language: Finnish

KIHLASORMUS

Kirj.

Maila Talvio

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1921.

I

Ennen sitä päivää, jolloin Heini-serkun kihlasormus katosi Surpaeusten huvilalla, Niemenkivessä, oli käynyt huumaavan voimakas kevääntulo. Maaliskuun keskivaiheilla oli Heini-serkun kihlailmoitus ollut lehdissä — Heini Surpaeus, Halvor Vasara — ja jo silloin oli ihmeellinen kevät alkanut. Silloin oli myöskin Heini luvannut lähimmille sukulaisilleen kevään kuluessa käydä heitä tervehtimässä — eli »näyttämässä itseään», niinkuin hän oudon heleällä äänellään puhelimessa huusi Niemenkiven tädille, kun tämä häntä onnitteli.

Heini-serkku oli suvun lemmikki, sentähden suhtauduttiin jokaisessa sukulaisperheessä hänen kihlaukseensa ikäänkuin olisi ollut kysymys omasta tyttärestä. Luutnantti Vasara tuskin aavisti, minkä arvostelun alaiseksi hän morsiamensa suvussa oli joutuva. Hänestä ei tiedetty eikä voitu sanoa mitään pahaa, kuitenkin tuntui mahdottomalta, että hän olisi Heinin arvoinen, joka tapauksessa hän — se täytyi tunnustaa — mahtoi aavistaa Heini Surpaeuksessa löytäneensä aarteen, koska hän Heinille antoi sen kallisarvoisen vanhan timanttisormuksen, jonka hänen äitinsä oli saanut esiäideiltään. Suvussa puhuttiin tästä sormusasiasta paljon, niinkuin kaikesta muustakin, mikä koski kihlausta. Niemenkivessäkin oli tietysti puhuttu sormuksesta. Toiset olivat sitä mieltä, että timantit merkitsivät kyyneleitä ja että ainoa oikea kihlasormus oli se sileä, jommoista ennen vanhaan käytettiin — ilmanko nykyaikana oli niin paljon onnettomia avioliittoja, kun jo kihlasormuksetkin olivat kadottaneet vakavan leimansa — toiset katsoivat erittäin hienoksi, että tuollainen vanha sormus annettiin kihlasormuksena ja vieläpä morsiamelle, jolle tuskin oli maailmassa vertaa. Tätä mielipidettä puolusti muun muassa kiivaasti Lida Surpaeus, Heini-serkun paras ystävä, vanhin Niemenkiven lapsisarjassa. Heiniä odotellessa elettiin Niemenkiven huvilalla kevään onnellisia päiviä, ei sellaisia jotka kestäessään jakavat meluavaa riemua, vaan sellaisia, joiden korkea ilo tajutaan jälkeenpäin.

Kevät tuli, kuten sanottu, sinä vuonna varhain ja huumaavan voimakkaana. Maaliskuun hanget sulivat silmin nähden ja samalla saapuivat suven linnut. Huhtikuussa uitiin huviloissa ja kaupungin uimalaitoksilla. Tuntui mahdottomalta ja suorastaan pelottavalta. »Ilot maksetaan kalliisti, laskut tulevat jälkeenpäin», oli Niemenkiven herralla, Surpaeus-vainajalla ollut tapana sanoa, ja tämä kevät varmaan oli maksettava ankaralla takatalvella. Talon täysikasvuiset naiset muistelivat, ihmetellessään kevään tuloa, kuolleen sanoja, mutta kukaan ei lausunut niitä ääneen. Haavat kalliin vainajan menetyksen vuoksi olivat vielä liian verekset. Kuolema varjosti vielä taloa.

Äidin silmistä ei suru enää näyttänyt poistuvan. Hänessä oli yhä sama säikkyvä mielenherkkyys kuin punaisena aikana, samalla kun hänen liikkeensä olivat tuskallisen hiljaiset. »Kunhan hän raivoaisi», ajatteli hänen vanhin tyttärensä usein tätä katsellessaan, »se olisi paljon parempi. Tuo kuluttaa hänet loppuun.» Äiti pelästyi, kun Letta juoksi sisään palmikot leiskuen ja huusi: »Käki on tullut, se kukkui vuorella!» Hän pelästyi, kun näki palvelustytön seisovan tuijottamassa iltaruskoon, joka oli punainen kuin heinänteon aikaan. Hän tuskin sai sanaa suustaan, kun hänelle tultiin ilmoittamaan: »Se kulkee taas siellä aidan takana se herra, joka on sukua.» Hänen lävitseen kulkivat kylmät väreet joka kerta kun porttikello soi. Vieras kuitenkaan tuskin olisi tästä kaikesta mitään huomannut. Vain se, joka tunsi Tekla Surpaeuksen, saattoi nähdä jotakin. Koko pelästys ilmeni silmissä, liikkeet vaikenivat. »Kaikki käy hyvin», toisti hän tavallisesti selviytyessään pelästyksestään. Hän sanoi sen ääneen muille ja hän äänteli sitä kuulumattomasti itselleen. Nämäkin sanat olivat jääneet hänelle punaiselta ajalta. Silloin niitä kipeästi oli tarvittu, nimittäin oli tarvittu uskoa lempeään kaitselmukseen, isä kun oli tappotuomiolla ja poika valkoisella rintamalla. Ja äiti näkyi yhä tarvitsevan lohdutuksen yksinkertaisia sanoja, jotka kova aika oli hänelle opettanut.

Jotakin pelottavaa olikin itse asiassa tässä oudossa keväässä, joka tuli kuin juovuttavan voimakkaana. Niitä päiviä, jolloin aurinko suven kylläisyydellä vuodatti lämpöään hankiin! Niitä aamuja, jolloin kesän lintukuorot raikuivat yli talven lumien. Niitä iltoja, jotka vielä olivat pimeät, vaikka luonto jo kukki, niitä öitä, jolloin keltainen täysikuu hehkui yli valkoisten tuomilehtojen. Tästä keväästä tulivat lapset ja lapsenlapset vielä puhumaan, tällaista ei tämä sukupolvi ollut nähnyt. Kunpa siitä vain olisi uskaltanut iloita. Kummallinen se oli, sitä suorastaan ei saattanut lakata ihmettelemästä. Jo maaliskuun viime päivinä toi myrsky Niemenkiven uimahuonetta kohden sellaisen jääröykkiön, että pojat vaivoin saivat uimahuoneen pelastetuksi. Ei Tommi, vaikka hän oli niin suuri ja voimakas, mitenkään olisi selviytynyt niistä yksinään, mutta Yngve Lax tietenkin oli valmis auttamaan. »Joskus hänestäkin on hyötyä», kuiskailivat Hertta ja Letta katsellessaan poikain työtä ylhäältä puiston kaltaalta. Ja Tommi oli aina niin valmis soittamaan hänelle ja pyytämään häntä. Tähän työhön hän nyt kyllä todella soveltui. Uimahuone oli toiselta laidaltaan ihan pystyssä. Pojat hakkasivat jäätä rautaseipäillä. Puolessa tunnissa oli kaikki tehty. Pieni Lulu juoksi koiran kanssa vesisohjossa pitkin rantaa, huutaen ja laulaen. Oli hauskaa, kovin hauskaa! Eikä ollut kulunut montakaan päivää, kun Tommi ja Yngve jo uivat — ei Niemenkiven rannassa, vaan Miramarissa, Yngven luona. Päivämäärä merkittiin seinään, niin varhaista päivämäärää ei ollut entisten muistiinpanojen joukossa eikä tuskin missään uimahuoneessa kaupungissa. Vesi kyllä oli kylmää, viilsi kuin veitsellä kun siihen hyppäsi. Viikkoa myöhemmin ui Tommi kotona virallisesti ensi kerran ja tämä päivämäärä tuli Niemenkiven uimahuoneen seinään. Ei tarvinnut pelätä, että äiti joutuisi Miramariin näkemään mitä sinne oli kirjoitettu.

Menivät ne ihanat päivät, jolloin laastiin nurmet puhtaiksi. Hiljaisessa sateessa seisoivat tytöt, valkoiset huivit päässä, Lida haravoiden ja Letta ja Hertta seuraten luudat käsissä. Lakastuneitten lehtien alta paljastuivat nurmen idut ja lehtisilmut päiden päällä paisuivat pihkaa tuoksuen. Uskaltaisikohan jo alkaa toivoa, että takatalvea ei tulisikaan?

Menivät yhdessä humussa nekin päivät, jolloin ikkunat päästettiin papereistaan ja huvila-alueen kaikilla laidoilla harjattiin ja koputeltiin vaatteita ja mattoja.

Hiekka pihamaalla helotti kuumana kuin kesällä. Koira makasi siinä, makuuasennostaan haukahdellen ohikulkijoita.

Aamuisin oli hento nurmi hopeisessa kasteessa niinkuin sydänkesällä.

Vanhalle tädillekin oli kevät käynyt ylivoimaiseksi, niin että hän oli jättänyt työnsä ja nostanut parvekkeelle korituolinsa. Hän istui siinä kotiturkissaan, kasvot ja ummistetut silmät tähdättyinä aurinkoa kohden. Hän unohti siinä kaiken, mikä hänen elämässään oli mennyt rikki, unohti ne rikkinäiset vaatekappaleet, joiden paikkaamisessa hänen päivänsä nykyään kuluivat, ja lepäsi auringon hyvyydessä ja kevään laulelussa.

Kaikki kevään laulajat olivat tulleet. Niin pian kuin päivä kallistui iltaa kohden, alkoi niiden kukunta, visertely, piipatus, raksutus ja huilumainen huhuilu. Kauimmin lauloi korpirastas. Kun käki jo oli lakannut kukkumasta ja viileä yö hetkeksi pysähdytti kevään kiireisiä askeleita, vihelteli korpirastas. Korkeimpien puiden latvoista hallitsi se yksinään seutua. Ihmishälinä alhaalla kulki kulkuaan, autot nostivat ilmaan tomupilviä, kaupungin yli kiiteli huristaen lentokone — lintu puunlatvansa suojassa ei siitä välittänyt. Monenmoisilla äänillään näytti se haluavan uskotella, että laulajia oli kymmenittäin: yksi joka vihelteli, yksi joka viserteli, yksi joka kaihersi, yksi joka… Eikä kuitenkaan ollut kuin korven laulaja, joka oli eksynyt tänne kaupunginlaitaan.

Niin täynnä pyhää huumaa olivat illat, että ihmiset Niemenkiven huvilalla liikkuivat kuin varpaisillaan ja toisiaan vältellen. Jokaisella oli puistossa oma paikkansa, mistä hän yksikseen seurasi yön tuloa. Kun vahingossa satuttiin vastatusten, kuljettiin sanaa lausumatta ohi. Äiti se aina oli, joka lopulta särki äänettömyyden. Hänen täytyi, sillä hän ei saanut unohtaa eikä levätä. Hänen sanojensa täytyi aina pudota keskelle illan hiljaisuutta, häiriten ja muistuttaen.

Äitien onnenhetket ovat lyhyet, vielä lyhyemmät kuin muiden, äitien onnenhetket aiheutuvat toisista syistä kuin muiden ihmisten. Tavallisesti lepäävät äidit silloin, kun joku heidän pelkonsa osoittautuu perättömäksi.

Eräänäkin iltana tätä huumaavaa kevättä seisoi Lida Surpaeus laiturilla, missä kaislojen terävät torvet nostivat päitään liejusta ja kuu soudatti kuvaansa nukkuvassa aallokossa suurena ja keltaisena kuin syksyllä. Talon pikkutytöt Hertta ja Letta istuivat keinussa — kunhan vain ei olisi ollut sääskiä, niin olisi ollut ihanaa! Titsia-täti käveli äärimmässä päässä puutarhaa ja äiti nousi taimilavan äärestä, helmoissaan Lulu, jonka oli uni mutta joka ei mennyt maata ennen muita. Koira kulki ryhmästä ryhmään, kaikkialla ilmaisten mielisuosiotaan ja uskollisuuttaan.

Kuin lumottu oli taaskin ilta. Korpirastas vihelteli metsän laidassa, taivaan tummennossa paistoi kuu. Värähtämättä seisoivat tuomet kukissaan.

Äiti virutti käsiään ruiskukannussa ja tuli, sivellen kosteutta pois vuoroin toisella, vuoroin toisella kädellään, keinulle tyttöjen luo.

— Eikö Tommi vielä ole tullut?

— Kyllä kai häntä tänään saa odottaa, vastasi Hertta.

— Laxille on mennyt autoja, toinen toisen jälkeen, lausui samaan menoon
Letta, huitoen ympärilleen haavanoksilla ja huoaten.

Äiti jäi seisomaan aivan hiljaa ja tytötkin vaikenivat. Korpirastas oli lakannut laulamasta ja nyt saattoi selvään kuulla mieslaulua pianon säestyksellä.

— Sieltä se on, kuiskasi Hertta.

— Siellä on mukana taiteilijoita ja kirjailijoita. Kaikkea saa, kun on rikas.

— Martomaa laulaa.

He kuuntelivat. Saattoi erottaa kokonaisia säveljaksoja. Korpirastas alkoi jälleen vihellellä.

— Ettekö jo menisi nukkumaan, kuiskasi äiti. — Te tiedätte miten vaikeaa nouseminen aina on.

— Mutta huomennahan on pyhä, etkö nyt sitä muista? huusi Letta niin ääneen, että korpirastaan laulu taasen lakkasi.

— Niin, aivan oikein, huomennahan on pyhä.

— Minä soitan Laxille, sanoi Hertta ja nousi tarmokkaana keinusta. — Äiti ei kuitenkaan mene nukkumaan ennenkuin Tommi on kotona. Tommi on hävytön, kun antaa tällä lailla…

— Mutta lapset, sanoi äiti hyvin hiljaa ja sillä omituisella hitaalla painolla, jolla hän oli puhunut punaisena aikana, — miksei Tommi saisi olla Laxilla. Siellä on kaunista laulua, siellä…

— Älä viitsi, sanoi Hertta ja hyppäsi alas, älä viitsi, äiti, niinkuin emme me tietäisi…

— Niinkuin emme me tietäisi, toisti nauraen Letta, — mitä sinä ajattelet.

— Niin, mutta ei ole oikeutta ajatella pahaa ihmisistä, jotka eivät ole tehneet meille mitään pahaa, kuiskasi äiti.

— Isäkään ei käynyt heillä, piti Hertta puoliaan, — mutta Tommi käy — sopiiko se?

— Tommi saa olla ja tehdä mitä tahtoo. Soittaisit hänet kotiin, äiti.

— Hän kyllä tulee, sanoi äiti sillä äänellä, jolla hänen oli tapana lopettaa keskustelu.

— Se on se Raina, joka ei päästä Tommia. Rouvan on ikävä.

— Ole sinä vaiti.

— Niinkuin en minä tietäisi.

— Mitä sinä sitten olet tietävinäsi?

— Onhan sinulla itselläsikin silmät päässä. Nuori rouva ja vanha herra. Yngvekin oli sanonut, ettei hän luule uuden äidin kauan pysyvän. Ettei vain Tommille ja Yngvelle tulisi riita hänestä.

— Pidä nyt jo suusi kiinni.

— Ja mikä sinä olet minua käskemään. Rouva kuuluu rupeavan maalaamaan.
Sentähden herrakin nykyään hakee taiteilijoiden seuraa.

— No, sehän olisi hyvä, niin hän jättäisi meidän ihmiset rauhaan.

— Pelotatte linnut, sanoi äiti vihdoin.

Korpirastas oli siirtynyt ja vihelteli vuorella, toisella puolen tietä. Sen ääni kaikui oudon likeltä, ikäänkuin vuorenseinä olisi ollut kaatumaisillaan Niemenkiven huvilan päälle ja viheltely olisi kuulunut vuoren sisältä. Toiselta puolen huvilaa kuului mieslaulu ja piano ja jostakin kaukaa sen takaa torvisoitto. Torvisoitto tuli kaupungista asti.

— Äiti, virkkoi nyt Lulu niin unisena, että sanat hänen suussaan kangersivat, — miksei sanota Tommille: mene! Silloin Tommi ei menisi. Äiti, Mikael-setä sanoo… Mikset sinä sano Tommille: mene Yngven luo, mene, siellä on laulua…

Titsia-täti astui nyt kaukaa kaartaen ohitse. Hän viittasi vain kädellään hyvää yötä ja hiljaisuudessa kuului, miten hiekka hänen askeltensa alla narskui ja porraspalkit sitten narahtelivat. Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, alkoi Lulu taasen:

— Minä sanoisin Tommille: mene Laxille! Sitten ei Tommi menisi…

— Me menemme nyt nukkumaan, keskeytti hänet äiti, — äidin pieni poju on niin uninen, ettei tiedä mitä puhuu. Ja tekin tytöt, pitäkää varanne, ettette puhu tyhmyyksiä.

Äiti veti poikaa jonkin verran kovakouraisesti perässään ja yritti työntää hänet sisään keittiön portaista. Poika tarttui kuitenkin hänen helmoihinsa ja laahasi hänen perässään pienen matkaa rantaa kohti, minne äiti suuntasi askeliaan. Uninen lapsi potki ja tuskitteli. Äiti tarttui häneen nyt samalla tavalla kuin kerran talvella, silloin kun punaiset tulivat viemään isää. Ei tänä talvena. Eikä olisi uskonut, että äiti sillä tavalla hentosi, Lululta meni koko kiukku ja säikähdys tuli sijaan. Silloin talvella ei hän pitkään aikaan saanut sanaa suustaan. Nytkään ei hän hetkeen uskaltanut puhua äidille. Vasta kun äiti laski hänet maahan, hän rupesi puhelemaan:

— Miksi sinä olet surullinen? Eihän se siitä parane. Isä on taivaassa. Kun minä isältä kysyin, meneekö hän taivaaseen… niin, kun minä kysyin, niin isä sanoi: »Lepoon». Tämän sinä aina unohdat. Onhan lepo samaa kuin taivas, olet itse sanonut. Minun ei enää ole uni. Minä olen suuttunut Tommille ja minä sanon hänelle että hänen pitää mennä Laxille, että äiti pitää siitä.

— Poju ei puhu tyhmyyksiä. Odota tässä nyt.

Äiti tarttui lastaan olkapäihin sillä tavalla, ettei Lulu vastustanut, sitten äiti taipui pyykkinuorien alitse ja meni uimahuoneen sillalle Lidan luo. Lulu kuuli kaikki mitä he puhuivat.

— Sinä kylmetyt täällä.

— Olethan itse sanonut, että pitää ottaa hetkestä kiinni.

— Sinä olet tänään harjoitellut niin paljon.

— Nämä päivät ovat niin nopeasti ohi.

— Kaikki on nopeasti ohi, ilo, kärsimys, kaikki.

— Niin kai, mutta kyllä ne voivat tuntua pitkiltäkin.

— Tarkoitan vain: älä huoli surra. Ehkä voit syksyllä jatkaa. Kaikki käy vielä hyvin.

Lida naurahti ja paiskasi jotakin veteen.

— Hyvin — kyllä kai. Tätä sinä nyt olet toistellut ja kuinka on käynyt?
Isä on kuollut ja me olemme vararikon partaalla.

— Kaikki käy aina hyvin.

Äiti irroitti esiliinansa ja pani sen Lidan olkapäille. Kun hän jälleen oli Lulun luona, laski hän lämpöiset kätensä pojan olkapäille ja kuljetti häntä edellään. Olikin tullut kylmä.

Lulu olisi mielellään kysynyt, mitä vararikko oli, pitikö silloin kaikki myydä, vene ja Niemenkivi ja isän kultakello ja… Ihmiset tiellä alkoivat yhtäkkiä meluta. Korpirastas pelästyi eikä enää laulanut. Joku mies huusi. Huusi kauheasti. Olisikohan pitänyt juosta auttamaan? Setä Lax sanoi, että se oli kieltolain syy, että juotiin. Niin sanoi Gabriel-setä myöskin. Ja Tommi. Jos ihmisiä kielsi tekemästä jotakin, niin he tekivät sitä. Olikohan niin, että ihmiset olisivat eläneet hyvästi, jos olisi ollut käskylaki? Mikael-setä sanoi, että olisi juotu vielä enemmän, jollei olisi ollut kieltolakia. Aina sedät siitä riitelivät. Olisikohan se auttanut, jos olisi Enok-sedälle sanonut, että pitää tulla Niemenkiveen? Olisikohan Enok-setä sitten ollut tulematta? Oliko Enok-setä todella isän veli niinkuin Mikael-setä ja Gabriel-setä olivat? Mitä hän oli tehnyt? Miksei hän koskaan käynyt täällä isän eläessä?

— Äiti, tappavatko ne toisensa? puhkesi poika puhumaan. — Minä menen ja huudan heille, että he tappaisivat toisensa. Hoooi, hoooi, miehet, tappakaa toisenne, lyökää…

— Mutta poju, äidin pieni Lulu, mitä lapsi nyt ajattelee. Ei saa huutaa. Poliisi tulee…

— Mutta Gabriel-setäkin sanoo, että jos kieltää, niin ihmiset tekevät sitä mikä on kiellettyä. Siksi minä käsken. Mikset sinä käske Enok-setää tulemaan tänne? Silloin ei hän tulisi. Ihan varmasti.

— Poju on oikein tyhmä!

Äiti sanoi sen niin hiljaa ja lempeästi, että Lulua rupesi itkettämään. Suuttuiko äiti vai tuliko hän näin surulliseksi? Samalla hän kulki niin nopeasti, että täytyi juosta. Lulu kaatui ja polveen sattui. Silloin sopi ruveta itkemäänkin. Mutta äiti ei heltynyt lohduttamaan, meni vain entistä nopeammin, kunnes yhtäkkiä päästi irti Lulun käden.

Tommi seisoi keskellä pihaa. Hänen leveä valkoinen paidankauluksensa paistoi hämärässä.

— Minä jo ajattelin, että nukutte kaikki, sekä koirat että ihmiset, sanoi hän sillä äänellä, millä puhutaan keskellä päivää. — Viivyin vähän, et suinkaan sinä, äiti, odottanut.

Äiti astui hyvin hiljaa Tommia kohden ja hymyili.

— Oliko siellä paljonkin vieraita? sanoi hän, jatkaen siihen kuiskaavaan tapaan, jolla kaikki olivat puhuneet korpirastaan laulaessa.

Tommi heilautti keppiä kädessään. Miksi hänellä taasen oli Yngven keppi?

— Kaikki kaupungin gulashit, sanoi hän. — Kauhean ikävää. Olisivat tahtoneet jäämään illalliselle. Oli kurkkuja ja puutarhamansikoita — niin, ja tietysti juotavaa myöskin. Ei, minä en olisi jäänyt mistään hinnasta. Päättelin jo, että saa olla viimeinen kerta…

Äiti yritti laskea kätensä hänen olkapäälleen, mutta pysäytti sen pyyhkimään takin käänteestä jotakin pientä tahraa.

— Mutta kuinka niin? kysyi hän, peläten, että sydämen tykintä kuuluisi.
— Tarkoitan… eikö sinulla ollut hauskaa?

— Hauskaa? Ja vielä mitä. Yngve oli ampunut haukan, sentähden minä menin. Pidättivät ja pidättivät.

Äiti näki läpi hämärän, että kuuma puna oli Tommin kasvoilla ja että hän katsoi oudosti hänen ohitseen.

— Olitteko te pojat sitten niiden vanhojen herrojen seurassa? sanoi äiti.

— Kun olisimmekin saaneet olla… Tai olimmehan sentään sielläkin, sillä ne tahtoivat kuulla juttuja sodasta. Ja sitten ukko Laxista nähtävästi on hauskaa näyttää, että hän on saanut pojan tulemaan vieraakseen, vaikkei saanut isää. Ehei, älköön luulkokaan, en minä ole voitettu. Yngve oli ampunut haukan. Hänellä on niin mainio salonkikivääri, se se vasta on vehje… Minä saattaisin saada samanlaisen. Kolmella sadalla markalla! Ajattele, äiti, kolmella sadalla markalla. Se on pilahinta. Se laulaja, se Martomaa möisi. Kas, kyllä se olisi hyvä olemassa täällä pimeinä syysiltoina, nyt kun isä on poissa.

Äiti oli sanomaisillaan, että luultavasti ei koko huvilaakaan enää ole olemassa, kun pimeät syysillat tulevat, mutta hän vain loi katseensa maahan ja alkoi oikean kätensä etusormella hangata poikansa takinkäännettä. Tommi näki vakavuuden hänen kasvoillaan ja rupesi nopeasti puhumaan toisista asioista.

— Lax oli saanut jotakin erinomaista viinaa ja kokonaista laivallista odottavat Ranskasta. Aikovat ostaa hyvin nopeakulkuisen moottoriveneen, jolla noutavat maihin tavarat. Mutta nämä ovat hyvin salaisia asioita. Kuule, äiti, älähän vain vahingossakaan mainitse niistä kenellekään. Kyllä minäkin ole tyhmä, mutta kun minä olen niin tottunut sinulle puhumaan.

— Tänään et puhu kaikkea, sanoi äiti yhtäkkiä.

Hän sanoi sen melkein ilman ääntä ja hymyili niin että koko hammasrivi paljastui, katse hellittämättä kiinnitettynä poikansa silmäteriin. Tommin silmät tähtäsivät ohitse ja äidin viime sanat hän niinikään sivuutti. Eikö hän niitä kuullut?

— Tiedänhän minä, ettet sinä ilmaise kenellekään mitä sinulle uskon, jatkoi Tommi entiseen tapaansa. — Lax toivoo saavansa konsulin arvon. »Se on niin klehjua kun ei ole titteliä», hän sanoi, kun oli saanut vähän päähänsä. Kas, jonkin sellaisen amerikkalaisen pikkuvaltion konsulinarvon saa ostaa, kun on dengiä. Jokos mennään maata, äiti?

Äiti seisoi liikkumatta, kasvoillaan jähmettynyt hymy, ja teki johtopäätöksiä.

— Eikö sinulla sitten todella ollut hauskaa? sanoi hän ja käsi siirtyi hiljaa pojan olkapäälle.

— Olisiko pitänyt? sanoi Tommi ja vei katseensa äitiin.

— Mutta olihan siellä taiteilijoita, kaunista laulua… Kuului tänne asti.

Tommi naurahti.

— Kyllähän siellä oli! Rouvan luona puhuttiin taiteesta. Rouva on saanut päähänsä, että hän voi oppia maalaamaan. Konsuli lupasi taulut kolmelle seinälle. »Alottelevia saa olla kanssa joukossa», sanoi hän rohkaisevasti niille, jotka olivat läsnä, »mutta sitten pitää olla yksi oikein kallis!» Äh sentään.

— Vai niin, vai niin, äänteli äiti, molemmat kädet pojan olkapäillä.

Siinä kylmässä hämärässä varhaiskesän illassa katselivat äiti ja poika toisiinsa ja tunsivat miten läheiset he toisilleen olivat. He olivat lisäksi yhdenpituiset ja harvinaisessa määrässä toistensa näköiset. Korpirastaan ikävöitsevä ääntely läksi kuin heidän rinnastaan. Kumpaakin painoi tarve puhua suoraan. Aidan takana kulki kaiken maailman virta, aidan sisäpuolella vallitse heidän oman elämänsä pyhitetty yksinäisyys.

»Kaikki minä kerron hänelle, joskus toisen kerran», ajatteli poika. Hän ei ääneen sanonut edes hyvää yötä, painoi vain äidin kättä ja astui nopeasti ylös portaita vinttikamariinsa.

»Minä tiedän, ettei hän tee mitään rumaa», ajatteli äiti ja onnen aalto kulki hänen lävitseen. »Hän on hyvä, hän on puhdas.» Keittiön portaissa tapasi hän pikku poikansa nukkuneena istualleen. Hän ei jaksanut nostaa häntä, niin suuri poika hänestäkin jo oli tullut! Lapsi teki itkua ja hosui ympärilleen. Äidin kädet olivat pehmoiset ja kärsivälliset. »Kaikki käy hyvin», sanoi hän itselleen ja liikutteli lapsen uneliaita jäseniä, nosteli ja peitteli, kunnes hänen nuorimpansa rauhallisesti nukkui lapsenuntaan.

Hän on vielä onnellinen, hän. Kyllä kai hänkin jo jotakin aavistaa. Hänen kysymyksensä ovat heräävän ihmisen kysymyksiä. Hän herää liian varhain. Kaikki nykyaikana heräävät liian varhain ja kypsyvät ennen aikaansa. Poikasille, jotka olivat mukana sodassa, ei nuoruutta tulekaan. Tommi on niitä. Hän on jo mies. No niin, mitäpä sille voi. Kaikki on niin nopeasti ohi ilot ja surut, kaikki. Sekin vaikea ja raskas, mikä nyt on edessä: luopuminen kaikesta, mikä on ehtinyt juurtua sydämeen, luopuminen tästä kaikesta tässä ympärillä, Niemenkivestä. Vai onko se niin vaikeaa? Onko mikään enää vaikeaa senjälkeen kun hän kuoli, hän, joka oli tässä kaikessa sieluna? Onko mikään enää vaikeaa kaiken sen jälkeen, mitä koki punaisena aikana? Kun saattoi elää yli sen hetken, jolloin Tommi lähti kodista — valepuku ja väärä passi auttoivat vähän. Tai yli niiden viikkojen, jolloin punaiset vintiltä hakivat poliisikoirien avulla isää ja isä oli kiinniliimatun tapettioven takana. »Täällä on pesty lysoolilla, kyllä se perkele on täällä…» Onko tämän kaiken jälkeen vielä jotakin vaikeaa? Mitä merkitsee kodin kadottaminen? Mitä merkitsee se, että toiset ja vieraat ihmiset ensi keväänä kuokkivat ja kylvävät täällä, näkevät tuomien kukkivan ja korjaavat omenat puista, jotka he, Surpaeukset, istuttivat. Kaikki on niin nopeasti ohi ja kaikki käy sittenkin hyvin. Oudon vastenmielinen asia on Enok Surpaeuksen ilmestyminen näyttämölle. Onko hän palannut matkoilta vai onko hän kauemmin ollut täällä? Hän ei uskaltanut tulla, kun veli oli hengissä. Nyt hän tulee. Mitä hän tahtoo? Onko hän todella vaarallinen? Kivikova oli lasten isä häntä kohtaan. Ja hän on kuitenkin veli. Heittiö hän on, sanoi lasten isä. Miksi hän on alkanut kävellä edestakaisin täällä ulkopuolella?

Kaikki käy lopulta hyvin.

Varmasti, varmasti. Kaikella on tarkoituksensa.

Oliko paha, että hän päästi Enok-sedän sisään portista ja kohteli häntä ystävällisesti? Yhden ainoan kerran niin oli tapahtunut! Hän teki vainajan tahtoa vastaan. Mutta eikö ollut mahdollista, että vainaja oli ollut liian kova?

Äiti käveli ja käveli, kaikki muut olivat menneet levolle. Hän lyhensi yötään, käveli pitkin huvilan aluetta, katsoi useampaan kertaan, että portit ja varastohuoneet olivat lukossa. Kaksikymmentä vuotta sitten ei mitään lukittu. Tuleekohan halla? Vielä on kuitenkin pilviä. Kuinka suuret ovatkaan jo omenapuut, tuokin, joka istutettiin kun pieni poju syntyi. Mutta se oli silloin niin iso ja voimakas taimi. Hopeapaju näyttää alkavan kasvaa. Se on lasten istuttama isän muistolle. Hopeapajua kutsutaan myöskin itkuraidaksi. Tämä on itkuraita, surunpuu, joka aina vuodattaa kyyneliä heidän kaikkien puolesta.

— No sinäkö, Ystävä, lausui hän yhtäkkiä koiralle, joka oli pistänyt kuononsa hänen kättään vasten. — Mistä sinä tulitkaan, sinä vanha uskollinen poika? Oi voi, olemmeko paljon kokeneet yhdessä. Iloa ja surua. Niin, niin, sinä olit pikkuinen raukka, kun isäntä sinut povellaan toi. Täällä on koko sinun elämäsi kulunut. Ja nyt sinä olet harmaa…

Äiti vaikeni ja piti päätään koiran niskaa vasten. Hänen mieleensä johtui miten kodittomaksi koira jäisi, kun huvila myytäisiin, miten vaikeaa sen olisi tottua kaupungin ahtaisiin pihamaihin. Millä riemulla se oli aina lähestynyt kotia ja heiluttanut häntää kotiportilla…

Hänen kyyneleensä alkoivat vuotaa. Uskollisen eläimen kohtalo tuntui vaikeammalta järjestää kuin ihmisten. Kaikki hänen huolensa kokoontuivat yhtäkkiä keräksi, joka painoi tunnolla lyijynraskaana. Miten hän tästä kaikesta selviytyisikään. Kaikki on selvittämättä, ratkaisematta. Kun saisi unta, edes yhden yön. Ennen sitä oli yllinkyllin.

Niemenkiven rouva Tekla Surpaeus tapasi itsensä seisomassa siinä missä hänen tyttärensä äsken oli seisonut. Koira istui hänen vierellään. Tyynessä, tummassa illassa kuvasti vesipeili taivasta, jossa pilvet kelluivat kuin jättimäiset möhkäleet. Jokin tähti kimmelteli vedessä. Pilviä ympäröivät hohtavat päärmeet.

Suruakin ympäröi oma hohtonsa ja murheeseenkin välkkyy tähti. Kaikki on niin nopeasti ohi, — se se on surun hohto, se se on toivon tähti. »Lepoon, lepoon.»

Mutta Tommihan on kotona, hänellä ei siellä ollut hauskaa. Heini tulee pian Niemenkiveen. Pitääkö Enok karkottaa talosta? Mikaelin ja Gabrielin täytyy siinä auttaa. Jos voisi selviytyä siten, että vuokraisi pois huoneita? Mutta silloin täytyy samalla antaa täysihoito. Sitä ei jaksa eikä ehdi.

Lepoon, lepoon!

Lintuko äännähti? Joko aamu alkaa sarastaa? Vihreä kajastus käy yli veden. Se on aamu. Jospa saisikin unta.

Kaikki käy hyvin — lopulta, sitten kun kärsimysten mitta on täysi.
Mutta kaikki maksetaan niin kalliisti. Laskut tulevat jälkeenpäin.

No niin, minä olen valmis maksamaan, olen ollut onnellinen. Ja enkö ole vielä?

Hän painoi poskensa koiran niskaa kohden ja tunsi silloin tässä lämmössä, että hänen ympärillään on jäätävän kylmä. Mitä saattoi halla tähän aikaan vuodesta viedä? Yö ympärillä oli tumma ja täynnä välkettä. Tähdet välkkyivät vedessä ja taivaalla, kuu välkkyi, välkkyivät rannoilla tuomet. Kaikki tuoksu oli pysähtynyt, linnunlaulu vaiennut, liike tiellä lakannut. Yön kauneus oli totinen kuin kuoleman.

Tuntematta murhetta mielessään, tuskinpa maata jalkainsa alla, astui Niemenkiven rouva Tekla Surpaeus uskollisen eläimensä seurassa läpi puiston huvilalle.

* * * * *

Heini-serkku piti lupauksensa ja saapui sukulaisiin »näyttämään itseään». Kyllä häntä kelpasikin katsella, niin hän oli kuin maito ja mansikka ja lisäksi kiitollinen elämälle ja iloinen onnestaan. Hän täytti talon naurulla ja laululla ja myöskin kyynelillä ja osanotolla.

Ensimmäinen ilta kului yhteisesti. Heini sai nähdä joka sopen talossa ja todeta mitä muutoksia oli tapahtunut. Kaikista pikkumuutoksista puheltiin laveasti, siitä että ihmiset, puut ja pensaat olivat kasvaneet, siitä että portteihin oli teetetty lukot ja aitaan pantu piikkilanka, siitä, että puutarhuri oli pantu pois, siitä, että soittokone oli muutettu ruokasaliin, jotta voitaisiin vuokrata sali. Taulujakin oli siirrelty. Talon kalleus, maalaus, jonka Surpaeus-pari oli saanut ystäviltä lahjaksi kahdentenakymmenentenä hääpäivänään, oli siirretty makuuhuoneeseen. Tämä muutos oli tehty nyt keväällä, tuossa taulussa oli niin suuri lohdutus. »Sumut hälvenevät» — se oli taulun nimi. Taiteilija tuskin oli saattanut aavistaa, minkä avun hän oli antanut elämän taistelua käyville ihmisille näyttäessään heille auringon ja sumujen kamppailun syysaamussa. Seisottiin taulun edessä vaieten. Heini huomasi kaikki pikkuseikat. Suuresta muutoksesta talossa ei puhuttu. Kuitenkin tuntui tyhjyys siitä, joka oudokseltaan tuli tänne, pelottavalta. Joka hetki odotti, että ovi avautuisi ja sisään astuisi Hugo-setä, tuo virkeä, sädehtivä mies, joka yhtä väsymättömästi oli ottanut osaa nuortensa iloihin kuin lastensa leikkeihin, kun hän vain ei ollut työhuoneessaan kotona tai toimessaan kaupungilla. Heini oli kyllä ollut hautajaisissa. Heini oli ehtinyt totutella siihen, että hän oli poissa. Mutta täällä, missä hänen läsnäolonsa oli syöpynyt joka paikkaan, täällä huusi tyhjyys sittenkin vastaan kaikkialta. Heini hillitsi kuitenkin urhoollisesti itseään, puhellen lakkaamatta pikkutapahtumista kotona Niemessä, tai sulhasestaan.

Isä oli kylvänyt varhain, hän oli kaiken aikaa luottanut siihen, ettei takatalvea tulisi. Noin sata vuotta sitten oli ollut tällainen vuosi eikä tullut takatalvea. Daaja oli saanut varsan, mutta se ei ollut valkoinen niinkuin äiti, vaan ruskean kirjava, hyvin omituisen näköinen. He, tytöt, olivat kaikki siihen ihastuneet ja olivat päättäneet pitää sen ratsuhevosenaan. Pojat sitä halveksivat, isäkin nauroi sen lasimaisille vaaleille silmille. Varmaan siitä kuitenkin saattoi odottaa hyvää ratsuhevosta, äiti kun oli niin erinomainen. Halvorkin oli sanonut, että Daajalla on kaikki hyvän ratsun ominaisuudet. Monta omenapuuta oli kuollut viime talvena — kumma kyllä, sillä eihän ollut erityisen kylmä. Puutarhaportille oli istutettu jasmiinikuja, äiti sitä kauan oli tahtonut. Niemeä täytyy hoitaa ikäänkuin se olisi oma, niin sanoi aina isä, ja oikeinhan se olikin. Halvor piti Niemen niin erinomaisena ja harvinaisena, hän sanoi, ettei varmaan sellaista kruununpuustellia ole koko maassa. Mutta tavallisestihan he kaikki unohtivatkin, ettei se ollut oma ja pitivät sitä perintötilana. Halvorin vanhemmatkin olivat niin ihastuneet Niemeen, — he kävivät juuri nyt isä lainasi pappilasta vaunut heitä vastaan ja päätteli jo, että kuitenkin olisi pitänyt hankkia vaunut taloon He, lapset, olivat niin monta kertaa turhaan pyytäneet isää niitä ostamaan, mutta isä oli ollut itsepintainen — siinä hän sen nyt sai! Sellainen tekee alustalaiset katkeriksi, oli isä aina vain sanonut. Tietysti, mutta sittenhän oli tuhat seikkaa, jotka myös tekivät toiset katkeriksi, koko sivistyneistön elämäntapa yleensä oli omiaan tekemään sitä.

Heini puhui lakkaamatta. Mutta kun he sitten äkkiarvaamatta tulivat peräkamariin ja talon herran viimeksi otettu kuva siellä katseli alas kirjoituspöydän yläpuolelta, niin sai liikutus hänet valtaansa ja hän lankesi tätinsä kaulaan ja he itkivät kaikki. Vainaja oli ollut niin kaikessa mukana, pienimmästä suurimpaan asti, kaikkialla läsnäolevana. Niin, niin, mahdotonta oli käsittää, että hän oli poissa! Saattoi odottaa, että nyt juuri portti paukahtaisi, tarmokkaat askeleet narskuisivat hiekalla, noustaisiin ylös portaita ja… Mutta hän ei koskaan, ei koskaan enää tule.

Heinin ensimmäinen yö Niemenkivessä kuului ystävättärelle, Lidalle. Silloin sai toinen tytöistä kuulla miten kihlaus oikeastaan oli tapahtunut — kuin ihmettä se oli! Miten nuori jääkäri silloin vapaussodassa pienen valkoisen joukon kanssa oli metsästä pelastanut Niemen asukkaat. Halkopinojen takana he olivat olleet useita päiviä. He näkivät tulipalon loimotuksen puiden latvojen yläpuolella, he eivät saattaneet muuta uskoa kuin että koko koti olisi tuhkana. Mutta sitten myöhemmin… Niin, tietysti nuori jääkäri jo silloin oli tehnyt heihin kaikkiin syvän vaikutuksen. Pari kirjettä oli vaihdettu sittemmin. Kerran olivat he tavanneet toisensa raitiovaunussa, Heini ja Halvor, aivan sattumalta. Heini oli hänen lähtiessään vaunusta ojentanut hänelle kukan ja sopertanut jotakin. Ja Halvor oli luonut häneen katseen… Katseen, jota hän ei ikinä unohda. Sitten he tapasivat toisensa, kun patsas sankarihaudalla paljastettiin. Luutnantti oli tietysti kutsuttu juhlavieraaksi, oli yleensä koetettu saada koolle kaikki, jotka olivat valkoarmeijassa tulleet vapauttamaan paikkakuntaa. Halvor otti vastaan suojeluskunnan paraatin, juhlapäivällisillä joutui hän, Heini, istumaan Halvorin vieressä, ja niin se sitten meni… Ja kyllä oli sanomattoman ihanaa rakastaa. Ei varmaan ollut mitään tähän verrattavaa onnea, ainakaan ei naiselle. Halvorkin oli niin liikuttava onnessaan. Heini oli hänen ensimmäinen rakkautensa — tuntui uskomattomalta, että Halvor, niin kaunis nuori ihminen, oli sillä tavalla voinut kulkea elämän läpi. Mutta niin se oli ollut. Ja niinhän Heininkin oli, ettei hän ollut kehenkään koskaan voinut kiintyä, aivan niinkuin he molemmat olisivat odottaneet toisiaan. Halvor oli antanut Heinille äitinsä sormuksen, eikö se nyt ollut ihmeen kaunis, ja sopi käteen ikäänkuin olisi ollut tehty sitä varten. Kallisarvoinen se oli, rahallisestikin, saatikka sitten vanhuutensa tähden. Halvorin äiti myöskin oli tahtonut, että Heini saisi sormuksen. Kas, Halvorin vanhemmat olivat olleet niin kiltit ja heti pitäneet Heinistä, tyhmästä, vähäpätöisestä maalaistytöstä. Kyllä vain Halvor olisi voinut saada paljon paremman. Mutta olisiko joku enemmän voinut rakastaa Halvoria, sitä ei Heini uskonut. Halvorin tädit olivat olleet suuttuneita siitä, että sormus annettiin vieraalle, jopa vaatineet, että jos kihlaus puretaan, sormus ehdottomasti on annettava takaisin. Niin kovat he olivat olleet, että sanoivat tämän Heinille itselleen. Halvorin äiti oli onneksi aivan toisenlainen.

Lida puolestaan uskoi ystävättärelle omat surunsa. Hän oli niin rikki, koko elämä kodissa oli niin rikki, äiti kulki hilliten itseään ja kului loppuun kärsimyksessään. Huolet aineellisesta toimeentulosta veivät voiton kaikesta henkisestä harrastuksesta, joka esinettä tarvitessa täytyi kysyä itseltään, voiko sitä ostaa, jokaista taidenautintoa ajatellessa täytyi ottaa lukuun, voiko olla sitä vailla. Hän, Lida, oli vakavasti aikonut heittää lauluopintonsa, ottaa kurssin konekirjoituksessa ja kirjanpidossa ja hakea tointa jossakin konttorissa. Onneksi hän oli ehtinyt tulla ylioppilaaksi, kaikki muut olivat vielä koulussa ja koulumaksut olivat nykyään kalliit. Hyvin heidän kaikkien sentään onneksi kävi, Tommi oli kerrassaan etevä, hän luki, totta puhuen, hyvin vähän mutta hän osasi hyvin. Vahinko vain, että hänellä nykyään oli ikävä toveri, no se liikemies Laxin poika aina he olivat yhdessä, ammuskelivat maaliin, purjehtivat ja ties mitä. Äiti ei tahtonut kieltää, koska uskoi kiellon usein vaikuttavan päinvastaiseen suuntaan. Lidaa opettajat kyllä kehoittivat jatkamaan lauluopintoja ja olihan hänestä aina tuntunut, ettei hän mihinkään muuhun työhön kelpaa. Mutta hän oli nykyään niin voimaton, hänestä tuntui, ettei hän jaksa taistella velkojen kanssa, parasta tarttua kiinni leipäkannikkaan ja pitää laulu lepohetkiä varten. Ei, sellaista rakasta olentoa, jolle tahtoisi kokonaan kuulua, sitä ei ole eikä tule. Ei ole rakkaus enää samanlainen kuin ennen, onnelliset avioliitot ovat harvinaiset — niin, niin. Ehkäpä Heini ja hänen sulhasensa saattavat tulla onnellisiksi. Lida näki edessään harmaan arkipäiväisen elämän jossakin konttorissa. Mutta mitäpä siitä, kaikki on niin nopeasti ohitse.

Aurinko jo nousi ja lintujen laulu täytti aamun, kun ystävättäret vihdoin malttoivat nukkua.

Kahvipöydässä otti Niemenkiven vaitelias ja kaunis vanha Letitsia-täti haltuunsa veljentyttären. Hän ei nytkään sanonut paljon, mutta hän antoi työnsä levätä — hän parsi aina sukkia — ja katseli sensijaan pitkän aikaa Heinin sormusta. Heini tunsi, ettei hän siitä pitänyt, ja hänen oli paha olla. Kuitenkin taisteli hän tukalaa tunnetta vastaan ja kertoi sormuksen tarinan, kuinka Halvorin isoäiti jo oli kantanut sormusta, se oli luultavasti vanhaa turkulaista työtä ja eikö se nyt ollut kaunis, niin yksinkertainen ja jalo sinertävine helmineen ja timantteineen. Hän vain ei ollut ensinkään arvokas sitä kantamaan. Siihen sanoi täti: no, no; ja lisäsi: kihlasormusta ei pidä koskaan ottaa kädestään. Heini painoi säikähtyneenä sormuksen takaisin sormeensa. Hän oli näyttänyt sitä ties kuinka monta kertaa ja kuinka monelle ihmiselle. Heini sai nyt kertoa jokaisesta sisarestaan ja veljestään erikseen. Lopuksi huomautti täti, että hän oli pahasti unohtanut ruotsinkielen ja kysyi, puhuttiinko Niemessä todella nyt vain suomea. Sitä sanoessaan hän nyökkäsi päätään, tuijotti hetken eteensä ja painui sitten jälleen työhönsä. Hän oli hyvin kalpea. Heini ei uskaltanut kysyä, oliko tädillä nytkin tuskia. Täti ei koskaan valittanut ja alkoi heti hymyillä, jos häneltä sitä kysyttiin. Kaikki tiesivät kuitenkin, että hänellä oli vaikeaa särkyä. Hän oli kerran ollut hukkumaisillaan jäihin ja kylmettynyt pahasti. Joku oli ollut tietävinään, että hän oli ollut hukuttautumaisillaan. Heinillä oli kyyneleet silmissä, kun hän näki tädin kokoavan rikkinäiset sukat kainaloonsa ja vaivalloisesti nousevan ylös portaita toiseen kerrokseen. Täällä Niemenkivessä oli mieliala nykyään sellainen, että oudosti itketti.

Aamiaistunnilla hämmästyttivät pikkutytöt kotiväet tulemalla väliajaksi kotiin. Konsuli Lax oli aamulla, mennessään kaupunkiin, ottanut heidät autoonsa ja luvannut tuoda heidät kotiin aamiaiselle. Ja määrännyt paikan, missä piti odottaa, ja odottanutkin siinä. Oli ollut kovasti hauskaa ajaa autossa, se oli suurenmoinen auto, kaikkein hienoin koko kaupungissa, seitsemänkymmentäviisi hevosvoimaa, hinta satakahdeksankymmentätuhatta. Konsuli oli ollut kovasti kohtelias — kunhan hän vain ei olisi ontunut ja kun ei hän olisi pukeutunut vaaleihin kenkiin. No, totta se oli, että hän ontui ja että hänellä oli vaaleanharmaat kengät. Hän ei ontunut paljon, mutta kyllä sen verran, että sen huomasi. Hän oli kysynyt pääsevätkö tytöt luokalta. Sitten hän kysyi, pitävätkö he ilotulituksesta ja kertoi, että heille tulee paljon vieraita ja ilotulitus. Ei, raketit eivät vahingoita kun putoavat. Sitten hän oli kysynyt, oliko se todella Surpaeus se sellainen vanha herra, joka kävi keräämässä ilmoituksia sanomalehtiin. Hän tietysti tarkoitti Enok-setää. Hän siis kerää ilmoituksia. Ja käy Laxilla. Hertta olisi kuin olisikin ollut valmis sanomaan, että se kai on eräs setä, joka ei koskaan käynyt talossa isän eläessä ja joka paljon onkin ollut kaukaisilla matkoilla. Hän on kai kapteeni. Mutta Letta sanoi, ettei sellaista Surpaeusta löydy, joka kokoaa ilmoituksia sanomalehtiin. On vain kaksi setää, Gabriel Surpaeus ja Mikael Surpaeus ja vielä Albert Surpaeus, mutta hänellä on kartano maalla, tai kruununtila oikeastaan, vaikka se jo on ollut kauan suvussa ja hän aikoo sen ostaa, jos vain tulee sellainen laki. Mikael-setä on tuomari, vaikkei hän voinut olla siinä toimessa, kun ei tahtonut tuomita lain mukaan, kun ei laki ollut oikeudenmukainen, sillä Mikael-setä on hyvin oikeudentuntoinen mies ja laki on sellainen kuin se luetaan. Gabriel-setä taas on eversti ja hyvin hieno mies hänkin. Muita ei ole. Konsuli väitti että literatööri oli Surpaeusten näköä, Niemenkiven nuoren herran ja myöskin hänen isänsä näköä. Letta vakuutti, ettei sellaista setää ole. Kunhan ei nyt Tommi menisi mitään sekoittamaan ja kertomaan, että sellainen Enok-setä todella löytyi. Konsuli oli menossa taidenäyttelyyn — ajatella vain: Lax taidenäyttelyyn! »Yks' pitää olla kallis taulu!» Hän etsii nyt tuota yhtä kallista taulua.

Pöydästä noustua veivät tytöt kiireesti Heinin kamariinsa ja pyysivät häntä kirjoittamaan muistoalbumiinsa. Heini ei osannut maalata eikä hän ulkoa muistanut yhtään runoa eikä osannut kirjoittaa mitään. Mutta hän katseli muiden runoja ja kirjoituksia ja lupasi ajatella jotakin. Hänessä ei ollut yhtään kirjailijan vikaa. Eikä hän erikoisesti pitänytkään runoista. Aivan totta, niin tyhmä hän oli. Se oli aina ollut hänestä hullunkurista lausua asiat tahtia lyöden ja lopussa töksäytellä tulemaan sitä mitä kutsuttiin loppusoinnuksi. Niin tyhmä hän oli. Tytöt kuuntelivat ihmeissään. Hertta oli, totta puhuen, ajatellut samaa, mutta ei hän toki koskaan olisi kehdannut sitä sanoa. Sitä olisi pidetty tyhmänä. Jos hän olisi sanonut sen koulussa, maisterille, niin mitä siitä olisi tullutkaan. Luokalle hän olisi jäänyt ilman armoa. Letta puolestaan sanoi, että runo oli kaunista, äärettömän kaunista, ei hän muuta tietänyt ja onnellinen hän olisi ollut, jos olisi osannut sitä tehdä. No niin, kaunista se tietysti monen mielestä oli, taidetta se oli, mutta sitä eivät kaikki ymmärrä. Ja Heini kuului niihin, hän ei osannut kirjoittaa proosaakaan, saatikka sitten runoa. Letta kysyi arasti ja punastuen, kuinka hän sitten voi puhua sulhasensa kanssa, kun he olivat erossa. Heini punastui hänkin ja sanoi, että vaikeaa se oli, sellaisia ikäviä kirjeitä hän vain sai kokoon. Ei hän muuta osannut kuin vähän neuloa ja keittää ruokaa, hän oli niin proosallinen. Ohoh, vastustivat Niemenkiven pikkutytöt, osasipa hän laulaa kauniisti ja… niin, sitten hän oli itse niin suloinen, että he kaikki olivat häneen ihan rakastuneet. Sedätkin olivat häneen niin mieltyneet. Saa nähdä vain, että he pian ovat täällä, he ovat odottaneet Heiniä kuin päivän nousua. Kunhan vain se Enok-setä ei tulisi, se literatööri — konsuli sanoi hänen maininneen tämän arvonimen ja kysyi heiltä, mikä se oikein oli se sellainen nimitys. Eivät hekään oikein sitä tietäneet. Kyllä sillä täytyi olla jotakin tekemistä kirjallisuuden kanssa. Etteihän hän vain ollut kirjailija, kuka ties hän oli kirjoittanut jollakin salanimellä matkoillaan, kirjailijoitahan nykyään oli niin paljon. Itse puolestaan olivat tytöt levottomat siitä, etteivät saisi välttämättömiäkään vaatteita kesäksi. Kaikki puvut olivat käyneet pieniksi ja hatut haaltuneet jo viime kesänä. Olivatko heidän asiansa niin äärettömän huonolla kannalla? Se oli sentään kurjaa, että he kaikki olivat niin köyhät, koko suku oli henkistä proletariaattia. Tuollainen Lax, joka tuskin osaa lukea ja kirjoittaa, hän pitää ilotulituksia, hän… Heini nauroi ja sanoi, että ne ovat pieniä asioita. Sen he kaiken voivat itse korjata, kun tulevat suuriksi. Sitten he voivat rakentaa itselleen sellaiset kodit kuin he itse tahtovat ja ostaa mitä he tahtovat. Tytöt kävivät vähäksi aikaa sanattomiksi. Sitten he kysyivät, oliko se Heinin mielestä heidän tehtävä eikä äidin? Kyllä kai vanhempien asia oli antaa lapsille mitä he tarvitsivat. Niin, mutta jollei heillä ollut mitä antaa. Täytyi vain oppia tekemään työtä ja kuluttamaan vähän. Sitten kun itse ansaitsi, sitten oli toista. Tai eihän kai sittenkään ollut oikeutta heittää rahaa menemään. Mutta sitä ei kai tehnytkään. Jos itse oli kovalla työllä ansainnut varoja, niin ei niitä pannut menemään kuinka tahansa, vaan tiesi niiden arvon. Niin, hän oli niin käytännöllinen ja runoton ihminen, tämä Niemen Heini. Heidän täytyi Halvorin kanssa elää hyvin säästäväisesti, upseerien palkat olivat pienet. Mutta se olikin kaunista, upseerin pitääkin olla köyhä ja askeettinen, hän ei saa kiintyä mihinkään, sillä hänen täytyy aina olla valmiina luopumaan kaikesta. No tietysti siten, että voi tulla sota ja silloin hänen täytyy olla valmiina lähtemään… Niin, ei vaimoonsakaan hän saa kiintyä liiaksi. Sillä tavalla he ajattelivat — sellaista rakkautta se oli.

Pikkutytöt kuuntelivat juhlallisina kuin saarnaa. Kyllä se oli kaunista rakkautta, mutta niin surullista, arveli Letta. Entistä suuremmalla kiihkolla pyysivät he nyt, että Heini kirjoittaisi heidän muistikirjaansa. He olivat uteliaat näkemään, mitä Heini kirjoittaisi. Heini piteli molempia muistikirjoja käsissään ja mietti. Mutta todella se mikä hänen mieleensä tuli, oli niin tavallista, että se vain olisi häirinnyt kaikkien niiden kauniiden värsyjen joukossa, mitä kirjassa oli. No, se ei tehnyt mitään, muutaman sanan vain he tahtoivat Heinin käsialaa, Heini kun oli heidän sukulaisensa ja niin kultainen. Oi voi, hänellä oli niin huono käsialakin! Se nyt oli ihan sama, eihän tämä ollut mikään kaunokirjoitusvihko. Ja nyt tuli kello niin paljon, että nopeasti täytyi lähteä kouluun. Täältä kun oli niin pitkä matka. Pitikö kirjoittaminen tosiaan jättää toiseksi kerraksi? Silloin Heini äkkiä aukaisi molempien kirjojen viimeisen sivun ja kirjoitti. Sitä tehdessä olivat hänen poskensa hohtavan punaiset ja hän ujosteli kirjoitustaan siinä määrin, että läiskäytti kiinni aukeaman ennenkuin muste oli alkanutkaan kuivua. Pikkutytöt kiittivät hiukan väkinäisesti, sillä he eivät ymmärtäneet miksi Heini, täysikasvuinen ihminen ja luutnantin morsian, käyttäytyi sillä tavalla. Saattoiko hän olla niin ujo? Kun he pääsivät huoneeseensa, riuhtaisivat he kirjat auki. Niin, tietysti kaikki tahriintunutta! »Ihminen on oman onnensa seppä», sen oli Heini kirjoittanut. Eihän se mitään tyhmää ollut eikä runotontakaan, ei sitä olisi tarvinnut niin punastuen kirjoittaa. Mutta hyvänen aika: molemmissa vihoissa oli sama lause! Eikö hän nyt ollut voinut keksiä mitään muuta? Tai oliko asia hänestä niin tärkeä, että juuri se oli sanottava molemmille.

Heini-serkun lause antoi tytöille paljon ajattelemista. Ei sentähden, että se olisi ollut uusi, vaan sentähden, että se oli molempien vihossa. Tytöt istuivat ja odottivat tiepuolessa Laxin autoa. Tuolla se jo tulikin, äiti ei pitänyt siitä, että siihen meni, mutta olisipa äiti koettanut astua tätä pitkää matkaa! Miramarin auton tunsi kaukaa, edessä lepatti ihka uusi siniristilippu. Yngve oli isänsä kanssa autossa. Heillä oli varaa pukeutua, heillä!

Heini-serkku ei sinä päivänä lähtenyt minnekään. Hän valmisti kahvileipää Lidan kanssa ja lauloi hänen kanssaan duettoja. Lida oli hänen mielestään suuresti edistynyt, kyllä hänen täytyi saada syksyllä jatkaa. Nyt oli totisesti muiden veljien aika auttaa niemenkiveläisiä — tähän asti se oli ollutkin Hugo-setä, joka oli pannut itsensä alttiiksi kaikkien muiden puolesta. Niin, niin pannut itsensä alttiiksi, se juuri oli oikea sana. Hullua vain, että heillä oli kaikilla verraten vähän, he ylpeilivät köyhyydestään, Surpaeukset, se oli sellaista kummallista ylpeyttä. Heillä Niemessä oli kyllä hyvä toimeentulo, mutta heitä oli niin paljon lapsia. Ja sedät, niin, hehän olivat suorastaan vannoutuneet elämään köyhyydessä. Mutta kyllä heiltä Niemestä sentään jotakin täytyi riittää, ja entä jos saisi sedätkin ryhtymään tuottavaan työhön, olihan liian hullunkurista elää kuvittelujensa vallassa ja kirjoittaa teoksia, joiden tarkoitus oli parantaa maailma. Ei maailmaa paranneta teoksilla, joita kaksi vanhaa virasta eronnutta suomalaista herraa kirjoittelee. Maailma on kuin onkin mullinmallin. Mutta he voisivat hyödyttää, jos rupeaisivat ansaitsemaan ja elämään tervettä elämää. Eikö tuomari-setä voisi saada virkaa? Hän ei ehkä ollut suorittanut loppuun lukujaan, joku oli väittänyt hänen olevan ylioppilaan.

Heini puhui ja puhui. Hän ei aavistanut, mitä päivän kuluessa tulisi tapahtumaan. Hänelle ei näytetty minkäänlaista ennettä, hän ei saanut mitään varoitusta.

Lida ja Heini kattoivat kahvipöydän nurmeen lehmusten alle ja toivat Titsia-tädin korituolin. Pöytäliina levitettiin suoraan maahan, sellainen oli tapa täällä Niemenkivessä ja sellainen se oli Niemen puustellissa. Ihmiset istuivat hekin maassa, kaikki keskellä lämpimintä auringonpaistetta.

Siinä sitä sitten oltiin koolla Heinin ympärillä — morsiamen — ja jokainen onnitteli ja osoitti myötätuntoaan minkä ehti. Äiti oli ainoa, jonka ilo ei pulpunnut vapaasti: Tommi puuttui taasen, hän oli toisten lasten kanssa lähettänyt sanan, että oli pyydetty päivälliselle erään toverin luo. Äiti pelkäsi, että tämä toveri ei asunut kaukana, ja hänen silmänsä harhasivat levottomina portille. Hän ei käsittänyt mikä Tommille oli tullut. Poika tiesi varsin hyvin, ettei perhejuhla ilman häntä ollut täysinäinen. Ja hän meni vieraisiin. Sedät vain itse asiassa nyt näkivät Heinin ensi kerran hänen suuren tapauksensa jälkeen, mutta muut säestivät heidän onnittelujaan ikäänkuin hekin vasta nyt olisivat saaneet lausua julki sydämensä ilon.

Heini istui valkeassa puvussaan suurella huopapeitteellä ja punastui lakkaamatta vastatessaan setien kysymyksiin ja huomautuksiin. He olivat molemmat, sekä tuomari että eversti, pukeutuneet juhla-asuun eivätkä oikein tietäneet kuinka veljentytärtä oli kohdeltava.

— Niin, niin, sanoi eversti ja veteli sileäksi ajettua leukaansa ikäänkuin siinä olisi ollut piikkiparta, — tuntuu oikein juhlalliselta. — Sinä olet nyt nainen, Heiniseni, koska rakastat. Nainen on vasta nainen, kun hän rakastaa. Tuntuu aivan erikoiselta, kun nainen ensi kertaa rakastaa. Onnittelen sinua, pikku Heini. Olet kaunis tuossa punastuessasi ja minä suljen sinut sulhasesi uhallakin syliini niinkuin silloin kun olit lapsi. Eilenkö se oli? Muistatko kun piilotit sapelini, sinä veitikka? Ensin veit sen sänkyysi ja sitten paremmaksi vakuudeksi ruokasäiliöön joulukinkkujen taakse. Se oli siellä Niemen puustellissa. Oliko se eilen? Et ole nyt paljon suurempi, mutta olet nainen ja rakastat. Rakastat ensi kertaa. On se kummallista. Ei ole enää yhtä lyyrillistä, kun seuraavat rakkaudet tulevat. Niin, niin, et tietysti usko, että ne tulevatkaan. Siltä näyttää nyt. Mutta älä puhu mitään. Minä tunnen naisen. Ja naisen sydämen. Kaksinkerroin, kolminkerroin, kymmeninkerroin on nainen nainen rakastaessaan uudelleen ja uudelleen. Naista pitää ymmärtää. Tuomiot eivät ole naista varten. Muistatko, kun me ratsastimme yhdessä. Sinä et yhtään pelännyt. Niin, pikku Heini! Mutta silloin sinä pelkäsit, kun yritin panna sinut taskuuni — minulla oli sellainen kauhea kauhtana. Mutta sitä et sinä muista, sait silloin juuri hampaita ja olit pahalla tuulella. Äitisi suuttui minulle, äitisi on kokonaan huumorin puutteessa niinkuin nainen yleensä. Sinä huusit. Olen pitänyt sinusta siitä asti. Sinun pikkuinen pystynenäsi on muodostunut varsin viehättäväksi. Yhteen aikaan olivat tällaiset nenät Pietarissa muodissa. Jaa, jaa, pikku Heini! Toisen kerran puhumme sulhasestasi. Teit hyvin, kun et tuonut häntä tänne. Ehdimme vielä häneen tutustua. Hän olisi vain rikkonut mielialaa. Kestää aina hetken, ennenkuin tuollainen rievä taikina sulaa yhteen perheen vanhan sakan kanssa. Hän ei, kuulen minä, haavoittunut sodassa, tuo sinun luutnanttisi. Siinä hän teki viisaasti. Ota sinä haltuusi hänen sapelinsa, sinä olet mestari kätkemään sapeleita. Lapsesi voivat leikkiä niillä… No, no, no, kyllä minä lopetan. Te katsotte minuun kaikki ikäänkuin varastaisin teiltä jotakin tällä puheellani. Päivä on vielä korkealla, jokainen ehtii vielä puhua meidän rakkaan kihlattumme kanssa. Vai olisiko sinulla, veli Mikael, ollut etuoikeus alkaa, koska olet vanhempi? Minusta on nuoruus tässä tapauksessa etuoikeus. Sillä nuorelle rakkaudelle minä olen puhunut. Saanko tarjota sinulle savukkeen, tyttöseni? Et polta? Eikö »hän» salli? Onko hän vanhanaikainen? No, no, no, minä lopetan. Aih, teitä naisia, ja teidän rakkauksianne, ensimmäisiä ja tulevia!

Kaikilta pääsi helpotuksen naurahdus. Eversti painoi kiinni paksun, hopeisen savukekotelonsa, jota hän aina piteli eräänlaisella hartaalla perinpohjaisuudella, ikäänkuin tarkoitus olisi ollut antaa läsnäolijoille aikaa käsittää, että hänellä on tällainen komea kotelo, jonka kansi on varustettu upseeritoverien nimikirjoituksilla.

Heini oli punastunut ja punastunut. Aluksi oli hän ponnistellut heitelläkseen iskusanoja sedän puheen sekaan, mutta lopulta oli hän vaiennut huomattuaan yrityksensä turhaksi. Setä Gabriel sai puhua mitä hän tahtoi, setä Gabriel oli itse hyvyys, niin paljon muistoja liittyi setä Gabrieliin. Heinin silmiin yritti taasen nousta kyyneliä, kun hän tarttui vielä nuorekkaan setänsä käteen ja suuteli sitä.

— Oi setä kulta, otti hän vihdoin puheenvuoron, — oli niin äärettömän hauskaa, kun setä tuli Niemeen. Ei kukaan tuonut sellaisia karamelleja sellaisissa kauniissa laatikoissa. Ja kuinka minä aina olin sedästä ylpeä. »Eversti», se oli minusta hienointa mitä saattoi olla. Sanoin aivan hiljan vielä Halvorille — voiko setä aavistaa mitä sanoin? Että hän ei saa tyytyä muuta kuin kaikkein ylhäisimpiin arvoihin: hänen pitää tulla everstiksi ja kenraaliksi.

— Ohoo, ohoo! vastasi Gabriel-setä nopeasti, — vai kenraaliksi — eversti ei riittänyt!

— Vieläkö, keskeytti nyt tuomari Surpaeus, — vieläkö sinulla on jotakin tähdellistä lisättävää? Koska nähtävästi olet tuonut ilmi koko joukon siitä, mikä täyttää mielesi, ja aurinko vielä on korkealla, käytän tilaisuutta, minäkin, lausuakseni, että sinä Heini näinä päivinä tavallista enemmän olet antanut meille sukulaisille aihetta ajattelemaan sinua. Sillä sinä olet aina ollut kelpo tyttö. Uskon mielelläni, että vaalisi on kohdannut kunnollista miestä. Suoraan sanoen en voi jakaa ihailuasi sotilasammattia kohtaan ja oli minulle uutta kuulla, että eversti-setäsi olisi ollut ideaalisi lapsuudessasi. Et maininnut lainkaan, kuinka esimerkiksi tuon sapelivarkauden laita oli. Kun sinulta kysyin, miksi olit ottanut sedän sapelin, niin sanoit itku kurkussa: ettei setä saisi tappaa sillä ihmisiä. Se oli viisasta puhetta. Uskon tämän pohjalla, että hallitset tulevan miehesikin sapelin ja vartioit hänen askeliaan. Sillä kaikissa maissa ovat sotilaat, upseerista hamaan nahkapoikaan asti, kukkoilleet sulillaan ja halveksineet siviiliväkeä. En tahdo nyt kuitenkaan pitää mitään puhetta, vaan jätän tämän häihisi. Sensijaan pyytäisin sinulta tietoa siitä, mitä Vasaroita tämä sinun luutnanttisi oikeastaan on? Onko hän sitä haaraa sieltä Pohjanmaalta vai onko hän karjalaista haaraa. Niinikään olisi hauskaa tietää jotakin hänen äitinsä suvusta. Ja lisäksi lausun mielipahani sen johdosta, että sulhasesi ei ole täällä, olisi ollut tarkoituksenmukaista yksintein sekoittaa nuori taikina vanhaan hapatukseen, koska sen kuitenkin pitää tapahtua. Tai eiköhän sulhasesi kuitenkin olekin tulossa tänne sinua katsomaan. En ole mikään sydänten tuntija enkä varsinkaan rakastavien sydänten, mutta uskoisin psykologisesti selitettäväksi, että sulhasesi haluaisi pistäytyä tänne juuri nyt, ei suinkaan meidän, sukulaisten tähden, vaan sinun, hyvä veljentyttäreni. Olisi, niinkuin sanottu, erittäin mieltäkiinnittävää tutustua häneen. Maailma haluaa kerta kaikkiaan pysyä pystyssä ja avioliitto on se muoto, jolla yhteiskunta koettaa suojata oikeuksiaan. Se on hyvin epätäydellinen laitos, suorastaan kelvoton laitos, mutta parempi kuin ei mikään. Sanon: kelvoton. Sillä niinsanottua rakkautta ei ole voitu järjestää tähän päivään asti, niin paljon kuin lakeja onkin sitä varten laadittu Aatamin ja Eevan ajoista laskien. Eikö tässä naapurihuvilassa hiljan vedetty esiin vastasyntyneen lapsen ruumis kaivosta? Tällä en mitenkään tahdo peloittaa sinua, hyvä veljentyttäreni. Koeta parastasi, koeta parastasi. Tiedän, että sinä koetat kylvää ympärillesi niin vähän onnettomuutta kuin suinkin. Avioliitto on ies eikä onnea ole siinä enempää kuin muuallakaan, mutta kaikki kiitävät kilpaa tämän ikeen alle. Sillä maailma haluaa pysyä pystyssä? Tuoko se nyt on sinun kihlasormuksesi? Sehän kuuluu olevan niin vanha ja kallisarvoinen. Mutta te olette kaikki niin vakavat ja sisareni luo minuun mitä nuhtelevimpia silmäyksiä. Minä olen vanhapoika, Heini hyvä, tiedäthän sen — minun onnitteluni ei ole leivosen liverrystä, vaan variksen vaakuntaa. Vaaditteko, että variksen pitää liverrellä. Tällaisen väärän tuomion taas langetatte. Siinä se on koko ihmissuvun synti, juuri tässä, että se menee langettamaan tuomioita. Sanojen mukaan tapahtuu tuomio ulkonaisten olojen pohjalla, eikä kukaan tunge syiden ja seurausten ytimiin, sinne munaskuihin, sinne esi-isien ja esi-äitien veriominaisuuksiin. Jahka minun onnistuu kerran lyödä kumoon se savijalkainen hirviö, joka hallitsee tätä yhteiskuntaa: tuomio! Jahka minun onnistuu todistaa, että puhdas tahto se vain on, joka ratkaisee tekomme oikeutuksen tai hyljättävyyden. En huoli kahvia, en enää mitään — minulla on kiire.

Vanha herra nousi hiukan vaivalloisesti nurmesta ja puisteli heinänkorsia vaatteistaan. Kaikkien kädet ojentuivat häntä pidättämään. Olisi saattanut tuntua hiukan tukalalta, jollei eversti olisi sydämellisesti nauranut. Lida Surpaeus kuiskasi jotakin vanhan herran korvaan ja silloin hän yhtäkkiä ikäänkuin heräsi ja oikaisi avuttomana käsivartensa nurmessa lepäävää seuruetta kohti.

— Vai että minä olen häirinnyt kihlaustunnelmaa. Sellaista hän väittää. No, miten nyt tahdotte että sen pelastan? Vaaditteko, että teen kuperkeikan tässä kaikkien nähden? Tekisin sen kernaasti, mutta uskollinen visiittitakkini, jonka olen pukenut ylleni Heinin kunniaksi! Etkö, hyvä lapseni, tästäkin pienestä ulkonaisesta asiasta voi saada johtoa toteamaan, miten… miten, niin miten tahtoni iloitsee hullutuksestasi, nimittäin kihlauksestasi. No, uskotko, vai vaaditko kuperkeikkaa?

Iloisuus palasi. Ei kukaan vaatinut kuperkeikkaa. Mutta Lulu, jota pitkät puheet olivat ikävystyttäneet, alkoi kehitellä nurmessa, yrittäen, hän puolestaan, tehdä kuperkeikkoja.

— Niin, katsokaas, sanoi tuomari-setä, yhä koettaen parantaa tunnelmaa, — me olemme vanhojapoikia molemmat, me suvun enkelit Mikael ja Gabriel. Meillä on omat leikinlaskumme. Jos te nyt voisitte katsoa minun tahtoni pohjalle, niin näkisitte mitä tarkoitan. Kun sanon »hullutus», niin tarkoitan: teko, jonka pelkään koituvan jollei onnettomuudeksi, niin ainakaan ei niitä suotuisia tuloksia tuottavaksi, joita varten tämä nuori neiti siihen on ryhtynyt, mutta joka teko on mitä parhaimmalla tahdolla tehty ja noudattaen luvallisia ja yhteiskuntaa ylläpitäviä vaistoja. Sanat ovat sanoja, teot ovat tekoja ja tahto on tahto. Usein ne toimivat riippumatta toisistaan, mutta tuomiot langetetaan sanojen ja tekojen perusteella. Tekojen arvo ei ole paljon suurempi kuin sanojen. Meidän vanhojenpoikien, meidän ei pitäisi käyttää sanoja eikä tekojakaan, sillä meidän tahtomme jää näistä vielä kauemmaksi kuin muiden ihmisten. Me olemme poikkeusasemassa. No niin, sinä olet toivottavasti ymmärtänyt minut, hyvä veljentyttäreni.

— Olen, olen, sanoi Heini ja koetti hymyillä.

Se onnistui hänelle huonosti, sillä tuomari-setä oli aina ollut hänelle vieraampi kuin toiset sedät. Lieventääkseen mielensä kylmyyttä rupesi hän nyt nopeasti kertomaan sulhasensa suvusta. Lulu tuli hänelle avuksi, pani pään hänen syliinsä ja kutkutteli hänen leukaansa ruohonkorrella. Gabriel-setä otti poikaa jaloista kiinni ja nosti hänet ilmaan. Hän ei huutanut, oli vain hyvin punainen kasvoiltaan, kun hänet jälleen laskettiin maahan. Hänen äitinsä sensijaan oli käynyt valkoiseksi. Hertta ja Letta häärivät hekin Heinin ympärillä. Lida ja äiti tarjoilivat. Oli kotona valmistettua leipää ja oli leipää Niemestä, Heinin kotoa.

— Jaa, jaa, »rooneja», sanoi eversti ja murenteli ohuita leivoksia, vieden joka palan suuhunsa ikäänkuin se olisi ollut rippileipä. — Näitä minä ensi kerran söin isoäidin luona ja sitten Niemessä. Ne ovat aina aivan samanlaisia. Sinun äitisi on kauniisti vaalinut perhetapoja. Jaa, jaa.

Hän joutui jonkin muiston valtaan ja vaikeni.

— Joka ajalla on muotinsa kahvileivästä hiuslaitteeseen asti, sanoi tuomari-setä. — Koska te aiotte viettää häitä?

— Halvor tahtoisi jo syksyllä, mutta isä ja äiti eivät vielä päästäisi minua.

— Toivovatko ehkä, että tulisit järkiisi ja jäisit kotiin? sanoi eversti-setä, yhtäkkiä havahtuen.

Heinin kasvot lensivät tulikuumiksi, mutta hän loi setään kirkkaan katseensa, naurahti, ravisti päätään ja kieritteli oikean kätensä hyppysillä kihlasormustaan.

— No, näytä nyt se sormus, houkutteli eversti-setä.

Letitsia-täti oikaisi nopeasti kätensä, ikäänkuin ehkäistäkseen jotakin onnettomuutta.

Heinin katse laskeutui sormusta kohden ja hänen kasvoillaan oli sellainen onnen hohde, että olisi luullut hänen sillä hetkellä katselevan rakastettuaan silmästä silmään. Muisteliko hän hetkeä, jolloin hänen sydämensä valittu painoi sormuksen hänen sormeensa? Hänen ilmeensä oli täynnä ihmettelyä ja kiitollisuutta — oliko rakkauden ihme jaksanut pysyä hänelle ihmeenä läpi viikkojen? Hänessä oli jotakin, joka silmänräpäykseksi pysähdytti puheensorinan. Keväinen lehto, lintujen laulu, illassa välkkyvä lahti, tuoksu, joka kohosi kuokitusta maasta, kaikki liittyi omituisesti häneen ja säesti häntä.

— Vanha rovasti tulee vihkimään meidät, sanoi Heini. — Halvorilla on kyllä velikin, joka on pappi, mutta kun vanha rovasti on minut kastanutkin…

— Se on aivan asianmukaista, huomautti tuomarisetä, ikäänkuin pannen pisteen hänen lauseensa perään. — Sen asian määrää morsian.

Nyt kuului yksityisiä huudahduksia. Ne putoilivat kuin pisarat taivaan sinestä. Taivas oli korkea ja puhdas ja ihmiset tunsivat tarvetta äännähdellä.

— Jaa, jaa, teitä naisia ja teidän rakkauksianne!

— Korpirastas — se se oli! Pian alkaa sen laulu.

— Ihmeellinen kevät!

— Meillä laulaa kuhankeittäjä.

— Sielläkö kalliolla taas?

— Siellä.

— Niinkuin ennenkin. Jo silloin, kun me olimme lapsia.

— Me pelkäsimme, ettei se tulisi takaisin. Se oli poissa kapinakesän.

— Täältäkin olivat linnut poissa, mutta ne ovat tulleet takaisin.

Letta veti sormuksen Heinin sormesta ja piteli sitä aurinkoa vasten.

— Mikä ihana sormus!

— Kylläpä se todella on kaunis.

— Ja se sopi ikäänkuin se olisi ollut tehty.

— Enok-setä!

Pieni Lulu karkasi ylös ja juoksi aidan luo. Koira haukkui. Joku mies käveli pensasaidan takana ja pysähtyi katsomaan. Hän meni. Ehkei se ollutkaan Enok-setä. Poika juoksi koiran kanssa takaisin.

— Miksei Enok-setä uskalla tulla? kysyi poika.

— Oliko se sitten Enok-setä? sanoi äiti kalpeana.

— En tiedä.

— Ei se ollut hän! kiirehti Lida rauhoittamaan.

— Isä ei pitänyt hänestä! huusi Hertta.

— Aivan niinkuin ei isä pitänyt Laxeista, säesti yhteen kyytiin Letta ja juoksi porttia kohden.

— Se on sittenkin hän! huusi tyttönen samassa. — Päästänkö minä hänet sisään?

— Aja hänet pois! kuiskasi Hertta.

— Se nyt puuttuisi! pääsi Lidalta.

Sedät ja Letitsia-täti olivat ääneti, antaen tapausten mennä kulkuaan.
Heini seurasi niitä hämmästyksissään.

— Hän on Tommin kanssa! kuului Letan huuto taasen.

Silloin äiti nousi ja astui äänettömin askelin, käsivarret riipuksissa, porttia kohden. Hertta ja Lulu juoksivat hekin portille. Surpaeus-sisarukset jäivät Heinin kanssa paikoilleen. Sisarukset puhelivat kuiskaten.

— Olisi parempi, ettei Tekla päästäisi häntä sisään, sanoi sisar.

— Yhdentekevää, sanoi eversti ja heilautti kättään. — Hän on nyt kerta kaikkiaan täällä.

— Eihän Tekla toki ole niin hullu, sanoi tuomari.

— Hän on aina tuonut mukanaan ikävyyksiä, äänsi sisar soinnuttomasti. —
Mutta sitä ehkei voi välttää.

— Aih, ei se ole niin vaarallista, koetti eversti naurahtaa. — Meidän veljemme oli hiukan turhantarkka. Ei kukaan nykyaikana pidä lukua sellaisista.

— Vainajan tahdolle täytyy olla uskollinen, kuiskasi sisar ja hänen suuret teräksensiniset silmänsä tuijottivat ankarina.

— Sinä Mikael, hymähti eversti ilkeästi tuomarille, — sinä langetat tässä lopullisia tuomioita. Kuka näkee hänen ytimiinsä? Kuka tuntee hänen tahtonsa syyllisyyden?

— En langeta mitään tuomioita, jyrähti tuomarin huulilta, — olen vakuuttunut siitä, että tuomitsisimme häntä väärin. Mutta kun ei kätemme ulotu hautoihin. Siellä, siellä ne ovat syylliset! Minä vain suojelen velivainajamme työtä. Aivan käytännöllisesti. Kaikki meidän työmme on ollut turhaa, jos tuo tuolla tunkee lasten seuraan. Tartun hätäkeinoihin. Tartun kieltolakiin, tartun avioliittoon. Meidän täytyy toimittaa hänet paikkakunnalta.

— Hän ei tottele meitä. Hän totteli vainajaa. Ei meitä.

Se oli Letitsia Surpaeus.

— Mitä hän on tehnyt? kuiskasi Heini kalpeana.

— Yhdentekevää! sanoi eversti ja heilautti kättään. — Kuka nykyään kysyy hyvää nimeä ja persoonallista kunniaa. Ne kuuluivat samaan aikakauteen kuin roonit ja voffelit. Alas kieltolait. Eläköön vapaa rakkaus! Luuletko sinä nostavasi maailman entisille saranoilleen.

— Mitä hän on tehnyt? kuiskasi Heini ja hampaat hänen suussaan kalisivat.

Mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Sisarukset koettivat saada selvää siitä, mitä portilla tapahtui. Alussa ei kuulunut mitään, mutta sitten kävi puhe kovaääniseksi.

— Minä voin ehkä auttaa teitä, puhui Enok Surpaeuksen ääni, joka niin suuresti muistutti Niemenkiven herra-vainajan kaunista, kuuluvaa ääntä.

— Et mitenkään, kuului naisen ääni vastaan.

Tekla-rouvan puhe oli niin soinnutonta ja tylyä, että sitä tuskin tunsi.

— Äiti, sanoi Tommi Surpaeus kiihkeästi, — antaisit sedän nyt tulla.
Minä selitän sitten kaikki. Sinä ymmärrät vielä kaikki.

— En koskaan, emme tarvitse hänen apuansa. Sinä tulet kotiin nyt, sinä
Tommi. Olen huonosti valvonut sinua. En ole kieltänyt sinulta mitään.
Mutta nyt sinä tulet ja hän menee.

— Minä en tule, äiti. Sitten ajat kadulle minutkin. Sillä minulla on asioita hänen kanssaan.

— Sinä tulet kotiin!

— Minä en voi. Tuomitset setää väärin. Isäkin on tuominnut hänet väärin.

— Et tiedä mitä sanot! Minä en aja häntä talvipakkaseen, en aja häntä köyhyyteen, sillä hän ei näytä nälkäiseltä eikä nääntyneeltä. On lämmin kesä. Mene, Enok. Kunnioita velivainajasi tahtoa.

— Kyllä, kyllä! Tämä nuori mies minut oikeastaan tänne toi. Tapasimme tuolla konsulin luona. Hänessä näyttää piilevän liikemiehen lahjat. Minä ajattelin, että voisin auttaa hänet jalkeille.

— Hän ei ole langennut mihinkään. Häntä ei tarvitse auttaa jalkeille.
Hän on isänsä poika.

— Epäilemättä, epäilemättä. Kaikella kunnioituksella. Toivoin voivani olla hyödyksi velivainajani perheelle. Mutta koska ei, niin ei. All right. Jää sinä tänne, poikaseni. Ehkä kerran tapaamme, kun olet kuluttanut lapsenkenkäsi. Nyt sinun täytyy jäädä tänne. Good bye.

— Äiti, minä en voi häntä päästää. Minun täytyy häntä seurata. Minä selitän sinulle. Sinun tähtesi, meidän kaikkien tähden minä sen teen. Äiti ymmärrä minua. Minä palaan pian. Älä ole pahoillasi, älä ole surullinen. Äiti, sinun tähtesi, isän tähden, meidän kaikkien tähden minä menen hänen kanssaan…

Äänet hiljenivät. Kuului vain askelten narskunaa tiellä. Askeleet etenivät.

Koira palasi jo nurmelle, missä sisarukset ja kihlattu nuori neito odottivat. Äiti nuorimpien lastensa kanssa lähenivät, hekin. Silloin kuului yhtäkkiä parahdus:

— Minun sormukseni!

Ja Heini Surpaeus paiskautui suulleen maahan ja alkoi haroa sormillaan nurmessa. Ja ikäänkuin ei olisi uskonut menetystään todeksi hän silloin tällöin oikealla kädellään pusersi vasemman kätensä sormia ja paiskautui taasen nurmeen ja haki. Hänen kasvoillaan oli epätoivo. Hän tunsi, vaikka hän haki, ettei hän löytäisi.

— Älä ole levoton, rauhoitti häntä eversti-setä. — Sormuksen täytyy löytyä.

Heini voihkaisi ja kulki sormineen läpi nurmen. Hänen kätensä olivat jo multaiset. Hän ei nostanut katsettaan maasta.

— Se löytyy, se löytyy! sanoi tuomari, polvillaan maassa vastasilitettyine vaatteineen, joiden oli määrä kestää koko hänen ikänsä. — Minä lupaan sinulle, hyvä veljentytär, että se löytyy. Kuuntele toki kaiken järjen nimessä. Sormus ei ole voinut mennä maan alle. Se ei ole voinut joutua pois tältä pihamaalta, tältä paikalta. Täällä ei ole käynyt ketään vieraita.

— Se ei löydy! voihkaisi Heini. — Voi minua onnetonta!

— Seis, kaikki! komensi nyt vuorostaan eversti. — Kukaan ei saa liikkua. Otetaan asia järjestyksessä. Kenellä sormus viimeksi oli? Sinä, Letta, sinä sen vedit Heinin sormesta.

Letta saattoi itkultansa tuskin puhua.

— En minä tiedä. Enhän minä ottanut sormusta.

— Älä siinä valehtele, oikaisi hänen sisarensa, — sinä sen otit, mutta sitten se oli minulla ja olihan se sedälläkin…

— Oli, oli, sanoi tuomari-setä, — ja minä annoin sen Heinille. Pitääkö paikkansa, Heini?

— Minä annoin sen uudestaan jollekin — kuka sen ottikaan? Voi minua onnetonta. En koskaan saa sitä takaisin!

— Seis! komensi taasen eversti. — Kuka otti sormuksen Heiniltä? Sinä,
Lulu, sinä näytät niin syylliseltä.

Lulu ei vastannut, ainoastaan haki ja haki.

— Kuuletko, poika, mitä sinulta kysytään.

— Sano, lapseni, kehoitti äiti, — oliko sormus sinulla?

Lulu lakkasi hakemasta ja sanoi suuttuneena:

— Se oli meillä kaikilla, Letalla ja Hertalla ja minulla ja…

— Olisiko Ystävä voinut sen viedä? sanoi Lida jotakin sanoakseen.

— Seis! kehoitti eversti kymmenennen kerran. — Siis te ette kukaan muista. Koettakaahan kuitenkin miettiä. Selvältä näyttää, että joku teistä kolmesta on syyllinen. Missä äsken istuitte? Nyt etsitään siitä. Tehdään strateginen suunnitelma. Jokainen etsii oman terrenginsä. Ei yli sen. On se ihme ja kumma, jollei sormus löydy.

Heinin silmässä välkähti pieni kipuna toivoa. Täytyihän sormuksen löytyä.

Kaikki etsivät, kääntäen yksitellen tieltä sekä kuloheinää että nuoria ruohonkorsia. Heini itse nyhti tantereen paljaaksi maata myöten. Hän oli hiessä, hän hengitti vaivalloisesti. Kyyneleet sekaantuivat hikikarpaloihin. Toivo hänen rinnassaan syttyi ja sammui.

— Mutta jos te, tytöt, kuljetitte sormuksen mukananne kun menitte portille! keksi yhtäkkiä Lida.

Toivo tuikahti jälleen. Etsiminen nurmessa pysähtyi. Tytöt nousivat nopeasti ja silmät tähdättyinä maahan astuivat he hitaasti porttia kohden. Eversti sytytti savukkeen ja lähti mukaan.

— Koettakaa muistella: kenellä sormus viimeksi oli. Sinullako, Letta?
Tai sinulla, Hertta? Tai sinulla, Lulu?

Letta rupesi yhtäkkiä juoksemaan, ikäänkuin jokin muisto olisi alkanut hänessä herätä.

— Katsos nyt, tarttui setä ankarasti kiinni asiaan, — sinä olet varmaan kuljettanut sormuksen kädessäsi tänne. Kävitkö portin ulkopuolella?

— En! huusi Letta.

— Kävitpä! huusi Hertta takaisin. — Sinä kävit toisella puolella tietä ja huusit vielä perässäsi Ystävän.

— Mutta sormusta ei minulla ollut! Se on yhtä hyvin voinut olla Lululla tai Hertalla tai Lidalla…

— Se on valhe! huusi Hertta.

Minulla ei sormus ollut kuin pienen hetken, vakuutti Lulu. — Se ei ollut minusta mikään kaunis enkä minä ymmärtänyt, miksi siitä pidettiin niin suurta ääntä.

— Tyhmeliini! sanoi Hertta.

— Jos se on joutunut tuolle puolelle porttia, niin se on mennyttä, äänteli Heini hiljaa ja tuijotti hiekkaiseen tiehen.

— Ei ole sanottu, koetti Lida lohdutella, — en toki uskoisi, että Letta, suuri tyttö, on voinut ajatuksissaan kuljettaa sitä tänne. Vai oletko sen tehnyt? Koeta Jumalan tähden muistella. Etkö näe kuinka onneton Heini on.

— No näenhän minä. Mutta mitä te kaikki minua syytätte! Olihan siinä muita. Kaikki katselivat sormusta, kaikkien käsissä se kulki. Mutta minua te kaikki…

— Ei sinusta tiedä, murahteli Hertta, — sinä olet sellainen, sinä et tunnusta. Etsit vain sellaisella kiihkolla, että taidat muistella jotakin. Sinä sen oletkin taitanut hukata.

Ohikulkijat alkoivat nyt kysellä, oliko jotakin kadotettu, ja etsivät jo mukana. Autoista kääntyivät ihmiset taakseen katsomaan. Korpirastaan vihellykset helähtelivät jo viilenevässä illassa. Lida kietoi käden ystävättärensä vyötäisten ympärille ja asteli hänen kanssaan takaisin huvilalle. He tuijottivat molemmat tiehen, joka oli moneen kertaan etsitty.

— Sormus löytyy, saat nähdä! kuiskasi Lida.

— Ei, se ei löydy, vastasi Heini eikä enää itkenyt. — Se on minun oma syyni, mitä minä aina otin sen sormestani ja näytin sitä.

— Se oli niin kaunis, että kaikki tahtoivat sen nähdä.

— Sentähden ohikulkijakin on sen niin helposti huomannut.

— Mutta jos se nyt onkin tällä puolella. Etsitään vielä.

— On jo pimeä. Minä hullu, sormushan oli minun, mitä se kuului muihin ihmisiin. Jos se olisi ollut tavallinen kihlasormus, niin ei kukaan olisi sitä kysynyt Nehän ovat kaikki samanlaiset, eihän niissä ole mitään… Minä hullu, minä hullu!

Vanha täti oli jo poistunut. Äiti kanniskeli keittiöön kahvitarpeita. Ei kukaan auttanut häntä. Tuomari-setä yhä etsi nurmesta, joka oli repelöity ja pengottu. Hänen vanha, huolellisesti säästetty musta pukunsa oli mullassa ja ruohossa.

— Älä sinä sure, hyvä veljentyttäreni, — minä tulen omilla käsilläni seulomaan mullan tässä puistossa. Sinä saat sormuksesi, koska se on sinulle niin suuriarvoinen. Tietystikin suuriarvoinen, asian luonnon mukaisesti, lisäsi hän pelästyen, että taasen oli rikkonut tunnelmaa.

— En saa sormusta takaisin, sanoi Heini hiljaa ja kyynelittä. — Minä tunnen sen.

Etsijät palasivat meluten portilta. Lulu oli löytänyt kalvosinnapin ja
Letta kymmenenpennin kuparirahan. Eversti-setä julisti juhlallisesti,
että portin tuolla puolen ei sormus ole, sieltä ei enää kannata etsiä.
Ja koska ei se ollut siellä, niin sen täytyy olla täällä.

— Jollei joku ohikulkija ollut sitä ehtinyt ottaa, sanoi tuomari-setä.

— Tietysti edellyttäen, ettei sitä kukaan ole ottanut, vastasi eversti suuttuneena. — Mutta aika oli niin lyhyt, ettei ole luultavaa… Eikä ole luultavaa, että sormus yleensä joutui sinne.

— Se se juuri on luultavaa, pani tuomari vastaan. — Sillä täällä ei se ole. Sormillani olen jo seulonut hiekan. Se ei ole täällä.

Nyt tuli äiti pyytämään päivälliselle. Hänen kasvonsa tuntuivat entistä kalpeammilta ja tummat hiukset olivat valuneet yli korvien.

— Kaikki käy hyvin, sanoi hän Heinille ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

Lehmusten alla neuvoteltiin yhä minkä ehdittiin. Sedät kiistelivät, tytöt syyttivät toisiaan. Ihmiset portin takana eivät olleet hajaantuneet, vaan hakivat yhä. Äiti kutsui uudelleen syömään. Huomattiin, että puiden alla jo oli pimeä ja että täytyi jättää kaikki huomiseksi.

Täytyi panna portit lukkoon ja pitää koira ulkona. Yhtäkkiä tuli Lulu juosten äitinsä luo ja huusi:

— Mutta jos hän on sen ottanut!

Äiti pudisteli multaa hänen valkoiselta kaulukseltaan ja kysyi hämmästyneenä:

— Kuka hän? Ketä lapsi tarkoittaa?

— Hän setä Enok!

Äiti säpsähti ja pudisti päätään. Hän otti nuorintaan kädestä ja läksi edellä sisään. Epäilys oli hänessä kuitenkin herännyt. Mutta kuinka sormus olisi joutunut portin taakse?

Letitsia-täti istui ikkunassa ja parsi sukkia. Hänen työnsä ei koskaan loppunut. Äiti lähetti lapsen pesemään käsiään ja astui Heinin kanssa tädin luo.

— Tiedätkö, täti, mitä hän sanoi? kuiskasi hän vanhukselle.

Letitsia Surpaeus nosti katseensa.

— Hän sanoo, että entä jos Enok on ottanut sormuksen. Ajattele.

Silloin loi täti silmäyksen yli pöydän, näki, että ruoka oli pöydässä ja otti silmälasit silmiltään. Hän katsoi nyt pitkään veljensä vaimoon ja vastasi:

— Se on joku sinun lapsistasi.

— Kuinka uskallat sanoa niin, vanha täti?

Kun Tekla Surpaeus sitten siinä taisteli suuttumuksen, surun, epäilyksen ja pelon välillä, nousi täti raskaasti tuolistaan ja otti Heinin käden.

— Gold gab ich für Eisen — elämä antaa usein kullasta rautaa.

Hän hymyili heille molemmille, äidille ja morsiamelle, alakuloista, alistuvaa hymyään. He seisoivat katetun pöydän ääressä, joka oli ajateltu juhlapöydäksi.

— Mitä täti tarkoittaa? kysyi Heini.

— Etkö muista: Gold gab ich für Eisen. Sodan aikanahan kerran kultaiset kihla- ja vihkisormukset vaihdettiin rautaisiin. Elämä kihlaa meidät raudalla.

— Kultaa minä annoin raudasta, toisteli Heini. — Elämä kihlaa meidät raudalla.

Äiti oli paininut kapinoitsevien tunteittensa kanssa ja alkoi hymyillen määräillä kullekin paikkaansa. Heinin paikka oli tuomari-sedän ja eversti-sedän välillä.

Ulkona läheni tämän oudon varhaiskevään aurinko veripunaisena laskuaan. Lintujen laulu raikui toiselta taivaan ääreltä toiselle. Korpirastaan huilu soi yli muiden äänien. Omenapuiden vasta avautuvat ja tuomien varisevat kukkaset hohtivat hämärässä. Aidan ulkopuolella törähtelivät autot nostaen ilmaan tomupilviä. Lentäjä kuljetti päristellen konettaan yli kaupungin. Niemenkiven huvilan aidan sisäpuolella vallitsi eristetyn alueen rauha. Rauha oli luonnossa, mutta ei ihmisten sydämissä.

— Huomenna etsitään uudelleen, julisti eversti-setä. — Me löydämme sormuksen.

— Jollet saisikaan takaisin kultasormustasi, kuiskasi morsiamelle
Letitsia Surpaeus, — niin älä sure: elämä antaa sinulle kyllä rautaisen.

II

Yöllä tapasivat äiti ja poika kodin portilla. Äiti tunsi askeleet ennenkuin poika vielä oli näkyvissäkään. Heidän puhelunsa alkoi kahden puolen aitaa.

— Mutta äiti, kuinka sinä vielä olet ylhäällä?

— Koska minä olen pannut maata ennenkuin te kaikki olette kotona?

Äiti sanoi sen hymyillen.

— Mutta se on järjetöntä. Me olemme nyt suuria ihmisiä. Ennen oli toista, kun olimme lapsia.

Portti avautui ja poika tuli sisäpuolelle. Äiti oli niin kalpea, että hän läpi tiheän hämärän ikäänkuin hohti kylmää poikaan, jonka kiihtynyttä mieltä ei kolea yökään ollut voinut vaimentaa. Äiti tunsi, että Tommin kädet hehkuivat, että hänen kasvonsa, koko hänen ruumiinsa oli kuin kuumeessa. Hän tunsi tämän kaiken pojan avatessa ja lukitessa porttia. Tommin kädet haparoivat ja haparoivat. Kivääri, jota hän piti olallaan, oli tiellä. Äiti asteli hymyillen ja näytti hengittävän yön pysähtyneitä tuoksuja ikäänkuin hitaasti nauttiakseen jostakin korvaamattomasta ja pian katoavasta. Poika loi häneen silloin tällöin nopean, varovan silmäyksen. Hiekka heidän jalkainsa alla särisi, ikäänkuin jauhaen rikki hiljaisuutta.

Hän aavistaa jotakin, ajatteli poika. Hän teeskentelee, hän soutaa tuossa pimeässä kuin lintu. Kuvitteleeko hän, etten minä sitä huomaa? Hän tekisi viisaammin, jos yksintein puhuisi suunsa puhtaaksi. Ja ensi kertaa elämässä tunsi poika outoa vastenmielisyyttä äitiä kohtaan.

Mitä on tapahtunut? ajatteli osaltaan äiti. Mitä on tekeillä? Pitääkö minun sanoa, että minä olen levoton, että minä olen tuskasta sairas, että minun lastani uhkaa vaara? Eikö ole epärehellistä tässä näyttää tyyntä mieltä, kun sydän on pakahtua? Ja ensi kertaa elämässä tuli äidille tunne, että vastuunalaisuus lapsista on ankara asia, että ehkä olisi parempi, jollei hänelläkään olisi ollut lapsia. Hänet valtasi avuttomuuden tunne: hän ei tietänyt, mitä hänen piti tehdä. Oli kuin hän olisi kahlannut kaamean kylmässä vedessä ja vaivoin pidellyt kaulaansa yläpuolella, jottei tukahtuisi. Hiekka askelten alla särisi ja särisi.

— Oletko sinä ollut levoton? sanoi poika ärtyneesti ja kumartui vaahteran oksan alitse.

Huimaten lensi läpi äidin pään: olen, olen, sano mikä sinun on, päästä minut kauheasta epätietoisuudesta! Mutta hän tukahdutti tämän ajatuksen, ikäänkuin se olisi ollut vaarallinen liekki, ja ravisti vilkkaasti päätään:

— En. Minä hiukan hermostuin, kun olit kapteenin seurassa. Muistathan miten isä häntä karttoi. Tiedänhän minä, että sinä hoidat asiasi, läksyt ja muutkin. Ehkä isä todella oli hänelle liian kova. Ehkä isä tuomitsi nuo naapuritkin liian ankarasti…

Tommi naurahti myrkyllisesti.

— Niin, niin, jatkoi äiti. — Isä oli sellainen joko-tahi-ihminen. Olet kyllä aivan oikeassa: minun täytyy ajoissa mennä vuoteeseen. Tämä unettomuus on tehnyt minusta yökulkijan. Nuku hyvin.

Hänen kätensä tuskin kosketti pojan kättä. Lämpimät sanat olivat räikeässä ristiriidassa käden kylmän sivellyksen kanssa, joka vaikutti kuumaan ihoon kuin pyyhkäisy märällä vaatteella.

Poika oikaisi nopeasti kätensä ja näytti äidille kivääriä. Äiti oli sen kyllä kaiken aikaa nähnyt. Poika puhui kiireesti ikäänkuin estääkseen äitiä vielä lähtemästä.

Kuinka hyvä, etten ruvennut moittimaan enkä kyselemään, ajatteli äiti, ja hänen tuli helpompi olla. Kunhan aina muistaisin, että hän on ihminen, joka lapsuudesta on astunut suoraan miehuuteen, että hän on yksi sodan poikasia…

— Tämä tässä, puhui Tommi, — katso toki tänne, äiti, tämä on nyt minun! Nyt ei meidän tarvitse pelätä pimeinä syysiltoina. Sinä ihmettelet mistä olen tämän saanut ja miten. Olenpahan nyt vain. Hyvin, hyvin halvalla. Se taiteilija oli saanut puuskan ja osti kiväärin. Puuska meni ohi ja nyt taas piti myydä. Olemme tulleet hyviksi ystäviksi ja niin hän myi minulle. Mistä minä sain rahat? Älä nyt huoli udella. Sain nyt vain.

— Hyvä on, hyvä on. Saatko myöskin unta…

— Etkö todella ole minulle pahoillasi tuosta kivääristä?

— En. Jos sinä olet saanut sen halvalla… ja saanut irti rahat, niin mitäpä minä olisin muuta kuin iloinen.

Äidin kalpeat kasvot välähtivät pimeässä. Hänen hymynsä oli voiton hymyä. Poika tarttui yhtäkkiä hänen käteensä ja talutti häntä portaita kohti.

— Sinä olet kuitenkin kaikista rakkain, kuiskasi hän alttiisti ikäänkuin hän olisi näissä sanoissa löytänyt rauhan.

— Hyvä on, hyvä on, saatko nyt unta.

— Saatko sinä?

— Kyllä, kyllä.

Heidän kätensä erosivat ja askeleet veivät eri haaroille, mutta kuin yhteisestä sopimuksesta he hetken perästä pysähtyivät lausumaan sanoja, jotka antoivat heille tilaisuutta yhä viipymään. He leikkivät näillä sanoilla: he tunsivat molemmat, että kysymysten verkko piteli heitä.

— Mitä sinä sanoit, äiti?

— En mitään, poikani.

— Kun minä ihan luulin.

— On niin kaunista. Katso nyt noita tuomia. En ole ikinä nähnyt tuomien kukkivan kuutamossa.

— Sitä sinä et nyt ajattele, vaan jotain aivan toista.

— Mutta rakas lapsi, eikö se sitten ole kummallista?

Sinusta on paljon kummallisempaa, että tänään tapasit minut Enok-sedän seurassa!

Äiti vaikeni yllätettynä. Poika tunsi vuorostaan nyt päässeensä voiton puolelle. Häntä viehätti kiusoitella äitiä ja äidin hiukan nolot vastaukset veivät häntä yhä kauemma ja kauemma.

— No niin, tietysti sekin oli kummallista. Mutta arvaan, että tapasit hänet Laxilla.

— Mistä sinä sitten tiedät minun olleen Laxilla?

— Enhän tiedäkään — ehket ollut.

— Olin, olin kuin olinkin. Mutta sinulla ei ollut syytä uskoa minun olleen siellä, kun olin luvannut, etten enää mene.

— Sellaisia lupauksia ei aina pidetä.

— Kyllä minä pidän. Mutta en ollut siellä huvikseni, vaan asialla.
Tämän kiväärin takia. Hieroimme kauppaa taiteilijan kanssa.

— Sinä näytät olevan kovin onnellinen tuosta kivääristä.

— Olen. En antaisi sitä pois mistään hinnasta. Sodassa tottui kivääriin. On melkein niinkuin puuttuisi käsi, jollei ole kivääriä.

— Pimeitä syysiltoja varten ehket sitä tarvitse. Onhan mahdollista, ettei meillä enää ole tätä kotia.

— Sitä mahdollisuutta ei ole. Ei voi olla! Kuinka me myisimme isän kodin. Ethän nyt sellaista ajattele tosissasi.

— Sellaisista asioista ei lasketa leikkiä.

— Ei tule kysymykseen, että me myisimme Niemenkiven.

— Mutta lapsi, onko meidän taloudellinen asemamme sinulle niin tuntematon?

— Kyllä minä tiedän. Mutta… mutta… jätä se minun haltuuni.

— Jos olisit vanhempi. Jos olisit toimessa… Mutta sinähän käyt koulua.

— Niin, minä olen myöhästynyt, mutta ehken ole niin kykenemätön kuin luulet. Niin, niin, äiti. Kukaties minulla on keinoja. Sen vain sanon: Niemenkiveä ei myydä.

— Sinun salaperäisyytesi pelottaa minua.

— Sinähän aina pelästyelet. Kaikkia sinä säikähdät sinä pikku äiti.

— Nyt muistan: kapteeni puhui jotakin avusta. Ethän toki ole missään tekemisissä hänen kanssaan. Ethän Jumalan tähden?

— Joko sinä taas alat häntä epäillä? Minun vakaumukseni on, että isä on ollut hänelle liian kova. Mitä hän on tehnyt?

— Joka tapauksessa jotain huonoa ja rumaa. Isällesi oli teidän kunniallisen nimenne suojeleminen tärkeämpää kuin mikään muu. Ehkä joskus kerron sinulle. Mutta nyt kuitenkin menemme nukkumaan.

— Te syytätte häntä epärehellisestä konkurssista. Niinkö? Sekö se on, mitä hän on tehnyt? Onko sitten todistettu, että se oli epärehellinen?

Äiti veti huivia tiukemma ympärilleen ja vilu kuului hänen äänessään, kun hän sanoi:

— Sinä puhut näistä asioista kovin keveästi. Meidän talossa on epärehellistä vararikkoa aina mainittu vain vakavissa perheneuvotteluissa neljän seinän sisäpuolella.

— Kuka sitä nyt niin rehellisenä pääsee elämän läpi.

— Sinun isäsi pääsi.

— Mutta eikö isoisästäkin puhuta jotakin? Enok-setä mainitsi jotakin.

— Lapseni, minä luulen, että me emme tänä iltana saa tätä asiaa selväksi. Sinunhan täytyy olla koulussa kello kahdeksan. Ja nyt on kello yksi.

— En minä ole ensinkään väsynyt. Vähän sinä minuun luotat, äiti, kun pidät minua kaiken ulkopuolella, ikäänkuin olisin lapsi.

— Minä usein unohdan, että olet ollut mukana sodassa. Olethan vasta seitsemäntoista vanha. Minä olisin niin mielelläni suonut sinulle hiukan nuoruutta.

— Roskaa, äiti. Anna minun tietää, mistä syytätte Enok-setää.

— Minä kerron sinulle kaikki. Vaikka en tänä iltana.

— Minä olen Enok-sedästä saanut niin hyvän käsityksen. Hän on avulias ja hyväsydäminen.

— Ehkä. Vaikka isäsi kutsui sitä heikkoudeksi.

— Hän oli kuullut, että meillä oli vaikeuksia. Ja hän oli heti valmis miettimään, miten voisimme pelastaa huvilan, joka varmaan on meille rakas.

— Lapseni, ethän vain ole ryhtynyt kapteenin kanssa mihinkään yhteistyöhön!

— Olisit kuullut, miten hän puhui isästäni. Hän sanoi, että hän olisi ollut pystyvä kaikkein tärkeimpiin toimiin ja että hän olisi ne saanutkin, jos hän olisi hiukankin tahtonut taivuttaa niskaansa.

— Niin, niin!

— Meillä olisi voinut olla yllinkyllin varoja, jos isä olisi tahtonut olla hiukan sovittelevampi.

— Niin, niin.

— Tietysti hän teki vakaumuksensa mukaan. Mutta varmaan isoisäkin teki samoin. Ihmiset ovat niin erilaiset ja vakaumus voi olla niin erilainen. Ehkäpä Enok-setäkin on tehnyt oman vakaumuksensa mukaan. Meidän ei pitäisi häntä niin tuomita.

Äiti ja poika olivat tulleet eteiseen ja seisoivat ikkunan alla, missä punaiset verenpisarankukat tummina palloina erottautuivat pimeästä. Tommi puhui hiukan kiihtyneesti, täytyi sulkea ovi, etteivät nukkuvat heräisi.

— Isäsi periaate oli, että lapsille piti jättää hyvä nimi. Et tiedä, miten hän taisteli tämän asian vuoksi.

— Roskaa, äiti. Anna anteeksi… Sinähän aivan pelästyt. No niin, en tarkoittanut mitään pahaa. Tarkoitin vain, että jokainen itse luo nimensä. Ei nimeä peritä… Ennen aikaan ehkä perittiin, mutta nyt on tykkänään toinen aika. Sota on sellainen asia, että se kääntää maailman saranoillaan. Ei sitä ymmärrä muut kuin se joka on ollut sodassa. Tänään elät — huomenna kuolet! Se on sitä. Hyvä nimi — no niin, ehkä sekin on jonkinlainen astinlauta. Mutta mikäpä Surpaeustenkaan nimen pelastaa, vaikka isä taisteli sen puolesta: Enok-setä ja isoisä ja ties kutka muut jo himmentävät sitä!

— Kunhan et vain sinä sitä tekisi eikä kukaan isäsi lapsista.

Äiti säikähti itsekin näitä sanoja, jotka olivat päässeet hänen huuliltaan hänen tietämättään ja tahtomattaan, ikäänkuin toinen olisi ne lausunut. Hän oli valmis soimaamaan suuta, joka oli sanat ääntänyt, aivan niinkuin hän äsken oli närkästynyt vanhalle tädille. Hän kiihtyi viattomien lastensa puolesta, hän tunsi epäluulossa solvauksen vainajaa vastaan. Ennenkuin Tommi oli ehtinyt mitään sanoa, puhui hän syvällä vakaumuksella:

— Minä tiedän, että te kaikki pidätte isänne nimen puhtaana. Koko teidän isänne elämä tarkoitti tämän nimen puhdistamista. Teissä elää isänne henki, te olette hänelle uskolliset. Älköön kukaan tulkokaan muuta sanomaan.

Tommi naurahti pimeässä.

Äiti oli jo mainitsemaisillaan Letitsia-tädin nimen, mutta hän vaikeni kuitenkin ajoissa. Heinin sormus johtui samassa hänen mieleensä. Hän oli todella sen kokonaan unohtanut. Kuinka hän oli voinutkin. Hän piti kuitenkin niin paljon Heinistä. Heini varmaan ei tänä yönä saanut unta. Tyttö raukka. Puhelivatko tytöt vielä ylhäällä huoneessaan?

— Niin, kuule, lausui hän yhtäkkiä, — ajattele, kun Heinin kihlasormus tänään katosi. Meidän juodessamme kahvia. Sitä katseltiin ja ihailtiin ja Heini otti sen, varomattomasti kyllä, sormestaan. Me istuimme, niinkuin tavallisesti, lehmusten alla. Sitä etsittiin niin että ruohokin nyhdettiin maasta, mutta ei voitu löytää. Etsimme kaikki. Tietysti se Heinille oli suuri suru. Ja meille kaikille. Sedät lupasivat molemmat heti huomenaamuna tulla etsimään. Mikael-setä lupasi seuloa mullankin. Pelkään kuitenkin, ettei se auta. Sormus meni kuin maan alle.

Kului hetki ennenkuin Tommi Surpaeus puhui:

— Sekö Heinin timanttisormus? Sehän ei ollut mikään sileä kihlasormus. Niin, niin, se josta on niin paljon kiistelty. Totta puhuen minä en muista minkä näköinen koko sormus oli… Tai ehkä minä sentään näin sen. No, Heinihän on niin järkevä. Luutnantti Vasara antaa hänelle toisen sormuksen. Hän oli hyvä mies, pojat pitivät hänestä. Kannoimme yhdessä haavoittunutta metsästä kilometrin matkan. Hän kuoli siinä, hänellä oli kauheat tuskat, mutta hän ei valittanut. Hän oli päässyt pakoon punaisilta ja oli siitä onnellinen.

Äidin silmät tähtäsivät vilkkumatta poikaan.

— Muistathan toki Heinin sormuksen, puheli hän. —

Siinä oli keskellä helmi ja ympärillä pieniä timantteja. Tiedätkö jotakin? Onko sormus löydetty?

Poika tuijotti häntä suoraan silmiin.

— Kuinka niin? kysyi hän närkästyneenä. — Eikö se pudonnut pihamaalle?
Minähän olin poissa, äskenhän tulin kotiin, itsehän olit minua vastassa.

— Kun ei varmaan tiedetä, olisiko sormus joutunut ulkopuolelle aitaa.
Sitä koetettiin etsiä sieltäkin.

— Olisiko sormus voinut joutua ulkopuolelle porttia? kysyi Tommi.

— Te tulitte juuri silloin, kun sormusta katseltiin, tytöt ja pieni veljesi läksivät minun kanssani. Joku olisi voinut ajatuksissaan kuljettaa sormusta käsissään. Minä en tiedä, sormus ei ensinkään joutunut minulle. Heini oli kyllä hyvin varomaton, kun otti sormuksen kädestään. Me hätäydyimme kaikki hiukan, kun kapteeni tuli sinun seurassasi. Sedät arvelivat, että mahdollisesti juuri siinä joku olisi voinut ajatuksissaan viedä sormuksen muassaan.

— Olisiko joku nyt ollut niin hajamielinen, sanoi Tommi.

— Hertta syytti Lettaa ja Letta Herttaa. Pieni veljesi lausui sen oudon olettamuksen, että… Mutta yhdentekevää. Mitäpä sinä sormuksesta tietäisit.

— Minkä olettamuksen? kysyi Tommi nopeaan.

— Ei siitä kannata puhua. Hän on lapsi.

— Mutta äiti sanoisi nyt.

— Mikä sinulle tuli?

— Ei mikään. Mikä minulle sitten olisi tullut.

— Menemmekö nyt vihdoinkin nukkumaan.

— Minä en mene ennenkuin sanot, minkä viisauden Lulu lasketti.

— Hyvänen aika, lapseni. Kun ei se ole minkään arvoinen asia.

— Tietysti te taas epäilitte jotakin ihmistä.

— Emme. Kuulethan, että se oli pieni veljesi.

— Jos sinä tietäisit äiti, kuinka sinä hermostutat tuolla tavallasi.
Sinä alat kertoa ja yhtäkkiä keskeytät. Se on ilkeää.

— Saathan sinä sen tietää, jos välttämättä tahdot.

— Tahdon, kyllä minä tahdon.

— Pieni veljesi vain sanoi, että ehkä kapteeni on ottanut sormuksen.

— Vai niin, vai niin.

— En olisi tahtonut sinua kiihdyttää, sinä kun nyt kerta kaikkiaan puolustat häntä.

— Mitä minä nyt siitä kiihtyisin. Jos hän olisi nähnyt sormuksen tiellä, niin olisipa hän ollut aika pölkkypää, jollei olisi ottanut sitä ylös. Mahdotontahan hänen olisi ollut tietää, että se oli Heinin. Toinen asia on tietysti, olisiko hän pistänyt sen taskuunsa ja mennyt poliisikamariin ilmoittamaan sitä. Ehkä hän olisi mennyt.

— Mutta ehkä hän todella on löytänyt sormuksen? kuiskasi äiti ja tarttui poikansa käteen.

Se ei ollut niin kuuma kuin äsken.

— Niin, ehkä, sanoi Tommi ja veti pois kätensä. — En kuitenkaan usko. Kai hän olisi jotakin maininnut, jos olisi sormuksen löytänyt. Mutta voinhan minä kysyä häneltä.

— Sinä siis tapaat hänet?

— Niin, kyllä kai. Ehkä jo huomenna.

— Jos Heini saisikin takaisin sormuksensa!

— Oliko hän hyvin surullinen?

— Oli. Ajattele nyt: kihlasormus. Ja vielä lisäksi niin kallisarvoinen.

— Oliko se todella niin kallisarvoinen?

— Kyllä se oli.

— Oikeinko Heini sitten aikoo ruveta suremaan tuota sormusta?

— En tiedä. Kyllä hän eilen oli hyvin surullinen.

— Ei suinkaan hän niin hullu ole, että rupeaa suremaan. Hänhän on niin järkevä ja miesmäinen.

Äiti kävi uudelleen kiinni poikansa käteen.

— Kuule, tiedätkö jotakin Heinin sormuksesta? sanoi hän. — Minusta tuntuu niin kummalliselta… Ikäänkuin sinä tietäisit. Onko hän, kapteeni, sittenkin löytänyt sormuksen?

Tommi painoi äitinsä kättä niin että miltei koski. Pojan kädet olivat aivan kylmät.

— Voinhan minä kysyä häneltä, sanoi hän. — Mutta uskon, että se on turhaa. Ehkä sormus vielä löytyy pihamaalta. On hyvin vähän luultavaa, että se olisi joutunut aidan taakse. Jahka nyt sedät huomenna seulovat mullan, niin eiköhän kadonnut lammas löydy. Jollei olisi niin pimeä, niin alkaisin etsiä vielä tänä yönä.

‒ Ei, portithan ovat kiinni, ei kukaan nyt yöllä tule tänne.

— Mutta eikö sitten eilen käynyt ketään? Eikö ketään juoksupoikaa tai kerjäläistä, tai… yleensä ketään vierasta?

— Ei ketään. Hyvää yötä nyt, rakas lapseni. Meidän täytyy tästäpuoleen paneutua ajoissa nukkumaan. Tämä valvominen ei ole terveellistä. Varsinkin näin lukukauden lopussa.

— Kuule, äiti, kun minun niin tekisi mieli ruveta etsimään Heinin sormusta. Entä jos minä löytäisin. Otan lyhdyn.

— Mitenkä sinä löytäisit! Meitä on ollut kymmenen henkeä etsimässä.

— Mutta jos minä sittenkin löytäisin. Olen varma, että löytäisin.

— Tommi, lapseni, tiedätkö jotakin sormuksesta?

Poika rupesi nauramaan, tarttui äitiään hartioista kiinni ja ravisti häntä.

— Mitä ihmettä sinä puhut? Mistä minä tietäisin? Ethän luule, että minä olen löytänyt sormuksen?

— Kuinka sinä sitten voit sanoa olevasi varma, että löytäisit sormuksen?

— No, hyvänen aika, kun se täällä on hukkunut, niin sen täytyy täältä löytyä! Ette ole osanneet etsiä.

— Nyt me menemme levolle. Minun on paha olla, en ehkä ole aivan terve. Yhden asian vain sanon sinulle, lapseni… Kuuletko? Ethän toki aio tänä iltana ruveta etsimään.

— Olisi hauskaa huomisaamuna ottaa Heini vastaan lahja kädessä.

— Sinun täytyy kuunnella mitä sinulle sanon: jos sinä otat kapteenilta rahaa… tai jotakin apua pelastaaksesi huvilaa, niin saat olla varma, että minä myyn sen. Myyn kylmällä sydämellä.

— Äiti, voisitko myydä kotimme?

— Kylmällä sydämellä. Olen asunut täällä kahdeksantoista kesää ja viisi talvea, olen istuttanut puut, olen nähnyt teidän kaikkien kasvavan. Mutta minä lähden täältä ilman kaipausta, jos se on tarpeellista.

— Kova sinä olet, äiti.

— No katso nyt, Tommi — oletko todella aikonut turvautua kapteenin apuun?

— Koska minä olen sen sanonut? Sinä kuvittelet, äiti. Ja kärsit turhanpäiten.

— Tänään elän — huomenna ehkä olen kuollut. Sitä se on.

— Senhän me kaikki tiedämme. Senpätähden: tee elämä niin hauskaksi ja siedettäväksi kuin mahdollista.

— Se on sodan opetus. Minun oppimestarini on ollut rauha: tee kuolema niin sovinnolliseksi ja iloiseksi kuin suinkin.

— Kummallista joukkoa te olette te naiset. Niin monenlaisia teissä tapaa. Ja aina te pyritte pitämään kuolemaa silmienne edessä. Ikäänkuin ei siihen ehtisi.

— Kun kaikki on niin pian ohi.

— No mutta juuri siksi. Ei kannata ottaa asioita raskaasti, ei kaivella vanhoja syntejä ja ylitsekäymisiä. Niinkuin ei nyt niitä olisi jokaisella. Minä olen nuori, minä. Emme tiedä, minä päivänä sota jälleen puhkeaa. Paise ei vielä ole lainkaan poissa. Vieläkö tytöt ovat ylhäällä?

Äiti istui arkulla, jota aina näin keväisin ympäröi naftaliinin haju. Hänen kasvonsa saattoi erottaa selvemmin kuin äsken. Aamun vihertävässä kajastuksessa olivat ne keltaisen kalpeat. Mutta hän hymyili. Oli mahdoton tunkea hänen hymynsä läpi ja tietää, oliko hän iloinen vaiko surullinen, levollinen vaiko levoton.

— Heini raukka kai ei saa unta.

— Hän ajattelee tietysti sormustaan!

— Ehkei hän niin paljon sure sulhasensa tähden kuin sukulaisten, joille sormus oli perhekalleus.

— Pitää koettaa löytää Heinille hänen sormuksensa.

Äiti ojensi pojalle istualtaan kätensä. Molemmat hymyilivät ja molempien kädet olivat jääkylmät. Ikkunalla saattoi jo erottaa punaiset kukkaset, jotka kuin pienet verta tihkuvat sydämet riippuivat oksillaan. Ulkona valkeni verkalleen kevätaamu. Nuoret lehdet, kukkivat tuomet, koko ennen aikaansa eloon herännyt luonto seisoi kuin jäätyneenä taivaan kuvun alla, jolta tähdet vasta olivat sammuneet ja joka oli kolea ja lumenkarvainen. Äiti tuijotti hymyillen aamua kohden, ikäänkuin hän olisi kuunnellut leivosta. Hän kuunteli itse asiassa sydämensä lyöntejä, peläten että ne ilmaisisivat hänet. Hänen sydämensä ei laulanut, se huusi hädässä. Hänen huulensa tapailivat joitakin tuttuja sanoja. »Kaikki on niin pian ohi», »kaikki käy aina hyvin». Mutta ne tulivat tyhjästä ja menivät tyhjään. Hän ei nähnyt edessään tietä, kaikki oli täydellistä korpea.

Mitä oli hänen lapsellensa tapahtunut, sodan poikaselle, joka vailla nuoruutta oli astunut keskelle elämää?

* * * * *

Sillaikaa juoksi Tommi täynnä voimaa ylös portaita vinttikamariinsa. Hän olisi tahtonut viheltää ja laulaa ja lisäksi huutaa ja painiskella. Hän muisti kuitenkin, ettei se mitenkään käynyt päinsä näin keskellä yötä ja äidin ollessa tuolla päällä. Niin, niin, hän oli surullinen! Vaikka hän hymyili, niin hän oli surullinen. Sitähän hän nykyään aina oli. Jos joku oli kuollut, niin katsoivat omaiset velvollisuudekseen vuosikausia olla surullisia. Täytyi siis olla hiljaa.

Tommi kourasi sormillaan liivinsä taskua ja astui nopeasti. Tuskin hän malttoi odottaa, että sai esiin avaimen ja pääsi sisään. Hän astui oikopäätä ikkunaan ja otti taskustaan pienen esineen.

Sormus. Siinä se oli. Ja Heinin kihlasormus se tosiaan oli. Hän muisti kyllä nyt selvästi, että ennenkin oli nähnyt tämän, vaikkei hän ottaessaan pienen esineen maasta ollut tullut ajatelleeksi, että se voisi kuulua jollekin tutulle. Niin, sitä hän todella ei ollut voinut aavistaa. Aivan ajatuksissaan hän oli pistänyt sormuksen taskuunsa, kun se sattui hänen silmiinsä. Se oli kaunis. Ja se oli kallisarvoinen. Kun hän sen näki maassa, luuli hän sitä tuskin sen arvoiseksi, että viitsi ottaa ylös. Kaunis se oli, ei ollut ihme, että Heini itki.

Täällä se oli ollut hänen taskussaan kaiken aikaa, jolloin he kaikki etsivät sitä kuin hullut. No niin, huomenna on hauska hetki, kun he taasen hakevat. Sedät seulovat multaa, väittelevät kieltolaista ja muista hullutuksista. Silloin hän menee ja paiskaa sormuksen keskelle seulaa.

Tommin täytyi nauraa, kun hän ajatteli setiä ja mullan seulomista. Sellaista sanojen ja asioiden ainaista seulomista se oli heidän elämänsä.

Ei, on sittenkin hauskempaa antaa sormus Heinille itselleen, Heini varmaan karkaa kaulaan ja suutelee keskelle suuta, niinkuin ennen maailmassa. Tänä vuonna ei Heini suudellut. Se on sitä, että hän on kihloissa. Ei, ei enää tule hyväilemään serkkuaan. Oli sekin aikaa, kun hän, Tommi, oli rakastunut tähän Heiniin, vaikka hän on niin paljon vanhempi. Nyt hänellä on Raina. Ja Raina on taasen häntä vanhempi. Vielä paljon vanhempi kuin Heini oli. Mikä perhana siinä pitääkin olla, että hän aina hullaantuu vanhoihin ihmisiin! Roskaa! Heinihän on itse heleä nuoruus ja nuori on Rainakin. Ja kauniit ovat molemmat. Ikävää asiassa on se, että Raina on gulashin rouva. Vähät sentään siitäkään. Ilmaa! Roskaa! Kaunis olisi tämä koru Rainan täyteläisessä kädessä. Se ei sopisi muuta kuin pikkusormeen. Heinillä on kovin kapeat sormet. Raina ihastuisi. Jos hän käyttäisi sitä pikkusormessaan, niin ei mieskään voisi kysellä. Mutta onko sormuksessa ehkä luutnantin nimi? Perhanan pimeää täällä vielä on. Kivääri — jäikö se alas? Kivääri, hitto vie, sehän on maksettava tämän korun hinnalla. Sehän hänellä oli selvänä tarkoituksena, kun hän otti sormuksen maasta, että hän nyt voi lunastaa kiväärin. Ja sen hän myöskin heti laski, että niin paljon tällä korulla varmaan saa, että maksaa pyssyn Martomaalle. Äh sentään — ties mitä tässä oikein nyt tekee!

Olisi hauskaa paiskata sormus setien seulaan, hauskaa antaa se Heinille itselleen, hauskaa antaa se Rainalle. Mutta kultasepälle se olisi myytävä ja Martomaalle annettava rahat. Totta puhuen, eiköpähän hän sentään ajatellut ottaessaan sormuksen maasta, että hän sillä maksaa kiväärin. Hän arvosteli heti sormuksen sen arvoiseksi, että kivääri sillä tulee maksetuksi. Hän uskoi silloin, että sormus oli tuntemattoman. Mutta tämän tuntemattoman omaisuuden perustuksella tuli kivääri hänen omakseen. Millä hän sen maksaa, jos antaa pois sormuksen?

Täytyy antaa pois kivääri myös!

Tuoko, jota hän niin on kaivannut? Ei, sehän ei ole tässä, se jäi alas.

Kaunis kappale, jahka sen puhdistaa. Ihmiset eivät osaa hoitaa kiväärejä. Ruostua annetaan, viikkokausia pidetään voitelematta ja puhdistamatta. Siro se on vehje. He lähtevät, Yngve ja hän, moottoriveneellä saaristoon, jahka metsästysaika alkaa. Suurilla saarilla niitä on jäniksiä niin että juoksevat toisensa kumoon. Mikä se on tuo pieni sormus sen sorean kappaleen rinnalla, jolla voi karkoittaa rosvot ja ampua riistaa. Paistit hän toimittaa kotiin, äidin ei tarvitse mennä torille lainkaan. Että unohtuikin alas se vehje. Mutta äiti piti siinä niin pitkiä puheita. Mitä se on tällainen sormus kiväärin rinnalla!

Heini tuli yhtäkkiä hänen silmiensä eteen sellaisena kuin hän näki hänet kerran talvella, monta vuotta sitten. He läksivät isän kanssa aivan odottamatta Niemeen. Oli uudenvuoden aatto ja joulukuusi oli vielä salin permannolla. Juostiin ja huudettiin, ja koira haukkui. Heini juoksi esiin tyttöjen huoneesta, hiukset hajalla ja pyyheliina — tai mikä vaate lienee ollut — hartioilla. Hän kiljahti, kun isä ja Tommi astuivat vastaan. Samassa hän kuitenkin tunsi miehet ja kävi kesyksi ja antoi isän pitää hyvänä niin paljon kuin isä tahtoi. Tommin hän sulki syliinsä ja suuteli häntä keskelle suuta. Tommi olikin silloin niin pienikasvuinen, että suututti. Hän työnsi serkkua syrjään, häntä hävetti, hän olisi suonut, että Heini olisi tehnyt sen heidän ollessaan kahdenkesken. Pyörrytti vieläkin, kun sitä ajatteli.

Hän antaa sormuksen Heinille itselleen, totisesti. Heini katsoo häneen iloisesti, Heinillä on kauniit silmät ja Heini on hyvä. Ja Vasarastakin pitivät pojat.

Helkkarin hieno sormus. Siitä saisi paljon enemmän rahaa kuin kolmesataa markkaa. Voisi ostaa kaikenlaista. Vaikkapa pari kravattia. On puute kaikesta. Vaaleat kengätkin olisivat hauskat näin suvella.

Kyllä pitäisi Rainakin sormuksesta. Hänellä on niitä paljon, konsuli kyllä on ostanut. Mutta ei yhtään näin hienoa. Raina raukka. Raina on onneton. Raina on ollut tyhmä, kun otti kauhean miehen. Raina oli köyhä ja tahtoi päästä köyhyydestä. Köyhyys ei ole mikään ilo. Eikä sitä liioin voi tekemälläkään tehdä miksikään erikoiseksi ansioksi, vaikka sedät sitä siksi koettavat. He ovat köyhää ylhäisöä ja ylpeilevät siitä. Valioproletariaattia. Ei, köyhyys ei ole mikään ilo eikä mikään hyve. Hän, Tommi, ainakaan ei tahdo elää köyhänä. Tänään ihminen elää ja huomenna voi olla kuolleena. Roskaa! Taivaalla purjehtii jo ruusunvärinen pilvi. Se on lähetetty partioretkelle. Koko taivaanlaen se näkee kuin kämmeneltään. Huomenna lähetetään Heini-serkun kihlasormus seikkailulle. Joko se lentää Heinin sormeen. Tai setien seulaan. Tai panttilainastoon. Tai Rainan käteen.

Olipa onni, ettei hän kenellekään maininnut löytäneensä sormusta, ei kapteenillekaan. Kukaan ei tiedä, että se on hänellä. Hauskaa tulee olemaan huomenna, kun ne kaikki etsivät.

Rainalle ei sitä voi antaa — se asia ei menettele! Olipa hän hullu, kun ei heti ymmärtänyt, että Raina asuu tästä pienen matkan päässä. Tiellä voisivat naiset tavata toisensa ja sitten — niin, sitten sitä vasta hukassa oltaisiin. Epäluotettavat ovat myöskin panttilainastot. Poliisit nuuskivat niissä alituiseen, ja sedät kyllä panevat poliisit liikkeelle, sen he kyllä osaavat, poliisit ja poliisikoirat.

Hitto vie, näyttää koituvan harmia ja vastusta koko sormuksesta. Vähän siitä on hyötyä, jollei sitä saa rahaksi. Pitää nähtävästi matkustaa toiseen kaupunkiin. Mutta jos hän oikein tuntee tuomari-sedän, niin tämä ilmoittaa sanomalehdissä ja panee likoon koko vaivaisen omaisuutensa saadakseen takaisin sormuksen. Hän on valmis myymään vaatteet yltään, jos niiksi tulee.

Suorinta lienee sittenkin oikopäätä huomenna antaa sormus Heinille.
Mutta millä ihmeellä sitten maksaa kiväärin?

Vihoviimeistä se on tämä köyhyys.

Kapteeni lupasi antaa työtä ja ansiota. Kunhan saisi pois koulun. Puuttuisi vielä, että Kukko rupeaisi mahtailemaan. No niin, huomenaamulla hän ehtii lukea läpi sen läksyn. Muut kyllä menevät. Se se todella puuttuisi. Mutta katsokoon Kukko omia asioitaan. Kukko istuu itse niin höllässä. Kukko voi yhtäkkiä joutua kiinni virkavirheestä. Kukko sairastaa viinatautia. Eikä punainen nenä ole luvallinen koulumiehellä. Setä ehdotti, että heittäisi luvut kesken ja antautuisi liikealalle. Miten olisikaan, jos sen tekisi?

Raina, niin, siellä sinä olet. Se on sinun kattoasi tuo punainen kulma, joka näkyy tänne. Sinä lupasit nukkua ylhäällä omassa huoneessasi. Katso nyt, minun piikani ihana, sinä saat tämän sormuksen…

Raina, olisit viisaampi, jollet yrittäisi olla muuta kuin mitä olet. Taiteilijaa ei sinussa ole enempää kuin pulskassa nuoressa lehmässä. Olisit mikä olet etkä näyttelisi maailmannaista. Ja mikä sinä sitten olet? Isäsi taisi maalata lankkuaitoja — mikä ei suinkaan ole mitään halveksittavaa. Mutta tytär ehkä ei silti ole syntynyt taidemaalariksi.

Raina, Raina, niitä liehuu sinun ympärilläsi nyt kaikenkaltaisia.
Poikapuolestasi lähtien. Minä olen nuorin, minä, ja kiukkuisin.

Ole kiltti, Raina, ehkä saat minun ensimmäisen flammani kihlasormuksen…

Roskaa, ilmaa! Ovatko unohtaneet tuoda tänne ylös saippuaa. Saippua joutui uimahuoneeseen. Jos lähtisikin yhtäkkiä järveen. Ja unohtaisi kaikki, hyvät ja pahat, ikävät ja hauskat. Laskut tulevat jälkeenpäin. Äh, kaikki on niin pian ohi. Heräävät, jos vielä liikkuisi. Parasta nukkua ja huomenna päättää. Aurinkokin jo nousee. Heinit ja Rainat ja Annit ja Helmit… Aurinko nousee… Käki… Peipponen… Kukkuu, kukkuu…

* * * * *

Aurinko nousi ja kevään hetkeksi pysähtynyt juhla alkoi jälleen. Ilma värisi taasen lämpöä ja värejä. Maanpinnalla leikkivät valot ja varjot, puut ja ruohot avautuivat ja tuoksuivat taasen, linnut ja hyönteiset täyttivät ilollaan maan ja taivaan välin. Lahtikin alkoi elää, väreillä ja kuljettaa aaltoja rantaa kohden. Ihmiselämä vain oli vielä pysähdyksissä. Ei kuulunut kavioiden töminää, ei autojen törähdyksiä, ei ilmalaivojen pärinää.

Vihdoin souti lahdelle vene ja kalastaja alkoi laskea verkkojaan.
Airojen vikinä soi kuin jonkin linnun hiljainen, yksitoikkoinen laulu.
Tuli toinenkin vene. Se pysähtyi keskelle auringon rusotusta, sieltä
heitettiin veteen onki, toinen, kolmas.

Nyt saattoi kuulla jonkin oven käyvän huviloissa rannalla. Sitten haukahti jossain koira. Sitten alettiin puutarhuriliikkeissä valjastaa torikuormaa.

Sinä aamuna sattui Niemenkiven huvilassa se harvinainen tapaus, että rouva nukkui. Lapset, jotka olivat tottuneet siihen, että äiti heidät herätti, luulivat kellon käyvän väärin ja olivat myöhästymäisillään koulusta. Äiti heräsi siihen, että kaikki juoksivat, etsivät sukkiaan, kenkiään ja kirjojaan. Hän heräsi syvästä unesta ja joutui herätessään kuin maailmaan, josta hän unensa aikana oli ehtinyt vieraantua. Tytöt toruivat toisiaan ja katselivat hiukan pelästyneinä äitiin, joka istui vuoteessaan, mustat hiukset palmikkoina olkapäillä ja totisena silmäillen eteensä, ikäänkuin hän olisi silmäillyt omiin ajatuksiinsa. Onneksi oli ruoka pöydässä, jokainen sai osansa ja läksi juoksujalan menemään. Tommin askeleet menivät nopeasti salin läpi, hän ei tullut katsomaan äitiä.

Lulu sensijaan oli noussut polvilleen vuoteeseensa ja tuijotti sieltä äitiin.

— Äiti… äiti… Mikset sinä puhu? Mikset sinä sano huomenta? Mikset sinä nouse ylös? Minä tulen sinne. Oletko suuttunut? Oletko kipeä? Enkö minä saa tulla sinne? Kello on puoli kahdeksan… Äiti, käki kukkuu. Minä tulen nyt.

Äiti kuuli toki mitä hän sanoi, avasi hänelle peitteensä ja jo puhuikin.

— Minä olen nukkunut, lapseni. En moniin vuosiin ole nukkunut tällä tavalla. Se oli aivan kummallista. Kyllä se melkein niin on, että lepo on samaa kuin taivas.

— Äiti, minä muistin unissani, että Letalla oli kädessä Heinin sormus.
Hän vei sen ulkopuolelle aitaa. Mikset sinä kuule, äiti?

Äiti oli unohtanut sormuksen ja oikeastaan kaikki yksityiskohdat eilisestä. Hänellä oli vain hämärä tunne siitä, että jotakin tuskallista oli tapahtunut hänen ja Tommin välillä. Kun hänen pieni poikansa mainitsi sormuksen, muisti hän kaikki.

Niin, todella, Heinin sormus. Mitä sinä sanoitkaan? Että Letta vei sormuksen ulkopuolelle aitaa. Muistaako äidin pieni poju sen varmasti?

— Muistaa. Kyllä kapteeni-setä on sen ottanut.

— Mutta kun ei lapsi eilen sitä muistanut.

— Minä muistin sen unessa.

— Mutta jos lapsi on nähnyt unta.

— Sitten Tommi on sen ottanut.

— Nyt lapsi puhuu tyhmyyksiä.

— Kysy Tommilta.

— Kuinka äiti sellaista kysyisi. Tommihan oli poissa.

— Niin mutta Tommi tuli juuri ja otti sormuksen maasta.

— Näkikö poju senkin unessa?

— Ei.

— No niin. Ei pidä puhua tyhmyyksiä.

— Kysy Tommilta.

— Mutta lapseni, olisihan Tommi antanut Heinille sormuksen, jos hän olisi sen löytänyt.

— Tommi ei tietänyt, että se oli Heinin sormus.

— Kyllä Tommi tiesi. Kyllä Tommi tunsi Heinin sormuksen.

— Minä kysyn Tommilta.

— Sellaista ei pieni poju saa tehdä.

— Tarkoittaako äiti, että minä kysyisin, vai että minä en kysyisi?

— Äiti tarkoittaa sitä mitä äiti sanoo. Sinä et saa kysyä Tommilta sellaista.

— Miksen?

— Tommin tulee paha mieli.

— Miksi Tommin tulee paha mieli?

— Äiti selittää sen toisen kerran. Äidillä on jo hyvin kiire.

— Äiti, saako Heini nyt toisen sormuksen?

— Kyllä kai.

— Suuttuuko Heinin sulhanen Heinille?

— Ei.

— Antaako hän rautaisen sormuksen?

— Ei äiti tiedä.

— Jos hän antaa kultaisen sormuksen, niin joku taas sen ottaa.
Rautaista sormusta ei kukaan huoli.

— Niin, niin, voit olla oikeassa, lapsi.

— Saanko minäkin rautaisen sormuksen?

— Ehkä sinä saat.

— Elämäkö antaa?

— Mitä sinä nyt puhut? Etkö kuullut, että äidillä on jo hyvin kiire.

— Täti sanoi, että elämä antaa rautaisen sormuksen.

— Sanoiko. No, tuleeko äiti auttamaan. Sinä olet jo suuri poika, sinun täytyy tulla toimeen omin neuvoin.

— Äiti, onko Elämä sulhanen?

— Nyt lapsi kysyy sellaisia asioita, ettei äiti osaa niihin vastata.
Jahka sinä tulet suureksi, niin sinä näet.

— Elämäkö on ollut Titsia-tädin sulhanen? Onko se antanut rautaisen sormuksen? Pitääkö sitten parsia? Pitääkö kaikkien parsia? Äiti, minä en voi mennä kouluun. Äiti, Lulu on kipeä, anna Lulun jäädä kotiin.

— Pitääkö äidin suuttua omalle lapselle, kun lapsi puhuu sellaisia? Muistatko mitä isä sanoi, kun sinä tahdoit jäädä kotiin? Hän sanoi, että täytyy voittaa pienet pahoinvoinnit. Anni menee torille, sinä menet Annin kanssa, Anni saattaa lapsen kouluun. Niin käy, kun kysyy niin paljon. Ja kun valvoo myöhään. Äiti tulee niin ankaraksi, saat nähdä, koska lapsi ei tottele hyvällä.

Vihdoin olivat sitten kaikki lapset lähteneet kouluun ja elämä Surpaeusten huvilalla pyrki urhoollisesti vanhoille laduilleen. Kevät oli sekin heti auringonnoususta tarttunut kiinni siitä, mihin iltakylmä sen oli pysähdyttänyt, ja kiiti tuoksuen, laulaen ja kukkien kesäänsä kohden. Ihmisten ponnistukset onnistuivat työläämmin.

Hiukan kalpeina tulivat ystävättäret yläkerrasta. Heini esiintyi kuitenkin hyvin reippaana, nauroi ja sanoi, että hän jo oli mukaantunut kohtaloonsa eikä enää ensinkään odottanut sormuksen löytyvän. Hänen ei ensinkään tarvinnut tulla onnettomaksi tämän ensimmäisen vastoinkäymisen johdosta. Päinvastoin oli tämä oikein terveellinen johdanto elämään. Luultavasti Halvorin tädit tulevat suuttumaan ja vaatimaan kihlauksen purkamista, mutta onneksi hän ei ole kihloissa heidän kanssaan. Halvor on sellaisten asioiden yläpuolella.

— Minä tulen pyytämään, että hän antaa minulle rautaisen sormuksen! nauroi Heini. — Totta totisesti. Se teki minuun syvän vaikutuksen, se mitä täti sanoi, nimittäin että elämä kihlaa meidät raudalla. Täti, tietääkö täti, että se kerrassaan auttoi minut ylös kuilusta. Kukaties olisin ollut kuinkakin lapsellinen. Mitäpä me ihmiset tavoittelemme kultaa ja helmiä. Elämä on meitä voimakkaampi. On parasta, että heti alunpitäen mukaudumme… Täti, Titsia-täti, en minä ole koskaan ennen ymmärtänyt tätiä. Minä olen saanut kuin lahjan. Täti on kaunis ja hyvä. Kuinka minä olen kiitollinen. Niin kauan kuin muistan, on täti kutonut sukkia ja parsinut sukkia. Ja tädillä on ollut särkyä… Oi, voi, elämän rautainen kihlasormus on toki ihana koru, kun sitä kannetaan tuolla tavalla, noin arvokkaasti ja suloisesti…

Heinin kyyneleet vuotivat sukkaläjään, joka oli vanhan neidin edessä. Hän vaikeni, säikähtäen sanatulvaansa. Hän oli puhunut niin paljon sen tähden, että hän pelkäsi äänettömyyttä ja omaa heikkouttaan. Lida ei tänään ollut mikään hyvä toveri, hän piti sormuksen katoamista pahana enteenä, ja täti, nimittäin Tekla-täti, kulki oudosti omissa ajatuksissaan, ikäänkuin hänkin olisi miettinyt jotakin tuskallista. Äänettömyys voi joskus olla kiusallinen asia. Heini pelkäsi sitä tänään ja puhui ja puhui. Sai olla kiitollinen, jos Titsia-täti vastasi edes hymyilyllä. Hän vastasi tänään, hän oli tyyni ja lempeä.

— Olisi parempi, puhui Heini taasen, — jolleivät sedät tänään tulisi. On kuitenkin aivan turhaa etsiä. Eikä sormus enää ole minulle sen arvoinen kuin eilen. Pidän enemmän rautaisesta sormuksestani… Kun tuntee molemmat vanhimmat Surpaeus-veljekset, niin saattaa odottaa, että he todella seulovat mullan. Oi voi, jos saattaisi saada heidät järkiinsä. Mutta sitä ei kai voi mikään maan mahti. Täti kulta, eikö täti väsy? Tuossahan on kauhea läpi…

Vanha neiti katsoi häneen silmälasiensa yli ja huojutti päätään.

— Työ kuin työ.

— No niin kyllä. Mutta kun minä ajattelen, että täti olisi voinut hurmata yleisöä, esittää suuria osia näyttämöllä. Mikä komea kuningatar täti olisi ollut!

— Kuka sen on sanonut, että se työ olisi ollut hyödyllisempää. Tai onnellisempaa.

— No niin. Raudalla. Raudalla.

Heinin silmät seurasivat vanhuksen valkoisia käsiä, jotka kääntelivät rikkinäisiä sukkapareja. Yhtäkkiä katsahti vanha neiti häneen pitkään.

— Älä estä everstiä ja tuomaria etsimästä sormusta. Sormus ei voi olla kaukana. Katsele kaikkia serkkujasi syvälle silmiin — ehkä voit saada tietää jotakin.

— Luuleeko täti? Mutta johan minä olen katsellut. Kaikkihan ovat olleet etsimässä.

— Me Surpaeukset olemme vähän seikkailunhaluisia. Tai me emme ole oikein rehellisiä.

— Mutta täti! Sehän on kauheaa, mitä täti sanoo.

— Ei se ole niin kauheaa. Missä ovat rehelliset ihmiset? Meitä viehättää nähdä, onnistuuko se. Sellainen oli isoisäsi. Hän saattoi ottaa kultasepän pöydältä kultakellon vain nähdäkseen, saadaanko hänet kiinni, onnistuuko seikkailu. Tultuaan ulos heitti hän kellon pirstaleiksi katuun.

Heini Surpaeus ja hänen tätinsä tuijottivat toisiinsa.

— Minä ymmärrän tämän, sanoi Heini, posket kylminä.

— Ja minä ymmärrän sen niin hyvin, sanoi osaltaan täti ja hymyili.

— Täti, minua pelottaa.

— Minua on myöskin pelottanut. Siksi parsin sukkia. Tässä työssä ei ole mitään houkutuksia.

— Olemmeko me Surpaeukset todella niin huonoja?

— Missä ne hyvät sitten ovat.

— Mutta eihän täti voi tarkoittaa, että joku meistä, kuka hyvänsä, olisi löytänyt sormuksen ja salaisi sen. Esimerkiksi minä! Tai Gabriel-setä. Tai Tekla-täti. Olisipa se hullunkurista.

— Tekla ei kuulu meihin. Hän ei etsi seikkailua.

— Mutta jos minun isäni esimerkiksi olisi täällä, niin täti arvelee, että hän tulisi kysymykseen.

— Hän voisi tulla kysymykseen.

Heini purskahti nauruun, joka samassa hetkessä jähmettyi irvistykseksi.

— Minun isäni… Minun isäni voisi tulla kysymykseen varkaana! toisteli hän soinnuttomasti.

Niin, sanoi vanha neiti armottomana. — Tunnettiinko rehellisempää miestä kuin näiden lasten isä? Hän oli rehellinen. Mutta kukaan ei tiedä mitä se hänelle maksoi. Hänessä oli kaksi luonnetta ja toinen vartioi aina toista kuin veijaria. Tekla ei tiedä. Hänessä oli seikkailunhalu, hänessä oli kunnianhimo. Hän tunsi kiusauksen. Mutta hänellä oli tahto kuin teräs. Hän piti veijarin kurissa. Hän ajoi oman veljensä talosta, hän ajoi luotaan rahan houkutuksen, kunnian houkutuksen… Hän on kuollut ja saattaa levätä rauhassa. Älä sinä huoli näistä mainita kenellekään. Puhuin vain siksi, että aavistaisit, keitä me Surpaeukset olemme.

— Oi täti kuinka minua pelottaa.

— Ehkä sinullakin on luja tahto.

— En enää uskalla uskoa, että minulla se olisi. Minun uskallukseni on romahtanut.

— Koetetaan nyt joka tapauksessa katsella Surpaeuksia silmiin. Olisi hauskaa saada kiinni veijari.

Heini tuijotti ulos laulavaan kevätaamuun ja hänen hengityksensä kulki vaivalloisesti. Hänestä tuntui, että hänellä, ihmisellä, ei ole oikeutta antaa äänensä yhtyä luonnon kevätlauluun. Ihminen on pimeä, parempi olisi, että hän olisi mykkäkin… Oi miksi, miksi on näin? Setä taisteli ja taisteli — ja nyt olisi joku hänen lapsistaan kuitenkin joutunut onnettomuuteen… Kauheaa — kuka uskaltaa välittää elämän uusille ihmisille, elämän ja taipumukset? Oli kuin musta vaate olisi laskeutunut yli auringonpaisteisten kenttien.

— Heini, sanoi vanha neiti, — setäsi tulevat. Anna heidän etsiä. On huvittavaa nähdä, mitä he löytävät ja mitä me löydämme, me kaksi. Nämähän ovat pieniä, näkymättömiä asioita. Tai oikeastaan suuria, kaikkein suurimpia. Ne ovat ihmisen salaisuudet. Niitä on paljon ihmissielun onkaloissa. Jokaisella suvulla omansa. Siellä ne risteilevät ja rasteilevat sukujen välillä…

Heinin sielusta pääsi parahduksena:

— Mitä ihminen sitten voi? Ihmisparka…!

— Taistella hän voi… Tai voi yrittää. Yrityksetkin ovat jotakin…

Sedät saapuivat. Jos he eilen olivat olleet parhaissa vaatteissaan, niin olivat he nyt pukeutuneet työasuun. Kuluneissa tamineissaan olivat he saapuneet läpi kaupungin ja riidelleet kaiken matkaa. Tämä riita ei jäänyt portin taakse, vaan jatkui Niemenkiven huvila-alueella.

— Sinä olet lapsi, sinä olet fantasti, sanoi eversti kymmenenteen kertaan veljelleen. — Sinä kuvittelet että tästä tapauksesta voit saada lähtökohdan teoksellesi. Sinä tulet nyt panemaan puntarin nenään tahdon, jolla sormus on varastettu. Nimittäin edellyttäen, että se on varastettu ja ettemme sitä vielä löydä. Minä, näet, olen vakuuttunut, että sen löydämme. Minua, suoraan sanoen, viehättää panna toimeen ajojahti tämän karkulaisen perään ja minä aion mobilisoida kaikki voimat. Tänään emme syö emmekä juo, vaan etsimme. Minä olen kuin koulupoika ajatellessani hetkeä, jolloin otamme vangiksi karkulaisen. Minä olen valmis julistamaan huvilan piiritystilaan — joka tulee sisäpuolelle, ammutaan. Lapio tänne. Seula tänne. Tämä voi tuntua lapselliselta ja hullunkuriselta, mutta minä olen pannut päähäni, että etsin sormuksen ja annan sen naiselle, joka sitä ikävöi. Eilen olimme tuomarin kanssa yhtä mieltä. Hän sanoi julistavansa tuhannen markan palkinnon sille, joka tuo sormuksen. Nyt hänen päänsä on muuttunut. Nyt hän kuvittelee, että kaiken tahtomisen yliherra jo on lähettänyt hänelle tämän tapauksen ainekseksi hänen suurta viisaudenkirjaansa varten. Sinulla ei ole filosofian alkeita, ei mitään edellytyksiä ymmärtämään näitä asioita, et tiedä ihmisen sielusta enempää kuin porsas hopealusikasta. Koettaisit edes lukea jotakin. Mutta sinä olet vain saanut päähäsi, että sinun pitää kumota tuomiot ja oikeusistuimet jollakin omalla järjestelmälläsi. Hän on saanut päähänsä — kuunnelkaa nyt kaikki! — että tässä on kysymys varkaudesta, varsin kummallisesta varkaudesta — sanoisinko: Surpaeus-varkaustapauksesta. Hän väittää — kuunnelkaa tarkoin: että yksi Surpaeus löysi sormuksen nurmesta, siltä paikalta, missä me joimme kahvia, siis suunnilleen tästä. Tämä Surpaeus ei heti saanut selville, mitä hänen tahtonsa sillä hetkellä vaati. Tämä Surpaeus otti siis sormuksen ja halusi voittaa aikaa. Hänelle tuli avuksi kaksi Surpaeusta, jotka sillä hetkellä lähestyivät porttia. Nyt kuljetti ensimmäinen Surpaeus sormuksen portille asti, yhä miettien, pitääkö hän sormuksen vai eikö. Tullessaan portin tuolle puolelle teki hänen tahtonsa päätöksen: en huoli sormusta! Tai hän ehkä pelästyi, ettei voi sormusta kätkeä; joka tapauksessa, joskin siis varsin erilaiset syyt saattoivat aiheuttaa sormuksen poisheittämisen — ensimmäinen Surpaeus viskasi sormuksen maahan. Tässä näki sen toinen Surpaeus ja otti sen heti. Ei ole tunnettua mistä syystä eikä kumpiko myöhemmin paikalle saapuneista Surpaeuksista sen teki. On mahdollista, ettei varas tietänyt sormuksen kuuluvan tänne. On mahdollista, että hän aikoi mennä ilmoittamaan sen poliisikamariin. On mahdollista, että hän aikoi myydä sen omaksi edukseen. On mahdollista, että hän aikoi pitää sen iloitakseen timanttien hohteesta. On mahdollista, että häntä huvitti nähdä kuinka valpas salapoliisi on. Joka tapauksessa tämä tuomari nyt on saanut päähänsä, että Surpaeukset ovat varastaneet — sanoo: varastaneet — luutnantin morsiamen sormuksen. Minä sanon, että hän on kypsä hullujenhuoneeseen ja ehdotan, että alamme etsiä sormusta. Kaikki tänne. Mutta mikä teidän on? Tekla, sinä olet sairas. Ja Heini… mikä sinun on? Otatteko hänen houruinhuoneteoriansa tosiksi? Minähän kerron ne vain siksi, että nauraisitte niille niinkuin minä nauran.

Ikäänkuin he olisivat vaistomaisesti tunteneet, ettei keväinen luonto ole sovelias paikka näiden asioiden pohtimiselle, olivat he vähitellen kaikki siirtyneet sisään ja seisoivat Niemenkiven herra-vainajan huoneessa. Kaikki tuijottivat mykkinä ja kalpeina toisiinsa. Ainoastaan vanha neiti kulki, sukka pujotettuna käden yli kuin mikäkin pitkä hansikas, parsien ja hymyillen.

— Eivät naurunkaan arvoiset ole nämä asiat! toisti eversti, sileäksi ajetut kasvot vääntyneinä johonkin, jonka senkin piti esittää hymyä.

— Kuulkaa nyt, sai Heini vihdoin äänensä kuuluville, — minä en tahdo, että sormusta etsitään. Se löytyy, jos löytyy. En kuitenkaan enää käytä sormusta. En missään tapauksessa.

— Hyvä veljentyttäreni, sanoi nyt vuorostaan tuomari, — Gabriel-setä on esittänyt asiat tykkänään väärässä valossa. En tahdo mennä väittämään, että hänen tahtonsa on yhtä huono kuin hänen tekonsa. Minä en ole koskaan väittänyt, että tällaista Surpaeus-varkautta olisi tapahtunut. Mistä minä voisin tietää sellaisen asian? Mutta olen tahtonut edellyttää, että näin olisi tapahtunut, että siis yksi Surpaeus on vienyt sormuksen portin taakse, vielä varsin epätietoisena siitä, mitä tekee sormuksella. Toinen on siitä ottanut sormuksen, niinikään epätietoisena pidättääkö sen itselleen. Nyt on kysymys siitä, miten yhteiskunta jakaa oikeutta, jos tapaa sormuksen…

— Setä, sanoi Lida keskeyttäen, — emmekö nyt vielä voisi lähteä ulos etsimään. Eikö se olisi paljon viisaampaa. Kyllä me tiedämme, ettet sinä usko meitä varkaiksi.

— Etten minä usko meitä varkaiksi — sitä en ole sanonut. Minä uskon ketä tahansa varkaaksi. Kenen tahansa on voinut tehdä mieli toisen omaa. Kateelliset ihmiset ovat kaikki varkaita puhtaan tahdon valossa. Me Surpaeukset voimme olla sitä tekomme valossa ehkä enemmän kuin tahtomme. Joku meistä on voinut vaikkapa huvin vuoksi ottaa sormuksen nähdäkseen, onnistuuko hänen salata tekonsa niin ettei kukaan sitä huomaa. Meidän setä-vainajamme, Fabian Surpaeus, laski kerran liikkeelle huhun, että Gabriel Surpaeus — nuori luutnantti silloin — on kihloissa jonkun Brita Karolina Månstrålen kanssa. Muutaman viikon perästä Gabriel saa tilanomistaja Stjernstrålelta kirjeen, jossa tämä syyttää häntä törkeästä kunnianloukkauksesta. Hänen ainoan tyttärensä Anna Auroran kihlaus oli huhun johdosta purettu. Mutta Fabian Surpaeus oli laskenut linnun lentoon pelkässä ilon-kaipauksessa. Hän oli niin iloinen mies ja hänen oli niin ikävä, että hän teki juttuja. Olen vain kertonut tämän todistaakseni, että Surpaeukset voisivat pistää taskuunsa kauniin sormuksen. Mutta tuon teoriani taas rakensin aivan tuulesta temmaten ja vain siksi, että se mielestäni voisi olla hyvä lähtökohta.

Kaikki seisoivat hetken vaiti, voidakseen selvittää itselleen, mikä ero oli Mikael-sedän tuulesta temmatun teorian ja olettamuksen välillä, jota hän ei ollut lausunut. Esi-isien läheisyys, joiden nimiä oli mainittu, tuntui oudosti ilmassa.

— Ei koskaan maailmassa, sanoi Heini, koettaen kääntää kaikki leikiksi, — ole sormuksesta ollut sellaista harmia kuin tästä. Minä pyydän pyytämällä, ettei siitä enää puhuta eikä etsitä. Kyllä minä sovin asiasta sulhaseni kanssa. Ja hänen tätinsä minä sovitan heidätkin. Minä vakuutan, että jos sormus löytyisikin, niin minä en sitä tule käyttämään. Minä… minä… lahjoitan sen vaikkapa museoon!

Huoneessa kajahti vapauttava nauru. Heinin herttainen järkevyys tunnustettiin joka taholla. Hänen pyyntöään ei kuitenkaan kukaan kuunnellut.

— Jos Enok Surpaeus sittenkin olisi löytänyt sormuksen, sanoi
Niemenkiven rouva.

— Kysyköön häneltä Tommi, hehän nyt ovat ylimmät ystävät! huomautti yhteen kyytiin Lida.

— Mutta entä jos Tommi itse on ottanut sormuksen.

Puna kohosi Tommin äidin kasvoille.

— Mikael-setä, sinä varmaan et tahdo puhua niin rumasti kuin puhut. Jos kapteeni tai literatööri, tai mikä hän nyt lienee, on löytänyt sormuksen, niin ei hän ole tietänyt kenen se on. Mutta Tommi toki tunsi Heinin sormuksen. Te olette sentään kaikki hyvin sairasta väkeä, te Surpaeukset. En tiedä, miten en sitä ennen niin huomannut. Ehkäpä veli-vainajanne tahto ja tarmo varjeli teitä kaikkia. Nyt minä yhtäkkiä näen, että te vain erittelette ja erittelette ja rakentelette teorioja. Minun lapseni ovat toki tähän asti olleet epäilystenne ulkopuolella, mutta…

Äiti ei voinut jatkaa. Ääni tukahtui kurkkuun. Hänen silmiinsä ei kuitenkaan tullut kyyneltäkään. Kaikki hätääntyivät ja vakuuttelivat, etteivät olleet tarkoittaneet mitään. Ei yhtään mitään.

— Mutta Tekla, koetti tuomari välittää, — aika on paha. Kaikki kokoontuu yhtaikaa lastesi tielle: isän kuolema, sodan poikkeustila ja sen jälkeinen sekasorto… Olisi toista, jos isä olisi saanut elää…

— Ettekö te sitten käsitä, että hänen muistoaan te tässä ennen kaikkea häpäisette! kuiskasi Tekla Surpaeus ja hänen silmänsä kipinöivät suuttumusta. — Häntä hänen lapsissaan juuri puolustan.

— Tekla, Tekla, veren perinnöt hyppäävät mielellään sukupolvien yli ja ilmaantuvat hyvienkin ihmisten lapsissa.

— Mutta nämä lapset ovat toki myöskin minun lapsiani ja minun sukuni on aina ollut tervettä. Minä en enää tahdo kuulla tästä asiasta enempää. Kaiken päivää te vuoronperään olette solvanneet minua ja vainajaa. Minä menen itse Enok Surpaeuksen luo ja otan häneltä sormuksen, jos se hänellä on. En minä toki osannut aavistaa, että me kaikki jouduimme näin aivan neuvottomiksi, kun hänet meiltä otettiin. Hän piti pystyssä meidät kaikki, hän piti kurissa intohimot ja pyyteet. Tahdollaan hän sen teki. Mutta tahtoa on minullakin, sen minä näytän.

Tekla Surpaeus jätti huoneen. Hän oli puhuessaan ikäänkuin kasvanut ja hänen käyntinsä oli terästä, kun hän asteli. Jotakin hänen tarmostaan siirtyi muihinkin. Kaikki nousivat ja yrittivät ryhtyä johonkin, eivät vain tietäneet mihin. Kaikki puhuivat yhtaikaa.

— No niin, nyt on asia selvä: hän menee Enokin luo. Jos sormus on hänellä, niin hän sen kyllä tuo. Sen hän oli näköinen.

— On tässä nyt tahtoa muillakin. Kunnioitan suuresti Tankerien sukua, mutta kyllä sielläkin löytyy salaisuuksia — ne ovat joka suvulla. Mutta Tekla Tanker on oikeassa: me jäimme tuuliajolle, kun Hugo-veljemme kuoli. Hän todella piti kaikki kurissa. Auktoriteetillaan. Uskallanpa vannoa, että jos hän olisi ollut tuolla lehmusten alla mukana, niin ei Heinin sormus ikinä olisi kadonnut — nimittäin se olisi heti löytynyt. Niin paljon merkitsee yksi tahto.

Everstin tätä lausuessa oli tuomari Mikael noussut ylös. Ja ikäänkuin hän olisi nähnyt edessään tahdon ruumiillistuneena kuvassa, joka esitti hänen poismennyttä veljeään ja jota aurinko valaisi, ojensi hän kätensä sitä kohden. Hän teki päällään everstille merkin, että tämä vaikenisi. Ja eversti ymmärsi hänet. He olivat kaikki sekasortonsa hädässä mananneet paikalle sitä, jota he pelastajana tarvitsivat: Tahtoa, sellaisen jommoisena se saattaa olla ihmisessä. Ja he tunsivat, että jos tämä Tahto saisi vallan, niin kaikki hämärä lakkaisi, kaikki sekasorto loppuisi ja lian sijaan tulisi puhtaus. Ihmiskunta paranisi. Kirkastuksen hetki oli pian ohi. Sen vaikutus teki kuitenkin työtään jokaisen mielessä. Tuomari alkoi ensinnä puhua. Hän puhui hiljaa, ikäänkuin talossa olisi ollut vainaja.

— Veli-vainajammekin tähden täytyy meidän jälkeenjääneiden ryhtyä kehittämään tahtoamme. Meidän sukumme menee muuten rappiolle. Hugon lapset voivat joutua sinne missä Enok Surpaeus on. Tämä sormus-asia voi näyttää pieneltä asialta, mutta se näyttää olevan annettu meille, jotta me näkisimme asemamme ja tietäisimme, mitä meidän on tehtävä. Sanokaa nyt jotakin, te muutkin, että minä tietäisin, mitä te ajattelette.

— Mitäpä tähän sitten lisää, sanoi eversti, — tahtoprobleemiahan sinä ikäsi olet hautonut, kukapa siitä voisi saarnata niinkuin sinä. Jollei ihminen käytä tahtoaan ohjanaan, niin hän on kuin vene ilman peräsintä, se on tunnettu asia. Ehkäpä sinun viisaudenkirjasi todella voi saada tästä kihlasormustapauksesta joitakin lisiä. Se olisi toivottavaa. Ehdotan, että heti lähdemme etsimään sormusta. Minusta tämä sormus jo alkaa käydä suorastaan kohtalokkaaksi, tai kuinka minä sanoisin. Jokin noitakappale se on, jonka kautta aina tulee esiin uusia seikkoja. Kyllä vain kannattaa seuloa maa. Ja sitten museoon luutnantti Vasaran äidin taikasormus. Ehdotan, että kaikki lähdemme.

— Mitä sanot sinä, Letitsia? Sinä olet kaiken aikaa hymyillyt. Sano jotakin.

— Muistelin vain, että Kristus käytti sanoja: minä tahdon, ole puhdas…

— Niin, niin… »Minä tahdon: ole puhdas…» Mitä sanotte te tytöt,
Heini ja Lida.

— Minun on taas hyvä olla, sanoi Heini.

— Ja sinä Lida?

— Kaikki on jo sanottu…

Eversti kulki kopistellen ovea kohden, ikäänkuin hän yhtäkkiä olisi hävennyt tätä tunteellisuutta.

— Jos vieraat ihmiset kuulisivat mitä me puhumme niin he sanoisivat meitä hulluiksi.

He seurasivat kaikki häntä ulos auringonpaisteeseen. Valo tuntui niin voimakkaalta, että pyörrytti. Katseet maahan tähdäten tulivat he nyt lehmusten alle, missä nuori ruoho oli poljettuna ja enimmäkseen nyhdettynä ylös. Eversti johti etsintää sotilaallisten periaatteiden mukaan. Koko alue porttiin asti etsittiin niinkuin eilenkin. Aseina käytettiin lapiota ja haravaa. Otettiin lukuun, että kadonnut esine on voinut sinkoutua syrjään, ja laajennettiin tutkittavaa aluetta. Jokin kulkija pysähtyi taasen portin taakse ja kysyi, onko sormus jo löydetty. Hän oli eilen ollut täällä, kun se hukkui. Hän sai kuulla, ettei sormus ollut löydetty, pahoitteli vahinkoa, toivoi että se vielä löydettäisiin ja läksi tiehensä. Mentiin portin tuolle puolen ja haettiin vielä sieltäkin. Ei kukaan enää uskonut sormuksen löytymiseen, haettiin vain tottumuksesta. Itse asiassa tuntui niistä viidestä ihmisestä, jotka olivat eilisillan ja tämän aamun hakeneet sormusta, että heidän tästä puoleen aina tulee kulkea näin katse tähdättynä maahan ja sieltä etsiä jotain kiiltävää esinettä, jonka löytämisestä riippuu kokonaisen suvun kohtalo, niin tottuneet he olivat maahan tuijottamiseen.

No niin, sormusta ei löytynyt, mikäpä siinä auttoi. Kaikki olivat jo niin ehtineet alistua kohtaloonsa, ettei kukaan enää surrut menetystä. Kun Gabriel-setä vielä puhui tuhannen markan palkinnon julistamisesta löytäjälle, tai salapoliiseista, jotka hän aikoi panna liikkeelle niin hänelle vain hyväntahtoisesti hymähdettiin.

— Salapoliisit, sanoi tuomari, — no nehän tässä vielä puuttuvat. Sitten meillä onkin valmiina koko detektiiviromaani.

— Setä kulta, jätetään jo, pyyteli Heini. — Nauravat pahanpäiväisesti, poliisit tarkoitan, ja muutkin ihmiset nauravat.

— Ei, sanoi eversti itsepintaisesti, — kunhan he ovat poliisikoirilla hakeneet ja nuuskineet, voin nukkua rauhassa. Minä menen täältä suoraan etsivään.

— Voithan soittaa yksintein, ehdotti veli huvitettuna. — He tulevat kyllä tänne.

Niemenkiven emäntä alkoi väsyä. Hänen oli vaikea jaksaa ruokapöydässä ja hänen oli vaikea tietää, että etsivät puolen tunnin päästä ovat täällä. Hän odotti vain hetkeä, jolloin kaikki vieraat olisivat menneet ja hän saisi jäädä yksin. Hän tarvitsi hiukan aikaa ennen Tommin tuloa. Hänen täytyi saada rauhassa punnita, miten puhuttelisi poikaa. Asia oli pelottavan arka. Varomattomalla sanalla saattoi menettää kaikki. Askarrellessaan keittiössä ja ruokapöydässä hän yhtämittaa punnitsi, sanoisiko Tommille koko totuuden, kaikki mitä oli tullut ilmi Surpaeusten perheestä sekä ne häpeälliset luulot, joita oli kohdistettu Tommiin itseensä. Vai alkaisiko hän puhua Enok-sedästä, olisiko parempi, että hän menisi puhumaan lankonsa kanssa vai antaisiko hän tehtävän Tommille. Hänellä oli, näitä asioita suunnitellessa, kaiken aikaa se tunne, että hän paljain käsin kaiveli inhottavassa likaläjässä. Mutta hän ei päässyt siitä. Niin oli hänen jännityksensä kipeässä pingoituksessa, ettei häneen koskenut se outo tapauskaan, joka sinä päivänä sattui, juuri aamiaista syödessä. Tämä tapaus tuotti miltei lievennystä.

Soitettiin ja kysyttiin, onko huvila myytävänä. Jokin asianajaja — hän ei kuullut nimeä — soitti. Hän sanoi, että on. Koska se on vapaa? Niin, koska tahansa, sitä eivät he olleet vielä niin tarkkaan päättäneet. Jahka vain ehtii saada uuden asunnon. Ja hinta? Niin, alle viidensadantuhannen ei sitä voi myydä. No mitä kaikkea siihen sitten kuuluu? Tekla Surpaeus luetteli kylmästi huoneet, saunat, lavat, omenapuut, kaikki mikä oli kuulunut heidän pyhitettyyn alueeseensa ja mitä oli säilytetty vierailta silmiltä. Asianajaja lupasi rouvansa kanssa tulla katsomaan.

Kun rouva Surpaeus laski torven kädestään, hän tuskin käsitti, mitä oli tapahtunut. Hänestä tuntui miltei siltä kuin silloin, kun hän palasi kotiin miehensä hautajaisista. Jotain outoa, peruuttamatonta oli tapahtunut. Hän oli jo kaupannut kotiaan, lastensa kotia. Ja koira, sekin tuli siihen kuin käskettynä tuomaan kuonoaan hänen polvelleen ja sanomaan, miten kodittomaksi se jäisi. Mutta mitäpä tämä kaikki merkitsi sen häpeän rinnalla, millä häntä ja hänen lapsiaan äsken oli viskelty. Ei mitään.

Salapoliisitkin tulivat. Hän kuuli, kulkiessaan edestakaisin askareissaan, miten tapausten koko kulku toistettiin juurta jaksain. Everstin ja tuomarin mukana kulki nyt lehmusryhmän ja portin väliä kaksi laihaa köyhästi puettua nuorta miestä, likaiset kaulaliinat huonosti solmittuina ja kaulukset hiestä lionneina. He saivat kuulla, että entinen perämies Surpaeus, jota kutsuttiin kapteeniksi ja joka itse oli kutsunut itseään literatööriksi, yhdessä talon nuoren herran, lyseolaisen Tommi Surpaeuksen kanssa oli tullut portille juuri silloin, kun sormus hukkui. Enok Surpaeus? Hänet he kyllä tunsivat. Hänen epäiltiin kuljettavan spriitä laivalla kaupunkiin, vaikkei häntä ollut koskaan saatu kiinni. Se poika ei pelännyt myrskyä eikä itse piruakaan. Setä Mikael tuli pyytämään kälyltään kahvia miehille, jotka kuuleman mukaan olivat olleet liikkeellä kaiken yötä. Kun Tekla-rouva omakätisesti kantoi kahvin ruokasaliin, missä asioita pohdittiin, kysyttiin häneltäkin jotakin. Hän sanoi tyttäriltään ja pojaltaan kuulleensa, että herra Enok Surpaeus seurusteli naapurihuvilassa konsuli Laxilla. Hän oli tullut sinne ilmoituksia keräämään. Silloin miehet innostuneina nyökkäsivät päätään: sama mies, sama mies… niin, hänhän se oli ollut autossa silloin, kun tässä hiljan kuljetettiin moottoriveneestä spriitä kaupunkiin. Kyllä se oli ollut hän. Miehet antoivat paljon toiveita sormuksen löytämisestä. Eversti-setä huomautti, että hyvänpuoleinen palkintokin saattoi tulla kysymykseen. Ja niin nousivat miehet pyöriensä selkään ja jättivät talon.

Muutkin lähtivät vähitellen. Äiti seisoi yksinään keskellä askareitaan, jotka olivat jääneet tekemättä. Niitä oli kerääntynyt niin paljon, ettei tietänyt mistä alkaa, sisähuoneista vaiko keittiöstä, vaiko puutarhasta. Puutarha se sitten aina oli, joka sai jäädä. Tänä vuonna se tulee olemaan huonossa kunnossa.

Mitä — oliko hän luvannut myydä huvilan? Asianajaja oli luvannut tulla rouvansa kanssa katsomaan. Se merkitsi sitä, että pitäisi jättää tämä kaikki! Mutta eihän nyt saa asuntoja mistään. Tai saa suurella rahalla, mutta mistä ne suuret rahat ottaa, kun juuri velkojen tähden pitää myydä koti. Hänestä tuntui yhtäkkiä hullutukselta kaikki tyynni. Minne hän joutuu lasten kanssa? Turhaa syyttää lapsia — heillä on kaupungissa koulun tähden mukavampi ja silloin joutuvat he kesiksi maalle. Huvilalla asuen eivät he lainkaan tunne maaseutua. Ei, siitä ei sittenkään tule mitään. Voihan asianajaja tulla — hän ei kuitenkaan osta. Ja silloin on hän, äiti, tehnyt voitavansa.

Ohoo, Tekla Tanker — mitä oikeastaan tahdot, myydäkö vai eikö myydä? Oletko sinä todella halunnut myydä vai leikitteletkö sinä? Sinunko sukusi on niin tervettä ja rehellistä? Toisen kerran, toisen kerran ajatellaan sitä asiaa. Nyt täytyy saada talo järjestykseen. Vieraat tietysti tahtovat nähdä joka nurkan.

Tommi, Tommi. Pian tulee Tommi. Hyvä Jumala, miten on meneteltävä? Jos poika aavistaa, että häntä epäillään tai vakoillaan, niin hän taipumattomasti asettuu vastakynteen. Kuitenkin täytyy hänen saada kaikki tietää. Ehkä hetki antaa oikean sävelen, sen josta pitää alkaa. Täytyy antaa kaiken käydä niinkuin käy. Joko hän voittaa Tommin tai hän kadottaa hänet. Kaikki käy aina hyvin. Ja jollei käy, niin on se niin pian ohi, ilot, kärsimykset, kaikki, ja tulee lepo.

Hänellä oli niin kiire, ettei hän ehtinyt huomata mitään keväästä. Olisi yhtä hyvin voinut olla talvi. Vasta sitten kun alkoi olla valmista, laukesi jännitys ja hän huomasi, että joku viime vuoden orvokki oli avannut kukkansa. Se oli urhoollisesti vienyt elämänsä läpi jäiden ja kohotti nyt päivää kohti hehkuvan sinisen terän. Suloinen sininen kukka. Niin pitää ihmisenkin kestää. Läpi lumen ja jään säilyttää väriloistonsa ja ilonsa. Suloinen, suloinen kukka, mikä saarnaaja sinä olit!

* * * * *

He sattuivat kaikki tulemaan yhtaikaa portille: asianajajan auto, Heini ja kaikki Niemenkiven lapset, niihin luettuna Tommi. He puhelivat ja nauroivat. Asianajajan herrasväen yritti käydä huonosti, mutta äiti ehti hätään. Kun herra ilmoitti tulevansa katsomaan huvilaa, joka oli myytävänä, niin sanoi Tommi kopeasti, ettei täällä mitään sellaista huvilaa ole. Ei tämä Niemenkivi ole myytävänä. Äiti tuli miltei nöyrän kohteliaana ja läksi opastamaan vieraita. Hänen täytyi pelätä lasten puolesta: he puhelivat jälkijoukossa meluten ja kaikkea muuta kuin kohteliaasti. Sanoiko Tommi jotakin tungettelijoista?

Kaikki näytti äiti vieraalle herrasväelle, isän huoneesta lähtien keittiöön ja kylpyhuoneeseen asti. Vieraat kysyivät, ovatko huoneet lämpöiset, ja suunnittelivat, mitkä muutokset olisivat tarpeen. Paljon korjauksia tämä tulikin vaatimaan. Sitten nousi kysymys hinnasta. Olipa siinä hintaa. Oliko tämä todella tullut maksamaan niin paljon? Vesijohto oli tehty sodan jälkeen vasta. Ja kasvihuone niinikään. Puutarhakin oli vienyt paljon päivätöitä. Niin, saattoi olla, mutta niin paljon eivät he luultavasti haluaisi maksaa, vaan katselisivat vielä. Huviloita oli nykyään myytävänä aika paljon ja tänne oli kulku muutenkin niin hankala.

Kun he menivät ja kumarsivat hyvästiksi, vastasivat kaikki muut — Tommi vain tuskin taivutti päätään.

— Että sinä, äiti, voit antaa näiden vieraiden ihmisten tunkea meidän kotiimme. Olen sanonut sinulle, että voit olla levollinen. Me tulemme toimeen. Mitä luulet, että isä tästä sanoisi?

Hän pauhasi ja viskeli pöytään vuoroin sanomalehteä, joka sattui hänen tielleen, vuoroin jotakin muuta mikä käteen osui. Heini riensi välittämään sovintoa ja kertoi iloisesti kotona olleille, että he olivat tavanneet raitiovaunuissa ja oli ollut niin hauskaa.

— Kas, tietääkö täti, minä olin yhteen aikaan hiukan rakastunut tähän Tommiin. Surin sitä kovasti, että olin niin vanha ja että hän oli minun serkkuni, sillä minä olin kuullut, etteivät serkukset voi mennä naimisiin.

— No mutta, huudahti Tommi, — minäkin olin rakastunut sinuun! Olisiko se nyt liian myöhäistä? Nykyään varmaan ei katsota sopimattomaksi, jos serkut menevät naimisiin.

— Niin, mutta mehän emme enää ole rakastuneet! Minähän olen kihloissa.

Heini tuli ehdottomasti tätä lausuessa peittäneeksi hameensa poimuihin käden, missä sormus oli ollut.

Kukaan ei maininnut sormusta. Kaikki välttivät koskettamasta tähän aiheeseen, ikäänkuin he olisivat tahtoneet suojella sitä onnellista hilpeää miltä, joka vihdoinkin oli pitkien itkujen ja hankausten perästä saatu taloon. Puhuttiin vapaussodasta ja Halvor Vasarasta. Heini kertoi punastuen ja onnellisena hymyillen heidän kohtaamisestaan metsässä. Tommi kertoi hänkin muistelmansa yhteisistä hetkistä luutnantin kanssa. Puheltiin Laxeista ja laulaja Martomaasta. Tommi kysyi, saisiko hän tulla Niemeen metsästämään. Laxillahan se oli se kaunis nuori rouva. Kuinka hän oli ottanut sellaisen ikävän miehen? Eikö se ollut oikein sellainen viinatrokari. Oli kai. Mutta nykyäänhän joka talossa keitettiin kotitarve. Mitä menivät säätämään sellaisia lakeja. Ei koskaan oltu juotu niin paljon kuin nyt. Ohoo, Heini serkku oli kieltolain puolella. Tietysti. Tietysti sellainen oikea ihanteellinen kristillissiveellinen maalaisserkku. Entä luutnantti Vasara? Sotaväki maassa, alkaen upseeristosta, ei sylkenyt lasiin, niinkuin sitä hiukan karkeasti sanottiin. Totta puhuen ei Heini ollut ottanut selvää sulhasensa kannasta tässä asiassa. Hyvä. Siis ei kuitenkaan niin aivan fanaattinen.

Se oli sellaista hiukan ivalla ryyditettyä keskustelua, josta ei myöskään puuttunut se pienen pieni määrä mielistelyä, joka usein jää ihmisten suhteeseen, kun he joskus ovat olleet rakastuneet. Aterialla olivat vanhemmatkin ihmiset läsnä ja silloin ei tämä sävy luonnollisesti enää menetellyt. Puhuttiin Tommin kivääristä ja Niemen metsästysmaista. Heini oli oppinut ampumaan, nainen tarvitsi sitä nykyaikana. Lida päätti hänkin oppia ampumaan. Ja pikkutytöt tietysti myöskin.

— Minun kiväärilläni vain ei kukaan saa ampua, ei yhtä laukausta, sanoi
Tommi.

— Oletko sinä edes sen maksanut? huomautti siihen närkästyneenä Hertta.

Tommi valahti punaiseksi.

— Siitä minä pidän itse huolen, sanoi hän suuttuneena.

— Millä sinä sen maksat? jatkoi sisar itsepintaisesti. — Meillä on nyt niin huonot afäärit.

— Enkö minäkään saa ampua kiväärilläsi? kysyi Heini, joka tunsi kallisarvoisen hyvän mielialan taasen joutuneen vaaraan.

— No ehkä, sanoi Tommi ja loi katseensa maahan.

Nyt kysyi äiti Enok-sedän osoitetta. Tommi tuli hiukan levottomaksi eikä tahtonut sitä sanoa.

— Sinä menet ja sanot hänelle, ettet salli minun seurustella hänen kanssaan.

— Ei. Sitä minä en tee. Minulla on vain muuta asiaa.

— Mitä asiaa?

— Jotain pientä vain.

— No etkö nyt voi sitä sanoa.

— Sanon sen toisen kerran. Ei se ole mitään vaarallista. Tietysti sinä seurustelet kenen kanssa tahdot, lapseni. Tiedän, että valitset seurasi hyvin.

— Sitä minä nyt en tiedä. Onhan sitä kaikenlaista seuraa nykyaikana.
Mutta eikö se ole hyväksikin? Maailma ei ole mikään luostari, missä
istuu pelkkiä pyhimyksiä. Mutta mitä kummaa te kaikki katsotte minuun?
Ovatko minun kasvoni noessa? Mitä tämä merkitsee?

— Olet kaunis poika, sanoi Heini hämillään. — Sinua on hauska katsella.

— Luuletko sinä minun uskovan imarteluja, Heini serkku!

— Minä vakuutan sinulle…

— Tommi, sanoi nyt kimeällä lapsenäänellä Lulu, nostaen haarukan pystyyn pöytää vasten, — Tommi, sinäkö otit Heinin kihlasormuksen?

Huoneessa oli niin hiljaista, että saattoi kuulla kärpäsen surinan. Tommikin oli aivan vaiti. Menikö hän noin valkoiseksi vai auringon valoko teki, että hän näytti kovin kalpealta?

— Mitä sinä puhut? sanoi hän vihdoin pienelle veljelleen. — Mistä minä olisin sen ottanut? Minähän en ollut täällä.

— Sinä tulit juuri silloin, sanoi lapsi itsepintaisesti.

— Itse olet voinut ottaa Heinin kihlasormuksen.

— Sitten Enok-setä on sen ottanut, jatkoi lapsi.

— Ahaa. Ja sitä varten äiti aikoo mennä häntä tapaamaan. Voithan mennä. Mutta turha matka se on. Tunnusta, äiti, sitä varten olet kysynyt hänen osoitettaan.

‒ Niin olen.

‒ Mutta olettepa te ihmeellisiä, pauhasi Tommi jälleen ja rypisti salvettinsa keräksi vierelleen, — nyt teidän täytyy etsiä syyllisiä meistä, jotka emme ensinkään olleet täällä.

Nyt tulistui Heini.

— Joko me taas olemme joutuneet tähän aiheeseen! Eikö minulle jo
luvattu, että se jätetään. Tuo sormus ei liikuta minua enää vähääkään.
Ehkä sen joku löytää puolentuhannen vuoden perästä ja vie sen museoon.
Toivon sitä hartaasti…

— Heini! huudahti Tommi ja nosti maitolasinsa, — olet suurenmoinen tyttö! Noin pitää puhua. Sinä et ole pikkumainen. Onko todella liian myöhäistä? Minä rakastun sinuun uudelleen. Etkö todella yhtään ikävöi sormustasi, etkö yhtään?

— En, en yhtään. En kantaisi sitä enää, vaikka se tuossa paikassa annettaisiin minulle.

— Älä hulluttele: jos minä ottaisin sen taskustani ja antaisin auringonsäteitten leikitellä timanteissa, niin sinä ojentaisit kätesi ja panisit sen sormeesi ja vartioisit paremmin kuin tähän asti.

Heini kävi yhtäkkiä vakavaksi.

— En. Minä olen sen päättänyt.

Mieliala, joka äsken oli keventynyt, kävi taasen tukalaksi. Tommi pyysi anteeksi ja nousi pöydästä. Hän tuli äitinsä tuolin taakse ja laski kätensä hänen olalleen.

— Minun täytyy mennä erään toverin luo. Mutta ethän valvo. Ethän?
Lupaathan sen. Tulen ajoissa kotiin.

Äiti nyökkäsi hymyillen päätään eikä sanonut mitään. Kun Tommi oli mennyt, katsahti häneen vanha täti yli pöydän. Äiti loi närkästyneenä silmänsä alas ja nousi.

Hän on ottanut sormuksen, ajatteli hän neuvottomana. Kaikki jäljet johtavat häneen. Mutta miksi hän on sen tehnyt — sitä ei voi käsittää, siinä ei ole mitään järkeä. Äiti ei ollut suuttunut eikä hän ollut edes onnetonkaan. Hän oli ainoastaan hämmästynyt. Mutta se ei sittenkään ole mahdollista. Kyllä se sittenkin on kapteeni, vaikkei Tommi tahdo sitä tunnustaa.

Niin, niin se onkin! Tommi tahtoi suojella kapteenia, siksi hän kävi levottomaksi. Aivan varmaan se on niin. Sehän on selvää, kuinka ei se heti johtunut mieleen? No niin, huomenna pannaan kapteeni kovalle. Mutta Tommi on tietysti tänään juossut häntä varoittamaan. Tyhmää että sormuksesta tuli puhe. Vähät sentään siitä. Pääasia on, ettei Tommilla ole tässä oudossa varkausjutussa mitään osaa. Hänellä ei ole, ei ole, ei ole! Kuinka hänelle saattoi sellainen johtua joskus mieleen. Surpaeukset luulevat tuntevansa sukuluonteensa. Ehkä tuntevatkin. Ja tuntevatkin omituisesti. Mutta Tommissa on myöskin Tankeria. Kaikki käy kuitenkin lopulta hyvin. Jahka hän huomenna tapaa kapteenin, niin tämä ikävä sormus juttu vihdoinkin saa selvityksensä.

Yö kului tässä toivossa. Äiti valvoi ja hänen ajatuksensa harhailivat vaarallisilla teillä. Hän oli levoton Tommista. Kodin kohtalo Niemenkivessä oli toisarvoinen asia. Tommin tulevaisuus oli ensimmäinen. Tommi oli hänelle rakkain, rakkaampi kuin kaikki muut! Saattoi olla väärin rakastaa yhtä enemmän kuin muita, mutta niin se oli. Hän oli levoton Tommin opinnoista — poika ei enää milloinkaan lukenut, ainoastaan silmäili läpi läksyt ja väitti osaavansa. Hän oli levoton Tommin ystävä- ja seurustelupiirin takia. Hän suri Tommin elämää, joka oli jäänyt vaille nuoruutta.

Tänä yönä poika sentään tuli kotiin aikaisemmin kuin eilen ja silloin näytti kaikki taasen valoisammalta. Sormus-asiassa Tommilla kuitenkaan ei ollut osaa ja se jo oli suuri lievennys.

Se äidille kuitenkin selveni, että hänen jossakin muodossa täytyi puhua poikansa kanssa asioista, jotka painoivat hänen mieltään. Mutta miten?

Aamulla oli kaikilla kiire, niinkuin tavallisesti. Äiti ja poika ehtivät vaihtaa vain hätäisesti tervehdyksen.

Tuskin olivat lapset ehtineet pois, kun etsivät polkupyörillään saapuivat. He olivat iloiset ja salaperäiset ja pantuaan merkille, että ovet olivat kiinni ja ettei huoneessa ollut ketään asiaankuulumatonta, syntyi seuraava keskustelu.

— Eivätkö molemmat vanhat herrat asukaan täällä?

— Eivät. Mutta he tulevat kyllä tänään, minä kerron heille tarkalleen kaikki.

— Kiitoksia vain. Kyllä kai sentään on parempi, että puhumme heille itselleen.

— Niinkuin tahdotte. Kyllä minä annan osoitteen. Mutta onko sitten nyt jo saatu selville jotakin?

— On kyllä. Koskahan herroja voisi tavoitella kotoa?

— Minä olen heidän sisarensa. Kyllä minä kerron heille.

— Niin, mutta… Kas, hm… herrat puhuivat palkinnosta, jos asia saataisiin selville. Tuhannesta markasta oli puhe.

— Vai niin, vai niin. Kyllä te sen saatte, jos herrat ovat luvanneet, voitte olla huoleti. Mitä sitten on käynyt selville?

Herrat katselivat toisiinsa epätietoisina siitä, toisivatko he esiin tietonsa. Viisaasti ja viekkaasti hymyillen sanoi toinen:

— No, kai me nyt voimme luottaa.

Silloin otti pienempi miehistä taskustaan Heinin kihlasormuksen ja asetti sen pöydälle rouva Surpaeuksen eteen.

Se oli Heinin kihlasormus. Keskellä helmi ja ympärillä seppel pieniä timantteja. Se oli Heinin kihlasormus, sama jota he kaikki olivat epätoivoissaan etsineet. Rouva Surpaeus tuijotti siihen tuijottamistaan, uskaltamatta siihen kajota, ikäänkuin hän olisi pelännyt sen häviävän jos siihen kosketti. Miehet nauttivat silminnähtävästi hänen hämmästyksestään ja täyttivät pitkän äänettömyyden iloisella viisaalla pienellä naureskelulla. Vihdoin viimein tarttui rouva Surpaeus sormukseen ja jäi pitelemään kättään sen ympärillä kuin lintua, joka on saatu kiinni.

— Mutta mistä te olette tämän löytäneet?

— Me saimme sen erään kahvilan tarjoilijattarelta, joka oli eilen illalla saanut sen nuorelta herra Surpaeukselta.

— Nuorelta? Oletteko varma siitä, ettei se ollut se vanha herra, joka poikani kanssa kävi täällä toissailtana?

— Tarjoilijatar selitti tarkkaan kaikki merkit. Ja se oli juuri sama nuori herra, joka äsken lähellä raitiovaunupysäkkiä tuli meitä vastaan. Hän käy usein siinä kahvilassa ja näyttää seurustelevan sen tarjoilijattaren kanssa. Sitä kahvilaa on muutenkin pidetty silmällä. Eikä tätä sormusta ollut helppo saada tänne. Hän oli antanut sen neidille vain säilytettäväksi. Oli sanonut että se on erään köyhän tuttavan sormus ja että se pitää myydä niin edullisesta hinnasta kuin suinkin.

— Minkä näköinen tuo nuori herra sitten muka oli?

— Kaunis, kalpea mies, tumma tukka, tummat silmät kalpea puhdas iho, siniset vaatteet, leveä valkoinen paidankaulus, musta kravatti jossa on sinisiä pieniä pilkkuja, tai ruskea kravatti…

— Kyllä siinä keksittiin yhtä ja toista ennenkuin neiti tuon sormuksen antoi käsistään. Meidän täytyi luvata, että ennen iltaa tuomme sen takaisin, koska nuoriherra voi tulla sitä kysymään. Mutta kyllä he saavat sitä odottaa.

Rouva Surpaeus kuunteli miehiä miltei huvitettuna. Onnellisesti suoritetun seikkailun muisto oli lämmittänyt nuoret miehet ja he puhuivat niinkuin pojat, jotka juuri ovat suorittaneet intiaanihuviretken. He eivät ajatelleet, että heidän edessään istuu nainen, jonka pojan he ovat saaneet kiinni varkaudesta. He kertoivat hänelle kuin satua, kaksinkerroin hauskaa satua sentähden, että se on elettyä. Välähdyksittäin rouva Surpaeus sanoi itselleen, että tässä on kysymys rumasta rikoksesta, jonka hänen rakkain lapsensa on tehnyt, mutta sitten otti uteliaisuus jälleen hänet valtoihinsa ja hän pyysi miehiä kertomaan kaikki, mitä he tiesivät.

Nuoriherra oli entisen perämiehen Enok Surpaeuksen kanssa Niemenkivestä lähtenyt konsulin huvilalle. Konsuli ei ensin ollut kotona ja herrat odottivat biljardihuoneessa ja pelasivat. Ei ollut tiettyä, mistä he puhuivat, sen verran vain oli saatu selvää, että he keskustelivat jonkin maatilan tai talon tai huvilan hinnasta. Toinen sanoi, että hinta oli liian suuri ja toinen, että se oli hyvin halpa. Sitten tuli konsuli kotiin ja toi autossa tohtori Söderin, rakennusmestari Mahlajan ja vielä kaksi herraa, jotka eivät olleet ennen käyneet talossa. Silloin konsuli tilasi totivettä ja illallista ja puhui puhelimessa jonkun autonkuljettajan kanssa, että hänen piti olla klaarina niinä ja niinä öinä ja että hinnasta kyllä sovittaisiin. Entinen perämies Surpaeus oli koko ajan herrain kanssa konsulin huoneessa, mutta nuoriherra meni ylös rouvan luo, jonka jalka oli kipeänä niin ettei rouva voinut liikkua. Sitten nuoriherra pian läksi pois ja meni suoraan kahvilaan. Hän oli ottanut sormuksen taskustaan ja kysynyt tarjoilijatar Fannilta, oliko se kaunis ja minkä arvoinen hän luuli sellaisen olevan. Sitten hän oli kertonut erään sukulaisen joka tarvitsi rahaa, pyytäneen myymään sormuksen. Miten tarjoilijatar sitten uskoi heille tämän kaiken? Sormus oli ollut tarjoilijattaren sormessa ja he olivat heti ruvenneet ihailemaan, miten se oli kaunis, ja hyvin pian oli Fanni kertonut kaikki. Joskus onnistui kaikki niin paikalla, ikäänkuin ratas vain olisi tarttunut rattaaseen. Ja monesti teki viikkokausia työtä turhaan. Oli erinomaista sekin, että heti kun tuo kaveri pysähtyi ajurien passipaikalle ja kysyi, sattuiko joku eilen, silloin ja silloin, olemaan näillä mailla ja näkemään sellaista ja sellaista herraa, niin yksi oli tietänyt sanoa minne päin hän oli mennyt. Ja kun poliisi sitten vielä tiesi, missä kahviloissa entinen perämies Surpaeus kävi, niin alettiin etsiä niistä. Ja kaikki luonnisti niin mainiosti, niin että harvoin sellaista sattuu.

He läksivät. Rouva Surpaeus avasi itse heille portin ja näki heidän, lakkia nostaen, nousevan polkupyörille.

Siinä hän, hetkeksi pysähtyen, sanoi itselleen, että asia siis nyt oli selvänä.

Että syyllinen siis todella oli yksi hänen lapsistaan. Ja kaikkein rakkain.

III

Se ei tunne onnettomuutta, joka ei tunne häpeää. Eikä se tunne onnettomuutta, joka ei tunne syyllisyyttä.

Rouva Tekla Surpaeus oli oppinut tuntemaan huolet, surut ja pelon rakkaittensa kadottamisesta. Mutta niiden tuottama tuska oli toisenlainen kuin se, jota hän nyt tunsi. Siinä oli saattanut löytää lievennystä, jopa mielenylennystäkin. Nyt oli hän joutunut uuden tuttavuuden eteen: onnettomuuden, jossa ei ollut mitään sovittavaa, koska se oli kauttaaltaan ruma ja vastenmielinen.

Jos hänelle olisi annettu aikaa matkan päästä tarkastaa uutta tulokasta, niin hän ehkä olisi tuntenut niin suurta inhoa, että olisi kieltäytynyt painimasta lähestyvän onnettomuuden kanssa. Nyt kävi niin, että hän ilman valmistusta joutui keskelle tuntematonta tilaa. Hän muisti, että juuri epärehellisyys oli se tahra, jota hänen miesvainajansa oli koko ikänsä koettanut pestä pois sukunsa nimestä ja nyt on juuri epärehellisyys se pahe, jonka heidän vanhin poikansa valitsee osakseen kaikista ajan niin monista tarjolla olevista paheista. Äiti käsitti tämän järjellään — tuntemiseen ei nyt ollut aikaa. Täytyi ryhtyä käytännöllisiin toimiin. Tommi on huonoilla teillä — saattaako hänet pelastaa ja miten? Hänet on pelastettava, maksoi mitä maksoi!

Silmänräpäyksen ajan täytti hänen mielensä yksinäisyyden tunne voimakkaampana kuin milloinkaan. Jos Tommin isä olisi elänyt, niin ei koko tämä Surpaeusten onneton sukuperintö olisi voinut nostaa päätään. Mitä olikaan kaipaus rakastetun menettämisestä sen avuttomuuden rinnalla, mihin hän oli joutunut, jäätyään yksin. Hänestä tuntui siltä kuin ei hän jaksaisi pysyä jaloillaan, kuin hänen täytyisi lyyhistyä siihen paikkaan. Syvällä hänen äidinsydämessään nyyhki ääni: sinä menetät poikasi! Ja hänen ihmistunnossaan sanoi ääni: nuori elämä menee hukkaan! Hän vastasi itse molempiin huutoihin: mitä minusta ja minun menetyksistäni, kunhan löytyisi joku, joka voisi häntä auttaa.

Olisiko joku toveri, joka olisi häneen hyvin kiintynyt ja josta hän pitäisi? Mutta äiti ei keksinyt muita kuin itsensä ja niin hän päätteli: minun täytyy itseni yrittää. Minä tahdon! Ja uudelleen sanoi hän itselleen, sanoi ääneen: minä tahdon! Ja tätä sanoessa pääsi hänen koko olentonsa niin näiden sanojen sisällyksen valtaan, että hän tunsi saaneensa ikäänkuin tulisen miekan käteensä. Hän ei istuutunut paikalleen miettimään, mihin nyt on ryhdyttävä, siihen ei ollut aikaa. Hän liikkui kodin jokapäiväisten askarten keskellä, järjesteli, pyyhki tomua ja puheli palvelijattaren, postinkantajan, nuohoojan ja muiden kanssa, jotka olivat talossa tai sattuivat tulemaan. Hänen kätensä pitelivät neulaa, vaatetta, ruiskukannua, pataa ja kattilaa, mutta miekka oli kaiken aikaa hänen hallussaan ja hänen ajatuksensa kiertelivät sen ainoan ympärillä, mikä hänelle tällä hetkellä oli tärkeää. Ihminen saattaa elää monisäikeistä elämää yhtaikaa. Sen kyllä koki punaisena aikana. Mutta että se vielä näin jatkuu ja ehkä aina tulee jatkumaan, sitä ei olisi voinut ajatella kymmenen vuotta sitten. Ennen oli kaikki niin selvää ja yksinkertaista. Ihmisellä oli laki ja kymmenet käskyt. Nyt on kaikki niin hämärää ja monimutkaista eivätkä laki ja kymmenet käskyt riitä.

— Olipa se hyvä, että minä nukuin viime yönä — nyt minä ymmärränkin, miksi minulle annettiin unta. Minä jaksan nyt. Ja minun täytyykin jaksaa. Ei voi tehdä sillä lailla, että oikopäätä menisi pojan luo ja sanoisi: tässä on sormus, minä tiedän kaikki, kuinka olet voinut näin menetellä! Ennen olisi voitu tehdä niin, kun aika oli terve. Nyt täytyy keksiä jokin toinen keino. Täytyy toimittaa sormus sinne, mistä etsivät sen toivat, ja johdattaa Tommi siihen, että hän itse tuo sormuksen sen omistajalle. Mutta onko luultavaa, että hän sen tekee? Eikö päinvastoin ole oletettavinta, että tarjoilijatar on mieltynyt sormukseen ja pitää huolta siitä, ettei Tommi saa edes tilaisuutta ottaa sitä haltuunsa? Mutta olisiko Tommi voinut jättää sormuksen tuolle tytölle, jos hän olisi epärehellinen? Voihan heidänkin joukossaan olla kunnon ihmisiä.

Tommin täytyy itsensä nähdä tekonsa rumuus ja sisällisestä pakosta korjata se! Mutta miten saa hänet siihen?

Sormus on pantava alttiiksi. Se voi tällä retkellä mennä hukkaan. Koti voi kadottaa Tommin. Muuta tietä kuitenkaan ei ole!

Mitä poika sanoisi, jos hän tullessaan kotiin koulusta tapaisi sormuksen pöydältään? Hän vaivaisi kauan päätään, ymmärtäisi vihdoin, että hänet jollakin selittämättömällä tavalla on yllätetty ja päättäisi toisen kerran olla varovaisempi. Ja olisikin niin varovainen, etteivät etsivät löytäisi yhtään jälkeä. Hän ei ole vielä ennättänyt pitkälle epärehellisyyden tiellä, sillä hän on varomaton ja kömpelö. Ehkä se vain on urheilua kaikki tyynni. Mutta tekoon tulee uusi viehätys, kun salaaminen kehittyy järjestelmälliseksi. Rikollisuuskin saattaa silloin tulla tietoiseksi. Onnettomat Surpaeukset perintöineen ja taipumuksineen!

— Jos minä koettaisin osoittaa lapselle entistä suurempaa hellyyttä. Jos minä antaisin hänelle hänen isänsä taskukellon. Se on kaunis kello, Tommi pitää siitä ja toivoo sitä. Olimme ajatelleet, että hän saisi sen tullessaan ylioppilaaksi. Jos veisin isän kuvan Tommin huoneeseen. Tai sen taideteoksen, jossa on kuvattu sumujen taistelu auringon kanssa. Tai jos katsoisin, etteivät elävät kukat milloinkaan lopu hänen huoneestaan. Tai jos koettaisin toimittaa hänelle uudet vaatteet ja hatut kaikki, mitä poika siinä iässä kaipaa. Tai jos kehoittaisin häntä menemään rippikouluun, niin että konfirmatio voisi tapahtua juhannukseksi. Tai jos koettaisin itse pukeutua paremmin, ehkä vaikuttaisin nuoremmalta ja hän voisi tuntea olevansa kanssani enemmän toveri… Nyt minä tiedän! »Sumut hälvenevät», sen minä siirrän hänen huoneeseensa. Suuri taide vaikuttaa ehdottomasti. Hän ajattelee: miksi äiti on tuonut tämän tänne? Sitten hän näkee kuinka se kaunistaa koko huoneen. Sitten hän muistaa aamun, jolloin se tuli taloon. Se oli tammikuun seitsemäs päivä. Lähestyvien levottomuuksien tuntu oli jo ilmassa. Isä itse valitsi kuvalle paikan ja löi naulan seinään. Lapset olivat silloin kaikki kotona ja Tommi auttoi isää. Hänen täytyy tämä muistaa.

Ei, ei kelpaa! Muistaessaan tämän kaiken hän sanoo itselleen: taas koettaa äiti minuun vaikuttaa, taas hän vaanii ja epäilee…

Mutta mitä minä sitten teen? Jumala, auta minua!

Sinä saatat olla minulle pahoillasi, Jumala, en ole selvään maininnut nimeäsi moneen aikaan. Olen puhunut Levosta tai Kauneudesta, tai Kohtalosta, tai Kaitselmuksesta, tai Taivaasta. Mutta tiedäthän sinä, että olen tarkoittanut sinua, sinua. Minä olen nyt hädässä enkä tiedä, miten minun pitää tehdä. Nuori ihmiselämä on kääntynyt vaaralliselle tielle, minun pitäisi heittää pelastava köysi hänen ympärilleen ja ohjata häntä pois. Mutta köyden pitäisi olla niin hienon, ettei hän sitä näe ja johdatukseni niin arkatuntoisen, ettei hän sitä tuntisi.

Kun tämä olisi edes meidän kahden asia, minun ja lapsen. Mutta tässä on muitakin asianosaisia. Ensinnäkin on sormus Heinin — onko tyttö niin ennakkoluuloton ja uhrautuvainen, että päästää kihlasormuksensa seikkailulle tuiki epävarmoihin käsiin? Sellaista ei voi keneltäkään kihlatulta pyytää. Ja sedät, Mikael ja Gabriel, hehän ovat köyhästä omaisuudestaan panneet likoon sen summan, jonka avulla sormus saatiin kotiin — mitä arvoesineitä ovatkaan mahtaneet myydä! Kaikilla näillä on asiassa sanomista.

Mutta eikö ihmiselämä ole kalliimpi kuin sormus? Jos kaiken uhalla lähettäisi sormuksen sinne, minne Tommi sen jätti. Sittenpä saisi nähdä, mitä hän tekee. Ehkä hän hyvin pian toisi sen kotiin. Ehkä hän sanoisi löytäneensä sen tieltä. Tai pihan piiristä. Tai ehkä hän suoraan sanoisi pitäneensä sormusta piilossa jonkin aikaa, voidakseen sen omistajalle sitten valmistaa suuremman ilon. Ehkä hän tässä olisi puhunutkin totta. Nyt pitäisi tuntea Tommin tahto, se josta Mikael Surpaeus aina puhuu. Sitä konetta ei vielä ole keksitty, millä se mitataan. Mikael Surpaeus luulee sen keksivänsä. Kunhan ei hän tulisi hulluksi.

Tommin pieni veli sanoi itse asiassa eilen koko totuuden. Tommi kuuli sen. Se suututti häntä ja paadutti häntä. Jos sitä tietä jatketaan, niin poika pian heittää koulunkäyntinsä ja ryhtyy Enok Surpaeuksen kanssa yhteisiin yrityksiin. Kuinka taitavasti ja hienosti nyt olisi meneteltävä.

Tai jos sittenkin kävisi asiaan suoraan käsiksi, veisi sormuksen Tommin eteen pöydälle, katsoisi häntä silmiin ja jättäisi hänet sitten tekemään johtopäätöksiään. Olisi kyllä jännittävää nähdä, mitä hän tekisi. Ja ennen kaikkea tuntuisi rehellisemmältä.

Tai jos antaisi hänen löytää sormuksen Heinin kädessä eikä selittäisi mitään. Niin Tommi kävisi vain tulevaisuudessa varovaksi, sehän jo äsken selveni.

Parannuksen täytyy tulla sisältäpäin, ei minkään ulkonaisten keinojen kautta. Niistä ei ole mitään apua. Tässä tapauksessa. Joillekin luonteille saattaa olla, mutta ei tälle.

Mitä nuo pääskyset nyt niin lentelevät? Pääskyset — ovatko pääskyset tulleet? Kesäkin on siis tullut ja paljon muuta on tapahtunut. Jos saisi Niemenkivestä puoli miljoonaa, sitten voisi hiukan parannella lasten vaatteita Ja omiaankin. Olisi miellyttävää käyttää valkoisia pukuja. Ne ovat niin kauniit. Miltä Tommi tänään näyttää, kun tulee kotiin? Eikö hänen kasvoistaan todella saata nähdä mitään? Eikö hän todella tunne tarvetta mitään uskoa äidilleen? »Kun minä olen niin tottunut sinulle kaikki kertomaan» — eikö hän niin sanonut? Hän ei ole enää kiintynyt äitiinsä eikä sisaruksiinsa, hänen kiintymyksensä on jossain toisaalla — siinäkö tarjoilijattaressa? Se on turhaa puhetta, että ihmisellä on kiintymystä rajattomat määrät, tai että se kasvaisi sitä myöten kuin tulee sympaattisia ihmisiä vastaan. Kyllä kiintyminen aina otetaan rajoitetusta varastosta ja annetaan eri ihmisille. Tommi on nyt kiintynyt erääseen Fanniin siellä jossain syrjäkahvilassa. Ja lapset ovat viittailleet siihen, että hän myöskin pitäisi naapurin nuoresta rouvasta. Onhan se kaunista, todella. Ja eikö olekin kurjaa, että ihminen on niin uskoton, ettei hänen tunteensa kestä. Mitä nuo linnut niin huutavat? Kukathan piti kastella. Asianajaja ei maksa puolta miljoonaa. Eikä luultavasti kukaan muukaan. Kukaan morsian ei suostuisi jättämään kihlasormustaan seikkailujen varaan. Tässä jutussa on liian monta asianosaista. Tarvitseeko Tommi rahaa kiväärinsä maksamiseen? Onko se jo maksettu vai eikö? Mistä hän sai tai saa rahat? Ehkä täytyisi koettaa tarjota ne hänelle. Täytyy ostaa uusia siemeniä, kurkunsiemenet jotka tuotiin, eivät idä. Västäräkkikin on tuossa. Ja illalla laulaa jälleen satakieli. Sehän lauloi eilen. Omenapuissa on pian kukat. Täytyy taistella ja tahtoa. Täytyy tahtoa niin, että vuoret siirtyvät.

Jumala, Jumala, jos minä ymmärtäisin, miksi sinä lähetät minulle häpeän ja rumuuden.

No niin, pusertaa kuoliaaksi tunne ja kylmällä sydämellä tahtoa! Ottaa sydän käteensä niinkuin se olisi pieni lämmin lintu ja pusertaa sormet kiinni…

Mitä? Parahtiko hän ääneensä? Heini tuli ja kysyi, mitä hän oli sanonut. Niin, tuossa oli Heini, yllään valkea silkkipusero ja kaulassa koru, jonka sulhanen varmaan oli antanut. Hänen sormuksensa oli tuolla piironginlaatikossa hyvässä tallessa rasian pohjalla ja päällä pinkka vanhoja kirjeitä.

Jos minä kuolisin, johtui yhtäkkiä Tekla Surpaeuksen mieleen, niin surisiko Tommi ensinkään? Jos minä sairastuisin vaarallisesti, niin voisiko se johtaa häntä ajattelemaan, mitä hän on tehnyt? Jospa minä sairastuisinkin!

Vai niin — ja entä taistelu ja miekka. Entä tarmo ja tahto!

Kummallista: tuntuu siltä kuin ei tämä koskaan menisi ohitse, kuin ei sillä koskaan olisi loppua.

Mutta tässähän on Heini. Hänellä on siis sentään toinen muisto sulhaseltaan. Kukapa muu olisi antanut tuon kaulakoristeen. Kaunis se on. Ehkäpä voisi ajatella, että Heini uhraisi sormuksensa.

He alkoivat puhella keveästi ja ystävällisesti niinkuin tavallisesti.
Kysyivät molemmin puolin, olivatko nukkuneet ja kuinka jaksoivat.
Vihdoin otti Heini selkänsä takaa pinkan kirjeitä, joiden kuori ei
ollut liimattu kiinni, ja heilutti niitä tätinsä edessä.

— Nämä näin, sanoi hän ja hymyili, — nämä minä nyt olen saanut kokoon. Viisi minä oikeastaan olen kirjoittanut, mutta kaksi oli niin inhottavaa, että minä heti revin ne. Yksi näistä kolmesta lähetetään. Mutta mikä? Minä pyytäisin tätiä lukemaan ne läpi. Ja sitten, kun kirje on lähetetty, sitten ei enää puhuta koko sormuksesta, ei yhtään sanaa.

Tekla Surpaeus käsitti nyt. Heini oli kirjoittanut sulhaselleen sormuksen kohtalosta ja pyysi häntä lukemaan kirjettä.

— Niin, niin, niitä on kolme, selitti hän, — hiukan erilaista. Minä en tiedä mikä minun on, mutta en tahtonut saada mitään paperille. Mikähän nyt olisi paras lähettää? Enhän minä tavallisesti vaivaa muita ihmisiä lukemaan läpi kirjeitäni, mutta kun tämä on vähän yhteinen asia. Tai jollei juuri yhteinenkään, mutta… en minä tiedä kuinka minä sanoisin.

Rouva Surpaeus oli ajatuksissaan ottanut kirjeet, mutta ojensi ne samassa takaisin Heinille.

— Kyllä sinä itse tiedät, mitä kirjoitat, en minä lue.

— Mutta jos täti olisi niin hyvä. Ei niissä ole kuin muutama sana. Tai luenko minä ääneen? Jos heittäisin arpaa ja ottaisin kaiken varalta vielä kopion siitä, joka joutuu lähetettäväksi? Ei, nyt minä luen — kyllä täti nyt jaksaa kuulla. »Rakas Halvor! Täällä sattui toissapäivänä vähän ikävä tapaus. Minä hukkasin kihlasormukseni, sinun äitisi kauniin vanhan sormuksen. Olen tietysti ollut vähän onneton ja kaikki muut myöskin. Olemme kaikki etsineet ja poliisitkin ovat olleet liikkeellä. Mutta ei ole löytynyt ja tuskin löytyy. Se olikin liian kaunis ja kallis minun maalaissormeeni. Sinä annat minulle toisen, annathan, ja koetat rauhoittaa omaisiasi minun avukseni. Letitsia täti täällä, isän vanhin sisar, jota et sinä koskaan ole nähnyt ja joka on hyvin miellyttävä ihminen, hän sanoo, että elämä aina kihlaa meidät rautaisella sormuksella. Ja niin minullakin nyt on se päähänpisto, että tahtoisin sinulta rautaisen sormuksen. Niin, ei sitten muuta tällä kertaa.» No, mitä täti siitä sanoo, se oli numero yksi. Tämän on Lida hyväksynyt. Nyt tulee toinen.

Tekla Surpaeus keskeytti hänet.

— Tiedät itse, rakas lapsi, mitä teet, mutta pitääkö sinun nyt jo lähettää tuo kirje? Jos hiukan odottaisit…

— Täti kuulee vielä nämä toiset. Minä tahtoisin kerta kaikkiaan tämän asian selväksi. Kyllähän täti nyt jaksaa kuulla nämä kirjeet, kun minä olen jaksanut ne kirjoittaa. Ikävää työtä se on kirjeen kirjoittaminen. Eilen illalla kirjoitin kaksi ja tänä aamuna nämä kolme. Mutta ne eiliset olivat sellaisia hirveän haikeita. Voi, voi, ei täti usko, mitä tulee ihmisen päähän! Minä kirjoitin, suoraan sanoen, Halvorille, ettemme voi mennä naimisiin, että minä pelkään, kun meidän suku on sellaista huonoa ja epäluotettavaa. Me itkimme Lidan kanssa kuin hullut. Lida päätti, ettei hänkään koskaan mene naimisiin. Mutta sitten me nukuimme ja aamulla minä revin kirjeet ja kirjoitin uudet. »Rakas Halvor!» Niin, tämä alku on kaikissa sama, mutta minä luen nyt senkin, että pääsisin kiinni. »Rakas Halvor! Täällä sattui toissapäivänä vähän ikävä tapaus. Minä hukkasin kihlasormukseni, sinun äitisi kauniin vanhan sormuksen. Olen tietysti ollut onneton ja kaikki muut myöskin. Olemme etsineet minkä olemme jaksaneet, mutta toivomme, että sormus vielä löytyy. Sedät tilasivat tänne etsivät poliisit ja lupasivat tuhannen markan palkinnon, niin että eiköhän kaikki nyt kuitenkin käy hyvin. Olisi hauskaa, jos sinä tulisit tänne. Matka ei nyt olisi niin pitkä ja kallis kuin Niemeen. Sydämelliset terveiset meiltä kaikilta, enimmän Heiniltäsi.» Se on numero kaksi, mutta se on oikein huono, huomaan itsekin, ettei sitä voi lähettää.

— Ei, keskeytti taasen rouva Surpaeus, — minusta se on parempi kuin ensimmäinen. Saattaahan sormus vielä löytyä. Mutta jos odottaisit etkä lähettäisi mitään kirjettä. Tarkoitan: jos odottaisit.

— Minä tahtoisin päästä eroon tästä asiasta, eikö täti ymmärrä! sanoi Heini kiihkolla, jommoista ei Niemenkiven rouva ollut hänessä ennen nähnyt. — Minä en tiedä miksi, mutta tämä asia on minulle vastenmielinen. Se vaivaa minua. Ja kun rupean ajattelemaan, niin voin tehdä jonkin tyhmyyden. Kuvittelen ties mitä. Minä olen luullut olevani niin järkevä ja terve, ettei minuun mikään pysty, mutta minä huomasin viime yönä, että olen… olen… aivan kelvoton kappale. Tässä tulee nyt vielä kolmas kirje. Se on oikeastaan Lidan kirjoittama. Tämä alku on taas sama ja sen minä olen kirjoittanut. »Rakas Halvor! Täällä sattui toissapäivänä hiukan ikävä tapaus. Älä sentään pelästy, ei kukaan ole menettänyt henkeään, ei edes kättä tai jalkaa. Muuan esine vain katosi, tosin kaikkein rakkain mitä minulla oli, koska olin saanut sen sinulta. Olen surrut sitä äärettömästi, olenpa käyttäytynyt suorastaan lapsellisesti. Olen nimittäin ollut taikauskoinen. Kaiken iltayön me Lidan kanssa yhdessä valvoimme ja surimme. Mutta kun aamu tuli, muistin, että sinä toki elät ja olet omani ja että se vain oli kuollut pieni esine, joka katosi. Varmaan tiedät jo, mikä esine se oli, niin ettei minun tarvitse sitä sanoa. Rakas se oli ja kaunis ja oma syyni oli, että se katosi. Olenkin itseäni niin syyttänyt. Tuskin ansaitsisin, että se löytyisi. Hiukkanen toivoa meillä vielä on. Mutta jollei sitä nyt löytyisi, niin annathan minulle toisen ja lisäksi anteeksi, annathan Heinillesi.» Tämän on oikeastaan Lida kirjoittanut, sillä näin kauniisti en minä koskaan pystyisi kirjoittamaan. Ja kyllähän minä niinkin voin ajatella kuin Lida, nimittäin voisin siis lähettää tämänkin kirjeen. Mutta ehkä on sentään rehellisintä lähettää ensimmäinen, koska itse olen sen kirjoittanut. Voi sentään, minäkin puhun rehellisyydestä!

— Mutta Heini!

Rouva Surpaeus säikähti, sillä Heinin viime sanat olivat kuin sairaan voihkahdus. Hän ei ollut itse asiassa koskaan ottanut Heiniä vakavasti lukuun tässä sormusasiassa. Heini oli hänen silmissään ollut onnenlapsi ulkopuolella kärsimyksen, lapsi, joka on täydellinen hyveissä ja avuissa ja jota kaikki kohtelevat sen mukaan. Vaistomaisesti oli hänestä tuntunut siltä, että Heinillä on niin paljon, ettei yhden sormuksen menetys hänelle merkitse sitä eikä tätä. Tai myöskin, että hän on niin terve, etteivät hänen hermonsa tunne niin ärtyneesti ja kipeästi kuin hänen ja hänen lapsensa, jotka ovat läpikäyneet isän menettämisen. Nyt näki hän yhtäkkiä kärsimyksen syvällä Heinin silmissä.

— Minäkin puhun rehellisyydestä! toisti Heini vielä kerran.

Ja hänen äänensä oli soinnuton. Oliko hän menettänyt lauluäänensä — miten hän puhuikin kuin ihminen, jota vaivaa alituinen käheys. Heinillähän oli ollut erikoisen heleä ääni. Sen erotti kaikkien muiden äänistä, kun hän puhelimessakin puhui. Ja nyt…

— Mutta Heini, sanoi rouva Surpaeus eikä ymmärtänyt miten hän jatkaisi. — Mitä te olettekaan Lidan kanssa ajatelleet viime yönä. Oliko tuo sormus sinulle niin rakas? Älä lähetä, lapsi, mitään kirjettä. Sormus ehkä vielä löytyy. Ja varmaan löytyykin.

— Ei täti, ei se ole sitä. Ei se ole sitä. Tietysti minä myöskin olen onneton sormuksen tähden, mutta muutenkin. Voi, en minä saata siitä puhua.

— Minä kyllä tiedän mitä sinä tarkoitat.

— No, eikö se sitten ole kauheaa. Tällainen suvun rappeutuminen on jotain hirvittävää. Ja minä kun en koskaan ennen ole sitä ajatellut. Enkä huomannut mitään. Mutta tämä sormusasia näyttää olevan annettu meille, jotta me näkisimme tilamme — niinhän setä sanoi. Kuka tietää mitä minussakin kytee. Kuka tietää mitä minunkin lapseni kerran tekevät. Ja mistä ne minua syyttävät… Kunhan Halvor tulisikin tänne. Minun täytyy hänet tavata.

— Lapsi, sanoi rouva Surpaeus yhtäkkiä ja tarttui nuoren tytön käteen, — älä tee mitään tyhmyyksiä. Kuulehan, me lähdemme hiukan sisään, niin saamme puhua. Etkö kirjoittanut tyttöjen muistikirjaan jotakin, mitä sinun nyt sopii muistaa? Tytöt näyttivät minulle. He kysyivät, eikö se ollut ihmeellistä, että molemmille kirjoitit ihan saman lauseen ja merkitsikö se sitä, että olit todella niin proosallinen kuin itse väitit olevasi — ettet keksinyt mitään muuta. Minä sanoin, että lauseessa oli niin syvä totuus, ettei sitä voinut paremmin sanoa ja siksi sinä olit sanonut sen erikseen molemmille serkuille. Eikö se ollut oikein selitetty? Mitä itse kirjoitit Hertan ja Letan muistikirjaan? Minä olen niin kiitollinen että annoit tytöille juuri nuo sanat. Olet antanut ne myöskin minulle ja nyt ne kelpaavat itsellesi. Sano nuo sanat ääneen. Muistathan mitä kirjoitit? No mutta muistathan.

— En minä tiedä. Jotakin tyhmyyksiä. En minä keksinyt mitään kunnollista. Ja siitähän on niin kauan.

— Toissapäivänä.

— Toissapäivänä! Kun siitä on tapahtunut niin paljon.

— Sanohan nyt nuo sanat.

— No, kyllä minä ne muistan.

— Mutta sano ne ääneen.

— En minä voi. Tietäähän täti ne.

— Tiedän. Olen ne kuullut ennen satoja kertoja. Panttileikeissä, kun vaadittiin sananparsia, kuulin ne. Ne olivat silloin tyhjiä ääniä, mutta nyt niissä on sisältö. Me tarvitsemme kaikki sitä sisältöä niinkuin lääkettä sairaina aikoina. »Oman onnensa seppä»… Se on totta, se on totta…

— Jospa minä itse vielä voisin siihen uskoa, sanoi Heini. — Minusta tuntuu nyt, että isoisät ja isoäidit ovat takoneet meidän kohtalomme…

— Ovat kyllä, mutta kun korun kuumentaa, niin sitä voi takoa uudelleen.

Rouva Surpaeus oli puhunut itselleen, vaikka hän kaiken aikaa osoitti sanat mies-vainajansa veljentyttärelle. Hän tarvitsi itse uskoa ja hän takoi sitä mieleensä väellä ja voimalla. Yhtäkkiä otti hän Heiniä kädestä ja katsoi häneen. Heini kalpeni ja tuijotti häneen mykkänä.

— Voisitko sinä sen tehdä? sanoi rouva Surpaeus hiljaa ja hänen tummat silmänsä näyttivät täyttävän koko hänen kasvonsa. — Tahtoisitko sinä sen tehdä?

— Mitä? sai Heini vihdoin suustaan.

Rouva Surpaeus pani kätensä hänen olkapäittensä ympäri ja johdatti häntä läpi huoneiden. Heini tunsi että hän pyysi häneltä jotain uhria, hän vain ei voinut käsittää mitä. Antaminen oli aina ollut hänelle ilo, mutta nyt häntä pelotti. Tekla tädin koko elämä tuntui siirtyneen silmiin, jotka rukoilivat sillä tavalla, ettei niiltä voinut kieltää. Myöskin pitkät kalpeat sormet kuljettivat toista, tehden hänet kuin tahdottomaksi. He tulivat makuuhuoneeseen ja pysähtyivät vanhan peilipiirongin eteen. Heini näki hyllyllä tutut pienet porsliinikorut ja setä-vainajansa nuoruudenkuvan. Hän näki myös peilissä kahdet kasvot, jotka oudossa jännityksessään hämmästyttivät häntä. Toiset olivat vaaleat ja hehkuvat, toiset tummat ja pehmoisen kalpeat — hän itse ja täti Tekla Surpaeus.

— Kuule lapsi, eikö ole kauheaa, jos nuori elämä menee hukkaan? sanoi täti hiljaa ja tarttui piironginlaatikon kahvoihin.

Heini ymmärsi, että hän ajatteli Tommia ja sanoi täydestä sydämestä:

— On.

Täti veti auki laatikon ja etsi oikeanpuoleisesta nurkasta. Sieltä tuli esiin vanha luinen, hopealla silattu rasia. Heini, jolle äsken oli alkanut jotain valjeta, joutui taasen aivan ymmälle. Hän koetti tunkea Tommin äidin ongelmallisen ilmeen läpi eikä huomannut mitä täti askarteli, ennenkuin kalpea käsi hänen edessään piteli sormusta, jonka hän luuli tuntevansa omaksi kadotetuksi kihlasormuksekseen.

Häneltä pääsi riemun huuto, mutta samassa se tukahtui, sillä hän luuli näkevänsä harhanäyn. Hän oli jo käymäisillään kiinni sormukseen, mutta pidättyi ja huudahteli, vuoroin katsellen ihmiseen, jonka kädessä ihmeellinen esine oli, vuoroin viettelevään esineeseen. Vihdoin tarttui hän siihen kiinni, katseli sitä, käänteli ja pani sormeensa. Kaiken aikaa piti hän epämääräistä pientä ääntelyä, naurahteli ja vuodatti kyyneliä, kunnes vihdoin puhkesi voitolliseen huudahdukseen:

— Se on se, se on se! Totisesti! Mutta täti kulta, mistä täti on sen saanut? Onko tämä nyt todella totta? On, on! Mutta miten se on tapahtunut? Löytyikö sormus täältä? No mistä sitten? Minun sormukseni, minun oma sormukseni! Nyt en enää ikinä ota sitä kädestäni, en vaikka mikä olisi. Oi, että se löytyikin, kyllä Halvor nyt tulee iloiseksi. Hyvä oli, ettei kirjettä lähetetty. Kyllä minä olen onnellinen, kyllä minä olen iloinen…

— Et annakaan sitä museoon? sanoi Tommin äiti.

— En, en! nauroi Heini, irroittamatta katsettaan sormuksesta.

— Et taida enää muistaa, että niin päättelit.

— Kyllä minä muistan, mutta se oli sellaista epätoivoa.

— Mitä sanoo talon viisas vanha-täti nyt, kun ei hänen rautainen sormuksensa kelpaakaan?

Heini pusersi kiinni vasemman kätensä ikäänkuin peläten, että sormus karkaisi ja katsoi Tekla rouvaan. Hän näki heti paikalla, että täti ei ollut iloinen ja hän tunsi, että täti ei pitänyt Letitsia-tädistä.

— Niin, se rautainen sormus, puhui Heini hiukan hämillään, — mutta en minä tästä pidä sen rahallisen arvon vuoksi, vaan… niin, tietäähän täti miksi. Se on minun kihlasormukseni.

— Ja minä kun luulin, että sinä tosissasi aioit pyytää sulhaseltasi rautaista sormusta ja luopua tästä. Elämähän kihlaa raudalla. Eikö se kuulu kauniilta?

— Täti, sanoi Heini, — täti sanoisi selvemmin, sillä minä en ymmärrä. Miksi täti on suuttunut Titsia-tädille? Hänhän on niin hyvä, aina hän parsii ja paikkaa…

— Niin, niin, ehkä sinä tahdotkin ottaa hänet uuteen kotiisi, kun menet naimisiin. Kyllä saat hänet mielelläsi. Hän onkin jo ollut meillä toistakymmentä vuotta.

— Onko hän ollut täällä tiellä?

— Pidä sinä häntä kodissasi yhtä kauan, ehkä tiedät sitten. Nythän ei sillä enää ole väliä, nyt, kun setäsi on poissa. Minä vain hiukan väsyn hänen viisauteensa. Hänellä on hyvää aikaa ajatella siinä palkatessaan.

Mutta tarkoitukseni oli puhua aivan toisista asioista. Sinä hyvä, hyvä Heini, voisitkohan, tahtoisitkohan auttaa minua. Pyydän sinulta kyllä hyvin paljon. Pyydän sinun sormustasi, niin, niin, juuri tuota, jonka vasta olet saanut takaisin. Et anna! Näen sen kyllä, ettet anna. Pitääkö sitten nuoren elämän mennä hukkaan? Eikö ihmiselämä ole kalliimpi kuin kuollut esine? Olen aina pitänyt sinua niin järkevänä tyttönä… Mutta olen pyytänyt sinulta liikaa. Minun olisi pitänyt ymmärtää. Kuinka tämä oli tyhmää…

Tommin äiti oli puhunut itsekseen. Hänen ei muuta tarvinnut kuin katsahtaa Heiniin, niin hän sai takaisin mielenmalttinsa. Heini näytti uutta puolta luonteessaan: hän oli taipumaton ja ynseä. Ikäänkuin hän olisi pelännyt tädin käyvän väkivalloin kiinni sormukseen, piteli hän oikeaa kättään puserruksissa vasemman käden päällä ja hänen poskensa hohtivat suuttumusta.

— Ja tuollaista täti vielä säälii! puhui hän. — Mitä hänestä tulee, jollei häneen tartuta kovin kourin. Kyllä minä sanon hänelle. Jahka se junkkari tulee kotiin, niin kyllä hän kuulee kunniansa. Ettei ensinkään häpeä. En minä olisi voinut uskoa. Eilen tuolla ruokasalissa… Hän istuu sormus taskussa… Ei, en ikimaailmassa olisi voinut uskoa. Kyllä minä hänet läksytän…

Rouva Surpaeus seisoi ja katseli kuvaa vastapäätä vuodettaan. Hälveneekö hänen elämästään sumu koskaan? Hänen olkapäänsä painuivat painumistaan ja käsivarret tulivat oudon pitkiksi. Kun Heini vihdoin lopetti, hymyili hän ja huomautti, että tyttöjen täytyi syödä aamiaista ennenkuin lähtevät — pitihän heidän Lidan kanssa lähteä kaupungille, eikö niin?

Ja ikäänkuin ei sormuksesta olisi ollut mitään puhetta, jatkoi rouva
Surpaeus:

— Se on sellaista täällä Niemenkivessä, että tämä pitkä matka on niin hankala. Varmaan käy paljon mukavammaksi, kun asuu kaupungissa. Sekin on niin tärkeä asia, että lapset saavat käydä kotona syömässä. Kunhan vain löytäisi huoneet. Kyllä niitä on, mutta ne ovat niin kalliit. Täytyy ruveta kuulostelemaan. Ja kuinka nyt sitten saa tämän huvilan myydyksi.

Heiniä yhä suututti, että täti noin keskeytti. Hän olisi mielellään kuullut, miten sormus oli tullut tänne, mutta ei hän nyt tahtonut ruveta kysymäänkään. Hän halveksi Tommia, ei ikinä hän ollut ketään niin halveksinut, ja hänen kielelleen kerääntyi kukkuralleen sanoja, joita hän halusi latoa Tommin eteen. Tommin äitiäkin hän halusi soimata. Kehtasikin antaa hänen kulkea jännityksessä — jo sekin oli hävytöntä, vaikkei hänellä olisi ollut mitään muuta tarkoitusta. Ja vaikka loppujen lopuksi todella olisi aikonut pitää sormuksen, myydä tai ties mitä. Kauheaa sitä oli ajatella.

Täti meni omille teilleen ja Heini riensi näyttämään sormusta Lidalle, ystävättärelleen. Sormus oli siis löytynyt. Kenenkään ei kuitenkaan ollut hyvä olla.

Ei tullut sen parempi, kun sedät saapuivat. He tulivatkin aivan heti. Tytöt istuivat keinussa puhkeavien omenapuiden alla keskellä linnunlaulua ja itkivät.

— No, sanoi eversti-setä ja tervehti keikarimaisesti. — Ettekö te vielä tiedä?

Heini nosti vasemman kätensä, nyökytti päätään ja antoi auringon välkytellä aarrettaan.

— No, ja itkette? Nainen, nainen, hänestä ei koskaan saa selvää. Sormus on löydetty ja sinä itket, rakas veljentyttäreni. Kuuluuko se ensimmäiseen rakkauteen? Ja Lida tietysti itkee ystävättärenä. Eikö se nyt ole ihmeellinen juttu? Olin sellaisessa jännityksessä, kun etsivät kertoivat, etten ikinä ole ollut mokomassa. Sanotaan sitten, ettei elämä ole yhtä jännittävää kuin romaanit. No, ettekö te ole kuulleet? Ettekö todella tiedä? Mutta ovathan he kertoneet kaikki äidille täällä. Vai eikö hän ole sanonut teille mitään? Niin, niin. Hm. Äidin rakkaus on rakkaus sekin. No, pyyhkikää kyyneleenne, niin saatte kuulla. Mitä sinä sanoit, Mikael? Mutta hyvä veli, ovathan he nyt suuria ihmisiä. Toinen on kihloissa ja toinen on kihlatun ystävätär. Kyllä kai heille voi kertoa. Hän, tuo lakitieteen sälli, on sitä mieltä, että tämä asia täytyy pitää kovin salassa. Ja samaa mieltä olen minä tietysti. Otan sen aivan yhtä vakavasti kuin hän. Suvun kunnia on minulle aivan yhtä kallis kuin hänelle. Ja ehkä jonkin verran kalliimpi, koska olen upseeri. Mutta ei ole helppoa katsella nuoria tyttöjä kukkivien omenapuiden alla täydessä itkussa. Siksi aioin kertoa hiukan salapoliisijuttuja. No olkoot vain minun puolestani, olkoot vain. Hän aikoo keksiä baromeetterin, tuo tuossa, nimittäin koneen, jolla mitataan ihmistahtoa. Hän jättää tykkänään kirjallisen esityksensä ja se on varsin viisasta. On tietysti paljon parempi, jos koneella voi määrätä tahdon rikollisuuden tai puhtauden. Silloin hän ehkä jälleen voi ruveta jatkamaan lakitieteellisiä opintojaan ja valmistua tuomariksi. Lisäksi hänestä tulee rikas mies, sillä tätä konetta tullaan ostamaan yhtä paljon kuin kampaa tai partaveistä. Ajatelkaa vain konetta, joka numeroilla osoittaa, minkä verran vilppiä, minkä verran rehellisyyttä on ihmisessä!

— Joko voit lopettaa? keskeytti Mikael Surpaeus, pyyhkien hikeä niskastaan.

Mutta eversti oli päässyt juttuamisen makuun ja puhui ja puhui, varsinkin kun hän näki, että tyttöjen itku alkoi vaihtua nauruun.

— Ihminen istutetaan tuohin. Yksi sähkövirta johdatetaan nyt aivoihin ja toinen sydämeen. Painetaan nappulaa ja heti alkaa kone vimmatusti hyristä ja suhista. Pian alkaa lasiputki, joka on sovitettu potilaan selkärangan taakse, liikehtiä, nimittäin aine, joka sinne on pantu — se on jotakin radiumia tai sensemmoista — ja nyt osoittavat numerot juuri millilleen, mistä aineosista potilaan olento on kokoonpantu.

— On kärsimys kuunnella sinua, yritti taasen Mikael Surpaeus, — sinulla ei ole alkeellisimpiakaan tietoja. On mahdoton käsittää, että sinä olet saanut everstin arvonimen. Koulupoika toisella luokalla voisi lyödä sinua sormille.

— Kyllä minä fysiikasta tiedän yhtä paljon kuin sinä filosofiasta, sanoi malttamattomana Gabriel Surpaeus. — Mutta tässähän onkin kysymys jostakin aivan uudesta, jonka Mikael Surpaeus luo. Ei ole vielä keksitty nimiä.

— Naura sinä, naura sinä, sanoi vanhempi veli juhlallisena, — mutta se kone keksitään kerran, se kone, sanon minä, jolla vangitaan hengenvoimat ja näytetään, mitä ihmisessä on. Minä en sitä keksi, minä en pääse luvattuun maahan, mutta minä tahdon valmistaa tietä sinne. Missä äitisi on, Lida?

Gabriel Surpaeus herkutteli kuvaillessaan, mitä tulisikaan päivänvaloon, jos esimerkiksi nykyajan nainen pantaisiin tulevaan totuudentuoliin. Näyttäisikö mittari esimerkiksi yhtaikaa jo kaikki tulevat rakastumiset, kaikki alkuosat, joista tuollainen naikkonen on kokoonpantu. Sillä rakkautta hänessä tietysti on yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia.

— Missä on äitisi, Lida? huusi tuomari.

Hän sai kuulla, että äiti oli keittiössä ja kun hän vielä oli selittänyt veljelleen, että paljon ihmeellisempiä todistuksia luonteen kurjuudesta tulisi päivänvaloon, jos mittari pääsisi toteamaan, mitä erinäisissä itserakkaissa ja hulluissa vanhoissapojissa oli, niin läksi hän hakemaan kälyään.

Suurta perheselvittelyä jatkettiin nyt kotoisen lieden lähimmässä läheisyydessä, äidin askarrellessa aamiaisvalmistelussa. Hän ojensi keskeltä patojensa ja kattiloidensa höyryä käden langolleen ja vastaili sitten hänen kysymyksiinsä. Vanhin suvun miesjäsenistä meni suoraan asiaan.

— Näin se nyt sitten kävi. Suurpään suku on rappeutumassa. Olen kaiken yötä ajatellut isoisän isää. Minä muistan ukon. Oikeastaan ei hän tahtonut pahaa, mutta hän teki pahaa. Köyhät ja kiertolaiset, kaikki olivat tervetulleet Suurpäähän ja kaikki syötettiin ja juotettiin. Varsinkin juotettiin. Viina oli paras lääke, viina, terva ja sauna. Pitäjän isännät olivat aina Suurpäässä ja aina juovuksissa. Emäntä sairasteli. Siellä asui joku maisteri, josta ei ollut tullut mitään. Hän soitteli häissä. Kas kuinka minä en muista hänen nimeään! Isäntä kunnioitti suuresti tietoa ja maisteri luki hänelle sanomat. Vanhassa Suurpään isännässä kulkivat teko ja tahto aivan eri teitä. Tahtonsa perustuksella pääsi ukko taivaaseen, sillä hän ei tahtonut kärpäsellekään pahaa eikä sanonut yhdellekään ihmiselle ei. Kun torpparilta oli kuollut lehmä suohon, niin hän pyysi Suurpäästä toisen, ja sai. Eikä suinkaan huonoimpaa. Mutta talo hävisi ja muutkin talon ympärillä hävisivät ja menivät vasaran alle. Se oli kaikki Suurpään isännän tekoa. No, tuomitse sitten! Minkä mukaan on tuomittava? Ja mikä on loppujen lopuksi totuus? Sinä, Tekla, joka et ole Suurpäitä, sano sinä, jos tiedät. Vielä eilen minä haaveilin, että kerran keksitään jokin kone, jonka avulla voidaan punnita ihmisen siveellinen arvo ja että tuomiot voidaan langettaa sen mukaan… Puhuin siitä everstille — tyhmää kyllä — ja siitä hän nyt latelee ja lavertelee koko maailmalle. On, sivumennen sanoen, mahdotonta käsittää, kuinka se mies on saanut everstin arvon. Minä, suoraan sanoen, uskon, että hän jotakin naistietä on päässyt tähän. Joka tapauksessa en milloinkaan muista, kuinka lapsellinen hän on ja kerron aina hänelle. No niin, sellainen kone kyllä keksitään. Ihmiskunta kyllä koettaa parastaan. Ja vielä eilen minäkin kuvittelin, että silloin sitä päästään oikealle tielle. Mutta sitten minä taasen ajattelin Suurpään isäntää. Sano sinä, Tekla, tähän jotakin, jos ymmärrät. Mikä on totuus?

Tekla Surpaeus ei nostanut katsettaan. Hänen suupielensä vetäytyi pieneen hymyyn ja hän sanoi:

— Kysy suvun viisaalta kauniilta tädiltä. Hänhän kaikki tietää.

Mikael Surpaeus laski käsistään vanhan sanomalehden, jota hän oli hypistellyt, ja tuli lieden ääreen:

— Mitä sinä sanoit?

— En mitään.

— Oletko sinä Titsialle noin ynseä? Sen minä kuulen nyt vasta. Sitä et koskaan näyttänyt miehesi eläessä.

— Jos huvila saadaan myydyksi, niin en tiedä, minne panen hänet asumaan.

— Vai niin, vai niin. Hän pääsee kyllä Niemeen.

— Hän ei viihdy maalla.

— Omituista. Hän oli meille kaikille kuin äiti. Sinun miehesi oli häneen erikoisen kiintynyt.

— Mutta hänhän nyt on poissa.

— Niin, niin, hän on poissa.

He vaikenivat. He olivat poikenneet toisarvoisiin asioihin ikäänkuin olisivat tahtoneet koota voimia vaikeimman selvittämiseen. Lida tuli ovelle ja pyysi äitiään puhelimeen. Tytär astui äidin sijalle lieden luo ja setä kuiskasi hänelle:

Miksi äitisi on suuttunut vanhalle tädille?

— Onko hän suuttunut? sanoi Lida, pysytellen matkan päässä padoista ja kattiloista. — Onhan hän aina hiukan tuskitellut sitä, että täti on täällä. Huonetta olisi tarvittu ja…

Sitä pikkuruikkuista huonetta? Siinähän ei ole edes uunia.

— Niin, en minä tiedä.

Oli hetken aikaa hiljaista.

— Kuule, sanoi setä jälleen, — mitä Letta tänään teki
Esplanaadipaviljongissa?

Lida Surpaeus kääntyi ympäri ja unohti kokonaan työnsä.

— Onko Letta ollut Esplanaadipaviljongissa? Tänään?

— Tänään, tänään. Hän istui ikkunanpuoleisen pöydän ääressä. Näin itse.

— Se ei ole mahdollista, setä. Hän meni kouluun niinkuin muutkin.

— Minä näin hänet Esplanaadipaviljongissa, kun odotin raitiovaunua.

— Setä on erehtynyt.

— Hänen palmikoistaan on vaikea erehtyä. Ne riippuivat mustalla hameella. Toisella puolen pöytää istui Laxin poika.

— Yngve?

— Niin, Yngve. Eihän hänellä ole muita.

— Mitä hän meistä tahtoo, senkin tungettelija! Ja Letta! Kyllä minä sen tytön opetan… Mutta ei Jumalan tähden sanota äidille mitään… nyt vielä. Hänellä on niin paljon tällä hetkellä. Se oli se asianajaja, joka on käynyt täällä katsomassa huvilaa…

— Rappiolle mennään… alamaata… vinhaa vauhtia.

Äiti palasi keittiöön ja käski tyttärensä etsiä mittanauhan. Ostaja tahtoi tietää salin suuruuden, nimittäin pituuden ja leveyden. Hän kysyi niinikään, eikö voisi saada vuokrata huvilaa vuodeksi.

Aamiainen vietiin pöytään ja samalla siirryttiin ruokasaliin. Keskustelu ei tahtonut lähteä liikkeelle. Eri haaroilla tartuttiin kiinni johonkin aiheeseen, mutta siihen se katkesi. Heini ei jaksanut nauraa niinkuin eilen. Eversti jauhoi yhä juttuaan totuuden tuolista. Kukaan ei kuunnellut häntä. Vanha täti ja talon emäntä välttivät toistensa katseita. Tuomari vihdoin alkoi johtaa keskustelua määrättyyn suuntaan.

— Me siis tiedämme, mitä tiedämme, sanoi hän. — Mutta onko nyt sopiva aika ja paikka pohtia, miten olisi otettava selkoa siitä, minkä vaikuttimen nojalla teko on tapahtunut ja mihin keinoihin olisi ryhdyttävä siihen nuoreen Surpaeukseen nähden, joka tässä on horjahtamaisillaan rikollisten tekojen piiriin? Näen äidin tuskastuneet kasvot ja ymmärrän hänet täydellisesti. Niin hyvin kuin tällainen vanhapoika voi ymmärtää. Vai vaaditteko, että voisin tuntea kuin äiti? No niin, jätetäänkö keskustelu Tommista?

Nuoren Heini Surpaeuksen kasvot olivat kuumenemistaan kuumenneet ja vihdoin hän keskeytti setänsä:

— Minä tässä juuri sanoin tädille, että selkäsaunan se poika ansaitsisi. Kyllä minä sen läksytän. Että kehtaakin…!

— Oikein, rakas Heiniseni, sanoi eversti. — Jätämme tuomion Heinille.
Hänenhän sormus oli. On siis aivan oikein, että hän…

Lida rupesi nyt puhumaan:

— Mutta jos, kun Tommi tulee, koettaisimme keskustella sormuksesta. Jos epäilisimme kapteenia ja uhkaisimme lähettää liikkeelle poliisikoirat ja salapoliisit. Eiköhän Tommille tulisi kiire tunnustamaan, miten asiat ovat… Täti, sinä ravistat päätäsi. Mitä sinä tekisit?

Äiti nousi yhtäkkiä, laski salviettinsa pöydälle ja kääntyi lähtemään keittiöön.

Letitsia Surpaeus kävi hyvin kalpeaksi ja huudahti:

— Älä mene pois, Tekla, kyllä minä menen.

— Minä vain… minä vain, kangersi Tommin äiti. — Suola on unohtunut.

— Täällähän se on!

Miten kehnoksi minä olen käynyt! ajatteli Tommin äiti heti sen jälkeen ja pureskeli leivänkappaletta. Minä valehtelen ja petän. Ennen osasin hillitä itseni, nyt näkevät kaikki kehnouteni. Missä ovat minun tahtoni ja minun tarmoni?

Hän palasi pöytään ja pakotti itsensä hymyilemään. Niinkin pitkälle hän pääsi, että katsoi tätiin ja nyökäytti päätään.

Lida ja Heini olivat tarttuneet vanhan tädin käsiin ja pitelivät häntä pöydässä.

— Miten sinä, täti, kasvattaisit sitä pahaa poikaa? kysyi Heini.

— Kyllä elämä hänet kasvattaa, sanoi Letitsia Surpaeus.

— Ehei, rakas sisar, kiivastui eversti, — jos jätämme vekaran elämän haltuun, niin hän mielin määrin mustaa meidän nimeämme kunnes kerran istuu linnassa. Kirkas nimikilpi se on ainoa arvokas omaisuus elämässä. Poika on otettava lujille. Kyllä minä pelotan hänet. Jahka hän kuulee mitä perintöjä hän on saanut, niin kyllä hän, piru vie, säikähtää. Jättäkää te asia minun haltuuni. Kyllä minä lupaan, että miehenalulla ennen iltaa housut tutisevat.

— Antakaa minun vielä vähän aikaa ajatella, sanoi Tommin äiti. — Minä ehkä tunnen lapseni parhaiten, minä ehkä tiedän, mikä keino sopii juuri hänelle. Vai ehkäpä… joku… täällä… tietää tämänkin asian paremmin…

Tekla Surpaeus tunsi suurta halua haavoittaa ja lausua pahoja sanoja. Niitä kumpuili huulille, niitä nousi tuntemattomista lähteistä ja niissä oli outo viehätys kuin jossakin uudessa urheilupelissä, jonka olemassaolosta ei tähän asti ole ollut tietoa ja jonka yhtäkkiä havaitsee osaavansa. Samalla kuin hänen vastaherännyt urheiluhalunsa pyrki laukkaamaan eteenpäin minkä jaksoi, suhtautui hänen vanha luonteensa hämmästyneesti, jopa varsin tuomitsevasti urheilijaan. Hävetti ja suututti. Hän tappoi vallattomat sanat suuhunsa ja ehti ajatella, ettei ehkä hän itsekään ollut aivan viaton Tommin taipumuksiin, hänessäkin näytti olevan ties mitä alhaisia ominaisuuksia. Mutta nämä kaikki tajuamiset kipunoivat hyvin nopeasti hänen sielussaan.

— Äiti, ei äiti nyt viitsi! huusi Lida. — Äiti söisi jotakin, ei meidän vieraillemmekaan maistu ruoka, kun ei äiti näytä esimerkkiä.

Tartuttiin kiinni kaikkein lähimpiin tarjolla oleviin keskustelunaineksiin. Puhuttiin siitä ruuasta, mitä oli pöydällä. Se oli erinomaisen hyvää. Mitä maksoi nykyään voi? Se oli halvennut, sitä sai seitsemällä kolmatta markalla. No kyllä sitä on siinäkin. Kananmunat maksoivat markka viisikolmatta ja markka viisikymmentä penniä. Nekin olivat halvenneet. Olivatko ne todella niin halvat? Mutta sehän oli hintana ennen sotaa. Eversti ihmetteli ja iloitsi perheenemäntien puolesta. Hän sai veljeltään tietää, että tämä hinta koski munayksikköä eikä tiuta. Hetkeksi tuli Surpaeusten piirissä helpompi olla ja nauru kaikui luonnollisempana.

Silloin alkoi tuomari tuoda esiin asiaa, jota hän nähtävästi kaiken aikaa oli säästänyt, odotellen sopivaa hetkeä.

— Yksi seikka, alkoi hän, — yksi seikka tässä sormusasiassa on vielä selvittämättä. Katson olevani pakotettu siihen kajoamaan, vaikka olisikin hauskinta jo poiketa muihin aiheisiin. Kumma kyllä ei kukaan tullut sitä ajatelleeksi, enkä minäkään puhunut siitä mitään salapoliiseille, vaikka se oli mielessäni. Minä nyt kerta kaikkiaan olen se huuhkain, joka aina tuo esiin ikävät asiat. Vai ehkä joku toinenkin on tullut ajatelleeksi asiaa, josta aion puhua?

Tuomari antoi katseensa liukua kasvoista toisiin. Useimmat olivat tuskallisessa odotuksessa. Eversti rupesi nauramaan.

— Ei, sanoi hän, — varmaan kukaan muu ei kadehdi sinulta yleisen syyttäjän virkaa perheemme piirissä. Kukaan ei laukkaa sinun edellesi. Sinä pysyt aina susivoutina… Jos muuten saan avata suuni, nyt, kun arvoisa vanhempi veljeni hetkeksi on suvainnut antaa tykkiensä vaieta, niin haluaisin sanoa sinulle, rakas veljenvaimoni, että on luonnollista, että sinä harkitset ja päätät, miten perheemme nimi parhaiten voidaan suojella. Sinähän näit, miten veli-vainajamme taisteli sen puolesta, niinkuin mekin muut olemme koettaneet. Sinä tietysti tunnet poikasi parhaiten ja sinun äidinsydämesi varmaan löytää keinot, millä johdetaan hänet pienestä hairahduksesta. Tätä asiaa on nimittäin minun mielestäni käsitelty osaksi aivan liian suuresti. »Rikollisuuden teitä», joista meidän ankara tuomarimme ja munaskuiden-tutkijamme puhuu, ei tässä kannata ensinkään mainita. Poika on leikitellyt. Mutta toiselta puolen olemme taasen käsitelleet asiaa aivan liian kevytmielisesti. Surpaues-nimi ei saa joutua ihmisten hampaisiin. Nimittäin niiden Surpaeusten, joitten nimi tähän asti on ollut puhdas. Ja sitä voi täydellä syyllä sanoa kamreeri Hugo Surpaeuksen ja maanviljelijä Albert Surpaeuksen nimistä. Sitä emme voi estää, että kapteeni eli literatööri eli miksi häntä nyt kutsuisimme, sotkee nimeään minkä ehtii. Meidän rakas veljemme, jota kutsumme tuomariksi, hän puolestaan kai tekee sen jonkin verran naurunalaiseksi, mutta…

— Setäää! huusi Lida.

— No niin, no niin, päästäkäämme läsnäolevat rauhaan. Se mitä halusin sanoa oli, että jos me pidämme tarkasti huolen siitä, että asia ei tule maailman korviin, niin kaikki oikeastaan on järjestyksessä. Heinillä on sormuksensa, äiti pitää huolen siitä, että Tommi saa oikaisunsa ja me kaikki koetamme kiilloittaa yhteistä kiipeämme, jos niin saan sanoa, voimiemme mukaan. Etsivät olen jo vannottanut, etteivät he lavertele.

Eversti oli onnistunut hetkeksi jälleen keventämään mielialaa huoneessa. Kaikki olivat tyytyväisiä hyvän aterian jälkeen ja valmistautuivat nousemaan. Mikael Surpaeus ainoastaan ravisti, salviettia käyttäessään, malttamattomana päätään.

— Täytyy ihmetellä, sanoi hän, huolellisesti taittaen kokoon salviettinsa, — täytyy ihmetellä herra everstin kevytmielisyyttä. Tuon kaiken hän lateli, hyvin tietäen mistä juurista me kasvamme esiin. Isoisän isän emäntä oli sairas ihminen, mutta hän oli myöskin epärehellisen kauppias Hompon tytär. Rikkaudet, jotka hänen kuollessaan jäivät lapsille olivat…

Lida ja Heini nousivat. Heillä oli jo kiire kaupungille.

— No minä jätän, minä jätän, kiirehti tuomari puhumaan. — Mutta pyytäisin teitä, hyvät veljentyttäreni, olemaan läsnä siinä, mitä vielä sanon. On saatu selville, mikä oli sormuksen kohtalo, kun se joutui ulkopuolelle porttia. Mutta ei ole yritettykään ottaa selkoa siitä, kuinka sormus vaelsi sinne.

Tekla Surpaeus seisoi jo kooten lautasia. Hän hillitsi itseään äärimmilleen ja sanoi sentähden luonnottoman tyynenä:

— Mutta Mikael hyvä, emmekö jo selvittäneet sitä asiaa. Joku lapsista kuljetti ajatuksissaan sormuksen portille. Kävimme kaikki hiukan hajamielisiksi sentähden, että kapteeni ja Tommi juuri silloin tulivat. Lapset eivät voi muistaa kenellä sormus silloin oli.

Huoneessa vallitsi tuskallinen hiljaisuus. Vanha täti kokosi vuorostaan toisessa päässä pöytää lautasia, mutta hän teki sen äänettömällä tottumuksella niinkuin vain se tekee, joka vuodesta vuoteen ja päivästä päivään on tehnyt samaa työtä, aina peläten häiritsevänsä. Heini piteli tuolin selustan takana oikealla kädellään kiinni sormustaan ikäänkuin peläten sen olevan vaarassa.

— Onko todistettu, jatkoi Mikael-setä hellittämättä kyselyään, — ettei se lapsista muista, joka sormuksen kuljetti?

— Kyllä se Letta on ollut, sanoi Lida, — mutta ei ole sanottu, että hän sitä muistaa. Setä kulta, ei hän olisi uskaltanut tahallaan ottaa sormusta, jos olisi tahtonutkin.

— Rakas lapsi, sanoi taasen äiti, kääntyen vanhimman tyttärensä puoleen, — saatatko nyt sanoa sellaista, että sisaresi ehkä olisi voinut tahtoa? Kuinka voit sellaista ajatella?

Nyt puhuivat kaikki yhtaikaa. Eversti kysyi, oliko palvelija jo tullut torilta ja kehoitti läsnäolevia seuraamaan kirjastohuoneeseen, ettei hän kuulisi. Lida rukoili, ettei tällä kertaa puhuttaisi tästä asiasta. Heini pyyteli, että jätettäisiin hänen sormuksensa rauhaan, hän alkaa muuten pelätä, että se tuottaa onnettomuutta. Äiti vaati langoltaan joitakin todistuksia, sillä tämä alkoi jo käydä liian rumaksi. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota Letitsia Surpaeukseen, joka oli avannut ikkunan ja seisoi ulos katsellen ja päästäen sisään lintujen laulua. Mikael Surpaeuksen ja hänen kälynsä välillä syntyi vihdoin keskustelu.

— Pyydät todistuksia, Tekla, sanoi tuomari. — Minä olen jo kauan katsellut sitä tyttöä. Eikö hänestä liene nousemassa kaunein koko perheestä. Naistuntijamme eversti kai sen voisi parhaiten todeta. Mutta minä olen seurannut jotakin muuta, mikä kehittyy tämän kauneuden turvissa. Sanoisinko sitä kiemailuksi… Ei, ei, ei, lopetan heti. Luulet varmaan, Tekla, että tyttäresi tänään on istunut uskonnontunnilla koulussa. Minä näin hänet tullessani tänne Esplanaadipaviljongissa Laxin pojan seurassa. Mehulasit ja jotakin muuta heillä oli edessään. Ei, minä en erehtynyt. Letan palmikkoja ei ole kovin monella eikä hänen avokaulaista mustaa leninkiään. On ehkä syytä, Tekla, että sinä pidät silmällä myöskin tätä nousevaa kaunotarta.

Tekla Surpaeus ei puhunut mitään. Hän kokoili tavaroita tarjottimelle ja huojutteli päätään, tapaillen hymyä, jonka turvissa hän oli läpäissyt punaisena aikana niin monesta vaikeasta tilasta. Hymy ei tahtonut tulla, mutta pään huojutus sanoi: en usko, en usko, en usko. Ja huulillaankin hän äänteli jotakin sentapaista. Vihdoin hän sai hymyn valtoihinsa ja lausui levollisesti:

— Se on kaikki mahdollista. Minulle selviää tässä entistä selvemmäksi, että minun lastenkin tähden täytyy asettua kaupunkiin. On ollut paha, että he ovat olleet pakotetut syömään aamiaisen muualla.

Eversti selitti jälleen nauraen, ettei se nyt ole koko maailman asia, jos rikas koulupoika tarjoaa sievälle tytölle lasin mehua. Sellaista on tapahtunut maailman alusta ja tulee tapahtumaan maailman loppuun. Nuorten katkismus on sellainen, sille eivät mitkään koulutantat mitään mahda. Letta on kaunis, hänen ohitseen ei kulje kukaan sitä huomaamatta. Ja Laxinkin pojalla on silmät päässä.

— Kuinka tämä kaikki on kauheaa! vaikeroi Heini tuolille lyyhistyneenä. — Täällä oli kaikki niin hyvin, kun minä tulin ja nyt on paljasta onnettomuutta.

Kukaan ei kuunnellut häntä. Letitsia-täti sulki ikkunan ikäänkuin hän nyt ulkoa olisi saanut sen voiman, jota tarvitsi. Hän oli hyvin kalpea, kun hän astui pöydän ääreen ja hänen kätensä vapisivat niin, että hän tarttui tuolin selustaan, saadakseen ne pysymään kurissa.

— Koska nyt näyttää tulleen tällainen selvittelypäivä, sanoi hän, — niin ehkä minäkin saan lausua pari sanaa. Tekla, tahdon vain sanoa, että pääset rauhaan minusta.

Minä olen valmis lähtemään. Olen viipynyt liian kauan. Minun olisi pitänyt ymmärtää lähteä heti, kun veljeni oli kuollut. Hän tarvitsi minua ja minä olin liiaksi kiintynyt hänen kotiinsa.

Molemmat nämä naiset, joiden mielissä vuosien kuluessa hiljaa ja keskeytymättä oli patoutunut katkeruutta toisiaan vastaan, seisoivat nyt vihdoin vastatusten. Se oli vanhaa kaunaa ja he unohtivat tykkänään salata mitään kuulijoilta. He olivat kuin kahden.

— Niin olit, vanha täti, sanoi Tekla Surpaeus. — Jos sinulla olisi ollut hiukkasenkin hienotunteisuutta, niin et olisi tunkeutunut välillemme.

— Ei, ei Tekla, hän oli vain niin tottunut minuun. Hän oli niin heikko lapsena. Ja sittemmin hän aina tahtoi säästää sinua.

— Hän sääli sinua! Hän ei tarvinnut sinua, sitä sinun on turhaa uskotella minulle. Mutta sinä olet aina ollut raukka, joka et ole kyennyt pitämään itsestäsi huolta — minne olisit joutunut…

— Et tiedä, et tiedä mitä sanot. Sen saa siitä, että on uhrannut elämänsä muiden hyväksi. Etkö luule, että olisin voinut kulkea omia teitäni ja löytää onnen…

— En, suoraan sanoen en. Olit liian romanttinen ja hysteerinen. Pelkään, että olet vaikuttanut meidän lapsiimme enemmän pahaa kuin olet tahtonut. Tarinat kauniista tädistä, josta olisi voinut tulla suuri näyttelijätär ja joka jonkin rakkausjutun tähden heittäytyi järveen…

Sedät yrittivät molemmin puolin sovittaa kiihtyneitä naisia, mutta he olivat päässeet selvittelyn alkuun, joka vuosikausia oli heissä valmistunut, ja jatkoivat hellittämättä.

— Mikset ruvennut näyttelijättäreksi? sanoi rouva Surpaeus kylmästi.

— Miehesi rukoili, etten tekisi sitä.

— Sitä en voi uskoa.

— Usko tai ole uskomatta. Pienet kädet hän kietoi kaulaani. Minä olen aina niin sanomattomasti rakastanut lapsia.

— Kuka nyt kuulee lasten pyyntöjä. Vanhempana hän olisi kiittänyt sinua siitä.

— Sinä et tuntenut hänen taistelujaan.

— Ja sinäkö tunsit?

— Minä tunsin. Hän sääli sinua ja säästi sinua. Hän ei viattomalle vaimolleen tahtonut näyttää, mitä on rikollisuuden perintö…

— Sinä valehtelet, minä jaoin hänen kanssaan ilot ja surut.

— Riittihän niitä sinunkin osallesi, varsinkin viime vuosina. Ilot sinä sait kaikki. Suruista vaikeimmat sain minä. Siksi että tunsin ne ennestään. Tekla, koeta ymmärtää tämä. Erotaan ystävinä.

— Ei koskaan. Sinä olet vuosikausia täällä nakertanut minun kotionneani…

— Oi, oi, oi, olisit vain sanonut…

— Olisit saanut sen itsestäsi ymmärtää, sinä joka olet yhtä viisas kuin olet ollut kaunis.

— Koetin pysyä niin hiljaa loukossani. Koetin auttaa sinua.

— Paikata ja parsia sitä sinä koetit tehdä.

— Niin, koetin paikata ja parsia särkynyttä elämääni…

— Siinä se tuli esiin! Omaa särkynyttä elämääsi sinä ajattelit.

— Ehkä olet oikeassa. Ehkä olen ajatellut vain itseäni. Olen koko ikäni vain varjellut sormustani ruostumasta. Olen elämässä rakentanut vain oman itseni. Olen valmistanut itseäni kuolemaa varten. Ja tässä minä nyt olen. Tällainen vaivainen olen. Ehkä olet oikeassa: olen ajatellut vain itseäni. Mutta nyt ajattelen sinua: sinun täytyy päästä minusta. Minä menen.

— Olen hyvin kiitollinen. Kun vain uskaltaisin uskoa, että pidät sanasi.

— Hän on tervetullut meille! huusi Heini kyynelten vallassa.

— Ja meille, Tekla! sanoi tuomari. — Me emme ole tätä tietäneet. Uhrautuvaisuutta se on ollut meidän puoleltamme, kun olemme antaneet hänen olla täällä. Tarvinnut olen häntä aina, minä, vanhapoika. Ja sitten kun hänkin muutti Suomeen, tuo eversti, niin on meitä kaksi vanhaapoikaa. Tekla, tiedätkö, olemme kovin kiitolliset, jos saamme Titsian paikkaamaan ja parsimaan sekä sukkiamme että elämäämme. Et näy tietävän, Tekla, mitä sukkaparit nykyään maksavat ja mitä on usko elämään Hyvänen aika, jos vain olisimme aavistaneet. Titsiahan on ollut meille kuin äiti. Ja saanhan minä sen sanoa sisareni? Anna minun nyt se sanoa. Anna minun kertoa, mitä sinulle on merkinnyt annettu sana…

— Ei! sanoi Letitsia Surpaeus käheästi. — Et mitään sinä saa sanoa. Minulle on yhdentekevää, mitä minusta uskotaan. En ole koskaan kaivannut muiden kunnioitusta kuin omaani. En tule paremmaksi enkä huonommaksi, jos minusta uskotaan hyvää tai pahaa. Olen mikä olen. Ja pidän huolen itsestäni.

Heini tuli ja kiersi kädet hänen kaulaansa.

— Täti, sinä tulet meille. Tulethan! Tai sinä tulet minun kotiini…

— Kiitos, lapsi. En mene enää kenenkään luo.

— Ja minne sitten, jos saan kysyä?

— Se on minun asiani. Yhden vielä sanon sinulle, Tekla Tanker. Kun alat oikoa lapsiasi, Tommia ja Lettaa, niin…

— Jätä se asia minulle!

— … niin on toista heistä kohdeltava hienosti, kaukaa, niin ettei hän aavista, että kätesi johtaa häntä. Jos minä nyt uskallan sanoa… Sormus täytyy viedä sinne, minne Tommi oli sen vienyt. Jos häntä taitavasti johdetaan, niin hän itse tuo sen takaisin. Lettaa taas on pideltävä ankarasti ja kovakouraisesti. Hän on paljon karkeampaa, halvempaa ainesta. Ota hänet, Tekla, heti koville ja rankaise häntä… Ja sinä itse, sinä itse näytät nyt olevan oikealla tiellä. Elämä näyttää mielistyneen sinuun ja tarjoavan sinulle sormustaan. Hyvä siitä tulee, Tekla Tanker, sillä sinä olet hyvää ainesta. Ja nyt minä lähden valmistamaan itseäni matkaan. Onkin jo aika, olen kiintynyt tähän kotiin ja näihin lapsiin liiaksi. Siinä menettää ihminen vapautensa… Rakkaan Hugon vaalilause oli: hyvä nimi on parempi kuin hyvä voide ja kuoleman päivä on parempi kuin syntymäpäivä.

Hän oli viime sanoillaan mykistyttänyt läsnäolijat. Kaikki näkivät hänen oikaisevan selkänsä ja korottavan päänsä ja raskaasti nojaten kaidepuuhun astuvan yläkertaan. Jokaiselle tuli silmien eteen kuva siitä, kuinka hän astuu pieneen huoneeseensa, missä ei ole uunia ja ikkunasta vain puolikas, missä seisoo hänen siro pitsitetty vuoteensa, nukkemainen kirjoituspöytä täynnä valokuvia, ja piirongilla ja hyllyillä pieniä muistoesineitä sellainen määrä, että huoneessa tuskin saattaa kääntyä. Mitä hän tekee, kun tulee ylös? Lysähtääkö vuoteen laidalle ja alkaa itkeä? Vai seisooko keskellä lattiaa ja ajattelee asemaansa? Jokaiselle tuli tunne, ettei lohdutuksen tarpeessa ole vanha täti, vaan koti, joka hänet menettää. Kenenkään mieleen ei johtunut lähteä vanhan neidin mukaan, vaan kaikki karkasivat eri haaroille punnitsemaan, mitä olisi tehtävä.

— Kaikki on minun syyni, vaikeroi Heini keinussa omenapuiden alla. — Että minä tulinkaan tänne, minä onneton. Minun tekisi mieli lähteä takaisin heti paikalla. Kaikki oli niin hyvin ja nyt on kaikki nurin.

— Jos sähköttäisit Halvorille, ehdotti Lida.

— Sen minä teenkin, valkeni Heinille. — Halvor tulee, jos hän ikinä voi. Ja miksei hän voisi. Hän sanoo minulle mitä minun on tehtävä. Tiedätkö, Lida rakas, se on kauheaa, mutta tämä sormus ei enää anna minulle rauhaa. Se polttaa minun käsissäni. Minä pelkään, että minun täytyy viedä se sinne, minne Tommi sen jätti, jotta hän itse toisi sen takaisin. Uskotko että hän tuo? Jos sormus jää sille tielle? Minä pelkään vanhaa tätiä, kun hän sanoo jotakin, niin täytyy totella. Mitä minä teen?

— Odotat kunnes Halvor tulee.

— Kyllähän minä tiedän mitä hän sanoo. Hänestä on ihmisen elämä tietysti tärkeämpi kuin tämä sormus.

— Odota nyt joka tapauksessa.

— Mutta jos Tommille sillä aikaa tulee jokin vahinko. Minun on paha olla. Salapoliiseille kai sitten täytyisi uskoa koko asia. Meille taitaa jo tulla kiire. Pitäisikö kuitenkin ensin mennä Titsia-tädin luo? Minne luulet hänen menevän?

— Ei äiti päästä häntä meiltä.

— Hän ei jää tänne.

— Hän jää, kun me kaikki pyydämme. En voi ajatella Niemenkiveä ilman häntä.

— Mutta jos huvila myydään.

— En voi sitäkään ajatella.

— Se on kai välttämätöntä lasten koulunkäynnin vuoksi. Ja ehkä velkojenkin.

— Mutta vaikka meidän kotimme olisi missä, niin Titsia-täti kuuluu sinne. En luule Tomminkaan suostuvan siihen, että hän lähtee.

— Hän näytti siltä, ettei häntä mikään taivuta. Ehkä hän menee
Mikael-sedän ja Gabriel-sedän luo. Aikookohan hän lähteä pian.
Oi jos hän tulisi meille Niemeen. Tämä kaikki sai alkunsa minun
kihlasormuksestani. Eikö se nyt ole kauheaa? Sormus polttaa kädessäni.

— Lähdetään sähköttämään Halvorille.

Veljekset seisoivat kamreeri-vainajan työhuoneessa ja puhelivat kuiskaten.

— Siinä sinä nyt sait! sanoi eversti, silmät seisoen päässä ja käsiään heristellen. — Nyt on perhe hajalla. Iankaikkisella penkomisellasi olet saanut sen aikaan. Mitä sinä menet mullistamaan maailmanjärjestystä. Nyt näet, mihin se vie. Anna ihmisten juoda ja ottaa sormuksia ja tehdä epärehellisiä vararikkoja ja nauttia mehua paviljongeissa ja tehdä, mitä he ikinä haluavat. Kuka sinut on asettanut susivoudiksi? Sinä itse, ei kukaan muu. Mikä sinä olet syyttämään heitä tai tutkimaan heidän tahtojaan? Pidä huolta itsestäsi ja anna muille sama vapaus. Piru vie, kuinka minä raivostun, kun ajattelen miten hyvin me kaikki elimme ennenkuin sinä rupesit tutkimaan ihmistahtoa. Mihin panet nyt Titsian asumaan? Meillä on kaksi huonetta — asutko sinä hänen kanssansa? Vai tarkoitatko, että minä asuisin sinun kanssasi? Etkö räjähdä heti paikalla, kun minä tulen kotiin kaupungilta ja sinä tunnet, että olen ottanut hiukkasen alkoholia? Minä en sinun takiasi tule ottamaan lukuun mitään rajoituksia. Teen kaikkeni saadakseni tämän maailman nurinkurisimman lain rikki. Ja jos sinä olet tunkenut huoneeseeni, niin auta armias, jos hiiskahdatkaan, piru vie.

— Mutta Gabriel, rauhoitu, yritti vanhempi veli. — Minunko syyni tämä kaikki on? Minunko syyni on, että veljeni yhdessä maan muiden edesvastuullisiksi lukeutuvien kansalaisten kanssa urheilee lainrikkomuksessa? Eikö Suomessa osattu juoda ennen kieltolakia? Tiedätkö miltä sairas nykyaika maassamme näyttäisi ilman kieltolakia? Onko minun syyni, ettei sinun everstinjärkesi ylety ymmärtämään tätä? Onko minun syyni, ettei Suomen sivistyneistökään käsitä tätä? Onko minun syyni, ettette pidä omasta arvostanne kiinni, vaikka puhutte kunniasta. »Hyvä nimi on parempi kuin hyvä voide», sanoo vanhan testamentin viisas, mutta meidän aikamme viisaan mielestä on huonokin voide parempi kuin hyvä nimi. Onko tämä minun syyni? Kuka meistä julisti tuhannen markan palkinnon sormuksen löytämisestä — minäkö? Mistä nyt otat tuon tuhat markkaa? Ehdotat tietysti että jaamme menon, ja minä olen tietysti valmis jakamaan sen. Niinikään olen valmis pitämään huolta sisarestamme. En vielä tiedä millä tavalla. Jos veljemme Enok nykyään todella ansaitsee, niin ehkä hän voisi alkaa maksaa velkojaan, joiden tähden me olemme joutuneet tähän köyhyyteen.

— Ahaa — Enok! Sinulle ei mahtane olla tuntematonta, millä tavalla veljemme Enok ansaitsee, jos ansaitsee. Etkö tunne tässä ansaitsemisessa spriin hajua? Spriitä se poika kuljettaa, menee yli, milloin mistäkin. Mutta minun puolestani all right. Minua ei omatunto vähääkään soimaa.

— Minkä olen luvannut, sen olen luvannut: pidän sisarestamme huolen.
Mutta kumpiko meistä nyt menee hänen luokseen puhumaan, kumpiko Teklan?

— Hän saa kesäksi lähteä Niemeen, Titsia. Menen ja sanon hänelle sen.

— Mutta osaatko tehdä sen hienotunteisesti? Muista, mitä hän on ollut meille kaikille. Mitä olisimme ilman häntä.

— Mitä olisimme — ja mitä nyt sitten olemme?

— No, onhan meissä edes muutamia kunniallisia ihmisiä.

— Sinä — ei kumminkaan muita.

— Onko tämä hammasteleminen mielestäsi vanhojen miesten arvoista. Tahtosi ei ole niin huono kuin sanasi ovat. Kohtele sisartamme kauniisti. Muista ettei hän ole koskaan ajatellut itseään.

— Muita siis aina vain! Se kuuluu kyllä kauniilta. Mutta siinäpä hän nyt on ilman kattoa päänsä päällä ja kiittämättömyys palkkana. Sinä joka tunget ihmisen ytimiin, olet joskus hämmästyttävän muistamaton omiin teorioihisi nähden. Enkö nytkin saa sinua kiinni epäjohdonmukaisuudesta, joka todistaa mistä sinun tieteesi on kotoisin. Otapa sisaremme koekaniiniksesi, niin ehkäpä näet, mitä hän on oikeastaan tahtonut. Hän on tahtonut tappaa kaiken, mikä hänessä oli voimakasta. Ja hän onkin onnistunut. Hän tappoi rakkautensa sentähden ettei hän tahtonut pettää ystävätärtään. Hän tappoi luonnonlatujansa sentähden että hän tahtoi pelastaa sielunsa. Mitä tällä on voitettu? Emilie Hall sai pitää sulhasensa ja istuu nyt mielisairaalassa. Letitsia Surpaeuksen elämäntyö on ollut sukkien parsiminen. Jos Letitsia Surpaeus olisi ottanut Hallin kaiken uhalla, niin, piru vie, nyt voisi maailmassa olla kymmenkunta kaunista, lahjakasta nuorta Hallia. Tai Letitsia Surpaeus olisi joku, tekijä yhteiskunnassa. Etkö ymmärrä tätä, sinä munaskuiden penkoja ja psykologisten koneiden näpertelijä!

Mikael Surpaeus istui ja tuijotti kirjahyllyyn, jonka mustista nahkasoljista kaikkinaiset kultakirjaimin painetut tekijän- ja teoksennimet välähtelivät. Seinät olivat täynnä kirjoja ja jokainen kirja tiesi sieluntaistelua, ponnistusta ja haparoimista pimeydessä. Jokaisen takana oli ihminen, tai ehkäpä kokonaisia sukupolvia, jotka olivat järjestelleet ihmisen ja yhteiskunnan suhteita, järjestelleet varkautta, valhetta, juoppoutta, armeliaisuutta, rakkautta, miettineet hiuksensa harmaiksi ja järkensä sekaisin. Ja tässä sitä oltiin. Mikael Surpaeuksen silmät kulkivat keväisten päivänsäteitten mukana pitkin kirjojen selustoja ja hän kuuli ikäänkuin kuoron hymistävän: mikä on oikein, mikä väärin, mikä on totuus? Lintujen laulukuoro se oli, joka antoi äänen valon ja sinen täyttämälle ilmalle, lukemattomat pienet eläimet ääntelivät varhaiskesän lämmössä. Mikael Surpaeusta paleli ja hän kuuli lukemattomien jo kylmenneiden huulten toistavan toistamistaan kysymystä, jonka he olivat vieneet vastausta vailla mukaansa kuolemaan: mikä on oikein, mikä väärin, mikä on totuus.

— Mikä on oikein, mikä väärin, mikä on totuus? toisti hän itse eikä tietänyt, virtasiko hänen huulissaan tällä hetkellä veri, vai joko niidenkin kysymys oli kaikkien noiden joukossa, joita peitti tomu ja unohdus.

Ei hän myöskään tietänyt, miten kauan aikaa hän jo oli ollut tässä, kun hän huomasi, että kuului jotain outoa ääntä ja näkyi jotkin kummalliset kasvot. Ääni oli naurua ja kasvot esittivät hymyä. Hänen veljensähän se oli, eversti, joka puhui ulos ikkunasta ja nauroi. Hän puhui kuin lapsi — jos hän olisi ollut tarpeellisen määrän lyhyempi varreltaan, niin hän olisi voinut olla viisivuotias. Jonkun lapsen kanssako hän puhui?

— Noin, noin, noin, no onko sinun hyvä? Aijai-jai-jai, kuinka on lämmin ja hyvä…

Mikael Surpaeus tunsi voivansa liikahtaa ja ponnisti pystyyn. Kylmä läikähti läpi koko hänen olentonsa ikäänkuin hän olisi kauan ollut jossakin kellarissa. Hän tuli ikkunaan.

Hiekassa sireenipensaiden alla kellitteli koira, jalat oikonaan taivasta kohden, suu täydessä naurussa ja silmät kiiluen riemusta. Mikael Surpaeus näki ensi kerran eläimen nauravan. Sireenipensaiden keltaisten lehtisilmujen keskeltä nousi jo tumma kukkanuppu. Nauroiko sekin? Mikael Surpaeuksen suu aukeni ja vetäytyi korvia kohti. Ah, luomakunnalle oli annettu nauru. Ja kevät, ja auringon välkyntä, ja nurmen vihanta, ja orvokit, ja valkoiset kaunokit, ja omenapuut ja sininen ilma ja… Hän kulki hyvin hiljaa, koettaen varoa, etteivät hänen askeleensa kuuluisi, läpi eteisen, alas portaita ja tuli hiekalle koiran luo. Ja notkisti toisen polvensa ja rupesi leikkimään koiran kanssa ja puhumaan koiran kielellä. Ja he nauroivat ja temmelsivät niin että kyyneleet vuotivat vanhan ihmisen silmistä.

Äkkiä huomasi Mikael Surpaeus, että hänen sisarensa Letitsia seisoi heidän edessään, yllään puku, joka oli ikäänkuin uusi, mutta jota Mikael oli nähnyt hänen käyttävän jo parikymmentä vuotta. Musta puku se oli ja hatussa oli jotakin valkoista. Sisar kumartui hänkin hyväilemään koiraa ja kaikki kolme nauroivat. Mikael Surpaeus muisti, että he kaikki joku minuutti sitten olivat vaivanneet aivojaan ja tuntojaan jollakin hirvittävän raskaalla kysymyksellä jota he eivät jaksaneet ajatella loppuun, vielä vähemmin saattaa vastaukseen. Eikö siitä ollutkin vain jokin hetki, jolloin koko vainajien ja elävien kuoro yhdessä toisti jotain tuskallista kysymystä. Ja nyt nauroivat he kaikki, nauroi ihminen, nauroi eläin, nauroi taivas ja maa ja kukat haudoilla, ja aurinko antoi lämpöä kaikille. Hän ei muistanut kysyä sisareltaan, minne hän on menossa ja mitä hän aikoo. Hän vain sanoi:

— Mikä on oikein ja mikä väärin, voitko sinä sanoa?

Letitsia oli oudon nuori, kun hän siinä leikitteli koiran kanssa. Puna poskilla hän katsettaan nostamatta sanoi:

— Jossain kai ne ovat yhtä. Kun vain menee tarpeeksi syvälle.

— Tarpeeksi syvälle? toisti Mikael Surpaeus. — Siinä se taitaakin olla koko onnettomuutemme, ettemme pääse tarpeeksi syvälle.

Gabriel kysyi ikkunasta, minne sisar aikoo ja sisar vastasi menevänsä järjestämään jotakin. Mikael ei silloinkaan huomannut tarttua kiinni keskusteluun kysyäkseen, kauanko hän aikoi viipyä ja puhuakseen muista tärkeistä asioista. Hän oleili vain siinä auringossa Ystävän kanssa ja ajatteli, että jos olisikin koira, tai lintu, tai orvokki. Mutta kaikki hänen ajatuksensa olivat aivan epämääräiset ja ikäänkuin siniset ja hyvin onnelliset. Vasta sitten hän huomasi, että häneltä jäi sanomatta Letitsialle, että he tästä puoleen asettuisivat asumaan yhdessä, että hän kyllä toimittaa hänen tavaransa heille. Ehkä he voivatkin muuttaa maalle, missä on halvempaa. Heillä ei ole varaa elää täällä, Enok sai kaikki mitä heillä oli ja hävitti ne. Mutta se ei tee mitään, sillä hän ei enää aio ajatella maailman parantamista. Parantakoon sen Jumala itse, joka sen on luonutkin. Ihmisen on sittenkin parannettava omaa itseänsä ja pyrittävä tarpeeksi syvälle, sinne missä totuus on. Letitsia oli jo poissa, kun hän tämän kaiken huomasi.

— Hauskaa meille tulee, sanoi hän veljelleen, joka oli tullut portaille. — Lähde pois sinäkin. Niin, ethän tiedä mistä puhuinkaan. Ajattelen vain, että muutan sisaremme kanssa maalle, tai johonkin pikkukaupunkiin, missä on halvempaa. Täytyy ruveta tekemään jotakin työtä, vaikkapa hakkaamaan halkoja. Sellaisesta maksetaan nykyään hyvin. Ystävä sinä, nuoria me olemme, noin, noin, nauretaan, kellitellään — kevät on! Minä luulen, että elämän tarkoitus onkin sellainen hyvin yksinkertainen: nauraa ja tehdä työtä niinkuin kevät. Lämmittää ja valaista ja olla puhdas niinkuin aurinko. Noin, noin, noin Ystävä! Nuoria me olemme, iloisia me olemme!

Sillaikaa seisoi Tekla Surpaeus makuuhuoneessaan, jota ei vielä oltu yön jäljestä järjestetty, ja kokosi ajatuksiaan.

Kun menisivät pois, että saisin olla yksin. Vaikkapa vähän aikaa. Mutta tietysti eivät he mene, vaan pian he seisovat tuossa ja neuvovat molemmat. Toinen puhuu suvun nimestä ja kilvestä ja kunniasta, toinen tahdosta ja totuudesta. Kunhan he ymmärtäisivätkin jättää minut pieneksi hetkeksi. Minulla on nyt paljon tekemistä. Sillä minä olen nyt astunut syyllisyyden piiriin, lapsistani on kaksi rikollisuuden teillä ja itse olen tänään rumasti kohdellut vanhaa neitiä, joka on tehnyt hellittämättä työtä kotini ja lasteni hyväksi. Niin, niin, minä muistan kaikki. Kun lapset olivat pieniä, niin valvoi hän niiden kanssa enemmän kuin minä itse. Kun minä läksin virkistymään kesäisin, niin jätin kaikki turvallisesti. En olisi koskaan päässyt ulkomaille, jollei häntä olisi ollut. Tämän kaiken minä tiedän ja toistelen sitä tässä kylmällä sydämellä. Minä en ymmärrä, mistä tulee tämä kylmyys ja tämä kovuus. En kadu mitään tällä hetkellä. Ehkä se kaikki tulee jälkeenpäin. Nyt tiedän vain, että seison taistelussa ja aion taistella. Kihlasormus ja kihlasormus — päivät ovat olleet täynnä keskusteluja sormuksista ja kihlasormuksista ja minullekin olisi tädin sanojen mukaan vasta nyt ojennettu varsinainen kihlasormus. Nyt vasta, kun olen elänyt lähes neljäkymmentä vuotta. Niinpä otetaan nyt sitten vastaan rautainen sormus! Ei ole ensinkään hullumpaa tulla elämän morsiameksi. Kylmää onnea se on. Sumua, joka ei hälvene koskaan. Sellaista on syyllisyys. Siitä ei pääse ulos eikä se koskaan lopu. Mitähän saisi tuosta taulusta jos myisi sen? Sen menettäminen ei enää tunnu vaikealta. Luultavasti käy välttämättömäksi se myydä. Palovakuutus täytyy maksaa ja mikä vero se nyt olikaan. Täytyy soittaa taidekauppiaalle. Se on hyvin arvokas taideteos. Hyvä oli, ettei se joutunut Tommin kamariin. Nyt ei kukaan huomaa, jos se häviää täältä. Täytyy myöskin soittaa ostajalle. Ehkä varmuuden vuoksi pitäisi kysyä asianajotoimistoista, missä hinnassa huvilat nyt ovat. Ja jollei kauppaa synny, niin täytyisi kai koettaa vuokrata pois sali ja isän huone. Paljonkohan niistä voisi pyytää? Tuhat markkaa yhteensä. Se on hirvittävä hinta, mutta nyt on kaikki niin kallista. Hirvittävämpää kuitenkin on se ikävyys, minkä vieraat tuottavat. Ja kukaties lasten takia täytyisi koettaa pitää koti koossa. He ovat nyt koulussa vielä muutaman tunnin. Siksi täytyy ratkaista, mitä sanoo Tommille ja mitä Letalle. Se ei ole tyhmä, tuo Letitsia Surpaeus, se kyllä tietää. Aivan oikeassa hän oli. Mutta mitäpä Heini antaisi sormustaan, saattoihan sen arvata. Täytyy koettaa keskustella Tommin kanssa, täytyy ottaa hänet kahdenkesken ja kertoa hänelle kaikki. Se on vaarallista, mutta ei ole muuta keinoa… Mitä he nauravatkaan, molemmat sedät? Onko nyt naurun syytä. Soiko puhelin?

Puhelin soi ja porttikello soi ja kaikki tuli yhtaikaa, niinkuin joskus tapahtuu juuri silloin, kun ei mitenkään olisi aikaa kuunnella niitä. Tekla Surpaeus sai juosta asiasta toiseen, ihmisen luota toisen luo ja tuntea hermojensa venyvän niin että luuli niiden poikki menevän. Mutta eivät ne mene — ne kestävät ihmeen paljon, ei uskoisikaan. Niin, kaikki tuli yhtaikaa, mahdolliset ja mahdottomat seikat, mitättömät pikkuasiat ja suuret ja tärkeät.

Tuli kaksi poliisia ilmoittamaan, että eräs neiti oli repinyt hameensa piikkilankaan, joka oli pingoitettu huvilan aitaan. Hame oli maksanut kaksituhatta markkaa. Hän ei vaatinut korvausta hameesta, mutta hän vaati, että lanka otettaisiin pois. Se olikin ratsastajille vaarallinen. Neidin hevonen oli pillastunut. Koko ratsastusseurue oli hyvin kiukkuinen piikkilanka-aidasta. Tuossakin näkyi hevosen jouhia, joita oli tarttunut lankaan. Mutta miksi ratsastajat kulkivat niin läheltä aitaa, olihan toisella puolella vaikka kuinka leveältä. Niin, lanka jokatapauksessa oli tehtävä vaarattomaksi. Ei nyt tietysti ollut kysymys tunneista, mutta pian se oli tehtävä. Jos tällaisia tapauksia alkoi sattua, niin epäilemättä pian ruvettaisiin vaatimaan korvausta tärveltyneistä vaatteista. Rouva Surpaeus lupasi tehdä parhaansa.

Tuli tuntematon huivipää nainen lainaamaan käsirattaita. Hän tarvitsi niitä vain vähän, hän oli tästä naapurista. Tohtorin perhe oli tarvinnut talon käsirattaat mankeliin.

Joku autonkuljettaja kiipesi yli aidan pyytämään ämpärillistä vettä, kun hänen koneestansa oli loppunut vesi. Minkätähden täällä oli portti lukossa, ettei sisään päässyt? Oli ollut niin paljon ajoa, kun täällä oli tulossa suojeluskunnan juhlat. Ei tullut huomatuksi ottaa vettä kaupungissa. Ämpärit olivat ties missä olivat. No, olihan tuossa yksi, mitä siinä olikaan. Neitien valkeita pukuja liossa. Sopi ottaa pois pieneksi aikaa, kyllä hän heti tuo ämpärin takaisin, tai heittää sen aidan tälle puolen. Kyllä hän menee yli aidan, ettei tarvitse tulla avaamaan porttia. Mutta pitääkö se varkaita tuollainen aita? Kyllä siitä sisään pääsee, jos tulla tahtoo.

Taidekauppias oli kuvasta hyvin huvitettu. Tosin ei nyt ollut aika, jolloin taidetta ostettiin, mutta joka tapauksessa tällä taululla oli nimi. Kuitenkaan ei rahanaikojen ahtauden vuoksi kannattanut maksaa kovin paljoa. Taidekauppias lupasi ottaa auton ja tulla katsomaan.

Olipa onni, että sisarukset kaikki pysyttelivät talon edustalla. Täti oli pukeutunut — minnekähän hän nyt aikoi? Rouva Surpaeus haki luettelosta ostajan nimen ja soitti. Niin, kyllä he ajattelivat Niemenkiveä, mutta missään tapauksessa ei siitä kannattanut maksaa sellaista hintaa. Kyllä hinnan täytyi tuntuvasti pudota. Oikein noin sadoissa tuhansissa. Ja pian sinne tietysti oli päästävä asumaan, jos sen kerran osti. Heillä oli kyllä juuri tarjolla toinenkin huvila, joka ei ollut meren rannalla, mutta joka oli aivan uusi ja jossa oli aivan sellainen palatsimainen rakennus ja viisikymmentä nuorta omenapuuta.

Asianajotoimistosta vastattiin, että he kyllä mielellään suostuvat välittämään huvilan myynnin, mutta he tahtovat silloin yksinomaisen myyntioikeuden esimerkiksi lokakuuhun asti. Jos olisi ollut tiedossa tämä huvila aikaisemmin, tässä oli jokin viikko sitten suuri kysyntä. Nyt menevät ihmiset maalle ja järjestävät asiansa vasta syksyllä. Näyttää siltä kuin hinnat syksyksi laskisivat. Ainakin ihmiset sitä odottavat. Mutta kyllä he koettavat myydä huvilan ja heidän kauttaan se menee, jos se yleensä menee, heillä on siksi suuri ostajapiiri ja vanha tunnettu nimi.

Rouva Surpaeus soitti vielä toiseen ja kolmanteen toimistoon. Silloin hänet valtasi suuri lamaantuminen niin että hänen olisi tehnyt mieli huutaa Letitsia tätiä avukseen. Hän kokosi kuitenkin voimansa ja päätti pyytää Mikaelia tai Gabrielia viemään huoneilmoituksen sanomalehteen. Herrat nousivat ylös portaita, kun hän asettui sitä kirjoittamaan. »Vuokrattavana nyt heti kaunis sali ja kamari…»

Silloin tuli vieraita, rouva Laamanen ja hänen tyttärensä. He olivat hyviä ihmisiä eivätkä liikkuneet juuri minnekään kotoa. Oikeastaan tuli Anli tervehtimään Heiniä, hän kun oli kuullut, että Heini oli kaupungissa. Niin, se oli hyvin ikävää, että tytöt olivat poissa. Tuskin heitä saattoi odottaa ennen päivällistä. No, kyllä he saattoivat odottaakin, kun kerran olivat tulleet tämän pitkän matkan. Heinihän oli nyt kihloissa, senkintähden heidän niin teki mieli tavata häntä. Ikävää, että Niemenkivessä sattui olemaan hiukan levoton päivä. Niin, ei muuten, mutta sattui kaikenlaista… Tyttö sotki parastaikaa taikinaa — heillä oli nyt yksi ainoa tyttö vain, Ja sitten oli luvannut tulla muuan herra. No, se ei mitään, heidän tähtensä ei tarvinnut tehdä yhtään mitään, he vain halusivat puhella Teklan kanssa.

Tekla Surpaeus tunsi kuinka hänen hermonsa venyivät. Mikael ja Gabriel — missä he olivat? He olivat tietysti säikähtäneet niinkuin heidän tapansa oli, ja lähteneet pois.

Niin paljon oli tapahtunut siitä kun kohdattiin. Haudalla he kyllä olivat — ei suinkaan Tekla ollut sitä huomannut. Kyllä elämä oli niin kummallista. Mikä siinäkin oli tarkoitus. Yli punaisen ajan hän säilyi ja sitten piti mennä niin äkkiä. Itkettiin. Tekla ajatteli, että hänen välttämättä täytyy päästä panemaan kahvipannu tulelle ja järjestämään makuuhuonetta, missä taideteos on. Sillä nyt ei hän voi tuoda sitä saliinkaan nähtäväksi. Kun oli hetkinen itketty, niin hän ehdotti, että vieraat menisivät katselemaan luontoa siksi aikaa kun hän täällä hiukkasen… He menivät ja hän liikkui kuin liekki, kulkien juoksuaskelin ja ajaen työtä käsistään. Oli miltei valmista, kun he palasivat. Mitä oli tehty pihamaalla? Sieltä oli nurmi niin kummallisesti pengottu… sieltä lehmusten alta. Niin, tottakin, siellä oli etsitty erästä pientä esinettä — mikä se nyt olikaan, kultainen kalvosinnappi, tai jokin sellainen. Puhuttiin Heinin sulhasesta ja muista, puhuttiin kaihista ajasta ja ihmeellisestä keväästä, puhuttiin juomisesta ja kieltolaista, puhuttiin Niemenkiven lapsista jokaisesta erikseen. Oli se yhtäkaikki onnellista, että he menestyvät niin hyvin. Tommihan oli oikea nero — ja niin kaunis ja hyvä poika sitten! Ja Letta — aijai, hän se vielä panee monen pojan pään pyörälle. Aikoiko Lida todella heittää lauluopintonsa? Niin, kyllä kai se viisainta oli. Entä Lulu sitten? Vieläkö hän niin auttoi äitiään kaikessa, vieläkö hän kokosi paperossinpätkiä ja muuta törkyä, mitä ohikulkijat viskasivat aidan yli huvilan puolelle? Vielä, vielä, kyllä hän oli hyvä poika. Vaikka tahtoivat nykyaikana lapset kehittyä ennen aikaansa. Ja Hertta sitten — vieläkö hän sanoi rupeavansa lääkäriksi? Kyllä kai hänellä sellainen ajatus oli, vaikkei tiedä mitä hän myöhemmin ajattelee, kun tulee tosi eteen. Olipa se onnellista, että lapset kaikkikin menestyivät niin hyvin. Mutta saattoihan sen käsittää — sellaisen isän ja sellaisen äidin lapset. Täällä Niemenkivessä oli ihanaa, varsinkin näin keväällä. Oikein hengitti vastaan rauha, kun tänne tuli. Ei mitään tietoa maailman myrskyistä. Täällä oli oikein sellainen pyhä tunnelma. Ja kuinka täällä maistui kahvi.

Puhelin soi. Lida puhui Heinin puolesta. He olivat jo vieneet sormuksen sinne… Sinne, niin — äitihän tiesi. He tahtoivat vain sanoa tämän, että äiti voisi kasvattaa poikaa niinkuin näki hyväksi. Letitsia tädin sanat olivat tehneet heihin niin syvän vaikutuksen. Letitsia, Letitsia — rouva Surpaeus tunsi kuinka hänen mielessänsä omituisesti nousi ja laski. Hän vastasi yksityisillä pienillä sanoilla eikä muistanut sanoa tyttärelleen, että he Heinin kanssa koettaisivat kiirehtiä kotiin. Laamaset olivat hyviä ihmisiä, olisi pitänyt olla aikaa ja rauhaa heitä varten.

Taidekauppias tuli. Rouva Surpaeus avasi itse hänelle portin ja huomasi vasta nyt, kuinka rumaksi piha oli poljettu ja pengottu. Taulu miellytti häntä, se näkyi kuuluvan taiteilijan voimakauden tuotantoon, hän ei ollutkaan ennen sitä nähnyt. Kyllä hän oli valmis ottamaan sen salonkiinsa — saattoi sattua, että joku kysyi tauluja näin kesälläkin, varsinkin saattoi tämä miellyttää iloisine väreineen, jotka näkyivät sumun takaa. Kahdeksantuhatta — sen hän saattoi luvata. Ja jo etukäteen antaa pari tuhatta, jos kamreerska halusi. Hänellä oli tapana aina antaa kuitti ja jokin summa. Kahdeksantuhatta — niin, olihan se suuri summa, varsinkin entisaikaan, mutta hän oli ajatellut, että olisi ehkä voinut saada jonkin verran enemmän. Ehkä viisitoista, tai ainakin kaksitoista. Sanat takertuivat rouva Surpaeuksen kurkkuun, kun hän tätä kauppaa teki. Taidekauppias hymyili ja kohautti olkapäitään. Niin, se riippui tykkänään siitä, miten sai taulun myydyksi. Saattoi ajatella, että se meni huomenna, meni esimerkiksi Ruotsiin. Silloin kyllä saattoi maksaa aina viiteentoistatuhanteen, kurssi kun nyt oli niin korkea. Ja tätä taiteilijaa kyllä joskus ostettiin Ruotsiinkin. Mutta saattoi olla yhtä mahdollista, että taulu jäi vuosikausiksi makaamaan tänne. Rouva Surpaeus oli kiitollinen, että hän otti taulun. Rahoja hän ei kuitenkaan tahtonut etukäteen. Ehkä hän vielä saattoi saada takaisin taulun, jos onnistui järjestämään toisin. Ehkä koko tämä toimenpide oli liian äkillinen.

Hänen oli yhtäkkiä tullut vaikea luopua taideteoksesta. Kun vieras herra tottuneesti nousi tuolille ja otti sen alas, nieli rouva Surpaeus nielemistään jotakin, joka nousi kurkkuun, ja kun hän kulki vieraan herran kanssa porttia kohden, oli hänestä kuin hän olisi saattanut hautaan osaa siitä onnesta, mikä vielä oli hänellä jäljellä. Hänen oli mahdoton sanoa vieraille, miksi taulu vietiin pois. Hän valehteli jotakin kehyksestä ja muisti, ettei hänen tahtonsa valehdellut, vaikka suu valehteli.

Häntä alkoi oudosti väsyttää, silmäluomia painoi ja pää oli raskas.
Häntä pyörrytti.

Täytyi lähettää sana, että mies tulisi korjaamaan piikkilankaa. Tyttö oli päivällisvalmistuksissa, mutta hänen täytyi mennä. Niin, ja vieraita täytyi taas pyytää katsomaan puutarhaa — vaikkei siellä ole muuta katsomista kuin aukaisemattomia lavoja.

Missä ovat nyt tahto ja tarmo? Tämä ilta ei lopu, kaikki menee nurin — mutta missä ovat silti tahto ja tarmo?

Laamaset olivat kunnon väkeä, he ymmärsivät kaikki niin hyvin eivätkä pahastuneet mistään. He ryhtyivät suorastaan auttamaan tytön poissaollessa avaamalla portin niille, jotka nyt soittivat. Käsirattaat tuotiin takaisin. Puhelinlaskukin tuli. Puhelimessakin Anli kävi vastaamassa. Eräs asianajaja pyysi tavata rouva Surpaeusta. Se oli tietysti ostaja, hän pyysi huomiseksi vastausta, mikä oli viimeinen hinta. Huomiseksi? Huomiseksi — hyvä.

Vähää ennenkuin lapset saapuivat koulusta, tuli ventovieras, vanha ihminen, joka selitti olevansa »se Surpaeuksen Fiina» ja pyysi kyynelsilmin, että hän saisi tavata rouvaa. Ja kyynelsilmin hän syleili rouvaa, joka vihdoin muisti nähneensä hänet pari kertaa morsiamena, ja sitten alkoi kyseleminen ja vastaileminen ja loppumaton anteeksipyytäminen siitä, että hän näin oli uskaltanut tulla. Mutta kun se Hugo, se kamreerivainaja oli lapsena niin rakas, niinkuin kaikkikin nämä Surpaeukset olivat. Ja kun Titsiakin oli täällä ja sanottiin Enokinkin, sen merimiehen, nyt olevan. Ja hänen tähtensähän hän oikeastaan oli tullut. Heinin kotona hän kyllä oli käynyt, tämä vanha Fiina, mutta ei toki koskaan täällä kaupungissa. Eikähän hän ollut paljon päässyt mihinkään, kun oli se mies-vainaja sellainen kivulloinen. Ja juuri siinäpä ne menivät säästöt — se vähä, mitä heillä oli ollut sitten kun he ensin menettivät koko omaisuutensa, niin että Niemen herra se oli antanut nytkin matkarahat.

Rouva Tekla Surpaeus kuunteli vanhan mustapukuisen vaimon haihattelevaa kertomusta eikä ymmärtänyt, minkätähden hänkin juuri tänä päivänä oli lähetetty tänne vastukseksi. Nähtävästi elämä nyt oikein tahtoi koetella, mihin hän, Tekla Tanker, kelpasi. Surpaeusten vanha palvelijatar ei kuitenkaan istunut ristissä käsin vaan hän ryhtyi työhön ikäänkuin olisi vuosikausia työskennellyt tässä keittiössä, ja siinä tehdessään työtä hän kaiken aikaa kertoi, mimmoista Niemessä oli ollut ja kyseli mimmoisia olivat sen Hugon, kamreerin lapset ja poikkesi taas puhumaan, miten raskaaksi hänen elämänsä oli käynyt sairaan miehen vaimona, kun he menettivät kaiken omaisuutensa. Ja he eivät olleet ainoastaan toimeentulevia, saattoi sanoa, että he olivat varoissa. Ja hänen, Fiinan, syy se oli, että se vainaja otti pankista rahansa ja antoi ne lainaksi. Ja nyt hän oli tullut tänne siinä toivossa, että voisi saada takaisin edes jotakin.

Nähtävästi vieraiden takia vanha palvelijatar ei puhunut asiaansa loppuun, vaan ainoastaan viittaili siihen. Rouva Surpaeus käsitti yhtäkkiä päivällispöydässä minkätähden tuo uskollinen ihminen oli tullut. Kaikki tapahtumat liittyivät kummallisesti lomikkain. Kesken sitä melua ja iloa, joka aina tuoksahti taloon, kun nuoriso palasi koulusta, ymmärsi hän, miten vieraitten läsnäolo helponsi hänen kohtaustaan molempien niiden lasten kanssa, joita hänen täytyi ryhtyä kasvattamaan. Hän oli pelännyt hetkeä, jolloin hänen täytyisi nähdä Tommin ja Letan kasvot salaisuuksineen ja nyt hukkui tämä hetki tervehdysten tulvaan. Ja mikä oli kaikkein kummallisinta: vanha Surpaeusten Fiina, huomatessaan, etteivät vieraat lähdekään pois, unohti yhtäkkiä varovaisuutensa ja kävi suoraan asiansa ytimeen.

Se Eenokki Surpaeus — kapteeni vai mikä hän nyt oli — hänhän kuului nyt kuljettavan laivaa ja kovasti rikastuneen. Niin että eiköhän häneltä nyt voisi saada jotakin takaisin. Hänhän oli saanut koko heidän säästörahansa, kolmekymmentätuhatta markkaa — siitä oli nyt viisitoista vuotta huhtikuussa. Eikä velkakirjaa antanut eikä yhtä penniä korkoa ollut lähettänyt. Ja teki sitten vararikonkin, jossa kaikki vanhan herran lapsetkin menettivät perintönsä. Ja kyllä siellä Suurpään puolessa vähän moni joutui kärsimään. Kun hän oli niin hyvä puhumaan ja niin tuttu kaikissa mökeissä. Ja niin hän osasi selittää ja vakuuttaa, että vanhat muijat antoivat hänelle viimeiset säästönsä, mikä viisisataa markkaa, mikä tuhannen. Ja antoihan hän heille velkakirjat, mutta mitäpä arvoa niillä lapuilla sitten oli, kun ei niissä ollut takaajia eikä laillisia todistajia. Kyllä siellä moni vanhus itki, kun hän sitten hävisi näiltä mailta, ja katui tyhmyyttänsä, että sillä lailla häneen uskoi. Mutta kyllä kai hän itsekin luuli ne kaikki voivansa maksaa takaisin, ei hän paha ollut, Enok herra, avulias hän oli ja puhelias niinkuin isoisänsäkin ja hänen isänsä, Suurpään-isäntä vainaja. Mutta outo vimma hänelle tuli, kun hänen piti rakennuttaa se sellainen suuri laiva, jonka piti mennä Amerikkaan asti. Siihen laivaanhan ne hukkuivat kaikki Surpaeusten rahat ja Suurpään vanhojen palvelijoiden ja alustalaismuijien säästöt. Ja oikein ne olivat ikäänkuin yhdessä kehoittaneet häntä, Fiinaa, lähtemään tänne katsomaan, voisiko häneltä mitään saada takaisin, koska hän nyt kuului kotiin tulleen. Ja Niemen herrakin sanoi, että paras mennä vain, ehkä sieltä jotain lähtee. Eihän niitä vanhoja enää monta ole elossa, mutta on vielä se sokea Matti, joka oli Suurpäässä voutina, ja Leena — ei suinkaan kamreerska sitä muista, eikä taitanut koskaan nähdäkään, Titsia neiti sen muistaa, hän ompeli niin hyvin, ettei kaupunginkaan ompelijat tee sitä sen paremmin, kaikki neitien hienot puvut hän ompeli ja morsiamenkapiot — niin, se Leenakin antoi kaikki tälle Enokille ja olisi nyt kovin tarpeessa. Ja kyllä se Titsia neiti olisi kiirehtinyt kotiin, jos vain tiesi Fiinan täällä olevan.

Tekla Surpaeus ei uskaltanut katsoa vanhimpaan poikaansa, jottei tämä huomaisi, miten äiti iloitsi siitä, että Tommi vihdoinkin sai kuulla, kuka hänen ystävänsä kapteeni oli. Niin oli siis tähän helteiseen päivään tullut vilvoittava hetkensä! Tekla Surpaeuksesta alkoi taasen tuntua siltä, että kaikki ehkä jotenkin kääntyy hyväksi. Kunhan ei nyt vanha täti menisi tekemään mitään tyhmyyksiä.

Vanha palvelijatar oli joutunut kuulijakunnan eteen, jonka uteliaisuus mitä suurimmassa määrin kiihoitti kertomaan lisää. Lida ja Heini varsinkin edistivät kertomusta kysymyksillään ja siveellisellä suuttumuksellaan. Tommi ei tahtonut uskoa vanhuksen kertomusta todeksi Tämä antoi hänelle aihetta tuoda esiin yhä uusia todistuskappaleita. Nuori herra naurahteli ja sanoi jokseenkin suoraan, että kaikki tyyni oli naisten kahvikestiloruja, mutta silloin vanhus vakuutti, että vaikka hänet vaadittaisiin siinä paikassa viimeiselle tuomiolle, niin hän on puhunut totta. Lida alkoi ahdistaa äitiään siitä, ettei heille oltu kerrottu tätä kaikkea. Silloin rouva Surpaeus hiljaisesti vastasi, että lasten isä oli koettanut hyvittää kaikkea niin paljon kuin hän ikinä voi eikä tahtonut, että näihin asioihin kajottaisiin. Hän oli useamman kerran lähettänyt rahoja enimmän kärsineille ja niin olivat Mikael ja Gabriel sedät ja ehkä myöskin Titsia täti tehneet, mutta heitä oli niin monta, ettei oltu voitu heitä hyvittää. Eivätkä he ehkä olleet tietäneetkään kaikista. Heini ymmärsi nyt yhtäkkiä, että hänenkin isällään oli ollut rahaläpiä, joista ei heillä, lapsilla, ollut ollut aavistusta ja tuskinpa heidän äidilläänkään.

Talo oli hämmästyksen ja kiihkon vallassa. Vanha vaimo oli puhunut itsensä kuumaksi ja ammensi tyhjentymättömästä lähteestä. Nuoret häärivät hänen ympärillään, kysyen kovaäänisesti ja liikkuen niin että paikat kolisivat. Rouva Surpaeus ajatteli: antaa heidän kuulla! Ja askarteli ääneti. Hän ei Tommin eikä Letan kasvoista voinut nähdä minkäänlaista syyllisyyden merkkiä. Letta hosui niinkuin Herttakin ja syyteli sadatuksia miehen niskoille, joka oli voinut olla niin hävytön ja roistomainen. Sataan kertaan sai Tommi kuulla: ja se on sinun ystäväsi, sen kanssa sinä seurustelet ja olet ja elät. Tommi pudisteli sisarten kädet ympäriltään niinkuin otus pudistelee ajokoirat kupeiltaan. Hän silmäili tuontuostakin kelloaan ja sanoi vihdoin, että hänen täytyy mennä katsomaan erästä sairasta toveria. Siihen sanoi äiti, että hän mielellään tahtoisi neuvotella hänen kanssaan vielä tänään eräästä asiasta, ja Tommi sanoi pian palaavansa kotiin.

Lida ja Heini loivat toisiinsa katseen, joka sanoi: nyt hän menee
Fannin luo.

Rouva Laamanen, se hyvä sielu, alkoi nyt tyttärensä kanssa ottaa jäähyväisiä. Hänen mieleensä johtui myöskin, että jos Niemenkivessä oli vaikea saada yösijaa Fiinalle, niin heillä kyllä saattoi saada. Ja sydämellisten vakuuttelujen ja kaikinpuolisten onnentoivotusten jälkeen lähtivät rouva Laamanen, Anli ja Fiina talosta.

Suloinen pieni raukeus tuli hetkeksi. Kaikki huomasivat, että oli kevät ja että linnut lauloivat. Tytöt kulkivat kaulatusten ja pieni poika tarrautui äitinsä helmoihin. Kaikki tunsivat omituisesti yhteenkuuluvaisuutensa ja muistivat kiitollisina, ettei yleisessä hälinässä kukaan ollut kysynyt onnetonta sormusta. Niinikään huomasivat kaikki, ettei satakieli tänä iltana laulanut. Mutta mitenkä se olisi voinutkaan laulaa, kun oli suojeluskuntajuhlat pallokentällä, nimittäin kun liike tiellä oli niin meluavainen. Ratsastajatkin olivat liikkeellä. Eikä aidan korjaajaa kuulunut, vaikka hän oli luvannut heti tulla.

— Äiti, oliko se totta, mitä Fiina sanoi Enok-sedästä? Kuinka ei Enok-setä ole vankeudessa? Onko Enok-setä huligaani? Tuleeko Tommista huligaani? Äiti, onko Enok-setä gulashi? Tuleeko Tommistakin? Äiti, onko konsuli gulashi ja huligaani? Eroaako konsuli Rainasta? Ottaako Tommi sitten Rainan? Äiti, onko hauskaa huutaa? Onko suojeluskuntajuhlilla hauskaa? Ovatko ne kaikki rikkaita, kun ajavat autossa? Äiti, miksei satakieli tänä iltana laula? Pelkääkö se? Äiti, miksi meillä kaikilla on niin kummalliset nimet? Miksi me kaikki olemme niin kummallisia? Äiti, miksemme enää etsi sormusta? Onko Enok-setä ottanut isän rahat? Olisiko isä rikas, jos ei Enok-setä olisi ottanut rahoja? Miksei Enok-setää panna vankeuteen? Olisiko vanha täti myöskin rikas? Äiti, miksi vanha täti on niin kauan poissa? Voiko vanha täti uuden kerran mennä järveen?

Tähän tapaan puheli, pieniä väliaikoja pitäen, talon nuorin lapsi. Tuoksun täyttämässä kevätillassa tuntuivat hänen kysymyksensä kaameilta kuin syytökset tai ennustukset. Se, mitä äiti hänelle vastasi, oli tyhjää hätävalhetta. Hän toisteli itse ääneti samoja kysymyksiä ja molemmat vanhemmat tytöt näyttivät siltä kuin hekin olisivat tehneet samoin.

Nyt alkoi vuorostaan Letta.

— Äiti, minä olin tänään kovasti kipeä, kirjoita minulle todistus huomiseksi. En ymmärrä mikä minulle tuli… Mutta äiti, enkö minä nyt saisi pitää näitä helmiä? Isähän itse on ne antanut. Nehän ovat niin kovin vähän punaiset, melkein valkoiset. Niin, kyllä sinä lupaat, mutta olet niin surullisen näköinen. No niin, minä en tiedä, mikä minulle tuli, mutta rupesin voimaan kauhean pahoin. Pyörrytti ja oli aivan mustaa. Vihko on pöydällä makuuhuoneessa. Olin poissa kaksi tuntia. En olisi jaksanut mennä iltapäivälläkään, mutta menin sitten kuitenkin, kun tuo Hertta aina niin kauheasti morkkaa.

Äiti aikoi juuri vetää esiin tiedon, jonka Mikael setä oli hänelle antanut, mutta yhtäkkiä hän muutti menettelytapaa. Hän halusi nähdä, miten pitkälle Letta oli joutunut.

— Olitko, lapseni, sanoi hän, peläten, että ääni ilmaisisi hänet. —
Tuliko pahoinvointi keskellä tuntia?

— Ei, vaan välitunnilla — tai kyllähän minä jo edelliselläkin tunnilla voin hiukan pahoin.

— Te nukutte, lapset, liian vähän. Illalla aina valvotaan. Tästäpuoleen pannaan varhain nukkumaan.

— Mitä vielä, äiti! Tuleehan nyt sellaista. Meillä on sattunut, että on pyörryttykin. Varsinkin näin lukukauden lopulla. Nyt minä lähden vähän kävelemään tyttöjen kanssa. Tulen kyllä pian kotiin.

— Kävelemään? huudahti äiti. — Sellaisen kohtauksen jälkeen. Ei toki, lapseni. Sinä menet sänkyyn nyt. Ehkä sinulla on kuumetta?

— Kaikkea vielä. Olen ihan terve. Tytöt odottavat.

— Odottakoot. Sinä tulet nyt vuoteeseen. En ikinä uskalla antaa…

— Mutta huomenna on sunnuntai. Minä en tule vuoteeseen. Oletko hullu, äiti!

— Mutta lapseni, sellaisen kohtauksen jälkeen!

— Mitä se nyt sitten oli. Se on ohi jo!

Hertta sekaantui äkkiä keskusteluun:

— Tekeekö mielesi suojeluskuntajuhlille Laxin pojan kanssa? Sano suoraan vain! Se on mennyt äkkiä se rakastuminen. Tässä pari viikkoa sitten vielä hän yhdessä minun kanssani nauroi Yngveä, ja nyt…

— Suu kiinni! huusi Letta.

— Yngveltäkö se on se lahja, jota et sinä uskalla tuoda kotiin?

— Jollet sinä ole hiljaa…

— Mikä se on? Onko se kaulus vai huivi…? No, näinhän minä koulussa.
Pulpetissa se säilytetään.

— Äiti, hän valehtelee, minä tapan hänet.

Äiti sai hänet rauhoittumaan ja vei hänet vuoteeseen. Hän makasi vaatteet yllä, silmät tuijottaen kattoon ja kädellään hypistellen korallihelmiään. Yhtäkkiä hän rupesi katselemaan ympärilleen ja sanoi:

— Mikä täältä on poissa?

Äiti istuutui vuoteen laidalle ja laski kätensä hänen otsalleen.

— Kyllä sinulla on hiukan kuumetta.

— Nyt minä tiedän, se on meidän paras taulu. Minne olet pannut sen?

Pienen hiljaisuuden jälkeen sanoi äiti:

— Meidän kai täytyy myydä se, että saisimme rahaa.

Tytön silmät suurenivat ja säikähtivät.

— Sitä sinä et saa tehdä. Kuinka sinä voit sanoa niin. Sinä tahdot kiusata minua!

Äiti huojutti ääneti päätään.

— Äsh, sanoi tyttö. — Tämä iänikuinen köyhyys!

Äiti näki, että hänen sisässään myrskysi. Hän puri hammasta, kyyneleet tulivat silmiin.

— Viisi lasta, toinen toistaan terveempiä ja nälkäisempiä, eikä ole mitä syödä!

Tämän lausui nuori Letta ja purskahti nauramaan. Ja nauroi siinä hirtehistä naurua.

Äiti tunsi taasen syytöksen lapsensa sanoissa eikä voinut vastata mitään. Hän oli kiitollinen, kun puhelin soi ja hän hetkeksi sai poistua huoneesta. Vanhemmat ovat naivia väkeä ja ajattelevat, että lapset ovat valmiit jakamaan heidän kanssaan kovan päivän aivan niinkuin helpommankin. Mutta ei: lapset eivät tahdo kovia päiviä. Ja mitä heille vastaa, kun he huomauttavat: viisi lasta, toinen toistaan terveempiä ja nälkäisempiä, eikä ole mitä syödä! Äiti tunsi kuinka nämä sanat juottautuivat hänen mieleensä ikäänkuin ne olisivat tulleet poltetuiksi johonkin pintaan.

Puhelimessa kysyttiin Lettaa. Äiti oli juuri kertomassa, että hän on sairas eikä voi tulla, kun Letta karkasi eteiseen ja huusi:

— Minä tulen itse puhumaan. En minä ole sairas —. oi, voi, äiti, joko sinä nyt suljit. Oliko se tyttö vaiko poika?

— Naisen ääni se oli, vastasi äiti.

Ja siinä puhellessaan kiihtyneen lapsensa kanssa, mietti hän kaiken aikaa, mistä päästä alkaisi vaikuttaa häneen. Se ei ollut tehnyt mitään vaikutusta, että taulu oli lähetetty myytäväksi. Letta ei välittänyt taideteoksesta. Mikä hänelle oli rakasta? Kotiko? Äitikö? Joku sisaruksista erikoisesti? Mikä oli tälle tyttöselle pyhää?

Kiihtyneenä seisoi Letta puhelimen edessä.

— Siinä se nyt oli! Minä lähden, minä en ole kipeä. Kuinka sinä sillä lailla voit sulkea puhelimen? Kysymättä kuka puhuu. Nyt en minä tiedä missä tavataan.

— Mutta miksi sinä noin kiihdyt, lapseni?

— No, kun he odottavat ja minä tahdon mennä.

— Etkö sitten olekaan sairas?

— En, en, en! Voi äiti, minä pitäisin sinusta paljon enemmän, jos nyt antaisit minun mennä.

Äiti tarttui hänen käsivarteensa ja veti häntä tuolille viereensä.

— Kuule Letta, sinä et ehkä ollutkaan sairas? Puhutaanpa hiukan vakavasti. Sinä istuit kahvilassa — katso, kyllä äiti tietää koko jutun.

— No niin, pitihän minun jonnekin mennä, en suinkaan minä voinut kadulle jäädä. Kamalat te olette kaikki! Oli onni, että pääsin jonnekin, olisin voinut pyörtyä…

— Ja Yngve Lax pelasti sinut ja virvoitti sinua kahvilassa. Oliko hänkin ehkä sairas, vai tiesikö hän sinun sairastuvan?

— Tommi, se roisto! Se on Tommi, joka on tämän kaiken kertonut. Jos minä kertoisin mitä Tommi tekee — aijai, kyllä se on tekopyhä. Minä puhun vielä kaikki hänen salaisuutensa…

— Anna sinä veljesi olla, kyllä minä tiedän hänen asiansa. Mutta etkö yhtään ajattele isää — luuletko, että hän olisi pitänyt tästä? Sinä olet koulutyttö ja ensimmäinen velvollisuutesi on suorittaa opintosi kunnialla.

— Mutta minäpä en aio jatkaa, äiti. Minä saan ehdot matematiikassa, tai ehkä jään luokalle. Ja ehkä tulee vielä muitakin ehtoja.

— Vai niin, vai niin — ovatpa nämä hauskoja uutisia.

— Niin. Minä olen päättänyt erota.

— Ja sinä luulet, että äitisi suostuu siihen.

— Et suinkaan sinä tahdo, että minä istun luokalla kaksi vuotta.

— En. Saat kesän aikana lukea ehtosi. Sinulle ei tulekaan loma-aikaa, koska olet laiskotellut lukukauden aikana.

— Mutta entä jos jään luokalle.

— Sitten istut luokalla kaksi vuotta.

— Äiti, minulla on jo paikka. Minä saan tuhat markkaa kuussa.

— Vai niin, vai niin. Ja mikä merkillinen paikka se on, johon otetaan koulutyttöjä ja joille maksetaan tuhat markkaa?

— Se on nyt sama se. Konttoripaikka se on. Ei siellä muille makseta sillä lailla.

— Sinä siis vain olet niin suosiossa.

— Minä!

Hän seisoi uppiniskaisena äidin edessä, hiusten runsaus valuen kuin kulta alas tummaa pukua ja kasvot hehkuen ja nauraen. Hän oli kuin itse nuoruuden uhma vanhuuden järkeilyn edessä, itse nuoruus, joka ei tahdo ottaa vastaan mitään valmiita kokemuksia, ainoastaan itse kokea. Äiti kävi yhä neuvottomammaksi häntä katsellessaan ja koetti voimiensa takaa salata sitä. Hän ei itse asiassa tuntenut lastaan. Missä olivat hänen silmänsä olleet, kun ei hän ollut nähnyt, miten rehevään kasvuun tämä tyttönen oli puhjennut. Nyt olisi hän tarvinnut vanhaa tätiä. Ei ikinä Letta olisi esiintynyt tällä tavalla, jos täti olisi ollut kotona. Sekö kauppiaantytär sieltä vuosisadan takaa kummitteli tässä tytössä? Äiti katseli häntä voittaakseen aikaa. Hänhän ei enää ollut tekemisissä lapsen, vaan kokeneen ihmisen kanssa.

— Letta raukka, sanoi hän vihdoin, — ei tule kysymykseenkään, että sinä lopetat koulun.

— Mutta Tommikin lopettaa!

— Se ei ole totta.

— Onpas, koska he perustavat osakeyhtiön.

— Älä puhu tyhmyyksiä. Huomaan, että olen ollut sinulle liian hyvä, lapsi raukka. Nyt otetaan kiinni kovin kourin. Mitään sairaustodistusta en anna, koska et ole ollut sairas.

Letta purskahti nauruun.

— Niinkuin en minä itse osaisi sitä kirjoittaa.

— Mitä sinä puhut, eihän sinun todistuksesi kelpaa.

— Minä kirjoitan sinun nimesi yhtä hyvin kuin sinä itse.

— Letta — mitä sinä sanot!

— Niin Tommikin tekee. Sinä luulet, että tuo lellipoikasi on niin kiltti ja kuuliainen. Kuuntele vain, eikö se tänäkin yönä, kun me muut nukumme, hyppää aidan yli Miramarin puolelle. Kunhan eivät vain Yngven kanssa joutuisi miekkasille. Saisit olla kiitollinen, jos minä hiukan vieroitan Yngveä kauniista äitipuolesta. Eihän ole ensinkään sanottu, että Tommi voittaisi. Entä sitten, jos juon lasin viskiä Yngven kanssa. Hän on hauska poika ja pitää minusta. Ja minä huvittelen hiukkasen hänen kanssaan. En muuta. Mutta tänä iltana minä menen.

Viime sanat kuullessaan äiti nopeasti nousi pystyyn.

— Sinä et mene minnekään.

Äiti ja tytär painivat siinä kevätillassa. Se oli siveellistä painia, mutta totta puhuen, myöskin suoranaista käsikähmää. Äiti pääsi sinä iltana voitolle, mutta hän tunsi, että hän vastaisuudessa tulee jäämään alakynteen. Koti tuskin enää kasvattaa näitä lapsia. Heillä on edessään elämän koulu. Muutenkin tuntui sillä hetkellä koti menettäneen sen sisällön, mikä sillä oli ollut. Aidat tuntuivat kaatuneen ja maailman hälinä ajoi meluten ja tomuttaen yli sen mikä ennen oli ollut suljettua pyhäkköä. Kuinka vähän suojelevatkaan kotia lukot ja aidat.

Letta makasi vuoteellaan ja itki. Häneltä ei saanut sanaa vastaukseksi, kun häneltä jotain kysyi.

Heinin kihlasormus oli totisesti tullut kummalliseksi välikappaleeksi. Heini oli uhrannut sen. Se vaelsi nyt tuntemattomilla teillä. Oliko se pelastava Tommin? Lettako sen oli kuljettanut ulkopuolelle pihan piirin? Saattaako täti uuden kerran mennä veteen? Oliko sormus vielä tarjoilijatytön sormessa? Missä viipyi Tommi?

Äiti teki jo samanlaisia kysymyksiä kuin hänen pieni poikansa. Hänen ajatuksensa hyppelivät järjettömästi toisesta asiasta toiseen.

Ystävä, oletko sinä siinä!

Ikäänkuin se olisi tietänyt, että hänen oli vaikea olla, se tuli ja etsi kylmällä kostealla kuonollaan hänen kättänsä.

Sinun tähtesi on vaikeaa jättää tätä kotia. Tämä on ollut sinun pihasi ja porttisi. Ja sinä, jos kuka, olet suojellut tätä kotia. Tämä on ollut sinun maailmasi. Herra toi sinut pienenä raukkana takkinsa sisällä.

Kyyneleet eivät saa tulla. Nyt on aivan toista ajateltavaa. Nyt maksetaan laskuja, nyt on se aika. Tahtoa tarvitaan ja tarmoa. Onko tuo pieni poikakin jo sairas? Hänen kysymyksensä eivät ennen ole olleet juuri tällaisia. Silmien eteen aukeaa niin outoja näköaloja: kuinka tämä lapsi kerran on totuudenetsijä Mikael Surpaeuksen tapaan. Hertta ja Ellida — heistä tulee ehkä jotakin sentapaista kuin isä ja äiti. Tommi ja Letta, mitä tulee heistä? Aika on sairas — tahtoa, tahtoa ja tarmoa!

Niin, ilta tuolla ulkona on taasen ihmeellinen. Ei enää näe tehdä työtä eikä hentoisi sytyttää tulta. Puut ovat käyneet aivan vihreiksi. Omenapuut kukkivat. Mehiläiset eivät asetu lainkaan levolle. Linnut tekevät pesää, satakieli yksin vaikenee. Autot ajavat alas mäkeä ikäänkuin suoraan mereen. Vesi on kuin verta.

Tekla Surpaeus seisoi keskellä pihamaata ja kaikki ratkaisemattomat asiat velloivat kuin aallokko hänen ympärillään. Hän toisteli sanoja tahto ja tarmo, mutta hänellä ei ollut kumpaakaan. Heini ja Lida seisoivat yhtäkkiä hänen edessään.

— Äiti, missä täti saattaa viipyä? sanoi Lida. — Tämä on niin kummallista. Hänellähän ei ole tuttavia eikä hän koskaan ole tahtonut käydä missään. Hän on kuitenkin ollut niin hyvä meille. Minä olen niin levoton.

— Ehkä hän on mennyt setien luo.

— Eihän heillä ole hänelle tilaa yöksi. Ettei hänelle vain olisi tapahtunut jotakin, jokin auto… tai juopunut.

Oli todella paljon juopuneita liikkeellä.

— Mutta entä jos täti on huoneessaan? johtui äidin mieleen.

— Ei hän ole voinut päästä sinne kenenkään näkemättä.

Hertta nousi keinusta ja läksi yläkertaan.

— Äiti, jatkoi Lida, käsi ystävättärensä olkapään ympärillä, — Heini ei itse tahdo sitä sanoa, mutta hän haluaisi tämän yön olla muualla… Häntähän on niin pyydetty sinne — no, tietäähän äiti. Älä puhu mitään nyt, Heini, vaan lähde. Minä saatan sinua, en ensinkään pelkää. Kyllä äiti ymmärtää, ei hän pahastu. Tulemme saattamaan Hertan kanssa.

— Niin, täti, alkoi Heini, — minä olen kauhea ihminen. Paha, paha minä olen. Täti ei kysy minulta, huomenna se on ohi. Minä nukun sen pois. En voi sanoa sitä. Oi täti, täti, jos se olisi ollut joku muu, mutta Tommi! Kun minä olen aina niin paljon pitänyt hänestä. Jos minä olen täällä, niin minä en jaksa hillitä pahaa kieltäni, vaan minä sanon hänelle, että hän on… että minusta hän… Sentähden menen pois, kunnes olen voittanut sen.

Tommin äiti katsoi Heinin suloisiin kiihtyneihin kasvoihin, jotka rukoilivat anteeksi, että hän ei ollut voinut luopua kihlasormuksestaan ilman kärsimystä. Tommin äiti nosti käsivartensa, joka nyt tuntui kovin painavan, etsi kädellään Heinin vasemman käden ja haki sanoja. Hän löysi vain jotain tyhjää.

— Rakas lapsi, sinun ei olisi pitänyt antaa sitä, kun se on sinulle niin vaikeaa. Sinun ei olisi pitänyt… Enhän minä voi vastata, saatko sen takaisin.

Heini varisti kyyneliä silmistään ja nauroi.

— Huomenna olen taas kiltti. Olenkin ollut niin tyhmä. Olen sähköttänyt Halvorille. Ehkä hän huomenna on täällä. Menen nyt yöksi muualle, täti kulta suo minulle anteeksi. Huomenna olen taas kiltti tyttö. Ehkä myös saan kuulla jotain Titsia tädistä. En tiedä, miksi olen niin levoton. »Kuolemanpäivä on parempi kuin syntymäpäivä» — ne sanat soivat lakkaamatta korvissani. Varmaan ne ovat raamatusta. Hyvää yötä, rakas täti.

Tytöt läksivät ja äiti oli yksin nuorimpien lastensa kanssa.

Hänen ajatuksensa tarttuivat heti siihen asiaan, joka oudosti kaivellen oli aamusta lähtien liikkunut hänen sisimmässään: eikö lasten isän rakkaus kuulunutkaan niin yksinomaan hänelle kuin hän oli luullut? Kiinteää yhteistä elämää he olivat eläneet. Ainoastaan lasten rankaisemisesta he olivat olleet erimieliset. Isä oli aina ollut ankaruuden puolella ja äiti aina hyvyyden. Nyt oli liian myöhäistä. Isä oli usein lähettänyt lapset tädin luo — äiti muisti sen nyt, silloin ei hän ollut kiinnittänyt siihen huomiota. Loukattu ylpeys, joka hänet oli vallannut tädin puhuessa, alkoi muuttua suruksi. Eikö hän miehensä eläessä ollutkaan omistanut miestään? Ja nyt, hänen kuoltuaan, ei hän omistanut lapsiaan. Mitä varten hän siis eli? Elämä seisoi ja tarjosi rautaista sormustaan. Loppujen lopuksi ei hänelläkään ollut muuta tehtävää kuin paikata ja parsia lapsilleen ja rakentaa omaa itseään. Mitä varten? Kuolemaako? Kuoleman päivä on parempi kuin syntymäpäivä.

Minä en tiedä mitä varten minä elän, mutta minä tiedän, että minulla on edessä ilonpäiviä, jos lapseni kääntyvät sille tielle, mitä heidän isänsä kulki. Minun täytyy kaukaa ja näkymättömästi johtaa heidät sinne, koska minä tiedän, että se tie vie mielenrauhaan.

Mielenrauhaan!

Ei ole mitään muuta maailmassa, jota kannattaa tavoitella kuin mielenrauha. Se on se, jonka vanhemmat ovat velkaa lapsilleen.

Äiti tapasi itsensä istumassa portailla pienen poikansa ja koiran kanssa. Käden koskettaessa lapsen hiuksia hän yhtäkkiä muisti, mitä oli tapahtunut ja kuinka suurten vaikeuksien edessä hän oli. Mielenrauha — oliko hän keskellä hätäänsä löytänyt sen sanan, joka hänet pelasti? Oliko hänelle annettu tämä vilvoittava sana, jottei hän menehtyisi? Siinä oli kaiken päämäärä, koko elämän tarkoitus.

Mutta mielenrauhaan päästään vain puhtain sydämin. Ja muistin palatessa hän yhtäkkiä käsitti, että hänen vaelluksensa oli täynnä tahraa ja että hän tänään viimeiseksi oli kulkenut poispäin mielenrauhasta, elämän ainoasta tavoiteltavasta arvosta: hän oli solvannut ihmistä, joka hänen miehelleen oli ollut kuin äiti. Miten ihminen saattoikaan tehdä jotakin sellaista.

— Lulu, lapseni, sanoi hän säikähtäen, — oletko sinä sairas? Onko sinun poskesi kuuma? Mitä — itketkö sinä? Ethän toki. Mutta Lulu! Katsohan kuinka Ystäväkin tulee surulliseksi. Miksi sinä itket tuolla tavalla? Sano toki äidille. Lulu, Lulu — mutta nyt ei äiti yhtään ymmärrä!

Lapsi ravisti päätään äidin kainalossa ja itki hillittömästi.

— Sinä et… saa sanoa… saa sanoa Lulu! Minä olen Ludvig. Et saa, et saa! Kaikki nauravat, kun meillä on kaikilla sellaiset nimet!

Vihdoin käsitti äiti, että koulussa oli puhuttu. Ja naurettu.

— Niinkö, sanoi hän, — no, me sanomme sitten Ludvig! Sinä oletkin jo suuri poika. Katso, sanoimme »Lulu» vain siksi, että sinä itse niin sanoit, kun olit pieni.

— Mutta Letta ei tottele! sanoi poika ja lakkasi itkemästä.

— Kyllä hän tottelee, kun ymmärtää.

Mielenrauha.

Jumala itsekö antoi hänelle ihmeellisen sanan. Ja niin yksinkertainen oli asia, mutta niin suuri hätä oli ihmisellä täytynyt olla ennenkuin hän sen löysi. Mikä vapahdus ja kevennys. Mielenrauha — olisivat ihmiset tietäneet, mikä määrä oli kaikella. Tämä ihana, vilpoinen päämäärä. On niinkuin tomu putoaisi yltä, kun vain ajatteleekin tätä sanaa. Jos voisi lapsilleen neuvoa sen tienpään, joka vie mielenrauhaan. Yhdentekevää missä yhteiskunnallisessa asemassa he ovat, mitä työtä he tekevät, kunhan vain kulkevat kohti tätä määrää. Jumala, Jumala, sinä olet hyvä.

Äiti nousi, nosti käsillään painavan pienen poikansa korkealle ilmaan, nauroi ja pani hänet alas. Ja kuiskasi hänelle, että hän juoksisi hakemaan pallon. Niin, niin, pallon! Se oli Ludvigin omassa kamarissa. No, miksei lapsi totellut. Palloa äiti pyysi. Leikkiä heidän täytyi, kun oli näin kaunis ilta. Ei ole niin pimeä, ettei vielä näkisi.

— Ja tuo Letta mukaan! huusi hän lapsensa jälkeen.

Ja hän seisoi pihalla ja otti vastaan pallon, kun poika tuli. He asettuivat vastatusten hiekkakentälle ja alkoivat heitellä palloa. Ja he juoksivat molemmat ja nauroivat. Ja koira juoksi ja leikki. Letta tuli portaille eikä saanut aikaa jurottelemiseen, sillä äiti paiskasi pallon suoraan häntä päin ja hänen täytyi ottaa se käsiinsä, jollei mielinyt saada sitä otsaansa. Mutta hän oli suuttunut ja tahtoi sen näyttää, ja heitti pallon suinpäin jonnekin. Ja se lensi puun oksien väliin ja kaikki lehtisilmut värähtivät, kun se oksien raoitse etsi tietä maahan. Äiti juoksi ottamaan palloa, lapsi juoksi myöskin, kilpaa he juoksivat, mutta Ludvig ehti perille pikemmin ja sai pallon. Neulat lensivät äidin hiuksista, mutta ei ollut aikaa ottaa niitä ylös.

— Tuossa on maali ja tuossa on maali! huusi poika. — Nyt minä poltan sinut, äiti!

He eivät kumpikaan huomanneet, että joku tuli portista ja asettui vaahterakujan päähän katselemaan. Vasta kun pallo lensi sinnepäin, juoksi lapsi puukujaa ylös.

— Tommi! huusi hän ja karkasi samassa takaisin leikkiin.

Ja ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut jatkoivat he. Äiti tiesi, että odotettu rakas oli saapunut ja hänen mukanaan selvittelyn pelätty hetki, mutta hän oli vielä velkaa varhaisvanhalle lapselleen ja juoksi ja nauroi.

— Kun et sinä, äiti, osaa heittää palloa! huusi lapsi. — Aina menee ohi. Muuten sinä kyllä väistät niin, että minun on verraten vaikea polttaa sinua.

— No, kultaseni, sanoi äiti ja pysähtyi hengästyneenä, — joko lopetamme.

Tommi astui nyt ulos lehtikujasta ja virkkoi hymyillen:

— Kas, kas, äiti leikkii.

Äiti ajatteli, että se todella oli kummallista, että hän oli joutunut leikkimään tällaisena elämänsä vaikeana hetkenä. Ja ihmeteltävästi leikki tuntui auttavan häntä tällä hetkellä. Hän ei kuitenkaan sanonut sitä, hymyili vain ja tunsi, että hänen koko olentonsa oli nuortunut ja virkistynyt.

— Kuinka sinun sairas toverisi jaksoi? sanoi hän astellen Tommin vierellä.

— Mikä sairas toveri — ai niin, no kyllähän hän. Olisitte nyt vain leikkineet, se oli niin hauskan näköistä. Ja äitikin, niinkuin mikäkin nuori neiti. Niin, niin.

Äiti hymyili hiukan ujostellen ja alkoi sitten koota ajatuksiaan.

— Ei, sanoi Tommi, — suoraan sanoen en ollut minkään toverin luona, vaan Enok-sedän. Hän lupasi toimittaa rahaa tuolle vanhalle hupsulle, joka täällä soitti päivällismusiikkia. Ja niille muillekin siellä maalla. Hän oli ne unohtanut — siitähän on niin kauan. Ja useille hän sanoi lähettäneensäkin, mutta on ehkä mennyt matkalla hukkaan. Joka tapauksessa hän on luullut, että kaikki on maksettu.

Äidissä leimahti. Hänen huuliltaan oli jo luiskahtamaisillaan, luuliko hän ehkä, että hän oli sisaruksilleenkin suorittanut velkansa. Hän puri kuitenkin kokoon huulensa ja vaikeni. Hänen ajatuksensako lienee pakottanut Tommin puuttumaan juuri tähän puoleen asiasta, vai oliko siitä ollut sedän kanssa puhetta. Tommi jatkoi:

— Muuten, äiti, se on minulle aina ollut käsittämätöntä, millä
Mikael-setä elää. Virkaa hänellä ei ole… Ja kuitenkin väitetään, että
Enok-setä olisi hävittänyt kaikki sisarustensa perinnöt.

Kokonainen kauan ja salaa patoutunut katkeruuden tulva oli pääsemäisillään kahleistaan äidin käsistä. Hän vastasi luonnottoman hiljaa ja kylmästi:

— Hän on hävittänyt kaikki. Isäsi auttoi oikealle ja vasemmalle, minkä saattoi. Ja enemmän kuin olisi jaksanut. Mikael Surpaeuksella on ollut joitakin tilapäisiä tuloja, joitakin pesänselvittelyjä ja disponentin tehtäviä ja sellaisia. Hän tulee toimeen hyvin vähällä, niinkuin tiedät.

— Mutta minkätähden tätä kaikkea on pidetty meiltä niin salassa? kuohahti Tommi, äitinsä teeskennellyn tyyneyden ärsyttämänä.

— Isäsi tahtoi niin, sanoi äiti ikäänkuin hän olisi sieltä täältä koonnut tavut ja haparoiden asettanut ne paikalleen. — Oikea käsi ei saanut tietää mitä vasen teki. Me saimme kaikki käännellä vaatteitamme ja parsia ja paikata, jotta riittäisi jakaa muille. Kyllä minä voisin kertoa paljon, mutta unohtukoot. Isälläsi oli siitä niin paljon iloa ja lohdutusta.

Äiti puri kokoon huulensa. Hän oli kertomaisillaan kieltäymyksistä ja sisällisistä taisteluista, mitä nämä asiat vuosien mittaan olivat hänelle maksaneet. Ja siitä, miten hänen sydämensä hyvyys vähitellen oli kovettunut ja kovettunut. Mutta hänen mieleensä johtui sellaisia tuttuja lauseita kuin: kaikki on niin pian ohi, kaikki käy aina hyvin. Ja niin hän sai hymyn huulilleen ja viihdytteli mielensä läikyntää, niinkuin viihdytellään lasta.

— Me alamme sedän kanssa kovasti tehdä työtä ja ansaita. Setä tahtoo rehellisesti suorittaa kaikki. Lähdepäs sinä, Lulu, viemään pois tuo Ystävä tuosta, se tahrii vaatteeni. Ja tuo minulle kyökistä voileipä. Ei, äiti, älä mene sinä, kyllä hän sen osaa tuoda. Katso, äiti, minä olen ajatellut… ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan, että minä… Uskon, että isäkin suostuisi, kun tuntisi olosuhteet…

Poika oli istuutunut ikkunan alle ja silmäili verenpisaroiden lomitse lahdelle, jonka kalvo himmenevässä illassa oli kuin hopealla kirjailtu silkki. Äiti seisoi oveen nojaten ja ajatteli: nyt se tulee.

— Katso nyt äiti, ei kenenkään ihmisen enää kannata antautua lukutielle. Täytyy olla rikas sitä varten. Miten luulet ihmisen tulevaisuudessa suoriutuvan lukuveloista? Sellaista taakkaa en soisi pahimmalle vihamiehellenikään, saatikka itselleni. Minä rupean afäärimieheksi. Mahdollista, että täytyy käydä vähän kauppakoulua. No, mitä sanot, äiti?

Tekla Surpaeus siveli kädellään ylös, alas oven valkoiseksi maalattua pintaa eikä uskaltanut nostaa katsettaan. Huoneen hämärä oli täynnä heidän molempien salattuja ajatuksia ja tarkoituksia. Ei kuitenkaan tuntunut tukalalta, sillä välkkyvä lahti, tähdet, kevätillan kukkeus ja molempien näiden ihmisten kiintymys toisiinsa määräsivät yhteisesti mielialan sovinnolliseksi.

— No, mitä sanot, äiti? toisti poika.

— En vielä tiedä, vastasi äiti, peläten äänellään särkevänsä hämärää. —
Kerro vähän enemmän.

Lulu tuli ja toi voileivät. Hän oli ne itse tehnyt ja toi ne kädessään. Tätä ei äiti voinut katsella, vaan läksi hakemaan lautasta ja maitoa. Sill'aikaa astui eteiseen Letta. Hän viipyi pikkuisen isän huoneen ovella ja asettui sitten korituoliin vastapäätä veljeään, paljaat käsivarret ristissä yli rinnan.

— No, sanoi Tommi hiukan ärtyneenä. — Yngve läksi isänsä kanssa — tai he lähtevät kai vähän myöhemmin. Hän käski sanoa, että hän odottaa sinua huomenna tavalliseen aikaan tavallisella paikalla. Katso ettet petä häntä, niinkuin tänään. Hän oli suuttunut.

Tytön käsivarret paistoivat pimeässä ja kengänkärki värähteli levottomasti.

— Arvasinhan minä, sanoi hän, — mutta minun syyni se ei ole. Kyllä sinun kelpaa, menet ja tulet ja teet mitä tahdot. Mutta minä! Minua vartioivat lohikäärmeet joka taholla. Tyhmä minä sittenkin olin, olisin mennyt vain. Hertta se on itse päälohikäärme. Saat nähdä, äiti ei anna sinun erota koulusta, ei hän anna minunkaan. Ja köyhyydestä ja puutteesta vain puhutaan. Ei mitään toivoa näy olevan uusista kesävaatteista. En minä viitsisi Yngveltäkään ottaa — ja uskaltaako niitä sitten panna ylleen. Hertta huutaa heti niin että koko kaupunki kuulee.

— Odota nyt vähän aikaa, kyllä saatte kaikki, tiuskasi Tommi. — No, saatte, saatte.

Sisar sävähti ja painui yli pöydän veljeään vasten.

— Saamme, sanot. Mistä sinä saat rahaa? No kerro nyt. En minä puhu kenellekään. Teettekö afäärejä Enok-sedän kanssa? Niitä rahoja ei äiti huoli. Vaikka olisi aivan oikein, että setä maksaisi meille, kun hän on ottanut kaikki isän rahat. Sanokin hänelle, että hänen pitää maksaa.

— Älä nyt siinä, kyllähän hän tietää.

— Mitä hän tietää! Sellainen lurjus. En yhtään ihmettele, ettei isä antanut hänen tulla tänne. En tietänyt, että hän oli sellainen.

— Kyllä hän hoitaa asiansa, ole sinä hiljaa vain. Kauanpa se äiti viipyy.

— Onko sinulla kiire?

— Kuinka niin?

— Aiotko vielä jonnekin?

— Nukkumaan tietysti.

— Nukkumaan?

— Mitä sinä naurat?

— En mitään, en mitään.

— Minä en kärsi sitä — että tiedätkin.

— Herra jess sentään! Ei, ihan totta, häpeän silmät päästäni, kun kuljen kadulla ja kahviloissa. Kaikki katsovat. Hame on lyhyt, hattu ei ole musta vaan vihreä. Kyllä köyhyys on hirvittävä asia.

— Johan minä sanoin, että saatte rahaa.

— Kun vain uskaltaisi uskoa lupaukseesi. Jos teidät saadaan kiinni.

— Mitä sinä höpiset, luuletko meidän tekevän joitakin konnuuksia. Ehei, sellaisiin ei ryhdytä, vaan rehellistä sen olla pitää.

— Roskaa, kun on hulluja lakeja niin kuka niitä noudattaisi. Sinä luulet, etten minä tiedä.

— Et mitään sinä tiedä, ole vaiti vain. Onko täällä vielä tänään etsitty sormusta?

— Ei. Mutta kyllä se oli kaunis sormus, voi hyvänen aika kuinka se oli kaunis tuossa sormessa. Kyllä sen joku ohikulkija otti.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Enhän minä tiedäkään. Mutta minusta tuntuu siltä kuin olisin nähnyt sen kiiltävän kärryjen raiteessa ja sitten se oli poissa. Tai enhän minä tiedä, ehkei se ollut se. Mutta nyt äiti tulee, olen hänelle suuttunut enkä viitsi olla täällä.

Tommi istui lauantai-illan hiljaisuudessa, kun äiti tuli. Hän oli vienyt nuorimman lapsensa nukkumaan ja toi koko tarjottimellisen ruokaa. Hänen kasvoillaan kuvastui vielä se mieliala, mihin hän oli joutunut peitellessään Lulua. Poika oli kiertänyt kädet hänen kaulaansa ja kuiskannut: sano vain »Lulu» kun ollaan kahden. Äiti laski tarjottimen Tommin eteen eikä sytyttänyt tulta vaikka sitä oikeastaan olisi tarvittu. Hän ei tietänyt, että Letta juuri oli lähtenyt siitä mihin hän istuutui.

— Sinä epäilet Enok-setää, sanoi poika syödessään, mutta hän on paljon parempi. Hän maksaa kaikki. Aiomme ruveta yhdessä välittämään kaikkinaista kauppaa. Sedällähän on suuri kokemus. Ja hän osaa englantia. Vuokraamme huoneiston nyt ensi päivästä. Meillä on ollut harvinainen onni, saamme aivan keskustasta… No, mitä sanot?

Äiti puhui taasen hiljaa ja harvakseltaan, jottei särkisi illan kauneutta.

— Minä en tiedä, mitä sanoisin. Ajatellaan. Ja koetetaan ajatella mitä isä sanoisi. Minäkin tahtoisin teiltä lapsilta kysyä, mitä nyt teen. Jotakin täytyy tehdä. Isän eläkehän ei voi riittää. Hautajaiskustannuksista tuli velkaa ja meillä oli ennestäänkin velkaa. Koetammeko vuokrata huoneita, vai myymmekö Niemenkiven — se ostaja, joka on kysynyt huvilaa, tahtoisi vastauksen huomenna…

Tommi ei antanut äitinsä puhua loppuun. Esineet alkoivat meluta ja läiskiä hänen käsissään eikä hän ajatellut illan hiljaisuutta, kun puhui.

— Että sinä voit puhua niin, äiti. Olenhan sanonut sinulle, että hoidan nämä asiat. Minä en tahdo, että tämä koti myydään. Lapset saa kuljettaa kouluun vaikkapa autolla — hankin rahaa, hankin auton, jos niikseen tulee. Mutta en kärsi, että puhutaan myymisestä. Mistä luulet meidän saavan kaupungista huoneita? Kuonoon minä annan mokomallekin ostajalle. Vai vastausta huomenna! Ostakoon hän huvilan vaikkapa kuusta tai Venuksesta, se on sama se. Anna sinä nyt velkojen olla viikon päivät rauhassa, niin kyllä saat rahaa. Mutta älä enää koskaan puhu minulle myymisestä.

Äidin ääni oli käheä, kun hän sanoi:

— Meidän täytyy kaikessa toimia niinkuin isäsi olisi toiminut.

— Tietysti, tietysti. Mutta suoraan sanoen minä en enää jaksa noudattaa tätä alituista punnitsemista ja harkitsemista. Uni minun on, äiti. Titsia-täti siis ei ole tullut vielä? Se on kyllä kummallista, eikö olekin? Kai hän on veljiensä luona.

Äiti kokosi astioita tarjottimelle ja tunsi kammolla, että kaikki taas tänään jää ratkaisematta. Hänellä on edessä yö, jolloin epäilykset taasen saavat mielin määrin raadella häntä, ei mitään hän ole saanut selväksi. Täti on poissa, sormus on poissa, Tommin tulevaisuus on liittymäisillään kapteenin hämäriin päämääriin, huvilan kohtalo on ratkaisematta, Letta on kadonnut huoneeseensa eikä aiokaan tulla lausumaan anteeksipyyntöä. Miten hän saa loppuun tämän yön.

Hän seisoi ääneti pojan edessä ja toivoi Tommilta lievennyksen sanaa.
Hän olisi ollut kiitollinen vaikkapa pienestäkin rohkaisusta.

— Roskaa, sanoi Tommi, — ilmaa kaikki tyynni!

— Mitä sinä tarkoitat? kuiskasi äiti.

— Kaikki tyynni vain. Koko elämä. Tänään elät, huomenna kuolet — mitä tässä kannattaa surra. Mutta äiti, itse olet aina sanonut, että »kaikki on niin pian ohi, että kaikki käy hyvin». Koko punaisen ajan toistit näitä sanoja — ajattelen nimittäin, että toistit niitä sittenkin, kun olin lähtenyt rintamalle.

— Silloin oli toista, sanoi äiti, kaipaus äänessä, ikäänkuin hän olisi puhunut iäksi menneestä onnen ajasta. — Silloin eli isäsi, syyttömyys vallitsi talossa. Ei ollut häpeää, ei ollut rumuutta. Mutta tämä tila on sitä iankaikkista tulta, joka ei lopu…

— Ohoh, äiti — tekisi mieleni sanoa Tekla, pikku Tekla. Sillä sinä olet kuin pelästynyt lapsi, kun sinä sanot: häpeä, rumuus. Aivan niinkuin näkisit aaveita. Kummallista väkeä te olette te vanhanajan ihmiset. Teille on olemassa kaikenlaisia pöpöjä, joita ei nykyaika näe. No, no, no, älä nyt säikähdä… Mennäänkö nukkumaan…

— Tommi, sano minulle: minkä arvoista on elämä, jollei meillä ole mitään pyhää?

— Suoraan sanoen: se ei olekaan minkään arvoinen. Mutta hauska se voi olla tai ikävä. Ja miksemme tekisi sitä niin hauskaksi kuin mahdollista. Mutta puhutaan näistä huomenna. Nyt mennään nukkumaan. Hyvin sinä voit nukkua, äiti, sillä sinä et ole tehnyt mitään rumaa etkä häpeällistä.

Äiti viivytteli pitelemällä pojan kättä. Ja taasen he seisoivat silmä silmää vastaan.

— Saatko sinä unta? kuiskasi äiti.

— Nukun kuin pölkky.

Äiti kuuli hänen askeltensa nopeasti laskeutuvan alas ja sitten siirtyvän niille portaille, jotka johtivat puutarhasta vinttikamariin.

Kuin pölkky, toisti hän. Onko hänen sydämensäkin puuta? Ovatko sydämet yleensä nykyään puuta? Onko onnellisempaa omistaa puusydän, joka ei tunne muuta kuin hauskan ja ikävän? Ei kärsimystä, ei häpeää, ei pyhää…

Puutarhassa hohtivat omenapuut kuun säteiden valaisemina kuin hanki sydäntalven revontulten alla. Pyhää siellä oli ja hiljaista kuin kuolemassa.

Lida ja Hertta tulivat kotiin ja puhelivat kiihkeästi tullessaan. He olivat kohdanneet setä Gabrielin, ja Titsia-täti ei ollut siellä. Setä oli soittanut tänne, mutta ei saanut vastausta. Hän lupasi mennä poliisiin. Varmaan oli jotakin tapahtunut.

— Kuinka äiti saattoikin olla hänelle niin kova?

Lida sen sanoi ja istuutui Tommin äskeiselle paikalle ja purskahti itkuun.

— Mikä meille tulee eteen, jos hän todella… Hän oli antanut äidilleen sanan, kun äiti oli kuolemaisillaan, ettei hän jätä sisaruksiaan. Ajattele, että joku ihminen voi vaatia toiselta sellaista. Ja tuo toinen on pitänyt sanansa. Setä kertoi, täti itse ei ole koskaan sitä kertonut. Voi, äiti, äiti, ei yhtä rauhan päivää ole meillä!

Ei yhtä rauhan päivää. Ei rauhaa, ei mielenrauhaa.

Tekla Surpaeus liikkui huoneissa askarrellen. Talo hiljeni ja ulkona hiljeni. Linnutkin hiljenivät. Vain tieltä kuului silloin tällöin poikain ja tyttöjen naurua. Joskus valaisivat auton lyhdyt pihamaan, tehden vastapuhjenneet puut maahan valuvine varjoineen epätodellisen reheviksi. Maan tuoksu oli niin väkevä, että se miltei höyryten täytti ilman.

Tekla Surpaeus asteli tottumuksesta porteille, valvoakseen, että ne olisivat lukossa. Maantien melskeen ja hänen kotinsa välillä itse asiassa ei enää ollut raja-aitoja. Mullan höyry tulvi juovuttaen sieraimiin ja vilvoitti ohimoja. Kuinka ihanaa on oleva kerran elämän helteen jälkeen nukkua mullassa turpeen alla.

Mitä?

Rakennuksen seinää vasten erottautui varjo, joka hiljaa liikkui alaspäin.

Tekla Surpaeus jähmettyi siihen paikkaan ja tuijotti varjoon. Hän kuuli jo askeleetkin. Hitaat, varovat askeleet. Varjo tuli alas portaita, astui hiekkakäytävän yli, sitten kukkapenkereen poikki, sitten marjapensaiden lomitse omenapuiden alle ja siitä aidan luo. Aita risahti ja kuului jymähdys, kun mies aidalta hyppäsi nurmeen. Ei enää näkynyt mitään. Mutta Tekla Surpaeus tiesi jo, kuka se oli ollut.

Silloin hän tunsi kuinka tahdon miekka putosi hänen kädestään, hänen voimansa loppuivat ja aallot löivät yhteen yli hänen päänsä. Ilma ympärillä tiheni ja tukahutti. Totuus on painunut pohjaan ja valhe vallitsee. Vainajat takoivat lasten kohtalot ja elävien on turhaa taistella. Tuolla hiipii rakkain lapsi. Pois jonnekin sitä näkemästä, pakoon! Hän tuli erään tutun oven eteen. Kynnyksellä olivat muistot, onnellisten, syyttömien aikojen muistot: ei tästä yli. Minne sitten? Järveenkö? Vanha täti, odota, täällä on yksi, joka tulee mukaan. Mutta hän ei jaksanut mennä takaisinkaan. Ei eteenpäin eikä taaksepäin hän päässyt. Yö piteli häntä ja syytökset.

Vihdoin hän mursi muistojen rivit. Hän tunsi, kuinka hänen kätensä
tekivät raakaa työtä. Syyllisyys polki raa'asti syyttömyyden.
Häpeällistä se oli. Häpeä oli hänen sielussaan, häpeä hänen kodissaan.
Syyllisyys täytti sakeana ilman. Sitä oli niin kauas kuin ajatus kantoi.

Mutta syyllisyyden mukana tulee onnettomuus.

IV

Satakielet soittelivat Tommi Surpaeuksen mielessä, kun hän kevätyössä asteli yli solisevien purojen. Luonto vaikeni ympärillä, oli se aika vuorokaudesta, jolloin käki ja korpirastas lepäävät. Mutta nuorelle Tommille oli tullut yö, jota hän kaiken kevättä oli toivonut — yö, jolloin konsuli ja hänen poikansa olivat poissa.

Niitä asioita, joita varten he olivat lähteneet, ei voinut toimittaa päivällä. Kukin oli haarallaan, yhtä tärkeissä toimissa.

He ovat poissa, poissa — vihdoinkin! Ah Raina, Raina… Tommi Surpaeuksen sielussa soi ja solisi. Hän ei nähnyt koivuja, jotka nuorissa lehvissään värähtelivät mäenrinteessä, hän ei huomannut niiden tuoksua. Ei hän liioin kiinnittänyt huomiota kukkasiin, joita niitty ojien varsilla oli valkeanaan. Hänen silmissään väikkyi pitseihin ja harsoihin verhottu olento, joka nyt vihdoinkin on hänen. Pitkien ponnistusten jälkeen. Hänen edeltään pakeni jokin valkea jalka, vetäytyen silkkisiin laskoksiin. Pysähdy, pysähdy…

Turhaan pakenet, olet minun, olet minun vihdoinkin!

Hän kiiruhti ikäänkuin olisi pelännyt, että jotain sittenkin tulee väliin. Yö voi loppua ja aamu koittaa! Tai ties mitä voi tapahtua. Jolleivät ne juuttaat ole lähteneetkään, tai jos äkkiarvaamatta palaavat matkaltaan vakoillakseen häntä. Vakoilleet ovat he kaiken aikaa. Varkain on ollut otettava joka hetki ylhäällä Rainan luona. Se parani hiukan senjälkeen, kun Yngve iski silmänsä Lettaan. Mutta ties mitä konsuli taas on luvannut pojalleen saadaksensa hänet salaliittoon kanssaan. Ratsuahan Yngve toivoo. Ehkä se on se, joka nyt on luvattu. Mutta tämä yö on heillekin tärkeä yö — kallis saalis on kysymyksessä. Huominen yö on tärkeä sekin, tärkeä varsinkin Tommille. Hänen täytyy saada rahaa! Eikä siinä pienet summat riitä. Kun myy sielunsa, niin myy kaihista. Sellaista sielun myymistä tämä on, sitä ei voi kieltää. Mutta missäpä ne puhtaat asiat nykyaikana ovat. Roskaa, ilmaa. Rahaa täytyy saada hinnalla millä hyvänsä. Huomisyö on sitä varten. Tämä yö on toisia tarkoituksia varten. Onnea varten.

Raina, Raina, täällä on kihlasormus. Täksi yöksi annetaan se sinulle. Oletko koskaan nähnyt näin kaunista sormusta? Sinä pidät kaikesta kielletystä: tämä on itse kielletyn puun hedelmä. Odota vähän. Pian, pian olen siellä!

Matka tuntui pitkältä, vaikka Miramarin katot olivat juuri tuossa lehtojen takana. Hänen kulkunsa oli juoksua. Perhana — oliko siinä vesilätäkkö. Kuka häntä koettaakaan nyt pidätellä? Joku makaa polvillaan ja kietoo kahleita hänen jalkojensa ympärille.

Hän kyllä tiesi kuka se oli ja hän pusersi käden nyrkiksi taskussaan.

Antakaa te minun mennä, ette kutsu minua rukouksilla takaisin. Älkää kuluttako polvianne, se on turhaa. Seuratkaa te omaa katkismustanne, minä seuraan omaani. Teidän katkismuksenne perustuu sanoihin: ei sinun pidä — minun katkismukseni sanoihin: sinun pitää. Minulla on tällä hetkellä yksi ainoa tärkeä asia, kaikki muu on roskaa, kaiken muun minä revin rikki kuin hämähäkinseitin. Harsot ja pitsit, kaikki minä revin rikki — minä tahdon elää.

Huomenna minä pelastan kotini. Se on hauskaa vaaraa univormupirujen juonien keskellä. Mutta tänään minä suutelen naisen valkoista jalkaa. Hän sanoo ettei koskaan ole rakastanut muita kuin minua — ehkä se on totta. Hän kietoo minut hiustensa mantteliin. Hänen hiuksensa tuoksuvat, hänellä on maailman kauneimmat hiukset.

Tommi Surpaeus tunsi yhtäkkiä, että lehtokin tuoksui. Hän näki yhtäkkiä, että koivutkin värisivät. Hän näki purot ja kukkaset ja heikon rusotuksen korkeudessa tiheän hämärän takana. Onko tuo jo aamua? Kaikki oli hiljaista onnen odotusta. Hän itsekin hiljensi askeliaan ja hengitti. Yön ilma oli kuin yksi ainoa vilpoinen ja tuoksuva suudelma. Hänen tuli ikävä, niin että hänen täytyi juosta. Ja siinä juostessaan hiersi hän toisella kädellään valkovuokkoja, joita oli riipaissut mukaansa. Pyörryttävä kaipaus ajoi häntä eteenpäin. Ei, tätä sormusta ei hän enää anna pois, se on hänen oma sormuksensa. Tänä yönä se on Rainan kädessä, mutta se on hänen ja Raina on hänen.

Mitä perhanaa — Rainan huoneessa on tulta. Tuli syttyy ja sammuu. Sillä on jokin tarkoitus. Se on merkinanto, se on varoitus. Pirut ja paholaiset, sinne on tullut joku, hän ei ole yksin, kaikki on mennyttä! Tai leikkiikö hän, tervehtiikö hän? Kuka sinne olisi voinut tulla tähän aikaan yöllä? Konsuliko ja hänen poikansa? Raina, sinä, leikitteletkö, vai mikä on? Minä en anna pois sinua, on jo myöhäistä, en enää voi…

Siellä on tulta muissakin huoneissa, uutimien raoista sen näkee. Siellä on vieraita. Olisiko Yngven ja rakennusmestarin retki epäonnistunut? Tulta, selvästi.

Tultuaan vakuuttuneeksi tästä pysähtyi Tommi puun suojaan ja puri kokoon hampaansa. Raivostuttavaa se oli. Äskeisen odotuksen huuma vaihtui silmänräpäyksessä vihaksi, Rainaa vastaan, konsulia, Yngveä, kaikkia vastaan. Yngveä varsinkin. Jos hän olisi ollut lähettyvillä, olisi hän lyönyt häntä kasvoihin. Hän pusersi sormusta käsissään niin, että luuli sen litistyvän. Juuri niin: litistyä sen piti, kihlasormuksen, joka ei saanutkaan kihlata! Jalkain alle se oli poljettava, rikki helmet ja timantit.

No niin — roskaa, ilmaa! Tulee toisia öitä. Älkää luulkokaan, te rukoilijat, että olette minut lannistaneet. Te olette tällä kertaa minut voittaneet, mutta minä sanon teille: sinun pitää rakastaa niin kauan kuin veri virtaa suonissasi — huomenna saatat olla kylmänä.

Hän naurahti ja paiskasi ruohot kädestään. Häntä hävetti tämä epäonnistuminen ikäänkuin joku olisi ollut sitä näkemässä ja nauranut häntä. Ja taittaakseen tältä naurulta kärjen, hän nauroi itsekin.

No niin, lähdetään kotiin nukkumaan. Ei tämä koko maailman asia ole. Kaunis ilta, kaunis niitty ja tuollahan on kuukin. Mennään huomenna kiltisti kouluun. Olisi sentään hyvä päästä kunnialla luokalta. Kunhan eivät saisi vihiä siitä huomisiltaisesta. Mutta mistäpä ne. Kyllä se niin taitavasti on järjestetty. Ja sitten rahat pöytään ennenkuin asianajaja ehtii pesiä Niemenkiveen. Letta, se pahuksen tyttö, se tietää jotakin ja sen kieli ei ole luotettavimpia.

— Hohoi — hohoi!

Se on Raina. Hän huutaa ikkunastaan. Onko hän hullu? Ja nyt huutaa joku toinenkin, mitä perhanaa he tarkoittavat? Tietysti ei auta muu kuin lähteä perille ja näyttää rehellistä naamaa. Raina on sentään katala, kun asettaa hänet tällaiseen välikäteen. Mitä hemmettiä tässä nyt sitten sanoo syyksi yölliseen kävelyyn? Sammakkoja metsästämässä — hm. Ei juuri muita elukoita ole liikkeellä. Katselemassa yön kauneutta — ja miksi juuri märällä niityllä Miramarin alla? Täytyy kuin täytyykin tekaista jokin hyvä juttu. Jotakin poliisien silmälläpidosta voi keittää kokoon, — jotakin valmistuksista huomista ehtoota varten.

Turha vaiva, hän huomasi ojentaessaan Yngvelle kätensä, että Raina oli pitänyt huolen kaikesta. Yngve tuli vastaan aidalle, paiskasi savukkeen ojaan ja rupesi heti puhumaan:

— Missä hiidessä sinä niin olet viipynyt. Siitähän jo on runsas tunti, kun äiti sinulle soitti. Sinähän tarvitset pukeutuaksesi yhtä paljon aikaa kuin paras primadonna. Täällä on helkkarin puute miehistä. Hyvä joka tapauksessa että tulet. Voit jäädä tänne yöksi. No, skruuvaamiseen tietysti, mihinkäs muuten. Pappahan on afäärimatkalla niinkuin tiedät ja palaa huomenna vasta. Oikeastaan ei hänen sopisi vielä huomenna tulla, mutta on diplomaattikutsut illalla eikä hän voi olla niistä poissa. Joko olit ehtinyt sänkyyn? Suuttuiko mammasi hyvin? Kyllä minä hänelle selitän, kun tavataan. Täällä on auto pihassa, pitää lähteä faareja kyytiin. No, niitä on täällä sekä lähtemään että jäämään — talo täynnä. Meidän Rainan jalka on vähän pipi, niinkuin tiedät, mutta mukana hän silti on, toinen jalka tohvelissa.

Yngve puhui luonnottoman ääneen, ikäänkuin julistaakseen tärkeitä totuuksia näkymättömille olennoille, jotka yön peitossa niitä odottivat. Salapoliisit tietysti. Tommista tuntui kuitenkin, että nämä varokeinot olivat liian läpinäkyvää laatua ja hän ryhtyi heti parantelemaan.

— Hittoako sinä huudat, kuulenhan minä vähemmällä. Luulin minä nyt täällä olevan parempiakin asioita kuin skruuvaaminen. Hälytetäänkö ihmisiä nyt vuoteesta skruuvaamaan. Minä menen kotiin yksintein.

— Etkä menekään, ne ovat lyöneet vetoa, selitän heti. Kehenkä sitten turvaa, jollei naapuriin. Veto on veto, ei se mikään turha ole. Se on se rakennusmestari, joka sotkee ja tahtoo pois. Tai totta puhuen, hänellä on kokouskin, niin, keskellä yötä.

— En minä rupea. Lähden kotiin.

Yngve veti häntä kovakouraisesti käsivarresta ja he astuivat auton ohi, jonka etuistuimella tuttu kuljettaja nuokkui. Tommi torui kaiken aikaa vastaan ja Yngve pyysi ja vakuutteli. He olivat niin kovaääniset, että olisi voinut uskoa poliisin väliintulon piakkoin tarpeelliseksi. Samaan aikaan oli kuitenkin liike tiellä käynyt vilkkaaksi, jopa remuavaksikin, juhlat pallokentällä kun nyt olivat loppuneet ja iloisin osa yleisöä palasi. Mahdollisesti täytyi siis järjestyksenvalvojien pysytellä siellä.

Eteisessä, joka ei ollut valaistu, seisoi talon emäntä, yllään pitkät vaaleat vaatteet, käsi ojennettuna tulijaa vastaan.

— Anna anteeksi, sanoi hän kuiskaten, — että minä näin myöhään hälytin sinut tänne, mutta…

Tommi ehti ajatella: jo kaksi viikkoa sitten tiesit tämän päivän ja lupasit minulle tämän yön. Silloin kävi Yngve kiinni keskusteluun, kuiskaten hänkin:

— Nuuskijat ovat kierrelleet nurkissa. Toissayönä olivat puhutelleet piikoja ja nämä naudat menivät vastailemaan heille. Mahlajan asunnossa oli tänään tarkastus. Sentähden ei poika voi lähteä huviretkelle, vaan sinä lähdet sensijaan. Tekeehän mielesi rahaa, tiedänhän minä. Tuoss' on takki ja lakki, kukaan ihminen ei tunne sinua, kaikki on valmistettu ensiluokkaisesti, niinkuin huomisiltaakin varten. Jos tahdot, niin saat Mahlajan keltaiset saappaatkin. Varmasti sopivat. Pistäpäs jalkaasi…

— Lasi teetä, kuiskasi talon emäntä, — me olemme kaikki yläkerrassa minun luonani. Saanko nojata käsivarteesi, Tommi… Jalka on yhä kipeä, en saa sukkaakaan ylleni. Luulen että huomenna kutsun tohtorin. Soittaisitko, poikeliini, kyökkiin, että tuovat teetä. Koetatte saappaat sitten. Teillä on aikaa yllinkyllin. Tappeluthan on tilattu kello yhdeksi, eikö niin? Mainio juttu, olen ollut pakahtumaisillani nauruun. Ei nyt luulisi siihen aikaan olevan liikkeellä niin paljon konstaapeleja, että heitä riittää rantaan. Hehän tekevät viime kierroksensa kello yksi ja ovat tietysti jo silloin unissaan. Yhtäkkiä alkaa sillan luona aika rähäkkä: kaksi humalaista tappelee, huutavat hengen hädässä. Tuskin ovat konstaapelit saaneet pukarit toisistansa eroon, kun kahvilan takana taasen alkaa aika meno. Sill'aikaa ajaa auto rantaan ja korjaa saaliin. Hui hai, ei kenelläkään ole aikaa ajatella autoa. Mahlaja on jo maksanut haavoistakin. Veren täytyy vuotaa, muuten eivät nuuskijat usko. Mutta kun he näkevät veren vuotavan, niin he uskovat. Oi joi, joi, että pitääkin olla tämän jalan kipeänä. Jestapoo, minä olisin pukeutunut pojaksi ja tullut mukaan. No, ratsastuspuvusta kelpaisi alapuoli ja yläpuoleksi otettaisiin konsulin kauhtana. Siihen mahtuu vaikka jauhosäkki. Aijes sentään, sehän on hänen yllään. No niin, enhän minä missään tapauksessa pääse mukaan tämän koipeni tähden, mutta jesta sentään kuinka minä olen nauranut. Yngve hoi, käske tuoda voileipää ja hummeristahan tämä Tommi pitää. Mutta kiiruusti… Oi kulta pikkinen, kuinka olen onneton, että tämä näin kävi, koko viikon olin iloinnut. Mutta ne juukelit eivät voineet lähteä ohjelman mukaan. Ukkeliinin täytyi ja hänestä päästiin, hänellä oli rakkaat kesehtinsä, mutta poikeliini jäi. Ne syyttävät tarkastusta Mahlajan luona, Mahlaja ei sentähden voinut lähteä ja sitten piti ottaa minun pikki muruseni. Mutta kyllä me ne vielä petämme. Jestapoo, kyllä minä sen sanon, että jos ovat viisaita, niin olen viisas minäkin. Ukkeliinihan on aina matkoilla, mutta kyllä täytyy alkaa reissata poikeliininkin, koska hänkin nyt rupeaa afäärimieheksi. Saakos hän sen teidän korean Letan konttoriinsa? Kehuu, että saa. Älähän hätäile, niitä on nyt siellä poikia koolla, skruuvaavat ja pikkisen ryyppäävät…

Raskas verho meni umpeen heidän takanaan ja he olivat pimeissä portaissa, joitten alapäästä erotti Yngven astunnan ja yläpäästä herrain puheensorinan. Tämä rajoitettu ala oli vastaiseksi ollut rakastavaisten ainoa turvattu kohtaamispaikka, täällä oli nuori Surpaeus ensi kerran kaksi viikkoa sitten temmannut syliinsä konsulin rouvan ja vain täällä oli hänen sittemmin onnistunut ryöstää itselleen ne muutamat lyhyet huuman hetket, jotka antoivat hänen aavistaa, mitä mahtoi olla kokonainen tunti, päivä, yö tämän naisen seurassa. Monta retkeä oli hän tehnyt Miramariin, toivoen edes kerran tapaavansa Rainan yksin. Mutta hänen ympärillään oli aina ihailijoita tai ystävättäriä, auto kuljetti niitä yöt päivät — niin, yötkin, sillä Martomaan ja muiden taiteilijain päähän pisti joskus tulla yölläkin. He kohtelivat häntä, Tommia, kuin lasta. Hän vihasi heitä ja ajatteli: kyllä minä teille näytän! Ja pian hän näyttikin, sillä Rainan hän ryösti heiltä kaikilta, rippeitä he häneltä saivat, hymyjä ja rahaa ja sensellaista. Mutta hän, Tommi, hän koppasi hänet uhkarohkeasti syliinsä ovenavauksissa tai suuren kaapin takana pari askelta koko seurasta. Ja täällä yläkerran porraskäytävässä, täällä omisti hän hänet kokonaisen minuutin, muistamatta, että on olemassa konsuleita tai muita arvohenkilöitä tai mitään maan päällä. Nytkin sukelsi hän Raina Laxin huuliin, hiuksiin, niskaan, povelle, sukelsi, upposi ja rukoili saavansa menehtyä, koskaan näkemättä muuta kuin tämän kuuman, tuoksuvan merenpohjan, joka keinutti ja pyörrytti.

— Tiedätkö, huohotti hän rouva Laxin huulia vasten, — tämä on kauheaa!
Eivätkö ne pirut koskaan jätä meitä kahden. Minä en enää kestä tätä,
minä teen jotakin… jotakin hirveää. Sillä minä olen raivoissani.
Kuinka minä olen odottanut…

— Mutta niinhän minäkin! kuului huohotus häntä vastaan. — Meidän täytyy rauhoittua, odottaa…

— Odottaa, odottaa… Mutta jollen minä voi! Sinä et rakasta minua, jos voit odottaa…

— Pikki muruseni, olet suloinen. Mitä ne ovat nuo kaikki sinun rinnallasi…

— Mutta sinä naurat ja hymyilet heidän kanssaan, sinä annat heidän pidellä kättäsi — minä en kärsi sitä, Raina…

— Pikki muruseni, suutele, suutele, mitä ovat heidän kaikkien…
Hiljaa, hiljaa, meidän täytyy lähteä.

— Mitä sinä aioit sanoa? Raina, Jumalan tähden, mitä sinä aioit sanoa?

— En mitään, mitäs minä sitten. Jestas sentään, kuinka sinä puserrat kättäni…

— Älä jätä minua tähän hirveään epätietoisuuteen, se tekee minut hulluksi. Mitä sinä aioit sanoa?

— Mutta muruseni, paha poika, puserrat käteni sinelmille!

— Minä rakastan sinua, kuuletko. Jos sinulla on jotakin, vaikka mitä ja kuinka pientä ja mitätöntä ja viatonta noiden toisten kanssa, niin auta armias heitä ja sinua ja minua. Minä teen jotakin hirveää…

— Mikä sinulla on kädessäsi? Kuulepas, se on sormus! Ahaa, sinulla on sormus. Kukas sen on antanut? Jestapoo, näytäpäs, annapas pikkisen kurkistaa. Tunnusta pois: se on jonkun flamman antama. Aijaijai sinua! Anna pian tänne, Yngve tulee.

Tommin pää pöyhitteli hänen niskassaan niinkuin lintu pöyhittelee untuvaisessa pesässä. Untuvaa ja silkkiä olivat nuo tuoksuvat hiukset. Rainakin oli mustasukkainen! Tommi riemuitsi hänen epäluulostaan, se todisti sentään, ettei hänelle ollut yhdentekevää, antoivatko tytöt hänelle sormuksia. Nopeudella, jonka alituinen varovaisuus ja vaaranpelko olivat kasvattaneet, hän silmänräpäyksessä ryösti itselleen kaikki, mitä siinä saattoi kaunottarelta saada ja piteli lujasti kiinni sormuksesta, nautinnolla tuntien, että Raina jää epävarmuuteen, ehkäpä tuskaan. He olivat kovaäänisessä riidassa, kun Yngve heidät saavutti. Hän ei ollut aivan helposti petettävissä, Yngve, hän aavisti heidän peittelevän todellista asiaintilaa, ja lausui sen häpeämättömästi julki.

— Vai, vai täällä te taas suutelette pimeässä. Odottakaa te, kun minä kerron papalle…

Raina nauroi ja sanoi Tommin astuneen hänen kipeälle jalalleen. Oli
tehnyt niin kipeää, että hän oli pyörtymäisillään siihen paikkaan.
Niin, niin, sen kun kertoo ukkeliinille, niin kyllä ukkeliini antaa
Tommia korville.

Raina työnsi kädellään auki oven siihen pieneen turkkilaiseen kamariin, joka kantoi rouvan budoarin nimeä. Sähkövalo, tupakansavu ja alkoholintuoksu tulvahtivat sieltä vastaan, ja Tommi Surpaeus tajusi yhtäkkiä kaikilla aistimillaan, silmillään, korvillaan, sieraimillaan ja milteipä kielelläänkin jotakin, joka tähän asti oli ollut hänelle tuntematonta. Mitä se oli? »Suutelette pimeässä», sen hän tunsi. Siinä oli jotakin sanomattoman vastenmielistä ja tahmeaa, — kuinka hän olikin täällä? »Suutelette pimeässä» — sanat läiskivät hänen ympärillänsä ikäänkuin olisi heitelty maantien rapakkoa. Valkeilla käsillä viskeltiin likaa. Roskaa, ilmaa! Se oli hänen omaa viisauttansa, mutta se ei nyt auttanut. Mitä tekemistä hänellä oli tuon naisen kanssa, joka tuossa paljain käsivarsin ja sielu alastomana julkeni astua miesjoukkoon? Mitä tekemistä hänellä oli noiden miesten kanssa, jotka loikoilivat sohvilla ja tuoleilla? Miten hän oli täällä? Hän kumarsi ja kulki kättä ojennellen miehestä mieheen. Miksi hän sen teki? Hän näki savuavien sikarien takaa hikisiä kasvoja — miksei hän ottanut saapasta jalastaan ja lyönyt niitä?

— Tässä se nyt on! sanoi Raina, — tämä Niemenkiven ylpeän herran poika.

Hän uskalsi mainita Tommin isän! Mainita häntä äänellä, joka tuli kuin torimyyjättären ääni lihaläjän takaa. Tommi aikoi kääntyä ja hyökätä äänen kimppuun, mutta Martomaa ojensi hänelle kätensä ja sanoi jotakin hänen kivääristään. Kysyi, joko hän oli ampunut sillä ja oliko hän siihen tyytyväinen. Tommi tunsi hänen tarkoittavan, että se on maksamatta ja kai hän sen nyt maksaa kun saa rahaa. Hävytön — olisi sanonut sen suoraan, mitä hemmettiä hän tuolla lailla naamioi sanansa! Täällä olisi pitänyt kulkea saapas vasemmassa kädessä ja antaa oikealle ja vasemmalle, valkoisille käsille ja valkoisille poskille. Tuokin Martomaa oli valkoinen ja parraton kuin tyttö. Kaksikymmentä litraa konjakkia hän oli tinkinyt itselleen, hänen käsiensä kautta niiden piti vuotaa taiteilijamaailmaan, kaikkiin taskumatteihin, joita otettiin mukaan, kun mentiin istumaan. Löytösormuksellahan hän oli aikonut kiväärin maksaa — täällä sormus vielä oli. Eikä hän anna sitä pois, vaan viinarahat juuri ovat omansa siihen tarkoitukseen. Täällä, täällä on sormus. Sanoiko tuo mies, että oli antanut kalliin kiväärin liian halvasta? Kyllä se, piru vie, oli tullut maksamaan. Harmilla se oli maksettu. Tommi tokaisi hänelle jotakin siitä, että hän antaa vehkeen takaisin, mutta Martomaa vastasi, että minkä hän on humalapäissään antanut, sen hän selvänäkin pitää. Söder ojensi hänelle kouran, joka oli kuin sepän pajasta ja puhui syntymäpäivästään ylihuomenna. Piti nyt vain olla varovainen, ettei hyvät humalat mene hukkaan, tämä lasti oli muutenkin tullut niin hiton kalliiksi. Niin, niin, ei mitään epäluuloa hän tarkoittanut, mutta Surpaeushan oli ensikertalainen, sälli tässä salakuljetusammatissa. Lax oli hänkin sellainen uhkarohkea, niin monessa liemessä kuin olikin poika keitetty. Ei, ei mitään epäluuloa tai epäluottamusta. Senpätähden oli tämä nuori sotasankari tehtävään valittukin, että tunnettiin neuvokkaaksi mieheksi. Koko seura oli tervetullut syntymäpäiville — paitsi konsulinna, valitettavasti! Ei, ei millään se käynyt päinsä. Oli herrakutsut. Toisen kerran naisia mukaan, toisen kerran! Tohtorinnakaan ei saa näyttäytyä, siellä keittiön puolella täytyy pysyä. Ja kyllä hän pysyykin, hän on sillä lailla koulutettu. Kas, naiset täytyy kouluttaa, ei siitä muuten mitään tule. Ei se sovi, että ne joka paikassa ovat. Niin, niin, Raina saa antaa anteeksi, kauniille naisille ei tässä tapauksessa tehdä poikkeuksia. Toimittaja Liukko huomautti, että hänelle oli aine tarpeellisempaa kuin kenellekään muulle hänen tautinsa takia. Muille se tavallaan oli ylellisyystavaraa — ja olikin. Hänelle se oli elinehto. Sokeritauti ei ole mikään leikin asia. Mahlaja ei antanut Tommille kättä, he olivat aikaisemmin tänään tavanneet. Hän seisoi keskellä punaista mattoa, kädet raidallisten housujen taskuissa, kellonperät kauniisti vedettyinä yli valkoisten liivien, joita voimakas rinta piti koholla. Hän nauroi leveän, hyväntahtoisen naurun ja sanoi, että pojat panisivat merkille, saattoiko jätkiin luottaa, aikoivatko he täsmällisesti. He olivat saaneet niin hyvät kipurahat, että kyllä sillä hinnalla kannatti antaa hakata itsensä vaikkapa pihviksi. Jos he osoittautuvat kunnollisiksi huligaaneiksi, niin heille voi vastaisuudessa uskoa uusia luottamustehtäviä. Herra Lax vanhempi huomautti, että hän menee poikain mukaan, hän, suoraan sanoen, ei luota heihin, autonkuljettaja se tällaisissa tapauksissa kyllä on pääasia, mutta vaunussakin sentään täytyy istua miehiä eikä mitään nulikoita. Huudettiin joukolla, että sodassakin tässä nähtiin, mihin pojat kelpasivat, ja nämä osaavat molemmat ampua — sitä ei jokainen ajuri osaakaan. Ajuri ja ajuri, huusi Lax Martomaalle, mikä vika siinä ammatissa oli? Kuka herrat kotiin kyyditsi, kun eivät jaloillaan pysyneet. Parasta oli, että herrat eivät ryhtyneet pilkkaamaan ajureja, kyllä ajurit tiesivät sellaisia asioita herroista, että jos ne olisi pantu lehtiin, niin kyllä olisi möly noussut, saakeli vie.

Konsulin veli iski nyrkin pöytään, hyökkäsi kälynsä luo, sylkäisi mattoon, ja puhui ikäänkuin hän olisi ollut tekemisissä kyydittävän kanssa, joka kieltäytyi maksamasta. Kaikki olivat äänessä yhtaikaa.

— Roope on hiljaa nyt, sanoi konsulinna, nousten syvästä nojatuolistaan, — Atte on kieltänyt räyhäämästä, Roope muistaa sen. Etsivät kiertävät taloa, ei saa koskea minuun, jestas sentään tuota miestä, ilmankos konsuli on sanonut, että paras pysyä kuskipukilla eikä tunkea tänne. Jestas sentään, Roope on paikalla hiljaa…

— Kuulkaas, kuulkaas, Lax, tuli Mahlaja väliin, — tulkaas tänne, kun minä puhun. Katsokaas, teidän veljenne voi menettää koko konsulinarvon, jos hänen veljestään kuullaan, että hän… Ja ettehän te toki sitä tahdo, Atte kun on siitä maksanut niin paljon kuluja. Ei, ei, ei, ei pidä kirota naisten seurassa. Kippis, otetaan tästä vielä — tuleehan sitä nyt toista. No noin, Lax. Kuulkaas, mitä te saitte maksaa uudesta kauniista liinaharjastanne? Se sopii mainiosti kuomuroskan eteen. Mutta kuulkaas, ei minun sovi maksaa niille teidän lähettämillenne ajomiehille enempää kuin kuusitoista markkaa tunnilta. Katsokaas, vakinainen työ. Niin, niin, heinät ovat kalliita, mutta vakinainen työ.

Taiteilija Hiirala puhalteli konsulinnan kättä ja koetti saattaa mielialaa tasapainoon.

— Hän on suurenmoinen, sanoi hän, — juuri niitä tyyppejä, jotka
maalataan takaapäin. Katsokaa tuota niskaa, sonni voisi sitä kadehtia.
Minä olen joskus etsinyt tämäntapaista mallia kautta koko kaupungin.
Hän on herkullinen.

— Minä en pidä hänestä, sanoi konsulinna, — minä, suoraan sanoen, en kärsi häntä. Mieheni tulee vielä hänen tähtensä saamaan ikävyyksiä — jestapoo, katsokaa nyt mitä hän tekee… Roope, ei saa koskea taideteoksiin, se on savea, konsuli on tuonut sen ulkomailta…

Lax vanhempi seisoi hajareisin kälynsä edessä.

— Ja mistäs hän sinut on tuonut? sanoi hän ja tuijotti konsulinnaan juopunein silmin. — Mistäs hän sinut löysi? Pelastusarmeijan suojeluskodissa sinä istuit kuin lintu puurissa…

— Ulos minun huoneistani! Et enää koskaan astu tämän kynnyksen yli, senkin pakana… Kyllä konsuli…

— Konsuli ja konsuli ja konsulinna ja Hippa! Hippa on minun paras hevoseni ja konsulinna oli paras lintu koko puurissa.

— Nyt mennään tänne alakertaan. Noin, kas noin…

— Olkaa kiltti nyt Läksi! Toimitattekos minun muuttoni ensimmäisenä päivänä…

— Minä kuulun tähän samaan säätyyn ja sakkiin, tietääkös herrat sen…

— Jollei tuota miestä saa pysymään alallaan, niin me kaikki joudumme epäilyksen alaisiksi.

— Ulos ei häntä saa päästää ennenkuin hän selviää.

— Vai kuka tässä on humalassa? Herrat on humalassa, mutta ei Roope Läksi! Ja tietääkös herrat, että minä olen kanssa pannut rahaa kaljaasiin. Viisituhatta on minun rahojani kaljaasissa, joka tänään tuo konj…

— Tukkikaa hiidessä sen suu…

— Konsulinna, älkäähän toki. Tiedämmehän kaikki, että hän on humalassa. Kuulkaa… ei, mutta kuulkaahan, hyvä konsulinna… Minä elän niin suuressa jännityksessä siitä, mitä pidätte taulusta. Se on kyllä kallis taulu, mutta sitähän konsulinna toivoi…

— Ei ole varpunen tammikuussa köyhempi kuin oli tämä meidän konsulinna… Mutta nyt siitä on paisunut oikea riikinkana, oikea riikinemäkana…

— Kello on puoli yksi.

— Jaa-a, pitää alkaa lossata.

Tommi Surpaeus oli joutunut sohvaan sokeritautisen viereen ja tyhjensi siinä lusikoittain teetä lasistaan, ikäänkuin hän olisi ottanut jotakin lääkettä, jonka avulla hengittäminen täällä kävi mahdolliseksi. Kuka minä olen? Mitä minä täältä haen? — sellaisia kysymyksiä hän äänsi itselleen. Ne puhuttelivat häntä ja hän vastasi. Mutta hänen sisimmästään kuului samalla kertaa kysymys: lausuivatko ne minun isäni nimen? Ja hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut tukahtumaisillaan. Jollei hän heti pääse ulos, niin hän pyörtyy.

Vai niin, iski seuraavassa silmänräpäyksessä hänen päähänsä, ne ovat yhä polvillaan ja pidättävät minua! »Ei sinun pidä, ei sinun sovi!» Rukoilijoiden työtä tämä on. Mutta minun pitää ja minä tahdon ja minä teen mitä tahdon!

Hän syöksyi ylös matalasta turkkilaisesta sohvasta ja tuli konsulinnan eteen. Raina oli itkenyt, hänen pieni nenäliinansa oli märkä sekä kyynelistä että hajuvesistä. Se vapisi kädessä, joka pusertui rintaa vasten. Hän puhui laulajalle ja maalarille, mutta kun Tommi tuli, vetosi hän kokonaan häneen.

— Köyhä ja köyhä ja köyhä! Totta se pakana puhuu. Tuolla se sitä yhä pauhaa, sillä me emme kärsi toisiamme. Kyllä se kohta senkin sanoo, että minä olen myynyt kengännauhoja kadulla ja kerjännyt läkkikannuun vanhaa ruokaa ihmisten kyökissä. Sanokoon, sanokoon, mutta kyllä minä aina konsuli Laxille kelpaan. Ja vaikka minä olenkin veisannut Siioninvirsiä päämajan pahnoilla, niin Ihan hyvä minä sittenkin olen ontuja-Laxille. Herrajesta, jos te tietäisitte — ahhahhahhah. Ei ole muuta kuin yksi asia, jota minä vihaan vieläkin enemmän kuin ukkeliinia ja se on köyhyys. Minä vihaan vanhoja rikkinäisiä kenkiä, jotka ovat kuin sukset — herrajesta, kun ne ovat jäässä ja käyvät kärjistä kiinni katuun… Ja pumaseepuseroja minä vihaan ja kylmiä perunoita. Herrajesta sentään, kun ne rämisevät kannunpohjalla! Oivoivoivoi. Ja sitten ihmiset antavat sillinpuolikkaita ja moneen kertaan paistettua puuroa — ja kaikki yhdeksi moskaksi vain…

Raina Lax vaipui takaisin nojatuoliin ja purskahti itkuun. Hän itki katkerasti, hänen surunsa syöksyi esiin rehellisesti hänen elämänsä suurimman kärsimyksen hetteistä. Siinä itkiessäänkin hän kiristettyjen hampaiden lomitse kuiski sanoja: ette tiedä mitä on köyhyys, ette tiedä…

Tommi Surpaeus tiesi.

Ei koskaan hän ollut rakastanut Rainaa sillälailla kuin nyt tällä hetkellä. Hänen ulkonaista olemustaan hän oli rakastanut, hänen hiuksiaan, hänen valkeaa niskaansa, silmiä, huulia. Hän näki nyt ensi kerran Rainan sielun ja ymmärsi sen. Hän ymmärsi, minkätähden hänen täytyi saada ympärilleen silkkiä, sormuksia, hajuvesiä. Köyhyys, köyhyys oli kaikkeen syynä. Sellaisena kuin Raina tuossa nyyhki, rakasti Tommi häntä uudella tavalla. Hänelle selveni, että hänen täytyy pelastaa Raina, hänen täytyy erota konsulista ja tulla Tommi Surpaeuksen vaimoksi.

Outo juhlallinen vakavuus valtasi Tommin sillä hetkellä, jolloin hän oli tämän ajatellut. Hänen päänsä kohosi yläpuolelle kaikkia noita muita, jotka tuossa teeskentelivät osanottoa. Kukapa heistä oli valmis mitään tekemään onnettoman edestä. Ja te rukoilijat siellä kaukana jossain, oletteko nyt tyytyväiset, näettekö nyt, että tässä on tosi kysymyksessä! Olisipa saanut nuo vieraat ihmiset ulos ovesta, olisipa saanut jäädä kahden Rainan kanssa. He häärivät hänen ympärillään ja viekoittelivat häntä nauramaan. Tommi Surpaeus ajatteli, että hän nyt tarvitsee rahaa enemmän kuin milloinkaan, hän vie Rainan pois täältä, jo huomispäivänä. Minne?

Eräät kasvot kulkivat yhtäkkiä kuin kuva hänen ohitseen. Ne olivat hyvin tutut ja hymyilivät kylmästi ja taipumattomasti. Äiti, äiti ei koskaan tule tunnustamaan tätä naista, äiti ei tunne sääliä!

Hän ei tietänyt ketä hän sillä hetkellä vihasi, ketä rakasti, äitiä vaiko silkkitukkaista Rainaa. Hän tiesi vain, ettei heitä saattanut ajatellakaan yhtaikaa. Roskaa, ilmaa! koetti hän sanoa itselleen. Mutta tämä oli asia, joka piteli kuin verkossa. Ei päässyt minnekään. Oli tukalaa olla.

Yngve tuli kuin taivaasta. Hän hyppäsi ylös portaita ratsastussaappaissa, yllään jostain lainattu lyhyt takki, nenällä silmälasit ja kädessä valokuvauskone. Hän puhui kuiskaten ja torui ja pauhasi. Ne olivat juuri keittiössä — no, kutka? Keistä tässä nyt sitten saattoi olla puhe, jollei nuuskijoista. No, ne pirut olivat taas olleet kyökissä. Tai yksi vain. Vettä tietysti pyysivät juodaksensa, pyytelivät anteeksikin ja kysyivät jotain huvilannumeroa, jota muka hakivat. Niinkuin ei niitä tunnettaisi. Ja nyt oli jo hurjan kiire, mitä pahusta täällä meluttiin ja kiljuttiin ja viivyttiin? Ei yhtä kolikkoa ansainnut sellainen trokari kuin tuo Niemenkiven kamreerin poika. Ja nyt ei enää mitään helliä hyvästijättämisiä ja kavaljeerimaisuuksia — no, mitä tuo mamma nyt tuossa…? Oliko se olevinaan itkua? Hyi, älä viitsi, ei sinua kuitenkaan kukaan usko, silmäsi vain tulevat punaisiksi… Ja Surpaeus siinä, pian vain ylle määrätyt tamineet ja autoon heti paikalla.

Tommi tunsi halua lyödä ystäväänsä Yngveä. Tällaisessa hirvittävässä seurassa Raina oli. Tommin valtasi yksi ainoa ajatus: saada Raina pian pois täältä! Mutta miten lausua hänelle lohdutuksen sana ennen lähtöä. Hänellähän oli sormus taskussaan, hän antaa sen Rainalle nyt, lähtiessä. Sormuksen kautta hän sanoo onnettomalle, että hän pelastaa hänet. Raina ymmärtää sormuksen kautta paremmin kuin mistään muusta, että Tommi tarkoittaa täyttä totta. Sormus ei voi muuta merkitä kuin että hän kihlaa hänet, hän säälii häntä, hän nai hänet! Sormus on Heinin — olkoon vaikka Kiinan keisarinnan, sitä ei nyt ole aikaa ajatella. Jumaliste, Heini saa sormuksensa takaisin, Rainalle hän antaa toisen, vielä paljon kauniimman ja kallisarvoisemman. Tämä tarvitaan nyt lainaksi, hän kertoo sen kaiken sitten jälkeenpäin Heinille, Heinistä ja Rainasta tulee ystävät.

Heinistä ja Rainasta ystävät — no, tulipa ajatus! Ei koskaan.

Mutta juuri siksi, että Raina on niin hyljätty, hän hänet kihlaa. Köyhyys on hirvittävä asia kauniille naiselle. Ja Rainan liikuttavia silkkisiä hiuksia voivat he kaikki kadehtia… Olivat jo saaneet Rainan nauramaan, Mahlaja seisoi hänen edessään ja liehutteli, pitäen kiinni kahdesta kulmasta, hänen pientä nenäliinaansa, jotta se muka kuivuisi. Ja Raina sanoi, että hän oli hirveän herttainen tuossa uudessa somassa takissaan, joka oli juuri kuin pääskysen mallin mukaan. Niin, niin, eikö pääskysellä ollut juuri tuollainen vaalea rinta niinkuin nyt rakennusmestarilla liivit ja raitaiset housut, ja sitten tuollainen pitkä musta selkä niinkuin rakennusmestarin takki. Pääskynen varmasti on antanut tuon mallin. Jestapoo, kuinka se olikin somaa!

— Se pitää gentlemannilla olla pääskystakki, sanoi Mahlaja ja nauroi leveän hyväntahtoisen naurunsa.

— Sellaista se on kun on rikas, sanoi Raina, temmaten uudelleen silmilleen nenäliinan, jota rakennusmestari kuivatteli.

No siinä se oli! Nyt tuo konsulinna taasen väänsi kranat auki ja nyt sieltä tulee vaikka kuinka paljon. Herrat eivät kuitenkaan enää ottaneet surua todeksi, vaan nauroivat ja taputtelivat häntä.

He uskalsivat! Mutta odottakoot, kauan eivät he enää sitä tee. Raina on hänen kihlattunsa tästä hetkestä…

— Mitä hemmettiä, pauhasi nuori Lax — tappelut ovat määrätyt minuutilleen aivan niinkuin kanonaadi, ja täällä ei kukaan ole tietääkseen. Joka nyt ei lähde autoon, se olkoon lähtemättä, minä menen yksin — mutta korjaan rahat kanssa yksin!

Tommi kumarsi nopeasti konsulinnalle ja piti hiukan kauan kättään hänen kädessään. Raina pusersi kiinni kätensä ja loi Tommiin kiitollisen kyynelkostean silmäyksen. Kuin pyörryksissä säälin onnesta, juoksi Tommi Surpaeus alas portaita, puki ylleen kaikki mitä Yngve käski, ajattelematta muuta kuin sitä, että hänen nyt on vastattava Rainasta. Rainalla oli jo hänen sormuksensa, hän oli kihloissa!

Yön ilma sivalsi viileällä kädellä yli hänen otsansa ja herätti hänet. Hän istui autossa juuri Laxin vieressä ja toisella puolen ajuria oli rakennusmestari. Vastapäätä hyräili Martomaa unisesti jotain ja kuljettajan viereltä näkyi Yngve Laxin selkä ja pää, joka oli verhottu vieraaseen lakkiin. Mentiin huimaa vauhtia, tienkäänteissä kallistuivat kaikki toistensa syliin. Lax oli väellä ja voimalla työnnettävä paikalleen, sillä hän nuokkui ja nukkui. Vastusta ei hänestä ollut, koska hän kaiken aikaa oli unen maailmoissa. Oliko kuljettaja suuttunut? Vuorosanat, joita he Yngven kanssa vaihtoivat, viittasivat siihen. Oliko myöhästytty? Niin, miksi lähdettiinkin niin myöhään? Mitä kummaa yleensä olikaan tapahtunut?

Raikas ilma yössä, joka paraikaa kääntyi aamuksi, ja vinha vauhti autossa olivat siinä määrin huumanneet Tommi Surpaeuksen, että hän hetkeksi unohti kaikki mitä äsken oli tapahtunut. Tämä kulku ja tämä vilpoinen hämärä, jonka verhon takaa paljastui taivaankaaren väreihin syttyvä taivas, vaikuttivat niinkuin uinti vaikuttaa keväällä, kun vesi vielä on kylmää. Kaikki unohtuu ja on vain hopeinen aalto ja käsivarsien riemullinen voima. Tommi tiesi, että jotain tärkeää on tekeillä ja että hänen pian on kaikkine ajatuksineen antauduttava tähän tärkeään. Mutta ensin täytyy kuljettaa pois nuo muut ihmiset. Sitten tulee Tommi tänne hänen viereensä ja sitten he sopivat kaikesta. Mitä ihmettä: hänellähän on revolveri taskussa. Tietysti. Sehän on hyvin tärkeä tällä retkellä.

Hän muisti jo kaikki tyynni.

Sen, että Enok-setä moottorillaan on saapunut saaren taakse ja tulee soutuveneellä rantaan, sen, että hän, Tommi, jokaisesta tällaisesta retkestä saa kymmenentuhatta markkaa, sen että hänellä huomenna on samanlainen ansio, sen, että hän tarvitsee paljon rahaa, äitiä varten, Lettaa varten, niin, ja Rainaa varten…

Hän ei voinut ajatella eteenpäin, sillä kun vain hänen äitinsä ja Raina yhtaikaa johtuivat mieleen, niin nousi hänen tunnossaan sellainen epäsointu tai suorastaan riita, että täytyi kokonaan lakata ajattelemasta. Se johtuu siitä, että äiti on kova ja säälimätön koko sitä maailmaa kohtaan, mistä Raina on kotoisin. Tämä tosiasia on kuin ylipääsemätön muuri. Mutta vielä on vähän aikaa, jolloin ei ole pakko ajatella mitään. Aamu valkenee, koivut häämöttävät keltaisessa kajastuksessa, petäjien rungot punertavat, kuusenlatvat palavat kuin sinipunervalla liekillä. Aamurusko tekee tuloaan. Käki kukahtaa. Onpa ihana tämä kevätaamu.

Sillä hetkellä jolloin Tommi Surpaeus oli ikäänkuin saanut käsiinsä kevään maljan ja maistanut sen laidasta, näki hän rumuuden siinä miehessä, joka nuokkui hänen vierellään. Hän näki myös, että kaikki muut tässä hänen ympärillään olivat vieraat, vieras koko se maailma mistä he tulivat, vieras Rainakin. Mutta hän on kuitenkin jo antanut sinne kihlasormuksen, toisin sanoen kihlautunut sinne. Ja miehen täytyy pitää sanansa.

Ne rukoilijat ne ovat, jotka pidättävät häntä, äiti ja täti Letitsia! Ne eivät päästä häntä vapaaksi, ne ajattelevat häntä, ne huutavat häntä kotiin.

Roskaa, ilmaa!

Ajetaan jo kaupungissa. Auto hyppii ja hytkii epätasaisella kivityksellä. Kadut ovat autioina. Poliisit astuskelevat unisina. Kukaan autossa ei puhele, on kiire, käännytään yhtäkkiä syrjäiselle kadulle. Ei näy ainoaa ihmistä. Puutaloissa ovat uutimet alhaalla. Pysähdytään. Kaikki astuvat autosta, Lax täytyy laahaamalla laahata alas ja hänelle sanotaan, ettei saa mukista. Kuljettaja katoaa auton taakse, ottaa pois numerolaatan ja asettaa sijalle toisen. Hän silmää ylöspäin ja sammuttaa lampun.

Yngve Lax ja Tommi Surpaeus kättelevät muita ja asettuvat mukavasti takaistuimelle. Vällyjä ja peitteitä otetaan esiin.

Ja nyt alkaa oikein sellainen hiivatin vauhti, sellainen, ettei maa tunnu gummien alla. Menköön syteen tai saveen — tällaisen aamun takia istuu vaikka linnassa! Tommi Surpaeus on päässyt kaikista ajatuksista, hauskoista ja ikävistä, hän on myös vapaa kaikista siteistä. Tulkoon vaikka mitä tämän aamun jälkeen, mutta nyt on hauskaa! Seikkailulle mennään!

— Noh, huusi yhtäkkiä Yngve Lax hänen korvaansa, — mitäs sanot, eikös olekin hauskaa. Ja kaikki on niin perhanasti valmistettua, että menee kuin rasvattu. Mutta yhden minä olen unohtanut sanoa: sinun täytyy ottaa aineet teille Niemenkiveen. Ymmärrätkö?

Surpaeus huomasi kyllä, ettei tämä tiedonanto ollut myöhästynyt unohduksesta, vaan tarkoituksella. Mutta seikkailu oli ottanut hänet valtoihinsa ja sitä hauskempaa oli, mitä enemmän nyt tuli vaaroja. Hän huusi Laxille, että all right ja hänen sydämensä teki korkeita hyppyjä ilmassa. Puut notkuivat, taivaanranta aaltoili, nukkuvien huviloiden valkoiset portit hyppelivät. Hih!

Yhtäkkiä hiljeni vauhti ja molemmat nuoret miehet oikaisivat päätään sivulle: kaksi ratsastavaa järjestyksenvalvojaa tuli juhlallisesti ajaen tien käänteessä. Nuoret miehet kuulivat verensä kohinan ohimojen kohdalla ja nojasivat huolettomasti vaunun selustaan. Silmänräpäykset tuntuivat pitkiltä ja kohtalokkailta. Miehet hevosenselässä kääntyivät katsomaan auton jälkeen. Auton vauhti oli taasen pyörryttävä. Ajettiin meren rantaa pitkin. Yngve katsoi kelloaan.

— Kahden minuutin perästä alkaa ensimmäinen tappelu. Turha vaiva, poliisit menivät juuri.

— Niitä voi olla useampia liikkeellä, vastasi Surpaeus, käsi revolverin ympärillä.

Ajettiin ylös mäkeä. Linnut lauloivat. Kiiltävässä vedessä, jonka pinta hiljalleen väreili, kohosi saari, puunlatvat punertaen aamuruskossa.

— Se on tuo! sanoi Yngve Lax.

Mäen alla alkoi koira kiivaasti haukkua. Mies ja nainen, jotka sitä seurasivat, jäivät seisomaan. Tappelu! Metsiköstä kuului hirveitä huutoja. Auto suhahti ohi, kiinnittämättä siihen huomiota. Huusiko joku poliisia? Auto ajoi kesähuvilan ohi, jonka valkeitten pöytä- ja tuoliryhmien pinnat kasteisina kiilsivät valjenneessa aamussa. Lahdella näkyi vene. Se suuntasi kulkunsa saarta kohden. Oliko Enok-setä veneessä? Sitä oli mahdoton tietää. Auto hävisi metsikköön ja sukelsi seuraavassa silmänräpäyksessä esiin niemenkärjessä, jonka ympäri tie kääntyi. Siellä se pysähtyi.

— Mitä perhanaa, nehän menevät saarta kohden, sanoi Surpaeus, kädet kylminä, ohimot kuumasti takoen.

— Katso eteesi, tiuskasi Yngve Lax.

Rantakivien joukossa, joita kohden meri hiljaa henki, oli kolme isoa keltaista matkalaukkua, aivan kuin jokin haaksirikko olisi matkustajalaivasta viskannut ne tänne. Ne näyttivät viattomasti sisältävän paitoja ja sukkia.

— Ovatko ne noin kauhean isoja, sanoi Surpaeus kuiskaten, — niitähän ei mitenkään voi kätkeä.

— Mitä perhanaa varten meillä sitten on vällyt ja peitteet. Ei suinkaan omaa nahkaamme varten.

— Olisi pitänyt kuljettaa pimeällä.

— On niitä kuljetettu sekä pimeällä että päivällä, niin että kyllä se tunnetaan, mikä on parasta. No, käy hiidessä kiinni.

Iloinen seikkailu alkoi tuntua vakavalta. Miehet saivat panna liikkeelle koko voimansa ja varovaisuutensa. Kolinaa kuului sittenkin. Mihin tässä nyt asettaa jalkansa? Jos poliisi sattuu tulemaan, niin ovat he mennyttä!

Koko lastaus niemenkärjessä oli kestänyt jonkin minuutin, mutta tuntui siltä kuin olisi kulunut tunteja. Jalat epämukavasti oikoisina matkalaukkujen päällä istuivat nuoret miehet entisillä paikoillaan vällyjen alla, käsillään koettaen tukea tasapainoaan. Heidän oli vilu, sydän jyskytti. Tuontuostakin haki käsi taskuun, missä revolveri oli. Eikö tuo ollutkin kavioiden töminää? Vaunu kiiti vimmatusti. Kuoppaisissa kohdissa töyssähtelivät ihmiset lastineen korkealle ilmaan. Posket kylminä ja huulet sinisinä tuijottivat nuoret miehet eteensä, sydän lyöden vasarana rinnassa.

Tappelu — toinen tappelu, no, nyt se alkoi.

He olivat sen tykkänään unohtaneet.

— Hiidessä, sanoi Surpaeus, — tuohan herättää kaikki ihmiset, kuinka olette voineet olla noin tyhmät.

— Älä nyt siinä ole niin viisas, vastasi Lax äkäisesti. — Kyllä se on oikein laskettu. Jos poliiseja nyt tulee vastaan, niin huudamme heille, että humalaiset siellä puukottavat toisensa kuoliaaksi. Kunnon huligaanit, kylläpä ne kirkuvat.

Ei kuulunut poliiseja. Huudotkin heikkenivät heikkenemistään, auton loitotessa vaaralliselta paikalta.

— Mutta mihin kummaan minä Niemenkivessä panen nämä tavarat? sanoi Surpaeus, yhtäkkiä muistaen, mitä hän oli luvannut. — Sinä tiedät kummoista meillä on: jos joku meillä saa tämän tietää, niin hän ilmiantaa meidät.

Tommi Surpaeus ei ollut saanut lausutuksi äitinsä nimeä. Lax lausui sen häikäilemättä.

— Ei äitisi sinua ilmianna.

Ja hän naurahti.

Tommia raivostutti. Taasen oli Yngve uskaltanut. Hän oli sanomaisillaan, ettei ota haltuunsa mokomaa likaista roskaa. Mutta hänen mieleensä muistui rahat.

— Koetetaan nyt sitten puuliiteriä, sanoi hän.

— Sitä juuri minäkin olen ajatellut. Nostetaan tavarat teidän vanhaan rekeenne, sehän on siellä perällä. Pannaan halkoja päälle. Ylihuomisyönä siirrämme pois mitä ennätämme.

— Mutta mitenkä me saamme avaimen?

— Liiterihän on auki, etkö sen vertaa tiedä.

— Mutta koira?

— No, ei kai se omaa väkeä hauku.

— Eikö vain olisi parempi, että vietäisiin tavarat teille.

— Älä sinä rupea jänistämään. Ei niitä kymmeniä tuhansia niin ilmaiseksi oteta.

Tommi Surpaeus tunsi ilkeän kylmyyden leviävän alas selkäänsä ikäänkuin jotain märkää olisi laahattu pitkin hänen pintaansa.

Kyllä olen nyt verkossa, ajatteli hän. Kyllä olen nyt myynyt sieluni.

Hetkeksi kiihtyi heidän jännityksensä jälleen, mutta auto, joka tuli heitä vastaan, ei ollut vaarallinen. Näyttipä melkein siltä kuin se olisi liikkunut samoilla asioilla kuin he.

Lahdella välkkyivät hopeiset soimut yli purppuraisten pilvenkuvien, jotka kertautuivat veteen. Luonto alkoi yön juhlallisesta vakavuudesta sulaa päivän nauravaan iloon. Tommi Surpaeus ei nähnyt mitään tästä kaikesta. Hän näki nukkuvan kotinsa. Hän näki sen oudossa viattomuuden tilassa. Ei milloinkaan ennen hän ollut huomannut, kuinka se oli hiljainen ja vakava.

Sellainen kuin hänen isänsä kasvot olivat kuoleman unessa.

Sellainen kuin hänen äitinsä hymy oli ollut silloin kun hän hänet viimeksi näki. Kauan sitten. Kauan, koska siitä oli tapahtunut niin paljon.

Häpäisijä! sanoi hän itselleen.

Hän avasi portin ja he alkoivat raastaa arkkuja sisään. Ei kukaan herännyt, he olisivat saaneet ryöstää talon puti puhtaaksi. Vanha kuuro koira nukkui rauhan unta. Tommi säikähti, kun vaahteran oksa pyyhkäisi yli hänen päänsä ja vei pois hatun. Auto puhkui ulkopuolella, liiterin ovi natisi. He kolistelivat pahasti, astuessaan kelkkojen, lapioiden ja muiden kesäkorjuuseen pantujen tarvekalujen lomitse reelle. Tommin rinnassa takoi sydän kuin moukari. Talossa nukuttiin hyvän omantunnon unta, arkut kalliine tavaroineen jyskähtivät maahan eikä kukaan kuullut. Nuoret miehet tulivat onnellisesti ulos liiteristä, painoivat oven kiinni ja pysähtyivät vaahteran luo. Yngve Lax pyyhki hikeä otsaltaan ja Tommi Surpaeus otti lakkinsa maasta.

— Menipä hyvästi, menipä hyvästi, puhkui Lax. — Ei yhtä nuuskijaa, ei yhtä laukausta. Menipä mainiosti. Jos sinulla on tällainen onni matkassasi, niin sinusta tuotapikaa tulee rikas mies.

Tommi ajatteli, että sitä hän juuri oli odottanut, että olisi poliiseja ja vaaroja. Jonkinlaiseksi pieneksi sotatapaukseksi hän oli retken kuvitellut. Ja sitten meni kaikki lysyyn. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään.

— Sinulla on onni matkassasi, perhananmoinen onni, jatkoi Lax, paperossia sytyttäen. — Ja tämä liiteri on niinkuin tätä varten tehty. Täällähän on tilaa huomisiltaiselle lastille ja vaikka kuinka monelle.

Surpaeus havahtui ajatuksistaan.

— Oletko hullu?

— En kuin viisas.

— Se ei tule tapahtumaan, että tästä tehdään varasto.

— Mutta se tulee tapahtumaan. Mikään poliisi ei lähde tarkastamaan kamreeri Surpaeuksen kotia.

— Kuinka sinä uskallat!

— Mitä? Mikä on, etten uskaltaisi? Täällä ovat tavarat turvassa.

— Minä viisi niiden turvaamisesta!

— Niin, niin — mutta rahasta toki välität. Ehei, kyllä meidän nyt on välittäminen, sinä et taida tietää mitä sakot ovat. Pidä sinä silmällä tätä vajaa. Paras olisi, että avain hukkuisi muutamaksi päiväksi. Ja sitten, kuule — katso sinä, että minä saan tavata Lettaa. Etkö luule minun tietävän missä väleissä te olette meidän mamman kanssa. Etkö luule minun nähneeni, että äskenkin hyvästi sanoessasi pistit kirjelipun hänen käteensä. En häiritse teitä, tehkää mitä tahdotte. Mutta minä tahdon Letan minä!

Tommi Surpaeus hyppäsi hänen eteensä nyrkit pystyssä.

— Mene pois nyt, muuten voi seikkailua jatkua…

— Minä en sinua pelkää.

— Mene pois!

— Älä nyt viitsi — minä olisin minäkin voinut ottaa meidän Rainan, mutta kun sinun teki mielesi…

— Ota sinä hänet, ota Herran nimessä, en minä häntä huoli. Mutta mene nyt…

— Älä nyt ole olevinasi. Niinkuin en minä tietäisi. Mutta morjens nyt vain. Älä ole huolissasi, en sano Rainalle mitään, kyllä minä ymmärrän. Mutta pidä huoli siitä, että saan tavata sisartasi. Hyvää yötä.

Hänen mentyään seisoi Tommi Surpaeus hetken liikahtamatta ja hänen ajatuksensakin olivat täydellisessä liikkumattomuuden tilassa. Yhtäkkiä tarttui hän kaksin käsin kiinni hiuksiinsa ja sydän kiertyi hänen rinnassaan. Mitä hirvittäviä asioita olikaan tapahtunut?

Hän näki nyt yhtäkkiä selvällä silmällä kaksi maailmaa, jotka sovittamattomina seisoivat vastatusten. Ne olivat aina olleet tässä, hänen lapsuudestaan asti. Isän eläessä oli juopa niiden välillä ollut ylipääsemätön, mutta isän kuoltua oli hän mennyt toiselle puolelle. Häntä oli vetänyt sinne ja hän oli mennyt. Mutta hän ei saanut olluksi siellä, sillä toinen maailma piteli häntä. Perintätavat ja muistot pitelivät häntä. Ja hän oli varma siitä, että tänäkin yönä, ehkä tällä hetkelläkin joku täällä ajatteli häntä ja kahlehti häntä ajatuksillaan. Pitikö siitä iloita vaiko raivota?

Tuohon toiseen maailmaan, johon ei hän saanut tungetuksi juuriaan, sinne oli hän joka tapauksessa tänään jättänyt kihlasormuksen. Hän oli siis kihlautunut tuohon vieraaseen maailmaan ja nyt piti kai alkaa sovittaa näitä molempia maailmoja keskenään. Miten sekin tulisi tapahtumaan?

Ja mitä hän oikeastaan oli juovan toiselta puolen etsinyt? Jo isän eläessä oli hän katsellut sinne, ensin uteliaana ja sitten kaipauksella. Mitä hän oli sieltä etsinyt?

Iloa, vain iloa.

Ei mitään pahaa hän ollut tahtonut. Vain iloa hän oli ikävöinyt. Ja tällaisiin selkkauksiin hän oli joutunut.

Hän asteli varovasti vaahteran alitse ja läheni pihamaata. Täällä hänen kodissaan ne nyt ovat nuo kaihit aineet, joiden avulla sadat ihmiset aikovat vangita luokseen ilon ja riemun. Tohtorin syntymäpäivävieraat odottavat, taiteilijat odottavat, sanomalehtimiehet odottavat, ajurit ja heidän yleisönsä odottavat. Kaikki ovat tässä odotuksessa veljiä. Mitä erilaisimmat ihmiset ymmärtävät tässä odotuksessa toisensa. Eivät he tahdo pahaa, ei itselleen eikä muille. Vain hiukkasen iloa he tahtovat.

Mutta iloa mitä he odottavat ei ole. Seuraa jotain aivan toista.

Kummallista. Kuinka hän tänään näkeekin kaikki tällaisena? Illalla, kun on koolla ihmisiä ja sähkö palaa, näyttää kaikki toiselta. Tuo vieras maailma on luvallinen ja hyvä maailma. Aamu ja yksinäisyys luovat kaikkeen toisen valon. Aamu näyttää hyvän ja pahan. Yöllä ovat ne yhtä. Onko sitten todella hyvä ja paha? Onko sitten todella tunto, joka haavoittuu niinkutsutusta pahasta?

On tunto, joka muutamassa tapauksessa sanoo: häpäisijä!

Hän ei sanottavasti kärsinyt tästä, hän ainoastaan totesi, että näin oli. Mahtaa olla kovaa, jos alkaa kärsiä tällaisesta. Se on sitä niinsanottua omantunnontuskaa. Mutta sitä ei hän toki tunne. On vain niin omituista, kun noin silmillään yhtäkkiä näkee, mikä on se niinkutsuttu hyvä ja se niinkutsuttu paha.

Se on äidistä peräisin tämä hetki. Äiti on kaiken yötä ajatellut häntä. Ehkäpä hän vieläkin makaa silmät auki ja sydän lyöden tuolla avonaisen ikkunan takana. Tommi tunsi kuinka hän sekä vihasi että rakasti häntä. Eikö äiti nyt voi päästää häntä irti, eikö hän nyt voi ymmärtää, että hänen täytyy elää omaa elämäänsä?

Eihän hän ole sinua pidätellyt! sanoi ääni Tommin tunnossa. Ei hän ole sinulta mitään kieltänyt.

Niin, niin, mutta hän ajattelee minua ja se on paljon pahempaa! huusi hän vastaan.

Tommi seisoi kasvihuoneen seinivierellä ja silmäili heleän vihreälle nurmelle, jolle vaahterain oksaverkko loi varjonsa. Tuolla toisella puolen tietä oli nurmi pengottu ja poljettu: siellä oli etsitty kihlasormusta. Heini serkun kihlasormusta, tytön, joka oli ollut tämän pojan ensimmäinen rakkaus. Tommin mieleen tuli suudelma, jonka tyttö oli painanut hänen huulilleen kaikkien läsnäollessa. Hän istuutui kapealle penkille ja hänen teki mieli itkeä.

Näkyy olevan tunto, joka sanoo: roisto, konna! Eikö ollutkin silloin hänen mielensä niinkuin tämä keväinen nurmi tässä ja nyt se on niinkuin tuo maa tuolla, joka on poljettu ja tallattu.

Hän rupesi riisumaan kenkiään. Linnut eivät välittäneet hänestä, vaan lauloivat ilmojen täydeltä, suhahtelivat hänen ohitseen ja pudottelivat puunlatvoista milloin minkin ruupusen. Sukkasillaan asteli Tommi Surpaeus yli kotipihan tanteren, vaikka tämä varovaisuus tuskin olisi ollut tarpeellinen, linnunlaulu kun upotti itseensä hänen askeleensa. Kukkuu-kukkuu helskyi yli lahden, kukkuu-kukkuu vuoresta ja kukkuu-kukkuu kotoisesta kuusikosta. Kodin pieni maailma ui aamuauringon kullassa.

Kiertäessään auki lukkoa ylhäällä portaiden päässä kääntyi poika ja muisti yhtäkkiä: huomenna tämä myydään. Ei, jo tänään.

Hänellä oli nyt rahaa ja hän tiesi voivansa saada sitä enemmänkin, mutta hän tunsi samalla, että jo aikaisemmin oli myynyt osuutensa kotiin ja ettei hänellä enää ole mitään oikeutta puuttua kodin kohtaloihin.

V

Siitä päivästä lähtien, jolloin Heini serkun kihlasormus katosi, oli järjestys Niemenkiven yhteiskunnassa järkytetty. Ei mitään saattanut nähdä ulospäin. Kaikki tuntui olevan entisellään, aidat ja portit pitelivät koossa kotia ja kevät kukki ja lauloi sisäpuolella. Mutta ihmisten keskinäiset suhteet olivat menneet rikki, kukin kulki omaa tietään, toisen toisesta tietämättä ja toisen salatessa toiselta tarkoituksensa. Aidat ja portit eivät voineet pitää koossa ihmisiä. Surpaeuksen perheen jäsenet, jotka ennen olivat muodostaneet ikäänkuin touvin, mikä voimakkaasti yhteen kuuluen kannatti elämän iloja ja suruja, erkanivat nyt toisistaan niinkuin säikeet heltiävät, kun touvi on katkaistu. Jokainen oli joutunut väliaikaiseen tilaan valmistamaan tulevaa, vielä salattua itsenäistä vaellusta. Aamuisin lähti kukin haaralleen niin pian kuin suinkin ja kun aterioiden aikana jouduttiin pakollisesti koolle, puhuttiin muista asioista kuin niistä, joita ajateltiin. Jos joku vieras olisi tullut verranneeksi perheen jäsenten kasvonilmeitä joku päivä sitten ja nyt, olisi hän huomannut niiden muuttuneen. Jotakin murheen tomusta oli varissut yli kaiken. Ei enää eletty vuorokauden neljänkolmatta tunnin mukaan, vaan ne olivat mielialojen tiimat, jotka säätivät täällä lakeja, jouduttaen tai hidastuttaen tapahtumia. Korkeassa jännityksessä kulki elämä eteenpäin, ihmisten vaiteliaina vältellessä toistensa katseita. Perheen nuorin jäsen yksin puhui ja etsi toisten katseita. Lapsen varhaiskypsät kysymykset kaikuivat paljaassa rehellisyydessään tuskallisina kuin sairaan omantunnon ääni. Hän toisteli sanaa miksi. Hän toisteli sitä, kun hänelle annettiin lyhyitä ärtyneitä vastauksia ja hän toisteli sitä, kun ei hän saanut vastausta ensinkään. Päivä kului vaikeitten asioitten kuumeisessa jouduttamisessa. Yö ei tuonut lepoa. Korkea jännitys oli toimessa unenkin aikana. Ainoa joka nukkui, oli koira. Se ei syönyt eikä liikkunut. Se kaivautui kuoppaan sireenipensaiden juurelle ja makasi, makasi päivät ja yöt.

Ulospäin ei kuitenkaan näkynyt mitään. Aidat ja portit pysyivät paikallaan. Takatalvea ei kuulunut, kevät riensi kuumeisesti kypsymistään kohti, kilpaa niiden kohtalojen kanssa, joita Surpaeusten perheen jäsenet itselleen valmistivat. Kaikki tapahtui uskomattoman nopeasti, ikäänkuin pitkäaikainen helle olisi tuleennuttanut kaikki valmiiksi niin ettei tarvittu kuin lyhyt myrsky varistamaan hedelmät maahan.

Kun Letitsia Surpaeus oli lähtenyt siitä portista, josta hän oli kulkenut toistakymmentä vuotta ulos ja sisään, niin hänen mielensä lenteli kuin häkkilintu, joka on päässyt vapauteen. Hänen oli ihmeellisen kevyt olla. Hän oli hymyillen eronnut veljistään, jotka päivänpaisteessa leikittelivät koiran kanssa, hän oli hymyillen astellut ohi omenapuiden. Ei mitään velvollisuuksia, ei mitään omaisuutta, ei ketään ihmistä — vapaa! Kaikki hänen aistimensa täyttyivät ilman sinestä ja hänen jalkansa etsivät auringonsäteistä siltaa korkeutta kohden.

Mutta tätä onnea kesti vain hetken. Kuolemaa ei tullut, päinvastoin tarttui elämä lujin ottein häneen kiinni ja sanoi hänelle, ettei hänellä nyt ole minne mennä, ei ketään ihmistä, ei mitään velvollisuuksia, ei mitään omaisuutta. Ja niinkuin lintu pian huomaa, ettei hän tule toimeen ilman häkkiänsä, niin huomasi hänkin, ettei hän todella nyt tiedä minne kääntyä.

Hänessä heräsi kirvelevä kaipaus. Hän muisti lapset, jokaisen erikseen, heidän hauskat vallattomuutensa ja pahantekonsa, hän muisti pienen soppensa, jonne kaikki hänen muistoesineensä olivat jääneet, hän muisti koiran, muisti veljensä. Kälyänsäkin hän yritti muistella kaipauksella, mutta silloin satoi häntä vastaan kovia sanoja. Ne suomivat kuin piiskan siima, ne ne juuri olivat ajaneet hänet kodista ja nyt ei ollut ainoaa ihmistä. Veljet — ei, ei hän voinut lähteä heidän luokseen. Ei enää kenenkään vastukseksi. Ystävätär, hän, jonka kanssa nuoruus oli ollut yhteinen, hän jonka kihlattua Letitsia Surpaeus oli rakastanut läpi elämänsä, Emilie, hän oli mielisairaalassa. Ollut jo kauan. Kuinka kauan mahtoikaan olla? Kuinka olikaan ihminen saattanut asettaa elämänsä niin, ettei hänellä ollut yhtään ainoaa ihmistä, jonka luokse olisi voinut suunnata askeleensa? Olihan kuitenkin yksi, oli tämä sama rakastettu, mielisairaan mies! Letitsia Surpaeuksessa leimahti elämä liekkiin: nyt hänellä oli oikeus mennä hänen luokseen ja viettää siellä päiviensä ehtoo! He ovat uhranneet koko voimansa kauden ollakseen uskolliset annetulle sanalleen, nyt eivät he enää ketään vahingoita. Parantumaton mielisairas ei kärsi eikä muista. Nyt on aika tullut! He rakastavat toisiaan, ovat aina rakastaneet. Nyt harmaahapsina lienee luvallista katsoa toinen toistaan silmiin, painaa toinentoisensa kättä, elää saman katon alla, ympäröidä toinen toistaan hellyydellä. Ja puhella. Paljon on patoutunut hellyyttä, paljon puhumista. Ehkä on suotu elämää vielä joku vuosi, tai viikko, tai vaikkapa päiviä vain.

Kun vanha neiti tätä ajatteli, niin oli kuin hänen sisimmästään olisi puhjennut esiin lähde, joka solisi ja lauloi. Vaistomaisesti peläten ihmisten katseita oli hän väistynyt tiestä ja tullut kaiholle, mistä näkyi kimmeltävä lahti ja sininen taivas. Siinä hän seisoi ja kuiski mielettömiä sanoja, sanoja ilman yhteyttä, valoja, jotka oli tehnyt yksinäisinä öinä, selityksiä ja vakuutuksia, jotka vuosikymmeniä olivat odottaneet ääntä.

Hän oli unohtanut ihmiset ja todellisuuden, mutta nyt tulivat ne molemmat. Ihmisiä astui paikalle ja hän muisti kaikki.

Ei, joka kerran on ottanut Elämän rautaisen sormuksen, se kantakoon sitä uskollisesti loppuun asti. Ei mitään lievennystä, ei mitään liehittelyä. Elämän sormus luovutetaan vasta suoraan Kuoleman käteen.

Kuolema — olisiko kuoleman aika nyt tullut? Joko olisi oikeus lähteä? Varmaan on. Ei ole minne mennä, ei enää kelpaa mihinkään. Vai olisiko vielä jotakin, jota saattaisi yrittää?

Jumala, sinä et voi vaatia, että menen pyytämään omaisiltani armoa. Minä nöyrryn sinun edessäsi, mutta et tahdo minun alentumistani ihmisten edessä. Ei, ei, ei, he eivät ole tahtoneet pahaa, eivät he ole tarkoittaneet mitä sanoivat, mutta se teki sittenkin ihan kipeää. Polttaa, kun vain muisteleekin. Jumala, olen väsynyt. Tiedäthän kaikki, ota minut jo luoksesi. Olet hyvä ja ankara isä, katso minun puoleeni: olenhan koettanut — voinko vielä jotakin? Sinä näet minut, sinä tunnet minut. Olet hyvyydessäsi antanut minun vielä nähdä kevään — annathan minun nyt tulla!

Hänen sisimpänsä kumpuili hiljaisemmin, mutta täynnä onnea, ajatellessa kuolemaa. Sydämen lyönnit tuntuivat valtavina läpi koko ruumiin. Hän painoi käden sydämelleen ja sanoi sille, että hän kiittää sitä uskollisuudesta läpi pitkän elämän ja että se kohta saa levätä.

Lepoon!

Kun hänen huulensa kuiskasivat tämän sanan, tunsi hän onnea, joka oli kuin se auringonlämpö, joka lepäsi hänen kasvoillaan. Tässä sanassa kohtasi hän myöskin kuolleen veljensä. Hänkin oli aina ja uudestaan lausunut tämän sanan. Mutta hän ei ollut lähtenyt vapaaehtoisesti, velvollisuudet olivat pidelleet häntä täällä. Hän ikävöi lepoa, mutta hän ei tahtonut pois ennenkuin lapset olisivat varttuneet suuremmiksi. Lapset — Tommi! Vainaja ei ollut jättänyt sisarelleen mitään velvollisuuksia, »sinulla on ollut tarpeeksi», oli hän sanonut. Mutta on kirjoittamattomia velvollisuuksia, ja loppuvatko velvollisuudet koskaan? Tommi — onhan hänellä äiti.

Minä en jaksa enää mitään, minä en kelpaa mihinkään. Minä en voi palata. Minä astun alas tältä kalliolta, tuossa alhaalla on sininen syvyys.

Jotta he löytäisivät sinun ruumiisi ja kauhu tulisi taloon, jotta heidän rauhansa olisi iäksi mennyt. Jotta lapsille jäisi muisto siitä ettet jaksanut loppuun asti, jotta heille jäisi se esikuva, että vastusten tullessa ihminen itse saa katkaista elämän langan!

Hän näki lasten silmien tähtäävän itseensä ikäänkuin ne kaikki olisivat olleet tuossa hänen edessään, hänen silmiensä ulottuvilla. Hänen kätensä etsivät heidän hiuksiaan ja olkapäitään ja hän kuuli pienimmän kysyvän: vanha täti, oletko sinä ollut vedessä? Onko vedessä hauskaa? Mikseivät kaikki ihmiset mene veteen?

Hänen kätensä iloitsivat koskettaessaan hentoja olkapäitä ja hän tiesi, että hän lasten vuoksi vielä jaksaa olla maailmassa, jaksaa vaikkapa menehtyä kadulle, mutta omaa henkeään ei hän ota. Rakkaat, rakkaat lapset… Hän oli niin elävästi tuntenut heidän läsnäoloansa, että hän säikähti, tuntiessaan käsiensä alla oman pukunsa villaisen nukan.

Nehän ovat tuolla muutaman minuutin matkan päässä, siellä on koti, siellä on työ, siellä on kaduttu kovia sanoja — palaa sinne, siellä ovat ihmisesi, muistosi, velvollisuutesi!

Kuollut unohtuu niin pian, niin pian täyttyy tyhjä paikka. Jos kuollut palaisi takaisin, niin ei hän ehkä enää olisi tervetullut. Vielä vähemmän elävä, joka kerran sysättiin ulos. Sinä, jonka elämä kihlasi raudalla, tao omasta kärsimyksestäsi kruunu, nosta se päähäsi ja iloitse raudan kirkasta iloa. Jolle elämä kerran ojensi rautaa, se katsokoon, ettei se ruostu. Kulta, jolla ihmiset kihlaavat, se on tunteeton ja ruostumaton, kulta kestää vaikka rakkaus pettää. Mutta rautaa täytyy vaalia joka hetki, se on tunteellinen, se ottaa vastaan pienimmänkin uskottomuuden, rautainen koru silataan ainoastaan ehdottomalla uskollisuudella.

Letitsia Surpaeus lausui näitä vuorosanoja ääneen ja sai niistä selvyyden. Ja kun hän oli käsittänyt mitä hän on velkaa rautaiselle sormukselleen, nousi hänen päänsä ikäänkuin siinä olisi ollut kuninkaallinen kruunu, ja hän alkoi astella poispäin kodista, maailmaa kohden, jossa ei hän tuntenut ketään ja jossa hän ujosteli kaikkia. Hänen askeleensa kulkivat tahtovina, vaikka huulet yhä lausuivat epäilyksen vuorosanoja.

Olet naurettava, näyttelet teatteria, tiedät itsekin, että ennen iltaa palaat vanhaan pesääsi.

Olen naurettava, ehkä näyttelen teatteria, mutta tiedän, etten enää palaa. Voin kaikkea muuta, mutta en voi olla tiellä. Menen köyhäinhuoneelle, pyydän siellä kattoa pääni päälle, paikkaan siellä, parsin siellä, siellä on paljon särkynyttä ihmiselämää — siellä minäkin voin olla hyödyksi.

Ja kun lausut nimesi, niin mihin valoon saatat omaisesi? Luuletko, että köyhäinhuone on sinunkaltaisiasi varten?

Menen siihen kotiin, joka on rakennettu minunkaltaisiani varten — on koti niin sanotuille sivistyneille köyhille. Menen sinne, luen ääneen niille, jotka jo ovat sokeita tai jotka ovat siksi tulemassa, paikkaan ja parsin kaikille. Siellä on rikkinäistä sielläkin.

Ja onko sinulla se pääoma, joka avaa sinulle tämän kodin ovet? Niin, niin, tarvitaan pääoma, määrätyt korot vuodessa, ennenkuin ovet avautuvat. Teet viisainten, jos heti turvaat veljiisi. Näetkö nyt miten lapsellinen olet ollut, kun pienen suuttumuksen tähden juokset kotoa. Köyhällä ei ole varaa mielenosoituksiin. Olet vanha köyhä vaimo ja kuvittelet olevasi morsian ja kantavasi kruunua. Mene veljiesi turviin, ennemmin tai myöhemmin joudut tekemisiin järjestysvallan kanssa ja saatat heidän nimensä vaaraan. Kun kantaa nimeä Surpaeus, niin on velkaa sekä eläville että kuolleille. Ei ole vapaa. Ei pääse vapaaksi.

Minä panen sanomalehtiin ilmoituksen, haen paikkaa lapsenhoitajana, kodinhoitajana, minä tahansa.

Näetkö nyt — et ajatellut askelta eteenpäin, kun läksit kotoa, et ottanut mukaasi säkkiä etkä kukkaroa. Palaa kotiin, pelasta edes itsekunnioitus. Olet naurettava, olet hullu — palaa.

Mutta hänen askeleensa veivät kiireesti poispäin, ikäänkuin pakoon ääniä, jotka huusivat hänen sisimmässään. Hän tukahdutti äänet, hän iski nyrkkinsä ujouteen, joka alkoi nyyhkiä, kun hän lähestyi kaupunkia. Hänellä oli viime aikoina ollut niin vaikeaa olla vieraiden ihmisten seurassa ja nyt täytyi mennä puhumaan laitoksiin ja laitosten johtokuntiin. Jos ihmisruumis olisi ollut tahdon alainen, jos olisi voinut tehdä sen olemattomaksi samalla hetkellä, kun elämä pakeni siitä pois. Mutta se jäi olemaan ja kammottamaan, kului aika ennenkuin se oli tomua ja tuhkaa. Täytyi odottaa kuoleman saapumista, täytyi väsyä äärimmälle rajalle asti. Hänessä oli vielä paljon voimaa, täytyi väsyä kokonaan.

Jota lähemmäs hän tuli kaupunkia, sitä avuttomammaksi hän kävi. Ei hänellä enää ollut sormusta, puhumattakaan kruunusta. Hän olisi ollut valmis nöyrtymään sen ihmisen edessä, joka oli ajanut hänet kadulle, kun hänellä vain olisi ollut tarmoa kääntyä takaisin. Mutta hän oli kerta kaikkiaan kääntänyt tahtonsa raskaan vankkurin kaupunkia kohden ja sen pyörät vierivät sinnepäin ja hän meni mukana. Tahto vei hänet vieraitten ihmisten eteen ja ylös vieraita portaita. Tahto pakotti hänet puhumaan. Ja kun hän lamaantuneena taasen seisoi kadulla, nosti tahto häntä kainaloista ja ajoi häntä eteenpäin, uusiin yrityksiin.

Täytyy väsyä loppuun asti, jotta olisi oikeutta levätä.

Hän väsyi. Hän kulki ja kulki, kysyi ja puhui, ajoi omien etujensa asiaa, jopa purskahti itkuun. Nimeään ei hän sanonut. Olisi ollut helpompaa, jos hän olisi sanonut sen, mutta sitähän ei hän voinut. Vaikeaa oli sekin, että ihmiset katselivat häneen, hänen kulkunsa oli kuin kujanjuoksua, mutta sitä ei voinut välttää. Päivä muodostui ainoaksi pitkäksi piinaksi, jossa ei tunnu saumoja eikä solmukohtia. Hän nousi ylös portaita ja laskeutui alas portaita, sanoi samat asiat eri henkilöille, kuuli samat kysymykset, antoi samat vastaukset, sai neuvoja, kiitti ja tuli kadulle.

Juuri ennen virastojen sulkemista joutui hän vanhan herran puheille, joka nähtävästi tunsi hänet. Hän säikähti niin, että oli menemäisillään pois asiaansa sanomatta. Vanha herra oli hyvin ystävällinen ja sai tietää enemmän kuin hänen piti. Kun vanha neiti senjälkeen tuli kadulle, oli hän niin järkytetty, että hänen täytyi etsiä istuinpaikkaa. Jos vanha herra tuntee hänen veljensä ja toimittaa heille tiedon siitä, mitä Letitsia Surpaeus on tehnyt…!

Mitä hän sitten on tehnyt? Jotain epärehellistäkö? Työtä hän on hakenut ja velvollisuuksia. Hän pelkää siis turhaan.

Jos vielä olisi riittänyt virastoaikaa, niin hän nyt rohkeammin olisi jatkanut toivotonta etsintäänsä. Mutta päivä kallistui iltaa kohden ja liike kaduilla osoitti, että ihmiset riensivät työstään, kohden kotia ja lepoa.

Heillä oli koti.

Vanha neiti harhaili ilman päämäärää, mutta vaistomaisesti pyrkien syrjäkaupungille. Huomenna saattaa tulla vastaus hänen ilmoitukseensa. Vanhempi sivistynyt nainen hakee lapsenhoitajaksi sivistyneeseen perheeseen. Vastaus tämän lehden konttoriin nimimerkille »Lapsirakas». Etteivät vain Mikael ja Gabriel olisi panneet liikkeelle poliisia. He tekevät sen niin helposti.

Minne minä menen yöksi? Ei saa olla yötä kadulla. On lämmin, on kaunista. Tämä on kaunis kaupunki. Minua väsyttää. Onko minun nälkä? Kunhan en nukkuisi. Joko sireenit kukkivat? Suokaa anteeksi, herra johtaja, en voi sanoa, kuka minä olen. Minulla on kyllä sukulaisia, mutta sattuneesta syystä en voi kääntyä heidän puoleensa. Jaksan tehdä työtä… ommella, hoitaa lapsia… rakastan lapsia… Kiitoksia, hyvin paljon kiitoksia… Teen parhaani, osa on juuri lempiosiani… On kolme osaa, joita aina olen halunnut esittää, tämä on yksi. En voinut antautua näyttämölle, äiti kuoli, minä olin vanhin kodissa. Mutta minä olen hyvin onnellinen, herra johtaja, jos saan koettaa. Ah, onko vain yksi päivä — en tiedä voinko oppia. Mutta koetan parhaani. Jos saan pitää roolivihon kädessäni. Haluaisin niin mielelläni kerran, yhden kerran koettaa… Naurakoot, viheltäkööt minut ulos — yhden ainoan kerran… Mitä, nukuinko minä? Tässä tulee kylmä. Minä tiedän minne menen yöksi. Minullahan on vielä veli. Hän antaa minulle ruokaa ja rahaa. Enok. Kuinka saatoin hänet unohtaa. Kenenkään toisen luo en voisi mennä, mutta hänen tykönsä lähden mielelläni. Kun vain katsoo tarpeeksi syvälle, niin tietää, ettei hän ole tahtonut pahaa. Hän näki unta suuresta laivasta, jonka piti luoda siltoja maanosien välille. Maailman suurin laiva siitä piti tulla, sen piti kantaa isänmaan nimi kauas ja korkealle. Se oli Sampo. Koko kansan vapaaehtoisilla varoilla se piti rakentaa. Siitä piti tulla kansan ylpeys. Enok, minä ymmärrän sinut. Annathan minun olla luonasi yötä, huomenna ehkä jo saan vastauksen sanomalehti-ilmoitukseeni. Mutta jollet ole kotona, niin sitten menen majataloon ja huomenna tulen jälleen ja sinä pidät minusta huolen. Tiedätkö, sinun täytyy jättää Tommi rauhaan, ethän tahdo tuhota hänen elämäänsä. Hänen täytyy astua isänsä tietä, sinun tiesi oli toinen. Ole kotona, Enok, kun minä tulen, minua väsyttää.

Enok Surpaeus ei ollut kotona. Sisar löysi hänen asunnolleen ja koputti hänen oveensa. Talo oli kuin kuollut. Ei yhtä ihmistä tullut. Kivisistä portaista kajahtelivat askeleet peloitellen. Olivatko ihmiset kaikki maalla? Enok Surpaeus — siinä se nimi oli valkealla kortilla. Ehkä voisi odottaa tässä kunnes hän tulee. Jos hakee vähän leipää, niin voi olla tässä vaikkapa koko yön. Jos onnistuisi löytämään lapsia, joilta äiti on kuollut, niin niillepä voisi olla hyödyksi. Niinkuin omia niitä voisi rakastaa, pieniä raukkoja… Täällä tulee kylmä. Enok, missä sinä olet? Minulla on sinulle tärkeää asiaa. Sinun täytyy koettaa korvata niille köyhille ihmisille, joilta otit kaikki. Ja Tommi sinun täytyy jättää rauhaan.

Tommi — missä Tommi on? Hänen ei ole hyvä, hän on vaarassa. Enok, sinä aiot häntä omaan laivaasi, mutta se uppoaa. Älä mene, Tommi. Kuule, muistatko Tommi, kun sinä olit pieni — me olimme Niemessä, olimme laiturilla ja teillä pojilla oli laiva. Ja te kiistelitte siitä, minne se lähetetään ja mitä lastia otetaan. Kaikilla saarilla oli nimet, jotka te olitte ottaneet kartasta ja kaukaisin ranta oli Amerikka. Joku tahtoi lähettää graniittia Madeiraan, koskei niillä siellä ole sitä, ja toinen koppakuoriaisen purjehtimaan Brasiliaan. Mutta sinä sanoit, että lähdet itse Amerikkaan noutamaan kultaa, jos äiti tulee mukaan. Muistatko, pidit äidistä niin paljon. Sinulla onkin sellainen äiti, ettei kenelläkään. Älä lähde Enok-sedän laivaan, jollei äiti tule mukaan. Minä tiedän, että se on vaarallista. Enok-setä pitää vaarasta ja seikkailusta. Kun oikein tuulee, niin silloin lähtee Enok-setä purjehtimaan. Ja kun myrsky on kaatanut veneen, niin ui Enok-setä laudankappaleella rantaan ja nauraa. Enok-sedästä on ikävää yhdellä kohdalla. Ei hän ole täällä kauan. Jonakin päivänä hänen tulee ikävä Honoluluun ja vaikka hänellä täällä olisi linna ja sata huonetta ja kultaiset vaunut, niin hän lähtee. Enok-setä on muuttolintu. Enok-setä ei rakenna pesää eikä isänmaata. Mutta sinä joka taistelit vapaussodassa isänmaan puolesta, sinun täytyy rakentaa. Ihmiset ovat niin erilaiset, yksi löytää isänmaan siellä, missä hän syntyi, toinen löytää sen lentävällä laivalla, kolmas siellä, missä sydän lämpöisenä sykkii hänen viluista sydäntään vasten, neljäs unelmissaan, viides pilvissä, kuudes kuolemassa. Kun menee tarpeeksi syvälle, niin ovat kaikki yhtä. Syvälle, syvälle… uneen… autuuteen…

Letitsia Surpaeus vietti yön portaissa veljensä oven edessä. Hän oli sairas, mutta hän jaksoi vielä liikkua. Oli sunnuntai ja sanomalehtien konttorit olivat suljetut. Hän vältteli poliisia ja istui kirkossa. Ei olisi pitänyt nukkua, mutta häntä uuvutti ja vilutti. Kun jumalanpalvelus loppui, niin hän ihmisten mukana siirtyi kadulle ja etsi veljensä portaat. Niistä tuli tuttu paikka, miltei koti, varsinkin siitä nurkasta, missä hän oli ollut yön. Se oli niin pimeä, ettei kukaan nähnyt häntä siinä. Välähdyksittäin hän tunsi, että on menetellyt niin tyhmästi, ettei järkevä ihminen tee sellaista. Lähteä pienen hermostuneen sanan tähden kodistaan, ilman rahaa! Seikkailu se on, joka ihmistä vetää, toista valtamerelle, toista pimeihin porraskäytäviin. Kaikki pakoilevat järjestysvaltaa ja löytävät siinä viehätystä. Kaikissa on enemmän tai vähemmän sadunnälkäistä lasta. Seikkailu näyttelee suurempaa osaa maailmassa kuin aavistetaan. Välähdyksittäin hän näki joukon kohtalokkaita tekoja, jotka repivät yhteiskuntaa ja joiden alkuperä löydetään vain seikkailunhalusta. Mutta yhä enemmän hänen aistinsa alkoivat sekaantua. Hän alkoi pelätä, että hän pyörtyy ja että hänet viedään sairaalaan. Hän tahtoi kuitenkin tavata Enokin, hänellä oli hänelle asiaa ja muutenkin hänen oli häntä ikävä. Ja sittenhän hän odotti vastausta sanomalehti-ilmoitukseen. Entä jos hänen tielleen tulisi koti, josta äiti on kuollut ja jossa on pieniä lapsia! Tämä odotus piti häntä pystyssä. Mahtoiko hän olla hyvin huonon näköinen, koska joku antoi hänelle rahaa ja käski ostaa ruokaa. Ja toisen kerran ojennettiin hänelle omena: äiti se oli, joka käski pienen tyttönsä antaa sen. Lapsella oli hyvät siniset silmät ja hän niiasi. Mutta Letitsia Surpaeus jäi pitelemään omenaa käsissään, se seurasi häntä iltajumalanpalvelukseen ja sieltä veljen portaisiin. Sitä ei voinut hävittää, se oli hedelmä hyvän- ja pahantiedon puusta. Se oli portailla hänen vierellään, se puheli hänen kanssaan, se oli lähetetty hänelle aurinkoisimmalta oksalta paratiisin puuta. Se oli symbooli kaikesta siitä, mistä elämä kamppailee. Hyvän- ja pahantiedon puu kasvaa keskellä maailmaa ja juuret ovat siellä missä on lepo. Aurinko sattuu toiseen oksaan paremmin kuin toiseen ja toinen omena on onnellisempi kuin toinen, mutta kaikki ovat saman puun hedelmiä ja samat juuret ovat siellä huimaavassa syvyydessä.

Kaunis pieni omena, kuka sinä olet? Aurinkoa sinä olet ja maata. Minä, minä olen rehellinen ja petollinen, viisas ja hullu, sairas ja terve, elävä ja kuollut.

Enok, etkö jo tule!

Enok Surpaeus tuli auringon noustessa, juuri kun säteet joltakin seinältä heijastuivat porraskäytävään, ja Letitsia puhutteli häntä ikäänkuin he vielä olisivat asuneet yhdessä isänkodissa ja eilen tavanneet toisensa.

— Hyvä, että tulit, minulla on sinulle tärkeää asiaa. Jäin velkaa leipurille tämän valkoisen leivän tässä. Mene ja maksa se. Mene sanomalehtikonttoriin ja ota vastaukset, tässä on kuitti sieltä, minä jaksan vielä paljon, tiedät miten minä pidän lapsista. Tommi sinun täytyy päästää vapaaksi, mene laivallasi minne tahdot, mutta hänen täytyy rakentaa yhteiskuntaa. Rakas olet minulle, veljeni, kaikkia rakastan. Jos saisin painaa Teklan rintaani vasten… Kuoleman päivä on parempi kuin syntymäpäivä, mutta minä jaksan vielä paljon, minä tahdon olla uskollinen rautaiselle sormukselleni.

Enok Surpaeus, joka onnellisesti oli tuonut maihin kaksi suurta lastia kahtena kirkkaana kevätyönä perätysten, tarttui iloisesti sisarensa käsivarteen, nosti hänet ylös ja kantoi omaan vuoteeseensa. All right, nyt otetaan pikku pikari parasta konjakkia! Onpa hyvä, että sekin roju kerran kelpaa kunnialliseen tarkoitukseen.

* * * * *

Kamreeri Surpaeuksen leski kulki tottumattomilla retkillä hänkin. Hänkin nousi ja laski portaita, joihin ei hän ollut miehensä eläessä koskaan kurkistanut. Hänkin joutui herrojen eteen, jotka tähän asti eivät olleet mahtuneet hänen tuttavuuspiirinsä sisäpuolelle. He eivät Letitsia Surpaeuksen kanssa kohdanneet toisiaan, koska eivät joutuneet samoihin portaihin eikä samojen herrojen eteen. Kamreerin leski myi huvilaansa ja etsi samalla asuntoa. Koti oli mennyt sinä hetkenä, jolloin Niemenkivi oli tuomittu myytäväksi, eikä kukaan voinut ajatella kodiksi sitä uutta paikkaa, jota nyt kaupungista etsittiin. Se oli asunto. Äiti ja Lida etsivät sitä, minkä ehtivät. He eivät olleet huvilalla aterioiden aikana, aamulla tarttuivat he heti sanomalehtiin, lukivat huoneilmoitukset, tekivät niistä luettelon ja läksivät. Kaupungissa veivät heidän tiensä kyllä erilleen, koska äiti hoiti pääasiassa myyntiä ja Lida haki asuntoa. Iltapäivällä tuli äiti huvilalle, nosti tuolin puhelimen ääreen ja alkoi soittaa ja puhella, oudolla äänellä oudoille ihmisille. Huvilalla ei enää ollut sellaista kuin ennen. Kukaan ei pyyhkinyt huoneessa tomua, kukaan ei pannut vihantaa kukkamaljakkoihin, kukaan ei hoitanut niitä lukemattomia pikkutehtäviä, joita vain kodin rakastaja saattaa keksiä. Se käden kosketus, joka antaa kodissa jokaiselle esineelle turvallisen oman paikan, puuttui. Soittokoneen kansi oli kiinni. Kukaan ei laulanut eikä nauranut.

Kukaan ei myöskään huomannut lintujen laulua keväässä, sillä sille ei ollut ihmisissä kaikupohjaa.

Äiti hieroi kauppaa, laski ja punnitsi. Tämä hänelle outo työ oli niellyt hänen koko olentonsa. Tommi ja Letta saivat mennä minne tahtoivat, kukaan ei tarkannut heitä. Kun äiti päivällisellä teki, ikäänkuin velvollisuudentunteesta, lapsille selkoa siitä, mihin pisteeseen nyt oli ennätetty, ei Tommilla ollut mitään sanomista ja Letta huomautti vain, että piti katsoa, ettei myy liian halvasta.

Sedät olivat ottaneet haltuunsa Letitsia-tädin asian. He pelkäsivät julkisuutta ja julistivat noudatettavaksi mitä suurinta varovaisuutta. Älköön asiasta kukaan puhuko, he toimittavat tädin vahingoittumattomana luokseen.

Eräänä päivänä sitten tapahtui paljon.

Tommi oli Laxin autossa päässyt aamiaiselle kotiin ja aikoi, nopeasti syötyään, taas lähteä.

Katsahdettuaan kelloon pysähdytti äiti hänet huutamalla hänen nimeään.
Tommi seisahtui eteisen ovelle ja äiti tuli isän huoneesta.

— Sanoitko jotakin?

Äiti hymyili salaperäisesti ja kysyi hiljaa:

— Kuulehan, saanko antaa sinulle hiukkasen rahaa? Se kivääri kai ei ole maksettu. Tiedät, etten koskaan anna, jollen anna mielelläni.

Äiti ojensi hänelle kättään, joka oli puserruksissa setelien ympärillä.

— Kiitos, en minä tarvitse. Mistä olet saanut rahaa? Joko… joko…?
Tarkoitan: et suinkaan sinä vielä ole saanut rahaa huvilasta.

— Niin, en tästä suuresta kaupasta, mutta minulla on, niinkuin näet.

— Kiitos, en tarvitse.

— Kuinka et tarvitse? Et suinkaan vielä ole maksanut kivääriä. Olen ollut siitä hiukan levoton.

— Kyllä se on maksettu. Voin antaa rahaa sinullekin, jos tahdot.

— Todella? Mistä sinä sitten olet saanut?

— Olenpahan vain jostakin.

— Sedältäsi tietysti?

— En oikeastaan.

— Vai niin, vai niin. No sehän on hyvä.

— Antaisin mielelläni tyttöjen kesävaatteisiin…

— Tommi, tiedätkö mitä ne nykyään maksavat? Niin paljon ei sinulla voi olla. Kyllä me tulemme toimeen. Katso, nythän minä saan.

— Se uusi asuntohan maksaa.

— Sinä lähdet jo kouluun?

— Niin, olen levoton Titsia-tädistä.

— Molemmat setäsihän ovat luvanneet hoitaa hänet.

— He eivät ole häntä löytäneet.

— Kyllä he löytävät. He käyttävät poliisia.

— Käyttävätkö he poliisia?

— Kyllä. Tässä hiljankin… Tai en minä tiedä. Oli vain kysymys poliisista. Jossakin yhteydessä. En minä muista.

Äiti oli ollut sanomaisillaan: silloin kun Heinin sormus katosi. Hän pidätti sanat viime hetkessä. Tommilta ei kumminkaan ollut jäänyt huomaamatta, että hän hämääntyi. Hänen silmissään välähti.

— Miten oli kysymys poliisista? Sano se kaikki yksintein. Mitä sinä salaat? Etkö luule minun nähneeni. Sinä muistat kaikki varsin hyvin.

Äiti kohotti päätään ja loi Tommiin silmänsä. Hän oli ollut sitomaisillaan päänsä ympärille huivia, mutta hänen kätensä vaipuivat ja huivi jäi höllänä päälaelle. Äidin silmät mykistyttivät pojan hetkeksi.

Hän tietää jotakin, ajatteli Tommi. Mutta mitä? He ovat poliisin avulla ajaneet minun askeliani. Ei ole ensinkään mahdotonta, että he ovat nuuskineet varastot puuliiteristä. Ja he ilmiantavat minut myöskin empimättä, jos niikseen tulee. Miten sitten käy? Alkaa tuntua hauskalta. Nyt täytyy toimia viisaasti ja nopeasti. Ensi yönä täytyy kaikki viedä pois. Ja minä tyhmeliini juuri kerroin, että minulla on rahaa. Nyt se vasta taitaakin alkaa. Se meni niin helposti, että harmitti.

Äiti näki mielialain vaihtelun poikansa kasvoilla ja tuijotti häneen yhä vieraammin. Miksi Tommi yhtäkkiä kävi iloiseksi? Ei minkäänlaista syytä ollut, mutta pojan silmät tuikkivat veitikkamaisesti ja huulet tapailivat viheltelyä.

— Sano pois nyt, pikku Tekla, oletteko panneet poliisin liikkeelle?

— En minä ole mitään pannut.

— No kuka sitten? Sedätkö? Mitä he sitten etsivät?

— Voit kysyä heiltä.

— Mutta hehän eivät ole täällä, äiti. Sano nyt sinä, koska kyllä tiedät.

— Anna minun mennä, Tommi. Kysy sediltäsi.

— Minne sinä sitten nyt aiot?

— Minun täytyy tehdä luettelo maanviljelyskalustosta, joka seuraa kauppaa.

— Täytyykö se tehdä nyt juuri?

— Hän on kysynyt sitä jo pari kertaa, mutta avain on hukkunut.

— Ai, onko avain hukkunut?

— Tyttö väittää illalla jättäneensä sen suulle ja aamulla se oli poissa.

— Kasvihuoneenko avain?

— Ei, puuvajan. Koetan etsiä vielä. Mutta sitten täytyy hakea seppä.

— Pikku Tekla, en ole tavannut sinua pitkiin aikoihin, tule juttelemaan hiukan. Antaa heidän nyt vielä vähän odottaa luetteloaan. Seppää et kuitenkaan enää tänään saa käsiisi.

Mitä on puuvajassa? ajatteli äiti. Onko hän kätkenyt sormuksen sinne?

— Äiti, kertovat kaupungilla, että täti on mennyt mereen.

— Kertovatko? Kuka?

— Hän on harhaillut rannalla, hänet on siellä nähty.

— En usko.

— Mutta jos se kuitenkin olisi totta.

Äiti ja poika istuivat nyt ikkunan alla ja ruutua vasten heidän takanaan hehkuivat verenpisaran kukat.

— Parempaa minä uskon Letitsia tädistä, sanoi äiti.

— Miksi hän oikeastaan läksi kotoa? Oletteko te riidelleet? Oletko sinä ollut hänelle paha? Tiedätkö, äiti, tämä koti ei ole enää mikään, jos hän puuttuu. Niin, niin, äiti. Sinä, joka olet kaikille ihmisille hyvä, kuinka olet voinut… Oi äiti, jos hänelle on jotain tapahtunut!

Äidin profiili erottautui ankarana valoa vasten ja hänen silmälautansa olivat alhaalla, kun hän sanoi:

— Ottaa itsensä hengiltä — sen voi vain edesvastuuton ihminen. Jolla on jotain velvollisuudentunnetta, se taistelee viime hetkeen asti, »Elämä kihlaa raudalla», ne olivat hänen omat komeat sanansa. Ei, Tommi, niin huonoa en hänestä usko.

— Mutta häntä on täytynyt kauheasti loukata ennenkuin hän läksi täältä… Sinä et sano mitään, äiti. Mitä sinä olet hänelle tehnyt?

Äiti nousi mykkänä ja etsi huiviansa. Tommi otti sen lattialta, mutta ei antanut sitä hänelle. Äidin kädet tekivät avuttoman liikkeen ja jäivät sitten riipuksiin. Äidillä oli kummalliset kädet, hän puhui niillä. Tommin silmät seurasivat pienen hetken sormia, jotka muistuttivat jotakin outoa, värähtelevää liljankukkaa, sitten hän jälleen katsoi ylös. Mitä oli äidin hiuksissa? Nehän olivat olleet pikimustat. Hän muisti kuulleensa, että hiukset yhdessä yössä saattoivat valjeta.

Äidin kädet olivat taasen vaienneet ja hän sitoi hymyillen huivia päänsä ympärille.

— Mitä minä ole hänelle tehnyt? sanoi hän, toistaen pojan viime kysymyksen. — Minä olen etsinyt syntipukkia, niinkuin ihminen tekee, kun onnettomuus tulee. Syyttömät saavat aina silloin kärsiä meidän murheemme tähden… Letitsia on minut kyllä ymmärtänyt. Minä olen ottanut hänet lukuun uudessa asunnossamme, hän kuuluu meille. Jahka saan asiat kuntoon, menen häntä noutamaan.

— Ja luulet hänen tulevan.

— Hän tulee, kun minä pyydän.

— Olet ihmeen tyyni, äiti. Minä pelkään, ettei hän enää ole elävien joukossa. Hän on voinut astua järveen niinkuin me astumme nurmikkoon. Jos hän on ollut sillä päällä…

— Tiedätkö sitten jotain varmaa?

— En.

— Sedät ovat luvanneet pitää hänestä huolen.

— Ja etsiä häntä poliisin avulla. Kuulehan nyt, äiti, mihin te täällä aikaisemmin olette käyttäneet poliisia? Sanoisit nyt.

Äiti vaikeni ja punnitsi. Sitten hän ajatteli: tulkoon mitä tulee. Ja sanoi:

— Etsimme serkkusi kihlasormusta.

Äiti oli hyvin kalpea, kun hän sen sanoi, ja hän tuijotti Tommia jäykästi silmiin. Tommi ei teeskennellyt hämmästyessään.

— Ai niin, sanoi hän, — Heinin kihlasormus. Sen olin kokonaan unohtanut.

— Olitko sinä sen unohtanut? kysyi äiti, ymmällä todeten, että Tommi oli täysin rehellinen.

— Olin, siitähän on niin kauan.

— Mutta jos ajattelet, niin näet, että silloin tuli murhe meidän taloomme. Siinä meni kaikki hajalle.

— Eihän nyt, mitä hullua!

— Niin, niin. Sumu laskeutui yli kotimme eikä se näytä hälvenevän.

— Mutta entä jos sormus löytyy?

— Ei taida löytyä…

— Eivätkö poliisit sitten saaneet mitään aikaan? Mutta voihan se vielä löytyä.

Äiti ei katsonut ylös, ainoastaan hänen kätensä puhuivat. Hän sanoi hiljaa:

— Jos se löytyisikin.

— Toivoisitko sinä sitä niin kovin?

— Me kaikki toivoisimme.

— Sinä puhut ikäänkuin te katsoisitte jonkin uuden onnenajan sitten koittavan.

— Tällainen sormus, sehän on symbooli. Sen katoaminen vaikutti kuin enne siitä, että kaikki pettää. Jos se tulisi takaisin… sillä lailla kuin minä toivon, niin ehkä saisimme uskoa siihen, että kaikki sittenkin käy hyvin.

— Voisitko peruuttaa huvilan kaupan? Äiti, sano…!

— En. Mutta sehän ei ole tässä tärkeintä. Tärkeintä on, että me saisimme mielenrauhan.

Tommi ei sanonut mitään, painoi nopeasti hatun päähänsä ja läksi.

Mutta äiti vaipui järkytettynä äskeiselle paikalleen. Alkaisiko sittenkin valjeta?

* * * * *

Huomatessaan ettei talossa ole johtoa, oli nuori Hertta Surpaeus vaistomaisesti ottanut käsiinsä ohjakset. Hän istui ruokasalissa lukien läksyjään, nousi siitä vastaamaan kun puhelin soi ja muutenkin antoi tarvittavat tiedot niille, jotka tulivat jotakin kysymään. Ja niitä oli nyt enemmän kuin ennen. Tieto siitä että huvila on myytävänä oli levinnyt ja ilmaantui kaikkinaisia ostajia, jotka toivoivat saavansa joitakin tarvekaluja halvalla. Nuori Hertta esiintyi tiukempana kuin konsanaan äiti, antoi lyhyitä kielteisiä vastauksia eikä taipunut mihinkään sovitteluihin. Hän jätti kylmästi asianomaiset kysyjät portille, käänsi heille selkänsä ja asteli kirjaansa syventyneenä takaisin. Kaikkia hullutuksia! Onko Niemenkivi mikä kynittävä kana, että jokainen täällä jotakin ottaisi, mikä ruohonleikkuukoneen, mikä auran, mikä pyykkitiinun. Sellaista sairaalloista hosumista ja hoputusta. Suuttua heille voisi, jolleivät olisi kaikki sairaita. Aika on sairas. Mutta ei ihmisiä myöskään hempeydellä paranneta. Kovaa lääkettä siinä pitää olla.

Lääkärin ammatti on kuitenkin jaloin ammatti, päätteli hän. Siinä on vain niin hirveän pitkä kurssi. Mutta siinä voi paljon kasvattaa ihmisiä. Jokainen on oman onnensa seppä, sen minä tulen takomaan jokaiseen päähän. Minä panen sen kultakirjaimilla odotushuoneeni seinälle. Luulen, että ensi vuonna luen kahden luokan yli, jotta menee vähän pikemmin. Jokainen on oman onnensa seppä.

Myöhemmin samana päivänä tapasivat sedät hänet näin kirjojensa ääressä. Hän luki ääneen niin että kaikui läpi huoneiden. Kirja kädessä astui hän heitä vastaan — se oli fysiikan oppikirja — ojensi siitä kätensä, suu täynnä läksynlukua, ja alkoi vasta, lopetettuaan lauseensa, puhua.

— Päivää, päivää, istukaa, tehkää hyvin. Meillä on kertausta, hirveän pitkä läksy huomenna. No, onko täti löydetty?

Mikael-setä istuutui, pyyhkien hikeä otsaltaan ja huolestuneena ravistaen päätään, mutta Gabriel-setä jäi seisomaan ja mittasi katseillaan veljentytärtä kantapäästä kiireeseen asti. Kun ei kumpikaan mitään sanonut, jatkoi Hertta.

— Minä en ole hänestä ensinkään levoton, sillä hän pitää meistä kaikista niin paljon, ettei tahdo tuottaa meille surua: hän ei ole tehnyt itsemurhaa.

— Mutta ajattele, hyvä lapsi: ilman rahaa! sanoi Mikael-setä.

— Niin, se on tietysti ikävää, vastasi Hertta ja piirteli jotain paperipalalle, joka oli hänen edessään.

— Mitä te laskitte häntä sillä tavalla menemään. Minä en ollut kotona. Mutta hänellä on pää täynnä sellaisia lauseita, joista hän elää ja sittenhän hän osaa ulkoa kaikki etevimmät näytelmäkappaleet niin ettei hänelle tule ikävä. — Ja kyllä hänelle joku hyvä ihminen on antanut leipääkin, niin miellyttävä kuin hän on.

— Pikku täti fysiikkasi ääressä, sanoi Gabriel-setä ja katseli häneen pää kallellaan ikäänkuin hän olisi katsellut monokkelin läpi, — pikku täti, tunnet huonosti Letitsia Surpaeuksen. Hän osaa kuolla nälkään, mutta ei syödä armoleipää. Se on juuri tämä luonteenpiirre, joka teki, että hänen täytyi lähteä täältä.

— Hysteriaa, sanoi Hertta.

— Mitä? tiuskasi eversti.

— Hysteriaa, toisti Hertta kylmästi. — Me olemme kaikki hysteerisiä, surullista kyllä. Lähteä nyt kotoa pienen kiistan tähden. Ilman rahaa. Sellaista tehdään vain Ibsenin näytelmissä.

— Vai niin. Koska neiti on ruvennut tutkimaan Ibseniä?

— Koko maailma on tällä hetkellä Ibsenin näytelmää, sanoi Hertta kuohahtaen. — Aivan niinkuin kaikki hänen henkilönsä olisi sotkettu samaan jättiläistynnyriin ja tynnyriä sitten olisi aika lailla ravisteltu.

Setä Gabriel oli juuri ollut suuttumaisillaan tytön nenäkkäistä vastauksista, mutta nyt häntä rupesi huvittamaan. Hän teki syvän kumarruksen, sanoi »sallitteko» ja istuutui sitten veljentyttären viereen. Hän näki, että tyttö oli paperille hahmotellut pääkallon.

— Mutta mennäksemme asiaan, jatkoi Hertta, kiinnittämättä huomiota everstin ivalliseen kohteliaisuuteen, — minne täti nyt joutuu, kun saamme hänet käsiimme? Minä kyllä otan hänet luokseni, jahka valmistun, mutta siihen on vielä pitkä aika.

Everstissä sai suuttumus vallan.

— Ole huoleti, armollinen neiti, kaikki on jo järjestyksessä. Minä olisin aikoja sitten ottanut hänet luokseni, jollette olisi tarvinneet häntä täällä.

— Kaikki on järjestyksessä, toisti Mikael setä. — Minä olen saanut toimen, nimittäin olen hankkinut jonkinlaisen toimen.

Hertta päästi kirjan kädestään, tuijotti häneen suurin silmin ja sanoi sitten:

— Kyllä olikin jo aika. Ja tädille on oma huone?

— Oma. Siinä on ikkuna ja uuni. Kaikki on valmiina.

— Lähdetään pois, sanoi eversti ja nousi. — Koskei täällä ole ketään kotona, niin mitä me täällä.

— Älä nyt, rauhoitti veli, — onhan tässä Hertta. Aion kuulla mitä täällä oikein on tapahtunut, emmehän ole käyneet täällä moniin aikoihin.

Hertta ilmoitti, ettei hänellä ole paljon aikaa, koska huomiseksi on paljon lukemista, mutta hän on kyllä valmis lyhyesti kertomaan, mitä tietää. Äiti on katsomassa asuntoa, täytyy päättää kolmen asunnon välillä. Lida on tunnilla. Hänhän oppii nykyään konekirjoitusta. Lulu… Ludvig — hänhän nykyään tahtoo, että häntä kutsuttaisiin Ludvigiksi —, hän on äidin mukana. Äiti on käynyt hänen kanssaan lääkärillä. Se olikin välttämätöntä. Hänkin oli kysymyksineen jo aivan hysteerinen. Heini — niin, Heiniä ei enää näe. Hän ei käy täällä, hän on suuttunut Tommille. Tommi ja Letta — missä lienevät. Ainahan he jossain lentävät. Täytyy tässä ruveta komentamaan heitä. Letta saa käytöksessä alennusta ja jää luokalle. Tommista ei tiedä. Täytyy ihmetellä, ettei heitä ole pantu pois koulusta. Niin, muuttoon pitää tilata hevoset, niitä on siihen aikaan vaikea saada.

Kesken Hertan kertomuksen tuli Lida. Hän oli huonon näköinen ja tervehti herroja silmiin katsomatta. Hertta katsahti häneen, lausui sanan »hysteriaa», keräsi tavaransa ja lähti äidin huoneeseen, missä hänen lukunsa hyminä pian alkoi kuulua.

— No, olet tietysti jo nähnyt Heinin luutnantin, sanoi eversti. — Mitä pidät hänestä?

— Kyllä hän on hyvin miellyttävä, vastasi Lida, ulos tuijottaen.

— Me näimme heidät myöskin, jatkoi eversti. — Suoraan sanoen, he näyttivät siltä kuin olisivat purkaneet kihlauksensa. Heini oli itkettynyt ja luutnantti hapan. Mutta rakkaudella kai nyt pitää olla ne vuodenaikansa.

— Setä rakas, sanoi Lida hilliten itseään, — setä ei vain nyt ala, minä olen niin väsynyt.

Eversti paiskasi paperossinpätkän permantoon.

— Mennään pois täältä! huusi hän ärtyneenä, — talo on todella pelkkää hysteriaa. Sensijaan, että tyttäret kauniisti menisivät keittämään kahvia, kun tullaan heitä tervehtimään, he lukevat fysiikkaa ja piirtävät pääkalloja, tai itkevät, tai ties mitä.

Lida istui todella kasvot käsiin painuneina ja itki.

— Siinä nyt näet, pauhasi tuomari, — kaikki sinä sekotat, mihin ikinä puutut. Voit mennä, minulla on asiaa. Ota ensin, ole hyvä, paperossinpätkäsi lattialta, vai tahdotko, että joku näistä neitosista kumartuu sitä ottamaan. Paperossinpätkä nimittäin ei itsestään nouse maasta, niinkuin tupakoitsijat yleensä mahtavat luulla, koska he heittävät sen paikalle, jonne se ei kuulu. No, Lida hyvä, älä itke, älä. Tiedätkö koska äitisi tulee? Etkö ensinkään. Voitko sitten sanoa onko Heinin kihlasormus-asia ensinkään edistynyt? Salapoliisit vakuuttavat, että sormus ei ole tarjoilijattarella eikä panttilaitoksissa. Olisiko poika sen myynyt? Tai olisiko se hänen hallussaan kätkössä, ehkä täällä kotona? Sulhanen on tietysti tullut kysymään sitä Heiniltä. Eikä Heini ole voinut vastata. Se oli ehkä syynä siihen, että he olivat niin onnettoman näköiset. He olivat selvästi riidelleet.

Eversti oli poiminut paperossinpätkän maasta, noutanut tuhkakupin ja asettanut sen veljensä eteen. Tuomari siirsi tuhkakupin luotaan. Eversti odotti hetken ja pani sen jälleen hänen eteensä.

— Lida hyvä, älä itke, jatkoi tuomari, — mutta koettaisitko kysyä äidiltäsi, onko hän voinut jollakin tavalla vaikuttaa Tommiin. Minun käy sääli Heiniä. Entä jos koko kihlaus menee myttyyn tämän sormus-asian vuoksi. Minullahan ei ole kokemusta, mutta se mahtaa olla rakastavalle naiselle kaikkein viimeistä.

Hän tarttui nyt kiinni tuhkakuppiin ja jäi pitelemään sitä niin ettei eversti voinut sitä enää siirtää.

— Kaikkein viimeistä rakastavalle naiselle on joutua naimisiin rautaseipään kanssa! huusi eversti ja otti esiin uuden paperossin. — Heinin luutnanttihan on rautaseiväs eikä mikään ihminen. Tai kutsukaamme häntä peitseksi, sillä niin pitkä ja ohut hän on. Heini mahtuu hänen taskuunsa. Saamme panna toimeen tanssiaiset sinä päivänä, jolloin tämä kihlaus onnellisesti menee rikki. Onnellisesti — sillä tarkoitan tietysti, ettei Heini ole vahingoittunut sielun eikä ruumiin puolesta. Ei, piru vie, jos sormuksen katoaminen on saanut aikaan tämän, niin ei se ole turhaan kadonnut. En elämässäni ole nähnyt sellaista univormunukkea. Ja se sisällys sitten! Olin antamaisillani häntä korville. Isänmaa ja isänmaa ja isänmaa — hän oli niin täynnä isänmaata niinkuin satula on täynnä sianvilloja. Minä näin miehen viisi minuuttia ja sillä aikaa hän lausui sanan »isänmaa» ainakin puolisataa kertaa. Pitäisi erinäisiä patriootteja varten laatia yhdestoista käsky, jossa sanottaisiin: ei sinun pidä turhaan lausua isänmaasi nimeä. Viis hän koko sormuksesta, hänelle on yhdentekevää ottaako hän hevosensa hännästä jouhen ja kiertää siitä kihlasormuksen. Viis hän morsiamestaan. Tuskin hän huomaa erotusta, kulkeeko hänen rinnallaan Heini Surpaeus vaiko joku punaposkinen vapaaehtoinen rekryytti.

Lida itki ääneensä ja tuomari torui, mutta eversti oli päässyt kertomisen makuun ja herkutteli siinä kuin paras nautiskelija.

— Mikael Surpaeus, jatkoi eversti niin innoissaan, että vaahto lenteli hänen suupielistään — aseta se mies totuudentuoliisi. Ruuvaa hänet siihen oikein lujaan, paina kaikkia nappuloita ja anna uusien raadiumiesi ja muiden pirunvehkeittesi hurista ja surista. Saammepa nähdä, mitä mittarit näyttävät. Mitä on Halvor Vasara? Hiilihankoa, patakoukkua, sapelinterää, kannuksia ja — isänmaata! Näitä ominaisuuksia vartenko nainen ottaa miehen? Pieni, suloinen, pystynenäinen Heini Niemen puustellista, jossa on yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia rakkautta — isänmaallisen rautaseipäänkö hän ottaisi? »Mitäpä yhdestä sormuksesta. Jos meidän naisemme tahtoisivat ymmärtää isänmaan vaatimuksen tällä hetkellä, niin he luovuttaisivat kaikki korunsa valtion pankkiin. Silloin paranisi rahamme arvo ja isänmaa olisi pelastettu. Suurissa kulttuurimaissa ovat naiset hädän hetkellä kantaneet isänmaalle tällaisen uhrin. Kultaiset vihkisormuksetkin on vaihdettu rautaisiin sormuksiin. Jos vanha sormus olisi löydetty, niin olisimme Heinin kanssa aloittaneet tällaisten luovutusten sarjan. Isänmaan tähden.» Näin hän saarnasi, tuo ihanneluutnantti tasavallan armeijassa ja minä ajattelin: aamen, aamen. Ja tein lisäksi ristinmerkin. Ei, Heini raukkaa saamme onnitella, kun…

Eversti huomasi jäävänsä yksin, sillä Lida oli jo hetki sitten hävinnyt huoneesta ja tuomari seisoi kirjastohuoneen ovella ja puhui siitä, että on rikollista vanhan miehen siihen määrin unohtaa arvonsa. Luutnantti Vasara on päinvastoin harvinaisen hieno, vakava ja miellyttävä henkilö, juuri sellainen, jommoisia nuori valtakunta tarvitsee. Ja jos hän mainitsi tuota kulta-uhria, niin se tietysti johtui siitä, että Heini oli kertonut Titsia-tädin lausuneen, että »elämä kihlaa raudalla». Entä jos nämä kaksi nuorta todella voisivat saada aikaan sen, että naiset — ja tietysti miehetkin, mikäli heillä on arvoesineitä — uhraisivat isänmaan alttarille kalleutensa. Nimittäin luovuttaisivat ne valtion pankkiin.

— Saisimmepa silloin olla ylpeät Heinistä ja hänen sulhasestaan.

— Nielkööt molemmat rautaseipään. Se on vielä isänmaallisempaa.

— Sinä lasket leikkiä perin vakavalla hetkellä. Sisaremme on kadoksissa, hänet on nähty meren rannalla, veljemme koti on myyty, kaksi veljemme lapsista, niinkuin tiedät…

— Hyvästi, kolportööri. Onneksi, piru vie, ei sormus ole löytynyt. Eikä kai löydykään. Jylistäkää te isänmaallisuuden kunniaksi — minä taitan peitseni naisellisuuden puolesta. Tahtoisinpa tietää, piru vie, mitä isänmaasta tulee, jos nainenkin alkaa niellä rautaseipäitä. Hyvästi.

— Gabriel, yksi sana vielä. Kun Heini sulhasensa kanssa tulee tänne, niin käyttäydy ihmisiksi. Tai ole tykkänään tulematta. Heinin tähden…

— Hyvästi, susivouti.

Juuri kun eversti teki lähtöä, soitti äiti kaupungista, että hän heti tulee kotiin ja hiukan myöhemmin tulevat Heini ja hänen sulhasensa. Pitää tietysti järjestää vastaanotto niin sydämelliseksi kuin suinkin. Eversti kutsui Lidan puhelimeen ja kokonaan havahtuneena äskeisestä ankeudestaan, otti tytär vastaan tiedonannot. Molemmilta vanhoilta herroiltakin oli äskeinen mieliala kuin pois pyyhitty. Lidan hävitessä keittiöön, seisoivat veljekset eteisessä ja kiistelivät siitä, lähtevätkö he kotiin muuttamaan pukua, vai voivatko he ottaa vastaan nuorenparin näissä vaatteissa. Tuomari sanoi, etteivät he ehdi ja eversti väitti, että on mahdotonta esiintyä näin. Sehän on ensimmäinen visiitti ja hehän tavallaan edustavat täällä velivainajaa. Täytyy olla visiittipuku. Täytyy, täytyy, mutta mistä sen ottaa. Kaupunkiin on täältä runsaasti neljä kilometriä. He ovat olleet ja menneet, jos käy kotona muuttamassa pukua. Eversti kiiruhti keittiöön kysymään Lidan mielipidettä. Lida neuvoi ottamaan harjan, hyvä siitä sitten tuli. Veljekset seisoivat portailla ja harjasivat toistensa vaatteita.

— Mukava poika se on Vasara, sanoi eversti, — vaikka onkin hiukan liian pitkä Heinille.

Vanhempi veljeksistä hymähteli hiukkasen, muistellessaan, mitä kaikkea
Gabriel kymmenen minuuttia sitten oli sanonut Vasarasta.

— Et sano mitään, jatkoi eversti. — Mitä sinulla on häntä vastaan? Hän on isänmaallinen, mutta sitähän upseerin pitääkin olla. Hän on malli-ihminen, mutta eihän se haittaa. Huomasitko, miten joka nappi ja sauma olivat reklementin mukaan. Hän pitää hyvän järjestyksen. Mitä sinulla on häntä vastaan, kun et sano mitään?

— Ei minulla ole mitään häntä vastaan. Kyllä hän teki hyvän vaikutuksen.

— No, sitähän minäkin. Ei meidän nyt tarvitse pitää puheita, eihän? Pidämme sitten vasta häissä. Millä kummalla saamme pois tämän tahran? Se on Ystävän syy, se on pitänyt kuonoansa tuossa käsivarrella. Niin, niin, sinä, tule tänne, nauretaan taas vähän yhdessä. Kuule, Mikael, oletko koskaan tietänyt, että eläimet nauravat? Tämä Ystävä ainakin nauraa.

Mikael Surpaeus harjasi hiestyneenä veljensä hihaa ja nauroi. Sellainen se oli Gabriel, pieksi tuulta eikä tarkoittanut mitään.

Kaikki juoksivat ja hääräsivät. Sedät vetivät auki ruokapöydän parvekkeella ja auttoivat Lidaa ja Herttaa kantamaan sinne astioita. Yhtäkkiä olivat kaikki monesta aikaa huomanneet kevään ja kuulleet, että linnut lauloivat.

* * * * *

Kun Tommi tuli koulusta, oli hän heti kuumeisella kiireellä rientänyt tarkastamaan, että puuliiterin lukko oli murtamatta. All right, kaikki oli paikoillaan. Mutta yöllä oli varasto toimitettava pois maksoi mitä maksoi, sillä huvilan ostajahan saattoi minä hetkenä hyvänsä saada päähänsä, että hän tahtoo nähdä tämänkin suojan sisältä. Ja äiti saattoi itsepintaisesti haluta nähdä, mitä tarvekaluja liiterissä oli. Tommi söi siis nopeasti päivällisen, nieli vastaansanomatta Hertan myrkylliset kysymykset ja viittaukset ja läksi Miramariin.

Hänen hämmästyksensä ei ollut vähäinen, kun hän salin vihreällä silkkisohvalla tapasi Rainan vierellä sisarensa Lettan. Heidän edessään seisoi, sikaari suussa, Yngve Lax, yllään ratsastuspuku, ja molemmat, nimittäin konsulinna ja Yngve nauroivat menehtyäkseen sille, mitä Letta kertoi. Letan kasvot hehkuivat ja hän koetti nähtävästi liioittelevalla vilkkaudellaan parantaa noloutta, jota hän köyhän pukunsa vuoksi tunsi tässä ylellisessä ympäristössä.

Raina Lax nousi ja kiiruhti Surpaeusta vastaan. Ikäänkuin Tommin sisar nyt, ensi kertaa ollessaan talossa, itseoikeutettuna olisi kuulunut yhteiseen liittoon, ei konsulinna lainkaan salannut häneltä suhdettaan hänen veljeensä, vaan nosti kädet Tommin olkapäille ja alkoi laverrella:

— No muruseni, pikkinen muruseni, voi voi, kuinka me olemme nauraneet. Neiti Letta on täällä kertonut serkkunsa kihlasormuksesta, jota sekä kenraalit että konstaapelit ovat etsineet ja joka nyt kököttää minun sormessani! Oi muruseni, kuinka kultainen sinä olit, kun annoit sen minulle. Kaunis se on, katsokaahan nyt tänne. Olen siihen aivan pikiintynyt. No, mikäs nyt on? Eikös sisarelle olisi saanut näyttää, että me olemme ystävät? Älä nyt viitsi jurotella — he saavat toisensa nuo kaksi, ja me saamme toisemme me kaksi. Kyllä poikeliini toimittaa sormuksen neiti Lettalle, ei tarvitse pelätä, että hän säälii rahoja. Oi-voi-voi, ajatella, että he kaikki etsivät sormusta ja morsian siellä huokailee ja tässä tämä pikkinen koru loistaa ja paistaa konsulinna Lax de Miramarin kädessä! Kyllä minä tästä pikkisestä korusta pidän. Tällaista ei saa ostamalla, kyllä kai se muuten olisi ostettu. Oi jestapoo, kuinka se on korea! Mutta eikös nuori herrasväki jo lähde ajelulle? Kyllä me Tommin kanssa täällä pidämme seuraa toisillemme… Eikös auto jo ole ajanut esiin, missä se soffööri aina kuhnailee. Se juopottelee niin ettei se näe selvää päivää. Jess sentään, kuinka tämä sormus on kaunis! Lähtekää pois nyt, tämä Tommi tässä ujostelee niin ettei ensinkään uskalla tarttua kiinni…

Tommin silmät olivat liukuneet konsulinnan yli tauluun, joka oli ilmestynyt sohvan yläpuolelle. Se oli täällä uusi, mutta Tommi oli sen jossakin nähnyt. Hän joutui, taulua katsellessaan, niin tämän lumoihin, että hän sanaa vastaan lausumatta antoi kauniin Raina Laxin puhella pitkän matkaa. Taulu oli ihmeen tuttu, hän tunsi siinä joka piirteen, joka valonvivahduksen, kehyksenkin. Ja nyt liittyi tauluun seuraava näky: oli aamu ja juhlat ja joku tyttö seisoi tuolilla ja piteli kurotetuin käsin kiinni kehyksestä, ja miehenkädet askartelivat toisella puolen ja mittasivat kohtaa naulalle. Mies oli hänen isänsä. Tämä taulu oli heidän kodistaan, se oli kuulunut perhekalleuksiin. Miten oli se tullut tänne?

Hän muisti rahat, joita äiti tänään oli hänelle tarjonnut.

— Siinä se nyt on, puheli konsulinna, hänen katsettaan seuraten, — se kallis taulu! Eikös se nyt ole kaunis. Minä olin sanonut taidekauppiaalle, että toimittaa minulle nimenomaan jotakin tältä taiteilijalta. Ja hän onnistui löytämään juuri tämän taulun, joka on taiteilijan kaikkein parhaimpia. Mutta arvatkaapas mitä se maksaa.

Kaikki vaikenivat. Lettakin oli äänetönnä konsulinnan vieressä.

Tommi Surpaeus seisoi kädet riipuksissa niinkuin hänen äitinsä oli tapana seisoa, kun hän kävi kovaa sisällistä taistelua. Hänet mykistytti jokin outo valaistus, joka yhtäkkiä oli langennut yli asioiden ja elämän. Se, että hänen vanhempiensa kallein taideteos, joka heille kaikille oli sisältänyt eläviä arvoja, oli siirtynyt tänne tähän sille vieraaseen ympäristöön; se, että hänen sisarensa istui tuossa konsulinna Laxin vierellä kuin vertaisensa seurassa ainakin — se johdatti tänne salaman säteen, joka räikeästi valaisten paljasti totuuden.

Tommi Surpaeuksen valtasi halu lyödä ja repiä rikki. Hän surmaa tuon vieraan naisen, joka käsissään tuossa pitelee hänen sisarensa kättä, hän iskee puukon omaan viheliäiseen sydämeensä. Likainen ja huono ja viheliäinen se on! Hän lyö täällä kaikki kappaleiksi, taulut seinillä, joita ei kukaan tarvitse, hän viiltää veitsellä silkkiset huonekalunpäälliset ristiin rastiin. Syntirahoilla on koko hely ostettu. Ja täällä hänkin on ollut, täällä syönyt ja juonut ja nauranut ja hengittänyt samaa ilmaa kuin nämä ihmiset. Hän ymmärsi nyt, mikä on ero hauskan ja pyhän välillä. Hän näki ne kaksi tietä, jotka johtavat läpi elämän: lavean tien ja kaidan tien. Se toinen oli hauska ja se toinen oli pyhä. Hän ymmärsi nyt, miksi äidin hiukset olivat muutamassa päivässä valjenneet: hän oli ajatellut ne valkeiksi, ajatellut lastaan ja vavissut hänen puolestaan. Äidin valjenneitten hiusten hohto se oli, joka valaisi tämän hetken. Poika näki tämän hohdon valossa selkeästi niiden asioiden arvon, joita elämässä on tarjolla ja tunsi ensi kertaa tahtonsa voiman. Tahto oli herännyt hänessä eloon, varistanut yltään mielijohteet ja mieliteot, kaiken pikkurihkaman, ja ottanut haltuunsa herruuden.

Minä olen joutunut lokaan, mutta minä tahdon siitä pois! ajatteli hän, mielessään lausuen joka sanan.

— No? sanoi konsulinna.

Tommi tarttui yhtäkkiä sisarensa käsivarteen ja heidän välillään syntyi pieni yhteenotto.

— Me lähdemme kotiin nyt.

— Ei, minähän menen ajelemaan Yngven kanssa.

— Et minnekään sinä mene. Kuka sinulle on antanut luvan tulla tänne?

— Kuka sinulle sitten on antanut luvan?

— Minä menenkin nyt pois.

— Mene, mene, mutta minä tahdon minäkin vähän hauskaa, kotona on sellaista, ettei siellä kukaan viitsi olla…

— Puhumme siitä sitten.

— Päästä minut irti! Yngve, auta minua.

Tommi tunsi halua kuristaa sisarensa, mutta tahto piti häntä kurissa. Hän muisti sormuksen, joka hänen piti saada pois täältä ja koetti puhua tyynesti ja harkiten joka sanaa.

— Sormus, jonka minä annoin konsulinnalle talletettavaksi, ei ole omani. Se kuuluu, niinkuin sisareni on kertonut, serkulleni. Minun täytyi jättää se turvaan, kun meille silloin, eräänä iltana tuli niin äkkilähtö, niinkuin sinä, Yngve, tiedät.

Raina Lax kiirehti yli permannon huoneen kulmaan ja piilottautui ikkunaverhojen taakse. Sieltä pisti hän esiin päänsä ja aurinko lankesi hänen hiuksilleen.

Nekin piti Tommin tällä hetkellä nähdä, nuo silkkiset hiukset, jotka olivat tehneet hänet hulluksi.

— Kuule, puheli Raina, itkua teeskennellen, — sinä paha, sinä paha, etkö olekaan antanut tätä minulle omaksi? Mistä minä nyt tällaisen saan? Te kun olette niitä vanhoja sukuja, niin teillä on kaikenlaista tällaista, mutta mistä meikäläinen tällaisia saa. Hyi sinua. Mutta jollen minä anna tätä, mitä sanot siihen? Jos minä ostan tämän?

Tommi tyyntyi ikäänkuin hän olisi noussut kylmästä vedestä.

— Se ei ole kaupan.

Silloin konsulinna Lax pusersi kätensä nyrkkiin ja loi sormukseen vihamielisen silmäyksen. Ja nyrkki sormuksineen vapisi hänen katseensa alla. Tommi näki, että hän kärsi. Se oli köyhyys, joka tunsi auttamattoman kirouksensa, köyhyys, joka oli myynyt itsensä rahasta, uskoen sillä kaikki saavansa ja joka nyt huomasi, että oli jotakin, joka ei ole kaupan. Hän vetäisi nopeasti sormuksen kädestään ja paiskasi sen pöydälle.

Heini serkun kihlasormus oli jälleen Tommi Surpaeuksen hallussa.

Yngve Laxin ja Tommin välillä syntyi vielä selvittely. Tommi huomautti hänelle, että varaston, joka oli sijoitettu heille Niemenkiveen, ennen huomispäivää pitää olla poissa. Muuten hän ei vastaa niistä. Yngve kirosi ja esteli ensin, mutta kuullessaan, että huvilan ostaja haluaa nähdä vajan ja että lukko murretaan, lupasi hän yöllä käydä ne noutamassa. Tommi ja hänen sisarensa kumarsivat, kättä ojentamatta, ja läksivät. Ovella sanoi konsulin poika:

— Surpaeus hoi, elätkö sinä tämän käytöksesi jälkeen vielä siinä luulossa, että saat täältä joitakin rahoja palkaksi?

Tommi kääntyi ja näki Yngven ja Rainan kasvot rinnan ovenavauksessa.

— En, sanoi hän ja naurahti, — sopiihan niillä rahoilla ostaa tauluja ja sormuksia!

Sellaista iloa kuin lausuessaan nämä sanat, ei Tommi ollut koskaan tuntenut. Ne sanat tekivät hänet yhtäkkiä vapaaksi ja hän nauroi itsekseen, nauroi hyvän aikaa.

Nyt täytyi vain nopeasti päästä Enok-sedän puheille.

— Mitä sinä naurat? sanoi Letta. — Et mitään hauskaa sinä soisi minulle, nytkin lupasit pois rahat. Kuinka on nyt niiden kaikkien, mitä sinä meille lupasit, ei suinkaan niistä mitään tule…

— Olisitko sinä voinut ottaa nämä rahat?

— Niin, no… kun ei muitakaan ole.

— Kyllä sinä vielä kerran minua tästä kiität.

Ääneti astelivat sisarukset tuttua tietä kotia kohden. Tommi läheni näitä seutuja ikäänkuin pitkän poissaolon jälkeen. Hänellä oli jälleen osuus kotiin. Siltä hänestä tuntui. Kummallista: koti oli myyty, parin viikon perästä ei Surpaeuksilla enää ole mitään asiaa tänne, ei mitään sanomista täällä. Ja kuitenkin tuntuu hänestä siltä kuin hän olisi voittanut takaisin kodin.

Vapautuessaan valheesta oli pyhä jälleen tullut hänen omakseen. Ja pyhän mukana kodin idea, lapsuus, muistot, jotka tästä puoleen muodostivat kodin.

Tommi päästi sisarensa kotiportista vaahterain alle ja näki tutut katot läpi heleän lehtiverkon. Hän ei ehtinyt viipyä antaakseen silmänsä juoda lepoa kevätillan kauneudesta aidan sisäpuolella. Hänen täytyi kiirehtiä tapaamaan setää, jota ei hän ollut tavannut sitten kun hän näki hänet rannassa lastin ääressä, ja hän kulki nopeasti, katsomatta ihmisiin, jotka tulivat vastaan, tai kiinnittämättä huomiota mihinkään ympärillään. Hänen mielensä nousi ja laski kuumien aaltojen vallassa. Ne olivat maininkia siitä mitä oli tapahtunut. Hän ei vielä pitänyt selvittelyä itsensä kanssa, hän ainoastaan odotti, että myrsky menisi ohitse.

Tämän saman kuuman aaltoilun täyttämänä nousi hän raitiovaunuun, saapui talolle, missä setä asui ja juoksi ylös portaita. Hän ei huomannut outoa sairashuoneen hajua portaissa, hän huomasi vasta ovella valkoisen paperin, jossa oli jokin kirjoitus. Pyydettiin puhumaan ja liikkumaan hiljaa. Mitä? Oliko täällä joku sairas? Oliko setä sairastunut? Olivatko poliisit saaneet hänet käsiinsä ja ehkä ampuneet häntä? Mutta sittenhän hänet olisi viety sairaalaan. Tommi kävi neuvottomaksi eikä tietänyt, pitikö hänen koputtaa oveen vaiko astua sisään koputtamatta. Hän valitsi viimeisen vaihtoehdon ja avasi hiljaa oven.

Senjälkeen oli kaikki jotenkin epätodellista ja unentapaista. Aika oli pysähtynyt paikalleen eikä voinut tietää kestikö pysähdystä kauan vaiko silmänräpäyksen. Tommi oli joutunut Letitsia Surpaeuksen kuolinvuoteen ääreen siinä vaiheessa, jolloin ei enää ole kysymystä henkiinjäämisestä. Tuskat ovat poissa, elämän rumuus on lakannut, maan pauhina vaiennut ja ihmissielu palaa suurella tiiviillä liekillä, juuri äärimmällä rajalla ajallisuutta.

Letitsia Surpaeuksen kuolinvuoteella oli sellaista. Ne kaksi ihmistä, sairaanhoitajatar ja Enok Surpaeus, jotka siellä odottivat loppua, eivät itkeneet ja kun Tommi Surpaeus tuli, upposi hän heti kaikkivaltiaaseen äänettömyyteen, yrittämättäkään mitään kysyä. He odottivat kaikki liikkumatta, hiiskahtamatta suuren hiljaisuuden tuloa ja elivät outoa myötäelämää sen säteilyn kanssa, joka valaisi tätä kuolevaa. Myöskin aavistivat he kaukaa sen näyn armautta, jota Letitsian silmät suurina ja avonaisina heijastivat. Se mitä hän näki, ei ollut tästä maailmasta. Hänen olentonsa säteili voimalla, joka olisi voinut valaista kokonaisen maailman. Eivät yksin silmät säteilleet, vaan kasvot ja kädetkin. Niin hiljaa hän liukui yli suuren rajan, että Enok Surpaeus ja Tommi vielä pitkän aikaa odottivat hänen avaavan silmänsä, vaikka hoitajatar jo oli lausunut sen sanan, jonka ammattihoitaja on tottunut virallisella hienotunteisuudella tällaisissa tapauksissa kuiskaamaan: loppu. He seisoivat henkeä pidätellen kuolleen oudon nuoren ja juhlallisen kauneuden lumoissa ja läpikävivät sieluissaan jotain perin tuttua ja samalla kertaa uutta. He ajattelivat: minäkin kerran lepään kuolinvuoteellani. Tämänhän joka ihminen tietää, joka päivä kohtaavat hänen korvaansa kuoleman viestit, ystävät ja tuttavat hänen ympärillään kaatuvat. Mutta hänen oma kuolemansa on hyvin kaukainen välttämätön paha, joka liikuttaa häntä vasta joskus, pitkien aikojen perästä. Vanha maankiertäjä ja hänen nuori ystävänsä tunsivat yhtäkkiä oman kuolemansa läheisyyden ja tekivät itselleen ne kysymykset, jotka tästä seuraavat ja vastaavat johtopäätökset. Ja ensin liikkui asemiltaan kapteeni lähteäkseen toiseen huoneeseen keventämään sielunsa tuskaa. Hän kuuli korvissaan sanat, joihin eräs rukous loppuu, rukous, jonka hän joskus oli oppinut, mutta jota ei hän enää osannut ulkoa: päästä meitä pahasta. Hän halusi olla yksin ja voihkia ja itkeä. Mutta ei ollut toista huonetta. Ja niin hänen täytyi jäädä paikalleen ja tukahduttaa tuska omaan rintaansa. Mutta tietämättään voihki hän sanoja: päästä meitä pahasta. Ja nuori mies hänen vierellään otti vastaan sanat. Ja ne vuotivat hänen sisimpäänsä kuin polttava lääke. Eikä hän muistanut, että häneltä köyhässä huoneessa puuttui tällä hetkellä tärkein: yksinäisyys. Vaan hän putosi polvilleen kuolinvuoteen ääreen ja itki katkerasti.

Päästä meitä pahasta.

Tommi Surpaeus sai nyt ne niukat tiedot, mitä setä saattoi antaa. Letitsia oli puhunut niin vähän ja hän oli ollut niin kärsivällinen ja kiitollinen. Myöskin ilmoitti kapteeni pian jättävänsä maan ja taas lähtevänsä kiertämään. Muuttolintu, muuttolintu, jonka keväät eivät ole riippuvaisia auringonkierroista.

Tommi painoi vanhan purjehtijan kättä, sanoi hyvästi nukkujalle ja läksi viemään sanaa kotiin.

Hän kulki yhä nähden Letitsia Surpaeuksen säteilevät kasvot ja vain se oli todellista — elämä kaduilla ja teillä oli jotain satunnaista ja toisarvoista, koska vain tuota säteilyä varten ihminen ponnisti ja vain se oli hänen arvoistaan. Hän kulki povessaan se kumma tunne, että hänen surunsa oli kaiken keskipiste, että kaiken turhan piti hänen lähestyessään väistyä ja kaiken pilkan vaieta. Hänen osalleen oli tällä hetkellä sattunut kantaa Ihmisen surua, mutta se oli kaikkien maan lasten yhteisomaisuus ja jokainen sai vuoronperään kantaa sitä, katsella sitä ja koota voimia sen ääressä.

Päästä minua pahasta!

Hän tuli kodin portille ja menetetyn kodin tuttu lempeä kauneus sopeutui vastustamatta siihen kauneuteen, jonka lähettinä hän saapui. Tuntui siltä kuin vainajan henki olisi seurannut tänne ja aikonut viihtyä täällä.

Kotiväki oli koolla lehmusten alla, missä tanner jo nurmettui. Keskustelu kulki vieraasti ja väkinäisesti, yhteisistä ponnistuksista huolimatta. Jonkin verran helpommaksi kävi, kun Heini kaukaa ja leikkiä lyöden kuvasi, miten kauhean lapselliset he olivat olleet, hän ja hänen sulhasensa — tai oikeastaan oli hän, Heini ollut tyhmä ja lapsellinen: pienten, turhien asioiden tähden he olivat kiistelleet ja kuluttaneet toisiaan. Puhuttiin talon ainoasta kotieläimestä, Ystävästä, joka oli nukkunut monta päivää ja tänään jälleen haukkunut vieraita niinkuin nuoruutensa päivinä. Sitten näyttivät keskustelun aiheet taas tyhjentyneen ja ainoastaan lintujen laulu täytti illan. Katseltiin auringon laskua, todettiin, että omenapuut varistivat lehtiään ja että nurmi niiden alla oli kuin lumessa. Huomattiin, että tätä aikaa, jolloin koivunlehvä näin tuoksuu, kestää vain hyvin lyhyen ajan. Näistä aroista aiheista jotka menettävät sisältönsä, kun niistä puhutaan ääneen, keskusteltiin sentähden, ettei päästy vireeseen.

Epävireen syytä, Heinin kihlasormusta ei kukaan maininnut. Salavihkaiset katseet vain huomasivat, että sulhasen sormessa oli sormus, morsiamella ei.

Silloin kuului portti narisevan ja kaikki tunsivat tulijan Tommiksi.
Tuli entistä tukalampaa — miten hän selviytyisikään kihlattujen edessä?

Mutta hän tuli perheen piiriin ikäänkuin ei hän olisi kihlatuita muistanut. Ja ennenkuin hän avasi huulensa, kertoivat hänen kasvonsa, että hän tänään oli toinen ihminen kuin eilen. Äiti tuijotti häneen suurin silmin eikä voinut muuta kuin ihmetellä. Voittoa tiesivät Tommin kasvot.

Nuori mies ei kiinnittänyt huomiota jäykkyyteen, millä häntä oli tervehditty. Hän näytti valmistavan jotakin sanottavaa. Ja kun kaikki sitten olivat hiljaa ja vain linnut lauloivat auringonlaskussa, lausui hän kuivin silmin:

— Letitsia tädin terveiset kaikille, erikseen jokaiselle. Hän on kuollut.

Sen juhlallisen soinnun aikana, jolloin luonnon kevät ja ihmisen valitus yhtaikaa pyrkivät ilmoille, muisti Tommi yhtäkkiä sen, jonka hän kuoleman tullessa oli unohtanut. Hän otti taskustaan Heinin kihlasormuksen ja laski sen valkoiselle liinalle kihlattujen välille.

Ei syntynyt mitään ihmettelyä eikä kysymyksiä. Kuoleman läheisyys oli tasoittaen ja sovittaen tullut keskelle elämän haparoivaa ja kuumeista etsintää. Ja ikäänkuin morsiuspari olisi seisonut vihkituolissa vakavan valansa hetkellä, otti sulhanen ääneti sormuksen ja painoi sen morsiamen käteen.

Mutta kaikki muistelivat äänettömässä surussa poismennyttä ja heidän kyyneleensä olivat niinkuin kaste helteisen päivän iltana. Ja heistä tuntui siltä kuin hänen siunaavat kätensä olisivat laskeutuneet yli kaikkien päiden, jokaisen erikseen ja kaikkien yhteisesti.