin vähäinen, tulee tämä melkein vähentymättömänä väestön lisäksi. Suhdeluvut viime vuosikymmeneltä — 34 ‰ syntyneitä, 20 kuolleita — ovat suotuisammat kuin Länsi-Europan yleinen keskimäärä, siis nopea kierto, vilisevä virta; tämä merkitsee väestötilastossa nuoruutta, jotavastoin Ranskan hitaasti valuvassa kansavirrassa näemme epäämättömän vanhuuden merkin. Ei sovi kuitenkaan jättää huomauttamatta, että luvut ovat nopeasti alenemassa — syntyneisyys 1910 alle 31 ja kuolleisuus lähes 17 ‰ — ilmiö, joka m. m. osoittaa että Ranskan tauti ei ole jättänyt Saksaa aivan koskemattomaksi.

Että Saksan yhteiskunnalla samoinkuin Saksan kansalla on terveyden ja eteenpäinmenon piirteet, näkyy selvästi, kun nyt päivän numeroista, jotkahan [s. 107]vain kuvastavat nykytilaa osoittamatta kehitysvauhtia, luomme silmäyksen muutamiin edellisiin.

1800-luvun alussa ei Saksassa, laskettuna sen nykyisten valtiorajain mukaan, ollut enempää väkeä kuin Itävallassa saman laskelman perustalla; nyt on Saksassa 10 milj. enemmän. 1840-luvulla oli se tasaväkinen Ranskan kanssa; nyt on sillä 27 milj. enemmän. Vuosisadan alussa oli sen suhteellinen paino Europan vaa'assa hiukan yli 13 %; sataluvun päättyessä se on yli 14, eli suunnilleen sama määrä, mistä Ranska aloitti ja mistä se on vajonnut alle 10. Jos tarkastamme lähemmin, huomaamme että suhteellinen lisäys oikeastaan alkaa 1870-luvulla ja siis tulee yhtyneen Saksan tilille, joten tulevaisuudessa sopii odottaa vielä suurempaa suhdelukua; jo 1908 olikin sen osuus Europassa kasvanut yli 14.6. Samaa osoittaa myöskin väestön lisääntymisprosentti, joka viime vuosikymmenenä (1901—1910) oli noussut liki 15, suuremmaksi kuin missään muualla Länsi-Europassa. Saksalla on kuitenkin ollut varaa aikojen kuluessa jälkeen v. 1820 lähettää yli 5 miljonaa Amerikaan; 1880-luku vei pois 1.36 milj. ja vuosi 1881 yksistään 227 000; mutta vuodesta 1893 vallitsevat nykyiset hyvät olot myöskin tässä suhteessa.

Kehityksen kulkua muilla aloilla osoittavat seuraavat numerot. Vuodesta 1874 vuoteen 1907 on Saksan osuus maailman kauppalaivastossa kasvanut 5.2:sta 10.6 %:iin; vuodesta 1901 sen osuus maailmankauppaan 11.4:stä 12.7 %:iin. V. 1894 oli sen kauppalaivaston tonnimäärä ainoastaan 14½ % Englannin tonnistosta; v. 1910 on se ehtinyt 25 %:iin. Vuodesta 1890 on Saksan kauppa kasvanut 53:sta 80 [s. 108]%:iin Englannin kaupasta, sen vienti erikseen 55:stä yli 87 %:iin. Vuodesta 1882 vuoteen 1910 on Saksan kauppa kasvanut 137 %, Englannin 60; vuodesta 1902 vuoteen 1911 edellinen 71, jälkimäinen 38 %. Ei mikään muukaan suurvalta ole kyennyt kulkemaan tämän kehityksen tasalla — U. S. A. tulee edellisessä laskussa lähimmäksi, 107 % — ja pikkuvaltioista ainoastaan Hollanti, jonka ylimaana on Saksa itse. Kauppa on vuoden 1904 jälkeen kasvanut vuosittain lähes 1½ miljardia, lukuunottamatta pulavuotta 1908. Saksan valtakuntaa perustettaessa mursi Englanti lähes 4 kertaa enemmän rautamalmia ja valmisti yli 4 kertaa enemmän takkirautaa; vuodesta 1896 alkaen tuottaa Saksa lopullisesti enemmän rautamalmia, ja vuodesta 1904 on se valmistanut enemmän rautaa kuin Englanti, sittenkuin se jo 1890-luvun alussa oli sivuuttanut saman pääkilpailijan teräksentuotannossa. Näissä suhteissa ovat kuitenkin Yhdysvallat tunkeutuneet eteenpäin vielä nopeammin, niin että niillä nyt on Englannin paikka Saksan edellä. Laivanrakennusalalla näyttää päinvastoin Saksa, huolimatta ankarasta pulasta 1907, olevan sivuuttamassa U. S. A:n, kuten se yleensä tässäkin vähentää Englannin etumatkaa. Uuden Saksan hiilituotanto on kasvanut 30:stä 80 %:iin Englannin hiilituotannosta (1909); 34:stä 215 miljonaan tonniin. Näiden numeroiden takana on teollisuudenkehitys, joka kauan sitten on sivuuttanut arvostelun »huonoa ja halpaa» (Filadelfian näyttelystä 1876) ja sensijaan kantaa leimaa »made in Germany» (tehty Saksassa; Williams 1896) voitonmerkkinä valloitusretkellään kautta maailman. Varsinkaan rauta-, [s. 109]kutomo- ja kemiallis-teknillisessä teollisuudessa eivät saksalaiset ole tuotannon laatuun nähden kenestäkään jäljessä; mutta muutoinkin tavataan heidät jo ensimäisessä rivissä. Vuoden 1895 jalkeen saa nousenta vauhdin, joka aiheuttaa vastaponnahduksen uuden vuosisadan alussa liikehuijauksen ja pankkiromahdusten muodossa, mutta vuodesta 1903 alkaa uusi vauhti, jota myöhemmät pulat (1907, 1911) eivät ole voineet tuntuvasti järkyttää.

Ennen kaikkea tämä teollisuuden kehitys on ehkäissyt saksalaisten maastamuuttoa ja pysyttänyt maan hyväksi suuren väenlisäyksen omien rajain sisällä. Samaa tarkoitusperää on edistänyt tarmokas työ »sisäisten siirtolain perustamisen» (pikkuviljelyksen) alalla; mutta maan vara on rajoitettu, tuskin 29 % väestöstä saa siitä suoranaisen toimeentulonsa (ammattitilaston mukaan vuodelta 1907), »lihapulaa» koskevat välikysymykset valtiopäivillä marraskuussa 1910 todistavat puolestaan, että Saksan maa ei enää riitä suoranaisesti elättämään väestöänsä, ja suuri vuositili Venäjän kanssa viljantuonnista todistaa sitä vielä voimallisemmin. Saksa on jo kasvanut paljon yli sen autarkian rajojen, johon sen monipuolinen luonto muutoin tarjoaa tilaisuutta, se on kehittynyt pitkälle teollisuusmaaksi muuttumisen tiellä, 43 % sen väestöstä saa toimeentulonsa teollisuudesta; mutta se näyttää vielä ilman vaikeutta kannattavan liikalukuista väestöänsä. Ratkaisevaa on, että yhä näemme mentävän täyttä vauhtia eteenpäin, ilman hiljenemisen tai väsähtymisen merkkiäkään.

Taloudellinen tilasto osoittaa siis selkeästi kuvan korkeassa kukoistuksessa ja suuressa vauraudessa ole[s. 110]vasta yhteisöstä. Valta, joka vuosittain lisää ihmisvarastoansa noin miljonalla ja kauppavaihtoansa yli miljardilla ja samalla vähintään neljänneksellä toista miljardia kansallisvarallisuuttaan — sellainen valta on mitattavissa vain suurinten mittojen mukaan eikä voi pyrkiä vähempään kuin korkeimpiin päämaaleihin.

Huomautamme vielä yhtä ilmeistä eroa tämän ja ranskalaisen yhteisön välillä. Ranskassakin olemme todenneet suuren varallisuuden, mutta aivan toista laatua: siellä makaavat säästöt valtion arvopapereissa, mutta saksalaisten säästöt pannaan uusiin yrityksiin. Siinä on selvä ero paikalleen pysähtyneen ja elämää pulppuavan yhteisön välillä. Saksa ei ole vielä joutunut koroillaan-eläjän kansallistaloudelliselle vanhuudenasteelle. Tästä johtuu kyllä semmoinen heikkous, joka joutui räikeään valoon, kun Ranska vuoden 1911 valtiollisen kahnauksen aikana äkkiä kiristi rahamarkkinoita; riittävien vararahastojen puutteessa kärsi Saksan pankkimaailma tuntuvia tappioita ja olisi joutunut todelliseen ahdinkoon, ellei Amerika olisi tullut väliin kultavaroineen. Toisaalta saattoi Saksa 1910 ottaa hankkiakseen pääosan kahdesta suuresta valtiolainasta (Turkin ja Unkarin, ks. I Osa ss. 56 ja 167), joita Ranska poliittisista syistä ei myöntänyt; rahoja ei siis puutu, lasketaanpa jo vieraissa maissa olevan sijoitettuna saksalaista pääomaa noin 38 miljardia.^[20] Mutta ratkaisevaa on kehitys[s. 111]näkökanta: Saksa seisoo yhä taistelun ja ansion täysissä varuksissa, kaukana siitä herpoumisesta, joka sielutieteellisesti kuuluu »beatus possidens»- (onnellisen omistajan) kantaan. Semmoinen on havaintomme kansasta, jonka nykyisyys on suuri, mutta tulevaisuus ilmeisesti vielä suurempi.

Kohdistamme nyt huomion itse valtiorakennukseen, sen historialliseen taustaan, sen maantieteelliseen ympärystään, sen yhteiskunnallisiin, poliittisiin ja sielullisiin ominaisuuksiin ja muihin oloihin, jotka tässä voivat vaikuttaa suurvallan voimaan tai heikkouteen.

Saksalainen suurvalta on samoin kuin itävaltalainenkin kasvanut vanhan keisarivaltakunnan varjossa. Senkin jälkeen kun Hohenstauffien Italia-unelmat olivat haihtuneet, oli vanhan valtakunnan painopiste etelässä ja lännessä; 7 vaaliruhtinaasta asui 4 Reininlaaksossa, keisarinvaali tapahtui Frankfurtissa, kruunaus Aachenissa. Myöhemmin siirtyi keskusta kaakkoon: keisarinhallitus Wieniin ja valtiopäivät Regensburgiin. Ajan oloon muodostui kuitenkin uusi keskuspiste pohjoisessa ja idässä Brandenburgin vähitellen tapahtuvan vahvistumisen kautta. Puolivälissä 1600-lukua saavutti tämä maa riippumattomuuden keisarista ja itsenäisyyden preussiläiselle siivelleen, ja kiinnitti sentähden puoli vuosi[s. 112]sataa myöhemmin saavutetun kuningasnimensä siihen. Vielä puoli vuosisataa kului Hohenzollern-suvun hajanaisten alueiden yhtämittaiseen yhdistelyyn, ja 1700-luvun keskivaiheilla on Fredrik Suuren Preussi suurvaltana maanosassa: saksalais-protestanttinen suurvalta, syntynyt vuosisataa Kustaa Aadolf Suuren Ruotsin jälkeen.

Kun Napoleonin kokeilu Lounais-Saksalla (Reininliitolla) oli epäonnistunut ja hänen jälkeensä ryhdyttiin »suursiivoukseen» Europassa, yhtyi siis Wienissä kaksi suurvaltaa uuden Saksan-liiton ohuen vaipan alle. Itse liittoalueessa oli nyt vain 83.3 % saksalaisia (korkeimman laskun mukaan), pohjois- ja etelä-Saksa olivat jokseenkin tasaväkiset, maantieteellinen keskuspaikka pantiin Fichtelgebirgeen, valtiollinen Frankfurtiin, siis lähemmäksi saksalaisen kansan keskustaa. Huomautamme vielä yhtä: tämän alueen rajoista kosketti korkeintaan 27 % merta, joten joka rantakilometriä kohti tuli 33 000 ha yhteisestä pinta-alasta.

Kun nyt valtiojärjestys oli kypsynyt myöskin pohjoisessa Saksassa, sai kansa Preussin kruunusta mitä se siihen saakka oli kaivannut: kiinnepisteen. Yleisesti tunnettua on, miten tämä kruunu epäonnistuneen kansanvaltaisen kokeen jälkeen 1848—50 suoritti kansallisen kokoomuksen sen jälkeen kun kuningas Vilhelm I oli havainnut, että hänen »velvollisuutensa Preussia kohtaan kävivät yhteen hänen velvollisuuksiensa kanssa Saksaa kohtaan». Ensimäinen muoto oli Pohjois-Saksan liitto; siis valtakuntaraja pohjoisen ja etelän välillä. Lopullisessa ratkaisussa liittyi edelliseen läntinen osa Etelä-Saksaa, kun [s. 113]taas itäinen jäi Itävallan yhteyteen. Saksan valtakunnasta, sellaisena kuin se nyt on kartalla, muodostaa etelä siten vain neljänneksen; maantieteellinen keskus on siirtynyt ylöspäin Magdeburgin seudulle ja valtiollinen Berliniin. Samalla on rannikkorajaa pitennetty — myöskin alueellisesti Slesvigin yhdistämisen kautta — joten se nyt käsittää 32 % koko rajasta ja kutakin km kohti tulee vain 22 000 ha maapintaa.

Tässä kehityksessä tahdomme huomauttaa kahta piirrettä: siirtymistä pohjoiseen päin ja mereisten edellytysten vahvistumista. Näihin piirteisiin sisältyvät Saksan maailmanhistorialliset mahdollisuudet.

Suuremmalle kehitykselle oli välttämätöntä, että Saksan kansa siirsi painopisteensä pohjoiseen. Toisin kuin Ranska, jonka ehjää yksilöisyyttä osoittavat joka taholle laskevat virrat, viittaavat Saksan vedet kahteen määrättyyn suuntaan: itään pitkin Tonavaa, pohjoiseen Pohjan- ja Itämeren-jokia myöten. On siis vetoa kahteen suuntaan, mutta voimakkaampi käy pohjoiseen, jossa myöskin tasanko ja alanko antaa luonnollista yhteyttä suuremmassa määrässä kuin milloinkaan muutoin. Tarvittiin siis irtaumista Tonavasta, jotta Saksan kansa saavuttaisi maantieteellisen yhteyden kansallisen tueksi. Tämä on 1866 tapahtuneen jaon merkitys. Kun sittemmin osa Etelä-Saksaa yhdistettiin valtakuntaan, näemme siinä Reinvirran vaikutusta lännessä, missä se ilman luonnollisia sulkevia esteitä virtaa Alpeilta Pohjanmereen, siten sitoen nämä seudut yhteen ja vastustaen semmoista hajaannusta, joka idässä syntyi valtakunnan ja Itävallan saksalaisten välillä. Kauemmaksi itään [s. 114]ei ulotu Reinvirran mahti, ja siellä tapaammekin Baierissa ainoan jäljelläolevan jotakin merkitsevän tuen »partikularismille» (s. o. liittovaltakunnan valtioiden erillispyrinnöille).

Vastakohta Preussin ja Itävallan välillä on siis samalla ollut vastakohtaa maantieteellisten suuntaviivain: pohjoiseen kulkevan Elben ja itään virtaavan Tonavan välillä. Jättämällä kansakuntaa yhdistettäessä Itävallan saksalaiset syrjään voitettiin 1866 lähennellen tämä luonnonkin kahtiajako. Saksan yhteys ei ole voitto ainoastaan kansalle vaan myöskin valtion maantieteelliselle perusajatukselle. Me ymmärrämme nyt sen syvemmän syyn, miksi suursaksalaiset pyrinnöt eivät tapaa mitään kaikupohjaa virallisessa Saksassa. Jos Itävallan saksalaiset yhdistettäisiin valtakuntaan, olisi se tosin uusi voitto kansallisuusperiaatteelle, mutta se saataisiin maksaa valtioyhteyden tililtä, sillä sen kautta palautettaisiin takaisin vanha kahnaus etelän ja pohjan, Elben ja Tonavan välillä, joka oli vanhan valtakunnan suurin heikkouden-aiheuttaja. Kenties tätä hintaa katsotaan liian suureksi. Missään tapauksessa ei aika ole kypsä jälleenyhdyntään ennenkuin valtakunta nykyisessä muodossaan on kylliksi vakiintunut voidakseen kestää kaikki keskipakoiset vaikutukset.

Nykyisessä tilassaan on Saksan kansa siis vihdoinkin saanut tilaisuuden keskittyä. Katseet eivät enää harhaile levottomasti edestakaisin Adrian ja Itämeren, Pohjanmeren ja Balkanin väliä; lujasti ja päättävästi kääntää Saksa kasvonsa pohjoista kohti. Ja pohjoisessa ovat meret, Atlantin eteiset, houkutellen niille maailmanhistoriallisille palkinnoille, jotka [s. 115]nyttemmin ovat voitettavissa ainoastaan maanosienvälisen yhteyden tietä.

»Unsere Zukunft liegt auf dem Wasser» (Meidän tulevaisuutemme on vesillä). Nämä kuuluisat sanat (eräästä keisaripuheesta 1898) luettiin Saksan meriliikepaviljongin otsikossa Parisin maailmannäyttelyssä v. 1900; se on planetarinen ajatus, joka tähtää yli europalaisen suurvallan rajoituksen maailmanvallan rajattomalle ulapalle. Tämän säestyksenä ja vahvistuksena luemme Hamburg—Amerikalinjan palatsin ulkoseinässä: »Unser Feld ist die Welt» (meidän alamme on maailma). Semmoiset tunnuslauseet soveltuvat kansalle, joka on kirjoituttanut Bremenin merimiestaloon: »navigare necesse est, vivere non est»: purjehtiminen on välttämätöntä, eloonjäänti ei ole. Näissä merkeissä on nyt Saksan historia, mutta se ei ollut mahdollista ennenkuin vuosien 1866—70 rajain sisällä suuremman mereisyyden nojalla ja huomion keskittämisen kautta pohjoiseen.

Kerran ennen on Saksan kansa esiintynyt merivaltana. Se oli Hansan päivinä 1300—1500-luvuilla. Silloin lähti merivalta Itämerestä, tosin sen lounaisimmasta kolkasta; sieltä oli mukava maayhteys Elben varrelle ja sisämaahan, mutta muutoin ei Hansa juuri nojautunut takanaan olevaan ylimaahan, vaan hankki itselleen sensijaan tukipaikkoja merellä (Bornholm, Voionmaa). Tämä riippuu siitä, että sisämaan ja Itämerenrannikon yhteys ei ole luonnon suosima; Baltian maanselkä ja myöhäisjääkauden poikkilaaksot nykyisine soistumineen ovat esteenä. Jo tässä näemme yhden lisäsyyn, miksi nykyinen merivalta niin ehdottomasti asettuu Pohjanmeren puolelle. Tällä [s. 116]puolella on yhteys sisämaahan syvempi ja vapaampi, Reiniä myöten Strassburgiin, Weseriä Kasseliin, Elbeä pitkin yli Böömin rajan; täältä hakee siis Keski-Europa luonnollista tietänsä merelle. Mutta sitäpaitsi on Pohjanmeri likempänä valtamerta ja yhtyy siihen paljoa leveämpänä kuin Itämeri. Niinpä on käynytkin, että Pohjanmerellä, joka 1871 ei Saksan laivaliikkeessä edustanut juuri suurempaa tonnistoa kuin Itämeri, 1903 oli 8 kertaa suurempi tonnisto ja 70 % liikenteestä, mikä suhde sittemmin on muuttunut pysyväksi. Bremenin ja Hampurin kaupungit ylläpitävät Pohjanmeren valta-asemaa 87 %:lla valtakunnan kauppalaivastosta. Liikenne-ero alkaa nyt kuitenkin jonkunverran tasaantua Keisari Wilhelmin kanavan (Kielin kanavan) valmistuttua vuonna 1895; sen tehtävänä on poistaa sekä strategiset että kaupalliset epäkohdat siitä, että rannikoita on kaksi; ja vaikkapa ei olekaan onnistunut muuttaa Juutinraumaa »takaportiksi» — Köpenhaminan vapaasatama oli taitava vastaveto Tanskan puolelta — on se viime vuosina osoittanut yhä paremmin täyttävänsä rauhallisen tehtävänsä (liikenteennousu 1896—1900: 1¼—7¾ milj. tonnia).

Tässä on huomattava, että Saksan rannikkoa haittaa hiekoittuminen liiaksi, jotta sitä voisi sanoa luonnostaan suotuisaksi suurelle laivaliikkeelle. Syvät väylät sisämaahan ja kansan tarmo ovat luoneet suuruuden — saman kansan, joka verrattain epäsuotuisasta maasta ottaa Europan suurimmat sadot Venäjän jälkeen. Niinpä ei jakautunein rannikko olekaan nykyaikaisen merisuurvallan kannattimena; se oli Hansan perustana; nyt on se joutunut varjoon, [s. 117]Saksa on vetäytynyt pois Itämeren saarilta, sen meripyrinnöt laajenevat sensijaan Pohjanmereltä valtameriliikenteeseen.

Samoin kuin laivaliike keskittyy paikallisessa suhteessa, samoin sikertyy se myöskin suuriin laivayhtiöihin. Tämä on nykyaikana tarmokkaan laivaliikkeen pääehto, eikä mikään maa täytä sitä paremmin kuin Saksa, jolla on maailman suurimmat laivayhtiöt: »Hamburg-Amerika-Linie» (1 milj. tonnia) ja »Norddeutscher Lloyd» (¾ milj. tonnia). Jos lisäämme, että Saksan kauppalaivasto on yleensä syntynyt yksityisalotteesta tai kunnallisina yrityksinä verrattain vähäisen valtioavun tukemana, niin näemme sen kehityksen olevan kaikin puolin terveellä perustalla.

Toista kertaa historiassaan esiintyy siis Saksan kansa suurvaltana merellä. Hansan vallan kukisti lähinnä sota Ruotsin kanssa 1560-luvulla, ja 30-vuotinen sota vahvisti sitten täydellisen hyvästijätön merelle. Niin perinpohjainen oli merestä luopuminen, että Versaillesin kansalliskokous 1789 kuuluu purskahtaneen nauruun kun sille esitettiin erään saksalaisen laatima kirjelmä merenkulusta: sehän oli samaa kuin jos »joku hottentotti olisi kirjoittanut oopperasta!» Vielä 1861 saattoi Palmerston antaa sanomalehtensä kirjoittaa kuuluisat sanat, että »saksalaiset saattavat kyntää maata, purjehtia pilvien mukana tai rakennella tuulentupia, mutta milloinkaan aikojen alusta ei heillä ole ollut älyä valtameren ylikulkuun tai purjehtimaan ulapalla taikka edes rannikkovesillä»; ja hän antoi tälle epähistorialliselle lauseellensa lisäpontta uhkaamalla kohdella saksa[s. 118]laisia aluksia merirosvoina. Vain runsasta miespolvea myöhemmin, v. 1897, voitti »Kaiser Wilhelm der Grosse» Englannin oman nopeusennätyksen liikenteessä Atlantin yli; ja vaikkakin Englannin 10 vuotta jälkeenpäin onnistui »Lusitanialla» vallata takaisin »valtameren sininauha», niin on Saksa sensijaan 1912 laskenut vesille maailman suurimman höyrylaivan (»Imperator», 50 000 tonnia), samoin kuin sillä jo kauan on ollut suurimmat purjealukset. Ei voi olla parempaa todistusta nykyisen Saksan masentumattomasta edistyshengestä kuin tämä menestyksellinen teknillinen kilpailu Englannin kanssa Englannin omassa elementissä. Mutta sen takana on yhtä ihmeteltävä järjestö, joka nykyään saattaa vieraitakin satamia — Konstanzan Mustallamerellä, Triestin ja Genuan Välimerellä, Antwerpenin Kanaalin varrella — näyttämään Saksan maailmaa-tavoittavan merivallan ulottimilta.

Olemme selostaneet Saksan mahdollisuuksia merillä, koska historia näyttää tässä tarjoavan erittäin opettavaisen esimerkin siitä, miten kansat kasvavat tehtäviensä mukana. Kun Bismarck kokosi kansan yhdeksi valtioyksiöksi, palveli hän suoranaisesti kansallisuusperiaatetta, ja tämä palvelus oli sinänsä mitä korkea-arvoisin suurtyö; se irroitti voimia, jotka tähän saakka olivat kuluttaneet itseänsä riitoihin ja pikkumaisuuteen tai tyhjiin unelmiin. Mutta jäljellä oli uuden valtion puhtaasti taloudellisen perustan luominen, sillä pistimet ja kanuunat eivät voi ajan pitkään kannattaa valtaa ilman sellaista vakuutta. Tämä tehtävä kävi Saksan edeltäjälle, 1600-luvun Ruotsille, ylivoimaiseksi; Ruotsi ei kyennyt [s. 119]kasvamaan siihen suurvalta-asemaan, jonka konjunkturit ja mieskohtaiset voimat olivat sille hankkineet. Uusi Saksa oli esiintynyt maanosan voimakkaimpana sotavaltana; nyt havaittiin, että — samoin kuin yhteystyö oli poistanut useita entisestä epäjärjestyksestä johtuneita epäkohtia — voitonväline myöskin soveltui turvaamaan voittoa rauhan kehityksessä. Tämä väline oli aseellinen kansa. Asekansa — itse kehkeytynyt runoilijain ja ajattelijain kansasta — muuttui nopeasti teollisuustyön kansaksi. Sama mieskuri, joka piti joukot koossa taistelukentällä, sama tieteellinen laskelma, joka johti heidät voittoon, loi nyt työnjärjestön, joka laski mitä tukevimman perustan menestykselliselle, ajan vaatimusten mukaiselle teollisuustuotannolle. Sodan välitön voitto, nuo 5 miljardia, antoi perustuspääomaa, ja suojelustullijärjestelmä vuodesta 1879 tarpeellista turvaa kilpailussa. Mutta mikäli kansa kasvaa, sikäli paisuu tämä tuotantokin yli kotimaan äyräiden. Mallikelpoisen tiedustelutoiminnan (»Deutsche Export Revue» ja rahtipolitiikan avulla, joka mitä mukautuvimmalla tavalla asettaa kotoiset kulkuneuvot viennin palvelukseen, leviää ulkomaankauppa kautta maailman. Täten kääntyy huomio merelle, joka vähitellen välittää ummelleen 70 % tavaravaihdosta. Samoin kuin yhteystyön väline, yleinen asevelvollisuus, osoittautui kannattavan teollisuuden syntymistä edistäväksi, samoin tuli nyt yhteystyön tulos, maantieteellinen keskittyminen merelle päin, kaupan ja meriliikkeen vastaavan kehityksen vakuudeksi.^[21] Aluksi oli täytynyt [s. 120]antaa tavarat englantilaisten laivain kuljetettavaksi; ensimäinen askel on omien laivayhtiöiden perustaminen rahdin säästämiseksi kotimaiselle taloudelle, samalla kuin alukset yhäkin rakennetaan englantilaisilla veistämöillä; toinen askel on myöskin laivanrakennustoimen ottaminen omiin käsiin, »Vulcan» Stettinissä ja muut yhtiöt varustautuvat tätä uutta tehtävää varten, kansallinen työ saavuttaa vielä yhden voiton, meriliike on kokonaan vapautettu Englannista ja tulee kotimaan hyväksi.

Näin on Saksa nyt täysissä varuksissa itsenäisellä paikallaan kilpailussa. Mutta suurvallan itsenäisyyteen kuuluu vielä jotakin: siirtomaita. Suuri tuotanto tahtoo saada raaka-aineensa omista lähteistä ja vakuutta määrätyistä markkinoista. Näin johtaa merimahti suoranaisesti siirtolain hankkimiseen vieraissa maissa. Jo helmikuussa 1871 lienee erinäisillä tahoilla suunniteltu yhden siirtomaan (Kokinkiinan) vaatimista rauhanteossa Ranskan kanssa. Epäilemättä pahoittelevat Saksan valtiomiehet nyttemmin, että jättivät tämän tilaisuuden käsistään. Mutta Bismarckin varovainen valtiotaito ei katsonut aikaa siirtolain perustamiseen vielä kypsäksi. Vasta 1880-luvun puolivälissä iski hän kiinni Afrikaan ja Tyynenmeren saaristoon; 1890-luvun lopulla nousee uusi aluevaltausaalto, pääasiallisesti Kiinassa, ja meidän päivinämme näyttää olevan nousemassa [s. 121]kolmas, jonka alkuna on ranskalainen Kongo (ks. lähemmin tuonnempana).

Kun Itävalta suljetussa asemassaan Adrian vierellä ei ole voinut ajatella siirtoloita kaukaisissa maanosissa, sopii Saksan sanoa luonnonpakosta pitäneen ryhtyä tähänkin kilpailuun. Siitä seuraa vielä yksi seikka. Suunnitelmat 1871 raukesivat siihen näkökantaan, jota v. Delbrück edusti: siirtomaat »olisivat onnettomuus, koska ne ehdottomasti vaatisivat suurta laivastoa, joka taas nielisi liian suuria kustannuksia». Myöhempi aika on ollut valmis ottamaan vastuulleen seuraukset, etupäässä keisari ja meriministeri v. Tirpitz. V. 1898 kirjoittaa »Le Temps»: »Uusi merisuurvalta on ilmestynyt maailmannäyttämölle.» Vuosisadan vaihteessa on valtakunnan eduskunta ilmoittanut olevansa valmis suorittamaan kustannukset uudesta laivastosuunnitelmasta, jonka laskettiin toteutettuna 1916 saattavan turvata Saksan tien merillä kaikkien tapausten varalta, mutta jota siitä huolimatta, ulkoisten olojen paineesta, lisättiin tuntuvasti sekä 1906 että 1912, joten se kymmenessä vuodessa on todellisuudessa sivuuttanut kaikki kilpailijansa Englantia lähimmältä sijalta.^[22]

Näin ollen on Europan mahtavin maavalta alkanut kehittää itseään meri- ja samalla maailmanvallaksi. Toisin kuin Italia, jonka olot pakottivat ratkaisemaan perättäisiä tehtäviä yhtähaavaa, kasvaa [s. 122]täällä toinen tehtävä luontaisesti toisestansa. Vuonna 1871 muodostuneista edellytyksistä syntyvät sekä »meren vinttikoirat» että »panssaroitu nyrkki» johdonmukaisina seurauksina; ja niiden takana piilee pyrkimys maailmanhistoriallisiin päämääriin, mikä johtuu suurinten henkisten ja aineellisten voimien yhdynnästä. Ahtaiden näkökantojen ja yksityispyyteiden näköjään tarkoituksettomien päivänkiistojen takana näemme kuinka musta-valko-puna lipun alla yksi historian valioita vastustamattomalla voimalla raivaa itselleen tietä »paikkaan auringossa» (Bülow).

Paikkaan auringossa näyttää Saksa määrätyn jo asemansa kautta. Kaikista Europan suurvalloista on sillä ilmeisin keskus-asema. Se on »keskustan valtakunta» Europassa. Niin kauan kuin kansa oli hajallinen ja heikko, lisäsi tämä heikkoutta, sillä siitä seuraa keskittyvä paine; yhtynyt Saksa taas saa lisää voimaa näistä liikuntamahdollisuuksista kaikille suunnille, tietenkin aina sen vaaran alaisena, että viholliset sen saartavat. Englannin painopiste on valtameressä, Venäjän ainakin osaksi Siperiassa; Saksa yksin nojautuu kokonaan Europaan, ollen tasoittavana siltana maanosan reunamain välillä, yksi sivustansa Venäjän aroja, toinen Alankomaan rannikkoa kohti ja jalusta Alpeissa.

Tässä välitysasemassa samoin kuin keskittymisessä pohjoista ja länttä kohti on Saksalla yleinen maantieteellinen yhtenäisyys, joka antaa sille luontaisen erikoisleimansa. Mutta kun lähemmin tarkas[s. 123]tamme sen ulkokehystä, havaitsemme suuria heikkouksia.

Yhtä niistä on jo toisessa yhteydessä (I osa, s. 77) huomautettu, selittäessämme Alankomaiden aseman epäkohtia. Kun Saksan mereispyrkimykset vihdoin heräsivät sen nykyisen kansallisen yhdynnän valossa, niin oli Reininsuistamo jo monta vuosisataa ollut lohkaistuna toiselle kansalle, ja Saksa oli eristettynä luonnollisimmasta ovestaan merelle. Käy tuskin ajatteleminen luonnottomampaa suurvallan rajaa kuin tämä on, olletikin kun raja etelään päin päättyy silmänkantaman päässä purjehduskelpoisesta Maasjoesta. Että Rein on katkaistu juuri sillä kohtaa, missä suistomaa alkaa, on kyllä selkeää, mutta ei tee rajaa itse asiassa paremmin perustelluksi. Mitä voimakkaammaksi Saksa tulee merellä, sitä vaikeammaksi käy sen sietää tätä vierasta lippua tiellään merelle kohdalla, joka on vielä arvokkaampi kuin Elbensuu, senvuoksi että se on likempänä valtamerta ja Englantia, ja että sen takana on syvin yhdystie mantereen sisään, ja lisäksi ensiluokkainen teollisuusalue Reininmaakunnissa.

Mutta ei ainoastaan Reininsuistamo, vaan eivät myöskään sen lähteet ole sen maan alueella, joka sen »isänä» esiintyy saduissa ja tarinoissa. Sveitsi istuu tämän Saksan joen lähteillä samoin kuin Hollanti sen suistamolla. Samalla tavoin kuuluu Tonavan latva Etelä-Saksaan ja sen suupuoli Balkanin valtoihin, kun taas Itävalta-Unkari on keskittynyt sen keskijuoksun varrelle. Mutta Reininlaakson yhteyttä vaativat historialliset muistot ja kansalliset syyt. Sveitsihän on kuulunut valtakuntaan ja puhuu [s. 124]suurimmalta osaltaan sen kieltä, samoin kuin hollanninkieltä pidetään vain saksaa murteena; itse asiassa reunustaa täällä koko rajaa rivi pikkumaita, Sveitsi, Elsass, Luksemburg, Belgia, Hollanti, jotka ovat kuin »vanhan linnan seinästä pudonneita kiviä» (Ratzel). — Vain Elsass on saatu uudelleen muuratuksi linnanseinään ja siten raja parannetuksi (edellä siv. 13); muut täyttävät välimaan romanilaista heimoa vastaan siten estäen välittömän kitkan; mutta puhtaasti maantieteelliselltä kannalta olisi Saksan oikea raja epäilemättä etelässä Alpit ja lännessä Kanaalin suu.

Käännymme nyt toiselle puolelle ja tapaamme siellä Veikseljoen yhtä kiistanalaisena slaavilaisia kuin Rein on romanilaisia vastassa; ero on vain siinä, että täällä istuu Saksa sen suulla, kun Venäjällä on joen keskijuoksu ja Itävallalla latva. Täällä on muinoin myöskin ollut puskurivaltio, Puola; nyttemmin ovat slaavilaisen ja germanilaisen maailman päävaltiot täällä välittömässä kosketuksessa keskenään ilman että minkäänlaista luonnonrajaa on kitkaa lieventämässä. Luonto on täällä vielä enemmän kuin lännessä jättänyt rajan avoimeksi. Näin ollen olisi päävirta itse ollut sopivin raja, suuret joet kun aina ovat selkeyden ja strategisen aseman kannalta hyviä rajoja; mutta Preussi pysähtyi 1815 Prosnanlinjalle ja sen äärellä seisoo valtakunta vieläkin, rajan suoraan katkaistessa Veikselin samoin kuin ylempänä myöskin Memelin. Venäjän suhteen on Saksa täällä samassa asemassa kuin Hollanti lännessä Saksan suhteen; se katkaisee tämän luonnolliset kulkuväylät merelle. Tämä on maantieteellinen epäkohta yhtä [s. 125]arkaluontoinen käytännössä kuin säännönvastainen teoriassa. Epäilemättä on Bismarckin lausunto (1892), että »näillä molemmilla kansoilla ei ole toisiltaan mitään toivomista eikä voittamista», tavallaan paikkansa pitävä: Venäjää hyödyttäisi näet yhtä vähän uusien saksalaisten ainesten saanti Itä-Preussista rajainsa sisälle kuin Saksaa puolalaispulmansa suurentaminen, puhumattakaan uusista kansallisuuskysymyksistä, jotka seuraisivat Itämerenmaakuntain joutumisesta Saksan haltuun. Mutta toisaalta ei voi kieltää Veikselinsuun merkitystä Venäjän aseman vahvistamiseksi Itämerellä.

Vielä yksi raja, joka näyttää sisältävän valtiollisia selkkauksia, on pohjoinen Tanskaa vastaan. Sitä oikaistiin jonkun verran Wienin rauhassa ja koskettaa se osaksi Kongejokea, mutta muuten puuttuu siltä kaikki luonnon-edut. Itse asiassa kuuluu Juutinmaa maantieteellisesti Pohjois-Saksaan ja voi toisen hallussa näyttää luonnottomalla tavalla erottavan Saksan molemmat meret. Tämmöisestä tilanteesta syttyi viime sota Itä-Aasiassa, kun Venäjä uhkasi molemmilta puolin Koreaa, joka katkaisi sen mereisen yhtenäisyyden. Aseman luonnossa on, että Tanska ei voisi jäädä koskemattomaksi esim. Saksan ja Englannin välisestä sodasta: Saksan täytyisi koettaa ehkäistä englantilaisten maihinnousua Esbjergissä samoin kuin Englannin laivaston kulkemista Ison Beltin läpi. Tanskan asema on kuitenkin jonkun verran parantunut sittenkun Keisari Wilhelmin kanava on ratkaissut Saksan vesien yhteyskysymyksen.

Tarkastaessa rajoja vielä yksityiskohtaisemmin havaitsemme uusia heikkouksia; niinpä esim. kun [s. 126]Baierin etelärajat katkaisevat joen toisensa jälkeen aina itse Tonavaan saakka, lun raja Erzgebirgessä mentyään Elben poikki kulkee vuoren pohjoista rinnettä ja siis Böömille edullisemmin, kun etelässä ei edes Reinin jokirajaa ole säilytetty rikkomattomana Sveitsin alueiden puolelta (kanttonit Baselland ja Schaffhausen ovat Reinin pohjoispuolella). Tässä on siis enemmän kuin kylliksi aiheita katsoa Saksan rajakehystä huonoksi rajaksi. Suurvaltain joukossa on se tässä epäsuotuisassa suhteessa lähinnä Itävaltaa. Sillä on kieltämättä luonnollinen alue, mutta tätä ei ole lopullisesti yhdistetty. Se vaikuttaa keskeneräiseltä.

Kuten aina heijastuu tämä heikkous kansallisuus-kartalla. Saksankaan yhteys ei ole ehdoton ja lopullinen; on olemassa »Germania irridenta» samoin kuin Italiakin, ja lisäksi on sisäisessä yhtenäisyydessä aukkoja.

Langhans laskee 1902 saksalaisen heimon 89.4 miljonaksi, joista 77½ Europassa, 11 Amerikassa, 0.62 Afrikassa, 125 000 kaikkiaan Australiassa ja lähes 90 000 Aasiassa;^[23] jos tästä laskelmasta vähennämme [s. 127]alankomaalaiset kansat (flaamilaiset, buurit ja hollantilaiset), nousee luku kuitenkin yli 80 miljonan. Hasse arvioi 1907 saman lukumäärän 86.2 miljonaksi (56.1 kotimaassa, 18.1 muussa Europassa; 12 sen ulkopuolella). Nykyään ei lukumäärä liene paljoa alle 90 ja alankomaalaisen haaran kanssa 100 miljonan. Tämä on suuruudeltaankin valtava haara ihmiskuntaa; mutta siitä on vain ⅔ Saksan valtakunnassa. Jos puhuttaisiin todellisesta »Germania irridentasta», niin lankeaa tietenkin pois ajatus Amerikassa ja muissa maanosissa olevista saksalaisista, samoin kuin hajallisista eristä Kaukasusvuorten tienoilla ja Volgan varrella, Itämerenmaakunnissa, Siebenbiirgenissä, jopa koko Unkarissa, ja meidän on todenperään ottaminen lukuun vain välittömässä yhteydessä asuvat sveitsiläiset sekä Itävallan saksalaiset, joita jälkimäisiä (vanhempien laskelmien mukaan) arvioidaan olevan noin 9.4 miljonaa eli lähes ¼ valtakunnan saksalaisten lukumäärästä 10.5 % koko heimosta. Olemme jo eri kannoilta katselleet kansallisvaltion ulottamisen mahdollisuutta näitä koskevaksi, mikä mahdollisuus tietenkin voi tulla kysymykseen vain Itävallan hajotessa, — Springer huomauttaa (1902) hyvin pontevasti, että nykyinen tila on juuri suursaksalaiselta kannalta paras, koskahan Itävallan saksalaiset nyt ovat etuvartioina eteläslaavilaisessa maailmassa, omaten aivan toiset mahdollisuudet saavuttaa siinä johtavän aseman, kuin saksalaisilla ylimalkaan olisi, jos välillä kulkisi valtiollinen raja.^[24] Jos kuitenkin Itä[s. 128]vallan valtakunnan liajoamisen vuoksi tämä yhteystyön täydennys tulisi kysymykseen ja välttämättömäksi, niin avautuu tämän kansallisuuskysymyksen kautta eräs poliittinen näköala. Habsburgin valtikan alaisten maamiestensä takana hamuilee Saksa Välimeren rajaa. Täälläkään ei näet kansallisuuden ole onnistunut löytää luonnollista rajaa; mutta aivan lähellä on Adria, jonne sloveenien heikko kansa ei voisi sulkea Suursaksan tietä. Triest on Saksan luonnollinen ulkosatama ja »ikkuna Välimerelle» (I osa, s. 123).

Saksan kansallisuuskysymyksen lopullinen ratkaisu veisi siis takaisin vanhaan asemaan läpikulkumaana Välimeren ja Pohjanmeren välillä ja sen sisäiseen maantieteelliseen hajaannukseen. Nämä seuraukset ovat, kuten jo on huomautettu, hillinneet suursaksalaisten pyrkimyksiä. Mutta tietenkään ei silti ole sanottu, että tällaiset tulevaisuuden mahdollisuudet olisivat ainiaaksi lopussa. Määrätyllä kehitysasteella voi uutta Saksaa epäilemättä ajatella kyllin lujaksi kestämään tätä hajaannusta, joka tuli vanhalle valtakunnalle ylivoimaiseksi. Onkin jo nähtävissä merkkejä suuremman huomion kohdistamisesta etelään, valtakunnan uusien pyrkimysten yhteydessä sekä pienessä että suuressa idässä. Yhdysliik[s. 129]keen uudet väylät Alppien läpi vaikuttavat tähän suuntaan, ja pienessä kauniissa kirjassaan isänmaasta viittaa Ratzel jo 1898 Kalkki-alppein poikki kulkevaan Salzach-laaksoon lähimpänä tienä, jota myöten Saksa uudelleen voisi tulla välimerenvallaksi — toistaiseksi vain rautatien vaatimattomassa muodossa.

Jos nyt silmäämme valtiorajan sisäpuolelle, niin tapaamme siellä tyydyttävämmän kuvan, mikäli ei-saksalainen aines näyttää asettuvan 7½ %:ksi. Uudessa valtakunnassa on siis kansallisuusperiaate edistynyt 92 %:iin 83:sta; minkä ohessa vielä ½ % väestöstä puhuu vieraan kielen ohella saksaa.

Vierasaineisten prosentit jakautuvat siten, että muita germaaneja on hiukan alle ½ romanilaisia vähän yli ½, sekä slaavilaisia jäljelläolevat 6½. Kaikilla tahoilla on kansallisvastakohta ilmennyt kahnauksina, vaikka ainoastaan viimeksimainitussa tapauksessa sellaisina, joilla voi olla jotakin todellista vaikutusta valtakunnan yhteyteen.

Niinpä on pieni kansallisuuskahakka käynnissä sillä huonolla pohjoisrajalla, missä saksalaisen laskelman mukaan 134 000, tanskalaisen taas 160 000 tanskalaista on Slesvigin alueella, Flensburg—Tönderin linjan takana. Suhde on täällä käynyt erikoisen arkaluontoiseksi Pragin-rauhan 5 §:n säännöksen johdosta, joka pani tämän maanosan kohtalon riippuvaksi kansanäänestyksen tuloksesta; tämän määräyksen teki sitten Saksan ja Itävallan sopimus 1878 tyhjäksi, ja Tanskan toivo saada takaisin »Sönderjyllandin» osa raukesi, vaikka sen tukena oli sekä historia että kansallisuusperiaate. Käytännössä tuntuvampaa huolta aiheutti Wienin-rauhan 19 §, joka [s. 130]antoi vallattujen maakuntain asujamille oikeuden »opteerata» s. o. valita Tanskaan muuttamisen ja siten jäädä Tanskan alamaisiksi; näiden lapsia pitivät sitten saksalaiset tanskalaisina, mutta tanskalaiset saksalaisina, mistä tietenkin aiheutui monenlaisia selkkauksia. Mieliala on pitkät ajat ollut katkera, tanskalaiset ovat valittaneet häikäilemätöntä sortoa (varsinkin Köllerin ollessa käskynhaltijana); vasta tammikuussa 1907 tapahtui virallinen sovinto siten, että Preussi tunnusti »valtiottomille optanttien-lapsille» kansalaisoikeudet ja Tanska hyväksyi 1878-vuoden sopimuksen lopulliseksi (sopimuskirja, Geschichtskal. 1907 s. 5). Taistelu ei tosin ole tähän tauonnut — »Sönderjyden»-lehden joka numeron mottona, ohjelauseena, on vielä Pragin-rauhan 5. artikla, ja satoja slesvigiläisiä virtaa yhä Askovin kansanopistoon — mutta sen katkeruus näyttää paljon laimenneen; sehän ei muuten sinänsä milloinkaan ole suuruussuhteiltaan ollut rasittava, sen merkitys on yleisessä asemassa, se kun on suuressa määrin vaikuttanut Tanskan kääntymiseen Saksasta Englantiin. Itse paikalla on saksankieli leviämässä: vuodesta 1860 vuoteen 1900 on se kasvanut 64.4:stä 68.8 %:iin Slesvigin väestöstä.

Tämä tulos ei ole niinkään varma lounaisrajalla, missä — pääasiassa Lotringin länsi-osassa — 230 000 ranskalaista elää Saksan valtakunnan alamaisina. Saksalaisprosentti valtakunnanmaassa on vuodesta 1871 lisääntynyt vähän alle 84:stä hiukan yli 85:n. Lisäys on liian vähäinen osoittaakseen luontaista elinvoiman suuremmuutta; raja on pikemminkin pysyväinen, kumpikin rotu on tullut jonkun[s. 131]laiseen tasapainoon ja taistelu on tauonnut. Mutta vaikka kielet pitävät rauhaa, niin vaikeampi on ollut saada kulttureja viihtymään keskenään. Saksalaistakin kansallisuutta Elsassissa on elähyttänyt ranskalainen henki, ja tämä on kauan sitten vastustanut 1871-vuoden muutosta, niin että alussa (vuoden 1874 jälkeen) lähetettiin valtiopäiville melkein yksinomaan »vastalausujia». Tätä jatkui senkin jälkeen kun Elsass-Lotrinki 1879 oli korotettu pohjoisamerikkalaista »liittopiiriä» vastaavasta asemasta omalle käskynhaltijalle varustetun »territorion» asemaan. Vasta 1891 uskalsi Saksa senvuoksi astua uuden askeleen eteenpäin, lieventämällä passipakkoa Ranskan rajalla; 1902 seurasi suurempi askel, kun n. s. diktaturipykälä, joka piti Elsassia yhä valloitetun maan asemassa, lakkautettiin; ja 1911 täydennettiin »valtakunnanmaan» sisällistä arvonnostoa uudella perustuslailla, joka kohottaa sen melkein täydelliseen tasa-arvoon Saksan valtakunnan muiden jäsenten kanssa. Se ei ole enää vain »valtakunnan yhteisillä ponnistuksilla saavutetun yhteyden pantti»; sillä on itsenäinen elämänsä, siitä on tullut »valtio» (tai ainakin »valtion pienoismuoto» — »ein staatlicher Homunculu.» — Laband 1911).

Tulevaisuus saa näyttää, onko Elsassin takaisinvalloitus kultturisuhteessa täten saatettu loppuun; kokemukset 1912-vuoden maapäiviltä eivät sitä ennusta. Mielialat, jotka kohtaavat niin voimakasta vastakaikua toiselta puolen, eivät hetkessä vaimene. Mutta ei voi olla muuta kuin ajankysymys, milloin uusi lojalisuus (Saksaa kohtaan) täydellisesti voittaa vanhan (Ranskan suhteen), kun näet kansallisuus [s. 132]on edellisen puolella. Tulee näet aina muistaa, että Elsass ei ole ranskalaista verta. Ranskan vaatimus on puhdasta kostoa, ilman »irredentismin» tukea.

Jos siis olot pohjois- ja länsirajalla ovat senluontoisia, että niiden Saksan valtakunnan hallitukselle aiheuttama huoli on vähentymässä, on asia idässä kieltämättä toinen. Siellä oli valtakunnan raja arveluttavin; niinpä myöskin tapaamme siellä ainoan kansallisuuskysymyksen, jota sopii sanoa pahalaatuiseksi ja siten katsoa todelliseksi vähennykseksi siitä voimasta, joka on sisäisessä kokoomuksessa.

Kolmessa osastossa ovat slaavilaiset samonneet saksalaisia vastaan: etelässä sloveenit, keskustassa tsekkiläiset, pohjoisessa puolalaiset. Eteläinen rynnistys ei koske Saksan valtakunnan rajoja ja voidaan muutenkin katsoa murtuneeksi. Taistelun keskustassa ovat saksalaiset itse saaneet sijoitetuksi valtiollisen rajan ulkopuolelle, joten sitäkin käydään yksinomaan Itävallan alueella. Koillisessa sitävastoin käy kamppailu myöskin valtakunnan rajain sisällä. Ne molemmat loivat lahdelmat, jotka etelästä ja idästä pistävät Saksan valtiolliseen karttaan, osoittavat germaanien ja slaavien suuren rotukamppailun taistelukenttää; jos vertaamme niitä kansallisuuskarttaan, näemme böömiläisen poukaman pienemmäksi mutta puolalaisen syvemmäksi valtionrajaa.

Puolalainen kansameri ulottuu siis Saksan alueelle ja peittää Ylä-Sleesian, Posenin ja Länsi-Preussin, niin että se melkein eristää saksalaisen Itä-Preussin. Mutta tosin on tämä meri täynnä saksalaisia kielisaaria, joten kartta muistuttaa saaristoa, joka toiselta puolen ulottuu syvälle venäläiseen Puolaan, [s. 133]missä varsinkin kaupungit ovat saksalaisuuden tyyssijoja. Tämä on keskeneräisen kansarajan perikuva. Saman ilmiön havaitsemme kauimpana koillisessa, missä samanlainen liettualainen saaristo rikkoo saksalaisen yhtenäisyyden; Memel on näet liettualaisten joki niinkuin Veiksel on puolalaisten. Mutta kun liettualaisia on rajan sisäpuolella tuskin yli 100 000 ja he puhuvat maalaismurretta, on puolalaisia Saksassa (masurit ja kassubit lukuunottaen) jo vuoden 1905 tilaston mukaan 3.65 milj., 6 % valtakunnan ja melkein 10 % Preussin väkiluvusta, lisäksi korkealla sivistyskannalla olevaa, yhteisönä kehittynyttä kansaa, jolla on rikas kirjallisuus, koulutettu sanomalehdistö ja suuret muistot itsenäisen menneisyyden ajalta. Tässä on siis koossa kaikki edellytykset kansalliseen irtaumisliikkeeseen; ja semmoinen onkin viime aikoina herättänyt yhä enemmän vakavaa huomiota kunnes Bülow 1902 sanoi puolalaiskysymystä Preussin nykyisen politiikan tärkeimmäksi.

Puolan kansan kaipuu yhdyntään ja vapautumiseen on ollut hereillä sen paloittelusta Saksalle, Venäjälle ja Itävallalle 1700-luvun lopulla; mutta se on ollut eri suuri eri maissa ja eri aikoina. Tyynin on mieliala ollut Itävallassa, missä rikas maa-aateli aina viime aikoihin saakka on nauttinut suuria etuja asemastaan valtakunnassa (I osa, s. 132). Venäjällä on levollisuus vähitellen palannut, kapinain jälkeen 1830 ja 1863, valtion musertavan mahdin alla. Ainoastaan armeijan liikekannallepano Preussin puolella esti kapinavuosina Saksan puolalaisia ottamasta osaa liikkeisiin, 1848 tehtiin täälläkin suoranaisia irtaumisyrityksiä, ja myöskin 1870 vallitsi [s. 134]näillä mailla suuri levottomuus. Bismarck kertoo »mietelmissään ja muistelmissaan» että sekä Kriminsodan aikana että 1863 oli tekeillä suunnitelmia Puolan pystyttämisestä (itävaltalaisen arkkiherttuan alaisena) ja Galitsian vaihtamisesta romanialaiseen tai eteläslaavilaiseen maahan. Meidän aikoinamme on Puolan vapausliike jälleen virinnyt ja vähitellen kasvanut voimakkaammaksi, varsinkin eräiden myönnytysten jälkeen Caprivin aikana 1890-luvun alussa, mutta samalla muuttanut luonnetta puolalaisen keskisäädyn syntymisen johdosta; tämä ei ihantele entistä aatelivaltaista Puolaa, vaan on sen sijaan omaksunut suurpuolalaisen (»Jagellonien») aatteen, joka »Graudenzer Zeitungin» avoimen tunnustuksen mukaan 1902 ei tähtää vähempää kuin Itämerestä Mustaanmereen, Pommerista ja Liettuasta Podoliaan ja Etelä-Venäjälle, siis kauas yli kansallisuusrajojen ulottuvaa valtakuntaa. Tällaisten unelmain tenhoamina kilpailevat nyt puolalaiset yhteiskyntakerrokset vihassa saksalaisia vastaan, jotka ovat sulkeneet heidän kielensä pois kouluista samoin kuin ranskankielen Elsassissa ja tanskan Slesvigissä; ja tässä taistelussa eivät saksalaiset näy tulevan toimeen ilman valtion apua. Niinpä on saksalainen aines Posenissa alentunut 45.4 %:sta v. 1861 n. 37.6:een v. 1900, eli samaan vähemmistöasemaan kuin Böömissä, ja se %alenee edelleen.

Jo Bismarckin aikana oivallettiin tämä vaara ja ajateltiin sen torjumista maanpalstoituksella saksalaista asuttamista varten. Erityinen asutustoimikunta (»Ansiedelungskommission») työskenteleekin vuodesta 1886 ostellen puolalaisia tiloja saksalaisille uutisasukkaille tai perustellen valtiontiloja. Sen ohella [s. 135]on puolalaisen agitatsionin vastapainona vuodesta 1894 näillä seuduilla saksalainen, jota kolmen perustajansa nimien alkukirjainten mukaan (Hansemann, Kennemann, Tidemann) tavallisesti kutsutaan »Hakatismiksi» (virallisesti vuodesta 1899 »Deutscher Ostmarkverein»). Taistelua on kiihdyttänyt erityisesti saksankielen pakollinen käyttö uskonnonkin alkeisopetuksessa; siitä aiheutui koululakkoja niistä johtuvine rangaistuksineen, jotka eräässä tapauksessa (Wreschenissä 1901) aiheuttivat levottomuuksia paikalla ja niiden jälkikaikuja Berlinissä, vieläpä Lembergissäkin. Täten on taistelu yltynyt ylimmilleen. Eräässä ohjelmapuheessa 13/1 1902 selitti Bülow, että hän »kansallisuuskysymyksissä ei ymmärrä leikkiä», keisari paheksui julkisesti puolalaisten »ylimielisyyttä», ja Preussin maapäivät myönsivät vielä 210 miljonaa edellisten 280 lisäksi vahvistaakseen asutustoimikunnan tointa, jota Stumpfe muuten on asiantuntemuksella arvostellut. Mutta tämäkin havaittiin pian riittämättömäksi. Vuoteen 1912 laskettiin toimikunnan aikaansaaneen 12 000 uutta kotia idässä, mutta samaan aikaan näkyvät puolalaiset saaneen 4 kertaa niin monta (vaikkakin pienempiä ja köyhempiä), ja yksinomaan kymmenvuotiskautena 1896—1906 olivat he lopputilissä saksalaisten kanssa 75 000 ha voitolla. Jotta ei työ menisi aivan hukkaan, täytyi Preussin valtion antaa asutustoimikunnalle 1908 vieläkin 280 milj. mk ynnä (tosin rajoitettu) pakkoluovutusoikeus; ja kun puolalainen yllytys leveni Ylä-Sleesiaankin, kävi hallitus 1909 kovakouraiseksi (virkamiesten siirto Kattowitzista senvuoksi, että nämä olivat äänestäneet puolalaisia ehdokkaita).

[s. 136]

Voidaanko näillä keinoin ajan pitkään saavuttaa voittoa, on kyseenalaista. Tilasto ei tunnu rohkaisevalta. Vaikeinta on saada saksalaisia pysymään maakunnassa, joka on näin toisen kansallisuuden läpitunkema; he lähtevät sieltä mielellään, ja palkinnoillakin ja suuremmilla palkoilla on vaikea saada esim. opettajia näihin kiusallisiin kouluihin. Saksalla on siis todellinen kansallisuuskysymys ratkaistavana omien rajojensa sisällä, samaa laatua, joita Itävallalla on niin monta, »Irlannin kysymys», joka tosin ei sinänsä mitenkään ehkäise valtakunnan politiikkaa, mutta muuten on kylläkin haitallinen.^[25] Ja täkän hankaluuteen on syynä luonto itse, joka ei ole suonut valtakunnalle luonnollista rajaa idässä — vaikka myönnettävä on, että väärä politiikka on tehnyt epäkohdan suuremmaksi.^[26]

[s. 137]

Mutta puolalaiskysymyksessä on vielä kaksi puolta, jotka kääntävät huomiotamme uusiin oloihin, joissa Saksan kansa on jotakin merkitsevien hajoittavien vaikutusten alainen. Toinen näistä on yhteiskunnallinen, toinen uskonnollinen.

Rinnan saksalaisten väistymisen kanssa idästä tapahtuu puolalaisten siirtymistä sieltä länteenpäin Berliniin tai Reininmaakuntiin. Valtakuntaa perustettaessa oli puolalaisia tuskin Oderin länsipuolella; nyt on useita satojatuhansia. Tämän sisäisen siirtolaisuuden merkitys ilmeni 1900-vuoden väenlaskussa, jolloin havaittiin, että itäisissä maakunnissa oli paikoittain tapahtunut ilmeistä väenvähenemistä. Sinänsä ei tämä kukaties aiheuttaisi valtiomiehille suurta huolta; mutta pahempi on, että puolalainen siirtolaisuus länteen etsii teollisuusalueita, joissa se painaa alas palkkoja ja kultturitasoa työmarkkinoilla ja uhkaa alentaa Saksan teollisuuden korkeata kantaa. Sen ohessa seuraa sitä idässä vielä alemmalla olevien slaavilaisten maahanmuutto Venäjältä, toistaiseksi tosin vain väliaikaisena työväkenä. Tätä maahanmuuttoa vastustamaan on »Hakatismi» asettunut, mutta aiheuttanut sillä vain vastarintaa Ostelbian maanviljelijäin puolelta, jotka selittävät, että maanviljelys ei voi tulla toimeen ilman näitä idän käsivarsia, kun oman paikkakunnan väki on jättänyt maan pulaan.

[s. 138]

Näin on yhteiskunnallis-taloudellisia kysymyksiä sukeltanut esiin puolalaisen kansallisuuskysymyksen vanavedestä; ja niiden takana näemme yhden suuria yleisiä vastakohtia nykyajan länsimaisessa yhteiskunnassa, vastakohdan maanviljelyksen ja teollisuuden pyrintöjen välillä (»kiinteän» ja »irtaimen» pääoman välillä, Riesser). Se muunnos, jonka kautta elinkeinoelämän painopiste siirtyy alkutuotannosta vientiteollisuuteen, on nykyään saattanut Saksan vakavaan »tienhaaraan» (Pohle), jonka viitoissa seisovat sanat: maanviljelys- vaiko teollisuusvaltio — »Volkswirtschaft» vaiko »Weltwirtschaft» — natsionalismi vaiko imperialismi.

Koko kysymys on alunpitäen väestökysymys. Me olemme jo nähneet (siv. 109), että väestö niin sanoaksemme on kasvanut maata suuremmaksi. Kansa tarvitsee jo 30 milj. tonnia viljaa vuodessa, mutta maa ei tuota enempää kuin 25. Paljoa enempää ei siitä voitanekaan saada. Rohrbach (1903) määrittelee senvuoksi 40 miljonaa kotimaan luonnolliseksi väestömääräksi, jonka yli Saksan maan itsessään ei sopisi kohota.^[27] Nykyään eläisi siis enemmän kuin ⅓ väestöä ulkomaiden varassa ja v. 1925 on luultavasti puolet väestöä samassa täytymyksessä, sillä silloin täytyy Saksan väestön olettaa nousseen 80 miljonaan (Naumann).

Koko kysymys on alunpitäen väestökysymys. Me olemme jo nähneet (siv. 109), että väestö niin sanoaksemme on kasvanut maata suuremmaksi. Kansa tarvitsee jo 30 milj. tonnia viljaa vuodessa, mutta maa ei tuota enempää kuin 25. Paljoa enempää ei siitä voitanekaan saada. Rohrbach (1903) määrittelee senvuoksi 40 miljonaa kotimaan luonnolliseksi väestömääräksi, jonka yli Saksan maan itsessään ei sopisi kohota.^[28] Nykyään eläisi siis enemmän kuin ⅓ väestöä ulkomaiden varassa ja v. 1925 on luultavasti puolet väestöä samassa täytymyksessä, sillä silloin täytyy Saksan väestön olettaa nousseen 80 miljonaan (Naumann).

Saksan on siis suorastaan pakko muuttua teollisuusmaaksi voidakseen hankkia leipää lapsilleen. Sen [s. 139]täytyy lähteä samalle tielle, jota Englanti kulkee edellä; »ihmisten liikamäärä luo raaka-aineiden tuontitarpeen, tämä luo tuotteiden vientitarvetta, tämä taas luo teollisuusvaltion, ja se vuorostaan riippuvaisuuden maailmanmarkkinoista ynnä imperialismin» (Julius Wolf). Mutta tästä syntyy tavanmukainen jännitys maanviljelijäin ja teollisuudenharjoittajain välillä. Kaksi vuosikymmentä (alkaen Caprivin kauppasopimuksista tullinalennuksineen vientiteollisuuden hyväksi) onkin tämä jännitys ollut tärkeänä tekijänä Saksan sisäpolitiikassa.

Sen ulkonaisina ilmiöinä on kaksi mahtavaa yhtymää: »Bund der Landtwirthe» (maanviljelijäin liitto) vuodesta 1893 ja »Bund der Industriellen» (teollisuudenharjoittajain liitto) vuodesta 1895; edellisen pääpaikkoina itä ja Itämerenmaakunnat, jälkimäisen tukikohtina kaakko (Sleesia), etelä (Saksi) ja länsi (Rein-Westfalen). Maanviljelijäin liitossa on satojatuhansia pikkuviljelijöitä Ostelbian suurtilojen vanhain junkkeriylimysten ohella. Tämä vanha maa-aateli — yhä vielä Preussin vankin yhteiskunnallinen voima, ylimalkaan yksi tukevimpia aineksia nykyajan valtiollisessa elämässä — on vanhoillisen puolueen ytimenä; sen ohjelmana on kotoinen politiikka lujan tullisuojeluksen turvin, eikä se suuresti huolehdi väestöpulmasta. Sitä vastassa on uusi teollisuusaateli, kuten Reinin-Westfalin »rautakuninkaat», joku Stumm tai Krupp; he ovat erikoisesti kiintyneet maailmanpolitiikkaan, sen siirtomaa- ja laivastonrakennusohjelmiin, ja siinä kannattaa heitä ajan tarve hankkia toimeentuloa liikaväestölle. Vielä vihamielisempiä maanviljelijäpyrinnöitä [s. 140]kohtaan ovat tietenkin teollisuustyöväki, vaatien elintarpeiden halpuutta, ja kaupan miehet, jotka vaativat helpoituksia valtioidenvälisessä tavaranvaihdossa.^[29]

Näiden vastakohtain välillä täytyy Saksan ja Preussin politiikan luovia, sovittelun teitä, ohjeenansa: teollisuus- ynnä maanviljelysvaltio (Bülow ½ 1905). Pyrinnöt joutuvat kahnaukseen keskenään kaikissa suurissa kysymyksissä, ei ainoastaan tulliasioissa (tullitaksa 1902, kauppasopimukset 1906), vaan myöskin valtakunnan sisäisessä liikenne- ja finanssipolitiikassa. Niinpä maanvilielijäin vastarinta viivästytti ja typisti suurta keskuskanavan ajatusta (Reinistä Elbeen) vuodesta 1899 vuoteen 1905, jolloin osa siitä (Rein—Hannover) myönnettiin. Sama mahtava ryhmä — jota Saksan julkisessa elämässä nykyään edustaa niin huomattava eturivinmies kuin v. Heydebrand, »saksalais-vanhoillisten» johtaja, »Preussin kruunaamaton kuningas» — typisti suurisuuntaista valtakunnan rahainhoidon uudistusta, niin että se täytyi toteuttaa ilman sitä laajaa perintöveroa, josta olisi tullut uusien välillisten verojen sosiaalinen tasaus. Tämä tulos — sitä valitetta[s. 141]vampi kun on julkinen salaisuus, että virkamiehet (maaneuvokset) säännöllisesti katsovat sormien läpi tilanomistajain ali-ilmoituksia (Hans Delbrück) — aiheutti »talonpoikien liiton» lohkeamisen suuren maanviljelijäin liiton riveistä sekä teollisuuden, kaupan ja käsityön edustajain yhdynnän »Hansaliitoksi» (kesäk. 1909), joka on sangen vilkkaasti toiminut »agraareja» sekä elinkeinoelämän virastohenkisiä esteitä vastaan. Kun viimeksimainittu liitto näissä toimissaan tuntui kääntyvän liiaksi vasemmalle (Riesser), irtautui kuitenkin suurteollisuus ensimäisillä »hansapäivillä» siitä erilleen kesäk. 1911, ja muodostaa jälleen oman ryhmänsä, kun taas hansaliitto etsii varsinaista tukeansa keskisäädystä, s. o. maanviljelyksen ulkopuolella toimivasta tuottavasta keskiluokasta.^[30]

Maanviljelys- ja teollisuusylimystön sovintoon rakentaa erikoista siltaa yhteinen pyrkimys sosialidemokratiaa vastaan. Me näemme tässä nykyajan toisen suuren yleisen vastakohdan, joka luo kuilun kaiken pääoman ja työn välille. Saksa on sosialismin emämaa, ja jo v. 1875 muodostui siellä »sosialistinen työväenpuolue» valtiolliseksi voimayksiöksi, joka valtiopäivämiesvaaleissa heti saavutti muutamia satojatuhansia ääniä ja kymmenkunnan paikkaa. Tämä oli »viiden miljardin» vilkastuttaman teollisuuden[s. 142]nousennan nurjapuoli; ja murhayrityksen jälkeen vanhaa keisaria vastaan ryhtyi valtio taisteluun uutta liikettä vastaan. Niinpä hyväksyttiin vuoden 1878 kuristuslaki sosialidemokratiaa vastaan. Mutta heti sen jälkeen, ohjelman mukaan vuodelta 1881, alkoi suurenmoinen suoranainen työ yhteiskunnallisen tyytymättömyyden syiden poistamiseksi yhteiskuntapolittisten uudistusten tietä, mitä työtä sitten on jatkettu tuottaen Saksalle kunnian tulla pidetyksi esikuvamaana kaikessa mikä yhteiskuntauudistuksiin ja työväenlainsäädäntöön kuuluu, samalla kuin se suuressamäärässä on edistänyt sen oman siirtolaisuuden ehkäisemistä. Tämä oli Bismarckin »käytännöllistä kristillisyyttä», jota hänen jälkeensä edusti erikoisesti Posadovsky (sisäasiainministeri 1897—1907), ja jota »valtionsosialismina» vastusti »vapaamielinen puolue», joka Eugen Richterin johdonmukaisessa johdossa vuoteen 1906 oli sosialismin pahimpana vastustajana.

Toivo saada valtiolle vihollista liikettä tätä tietä tyrehtymään on kuitenkin ollut turha. Sosialisteista on lainsäädäntö, joka tuottaa työväelle ehkä puolentoista miljonaa päivässä, yhä »almupolitiikkaa» eikä mitään muuta. Bismarck itse väsyi ja suunnitteli lopulta (kuten Hans Delbrück aikakauskirjassa »Preuss. Jahrbücher» on osoittanut 1906 ja 1912) sosialistien saattamista poikkeuslakien alaisiksi, siis valtiokaappausta, mistä tuli yksi lisäsyy hänen ja keisarin välien rikkumiseen 1890. Kun keisari Vilhelm II nyt antoi poikkeuslakien raueta ja kansainvälisessä neuvottelukokouksessa koetti päästä puheisiin sosialidemokratian kanssa, oli siitä vain seu[s. 143]rauksena, että puolueen äänimäärä vuoden valtiopäivämiesvaaleissa kohosi ¾:stä lähes 1½ miljonaan ja sen edustajapaikat 11:sta 35:een. Vaalit 1898 kohottivat edellistä numeroa yli 2 miljonan ja edustajapaikat 56:een; vaalit 1903 nostivat lukuja yhä: 3 milj. valitsijaa, lähes ¼ koko valitsijakunnasta ja joka 3:s annetuista äänistä, sekä 80 edustajapaikkaa; vaalit 1907 tuottivat suhteellisesti suuren taantumuksen, vain 43 paikkaan, mutta äänimäärä oli kasvanut 3¼ miljonaan; ja 1912:n vaalit tuottivat huippunumerot, 110 valtiopäivämiestä, takanaan 4¼ miljonaa valitsijaa. Sosialidemokratia oli tullut valtiopäiväin suurimmaksi puolueeksi.

Tämä valtava nousu on kieltämättä omiaan herättämään huolia tulevaisuuden suhteen, se kun on tullut puolueen hyväksi, joka periaatteellisesti vastustaa ei ainoastaan hallitusta, vaan itse valtaistuinta, jota ilman Saksa olisi raunioläjä ensiluokkaisen suurvallan sijasta. Epäilemättä heijastaa tämä arveluttavia puutteita olevissa yhteiskuntaoloissa; erikseenkin on mainittava yhä vielä elävä ja kaikkialla ilmenevä yläluokkahenki läänitysvallan aikakaudelta ja sen kopea ylimielisyys (Rohrbach 1912).

Mutta kaksi näkökantaa näyttää katkaisevan kärjen näiltä huolilta. Yhdeltä puolen ei noita suuria äänimääriä ole lyhentämättöminä merkittävä sosialismin laskuun. Sittenkuin vuoden 1870 sankarien sukupolvi nyt on alkanut kuolla sukupuuttoon, on laajoissa piireissä jälleen ruvennut pääsemään vallalle poroporvarillinen arvosteluhalu, joka on saksalaisten subjektivisuuteen ja eriseuraisuuteen taipuvalle luonteelle ominaista (Ratzel), se »erihenkisyys, [s. 144]joka menneinä aikoina on iskenyt Saksaan niin syviä haavoja» (Bülow 19/1 1907; kuntahenki — »Corpsgeist» — Bismarck 9/10 1878). Tosin lienee myöskin totta, että ajan hallituspolitiikka usein on voinut antaa oikeutettua aihetta moitteeseen, jota taitavat kirjoittajat ovat käyttäneet aina ilkeyteen saakka (Maximilian Harden, »Die Zukunft»). Näistä tyytymättömistä porvarispiireistä tulee epäilemättä suuri osa niitä valitsijajoukkoja, jotka äänestävät sosialistiehdokkaita valtiopäiville ilman että nämä valitsijat muutoin ovat halukkaita seuraamaan sosialisteja heidän puoluepolitiikkansa äärimmille rajoille. Toisaalta on jo ilmennyt selviä hajaannuksen merkkejä sosialidemokratian omissa riveissä leppymättömien vanhojen marxilaisten, Liebknechtin ja Bebelin kannattajain (»Vorwärtsin» ryhmän) ja Bernsteinin ja Vollmarin edustaman nuoremman (enimmäkseen eteläsaksalaisen) suunnan välillä, joka ei enää usko tai halua suurta »Kladderadatschia» (romahdusta), vaan tahtoo toteuttaa ohjelmansa valtion puitteissa (»revisionismi»). On luultavaa — ja puoluepäivillä (esim. Chemnitzissä, syysk. 1912) on ilmennytkin — että tämä sisäinen muutos edistyy yhtärintaa puolueen ulkoisen valtanousun kanssa; sillä puolueet samoin kuin yksityisetkin kasvavat vallan ja vastuun mukana.

Kullakin kansalla on muutoin pohjaltaan sellainen sosialidemokratia kuin se ansaitsee. Vääriä poliittisia tekoja seuraa kosto; niinpä on sosialistinen hyökyaalto 1912 vuoden vaaleissa selvä vastaus vanhoillisten itsepäisyyteen finanssiuudistuksessa 1909. Mutta mullistuspuolueiden kannatuksella on luonnollinen ra[s. 145]jansa, se näkyi sosialistien tappiosta vuoden 1907 vaaleissa, kun puolue oli rikkonut itse suurvaltahenkeä vastaan (ks. siv. 152). Saksan sosialismi on saanut tuulta purjeisiinsa valtakunnan yleisen äänioikeuden kautta (»köyhälistön luokkaetuus», Lorenz); sen rajoituksena ei ainoastaan ole ulkoapäin valtion viisaus (yhteiskuntapolitiikka) ja voima (Moabit-mellakat 1910), vaan myöskin sisältäkäsin sen kansanluonteen laatu, jossa se kalastaa. Niinpä tapaamme sen ohella kristilliskansallisen työväenliikkeen (kongresseja 1903, 1909), ja sen omissakin riveissä kasvavaa kansallista yhteistunnetta, jota ranskalaiset (Baudin) katsovat olevan syytä kadehtia. Bebel itse selitti olevansa valmis maanvaaran uhatessa »ottamaan kiväärin olalleen ja puolustamaan saksalaista maata» (7/3 1904), ja viimeksi elokuussa 1912 vakuutti Vollmar, että sosialistit eivät tule olemaan viimeisiä eivätkä huonoimpia, kun tosiaan on kysymys synnyinmaasta. Marokkokahnauksen aikana (Jenan kongressissa syyskuussa 1911) nähtiinkin että he eivät halunneet tuottaa hallitukselle hankaluutta — niin ohjelmalleen uskollisia kuin ovatkin vihassaan keisaria ja monarkiaa vastaan.^[31]

Jos siis Saksan sosialidemokraatit ovat muuttu[s. 146]mislain alaisina, niin on toisaalta porvarillisten vapaamielisten keskuudessa — täällä niinkuin muuallakin — heitä lähentyvä muutos. Heidän periaatteellinen vihansa kuoli Richterin kuollessa. Yhä lukuisammiksi käyvät ylimalkaan ne äänet, jotka (kuten Posadovsky 16/2 1912) lausuvat, että sosialidemokratiaa vastaan on taisteltava »Soolonin viisaudella eikä Solingenin miekoilla». Tässä mielialassa on siemeniä puoluepoliittisiin yhtymiin, joiden ensimäinen hedelmä kypsyi vuoden 1912 vaaleissa (ks. siv. 153) ja jotka näyttävät osoittavan tällekin vaaralliselle liikkeelle uransa tehokkaassa uudistustyössä valtion hyväksi.

Olemme nyt nähneet »punaisen siiven» Saksan yhteiskunnassa voimakkaasti kehittyneen; mutta samoin on »mustakin». Täällä tapaamme hajaannuksen, jota tähän saakka emme ole tarkastuksillamme kohdanneet: uskonnollisen protestanttien ja katolilaisten välillä. Ne ovat jaetut jokseenkin kultaisen leikkauksen mukaan, katolilaiset pienempänä osana, ja suhde näyttää olevan vakiintunut; jos Itävallan saksalaiset lasketaan mukaan, nousee katolilaisten lukumäärä melkein protestanttisten tasalle — yksi lisäsyy eroon 1866 (Treitschke). Maantieteellisesti katsoen on katolisuus reunustailmiö, kun näet tapaamme sitä reunustoilla lännessä, etelässä ja idässä. Niinpä on se puolalaisten uskonto ja punoo vielä yhden säikeen puolalais-preussiläiseen kiistaan: kirkko on Posenissa yllyttelyn varsinaisena ahjona. Mutta ilmankin liittoa kansallisuuksien kanssa on katolisuus näytellyt suurta valtiollista osaa valtakunnassa. Valtakunta on läpikäynyt pitkän taistelukauden [s. 147]»mustia» vastaan 1878-1890, jolloin uskonnollinen hajaannus oli suurempana huolena kuin sosialinen, yhteiskunnallinen, on nyt. Se oli pahimmillaan vuosien 1872 ja 1887 välisenä aikana, jota professori Virchowin tunnetun lauseen mukaan nimitetään »kultturikamppailun» ajaksi.

Oli varsin luonnollista, että Saksan valtakunnan muodostaminen kahden katolisen päävallan (Itävallan ja Ranskan) kustannuksella johtaisi taisteluun itse paavinistuimen kanssa; ei sopinut odottaa, että Rooman kuuria taistelutta löytäisi oikean suhtautumisen uuteen valtioon, jolla oli niin valtava evankelinen leima (v. Hase). Saksan valtiopäivillä järjestäytyivät katolilaiset heti lujaksi puolueeksi (johtajana Windthorst vuoteen 1891, puolueen äänenkannattajana lähinnä »Germania»), joka huolimatta puolueen reunamalevenemisestä valtakunnassa otti keskustan nimen ja yleisessä partikularistiskannassaan asettui ankaraan vastarintaan hallitusta vastaan. Preussin pääministerinä heitti silloin Bismarck haastehansikkaan heitä vastaan tunnetuilla toukokuunlaeilla 1873, joita (siv. 70) olemme verranneet Waldeck-Rousseaun »yhdistyslakiin» Ranskassa 1901; ja Saksa suoritti silloin saman kamppailun kuin Ranska kolmea vuosikymmentä myöhemmin. Mutta tämä hajaannus ei tosin ulottunut niin syvälle ja se päättyi sovitteluihin. Katolinen puolue pääsi pälkäästä vahvistuneena; vuodesta 1890 vuoteen 1912 oli se sekä miesluvultaan että koossapysynnältään valtiopäiväin vahvin puolue, noin 100 edustajaa, vaikka sillä vaaleissa ei ole ollut niin paljon äänestäjiä kuin sosialidemokraateilla (viime vaaleissa yli 2 miljonaa). [s. 148]Sekoittamalla naturalismia maallisiin ja romanttista mystisismiä hengellisiin asioihin, mikä on katoliselle kirkolle ominaista (Max Lorenz), on sillä varsinkin meidän aikanamme suuri vaikutus keskiluokkaan, samalla kuin se periaatteellisesti julistautumalla valtiolliseksi, ei-uskonnolliseksi puolueeksi (viimeksi 1/12 1909) on päässyt vastaamasta paavinkirkon kaikista teoista (kuten »Borromeus-encyklikasta» toukokuussa 1910 ja sen karkeista Saksan reformatsionia koskevista tuomioista).

Vuodesta 1890 nähdään siis Saksassa säännöllisesti se omituinen ilmiö, että kaksi sinänsä kansainvälistä suuntaa, musta ja punainen, omistavat enimmät äänet valtiopäivillä; minkä ohessa vielä joukko paikkoja kuuluu irtipyrkiville kansoille (18 puolalaista, 9 elsassilaista, 1 tanskalainen ja lisäksi 5 »welfiläistä» vanhasta Hannoverin kuningaskunnasta; vaalintuloksen mukaan 1912). Epäilemättä pitäisi tämän hajaannuksen kannustaa niitä kansalaisia, joiden valtiollisena tunnuksena on »Saksa yli kaiken», lujasti liittymään yhteen. Mutta taipumus eriseuraisuuteen vie voiton tässäkin. Me tapaamme hallituksenkannattajia »kansallisvapaamielisinä» (johtaja Bennigsen vuoteen 1902, senjälkeen Bassermann; puoluelehtenä »Nationalzeitung»), »saksalaisvanhoillisina» (johtaja Heydebrand, äänenkannattajina »Kreuzzeitung», »Grenzboten») tai »saksalaisena valtakunnanpuolueena» (vapaavanhoilliset, lehtenä »Die Post»), ja heidän rivinsä harvenevat sivustojen vahvistuessa; niinpä ei molemmilla ensinmainituista kummallakaan ole nyttemmin (vaalien jälkeen 1912) edes 50 paikkaa — edellisen valitsijamäärän ollessa 1.7, jälkimäi[s. 149]sen 1.1 miljonaa — ja kaikilla kolmella ynnä niitä lähellä olevilla ryhmillä on yhteensä vain 117 ääntä asettaa sosialistien 110 ja keskustan 90 vastaan. Sosialismin rajalla on sitten radikalisia ryhmiä, 1910 yhtyneinä »edistysmieliseksi kansanpuolueeksi» ja saaden viime vaaleissa puolelleen 1½ miljonaa valitsijaa, tuloksena 41 paikkaa (äänenkannattajia »Frankfurter Zeitung», »Berliner Tageblatt», »Freisinnige Zeitung»). Kansalliset, uskonnolliset, yhteiskunnalliset ja valtiolliset vastakohdat tekevät siis Saksan valtiopäivät melkein yhtä kirjaviksi kuin Itävallan^[32], ja [s. 150]tämä saattaa tuntua perin vähän soveltuvalta kaikupohjalta lujalle ja pyrintätietoiselle suurpolitiikalle.

Bismarckin valtiotaidon onnistui kuitenkin selvittää tämä sotkuinen vyyhti, niin että Saksan valtiopäivät — huolimatta sosialistien meteleistä — eivät ainoastaan ulkonaisessa säädyllisyydessä vaan myöskin tehoisassa työssä edukseen poikkeavat niistä romanilaisista eduskunnista, joita tähän saakka olemme tarkastaneet. Tämän edellytyksenä on kaiken kuorieduskuntaisuuden poisto; tapa vaihdella valtion ministereitä poliittisen puoluemeren tuulenpuuskien mukaan on yhtä vieras Saksan valtiomuodolle kuin saksalaiselle yhteiskuntarakenteelle^[33] ja kansanluonteelle. Mutta itse ratkaisun keksi Bismarck vuorottaisessa eri pääsuuntien huoltamisessa, joka tulee jokseenkin lähelle parlamentarismin henkeä. Mestarillisella taidolla on hän pannut tämän järjestelmän käyntiin, niin että se vielä hänen jälkeensäkin on jäänyt Saksan hallituspolitiikalle tunnusomaiseksi.

Se alkoi pitkällä luovauksella vasemmalle, jota [s. 151]kesti melkein koko 1870-luvun, »kultturikamppailun» ajan, jolloin kansallisvapaamieliset etevimpänä hallituspuolueena olivat aallonharjalla (152 edustajapaikkaa vaaleissa 1874); Preussin itsehallinnon laajennus (vuoden 1872 »piirijako») on vielä muistona tältä vapaamieliseltä ajalta. Mutta kun Bismarck havaitsi keskustan liian voimakkaaksi, päätti hän empimättä ottaa sen hallituspuolueeksi. Itse asiassa on kultturikamppailua katsottava Saksan yhteystaistelun jatkoksi, ja se saattoi senvuoksi lakata, kun katolilaiset tarjosivat vakuutta uskollisuudesta valtakunnalle. Sovinnon perustaksi tarjoutui tullikysymys 1879, kun kansallisvapaamieliset jo vuotta ennen olivat kieltäytyneet käänteestä sosialismia vastaan ja sen johdosta taantuneet tuntuvasti vaaliliikkeessä. Tätä uutta suuntaa kesti vuoteen 1887, jolloin porvarillinen ja kansallinen yhtymä oikeiston ja kansallisvapaamielisten välillä (»kartelli») pelasti armeijanjärjestysehdotuksen ja tuotti viimeksimainituille uuden nousennan (lähes 100 paikkaa). Se oli Bismarckin viimeinen mestarisiirto pelissä; se muuttui keisari Vilhelm II:n hapuilevina koevuosina (Caprivin aika 1890—1894) uudeksi vapaamieliskaudeksi vapaakauppataipumuksin, myönnytyksin sosialidemokraateille ja puolalaisille y. m. s. Pettyneenä tämän politiikan tuloksista, kääntyi keisari uuden valtakunnankanslerinsa kanssa (Hohenlohe 1894—1900) takaisin Bismarckin uomaan 1880-luvulta, vähän oikealle, keskuslinjana keskusta. Tätä suuntaa kesti nyt, pienin poikkeuksin, Bülowin kansleriaikaan saakka (1900—1909), yhä jyrkemmin rintamin sosialismia vastaan. Se oli pisin luovaus samaan suuntaan, minkä tämä valtiolaiva on tehnyt.

[s. 152]

Vähitellen ilmeni uudelleen käännöksen merkkejä. Nuorempi suunta keskustassa (Erzberger Spahnia vastaan) alkoi moittia hallituksen siirtomaahallintoa. Lopulla vuotta 1906 tapahtui täydellinen välienrikkuminen, kun keskusta yhdessä sosialistien ja puolalaisten kanssa yritti typistää siirtomaakulunkiarviota; Bülow — joka loistavien ulkonaisten ominaisuuksiensa ohella osoitti tässä kiistassa todellisen valtiomiehen silmää ja otteita — julisti »Sylvesterikirjeessä» sisäisen sodan kahta rintamaa vastaan, vapaamieliset asettuivat oikeistolaisten puolelle ja radikalitkin käänsivät ensimäistä kertaa sille puolelle suunnaten keskemmälle, joten syntyi todellinen porvarllinen kokoomus (»Bülowin blokki» tai »vapaamielisten ja vanhoillisten paritus»). Näissä merkeissä saavutettiin loistava voitto sosialidemokratiasta vaaleissa tammik. 1907, keskustan säilyttäessä asemansa — kolmatta kertaa hallituksen vastustajana.

Bülow valmistautui nyt ratkaisemaan ajan polttavimpia sisäisiä kysymyksiä, uudistuksia valtakunnan raha-asioissa ja Preussin äänioikeusoloissa, tämän yhtymän avulla. Mutta se ei kestänyt edes ensinmainitun kysymyksen painoa. »Vanhoilliset voimat eivät voi kannattaa vapaamielistä suuntaa», selitti Heydebrand (10/7 1909), kun hallitus yhtyi vasemmistopuolueiden vaatimukseen välittömien verojen koroittamisesta; saksalais-vanhoilliset erkanivat siis yhtymästä, keskusta ja puolalaiset käyttivät tilaisuutta kostoon vuodesta 1906, ja niin syntyi uudistuksen puolelle enemmistö, joka kannatti välillisiä veroja. Kun keisari ja liittoneuvosto hyväksyivät [s. 153]tämän aseman, erosi Bülow, syyttäen vanhoillisia »röyhkeästä pelistä valtakunnan eduilla» ja ennustaen Filippiä (»Hamburgische Correspondent» 14/7 1909).

Porvaristokokoomus ei siis kestänyt; mitä oli nyt tuleva? Ensimäistä kertaa tulee puheeksi yleinen vasemmistokokoomus »Bassermannista Bebeliin», mutta edellinen torjui sen (syysk.) viitaten sosialistien asevelvollisuusvihollisuuteen ja jälkimäinen (lokak.) huomauttaen »sovittamattomista eroavaisuuksista käsityksessä valtion ja yhteiskunnan luonnosta». Hallituksella oli jäljellä vain luovaus uudelleen oikealle, keskustan ja vanhoillisten »mustan-sininen yhtymän», kuten ennen v. 1906. Keskustasta tuli jälleen »valtti valtakunnassa» (Singer 10/7 1909); varsinainen oikeisto on erinäisissä kysymyksissä (valtiosäännön-uudistus Elsassissa 1911, jossa sosialistit kannattivat hallituksen ehdotusta) jälleen joutunut vastustus-asentoon; mutta yleensä on yhtymä pysynyt koossa uuden valtakunnankanslerin v. Bethmann-Hollwegin lujassa ja vakaassa — vaikka hiukan hitaanlaisessa — kädessä (Preussin äänioikeuskysymyksen raukeaminen 1910, ks. siv. 162).

Tässä tilanteessa ovat kolme vasemmistopuoluetta tosiaan yhtyneet jonkinlaiseksi, tosin hyvin puutteelliseksi kartelliksi (»suurryhmä») vuoden 1912 vaaleissa — ensimäinen yritys yleiseen asetelmaan vasemmisto ja oikeisto — ja tuloksena oli mustan-sinisten supistuminen vähemmistöksi (korkeimman laskun mukaan 168 paikkaa 204 asemesta), kun vastustusryhmät kasvoivat 154:stä 196:een. Oikeisto näytti siis kohdanneen Filippinsä. Mutta viimeksimainittukaan numero ei merkitse enemmistöä valtiopäivillä, ja noi[s. 154]den kolmen liittolaisen keskinäinen eripuraisuus estää tehokkaan yhteistyön; ainoastaan radikalien kanssa näyttää sosialidemokratia saattavan ylläpitää pysyvämpiä suhteita (»ruusunpunainen yhtymä»). Näissä oloissa on Bethmann 16/2 1912 saattanut selittää, ettei aihetta hallitussuunnan muuttamiseen ole, samalla kuin hän on huutanut jyrkän »seis!» niille eduskuntavoimille, jotka tekivät ensimäisen hapuilevan yrityksensä Bülowin kukistuessa. Ainoa myönnytys vasemmistolle oli, että »Saksaa ei nyttemmin voi hallita taantumuksellisesti eikä radikalisesti».

Tämä on sen eduskuntahistorian pääsisällys. Me näemme sitä käyteltävän hallituksen kädessä viidenlehden-pelinä, missä kortit — oikeisto, keskusta, vapaamieliset, radikalit ja sosialistit — sekoitetaan eri tavoilla; mutta ainoastaan keskusta ja vapaamieliset (kansallisvapaamieliset) voivat nyttemmin olla valttina: vanhoillinen tai edistysmielinen vivahdus samalla keskuslinjalla. Yhä uudelleen näemme hallituksen luisuvan takaisin tähän keskiuomaan, koetettuaan siitä poikkeilla. Se on siis valtaväylänä Saksan kehityksen virrassa.

Tässä kiintyy huomiomme erikoisesti siihen, että puolue, jonka maantieteellinen leviäminen on reunamilla ja joka aatteeltaan on valtakunnanrajojen ulkopuolelle ulottuva sivusta, on todellisuudessa tullut vastaamaan omatekoistansa keskustanimeä Saksan valtiollisessa elämässä. Niin luonnolliselta kuin Bülowin kokoomus molempia kansainvälisiä vastaan saattaakin pinnalta näyttää, vastaa se ainoastaan erityisissä oloissa käytännöllisen politiikan tarpeita; sillä musta kansainvälinen, jäykkänä vanhoillisuudessaan, [s. 155]on itse teossa luja tuki juuri sen yhteiskuntatilan suojaksi, jota punainen kansainvälinen pitää ilmivihollisenaan. »Me olemme saksalaisia katolilaisia», huudahti äskeisimmän katolisen yleiskokouksen puheenjohtaja (Aachenissa elok. 1912), »kukaan ei meitä voita rakkaudessa ruhtinaaseen ja isänmaahan.» Sellainen puolue on todellisuudessa muuttanut kansainvälisen luonteensa ja asettunut paikalleen kansallisen valtiollisen työn piirissä.

Yhteiskunnan musta siipi vedettynä keskustaan, mutta ilmitaistelussa yhteiskunnan punaista siipeä vastaan, käy siis Saksan nykyinen tie eteenpäin. Me olemme nähneet nämä tekijät myöskin Italiassa ja Ranskassa, mutta siellä asettui hallitus vasemmalle: sosialistien puolelle klerikaleja vastaan. Saksan yleinen tilanne on sama, hallituksella ei ole riittävää luonnollisen enemmistön tukea; silloin on hallitus valinnut ohjeekseen toisen ratkaisun, asettumisen oikealle, klerikalien puolelle sosialisteja vastaan. Kuten näkyy: historia ei tuhlaile perusajatuksia. Samat yksinkertaiset värit palajavat alituisesti samalla kultturiasteella olevissa maissa. Mutta värien sekoittaminen luo vaihtelun. Niinpä on Saksalla, jossa suunnilleen samat valtiolliset aatteet kamppailevat yhteiskunnassa, niin erilaiset valtiolliset piirteet kuin Ranskalla, että tuntuu kuin nykyajan länsimainen kultturi tässä esittäisi mitä räikeimmin Januskuvan vastakkaiset kasvonpiirteet.

Samoin kuin poliittisessa, samoin on Saksa myöskin valtio-oikeudellisessa suhteessa Ranskan täy[s. 156]dellinen vastakohta. Maakuntain kiinteän keskityksen sijasta tapaamme täällä keskityksestä luopumista aina liittokuntaisuuteen saakka; eduskuntaisuuden personattoman koneellisen peränpidon asemesta tapaamme mastonhuipussa mitä suurinten perimysten kannattaman keisarilipun personallisuuden voiman tunnuskuvana.

Saksan valtiomuoto on valtioyhtymä kuten Itävalta-Unkarin ja Yhdysvaltain, mutta liitossa on yhdellä valtiolla oikeudellinen ja todellinen ylivalta; sikäli se on lähempänä yksvaltioisuutta ja ykseyttä. Syystä on huomautettu (Henkel, »Geogr. Zeitschr.» 1904) ettei edes Thüringenissä pikkuvaltioisuus ole maantieteellisesti välttämätön; historian sitkeästi säilytetyt läänitysmuistot näkyvät vielä tänäänkin Saksan valtiollisella kartalla, josta suuri osa on kirjavaa kuin tilkkumatto. Bismarck ei uskaltanut varsin paljon muutella näitä historiallisia perimyksiä; kun Sardinian taistelu Italian yhtymiseksi johti keskitettyyn valtiolaitokseen, jossa Sardinia oli maakuntana muiden maakuntien mukana, päätyi Preussin samanlainen tehtävä valtioiden-yhtymään, jossa Preussi tosin sai johdon ja muutamia erikoisia etuoikeuksia (nimenomaan sotilas- ja kauppapolitiikassa), mutta toiselta puolen muutamille jäsenille, varsinkin Baierille (n. s. varausoikeuksien muodossa), oli myönnettävä muita itsenäisempi asema.

Menneiltä suuren hajaannuksen päiviltä laahaa siis Saksan suurvalta vielä nytkin mukanaan eri maakuntien koossapidon ja — mikäli mahdollista — yhteensulattamisen ylimääräistä tehtävää. Sellaisessa valtiossa täytyy odottaa tapaavansa kaksi vas[s. 157]takkaista virtausta, keskittymistä ja partikularismia kohti; ja tulevaisuus näyttää sitä voimakkaammalta, mitä heikompi jälkimäinen on.

Kahdella taholla on tätä historiallista partikularismia — erotukseksi kansallisista, taloudellisista, yhteiskunnallisista ja uskonnollisista hajaannusaineksista, joita jo olemme tarkastaneet — hiukan runsaammin huomattavissa. Toinen on Baieri, liiton vahvin valtio Preussin jälkeen. Moritz Bushin päiväkirja kertoo, että outo ajatus keisarikruunun vuorottelemisesta Hohenzollernien ja Wittelsbachien suvussa ei ollut vieras jälkimäisen edustajille suurina tammikuunpäivinä 1871. Sittemmin on usein kuultu Baierin kuningassuvun jäsenten, joskus hyvinkin huomiotaherättävällä tavalla, vetoavan erikoisesti baierilaiseen isänmaallisuuteen Preussia vastaan; ja vaikka nyttemmin baierilaista partikularismia ei julkisesti esiinny valtiopäivillä, oli kuitenkin vielä 1907 tasavaltalaissävyisellä »eteläsaksalaisella kansanpuolueella» (valtakunnalle uskollisen baierilaisen »Bauernbundin» ohella) Baierissa ja Württembergissä 140 000 valitsijaa ja valtiopäivillä 7 edustajaa. Toinen partikularismin ahjo on Hannover, joka 1866 yhdistettiin Preussiin. V. 1885 annettiin tälle vaaralle niin paljon merkitystä, että liittoneuvosto julisti Cumberlandin herttuan perintöoikeuden Braunschweigin kruunuun mitättömäksi, mikä päätös uudistettiin valtaistuimen jälleen tullessa avoimeksi 1907. Viisi »welfiläistä» valtiopäivillä, takanaan korkeintaan 100 000 valitsijaa, on vielä todistamassa tätä partikularismia, ja saksalainen »oikeuspuolue» koettaa pitää sitä hengissä.

[s. 158]

Mitä enemmän näitä ilmiöitä katselee, sitä selvemmin havaitsee niillä olevan vain antikvarista arvoa. »Sondershausilaisen ja rudolstädtiläisen kansallisluonteen» kultaiset ajat, joista Treitschke laskee leikkiä, ovat auttamattomasti ohi, ja niiden mukana kaikki todellinen vaara Saksan vaivoin syntyneelle yhteydelle. Paikallisuskollisuus sulaa uskollisuuteen suurempaa valtakuntaa ja kansallisuutta kohtaan. Partikularismi ilmenee ainoastaan hajanaisina mielialoina, kuin kekäleiden liekit sammutetun palon jälkeen; mutta keskityspyrkimykset ilmenevät tositoimessa. Ellei niiden olekaan vielä onnistunut täydellisesti saada aikaan yhtenäistä rautatiepolitiikkaa, jota Bismarck suunnitteli 1870-luvulla — ja Hansaliitto nyt jälleen vaatii — tai itsenäisiä (»reichseigene») valtakunnanfinansseja, joita Miquel koetti toimeenpanna 1890-luvulla, niin ovat ne kuitenkin työskennelleet edellisen päämaalin suuntaan Preussin rautateiden ostamisella valtiolle 1880—1885 ja Hessenin liittymisellä siihen 1896, sekä jälkimäistä kohti jo suojelustullijärjestelmällä 1879 ja ennen kaikkea valtakunnanrahainhoidon järjestelyjen kautta 1906 ja 1909, jotka tuottivat valtakunnalle tuloja edellinen 250, jälkimäinen 625 miljonaa mk, joten sen ei enää tarvitse elää aivan vain lainailun varassa osuusvaltioilta.^[34] Se on vielä saavuttanut suuren[s. 159]moisen voiton oikeuslaitoksen alalla sittenkuin yhteistä sivililakia on vuosisadan alusta ruvettu noudattamaan koko valtakunnassa, minkä lisäksi viimeksi v. 1911 tuli suuri valtakunnanvakuutuslaki. Mutta lainsäädäntöpiirin kasvua seuraa myöskin laajempi tarkastus, joka yhä enemmän supistaa osuusvaltioiden liikuntavapautta ja vaatii suurempaa valtakunnanvirkamiehistöä. Tällä välin on Preussin sotilashallinto niellyt toisten osuusvaltioiden sotilashallinnon, kuningaskuntia lukuunottamatta; tulliyhteisyyttä on kehittänyt Bremenin ja Hampurin liittyminen v. 1888, postiyhteisyyttä Württembergin luopuminen omista erikoisista postimerkeistään 1901 jne. Toiselta puolen on sotalaitos siirretty eduskuntariitojen ulkopuolelle v. 1874 »septennaattien» (seitsenvuotiskausien) ja 1894 »kvinkvennaattien» (viisvuotiskausien) kautta (viimeinen päätös maalisk. 1911); samalla ovat myöskin valtiopäivät saatetut itsenäisempään asemaan valitsijain suhteen viisvuotiskautten säätämisellä.

Kun luo yleissilmäyksen tähän yhden ainoan miespolven lyhyenä aikana tapahtuneeseen kehitykseen, niin näyttää se vahvistavan oikeaksi suursaksalaisuuden apostolin Treitschken jo 1874 lausuman ennustuksen, että valtioliitto on vain historiallinen ylimeno- ja läpikulkumuoto yksiövaltioon. Valtio-oikeudessa kiistellään, onko Saksan valtakuntaa katsottava vain kansainväliseksi »valtioliitoksi» (Seydel) vai itsenäiseksi »liittovaltioksi» (Laband) vaiko ainoastaan »pitennetyksi Preussiksi» (keisari Vilhelm I, Treitschke); mutta kaikki ovat yksimielisiä siitä, että kehitys ainakin tähän saakka on kulkenut suu[s. 160]rempaa itsenäisyyttä ja ykseyttä kohti.^[35] Kaikkien nähden alenee partikularistisen laitoksen, Liittoneuvoston, merkitys, ja ykseyselimet Keisari ja Valtiopäivät kohoavat. Käytännöllisesti puhuen on Saksalla jo nyt vain nämä kaksi valtakeskusta: keisari ja valtiopäivät. Olojen oma voima tullee yhä enemmän vahvistamaan ykseysajatusta sitä mukaa kuin valtakunta tiellään maailmanvallaksi joutuu suuremman ulkoisen paineen alaiseksi valtiollisessa kilpailussa. »Saksan asema maailmassa», lausui Bethmann 16/2 1912, »ei ole niin riittävästi turvattu, että me voisimme luopua järjestölujuudesta.»

Sopii kysyä eikö Saksa jo nyt partikularistisen pintansa alla ja kaikkine sisäisine vastakohtineen pohjaltaan muodosta lujempaa ykseyttä kuin uusi Italia. Olemme nähneet nykyajan kaikkia hajoittavia aineksia Saksan suurvallan rajain sisällä; epäilemättä on tämä ulkopinnaltaan sangen puutteellinen valtiorakennus; kaikkia näitä vaikutuksia voimakkaampi on kuitenkin germanilaisen hengen lujittava side, emmekä epäröi hetkeäkään katsoessamme valtiollista rakennetta samanlaatuiseksi kuin rajaa: vain keskeneräiseksi, mutta ei horjuvaksi.

Tähän kehitykseen yhteyden ja voiman merkeissä kuuluu mitä likeisimmin kaksi erikoista seikkaa: [s. 161]yhtäältä Preussin ylivalta, toisaalta keisarikruunun arvovalta.

Preussin alue on 64½ prosenttia valtakunnan pinta-alasta ja sen väestö 62 prosenttia valtakunnan väkiluvusta — siis vielä yksi jako »kultaisen leikkauksen» mukaan, jossa Preussi on suurempi puoli ja valtakunnan muut jäsenet yhteensä pienempi.^[36] Tähän ylivoimaan liittyy sitten lujan järjestön ja valtavan traditsionin voima tehdäkseen Preussin sotilasvaltiosta Saksan luonnollisen ytimen, »koko linnoituksen päävarustuksen» (Meinecke). Sen paino vaa'assa on sitä suurempi, kun sen erikoiseduskunta on melkein vapaa sosialistisesta yllyttelystä: vasta vuoden 1908 vaalit toivat 6 sosialistia eduskunnan toiseen kamariin, jossa vanhoillisten ja vapaavanhoillisten ryhmä oli yli 200, keskustan 100, kansallisvapaamielisten n. 70 ja radikalien 35. Täällä on läänitysaikaisen suurtilallishengen luja linna, niin että koko eduskunta näyttää oikeiston valtiopäiviltä; tämä edustajakamari perustuukin vaalitavan ja vaalipiirijaon suuresti supistamaan kansanvaltaisuuteen, kun taas valtakunnan eduskunta valitaan yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella. Keisari itse tunnusti valtaistuinpuheessa 1908 »organisen kehityksen» tar[s. 162]peellisuuden tässä suhteessa; mutta se äänioikeusesitys, jonka hän 1910 valmistutti, ei tyydyttänyt laisinkaan Preussin edistysmielisiä, ja hallitus peruutti sen, kun puolueet tahtoivat muovata sitä vapaamielisempään suuntaan.

Kärkkäästi tuomitaan tällainen politiikka yksinomaan taantumukselliseksi. Se on sangen mutkallisen seikan yksinkertaistuttamista ymmärtämättömyyteen saakka. Preussin äänioikeuskysymys ei, syvemmälti katsoen, ole enää yksin Preussin oma, vaan Preussin ja valtakunnan välinen asia. Se on yksi nykyajan pulmallisimpia kysymyksiä: kysymys tasapainosta valtakunnan ja sen suurvaltion välillä, joka yksinään käsittää lähes kaksi kolmannesta siitä.

Historialla on paljon kertomista taisteluista Preussin ja Itävallan välillä ennen Saksan yhdyntää. Että yhteyttä ja voimaa ei voitu saavuttaa kahdella suurvallalla samassa yhtymässä, sen olivat yhteydenharrastajat aikaisin oivaltaneet; se oli yksinkertainen yhtälö, jonka ratkaisu alun pitäen oli selvä. Mutta sen jälkeen — miten oli valtakunta-aate sovellettavissa siihen, että yhtymässä oli yksi ylivoimainen osuusvaltio, miten oli tämä ehkäistävä valtakunnan nimessä nielemästä muita? Ellei Preussi sulanut Saksaan, miten oli Saksa estettävä sulamasta Preussiin? Meinecke on äskettäin (1908) osoittanut, kuinka ankarasti tämä huoli painoi valtakunnanisiä vuoden 1848 suuressa yrityksessä toimeenpanna yhteyttä kansan omasta aloitteesta. On sangen mielenkiintoista nähdä sitä ratkaisua, mihin nämä (veljekset von Gagern) tulivat: Preussin itsehallintojärjestön piti päättyä maakuntapäiviin, sen tulisi yhtyä liittoon [s. 163]8 välittömänä valtionmaana, ilman kansallista kokoomusta yhteisen eduskunnan muodossa. Menettely on sama, jonka olemme tavanneet »Iberian liiton» haaveilijoilla (I osa, siv. 70); erikoista huomiota herättää, että siis Preussiltä vaadittiin vapauden uhraamista yhteyden hyväksi — valtakunnan yhteyttä ei katsottu voitavan saavuttaa muutoin kuin erikoispreussiläisen vapaamielisyyden kustannuksella.

Tätä tietä ei valtakuntaa saatu syntymään. Tie siihen ei kulkenut Preussin hajoittamisen, vaan Preussin mahtavuuden kautta, ja siihen kuului tietenkin sisäinen kokoomus perustuslaillisissa muodoissa. Mutta samalla taittoi Bismarck (Stahlin mukaan) kärjen 1848:n pelolta luomalla Preussin valtiopäivät, jotka eivät voineet vahingoittaa valtaistuimen arvovaltaa; parlamentti ilman parlamentarismia. Täten säilytettiin yhtäältä Preussin voima, joka yksin saattoi kannattaa nuorta valtakuntaa, toisaalta se saksalainen yhteys, joka olisi joutunut vaaraan liian voimakkaan edustuksen kautta suurvaltiossa. Ei Preussia, vaan Preussin kuningasmahti pantiin valtakunnan kulmakiveksi. Varmemmaksi vakuudeksi ei Preussi saanut enempää kuin 17 ääntä siinä »liittoutuneiden hallitusten» 58-miehisessä neuvostossa, joka järjestettiin valtakunnan määrääväksi laitokseksi (Liittoneuvosto).

Tämä on aivan toinen muoto kuin 1848:n kumouksessa suunniteltu, mutta se on laatuansa ehjä. Saksasta tuli kiteytymä Preussin möhkäleen ympärille, joka tätä tarkoitusta varten taottiin mitä kiinteimmin valtaistuimen ympärille, mahdollisimman tarkoin suojattuna eduskuntaisuuden keskipakoisilta voi[s. 164]milta. Valtakunta saattoi saada vapaamman valtiomuodon ainoastaan senvuoksi että Preussillä sitä ei ollut. Yhä täytyi siis Preussin uhrata vapauttansa valtakunnan yhteyden hyväksi. Sen kansanvaltaistuttaminen ei siis sodi ainoastaan sen omia perimyksiä, vaan valtakunnan elinehtoja vastaan. Preussin kuningasvallan tultua valtakunnan koossapidon päävakuudeksi, ei se voi taipua vapaamielisiin vaatimuksiin omassa valtiossaan. Preussin historian täytyy edelleenkin olla sen kuninkaiden historiaa — ei vain sen itsensä, vaan valtakunnan vuoksi.

Tämä »syntyjen syvyys» on luonut Saksan omituisuuden: koneiston, jossa eduskuntaista päänäytäntöä varten on kaksi näyttämöä, organismin, jossa on »kaksi sielua» yhdessä ruumiissa. Preussin maapäiväin painopiste on yhä menneen aikakauden maanviljelysyhteiskunnan ja poliisivaltion läänitys-ylimystöä vastaavalla yhteiskuntaluokalla, kun taas Saksan valtiopäivät yhä enemmän muodostuvat nykyaikaisen kansanvaltaisen teollisuusyhteiskunnan elimeksi. Maanviljelijäin ja teollisuudenharjoittajain taloudellisen vastakohdan takana, jota jo olemme tarkastaneet (siv. 139), on siis pulma Saksa—Preussi: valtiosääntövastakohta valtakunnan ja sen suurimman jäsenen välillä. »Me tunnustamme suoraan», lausui Heydebrand 10/7 1909 junkkarien kannan selitykseksi valtakunnanfinanssiuudistuksessa, »että me emme halua antaa välitöntä verotusta eduskunnan käsiin, joka perustuu yleiseen äänioikeuteen.» Tässä itsekkäisyydessä ilmenee kieltämättä vastuunalaisuudentunnetta valtakunnan yhteydestä.

Sama katsantokanta kannusti oikeistoa tarmok[s. 165]kaasti vastustamaan Elsass-Lotringin valtiosääntöä 1911 senvuoksi että Preussin suhteellinen vaikutusvalta valtakunnassa vähenisi 3 elsassilaisella äänellä Liittoneuvostossa. Silloin lausui Bethmann (23/5 1911) huomattavat sanat, että »suuria kysymyksiä meidän valtakunnassamme ei ratkaista laskuperusteen mukaan Liittoneuvostossa — Preussin vaikutus ei riipu numeroluvuista, vaan sen historiallisista teoista ja historiallisesta tehtävästä». Ei kenties erehdy pitäessään näitä sanoja käsiteltävänä olleen asian yhteydessä viittauksena tulevaisuuteen, jolloin Saksan valtakunta-aate on voittanut Preussinkin partikularismin ja valtakunta pystyy seisomaan omilla jaloillaan ilman ylivaltiutta pitävän vallan tukea.

Että sitä kohti kuljetaan, olemme jo nähneet. Siihen ykseysvirtaukseen, jonka olemme todenneet, täytyy erikois-preussiläisen valtiotietoisuuden joutua ja lopulta haihtua. Mikäli saksalainen kansallisuus kypsyy valtakunta-uskollisuuteen, sikäli täytyy myöskin preussiläisyyden alistua ja sulautua siihen. Että valtakunta on kasvamassa Preussin yli ja siitä irti, saa sattuvan valaisun »Kreuzzeitungin» ehdotuksesta 1912 yhdistyksen perustamiseksi preussiläisten etujen valvomista varten: tosiaan ihmeellinen ehdotus siltä taholta, missä ylivallan pitäisi olla! Varotaanpa tämän johdosta nyt eräillä tahoilla (Piloty 1911) käännettä partikularismin hyväksi.^[37] Joka tapauk[s. 166]sessa on tässä runsasta aineistoa vielä yhteen vaaralliseen jännitykseen tässä ankarasti rasitetussa valtiossa, ennenkuin siirtyminen preussiläisestä saksalaiseksi valtioksi on suoritettu.

Mutta vaikka Preussin ylivaltaa siis kerran ei enään kaivata, niin on keisariutta pidettävä välttämättömänä niin kauan kuin Saksan tie käy ylöspäin. Kruunu kasvakoon irti erikois-preussiläisestä piiristään vain valtakunnan pyrintöjä silmälläpitäväksi; mutta sen arvovaltaa ei käy järkyttäminen. Preussin kuninkuusaate täytyy säilyttää senkin jälkeen kuin Preussiä itseänsä ei enää ole olemassa valtiona. Saksan historia on ja täytyy olla sen keisarien.

Vanhan perimystarinan mukaan ovat kaikki Hohenzollernit laajentaneet maansa rajoja. Versaillesin peilisalissa siirtyi tämä perimys uudelle valtakunnalle maailmankuuluna tammik. 18. p:nä 1871, jolloin Vilhelm I julistuksessaan Saksan kansalle lupasi »Jumalan avulla aina olla valtakunnan enentäjä», kuitenkin lisäten: »ei sotaisissa valloituksissa, vaan rauhan saavutuksissa ja antimissa, kansallisen [s. 167]menestyksen, vapauden ja sivistyksen alalla». Neljä vuosikymmentä on tämä lupaus ollut Saksan keisarihuoneen johtotähtenä; ja historia todistaa, että kruununkantajat ovat olleet uskollisia keisarivalalleen.

Enemmän kuin puolet tästä ajasta on Vilhelm II »Imperator & Rex» (keisari ja kuningas) nyt kantanut kruunun raskasta taakkaa. Selväpiirteisenä astuu hänen kuvansa esiin nykyajan historiasta, lujamuotoisempana kenties kuin kenenkään muun. Hän on Ranskan Ludvig XIV, saksalaiseen maaperään istutettuna ja mitenkuten sovellettuna aikakauteen, joka ei tarjoa suotuisia ehtoja itseensätyytyville tai edes itsenäisille luonteille, senvuoksi että aika ei halua nähdä, että todellisen personallisuuden viat ovat ainoastaan ansioiden nurjapuoli, ja että ihmisluonnossakaan ei ole vuoria ilman laaksoja. Niinpä meistä Vilhelm II:n valtiolliset piirteet muistuttavat Kustaa III:n kasvoja: yhdeltä puolen rumat, toiselta kauniit.

Jos katsomme yhtä puolta, pistää silmiin arveluttavia piirteitä: itsevaltaiset hallitsijaeleet, joiden on vaikea rajoittua valtiosäännön puitteisiin (arveltu »kamarilla», Bassermannin välikysymys 14/11 1906, Hardenin kirjoitukset ja oikeusjutut 1907), mielijohteiset teot, jotka näyttävät viittaavan »oikkujen suuntaa», oman mielen purkaukset julkisissa puheissa, usein tapahtuva sekaantuminen sellaisiinkin asioihin, joissa keisarin-arvo ei riitä, herkkätunteisuuden puute kansan tunnelmien suhteen ulkopolitiikassa (»keisarihaastattelu» Daily Telegraphissa 28/10 1908). Se on luonne, joka vain vaivoin sopeutuu ajan eduskuntaisiin muotoihin eikä ensinkään sen [s. 168]kansanvaltaiseen henkeen ja jolla lisäksi on niukasti niitä avuja, joita aika pitää muita suuremmassa arvossa: varovaisuutta ja makua. Hän seisoo edessämme kuin kummittelija keskiajalta, viimeinen romantikko, jonka täytyy joutua kahnaukseen aikansa kanssa. Valtiopäiväkeskustelut marrask. 1906 ja marrask. 1908 osoittavat, että Saksan valtakunnan täytyy nykyajan hajoittavissa aineksissa ottaa lukuun myöskin keisarin ja kansan välinen jännitys, joka kuitenkin on vähentynyt, varsinkin keisarin selityksen jälkeen 17/11 1908.

Mutta jos katsomme toista puolta, täytyy meidän kuitenkin kaikitenkin ihailla pelvotonta ritaria, jolla on rohkeutta pitää oma päänsä ja seistä mielipiteensä takana — joka »kulkee omaa tietänsä päivän kuulumille kumartamatta», senvuoksi että pitää itseänsä »välikappaleena Herran kädessä» (»als Instrument des Herrn», puhe Königsbergissä 25/8 1910). Meidän täytyy antaa tunnustuksemme sille elävälle kaiken inhimillisen harrastukselle ja uupumattomalle toimitarmolle miehessä, jolla enempää kuin hänen isoisällään vielä kuolinvuoteella »ei ole aikaa olla väsynyt». Meitä miellyttää hänen olentonsa miehevyys, sen terve »synkännäkijäin» halveksunta (»schwarzseher», 8/9 1906), sen joustava tahdontarmo, sen tenhoava itseluottamus. Emmekä saata olla antamatta arvoa hallitsijalle, joka puhuu »kuninkuudesta, jonka velvoitukset ja vaivat ovat ainaiset, milloinkaan päättymättömät, jolla on hirvittävä edesvastuu Luojalle yksin, josta edesvastuusta ei kukaan ihminen, ei kukaan ministeri, ei mikään eduskunta eikä kansa voi vapauttaa ruhtinasta».

[s. 169]

Nämä eivät näet Vilhelm II:n suussa ole tyhjiä sanoja. Harvoin kait on hallitsija käsittänyt asemansa niin vakavalta kannalta. Hän on yksinvalta- (monarkia-) aatteen vankin vartija ja tuki nykyajassa. Hän etsii valtaa, kunniaa ja loistoa, mutta ei itselleen yksin, vaan valtakunnalle. Hän elää ja hengittää vain tätä tehtäväänsä varten. Vilhelm II:n kilvessä seisoo sama tunnus kuin Walesin prinssien: »ich dien» — minä palvelen.

Tähän kutsumuksen vastuuntuntoon yhtyy katse, joka epäilemättä on avarampi ja suurpiirteisempi kuin useimpain muiden. Se, että keisari ajatuksineen ja pyrkimyksineen on kansaansa edellä, selittänee suuren osan sitä levottomuutta ja epävarmuutta, jota kansa on tuntenut hänen johdossaan. Vanhat eivät saata antaa hänelle anteeksi, että hän syrjäytti Bismarckin luotsitähystäjän paikalta. Nuoret eivät kenties vielä näe selvästi päämaalia suunnan näennäisten käännähtelyiden vuoksi. Ei tulekaan kieltää, etteikö keisari, kuten kaikki kaukonäköiset henget, ole taipuva katsomaan lähellä olevien mahdollisuuksien ja tarpeiden yli ja ohi; se Englannin kosiskelu, joka ilmeni »keisarihaastattelussa» 1908, ei varmaankaan ole ainoastaan vieroittanut monta sydäntä, mutta myös heikentänyt paljon uskoa. Mutta matkan päästä, syrjässä Saksan päivänkiistojen melusta ja vilinästä, näkyy kenties paremmin kuin itse kotimaassa, että keisarin politiikka huolimatta kaikista pinnan vaihteluista tähtää kylmästi harkittuun ja selvästi käsitettyyn päämäärään. Tämä päämäärä ei ole sen vähäisempi kuin Saksan maailmanvalta — sana käsitettynä samassa suhteellisessa merkityksessä, jossa [s. 170]puhutaan Englannista tai Venäjästä maailmanvaltoina.

Me kuulemme keisarin itsensä julistavan tämän ohjelman valtakunnanriemujuhlassa 1896. Bismarckin aikakausi on siihen valmistusta. Sinä aikana oli tehtävänä valtakunnan ulkonainen ja sisällinen kokoaminen. Silloin tarvittiin perustanlaskennan valtiotaitoa. Eri rakennuskivien yhteenliittäminen saksalaiseksi valtiorakennukseksi oli niin voimiavaativa ja niin voimiakuluttava työ, että siitä ei voinut liietä paljoa tarmoa muihin tehtäviin. Talo oli rakennettu niinkuin Jerusalemin uusi temppeli, missä työmiehillä täytyi olla miekka toisessa kädessä; nyt tarvittiin ulkonaista lepoa sisustan huoltamista varten. Niinpä oli Bismarckin näköpiiri ylimalkaan sulkeutunut Europaan, hänen pyrkimyksensä voiton jälkeen rajoittunut maa-armeijan ja maanviljelyksen vaurastuttamiseen, hänen diplomatiansa ensi sijassa suunnattu rauhoittamaan Europan pelkoa uusien valloitussuunnittelujen suhteen Saksan puolelta. Se oli sitä aikaa, jolloin Saksassa ei tahdottu uhrata edes »yhden ainoan pommerilaisen tarkk'ampujan terveitä luita» koko itämaisen kysymyksen vuoksi (Bismarck 5/12 1876). Pelättiin suurpolitiikkaa, joka voisi aiheuttaa selkkauksia muiden valtojen kanssa ja siten häiritä tarpeellista rauhaa.

Nyt on tullut uusi aika ja avarampi näköpiiri. Bismarckin työstä on ollut seuraamuksia, jotka ovat menneet suuren valtiomiehen omia olettamuksia ulommaksi; ne ovat viitanneet merelle, merivaltaan, suuriin markkinoihin ja kaukaisiin päämaaleihin suuremmalle Saksalle. Katse nähdä ja rohkeus uskoa [s. 171]näitä seuraamuksia, se on keisari Vilhelmin valtiomiessuoritus Saksan ja maailman historiassa. Saksa ei enää ole, mitä Bismarck (käyttäen erästä Metternichin sanaa, 11/1 1887) kutsui »kylläiseksi». Valtakunta on keisarinsa mielestä kypsynyt suurempiin tehtäviin. Keskitys on suoritettu; nyt on tullut paisunnan, laajennuksen, aika.

Lyhyt katsaus valtakunnan ulkonaiseen historiaan on selkeästi osoittava tämän kehityksen suurempaa Saksaa kohti.

Kolmelle taholle, pohjoista, etelää ja länttä kohti, oli Bismarckin täytynyt käyttää miekkaa tehdäkseen ja turvatakseen työnsä. Neljännellä rajalla oli hän sitä varovampi ollakseen häiritsemättä naapurisopua. Välien säilyttäminen hyvinä Venäjän kanssa oli tällä kannalla hengenasia Saksan valtiotaidolle. Kun samalla onnistui solmita läheisiä suhteita Itävallan kanssa, tuli kirjoittamaton »kolmen keisarin liitto» ensimäiseksi kansainväliseksi ryhmitelmäksi, jossa nuori Saksa oli mukana.

Sitä kesti vuodet 1872—78. Balkanin sota ja Saksan »rehellinen välitystoimi» Berlinin-kongressissa saattoi sovun Venäjän kanssa vakavaan vaaraan. Venäjä katsoi pettyneensä ystävyydessä ja vetäytyi katkerana pois. Tällöin syntyi se tilanne, jota Bismarck viimeiseen saakka oli tahtonut välttää: hänen täytyi valita jompikumpi mahtavista naapureista (puhe 6/2 1888). Ja vaalin täytyi nyt sattua Itävaltaan. Saksan ja Itävallan liitto lokak. 1879 on rin[s. 172]tama itää vastaan. Kolme vuotta myöhemmin täydennettiin sitä rintamalla länttä vastaan: kolmiliitto (»trippelallianssi», saksalaisten »Dreibund», ranskalaisten »Triplice») ilmestyi nyt uudeksi ja lujemmaksi ryhmitelmäksi keisarillisen kolmisopimuksen tilalle.^[38] Miespolven ajan on kolmiliitto sitten ollut Saksan poliittisena varana, uudistusten kautta 1887 viideksi sekä 1891 ja 1902 kahdeksitoista vuodeksi (irtisanomisoikeudella 6 vuoden jälkeen). Se on viimeinen suuri vanhanmallinen ryhmittely, s. o. yksinomaan Europan näyttämöllä (Lamprecht). Sisäiseltä olemukseltaan on sitä lähinnä katsottava »vakuutusyhtiöksi» (Bülow 8/1 1902); mutta selvää on, että se samalla on merkinnyt johtokuntana olevan Saksan vallan kasvamista, jo sen turvallisuudentunteen kautta, jonka se aikaansai.

Kolmiliiton turvin kypsyi nyt Bismarckin valtiollinen järjestelmä miltei uskonkappaleen lujuuteen. Sen ensimäinen käsky on yhä ystävyys Venäjää kohtaan; ja Bismarckin eron jälkeen sai maailma kerran (»Hamb. Nachrichten» 24/16 1896) suureksi kummakseen kuulla, että hän kolmiliiton kulissien takana oli hakenut ja saanut »jälleenvakuutuksen» Venäjällä valtiollisen sopimuksen muodossa (Skiernewicessä 1884). Sen toinen käsky on kylmyys Englantia kohtaan, sillä »kavala Albion» oli aina tiellä, missä ikinä toinen [s. 173]etsikin kehitysmahdollisuuksia maailmassa. Bismarck näet — vaikka ei sanonutkaan olevansa »mikään syntyperäinen siirtomaanmies» (26/1 1889) — ei ehdottomasti vastustanut siirtomaapolitiikkaa, hänen aikanaanhan 1884 kylvettiin ensimäiset siemenet Saksan merentakaisiin alueihin (Afrikassa ja Tyynenmeren saaristossa); mutta tämä saattoi tapahtua ainoastaan hankausten kautta Englannin kanssa, mistä jo nimet Carl Peters, Emin-Pasha ja Stanley ovat todistuksena. Huomautamme sitä varovaisuutta, jota Saksa tässä osoittaa, verrattuna Italiaan ja Ranskaankin. Vasta kun asema Europassa tuntui turvatulta, antauduttiin siirtola-uralle; sillä, käyttääksemme Bismarckin omia sanoja, »siirtomaiden tulee kasvaa hurjasti».

Bismarckin eron jälkeen 1890 alkaa hapuilun aika, ennenkuin keisari Vilhelm tietää suuntansa: Caprivin kanslerikausi. Kauppasopimusten kautta osoitetaan nyt ensimäistä kertaa kaupan ja teollisuuden päämerkitystä maanviljelyksen rinnalla tai sen edellä. Ulospäin etsitään uutta suuntaa. Suhde Venäjään kylmenee, jälleenvakuutus irtisanotaan, ja vuosina 1891—92 näyttää asema joskus levottomuutta herättävältä, varsinkin kun Aleksanteri III (ei ilman tanskalaisen puolisonsa vaikutusta) yhäti asettuu torjuvalle kannalle. Sitävastoin koettaa keisari lähestyä äitinsä maata, Englantia. Mennään siis aivan vastakkaiseen suuntaan kuin Bismarck, samalla kuin yhä rajoitetaan näköpiiri Europan näyttämölle. Saksan edistysmieliset (kuten Schiemann) pitävät tätä aikaa alennuskautena maansa historiassa ja arvioivat alennuksen syvimmäksi kohdaksi [s. 174]sopimuksen Englannin kanssa 1890, joka tosin tuotti valtakunnalle Helgolannin, mutta sen sijaan uhrasi Sansibarin ja muita tärkeitä etuja Afrikassa; tämä oli lähimpänä aiheena »Yleisen saksalaisen liiton» perustamiseen 1891, joka vuoden 1894 jälkeen on tunnettu »Suursaksalaisen liiton» nimellä. Valtakunnankansleri Caprivi, joka halusi säilyttää Lounais-Afrikan »yhdeksi vuodeksi, kokeeksi» ja saattoi sanoa »mitä vähemmän Afrikaa, sitä parempi», oli tämän pikkusaksalaisen ajan tunnusomaisin edustaja. Varmaa on, että ulkonainen laajennus ja kai myöskin arvo seisovat alallaan keisari Vilhelmin viitenä ensimäisenä omana hallitusvuotena.

Mutta 1895 kääntyy lehti, ja Saksan ulkonainen historia alkaa kohota uuteen nousuun. Ratkaisevia tapahtumia on kaksi: asettuminen Venäjän ja Ranskan puolelle Itä-Aasiassa ja Englantia vastaan Etelä-Afrikassa. Edellistä osoittaa Japanille esitetty vaatimus tarkistamaan rauhansa Kiinan kanssa 1895; jälkimäistä keisarin onnittelusähkösanoma presidentti Krügerille 3/1 1896, tämän saavuttaman voiton johdosta englantilaisten partioretkistä Transvaaliin. Kuten näkyy, on palattu Bismarckin perimyksiin, mutta suuremmalla tasolla ja laajemmin seuraamuksin.

Ratkaiseva askel astuttiin marraskuussa 1897, kun Saksa asettui Kiautshouhun Shantungin niemimaalla pohjoisessa Venäjän ja etelämpänä olevan Englannin toimintapiirin väliin. Tämä oli palkka hyvästä avusta, jonka Kiina ja Venäjä olivat saaneet Japania vastaan. Paikka (nykyajan parhaan Kiinantuntijan, prof. Richthofenin osoittama) on erittäin hyvin valittu; se on luonnollinen portti koko Hvangho-[s. 175]alueeseen, ja sieltä on mukava pääsy sekä maan puolelle että merelle päin. Sen välitön takamaa, Shantungin maakunta, on väkirikkaampi kuin koko Preussi ja vuoristoltaan perin rikas, varsinkin hiilistä. Heti Kiinan kanssa tehdyn sopimuksen jälkeen (maaliskuussa 1898), jolla paikka vuokrattiin 99 vuodeksi, alettiin rautatien rakentaminen hiilikaivoksille; lokakuussa 1902 saapui ensimäinen hiilijuna Tsintaun satamaan, josta näyttää tulevan Aasian Cardiff; ja helmikuusta 1904 on rata valmis Tsinanfuhun saakka Hvanghon varrella (450 km), mistä avautuu tulevaisuudenmahdollisuuksia yhteyteen Pekingin ja aikanaan aina Siperian rautatien kanssa.

Kiautshou oli siis »suuren suunnan yritys» (Wegener), ja asiantuntijat ovat yksimielisiä arvostellessaan sen suuria taloudellisia mahdollisuuksia. Mutta sen valtiollinen merkitys näytti tulevan vieläkin suuremmaksi. Sitä ilmaisee parhaiten eräs Bülowin lausunto valtiopäivillä 11/12 1899: »Jos maapallo tulee uudelleen jaettavaksi, ei Saksa anna minkään suurvallan astua varpailleen tai työntää itseään syrjään.» Eikö tämä kuulosta ohjelmalta? Se on torventoitaus, joka ilmoittaa uuden maailmanvallan marssia Venäjän ja Englannin rinnalle. Ja seuraavana vuonna luuli maailma näkevänsä sen toimessa ja toteutettuna, kun Saksa otti johdon (»maailmanmarski» Waldersee) suurvaltaretkessä Pekingiä vastaan, tehdäkseen sitten, lokakuussa 1900, Englannin kanssa sopimuksen, joka vahvisti sen vaatimukset Hvanghon laaksoon Kiinan näköjään pian tapahtuvassa jaossa.

Kun tämä tapahtui, oli Saksa juuri virittänyt uuden jänteen suurpoliittiseen jouseensa. Syksyllä [s. 176]1898 sai maailma äkkiä nähdä keisari Vilhelmin uutena Jerusalemiretkeilijänä kulkevan Palestinan pyhillä paikoilla. Oli selvää, että matkaa ei tehty tavallisessa matkailija- tai pyhiinvaellustarkoituksessa. Eräs keisarin puhe Damaskossa (8/11 1898) viittailikin maailmanpoliittiseen ohjelmaan. Saksaan muhamettilaisen maailman valkoisena liittolaisena ja suojelijana. Jo vuotta ennen, Turkin-Kreikan sodan aikana, oli kiinnitetty huomiota keisarin erikoiseen myötätuntoon sulttaania kohtaan sukulaisrakkaudenkin kustannuksella. Jouluna 1899 tuli palkka väliaikaisen luvan muodossa »Anatolian rautatieyhtiölle» rakentaa rautatie suoraan Vähän Aasian läpi Bagdadiin ja Basraan. Yhtiö, joka 1888 muodostettiin Saksan Pankin avulla Berlinissä, oli jo ennen (kilpaillen ranskalaisen ja englantilaisen pääoman kanssa) saanut oikeuden rakentaa ratoja, jotka 1892 olivat ehtineet Angoraan ja 1893 Koniaan. Mutta suurpoliittista merkitystä saa rautatie vasta läpikulkutieksi kehitettynä. Bagdadinrata tulee vetämään Turkin Aasianpuoleisen osan Europan sivistyksen vaikutuspiiriin, antamaan Europalle uudet huomattavat markkinat ja aukaisemaan ovet muinaisajan rikkaimpiin vilja-aittoihin, jotka niin kauan ovat olleet tyhjinä jouduttuaan maailmanliikenteestä syrjään. Tästä koituvan edun täytyy tietenkin ensi kädessä tulla Saksan hyväksi, vaikkapa yhtiön täytyykin osaksi käyttää vierasta (itävaltalaista, sveitsiläistä ja belgialaista sekä ensi sijassa ranskalaista) pääomaa radan rakentamiseen. Täällä avautuu loistavia aloja saksalaiselle teollisuudelle ja saksalaiselle työlle yleensä ensinnäkin itse rakentamisaikana, joka on arvioitu [s. 177]8 vuodeksi, ja sitten erinäisten yhtiön pitkin radan vartta saamien etuuksien sekä yleisen etuoikeuden kautta kauppamarkkinoilla. Nimenomaan voi Saksa täällä toivoa saavansa oman alueen puuvillanviljelystä varten, kuten Venäjä on saanut Ferganassa, ja siten tällä tärkeällä alalla vapautua Yhdysvalloista. Sinänsä oli valtalupa, kun se tammikuussa 1902 muuttui pysyväksi, suuri diplomaattinen voitto, kun näet Venäjä ja Englanti innokkaasti olivat puuhanneet toisten ratojen rakentamista omassa johdossaan. Täälläkin tunkee siis Saksa heidän rinnalleen; kun se kaapaisee saaliin, on se samalla ilmoittautunut kysymykseen tulevaksi kanssaperilliseksi »sairaan miehen» pesässä ja uudeksi ensiluokkaiseksi asianosaiseksi Levantin asioissa.

Uuden vuosisadan alkaessa on Saksa siis astunut todellisen maailmanhistorian molemmille päänäyttämöille, pienessä ja suuressa idässä, ja ennättänyt etuisalle paikalle, jos »rahaksimuutosta» tulisi tosi. Jos lisäämme, että se sitäpaitsi on varannut itselleen uusia tukikohtia Tyynellämerellä, tulevaisuuden valtamerellä — hankkimalla 1899 Samoan kilpailussa Englannin ja Yhdysvaltain kanssa sekä Karolinien saariryhmän Espanjan konkurssipesästä — niin on selvää, että Saksa nyttemmin on aivan toisessa ja suuremmassa asemassa kuin Bismarckin päivinä.

Vuosisadan vaihteessa tapahtuneet valtaukset osoittavat toista nousukautta Saksan siirtomaahistoriassa, ensimäisen jälkeen 1880-luvulla. Senjälkeen tapahtuu taas seisaus sikäli, että kuluu kokonainen vuosikymmen ilman uutta ulkonaista laajennusta. Saksalaisen tavan mukaan ensin perusteellisesti sulat[s. 178]taa vanha, ennenkuin kurkoitetaan uutta, on tyydytty kehittämään ja vahvistamaan saavutettuja asemia. Työ ei ole ollut vähäisempää senvuoksi, että se nyt on tapahtunut syvemmällä. Asianharrastus ja hyöty on säännöllisesti kasvanut, varsinkin sen jälkeen kuin hankala kapina Lounais-Afrikan siirtomaassa (1904—1907) oli kukistettu ja v. 1907 perustettu siirtomaaministeriö Dernburgin johtoon (vuoteen 1910). Kauppavaihto vanhojen »suojelusalueiden» kanssa lisääntyi 1901—1910 70:stä 280 miljonaan, jonka lisäksi tulee melkein yhtä nopeassa nousennassa yli 140 milj. Kiautshoun osalle. Suoranaiset tulot siirtomaista nousivat, oltuaan 1905 n. 18 milj., v. 1911 n. 56 miljonaan, mikä tosin vielä ei läheskään vastaa menoja. Luottamus kasvaa: 140 milj. pääomaa, joka vanhoilla alueilla työskenteli 1905, vastaa yli 420 milj. v. 1911. Vuodesta 1905 on olemassa myöskin Englannista riippumaton kaapeliyhteys alusmaiden kanssa Tyynellämerellä ja sen rannoilla (yhdessä Hollannin ja U. S. A:n kanssa), samalla kuin langaton sähkötys on avannut mahdollisuuksia Englannin kaapelimonopolista vapautumiseen myöskin Afrikassa.

Tämä kehitys hiljaisuudessa eteenpäin ei kuitenkaan ole tapahtunut ilman poliittisia kahnauksia ja muutoksia. Kehitys onkin vaihdellut kolmen päänäyttämön mukaan: Kiinan, Levantin ja Afrikan.

Kiinassa ovat unelmat suuresta osuudesta hajoavaa valtakuntaa pettäneet, ensinnäkin Japanin nousennan kautta 1905 kallioksi Europan aaltoja vastaan, sitten Taivaan valtakunnan oman uudestasyntymisen kautta 1911, minkä loppunäytöstä tosin [s. 179]vielä emme ole nähneet. Täytyy myöntää, että Kiautshoun valtiolliset osakkeet ovat laskeneet samassa määrässä kuin taloudelliset nousseet. Ei ole enää kysymystä uuden maan voittamisesta täällä; Saksa saa olla tyytyväinen, jos se voi säilyttää, mitä sillä on, ja lisäksi pitää »oven avoinna» suureen ja rikkaaseen taloon — sinänsä kylläkin suurenmoisia etuja Saksan kaltaiselle, hyvinvarustetulle taloudelliselle valloittajalle.

Levantin kehityssuunnalla on hankaus ulospäin ollut vielä suurempi ja suoranaisempi, mutta tulos ulkonaisessakin suhteessa suotuisampi. Kaksi valtaa, — joiden kilpailua Saksa tuntee myöskin Kiinassa, mutta siellä näkymättömänä, kansainvälisten sopimusten laimentamana — on esiintynyt Bagdadinradan julkivastustajina, ne kun siinä näkevät omien toiveidensa ehkäisijän ja samalla vaaran omille pyrkimyksilleen. Ne ovat, kuten sanottu, Venäjä ja Englanti. Rata kääntää Vähän Aasian taloudelliset ja valtiolliset kasvot Venäjästä Keski-Europaa kohti, tekee tyhjiksi Venäjän toiveet uusista suurista markkinoista, saattaa sen nykyiset viljan ja paloöljyn kauppamarkkinat vaarallisen kilpailun alaisiksi Mesopotamiasta ja uhkaa tavallaan vähentää Siperian rautatienkin tulevaisuusmahdollisuuksia läpikulkutienä Europasta Itä-Aasiaan. Ottaen huomioon Saksan turkkilaisystävällisen politiikan ylimalkaan, on Bagdadinrata suorastaan esteenä Venäjän vanhoille vaatimuksille Turkin perintöön nähden. Toisaalta uhkaa siitä tulla Suezin kanavan kilpailija ja oikotie Intiaan, Europan luonnollinen tie sinne, ja se koskee siis mitä lähimmin Englannin puolustusjärjestelmää, [s. 180]samalla kuin se sotkee Englannin suunnitelmia oman rautatien rakentamisesta Egyptin ja Intian välille. Näiden suunnitelmien esittäminen kuuluu toiseen yhteyteen. Tässä huomautettakoon vain, että Willcocks (Assuanin-padon kuuluisa rakentaja) 1903 on esittänyt maanmiehilleen »toisen Pendshabin tai Egyptin» luomista Englannille Mesopotamiassa panemalla kuntoon muinaisbabylonialaisen kanavaverkon Tigris-virran varrella, että hän 1909 oli toimessa siellä nuorturkkilaisen hallituksen palveluksessa, sekä että hän 1910 täydensi suunnitelmaansa esittäen rautatien rakentamista Bagdadista suoraan länteen Palmyran kautta Damaskoon ja Beirutiin tai Syyrian Tripoliin.^[39] Että Englanti on kääntänyt huomionsa tähän suuntaan, näkyi jo 1900, kun se otti suojelukseensa Kuveitin, radan luonnollisen päätekohdan Persianlahden rannalla; ja kun Lansdowne toukokuussa 1903 pani vastalauseen jokaisen »meritukikohdan tai linnoitetun paikan» perustamista vastaan Persianlahden rantamille, niin ei tämä varoitus suinkaan ollut annettu ainoastaan Venäjälle sen persialaisten, [s. 181]vaan myöskin Saksalle sen anatolialaisten suunnitelmien suhteen.

Tässä kohden ovat siis Englanti ja Venäjä tavanneet toisensa yhteisessä pyrkimyksessä Saksaa vastaan; mikä ei ole ollut vähimpänä syynä niiden sopimukseen 1907. Tämän vastarinnan vuoksi ei saksalainen yhtiö päässyt nopeasti etenemään. Vielä 1908 ei oltu ehditty Koniasta kauemmaksi kuin Bulgurluun Tauruksen juurella, 20 peninkulmaa 240:stä. Saman vuoden toukokuussa onnistui Saksan diplomatian kuitenkin saada takeita rautatierakennuksen jatkamisesta Eufratiin saakka; marrask. 1910, keisarikohtauksen aikana Potsdamissa, luopui Venäjä vastarinnastaan ja suostui radan yhdistämiseen tulevaisuudessa omaan Persiassa suunnittelemaansa rautatiehen; ja maaliskuussa 1911 poistettiin ainakin paperillä viimeinen vaikeus, kun Saksa ja Turkki suostuivat siihen että viimeinen rataosa, Bagdad—Persianlahti, tehdään kansainväliseksi. Se oli myönnytys Englannille ja viittaus tulla mukaan; Saksan kannalta on näet radan loppuosa vähemmän tärkeä, kun Tigrisvirta siellä on purjehduskelpoinen (Rohrbach, Arndt). Tällä pohjalla on sitten ryhdytty diplomaattisiin neuvotteluihin Englannin kanssa, mutta toistaiseksi ei ole päästy mihinkään tuloksiin.

Tällä tavoin näyttää kuitenkin tuo suuri yritys nyttemmin saadun turvatuksi. Vuonna 1916 lasketaan radan ehtineen Bagdadiin; jo 1913 tai 1914 toivotaan yhdysradan Bulgurlu—Aleppo (50 penink.) olevan selvän, jotenka Hedshasinrata joutuu rautatieverkkoon ja Mekka tulee rautatieyhteyteen Konstantinopolin kanssa (I osa, siv. 52). Sinänsäkin tämä [s. 182]on jättiläisyritys, jonka perustamiskustannukset nielevät vähintään miljardin. Sen merkitys Turkin valtakunnan koossapysymiselle on päivänselvä; mutta tämän takana häämöittää maailmanhistoriallinen näköala. Bagdadinrata saksalaisena yrityksenä avaa näköpiirin Suur-Saksaan, laadultaan yhtä omituiseen kuin suurisuuntaiseen. Tässä on itse asiassa edessämme yksi nykyajan kaikkein huomattavimpia tulevaisuuden suurvaltakartan suunnitelmia — »latinalaisen unionin» vastine, mutta hahmoittelultaan lujempi, jo alkuunpantu.

Jo 1840, »Zollvereinin» alkuaikoina, oli Friedrich List koettanut kiinnittää Saksan-Itävallan huomiota Turkin valtakuntaan siirtomaatoiminta-alueena. Toimeen ryhdyttäessä 1880-luvulla huomautti Paul Dehn tätäkin mahdollisuutta useissa kirjoitelmissa; hän ajatteli Levanttia koko kolmiliiton yhteisenä, puhtaasti taloudellisena toimipiirinä, Englannin vastapainoksi.^[40] Mutta vasta toisen siirtomaakauden ja erikoisestikin keisarin Palestinanmatkan yhteydessä alkaa tätä koskeva keskustelu vilkastua. Venäjän sanomalehdistö alkoi soiton virittämällä sitä kieltä, että Saksan rautatiepolitiikka Levantissa oli »rauhallinen keino vallata sulttaanin aasialaiset alueet». Tämän kaukonäköisyyden silmissä ei Itävalta ollut muuta kuin »elävä silta, jonka yli Preussin jalkaväen [s. 183]raskaat saappaat marssivat Konstantinopoliin» (»Peterb. Wjedomosti», lokak. 1903); koko itämainen kysymys esitettiin pohjaltaan taisteluksi germaanien ja slaavilaisten välillä maailmanherruudesta — sama katsantokanta, jonka Windthorst jo Saksan suuressa valtiopäiväkeskustelussa 19/2 1878 oli asettanut Bismarckin »pikkusaksalaista» näkökantaa vastaan. Nämä panslavistien huolet (Uhtomsky ja »venäläinen seura», sanomalehdistössä erikoisesti »Novoje Vremja») saivat vastakaikua sekä tsekkiläisliikkeessä (I osa, siv. 158), että myöskin Ranskassa (Leroy-Beaulieu) ja Englannissa. Merkittävimmän ilmaisun näille ajatuksille antoi Harry Johnston — yksi Englannin kuuluisia partiolaisia, brittiläisen Keski-Afrikan järjestelijä — 1903 kirjoitussarjassa Saksan tulevaisuuspolitiikasta (»Finanz-Chronik»): siinä piirrettiin valtava valtiollinen kuva, valtio-oikeudellinen yhtymä Saksan, Itävalta-Unkarin ja Turkin välillä (Syyriaa ja Arabiaa lukuunottamatta), Konstantinopoli ja Smyrna vapaakaupunkeina, Böömi, Unkari, Serbia, Bulgaria, Albania ja Makedonia uusina omina kuningaskuntina valtakunnassa, Mesopotamia valtakunnan-maana, sekä Romania ja Kreikka laivaveneinä vanavedessä — siis yhteys Pohjanmeren ja Persianlahden välillä, pinta-alaltaan 250 milj. hehtaaria ja väkiluvultaan noin 150 miljonaa ihmistä.

Näköpiiriin kohoaa tässä alueellinen tulevaisuudenkuva Berlin—Bagdad eli Elbe—Eufrat: viteeseen vanhan maailman läpi kulkeva leveä vyöhyke, puskuri Länsi-Europan ja Venäjän valtakunnan välillä, Saksan johdossa. Samana vuonna 1903 otti Rohrbach valaistakseen kuvaa saksalaiselta katsantokan[s. 184]nalta. Antautumatta yksityiskohtiin omaksui hän kehyksen Saksa — Itävalta-Unkari — Balkanin valtiot — Turkin Aasia, mutta vain taloudellista yhtymää varten. Niinpä hän torjuu sekä ilmastollisista että valtiollisista syistä ajatuksenkin Saksan ylivallasta Anatoliassa; hän vastustaa siirtolaisuuttakin siellä eikä suunnittele saksalaisen vaikutuksen kannattajiksi sillä maankulmalla muita kuin koulunopettajia ja lääkäreitä. Tässä ohennetussa muodossa suosittelee hän suunnitelmaa. Hänen mielestään on »Saksan politiikan suurin päämäärä tämän ja tulevan miespolven aikana» tämmöisen yhtymän toteuttaminen; ja hän katsoo hyväksi enteeksi sitä, että nämä maat luontaisesti täydentävät toisiansa »jokseenkin itsenäisenä ja suljettuna tuotanto- ja kulutusalueena» s. o. yhdellä sanalla sanoen, autarkiapiirinä.

Saksan elinehto, varmain markkinain saanti, olisi täten lopullisesti toteutettu. Tähän saakka on voitu tyytyä vapaaseen pääsyyn vieraille vapaille kauppa-alueille, ja me tapaammekin Saksan kaikkialla kannattamassa avoimien ovien politiikkaa. Mutta nykyaikana on suurilla kauppavalloilla ilmeinen pyrkimys eristäytyä kukin alueelleen. Englanti, joka niinikään kauan on oman etunsa vuoksi tahtonut pitää vieraita ovia avoinna, on viime aikoina alkanut siirtyä tähän suljettujen toimintapiirien järjestelmään. Ei pidetä enää lukua kansallisuudesta edes avoimia ovia varten, jaetaan heikompien alueet keskenään ja suljetaan sitten ovet. Näin ollen täytyi myöskin Saksan varata itselleen markkina-alue, niin laaja ja sen laatuinen, että se saattoi vastata sen tarpeita. Tahtoen tai tah[s. 185]tomattaan työntyy Saksakin imperialistisille teille, jos se tahtoo säilyttää ja kehittää itseänsä.

Levantin ohjelma, sellaisena kuin sen Rohrbach näin on esittänyt, tarkoittaa tämän tehtävän ratkaisemista ulkopuolella vanhan valloituspolitiikan karkeita puitteita. Se ei ole ainoa ratkaisuehdotus. Emme kiinnitä tässä huomiota vanhempiin suunnitteluihin, jotka riippuivat kiinni yksinomaan kansallisissa näkökohdissa ja niin ollen pysähtyivät vain levenemiseen »Germania irredentan» alueelle — aina Reimerin (1905) kauas Venäjälle ja Ranskaan ulottuvaan »suurgermaniseen Saksaan» — ja vielä vähemmän merkitystä panemme haaveiluun »Germania triumfans» (1894) yli läntisen ja eteläisen Venäjän Mustallemerelle. Vakavaa huomiota ansaitsee Levantin eli Kaakkois-Europan ohjelman ohella n. s. Keski-Europan suunnitelma, jossa Balkanin maailma vaihdetaan ympärystän heimolaisvaltioihin, Saksan »seuralaistähtiin» (Lair): Hollantiin, Belgiaan ja Sveitsiin. Siitä tulisi n. 130 milj. hehtaaria ja 135 milj. asukasta. Ajatukset vaihtelevat tässäkin puhtaasta valtioliitosta (lentokirja »Gross-Deutschland» 1895) yksinkertaiseen tulliliittoon (Waltershausen 1902: Sveitsi ja Hollanti ensin, Belgia ja Tanska sitten). Julius Wolf (1901) puolestaan yhdistää molemmat pääsuunnitelmat esittämällä Saksan, Itävalta-Unkarin ja Sveitsin lähempää yhteenliittämistä ensin ja sen jälkeen sitten Alankomaiden ja Balkaninvaltioiden liittymistä tähän (portaina »Europan Yhdysvaltoihin»).^[41]

[s. 186]

Kuten näkyy hapuilevat ajatukset vielä kiinteätä päämaalia. »Suur-Saksa» ei ole vielä kiteytynyt varmaan muotoonsa kansan mielessä. Onkin silmiinpistävää, että viime aikoina puhutaan itämaisesta suunnitelmasta varovammin kuin ennen (myöskin Rohrbach itse myöhemmissä painoksissa ja teoksissa). Valtiollisen aseman arkaluontoisuus vaatii tätä. Tästä ei suinkaan seuraa, että suunnitelmista olisi luovuttu. Arthur Dix sanoo suoraan (1911), että »suursaksalaiset valtiomiehet sekä Saksassa että Itävallassa ovat jo kauan sitten tottuneet katsomaan valtiollista tulevaisuutta siltä kannalta, että saksalainen edelläkävijävalta voi levitä ainoastaan pienimmän vastustuksen suuntaan s. o. kaakkoon». Tarmokas käytännöllinen paikallistyö todistaakin tähän suuntaan: pankkiasiain keskittäminen Saksalaiseen Itämaanpankkiin 1906, uudet laivaliikelinjat Levanttiin, lennätinkaapeli Konstanzasta Korstantinopoliin (jatkettu Kairoon 1907), koulut Syyriassa, sairaalat [s. 187]strategisilla kukkuloilla Palestinassa. Siinä näyte erikoisen turkkilaisystävällisestä politiikasta, jota Saksa yhä noudattaa — paikalla monivuotisen lähettiläänsä Marschallin edustamana (1897—1912).

Suur-Saksan suunnitelmat Europassa eivät kuitenkaan työnnä syrjään pyrkimyksiä siirtomaiden saantiin muissa maanosissa, kaikkein vähimmin siinä löyhässä ja epämääräisessä muodossa, jossa edelliset vielä ovat. Johnston tutkii mainitussa kirjoitussarjassaan Saksan jatkuvan levenemisen mahdollisuuksia ulkona maailmassa ja havaitsee semmoisia Levantin ulkopuolella kaksi. Toinen olisi Etelä-Amerika, missä kolmannes miljonaa saksalaista maahanmuutettuaan 1850-luvulla asuu jokseenkin suljetulla alueella eteläisessä Brasiliassa säilyttäen karsallisuutensa; toista ajattelee hän englantilaisella alueella, Etelä-Afrikassa tai Australiassa, voitollisen sodan jälkeen. Viimeksimainitussa kohdassa säestää häntä Stead (1902), joka nojautuu siihen tosiasiaan, että saksalaiset siirtolaisperheet suurenevat paljoa ripeämmin kuin anglosaksilainen väestö samoilla paikoilla. Jätämme nämä mielikuvat arvoonsa; myöskin Brasilian-suunta, mikäli kysymys on enemmästä kuin luonnollisista kauppamarkkinoista, on nykyään katsottava suljetuksi Yhdysvaltain ankaran valvonnan vuoksi.^[42] Suoranainen siirtomaaohjelma rajoittuu yhä Afrikaan, mutta on viime aikoina alkanut tuottaa [s. 188]hedelmiä, jotka näyttävät ennustavan suurta kehitystä.

Tässä astuu siis etulalle kolmas Saksan laajennuksen päänäyttämöistä (siv. 178). Lukuunottamatta vähäisiä rajanjärjestelyitä ei vanhoissa siirtomaissa vuoden 1890 jälkeen ollut tapahtunut mitään muutoksia, kunnes Marokonkysymys Ranskan aloitteesta tuli polttavaksi. Täällä näytti nyt uusi »maapallon jako» olevan tekeillä eikä 1899 lausutun periaatteen mukaan (siv. 175) Saksa saattanut suostua siihen, että asia suoritettiin sitä ilman. Me olemme jo yhtäjaksoisesti esittäneet kysymyksen kehityksen; olemme nähneet Saksan johdonmukaisesti ylläpitävän avoimen oven järjestelmää ja viimeiseen saakka suojelevan maan koskemattomuutta, mutta lopulta luopuvan viimemainitusta kannasta korvausta vastaan Kongossa 1911.

Täten alkaa jälleen nousuaika Saksan valtakunnan kasvussa. Se on kolmas laajennuskausi, joka paikallisesti liittyy ensimäiseen. Suurille osille Saksan kansaa, jotka Agadirin-retkestä odottivat suoranaisia tuloksia siellä (siv. 39) — aivan uutta numeroa »suojelusalueiden» luettelossa — oli tämä pettymys. Saatua Uutta Kamerunia pidettiin vain arvottomina rämeinä, riekaleina, joiden tarkoitus oli verhota diplomaattista tappiota, ja kartalle molempine »ankanjalkoineen» vanhan »ankannokan» sijasta vain naurettiin (Bassermann).^[43] Siirtomaaministeri Lin[s. 189]deqvistin ero tämän sopimuksen johdosta näytti antavan tälle arvostelulle vakavan taustan. Mutta pian ilmeni, että tämä arvostelu ei tosiasioita tuntenut. Ranskan puolelta valitettiin (Feillet), että tässä oli luovutettu »Keski-Afrikan parhaat avaimet»: alue, joka oli yhtä suuri kuin puolet Saksaa, yli miljona asukasta, ihanaa suurmetsää ja kaikkia kuuman vyöhykkeen antimia (etupäässä kautsua), ehdottomasti arvokkaampi kuin vanha Kamerun, ja sitäkin parempi kun hankitaan myöskin satamista rikas espanjalainen rantakaistale Guineassa (Rio Muni), johon Saksa nyt sai etuosto-oikeuden Ranskalta. Mitä siirtomaa- ja ulkoministeriön väliseen kiistaan tulee, ei se suinkaan johtunut siitä, että edellinen olisi pyrkinyt saamaan jalansijaa Marokossa, vaan eri käsityksistä Kongossa hankittavan alueen suhteen; edellinen tahtoi »siirtomaa»-ratkaisua, mahdollisimman lopullista järjestelyä laajentamalla Kamerunia itäänpäin (Schariin), mutta hallitus halusi »imperialistista» ratkaisua, Bethmannin periaatteen mukaan, että »siirtomaapolitiikan täytyy tähdätä tulevaisuuteen» (puhe valtiopäivillä 9/11 1911).

Huomattavan avoimesti on Saksassa jo ruvettu keskustelemaan siitä tulevaisuudesta, johon Uusi-Kamerun viittaa molempine »ulottimineen». Keskustelu on lähtenyt paljonpuhutusta salaisesta kohdasta vuoden 1899 saksalais-englantilaisessa sopimuk[s. 190]sessa Portugalin siirtomaiden jakamisesta (I osa, siv. 69), ynnä Englannin uudistamasta vakuutuksesta (Edward Grey 27/11 1911), että se ei halua tuottaa Saksalle mitään vaikeuksia Afrikassa. Kysymys ei ole enemmästä eikä vähemmästä kuin että Saksalle olisi vallattava »Brasilia vanhassa maailmassa». — Felix Hänsch, joka tämän suunnitelman on esittänyt, ajattelee poikkivyöhykettä maanosan halki Intian valtamerestä Atlantin valtamereen, ja samalla kertaa Oranjesta etelässä Tsadiin pohjoisessa: »Keski-Afrikan talousaluetta», jonka pinta-ala olisi 650 ha ja asukasluku 33½ miljonaa; sen kolmena kulmakivenä olisivat nykyiset pääsiirtomaat, joiden lisäksi tarvittaisiin vain Angola ja Belgian Kongo (kauppaliittoon) ynnä Rio Muni. Tätä ekvaattori-ohjelmaa uumoilevat ranskalaiset (Baudin, Feillet) lähinnä, heidän arvostelunsa Kongon asiasta perustuu suureksi osaksi pelkoon, että Saksa aikoo rakentaa rautatien maanosan poikki Sansibarista Guineaan (Daressalam—Duala). Hans Delbrück on sitä vastaan esittänyt meridionalista ratkaisua, suurta valtaa yksinomaan pitkin Atlantin rannikkoa, jota tarkoitusta varten Saksan Itä-Afrika vaihdettaisiin Englannin länsi-afrikalaisiin alueihin, joista Ranska sitten saisi Gambian, S. Leonen ja Kultarannikon 14. asteelle saakka ja jäljellä olevan osansa Kongoa; kun Belgian Kongo tietenkin tavalla tai toisella tulisi kuulumaan tähän alueeseen (erottamalla Katanga kaakossa Englannille), tulisi tulokseksi vielä suurempi valta, noin 800 milj. ha ja 45 milj. asukasta.^[44] [s. 191]Tällä ohjelmalla on lisäksi edellisen rinnalla se ilmeinen taktillinen etu, että se ei suorastaan katkaise Englannin Kap—Kairo-linjaa.

Afrikan näyttämöllä samoin kuin Europankin jakaantuvat siis imperialistiset unelmat kahdelle suunnalle, joiden tosin ei tarvitse ehkäistä toisiansa. On silmiinpistävää, miten helposti valtiomiesten mielikuvitus nyttemmin — ranskalais-englantilaisen sopimuksen jälkeen 1904 ja vielä enemmän ranskalais-saksalaisen jälkeen 1911 — leikkii maidenvaihdolla ja uusilla karttakuvilla, kaikki samassa tarkoituksessa: koota suuria yksiöitä vanhojen hajatilkkujen tilalle. Niinikään on selvää, että vuoden 1911 sopimusta joka taholla katsotaan ainoastaan väliaikaiseksi. Saksa on jälleen joutunut laajennuskauteen. Kuinka pitkälle se nyt kykenee työntymään eteenpäin, yhteen tai toiseen suuntaan, riippuu etusijassa asemista ja oloista kotona Europassa.

Vuosikymmen on pian kulunut siitä, kun Johnston piirsi tulevaisuuskuvansa saksalaisesta maailmanvallasta, edellyttäen, että tämä voimakas kansa kaipasi liikuntatilaa omien ahtaiden kotorajojensa ulkopuolella. Kahdeksan uutta saksalaista miljonaa on sen jälkeen syntynyt vanhaan kotiin [s. 192]ilman että sen rajoja minnekään päin tai millään tavalla on laajennettu. Tämä ei voi ajan pitkään käydä laatuun. Saksan täytyy saada tilaa ja ilmaa. Nykyinen valtiollinen kartta alkaa yhä enemmän näyttää pienentyneeltä puvulta.

Olemme tässä tutkineet niitä suuntia, joilla odotetaan Saksan keisarikunnan kehittymistä planetarisella näyttämöllä; ja edessämme on häämöittänyt suunnitelmia aina 1 000 miljonan ha:n suuruuteen ja 200-miljonaiseen väestöön saakka, jos lähemmät ja kaukaisemmat kuvat yhdistetään. Kaksi erityistä seikkaa himmentää kuitenkin jo alunpitäen näiden tulevaisuudentoiveiden valoisuutta. Yhtäältä ei saksalainen imperialismi uskalla vaatia samoja kiinteitä omistusmuotoja kuin englantilainen, ranskalainen, venäläinen ja amerikalainen; me näemme osaksi häälyväpiirteisiä kuvia, löyhiä tulliliittoja tai kauppa-alueita, ja niiden keskustassa on vieraita muodostumia, Itävalta tai Turkin Anatolia tai Belgian Kongo. Epäilemättä on tämä heikkoutta Saksan ohjelmassa, verrattuna vanhojen maailmanvaltain ohjelmiin, missä, emämaa voi suoranaisesti hapattaa koko alueen hengellään ja vallallaan. Toisaalta on Saksa kilpailijoista jäljessä siinäkin suhteessa, ettei sen toiveiden laajimmassakaan kehyksessä näy mitään mahdollisuutta tyydyttää kaikkein läheisintä tarvetta: paikkaa valtakunnan omalle liikaväestölle. Ei mikään sen vallassa nykyään olevista alusmaista ole sopiva todelliseksi siirtolais-alueeksi, mutta ei myöskään mikään tulevaisuusmaista: liikaväestöinen Shantung yhtä vähän kuin ilmastoltaan epäsuotuisa Mesopotamia [s. 193]ja kansallisesti epäluuloinen Brasilia, puhumattakaan Keski-Afrikasta.

Saksan siirtomaahistoria on siis vahvistanut tunnetun kokemussäännön: »sero venientibus ossa!» (myöhään tulleille luut), Heikkoudet sen tulevaisuusohjelmassa johtuvat yksinkertaisesti siitä, että parhaat ruokalajit jo olivat loppuneet, kun Saksa saapui aterialle.^[45] Ja ilman kokemusta kilpailuun kilpailijain kanssa, joilla oli vuosisataisia siirtomaaperimyksiä; ei kummakaan, ettei se heti alusta saattanut kulkea näiden kanssa yhtä rintaa. Se voi muuttua; mutta ymmärrettävää on myöskin, että tie eteenpäin on tämmöisissä oloissa täynnä vaaroja ja huolia. Yhtenäinen silmäys valtakunnan asemaan vieraisiin valtoihin nähden on yllinkyllin sen todistava.

Tunnemme jo, että suhde Itävaltaan on lujan uskollisuuden pohjalla, jonka ovat luoneet maantieteelliset niinkuin historiallisetkin olot ja lujittanut miesiän kestänyt kumppanuus, joka ei ole horjunut vaikeissakaan koetteluissa (ennen kaikkea bosnialaisessa, I Osa, ss. 164, 167). Tämä on valokohta taulussa, Saksan järjestelmän kulmakivi. Tsekkiläisten ja madjarien epäluulot eivät voi järkyttää tätä hyvää suhdetta. Itävalta-Unkari ei näy myöskään pelkäävän Saksan levanttilaista kehityssuuntaa, vaan suorittaa mielihyvällä osuutensa siinä, tuntien että tämä [s. 194]edistyspyrkimys on valtakunnan oman säilymisen ja koossapysynnän parhaana takeena (I Osa, siv. 26).

Tietenkin on Turkin vaikeampi ruveta kolmanneksi mieheksi, sen kun täytyy tuntea heikomman puolen pelkoa alistumisesta. Näemmekin Stambulin kompassin, joka Abdul Hamidin aikana vakavasti viittasi Saksaa kohti, nyttemmin levottomana vaappuvan Saksan ja Englannin välillä. Niinpä aiheutti nuorturkkilaisten voitto 1908 käänteen Englannin ja Ranskan puolelle, ja uusi samanlainen käänne on havaittavissa juuri nyt, heidän kukistuttuaan, kesällä 1912. On selvää, että luottamus Saksaan on kärsinyt vahinkoa sen liittolaisen Italian hyökkäyksestä Tripoliin, samoin kuin sen omasta peräytymisestä Marokossa. Turkin luonnollinen mielihalu vetää sitä lähinnä Ranskan puoleen, jonka sivistystä sen edistysmiehet näyttävät ihannoivan ylinnä. Mutta niinkuin nuorturkkilaiset olojen pakosta palasivat takaisin saksalaiseen ryhmään, niin on täysi syy olettaa heidän seuraajainsakin tulevan tekemään. Heidän täytyy näet nähdä että Englanti, jolla jo on Egypti ja Kypro ja joka suosii Kreetan erottamista, nyttemmin tähtää koko valtakunnan hajoittamiseen, kun taas Saksan pyrkimystensä tähden täytyy puolustaa valtakunnan koskemattomuutta. Turkille on Saksaan yhtyminen siis vielä enemmän kuin Itävalta-Unkarille katsottava suoranaiseksi henkivakuutukseksi. Tämän kautta on Turkista tullut Saksan »luonnollisin liittolainen» (Bernhardi). Saksanhan puolestaan täytyy erikoisella huolenpidolla vaalia tätä tulevaisuusmahdollisuutta, joka samalla sisältää yhden lujimpia strategisia asemia ratkaisun tapahtuessa Eng[s. 195]lannin kanssa — maayhteytensä kautta Englannin Akilleenkantapään, Egyptin, kanssa.

Nämä näkökohdat ovat niin tärkeitä ja niin ilmeisiä, että viime aikoina on saatu kuulla saksalaisten esittävän »saksalais-itävaltalais-ottomanista liittoa» vieläpä vanhan kolmiliiton sijalle (esim. Trietsch, Deutschland und der Islam, 1912). Tämän voi hyvin käsittää. Bismarck on kerran (15/4 1895) huomauttanut kolmiliiton ja vanhan roomalais-saksalaisen keisarikunnan yhtäläisyyttä: »Apuliasta Pohjanmerelle», ja hän esitti todistuksena »liittojen ja suhteiden sisäisestä täytymyksestä», että tämä suuri maa-alue jälleen on poliittisesti yhteenkuuluvaa. Ihailumme suuren valtiomiehen kaukonäköisyyttä kohtaan yli aikojen ja paikkojen ei saa kuitenkaan samentaa huomiotamme viimeisen puolen miesiän kokemukseen nähden (I Osa, siv. 167, 195, 201). Se osoittaa päivänselvästi, että Saksan ja Itävallan liitto on elimellinen yhteenkasvanta, mutta Italian yhtyminen siihen vain diplomaattista koneompeletta, olkoonkin mestarillisesti tehtyä. Kaikkein parhaiten on tämä ilmennyt Italian hyökkäyksessä Tripoliin, mikä oli niin jyrkästi sen molempien liittolaisten etujen vastaista. Lähempi silmäys Bismarckin katsantokantaan selittääkin syyn: nykyisen ja silloisen välillä on se tuntuva ero, että Unkari on mukana, ja Unkari vetää kaakkoonpäin, bysanttilaista maailmaa kohti. Ei siis voi olla epäilemistäkään etteikö »itäroomalainen» suunta olisi Saksan kannalta maantieteellisesti paremmin perusteltu kuin nykyinen »länsiroomalainen»; ja jo mainituista syistä sopii aina[s. 196]kin kysyä, eikö se olisi myöskin valtiollisesti suuremmanarvoinen.

Mutta tietenkin olisi Saksalle vielä edullisempaa, jos se pääsisi valitsemasta molempain välillä, ja kaikkein edullisinta, jos se voisi yhdistää molemmat kanssaan neliliittoon, Dehnin ajatus (siv. 182), jonka äskettäin on uudistanut »Journal des débats». Tämän vuoden tapahtumat näyttävät vielä kerran kohottaneen vanhan kolmiliiton osakkeita, voimakkaasti virkistämällä kilpailun tunnetta molempain romanilaisten suurvaltain välillä Välimeren alueella; se alkoi uudenvuoden aikana Italian toimeenpanemalla ranskalaisten höyrylaivain takavarikolla (siv. 43), ja se sai vakavan vivahduksen syyskuussa Ranskan päätöksen kautta keskittää koko laivastonsa Välimerelle. Nyt nousee ja laskee Italian harrastus kolmiliittoon sen heikemmyydentunteen mukaan Ranskan suhteen. Kun Italian—Turkin sota nyt myöskin näyttää lähenevän loppuansa, tuntuu todellakin siltä että liitto, huolimatta kaikesta mitä Italia on rikkonut, uudistettaisiin vielä neljännen kerran ennen sen umpeenmenoa toukokuussa 1915 — arvatenkin silloin laveammalla perustalla, ulottamalla se myöskin Välimerta koskevaksi. Voiko Turkin saanti neljänneksi mieheksi tapahtua heti sen jälkeen, on tosin sangen epäiltävää; mutta paljon sen puolesta kyllä puhuu, jos Turkki voi taipua unohtamaan irtileikkauksen Afrikassa.

Eräs valta, jota usein mainitaan mahdollisen saksalais-turkkilaisen liiton yhteydessä, on Romania, missä Hohenzollern-sukuinen ruhtinas »seisoo tähystäjäpaikalla etuvartijana itämaan rajalla» [s. 197](kuten hän itse sähkötti keisari Vilhelmille 1871). Sitävastoin painuu valtioryhmä Bulgaria — Serbia — Montenegro vastakkaisen leirin puolelle; se on slaavilaisen rodun pitkälle ulottuva käsivarsi, Saksan Levantti-suunnitelmain silmiinpistävin »sisämainen» este.

Slaavilaisten pikkuvaltioiden takana seisoo Venäjä, jolla on oma perinnäinen bysanttilais-ohjelmansa, joka on jyrkästi saksalaisen vastainen. Olisiko se (Rohrbachin ehdotuksen mukaan 1903) taipuvainen luopumaan tästä esikoisoikeudestaan itävaltalaista Galitsiaa vastaan — jota seuraisi luonnollinen raja (Karpaatit) tällä suunnalla — on tosin tietymätöntä. Mutta ilmankin tätä välitöntä kitkaa on pohjemmalla Venäjän ja Saksan välillä liian paljon erottavaa, jotta tie pysyvään ystävyyteen voisi olla suora ja helppo. Niin on aina, missä kaksi kansamaailmaa on vierekkäin, vieläpä ilman luonnollista seinää välillänsä (siv. 124). Ei voi erehtyä siitä, etteikö Saksan nimi ole Venäjän kansan syvissä riveissä vihattu. Kun nyt Saksan imperialismi pyrkii alueille, joita Venäjä on kauan katsonut itselleen varatuiksi, niin ei sitä jännitystä Saksan ja Venäjän välillä, jota Bismarck pelkäsi, ole aina voitu välttää. Bosnian kysymyksen vaiheet osoittavat kuinka arkaluontoinen suhde on; ja ranskalais-venäläinen sopimus elok. 1912 (siv. 53) ainakin suuresti muistuttaa marssia asentoon, jossa Venäjä ei ole samassa leirissä naapurinsa kanssa. Saksalla onkin (vuoden 1899 lain mukaan) 5 armeijakuntaa sijoitettuna Venäjän rajalle; Ranskan rajalla on tosin 12.

[s. 198]

Toiselta puolen ei sovi unohtaa yhdistäviä tekijöitä: hallitusten yhteistä vastahakoisuutta nykyaikaista eduskuntaisuutta kohtaan, yhteisiä pyrinnöitä rajaseudun puolalaisiin nähden, eikä myöskään hallitsijain nykyisiä mieskohtaisia suhteita ja keisari Vilhelmin alituista huomaavaisuutta, joka kerran on saanut hänet lausumaan, että »Venäjän suru on Saksan suru». Nämä mieskohtaiset seikat lienevät tuntuvasti edistäneet yllämainitun (siv. 52) Potsdamin välipuheen solmiamista, jossa molemmat hallitukset lupasivat toisilleen »olla liittymättä mihinkään yhtymiin, joilla voisi olla hyökkäävää kärkeä toista vastaan» (Bethmann, valtiopäivillä 10/12 1910). Tämä kuulostaa aivan Bismarckin »jälleenvakuutuksen» uusimiselta 20 vuoden väliajan jälkeen. Varmempi vakuus tällä taholla lienee Saksalla kuitenkin, vielä jonkun aikaa, Venäjän sotilaallinen lamaustila tappion jälkeen 1905.

Kauempana idässä ovat Saksan suhteet Japaniin ja Kiinaan sekavammat. Edellisen on ollut vaikea unohtaa sekaantumista 1895; jälkimäisellä on muistettavanaan Kiautshou ynnä keisari Vilhelmin »hunnipuhe» ja »panssaroitu nyrkki» Pekingissä 1900, mutta se näyttää toisaalta ottaneen esimerkkiä saksalaisesta kultturista nykyisessä uudistustyössään. Nykyisen pulman aikana siellä on Saksa asettunut länsivaltain puolelle, erilleen Venäjästä ja Japanista.

Valtamerten takana ovat Yhdysvallat Saksan ainoana pääkilpailijana maailmanmarkkinoilla. Suhde on sangen arkaluontoinen. On tunnettua, että amirali Dewey katsoi sopivaksi (vuosisadan vaihteessa) julkisesti lausua, että Yhdysvaltain seu[s. 199]raava sota tulee käytäväksi Saksaa vastaan. Varsinaista ystävyyttä ei näiden suurvaltain pääkansojen välillä vallitse, se ilmeni viimeksi saksalaisen laivueen käynnin aikana Amerikassa 1912. Lukuunottamatta kahnauksia tullipolitiikan alalla, perustuu amerikalaisten kylmyys erikseenkin heidän epäluuloihinsa, että Saksa vaanii maavaltauksia uudessa maailmassa: Brasiliassa siirtolaisuuden vuoksi, Venezuelassa saataviensa ja laivastoretken johdosta 1902—03, Länsi-Intiassa huhujen vuoksi, että Saksa olisi valmis vaihtamaan osan Slesvigiä tanskalaisiin Länsi-Intian saariin. Tuntuu kuitenkin siltä kuin johtuisi tämä epäluulo pääasiassa siitä, että Amerikan kansa ammentaa tietonsa Saksasta pääasiallisesti väritetyistä englantilaisista lehdistä. Voimakas aines paikalla on Saksalla aina puolellaan, nimittäin omat siirtolaisjoukkonsa, joita nyttemmin lujittaa valtiollinen liitto irlantilaisten kanssa, joiden kanssa heitä yhdistää yhteinen vihamielisyys anglosaksilaisia vastaan. Kuitenkaan ei yleinen maailman-asema näytä epäsuotuisalta planetariselle ryhmittelylle Saksa — Yhdysvallat — Kiina vastapainoksi jo olemassaolevalle ryhmitykselle Englanti — Venäjä — Japani.

Nyt on enää mainittava vain kaksi ilmeistä vihollisuussuhdetta. Toinen koskee Ranskaa; me tunnemme jo tämän kehityksen, josta keisari Vilhelm alussa v. 1911 lausui eräälle ulkomaiselle lähettiläälle: »Minä alan väsyä seisomaan käsi ojennettuna Ranskaa kohti, kun se ei siihen tartu». Toinen koskee Englantia; siinä on verrattomasti ankarin pilvi Saksan valtiollisella taivaalla, itse asiassa synkin [s. 200]koko nykyisessä maailmantilanteessa. Jo 1905, tämän teoksen ensimäisessä painoksessa, saatoin kirjoittaa, että »suhde Englannin ja Saksan välillä osoittaa pohjalla asuvaa kylmyyttä ja kireyttä, suurempaa ehkä kuin mikään muu koko nykyajassa». Sen jälkeen on kireys jännittynyt siihen määrään, että maailma ainakin kolmasti on nähnyt maailmansodan hornan aukenevan ja yhä tuntee tämän pelon kaameana painajaisena.

Tässä ei ole paikka selostaa tämän suhteen historiallista ja valtiollista juontoa. Se kuuluu Englantia koskevaan lukuun; sillä Englannilla — jota näkyväisesti edusti kuningas Edward VII vuoteen 1910, todellisuudessa ja yhä edelleen ulkoasiainministeri Edward Grey — on tässä johto ja aloite. Englannin ajatus on se Saksan »kierros», joka on luonut »ympärysvaltain» muurin sen kolmelle puolelle; ja Englanti pyrkii nyt saamaan rengasta umpeen vielä avoinna olevalla kohdalla, Turkin taholla. Korostamme tässä ainoastaan, että Saksa kulkee kohtisuoraan Englantia vastaan molemmilla suurimmilla tulevaisuussuunnillaan: Keski-Afrikassa senvuoksi, että se asettuisi poikkiteloin Kap—Kairo-rataa vastaan, Levantissa senvuoksi että se sulkisi maitse suunnitellun tien Kairo—Kalkutta. Ne ovat aiheita kahteen uuteen »Fashodakohtaukseen». Mutta nämä suoranaiset siirtomaakahnaukset ovat vain hajanaisia ilmiöitä pyrintöjen vastakkaisuudesta, joka kietoutuu yli koko maapallon, senvuoksi että Englanti nyt katsoo Saksaa pääkilpailijakseen ei ainoastaan maailmanmarkkinoilla vaan pyrkimyksessä maailman ylivaltiuteen.

[s. 201]

Saattaa käsittää sen suunnattoman kiusauksen, jossa Englanti on nitistääkseen oraana kasvin, joka uhkaa kasvaa sen yli. Se on »ehkäisysota», jonka kummituksen Rohrbach jo 1903 näki olevan nousemassa. Vartijat Saksan valleilla eivät ole voineet olla näkemättä vaaraa. »Politiikka, joka tarkoittaa Saksan saattamista kierrokseen», lausui Bülow varoittavasti valtiopäivillä 14/11 1906, »joka pyrkii muodostamaan piirin valtoja meidän ympärillemme eristääkseen ja lamauttaakseen meitä, olisi arveluttava Europan rauhalle; sellaisen kierroksen muodostaminen ei näet ole mahdollinen ilman määrättyä painetta; mutta paine synnyttää vastapainetta; paineesta ja vastapaineesta taas voi lopulta syttyä räjähdyksiä». Sen jälkeiset kuusi vuotta ovat lakkaamatta enentäneet jännitystä ja vaaraa. Luonnonlain voimalla ovat molempain kansain sydämet yhä enemmän vieroittuneet toisistansa. V. 1908 vakuutti keisari Vilhelm tunnetussa haastattelussa omaa ystävyyttään Englantia kohtaan, mutta todisti samalla, että Saksan kansan enemmistö ei ollut samalla kannalla. Äskettäin lienee hän nimittänyt itseään »Englannin ainoaksi ystäväksi» Saksassa. Jääköön sikseen, minkä verran tässä hänen käytöksessään on ollut politiikkaa; sillä ei ole ollut muuta vaikutusta kuin että se joksikin aikaa uursi kuilun hänen ja hänen kansansa välille. Mutta se aika näyttää nyt olevan lopullisesti ohi; »keisarin ja kansan välinen Lontoonsumu» (Liebemann valtiopäivillä 1908) lienee nyttemmin täysin haihtunut, ja viimeisen valtaistuinpuheen (helmik. 1912) sanoissa ystävällisistä suhteista ulospäin »molemminpuolisen kun[s. 202]nioituksen ja hyvän tahdon perustalla» on uhkaava sävy.

Menneen vuoden Marokkokahnaus on opettanut jokaiselle saksalaiselle, että ei ole olemassa mitään tietä maailmanmahtiin Englannin ohitse. Se oppi on purrut syvälti. Englannin ilmeinen jonkinlaisen ylituomio-oikeuden vaatimus on, enemmän kuin mikään muu pitkään aikaan, yhdistänyt Saksan kansan yhteiseen suuttumukseen. Paikallaolleet todistajat (Sjösteen 1912) vakuuttavat, että Saksankin nyrpeys nyttemmin kajastaa sitä kansallisvihaa, joka näyttää vuosikausia kyteneen Kanaalin toisella puolella — tämä »furor teutonicus» (saksalaisraivo), josta Bismarck puhui 6/2 1888.

Täytyy pitää mielessä nämä näkökohdat arvosteltaessa Saksan sopimusta Ranskan kanssa 1911. Sodan mahdollisuus Englannin kanssa oli saksalaisten neuvottelijain otettava lukuun mitä vakavimmin. He tiesivät koko ajan kulkevansa kapeata reunaa sodan ja rauhan välillä. He tiesivät niinikään, että Saksan voiton mahdollisuudet suurenevat aikaa myöten. Senvuoksi supistivat he vaatimuksiansa ja vastustivat kansanmielipidettä, jonka oli niin helppo tuomita sentähden ettei se tuntenut asian taustaa. Kenties on heille luettava kunniaksi, että he saattoivat tästä vaarallisesta tilanteesta saada isänmaalleen siksikin suuren voiton, kuin saivat, niinkuin varmaan oli Saksan onni, että valtiosääntö antoi heille sen toimivallan.

Mutta ei käy kieltäminen, etteikö ratkaisu vähentänyt Saksan arvovaltaa maailmassa. Diplomaattisin keinoin ei se ylimalkaan enää ajan pitkään voi [s. 203]säilyttää asemaansa. Maailmantilanne on sellainen, että paine yhä enenee ja että ne väliajat lyhenevät, joiden jälkeen Saksan eteen yhä uudelleen joutuu kysymys, tahtooko se esiintyä maailmanvaltana vai ei.

Näin ollen on yhä lukuisampiin piireihin alkanut juurtua se vakaumus, että tämä päämäärä ei enää ole saavutettavissa rauhallista tietä. »Verellä ja raudalla» tuli Saksa Europan näyttämölle: alkaa näyttää siltä, että sen täytyy vielä kerran kulkea veren ja raudan kautta, jos se tahtoo kohota Suur-Saksaksi planetarisella näyttämöllä... Rautavanne, joka kiertyy yhä tiukemmin sen uumenen ympärille, täytyy murtaa väkisin. Koe on suunnaton, se vaatii taistelua monilla rintamilla, nyt niinkuin Bismarckin ja Fredrik suuren aikana — se vaara sisältyy valtakunnan keskusta-asemaan (Lamprecht) —; mutta se on tehtävä, jos mieli todenperään eteen- ja ylöspäin. Se on panos, jos ylimalkaan tahtoo voittaa palkinnon. Historian korkeimpaan arvoluokkaan ei vie mitään muuta tietä. Eikä maailma ole vielä keksinyt Gordionin solmun aukaisuun muuta ratkaisua kuin Aleksanterin.

Tämmöinen on ajatuksenjuoksu, jota esitetään Bernhardin kirjassa »tulevasta sodasta» ja Rohrbachin »saksalaisesta aatteesta maailmassa», joita molempia on tämän vuoden kuluessa levitetty jättiläispainoksina Saksan kansan keskuuteen. Ne ovat herätys- ja varoitushuutoja, torventoitauksia taisteluun, joka jo näyttää olevan alkamassa. Syystä näet huomauttaa Bernhardi, että kriisi on jo olemassa ja että kysymyksessä on »maailmanmahti tai alasmeno»: joko täytyy Saksan ryhtyä taisteluun koko sillä kaik[s. 204]kien voimien hirvittävällä ponnistuksella, mitä se vaatii, taikka saa se taipua laahustamaan elämäänsä toisluokkaisena mahtina, ilman »myötämääräysvaltaa alkavana aikakautena». Tämä ajatus tuntuu Rohrbachista, samoin kuin Hans Delbrückistä ja Saksan muista isänmaanystävistä sietämättömältä. Että kansan on painettava maailmaan kansallisen aatteensa leima, on heistä tinkimätön täytymys, »kategorinen imperativi», Tämä on siirtomaatoiminnan ja koko imperialismin sisäinen salaisuus: ei ainoastaan pyrkimys aineelliseen voittoon tai halu valtaan, vaan vastuu, vastuu ihmiskunnalle suoritettavasta tehtävästä.^[46] Tämän tieltä täytyy kaiken väistyä. »Me olemme kuin puu vuorenhalkeamassa: joko halkaisemme me kallion ja kasvamme edelleen korkeuteen, tai on vastustus liian voimakas ja me surkastumme ravinnon puutteesta.»

Onko kansan syvissä riveissä kylliksi kaikupohjaa tälle ylevälle opille? Imperialistiset huutajat tuntuvat sitä joskus enemmän epäilevän kuin uskovan. Se on vanha valitus, että »Saksan pahimmat viholliset eivät ole ulkomaalaisia» (Arndt 1908). Katke[s. 205]ruudella puhuvat suursaksalaiset kirjoittajat kotimaan »henkisestä köyhyydestä»: kansan poroporvarillisuudesta ja nurkkahenkisyydestä (»Philisterei»), sanomalehdistön välinpitämättömyydestä, pääoman arkuudesta yrityksiin siirtomaissa. Maailmanvalloittajavaisto ei näytä vielä heränneen kansassa, joka on ollut tuomiittuna elämään vuosisadan toisensa jälkeen suurimmassa hajaannuksessa, mitä historia tuntee. Kenties ei sitä alkuperäisin ole kansan veressä: eihän pohjoissaksalainen tasanko avaa niin laajaa näköpiiriä kuin Venäjän arot ja Pohjois-Amerikan ruohokentät ja meri Englannin rannikoiden ympärillä. Tuntuu tosiaan siltä kuin olisi nykyinen Saksa alapuolella imperialistisia kilpailijoitaan mitä tulee siihen yli maailman ulottuvaan katseeseen ja planetariseen vallanhimoon, jotka ovat maailmanvallan sielullisia edellytyksiä. Varmaa on, että kaikki kolme vallitsevaa joukkokatsomuskantaa Saksan nykyisessä valtiollisessa elämässä — agrarinen, klerikalinen ja sosialidemokraattinen — ovat jokseenkin outoilevia laajennuspolitiikan suhteen tässä mittakaavassa.

Tulleeko siis ehkä Saksan toinenkin syntyminen, Vilhelm II:n johdossa, siinäkin muistuttamaan ensimäistä, Bismarckin aikaista, että sen täytyy tapahtua vastoin sen omaa kansantahtoa? Monesti näyttää siltä; mikä tietenkin huonontaa menestyksen toiveita. Toisaalta ei voi erehtyä, etteikö siirtomaapulan jälkeen 1906—07 ole tapahtunut muutosta. Se oli valmistava koe, ja se onnistui. Valtiopäivät ovat nyttemmin paljoa anteliaammat siirtomaamenosäännön suhteen; voipa suorastaan puhua alkavasta »siirtomaatuulesta». Semmoisista enteistä tuskin ereh[s. 206]tyy. Syvällä kausansielussa, jonne eduskunnan puoluekiista pärskyvine vaahtoineen ei ulotu, on tapahtumassa muutos. Mikäli päämaali selvenee, sikäli suurenee valmeus panoksen uskaltamiseen. Sillä kansatkin kasvavat tehtäviensä mukana niinkuin ihmiset. »Saksan kansa on uskollisesti seurannut keisaria myrskyävälle merelle, salassa antaen hänelle anteeksi kaikki mistä häntä niin suuriäänisesti moititaan, kaikki paitsi kun hän näytti väistävän vaaraa» (Haralds). Semmoisista aineksista maailmanvaltoja rakennetaan. Suur-Saksa näyttää olevan valmis antamaan historialle saman todistuksen, kuin Saksa antoi 40 vuotta sitten — että se osaa ratsastaa, kun se vain nostetaan satulaan!

Olemme lintuperspektivissä seuranneet Saksan suurvallan kehitystä valtakunnan syntymästä sille korkealle arvopaikalle ja siihen kohtalokkaaseen tienhaaraan, missä se nyt on. Olemme nähneet sen vaikeat ahdingot kansainvälisillä teillä. Olemme lisäksi nähneet niin monta puutteellisuutta, niin lukuisia hajoittavia aineksia sekä yhteiskunnassa että valtiossa, että hyvin voi käsittää sen levottomuuden, millä Saksan isänmaanystävät katsovat sitä ratkaisevaa koetta, joka näyttää lähestyvän.

Jos me puolestamme uskomme, että Saksan suurvalta on kestävä kokeensa, johtuu se etupäässä käsityksestämme kansan sisäisistä ominaisuuksista. Tämä kansa ei ole niitä, jotka häikäisevät muukalaisen arvostelua loistavalla tai mieskohtaista viehätystä tavoittavalla pinnalla; mutta se on kansa, jossa [s. 207]harvinaisessa määrässä ovat yhtyneet korkeimmat taipumukset sekä teoreettiseen että käytännölliseen toimintaan ja sillä on kaikki ruumiillisen, henkisen ja siveellisen terveyden tuntomerkit. Se on kansa, joka ei ole ainoastaan kultturin, vaan myöskin elinvoiman ja elämänhalun huipulla. »Me saksalaiset pelkäämme Jumalaa, mutta emme mitään muuta maailmassa», on suurin kaikista saksalaisista sanonut eräänä historiallisena hetkenä (Bismarck 6/2 1888). Sellaista kansaa ei maailma kykene kukistamaan.

Viitteet

[1] »Ranska oli yhtenäinen ja vakiintunut valtakunta aikana, jolloin Saksa ja Italia vasta olivat maantiedollisia käsitteitä: luja marmorikappale kahden haurasliitteisen mosaiikkilevyn välissä»; valtakunnankansleri v. Bülow Saksan valtiopäivillä 14/11 1906.

[2] Toisten laskujen mukaan on Välimerenrannikko vain 615 km, Kanaalinrannikko 1 120 ja Länsirannikko 1 385, kun taas maaraja on 2 170 km; rannikkoprosentti koko määrästä on silloin 59.

[3] Viime aikoina lienee suhde Bretagneen huonontunut bretagnenkielen käyttämisen kiellon jälkeen jumalanpalveluksissa ja opetuksessa.

[4] Fashoda-jutusta ks. Lavisse, France et Angleterre, aikakausk. Revue de Paris 1/2 1899, ja Hanotaux, Fashoda et le partage de l'Afrique, 1909.

[5] Jo noin v. 1880 lähetettiin tutkimuskomissioni paikan päällä tutkimaan tämän merkillisen kulkuneuvoyrityksen edellytyksiä. V. 1900 kustansi Le Matin retkikunnan samaa tarkoitusta varten. V. 1910 esitti Rolland täydellisen suunnitelman, 4—5 vuodessa toteutettavaksi, alkukohtana Alger ja pääteasemana (Agadesin kautta) Sinter; sen takana hahmotteli hän rataa Kongon läpi Tsadin länsipuolelta Ubangiin ja Sudanin halki kulkevaa rataa Dakariin. Ei tosin toivottu radan saattavan antaa kohtuullista korkoa perustamiskustannuksille (n. 200 milj. fr.); mutta 1904 osoitti Leroy-Beaulieu uusia mahdollisuuksia myöskin taloudellisessa suhteessa, jos rata johdettaisiin suoraan Dakariin ja se siten tehtäisiin oikotieksi Europan ja Etelä-Amerikan välillä. Viime vuosina on ajatuksia ollut vireillä sellaisen oikotien rakentamisesta pitkin Afrikan rannikkoa Ranskan ja Espanjan tai kansainvälisellä takuulla. Ks. Sahararadasta Kürchoff, Die Saharabahn, Geogr. Zeitschrift, 1900, Leroy-Beaulieu, Le Sahara, le Sudan et les chemins de fer transsahariens, 1904, sekä Rolland, La question du Transsaharien en 1910.

[6] Sanat lausuttiin marraskuussa 1898 Victor Berardille, ks. tämän kirjoitusta »Politique française» Revue de Paris 1/7 1905, sit. Lemonon, L'Europe et la Politique britannique, 1910, s. 153. — Aivan vaikutukseton Delcasséhen ei tilaisuus kuitenkaan näytä olleen, päättäen Vilhelm II:n todistuksesta kuuluisassa »keisarihaastattelussa» 1908 (ks. tuonnemp. s. 167), että hän oli hyljännyt Ranskan ja Venäjän ehdotuksen sekaantumiseen.

[7] »Antakaa meille jotakin Kongossa, niin me jätämme teidät rauhaan Marokossa», lausui tammikuussa 1905 Saksan lähetystöneuvos Tangerissa ranskalaiselle virkaveljelleen. Sittemmin, Delcassén kukistuttua, mainittiin Kongo niissä neuvotteluissa, joihin Rouvier ennen Algecirasia ryhtyi Saksan kanssa. Tardieu, Le mystère d'Agadir, ss. 187, 296, 438 seur.

[8] Entente merkitsee oikeastaan ymmärrystä ja hyvää sopua; entente cordiale (sydämelliset välit) annettiin nimeksi niille hyville suhteille, jotka Ludvig Filipin aikana vallitsivat Ranskan ja Englannin hallitusten välillä, ja samoin on sittemmin nimitetty ylimalkaan kahden hallituksen välisiä ystävällisiä suhteita. Alliance merkitsee varsinaista liittoa. Suomenkielessä on tripel-allianssia tavallisesti nimitetty kolmiliitoksi, tripel-ententea kolmisopimukseksi. — Suom.

[9] Roomalaisten kaksinaamainen jumala. — Suom.

[10] Heti sen tehtyä katsoi Figaro sitä uusien riitojen siemeneksi: ennemminkin ranskalais-saksalaisen selkkauksen uudeksi aluksi knin sen lopuksi. Samoin BERNHARDI, Deutschland und der nächste Krieg, 1912 (s. 328): sopimus »tarjoaa sen edun, että se luo useita uusia kahnauskohtia Ranskaa vastaan». Pierre Baudin, asian esittelijä senaatissa, sanoo, että se on »yksi riidankekäle lisää» ja on vakuutettu, että sopimus saattaa tulla van väliaikaiseksi. Senaatin-istunnossa 8/2 1912 lausui Clémenceau, että sopimus oli »uusi Troijan hevonen, uhri, joka tuodaan rauhalle, mutta jonka sisus kalisee aseita».

[11] »Englannin sielu», lausuu eräs kirjoittaja Eclairissa lopulla v. 1911, »näyttää tähän saakka olleen meidän sielumme vihollinen, ei hetken, vuoden, vuosisadan, vaan ainainen, ikuinen vihollinen. Englantilaisten ansiot ja viat, hyveet ja paheet näyttävät peittävän meidän ansiomme ja vikamme, hyveemme ja paheemme. Sekä henkisessä että aineellisessa elämässä näemme tällaisia vastakohtia, jotka kahnaavat ja tympäisevät toisiaan.» Tosin pitää kirjoittaja vastakohtaa »saapasjalkaisen teutoonisielun kanssa» vielä suurempana.

[12]

[13] Lowell laskee 1896 Ranskan ministeristön keski-iän (vuodesta 1873) 81/2 kuukaudeksi, Italian (vuodesta 1861) 13½:ksi. Sittemmin ovat numerot kuitenkin jonkun verran suurenreet, varsinkin Ranskassa muutamien 2—3-vuotisten hallitusten johdosta (Méline 1896—98, Waldeck-Rousseau 1899—1902, Combes 1902—05, Clémenceau 1906—09, Briand 1909—11: lähes 12½ vuotta jakautuneena vain 5 nimelle).

[14] Vuonna 1894 oli kapteeni Dreyfus tuomittu syylliseksi maankavallukseen. 1898 vaati Zola tuomion tarkastamista (»J'accuse», sanomalehdessä L'Aurore 13/1), ja tuomittiin sen johdosta itse. Kun juttu siitä huolimatta täytyi ottaa uudelleen esille, kumosi korkein oikeus 1899 sotaoikeuden tuomion vuodelta 1894, mutta uusi sotaoikeus s. v. julisti Dreyfusin jälleen syylliseksi »lieventävien asianhaarain vallitessa». Nyt oli totuus päässyt niin pitkälle, että hallitus uskalsi »armahtaa» syyttömän; mutta vasta 1906 oli natsionalistinen henki niin lamautettu, että asia voitiin ottaa esille kolmannen kerran sekä vapauttaa ja hyvittää Dreyfus.

[15] Schiemann huomauttaa 1903, että pietarinpenninki Ranskasta — jonka paavi eron johdosta on menettänyt — nousee vähän yli 2 miljonan, eli juuri siihen, mitä Italian valtio tarjoo kuurialle sovinnosta.

[16] Lamprecht, Zur jüngsten deutschen Vergangenheit, II (1904), s. 672 seur. Schiemann viittaa 1901 (s. 379) erääseen Beaconsfieldin lausuntoon, että »turhamielisyys pysyttää Ranskan aina kirkon vanhimpana tyttärenä, vaikka sillä olisi punalakki päässä».

[17] Ranskan vaikutuksesta maailman kohtaloihin ovat Levasseur 1879 ja Bertillon 1911 tehneet seuraavan — muissakin suhteissa mielenkiintoisen, joskin kiistanalaisen — taulukon, johon suurvallat ovat otetut siinä järjestyksessä kuin ne itse ovat historiallisesti esiintyneet, asukasluku miljonissa.

	1700	1789	1815	1880	1908
Ranska	20	26	29.8	37.2	39.6
Englanti	8—10	12	19	34.8	44.3
Itävalta	(12—13)	(18)	30	39	50.5
(Pyhä Rooman valtakunta)	19	28	—	—	—
Preussi	(2)	5	10	—	—
(Saksa)	—	—	—	45.6	63
Venäjä	—	25	45	84.5	150
Italia	—	—	—	28.6	34.1
Yhdysvallat	—	—	—	—	93.4
Japani	—	—	—	—	49.7
Summa: suurvaltapiirit	50	96	139	270	525
Ranskan osuus siitä %	40	27	20	13	7

Kun Ludvig XIV:n Ranska käsitti 2/5 sen ajan suurvaltapiiriä (väkiluvun mukaan laskien) ja Napoleon 1:n vielä 1/5, oli Fallièresin tasavalta alle 1/4. Jos emme ota lukuun ainoastaan emämaita, vaan koko valtapiirin, siis siirtomaat mukaan, on alennus tosin pienempi. — Rinnan valtion alenemisen kanssa käy kielen. Levasseur laski 1878 ranskalaisen kielialueen (Ranskassa, Belgiassa, Sveitsissä, Kanadassa ja Länsi-Intiassa) 45 miljonaksi, 80 milj. suuruista saksalaista ja samoin englantilaista vastaan; nyt arvioi Bertillon numeron tuskin 50 milj. vastaavia 120 ja 150 vastaan; viimeksimainitut numerot tuntuvat liioitelluilta. Jespersen, Growth and structure of the english language, 1905 (s. 249), ulottaa vertailun 4 vuosisataa taaksepäin: 1500 puhui (korkeimman arvion mukaan) ranskaa 12 milj., saksaa 10, englantia 5; 1700 olivat luvut 20, 10 ja 8½; 1800 ovat ne 31, 33 ja 40; 1900 vihdoin 52, 80 ja 123 miijonaa. Vrt Hasse, Die Zukunft les deutschen Volkstums 1907, s. 10 muist.

[18] Tarkoitus on lähinnä ottaa mustia rykmenttejä Senegalista toimittamaan vartiopalvelusta Atlasmaissa, jotta sikäläinen valkoinen miehistö saataisiin vapaaksi ja voitaisiin siirtää myöskin 120 000 ruskeaa sotilasta Europaan (Algeriasta ja Tunisista). Toisen ehdotuksen mukaan (Geschichtskal. 1909, s. 515) tuotaisiin 100 000 mustaa Algeriaan ja puolet näistä suunnattaisiin tarvittaessa Saksaa vastaan. Millerand on suunnitelman harras kannattaja, sitä on jo käsitelty kamarissa (helmik. 1910) ja vuodesta 1910 pienessä määrässä aljettu toteuttaa. Että asiaa ei vieraissa sotilaspiireissä pidetä aivan mitättömänä, näkyy kenraali Bernhardin kirjasta Deutschland und der nächste Krieg, 1912, ss. 145 ja seur.

[19] Kauppatilasto laskee vuodesta 1906 Luksemburgin ja tyrolilaiset kunnat Jungholzin ja Mittelbergin yhdessä Saksan valtakunnan kanssa, paitsi Helgolantia ja paria Badenin kuntaa, saksalaiseksi talousalueeksi, »Deutsches Wirtschaftsgebiet» — siis saksalaisen Tulliliiton lukuunottamatta Pohjanmeren vapaasatamia (Hampuri, Cuxhaven, Bremerhaven ja Geestemünde).

[20] Laskelma löytyy teoksessa Deutschland, sei wach 1912, osasto »Die Entwicklung der deutschen Seeinteressen seit 1904» (s. 147 seur.) — erinomainen yhdistelmä, suoritettu prof. Zoepflin seminaarissa Berlinissä jatkona Reichsmarineamtin viralliseen »Denkschriftiin» (1905) samasta kehityksestä edellisen vuosikymmenen aikana. Vrt. ARNDT, Deutschlands Stellung in der Weltwirtschaft (1908) s. 33 seur. — Valtiopäivillä ilmoitti valtiosihteeri v. Delbrück 25/11 1910, että kansallisomaisuus oli viimeisten 10 vuoden kuluessa kasvanut 10 miljardia Saksan markkaa, ks. Schulthess 1910, s. 386.

[21] Kauppavaihto muiden maanosain kanssa, joka tietenkin tapahtuu tykkänään meritse, on vuosina 1902—1910 kasvanut n. neljästä seitsemään miljardiin, mikä samalla osoittaa suhteellistakin kasvua (30:sta 34 %:iin koko kaupasta). V. 1910 vaihtoi Saksa Amerikan kanssa tavaraa yli 4 miljardin arvosta (siitä U. S. A. puolet, ja viennin osalle 1½), Aasian kanssa 1.4 miljardia (vienti 0.42), Afrikan kanssa n. ¾ (220 miljonaa) ja Australian kanssa lähes ½ (90 miljonaa).

[22] Seurauksena näistä muuttuneista oloista on Kielin (»Kaiser-Vilhelms»-) kanavan syventäminen ja leventäminen, niin että 1915 suurimmatkin ja uusimmat panssarilaivat voivat kulkea sen kautta. (Itse asiassa valmistuikin Kielin kanava tähän kuntoon jo vuotta aikaisemmin, alkukesästä 1914. — Suom.)

[23] Pääerät tässä laskelmassa ovat seuraavat: valtakunnansaksalaisia 52.1, Itävallan saksalaisia 9.37, hollantilaisia 5.1, flaamilaisia 3.4, saksalaisia Sveitsissä 2.3, Unkarissa 2.1, Venäjällä 2, Ranskassa 0.5, Yhdysvalloissa 10, Kanadassa 0.5, Etelä-Afrikassa 0.6, Brasiliassa 0.4, Australiassa 0.1. Tässä joukossa lasketaan alasaksalaisia olevan n. 30 miljonaa. Kuten näkyy ovat numerot rohkeanpuolisia; saksalaisiksi ei lasketa ainoastaan hollantilaisia ja buureja, vaan vieläpä kaksikielinen neljännesmiljona kotimaassa; saksalaisten luvun Brasiliassa arvioi Hettner (Die Deutschen in Brazil, 1902) vain 330 000, Bolle (Die Zukunft der brasil. Deutschtums, 1905) kaikkiaan 390 000, joista 310 000 kahdessa eteläisimmässä valtiossa; myöskin Yhdysvaltain saksalaisia koskeva numero on tavallista suurempi. — Meyers Konversationslexicon, 1909, Nide 21, laskee puhtaasti saksalaisen loppusumman 84¼ miljonaksi.

[24] Kirjassaan »Der Kampf der oesterr. Nationem» lausuu Springer tästä: »Parempi on johtaa seitsemää kansakuntaa, kuin olla Hohenzollernien takamaana. Sitäpaitsi oivaltaa jokainen älykäs Itävallan ja vielä enemmän jokainen Saksan saksalainen, että saksalaisuuden asialle Europassa tehdään suurempi palvelus, jos Itävallan saksalaiset pysyvät paikallaan pitämässä etelä- ja itäslaavilaisten ovia avoimina lännelle mistä hinnasta hyvänsä, eivätkä työnnä näitä kansoja kaikkinielevän Venäjän helmaan. Saksalais-itävaltalainen irredenta olisi vartiopaikalta pakenemista, kansallisuus- ja kultturi-lipun pettämistä.» Tässä ovat siis saksalaisten suhteen vastakkain samat valtiolliset ja luonnolliset vaikuttimet, kuin koko Itävallan valtakunnan problemissa (I Osa, siv. 117 seur.).

[25] Ainetta koskevaa kirjallisuutta: Stumpfe, Polenfrage und Ansiedelungskommission, 1902; toimikunnan »Zwanzig Jahre deutscher Kulturarbeit», 1907; Bergholm, Den inre kolonisationen i Preussen 1886—1906, Emigrationsutredningen, Bil. XIV, 1910. Altkemper, Deutschtum und Polentum, 1910. — Hasse (Das deutsche Reich als Nationalstaat 1905), joka suursaksalaiselta kannaltaan kiistää Saksan olevan yhtävähän »das deutsche Reich» kuin »das deutsche Reich», (»saksalaisten valtakunta», kun saksalaisia on muuallakin, tai »saksalainen valtakunta», kun siinä on myöskin muukalaisia), valittaa, ettei valtakuntaa perustettaessa säädetty Ostmarkia ja Slesvigiä Elsassin tavoin valtakunnanmaaksi tai amerikalaismalliseksi territorioksi. Maantieteellinen asema Berlinin läheisyydessä tekee Puolan entiselleenpalauttamisen Saksalle vaaraksi, joka on kaikin mokomin torjuttava; tältä pohjalta täytyy Saksan vielä jyrkemmin vastustaa »Jagellonien aatetta», kuin koskaan Venäjän tai Itävallan. Bismarck (1890) piti muuten puolalaisia yhtävähän soveltuvina itsenäistä valtiojärjestöä muodostamaan, kuin »nykyisiä juutalaisia uutta Judean valtakuntaa».

[26] William Martin, joka aikakauskirjassa Revue pol. et parlam. marrask. 1911 on laatinut historiallisen esityksen »L'Allemagne et les nationalités», tekee koko tätä politiikkaa vastaan sen huomautuksen, että se määrää kansallisuuden yksinomaan kielen mukaan, jokahan kuitenkin on vain kansallisuuden ulkonainen merkki; »kansan yhdenmukaistuttamisen aloittaminen kielestä», sanoo hän, »on samaa kuin valjastaisi rattaat juhtien eteen». Eräät saksalaisetkin isänmaanystävät kuten Hans Delbrück ovat myöskin tämän järjestelmän vastustajia; ja vuoden 1910 jälkeen tuntuu itse hallituksenkin keskuudessa olevan havaittavissa käänne lievempään menettelyyn.

[27]

[28] Pohle (Deutschland am Scheidewege, 1902) laskee, että v. 1898 täytyi 13 miljonan saada toimeentulonsa ulkomaisesta tuonnista; Gothein ja Arndt arvioivat saman erän v. 1900 noin 12 miljonaksi; Peters (Chamberlains Zollreform und Deutschland, 1904) nostaa numeron 15 miljonaan.

[29] Taloudellinen problemi on synnyttänyt runsaan kirjallisuuden viime aikoina. »Huutajina» taistelussa on ollut kaksi esitelmänpitäjää, Oldenberg 1897 (Deutschland als Industriestaat) ja Dietzel 1900 (Weltwirtschaft und Volkswirtschaft); edellinen edustaa huolestunutta näkökantaa, joka pelkää Saksan taloudelliselle itsenäisyydelle koituvan vaaroja teollisuuden pääsemisestä ylivoimaan, kun taas jälkimäinen on erittäin toiveikas. Edellisen kannalla on m. m. Adolph Wagner ja pääasiassa myöskin Pohle; jälkimäisen puolella käytännöllisistä syistä Naumann ja Rohrbach, viitaten yksinkertaisesti teollistumisen välttämättömyyteen väestön kasvamisen vuoksi, sekä periaatteessa Arndt ynnä nuorempien kansantaloustieteilijäin enemmistö. Hyvin harkittua keskitietä kulkee J. Wolf (Volkswirtschaft und Weltwirtschaft, 1901, ja Das deutsche Reich und der Weltmarkt s. v.).

[30] Riesser (Der Hansa-Bund, 1912) valittaa erityisesti elinkeinoelämän heikkoa edustusta eduskuntaelämässä; hän laskee siihen kuuluvan vain 13 % Saksan valtiopäivien, 7½ Preussin edustajahuoneen ja 2.8 herrainhuoneen jäsenistä. Kürschnerin »Deutscher Reichstag» katsoo 1907—1912 tähän luokkaan kuuluneen 54 edustajaa; Stat. Jahrb. für den preuss. Staat 1910 merkitsee vastaavan numeron edustajahuoneessa 33:ksi (kokomääristä 397 ja 443). V. 1912 valtiopäivillä ilmoittaa Hansaliitto olevan jäseniään 56 ja ystäviään 35.

[31] Tietenkään eivät kaikki ole näin toiveikkaalla kannalla. Max Lorenz, »Antisocialdemokratischer Korrespondenzin» julkaisija katsoo sosialismin olevan vaarallisesti kehittymässä »kumousunelmasta kumoustoimintaan» (Das Deutschland der Gegenwart 1906). Waltemuth mainitsee syinä sen pahanlaatuiseen luontoon Saksan voimakasta luokkahenkeä, heikkoa kirkollismieltä, vajavaista vapautta ja huonoa taloudellista tilaa (Die Socialdemokratie in D. und im Auslande, Preuss. Jahrb. tammik. 1911 ja toukok. 1912); jota vastaan on huomautettu m. m. että palkat ovat nousseet 35 % kun elinkustannukset ovat kohonneet vain 22 % (valtiosihteeri Delbrück vaitiopäivillä 25/11 1910).

[32] Kaikkiaan lasketaan n. 20 ryhmää. Grotewald (1908) yhdistää ne 5 suurempaan ryhmään: 1) oikeisto, johon kuuluvat Deutsch-Konservative, Deutsche Reichspartei, Deutsche Reformpartei (juutalaisviholliset) sekä Wirtschaftl. Vereinigung, jossa puolestaan on 5 ryhmää; 2) vasemmisto, nimittäin kansallisvapaamieliset, kansallissosiaaliset sekä (sittemmin »edistysmieliseksi kansanpuolueeksi» yhtyneet) Freisinnige Vereinigung, Freisinnige Volkspartei ja Deutsche Volkspartei; 3) keskusta; 4) sosialidemokratia; ja 5) reunustan ryhmät, nim. osaksi »protestlereja» (vastalausujia: puolalaiset, tanskalaiset, elsassilaiset), osaksi »partikularisteja» (welfejä y. m.). Vuoden 1912 vaaleista saa yleiskatsauksen seuraavasta taulukosta:

	1903	1907	1912
Saksalais-vanhoilliset	52	62	43
Saksal. valtakunnanpuolue	20	24	14
Muut oikeistoryhmät	15	25	15
Oikeisto	87	111	72

Keskusta	100	105	90

Kansallisvapaamieliset	50	55	45
Vapaamieliset ryhmät	36	48	44
Vasemmisto	86	103	89

Sosialidemokraatit	81	43	110

Puolalaiset	16	20	18
Elsassilaiset	9	8	9
Welfit	6	2	5
Baierin agrarit	—	1	2
Tanskalaiset	1	1	1
Reunustan ryhmät	32	32	35
Villit	11	3	5

Luvut osoittavat puolueiden voimaa heti vaalien jälkeen, siis riippumatta myöhemmistä muutoksista vaalikauden aikana. V:n 1912 numerot ovat otetut Kürschnerin valtiopäiväkäsikirjasta 1912—1917, taulukot »Fraktionsbewegungen 1881—1912».

[33] Myöskin pastori Naumann — heikkohenkisen »kansallissosiaalisen» liikkeen perustaja, joka katsoo Saksan tulevaisuuden vaativan maanviljelys-kirkollisen enemmistön murtamista imperialistisen kansanvaltaisuuden perustalla olevan yhteisöllisen keisarikunnan eduksi — pitää nykyhetkellä toivottomana pyrkimistä englantilaiseen eduskuntamuotoon, kun yhteiskunta ei voi voittaa hajaannusta kolmeen pääryhmään (kirkollisiin, maanviljelijöihin, kansanvaltaisiin), ja kun sotilaskeisarikunta on historiallinen välttämättömyys. Täysin eduskuntainen menettely on muutoin sinänsäkin mahdoton hallitusjärjestelmässä, joka samanaikaisesti esiintyy kahdella näyttämöllä (Saksan valtiopäivillä ja Preussin maapäivillä) enemmistötahtojen ehkä sattuessa erilaisiksi!

[34] Tämän jälkeen on osuusvaltioiden rahallinen toimeentulomahdollisuus vaarassa; valtioiden raha-asiat kulkevat nyt valtakunnan raha-asiain vanavedessä, ellei niillä ole erikoisia vakuuksia, kuten Preussin rautatievarat ja Baierin olutvero. Valtakunnan finanssireformit ovat myöskin hävittäneet sen federativisen piirteen, jota osoitti n. s. »Frankensteinin pykälä» tulliasetuksessa 1879, jonka mukaan tullivarojen ylijäämä (yli 160 milj. mk) oli menevä osuusvaltioiden kassoihin.

[35] Ks. varsinkin Laband, Die Wandlungen der Reichsverfassung, 1895, ja Die geschichtliche Entwickelung der Reichsverf. seit der Reichsgründung, 1907 (Jahrb. des öff. Rechts); Rehm, Unitarismus und Föderalismus in der Reichsverf., 1898; Triepel, Unitarismus und Föderalismus im deutschen Reiche, 1907; Bornhak, Wandlungen der Reichsverf., 1910 (Archiv für öff. Recht); Hatschek, Bismarcks Werk in der Reichsverf., 1906. Vrt. Piloty, Labandin suuren, Saksan valtio-oikeutta koskevan teoksen selostus, Archiv für öff. Recht, 1911.

[36] Tosin ei tämä ylivalta ole suurempi kuin että se häviää, jos vähennetään irtipyrkivä puolalainen ynnä 1866 saadut uudet alueet. Jos Itävallan saksalaiset liitettäisiin valtakunnan yhteyteen, joutuisi Preussin johtava asema vakavasti kyseenalaiseksi, eteläsaksalainen aines olisi jokseenkin yhtä voimakas ja saattaisi syntyä sisäinen hajaannuspolitiikka, jonka täytyisi lamata valtakunnan voimaa ulospäin. Puhtaan valtiomuotopolitiikan alalla tulemme siis samaan tulokseen kuin ennen maan- ja kansatieteelliseltä kannalta, että näet Itävallan säilyminen on Saksalle suorastaan elinkysymys — ainakin kunnes ykseystyö on ehtinyt niin pitkälle, että Preussin johtovaltaa ei tarvita.

[37] Arvellaan siis, että Preussi, joka on luonut valtakunnan, rakastaisi erikoisasemaansa enemmän kuin valtakunnan vahvistamista. Tätä vastaan puhuu jo se, että Preussi itse ei ole yhtenäinen. »Preussimäisyys» on yleistä vain sen itäosassa (Ostelbiassa); länsiosa on sangen paloiteltua maata, kuten muukin Saksa, ja tuntuvasti teollisuusalueeksi kehittynyttä. Oikeastaan käy siis kultturimaailmain raja keskeltä Preussia; ja se nykyaikainen yhteisömuotokunta, jonka nimessä sitä moititaan (ks. esm. Riesser, Der Hansa-Band), on vahvasti edustettuna sielläkin, vaikkakin sen eduskunnassa syrjäytettynä. — Kysymystä Saksa Preussi kosketellaan esitutkielmassani »Elsass-Lothringens författningsfråga», Göt. Aftonblad 22/6 ja 28/6 1911 sekä »Rösträttsfrågan i Preussen» sam. 10/6 ja 13/6 s. v. Ks. myöskin Harald, »Preusseriet», aikak. Det nya Sverige 1910. Suurta ymmärrystä tämän kysymyksen suhteen ei — vapaamielisten puoluepyrintöjen vaikutuksen alaisena — osoita Moysset, L'ésprit public en Allemagne vingt ans après Bismarck, 1911; siinä selitetään Preussin »hävittäminen valtakunnan äänioikeuden kautta» valtakunnan pelastukseksi. Saksan jyrkkä oikeisto (Kreuzzeitung) on sillä kannalla, että äänioikeuden laajentamista Preussissa on tasoitettava Preussin vaikutuksen laajentamisella Liittoneuvostossa.

[38] Me tiedämme nyt Crispin muistelmista (»Les origines de la triplice», Revue des deux mondes, jouluk. 1911), että kolmiliiton siemenet kylvettiin jo syyskuussa 1877 Bismarckin, Crispin ja Andrassyn seurustelujen aikana Gasteinissa. Saksalais-itävaltalaisen sopimuksen julkaisu tapahtui vasta 3/2 1888, yhdenaikaisesti Saksan, Itävallan ja Unkarin päälehdissä (»Reichsanzeiger», »Wiener Abendpost» ja »Pester Lloyd»). Sopimus Italian kanssa on vieläkin salainen. Se solmittiin 20. toukok. 1882.

[39] Willcocks, The restoration of the Chaldea, 1903, ja Mesopotamia, past, present and future, 1910 (The Geograph. Journal, tammik.); vrt. Rohrbach 1912, S. 167. — Kürchoffin laskelmain mukaan 1901 (Eisenbahnen und Eisenbahnpläne in Klein- und Mittelasien y. m., Geogr. Zeitschr.) tarvittiin 25 päivää matkaan Lontoosta Bomkayhin Brindisin ja Suezin kautta, kun uusi rata Konstantinopoli—Bagdad lyhentäisi ajan enintään 11 päiväksi. Eckertin mukaan (Handelsgeographie 1905) olisi erotus 15—9 päivää. Ks. Bagdadinradasta vielä Rohrbach, Die Bagdadbahn, 1902, Wirsén, Balkanfolken och stormakterna, 1910, s. 240 ja seur., Banse, Der arische Orient, 1910, s. 44 seur. Viimeksimainittu katsoo yritystä kokonaisuudessaan taloudellisesti »epäonnistuneeksi»; vrt. tässä suhteessa Zeitschr. für Socialwissenschaft 1902, s. 135, sekä Das neue Europa, 1909, s. 774 ja seur.

[40] List, Das nationale System der polit. Oekonomie, painos 1851, s. 409 ja seur. Dehn, Von deutscher Kolonial- und Weltpolitik, 1907, viittaa entisiin kirjoituksiinsa s. 141 ja seur. V. 1886 julkaisi Sprenger teoksen Babyloniasta, »muinaisajan rikkaimmasta maasta ja nykyajan edullisimmasta siirtomaa-alueesta»; siihen viittaa Lair, L'impérialisme allemand s. 226. Levantin suunnan vanhempien puoltajain joukossa mainittakoon myöskin Moltke, Rodbertus, Roscher, Lassalle, v. d. Goltz.

[41] Vanhemman tähän kuuluvan kirjallisuuden pääkohdat esittää Hasse, Deutsche Grenzpolitik (1906), luku VII, »Das grössere Deutschland». Suursaksalaisten oma ohjelma näyttää Wolfin mukaisesti pyrkivän paisumaan molemmille pääsuunnille; kirjassaan »Weltpolitik, Imperialismus und Kolonialpolitik» (1908) katsoo Hasse Keski-Europan tulliliittoa »nykyisen sukupolven suureksi tehtäväksi» ja mainitsee sen luonmollisiksi osakkaiksi Saksan, Itävalta-Unkarin, Belgian ja Hollannin, ehkä myöskin Sveitsin ja Romanian (siv. 49), mutta sen lisäksi suunnittelee hän aikanaan toteutettavaksi valtioliittoa yli koko Balkanin niemimaan ja Turkin valtakunnan (siv. 65). »Grossdeutschlandin» nimetön kirjoittaja on vaatimattomampi: suursaksalainen Itävalta-Unkarin, Alankomaat ja Sveitsin käsittävä liitto sekä sen ulkopuolella suursaksalainen tulliliitto, joka käsittää Serbian ja Romanian ynnä »Rutenian», Puolan ja Itämeren-maakunnat. Bernhardi (s. 114 ja seur.) tuntuu ajattelevan »Keski-Europan liittoa» yksinomaan kolmiliiton laajennuksena. Ks. edelleen Sart. v. Walters-Hausen, Wirtschaftliche Foederation von Mitteleuropa, Zeitschr. für soc. Wiss., 1902, sekä Arthur Dix, Politische Wirtschaftsgeographie, Geogr. Zeitschr. 1910, siv. 362 ja seur. ja Geogr. Abrundungstendenzen in der Weltpolitik, sam. 1911 s. 13 ja seur.

[42] Hettner, Das Deutschtum in Südbrazilien (Geogr. Zeitschr.) varoittaa samoin kuin Rohrbach (toinen painos 1908, ss. 329—335) maanmiehiänsä rakentamasta mitään valtiollisia toiveita tähän siirtomaahan. Steadin lausunto on julkaisussa »The americanisation of the world»; hän ei pidä »Suuremman Saksan» mahdollisuuksia missään niin suurina kuin Australiassa.

[43] Tämä ankannokka Tsadin luona — syntynyt rajajärjestelyiden kautta 1893—94, ja pyöristetty jo 1908 — luovutettiin nyt Ranskan luovutuksia vastaan; 1.2 milj. ha 27½ miljonaa vastaan, ks. Feillet, Congo français et Cameroun allemand, Revue polit. et parl. jouluk. 1911, s. 422 n. 2. — Tällaiset maantieteelliset kuviot eivät suinkaan ole harvinaisia alkuisilla kartoilla, missä joet ovat ainoina mukavina kulkuteinä; niinpä on Saksalla Lounais-Afrikassa vielä jäljellä »Caprivinsormi» Sambesia kohti vuodesta 1890, ja samanlaisia maakaistaleita pistää Kongovaltiosta Britannian Keski-Afrikaan (pitkin Luapalan vartta), samoin kuin viimeksimainitulta alueelta Portugalin itäsiirtomaahan (pitkin Schireä).

[44] Hänsch, Die Aufteilung Afrikas, Geogr. Zeitschrift, heinäk. 1912; Delbrück, über die Ziele unserer Kolonialpolitik, Preuss. Jahrb. maalisk. 1912; Baudin, main. paik. s. 382; Feillet, main. paik. s. 425. Viimeksimainittu huomauttaa, että belgialaisen rautatien päätekohdasta on vain 70 peninkulmaa Taboraan Saksan Itä-Afrikassa, jonne »keskusradan» oli määrä ehtiä 90 peninkulman pituinen matkansa v. 1912. Itse asiassa oli rata Taboraan valmiina jo sen vuoden helmikuussa, Geogr. Kalenderin mukaan 1912.

[45] Ulkonaisessa suhteessa rasittaa Saksan nykyisiä siirtomaita melkein kauttaaltaan se, että niitä vastassa on strategisia asemia toisten valtain hallussa. Niinpä Englannin Sansibar Itä-Afrikan ja Valaskalanlahti Länsi-Afrikan edustalla, Espanjan Fernando Po sekä nyttemmin myöskin Rio Muni Kamerunin edustalla, Yhdysvaltain Tutuila Samoa- ja Guam Karolinien saaristossa.

[46] Jo 11/12 1894 selitti valtakunnankansleri Hohenlohe eräässä ohjelmapuheessa siirtokuntain perustamista kansallis- ja kultturitehtäväksi. Huomattavalla innolla on tätä katsantokantaa sittemmin ajettu. »Mitä siveellisiä ja yhteiskunnallisia tehtäviä vaatii Saksan kehittyminen maailmanvallaksi karsaltamme?» kysyy Rathgen (1900), ja vastaa m. m., että sen täytyy »täyttää osanottovelvollisuus alkeellisten maiden ja kansojen sivistämiseen»; taloudellinen voitto on kannustin ja palkka, mutta ei pääasia. Samaten huomauttaa Arndt (1912), että ulkopolitiikan ei tule olla ainoastaan kauppa- ja valta-, vaan myöskin »kultturipolitiikkaa». Vrt. Hans Delbrückin lausuntoja siirtokuntain perustamisen merkityksestä »kansalliselämälle» Pr. Jahrb., nimenomaankin maalisk. 1912, sekä huomautuksia Ranskasta edellä olevassa tekstissä siv. 98.

The Project Gutenberg eBook of Suurvallat 2

Suurvallat II

Piirteitä nykyajan suurpolitiikasta

Sisällys

V. Ranska

VI. Saksa

Kirjallisuutta

Ranska

Saksa

Viitteet

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE