The Project Gutenberg eBook of Niniven lapset, by Maila Talvio

Kunnallisneuvos ja hänen joukkonsa
Minervan ravintolassa
Kauniit tyttäret
Daniel
Kahden puolen joulua
Tango
Laulajatar
Odottamaton vieras
Smaragdi
Liikemiehiä
Niniven profeetta
"Kansallinen Diogenes"

KUNNALLISNEUVOS JA HÄNEN JOUKKONSA

Siltä ainakin tuntui. Ståhlen perhe oli päässyt kaukaisten toiveittensa perille ja heräsi eräänä elokuun viimeisen päivän aamuna Suur-Kaupungissa. Tai oikeastaan heräsivät kunnallisneuvos ja hänen rouvansa maalaiseen tapaansa varhain — lapset, Sela, Otteli, Leo ja Daniel olivat maallakin tottuneet nukkumaan ja nukkuivat tietenkin matkasta väsyneinä pitkälti.

He olivat siis nyt todella suurkaupunkilaisia, sekä kunnallisneuvos että mamma ja lapset, koko joukko! Syvälahti heräsi siellä kaukana kymmenien peninkulmien takana aamuaskareitansa, maitorattaat jyristivät mäkeä alas matkalla meijeriin, ja ruokakello kutsui väkeä vainiolle, mutta Syvälahden entinen herrasväki heräsi Suur-Kaupungissa ja kuului jo Suur-Kaupunkiin. Uuden uutukainen kaupunkilaishuoneisto ilakoi tulvillaan syyskesän aurinkoa, ja tutut huonekalut, jotka läpi vuosien olivat ympäröineet perhettä vanhassa maalaiskodissa, tervehtivät sitä nyt siinä uudessa ympäristössä, missä se oli kulkeva uusia kohtaloja kohti. Kai siis vihdoinkin saisi hiukan nauttia elämästä. Sitten suurlakon kunnallisneuvos oikeastaan oli elänyt irrallaan maatilastaan. Turhaan ponnisteltuaan sopusointuun uusien olosuhteiden kanssa oli hänessä vähitellen kypsynyt halu päästä eroon kaikesta. Hänen vaimonsa oli pannut vastaan. Hänelle oli elämä joka paikassa samaa: työtä ja taistelua. Ja sitähän sen pitikin olla. Hän oli kiintynyt maatilaan, johon Voldemar Ståhle oli tuonut hänet aivan nuorena rouvana naapuripitäjän komeimmasta kartanosta. Täällä olivat heidän lapsensa syntyneet, tänne olivat heidän vainajansa haudatut ja täällä saisivat hekin kerran levätä sireenipensaiden alla. Vuosikausia oli kunnallisneuvos koettanut tehdä vaimonsa mieliksi. Ennenaikainen vanhuus oli hänet yllättämäisillään, kun rouva vihdoin ymmärsi, että lasten menestys vaati toista ympäristöä kuin se yksinäinen maaseutu, joka oli antanut hänelle työtä ja elämänsisältöä.

Niin he siis vihdoin olivat Suur-Kaupungissa. Kunnallisneuvos tunsi koko olennossaan outoa iloa ja voimaa. Oli todella jotakin säteilevää ja sähköistä tuossa valkoisessa kaupungissa, jonka taloryhmien lomiin meri soudatti ystävällisiä sinisiä lahdelmiaan. Kolmannesta kerroksesta katsoen, missä kunnallisneuvoksen huoneisto sijaitsi, lepäsi kaupunki lauhana ja hymyilevänä jalkojen juuressa, näyttäen ojentelevan iloja oikealle ja vasemmalle, iloja kaikille niille sadoille ja tuhansille, jotka niitä kaupungiltaan pyysivät. Rakennukset olivat ryhmittyneet valkoisen kirkon ympäri ylpeissä, säännöllisissä ryhmissä. Tomun, asfaltinhajun ja katumelun täyttämä ilma oli kuin kyllästetty ärsyttävällä elämällä. Puissa, jotka muodostivat rykelmiä siellä täällä kaupungissa ja pitkin sen laitoja, hehkui se oudon tumma vihanta, mikä kokoontuu kasviin ennen lakastumista. Vaikka kunnallisneuvos oli päättänyt ensi työkseen Suur-Kaupungissa levätä perinpohjin kaikesta vaivannäöstä, ei häntä enää lainkaan väsyttänyt. Päinvastoin hänessä liikehti iloinen odotus ja jännitys — se ei ollut työnhalua. Se oli halua katsella ihmisiä, kävellä kaduilla, olla mukana huveissa ja ravintoloissa. Sanalla sanoen: hänen teki mieli nauttia elämästä. Tuntui suorastaan siltä kuin hänelle olisi tullut uusi nuoruus.

Rouva Ståhle oli alistunut kohtaloonsa ja suoritti pääasiassa samoja tehtäviä kuin Syvälahdessakin. Hänen kasvonsa olivat iloiset, kun hän näki kaikkien muiden iloitsevan. Mutta hänen ilonsa oli toisenlaista kuin heidän, ja jonkin kerran hän hymähtäen sanoi, että suurissa kaupungeissa aina on viettelyksiä ja vaaroja. Onneksi ei hänellä ollut aikaa miettiä eikä ikävöidä, talon kuntoonpano antoi paljon työtä.

Ikään kuin omatunto olisi syyttänyt häntä jostakin, toi kunnallisneuvos vaimolleen yhä uusia ja uusia todistuksia siitä, että oli käynyt juuri niinkuin täytyi käydä. Kartano oli myyty juuri viime tingassa. Ei ostaja eikä paikkakunta — eikä edes mammakaan — tietäneet, missä tilassa Syvälahden asiat olivat. Ei ollut suinkaan helppoa saada kirjoja siihen kuntoon, että ne saattoi näyttää ostajalle. Ja lapset — eihän yksinäisyys maalla sopinut heille. Olihan Danielin koulunkäynti pikkukaupungissa tullut mahdottomuudeksi.

Nyt oli ainoa varsinainen huoli vain siitä, että saisi pääoman sijoitetuksi. Muutamat yritykset kuuluivat tuottavan 8 à 10 prosenttia. Saadapa pääoma tuottamaan sellaista korkoa. Mutta siitä pulasta auttaa maisteri Bernhard, jahka hän palaa ulkomailta. Mikä onni, että oli sellainen ystävä kuin Bernhard Blundh! Mikä onni, että oli saanut yhdeksän vuotta istua koulunpenkillä rinnan Bennu-pojan kanssa. Bennu-pojasta oli kasvanut suuri mies ja kansansa hyväntekijä. Hänen kauttaan avautuvat Suur-Kaupungin hienoimmat piirit tällaisille pahaisille maalaisserkuille kuin Voldemar Ståhle ja hänen joukkonsa. Kunhan Bernhard Blundh vain saapuu matkaltaan.

Tietenkin elämä Suur-Kaupungissa tulisi kalliimmaksi kuin Syvälahdessa. Pienestä palveluksesta, mikä maalla kuitattiin suurkiitoksella, piti täällä panna likoon viisikolmatta penniä. Mutta tämän kaiken oli kunnallisneuvos toki ottanut lukuun. Paitsi itse pääomaa, mikä väliaikaisesti oli talletettu pankkiin, oli juoksevalla tilillä sievoinen summa satunnaisia menoja varten. Huonekaluvarastoa piti täydentää — täytyi olla valmis vastaanottamaan hienointa Suur-Kaupunkia — ja vaatteita tarvitsivat he kaikki. Mamma oli siellä maalla itsepintaisesti kiinnittynyt lampaanhoitoonsa, ja moni kaunis kangas olikin kudottu Syvälahden keittiökamarissa. Mutta kaupungissa ja varsinkin Suur-Kaupungissa oli aivan toisia vaatimuksia. Ei siellä kuulunut naiselle kelpaavan oikeastaan muu kuin silkki. Vaikkei mamma omasta puolestaan välittänyt, niin täytyi hänen käydä hyvin pukeutuneena lasten tähden. Lasten tulevaisuus saattoi suorastaan riippua siitä. Esimerkiksi se, kenen kanssa tytöt joutuisivat naimisiin.

Tietenkin he pian joutuvat naimisiin. Suurempaa onnea isä toki ei voinut tyttärilleen toivoa. Ja tytöt ansaitsivat tämän onnen. He eivät olleet mitään uuden ajan tyttöjä, jotka eivät osaa neuloa kiinni nappia, kun se on lähtenyt irti, he osasivat keittää ja neuloivat omat vaatteensa. Ylioppilaslakkia ei heidän kunnianhimonsa milloinkaan ollut tavoitellut. He saattoivat tehdä miehen onnelliseksi. Kunnallisneuvos näki silmissään Selan ja Ottelin kodit, ikään kuin hän jo olisi niissä käynyt. Hän kuvitteli tähän tapaan.

Hän soittaa ovikelloa jossakin hienossa talossa jonkin hienon kadun varrella. Kaupunkilainen piika, pitsimyssy päässä, tulee avaamaan. "Kyllä herrasväki on kotona. Kaikki voivat hyvin. Kunnallisneuvos tekee hyvin ja astuu sisään." Jo kuuluu Giselan tai Ottelin tuttu ääni ja kukoistava nainen, hajuvesiltä tuoksuen, karkaa hänen kaulaansa. Hänen yllään on silkkipusero, täyteläisellä käsivarrella välkähtelee kultainen rengas ja hänen äänensä helisee, kun hän pitkän huonerivin läpi huutaa lastenkamariin: "Lapset, lapset, tulkaa nyt katsomaan, kuka täällä on. No joutukaa, joutukaa!" Lapsia tulee neljä… viisi… kuusi. He ympäröivät isoisän, syleilevät ja suutelevat häntä ja näyttelevät nukkejaan ja lelujaan. Heitä riittää polvelle, kaulaan ja seisomaan alhaalle tuolin ympärille. Nyt he tutkivat taskut — löytävät karamellit! Iloa ja riemua! "Lapset, lapset, tehän tukahdutatte isoisän. Pitää olla kauniisti… Päästäkää nyt!" Mennään komeaan ruokasaliin kahvia juomaan. Pöydässä on paljon hopeita ja lasikaapeista näkyy hienoja posliineja. Lapset eivät hetkeksikään jätä isoisää rauhaan. Lasten äiti noutaa lasten isän. Sisään astuu hieno, hyvinvoipa johtaja, joka on syntyisin suurkaupunkilaisesta hienostoperheestä. Kunnallisneuvos tuntee aina jotakin maalaista avuttomuutta hänen seurassaan eikä uskalla puhua vapaasti. Mutta hän ei sitä nurise. Se on juuri niinkuin olla pitää: hänen kauniilla tyttärillään pitää olla hienot miehet, hienommat kuin hän itse. Kahvin jälkeen, kun poltetaan johtajan kalliita sikareja, pääsevät he ehkä jutun alkuun: puhuvat kannattavista afääreistä ja afääreistä, jotka eivät kannata, korkokannasta Euroopassa ja korkokannasta Amerikassa sekä uusista liikeyrityksistä, joihin mahdollisesti voisi sijoittaa jonkin verran rahoja… Lasten äiti istuu käsitöineen kattokruunun valossa ja lausuu silloin tällöin jonkin sanan herrojen keskustelun joukkoon. Lapset tulevat hänen luokseen. He ovat jo nyrpeitä, heidän on uni. Hän ottaa pienimmän syliinsä, pitelee sitä voimakkailla, valkeilla käsivarsillaan, upottaa kasvonsa lapsen kasvoja vasten, suutelee sitä ja jokeltaa sille, kunnes nousee ja vie sen sievään pieneen sänkyyn makuuhuoneessa. Vihdoin, kun lapsi on riisuttu ja pesty, täytyy isoisän tulla sanomaan hyvää yötä. Kunnallisneuvos astuu huoneeseen, jossa on kallisarvoiset parisängyt, peitettyinä silkillä ja harsoilla, sekä peilipöytä täynnä kaikkea, mitä hieno nainen tarvitsee: hajuvesipulloja, käherrysrautoja, puuterilaatikkoja ja mitä kaikkea ne ovatkaan. Äidin vuoteen vierellä seisoo pieni, verhoilla ympäröity lapsenvuode, ja siellä se jo lepää perheen nuorin pitkässä yöpaidassaan. Johtaja on mennyt huoneeseensa, äiti, lapsi ja isoisä ovat yksin. "Katso nyt, pappa, näitä käsivarsia! Ja entä näitä jalkoja! Ja kuinka se on sinun näköisesi. Ihan totta… Kaikki sanovat!"

Selasta ja Ottelista saattoi nähdä kauniita unia. He olivat isän ilo ja ylpeys, varsinkin Otteli.

Mitä taas poikiin tuli, niin oli Leosta profeetallisesti sanottu, että hänestä varmaan kehittyy jotakin, kunhan hän vain pääsee oikealle alalleen. Sen oli sanonut pitäjän rovasti, joka oli vakava mies ja Leon kummisetä. Mutta mikä oli Leon oikea ala? Vastaiseksi saattoi ehkä sanoa hänen taipumustensa vetäneen käytännölliselle puolelle, sillä koulussa oli hän aina istunut kaksi vuotta luokalla ja loma-aikoina oli hänellä lisäksi säännöllisesti ollut kotiopettaja. Kerran oli äiti lähettänyt hänet auttamaan kansakoulunopettajaa, kun tämä järjesti lainakirjastoa, mutta työ oli pojasta ollut ikävää. Jos ajat olisivat olleet entiset, olisi kunnallisneuvos koettanut taivutella häntä maanviljelijäksi, varsinkin kun äiti oli niin kiinni kotiturpeessa. Mutta nykypäivinä vaadittiin maanviljelykseenkin erinäisiä taipumuksia ja lisäksi ammattitaitoa, vieläpä harvinaista luonteenlujuutta. Niitä ei ollut Leolla. Joskus oli tuntunut siltä, kuin hänestä ehkä voisi toivoa insinööriä. Hän oli esimerkiksi rukoilemalla rukoillut, että ostettaisiin auto, jotta hän saisi ruveta autonkuljettajaksi ja ansaita leipänsä sillä tavalla. Mutta sellaista ei isä toki ottanut kuuleviin korviin: eivät toki sivistyneiden ihmisten lapset saattaneet ryhtyä mihin työhön tahansa. Keväällä, kun Leo vastoin kaikkia odotuksia pääsi ylioppilaaksi, oli sekä perhe että kummisetä iloisen hämmästyksen vallassa. Tapahtumasta koitui uusi syy muuttaa Suur-Kaupunkiin: Leo saisi asua kotona valmistautuessaan elämäntehtäväänsä, joka hänelle nyt varmaan pian selviäisi.

Ymmällä olivat vanhemmat jo pitemmän aikaa olleet nuorimmastaan, Danielista. Hänen kehityksensä ei tapahtunut säännöllisesti. Hänen kummisetänsä, tohtori, oli yhdessä rouvansa kanssa aikoinaan lahjoittanut pojalle hopealusikan asianomaista kokoa ja varustettuna asianomaisilla kirjoituksilla, mutta uskoa kummipoikansa kykyihin ei hän, kuten rovasti, milloinkaan ollut lujittanut vanhemmissa. Äiti kuitenkin uskoi nuorimpaan poikaansa. Hän muistutti joka suhteessa äitinsä isoisää, everstiä, joka loppuikää viettäessään sukutilallaan oli yrteillä ja voiteilla lääkinnyt laajan paikkakunnan väestöä ja jonka hautajaiset olivat muodostuneet niin suurenmoisiksi, ettei sellaisia niillä mailla oltu nähty. Kukaties Danielista tulisi lääkäri. Kunnallisneuvos arveli hänestä mieluummin tulevan maalarin, taiteilijan. Joskus hän pyysi tohtoria katsomaan piirustuksia, joita Daniel oli tehnyt paperossilaatikkojen kansiin tai kuistin ikkunoiden ja kaidepuiden kuuraan — tohtori nauroi ja sanoi niitä töherryksiksi. Joskus isä kysyi, mitä tohtori sanoi siitä, että Danielin todistuksessa nelosten ja viitosten rinnalla oli pari kymmentä — tohtori nauroi tapansa mukaan eikä sanonut mitään. Kunnallisneuvos suuttui tohtorille, mutta hetkittäin hänen täytyi itsensäkin epäillä nuorimman poikansa päätä.

Pitkänä, kalpeana nuorukaisena oli Daniel istunut toista vuotta kolmannen luokan pikkupoikien joukossa, nähtävästi miettien maailman menoa ja mitä hän rupeaa tekemään, kun ei hän saa olla kolmatta vuotta samalla luokalla. Silloin oli isä saanut myydyksi Syvälahden. Poika ikään kuin äkkiä havahtui. Oli kuin hän olisi huomannut, että jotakin hirveää oli peruuttamattomasti tapahtunut, ja hän rupesi soimaamaan isää siitä, ettei hän, Daniel, ollut saanut ruveta maanviljelijäksi ja hoitamaan kotitaloaan. Koko perhe sai nuorimman vesansa suusta kuulla outoja asioita: talo oli ollut myytävänä siitä syystä, että sitä oli huonosti hoidettu; ei mikään viljelys voinut elättää neljää laiskaa lasta. Minkä tähden eivät pojat olleet renkeinä? Minkä tähden eivät tytöt ruokkineet karjaa navetassa — kuka siitä kostui, että toinen lauloi ja toinen soitti pianoa? Mistä poika lieneekin saanut sanat suuhunsa. Kunnallisneuvos oli tulistunut ja antanut pojalle korvapuustin. Daniel pakeni metsään ja oli kateissa viikkokauden. Suurella vaivalla houkutteli äiti hänet kotiin heinäladosta, johon hän oli asettunut. Sen jälkeen hän karttoi isäänsä. Eräänä päivänä ei häntä saatu syömään paistia. Myöhemmin tunnusti hän äidilleen, ettei ollut lupa tappaa eikä myöskään syödä lihaa. Isä oli Danielista todenteolla huolissaan. Miten hän Suur-Kaupungissa saa hänet kouluun, jollei maisteri Bernhard tule kotiin ennen lukukauden alkua?

Mutta muutto oli tuntunut vaikuttavan Danieliin tasoittavasti. Hän oli seurannut äitiään kaupunkiin ennen muita perheenjäseniä, ja iloinnut, kuten kaikki muutkin siitä uudesta, mitä hän sai nähdä. Syyskuun alussa, jokin päivä sitten, oli hän suorittanut tutkinnon kouluun, jossa lukukausimaksu kyllä oli hyvin korkea, mutta jossa sanottiin olevan hyviä opettajavoimia, ja päässyt neljännelle luokalle ehdoin, että erinäisissä aineissa nauttisi yksityisopetusta koulutuntien rinnalla. Isä oli niin tyytyväinen, että antoi nuorimmalle pojalleen rahaa kymmeneen elokuvanäytäntöön. Niin oli siis päästy siitäkin murheesta.

Päivät alkoivat nyt kulua iloisessa järjestämistyössä. Äidinkin täytyi ruveta uskomaan, että paras oli tapahtunut, kun oli muutettu Suur-Kaupunkiin. Kunnallisneuvos kulki hyvällä tuulella aamusta iltaan — Syvälahdessa eivät rypyt milloinkaan olleet silinneet hänen otsaltaan. Kun hän tuli kaupungilta, oli hänen yllään milloin uusi kaulaliina, milloin uusi hattu, milloin heilutti hän kädessään siroa, uudenaikaista keppiä. Milloin heitti hän pallona talon naisväelle tuomiskäärönsä: tytöt saattoivat saada puserokankaan, äiti hansikkaat. Vihellellen löi hän nauloja sisähuoneissa tauluille, keittiössä astioita varten. Milloin lähetettiin kaupasta kotiin pitsiset irtopeitteet, jotka isä oli ostanut tyttäriensä huoneeseen, tai kukkapöytä, jonka määräpaikka oli sali. Nämä esineet tulivat ikään kuin itsestään, ja kunnallisneuvosta huvitti omasta huoneestaan kuunnella, kuinka tytöt ja heidän äitinsä läheteille selittivät, ettei kukaan ollut tilannut tavaroita. "Mutta jos pappa olisi…", keksi äkkiä Otteli ja juoksi kysymään. Ja nyt vietiin esine riemusaatossa uudelle paikalleen. Äärimmilleen nousi hämmästys, kun kerran kuusi miestä toi kotiin mitä hienoimman, uudenaikaisen astiakaapin. "Mutta sitä pappaa!" huusivat tytöt aluksi miltei pelästyneinä. Heidän äitinsä pelästys oli pitkäikäisempi. Hänet teki komea huonekalu vakavaksi. Tässä ylellisyydessä oli hänestä jotakin pahaaennustavaa, jotakin luonnotonta, joka kostaa itsensä. Lapset nauroivat häntä ja selittivät, että heidän isänsä nyt täytyisi ostaa ruokasaliin kalusto, joka sopisi yhteen niin hienon astiakaapin kanssa. Kun kunnallisneuvos tyttöjen huoneeseen toimitti suuren peilin, jonka hän vakuutti saaneensa halvalla, piti äiti sitä kerrassaan syntisenä tekona. Hänen lapsuutensa kodissa ei ollut suvaittu peilejä. Mutta hän jäi yksin mielipiteineen. Kun isä toi kotiin gramofonin, nyrpistivät tytöt nenää: hienossa perheessä ei sopinut pitää sellaista soittokonetta. Isä pysyi kuitenkin lujasti kannallaan: kuinka monesta ikävästä hetkestä ikävien vieraiden aikana vanha gramofoni olikaan heidät kaikki pelastanut Syvälahdessa — luulivatko tytöt ehkä, että täällä Suur-Kaupungissa on paljasta hauskaa väkeä! Gramofoni sai paikan salin nurkassa ja soi ensi päivän iltaan saakka. Kappaleiden joukossa oli "Kaunis kirkas nyt on aamu", josta kunnallisneuvos erityisesti piti.

Kun taloon vielä oli saatu pari tusinaa hienoja kahvikuppeja ja totiserviisi, lakkasi kunnallisneuvos ostelemasta. Maaseudulla vallinneen pitkän säästämiskauden synnyttämä tuhlailuhalu oli tullut tyydytetyksi ja kunnallisneuvos veti taasen umpeen rahapussinsa. Hän ei enää luovuttanut rahaa edes halkojen ostamiseen, vaikka niitä nyt erikoisen edullisesti olisi voinut ostaa rannasta koko talven varalle. Yksi ainoa syli petäjäisiä halkoja tuotiin kotiin. Kunnallisneuvos ei tahtonut hellittää rahaa torille, Leon oli vaikea saada muutamaa markkaa edes paperosseihinsa ja Ottelin täytyi moneen kertaan kiertää kädet isän kaulaan, ennen kuin isä suostui antamaan sen verran, että hän voi ostaa hiusneuloja. He olivat Selan kanssa keksineet kampauksen, joka puki heitä suurenmoisesti. Se oli sen suuren peilin ansio, niin, niin, tietysti!

Taloon alkoi jo laskeutua jotakin siitä kitsastelemisen harmaudesta, joka perheelle oli niin tuttu viime ajoilta Syvälahdessa — kun maisteri Bernhard vihdoin viimein saapui Suur-Kaupunkiin ja sai aikaan äkkikäänteen. Maisteri Bernhard ei soittanut ilmoittaakseen vanhalle koulutoverilleen saapumisestaan. Hän oli jo pari päivää ollut kaupungissa ja kunnallisneuvos tapasi hänet näköalavuorella, kävelyttäessään tyttäriensä uusia kävelypukuja, jotka suuri räätälinliike oli valmistanut. Maisteri Bernhardin saapuminen antoi ei yksin kunnallisneuvokselle persoonallisesti, vaan koko hänen perheensä elämälle uuden suunnan, juuri sen, johon hän oli pyrkinyt. Luokkatoverien jälleennäkeminen oli hyvin iloinen.

Tytöt ensinnä keksivät maisteri Bernhardin. Tai oikeastaan he, noustessaan ylös hiekkateistä mäkeä, huomasivat erään penkin edessä päivänpaisteessa jalat, jotka olivat puetut mitä hienoimpiin housuihin, silkkisiin sukkiin ja vaaleihin kenkiin. Sela huudahti paikalla, että kuka on ollut niin hullu ja hukannut noin kauniit jalat, ja Otteli rupesi nauramaan. Onneksi sai kunnallisneuvos heidän suunsa tukituksi. Jalkojen omistaja, joka istui varjossa, paistattaen ruumiinsa alapuolta auringossa, ei ollut kukaan muu kuin maisteri Bernhard, jota kunnallisneuvoksen perheessä oli odotettu kuin itse onnea. Kunnallisneuvos tunsi hänet paikalla, katseli kuitenkin hetkisen, varmemmaksi vakuudeksi, ja paiskautui sitten ystävänsä syliin. Tytöt kuulivat epämääräisiä huudahduksia molemmin puolin ja näkivät niin lystillisiä liikkeitä, että oli vaikea pysyä totisena. Vihdoin tuli heidän vuoronsa. He niiasivat punastuen. Maisteri Bernhardilla oli hampaissa suuret, kultaiset paikat.

— Niin, veliseni, sanoi isä, — lapset ovat kasvaneet. Ne olivat pieniä silloin, kun sinä kävit Syvälahdessa. Mutta sinä, Bennu-poika, sinä olet nuorentunut. Hitto vie, lapset, eikö setä ole nuorentunut? He saavat sanoa "setä", eikö totta, Bennu, meidän vanhan ystävyytemme nimessä. Tämä on Gisela, jota me sanomme Selaksi — sen Davidin psalmien Selan mukaan — ja tämä on Otteliana, jota me kutsumme Otteliksi. Hän se on aika kettu, kun hän tahtoo jotakin, tietäisit, kuinka hän osaa pitää hyvänä… Niin, niin, muista vain sitä, kun sinun teki mieli punaista päivänvarjoa! No niin, no niin, ei pappa enää puhu mitään. Eihän papan tarvitse esitellä teille tätä hienoa herraa? Te tiedätte, kuka hän on, te tiedätte, ketä me olemme odottaneet. Setä voi antaa meille neuvoa kaikissa asioissa. Katsos, ne rahat, ne rahat — pitäisi sijoittaa, niin että tuottavat! Ja sitten pitäisi saada seuraa. Niin, ja setä voi varmaan neuvoa jonkun, joka antaisi laulutunteja tälle Ottelille — hän on hieman laulanut, huvikseen vain. Ja Leon oikea ala pitäisi saada selville — tiedäthän Leon, meidän vanhemman poikamme, joka on ylioppilas. Hän ei tiedä miksikä rupeaisi, ei siksi että häneltä puuttuisi päätä, mutta… mutta… alojahan on niin paljon…

Maisteri Bernhard oli päässyt irti kunnallisneuvoksen otteesta ja oikaisi kravattiaan. Vihdoin onnistui hänen pidättää vanhan ystävänsä sanatulvakin.

— An… an… anteeksi, veli Ståhle, — jos… jos todella suot minulle onnen tehdä lähempää tuttavuutta näiden sulotarten kanssa, joita kutsut tyttäriksesi, niin minä mielelläni vaihtaisin nimityksen… nimityksen, jota ehdotat heidän käytettäväkseen… hiukan vähemmän juhlalliseen nimitykseen. Tarkoitan… tarkoitan… Nimeni on Bernhard…

Tytöt niiasivat, vaivoin pidättäen naurunsa. Heidän korvissaan soi sana "sulotar", he katselivat kallista vihreää kiveä maisteri Bernhardin kravatissa ja tekivät hänestä huomioita. Hän muistutti kukkoa, hänellä ei ollut ensinkään kulmakarvoja, hän ei ollut lihava, mutta hänen leukansa riippui. Kivi kravatissa säteili ihmeellisesti. "Tuon kiven minä vielä houkuttelen itselleni", ajatteli Otteli. "Mitä hän, mokoma vanhapoika, tekee sellaisella koristuksella!" Otteli tiesi, että kaikki mikä oli vihreää puki häntä.

Maisteri Bernhard teki hänkin huomioita tytöistä. He ovat varmaan kaksoset, ajatteli hän. Harso esti häntä näkemästä eroavaisuuksia heidän kasvoissaan. Se liimautui suuta vasten, ja niin toinen kuin toinenkin tytöstä koetti oikomalla huuliaan loitontaa sitä ihostaan. Pukujen täydellinen yhtäläisyys vaikutti sekin osaltaan. Neitoset olivat tanakat ja pyöreät ja turhaan yrittivät uudet kävelypuvut pitää kurissa heidän rehevää kasvuaan. Kumpikin tytöistä liikutteli hiekalla uutta kenkää, joka ei ollut aivan pieni, ja kumpikin keikutteli piukkaan hansikoidulla kädellään tulipunaista päivänvarjoa. He ovat varmaan kaksoset, toisti maisteri Bernhard ajatuksissaan. Minkähän ikäiset he ovat? Hänen ei kuitenkaan sopinut kysyä mitään, sillä hänen olisi pitänyt tietää kaikki, mikä koski Ståhlen perhettä. Hyvä Voldemar Ståhle oli nimittäin uskollisesti vuosi vuodelta kirjoittanut hänelle kirjeen jouluksi, kertoen koko vuoden tapahtumat. Tyttöjä katseli mielellään. Maisteri Bernhard tunsi, että heillä tulisi olemaan menestystä Suur-Kaupungissa. Hänen salissaan Huvilakadulla riippui kuva, jonka muuan köyhä, nuori taiteilija oli ulkomailla kopioinut. Maisteri Bernhard oli antanut siitä seitsemänkymmentäviisi markkaa kerran, kun taiteilija oli ollut rahapulassa. Kuva johtui äkkiä hänen mieleensä. Se esitti rehevää, vaaleaa kaunotarta, joka todella muistutti kunnallisneuvos Ståhlen tyttäriä. Hänen tarkoituksensa oli ollut antaa maalaus häälahjaksi ainoalle sukulaiselleen, sisarensa tyttärelle, mutta hän oli ehtinyt niin mieltyä siihen, että sisarentytär sitten oli saanut alkuperäisen kotimaisen taulun, yhden niitä monia, jotka maisteri Bernhard oli ostanut auttaakseen köyhiä kotimaisia taiteilijoita.

Sela ja Otteli Ståhle astuivat sävyisästi edellä ja herrat tulivat perässä. Tytöt tuijottivat katuun ja lausuivat silloin tällöin toisilleen jonkin sanan, mutta kuuntelivat pääasiassa keskustelua takanaan.

— Älä, älä… reumatismi, reumatismi… Täytyy taas saada käsiin hieroja.

— Minähän olin vain parannuksella. Juuri sen reumatismin vuoksi. Ja siellä se pysyikin aivan poissa, mutta heti laivalla taas rupesi tuntumaan. Se on sitten vietävä, kun sen saa.

Herrat puhuivat suurista kaupungeista, ja kunnallisneuvoksen nauru soi iloisesti pitkin matkaa, kajahtaen kahdenkertaisella voimalla porttiholvien kohdalla. Kun herrojen äänet alenivat, kävivät tytöt tarkkaavaisiksi. Maisteri Bernhardin puheesta kuuli vain yksityisiä sanoja, mutta isän puhe kuului kokonaan.

— Hehhehhehheheh, siltä minusta itsestänikin tuntuu. Niiden kanssa voi pitää niin hauskaa kuin jos ne olisivat mitäkin vieraita tyttöjä.

— Ei hiidessä, Bennu-poika, en minä sitä…! Me elämme mamman kanssa onnellisessa, vanhanaikaisessa avioliitossa… Niin, niin, mitäpä pieni seikkailu haittaisikaan…?

— Eivät ne mitään kuule. Niillä on uudet vaatteet, kantapäästä kiireeseen asti. Katsos, meillä on koko vuosi käyty mustissa, kun meiltä kuoli tytär, näiden vanhempi sisar, tässä juuri tuli vuosi. Ihminen on sellainen, että se aina tahtoo sitä vaihtelua. Minä kirjoitin siitä sinulle…

— Niin, niin, kyllä minä… Toinen näistä nuorista neideistä haluaa siis ottaa laulutunteja…

— Sela? Niin, ei mitään erityistä. Siellä maalla oli yhtä ja toista pientä tekemistä. Mutta kuule, sanohan suoraan — se taitaa olla niin, että tyttöjen täällä Suur-Kaupungissa aina pitää harrastaa jotakin?

— Niin, ei muuten, mutta jos aika käy pitkäksi. Jolleivät he ota jotakin tointa, niin he laulavat tai soittavat tai maalaavat tai jotakin sellaista. Tanssi on viime aikana tullut muotiin.

— Siinä pitää tietysti olla hyvin kapea ja kepeä, hehhehhehhehheh. Ja kai tuollaisia tanssijoita kuitenkin pidetään vähän… kevytjalkaisina, tai kuinka minä sanoisin?

— Ei mitenkään. Hienoimpien perheiden tyttäret juuri tanssivatkin. Se on kerrassaan comme il faut'a.

— Vai niin, vai niin. Hienoimpien perheiden tyttäret… Vai on se niin komilfoota.

Tyttäret kiirehtivät askeliaan ja lausuivat toisilleen kuumeisen kiihkeinä sisällyksettömiä sanoja, sillä he tunsivat isänsä katseen seuraavan heitä ja arvasivat isänsä ajatukset.

He olivat saapumaisillaan kotiovelle, kun kunnallisneuvos rupesi puhumaan pääomastaan ja jostakin pienestä toimesta, jota hän halusi.

— Vähän työtä ja paljon palkkaa, sanoi hän. — Jossakin konttorissa tai sensemmoisessa. Pari kolme tuntia työtä päivässä, pari kolme sataa markkaa kuussa.

— Eiköhän niitä ilmaannu, sanoi maisteri Bernhard. — Sillä Roos-vainajalla, jolta jäi sievoinen vaillinki, sillä oli niitä sellaisia toimia useampiakin. Pitää kuulostaa, pitää kuulostaa. Ja onhan täällä kaikenlaisia tuottavia yrityksiä tekeillä. Keväällä kauppasivat niitä kaivososakkeita, niin että niistä oli aivan pääsemättömissä. Ja sitten täällä pitäisi perustettaman kirjankustannusliike — ne kuuluvat kyllä ne kustannusosakeyhtiöt tuottavan — ja tiilitehdas…

Kunnallisneuvos ei millään ehdolla sallinut maisteri Bernhardin vielä erota. Hänen täytyi tulla ylös, mitä mammakaan sanoisi, jos kuulisi, että hän oli ollut ovella asti. Maisteri Bernhard tuli. Hän uudisti tuttavuutensa rouva Ståhlen kanssa, joka yhä oli sama miellyttävä, ystävällinen nainen kuin viisitoista vuotta sitten, jolloin maisteri Bernhard oli käynyt Syvälahdessa, hän näki Leon, josta oli tullut pitkä, komea nuorukainen, sekä Danielin, jonka kalpea, sisäänpäinkääntynyt kauneus ei voinut olla herättämättä huomiota. Volle Ståhlella oli koreita lapsia, ei voinut sanoa muuta. Koti oli niinikään hauska, joskin hiukan kirjava — sekaisin vanhaa ja uutta. Tällä hetkellä lainehti siellä auringonvalo ja kukkakaalinhaju.

Kunnallisneuvos näytti vanhalle ystävälleen kaikki uudet esineet erikseen, astiakaapista tyttöjen irtopeitteisiin ja peiliin asti. Salin seinällä riippui perheen vanhoja kuvia uusissa kehyksissä. Kunnallisneuvos kertoi rouvansa isoisästä, joka oli ollut hyvin kunnioitettava mies ja kuollut sokeana. Hautajaissaatto oli ollut toista virstaa pitkä. Erikoisen ylpeänä näytti Ståhle omaa isoäitiään — hän oli ollut kaunis, kaunis nainen, kuten kuvastakin näkyi. Kolme kertaa hän oli ollut naimisissa — hän oli osannut nauttia elämästään, hän! Gramofoni pantiin soimaan ja Ottelin piti laulaa. Gramofonin esitykset menivät nuottien mukaan, mutta Ottelin Grieg-esitykset tekivät tenää. Sela sotkeutui säestäessään, Griegillä oli aina niin merkillisiä sointuja tai oikeastaan epäsointuja. Tytöt riitelivät hiukkasen — ja hyvin herttaisesti — keskenään, mutta rupesivat vihdoin syyttämään pianoa, joka oli epävireessä.

Mutta tyttöjen laulaessa sai maisteri Bernhard vihdoinkin selville, että vanhempi heistä, joka säesti, oli Sela ja nuorempi, joka lauloi, oli Otteli. Sela teki jonkin verran kulmikkaamman vaikutuksen ja oli hyvin vaalea. Otteli liikkui pehmoisesti ikäänkuin hänellä olisi ollut allaan eläimen — vaikkapa kissan — käpälät. Hän nauroi usein, vaaleni ja punastui samassa silmänräpäyksessä ja hänellä oli punaiset hiukset. Heitä katseli mielellään.

Kunnallisneuvos pani taasen gramofonin soimaan, kuiskasi jotakin rouvansa korvaan ja vei maisteri Bernhardin omaan huoneeseensa. Ovi suljettiin. Maalainen piika, joka oli saanut ylleen pitsiesiliinan ja tärkätyn myssyn, kuljetti herroille hetkisen perästä totitarjottimen, kantaen sitä kankeasti ja juhlallisesti.

Omituinen odotuksen jännitys oli vallannut talon. Tytöt puhuivat kuiskaten ja äiti muistutti palvelustyttöjä kulkemaan hiljaa ovissa. Leo keskeytti viheltämisensä samassa hetkessä, jolloin huomasi käyneensä kiinni sävelen päähän. Tuntui siltä kuin perheen kohtaloa olisi ratkaistu isän kamarissa, suljettujen ovien takana.

Gramofoni lauloi yksin salissa. Silloin tällöin yhtyi kunnallisneuvos huoneestaan säveleeseen ja lauloi: "Aamu armas sunnuntain."

— Kas kas, pappa on jo ottanut vähän liikaa, keskellä päivää, sanoi Leo.

Mutta se ei ollut totta. Kunnallisneuvos oli ainoastaan niin tyytyväinen. Tytöt ja heidän äitinsä nuhtelivatkin heti paikalla Leoa hänen häijyydestään ja näkihän Leo itsekin isänsä viattoman hilpeyden, kun maisteri Bernhard tuli sanomaan hyvästi. Kunnallisneuvos läksi häntä saattamaan ja lupasi palata viiden minuutin perästä.

Mutta hän ei palannut. Daniel tuli koulusta ja ruokapöytä oli valmiina. Daniel huvitti odottavia koulujutuillansa. Ranskassa oli tänään ollut uusi neiti, ja pojat olivat pitäneet hirveää melua. Neidin nimi oli Thyra Stark. He olivat ristineet hänet "Talitiaiseksi" ja pojat olivat päättäneet tehdä olon koulussa hänelle kuumaksi. Mitä semmoiset mamsselit tulevat poikakouluun. Heikki Vikberg oli huomiseksi luvannut keksiä hyvän juonen häntä vastaan, hän ei ollut vielä ilmaissut minkä.

— Mistä minä tiedän. Huomenna hänen käy huonosti. Vikberg on mainio keksimään.

— Jos minä olisin hänen sijassaan, sanoi Sela, tanakka käsi nyrkkinä
Danielin edessä, — niin kyllä minä näyttäisin teille…

— Sinua me emme nyt ensinkään tottelisi, huusi Daniel ja paiskasi uhkaavan nyrkin luotaan. — Sinut, ottaisivat pojat ja viskaisivat pihalle…

Daniel oli muutaman päivän aikana silminnähtävästi vilkastunut. Äiti yritti nuhdella häntä poikien pahuuden tähden, mutta iloitsi mielessään siitä, että Daniel vihdoinkin näytti saaneen ystäviä ja kiintyneen kouluelämään.

Illallisen tienoissa kunnallisneuvos tuli. Tytöt tunsivat heti sieraimiinsa punssin ja sikarien hajun ja ilakoivat hänen ympärillään. Pojat katselivat isänsä hehkuvia kasvoja ja odottivat hekin.

Kunnallisneuvos tarjosi keikaillen käsivartensa puolisolleen ja vei hänet salin sohvaan.

— Tulkaa nyt, tulkaa koko joukko, puhui hän, — niin saatte kuulla. Missä sinä, Otteli olet? Sinusta voi tulla laulajatar, niin sanoo setä Bernhard. Sinä saat ruveta laulamaan parhaimman opettajan johdolla ja parin vuoden päästä saat matkustaa ulkomaille. Setä Bernhard kustantaa sinun matkasi — mutta siitä et sinä saa olla tietävinäsi, muista se. Setä Bernhard uskoi sen papalle salaisuutena. Muistakin, ettet tiedä siitä, sillä jos setä huomaa, että sinä tiedät, niin ei hän anna sinulle penniäkään. Ja se olisi vahinko, sillä setä on rikas. Pappa ei tietänytkään, että hän on niin rikas…

— No kuinka rikas? huusi Otteli ja hänen silmänsä loistivat. — Tietääkö pappa…?

— Miljoona! kuului kaikkien naisten suusta ja Otteli teki korkean hypyn ilmaan.

— Miljoona, toisti kunnallisneuvos. — Mutta hän auttaa niin paljon. Sen tähden sinunkin on pidettävä varasi.

— Minkä tähden juuri Ottelin? kysyi Sela. — Eikö sen vanhan saidan kukkarosta riitä…?

— Odota nyt, odota nyt, sinun vuorosi tulee. Sinä voit ruveta soittamaan tai maalaamaan tai tanssimaan. Niin, vaikkapa tanssimaan. Setä on katsellut sinun käyntiäsi ja viivojasi ja plastiikkaasi — ja sinä laihdut ja siitä tulee hyvää. Jos pappa nyt kuitenkin sanoo oman mielipiteensä, niin… niin papan toivomus on, että te menette naimisiin ja tulette onnellisiksi. Mutta voittehan te soittaa ja laulaakin siihen saakka…

— Minä olen valmis ottamaan sekä setä Bernhardin että hänen miljoonansa, sanoi Otteli.

— Hiljaa nyt — sen osoittaa tulevaisuus. Jos setä Bernhard pitää teistä, niin kuka tietää, mitä hän on valmis uhraamaan teidän puolestanne. Sinusta, Leo, sinusta setä Bernhard heti huomasi, ettei sinusta ole lukumieheksi. Setä Bernhard on ihmistuntija! Käytännölliselle alalle sinun on mentävä. Setä Bernhardilla on jo tiedossakin jotakin, "piirit" panevat täällä pystyyn hyvin tuottavan yrityksen, mutta se on vielä salaisuus. Sinun täytyy vain kiireen kautta mennä harjoittelemaan johonkin kirjakauppaan ja sitten sinun täytyy sieltä maalta hankkia todistus, että autoit opettajaa lainakirjaston hoidossa. No niin, autoithan sinä opettaja Huttusta lainakirjaston hoidossa.

Syntyi hetken äänettömyys. Oli päästy aikaan päivästä, jolloin aurinko lähenee laskuaan. Poutaisen syyskuun alkupäivien auringonlasku on vielä hehkuva kuin sydänkesän. Ilma värisi rusotusta ja lämpöä, ikään kuin kaupunki nyt, viilenevässä illansuussa olisi hengittänyt keuhkoistaan ulos kaiken, minkä se päivän aikana oli hengittänyt sisään. Kunnallisneuvos Ståhlen salissa istuivat kaikki huulet auki, valmiina ottamaan vastaan, mitä Suur-Kaupunki heille lupaili.

— Se oli niin lyhyt aika, sanoi vihdoin äiti, tarkoittaen Leon tointa lainakirjastossa.

— Rovasti antaa todistuksen! keksi kunnallisneuvos. — Ja hyvän todistuksen antaakin.

— Mitä minä sillä todistuksella? kysyi Leo. — Minä en mene minkään lainakirjaston hoitajaksi.

— Ei sinun tarvitsekaan, älä nyt vikuroi, sanoi kunnallisneuvos ja nauroi. — Sinä voit sillä todistuksella päästä konttoristiksi tai ekonomiksi tai kukaties johtajaksi… No, no… suoraan sanoen pappa ei itsekään oikein ymmärtänyt, mikä yritys se oli, josta setä Bernhard puhui, mutta piirit, nämä hienoimmat piirit sen panevat pystyyn, ja siellä tulee täytettäviä virkoja. Ja — niin, miksei pappa puhuisi teille siitäkin — oli kysymys setä Bernhardin kanssa, että pappa sijoittaisi rahat tuohon yritykseen.

Laskeva aurinko, joka suurena ja kirkkaana läheni raukeita lehtoja kaupungin äärellä, näki kunnallisneuvos Ståhlen salissa iloisesti hämmästyneitä kasvoja.

— Onhan se vain taattu paikka? sanoi vihdoin mamma, joka aina piti velvollisuutenaan epäillä.

— Pappa ei tiedä ja on valmis panemaan sinne pääomansa — sehän on sulaa järjettömyyttä!

Kotiväki suorastaan hämmästyi Leon tarmoa ja varmuutta. Hän käyttäytyi kuin valmis johtaja. Suur-Kaupunki oli viikkokaudessa ehtinyt tehdä ihmeitä heissä kaikissa. Kunnallisneuvos totesi Leon kypsyyden mitä suurimmalla tyydytyksellä eikä vähääkään suuttunut siitä holhoavasta sävystä, jolla poika häntä kohteli. Oli hiukan ollut puhetta Blundhin kanssa, että isä ja poika illalla tulisivat "istumaan" erinäisten herrojen kanssa. Isä oli itsekseen pelännyt, että Leon nuoruus jo ensi näkemältä asettaisi esteitä hänen menestymisensä tielle, mutta nyt hän tunsi, että Leoa kelpaisi näyttää. Hän ei kuitenkaan vielä sanonut mitään, vaan odotti Blundhin puhelinsoittoa.

— No, mitä sinä nyt tahdot? sanoi hän Ottelille, joka oli liukuen tullut hänen polvelleen ja silitti hänen poskiaan.

— En mitään, en mitään. Sinulla on niin kaunis parta eikä yhtään harmaata karvaa. Ja sinun vaatteissasi on niin hieno tupakanhaju…

— Jotakin sinä tahdot — oletko utelias? Mitä sinä nyt tahtoisit tietää?

Ainoa, joka oli jäänyt ulkopuolelle yhteistä iloa, oli Daniel. Hän meni ikkunaan ja heittäytyi katselemaan kadulle. Siellä asteli pieni joukko miehiä ja naisia, käsissä torvet, rummut ja harput. Heidän etunenässään kuljetettiin lippua.

Silloin otti eräs miehistä lakin päästään, ikään kuin hän olisi tervehtinyt, ja katsoi suoraan siihen ikkunaan, mistä poika nojasi ulos. Mutta hän vain pyyhki otsaansa. Daniel kääntyi pois ja tuli huoneeseen. Otteli oli maljakosta irroittanut suuren kukan ja sovitteli sitä rintaansa.

— Mutta tunnemmehan me setä Bernhardin, puhui kunnallisneuvos, — menisikö hän nyt panemaan rahojaan epävarmoihin yrityksiin! Ja sinun, mamma, sinun pitää neulottaa se silkkikangas, jonka olen sinulle antanut. Blundh arveli, että olisi hyvä, jos pitäisimme pienet kutsut, — kymmenkunta henkeä — mitä sanot siihen, mammaseni? Katso, meidän täytyy tutustua näihin piireihin. Ilman piirejä ei pääse mihinkään. Jos minä voisit, mammaseni, päästä rouva Gunilla Murmanin neulomaseuraan. No, tiedättehän te kaikki, kuka hän on, olettehan satoja kertoja lukeneet sanomalehdistä hänen nimensä.

— On, on, Bennu-poika, Volle Ståhle on puhelimessa… Kello yhdeksän tienoissa siis… Samassa paikassa, missä me söimme päivällistä. No ja tulenko minä yksin vai tuonko minä…? Jahah, jahah, hyvä on — siis toisen kerran… Kuule, onko teitä siellä paljonkin? Vai niin, vai niin, vai niin — saakeli soikoon, siis piirien suurimmat nimet… Kyllä minä, kyllä minä… Kuule, pannaanko sinne pitkätakki ja silinteri…? Jahah, jahah, jahah… Kyllä, kyllä. Ajöö, ajöö.

Isä tuli saliin ja ilmoitti lyhyesti, että hänen piti lähteä. Kaikki huomasivat, ettei hän halunnut antaa lähempiä tietoja, ja vaikenivat. Isän ajaessa partansa, hiipi Otteli huoneeseen, istuutui ikkunalaudalle, hypisteli kukkaansa ja katseli aurinkoa, joka suurena, säteilevänä tähtenä loisti taivaanrannalla.

Otteli painoi suurta, punaista syyskukkaa sieraimiaan vastaan ja imi sen tuoksutonta hajua, ikään kuin se olisi ollut kukkanen siitä huumaavasta tarhasta, jonka portille hän oli päässyt.

— Paljaita herroja. Johtaja Sariola, kamreeri Svan, tohtori Angervoinen — kaikki sinun pitääkin tietää! Nyt ei pappa enää sano mitään.

Koko perhe oli eteisessä, kun mamma harjasi papan kaulusta ja pappa otti keppinsä ja hattunsa.

Kunnallisneuvos astui nopeasti alas portaita. Kolmesta avonaisesta ikkunasta hänen kodissaan seurattiin hänen askeliaan. Yhdessä ikkunassa istuivat molemmat tytöt, pojat olivat vallanneet kumpikin ikkunansa. Raukeassa illassa kuulivat he torvisoittoa jostakin puistosta sekä rattaiden jyrinää ja auton törähdyksiä kadulta. Meluun helähti äkkiä kirkonkellon soitto.

Isä tuli kadulle ja vihelsi ajuria. Vaalea hattu oli keikarimaisesti kallellaan hänen päässään, hän heilutti ohutta keppiä ja koputti sitä malttamattomasti katuun.

Sinä iltana tarttui kunnallisneuvos Ståhle Suur-Kaupungin elämän pyörään kaksin käsin, ja jokainen hänen perheensä jäsen tunsi, että hekin läksivät liikkeelle. Jotakin ratkaisevaa oli tapahtunut. Pyörä kuljetti jo heitä kaikkia.

Kunnallisneuvos kuuli jo tänä ensi iltana suurimman osan niitä nimiä, jotka kohtalokkaasti tulivat liittymään hänen elämäänsä. Hän tutustui useihin niistä henkilöistä, jotka enemmän tai vähemmän ratkaisevasti tulivat vaikuttamaan hänen ja hänen perheensä kohtaloihin. Hän kuuli sitä yritystä, josta maisteri Blundh oli puhunut, mainittavan nimeltä: Kustannusosakeyhtiö Runola. Niinikään kuuli hän tiilitehdas Sammon nimen. Hän sai tietää, että kirjailija Matti Lohipato oli ulkomailla. Hänelle esitettiin maisteri Aarne Ruokoranta, rikkaan ukko Säfstrandin ainoa poika, tirehtööri Sariola, joka oli rouva Gunilla Murmanin tyttären kanssa naimisissa, ja kamreeri Svan, joka oli professori Svanin, samaisen rouva Murmanin toisen vävypojan, veli. Tohtori Angervoinen ehdotti kunnallisneuvokselle heti lähempää tuttavuutta ja pian seurasivat useat muut herrat esimerkkiä. Kunnallisneuvos ei ollut voinut odottaa, että se kävisi niin nopeasti. Mutta se oli tietenkin Bernhard Blundhin ansiota. Kunnallisneuvos käyttikin jo samana iltana hyväkseen paria hetkeä, jolloin joutui istumaan Bennu-pojan viereen, kiittääkseen häntä. Niin hienoa herraa kuin Ruokoranta ei kunnallisneuvos koskaan ollut nähnyt. Ja hauskoja miehiä olivat sanomalehden toimittajat Raitio ja Hornanheimo.

Hän oli hyvin onnellinen, kun Hornanheimo parin päivän perästä salli hänen auttaa itseään satunnaisessa rahapulassa panemalla nimensä pitkäänpaperiin, ja kun nimi pankissa meni.

Tämäntapaista onnea alkoi hänelle sittemmin tarjoutua useamminkin: yhä useammat henkilöt kääntyivät luottamuksellisesti hänen puoleensa. Tohtori Angervoinen otti häneltä toista tuhatta markkaa, jotka hän tarvitsi hoitaakseen runoilija Lohipadon vekseleitä, sillä välin kuin Lohipato oli poissa. Kunnallisneuvoksen talossa oli eräänä aamuna hyvin hauska hetki, kun keksittiin Maan Äidissä petiittikirjoitus, jossa selvästi kuvattiin kunnallisneuvoksen luottavaisuutta ja hyväsydämisyyttä. Tytöt, jotka eivät lehdistä lukeneet paljoa muuta kuin petiittikirjoitukset, sen huomasivat. Kirjoituksen nimenä oli "Köyhä saatana ja laupias kunnallisneuvos" ja sen alla nähtiin tuttu nimimerkki "Riti-Rati". Se oli hyvin kauniisti ja samalla leikillisesti kirjoitettu ja se teki kunnallisneuvoksen yhdellä iskulla tutuksi Suur-Kaupungissa.

MINERVAN RAVINTOLASSA

Saattaa sanoa kustannusosakeyhtiö Runolan, kuten niin monen muunkin kansallisen yrityksen, saaneen alkunsa Minervan ravintolassa. Historialliseksi muodostui siinä suhteessa varsinkin muuan ilta maaliskuussa, keväällä ennen sitä syksyä, jolloin kunnallisneuvos Ståhle joukkoineen muutti Suur-Kaupunkiin. Asiain kulku oli seuraava.

Matti Lohipadolle, runoilijalle, oli ensi kertaa hänen elämässään tapahtunut, että kustantaja oli palauttanut hänen käsikirjoituksensa. Kohtelias kirje tirehtööriltä sisälsi viittauksia siihen, että herra Lohipadon kirjoilla valitettavasti viime aikoina oli ollut huononpuoleinen menekki, eivätkä arvostelutkaan olleet edistäneet asiaa. Johtaja arveli ehkä olevan syytä odottaa, ennen kuin käytäisiin julkaisemaan uutta teosta.

Lohipato oli hyvin suuttunut. Koko juttua olisi voinut pitää humoristisena, jollei kukkaro olisi ollut tyhjä. Tietenkin toinen kustantaja mielihyvin oli valmis julkaisemaan teoksen, mutta niiden kauppojen tekemiseen menisi taasen aikaa ja juuri nyt olisi pitänyt päästä pistäytymään ulkomaille. Matka Ranskaan oli Lohipadolle tällä hetkellä välttämätön senkin vuoksi, että hän oli ottanut vuoden kuluessa suorittaakseen suuren ranskalaisen runokäännöksen eikä tuntenut kieltä muuta kuin kouluajalta. Jätettyään käsikirjoituspinkan asuntoonsa suuntasi hän askeleensa keskikaupungille päin, ja ikään kuin itsestään veivät jalat sisään tutusta lävestä suuren kivimuurin kyljessä, ja Lohipato oli Minervassa.

Vastaiseksi ei salissa näkynyt ainoaakaan sielua. Tuntui kolkolta, oli tuuletettu. Peilissä, joka kulki pitkin paneelausta, näki runoilija kiihtyneet kasvonsa ja ajamattoman leukansa. Hän päästi kirouksen hampaittensa välitse ja lupasi kääntää nurin maat ja taivaat. Hänen oli saatava oikeutta! Johtaja tulee tätä tekoaan vielä katumaan. Hän, Lohipato, ei syyttä suotta ole viidennen valtiomahdin, — vai kuudesko se oli — sanomalehdistön liittolainen.

— Hyvää iltaa, herra Lochipaatho, sanoi Minervan kaunein tarjoilijaneiti ja laski iltalehden pöydälle.

Lohipadolla ei nyt ollut halua jutella. Häntä hermostutti tytön alituinen hymy. Käsittämätöntä sekin, että hän kerran todenperään oli aikonut naida tuon vaaleatukkaisen sireenin — silloin, kun hän oli julkaissut ensimmäisen runokokoelmansa, taisi olla siitä kymmenen vuotta.

— Hyvää iltaa, neiti Vesterberg, minä otan jotakin… myöhemmin. Tuokaa vastaiseksi pukki olutta.

Runoilija näytti selvästi, että hän halusi olla yksin, mutta tarjoilijaneiti ei lähtenyt.

— Minä näen, ettei herra Lochipaatho vielä ole lukenut iltalehteä, sanoi hän ja hänen nukenkasvonsa olivat yhtenä hymynä.

— Pukki olutta, huomautti Lohipato kylmästi ja veti johtajan kirjeen taskustaan.

Silloin purskahti tarjoilijatar nauruun ja levitti lehden runoilijan eteen. Lohipato sävähti suuttumuksesta.

— Meillä on tänä iltana aivan tuoretta kuhaa, koetti neiti lepytellä ja tekeytyi juhlalliseksi.

— Tuokaa olutta, olenhan minä sanonut. Otan myöhemmin metsästäjänpihvin tai niitä frankfurtilaisia…

Neidin rannerengas helähti pöytään, kun hän vei kätensä erään uutisen kohdalle, missä päällekirjoitus oli lihavaa painosta. Hän läksi nyt keikaillen ja vartaloaan heilutellen, voitostaan varmana. Hän saattoi turvallisesti lähteä. Kun hän palasi, tapasi hän äskeisen jurojukan tilalla hauskan pojan.

— Mikä mainio tyttö sinä sentään oletkaan, Asta! Olen, olen minä lukenut! Me otamme kuhaa munan ja voin kanssa, onkin niin vietävän nälkä. Kuule Asta, kuinka sinä sen huomasitkaan?

— Kas, sanoi Asta ja istuutui, tarkastettuaan, että sali oli tyhjä, runoilijan rinnalle, Lochipaathohan on niin pitkä sana. Ja ainahan sitä lukee uutiset kirjailijapalkinnoista, kun on tuttavia… ja ystäviä… heidän joukossaan. Ja hauskaahan se on, kun he saavat rahaa. Kas, huomaahan sen, kun taskut rupeavat käymään tyhjiksi — silloin tilataan frankfurtilaisia ja metsästäjänpihviä ja…

— Sinä olet helkkarin viisas tyttö, Asta! Mutta sinä et sittenkään tiedä, miten hyvään aikaan tämä tuhat markkaa tulee. Tämä kirje tässä — voitko arvata keneltä se on?

— Jaa-ah, sanoi Asta pienen miettimisajan kuluttua, — se on vähän vaikeaa. Joka tapauksessa joltakin, josta herra Lochipaatho ei pidä.

— Hahhahhahhah, oikein sanottu, — joltakin, josta minä en pidä. Mutta menepäs nyt tuomaan kuhaa.

— Kosto on suloinen, rakas Asta, hahhahhahhah, minä en pidä. Mutta menepäs nyt tuomaan kuhaa.

Runoilija luki onnellisen uutisen toiseen ja kolmanteen kertaan. Pieni tyytymättömyyden välähdys meni hänen sielunsa lävitse, kun hän näki, että oli jaettu kaksi suurempaa palkintoa ja että hänet oli pantu samaan ryhmään parin naisen kanssa. Mutta kirjailevia naisia oli kuin olikin siunautunut niin paljon tämän armaan isänmaan osalle, ettei niitä voinut välttää. Ja ykskaikki: palkinto kuin palkinto, eikä se olisi voinut tulla parempaan aikaan.

Parempaa kuulijaa Matti Lohipadon vuodatuksille ei niinikään olisi voinut löytyä kuin se mies, joka tällä hetkellä astui keskikäytävää pitkin, tähyillen itselleen paikkaa: dosentti Vilho Oskari Angervoinen. Hän hyrähti lapsellisen hyvään hymyyn niin pian kuin hän näki runoilijan, ja tuli, käsi oikonaan, häntä vastaan. Painaessaan Lohipadon kättä piti hän kokonaisen pienen puheen siitä, miten oli onnellista, että toki oli saatu tilaisuus muistaa kotimaista kirjailijaa tunnustuksella, vaikkapa vaatimattomallakin, ja tasoittaa hänen niin okaista tietään.

— Mitä veli sanoo tästä? keskeytti runoilija hänet ja paiskasi johtajan kirjeen pöydälle.

— Ei suotta mainittu Vilho Oskari Angervoisen sydäntä yhdeksi kultaisimmista miessydänten joukossa. Niin pian kuin tohtori käsitti, mitä vääryyttä oli tehty nuorelle kotimaiselle kirjailijalle, kärsi hän vääryyden omassa lihassaan ja valmistautui hankkimaan nuorukaiselle hyvitystä.

— Kuulumatonta… kuulumatonta… hävytöntä. Mitä kustantaja ajattelee? Mitä meidän kustantajamme yleensä ajattelevat? He jakavat 12-14 prosenttia. He rikastuvat. Mutta kansallinen asia, se on käynyt heille yhdentekeväksi. Minullakin on heistä hiukan kokemusta. Ei niin, että toki olisin itse tarjonnut heille vaatimattomia kirjallisia tuotteitani, mutta jotkut muut ovat kääntyneet puoleeni. Niin on esimerkiksi muuan maalaisopettaja koonnut satuja — tämä arvokas kokoelma ei saa kustantajaa. Niinikään pölyttyy hyllylläni muuan runokokoelma, kierrettyään kustantajan luota kustantajan luo. Minä näin paljon vaivaa loppusoinnuista ja yleensä parannellessani runojen ulkoasua — kustantajat eivät ota!

— Sikamaista, sanoi vuorostaan Lohipato ja johdatti niin pian kuin mahdollista keskustelun omaan teokseensa.

Dosentti Angervoinen sai kuulla, että aihe oli kalevalainen ja että sitä oli käsitelty aivan uudella, omintakeisella tavalla. Kirjailija oli tehnyt rohkean yrityksen kuvata Väinöä, ennen kuin hänestä tuli "vaka vanha Väinämöinen". Olihan hänen kerran täytynyt olla nuori, ja varmaan hän silloin oli ollut sankari naistenkin silmissä.

— Tietysti Väinämöisen kerran on täytynyt olla nuori! Nerokas ajatus, kerrassaan nerokas. Sikamaista, sikamaista…

Hän sai vielä kuulla, että teos oli kaksiosainen, että runoilijan olisi pitänyt päästä ulkomaille ja että häneltä lankeaa vekseli ylihuomenna. Siltä varalta ettei se toinen suostuisi antamaan nimeään tai että hän olisi esimerkiksi poissa kaupungista, tarjosi Angervoinen heti nimensä paperiin. Niin ikään hän rohkeni arvella, että runoilija ehkä voisi käyttää niitä muutamaa kymmentä markkaa, jotka hänellä sattui olemaan taskussaan, kunnes palkinto olisi nostettavana. Hänellä oli antamisen ilo, vasen käsi ei tietänyt, mitä oikea teki.

Niin pian kuin miehiä alkoi tulla ravintolaan, kohosi tohtorin valpas katse tirehtöörin kirjeestä, jonka hän uudelleen ja uudelleen luki, etsiäkseen tuttavia. Vanhat hyvät tutut löysivät itsestään vanhaan tuttuun pöytään ja saivat heti, vuoronperään kuulla, mitä oli tapahtunut. Matti Lohipadon ei tarvinnut muuta kuin ottaa vastaan onnitteluja palkinnon johdosta, poltella sikareja ja silloin tällöin täydentää Vilho Oskari Angervoisen kertomusta. Tohtori Angervoinen mainitsi myöskin ne kaksi käsikirjoitusta, jotka pölyttyivät hänen hyllyllään. Petiittimies Riti-Rati kertoi silloin hänkin säilyttävänsä pöytälaatikossaan käsikirjoitusta, leikillistä esitystä oleskelustaan Berliinissä ja Münchenissä — palasia siitä oli ollut lehdessä, kaikki tunsivat ne, mutta kokonaisuutena olisi teos vasta päässyt oikeuksiinsa. Tuntien kustantajat oli hän kuitenkin kavahtanut kääntymästä heidän puoleensa. Toimittaja Hornanheimo nauroi, kohautteli olkapäitään ja väitti kauppamiehen olevan oikeutetun myymään sitä tavaraa, mikä meni kaupan. Hänen puolelleen meni Ruokoranta, "kaupungin hienoin herra", joksi häntä kutsuttiin ja joka periaatteesta ei halunnut mitään vakinaista työtä, vaan ainoastaan silloin tällöin kirjoitti Maan Äitiin. Hänen erikoisalansa olivat taidekysymykset koti- ja ulkomailla.

— Kaikki me teemme sielullemme vahinkoa, sanoi Ruokoranta. — Kaikki me olemme kauppiaita. Sen sanoo arkkikauppias Säfstrandin ainoa vesa.

— Mutta mihin me joudumme, jos tämä katsantokanta saa vallan? huusi dosentti-idealisti kuumana. — Jollei meidän kansallinen asiamme lepää ihanteellisella pohjalla, niin me olemme hukassa. Kustantaja ei saa olla kauppias — me olemme hukassa, jos…

"Nuori kirjailijamme Matti Lohipato on saanut valmiiksi laajan kaksiosaisen romaanin, nimeltä Sinipiikain lemmitty. Kuten jo nimikin osoittaa, on teos kalevala-aiheinen, mutta mikä nimestä ei käy selville, on, että kirjailija Sinipiikain lemmityssä esittää meille kansallissankarimme Väinämöisen ei vakavana ja vanhana, vaan nuorena ja tulisena. Kirjailijan rohkea ajatus psykologisesti kuvata Väinämöisen nuoruus on omiaan mitä suurimmassa määrässä kiinnittämään kirjallisuudenystävän mieltä. Ne, joilla on ollut tilaisuus lukea käsikirjoitus, ennustavat, että Sinipiikain lemmitystä tulee merkkiteos."

Toimittaja Raitio eli niinsanottu petiittimies Riti-Rati ojensi liuskat Angervoiselle, joka heti syventyi lukemaan uutista. Pöydät ympärillä alkoivat täyttyä, ilma oli jo saanut sen sakeuden, mikä on ominainen ravintolailmalle.

— Miten olisi, sanoi tohtori, lieventäen korjaustaan tutulla lapsellisen hyvällä hymyllään, — jos sanoisimme: "Etevä nuori kirjailijamme" jne. Ja jos Väinämöisestäkin sanoisimme hiukan enemmän: "… kansallissankarimme Väinämöisen ei vakavana ja vanhana, vaan nuorena, tulisena ja liekehtivänä…?"

Tohtori laski suojelevasti kätensä Matti Lohipadon olalle. He hymyilivät molemmat ja kohottivat lasejaan. Kahvi ja punssi olivat tulleet pöytään. Koko sali verhoutui vähitellen yhä sakenevaan savupilveen, jossa yksityisten sikarien punaiset päät kytivät ja hehkuivat, muodostaen eri pöytäkuntien välille ikään kuin yhteisen salaperäisen merkkikielen. Tunnelma eri pöytäkunnissa oli tasaisesti kohonnut, ja miten erilaisia asioita niissä kussakin pohdittiinkin, tuntui niiden välillä kuitenkin vallitsevan eräänlainen yhteenkuuluvaisuus, niinkuin on kiertotähdillä samassa aurinkokunnassa. Savupilven muodostaman kaaoksen läpi nähtiinkin meteorien välittävän aivan suoranaista yhteyttä eri planeettain välillä. Niinpä kulki dosentti Angervoinen, sikari kädessä, ympäri salia ja löysi vielä paljon tuttavia, jotka toi yhteiseen pöytään ja joille kertoi uutisen Sinipiikain lemmityn kohtalosta. Nurkassa istui kuitenkin muutamia vanhempia herroja, joita ei ilman muuta saattanut viedä nuorten pöytään. Muiden muassa oli siellä tirehtööri Sariola ja maisteri Blundh. Tohtori Angervoinen meni heidän pöytäänsä, koettaen kykynsä mukaan syventyä kysymykseen sementtitiilistä, joista herrat keskustelivat. Tämän pöytäkunnan tunnussana oli nimittäin tiilitehdas. Osakepääoma, satatuhatta markkaa, oli miltei jo koossa, koski, käyttövoima, oli edullisilla ehdoilla tiedossa — hitto vieköön, kauniit tiililäjät häämöttivät jo tuossa silmien edessä ja niiden takana rivit uusia kivimuureja, jotka antoivat 10, jopa 12 prosenttia! Olihan mieletöntä viskata vierasten savensotkijain kitaan kalliit rahat, kun saattoi itse pyöräyttää ilmoille valmiit tiilet. Se se täällä olikin kansallinen heikkous, että aina piti turvautua toisiin, tavallisesti ulkomaalaisiin. Haljenneethan olivat kauppaneuvos Grönlundinkin kaakelit, vaikka olivat tuodut muka Hollannista asti. Mitäs muuta kuin ruljanssi käymään vain! Ja johtaja Sariola löi suuren kämmenensä pöytään, kaataen vahingossa konjakkilasinsa. Dosentti Angervoinen, joka oli tullut seuraan aivan toisessa tarkoituksessa kuin kuunnellakseen keskustelua tiilitehtaasta, imi hiukan malttamattomana sikariaan ja maisteli eteensä tilattua konjakkia. Rahamiehet jatkoivat yhä keskusteluaan tiilitehtaasta ja sen yhteydessä olevista asioista.

Se Ilmarinen, se rautakauppa, se nyt ei ollut menestynyt, mutta kuka käskikin luottaa siihen hutilukseen, siihen Lempiseen! Oli sitä paitsi ollut liian pieni kapitaali. Rohkea se rokan syö — täytyy myöskin uskaltaa. Puuttui yritteliäisyyttä. Menihän siinä sen Sjömanin lesken rahat, mutta kuka käski niitä pikkueläjiä panemaan liikepuuhiin omaisuuttaan. Liikepuuha on aina liikepuuha. Ja tämä tiilitehdas, se oli nyt alun pitäen aivan toisenlaatuinen asia. Siinä nyt ei ollut mahdollisuutta muuta kuin voittoon. Aluksi saattoi, varovaisuuden vuoksi, ajatella neljän — viiden, sitten seitsemän — kahdeksan prosentin korkoa. Ja jollei tämä tällainen liike viiden vuoden perästä antanut 10 prosenttia, niin oli tämä mies aasi! Mutta kuka pannaan johtajaksi? Ei siitä senaattori Hyvénin pojasta taitaisi olla? Eikö se ole kohta insinööri? Mutta sillä ei ole liikekokemusta ja tällaisen tiilitehtaan kuntoonsaattamiseen riittää oikeastaan rakennusmestari. Mutta siinä Lempisessähän on vähän rakennusmestarin vikaa — mitenkä olisi, jos sentään ajattelisi sitä? Sillä oli kuin olikin liikemiehen silmää. Täytyisi vain aina katsoa sitä hyppysiin. Kyllä se poika sentään… Ei se ollut vailla lahjoja. Eikähän pientä oveluuttakaan ole katsottava niin kuolemansynniksi liikemiehelle — vai mitä, veli Blundh?

Tohtori Angervoinen, joka kauan oli odottanut hetkeään, katsoi mielialan vihdoinkin keventyneen sen verran, että hän rohkeni purjehtia esiin, ensin hiukan ylimalkaisine viittauksineen liikemaailman ihanteettomuudesta yleensä ja sen jälkeen alkaen kuvailla sitä kuulumatonta vääryyttä, joka oli kohdannut runoilija Lohipatoa ja hänen kansallista teostaan Sinipiikain lemmitty. Kun dosentti oli huomaavinaan, että hänen puheensa ei kaikunut aivan kuuroille korville, uskalsi hän edelleen ehdottaa, että patres conscripti — sillä nimellä kutsui tohtori Angervo juhlallisina hetkinä piirien edustavia herroja — suvaitsisivat osoittaa myötämieltään jokaiselle sivistyneelle kansalaiselle tärkeää pyrkimystä kohtaan siirtymällä nuorempien pöytään, missä muun muassa vastikään valtion palkitsema runoilija Lohipato istui.

Patres conscripti katsoivatkin, etteivät he oikeastaan voineet tällä hetkellä enää viedä tiilitehtaan asiaa eteenpäin — se oli kuin olikin hyvillä perustuksilla — ja että he huoleti nyt saattoivat kallistaa korvansa sille, mitä nuorella polvella oli sanottavaa. Lähdettiin siis liikkeelle. Uusia pöytäryhmiä muodostui, savupilvet hulmuilivat, sikarit hehkuivat yhä syvemmällä punalla, koko kaaos tuntui olevan luomistilassa.

Yhtäkkiä nousi tohtori puhumaan. Hänessä oli nimittäin, istuessa rahamiesten pöydässä ja kuunnellessa heidän kehittävän nerokkaita ajatuksia tiilitehtaasta, syntynyt rohkea tuuma, tuuma, joka oli vangitseva hänet koko illaksi. Ei ollut lupa vaieta. Hänen täytyi puhua.

— Niin, hyvät herrat, meillä on täällä tällä hetkellä tiedossa… yksi, kaksi, kolme, neljä teosta, etevää teosta, uskallan sanoa, jotka ovat vailla kustantajaa vain sen vuoksi, että kustantajamme ovat vaipuneet aineelliseen itsekkäisyyteen ja henkiseen kylläisyyteen. Niin, tuntuupa siltä kuin kansallisten kirjailijoiden täytyisi turvautua omiin voimiinsa ja ajatella uuden, ihanteelliselle pohjalle rakennetun kansallisen kustannusyhtiön perustamista…

Dosentti Angervoinen oli puhunut. Kaikki äänet pöydässä olivat hiljenneet. Viime sanoihin tuli jotakin ennustuksentapaista sen verkkaisen tahdin ja painavuuden vuoksi, joilla ne lausuttiin. Jotakin ennustajantapaista tuli niin ikään tohtoriin itseensä sen vakavuuden vuoksi, joka oli laskeutunut hänen kasvoilleen. Vähitellen alkoi jännitys pöydän ympärillä laueta. Hornanheimo kohautti olkapäitään, vaihtoi katseen Raition kanssa ja rupesi täyttämään tyhjentyviä laseja sillä kulmalla pöytää, missä istui.

— Onko… onko tällainen kustannusosakeyhtiö tarpeen vaatima… tarpeen vaatima, nimittäin… minä tarkoitan… todella tarpeen vaatima? sanoi johtaja Sariola.

— Erinäisillä vinneillä kuuluu olevan erinäisiä käsikirjoituksia, vastasi Ruokoranta ilkeästi.

— On hyvin ikävää kuulla, alkoi tohtori, — hyvin ikävä, että erinäiset kansalaiset suhtautuvat käsitteeseen "kansallinen" suorastaan niinkuin… muuan… muuan raavas punaiseen vaatteeseen.

Ruokoranta maistoi lasistaan, nieli pienen hymyilyn ja kääntyi sitten, vakavuutta teeskennellen, Raition puoleen.

— Riti-Rati, jokin aika sitten kirjoitit sinä hyvin kauniisti eräästä kotimaisesta keksinnöstä. Se oli jokin lakaisija eli pölyttäjä, jokin harjojen harja — "Kansallisharja", jollen erehdy. Sen minä lahjoitan pölyttyneitä käsikirjoituksia varten veli Angervoiselle.

Tohtori Angervoinen pyyhki kylmää hikeä otsaltaan, luullen ehdotuksensa joutuneen kokonaan karille, kun johtaja Sariola rupesi puhumaan.

— Ei ole, ei ole sopivaa… mielestäni… tehdä naurunalaiseksi ehdotusta, joka lähtee lämpimästä… lämpimästä mielestä. Varovaisuus… varovaisuus on tietenkin ennen kaikkea tarpeen, mutta niiden tietojen perustuksella, mitä silloin tällöin on tullut korviimme… korviimme, ei taitaisi olla haitaksi, jos meillä todella olisi kustannusliike… kustannusliike, jota johdettaisiin niiden periaatteiden… periaatteiden… mukaan, joita tohtori Angervoinen tässä tunnetulla taidollaan toi ilmi. Mikäli on luotettavalta taholta… varsin luotettavalta taholta kuulunut, ovat kustantajiemme voitot niinikään meidän oloissamme sangen huomattavat… huomattavat…

Ruokoranta nousi. Kun hän oli pitkä mies, saattoi hän luomiensa alta hävyttömästi katsoa yli koko pöytäkunnan.

— Teidän luvallanne, hyvät herrat, siirryn hetkeksi baarin puolelle.
Suosittelen mitä lämpimimmin "Kansallisharjaa".

Jopa… jopa se oli käynyt sikamaiseksi suustaan tuo Ruokoranta, tuo Sanfrid Säfstrandin poika. No niin, se kulki tietysti harjakset pystyssä, kun isä oli maksanut velat. Mutta malttakoon! Joka tapauksessa tuli kaikille helpompi olla, kun hän oli lähtenyt. Puhuttiin sekä tiilitehtaasta että kustannusliikkeestä. Dosentti Angervoisen ansio oli, että kustannusliike kuitenkin pysyi etualalla. Vähitellen sai keskustelu varsin oudon nousun. Siirryttiin yksityiseen huoneeseen, jota kaupungin lihavimpien miesten kuvat koristivat, Minervan isäntä tuli hetkiseksi tervehtimään, istuen, kuten aina, maisteri Blundhin vieressä, ja taasen palattiin tiilitehtaaseen ja kustannusliikkeeseen. Ympäristön muutos oli virkistänyt, uusi tarjoilijatar oli hänkin tuonut vaihtelua. Jokin sana uhrattiin silloin tällöin ukko Säfstrandille, hänen omituisuuksilleen ja miljoonilleen sekä hänen pojalleen Ruokorannalle. Yhtäkkiä puhuttiin uudesta kustannusliikkeestä kuin päätetystä asiasta ikään. Ehdotettiin sille nimiä, huoneistoja ja johtajia. Ennen kaikkea oli aineellinen pohja tietenkin saatava lujaksi. Helppoa tulisi varmaan olemaan löytää osakkaita yritykselle, joka hyvin johdettuna tuottaisi 12-14 prosenttia.

— Johtaja on kostettu! huusi Lohipato, tyhjensi lasinsa ja paiskasi sen suurta peiliä vastaan.

— Nuori mies, nuori mies! huusi vuorostaan tohtori Angervoinen ja riensi peilin luo.

— Rahaa on, veli Angervoinen, vastasi Matti Lohipato ja karkasi hänen kaulaansa. — Veljen täytyy tulla meidän Runolamme johtajaksi.

— Runola — no, siinähän meillä on nimi! sanoi tohtori, kädessä peilinsärö.

— Mahdotonta, mahdotonta! huusi Hornanheimo. — "Matti Lohipadon runot ovat ilmestyneet Kustannusosakeyhtiö Runolan kustannuksella" — miltä se nyt kuuluu?

— Minä ehdotan, että me yksissä neuvoin suoritamme kulut tästä peilistä… Mitä herrat sanovat? Huoneessa oli niin hiljaista, että saattoi kuulla sauhujen leijaillen lähtevän sikareista. Sitten maisteri Blundh vei käden taskuunsa, katsoi kelloa ja nousi.

— Minä puolestani ehdotan, että asianomainen itse suorittaa viulunsa.
Onhan hän juuri saanut tuhat markkaa.

— Se on sydämetöntä, — nuori, etevä kirjailija, joka sattuu innostumaan…

Maisteri Blundh katseli tohtoriin, toinen silmä puoleksi kiinni. Hän aikoi selvästi sanoa jotakin, eikä varmaankaan mitään tohtorille miellyttävää, kun Ruokoranta palasi ja etsi entisen paikkansa.

— Täällä on sattunut pieni vahinko, toisti tohtori ja piteli peilinsäröä ilmassa, — minä ehdotan, että maksetaan yhteisesti… Mitä mieltä veli Ruokoranta on?

— Kuka on himoinnut nautintoa rikkoa peilin eikä tahdo maksaa? sanoi
Ruokoranta ja silmäili ympärilleen.

— Hm. Se on niin, että nautinto aina maksetaan omasta kukkarosta, sanoi
Ruokoranta. — Viisaus ei ole minun, vaan Diogeneen.

Diogenesta mainitessa tohtori unohti peilin. Hän seisoi yhä peilinsärö kädessä, mutta hänen ajatuksensa liikkuivat muualla ja hänen ääneensä tuli se todellinen lämpö, joka on ominainen hyville ihmisille.

— Jokaisen ihmisen elämässä tulee hetki, jolloin hänen kansallistuntonsa herää. Jos me uskaltaisimmekin toivoa, että tämä hetki nyt on tulossa ystävällemme Sanfrid Säfstrandille…

Hornanheimo ja Raitio purskahtivat nauruun. Heillä oli tuoreenpuoleiset kokemukset ukko Sanfridin kansallisesta heräämisestä.

— Minä väitän, jatkoi tohtori, luoden ojentavan silmäyksen naurajiin, — että tämä kansallinen Diogeneemme, niin, toistan vieläkin: tämä kansallinen Diogeneemme on kunnon mies.

Läsnäolevan pojan vuoksi vaikenivat herrat, vaikka jokaisen mieleen tuli ikäviä muistoja saiturista. Sitten kun Aarne Ruokoranta pääsiäisen jälkeen äkkiä oli ruvennut elämään entistä komeammin ja kun oli saatu tietää ukon pitkänäperjantaina maksaneen hänen velkansa, — mihin eivät suinkaan vähät riittäneet — oli päätelty ukon tulleen mielenmuutokseen ja tahdottu korjata hänen miljoonistaan niin paljon kuin suinkin hyviin tarkoituksiin, ennen kuin poika saisi ne käsiinsä.

— Antakaamme "kansan" puhua, sanoi Ruokoranta hymyillen. — Olen kerran kuullut parin naisen sanovan "piru", kun isäni meni heidän ohitseen, ja rantajätkien sanovan "saatanan piru" — ja Maan Äidin palstoilla on ollut…

— Älä nyt huoli, keskeytti Raitio, — sitä nyt tulee sanoneeksi yhtä ja toista, kun puoleksi paiskataan alas portaita, niin että on taittaa niskansa…

— Entä jos tämä arvon vanhus Runolan hyväksi hellittäisi kymmenen tuhatta, sanoi tohtori toivorikkaana.

— Nautinnot maksetaan aina omasta kukkarosta, toisti Ruokoranta hellittämättömästi.

Peilinsärö putosi tohtorin kädestä ja palautti kilahduksellaan hänen mieleensä asian, joka oli jäänyt kesken. Hän haparoi esiin lompakkonsa, mutta muisti antaneensa pois rahansa. Ruokoranta otti hänkin esiin lompakkonsa, erotti, laskematta, pinkan pikkusetelejä, repi ne kappaleiksi ja laski kappaleet tohtorin eteen pöydälle.

— Tuossa, lapset, alkakaa leikkiä. Tämä on sellainen peli, että jos nämä palaset panee kokoon, niin…

Tohtori tuijotti päätään pudistaen setelinpalasiin, jotka läjässä makasivat hänen edessään.

Runoilija rupesi ilosta huutamaan ja suistui pöydälle, ojentaen kätensä ottamaan palasia. Kun tohtori korjasi hänen ylettyviltään kallisarvoiset rahankappaleet, tarttui hän tuhkakuppiin ja heitti sen peiliä kohti.

— Rahaa on kuin roskaa! Ja Runola jauhaa lisää. Runola on rahamylly,
Runola on Sampo…

— Me emme nyt ole… emme ole siinä mielentilassa, että voisimme keskustella… keskustella vakavista asioista…

Hornanheimo irroitti paksun, tupsuilla koristetun hihnan, joka piteli uutimia, ja köytti sillä salaa Lohipadon kiinni tuoliin. Nousi nauru ja melu, kun runoilija hosuen ja potkien pyrki irti kahleistaan. Hornanheimo oli tehnyt niin lujan solmun, että täytyi se panna veitsellä poikki, ennen kuin Matti Lohipato pääsi vapauteen.

Mieliala oli sillä korkeudella, jonka seuraava aste on laulu, tappelu, uni tai puhe. Tässä mielialassa ollen seisovat ihmiset kuin tienhaarassa. Tohtori valitsi äkkiä tien — hän valitsi aina saman. Hän nousi, kilisti lusikallaan lasin laitaan ja alkoi:

— Hyvät naiset ja herrat… hyvät herrat, piti minun sanoa. Mikään ei ole sattuma tässä elämässä, lempeä käsi johtaa kaikkia meidän polkujamme. Varmaan ei ole ollut sattuma, että me kaikki tänä iltana olemme joutuneet näkemään tapausta, joka mitä suurimmassa määrässä on omiaan loukkaamaan kansallisesti herännyttä mieltä: nuori, etevä kirjailija on saanut kokea kylmyyttä, joka sen pahempi niin usein on ollut lahjakkaiden miesten palkka tässä maassa… ja muissakin maissa. Olemme onnelliset siitä, että lempeä kaitselmus on sallinut meidän ajaa asioitaan ja tehdä oikeutta. Runolan eli Sammon ajatus on syntynyt tänä iltana. Niin ollen uskaltanemme sanoa, että ilta on niitä historiallisia, jotka…

— … jotka… joiden todistajina nämä vanhat Minervan seinät ovat olleet…

Runolan asia jäi Vilho Oskari Angervoisen käsiin. Uskollisemmissa käsissä se tuskin olisi voinut olla. Matti Lohipato läksi ulkomaille ja hän saattoi huoleti lähteä. Tohtori Angervoinen oli ottanut vastatakseen hänen sitoumuksistaan. Sinipiikain lemmitty oli sekin hänen hallussaan, eikä hän laiminlyönyt mitään tilaisuutta tehdäkseen mahdolliseksi sen ilmestymisen jouluksi. Selvää on, että hän, käyttäessään eri teitä, tuli käyttäneeksi sitäkin tietä, mitä diplomaatit niin usein ovat käyttäneet: naisten tietä. Hän puki ylleen vanhan pitkäntakkinsa, jonka hän jo viiden vuoden aikana joka lukukauden lopussa oli tuominnut virkaheitoksi, ja meni itse "Pesään", kaupungin vaikutusvaltaisimman naisen, rouva Gunilla Murmanin puheille.

Gunilla-rouva, joka neljättäkymmentä vuotta joko välittömästi tai välillisesti oli ollut mukana miltei jokaisessa kansallisessa sivistysharrastuksessa ei yksin kotikaupungissaan, vaan kautta maan, katseli kustannusosakeyhtiön perustamista suopein silmin. Ajankohta hänestä ehkei kuitenkaan ollut varsin sovelias: oli muistettava, että monet — hän itse niihin luettuna — olivat saaneet maksaa tirehtööri Roos-vainajan puolesta. Gunilla-rouva lupasi kuitenkin tehdä voitavansa, hänen luonaan sattui juuri huomenna olemaan ompeluseura ja hän lupasi rouvien kesken ottaa asian puheeksi. Vilho Oskari Angervoinen ei ollut vailla eräänlaista oveluutta, niin vilpitön ja rehellinen kuin hän olikin. Hän tiesi, mikä tehosi Gunilla Murmaniin ja kävi puhumaan tulevan kustannusliikkeen virkailijoista. Oli tietenkin tärkeää, että niitäkin ajateltiin ajoissa, koska liikkeen menestys juuri riippui niistä.

Gunilla-rouva istui nahkatuolissa miesvainajansa kuvan alla ja kutoi ruusunpunaista, aivan pienen lapsen sukkaa. Hän loi tohtoriin silmänsä, ja hänen katseensa oli niin läpitunkeva, että tohtori punastui. Hän tunsi kuin tunsikin olevansa pakotettu selittämään tarkoitustaan lähemmin.

— Rouva Murmanillahan on niin suuri ihmistuntemus… ja niin suuri tuttavapiiri…

Tohtori tunsi itsensä kokonaan paljastetuksi, punehtui korvanlehtiä myöten, yski ja nauroi hänkin.

— Onhan niitä, onhan niitä, jatkoi vanha rouva. — Jos te minulle uskotte virkailijan hankinnan mihin toimeen tahansa, niin kyllä minulla on lapsenlapsia ja sisarten ja veljien lapsia ja lasten lapsia varastossa. En minä joudu pulaan. Te tiedätte vaalilauseeni: mitä tahdot tehdyksi, se tee itse. Minä en luota muihin kuin omaan itseeni — omaan itseeni kolmannessa ja neljännessä polvessa. Minulla on seitsemän tytärtä ja tyttären miestä, kaksikymmentäseitsemän lapsenlasta, viisikymmentäkaksi lapsenlapsenlasta, tässä — hän keskeytti kudontansa, joka tapahtui aivan koneellisesti, ja nosti ruusunpunaista, pientä sukkaa — tulee sukat nuorimmalle heistä: Eeva Salmensuulle syntyi eilen poika, menen huomenna katsomaan häntä. Kahdeksantoista vuoden vanha, sellainen lapsi itse! Mutta mitä sanotte: hänen miehensä, maisteri Antti Salmensuu — siinähän on mies, jota etsitte. Koko Salmensuun sukuhan kirjailee. Luulen, että Antti mielellään ottaisi toimen nyt, kun perhe lisääntyy — hänellä on kyllä suurenpuoleinen stipendi yliopistosta, hän kirjoittaa väitöskirjaa, mutta…

Gunilla-rouva kuuli puhelimen soivan ja riensi, mennessään huomauttaen, että kauanpa se nyt oli ollutkin ääneti, eteiseen. Tohtori kuuli yhtä päätä kolme eri keskustelua, jotka peräperään seurasivat toisiaan. Ensiksi oli kysymys arpajaisista sokeiden hyväksi ja päävoitosta, joksi ehdotettiin Peräpunttalan seurakunnan tilaamaa ja samaisen seurakunnan hylkäämää alttaritaulua. Toiseksi tiedusteltiin rouva Murmanin mielipidettä tuhannesta parista kenkiä, joita köyhiä kansakoululapsia varten aiottiin tilata maaseudulta. Kolmanneksi kysyttiin, suostuisiko rouva Murman myymään muutamia Kansalliskirjapainon osakkeita. Vanhuksella oli valmiina selkeät, täsmälliset vastaukset. Hän tiesi mitä hän tahtoi ja säesti usein sanojaan samalla pienellä, valoisalla naurulla, joka oli saattanut tohtorin niin hämilleen.

— No niin, sanoi hän, palatessaan huoneeseen, jonka kynnyksellä tohtori jo odotti, peläten häirinneensä liian kauan, — yrittäkää vain. Ehkä se menee. Kyllä minä teen, mitä minä voin.

Astuessaan alas portaita kuuli tohtori taasen hänen puhuvan puhelimessa. Tällä kertaa oli nähtävästi kysymys jostakin ruokalajista, koska rouva Murman selkeällä äänellään lausui muun muassa sanat "pippuri" ja "suola".

— Mikä nainen, ajatteli vanhapoika painaessaan kiinni katuoven. — Itse Louhi, lisäsi hän ääneen ja naurahteli, päätään pudistaen, täynnä ihailua. — Ja tämä vanha koti — todellinen "pesä"!

Muutaman viikon perästä ilmoitti Gunilla-rouva tohtorille ystäväpiiristään keränneensä osakkeita viidenkolmattatuhannen viidensadan markan arvosta. Hän oli myöskin tiedustellut maisteri Salmensuun ajatusta, ja maisteri oli luvannut miettiä. Tämä luonnollisesti ei sitonut osakeyhtiön toimintaa vähimmässäkään määrin.

— Ottakaa vain johtajaksi joku toinen, ne olivat Gunilla-rouvan viimeiset sanat, — jos te löydätte.

Tohtori tiesi, mitä se merkitsi. Se oli tulkittava näin: auta armias, jos otatte toisen!

Yleensä menestyi hanke, sitä ei voinut kieltää. Tohtorilla oli syytä pelkkään iloon. Erikoisen loiston sai yritys siksi, että siihen onnistuttiin kiinnittämään sellainen nimi kuin tohtori Jaakko Pitkänen. Tämä voitto oli kyllä vaivan takana. Ei ollut helppoa taivuttaa eurooppalaista kuuluisuutta, jonka erikoisala oli fonetiikka, antamaan nimeään Runolaan. Tohtori Pitkänen oli sitä mieltä, että hänen olisi täytynyt liittyä suorastaan työntekijäksi liikkeeseen, jos hän kerran kantoi sen johtajan nimeä. Siihen hänellä ei ollut aikaa eikä mielestään myöskään edellytyksiä. Kesti kauan, ennen kuin hänet saatiin käsittämään, ettei tarvittu muuta kuin hänen suuri, kuuluisa nimensä — työn saattoi suorittaa kuka nuori mies tahansa. Tohtorin velvollisuudet supistettiin mahdollisimman vähiin, jo senkin vuoksi, että hän paljon oleskeli ulkomailla, ja hänen palkkansa tulisi olemaan ainakin muutama tuhat vuodessa. Kun dosentti Angervoinen oli saanut tämän puolen asiasta järjestetyksi, oli hänen ymmärtääkseen suurin vaikeus voitettu. Ainakaan ei mikään kustannusliike nyt johtajan puolesta saattanut tulla kilpailemaan Runolan kanssa. Ja toivottavasti tulisi Runolan toiminta muodostumaan yhtä onnelliseksi kilpailevien yhtiöiden toimintaankin nähden. Aivan odottamattomalta taholta sattui se tapaus, joka hetkeksi lamautti tohtori Angervoisen menestyksellisen työn ja toimintahalun. Eräänä aamuna luki tohtori Angervoinen sanomalehdestä, että Matti Lohipato oli luovuttanut vastavalmistuneen kalevala-aiheisen romaaninsa Sinipiikain lemmitty vanhalle kustantajalleen, ja että se ilmestyisi piakkoin.

— Olenko minä viisas vai olenko minä hullu? lausui tohtori ääneen ja karkasi kirjoituspöytänsä luo. — Eikö käsikirjoitus ole minun laatikossani? On. Tässä, tässä se on ja Vilho Oskari Angervoinenpa ei luovutakaan sitä ensi hädässä. Eikö Lohipato itse ole uskonut sitä minun haltuuni ja eikö se ole ensimmäinen kirja, minkä Runola julkaisee?

Mutta mikäpä siinä auttoi. Vanhan kustannusliikkeen johtaja oli jo lähettänyt runoilijalle palkkion — hyvin runsaan lisäksi, johon oli syynä tämä harmillinen jupakka — ja runoilijan oman kirjeen perustalla vaati hän käsikirjoitusta. Tohtori Angervoisen oli todella varsin raskasta tämän jälkeen hoidella runoilijan raha-asioita ja toimia Runolan hyväksi. Lohipadon kirje, joka tuli jonkin viikon perästä, ei ollut omiaan paljoakaan rohkaisemaan. Lohipato kertoi myyneensä Sinipiikain lemmityn vanhalle kustantajalleen, koska se oli huono kirja, todella kaikin puolin kelvoton kirja, ja jo alkaneensa kirjoittaa Runolaa varten uutta teosta, pariisilaisaiheista, nimeltä Orkidea.

— Sikamaista, puheli Angervoinen itsekseen. — Pitääkö Runolan aloittaa pariisilaisaiheisella romaanilla! Hävytöntä…!

Hänen retkensä ukko Säfstrandin luo onnistui varsin huonosti. Ukko ei ajanut häntä ulos, kuten hän oli tehnyt Riti-Ratille ja Hornanheimolle sekä monelle muulle. Dosentti Angervoinen ei ensinkään päässyt sisään. Ainoastaan Bella, suomalaisen ukko Grandet'n kuuluisa villakoira, tulkitsi talon tunteita vierasta kohtaan kiivaalla haukunnalla, joka jonkin aikaa kuului lukittujen ovien takaa. Ukko kuului olevan sairaana ja ainoastaan "insinööri", hänen ainoa uskottunsa, oli käynyt hänen luonaan. Hän ei ollut päästänyt sisään lääkäriäkään, jonka Ruokoranta oli toimittanut hänen portailleen asti. Lääkäri oli ollut suuttunut, kuului sanoneen, että ukko olisi toimitettava holhouksen alaiseksi. Nämä tiedot sai tohtori Angervoinen kadun kulmassa seisovalta poliisilta, joka vuosikymmenen palveltuaan näillä tienoin tunsi talon tavat.

Tohtori Pitkäsen kuuluisa nimi ei sekään merkinnyt juuri niin paljoa kuin dosentti Angervoinen oli uskonut. Yhtä helppoa kuin alussa oli ollut saada ihmisiä innostumaan, yhtä työlästä oli saada kokoon viimeiset kymmentuhannet. Angervoinen puhui ja juoksi ja juoksi ja puhui. Hän olisi niin hartaasti halunnut saada Runolan asiat selviksi, ennen kuin hän läksi kesäiselle keräysmatkalleen — ehkä viimeiselle elämässään. Hän oli jo lähtövalmis, hänen kokoelmansakin olivat siirretyt hänen vaatimattomasta poikamiehenasunnostaan "Seuran" turvallisten seinien sisäpuolelle. Silloin hän vielä teki viimeisen yrityksensä miehen luo, josta ei hän suorastaan pitänyt, mutta josta hän aina oli tahtonut uskoa kaikkea hyvää — ja jolla oli rahaa. Hän meni maisteri Blundhin luo.

Maisteri Bernhard oli, kuten Vilho Oskari Angervoinen itsekin, lähdössä ulkomaille, ja matkavalmis hänkin. Tosin olivat molempien varustukset varsin erilaiset. Kun Angervoisen rapistuneissa huoneissa oli ollut huiskin haiskin reppuja ja laatikkoja, mitkä tuskin pysyivät koossa, oli Blundhin ruokasalin permanto täynnä uusia, kalliita arkkuja ja käsilaukkuja. Maisteri koetti paraikaa kenkiä, joita hänelle oli lähetetty kaupasta, ja verevä, nuori palvelustyttö kantoi hienoa pyykkiä pöydälle. Angervoinen pääsi sisään soittamatta, koska kenkäkaupan lähetti seisoi eteisessä odottamassa. Hän ei kiinnittänyt huomiota laukkuihin eikä tyttöön, hän suuntasi askeleensa suoraan Blundhia kohti ja ojensi hänelle kätensä.

— Terve mieheen, sanoi Blundh. — Hyvä, että tulet. Mitkä minä nyt otan, nuoko kilpikonnannahkaiset vaiko nämä vasikannahkaiset… Ei, en minä kesäksi mustia. Uskotko, että näillä hinnassa on helkkarin suuri ero. Mitä luulet näiden kilpikonnannahkaisten maksavan? Heh, etkö kuule.

— Kiire — no, mitä luulet minulla olevan. Odota nyt, poika, minä otan nämä molemmat, mutta en minä tällaisia laskuja mene maksamaan. Pitää pudottaa, pitää pudottaa. Kun otan kaksi paria. Mene nyt, nuori mies, ja palaa kello neljän ja viiden välillä. No, mikä on hätänä, veli Angervoinen? Oletpa sinä pölyttynyt, niinkuin ne käsikirjoituksesi, joista aina puhut.

— Niistäpä juuri on kysymys ja niiden julkaisemisesta. Runolan asia pitäisi saada…

Äsken hymyilevä maisteri Blundh oli muuttunut luoksepääsemättömäksi ja ankaraksi, ikään kuin hänen edessään olisi seisonut kerjäläinen, joka pyysi rahaa mennäkseen kapakkaan.

— Ei sanaakaan siitä asiasta, puhui hän pingotetusti. — Ja minä vielä ottaisin osaa teidän lapsellisuuksiinne ja hullutuksiinne! Niin tyhmä minä toki en ole. Koko Runola on humalaisten mielihoure…

— Mitä ajattelemista siinä on. Jokainen viisas ihminen nauraa sellaiselle puuhalle…

— Istu ja sytytä sikari. Jutellaan niin kauan kuin tästä jäähdyn. Tuli helkkarin kuuma noiden kenkien kanssa.

— Minä en voi puhua mistään muusta kuin uudesta isänmaallisesta yrityksestämme. Tiedäthän sinä, miten kustantajat kohtelevat…

— Kuinka sinä voit… Jokaisella isänmaanystävällä on syytä iloita nuoren kirjallisuutemme vehmaudesta…

— Entä jos minä paljastaisin sinut, sanoi hän hiljaa. — Sen minä teen!
Kansan pitää nähdä, minkämoisia "hyväntekijöitä" sillä on.

Blundh jäi nauramaan. Mutta hetken perästä tavoitti hän tohtorin kiinni portaissa.

Angervoinen tuli, kiihtyneenä, syvästi loukkaantuneena, mutta toivoen hyvitystä. Blundh astui muutamia portaita alemma, tarkkasi uusia kenkiään ja kumartui sitten Angervoisen puoleen:

— Minulla on, katsos, tässä jonkin vuoden perästä merkkipäivä. Aion silloin… hiukkasen lahjoitella. Ymmärrätkö?

Angervoinen tuijotti häneen, pyyhki otsaansa ja kävi epäluuloiseksi. Äkkiä hänen hahmonsa kirkastui, hän tarttui Blundhin käteen ja pusersi sitä lujasti.

Kun hän syyskuussa palasi kaupunkiin, pidätti Blundh hänet eräänä iltana esplanaadissa ja istutti hänet penkille viereensä tuoksuvien ruusuistutusten ääreen.

— Oletpa sinä päivettynyt, en ollut tuntea. Nyt saat päätellä, ansaitsinko minä kaikkea, mitä sinä keväällä syydit vasten naamaani.

— No niin, no niin. Katsos, minä olen kaiken kesää pitänyt mielessäni sinun hullutuksesi ja voin nyt sanoa sinulle, mistä saat rahaa. Tänne on hiljan muuttanut maalta perhe, hyvin hieno perhe: kunnallisneuvos Ståhle, minun luokkatoverini — tyttäret suuria ja muhkeita kuin nuoret fasaanit ja kalkkunat! Olen koko päivän ollut heidän seurassaan. Mies on niin raju saattelemaan ja kävelemään, että ihan täytyy istuutua lepäämään, vaikkei reumatismi siitä suinkaan pidä näin illalla. No niin, Ståhle on myynyt kartanonsa ja haluaa sijoittaa rahat edullisesti. Hänellä voi olla kolme-, neljäsataa tuhatta, en tarkkaan tiedä! Mutta hänen poikansa, maisteri, tarvitsee toimen. Tämä nuori herra on jonkin vuoden työskennellyt kirjakauppa-alalla. Huomaa: jos poika saa paikan, sijoittaa isä rahat. Ainahan nyt sellaisessa yrityksessä tarvitsee miehiä. Mutta huomaa, liikkeen täytyy olla lujalla pohjalla. Kunnallisneuvoksen ystävänä minä en voi sallia että hän antautuu epävarmoihin yrityksiin. Lähde pois nyt Minervaan, kunnallisneuvos tulee hänkin, heti kun annan hänelle merkin.

KAUNIIT TYTTÄRET

Kun Sela ja Otteli Ståhle seurasivat vanhempiaan Suur-Kaupunkiin, anoivat he elämältä yhtä ainoaa: rakkautta. Eivät he tehneet sitä tietoisesti. Jos heiltä olisi kysytty, olisivat he voineet leikkiä lyöden vastata, että he pyysivät "rikkautta, rakkautta, pitkää ikää", niinkuin siellä kotipuolella oli tapana sanoa. Tai ehkäpä he olisivat mahduttaneet sen, mitä he luulivat elämältä haluavansa, sanaan "onni". Mutta heidän sisimmässään oli onnentunne väkevänä rakkaudenkaipuuna.

Sankariaan he kaipasivat. Häntä he odottivat, kun he kuumina iltoina kotinsa ikkunoista tähyilivät kadulle, häntä varten he koristivat itseään ja iloitsivat, kun peili sanoi, että he olivat kauniit. Hänen puolestaan he olivat levottomat, kun eivät tietäneet, minkä vuoksi heihin kadulla katsottiin. Sillä vaikka he ahkerasti seurustelivat peilinsä kanssa, eivät he aina uskaltaneet siihen luottaa. Oliko varma, että he olivat kauniit? Mistäpä he olisivat voineet saada vakuuden siitä! Ja se oli heille hyvin tärkeää tietää, niin, kaikkein tärkeintä. Sankarin tähden se oli tärkeää. Mutta tämä kaikki, kuten sanottu, ei ollut heissä tietoista.

Jospa he olisivatkin aavistaneet, minkä huomion he olivat herättäneet Suur-Kaupungissa! Heistä kulki huhu, että heillä kummallakin oli satatuhatta markkaa ja että he lisäksi olivat hurmaavia tyttöjä.

Oli kyllin aikaa miettiä maailman menoa. Ei ollut työtä. Äiti parsi ja paikkasi kuten Syvälahdessakin. Hän ehti enemmän kuin ennen, kun oli kaksi palvelustyttöä talossa. Sela ja Otteli viettivät suuren osan päivää kadulla. Isä vei heidät mielellään teatteriin tai konserttiin. Sela rupesi ottamaan tunteja posliinimaalauksessa ja Otteli laulussa, mutta tämä vei aivan vähän aikaa. Joskus, ehkä, he aikoivat ruveta ansaitsemaan. Mutta ei vielä. Eihän heidän nyt tarvinnut ansaita, eikä isäkään sitä tahtonut. Ehkeivät he itsekään tahtoneet. Joka tapauksessa heidän voimansa kokoontui ja heidän kauneutensa oli kuin raskas umpu, joka etsii aurinkoa. Heissä oli voimaa antaa elämä vaikkapa kymmenelle lapselle ja elämän kallisarvoiset vaistot olemuksessaan astuivat he pää pystyssä ja hymy huulilla, mutta sydämessään olivat he nöyrät. Sankarin odotus teki heidät nöyriksi.

Keskikesän juhlaan, juhannukseen, ovat nuoret ihmiset yhdistäneet leikin, joka on kasvanut esiin itse nuoruuden keskeisimmästä, kuten kukkaset ovat kasvaneet esiin juhannuksesta. Aattoiltana poimivat tytöt yhdeksää lajia yrttejä ja kätkevät ne yöksi päänsä alle. Ensimmäinen mies, joka seuraavana aamuna tulee heitä vastaan, on heidän valittunsa. Onko viisasta ottaa hänet, sitä ei tytön sydän kysy. Yrttien taika on tehnyt tehtävänsä.

Sela ja Otteli Ståhle olivat siinä iässä, jolloin juhannusyöt eivät seuraa mitään kalenteria. Jospa he olisivatkin ymmärtäneet olla viisaat. Isän unelmat kauniista tyttäristään olivat niin likellä toteutumistaan.

Tuli esimerkiksi sellainen ilta, että Sela ja Otteli Ståhle olivat pyydetyt Pesään rouva Gunilla Murmanin luo. Tytöt olivat kuulleet niin paljon Gunilla-rouvasta. He tiesivät, että hänellä oli valta ylentää ja alentaa. Joka pääsi hänen sukuunsa ja suosioonsa, oli turvattu. Mikseivät he kätkeneetkin juhannusyrttejä päänsä alle yöksi marraskuun kuudennettatoista päivää vastaan? Kuudentenatoista päivänä oli Gunilla-rouva syntynyt.

Pesässä oli illalla koolla lapsia, lapsenlapsia ja henkilöitä, jotka naimisen kautta olivat joutuneet suvun sukulaisiksi. Niiden harvojen joukossa, jotka ulkopuolelta olivat saaneet kutsun saapua, olivat kunnallisneuvos Ståhlen tyttäret sekä heidän veljensä Leo Teräs, jolle suuressa kiireessä oli teetetty hänen ensimmäinen pitkätakkinsa.

Sela ja Otteli Ståhle olivat nähneet komeampia asuntoja kuin Gunilla-rouvan, mutta Pesässä, jolla nimellä vanhan rouvan koti oli tuttu kautta maan, oli jotakin, jollaista eivät he olleet tavanneet missään. He katselivat vanhoja, osaksi kuluneita huonekaluja, jotka seisoivat kunniasijoilla ja jotka kokoontuneille sukulaisille näyttivät olevan täynnä muistoja. Muistoesineillä näkyivät rakastavat kädet muutenkin täyttäneen kodin. Huoneissa oli suuritöisiä, ommeltuja pöytäliinoja, uutimia, tyynyjä ja mattoja ja seinillä riippui sekä maalauksia että valokuvia. Pöydillä ja lipastoilla katseli kehyksistään kymmenittäin mitä eri-ikäisimpiä suvun jäseniä.

Ståhlen tytöt jäivät kokonaisuuden ulkopuolelle, vaikka kaikki olivat heille ystävälliset ja vaikka jokin nuori herra aina istui heidän rinnallaan ja jutteli. Se ei johtunut yksin siitä, että he olivat vieraat, se riippui siitä, että he olivat suvun ulkopuolella. Suvulla oli luja yhteenkuuluvaisuus. Eri perheiden rajoitetussa piirissä saattoi ehkä yksilöllinen elämä, luonteiden eroavaisuudet ja niistä johtuvat ristiriitaisuudet tulla kysymykseen. Mutta suvun suuressa kokonaisuudessa tapahtui ani harvoin rikkomuksia yksimielisyyttä vastaan. Kaikki näyttivät joka hetki muistavan, että olivat samaa suurta perhettä. Varmaan he aina olivat valmiit auttamaan toisiaan. Iloisuus kaikkien kasvoilla rouva Gunilla Murmanin juhlapäivänä oli aivan yhteinen. Se oli kuin puku, jolla oli se ihmeellinen ominaisuus, että se sopi heille kaikille. Tämän huomasi varsinkin, kun tuli puhe vieraista. Silloin vaihtui yhteinen iloisuuden ilme välinpitämättömyydeksi, ystävällisyydeksi tai vihamielisyydeksi, aina asianomaisen aiheen mukaan, mutta jokainen ilmeenvaihdos tapahtui kaikilla kasvoilla miltei yht'aikaa ja hyvin samaan tapaan. Kerran oli kuin irvistys olisi vallannut sijan hymyilevillä huulilla Gunilla-rouvan kodissa. Puhuttiin jostakin naisesta, ja hänen nimeään tuntuivat kaikki ikään kuin nokkivan. Ståhlen tytöt olivat muistavinaan, että jotkut linnut nokkivat kuoliaaksi vieraan poikasen, jos se tuli niiden pesään. Kaunista oli kuin olikin tämä ihmeellinen sopu. Tytöt koettivat tarkkaan seurata, mitä tapahtui, sillä he tiesivät, että heidän kotona oli tehtävä tili kaikesta, mitä olivat nähneet ja kuulleet.

Rouva Gunilla Murmanin vävypoika, professori Svan oli palannut matkalta maan ympäri ja tuonut mukaansa joukon muistoesineitä sukulaisia ja tuttavia varten. Paluutiellä oli hän Vähässä-Aasiassa kohdannut poikansa, nuoren tohtorin ja dosentin, joka, seuraten erästä saksalaista retkikuntaa, oli ollut mukana tekemässä kaivaustöitä Efesossa. Kun nuoren Kuno Svanin matkaraha velvoitti häntä viipymään vielä poissa kuukauden eikä hän lisäksi halunnut heittää töitään kesken, saapui hän muutamia viikkoja myöhemmin kuin isä, tuoden mukanaan osan isän tavaroita, jotka tämä oli jättänyt hänen haltuunsa. Näiden tavaroiden joukossa oli kaksi kallisarvoista pantterintaljaa, joista professori oli aikonut toisen kotiinsa, toisen kunnioitetulle anopilleen hänen syntymäpäivänään. Lähetys viipyi niin, ettei se vielä ollut saapunut syntymäpäivän aamuna, kun lukuisa suku laululla, kukkasilla ja lahjoilla tervehti päivän sankaritarta. Kuno-tohtori, joka erikoisesti oli vanhuksen suosiossa ja joka puolestaan erikoisesti rakasti isoäitiään, ei hellittänyt, vaan pani lennättimen ja puhelimen liikkeelle, ja sai kuin saikin illansuussa tietää, että lähetys juurikään oli saapunut Suur-Kaupungin asemalle. Iloisena ja onnellisena kuin poikanen ilmestyi hän pitkämatkaisine kääröineen Pesään keskelle seuraa.

— Kuno on täällä! kuului huuto kautta huoneiden. — Onko se mahdollista?
Onko tibetiläinen pantteri todella tullut!

Ja vieraat jättivät teekuppinsa, hedelmä- tai hilloannoksensa, paiskasivat albumit ja kuvateokset käsistään ja karkasivat suin päin eteistä kohti. He eivät päässeet lähellekään. Toisiaan vastaan sulloutuneina, päät kurkotettuina toinen toisensa olkapäiden yli seisoivat he jännityksessä, kysellen ja huudahdellen, ja seurasivat tapahtumia, mikäli se oli mahdollista. Keskellä eteisen lattiaa avasi nuori tohtori polvillaan laatikkoa yhdessä talon vanhan palvelijattaren kanssa. Gunilla-rouva ei tänään saanut nähdä vaivaa, ei mistään hinnasta, hänen piti odottaa valmista. Ja vihdoin tuli kummallisten käärepapereiden ja silkkisuojusten keskeltä tohtorin käsiin itse pantterintalja. Hän nosti sen äänetönnä käsivarsillaan ilmaan, mutta sekä miehet että tytöt huusivat ilosta ja kunnioituksesta, kun kellahtava karva, kuuma ja runsas kuin erämaiden kiiltävä, auringon paahtama hiekka, valahti heidän eteensä. Kokoonsulloutunut ihmisrykelmä läksi nyt liikkeelle, tehden tilaa sille ryhmälle, minkä kunniavanhus ja nuori tohtori, kantaen tibetiläistä pantteria, muodostivat. Tytöt olivat saaneet käsiinsä silkkipaperinlehtiä ja raakasilkkikangasta, mitä oli pantu kaukomatkaisten tavaroiden ympärille. He tunsivat oudon tuoksun kääröjä avattaessa tulleen taloon, piirittivät professorin ja tekivät hänelle tuhat kysymystä. Oliko pantteri todella juossut Aasian aavikoilla, oliko setä nähnyt sellaisia elävinä, miten setä oli saanut taljan, oliko hindu-mies, joka sen myi, kaunis, olivatko naiset siellä kauniit, oliko siellä hyvin kuuma, oliko setä nähnyt Ganges-virran ja gaselleja? Professori vastasi hymyillen kysymyksiin, milloin asiallisesti, milloin leikillä kiusoitellen ja liioitellen. Mutta Gunilla-rouva sulki syliinsä sekä vävypoikansa professorin että tyttärenpoikansa nuoren tohtorin.

Gunilla-rouva kulki nyt ryhmästä ryhmään, huoltapitävästi ottaen selkoa jokaisen asioista.

— Kuule nyt, Akseli, sanoi hän tirehtööri Sariolalle, vanhimman tyttärensä miehelle, joka jo oli harmaapää. — Kyllä teidän todenteolla täytyy pitää aisoissa ne petiittimiehenne siellä Maan Äidin toimituksessa. Riti-Rati kirjoittaa taas tänä päivänä lievimmin sanoen sopimattomasti.

Johtaja alkoi liikutella itseään kuten ihminen tekee, kun hän on toista mieltä pelätyn ylivoiman kanssa.

— Niin mutta, niin mutta, sanoi hän, — kyllä Riti-Rati on hyvä kynä. Yleisö lukee häntä erinomaisen mielellään… Ukko Säfstrandia saakin vähän rökittää…

— Mutta miksei ukko Säfstrandilla olisi oikeutta käyttää rahojaan, miten hän tahtoo?

— Minkätähden hänen luokseen mennään? Tiedämmehän kaikki, ettei hän tahdo olla missään tekemisissä maailman kanssa.

— Mutta mitä hän tekee rahoillaan, viekö hän ne… viekö hän ne hautaan?

— Joka hajoittaa kaikki tuuleen… tuuleen. Juuri sen vuoksi… sen vuoksi minusta on isänmaallinen velvollisuus kovistaa ukkoa… kovistaa… että hän tulisi järkiinsä… järkiinsä, ennen kuin poika saa kaikki ja panee varat ties minne.

— Kai jokin huhu… jokin huhu sentään jollakin lailla vie hänen korviinsa, mitä hänestä sanotaan.

— Ihminen välittää aina… aina siitä, mitä hänestä sanotaan… sanotaan.

— Suoraan sanoen minulla itsellänikin on ollut suuria epäilyksiä uuden kustannusyhtiön perustamisesta. Onko se tarpeen vaatima?

— Hm. Minä en… minä en tiedä muuta kuin että… että jos onnistumme menestyksellisesti kilpailemaan… kilpailemaan muiden yhtiöiden kanssa, ja saamme hyvän koron… hyvän koron rahoistamme, niin…

— Usuttaisitte kerran koiranne Blundhin kimppuun, sanoi Gunilla-rouva äkkiä voimakkaasti, ikään kuin hän kauan olisi halunnut sanoa julki tämän ajatuksen.

— Täti käyttää, pyydän anteeksi, täti käyttää vähän… kuinka minä sanoisin: voimakkaita sanoja.

— Pitäisikö minun kaunistella asioita sen tähden, että on minun syntymäpäiväni?

Gunilla-rouva nauroi. Hänen raikas naurunsa säesti suoria sanoja, niin että ne tuntuivat luonnollisilta ja oikeutetuilta.

— Riti-Rati on parhaita kyniämme, parhaita… puolusti johtaja itseään. — Petiittikirjoituksissa pitää olla, pitää olla… kuinka minä sanoisin… sukkeluutta…

— Niin, miksei, vaikkapa… vaikkapa raakuuttakin, jos se on sukkelaa… sukkelaa — yleisö vaatii, yleisö vaatii. Ja mitä taas Blundhiin tulee, niin… täti tietää, täti tietää: hänellä on hyvin suuri määrä osakkeita… täytyy ottaa lukuun, täytyy ottaa lukuun…

— Voi olla, vastasi Gunilla-rouva, jo valmiina lähtemään eteenpäin, — mutta hänen ei pitäisi haluta mesenaatin nimeä, jollei hän halua mitään uhrata… Ukko Säfstrand on misantrooppi ja elää sen mukaan… Vie minulta ne terveiset Riti-Ratille.

Gunilla-rouva suuntasi askeleensa Antti Salmensuuta ja Leo Terästä kohti, jotka istuivat rinnan. Molemmat nousivat.

— Ei, ei, istukaa vain, hyvät herrat, sanoi hän, ja veti tuolin heidän eteensä. — Kuulkaa nyt, te molemmat nuoret maisterit…

Leo Teräs punehtui mahtavan rouvan edessä korvanlehtiä myöten ja yritti änkyttää jotakin, jota hän viime aikoina oli usein saanut sanoa, nimittäin: "Minä en ole maisteri." Ei hän käsittänyt, mistä huhu oli päässyt liikkeelle, itse hän ei ainakaan ollut tehnyt muuta kuin kaikin keinoin koettanut sitä oikaista. Siitä asti, kun hän tuli Runolan apulaisjohtajaksi, puhuteltiin häntä maisteriksi, eikä yleisö kuunnellut hänen vastalauseitaan enempää kuin Gunilla-rouva nyt.

— … olkaa te viekkaat kuin käärmeet ja vakavat kuin kyyhkyset, kun te siellä Runolassanne työskentelette. Minun täytyy sanoa, että minulla on suuria epäilyksiä. Aika on niin huono ja kilpailu niin suuri. Te olette alkaneet niin komeasti: suuri huoneisto ja…

— Ei ollut pienempiä saatavissa, mummo rakas, sanoi Salmensuu pehmeällä, lapsellisella äänellä, ja tehden kunnioittavan pienen päänliikkeen.

— Ja herättää kilpailussa kunnioitusta, mutta ajatelkaa lapset: kuusituhatta vuokraa!

— Me tulemme tekemään mainioita kauppoja, puuttui puheeseen Leo Teräs.
— Me nypimme kustantajilta kaikki heidän parhaimmat kirjailijansa.

— Se on kyllä liikesalaisuus, sanoi Leo Teräs, — mutta tiedänhän minä, kenelle sen uskon. Me aiomme lisäksi alkaa seurustella kirjailijoittemme kanssa. Niin, seurustella, hauskasti ja toverillisesti. Nykyiset kustantajat ovat kokonaan laiminlyöneet sen puolen…

— Ettehän te saaneet sitäkään Lohipatoa, joka on syynä koko Runolan syntyyn…

— Hänen uusi käsikirjoituksensa tuli juuri, iski nuori liikemies kiinni kuin herkkuun, joka heitettiin hänelle.

— Panemme kaksi latojaa työhön. Parin päivän perästä saapuu Lohipato itse.

— Viime suomennostamme, tätä "Ilmalaiva Zulamithia", sanoi Salmensuu, — on mennyt niin, että saamme ottaa uuden painoksen.

— Roskaa, näin meidän kesken, sanoi Gunilla-rouva — mutta sehän se on tuottavinta… Yhtä asiaa minä olen monesti ajatellut: eikö johtajan, tohtori Pitkäsen kuitenkin joskus määräajalla pitäisi olla tavattavana siellä toimistossa…?

— Niin, riensi Salmensuu vastaamaan, — olemme kyllä koettaneet järjestää asiaa, mutta se on vaikeaa. Hänellä on aina niin paljon työtä ja…

— Ja, tarttui Leo Teräs reippaasti keskustelun lankaan, — kyllähän me kahteen mieheen hoidamme lafkan. Sehän järjestettiin alun pitäen niin, että tohtori Pitkänen antaa vain nimensä…

Hän vaikeni, sillä vanhan rouvan silmä välähti, kun hän katsahti nuorukaiseen. Maisteri Salmensuu riensi täyttämään kiusallista pientä hiljaisuutta.

— No niin, no niin, sanoi isoäiti ja laski kätensä Runolan kirjallisen johtajan olalle, — en minä sitä epäile, enkähän minä mitenkään tahdo maalata paholaista seinälle. Hyvä on, jos selviydytte. Kukaan ei sitä toivo hartaammin kuin minä.

Hän jätti Runolan herrat ja tuli ryhmään, jossa istui pääasiallisesti nuoria tyttöjä.

— No May, oletko sinä lukenut liiaksi. Pitää lihoa jouluaikana… Sylvi, laita vain kuntoon hakupaperisi — olen puhunut rehtorille. Tietysti ei hän voinut luvata aivan varmasti, mutta toiveita on joka tapauksessa… No, pikku Liisu, eikö se teatteridemoni vain lähde sinusta! No niin, no niin, lapsukaiseni, ehkä meidän täytyy yrittää sitten. Kyllä minä tulen sinun kanssasi… Niin, Gretaseni, et saa pahastua, minä pelkään vain sinun terveyttäsi. Sairaanhoitajattaren toimi on hyvin kaunis toimi, mutta se kysyy terveyttä. No niin, no niin, sinun täytyy odottaa tämä vuosi, ennen kuin pääset kursseille, mutta voit käyttää hyväksesi tämän vuoden: perehdy taloustoimiin, opi ompelemaan, opi keittämään ja pesemään… No, ja tämä pikkuinen tuleva maalaisruustinna! Ajattele nyt, että Kustaa saa niin suuren pitäjän. Mutta kun on sellaiset jumalanlahjat… Ja pappila kuuluu olevan niin kaunis. Mutta on se aika matka asemalta: kymmenen peninkulmaa… Tulen, tulen minä tietysti teitä tervehtimään, jos vain pysyn voimissani. Ja nytpä minä kerron teille kaikille, mitä minun äitivainajani kerran sanoi, kun minun sisareni, Mina-täti, meni kihloihin papin kanssa. "Papin sielunhoito alkaa hänen puolisonsa kautta pappilan keittiössä…" No Martti, kerropas nyt oikein, millaista siellä opistossa on.

Hyvin nuori herra, kansanopiston johtaja, nousi ja kävi iloisesti hymyillen vastaamaan isoäidin kysymyksiin.

— Hyvä siellä olisi, rakas mummo, jollei… jollei olisi pieniä vastuksia. Kehoittelen juuri tässä tätä Emma-serkkua lähtemään sinne työtoverikseni…

— Niin, rakas mummo, kun siellä on johtajatar, jonka kanssa minä en mitenkään tule toimeen. Johtokunnan puheenjohtaja on aivan minun puolellani. Mutta johtajatar on ollut jo viisi vuotta ja… ja… Mummo, joka ymmärtää kaikki asiat, eikö mummo voisi sanoa, miten minä saisin Emman sinne hänen sijaansa. Kuinka me tekisimme työtä, Emma ja minä! Mekös pitäisimme iltamia ja tekisimme iltamaretkiä lähipitäjiin. Työhön tulisi aivan toinen vauhti…

— Oma rakas mummo, kun setä Alfred sanoo, että minun pitäisi mennä maalle ja päästä tästä yskästäni… Ja minusta olisi niin hauskaa tutustua maaseutuun ja kansanopistotyöhön. Eikä Martti missään tapauksessa ole siellä kuin pari vuotta…

— Mutta lapsikullat, sanoi isoäiti, — kuinka te saatte pois entisen johtajattaren…?

— Kyllä hän vielä suuttuu, niin että hakee pois. Johtokunnan puheenjohtajakin on siitä aivan varma. Sellainen vanha, ikävä neiti.

— Hm, sanoi isoäiti, — itsepähän tiedätte. Ajatelkaa kuitenkin, ennen kuin toimitte.

Setä Alfredia, kirurgian tohtoria, pyydettiin puhelimeen. Hänen täytyi viipymättä rientää sairaalaan. Hetkinen kosketeltiin sitä vaikeaa leikkausta, minkä hän pari päivää sitten oli tehnyt. Sitten puheli Gunilla-rouva lastenlastensa, nuorien rouvien kanssa, joiden lapset saivat hampaita tai opettelivat lukemaan. Vihdoin hän kiertoretkellään tuli siihen pieneen kulmahuoneeseen, missä hänen tyttärensä, nykyiset johtajien ja professorien rouvat kerran olivat puetut morsiamiksi. Valkea huonekalusto seisoi siellä yksinkertaisena ja tyylipuhtaana, ja punertava valo lankesi katosta. Hämmästyksekseen tapasi Gunilla-rouva kultapoikansa, Kuno-tohtorin, sohvassa nuoren naisen rinnalla, joka ei ollut kukaan muu kuin kunnallisneuvos Ståhlen nuorempi tytär, ja toisella puolen huonetta puheli Olli Sariola, tanssitaiteilija, suurin elein niin ikään nuorelle naiselle, joka sattui olemaan kunnallisneuvos Ståhlen toinen tytär.

Vanha rouva kävi silmänräpäyksessä läpi kaikki, mitä hän oli kuullut Ståhlen perheestä. Sitten hän ajatteli, miten onnellista olisi, jos Kuno saataisiin kiinnitetyksi kotilieden ääreen ja miten turvallista, jos Olli joutuisi naimisiin nuorella iällään. Gunilla-rouva meni pöytälaatikolle ja oli etsivinään jotakin. Olli kuvasi kuulijattarelleen tanssin aatteellista sisältöä, tanssin ideaa. Hän oli harjoittanut opintoja pääasiallisesti Pietarissa ja aikoi panna pystyyn tanssiopiston. Huoneisto oli jo vuokrattu… Gunilla-rouva loi katseensa nuoreen neitiin ja päätti ehdottaa hänen äitiään talousyhdistyksen johtokuntaan. Kuuluivat olevan sivistynyttä väkeä, kelpo ihmisiä nuo Ståhlet… Kunon puhetta oli näin syrjästä vaikeampi seurata. Linnuista hän puhui ja tropiikin palmumetsistä. Kuulijatar istui ääneti. Isoäiti työnsi kolauttaen kiinni pöytälaatikon ja meni heidän luokseen. Tyttö loi vieraaseen rouvaan aran katseen ja hymyili kuin pyytäen anteeksi olemassaoloaan. Pian molemmat naiset kuitenkin kuuntelivat, mitä nuori tiedemies kertoi. Hän kuvasi kaivaustyötä ja kiihkoa, millä seurataan jokaista lapionliikahdusta. Mikä juhlallinen tunne valtaakaan mielen, kun ase maan povessa kalahtaa ja silmien eteen alkaa paljastua temppelinpääty tai veistokuva! Alussa oli hän elänyt sellaisessa kuumeessa, ettei malttanut odottaa, vaan tarttui omin käsin lapioon ja kaivoi auringon noususta auringon laskuun.

Tytön kasvoille oli laskeutunut se arkaileva punastus, millä nuoren tytön aina sallitaan salata onnea, jonka hänen eteensä sytytetty rakkauden suitsutusuhri hänelle tuottaa. Otteli Ståhlen huulet avautuivat ja sulkeutuivat, ikään kuin hän olisi juonut jostakin maljasta, jota näkymätön käsi silloin tällöin toi hänen huulilleen.. Hänen silmänsä kiittivät kosteina joka sanasta, joka hänelle lausuttiin, niinkuin kukkanen kiittää kasteesta, joka lankeaa sen lehdelle. Gunilla-rouva ei enää katsellut kultapoikaansa, vaan Otteli Ståhlea, ja äkkiä laski hän kätensä tytön tanakalle käsivarrelle. Tyttö käänsi silmäteränsä isoäitiin ja ajattelematta mitä teki, kiersi hän kätensä hänen kaulaansa. Kunon isoäiti sulki tytön syliinsä ja silitti hänen hiuksiaan, poskeaan ja valkoista kaulaansa. Sitten hän silminnähtävästi tyytyväisenä lähti huoneesta.

Otteli Ståhle tunsi sillä hetkellä, että jotakin oli tapahtunut, että hän ikäänkuin kuului perheeseen ja että isoäiti mielessään oli siunannut häntä. Hän ei enää ensinkään voinut seurata tohtorin puhetta. Hänessä liikkui outo onnen- ja pelonsekainen tunne. Tohtorikin vaikeni. Heille oli molemmille helpotus, kun heitä tultiin hakemaan. Oli kuultu, että neiti Ståhle lauloi. Hänet talutettiin puoliväkisin soittokoneen ääreen. Kunnallisneuvoksen pieni Otteli koki ensi kerran, mitä on yleisön suosion makeus. Yleisö oli haltioissaan. Hän lauloi kaikki mitä osasi ja sellaistakin mitä ei osannut — yleisö huusi ja vaati enemmän. Hänelle ojennettiin kukkia, joita ryöstettiin kunniavanhuksen syntymäpäivävihoista. Tohtori Kuno antoi hänelle ruusun. Otteli hymyili kuin unessa.

Hyvästi jättäessään suuteli isoäiti häntä, lähetti kotiin terveisiä ja lupasi pian tulla tervehtimään äitiä. Outo pelko tytön mielessä ei väistynyt, vaan kasvoi.

Hän heräsi, kun viima kadulla puhalsi läpi vaatteiden ja lumisäröt lentelivät vasten kasvoja.

— Herää nyt jo, puhui Leo hänen vierellään ja nipisti häntä käsivarresta. — Kuule, Otteli, sinun täytyy puhua papalle. Papan täytyy panna Runolaan suurempi summa. Sehän on sulaa järjettömyyttä, että me tyydymme kuuteen prosenttiin, kun me voimme saada kaksitoista. Onhan järjettömyyttä uskoa, ettei yritys kannattaisi, kun kaupungin parhaat liikemiehet ovat sen takana. Salmensuu lupasi vielä kerran käydä Ruokorannan kimppuun — minun osalleni jäi taivuttaa pappa. Se se on aika nahjus se Angervoinen. Kustannuttaa meillä kirjoja, joita ei kukaan osta. Täytyy välttämättä saada se Hornanheimo niistä kirjoittamaan.

Tytöt astelivat toisiaan vasten painautuneina, hymähtivät jonkin lyhdyn alla katsahtaen toisiinsa, ja Leon puhe meni heidän korviensa ohi kuin rataspyörien jyrinä kadulla, joka vasta alkoi peittyä lumeen.

— Hoi, pysähtykää toki, huusi veli ja levitti nauraen käsivartensa heidän eteensä, sulkien heiltä tien. — Katsokaa toki tuonne. Osaatteko lukea? "Kustannusosakeyhtiö Runola" — katsokaa toki, miten komeasti kirjoitus juoksee ympäri nurkan. Angervoinen, se aasi, olisi tahtonut fraktuuraa, meidän täytyi Salmensuun kanssa käyttää kaikki energiamme saadaksemme antikvan. Kyllä hän on mahdoton johtokunnassa, kyllä hänet täytyy saada pois tavalla tai toisella… No, katsokaa nyt, eikös ole ovikin komea…

Tytöt näkivät kauniin, uuden kivimuurin ja tutun oven, josta he niin monta kertaa olivat menneet ulos ja sisään. Suuressa kulmaikkunassa, jonka yläpuolella sana "Runola" oli luettavana, nähtiin ruudussa kiiltävä täplä, jonka yksityiskohtia oli mahdoton kuitenkin pimeällä erottaa. Se oli uuden osakeyhtiön merkki: Väinämöinen, päässä tuttu lakki, jaloissa pauloilla kiinni sidotut virsut. Merkki oli tohtori Angervoisen keksimä, taiteilija oli hänen neuvojensa mukaan tehnyt sen.

— Se vanha aasi, sanoi Leo, ajatellen tohtori Angervoista ja rupesi viheltämään isänsä lempilaulua: Kaunis, kirkas nyt on aamu. — Tuo naurettava Väinämöinen on hänen syynsä. Kannel olisi sittenkin ollut parempi. Se vanha aasi!

Kotiin päästyä koettivat he hiipiä huoneisiinsa, niin etteivät vanhemmat heräisi, mutta sekä isä että äiti olivat valveilla. Istuen kunnallisneuvoksen vuoteen laidalla tytöt kertoivat illan vaikutelmista, ottaen sanat toistensa suusta.

Oli ollut niin hauskaa, ettei koskaan… Ei, ei tanssittu, eikä ollut illallista, ainoastaan teetä, hedelmiä ja voileipiä. Mutta kuitenkin oli ollut äärettömän hauskaa.

— Olkaa nyt hiljaa, että muutkin saavat puhua, koetti Leo keskeyttää. — Pappa on aina toivonut, että me päästäisiin piireihin — ja nyt päästään, vieläpä sakeimpaan kermaan ja sakkaan…

— Älä nyt sinä, huusivat tytöt ja luettelivat, keitä Pesässä oli ollut ja mitä Gunilla-täti oli puhunut — niin, niin, hän oli heidän lähtiessään ehdottanut lähempää tuttavuutta…

— Pappa saa uskoa, että Sela ja Otteli menevät naimisiin itse tohtori
Svanin ja tanssitaiteilija Sariolan kanssa…

— Jollet sinä…! toruivat tytöt, puhuivat puhumistaan ja uhkasivat veljeään nyrkit pystyssä.

Papan ja mamman huudahdukset ja kysymykset eivät kuuluneet missään. Daniel tuli poikain huoneesta, pitkät sääret paljaina, paidan yllä päällystakki, ja istuutui äitinsä viereen tämän sängyn laidalle. Tytöt kertoivat, että Pesän kalustuksena oli ollut sellaisia vanhoja peilejä ja huonekaluja, jollaisia oli myyty Syvälahden huutokaupassa. Johtaja Sariola oli lähettänyt papalle terveisiä ja luvannut huomenna soittaa. Ei, maisteri Bernhard ei ollut, Gunilla-täti ei tunnu pitävän hänestä.

— Ja Otteli lauloi, keskeytti taasen Leo, — ja kaikki olivat hänet syödä… Minusta se meni mukiin, mutta joku herroista sanoi: ei tytöllä ole ääntä eikä korvaa, mutta korea hän on!

— Kuka se oli? sanoi hän. — Mitä ne sitten tahtoivat minua laulamaan. Minä en mitenkään olisi… Se oli hävytöntä… Kuka se oli, sinun täytyy sanoa… Mitä ne sitten taputtivat käsiään ja toivat kukkia ja… ja…

— Ja Selasta tehdään väkisinkin tanssijatar ja rouva Sariola lisäksi, tanssitaiteilijan rouva, kertoi Leo. — He haaveilivat kaiken iltaa Pesän morsiuskamarissa… no, nämä molemmat papan tyttäret ihailijoineen. Ja Gunilla-rouva kävi silloin tällöin valvomassa, että kaikki tapahtui säännöllisesti ja säädyllisesti…

— Sinä olet inhottava! huusi Sela. Sinusta on tullut katupoika… Sinun kanssasi on mahdoton enää olla…!

Sinä yönä nukkuivat kunnallisneuvoksen talossa ainoastaan pojat. Sekä vanhemmat että tyttäret valvoivat.

Olisivatpa Sela ja Otteli Ståhle nyt ymmärtäneet onnensa. Itse Gunilla-rouvan tyttärenpojat olivat heihin vakavasti rakastuneet. Sekä nuori tohtori että tanssitaiteilija näyttivät selvästi tarkoituksensa. He alkoivat käydä talossa ja he lähettelivät kukkia. He pyysivät sydämensä valittuja sekä teatteriin että ajelemaan autolla. Selaa huvitti ja mairitteli, Otteli pelkäsi. Mitä? Vanhemmat odottivat iloisessa jännityksessä.

Sattui sitten aamu sen yön jälkeen, jolloin yhdeksät yrtit olivat olleet Sela Ståhlen pään alla. Ei ollut mikään juhlapäivä eikä tyttö ollut missään ihmeellisessä tai eriskummallisessa paikassakaan. Hän oli kotona ja siellä vallitsi tavallinen arki, kun veli, Leo, toi hänen eteensä aivan vieraan herran ja käski häntä toimittamaan kahvia. Vieras esiintyi hyvin ulkomaalaisissa pukimissa, hänen sormessaan oli leveä sormus, joka ei kiiltänyt ja jonka kannassa oli pääkallo. Nuori herra kumarsi, suuteli Selan kättä ja sitaisi syrjään hiukset, jotka olivat valahtaneet otsalle.

Maisteri Aarne Ruokoranta oli kaiken syksyä katsellut kunnallisneuvos Ståhlen tyttäriä ja havainnut heidät molemmat suloisiksi. He olivat panneet hänet ajattelemaan, kuinka olisi, jos heittäisi nämä nuorenmiehenpäivät ja rupeaisi johonkin vakinaiseen työhön, liittyisi esimerkiksi Maan Äidin toimitukseen, johon häntä monesti oli tahdottu. Pitkään aikaan ei hän voinut päättää, kumpiko neiti Ståhle oikeastaan oli hänelle myötämielisempi, mutta kerran teatterissa hänelle selvisi, että se punainen oli hänen makunsa mukainen, hän eikä kukaan muu. Ruokoranta kiikaroi häntä kaiken iltaa, niin että se herätti yleistä huomiota, ettei sanoisi pahennusta. Herkullinen hän oli vihertävässä, avokaulaisessa puvussaan, jokin halpa hely hiuksissa. Saada timanttinen diadeemi noihin hiuksiin — kautta Pluton, se näky oli jumalia varten. Ruokoranta ei koko yöhön ajatellut muuta kuin kosteaa katsetta ruskeissa silmissä ja niskaa, jonka rehevä kaarevuus toi mieleen Rafaelin tutut madonnat. Estetiikan maisterin uusi tunne oli niin oudon yksinkertainen, että se teki hänet poikaseksi. Hänen mieleensäkään ei johtunut ryöstää tyttöä, ottaa hänet kadulla hämärissä syliinsä, nostaa hänet autoon ja kiidättää pois — mikä hänen periaatteensa mukaan oli ainoa oikea tapa kohdella naista. Hän tiesi sitä paitsi kokemuksesta, että tämä tapa vei perille: nainen rakastui ehdottomasti sen voiman edessä, mikä hänet oli lannistanut. Mutta Otteli Ståhleen nähden Ruokoranta punoi pauloja ja suunnitteli sotajuonia.

Hän läksi Runolaan tapaamaan veljeä, Leo Terästä, tarjoutui itse puolestaan ottamaan osakkeita kymmenellä tuhannella markalla ja lupasi koettaa vaikuttaa isäänsä. Hän tunsi kyllä, luvatessaan käydä isänsä kimppuun, tekevänsä jotakin huonoa — olivathan he isän kanssa sanoneet toisilleen hyvästi ikään kuin olisivat kuolleet. Mutta nainen oli kuin olikin saanut hänet valtoihinsa: naisen tähden oli hän valmis rikkomaan sopimuksensa ja pyytämään isältään rahaa Runolaan, jonka kumoonmenosta hän itse puolestaan oli varma. Ehkei kuitenkaan nainen aivan yksin ollut tässä vaikuttavana tekijänä. Sitten jäähyväisten oli Suur-Kaupungin "hienoimpaan herraan" tullut omituinen tunne, miltei hellyys isään.

Runolan nuori apulaisjohtaja salasi huonosti iloaan rikkaan ukko Säfstrandin pojan, maisteri Ruokorannan käynnin johdosta. Hänen kohteliaisuutensa lähenteli nöyryyttä ja tuli vastenmielisen tuttavalliseksi, kun hän ehdotti, että mentäisiin Minervaan istumaan. Mutta sittenpähän sidottaisiin solmu tytön perheen kanssa lujaksi, ajatteli Ruokoranta.

Minervassa syntyi ilo ja riemu, kun Teräs ja Ruokoranta tulivat. Tuttu seura oli koolla ja tutut järjettömyydet toistettiin. Kun Angervoinen kuuli, että Ruokoranta oli luvannut taivuttaa isänsä panemaan Runolaan kymmenen tuhatta, piti hän puheen Ruokorannalle. Riti-Rati katui nalkutuksia, joita järjestelmällisesti oli viime aikoina kyhännyt Maan Äitiin, ja lupasi kirjoittaa oikein kauniisti ukko Sanfridista. Lohipato löi lysyyn Salmensuun silinterin ja vaati romaanistaan kolmea tuhatta markkaa, koska Runola nyt saisi näin paljon rahaa. Kun hänelle lopulta vakavasti täytyi huomauttaa, että hän jo oli nostanut koko palkkion, kaksi tuhatta, mikä palkkio lisäksi oli hyvin runsas, rupesi Lohipato riitelemään, tehden koko seurustelun suorastaan mahdottomaksi. Sopu palasi kuitenkin, kun Ruokoranta tilasi meukovia ja käski katsoa, että sitä tuli runsaasti. Angervoinen toi nyt toisesta päästä salia pöytään pari nuorta kirjailijaa, nimittäin Onni Kotkan ja Toivo Ruosteen. He olivat Runolan kirjailijoita ja Teräs lyöttäytyi heti heidän kanssaan keskustelemaan. Tohtori piti puheen kansalliselle Diogeneelle, Sanfrid Säfstrandille. Juotiin kansallisen Diogeneen malja.

Kaksi päivää myöhemmin istui Ruokoranta ajurin reessä, järjestäessään lainaa, jonka hän otti ostaakseen osakkeita kauniin Otteli Ståhlen veljeltä. Koronkiskurieukko oli kuin jostakin Dostojevskin romaanista peräisin ja mieluummin olisi lainanottaja kohdellut häntä samalla tavalla kuin mainitun kirjailijan sankarit kohtelivat nylkyreitään. Joka tapauksessa hänellä noiden parin päivän perästä oli käsissä luvattu summa, jos kohta siitä oli mennyt huikea korko. Jäljellä oli vielä retki isän luo. Tuntui sekä helpolta että vaikealta.

Ajuri pysähtyi tutun, luhistuvan portin eteen. Ruokoranta maksoi ja viskasi savuavan sikarinpätkän lumeen. Tie kadulta pihamaalle oli niin tukossa, että nuori mies tuli ajatelleeksi isänsä mahdollisesti kuolleen. Hänessä sävähti, kun hän sitä ajatteli. Portailta johtivat kuitenkin koiran jäljet avaran piha-alueen toiseen päähän ja taasen takaisin portaille. Ulkohuonerakennusten mustat ovet, viisi luvultaan, olivat lukossa ja tuijottivat rinnan pihamaalle. Se ei todistanut mitään, ne olivat kauan tuijottaneet samalla tavalla. Polvia myöten kahlaten lumessa isänsä ainoa poika kulki kaivon ja tikapuiden ohitse portaille. Nainen oli toki tehnyt hänet hulluksi! Hän ei kunnioittanut omaa lupaustaan eikä isänsä tahtoa: tässä hän tuli ja valmistautui koputtamaan oveen. Outo liikutus yritti ottaa hänet valtoihinsa. Hän muisti hyvin hämärästi kuvan varhaisimmasta lapsuudestaan: tuolla puiden alla oli istunut kaunis nainen, pukeutuneena siniseen pukuun, ja hän, Aarne, oli leikkinyt hiekassa. Nainen oli hänen äitinsä. Hän ei muistanut hänestä mitään muuta, mutta tämä kuva oli kesäinen ja valoisa, joskin niin utuinen, että se, kun sitä rupesi ajattelemaan, hukkui ikään kuin taivaan sineen. Muistot myöhemmiltä ajoilta olivat kovat ja karkeat. Kuinka monta kertaa poika nauraen ja pilkaten oli paiskannut kiinni kotinsa oven ja kuinka monta kertaa hän oli potkaissut siihen, sen sijaan että olisi pyytänyt päästä sisään! Isä oli hävittänyt soittokellon, mikäs siinä auttoi muu kuin kova kovaa vastaan. Toki isän ja pojan viime kohtaus oli ollut sovinnollinen. Aarne oli vieläkin näkevinään pohjattoman surun isän katseessa, kun hän sanoi hänelle: kuolemaan asti. Hän käytti näitä sanoja samassa mielessä kuin ihmiset käyttävät sanoja "näkemiin asti". Haudan lepo oli todella jo laskeutunut heidän välilleen — ja nyt rikkoi poika sen.

Koira rupesi haukkumaan ja vanhan Bellan tutut, mustan- ja valkeankirjavat, itkettyneet kasvot ilmestyivät ikkunaan vasemmalla.

— Avatkaa… Elättekö te, isä…? Minulla on tärkeää puhuttavaa, minä menen heti… Kuinka te voitte? Isä! Isä!

Hän jyskytti ovea ja koira haukkui. Hän kahlasi hankeen ja heitti lunta isän makuuhuoneen ikkunaan. Hän palasi portaille ja jyskytti taasen ovea. Tämä oli toki kohtuutonta, isän piti tietää, ettei hän tullut syyttä suotta.

Hän potkaisi jo laudoitukseen. Silloin läheni koiranhaukunta, lukko sisäpuolella väännettiin auki ja isän tutut, nopeat askeleet kuuluivat narisevilla permantopalkeilla.

— Niniven lapsi, puhui vihdoin oven takaa se väsynyt ääni, jonka poika tunsi jäähyväiskohtauksesta, — minkä tähden sinä tulet takaisin?

Silloin muuttui ääni siksi kovaksi ja leppymättömäksi, jonka poika niin hyvin tunsi koko nuoruutensa ajoilta.

Vanhuksen askeleet etenivät, peruuttamattomasti, lukot sisäpuolella kiertyivät kiinni ja koira lakkasi haukkumasta.

Nuori mies työnsi lakin niskaansa ja varustautui särkemään ovea. Hän oli silmittömästi suuttunut. Samassa huomasi hän portilla poliisin kuuromykän pojan ja ymmärsi, että oli turhaa taistella ukkoa vastaan. Poliisin kuuromykkä, vähämielinen poika oli viime vuosina ollut isän ainoana apulaisena. Aarne tunsi mykän merkkikielen ja jäi puhumaan pojan kanssa.

Hän sai tietää, että kauppias nyt oli jalkeilla ja että hän kirjoitteli numeroita ja jotain muutakin. Insinööri oli käynyt talossa pari kertaa samalla viikolla. Aarne-herran huoneessa ei enää ollut mitään kalustoa, sängynkin oli kauppias hakannut polttopuiksi.

Vielä samana päivänä meni hän tapaamaan Leo Terästä ja hänet esitettiin
Ottelille.

Pian olivat heidän ensi suudelmansa vaihdetut. Heille alkoi hullun ja hekumallisen rakkauden aika.

Sulhanen toi morsiamelleen sädehtivän diadeemin, kalliita kankaita, hajuvesiä ja kukkasia. Nainen kulki kuin juopumuksen vallassa aamusta iltaan ja illasta yöhön. Hänelle ei enää ollut isää eikä äitiä, ei sisarta eikä menneisyyttä. Ei hänelle myöskään ollut tulevaisuutta, hänelle oli vain odotus ja odotuksen täyttyminen. Hän ei kysynyt aikaa eikä paikkaa. Oli tyhjyys silloin, kun hän oli yksin, oli kylläisyys silloin, kun huulet koskettivat armaita huulia.

Vanhemmat seurasivat ymmällä tyttäriensä uudenaikaisia kihlauksia, joita he eivät käsittäneet. Varsinkin oli äiti huolissaan. Hän syytti itseään kasvatuksesta, jonka oli tyttärilleen antanut. Siitä oli nähtävästi puuttunut kuri ja vakavuus. Hän ei ollut tietänyt, mikä kevytmielisyyden itu hänen lapsissaan asui. Kunnallisneuvos koetti selittää, että ajat olivat muuttuneet: mikä heidän nuoruudessaan katsottiin sopimattomaksi, oli nykyajan nuorille varsin sopivaa. Mutta kunnallisneuvoksen selitykset eivät vakuuttaneet, sillä hän ei itsekään uskonut niihin. Poissa olivat unelmat yhteiskunnallista arvonantoa nauttivista, varakkaista kodeista. Vanhemmat vain toivoivat, että pappi olisi sanonut aamenensa, jotta luvaton olisi tullut luvalliseksi. Äiti vietti vapaahetkensä polvillaan pienessä huoneessaan. Hän oli tottunut rukoilemaan polvillaan ja hänen rukouksensa oli hätääntyneempi kuin milloinkaan. Mitä oli hänen pienistä tyttäristään tullut, maalaislapsista, joiden kädet hän oli liittänyt yhteen illoin ja jotka kotikirkossa olivat uudistaneet kasteensa hiton kyynelillä ja vannotuksilla?

Sela kuitenkin noudatti joitakin muotoja. Hän kärsi puhuttavan kanssaan ja rupesi valmistamaan myötäjäisiään. Otteli tuli tuskin yöksi kotiin, hän vietti päivän sulhasensa komeassa nuorenmiehenkodissa ja karkotti naurulla, itkulla tai suuttumuksella luotaan kaikki kysymykset. Hän ei enää vaihtanut vanhempiensa kanssa sanaa muusta kuin ilmasta, ruuasta tai juomasta. Jos häneltä ruvettiin kysymään, mikä hänen oli, miksi hän oli niin muuttunut tai milloin hän aikoi naimisiin, niin turvautui hän, kuten sanottu, nauruun tai kyyneliin. Ei hän ollut muuttunut, hän oli tietysti vain onnellinen! Selalle tuli sulhasensa kanssa erimielisyyksiä, kuten muillekin morsiamille. He riitaantuivat heti kihloihin jouduttuaan Lohipadon uudesta kirjasta, josta ei Sela pitänyt ja josta hän vaatimalla vaati pois joitakin paikkoja. Heille oli jo silloin tulemaisillaan ero. Sela iloitsi, kun julkinen arvostelu oli samaa mieltä hänen kanssaan, ja ryhtyi siitä lähtien Lohipatoa kasvattamaan. Sulhanen suututti Selaa antamalla hänen odottaa sovituissa kohtauspaikoissa, joskus ollen kokonaan tulematta. He riitelivät, mutta sopivat taasen ja olivat iloiset ja onnelliset. Lohipato oli pari kertaa koko lailla juonut tullessaan morsiantaan tervehtimään — onneksi ei Sela sitä huomannut. Isä ei pitänyt pitkistä kihlauksista, hän oli heti sanonut sen molemmille nuorille pareille, ja Sela ja hänen sulhasensa alkoivatkin katsoa itselleen huoneistoa.

Vanhemmat aavistivat, että heidän pieni Ottelinsa oli pahojen puheiden esineenä kaupungilla, ja tunsivatkin sen liikkuessaan ulkona. Kunnallisneuvos kuuli suorastaan rumaa leikinlaskua ja sekä mahdollisia että mahdottomia juoruja. Mutta hän vastasi kaikkeen sanomalla, että he heti menevät naimisiin, ja pääsi rauhaan.

Toki Ruokoranta kuitenkin hoiti asiansa, kunnallisneuvos ei ollut missään raha-asioissa hänen kanssaan, mutta Lohipato maksatti vekseleitään ja tarvitsi muutenkin rahaa.

— Parempi olisi ollut, ettei kaunis Otteliana olisi nähnyt Sanfrid
Säfstrandin poikaa, sanoi maisteri Bernhard kunnallisneuvokselle. —
Tämä ei pääty hyvästi, muista minun sanoneeni.

— Sano muuta, Bennu-poika, vaikeroi kunnallisneuvos. — Minkä niiden nuorten sydämelle voi! Kyllä Aarne kuitenkin rakastaa Ottelia. Näkisit, miten hän on hänet koristanut.

— Onhan se nähty. Teatterissa kun on pimeä, valaisevat Ruokorannan morsiamen jalokivet — niin sanotaan.

— Mutta, sanoi maisteri Bernhard ja katseli kunnallisneuvokseen, toinen silmä raolla, — jos nyt tulisi jotakin… jotakin nuorten väliin, niin… suoraan sanoen, se olisi vain onneksi molemmille. Otteliana voi ruveta laulamaan, sellaisella tytöllä on menestystä missä vain.

— Me olemme mamman kanssa olleet hyvin huolissamme, sanoi kunnallisneuvos, — mutta toivomme toki, että he menevät naimisiin. Ja ehkä rakkautta riittää, ja ainahan Aarne elättää vaimonsa. Eihän ukko voi ottaa miljooniaan hautaan. Minä olisin niin tahtonut, että Aarne olisi vienyt Ottelin ukon luo, mutta ei hän ole sitä tehnyt. On nekin välit isän ja pojan kesken!

Eräänä yönä ei Ottelia ensinkään kuulunut kotiin. Sela huomasi aamuyöstä, että hänen vuoteensa oli tyhjä, ja rupesi kuuntelemaan liikettä huoneista tai kaduilta. Hetken kuluttua hän nousi, tähyilläkseen ikkunasta. Joka lähenevää rekeä, joka lähenevää jalankulkijaa hän odotti. Muuan tuli alas katua ja heidän ovelleen: se oli isä. Sela puki vaatetta ylleen ja meni eteiseen vastaan.

— Älä siinä hulluttele, sanoi kunnallisneuvos, — ei ole ensinkään niin myöhäistä.

Isä oli juonut ja tahtoi nopeasti päästä tyttärensä näkyvistä. Selan teki mieli kysyä, oliko isä nähnyt Mattia, mutta isä oli jo sulkenut oven.

Sela ei saanut unta ja odotti taasen. Leo, seurassaan joku herra, läheni nyt vuorostaan kodin ovea. He puhelivat ja nauroivat. Odotuksen hetket kävivät Selalle pitkiksi ja hän aikoi jo avata ikkunan. Vihdoin viimein Leo tuli. Hänkin tahtoi päästä sisarestaan eroon ja vastasi vältellen kuten isä. Sela ei päästänyt häntä.

— Kyllä he hoitavat asiansa — antaa heidän olla! Kun Sela tuli huoneeseensa, istuutui hän vuoteen laidalle ja itki. Hänelle kävi äkkiä selväksi, miten heidän kaikkien elämä oli muuttunut. Mitä tapahtuisikaan lopuksi? Näin lyhyessä ajassa — miten tämä oli mahdollista? Mitä tapahtuisikaan lopuksi?

Kun jo oli niin aamu, että ihmiset alkoivat liikkua kadulla, meni hän ruokasaliin ja tapasi äitinsä täysissä vaatteissa. Äiti istui, kuten ennen Syvälahdessa, sukankutimensa ääressä, edessään kahvipannu ja raamattu. Hän ei pelästynyt niin pahasti kuin Sela oli odottanut. He joivat yhdessä kahvin ja neuvottelivat. Tulivat siihen johtopäätökseen, että oli parasta lähteä Aarne Ruokorannan asuntoon kysymään häneltä. He koettivat herättää Leoa, mutta Leo ei ottanut herätäkseen. Daniel, jolla ei sinä aamuna sattunut olemaan tuntia koulussa, sen sijaan läksi sisaren kanssa.

— Eilen. Minä näin. Ottelilla oli jonkun toisen turkki, tuskin olisin tuntenut.

Turhaan he soittivat kelloa, Aarne Ruokorannan asuntoon he eivät päässeet. Talossa tiedettiin, että maisterin oli tapana nukkua hyvin kauan, siivoojattaren oli lupa tulla vasta yhdeltä. Uutimet ikkunoissa kadun puolella olivat alhaalla. Todennäköisesti ei ketään ollut kotona?

— Mutta mikseivät he sitten ole soittaneet kotiin? Pitävät ihmisiä tällaisessa pelossa.

Rauhoittuneempina tulivat he kuitenkin takaisin ja kertoivat, että
Otteli ja Aarne olivat automatkalla.

Odotettiin iltaan — ei mitään kuulunut. Kunnallisneuvos ja Leo, joille ei äiti ollut maininnut mitään pelostaan, läksivät kokouksiinsa, kuten tavallisesti. Lohipato tuli hakemaan morsiantaan kävelemään. Äiti ja Daniel jäivät kahden ruokasaliin. Danielilla oli pää täynnä Vikbergin suunnitelmia, Talitiaisen ahdistelua kun yhä jatkui. Lisäksi hänen oli uni. Mutta hän oli niin tottunut seurustelemaan äitinsä kanssa, ettei hänen mieleensäkään johtunut jättää häntä yksin, kun hän näki äitinsä olevan levottoman.

Se oli tuttu pyyntö, äiti toisti sen aina, kun häntä jokin painoi. Daniel nouti kirjan. Hän haukotteli niin, että leukapielet narahtelivat, kun hän istui kattolampun alle. Mutta kun hän avasi kirjan, tuli hänen eteensä tämä kohta:

"Ja Herran sana tuli Joonalle, Amittain pojalle, sanoen: 'Nouse, mene Niniveen, siihen suureen kaupunkiin, ja saarnaa sitä vastaan; sillä heidän pahuutensa on tullut minun kasvojeni eteen.' Ja Joona nousi paetakseen Tarsikseen Herran kasvojen edestä. Ja hän meni alas Joppeen ja tapasi laivan, joka kulki Tarsikseen; ja hän maksoi kuljetuspalkan ja astui siihen mennäkseen heidän kanssansa Tarsikseen Herran kasvoja pakoon. Mutta Herra lähetti ankaran tuulen merelle…"

Sela ja Matti palasivat. Daniel kuuli äidin pyytävän Mattia juomaan teetä. Matti ei olisi tahtonut tulla sisään enää, mutta tuli lopulta. Daniel luki itsekseen eteenpäin. Ei milloinkaan kirja, josta hän usein oli lukenut äidilleen, ollut tehnyt häneen tällaista vaikutusta. Oli kuin hän yhtäkkiä olisi nähnyt laivan taistelevan tuulessa ja matkustavaisten hengenhädässä huutavan Jumalan puoleen. Kukin huusi omansa puoleen. Ainoastaan Joona, joka oli lähtenyt Jumalaansa pakoon, nukkui. Hän makasi alhaalla laivan ruumassa, käsivarsi päänsä alla ja kuorsasi, vaikka laiva kiikkui ja huojui ja ryski joka liitteessä, hajoamaisillaan. Poika näki kaikki elävästi. Joonalla oli ruskeat vaatteet ja pitkä, musta parta…

— Oletko sinä varma, että ne olivat Aarne ja Otteli, jotka sinä näit autossa? kysyi Matti hänen edessään.

Daniel liikahti ikään kuin hän olisi ollut Joona, jota merimiehet herättelivät. Tuleva lanko ravisteli häntä olkapäästä ja uudisti kysymyksensä.

— Hänen tukkansa oli irtautunut tuulessa, tai siinä kun he ajoivat niin nopeaan. Otteli mätti hiuksia lakkiinsa. Minä näin hänen vihreän samettihihansa ja hiukset, jotka olivat punaiset. He ajoivat tästä ohi. Otteli katsoi ikkunoihin. Hän ei nähnyt minua — minä… minä…

Daniel oli ollut heittämässä puita vajaan. Isä oli kuitenkin kieltänyt häntä auttamasta palvelijoiden tehtävissä. Sela ja Matti eivät huomanneet saaneensa häntä kiinni luvattomasta työstä. Ottelin katoaminen täytti kokonaan heidän ajatuksensa.

Kaikki kiihtyivät, puhelivat sekavasti ja ääneen ja ryhtyivät vihdoin soittamaan poliisille.

Daniel oli niin kiintynyt kertomukseen, ettei hän voinut heittää kirjaa kädestään. Hänen ei enää ollut uni. Hän pakeni äitinsä huoneeseen, saadakseen olla rauhassa, ja luki.

"— Mutta Ninive oli Jumalan suuri kaupunki, kolmen päivämatkan suuruinen. Ja Joona alkoi kävellä kaupunkia yhden päivän matkan ja saarnasi sanoen: vielä on neljäkymmentä päivää, sitten Ninive hukkuu…"

Outo liikutus valtasi pojan. Kun hän oli lukenut Joonan kirjan loppuun, lankesi hän polvilleen siihen, missä äidin oli tapana polvistua, ja purskahti itkuun. Kauhea syy painoi häntä. Tekivätkö he väärin Talitiaiselle? Hän oli monta kertaa ollut purskahtamaisillaan itkuun. Mitä hän sille voi, että hän oli mamsseli eikä mies.

Yhtäkkiä Daniel huomasi äidin polvillaan vähän matkan päässä. Äiti ei itkenyt, ainoastaan rukoili hiljaa.

Daniel muisti Ottelin ja ymmärsi äidin tarkoittavan onnettomuutta. Daniel oli levoton jostakin toisesta syystä. Olisiko Vikberg voinut erehtyä, eikö olisi ollut oikeutta kiusata Talitiaista? Mutta mitä hän puki ylleen sellaisia vaatteita!

Kun eivät Aarne ja Otteli vielä toisenakaan päivänä olleet tulleet, pantiin poliisi liikkeelle. Kunnallisneuvos, joka oli suuttunut siitä, että asia näin myöhään ilmoitettiin hänelle, soitti lisäksi sanomalehdentoimituksiin kuulostellakseen, olisiko tullut tietoa auto-onnettomuudesta, ja meni vihdoin poliisimestarin puheille. Siivoojattaren avulla, joka tavattiin lämmittämässä Ruokorannan asuntoa, päästiin hänen huoneisiinsa ja tavattiin siellä naisen kalossit, jotka tunnettiin Ottelin omiksi, sekä toinen, nähtävästi jostakin myymälästä lähetetty käärö, sisältävä autoiluhuiveja, toinen sisältävä kintaita.

Automatka oli siis selvä. Poliisilta saatiin lisäksi tietää, että suuri, tummansininen auto, jossa oli istunut pitkä vaalea herra ja valkoturkkinen, punatukkainen nainen, oli toissailtana nähty lähtevän kaupungista.

Koko kaupunki tiesi sulhasen ja morsiamen huviretkestä. Kukaan ei uskonut onnettomuuteen, paitsi omaiset.

Talon naiset valvoivat kolmannen yön ja ottivat peläten käsiinsä aamulehdet, etsien uutista, jonka heidän mielestään täytyi tulla. Mutta sitä ei ollut. Ei myöskään poliisi eivätkä sanomalehdentoimitukset olleet saaneet mitään tietoja.

— Saisinko minä puhua rouva Ståhlen kanssa, sanoi hän Danielille, joka avasi oven.

Äiti ja Ottelin sulhanen menivät kahden saliin. Daniel näki ruokasalin ikkunasta Ruokorannan auton kadulla oven edessä.

— Otteli elää… ei ole tapahtunut mitään onnettomuutta… hän on hotellissa… hän ei tahtonut tulla kotiin.

— Ei. Hän tulee vasta, kun saa kuulla, että te olette antaneet hänelle anteeksi… Hän on sillä lailla kasvatettu, että hän tarvitsee anteeksiantoa.

— Rouva Ståhle, te olette hyvä ihminen ja jumalaapelkääväinen ihminen. Kysykää jumalaltanne, miksi hän loi miehen ja vaimon… Me olemme, teidän tyttärenne ja minä, kolmessa päivässä eläneet läpi sellaisen onnen, että siitä olisi riittänyt säästäväisesti eläen koko elinajaksi. Mutta minä en rakasta säästämistä. Jos minä tunnustaisin synnin olemassaolon, niin minä sanoisin teille jonkin kauniin anteeksipyynnön sanan, — jos sillä voisi olla jotakin merkitystä — mutta minä en mitään kadu. Jos neiti Ståhlen isä tai veli haluavat tapella kanssani, olen valmis. Sen vielä sanon, että jos tämä nainen olisi ollut minulle vähemmän rakas…

Äiti piteli kiinni ovenpielestä ja viittasi häntä lähtemään. Ruokoranta laski pöydälle lipun, missä oli hotellin nimi ja numero. Sitten hän kumarsi ja läksi.

DANIEL

Daniel Ståhle oli odottamattaan saanut vierustoverikseen luokan hauskimman pojan, Heikki Vikbergin. Opettajat olivat kauan epäilleet Vikbergiä vallattomuuden voimakeskukseksi luokkahuoneen perällä, ja niin hänet siirrettiin aivan opettajan eteen, sen pojan viereen, jota pidettiin siivoimpana ja hiljaisimpana ja josta luultiin hänen saavan vähimmin osaveljeä kujeihinsa. Daniel sävähti punaiseksi ilosta, kun hän kuuli Vikbergin kolisevien askelten likenevän pulpettiaan ja tunsi hajun hänen vaatteistaan. Eikä Vikberg olisi koko koulusta voinut löytää uskollisempaa toveria ja kannattajaa. Daniel puolestaan pääsi Vikbergin uskotuksi ja sai siten erikoisen tärkeyden koko luokalla. Vikberg oli kuin kenraali ja Ståhle hänen adjutanttinsa. Päätä pitempänä luokan pisimpiä poikia soveltui Ståhle lisäksi erinäisiin kurkottamis- ja kiipeämistehtäviin, jotka tuon tuostakin tulivat kysymykseen, eikä kukaan enää uskaltanut pilkata häntä hänen omituisen hentoluonteisuutensa ja hajamielisyytensä vuoksi, hän kun oli Vikbergin ystävä. Hän oli kyllä jo tässäkin koulussa ehtinyt tuntea esimakua siitä ylenkatseesta, mikä vanhassa koulussa oli tehnyt hänen olonsa niin tukalaksi. Nyt oli ylenkatse kokonaan poissa, Daniel oli korotettu arvoon ja kunniaan. Pojat uskoivat hänelle salaisia asioitaan ja opettajatkin alkoivat epäillä häntä. Kotona huomattiin merkillinen vilkastuminen perheen nuorimman jäsenen luonteessa ja iloittiin siitä kaikin puolin.

Aivan erikoisen yhteishengen synnytti luokalla se kujeiden sarja, joka pantiin toimeen neiti Starkia, uutta ranskankielen opettajatarta vastaan ja jossa Vikberg näytti suunnittelijan, Ståhle toimeenpanijan osaa.

Talitiainen astuu luokkaan, avaa päiväkirjan ja painuu sen ääreen. Kun hän nostaa kasvonsa, huomaa hän, että yksi pojista tuijottaa hänen kenkänsä kärkeen. Hän katsahtaa siihen nyt itse, ei huomaa mitään vikaa ja aikoo palata työhönsä, kun hän näkee, että toinenkin poika tuijottaa samaan kohtaan. Hän katsahtaa nyt toistamiseen kengänkärkeensä, mutta ei yhäkään voi keksiä mitään ihmeellistä, ja luo levottomana katseensa takaisin luokkaan. Silloin huomaa hän, että koko luokka tuijottaa samaan kohtaan hänessä, hän valahtaa punaiseksi ja jättää huoneen. Pojat ovat voittaneet! He vääntelevät naurusta, mutta kukaan ei saa hiiskahtaakaan, täytyy puhua liikkeiden avulla, siis aivan ääneti, se kuuluu Vikbergin suunnitelmaan ja kaikki menee pilalle, jollei sitä noudateta johdonmukaisesti. Ei saa kuiskatakaan. Muutaman silmänräpäyksen ajan on luokkahuone kuin hullujen vallassa: kaikki hosuvat, irvistävät, aukovat suitaan ja tekevät mitä erilaisimpia merkkejä. Vikberg vartioi, seisoen kulmakarvat rypyssä, että kaikki tapahtuu järjestyksessä, ja kun hän kuulee askelia käytävästä, komentaa hän suurella käden liikkeellä luokan paikoilleen. Pojat istuvat kuin kynttilät. Talitiainen astuu, vielä punaisena, mutta jo rauhoittuneena paikoilleen, huomaa, että luokkakin on rauhallinen ja käy päivän tehtäviin. Mutta kun kello on tullut puoleen, alkaa peli uudelleen. Nuori neiti huomaa nyt jonkun pojan tuijottavan nappiin hänen hameensa käänteessä polven kohdalla. Koko luokka tuijottaa samaan kohtaan, liikkumattomana, vakavana ja viattomana. Talitiainen käy tulipunaiseksi, sotkeutuu sanoihinsa ja katsoo luokkaan kuin armoa anoen. Silmänräpäykseksi kääntyvät katseet Vikbergiin, kysyen, joko armonaika on koittanut, mutta samassa ne taas hellittämättä naulautuvat Talitiaisen nappiin. Vasta kun mamsseli on purskahtamaisillaan itkuun, nostaa Vikberg kättään syhyttääkseen päätään — silloin laukeaa jännitetty jousi, sillä se on ollut sovittu merkki. Kun Vikberg toisen kerran nostaa kättään, merkitsee se "victoire" ja vakavina ja viattomina käyvät pojat vastaamaan Talitiaisen kysymyksiin. Sillä tunnilla ei enää tapahtunut mitään ja seuraavalla oli rehtori kuuntelemassa.

Jokin aika kului rauhallisesti. Eräänä päivänä ennen joulua oli ylimääräinen tunti iltapuolella. Koko koulussa ei tuntunut olevan muita kuin luokka ja Talitiainen. Vikbergille oli heti, kun ylimääräinen tunti ilmoitettiin, tullut mieleen suurenmoinen tuuma ja hän oli rientänyt koululle hiukan ennen muita.

Mustan taulun taakse tehtiin karttapuikon ja nuorien avulla "ihminen". Eräs pojista lainasi sille yhden kengän, toinen toisen, kolmas lakin, neljäs takin ja pisin poika antoi housut. Kun Talitiainen tuli huoneeseen, vallitsi siellä täysi pimeys ja hiiskumaton hiljaisuus. Talitiaiselta pääsi hempeä "ah!" ja hän kiersi sähkön palamaan: silloin hän huomasi "ihmisen" ja näytti olevan pyörtymäisillään. Pojat nousivat viattomina ja vakavina seisomaan, ikään kuin eivät he olisi nähneet mitään outoa, sekä istuutuivat taas. Mutta Talitiainen juoksi, tapansa mukaan, huoneesta. Silloin syntyi luokassa kiire. Tulisella nopeudella korjasi kukin vaatekappaleensa. Kun Talitiainen rehtorin seurassa — mistä hän taasen lienee saanutkin rehtorin käsiinsä! — astui sisään ja heti viittasi taulua kohti, ei näkynyt mitään. Hän mahtoi itsekin luulla nähneensä aaveen, niin noloksi hän kävi. — Nous avons vaincu, vous avez vaincu, ils ont vaincu kuiskasi Vikberg suurella taidolla, nimittäin aivan kuulumattomasti.

Tunti kului sitten rauhallisesti. Talitiaisen asemaa luokkaan nähden ei vastaisuudessa mitenkään parantanut se, että rehtori tavallisesti tuli hänen tunnilleen.

Eräänä päivänä ilmestyi Talitiainen luokkaan vaaleassa silkkipuserossa, pitseissä ja koreuksissa. Hiuksetkin olivat käherretyt. Vikbergille annettiin toimeksi keksiä jotakin oikein tepsivää.

Vikberg vihelteli ja ilmoitti, että täytyi odottaa iltapäivätuntia — sellaisia ei ollut joka päivä. Ståhle kulki kuin kuumeessa. Pojat arvailivat, että Vikberg oli määrännyt hänet vaikkapa kantamaan Talitiaisen ulos luokasta. Ståhle heilutti uhmaten päätään, vihelteli hänkin ja vastasi, ettei oltu arvattu sinnepäinkään.

Kotona oli kaikki nurin. Otteli makasi äidin huoneessa, jossa oli rauhallisinta, ja hänen vaikerruksensa kuului ajoittain ovien ja käytävienkin läpi. Äiti viipyi yöt päivät hänen luonaan. Sela oli ärtynyt ja riiteli Matin kanssa. Isä torui jokaista, joka sattui hänen läheisyyteensä. Leo sai kuulla, että he, Ståhlet, Runolassa vielä kadottaisivat koko omaisuutensa. Leo puolestaan ei jäänyt vastausta vaille, vaan paiskasi tulemaan, että hänen koko kunniansa ja maineensa oli menossa sisaren vuoksi, josta koko kaupunki puhui. Oli pelättävää, että suorastaan alettaisiin vainota häntä piirien puolelta. Miksei Otteli ollut mennyt kihloihin Gunilla-rouvan kultapojan kanssa? Gunilla-rouva oli hyvin suuttunut. Ja syystä.

Danielille kävi tukalaksi olla kotona. Hän kuljeskeli katuja Vikbergin ja muiden poikain kanssa. Vain jonkin kerran ehti äiti katsoa häneen.

Tuli sitten odotettu iltapäivätunti. Vikberg ja Ståhle hääräsivät luokkahuoneen ovella, määräten asennot. Talitiainen myöhästyi. Vihdoin kuultiin alaoven käyvän ja Talitiaisen askeleet, jotka olivat kuin pienen koiran juoksemista, sipsuttivat portaissa. Silloin sammutti Vikberg valon, huomautti Ståhlelle, että "lujasti vain ja oikein kuonoon!" ja meni paikalleen. Ovessa, joka jäi hiukkasen raolle, tempasi Ståhle syliinsä Talitiaisen ja suuteli häntä. Nuori nainen huudahti, purskahti täyteen itkuun ja karkasi huoneesta.

Pojat istuivat mallikelpoisessa järjestyksessä puoli tuntia, sähkön valaistessa syyllisiä ja syyttömiä. Kun ei opettajaa kuulunut, läksivät pojat kotiin. Kadunkulmassa tönäisi Vikberg Ståhlea kylkeen ja koetti rohkaista häntä.

— Älä nyt taas ole akka. Muista pitää suu kiinni. Ei tästä tule mitään. Rehtori luulee Talitiaisen nähneen unta — on hänessä sentään siksi miestä.

Vikberg näki Ståhlen hoiperrellen kulkevan aivan päinvastaiseen suuntaan kuin hänen kotinsa oli. Vikberg kirosi, juoksi hänet kiinni ja käänsi hänet kovakouraisesti ympäri.

— Tuonnepäin, tolvana! Etkö sinä tiedä, missä asut! Ståhle kulki osoitettuun suuntaan. Sekä hänen ruumiinsa että hänen sielunsa olivat kuin hajoamaisillaan. Jokin käsittämätön onni nosti häntä ja jokin käsittämätön onnettomuus painoi häntä. Thyra Starkin kuva välähteli lakkaamatta hänen silmissään ja hänen kätensä vapisivat ikävästä saada sulkea hänet syliinsä, kuten äsken. Thyra Stark oli kaunis, kauniimpi kuin mikään muu maan päällä. Ja hänet hän oli pelästyttänyt, hänen mieltään hän oli pahoittanut. Kukaties oli Thyra Stark niin suuttunut, ettei milloinkaan antaisi anteeksi. Ja varmaan hän olikin, hänen täytyi olla.

Yhtäkkiä kääntyi Daniel ympäri ja läksi nopeasti astelemaan. Hän pysähtyi suuren kivimuurin eteen.

Siellä hän asui, Thyra Stark, mutta missä kerroksessa? Ja täälläkö vai pihan puolella?

Poika tuijotti ikkunoihin ja asteli edestakaisin vastaisella puolella katua. Jos Thyra Stark tulisikin ulos. Silloin… silloin hän karkaisi tämän luokse ja pyytäisi anteeksi.

Ihmisiä tuli ja meni, ovi avautui ja sulkeutui — hän ei tullut eikä mennyt.

Daniel päätti kirjoittaa hänelle. Ainoastaan sitä hän pyytäisi, että saisi anteeksi. Ja taas hän kulki nopeasti eteenpäin saadakseen kirjoittaa kirjeen ja keventää syytään. Kun hän rupesi likenemään kotia, muisti hän äidin, Ottelin, opettajat. Nyt tulisi onnettomuutta onnettomuuden päälle. Mitä isä sanoisi? Kaikki muu oli kuitenkin pientä sen rinnalla, mikä koski Thyra Starkia. Saada häneltä edes hiukkasen anteeksiantoa — muuten tulkoon vaikka mitä!

Hän pääsi huoneeseensa ilman että kukaan huomasi häntä. Hänellä ei ollut kirjepaperia. Olisi pitänyt olla kaunista, punaista paperia. Eikä hänellä ollut rahaa. Hän pani maata ja nukkui sikeästi. Äiti tuli hänen vuoteensa ääreen, huomasi, että hänellä oli kuumetta, hoiteli häntä eikä päästänyt häntä seuraavana päivänä kouluun. Otteli vei äidiltä ajan ja ajatukset. Daniel sai rauhassa kirjoittaa. Hän ei enää kysynyt paperia, hän käytti kaikki puhtaat lehdet kouluvihoistaan, vaikka hän tiesi, minkä rangaistuksen tämä teko tuottaisi, ja koetti saada kokoon kirjettä Thyra Starkille. Vähät rangaistuksesta, kunhan vain saisi anteeksi. Hän oli kylmässä hiessä, mutta ei syntynyt mitään, jota olisi voinut lähettää. Hän pani maata ja alkoi nukuttuaan uusilla voimilla. Lopulta ei hänellä enää ollut yhtään lehteä, jonka olisi voinut käyttää.

Parin päivän perästä tuli kaikki ilmi. Kun rehtori kysyi Danielilta, ei hän yrittänytkään kieltää. Mitään kanssarikollisia ei hän suostunut ilmoittamaan, ja kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli ruman vallattomuutensa tehnyt, ei hänen suustaan saatu ainoaa sanaa. Opettajakunta oli vakuutettu hiljaisen pojan joutuneen toverien aseeksi ja, ottaen lukuun kaikki muutkin lieventävät asianhaarat, erotti hänet pariksi kuukaudeksi koulusta. Vahinko ei ollut erittäin suuri, sillä kaikesta näkyi, että hänen joka tapauksessa oli jääminen luokalle toiseksi vuodeksi.

Oli tuskin kulunut seitsemää päivää kunnallisneuvoksen lempilapsen, Ottelin, onnettomuudesta. Kunnallisneuvos oli tuskin tointunut ensi vaikutelmasta, joka oli saanut hänet suunniltaan. Hänen mielentilassaan oli ehkä ollut surua enemmän kuin suuttumusta. Otteliin nähden ei se ollut muuta kuin surua, suuttumus koski yksinomaan Ruokorantaa. Häväistyn tyttären isä oli varustautunut masentamaan viettelijän maan tasalle, hän oli ensi hetkessä ajatellut, että olisi suorinta ampua hänet kuin koiran. Mutta kun hän tuli viettelijän eteen, oli hän neuvoton. Ruokoranta oli aina lannistanut hänet. Jo kerran syksyllä heidän tuttavuutensa alussa, kun Ruokoranta oli pyytänyt hänen nimeään vekseliin, oli kunnallisneuvoksesta tuntunut, että komea nuori maisteri antoi hänelle suuren suosionosoituksen. Muutamalla sanalla oli viettelijä nytkin vakuuttanut kunnallisneuvokselle käyttäytyneensä tytärtä kohtaan ritarin tavoin. Kunnallisneuvos ei sylkenyt häntä silmille, ei antanut häntä korville, ei edes sanonut mitään kaikesta siitä, mitä hän oli päättänyt sanoa. Hän vain valitteli ja voivotteli. Tuskin oli hän kuitenkaan päässyt kadulle, kun hän jo taasen raivosi ja sadatteli viettelijää. Isän viha oli itse asiassa turha niin kauan kuin Otteli asettui aivan samalle kannalle entisen sulhasensa kanssa. Suhde oli perin kummallinen. Isän kävi mahdottomaksi pakottaa nuoria avioliittoon. Otteli lannisti hänet aivan kuten Ruokoranta oli tehnyt.

Tyttö makasi äidin huoneessa, hulluna kaipauksesta ja rakkaudesta. Hän ei sallinut lausua pahaa sanaa rakastetustaan. Hän toisteli toistelemistaan, ettei mitään, ei mitään hän antaisi pois elämyksistään. Olihan hänellä valta kutsua takaisin rakastettu — hän tulisi viipymättä ja veisi hänet, Ottelin, alttarin juurelle, ja he eläisivät yhdessä elämänsä loppuun. Mutta kytkisikö hän heidän rakkautensa arkeen, jossa se riutumistaan riutuisi ja vihdoin sammuisi? Ei, ja tuhat kertaa ei! Hänen armaansa, hänen ainoa rakastettunsa oli ajatellut asian niin kauniisti kuin yksin hän saattoi sen ajatella. Vaikka Otteli menehtyisi kaipaukseen, vaikka hän siihen paikkaan kuolisi, ei hän sormellaankaan viittaisi, kutsuakseen Aarnea takaisin.

Kauheaa puhetta, kauheaa puhetta! Mamma tunsi koko sielullaan ja mielellään, että itse paha henki puhui hänen lapsensa suun kautta. Hän ei kuitenkaan voinut olla niin ankara kuin hänen olisi pitänyt olla, nyt kun Otteli oli sairas. Mutta hän päätti myöhemmin koettaa parastaan.

Pappa, eikö pappa ymmärtänyt? Otteli käänsi surulliset silmäteränsä isään ja oli niin liikuttava, että kunnallisneuvoksen täytyi kaikin tavoin häntä lohduttaa. Kyllä, kyllä hän ymmärsi Ottelin, niin, ja myöskin Aarnen. Heidän kihlauksensa oli ollut hyvin runollinen. Mutta eikö heidän avioliittonsakin olisi voinut tulla runolliseksi ja onnelliseksi…? Vai eikö, vai eikö, vai eikö! No niin, no niin, no niin, ei sitten, ei sitten. Ei nyt itketä tuolla tavalla! Kunnallisneuvos myönsi taasen tyttärelleen, että tämä kaikki oli hyvin runollista, mutta kun hän pääsi saliin, sulki hän ovet, pani gramofonin soimaan ja itki yksin.

Käytännössä oli tämä asia mitä suurimmassa määrin kiusallinen ja harmillinen. Juuri nyt tarvitsi hän kaiken yhteiskunnallisen kunniansa, voidakseen asettaa sen piirien nähtäväksi. Hän toivoi näet tointa, hyvää tointa rahastonhoitajana. Ja vaikkei toimi ollutkaan suorastaan piirien johtohenkilöiden määrättävissä, oli hän vakuutettu, että heidän kätensä ulottuisivat vaikuttamaan vaaliin. Hän oli äärimmilleen kiihtynyt ja hillitsi itseään vaivalloisesti. Silloin tuli Danielin juttu lisäksi.

Kun rehtori puhelimitse pyysi kunnallisneuvosta yhdessä Danielin kanssa koululle, tiesi Daniel puolestaan, mikä häntä odotti. Häntä ei sanottavasti pelottanut, häntä painosti vain, ettei hän ollut saanut syntymään kirjettä Thyra Starkille. Niin kauan kuin oltiin koulurakennuksen sisäpuolella ja vielä kadullakin, hillitsi kunnallisneuvos itseään, mutta koko viime päivien kiihtyminen pääsi valloilleen niin pian kuin kotoisen porraskäytävän ovi oli lisahtanut lukkoon. Poika juoksi edellä ylös portaita, sillä kunnallisneuvos tavoitti häntä kepillään. — Tällaista häpeää minun lapseni tuottavat minulle juuri nyt, kun minun pitäisi tehdä arvokkaan vaikutuksen. Minä en ikinä saa sitä virkaa, kun minulla on tuollainen poika, ja tiedätkös sinä, että siinä on neljänsadan markan palkka eikä paljon mitään työtä. Mutta luuletko sinä, että he antavat sen minulle, kun minun poikani on aasi? Luulevat, että minäkin olen aasi. Mitä sinulla on oikein päässäsi, sinä pöllö? Tappuroita? Tappuroita, hahhahhahhahhah! Mutta jollen minä saa sitä virkaa, niin ei sinun myöskään pidä saada ruokaa, tiedä se. Kolme kertaa päivässä teillä pitää olla ruokaa ja elokuviin pitää päästä ja vaatteita pitää olla, mutta nyt se on loppu. Kerjää kadulla, kävele alasti — isäsi ei anna. Mene pois minun näkyvistäni, taikka minä lyön…!

Daniel ei päässyt mihinkään, sillä hän oli, isänsä edellä kulkien, joutunut nurkkaan porraskäytävän päässä. Litistyneenä kiviseinää vastaan hän kuunteli isän saarnaa, käsillään varjellen silmiään kepiltä, joka huiski hänen edessään. Hän näki jonkun palvelustytön tulevan pihan parvekkeelle kuuntelemaan ja joku naapurien naisistakin avasi oven ja katsahti ulos. Isä ei huomannut heitä.

— Koko ikäsi sinä olet ollut minulle häpeäksi. Sinun tähtesi minun täytyi myydä taloni, kun ei sinusta koulussa ollut muuta kuin harmia ja kulunkeja ja häpeää… No niin, sinä aasi, mitä siinä tuijotat — totta se on, isäsi ei koskaan valehtele! Totta, totta, totta: sinun tähtesi täytyi Syvälahti myydä…

Danielin kädet olivat vaipuneet ja hän katseli suoraan isänsä kasvoihin. Poika oli tullut aivan kalpeaksi ja sinertävät varjot kulkivat hänen kasvojensa yli kuin kuolevalla. Isää ärsytti hänen outo ilmeensä, hän koputti häntä kepillään päähän, niin että huopahattu meni lysyyn, ja toisteli:

Poika ei enää kuullut, mitä hän sanoi. Lyhistyneenä seinää vastaan hän antoi isän lyödä. Äiti vihdoin tuli, vei heidät sisään ja toimitti Danielin vuoteeseen. Hän saattoi taas ajatella, kun äidin kädet ja kylmä vesi olivat viilentäneet hänen otsaansa. Hän rupesi itkemään, kun hän ajatteli äitiä. Isän ääni kuului, vaikka ovi oli kiinni. Daniel makasi tyttöjen huoneessa. Ottelin valkea silkkipuku riippui naulassa ovensuussa, pöydällä oli punaisia tulppaaneja… viisi… kahdeksan… viisitoista… kaksikymmentäyksi — minkä tähden kaksikymmentäyksi eikä kaksikymmentä? Jos hänellä olisi ollut rahaa, niin olisi hän lähettänyt tuollaisen kukkalaitteen Thyra Starkille…

Kaikki, mitä oli tapahtunut, syöksyi äkkiä hänen eteensä: Thyra Stark… rehtori… pojat, häpeä… Syvälahti… häpeä. Ja kaikki oli hänen, Danielin, syy. Heidän kaikkien onnettomuutensa — kaikki oli hänen syynsä.

Hänestä tuntui äkkiä, että hän oli Joona, joka oli paennut Herran kasvojen edestä ja makasi laivan ruumassa. Mutta ylhäällä kannella huusivat matkustajat kukin Jumalan tykö ja olivat suuressa hädässä. Vihdoin tulivat he ja herättivät hänet ja pyysivät, että hänkin rukoilisi. Kuinka hän saattoi rukoilla, koska hän oli vihoissa Jumalansa kanssa! Hän tunsi kuitenkin heti, että Jumala oli yllättänyt hänet hänen syntiretkellään ja lähettänyt suuren myrskyn hänen tähtensä. Hänen tähtensä olivat kaikki hukkumaisillaan.

Kauhea levottomuus ajoi hänet ylös siitä levosta, johon äiti oli hänet viihdyttänyt. Synti poltti hänen luissansa. Hänen tähtensä oli vanha koti myyty, hänen tähtensä tuli isä kotiin humalassa, hänen tähtensä oli Leo muuttunut ja kiroili, hänen tähtensä oli Ottelilla tuollainen puku. Synti oli siinä puvussa. Hänen, Danielin, tähden oli synti tullut.

Isä olikin tuntenut sen ja luvannut heittää hänet mereen. Hänet oli jo heitetty, vaikka hän piteli kiinni köydenpäästä! Hän riippui vielä kiinni tässä laivassa, joka oli hukkumaisillaan. Täällä hän oli luullut voivansa olla turvassa Jumalan vihalta, mutta hän oli vetänyt kaikki muutkin mukaansa onnettomuuteen, äitinsäkin. Ja Ottelin, Otteli-raukan! Hän tunsi äkkiä suloista tuoksua ja avasi käden, jonka oli puristanut kokoon suutaan vastaan. Hänen kädessään lepäsi pieni pitsiliina, Ottelin nenäliina, joka tuoksui.

Samassa tuntui hänestä siltä kuin hän olisi päästänyt irti touvit ja pudonnut mereen. Oli kylmä.

Meressä oli paljon muita ihmisiä. Syntisiä, jotka ajelehtivat ja joita oli heitetty laivoista. Muutamat puhuttelivat häntä, mutta hän ei vastannut, koska hänestä tuntui, että hän oli kuollut.

Nyt hän heräsi, muisti missä oli, muisti mitä isä oli sanonut ja kauhistui uudelleen itseään. Täällä ei hänellä enää ollut paikkaa, äitikään ei enää ehtinyt muistaa häntä. Ja isä, isä ei sietänyt häntä silmiensä edessä.

Poika karkasi ylös ja riisti kääreen päänsä ympäriltä. Hänen sydämensä löi, niin että hänen täytyi kuuntelemalla kuunnella, oliko eteisessä ihmisiä. Vihdoin hän varovaisesti avasi oven, kulki varpaisillaan pöydän luo, sai käsiinsä lakin ja päällystakkinsa, ja riensi ulos porraskäytävään.

Tuossa, juuri tuossa oli isä sen sanonut hänelle. Pakoon sitä paikkaa, pakoon kaikkea!

Hän tuli kadulle ja ajelehti ihmisvirrassa, kuten hän äsken houreissaan oli kuvitellut ajelehtivansa meressä. Ajoittain uudistui äskeinen mielikuva. Nämä kaikki olivat syntisiä, joita oli heitetty laivoista. Joku puhutteli häntä ja kysyi, oliko hän kipeä. Hän vastasi, ettei ollut, ja kulki eteenpäin.

Hän oli kulkenut pitkän aikaa, kun hän huomasi seisovansa nojaten johonkin seinään. Ihmisiä tuli ja meni, he kääntyivät katsomaan häneen. Keskellä katua seisoi vanhanpuoleinen mies, poliisi, joka hänkin katsoi tännepäin. Daniel huomasi kätensä olevan veressä, hänen oli myöskin nälkä ja hänen oli vilu.

Häntä kalvoi sellainen kaipaus pois synnistä, että sydämensä oli kuin sulava kappale, joka odottaa toista olomuotoa. Päästä synnistä, päästä Jumalan kasvoja näkemään!

Hän nojasi suljettuun porttiin ja oli hetkisen taas kuin horroksissa. Joku ärjäisi hänelle niin, että hän heräsi. Silloin hän pelästyi ja avasi portin.

Hän oli suurella pihamaalla, jolla lumi suli. Pieni polku vei kaivolle ja kaivolta portaille. Tuoreet miehenjäljet johtivat pihan perälle. Oli kuin maalla. Danielilla alkoi sydän sykkiä. Minne hän olikaan tullut? Rapistunut rakennus, jossa oli viisi mustaa ovea, muistutti heidän vanhaa aittariviään, joka oli purettu. Päärakennuskin oli kuin se vanha keltainen huvila, missä mummo oli asunut. Tämäkin oli joskus ollut keltainen. Hämärsi. Räystäs tikapuiden vierellä tippui. Tuntui omituisen kotoiselta. Ikään kuin isoäiti olisi asunut tässä, likeni Daniel portaita. Hän muisti kuitenkin hyvin pian, että isoäiti oli kuollut, mutta hän meni silti eteenpäin. Hänen teki mieli nähdä, kuka talossa asui, vai eikö siellä asunut ketään. Oli sentään käyty kaivolla ja pihan perälle vei tuoreet jäljet.

Daniel kopisteli lunta jaloistaan ja toivoi ihmisten kuulevan sen, jottei hän yllättäisi heitä. Portaat olivat kallistuneet. Eteisen ikkunoissa suli kuura. Ilma tuntui kolkolta kuin kellarissa. Lattialla oli kirves ja seinää vastaan oli pantu lapio.

Kolistellen avasi nuorukainen seuraavan oven. Hän oli avarassa eteisessä, josta johti portaat yläkertaan tai vinnille. Kaidepuitten koristukset olivat valkoisiksi maalatut ja seinät olivat valkoiset. Pitkässä naulakossa riippui jokin takki. Ulko-oven suussa lattialla oli vesiämpäri. Muuta ei näkynyt. Ovet, jotka johtivat oikealle ja vasemmalle sekä suoraan perälle, olivat suljetut. Ei kuulunut hiiskahdustakaan.

Äskeinen iloinen odotus, jonka maalaismuistot olivat herättäneet, alkoi vaihtua kammoon. Pojan olisi tehnyt mieli kääntyä takaisin, mutta jokin voima ajoi häntä eteenpäin. Ohimot tykkien aukaisi hän oven perällä. Tuliko hän kellariin, ehkä hautaholviin? Huone oli lämmittämätön, siellä oli kylmempi kuin ulkona, se oli suuri, matala sali. Kaikissa neljässä kulmassa kohoili outoja läjiä — olivatko ne kultaa vaiko multaa? Siinä läjässä, joka oli likinnä muuria, kimmelteli kullalta, mutta ei siellä ollut kuin vanhoja huonekaluja. Yhdessä läjässä oli perunoita, yhdessä olkia, yhdessä santaa. Katossa riippui suuri kruunu, jonka lasit kimmeltelivät kuin kirkonkruunuissa. Sen ympärillä kattopaperissa kulki kaunis seppel punaisia ruusuja, ja seinät olivat kaunista, punakukkaista paperia. Ne olivat kultalisteillä jaetut osastoihin, mutta listeet olivat enimmäkseen irtaantuneet. Ovi oikealle oli pönkitetty jollakin, joka muistutti vanhan taffelipianon kantta. Sellainen piano oli myyty Syvälahden huutokaupassa.

Sydän sykkien peräytyi nuorukainen valkoiseen eteiseen ja mietti, mistä ovesta olisi paras yrittää keittiön puolelle. Kai ihmiset olivat siellä. Hän päätteli keittiön olevan sillä suunnalla, missä vesiämpäri seisoi, asteli kolistellen ja koputti. Ei ääntä. Hän tarttui puun tynkään, joka oli lukon sijalla, ja veti. Huoneessa oli halkoja. Permantoa ei näkynyt, se oli kauttaaltaan lastujen vallassa ja keskellä lastuja seisoi hakkuupölkky, vieressä saha. Vieläkö yrittää toiselle puolelle taloa. Poikaa alkoi yhtäkkiä väsyttää niin, ettei hän muuta halunnut kuin istua, vaikkapa vain vähäisen hetken. Eihän se kuitenkaan sopinut, kun eivät talonväet antaneet lupaa. Hän kulki eteisen poikki ja kuunteli. Ei ääntä. Koputtamatta tarttui hän kolmannen oven lukkoon ja astui sisään. Vihdoinkin oli hän tullut asuttuun huoneeseen. Siellä oli oudonhajuinen, lämmitetty kellari-ilma. Pöydällä näkyi ruuanjätteitä, lasi puolillaan maitoa ja teevadilla maitoa tai kermaa. Puhdas, valkoinen lakana, kokoonkäärittynä, oli sekin pöydällä. Kun poika näki leivän, kihosi vesi hänen suuhunsa. Lakanassa oli hieno välipitsi, samantapainen kuin mummon morsiuslakanoissa, joita äiti vieläkin säilytti kuin silmäterää. Näin omituista sänkyä ei poika milloinkaan ollut nähnyt. Se oli hyvin suuri, pylväissä oli leijonanpäitä ja päädyt olivat koristetut moninaisilla lehvillä ja köynnöksillä. Mutta itse makuusijana oli köyhän litteä, haaltunut pahnasto. Kello seinällä ei käynyt. Iloinen hirvi laukkasi kellotaululla, mutta heiluri puuttui kokonaan.

Se ei haukkunut, se ei liikkunut, mustan- ja valkeankirjava villakoira.
Sillä oli allaan pehmoinen tyyny, se makasi nurkassa tuolin luona.
Se oli kuin kuollut, se ei liikahduttanut korvaakaan, kun poika sitä
puhutteli. Se olikin kuollut.

Kun Daniel huomasi, ettei siinä ollut henkeä, valtasi hänet sellainen kammo, että hän olisi parkaissut, jollei tämän kuolleen talon hiljaisuus olisi vaistomaisesti tukahduttanut hänen ääntään. Talon ainoa asukas tuntui olevan kuollut eläin, joka makasi sen ainoassa lämpimässä huoneessa, ikään kuin sinne kuuluen. Jos se olisi ollut kuollut ihminen, ei se olisi voinut vaikuttaa kauheammin. Hiki puhkesi kylmänä esiin pitkin pojan ruumista, ponnistaen kaikki voimansa hiipi hän pois huoneesta ja hengitti vasta, kun hän oli päässyt ulkoilmaan. Mikä olikaan tämä talo ja kuka täällä asui? Oliko Herra lähettänyt tottelemattoman lapsensa valaskalan vatsaan?

Pihan perällä liikahti. Kuin kasvaen esiin maasta tuli näkyviin mies. Jollei äskeinen kammo olisi käynyt tämän näyn edellä, olisi poika voinut pelästyä, mutta nyt teki elävän ihmisen läheisyys turvallisen vaikutuksen ja rauhallisesti astuen jalanjälkiä pitkin näki poika, että syvästä kuopasta pihan perällä nousi ihminen. Mies pysähtyi äkkiä keskitiehen, oikaisi, tikapuilla seisoen, kätensä ja sanoi:

Daniel oikaisi kätensä ja mies astui maakamaralle. Hänen toisessa kädessään oli lapio, hänen vaatteisiinsa oli tarttunut multaa. Se oli laiha, kalpea mies. Se katsoi poikaan tavalla, jolla ei kukaan milloinkaan ollut häneen katsonut, mutta silmät eivät pelottaneet, ainoastaan tekivät oudon surullisiksi. Daniel pani kätensä ristiin ja hengitti suu auki.

Vanha mies meni edellä. Siltapalkit vanhassa keltaisessa rakennuksessa huojuivat ja lukot kitisivät, vaikka vanhus koetti liikkua ääneti. Hän avasi oven saliin. Jos poika olisi ollut toisessa mielentilassa, olisi hän huomannut, että vieras kulkiessaan oli jättänyt kaikki ovet raolle.

— Tuolla nurkassa on olkia, sanoi hän hiljaa, ikään kuin talo olisi ollut täynnä nukkuvia, — ota niitä niin paljon kuin voit kantaa, ja vie ne haudalle.

Poika hiipi varpaisillaan yli maalaamattoman permannon, jonka siltapalkit olivat hyvin leveät. Uuninkomerossa näki hän valkoisen, ruukkua kantavan naisen kuvan. Oljet kahahtivat pelottavasti, nurkassa jyrsi toukka seinähirttä. Ulkona syttyi jokin valo, jonka viiru heijasti huoneeseen, pannen kattokruunun lasit kimmeltelemään seinillä. Syli täynnä olkia hiipi poika ulos. Asuinhuoneessa oli hiljaista, mutta raosta näkyi valoa. Poika seurasi jälkiä pihamaalla ja laski oljet kuopan reunalle. Oliko tämä hauta? Peittämättömästä ikkunasta näkyi palava kynttilä keskellä pöytää, ja maitokannu. Räystäs tippui kuin keväällä. Poika kuunteli. Vihdoin kuuluivat ovet käyvän ja vanhus tuli ulos, kantaen käsivarsillaan valkoista kääröä. Varovasti asteli hän suoraan hautaa kohti. Hetkeksi täytyi käärö laskea lumelle, kun tikapuut nostettiin kuopasta. Vanhus sirotti olkia pohjalle, otti sitten hiljaa käsivarsilleen käärön ja järjesti köyden, jonka avulla hänen piti päästää se maan poveen. Hetkisen piteli ihminen eläintään ikään kuin sanoakseen sille viimeiset jäähyväiset. Poika näki kärsimyksen hänen kasvoillaan. Sitten laskeutui pieni ruumis valkoisessa lakanassa maahan. Hellemmin ei kukaan olisi voinut sirottaa ruusuja rakastetun vainajan arkulle, kuin vanhus sirotteli olkia eläimensä yli. Daniel nieli kyyneliään, häneltä oli Syvälahdessa kuollut monta rakasta eläintä.

Poika lähti etsimään lapioa, vanhus jäi yksin. Ääneti he yhdessä loivat umpeen haudan, joka oli syvä. Sitten he veivät sisään lapiot ja tikapuut. Ne pantiin huoneeseen oikealla, missä säilytettiin halkoja.

Vanhus ei enää kysynyt pojalta, halusiko hän auttaa. He sulkivat portin ja alkoivat puhdistaa huonetta. Kun piti tehdä tulta eivätkä halot tahtoneet syttyä, toi vanhus salista sytykkeitä. Sulloessaan niitä pesään huomasi poika, että kauniit taulunkehykset olivat pilkotut pieniksi. Kankaanpalasista päättäen, mitä vielä riippui puussa, olivat puitteet reunustaneet sotaherran rintakuvaa. Kunniamerkinkin saattoi erottaa. Puut eivät sittenkään syttyneet, vaan sihisivät ja savusivat.

Poika osasi jo romuläjälle. Siellä oli sekä pieniksi pilkottuja huonekaluja että vielä pilkkoamattomia. Tuntui hauskalta penkoa niitä. Mutta häärätessään tulen ääressä hän väsyi. Hänen oli jo hyvin uni ja nälkä.

Vanhus yhä puhdisteli ja järjesteli. Uutterammin ja tarkemmin ei Danielin äiti olisi voinut sitä tehdä kuin vanha, hyvä mies. Hän mahtoi olla hyvin hyvä. Pieni eläin oli mahtanut olla hänelle hyvin rakas.

Heidän saadessaan valmiiksi työnsä tuikkivat tähdet jo taivaalla. He puhdistivat vielä vaatteensa lyömällä niitä lumeen, ja näkivät silloin, kuun valossa, sulavan lumipeitteen keskellä mustan pienen kummun, joka merkitsi vasta umpeen luodun haudan sijaa. Ilma oli leuto kuin keväällä.

Heidän syödessään huoneessa, missä puut palaa sihisivät sinisellä liekillä, jäi poika yhtäkkiä tuijottamaan isäntäänsä. Toisena hetkenä oli hän kuin mies, jota täytyi pelätä, toisena kuin vanhus, jota täytyi rakastaa. Kun kärsimys tuli hänen kasvoilleen ja verestävät silmät jäivät katsomaan yhteen kohtaan, alkoivat kyyneleet nousta pojan silmiin. Kun hän taas nosti päänsä ja jännitti kätensä pöydän laidan ympäri, tuntui siltä kuin hänellä olisi ollut voimaa auttaa mistä hädästä tahansa.

— Oletko sinä Kristus? parkaisi poika äkkiä, nousi ylös ja tuli askeleen likemmä.

Hetkisen katselivat molemmat aterioivat toisiinsa. Tumma mies huojutti päätään ja kärsimys pingotti ihon luita myöten.

— Kristuksen halvin palvelija, sanoi hän soinnuttomasti ja oli taasen vanhus.

— Mutta sinä olet päässyt synnistä, sanoi poika kiihkeästi, — sinä olet kieltänyt maailman, sinä poltat kultaukset ja kunniamerkit, sinä…

Mies katsoi alas ja hänen kasvonsa ikään kuin sulkeutuivat. Kaikki meni hänessä äkkiä niin lukkoon, että poika pelästyi. Mitä hän olikaan ruvennut puhumaan! Hän vaikeni. He söivät ääneti.

— Ei minulla ole kotia, sanoi poika ja hätkähti samassa sanojaan, ikään kuin hän olisi valehdellut. Mutta hän huomasi, että se oli niin, ja sanoi toistamiseen: — ei minulla ole kotia. Mutta minulla on äiti. Hän on kyllä levoton minusta, mutta hän lankeaa polvilleen ja jättää minut Jumalan huomaan.

Poika liikkui jo kuin kotonaan. Hänestä oli hauskaa mennä saliin, katsella kattokruunua ja tarkastella romuläjää, josta aina löysi jonkin kauniin esineen, mitä ei ollut ennen huomannut. Hänestä tuntui luonnollisimmalta asialta maailmassa, että salissa oli juuri mitä siellä oli: santaa, romua ja perunoita. Hän kantoi asuinhuoneeseen pari sylystä olkia, teki permannolle vuoteen ja rupesi ilosta nauramaan, kun hän istui oljilla. Oli hauskaa. Tuntui samanlaiselta kuin kotona maalla, kun oli nukkunut heinälatoon. Hänen piti sanoa hyvää yötä vanhukselle ja rukoilla äitinsä puolesta, mutta hän nukkui.

Hän heräsi siihen, että hänen päänsä alle pantiin tyynyä. Hän nukkui kuitenkin samassa taas.

Ei hän tietänyt, että vanha mies kauan istui hänen vieressään ja katseli häneen.

Kun hän aamuhämärässä heräsi, tuntui ikävältä ja ahdistavalta. Hän ei muistanut missä oli eikä hän voinut erottaa, oliko hän nähnyt unta vai oliko todella kaikki tapahtunut. Kun vanhus tuli, tunsi hän, että kaikki oli ollut totta. Mutta vanhus ei tänään ollut sama kuin eilen, poika pelkäsi häntä.

Poika ei ymmärtänyt häntä, hän näki ainoastaan, että hänen huulensa olivat käyneet hyvin ohuiksi.

Poika katsoi häneen ja pelkäsi. Hänen tuli yhtäkkiä hyvin ikävä vanhusta, jonka hän eilen oli nähnyt täällä.

— Anna minun tulla, rukoili hän. — Minä en kerro kenellekään, että olen nähnyt sinut.

Hetkisen katselivat outo mies ja poika toisiaan silmästä silmään. Ja siinä pojan kyyneltyvän katseen alla suli miehen silmä ja hyvyys laskeutui taasen hänen kasvoilleen. Hän oli taasen vanhus. Poika tuli niin onnelliseksi, että hän lankesi maahan ja syleili hänen polviaan.

— Minä kiitän Jumalaa sinusta, sanoi vanha mies ja laski kätensä pojan hiuksille. — Minulta otettiin pois ystävä ja sinä lohdutit minua.

— Anna minun olla aina täällä, pyysi poika ja painoi poskeaan vanhuksen polvia vastaan.

— Hän ei koskaan ollut pettänyt minua, hän ei koskaan ollut tuottanut minulle surua…

— Minä kyllä tulen tuottamaan sinulle surua, sanoi poika levottomana, — minä olen aina tuottanut vain surua, mutta anna minun kuitenkin olla luonasi!

Vanha mies ei kuunnellut häntä eikä poika voinut seurata hänen ajatustensa juoksua.

— Kaikki on turhuus, puhui vanhus, nähtävästi toistellen jotakin, jota hän oli lausunut hyvin usein. — Tomu ja tuhka on vanha Ninive ja tomu ja tuhka on oleva jokainen uusi Ninive. Sillä jokaisen Niniven otsaan seisoo kirjoitettuna Nautinto, mutta kaiken nautinnon loppu on tomu ja tuhka.

— Turhuuden turhuus on elämä, sanoi vanhus soinnuttomasti, ikään kuin hän olisi ollut yksin.

Outo mies hymyili ja poika ymmärsi hänen hymystään, että hän vihasi
Niniveä.

Silloin nauroi mies ja poika tiesi, ettei hän milloinkaan leppyisi Ninivelle. Poika heittäytyi oljille ja kyyneleet nousivat hänen kurkkuunsa. Hän puserteli olkia käsissään, oli kai noustava ja lähdettävä pois, lähdettävä maailmalle, jossa ei enää ollut kotia. Ja mitäpä täälläkään enää oli, kun vanha, hyvä mies oli poissa.

Vanha, hyvä mies ei kuitenkaan ollut poissa. Kun poika taasen löysi hänet, vihloi hänen sydäntään. Vanha mies oli niin murheellinen.

Heitettiin lunta ruutuun, lunta tai hiekkaa. Heitettiin toisen ja kolmannen kerran. Vanhus meni ikkunaan ja teki joitakin merkkejä käsillään. Kun hän palasi, sanoi hän pojalle:

— Meidän pitää nyt erota. Mutta minä tahdon rukoilla sinulle näkevää silmää ja tuntevaa sydäntä. Ihmiset tahtovat nauttia ja muuttua tomuksi, ja niinkuin he tahtovat, niin heille tapahtuu. Kuolemaan asti.

— Kuolemaan asti, toisti poika soinnuttomasti, ja tuntien vanhuksen ohjaavan käden olkapäällään, liukui hän yli narisevien siltapalkkien ulos ovista pihamaalle. Portailla seisoi nuorukainen, jonka kasvojenilme oli poissaoleva kuin kuuromykällä.

Daniel Ståhle ei tietänyt, että hän oli ollut yötä sisarensa viettelijän isän, kuuluisan kauppias Sanfrid Säfstrandin luona. Hän oli sattunut tulemaan sinä ainoana päivänä, jolloin ukon sydän oli sulana, päivänä, jolloin vanhuksen ainoa ystävä, mustan- ja valkoisenkirjava villakoira oli kuollut. Jos hän olisi tullut eilen, olisi hän tavannut oven suljettuna, ja jos hän olisi tullut huomenna, olisi hän turhaan kolkuttanut. Mutta tänään olivat ovet olleet auki.

KAHDEN PUOLEN JOULUA

— Sataseitsemänkymmentäseitsemän, tehkää hyvin. Onko "Mamman" toimituksessa? Onko se Riti-Rati? Terve mieheen, tämä on Teräs. Kiitos, kiitos, hyvin vain. Mennä hurisee. Teitä ei sitten kuulunutkaan eilen… Vai liikemiesten seuraan… Ollikainen ja Paksula, vai niin, vai niin. Vai satatuhatta. Sellaisia voittoja sitä pitää. Mikä talo se on… Kivimuuri… kulmassa? Kuule, sinun pitää esittää minulle ne miehet, ne osaavat ajaa kokoon rahaa, niillä näyttää olevan vainua kuin jahtikoirilla. Kuule, tottahan sinä sitten kirjoitat, niinkuin puhe oli, tästä meidänkin lafkasta… ja… olen ajatellut… mitenkä olisi… jos prykäisit oikein sellaisen — miksikä ne niitä sanoo — koserian… siitä mitenkä on kiire… kun korrehtuuripojat tulevat ja menevät, ja kirjakaupoista soitetaan ja tilataan uusia kirjoja — kyllähän sinä tiedät… Jaa toiset kustantajat? Niin, kyllähän ne tietää, ne on niin kateita. Mutta katsos, kun tämä Runola nyt on uusi ja alkava liike ja ihanteelliselle pohjalle perustettu… Voisit sitten kuvata joulutontun… Hahhahhahhahhah, mainio ajatus: Angervoisen hahmossa! Sinä olet nerokas, Riti-Rati… Kuule, ja joitakin runoilijoiden henkiä, Lohipadon ja Kotkan ja Ruosteen esimerkiksi, kuinka ne leijailevat näin ennen joulua… Hahhahhahhah! Mainiota, mainiota. Antaa niiden nyt kadehtia. Tulethan sinä sitten illalla. Minä tarjoan… No niin, kiitos, kiitos. Kuule, keitäs faareja siellä toimituksessa nyt on, onko Hornanheimo?… Jaa, kahvitunnille, odotas nyt, tänne lupasi juuri siihen aikaan tulla Sariola ja Svan… mutta jolleivät ne nyt ole kovin pitkäpiimäisiä… Vai tulevat Ollikainen ja Paksula, no kyllä minä sitten, kyllä minä sitten. Kutsupas nyt se Hornanheimo langanpäähän… Onko Hornanheimo? Terve mieheen, Teräs puhuu… Kuulehan… No, kiitos, kiitos. Hyvin täällä… mennä hurisee. Kuulehan, etkös sinä voisi toimittaa jotakin kirjoitusta tästä Lohipadon uudesta kirjasta, kun se teidän arvostelijanne oli sille niin suoraan sanoen sikamainen…? Niin, niin, sellaisiahan ne ovat, sinun olisi itsesi pitänyt kirjoittaa siitä, mitä sinä panit niitä suutareita… No niin, siitä pitäisi saada jotakin… jotakin vastalausetta, tai miksi häntä sanoisi. Katsos, kun se joka paikassa on saanut niin sikamaisia arvosteluja… No niin, onhan niistä täytynyt koettaa jotakin murua luetteloon, mutta työlästä se on ollut… Kyllä minä ymmärrän, ettei arvostelua voi, mutta jotakin muuta kirjoitusta, tai jossakin yhteydessä… Mies oli toivonut uutta painosta, ja pitäisihän sen kansilehdenkin olla vetävän, onhan siinä niin korea pariisitar että pois tieltä… No niin, no niin, mieti nyt. Ja kai sitten illalla tulet… Muuten, kuules, ei olisi ensinkään haitaksi, jos pitäisitte vähän enemmän ääntä siitä meidän satukokoelmastamme, jonka se Angervoinen toimitti, se on yhtä kaikki merkkiteos ja kansallinen teos. Sellaiset olisivat yleensä suurten seurojen kustannettavat. Eiväthän ne koskaan kannata yksityiselle kustantajalle. Ja sille on nyt annettu niin komea ulkoasu, että sehän on loistoteos, kerrassaan loistoteos… No niin, kiitos, kiitos. Minä koetan muuten päästä sinne Mamman kahvitunnille, koska ne liikemiehetkin tulevat sinne. No niin, kiitos, kiitos, terve, terve.

Nuori liikemies oli tuskin lopettanut ja saanut savukkeen palamaan, kun puhelin soi.

— Runolassa. No Lempinen, terve, terve pitkistä ajoista… Jaa kuka tänne puhui?… Noo, eihän nyt, korkeintaan viisi minuuttia… Älä nyt — puoli tuntia? — Viisi minuuttia kaikkein enintään! Ei, kas, täytyy aina puhua niihin toimituksiin ja sanat täytyy silloin sijoittaa ja sovittaa niin, etteivät loukkaa eivätkä suututa ja että samalla kuitenkin saa tiukkaan sanotuksi, mitä pitää. Ne ovat niin olevinaan ne sanomalehtimiehet — sinä et niistä mitään tiedä, kun kauppaat tiiliä. Minä olen niihin herroihin jo niin kyllästynyt, että monesti olen ajatellut, että olisikin pitänyt mennä Sampoon, ettei olisi tarvinnut niitä kiittää ja kumarrella… Kiire? Kiire, kiirehän se minullakin on… No… vai… vai kiipelissä — sinä! Kyllä minä kirjoitan, kyllä minä kirjoitan… Tuhat markkaa… Oletko sinä sitten nyt kaupungissa?… Eikö voitaisi tavata Mammassa kahvitunnilla? Kyllä minä panen pojankin tuomaan… Kuule, tehdään samalla vähän suurempi paperi, minä ottaisin mielelläni vaikkapa… vaikkapa kuusisataa… No, mainio asia… Kuinkas siellä teillä muuten menee?… Vai niin, vai niin, sehän on hauskaa… No hyvin täälläkin, oikein hyvin… Niin, siitä "Ilmalaiva Zulamitista" loppuu jouluksi toinen painos. Oletko lukenut — jaa, sehän onkin hieno kirja, tulevaisuuden kirja… No niin, Mammassa siis. Terve mieheen.

Teräs veti muutamia syviä sauhuja savukkeestaan ja läksi sitten toiseen huoneeseen, kirjallisen johtajan luo. Salmensuu luki paraikaa lehtiä. Heti nähdessään Teräksen puhkesi hän puhumaan.

— Mainio arvostelu Kotkan runoista… Pitää panna huomisiin lehtiin. "Luonnontaju on nuorella Onni Kotkalla erinomaisen kehittynyt. Todella kuin kotka liitelee hän sinisissä korkeuksissa…"

Salmensuu heitti lehden Teräkselle, joka nopeasti kävi jatkamaan siitä, mihin kirjallinen johtaja oli lopettanut.

— Runolassa… Hyvää päivää, hyvää päivää… No kiitoksia — mitenkäs veli itse jaksaa?… No kyllä täällä, juuri luemme "Pirttien Valosta" erinomaisen kiittävää arvostelua Kotkan runoista… Kyllä, me panemme huomisiin. Eikö veli muuten tule täällä käymään?… Onko veli niin vilustunut? Hyvänen aika, täytyy kysyä lääkäriltä… No, eihän nyt, eiväthän ne kansalliset asiat mene eteenpäin, jolleivät kansalliset miehet niitä aja. Tässä tulivat juuri eilen nämä viimeiset uutuudet, panen paikalla pojan tuomaan. Kansilehdet tulivat vähän räikeät, mutta sellaisethan ne vetävät… Jaa satukokoelma?

— Sano hänelle, kuiskasi Teräs, että minä juuri soitin Hornanheimolle.
Hän toimittaa siitä "Sunnuntai-lukemisiin".

Apulaisjohtaja oli keskustelusta tuntenut Runolan suojeluspyhän, dosentti Angervoisen, olevan langanpäässä.

— Tämä Teräs on juuri soittanut siitä Maan Äitiin, kyllä siitä tulee… "Zulamitin" toinen painos näyttää loppuvan. Tuskin kuitenkaan ehdimme kolmatta ennen joulua… Kyllä se on hauskaa… Niin, tietysti se meille kaikille on kunnia-asia, että se menee… Kyllä, kyllä se on mukava mies… ja innostunut… Niin, kokemattomiahan me molemmat vielä olemme, mutta…

Teräs näki Salmensuun hymystä, että suojeluspyhä puhui hänestä, Teräksestä. Hyvä mies, hyvä mies hän oli, suojeluspyhä Angervoinen, eihän siitä päässyt mihinkään, ja kuitenkin — ettei vain satukokoelmillaan ja neuvoillaan veisi kumoon koko lafkaa!

— Veli on aivan liikuttavan hyvä, jatkoi Salmensuu puheluaan puhelintorveen. — Tietysti asiapoika tulee olemaan tavattoman kiitollinen… Niin, minä en koskaan ole ottanut selkoa hänen kotioloistaan… vai on heitä niin monta lasta. Sittenhän vaatteet tulevat erinomaiseen tarpeeseen. Minun pitää puhua vaimolleni, ehkä häneltäkin riittäisi jotakin. Minä luulen, että hän aina on antanut vanhat vaatteensa rouva Murmanille, joka on puheenjohtajana yhdistyksessä "Vaatteita köyhille"… Tietysti sellaisesta pitkästä takista saa vaikka mitä. Vai lahjoittaa veli pois pitkäntakkinsa. Sellaiset ovat kalliita ostaa…

— Lakkaa jo hiidessä, kuiskasi Teräs, leikatessaan irti arvostelua lehdestä.

Konttorineiti tuli hakemaan häntä puhelimeen. Hän meni oman puhelimensa ääreen, sakset ja sanomalehtiotteet kädessä.

— Päivää, päivää… Minä olen sanonut, ettei tänne pidä soittaa… Niin, ei minun kotiini myöskään. Uudestavuodesta minä saan oman asunnon ja puhelimen… Kuinka suuri lasku on?… Neljäkymmentä. Mutta onko sillä nyt hiidessä niin kiire, eivätkö voisi lähettää uudelleen? Kun me tapaamme lauantai-iltana, niin minä annan sinulle rahat… Helkkarissa tänne… olenhan minä sanonut, ettei saa tänne… Niin, mutta minähän en aina ole täällä. No niin, sille ei siis nyt mahda mitään… Voit muuten hyvin?… Ei kestä, ei kestä, onko hattu sievä? No, se on hauskaa… Siis matkustajakoti "Immessä" tavalliseen aikaan. Hyvästi. Hyvästi.

Leo Teräksen kasvoilla oli tavallista helakampi puna, kun hän tuli työtoverinsa puolelle. Puhelinkeskustelua suojeluspyhän kanssa riitti yhä.

Johtokunnan miehet saattoivat minä hetkenä hyvänsä tulla. Hänen piti päästä lähtemään ennen sitä. Vihdoin lopetti Salmensuu.

— Mies-raukalla on taas ollut "harmeja", luulen, että se Lohipato taasen on maksattanut hänellä, vaikkei hän hienotunteisuudessaan siitä puhu. Ja sairas hän on lisäksi.

— Kuulehan, keskeytti Teräs, — minun pitäisi lähteä tapaamaan paria miestä. Tänne tulee, kuten muistat Sariola ja Svan — kai sinä hoidat heidät ilman minua.

— Viivytkö sinä? Minun pitäisi pistäytyä junalla saattamassa vaimoni serkkua…

— Kyllä minä siksi… sehän on se pohjoinen juna… kyllä minä siksi. Mutta tänne voi tulla… tulla lasku, hattulasku. Se on sisareni asioita, vanhemman sisareni… Se voi kyllä olla toisen nimellä, jonkun ompelijattaren nimellä. Se on neljäkymmentä markkaa. Ehkä sinä voisit maksaa sen — ota vaikka kassaneidiltä. Minulla ei satu olemaan pientä, maksan huomenna… No kiitos, kyllä minä tulen siksi.

Kunnallisneuvos Ståhlen kotiin, jossa toinen palvelustyttö oli pantu pois ja rouvan huone vuokrattu ylioppilasneideille, toi lähestyvä juhla iloisen lahjan. Kunnallisneuvos oli valittu palovakuutusyhtiö "Revontulten" rahastonhoitajaksi. Lahja tuli todella hyvään aikaan. Toivon tähti nousi sen mukana taasen taivaalle, joka viime aikoina oli ollut niin mustassa pilvessä. Tosin toimi antoi enemmän työtä kuin kunnallisneuvos oli ajatellut, mutta olipahan hän nyt ollutkin työttömänä ja levännyt vaivoista ja vastuksista maalla. Ei silti ettei vastuksia olisi ollut Suur-Kaupungissakin. Mamma näytti olevan oikeassa: niitä oli joka paikassa, koko elämä oli niitä ja vain niitä. Mutta toki tällä hetkellä taas alkoi valjeta. Olipahan vakituista tuloa nyt neljäsataa kuussa, vaikkei Runola näin ensi vuonna olisi tuottanutkaan kymmentä prosenttia.

Rouva Ståhle salasi vaivoin kaipaustaan maalle, kun hän torilta osti kotiin mitä tarvittiin juhliksi ja paistoi leipiään ja torttujaan kaupungin ahtaissa uuneissa. Se ei kuitenkaan ollut pahinta: hän ikävöi omaisiaan, sekä eläviä että kuolleita. Ei kukaan nyt levittäisi vihantia kuusenoksia lasten hautakummuille. Ei edes tallattu polku pääkäytävältä johtaisi hänen rakkaittensa haudoille. Hän muisteli erikseen jokaista vanhusta entisistä alustalaisistaan, jokaista kummilastaan mökeissä ja torpissa. No niin, mitäpä hän suri: Jumala pitää murheen kaikista luoduistaan.

Daniel auttoi äitiään. Hän teki kaiken, mikä oli raskainta, ja tuli äidilleen vähitellen välttämättömäksi. Sitä ainoaa hän vain rukoili: ettei häntä enää pantaisi kouluun. Hän ei voinut sinne palata, ennen vaikka mitä! Isä, joka oli katunut kovuuttaan porraskäytävässä ja nähnyt omituisen muutoksen pojan koko olennossa, ei kovistanut häntä, varsinkaan sen jälkeen kun tieto säännöllisesti juoksevasta palkasta teki hänet toivorikkaaksi. Varmaan Daniel voisi saada sopivaa työtä Runolassa, siellähän tarvittiin virkamiestä jos minkä kaltaista. Joksikin aikaa päivästä poika mielellään läksi kaupungille. Kun häneltä kysyttiin, missä hän oli ollut, hän vastasi, että oli käynyt "katselemassa ihmisiä". Ja todella hän saattoikin pitkät ajat kuljeskella ilman päämäärää ja katsella vastaantulijoita. Kun isä antoi hänelle rahaa, ei hän enää mennyt elokuviin, vaan hän ajoi raitiovaunussa: siellä saattoi niin kauan nähdä samat kasvot. Vanhan ihmeellisen miehen suljettua asuntoa Daniel niin ikään kierteli, mutta siitä ei hän puhunut kenellekään.

Kunnallisneuvos oli pyytänyt jouluaattovieraiksi taloonsa maisteri Blundhin, Bennu-pojan, jonka seurassa hän oli tullut olleeksi paljon vähemmän kuin hän olisi tahtonut, sekä dosentti Angervoisen, jonka seurassa hän sen sijaan oli ollut usein ja josta hän päivä päivältä oli ruvennut pitämään enemmän. Matti Lohipato oli tietenkin itseoikeutettu jouluvieras. Kunnallisneuvokselle oli tärkeää, että kaikki kestitys onnistuisi. Hän kävi itse keittiössä taputtelemassa mammaa ja kyselemässä, oliko kaikkia lajeja. Siis oli tarjoilun järjestys ja jouluaaton ohjelma yleensä oleva seuraava: vieraat saapuvat kello seitsemän, jolloin ruokasalissa juodaan teetä — onhan iso rinkeli, sokerikaakku ja kaikenlaisia pieniä leipiä? Sitten tuodaan sisään totitarjotin — kaikkein hienoin konjakki, — niin, toti juodaan ehkä papan kamarissa, voivathan vieraat siirtää lasinsa saliin, jos tahtovat. Sitten sytytetään joulukuusi ja istutaan salissa — pöydällä voi olla rusinoita, pähkinöitä, marmelaadeja, viikunoita ja omenia. Sitten…

Tässä tuli kunnallisneuvos vaikeasti ratkaistavaan kohtaan, kysymykseen, jonka useimmat perheen jäsenet vaieten olivat tehneet itselleen, mutta johon ei kukaan ääneen ollut rohjennut kajota: jouluvirteen. Se oli entisinä jouluina maalla muodostanut juhlan huippukohdan, se oli veisattu kymmenillä suilla kartanon suuressa salissa, joulukynttiläin palaessa. Virsi oli aina ollut sama, "Enkeli taivaan", ja sekä vanhukset että nuorempi väki ja lapset olivat yhtyneet virteen. Mamma oli itse säestänyt. Hän ei osannut soittaa muuta kuin pari virttä, ja yksi näistä oli "Enkeli taivaan".

— Sitten, toisti kunnallisneuvos, — sitten panemme ehkä gramofonin soimaan — mitä arvelet mamma. Meillä on muutamia hyvin vakavia ja hienoja kappaleita, niinkuin se aaria sieltä… mistä se nyt onkaan? Se on kerrassaan hieno…

Sekä äiti että Daniel vaikenivat ja kunnallisneuvos nosti kattilankantta, jonka alla linssiherneet turposivat iltaa varten.

— Aijaijai, mamma, sanoi hän, — hehhehhehheh, kyllä sinä olet se mestari… Niin, sitten annetaan joululahjat ja syödään illallinen. Kyllä kai me otamme ryypyn ja viiniä — paitsi tietysti jouluolutta, mamman mainiota jouluolutta…

Kunnallisneuvos nosti taasen jotakin kantta, sillä hän tiesi hellittelynsä huonosti tehonneen.

— Kai tytöillä on joitakin pieniä lahjoja meidän vieraillemme? sanoi hän äkkiä, saadakseen syytä lähteä pois keittiöstä. — Pitääpä mennä kysymään.

— Pappa, huusi Daniel hätääntyneenä isänsä jälkeen, — Jumala ottaa kätensä pois meistä.

Kunnallisneuvos punehtui hiusrajaa myöten ja kääntyi äkkiä vihan vallassa ikään kuin lyödäkseen poikaa, mutta muisti, että oli jouluaatto, pääsi tasapainoon ja koetti kääntää kaikki leikiksi.

Hänen kalpeat tyttärensä ripustivat siellä kirjavia helyjä kuusen oksille. Sela ja Otteli Ståhle olivat laihtuneet. Jokin kuukausi sitten olivat he olleet niin saman näköiset, että heitä oli ollut vaikea erottaa toisistaan. Kärsimyksen mukana vasta alkoi yksilöistyminen. Selaan oli hänen lyhyessä kärsimyksensä ajassa ehtinyt tulla jotakin epäluuloista ja ärtyisää. Ottelin suupieliin oli ehtinyt piirtyä tyhjennetyn nautinnon hekumalliset viivat, jotka tekivät leuan kaarevuuden tanakammaksi kuin ennen. Hänen kalpeudessaan, punaisten hiuskehysten sisäpuolella, oli jotakin pahaaennustavaa, ja silmä välkähti pelottavasti. He olivat ääneti työssään.

— No lapset, sanoi kunnallisneuvos naurahdellen ja vielä punaisena kasvoiltaan, — kai te olette varanneet jotakin pientä meidän vieraillemme? No, sanokaahan nyt… Hehhehhehheh, onko se ehkä salaisuus?

— Mikäpä salaisuus se olisi, sanoi Sela. — Minä olen neulonut molemmille jotakin pientä, aivan mitätöntä…

— Angervoinen saa kynänpyyhkijän ja Blundh kenkäkotelon, sellaisen… sellaisen, jossa hän voi pitää kenkiä matkoillaan…

— No sehän on kovasti hauskaa. Hehhehhehheh, miten sinä olet ollut kiltti… Ja entä papan pieni Otteli, onko hänellä jotakin setä Bernhardille, joka hänestä niin pitää?

— No no, no no… mitä sinä nyt. Ethän vain aio olla epäystävällinen setä Bernhardille?

Otteli paiskasi käsistään lankakerän, jota oli tarvittu parannellessa hiukan laihan kuusen ulkoasua.

— Ei pappa ole levoton, en minä sano hänelle mitään, olkoon vain minun puolestani, kunhan antaa minunkin olla rauhassa.

Kunnallisneuvos oli kuitenkin jonkin verran levoton illasta. Hän kuljeskeli, vihelteli, koetti lepytellä siellä ja lepytellä täällä, tunsi, ettei se onnistunut millään taholla, ja teki lopulta vihoissaan itselleen kysymyksen: millä oikeudella he ovat suuttuneet? Hänen teki mieli karata keittiöön mamman ja Danielin eteen ja antaa heille aika läksytys heidän kiittämättömyydestään: eikö heillä ollut yllin kyllin kaikkea — ruokaa, juomaa, kaunis asunto eikä hätää mitään? Ja hänen teki mieli astua tyttäriensä eteen, lukea heille lakia ja kysyä, minkätähden eivät he menneet kihloihin piirien hienojen poikien kanssa, vaan ottivat seikkailijoita, jotka tuottivat onnettomuutta ei yksin heille, vaan koko talolle. Pitikö hänelle, isälle, kostettaman tästä? Se oli hävytöntä. Kunnallisneuvos piti saarnat itsekseen, osaksi puoliääneen, ja löi nyrkin oman huoneensa pöytään, mutta ei pannut täytäntöön tuumaansa, sillä illan onnistuminen olisi siitä voinut käydä vieläkin vaaranalaisemmaksi.

Ilta näytti kuitenkin muodostuvan iloisemmaksi kuin oli voitu odottaa. Ja se oli kokonaan dosentti Angervoisen ansio. Hän oli niin onnellinen siitä valosta ja lämmöstä, mikä ympäröi häntä, että hän suorastaan säteili kiitollisuutta. Hän iloitsi ruuasta ja juomasta, lakan- ja joulukuusen tuoksusta, joka tuntui ilmassa, ja hän kuiskasi Ottelin korvaan, että hänellä oli pari aivan, aivan pientä kääröä, jotka pyysivät päästä joululahjakoppaan — kai sellainen oli talossa, jossakin pimeässä huoneennurkassa, tai jonkin vaatesäiliön suojassa? Otteli vei hänet asianomaiseen pimeään nurkkaan ja hänet valtasi täydellinen ihastus tuon joululahjakopan ääressä, joka toi hänen mieleensä kotipappilan ja joulut kauan sitten, kaukana maalla. Hän seisoi hetkisen ääneti pimeässä ja rupesi sitten puhelemaan äidistään, jolla oli tapana jokaiselle lapselleen antaa joululahjaksi kutomansa sukat ja kintaat, oikeat rehelliset harmaat sukat ja tumput… Tämän jälkeen oli hänellä ja Ottelilla jonkinlainen yhteenkuuluvaisuuden tunne. Kun muut herrat, Selan sulhanenkin, istuivat kunnallisneuvoksen huoneessa totinsa ääressä, siirsi tohtori, "arvoisten naisten luvalla", lasinsa saliin. Puheltiin joulutavoista ja puheltiin muistoista. Muistot ovat jokaisella, joka on viettänyt lapsuutensa maalla, sukua toisilleen. Ei liene mitään muuta — paitsi ehkä yhteinen suru — joka niin voi yhdistää ihmisiä kuin yhteiset lapsuudenmuistot. Ennen kuin tiedettiinkään, puhuttiin jouluvirrestä, ja ilman että kukaan sitä varsinaisesti ehdottikaan, istui mamma soittokoneen ääreen ja "Enkeli taivaan" täytti salin. Kaikki lauloivat hartaasti. Herratkin kunnallisneuvoksen huoneessa laskivat käsistään sikarit, tulivat ovelle ja kuuntelivat virren loppuun. Vapautuksen mieliala oli tullut taloon.

Se ei kuitenkaan saanut vallita kauan. Tähän asti oli seurustelun keskipisteenä ollut Vilho Oskari Angervoisen lapsellinen ilo. Nyt astui etualalle Bernhard Blundh. Hän astui aluksi esiin lahjansa kautta, joka tavattiin äkkiarvaamatta salin pöydällä ja joka jo käärössään herätti hämmästystä ja odotuksen jännitystä. "Neiti Otteliana Ståhle" oli kirjoitettu paperiin, joka kaikesta päättäen sisälsi rasian. Kunnallisneuvos ensinnä tunsi setä Bernhardin käsialan.

— Bennu-poika, huusi kunnallisneuvos, — Bennu-poika, mitä sinä nyt…
Tulehan nyt, Otteli. Otteli — missä sinä olet?

Isä pelkäsi hiukkasen tyttärensä puolesta, mutta se oli turhaa. Jotakin jouluvirren hartaudesta vielä kasvoillaan Otteli äänetönnä irroitti paperin, luullen lahjaa joksikin vähäpätöisyydeksi. Hän kalpeni äkkiä ja pudotti kädestään kylmän kultakoristeen, ikään kuin se olisi polttanut.

Ympärillä kuului hämmästyneitä huudahduksia. Varsinaista iloa ei osoittanut kukaan muu kuin kunnallisneuvos, mutta hän tekikin sen niin liioitellen, että hänen äänekkyytensä korvasi mitä kaikki muut laiminlöivät. Maisteri Blundh oli antanut Ottelille suuren, kultaisen rintaneulan, jonka keskellä kimmelsi ihana timantti.

Ensin, kun kullan ja timantin loisto sattui hänen silmäänsä, hän pelästyi. Seuraavassa hetkessä hän suuttui ja kieltäytyi mielessään ottamasta vastaan tungettelevaa ystävällisyyttä. Mutta kolmannessa hetkessä oli nainen hänessä voittanut. Hän vei korun mustaa samettipukuaan vasten, ilostui ja kiinnitti sen.

Maisteri Blundhilta ei jäänyt huomaamatta, että hän todella ilostui. Hänen kiitollisuutensa, kun hän kaksin käsin pusersi maisteri Blundhin kouraa, oli täydelleen vilpitön. Jatkuvasti iloiten hän yhä piteli korua kädessään ja katseli sitä. Äkkiä hän hävisi.

Hän oli katunut, ettei ollut varannut mitään joululahjaa maisteri Blundhille ja mielessään läpikäynyt kaikki mitä omisti: eikö hänellä nyt todella ollut mitään niin uutta, että hän olisi voinut antaa sen. Vihdoin viimein hän muisti kauniin kirjan, jonka Leo oli tuonut kotiin. Hän ei ollut katsonut muuta kuin ulkoasua, mutta se oli Runolan kirjoja ja varmaan viiden tai kahdeksan markan arvoinen. Hän meni nopeasti huoneeseensa, kirjoitti kanteen Bernhard Blundhin nimen, pani lahjan kääröön ja laski sen muiden lahjojen joukkoon.

Siitä lähtien kun Otteli sai timanttineulan, vallitsi hänen ja Blundhin välillä yhteenkuuluvaisuuden tunne.

Angervoinen osoitti ensi hämmästyksen perästä mitä suurinta iloa timantin johdosta. Hänen ilonsa ei kuitenkaan ollut ensinkään vähempi kaikkien muidenkaan joululahjojen johdosta, ja kaikkein suurin oli hänen ilonsa, kun hänen omat lahjansa avattiin. Ne olivat puukkoja, virsuja ja muita kansallisia esineitä pienoiskoossa, jommoisina niitä ostivat ulkomaalaiset muistoiksi matkalta. Lahjoille antoi erikoisen sisällön se, että antaja oli valinnut jokaiseen sopivan runon, joko painattamattomista kokoelmistaan tai suorastaan itse tehdä pyöräyttäen. Kiitollinen vanhapoika sai ilonaihetta vielä siitäkin, että Otteli Ståhlen lahja maisteri Blundhille oli hänen toimittamansa ja Runolan kustantama satukokoelma. Vilho Oskari Angervoinen katseli kirjaa ikään kuin hän olisi nähnyt sen ensi kerran. Ja kaikki muutkin ihailivat kirjaa. Otteli näki maisteri Blundhin huomaavan, että omistuskirjoitus tuskin oli ehtinyt kuivaa. Otteli punastui ja koetti ystävällisyydellä korvata, mitä hänen lahjastaan puuttui.

Selan ja Matin joulunvietto tapahtui oikullisesti, kuten heidän seurustelunsa yleensä. Toisena hetkenä he suurimmassa hellyydessä kuhertelivat jossakin ikkunakomerossa, toisena hetkenä he kinastelivat. Kun Matti viipyi isän huoneessa juomassa totia, tuskitteli Sela itsekseen salissa, ajatellen, miten rankaisisi sulhastaan. Hän epäili Matin rakkautta mitä suurimmassa määrässä! Sela Ståhle oli vanhanaikaiseen tapaan, muiden lahjojen muassa, ommellut sulhaselleen tohvelit, paljotöistä ja erittäin kaunista mallia. Nousi yleinen kiusoittelu tohvelien johdosta. Matti, jossa ei ollut vähääkään huumorin lahjaa, suutahti, paiskasi, leikkiä teeskennellen, tohvelit pöytään ja karkasi huoneesta. Angervoinen otti silloin hylätyt naisvaltikat käteensä, ihaili ja silitteli niitä sekä ylisti onnea saada totella niitä. Sela juoksi Matin perässä, kuiskaili, suuteli ja silitteli, kunnes kihlattu pari sovinnossa palasi saliin.

Runoilijan joululahja morsiamelleen ei sekään kyennyt herättämään iloa ja ymmärtämystä. Sela sai Matti Lohipadolta hänen viimeisen kirjansa "Orkidean", sidottuna, kuten hän vakuutti, ihmisennahkaisiin kansiin. Kukaan ei ensin tahtonut uskoa tähän vakuutukseen. Kannet olivat kellahtavat, himmeät ja varustetut erittäin kauniilla kultaisella painolla. Epäilemättä kauniit kannet. Mutta Sela pudotti kirjan kädestään, kuullessaan sanan "ihmisennahkaa".

— Vasikannahkaa se on, vakuutti kunnallisneuvos, tarkastellen kansia, — rehellistä vasikannahkaa.

— Minulla on kirja, sanoi Blundh, — jonka minä olen saanut eräältä italialaiselta kirjailijalta kerran Caprilla, se on aivan samanlainen kuin tämä ja se on lampaannahkaa.

Leo pani pois sikarinsa ja tuli tuntijansilmällään tutkimaan kantta. Hän oli hiljan lukenut teoksen eri nahkalajien ja paperien soveliaisuudesta kansilehtiin ja kirjanselkiin, ja hänkin tuli siihen johtopäätökseen, että nahka oli tavallista vasikannahkaa. Mistä olisi sitä paitsi saanut ihmisennahkaa.

— Älä lausukaan sitä kamalaa sanaa! huusi Sela. Lohipato tulistui.
Kansi oli tehty Kööpenhaminassa.

Hän oli varta vasten lähettänyt kirjan sinne erään osoitteen mukaan, jonka muuan pariisilainen virkaveli oli hänelle antanut. Hän oli tahtonut valmistaa morsiamelleen aivan erikoisen ilon, ja morsian, hän ei tahtonut ottaa "Orkideaa" käteensäkään!

Sela otti nyt käteensä kirjan. Hän teki sen tahdon ponnistuksella, ikään kuin olisi ollut kysymys hänen elämänsä ristin kantamisesta.

— Kas, minun pieni Tupuni pitää ymmärtää kaikki tällaiset asiat. Pitää ymmärtää niin paljon asioita, kun on runoilijan morsian.

Ikkunakomerossa vaihtoivat he taasen rakkauden hulluja hyväilynimiä, niin naurettavia siitä, joka oli ulkopuolella. He olivat päättäneet Ottelin tähden, mikäli mahdollista, olla päästämättä näkyviin hellyyttään, mutta he unohtivat päätöksensä alituisesti.

Daniel istui pöydän ääressä kuten kaikki muutkin, mutta hänellä oli se omituinen tunne, että sekä hänen kotiväkensä että vieraat leikkivät jotakin leikkiä, joka ei ensinkään kuulunut elämään. Se oli hyvin kummallista! He kävelivät, puhuivat, nauroivat ja istuivat ikään kuin he olisivat olleet nukkeja, joita vuoronperään vedettiin nuorasta. Kun äiti tuli huoneeseen, huomasi Daniel, että hän oli toisenlainen kuin kaikki muut — hän ei leikkinyt. Samassa nukkienkin kasvot rupesivat elämään, ikään kuin äidin vakavista, hiljaisista kasvoista olisi siirtynyt niihin jokin valo.

Setä Bernhardin tekee mieli saada Otteli valtoihinsa, ajatteli poika. Pappa pelkää setä Bernhardia. Setä Bernhard tekee pilkkaa papasta. Setä Bernhard tekee myöskin pilkkaa herra Angervoisesta. Kaikki ovat pahoja herra Angervoiselle, kaikki, paitsi mamma. Mamma ei leiki. Leo…? Mitä Leo ajattelee? Leo on levoton, Leo on tehnyt jotakin pahaa ja pelkää, että se tulisi ilmi. Matti ei rakasta Selaa, Sela tulee onnettomaksi. Ottelia uhkaa jokin vaara. Kaikki nauravat — onko kenenkään hyvä?

Daniel sivalsi otsaansa, ja aivan aiheetta johtui hänen mieleensä muuan kuva. Syksyllä, heidän muutettuaan kaupunkiin, hän oli sen nähnyt: pieni joukko miehiä ja naisia oli kulkenut ohitse, kantaen lippua edellään. Eräs miehistä oli paljastanut päänsä ja, väsyneenä työstä, sivaltanut otsaansa. Nyt Daniel ymmärsi, mitä vastaan he kävivät sotaa: onnettomuutta vastaan, syntiä vastaan.

Hän sävähti kuin unesta heräten, kun hänen nimeään mainittiin. Äiti tuli koettamaan hänen otsaansa, peläten hänen olevan kipeän.

Hänet valtasi palava ikävä vanhan miehen luo, joka oli ollut kuin Kristus. Vanha mies oli yksin nyt, kun hänen koiransa oli poissa. Vanha mies oli ihmeellinen, kuinka ihmeellinen!

Juuri kun oli siirrytty aterialle, saapui taloon odottamaton lähetys: ihana kukkalaite, yksi niitä, jollaisia Otteli tuhkatiheään oli saanut vastaanottaa lyhyen kihlausaikansa kestäessä. Onneksi ei kukaan muu kuin Daniel ollut näkemässä, kun Otteli riisti auki paperit.

Otteli vapisi tuntiessaan käsialan kirjekuoressa. Työnnettyään veljen luotaan sulkeutui hän huoneeseensa ja luki kuin hengenhädässä:

minä jätän nyt maan, tehtyäni lukemattomia epäonnistuneita yrityksiä juurtua sinne.

Jos olisin syntynyt puolisataa vuotta aikaisemmin tai sata vuotta myöhemmin, olisin ehkä voinut kotiutua ja kasvaa persoonallisuudeksi, mutta juuri tällä ajankohdalla ovat olosuhteet minun luontoiselleni miehelle mahdollisimman epäsuotuisat.

Meillä on tällä hetkellä kaikki käymistilassa. Sille ei voi mitään, täytyy odottaa ja antaa käydä loppuun, sitten nähdään, mitä viiniä syntyy. Joka tapauksessa puolikulttuuri on ottanut haltuunsa maan, eikä se tule lempein silmin katsomaan mitään muuta kuin keskinkertaisuuksia ja mitättömyyksiä. Nyt on niiden aika. Me elämme uutta kansainvaellusta — samantekevää tulevatko barbaarit ulkoa vaiko omasta keskuudestamme, niinsanotusta kansasta. Kaikki kulttuuri huojuu, kaikki muodot käännetään nurin. Kaikki on liikkeessä. "Je hais le mouvement qui déplace les lignes." Minä lähden.

Ottelissa olivat kaikki hellyyden ja kaipauksen kulussaan pidätetyt lähteet päässeet valloilleen. Hän vaikeroi onnesta ja tuskasta, hän raivosi ja hän siunasi. Vihdoin hän vaipui permannolle, rukoili, että hän saisi kuolla, ja itki.

Elämän pyörää ei pysähdytetä niinkuin vaununpyörä seisahdutetaan. Se on pillastunut pyörä.

Vuodet vierivät, pyörä vinkui ja soi. Syvälahden kartanon entinen herra oli tarttunut lujasti kiinni eikä päästänyt otettaan. Oli hetkiä, jolloin hän aavisti asioiden olevan hullusti. Mutta jos hän olisi hellittänyt otteestaan, olisi hän voinut murskata päänsä, ja hänen mukanaan koko hänen joukkonsa. Ja niin hän seurasi mukana vauhdissa, hän ja hänen väkensä.

TANGO

Kerran lahjoitti Amerikka Euroopalle lelun, johon Eurooppa hyvin mielistyi; tango-tanssi tuli uudesta maailmasta vanhaan. Eurooppa ihastui todella tangon imevän ikävöiviin säveliin ja sen rytmin ärsyttävään oikullisuuteen. Eurooppa omisti tangon itselleen ikään kuin se olisi lähtenyt sen omasta kaipuusta.

Ensin tanssittiin tangoa maailman metropolissa, Pariisissa, sitten kiersi tanssi miljoonakaupungit ja vihdoin se löysi tiensä siihen syrjäiseen sivistyskeskustaan, mihin kunnallisneuvos Ståhle ja hänen joukkonsa muutama vuosi sitten oli asettunut.

Tango kerrassaan hurmasi Suur-Kaupungin. Väentungos ravintoloiden ilta-esityksissä oli niin suuri, että täytyi panna toimeen matineoja, puolipäivänäytäntöjä. Näillä päivätilaisuuksilla oli se etu, että vanha väki saattoi saapua niihin tarvitsematta rasittaa itseään valvomisella. Tango hurmasi nimittäin vanhat yhtä hyvin kuin nuoret. Valkopäiden isoäitien ja tätien, jotka töin tuskin jaksoivat mennä kirkkoon, nähtiin päivänä päivän perästä kammertavan Bristol-hotellin talvipuutarhaan katselemaan tangoa, jota jokin Kööpenhaminasta saapunut pari — veli ja sisar, sanottiin — esitti. Kaupungin tanssinopettajilla oli työtä niin paljon kuin he jaksoivat tehdä, sillä perhekunnittain opeteltiin tangoa. Sitä eivät opetelleet yksin nuoret, vaan isät ja äidit opettelivat tanssia hekin. Ja kun kodeissa tuli hetki, jolloin perheenjäsenet olivat koolla ja ehkä vieraitakin läsnä, siirrettiin yhtäkkiä pöydät syrjään ja alettiin tanssia, tangoa. Mitä oli jäljellä alkuperäisestä tangosta tai mitä oli osattu omaksua niiltä kööpenhaminalaisilta "sisaruksilta", jotka tarjosivat parhaimpia mahdollisia esikuvia tällä alalla — sitä ei kysytty. Ei liioin huolittu siitä, että tango erinäisissä eurooppalaisissa piireissä leimattiin epäsiveelliseksi — viimeksimainittu asia teki amerikkalaisen lelun viehätysvoiman, jos mahdollista, vieläkin suuremmaksi Euroopassa. Kaikki tanssivat siis tangoa, kuka paremmin, kuka huonommin, ja tästä tanssista riitti keskustelemista loppumattomiin. Kerrottiin kaupungilla, että jotkut vanhat ystävät olivat tulleet verivihollisiksi kiistellessään siitä, miten tango on tanssittava, ja eräässä tunnetun nimimerkki Riti-Ratin petiittikirjoituksessa Maan Äidissä oli kuvattu kohtaus maalla, jolloin kummit, tuodessaan lasta kastettavaksi, määräävät sen nimeksi "Tango Maria". Mainittu petiittikirjoitus herätti suurta huomiota ja huvia, mutta tapahtuman todenperäisyyttä ei kukaan ottanut vakavalta kannalta — Riti-Ratilla oli oikeus runoilla! Sen sijaan ei kukaan epäillyt tango-karamellien, tango-savukkeiden, tango-hameiden, tango-kenkien ja muiden tangoesineiden olemassaoloa. Jokainen saattoi rahalla ja hinnalla hankkia itselleen tätä tangotavaraa. Ja sitä hankittiinkin. Saattoi nähdä kalpeiden nuorten tyttöjen käyvän tango-värisissä puvuissa, lainkaan katsomatta siihen, ettei väri heille sopinut. Se oli tango-väriä ja siinä kyllin. "Tango" oli kuin olikin päivän tunnus. Tango-tanssi tyydytti päivän nautinnontarpeen.

Eräänä päivänä oli kaikissa Suur-Kaupungin sanomalehdissä ilmoitus, että taiteilijatar Gila Acero esiintyisi tangossa, tanssien yhdessä Dagobert Lyngen kanssa. Etusivuilmoitus, jossa esiintyvien nimet olivat painetut hyvin lihavalla, oli varustettu kaikilla asiaankuuluvilla huutomerkeillä ja vaikkei arvokkaissa päivälehdissä tietenkään sopinut mainita tällaisesta ravintolatilaisuudesta muuta kuin ainoalla lyhyellä petiittilauseella, oli Bristolin talvipuutarha asianomaisena iltana täpö täynnä väkeä.

Dagobert Lynge, hän oli selvästi kööpenhaminalaisia, mutta Gila Acero? Mikä eksoottinen nimi! Oliko tanssijatar espanjalainen? Ehkä suorastaan tangon kotimaasta, Argentiinasta? Mielenkiinto oli suuri saliin tullessa, ja jännitys kasvoi kasvamistaan. Orkesteri ei ollut huono, sitä kuunteli mielellään. Ohjelmakin oli, ollakseen ravintolaohjelma, harvinaisen arvokas. Ensi viulu sai toistaakin jonkin kaihoisan sooloesityksensä. Kuitenkin odotettiin itse asiassa vain tangoa.

Hienoin Suur-Kaupunki istui katettujen pöytien ääressä, aterioitsi, jutteli ja katseli odotellessaan ympärilleen. Naiset olivat hyvin pukeutuneita ja heidän värilliset silhuettinsa erottautuivat edullisesti talvipuutarhan vihantaa vastaan. Herrat tekivät kaikin puolin eurooppalaisen vaikutuksen. Pöydillä paloi, vatien ja pullojen keskellä, pieni sähkölamppu, hehkuen punaisen varjostimensa sisässä kuin satumainen kukka. Punaisia mattoja myöten astelivat tarjoilijat äänettömästi. Katosta valaisivat himmeälasiset lamput vihreitä palmuja, ihmisiä niiden siimeksessä, kultakaloja altaassaan, soittokuntaa ja matalien reunakasvien ympäröimää lavaa, millä tanssiesitys tulisi tapahtumaan. Ilmassa tuoksui sikarinsavu, hajuvedet ja kukkaset. Musiikki ja puheensorina vaihtelivat peilien, kultauksen ja vihannan koristamassa salissa.

Erikoista huomiota herätti yleisön keskuudessa muuan pari, herra ja nainen, jotka istuivat kahden keskellä salia. Naisella oli yllään vihreä samettipuku, hattu niin ikään vihreää samettia, ja töyhdöt ja näädännahat hänen hatussaan olivat kiinnitetyt kivillä ja soljilla. Herra oli vanha, hänen poskensa riippuivat ja pää oli kalju, mutta puku oli nuhteeton ja solmiossa kiilteli smaragdi. Heidän edessään oli shamppanjaa.

Koko sali puhui heistä. Tiedettiin, että neiti Ståhle vasta oli palannut Pariisista ja että hän pian antaisi konsertin Suur-Kaupungissa. Arveltiin, että maisteri Blundh oli kustantanut hänen opintonsa ja että hän palkakseen tulisi vaatimaan vihille upean, punatukkaisen kaunottaren. Neiti Ståhle oli useiden mielestä liian rehevä. Se ei vielä häirinnyt, mutta jos tätä menoa jatkuisi, kävisi se hänen kauneudelleen vaaralliseksi. No niin, ehkä maisteri Blundh piti senlaatuisesta kauneudesta. Naurettiin. Olisi se kuitenkin ihmeellistä, jos tuo nuori nainen ottaisi ikälopun, iljettävän maisteri Blundhin. Mutta mitäpä ei ihminen ollut valmis tekemään rahan vuoksi. Vanhalla madonsyömällä keikarilla oli rahaa, luultavasti enemmän kuin tiedettiinkään. Jotkut katsoivat kadehtien neiti Ståhlea, toiset sanoivat: hyi.

— Missä on toinen sisar? Hän on ollut tämän punatukkaisen mukana, tiedän sen varmasti — onko hänkin palannut? Eikö kukaan tiedä? Hitto vie, Suur-Kaupungin parhaat vainukoirat, eikö teistä nyt yksikään tiedä? Riti-Rati hoi, onko kunnallisneuvos Ståhlen vanhempi tytär tullut kotiin?

Nämä sanat lausuttiin pöytäkunnassa, missä kymmenkunta henkeä, herroja ja naisia istui. He olivat taiteilijoita. Heidät oli kyllä huomattu salissa, sillä he esiintyivät jonkin verran äänekkäämmin ja vapaammin kuin muut.

— Vai ei minulla olisi mitään sanomista, puhui äskeinen ääni. — Hän on minun entinen rouvani, hitto vie. Vuoden ja kuukauden on hän totellut nimeä Gisela Lohipato, eikö minulla olisi oikeutta olla huvitettu hänestä? Tahdon tietää, miten Pariisi on kehittänyt häntä. Hänessä oli kuin olikin ainesta. Hän oli ruutia ja pippuria ja moraalia, ja hän teki tyhmästi, kun yritti komentaa minua, mutta minä olen huvitettu hänestä. Naurakaa te vain — minä olen kuin olenkin huvitettu. Muuten, suoraan sanoen, hän olisi paremmin sopinut maalarille. Hän oli dekoratiivinen. Eikö kukaan tiedä, onko hän palannut kotiin punatukkaisen sisarensa kanssa? Missä on Teräs? Eikö kukaan voi antaa minulle tietoja entisestä rouva Gisela Lohipadosta?

Koko pöytäkunta nauroi ja teki pilaa. Kysyttiin, aikoiko Matti Lohipato uudelleen kosia Gisela Ståhlea, josta hän kolme vuotta oli ollut erossa. Runoilija Lohipato nauroi itsekin ja tyhjensi vierustoverinsa, neiti Irja-Tuura Myrskylän viinilasin. Irja-Tuura oli maalari, hänen maalaamansa runoilija Matti Lohipadon kuva oli vasta-avatussa näyttelyssä herättänyt huomiota. Neiti Irja-Tuura Myrskylän ja runoilija Matti Lohipadon persoonallinen seurustelu oli sekin herättänyt huomiota pitkin syksyä ja antanut aihetta puheisiin.

— Maljasi, Irja-Tuura, sanoi runoilija. — Uskallatko sinä ottaa käteesi kirjan, joka on sidottu ihmisennahkaisiin kansiin?

— Jos minä sidotan kirjani ihmisennahkaisiin kansiin ja lahjoitan sen sinulle, niin uskallatko…?

Irja-Tuura ymmärsi jo. Hän sulki silmänsä ja laski leikillisesti käden sydämelleen.

— Hyvä, sanoi runoilija ja tyhjensi viinin pullosta lasiinsa. — Minä nain sinut.

Runoilija Kotka suuntasi silmänsä viimeksi tyhjentyneeseen viinipulloon ja siitä pariin sen edeltäjään. Kaikkien silmät kuin siepaten kiinnittyivät Kotkan katseeseen, seuraten sitä toisesta tyhjästä pullosta toiseen. Kotka teki hullunkurisen eleen, kaikki omaksuivat senkin, ja rupesivat vihdoin nauramaan.

Pöydässä oli erään asian johdosta vallinnut mieltä kiinnittävä jännitys, ja sen pienen välinäytöksen jälkeen, minkä Lohipato oli kutsunut esiin entisen rouvansa johdosta, palasi tämä jännitys. Se ei koskenut yksin tangoa, vaikka tietenkin jokainen halusi nähdä sitä paria, joka häämötti Gila Aceron ja Dagobert Lyngen salaperäisten nimien takana. Taiteilijapöydässä vallitsi erittäin huvittava jännitys seuraavasta syystä.

Kaikki pöytäkunnan jäsenet olivat syöneet ja juoneet komeasti, mutta kenelläkään ei ollut rahaa maksaa. Herrat olivat toinen toisensa jälkeen vieneet toisiaan syrjään kysyäkseen, olisiko asianomaisella antaa parikymmentä markkaa lainaksi, ja niin oli vähitellen käynyt selväksi, että suurin summa, mikä löytyi yksissä käsissä, oli viisi markkaa! Se sijaitsi neiti Irja-Tuura Myrskylän pienessä hopeaverkkokukkarossa, ja hän levitti heti auliisti rahat pöydälle. Mutta mihinkä ne olisivat riittäneet — eivät edes juomarahoiksi. Koko seuran yhteenlaskettu rahasumma teki kaksikymmentäkolme markkaa kolmekymmentä penniä. Pöytäkunta purskahti niin makeaan nauruun, että sen iloisuus toiselta puolen herätti salissa kateutta, toiselta puolen suuttumusta häiriön vuoksi, joka syntyi keskellä musiikkinumeroa. Yleisestä rahattomuudesta tuli erinomaisen yhdistävä ja huvittava lisä illan hauskuuteen. Koetettiin keksiä, mistä saataisiin lainaksi parisataa markkaa, etsittiin uhria yleisön joukosta ja tehtiin pari yritystä puhelimitse. Turhaan. Silloin vakuuttivat Kotka ja Lohipato, että he hoitavat asian: syödään ja juodaan rohkeasti — he suorittavat jälkilaskut hovimestarin tai vaikkapa itse isännän kanssa. He ovat ennenkin olleet mukana samanlaisissa tilaisuuksissa: isäntä ei ole uskaltanut hiiskahtaakaan. Eikä uskalla nytkään. Eikö heillä ole joukossaan sanomalehtimiehiä? Eivätkö he kaikki olleet julkisia henkilöitä, joita ei ole hyvä loukata. Mutta tarpeelliseksi katsottiin, että elettäisiin komeasti, laskun ei sopinut olla pienen tällaisessa tapauksessa. Kotka soitti ja tilasi shamppanjaa. Taiteilijatytöt nostivat köyhänkoreita hattutöyhtöjään ja loivat välinpitämättömiä silmäyksiä saliin. Oliko punatukkainen laulajatar niin kaunis kuin väitettiin? Aikoiko hän todella ottaa kaljupään vanhan herran? Oliko hänen entinen sulhasensa todella kadonnut jäljettömiin? Intresantti mies sulhanen joka tapauksessa oli ollut. Mutta häpeämätöntä oli kuitenkin sanoa, että tämä maa oli niin nousukasmainen ja puolivillainen, että kulttuuri-ihmisen oli mahdoton elää täällä. Häpeämätöntä se oli. Ja parasta että läksi, joka niin ajatteli. Mutta kummanko antamat olivat neiti Ståhlen timantit, entisen sulhasen vaiko nykyisen ihailijan?

Vihdoin kajahti odotettu tango-sävel ja ikään kuin vangitsi koko elämän salissa. Kaikki odottavat katseet kääntyivät tanssilavaa kohti ja pysähtyivät punaisiin verhoihin, joiden peittämää oviaukkoa pitkät palmunlehvät varjostivat. Soiton kaihoisa sävel karkasi kuin liekki ihmisten veriin ja täydessä vireessä ottivat he vastaan tanssijat, ikään kuin he olisivat olleet jokaisen läsnäolijan persoonallisen tunteen tulkitsijat.

Punaisten samettiuutimien takaa tuli korkea, upea nainen, pukeutuneena mustaan silkkipukuun. Mikään muu väri ei olisi voinut siinä määrässä saattaa hänen vartalonsa sopusuhtaisuutta oikeuksiinsa kuin tämä raskas, pehmeä, kiiltävä musta, joka valui kuin vesi jäseniä myöten. Valkoiset kiilat hihoissa, sukissa, kaulan ja niskan tienoilla vaikuttivat hurmaavasti. Hyvin vaaleat hiukset kehystivät kalpeita, puhtaita, miltei viattomia kasvoja. Hiukset laskeutuivat laineina alas kulmille ja yli korvien, muodostaen niskassa runsaan hiussolmun.

Hän nosti tummat silmäripsensä ja naulasi silmäterät tanssitoverinsa kasvoihin. Hän huumasi tällä katseellaan miehen. Sitten hän antautui hänen johdettavakseen. Heidän ojennetut kätensä ikään kuin tavoittelivat kiinni jotakin kaukaista, heidän jalkansa satuttivat maata varovasti, ikään kuin ne olisivat tietäneet sen kasvavan okaita, ja kimmahtivat sitten säikkyen takaisin, kun piikit olivat pistäneet heitä jalkaterään. Kun he syöksyivät polvilleen, tuntui siltä kuin he olisivat pyytäneet anteeksi jotakin syytä. Kun he nojasivat toisiinsa, oli kuin he olisivat hukkuvina turvautuneet toisiinsa, ja kun he silmäilivät yli olkapäittensä, oli kuin he olisivat pelänneet vauhdissaan polkevansa jotakin onnen sirpaletta, joka ehkä oli jätetty heidän tielleen. Sanomaton ikävöinti oli heidän katseissaan ja heidän ojennetuissa käsissään. Sävelkin itki ja nyyhki.

Naiset salissa istuivat kostein silmin, huulet auki hengittäen kaihoa ja ikävöintiä. Seurasi tangon valoisa vuoro, ja tanssijat keinuivat hymyillen, katse katseeseen uponneena, toistensa käsivarsien varassa. Katselijakunta vapautui heidän mukanaan, hymyili heidän mukanaan ja tunsi keinuvat rytmit veressään. Tanssi kävi kuumaksi ja tempasi katselijat valtoihinsa. Heissä alkoi itää ja kasvaa, vaistot olivat herätetyt ja värisivät ja versoivat.

Taiteilijapöydässä oli Matti Lohipato äkkiä hypännyt pystyyn. Toverit huomasivat hänet vasta, kun hän jo oli keskellä lattiaa, menossa tanssilavaa kohti. Kotka, joka luuli hänen olevan humalassa, hiipi hänen perässään ja veti hänet takaisin paikoilleen. Syvään hengittäen ja painaen kouraansa pöydän laitaa vastaan hän hetkisen istuikin muiden joukossa, mutta kun suosionosoitusten pauhina tanssin loputtua täytti salin, täytyi toverien voimiensa takaa koettaa pidellä häntä.

— Päästäkää irti, tolvanat, huusi hän. — Ettekö näe, että se on hän, minun vaimoni! En siedä, että hän tanssii tuon roikaleen kanssa. Hän rakastaa minua!

— Oletko sinä hullu! sanoivat toverit. — Lähdetään selvittämään laskujamme ja mennään sitten pois…

— Menkää hiiteen, ärjyi Lohipato. — Enkö minä tuntisi vaimoani! Minä olin heittiö ja konna, hän istui yökaudet suomentamassa Runolalle "Haaremin helmeä" pitääkseen pystyssä meidän kotiamme. Uskollisemmin ei yksikään nainen ole rakastanut. Runola, senkin kirottu lumppuliike, maksoi hänelle viisikolmatta markkaa arkilta. Hänen kauniita hartioitaan särki, kun hän tappeli "Haaremin helmen" kanssa. Miehen hän tahtoi tehdä minusta, hän rakasti minua ja hän rakastaa vielä… Mitä? Mitä sinä sanot, Irja-Tuura? Mikä sinä luulet olevasi? Älä mainitse hänen nimeäänkään, minä en kärsi sitä. Päästäkää irti, minä menen väkisin, jollette…

Lohipato istui kuitenkin kuin naulittuna koko ajan, jolloin tanssi toistettiin, ja seuratessa Gila Aceron liikkeitä meni hänen ensi vaikutelmansa tanssijattaresta jonkin verran sekaisin. Ei, ei sittenkään Acero saattanut olla Sela. Kasvot muistuttivat hetkittäin ihmeellisesti Selaa, mutta jota enemmän Aceroa katseli, sitä vieraammaksi hän kävi. Mutta Gila — se oli Gisela, keskitavu vain poissa. Ja Selan tarmon ja neuvokkuuden mukaista oli kuin olikin juuri opetella tämä ajan tanssi, tämä tango, auttaakseen isäänsä, jonka omaisuus oli mennyt. Kun tanssijatar oikullisesti heilautti päätään, niin että hänen profiilinsa tuli näkyviin, tunsi runoilija oman rouvansa niiltä aamuhetkiltä, jolloin hän, mies, oli tallustellut kotiin Minervasta ja Sela ärtyneenä oli saarnannut hänelle ja lopuksi itkenyt. Ei, Gila Acero oli sittenkin Sela, ainoa uskollinen nainen maan päällä.

Matti Lohipato odotti vain, että hosuminen lavalla lakkaisi, mennäkseen rouvansa luo. Voimakkaat, käärmemäiset liikkeet tanssin lopulla ja tanssijattaren koko hallitseva antautuminen kuitenkin taasen vaikuttivat, että oli mahdoton ajatella tällaisen muutoksen tapahtuneen poroporvarillisen moraalisessa Sela Ståhlessa. Lohipato pani merkille, että esimerkiksi Riti-Rati, joka lukemattomat kerrat oli ollut heidän kodissaan sen vuoden ajan, jolloin he olivat naimisissa, katseli tanssijatarta kuin ainakin otusta, josta saa hyvän petiittipalasen. Ja mikä oli kaikkein luotettavinta: Otteli Ståhlen kasvoissa ei näkynyt mitään levottomuuden merkkiä, hän katseli samettinsa ja jalokiviensä kehyksestä tanssiesitystä täydelleen kylmänä eikä sen loputtua hievahtanutkaan, mennäkseen tervehtimään taiteilijatarta. Tanssitaiteilija Sariola istui hänkin yleisön joukossa täysin tyynenä, joskin tosin innostuneena, kuten muutkin. Hänhän oli ollut rakastunut Sela Ståhleen, olisihan hänen pitänyt tuntea tämä. Ja loppujen lopuksi: jos Gila Acero olisi ollut Sela Ståhle, olisi hyvä pappa kunnallisneuvos tietenkin ollut täällä eikä hänen lörpöttelyhaluaan olisi pidättänyt mikään.

Yleisö huusi ja taputti käsiään. Se ei antanut rauhaa, ennen kuin tango oli tanssittu kolmannen kerran. Ja vielä sittenkin huudettiin ja vaadittiin taiteilijoita esiin. Gila Acero ei nähtävästi enää olisi halunnut tulla. Vihdoin viimein hän näyttäytyi ja kumarsi, katsettaan nostamatta. Hänen eteensä sateli kukkasia, joita vieraat ottivat ruokapöydiltä.

Matti Lohipato oli pahalla tuulella. Häntä harmitti, että hän oli erehtynyt — olihan selvää, että jos hänen entisessä rouvassaan olisi ollut sitä, mitä tässä tanssijattaressa, niin ei hän, Matti Lohipato, ikinä niin kovakouraisesti olisi tehnyt hänestä eroa. Häntä harmitti myöskin, että jos tämä tango-nainen olisi ollut hänen entinen rouvansa, hänellä muka ei olisi ollut oikeutta ilman muuta katsoa häntä vaimokseen. Mutta hänpä olisi uhallakin sen tehnyt! Ja vihdoin häntä harmitti, ettei hän enää voisi tulla tänne Bristoliin tarkastamaan tuota tango-naista, koska hän ei tietänyt, milloin hän voisi suorittaa suuren ravintolavelkansa.

Suur-Kaupungissa ei puhuttu muusta kuin Gila Acerosta ja hänen tangostaan. Sellaista tangoa ei Suur-Kaupungissa oltu nähty. Kerrassaan ihanteellinen tango! Ja itse Gila Acero — mikä intresantti henkilö! Hänestä ei saanut selvää, vaikka olisi tehnyt mitä. Hän asui Bristolissa, ei ottanut vastaan ketään, ja pysyi tunnottomana kaikille kukkalähetyksille ja kirjeille, joita hänelle vietiin. Ei kysymystäkään siitä, että Riti-Rati ja muut haastattelijat olisivat päässeet hänen puheilleen. Hän ei ottanut vastaan edes tanssitaiteilija Sariolaakaan, joka frakkiin pukeutuneena seisoi hotellin käytävässä, lähetettyään sisään ranskankielisen nimikortin. Joka tapauksessa kirjoitti Olli Sariola omalla nimellään Maan Äitiin Gila Acerosta ja hänen tangostaan, ja sen jälkeen alkoivat piirien merkkihenkilötkin käydä katsomassa tanssijatarta. Ei saatu selvää, mitä kieltä hän puhui ja mihin kansallisuuteen hän kuului. Vilaukselta vain nähtiin hänet hotellin käytävissä tai ajurin vaunuissa. Kerrottiin, että hän olisi saanut loistavan tarjouksen Amerikasta ja että hänen vierailunsa Suur-Kaupungissa pian päättyisivät.

Tanssitaiteilija Sariola saapui isoäitinsä pesään keskelle tavanmukaista torstai-illan kahviseuraa ja kertoi Bristolin edustalla joutuneensa todistamaan, miten kuuluisa tanssijatar oli maksanut ajurille. Ja neiti Gila Acero oli puhunut tämän maan selvää kieltä! Niin, niin, tämän maan selvää kieltä! Hän ei ollut mikään argentiinalainen, ei edes ulkomaalainenkaan, vaan suorastaan täältä. Ja kuka? Senkin saattoi Olli Sariola sanoa? Oliko kukaan tullut ajatelleeksi nimeä Gila Acero? Jos "Gilaan" lisäsi keskelle tavun "se", niin siitä tuli Gisela. Ja Acero — se oli espanjaa ja merkitsi "teräs". Asia oli selvä, vai kuinka?

Ja tällaisen suunnattoman petoksen varjossa oli rouva Gisela Ståhle eli Lohipato tullut tänne ja vallannut koko Suur-Kaupungin. Koko Suur-Kaupunki oli antanut vetää itseään nenästä. Suurimpaan salaperäisyyteen oli tämä tango-nainen ymmärtänyt verhota itsensä ja voittaa. Eivät edes isä eikä äiti olleet tietäneet juonesta mitään. Ainoa, joka oli ollut salaliitossa tanssijattaren kanssa, oli ollut "laulajatar", Otteli Ståhle.

Kaunis juttu — koko Suur-Kaupunki oli petkutettu perin pohjin! Ja minkä vuoksi tämä salaperäisyys ja petos? Minkä tähden peruukit ja harhaanviepä naamioitus? Sisarukset erehtyivät, jos luulivat, että tullaan taiteilijoiksi tätä tietä.

Ei, siitä pidettäisiin huolta, ettei tällaisella petoksella "tultaisi, nähtäisi ja voitettaisi". Rehellisyys piti toki olla taiteessakin.

Gila Aceron tähdestä ei voinut sanoa, että se olisi laskenut — se putosi. Kun tanssijatar seuraavana iltana esiintyi ihmeen kauniissa tangovärisessä tangopuvussaan, katseli häntä miltei vain pieni perhepiiri: kunnallisneuvos, Leo Teräs, Runolan kassaneiti ja tohtori Angervoinen, jonka kunnallisneuvos Ståhle oli pyytänyt seurakseen — Leo Teräs istui eri pöydässä muutamien liikemiesten kanssa. Tuskin sataa henkeä oli salissa, paitsi heitä. Ja seuraavana iltana oli vieläkin vähemmän. Ei auttanut, että tohtori Angervoinen kirjoitti ihmeen kauniisti kotimaisesta puutarhurittaresta, joka oli istuttanut hennon ja hehkuvan ulkomaalaisen kukan pohjoiseen maaperään. Suur-Kaupunki ei enää antanut pettää itseään.

"Hento ja hehkuva ulkomaalainen kukka" ei sekään oikein tahtonut viihtyä Suur-Kaupungin maaperässä. Kukaan kotimainen puutarhuritar ei yrittänytkään sitä vaalia, kaikki seuraavat tangotanssijat olivat ulkomaalaisia. Heidän joukossaan oli hyviäkin tango-esittäjiä, mutta varsinainen tango-innostus oli poissa. Se oli noussut korkeimmilleen ja pudonnut yhdessä Gila Aceron tähden kanssa.

Itse Gila Acerolle eli Gisela Ståhlelle oli hänen lyhyt tango-kautensa antanut opetuksen koko elämää varten, sen, että yleisö on inhottava otus, jonka suosiosta ei kukaan järkevä ihminen tahdo olla riippuvainen. Gisela Ståhle tahtoi olla järkevä ihminen. Parin päivän ajan hän tulisella kiukulla purki kotiväelleen vihaansa yleisöön. Sitten häntä huvitti ruveta tutkistelemaan, millä lailla juoni häntä vastaan oli järjestetty. Miten oli mahdollista, että ihastunut yleisö niin äkkiä saatiin kääntymään hänestä pois? Jos juoni todella oli suunniteltu ja ohjattu Pesästä käsin, niin olivat kuin olivatkin rouva Gunilla Murman ja hänen jälkeläisensä kolmanteen ja neljänteen polveen nerokasta väkeä.

Olisi ollut huvittavaa ja opettavaakin tutkia, millä lailla tällainen tähdenpudottaminen järjestetään, mutta Gisela Ståhle ei katsonut voivansa uhrata aikaa asiaan.

Hän punnitsi mahdollisuuksiaan puolelta ja toiselta, ja tuli vihdoin siihen johtopäätökseen, että oli paras ryhtyä käännöstyöhön, samaan, mihin hän oli turvautunut ollessaan naimisissa Lohipadon kanssa, kun talosta loppui sekä puut että ruoka.

Rouva Murmanista ja hänen sukulaisistaan oli joka tapauksessa paras pysyä loitolla, jottei suututtaisi heitä. Heidän oli menestys ja heidän oli tulevaisuus. Kaikkein parasta olisi tietenkin ollut päästä heidän suosioonsa. Mutta sitä ei nyt voinut toivoa.

Kuinka vähän ihminen yhtä kaikki tietää taipumuksistaan ja mahdollisuuksistaan! Idut ja lahjat saattavat olla niin ihmeellisen salassa. Kuka olisi uskonut, että Gisela Ståhlesta, Syvälahden entisen kunnallisneuvoksen tyttärestä, tulisi kirjailijatar!

Ensin hän vaatimattomasti julkaisi nimettömiä käännöksiä Runolan kustannuksella. Sitten alkoi Maan Äidissä näkyä matkamuistelmia Pariisista sekä kirja- ja teatteriarvosteluja, joiden alla oli nimimerkki "Sela Rauta".

Sela Rauta — se oli ainakin rehellistä ja läpinäkyvää. Tiedettiin heti paikalla, kenen kanssa oltiin tekemisissä.

Ja vihdoin kantoi huhu pitkin Suur-Kaupunkia tietoa, että Sela Raudalta oli odotettavissa esikoisnovelli tahi -romaani, ei tarkoin tiedetty kumpiko.

Sela Ståhlesta tuli kuin tulikin kirjailijatar. Ja se oli kokonaan tango-yrityksen epäonnistumisen ansio.

LAULAJATAR

Niin asuivat siis kunnallisneuvos Ståhlen tyttäret taasen isänsä ja äitinsä luona siinä kodissa, johon muutama vuosi sitten niin toivorikkaina oli asetuttu. Heidän hallussaan oli heidän vanha huoneensa — siinä oli, heidän kiertäessään maailman rantaa, ehtinyt asua yksi ja toinen opiskeleva ylioppilasneiti, jolle huone oli vuokrattu. Kaikki mitä kodista saattoi luovuttaa vieraille, oli tälläkin hetkellä luovutettu. Äiti nukkui ruokasalissa, ja Daniel, joka pari vuotta jo oli ollut Runolassa oikolukijana, pimeässä käytävässä ruokasalin ja keittiön välillä. Vakinaista palvelijaa ei ollut talossa, äiti otti ainoastaan tilapäisesti jonkun avukseen. Sen vuoksi joutui hän olemaan verraten vähän muiden perheenjäsenten seurassa. Hän olikin loitonnut heistä, he eivät edes tietäneet kuinka etäälle.

Se tuli yhtäkkiä ilmi, kun Otteli eräänä päivänä pukeutui valkeaan pariisilaiseen silkkihameeseen, jonka hän oli teettänyt konserttiaan varten Suur-Kaupungissa. Isä seisoi ihastuksissaan tyttärensä edessä, vakuutettuna siitä, ettei Ottelin tarvinnut muuta kuin tällaisena astua yleisön eteen, niin voitto olisi hänen. Sela juoksi keittiöön ja nouti äidin. Kun äiti näki pienen Ottelin, pani hän käden silmilleen, huojutti päätään ja meni pois.

Otteli ja isä jäivät tuijottamaan toisiinsa. Otteli katsahti peiliin ja näki kasvoillaan niin oudon ilmeen, että hänen täytyi kysyä itseltään, mitä oli tapahtunut tai mitä tulisi tapahtumaan. Sekä isä että tytär kuulivat keittiöstä Selan kiihtyneen äänen, joka nuhteli äitiä. Äidin tavanmukaisten hiljaisten vastausten sijalla oli nyt vain pieni äänettömyys. Äkkiä tempasi Otteli laatikostaan kappaleen pitsiä ja verhosi sillä kauniit, paljaat olkapäänsä. Mutta puku ei sallinut sitä: koko kuosi meni pilalle. Hän repi pois pitsin, kyyneleet nousivat silmiin, hän tunsi vihaavansa äitiä ja samalla hän vihasi Selaa, joka uskalsi nuhdella äiti-raukkaa, äitiä, joka raatoi heidän kaikkien puolesta, hän vihasi koko elämää.

Elämä ei ollut helppoa. Juuri tällä hetkellä kasaantui kunnallisneuvoksen pienen Ottelin niskoille enemmän huolia kuin hän olisi jaksanut kantaa. Ne olivat käytännöllisiä, arkipäiväisiä huolia, kokonaan vailla sitä runoutta ja kauneutta, mikä oli ollut surussa kihlauksen jälkeen. Ja vasta muutama viikko sitten olivat sisarukset reippaina ja toivoa täynnä palanneet ulkomailta.

Mutta se oli Gila Aceron tango, joka oli heidät masentanut. Miten oli itse asiassa mahdollista, että yritys päättyi sillä tavalla?

Selaan oli hänen avioliittonsa jälkeen tullut jotakin ärtyisää ja alituisesti moralisoivaa, mutta hän pystyi ajattelemaan erinäisiä asioita niin kauniisti, ettei "pieni Otteli" ikinä olisi pystynyt ajattelemaan niitä sillä tavalla. Kuinka kauniisti Sela oli suunnitellut esimerkiksi tango-asian. Hän ei mitään muuta tahtonut kuin auttaa isää! Hän oli pannut päämääräkseen maksaa takaisin, mitä isä hänen vuokseen oli menettänyt. Eikä se ollut vähän: Lohipato oli ollut mestari panemaan rahoja liikkeelle, isä oli joutunut velkoihin, takuihin ja lukemattomiin ikävyyksiin — luultavasti hän oli menettänyt suuren osan heidän omaisuuttaan, vaikkei hän sitä tunnustanut. Hän odotti yhä kärsivällisesti suuria voittoja esimerkiksi Runolasta, vaikka kaikki muut ihmiset näkivät miten huonosti Runola meni. Dosentti Angervoisen alati toivorikas puhe saattoi yhä vaikuttaa kunnallisneuvokseen — muut nauroivat häntä vasten kasvoja. Oli miten oli, Sela tiesi, että hän elämänsä aikana tuskin ehtisi hyvittää, mitä parina vuonna oli rikottu, ja käytännöllisenä ihmisenä ryhtyi hän kaikkiin mahdollisiin keinoihin.

Hän oli sattumalta joutunut eräässä illanvietossa Pariisin Skandinavisessa Yhdistyksessä esittämään tangoa, hän oli onnistunut, ja tämä oli antanut sisaruksille ajatuksen, että päivän tanssilla ehkä voisi ansaita rahaa. Yhdessä he olivat keksineet Selaile taiteilijanimen, yhdessä he olivat keksineet, että oli paras verhota tangoyritys syvimpään salaisuuteen.

Sisarukset ja heidän ystävänsä maailmankaupungissa olivat lapsellisuudessaan uskoneet, ettei salaisuus tulisi ilmi. Mutta he olivat laskeneet väärin.

Kuitenkaan eivät he olisi voineet aavistaa salaisuuden paljastuksen vaikuttavan sillä tavalla. Minkä tähden Suur-Kaupunki suuttui?

Sela, kuten sanottu, tointui iskusta verraten pian. Hän oli ehtinyt ansaita sievän summan — sääli, että ansiotyö oli lopetettu häneltä kesken. Joka tapauksessa saattoi iloita siitäkin, mitä oli kukkarossa. Lausuttuaan veljelleen Leo Teräkselle karuja totuudensanoja Runolasta kääntyi hän toisen kustantajan puoleen, sai tuhatsivuisen käännöstyön ja painui siihen. Mikä hätä nyt oli, kun osasi ranskaa!

Mutta Otteliin oli tango-yrityksen epäonnistuminen tehnyt musertavan vaikutuksen. Entä jos yleisö kääntyisi häntäkin vastaan? Entä jos Gunilla-rouva kostaisi hetken, jolloin hän Pesän morsiuskamarissa oli sulkenut syliinsä Otteli Ståhlen?

Ottelilla oli, kuten sanottu, jo pukukin valmiina konserttia varten Suur-Kaupungissa, ja hänen tarkoituksensa oli tietysti ollut esiintyä siellä ennen kuin lähtisi maaseudulle. Mutta nyt häntä pelotti. Miten olikaan mahdollista onnistua, kun pelkäsi näin äärettömästi? Varmaan Gunilla-rouva ja hänen sukunsa nokkisivat hänet hengiltä.

Kuitenkin täytyi ruveta laulamaan ja ansaitsemaan rahaa. Otteli oli velkaa maisteri Blundhille, velkaa niin paljon, ettei sitä uskaltanut ajatellakaan. Vanha kitupiikki oli koulutoverinsa tyttärelle antanut rahaa runsaammin kuin tämä oli rohjennut pyytääkään. Selakin oli saanut maisteri Blundhilta sievän pienen summan matka-apua, jotta hän hyvästi hoitaisi Ottelia. Maisteri Blundh ei ollut vaatinut mitään velkakirjoja — Otteli todella ei tietänyt, olivatko rahat olleet laina vaiko lahja. Pienet kuitit vain oli Otteli saamistaan tuhansista jättänyt hyväntekijälleen.

Maisteri Bernhard oli ollut erinomaisen ystävällinen. Otteli kutsui häntä Bernhardiksi ja sinutteli häntä — hän tahtoi niin. Minkä tähden laulajatar sitten pelkäsi? Minkä tähden ei hän päässyt ajatuksesta, että maisteri Blundh saattoi heille kaikille tehdä mitä tahansa? Sisimmässään luultavasti isäkin pelkäsi "Bennu-poikaa", koska hän aina piti tarkkaa lukua siitä, että Otteli kävisi hänen luonaan ja että häntä pyydettäisiin heille. Täytyi, täytyi ruveta ansaitsemaan. Mutta jos konsertti Suur-Kaupungissa epäonnistuisi, olisi retki maaseudullekin turha. Jollei taas Suur-Kaupungissa ensin antaisi konserttia, suvaitsisivat maaseutukaupungit kohdella yli olkainsa. Ajat eivät enää olleet samat kuin ennen, jolloin maaseutu kiitollisena otti vastaan jokaisen taiteilijan, joka vaivautui sinne. Harva sinne silloin läksi, mutta nyt läksivät kaikki. Maaseutu oli köyhä ja maaseutu oli käynyt kriitilliseksi.

Kaikki vakuuttivat Otteli Ståhlelle, että oli välttämätöntä ensin antaa konsertti Suur-Kaupungissa ja vasta sitten lähteä kiertämään. Muussa tapauksessa olisi tulevaisuus laulajattarena kokonaan pilattu. Isä, kunnallisneuvos, jolle laulajattaren ulkomuoto konsertissa aina oli ollut vähintään yhtä tärkeä puoli kuin hänen taiteellinen esityksensä, kehoitti hänkin kaikin puolin tytärtään esiintymään Suur-Kaupungissa. Hän vannoi ja vakuutti, että ainakin Maan Äidissä olisi hyvät arvostelut. Mutta pelko oli Ottelissa tullut kuin taudiksi.

Turvauduttiin maisteri Bernhardiin ja kysyttiin hänen mielipidettään konsertista. Ihmeellistä kyllä, ei maisteri Bernhardilla ollut mitään mielipidettä. Hän katsoi Otteliin toinen silmä raollaan, kuten hänen tapansa oli, ja Ottelille tuli se tunne, että hän hautoi jotakin pahaa aietta häntä vastaan. Kunnallisneuvos uteli moneen kertaan Bennu-poikansa mielipidettä tässä heille kaikille niin tärkeässä asiassa, mutta Bennu-poika sanoi hyvin vähän.

Kotona vallitsi painostava mieliala ja alituinen rahanpuute. Pappa antoi selvästi tyttäriensä tuntea, ettei hän ollut lakannut toivomasta heidän joutuvan rikkaisiin naimisiin — olivathan he molemmat taasen vapaat. Mutta he olivat parantuneet kaipuustaan eivätkä enää uskoneet rakkauteen. Täytyi koettaa tehdä työtä ja ansaita.

Aah, työllä ansaitsi niin vähän ja elämä oli kallista. Jokainen koetti hiukan nauttia kurjuudessaan.

Kunnallisneuvos ei viihtynyt kotona. Tyttäret tiesivät, että äidillä siinä oli paljon syytä. Äiti ei sanonut pahaa sanaa isälle enempää kuin muillekaan, häntä ei voinut syyttää mistään, mutta hän oli loitonnut heistä kaikista, varsinkin isästä. Daniel oli ainoa, joka hänelle vielä kelpasi. Tyttäret olivat katkerat äidille. Kotona oli painostavaa ja raskasta. He eivät ihmetelleet, että isä pakeni kotoa.

Joskus iltapäivällä sulki kunnallisneuvos ovet saliin, pani gramofonin soimaan — se soitti nykyään tangoa — ja istui pää käsien varassa. Otteli hiipi silloin hänen luokseen ja silitti hänen harmaita hiuksiaan. Hän lauloi hänelle kauneimmat laulunsa. Tuntui kuitenkin siltä kuin pappa olisi pitänyt gramofonista miltei enemmän.

Kerran illalla, kun Otteli ja hänen isänsä olivat kahden kotona ja Otteli oli laulanut, purskahti isä äkkiä itkuun. Tytär painoi hellästi hänen päänsä rintaansa vastaan ja puheli iloisesti ja tyynnyttäen. Isä työnsi hänet luotaan.

— Millainen isä sinulla on… Jos te tietäisittekin, jos te tietäisittekin kaikki…

— Minä tiedän, vakuutteli tytär, — minä tiedän, että minulla on kaikkein kaunein ja rakkain ja paras isä maan päällä…

Kunnallisneuvos työnsi pois tyttärensä kädet, ikään kuin hän olisi pelännyt tartuttavansa hänet.

— Pappa on sairas, pelästyi Otteli. — Pappa sanoo pienelle Ottelilleen, lankeaako huomenna vekselejä… Ei pappa suutu…

Otteli oli tehnyt kysymyksensä niin varovasti, mutta kunnallisneuvos ei kärsinyt, että hänen raha-asioihinsa kajottiin. Ottelinkaan ei ollut lupa kysyä niitä.

Ottelin sydäntä särki, kun hän ajatteli isäänsä. Joskus hänestä tuntui, että hän ehkä voisi mennä naimisiin, jos löytäisi miehen, joka ei olisi suorastaan vastenmielinen. Entä jos Gunilla-rouvan kultapoika vielä huolisi hänestä — silloin uskaltaisi turvallisesti laulaa Suur-Kaupungissa. Mutta tämä ajatus oli tietenkin vain leikkiä.

Konserttitoimistot eivät antaneet paljoakaan toivoa maaseutukaupungeista tällä haavaa. Oli joukko musiikkitaiteilijoita liikkeellä. Tosin ei se paljoa paranisi myöhemminkään, heitä oli niin paljon ja kaikkien piti elää.

Otteli oli omituisen haluton ja tarmoton. Sela istui kirjoituspöytänsä ääressä aamusta iltaan. Otteli töin tuskin jaksoi laulaa välttämättömimmät jokapäiväiset harjoituksensa.

Kerran, kun hän palasi kaupungilta, kohtasi häntä kotona outo meteli. Nähtävästi oli jotakin tapahtunut. Isä huusi ja joku toinen herra huusi, Sela puhui sillä kiukkuisella, läpitunkevalla äänellä, jonka hän oli omaksunut ollessaan naimisissa Lohipadon kanssa. Mitä olikaan voinut tapahtua? Luullen jonkun vieraan olevan isän ja Selan seurassa hiipi Otteli huoneeseensa, yhä ihmetellen melua, joka tunki ovienkin läpi. Äkkiä seisoivat Sela ja pappa hänen edessään. Pappa piteli päätään, löi rintaansa ja juoksi läähättäen edestakaisin, ikään kuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Sela seisoi kuivakiskoisesti paikallaan ja hosui käsillään. Molemmat puhuivat yhtaikaa.

— Hukassa, hukassa! sanoi pappa. — Vararikko, mitäs muuta. Konkurssi… maantie… Kaikki minulta on mennyt, mitä minulla on ollut… minun lapseni ovat hävittäneet kaikki: minun rahani ja omaisuuteni… ja nyt menee minun hyvä nimeni. Mitenkä minulla onkin tuollaisia lapsia? Piruko teidät on tuollaisiksi tehnyt — en suinkaan minä eikä myöskään mamma. Me olimme rehellisiä ihmisiä, sekä pappa että mamma… Teidän isännekin oli rehellinen ihminen silloin, kun hän piti Syvälahtea. Mutta nyt… nyt ei hänen kanssaan kohta enää seurustele muut kuin… kuin juopot sanomalehtimiehet. Mahtihenkilöt ja piirit eivät kohta enää tervehdi häntä kadulla… Kohta he jättävät kutsumatta hänet kokouksiin eivätkä valitse häntä johtokuntiin… Hänen nimensä ei mene pankeissa… He ottavat häneltä pois viran… Ja kenen se on syy tämä kaikki? Minun lasteni, jotka vievät minulta minun varani ja minun kunniani hahhahhahhah…

— Pappa rauhoittuu nyt, sanoi Sela. — Pappa rauhoittuu eikä noidu ja kiroa. Se ei sovi… Hän on varastanut, se lurjus, niin, taikka kavaltanut, mikä on yksi ja sama. Kuka? — Leo tietysti, kukas muu… Ottanut kassasta, Runolan kassasta, mistäs muualta… Tarkastuksessa hänet saatiin kiinni. Se oli hänelle oikein, hän on elänyt kuin viimeistä päivää, mutta nyt hänet saatiin kiinni. Nyt hän saa istua linnassa. Ikävöiköön nyt edes jonkin kuukauden viinaa ja konjakkia ja — naisia.

— Ei… ei… ei! huusi isä läähättäen, — minun nimeni… teidän isänne nimi… Ajatelkaa — mitä muuta hänellä enää on? Teidän isästänne tulee varas, ryöväri, jos hänen nimensä menee… Armahtakaa…! Teidän isänne antaa viimeisen takin päältään, mutta nimeään ei hän anna, rehellistä nimeään…

Isän kiihtymys likenteli jo sairauskohtausta. Sela lakkasi torumasta, asettui kirjoituspöydän ääreen ja rupesi selailemaan paperejaan. Otteli sai vähitellen isänsä rauhoittumaan.

— Paljonko tarvittaisiin? kysyi hän. — Minä tarkoitan: suurenko summan
Leo on ottanut?

— Ei enempää, sanoi Otteli, joka oli kuvitellut, että oli kysymys kymmenistä tuhansista.

— Tiedän kyllä — voithan sinä viedä panttiin jalokivesi, ehkä niistä saat kokoon tuon "pienen" summan.

— Tai voithan sinä kääntyä esimerkiksi — "Bernhardin" puoleen, ehkä hän…

— Ole vaiti! huusi Otteli, karkasi ylös ja juoksi, kädet nyrkissä, sisartaan kohti.

Mutta kunnallisneuvos oli kuullut maisteri Blundhin nimen ja hän takertui siihen kuin pelastukseen. Kun tyttäret olivat aikansa vaihtaneet sanoja, puhui isä:

— Papan pieni Otteli, olisiko sinusta niin vaikeaa mennä setä
Bernhardin luo?

— Hän ei anna mitään, jos pappa menee, selitti kunnallisneuvos lapsellisen yksinkertaisesti.

— Setä Bernhard pitää papan pienestä Ottelista, jatkoi kunnallisneuvos. — Hän on monta kertaa sanonut, ettei koskaan ole nähnyt niin kaunista naista…

Kuin suunniltaan juoksi hän huoneesta. Kauhu, jonka syystä ei hän ollut selvillä, oli hänet vallannut. Maisteri Bernhardin hahmo nousi hänen silmiensä eteen ukon muotoisena, ukon, jolla ei ole hiuksia, mutta jolla on kultaiset paikat hampaissa. Hän pelkäsi ukkoa, hän vihasi häntä!

Äkkiä hänen mielikuohunsa pysähtyi. Hän oli tullut toisen huoneen kynnykselle ja katseli veljeään kasvoista kasvoihin. Leo oli kalpea ja tuijotti eteensä, hautoen jotakin ajatusta. Otteli ei milloinkaan ollut nähnyt häntä sellaisena. Hän lausui Leon nimen. Silloin nuori mies hätkähti valveille, nousi, katsahti ympärilleen ja läksi huoneesta.

Otteli säikähti. Mitä Leo aikoi? Sisar juoksi hänen perässään ja tapasi hänet portaissa.

— Kuule… sinun täytyy palata. Heti paikalla! Minä… minä… Kuule, tule takaisin, niin ajattelemme. Keksimme jonkin keinon. Me keksimme, usko nyt, kun minä sanon…

Leo pysähtyi, ja katseessa, jonka hän loi sisareensa, välähti kaukainen toivo. Hän ei työntänyt pois Ottelin kättä, kun Otteli käänsi hänet ympäri. Häntä väsytti. Tahdottomana palasi hän takaisin kotiin.

Illansuussa oli Otteli matkalla maisteri Blundhin luo. Hän asteli oudon tunteen kannattamana, hän meni uhraamaan itsensä isänsä, veljensä, kotinsa puolesta. Hänen askeleensa oli kevyt ja hänen huulensa tapailivat lapsuudenaikaisia rukouksia. Hän juoksi nopeasti ylös portaat ja soitti kiivaasti: hän tahtoi sulkea itseltään paluutien, siltä varalta, että pelko iskisi häneen kyntensä viime hetkellä.

Iäkäs palvelija — maisteri Blundhilla oli nykyään vanha palvelija — avasi ja ilmoitti, että maisteria hierottiin. Mutta hieromatunti olisi kyllä pian kulunut.

Otteli istui maisteri Bernhardin salissa, sirolla silkkikukkaisella sohvalla, ja selaili koruteoksia. Hänen silmänsä harhailivat seinillä, jotka olivat täynnä tauluja. Köyhien taiteilijoiden tauluja. Maisteri Blundh oli auttanut heitä. Näin he olivat tulleet, kuten hän, Otteli, nyt. "Bernhard… Bernhard", saneli hän itsekseen, painaen mieleensä, ettei vahingossa sanoisi "maisteri Blundh" tai "setä Bernhard". Viereisestä huoneesta saattoi erottaa epämääräistä ääntä. Hierominen tapahtui siellä.

Otteli painoi sormensa pöydän kaunista venetsialaista mosaiikkilevyä vastaan. Kivi oli viihdyttävän kylmä. Pöydän mosaiikissa leijaili punaisen ruusun yläpuolella keltainen perhonen.

Viereisestä huoneesta alkoi kuulua puhetta. Pelkuruus valtasi taasen Ottelin, niin että hänen täytyi kutsua mieleensä isä ja Leo, jotka toivoen odottivat häntä kotiin. Hän rupesi kiihkeästi tavaamaan sivua, joka aukeni kirjasta pöydällä.

"Sem-moi-nen tie on hy-vä tie, jos-sa on kaut-taaltaan ko-va poh-ja. Sii-nä saa he-vo-nen juos-ta ja, jos on lun-ta sa-ta-nut pääl-le, as-tu-a huo-le-ti mi-ten tah-too; tä-tä huo-nom-pi tie on…"

Käytiin ovissa, kuului askelia. Otteli kuuli sydämensä sykkivän ja luki lukemistaan.

Maisteri Bernhard astui saliin punaposkisena ja kuumana hieromisen jäljeltä. Hän oli hyvällä tuulella, sulki kaikki ovet, jottei vetäisi, ja istuutui Ottelin viereen. Ottelin tuli helpompi olla. Hän oli kiitollinen setä Bernhardin ystävällisyydestä — mihin hän olisi joutunutkaan, jos setä Bernhard olisi ollut kylmällä tuulellaan ja katsellut häneen toinen silmä raollaan.

— Noo… Otteliana näyttää vähän rasittuneelta… tai kiihtyneeltä. Harjoitellut liiaksi — mitä?… Se on hyvä, ei pidä harjoitella liiaksi. Kyllä sitä vähemmälläkin… Vai maaseudulle… Vai kaksikymmentä kaupunkia. Luuleeko Otteliana, että se kannattaa… Noo… niin… Onhan hyvä koettaa… Kyllähän minä, se tekee hyvää tuo hierominen. Sen jälkeen on poika niin notkea, että vaikka sirkukseen. Pitää sanoa Vollelle… papalle… että tämä on mainio hieroja tämä Pääkkönen… Jaa niin, papalla ei ole reumatismia, mutta mammalla… Se on oikein kaunis pusero tuo. Ottelianalle sopii sininen yhtä hyvin kuin vihreä. Pitää tuoda Ottelianalle kerran sellainen korallinauha, jos Otteliana sellaisesta pitää… Noo, noo… onhan niillä hintaa, mutta mitäpä siitä, jos miellyttää Ottelianaa. Tuo kuva tuossa… se on hyvin Ottelianan näköinen. Se on sieltä Italiasta… Kai Otteliana juo teetä… Tässä olisi siksi asti näitä marmelaadeja, niistähän Otteliana pitää… Jaa… kas vain… Sohvi on täällä laittanut teetä. Sehän oli hyvä. Kai Otteliana sitten taas on emäntänä. Pitää ostaa piano, että Otteliana voi laulaa. Minkähän tehtaan olisi paras? Ei kai se siitä Steinwaysta parane. Kai Otteliana sitten tulee minun kanssani valitsemaan, että saa mieleisensä.

Joka hetkeltä kävi Ottelin olo tukalammaksi. Hänen vastauksensa lyhenivät lyhenemistään. Hänen oli vaikea syödä ja juoda, mutta hän teki kumpaakin, luullen siten edistävänsä asiaansa. Kaiken aikaa hän kutsui mieleensä isän ja Leon, pysyäkseen lujana. Tuntui mahdottomalta pyytää rahaa, ja lisäksi niin suurta summaa. Hädissään haeskeli Otteliana muististaan jotakin, josta voisi riittää puheenaihetta hiukkasen pitemmälti. Hänen mieleensä johtui silloin kertoa, miten Bernhardin suuri smaragdi oli miellyttänyt häntä ensi hetkestä alkaen, silloin syyskuussa, kun he olivat muuttaneet kaupunkiin. Hän pelästyi itsekin kertomuksen vaikutusta: Bernhard tuli siitä kovin hyvilleen. Tämän jälkeen kävi Ottelille yhäkin vaikeammaksi puhua asiaansa. Kädet kylmässä hiessä hän puserteli nenäliinaansa ja vastasi, katsettaan nostamatta, kysymyksiin, joita maisteri Bernhard teki smaragdin ja tuon ensi kohtaamisen johdosta. Vihdoin huomasi maisteri Bernhard kauniin vieraansa levottomuuden, tarttui hänen täyteläiseen valkoiseen käteensä ja kysyi, mikä Ottelianan oli.

Jollakin lailla sai Otteli vihdoin sanotuksi, mikä hänen mieltään painoi ja miksi hän oli tullut. Puhuminen oli ollut hänelle niin vaikeaa, että hän jännityksen lauettua purskahti itkuun.

Silloin kiersi maisteri Bernhard kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä niskaan, kaulaan, mihin vain ehti.

Otteli riuhtaisi itsensä irti ja pakeni huoneen viimeiseen päähän. Äärimmilleen loukattuna päästeli hän katkonaisia huudahduksia ja pyyhki, kääntyneenä selin sohvaan, kuin kuumeessa kaulaansa ja kasvojaan. Hetkisen seurasi maisteri Bernhardin katse Ottelia himokkaasti, ikään kuin hänen tarkoituksensa olisi ollut uudelleen sulkea tämä syliinsä, mutta sitten hän jätti huoneen.

— Noo… noo… onko Vilho Oskari Angervoista näkynyt siellä herrasväen luona? Minä näin hänet eilen varsin surkeassa tilassa: hänellä ei ollut päällystakkia. Kai hän oli antanut sen jollekin kansalliselle vaivaiselle, hahhahhahhah… Noo… noo… mikäs siinä muu: koetinhan minä auttaa, ja soitin vielä Sariolallekin, että hänkin puolestaan tekisi jotakin. Koko "vanha Väinö" olisi pantava holhouksen alaiseksi, hän joutuu muuten keppikerjäläiseksi… Tämä shekki… tämä ei nyt ole juuri niin suuri kuin piti, mutta minun ei oikein sopinut… Ja kun eivät rahat ole Ottelianalle itselleen. Ja smaragdin saa Otteliana koska vain… Antaisin nyt jo, mutta neula on korjattavana, se meni rikki… Otteliana tulee vain noutamaan. Ja Steinwayn ostamme sitten yhdessä. Eikä nyt pidä harjoitella liikaa ettei laihdu. Ja jolleivät ne konsertit tuottaisikaan, niin ei pidä surra sitä.

Kuunnellessaan maisteri Blundnia kysyi Otteli itseltään, oliko äskeinen kohtaus pelkkä mielihoure. Hetkisen hän kulmiensa alta tuijotti maisteri Blundhiin, ja valkea paperiliuska pöydällä tuntui hänestä olevan kuin hänen oman verensä hinta. Mutta kun maisteri Blundh huolettomana oli sytyttänyt sikarinsa ja hilpeästi jatkoi puheluaan, vahvistui Ottelissa outo tunne jostakin rumasta, josta hän korkeintaan saattoi syyttää itseään, ja hän sai puhelahjansa takaisin, vastasi yksikantaisesti maisteri Bernhardin huomautuksiin, otti shekin pöydältä, jopa kiittikin siitä. Keikarimaisen kohteliaana auttoi maisteri Bernhard takin hänen ylleen ja kiitti häntä käymästä.

Tämän päivän jälkeen alkoi Ottelin suupieliin piirtyä vihamielinen, miltei raaka pieni vako. Hyvyys ja kiitollisuus, millä häntä kohdeltiin kotona, kävi hänelle rasitukseksi ja ärsytti häntä. Äiti oli ainoa, joka moitti häntä siitä, että hän oli kääntynyt maisteri Blundhin puoleen — olisi pitänyt antaa asioiden mennä menojaan, Leon olisi pitänyt saada kantaa tekonsa seuraukset — ja Otteli tunsi, että äiti oli oikeassa. Mutta entä jos Leo olisi ampunut itsensä?

Tuskallinen levottomuus oli tullut Ottelin koko olemukseen. Hänen täytyi lähteä liikkeelle ansaitakseen rahaa ja päästäkseen vapaaksi. Toki noiden kahdenkymmenen kaupungin täytyi tuottaa hänelle muutamia tuhansia. Silloin hän voisi paiskata veronsa Molokin kitaan, vähitellen hän ostaisi itsensä irti kauheasta miehestä.

Ottelille tuli paljon työtä. Suurilla, valkoisilla ja punaisilla lehdillä, joita lähetettiin joka taholle maata, upeili kaunis kuva laulajatar Otteliana Eleonora Ståhlesta. Lehdet kuvineen olivat niin kauniit, että kunnallisneuvos Ståhle naulasi yhden niistä työhuoneensa seinälle ja piteli toista taskussaan, alati valmiina näyttämään sitä ystäville ja tuttaville.

Nälkäisenä kuin pitkän paaston jälkeen nautti Otteli vapaudestaan. Hän nautti niin ikään huomiosta, jota hän herätti, minne ikinä tuli. Kuin ruhtinatarta koettivat kanssamatkustajat rautatievaunussa palvella häntä. Hän riemuitsi kauneudestaan, jonka hän nyt varsin hyvin tiesi omistavansa, ja hän astui miltei ilman pelkoa yleisön eteen, tai poistui pelko heti hänen päästyään lavalle: hän tiesi, että hänen kauneutensa vangitsi katsojat. Hänellä oli myöskin kauniit puvut.

Hän lauloi, hurmaantui ja hurmasi. Mutta huoneet eivät olleet täydet eikä arvostelukaan aina ollut hänen puolellaan. Maaseutukin oli jo ehtinyt saada virkaintoisen, toimeliaan kritiikkinsä, ja se saattoi olla varsin tyly. Tavallisesti se kirjoitti suorastaan mielettömyyksiä.

"Kauniit kiitoslauseet ja uhkeat mainosjulisteet olivat jo aikoja sitten ennustaneet laulajatar Otteliana Ståhlen saapumista paikkakunnallemme. Valitettavasti ei alkava laulajatar voinut antaa kuulijakunnalleen sitä, mitä komeita mainoksia vastaava, vaatelias ulkonainen esiintyminen olisi edellyttänyt. Äänentapailu oli haparoiva ja epävarma. Koko esityksessä huomasi enemmän totuntatapaa kuin sielua ja sisältöä. Ranskalainen koulu onkin jo, kuten tunnettu, liian vanhanaikainen ja kulunut. Sitä paitsi oli ensi askeleitaan ottava laulajatar valinnut aivan liian vaikean ohjelman…"

Tähän tapaan sitä jatkui palstan pituudelta, kunnes vihdoin käytiin yksityisten laulunumeroiden kimppuun. Eikä herra arvostelija suinkaan löytänyt niistä mitään hyvää.

Mutta jokainen tämäntapainen julkinen lausunto syvensi niitä vakoja, jotka olivat ilmaantuneet laulajattaren suupieliin.

Ei niin, että häneltä olisi puuttunut sitä pientä ihailijajoukkoa, joka toimitti hänelle kukkia ja jäi taputtamaan käsiään konsertin lopulla. Miltei poikkeuksetta piti tämä joukko ääntä lavan edessä, kunnes vahtimestari sammutti tulet. Niinikään löytyi aina kymmenkunta herraa ja pari naista — ehkä suurempikin ryhmä ihailijoita — jotka pyysivät laulajattaren illallisille eli ns. kollatsioniin. Nämä rakastettavat henkilöt antoivat myöskin täysin vakuuttavat selitykset siitä, miksi konsertissa ei ollut täyttä huonetta, tai miksi oli ollut vähänpuoleisesti tai suorastaan vähän väkeä: paikkakunnalla oli ollut niin paljon konsertteja. Joillakin muilla musiikkitaiteilijoilla oli ollut vieläkin vähemmän väkeä. Joku oli saanut suorastaan tappiota. Kaikki tämä lohdutus ei saattanut tehdä tyhjäksi sitä tosiasiaa, ettei konsertti onnistunut, kuten laulajatar oli toivonut.

Kaikkein kaamein ilta odotti laulajatarta eräässä suuressa, kylmässä salissa, minkä vuokra teki toista sataa markkaa. Oli myyty lippuja kolmellakymmenellä markalla, ja kolmenkymmenen markan yleisö tunsi aseman nolouden yhtä tuskallisesti kuin laulajatar itse. Otteliana Eleonora Ståhle nieli kyyneleitään, kun hän kauniissa puvussaan niiasi yleisölle. Paikkakunnan säestäjä oli kehno, laulu meni kehnosti. Ottelin täytyi koota kaikki voimansa saadakseen ohjelman suoritetuksi loppuun. Yleisö häipyi sitten ääneti salista, tuskin ainoakaan ihminen uskalsi häiritä hiljaisuutta lyömällä käsiään yhteen.

Tähän kurjuuteen ilmaantui kuitenkin lohdutus. Se nuori sanomalehtimies, joka oli toiminut laulajattaren käytännöllisenä järjestäjänä eli "impressariona", rakastui mielettömästi Otteliana Eleonora Ståhleen. Onnettoman konsertin jälkeinen päivä sattui Ottelilla olemaan vapaa, ja nuori maisteri Aarnio loihti laulajattaren kunniaksi esiin kaikki mahdolliset juhlallisuudet. Mikä taikojen tekijä maisteri Aarnio lienee ollutkaan.

Aamupäivällä pantiin toimeen pieni rekiretki Pirttiniemelle. Aurinko helotti, hanget kimmelsivät, kulkuset soittivat ja pormestarin kuomireessä leiskuivat vällyt ja taljat. Laulajatar ja maisteri Aarnio ajoivat tietenkin pormestarin kuomireessä, joka oli ensimmäisenä ja jonka edessä vikuroi juoksijanalku "Hippa".

Rekiretkeltä palattiin niin myöhään, että laulajatar tuskin ehti vaihtaa pukua, kun jo oli mentävä päivällisille Seurahuoneelle. Maisteri Aarnio tuli pormestarin kuomireellä noutamaan häntä ja sai istua Ottelin huoneessa, kun Otteli peilin edessä kiinnitti viimeiset hiussuortuvansa. Hän sai myöskin auttaa päällyskengät laulajattaren jalkaan. Hänen hiukan tottumattomana vetäessään niitä Ottelin helmillä kirjailtujen kenkien ylle, nojasi Otteli kädellään hänen olkapäähänsä. Hänellä oli kaunis niska, jossa vaaleat hiukset kähertyivät. Ottelin teki mieli kädellään koskettaa hänen niskaansa ja hän teki sen.

Laulajatar rupesi nauramaan ja otti pari tanssiaskelta. Huhhei, hullu tässä rupeisi suremaan. Pidetään hauskaa, pidetään hauskaa, pidetään hauskaa!

Vallattomasti juoksivat nuoret maaseutukaupungin pitkän hotellikäytävän päästä päähän ja alas portaat. Aarnio yritti nostaa Otteli Ståhlen rekeen, mutta hän ei jaksanut. Otteli rupesi nauramaan ja taputti hänen kättään.

Päivälliset muodostuivat harvinaisen hauskoiksi sen tähden, että kunniavieras oli niin huolettoman iloinen. Otteli Ståhle piti ensi kerran eläessään puheen — hän kiitti paikkakuntalaisia, muusta ei kukaan oikeastaan saanut selvää. Mutta se riitti, sillä Otteliana Eleonora Ståhle oli puhuessaan, viinilasi kädessä, häikäisevän kaunis. Tuskin oli sitä läsnäolevaa herraa, joka ei niissä päivällisissä olisi pitänyt puhetta. Kukaan ei olisi voinut aavistaa, että eilistä konsertti-iltaa seuraisi tällainen päivä. Kaikki vakuuttivat, etteivät he ikinä olleet kokeneet mitään tällaista. Kaksi kertaa sanoi kunniavieras hyvästi, lähteäkseen levolle ja päästääkseen isäntänsä ja emäntänsä rauhaan — herrat kantoivat kantamalla hänet takaisin. Maisteri Aarnio alkoi jo käydä murheelliseksi mustasukkaisuudesta, kun hän vihdoin viimein sai jumalattarensa haltuunsa. "Tervetuloa takaisin" ja eläköön-huudot kaikuivat pormestarin kuomireen ympärillä, kun kulkuset alkoivat soida.

Oli leuto yö. Maisteri Aarnio kiersi kätensä tukemaan neiti Ståhlea, ja kysyi, uskalsiko hän äänensä vuoksi lähteä pienelle ajelulle Näköalavuorelle. Se oli aivan lähellä.

Laulajatar kuiskasi turkkinsa sisästä, että hän mielellään läksi ajelemaan, mutta puhua hän ei uskaltanut.

Se ei ollutkaan tarpeellista. Maisteri Aarnio kiersi vällyjä ja taljoja hänen ympärilleen ja suojeli käsivarsillaan hänen olkapäitään. He tunsivat toinen toisensa sydänten lyönnit. Jolleivät kulkuset olisi soineet, olisivat he kuulleet ne.

Jota lyhyemmäksi paluutie lyheni, sitä kiinteämmin piteli maisteri
Aarnio kiinni aarteestaan, ja heidän ajaessaan läpi nukkuvan kaupungin,
jonka kaduilla ei näkynyt ainoata ihmistä, ryösti nuori maisteri Otteli
Ståhlen huulilta ikävöimänsä suudelmat.

Kun hevonen pysähtyi, havahtuivat molemmat. Maisteri Aarnio auttoi laulajattaren reestä ja lähetti pois pormestarin juoksijan. He kuulivat kulkusten etenemistään etenevän. He olivat kahden. Oli yö. Sanoissa, joita he vaihtoivat, ei ollut mitään sisältöä. Heidän verensä kulki kuumana ja heidän mielensä täytti yksi ainoa halu: vielä saada olla yhdessä. Oli suorastaan mahdoton erota. Nuori maisteri pusersi laulajattaren käsiä ja peitti ne suudelmillaan. Kun Otteli yritti sanoa hyvää yötä, kiersi hän käsivarret hänen ympärilleen ja rukoili vain yhtä ainoaa pientä hetkeä vielä.

Hulluna onnesta rakastunut mies seurasi laulajatarta ylös portaita. Uniselle palvelijattarelle täytyi sanoa jotakin siitä, että "tämä herra" heti lähtisi, ja niin he onnellisesti pääsivät istumaan köyhän hotellihuoneen sohvankulmaan. Suuri, ankara fiikus katseli toisen ikkunan alta heidän lyhyttä onneaan. Heidän täytyi hyvin pian erota, laulajattaren juna meni niin aikaisin ja… niin… onni oli aina niin lyhyt.

Aamulla näkivät he toisensa vielä ja lupasivat kirjoittaa toisilleen. Maisteri Aarnio oli valvonut koko yön ja sepittänyt runon, jonka hän viime hetkessä ojensi Otteliana Eleonora Ståhlelle. Kauan heilutti toinen lakkiaan asemalla ja toinen nenäliinaansa vaununsillalla.

Tämäntapaisia muistoja karttui Otteli Ståhlelle useampiakin matkan kestäessä. Yleisömenestys vaihteli. Rahaa ei maaseutu tuottanut.

Otteli Ståhle työnsi luotaan ikävät ajatukset. Ei ajatella mitään! Lavalta lavalle ja juhlasta juhlaan! Mutta vihdoin hän astui alas viimeiseltä lavalta ja juhlavalot sammutettiin. Karumpana ja pimeämpänä kuin milloinkaan oli edessä todellisuus.

Kun Otteliana Eleonora Ståhle, painuneena toisen luokan vaununnurkkaan läheni Suur-Kaupunkia, oli hän väsynyt ja haluton. Kaikki tuntui yhdentekevältä. Kaikki oli harmaata.

Harmaudesta kuuli hän tuon tuostakin vaunun ryskeen läpi ikään kuin äänen, joka hiljaa puhui hänelle. "Mitä sinä nyt aiot? Miten nyt asetat elämäsi? Alatko antaa laulutunteja? Menetkö ehkä laulamaan johonkin ravintolaan?"

— En tiedä, en tiedä, en tiedä, äänteli hän itsekseen, painui turkkiinsa ja koetti nukkua.

ODOTTAMATON VIERAS

Eräänä keväisenä sunnuntaina, kun Ståhlen perhe kaikessa rauhassa istui kotoisen kahvipöydän ääressä, tuli taloon odottamaton vieras. Tai oikeastaan tämä vieras tuotiin, hän ei itse vielä kyennyt liikkumaan eikä hän tietänyt mitään tämän maailman pahuudesta tai hyvyydestä. Hän lepäsi kalpean nuoren äitinsä sylissä ja äidin tarkoitus oli ollut soittaa kunnallisneuvos Ståhlen ovikelloa ja jättää hänet ulkopuolelle odottamaan, kunnes ihmiset tulisivat ja armahtaisivat häntä. Mutta äiti sattui tulemaan hetkenä, jolloin ovi oli auki, ikään kuin varta vasten, ja kaikki ihmiset jossakin syrjäisessä huoneessa, josta ainoastaan heidän äänensä kuuluivat, mutta johon he itse olivat ikään kuin teljetyt. Nuori äiti hiipi siis eteiseen ja tuli salin kynnykselle. Hän näki kauniin huoneen tulvillaan aurinkoa, hän muistutti mieleensä, että kunnallisneuvoksen rouva kuului olevan hyvä ihminen, ja hän päätteli vielä kerran, että lapsen täällä on parempi kuin hänen luonaan. Ja niin hän viimeisen kerran suuteli pienokaistaan, laski sen sohvalle keskelle auringonpaistetta ja hiipi pois samaa tietä, jota oli tullut.

Lapsi makasi siis auringonpaisteessa ja siitä löysi sen Otteli Ståhle, joka ensinnä sattui tulemaan huoneeseen.

Otteli pelästyi niin, että hän aivan kalpeana palasi ruokasaliin. Pian seisoi koko kunnallisneuvoksen perhe sanattomassa hämmästyksessä oudon pienen tulokkaan ympärillä.

— Niin, se on pieni lapsi, toisti rouva Ståhle, ikään kuin nämä sanat olisivat päästäneet hänet jostakin painajaisunesta, johon hän hetkeksi oli vaipunut.

Ja kun hän oli ymmärtänyt, mikä oli hänen velvollisuutensa, kumartui hän ja otti syliinsä lapsen. Ja niinpian kuin hän tunsi avuttoman pienen olennon lämmön rintaansa vastaan, puhkesi hänestä esiin kokonainen hyvyyden tulva ja hän puheli lakkaamatta lapselle.

— No, no, no, no… Keitä me nyt oikeastaan olemme? Kas noin, kas noin, kas noin… Ja mistäs me tulemme? Pistääkö aurinko silmiin… No niin, no niin, no niin…

Daniel seisoi huvitettuna äitinsä edessä, hymyillen hänkin lapselle.
Äiti asettui nojatuoliin ja alkoi irroitella kääröjä lapsen ympäriltä.
Kun se sai kätensä vapaiksi, vei se ne pieninä, punaisina nyrkkeinä
kasvojaan vastaan, siristeli silmiään ja maiskutteli suutaan.

Daniel nauroi ja kosketti lapsen kättä. Hyvät ihmiset, miten lujassa nyrkissä se pikkuruikkunen käsi oli, ja sormissa näkyi kauniit pienet kynnet!

Kaikkiin muihin perheenjäseniin oli outo vieras tehnyt kaamean vaikutuksen. Sanattomina seurasivat he aikansa äidin ja Danielin iloa auringonpaisteessa, sitten he loittonivat ryhmästä ja rupesivat keskustelemaan tapahtuman johdosta.

— Kuka täällä on voinut käydä? pauhasi Sela. — Kuka on jättänyt oven auki? Se on anteeksiantamatonta. Varkaathan voisivat tulla ja viedä kaikki, mitä meillä on. Sinä, Leo, sinä olet jättänyt oven auki, kukas muu.

— Daniel sen tietysti on tehnyt! huusi Leo tulipunaisena kasvoiltaan. — Kirkkomiesten työtä se on! Semmoista se on, kun juoksennellaan kirkoissa.

Daniel ei puhunut mitään, hän tuskin kuulikaan, mitä hänestä sanottiin. Hän teki hullunkurisia eleitä kasvoillaan ja käsillään, ja lapsi tuijotti häneen ylen vakavana, otsa rypyssä, ja pusersi tuon tuostakin hänen kättään.

— Älä sinä syytä toisia, jatkoi Sela. — Daniel käy aina keittiön tietä. Sinua meidän on kiittäminen tästä… tästä lahjasta. Mutta katsokin, että se pian joutuu pois talosta, sillä minä en rupea kuuntelemaan lapsenitkua. Sinä tiedät, että minun pitää tehdä työtä.

— Mitä tekemistä on minulla lahjojen ja lapsenitkujen kanssa? Oletko sinä aivan hullu? Soitetaan poliisille, sillähän siitä päästään.

Leo paiskasi savukkeenpätkän kädestään ja oli jo eteisen kynnyksellä, kun Otteli pidätti hänet. Hän seisoi nojaten oveen, hän oli sinertävän kalpea.

— Mitä sinä puhut? sanoi Sela. — Mitä sinä vapiset? Mikä sinun on?
Sinähän pelkäät, ikään kuin lapsi olisi sinun.

Otteli pudisti päätään ja hänen huulensa liikahtivat, mutta kukaan ei voinut kuulla, mitä hän sanoi.

Keskellä sisarusten riitaa rupesi lapsi itkemään. Silloin jokainen oli pakotettu vaikenemaan ja kaikki odottivat hermostuneina ja malttamattomina, että itku loppuisi. Ystävällisenä ja tyynenä hallitsi mamma koko salia.

— No, no, no, puheli hän pikkulapselle, — ei nyt suututa. Mennään keittiöön ja saadaan maitoa… Mikäs meidän on nimi — jokos meillä on nimi?… Älkää te, lapset, tuskitelko, — ja tämä oli hänen omille suurille lapsilleen — tällaisia te kerran kaikki olette olleet. Voi, voi sentään tätä maailmaa, kuka onkaan voinut hylätä tällaisen kullannupun, näin kauniin lapsen? Vaatteet ovat niin siistit, vaikka ovatkin köyhät, ei ole ollut äidille helppoa jättää sinua. No, no, no, no, ei suututa, ei suututa.

— Se se vielä puuttuisi, nauroi Leo. — Tämä talo on jo kohta valmis hullujenhuone!

Kun äiti nousi lähteäkseen viemään lasta keittiöön, putosi kääröjen sisästä kirjelippu. Daniel otti sen lattialta ja luki:

Hetkisen vallitsi kunnallisneuvoksen salissa täysi äänettömyys. Sitten
Leo sanoi päättäväisesti:

— Sinä junkkari, sanoi hän, — sinä aiot soittaa poliisille. Asia on kuitenkin aivan selvä: lapsi on sinun.

— Se on saakelinmoinen valhe! vastasi Leo ja alkoi juosta pitkin huonetta. — Mutta löytyykö mitään hävyttömämpää kuin kirjaileva nainen. Se se on kauhistus.

— Vai kiellät sinä! Mutta selitä sitten, minkävuoksi lapsi olisi tuotu tänne.

— Mitä se minuun kuuluu. Yhtä hyvin voit sinä sen selittää. Selitä, selitä, tee se.

Yhtäkkiä Leo pysähtyi isänsä eteen. Hän ei sanonut mitään, mutta hän katsoi häneen. Sitten hän jatkoi kävelyään. Kunnallisneuvos tuskin häntä huomasi. Hän istui kyynärpäät polvilla, pää käsien varassa, pitkät valkeat suortuvat valuen yli käsien.

Otteli syöksyi hänen luokseen, lankesi polvilleen hänen eteensä ja kietoi kädet hänen ympärilleen, ikään kuin suojellakseen häntä.

Äiti ja Daniel olivat poistuneet. Huone oli täynnä aurinkoa ja kaameaa ihmistuskaa.

— Tämähän on hyvin kaunista, sanoi Sela ja silmäili vuoroin isäänsä, vuoroin veljeensä. — Tässä lopulta ei tiedä, kuka on syyllinen, kuka ei.

Otteli, joka oli polvillaan maassa, kääntyi yhtäkkiä, ikään kuin hänelle olisi selvinnyt jotakin.

Ja sanat tulivat kuin synnintunnustus. Niiden jälkeen ei kukaan puhunut. Leo, joka oli seisonut ikkunassa, tuijottaen eteensä, paiskasi savukkeen kädestään, astui permannon poikki, otti eteisestä vaatteensa ja jätti talon. Isä ja molemmat tyttäret jäivät saliin. Parin huoneen läpi kuului pienen lapsen itku. Se viilsi läpi luiden ja ytimien. Oli kuin itse elämä olisi valittanut siinä.

SMARAGDI

Nuori rouva seisoi ruokasalin ovella ja kuunteli toisella korvallaan juhlallisia puheita salissa, toisella korvallaan liikettä keittiön puolella. Hän oli ankarasti kieltänyt kilistelemästä posliineja puheiden aikana, mutta sittenkin tahtoi aina kuulua jotakin helinää ja pauketta.

Puhuja, joka sillä hetkellä esiintyi, oli pitkä, laiha mies, silmälasit päässä. Nuori rouva ei tuntenut häntä, hän näki miehen ensi kerran. Pää kohosi muiden päiden yli.

"Te voitte, herra maisteri, tänä merkkipäivänänne katsoa taaksenne elämäntyöhön, joka harvinaisen laajalla alalla kantaa tuottoisaa satoa. Sen vuoksi, että te elämänne viime vuosikymmenen olette voinut olla vapaa vakinaisen työn kahleista, olette te saanut omistaa lämpimän sydämenne harrastuksen ja koko tarmonne maamme kansalliselle sivistystyölle. Tuskin on kolmena viime vuosikymmenenä ollut sitä kansallista tai yleishyödyllistä yritystä, jossa ei teidän nimenne olisi ollut mukana aloitteentekijäin tai kannattajien joukossa. Ja lukemattomat johtokunnat ja komiteat ovat sittemmin saaneet nauttia teidän valistuneesta ja vastuunalaisuuden tuntevasta jäsenyydestänne. Tämä toiminta ei koskaan tule näkyviin samassa määrin kuin sen henkilön, joka ahtaasti on antautunut yhden ainoan työn palvelukseen, mutta… mutta sen siunaukselliset seuraukset eivät silti ole vähemmät. Mutta pelkäänpä, että vien sanat niiden kansalaisten suusta, jotka taajassa rivissä täällä odottavat malttamattomina vuoroaan päästä tuomaan kiitollisia onnittelujaan päivän sankarille. Supistan siis sanottavaani ja lausun sydämelliset onnentoivotukset Teille, herra maisteri Bernhard Agapetus Blundh, sen kirjaston puolesta, jolla oli onni kaksikymmentä vuotta lukea teidät virkamiestensä joukkoon ja jossa teidän persoonanne aina on säilyvä esimerkiksi kelpaavan kansalaisen ja tunnollisen virkamiehen perikuvana. Ottakaa, herra maisteri, vastaan kirjastoväen lämmin onnentoivotus."

Pitkä, laiha herra ja Bernhard Blundh kättelivät toimiaan. Suuri kukkalaite purjehti samalla esiin väentungoksesta ja joutui pöydälle muiden kukkalaitteiden joukkoon.

Rouva Blundhin mieleen johtui, etteivät sokerikakut, jotka hän oli tilannut, varmaankaan riittäisi. Sali oli täynnä väkeä ja eteiseen saapui alituisesti lisää. Hän korottautui varpailleen, näki miehensä, toinen silmä raolla, kuuntelemassa uutta puhetta, jota joku punakka, nähtävästi hyvin tottunut naispuhuja piti, sekä ihmisiä, jotka eteisessä irroittelivat kukkia paperikääreistä. Ainakin kolme kakkua täytyi tilata niiden seitsemän lisäksi, jotka olivat talossa… Eikö taasen kolisteltukin keittiössä!

"— turvallista onkaan ollut tietää, että meillä aina on ystävä, joka ymmärtää pyyntömme ja jonka puoleen voimme kääntyä. Maisteri Bernhard Blundhin juhlapäivä on samalla Kansallisen Riennon juhlapäivä… Me olemme päättäneet Kansallisessa Riennossa perustaa 'Bernhard Blundhin rahaston', josta korot jaetaan stipendeinä, apurahoina…"

Rouva Otteliana Blundh hiipi varpaillaan keittiöön ja nuhteli palvelijattaria ja heidän apulaisiaan kolinasta. Sitten hän vielä kerran tarkasti komeat, odottavat tarjottimet ja kahvileipävarastot. Parasta oli heti noutaa sokerikakut. Palvelijat ilmoittivat, puhuen puoliääneen, että viimeksi noudettu kerma oli hapanta. Onneksi ei sitä vielä oltu ehditty kaataa muun kerman sekaan. Sellainen vahinko: viisi litraa paksua kermaa! Täytyi nopeasti lähteä hankkimaan uutta… Sitä olikin jo lähetetty noutamaan…

Kun Otteli tuli takaisin ruokasaliin, kuuli hän toimittaja Hornanheimon äänen salista:

"… miehuullisesta rohkeudestanne ja väsymättömästä uurastuksestanne. Tarvittiin rohkeutta, kun pieni, kerran viikossa ilmestynyt, nenäliinan kokoinen lehti oli muutettava jokapäiväiseksi sanomalehdeksi. Mutta yrittäjät uskoivat valistustarpeeseen syvissä riveissä, he uskoivat, että lukuhalu kansassa…"

Puhelin soi. Kilinä viilsi keskelle puhetta ja juhlamielialaa salissa. Nuori rouva kiirehti varpaillaan eteiseen. Kuka nyt soitti, evätkö nyt kaikki tietäneet, että talossa vietettiin syntymäpäivää!

Kunnallisneuvos Ståhle oli jo ennättänyt puhelimeen ja koetti antaa hiljaisia, lyhyitä vastauksia. Hiljainen puhuminen oli kuitenkin hänen maalaiselle äänelleen mahdottomuus, ja niin hänen moneen kertaan lausumansa sanat: "Ei voi tavata… ei voi tavata… ei koko päivänä" yhdessä Maan Äidin puhujan sanain kanssa muodostuivat jonkinlaiseksi vuoropuheluksi. Nuori rouva tarttui isänsä käsivarteen. Kunnallisneuvos hymähteli tyttärelleen ja hänen kasvonsa loistivat eräänlaisessa mielenliikutuksen ilossa, joka, vuoroin nousten kyynelten rajalle, vuoroin leikkien hillittynä onnena suupielissä, kaiken aikaa kunnianosoitusten kestäessä oli hallinnut hänen koko olentoaan. Heijastus vävypojalle tulevasta kunniasta lankesi sekä hänen että hänen perheensäkin osalle, juuri tämä tietoisuus loisti kunnallisneuvoksen kasvoista.

"… sydämellisimmät onnittelut. Suotakoon teille vielä pitkälti ikää toimiaksenne sen kansan eteen, jota te rakastatte ja joka rakastaa teitä, sekä iloitaksenne siitä nuoresta, ihanasta onnesta, joka hiljan on tullut omaksenne."

Maan Äidin lähetystö kätteli päivän sankaria. Sankarin rouva, joka isänsä kanssa seisoi eteisen ovella, oli valahtanut tulipunaiseksi ja nopeasti yrittänyt vetäistä kätensä kunnallisneuvoksen kädestä, lähteäkseen pois. Kunnallisneuvos ei päästänyt irti kättä. Ilon mielenliikutus, johon tällä hetkellä yhtyi isällinen ylpeys, nosti kyyneliä hänen silmiinsä.

— Katsos nyt, katsos nyt, kuiskasi hän hymyillen, — emme ole tietäneet, mikä tämä sinun miehesi oikeastaan on. Nyt sen vasta kuulemme. No, ole nyt tässä papan kanssa ja anna niiden palvelijain hoitaa sitä keittiöpuolta. Kyllä ne nyt osaavat.

Kaunis, hyvin nuori tyttö astui eteiseen kahden niin ikään nuoren ja kauniin herran seurassa. He ottivat paperikääröstä kotelon ja kotelosta suuren kirjan, joka oli silkkipaperiin kääritty ja joka nähtävästi sisälsi adressin. Hiljaa naureskellen keskustelivat he, seisoen kiinteässä ryhmässä, siitä, oliko adressi annettava koteloineen päivineen, vaiko vain silkkipaperiin käärittynä. He olivat unohtaneet kysyä sitä. Kunnallisneuvoksen huomio kiintyi nuoriin ihmisiin, ja Otteli liukui hänen käsistään ja hävisi keittiön puolelle.

Vihdoin viimein olivat lähetystöt esittäneet onnittelunsa ja talon emäntä astui tervehtimään vieraita, korkeana ja rehevänä, keveässä, vaalean vihreässä puvussaan.

— Pyydän saada esittää vaimoni, sanoi päivän sankari ja katsahti ylpeänä entisen luokkatoverinsa tyttäreen, jota hän rahalla ja hinnalla oli kosiskellut niin monta vuotta ja joka nyt vihdoin viimein oli hänen omansa.

Vieraat, jotka puheiden päätyttyä olivat etsineet itselleen istuinpaikan, mikä mistäkin huoneesta, nousivat nopeasti, kun Otteliana Blundh läheni. Hän hymyili rakastettavasti ja kiitteli oikealle ja vasemmalle. Kukkalaitteiden edessä löi hän kätensä yhteen ja ihmetteli ja huudahteli.

— Hyvänen aika sentään! sanoi hän ja upotti kasvonsa kukkasiin, jotka seisoivat venetsialaisella mosaiikkipöydällä. — Kuinka äärettömän kaunista!

Mutta ikkunalla seisoi kristallimaljakossa muutamia tummia ruusuja, ja kun hän näki nämä, ihastui hän niihin. Niiden rinnalla oli pienessä tuohilaitteessa kimppu orvokkeja. Tämä tuohilaite ja orvokit taas toivat hänen mieleensä lapsuuden ja liikuttivat häntä.

— Kuinka äärettömän ystävällistä, puheli hän ja kätteli uusia ihmisiä. — On todella niin kuin isäni sanoo, etten ole tietänyt, mitä mieheni oikeastaan on…

— Noo, katsos, niiden ansioiden laita on nyt niin ja näin, sanoi päivän sankari vaatimattomasti. — Pyydän saada esittää vaimoni.

Maisteri Blundh ja hänen rouvansa olivat tulleet kirjastohuoneeseen. Siellä istui pelkästään herroja. He nousivat nopeasti ja laskivat savukkeet käsistään. Olipa se, olipa se Bernhard Blundh osannut valita muhkean rouvan. Nuortunut se muuten oli itsekin. Tiesihän sen!

— Sallithan sinä, Otteliana, että herrat rauhassa polttavat savukkeensa, sanoi päivän sankari.

— Tietysti, tietysti, hymyili nuori rouva. — Herrat tekevät hyvin. Katsos nyt, Bernhard, täälläkin on kukkia. Ei, minä päinvastoin pidän tupakansavusta…

— Herrasväki on kai aivan hiljan palannut häämatkaltaan, lausui se pitkä laiha herra, jonka Otteli äsken oli nähnyt puhumassa erään lähetystön puolesta.

— Niin, viikko sitten, vastasi rouva Blundh. — Töin tuskin sain kodin kuntoon. En minä, suoraan sanoen, osannut odottaa tällaista… tällaista ystävällisyyttä…

— Maisteri Blundh on toiminut niin laajalla alalla, jatkoi kalpea herra, silmälasejaan korjaten. — Ja sitten nämä kauniit lahjoitukset tänään.

— No niin, hymyili Otteli, — yksi tuhat joka vuoden osalle. Eihän se ole niin paljon…

— Hyvänen aika — jos jokainen kansalainen merkkipäivänään uhraisi suhteellisesti yhtä paljon! Ja valinta oli niin erinomaisen onnistunut: Taiteen Ystävät, Kansallinen Riento, Naisten stipendirahasto, Maan Äidin eläkelaitos — niin, oli todella erinomaisen onnistunut vaali, että juuri näitä laitoksia muistettiin.

Kahvi- ja leipätarjottimet olivat kuin mikäkin laivasto lähteneet liikkeelle satamastaan ja saapuivat nyt höyryten vieraiden keskelle, jotka istuivat isännän työhuoneessa.

Puhuttiin viimeisistä tärkeistä virkamiesvaihdoksista maassa, kosketeltiin ranskalaista skandaalijuttua, joka kierteli sanomalehdistössä, ja mainittiin Sampoa, tiilitehdasta, joka meni niin hyvin.

— Siinä on… siinä on liikemiestä siinä Lempisessä. Miten olisi… miten olisi… jos sittenkin ottaisimme sen… sen… sinne Runolaan.

— Olisi sentään väärin Sampoa kohtaan, ja Lempistäkin kohtaan, vastasi siihen joku, jota ei Otteli nähnyt, mutta joka äänestä päättäen mahtoi olla kamreeri Svan.

— Ei, puuttui samassa puheeseen talon isäntä, itse maisteri Blundh, — Lempistä ei liikuteta Sammosta, koska kerran hän on saanut sen menemään. Ei, Lempistä ei liikuteta. Vai tiilitehdas pönkittämään kirjatehdasta…!

Keskustelu olisi voinut kiristyä pahastikin, jollei olisi ollut juhlapäivä. Yhtäkkiä nousi salissa iloinen nauru. Dosentti Angervoinen oli tönäissyt maahan tyhjät kahvikupit joltakin pöydänlaidalta, ja naiset rupesivat kiihkeästi ennustamaan hänelle häitä. Kansallisen Riennon punakka naisedustaja tarjoutui puhemieheksi ja vakuutti hankkivansa tohtorille kaikkein suloisimman tytön koko maasta. Juuri hänet tohtori ansaitsi. Kunnallisneuvos Ståhle yhtyi täydellisesti edelliseen puhujaan: suloisimman tytön koko maasta Vilho Oskari Angervoinen ansaitsi! Ja kunnallisneuvoksen nauru raikui yli kaikkien äänten salissa.

— Eipä se Ainokaan huolinut vanhasta Väinämöisestä, sanoi Angervoinen hymyillen ja hänen äänessään oli sekä surumieltä että leikkiä.

Alettiin pyytää rouva Blundhia laulamaan. Herroja tuli hänen luokseen, sekä yksitellen että lähetystöittäin. Naisiakin tuli. Kansallisen Riennon tarmokas puhuja otti muitta mutkitta talon rouvaa käsipuolesta ja yritti väellä ja voimalla kuljettaa häntä saliin, jossa uuden flyygelin kantta jo avattiin. Rouva Blundh oli käynyt aivan kalpeaksi. Ei hän voinut laulaa nyt. Oli liian levotonta. Vieraat tulivat ja menivät. Ei hän voinut… Ja sitä paitsi häntä tarvittiin keittiössä.

Kunnallisneuvos Ståhle kumosi suurella naurulla hänen viimeisen väitteensä ja kuiskasi hänen korvaansa, että hän laulaisi papan lempilaulun, "Kaunis, kirkas nyt on aamu". Kukaan ei hellittänyt, vaikka Ottelin kalpeus alkoi käydä pelottavaksi. Johtaja Sariola hänet vihdoin pelasti. Hän tuli sanomaan hyvästi, kiitti ja toivotti tervetulleeksi juhlapäivällisille. Johtajan poistuminen antoi muillekin vieraille lähtömerkin ja ennen pitkää oli maisteri Blundhin sali vain ahtaan sukulaispiirin hallussa.

Päivän sankari heittäytyi nojatuoliin ja päästi keuhkoistaan pitkän, huojentavan puhalluksen:

— Hehhehhehheh, naurahteli siihen kunnallisneuvos, joka ihastuneena seisoi vävypoikansa ja luokkatoverinsa edessä. — Onpa tämä ollut suurenmoinen juhlapäivä, Benn… Bernhard!

Kunnallisneuvos ei enää saanut puhua "Bennu-pojasta". Jouduttuaan naimisiin halusi maisteri Blundh kantaa ainoastaan nimeä Bernhard.

— Onhan se ollut, sanoi maisteri Blundh ja katseli väsyneiden silmäluomiensa alta pöydällä oleviin kukkalaitteihin. — Kyllä noihin tuollaisiin yhtä kaikki pannaan paljon rahaa. Noista tulisi yhteensä satoja markkoja. Yksistään tuokin, tuo taiteenystävien kukkakuorma… niin, kyllä se on maksanut kolmekymmentä tai neljäkymmentä markkaa.

— No kyllä niiden sopikin antaa, kun saivat sinulta kaksikymmentätuhatta, sanoi kunnallisneuvos.

Maisteri Blundhin ainoa sukulainen, sisarentytär, joka oli naimisissa yhteiskoulun johtajan kanssa maalla ja joka varta vasten oli tullut enoaan onnittelemaan, tutkisteli kukkalähetyksiä seuranneita nimikortteja. Naisten Stipendirahaston johtokunnan maljakon mukana oli muiden muassa tullut rouva Gunilla Murmanin kortti.

— Helkkarissa, en tietänytkään, sanoi päivän sankari ja ojensi kätensä ottamaan nimikorttia.

— Kas vain, kas vain, sanoi kunnallisneuvos, — eukko on aina mukana, kun on kysymyksessä jotakin tärkeää. Saa nähdä, tuleeko hän päivällisille.

Sisarentytär laski kukkalaitteet ja sai niistä kaksikymmentäseitsemän.
Niistä oli kolmetoista hyvin suurta ja komeaa. Adresseja oli kolme.

— Sitä paitsi yksi stipendirahasto, sanoi sisarentytär laskien yhteen kaikkia kunnianosoituksia. — Sähkösanomat luetaan vasta päivällisillä, touhusi kunnallisneuvos. — Minä annoin omalla vastuullani luvan viedä ne kaikki Kansallispirttiin. Ja häirinnythän se olisikin, jos niitä olisi tuotu tänne.

Talon rouva keräsi kahvikuppeja ja hedelmälautasia pöydiltä ja ikkunoilta ja kantoi niitä ruokasaliin. Sisarentytär, joka oli ollut hyvin suuttunut enolleen siitä, että tämä vanhoilla päivillään meni naimisiin, hieroi, minkä ehti, ystävyyttä "Ottelianan" kanssa.

— Otteliana, sinä näytät kovin väsyneeltä. Mene levolle, että jaksat olla virkeä päivällisillä. Kyllä minä toimitan nämä kupit.

Otteli vakuutti, ettei häntä väsyttänyt, ja kehoitti vierasta levollisesti istuutumaan sohvaan.

— Vaimoseni, sanoi päivän sankari, — tuopas minulle rehellinen voileipä. Ei niistä ravintolan ruuista kuitenkaan koskaan tule kylläiseksi.

— Niin, sanoi kunnallisneuvos, — mikä siinä lieneekin, ettei niistä tahdo lähteä nälkä. Syöt ja syöt ja aina vain tekee mieli lisää. Otteli, tuopas papallekin voileipä, kinkkua päällä.

— Voi, voi, kun ei päivällisillä tarvitsisi pitää puhetta, sanoi päivän sankari, nojasi päänsä tuolin selustaan ja sulki silmänsä. — Ohohhohhoh. Otteliana, päivällisille pitää panna uusi valkoinen puku, brysseliläinen kaulus ja smaragdi!

Juhlapäivälliset Kansallispirtissä muodostuivat mieliä ylentäväksi tilaisuudeksi. Pariinsataan henkeen nouseva juhlapukuinen yleisö täytti salin, kun kunniavieraat marssin soidessa otettiin vastaan. Rouva Gunilla Murman tarjosi käsivartensa maisteri Blundhille, ja Taiteenystävien puheenjohtaja, professori Kuno Svan rouva Blundhille, samalla ojentaen hänelle kimpun ihania punaisia ruusuja. Peräpöytä oli kauniisti koristettu. Mieliala pääsi oikealle tolalle heti, kun vieraat kävivät kiinni ruokalistaan, joka oli laadittu seuraavan runon muotoon:

Kansalliselle mesenaatille tänään kiitos raikuu, tuhansista sydämistä tuhatkerroin kaikuu.

    Hän on Muusain ystävä
    ja taideniekkain hoiva,
    häll' on altis kukkaro
    ja sydän lämmin oiva.

    Nytkin merkkipäivänänsä
    lahjat runsaat jakaa:
    kiitollinen kansa hälle
    ikimaineen takaa.

    Muistopäivän kunniaksi
    yhdess' murkinoidaan,
    päivää kansan merkkimiehen
    yhdess' ihannoidaan.

    Ensin syödään voitaleivät,
    jottei nälän pulaa,
    sitten häränhäntäliemi
    kielellemme sulaa.

    Palvelevat henget sitten
    pöytään kantaa lohta.
    Lohen kintereillä seuraa
    fasaani-lintu kohta.

    Paistin jälkeen Sariola
    alkaa puheen sarjan.
    Tellervoinen jälkiruuaks
    tarjoo makeen marjan.

    Ravittuina juhlavieraat
    yläsaliin matkaa.
    Siellä puhein, lauluin helein
    intomieltä jatkaa.

Naurahdukset ja huudahdukset kaikuivat pitkin pöytiä. Mikä hupaisa runo! Kuka olikaan sen kirjoittanut? Arveltiin sinne ja tänne. Puheensorina täytti salin. Parvekkeelta soivat vuoroin kotimaiset, vuoroin muut tilaisuuteen sopivat sävelet.

— Tiedättekö te, maisteri Blundh, sanoi rouva Murman suorasukaiseen tapaansa vierustoverilleen vasemmalla puolella, — että minä monesti olen harmitellut teidän säästäväisyyttänne. Mutta tänään te olette sovittanut minut. Teidän lahjoituksenne tuli erinomaiseen tarpeeseen. Nyt me voimme alkaa avustaa lahjakkaita nuoria naisia heidän opiskeluaikanaan.

— Tjaah, sanoi maisteri Blundh ja katsoi viekkaan veitikkamaisesti virkeään eukkoon. — Jos minä olisin jaellut oikealle ja vasemmalle, kuten esimerkiksi Angervoinen, niin… niin minulla ei olisi tänään lahjoittaa yleishyödyllisiin tarkoituksiin sitäkään murua, minkä nyt rohkenin…

— Kun te täytätte seitsemänkymmentä vuotta, sanoi rouva Murman ja nyökäytti päätään, niin että musta pitsimyssy heilui, — niin te taas teette stipendirahastollemme pienen lahjoituksen. Silloin ei minua enää ole, mutta muistakaa sanani.

— Ohoh, ohoh, ohoh, nauroi maisteri Blundh, — rouva Murman elää sadan vuoden vanhaksi.

— Älkää hullutelko. Minä alan väsyä. Eikä ole väliäkään, kyllä lapset ja lapsenlapset hoitavat asiat. Ja kyllä ne odottavat lahjaanne, jahka te täytätte seitsemänkymmentä vuotta. Mikäs teidän nyt on eläessä, kun teillä on kaunis nuori rouva. Suoraan sanoen, minä olin aikoinani toivonut häntä eräälle omaiselleni ja olin hyvin suuttunut hänelle…! Mutta nyt minä olen täydelleen leppynyt.

Gunilla-rouva oli uhannut maisteri Blundhia sormellaan ja lopetti puheensa nauruun. Maisteri Blundh naurahteli hänkin tuon tuostakin vanhan rouvan puheen joukkoon. Hän oli hajamielinen, sillä häntä vaivasi puhe, joka hänen täytyi pitää.

Otteli sen sijaan piti hauskaa vierustoverinsa ja tämän rouvan kanssa, joka viimeksimainittu istui vastapäätä. Kuno Svan ja Otteli eivät olleet vaihtaneet ainoaa sanaa sen illan jälkeen, jolloin he olivat rakastuneet toisiinsa. Rouva Svan kuunteli hymyillen, kuinka he kävivät läpi muistojaan ja kohotti vähän väliä viinilasiaan rouva Blundhin puoleen.

Sela Ståhle ja hänen entinen rakastettunsa istuivat hekin ensi kertaa eronsa jälkeen näin samassa juhlahuoneessa. Alussa oli Matti Lohipato viereisen pöydän alapäästä luonut uhkaavia silmäyksiä entiseen rouvaansa, mutta sittemmin oli hän täysin tyyntynyt ja osoitti ainoastaan halveksimistaan kääntymällä selin häneen. Maisteri Teräs oli saanut vierustoverikseen sen kauniin nuoren neidin, joka aamupäivällä oli tuonut adressin maisteri Blundhille, ja hän ylläpiti niin äänekästä keskustelua, että heidän kulmallaan ruvettiin heittämään heihin vihaisia silmäyksiä.

"Fasaani-lintua" kuljetettiin pitkin pöytiä, kun fanfaarit tekivät lopun keskustelusta. Johtaja Sariola nousi, kolisteli hetkisen tuoliaan ja löysi vihdoin haluamansa asennon tuolin takana.

— Hyvät naiset ja… ja herrat! Kauneimpia ku-kukkasia jokaisen kansan… kansan kukkatarhassa ovat tie-tieteen ja… ja taiteen kukkanen. Nämä molemmat ovat… ovat hentoja ku-kukkasia ja…

Johtaja Sariola oli heittäytynyt todella runolliselle tuulelle. Kukaan ei ollut tietänyt hänessä olevankaan niin paljon lämpöä ja intomieltä. Hän piti pitkän ja kerrassaan kauniin puheen. Voimakkaan tunteen valtaamana yleisö puhujan kehoituksesta nousikin, kohotti eläköön-huudon ja joi päivän sankarin maljan.

Kun puheiden sarja näin oli aloitettu, jatkettiin sitä sekä leikillisessä että juhlallisessa ja runollisessa muodossa. Puhuttiin kauniille rouva Blundhille, joka sulostutti päivän sankarin kotia ja parhaita miehuuden päiviä. Vihdoin kilisti maisteri Blundh lasinsa kylkeen ja sai tällä toimenpiteellään syvän hiljaisuuden saliin. Hän seisoi pää pystyssä, toinen silmä raollaan, ja katseli yleisöön ikään kuin hänen tarkoituksensa olisi ollut sanoa sille hävyttömyyksiä.

"Kunnioitetut emännät ja isännät. En ole mikään puhuja, mutta koska minulle on puhuttu niin paljon, niin minun kai pitää vastata. Pyydän siis saada kiittää kaikesta siitä kunniasta ja myötätuntoisuudesta, mitä tänään on tullut osakseni. Jos luen oikein vaimoni silmistä, niin myöskin hän pyytää minua kiittämään niistä kauniista sanoista, jotka ovat lausutut hänelle.

"Mitäpä se minun työni on ollut muuta kuin, suoraan sanoen, laiskottelemista ja matkustelemista. Minä olen tehnyt, mitä on haluttanut. Komiteatyöt ja johtokuntien kokoukset — eihän niitä voi kutsua työksi. (Salissa: ohoo!) Se kirjallinen työ, mitä minä vuosien kuluessa olen koettanut tehdä, valmistuneeko se koskaan. (Hilpeyttä salissa.) Sillä kaikki komiteat vaativat aikansa. Kaikesta tästä minä kuitenkin saan vastaanottaa laulua, kukkia, adresseja ja puheita. (Hilpeyttä salissa.) Mutta rahalla saa ja hevosella pääsee. Se, että minä silloin tällöin olen saanut lahjoitella jonkin summan yleishyödyllisiin tarkoituksiin, ei suinkaan ole minun ansioni. Monet, jotka olisivat olleet avun tarpeessa ovat sitä paitsi, kuten kaikki hyvin tietävät, saaneet tyhjin toimin mennä matkoihinsa kitupiikin ovelta. (Myhäilyä salissa.) Mutta se, että, kuten sanottu, joskus olen antanutkin, on aivan toisten ihmisten ansio. Kuten tiedetty, lahjoittivat hyvät kasvatusvanhempani, nahkurimestari Ulrik Blomgrén ja hänen vaimonsa Fredrika minulle kuollessaan koko omaisuutensa. Ja heidän varojaan minä olen lahjoitellut. Sellainen on asia.

"Pyydän vielä kerran saada lausua vilpittömät kiitokset kaikesta siitä ansaitsemattomasta hyvyydestä, millä minua tänään on muistettu."

Päivän sankari istuutui, mutta mieltymys salissa oli yleinen. Ei olisi uskottu maisteri Bernhardissa olevan miestä lausumaan näin suoria, voimakkaita sanoja. Itse rouva Murman kilisteli ihastuksissaan puhujan kanssa, kiittäen miehekkäistä sanoista. Kuiskailtiin, että nuoren rouvan vaikutus vanhaan saituriin jo tuntui ilahduttavassa määrässä. Kukaties hän vielä tulisi saamaan tästä mukavan ihmisen. Pidettiin puhe nahkurimestari Ulrik Blomgrénin ja hänen vaimonsa Fredrikan muistolle. Puhe päättyi jyrisevään eläköön-huutoon. Seurasi kokonainen puhetulva. Dosentti Angervoisen kasvoista saattoi jo havaita, että hän hautoi puhetta, mutta nähtävästi hän aikoi säästää sen yläsaliin. Ennen kuin lähdettiin liikkeelle, kuultiin, että Riti-Ratin taskussa oli kirjoitus, joka oli aiottu huomiseen Maan Äitiin, jonka hän lyhyen vastustuksen jälkeen salli luettavan jo juhlapäivällisillä. Petiittipalasen otsikkona oli Smaragdi ja se kuului:

"Eräänä kauniina syyspäivänä, kun aurinko helotti täydeltä terältään ja Suur-Kaupungin kukkalaitteet olivat hehkeimmillään, he tutustuivat. Tyttö oli vasta muuttanut maalta isänsä kanssa. Hän oli tuore ja raikas kuin marjanen mättäällä. Mies oli juuri palannut Eurooppaan tehdyltä kaukomatkalta, hänen pukimensa olivat oudon sirot ja kuosikkaat, kravatissa hehkui suuri, harvinaisen ihana smaragdi. Auringonsäteet taittuivat vihreään kiveen ja panivat sen kimmeltämään. Impi katseli smaragdia ja ihastui. 'Tahtoisinpa tuon!' ajatteli hän. Hänellä oli punertavat hiukset kuin Tizianin ihanilla kaunottarilla ja hän tiesi, että kaikki mikä oli vihreää, kaunisti häntä.

"Ihmetellen ja ihannoiden katseli hän myöskin komeaa eurooppalaista herraa. Don Juan! Syvään niiaten ojensi neitonen hänelle kätösensä, kun isä heidät esitti. Don Juan kumarsi maailmanmiehen tavoin ja jäi sanattomaksi ihastuksesta. Mikä sulotar, saadapa tuo omakseen!

"Impi katseli, kuten heikomman sukupuolen tapa on, korua. Sankarimme ihmetteli loistoa tytön silmissä ja punertavissa hiuksissa — ja puistikon lehvien välitse suhahti Amorin nuoli.

"Ja tämä sokea pieni jumaluus järjesti asiat — tosin vuosikausien puuhaamisen jälkeen — molempien toivomusten mukaan. Don Juan sai tizianilaisen kaunottarensa ja impi ihannoimansa smaragdin."

Suosionosoitusten myrsky seurasi Riti-Ratin lastua. Päivän sankari istui sikariaan poltellen, silmäsi raskaiden luomiensa alta savukiehkuroita ja kiroili mielessään sanomalehtineekereitä. Typeriä… mauttomia… mahdottomia.

Hänen rouvansa istui pää käden varassa ja tuijotti pöytään. Punaiset hiukset kimmeltelivät kattokruunujen valossa ikään kuin jokainen hiussäie olisi värissyt. Hän oli hyvin kalpea. Hänen silkkipukunsa valkoisella pohjalla kimmelteli smaragdi.

LIIKEMIEHIÄ

Hohoijaa. Ne olivat kuin olivatkin vihoviimeisiä nämä johtokunnan kokouspäivät edelläkäyvine kassantarkastuksineen! Mistä nyt ajaisikaan kokoon ne neljätuhattakaksisataa, jotka vielä puuttuivat kassasta? Eilen ja edellisenä päivänä oli kaikki mahdolliset saatavat peritty, ja lainattukin oli joka taholta ja kaikilta ihmisiltä, joita saattoi ajatella.

Teräs oli tullut toimistoon varhain, juuri näiden puuttuvien rahojen vuoksi. Ensi työkseen hän oli lähettänyt pojan Lohipadon luo, joka vähissä erissä oli saanut häneltä aina kuuteensataan markkaan asti ja jolla ei ollut puhelinta. Sitten hän oli tilannut annoksen kahvia ja vietti lyhyen hetken kuppinsa ääressä, silmäillen sanomalehtiä, ennen kuin ryhtyi soittamaan. Vihoviimeisiä päiviä, totta toisenkin kerran!

— Viisikymmentäyksi seitsemänkymmentäyksi. Onko asianajaja kotona…?
No, herättäkää hänet sitten… Kyllä hän nousee, kun kuulee, kuka…
Menkää nyt vain herättämään, kun minä sanon… No, maisteri Teräs.
Sanokaa, että on tärkeää asiaa.

Ollikainen? No terve mieheen, vieläkö sinä vetelet hirsiä, olitteko sitten vielä kauan…? Vai niin, vai niin… Kelloseppä… ja tahtoo huvilan… Se on sitten jo vanha mies ja elää säästöillään? Sillähän niitä sitten voikin olla frangeja. Katsos, niistä on tällä hetkellä turkasen tiukka paikka, kun ei saa saataviaan pois, vaikka ihan mikä olisi… Vai tulee se yhdeltätoista… no, vikittele nyt siltä parituhatta keinolla millä vain… No niin, varovaisiahan ne ovat tuollaiset vanhat kitupiikit, mutta jos sinä kuitenkin saisit… Kyllä minä maksan jo huomispäivänä. Isäukko on matkalla, muuten olisin kyllä saanut häneltä… No, olet sinä oikein herran enkeli, jos hankit. Soita sitten, niin minä panen pojan hakemaan… Kiitos vain, mennä potkii, minä olen täällä toimistossa yksinäni vastaiseksi. Luotan nyt sitten sinuun ja kelloseppään. Kiitos, kiitos. Morjens sitten.

— Kuusikymmentäkahdeksan viisikymmentäyksi. Onko kirjailija Kotka kotona…? Nukkuu — kaikki tänään nukkuvat! Menkää sitten hiidessä herättämään… No, tärkeää asiaa… Maisteri Teräs. Sanokaa, että hän soittaa maisteri Teräkselle.

Leo Teräs käytti jo maisterin arvonimeä ikään kuin se olisi kuulunut hänelle. Yleisö oli kerta kaikkiaan niin tahtonut.

— Kymmenen seitsemänkymmentäviisi. Onko kirjailija Ruoste kotona… Ruoste? No terve, terve. Kiitos, kiitos — lange nicht gesehn. Kyllähän täällä, kyllähän täällä mennä potkii. Missä sinä eilen olitkaan? Soitin…! viisi kuusi kertaa. Niin, ei muuta, mutta niitä frangeja… Jaa, se on paha asia. Lähde nyt yhtä päätä ajamaan kokoon, minulla täytyy, nääs, olla. Kello kaksi tulevat murjaanit… Maltahan nyt, se sinun velkasi on jo noussut suureksi summaksi. Kyllä se on minulla täällä merkittynä. Eldoradossa kerran kuusikymmentä… sitten minä maksoin sinun osasi vekselissä, sataviisikymmentä… sitten… niin, siitä tulee kuudettasataa… jaa, sitä minä en voi auttaa, jokaiselle on se oma nahka likinnä ja… Lanko ja lanko — lanko voi hyvästi nähdä minut linnassa, lanko ei tunne sääliä eikä häpeää… Ei, ei, ei… Angervoinen on kyllä perinyt hiukkasen, mutta hän on myöskin jo niin paljon auttanut…! Ei, ei, ei, ne tiet ovat tukossa. Kyllä sinun nyt täytyy lähteä liikkeelle ja ajaa kokoon vaikka mistä. Kello kaksi, kuten sanottu, tulevat tarkastajat. Hyvästi, hyvästi.

Poika palasi Lohipadon luota. Runoilija oli arvattavasti lähtenyt maalle, koskei häntä pariin yöhön ollut kuulunut kotiin.

Runolan varajohtaja mittasi permantoaan pitkin askelin ja varisteli tuhkaa savukkeestaan sekä puolelle että toiselle. Jokohan tässä nyt oli joutuminen kiipeliin? Jos se Paksula jo olisi saanut kuntoon ne metsäkauppansa? Mutta puutavarakauppias sattui sillä hetkellä olemaan aivan pennitön mies. Kartanonomistaja, jonka kanssa metsäkauppa oli ollut aivan kuin valmis, oli viime hetkessä saanut päähänsä, että piti pyytää tarjouksia muualtakin. Sellaisia ne olivat!

— Maaseudulle, tehkää hyvin… Storby seitsemäntoista… Kiitos… Onko tiilitehdas Sammossa…? Saanko minä tavata johtaja Lempistä… No terve mieheen, Teräs puhuu… Kiitos vain, mennä potkii. Kuules, kyllä se nyt on niin, että minun täytyy pyytää sinulta niitä frangeja, kun on sekä isäukko että lankomies matkalla… Anna nyt vain, mitä irti saat, huomispäivänä lähetän takaisin… Sano muuta, ihmiset ovat kerrassaan rahattomia… Kyllä tästä täytyy komennon muuttua, tämä ei kannata tämä lafka tällaisella hoidolla. Kuunnellaan kaikkien vanhojen ämmien mielipiteitä ja kustannetaan niiden mukaan. Suoraan sanoen, Salmensuu lupaa erota pois tästä, enkä minä häntä ensinkään itke… Niin, rehellinen kyllä ja ahkera, mutta ei se liike mene yksistään sillä, pitää olla initsiatiiveja ja muuta sellaista. Mitäs sinä sanot, Aapeli Lempinen, jos niinkuin tulisimme kumartamaan sinua… Ohohhohhoh, vai niin ikävä tiilejäsi! Kyllä nämä ovat mukavat nämä kirjatkin… Ne ovat helkkarin kauniit ne rakennukset siinä aseman luona… Eivät ne enää kotimaiset tiilet jää jälkeen missään suhteessa… No niin, mutta mitenkäs minä nyt saan rahat? Et sinä tule kaupunkiin…? Minun täytyy sitten lähettää veljeni sinne, anna hänelle, kyllä hän tuo ne. Kiitos nyt vain. Terve, terve! — Kuusikymmentäseitsemän neljätoista… Onko pappa? Tämä on Leo. Mitäs sinne kotiin kuuluu? Kiitos vain, kyllähän täällä. Pyytääkö pappa Danielin puhelimeen. Päivää. Tämä on Leo. Kuule, sinun pitää ihan heti lähteä Sampoon, tiilitehtaalle, ja ottaa johtaja Lempiseltä tuhat markkaa, jotka hän on velkaa meille. Palaa ensi junalla. Kun tuot rahat, voit saada ne viisikymmentä markkaa, mitkä vielä olet saamassa viime kuun palkasta. Hyvästi nyt sitten ja pidä kiirettä.

— Runolassa… No, Matti, missä sinä nyt olet…? Etkö olekaan maalla…? Ankkurissa… Maximissa… Jaa, minulta ei nyt liikene mitään, olisin päinvastoin karhunnut sinua… Olet, olet maar sinä minulle velkaa! Vai et muista… etkä niin vähän olekaan… Jätä nyt vaikka kellosi panttiin, kyllä ne päästävät… Taikka kuules, lainaa siltä Elleniltä siellä, se on kerran lainannut minulle… Kiitos vain, mutta ehkei nyt puhuta uusista töistä, ennen kuin vanhat on suoritettu. Se on se antologiakin vielä kesken… Kassasta ei voi ottaa… Koeta nyt, mistä tahdot, minä en tosiaankaan ehdi. Hyvästi…

Näytti pimeältä. Kaikki oli vielä epävarmaa, ja pian alkaisi konttoriaika. Ei suinkaan tässä auttanut muu kuin varustautua kaiken varalta. Ei silti, että hän luuli tarvitsevansa käyttää sitä keinoa, mihin hän aikoi ryhtyä. Varmaan rahat tulisivat viime hetkessä, kuten niin monesti ennen. Silloin hän hävittäisi paperin aivan yksinkertaisesti. Kuten joskus ennenkin. Hän oli kuin olikin jonkin kerran käyttänyt tätä hätäkeinoa. Kun liikkeen johdossa kerran oli sellainen suuri nimi kuin tohtori Pitkäsen, niin kai sitä piti johonkin käyttää. Varmaan ei hän tulisi koko paperia tarvitsemaan. Voisihan sen silti laittaa kuntoon. Vieläköhän hän osaisi kirjoittaa koko nimeä? Jaakko E. Pitkänen — hyvin tuli, kas kuinka hyvin tulikin! Noin koreasti poikkipäin. Paremmin ei itse fonetiikan dosentti Jaakko E. Pitkänen itse olisi voinut nimeään kirjoittaa. Paperia ei tarvittaisi, se oli selvää, mutta saattoihan olla taskussa kaiken varalta.

Ja kun maisteri Teräs oli saanut vekselilomakkeen valmiiksi kirjoitettuna lompakkoonsa, tyyntyi hän kokonaan.

Salmensuu saapui toimistoon täsmällisesti kuten aina. Hän oli salaperäinen ja teeskenteli eräänlaista juhlallista ystävällisyyttä, joka suututti Terästä. Ikään kuin ei hän, Teräs, olisi tietänyt Salmensuun eroaikeista. Niitä oli kuitenkin ollut ennenkin, ja kun johtokunta oli kauniisti pyytänyt — ja lisännyt palkkaa — oli Salmensuu jäänyt. Tarkoitus oli kai nytkin saada hiukkasen lisätuloja! Teräs tupakoi kuin vimmattu ja naureskeli myrkyllisesti itsekseen, mutta ei vielä sanonut mitään. Salmensuu pyysi häntä, Terästä, ottamaan vastaan neiti Liinu Palon, joka tuli kysymään käsikirjoituksensa kohtaloa. Teräs loi silloin toveriinsa pitkän, ilkeän katseen, mutta pyysi kirjailijattaren istumaan ja haki kaapista esiin käsikirjoituksen.

— Niin, kyllä se nyt on sillä tavalla, että me emme tällä kertaa voi ottaa tätä novellia. Nyt on niin huono aika, ihmiset eivät osta kirjoja. Ja juonikin on hiukkasen sovinnainen. Ja tyylissä on toivomisen varaa. Epätasaisuuksia… Sanalla sanoen, juoni on hiukan sovinnainen, ja niin ikävää kuin onkin, niin…

Neiti ymmärsi, ettei hänellä ollut mitään toivoa, ja läksi. Mikä epäkaunis ihminen! Eikä nuorikaan. Miksikähän sekin luuli tulevansa? Kirjailijaksi? Kaikki tässä! Tuskin oli Teräs päässyt pöytänsä ääreen ja käynyt käsiksi päivän postiin, kun Salmensuu johdatti hänen huoneeseensa toisen ihmisen, tällä kertaa nuoren miehen. Teräs iski toveriinsa suuttuneen katseen, mutta mikäpä muukaan auttoi kuin käydä katsomaan, mitä nuorukainen otti esiin salkustaan. Ne olivat pieniä piirustuksia ja taiteilija ehdotti niitä kansilehdiksi. Teräs otti kouraansa pari kuvaa ja katseli vuoroin niitä, vuoroin nuorta, köyhästi, mutta taiteilijamaisesti pukeutunutta miestä, jolla oli hyvin vilkkaat silmät.

— Kyllähän… kyllähän ne ovat hyvin kauniit, mutta ne ovat kenties hiukkasen liian… hiukkasen liian… sanoisinko… hiukkasen kubistiset…

— Kubistiset? sanoi nuorukainen ja tuijotti ihmeissään johtajaan. —
Muodothan ovat aivan pyöreät.

— No niin, hyvä maisteri, kaikki taide on hiukkasen futuristista, koska se on tulevaisuutta varten…

— Voi olla, voi olla, sanoi Teräs hermostuneena — mutta nyt on sellainen suunta, ettei käytetä kansilehtiä, nimittäin kuvallisia kansilehtiä.

Vihdoin viimein hän sai pois taiteilijan. Silloin hän karkasi
Salmensuun huoneeseen ja päästi irti kiukkunsa.

— Mitä hittoa sinä lähetät kaiken maailman ihmiset minun niskoilleni, sinä olet kirjallinen johtaja ja sinun asiasi on ottaa vastaan kirjailijat ja taiteilijat.

Nyt se tuli esiin. Salmensuu ilmoitti tyynesti ja arvokkaasti, kuten Gunilla-rouvan tyttärenpojan sopi, että hän eroaa toimestaan. Vieläpä hän pyytää saada päästä vapaaksi heti, ilman edelläkäynyttä irtisanomisaikaa. Hänen eronpyyntönsä pitää tulla tänään esityslistalle.

— Tahdon kerrankin kirjoittaa väitöskirjani. Minulla on toivoa saada matkaraha ja päästä lähtemään vähän ulos.

Teräs seisoi Salmensuun pöydän edessä ja tuijotti häneen verestävin silmin, ikään kuin haluten nähdä hänen lävitseen. Mutta Salmensuu oli ottanut esiin korrehtuuriarkin ja silmäsi sitä. Tietääkö hän? ajatteli Teräs. Ei hän tiedä, jatkoi hän samassa ajatuksiaan — mutta hän epäilee. Hän epäilee ja sen tähden hän eroaa. Hän on viisas.

He laativat näennäisen tyyninä promemorian johtokunnan kokousta varten. Kumpikaan ei kuitenkaan ollut tyyni. Kun kello tuli yksi eikä Teräksellä vielä ollut puuttuvista rahoista koolla kuin vähän toistatuhatta markkaa, läksi hän pankkiin. Viimeisen kerran, totta totisesti, hän käyttäisi tätä keinoa. Kolmen kuukauden perästä hän maksaisi pois vekselin kokonaisuudessaan. Salmensuu aavisti jotakin — puhelinkeskusteluista vai mistä hän olikaan päässyt asioiden perille.

Vanha hyvä pankinjohtaja, jonka käsiin Teräs antoi paperin, ei puolestaan epäillyt mitään. Pitkäsen hyvällä nimellä läksivät rahat irti heti paikalla ja johtaja piti kaupanpäälliseksi pienen puheen. Hän sanoi, että nyt oli niin huono aika, että oli paras liikkeessä supistaa menot vähimpään mahdolliseen. Kirjojen kustantamiseen oli ryhdyttävä mahdollisimman varovasti, tai sitä oli vältettävä mikäli mahdollista. Johtaja nauroi ja taputti Terästä olalle. Teräskin nauroi, mutta päästyään kadulle, sytytti hän närkästyneenä savukkeen ja ajatteli kustannusyhtiötä, jonka mikäli mahdollista piti välttää kirjojen kustantamista!

Juuri ennen kuin kassan tarkastajat saapuivat, puskui Ollikainen sisään kuin veturi, tuoden ystävälleen seitsemänkymmentäviisi markkaa. "Lisänä rikka rokassa", sanoi ystävällinen liikemies ja loi kieron, puoleksi halveksivan, puoleksi pelonalaisen silmäyksen laihaan, yksivakaiseen herraan, jonka hän kohtasi ovella, juuri lähtiessään, ja joka ei voinut olla kukaan muu kuin tilintarkastaja. Ollikainen ehti niinikään katsahtaa Teräkseen, nähdäkseen, miten tämä oli varustettu. Teräs tervehti tulijaa ystävällisen arvokkaana, kuten ainakin mies, jonka asiat ovat kunnossa.

Illalla saapuivat johtokunnan kokoukseen täsmälliseen tapaansa Sariola, Svan, Angervoinen ja molemmat toimistonhoitajat, Salmensuu ja Teräs. Tohtori Pitkästä tietenkään ei voinut odottaakaan, mutta senaattori Hyvénin olisi pitänyt tulla. Kun hänelle kuitenkin soitettiin, oli hän vielä kotona eikä ollut aikonutkaan kokoukseen. Hänen reumatisminsa oli viime päivinä ollut niin pahana. Hän lupasi kuitenkin heti lähteä. Hyvéniä odotellessa selailtiin uusimpia kirjoja, silmäiltiin käsikirjoituksia ja laskettiin pientä leikkiä Angervoisen uusista, hienonhienoista vaatteista. Hymyillen ja punastuneena selitti tohtori, että itse kaunis rouva Blundh oli ollut hänen kanssaan räätälillä valitsemassa kangasta — eipä siis ihme, jos vaali oli onnistunut. Nämä kotimaiset kankaat vetivät täydellisesti vertoja parhaimmille englantilaisille kankaille. Vihdoin saapui Hyvén. Huonon näköiseksipä hän todella oli käynyt, oikea käsivarsi tuskin nousi, kun hänen piti tervehtiä. Joka tapauksessa päästiin nyt alkamaan. Jokainen oli istuutunut tavanmukaiselle paikalleen ja silmäili esityslistaa, joka oli monistaessa mennyt jonkin verran sekaisin ja josta sininen muste tahtoi tarttua käsiin. Kaikkinaisten pikkuasioiden jälkeen oli Salmensuun eronpyyntö, kätkettynä sanoihin "Kirjallisen johtajan tiedonanto". Kaikki johtokunnan jäsenet tunsivat tämän tiedonannon, useimmat tiesivät, että se oli peruuttamaton, senaattori Hyvénillä yksin oli vähemmän tietoa asiasta.

Tuijottaen yhteen kohtaan ja venytellen esityslistaa polvensa päällä lausui johtaja Sariola, johtokunnan puheenjohtaja:

— Niinkuin… niinkuin me näemme, on… on tämä meidän lafkamme… lafkamme… toiminut viime aikoina… olosuhteiden takia… olosuhteiden takia hiukkasen pienemmällä vuosivaihdolla… vuosivaihdolla kuin ennen. Mutta… mikäli nyt näyttää… ja… ja mikäli olen kuullut… yksityisessä puheessa… yksityisessä puheessa herra Teräksen kanssa, on toivoa… toivoa, että liike pian taas… pian taas saadaan entiseen kukoistukseen. Tähän ei suinkaan… ei suinkaan myöskään ole… ole osaltaan vaikuttamatta… vaikuttamatta se seikka, että… että tulemme saamaan… saamaan tilaisuuden lisätä… lisätä osakepääomaa… pääomaa. Sillä mikäli olemme kuulleet… kuulleet, tulee dosentti Angervoinen… tulee, kuten sanottu, dosentti Angervoinen… lisäämään… lisäämään osakkeittensa lukua… sovitulla summalla… summalla… kymmenentuhatta…

Johtaja oli puhuessaan luonut katseensa dosentti Angervoiseen ja tehnyt muutamia ystävällisiä kumarruksia häneen päin. Angervoinen puolestaan oli punehtunut, kumarrellut vastaan, laskenut paperossin tuhkakuppiin ja samassa taas käynyt siihen käsiksi. Kaikki muutkin johtokunnan jäsenet olivat liikahtaneet ja kiitollisesti hymähtäen kumartuneet Angervoista kohti. Puheenjohtajan katse siirtyi nyt hänen oman saappaansa kärkeen, hän laski esityslistan pöydälle ja jatkoi:

— Mikäli… mikäli niinikään olemme kuulleet, on meillä toivoa… toivoa muun muassa… saada… saada pari kirjailijaa… muilta… muilta kustantajilta… Toinen näistä kirjailijoista… näistä kirjailijoista on taattu… taattu… vakavaluontoinen kynänkäyttäjä… kynänkäyttäjä… ja on hänen siirtymisensä meille… meille… arvioitava suuriarvoiseksi. Toinen… toinen… edustaa niinsanottua modernia… modernia suuntaa. Tosinhan… tosinhan ei meidän kan-kansallisihanteellisille… kansallisihanteellisille periaatteillemme perustettu yhtiömme… yhtiömme nimenomaan edellytä, että… että me kustantaisimme tämänhenkistä… henkistä kirjallisuutta. Mutta… mutta, mikäli ymmärrän… eivät esimerkiksi… esimerkiksi Lohipadon kirjat… kirjat ole olleet tästä… tästä suunnasta kovin kaukana. Ja… ja sikäli kuin aika vaatii… on… on liikeasioissa pysyttävä… pysyttävä ajan tasalla. Kirjallisuus on… on… niinkuin taide yleensä… taide… kaksiteräinen miekka… kaksiteräinen miekka. Omasta puolestani minä… minä, käytännön miehenä… en niin… en niin ole sisällä… näissä… näissä näissä taiteellisissa asioissa. Mutta mikäli… mikäli minä muistan… muistan poikavuosiltani, niin on tämä niinsanottu… niinsanottu kaunokirjallisuus, — kun ei se ole… ole hartauskirjallisuutta… hartauskirjallisuutta — aina… aina… kuinka minä sanoisin… jonkin verran… hiukkasen… jonkin verran epäsiveellistä… Mutta… mutta… minun vaimoni on lukenut… lukenut tätä modernististakin kirjallisuutta… ja… ja minun täytyy sanoa, että… minä… että minä hyvin paljon luotan… luotan hänen arvostelukykyynsä… Sitä paitsihan kai… kai saanemme toivoa… että tohtori Angervoinen… tohtori Angervoinen yhä edelleen neuvottelee… neuvottelee kirjailijoiden kanssa… ja pitää huolta… huolta siitä, ettei… ettei mitään loukkaavaa sanaa… loukkaavaa sanaa pujahda tekstiin. Tohtori Angervoinen nauttii… nauttii niin yksimielistä tunnustusta kirjallisissa piireissämme… piireissämme,… että me… että me huoleti voimme… luottaa häneen.

Syntyi keskustelu niinsanotun "modernisen" kirjallisuuden suhteesta kansalliseen asiaan yleensä ja tässä tapauksessa ihanteelliselle pohjalle perustettuun kustannusliikkeeseen erikoisesti. Dosentti Angervoinen oli sitä mieltä, että hyvin paljon autettiin, kun saatiin tekstistä karsituksi pois ulkomaalaisia lauseparsia, joita kirjailijat niin mielellään käyttivät, ja, kuten puheenjohtaja vast'ikään oli sattuvasti lausunut, loukkaavat sanat. Ja kirjailijat olivat yleensä suostuvaiset pieniin muutoksiin, kun ei säikähtynyt heidän ensimmäisestä nuorekkaasta suutahtamisestaan. Kamreeri Svan oli sitä mieltä, että ns. modernitkin kirjat menivät muiden joukossa, kun yhtiöllä vain oli tarjottavana vakavahenkistä kirjallisuutta ikään kuin toimintansa lähtökohtana. Täytyi aina koettaa katsoa, että sanomalehti-ilmoituksissa ja luetteloissa oli jokin arvokas uskonnollinen tai historiallinen teos alkamassa joulu- tai kevätkirjojen sarjaa. Leo Teräs yhtyi, kuten aina, joka suhteessa edelliseen puhujaan ja edellisiinkin puhujiin yleensä. Antti Salmensuu, jonka mielipidettä erityisesti kysyttiin, koska hän tänä iltana näytti aikovan istua vaiti, sanoi, että kaikki tuotanto lahjakkaiden kirjailijoiden käsistä, oli se sitten uutta tai vanhaa suuntaa, oli tervetullutta niin hyvin yleisölle kuin kustantajalle. Mutta todellisia taiteilijoita kirjailijoiden joukossa ei ollut juuri ensinkään. Kirjoittajia, kynänkäyttäjiä, "skribenttejä" kyllä oli, mutta hyvin vähän oli nykyajan kirjallisuudessa pysyvää. Se oli hänen kokemuksensa siltä ajalta, jona hänellä oli ollut kunnia olla kirjallisena johtajana.

Dosentti Angervoinen liikahteli hermostuneesti tuolillaan, veti kiihkeästi sauhuja savukkeestaan ja varustautui vastaamaan, kun senaattori Hyvén pyysi puheenvuoroa.

— Minulla puolestani, virkkoi tämä selkeällä äänellä — ei näissä asioissa ole oikeutta kiittää eikä laittaa. Herrat tietävät, että hyvin vastenmielisesti suostuin rupeamaan jäseneksi johtokuntaan, jonka tulee ymmärtää myöskin niin sanottua taidetta. Minä sanon suoraan, niinkuin sanoin jo silloin, kun minut valittiin, etten ymmärrä taiteesta ja kirjallisuudesta enempää kuin tuo muuri. Jos nyt kuitenkin tavallisen poroporvarin mielipiteellä voi olla jotakin arvoa, niin sanon suoraan, että maisteri Salmensuu osasi hyvin likelle sitä, mitä minä ajattelen. Minun täytyy sanoa, etten sitten ylioppilasvuosien! — tai oikeastaan poikavuosieni — ole jaksanut lukea loppuun mitään kotimaista kirjaa. Ne alkavat kaikki, suoraan sanoen, niin ikävästi, että lukijan täytyy suorittaa kuin mitäkin raskasta päivätyötä, ennen kuin hän saa luetuksi sata sivua. Toista ne olivat ne "Pariisin mysteeriot" ja sensemmoiset — niitä luki ilokseen. Minä kyllä näen, että loukkaan veli Angervoisen — ja ehkä muidenkin herrojen — taiteellisia tunteita, mutta se on minun mielipiteeni. Myönnän niin ikään, että kotonani on tukuttain tätä meidän uutta kirjallisuuttamme, ja kai sitä siellä luetaan, koska usein näen kansien kuluneen — mutta minä, kuten sanottu, en jaksa sitä lukea. Ehkä minä omasta puolestani saisin antaa veli Angervoiselle sen evästyksen, että hän opastaessaan kirjailijoita kehoittaisi heitä kirjoittamaan jännittävästi ja hauskasti. Niinkuin entisaikaan kirjoitettiin.

Peläten, että tohtori Angervoinen pyytäisi sananvuoroa ja puhuisi pitkälti, riensi puheenjohtaja lausumaan iloaan erittäin valaisevasta ja hauskasta keskustelusta. Aihe oli intresantti ja tyhjentymätön, toivottavasti tulisi pian tilaisuus palata siihen. Tänä iltana oli ehkä syytä siirtyä päivän tehtäviin. Dosentti Angervoinen nousi ja siirsi — syyttä suotta — läjän kirjoja toiselta pöydältä toiselle, siten painaen alas puhetta, joka väkisinkin pyrki ilmoille.

Siirryttiin päivän tehtäviin. Hyväksyttiin tai hylättiin ehdotuksia ja tarjouksia. Päätettiin lunastaa pari piirustusta, jotka tosin eivät olleet kauniit, mutta joita myöskään ei pilannut korkea hinta. Annettiin kassaneidille viikon vapaus, jotta hän saisi käydä tervehtimässä sairasta äitiään. Vihdoin tuli kirjallisen johtajan tiedonannon vuoro, jota kaikki olivat odottaneet.

Salmensuu pyysi eroa toimestaan niin pian kuin suinkin, sen syyn perusteella, että hän — ainoana hakijana — uskoi saavansa stipendin ulkomaanmatkaa varten, jolla matkalla hän vihdoinkin aikoi kirjoittaa valmiiksi väitöskirjansa.

Muut johtokunnan jäsenet, jotka tiesivät, että Salmensuun päätös tällä kertaa oli peruuttamaton, lausuivat ainoastaan joitakin valittavia ja kiitollisia sanoja. Mutta Hyvén, joka oli pysynyt verraten syrjässä liikkeen asioista, ryhtyi kaikin keinoin kehoittamaan Salmensuuta jäämään. Saattoihan kirjallinen johtaja saada virkavapautta ja valmiiksileivottuna tohtorina palata toimeensa. Hänellä olisi silloin käytännöllisen kokemuksensa lisäksi tohtorin titteli, joka ei suinkaan ollut arvioitava vähäksi, varsinkin kun osakeyhtiön kai pian täytyi luopua toivosta saada pitää tohtori Pitkästä johtajanaan. Tohtori Pitkänen aikoi, mikäli puhuja oli kuullut, vihdoinkin vaatia pois nimensä, eihän tuollainen puhtaasti nimellinen jäsenyys suuressa liikkeessä voinutkaan tulla kysymykseen ajan pitkään. Näin ollen ei siis saattanut muuta toivoa kuin että maisteri Salmensuu, yhtiön monivuotinen ja ansiokas kirjallinen johtaja, ottaisi virkavapautta ja palaisi työhönsä tohtorina.

Leo Teräs tupakoi ja tupakoi. Hän näki puheenjohtajan ja kamreeri Svanin kasvoista, että he tiesivät jotakin, jota ei heidän olisi pitänyt tietää. Ei taitanut olla apulaisjohtajan asema erittäin luja tällä hetkellä. No niin — jos potkivat pois, niin entä sitten! Kyllä hänellä, Teräksellä, jo on sen verran liikemiessilmää, että hän elättää itsensä. Ja varokoot silloin herrat johtokunnan jäsenet itseään! Vaikkeivät he olekaan väärentäneet eivätkä kavaltaneet, niin he ovat laiminlyöneet yhtä ja toista! Ei pidä murehtia huomisesta päivästä. Mitä on Ollikaisella: paperilla viisi kaupunkitaloa, kolme maakartanoa ja kymmenen huvilaa sekä tyhjät taskut. Huomenna lähtevät talot ja huvilat liikkeelle ja Ollikaisella on satatuhatta. Mitä Paksula omistaa? Joskus hän on lahjoittanut hirret esikaupungin rukoushuoneeseen, silloin hänellä oli puutavarakauppa. Mutta tämä puutavarakauppa oli jo viidennen miehen käsissä siitä lukien, jolloin se oli Paksulalla. Kuitenkin Paksulaa aina mainittiin puutavarakauppiaaksi ja hirsilahjoitus pysyi sekin muistossa. Näkivätkö Ollikainen ja Paksula milloinkaan nälkää tai janoa? Kukaan ei syönyt niin hyvin kuin he eikä juonut niin hyvin kuin he. Ehei, herrat kustannusosakeyhtiö Runolan johtajat — ei sitä leivättömiksi jäädä, jos potkittaisiinkin täältä pois. Paremmatkin päivät voivat olla edessäpäin varsinaisella liikealalla, missä kysytään liikemiehen silmää ja neuvokkuutta!

Kauniin puheen jälkeen, jossa johtaja Sariola kiitti Salmensuuta ja jonka läsnäolevat seisoalta kuuntelivat, halusivat herrat johtokunnan jäsenet neuvotella keskenään, ulkopuolella pöytäkirjan, uuden tilan johdosta. Salmensuu sanoi hyvästi ja Teräs meni toiseen päähän liikehuoneistoa. Herrat tilasivat teetä ja sulkivat ovet.

Ei kuitenkaan ollut kulunut montakaan minuuttia, kun Teräksen täytyi tulla noutamaan eräitä kirjeitä huoneestaan. Ja ennen pitkää seisoi hän oven takana ja kuuli miltei joka sanan, joka läksi johtokunnan jäsenten huulilta.

He tiesivät paljon — mistä ihmeestä he olivatkaan saaneet tämän kaiken tietää? Sariola tankkasi tankkaamistaan: Kirjoittanut suurempia summia… suurempia summia kuin on tarvittu… Käyttänyt firman nimeä… firman nimeä itselleen… Lainannut kassasta… lainannut kassasta… Täällä huoneistossa… huoneistossa ottanut vastaan naisia… naisia.

Syntyi melu, jonka kestäessä kaikki puhuivat yhtaikaa. Hyvén tuntui syytävän kylmiä ja kovia sanoja johtokunnan silmille. Angervoinen nähtävästi keksi lieventäviä asianhaaroja. Askeleet, jotka sattumalta likenivät ovea, pelästyttivät apulaisjohtajan ja karkottivat hänet hetkiseksi toiseen huoneeseen. Kun hän taasen seisoi kokoontuneen johtokunnan oven takana, kuuli hän kiivasta väittelyä.

— Silloin, silloin olisi hänet pitänyt erottaa, kun hänet saatiin kiinni vaillingista…

— Täytyy aina ajatella, että nuori mies voi tehdä ajattelemattoman teon ja parantaa tapansa.

— Minä olisin… olisin jo aikoja sitten… aikoja sitten ta-tahtonut siirtää Lempisen… Lempisen Sammosta tänne. Mu-mutta Blundh on aina pannut vastaan.

— Siinä on todistusta yllin kyllin, että kassassa kerran on ollut vaillinki…

— Mehän päätimmekin silloin panna pois hänet. Mutta tuo Angervoinen tuli vähin.

— Hän on harvinaisen miellyttävä ja tarmokas nuori mies ja minä uskallan väittää… että herrat kaikki ovat antaneet arvoa hänen hienolle käytöstavalleen ja nuorekkaalle vilkkaudelleen…

— Mi-minkä tähden pu-puheenjohtajan? Minä olen aina sanonut, että hä-hänellä, on a-afäärisilmää.

— Mutta onko nyt suuren liikkeen arvolle sopivaa…? Jos nämä huhut leviävät kaupungille, niin ei yksikään ihminen osta meidän kirjojamme…!

— Se on niin vaikeaa… vaikeaa. Tällä Teräksellä on kuitenkin liikemiessilmää… ja -innostusta… ja… ja hän on pa-paljon kehittynyt.

— Nyt minä lähden kotiin, mutta katsokaakin, että asiat tulevat selviksi…

— V-veli ei nyt lähde ennen kuin… ennen kuin… Se on ollut paha, ettei v-veljellä… veljellä ole ollut t-tilaisuutta säännöllisesti käydä… käydä näissä jo-johtokunnan ko-kouksissa…

— Minun selkääni kolottaa ja minä lähden. Te tiesitte, kun minut valitsitte johtokuntaan, etten minä…

Leo Teräs istui perimmäisessä huoneessa, edessään pinkka korrehtuureja. Mutta hän ei lukenut niitä, hän tiesi, että hän nyt oli joutunut kiipeliin ja ettei häntä mikään pelastaisi. Toimittaisivatko he hänet linnaan? Sitä he eivät uskaltaisi. Pitkäköhän juttu siitä tulisikaan? Kuka olikaan saattanut ajatella, että näin kävisi! Nuoren miehen sydän löi kiivaasti ja ohimoissa takoi.

Hän painoi kasvot käsiään vastaan pöydälle ja hetkiseksi hänen elämänsä ikään kuin pysähtyi. Vuosien melun jälkeen vallitsi hänessä silmänräpäyksen hiljaisuus. Ajattelemattomuuden jälkeen, jota oli kestänyt koko hänen ikänsä, alkoi hänen sieluaan valaista ajatus: mitä minä olen tehnyt? Kuka minä olen?

— No… no… no… täällähän hän vielä… vielä onkin.
Korrehtuurinluvussa, vai… vai kuinka?

— Ahkera mies, ahkera mies, sanoi kamreeri Svan äänellä, jolla paha omatunto puhuu.

— Me olemme täällä keskustelleet siitä, lausui vuorostaan Angervoinen hymyillen, — että, kun nyt kadotamme monivuotisen ystävämme Antti Salmensuun, niin meidän täytyy, kaikkien, niin nuorten kuin vanhojen, ruveta entistä tarkemmiksi ja varovaisemmiksi. Olisihan se anteeksiantamaton rikos, jos tämä kansallinen yritys…

Kuin toisista maailmoista tullen katsoi Leo Teräs johtokunnan herroihin. He eivät milloinkaan olleet nähneet sellaista vakavuutta nuoren miehen kasvoilla.

— Noo… noo… ei nyt pidä o-ottaa Salmensuun eroa niin… niin surulliselta kannalta. Me olemme a-ajatelleet, että jos… jos lähtisimme Minervaan hiukkasen istumaan, niin saisimme puhua… puhua…

Kolmen kuukauden perästä tapahtui romahdus. Tuli ilmi, että Teräs oli väärentänyt Pitkäsen nimen — eikä ensimmäistä kertaa. Silloin ei Leo Terästä enää pelastanut mikään. Hän tosin ei joutunut oikeuteen, mutta asia tuli puolijulkiseksi ja hän sai lähteä Runolasta. Kysymykseen eivät tulleet kauniit puheet eivätkä juhlaillalliset Minervassa, jollaiset oli pidetty Salmensuulle. Poltettuaan erinäisiä papereita ja korjattuaan lukitusta laatikostaan vanhan ylioppilaslakkinsa sekä pari tyhjää konjakkipulloa hän, hattu niskaan painettuna ja sanomatta kenellekään hyvästi, paiskasi kiinni Runolan oven.

"Alhambrassa" ottivat liike- ja sanomalehtimiehet hänet avosylin vastaan. Eläköön — hän oli nyt kokonaan heidän miehiään — eläköön!

Ja omituista kyllä: vaikka Angervoinen pani liikkeeseen koko perintönsä ja vaikka tiilitehtaan taitava johtaja otettiin Runolaan, niin kustannusosakeyhtiötä ei enää pelastanut mikään.

Eräänä iltana olivat liikemiehet ystävineen koolla Alhambrassa eli Alhamprassa, kuten Ollikaisella oli tapana sanoa. Teräs oli samana päivänä tullut suuren kivimuurin omistajaksi. Mitenkä tämä oli mahdollista — sitä ei Leo Teräs itsekään ymmärtänyt, sillä penniäkään ei hän ollut maksanut eikä hänellä sillä hetkellä ollut taskussa kuin vähän päälle kymmenen markkaa. Mutta Ollikainen ja Paksula olivat järjestäneet asiat ja teräs tunsi olevansa puuttuva rengas äärettömän pitkässä ketjussa, jonka toinen pää oli jossakin hämäräperäisessä maatilassa Suur-Kaupungin lähellä. Tästä maatilasta ketju juoksi erinäisten pankkien ja muiden epämääräisten luotonantolaitosten kautta, sivuuttaen matkallaan erinäisiä suurkaupunkilaisia kivimuureja, sekä päätyi lopulta ihmeelliseen oikeusjuttuun, jota paraikaa selviteltiin Kulojärven käräjillä. Kauppakirja oli kuin olikin hänen hallussaan ja huomispäivänä oli hänen määrä korottaa kaikkien asukkaiden vuokraa. Tämä korottaminen, juuri tämä korottaminen, oli kaikkein tärkein pykälä koko kaupassa.

— Se ujostelee sitä korottamista, sanoi Ollikainen. — Kas, kas, kas kuinka se on totista poikaa!

Hornanheimo katseli savupilven läpi Leo Teräkseen. Nuori liikemies teki vielä varsin lapsellisen vaikutuksen Ollikaisen ja Paksulan rinnalla. Hänen edessään oli vielä pitkä kehitysmahdollisuus. Hänen tielleen tulisi kohoamaan paljon sekä kaupunkitaloja että maakartanoja ja huviloita. Kauppojen kintereillä tulisi seuraamaan monet hauskat juhlaillalliset ja istunnot.

— Eläköön, veli Teräs! sanoi Hornanheimo juhlallisesti, ikään kuin hän olisi ollut Teräksen häissä ja juonut sulhasen maljan. — Onneksi olkoon.

Viereisessä pöydässä nousi äkkiä sielläkin sellainen ilo, ettei se voinut olla herättämättä huomiota liikemiesten seurassa. Mitä ihmettä nuo nyt nauroivat ja mitä se saarnasikaan se nuoriherra, joka seisoi tuolilla ja hosui, jokin paperiviuhka kädessä. Repäiseviä asioita se mahtoi esittää, koska nauru yhtä mittaa keskeytti puheen. Hienonnäköinen herra, vaikka seisoikin selin. Paksula nosti nenänsä pystyyn ja kahmaisi kätensä toisen korvan ympärille kuullakseen paremmin. Muut pöytäkunnan jäsenet olivat siirtyneet omiin asioihinsa. Riti-Rati tiedusteli Ollikaiselta käräjäjuttua, jonka jokin kelloseppä oli nostanut Ollikaisen välittämän huvilakaupan johdosta. Mikä se oli se sellainen kelloseppä, joka vaati kauppaa rikki muka petoksen perustuksella? Ollikainen päästi suuren naurun. Mikä se muu oli kuin sellainen varakas ukonkänttyrä, joka oli tahtonut saada korean huvilan ilmaiseksi. Mutta käräjöiköön ukko vain, maksamaan se hänelle tulee eikä mitään muuta. Hornanheimo ja Teräs olivat yhtäkkiä joutuneet vakavaan keskusteluun tämänlaatuisen talonvälitystyön periaatteellisesta puolesta, mutta molemmat kuuntelivat toisella korvallaan valppaasti, mitä naapuripöydässä sanottiin. He saattoivat varsin hyvin kuunnella kahta keskustelua yhtaikaa, aivan kuin heidän kummallakin korvallaan olisi ollut eri hermokeskusta. Hornanheimo pani merkille, että Teräs tänä yhtenä iltana oli tullut ikään kuin mieheksi. Oli oikein virkistävää jutella hänen kanssaan. Hänellä oli tosiaankin "silmää". Hän saattoi vielä koota suuren omaisuuden ja varmasti kokoaisikin. Yhtäkkiä jäivät molemmat herrat keskellä lausettaan tuijottamaan naapuripöytään, johon tarjoilijaneiti paraikaa kantoi jäihin upotettuja shamppanjapulloja. Puhuja, seisoen tuolilla, löyhytteli kasvojaan yhdenkokoisilla paperiarkeilla, joita viuhkan muodossa piti kädessään. Pöytäkunta nauroi haljetakseen. Äkkiä oikaisi puhuja viuhkaa yleisöään kohti ja jatkoi esitystään:

— Ottakaa siis tästä ikimuistettavasta illasta pieni muisto. Tekisi mieleni nimittää näitä… todistuskappaleita käsissäni… sanoisinko historiallisiksi pelikorteiksi, sillä viisaat maan miehet ovat niillä ajanvietteekseen pelanneet korkeaa peliä. Näette tässä patanihdin asemesta patalakki-virsuäijän, eli… sanoisinko: kansallisnihdin. Hänen nimeään en mainitse sen kunnioituksen vuoksi, jota tunnen itse originaalia kohtaan. Kiitollisuuden velka ei ole mikään miellyttävä velka, mutta te ette jää minulle mitään velkaa, jos otattekin irti pari lehteä viuhkastani ja viette kotiin muistoksi. Sillä näiden paperien arvo, joka kerran oli sata markkaa kappaleelta — on nyt ± 0. Dixi.

— Runolan osakekirjoja! pääsi Leo Teräksen huulilta ja hän tuijotti tuijottamistaan puhujaan, joka riemuhuutojen kaikuessa oli asettunut istumaan. — Runolan osakekirjoja! toisti Teräs.

Paperit kiersivät käsistä käsiin ja herrat tarttuivat niihin nauraen ja meluten. Oli mahdotonta erehtyä: kuva sinivalkealla pohjalla oli kuin olikin Runolan merkki, Väinämöinen, patalakki päässä, jalassa virsut.

— Oliko se Ruokoranta, kuiskasi Hornanheimo jännityksen vallassa, — no, se Sanfrid Säfstrandin poika? Olisiko hän vuosien perästä palannut?

Tutkittuaan äskeistä puhujaa Hornanheimo kuitenkin kohta vakuuttautui, ettei puhuja ollut Ruokoranta. Taisipa vain olla noita Ruokorantoja muitakin kuin se kansallisen Diogeneen poika. Taisipa olla niin, että aika kasvatti niitä.

Hornanheimo naureskeli itsekseen. Ihmeellisesti tosiaan äskeinen pilkkaaja muistutti Ruokorantaa. Mihinkähän sekin, Ruokoranta, oli joutunut.

— Noo-o, ähkyi Ollikainen pöydän takaa, — kivimuurin isäntä hoi…! Kas, kas, vieläkö se nyt ujostelee sitä korottamista! Tilataanpas mekin sitä samppista, mitäs me tässä rupeamme olemaan huonompia kuin nuo tuolla. Pst… pst.. hoi, rööken…

— Runolan osakekirjoja! huudahti Leo Teräs äkkiä ikään kuin hän nyt vasta olisi käsittänyt asian koko sen laajuudessa, ja purskahti nauruun. — Eläköön Runola-vainaja! huusi hän toistamiseen ja huitoi käsillään.

Viereisessä pöydässä liehutti Matti Lohipato häntä vastaan sinivalkoista paperia ja nauroi. Jossakin salin perällä, keskellä sinistä sauhua, paukahti shamppanjapullo.

NINIVEN PROFEETTA

Päiväkausia hän saattoi katsella ihmisvirran kulkua ilman että mikään erityinen piirre ihmisissä pisti esiin. Hän seisoi kadunkulmissa ja unohti, missä hän oli ja kuka hän oli. Alituinen liike ympärillä vaivutti unentapaiseen tilaan, kuten pauhaava vesi, kun se juoksee uomassaan rannallaseisojan ohitse. Daniel Ståhle heräsi johonkin nauruun tai katseeseen, joka kohtasi häntä, ja läksi silloin liikkeelle, häviten kuin pieni aalto lukemattomien samanlaisten joukkoon.

Mutta sitten tuli hetkiä, jolloin ihmisten ajatukset astuivat ulos kätköistään ja asettuivat heidän kasvoilleen kuin irtipäästetyt linnut häkkinsä katolle. Silloin tuntui kauhealta. Oli kuin ei enää olisi voinut elää, kuin ei maailma olisi voinut pysyä pystyssä, kuin se tällä hetkellä, tässä silmänräpäyksessä olisi täytynyt muuttua tomuksi ja tuhaksi. Kauheita asioita seisoi kirjoitettuna ihmisten kasvoihin, lastenkin.

Kuinka Jumala saattoi sitä kärsiä, kuinka ei hän heti hävittänyt Niniveä? Olihan hänellä valta. Eikö sen pahuus vielä ollut tullut hänen kasvojensa eteen? Eikö hän nähnyt, mitä oli kirjoitettuna Niniven lasten otsaan?

Daniel hätääntyi Niniven puolesta. Vanha Ninive, Jumalan suuri kaupunki, kolmen päivämatkan suuruinen, oli ollut hänelle rakas, hän ei ollut tahtonut sen häviötä. Mutta Niniven lapset itse olivat tahtoneet nauttia ja muuttua tomuksi. Jumala oli viimeiseen asti tahtonut varjella heitä, mutta lopulta heille oli käynyt, niin kuin he olivat tahtoneet. Jo kauan oli vanha Ninive ollut tomua ja tuhkaa. Jos uuden Niniven lapset olisivat tahtoneet mennä katsomaan sijaa, kuhunka Jumalan vanha kaupunki oli haudattu, niin eivät he olisi löytäneet sitä.

Kuinka kaunis olikaan tämä uusi Ninive! Sen lapset olivat rakentaneet komeita taloja, katuja, puutarhoja ja muistomerkkejä. Kun ilta tuli, loisti tuhansia valoja. Olisi luullut, että itse Jumala oli rakentanut uuden Niniven kuningaskaupungiksi ainokaiselle pojalleen. Jumala rakasti uutta Niniveä, suurta kaupunkiaan, kolmen päivämatkan suuruista. Eikö ollut mitään keinoa estää Niniven pahuutta tulemasta Jumalan kasvojen eteen, eikö ollut mitään keinoa poistaa tomun ja tuhkan ajatuksia, jotka asuivat Niniven lapsissa, eikö ollut mitään keinoa säästää Niniven kauneutta ja varjella sitä muuttumasta tomuksi ja tuhaksi?

Eräänä päivänä seisoi Daniel raitiovaunun sillalla. Aurinko paistoi häneen ja hänen ajatuksensa lepäsivät. Rahastaja seisoi hänkin auringossa ja katseli kevään tuloa. Viimeiset lumet sulivat, lehtisilmut paisuivat, nurmikot alkoivat vihannoida. Hyönteisetkin liikkuivat auringossa. Vaunu pysähtyi ja sillalle astui nuori tyttö. Ennen pitkää oli hän keskustelussa rahastajan kanssa. Heidän suunsa puhuivat vaihtolipuista, kaduista ja pysäkeistä, mutta heidän silmänsä ja hymynsä puhuivat aivan toista. Tytön hymyilevistä kasvoista hohti tulikiven karva kuin lahoavasta puusta. Hän puhui ja nauroi ja nauroi ja puhui. Hän ei huomannut kalpeaa kanssamatkustajaa, joka tuijotti häneen. "Älä tee Jumalaa murheelliseksi, ajattele itseäsi ja kaupunkia!" rukoili Danielin katse. Mutta tulikivenhohde silmissään hymyili tyttö vain rahastajalle. Silloin kävi Daniel kiinni hänen ranteeseensa.

Tyttö huudahti, rahastaja tönäisi rauhanhäiritsijää ja palautti hänet järjestykseen. Sitten oli kaikki ennallaan. Mies ja nainen jatkoivat leikkiään, heidän kalpea kanssamatkustajansa tuijotti katuun. Aurinko paistoi heihin kaikkiin.

Häntä värisytti keskellä auringonpaistetta ja hän tunsi suurta väsymystä.

Autot, jotka täynnä ihmisiä ajoivat keväisinä iltoina Suur-Kaupungista, tekivät kammottavan vaikutuksen. Miehet ja naiset huusivat ja nauroivat. He olivat kauniit ja nuoret, Jumalan rakkaan kaupungin lapsia. Mutta lahoamisen tuli ympäröi heidän kasvojaan ja loisti heidän silmistään. Eivätkö he tunteneet polttoa kasvoillaan, eivätkö he nähneet, missä vaarassa he olivat ja mihin vaaraan he saattoivat kaupunkinsa? Eivätkö he tietäneet, minkä merkin he olivat ottaneet otsalleen? Daniel pysähtyi ja katseli henkeä pidellen, kuinka kävisi. Kuorma täynnä naurua läheni tomupilvessä. Vaunun silmät lähettivät edellään kaksi suurta, terävää sädettä, jotka ikään kuin puhkaisivat auki tien. Nauru ja lahoamisen tuli värisivät ilmassa vaunun yllä.

Mitä tehdä? Eihän voinut antaa noiden kauniiden ihmisten hukkua ja hukuttaa kaupunkia!

Daniel Ståhle meni kaupungin ulkopuolelle, sinne minne hän oli nähnyt autojen ajavan. Hän seisoi tiellä, jonka kevätaurinko oli paahtanut lämpöiseksi, ja katsoi nuorta vihantaa, mutta hänen ajatuksensa olivat yksinomaan siinä vaarassa, mikä uhkasi kansaa ja kaupunkia. Ei yhtäkään autoa hän päästäisi ohitseen, ennen kuin hän oli näyttänyt ninivenlapsille merkin, joka paloi heidän otsallaan. Heidän täytyi kääntyä takaisin, kunkin täytyi mennä yksikseen kammioonsa ja huutaa Jumalansa puoleen. Heidän täytyi ymmärtää, että tämä oli kaikkein tärkeintä: välit selviksi Jumalan kanssa.

Danielin ei tarvinnut odottaa kauan. Suuri tumma auto tuli, puskien kahdella valosarvellaan auki tien tomua. Daniel seisoi keskellä tietä ja huitoi käsillään. Kummitus päästi kauheita törähdyksiä, mutta ei hiljentänyt vauhtiaan. Daniel huusi suurella äänellä. Ilma tuli jo, vauhdin työntämänä, voimakkaana puhalluksena häntä kohti.

Tomupilvi peitti hänet, törähdykset olivat kuin yhtämittaista ammuntaa.
Äkkiä ne vaikenivat ja sijaan tulivat ihmisäänet.

— Kuilu! huusi Daniel hätääntyneenä. — Kääntykää takaisin ja menkää kukin kammioonne huutamaan Jumalanne puoleen…

Vaunun ohjaaja huusi ja torui. Herra, joka istui nuoren naisen rinnalla, rupesi hänkin torumaan. He kysyivät jotakin ja vaativat vastausta, mutta kysymys koski Danielin mielestä jotakin aivan turhanpäiväistä ja hän sanoi heti tärkeän asiansa.

— Teidän otsallanne on lahoamisen merkki. Jumalan tähden, pelastakaa itsenne ja kaupunki!

— Ei! huusi nainen ja nousi seisomaan. — Se on nyt se kuuluisa Niniven profeetta. Kuinka hän on kaunis! Minä tahdon puhua hänen kanssaan.

Herra puhui jotakin siitä, miten tuollaisten sallittiin vapaasti liikkua ulkona, mutta nainen oli noussut ja kääntynyt Danielin puoleen.

— Käänny takaisin. Mene yksinäisyyteen ja ajattele elämääsi. Älä leiki. Sinä olet kaunis ja sinä kuulut Jumalalle. Minulla oli sisar, joka ajoi niinkuin sinä. Käänny takaisin…

Nainen oli irroittanut kukan rinnastaan ja kosketti sillä keveästi nuoren miehen lapsellisia kasvoja.

Daniel tunsi kasvoillaan liekin hänen silmistään ja aikoi juuri tulisesti käydä selittämään, miten vaarallinen merkki oli Niniven lasten otsalla, kun auto läksi liikkeelle ja työnsi hänet syrjään. Naisen punainen kukka lahosi jo maantien tomussa. Hänen huntunsa liehui vielä hänen ympärillään. Daniel seisoi tiellä ja katseli etenevää tomupilveä.

— Kuinka kaunis hän oli ja kuinka Jumala rakastaa häntä, ajatteli hän. — Voiko hänen toivonsa olla muuttua tuhaksi ja tomuksi…? Niniven profeetta! muisti hän samassa. — Olisiko Jumalan sana tullut minulle… minulle?

Hän pysähdytti muitakin autoja. Kuljettajat ja herrat suuttuivat hänelle silmittömästi, naiset katselivat häneen uteliaina, eräs heitti hänelle lentosuudelmia. Ei ainoakaan auto kääntynyt takaisin. Niniven lapsilla näytti olevan oma tahtonsa.

— Olenko minä hullu? ajatteli Daniel, kun hän illalla, väsyneenä ja nälkäisenä astui kotia kohti. — Vai olenko minä Niniven profeetta?

Kerran hän joutui näkemään, miten hevonen ylämaassa veti hyvin suurta kuormaa. Ajaja istui kuormalla, löi piiskalla ja kirosi. Daniel riensi auttamaan hevosta. Mutta mäen päällä nosti ajuri melun. Hän oli suutuksissaan lyödä Danielia. Ihmisiä kokoontui ja poliisi tuli. Ajuri vetosi yleisöön: oliko hänen hevosensa huono? Eikö se muka jaksanut, eikö hänellä ollut oikeutta käskeä sitä ylämaassa, eikö se ollut hänen? Poliisi otti Danielia niskasta ja käski hänen lähteä kotiin. Daniel kulki katuun tuijottaen.

Joukko poikia käveli hänen perässään. Heitä huvitti repale, joka oli irtaantunut Danielin takista. Daniel tunsi äkkiä haluavansa tehdä pojille jotakin iloa, lahjoittaa heille jotakin. Eikö hänellä ollut yhtään rahaa? Ei. Mutta hän tahtoi mennä heidän mukaansa ja kertoa heille tarinan Ninivestä. Hän kääntyi ympäri. Pojat hätkähtivät hetkeksi hänen katsettaan, mutta sitten he päästivät pahan naurun. Ja Daniel näki juuri sillä hetkellä, jolloin hän oli alkamaisillaan heille puhua, että ajatusten linnut oli päästetty irti ja istuivat häkkinsä katolla. Kauheita asioita oli kirjoitettuna poikain kasvoihin, rikollisuutta tästä hetkestä lähtien aina heidän päiviensä loppuun asti.

Sanat kuolivat Danielin huulilla. Mitä kauheita asioita nuo tulisivatkaan tekemään. Eikö ollut mitään keinoa? Jollei, niin Niniven täytyi hukkua.

Kerran hän joutui auttamaan naista, joka kantoi ruumisarkkua. Arkku ei ollut pieni, vaikka se oli valkoinen, ja sitä oli hankala kantaa sen pitkän muodon vuoksi. Nainen oli avusta kiitollinen. Hän kertoi, että hänen neljätoistavuotias tyttärensä oli kuollut. Olihan sitä ikävä, se oli jo niin auttanut äitiä. Kaikki muut lapset olivat pienempiä. Mentiin sillan yli, tultiin köyhien kaupunginosaan ja poikettiin suuren kivimuurin portista sisään. Kolkolla pihamaalla juoksi vastaan joukko lapsia eikä Danielin apua enää tarvittu.

Hän seisoi kauan ja katseli kaupunkia kuten katsellaan toipuvaa rakasta sairasta, ja hänen mielessään oli kuin juhla.

Eräänä aamuna luettiin sanomalehdistä: Itsemurha. Eilen tavattiin ompelijatar Emmi Lilja kuolleena vuoteessaan, asunnossaan Merikadulla n:o 35. Kun vainaja jo pitkän aikaa oli ollut raskasmielinen, epäillään hänen hä'ällä päättäneen päivänsä. Lääkärintutkimus tulee tietenkin varmistamaan kuoleman syyn. Lilja oli kuollessaan ainoastaan 20 vuoden vanha.

Luettuaan uutisen sai Daniel päähänsä, että tämä Lilja oli heidän pienen kasvattityttärensä, Annikin, äiti. Kotiväen vakuuttelut ja todistelut eivät auttaneet — ikään kuin rikokset olisivat kiertyneet kimppuun ja jokainen olisi iskenyt käärmeenpäänsä hänen lihaansa, Daniel kärsi. Minkä tähden maailma oli niin paha ja onneton? Äiti hoiteli nuorukaista ja puheli hänelle kuin sairaalle. Ei sopinut surra tuolla tavalla. Maailma oli sekä hyvä että paha, oli paljon kunnollisia ihmisiä, jotka taistelivat syntiä vastaan ja tekivät työtä. Täytyy jättää asiat Jumalan käteen, täytyy antaa nisujen ja ohdakkeiden kasvaa elonaikaan asti. Ihminen sekoo, jos rupeaa ajattelemaan maailman pahuutta. Mutta Daniel ei saanut rauhaa. Hän alkoi yhä enemmän uskoa, että Jumalan sana oli tullut hänelle, Danielille, Voldemar Ståhlen pojalle. Hänen täytyi varoittaa kansaa ja kaupunkia.

Ja hän astui sisään kiiltävästä ovesta, josta hän näki menevän paljon kansaa. Hän tunsi paikan, hän oli joskus ollut siellä isänsä ja sisarensa kanssa. Ihmiset istuivat pöytien ympärillä, söivät ja joivat — aivan kuten hän itse kerran oli istunut, silloin kun hän ei vielä ajatellut mitään. Huone oli rikas ja ihmiset rikkaissa puvuissa. Heidän kasvoilleen oli kirjoitettuna, että he puhuivat tyhjiä ja turhia sanoja.

Daniel tarttui tuolinselustaan tyhjän pöydän ääressä keskellä huonetta ja sanoi:

— Ystävät, te puhutte tyhjiä ja turhia sanoja, ettekä ajattele mitään. Mutta älkää tehkö itsellenne vahinkoa. Jumala rakastaa teitä, te olette kutsutut onneen, te ja teidän kaupunkinne, tämä kaunis uusi Ninive.

Joku tarttui hänen käsivarteensa. Tarjoilijaneiti seisoi hänen edessään ja osoitti hänelle ovea. Kun ei puhuja tahtonut lähteä, tuli nuori poika tarjoilijaneidin avuksi. Daniel katsahti ympärilleen. Pilkka oli kymmenillä kasvoilla. Se istui kuin naurava harakka ihmisten silmissä ja suupielissä. Joku kalpea nainen oli noussut ja tuijotti, silmät täynnä kyyneliä, puhujaan. Kun Daniel jo käveli kadulla, juoksi sama nainen hänen perässään ja tarttui hänen käteensä.

— Tahtooko Ninive elää? kysyi profeetta itseltään illalla, kun hän palautti mieleensä monet naurajat ja jonkun harvan ihmisen, joka oli katsonut häneen vakavasti. — Tahtooko Ninive tulla tomuksi ja tuhaksi vai tahtooko se elää?

Daniel Ståhle oli herättänyt huomiota ja antanut Suur-Kaupungille puheenaihetta. Häntä kutsuttiin yleisesti Niniven profeetaksi. Hienot naiset keskustelivat hänestä mielenkiintoisesti ja jotkut tunnustivat suoraan, että he olivat rakastuneet häneen. Taiteilijat katselivat häntä sopivana mallina erinäisiin tarkoituksiinsa ja kirjailijoiden mielessä alkoi itää, kun he näkivät kärsivän, kuvankauniin nuorukaisen kulkevan kadulla. Kuinka saattoi olla niin kaunis eikä yhtään tietää siitä? Sisaret, joiden kauneudesta aikoinaan oli niin paljon puhuttu, eivät olleet mitään profeetallisen veljensä rinnalla.

Eikä yksin Suur-Kaupungin hienosto näin kiinnittänyt huomiota Daniel Ståhleen. Laitakaupunkien uskovaiset olivat hekin ottaneet selkoa hänen toiminnastaan ja odottivat, mitä hedelmiä hänen profeetallisesta toimestaan näkyisi. He jos kutka tiesivät, että Ninive tarvitsi herätystä. Niin syntinen oli aika, että vain täytyi ihmetellä Jumalan pitkämielisyyttä. Muutamat laitakaupungin naiset hankkivat Daniel Ståhlelle saarnaluvan ja rupesivat kutsumaan häntä pastoriksi. Tämä tapahtui, kun Daniel kerran oli joutunut selkkauksiin poliisien kanssa ja viettänyt koko yön humalaisten seurassa poliisikamarissa. Sen jälkeen täytyi Danielin käydä kokouksissa ja ompeluseuroissa puhumassa.

Mutta profeetta oli kumma mies. Hän puhui aina yhtä ja samaa, aivan kuten lintu, joka osaa vain yhden ainoan oman nuottinsa. Aina hän puhui merkistä ihmisten kasvoilla, tomusta ja tuhasta. Kun saarnan oli kuullut muutamaan kertaan, osasi sen ulkoa. Niin sanoivat monet ja pilkkasivat profeettaa, mutta toiset olisivat jaksaneet kuulla häntä aamusta iltaan. He itkivät, kun he vain katsoivatkin häneen. Joskus saattoi profeetta yhtäkkiä poiketa aiheestaan ja lausua julki jonkun läsnäolevan pahat ajatukset. Ei sellaista kukaan kärsinyt, että toinen ihminen, vaikka hengellisesti armoitettukin, tuli suuren seurakunnan kuullen sanomaan: sinä näyttelet tässä uutta pukuasi, tai: sinä kadehdit ystävätärtäsi, joka tuolla pyyhkii kahvikuppeja! Profeetta sai paljon vihamiehiäkin.

Hänen uskollisimpana ystävänään esiintyi aina leskirouva Alviina Viiman, joka eli pienestä pääomastaan ja joka niin muodoin oli riippumaton. Hän jaksoi kuunnella "pastoria" loppumattomiin, hän hoiti usein kokouksissa tarjoilua ja toimitti lukkarin virkaa. Hän oli vielä nuorekas ja hänellä oli laulunääntä. Hän myöskin puolusti nuorta saarnaajaa, kun hänen kimppuunsa käytiin.

— Pitääkö hänen sitten kaikin mokomin tunnustaa jotakin uskoa, sanoi hän, kun häneltä vaadittiin tietoa siitä, minkä hengen lapsia profeetta oikeastaan oli, ja lausuttiin epäilys, etteihän vain oltu tekemisissä väärän profeetan kanssa. — Hän on ennen kaikkea Jumalan lapsi. Hänpä juuri ei vapaasta tahdostaan tahdo tunnustaa mitään lahkoa, vaan ainoastaan Jumalan lasten nöyryyttä… Vanhan testamentin uskoa? Sen vuoksi, että hän saarnaa Niniveä vastaan? Niinkuin ei tämä Suur-Kaupunki olisi Ninive pahuudessaan ja juoppoudessa! Minä olen aina ollut sitä mieltä, ettei ihmisen pidä sitoa itseään mihinkään lahkoihin ja samaa mielipidettä on pastori. Sen vuoksi me suhtaudummekin niin hyvin toistemme seuraan. Pastori aina sanoo, että on niin hauskaa, kun Viimanska pesee kupit, tietää, että on puhdasta. Me menemme pyhänä Saareen ja minä annan kahvia viisitoista penniä kuppi.

Pyhäiltana seisoi profeetta todella rantakalliolla Saaressa ja katseli yli tyynen merenlahden valkoista Niniveään, jonka tornit kohosivat keväisen autereen sinestä. Hänen ympärillään oli parikymmentä naista ja he lankesivat kaikki polvilleen hänen kanssaan ja rukoilivat kansan ja kaupungin puolesta. Tuli räiskyi kivien kolossa ja rouva Viimanin kirkas kahvipannu mustui liekkien keskellä. Sellaista kahvia kuin Viimanska, ei kukaan keittänyt, se oli varma. Eikä kellään ollut niin valkoisia pöytä- ja pyyhinliinoja. Juotiin kolme kuppia kahvia ja veisattiin kuppien välissä. Kaunis, syntinen Ninive hymyili lahden takana, ikään kuin ilkkuen profeettaansa ja hänen seuralaisiaan. Illalla palattiin kahdessa veneessä kaupungin rantaan. Laulettiin.

— Miksei rouva Viiman laula? kysyi profeetta, joka huomasi tutun äänen puuttuvan kuorosta.

— Pastori kysyy, miksei Viimanska laula! huudettiin toisesta veneestä toiseen.

Kun saarnaaja rannassa sanoi hyvästi naisille, ilmoitti rouva Viiman haluavansa kahden puhua pastorin kanssa. Muut naiset jäivät siis kantamaan tarjoilutarpeita ja rouva Viiman käveli Ståhlen rinnalla puhkeavien lehmuksien alla.

— Minä vain sitä, sanoi rouva Viiman, — että pastori ottaa vain muita keittämään kahvia — ainahan niitä on tulijoita! Ja ehkä ne voivat antaa kahvin kymmenen penniä kuppi. Ja voivathan ne laulaakin. Onhan sillä Sandralla ääntä kuin palovahdilla. Niin että minä vain… etten mitenkään tahdo olla tiellä.

Ståhle ei ymmärtänyt syytä rouva Viimanin suuttumukseen ja vakuutteli vilpittömästi, ettei kukaan muu voinut tulla kysymykseenkään auttamassa huviretkillä, niin kauan kuin rouva Viiman vain tahtoi nähdä sen suuren vaivan ja laulaa ja keittää kahvin.

— Mitä pastori sitten lähetti Sandran pyyhkimään kuppeja! huusi
Viimanska.

— Ettei rouva Viiman väsyisi, siitä syystä vain, vakuutti Niniven profeetta.

Hetkisen rouva Viiman taisteli itsensä kanssa, mutta sitten hän purskahti itkuun.

— Pastori ottaa hänet vain! huusi ärtynyt nainen, — kyllä hän on tulossa. Hänellä on jo pastorille kirjekin taskussa, hän kehuu, että pastori nai hänet. Niin että pyyhkiköön vain kupit minun puolestani ja keittäköön kahvit myös. Ja koska nyt näin on, että tämä meidän karriäärimme tähän loppuu, niin… niin, jos pastori antaisi pois sen sata markkaa, jonka minä… jonka minä pastorille kaikin mokomin tahdoin lahjoittaa, kun luulin, että me pitemmältäkin olisimme niinkuin ystävät.

Onneksi ei Ståhle ollut kajonnut seteliin, jonka ystävätär väkisin oli tyrkyttänyt hänelle jokin aika sitten. Hän otti siis setelin taskustaan ja ojensi sen entiselle suojelijattarelleen. Tumma puna oli profeetan kasvoilla, kun hän sanoi hyvästi rouva Viimanille.

Hän ikävöi yksinäisyyttä. Jospa hän olisikin saanut mennä vanhan ystävänsä luo, joka oli löytänyt yksinäisyyden. Hän oli oikeassa: ihmisen täytyy aina olla yksin.

Profeetta joutui tekemisiin monenmoisten ihmisten kanssa. Niinpä rouva Jurvelin pysähdytti hänet kerran kävelyllä ja vannotti häntä tulemaan luokseen. Daniel ei tietänyt, että hänen edessään seisoi nainen, jota oli epäilty ja osaksi rangaistukin rikoksista mitä raskainta laatua: tiedettiin hänen myrkyttäneen miehensä, päästäkseen käsiksi hänen omaisuuteensa, ja käyttäneen apulaisenaan rakastajaansa. Daniel näki edessään ainoastaan surupukuisen naisen, jonka kasvoja peitti niin tiheä harso, ettei piirteitä voinut erottaa.

Niin pian kuin profeetta joutui katsomaan komeaa leskeä kasvoista kasvoihin, näki hän rikollisuuden rehevänä ja moninaisena versovan esiin joka rypystä kasvoista, maalatuista huulista ja silmistä, jotka olivat kuin kaivot. Suloisessa tuoksussa, joka ympäröi leskirouvaa, loistossa ja väreissä, joiden keskellä hän liikkui, yksin elävissä ruusuissakin, joita pöydät ja ikkunat olivat täynnä ja joiden punaisia, valkoisia ja keltaisia kimppuja peilit kertasivat, kaikessa tässä oli jotakin niin kammottavaa, että profeetta ajatteli suorastaan pakoa. Mutta rouva Jurvelin istutti hänet pehmeille patjoille koiransa viereen ja jäi itse toiselle puolelle pientä pöytää. Siitä suorastaan ei päässyt minnekään.

— Kaunis lapseni, sanoi rouva ja hänen silmänsä kaivot lepäsivät salaperäisinä profeetan edessä, — kuinka te näin nuorella iällänne olette tullut ajatelleeksi sellaisia asioita kuin Jumala, Ninive… katoavaisuus… ja synti… ja muu sellainen pyhä? Nyt vasta minä rupean ajattelemaan niitä! Ja kun on noin kaunis kuin te — niin, niin, te olette hyvin kaunis — ja nuori, niin haluaisi ymmärtääkseni hiukan nauttia elämästä ja rupeaisi pyhäksi vasta vanhempana. Ei, ei, älkää keskeyttäkö minua: te olette pyhä ja juuri sen tähden rakastan teitä.

— Mutta lapsi, keskeytti kaunis rouva, ennen kuin hän vielä oli ehtinyt saada sanaa suustaan, ja laski lihavan, valkoisen kätensä pöydän yli hänen käsivarrelleen, — olenko minä nyt niin syntinen?

— Olette, vastasi Daniel avomielisesti, — en ole koskaan nähnyt ketään niin syntistä.

Rouvaa huvitti suuresti. Sen sijaan, että hän olisi ottanut pois kätensä, oikaisi hän vielä toisenkin kätensä pöydän yli, niin että rannerenkaat helisivät.

— Oletteko te noin ankara? sanoi hän leikillisesti, — sitä minä en olisi uskonut. Ei, te ette saa mennä! Mihin teillä on kiire: rakastettuko odottaa, vai onko teistä synti rakastaa…? No niin, teidän täytyy auttaa minua. Puhun teille nyt kuin rippi-isälle. Mutta istukaa nyt! Ettekö te tiedä, että profeetan aina täytyy olla valmis kuulemaan synnintunnustuksia. Juokaa vähän viiniä.

— Menkää nyt, jos pääsette! Kas, minä tahdon kuin tahdonkin nyt tietää, mitä te sanotte minun "rikoksistani". Katsokaa, minä ymmärrän, että on tehnyt rikoksen, jos on tehnyt jotakin sellaista, jota katuu. Mutta minä en kadu enkä koskaan ole katunut. En siis ole tehnyt mitään rikosta, sillä onhan jokaisella ihmisellä omatunto. Ja kuitenkin ovat ihmiset pitäneet minua vankeudessa puolitoista vuotta. Sukkia sain kutoa ja neuloa paitoja — luuletteko, että se oli hauskaa! Minua syytettiin murhapoltosta. Tahdoin muka johtaa ihmisten huomion muualle siksi aikaa, kun otin hengiltä mieheni… Mutta jos joku tietäisi, kuinka hän kidutti minua, minä en saanut mennä ulos, en nähdä yhtään miestä… Hän… Sanokaa… Ei, älkää vielä… Viisi minuuttia…! Te, joka tunnette Jumalan, sanokaa, onko hän niin ahdasmielinen, ettei hän ymmärrä ihmistä, jonka hän itse on luonut, että hän tuomitsee…

Profeetta tarttui raivostuneena pieneen pöytään, paiskasi sen kumoon ja mursi auki tien. Nainen lyyhistyi maahan ja kietoi kätensä hänen polviensa ympäri. Hän vihasi tuota naista, kaikkia naisia, koko Niniveä.

— Hävitä Ninive, hävitä Ninive! huusi hän Jumalalle. — Ja sinä hävitätkin!

Tämän jälkeen hän sairastui ja hänen omaisensa olivat hänestä hyvin levottomat. Kun hän alkoi tointua, näki hän edessään rakkaat, vakavasti hymyilevät kasvot. Äiti kertoi siitä, miten pappa pian saisi lomaa ja silloin he kaikki pääsisivät kuukaudeksi maalle. Kokonaiseksi kuukaudeksi! Daniel saisi niittää heinää ja leikata ruista. Se tekisi hänet terveeksi.

— Et lapseni, ethän toki. Kipeä sinä olet ollut. Mutta sinä paranet.
Nyt pitää vain paljon olla auringossa eikä ajatella mitään.

Daniel tunsi, että äiti sittenkin joskus oli ajatellut hänen olevan hullun. Eikö hänen kärsimyksiinsä sitten ollut mitään syytä? Eikö Suur-Kaupunki ollutkaan mikään Ninive, joka oli vaarassa? Mutta ei saanut ajatella, piti vain maata auringossa!

Sinä kesänä oli paljon aurinkoa ja Daniel lepäili kallioilla meren rannalla. Sinne ei arkipäivisin tullut ihmisiä, siellä oli vain sairashuoneita. Daniel oli löytänyt kivien välissä syvennyksen, joka oli kuin häntä varten tehty. Hän näki sieltä meren ja läheiset saaret sekä sairaalarakennusten mustia kattoja, mutta kukaan ei nähnyt häntä.

Eräänä päivänä keskellä sydänkesää hän lepäili tavallisella paikallaan auringossa. Hän näki taivaan sinen, vihertävän meren, lokit ja sairaaloiden katot puoleksi kuin unessa, puoleksi todellisuutena. Hänen mieleensä johtui Joona, joka istui majassaan, katsellen, miten kaupungin kävisi. Mutta samassa ajatus haihtui. Tuulenhenki vei sen mukanaan.

Äkkiä hänestä tuntui siltä kuin kappale taivaan sineä olisi ilmestynyt alas maahan ja liidellen lähennyt häntä. Kolme tyttöä läheni, käsi kädessä. Kun he pääsivät punaiselle, auringonpaahtamalle kalliolle, jäivät he ihastuksissaan katselemaan merta. Daniel seurasi heitä silmillään, niinkuin seurataan pilviä. He poimivat ruohoja kivien välistä, hyräilivät, katselivat merta ja katselivat taivasta, ja istuutuivat vihdoin lähelle sitä paikkaa, missä Niniven profeetta makasi.

Jonkin aikaa he olivat puhelleet sairaista, lääkäreistä, perhosista ja kukkasista, kun he rupesivat kyselemään toisiltaan, mistä syystä he olivat antautuneet sairaanhoitajan työhön.

— Minä hoidin äitiä, kun hän oli kuolemantaudissaan, puhui hiljainen, yksikantainen ääni. — Minusta tuntui jo heti äidin kuoleman jälkeen siltä kuin elämä olisi käynyt niin tavattoman turhaksi. Sitten meni isä uusiin naimisiin enkä minä enää voinut olla kotona. Minä koetin sitten yhtä ja toista, mutta kaikki tuntui niin turhanaikaiselta. Lopulta minä sitten tulin sairaanhoitajattareksi.

— Minun on aina tehnyt mieli työtä, jossa olisi sisältöä. Minulla oli halu tulla näyttelijättäreksi. Isä ja äiti eivät suostuneet. Jos minulla olisi ollut rahaa, olisin ostanut maata ja hoitanut karjaa. Sitten tutustuin sinuun, Maria. Ja sinun kehoituksestasi rupesin sairaanhoitajattareksi. En, en kadu. Joskus tekee mieleni takaisin maailmaan. Mutta kun minä kaksi viikkoa olen ollut lomalla, ikävöin jo sairaitteni luo.

— Te tiedätte molemmat, niin hyvin sinä Maria kuin sinä Anna, että minut sairaana tuotiin tänne sairaalaan. Mutta te ette tietäneet, minkä vuoksi minä tulin kipeäksi. Se oli minulle niin arka asia, etten edes hourinut siitä. Minä olin rakastunut. Elämässäni ei ollut, kuten yleensä nuorten, pieniä rakastumisia, ja kun tämä ensimmäinen ja ainoa tuli, teki se minut sairaaksi… Hän oli nuorempi minua, oppilaani, lapsi — mielettömyyttä…! Ihmeellistä on elämä.

Tytöt istuivat ääneti ja tuijottivat eteensä. Mutta Daniel Ståhlen elämä oli ikään kuin pysähtynyt kulussaan. Hän oli kuullut tutun äänen ja kohtalokkain tapaus hänen elinikänsä aikana oli muistollaan vallannut koko hänen olemuksensa. Oli kuin hän sillä hetkellä olisi sulkenut syliinsä Thyra Starkin ja suudellut häntä.

Meren takaa purjehti pitkin taivaanlakea esiin valkoisia pilviä, ja kun ne ennättivät keskelle sinistä ilmaa, pysähtyivät ne ja saivat oudon muodon.

Yhä uusia ja uusia pilviä tuli merten takaa ja kun ne pääsivät keskelle taivasta, saivat ne saman kolkon muodon kuin edelliset. Tytöt painautuivat toisiaan vasten.

Pilvet seisoivat silmänräpäyksen paikallaan kuin uni, jossa näytetään ihmiselle tulevia asioita. Sitten olivat ruumisarkut taas pilviä vain, jotka purjehtivat yli poutaisen taivaan.

Tytöt huomasivat, että oli aika lähteä, ja Anna ja Maria riensivät punaisen kallion poikki. Kolmas tytöistä pysähtyi, ikään kuin pilvi-enne tai mennyt muisto olisi niin järkyttänyt hänet, että hänen täytyi koota voimia lähteäkseen työhönsä.

— Thyra! huusivat toverit, mutta hävisivät, kun näkivät hänen tarvitsevan yksinäisyyttä.

Valtava muutos tapahtui silmänräpäyksessä hänen koko olennossaan. Oli kuin monimutkainen koneisto vuosikausien ponnistusten perästä äkkiä olisi siirtynyt paikoilleen. Hämärän jälkeen valkeni päivä. Kaikki, mikä vuosien aikana oli ollut ongelmallista, työlästä, läpipääsemätöntä, kävi äkkiä yksinkertaiseksi, helpoksi ja sanomattoman ihanaksi.

Tyttökin oli kääntynyt ja nähnyt Danielin. He lähestyivät toisiaan ja löysivät toistensa vapisevat kädet. Muutamalla pienellä sanalla pyyhkivät he pois vuosien väärinymmärrykset ja kärsimykset. He osasivat kaikki rakkauden mielettömät hyväilysanat ja tuhlailivat niitä toisilleen. He vaipuivat toistensa syleilyyn ja heidän huulensa löysivät toisensa.

"KANSALLINEN DIOGENES"

Korkea lauta-aita oli jo vuosia ollut erottamassa "Kansallisen Diogeneen" taloa "Ninivestä". Myöskin portti oli tukeva ja lukko luja. Kun ohitse asteleva Suur-Kaupunki aikoinaan oli nähnyt mahtavan aidan kohoavan entisen lahon tilalle, olivat sen petiittimiehet nauraneet kilpaa sen katupoikien kanssa. Edelliset olivat sepittäneet "pätkiä" lehtiinsä, jälkimmäiset viskelleet kiviä ja törkyä aidan yli vanhan saiturin puolelle. Mutta pian oli aitaan totuttu ja yhä harvemmin muistivat ohikulkijat lausua toisilleen: "Tuolla asuu rikas ukko Säfstrand." Kerran vuodessa kummitteli ukon nimi vielä niiden henkilöiden joukossa, jotka korkeiden vuositulojensa ja niistä johtuvien korkeiden verojen vuoksi mainittiin sanomalehdissä, mutta hän itse sai olla rauhassa. Jos tuli kysymys Sanfrid Säfstrandin miljoonista, niin käännyttiin insinööri Starkin puoleen, joka hoiti ukon asioita. Hän oli kuitenkin jäykkä mies eikä hellittänyt rahoista mitään. Daniel Ståhlen, Niniven profeetan, luultiin äkkiä saaneen vaikutusvaltaa ukon miljooniin, hän kun oli joutunut kihloihin insinööri Starkin sisaren kanssa. Piirienkin merkkihenkilöt saattoivat nyt kääntyä Danielin puoleen pyynnöllä, että hän koettaisi vaikuttaa insinööriin, jotta saataisiin jotakin pelastetuksi rahoista, ennen kuin ne häviäisivät Ruokorannan mukana ulkomaille.

Se, joka kaikkein kiihkeimmin vetosi Danieliin, oli hänen veljensä Leo Teräs. Hän ja eräät liikemiehet olivat kiinnittäneet huomionsa siihen erinomaiseen kadunkulmaukseen, josta kauppias Säfstrandin talo muodosti suurimman osan. Nyt sattui naapuritalo olemaan myytävänä, mutta se ei yksinään riittänyt sen suunnitelman toteuttamiseen, joka väikkyi Teräksen ja hänen ystäviensä silmissä.

Kerrassaan suurenmoinen suunnitelma! No, sellainen, että Suur-Kaupunki sen toteuttamisen avulla todella kohoaisi eurooppalaisten miljoonakaupunkien tasalle. Sillä mitäpä Suur-Kaupunki tähän asti oli ollut muuta kuin pahanpäiväinen pesä. Mutta jos tämä suunnitelma saataisiin toteutetuksi, niin siitä yhdellä iskulla tulisi todellinen suurkaupunki. Siihen, missä nyt oli puuhökkeleitä ja lauta-aitoja, kohoaisi palatsi, sellainen, ettei maailmassa vertaa! Jo kun laivalla lähestyttäisiin Suur-Kaupunkia, täytyisi jokaisen ulkomaalaisen, silmät selällään, kysyä, mikä linna se sieltä loisti. Eivät mitkään Suur-Kaupungin entisistä rakennuksista olisi mitään tämän rinnalla. Syysiltoina voisi palatsi toimittaa suorastaan majakan virkaa, aivan kuten siellä Amerikan pääkaupungissa se Vapauden patsas. Se valaistaisiin nimittäin aivan erikoisilla lampuilla. Valaistus koko kaupungissa kävisi yleensä tämän valopalatsin vuoksi tarpeettomaksi, sellaiset vehkeet oli siihen suunniteltu.

Mitä palatsi oikeastaan tulisi sisältämään, nimittäin mitä huoneita eli saleja, siitä ei vielä ollut lupa puhua. Rahamiehiä oli tällä kertaa yrityksessä mukana ehkä hiukan liiankin monta, ja jokainen pyrki pitämään oman päänsä. Täyteen yksimielisyyteen suunnitelmasta ei niin muodoin oltu vielä päästy. Toiset tahtoivat enemmän musiikkipuolta, toiset vähemmän. Silti ei siitä mitenkään tulisi mikään musiikkikoulu. Tai mikseikäs sitä olisi voinut sanoa siksikin. Ja saattoi sitä, jos mieli teki, nimittää vaikkapa "Sivistyslinnaksi". Sellainen laitos siitä tulisi.

Kun Leo Teräs tuntikauden oli välkytellyt veljensä edessä kaikkea sitä loistoa, mikä "Sivistyslinnasta" tulisi säteilemään Suur-Kaupunkiin, oli päästy niin pitkälle, että Daniel lupasi koettaa kaikin keinoin varoittaa ukko Säfstrandia veljestään ja hänen ystävistään. Oli varma, ettei ukko möisi taloaan tähän tarkoitukseen, eikä muuhunkaan. Hän tahtoi kuolla talossaan ja myöhemmin rakennettaisiin paikalle jotakin aivan toista, nimittäin — niin, mikseikäs siitä saisi puhuakin, ukko ei ollut kieltänyt sitä ilmaisemasta: koti sairaita ja kodittomia eläimiä varten.

Mi-mitä? Sairaita ja kodittomia eläimiä varten? Ukko oli hullu, pähkähullu, niinkuin hän aina oli ollut. Vai eivät ihmiset enää kelvanneetkaan mihinkään, nilkkuja koiriako piti tohtoroitaman kaupungin kauneimmalla paikalla? Ukko oli täysi hullu, hänen paikkansa oli hullujenhuone eikä mikään muu. No niin, jos hän oli saanut päähänsä kieltää ihmisiltä viattoman huvin ja virkistyksen ja ruveta laastaroimaan kissoja ja koiria, niin oli heidän suorastaan isänmaallinen velvollisuutensa panna kova kovaa vastaan.

Muuten ukon joka tapauksessa hyvin pian olisi pakko purkaa hökkelinsä ja siirtää se tuonnemmaksi, koska kaupunki aikoi levittää katua siltä kohden. Eikä ollut sanottu, että rakennusjärjestelmä enää sallisi siinä entisiä lauta-aitoja ja rakennusrytöjä. Oli myöskin ollut kysymys siitä, että kaupunki pakkoluovutuksella ottaisi haltuunsa koko nurkkauksen, tehdäkseen siitä puistikon, johon asetettaisiin suihkukaivot ja Venukset ja muut sellaiset. Tietysti kaupunki luopuisi suunnitelmastaan, jos paikalle yksityistä tietä saataisiin sellainen kaunistus kuin suunniteltu palatsi.

Daniel tunsi, että Leo valehteli, mutta hän ei enää niin herkästi kuin jokin aika takaperin voinut erottaa, missä valheen ja totuuden rajat kävivät. Se taito oli kummallisesti mennyt häneltä samalla kun hän tuli terveeksi. Helpompi oli itse asiassa elää näin, näkemättä ihmisten ajatuksia, mutta joskus olisi ollut hyvä tietää heidän aivoituksensa. Sen Daniel ymmärsi, että punottiin vaarallista paulaa vanhuksen tielle ja että häntä täytyi varoittaa. Ruben Stark'kin, insinööri, oli matkoilla. Hänen täytyi heti palata.

Leo Teräs meni pitemmälle ja pitemmälle. Hän lupasi ensi työkseen toimittaa ukkorahjuksen holhoukseen — se olisi ollut tehtävä jo aikoja sitten, sanoivat kaikki lääkäritkin. Sitten oli sanomalehtiin toimitettava kirjoituksia kaupungin kauneimmasta paikasta, jonka sallittiin olla sellaisessa kunnossa kuin se oli. Kuinka viisasta olisikaan ajoissa saada ukko käsittämään, että hän nyt, myymällä talonsa edullisesti rahamiehille, säästyisi pitkistä rettelöistä kaupungin kanssa. Ja jos niikseen tuli, niin Kristallipalatsin miehet kyllä ajaisivat tahtonsa läpi, heillä oli käytettävänään sekä laki että oikeus. Kunhan ukko ymmärtäisikin, ettei tässä auttanut ruveta potkimaan vastaan! Insinöörikin oli nyt poissa.

Kristallipalatsi? Niin, toiset tahtoivat yhtiön nimeksi Kristallipalatsia, kun oli ajateltu julkipuoli rakennettavaksi pääasiassa raudasta ja lasista. Oli kuitenkin yhtä mahdollista, että sen nimeksi tulisi "Sivistyslinna" tai jotakin muuta sellaista. Jotkut ovat ehdottaneet, että rakennuksen katon päällä sähkökirjaimilla palaisi vetävä sana "Ninive" ja että tämä nimi näkyisi kauas merelle ja maaseudulle asti. Siitä olisi tietysti silloin tullut myöskin yhtiön nimi. No niin, kaikki nämä nimet olivat hyvät, riippui vain siitä, mihin tarkoitukseen palatsia lopulta käytettäisiin, tulisiko enemmän musiikkipuolta vaiko vähemmän. Joka tapauksessa ei Niniven profeetalla pitänyt olla mitään sellaistakaan nimeä vastaan kuin "Ninive". Korea nimi, ja helkkarin hieno oli varmaan aikoinaan ollut itse kaupunkikin! Leo Teräs laski pientä leikkiä veljestään.

Mutta Daniel Ståhle ei laskenut leikkiä. Hänen kasvoilleen oli noussut tumma puna ja hän selitti kiivaasti, että oli sydämetöntä ja jumalatonta ruveta ajamaan talostaan vanhaa miestä, joka pian kuolisi. Jos rahamiehet yrittävätkään ruveta vehkeilemään hyvää vanhaa miestä vastaan, niin… niin… heidän kävisi huonosti! Jumala ei sillä lailla antaisi itseään pilkata. Niin ikään oli kauheaa panna sivistyslinnan katolle palamaan sellaista nimeä kuin "Ninive". Olisi ollut rehellisempää panna "Tomu ja tuhka" tai suorastaan "Synti".

Teräs nauroi. Tunsiko herra Daniel Ståhle sellaista asiaa kuin "leikki"? Ukkoa ei tarvinnut varoittaa, ei kajottaisi hiuskarvaan hänen päälaellaan. Ja mitä tuli nimeen "Ninive", niin rauhoittukoon profeetta vain. Ei toki sellainen syntinen nimi voinut tulla kysymykseenkään. Johan maaseutu olisi kauhistunut sellaista. "Sivistyslinna" tai "Kristallipalatsi" tai "Konserttipalatsi" tahi jotakin muuta sellaista. Nyt piti vain kiireen kautta saada ukko käsittämään, millä kannalla asiat olivat. Oli kiire — sattuneista syistä oli todella kiire.

Leo päästi suuren naurun. Kyllä saattoi olla lapsellinen aikaihminen, joka lisäksi oli kihloissa insinöörin kauniin sisaren kanssa! He, Leo ja hänen ystävänsä, pääsisivät ukon pihamaalle koska tahansa, niin hyvin yöllä kuin päivällä. Ja vielä kerran, ukon oli turha taistella vastaan. Jos rahamiehet tahtoivat, niin viikon kuluttua kaivettaisiin jo perustuksia Kristallipalatsia varten siinä, missä saituri oli määrännyt kerran tohtoroitavaksi hevoskaakkeja ja koirarakkeja. Tuollainen komea laitos oli kuin olikin tarpeen vaatima jokaisessa suurkaupungissa, joka tahtoi pysyä aikansa tasalla, ja se tulisi ennemmin tai myöhemmin tännekin, siinä ei auttanut ei niin mikään!

Sill'aikaa eleli "kansallinen Diogenes" varustustensa takana aavistamatta, mikä vaara hänen yksinäisyyttään uhkasi. Hän oli riippumattomampi kuin milloinkaan sen jälkeen, kun hän oli muuttanut pihamaansa kasvitarhaksi, sillä se antoi hänelle nyt elatuksen. Insinööri ja kuuromykkä toimittivat, mitä kaupungilla oli toimitettavaa. Insinööri tuli käymään, kun hän vain sai sanan, kuuromykkä tuli joka toinen aamu. Molemmilla oli portin avain. Vanhus oli virkeämpi kuin moneen aikaan, sillä työ kasvitarhassa oli tehnyt hänelle hyvää. Hän oli kerran siinä määrin luopunut tavoistaan, että oli sallinut insinöörin tuoda vieraakseen sisarensa ja tämän sulhasen. Ja taasen oli istuttu lehmusten alla pihan perällä ja naurettu kuten entisinä aikoina. Sanfrid Säfstrandkin oli nauranut, nauranut vuosien perästä.

Mutta nauru maksettiin aina kalliisti: muistot nostivat heti paikalla päätään, ja kuvat, jotka vanhus oli haudannut, paljastuivat taasen, kuten erämaassa karavaanitiellä luut, kun tuuli puhaltaa pois hiekan. Hän näki lehmusten alla naisen ja lapsen. Petturit, petturit! Kuinka hän oli rakastanut heitä ja kuinka he olivat hänet pettäneet. He olivat kauniit ja armaat niinkuin vain vaimo ja ainoa lapsi voivat olla — ja he olivat kavalat ja julmat niinkuin vain synti voi olla. Pois silmistä, pois mielestä! Siinä talossa, missä sillä lailla on petetty, kidutettu ja kärsitty, ei naureta. Ei enää milloinkaan ketään Ninivestä tänne!

Ja vanhus oli kamppaillut muistojensa kanssa ja kauan kuullut korvissaan kysymyksen: mistä sinä tiedät — ehkä he olivat viattomat? Vihdoin hän oli jättänyt kasvinsa ja käynyt hakkaamaan kiveä, jonka hän yhdessä kuuromykän kanssa oli saanut vieritetyksi koiransa haudalle. Ja hän oli hakannut kiveä koko suvisen yön.

Mutta sill'aikaa kun kansallinen Diogenes näin aherteli pienissä kotoisissa askareissaan ja katkeroituneen sydämensä taisteluissa, kiersivät hänen kuuluisat miljoonansa maailmaa ja kasvoivat yötä ja päivää. Hänen testamenttinsa taas, joka määräsi miljoonien kohtalon hänen kuolemansa jälkeen, lepäsi tulenkestävässä lippaassaan, odottaen päiväänsä.

Puolet eläimille, puolet ihmisille — niin oli ukko säätänyt. Sillä niin oli Jumala säätänyt hänelle. Puolet miljoonista syntisille ihmisille, puolet viattomille luontokappaleille.

Eräänä päivänä, kun ukko oli kaivollaan nostamassa vettä, kiertyi portin lukko ja kaksi outoa miestä tuli pihamaalle. He eivät pelästyneet vihaa kuuluisan rikkaan silmissä — hän ei enää ollut niin voimakas kuin ennen, kun hän oli viskellyt rahanpyytäjät alas portaistaan, hän oli nyt laiha, auringon ruskettama, valkohapsinen ukko. Vieraat jättivät vastaamatta kysymykseen, miten he olivat päässeet sisään, he eivät olleet kuulevinaan, että heitä käskettiin poistumaan, he eivät olleet tietävinään, kun talon isäntä uhkasi heitä lapiollaan. He käänsivät nurin tyhjän saavin, istuutuivat sille ja puhuivat. Kuuluisa saituri talttui lopulta hänkin ja istui kaivonkannelle.

— Vai rukoushuonetta, sanoi hän myrkyllisesti. — Joko Suur-Kaupunki nyt rupeaa rukoilemaan… Eikä ole muuta paikkaa kuin tämä minun talonpaikkani… Nauttia Suur-Kaupunki tahtoo! huusi hän samassa kylmästi. Kaikkien sen halujen nimi on nautinto!

Seurasi pitkä, kiukkuinen saarna, ja taasen käski vanhus heitä menemään vaikkapa helvetistä hakemaan Suur-Kaupungille rukoushuoneen paikkaa, mutta tästä ei sitä saataisi. Pakahtumaisillaan vihasta läksi hän vihdoin sisään. Etteihän vain liene sairastunut. Tuollaisessa kiukussa saattaa sappi haljeta. Vieraat herrat käyttivät nyt tilaisuutta hyväkseen ja rupesivat mittaamaan pihamaata. Silloin tällöin riipaisivat he pensaasta suuhunsa raakoja viinimarjoja. Vihdoin pysähtyivät he kiven eteen pihan perällä ja rupesivat tavailemaan sen kirjoitusta: "BELLA. Kymmenen vuotta korvasit sinä minulle ihmiset."

Naurun jälkeen ei talosta enää kuulunut mitään. Miljoonamies makasi vuoteessaan ja hänen aivonsa tuntuivat kiehuvan. Oli jo yö, kun hän katsoi ikkunasta. Silloin oli pihamaa tyhjä ja portti suljettu. Mutta eihän hänellä enää ollut mitään varmuutta, hehän saattoivat palata milloin halutti. Kirottu kuuromykkä oli tietysti pettänyt hänet. Kuten ihmisten tapa oli. Kaikki he olivat pettureita, alkaen niistä, joita enimmän rakasti.

Hän nousi taasen ja hänen polttavat aivonsa vetivät häntä siihen suuntaan, missä testamentti oli. Ja lipas oli jo hänen kädessään, kun hän muisti: jos minä nyt kuolen, ottavat ihmiset kaikki. Täytyy odottaa, kunnes saa tehdyksi toisen testamentin. Hän pääsi taasen vuoteeseensa ja laski alas kipeän päänsä.

Surkeassa tilassa tapasivat hänet aamulla eiliset vieraat ihmiset, jotka nyt ystävineen olivat tulleet katsomaan taloa. He ottivat hänet hoitoonsa, toimittivat hänen luokseen lääkärin, jopa papinkin ja vihdoin tuomarin. He tarkastivat koko talon. Vanhus kuuli, kuinka he kolistelivat.

— Kaikki viattomille eläimille! huusi hän kuumehoureissaan ja kiristi hampaitaan.

Silloin tulivat he hänen vuoteensa ääreen, koskettivat häntä käsillään, katsoivat häneen ja puhuivat hänelle. He kiduttivat häntä tällä niinkutsutulla hyvyydellään ja koko läsnäolollaan. Hän oli läkähtymäisillään inhosta.

Portti kansallisen Diogeneen taloon ei enää ollut lukittu. Uteliaat tulivat ja menivät. Daniel Ståhle pääsi vaivatta sisään. Hän karkotti vieraat ihmiset, sulki portin ja antoi sairaalle sen yksinäisyyden, mitä hän tarvitsi. Hän tointui muutaman päivän kuluttua. Daniel viipyi hänen luonaan. Mutta parantumisen mukana alkoi hänelle selvetä jokin teko, joka oli tapahtunut sairauden aikana. Jokin paperi oli luettu ja allekirjoitettu. Vieraat ihmiset olivat olleet ympärillä ja ojentaneet hänelle kynän.

Daniel saattoi uskoa, mikä se teko oli. Suur-Kaupungin lehdet olivat jokin päivä sitten tietäneet kertoa, että kauppias Sanfrid Säfstrandin omistama talo N:o 3 Luotokadun varrella oston kautta oli joutunut Kristallipalatsi-nimiselle osakeyhtiölle. Ja seuraavan sunnuntain lehdissä oli samaisen asian johdosta ollut sekä kuva että kirjoitus. Daniel luki:

"Kaupunkimme saa pian uuden ylpeydenaiheen, joka todella nostaa sen Euroopan metropolien rinnalle. Ylläoleva kuva esittää sitä suurenmoista suunnitelmaa, joka jo pitkän ajan kuluessa on kypsynyt kaupunkimme etevinten liike- ja rahamiesten mielissä. Mikä on sitten tämä uhkea palatsi, jonka näky hivelee katsojan silmää? Se on konsertti- ja huvilinna 'Ninive', suurisuuntainen laitos, jossa…"

Aivot olivat taasen alkaneet kiehua. He istuutuivat portaille. Hetken perästä tahtoi ukko kuulla lisää.

"Lehtemme maaseutulukijat älkööt hämmästykö tämän linnan nimeä,
'Ninive'. Se on otettu suurmaailman mallin mukaan…"

Ukko voihkaisi ja piteli päätään. Yhtäkkiä hän ymmärsi, että hän oli myynyt talonsa, että hän oli täällä vieras ja että ihmisillä oli oikeus minä hetkenä tahansa tulla ja ajaa hänet pois. Itse oli hän heille antanut tämän oikeuden. Kirotut, kirotut! Eikö riittänyt vähempi? Näin kokonaan heidän aina piti ryvettää itsensä.

Daniel olisi tahtonut johdattaa ystävänsä vuoteeseen, mutta vanhus oikaisi selkänsä suoraksi, löi nyrkin porraspuuhun ja nousi.

Ei, se ei saanut tapahtua. Häntä oli petetty. Hänen täytyi vaatia oikeutta. Siellä oli ennen siellä kulmassa — mikä katu se nyt olikaan? — apteekin vieressä, lakimies, se oli rehellinen ihminen. Oikeutta, oikeutta!

Jos kaupunki oli outo ukko Säfstrandille, joka ei vuosiin ollut sitä nähnyt, niin oli se outo Daniel Ståhlellekin, joka oli nähnyt sen pari päivää sitten. Mitä olikaan tapahtunut? Rattaiden räminä kaikui kolkkona huonerivejä vastaan, saamatta säestystä ihmisäänistä. Puheensorina oli vaiennut. Ihmiset vaelsivat ääneti, kasvoillaan jännitys ja silmissään kysymys: mitä tulee, mitä tulee? He kokoontuivat ryhmiin ja puhelivat kuiskaten. Mutta kaikkien näiden hiljaisten vaeltajien joukkoon levittivät poikaset lehtisiä — sinisiä, punaisia, valkoisia ja keltaisia. Ja ihmiset painuivat lukemaan niiden sanomia, ikään kuin olisi ollut kysymys heidän elämästään tai kuolemastaan. Ja terävillä lapsenäänillään julistivat poikaset pitkin helteisiä katuja: sota… sota… sota…

Ukko Säfstrandia pyörrytti. Hän seisoi lyhtypylvääseen nojaten ja oli kuin suuret, mustat siivet olisivat suhisseet hänen ja koko maailman yli. Rangaistus likeni.

— Mennään kotiin, sanoi hän ja tarttui Danielin käteen. — Jumala näkyy jo itse istuvan käräjiä.

He nousivat ajurin rattaille ja pyörät jyristivät kammottavasti kaduilla, joita auringonpaiste valeli. Vastaan tuli kuormittain ihmisiä, jotka ajoivat asemalle, kuin pakoon tuomiota. Jonkin kasarmin pihamaalla satuloitiin hevosia. Ukko Säfstrand muisti, että hänen talonsa oli myyty, mutta se ei häneen enää koskenut. Elämä oli äkkiä muuttanut muotoa.

Illansuussa saapui kaupungin rantaan valkoinen laiva täynnä pakolaisia, jotka sodan jaloista kiiruhtivat kotimaihinsa. Valkoinen laiva toi yksinäiselle ukko Säfstrandille sen ainoan ihmisen, joka häneltä saattoi tulla kysymään kotia: Aarne Ruokorannan.

Mutta Aarne oli ollut sairas jo laivaan astuessaan ja mutkalla hän oli kuollut. Hänet kannettiin siis rikkaan kauppias Säfstrandin portille ja kysyttiin, tahtoiko hän ottaa hänet vastaan, vai vietäisiinkö hänet muualle, sinne minne kodittomat ja tuntemattomat viedään.

Mistä minä tiedän, onko hän edes minun poikani! johtui vanhuksen mieleen, ja tämä ajatus täytti hänen sydämensä leimuavalla vihalla ja sai hänet hetkeksi unohtamaan sen suuren kuoleman, jonka enkelinsiivet jo suhisivat koko maailman yllä.

— Se on Aarne! kuiskasi Daniel, — se on Aarne… Voi… voi… kuinka se on mahdollista… mitenkä hän on kuollut… mitä hänelle on tapahtunut…? Voi Otteli, Otteli, jos hän tietäisikin!

Kantajat menivät ja talo hiljeni. Daniel lankesi polvilleen makuuhuoneessa ja ukko jäi yksinään saliin kuolleen kanssa.

Totuus. Ensi kertaa elämässään näki hän totuuden. Ei mitään vilppiä, ei mitään koreutta. Totuus.

— Poikani, poikani, riemuitsi vanhuksen sydän. — Että sinä tulit… Poikani… poikani. Ja te kaikki muut ihmiset… Minä olen… vihannut… teitä kaikkia… Minä en ole muistanut, että te kykenette kuolemaan!

Hän oli huomaamattaan puhunut ääneen, mutta Daniel, joka luuli hänen kutsuneen häntä, astui huoneeseen. He asettuivat molemmat polvilleen permannolle, sillä ei ollut istuimia. Kuolleen kasvot loistivat elokuun yössä. Valo lankesi yli vanhuksen koko menneisyyden. Kuoleman valo yli elämän.

Kun vanhus huomasi aamun ensi säteet seinällä, veti hän peitteen yli rakkaiden piirteiden ja läksi portaille. Siellä istui Daniel ja itki. Jokin lintu äännähti lehmuksissa. Punainen rusko paloi taivaalla.

— Mitä sinä itket, lapsi? sanoi vanhus ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

Vanhus tuijotti lehmuksiin, joihin taivaalta lankesi veripunainen hohde, ja sanoi:

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NINIVEN LAPSET ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.