The Project Gutenberg eBook of Suloisen järjettömyyden kaupunki This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Suloisen järjettömyyden kaupunki Author: E. Temple Thurston Translator: Heikki Teittinen Release date: March 30, 2025 [eBook #75750] Language: Finnish Original publication: Helsinki: Otava, 1924 Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SULOISEN JÄRJETTÖMYYDEN KAUPUNKI *** language: Finnish SULOISEN JÄRJETTÖMYYDEN KAUPUNKI Kirj. E. Temple Thurston Englanninkielestä Suomentanut Heikki Teittinen Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1924. SISÄLLYS. ENSIMMÄINEN KIRJA. TIE KAUPUNKIIN. I. Pyhän Josefin päivän aattona. II. Viimeinen kynttilä. III. Vihanneskauppiaan katu. IV. Mitä sanotaan sankariksi. V. Katusoittaja Fetter Lanella. VI. Kensington Gardens. VII. Uljaan »Albatrossin» matka. VIII. Kohtalokas piletinmyyjä. IX. Salaiset paperit. X. Sisäisen havainnon tarpeellisuus. XI. Sivuvalaistusta ilmiöihin. XII. Lunastamattomuuden temppeli. XIII. Tavaraluettelo. XIV. Kuinka otetaan selvää asioista. XV. Mitä aamupuku voi kätkeä. XVI. Pääsiäispyhät. XVII. Kärpänen meripihkassa. XVIII. Ystävyyden sinetti. XIX. Tuo Mr. Chesterton. XX. Miksi Jill rukoili Pyhää Josefia. XXI. Suloisen Järjettömyyden Kaupunki. 82 s. 165 tark. TOINEN KIRJA. TUNNELI. I. Varjon sydän. II. Amber. KOLMAS KIRJA. KAUPUNKI. I. Palazzo Capello. II. Kirje Venetsiaan. III. Paluu Venetsiaan. IV. Todellinen äiti. V. Johnin väritutkielmia. VI. Kynttilä Pyhälle Antoniolle. VII. Ignatian ominaisuuksia. VIII. Uhri. IX. Lähtö Venetsiasta. X. Helmikuun kuudestoista päivä Lontoossa. XI. Selviämätön solmu. XII. Uskon ihme. XIII. Kuolema. XIV. Kiertomatka. XV. Pyrkimys rehellisyyteen. XVI. Kangastuksen loppu. ENSIMMÄINEN KIRJA. TIE KAUPUNKIIN. I. PYHÄN JOSEFIN PÄIVÄN AATTONA. Todellakin tämä tapahtui maaliskuun kahdeksantenatoista päivänä — mutta on aivan mahdotonta sanoa, mille viikonpäivälle se sattui. Oli ilta, kello oli puoli kahdeksan maissa. Puoli kahdeksan on jo pimeä, lamput on sytytetty, talot painuvat toisiinsa kiinni. Niillä on kerrottavana salaisuuksia toisilleen, heti kun tulee pimeä. Ah! Kunpa tietäisitte, mitä salaisuuksia talot haastelevat, kun varjot sulkevat ne yhteen suuriksi ryhmiksi! Mutta ettepä tule koskaan sitä tietämään — ne sulkevat silmänsä ja kuiskailevat. Lincolnin ravintolan ympärillä oli hiljaista kuin haudassa. Asianajajan kirjuri oli lähtenyt myöhään toimistostaan, ja hänen kiirehtivät askeleensa saivat syvän hiljaisuuden värähtelemään. Kuulitte pitkälle jokaisen askeleen. Niin kauan kuin voitte erottaa hänet, tajusitte ne selvästi; sitten kun hän häipyi varjoesiripun taa, äänet vaimentuivat, ja lopuksi hiljaisuus palasi jälleen seudulle — ryömi kaikkialta ympärillenne, puolittain innokkaana, puolittain haluttomasti, ikäänkuin uniset lapset, jotka on vedetty vuoteistaan kuulemaan keijukaissadun loppua. Täällä oli myöskin keijukaissatu kerrottavana. Se alkoi maaliskuun kahdeksannentoista päivän iltana, Pyhän Josefin päivän aattona. En osaa oikein sanoa, minkä vuoksi, mutta kaikista pyhimyksistä, jotka ovat saaneet ylistetyt nimensä kalenteriin — ja, taivas varjelkoon, niitä on totisesti koko joukko — hän näyttää parhaiten ansainneen pyhimykseksi julistamisen kunnian. Palavassa uskonkiihkossa on marttyyrikuoleman hyve tosin omana palkintonaan; mutta elää jatkuvasti uskoen tuohon ihmeeseen, joka yrittää murskata avio-onnen, hajoittaen perheen kunnian kuin tomun kaikkiin taivaan tuuliin — se on varmasti kaikkein uljainta marttyyriutta. Vielä nykypäivinäkin saattaa löytyä niin paljon uskoa, että joku voi uhrata henkensäkin uskontonsa puolesta; mutta enpä tunne yhtään miestä, joka sallisi uskonsa käydä puhumaan vaimonsa hyvän nimen ja kunnian puolesta, kun asianhaarat ovat tehneet hänelle sellaisen kepposen, tai sanoisimmeko taikatempun. Ja niinpä roomalaiskatolilaiset, jotka ovat kuin lapset markkinoilla, kun uskonasiat tulevat kyseeseen, ovatkin omaksuneet jonkinlaisen säälittelevän sävyn tähän herkkäuskoiseen mieheen suhtautuessaan. »Pyhä Josef-parka», he sanovat, — »minä olen aina saanut häneltä pyytämäni. En muista hänen koskaan pettäneen.» Tahi. »Pyhä Josef-parka — hän ei sovi minulle ollenkaan. Minä rukoilen aina Pyhää Neitsyttä tarvitessani jotakin.» Voiko kuvitella mitään lapsellisempaa, viattomampaa, enemmän lastenkamaria muistuttavaa — ainoa paikka maailmassa muuten, jossa ylipäänsä vakaasti uskotaan? Jokaisella pyhimyksellä on oma erikoisominaisuutensa, vaikuttaen kukin omalla yksilöllisellä tavallaan. Pyhä Rock antaa salaperäiset terveysjuomat; Pyhä Anton tuo teille takaisin hukatut esineet — ja kuinka kirkkaasti säilyvätkään mielessänne ne kerrat, jolloin etsintänne noustuanne rukoilemasta oli tuloksellista; kuinka valmiita ovatkaan painumaan unohduksiin ne kerrat, jolloin epäonnistuitte. On aivan mahdotonta luetella kaikkia pyhimyksiä ja heidän ominaisuuksiaan. Merihädästä varjelemaan, esimerkiksi, Pyhä Gerald on ylikäymätön; mutta Pyhä Josef — tuo Pyhä Josef parka! — häneltä virtaa kaikki hyvät asiat, mitä rahalla voi ostaa — lasten leikkikalut, naisten neularahat ja miesten erikoiset ylellisyystarpeet. Kuvitelkaapa, jos voitte loihtia sielunne silmien eteen kaikki, mitä on täytynyt tapahtua tänä Pyhän Josefin juhlapäivän aattona. Kuinka monet tuhannet polvet ovat taipuneet, kuinka monet uupuneet ruumiit ja nälkäiset sielut ovat kuiskineet avukseen Pyhää Josef-parkaa! Nämä kimmeltävän kullan, hohtavan hopean ja kilisevän kuparin anojat ovat varmasti liian monet laskettavaksi. Siinä on ollut työpäivää tarpeeksi, jos kaikkiin rukouksiin on vastattu! Koetahan laskea kynttilät, jotka on sytytetty Pyhän Josefin alttarille — se on mahdotonta! Ja kuitenkin kysymyksen voi ratkaista yksinkertaisella matemaattisella laskelmalla. Sano minulle, montako köyhää on maan päällä, ja minä sanon sinulle, montako kynttilää on sytytetty, kuinka monta rukousta on rukoiltu ja kuinka monta toivetta on syntynyt Pyhän Josefin päivän aattona. Ja kuinka monta köyhää on maan päällä? — Kellot soittivat iltajumalanpalvelukseen Sardiniakadun kappelissa tänä maaliskuun kahdeksannentoista päivän iltana. Kaikkien noiden olentojen joukossa, jotka polvistuivat epäselvässä kynttiläntuikkeessa, olkapäät nöyrästi painuksissa, päät syvälle käsiin haudattuina, ei ollut ainoatakaan, jonka huulilla ei olisi viipynyt Pyhän Josef-paran nimi, vedoten vakavasti tai valittaen. Nämä olivat maailman köyhiä, ja ketä ja millaisia he olivat? Siellä oli osakekauppias, joka maksoi vuokraa muutamia satoja puntia vuodessa Cityssä sijaitsevasta konttoristaan, sadanviidenkymmenen punnan vuokran huoneistostaan Temple Gardenissa, ja jonka maakartano oli varustettu kaikilla rikkauden mahdollisuuksilla. Hänen takanaan — hän istui yksin penkissään — oli nuori nainen painavassa turkisvaipassa, korkeintaan kahdenkymmenenkolmen ikäinen. Ei mistään muusta kuin hänen kumartuneesta päänasennostaan olisi saattanut päätellä, että hänen rukouksensa esineenä saattoi olla raha. Hänelläkin oli kokonainen penkki hallussaan. Hänen takanaan istui kolme palvelustyttöä. Keskikäytävän toisella puolella, turkisvaippaisen naisen paikkaa vastaavassa penkissä, oli nuori mies — kirjailija, sanomalehtimies — kynänkäyttelijä, jonka köyhyyden suurimpana aiheena oli hänen kunnianhimonsa. Tämän takana, siellä täällä polvistui muita, pankinjohtaja, siivoojatar, ja kaikkien muiden takana, kappelin toisessa päässä, hurskaan tarkkaavaisina ja yhtä vakavina kuin muutkin oli neljä italialaista posetiivinsoittajaa. Tässä olivat maailman köyhät. Ne eivät ole mikään luokka, vaan kaikki luokat. Köyhyys ei ole muutamien erikoisasema; kaikki ovat samassa asemassa. Toivomustemme esineet ovat niin kaukana saavutustemme hedelmistä, että me kaikki olemme vaivaisia. Ja siksi tämän yksinkertaisen laskennollisen tehtävän täytyy sittenkin jäädä ratkaisemattomaksi; sillä on mahdotonta sanoa tämän maailman köyhien lukumäärää, ja juuri siksi on mahdotonta laskea sytytetyt kynttilät, kohonneet rukoukset tahi syntyneet toivomukset Pyhän Josefin päivän aattona. II. VIIMEINEN KYNTTILÄ. Kun jumalanpalvelus oli ohitse, kun pappi oli kadonnut pyhäinjäännösten kera alttarin takaiseen salaperäiseen pimentoon, pieni seurakunta nousi hitaasti ylös. Toinen toisensa jälkeen he tulivat Pyhän Josefin alttarin luo. Kolikko kolikon jälkeen vieri puiseen ruskeaan arkkuun, kun he ottivat kynttilänsä, ja kohta tuikahteli pieniä liekkejä tuon herkkäuskoisen pyhimyksen maalatun kuvan edessä. Luonne tulee kaikessa esille: yhtä paljon kynttilöiden sytyttämisessä Pyhälle Josef-paralle kuin elämän tärkeimpiä päätöksiä tehtäessä. Rikas osakekauppias oli luonteensa vaistojen palvelija erottaessaan huolellisesti kaksi pennyä kourallisesta hopearahoja. Hänen mieleensä juolahti, että niiden täytyi vain olla neljännespennyn kynttilöitä — penny oli siis todellakin runsas välityspalkkio — kirkko oli liian ahnas. Hän ei tahtonut ostaa enempää kuin kaksi. Miksi kirkon pitäisi hyötyä seitsemänkymmentäviisi prosenttia hänen uskostaan? Hän oli pannut jo anteliaasti kolehtiin. — Saattaa myöskin kysyä, mitä syytä Pyhällä Josefilla oli antaa hänelle yhtään mitään, sehän oli kauppa, josta ei ollut mitään nähtävää etua Pyhälle Josefille? Osakekauppias ei kiinnittänyt huomiota asian tähän puoleen. Hän oli rukoillut, että liikeyritys, jossa oli kyseessä muutamia tuhansia puntia, muodostuisi hänelle edulliseksi. Jos rukous kuultaisiin, tulisi hän voittamaan panoksestaan kaksikymmentä prosenttia — mutta ei seitsemääkymmentäviittä, oh, ei — ei seitsemääkymmentäviittä! Ja siten nämä kaksi pennyä, jotka nuristen uhrattiin, kuvastivat erinomaisesti hänen suhteellisuustajuaan. Ne kalisivat hänen korvissaan arkkuun pudotessaan. Häntä seurasi siivoojatar. Tehden ristinmerkin tämä niiasi kuvalle. Raha oli jo valmiina hänen kädessään. Koko jumalanpalveluksen ajan hän oli puristanut sitä hiestyneessä kourassaan peläten pudottavansa sen. Kolmen pennyn lantti on uskomattoman pieni raha. Hän huokasi helpotuksesta kuullessaan sen lopultakin kilahtavan arkkuun. Siellä se oli tallessa, siellä oli sen päämäärä. Kolme neljännespennyn kynttilää siirtyi hänen omaisuudekseen, ja hän sytytti ne hellästi: Hänellä oli kolme lasta odottamassa hänen paluutaan jossakin vuokrakasarmissa. Aina pistäessään kynttilän jalustaan hän kuiskasi jonkin nimen: John — Mary — Michael. Häntä itseään varten ei jäänyt yhtään kynttilää. Sitten tuli konttoriapulainen. Hän sytytti neljä. Siinä oli kaikki hänen omistamansa kuparirahat. Niillä olisi jo ostanut laatikon savukkeita. Hän katseli tuumivasti neljää jalustalle sytyttämäänsä kynttilää, kääntyi sitten kohtaloonsa alistuvasti. Mahtoikohan lopuksikaan olla hyötyä noista neljästä Pyhälle Josef-paralle omistetusta kynttilästä? Ehkä hän oli ollut hullu — tämä oli mahdollisesti vain rahan tuhlausta. Hänen jälkeensä tuli pankinjohtaja. Hän lunasti kuusi kynttilää ruskeasta puuarkusta. Joka vuosi hän sytytti kuusi, ei koskaan enempää eikä koskaan vähempää. Hän sytytti ne nopeasti, itsetietoisesti, vaikkakin salaa häpesi niiden paljoutta, eikä huomannut kääntyessään kiireesti, että yhden liekki paloi kituen ja sammui. Ensimmäinen palvelustyttö tuli hänen jälkeensä, otti sen pois jalustasta ja sytytti sen uudelleen toisesta liekistä. »Minä annan tämän olla omasta puolestani», hän kuiskasi takanaan olevalle palvelustytölle. Nähdessään kumppaninsa loukkaantuneen hämmästyksen hän tirskui hämillään. Hän oli varmasti hyvillään päästessään vetäytymään piiloon kirkon suojaavaan pimentoon. Siellä hän painui polvilleen tyhjään penkkiin. »Kiltti Jumala — anna anteeksi», hän kuiskasi. »Se oli kerrassaan kurjasti tehty» — ja hän yritti koota kaiken rohkeutensa mennäkseen takaisin sytyttämään uutta. Mutta rohkeutta ei tullut riittävästi. Sitä kysytäänkin tällaisessa tilanteessa enemmän kuin luulisi. Ja lopuksi olivat kaikki lähteneet, paitsi turkisvaippainen nainen ja kirjailija — sanomalehtimies — kynänkäyttelijä. Pikku alttarille olivat kynttilät tuoneet oikean valovirran, kirkko oli tyhjä, kaikki hiljaista; mutta nämä kaksi olivat jääneet polvistuen äänettöminä kumpikin penkissään. Mitähän kaipausta tuo nainen kantoi sydämessään, pysyessään kärsivällisesti polvistuneessa asennossaan niin pitkät ajat? Jokin ahdistava toivomus, — siitä voitte olla vakuutettu — sellainen toivomus, joita vain naisilla on ja vain naiset ymmärtävät. Ja mitä mies taas tarvitsi? Ei rahaa! Ei mitään sellaista, mitä Pyhä Josef voisi antaa. Hänellä ei ollut kylläkään rahaa. Pennyn raha loikoili tyytyväisenä hänen taskunsa pohjalla, ja siinä oli tällä hetkellä koko hänen omaisuutensa. Enimmäkseen silloin kun teillä on rahaa, tarvitsisitte sitä lisää. Kun omistaa yhden pennyn eikä ole tietoa toisen saamisesta, on tullut jokseenkin niin lähelle täydellistä tyydytystä, kuin yleensä voi toivoa pääsevänsä. Miksi hän sitten yhä viivytteli polvillaan? Mitä hänen sydämensä tarvitsi? — Luontoa taas — inhimillistä luontoa myöskin — yksinkertaisesti kaipaus saada tietää tuon naisen kaipaus. Se oli koko juttu. Kului kymmenen minuuttia. Hän tarkkaili naista sormiensa rakosista. Mutta tämä ei liikahtanutkaan. Lopuksi, todeten lohduttomana, ettei ollut toivoakaan muista paljastuksista, kuin että turkisvaippa oli maksanut kolmekymmentä guineaa, mutta että siitä huolimatta saattaa olla köyhä ja rukoilla Pyhää Josefia — hän nousi hitaasti pystyyn. Hetkinen sen jälkeen nainen seurasi häntä. Hän käveli suoraa päätä alttarin luo, ja penny oli jo kilahtanut arkkuun, ennenkuin hän huomasi, että oli vain yksi kynttilä jäljellä. Hän katsahti taakseen. Nainen odotti. Ajatus tuli silmänräpäyksessä. Hän astui syrjään ja jätti kynttilän paikalleen. Sitten hän kääntyi hitaasti lähteäkseen. On hetkiä elämässä, jolloin kujeileva sattuma tarttuu kirkassydämisen Kohtalon käsiin, ja nämä yhdessä johtavat tapahtumat päätä pyörryttävään piiritanssiin, jonka selvittelemisessä ja kertomisessa riittää työtä yhden miehen järjelle kuukausiksi. Tässä teillä on mies, nainen ja Pyhän Josefin alttarille määrätty kynttilä. Nämä kaikki kietoo toisiinsa tyhjässä kirkossa sattuman kujeileva käsi ja tuosta päättömästä vyyhdestä syntyy keijukaissatu — tarina Suloisen Järjettömyyden Kaupungista — uni tai todellisuus — nehän ovatkin yksi ja sama asia — pieni väriläikkä harmaassa töherryksessä, joka peittää vielä nukkuvat sielut. Mies tunsi verkkaan kääntyessään, ettei tarina loppuisi siihen. Teidän ei pidä olla ainoastaan inhimillinen luonnon tutkija aikoessanne kynänkäyttelijäksi. Sattuma täytyy myöskin osata ottaa lukuun ja aavistaa ennakolta. Kaikessa saattaa olla luontoa, mutta teidän havaintoonne sen tuo Sattuman kujeileva käsi. Niinpä hän kääntyi verkkaan lähteäkseen — mutta oi kuinka verkkaan — juuri sen verran liikehtimistä kuin tarvitaan ilmoittamaan, ettei oikeastaan aio jäädä. Mutta kaikki vaistot olivat hänessä valppaina sitä hetkeä varten, jolloin naisen ääni pidätti hänet. »Te ette ottanutkaan kynttilää, josta maksoitte», tämä sanoi melkein kuiskaten. Hän kääntyi taas heti kantapäillään. »En — se on viimeinen. En huomannut sitä, ennenkuin olin pannut rahan sisään.» »Mutta teidän pitäisi ottaa se.» »Minä jätin sen teille.» »Mutta minkä vuoksi?» »Arvelin mahdolliseksi, että te haluaisitte hartaammin sytyttää sen kuin minä.» Mitä hän tarkoitti sillä? Luuliko hän viimeksitullutta itseään köyhemmäksi, enemmän Pyhän Josefin anteliaisuuden tarpeessa olevaksi? Siinä se oli ja se olikin totta. Kukaan ei voinut olla enemmän taivaallisten voimien avun tarpeessa kuin hän nyt oli. Mutta mistä tuo mies sen tiesi? Miksi hän niin ajatteli? Jos olisi ollut kyseessä köyhä siivoojatar — siinä tapauksessa kylläkin. Mutta — nainen katseli hänen yksinkertaista sinistä sarkapukuaan, vertasi sitä vaistomaisesti oman raskaan turkisvaippansa komeuteen — minkä vuoksi mies ajatteli hänestä siten? »En ymmärrä, miksi minun pitäisi käyttää hyväkseni teidän hyväntahtoisuuttanne», nainen kuiskasi. Mies hymyili. »Minä tarjoan sen Pyhälle Josefille», hän sanoi. Nainen otti kynttilän. »En ihmettelisi, vaikka hän huomaisikin teidän tarjouksenne hyväksyttävämmäksi näistä kahdesta.» Mies odotti, kunnes hän oli sytyttänyt sen; odotti, kunnes se oli kiinnitetty jalustaan. Hän pani merkille naisen kädet hienot — valkoiset — sormet hoikat ja ruusuiset kynnet. Mitä ihmettä tämä oli mahtanutkaan rukoilla? »Hyvä — luullakseni Pyhä Josef ei ole kovinkaan puolueellinen», sanoi mies vääntäen huulensa leikilliseen hymynpilkkeeseen. »Ettekö usko? Pyhä Josef-parka!» Tehtyään ristinmerkin nainen kääntyi ja lähti alttarilta. »Nyt — minä olen teille velkaa yhden pennyn», hän lisäsi. Hän tarjosi rahaa, mutta mies ei liikahtanutkaan ottamaan sitä. »En tahtoisi ryöstettävän murto-osaakaan uhristani Pyhälle Josefille», hän sanoi. »Rasittaisiko teitä kovin, jos jäisitte yhä edelleen velkaan?» »Niinkuin haluatte.» Nainen veti kätensä takaisin. »Sitten, ei muuta kuin kiitos vain. Hyvää yötä!» »Hyvää yötä.» Mies käveli hitaasti hänen jäljestään kirkon halki. Sattuma oli pujottanut ohueen rihmaan muutamia herkullisia silmänräpäyksiä — siinä kaikki. Mitään tulosta siitä ei ollut. He erosivat yhtä tuntemattomina toisilleen kuin tähänkin asti. Hän ei tietänyt vieläkään sen paremmin, mitä nainen oli rukoillut niin palavasti Pyhältä Josefilta. Mutta jos te tiedätte, mitä nainen rukoilee, silloin tiedättekin hänen sydämensä syvimmän salaisuuden. Ja naisen sydämen syvintä salaisuutta on mahdoton oppia tuntemaan kymmenessä minuutissa; vaikka sydämen tosin voitte todennäköisesti helpommin saavuttaa silloin kuin koko eliniässä. III. VIHANNESKAUPPIAAN KATU. Kaksi tai kolme vuotta sitten Fetter Lanella oi todellakin oikea vihanneskauppiaan puoti. Kadunpuoleista ikkunaa oli siirretty, jotta hedelmien ja kasviksien näyttely, joka sulki täydellisesti näköalan puodin sisustaan, tulisi paremmin esiin. Appelsiinit, banaanit, perunat, taatelit — kaikki veljeilivät siinä samassa kunnossa, missä olivat saapuneet Lontoon satamaan jonkin hyvän laivan painolastina. Porkkanat ja kukkakaalit, molemmat pienissä erikoisosastoissaan, oli paiskattu vierekkäin asteittain laskeutuville hyllyille kuin väriläiskät, jotka maalari jättää huolimattomasti paletilleen. Iltaisin paloi tuulessa juuri siinä ulkopuolella kaasulyhty, syventäen vielä vastakohtia, rinnastaen appelsiinit ja mullanväriset perunat, kirkkaankeltaiset banaalit ja siniset pilkahdukset vihreissä kaalinpäissä. Voi, niitä sinisiä pilkahduksia vihreissä kaalinkuvuissa! Se oli enemmän vaikutelma kuin todellinen väri! Kuinka maalari olisikaan ihastunut siihen! Nämä vihanneskauppiaitten puodit ja myymäläpöydät ovat todellakin maalauksellisia; ja niin paljon tuoksuvampia sitten kuin muut kaupat, lukuunottamatta tietysti rohdoskauppaa. Verrattuna muihin liikkeisiin, kalamyymälöihin ja lihakauppoihin ja välttämättömään sekatavarakauppaan, josta ihmiset ostavat kaiken tällaisessa kaupunginosassa, tämä vihanneskauppiaan puoti oli tervetullut keidas hämäräperäisen ympäristön ja epämääräisten hajujen erämaahan. Sen tarjoamat väri-ilot: appelsiinien loistava liekki-pyramidi, omenien rusottavat posket, banaanikimppujen uhkea keltaisuus, ja niille lempeän vihreänä taustana kaalit ja muut vihannekset, mitä vuodenaika sattui tarjoamaan — tämä kaikki sai aikaan, että pieni vihanneskauppiaan puoti Petter Lanen varrella oli ainoa pelastava pykälä muuten sangen synkässä ympäristössä. Se ilahdutti teitä ohikulkiessanne. Te tunsitte olevanne sille kiitollinen. Appelsiinit näyttivät puhtailta ja tuoreilta. Ne välkkyivät kaasulyhdyn valossa. Siihen niillä olikin täysi syy, Mrs. Meakin kiilloitti ne esiliinallaan joka aamu, rakentaessaan tuota vaarallista pyramidia. Hieroipa hän omenatkin, kunnes niiden kasvot paistoivat kuin lasten, jotka ovat juuri valmiit lähtemään kouluun. Katsellessanne niitä johtui mieleenne maaseutu, hedelmätarhat, joissa ne olivat kypsyneet, ja Fetter Lane käheine kaupustelijoineen ja kirkuvine lapsineen häipyi hetkeksi mielestänne. Tällaisia vaikutelmia ette varmastikaan saa katsellessanne liha- tai kalakauppiaan ikkunaa. Kinkku, jolla pari kolme kärpästä astelee laiskasti, makkaroita pannussa, kiehumassa sihisten omassa rasvassaan — se ei tuo mieleen mitään korkeampaa aistimusta kuin nälkäisen miehen valikoimattoman ruokahalun. Tällaisen myymälän te sivuutatte kiireesti; mutta vaikka ette ole aikonutkaan ostaa mitään, jäätte kuitenkin arvelemaan ja sitten pysähdytte lopullisesti Mrs. Meakinin pienen myymäläpöydän ääreen Fetter Lanen varrella. Mrs. Meakin oli hyvin lihava. Hänen kasvonsa muistuttivat ihmeesti omenaa — ei vastapoimittua, vaan sellaista, joka on maannut oljissa ullakolla yli talven, hyvin säilyneenä ja maku tallella, mutta kuori rypistyneenä ja iän uurtelemana. Selkänojattomassa puutuolissaan hän istui puodissaan päivät pitkät, hengittäen terveellistä, puhdasta maaäidin tuoksua, jota leijaili perunasäkkien tienoilla. Siinä hän odotti ostajan tuloa. Kun sellainen ilmestyi ovelle, hän punnitsi hetkisen mielessään hänen ulkonäöstään kaupanteon mahdollisuutta, sitten hän alkoi hitaasti nousta, läjähyttäen kämmenet polviinsa. Mrs. Meakin oli taitava nainen liikeasioissa. Hänellä oli ovela tapa selittää, kuinka äärettömän vähän tänä vuonna oli tullut juuri sitä hedelmää tai kasvista, jota ostaja halusi saada. Mutta ei tarvitse luulla, että hän olisi tällä verukkeella pyrkinyt pyytämään sen korkeampia hintoja kuin muuallakaan oli tapana. E-ei— pois se! Kunniallisuus puhui hänen kasvonjuonteistaan. Mutta tällä tavoin hänen onnistui saada ostajansa vakuutetuiksi siitä, että he olivat saaneet kasviksensa erittäin sopuhinnalla ja lähtiessään näin tyytyväisinä olivat halukkaat tulemaan uudelleenkin. Mutta mitä herran nimessä on vihanneskaupalla ja Mrs. Meakinin asuinsijoilla tekemistä Suloisen Järjettömyyden Kaupungin kanssa? Onko juuri osa Järjettömyydestä tämä hyppäys Pyhän Josefin alttarilta kynttilöitä kauppaamasta Fetter Lanelle appelsiinimyymälään? Toistaiseksi tässä ei ole mitään järjetöntä. Tässä keijukaissadussa nämä kaksi tekijää ovat läheisissä suhteissa. Minä selvitän sen heti. Talossa, jonka pohjakerroksessa Mrs. Meakinin kauppa sijaitsi, oli kolme kerrosta, ja juuri puodin yläpuolella asui John Grey, sanomalehtimies, kirjailija, kynänkäyttelijä — jo esitelty ilmiö tässä kertomuksessa. Sama mies, joka uhrasi Pyhälle Josefille aiotun lahjansa, jotta toistaiseksi esittelemätön ilmiö, turkisvaippainen nainen, suostuisi hänen toivomukseensa ja sytyttäisi viimeisen kynttilän — siten sinetöiden tuntemattoman rukouksensa aiheen. Tällä tavoin olemme siis joutuneet tekemisiin Mrs. Meakinin ja hänen vihanneskauppansa kanssa Fetter Lanen varrella. Tämä pieni kauppa ylellisine värikylläisyyksineen on osa atmosfääristä, osa tästä romanttisesta kertomuksesta, joka alkoi maaliskuun kahdeksantenatoista päivänä — ah niin, kuinka monta vuotta sitten? Ennenkuin Kingsway oli rakennettu, ennenkuin Holywell Street oli syntynyt. Ja sitten, rohkenen ehdottaa, koettakaa nähdä henkisillä silmillänne Mrs. Meakinin pieni puoti, keltaisine ja punaisine väritäplineen, karmosiinin ja vihreän pilkahduksineen, koettakaa nähdä se aamuvalaistuksessa, kun talojen varjot peittävät sen, kirkkaassa keskipäivän auringossa tai illalla kaasuliekin sinertävässä paisteessa — sillä nyt ette voi nähdä sitä tosielämässä. Mrs. Meakin luopui liikkeestään noin vuosi sitten. Hän muutti asumaan maalle ja hoitelee siellä nyt omaa keittiökasvitarhaansa, kasvattaa omia kaaleja, perunoita ja punajuuria. Ja hänen kasvonsa muistuttavat vieläkin omenaa — tosin vanhaa omenaa — sellaista, joka on maannut oljissa tilavalla ullakolla, maannut siellä koko talven ja — unohdettu sinne! IV. MITÄ SANOTAAN SANKARIKSI. John Grey ei ole oikeastaan sopiva nimi sankarille; ei ole sellainen nimi, jonka valitsisitte vapaasta tahdostanne, jos keijukaissadun kertominen olisi luovutettu käsiinne ilman ehtoja. Varmasti ottaisitte silloin nimen sellaisen kuin Raoul tai Rudolf — ainakin sellaisen nimen, joka jo itsestään helähtää kieleltä päästessään. Tosin sanotaan, että ruusu tuoksuisi yhtä suloiselta, vaikk'ei sen nimi olisikaan ruusu. Mutta eikö helkkarissa! — minä en usko sitä — ajatelkaapa, kuinka paljon mielihyvänne väljähtyisi, jos teidän pitäisi sanoa sitä turnipsiksi! Mutta minun mielihyväni ei väljähdy, eikä tasapainoni horju, vaikka nimitänkin sankariani — John Greyksi. Mutta minulla onkin siihen pätevät syyni: minulla ei ole muuta mahdollisuutta. John Grey oli todellinen henkilö. Hän eli. Hän asui tuon pienen, myöskin todellisen vihanneskaupan yläpuolella Fetter Lanella, ja vaikka kadulta johti ovi myös suoraan rappukäytävään, hän kuitenkin usein kulki puodin läpi saadakseen vetää sisäänsä terveellistä maaemon tuoksua, nähdäkseen rusoposkiset omenat ja saadakseen tuntea kaipuun maalle — ja myöskin vaihtaakseen muutamia ystävällisiä sanoja hyväntahtoisen rouvan kanssa. Muille talon asukkaille, myöskin Mrs. Meakinille, hän oli arvoitus. He eivät voineet käsittää, miksi hän oikeastaan asui täällä. Vaimo, joka siisti hänen huoneensa, oli myös kovin vaitelias. Tämä tuli aamuisin, herätti hänet kello yhdeksän, keitti kahvin, puuhaili tomuharjoineen työhuoneessa, kunnes hän oli pukeutunut, sitten sai ajan kulumaan yhteentoista makuhuoneen siistimisessä, — siinä kaikki. Alempien luokkien keskuudessa tapaa vaiteliaisuutta, joka on yhdistelmä tosiasioiden tuntemattomuudesta ja äärimmäisestä mielikuvituksen köyhyydestä. Mrs. Rowsen vaiteliaisuus oli juuri tätä lajia. Hän ei tietänyt mitään; hän ei keksinyt mitään; niinpä hän ei sanonut mitään. He kiduttivat häntä turhaan kysymyksillään. Hän sai paljon kirjeitä, selitti Mrs. Rowse, muutamat niistä hyvin isoja. Siihen hänen tietonsa loppuivat. Kuka oli John Grey? Mikä hän oli? Hän pukeutui hyvin — ei aina, mutta vaatteet olivat joka tapauksessa olemassa, jos häntä huvitti käyttää niitä. Noin kolmasti viikossa, väliin tiheämmin, väliin harvemmin, hän pukeutui hännystakkiin, otti silkkihattunsa, ja Mrs. Meakin sai nähdä hänen kävelevän katua alaspäin puotinsa ohitse. Jos meni ovelle saakka katsomaan, jonka rouva tavallisesti tekikin, oli kymmenen mahdollisuutta yhtä vastaan, että Mr. Grey pysähdyttäisi ohiajavan ajurin ja nousisi siihen. Sävyisä rouva seurasi katseillaan ajoneuvoja kulmaan saakka ja palasi sitten nojattomaan tuoliinsa puhjeten lausumaan: »Jaa—a, totisesti — hän on arvoitus, niinkuin onkin — ei ole hyvä sanoa, miksi hän oikeastaan kulkee valepuvussa» — jolla hän siirsi itsensä ja satunnaisen kuuntelijan kosketuksiin niin salaisen ja monimutkaisen vyyhden kanssa, että koko Scotland Yardin taito tuntui tarvittavan sen selvittämiseksi. Sitten, lopuksi, hänen asumansa huoneet kalustuksineen, koristeluineen lisäsivät tätä salaperäisyyden jännitystä. Mrs. Meakin, Mrs. Brown, teatterin vahtimestarin rouva toisesta kerroksesta, Mrs. Morell, valajan vaimo kolmannesta, he olivat kaikki nähneet ne, ällistelleet sarjaa messinkisiä kyntilänjalkoja, ristiinnaulitunkuvia, kuparisia suitsutusastioita, oikeita tauluja seinillä — huomatkaa, maalauksia, ei painokuvia! isoja kirjapinoja, vanhojen lasiesineiden kokoelmaa uuninreunustalla, kiinalaisia kuppeja pianon päällä mattoa — oikeata samettimattoa — vanhaa juhlallista tammikalustoa, jonka messinkiosat täytyi kiilloittaa yhtä kirkkaiksi kuin kynttilänjalatkin, kertoi Mrs. Rowse. He olivat nähneet kaiken tämän ja ihmetelleet, ihmetelleet, miksi herrasmies, joka saattoi kalustaa huoneensa tällä tavoin, tyytyi asumaan vihanneskaupan yläpuolella Fetter Lanella, huoneissa, joiden vuokra ei voinut nousta enempää kuin kolmeenkymmeneen puntaan vuodessa. Ja vielä herrasmies, joka saattoi pukeutua iltapukuun ainakin kolme kertaa viikossa — ei vuokrattuun hännystakkiin, jos sallitte sanoa, vaan aivan omaan. Heille se jäi arvoitukseksi; mutta teille, jotka luette tätä, siinä ei varmaankaan ole mitään salaperäistä. John Grey oli kirjailija, sanomalehtimies, kynänkäyttelijä, ammatti, joka asettaa teille enemmän vaatimuksia, kuin mitä palkkioon nähden voisi oikeastaan vaatia. Kirjallisuudella yksin ei ansaitse elatustaan, jos teillä on kunnianhimoa ja pidätte sitä kunniassa. Muutamilla on kyllä kunnianhimoa, mutta heidän kunnioittamisensa on niin vähäinen verrattuna heidän palkkiontavoitteluunsa, että se esiintyy vain puheessa. Ne ovat niitä ihmisiä, jotka tuntevat läpikotaisin »Taide» -sanan merkityksen, ja voivat keskustella siitä kirjain kirjaimelta, alkaen isosta. Mutta omata kunnianhimoa ja elää sille, se on mahdollista vain äärimmäiselle idealistille — miehelle, joka näkee vain Jumalan kaikkialla, ja jota maailma ei ole vielä oppinut ruokkimaan tai on jo unhottanut sen. Sillä tavoin viisaat miehet rakentavat kirkkoja, joissa hullut rukoilevat — tämän maailman viisas mies on se, joka rikastuu. Tämä on John Grey-mysteerin selvitys. Hän oli idealisti — erittäin sopiva henkilö asumaan Suloisen Järjettömyyden Kaupungissa, jossa maailman harvinaisimmat asiat eivät maksa mitään ja arkipäiväisimmät tarpeet ovat kalliita. Esimerkiksi huoneiston n:o 39 vuokra oli suuri rasitus hänen kukkarolleen. Hänen oli vaikea luopua noista kolmestakymmenestä punnasta vuosittain. Hänen oli vaikea maksaa aterioista, jotka nälkä käski väliin tilaamaan. Mutta kun hän osti jonkin pienen kupariesineen — esim. tuon kupariukon uuninreunustalla — vanhan veitikan, josta ei ollut hyötyä kenellekään koko maailmassa, seisoskeli siinä vaan tylsänä, niin hinta ei merkinnyt kerrassaan mitään verrattuna olemassaolon joutaviin tarpeisiin. Mutta älkää luulko, että Fetter Lane ja sen ympäristöt muodostavat Suloisen Järjettömyyden Kaupungin tornit, katot ja kirkot. Ei sinnepäinkään. Kaukana idässä, Adrianmeren rannalla tämä ihmeellinen kaupunki sijaitsee. Ja me tulemme vielä sinne — me joudumme sinne liiankin pian. V. KATUSOITTAJA FETTER LANELLA. Kensington Gardens on romaanin oikea kotipaikka. Moni todellinen, moni tarumainen henkilö on löytänyt sen sieltä. Sen löytää sieltä aina, niin kauan kuin tämä suuri Lontoon kaupunki pysyy samana miljoonien ihmis-mehiläisten pesänä, jotka parveilevat ovesta sisään, toisesta ulos, parveillen tai työtä tehden, laiskoina tai ahertaen, itsetiedottomasti totellen lakia, jota ei kukaan ymmärrä. Kensington Gardens on kaikista Lontoon puistoista edellämainitussa suhteessa ensimmäinen. Te voitte nähdä siellä romaaneja, jotka alkoivat puistopenkin molemmista päistä ja tästä edistyen. Romaanin kaikissa lukemattomissa asteissaan, joita on äärettömän paljon enemmän kuin miehen seitsemän ikäkautta; sillä romaani on ihmeellisempi kuin itse elämä. Se esiintyy tuhansin muunnelmin, kujeilee tuhansin kepposin ymmärryksen kanssa. Elämä on todellinen, meille sanotaan, — elämä on vakavaa; mutta romaani sisältää kaiken oleellisen epätodellisuuden; se on kaikki, mikä on ja mikä ei ole, kaikki, mikä on ollut ja tulee olemaan. Ja te löydätte eräitä sen voimakkaimpia ilmauksia noitten mahtavien jalavien alta, pieniltä epämukavilta pennyn istuimilta Kensington Gardensista. — Kun Fetter Lanen huoneet kävivät sietämättömiksi, John Greylla oli tapana lähteä puistoon, istuutua pyöreän lammikon rannalle, jossa mahtavat laivat suorittivat vaarallisia matkojaan, tahi isojen puitten alle tuon pikku talon läheisyyteen, joka kohoaa niin kauniisti sitä ympäröivästä kukkasmerestä. Kuka asuu tuossa pienessä talossa? Tietysti jokainen sen tietää — niinkö, jokainen? Tunnustan nöyrästi, minä en tiedä. Mutta koko muu maailma tietää, ja mitäpä hyvää on oikeastaan mielikuvitusten lentelystä, kun lähin poliisi voisi antaa herttaisesti mainitun tiedon. Mutta jos mielikuvituksenne yleensä lentelee, niin ajatelkaapa, miten somia kertomuksia voisittakaan kertoa itsellenne tuon pienen talon salaperäisestä omistajasta Kensington Gardensissa! Minä en ole tullut kysyneeksi poliisilta, niin että minulla on täysi vapaus tehdä mitä tahdon. Se on varmasti paras tapa tässä maailmassa; paljon mielenkiintoisempi kuin tietäminen. Tietäminen, lopultakin, on... vain tosiasioitten luettelemista, jotka eivät mahdollisesti ensi vuonna olekaan enää tosiasioita. Tosiasiat kuolevat. Mutta kun kuvittelette, luotte jotakin, joka voi jäädä elämään ikuisiksi ajoiksi. Eräänä perjantaina, noin kolme viikkoa Sardiniakadun kappelissa sattuneen turhanpäiväisen tapahtuman jälkeen, nuo huoneet Fetter Lanella, N:o 39, tulivat sietämättömiksi. Ne muuttuivat peloittavan pieniksi, seinät kutistuivat kokoon ja liikkumatila katosi kokonaan. Kadulta kuuluvat äänetkin kuuluivat tarkoituksettomilta. Ne olivat niin äänekkäitä ja kolisevia, että hukkuivat toisiinsa. Perjantaisin tuli sitäpaitsi klarinetinsoittaja. Se oli hänen päivänsä, eikä mikään voinut muuttaa sitä. — Tänä erikoisena aamuna klarinetinsoittaja tuntui aivan sietämättömältä. Melkein joka viikossa on päivä, jolloin esineet, joita on tottunut aina näkemään, äänet, jotka on kuunnellut kuulematta, maisemat, joita on katsonut näkemättä, tulevat yhtäkkiä selviksi ja viiltäviksi. Silloin kuulemme nämä äänet kaksi kertaa suurempina kuin pitäisikään, näemme esineet eloisammin kuin on aihetta. Silloin tulee juuri sana »sietämätön» aivan merkityksensä ylikuormittamana. Ja juuri sellainen päivä oli tämä perjantai huhtikuun keskivaiheilla — samantekevää kuinka monta vuotta sitten. John oli ollut työssä, kirjoittanut lyhyen kertomuksen — kertomuksen, jota ei tahtonut helpolla saada kokoon. Se oli melkein lopussa, huone oli tullut pienemmäksi ja pienemmäksi, äänet kadulta yhä itsepintaisemmiksi. Posetiivi oli juuri lähtenyt edelleen, jättäen katuliikenteeseen hiljaisuuden, joka oli ainakin yhtä sietämätön kuin soittokoneen vavahteleva ulvonta; ja silloin klarinetinsoittaja rupesi puhaltamaan — »Oi, Charlie on mun armaan', mun armaan', mun armaan» — »Charlie on mun armaan', tuo nuorin urhokas.» Tämä oli yksi hänen tuntemistaan neljästä melodiasta. Loput ovat helpot arvata. Hän soitti ne aina läpi, toisen toisensa jälkeen, aina samassa järjestyksessä — »Charlie on mun armaan'», »Arethusa», »Salli on mulle kallis», »Hei tyttöset, pojat, tulkaa». Hän oli viisukauppias. Hän oli viisukauppiaan näköinenkin — mutta hän soitti viisunsa klarinetilla. John Leech on piirtänyt hänet jo kauan sitten »Punchin» sivuille — avarat housut, alhaalta poimuissa, kauhtunut musta takki, jota ei ainakaan oltu leikattu niitä olkapäitä vasten, joilla se nyt sattui roikkumaan, jokainen vaatekappale kotoisin yleisestä armeliaisuudesta luovutettu tosin vasta rappion viimeisellä asteella. »Oi, Charlie on mun armaan', mun armaan', mun armaan' —». Hän sai siihen mahtumaan jonkinlaisen odottamattoman mollisävyn; se olisi saattanut olla valitusvirttä. Aivan kuin hän olisi laulanut sen. Nämä katusoittajat ovat surullisia luontokappaleita; heidän elämänsä on kovaa, kurjaa, ja se painaa leiman heidän musiikkiinsa. Onneton olio, joka soittelee katukäytävällä kohisevassa sateessa, voi saada iloisimpaankin sävelmään sopimaan karmivan epätoivoisen sävyn. Taide on useimmiten yksilöllisyyden sisin huuto. Klarinetinsoiton alkaessa John löi kirjansa kiinni, nousi tuoliltaan ja meni ikkunaan. Ikkunat olivat puhdistuksen tarpeessa. Neljän ikkunan pesu maksaa vain yhden shillingin — usein on vaikeata löytää sen tekijä — vielä useammin on vaikeata löytää mainittua shillingiä. Joku heitti ikkunasta pennyn kadulle. Musiikki lakkasi äkkiä. Soittaja sai vierivän lantin kiinni aivan viemärin reunalta ja seisoi sitten suorana näyttäen punaiset ja kiitolliset kasvonsa. Hän nuolaisi huuliaan, pisti pennyn taskuunsa ja alkoi taas. Tämä penny oli ansainnut työtä vielä ainakin toiset viisi minuuttia. Aurinko paistoi alas kadulle. John otti hattunsa ja lähti rappuja alas. Maailmassa ei ollut, enää muuta paikkaa kuin Kensington Gardens. Ulkona hän sivuutti soittajan, kun tämä pudisti pois kosteuden suukappaleesta. Eipä ihme, että klarinetin puhaltaminen on niin janoista ammattia. John ei ollut oikealla tuulella voidakseen panna arvoa tälle tarpeelliselle soittokoneen puhdistukselle. Tällä hetkellä kaikki katusoittajat olivat tarpeettomia ja heidän tapansa inhoittavia. Hän pysähtyi. »Ettekö tunne muita lauluja kuin nämä, jotka soitatte joka perjantai?» hän kysyi. »En, sir.» Ääni oli nöyrä ja yhtä surullinen kuin soittokin. »Hyvä — mutta ettekö usko, että me kaikki väsymme niihin vähitellen?» »Olen ajatellut sitä useinkin. Monesti olen ajatellut, sir. Mutta tehän kuulette ne vain perjantaisin.» »Tarkoitatteko, että te itse kuulette ne joka viikon päivä?» »Sitä minä juuri tarkoitan, sir.» Asioita voidaan katsella aina kahdelta näkökannalta. Sen voitte oppia missä hyvänsä aina uudestaan, kadulla kuljeskellessanne yhtä hyvin kuin muuallakin. Mies, joka törmää teihin katukäytävällä, on menossa omaan suuntaansa samoin kuin te omaanne, eikä ole niinkään helppo päätellä, törmäsittekö te häneen vai hän teihin. Joka tapauksessa voitte olla varma, että hänellä on oma mielipiteensä tapauksesta. John hymyili. »Ja tekin olette jo kyllästynyt niihin — vai?» Katusoittaja kiersi huolellisesti suukappaleen kiinni koneeseensa, joka soitteli noita kultaisia sävelmiä. »No hyvä — jos suvaitsette, sir, olen jo oikeastaan sivuuttanut tämän asteen. Ne ovat näihin aikoihin jo veressä, niin sanoakseni. Ne soivat aina. Nukkuessani kuulen soittokuntien soittavan niitä kadulla. Ne jatkuvat itsestään, — ja välistä on aivan järkyttävää kuulla, millä _tavoin_ ne soittavat niitä. Voisitte oikeastaan sanoa, että minä en ansaitse rahoja, joita ihmiset antavat, soittamalla tällä klarinetilla. Mutta se, että minä soittelen niitä aina päässäni, — se on ammatti, josta minulle maksetaan.» John katsoi häneen. Miehellä oli elämänkatsomus. Hän osasi nähdä sisäisemmän puolen asiasta, ja sen osaavat hyvin harvat. Johnin alkuperäinen aikomus hänen tullessaan kadulle, nim. sanoa miestä kiusanhengeksi, katosi hänen mielestään. Hän tunnusteli taskujaan. Siellä oli yksi kuudenpennyn raha. Sormieltuaan sitä hetken hän tarjosi sen. »Ostakaa itsellenne jokin uusi laulu», hän sanoi, »ja antakaa sen soida ensi perjantaina. Se ajaa entiset ulos.» Mies otti sen, katsoi häneen, mutta ei sanonut sanaakaan kiitokseksi. Sanat vain turmelevat lahjan. John käveli pois tuntien arvonantoa. Kadun päässä hän muisti, ettei hänelle ollut jäänyt yhtään pennyä tuolia varten Kensington Gardensissa. Mitä tehdä? Hän käveli saman matkan takaisin. Katusoittaja veteli parhaillaan »Arethusan» viimeistä säettä. Lopetettuaan hän katsahti taakseen. John sammalteli. Hänen mieleensä välähti, että hän kerjäsi nyt ensimmäisen kerran elämässään, ja totesi, että kutsumuksena se mahtaa olla aika työlästä harjoittaa. »Voisittekohan antaa minulle pennyn takaisin siitä kuudenpennyn rahasta?» hän kysyi; ja saadakseen sen kuulumaan vähän paremmalta, hän lisäsi: »minulta on myös aivan lopussa». Mies kaivoi viivyttelemättä esiin rahan. »Ottakaa se vain kokonaan takaisin, sir», hän virkkoi nopeasti. »Se on teille enemmän tarpeen kuin minulle.» John pudisti päätänsä. »Antakaa minulle penny, jonka saitte kiinni katuojan reunalta.» VI. KENSINGTON GARDENS. Matka Suloisen Järjettömyyden Kaupunkiin on niin ankara asia, että minua voidaan syyllä moittia, jos sattuu silloin tällöin tekemään väärän käänteen. Löydämme äkkiä itsemme umpikujasta, ja meidän on pakko palata samaa tietä. Meillä oli mitä rehellisin aikomus omistaa edellinen luku Kensington Gardensille. Se alkoikin aivan kunniallisesti niissä merkeissä. Kensington Gardens on romaanin kotipaikka. Mikä voisikaan olla sen avonaisempaa? Mutta sitten sukeltaa jostakin esiin katusoittaja, ja hänestä täytyy suoriutua ensin, ennenkuin voimme astua askeltakaan eteenpäin. Mutta nyt me voimme taas lähteä jatkamaan matkaamme tuohon kaukaiseen kaupunkiin, joka uinuu Adrianmeren helmassa. Jos asutte Fetter Lanella, tarvitsette seuraavat ohjeet. Kävelkää suoraan Fetter Lanea Holborniin; kääntykää vasemmalle ensimmäisessä kulmassa ja jatkakaa Oxford Streetiä ja Bayswateria pitkin, kunnes saavutatte Victoria Gaten puiston aitauksen äärellä. Menette portista sisään. — Tämä on matkan alku. Juuri tämän suunnan otti John Grey mainittuna huhtikuun aamuna, sellaisena vuonna, josta historia näyttää vaikenevan. Tiedätte kai, että Lontoossa käytetään erästä matkustustapaa, joka ei tosin ole aivan sopusoinnussa ankarimpien kunniallisuuskäsitteiden kanssa, sillä se perustuu vääriin olettamuksiin. Ja jos nyt nykyaikaisen romaanin sankari alentuisi käyttämään sitä apukeinona matkalla Suloisen Järjettömyyden Kaupunkiin, niin hänelle täytyy antaa anteeksi kahdesta syystä. Ensimmäinen syy on se, että hänellä on vain penny taskussaan, ja se tarvitaan välttämättömästi istuinta varten Kensington Gardensissa. Toiseksi tämä inhimillisin kaikista puolusteluista, että kohtalon vainotessa mies eläköön nerollaan, niin kauan kuin ottaa kurituksenkin vaaran kannettavakseen. Tässä on siis se menetelmä, jonka John Grey keksi jonakin puutteen innoittamana hetkenä. Ehkäpä sen ovat keksineet sadat muutkin tarvitsevaiset ja kaduneläjät — sen laita olkoon kuinka hyvänsä — mutta joka tapauksessa John Grey löysi omasta älystään tämän petollisen tavan huokealla matkustamiseen — ehdottomasti huokein tapa minun tuntemistani. Olette matkalla Holbornesta Victoria Gatelle — hyvä. Teidän on noustava ensimmäiseen raitiovaunuun, jonka näette menevän aikomaanne suuntaan; tarttukaa kaiteeseen ja nouskaa hitaasti katolle, vakuuttauduttuanne ensin siitä, että konduktööri ei ole siellä. Jos olette tehnyt sen taitavasti ja harkitun suunnitelman mukaisesti, niin vaunu on ehtinyt taivaltaa jo yhden pysäkin ohi. Sitten kysytte kohteliaasti konduktöörin huomatessanne, onko vaunu menossa sinne suuntaan, minne ette itse varmastikaan aio. Keskustelu voi sujua esimerkiksi tähän tapaan: »Meneekö tämä Paddingtonin asemalle?» »Ei, sir; me ajamme suoraan Shepherd's Bushiin.» »Mutta minä luulin, että näillä vihreillä vaunuilla pääsee Paddingtoniin?» »Vihreät menevät kyllä, mutt'ei nämä.» »Oh — tosiaankin — nyt minä muistan — niillä on keltainen raita — teillä on punainen, eikö niin?» »Aivan oikein.» »Voi, olen pahoillani» — ja te alatte kömpiä hitaasti rappusia alas. »Mutta me sivuutamme Edgware Roadin, ja sieltä voisitte ottaa ylimenon Paddingtoniin.» Pari silmänräpäystä seisotte rapulla ja koetatte selittää hänelle tehottomasti — tai tehokkaasti, samantekevää, kunhan vain saatte ajan kulumaan miksi pidätte parempana suoraan määräpaikkaanne menevän vaunun. Sitten olettekin saapunut jo seuraavalle pysäkille ja siinä astutte alas. Tämän toistatte niin usein kuin tarvitaan, ja lopuksi huomaatte matkan suoritetuksi, ja penny on vielä jäljellä tuolia varten Kensington Gardensissa. Menetelmä täytyy jättää omantuntonne asiaksi. Mutta vaikka kieltäytyisittekin itse sitä käyttämästä, niin olette saanut kuitenkin ilon tuomita sellaisia, jotka siihen turvautuvat, niin että paljastuksesta on kuitenkin ollut jotakin hyötyä. Omasta puolestani, sitten kun John Grey kertoi sen minulle, olen tehnyt kumpaakin — tuntenut pelkkää iloa tuomitessani noita syntisiä ja käyttänyt sitä useasti tilanteessa, jolloin taskussa on ollut yksi penny tuolin vuokraamiseksi Kensington Gardensissa. Tätä kulkuneuvoa käyttäen John Grey siis saapui Kensington Gardensiin perjantaiaamuna — tuona perjantaiaamuna, joka tuli olemaan niin käänteentekevä tämän kertomuksen kehitykselle. Kuukauden alku oli ollut liian kylmä, jotta olisi voinut aloittaa teentarjoilua isojen sienimäisten päivänvalojen alla. Niin vaatimattomalla summalla kuin yhdellä shillingillä siellä saa iltapäiväteen, josta koko joukko varpusia ja kyyhkysiä syö samalla itsensä kylläisiksi. Mutta tänä päivänä olisi kaupan saattanut aloittaa suurella menestyksellä. Joka tuulen leyhkässä oli lämmin keväinen tuntu, se liiti tanssiellen pitkin puiston polkuja. Tulipunaiset tulpaanit nyökyttelivät sille, pääsiäisliljat keimailivat, kumartelivat ja huojuivat, saaden tartunnan tanssivan kevättuulen askelista. Kun kevät tulee iloisesti meidän maahamme, ei maailmassa ole paikkaa sen vertaista. Browninginkin täytyi kirjoittaa itse Suloisen Järjettömyyden Kaupungin sydämessä — »Oi, jos koton' oisin, on siellä huhtikuu!» Matka Fetter Lanelta Kensington Gardensin kukkakentille on huikea. Ah, teillä ei ole aavistustakaan, mitkä maanosat ovat näitten kukkatarhojen ja Fetter Lanen välillä! Matkaa on mahdollisesti kolme mailia — mutta samoinkuin iäisyyteen nähden ei ole aikaa, samoin avaruutta ei voi mitata välimatkoilla. On olemassa vain eroavaisuus — ja kärsimys. Ne mittaavat kaiken. John meni ensin katsomaan kukkasistutuksia, nauttimaan noiden ihmeellisten kasvien väreistä ja tuoksusta, jotka kohoavat aarteineen mustan mullan salaperäisestä povesta. Jos käsittelee turvetta, se likaa kädet — missä siinä piilee voima, joka antaa tulpaaneille sen heleän punan? Onko persialainen runoilija arvannut salaisuuden? Onko se haudatun Caesarin verta? Sitä voi sanoa mysteeriksi — kaikki maailman suuret asiat ovat mysteerejä. Mistä sitten tulpaani saaneekaan värinsä, niin joka tapauksessa sitä on lämmittävää tarkastella ja ajatella tultuaan nokisten, tympeitten tiilitalojen taikapiiristä Fetter Lanelta. John seisoi keskellä kukkasarkoja, ja hänen silmänsä juopuivat värien yltäkylläisyydestä. Siellä oli punaisia tulpaaneja, keltaisia tulpaaneja, sinipunaisia, ruskeanpunaisia. Pieni kyttyräselkä oli jo siellä myös niitä maalaamassa, kumartuneena melkein kiinni taulunjalustaan, kiinnittäen enemmän värejä sydämeensä kuin ehkä koskaan oli onnistunut kiinnittämään kankaalleen. Hän tuli aina, tuo pieni kyttyräselkä, joka vuosi ja joka vuodenaika; ja kevät ja kesä, syksy ja talvi näki hänet maalaamassa Kensington Gardensissa; ja keväät ja kesät, syksyt ja talvet tulevat vielä näkemään hänet maalaamassa rakastamaansa puistoa. Ja eräänä päivänä puisto odottaa häntä turhaan. Hän ei saavu enää koskaan. Musta multa ottaa hänet samoinkuin tulpaanin siemenen, ja ehkäpä hänen silmistään, jotka ovat juoneet niin kauan kukkien väriloistoa, jokin tulpaani saa kerran punaisen värinsä. Ei suinkaan tällaisessa väitteessä ole herjausta? Meidän kaikkien on kuoltava. Jos pieni kyttyräselkä sattuu lukemaan tämän, hän ei varmaankaan vaadi minulta vahingonkorvausta, ellei hän kuulu helluntailiikkeeseen tai muuhun lahkoon, joka koettaa uhmata Ajan hävitystä. Ja kuinka hän voisikaan? Onhan hän nähnyt tulpaanien kuihtuvan. Kukkasaralta John suuntasi kulkunsa lammikolle. Laivat olivat purjehtimassa. Karaistuneet merimiehet pitkät ruokovavat käsissään laskivat vesille aluksensa suoraan päin raikasta tuulta. Hei, noita uljaita laivoja ja reippaita sinisilmäisiä miehenalkuja, jotka seurasivat jännittyneinä Daisyn tai Kesäheilan palaamista aavan ulapan toiselta puolen — tai minkälaisia hullunkurisia nimiä noilla laivoilla mahtoikaan olla! John otti tuolin tarkkaillakseen heitä. Pari harmaata purjehtijaa miehiä, joilla oli laaja kokemus laivoihin ja syvän veden purjehtimiseen nähden — sivuutti hänet alukset kainalossa. »Minä purjehdin Friscoon viidessä minuutissa», sanoi toinen — »vien Friscoon rautalastin». »Mitä rautaa sinä käytät?» kysäisi toinen sellaisen lastin vaatimalla juhlallisuudella. »Sisareni antoi minulle muutamia tukkaneuloja», kuului tuima vastaus. Siinä on teille romaania! Matkalla Friscoon rautalastin kera! Ajatelkaapas, mikä uhkarohkeus, mitkä vaarat, mikä suunnaton omaisuus kyseessä! Hänen sisarensa tukkaneulat! Mikä maailma, mikä Suloisen Järjettömyyden Kaupunki, kun vain omaa tuollaisen uskon! John levitti polvilleen lyhyen kertomuksensa, luki siitä muutamia rivejä, sitten sulki sen inhoten. Mitä hyötyä oli kertomusten kirjoittamisesta, kun tuollaiset seikkailut olivat liikkeellä? Ehkäpä pieni kyttyräselkäkin tunsi sen. Mitä hyötyä oli sileän kankaan töhrimisestä punavärillä, kun Jumala on maalannut punaiset tulpaaninsa ruskeaan maankamaraan? John nosti päänsä ja kysyi taivaalta. Miks'ei hän ollut saanut sisarta, joka olisi uskonut tukkaneulansa hänen haltuunsa, niin että hän olisi saattanut liittyä elämän ankaraan hyörinään, viemään rautalasteja kaukaisiin maihin? Hän istui laiskasti tarkaten hienon laivan lähtöä Friscoon. Sysäys ruokovavalla ja se oli matkalla — aaltojen keinuteltavana. Keväinen tuulenpuuska täytti purjeet — mahdollisesti tulpaanien tuoksulla — ja kiihdytti sen matkaa, sillä aikaa kuin huolestunut isäntä, varjostaen silmiä käsillään, seurasi sitä, kun se sukelsi mahdollisten yhteentörmäyksien saavuttamattomiin. Missähän se laskisi rantaan? Matka kesti täsmälleen viisi minuuttia, ja viime hetkessä pasaatituuli otti sen valtoihinsa — tällaista laivaa ja lastia täytyy tietysti pasaatituulen kuljettaa — ja toi sen suoraan siihen rantaan, missä John istui. Kapteeni riensi pitkin rantaäyrästä korjaamaan sitä, ja jalavien alta nousi nuori tyttö kävellen häntä kohti. »Luuletko, että ne ovat kaikki tallessa?» hän kysyi. Kapteeni katsoi ylös tuntien miehekästä ylpeyttä. »'Albatross' ei ole vielä koskaan heittänyt lastiaan laidan yli», hän sanoi kirkkaalla äänellä. Tämä oli siis hänen sisarensa. Tuosta ihmeellisestä tukasta oli siis uljaan »Albatrossin» lasti peräisin. Tyttö käänsi päänsä syrjään salatakseen huvitetun hymyilynsä. Hän katsoi Johniin päin. Heidän silmänsä sattuivat yhteen. Hän oli turkisvaippainen nainen, joka oli rukoillut Pyhää Josefia Sardiniakadun kappelissa. VII. ULJAAN »ALBATROSSIN» MATKA. Tällä tavoin kohtalo ja yhteensattumisen pitkä käsi yhtyvät leikkiin jokaisen romaanin laadinnassa. Yhteensattumus järjestelee taitavasti. Onko sillä nyt sitten paljon työtä sovittaessaan yhteen Sardiniakadun kappelin ja Kensington Gardensin? Tuskin! Runoudessa ehkä ja valtateitten varsilla, saattaa olla; mutta tämä ei ole runoutta. Tämä on totta. Romaani sitten, saadaksemme sille uuden määritelmän, on asianhaarojen ketju, joka epämääräisestä kaaoksesta sitoo kaksi elävää olentoa toisiinsa ja ohjaa ne määrättyyn loppupisteeseen. Loppuun, joka riippuu ketjusta itsestään ja saattaa olla sydän, hiuskiharainen tahi risti, tai tikari tai kruunu, — sitä ei voi koskaan tietää, ennenkuin viimeinen rengas on taottu. Kun John katsoi Pyhän Josefin neidon silmiin — siten hän oli nimittänyt tuntematonta tuosta hetkestä lähtien — hän tunsi Kohtalon pistäneen sormensa leikkiin. Hän sanoi minulle kerran jälkeenpäin: »Kohtaat tässä maailmassa vain ihmisiä, jotka olet määrätty kohtaamaan. Toivotteko tapaavanne heidät tai ette, on toinen seikka, eikä se mitenkään voi lahjoa Sattuman kättä.» Hän tosin yleisti, mutta se on vaippa, jonka varjossa mies puhuu itsestään. Olkoon kuinka hyvänsä, pitäköön tuo laki paikkansa tahi ei, he kohtasivat toisensa. John näki hänen silmissään jälleentuntevan välähdyksen; sitten hän nousi jaloilleen. Tietoisuus siitä, että olette Kohtalon käsissä, antaa teille rohkeutta. John marssi suoraan hänen luokseen ja nosti hattuaan. »Nimeni on Grey», hän virkkoi, »John Grey. Olen vakuutettu siitä, että Pyhä Josef on jo esitellyt meidät, mutta unohtanut sanoa teille, kuka minä olen. Jos minä olen liian herkkäuskoinen, niin sanokaa vain, ja minä ymmärrän täydellisesti.» Niin — mitä tähän vastaisi? Te voitte sanoa miehelle, että hän on julkea; mutta tuskin, kun hän tunkeilee tällä tavalla. Sitäpaitsi hänellä oli Kohtalo takanaan, joka pani sanat hänen suuhunsa. Nainen hymyili. Oli mahdotonta menetellä toisin. »Luuletteko, että Pyhä Josef hyväksyttäisiin meidän seurapiiriimme?» hän kysyi. »Siitä ei ole epäilystäkään», John vastasi. »Pyhä Josef oli hyvin siisti mies.» He kääntyivät kuullessaan kapteenin huudon, kun »Albatross» laski rantaan. Lasti purettiin viipymättä ja saatettiin riemuiten omistajalleen. »Tämä on rautalasti», sanoi John. »Sitten me luullakseni olemme nyt Friscossa.» »Mistä te sen tiedätte?» »Kuulin annettavan purjehdusmääräyksen Lontoon satamassa kymmenen minuuttia sitten.» Nainen katsoi vuoroon veljeensä, vuoroin Johniin, salaten hymynsä. John tarkkasi häntä. Hän harkitsi nähtävästi mielessään, mitä tekisi. »Ronald», hän sanoi, sitten kun silmät olivat lopettaneet vaelluksensa ja tulleet tulokseen, »tässä on ystäväni, — Mr. Grey». Ronald tarjosi känsäistä kättään. »Hyvää päivää, sir.» Eikö tämä selvittänyt asioita? Pyhä Josef oli kestänyt koetuksen. Hän oli sanonut — »tämä on ystäväni». He löivät kättä tarmokkaasti. Se oli yleinen tapa niiden kesken, jotka liikkuivat valtamerillä. »Milloin aiot lähteä seuraavalle matkalle?» John kysyi. »Niin pian kuin saamme hiekkalastin.» »Ja minne matka tulee?⁸ »Lagoksen satamaan — Länsi-Afrikkaan.» »Vaarallinen maa, eikö olekin? Kuumetta? Valkoisen miehen hauta, ja kaikkea muuta sellaista?» »Niin on määräys», Ronald lausahti järkkymättömästi, katsoen sisareensa hyväksymistä varten. »Etköhän sinä voisi toimittaa minun puolestani erästä salaista asiaa», John virkkoi. Hän pani pienen painon sanalle salainen. »Voisitko ottaa viedäksesi yksityispapereita ja hiipiä saartoketjun läpi?» Yksityispapereita! Salainen toimitus! Saartoketjun murtaminen! Uljas laiva Albatross oli rakennettu juuri tuollaisia vaarallisia toimituksia varten. John otti lyhyen kertomuksen taskustaan. »Hyvä — pyytäisin sinua ottamaan tämän mukaasi Venetsian satamaan. Venetsian satamaan Adrianmeren rannalla, ja luovuttamaan sen omakätisesti eräälle — Thomas Greylle. Jos voit pitää sen salaisena etkä puhu sanaakaan kenellekään tehtävästäsi, niin ansaitset pienen omaisuuden. Oletko halukas ryhtymään siihen, ja ottamaan osaa voittoon?» »Teemme parhaamme, sir», Ronald vastasi. Sitten vietiin salaiset paperit laivaan — uljas laiva Albatross purjehti tiehensä. Toinen merimies tuli juuri, kun hän oli nostanut purjeet. »Mitä lastia sinulla on tällä kertaa?» hän kuiskasi. Ronald käveli edelleen. »En saa sanoa», hän vastasi jämerästi, ja sellainen salaperäisyyden tunnustus jätti hänet alttiiksi kaikille hyökkäyksen vaaroille. Ehkäpä tuo toinen merimies otettiinkin luottamukseen osalliseksi ja hän sai sitten leikkiä Thomas Greytä lammikon toisella puolella. Vaikea tietää. Ei voi olla koskaan varma, mitä saattaa tapahtua romanttisen seikkailun maailmassa. John seurasi heidän poistumistaan, jottei hänen intonsa saada puhutella siskoa yksin olisi ollut liian silmiinpistävä. Sitten hän kääntyi, ehdotti istuttavaksi jalavain alle, ja he kävelivät hiljaisuuden vallitessa ruohikon poikki kahden pienen tuolin luokse, jotka olivat aivan lähekkäin. He istuutuivat, vieläkin äänettöminä, katsellen ihmisiä, jotka kävelivät lammikon rannalla risteilevillä poluilla. Lapsenhoitajia ja lapsia lukemattomat määrät, sillä Kensington Gardensissa kasvaa lapsia kuin tulpaaneja. Aurinko tuo ne esille niinkuin tulpaanitkin, ja puutarhurit istuttavat ne puiden alle. Joka toinen ohikulkija tänä aurinkoisena huhtikuun päivänä oli puutarhuri oman tulpaaninsa tai tulpaaniensa kanssa; muutamat punaisia, toiset valkoisia, jotkut vasta nupussa, toiset jo täysinpuhjenneina. Niin, niin — Kensington Gardens on ihmeellinen paikka edistämään kasvamista. Mutta oli siellä muitakin kävelijöitä; olivat Darbyt ja Joanit, Edwardit ja Angelinat. Sitten siellä kulki kaksi juhlallista valkoista nunnaa, korkeakantaisissa kengissä ja ristit riippuen vyötäisiltä. Pyhän Josefin neito katsoi Johniin. John katsoi häneen. Neito kohotti kysyvästi kulmakarvojaan. »Protestantti?» John nyökkäsi, hymyillen. Tämä mursi hiljaisuuden. Sitten he juttelivat ensiksi Pyhästä Josefista. »Rukoiletteko aina Pyhää Josefia?» John kysyi. »Ei, — en aina — vain muutamia asioita. Minä pidän hänestä hirveän paljon, mutta Pyhä Cecilia on minun pyhimykseni. Minä en pidä hänen ulkomuodostaan, syystä tai toisesta. Minä tiedän kyllä, että hän on äärettömän hyvä; mutta minä en pidä hänen parrastaan. Hänelle annetaan aina ruskea parta, ja minä vihaan ruskeapartaista miestä.» »Minä näin kerran harmaapartaisen Pyhän Josefin», John sanoi. »Harmaa —! Mutta eihän hän ollut vanha.» »Ei. Mutta tämä, jonka minä näin, oli harmaa. Se oli Ardmoressa, pienessä irlantilaisessa kalastajakylässä. Voi, teidän pitäisi nähdä Ardmore. Taivas tulee siellä lähemmäksi merta kuin missään tuntemassani paikassa.» »Mutta teidän piti kertoa Pyhästä Josefista?» »Oh — Pyhä Josef! Kas, siellä oli eräs rouva, joka oli hyvin kiihkeä raittiudenystävä. Hän perusti pieniä raittiuskahviloita kaikkialle maaseudulle ja pani niiden seinille Cruikshankin kertomuksesta 'Pullo' otettuja kuvia kehystettyinä. Saadakseen Kohtalottaret suopeiksi Ardmoren kahvilalle hän päätti asettaa nurkkaan St. Daeclanin, tämän seudun suojeluspyhimyksen kuvan. Niinpä hän lähetti Corkista hakemaan Pyhän Daeclanin patsasta. Mutta mainittu pyhimys ei nyt yleensä ole erikoisen laajalti tunnettu.» »En ole koskaan kuullut hänestä», sanoi Pyhän Josefin neito. »En minäkään, ennenkuin tulin Ardmoreen. No niin, yhtäkaikki, Corkissa ei ollut patsasta. Mutta sieltä vastattiin: 'Eikö Pyhän Josefin kuva kelpaisi yhtä hyvin?' No, hätätilassa niinkin. Aivan oikein, se tulikin — Pyhä Josef ruskeine partoineen.» »'Kunpa olisimme saaneet Pyhän Daeclanin!' he sanoivat kuvaa katsellessaan. 'Mutta hänhän on liian nuori St. Daeclaniksi — St. Daeclan oli vanha mies.'» »Luullakseni heidän mieleensä ei juolahtanut, ettei St. Daeclan ollut luultavasti syntynyt vanhana; mutta tällä tavoin he joka tapauksessa haastelivat. He saivat Foleylta sekatavarakaupasta maalipurkin ja maalasivat Pyhän Josefin ruskean parran harmaaksi, tehden sen liikuttavalla hartaudella. Kultakirjaimet pestiin pois ja niiden tilalle maalattiin Pyhän Daeelanin nimi.» Pyhän Josefin neito hymyili. »Oletteko sepittänyt tuon?» hän kysyi. John pudisti päätään. »No niin, kahvila avattiin ja kyläkirkon kuoro alkoi laulaa, ja kansa läheltä ja kaukaa tuli katsomaan vihkimysjuhlallisuuksia. Heillä ei tosin ollut mitään halua raittiuteen, mutta he rakastivat juhlamenoja. He kasaantuivat pieneen halliin ja ällistelivät suut auki tuota väärää kuvaa, joka kantoi St. Daeelanin nimeä. Ja vanhat mummot korottivat kätensä ja sanoivat: 'Oi, totta totisesti, ylistetty olkoon Luoja! Hän se on itse, ilmi elävänä, totisesti! Emme ole koskaan nähneet hänestä parempaa kuvaa!'» John kääntyi ja vilkaisi seuralaiseensa. »Ja siellä se on vielä tänäkin päivänä», hän lisäsi, »parhaana esimerkkinä vahvasta uskosta ja huonosta maalauksesta mitä koskaan olen nähnyt». »Sepä oli sievä pikku tarina», sanoi toinen; ja hän katsoi Johniin silmin, joissa ihailu ja hämilläänolo taistelivat niin ihastuttavasti keskenään, että ne molemmat oli pakko ottaa kohteliaisuudeksi. »Tiedättekö, te hämmästytätte minua?» hän jatkoi. »Minä näen sen», John sanoi. »Näette?» »Silmistänne!» »Näettekö tosiaankin?» »Kyllä. Te ihmettelitte juuri, kuinka minä saatoin olla rukoilemassa Pyhää Josefia — luultavasti rahaa saadakseni — vanhassa sinisessä sarkapuvussa, johon ei todellakaan oltu tuhlattu paljon rahaa, ja nyt saatan istua täällä Kensington Gardensissa kertoilemassa teille — kuten suvaitsitte juuri sanoa — sievää pikku tarinaa.» »Aivan niin. Sitä minä juuri ihmettelin.» »Ja minä», John virkkoi, »olen ihmetellyt juuri sitä samaa teistä». Minne tämä keskustelu oli oikeastaan heitä viemässä? He olivat juuri alkaneet polkea neitseellistä multaa, josta hedelmät syntyvät ja kehkeytyvät. On ihmeellinen hetki, kun kaksi sielua koskettaa toisiaan. Voitte tuntea kosketuksen selvästi kipinöivän sormenpäissänne. Mitähän he olisivat nyt puhuneetkaan? Ehkä John olisi nyt saanut kuulla, minkä vuoksi hän oli rukoillut Pyhää Josefia; mutta silloin tuli Albatrossin kapteeni tuoden saamansa paperit. »Oletteko te eräs Thomas Grey?» hän kysyi. »Sama mies», vastasi John. »Tässä on salaisia papereita, jotka minun on luovutettava teille omakätisesti. Jos säilytätte salaisuuden voitte ansaita suuren omaisuuden.» John otti lyhyen kertomuksensa. »Salaisuus tulee säilymään», hän sanoi. VIII. KOHTALOKAS PILETINMYYJÄ. Albatrossin kapteeni katosi valmistamaan laivaansa uudelle matkalle Lagoksen satamaan lastinaan hiekkaa, jonka kapteeni itse oli kaivanut otsansa hiessä ja kynnet verillä puiston käytäviltä. John pisti lyhyen kertomuksen taskuunsa ja sytytti savukkeen. Nainen huomasi sen olleen irrallaan hänen liivintaskussaan. Eikö hänellä ollut savukekoteloa? Hän otti tulitikun — sekin oli irrallaan — takin pilettitaskusta. Eikö hänellä ollut tulitikkulaatikkoakaan? Nainen näki hänen vielä raapaisevan tulen kengänkorostaan ja uskoi koko ajan, ettei Johnilla ollut aavistustakaan hänen katseensa suunnasta. Mutta John tunsi sen. Hän tunsi sen vallan hyvin ja käytti toimitukseen niin paljon aikaa kuin mahdollista. Kun ilmitulon pelko sai naisen kääntämään päänsä, hän heitti tikun tiehensä. Sehän olisi ollut sitten ajan tuhlausta. »Ettekö sanonut minulle», nainen sanoi äkkiä, »että teidän nimenne on John?» »Niin onkin.» »Miksi sitten sanoitte Ronaldille, että paperit on luovutettava Thomas Greylle?» »Hän on minun isäni.» »Asuuko hän Venetsiassa?» Mikä ihana asia onkaan muutamien ihmisten uteliaisuus, kun on itse liiankin halukas paljastamaan kaikki salaisuudet! John vastasi kiertelemättä kaikkiin hänen kysymyksiinsä. »Kyllä, hän asuu Venetsiassa», John sanoi. »Aina?» »Nykyään aina.» »Siellä mahtaa olla ihanaa asua», nainen sanoi tuijottaen kaukaisuuteen. John kääntyi katsomaan häntä. »Ettekö ole ollut siellä koskaan?» »En koskaan.» »Ah — teidän elämässänne on sitten vielä päivä jäljellä!» Nainen rypisti otsaansa ponnistellen ajatustaan. »Mitä tarkoitatte sillä?» hän kysyi. »Päivä, jolloin saavutte Venetsiaan — jos koskaan tulette sinne — tulee olemaan aivan erikoinen päivä teidän elämässänne. Siitä tulee elinvoimainen päivä.» »Te rakastatte Venetsiaa?» Hän tunsi Johnin rakastavan sitä. Mutta oli puoleensavetävää kuulla Johnin sanovan sen. Sävy äänessä, kun tunnustetaan voimakas mielenliikutus, kohdistukoon se sitten mihin hyvänsä, voi värisyttää tuntehikkaan kuuntelijan korvaa. Pieni kateudentunne soi mukana. Laulajan kurkusta tämän sävyn kuulee usein; sävel, joka ilmaisee intohimoa, rakkautta johonkin, saa vastaavat sävelet soimaan kuulijassa. »Te rakastatte sitä?» hän toisti. »Minä tunnen sen», John vastasi; »se on enemmän kuin rakkautta». »Mitä teidän isänne tekee siellä?» »Hän on taiteilija, mutta ei voi enää työskennellä paljoa. Hän on liian vanha. Hänen sydämensä on siis liian pehmeä.» »Asuuko hän siellä aivan yksinään?» »Oo, ei — äitini asuu hänen kanssaan. Heillä on ihmeellinen vanha, pieni huoneisto Palazzo Capellossa Rio Marinin varrella. Äitinikin on vanha, nähkääs, yli kuudenkymmenen. He menivät naimisiin vasta kun hän oli neljäkymmentä — ja isäni noin kymmenen vuotta vanhempi vielä.» »Oletteko te ainoa lapsi?» »Ainoa lapsi — olen.» »Miksi he eivät menneet naimisiin, ennenkuin äitinne oli neljäkymmentä?» Hän pommitti Johnia kysymyksillään. Hyväksyttyään tämän ystäväksi oli ensimmäinen tehtävä saada selville kaikki häntä koskevat seikat. Olisi hyvä, jos ihmiset yleensä tahtoisivat kysyä; mutta tässä asumusten sekamelskassa, jossa jokainen tietää lähimpien naapurien elämästä enemmän kuin parhaimmista ystävistään, se tuskin maksaa vaivaa. — Hän luuli kyselevänsä siksi, että hänen velvollisuutensa on tietää. Mutta se oli erehdys. Hän tahtoi tietää. Hän oli halukas tietämään. Siinä on ero asiassa. »Enkä minä ole liian tiedonhaluinen?» hän virkkoi pehmeästi. Se on vain keino saada kysymyksiinsä vastaukset. Voitte sanoa sitä kautta rantain kysymiseksi. Mutta asian nimi ei merkitse, mitään vaan sen vaikuttavaisuus. Samassa John oli tulvillaan anteeksipyyntöjä hetkellisen vaikenemisensa vuoksi. »Tiedonhaluinen? Ette ollenkaan! Se on vain uusi sensatsioni.» »Mikä uusi sensatsioni?» »Että joku tahtoo tietää jotakin minusta itsestäni. Siellä, missä minä asun, on toisella puolella katua papukaija; joka sunnuntai se pistetään ulos ikkunalaudalle, ja siellä se huutelee: 'Tahdotteko tietää, kuka minä olen? Tahdotteko tietää, kuka minä olen?' Ja joukoittain pieniä poikia ja tyttöjä, vetelehtiviä miehiä ja naisia seisoskelee alhaalla ja matkii papukaijaa saadakseen sen taas puhumaan: 'Tahdotteko tietää, kuka minä olen, Polly?' — Voi, hyvä luoja, kuinka se on itse elämän kaltaista! Ei koskaan vastata: 'Kuka te sitten olette?' Joka ainoa kysyy häneltä, tahtooko hän tietää, ketä he ovat — juuri kun hän halajaa saada kertoa heille oman elämäntarinansa. Se on elämän kaltaista, eikö olekin?» »Tehän osaatte kertoa kauniisti! Minusta tuntuu, ikäänkuin te muovaisitte ne puheessanne — mutta ne ovat hyvin somia! Vai niin, tämä on siis teille uusi sensatsioni?» »Kyllä — varmasti on. Joku kysyi lopultakin: 'Kuka te sitten olette?' Ja minä en todellakaan tiedä, mistä aloittaisin.» »Niin, minä kysyin, miks'eivât he menneet naimisiin, ennenkuin äitinne oli neljäkymmentä. Tehän sanoitte hänen olleen jo neljänkymmenen ikäinen.» »Nyt muistan — niin, se on totta. Katsokaas, isäni oli aikaisemmin naimisissa erään rikkaan naisen kanssa. He asuivat täällä Lontoossa. Pelkään, etteivät he sopineet oikein hyvin yhteen. Syy oli isässäni. Hän sanoo niin, ja minä uskon sen. Voin hyvin ymmärtää, miten kaikki kävi. Teidän täytyy rakastaa paljon rahaa voidaksenne elää yhdessä sen kanssa, kun se ei ole teidän omaanne. Hän ei rakastanut sitä kylliksi. Hänen vaimonsa rahat tulivat heidän väliinsä. Syrjäisen on tosin vaikea koskaan tietää yksityisseikkoja tällaisissa tapauksissa, eikä kukaan osaa niitä tarkalleen selittää. Minä sanoin ymmärtäväni, mutta se ei ole totta. Niitä sattuu vain naimisissa. Olen varma siitä, ettei vaimo koskaan lyönyt miestään vasten kasvoja ylvästelyllään. Isäni puhuu hänestä aina ihailtavana naisena; mutta epäsointu oli olemassa, siinä kaikki. Kulta on tärkeä metalli, tehän tiedätte — vaarallinen metalli myös arvelen. Puhutaan onnettomuutta tuottavasta opaalista — se ei ole mitään verrattuna onnettomuutta tuottavaan kultaan, johon opaali on kiinnitetty. Teidän täytyy todeta sen ehdoton arvottomuus —; se ei ole enemmän arvoista kuin tina, rauta tai lyijy tai mikä muu metalli hyvänsä, jonka lapionpisto kaivaa maasta esiin. Jollette ajattele näin, jollette tunne ehdotonta ylenkatsetta sitä kohtaan, niin se on myrkkyä, se on kultaa. Se on ovelaa, kuolettavaa myrkkyä, joka löytää raskaan tiensä puhtaimpaankin ihmissydämeen ja saastuttaa ihmisten kalleimmat ja viattomimmat ajatukset. Sanotaan, että läheinen tuttavuus aiheuttaa ylenkatsetta. Mutta kultaan nähden on aina päinvastoin. Ainoa tapa, jolla oppii halveksimaan kultaa, on se, ettei omista sitä, ja jos sattuu saamaan sitä, niin antaa mennä sen taas. Te tartutte siihen, kamppailette sen puolesta, annatte sille hetkeksi paikan alttarillanne, ja joudutte kokemaan, että teidän täytyy uhrata esikoisenne sen sammumattoman intohimon tyydyttämiseksi.» Huumorintaju pelasti hänet sanomasta enempää. Äkkiä hän kääntyi ja katsoi kumppaniinsa — ja nauroi. Ainoa tapa käsitellä kultaa on halveksia sitä, ja jos sattuu saamaan sitä, antaa sen mennä taas. Ne ovat juhlallisia sanoja, kun taskussa on yksi penny tuolin vuokran maksamiseksi — niissä on jonkin verran hienoa kerskausta. Jos taivaasta tai jalavanoksilta sattuisi tippumaan helmaanne rahaa, niin ei olisi pelkoa silloin, ettei tulisi noudattaneeksi saarnansa ajatusta — rahan panemista välittömään käytäntöön. Havaitessaan tämän ja nähdessään toverinsa juhlallisen ilmeen John purskahti nauruun. Hänen hieno sanaparaatinsa oli hyvin inhimillinen, hän tunsi sen. Jokainen meistä tekee sen päivittäin. Koskaan ei ole niin hienoa armeijaa uljaita miehiä kuin rauhanaikana; ei kukaan ole sellainen tuhlari kuin se, jolla ei mitään ole. Tämä on oikean elämäntaistelun huumoria. Köyhän miehen ainoa viisausoppi on: kun ei ole mitään, niin toivon vielä vähemmän. Niin te puijaatte pikku jumalilta heidän naurunsa ja vihellätte pätkän näyttääksenne kuinka vähän kaikesta välitätte. John nauroi. Neitonen katsahti nopeasti ylös. »Te nauratte? Miksi?» »Kun te näytätte niin juhlalliselta?» »Niin olinkin. Se on kaikki niin totta, mitä te sanoitte, aivan totta. Mutta mitä voi tehdä, kun koko ympäristö on ottanut kullan tunnussanakseen — kun ihmiset ovat hyvällä tuulella vain silloin, kun heillä on rahaa, ja ärtyisiä ja häikäilemättömiä, kun sitä puuttuu? Mitä voi silloin tehdä?» »Täytyykö kulkea heidän talutusnuorassaan?» kysyi John. »Kuinkas muuten? Yhteiskunta hallitsee, eikö niin?» »Niin sanotaan. Mutta hallitseminenkin on asia, joka täytyy oppia, ja jonkun täytyy opettaa se yhteiskunnalle, niin että yhteiskunta tulisi taitavaksi ammatissaan. Kun olette joutunut tällaisten ihmisten yhteiskuntaan, niin teille ei jää muuta tehtävää kuin murtautua sieltä ulos. Se on samantekevää, mikä on yleistä hyvää tai pahaa, se ei kelpaa yksilön ojennusnuoraksi.» »Mitä teidän isänne teki?» »Oo — hän ei totellut yhteiskunnan lakia. Hän lähti tiehensä. Karkasi vaimonsa luota.» Neitonen heitti nopean katseen hänen kasvoihinsa. »Ettekö käytä nyt liian ankaria sanoja?» »Asia oli niin. Se on kai asianmukainen teknillinen lauseparsi. Hän karkasi. Asuskeli pelastusarmeijan yömajoissa ja teki työtä. Hän ei mahdollisesti ollut mikään malli tai esikuva, ennenkuin hän kohtasi äitini. Eikä yksikään mies ole, ennenkuin kohtaa _sen_ naisen, jolla on suuri sydän ja ymmärtämyksen lahja.» »Ettekö te ole kohdannut häntä vielä?» »En — olen vasta kaksikymmentäkuusi vuotta.» »Luuletteko milloinkaan tapaavanne häntä?» »Kyllä — kerran.» »Milloin?» »Ooh — Kohtalon määräämään aikaan.» »Ja milloin se on?» »Sitten kun se on myöhäistä.» »Eikö tuo ole pessimististä?» »Ei — minä puhun vain ajasta. Aika ei ole mitään. — Aikaa ei lasketa. Te voitte tosin laskea sen — tavallisesti teette sen kelloksi nimitetyllä koneella — mutta se ei laske itseään. Yhteiskunnan kannalta katsottuna saattaa olla liian myöhäistä, mutta ei ollenkaan liian myöhäistä muuttamaan koko elämää. Tärkein hetki on hänen kohtaamisensa, hänen tuntemisensa. Muu ei merkitse mitään. Kun kerran tunnette hänet, hän on yhtä voimakkaasti astunut elämäänne kuin mitä häät ja muut sellaiset pienet muodollisuudet voivat koskaan häntä siihen tuoda.» Neitonen katsahti taas ylös. »Kylläpä teillä on omituisia ajatuksia.» »Onko?» »Ne ovat omituisia minulle. Siis teidän isänne kohtasi äitinne liian myöhään? Kuinka pian hän kohtasi hänet — poislähtönsä jälkeen?» »Noin kahden vuoden kuluttua.» »Oh — hän oli siis jo vanha?» »Ei — aivan nuori.» »Mutta tehän sanoitte heidän menneen naimisiin, sitten kun äitinne oli neljäkymmentävuotias.» »Aivan niin. He eivät voineet mennä naimisiin ennen sitä. Nähkääs, he olivat molemmat katolilaisia. Kahdeksantoista vuotta kului, ennenkuin he joutuivat naimisiin.» Neitonen piirteli kuunnellessaan kuvioita hiekkaan päivänvarjonsa metallikärjellä. Kun John tuli kertomuksessaan tähän saakka, hän piirsi ykkösen ja kahdeksikon. »Niin», sanoi John katsoessaan niitä. »Se oli aika pitkä aika odottaa, eikö totta?» Neitonen nyökkäsi ja hävitti hitaasti kuviot. »Nuo salaiset paperit olivat siis osoitetut isällenne?» »Aivan niin.» Neitonen ajatteli muutamia silmänräpäyksiä. Hän oli hyvin halukas tietämään paperien sisällyksen; aivan yhtä utelias kuin tuo toinen merimieskin oli ollut. Mutta kun on päässyt vissiin ikään, ei sovi enää olla utelias — joka on hyvin ikävää! Se vie puolet elämän miellyttäväisyydestä. Hänen teki niin äärettömästi mielensä tietää. Sama salaperäisyys, joka ympäröi John Greytä Fetter Lanella, soi hänen läheisyydessään Kensington Gardensissakin. Hän tunsi olevansa yhtä utelias John Greyhin nähden kuin Mrs. Meakin ja Mrs. Morrel ja Mrs. Rowse, ja pelkäsi samoin kuin nämäkin näyttävänsä sen. Äkkiä hän jätti hiekassa raaputtelemisensa ja nosti päänsä katsellen kaipaavasti lammikon yli. »Ronald oli iloissaan saadessaan kuljettaa salaisia papereita», hän sanoi miettivästi. »Oliko?» »Kyllä — hän lukee juuri Stevensonia — salaiset paperit kuuluvat juuri hänen mieliharrastuksiinsa.» Johnin silmät välähtivät. »Luuletteko hänen kertoneen toiselle pojalle?» hän kysyi. »Oi ei — olen varma siitä, ettei hän kertonut.» »Eikö sittenkään, vaikka hän oli antanut tuon toisen pojan leikkiä Thomas Greyn osaa — ja rauhoittanut sillä lailla omaatuntoaan?» »Ei — koska hän luovutti paperit teille. Olen vakuutettu, ettei hän vilkaissutkaan niihin. Te olette ainoa, joka tiedätte salaisuuden.» Johnin silmät välähtivät uudelleen. Hän näytti olevan todellakin utelias tietämään. »On kauheata olla tällaisen salaisuuden ainoa omistaja», lausui John juhlallisesti. Neitonen katsahti häneen vilkkaasti. »Niin, jos se on sellaista, jota te ette saa kertoa», hän sanoi. Siinä saattoi kuulla kysymyksen; vain viivähtävän kysyvän sävyn, mutta kysymys oli siinä. Todellakin, ellei voinut kertoa sitä, niin mitä pikemmin hän sai tietää sen, sitä parempi. Te voitte turmella toisessa niinkin köyhän tunteen kuin uteliaisuuden, ja kun nainen tulee ylpeäksi, hän ei tuhlaa teille sitä ollenkaan. Jos John olisi säilyttänyt salaisuutensa hetkeäkään kauemmin, olisi toinen epäilemättä vetäytynyt kuoreensa; mutta juuri samassa tuli näköpiiriin pieni miehenkuva haalistuneessa, likaisessa univormussa, lippalakissa, ja hänen hyppysissään oli kohtalokas kassalaatikko. Kaksi tuolia, ja Johnilla oli vain yksi penny! Mitä voi tehdä tällaisessa tilanteessa? Hän etsi avuttomana pääsytietä mielessään. Katsoipa maahankin löytääkseen jonkun armeliaan ihmisen jättämän piletin — hän teki aina edes tämän tuntemattomien köyhien hyväksi. Te ette voi aavistaakaan, kuinka paljon Lontoossa on ihmisiä, joilla on vain yksi penny taskussaan. Mutta hän katseli turhaan. Siellä ei ollut muuta kuin päivänvarjon piirtämät kuviot hiekassa. Hän ajatteli sanoa ostaneensa jo piletin ja hukanneensa sen. Tuollainen pieni tuulenpuuska, joka tanssi jalavien alla, olisi kyllä todistanut hänen kertomuksensa uskottavaisuutta; mutta tähän aikaan vuodesta oli puistossa vain yksi maksunkerääjä, ja hän tietäisi kyllä. Hän arveli ruveta etsimään ankarasti taskuistaan ja näyttelemään sellaisen miehen epätoivoa, joka on pudottanut viimeisen kultarahansa. Ja vahtimestarin laahustava olemus tuli lähemmäksi ja lähemmäksi. Mutta ah, hän tuli niin ovelasti, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut mitään tekemistä tuon musertavan suorituksen kanssa, joka uhkasi tätä lopen köyhtynyttä, romaania rakentavaa nuorta miestä. John oli melkein tuon viimeksimainitun keinon puolella. Voihan kuka hyvänsä kadottaa viimeisen kultarahansa. Mutta silloin hän tuli valehdelleeksi sekä puhetoverilleen että piletinmyyjälle. Oliko se kaunista? Piletinmyyjä tuijottaisi vain häneen järkkymättömästi kivisellä silmällään — varsinkin kun hän oli kuullut tämän kertomuksen niin monta kertaa ennen, eikä piletinmyyjä halua menettää saalistaan. Sitten nainen maksaisi — ei, se ei olisi kaunista. Sitten — »Minä aion maksaa näistä tuoleista», sanoi Pyhän Josefin neito. »Oh, ei!» John sanoi kiivaasti. — »Miksi sen tekisitte?» Eiköhän hän voinut nousta ylös ja sanoa istuutuneensa siihen aivan sattumalta, hänellä ei ollut ollenkaan ollut aikomusta istua kauempaa? »Kyllä minä maksan», sanoi neitonen. »Minä olen teille velkaa pennyn Pyhän Josefin kynttilästä.» Ah, siinä oli pelastustie! Näettehän, kun vain rukoilette kyllin vakavasti, niin Pyhä Josef on velvollinen kuulemaan rukouksenne. Tämä oli hänen vastauksensa Johnin hienotunteiseen tarjoukseen. Minä en ensinkään epäile sitä. Eikä hänkään. IX. SALAISET PAPERIT. Piletinmyyjän kello kilahti, ohuet paperisuikaleet reväistiin rullasta ja ne vaihtoivat omistajaa. Tämän päivää, ainakin niin kauan kuin heitä halutti istua täällä, nämä tuolit kuuluivat heille; vastaanväittämättömästi. Tunnette epäilemättä ostaneenne jotakin, kun olette maksanut sen viimeisellä pennyllänne. John nojautui tuolinsa selkänojaan helpotuksesta huokaisten, kun piletinmyyjä käveli edelleen. Se oli ollut hirveä hetki. Ette koskaan pääse vapautumaan tunteesta, että tässä maailmassa voi olla enintään yksi ainoa ystävä, joka ei arvostele teitä taskunne sisällyksen mukaan; ja kun tuttavuus on kestänyt vasta muutamia hetkiä, niin vaikka olisikin kysymyksessä Pyhän Josefin neito, on uhkapeliä tunnustaa olevansa yhden pennyn onnellinen omistaja. Ihmettelettekö hänen helpotuksen huokaustaan? Ihmettelettekö, jos hän sydämensä syvyydessä sattui lukemaan pienen kiitosrukouksen Pyhälle Josefille? Vain pienen, äänettömän rukouksen — tuskin ajatellun — mutta joka tapauksessa rukouksen. Samoin kuin tiedätte perhosen kätkeytyvän koteloon. Nyt siinä näkyy vain liikkumaton toukka, joka ei tiedä perhosensiipien hennosta liitelystä eikä loistosta — mutta jonakin päivänä siitä kehkeytyy perhonen. Sillä tavoin Johnin huokaus suhtautui rukoukseen. Kulmiensa alta hän salaa vilkaisi toveriinsa. Tämä ei ajatellut pennynrahoja, tämä! Kun olette saanut naisen uteliaaksi, ei penny kykene tuomaan hänelle mielenrauhaa takaisin. Hän alkoi taas piirrellä kuvioita päivänvarjon kärjellä. Miksi nainen voi niin paljon paremmin ilmaista ajatuksensa elegantin kengän kärjellä tai päivänvalolla? Muu ei juuri kelpaa. Anna hänelle puhe, ja hän punoo sillä itsensä solmuun kuin villalankakerän — ja valittaa sitten, ettei häntä ymmärretä. Mutta hienon kengän kärjellä — huomatkaa, sen täytyy olla hieno, muuten on keksittävä jotakin muuta — hän voi ilmaista kokonaisen maailman mielenliikutuksia. Hän oli alkanut taas raapia hiekkaa. John tarkkasi hänen itsetiedottomia mielenliikkeitään innokkaasti. Kuva toisensa jälkeen syntyi ja sotkettiin taas. Ensin laiva, rakennettu ihmeellisemmin kuin yksikään laiva ennen tai jälkeen sitä. Tietystikin »Albatross». Sitten tuomiokirkon ääriviivat. Tätä John ei ymmärtänyt. Hänen olisi pitänyt tietää, että taiteilijalla oli kerran ollut kuvakirja, jossa löytyi Santa Maria della Saluten kuva — muuten tämän piirroksen tarkoitusta oli mahdoton käsittää. Hän luuli sitä mehiläiskeoksi. Tietysti olette arvanneet, että tämä johtui Venetsiasta. Sitten taiteilija alkoi piirtää kirjaimia. Ensin syntyi G. Toinen oli R. Silloin hän luuli tuntevansa Johnin katseen ja katsahti nopeasti ylös, mutta John tuijotteli etäisyyteen kauas pyöreän lammikon taakse. On parempi, ettei katso, kun naiset sattuvat ilmaisemaan tunteitansa tahdottomasti, muuten he tulevat aroiksi. Mutta toiselta puolen teitä pidetään tyhmyrinä, jollette näe. John katseli kaukaisuuteen. Mutta siitä huolimatta neitonen hävitti kirjaimet. Nähdessään tämän John lopulta armahti häntä. »Kerronko minä teille noiden paperien salaisuuden?» hän sanoi hymyillen. Ah, mikä kiitollisuus loisti hänen silmistään! »Kertokaa», hän vastasi. »Se on lyhyt kertomus.» »Lyhyt kertomus? Kirjoitatteko te? Miksi ette ole kertonut sitä ennemmin?» »Mutta se on vain lyhyt kertomus», John virkahti, »jota ei kukaan viitsi lukea». »Eikö sitä julkaista?» »Ei, — ei koskaan.» »Miksi?» »Kosk'eivät ihmiset pidä siitä.» »Mistä te sen tiedätte?» »Olen varma siitä. Minä tiedän mistä ne pitävät.» »Lukekaa se minulle, ja minä sanon, pidänkö siitä.» Lukea hänelle! Istua Kensington Gardensissa ja lukea ääneen omaa kertomustansa Pyhän Josefin neidolle! John otti sen taskustaan enemmittä puheitta ja luki sen paikan päällä. Se oli tällainen: — TIETEEN IDYLLI. Maailma on saanut aika monta hiustaan harmaaksi etsiessään ikiliikkujan salaisuutta. Kuinka moni onkaan tullut vanhaksi ja voimattomaksi koettaessaan terävästi keksityillä avaimillaan saada auki tuota Siniparran kamaria: kunnes heidän uteliaisuutensa sammui nääntyneenä heidän kerallaan. Voitte luetella niitä, alkaen Worcesterin markiisista, joka huvitti mekaanisilla leikkikaluillaan kuningasta ja hovia, Orffyreus; piispa Wilkins Addeley, ja kaikki muut, saapuen lopulta Ranskan Akatemian määritelmään, että — »ainoa mahdollinen ikiliikkuja... tulisi olemaan hyödytön keksijöittensä tarkoituksiin —», ja joudutte tekemään johtopäätöksen, että ihmiskuntaa hallitsee sama uteliaisuus kuin sen alapuolella olevia eläimiä, ja että se sanoo sitä tieteeksi, vaikka maailma nauraisi. Tässä idyllissä teille kerrotaan eräästä, joka löysi salaisuuden ja näytti sen minulle yksin. Antakaa mielikuvituksenne kärsivällisesti vaeltaa läpi Irlannin maaseudun, harhailla sinne tänne ilman lopullista päämäärää, toivomatta mitään lopullista. Ja kertomus sokeasta kerjäläisestä, joka keksi ikiliikkujan salaisuuden, valkenee teille; kaikki uteliaisuus ja tiedonhalu, mikä koskaan on teitä villinnyt, rauhoittuu, tulee tyydytetyksi. Koko maaseudulla ei ollut ketään, joka olisi tietänyt hänen nimensä. Nimetkää mies Irlannista ja samalla paikallistutatte hänet; Murphy, ja hän tulee Gorkista; Power, ja hän tulee Waterfordista. Mitäpä heistä enää luettelemaan! Mutta sokealla kerjäläisellä ei ollut nimeä. Ei ollut paikkaa, joka olisi omistanut häntä. Korkeine silkkihattuineen, jonka joku pappi oli hänelle lahjoittanut, pitkine mustine takkeineen, jonka tämän murheellisen maan ainaiset sateet olivat värittäneet vihertäväksi; koukkusauvoineen, joka kopsutteli raskasta, yksitoikkoista valitusvirttään ja haalistunut punainen nenäliina kaulassa — hän oli hyvin tunnettu ilmiö kolmessa tai neljässä maakunnassa. Yksikään kylä ei tunnustanut häntä omakseen. Mutta koko maaseutu oli saanut eri vuodenaikoina kuulla koukkukepin tuttua kopsutusta, nähnyt sokeitten silmien himmeän välähtelyn silkkihatun hajonneen reunan alta. Päivän tai pari hän oli tuttu olio kullakin paikkakunnalla; silloin asukkaat pistivät kernaasti muutamia kolikoita hänen herkkätuntoiseen kämmeneensä, mutta seuraavana aamuna hän oli jo tiessään. Minne hän oli mennyt? Kuka oli nähnyt hänen lähtevän? Ei kukaan! Epätasaisen katukivityksen ei tarvitsisi kajahdella koukkukepin tapsuttamisesta noin vuoteen. Jos sattuma on vienyt teidät ympäröiville laidunmaille, ja jos se on antanut teille oikean suunnan niin löydätte hänet tallustelemassa nummea pitkin — mutta voi, kuinka hitaasti! — olkapäät kyyryssä ja pää nyökytellen; kuin mekaaninen leikkikalu, joka on päässyt karkuun keksijänsä käsistä ja jatkaa tuntematonta vaellustaan, minne koneisto suuntaa. Kuinka lienee tullut tunnetuksi, että hän oli keksinyt ikiliikkujan salaisuuden, siitä minulla ei ole selkoa. Se näytti kuuluvan hänen tiettyihin ominaisuuksiinsa yhtä erottamattomasti kuin vaatteet usein ilmaisevat miehen ammatin. Näitte hänen tulevan vastaanne katua pitkin, ja sana »ikiliikkuja» suhisi korvissanne. Itse hän oli asiasta arasti vaiti; mutta nähtävästi hän oli heikkona hetkenä kertonut jollekin, ja joku oli kertonut minulle. Kuka? Jonkun Rathmoren kylän asukkaan oli täytynyt levittää huhu. Kukahan se olisi ollut? Foley, kirvesmies? Burke, kalastaja? Fitzgerald, tullimies? Froy, tilanomistaja? En voi muistaa, kuka minulle kertoi. Mutta joka vuosi hänen saapuessaan kylään päiviksi, jolloin juhlittiin paikkakunnan suojeluspyhimystä, minä sanoin hänet nähdessäni: »Tuossa on sokea kerjäläinen, joka koettaa keksiä ikiliikkujaa.» Ajatus liittyi erottamattomasti mieheen. Vuosi vuodelta hänen liikkeensä kävivät voimattomammiksi; hänen päänsä painui käydessä yhä alemmaksi. Saattoi nähdä Kuoleman kulkevan hänen jäljissään, saavuttaen häntä tuuma tuumalta, kunnes sen varjo lankesi jo hänen etupuolelleen. Oli aikoja, jolloin olin yrittänyt vetää hänet keskusteluun, hetkiä, jolloin luulin jo voittaneeni hänen luottamuksensa; mutta ratkaisevassa silmänräpäyksessä nuo valottomat silmät tuntuivat katsovan minun lävitseni, ja hän antoi minun kulkea ohi. Oli varmaan ollut aikoja, jolloin maailma oli kohdellut häntä pahoin. Luulenpa itse asiassa kuulleenikin kerrottavan hänestä sellaista; mutta itse hän ei uskoutunut kenellekään. Vuosi vuodelta hän saapui Rathmoreen helluntaijuhlille, ja vuosi vuodelta minulle jäi hänen salaisuutensa tuntemattomaksi. Lopulta, kun näin Kuoleman koskettavan hänen olkapäätään, minä puhuin, suoraan asioiden ytimeen, peläten, ettei seuraava vuosi toisikaan häntä enää tänne. Hän oli tulossa kappelista, jossa oli ollut vapisevin polvin osoittamassa kunnioitustaan pyhimykselle, jonka alttaria hänen sokeat silmänsä eivät olleet koskaan nähneet. Tässä tarjoutui etsimäni tilaisuus. Jo nähtyäni kaukaa hänen kumaraisen, huojuvan olemuksensa olin tehnyt päätökseni. Kun hän tuli kohdalleni, pudotin shillingin hänen puoliksiavattuun kouraansa. Sillä tavoin me määräämme hinnan ystävällisyydellemme. Vaisto on eläimellinen, mutta juurtunut. Me sanomme hyvettä ja kunniaa lahjomattomaksi ainoastaan itseemme nähden; mutta tarvitaan aika paljon vakuuttamaan meille, etteivät ne ole lahjomattomia muihin nähden. Minä lahjoin sokean kerjäläiseni shillingillä! Katsoin, kuinka hänen kuihtuneet sormensa puristuivat sen ympärille, hieroen rahan reunaa, jotta tuntisi sen arvon. »Tämä voitti hänet», minä ajattelin. Ah, mikä raaka käsitys Jumalan käsityöstä! Ostaa shillingillä ikiliikkujan salaisuus! Enpä olisi uskonut, että luonto tahtoisi myydä salaisuuksiaan niin vähällä! Minä tein sen. Tämä on alaston totuus. »Kuka antaa minulle tämän?» hän kysyi sormiellen sitä vielä, aivan kuin se olisi polttanut. »Ystävä», minä sanoin. »Jumala siunatkoon teitä», hän vastasi, ja sormensa sulkeutuivat lopullisesti sen ympärille. Hän jätti sen kouraansa; mikään tasku ei ollut kyllin varma tällaisen aarteen säilyttämiseksi. »Jäätte luultavasti Rathmoreen juhlien loppuun saakka», minä aloitin. Hän nyökkäsi ja koputteli sauvallaan. »Tahtoisin kysyä teiltä jotakin, ennenkuin lähdette», jatkoin. Hän pysähtyi, huomasin epäluulonilmeen hänen kasvoillaan. »Joku on kertonut minulle — —» minä tahdoin nyt kömpelösti päästä kiinni korvaukseeni. »Joku on kertonut minulle, että te olette keksinyt ikiliikkujan salaisuuden. Onko se totta?» Maidonvalkoiset valottomat silmät takertuivat minuun valittavasti. Ääretön näkemisen kaipaus näytti vaanivan niiden takana. Liekki, joka ei ollut liekki — liekin haamu paloi niissä, ladattuna kysymyksillä. Hän ei voinut nähdä, minä tiesin, ettei hän voinut nähdä; mutta nyt nuo tyhjät pallot tuntuivat olevan tulvillaan erehtymätöntä huomiokykyä. Tänä hetkenä hänen sielunsa katsoi minun sieluuni, tutki sen rehellisyyttä, harhaili sen kaikki sopukat löytääkseen kysymykseni todellisen aiheen. Kestin hänen tuijotuksensa. Minusta tuntui, että jos epäröisin ja kääntäisin katseeni pois ennen häntä, hän olisi punninnut minut ja havainnut köykäiseksi. Se on yksi niitä harvoja asioita maailmassa, mitä voin merkitä ansiotöilleni, että nuo tyhjät silmäkuopat huomasivat minut luottamuksen arvoiseksi. »Kuka kertoi sen teille?» hän kysyi. Vastasin totuuden mukaisesti, etten tietänyt sitä. »Mutta onko se totta?» minä lisäsin. Hän siirrähti. Huomasin hänen kuuntelevan. »Kadulla ei ole ketään», sanoin. »Olemme aivan yksin.» Hän yskäisi hermostuneena. »Siitä on nyt kai jo viisitoista vuotta, kun rupesin ajattelemaan koko asiaa. Enpä tiedä, mikä sen lienee päähäni ajanut; kaipa se syntyi jo siihen aikaan, kun tein työtä eräässä pajassa, ennenkuin menetin silmieni valon. Siellä kai se luullakseni syntyi.» Hän pysähtyi ja minä joudutin häntä. »Mitä prinsiippiä te käytätte?» kysyin. »Magnetismin avullako? Millä tavoin saatte kitkan vältetyksi?» Nyt hänen silmänsä olivat aivan ilmeettömät. Huomasin hänet sokeaksi nyt. Hän ei ollut ymmärtänyt sanaakaan puheestani. »Aiotteko viekoitella minulta salaisuuteni?» hän kysyi lopuksi. »Kyllä ne ovat sitä yrittäneet. Kaikki koettavat saada sen minulta. Läkkiseppä — sama mies, joka työskenteli siinä pajassa, missä minäkin, ennenkuin menetin näköni — hän sanoi auttavansa minua koneen teossa. Mutta minä tunsin hänet jo ennen sokeuttani enkä ole menettänyt tuntoani näön mukana.» »Valmistatteko sen sitten itse?» Hän nyökkäsi. »Niin hyvin kuin voin», hän jatkoi. »Mutta mihin nämä sormet pystyvät pelkällä tunnustelemisella? Minun pitäisi nähdä työhöni. Uskokaa, minulla on kaikki tarvittavat kappaleet täällä taskussani, sen kun vain saisin ne liitetyiksi yhteen. Ja minä koetan ja koetan, kunnia olkoon Jumalalle! — Mutta ne eivät tahdo mennä. En mitenkään saa sitä tehdyksi pelkästään tunnustelemalla.» Ihmeellinen pala uhkasi nousta kurkkuuni. »Hyvä jumala», ajattelin, »tämä on murhenäytelmää!» Ja minä etsin turhaan näkövoimaa hänen silmistään. »Haluatteko nähdä kappaleet?» hän kysyi. Vakuutin hänelle, että salaisuus säilyisi varmasti minun tallessani, jos hän tahtoisi olla niin ystävällinen. »Ei kenellekään?» hän sanoi. »Ei yhdellekään sielulle!» Sitten hän otti ne taskustaan — yksitellen — ja latoi ne viereemme ruohopenkille. Katselin jokaista kappaletta hänen esittäessään niitä ja samalla tarkkasin hänen kasvojaan. Tässä on hänen monimutkaisen koneistonsa kappaleet, jotka hän minulle näytti: rautatankoa jalan verran, pieni tinatuoppi, kaistale rautavannetta ja rikkinäinen lukko. »Kas tässä!» hän virkkoi ylpeästi. »Mutta jos minä antaisin nämä läkkisepälle, niin hän varastaisi salaisuuteni aivan nenäni alta. Minä en ole tahtonut uskoa häntä, ja nyt olen työskennellyt yksin nämä viisitoista vuotta.» Kiitin luojaa, ettei hän saattanut nähdä minun kasvojani nyt. Rautatanko! Pieni tinatuoppi! Rikkinäinen lukko! Ne tuijottelivat minuun ivaten. Vain ne ja minä tunsimme salaisuuden; vain ne ja minä voisimme kertoa sen, minkä ne itse olivat minulle kertoneet. Hän oli menettänyt järkensä. Ikiliikkuja! Mies raukka oli hullu! Ikiliikkuja näistä ruostuneista kappaleista — jotka olivat saaneet viisitoista vuotta ruostua hänen taskunpohjallaan! Ikiliikkuja! Mutta silloin tuon kaiken todellisuus selvisi minulle — valkeni totuuden tärisyttävällä voimalla. Sokea kerjäläinen saattoi kyllä olla hullu; mutta tässä silmieni edessä, noissa liikkumattomissa esineissä, oli ikiliikkujan salaisuus. Ruostetta, rappiota, muutosta — rautatangon itsepäinen metalli, tinatuopin löyhä aines, aina muutostilan alaisina; ruostuen hänen taskussaan, jossa ne olivat maanneet viisitoista vuotta — ei koskaan leväten, ei koskaan hiljaa — aina liikkeessä, liikkeessä, liikkeessä, totellen muuttumisen loukkaamatonta lakia, niinkuin me kaikki olemme jatkuvasti liikkeessä samaa lakia nöyrästi totellen, lapsuudesta nuoruuteen, nuoruudesta keski-ikään, keski-iästä vanhuuteen, sitten kuolema, viimeinen muutos! Koko tämä ihmiselon jättiläismäinen kokoomus, tämän mutkallisen koneiston ydin oli verrattavissa tuohon rautatangon kappaleeseen, joka oli ilmestynyt tomusta vuosituhansien muovailemana. Vieläkö voisi pyytää enempää ikiliikkujalta? Katsoin ylös hänen kasvoihinsa. »Te olette antanut minulle ihmeellisen opetuksen», sanoin rauhallisesti. »Ah», hän vastasi, »ne ovat kaikki tässä — kaikki tässä — koko salaisuus — kun minulla vain olisi silmät, jotta saisin ne yhteen!» Jos hänellä vain olisi silmät! Onko meillä kellään silmiä? — — Lopetettuaan John kääri kertomuksen hitaasti kokoon ja pisti sen taskuunsa. »No?» hän sanoi. Hänen sydämensä oli odotuksen, pelon ja kiihtymyksen vallassa. Hetkisen hänestä tuntui, että toinen piti varmasti kertomusta hyvänä. Se oli hänen parhaansa. Hän oli saanut sen juuri valmiiksi, ja viimeinen on aina paras mielestänne. Mutta seuraavassa hetkessä hänestä tuntui, että kuulija arvelee juuri sanoa jotakin sovinnaista — sanoa sitä ihastuttavaksi — tai sanoo: »Kuinka hirveän sievä!» Olisi paljon parempi, jos hän moittisi sitä, että siihen on tullut aivan väärä sävy, että suunnitelma on heikko. Semmoista voi kyllä uskoa työstään; mutta että se on herttainen, hirveän sievä — ei koskaan! Tällä hetkellä Kohtalon vaaka oli tasapainossa, punnitsi mahdollisuuksia. Mitä hän tulisi sanomaan! Kaikki riippui siitä. Mutta neitonen vaikeni, istui aivan hiljaa. Hiiret ovat hiljaa, kun ne yllätetään; sitten koottuaan ajatuksensa ne livahtavat tiehensä. Äkkiä neitonen nousi ylös. »Oletteko täällä puistossa huomenna samaan aikaan?» hän sanoi. »Sitten kerron teille, mitä pidin siitä.» X. SISÄISEN HAVAINNON TARPEELLISUUS. Tässä maailmassa on kaikki, mikä on aivan täysijärkistä, lopullisen mielenkiinnotonta. Mutta — kiitos luojan! — hulluutta on kaikkialla, joka nurkassa ja joka käänteessä. Täysin terveitä ei olekaan, ja jos joku luulee olevansa, niin hänen hulluutensa on vain kiusallisempaa laatua. Häntä kohtaan ei voi tuntea sympatiaa. Mutta järjettömämpää kuin tämä Pyhän Josefin neidon äkillinen, vaistomainen pako on vaikea kuvitella. John ei tietänyt vielä edes hänen nimeään, ja mikä vielä pahempaa, ei huomannut tätä tosiasiaa, ennenkuin Ronald ja hänen sisarensa olivat ruohokentän toisessa laidassa ja olivat saapuneet jo keskikäytävälle. Silloin hän juoksi heidän jälkeensä. Ronald kääntyi ensiksi kuullessaan kiireiset askeleet. Kaikenlainen juokseminen kiinnittää heti poikasen huomion puoleensa, samalla kuin nainen, vaikka kuuleekin yhtä nopeasti, pitää päänsä jäykkänä. Ilmeisesti Ronald ilmoitti hänelle, sillä hän kääntyi myöskin. John huomasi äkkiä seisovansa hänen edessään. Sitten tilanteen outous valkeni hänelle, ja kysymys tyrehtyi hänen huulilleen. Kuinka hän voisi kysyä neitosen nimeä Ronaldin kuullen, jolle hänet oli juuri esitelty ystävänä? Valtameren kulkijoista on sananpartena mielen yksinkertaisuus; mutta Albatrossin kapteeni ei sentään voinut olla niin tylsä, ettei huomaisi mitään outoa kysymyksessä. Ja niinpä John seisoi heidän edessään toivottoman mykkänä. »Teillä oli jotakin sanottavaa?» virkkoi neitonen. John katsoi avuttomana Ronaldiin. Ronald katsoi avuttomana häneen. Ja katsottuaan neitoseen John huomasi hänenkin silmissään saman avuttomuuden. »Mitä te haluatte?» kysyivät neitosen silmät. »Minä en voi päästä hänestä. Hän on uskomattoman ovela.» Ja Johnin silmät vastasivat: »Minä haluan tietää nimenne — minä tahdon tietää, kuka te olette. Joka on sula mahdottomuus sanoa silmillään, mitä ei kuitenkaan kukaan ymmärrä.» Sitten hän singahdutti kysymyksen umpimähkään. Jos neitosella olisi havaintokykyä, hän voisi ohjata sen satamaan. »Minun piti juuri kysyä», John sanoi, »oletteko ehkä sukua — —» ainoa nimi, joka soi tällä sekunnilla hänen aivoissaan, oli Wrigglesworth, ruokalan omistaja Fetter Lanelta — »no, mikä nyt olikaan heidän nimensä? — niin, Wrothamin Meredithit?» Missähän ihmeessä mahtoikaan olla Wrotham? — Sai luvan kelvata. Neitonen katsoi häneen vilpittömästi hämmästyneenä. Hän ei ollut ymmärtänyt. Kukapa voisikaan moittia häntä? »Meredithit?» hän toisti. »Mutta minkä vuoksi luulette — —?» »Niin, niin, — minä tiedän», John keskeytti nopeasti, »ettei se ole sama nimi, mutta — he — heillä on samannimisiä serkkuja — he kertoivat minulle — ja ihmettelin tässä juuri — niin on, ei siis ole syytä — te ette ole sukua. Hyvästi.» Hän nosti hattuaan ja perääntyi. Silmänräpäyksen hän tunsi aiheetonta pettymystä. Neitoselta puuttui siis sisällinen havainto. Hänen olisi pitänyt ymmärtää. Tosin hän oli ollut ihastuttavan näköinen Johnin kysymyksen hämmentämänä, ja se sovitti sentään koko joukon. Kuinka sanomattoman viehättävältä hän olikaan näyttänyt! Otsa pienissä rypyissä — silmät säkenöiden kysymyksiä. Hän oli kuitenkin ymmärtänyt, että Ronaldin läsnäolo esti Johnia sanomasta asiaansa, ja oli ottanut hänet luottamukseensa — sulkien oven hyvin hellästi heidän jälkeensä. Kysymyksittä, ymmärtämättä hän oli tehnyt sen. Se korvasi ehkä kaiken. Äkkiä John kuuli nopeita askeleita ja kääntyi heti. Neitonen juoksi kauniisti — aivankuin kaksitoistavuotias poikanen, pitkin puhtain askelin ja varmoin jaloin. »Olen pahoillani», hän sanoi hiukan hengästyneenä. »En ymmärtänyt. Meredith ja Wrotham eksyttivät minut. Se on Dealtry — Julie Dealtry — mutta minua sanotaan Jilliksi. Me asumme Walesin Prinssin Terrassilla.» Hän sanoi numeron. »Sanotaanko teitä Jackiksi? Hyvästi — huomiseen!» — ja hän katosi taas. XI. SIVUVALAISTUSTA ILMIÖIHIN. John katseli viimeistäkin hameenheilahdusta ja pään taivutusta, kun neitonen juoksi takaisin keskikäytävälle, sitten hän toisti koneellisesti itsekseen: — Jack ja Jill meni noutamaan vettä lähtehestä. Jack meni nurin innoissaan, ja Jill sai vaattehet pestä. Ja ihmetellen sen tarkoitusta, ihmetellen, tokko tuossa lastenkamarilaulussa oli ylipäänsä ollenkaan järkeä, hän ohjasi askeleensa Victoria Gatelle. Valtakadulla hän huomasi tutun miehen, klubinsa jäsenen, silkkihatussa ja kävelypuvussa. Silkkihattu välähteli auringonpaisteessa. Se näytti juuri teidän mieleiseltänne silkkihatulta, näyttäen kaksi säkenöivää valojuovaa kuvusta hatunreunaan. Takkia piti kiinni yksi nappi. Moitteeton on oikea sana. John mietti. He olivat ystäviä, oikeita ystäviä, mutta hän mietti kuitenkin. Hänen omasta pehmeästä huopahatustaan saattoi esittää eri mielipiteitä. Hänestä itsestään se oli uljas; mutta sellainen mielipide saa niin pian vaikutteita muilta. Se seikkakaan, että hän oli ajanut edellisenä iltana ystävänsä kanssa ajurilla, jonka John oli maksanut, koska ystävällä ei sattunut olemaan rahaa mukanaan — ei riittänyt antamaan hänelle rohkeutta. Hän päätti pysyä omalla puolellaan Bayswater Roadia. Mutta samassa ystävä näki hänet, nosti keppinsä ja heilautti sitä ystävällisesti tervehtien. Hän tuli juuri kadun poikki. No, hän saattoi tuskin tehdä muutakaan. John oli maksanut hänen ajurinsa edellisenä iltana. Hän muisti elävästi, kuinka, kun oli ollut puhe ajurin ottamisesta, hänen ystävänsä oli pistänyt käden taskuun, helistellyt avainkimppuaan ja sanonut silminnähtävällä hämmästyksellä, ettei hänelle ollut jäänyt yhtään pientä rahaa. Yleensä aina puuttuu pientä rahaa. Suuria seteleitä ei puutu koskaan. Mutta tällä kertaa Johnilla sattui olemaan runsaasti pientä, t.s. hänellä oli ollut puoli kruunua. »Oh, — minulla on koko joukko», hän oli sanonut. On sallittua puhua tällä tapaa, silloin kun teillä on kylliksi. Ja hän oli maksanut koko matkan. Ei maksa siis kummastella, että ystävä tuli rakastettavasti yli kadun. John tervehti häntä iloisesti. »Kaupunkiinko?» »Niin — entä sinä?» John nyökkäsi. »Samoin. Menetkö aamiaiselle klubiin?» »En — täytyy mennä Carltoniin tapaamaan muutamia ihmisiä. Paljonko kello on? — minun kelloni on sepässä.» »En tiedä», John sanoi. »Minun kelloni särkyi juuri yhden paikoilla, luulisin.» »Niinkö paljon? Täytyy rientää. Mennäänkö raitiolla?» Erinomainen asia. John suostui kärkkäästi. Hänellä ei ollut mitään; tarkka lasku hänen tuhlauksistaan tänä aamuna selvittää sen teille. Mutta ystävä voisi maksaa. Nyt oli hänen vuoronsa. He nousivat rappuja ylös ja ottivat paikan kuljettajan takana. »Sinun on maksettava tänään minun puolestani», sanoi John. »Taskuni ovat aivan tyhjät; kunnes saan shekin vaihdetuksi.» Veri kohosi hänen ystävänsä kasvoihin. Näytti hetken siltä, kuin tuo kaunis hattu olisi ollut liian ahdas hänen päälleen. Hän tunnusteli taskujaan. Sieltä löytyi pieni, kultanurkkainen postimerkkikotelo ja siinä yksi pennyn merkki. »Olen hirveän pahoillani», hän virkkoi, »mutta — mutta minulla ei ole muuta kuin pennyn postimerkki». Hän nousi nopeasti ylös. John nauroi — nauroi ääneen. »Minne sinä menet?» hän kysyi. »No — tietysti pois!» sanoi ystävä. »Istu alas —» John virkkoi, »ei ole kiirettä». »Onko sinulla sitten kaksi pennyä?» »Ei — ei ropoakaan. Mutta mehän olemme menossa kaupunkiin, eikö niin? Eihän tässä ole mitään murisemista.» Kun oli ehditty satakunta metriä vielä, John nousi. »Nyt, kiipeä alas», hän sanoi. Ystävä seurasi viivyttelemättä. Konduktööri oli sisällä myymässä lippuja. John vilkaisi sisään. »Meneekö tämä vaunu Paddingtonin asemalle?» kysyi kohteliaasti. »Ei — Piccadilly-sirkus, Haymarket ja Strand.» »Kuinka ikävää —» sanoi John. »Tule — meidän täytyy astua alas.» He laskeutuivat alas seuraavalla pysäkillä, ja ystävä, vierailupukuinen — silkkihattuinen — moitteeton, tarttui Johnin käsivarteen. »Minä näen», hän sanoi mitaten silmillään kuljettua matkaa. Lontoossa on ihmisiä, joilla on vain penny taskussaan, enemmän kuin voisitte kuvitellakaan. XII. LUNASTAMATTOMUUDEN TEMPPELI. Seuraavana aamuna piti lupauksen täyttyä. John oli odottamassa jo puoli tuntia ennen määräaikaa, istuen pennyn tuolilla, lukemattomien ajatusten askarruttaessa aivojaan ja polttaen lukemattomia savukkeita. Väliin hän koetteli rahoja taskussaan, tunnustellen kynnellään puolikruunujen ja floriinien epätasaista reunaa erottaakseen ne pennynrahoista. Naiset, mitä etuoikeuksia heillä sitten lieneekään — eivät koskaan ymmärrä tätä iloa. Teillä täytyy olla housuntaskut ja niissä rahoja — myöskin kultaa, kun teillä sitä sattuu olemaan — voidaksenne tuntea omistamisen viatonta iloa. Miehillä on sentään aika paljon kiitollisuuden aihetta. Tänä aamuna Johnilla oli rahaa. Hänellä oli kultaakin. Hän oli pantannut kultaiset kellonvitjansa aikomuksessa pyytää Jill lunchille, jos sopiva tilaisuus tarjoutuisi. Muistanette kai, että kello oli mennyt rikki. Se on tavallinen teknillinen termi herrasmiesten ja hienotunteisten ihmisten kesken, siitä hyvä, että sen voi ottaa joko kirjaimellisesti tahi ei — mielin määrin. Mahdollisesti ihmettelette, miksi kello meni ensiksi rikki eikä vitjat. Kellohan näyttää ajan. Mutta vitjat näyttävät, että teillä on kello, joka näyttää ajan, ja tässä maailmassa ulkonäkö näyttelee suurta osaa. Vitjat lähtevät kyllä viimeiseksi liikkeelle, niin kauan kuin nuo kolme messinkipalloa vielä riippuvat epäilyttävän näköisen puodin oven yläpuolella likaisella syrjäkadulla. Johnin kello oli mennyt rikki jo muutamia viikkoja sitten; mutta vieläkin pienet pojat ja tytöt liehuivat kadulla hänen ympärillään aikaa tiedustellen. Hakien toisella silmällänne kaukaista kelloa ja vetäen kädenkuvussanne taskusta pienen portinavaimen, joka riippuu vitjojen toisesta päästä ja pakottaa sen pysymään taskussa, te voitte helposti pettää nämä epäluulottomat pikku ihmiset. Jos satutte keksimään kaukaisen kellon, niin kaikki on hyvin. Jos ette, on vielä jäljellä satoja mahdollisuuksia. Voitte arvata — esim. auringosta, mutta jos olette omantunnontarkka, voitte pyytää anteeksi ja sanoa kellon seisahtuneen. Ja vihdoin, jos kyseessä sattuu olemaan pieni herttainen enkeli, jonka hymykuopat ovat aina valmiit toimimaan, voitte heiluttaa vitjoja hänen kasvojensa edessä ja tuntea tämän ilon lisäksi rehellisyyden jalostavaa nautintoa. Kun Mrs. Rowse herätti hänet tänä aamuna, hän heräsi tuntien kiihkeästi, että jotakin piti tapahtua tänä päivänä. Jotakin oli järjestetty; jokin sopimus oli täytettävä; jotakin uutta mielenkiintoista oli astunut hänen elämäänsä, ja se saisi lopullisen muotonsa juuri tänä päivänä. Hän kysyi Mrs. Rowselta kelloa — noin vain niinkuin velvollisuutena, joka on ennemmin tai myöhemmin täytettävä, eikä mistään todellisesta tiedonhalusta. Samassa kun tämä vastasi sen olevan neljännestä yli yhdeksän, hän muisti. Jill! Pyhän Josefin neito! Tänä aamuna hän saisi kuulla, kuinka paljon tämä oli pitänyt hänen kertomuksestaan. Hän nousi istumaan vuoteessaan. »Mrs. Rowse! Minä haluaisin kahvini puolen tunnin kuluttua. Nopeammin, kahdenkymmenen minuutin!» Kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän oli valmiiksi puettu. Täytyy antaa anteeksi, vaikka hän valitsikin sukat, jotka sopivat kaulaliinaan, ja tuhlasi hetkisen valitessaan niihin sopivaa paitaa. Se on turhamaisuutta, jos tekee tämän vain itseään miellyttääkseen; mutta kun kaiken todennäköisyyden mukaan seisotte alkavan romaanin kynnyksellä, voi vallan hyvin ymmärtää, että katselette kuvaanne ovipeilistä. Mutta mies, joka kurkistaa joka kuvastimeen maleksiessaan haluttomasti katuja pitkin — hän on inhoittava. Se on sitä turhamaisuutta, josta Salomon Saarnaaja puhuu. Saarnaaja itse olisi ollut ensimmäinen oikaisemaan kaulaliinan tai poimuttelemaan nenäliinan uudelleen rintataskuun rakastajalta, joka menee kohtaamaan valittuaan. Myöskin John hymyili tyytyväisenä kuvalleen. Sukat sopivat kaulaliinaan ehdottomasti; oli suorastaan naurettavaa, kuinka hyvin ne kävivät toisiinsa. Nyt ei hänellä ollut karkeaa sinistä sarkapukua yllään, vaatekomeron kätköistä ilmestyi hyvin harjattu kävelypuku. Sitten hän kävi aamiaisen kimppuun. Mrs. Rowse puuhaili aterian aikana työhuoneessa, tomuutellen esineitä, jotka olisi helposti voinut jättää huomioonottamatta. John huomasi sen viimeinkin lehteään lukiessaan, ja veri karahti hänen poskiinsa. Mrs. Rowse oli eilen maksanut pesusta — kolme shillingiä yksitoista pennyä! Jos teidän täytyy turvautua pesijättäreen Fetter Lanen ympäristössä, on se aivankuin veisitte vaatteenne panttiin. Te ette saa niitä takaisin, ennenkuin lasku on maksettu, ja sattuu aikoja, jolloin se on hankalaa. Sen vuoksi siis Mrs. Rowse vitkasteli. Hän oli maksanut laskun. Hän vitkasteli aina kun oli saamassa rahaa. Se oli sukkela tapa nuhdella, hieno muistutus, jota aluksi tosin on vaikea ymmärtää. Kun hän käytti sitä ensimmäisen kerran, John luuli hänen menettäneen muistinsa tai tulleen hulluksi. Hermostuneena hän oli tarkannut silmänurkastaan rouvan velttoa vaeltamista huoneessa, hänen pyyhkiessään tomut joka esineestä kuuteen kertaan. Kun nainen saa seitsemän shillingiä viikossa huoneitten siistimisestä, täytyy tällaisen toimeliaisuuden olla alkavan hulluuden merkki. Lopulta kun John ei jaksanut kestää sitä enää, hän selitti olevansa tyytyväinen suoritettuun työhön. Toivottomana oli Mrs. Rowse silloin pannut pois tomuharjan, tuhlannut runsaasti aikaa mustan, kuluneen hattunsa kiinnittämiseen ja sanonut lopulta, mutta vasta ovelle ehdittyhän: »Luulitteko voivanne säästää minun palkkani tältä päivältä, sir?» Nyt hän vitkasteli taas. Mutta nyt John oli jo selvillä oireista. Tällä kertaa sen täytyi aiheutua pesusta. Hän seurasi toimitusta salaa sanomalehtensä takaa toivoen toivomistaan, että rouva väsyisi; sillä hänellä ei ollut kolikkoakaan. Mutta vitkastelemistaidon mestari ei tietänyt, mitä merkitsee väsyminen. Puhdistettuaan uunin päällä olevat lasiesineet kolmanteen otteeseen hän meni välikköön ja palasi sieltä mukanaan kaikki rievut ja pullot, mitä tarvitaan kuparin kiilloitukseen. Silloin John antautui; piiritys oli päättynyt. Sanomalehden suojassa hän irroitti portinavaimen kellonvitjoistaan, pisti ne taskuunsa ja nousi. »Minun pitäisi käydä hiukan asioilla», hän sanoi. »Voitteko odottaa, kunnes tulen takaisin?» Mrs. Rowse näytti vastahakoiselta, aivankuin olisi ollut loukkaus pyytää häntä tuhlaamaan tällä tavoin aikaansa, mutta — »Eiköhän tuota mahtane löytyä jotakin tekemistä vielä pariksi minuutiksi», hän vastasi. John jätti hänet yrittämään. Tekeminen rajoittui pääasiallisesti riepujen ja kiilloitusainepurkkien paikoilleenpanemiseen. Tässä tulee esille Johnin kyky aavistaa mahdollisuuksia ennakolta. Mrs. Rowsen voitto ei yksinään pakottanut häntä uhraamaan kellonvitjojaan. Ei ole oikein ihmisluonteen mukaista pantata arvoesineitään maksaakseen pesulaskuaan. Pesulasku, samoinkuin verotkin, on yksi niistä elämän varjopuolista, joilla ei tunnu olevan mitään olemassaolon oikeutta. Tuntuu melkein siltä, kuin rehellisyytenne olisi tallessa ja te olisitte vielä kunnianmies, jos voitte välttää niiden maksamisen. John ei päättänyt siis luopua kultaketjustaan vain pesulaskun maksamiseksi. Hänelle oli innostuksen hetkenä kangastanut mahdollisuus pyytää Jill lunchille, ja nämä kaksi aihetta yhdistettyinä saivat kaksi kompassin vastakkaista ilmansuuntaa näyttämään yhteen ja samaan päämäärään. Reippain ja häikäilemättömin askelin John asteli sisään pienestä sivuovesta, sellainen on tunnusmerkillinen kaikille jalokivikaupoille, joissa on kolme messinkipalloa oven päällä. Häpeilemättä hän ajautui yhteen sellaiseen pieneen osastoon, joissa tehdään lukemattomia köyhyydentunnustuksia. Eikä näitä hirveitä tunnustuksia kuiskata myötämielisen kuuntelijan tuntehikkaaseen korvaan — hirveimpiä tunnustuksia, mitä yleensä voitte elämässä tehdä. Mies, jolle kerrotte häpeänne, on ahne ja halukas kuuntelemaan, heltymätön ja kiihkeä tekemään piinanne niin raskaaksi kuin suinkin. Ulosottomiehellä on ehkä yhtä kivinen sydän kuin panttilainaajalla; mutta he ovatkin molemmat ammattiveljiä. Elämän kalleimmat esineet ovat heidän käsissään, ja nämä molemmat ammattilaiset kilpailevat niiden sydämettömässä takavarikoimisessa. Nainen, silmät kuopallaan, hihat kyynärpäistä rikki, joka tulee panttaamaan vihkisormustaan; mies, joka tulee kuluneissa vaatteissaan tuoden itsekunnioituksensa viimeistä jäännöstä, pyhäpukuaan — he ovat kaikki yhtä panttilainaajalle. Hän tinkii ne viimeiseen pennyyn, hyvin tietäen, ettei kukaan mielellään mene takaisin päätettyään kerran luopua omaisuuksistaan. He ovat hänen armoillaan. Heidän kasvojensa tarina ei kerro mitään hänen silmilleen. Hän merkitsee satoja kuolleita valtakirjoja lappuihin, joita joka päivä kirjoittaa — mutta ne eivät merkitse hänelle mitään, kuinka kalliita nuo tavarat lienevätkään olleet omistajilleen. On peloittavaa todeta helppous, jolla yksilö menettää häveliäisyydentunteensa näissä seikoissa. Ensimmäisellä kertaa on kuin kuuma tuuli puhaltaisi kasvoihin ja purppuroisi posket. Ensimmäistä kertaa yrittäessään John oli sivuuttanut tuon pienen salaperäisen sivuoven monet kerrat, ennenkuin hänelle lopulta karttui rohkeutta tarpeeksi pujahtaakseen sisään. Joka kerta, kun ratkaiseva askel olisi ollut otettava, katu oli äkkiä täynnä tuttuja ihmisiä. Siellä tuli kustantaja, joka oli hyväksynyt hänen viimeisen lyhyen kertomuksensa! Hän oli pyörähtänyt äkkiä kantapäillään ja ruvennut katselemaan jalokivikauppiaan näyteikkunaa ja sitten rientänyt katua eteenpäin aivankuin peläten tuhlaavansa aikaa. Katsottuaan olkapäänsä ylitse ja todettuaan, että kustantaja oli kadonnut näköpiiristä, hän palasi taas hitaasti. Tällä kerta hän pääsi puolen metrin päähän ovesta — puoli metriä ovesta! Vielä yksi askel, ja hän olisi tullut ahtaan pikkukäytävän varjoon! Samassa kulki ohi tyttö, joka myi hänelle merkkejä postikonttorissa — tyttö, joka hymyili hänelle ja sanoi lukeneensa hänen herttaisen novellinsa eräästä aikakauskirjasta. John oli katsonut nopeasti numeroa aivankuin olisi erehtynyt ovesta ja marssi sisään viereiseen kauppaan, joka sattui olemaan lihakauppa. Teurastaja oli kysynyt kohteliaasti — »Ja mitä saisi olla tänään, sir?» »Minä haluaisin — voitteko sanoa, mitä kello on?» sanoi John. Puolentunnin kuluttua oli katu viimeinkin sattunut olemaan tyhjä. John oli käyttänyt sitä hyväkseen ja saapunut pieneen erikoisosastoon. Mutta jumalantuomio ei ollut vielä lopussa. Hänen oli täytynyt kohdata köyhyyden ylimmäinen pappi, kertoa hänelle anteeksiantamaton, tukala tilansa. Ja viereisessä rippituolissa oli ollut joku — joku valmiiksi paatunut — joka saattoi kuulla hänen jokaisen sanansa ja oli vielä niin epähieno, että saattoi kurkistaa kulmauksen ympäri hänen puolelleen. »Paljonko annatte minulle tästä?» John sanoi pannen kellonsa myymäläpöydälle. Se oli äidin antama kello, jonka hankkimiseksi tämä oli rakastavasti näännyttänyt itseään ennen hänen täysi-ikäisyyspäiväänsä. Ylimmäinen pappi oli tarttunut siihen ylimielisesti. »Haluatteko myydä sen?» »En — oh en! Vain pantata.» »Hyvä, paljonko pyydätte?» »Olkaa hyvä, sanokaa te», vastasi John nöyrästi. Ylimmäinen pappi oli kohottanut olkapäitään. Tämä oli turhaa ajan tuhlausta. »Paljonko pyydätte?» hän toisti. »Viisi puntaa», John sanoi; ja äkkiä, hänen tietämättään kuinka, kello oli taas hänen hallussaan. Ylimmäinen pappi oli kääntynyt paatuneeseen synnintekijään läheisessä osastossa ja heitti Johnin tutkimaan kelloa kourassaan. Hän tiesi tuskin, kuinka hän pääsi tämän hetken ylitse. Kesken kaupantekonsa panttilainaaja puhutteli häntä äkkiä olkapäänsä yli niin äänekkäästi, jotta kaikki huoneessa olijat sen kuulivat. »Annan teille kaksi puntaa», hän oli sanonut, »ja enintään siitä summasta voisin ehkä myydä sen omasta puolestani». Kaksi puntaa! Se oli loukkaus tuota vanhaa, pientä, kallista, valkohapsista ladyä kohtaan, joka oli ahertanut ja kiusannut itseään, voidakseen antaa hänelle parhaan, mitä tiesi. »Se maksaa kymmenen puntaa», John sanoi uljaasti. »Kymmenen puntaa!» Papin nauru oli kuin lasin särkemistä. »Henkilö, joka on antanut tästä kymmenen puntaa, on koettanut päästä rahoistaan mahdollisimman nopeasti.» Koettanut päästä rahoistaan mahdollisimman pian! Jos tuo lurjus olisi nähnyt ne kaikki hienot pitsivaipat, jotka nuo ohuet, vapisevat sormet olivat nyplänneet, voidakseen koota kymmenen punnan omaisuuden, hän ei olisi puhunut noin jumalattomasti. »Minä annan teille kaksi puntaa ja viisi shillinkiä, ei ropoakaan siitä yli», hän oli lisännyt. »Ja jos viette sen muualle ja tuotte tänne takaisin taas, annan teille vain kaksi puntaa niinkuin sanoin ensiksi.» Kun veri kuumentaa päätänne ja hiki poreilee joka huokosesta, otatte mitä hyvänsä päästäksenne eroon asiasta. Panttilainaaja oli kirjoittanut lipun Johnin mutistessa nimensä ja osoitteensa. »Onko teillä pennyn rahaa — lipusta?» mies kysyi. Kun hänen oli pakko tunnustaa, että taskut olivat aivan tyhjät, hänen nöyryytyksensä oli täydellinen. Ylimmäinen pappi tuhahti nenäänsä, hymyili ja laski pöydälle loput rahat. Sitten John kääntyi ja häipyi. Ulkona kadulla hän oli hengittänyt syvään. Ilma oli täällä tuntuvasti puhtaampaa. Ohikulkijat, kuullessaan rahojen kilinää hänen taskustaan, pitivät häntä suuremmassa kunniassa kuin nuo palvojat lunastamattomuuden temppelissä. Vieläpä hän saattoi seisahtuakin ja katsella liikkeen ikkunaan asetettuja arvoesineitä, jotka teeskennellyn hienoina ja paistavan kunniallisina salasivat kaiken hiljaisen köyhyyden rikollisuuden. Lunastamattomat esineet makailivat siinä puhtaina ja kauneina kuin olisivat vasta tekijänsä käsistä lähteneet. Juuri tänä muistettavana päivänä, kun John oli tehnyt ensimmäisen tunnustuksensa, hän oli huomannut ikkunaan tuijottaessaan pienen kupariukon. Se seisoi siinä omalla lasialustallaan epälukuisten lunastamattomien korujen joukossa. Matalakupuinen silkkihattu, pitkäliepeinen Yrjö-kuninkaan aikuinen takki ja moninappiset liivit antoivat ukolle hienostuneen ulkomuodon, jota ei ollut yhdelläkään ympäröivistä esineistä. Hänen asentonsa ja eleensä oli hovimiehen, täydellinen _chevalier d'honneur_ — ritarillinen, kohtelias, arvokas vanha ylimys. Toinen käsi oli ylhäisesti lanteilla; toinen oli ojennettu aivankuin kurottamaan jotakin, John tuli myöhemmin sattumalta tuntemaan sen täyden merkityksen. Heti ensimmäisestä hetkestä, kun John sai nähdä pienen kupariukon, se tuli merkitsemään puhtaine piirteineen hänelle kaikkea, mikä on ylhäistä, kunniallista ja jaloa. Kun näki tämän pienen kupariukon, täytyi sitä myöskin himoita. John käveli enempää miettimättä takaisin kauppaan; mutta nyt pääovesta — tällä kertaa se tapahtui ostajan varmuudella, kahden punnan ja neljän shillingin itsetietoisena omistajana, eikä köyhyyden synnin musertamana myyjänä. Ooh — kylläpä kohtelu oli toisenlaista myymäläpöydän tällä puolella! Vaikka te olisitte tulleet esittämään juhlamessua, ei köyhien pappi olisi voinut kohdella teitä suuremmalla kunnioituksella. He mahtoivat luulla häntä hulluksi — ja luulivatkin jokseenkin varmasti. Ei ole tavallista, että mies tulee panttaamaan kellonsa, voimatta edes maksaa pennyä säilytyslipusta, ostaa heti sen jälkeen umpimähkään pienen koristeen, josta ei ole minkäännäköistä hyötyä. He olivat tuijottaneet häneen jonkin verran hämmästyneinä, kun hän astui sisään; mutta kun hän oli pyytänyt nähdäkseen kupariukkoa, he vilkuttivat toisilleen silmää aivankuin konsanaan ihmiset, luullessaan olevansa tekemisissä hiukan hassahtavan lähimmäisen kanssa. »Kuinka paljon pyydätte tästä?» John oli kysynyt. »Seitsemän shillingiä ja kuusi penceä. Se on oikein hyvä — vanhaa merkkiä, näettehän, melkein antiikkia.» John muisti, että hän oli velkaa yhden punnan viisitoista shillingiä, ja se oli maksettava näistä rahoista. »Taitaa olla liian paljon», hän sanoi. »Oh — se on sen arvoinen. Se on yli sata vuotta vanha — melkein ainoa laatuaan.» »Taitaa sittenkin olla liian paljon», toisti John. »No hyvä, minä sanon, mitä teemme. Te saatte sen seitsemällä shillingillä ja me annamme teille siitä kuusi samana päivänä, kun tuotte sen takaisin.» Parempaa vakuutta eivät olisi voineet tarjota näyttääkseen, missä arvossa he pitivät tätä esinettä. Jos panttilainaaja suostuu maksamaan esineestä melkein saman hinnan, millä hän myy sen, niin hän saa teidät todellakin vakuutetuksi hinnan huokeudesta. John hyväksyi ehdot, maksoi seitsemän shillingiä ja otti mukaansa pienen _chevalier d'honneurin_. Oli aika kolme kuukautta myöhemmin; hän oli kahtena päivänä saanut vain aamiaisen — aamiaisen, johon kuului paahdettua leipää — kymmenen päivää vanhasta kannikasta, iankaikkisesti riittävää savustettua makkaraa ja kahvia, jota saa luotolla jostakin; mutta on parasta, ettette tiedä mistä. Oli talviaika, ja kylmyys oli tehnyt hänet nälkäiseksi. Hiilet olivat loppuneet. Viimeisetkin tomuhiukkaset oli raavittu kokoon välikön kaapista. Sitten tuli masentuminen. Masentuneisuus on sydämetön letukka. Se tulee aina vieraskäynnille, kun sekä vatsa että kukkaro ovat tyhjät. Painaen päätään käsiinsä John nojautui uunia vasten. Juuri silloin ei ollut edes mitään pantattavaa. Kaikki oli mennyt! Äkkiä hän huomasi tuijottavansa pieneen kupariukkoon. Tämän toinen käsi oli ylimyksellisesti nostettu lanteille ja toinen ojentui ikäänkuin tarjoamaan jotakin. John katsoi ja katsoi; sitten hän huomasi, mitä se oli. Pieni kupariukko tarjosi hänelle kuusi shillingiä, ja kun samassa nälän väre puistatti koko hänen ruumistaan — hän otti rahat. XIII. TAVARALUETTELO. Näistä tapahtumista oli jo enemmän kuin vuosi, ja hävyntunne, joka oli vaivannut ensimmäistä tunnustusta, oli muuttunut tylsäksi välinpitämättömyydeksi, joka ei piitannut hienommista mielenliikutuksista. John olisi astunut nyt uljaasti sisään tuosta mystillisestä ovesta, vaikka aivan kustantajansa nenän alla; hymyillen vastaukseksi tytölle, joka myi hänelle postimerkkejä, hän olisi häpeämättömästi taivaltanut lunastamattomuuden temppeliin. Se on palkkana jatkuvasta köyhyyden synnistä. Se tuo mukanaan tunteettomuuden lempeän unijuoman — ja se on ehkä kaikista synneistä surullisin. Kellonvitjat muuttuivat rahaksi tuona aamuna totunnaisen toimituksen helppoudella. Tällä kertaa ei ollut tarpeellista riidellä hinnasta. Sama hinta oli maksettu jo monta kertaa ennenkin. Ketju esiintyi viimeistäedellisenä pantattavien esineiden listalla. Kaikkein viimeisenä oli pieni kupariukko — se pantattiin viimeisenä ja lunastettiin ensimmäisenä. Sillä näissä seikoissa vallitsee yleensä järjestys, joka ei koskaan vaihtele. Kun panttaatte, te lähdette listan alusta; kun alatte lunastaa, on menettely päinvastainen. Ja itse esineiden järjestys riippuu taas siitä kiintymyksen määrästä, mikä liittyy kuhunkin esineeseen. Tässä seuraa oikeassa järjestyksessä luettelo niistä esineistä, jotka ajoittain katosivat Johnin maailmasta ja piiloutuivat panttikonttorin yksinäisyyteen:— Turkki Savukekotelo Kalvosinnapit Kravattineula Tulitikkukotelo Kellonvitjat Kello Pieni kupariukko. Ja sitten seuraa kertomus joka esineen yksityiskohtaisista vaiheista — yksityisseikat ovat aina kuvaavia ja mielenkiintoisia. Turkki. — Tämän vaativannäköisen kappaleen John oli ostanut edullisena kauppana. Eräänä päivänä maksaessaan vuokraansa isännälle, miehelle, joka sulatti ja puhdisti kultaa, jolla oli jotakin tekemistä tekohampaiden kanssa, tämä kysyi, haluttaisiko Johnia ostaa jotakin hyvin halvalla. No, tiedättehän, miten suuri kiusaus tämä on. Se on niin suuri kiusaus, että te kysytte usein ensin: »Kuinka paljon?» — ja kuultuanne hinnan tiedustelette esineen laatua. Neljä puntaa ja vähän päälle, sanottiin hänelle. Mitä se sitten muka oli? Oikea turkki, jossa oli astrakaanikaulus ja -hihansuut! Myyjän täytyy puolestaan olettaa, ettei teillä ole aavistustakaan turkiksista, muuten hän ei puhuisi teille tuolla tavalla. Se oli todellakin halpa, mutta olisi sittenkin jäänyt ostamatta, ellei oikea omistaja olisi muka tarjoutunut lunastamaan sitä takaisin viidellä punnalla — kuten välittäjä kertoi. Harvoin pääsee »edullisen kaupan» ohitse livahtamaan, kun vain on vähänkään rahaa taskussa, mutta aivan mahdotonta on livahtaa, jos tavaran pitäisi antaa mennä jollekin muulle. John osti turkin. Siitä voisi olla hyötyä, kun menee tervehtimään kustantajia rahapulassa. Mutta teidän on vaikea uskoa edeltäpäin astrakaanikauluksen petollisuutta. Johnilla ei ollut siitä minkäänlaista käsitystä. Se teki hänelle monta myrkyllistä kepposta. Juuri kun hän oli päättänyt nousta raitiovaunuun, se kuiski hänen korvaansa: »Sitä sinä et voi tehdä — todellakaan. Jos haluat ajaa, on sinun otettava ajuri. Jollet, voit mieluummin kävellä.» Ei hyödyttänyt mitään selittää, että ajuriin ei ollut varaa ja kävelemiseen ei riittänyt aikaa. Painava astrakaanikaulus kuiski taas: — »Ei missään tapauksessa raitiovaunua — sinulle nauretaan jo.» Ja pirullisella ilolla se maalasi hänelle raitiovaunussa istuvien ihmisten ivalliset ajatukset. Siis hän hylkäsi raitiotievaunun ja vihelsi ajurin; hänellä oli kiire ja hän ajoi, samalla kuin astrakaanikaulus katseli itseään ylpeydellä ja ilolla vaunujen kapeasta peilistä. Mutta tämä ei ollut ainoa petos, jonka turkki hänelle teki. Hänen poistuessaan vaunuista eräs mies hyökkäsi esille jostakin suojellakseen turkkia käymästä pyöriin, ja turkki kuiskaili hänelle taas mielihyvin: »Anna hänelle kaksi penceä — häntä ei voi sivuuttaa.» »Olisin voinut varjella turkkiani yhtä hyvin itsekin» John vastasi. »Hän oli vain tiellä.» »Viis' siitä!» astrakaanikaulus vastasi. »Jos sinä yleensä haluat näyttäytyä minun seurassani, on sinun annettava hänelle kaksi penceä.» Vastahakoisesti John luovutti kaksi penceä. Ja sitten, koko ajan kun hän hapuili taskustaan shillingiä, joka olisi jo ylittänyt laillisen taksan, astrakaanikaulus oli yhä hänen kimpussaan. »Etkö kuule», se sanoi painavasti, »etkö kuule, mitä tuo ajuri sinusta sanoo, jos annat vain shillingin?» Sitten se matki ajurin ääntä niin taitavasti, että John tunsi suonien takovan hiusjuurissaan. Ja tosiaankin hän antoi ajurille puolitoista shillingiä, sillä hän oli näinä aikoina turkkinsa orja. Se vallitsi hänen elämäänsä. Se kirjoitti laskuja hänen nimessään, ja hänen oli maksettava ne. Omasta puolestani tahtoisin mieluummin elää tuhlaavaisen vaimon kuin hienon turkin kanssa yhdessä. Sillä tavoin kävi Johnille. Tämä edullinen osto astrakaanikauluksineen kohteli häntä häpeällisesti. Se oli pohjaton vaatimuksissaan, ja aivan väärien olettamusten nojalla; sillä tulipa kerran eräs hirveä päivä, jolloin John, joka ei tietänyt mitään näistä asioista, sai kuulla, että kaulus ja hihansuut olivatkin vain astrakaanijäljennöstä. Silloin John raivostui. Hän kieltäytyi ottamasta sitä enää ylleen, ja eräänä helmikuun pakkaspäivänä hän panttasi sen kahdesta punnasta viidestä shillingistä. Tämä oli kuitenkin hienoin työ, mitä turkki oli koskaan tehnyt, sillä se uhrautui pelastaakseen erään naisen velkavankeudesta. Tulee nimittäin joskus päivä, jolloin neuvotteleminen lunastamattomuuden kappelin ylipapin kanssa ei enää auta, ja silloin laki sekaantuu asiaan. Tuon naisen pelastaminen tästä häpeästä oli kunnia-asia, ja John teki sen. Ja sitten, kolmen kuukauden kuluttua, tuli päivä jolloin turkki siirtyi kenenkään itkemättä kaikessa hiljaisuudessa ylipapin lopulliseksi omaisuudeksi. Kalvosinnapit. — Niihin ei liity mitään erikoista historiaa. Niistä sai aina kymmenen shillingiä. Kello. Tämä on seuraava esine luettelossa, josta voi jotakin kirjoittaa, ja sen historia onkin jo itse asiassa tuttu. Johnin äiti oli antanut sen hänelle. Monet tunnit nuo kaksi kirkasta silmää olivat laskeneet silmikoita nyplätessään valkoisia pitsihuiveja. Siihen sisältyi tuhannet kerrat, jolloin nuo hennot, tuntehikkaat sormet olivat saaneet asettua hetkeksi lepäämään lakkaamattomasta neulan kuljetuksesta. Se edusti hänen viimeistä pitsityötään, ennenkuin halvauksen kylmä ote pakotti nuo sormet liikkumattomuuteen. Mutta ennen kaikkea se oli merkkinä tuon suloisen sydämen rakkaudesta, joka sykki ilosta ja ylpeydestä nähdessään poikasen saavuttavan tärkeän ja ihmeellisen iän — kaksikymmentäyksi vuotta. Ja kaksi puntaa viisi shillingiä riitti hinnaksi kaikesta tästä. Pieni kupariukko, Chevalier d'honneur. Hänen historiansa on jo kerrottu — hänen elämänsä, mikäli se koskee tätä kertomusta. Mutta kukaan ei tiedä, mitä hän oli kokenut elämänsä sadan vuoden aikana. Voi vain vakuuttaa pelkäämättä erehtyvänsä, että se on ollut todellisen herrasmiehen elämää. XIV. KUINKA OTETAAN SELVÄÄ ASIOISTA. Tällaisia ajatuksia risteili laiskasti Johnin mielessä hänen istuessaan odottamassa pienellä rautatuolilla Kensington Gardens'issa. Silloin tällöin hän tunnusten taskunpohjaltaan puolikruunujen ja floriinien reunoja. Ja sitten tuli Jill. Hän tuli yksin. John erotti hänet jo kaukaa Broad Walkin rinteeltä, jossa vanteet pyörivät niin mainiosti. Ja — hän tuli yksin! Sitten — samassa hetkessä — puisto tuli aivan tyhjäksi. Eikä John ollut kuitenkaan tietoinen siitä, että niin kävi. He olivat — muuten oli tyhjää. Alas pitkää katua myöten, joka häipyi jonnekin äärettömän kaukaiseen pisteeseen, liikkui vain hänen olentonsa, hiljaa astellen — siellä tuli _hän_ heidän ratkaisevaan kohtaukseensa. John ei tuntenut ihmettelyä, ei ilmaissut hämmästystä heidän äkillisen yksinäisyytensä johdosta. Kun olette keskellä romaania, ette ole oikein tietoisia sen esittämistä ihmeistä. Ette kummastele taikamaton salaisuutta, joka voi yhdellä tuulenhenkäyksellä viskata teidät tuhansien peninkulmien päähän; ette ole yhtään ällistynyt, vaikka loihditut vaatteet piilottavat teidät koko maailmalta tai koko maailman teiltä. Kaikki tällainen on itsestään selvää; sillä kun romaani saapuu luoksenne, se tulee rehellisesti ja mutkattomasti, elämän arkipuvussa, ettekä te tule tuntemaan loihtuvoimaa, joka on ollut hallussanne, ennenkuin se on taas poissa. Ei Johnkaan, vaikka hänen toimensa elämässä olikin etsiä romaania muiden elämästä, tuntenut sitä jälleen nyt omassaan. Hän oli kohdannut monta naista, rakastanutkin muutamia, mutta tämä oli romaani, eikä hän tuntenut sitä. Hänen suonensa sykkivät lämpimin, nopein iskuin, kun hän nousi, aikoen mennä Jilliä vastaan. Mutta jos tämä loukkaantuisi siitä? Jos hän olisikin muuttanut mielensä. Hän ei ehkä tullut ensinkään kohtaukseen? Ehkäpä maatessaan valveilla tänä aamuna oli loukkaus ajatella hänen maanneen ollenkaan valveilla ehkäpä hän oli muuttanut mielipidettään Pyhän Josefin toimittaman esittelyn sopivaisuudesta. Oli kai parempi olla tarttumatta hänen käteensä, ennenkuin se tarjottaisiin, tuumi John. Niinpä hän istuikin takaisin tuoliinsa ja katsoi, kun Jill astui matalan aidan yli. Hän tuli kuitenkin Johniin päin. Hänen hameensa taivutteli lyhyitä ruohonkorsia. Pää oli painuksissa — nyt hän nosti sen — ja nyt hän näki Johnin! Nämä viimeiset neljäkymmentä yardia sen jälkeen, kun heidän silmänsä olivat kohdanneet toisensa, olivat kaikkein vaikeimmat saada menemään. Jill hymyili ja katsoi ylös jalavien latvoihin; John hymyili ja katsoi alas nurmikkoon. He eivät voineet huutaa toisilleen: »hyvää päivää!» — Heltymättömästi, ilman sääliä kohtalo määräsi, että heidän oli kestettävä tämä neljänkymmenen yardin äänettömyys, ennenkuin saivat puhutella toisiaan. Jill tunsi veren virtaavan kohisten poskiinsa. John tunsi elävästi omaavansa kädet ja jalat; että pää oli paikoillaan olkapäillä eikä voinut kääntyä minnekään, ellei ruumis seurannut mukana. Oikea sana luullakseni tämän tilanteen määrittelemiseksi on — tylsä. Olen vakuutettu siitä, että tunnette olonne tylsäksi, kun joudutte samaan tilanteeseen, jos teillä on vähäänkään herkkyyttä. Jos ihmiset yleensä milloinkaan tuntevat olevansa tylsiä, niin nämä kaksi kyllä olivat nyt. Tuo matka säilyy heidän mielissään tuuma tuumalta. Vihdoinkin heidän kätensä yhtyivät. »Minä olin aikeissa kirjoittaa», Jill aloitti heti. »Mutta minä en tietänyt teidän osoitettanne.» »Olitte aikeissa kirjoittaa?» John lykkäsi esille toisen tuolin, aivan lähelle omaansa? »Niin — minun piti kirjoittaa ja sanoa teille — olen hirveän pahoillani, mutta minä en voikaan tulla tänä aamuna — —» ja hän istuutui samalla. Syvimmän pettymyksen ilme näkyi Johnin kasvoilla hänen istuessaan toiselle tuolille. Hän ei yrittänytkään salata sitä toverinsa silmiltä. »Miksi ette?» hän kysyi alakuloisesti. »Miks'ette voi tulla?» »Oh — te ette ymmärtäisi, vaikka kertoisinkin sen.» Tällä hetkellä olisi tarvittu päivänvarjon vartta tai elegantin kengän kärkeä. Mutta päivänvarjo oli jäänyt kotiin ja kengät — niin no, hänhän ei voinut tulla tänään, joten oli samantekevää, mitä pisti päällensä. Kengänkärki vilahti esille hameen alta, mutta koska sitä ei katsottu kyllin hienoksi, se vetäytyi kainosti takaisin. Siispä hänen oli turvauduttava uudelleen sanoihin. Hän toisti lauseensa korostaakseen sitä. »Te ette ymmärtäisi, vaikka sanoisinkin sen», hän sanoi uudelleen. »Tuo ei ollut, kauniisti sanottu», John virkkoi, »ennenkuin edes tiedätte, puuttuuko minulta ymmärtämystä». »Ei, mutta minä tiedän, että te ette ymmärtäisi. Sitäpaitsi — se johtuu teistä.» »Syykö, jonka vuoksi ette voi tulla?» »Niin.» »Mikä se on? »Minä kerron sen joskus toiste — mahdollisesti.» Mutta oi, se ei käy koskaan päinsä. Ette voi kertoa ihmisille asioita »joskus toiste». He eivät halua kuulla niitä sitten. »Voitte kertoa sen nytkin», John ahdisti. Jill pudisti päätään. »Ei ole olemassa muuta kuin yksi hetki asioiden kertomiseen», sanoi John. »Milloin?» »Nyt.» Jill aikoi juuri alkaa. Hän henkäisi syvään alkuun päästäkseen. Sanat tulivat hänen silmiinsä. »Ei — minä en voi sanoa — älkää kysykö.» Mutta hän kyseli. Hän jatkoi kyselemistä. Kun tuli seisahdus, hän kysyi taas hellästi. Hän aloitti pistäen sanat toisen suuhun, ja kun hän oli jo puoliksi vastannut toisen puolesta, hän kysyi taas. »Miksi te oikeastaan kyselette?» Jill sanoi hymyillen. »Koska minä tiedän!» John sanoi. »Tiedätte?» »Niin.» »Miksi sitten —?» »Koska haluan kuulla sen teidän suustanne, ja koska tiedän vain vähäisen. Minä en tiedä kaikkea. Minä en tiedä, mitä teidän äidillänne on minua vastaan, vai eikö hän hyväksy Pyhän Josefin välitystä? Minä en tiedä, sanoiko hän teille, ettemme saa tavata koskaan enää.» Hämmästyksen ilme Jillin silmissä palkitsi nopeasti ja kauniisti hänen umpimähkäisen arvaamisensa. Kaksikymmentäyksi vuotta vanhoilla neitosilla on äidit — valitettavasti. Hän oli vain arvellut niin. Ja äiti, jolla on sen ikäinen tytär, on juuri saavuttanut iän, jolloin elämä on juossut valmiille ladulle, ja hän tahtoisi vetää sinne kaikki muutkin mukanaan. Hän on mahdollisesti noin neljäkymmentäkahdeksan vuotta vanha ja tuntien miehensä tarkoin hän tuomitsee kaikkia muita miehiä samalla mitalla. Mutta kaikki miehet eivät ole aviomiehiä, onneksi heille itselleen ja onneksi jokaiselle. Aviomiehet muodostavat tyypin, itsenäisen luokan; yksikään muu mies ei ole heidän kaltaisensa. Heidän tapansa ovat ärsyttävät, eikä yhdenkään naisen pitäisi arvioida muita miehiä samaan kaavaan valetuksi. Niinkuin hän itseasiassa harvoin tekeekin. Kun hän tahtoisi riidellä, on vastassa Jobin kärsivällisyys. Kun hän tahtoisi olla rakastettava, ei se huvita heitä ollenkaan. He ovat harvoin rehellisiä, tuskin koskaan uskollisia. Sillä avioliitto tuo usein miehestä esille hänen huonoimmat ominaisuutensa. Sielunsa kätköissä John tunsi erään naisen näkymättömän tuomion itsestään, lähtien tästä oikeasta näkökohdasta. Nähdessään Jillin silmien hämmästyksen hän huomasi olleensa oikeassa. »Miksi tulitte niin yllätetyn näköiseksi?» hän kysyi hymyillen. »Koska — no, miksi te sitten kysytte, koska tiedätte?» »Luulisitteko minun sitten kysyvän, jollen tietäisi?» »Kuinka niin?» »Oo—en. Ei ole hyvä tehdä naiselle kysymyksiä, kun ette tiedä, kun teillä ei ole hämärintä aavistusta vastauksesta, jonka hän aikoo antaa. Hän tietää vallan hyvin ja tarkalleen, kuinka tietämätön te olette, ja sitten hän siirtää tämän tietämättömyyden nopealla ajatustensiirrolla itseensä. Niin että jos jatkatte suoranaisten kysymysten tekemistä, tulee lopulta hetki, ettei hän todellakaan enää tiedä mitään: Sitten hän sepittää jotakin tai sanoo unohtaneensa sen. Onko tämä totta?» Jill katseli häntä koko ajan hänen puhuessaan. Hän saattoi puhua nyt pötyä. Mahdollisesti puhuikin; mutta siinä tuntui kuitenkin olevan jonkinlaista totuuden kajastusta hänen omasta mielestään. Hänestä tuntui, että hänelle itselleen oli käynyt monta kertaa juuri sillä tavalla. Mutta mistä John oli saanut tietää tuon? Hän itse ei ollut koskaan huomannut sitä ennen. »Mitä te sitten teette, kun ette tiedä ettekä halua kysyä?» John otti irtonaisen savukkeen taskustaan ja sytytti sen hitaasti. »Ah! — silloin teidän on turvauduttava tuohon ihmeelliseen hakemismenetelmään. Se on vaikeata, äärimmäisen mahdotonta, ja siksi se on niin mielenkiintoista. Aluksi te uskottelette, ettette haluakaan tietää mitään. Sen täytyy olla ensimmäisenä askeleena. Kaikki muut — ja niitä on sadoittain — seuraavat tämän jälkeen; mutta teidän täytyy ehdottomasti uskotella, ettette haluakaan tietää, muuten hän ei kerro koskaan. Mutta minä olen varma, että äitinne on puhunut jotakin minusta, ja sen minä todellakin tahtoisin tietää. Kuinka hän tuli tietämään minusta?» Hän tunsi, että olisi helpompaa alkaa tällä. Yksikään nainen ei tahdo kertoa, ellei se ole helppoa. »Kerroitteko te ensin hänelle?» hän vihjasi hiljaa, tietäen hyvin, ettei asian laita ollut siten. »Oi, ei; en minä. Ronald sanoi sen.» »Ahaa! Hän kertoi kaiken?» »Niin — aamiaisella — kaiken papereita koskevan.» »Ja teidän täytyi selittää?» »Niin.» »Oliko äitinne suuttunut?» »Kyllä — melkein. Niin — luullakseni se kuulostakin jokseenkin hullunkuriselta, näettekös.» »Te kerroitte hänelle Pyhästä Josefista?» »Minä sanoin, että me tapasimme Sardiniankadun kappelissa.» Hän hymyili Johnille epäröiden. »Ette kai ajatellut minun kertoneen hänelle, että Pyhä Josef esitteli meidät toisillemme, ettehän?» »Miksi en? — Pyhä Josef on kelpo mies.» »Kyllä — alttarinsa luona, mutta ei Kensingtonissa.» »No hyvä — mitä hän sanoi?» »Hän kysyi, missä te asutte.» »Ahaa!» On mahdotonta tehdä vertailuja Walesin Prinssin Terassin ja Fetter Lanen välillä punastumatta — varsinkin kun juuri te satutte asumaan Fetter Lanella. »Ja te sanoitte hänelle, ettette tiedä.» »Tietysti.» Hän sanoi sen niin odottavasti, toivoen Johnin paljastavan tuon hirveän salaisuuden, joka merkitsi niin paljon heidän vastaiselle tuttavuudelleen. »Ja mitä hän sanoi tähän?» »Hän sanoi tietysti, etten minä saa tuntea teitä, ennenkuin olette tullut säädyllisesti vieraskäynnille taloomme, eikä hän voinut kutsua teitä, ennenkuin saisi tietää osoitteenne. Luullakseni se on aivan oikein.» »Niin minäkin luulen», sanoi John. »Joka tapauksessa te olette yhtä mieltä hänen kanssaan?» »Niinpä luulisin.» Se merkitsi, ettei hän ollut. Kukaan ei tee koskaan sitä, minkä luulee olevan oikein; siitä ei ole mitään tyydytystä. »No hyvä, minut tapaa aina Marttyyriklubista.» John kuului todellakin mainittuun klubiin. Tullakseen sen jäseneksi häneltä oli ryöstetty kokonaisen vuoden vuokra. Hänen taloutensa horjui vieläkin tuon iskun voimasta. »Asutteko siellä?» Jill kysyi. »En. Ei kukaan asu siellä. Jäsenet menevät sinne torkkumaan, mutta eivät koskaan käy vuoteeseen. Siellä ei ole vuoteita.» »Missä te sitten asutte?» John kääntyi ja katsoi häntä suoraan silmiin. Jos hänellä oli ylipäänsä sympatiaa, luottamusta Johnia kohtaan, niin sen täytyi tulla nyt esille. »En voi kertoa teille, missä asun.» St. Maryn Abbotin kello julisti keskipäivää. Hän tarkkasi Jillin kasvoja nähdäkseen, kuuliko tämä. Yksi — kaksi — kolme — neljä — viisi — kuusi — seitsemän — kahdeksan — yhdeksän — kymmenen — yksitoista — kaksitoista! Hän ei ollut kuullut siitä helähdystäkään ja he olivat istuneet täällä jo kokonaisen tunnin. XV. MITÄ AAMUPUKU VOI KÄTKEÄ. Lisätkää Romaania valmistettaessa siihen salaperäisyyden tuntu; olettakaa, että kohtaukset ovat oikeastaan kiellettyjä, niin tapahtumat kehittyvät niin nopeasti, että ennenkuin ehditte sanoa »Jack Robinson», kuten pienokaiset lastenkamarissa, niin tuli on syttynyt ja sen liekit kiertelevät suonissanne. Kun nyt Jill ikäänkuin hiljaisesta sopimuksesta, lakkasi kyselemästä hänen asuinpaikkaansa ja jatkoi kiellettyjä kohtauksia, kuunnellen hänen teoksiaan, joita hän luki ääneen, antaen neuvojaan ja hyväksyen — hän huomaamattaan, ehkäpä tahtomattaankin — lähti kiitämään kohti lopullista ja välttämätöntä päätöstä. Ei saa luulla, että hän olisi tahallaan ollut tottelematon äitinsä jyrkälle määräykselle olla tapaamatta Johnia enää, tämän toisen kohtauksen jälkeen Kensington Gardensissa, kun John oli rehellisesti kieltäytynyt ilmaisemasta asuinpaikkaansa. Kohtalon täyttymys ei välitä tottelemattomuudesta. Olosuhteiden ja yhteensattumusten langat käsissään Kohtalo voi kutoa kankaansa huolimatta mistään muusta laista kuin luonnon käskyistä. Jill oli sanonut tuona aamuna: »Sitten me emme voi tavata enää.» »Luuletteko niin?» John kysyi. »Minä en voi auttaa sitä», huokasi Jill surullisena. »Minä olen lopultakin riippuvainen kotiväestäni. Minun täytyy kunnioittaa heidän toivomuksiaan. Jos te vain tahtoisitte sanoa minulle — — —» »Mutta minä en voi», keskeytti John. »Siitä ei olisi hyvää; paljon parempi, kun jäätte tietämättömyyteenne. Miks'ei Marttyyriklubi tyydytä teitä? Siinä on jäseniä, jotka asuvat Carlton House Terassilla. Se on osa heidän marttyyriudestaan. Onko teidän mielikuvituksenne saavuttamattomissa oletus, että minä voisin asua esim. Bedford-puistossa tai — tai jossakin hiilikellarissa?» Jill nauroi, mutta sitten kuvitellessaan mielessään äitinsä jäykän, sovinnaisen olemuksen ja muistaessaan tämän lausunnon eräästä ompelijattaresta, joka asui Bedford-puiston tienoilla, nauru katosi hänen silmistään. — »Ihmisraukka!», oli äiti sanonut. »Hän asuu Bedford-puistossa. Kyllä elämä voikin kohdella muutamia ihmisiä häpeällisesti!» — Tämä säälinilmaisu ei johtanut sen pitemmälle, kuin ettei ompelijatar saanut enää työtä; ei ollut kai tarpeeksi halpa. »Eikö nykyinen asuntonne ole yhtä hyvä kuin Bedford-puisto?» Jill oli kysynyt Johnilta yksinkertaisesti. John jäi äänettömäksi. Hän muisti erään Mrs. Meakinin huomautuksen, kun tämä oli tarjonnut hänelle punaposkisen omenan, saadakseen tällä ovelalla lahjomisella hänet puhumaan jotakin itsestään. »Eikö teistä tunnu ikävältä asua täällä aivan yksin?» tämä oli kysynyt. »Missä hyvänsä asuttekin», John vastasi kartellen, »olette yksin. Tungoksessa olette yhtä yksin kuin tyhjässä kirkossa.» Mrs. Meakin oli nyökäyttänyt, poiminut esiin ison espanjalaisen sipulin ja kuorinut pois ulkopinnan saadakseen sen raikkaamman näköiseksi. »Mutta minä olen tuuminut», hän oli jatkanut miettivästi, »— olen tuuminut, kuinka te oikeastaan olette tullut asettuneeksi tällaiseen paikkaan». Ja kaipa se olikin — todellakin, se oli mitätön paikka. Mutta jos Mrs. Meakin oli ajatellut siten ja Jill itsekin saattoi puhua halveksivasti Bedford-puistosta, joka kuitenkin oli parempi paikka kuin Fetter Lane silloin oli parasta jäädä yksin Fetter Lanelle. »Te olette siis tehnyt päätöksenne?» hän oli sanonut rauhallisesti. »Te olette päättänyt, ettette halua nähdä minua enää?» »En minä ole päättänyt sitä», Jill vastasi. »Mutta te aiotte totella?» »Minun täytyy.» »Te ette tule enää huomenna samaan aikaan?» »En. En voi — en saa.» »Ette edes kertomaan minulle, mitä piditte pikku kertomuksestani?» »Tiedättehän, että minä pidin siitä — äärettömästi.» »Ja teillä ei ole halua tulla kuulemaan toista ja parempaa?» »Kuinka minä voisin? Te ette ymmärrä. Jos te tulisitte asumaan Walesin Prinssin Terassille, niin kyllä ymmärtäisitte.» »Minulla ei siis ole syytä tulla tänne huomenna?» »Ei, jos tulette minua tapaamaan.» »Hyvästi sitten.» John nousi ja ojensi kätensä. Jos te tunnette luopumisen täyden pakottavan voiman, jos tajuatte koko taivuttavan voiman sanassa »hyvästi», niin teillä on käytettävissänne varmin ja ovelin ase Kohtalon asevarastosta. Sitten vasta, kun on sanottu »hyvästi», kaksi ihmistä tulevat todellakin lähelle toisiaan. »Mutta täytyykö teidän mennä nyt?» oli Jill sanonut katuvasti. John hymyili. »Kyllä — ensiksi, koska sanoitte, ettette voi tulla ollenkaan tänä aamuna, ja me olemme istuneet täällä jo puolitoista tuntia, ja toiseksi, koska emme tule näkemään enää toisiamme, niin eikö minun ole parempi lähteä heti? Minusta niin on parempi. Hyvästi!» Hän tarjosi vielä kerran kättään. Jill otti sen epäröiden, ja John meni. Seuraavana aamuna Jill heräsi tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti, ja tyhjyyden, jonkun menettämisen tunne painoi hänen mieltään. Tänä hetkenä, ennen vuoteesta nousemistaan, nainen ajattelee rehellisimmät ajatuksensa koko päivänä, on vilpittömin itsetutkisteluissaan ja viisain ajatuksiaan selvitellessään. Sitten hän nousee ylös — ottaa kylvyn — kampaa tukkansa, ja samassa kun hieno aamupuku peittää ne vaatekappaleet, jotka tekevät hänet todelliseksi naiseksi, on kaikki rehellisyys tipotiessään. Hän omaksuu heti sukupuolensa arvoituksellisuuden. Tänä aikaisena aamuhetkenä ennen nousemistaan Jill tunnusti rehellisesti elämäänkyllästymisensä. Romaani merkitsee naiselle melkein kaikkea; sillä Romaani on alkusoitto, täynnä mitä juhlallisimpia sointuja, huokaillen mitä ihmeellisimmin muunnelmin — alkusoitto suureen tehtävään, joka hänen on välttämättömästi täytettävä. Ja tämä oli ollut Romaania. Hän oli juuri ehtinyt koskettaa sitä, juuri ehtinyt panna liikkeeseen näkymättömät sormet, jotka soittelevat sellaisella jumalaisella innoituksella kaikkia sydämen kieliä — ja nyt oli koko soitin otettu pois. Huomatkaa, hän ei tietänyt mitään alkusoiton kehityksestä; hän tunsi hyvin vähän suuren tehtävänsä historiaa. Tämän tietoinen menetys ei tuonut elämäänkyllästymistä hänen valittavaan sydämeensä; sillä Romaani tullessaan ensimmäistä kertaa naisten luo on kuin vuorenhuippu, joka peittyy pilviin. Siinä ei ole mitään maan tuntua; sillä ei tarkoiteta maallista lausepartta »rakastua»... Kaksikymmentäyksi-vuotiaalle tytölle Romaani on kauniiden asioiden ydin ja ylipäänsä kaikkien hyvien asioiden sisin henki. Ja nyt Jill oli kadottanut sen. He eivät tapaisi enää. Hän ei kuulisi enää koskaan Johnin kertomuksia. John ei tulisi enää koskaan Kensington Gardensiin. Mutta ajattelepas, jos hän tulisikin! Ajattelehan, jos Johnin sydän tuntisi katumusta samoin kuin hänenkin; ajattele, jos hän tulisi katsomaan paikkaa, jossa he olivat yhdessä istuneet! Kunpa hän tietäisi edes, välittääkö John hänestä sen vertaa! Jos hän tietäisi edes tämän, niin luopuminen olisi siedettävämpi kestää. Kuinka hän saisi sen selville? Lähettääkö Ronald tavalliseen aikaan Gardensiin? Hän kyllä, kertoisi, jos John olisi ollut siellä. Mutta kun Ronald pääsisi Gardensiin, hän alkaisi heti matkustella uljaalla Albatrossilla, kauas merille, silmänkantamattomiin, kuviteltuihin sumuisiin etäisyyksiin. Mutta, jos hän lähtisi itse — aivan sattumalta — vain kävelläkseen — katsoakseen — ainoastaan katsoakseen. Ja jos John olisi siellä, hän voisi hiipiä tiehensä huomaamatta. Ei sentään — ei aivan huomaamatta. John saisi nähdä hänet kaukaa, juuri kun hän katoaisi näköpiiristä. Hän nousi nopeasti vuoteesta, kylpi ja kampasi hiuksensa, pukeutui herttaiseen aamupukuunsa, jonka vaaleansiniset nauhat pujottelivat somasti silmujen läpi — ja nyt hän oli taas todellinen nainen! Aamiaisella hän mainitsi tukkansa kaipaavan pesua tänä aamuna. Siinä ei ollut kiiltoa, hän väitti. Ronald heitti siihen silmäyksen, tuhahti halveksivasti ja kiinnitti taas huomionsa kukkuraiseen puurolautaseensa. Tytöt ovat ylipäänsä hulluja! Niinkuin se mitään merkitsisi. Niinkuin kukaan pitäisi lukua, onko siinä kiiltoa vai ei! Uljas laiva Albatross tarvitsi uuden keulapurjeen ja oli paljon jännittävämpää suunnitella, mistä alusvaatteista sen saisi varastetuksi ilmitulematta. Hän oli viimeiset kuusi kuukautta kerjännyt itselleen valkoisia pellavapaitoja — valkoiset pellavapaidat ovat aina tarpeen purjehtijalle — mutta ei ollut saanut niitä vieläkään. Tämä puute johti tietysti syntiseen menettelyyn isän vanhojen valkoisten paitojen suhteen. Omiansa hänen oli mahdoton käyttää. Te ette voi panna flanellipurjetta alukseen, joka purjehtii pyöreätä lammikkoa. Muilla merillä — Atlantilla esimerkiksi — ei ollut niin suurta väliä. Niin ei ollut ihme, että hän tuhahti, kun Jill alkoi puhua tukkansa kiillosta. »Vai niin — mutta älä mene tuohon High Streetin liikkeeseen. Ne ovat siellä niin epasiistejä», hänen äitinsä virkkoi. »Minä menen kaupungille», sanoi Jill. Ja hän lähti kaupungille. Kaupungille voi mennä monta eri tietä käyden. Hän valitsi Broad Walkin aikoen Bayswateriin. Samalla hän poikkesi Pyöreälle lammikolle. Oli niin herttaista kävellä ruohikossa — mukavampaa jalalle. Eikä ollut aivan epämukava tunne sekään, että sydän hakkasi kuin leivosen siivet, kun se kohoaa taivaan sineä kohti. Sitten siipien havina lientyi. John ei ollut siellä. Hänen sydämensä aikoi laskeutua hitaasti pyörryttävästä korkeudesta, jonne se oli kiivennyt, hitaasti, hyvin hitaasti. John ei ollut siellä! Mutta ah! Ette koskaan voi tietää, ellette itse ole leikkineet siellä, millaiset loistavat mahdollisuudet piilosilla-oloon Kensington Gardensin mahtavat jalavat tarjoavat. Jill löysi hänet äkkiä erään ison puunrungon takaa, ja siipien hiljainen lyönti vaihtui äkkiä täydelliseksi hiljaisuudeksi. Siinä hän istui tuolillaan, huulien ympärillä ja silmissä kaarteli hymy, joka oli valmis puhkeamaan nauruksi millä sekunnilla hyvänsä. Ja Jill sanoi: — »Oh!» Silloin hymy aukeni nauruksi. »Mitä _teillä_ on tekemistä täällä näin aikaisin aamulla?» John kysyi. »Minä — minun piti mennä keskikaupungille — minä aioin ensin Bayswateriin.» Kuinka paljon hän oli arvannut? Kuinka kauan John oli nähnyt hänen kurkistelevan puolelle ja toiselle? »Mutta mitä te täällä teette?» Hänellä oli yhtä suuri oikeus kysyä Johnilta. »Minä odotin teidän ohikulkuanne», John sanoi. »Mutta — —» »Minä olin varma teidän tulostanne.» »Kuinka niin?» »Me olemme ajatelleet juuri samoja asioita sitten kun minä eilen sanoin hyvästit. Minä heräsin aamulla ja ihmettelin, mitä olikaan tapahtunut.» »Niin minäkin», kuiskasi Jill aralla äänellä. »Sitten, ennenkuin olin saanut takkiakaan ylleni, tulin siihen lopputulokseen, että minun on asuttava ja elettävä jossakin, ja pääasia on, että teen sen kunniallisesti — eikä se missä sen teen. Sitten tunsin, että te ette voisi olla tulematta Gardensiin tänä aamuna.» Jill puri huultaan. Ylpeys pyrki heräämään hänessä. »Miksi luulitte minun tulevan tänne?» hän kysyi. John vakaannutti katseensa. »No, oletin, että teidän täytyy lähteä käymään kaupungilla», hän vastasi. »Kyllä — mutta kaupungille voi mennä Knightsbridgen kautta.» »Todellakin. Sen minä unhotin. Mutta sittenhän teidän piti ensin poiketa Bayswaterissa.» Jill katsoi hyvin vakavasti häntä suoraan silmiin. Kuinka kauan John oli seurannut hänen tuloaan? »Ehkä te luulette minun tulleen teitä tapaamaan?» hän sanoi ja alkoi kävellä Bayswater Roadia kohti. John seurasi häntä rauhallisesti sivulla. Tämä vaati hellänvaroista kohtelua. Jill oli tulistunut. Hänen ei olisi tosiaankaan pitänyt ajatella sillä tavoin. »En minä sanonut niin», hän vastasi tyynesti. Sitten he taistelivat koko matkan Bayswaterin puolelle. Jokainen pieni isku oli kuin samettia, mutta sen alla piili intohimoinen kynsi. »Luullakseni meille on parasta, ettemme tapaa enää toisiamme», Jill sanoi kerran, ja kun John myöntyi siihen, hän toisti sen vielä seuraavassa hetkessä katkerasti. John kirosi itseään myöntymisensä vuoksi. Mutta täytyyhän teidän myöntyä. Ylpeys, näettekö! Ylpeys ennen inhimillisyyttä. Sitten John kutsui vaunut — auttoi Jillin sisään. »Menettekö takaisin Gardensiin?» Jill kysyi sisäpuolelta sulkematta ovea. »En — olen menossa kaupunkiin.» »_Hyvä_ —» Jill heitti ylpeyden menemään. »Enkö voi — voinko viedä teidät sinne?» John nousi sisään, ja vaunut lähtivät vierimään. »Aiotteko kävelylle keskikaupungille?» Jill kysyi äkkiä pitkän, pitkän hiljaisuuden jälkeen. »En», John sanoi. »Minä aion ajelulle — teidän kanssanne!» XVI. PÄÄSIÄISPYHÄT. Pääsiäissunnuntaina, heti heidän ensimmäisen luvattoman kohtauksensa jälkeen, John istui yksin huoneessaan Fetter Lanella. Morrellin ja Brownin perheet — valajan ja teatterin vahtimestarin — olivat muodostaneet yhteisen seurueen ja lähteneet maalle — tai he nyt sanoivat sitä maallemenemiseksi. Hän oli kuullut heidän keskustelevan siitä laskeutuessaan matottomia puuportaita ja sivuuttaessaan hänen ovensa. »Me ehdimme käydä Bull and Bushissa ja joudumme takaisin viideksi», oli Mr. Morrell sanonut voimakkaasti, ja Mr. Brown oli lisännyt: »Sanotaan puoli viideksi.» Sitten Mrs. Morrell oli puhjennut pieneen laulunpätkään —: »Sydän sykkien armotta kaipaa vaan sun luo — sun luo —», ja Mrs. Brown koetti tulla mukaan, vaikk'ei pysynytkään äänessä. Vihdoinkin viimein katuovi oli auennut — läjähtänyt kiinni — äänet häipyivät vähitellen kaukaisuuteen, ja John oli jäänyt yksin kuuntelemaan, kuinka Mrs. Morrellin hiekanvärinen kissa piti portaissa herttaista peuhausta Mrs. Brownin mustan kissan kanssa. Jollette ole innokas kirkonmies, mikä pakottaisi teidät käymään kirkossa kolme kertaa näiden kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa, niin ensimmäinen pääsiäispäivä on kaikkine traditsioneineen Lontoon ilottomin päivä. Silloin ei voi tehdä kerrassaan mitään. Messukin, jos menette sinne, kestää vain noin neljännestä yli kahteentoista, ja jäljelläolevat tunnit aukenevat eteenne lohduttoman yksitoikkoisina. Painava tietoisuus siitä, että vapaapäivä seuraa heti tämän juhlapäivän kantapäillä, sälyttää hartioillenne raskaan eristyneisyyden tunteen. Vilkkaat pikkupuodit eivät ole auki huomenna, raitiovaunut eivät hyrrää edestakaisin. Suurkaupungin kadut tulevat olemaan kuolleen kaupungin katuja, ja kun te nyt mietiskelette tätä, soivat kellot ympäristössänne sävelin, joiden tarkoitus on olla iloisia, mutta jotka todellisuudessa kolkuttelevat sanoinkuvaamattoman murheellisina: Tiedätte varsin hyvin, kun tulette vain sitä ajatelleeksi, miksi ne ovat niin kiusalliset ja äänekkäät. Ne soivat siksi niin itsepäisesti, viskellen ääniä avaruuteen, että saisivat vedetyksi ihmisiä täyttämään velvollisuutta, josta monikin tahtoisi mielellään päästä. Kaupungin kirkonkellojen täytyy olla äänekkäät, niillä on voitettavanaan suurempi elämän hämmennys. Kuunnelkaa vain St-Martin's-in-the-Fieldsin kelloja. Sen kellonsoittajat tietävät liiankin hyvin, kuinka äänten täytyy tulvia, ennenkuin he saavat kuljeskelevan jalkamiehen taivutetuksi astumaan sisään. Fetter Lanella oli sama juttu. John kuunteli niiden kilinää ja kuminaa — jokainen kello teki parhaansa päästäkseen kuuluville. Hän ajatteli maaseutua, jonne yläpuolella asuvat perheet olivat lähteneet, maalla on toisenlaista. Maalla te menisitte kirkkoon, vaikk'ei siellä olisi kelloja ollenkaan, ja tuo herkkä, juhlallinen soitto, joka kumahtelee yli ketojen ja pujottelevan joenuoman, tuntuu teistä maailman viehkeimmältä ääneltä. Teidän tarvitsee vain kuulla se ja heti näette vanhan kääntöportin heilahtelevan edestakaisin, kun kansa käyskelee hiekkakäytävää kirkonovelle. Teidän tarvitsee vain kuunnella sitä, kun se hiipii pitkin niittyjä, joilla karja käy laitumella ja syö kasteista ruohoa, nähdäksenne sielunne silmillä tuon hennon, kalpean kynttilänvalon, joka varastautuu maalattujen lasi-ikkunoiden läpi kesäillan utuiseen ilmaan. Kirkonkellot ovat aivan erilaiset maalla. John kadehti sydämensä pohjasta Mr. Brownia ja Mr. Morrellia — kadehti heitä ainakin puoli viiteen saakka. Lopetettuaan aamiaisensa hän istui tuijottaen tunnin verran sytyttämäänsä tulennokseen, liian yksin edes työskennelläkseen. Tuota sydämetöntä tyttöhuitukkaa, masentumista, ei voida sanoa toveriksi. Sitten tuli Mrs. Rowse korjaamaan aamiaiskaluston ja siistimään vuoteen. John katsoi ylös hymyillen hänen tullessaan. »Minkälainen ilma on ulkona?» hän kysyi. »Kylmä, sir, ja näyttää siltä, kuin saisimme sateen.» Hän kolisteli kuppeja ja lautasia, ja John kääntyi tuolissaan nähdäkseen hänen puuhaamisensa. Tämä on yksinäisyyttä — tuntea toverillista myötätuntoa vaimoon, joka tulee siistimään huoneita. »Kun mies on yksin, niin Jumala lähettää hänelle koiran», kirjoitti Lamartine. Mutta aina ei käy siten. Muutamat miehet ovat onnellisempia kuin toiset. Väliin sattuu, ettei koiraa ole saatavissa, ja silloin Jumala lähettää Mrs. Rowsen korjaamaan aamiaiskalustoa. Mutta Mrs. Rowsella oli kiire tänä aamuna. Hän ei ollut saamassa rahaa tällä kertaa. Nyt ette olisi voinut havaita minkäänlaista vitkastelemista hänen töissään. Sekään puheenaihe, joka tavallisesti huvitti häntä enimmän — hänen tyttärensä nimittäin — ei tällä kertaa kyennyt hajoittamaan hänen tarkkaavaisuuttaan. Hän aikoi lähteä juuri heidän kanssaan maalle — he menisivät Denhamiin tervehtimään hänen sisartaan, heti kun hän olisi saanut työnsä valmiiksi — Lizzien, joka liimasi nimilappuja marmeladipurkkeihin Crosse and Blackwellilla, ja Maudin, joka pakkasi savukkeita Lambert and Butlerilla. Monet sanoivat Fetter Lanella, että Lizziellä olisi kaunis ääni, jos hän vain olisi saanut harjoitusta. Hän osasi laulaa »Lemmi mua, ja mun on maailma». Hän lauloi sen oikein herttaisesti. Ja Maud — niin, Mrs. Rowse oli hankkinut oikean vanhan pianon heidän pieniin huoneisiinsa Maudia varten, mutta tätä ei tahtonut saada koskaan harjoittelemaan. Tosin hän rimputti heti kaikki kuulemansa melodiat aivan oikein oikealla kädellä, mutta vasen hakkasi mitä sattui. Mutta näistäkään suunnattoman tärkeistä aiheista ei Mrs. Rowsea saatu puhumaan tänä aamuna. Heidän täytyi lähteä puolipäiväjunassa Denhamiin, joten aikaa ei ollut tuhlattavissa. »Sallisitteko minun tulla mukaanne, Mrs. Rowse?» kysyi John äkkiä. Yhtä nopeasti hän katui kysymystään, mutta vain sen mahdottomuuden vuoksi. On olemassa eräs kirjoittamaton laki, joka määrää, että jos seuraatte ladyä junamatkalle, on teidän myös maksettava hänen pilettinsä. Ja jokainen nainen on lady, jollei hän kiroile eikä sylje lattialle. Teidän on nostettava hattua kadulla jokaiselle naiselle, jonka tunnette. Olkoot he sitten siistijävaimoja, liimatkoot nimilappuja marmeladipurkkeihin tai pakatkoot savukkeita pieniin rasioihin — mutta kadulla he ovat naisia — ja jokainen nainen on, edellämainitut rajoitukset lukuunottaen, lady. Mutta John ei voinut mitenkään maksaa heidän matkalippujaan. Tuskinpa hän olisi voinut maksaa omaansakaan. Ainakaan ei seuraavaksi päiväksi olisi jäänyt yhtään ateriaa. Ja olkoon nyt sitten tällä kohdalla kerta kaikkiaan sanottu, että John oli todellakin aina köyhä, paitsi juuri tultuaan panttilainastosta, ja ehkä viisi päivää sen jälkeen, kun oli nostanut palkkion teoksistaan. Siitä saatte ainakin olla varmat, että John helisteli rahoja taskussaan ja tunnusteli hopearahojen reunoja, kun hänellä niitä vain sattui olemaan. Jos hänellä oli kultaraha, niin voitte nähdä hänen ottavan sen esille pimeän aikana katulyhdyn valossa, vakuuttautuakseen siitä, ettei sovereign ollut shillingi. Mutta muulloin hän oli todellakin köyhä, siitä voitte olla vakuutetut. Niin ollen hänen oli heti peruutettava tarjouksensa saattaa Mrs. Rowsea ja hänen tyttäriään Denhamiin. »Ei», hän sanoi, »toivoisin voivani tulla, mutta pelkään sen olevan mahdotonta. Minun täytyy tehdä työtä.» Heti sen jälkeen Mrs. Rowse lähti. »Huvitelkaahan nyt vahvasti», sanoi John. »Niin teemme aina maalla», vastasi Mrs. Rowse pannessaan hattua päähän oven ulkopuolella. Ja sitten — »Hyvästi, sir — —» ja hänkin oli mennyt. Katuovi paukahti taas kiinni, ja koko talossa ei ollut muita kuin punainen kissa, musta kissa ja John. Hän istui siellä hiljaisuudessa. Kissatkin väsyivät leikkimiseen ja asettuivat lepoon. Sitten tuli sade, sade muuttui lumirännäksi, joka pieksi kattoja ja koetti näyttää lumelta piiloutumalla savupiippujen suojaan. John ajatteli Kensington Gardensin tulpaaneja. Kevät voi tulla iloisesti Englantiin — mutta se voi tulla myöskin karvaana. Ihmisraukat, jotka olivat lähteneet maalle! Mutta ehkä maalla ei ollutkaan niin ruma ilma kuin täällä? Ja vaikka olisikin, eivät he sittenkään olisi niin yksin kuin hän. Mr. Morrell voi jutella Mrs. Brownin kanssa, ja Mr. Brownilla oli Mrs. Morrell seuralaisena. Ja Mrs. Rowsella oli Lizzie ja Maud. Ehkäpä he onnistuivat saamaan junassa oman osaston ja Lizzie laulaisi »Lemmi mua, niin mun on maailma». Ja Maud laskisi mielessään savukkeita ja pakkaisi niitä, tai luultavammin unohtaisi savukkeiden olemassaolonkin nähdessään lehteen puhkeavien pensasaitojen ihanuuden. Mutta kyllähän te joka ainoa tunnette orapihlajat ja niitten tenhon yhtä hyvin kuin minäkin. Niin, kaikilla muilla paitsi Johnilla tuntui olevan kumppaninsa. Hän otti taskustaan äitinsä viimeisen kirjeen, joka oli tullut Venetsiasta — levitti sen eteensä. Kunpa vain hän olisi täällä! Jospa vain hänen kirkkaat ruskeat silmänsä olisivat lähettyvillä, niin heillä olisi tuhansia asioita haasteltavana! Millaisen määrän novelleja ja uusien kirjojen alkuja John lukisikaan hänelle! Ja kuinka osaaottavasti hän osaisi kuunnella! Kuinka usein hän pistäisikään rakkaat voimattomat kätensä Johnin lujiin kouriin, tämän lukiessa paikkoja, joista hän erikoisesti piti! »Poika kultani — —» John kuuli hengessä hänen hellän äänensä — samantapainen ääni, jonka voitte kuulla vanhoista kiinalaisista kupeista — hän kuuli sen sanelevan kirjettä miehensä kirjoitettavaksi: »Nyt olen alkanut laskea päiviä sinun saapumiseesi. En ole uskaltanut alkaa ennemmin — liian monet numerot sekaannuttavat minut tyystin. Siihen on tänään juuri kolme kuukautta. Isäsi voi nyt paljon paremmin ja on näinä päivinä hiukan työskennellytkin.» Tähän oli isä lisännyt pienen sivuhuomautuksen — »Hän sanoo sitä työksi, poikaseni, vain miellyttääkseen minua. Mutta kun vanhat miehet leikkivät, heitä huvittaa kuulla sanottavan sitä työskentelemiseksi. Sinä olet saanut minun työni tehdäksesi. Nyt äiti huomasi, että minä kirjoitan tähän muuta kuin mitä hän saneli. Koetan taivuttaa hänet jättämään tämän tähän siitä huolimatta paikoilleen.» Sitten kirje jatkui keskeytymättä: »Minua ilahduttaa, että työsi sujuu niin hyvin. Minusta viimeinen kertomuksesi oli melkein liian surullinen. Täytyykö kertomusten päättyä onnettomasti? Sinun kertomuksesi päättyvät aina. Mutta isäsi sanoo, etten minä saa pahoittaa sinun mieltäsi tällä, ettet sinä voi maalata kullalla siinä missä näet harmaata, ja sen, minkä nyt näet harmaana, tulet jonakin päivänä näkemään kullanhohtoisena.» Sitten tuli taas välihuomautus. »Sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan, poikaseni. Minä olen lukenut kertomuksen ja minä ajattelin, ettei sen olisi pitänyt päättyä surullisesti. Nyt sinä epäilemättä sanot: 'Oh, hän on vanhamuotinen eikä tiedä, että surullinen loppu on taiteellinen'. Mutta ei se johdu minun vanhanaikaisuudestani, vaan siitä, että minä aivan yksinkertaisesti olen vanha. Kun olette nuoria, niin te näette vain onnettomia loppuja sen vuoksi, että olette kylliksi nuoria kantamaan niiden tuskan. Kun sinulla on ollut surusi, joita taiteilijana toivon sinulle, sitten sinä kirjoitat toisessa äänilajissa. Jatka vain surullisia loppujasi, älä välitä meistä. Kaikki työsi tulevat kerran olemaan onnellisia, muista: sinä et kirjoita meille vaan meidän tähtemme.» Nyt siirryttiin taas saneluun. »No niin, vaikka en tiedäkään siitä mitään, niin sinä kirjoitat ikäänkuin rakastaisit. Kerrothan minulle, etkös kerrokin, jos asia on niin? — Minusta se on ainoa tapa kirjoittaa, yleensä ainoa tapa tehdä jotakin. Isäsi sanoo, että hänen nykyisiltä tauluiltaan puuttuu varmuus ja joustavuus; mutta minusta ne ovat yhtä kauniita; ne ovat niin hillittyjä.» Sulkumerkit — »Ei voi aina olla rakastunut, niinkuin kaksikymmentäkuusi-vuotiaana. —» »Hän kirjoitti taas jotakin, John, eikä tahdo sanoa, mitä se on. Jos hän sanoo olevansa liian vanha rakastamaan, niin älä usko häntä. Hän kumartui juuri ja suuteli minua otsalle. Pakotin hänet kirjoittamaan tämän. Kertomuksesi tytöstä kappelissa ja viimeisestä kynttilästä huvitti meitä suuresti. Minua erikoisesti. Jos minä olisin ollut tytön sijassa, olisin heti paikalla rakastunut sinuun, koska olit niin hienotunteinen. Minkänäköinen hän oli! Oletko nähnyt häntä sen jälkeen? Minusta tuntuu, ettei tuo kohtaus sattunut turhan vuoksi. Minäkin olen koettanut ajatella, mitä hän mahtoi rukoilla Pyhältä Josefilta, mutta en osaa arvata. Ei ole naisen tapa rukoilla itselleen rahaa. Ehkä jollakin hänen sukulaisistaan oli rahahuolia. Olen ajatellut asiaa joka päivä sen jälkeen kuin sain kirjeesi, mutta en pääse pitemmälle. Jumala siunatkoon sinua, rakkaani. Odotamme kiihkeästi sinun uuden kirjasi arvosteluja. Milloin se ilmestyy — tarkalleen sanottuna? Tahtoisin rukoilla sen puolesta esirukouksen, niin että anna minulle ajoissa tieto. Ja jos tapaat vielä Pyhän Josefin neidon, niin sinun täytyy luvata kertoa minulle kaikki. Isäsi haluaa käyttää lopun paperista. Niin että Jumala siunatkoon sinua aina.» »Älä lue arvosteluja, kun ne ilmestyvät, John. Lähetä ne minulle, ja minä valitsen parhaat ja lähetän takaisin luottavaksesi. Mikäli ymmärrän asiaa, niin monet arvostelijat käyttävät arvosteluissaan persoonallista sävyä, ja niiden lukemisesta ei ole mitään hyvää, olkoot sitten moittivia tai kiittäviä. Tietysti lähetät minulle ensi tilaisuudessa kappaleen kirjaasi. Sinua rakastava isäsi.» Tähän kirje päättyi. Vaikka olikin pitkä, se olisi saanut olla vieläkin pitempi. Nämä kaksi vanhaa ihmistä olivat hyviä tovereita, ja he puhuivat hänelle ohuitten paperiarkkien avulla, keskeyttäen tämän tästäkin toisensa asianmukaisella kohteliaisuudella, juuri kuin sanotaan jokapäiväisessä keskustelussa: »Lopeta vain, mitä aiot sanoa, rakkaani!» Ja nyt hekin olivat menneet maalle — jättäneet hänet yksin. Kääriessään kirjettä kokoon hänestä tuntui, ikäänkuin ulko-ovi olisi paukahtanut kiinni kolmannen kerran. Hän nojautui taapäin tuolissaan huoaten tahdottomasti. Kylläpä tässä maailmassa oli lopultakin vähän oikein tuttuja ihmisiä! Kuinka vähän oli sellaisia ihmisiä, jotka tarvitsisivat hänen toveruuttaan tällaisena päivänä! Hän nousi ja nosti molemmat kätensä ylös — tämä oli — Hän pysähtyi. Hänen sydämeensä oli tunkeutunut ääni ja saanut sen lyömään kiivaammin. Kello oli soinut! Hänen oma sähkökellonsa! Sähkökello, joka oli kohottanut hänet toiselle tasolle Mrs. Morrelliin ja Mrs. Browniin nähden, joilla oli vain yhteinen kolkutin käytettävissä. Se oli soinut, ja seuraavassa sekunnissa hän oli jo alhaalla. Mutta oven luona hän jäi nauttimaan hetkeksi iloisesta, jännittävästä odotuksestaan. Entä jos se olisikin Jill? Hullu, toivoton houre! Eihän Jill tietänyt hänen asuntoaan. Taikka jos jokin kohtalonoikku olisi ilmaissut sen hänelle? Ja tulisiko hän koskaan tänne, vaikka tietäisikin? — Ei tämä oli liian valtava toive — liian suuri — liian suuri. Sitten hän avasi oven. Siellä ei ollut ketään. Katu oli tyhjä. Hän katsoi oikealle ja vasemmalle. Ei näkynyt muuta kuin leskivaimo, joka kantaen kääröä käsivarsillaan kulki hitaasti Holborniin päin. Kiusallinen ajatus, että jollei hän olisi vitkastellut avatessaan, tahtoen nauttia kauemmin mielenkiihoituksestaan, hän olisi saanut kiinni tuon näkymättömän pienen karkuripaholaisen. Hän kiipesi taas hitaasti rappuja ylös, koettaen hakea lohdutusta filosofiasta. Hän sanoi itselleen, että jollei olisi sattunut tuota salaperäistä soittoa, ei tänään olisi tapahtunut minkäänlaista aikakirjoihin merkittävää sensatsionia. Ja sitten hän suuttui äkkiä kaikkeen ja kellon lyödessä yhtä pisti hatun päähänsä, tuli kadulle ja lähti lunchille Marttyyriklubiin. XVII. KÄRPÄNEN MERIPIHKASSA. Lumiräntä oli muuttunut kunnialliseksi lumeksi niihin aikoihin, kun John lopetti lunchinsa. Marttyyriklubissa ei ollut sillä kertaa muita kuin pari vanhaa, originellia jäsentä, jotka onnittelivat toisiaan, kun olivat älynneet ottaa turkit yllensä ja jäädä kaupunkiin. John jätti klubin heti syötyään. Ovenvartija nousi haluttomasti jaloilleen hänen ohikulkiessaan — niin haluttomasti, että John tunsi melkein olevansa pakotettu pyytämään anteeksi klubin etiketin puolesta. Kadulla hän käänsi päällystakkinsa kauluksen ylös ja otti päättäväisen vauhdin, näyttääkseen ovenvartijalle, että hänellä oli varma päämäärä ja hyvin vähän aikaa sen tavoittamiseksi. Päästyään kulman taakse hän alkoi laskea mielessään ihmisiä, joita voisi mennä katsomaan. Jokainen, jonka hän muisti, joko asui liian kaukana taikka ei ollut muuten hyväksyttävä. Lopulta hän huomasi vaeltavansa Holborniin päin. Siellä asui hänen pieni konekirjoittajattarensa, joka oli luvannut kirjoittaa kaksi novellia puhtaaksi pääsiäisen aikana. Hän olisi varmaan yhtä iloinen kuin Johnkin seuraa saadessaan. Hän lopettaisi mielellään hetkeksi yksitoikkoisen nakuttamisensa, ja he puhelisivat keskenään ihmeellisistä uusista teoksista, jotka piti puhtaaksikirjoittaa. John hakkaisi jotakin hänen vuokrapianollaan. Minuutit kuluisivat ja emäntä keittäisi teetä pienen kaasullekin päällä, joka oli hänen makuuhuoneessaan. John kuvitteli hänen siellä usein lukevan aamurukoustaan, samalla kun taikina rätisee pannussa siinä vierellä. Voi olla että »amen» tulee niellyksi, kun keitos uhkaa kiehua ylitse. Tällaiset rukoukset juuri kuuluvat taivaaseen asti. Ne ovat niin inhimillisiä. Siis hän päätti mennä pienen konekirjoittajattaren luo. Ei haitannut, vaikkeivät kertomukset tulisikaan valmiiksi pääsiäisen aikana; ne saisivat odottaa. Hän soitti kelloa, ihmetellen, mahtoiko tuon neitosen sydän keikkua samalla lailla kuin äsken hänen soiton kuullessaan. Hänen korvansa ponnistelivat kuullakseen lähestyvät askelet puuportailla. Ei kuulunut mitään. Hän soitti uudelleen. Sitten alkoi kuulua porrasaskelmien narahtelua. Hän oli tulossa — oh, mutta kylläpä se kävi hitaasti! Luultavasti hiukan harmissaan, kun sai keskeyttää työnsä. Ovi avautui. John näki vanhan naisen, joka tähtäsi häneen punareunaisin silmin epäluuloisesti ovenraosta. »Onko miss Gerrard kotona?» John kysyi. »Mennyt maalle — tulee tiistaina», kuului vastaus. Mennyt maalle! Ja hänen työnsä ei tulisikaan valmiiksi pääsiäisaikana! Oh, tuo ei ollut oikein kaunista! »Voinko toimittaa asian?» kysyi vanha taloudenhoitaja. »Ette», John sanoi, »ei ole mitään tärkeää», ja asteli tiehensä. Kohtalo oli päättänyt, että hänen täytyi käydä työhön — kohtalo ajoi hänet takaisin Fetter Lanelle. Nyt tuntui täydellinen yksinäisyys aivan sietämättömältä. Se oli pikemminkin yksinäisyyttä, jota hän ei osannut selittää. Oli ennenkin ollut pääsiäispäiviä; ennenkin oli satanut lunta ja räntää — mutta tämänlaatuista yksinäisyyttä hän ei ollut ennen tuntenut. Se ei ollut masentumista. Mutta masennuskin odotti kynnyksellä, valmiina astumaan sisään ensimmäisestä kutsuvasta äänestä. Mutta toistaiseksi se pysyi kynnyksellä, ja tämä — tämä lyijypaino sydämellä, kahle, joka sitoi tarmon — tämä oli yksinäisyyttä, jommoista hän ei ollut ennen tuntenut. Miksi hän oli mennyt tapaamaan pientä konekirjoittajaa? Miksi hän ei ollut valinnut miestä, joka kuvittaa hänen kertomuksensa, tai jotakuta muuta toveria, joka on kaupungissa vuodet umpeensa eikä koskaan lähde maalle? Hän oli kaivannut naisellista seuraa. Miksi? Minkä vuoksi sen tarpeellisuus oli valjennut hänelle nyt juuri? Miksi hän oli kadehtinut Mr. Brownia, koska tämä sai puhella Mrs. Morrellin kanssa? Miksi hän oli ilostunut Mrs. Rowsen tulosta ja tullut yhä yksinäisemmäksi hänen lähdettyään? Minkä vuoksi hän oli aikonut lähteä maalle heidän kanssaan, iloiten ajatuksesta, että Lizzie laulaisi »Lemmi mua, niin mun on maailma»? Kysymykset risteilivät hänen päässään vastausta odottamatta, kunnes ne kärjistyivät kaikki musertavaan totuuteen: Jill! Kokonaisen viikon ajan he olivat tavanneet toisensa joka aamu, ei ainoastaan Kensington Gardensissa, vaan mitä ihmeellisimmissä paikoissa — vieläpä kerran Wrigglesworthilla, hämäräperäisessä ruokapaikassa Fetter Lanen varrella. Eikä Jill tietänyt, että he olivat silloin sangen lähellä hänen asuntoansa. Hän oli lukenut Jillille kertomuksiaan ja antanut hänelle kaksi julkaisemaansa kirjaa. Sitten he olivat keskustelleet vakavasti. Jill sanoi olevansa varma siitä, että John kävi suurta tulevaisuutta kohti. Ja onhan se aina lohduttavaa. Siis tämän aiheutti Jill. Ja koko pääsiäispäivän synkkyys ja yksinäisyys oli johtanut tähän. Selvä järki oli estänyt hänet ajattelemastakaan Jillin etsimistä tänä aamuna. Mutta sydämensä syvimmässä sopukassa hän oli kaivannut juuri Jilliä, tämän seuraa hän oli himoinnut ja luullut löytäneensä sen ensin Mrs. Rowsessa, sitten pienessä konekirjoittajassa. Suljettuaan huoneensa oven hän meni suoraan istumaan tuolille tulen ääreen. Mitä tämä tarkoitti? Mitä ihmettä tämä oikeastaan tarkoitti? Silloin tällöin hän oli kyllä rakastunut; mutta tämä ei ollut samaa. Tämä ei ollut rakastumista. Rakastuminen on äkillistä, nopeaa — se on leimaus, joka polttaa kaiken työhalun, rätisee hetkisen, hävittäen kaiken muun. Mutta tämä oli hidasta, hiipivää, jotakin kasvavaa, joka ei vaatinut äkillistä tyydytystä, vaan ihmeellisiä, sanoin sanomattomia asioita. Tähän tunteeseen eivät sopineet mitkään tavalliset määritelmät, joita hänkin oli tähän saakka käyttänyt. Hän oli ajatellut, että rakkaus löytää ilmaisunsa sen kaipauksen tyydyttämisessä, jolla se on alkanut, tai että se päättyy niinkuin hänen kertomuksensa onnettomasti. Sitten tämä ei voinut olla rakkautta. Tämä ei päättynyt tyydytyksellä eikä onnettomasti. Tämä oli loputonta. Tämänkö oppimista äiti oli tarkoittanut? Sitten, hänen istuessaan tulen ääressä ihmettelemässä näitä uusia löytämiään ajatuksia, kello soi taas. Se ei herättänyt vastakaikua tällä kertaa. Hän käänsi hitaasti päätään. Toista kertaa häntä ei petettäisi. Hän nousi rauhallisesti tuolistaan, käveli ikkunan luo, avasi sen hiljaa ja katsoi yhtä hiljaa ulos. Hän näki alhaalla naisen hatun — harmaata samettia, johon oli taitavasti punottu hiukan turkista — hatun, jonka hän tunsi ja jonka hän oli usein ennenkin nähnyt. Hän sulki ikkunan rauhallisesti ja lähti hätäilemättä vaeltamaan rappuja alas. Ennenkuin hän oli ehtinyt ovelle saakka, kello soi taas. Sitten hän avasi oven. Siellä oli nainen, jonka auttamiseksi turkki oli saanut maksaa kunniavelan. Nainen tuli arvelematta sisään, naurahtaen mielihyvästä tavatessaan hänet kotoa; kääntyi ja odotti, kunnes John oli sulkenut oven, ja sitten tarttui hänen käsivarteensa heidän noustessaan rappuja ylös. »Minä tulin arviolta», nainen sanoi. »Oletko iloinen nähdessäsi minut?» Tuli sekunnin paussi, ennenkuin John vastasi — paussi, joka naiselle merkitsee vastausta. »Kyllä», John sanoi, »minä olen hyvin iloinen». »Mitä puuhailit?» nainen kysyi nopeasti. »Olitko kirjoittamassa?» »En; en ollut. Koetin, mutta siitä ei tullut mitään.» »Sitten sinä odotat jotakin?» John katsahti häneen hymyillen, avasi huoneensa oven ja pyysi häntä astumaan sisään. »Ja kaikki tämä vain siksi, että en vastannut heti kysymykseesi, olenko iloinen sinut nähdessäni, vai kuinka?» John naurahti. Nainen istuutui kevyesti tavalliseen tuoliinsa. Hän alkoi vetää neuloja pois hatustaan, kuten nainen tekee tuntiessaan olevansa kotona. Kun hattu oli irti punertavasta hiuspaljoudesta, hän heitti sen pöydälle, pudisti päätään ja pyyhkäisi kiharat otsaltaan. Ja John seisoi vieressä hymyillen, ajatellen, kuinka pieninkin kysymyksen varjo saisi hatun lentämään takaisin punertavan tukan peitoksi, kuinka hattuneulat pistettäisiin taas paikoilleen ylpeästi, ja kuinka kiihkeä käsi tempaisi pöydältä pienen käsilaukun, valmiina loukkaantuneeseen lähtöön. John antoi hymyn haihtua ja uudisti kysymyksensä. »Niin», sanoi nainen. »Minä luulin, kun sinä et vastannut heti, ettet ollut erikoisen halukas näkemään minua.» »Ja jos minä nyt sanoisin, etten ollut erikoisen halukas, niin lähtisitkö heti?» Naisen kulmakarvat kohosivat, ja hän liikahti tuolissaan. Toinen käsi alkoi jo ojentua samettihattua kohti. »Niinkuin nuoli!» hän vastasi. John nyökkäsi. »Sitä minä ajattelinkin», sanoi John. Nainen nousi ylös nopeasti. »Jos tahdot minun lähtevän, niin miksi et sano suoraan?» John tarttui hänen olkapäihinsä ja painoi hänet hiljaa takaisin tuoliin. »Mutta minä en tahdo, että lähdet», hän vastasi. »Minulla on sinulle paljon puhuttavaa.» »Jos sinä alat puhua kehitysopista, niin — —» nainen aloitti. John nauroi. »Jotakin sinnepäin, todellakin», hän sanoi. Nainen huoahti alistuvasti, otti esiin savukelaatikon ja sytytti yhden, vetäen ensimmäisen sauhun syvälle — syvälle keuhkoihinsa. »Hyvä — aloita», hän sanoi. »Onko sinulla riittävästi savukkeita?» »Kyllä täksi päiväksi.» »Eikö eilen ollut?» »Ei, — äiti ja minä kaivelimme tuhasta esille kaikki paperossinpätkät, ja minulla oli juuri penny savukepaperin ostoa varten.» Hän nauroi. Tämä on kunniallista köyhyyttä. Hän ei tahtonut ottaa rahaa yhdeltäkään mieheltä. Sillä samoin kuin varakkuuden hyve tuottaa usein saituuden synnin, niin köyhyyden kirous usein saa esille itsekunnioituksen hyveen. Tässä maailmassa syntyy pahasta yhtä paljon hyvää kuin konsanaan hyvästä itsestään. Tämä on yksi niitä seikkoja, jotka tekevät synnin tarpeelliseksi. »No niin mitä sinulla on sanottavaa?», nainen jatkoi. »Anna tulla niin pian kuin mahdollista. Minä en kyllä ymmärrä siitä puoltakaan.» »Sinä ymmärrät sen kokonaan», John sanoi. »Sinä et luultavasti tunnusta sitä. Sinä et tunnusta omaa kunniallisuuttasi — etkä mahdollisesti minunkaan.» Nainen kiinnitti silmänsä Johniin. Hän puhui niin käsittämättömiä asioita. Todellakin, John oli sanansaivartelija. Hän tiesi sen — piti sitä selviönä — mutta mitä tämä oli tarkoittanut hänen kunniallisuudellaan? »Minä en varasta», sanoi nainen. »Mutta minä olen velkaa viisitoista puntaa ompelijattarelleni ja kolmetoista Derry Tomsille ja vielä kuusi jonnekin muuanne enkä luule koskaan kykeneväni niitä maksamaan. Sanotko sitä kunnialliseksi?» »En minä tarkoita sellaista kunniallisuutta. Se on kunniallisuutta, jonka taakse kunniaton mies kätkeytyy. Sinä maksaisit ne, jos minä antaisin sinulle rahoja maksamista varten, tai jos joku muu antaisi sinulle rahat, tai jos itse ansaitsisit ne. Sinä olit aikonut maksaa. Mahdollisesti arvelit voivasi maksaa ne, kun asiasi järjestyvät.» Nainen katsoi häneen ja nauroi. »Voi sinä vanha veitikka! Enpä usko, että sinulla on juuri kahta pennyä enempää taskussasi. Sinä et voisi antaa niitä minulle.» »Minulla on kaksi puntaa yhdeksän shillingiä», kertoi John. »Mutta pääasia on, että vaikka voisinkin antaa ne sinulle, niin sinä et ottaisi vastaan. Ja juuri siitä kunniallisuudesta minä puhun. Ojennusnuoran, tunnuslauseen kannalta, jonka mukaan arvioit elämäsi — se on kunniallisuutta; etkä sinä koskaan poikkea siitä. Ja, tavallaan, minun lippulauseeni on ollut melkein sama — tähän saakka.» »Tähän saakka?» nainen toisti sen hiukan epäluuloisesti. »Niin, tähän saakka. Minä ajattelin, että nämä asiat olivat kunniallisia — nyt minä olen muuttanut lippulauseeni ja pidän myöskin niitä erilaisina.» »Mitä sinä tarkoitat?» Naisen silmät katsoivat edelleen häneen, ja hän seisoi katsoen kiinteästi takaisin. »Sinähän et rakasta minua — ethän?» John sanoi äkkiä. Nainen piti pienen paussin, ennenkuin vastasi. »En», hän sanoi. »Enkä minä ole koskaan väittänyt rakastavani sinua?» »Et — koskaan.» »Ja nyt, yllättäisikö sinua, jos tässä olisi kysymys juuri sellaisesta?» »Oh — saattaa hyvinkin olla. Muutamat ihmiset teeskentelevät tietävänsä siitä kaiken. Minä ajattelen, että sinä olet ystävällisin ja parhain ihminen, mitä koskaan olen tavannut — se riittää minulle.» »Tahtoisitko mennä naimisiin kanssani?» kysyi John. »En — koskaan.» »Miksi et?» »Koska juuri naineet ihmiset tuntevat olevansa sidottuja, he näkevät toisensa eri valossa. Epäilys onnen pysyväisyydestä alkaa hiipiä väliin. Meidän laitamme on aivan toisin. Minä tulen katsomaan sinua, milloin hyvänsä haluat minun tulevan. Jollei tämä voi jatkua, niin ei kumpikaan saa haavaa; jos taas pysyy, niin antaa pysyä aikansa. Minä en halua sen loppuvan tänään — mutta huomenna saatan kohdata jonkun, josta pidän enemmän.» »Ja silloin sinä lähtisit?» »Tietysti täytyisi.» »No hyvä, olettakaamme, että tapaisit jonkun, jonka kanssa tuntisit voivasi yhdistyä pysyväisesti, jolta toivoisit löytäväsi sellaista, mikä jatkuu läpi vuosien ja kellonlyöntien, — haluaisitko silloin mennä naimisiin?» Nainen tuli aivan hänen luoksensa ja pani kätensä hänen olkapäillensä. »Sano vain suoraan», hän sanoi pehmeästi. »Toisen meistä oli ehdottomasti löydettävä se näinä päivinä. Toivoisin vain, että se olisin ollut minä. Voit kertoa minulle, kuka hän on. Aloita.» John kertoi hänelle. Tätä varten hän oli kaivannut naista — ensin äitiään, sitten Mrs. Rowsea, sitten pientä konekirjoittajatarta, sitten Jilliä itseään. Sillä mies voi kertoa vain naiselle tällaisista asioista — kukaan muu ei ymmärtäisi. Ja kun hän oli kuullut sen kaikki, hän katsoi Johnin silmiin hymyillen, vaikka kyynelet himmensivät hänen katseensa. »Sitten minä arvaan olevani kärpänen meripihkassa», hän sanoi. »Siitä ei tule puhdasta helmeä, ennenkuin minä olen poistunut. Sitähän sinä tarkoitat?» Ja ottaen Johnin pään käsiensä väliin hän suuteli tämän otsaa. »Sinä olet hupsu pieni poikanen», hän sanoi hymyillen vaivaisesti. Hän oli hieno lady, koska saattoi sanoa Johnia hupsuksi pikku poikaseksi — hän oli jalo nainen, koska osasi hymyillä eikä näyttänyt haavoittumistaan. John oli halunnut häntä omalla tavallaan, heidän tavallaan, samalla tapaa kuin millä hänkin oli kaivannut Johnia. Jokainen mies haluaa jotakin naista tällä tavalla, ja löytyy hyviä naisia, jotka suostuvat täyttämään tämän tarpeen, yhtä hyvin kuin huonoja naisia, jotka kavahtavat sitä. Ja nyt, John ei tarvinnut häntä enää. Hänen oli tunnossaan taivutettava päänsä jollekin, jota hän ei voinut ymmärtää, jollekin, jota hän ei voinut täyttää. John rakasti. Ja he olivat välttäneet sen niin helposti». »Aiotteko mennä naimisiin?» hän kysyi. Hän halusi oikeastaan kipeästi saada kysyä, minkä näköinen tuo toinen oli. John kohautti olkapäitään. »Etkö tiedä»? »En. En tiedä.» »Rakastaako hän sinua?» »En saata sanoa.» »Etkö ole kysynyt häneltä?» »En, emme ole puhuneet siitä sanaakaan.» Hän hymyili. »Miksi sitten lähetät minut tieheni?» »Koska — minä tunnen itseni. Tulee aika — minä en tietänyt sitä — jolloin sinä tiedät — aika jolloin sinä et löydä anteeksiantoa vetoamalla inhimilliseen heikkouteen — jolloin et haluakaan tarjota anteeksiantoa — jolloin ei tarjoudu muuta kuin yksi tie, se jonka minä olen juuri valinnut. Minä olen sanansaivartelija, totta kyllä. Sinähän olet sanonut minua siksi, ennen. Sinulle minä olen saivartelija — monille muille samoin. Mutta jossakin epäselvän pääni sopukassa minulla on ihanne — niinkuin kaikilla muillakin — niinkuin sinullakin. Mutta nyt minä olen löytänyt keinon saadakseni sen ilmi. Sinä sanot, että minä olen rakastunut — kaikki sanovat sitä sillä nimellä. Minä sanoisin mieluummin: minä rakastan — joka on aivan eri asia. Ihmiset rakastuvat ja kylmenevät taas kuin intiankautsukkipallot, jotka hyppivät vesisäteen latvassa. Mutta tämän täytyy olla pysyvää, ja vain kerran tai kaksi saattaa elämässään löytää mahdollisuudet sen ilmenemiseen. Mutta se on olemassa koko ajan; ja joskus se on tummatukkainen nainen ja toisinaan taas kultatukkainen — mutta tunne, sydän on sama. Se on sama rakkaus — rakkaus hyvään — rakkaus kauniiseen — rakkaus siihen, joka on läpeensä puhdasta. Ja kun sinä kohtaat sen, niin sinä uhraat sille kaiken. Ja jollet kohtaa sitä, niin tulet ajamaan sitä takaa koko elämäsi ajan — jollet kadota sydäntäsi tai luonnettasi tai hävitä luonteenlujuuttasi — silloin tuo ihmeellinen johtotähti sammuu. Se häipyy näkyvistäsi häipymistään, kunnes rupeat tavoittelemaan tuota toista — kuten sinä nimität sitä — rakastumista.» »Luuletko, että meillä kaikilla on tämä ihanne?» nainen kysyi. »Kyllä, joka ainoalla meistä.» Nainen kohautti olkapäitään. »Sitten minä kai olen kadottanut sen?» »Ei, en usko sitä. Näin silmissäsi kyyneliä nyt juuri.» XVIII. YSTÄVYYDEN SINETTI. John osti aition oopperanäytäntöön. Hyvin järkevä temppu, kun on jo velkaa kaksi neljännestä kolmenkymmenen punnan suuruisesta vuotuiskorostaan. Aition varaaminen koko vuodeksi on tarpeetonta, tuomittavaa ylellisyyttä, sillä siitä ei ole hyötyä teille itsellenne vaan ystävillenne. Kun John otti aition kolmannelta riviltä, niin se merkitsi hänelle voin ja leivän, päivällisen ja teen kiinnittämistä tuohon pieneen paperisuikaleeseen. Lipunmyyjä sitä ei kylläkään tietänyt, hän luuli kysymyksen olevan kolmesta guineasta. Hän otti rahat huolimattomasti kouraansa ajattelematta, että se voisi olla jotakin muuta kuin kuningaskunnan rahaa. Kukapa saattaisikaan tulla Covent Gardenin lippumyymälään tarjoamaan voita ja leipää, saadakseen sillä lipun kolmannen rivin aitioon? Mutta lipunmyyjät eivät ole herkkiä huomaamaan, sillä koko joukko ihmisiä tekee juuri sillä tavalla. Juuri Johnin takana oli vanha rouva, joka työnsi luukusta sisään kaikki lämpimät kevät-alusvaatteensa ja pienen kauniin pitsihilkan, joka olisi näyttänyt kovasti herttaiselta hänen valkoisessa päässään saapuvina kesäiltoina. »Minä haluan permantopaikan tiistai-illaksi», hän sanoi. Ja samalla tajuamattomalla ja tylsällä tavalla lipunmyyjä vähääkään hämmästymättä pyyhkäisi kämmenellään kaikki lämpimät alusvaatteet ja pienen pitsihilkan sanomatta sanaakaan. Mutta varjelkoon, kuinka hän olisi loukkaantunut kuullessaan, että hän oli aivan yksinkertaisesti toisen luokan alusvaatteiden välittäjä! Häntä ei olisi paljoa lepyttänyt tieto, ettei alusvaatteita oltu koskaan pidetty, ettei niitä itse asiassa oltu ostettukaan. Tällä tavalla juuri hän otti Johnin voin ja leivän ja antoi hänelle sijaan kolmannen rivin aition. Sinä iltana esitettiin _La Bohème_. Samana iltana Jill oli menossa tanssiaisiin, suojelijanaan eräs naimisissa oleva koulutoverinsa — Mrs. Crossthwaite. Ja Mrs. Crossthwaite tiesi kaiken; ei siksi, että sitä olisi hänelle kerrottu. Se ei ole tapana naisten kesken. Ne kertovat toisilleen mitä ovat haluavinaan toisen uskovan — ja kuitenkin kumpikin on kaikesta selvillä. Kyseessä oli kutsu tanssiaisiin — muuten kyllä aivan hyväksyttäviin. Mrs. Dealtry ei voinut saapua niihin, sillä hänellä oli päivälliskutsut. Jill ehdotti Mrs. Crossthwaitea suojelijakseen ja meni hänen luokseen teelle, tavattuaan ensin aamulla Johnin. Ensin hän jutteli tanssiaisista. Mrs. Crossthwaite oli ihastunut. Hän oli tanssinut intohimoisesti sydämessään sitten naimisiinmenonsa — mutta vain sydämessään, ja naisen sydän on sentään liian mahdoton tanssilattiaksi. Sellainen tanssi väsyttää sydämen, mutta ei jalkoja. Saatuaan hänen suostumuksensa — helppo tehtävä, kesti viisi minuuttia — Jill alkoi varovan vaatimattomasti haastella erään John Grey -nimisen kirjailijan teoksista. Mrs. Crossthwaite oli lukenut yhden hänen kirjoistaan ja arveli sen olevan huomattavasti keskitason yläpuolella, mutta se oli ollut hirveän surullinen. Hän ei pitänyt surullisista kirjoista. Elämässä on niin paljon murheellista ilmankin j.n.e. Tästä Jill johti puheen naisille ominaisella kätevyydellä Johnin persoonaan ja heidän tuttavuuteensa. Ah, se oli hirveän vaikea tehtävä, sillä koulutoveri, joka on mennyt naimisiin, on tykkänään eri ihminen kuin se tytönheilakka, joka oli valmis kiipeämään alas räystäskourua pitkin salaiseen kohtaukseen. Ja alhaalla odotti vaaleakiharainen poika lakki uljaasti niskassa, sama, joka oli piilottanut kirjeen rukouskirjaan hautajaismenojen kohdalle. Avioliitto ryöstää tavallisesti koulutoverilta rohkeuden; sillä vaikk'ei hän koskaan kiivennytkään kourua alas, hän soisi kuitenkin mielellään teidän luulevan, että se oli tapahtumaisillaan. Hänellä oli jo toinen jalka ikkunalaudalla, mutta juuri samassa kuului opettajattaren ääni käytävästä. Ja hän menettää toisinaan rohkeutensa naimisiin mentyään. Niin että Jillin täytyi edetä varovaisesti. He puhuivat enemmän hänen kirjoistaan. Hän oli hyvin mielenkiintoinen. Hänen mielipiteensä olivat itsenäisiä. Oli todellakin hirveän sääli, ettei hän tahtonut sanoa olinpaikkaansa, mutta Mrs. Crossthwaite ei näyttänyt välittävän siitä. Aluksi hän oli ilmaissut hyväksymisensä Mrs. Dealtryn toimenpiteiden johdosta; mutta sitten — John oli Marttyyriklubin jäsen, ja Mr. Crossthwaiten paras ystävä oli myöskin saman klubin jäsen, ja Mr. Crossthwaiten paras ystävä oli tietysti melkein yhtä ihmeteltävä persoonallisuus kuin Mr. Crossthwaite itse. Niin että mitä oli oikeastaan väliä sillä, missä hän asui? Miehen asema on hänen klubinsa. Mrs. Crossthwaite selitti, ettei hän ollut ollenkaan utelias Johnin asuinpaikkaan nähden. Sitten, Jill ei ollut koskaan nähnyt _Bohèmea_. Hänen vanhempansa eivät olleet musikaalisia. He vihasivat sitä. Hän taas rakasti sitä. Tämä oli nyt hänen elämänsä suuri tilaisuus. John toisi hänet tietysti takaisin tanssiaisiin, eikä kenenkään tarvitsisi tietää hänen poissaolostaan. Ja oopperan väliajoilla he puhuisivat hänen teoksistaan. Muusta he eivät koskaan puhuneetkaan. Hän tunsi Johnin kunnianhimon, hänen kaikki toiveensa. Kerran tai pari John oli hyväksynyt hänen neuvonsa, vaikk'ei hän todellakaan ymmärtänyt mitään. Hän oli vain tuntenut niin; mutta John oli tuntenut silloin samalla tavalla, ja muutos oli tehty. Hän sanoi, että Jill auttoi häntä, ja se olikin ainoa seikka heidän välillään. Tärkein asianhaara oli, ettei Jill ollut koskaan nähnyt _Bohèmea_ eikä tulisi koskaan näkemäänkään, jos hän nyt kieltäytyisi tästä tilaisuudesta. Kaikki nämä eri kohdat Jill esitti hiljaisella, voittavan suostuttelevalla tavalla — yksinkertaisesti ja rehellisesti; mutta pääasiallisin syy, jonka vuoksi Mrs. Crossthwaite suostui ottamaan osaa tähän salaliittoon oli se, ettei hän uskonut Jillin puheesta yhtään sanaa. Niin saatiin siis asia, järjestetyksi. Tanssiaishuoneiston eteishallissa John virallisesti esiteltiin »esiliinalle», ennenkuin hän kuljetti tämän aarteen pois. Sitten he astuivat vaunuihin. »Oopperaan», sanoi John huolettomasti, niinkuin hän olisi ajanut sinne jokseenkin joka ilta koko elämänsä ajan; sillä kun olette vaihtanut leipänne ja voinne ooppera-aitioon, niin nälkä saa teidät puhumaan sillä äänellä. Tämäkin on ilo, jonka menetätte tilatessanne aition koko vuodeksi. Ja kun he olivat joutuneet liikenteen pyörteeseen — tuohon toistensa sivuuttamiseen, joka on kuin kuva elämän virrasta — ja kun hänen sydämensä oli lakannut lyömästä hieman vähemmän — kuin pelästyneen leivosen siivet häkkinsä ikkunoita vasten — Jill katkaisi hiljaisuuden. »Mitä Mrs. Crossthwaite sanoi teille, kun minä menin hakemaan kappaani?» hän kysyi. »Hän oli niin ystävällinen, että pyysi minua käymään tervehtimässä heitä.» »Ah! — Olen iloinen siitä! Sanoiko hän muutakin?' »Hän kysyi, asunko minä Lontoossa ympäri vuoden. Minä sanoin asuvani — paitsi yhtä kuukautta, jolloin matkustan aina Venetsiaan. Sitten hän kysyi, missä osassa Lontoota minä asun.» »Kysyikö hän?» »Kyllä.» Jill oli vaiti muutamia hetkiä. Naisen elämässä on aina mielenkiintoinen hetki, jolloin saa tietää jotakin omasta sukupuolestaan. »Ja mitä te vastasitte?» hän kysyi. John nauroi. Hän arveli selviytyneensä siitä aika ovelasti. »Oo — minä sain huoneiston», hän oli sanonut, »juuri St-Paulin ja Strandin väliltä». Joka saattaa olla vaikka Inner Temple, jos te ajattelette asiaa ystävällisellä mielellä. Hän kertoi vastauksensa Jillille, ja tämä hymyili. »Ja onko se St Paulin ja Strandin välillä?» hän kysyi. »Summittain sanoen — kyllä — mutta hyvin summittain sanoen.» Jill oli taas hiljaa. Olikohan siihen syynä todellakin hänen köyhyytensä — tai ettei hänellä ainakaan ollut niin paljoa, että olisi voinut asua hyvämaineisessa kaupunginosassa? Tätäköhän hän mahtoi olla rukoilemassa Pyhältä Josefilta kahdeksantenatoista päivänä maaliskuuta? Mutta hän oli Marttyyriklubin jäsen ja nyt hän oli tilannut aition Covent Gardenista. Hän vilkaisi nopeasti Johnin kasvoihin. Tässä oli enemmän salaperäisyyttä kuin mitä hänen tiedonhalunsa saattoi oikeastaan sietää. »Muistatteko, mitä sanoitte minulle kerran», hän aloitti, »naisesta, jolla on ymmärtämyksen lahja?» »Kyllä; ensimmäisenä päivänä tavatessamme toisemme Kensington Gardensissa.» »Hyvä; pidättekö minua ehdottomasti lahjattomana tässä suhteessa?» John tutki tarkkaan hänen silmiään. Muistikohan Jill kaiken, mitä hän oli sanonut naisesta, jolle Jumala on suonut hyvän ymmärtämyksen lahjan? Tajuksiko Jill myönnytyksen sisältämän tunnustuksen — sillä hän uskoi Jillin omaavan tuon lahjan? Jill oli nuori kylläkin — tyttönen, lapsi, vauva — juuri kaksikymmentäyksi-vuotias. Mutta ymmärtämys on Luojan lahja eikä riipu kokemuksesta. Se on lahja samoinkuin nerous ja juuri samanluonteinen. Ehdoton yksinkertaisuus on sen lähde, ja mukanaan se tuo palkkana sydämen nuoruuden, joka ei riipu vuosista. Kokemus näyttää teille, että maailma on täynnä pahaa — ajatusten ja tekojen syntejä. Mutta jos teillä on jumalallinen ymmärtämyksen lahja, niin teidän lapsensydämenne kykenee näkemään hyvää kaikessa. Sellaista kohtaan ei voi olla salaisuuksia eikä tekojaan voi piilottaa; sillä ei kukaan tahdo tehdä pahaa, mutta se kasvaa hänen sisäistä tahtoansa voimakkaammaksi. Ja tätä eivät monet ymmärrä, niin että tunnustus jää useimmiten tekemättä. Ja jos John tunnustaisi, että hänellä oli tuo lahja, niin täytyisi hänen kertoa myöskin kaikki, mitä oli oppinut pääsiäissunnuntaina. Kysyikö Jill mahdollisesti siitä syystä? Halusiko hän tietää? Omalla tavallaan John oli aikonut kertoa hänelle, mutta ei tällä tavalla. Ja siksi hän etsi Jillin silmiä, mutta sai etsiä turhaan. »Miksi sitä kysytte?» hän sanoi lopulta. »Siksi — jos luulette minulla olevan ensinkään ymmärtämystä, ettekö luule minun käsittävän, vaikka sanoisitte asuvanne —» hän ei osannut ajatella kyllin köyhää asuinpaikkaa; tuskinpa hän tiesikään sellaista. »Bedford-puistossa?» ehdotti John. »No, — vaikka — Bedford-puistossa.» »Te haluatte siis tietää, missä minä asun?» »Kyllä.» »Miksi?» Jill katsoi häneen aivan kirkkaasti. »No hyvä — ylpeyttä, luullakseni. Me olemme hyviä ystäviä, ainakin toivon sitä. Minusta tuntuu, että voisin kertoa teille mitä hyvänsä, ja luullakseni olen hiukan loukkaantunut, koska ette kerro. Teillä on varmasti pätevät syynne, miksi ette kerro vanhemmilleni, mutta se ei ole estänyt minua pitämästä teitä ystävänäni vastoin heidän toivomuksiaan. Minä myönnän, etteivät he ymmärtäisi. Mutta enköhän minä voisi. Olen varma siitä että voisin.» Hänen valkohansikkainen kätensä lepäsi vaunun ovea vasten hänen edessään. John katsoi sitä hetkisen ja sitten, sydän sykkien pelosta, ilosta, yllätyksestä — tuhansista liikutuksista, jotka virtasivat yhteen, hän otti sen omaan käteensä ja puristaen kunnioittavasti antoi sen taas pudota. »Tiedän, että voitte», hän vastasi syvään henkäisten. Ja sitten hän kertoi. Muistiko Jill Wrigglesworthin? Unohtaisiko hän sitä koskaan? Korkeaselkäiset tuolit, papukaija häkissään keskellä huonetta, sahajauhot lattialla! Ja kukapa voisi unohtaa nimen Wrigglesworth? Muistiko hän pienen vihanneskaupan, jonka John oli näyttänyt hänelle, ja kuinka hän oli sanonut haluavansa yhtä sellaista rusoposkista omenaa, joita oli ladottu ikkunaan? Mutta John oli vastannut välttelevästi, osoittamatta lainkaan halua sen hänelle lahjoittamiseen? Kyllä, hän muisti. No, niin — sen vuoksi, että hän asui juuri tuon vihanneskaupan yläpuolella Fetter Lanella — kaupan kohdalla olevat kaksi ikkunaa olivat hänen. Jonkin aikaa Jill tuijotti häneen hämmästyneenä; sitten hän kiinnitti katseensa ulkopuoliseen liikenteeseen. Hänen mielessään risteilivät ne uudet kiihdyttävät kokemukset, joita hän oli tuntenut ollessaan Johnin vieraana lunchilla. Salaperäisyys, uutuus, ummehtunut pieni ravintola, kaikki tuo oli näyttänyt silloin äärettömän romantilliselta. Pöytäliina ei ollut moitteettoman puhdas, mutta korkeaselkäiset tuolit olivat olleet siellä lähes kaksi vuosisataa. Tarjoilija oli tuttavallinen; mutta John selitti hänelle, että se kuului asiaan eikä siitä maksanut loukkaantua enemmän kuin papukaijankaan huomautuksista. Kaikki ne yhteensä muodostivat Wrigglesworthin; ja hän oli hyväksynyt kaiken Romaaniin kuuluvana. Mutta asua siellä! Hän muisti äkkiä, minkälaiset ihmiset olivat kulkeneet siellä sisään ja ulos ovista; sitten hän taas käänsi katseensa Johniin. »Te olette siis hyvin köyhä?» hän virkkoi hiljaa. »Jos tarkoitatte, ettei minulla ole paljon rahaa», John sanoi. »Niin.» »Sitten köyhä on oikea sana.» Hän istui ja vartosi hiljaisuudessa. Jill ajatteli kiinteästi. John voi seurata hänen ajatuksiaan silmistä, samoinkuin näkee pilven varjojen liukuvan veden halki. Juuri nyt hän vaistosi Jillin ymmärtävän huolimatta kaikista istutetuista, perinnäisistä mielipiteistä. Mutta hän odotti Jillin puhuvan ensiksi. Hetki oli tämän. Hän uskoi Jillin saavan siitä esille parhaan mahdollisen. »Miksi ette pyytänyt minua mukaanne katsomaan huoneitanne, kun olimme syöneet Wrigglesworthilla?» kysyi Jill äkkiä — ja Johnkin, joka odotti yksinkertaisuutta ja toivoi ymmärrystä, meni hämilleen. »Pyytää teitä sinne? Noihin huoneisiin? Pienen vihanneskaupan yläpuolelle? Ylös noita matottomia portaita?» Ja samassa he huomasivat olevansa oopperatalon portaitten edustalla; seuraavassa hetkessä ihmistungoksessa eteisessä; sitten ahtaan käytävän kautta kolmannen rivin etuaitiossa. Vahtimestari avasi oven. He astuivat sisään kuin lapset, joiden on sallittu tulla salonkiin päivällisen jälkeen. Ja kaikki oli hyvin ihmeellistä, säkenöivä valopilvi ja ihmismeri heidän alapuolellaan. Oli todellista romaania tulla päästetyksi pieneen aitioon seinän vieressä, — pieneen aitioon, joka sulki heidät syliinsä niin turvallisesti ja erotti heidät penikulmien päähän ympäröivistä ihmisistä. Jillin sydän leiskui odotuksesta ja pelosta, sillä olihan tämä kiellettyä hedelmää. Ensimmäisinä kymmenenä minuuttina hän tuskin olisi hämmästynyt, jos aition ovi heidän takanaan olisi avautunut ja äiti ilmestynyt siinä vihan ja oikeuden peloittavassa hahmossa. Muutamat asiat tuntuvat liian suloisilta ollakseen totta. Siitä hetkestä kun esirippu nousi paljastaen noiden neljän huolettoman boheemin elämän, hetkenä jolloin se laski Rudolfon ja Mimin lähdettyä kahvilaan, nämä kaksi istuivat aitiossaan kuin hiiret häkissä, liikuttamatta sormeakaan ja räpyttämättä silmiään. Vain Johnin sieraimet värähtelivät, ja Jillin kurkku nielaisi kerran, pari. Vihdoin väliverho laski, hetkisen hiljaisuuden seurasi ja kättentaputuksen myrsky hajoitti hiljaisuuden tuhansiksi pieniksi kappaleiksi. Musiikki on rohdos, viekas juoma, joka juodaan tietämättä, kuinka voimakas vaikutus sillä on verenkiertoon. Muutamiin se vaikuttaa harmittomasti, miellyttävästi, kulkien suonistossa kuin suihku kylmää lähdevettä. Toisille se on viiniä, kuohuvaa ja suloista, tuoden näkyjä mieleen ja hypittäen sydäntä, petkuttaen miesten huulet rakkauteen ja naisten silmät alistumiseen. Toisille taas se on huumausaine, tuoden mukanaan mitä villeimpiä ja mahdottomimpia unia. Sillä aikaa kuin käsienpauke vielä väreili läpi salongin ja väliverho aukeni yhä uudelleen, John pisti kätensä taskuun, otti sieltä jotakin nopeasti, ja kun Jill kääntyi väliverhon lopullisen sulkeutumisen jälkeen, huomasi hän äkkiä edessään samettisella aition kaiteella pienen kupariukon. Tällä oli toinen käsi nostettu ylväästi lanteille ja toinen tarjoutui aivankuin puristamaan hänen kättänsä. Hämmästys ja kysymykset täyttivät hänen silmänsä. Hän katsoi Johniin. Hän katsoi pieneen kupariukkoon ja kupariukko katsoi takaisin häneen. Tämä ei luultavastikaan nostanut hattuaan; mutta nähtävästi hän oli juuri tehnyt sen. »Tekö tämän pistitte tänne?» Jill kysyi. John nyökkäsi. Jill otti sen käteensä, ja heti kun hänen sormensa koskettivat ukkoa, sen ylhäisyyden lumous oli tiessään. »Mikä hän on? Mistä John oli saanut sen? Mitä hän mahtanee tarkoittaa?» Kysymykset satelivat peräkkäin. »Se on minun pieni kupariukkoni», John sanoi. »Hän on toista sataa vuotta vanha vekkuli.» Ja hän kertoi Jillille koko historian. Hänen päästyään loppuun väliverho nousi taas — oltiin kahvila Momuksen ulkopuolella keskellä lasten melua ja ihmisjoukon naurua — sellaista elämää, jota ainoastaan Thamesin eteläpuolella oleva kaupunki saattaa tuntea tai ymmärtää. Koko näytöksen ajan pieni kupariukko seisoi uljaasti Jillin edessä kaiteella. Väliajalla hän kääntyi taas Johniin. »Ettekö tunne itseänne aina hyvin kurjaksi, kun teidän on — erottava hänestä?» hän kysyi. »Hyvin. Hän tuleekin takaisin niin pian kuin mahdollista. Mutta minä olen tehnyt päätöksen.» »Minkä?» »Minä aion tallettaa hänet loukkauksien saavuttamattomiin. Hänen ei tarvitse vaeltaa enää koskaan lunastamattomuuden kappeliin.» »Mitä te sitten aiotte tehdä?» »Antaa hänet teille. Te olette ainoa tuntemani ihminen, jolla on kyky ymmärtää köyhyyttä.» »Minulle?» Vaistomaisesti Jillin sormet takertuivat ukon ympäri. »Minulle?» hän toisti. John hymyili ja kumarsi. »Hän sinetöi meidän ystävyytemme», hän sanoi. Tällä tavalla hän kertoi Jillille huomanneensa, että tämä ymmärsi. Lahjan täydellinen järjettömyys — mitätön kuparikuvio, joka oli maksanut seitsemän shillingiä ja ostettu takaisin kuudella lukemattomia kertoja — se ei merkinnyt mitään. Kaikki tässä maailmassa on järjetöntä, kun arvostelee sitä ulkonaisten merkkiensä mukaan. Sisäinen merkitys vasta antaa kuolleille kappaleille, kuten kruunulle ja vihkisormukselle arvonsa. Sillä tavoin nämä kaksi järjetöntä lasta leikkivät lasten maailmassa — kolmannen rivin aitiossa. Jill tunsi kirkkaasti, mitä lahjaa pienen kupariukon täytyi tarkoittaa — _chevalier d'honneur'in_. John olisi saanut vannoa tuhansia kertoja, että hän tunsi Jillin myötätunnon ja ymmärtämyksen suuren voiman, mutta sellainen on nyt lapsen luonto, että hän ymmärsi tämän pienen kuparisymbolin kautta paljon selvemmin »ystävyys» -sanan merkityksen. »Tahdotteko ottaa sen?» kysyi John hiljaa. Jill katsoi vakavasti häneen. »Yhdellä ehdolla.» »Ja se on?» »Että jos lakkaamme olemasta ystäviä, niin se on palautettava teille.» XIX. TUO MR. CHESTERTON. Johnille oli aika ponnistus saada kokoon Venetsian matkaan tarvittavat seitsemäntoista puntaa heinäkuuhun tultaessa. Mutta suurempi ponnistus oli koottuaan ne kävellä muutamat päivät ennen lähtöään pitkin katuja — ja olla niitä tuhlaamatta. Sillä raha on vettä sellaiselle, jolla sitä ei ole, ja se valuu sitkeimmänkin siannahkakukkaron läpi, tulee taskuun ja kerran sinne päästyään on seulassa, jonka avarat silmut eivät pidätä mitään. Näinä muutamina päivinä ennen jokavuotista matkaansa John aina juoksi suoraan päin esineisiin, joita mieluimmin olisi halunnut ostaa. Kauppiailla oli paha tapa asettaa viettelevimmät tavaransa ikkunoiden huomattavimmille paikoille. Ja itse asiassa kaikki tuntui olevan huokeampaa heinäkuussa. Ja seitsemäntoista puntaa tuntui olevan niin ääretön summa, ettei kolmekymmentä shillingiä voinut tehdä siihen kerrassaan minkäänlaista lovea. Mutta John oli kokemuksesta oppinut, että jos ottaa kolmekymmentä shillingiä seitsemästätoista punnasta, jää jäljelle viisitoista puntaa kymmenen, epätasainen luku, joka vaatii tuon kymmenen shillingin tuhlaamista tasoitukseksi. Sitten tuo jäänyt viisitoista puntaa on vielä yhtä ääretön, ja toimitus alkaa taas alusta, kunnes jäljellä on vain osa alkuperäisestä omaisuudesta. Viisitoista puntaa seteleissä lompakossaan ja kaksi kullassa taskussaan John huomasi katselevansa erästä Payne and Welcomen ikkunaa, jossa pieni tyylipuhdas nankinilainen kerma-astia komeili, yrittäen vangita juuri sellaisen huomion puoleensa, joka olisi tahtonut päästä ohitse. Tänään iltapäivällä Jill oli tulossa teelle — hänen ensimmäinen vieraskäyntinsä Fetter Lanella, ja sen aiheutti, Johnin ajatuksen mukaan, hänen kohta tapahtuva poislähtönsä. Ja tämä pieni kerma-astia pyrki myöskin mukaan. Hän seisoi pitkän aikaa katsellen sitä. Se ei maksaisi varmaankaan enempää kuin viisitoista shillingiä — joka sekin tosin oli liian paljon. Mutta viisitoista shillingiä ei tuntuisi ensinkään niin huikaisevassa rahasummassa kuin seitsemäntoista puntaa. Ääni kuiskutteli näin hänen korvaansa, hänen takanaan — juuri olkapään ylitse. »Sinä haluat kerma-astiaa», sanoi ääni, »ja tuo on niin kauniin sininen. Se sopii suurenmoisesti yhteen teekannun ja pienten sinivalkoisten kuppien kanssa. Ota se, mies! Ota se!» Ja se muistutti hänelle naljaillen, nauraen ovelasti poika-aikojen viisastelusta: »Makeiset ovat syötäväksi, rahat tuhlattavaksi.» Äkkiä tullen ratkaisuun hän käveli sisään; mutta ei myyntipuolen ovesta. Hän marssi lunastamattomuuden kappelin rippituoliin. Siellä hän otti esille kolme viidenpunnan seteliänsä ja kaksi kultarahaansa laskien ne apulaisen eteen. »Minä haluaisin näistä kymmenen shillingiä», hän lausui. Siellä alettiin jo olla tottuneita Johnin omituisuuksiin, mutta näin hulluksi he eivät olleet koskaan luulleet häntä. »Mitä ihmettä, siinähän on seitsemäntoista puntaa» sanoi mies. »Oikeaan osattu», sanoi John. »Laskin ne itsekin. Saanko niistä kymmenen shillingiä?» Kymmenen shillingiä riittäisi hänen ruokaansa viikon ajaksi. Hän purjehti taas ulos puodista kymmenen shillingiä taskussa ja seitsemäntoista puntaa varmassa tallessa ylipapilla. Muuan mies oli hänelle velkaa neljätoista shillingiä, ja kun tuli aika lähteä Venetsiaan, niin hän ehkä luovuttaisi nämä puuttuvat kymmenen lainana. Sellainen lainaa teille mielellään kymmenen shillingiä, joka on jo ennestään velkaa neljätoista; mutta velan takaisinmaksamiseen hänellä ei ole minkäänlaista halua. Tultuaan kadulle John ei katsonutkaan kerma-astiaan päin, vaan piti päänsä jäykkänä. Hän oli tehnyt kerma-astialle kepposen, aika ilkeän. Siinä ei ollut todellakaan mitään ylpeilemistä. Kun hän saapui takaisin numeroon 39, oli siellä eräs mies odottamassa oven ulkopuolella, puettuna vaaleanruskeaan, tuleentuvan rukiin väriseen pukuun. Hänellä oli loistavan punainen silkkikravatti ja siinä neula — helmillä koristettu hevosenkenkä. Hänen kasvonsa olivat lihavat, pyöreät ja juhlalliset — sitä lajia juhlallisuutta, joka saa teidät nauramaan. John tuli hyvälle tuulelle heti hänet nähdessään, unohtipa nankinilaisen kerma-astiankin. Joku oli jättänyt katuoven auki ja sillä tavoin mies oli päässyt sisään. »Kuka te olette?» John kysyi. »Jaha — nimeni on Chesterton, sir, Arthur Chesterton.» John aukaisi ovensa lapsen viattomuudella, ja mies, seurasi sisälle huoneeseen aivan hänen kantapäillään. »Ja mitä te haluatte?» John tiedusteli. Mr. Chesterton ojensi hänelle paperin. John luki sen. »Vai niin — todellakin — kahden neljänneksen vuokra. Maksetaan», hän sanoi kevyesti. »Minulle tulee rahaa ensi kuussa.» Mr. Chesterton yskäsi kouraansa. »Sen täytyy tapahtua nyt», hän sanoi tyynesti. »Se tahtoo sanoa — minun täytyy jäädä odottamaan, kunnes olen saanut sen.» Ulosottomies! Ja Jill oli tulossa teelle! Puolen tunnin kuluttua hän olisi täällä! Hän tiesi Johnin köyhäksi; hän kuvitteli Fetter Lanea pöyristyttäväksi seuduksi; mutta millään mielikuvituksella hän ei voisi sulattaa tätä. Oli ainoastaan yksi keino: selittää kaikki. Hänen luokseen oli tulossa eräs lady nyt iltapäiväteelle — lady, hieno nainen — ymmärsikö hän? Joka tapauksessa, mies nyökkäsi. No niin — oli suorastaan mahdotonta, että lady löytäisi hänet täältä — ulosottomies! Eihän ollut tietystikään hänen syynsä, että hän oli ulosottomies, mutta hänen piti huomata, kuinka mahdoton tilanne oli. Pikkumies nyökkäsi taas. No niin, eikö hän tahtoisi mennä tiehensä; vain lyhyeksi aikaa, kunnes he olivat juoneet teensä. Hän voisi palata sitten, John lupasi päästää hänet sisään. Hän tiesi, että niin pian kuin ulosottomies oli huoneiston ulkopuolella, tämä olisi voimaton; mutta tämä oli kunnia-asia. Kunniasanallaan hän lupasi päästää hänet sisään taas. Mr. Chesterton iski silmää. »Väliin», hän virkkoi rauhallisesti, — »väliin ne kertovat minulle, että heidän isänsä on tulossa — sitten taas, jos se on nainen, hän sanoo, että mies tulee minuutin perästä ja että mies on hirveän pahalla päällä ja valmis tekemään vaarallisia tekoja. Ja väliin se on tyttö, jota he rakastavat — aivan kuin tekin.» »Mutta minä vannon, että se on totta!» John huusi villisti. Mr. Chesterton hymyili. »Eikö olisi parempi maksaa rahat kuin vannoa?» hän sanoi. »Vain viisitoista puntaa. Väliin ne pääsevät minusta sillä tapaa — ja se onkin ainoa tehokas tapa. Minä olen nyt sisäpuolella. Jos minä olisin ulkopuolella, niin te voisitte pistää ovenne lukkoon ja näyttää minulle pitkää nenää ikkunasta. Voi luoja! Kerrankin olen saanut sanoa tätä ihmisille — ja ne eivät huomaa sen totuutta — ei kukaan.» John tunsi ihmeellistä ymmärtämystä heidän tylsyyteensä nähden. »Te ette siis halua mennä?» hän kysyi. Mr. Chesterton pudisti päätään, hyvin kärsivällisesti. »Eikö teitä ole koskaan heitetty ulos kadulle?» kysyi John. Mies oli niin pieni, että tämän ajatuksen täytyi heti tulla useimpien mieleen. Hän hymyili herttaisesti. »Kyllä — tekeehän ne väliin niinkin. Vapauden menettäminen kahdeksi kuukaudeksi väkivallasta, tiedättehän. Minä puolestani en siitä oikein pitäisi. Mieluummin ottaisin väkivallan vastaan, se on ohi pikemmin.» Elämässä on muutamia murhenäytelmiä, jolloin te tulette melodraamallisiksi, jollette osaa oikeaan aikaan nauraa — ja se on anteeksiantamaton synti. John pelasti tilanteen viime hetkessä. Hän istuutui nojatuoliin ja nauroi ääneen. »Ja kunnes olen maksanut rahat, minun täytyy majoittaa teidät», hän sanoi. »Missä aiotte nukkua? Minulla on vain oma makuuhuoneeni tämän vieressä ja välikkö, jossa ei ole muuta kuin hiilikaappi.» Mr. Chesterton tutustui ympäristöönsä. »Tuo seinäpenkki näyttää mukavalta», hän sanoi. »Olen nukkunut pahemmissakin paikoissa.» Hän käveli huoneen poikki ja koetteli sen kimmoisuutta nyrkillään. »Mutta täällä ei ole kyllä paljon tilaa. Pelkään olevani hiukan tiellä.» »Hyvä luoja!» John purskahti taas. »Tänä iltana ainakin!» Hänellä olisi ollut Jillille paljon puhuttavaa. Nyt tämä murskasi kaiken. Heidän täytyisi mennä ulos juomaan teetä, koska hänellä ei ollut rahaa maksaa. Hän ei voinut lunastaa seitsemäätoista puntaansa pois ja panna niitä tähän, sillä silloin ei Venetsian-matkasta tulisi mitään. Ja pieni valkotukkainen lady odottaisi turhaan saadakseen kiertää voimattomat käsivartensa hänen kaulaansa — ei, siihen hänellä ei ollut sydäntä. »Te ette siis usko, että eräs lady tulee tänne tänä iltana teelle?» hän kysyi kiihtyneenä. Mr. Chesterton levitti likaiset kätensä. »Minä tunnen tämän ladyn niin hyvin», hän sanoi. »Hän on kiireestä kantapäähän sellainen lady, joka ei ymmärtäisi minun kaltaisiani. Mutta minuahan on niin helppo ymmärtää. Sanokaa hänelle, että minä olen teidän ystävänne. Minä en tahtoisi pilata peliä.» Oh! Tämä oli hullunkurista! Nauru yritti taas varastautua Johnin huulille, mutta sammui yhtä nopeasti pois. Oli liian paljon kyseessä. Hän oli kuvitellut kaikki niin selvästi. Jill olisi tullut pettyneen näköiseksi kuullessaan Johnin lähdöstä. Hän olisi kysynyt minkä vuoksi tuo katse oli sumentanut hänen silmiään. Jill olisi vastannut välttelevästi, ja sitten, sana sanalta ja katse katseelta, hän olisi johtanut Jillin sydämensä ovelle, kunnes sydämen huuto — »minä rakastan sinua» — olisi vastustamattomasti purkautunut esille. Ja nyt tämä järkkymätön vihollinen ulosottomiehen hahmossa oli tullut viemään karille suurimman hetken hänen elämästään. John tarkasteli häntä ylhäältä alas asti. »Minkälaisena ystävänä minun pitäisi esitellä teidät?» hän kysyi. »Arveletteko muistuttavanne minun ystäviäni?» Pikkumies vilkaisi kenkiinsä, vaaleanruskeihin housuihinsa, joiden lahkeet oli käännetty ylös ja näyttivät parin villasukkia, värisävyltään hyvin lähellä kravattia. »No hyvä — eiköhän?» hän sanoi. »Minä jään tänne, enkö jääkin? Ne sanoivat teidän olevan kirjailijan — kirjoitatte kirjoja. No hyvä, oletteko koskaan nähnyt näin hyvin puettua henkilöä, joka kirjoittaisi kirjoja? Minun piti kerran saada vuokra eräältä naiselta — hän nimitti itseään sanomalehtimieheksi. Hänelle oli kasvanut kyllä hiukan partaakin — ja, koira vieköön, hän oli pukeutunut niin kummallisesti, ettei minun muijani koskaan työntäisi sellaista päälleen. Minua melkein hävetti, kun piti jäädä hänen luokseen.» John nauroi taas; nauroi katketakseen. Mr. Chesterton oli niin huvitettu tuosta muistosta, että nauroi myöskin. Äkkiä heidän naurunsa taukosi, niinkuin kivikynä katkeaa. Ovelta kuului arka, hiljainen koputus. »Se on hän», John kuiskasi. »Alaovi oli auki — hän on tullut rappuja ylös. Mitä perhanaa minä nyt teen?» Viimeinkin pikkumies uskoi häntä. Hän saisi tosiaankin nähdä tällä kertaa ladyn, ladyn, joka ei koskaan ymmärtäisi hänen kaltaisiaan, ja hän alkoi tuntea olonsa hiukan hermostuneeksi. Hän alkoi hävetä ulosottomiehen ammattia. »Esitelkää minut ystävänä», hän kuiskasi. »Se menee hyvin, esitelkää minut vain ystävänä.» »Istukaa sitten, tuolle seinäpenkille.» Sitten John aukaisi oven ja Jill astui arvellen huoneeseen. Mr. Chesterton nousi kömpelösti jaloilleen. Tämä oli nyt lopultakin ruumiillistunut lady. Tottuneena ammatissaan arvioimaan ihmisten laadun yhdellä katseella hän määritteli Jillin yhdessä silmänräpäyksessä. Äänen rauhallisuus hänen sanoessaan: »Melkein pelkäsin koputtaa, sillä luulin tulleeni väärälle ovelle», hellyys silmien syvyydessä, jotka eivät sallineet äkillistä tutustumista, huulien luja mutta hieno kaarros ja koko kasvojen ilme, joka puhui mielen puhtaudesta — kaikki tuo todisti epäämättömästi Mr. Chestertonille, että tässä oli todellakin lady, joka ei ymmärrä hänen kaltaisiaan. John puristi Jillin kättä. Mr. Chesterton huomasi kaiken pienillä juhlallisilla silmillään. Hän oli tiellä; hän ei ollut koskaan ollut niin paljon tiellä kuin nyt. Kun heidän kätensä koskettivat, hän tunsi Johnin juuri kertovan ladylle, kuinka tiellä hän oli. »Saanko ehkä esitellä teidät?» John sanoi sitten kääntyen. »Tässä on ystäväni, Mr. Chesterton, Miss —» hän keskeytti. Hänestä tuntui pyhyydenloukkaukselta sanoa Jillin nimi ulosottomiehelle, ja pikkumies tunsi voimakkaasti saappaissaan joka sekunnin tästä keskeytyksestä. Hänen punaiset sukkansa polttivat häntä; hän saattoi nähdä kravattinsa värin heijastuvan kaikkialta — nyt se pyrki nousemaan hänen poskiinsa. »Miss Dealtry.» Hän aikoi astua esiin ja puristaa kättä, mutta Miss Dealtry vain kumarsi. Sitten tämä, huomattuaan hänen hämmennyksensä, ojensi ystävällisesti ilman muuta kätensä. »Oletteko te myöskin kirjailija?» hän kysyi. John aikoi tulla väliin; mutta pikkumies tahtoi olla hyvissä kirjoissa ladyn kanssa. Hän tunsi, että punaiset sukat ja kravatti ja ruskea takki täytyi saada jollakin tavalla selitetyiksi — ja mikäpä olisi luonnollisempi selitys kuin tämä? »Kyllä, minä olen kirjailija», hän virkkoi nopeasti. »Kirja — ja, tiedättehän — vähäisen sanomalehtiin myös — noin vain — että juuri hengissä pysyn. Samalla huvikseni. Sanomalehtityö on vaihtelua, näettekös, niin sanoakseni lepoa, kun aina kirjoittaa kirjoja.» Sitten hänen mieleensä juolahti määritelmä, mutta mistä, sitä hänen oli tuiki mahdoton sanoa. »Ja kirjojen kirjoittamisella, näettekös, — ainakin niin sanotaan — sillä ei ole koskaan loppua.» Ja hän hymyili tyytyväisenä itseensä. »Mutta, tosiaankin, minähän tunnen teidän teoksenne», sanoi Jill. »Oletteko te _tuo_ sama Mr. Chesterton?» Pikkumiehen kasvot säteilivät. Sillä nimellähän häntä juuri sanottiin — _tuo_ Mr. Chesterton. »_Aivan_ niin», hän sanoi ilostuneena, »no niinkuin ota ja anna». Ja kuuluisuuden ja neron manttelin suojassa hänen omituisuutensa muuttuivat sukkeluuksiksi, hänen tyhjänpäiväisimmät lauseensa tuntuivat paradokseilta. XX. MIKSI JILL RUKOILI PYHÄÄ JOSEFIA. Vaikka teidän lienee vaikea kuvitella sitä, niin Mr. Chestertonin kellanruskeitten liivien alla sykki kuitenkin sydän. Hänen vanha muijansa olisi saattanut sen todistaa. »Hänen täytyy tehdä ehkä paljonkin roskaista työtä ammatissaan, mutta hänellä on hyvä sydän, kun vain tietää, millä sitä kolkuttelee.» Se oli eukon järkkymätön mielipide. Ja nähtävästi Jill oli osannut kolkuttaa, vaikk'ei taito ollutkaan tahallista. Hän oli vain uskonut, siinä kaikki. Hän oli uskonut miehen tuoksi Mr. Chestertoniksi, suureksi kirjailijaksi, mieheksi, jolle tuli osoittaa kunnioitusta. Tämä veitikka ei ollut koskaan elämässään herättänyt kunnioitusta. Loukkauksia tukuttain! Ja niitä niin paljon, että hänen nahkansa oli sitkistynyt ja kovettunut. Aah! Siinä oli todellakin lady — ihastuttava nuori lady! Hän saattoi aivan hyvin uskoa, ettei tuollainen ilmiö ymmärtäisi hänen kaltaisiaan. Hän uskaltaisi vannoa, ja tekikin sen, tultuaan taas kotiin muijansa luo, ettei tämä lady ollut koskaan kuullut puhuttavankaan ulosottomiehestä. Ja sillä aikaa kuin John laitteli kuntoon teevehkeitä, lady puhutteli häntä koko ajan kuin suurmiestä ainakin — siunattu olkoon hänen pikkuinen hellä sydämensä! Tuo Chesterton tuntui olevan hieno mies, kuka hän nyt sitten lie ollutkin, ja näytti sanoneen joukon viisaita asioita. Pikkumies lämmitteli kirjallisuuden sädekehässä tuntien samaa kuin kerjäläinen, joka herää kuninkaan makuukamarissa, kuninkaan vuoteeseen vajonneena. Mutta huomatessaan silloin tällöin sattumalta Johnin ilmeen hän tunsi taas olevansa äärettömästi tiellä. Vihdoinkin, kun tee oli valmista ja kattila porisi jalustan väkiviinaliekin päällä, Mr. Chesterton nousi. Hän oli nähnyt noiden kahden vaihtavan katseen, josta ei voinut erehtyä — Jillin silmien mykän vetoomuksen ja Johnin epätoivoisen vastauksen. Jos olisi ollut kysymyksessä John yksin, niin hän ei olisi hievahtanutkaan. Nuorten miesten pitäisi maksaa vuokransa aikoinaan. Mutta nähdessään Jillin silmien ilmeen, todeten, että vain tämän hieno kohteliaisuus sai Jillin puhumaan hänelle niin kauniisti — vain hänen hieno kohteliaisuutensa ja sädekehä, joka oli varastettu Chesterton-nimeltä — silloin hän ei tuntenut voivansa jäädä enää. Naiset olivat aina olleet hänelle hellä paikka, sikäli kun niihin ei ollut tarttunut sanomalehtipiru tai jollei niillä ollut reiluja viiksiä. Ja nyt Jillin katse oli saanut hänet heltymään. »Minun taitaa pitää lähteä nyt, Mr. Grey», hän sanoi. Johnin suu meni hämmästyksestä selälleen. Hän oli juuri päätellyt mielessään, että Kensington Gardens oli ainoa paikka, minne he saattoivat paeta inhoittavan tunkeilijan tieltä. »Lähteä?» hän toisti kaikuna. Hänen hämmästyksensä oli niin valtava, että sitä olisi voinut melkein pitää pahoitteluna. »Kyllä — lähteä», sanoi Mr. Chesterton, luvaten katseellaan varmaa takaisinpaluuta. »Hyvästi, Miss Dealtry — ettehän loukkaannu minun lähdöstäni, ettehän! Luode ja vuoksi — ne eivät halua odottaa, nähkääs — ne ovat aivan kuin kaksi lasta sirkukseen menossa. Ne eivät halua menettää mitään, nähkääs.» Tämä nyt oli ainakin hänen omaansa, aivan omaansa! Hän oli yrittänyt koko keskustelun ajan saada jotakin esille omasta kallostaan. _Tuo suuri_ Mr. Chesterton ei ollut koskaan sanonut tätä! Toisen miehen kirjoissa liikkuminen ja hyväksymisen saaminen, joka ei kuulunut hänelle, oli tuonut mukanaan hiukan katumusta, ja hän halusi saada ladyn hyväksymisen myöskin jollekin itsekeksimälleen, joka olisi kieltämättä hänen omaansa. Hän katsahti ylpeästi Johniin sanottuaan tämän. Hän nauroi ääneen ajatellessaan noita kahta lasta, jotka tempovat äitinsä kättä koko matkan. Se oli hänelle oikea maalaus. Hän oli itse ollut kerran tuollainen lapsi. Luode ja vuoksi — kuin kaksi lasta sirkukseen menossa! Hänestä se tuntui loistavalta ja hän nauroi nauramistaan, kunnes huomasi, ettei John edes hymyillytkään mukana. Oliko se sittenkin hullua? Siinä tapauksessa Mr. Chestertonin kirjoitukset olivat hänelle aivan käsittämättömiä. Sitten hän kääntyi kiusallisen epäonnistumisen tunteen vaivaamana Jilliin. Mutta Jill hymyili! Lady oli huvitettu. Siinä oli siis sittenkin jotakin! Hän ojensi kätensä, tuntien villiä halua puristaa Jillin kättä tulisesti ja siunata häntä tämän hymyn vuoksi. »Hyvästi», hän sanoi kaikkein huolitelluimmalla tavallaan. »Olen hyvin iloinen, kun olen saanut päästä tuttavuuteenne», ja hän marssi pää pystyssä ovelle. John seurasi häntä. »Minä tulen alas avaamaan oven», sanoi hän. Heti kun ovi oli kunnolla sulkeutunut heidän jäljestään, hän puristi lämpimästi pikkumiehen kättä. »Te olette kunnon mies», sanoi hän, »oikein kelpo mies. Te pääsette aina sisään, kun vain haluatte tulla. Ei teidän tarvitse olla huolissanne.» Mr. Chesterton seisahtui rapuille. »Minä en olisi tehnyt sitä», hän lausui tunteellisesti; »jollei hän tosiaankin olisi ollut lady, joka ei ymmärrä minun laisiani. Sanonpa teille — hän on nainen, jollaista en tule enää koskaan kohtaamaan ainakaan tässä ammatissa. Siunattu olkoon hänen sydämensä!» Hän laskeutui askelman, mutta seisahtui taas. »Näittekö, kuinka hän hymyili minun sanoilleni. Hänellä on herkempi ymmärryksen lahja kuin teillä.» John hymyili. »Minä tiedän kyllä.» »Minun luullakseni te ette pitänyt erikoisen sukkelina minun sanojani?» »Oo, kyllä — kyllä toki. Tuskinpa _oikea_ Mr Chestertonkaan olisi keksinyt sitä.» »Eikö todellakaan — luuletteko niin?» John ei hymyillyt; mutta tämä palautti taas tasapainon. Oikea Mr. Chesterton ei olisi osannut kuvitella, että luode ja vuoksi ovat kuin kaksi lasta menossa sirkukseen! »Sittenhän minä luullakseni sopeuduinkin seuraan», hän sanoi katsahtaen hellästi oveen päin. »Minun mielestäni te onnistuitte olosuhteet huomioon ottaen vallan loistavasti», sanoi John. Hän puristi vielä kerran pikkumiehen kättä, ja tämä poistui onnellisena katua alaspäin, ajatellen kaikkia niitä viisaita asioita, mitä muija saisi kuulla hänen kotiin tultuaan. Mutta luode ja vuoksi, jotka olivat kuin lapsipari — sitä saavutusta hän ei voisi lyödä milloinkaan. Lady oli hymyillyt sille, pitänyt sitä sukkelana. Muut ajatukset, jotka työläästi risteilivät hänen aivokomeroissaan, olivat sen rinnalla pelkkää roskaa. Samassa kun ovi oli lukossa, John lensi rappuja ylös. »No — mitä ajattelitte tuosta kuuluisasta Mr. Chestertonista?» hän kysyi nauraen. »Minusta hänen keskustelutaitonsa ei ollut läheskään niin hyvä kuin hänen kirjansa», sanoi Jill. »Mutta te hymyilitte hänen viimeiselle keksinnölleen?» »Kyllä, taisinpa hymyillä.» Hän selitti sen ensin katseellaan ja sanoi sitten: »Hän oli lähdössä — ja se johtui kai helpotuksesta.» Johnin sydän hätkähti. Rohkea leimaus välähti hänen silmissään. Helpotuksesta! Jill oli siis iloinen jäädessään kahden hänen kanssaan! Tämä merkitsi jo enemmän kuin pettynyt katse. Hän oli kulkenut huoneen poikki ja löytänyt itsensä Jillin vierestä puristaen kiihkeästi hänen kättään, ennenkuin huomasi menetelleensä näin aivan vaistomaisesti. »Te toivoitte meidän jäävän kahden?» hän kuiskasi. »Kyllä — minulla on niin paljon puhuttavaa teille.» Jollei hetki olisi ollut niin jännittävä, niin hän olisi voinut tajuta tuskan värähtelevän Jillin äänessä; mutta hän oli lastuna rakkautensa pyörretuulessa. Hänen korvansa soivat ja silmänsä sumenivat; hän tajusi vain sen, että Jill rakasti myös häntä. Jillin käsi oli hänen huulillaan ja hän suuteli jokaista sormea erikseen. Äkkiä hän painoi Jillin käden rintaansa vasten ja katsoi ylös. »Sinähän tiedät —» hän sanoi, »tiedäthän? Käsitäthän, että tämän täytyi tulla?» Jill taivutti päänsä. »Minä en tiedä, mitä se merkitsee», John jatkoi kiihkeästi. »Minulla ei ole hämärintä aavistustakaan sen merkityksestä. Minä rakastan sinua — siinä kaikki. Sinä merkitset kaikkea minulle. Mutta minä en voi pyytää sinua vaimokseni. Se ei olisi rehellistä peliä.» Hän muisti ohimennen Mr. Chestertonin. »Minä — minä voisin tuskin pitää tällaistakaan huoneistoa. Minä en voisi elättää sinua. Niin että luullakseni minulla ei ole minkäänlaista oikeutta puhua sinulle tällä tavalla. Mutta minun täytyi sanoa se. Tiesithän sinä, että minä tulisin sanomaan sen — etkö tietänytkin? Jill — armas — tiesithän, sano?» Jill antoi hänen ottaa molemmat kätensä; hän sai vetää ne olkapäilleen ja painaa kaulan ympäri. Mutta päänsä Jill painoi alas — piilotti häneltä kasvonsa. Johnin täytyi ensin saada tietää hänen sanottavansa, se täytyi kertoa hänelle, ennenkuin hänen tarvitsisi enemmän moittia itseään tarjoamansa rakkauden vuoksi. Jill oli aavistanut sen olevan kehittymässä. John oli oikeassa; hän oli tuntenut, mitä John tulisi kerran sanomaan aina siitä päivästä saakka, kun he olivat riidelleet Kensington Gardensissa. Jokainen hetki sen jälkeen oli ollut yhtä ihanaa, sykähdyttävää odotusta. Tuhansia kertoja hänen hengityksensä oli pysähtynyt ja sydämensä pamppaillut kiivaasti luullessaan Johnin aloittavan; ja koko ajan oli vallannut tuskallinen kaipaus ja väsymätön rukoileminen, ettei hänen olisi ollut tarpeellista sanoa Johnille, minkä nyt ehdottomasti täytyi tulla esille. Pienen hetken hän antoi Johnin pidellä itseään siten. Tämähän olisi viimeinen kerta. Pyhä Josef ei ollut vastannut hänen rukoukseensa kahdeksantenatoista päivänä maaliskuuta. Äkkiä hän nosti katseensa ylös. »Et saa soimata itseäsi, John», hän sanoi hiljaa. »Minähän tässä ansaitsen kaikki moitteet.» »Miksi?» kysyi John — »miksi?» »Siksi — että ei sinun sanomastasi syystä — vaan muuten, tämä kaikki kun on kerta kaikkiaan mahdotonta. Tunnen, ettei minulle tule koskaan elämässäni enää tapahtumaan mitään näin ihanaa. Minä tunnen sen — olen varma siitä. Mutta nyt on tapahtunut sitten viime näkemämme jotakin, joka tekee meille mahdottomaksi tavata enää toisiamme.» »Ovatko vanhempasi huomanneet —? He kielsivät sen?» Jill pudisti päätään, »Ei, — ei — ei se ole sitä. He eivät tiedä mitään. Minun täytyy palata hiukan taaksepäin, voidakseni selittää sinulle kaiken.» Pitäen edelleen Johnin kädestä hän painui nojatuoliin pakottaen Johnin ottamaan toisen vierelleen. »Sinähän muistat, kuinka me ensin tapasimme?» John nyökkäsi. »Etkö ole koskaan ihmetellyt, mitä minä olin rukoilemassa Pyhältä Josefilta?» »Ihmetellyt!» John toisti. »Minä olen ajatellut tuhansia eri asioita.» »En usko yhdenkään sattuneen kohdalleen», sanoi Jill. »Isäni ei ole rikas, näetkös; ei ainakaan niin rikas, kuin voisi luulla hänen asemastaan ja asunnostamme. Kerran meillä oli paremmat olot, mutta he koettavat vaan asua edelleenkin Walesin Prinssin Terassilla, vaikk'ei oikein kannattaisikaan. Isä oli menettänyt paljon rahaa keinottelussa ja sitä ennen hän oli kirjoittanut Ronaldin Etoniin oppilaaksi. Silloin näytti kutistuvan tyhjiin kaikki toiveet, että Ronald koskaan pääsisi sinne. Ja silloin, kun näytti jo siltä, että meidän täytyisi myydä talomme Kensingtonissa, eräs isäni ystävä pyysi minua vaimokseen. Hän oli yli neljänkymmenen — monta vuotta minua vanhempi, ja minä —» »Sinä kieltäydyit tietysti», sanoi John nopeasti. Kahdenkymmenenkuudenikäisenä neljäkymmentä vuotta tuntuvat vuosituhannelta, varsinkin jos ne sattuvat olemaan teidän tiellänne. »Niin — minä — minä kieltäydyin. Mutta hän ei huolinut minun kiellostani. Hän pyysi minua tuumimaan asiaa; hän tahtoi odottaa — vaikka kokonaisen vuoden. Sitten hän luullakseni oli sanonut jotakin isälle, koska isä puhui minun kanssani kauan aikaa vähän myöhemmin ja äiti samoin. He selittivät minulle parhaansa mukaan, vaikka tosin omalta näkökannaltaan katsottuna, kuinka loistava tilaisuus tämä oikeastaan on. Isä selvitti minulle taloudellisen asemamme — ja sitä hän ei ole tehnyt koskaan ennen. Minä olen aina luullut, että me olisimme hyvin rikkaita. Sitten lopuksi hän sanoi ryhtyneensä erääseen liikeyritykseen, joka tekisi meidät taas rikkaiksi, voisimme jäädä Kensingtoniin asumaan ja Ronald pääsisi Etoniin. Mutta jos tämä epäonnistuisi, jota hän ei uskonut, silloin hän toivoi, että minä peruuttaisin rukkaseni hänen ystävälleen. Toivoi — tai paremmin sanoen hän näytti minulle velvollisuuteni — että kieltäytymiseni murskaisi Ronaldin mahdollisuudet ja äidin elämän.» Hän pysähtyi. Hän odotti Johnin sanovan jotakin; mutta tämä istui hänen vierellään huulet lujasti yhteenpuristettuina ja liikkumattomin silmin. »Hän kertoi minulle tämän kahdeksantenatoista päivänä maaliskuuta», jatkoi Jill — »samana päivänä kun minä olin rukoilemassa Pyhää Josefia, että tuo liikeyritys onnistuisi — samana päivänä kun kohtasin sinut. Sitten — toissa päivänä — hän kertoi minulle, ettei rukous ollut auttanut. Sanoinhan minä aina, ettei Pyhä Josef pitänyt minusta.» »Hän menetti siis rahansa?» sanoi John käheästi. Hän antoi kätensä pudota ja nousi kävelemään. »Kyllä. Minä — minä olen suostunut.» XXI. SULOISEN JÄRJETTÖMYYDEN KAUPUNKI. »Sitten sinä et tule koskaan tuntemaan minun vanhempiani Venetsiassa», John puhkesi äkkiä puhumaan. Hän muisti, ettei nyt ollutkaan mitään kertomista pienelle valkohapsiselle ladylle. Hänen tuhansiin kuiskaaviin kysymyksiinsä täytyisi nyt antaa vain vältteleviä vastauksia. »Minä kerroin sinusta äidilleni», jatkoi John hitaasti. »Minä kerroin ensimmäisestä kohtaamisestamme — kuinka sinä olit rukoilemassa Pyhää Josefia, ja hän on siitä päivin ihmetellyt — niinkuin minäkin —» liikutus pyrki tukahduttamaan hänen äänensä, »hän on ihmetellyt, mitä sinä mahdoit rukoilla». Hän tuli takaisin ja istuutui nojatuoliin rauhallisesti. Ja sitten, yhtä tyynesti ja luonnollisesti, niinkuin olisi tehnyt sen tuhansia kertoja ennen, Jill liukui lattialle hänen jalkojensa juureen, ja hänen käsivartensa kiertyi varovasti tämän kaulan ympärille. »Tietääkö äitisi, että me olemme tavanneet myöhemminkin?» Jill kysyi äkkiä. »Kyllä — minä kerroin hänelle ensimmäisestä tapaamisestamme Kensington Gardensissa. Enempää en ole kertonut. En uskaltanut.» »Uskaltanut?» Jill katsahti ylös. »En. Hänen elämänsä suurin toivo on nähdä minut onnellisena — avioliitossa. Hän luulee minun ansaitsevan enemmän kuin ansaitsenkaan, koska en tahdo ottaa heiltä mitään. He luulevat, että voin hyvinkin mennä naimisiin, ja melkein joka kirjeessään äiti vihjailee siihen. Luulen hänen kiinnittäneen huomionsa sinuun. Hän on niin auttamattoman terävä. Hän lukee rivien välistä, väliin enemmän kuin mitä minulla edes on ollut mielessäni kirjoittaessani.» Jillin mielenkiinto heräsi. Äkkiä tuo vanha Venetsiassa asuva rouva tuli hänelle eläväksi. »Minkänäköinen hän on?» hän kysyi. »Kuvaile hänet minulle. Et ole koskaan vielä puhunut hänen ulkomuodostaan.» John aloitti epäröiden. Aluksi hänestä tuntui näiden viimeisten yhdessäolohetkien tuhlaamiselta kenestäkään muusta puhuminen; mutta sana sanalta hän itsekin innostui ja syventyi aiheeseen. Tällä tavoin Jill tuli ikäänkuin lähemmäksi hänen elämäänsä, otti siitä mukaansa suuremman osan, kuin jos hän olisi ennen poistumistaan tullut tuntemaan vain nämä huoneet Fetter Lanen varrella. Lopulta pieni valkohapsinen lady, jolla oli niin liikuttavan voimattomat kädet, tuli heidän keskelleen ilmielävänä. Jill katsoi häneen kyynelherkin silmin. »Hän merkitsee sinulle paljon», sanoi hän hiljaisesti. »Kyllä — koko joukon.» »Ja tiedätkös, sinun kuvauksestasi minä päättelen, kuinka paljon sinäkin merkitset hänelle. Hän elää sinussa.» »Minä tiedän sen.» »Entä isäsi? Thomas Grey — Venetsian satamasta?» Jill koetti hymyillä muistaessaan salaiset paperit. »Niin — hänkin elää minussa. Kumpikin tekee siten. Isä sen vuoksi, että jatkaisin hänen työtänsä hänen sammuessaan, äiti sen naisen vuoksi, jota minä tulisin rakastamaan, ja lasten vuoksi, ja hän rukoilee hartaasti saadakseen ne nähdä vielä ennen kuolemaansa. Tämä on oikean isyyden ja äitiyden ydin. He kuolevat täydellisen tyytyväisinä saatuaan varmuuden, että heidän työnsä ja heidän rakkautensa tulevat jatkumaan heidän lapsessaan.» Jill ajatteli sitä. Hän koetti ajatusponnistelulla päästä yhdellä kertaa selville sanotusta, mutta huomasikin äkkiä ihmettelevänsä, mahtaisiko pieni valkohapsinen lady pettyä hänet nähdessään, ja luuliko tämä, ettei hän pystyisi täyttämään velvollisuuttaan, jos tietäisi. Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän pyysi Johnia kertomaan heidän kodistaan ja kaikesta heitä koskevasta; ja innoituksen vallassa John kutoi hänelle romanssin. »No niin, sinun täytyy lähteä kanssani Venetsiaan», hän alkoi, »katsomaan valkoisten kirkkojen ja sirojen palatsien kaupunkia, joka uinailee vedessä kuin ryhmä vesililjoja. Sinun täytyy nähdä tummat vesitiet, salaperäiset varjojuovat, jotka sitovat nuo kukat toisiinsa. Saat kuunnella hiljaisuutta, jossa tuhat vuotta sitten eläneiden rakastajien kuiskaukset ja petettyjen miesten huudot värähtelevät ja kiirivät tiiviissä äänettömyydessä. Muuta melua ei Venetsiassa olekaan ne ja gondolierin airo tai hänen ohé! -huutonsa hänen sivuuttaessaan äkkikäänteitä. Sinun täytyy nähdä se yöllä — yöllä, kun suuret valkokukat ovat tummentuneet varjossa ja mustat vesitiet ovat kadonneet läpitunkemattomaan kimaltelevaan hämyyn. Saat kuulla gondolin hiljaista liukumista ja veden läikähtelyä limaisia kiviä vasten sen ohikiitäessä. Jokaisen pienen tulenliekin ääressä, joka vilkuttaa korkealta ristikkoikkunasta, sinun on kyettävä näkemään vehkeilijät työssään, salaliittolaiset suunnittelemassa kuolemaa ja kirousta rakastajalle, joka nukkuu armaansa käsivarsilla. Saat nähdä taikuutta, mystiikkaa, murhenäytelmää ja romaania, jotka kaikki tapahtuvat harmaan kiven ja vihreän veden tienoilla — sitten tunnet paikan, jossa äitini ja isäni asuvat, tunnet paikan, jonne olisin vienyt sinut, jos — jos asiat olisivat olleet toisin.» »Olisimmeko lähteneet sinne yhdessä?» Jill kysyi huoaten. »Kyllä — olen aina uneksinut ajatellessani naista, jolla on jumalaisen ymmärryksen lahja — olen aina uneksinut, mitä me siellä yhdessä tekisimme.» Jill katsoi hänen kasvoihinsa. Hänen silmissään näkyi kuva siitä kaikesta. Jill näki selvästi, mitä hän nyt oli kadottamaisillaan, ja aivan samoin kuin leikitään haavoittavilla muistolla, tai niinkuin äiti hyväilee kadottamansa pienoisen kulunutta kenkää, hän tahtoi nähdä vielä tarkempaan. »Olisimmeko menneet sinne yhdessä?» hän kuiskasi. »Kyllä — joka — vuosi koko heidän elämänsä ajan ja joka vuosi senkin jälkeen, jos sinua olisi haluttanut. Joka aamu me olisimme nousseet hyvin aikaisin — sinähän tunnet nuo aikaiset aamut, kun aurinko on valkoinen ja varjot jonkinlaista sumua ja vesi näyttää puhtaammalta ja raikkaammalta kuin milloinkaan muulloin, sillä kaste on puhdistanut sen. Olisimme nousseet aikaisin ja tulleet alas pikku Riolle, jossa gondolieri olisi ollut meitä odottamassa sormiinsa puhallellen. Varjot voivat olla kylmiä varhaisella aamuhetkellä Venetsiassa. Sitten me olisimme menneet Giudeccaan, jossa laivat paistattelevat päivää — kaikki laivat, jotka tulevat Triestistä, Kreikasta, salaperäisestä idästä, halkoen Adrianmerta ja polveillen pitkin saaristoa, Lidon ja Fort San Nicolon ohitse, kunnes saapuvat Giudeccaan. Siellä ne loikovat aikaisina aamuina auringossa kuin isot vesihämähäkit, ja jokaisen kajuutasta kohoaa pieni vaaleansininen sauhu — merimiehet keittävät siellä aamiaistaan.» »Ja kuinka varhain tämä tapahtuu?» Jill kysyi kuiskaten. »Noo — ehkä kuuden aikaan.» »Sitten minä olen hirveän uninen. Minä en herää koskaan ennenkuin kello kahdeksan, ja silloinkaan ei nousemisesta tahdo tulla mitään.» »No hyvä, siinä tapauksessa saat painaa pääsi minun olkapäälleni ja nukkua. Gondolissa on ihmeen helppo nukkua. Me kuljemme edelleen Lidoa kohti ja sinä saat nukkua rauhassa.» »Mutta gondolieri?» »Ooh —» John naurahti hellästi. »Verho on edessä — hän seisoo sen takana. Hän ei näe mitään. Ja mitä se sitten haittaisikaan? Hän ymmärtää. Gondolieri ei ole mikään lontoolainen ajuri. Hänkin luultavasti uneksii koneellisesti sauvoessaan, mahdollisesti penikulmain päässä meistä. Maailmassa on muutamia paikkoja, joissa miehen rakkaus naiseen on jotakin luonnollista ja luvallista eikä mikään ihmisten uteliaisuutta ärsyttävä näytelmä, ja Venetsia on yksi niitä paikkoja. No niin, sinä saat nukkua pää minun olkapäälläni. Ja kun käännymme takaisin, minä herätän sinut — kuinka minä silloin herättäisin sinut?» Hän kumartui Jillin ylitse. Tämän silmät olivat jo Venetsiassa ja pää Johnin olkapäätä vasten — täydessä unessa. Kuinka hän herättäisikään hänet? John kumartui vielä alemmas, kunnes hänen kasvonsa koskettivat Jillin kasvoja. »Minä suutelen sinua», hän kuiskasi — »minä suutelen sinun silmiäsi, ja ne avautuvat». Ja hän suuteli Jillin silmiä — mutta ne jäivät kiinni. »Sitten me tulemme takaisin aamiaiselle», hän jatkoi, tuskin huomaten, miten aikamuoto oli muuttunut sitten alun. »Mitä sinä haluat aamiaiseksi?» »Oh — jotakin. Ei ole paljon väliä sillä, mitä syö, eikö niin?» »Sitten me syömme», John hymyili, — »sitä mitä meille annetaan. Mutta me tulemme olemaan huikean nälkäisiä, näetkös.» »Hyvä», sanoi Jill huokaisten, »kaipa ne antavat ruokaa meille kylliksi. Ja mitä teemme sitten?» »Aamiaisen jälkeen?» »Niin.» »No niin, minä lopetan juuri vähän ennen sinua, ja sitten minä nousen, ollen menevinäni ikkunan luo». Jill katsahti hämmästyneenä ylös. »Ollen menevinäni? Miksi niin?» »Koska minun täytyy päästä sinun tuolisi taakse.» »Mutta miksi?» »Siksi että haluan panna käteni kaulaasi ja suudella sinua taas.» Hän näytti Jillille, kuinka. Hän näytti havainnollisesti mitä oli tarkoittanut Jill huoahti syvään ja sulki taas silmänsä. Kun olet valittamatta ottanut vastaan, mitä sinulle on annettu, niin se on ainoa kiitos tällaisesta ateriasta. Sitten kiitokset sanottuamme menemme taas ulos? »Gondolilla?» »Niin, Palazzo Capelloon Rio Marinin varrella?» »Sielläkö vanhempasi asuvat?» »Siellä. Ehkäpä otamme heidät mukaamme ulos, tai sitten menemme puutarhaan istumaan. Luullakseni isä tahtoo meidät puutarhaan istumaan ja katsomaan hänen istutuksiaan, ja äiti suostuu tietysti, vaikka hän haluaisikin oikeastaan Piazza San Marcolle katselemaan pitsinnypläyksiä.» »Hyvä, sitten minä haluan mennä hänen kanssaan», sanoi Jill. »Jos sinä menet, niin minä tulen mukaan», sanoi John. Jill nauroi ja pakotti hänet suostumaan väliehtoon. Hän saisi jäädä isän luokse puutarhaan puoleksi tunniksi, he eivät viipyisi kauempaa. »Meillä saattaisi olla halu ostaa joitakin esineitä sellaisista kaupoista», sanoi Jill, »joihin sinulla ei olisi lupa tulla sisään». Niin että Johnin oli uhrattava puolituntinen. Mutta sen enemmästä ei saanut olla puhettakaan. »Ja sitten — mitä sitten?» kysyi Jill. »No hyvä, sitten heti lunchin jälkeen otamme gondolin ja lähdemme Muranoa kohti? »Aivan hetikö? Mutta olisihan hirveätä jättää heidät taas niin pian! Jos me menemme sinne vain yhdeksi kuukaudeksi joka vuosi, niin eikö ole jo melkein julmaa?» Juuri tällaisissa seikoissa mies on itsekäs ja nainen ystävällinen. Se oli kylläkin luonnollista, mutta John ei ollut tullut sitä vain ajatelleeksi. Hän myöntyi siihen, että he jäisivät teeajan yli — teetä pikkuruisista korvattomista kupeista, joihin pikkuinen valkohapsinen lady juuri ja juuri onnistui tarttumaan kuihtuneilla käsillään, ja joita hän juuri sen vuoksi; niin paljon rakasti, koska ne eivät ilkkuneet hänen voimattomuudelleen, niinkuin niin monet muut esineet. »Kyllä kai sinä haluat vielä lähteä ulos minun kanssani, vai oliko tuo vain veruke?» kysyi John, kun kuva teenjuonnista oli liukunut ohitse. »Haluanko muka! Mutta sinä väsyt jo luultavasti, kun joudut olemaan niin paljon vain minun seurassani.» »Minäkö väsyisin!?» No niin, tee oli lopulta juotu. Helmenvärinen valo levisi pilvistöön. Tämä juuri ihmeellisin hetki soutaa laguunia pitkin Muranoon. »Sittenhän olikin parempi, että jäimme teelle», Jill kuiskasi. Paljon parempi, sillä varjot holvikaarien alla olivat syventyneet, ja John saattoi suudella häntä kenenkään näkemättä — niinkuin hän heti tekikin. Ah, oli paljon ihanampaa, että he olivat jääneet teelle! Nyt he olivat lähteneet, sivuuttaneet Chiesa San Giacomon, tulleet Grand Canalille, sitten Rio di Felicen solaan. Ja sitten levisi heidän edessään vaikeneva Laguna — rajaton opaalinvärinen järvi, joka yhtyi jossakin pilviin niin huomaamattomasti, etteivät valot ja varjot eronneet toisistaan. »Ja tätä pitkin», sanoi John, »kuljettavat gondolit vainajia, joiden tiimalasit ovat vuotaneet tyhjiin, hautausmaalle, joka sijaitsee Lagunan keskellä. Ne kuohuttavat vettä vauhdilla kulkiessaan, ja jos kysyt gondolierilta, miksi hänellä on niin kiire, saat vastaukseksi: 'siksi, ettei kuolema voi maksaa heidän viimeisestä matkastaan'. Tämä on sen kaupungin huumoria, jota he sanovat nimellä _La città del riso sangue_ (verisen naurun kaupunki). Mutta me liu'umme hiljaa vettä pitkin. Me voimme maksaa — tai ainakin» — hän muisti kahden neljänneksen vuokran, »oletan, että voimme. Me ohjaamme veden halki ikäänkuin pienen pilven varjo välkkyvällä pinnalla. Oh», — hän painoi Jillin kädet silmilleen. — »Kuinka ihanaa siellä olisi yhdessä sinun kanssasi! Ja yöllä, kun koko kaupunki on pimeydessä — ankaran, äänettömän, salaperäisen pimeyden verhossa jossa jokainen pieni kynttilä ja sytytetty lamppu näyttää olevan merkkinä salaisista töistä, sitten me menemme Grand Canalille, sanottuamme vanhuksille hyvää yötä, ja kuuntelemme gondolierien laulua. Ah, kuinka pahasti ne laulavat; mutta siellä se kuuluu ihmeen ihanalta. Lopulta valot alkavat toinen toisensa jälkeen sammua. Valveilla olleet ikkunat sulkevat silmänsä ja piiloutuvat pimeyteen; kuun suunnaton valkoinen kehrä liukuu esiin Adrianmeren rinnoilta, ja sitten —» »Sitten?» Jill kuiskasi. »Sitten me käännymme takaisin pieneen huoneeseemme, joka on pimeässä kaikkien muiden pikku huoneistojen näköinen — gondolien soutaa kotiin, ja minä jään sinun kanssasi kahden, käsivarteni kaulasi ympärillä ja pääni leväten suloisimmalla paikalla maailmassa.» Hän painoi kätensä ohimoilleen ja nauroi katkerasti tämän kaiken epätodellisuudelle. »Mitä suloista järjettömyyttä tämä onkaan», hän virkahti. Jill katsoi ylös silmin, joissa kyynelet polttivat. Hän katsoi ylös ja huomasi Johnin isän maalaaman taulun — kuvan Rialtosta, jonka valkoiset holvit kaareilevat vihreän veden yläpuolella. Hän osoitti sitä. John seurasi silmillään valkoisen sormen viittausta. »Siis tuo», sanoi Jill, ja hänen äänensä värähteli, »tuo on kaupunki — Suloisen Järjettömyyden Kaupunki». TOINEN KIRJA. TUNNELI. I. VARJON SYDÄN. Ihmisen ihanteet ovat kuin pääskysen lento, milloin korkealla, milloin maata kohden painuen, kiitäen kohti korkeutta kirkkaiden valoaaltojen kannattamina, vaipuen alas raskaan pilven musertamana. Kun John oli sanonut viimeisen kerran hyvästi Jillille, kun heistä molemmista näytti siltä, että romaani oli päättynyt, kun Suloisen Järjettömyyden Kaupunki oli juuri häämöttänyt taivaan rannalla ikäänkuin luvattu maa Pisgahin kukkulalta ja sitten häipynyt mahdottomuuksien sumuun, — John palasi huoneisiinsa Fetter Lanelle; ja hänen ihanteensa oli painunut syleilemään maata, ja elämän koko yksinäisyys aukeni yksitoikkoisena hänen eteensä. Mutta vasta nähtyään tyhjät teekupit pöydällä, juuri niinkuin he olivat jättäneet ne, ja Jillin puoliksi syödyn voileivän lautasella — vasta nähtyään tyhjät tuolit vierekkäin, jotka ikäänkuin toistivat kuiskaillen toisilleen hänen kertomustaan Suloisen Järjettömyyden Kaupungista — sitten vasta hän tunsi todellakin menettäneensä Jillin lopullisesti. Hän oli jäänyt yksin. Minuutit kuluivat väsyneesti hänen siinä istuessaan ja tuijottaessaan ikäänkuin tyhjälle näyttämölle, jolta näyttelijät ovat karanneet tiehensä kesken näytelmän. Kuullessaan askelten nousevan rappuja hän nosti silmänsä. Sitten kun koputus kuului ovelta, hän syöksähti jaloilleen. Jill oli tullut takaisin! Jill ei voinut kestää eroa paremmin kuin hänkään! He eivät eroaisikaan koskaan! Tämä yksinäisyys oli liian tukahduttava, liian kauhea kantaa. Rientoaskelin hän tuli ovelle ja lennätti sen auki. Siellä seisoi pieni ulosottomies — _tuo suuri_ Mr. Chesterton — juhlallisilla kasvoillaan suostutteleva hymy. Hän oli saanut näiden kahden tunnin aikana kokoon kolme viisasta ajatusta — kolme! Ja koska ne oli juuri keksitty, niin ne tuntuivat yhtä viisailta kuin tuo verraton luode ja vuoksi -vertaus. Hän kaihosi saada purkaa ne ulos. Mutta nähdessään Johnin kasvojen ilmeen hän jarrutti äkkiä. »Odotatteko vielä toista nuorta ladyä, vai?» hän kysyi. John kääntyi toivottomana takaisin huoneeseen, jättäen tien vapaaksi. Hän ei vastannut mitään pikkumiehen huomautukseen. Mr. Chesterton sulki oven jälkeensä. »Oliko teillä pieni kinastelu, vai?» hän kysyi osaaottavasti. No, ulosottomiehen myötätunto saattaa olla hyvinkin herttainen asia, mutta kun miehen mieli on painunut alimpaan kuiluun, niin sitä ei tarvita. John kääntyi häneen päin kasvot ja koko olemus muuttuneina. »Te olette tullut tänne tekemään työnne, eikö niin?» hän sanoi karkeasti, »te olette tullut ottamaan haltuunne kaikki ne kirotut esineet, mitä vain haluatte, No hyvä, ottakaa! Kerätkää koko siunattu roska! Minä en halua nähdä enää mitään tästä huoneesta!» Hän saapasteli ovelle. Pikkumies tuijotti häneen ällistyneenä. »Voitte repiä kaikki pahukset alas seiniltä», hän jatkoi villisti. »Ottakaa viisitoista puntaanne mistä ikinä haluatte! Älkää säälikö! Herran tähden, älkää olko tietävinänne! Ottakaa koko kirottu roska!» Ovi paukahti. Hän on mennyt. Oli puoli seitsemän. Payne Wellcomella aiottiin juuri sulkea. John riensi sisään sivuoven kautta ja pisti lappunsa apulaisen eteen. »Haluan saada nämä seitsemäntoista puntaa», hän sanoi, ja kymmenen shillingin raha suoritti huiman tanssin apulaisen edessä ja painui sitten pöytään kilahtaen. Panttilainaaja vilkaisi ylös kummastellen, meni sitten pienelle kyyhkysenpesälle ja toi rahakäärön. John tempasi sen ja lähti. Hänen jälkeensä tuijotettiin; sitten tuijotettiin toinen toisiinsa. »Tuo raha ei ole kauan hänen hallussaan nyt», sanoi yksi. »Seuraava temppu, minkä hän tekee», sanoi ylipappi, »on se, että hän menee lähimpään parturiin ja leikkaa kaulansa poikki». Mutta äärimmäisen tunteettomana näille hellille huomautuksille John kulki kiireesti pitkin katuja, tietäen tuskin matkansa suuntaa, puristaen tulisesti kouraansa rahoja, ymmärtämättä, miksi oli ne oikeastaan lunastanut takaisin. Mitä oli nyt väliä millään? Ihanteella täytyy olla jonkinlainen todellisuuden väritys, jokin punainen lamppu palamassa alttarilla, sillä muuten mieli painuu sokeasti ja kompastellen läpitunkemattomaan pimeyteen. Punaisen lampun täytyy palaa alttarilla päivät ja yöt, sillä kukapa voisi rukoilla tai uskoa äärimmäisessä pimeydessä. Ja Jill oli varmasti jättänyt hänet nyt äärimmäiseen pimeyteen. Eiväthän he olisi voineet mennä vielä naimisiin moneen vuoteen; ehkäpä ei koskaan; mutta ettei saisi koskaan enää häntä nähdä, ei tuntea hänen kätensä ymmärtävää kosketusta, nähdä hänen silmiensä tajuavaa välkähdystä — se oli juuri tuulenpuuska, joka oli sammuttanut punaisen lampun Johnin alttarilta. Ja nyt hän oli pimeydessä. Hän ei voinut uskoa eikä rukoilla. Kun kello löi puoli kahdeksan, hän poikkesi sisälle hienoon ravintolaan ja asettui yksinään erään nurkkapöydän ääreen. Tarjoilija toi päivällislistan, viisi shillingiä, kuusi ja puoli, kymmenen shillingiä. Hän valitsi niistä viimeisen. Tarpeeton rahantuhlaus oli myöskin ilmauksena hänen mielensä myrkyttymisestä. Tarjoilija esitti kumartaen viinilistan. John pudisti päätään. »Vettä», hän sanoi. Hänen tapansa ei ollut hakea juomalla unohdusta. Mustimpinakin hetkinään hänen täytyi pitää silmänsä kirkkaina ja hereillään. Mies, joka juo unohtaakseen, unohtaa katumuksenkin yhtä helposti. Katumus on seikka, joka täytyy oppia eikä hukuttaa. Tämä oli juuri sitä, vaikk'ei John sitä tietänyt, mitä isä oli tarkoittanut toivoessaan surua hänen elämäänsä Tällaisina hetkinä oppii valoisan maailmankatsomuksen arvon. Koko aterian ajan, lähettäessään lajin toisensa jälkeen myös melkein koskemattomina, hän antoi vapaan vallan intohimoiselle katkeruudelleen, yrittämättäkään saavuttaa mielensä tasapainoa. Korokkeella salin toisessa päässä jouhikvartetti soitti huonoa musiikkia — sellaista, jota kuulee kuuntelematta. Vähitellen nuo sävelmät löysivät tiensä Johnin mieleen ja muodostivat kiinnekohdan hänen ajatuksilleen. Mitäpä oli väliä sillä, mitä hän oli kuvitellut? Mitä väliä sillä, kuinka alas ihanne oli pudonnut? Hän ei voinut erottaa mitään tämän hetken ulkopuolelta, ei mitään muuta kuin että hän oli yksin, että häneltä oli ryöstetty suurin, korkein toive, minkä hänen koko olemuksensa oli omaksunut. Mitä oli väliä millään nyt, kun hän oli menettänyt sen? Ja sitten alkoivat viimeistä kappaletta seuranneesta hiljaisuudesta soida _La Bohèmen_ sävelet. Hän pani veitsensä ja kahvelinsa pöydälle ja nojautui kuunnellen taapäin tuolissaan. Se soi erilaiselta — miksi? Mikä oli muuttanut sen tuon oopperaillan jälkeen? Nyt sen joka tahdissa oli aistillisuutta, joka hullaannutti hänet. Samat sävelkulut, jotka olivat vaikuttaneet ihanilta, kun hän kuunteli niitä yhdessä Jillin kanssa, tuntuivat nyt olevan täynnä mitä kehnoimpia mielikuvia. Syntiset ajatukset kohisivat hänen veressään. Hänen aivojaan polttivat villit ja käsittämättömät toiveet. Oliko syy soittajissa ja heidän esitystavoissaan vai hänessä itsessään? Hän kutsui tarjoilijan, pyysi laskun, maksoi — ja asteli taas kadulle. Hän ei osannut mennä minnekään, yhdenkään ystävän seura ei haluttanut häntä tällä hetkellä. Lopulta hän suuntasi askelensa aivan huomaamattansa takaisin Fetter Lanelle. Vanhan miehen väsynein askelin hän kiipesi rappuja ylös, huomaamatta edes hiekanväristä kissaakaan — sanomatta sille edes hyvää iltaa. Avattuaan huoneensa oven hän näki. Mr. Chestertonin, mukavasti majoittuneena nojatuoliin, puolustaen nähtävästi omavaltaisuuttaan sillä, että luki yhtä Johnin kirjoista. Mutta Mr. Chesterton oli erittäin nöyrä ja kohtelias mies. Hän nousi ylös Johnin tullessa, sillä hän huomasi sen olevan epäilemättä Johnin yksityisen nojatuolin. Se oli ainoa nojatuoli koko huoneessa. Pikkuinen ulosottomies oli pannut sen merkille. Itse asiassa hän oli tästä syystä jättänyt sen hienotunteisesti pois tehdessään kalustoluettelon. »Minä — minä olin juuri lukemassa erästä teidän kirjaanne, Mr. Grey», hän sanoi, »ja jos sallitte minun sanoa, niin olen lukenut huonompiakin historioita. Olen varmasti. Minä pidän riivatusti tästä kertomuksesta. Sennäköistä sattuu elämässä vaikka kuinka usein, se on niinkuin se kuva oli minun näköiseni, jonka poikani otti minusta viime viikolla viiden shillingin kameralla; kuinka kummalla te onnistutte tekemään sen, on minulle sula arvoitus. Onko teillä levy valmiina päässänne ja sitten painatte sen suoraan paperille? 'Henki liikkuu', sanoo muijani välistä, ja sitten hän painelee ulos hakemaan olutpulloa. Mutta se on tietysti kuvaannollista. Minä tarkoitan, kirjoitatteko te sen mitä liikkuu omassa päässänne, vai otatteko palasia muista kirjoista?» Hän kietoi kätensä tytön kaulaan ja syleili häntä intohimoisesti. »Sen minä olen lukenut vaikka kuinka monesta kirjasta. Minä luulen, että ne saavat sen toisiltaan.» »Löysittekö sen minun kirjastani?» kysyi John. »No, en — enpä uskalla väittää sitä. Mutta heidät on vasta juuri esitelty toisilleen. Etteköhän te tule vielä siihen, niinkuin kaikki muutkin.» »Se on totta», sanoi John. »Siihen tulemme kaikki. Sitä ei voi välttää. Oletteko jo syönyt?» »En — mutta minulla on hiukan ruokaa laukussani. Jos sallitte, menen syömään sen välikössä.» »Oo, ei», sanoi John, »syökää täällä vain. Ei sillä ole väliä». Niin että Mr. Chesterton avasi laukkunsa ja otti esille eväänsä. Kaksi kylmää makkaraa, voi ja leipä muodostivat hänen ateriansa, jonka hän nautti ilmeisellä ruokahalulla ja käyttäen pöytätapoja, joita närkäs ihminen tuskin olisi hyväksynyt. Voi hyvin kuulla hänen syövän, esimerkiksi. Samalla hän kehui, kuinka hyviä makkarat ovat kylminä. Hän jatkoi muijansa ruoanlaittoa kehuen samaan suuntaan, niin että Johnista lopulta tuntui, kuin kädet kaipaisivat pesemistä, ja hän lähti toiseen huoneeseen. Kun hän tuli takaisin, oli eväslaukku pantu syrjään, ja vieras kaiveli hampaitaan huoneen kaukaisimmassa kolkassa. »Onko teillä tammipeliä, Mr. Grey?» hän kysyi selviydyttyhän siitä puuhasta. John nyökkäsi. »Tulkaapas sitten», sanoi pikkumies. »Otetaanpa peli vai mitä?» II. AMBER. Mutta tammipelistä ei löydä unohdusta. Muutamia päiviä John kesti rakastettavan Mr. Chestertonin seuraa. Hän kuunteli tämän kertomuksia vierailuistaan muissa taloissa, joissa hänet oli pantu tekemään milloin mitäkin, niinkuin kiilloittamaan veitsiä ja saappaita y.m.s. Ainoa kerta, jolloin hän oli päättäväisesti kieltäytynyt tekemästä mitään, oli silloin kun hän oli viettänyt seitsemän päivää neiti sanomalehtimiehen luona, jolla oli hiukan partaa ja kauniit hennot viikset. »Minä en olisi ajanut hänen partaansa», sanoi Mr. Chesterton, »vaikka hän olisi rukoillut sitä polvillaan». Nämä saattavat olla huvittavia juttuja; mutta kaikella on aikansa ja paikkansa. Näissä huoneissa, joissa Jill oli istunut muutamia päiviä aikaisemmin — tänä ajankohtana, jolloin toivo oli matalimmillaan ja masennus riemuitsi, John ei löytänyt siitä mitään huvittavaa. Hän toivoi unohdusta. Elämä oli kerta kaikkiaan mennyttä — hän toivoi jotakin, joka olisi pyyhkinyt siitä pois muistonkin, niinkuin suljetaan loppuun luettu kirja. Mutta se ei onnistunut pelaamalla tammipeliä Mr. Chestertonin kanssa. Eikä sitä saanut niilläkään tavoin, mitkä useimmat miehet valitsevat. Hän oli koettanut niitä, huomannut kelvottomiksi ja viskannut syrjään. Silloin hän muisti tytön, joka oli ollut hänen ystävänsä, ennenkuin hän tuli tuntemaan Jillin, ja olikin ollut suora ja vilpitön ystävätär. Jollei hän olisi kohdannut Jilliä — jollei hän olisi rakastanut — jollei hän olisi löytänyt Jillissä ihanteensa toteutumista — Amber olisi ollut vielä paikallaan. Ja nyt — nyt kun hän oli menettänyt kaiken — miksi ei voisi palata vanhaan? Sehän olisi maailman inhimillisimpiä asioita. Elämä ei ollut mahdollista yksistään ihanteiden varassa. Näin hän päätteli pimeyden hitaasti ohentuessa — mutta katkeruus oli vielä jäljellä. Eräänä iltana hän sitten jätti Mr. Chestertonin lopettamaan kirjansa lukemista. Hän otti ensimmäisen kohtaamansa ajurin ja kyyristyen istuimen nurkkaan hän veti syvän helpotuksen huokauksen ajaessaan eteenpäin. Mutta sitten virisi pelko, ettei hän löytäisikään Amberia, että tämä olisi kadottuaan hänen elämästään muuttanut mielensä, löytänyt uusia mielenkiinnon esineitä, tai ettei hän sattuisi olemaan kotona juuri nyt. Ja nyt, kun kerran päätös oli tehty, hän pelkäsi ankarasti kohtalon pettävän hänen toiveensa. Hän hyppäsi reippaasti vaunuista, maksoi kyydin, juoksi raput vauhdilla ja kolisti kirjelaatikon kantta. Se oli ystävien tapa koputtaa. Kaikki ne, jotka soittivat ovikelloa, olivat velkojia, eikä niille avattu, ennenkuin oli huolellisesti kurkistettu pitsiuutimien raosta. Muutamia hetkiä hänen sydämensä työskenteli vilkkaasti. Ei kuulunut ääntä, ei näkynyt valoa. Sitten kuului äkkiä korkeakantaisten kenkien tapsutus. Hän huokasi helpotuksesta. Ovi avautui. Hän näki Amberin hämmästyneet kasvot pimeässä. »Sinä!» huudahti Amber. Ovi avautui selälleen. »Tule sisään.» John otti hatun päästään ja astui sisään. Hänen esiintymisensä oli omituista, ja hän tunsi sen itsekin. Hän ymmärsi kysymyksen Amberin silmissä — ne heijastivat hänen omia ajatuksiansa. »Oletko yksin?» John kysyi. Amber nyökkäsi. »Tätini asuu täällä», hän selitti, »mutta hän on mennyt jo makuulle. Hän sai makuuhuoneen. Minä nukun vierashuoneen lattialla. Tule vain sisään.» John seurasi häntä vierashuoneeseen. Lattialla oli hänen vuoteensa — patja, lakanat ja huopapeite. Siinä kaikki. »Nukutko sinä tuossa?» kysyi John. Tyttö sanoi — »hym» viskaten hiukan niskojaan ja maailman luonnollisimmalla tavalla. Kun John luuli olevansa köyhä, niin se oli itsensä pettämistä. Hän oli jäänyt välistä päivällisettä, mutta hän ei ollut koskaan nukkunut lattialla. »Eikö siinä ole kova nukkua?» hän kysyi. »Saatko ollenkaan unta?» Amber nauroi hiljaa. »Taivaan isä, mainiosti! Minä olen tottunut siihen. Mutta mitä varten sinä tulit?» Hän istuutui vuoteelleen jalat ristissä kuin räätäli ja katsoi Johniin. Ensin tämä ei tietänyt, kuinka esittäisi asiansa. Sitten hän purkautui kömpelösti. »Toivoisin, että tulisit taas tapaamaan minua Fetter Lanelle!» Tyttö hymyili ylpeästi. John oli lähettänyt hänet pois Fetter Lanelta. Kaikki tuo oli mennyttä — ohitse —. »Tämä on jokseenkin odottamatonta, eikö olekin?» »En voi auttaa sitä», huudahti John kuohahtaen. »Mutta kaiken sen jälkeen, mitä puhuit viimeksi?» »En voi sille mitään, että puhuin yhtä ja toista. Se ei pidä paikkaansa enää. Minä otan kaikki takaisin.» Tyttö nousi nopeasti polvilleen. Arvokkuus voittaa usein naisessa inhimillisyyden, mutta sääli on molempia voimakkaampi. Johnille oli tapahtunut jotakin. Johnin entinen vaikutusvoima häneen sai taas vahvistusta hänen tuntemastaan säälistä. Hän pani kätensä Johnin olkapäälle. »Mitä on tapahtunut?» hän kysyi. »Kerro minulle, mikä sinua vaivaa.» John painui istumaan patjalle ja kertoi hänelle kaiken. Kertoi hänelle, kuinka alas hänen ihanteensa olivat vaipuneet viime päivinä. Hän riisui koko sielunsa toisen pisteltäväksi, jos tätä haluttaisi; hän riisui sen niinkuin lapsen alastomaksi kuritusta varten. Kun John oli lopettanut, Amber istuutui takaisin entiseen asentoonsa. Hän tuijotti tyhjään tulisijaan. »Ihmettelenpä», sanoi hän, — »ihmettelenpä, löytyykö ylipäänsä miestä, joka voisi kantaa pettymyksensä tulematta tuollaiseksi?» Tämä oli ainoa kuritus, minkä hän antoi. Ja vaikka hän ei satuttanutkaan sitä suorastaan Johniin, sattui se kuitenkin tämän alastomaan sieluun kirvelevänä iskuna. Hän kiemurteli sen alla. Se sai hänet ikävöimään, että hän olisi ollut juuri tuo mies. »Miksi sanoit tuolla tavalla?» hän kysyi. »Koska minä luulin sinun olevan toisenlaisen», sanoi tyttö. »Minä olen ihminen niinkuin muutkin», sanoi John. »Minä olen epävakainen olio, mutta niinkuin ihmiset yleensä ovat. Tuletko taas katsomaan minua?» Tyttö nousi taas polvilleen. Hän vapisi, mutta sitä peittääkseen hän otti Johnin käden omiinsa ja puristi sitä kovasti. »Mitä sinä sitten sanoisit jälkeenpäin?» hän kysyi hiljaa. »Mitä sinä tuntisit? Katuisit katkerasti — vihaisit itseäsi. Mihin joutuisi ihanteesi?» »Ei minulla ole sellaista», John huudahti umpimähkää. »Niin minäkin sanoin kerran», tyttö kuiskasi, — »ja sinä sanoit minun olevan väärässä, että minulla on ihanne, että jokaisella on, mutta monet ovat kadottaneet sen näkyvistään.» John muisti sen kyllä, vieläpä, perustelunsakin. Hän tiesi sen olevan totta vielä nytkin. »Nyt sinä olet kadottanut näkyvistäsi omasi», jatkoi Amber. »Mutta se tulee vielä esille, huomenna jo taas uskoisit siihen, ja sitten — voi taivas, kuinka sinä vihaisit minua! Kuinka sinä vihaisit itseäsi!» John tuijotti häneen pitkään. Olivatko kaikki naiset yhtä hyviä ja hienoja kuin tämä? Oliko hän itse ainoa kehno olento koko luomakunnassa? Mitä Jill ajattelisi, jos saisi nähdä hänen sielunsa kuiluun tällä hetkellä? Hän oli vajonnut niin syvälle, että tuntui mahdottomalta päästä enää kohoamaan ylöspäin. Amber tarkkasi hänen kasvojensa vaihtelevia ilmeitä. Hän oli tehnyt äärimmäisensä. Enempää hän ei voinut tehdä. Jollei John kyennyt taistelemaan itseään irti painajaisestaan, niin silloin asiat saisivat mennä menojaan. Silloin sen täytyi tapahtua. Yhden asian hän voisi vielä tehdä: puhua Venetsiasta. Mutta miksi hän sanoisi sen. Tämä oli Johnin taistelu eikä hänen. Hän oli antanut Johnille aseita taistelemaan häntä itseään vastaan. Miksi hän sanoisi sen? Mutta samassa parempi minä voitti. Tässähän oli yhtä hyvin kysymys hänen omasta ihanteestaan. »Milloin lähdet Venetsiaan?» hän kysyi käheästi. John kertoi hänelle tuhlanneensa jo osan rahoista; oli mennyt jo enemmän kuin punta. Amber haki esille kukkaronsa, nopeasti, kuumeisesti. »Milloin sinä voisit sitten päästä lähtemään?» hän kysyi. »En toistaiseksi.» »Eikö äitisi tule pahoilleen — tuo vanha valkohapsinen lady?» John koetti saada niellyksi liikutuksensa; sitten hän äkkiä tunsi kädessään jotakin kylmää ja kovaa. Hän katsahti alas. Se oli sovereign. »Sinun täytyy ottaa tämä», sanoi Amber hengästyneenä. »Maksa takaisin sitten joskus ja mene matkusta huomenna Venetsiaan.» John katsoi suoraan hänen silmiinsä. »Ja sinä väität olevasi kärpänen meripihkassa», hän sanoi. Sitten hän puristi Amberin sormet lujaan rahan ympärille, suuteli niitä ja lähti ovea kohti. »Minä matkustan Venetsiaan tavalla tai toisella», sanoi hän. »Aion olla se mies, joka kantaa pettymyksensä tulematta tuollaiseksi. Sinun ei tarvitse hävetä minun tähteni.» Hän tuli vielä kerran takaisin ja puristi Amberin kättä. Sitten hän riensi ulos. Amber kuunteli oven paukahdusta. Hän kuuli Johnin askelet tyhjältä kadulta, sitten hän vaipui patjalleen vierashuoneen lattialle. »Ooh — sinä hullu!» hän kuiskasi hengittäen syvään. »Voi, sinä hullu!» Mutta viisaus ja hulluus — ne ovat monesti läheisiä sukulaisia. Maailman ihmeellinen tyydytys oli noiden sanojen takana: — »Ah, sinä hullu!» KOLMAS KIRJA. KAUPUNKI. I. PALAZZO CAPELLO. Teille sanotaan — tulkaa Venetsiaan yöllä; sillä silloin te voitte hiljaa tunkeutua sen ihmeelliseen mysteeriin; silloin tunnette vuosisatojen painon jokaisessa varjossa, joka vaanii syvissä porttikäytävissä; silloin te tajuatte murhenäytelmät, joita täällä on esitetty, romaanit ja mustat teot, joilla sen historia on kudottu. Kaiken tämän saatte tuntea, jos tulette Venetsiaan yöllä. Mutta sitten on vielä toinen Venetsia, kaupunki, jonka saatte nähdä, jos saavutte sinne aikaisin aamulla — valon ja ilman kaupunki, kimaltelevan veden kaupunki, auringossa saippuakuplien lailla välkähtelevien kirkkojen kaupunki. Tulkaa Venetsiaan aikaisin aamulla, ja te saatte nähdä kaupungin kylpevän valomeressä. Se on niinkuin aalloista kohoava merenneito, jonka olkapäiltä vielä valuvat sädehtivät pisarat. Silloin se ei ole varjojen ja mysteerin kaupunki. Varhaisena aamuna se on kuin ruusunvärinen opaali, jonka läpi katsotaan aurinkoa. Silloin syvinkin varjo saa kullan hohteen, kirkkain valo esiintyy hopeaisessa sumussa. San Marcon ja Santa Maria della Saluten kirkot sulavat muodottomiksi hehkussa. Grand Canalelta, juuri Palazzo Babarigon kulmassa, eroaa yksi noita lukemattomia pieniä polkuja, jotka puikahtavat salaa irti suuresta, leveästä vesitiestä. Kun käännytään tälle, Rio San Pololle, seurataan sen juoksua siltojen alitse ja käännytään ensitilaisuudessa vasempaan, niin kuuliainen gondolien saa teidät melkein yhdellä pitkän aironsa vetäisyllä käännetyksi Rio Marinille. Hän voi valita tosin polveilevia teitä, vedoten teidän kauneudentajuunne ja käyttäen aikaa sivutulona. Mutta kuka hyvänsä voi kertoa teille, että tämä tie Rio San Polon kautta on lyhyin. Rio Marinin kumpaakin rantaa kulkee pieni ahdas jalkapolku. Täällä talot eivät sukella aivan veden rajaan, valolla on enemmän liikkumatilaa, ja astelijan kiirehtiminen jalkatiellä antaa hetkeksi eloa ja puhelahjan paikalle, jossa kaikki on muuten mykkää ja hiljaista. Tyhjäntoimittajat parveilevat silloilla katsellen alla keinuvia gondoleja. Täällä myöskin on mysteeri, joka hallitsee yöllä, ajettu tiehensä. Aurinko, avara kappale taivasta, joka ei enää ole vain talojen päätyjä sitova sininen kaistale, nämä yhtyvät uhmaamaan Rio Marinin mysteeriä. Ruusupuut ja kukkivat pensaat reunustavat harmaita muureja; ne kohottavat värirunsautensa pilvetöntä taivasta kohden ja hymyilevät teille alas muurintakaisesta puutarhastaan. Melkein tämän pienen vesitien loppupäässä, vastapäätä Chiesa Tedeschiä, on Palazzo Capello, avara ja jokseenkin ruma talo, katsellen järkkymättömänä kuvaansa tyynestä vedenpinnasta. Siihen ei liity mitään suuria historiallisia tapahtumia. Mikään runoilija ei ole sepitellyt säkeitään sen ikkunassa istuen; opaskirjat eivät tiedä kertoa mistään murhenäytelmistä, eikä verta ole roiskutettu sen seinille. Te ette löydä siitä mainintaa mistään Venetsian kuvauksista; sillä ei ole koristelurikkautta, joka vetäisi silmän puoleensa. Mutta Venetsialle ominaisella komeilulla ja rehentelyllä se nimitettiin vuosisatoja sitten 'palatsiksi', ja vain sille, joka tuntee sen sisäpuolelta, saattaa nimi näyttää oikeudenmukaiselta. Iso ovi voi jakaa harmaakivisen etuseinän, ja sille johtaa raput jalkapolulta — raput, joiden rakosista pilkistelee vihreää sieltä täältä, ollen täydellisessä sopusoinnussa kuluneiden askelmien kanssa. Tämä ovi on aina suljettu, ja koska sen kummallakaan puolella ei ole ikkunoita, ainoastaan leveä muuraus, saa paikka erittäin kolkon leiman, muistuttaen vankilaa tai kasarmia. Mutta kun tämä avara ovi avataan, tulee ikkunoiden puute selitetyksi osittain, ja teiltä pääsee varmasti ihastuksen huokaus. Tämä ei olekaan sisäänkäytävä taloon, vaan tunneliin, joka kulkee läpi talon pohjakerroksen, jonka toisessa päässä näette ihmeellisen takorauta-aitauksen läpi vanhan italialaisen puutarhan ihmemaan, joka välähtelee ja värehtii auringossa. Holvikäytävää synkistyttävät raskaat varjot tehostavat vain sen takana paistavaa valoa. Vastakohdat aiheuttavat oikean päivänpaisteen purkauksen ja saavat autereen väreilemään tiivistettyjen väriyhtymien yläpuolella. Mutta vielä ette ole sisällä talossa päästyänne holvikäytävään. Molemmin puolin tätä viileää, kosteaa tunnelia on seinään hakattu pienet holvikäytävät, joiden ovet johtavat palatsin molempiin puoliskoihin. Valitsette vasemmanpuolisen, ja ennenkuin silmänne ovat ehtineet tottua valojen ja varjojen sokaisevaan leikkiin, luulette joutuneenne matkalle maan uumeniin. Jalkanne kompastelevat, te tunnustelette tietänne, sormet koskettelevat kylmiä seiniä; äkkiä huomaatte porrasaskelmia, jotka kohoavat ylöspäin. Näin haparoiden saavutte toiselle ovelle, joka salpaa tienne tykkänään. Ovessa on kello, mutta ei ole sanottu, että löydätte sitä — pitkä ketju, joka riippuu jostakin päänne yläpuolelta. Kun vedätte siitä, syntyy kilinä ja kalina, joka uhkaa lukita korvanne, rikkoen tuhansiin pieniin kappaleisiin hiljaisuuden, joka vallitsee kaikkialla. Hetken kuluttua avautuu pieni ovi, verho työnnetään syrjään, ja kuljettuanne kumarassa matalan sisäänkäytävän läpi huomaatte olevanne avarassa huoneessa, joka ulottuu läpi koko talon. Tämä huone oikeuttaa monin kerroin palatsin nimityksen. Huoneen kummassakin päässä ovat ikkunat, niin avarat, niin korkeat, että sali, joka on korkealle laudoitettu, on yhtenä lempeänä valomerenä. Säteet lyövät kipinöitä kiilloitetusta parkettilattiasta ja tomuhiutaleet tanssivat sinertävänä autereena. Kylmänharmailla seinillä riippuu maalauksia. Niitä on paljon, mutta huone on niin suunnaton, etteivät ne näytä kokoonahdetuilta; ne eivät tee kokoelman, taidegallerian vaikutusta. Ja huoneen molemmilla sivuseinillä riippuvat komeat, lämminväriset verhot, jotka peittävät taakseen jykevät, syvälle seinään upotetut ovet. Kun avaatte toisen näistä, joudutte pieneen sievään huoneeseen — niin pienen pieneen, että sen mitättömyys saa teidät nauramaan, kun sitä katselee ison salin puolelta. Sulkekaa ovi, ja huone näyttää aivan luonnolliselta. Siellä sisällä, istuen ehkä juuri iltapäiväteensä ääressä, pakinoiden ja tarinoiden aivankuin olisivat juuri tavanneet pitääkseen toisilleen seuraa, on kaksi pientä olentoa. Pieniä, koska he ovat vanhoja — toinen on vanha mies, jonka silmät näyttävät himmentyneiltä tuuheitten kulmakarvojen takaa, toinen kutistuneena ja rypistyneenä kuin silkkipuku, joka on kauan maannut laatikossa säilytettävänä, vanha pieni valkohapsinen lady. II. KIRJE VENETSIAAN. Näiden Palazzo Capellon vanhusten päivittäisiin puuhiin kuului eräs järkkymätön seremonia, joka toimitettiin samalla tarkkuudella ja täsmällisyydellä, kuin millä koneistolla liikkuvat olennot lyövät päivän tunnit San Marcon kellotornissa. Kun kirkkojen kellot ilmoittivat, että kello oli kymmenen illalla, tuli pieneen huoneeseen Claudina, vanha nainen, joka hoiti näitä kahta vanhusta ja heidän talouttaan, kantaen käsissään isoa laatikkoa. Olipa heillä askare mikä hyvänsä esillä, jokin peli tai tavallisimmin kirjeiden kirjoittaminen, heidän päänsä kohosivat hämmästyneinä, ja toinen sanoi italiaksi: »Ette suinkaan tahtone väittää, että kello on kymmenen, Claudina?» Ja Claudina taivutti päätään nykäyksellä kuin nyökkäilevä mandariini; hänen isot korvarenkaansa heiluivat tuimasti hänen korvalehdissään, ja hän pani laatikon varovasti pöydälle. »Si, signora», hän sanoi — aina samalla äänellä, aivan kuin hänestä olisi äkkiä tuntunut, ettei päännyökkäys ollutkaan ollut tarpeeksi kunnioittava. Tämä ei kuulunut vielä seremoniaan, se oli vain seuraavan juhlallisen toimituksen alkusoitto. Claudina oli aseenkantaja. Hänen tulonsa ison laatikon kanssa oli merkkipuhallus. Oli heinäkuun ilta, tänä samana vuonna, jonka on niin menestyksellisesti onnistunut piiloutua kalenterin rakosiin. Verhot eivät enää peittäneet näkyvistä kullankeltaista pilveä, johon muutamat tähdet olivat asettuneet kuin varhaiset kastepisarat. Claudina oli juuri tuonut postin jättämän kirjeen. Kello oli puoli kymmenen. Vaikka vanha italialainen palvelija tunsikin uteliaisuutta, hän ei kuitenkaan näyttänyt sitä. Claudina poistui varovasti huoneesta tuotuaan kirjeen. Samassa kun ovi loi suljettu, seurasi erittäin sievä kohteliaisuuskilpailu. Vanha herra sulki kirjansa. »Se on Johnilta!» sanoi hän vilkkaasti. Rouva nyökkäsi ja lykkäsi sen häntä kohden. Vaikka hän olisi vierittänyt maailman miehensä jalkojen juureen, ei hän olisi voinut tehdä sitä anteliaammin. Ja vaikka se olisi ollut maailma, ei vanha herra olisi ottanut sitä innokkaammin vastaan. Hänen sormensa oli juuri vapisten ajautumassa kuoren sisälle, kun hän sattui lukemaan osoitteen. »Mitä — sehän on kirjoitettu sinulle, rakkaani», hän sanoi, vetäen hitaasti sormensa takaisin. Valkohapsinen lady hymyili. Hän nyökkäsi taas. Se oli tosin osoitettu hänelle, mutta jos asiat olisivat menneet oikeassa järjestyksessä, niin vuoro ei olisi ollut hänen. Jostakin tuntemattomasta syystä John oli osoittanut kaksi viimeistä kirjettään peräkkäin hänelle. Tavallista se ei ollut. Hän oli tavallisesti äärettömän omantunnontarkasti osoittanut kirjeensä vuoroin kummallekin, ensin isälleen, sitten äidilleen. Nyt hän rikkoi ensimmäisen kerran tätä kirjoittamatonta lakia. Oikeastaan tämä ei ollut äidin kirje, ja senvuoksi hän oli lykännytkin sen miehelleen. Tämä ei ollut koskaan pyytänyt saada avata Johnin kirjettä, jollei ollut hänen oma vuoronsa. Hänen käsiään usein nyki, kun nuo avuttomat kädet yrittivät avata koteloa, mutta hän ei ollut koskaan lähestynyt tuumaakaan ottaakseen sitä, ennenkuin vaimonsa ojensi sen hänelle omasta aloitteestaan. Vanha herra tiesi nyt olevansa vuorossa, ja siksi hänen kätensä oli vallan luonnollisesti ojentunut ottamaan vastaan kirjettä, ja hänen vaimonsa antoi sen halukkaasti. Mutta valkohapsisen ladyn sydän riemuitsi, sillä kirje oli kuitenkin osoitettu hänelle. Sitä tosiasiaa ei voitu kiertää millään. Hetkisen vanha herra sormieli sitä epävarmasti, sitten hän lykkäsi sen takaisin. »Se on sinun kirjeesi, rakkaani», hän sanoi. »Sinun on avattava se.» Ja ottaen taas kirjansa hän oli syventyvinään uudelleen lukemiseensa. Mutta itse asiassa hän ei voinut erottaa yhtään sanaa. Jokainen hermo hänen ruumiissaan oli valmistautunut kuuntelemaan paperin kahinaa. Mutta sitäpä ei kuulunutkaan. Vielä hetkinen hiljaisuutta — ja vaimo seisoi kumartuneena miehensä tuolin takana, käsi olkapäiden ympärillä ja toinen pitäen kirjettä hänen edessään. »Avataan se yhdessä», sanoi valkohapsinen lady. Tällä tavoin hän sai toisen unohtamaan, että oli antanut perään. Miehen sormi tosin avasi kotelon; mutta sitten tämä pidätti kaikki tyydytyksen ilmaisut. Ja niin he lukivat yhdessä, vaimo nojautuen miehensä olkapäähän, keskeyttäen toisiaan pienillä ilohuudahduksilla ja reunamuistutuksilla, joita kynän on mahdoton tarkemmin kuvailla. »Rakkaimpani —» Juuri tämä sana aloitti kirjeen; mutta tuohon yhteen sanaan sisältyi jo äidille kokonainen kirje. Se sai hänen pienet ruskeat silmänsä sädehtimään, sydämen sykkimään nopeammassa tahdissa jäykän liivin alla. »Olen jättänyt tämän kirjeen kirjoittamisen viimeiseen hetkeen, peläten etten ehkä voisikaan saapua lupaamanani päivänä. Mutta nyt on kaikki selvää. Lähden huomisaamuna ja tulen perille seuraavana päivänä tavalliseen aikaan — juuri auringonlaskun aikaan. En osaa sanoa Teille, kuinka iloinen olen päästessäni täältä erilleni. Tehän tiedätte, millainen Lontoo voi olla heinäkuussa, ja luullakseni haluan muutenkin vaihtelua. En ole osannut työskennellä ollenkaan näinä päivinä — mutta aikomukseni ei ole pahoittaa mieltänne. Taidan olla hiukan masentunut ja tarvitsen uutta ilmaa keuhkoihini. Menen huomenna ensi töikseni höyrylaivan keulaan, seison siinä suu auki ja nielen suolaisen tuntua riemulla. »Luoja siunatkoon Sinua, rakkaani. Sano isälle rakastavat terveiset, mutta älä kerro hänelle, etten voi työskennellä. Tietysti hän sen ymmärtäisi, mutta luullakseni se masentaisi häntä yhtä paljon kuin minua itseänikin.» Vanha herra katsoi yksinkertaisesti ylös vaimonsa kasvoihin antaessaan paperin takaisin. »Näetkös nyt, minun ei olisi pitänyt lukea sitä», hän sanoi rauhallisesti. Hetken mielijohteesta toimien vaimo kietoi kätensä miehensä kaulaan. Hän tunsi niin hyvin, että tämä oli haavoittanut isää. »Mutta hänhän on vain arkatuntoinen sinua kohtaan», hän kuiskasi — »eikä suinkaan siksi, ettei hän olisi halunnut sinun näkevän. Hän kertoo sinulle heti tultuaan, ettei hän ole voinut työskennellä. Saatpa nähdä, eikö kerrokin. Hän ei voi pitää sellaista takanaan. Kirjeessä hän voi, siksi että luulee sen velvollisuudekseen. Mutta kun hän on ollut täällä viisi minuuttia, on hän parhaillaan kertomassa sinulle, ettei hän ole kirjoittanut riviäkään. Ja ajattelehan, hän on täällä ylihuomenna. Ooh — kyllä hän on vain kultainen poika, eikö olekin? Eikö hän ole kultaisin poika, mitä kellään kahdella vanhuksella koko maailmassa on?» Tällä tavoin hän houkutteli taas hymyilyn takaisin miehensä silmiin; ei tauonnut hetkeksikään, ennenkuin näki tuskan ilmeen häipyvän hänen kasvoiltaan kokonaan. Ja niinpä Claudina tapasi heidät, niinkuin niin usein ennenkin, tuijottaen kerran vielä yhdessä kirjeeseen, tuodessa tapansa mukaan sisään ison laatikon. Kaksi vanhaa päätä kohosi ylen hämmästyneinä. »Ette suinkaan tahtone väittää kellon olevan jo kymmenen, Claudina?» Sillä vanhoilta ihmisiltä tunnit kuluvat hyvin nopeasti; he ovat tuskin päässeet hereille, kun tulee jo makuullemenon aika. Aika rientää heidän ohitseen niin nopein, rauhallisin askelin, sipsutellen varpaisillaan, jottei häiritsisi viimeisiä rauhallisia hetkiä, jotka Luoja on suonut vanhoille ihmisille. Claudina asetti ison laatikon pöydälle. Hän nyökkäsi, ja korvarenkaat heilahtivat. »Si, signora», hän vastasi, kuten tavallisesti. Vanha valkohapsinen lady piilotti kirjeen, pisti sen jäykän mustan liivinsä alle. Sitten he molemmat nousivat, ja juhlamenot, jotka Claudina oli julistanut, saivat alkaa. Ensiksi avattiin puinen laatikko ja siitä poimittiin esille paljon pieniä valkoisia liinapusseja, kaikenkokoisia ja -muotoisia. Valkoisiako? No niin, ne olivat kerran olleet valkoisia, mutta pitkäaikainen palvelus näissä juhlamenoissa oli muuttanut ne harmaiksi. Jokainen pussi oli numeroitu, ja numero oli ommeltu ulkopuolelle. Jokainen pussi oli tehty sopivankokoiseksi säilyttämään jotakin erikoista pientä koristusta tästä huoneesta, verhoamaan sitä, suojelemaan sitä tomulta yön aikana — siis aivan todellinen yöpaita niille. Kymmenen aikaan kalleudet pantiin vuoteeseen; kalleuksien jälkeen vasta vanhukset — mutta aarteet tulivat aina etusijassa. He seisoivat ääressä katsellen, kun Claudina kokosi ja kääri ne, toinen toisensa jälkeen, ja tämä antoi heidän tuntea tuota herkullista jännitystä, jota ainoastaan hyvin vanhat ihmiset ja lapset saavat tuntea — jännitystä, kun toiset menevät nukkumaan ennen heitä, ja he saavat jäädä istumaan hetkeksi. He eivät tosin huomanneet tuntevansa tätä jännitystä juuri sillä hetkellä. Mutta teidän olisi pitänyt olla näkemässä, kuinka he kääntyivät hymyilemään toisilleen, kun iso dresdeniläinen paimentyttö oli kääritty kapaloonsa — silloin heidän sydämensä tunsivat varmasti tuota jännitystä. Varsinkin tänä iltana heidän hymynsä oli säteilevämpää kuin koskaan. Vanha rouva unohti päästää tavanmukaisen kauhunhuudahduksensa, kun Claudina ei saanut dresdeniläisen paimenettaren päätä mahtumaan pussiin tai kolautti niitä vastakkain. Vanha herra unohti tyynen varoituksensa. »Olkaa varovainen, Claudina, olkaa varovainen? Sillä milloin hyvänsä hänen vaimonsa oli erikoisen kiihdyksissä, hän itse vakuuttautui olevansa aivan rauhallinen, erinomaisen hallittu. Mutta kumpikaan ei tuntenut tavallista levottomuutta tänä heinäkuun iltana. Kahden päivän kuluttua — viimeistään — John olisi täällä. Tätä hetkeä he olivat odottaneet kokonaisen vuoden; ja kokonainen vuosi on hyvin, hyvin pitkä aika vanhoille ihmisille, niin nopeasti kuin sen yksityiset hetket vierinevätkin. »On eräs seikka», sanoi vanha herra äkkiä, kun viimeiset kalleudet olivat rivissä pöydällä valmiina astumaan yöpaitoihinsa. »On eräs seikka, josta minä en ole oikein selvillä.» Vaimo pisti käden hänen kainaloonsa ja kysyi kuiskaten, mitä se olisi. Ei olisi tarvinnut ensinkään puhua kuiskaamalla, sillä Claudina ei osannut sanaakaan englantia; mutta hän arvasi tämän koskevan Johnia, ja Johnista äiti puhui melkein aina kuiskaamalla. »Se on — kauppa», vastasi vanha herra; »minä — minä en tahtoisi kertoa siitä Johnille.» »Oo mutta miksi et?» Vaimo painautui häneen kiinteämmin. »Ei siksi, etten luulisi hänen ymmärtävän, mutta tunnen samantapaista kuin hän kirjoittaessaan tuon lauseen minusta. Pelkään häntä haavoittavan ajatuksen, etten minä voi enää myydä maalauksiani. Uskon hänen alkavan moittia itseään ja ajattelevan, että hänen olisi pitänyt antaa meille rahaa, jos hän saisi tietää minun avanneen tämän harvinaisuuksien kaupan olojamme parantaakseni.» Vaimo nyökäytti viisaasti päätään. Hän olisi tahtonut kertoa kaiken pojalleen. Mutta että John luulisi olevansa velvoitettu avustamaan heitä — ei, se ei käynyt päinsä! John tarvitsi jokaisen ansaitsemansa pennyn voidakseen elättää naisen, joka hänen olisi mahdollisimman pian saatava puolisokseen. Vanha valkohapsinen lady myöntyi. Oli parempi, ettei John saisi tietää mitään. »Mutta etkö luule hänen keksivän sitä?» hän kysyi, ja silmänsä suurenivat säikähdyksestä. »En — enpä luulisi. Eihän minun tarvitse olla siellä koko päivää. Foscari osaa hoitaa sitä aivan hyvin. Vaikka minua peloittaa aina, että hän myisi joitakin sellaisia esineitä, joista minä en voi erota. Hän myi eräänä päivänä vanhan vaskisen juutalaislampun, jota minä en olisi tahtonut antaa maailmastakaan. Mutta enköhän minä uskalla, jos pyydän häntä olemaan varovainen — niinpä luulisin —» Tämä harvinaisuuksien kauppa oli oikeastaan murheellinen kohta. Olisi ollut vieläkin murheellisempi, ellei hänen vaimonsa olisi pannut arvoa sen tarpeellisuudelle; ellei tämä olisi tehnyt sitä kevyemmäksi kestää kiittämällä hänen uljuuttaan, ja tällä tavoin haihduttaen häpeän tunteen siitä, ettei hän voinut myydä enää omia töitään. Sillä täytettyään seitsemänkymmentäkolme vuotta oli hän sen saanut kuulla. Jollei hän olisi ollut maisemamaalari, olisi asia ollut toisin. Mutta seitsemänkymmenenkolmen ikäisenä ei käy enää lähteminen heikolla sydämellään kedoille ja vuorille etsimään uusia vereksiä aiheita. Sillä tavoin hänen täytyi jäädä kotiin ja yrittää maalata muistista kuvia, joita sinne oli kasattu. Silloin juuri taulukauppiaat alkoivat kertoa hänelle, etteivät he voineet saada enää hänen taulujaan kaupaksi. Hänen täytyi keksiä silloin uusia ansiomahdollisuuksia, jolleivät he tahtoneet tulla taakaksi Johnille. Silloin, muistaessaan omistavansa suuren määrän harvinaisuuksia ja taide-esineitä, koottuina kaikilta Euroopan kulmilta, hänelle juolahti mieleen perustaa kauppa, jossa vähitellen muuttaisi nämä rahaksi. Hän löysi sievän pienen huoneiston eräässä Mercerian rauhallisessa kolkassa, vuokrasi sen, asetti ulkopuolelle riippumaan nimikilven, johon oli himmeillä kultakirjaimilla maalattu: »Aarreaitta.» Sillä tavoin hän piiloutui yleisön uteliaisuudelta. He olivat keskustelleet suunnitelmasta monta viikkoa etukäteen. Heidän täytyi uhrata kauppaan koko joukko omista aarteistaan, ja Claudina kantoikin joka ilta isossa laatikossa monia tyhjiä yöpaitoja edestakaisin. Mutta raha, jota kaupasta saatiin, korvasi osittain nämä sydäntäsärkevät menetykset. Heillä olisi tilaisuus lähettää Johnillekin silloin tällöin pieni lahja. Harvinaisuuksien kauppa onnistui mainiosti, jos vain oli tarjottavana todella arvokkaita esineitä, kuten heillä juuri oli. Mutta siinäpä se pulma olikin. Kun vanha herra oli avannut liikkeensä, hän huomasi, että juuri esineiden harvinaisuus teki hänelle vaikeaksi niistä luopumisen. Hän rakasti niitä liian paljon. Ja tyhmimmätkin kokeilijat, brittiläiset lordit ruudukkaine hattuineen ja painavine päällystakkeineen, vanhat rouvat toisessa kädessä matkaopas ja toisessa jyviä kyyhkysille, nekin näyttivät iskevän kiinni juuri niihin esineihin, joita hän rakasti enimmän. Hän pyysi hirveitä hintoja pelastaakseen aarteensa heidän kynsistään, ja useimmiten tämä menetelmä onnistuikin; mutta väliin ilmestyi hulluja, jotka maksoivat vaaditun hinnan. Sillä hän ei voinut moittia rakastamaansa esinettä. Jos se oli hyvä, alkuperäinen, todella vanha, niin hän melkein uhmasi itseään. Innostus ei sallinut hänen tehdä toisin. Mutta sitten, sanottuaan kaiken mahdollisen esineen ylistykseksi, hän pyysi siitä niin huikean hinnan, että halukkaat ostajat jättivät kaupan melkein loukkaantuneina. Senvuoksi aarreaitta ei täyttänyt oikein kaikkia heidän toiveitaan. He saivat kylliksi jokapäiväisiin menoihinsa; mutta siinä olikin kaikki. Ja nyt esiintyi kysymys, antaisivatko he Johnin saada tietää siitä. He pohtivat kysymystä myöhään yöhön, kaksi valkoista päätä vierekkäin tyynyillänsä, puhuen kuiskaten pimeässä. »Kyllä minä luulisin hänen ymmärtävän», sanoi vanha pieni lady omalta puoleltaan; »hän on sellainen kultainen poju, olen varma siitä, että hän ymmärtäisi». »Enpä tiedä — enpä oikein tiedä», vastasi vanha herra epävarmasti. »On jo kylliksi ilkeää, kun hän näkee minun viimeiset maalaukseni. Ei — ei; enpä taida kertoa hänelle. Foscari voi hoitaa liikettä. Minun tarvitsee tuskin ollenkaan mennä sinne hänen täällä ollessaan.» Ja sitten tehden ristinmerkin toistensa otsalle, niinkuin he olivat tehneet joka ilta koko elämänsä ajan, he toivottivat toisilleen »Jumala siunatkoon sinua» ja nukkuivat herkästi kuin lapset. III. PALUU VENETSIAAN. Johnin saapuessa oli auringonlaskun aika. Gondolit ajelehtivat ruusumeressä; talot seisoivat juhlallisen äänettöminä, niinkuin näkee karjalauman seisovan polviaan myöten hehkuvassa vedessä. Siellä täällä kauempana tulinen aurinko heijastui jostakin hämärästä ikkunasta, saaden sen liekehtimään tulipalon lailla. Nyt tämä kaupunki oli punaisen, kullan, sinisen ja harmaan muodostama kudos, niin hieno ja sulava, ettei voinut erottaa eriväristen lankojen liitoksia. John päästi syvän huokauksen astuessaan gondoliinsa. Tarvittiin tällainen väriloisto pesemään pois tuon Lontoossa kärsityn illan synkkyys. Tarvittiin tällaista hiljaisuutta ja rauhaa lievittämään hänen kalvavaa katkeruuttansa. Sillä Venetsian hiljaisuus on kirkon vaimennettua hiljaisuutta, jossa kaikki surut tuuditetaan uneen, ja vain suru, josta jotakin oppii, jää eloon. Nyt John oppi mielensä masennustilassa, millä seikoilla on todellista arvoa ja millä ei tässä elämässä. Se läksy ei ole helppo omaksua, sillä kuviteltujen ihanteiden menettäminen voidaan suorittaa loppuun vain katkeruuden alttarilla, ja ainoastaan epätoivon tuli voi polttaa ne tuhaksi, johon oikea totuus on kätketty. Jätettyään matkatavarat huoneisiinsa Rio della Saccheren varrelle, joissa hän säännöllisesti asui, hän lähti jalkaisin ahdasta polkua pitkin Palazzo Capelloon. Johnin elämässä oli aina juhlallinen hetki, kun hän saavuttuaan vuotuiselle käynnilleen ensimmäisen kerran avasi ison portin, joka johti _fondamentaan_. Oli kumman ihana hetki nähdä kerran taas läpi holvikäytävän laskevan auringon hehkussa kylpevä vanha italialainen puutarha. Elämässä on joitakin sellaisia hetkiä, ja ne vastaavat kaikkia Intian aarteita. Sellaisina hetkinä seisomme Jumalan jalkojen juuressa. Sulkien ison oven takanaan John vaipui mietiskelyyn. Auringon iso kehrä oli juuri painautunut sypressien taakse. Niiden syvänmustia runkoja reunusti hohtavan kultainen juova. Kaikki vanhassa puutarhassa oli kuin varjokuvia auringonlaskua vasten, ja jokainen pensas ja oksa hohti kuin kekäle. Tämä oli hänen taistelunsa viimeinen vaihe. Jollei hänen ihanteensa olisi kohonnut taas tämän valtavan näyn edessä, niin tämä olisi ollut tappion hetki, epäilemättä. On kohtalon sääntö, että miehen täytyy kulkea tunnelin pimeyden läpi ennen valonlähteille saapumista. Mutta jollei matkan päähän päästyä kauneuden näky, joka on vain hyvän vertauskuva, kosketa hänen sieluaan ja nosta sitä lempeällä kädellä äärettömyyden salaperäisyyteen, — silloin tämä pimeyteen uppoaminen ei ole puhdistanut hänen sieluaan. Silloin se on vain tahrannut hänet. Sumu kietoutuu hänen silmiinsä, pyyhkien pois näyt. Hänet on punnittu vaa'alla, joka riippuu kohtalon suunnattomasta kädestä — ja havaittu köykäiseksi. Mutta Johnin mieli kohosi riemuiten kuin linnun, joka on päässyt häkistä. Tunnustaen kiitollisuudenvelkansa Amberille hän oli nyt kulkenut varjojen syvyydestä vahingoittumattomana valon sydämeen. Tällaisena hetkenä he olisivat uskoneet todeksi kertomuksen Suloisen Järjettömyyden Kaupungista. Tällaisena hetkenä he olisivat seisoneet vierekkäin, käsi kädessä, sydämet sykkien, nähden Jumalan. Ja vaikka heitä erotti sadat penikulmat, Johnin mieli oli niin kohonnut epätoivon katkeruudesta yläpuolelle, niin jättänyt jälkeensä ruumiin kiusaavat vaatimukset, että hän saattoi tuntea Jillin läsnäolon vieressään ja yhdessä hänen kanssaan sulautua hurmiossa edessäolevaan kauneusnäkyyn. Pakottaen esiinpyrkivät kyynelet painumaan takaisin John astui pienen seinäholvin läpi, nousi pimeät raput, veti kellonnuorasta, ja raskaan kellon kilinä ja kumina paiskasi hänet taas äkkiä todellisuuden maailmaan. Seuraavana hetkenä ovi avautui, ja hän huomasi puistelevansa Claudinan kättä niin pontevasti, että korvarenkaat suorittivat villin uhritanssin. Sitten tuli isä, valkotukkainen gentlemanni, näyttäen kovin vanhalta niin nuoren pojan isäksi. He puristivat toistensa kättä, katsoen syvään toistensa silmiin. »Jumala siunatkoon sinua, poikaseni», sanoi vanhus kevyesti. Hän seisoi selkä valoon päin. Hän ei olisi mistään hinnasta näyttänyt, että silmänsä olivat täynnä kyyneleitä. Vanhoista miehistä, samoinkuin poikasistakin, on lapsellista kyynelehtiä — ehkä osittain siksi, että kyynelet tulvahtavat niin helposti esille. Ja viimeisenä tuli hitaasti liikkuen, sillä halvaus oli vaikuttanut koko hänen ruumiiseensa, pieni valkohapsinen lady. Hän ei yrittänytkään salata kyyneliään. Ne sekaantuivat onnen hämmennyksessä hymyilyyn ja nauruun mitä herttaisimmalla tavalla. Hänen ohuet, hennot kätensä olivat avatut syleilyyn, ja sinne John hautautui, kuiskaten kerta kerran jälkeen äidin korvaan: — »Rakkaani — rakkaani — rakkaani!» Ja kukapa olisi voinut moittia häntä siitä, että Jill asui vielä hänen sielussaan? Tulee aika, jolloin mies rakastaa äitiään siksi, että hän on nainen, juuri kuin nainen, jota hän rakastaa. Tulee aika, jolloin äiti rakastaa poikaansa siksi, että hän on mies, samoinkuin sekin mies, jota hän on rakastanut. IV. TODELLINEN ÄITI. Tänä iltana ei tuo valkohapsinen vanha lady vielä esittänyt kysymyksiään. Tulopäivän ilta oli omistettu Johnin työstä puhumiselle, hänen viimeisen kirjansa menestykselle, sen saamille arvosteluille. Vanhalla herralla oli varmat mielipiteet näistä asioista. Hän vahvisti puhettaan voimakkailla pään nyökkäyksillä, ja hänen vaimonsa kirkkaat ruskeat silmät seurasivat hänen liikehtimistään hyväksyvin ilmein. Hänkin nyökkäsi joskus. Vanha herra oli sanonut nämä samat asiat jo monta kertaa hänelle. Nyt, kun John oli kuuntelemassa, niillä tuntui olevan aivan uutuuden viehätys. Tämä arvostelija ei ollut ymmärtänyt mitään arvostelunsa esineestä; tuo arvostelija oli osunut naulan päähän. Eräs oli ehkä liian runsas kiitoksessaan; muuan taas oli ottanut persoonallisen sävyn arvosteluunsa, joka pani säälimään siihen tuhlattua paperia. »Tunnetko sen miehen, John?» hän kysyi oikeutetun suuttumuksen puuskassa. John hymyili isänsä innostukselle. Nuorena ollaan niin paljon viisaampia — vanhana ollaan niin paljon nuorempia. »Ulkomuodolta vain, — en ole tavannut häntä koskaan. Mutta hän arvostelee minua aina samalla tavalla. Minä luultavasti hermostutan häntä.» Äiti tavoitteli hellästi hänen kättään. Katsomatta alas hän puristi kuihtuneet sormet kouraansa. »Kuinka sinä voisit hermostuttaa häntä, kultaseni?» äiti kysyi. Se tuntui hänestä nähtävästi aivan käsittämättömältä. »Kas — löytyy ihmisiä, joita me hermostutamme pelkällä olemassaolollamme, rakkaani. Minä en ole ainoa, joka ikävystytän häntä. Luullakseni häntä ikävystyttää oma itsensäkin.» »Selvä se!» vanha herra löi nyrkkinsä painavasti tuolinsa käsinojaan. »Mutta hän saisi jättää henkilökohtaiset tunteensa pois työstään. Ja kuitenkin — tuollaista taitaa esiintyä aina ja iankaikkisesti. Oh — kunpa Herra soisi, että kaikki olisivat todellisia herrasmiehiä!» Sillä tavoin hänen isänsä puhui, purkaen ulos kaiken innostuksensa, joka oli saanut niin kauan versoa hänen sydämensä syvyydessä. Hänen oma työnsä ei innostuttanut häntä enää; sillä vaikka kohta taiteilija ylenkatsoisi palkkaansa, niin hän tuntee päivänsä laskeneeksi, kun yleisö ei tahdo enää maksaa hänen töistänsä. Koko hänen sydämensä oli nyt keskittynyt Johniin. John tulisi ilmilausumaan niitä asioita, joita hänen sormensa olivat kieltäytyneet koskettamasta. Hän oli huomannut sen riemuiten monessa lauseessa, monella sivulla tässä viimeisessä kirjassa. Hän, Thomas Grey, taiteilija, eli uudestaan John Greyssä, kirjailijassa, sanomalehtimiehessä. Pojan sielussa hänen oman älynsä ylösnousemus, hänen omien kykyjensä nuorentuminen, oleellinen rengas, hänen, joka oli muuttumassa tomuksi, ja niiden seikkojen välillä, jotka ovat iäisiä. Vasta kun John oli ollut Venetsiassa pari kolme päivää, sai äiti kaipaamansa tilaisuuden. Vanha herra oli lähtenyt Merceriaan tiedustamaan Aarreaitan vointia. Foscari näytti myyneen liian monta hänen rakastetuista harvinaisuuksistaan. Rahakäärö oli lähetetty hänelle edellisenä iltana — kolmesta empireviuhkasta, kalleuksista, jotka hän oli ostanut Pariisista parikymmentä vuotta sitten. Tukahduttaen huokauksensa oli valkohapsinen lady antanut suostumuksensa niiden Merceriaan viemiseen. Ainoastaan näytteeksi, oli hänelle luvattu. Niitä ei myytäisi koskaan kenellekään, ja vanha herra määräsi niille hinnan, joka olisi saattanut peloittaa ohikulkevat matkailijat järjiltään. Oli niin Foscarin tapaista löytää kyllin rikas ja kylliksi hullu ostaja niille. Vanhan herran sydän pamppaili, eikä hän uskaltanut oikein ensi kerran elämässään katsoa Johnia silmiin tehdessään anteeksipyyntönsä — täytyi mennä valvomaan erään taulun kehystystä — ja meni ulos jättäen heidät kahden. Tämä oli juuri se hetki, jota John oli kauhulla ajatellut. Hän tunsi, että nuo kirkkaat ruskeat silmät olivat penkoneet hänen sydämensä syvimmissäkin sopukoissa ja odottaneet vain aikaansa tähän hetkeen saakka. Hän oli tuntenut niiden seuraavan itseään, minne hyvänsä hän menikään; hän oli todennut, että ne olivat lukeneet kaikista hänen toimistansa hänen sieluunsa kätketyn surun niin varmalla ounastuksella, että olisi jokseenkin hyödytöntä yrittääkään salata niiltä mitään. Ja nyt he olivat lopultakin kahden. Aurinko poltti ikkunoiden läpi pieneen huoneeseen. Vanha puutarha alhaalla oli kalpea sen kuumuudessa. Hetkisen John seisoi ikkunan luona hermostuneessa jännityksessä, koettaen löytää sanottavaa, joka johtaisi äidin ajatukset pois aiheesta, minkä täytyi varmasti olla hänen ajatuksissaan. Ja koko ajan katsellessaan alas vanhaan puutarhaan John saattoi vielä tuntea äitinsä odottavien silmien katseen, kunnes pelko, että äiti tekisi kysymyksen, johon hän ei voisi vastata, ajoi hänet puhelemaan umpimähkään, mitä vain. Hän haasteli isän maalauksista, koetti turhaan saada selville, oliko hän myynyt tarpeeksi heidän toimeentulokseen, olivatko tilaukset yhtä lukuisat kuin ennen ja muuta sellaista. Hän jutteli tuhansista asioista, joiden oli täytynyt tapahtua sitten viime näkemän. Ja äiti vastasi kaikkeen hiljaa, hellästi, pakottamatta keskustelua aiheeseen, joka oli lähinnä hänen sydäntään. Todellinen äiti on viimeinen maailmassa kerjäämään luottamusta. Hänen täytyy voittaa se; sitten se tulee sydämestä. Johnin vaikeneminen sai hänet tuntemaan, ikäänkuin rukous olisi kadottanut voimansa tässä tilanteessa, jolloin hän olisi tarvinnut sitä enimmän. Lopulta hän ei voinut enää kantaa sitä. Hän sanoi itselleen, ettei se voinut olla luottamuksen puutetta. John oli haavoitettu. Jokin asianhaara, jokin onnettomuus pakotti hänet vaikenemaan. Äiti tunsi vaistomaisesti sen painon. Hänen sydämeensä koski, ja hän tiesi, että Johnin sydämeen koski myöskin. »John», sanoi hän viimein laskien molemmat kutistuneet kätensä Johnin käsiin, — »John, sinä olet onneton». John koetti kohdata hänen silmänsä, mutta ne olivat liian kirkkaat, ne katsoivat liian terävästi, ja hänen omat silmänsä painuivat. Seuraavassa tuokiossa nuo voimattomat kädet vetivät hänet polvilleen tuolin viereen, Johnin pää oli haudattu hänen syliinsä, ja äidin kädet sivelivät pojan tukkaa hellästi, rauhoittavasti. »Sinä voit kertoa minulle kaiken», hän kuiskasi; ja ah, mitä hirveitä asioita kulkikaan hänen mielikuvituksessaan! Hirveitä asioita hänelle, mutta John olisi hymyillyt kuullessaan ne. »Sinä voit kertoa minulle kaiken», hän kuiskasi uudelleen. »Ei ole mitään kertomista, rakkaani», John vastasi. Sillä todellakaan ei ollut mitään kertomista; ei ainakaan mitään, minkä äiti olisi ymmärtänyt. Voisiko hän koskaan tuomita oikeudenmukaisesti Jillin avioliittoa toisen miehen kanssa, jos hän tietäisi? Hän asettuisi tietysti Johnin puolelle. Tuo hellä hyvä sydän ei osannut tuomita muuten kuin hänen hyväkseen. Äiti saisi väärän käsityksen asioista, ja se ei saanut tapahtua. Niin paljon kuin hän kaipasikin myötätuntoa, niin sen puute oli kuitenkin parempi kuin väärinymmärrys. »Ei ole mitään kertomista», hän toisti. Äiti silitteli yhä hänen päätään, eikä sormien kosketuksessa ollut mitään kärsimätöntä. »Koskeeko se Pyhän Josefin neitoa?» kysyi äiti hiljaa, muistaessaan Jillin ja kohtauksen Kensington Gardensissa. »Hänenkö vuokseen olet onneton?» John nousi hitaasti jaloilleen. Äiti katseli häntä, kun hän haluttomasti painui ikkunan luo. Tämä oli jännittävä hetki. Nyt juuri oli hänen kerrottava, muuten hän sulkisi kirjan, eikä äiti näkisi enää jälkeäkään olennosta, joka oli piirretty lähtemättömästi sen sivuille. Hän pidätti hengitystään tarkatessaan Johnia, hänen kätensä tekivät tietämättään vetoavan liikkeen. Jos hän nyt puhuisi, saattaisi Johnin ratkaisu muuttua. Vain hänen silmänsä rukoilivat mykkinä pojan luottamusta. Äidin mieltä kidutti tällä hetkellä epätietoisuus. Kuinka paljon suuria tunteita mies luuleekaan omaavansa, niin lopultakin nainen rakastaa enemmän. Nainen rakastaa, ja miestä rakastetaan. Hän voi luulla tuhansia kertoja olevansa selvillä tunteen kaikista syvyyksistä, mutta sittenkin, suuri sydän, kärsivällisyys, suvaitsevaisuus, ne ovat etupäässä naisten hyveitä. Jos nämä ominaisuudet kuuluisivat miehelle, jos John olisi omannut ne, hän ei olisi voinut vastustaa äitinsä hellää vetoomusta. Mutta kun miehen sydän on haavoitettu, niin hän sitoo haavansa ylpeydellä. Kääntyen ikkunasta John kohtasi äitinsä silmät. »Ei minulla ole mitään kertomista, rakas», hän sanoi katkerasti. »Älä kysy minulta, siinä ei ole mitään kertomista.» Äidin kädet vaipuivat rauhallisesti syliin. Jos tuskan kärsiminen voi olla moitetta, ja ehkäpä se onkin ainoa moite, jonka Jumala myöntää meille ihmisille, niin silloin hänen silmissään oli nuhtelua. John näki sen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli taas hänen sivullaan syleillen häntä, suudellen hänen ryppyisiä poskiaan. Mitäpä haittasi, vaikka hän saattoikin epäjärjestykseen huolellisesti paikoilleen pannun pitsihilkan äkillisellä mielenkiihkollaan? Ei tehnyt kerrassaan mitään, kunhan hän vain kertoisi kaiken. »Älä pidä minua epäystävällisenä, pikku äitiseni. Minä en voi puhua siitä, siinä kaikki. Sitäpaitsi siinä ei ole mitään, ei kerrassaan mitään sanottavaa. Minä luulen, etten tule näkemään häntä enää koskaan. Me olimme ystäviä, siinä kaikki — ainoastaan ystäviä.» Tämäkin oli enemmän kuin mitä hän itsekään saattoi kestää. Hän nousi nopeasti, työntäen takaisin itkun, joka uhkasi pulputa hänen kurkustaan. Kyynelet eivät sovi miehelle. On järkevin, luonnollisin asia maailmassa, että hän inhoaa niitä, ja siksi hän tietääkin harvoin, jos koskaan, mikä ihana hetki naisen elämässä on, kun mies itkee sylilapsen lailla hänen olkapäätänsä vasten. Tämä on aivan oikein, sillä naiset tuntevat ilmankin hyvin voimansa. Ja tällaisina hetkinä he toteavat olevansa kaikkivaltiaita. Ja tämän vuoksi luonto säätää, että miehelle on alentavaa, heikkoa vuodattaa kyyneleitä naisen läsnäollessa. Epäilemättä luonto on oikeassa. Ennenkuin kyynelet olivat ehtineet nousta hänen silmiinsä, John jätti huoneen. Talon alla holvikäytävän varjossa hän hieroi ne pois poskiltaan, sillä aikaa kuin vanha herttainen lady istui samalla paikallaan, ajatellen tuhansia syitä siihen, miks'ei John enää koskaan tapaisi Pyhän Josefin neitoa. Eikö hän rakastanut Johnia? Olivatko he riidelleet? Tunnin mietiskelyn jälkeen äiti pysähtyi viimeiseen olettamukseen. He olivat riidelleet. Sitten hän asetti hilkkansa kohdalleen. V. JOHNIN VÄRITUTKIELMIA. Eräässä Mercerian rauhallisessa kolkassa oli Aarreaitta. Kaikella kunnioituksella puhuen, se tarjosi nähtäväksi samat piirteet, mitkä ovat kuvaavia tällaisille kaupoille yli koko maailman. Vanhoja kuparisia tuliastioita ja suitsutusmaljakoita oli asetettu ulos kivetykselle, ja ikkunassa oli mitä omituisin, villein kokoelma erilaisia antiikkiesineitä — kuparisia kynttiläjalkoja, vanhoja viuhkoja, tiimalaseja, gondolilamppuja, kaikkia mahdollisia esineitä, joiden arvoa ajan siroittelema tomu lisäsi paljon tunteellisen yleisön silmissä. Kauempana ikkunasta riippui silkkiä ja atlasta, komeata vanhaa brokadia ja seinäverhon kappaleita, muodostaen tuon synkän, välähtelevän taustan, joka juuri antaa iän tuoksun, ikäänkuin niiden kuihtuneista langoista leviäisi heikko viininmehun ja rappion lemu. Kaikki nämä eri esineet sulkivat riippuessaan valon pääsemästä kaupan sisäosiin. Oven luona aurinko paistoi hehkuvasti, mutta oli aivankuin näkymätön käsi olisi kieltänyt sen etenemisen. Kaupan sisällä oli kaikki mitä syvimmän varjon kätkössä — raskaan sametin kaltaisen varjon, josta tunki lävitse tuo kuiva ja tomuinen hävinneiden vuosisatojen tuoksu. Aarreaitta oli mahdollisimman sopiva nimi. Sisällä vallitsevassa epätodellisessa valossa voi hyvin kuvitella löytäneensä esineitä laiskasti penkoessaan kultaisen arkun, joka säilyttää jonkun keisarin sydämen tomua tai jonkun kuolleen kuningattaren kiharan. Sellainen paikka oli Aarreaitta. Sen ilmakehä oli tämä ja vielä paljon enemmän. Istuessaan tuolilla korkean pöytänsä takana vanha herra ei ollut enää yksinkertainen maisemamaalari, vaan vanha erakko, jonka jokainen liike ja jokainen katse oli syntynyt hänen omituisesta ja salaperäisestä tuttavuudestaan menneisyyden kanssa. Hänestä oli yleisenä tietona, että hän oli haluton luopumaan tavaroistaan. Hotelleissa hänestä kerrottiin, että hän oli omituinen vanhus, joka oli niin kauan elänyt vainajille kuuluneiden tavaroiden ympäröimänä, ettei hän voinut pakottautua myymään niitä, aivan niinkuin Herrassa nukkuneiden omistajien henki oleskelisi vielä niiden kanssa hänen luonaan ja laskisi kylmän kätensä hänen sydämelleen joka kerta, kun hän aikoi myydä jonkin heidän rakastamistaan aarteista. Tällainen oli pienen Aarreaitan ilmapiirin velhotaito yksinkertaiseen kansaan. Mutta meille, jotka tunnemme sen tarkoin ja joiden silmiä ei taikausko ole sokaissut, meille ei Thomas Greyssä ole mitään omituista. Ei ole omituista, että ihmisellä on sydän; sehän kuuluu ihmiskunnan yleisimpiin ominaisuuksiin. Ei ole omituista helliä esineitä, jotka ovat meidän omiamme, jotka ovat eläneet yhdessä meidän kanssamme, jotka ovat tulleet osaksi itsestämme. Me teemme niin kaikki, vaikka tunteellisuuden pelko estää meitä sitä myöntämästä. Milloin hyvänsä kauppaan tuli ostaja — ja yhdeksänkymmentä prosenttia niistä olivat matkailijoita — vanha herra kohteli heitä vilpittömällä epäluulolla. Niillä oli ihmeellinen vainu löytämään juuri ne esineet, joita hän rakasti enimmän — juuri ne esineet, jotka olivat tarkoitetut olemaan vain näytteillä pienessä ikkunassa. Mutta jos he sattuivat valitsemaan jotakin, jonka hän oli vasta äskettäin hankkinut, silloin hän oli itse kohteliaisuus. Hän ei osannut sanoa paljon sen eduksi, mutta hinta oli suhteellisen halpa. Tällaisena hetkenä häntä saattoi pitää ihastuttavana; mutta jos ostaja sattui heittämään silmänsä Dresden-porsliiniseen olentoon, joka seisoi uljaasti keskellä ikkunaa, tai vanhoihin norsunluisiin shakkinappuloihin — oo, olisittepa silloin nähneet hänen otsansa rypistyksen! Se oli suorastaan pahaaennustavaa. »No niin, se on hyvin kallis», hän vastasi aina, eikä yrittänytkään liikahtaa paikaltaan. Ja väliin hänelle vastattiin: »Niin tietysti — en kuvitellutkaan sitä halvaksi. Sehän on kovin kaunis, eikö olekin? Tietysti hyvin vanha.» Ja tätä imartelua oli niin julman vaikea vastustaa. Mielihyvän hymy pyrki varastautumaaan hänen silmiinsä. Hän saattoi kumartua tummien brokadiverhojen läpi ottaakseen sen esille tarkastettavaksi. »Se on», hän saattoi sanoa todellisen kokeilijan onnellisella äänellä, »se on täydellisin kappale lajissaan, mitä olen koskaan nähnyt. Katsokaas tätä työtä — lasitusta, väriä — —» Ja samassa hän oli huomaamattaan osoittelemassa sen etuisuuksia ylpeydestä vapisevin sormin. »Aivan niin. Minun täytyy kai ottaa se», saattoi ostaja äkkiä sanoa. »En voi menettää tätä tilaisuutta. Se sopii niin erinomaisesti muuhun kokoelmaani.» Silloin vanha herra näytti hulluutensa; otsa rypistyi taas, katse näytti suorastaan uhkaavalta. Hän alkoi työntää dresdeniläistä porsliiniolentoa takaisin paikalleen ikkunaan. »Mutta minähän sanoin ottavani sen», ostaja saattoi huudahtaa, innokkaampana kuin koskaan pääsemään sen omistajaksi. »Kyllä, kyllä; minä tiedän. Mutta hinta on — no hyvä, se on ehkä estävä. Minä haluan tästä kuvasta seitsemänkymmentäviisi puntaa.» »Seitsemänkymmentä viisi!» »Niin. En voi tyytyä vähempään.» »Ooh!» Ja sitä seurasi pettymyksen ja hämmennyksen ilme. »Ettekö halua sitä?» kysyi vanhus innokkaasti. »En. En voi maksaa niin paljoa.» Ja sitten hymyily hiipisi taas hänen silmiinsä. »Se on todellakin kaunis esine», hän sanoisi kömpelösti, — — »todella kaunis!» Ja tultuaan kotiin hän kertoisi vanhalle valkohapsiselle ladylle, kuinka paljon sitä oli ihailtu, ja he loihtisivat, mieleensä taas päivän, jolloin se ostettiin — niin kauan sitten, että he taisivat olla aivan nuoria silloin. Sillä tavoin vanhojen harvinaisuuksien isäntä tuli tunnetuksi itsekin kaikkialla harvinaisuutena. Ihmiset puhuivat hänestä; he kertoivat huvittavia tarinoita hänen liikeperiaatteistaan. »Tunnetteko Aarreaitan Mercerialla?» kysyttiin lontoolaisessa päivällispöydässä, kun tahdottiin loistaa tarkalla Euroopan-tuntemisellaan. »Vanha mies, joka omistaa sen, on kerrankin erikoinen luonne!» Sitten he keksivät hänestä juttuja, näyttääkseen tarkkaa huomiokykyään matkoilla. Oli siis maailman luonnollisimpia yhteensattumia, että John sattui kuulemaan harhaillessaan laiskasti San Marcon torilla, jätettyään äitinsä äskeisen kohtauksen jälkeen, keskustelun, jossa oli puhe myöskin vanhasta omituisesta herrasta Mercerian Aarreaitassa. Lavenan ulkopuolella oli kaksi naista juomassa kahvia, kaikkien sivistyneiden matkailijoiden tapaa noudattaen. »— kun olin ostoksilla Kensingtonissa», John kuuli toisen heistä sanovan, liittäen jonkin huomautuksen käsillä olevaan keskusteluaiheeseen. John otti haltuunsa viereisen pöydän. Muutamien ihmisten täytyy ehdottomasti matkoilla ollessaan puhua Kensingtonista ja Herne Hillistä. John siunasi heitä kuitenkin sen vuoksi. Hänelle oli noiden sanojen kai'ussa enemmän sisällystä kuin kaikkien Euroopan kaupunkien nimissä yhteensä. Hän tilasi kahvia ja koetti innokkaasti kuulla lisää. Mutta Kensingtonista ei puhuttu enää sanaakaan. Rouva siirtyi uusiin asioihin. Hän alkoi kertoa ystävättärelleen Mercerian Aarreaitasta. Eikö tämä tuntenut muka paikkaa? Niin, tosiaankin, hänhän oli ensi kertaa Venetsiassa. Kertoja oli löytänyt sen itse, sillä hänellä oli tapana tutustua perin pohjin niiden kaupunkien sisäiseen elämään, missä sattui matkoillaan poikkeamaan. Se oli ainoa tapa tulla tuntemaan seutuja. Näköalojen katseleminen oli ehdottomasti ajan tuhlausta; ja tuo vanha herra oli todellinen luonne, ei vähääkään liikemies, oikea tyypillinen italialainen! Hän puhui tosin englantia sujuvasti; mutta ainahan ulkomaalaiset osaavat englantia. Ei, kertoja ei hallinnut italiankieltä täydellisesti — selviytyi hotelleissa ja ostoksilla kutakuinkin. Mutta palatakseen vielä Aarreaittaan, ystävättären pitäisi mennä katsomaan sitä ennen Venetsiasta lähtöään. Se tapahtuisi jo ensi viikon alussa. Ohoo, no sitten olisi parasta mennä sinne tänä aamuna. Tuo vanhus oli sellainen herttainen ilmiö — niin rakastunut tavaroihinsa, että häntä oli vaikea saada eroamaan niistä. Siellä oli varsinkin eräs esine, muuan dresdeninporsliininen paimentyttö ikkunassa, jota hän ei suostunut luovuttamaan kenellekään. Hän vaati siitä niin paljon, ettei kenenkään kannattanut ostaa sitä. Mutta olisipa huvittavaa, jos joku todellakin suostuisi maksamaan pyydetyn hinnan — noin vain suotta, palauttaakseen esineen seuraavana päivänä, vain nähdäkseen, millä tavoin vanhus ottaisi asian? — Mutta miksi he eivät voisi mennä katsomaan Aarreaittaa heti paikalla? Niin, eikö totta sehän sopi loistavasti! Ja he lähtivät purjehtimaan tiehensä, Johnin seuratessa tyynesti vanavedessä. Tuossa vanhan italialaisen rakkaudessa kuolleita esineitä kohtaan oli jotakin syvästi liikuttavaa; jotakin, joka kiihoitti Johnin väriaistimuksia, joiksi hän usein puki elämän ilmiöt. Siinä oli vaalistuneen ruskean vivahdus, myöhäisen lokakuun päivän lämmin sävy, kun elämä on alkanut pudotella kuihtuneita lehtiään, kun puiden paljaat oksastot ovat juuri alkaneet riisua kuihtunutta pitsipukuaan. Hän seurasi naisia innokkaasti, haluten levottomana itse nähdä tuon vanhan italialaisen gentlemannin, saadakseen vahvistuksen kuvalle, jonka hän oli luonut mielikuvituksessaan. Antaen naisten astua ensin sisälle, sillä hän ei halunnut kuulla heidän kaupantekoaan, hän asettui seisomaan ikkunan ulkopuolelle odottaen heidän poistumistaan. Siinä olikin dresdeniläinen paimentyttö, josta rouva oli maininnut. Ah! Eipä ihme, että siitä pyydettiin niin huimaa hintaa! Hänen vanhemmillaan oli juuri samanlainen Palazzo Capellossa. Isä oli usein sanonut, että jos hän voisi saada sille parin, niin niille olisi melkein mahdotonta määrätä hintaa. Mitähän, jos hän ostaisi tuon isälleen? Mahtaisikohan tuo vanha herrasmies panna sen hyvin pahakseen? Ehkä häntä lauhduttaisi hieman tietoisuus, että se tarvittiin parin täytteeksi? John odotti kärsivällisesti katsellen ympärilleen, kunnes naiset tulisivat ulos ja jättäisivät hänet rauhassa tekemään ruskeaan soinnuteltua väritutkielmaansa. Äkkiä ikkunan taustalla olevat verhot työnnettiin syrjään. Vanha mies kumartui eteenpäin ottamaan dresdeniläistä paimentyttöä, kädet vavisten epämukavan asennon ponnistuksesta. John tukahdutti huudahduksen, joka yritti hänen huulilleen. Sehän oli hänen isänsä! Oliko tämä nähnyt hänet? Ei! — Vanhus vetäytyi takaisin huoneen varjoihin ja brokadiverhot putosivat paikoilleen aivan niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Oliko tämä totta? Mitä tämä kaikki tarkoitti? Hän pidätti halunsa hyökätä suoraa päätä puotiin, saadakseen näkemäänsä vahvistuksen. Jos se oli totta, niin isä ei halunnut selvästikään hänen tietävän sitä. Jos se oli totta, niin kohtaus muodostuisi kummallekin hyvin kiusalliseksi. Mennen kadun toiselle puolelle hän koetti tirkistää läpi puodin oven: mutta kirkas valojuova kynnyksellä esti sisäänpääsyn. Molempien naisten hämärät varjokuvat näkyivät epäselvästi silloin tällöin. Saaden mielijohteen hän poikkesi sisälle _magazzinoon_, jonka edessä juuri seisoi. Kuka oli toisella puolella sijaitsevan kaupan omistaja? Ei tiedetty. Mikä oli hänen nimensä? Ei osattu sanoa. Oliko hän ollut siinä kauankin? Ei kovin kauan, noin vuoden verran. Hän oli englantilainen, mutta puhui italiaa. Hän asui Venetsiassa, jotkut sanoivat, Rio Marinin varrella. Hän ei ollut tottunut liikemies. Oli aivan totta, ettei hän halunnut myydä tavaroitaan. Sanottiin, että hän oli maalari — mutta paljonhan ne ihmiset puhuvat. Siinä oli kylliksi. Ei tarvittu kertoa lisää. Tässä oli vastaus kysymyksiin, jotka John oli tänä aamuna tehnyt äidilleen. Isä ei saanut enää töitään kaupaksi. Valon välähdyksessä hän näki koko tarinan, paljon liikuttavampana kuin mitä koskaan olisi tullut hänen ruskeasta väritutkielmastaan. Samassa hetkessä, kun asia valkeni hänelle kokonaisuudessaan, John tunsi kyynelten karvastelevan silmissään. Seisoessaan tuota pientä kauppaa vastapäätä hän loihti esille koko taulun mielikuvituksensa reippailla vedoilla. Oli tullut päivä, jolloin isä ei voinut enää myydä taulujaan. Sitten kaksi valkoista päätä nyökkäilivät innokkaasti toisilleen eräänä iltana, ennenkuin Claudina oli tullut laatikkoineen. Hämmästyneempinä kuin milloinkaan he olivat huudahtaneet: — »Ette kai tahtone väittää, että kello on jo kymmenen, Claudina?» Ja Claudina vahvisti sen heilauttamalla korvarenkaitaan; pani laatikon pöydälle ja alkoi työntää aarteita yksitellen yöpaitoihinsa. Viimein, katsellessaan eräänä iltana dresdeniläisen paimentytön makuullemenoa, vanha herra löysi pääsytien vaikeuksista. He eivät olleet ratkaisseet sitä heti. Tämäntapaiset ehdotukset tulevat vain päästä, ja niiden täytyy käydä sydämen ankaran tuomioistuimen edessä, ennenkuin ne saavat vahvistuksen. John voi hyvin kuvitella, kuinka karvas tuomioistuin se oli ollut. Kuinka järkkymättömästi nuo kaksi kelpo sydäntä olivat pohtineet ankaraa pulmaa; kuinka päättäväisesti he lopulta olivat antaneet suostumuksensa. Sitten John näki heidät keskustelemassa vilkkaasti siitä, kerrottaisiinko asiasta hänelle. Isä pelkäsi menettävänsä pojan kunnioituksen, äiti kauhistui ajatusta, että John katsoisi olevansa velvollinen auttamaan heitä. Lopulta tuli päivä, jolloin Aarreaitta avattiin ja hänen isänsä, taiteilija, jonka luonteessa kuvastuivat ihmisen hienoimmat tunteet ja vaistot, oli lähtenyt liikkeeseensä. John saattoi nähdä elävästi lähtöhetken. Mitään ei oltu sanottu. Hän oli juuri ottanut vanhan valkohapsisen ladyn syliinsä ja suudellut häntä. Siinä kaikki. Näytti aivan yhdenlaiselta kuin tuona aamuna, jolloin hän oli sanonut Johnille menevänsä valvomaan taulujen kehystystä. Kukaan ei olisi saattanut huomata, että hän oli menossa kärsimään jumalan tuomiota, koska oli vanhalla iällään epäonnistunut taiteilijana. Näin John maalasi sielussaan kohta kohdalta koko kuvasarjan. Äkkiä verhot puodin ikkunassa jakautuivat taas. Johnin silmät kiinnittyivät ja huulet avautuivat hänen pidättäessä hengitystään. Dresdeniläinen paimentyttö tuli taas esiin, tehden kumarruksensa yleisölle kuin marionetti. Sitten seurasi hänen isänsä pää ja hartiat. Hänen kasvoillaan elehti hymyily, ylpeän tyydytyksen paiste. Ne eivät olleet ostaneet sitä. Hinta oli ollut liian korkea. Dresdeniläinen paimentyttö houkutteli monta ostajaa Aarreaittaan soitellen luutullaan suloisia säveliään, mutta se livahti niiltä aina karkuun ikäänkuin kiinniottoleikissä. Se tanssi takaisin paikoilleen ikkunan keskelle, ja vanhat norsunluiset shakkinappulat kuuntelivat tylsinä ympärillä seisten sen houkutusmusiikkia. Olisi halunnut nähdä niiden edes nyökkäävän hyväksymisensä. John tunsi palan kohoavan kurkkuunsa äkkiä. Hän tunsi juuri samaa mitä isäkin; hänen sielussaan liikkuivat samat väreet. Hän sai juuri saman helpotuksen tunteen, kun paimentyttö tuli takaisin ikkunaan. Jollei se olisi tullut, niin hän ei olisi voinut vastustaa haluaan kävellä puotiin ja toistaa joka sana keskustelusta, jonka oli kuullut. Mutta se oli pelastettu taas kerran, ja huokaisten tyydytyksestä hän lähti kävelemään Rialtoa kohden, pää painuksissa. Iltapäiväteetä juotaessa hän ei tehnyt mitään huomautusta isän poissaolosta. Pieni valkohapsinen lady vapisi pelätessään hänen kysyvän, mutta aivan suotta. Vasta illalla, kun Claudina tuli suorittamaan juhlamenoja ja hän sanoi hyvää yötä, hän pani kätensä isän olkapäille ja suuteli hetken mielijohteesta hänen otsaansa. Sitten hän poistui huoneesta. Molemmat vanhukset tuijottivat toisiinsa hänen mentyään. Mitä tämä tahtoi sanoa? Miksi hän oli tehnyt sen? »Mitä ihmettä — hän ei ole suudellut sinua sitten kuin kahdeksanvuotiaana», sanoi äiti. Vanha herra pudisti päätään miettien. — »Ei — en ymmärrä ollenkaan. Muistatko ensimmäistä iltaa, kun hän kieltäytyi, kun aioin kumartua suutelemaan häntä, punastui ja tarjosi peräytyen kätensä?» Äiti hymyili. »Sinua se ensin haavoitti hiukan.» »Kyllä — mutta kun sinä sanoit sitten — 'John luulee olevansa jo aikamies', niin se tuntui minustakin aivan luonnolliselta. Eikä hän ole tehnyt sitä koskaan sittemminkään — ennenkuin nyt. Ihmettelenpä, miksi.» Vanha herra meni tänä iltana vuoteeseen hyvin hiljaisena, ja vielä kauan sen jälkeen, kun Claudina oli vienyt lampun mukanaan, hän saattoi tuntea Johnin huulien polttavan otsallaan ja veren tulvahtavan poskiinsa. Jotakin oli tapahtunut, mutta oli vaikea ymmärtää, mitä. Jokin muutos päivänselvästi. Hän tunsi itsensä aivan noloksi, mutta vaipuikin uneen, ennenkuin ehti todeta, että hänen tunteensa olivat aivan samat kuin Johnin kahdeksanvuotiaana. Tässä juuri oli tapahtunut muutos. Lapsi oli nyt miehen isä, ja mies tunsi lapsen ensimmäistä noloudentunnetta — niin että nyt oli viimeinen rengas taottu peruuttamattoman menneisyyden ja kuluvan iäisyyden välille. VI. KYNTTILÄ PYHÄLLE ANTONIOLLE. Jos tiedätte jotakin Venetsian historiasta, jos teille merkitsee mitään ammoin eläneiden muurahaisten uupumattomat ponnistukset luoda maailmaan jotakin kaunista ja pysyvää; jos voitte nähdä kasvoja ja uneksia unia liekkien värileikissä, joka hehkuu ja häipyy Ajan sulatusastiassa, — silloin ei ole ajan tuhlausta istua yksin aurinkoisena aamuna Piazzettalla, kasvot käännettyinä San Giorgio Maggioreen päin ja auringon räiskytellessä kipinöitä läikehtivästä vedestä. Tällä tavoin John vietti erästä aamupäivää, kun työ ei maistunut, kun pieni valkohapsinen lady neuvotteli talousasioista Claudinan kanssa ja isä oli lähtenyt aikaavievään työhönsä, taulujen kehystämiseen. Aurinko oli kuin sulatusuunista lähtenyt hohtava kiekko. Muutamia valkoisia pilvenhattaroita oli pysähtynyt turkoosinsiniselle pohjalle. John istui räpytellen silmiään, ja San Giorgion talojen ikkunat iskivät silmää takaisin unisen tuttavallisesti, ikäänkuin kuumuus olisi ollut mahdoton kantaa. Giudeccasta päin näkyivät alusrykelmien paljaat mastot kohoavan tyyneen ilmaan — jättiläismäisten meriruokojen tavoin, jotka myrskyn puuska saattaa niittää alas kuin rannalla kasvavat kaislat. Niiden varjot tanssivat vedessä kuin käärmeen pesät, mikä oli ainoa liikehtiminen tänä unisena päivänä. Muuten oli kaikki hiljaa. John tuijotti kaikkeen tuohon puoliksi suljetuin silmin, kunnes Campanilen kellotorni veden toisella puolen näytti sulautuvan värisevään autereeseen, ja kirkontorni oli kadonnut valoon, jota aurinko valutti sen ylitse. Mikä oli muuttunut? Mitä erilaista näkivät hänen silmänsä kuin niiden tuhansien työmuurahaisten, jotka olivat hääränneet, eläneet ja kuolleet, saadakseen kohoamaan tämän ajattoman valon kaupungin, Suloisen Järjettömyyden Kaupungin? Mitä oli vaihtunut? Ehkä muutamat harjareunakkeen kivet, joitakin mosaiikkeja oli uudistettu; mutta siinä olikin kaikki. Kaikki oli samaa kuin Kymmenen Neuvoston päivinä; juuri samaa, mitä Petrarca oli nähnyt ikkunastaan Riva degli Schiavonin varrelta, katsellessaan suunnattomien galeerien lähtöä loistossaan ja vaakunakoristuksissaan soljumaan helmen- ja opaalinväristä laguunia. Kohta olisi nykyisyys häipynyt hänen tajunnastaan. Hän olisi ollut joukon mukana odottamassa Piazzettalla Domenico Michelin loistokasta paluuta Pyhältä maalta, tuoden Pyhän Isidoren siunatut jäännökset Kioksesta ja Pyhän Donaton tomun Cephaloniasta. Seuraavassa hetkessä hän olisi ollut lastaamassa heidän ihmeellisiä tuomisiaan Idästä, hyviä hajuja ja ryytejä, silkkejä ja sandaalipuita, jollei nykyaikaisin kaikista nykyajan katukaupustelijoista olisi koskettanut hihnallaan hänen olkapäätään, valiten hänet uhrikseen. »Harvinaisia rahoja, signor», hän sanoi — »rahoja jokaisesta maailman äärestä». Ja yhden liiran hinnasta hän tarjosi Johnille englantilaista pennyn rahaa. John mittaili häntä ylhäältä alas asti. »Tämäkö on teidän käsityksenne huumorintajusta?» hän kysyi italiaksi. Mies pudisti juhlallisesti päätään. »Oo ei, signor! Tämä on harvinainen raha.» John kääntyi pois ikävystyneenä. »Menkää ensin opettelemaan ammattianne», hän virkkoi. »Tuo on englantilainen penny, arvoltaan kymmenen centesimiä.» Kaupustelija kohautti olkapäitään ja vaelsi tiehensä. Hän oli saanut rahan eräältä kreikkalaiselta, jonka laiva majaili Giudeccassa. Ei ollut hyvä kertoa, mitä kreikkalainen oli sanonut. Signor ei uskoisi häntä. John katseli hänen poistuvaa olentoaan sekavin tuntein — hiukan nolona, sillä mies luuli häntä varmasti englantilaiseksi hulluksi — hiukan nolona senkin vuoksi, että kaupustelija oli ilmaissut hänelle hänen huumorintajunsa puutteellisuuden. Tarjota Englannin pennyä yhdestä liirasta! Ja kertoa aivan totisena, että se on harvinainen raha! Ja ottaa kaikki vastaan yhtä totisesti — erehtyä sanomaan loukkaavalla äänellä, että se on vain kymmenen centesimin arvoinen! Näinkö syvälle hän oli vajonnut? Oliko hänen huumorintajunsa kadonnut niin tyystin? Olihan se tietysti harvinainen raha! Eikö ollut sattunut useita kertoja, että penny olisi voinut pelastaa hänet sangen tukalasta tilanteesta? Kuinkas olikaan tuolin laita Kensington Gardensissa? Entä ystävä, jonka hän luuli ilomielin maksavan raitiotiekyydin? Totisesti se oli harvinainen raha! Olipa aikoja, jolloin se olisi ollut sadan liiran arvoinen! Hän huusi kaupustelijan takaisin. »Antakaa minulle raha», hän sanoi. Mies otti sen esiin yllätyksestä irvistäen. »Se maksoi minulle puoli liiraa, signor», hän valehteli silmää räpäyttämättä. »Luuletteko, että sillä saisi kynttilän Pyhän Antonion alttarille?» kysyi John. »Olette kadottanut jotakin, signor?» Hän sanoi sen kovin myötätuntoisesti. »Huumorintajuni», sanoi John ja lähti San Marcon toria kohti kaupustelijan jäädessä ihmettelemään. Jollei äänessä ole naurua, niin se on kuin murtunut ruokohuilu; jollei sydämessä ole naurua, niin se on säröihin mennyt kivi; jollei rukouksessa ole naurua, ei siinä ole myöskään kirkkautta eikä kantovoimaa nousemaan taivasta kohti. Mahtaakohan olla naista, joka ei olisi joskus rukoillut Pyhää Antoniota kaikessa juhlallisuudessa jonkin menetetyn pikkuesineen vuoksi, jota olisi ollut viisainta kysyä lähimmästä löytötavaratoimistosta? Miksi ei muiden mahdottomien asioiden ohella voisi yhtä hyvin rukoilla kadonnutta huumorintajuaan takaisin? Maailmassa ei ole sellaista toimistoa, joka tällaista arvokasta omaisuutta voisi toimittaa takaisin, kun se kerran on päässyt livahtamaan sormien lomitse. Pyhällä Antoniolla itsellään on runsaasti sitä tajua. Ajatelkaahan esineitä, jotka hän on antanut löytyä teidän omasta kädestänne, ilmaissut kadonneiden jalokivien olevan kaikessa rauhassa kaulallanne ja niin edespäin. Varmasti hänellä täytyy olla huumorintajua. Samassa kuin John oli saapunut Pyhän Antonion alttarin luo, samassa kuin penny kilahti arkkuun italialaisten rahojen joukkoon, samassa kuin rukouksen ensimmäiset sanat kohosivat hänen huulilleen, naurukin alkoi pilkistellä hänen silmissään. Hän oli löytänyt jälleen huumorintajunsa, hän oli löytänyt kerran vielä naurun lahjan. Se oli hänen omassa rukouksessaan. Ennenkuin hän ehti lausua sitä, häntä hymyilytti ajatus, että Pyhää Antoniota varmaankin huvittaa koko tämä juttu. Sitten hänen ei tarvinnut tehdä muuta kuin olla kiitollinen, ja painaen pään käsiinsä hän ilmaisi kiitollisuutensa rukoilemalla muita asioita. San Marco on yksi niitä harvoja kirkkoja maailmassa, joissa todellakin voi rukoilla — yksi niitä harvoja temppeleitä, joista Jumalaa ei ole ajettu ulos niinkuin rahanvaihettajia, kiiltokullalla ja kirjavilla koristeilla. Messu pääalttarilla on todellakin se mieltäylentävä kärsimysnäytelmä, joksi se on tarkoitettu. Se esitetään näyttämöllä, jota ei verhoa räikeät värit eikä ylen koreat jalokivet. Tuo ihana näytelmä on löytänyt tyyssijan Pyhän Markuksen kirkosta; mikään murhenäytelmä ei ole niin traagillinen kuin messu peloittavassa ylevyydessään Pyhän Markuksen tuomiokirkossa. Kun kohotetaan hostiaa, kun soinnukas kello on julistanut sanomansa ja tuhat päätä ja kaksituhatta kättä ovat vaipuneet rukoukseen — silloin sielu todellakin kohoaa valonsäteen siivillä Jumalansa luo. John oli vaipunut rukoukseensa pää kumarruksissa, silmät suljettuina. Hän ei huomannut ohikulkevaa matkailijaparvea. Hän nosti taas päänsä, mutta silmänsä olivat suunnatut eteenpäin pientä alttaria kohti. Hän ei huomannut, kuinka muuan erottautui joukosta hiljaisesti ja tuli takaisin muiden mentyä, istuutuen tyhjälle tuolille Johnin viereen. Vasta kun rukous oli päättynyt ja Pyhä Antonio oli kuullut kaikki, mitä hän oli menettänyt, koko hänen sydämensä pakottavan tarinan, hän kääntyi katsomaan mitä Pyhä Antonio oli suonut hänelle. Hänen huulensa vapisivat. Hän hieroi silmiään hieromistaan. Tuolilla hänen vieressään, kädet puolittain vedoten, silmät valmiina kohtaamaan hänen silmiään, istui Jill. VII. IGNATIAN OMINAISUUKSIA. Hämmästyksissään John ojensi kätensä ja kosketti häntä varmistuakseen siitä, ettei tämä ollut näköhäiriö. Jillin käsi vastasi tarttuen hänen sormeensa ja antaen sen sitten pudota. »Oletko pahoillasi?» hän kuiskasi. John katsoi Pyhän Antonion kuvaan, sitten takaisin häneen; ympäri kirkkoa ja sitten taas takaisin häneen. »Mistä sinä tulet?» »Kotoa — Lontoosta.» »Milloin?» »Eilisiltana.» »Yksin?» »En, en! Herra ja rouva Crossthwaiten kanssa.» »Mutta mitä sitten on tapahtunut?» »Miksi niin? — Ei mitään ole tapahtunut — ja —» Jillin ääni painui alapuolelle kuiskauksen — »ja kuitenkin on tapahtunut vaikka mitä.» »Sinä aiot mennä naimisiin?» Se ei soinut hänestä vähemmän hirveältä siksi että hän tiesi sen. »Niin.» »Miksi sitten tulit tänne?» »Mr. ja Mrs. Crossthwaite olivat lähdössä tänne. He pyysivät minua mukaansa. Tämä oli minun ainoa mahdollisuuteni päästä näkemään — meidän kaupunkimme — Suloisen Järjettömyyden Kaupunki — minun täytyi tulla.» Vielä John tuijotti häneen kuin näköhäiriöön. Ei ole aina helppo uskoa omia silmiään, sillä on tapauksia, jolloin halu näkemiseen lisää näkemysvoimaa. Hän ojensi taas kätensä. »Minun on vaikea uskoa sitä», hän sanoi. »Kerroin tässä juuri, minuutti sitten Pyhälle Antoniolle kaiken, mitä olin kadottanut. Sinut — parhaan seikan elämässäni — ihanteeni — ja siksi myöskin huumorintajuni.» Jill meni hämmästyneen näköiseksi. Hän oli kyllä rukoillut Pyhältä Antoniolta hyvinkin omituisia asioita — sellaisia, joille vain nainen voi panna arvoa. Mutta rukoilla kadotettua huumorintajua! Hän kosketti Johnin tarjoamaa kättä. »Sinä olet hullunkurinen», hän sanoi hiljaa — »sinä olet kujeilija. Luuletko löytäväsi takaisin huumorintajusi?» »Löysin jo», sanoi John. »Jo?» »Niin — nyt jo.» Toinen silmä vilkutti Pyhälle Antoniolle. Sitten hän kertoi katukaupustelijasta ja harvinaisesta rahasta — pennystä — ja kahden minuutin kuluttua he nauroivat kumpikin päät käsiin piilotettuina. Kirkossa nauraminen ei oikeastaan ole sopivaa. Ainoa, mihin voitte ryhtyä on, että piilotatte kasvonne ja etsitte nopeasti käsille hautajaistoimituksen rukouskirjastanne ja luette sitä — jos nimittäin ymmärrätte latinaa. Muussa tapauksessa kelpaa avioliittoon vihkiminen yhtä hyvin. Mutta kun tämä tapahtuu Pyhän Antonion kuvan edessä, jolta olette juuri rukoillut kadotettua naurunlahjaa — no niin, luulen hänen antavan sen anteeksi. Sehän on lopultakin vain kohteliaisuus hänen kyvylleen. Pyhimyksen täytyy osata suhtautua inhimillisyyteen ja sietää pikku heikkouksiakin silloin tällöin. Vihdoin viimein, kun Jill oli vastannut kaikkiin Johnin kysymyksiin ja päinvastoin, he nousivat ylös vitkastellen. »Minun täytyy mennä takaisin heidän luokseen», sanoi Jill katuvasti. »Mutta tapaanhan minä kai sinua vielä?' »Ah, kyllä.» »Saako Mrs. Crossthwaite tietää, että sinä olet tavannut minut?» »Kyllä. Mutta hänen miehensä ei saa. Hän ei ymmärtäisi.» John hymyili. »Miehet eivät koskaan ymmärrä. Heillä on liian ahdas käsitys siitä, mikä on muille ihmisille sopivaa. Milloin saan tavata sinua?» »Tänä iltana.» »Missä?» »Jossakin — —» Jill keskeytti. »Sinä aioit sanoa jotakin», sanoi John nopeasti, »— mitä se oli?» Jill katsoi poispäin. Tämän maailman säännöttömyyksien joukossa on sellainenkin seikka kuin velvollisuus itseään kohtaan. Sitä ei ole uskallettu panna katekismukseen, sillä kielen riittämätön sanavarasto antaisi helposti aihetta väärään tulkitsemiseen. — Mutta Jill oli ajatellut tätä velvollisuutta tuhansia kertoja. Sen lauseet muovautuivat valmiiksi hänen mielessään; se rakentui aivan itsestään suurella helppoudella; sanat sujuivat iloisesti. Hän oli kysynyt itseltään, täytyikö hänen uhrata oma onnellisuutensa niiden ihmisten hyvinvoinnille, jotka olivat saattaneet hänet maailmaan? Kuinka he voivat vaatia häneltä mitään, kun eivät olleet koskaan kysyneetkään, haluaisiko hän ylipäänsä olla olemassa? Tämä oli helposti sanottu, ja sen oikeudenmukaisuus on ilmeinen. Ja jollei hän olisi voittanut mitään itselleen tässä asiassa, niin se olisi ollut helppo täyttää. Mutta tietoisuus siitä, että hän täyttäisi oman sydämensä palavan toiveen toisten hyvinvoinnin kustannuksella, täytti hänet pelolla, että hän oli keksinyt tämän velvollisuuden vain omaksi tyydytyksekseen, omantuntonsa nukutusaineeksi. Naisten kasvatus on niin tarkoin ajanut itsekkyyden heidän luonteestaan, ettei naisella, joka huolehtii vain itsestään, ole suurtakaan sijaa nykyaikaisessa yhteiskunnassa. Jillillä oli veressään tämä itsekkyyden puute, tämä ehdoton jättäytyminen kohtalon haltuun. Vaikka häntä haluttikin taistella, ei hän kuitenkaan voinut panna omia toivomuksiaan vanhempiensa toivomuksien edelle; hän ei saattanut nähdä onnensa perusehtoa voitossa joka murskaisi Ronald-veikon mahdollisuudet. Ja niinpä hän oli antanut suostumuksensa avioliittoon miehen kanssa, jota hän olisi pitänyt kyllä arvossa ystävänä, jota hän kunnioitti kaikin tavoin, mutta jolla — no niin, koska lyhytsanaisuus on hyve — jolla oli samoin kuin Pyhällä Josef-parallakin ruskea parta. Tämä kaikki oli kiertänyt Johnin kysymystä seuranneen hiljaisuuden aikana tuhannennen kerran Jillin ajatuksissa, saaden hänet taas epäämättömästi toteamaan velvollisuutensa muita kohtaan. Niinpä hän pudisti päätään. »Mutta sinä aioit sanoa jotakin», ahdisti John. »Minä arvelin kysyä sinulta», hän sanoi, »etkö ottaisi minua mukaasi vanhempiesi luo». Hän arveli hetken — »minä — minä haluaisin juoda teetä heidän luonaan pienistä sinivalkoisista korvattomista kupeista. Tahtoisin mennä pienen valkohapsisen ladyn kanssa yhdessä ostamaan pitsiä holvikäytävän kaupoista.» John rutisti hänen kättään, niin että kipenöitsi. »Sinä et ole unohtanut! Sinun on tultava tänään iltapäivällä.» Ja Jill lähti hymyillen, Johnin jäädessä seisomaan Pyhän Antonion vaikenevan kuvan eteen. Hän polvistui uudelleen alas, ja kiitollisuus täytti hänen sydämensä. Kun Jill katsoi taakseen, oli John haudannut päänsä käsiinsä. Pieni valkohapsinen lady odotti jo päivällispöydän ääressä hänen palatessaan. Isä oli syönyt ja lähtenyt taas jättäen äidin yksin pitämään Johnille seuran. Hän istui kärsivällisesti pöydän päässä, ja hänen sivullaan oli tyhjällä lautasella pieni pullo täynnä valkoisia pillereitä, jotka hän peitti nopeasti kädellään Johnin tullessa. Mutta vanhat ihmiset kadottavat kokonaan kyvyn pettää tai piilottaa jotakin, vaikka ovatkin viisaita sukkelalla, lapsellisella tavallaan. He palaavat lapsuuteen luullessaan, että jokin esine on piilossa, kun se on poissa näkyvistä. Niin ei ole ollenkaan asian laita. On hetkiä, jolloin piilottaminen on liian myöhäistä, jolloin uteliaisuus tuo piilotetun esineen kahta vilkkaammin esille. Miten olikaan, Johnin silmät liikkuivat nopeammin kuin hänen kätensä. Äiti teki aran yrityksen salata myöskin hämmennystään, kysyen missä John oli ollut. Mutta se ei käynyt päinsä. John ei voinut antaa tämän pikku petoksen luiskahtaa ohi. Vastaamatta äidin kysymykseen ja asettumatta paikalleen pöydän ääreen hän tuli pöydän päähän ja laski kätensä äidin kaulan ympärille. »Mitä sinä piilotit, rakas?» hän kysyi. Niinkuin lapsi, joka on tavattu luvattomilta näpistelyretkiltä, äiti veti kiltisti kätensä pois. Siinä seisoi viaton pieni pullo kaikessa alastomuudessaan. John katsoi siihen kysyvästi — sitten äitiinsä. »Täytyykö sinun nauttia noita, rakkaani?» hän kysyi. »Etkö voi hyvin?» »Kyllä, minä voin mainiosti», sanoi äiti leikitellen hermostuneesti pienen pullon korkilla. Tämä oli arka asia. Hän toivoi melkein, ettei olisi koskaan sekaantunut siihen. Mutta luja usko antaa todellista rohkeutta, ja hän uskoi koko yksinkertaisen sydämensä hehkulla omaksumaansa taikauskoon, niin että tuo heikko toive katosi hetkessä kuin kupla. »No, mitä on pullossa?» tiukkasi John. »Ignatiaa.» Ääni kuului vielä raukeana kuiskauksena. Rohkeus ei ollut palannut vielä täydellisesti. Lujassa uskossaankin vanhat ihmiset pelkäävät, että heitä voitaisiin pitää hiukan hulluina. Uusi sukupolvi peloittaa heitä aina; se tietää niin paljon enemmän kuin he. »Ignatiaa?» John toisti. »Niin — minä — minä toivoisin, että sinä ottaisit sitä.» Hän alkoi avata pullon korkkia. »Minä? Minkä vuoksi? Minähän voin hyvin. En ole ollenkaan sairas.» »Ei — mutta —» Hän keskeytti. »Mutta mitä?» »Se tekisi sinulle hyvää. Koetapas, minun mielikseni.» Hän painoi valkoisen päänsä Johnin takkia vasten. »Mutta rakkaani, mitä varten?» »Etkö ole koskaan kuullut puhuttavan ignatiasta?» John pudisti päätään. »Se on eräs kasvi. Se on homeopaattista lääkettä. Sillä parannetaan kaikkea mahdollista. Ihmiset nauttivat sitä, kun hermot ovat huonot, tai unettomuutta vastaan. Se auttaa myöskin — rakkaussuruja vastaan.» Hän sanoi sen niin yksinkertaisesti, peläten Johnin nauravan; mutta nauru oli mahdoton, kun John katsoi alas ja näki hänen silmistään paistavan toivon. Hän pakotti naurun takaisin, vaikka sieraimensa värisivätkin. »Ja haluatko sinä parantaa minut rakkaudestani?» hän kysyi vakavoitunein kasvoin. »Ehkäpä sinä olisit onnellisempi, jos pääsisit siitä, rakkaani.» »Ja sinä suosittelet ignatiaa?» »Minä olen nähnyt sen tekevän ihmeitä», hän puolustautui. »Claudina raukka oli hirveästi rakastunut erääseen arvottomaan lurjukseen — Tinaan, gondolieriin — tietysti sinä muistat hänet. Hän asui Giudeccassa.» John nyökkäsi hymyillen. »No hyvä, Claudiaa itki minulle eräänä päivänä sydämensä tyhjiin. Hän selitti rakastavansa koko Venetsian kurjinta miestä.» »Unohtakaa hänet, Claudina», neuvoin minä. »Mutta hän vakuutti sen olevan mahdotonta. 'Hän voi kääriä minut pikkusormensa ympärille', hän sanoi, ja hänen täytyi mennä miehen pienimmästäkin viittauksesta, vaikk'ei muuta, niin sanoakseen, kuinka kurja mies hän oli. No niin, minä määräsin hänelle ignatiaa, ja hän oli terve viikon kuluttua. Hän nauraa vain nyt kun puhutaan Tinasta.» Johnin täytyi hymyillä, mutta hymy kuoli yhtä nopeasti pois. »Ja niinkö sinä haluaisit minunkin tekevän?» hän kysyi. »Toivoisitko minunkin voivan nauraa puhuessani Pyhän Josefin neidosta? Jos minä niin tekisin, niin sinä olisit siitä yhtä pahoillasi kuin minäkin. Se haavoittaisi sinua yhtä paljon kuin minuakin.» »Sinä et siis halua ottaa sitä?» äiti katsoi nöyrästi poikansa kasvoihin. »En — ei mitään lemmenjuomia minulle. Muuten», hän kumartui aivan äidin korvan juureen, — »Pyhän Josefin neito on Venetsiassa. Hän tulee tapaamaan teitä tänä iltana.» Huudahtaen ilosta äiti sysäsi pullon kauemmaksi ja otti pojan pään vapiseviin käsiinsä. VIII. UHRI. Usko ignatiaan todistaa suurta taipumusta romantillisuuteen. Pienen valkohapsisen ladyn sielu kuului aikaan, jolloin rakkaus oli koettelemus, jota ei voinut parantaa muulla kuin loihtukeinoilla ja taikajuomilla. Hän nimitti menettelyään homeopaattiseksi. Sitten hän koetti kaikessa hiljaisuudessa uskotella seuranneensa urhoollisesti aikansa tasolla, ettei keskiajan taikauskolla ollut mitään tekemistä tämän kanssa. Hyvä niin; mutta ei löydy tieteellistä nimeä pahoille enteille harakoiden lennellessä; ette voi piiloutua kauniiden sanojen taakse, jos tunnustatte mustan kissan tuovan onnea; ette kulje urhoollisesti ajan mukana, jos heitätte suolaa vasemman olkapäänne yli. Silloin ette astele uuden sukupolven mukana. Ja kaikki nämä olivat olennaisia seikkoja pienen valkohapsisen ladyn elämässä. Harakat eivät tosin lennelleet vanhassa italialaisessa puutarhassa Palazzo Capellon takana häiritsemässä hänen mielenrauhaansa hirveillä ennustuksillaan. Mutta keinot vanhan naisen taikauskon vireilläpitämiseksi eivät rajoitu harakan lentoon. Välineitä on lukemattomia. Juuri päivää ennen Johnin ilmoitusta Pyhän Josefin neidon tulosta hän oli nähnyt uuden kuun, hoikan hopeisen sirpin, oikean olkapäänsä ylitse. Se on oikein hyvä enne. Hän oli tullut kotiin onnellisempana jo sen vuoksi. Sen merkitystä hän tosin ei silloin vielä kyennyt ratkaisemaan. Kohtalo ei ole näissä asioissa, enemmän kuin muissakaan, aina niin avomielinen kuin pitäisi. Mutta samassa kuin John oli kertonut uutisensa, hänelle muistui kuunsirppi mieleen. Tätä se siis oli ennustanut —. Pyhän Josefin neidon tuloa. Heti päivällisen päätyttyä John lähti Piazzalle, sovitulle kohtauspaikalle jättäen äidin ja Claudinan tekemään valmistuksia vieraan vastaanottamiseksi. Kuinka nopeasti vanhan valkohapsisen ladyn sydän silloin tykytti, on vaikea sanoa. Hän oli yhtä kiihtynyt kuin Claudinan pakatessa aarteita iltaisin yöpaitoihin. Hänen pienet ruskeat silmänsä säteilivät, sillä naimiskauppa merkitsee vanhoille ihmisille yhtä paljon kuin lapsillekin. Sen valmistukset ovat kuin puuskatuuli, joka saattaa mielikuvituksen tapahtuman pyörteeseen. Ja tällä, mihin hän nyt oli valmistumassa, oli aivan selvästi romaanin väritys. Väliin ehkä pieni mustasukkaisuuden aalto toi lämpimän veren hänen poskilleen. Entä jollei Pyhän Josefin neito vastaisikaan hänen odotuksiaan? Jollei hän täyttäisikään niitä toiveita ja vaatimuksia, jotka hän oli mielessään asettanut sille naiselle, jonka piti tuleman hänen poikansa vaimoksi? Kuinka hän voisi sanoa sen Johnille, varoittaa häntä ajattelemattomasta askelesta? Kuinka hän voisi todistaa Johnille, että tuo nainen ei ansaitsisi hänen rakkauttaan? Siitä tulisi vaikea tehtävä; mutta hänen huulensa ohentuivat sitä ajatellessa. Hän ei koettaisikaan päästä niin vakavasta velvollisuudesta. Mutta hän viskasi nämä epäluulot ja arvelut menemään. Hänen oikeudentuntonsa käski tuomitsemaan vasta näkemisen perusteella, ja niinpä hän sitten, lähetettyään Claudinan ostamaan muutamia leivoksia Lavenalle, pujahti makuuhuoneeseensa ja polvistui pienen kotialttarinsa eteen. Täältä hänen miehensä löysi hänet kymmenen minuuttia myöhemmin. Hänen tapoihinsa ei kuulunut rukoileminen tähän aikaan vuorokaudesta muuta kuin erikoistapauksissa, ja vanha herra jäi odottamaan hiljaisuudessa katsellen valkoista päätä, joka oli hautautunut liikuttavan hentoihin käsiin, ja tarkaten, kuinka kuvan edessä palavan pienen värillisen lampun arastelevat säteet hopeoittivat harmaat hiukset. Kun vanha rouva viimeinkin oli lopettanut rukouksensa ja huomasi miehensä, hiipi hymyily hänen silmiinsä. Hän viittasi äänettömästi miestään tulemaan lähemmäksi. Kun tämä oli tullut hänen sivulleen, hän veti tämän hellästi myös polvilleen. »Mitä nyt?» kuiskasi vanha herra. »Minä rukoilin Johnin puolesta», äiti kuiskasi takaisin, sillä kun polvistutaan alttarin ääressä, olkoon se sitten tehty vaikka vanhasta laatikosta, niinkuin tämäkin, niin ollaan kappelissa tai tuomiokirkossa; ollaan Jumalan itsensä jalkojen juuressa, ja silloin täytyy puhua hiljaa. »Minkävuoksi hänen puolestaan?» kysyi vanha herra taas. Äiti lähensi huulensa hänen korvaansa ja kuiskasi. »Pyhän Josefin neito on Venetsiassa. Hän tulee teelle tänä iltapäivänä.» Ja sitten, vilkaistuaan olkapäänsä yli, oliko ovi suljettu — sillä vanhat herrasmiehet ovat arkatuntoisia tällaisissa asioissa — tämän käsivarsi soljahti hänen kaulaansa, ja molemmat vanhat päät painuivat toisiinsa. Itse asiassa he rukoilivat oman elämänsä puolesta. Jokainen oikea rukous tulee todellisuudessa koko maailman hyväksi. Mitä he rukoilivat, kuinka he rukoilivat, mitä hentoja pieniä ajatuksia muovautuikaan heidän sieluissaan, sitä on mahdoton sanoa. Tosiasia on, että nainen tulee Jumalansa luokse uskonsa yksinkertaisimmassa pukimessa, mutta mies kantaa vielä ylpeyttään olkapäällään. Sitten he nousivat ja menivät toiseen huoneeseen. Kaikki oli valmista. Sinivalkoiset kupit hymyilivät lautasillaan; kuparinen teekeittiö aloitteli juuri houkuttelevaa lauluaan spriiliekin yläpuolella. »Pidätkö minun päähineestäni?» kysyi pieni valkohapsinen lady, ja vanha herra vastasi, katsellen, oliko etumuksensa liian rypistynyt, että se oli herttaisin päähine, mitä hän oli koskaan nähnyt. »John raukka tulee varmasti ujostelemaan», rouva jatkoi istuutuen ja pannen kädet helmaansa, näyttääkseen muka huolettomalta. »John — ujostelemaan!» Vanha herra nauroi moiselle ajatukselle ja suuteli hänen ryppyistä poskeaan salatakseen kiihtymyksensä. Johnko ujosteleisi? Hän muisti omaa kuherteluaikaansa. Hän ei ollut koskaan ollut ujo. Tämä oli melkein kuin syytös häntä itseään kohtaan. Ja mitä muuten hänen vaimonsa kaltainen ylväs nainen tekisi ujon miehen ihastuksella? John — ujo! Hän suoristi liivinsä toiseen kertaan, sillä vieraan tuloaika lähestyi. Teekeittiö uhkasi kiehua yli, ja hän alkoi tuntea itsensä hermostuneeksi. »Sanoiko John, milloin he aikovat mennä naimisiin?» hän kysyi äkkiä. »Herran tähden, siitä sinä et saa puhua hänelle mitään!» huudahti vanha rouva nopeasti. »Hän sanoi minulle, että he ovat vain ystäviä — ainoastaan ystäviä. Mutta minäkö en muka arvaisi! Minkä vuoksi hän tuli Venetsiaan? Hänen täytyi tietää Johnin olevan täällä. John ei vain tahdo kertoa siitä mitään. Meidän täytyy kohdella tuota neitiä vain hänen ystävänään. Mutta —» Hän pudisti päätään ymmärtäväisesti, huolimatta päättää lausettaan. Tietysti hän arvasi kaiken — heidän tapaamisensa kappelissa — heidän kohtauksensa Kensington Gardensissa! Nuori mies ja nuori nainen eivät kohtaa tällä tavoin, jollei siihen ole jotakin painavaa perustetta. Muuten — tuo viimeinen kynttilä! Mikä nainen voisi olla rakastumatta mieheen, joka osoittaa sellaista ajatustavan hienoutta, vaikk'ei ottaisikaan huomioon tosiasiaa, että tuo mies on hänen poikansa? Nainen tietää eräitä asioita tässä maailmassa niin varmasti, ettei häntä vastaan maksa väitelläkään. Ensiksi, hän on päättänyt olla oikeassa ja toiseksi, vaikka voisikin todistaa hänen olevan väärässä, niin se vain vahvistaisi häntä mielipiteessään. Vanha rouva tiesi vallan hyvin mitä puhui. Nämä kaksi olivat niin lopullisesti rakastuneet toisiinsa kuin he yleensä saattoivat olla. Heidän tapaamisensa täällä Venetsiassa, sitten kun John oli vakuuttanut, etteivät he näkisi toisiaan koskaan enää, oli ainoa todiste, mitä hän tarvitsi. Viimeinkin kello soi äänekkäästi. Sen kilinä kaikui peloittavasti seinämästä toiseen heidän sydänkammioissaan. Vanha rouva korjasi päähinettään kahdennenkymmenennen kerran; kahdennenkymmenennen kerran vanha herra vetäisi suoraksi liivinsä, sitten hän hiipi ovelle ja katosi suureen saliin. »Claudina menee juuri!» hän kuiskasi taakseen. »Hän avaa oven. Se on John!» Hän tuli nopeasti takaisin tuolilleen, ja kun nuoret astuivat sisään, niin molemmat vanhukset istuivat toisiaan vastapäätä rauhallisina, järkkymättöminä, ikäänkuin maailmassa ei pystyisi tapahtumaan enää mitään. Harvoin on neljä sydäntä sykkinyt niin vilkkaasti tällaisissa rauhallisissa kehyksissä. »Tässä on Miss Dealtry», sanoi John, samalla äänellä, millä hän käski ajurin ajamaan oopperaan. Vanha herra oli noussut tuoliltaan ja astui esiin sellaisella kohteliaisuudella, että se saa naisen tuntemaan itsensä kuningattareksi, vaikka sattuisikin olemaan vain pesijätär, — otti Jillin käden, kumarsi syvään puristaen sitä varovasti ja johdatti hänet sisemmälle huoneeseen, kumartaen sitten taas uudelleen juhlallisesti. »Vaimoni», hän sanoi, tavoittaen tarkalleen Johnin äänensävyn. Pieni valkohapsinen lady tarjosi molemmat kätensä, ja kun Jill näki kärsineet, hennot sormet, hänen sydämensä värähti säälistä. Mutta ennenkuin hänen säpsähdystään huomattiin, hän oli kumartunut ja suudellut noita ryppyisiä kasvoja — ja siitä hetkestä he rakastivat toisiaan. Naisten kesken tällaiset asiat käyvät välittömästi. Nainen saattaa olla suutelevinaan toista naista; hän saattaa työntää poskensa esille, mutista liikutettuja sanoja ja suudella ilmaa huulillaan. Eikä kumpaakaan petetä sillä tavoin. Katsojat tietävät yhtä hyvin, että nuo kaksi vihaavat toisiaan, ja esiintyjät ovat siitä itsekin selvillä. Mutta kun kahden naisen huulet yhtyvät, silloin heidän sydämensäkin koskettavat toisiaan. Tämä suudelma oli sinetti heidän liitolleen. Molemmat rakastivat Johnia, ja tällä suudelmalla he kertoivat sen toisilleen. Äiti ei halunnut enempiä todisteita. Silloin kaikki mustasukkaiset tunteet haihtuivat. Tällä suudelmalla hän toi äidin uhrin, viimeisen, mitä luonnon lakkaamaton vaatimus asettaa hänen sukupuolensa kannettavaksi. Hän jätti rakkautensa poikaansa toisen naisen haltuun. Ja kun Jill nosti taas päänsä, oli vanhan rouvan sydän rauhoittunut, rauhoittunut taas hiljaiseen rauhalliseen tahtiinsa, ehkä hiukan hiljaisempaan kuin ennen. Hänen elämänsä oli päättynyt. Jäljellä oli vain odotus, ja hänen vielä kirkkaat silmänsä etsivät Johnin silmiä — mutta ne olivat suunnatut kiinteästi Jilliin. IX. LÄHTÖ VENETSIASTA. Ennenkuin nämä pienet teekutsut olivat ohitse, olivat nuo molemmat vanhukset voittaneet Jillin sydämen. He olivat kuin kaksi lasta, uskoen elämän kaikkein juhlallisimpiin seikkoihin. Niinkuin lapset he katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä, kun jotakin tapahtui tai jotakin sanottiin. Niinkuin lapset he nauroivat tai olivat juhlallisen totisina syventyneet leikkiinsä. Niinkuin lapset he vain tuntuivat leikkivän olevansa vanhoja, vanha herra päätään nyökyttelemällä ja rouva kutistuneine vartaloineen ja kuihtuneina käsineen. Väliin — he saattoivat katsoa toisiinsa ja hymyillä Johnin sanoessa jotakin. Se oli muistuttanut heitä ehkä jostakin vuosien takaisesta asiasta, josta John enemmän kuin Jillkään eivät tietäneet mitään. Tässä he olivat taasen kuin lapset, joiden kasvoilla usein viivähtää kaukainen muiston katse — hyvin ihmeellinen ja viisas katse — niinkuin he näkisivät taaksepäin aikojen pimentoon, josta kohtalon käsi on heidät tuonut. Mutta ei se ollut ainoastaan tämä yksinkertaisuuden ihmeellinen viehätys — vaan joka kerta kun Jill katsahti ylös, hän huomasi heidän katseittensa olevan hellästi häneen kiintyneet. Hänestä näytti, ikäänkuin he olisivat koettaneet äänettömästi kertoa hänelle, kuinka paljon he pitivät hänestä. Kun vanha herra ojensi hänelle teekupin, jonka hän tunsi Johnin kuvauksesta, hän kääntyi hymyillen Johniin. »Ovatko ne juuri nämä kupit?» hän kysyi hiljaa. John nyökkäsi ja yritti myöskin hymyillä. Vanha rouva pani merkille heidän hymyilynsä. Hänen silmänsä eivät jättäneet heitä hetkeksikään. »Minulle on kerrottu näistä kupeista», Jill selitti toisiin kääntyen. »Poikanne kuvaili ne minulle eräänä päivänä, kun — kun hän kertoi teidän asuinpaikastanne.» »Ne ovat oikeata Kiinan porsliinia», sanoi vanha herra. »Tietysti John mainitsi teille sen.» »Niin — ei — kuvaus ei ollut niin yksityiskohtainen — paitsi —» äkkiä hän tunsi veren lainehtivan poskilleen. »Minä — minä tiesin, että ne olivat korvattomia.» Miksi hän punastui? Pieni vanha rouva oli tietenkin nähnyt tuon äkillisen värinmuutoksen. Miksi hän oli punastunut? Jonkin muiston vuoksi? Jonkin Johnin lausuman sanan vuoksi? Hän katsahti nopeasti Johniin. Tämän silmät seurasivat koko ajan Jillin kasvoja. Ah niin, he rakastivat! Ei voinut erehtyä sen suhteen. Heidän välillään oli salaisuus; salaisuus, joka oli punannut Jillin posket ja tuonut tarkoittavan katseen Johnin silmiin. Mikä muu salaisuus saattaisi olla pojan ja tytön välillä kuin rakkaus? Ennenkuin tee oli juotu, he olivat ilmaisseet sen pienelle vanhalle rouvalle tuhansin eri tavoin. Kun vanha herra kilpaili Johnin kanssa vieraan hyvänä pitämisessä ja pakotti hänen ottamaan tarjoamaltaan lautaselta, silloin hän taivutti päänsä ja hymyili nähdessään miehensä ylpeyden ja John-paran pettymyksen. »Hän rakastaa Johnia! Hän rakastaa Johnia!» kuiskaili sydämessään »Hän on juuri oikea vaimo Johnille!» »Ihastuttava neitonen!» kuiskasi vanhan miehen turhamaisuus, hänen auttaessaan varovasti lautasta takaisin pöydälle. »Juuri se vaimo, jonka olisin itse valinnut Johnille.» Ja Johnin valtasi lohduton ihmettely, miksi Jill oli niin ilmeisesti hylännyt hänen tarjouksensa, jos hän kerran rakasti häntä. Miksi hän oli kieltäytynyt? Vanha valkohapsinen lady tiesi sen. Jill halusi miellyttää hänen isäänsä, koska rakasti Johnia. Tämä oli heidän salaisuutensa. Mitä sillä oli tekemistä sinivalkoisten kuppien kanssa, sitä hän ei saattanut arvata, mutta tämä oli heidän salaisuutensa — he rakastivat. Vain mitä suurimmalla itsehillinnällä hän saattoi kieltäytyä vetämästä Jilliä viereensä ja kertomasta hänelle kaikkea, minkä oli nähnyt, minkä oli arvannut ja mitä toivoi. Äkkiä tilaisuus tarjoutui aivan etsimättä. He olivat syöneet marmeladikakkuja, jotka Claudina osasi leikata niin ohuiksi, että ne melkein tuntuivat tarvitsevan parsimista. Ne sulivat suussa, mutta ne tekivät myös sormet tahmeiksi. Jill katseli surkeana käsiään, kun teenjuonti oli päättynyt. Pitäen niitä käsivarren mitan päässä hän teki pienen irvistyksen. Lapsena on suu parhain, nopein ja koetelluin apukeino tällaisissa tapauksissa. Ehkä hän olisi halunnutkin tällä kertaa olla lapsi, mutta se pysähtyi toivomukseen. Hän pyysi lupaa saada pestä ne. »Haluatteko tulla minun huoneeseeni», sanoi vanha pieni rouva innokkaasti ja vei pois hänet sinne, minne John ei voinut heitä seurata. Ah, kuinka ovela äiti olikaan saatuaan hänet yksin haltuunsa! Mitä viekkaita pikku kohteliaisuuksia hän sanoikaan! Teidän on vaikea uskoa, kuinka nokkela hän tosiaankin saattoi olla. »Tässä on teidän pikku alttarinne», sanoi Jill kuivaten kätensä. Kun hän meni sen luokse, niin vanha rouva tarttui hänen käsivarteensa. Siitä hänen oli helppo sujahuttaa kätensä Jillin käteen. Hakiessaan Jillistä tukea hän osasi näyttää sadoin hellin tavoin, kuinka rakastettavana ja suloisena hän piti Jilliä. Niin hellät, niin ilmeiset olivat nämä merkit heidän välillään, että Jillin omaantuntoon pisti, ja hän ihmetteli syyllisyydentuntoisena, mitä he mahtaisivatkaan ajatella hänestä, jos tietäisivät kaiken. Heidän ei pitäisi saada tietää. Hän ei voinut sietää ajatusta, että nuo kaksi vanhusta, vaikka asuen kaukana Venetsiassa, kantaisivat häntä kohtaan sydämessään muita tunteita kuin sen mieltymyksen, jota he olivat osoittaneet tänä iltana. »Minä olin juuri rukoilemassa ennen teidän tuloanne», sanoi vanha rouva kuiskaten. Jill pusersi kuihtunutta kättä. »Tiedättekö, mitä minä rukoilin?» Äkillinen pelko valtasi Jillin. Hän tunsi otsansa kylmenevän. »En», hän yritti hymyillä. »Mistä minä tietäisin?» »Minä rukoilin Johnin puolesta.» Hän katsoi ylös Jillin kasvoihin yksinkertaisesti. »Hän on niin kultainen poika, ettette tiedäkään. Ajatelkaas esimerkiksi matkaa, jonka hän tekee joka vuosi meidän luoksemme — Lontoosta saakka. Sitä ei jokainen poika tekisi. Vai luulisitteko?» Hän kysyi niin viattomasti, aivan kuin vaikka asiasta olisi ollutkin epäilyksiä, niin hän ei halunnut kuulla niitä. Hänen omassa mielessään siitä ei ollut pienintäkään epäilystä. Mutta pieni kotialttari on vaarallinen paikka sellaiselle keskusteluaiheelle. Jill veti häntä hellästi pois ovea kohden. »Luuletteko kenelläkään muulla pojalla olevan sellaista äitiä?» hän sanoi. »Miksi ette tee itsellenne sitä kysymystä?» Vanha rouva katsahti ylös silmät välkähtäen. »Luulin teidän ehkä ymmärtävän paremmin minun tavallani», hän vastasi. »Muuten — on helppoa olla äiti. Teidän tarvitsee vain omistaa poika. Ei ole niin helppoa olla poikana, koska te tarvitsette enemmän kuin äidin sitä varten.» Jill katsoi häneen hellästi ja kumartui sitten suutelemaan hänen poskeaan. »Minä luulen Johnin olevan hyvin teidänlaisenne», hän kuiskasi. Hän ei voinut pidättää sitä. Ja tämä olikin kaikki mitä pieni valkohapsinen lady oli odottanut. Pää voitonriemuisesti pystyssä hän tuli Jillin kanssa takaisin toisten luo. Kohta senjälkeen Jill selitti, että hänen täytyi lähteä — ystävät olivat jo varmaan odottaneet häntä. »Mutta milloin —» alkoivat vanhukset puhua samassa henkäyksessä, ja pysähtyivät sitten kumpikin. »Sano sinä, rakkaani», vanha herra virkkoi. »Minä voin odottaa.» Oi ei, hän ei tahtonut kuullakaan siitä. Vanhan herran oli puhuttava ensin. Tämä pudisti päätään ja kumarsi. John tavoitti Jillin katseen, ja he koettivat olla nauramatta. »Milloin sitten» — molemmat alkoivat taas yht'aikaa, mutta nyt he päättivät lauseensa, — »milloin saamme nähdä teidät taas?» Meillä on usein samat ajatukset, kun tunnemme toisemme oikein hyvin. Oli herttaista nähdä näiden kahden vanhuksen seisahtuvan tielle antaakseen toisen kulkea ohitse, aivan kuin he olisivat olleet menossa eri suuntiin, huomatakseen sitten, että he lausuivatkin vain toistensa ajatuksia. Kaikki nauroivat, mutta nauru kuoleutui pois, kun Jill ilmoitti, että hän matkustaisi ylihuomenna Milanon kautta Englantiin. »Ettekö viivy muuta kuin kolme päivää?» huudahti pieni vanha rouva ja katsoi Johniin. Mutta John oli saanut kuulla sen jo, hänen kasvoillaan ei näkynyt hämmästystä. Hän huokasi syvään ja katsahti ikkunasta ulos vanhaan italialaiseen puutarhaan, siinä kaikki. He pyysivät Jilliä tulemaan huomenna lunchille — teelle, jos häntä haluttaisi — jäämään tänne koko päiväksi. John katsoi häneen hartaasti odottaen hänen vastaustaan. »Mutta minä en voi jättää ystäviäni koko päiväksi», Jill sanoi epäröiden. »Minä tulen lunchille; koetanpa jäädä teellekin — mutta enempää en luvata.» Sitten John saattoi hänet alas gondolin luo. Holvikäytävässä, ennenkuin he tulivat _fondamentalle_, hän otti Jillin käsivarren ja puristi hänet lähelle itseään. »Oletko varma siitä, että se on liian myöhäistä?» hän virkkoi käheästi. »Oletko varma, ettei voi tehdä mitään asioiden muuttamiseksi — eikö ole enää mitään mahdollisuuksia?» Jill kietoutui häneen levollisesti. Pimeydessä hänen silmänsä näyttivät tutkimattoman syviltä; ne tuntuivat etsivän kaukaisimpiakin mahdollisuuksia näköpiirin rajoilta, mutta eivät nähneet muuta kuin polun, jota niin monet naiset ennen häntä olivat saaneet kulkea. »Liian myöhäistä», hän kuiskaili. »Ah, minun ei olisi pitänyt tulla! Minun ei olisi koskaan pitänyt nähdä sinun ihmeellisiä vanhempiasi! Nyt minä vasta tiedän, mitä Suloisen Järjettömyyden Kaupunki tarkoitti. Sinä elävöitit sen jo melkein minulle Fetter Lanella, mutta nyt minä tunnen sen. Ah, en ihmettele, että sinä rakastat heitä! En ihmettele, että sinä palaat tänne joka vuosi — vuosi vuodelta heitä katsomaan! Jos minun isäni ja äitini olisivat tällaisia, kuinka toisenlaista kaikki silloin olisikaan.» »Eikö sinulla ole rohkeutta jättää kaikkea ja murtautua vapaaksi?» kysyi John rauhallisesti —, »ottaaksesi minun vanhempani omiksi vanhemmiksesi? Jollen minä voisi pitää sinua Lontoossa, niin sinä asuisit täällä heidän luonaan, ja minä tekisin täällä niin suuren osan työstäni kuin mahdollista.» Jill katsoi kiinteästi hänen silmiinsä. »Luulisitko meidän tulevan siten onnellisiksi?» hän kysyi. »Olisitko sinä onnellinen, jos sinun pitäisi hylätä heidät, voidaksesi mennä minun kanssani naimisiin? Eivätkö heidän kasvonsa ahdistaisi sinua täydellisimpinäkin onnen hetkinä? Eivätkö heidän silmänsä seuraisi sinua kaikissa töissäsi? Eivätkö nuo kuihtuneet kädet aina tavoittelisi sinun sydäntäsi? Ja jos sinun vielä pitäisi ajatella, että he olisivat köyhiä — —» »Mutta he ovat köyhiä», sanoi John. Hän muisti Aarreaitan; liikuttavan olennon sen pimennossa, joka ei tahtonut myydä tavaroitaan, koska rakasti niitä liian paljon. »Voisitko jättää heidät köyhyyteen sitten?» Jill kysyi. »Siis kaikki on myöhäistä?» John toisti. »Minä olen antanut sanani», vastasi Jill. John nosti hänen kätensä uljaasti huulilleen ja suuteli sitä. »Sitten sinä et saa tulla huomenna», hän sanoi rauhallisesti. »Enkö saisi nähdä heitä enää?» »Et. Lähetä jokin anteeksipyyntö. Kirjoita äidilleni; Sano hänelle, että ystäväsi ovat päättäneet pysähtyä päiväksi Bolognaan Milanon matkalla ja että teidän on heti lähdettävä. Hän rakastaa jo sinua — ja hän luottaa jo liian paljon sinuun. Kestää aikoja, ennenkuin minä saan ajetuksi hänen päästään pois ajatuksen, että sinusta tulee minun puolisoni. Enkä minä mielelläni kertoisi hänelle, että sinä menet naimisiin jonkun muun kanssa. Sitä hän ei ymmärtäisi. Hän kuuluu vanhaan kouluun, jolloin kiharat ja päähineet ja kainosteleva pieni musta kenkä ja valkoiset sukat vaikuttivat ihmeellisellä tavalla käytökseen. Hän ei voisi ehkä ymmärtää, miksi sinä haluat tulla heitä tapaamaan näissä olosuhteissa. Hän voisi tuskin uskoa, että sinä välität minusta, ja vaikka uskoisikin, niin ajattelisi, ettei meidän sovi tavata toisiamme ehkä kaiken jälkeen. Ei, sinun ei pidä tulla tervehtimään heitä enää huomenna. Totuuden kuuleminen tulee kyllä melkein murtamaan hänen sydämensä kerran, mutta melkein ei ole kokonaan.» »Enkö saa sitten nähdä heitä enää koskaan?» Jill kysyi tukahdutetusti. Hän pudisti päätään. »Tämä on viimeinen kerta, jolloin sinä näet ketään meistä.» Jill pani kätensä hänen olkapäilleen. Sitten hän painautui Johnia vasten ja katsoi häntä aivan läheltä kasvoihin, aivankuin painaakseen hänen kuvansa sieluunsa ikiajoiksi. John sulki silmänsä. Hän ei uskaltanut suudella tyttöä. Kun huulet yhtyvät, niin vuolaat virrat, joita ei voi vaimentaa, murtavat patonsa. John sulki silmänsä ja taivutti päänsä taaksepäin, vaikka Jillin tukan kosketus ja hänen lämmin hengityksensä pyrkivät horjuttamaan hänen päättäväisyyttään. »Kuinka minä voisin taipua siihen?» kuiski Jill. »Minusta tuntuu, kuin minun olisi nyt jäätävä; ikäänkuin en koskaan tahtoisi mennä takaisin kotiin». John ei virkkanut mitään. Hänen äänensä sävykin olisi voinut vaikuttaa pakottavasti Jilliin. Hitaasti tämä antoi sormiensa hellittyä ja yhtä hitaasti vetäytyi erilleen Johnista. Tämä oli viimeinen silmänräpäys, jolloin hän olisi voinut voittaa Jillin. Sillä Jill oli hänen, niin totta kuin veri kuohui hänen suonissansa, niin totta kuin Jillin suonet sykkivät villisti hänen suoniensa tahtiin. Mutta rakkaudessa — sodassa saattaa olla toisin — ei näitä asioita voida ottaa siten. Jokin epämääräinen, mystillinen hyvyyden käsky ei salli sitä. »Sinun täytyy mennä nyt», sanoi John hellästi. »Me emme voi seisoa täällä.» Hän johti Jillin ovelle. Kun se aukeni ja valo tulvi sisään, silloin hän tunsi, että kaikki oli lopussa. Jill astui odottavaan gondoliin, ja gondolieri lykkäsi sen irti rapuista. John seisoi liikkumattomana fondamentalla, kunnes se katosi näkyvistä. Väliin Jill katsoi taakseen ja vilkutti nenäliinallaan. John vastasi siihen taivuttamalla päätään. Mutta kumpikaan heistä ei huomannut kahta valkoista päätä, jotka olivat vieri vieressä ylhäällä ikkunassa kuiskaillen toisilleen onnellisina, tietämättä mitään kurjuudesta, jota pieni valkoinen nenäliina ilmaisi. »Näethän, kuinka kauan he viipyivät rapuissa», vanha rouva kuiskutteli. »Ooh — enpä tiedä voiko siitä mitään päätellä. Nuo raput ovat sangen pimeät ja vaivalloiset, kun ei vaan ole tottunut niihin». Pieni valkohapsinen lady otti hänen käsivartensa ja katsoi hänen kasvoihinsa. Hänen ruskeat silmänsä säikkyivät. »Ne ovat hyvin pimeät — melkein yhtä pimeät kuin siinä talossa, missä minä asuin, kun me ensiksi tapasimme toisemme.» X. HELMIKUUN KUUDESTOISTA PÄIVÄ LONTOOSSA. Luonto kammoo tyhjää tilaa, mutta se ei ole mitään sen inhon rinnalla, jota se tuntee päättämätöntä työtä kohtaan. Ajan ikuisessa kutomuksessa ei sallita yhtään irtonaista langanpäätä. Ja niinkin epäjohdonmukaisessa aiheessa kuin on tarina Suloisesta Järjettömyydestä täytyy saada aikaan jonkinlainen lopullinen pyöristys, lankoja ei voi jättää riippumaan, jottei kuvan säännöllisyys turmeltuisi. Kun John sanoi Jillille hyvää yötä _fondamentan_ rapuilla, kun nenäliinan viimeinen liehaus oli sumentunut läikähtelevän veden heijastuksiin, hän oli kääntynyt takaisin taloon siinä uskossa, että tarina oli auttamattomasti lopussa. Viimeinen sana oli kirjoitettu. Mitä Jilliin tuli, hän saattoi sulkea kirjan ja kiittää kohtaloa, että se oli näyttänyt hänelle ihanteen, paljon korkeamman elämän keskitasoa. Mutta hän ei ollut näissä laskelmissaan ottanut huomioon kahta valkoista päätä ylhäällä ikkunassa. Mikäli hänen silmänsä saattoi tajuta, niin kohtalo oli täyttynyt, tyhjentänyt sakkansa viimeiseen pisaraan. Mutta vanhuksien laita oli toinen. He eivät olleet vielä tyydytettyjä, heille oli tarina vasta juuri alkanut. Heille se oli viimeinen sukkula, jonka viuhkominen edestakaisin kutoisi menneisyyden nykyisyyteen ja siten täyttäisi heidän lopullisen tarkoituksensa. Tästä lähtien pieni valkohapsinen lady katsoi eteenpäin Johnin avioliittoon Jillin kanssa kuin koko elämänsä toiveiden summaan. Hän eli — hän ajatteli — hän järjesti olemassaolonsa vain sen huomioonottaen. Hänen pettymyksensä oli liikuttava, kun hän sai Jillin pienen kirjeen, jossa tämä kertoi lähdöstään seuraavana päivänä. Mutta hänen uskonsa ei horjunut; hänen toiveitaan ei oltu tuhottu. Hän näki vielä romaaninsa viimeisen leimahduksen, ennenkuin liekki alkaisi vavahdella ja sammuisi lopulta tyystin. Hän puhui tästä Johnille tietysti. Istuessaan eräänä päivänä puutarhaan avautuvassa ikkunassa hän kertoi Johnille tunteistansa; ja siinä eivät auttaneet hänen vastaväitöksensä. He rakastivat toisiaan — se oli päivänselvää! Äiti puhui arvovaltaisesti, niinkuin naiset yleensä puhuvat näistä asioista. Kukapa siihen paremmin kykenisikään kuin he? »Luuletko hänen todellakin rakastavan minua, äiti?» kysyi John toivon äkkiä viritessä liekkiin. Äiti otti hänen kätensä ja kietoi toisen kätensä hänen kaulansa ympäri. »Minkä vuoksi luulet hänen tulleen Venetsiaan?» hän kysyi. »Hän voisi tehdä sinun puolestasi mitä hyvänsä — mennä mihin tahansa saadakseen tavata sinua. Etkö usko sitä?» Lauseiden valinta ei sattunut olemaan oikein onnellinen. Oli seikkoja, joita Jill ei tekisi hänen vuokseen. Tästä hetkestä lähtien hän sulkeutui kuoreensa. Hän ei voinut pakottautua kertomaan äidilleen koko totuutta, senvuoksi oli parasta vaieta kokonaan. »Hänen vanhempansa ovat liian rikkaita», hän sanoi tehden toivottoman liikkeen ja nousten tuoliltaan. »Heidän suhteissaan on yhtä ja toista, jota minä en voi kertoa sinulle. Minulla ei ole oikeutta yrittää voittaa häntä. Siitä tulisi vain läpeensä onneton juttu.» Tästä hetkestä lähtien hän karttoi tätä aihetta; tästä hetkestä lähtien hän oli järkkymätön, kun vanha rouva koetti hyökätä hänen kimppuunsa maailmantuntemuksensa aseilla. »Minä en saa Johnia puhumaan», hän valitti eräänä iltana miehelleen. »Hän ei tahdo virkkaa mitään koko asiasta.» Vanha herra syleili häntä pimeässä. »Sinä teet vain itsellesi pahaa mieltä, pikku vaimoseni», hän sanoi unisena. »Minä heräsin kerran viime yönä, ja sinä olit vielä valveilla. Nukuitko sinä ollenkaan?» »Hyvin vähän», myönsi vanha rouva. »Mutta sinä et saa surra. Anna luonnon tehdä tehtävänsä. Nuoret miehet nousevat aina satulaan ja yrittävät taittaa peitsiä luontoa vastaan, ja naiset taas koettavat avustaa luontoa. Se on ajan tuhlaamista, rakkaani. Luonto on kuin tuulimylly. Se jauhaa meidät kaikki hienoksi jauhoksi, kun tuuli puhaltaa. Ei ole hyvä käydä otteluun sen kanssa tuulisena päivänä, eikä ole hyvä yrittää kääntää sen siipiä, kun on tyyni. Tuuli rupeaa puhaltamaan —» hän haukotteli ja kääntyi toiselle kyljelle — »kyllä piankin». Ja hän painui uneen taas. Pieni valkohapsinen lady unohti surunsa tänä iltana, luottaen miehensä filosofisiin mietelmiin. Hän kääntyi samaan suuntaan kuin miehensäkin ja nukahti myös. Ja kun tämä sattui yöllä kääntymään, niin hänkin kääntyi. Kahdenkymmenenseitsemän vuoden aikana tällaiset seikat muuttuvat koneellisiksi. Elämä on helpompaa kahdenkymmenenseitsemän vuoden kuluttua, jos vain on kestänyt siihen saakka. Mutta ennenkuin John lähti, hänen huolensa alkoivat taas, ja uskaltamatta puhua niistä Johnille hänen oli kannettava surunsa hiljaisuudessa. John vältteli itsepintaisesti kaikkia hänen heikkoja johtamisyrityksiään, katkaisi ne äkkiä ja poikkesi toiselle polulle. Lähtöpäivänä hän toivoi vielä Johnin puhuvan ja hän kuiskasi hellästi häntä syleillessään: — »Eikö sinulla ole mitään sanottavaa minulle, John?» »Ei mitään, ei mitään, rakkahin», John vastasi lisäten hyväilyjään huomatessaan katkeran pettymyksen katseen äitinsä silmissä. Sitten hän oli mennyt. Kokonaiseen vuoteen eivät korkeaikkunainen iso sali ja siihen pilkistävä pieni asuinhuone kaikuisi hänen äänestään. Kokonaisen vuoden nämä kaksi vanhusta, ilta illan perästä, katsahtaisivat hämmästyneinä ylös Claudinan tullessa juhlamenoja suorittamaan; he huudahtaisivat aina uudelleen: — »Ette suinkaan tahtone väittää kellon olevan jo kymmenen, Claudina?» Mahdollisesti päivien kadotessa ja vuoden lyhentyessä hämmästys kävisi hauraammaksi ja huudahdus vähemmän pontevaksi kuin tavallisesti. Vanha rouva huoahti peläten sitä ajatellessaan. Jollei John olisi vielä vuodenkaan kuluttua viettänyt häitänsä Jillin kanssa? Hän meni makuuhuoneeseensa pienen alttarin ääreen ja aloitti esirukouksen — yhden niistä monista, jotka hän tunnontarkasti aloitti ja lopetti ennenkuin vuosi oli vierinyt loppuun. John palasi töihinsä Lontooseen, mutta hän jätti jälkeensä voimia työskentelemään, joista hän ei tietänyt mitään. Vanha herra oli aivan oikeassa. Luonto ei tarvitse välittävää kättä. Siemen oli kylvetty vanhan valkohapsisen ladyn mieleen, ja hänessä kohtalo löysi täyttymyksen. Ensimmäisinä viikkoina hän vältti kiellettyä aihetta tavanmukaisissa kirjeissään Johnille sitkeydellä, jota hän ei voinut koskaan toivoa voivansa säilyttää; ja sen tiesi hänen miehensäkin vallan hyvin. Tämä sitkeys ei katkennut yhdellä kertaa. Hän aloitti tekemällä viattomia Jilliä koskevia vihjauksia; sitten lopulta, kun niihin ei tullut vastaukseksi sanaakaan Johnin puolelta, hän antoi vallan intohimoiselle toiveelleen, joka kulutti häntä, ja aloitti pitkän sarjan neuvovia ja opastavia kirjeitä. Ne olivat vanhan naisen neuvoja, joka luulee maailman olevan saman paikan, kuin mikä se oli hänen tyttönä ollessaan. »Oletko koskaan puhunut hänelle, John?» hän kysyi eräässä kirjeessään. »Silmilläsi kyllä, huomasin sen tuon iltapäiväteen aikana. Mutta silmäkieli ei riitä naiselle, joka ei ole koskaan kuullut puhutun sanan kaikua korvissaan. »Kerro hänelle rakkaudestasi — pyydä häntä vaimoksesi, ja jos hän sanoo ei, niin älä usko häntä. Naiselle on enemmän tai vähemmän mahdotonta myöntyä ensimmäisellä kerralla. »Sinä sanoit hänen vanhempiensa olevan varakkaita; että he ovat eri asemassa kuin sinä. Tiedänhän minä, että veri on vettä sakeampaa, mutta rakkaus voittaa ne molemmat. Ja kaiken lopuksi, he katsovat asiaa varakkuuden näkökannalta — siis ruumiilliselta. Te katsotte sitä sielulliselta. Suureita ei voi verrata. »Makasin kauan valveilla viime yönä ja muistelin kaikkia niitä vastuksia ja koettelemuksia, joita me saimme kestää, ennenkuin löysimme oman sopukkamme maailmasta. Ja siksi minä tiedän, kuinka paljon enemmän merkitsee rakkaus kuin nuoruus tai rikkaus, huvi tai helppous. »Luulen hänen oppineen lyhyessä täälläoloajassaan pitämään minusta. Niin harvoin kuin nainen näyttääkin sydämensä toiselle, niin eräänä hetkenä — silloin kun hän tuli kanssani pesemään käsiään marmeladikakkujen jälkeen — hän sanoi, että sinä muistutat hänen mielestään minua. Ja naisten kesken voidaan ylipäänsä vain vertauksilla määritellä asioita.» »Lähetän sinulle rannerenkaan hänelle annettavaksi.» »Se on hyvin vanha. Toisen kerran lähetän sen historian. Joka tapauksessa se kuului kerran eräälle venetsialaiselle vallasnaiselle Leonardo Loredanon ollessa doogina. Anna se hänelle omana lahjanasi. Lahja, olkoonpa vaikka kuinka vähäpätöinen, merkitsee paljon naiselle. Hän huomaa siinä tarkoituksen — juuri sen tarkoituksen, jonka minä lähetän tämän mukana. »Ah, rakas poikani, etkö tahdo kertoa minulle mitään? Etkö tunne, kuinka sydämeni kaipaa kipeästi kuulla uutisia onnestasi? Tämä on viimeinen onni, mikä enää voi tulla osakseni. Älä viivytä sitä liian kauan.» Tällaiset otteet pienen valkohapsisen ladyn kirjeistä pojalleen Johnille kolmen kuukauden ajalta hänen ja Jillin ensimmäisen kohtaamisen jälkeen voisivat täyttää monta sivua tästä kertomuksesta. Mutta nämä muutamat rivit, jotka otin tähän Johnin suostumuksella, riittävät näyttämään, kuinka kiinteästi hänen sydämellään oli Johnin rakkauskertomuksen onnistuminen. Toivoen vaiteliaisuutensa saavan hänet vähitellen unohtamaan koko jutun ja Jillin olemassaolonkin John kierteli ja lykkäsi päivästä päivään totuuden kertomisen. Sitäpaitsi hänen täytyi tunnustaa itselleen, että noiden jokaviikkoisten kirjeiden lukemiseen liittynyt tuska tuotti myös jonkinlaista hämärää tyydytyksen tunnetta. Tämä oli taas ehkä järjettömyyttä, mutta se piti hänen sielussaan vireillä jonkinlaista todellisuuden tuntua. Hän odotti niitä ilmauksina elämästä, joka oli liian ihana muuta kuin uneksittavaksi. Ja samoinkuin itämaalainen ottaa opiuminsa ja vetäytyen luolansa himmeään varjoon luulee olevansa taivaan ilossa, John luki äitinsä kirjeitä Fetter Lanen varrella. Eivätkä Mrs. Rowsen käynnit, katukaupustelijoiden huudot enemmän kuin papukaijankaan kirkuminen kadun toiselta puolen kyenneet herättämään häntä unestaan. Lähes kolme kuukautta, viikko viikolta hän vastaanotti noita kirjeitä, uneksi uniaan ja kirjoittaen takaisin vanhalle valkohapsiselle ladylle koetti lieventää sielunsa ikävöintiä. Lopulta sitä ei voinut enää jatkaa. Voitte kääntää kellon viisareita taaksepäin mielihyviksenne, mutta välttämätöntä ette voi torjua. Tuli kirje, jossa äiti kertoi, ettei hän aikonut enää kirjoittaa. Siinä ei ollut kärsimättömyyttä eikä suuttumusta, mutta tuntui aivan siltä, kuin äiti olisi hiljaa laskenut ompeluksen syliinsä auringonlaskun jälkeen ja sanonut hellästi, ettei hän enää erota pisteitä. Silloin John, tuntien mitä oli menettänyt, keksi toisen petollisen hurmauskeinon, tällä kertaa sielunhurmauksen. Hänen vanhempansa tunsivat Jillin vain Miss Dealtrynä. He eivät tietäneet hänen asuntoaan eivätkä olleet selvillä hänen sukulaisistaan. He eivät voineet päästä yhteyteen hänen kanssaan millään tavoin. Kauan aikaa hän katseli äitinsä viimeistä kirjettä, jossa tämä sanoi lakkaavansa kirjoittamasta Jillistä. »Hän toivoo rakkaudenkertomusta — siunattu olkoon hänen sydämensä!» hän — sanoi miettivästi; ja kun Mrs. Morrellin kissa tuli samassa sisälle, hän toisti sen kissan mielihyviksi. »Hän toivoo rakkauskertomusta.» — Kissa räpytti silmiään, nuoleskeli hyväillen viiksiään karkealla punaisella kielellään ja istuutui kuuntelemaan hetkeksi, kosk'ei toinen kissakaan sattunut olemaan näköpiirissä. »Ja kautta Jupiterin!» huudahti John, »hän tulee saamaan sen!» Miss Morrell kiersi häntänsä ympärilleen ja osoitti merkillistä tarkkaavaisuutta. »Minä kirjoitan hänelle kertomuksen», sanoi John Miss Morrellille; »kertomuksen suloisesta järjettömyydestä — hiukan totta ensin, ja loput sepitetään kertomuksen kuluessa.» Ja siinä paikassa hän istuutui kirjoittamaan vastausta. Oli tarpeen kohdata Jill uudelleen vanhan valkohapsisen ladyn mielenkiinnon elvyttämiseksi. Kekseliään johdannon jälkeen, jossa hän selitti vaikenemisensa kuluneiden kuukausien aikana, hän alkoi kuvailemalla heidän toisen kohtauksensa Kensington Gardensissa — silloin kun Jill kulutti koko aamupäivän kertoessaan hänelle, ettei voikaan tulla sinä päivänä. »Epäilemättä Luoja olisi voinut tehdä paljon sopivampia paikkoja romaanin syntymiselle kuin Kensington Gardensin», hän aloitti, »mutta tuskinpa Hän koskaan teki.» Ja tällä tavoin kudottiin järjettömyyden viimeinen kirjaelma. Hän kertoi tosin äidille, että kaikki oli vielä salaista. Jillin täytyi salata se vanhemmiltaan. Niinpä niin, sehän olikin totta! — Oli sitäpaitsi hyväkin, että hän oli huomannut mainita sen, sillä vanha rouva oli saattaa hänet noloon tilanteeseen. Tämä pani nimittäin hänen kirjeeseensä myöskin kirjeen Jillille ja pyysi hänen toimittamaan sen edelleen, kosk'ei äiti tietänyt osoitetta. Hän irvisti Miss Morrellille sen saadessaan, ikäänkuin kysyäkseen, mitä tämä tekisi sellaisissa olosuhteissa. Miss Morrell haukotteli. Tuo oli niin typerää. Tähän asti hän oli osoittanut asiaan innostusta; oli tullut joka päivä ensimmäisen kirjeen kirjoittamisen jälkeen saamaan maitoannoksensa ja kuulemaan viimeiset uutiset. Mutta jos John aikoi tehdä hänelle tuollaisia kysymyksiä, oli ikävystymisen vaara tarjona. Tietysti tässä voi menetellä vain yhdellä tavalla. Miss Morrell saattoi nähdä sen, ja John myöskin. Hän vastasi itse kirjeeseen — kirjoitti naisen käsialalla, toisin sanoen, jokainen kirjain nojautui taaksepäin. kirjoitti kaikki tärkeät asiat sitten kun kirje oli lopetettu ja töhersi vielä täyteen päivänmäärän ja osoitteen välin; sitten hän vielä tavoitellen äärimmäistä todenmukaisuutta kirjoitti kaksi sanaa joka sivulla väärin. Tällä tavoin hän sai kaksi kirjettä joka viikko ja vastasi kumpaankin itse, pannen niihin enemmän työtä ja vaivaa kuin teoksiinsa. Tämä oli kaikki oivallista ja yksinkertaista niin kauan kuin sitä riitti. Mutta Miss Morrellkin, jonka silmä ei ollut erehtymätön ainoastaan vainutessaan maidon säilytyspaikkaa, varoitti häntä seurauksista. Eräänä aamuna John sai kirjeen pieneltä valkohapsiselta ladyltä, jossa kysyttiin, milloin he aikoivat viettää häänsä. Vallan tyynesti John istuutui ja vastasi: — »Häämme ovat helmikuun kuudentenatoista päivänä. Minä olen vuokrannut pienen talon maalta. Se maksaa neljäkymmentä puntaa vuodessa. Arvelin viisaaksi aloittaa taloudellisesti. Pääoven edessä on pieni maalainen kuisti, jonka Richardson-ruusut melkein peittävät. Talon edessä on kymmenen jalan mittainen puutarha, jonka erottaa tiestä kahden jalan korkuinen puuaita. Siinä on portti, joka on aina lukossa, etteivät murtovarkaat pääsisi sisään. Kolme hoikkaa kastanjaa antavat puutarhalle rehevän, taivaallisen ulkoasun. Takana on pieni nurmikko, jolla voi leikkiä palloleikkejä: olen mitannut sen itse, se on kolmekymmentäyhdeksän ja puoli minun pisimpiä askeleitani. Ja keskellä on omenapuu, joka lupaa kantaa tänä vuonna hedelmiä kolmen edestä.» Miss Morrell sulki silmänsä hiljaisesti myöntyen, kun John luki tämän hänelle. Hän olisi mahdollisesti voinut moittia Johnia tuhlaavaisuudesta ja kysyä ihmetellen, luulisiko tämä vielä kykenevänsä toimittamaan hänelle jokapäiväisen maitoannoksen, pitäessään yllä kahta taloutta. Mutta hän ei sanonut kuitenkaan mitään, kuunteli vain kärsivällisesti Johnin kertoessa järjestelyistään. »Minä unohdin kertoa sinulle», John sanoi ottaen Miss Morrellin polvilleen, »että Lizzie Rowse lopettaa nimilappujen liimaamisen ja tulee meille palvelustytöksi, kokiksi ja rouvan oikeaksi kädeksi seitsemän shillingin ja kuuden pencen viikkopalkasta — siihen luettuna olutrahat, joita hän ei saa juoda. Olisin maksanut enemmänkin, mutta hän ei huolinut. Minun ei käynyt kertominen hänelle, että koko yritys oli toistaiseksi vain paperilla. Hän saa siitä kuusi penceä enemmän kuin lappujen liimaamisesta eikä hän sanonut huolivansa pennyäkään päälle. Hän sanoi, että minä olen ollut aina niin ystävällinen hänelle.» Miss Morrell kuunteli tätä ylenkatseellisesti. Mrs. Rowse ei sattunut juuri nyt olemaan hyvässä huudossa. Hänestä ajateltiin sangen pahoja toisessa ja kolmannessa kerroksessa — ja mikä pahempaa, ne lausuttiin ilmi kyllin äänekkäästi, jotta Miss Morrell ja hänen toverinsa olivat kuulleet ne. Mrs. Rowse oli nähtävästi kaatanut hiukan vettä lattialle ensimmäisen ja toisen kerroksen välikössä, jossa oli vesijohto koko talon yhteistä tarvetta varten. Valutetun vesimäärän voi määritellä muutamiksi pisaroiksi. Ensi silmäyksellä tämä tuntuu verraten turhalta, mutta kun ottaa huomioon, että Mrs. Brown oli itse ostanut toiseen kerrokseen johtaville rapuille korkkimaton, tehdäkseen sisäänkäynnin hallituspalatsiinsa koristeellisemmaksi, saattaa hyvin ymmärtää, kuinka häpeällinen rikos tämä oli. Mrs. Rowse oli puhjennut puhumaan siitä ja ensimmäisen kerroksen asukkaiden siivottomista tavoista yleensä niin kuuluvalla äänellä, että koko talo oli heti selvillä asian luonteesta. Seurauksena ilmestyi vesijohdon yläpuolelle seinään ilmoitus: — »Jos kuka kaataa vettä, on hänen ystävällisesti luututtava se pois.» Miss Morrelliin oli tietysti suuresti vaikuttanut Mrs. Brownin koristelematon kieli ja voimakkaat mielipiteet. Siitä aiheutui loukkaantuminen Johnin puheesta. Kun John oli lopettanut esityksensä Lizzie Rowsen herttaisuudesta ja hyvistä ominaisuuksista, Miss Morrell loikkasi tyynesti alas hänen sylistään. Hän oli liian loukkaantunut ilmaistakseen ajatuksiaan, ja häntä pystyssä hän käyskeli ylväästi huoneesta ulos. Aika riensi. Tultiin vaarallisen lähelle helmikuun kuudettatoista päivää. Mutta John otti kaiken rauhallisesti; luultavasti niin onkin tapana tehdä, kun nämä asiat tapahtuvat vain paperilla. Hän sepitti huolellisesti kirjeitään päivät pitkät. »Me olimme eilen illalla teatterissa», hän sanoi eräänä aamuna Miss Morrellille. »Otin mukaan Mrs. Rowsen, Lizzien ja Maudin. Molemmat tytöt söivät itsepintaisesti appelsiineja, kunnes Maud sattui saamaan suuhunsa pilaantuneen; sitten he lakkasivat. Olin iloinen siitä, sillä vaivasin juuri aivojani, millä saisin heidät lopettamaan loukkaamatta heitä.» Miss Morrell katsoi tyynesti häntä silmiin. »Sinun ei pitäisi viedä sellaisia ihmisiä teatteriin», hän sanoi. John ei välittänyt hänen huomautuksestaan. »Se oli Jillin keksintö», hän vastasi. Kuudentenatoista päivänä helmikuuta he menivät siis naimisiin. Miss Morrell tuli juhlan kunniaksi juomaan maito-osuutensa samana aamuna. Hän asteli sisään naputtamatta. Se oli hänen etuoikeutensa. John istui pöydän ääressä pää käsiin haudattuna, olkapäät vavahdellen nyyhkytyksistä, joissa ei ollut kyyneliä. Ja siinä pöydällä hänen edessään, käärepaperit viskottuina ympäri, oli kaksi dresdeniläistä porsliinipaimenta, soitellen iloisesti luutuillaan. Toisen kaulassa riippui kortti, johon oli kirjoitettu: — »Johnille hänen hääpäivänään — rakastavalta isältä.» XI. SELVIÄMÄTÖN SOLMU. Jospa vain asiat olisivat voineet jatkua tällä tavalla — mutta voi! ne eivät voineet! Me puhaltelemme kuplia, joissa kaikki sateenkaaren värit kimaltelevat, mutta me emme voi estää niitä haihtumasta ilmaan. Kun yritämme koskettaa noita loistavia tähtiä, niin tavoitamme tyhjää, ja kupla on kadonnut! Tällä tavoin särkyi Johninkin kaunis ja järjetön saippuakupla. Niin kauan kuin Jill oli siitä tietämätön, niin kauan kuin hän leikki itsekseen tätä kaunista leikkiä, siinä oli kylliksi. Mutta elämän arki, jossa kuolema on yhtenä kumoamattomana tekijänä, astui väliin. Tuollaista ihmeellistä leikkiä ei voi jatkua kauan; ei voi mennä naimisiin vain paperilla, mikä ehkä on vahinko. Elämä ei salli sitä. Painovoiman laki on universaalinen. Te tulette takaisin maahan. Kun John oli elänyt keskeytymättömän onnellisessa avioliitossa kaksi kuukautta, tuli Fetter Lanelle samana päivänä kaksi kirjettä. Kumpaakin hän katseli yhtä suurella hämmästyksellä. Toinen oli Venetsiasta, ja päällekirjoitus oli vierasta käsialaa; toinen oli Jilliltä. Hän avasi sen pelokkaasti — ei kai siinä ollut häihinkutsu? Ei tietenkään — mutta mitä sitten? »Onko mitään syytä, jonka vuoksi emme voisi tavata taas? Olen huomenna 11.30 Kensington Gardensissa.» Hän pani sen pöydälle. Hetkeksi hän unohti toisen kirjeen olemassaolon. Tämä Jillin sanoma oli vaikea ymmärtää — sitä ei ollut helppo sovittaa mielikuviin, joiden parissa hän oli elänyt. Naiset ovat sentään omituisia ja yllättäviä olentoja! Tiesivätköhän ne koskaan, mitä oikeastaan halusivat! Oliko Jill naimisissa? Tultuaan takaisin Venetsiasta ei John ollut kuullut Jillistä sanaakaan — ja nyt tämä kirje! Kuin hävityksen vasama siniseltä taivaalta se oli pudonnut hänen puutarhaansa murskaten todellisuudentunnullaan hänen istuttamansa hennot kukkaset. Jill tahtoi nähdä hänet taas. Pelkkä toivomus oli käsky; pelkkä olettamus, että hän olisi Kensington Gardensissa, oli haaste. Koko hänen uhrinsa ja luopumisensa Jillin Venetsiasta-lähdön jälkeen oli tullut arvottomaksi silmänräpäyksessä. Saippuakuplassa oli ollut todellisuutta kyllin ennen tämän kirjeen tuloa. Tähän hetkeen saakka hän oli elänyt onnellisissa naimisissa maatalossaan Middlesexissä, Richardson-ruusuineen ja omenapuineen ja ylipääsemättömine puuaitoineen. Joka päivä hän oli tullut Fetter Lanelle työskentelemään ja saamaan kirjeensä. Ja nyt, koska hänen täytyi totella ja mennä Kensington Gardensiin puhumaan joutavista asioista, etteivät vain joutuisi ajelehtimaan tärkeiden asioiden merelle, kaikki hänen kauniit unelmansa olivat pirstautuneet. Ainoa todellisuus, mikä hänelle oli jäänyt, oli yksinäisyys. Alistumisen syvällä huokauksella hän kääntyi toiseen kirjeeseen ja avasi sen. »Arvoisa Mr. Grey. Kirjoitan tämän äitinne pyynnöstä, kertoakseni Teille ikävän uutisen, että isänne on hyvin huonona. Hänellä oli ankara kohtaus, eikä hän luultavasti voi kestää enää kuin muutamia päiviä. Mrs. Grey kehoitti minua pyytämään Teitä ja puolisoanne matkustamaan tänne mitä pikimmin. Hän tietää pahimman ja toivoo näkevänsä Teidät ennen kuolemaansa.» Paperi riippui veltosti Johnin sormissa. Hän tuijotti sokeasti vastapäiseen seinään. Jäinen käsi tuntui laskeutuvan hänen otsalleen; toisen kylmät sormet puristivat hänen sydäntään. Kuolema — kaiken loppu — välttämätön katoaminen läpitunkemattomaan pimeyteen! Oli hyvä kylläkin uskoa kuolemanjälkeisiin seikkoihin, mutta sen sovelluttaminen käytäntöön vaati enemmän voimaa kuin uskoa. Vanha herra oli kuolemaisillaan. Pieni valkohapsinen lady jäisi yksin. Kuinka hän saattaisi uskoa sen? — Vanhojen ihmisten täytyy kuolla. Hän oli toistanut sitä usein itselleen heidän terveinä ollessaan, kun ei ollut pelkoakaan kuoleman lähestymisestä. Hän oli sanonut sen, niinkuin filosofi sanoo kaiken tapahtuman olevan parhaaksi. Nyt hänen piti panna se koetteelle. Hänen isänsä oli kuolemaisillaan. Muutamien päivien kuluttua hänestä olisi vain tomu jäljellä. Sitten kuvat ja kohtaukset isän elämästä ilmestyivät kulkueena hänen sieluunsa. Viimeksi hän näki hänet, kädet vavisten, silmät kirkkaina ja kiihtynyt ilme kasvoilla auttamassa dresdeniläistä paimenta takaisin Aarreaittansa ikkunaan — samaa iloista porsliiniveitikkaa, joka oli saapunut kumppaneineen onnittelemaan Johnin kuviteltuna hääpäivänä. Tämä kuva sai kyynelet tulvimaan hänen silmistään. Ja koko ajan dresdeniläiset paimenet soittelivat iloisesti luutuillaan uuninreunustalla. Mielikuvituksen lennellessä hän ei ollut tullut ottaneeksi huomioon tätä petoksensa seurausta. Isä oli halunnut nähdä hänen puolisonsa ennen kuolemaansa. Nyt hän olisi kernaasti antanut vaikka koko maailman, jos petos olisi ollut tekemättä. Hän oli nyt jo näkevinään tuskan vanhan herran silmissä hänen sanoessaan — ja niinhän hänen oli sanottava — ettei Jill ollut voinut lähteä mukaan. Nyt hän jo tunsi omantuntonsa piston, kun hän seisoessaan isänsä vuoteen ääressä Sepittäisi Jillin lähettämän viimeisen sanoman, tehdäkseen hänen poislähtönsä helpommaksi. Olisi ollut jokseenkin helppo asia keksiä tuhansia sanomia ja kirjoittaa ne paperille; oli ollut yksinkertaista kirjoittaa nuo kirjeet, joiden oletettiin lähteneen Jillin omasta kädestä. Mutta toimiminen — naamiohuvien järjestäminen isän kuolinvuoteen ääreen haavoitti hänen jokaista tunnesäiettään. Hän ei voisi tehdä sitä. Jillin täytyi saada tietää kaikki, koko kertomus hänen mielikuvituksensa hurjasta lennosta. Hän luotti Jillin hyvään sydämeen — että saisi edes omakätisen tervehdyksen häneltä, jotakin, jonka hän voisi toistaa isälleen ilman omantunnon pilkkaavaa tietoisuutta, että kaikki on valhetta, teeskentelyä. Siinä samassa hän alkoi kirjoittaa Jillille kyynelten vielä valuessa pitkin hänen poskilleen, kertoen tälle kaiken; sulkien vielä mukaan viimeisen saamansa kirjeen. »Anna minulle sanottavaksi jotakin», hän rukoili, »joka on lähtöisin Sinun sydämesi hyvyydestä eikä minun mielikuvitukseni kehnoudesta. Niinä muutamina hetkinä, kun näit hänet, tulit varmaankin tuntemaan hänen luonteensa hienouden; hän näytti Teille varmaan itsestään jotakin, joka ansaitsee tämän hyväntyön Sinun puoleltasi. Älkäämme puhuko häpeästä, jonka minä ansaitsen ajattelemattomuudellani. Minusta on tullut kerjäläinen, tungetteleva kerjäläinen, mutta kaikessa nöyryydessä. Kirjoita minulle yksi rivi. Ymmärrät kai, etten uskalla tulla kohtaamaan Sinua huomenna, nyt kun tiedät kaiken. Mutta lähetä minulle edes yksi rivi heti tämän saatuasi, minä opettelen sen sitten ulkoa ja toistan hänelle. Ja omatuntoni on kirkkaampi, kun tiedän Sinun tosiaankin lähettäneen ne sanat hänelle.» Pantuaan tämän postiin John alkoi koota matkalla tarvittavia esineitä. Hän käveli panttilaitokseen ja tarjosi sinne koko kirjavan kokoelmansa arvoesineitä. Ylipappi kietoi ne yhteen kääröön, viittasi apulaiselleen. Seuraavana aamuna tuli Jillin vastaus. John avasi sen ja luki ja luki yhä uudelleen. »Kohtaa minut perjantaiaamuna klo 12 Piazzettalla». XII. USKON IHME. Vankka usko on huomattava osa todellisuutta. John uskoi, että Jill pitäisi lupauksensa, niin kummalta kuin se tuntuikin. Vielä sittenkin, kun pikku miehet Plazalla alkoivat lyödä kahtatoista tuona perjantaiaamuna, ja hän tutki silmillään jokaisen näköpiiriin tulevan gondolin, tutki ne polttavin silmin ja laajentunein silmäterin, saamatta vielä Jilliä näkyviinsä, vielä sittenkin usko riemuitsi ja tukahdutti vastaväitteiden ja epäilyksen äänet. Suuren kellon viimeinen kilahdus oli jättänyt kuminan hänen korviinsa; kirkkojen pienet kellot soittivat Angelukseen. Toivon kynttilän liekki Johnin sydämessä alkoi juuri lepattaa, kun Rio San Lucan kulman ympäri pujahti nopeasti Grand Canalelle gondoli, jossa istui nainen yksinään. Jokin gondolierin osoittamassa uutteruudessa ja naisen odottavassa asennossa toi hänelle heti varmuuden, että siinä oli Jill. Kun gondoli tuli lähemmäksi, nainen liikahti, sillä hän oli huomannut Johnin odottamassa. John varjosti silmiään nähdäkseen paremmin, sillä leiskuvan veden heijastukset kipinöitsivät hänen silmissään. Sitten pieni nenäliina liehahti, ja Johnin sydän totesi Jillin saapumisen villillä hypähdyksellä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän piteli Jillin käsiä ja lausui hänelle aivan tavallisia tervetuliaissanoja, mutta äänen sävy ilmaisi hänen sydämensä suuren ilon. Gondolieri seisoi ääressä hymyillen, odottaen maksua. Hän oli työskennellyt signoran pyynnöstä aivan kuin olisi oltu hautajaisiin menossa. Oli melkein tarpeeksi maksua nähdä heidän kohtauksensa. Ei sentään aivan, sillä kun he lähtivät liikkeelle onnellisessa hämmennyksessään muistamatta lainkaan mitä olivat velkaa, hän astui esiin ja kosketti kohteliaasti Johnin kättä. »Doue lire, signor», hän sanoi ja näytti loistavasti hymyillessään kauniit hampaansa. Maksettuaan John kääntyi takaisin Jilliin. »No etkö tahtoisi nyt selittää kaikki?» hän kysyi. »Ei ole mitään selittämistä», virkkoi Jill naurahtaen. »Minä olen täällä — eikö se riitä?» »Mutta miehesi?» »Emme ole vielä naimisissa. Minä vaadin pitkää kihlausaikaa.» »Mutta vanhempasi?» »Eikö sinua tyydytä se, että minä olen täällä? Mitä sillä on väliä, kuinka minä tulin. Miksi sinua se huolettaisi?» »Mrs. Crossthwaite on varmaankin taas pelissä?» Jill nyökkäsi ja nauroi. »Onko hän mukana?» »Ei — hän on maatilallaan Devonshiressä.» »Mutta tämä ei voi pysyä salassa.» »Kyllä, jos matkustan huomenna takaisin.» »Ja sinä matkustat takaisin?» »Kyllä.» »Sinä tulit koko tämän pitkän matkan — —?» »Kyllä — tässä minä olen — Suloisen Järjettömyyden Kaupungissa taas.» »Pieni valkohapsinen lady oli sittenkin oikeassa», John huudahti. »Missä asiassa?» »Hän sanoi, että sinä tulisit minne tahansa ja tekisit mitä hyvänsä minun vuokseni.» Jill koetti kohdata hänen katseensa. »Milloin hän sanoi sen?» »Viime vuonna — sinun lähtösi jälkeen.» John tarkkasi häntä odottaessaan vastausta, mutta hän vaikeni. Nyt ei ollut hetki, jolloin hän olisi uskaltanut puhua; sitäpaitsi, muut seikat olivat odottamassa. He menivät San Marcon kirkkoon, Pyhän Antonion alttarin ääreen tekemään suunnitelmiaan. Siellähän he olivat kohdanneet edellisenä vuonnakin. Paikka tulee meille usein kalliiksi sen romaanin vuoksi, jonka olemme siellä eläneet. »Sinä kai ymmärsit täydellisesti kirjeeni sisällyksen?» sanoi John. »Mitä tämä kaikki tarkoittaa?» »Kyllä, joka sanan.» »Miksi sinä siis tulit?» »En voinut kestää ajatusta, että hän kuolisi —» hän epäröi, vai punnitsiko hän sanojaan? — »näkemättä sinun — sinun vaimoasi, niinkuin hän toivoi. Oi, John! Miksi sinä sanoit sen? Se ei ollut oikein, sinun ei olisi pitänyt tehdä sitä!» Jill oli siis suuttunut! Hänen suloiset järjettömyytensä olivat loukanneet Jilliä! Olisihan hänen pitänyt se oikeastaan tietää. Mikäpä nainen olisikaan voinut ymmärtää ja anteeksiantaa hänen tyhmää kujettaan? »Jos se pahoittti sinua», hän sanoi, »niin miksi sitten tulit? Totta kai minä tiedän sen olevan anteeksiantamatonta, mutta minä luulin, ettet sinä koskaan saisi tietää sitä. Ymmärsin hulluuteni vasta sitten, kun kuulin hänen olevan kuolemaisillaan ja haluavan nähdä sinut ennen loppua. Olin oman menestykseni huumaama. Vasta saatuani lääkärin kirjeen huomasin olevani myyty mies. En saattanut tulla hänen kuolinvuoteelleen valheita keksien ja tuoden terveisiä, joita et ollut koskaan lähettänyt. Minä olin myyty. Ja minä toivoin, että sinä ymmärtäisit. Olin hullu, luullakseni, kun uskoin, ettet sinä loukkaantuisi.» »Mutta minä en ole loukkaantunut.» John tuijotti häneen. Pyhä Antonio tuijotti myöskin, sillä hänkään ei tunne niin paljon naisia, kuin voisi olettaa. Hän tuntee täysin heidän erikoisen tapansa arvioida pikkuasioita, mutta tällaisissa tärkeissä kysymyksissä hän ei tiedä heistä enempää kuin me muutkaan. »Etkö sinä ole loukkaantunut?» toisti John. »En.» »Miksi sitten sanoit minun olleen väärässä? Miksi minun ei olisi pitänyt tehdä sitä?» »Koska se ei ollut kaunista heitä kohtaan. He olisivat saattaneet keksiä sen. Pieni valkohapsinen lady saattaa huomata sen nytkin.» »Sinä et siis ajattele, että se oli rumasti tehty sinua kohtaan?» »Arveletko että minun pitäisi?» John nyökkäsi pontevasti pari kertaa. »Tuo taitaa olla yleensä teidän tapanne tuomita naisia. Siksi ovatkin heidän toimenpiteensä teille niin käsittämättömiä. Te muodostatte heistä mielipiteen, ja tietysti kaikki, mitä he tekevät, tuntuu teistä salaperäiseltä, koska ette halua vaihtaa mielipidettänne. Eivät ne ole ollenkaan salaperäisiä. Mystillisyys on vain siinä, ettei heidän toimintansa vastaa teidän ennalta määrättyjä mielipiteitänne.» Hän sammalteli hiukan sanoessaan viimeiset suuret sanat. Hän tunsi olevansa hiukan epävarma sellaisia käytellessään. »No hyvä», sanoi John, »meidän täytyy mennä nyt. En ole tietenkään ollut siellä, vaikka tulin jo viime yönä. Luotin siihen, että sinä tulet.» »Kyllä —» Jill kuiskasi. »Sinulla on eräs ihana ominaisuus — sinä uskot.» Hän ajatteli isäänsä — hän ajatteli miestä, jolla oli ruskea parta niinkuin Pyhällä Josefilla. He eivät uskoneet muuta kuin minkä näkivät. Naisesta on suloista, kun häneen luotetaan; ja hän kyllä kuitenkin aikoo tehdä mitä sanoo. Väliin — Juoja tietäköön — tekeekin sen. XIII. KUOLEMA. Tämä oli vaikeampi jumalantuomio kuin mitä he tiesivätkään; sillä kuolema, vaikka hän onkin aina meidän keskuudessamme, peittää aina kasvonsa, emmekä me koskaan tunne hänen piirteitään ennenkuin viime hetkessä. Silloin hän avaa pukunsa laskokset kutsuvalla liikkeellä ja ilmoittaa rauhallisella äänellä, niin hiljaa, varovasti: »taistelu on päättynyt». Pienen oven aukeamassa he näkivät rakkaan valkohapsisen ladyn. Hänen kätensä syleilivät heitä molempia ja koettivat, puristaa heitä avuttomalla tavallaan itseään vasten. Se ei ollut järjettömän naisen hysteeristä itkua, joka tahtoo purkautua apua etsien jokaiseen olkapäähän suojautuen. Mutta nämä kaksi olivat nyt ainoat mitä hänelle oli jäänyt jäljelle. »Kuinka hän voi?» John kysyi kun äiti johti heidät pienen makuuhuoneen ovelle. »Tulette juuri parahiksi», hän vastasi. »Pappi on hänen luonaan. Loppu on käsissä.» Hänen äänessään soi uskollinen ja vakava alistuminen. Hän tiesi ja oli ottanut vastaan välttämättömän sillä hiljaisella rohkeudella, jonka hyvät naiset omaavat. Hän oli oppinut rauhallisesti katsomaan kasvoista kasvoihin puolisonsa poislähtöä viimeisten päivien aikana. Ensimmäinen vuolas kyynelvirta oli itketty kuiviin Claudinan avaralla povella. Kun puuska oli ohitse, hän nosti taas päänsä ja kuivasi pois kyynelet. Claudina hautoi hänen silmiään lämpimällä vedellä, ja sitten, urhoollinen hymyily vapisevilla huulillaan, hän oli astunut miehensä vuoteen ääreen valvomaan. Nyt hän avasi hiljaa oven ja laski heidät sisään, sulkien taas heidän jälkeensä. Verhot olivat alaslasketut. Aurinko varastautui huoneeseen hentoina valojuovina ja valaisi sen heikosti kuin ambranväristen kirkonikkunoiden läpi. Pienen alttarin yläpuolella paloi ohut punainen liekki. Sen edessä polvistui pappi, joka luki mumisten rukouksia, lausuen vain viimeiset äänteet selvästi. Kaikki oli niin rauhallista, yksitoikkoista, viihdyttävää — ikäänkuin lempeästi vaivuttaakseen hengen viimeiseen uneensa. Huoneen pimeimmässä nurkassa, erillään muista, oli Claudina polvillaan, pää rinnalle painuneena ja olkapäät nousten ja laskien nyyhkytyksistä, jotka kuuluivat epäselvästi hiljaisuudessa. Hän ei huomannut heidän sisääntuloaan. Pappikaan ei liikauttanut päätään. Kaikki jatkui niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja tyynyillä makasi hiljaa, melkein hukkuneena isoon vuoteeseen, valkotukkaisen gentlemannin hiljainen olemus, liikahtamatta, ääntä päästämättä, ikäänkuin papin mumina olisi jo vaivuttanut hänet lopulliseen uneen. He polvistuivat kaikki vuoteen viereen, peittivät kasvonsa ja laulaminen jatkui. Mitä ajatuksia risteili silloin noiden kahden polvistuvan sieluissa, heidän näytellessään osiaan, leikkiessään elämää, jonka toteutumisen he tiesivät mahdottomaksi, sitä ei voi sanoa. Kuoleman kasvojen edessä sielulla on tuntemuksia, joita sanat tuskin voivat kosketella, vielä vähemmin ilmaista. Heitä saattoi ruoskia katumus; ehkäpä he tunsivat tehneensä parhaan mahdollisen, nähdessään hänen rauhallisen hengen lähtönsä; tai ehkäpä he syvimmällä sydämissään toivoivat, että se olisikin ollut totta. Äkkiä papin ääni vaikeni. Kaikkien päät painuivat syvemmälle, kun viimeinen voitelu annettiin. Jumala ilmestyy maan päälle hiljaisina hetkinä. Silloin vallitsi ihmeellinen hiljaisuus. Viinin hiljainen solina kalkkiin, pienen käsiliinan aukikehittäminen, vanhan herran viimeinen urhoollinen ponnistus rippileipää niellessään, olivat ainoat äänet, jotka värisivät ja soivat hiljaisuudessa. Sitten oli kaikki ohitse, synninpäästö annettu; pappi kokosi laukkuunsa pyhät esineet ja livahti ulos huoneesta. Muutamia hetkiä kului vielä syvimmässä hiljaisuudessa. Vihdoin Claudina nousi. Hän teki ristinmerkin sivuuttaessaan pienen alttarin, hiipi ovelle ja katosi. Nyt oli hiljaisuus vieläkin keskitetympi, ikäänkuin nuo kaksi olisivat vieneet mukanaan verevän elämän häiritsevät ainekset tästä huoneesta, jossa elämän liekki lepatti niin hentona ja ohuena. Ja kolme jäljellejäänyttä olivat edelleen liikkumattomina polvillaan — liikkumattomina siksi kunnes hiljaisuuden katkaisi väsyneen äänen kuiskaus — äänen, joka lausui sanomattomalla vaivalla yhden yksinkertaisen sanan: »John — John.» John suoristautui nopeasti. Hän ojensi käden ja tapasi toisen käden, joka ei jaksanut puristaa enää, lepäsi vain hellällä alistuvaisuudella hänen kädessään. »Isä», hän sanoi; ja sehän on lopultakin ainoa sana, jonka poika voi sanoa — isä tai äiti — ne ovat viimeiset sanat miehen sydämen syvimmästä pohjukasta, kun liikutus uhkaa tukahduttaa puheen. »Missä on Jill?» kuiskasi ääni taas. Jill tuli hänen viereensä, ja John tarttui toisella kädellään hänen käsiinsä pimeässä. Ne avautuivat ja sulkeutuivat, kun nyyhkytykset uhkasivat murtaa patonsa. Vanhan herran silmiin syttyi valo hänen nähdessään heidät vuoteensa vieressä. Suurella ponnistuksella hän yritti kohoutua toiselle kyynärpäälleen vuoteessa, ja laskien toisen kätensä heidän päittensä päälle, hän kuiskasi siunauksen, joka on ollut isän vallassa antaa ikimuistoisista ajoista: »Jumala siunatkoon teitä! Eläkää elämänne rakkaudessa, niinkuin minä olen elänyt omani. Syntykööt lapsenne rakkaudessa, niinkuin minun lapseni on syntynyt. Tehkää työnne rakkaudella, niinkuin minä olen tehnyt työni.» Hänen äänensä hehkui heikosti, mutta se hehkui vielä. Liekki oli siinä jäljellä. Se poltti heidän sydämiään. Jillin sormet lepäsivät Johnin kädessä kuin nääntymäisillään oleva lintu. Hänen poskensa olivat kalvenneet, hänen silmänsä tuijottivat villisti eteensä korupeitteelle, ja kyynelet vuotivat taukoamatta. Hetket kuluivat taas, kun vanha herra oli painunut takaisin tyynyilleen. Lopulta hän liikahti taas. Hänen kätensä ojentui kerran vielä ja tunnusteli Johnin kättä. »Jumala siunatkoon sinua, poikani», hän sanoi, kun John oli kumartunut hänen ylitseen. »Sinä olet tehnyt meidät hyvin onnellisiksi. Sinä olet ohjannut elämäsi juuri niinkuin me olemme toivoneet. Nyt tee työsi. Toivon saavani kuulla vastaisuudessa, kuinka sinä menestyt. Sitä ne eivät voi minulta kieltää. Nyt suutele minua — muistatko sinä — silloin kerran — muistatko?» John suuteli häntä, niinkuin pyhiinvaeltaja suutelee jumalan jalkoja. »Ja sano minulle —» kuiski vanha herra. Hän keskeytti vetääkseen henkeä ja muistaakseen hämärän ajatuksensa lopun. »Sano minulle — miksi sinä suutelit minua — otsalle — tuona iltana — vuosi sitten?» »Minä olin nähnyt teidät Aarreaitassa, sir — ja minä —» sanat kangertelivat hänen kurkussaan. »Minusta te olitte hienoin mies, mitä koskaan olen tuntenut.» Vanha herra painui takaisin tyynyilleen. Hänen silmiinsä oli syttynyt ylväs valo. Hänen poikansa oli sanonut hänelle — sir. Se merkitsi kaikkea. Tällä hetkellä hän tunsi olevansa kuin muinainen viikinki, joka on kannettu palavalle laivalleen saamaan uljaan hautauksen merellä. Hänen poikansa oli sanonut hänelle sir. Hän makasi hiljaa, kuunnellen voittolaulua, joka pauhasi hänen korvissaan. Hänen poikansa, josta oli tuleva paljon suurempi kuin mitä hän oli koskaan ollut, jonka työt olivat paljon hänen töittensä yläpuolella — oli nimittänyt häntä kunnianimellä — sir. Sitten oli kaikki taas hiljaista jonkin aikaa. Päät painautuivat taas käsiin. Viimein vanha valkohapsinen lady, niinkuin kuningatar kaikessa loistossaan, nousi hitaasti ylös. Ennenkuin hän oli ehtinyt miehensä sivulle, tämä kutsui murtuvalla äänellä: — »Marie! Marie!» Ja hänen äänessään oli lähestyvää tuskaa. Kuihtuneet kädet ojentuivat sanattomasti vedoten hänen puoleensa. »Marie», vanha herra kuiskasi, »se on tulossa, rakkaani. Minä tunnen sen — kurkussani. Siunaa minua — —». Vanha rouva teki nopein, vapisevin sormin ristinmerkin hänen otsalleen ja rinnalleen — sitten hän viimeisellä ponnistuksella yritti tehdä ristinmerkin vaimonsa otsalle — niinkuin he olivat tehneet joka ilta koko yhteisen elämänsä ajan. »Jumala siunatkoon sinua — rakkaani — ainoani», hän mutisi, ja sitten hän painui hitaasti takaisin, vetäen vaimonsa mukanaan. Ja näin hän oli siirtynyt suureen hiljaisuuteen. XIV. KIERTOMATKA. Ilta oli huomaamatta pujahtanut esiin pilvien välistä. Yö oli jo tulossa, kun he lopulta jättivät vanhan valkohapsisen ladyn yksin. Useita kertoja oli John tarjoutunut jäämään hänen seurakseen. »Sinä et nuku kuitenkaan, rakkakin», hän sanoi hellästi. »Jonkun olisi jäätävä luoksesi.» »Minulla on Claudina», äiti vastasi kiitollisella hymyllä. »Ja minusta tuntuu niinkuin saisin unta. Olen tuskin ollut vuoteessa, sen jälkeen kuin hän sairastui. Enköhän saattane nukkua nyt.» Ja hän pudisti hymyillen väsynyttä, valkoista päätään. Jill tarjoutui jäämään, auttamaan hänet vuoteeseen, istumaan vieressä, kunnes hän nukkuisi. Mutta hän pudisti yhä päätään kärsivällisen itsepintaisesti. »Claudina tuntee minun pienet hermostuneet tapani», hän sanoi, »ja minä selviydyn luultavasti helpommin hänen kanssaan.» Hän tuli heidän kanssaan ison tyhjän salin ovelle saakka. Hänen päänsä oli uljaasti pystyssä, mutta sydän sykki niin heikosti ja hiljaa, että hänen täytyi väliin huomaamatta panna käsi rinnalleen tutkiakseen, sykkikö se enää ollenkaan. Ennenkuin raskaat verhot työnnettiin syrjään, hän pysähtyi ja otti kummankin kädet omiinsa. »Minun rakkaat, rakkaat lapseni», hän sanoi hiljaa, ja ensi kerran ääni värisi. Jill vastasi nyyhkytyksellä. Hän koetti katsoa vanhan ladyn melkein luonnottomasti loistaviin silmiin, mutta tuhannet sisäiset nuhteet ryöstivät häneltä rohkeuden. »Rakkaat, rakkaat lapseni», sanoi vanha rouva kerran vielä, ja tällä kertaa hänen äänensä imi uutta voimaa itsestään. Hänen vartalonsa tuntui suoristuvan, ja silmät vakiintuivat päättäväisesti. »Minulla on teille hiukan puhuttavaa; isänne olisi sanonut teille samaa, jos hänelle olisi jäänyt aikaa. Arvelin odottaa huomiseen, tai ehkä siksi, kunnes hänet olisi saatettu hautaan. Mutta minä sanonkin sen nyt, ennenkuin te ehditte puhua sen, mitä aiotte. Neuvottelin siitä isäsi kanssa ennen teidän tuloanne, ja hän oli täydellisesti yhtä mieltä kanssani.» Hän henkäsi syvään ikäänkuin maalari, joka tahtoo karaista kättään. »Kun isänne on saatettu hautaan», hän alkoi hitaasti, »aion jatkaa elämääni täällä». Hän nosti nopeasti torjuen kätensä, ennenkuin John ehti vastata. »Ei! Teidän täytyy antaa minun puhua loppuun. Minä jään tänne asumaan. Nämä huoneet kuuluvat meille vielä kymmenen vuotta, ja siinä on enemmän kuin mitä minä tarvitsen. Te pyydätte minua tietysti luoksenne, mutta ei», — valkoinen pää heilahti ja kihara putosi poskelle, mutta hän ei huomannut sitä. »Ei, minä tiedän, mikä on parhaaksi. Vanhoilla ihmisillä on oma paikkansa. He eivät saa koskaan asettua niiden tielle, jotka juuri ovat alkaneet. Jään odottamaan tänne, kunnes seuraava vuosi tuo teidät taas minua katsomaan. Claudina pitää kyllä hyvän huolen minusta. Te pidätte minusta paljon enemmän kesällä. Minä olen hyvin väsynyt talven aikana. Minua palelee. Minua täytyy alituisesti hoitaa. Väliin minä olen päiväkausia vuoteessa. Ja Claudina osaa varmasti tehdä kaikki nuo pikkuseikat paremmin kuin sinä», hän kääntyi hymyillen Jilliin. »Hän on niihin tottuneempi.» Ja katsokaa minun käsiparkojani, hän olisi voinut lisätä, teillä olisi liian paljon huolta minusta. Saisitte pukea minut, riisua minut, panna vuoteeseen. Mutta hän piilotti kätensä. Sellaisissa kuihtuneissa käsissä on liian paljon tunnetta hänelle itselleenkin. »Ajatelkaa nyt tätä, rakkaani, ja kertokaa sitten minulle huomenna tai ylihuomenna. Tiedän, että olette aikoneet järjestää minulle kaiken mukavaksi pienessä talossanne; mutta ajatelkaa asiaa vielä kerran minun näkökannaltani.» Eivätkä he voineet sanoa mitään. He olivat ääneti kuunnelleet, kuinka suunnatonta voimaa vanha valkohapsinen lady osoitti, valmistuessaan kohtaamaan suurta yksinäisyyttä puolison kuoleman jälkeen. Ääneti Jill kumartui alas ja suuteli häntä. Tämä oli ollut viimeinen ruoskansivallus hänelle. Hän ei voinut puhua. Mielenliikutus, jota sanotaan sydämen murtumiseksi, oli tukahduttaa hänen hengityksensä. Kokonainen mielenliikutusten armeija oli kolkuttanut hänen sydämensä portteja koko tämän ajan. Hänen kuultuaan isän siunauksen olivat portit avautuneet selko selälleen. Nyt olivat taas mielenliikutukset tallata hänet jalkoihinsa. Eikä hän voinut edes itkulla lievittää tuntemaansa katumusta ja tuskaa. Johnille tämä hiljaisuus myöskin oli julmaa kidutusta. Pieni vanha lady teki nyt uhrauksen, jota hänellä ei ollut oikeutta ottaa vastaan. Tämä pakollinen vaikeneminen oli lopultakin ankaraa katumuksentekoa. Sitten hän tuskissaan sulki vanhan ladyn syleilyynsä ja huudahti: »Pikku äitini — asia ei voi jäädä tälleen — ei voi! Jotakin täytyy tehdä. Minä koetan keksiä sen, mutta jotakin on tehtävä!» Sitten hän suudeltuaan uudestaan ja uudestaan laski hänet pois sylistään kuin pienen nuken kehtoonsa — pienen nuken, jota jokin ajattelematon käsi on pidellyt pahoin. Äänettöminä he astuivat rappuja alas ja gondoliin, joka oli jo odottanut yli tunnin portaitten juurella. John mainitsi gondolierille hotellin, jossa Jill asui, ja kohta gondoli keinui mustaa vettä pitkin. Siellä täällä vilkutti tuli lämpimästi vinnin ikkunoista. »Ja huomenna», virkkoi John äkkiä, »on sinun lähdettävä? Se on melkein kovinta kaikesta.» »En minä lähde vielä muutamaan päivään», vastasi Jill rauhallisesti. John katsahti hänen valkoisiin kasvoihinsa nopeasti. Vaistomaisesti hänen kätensä etsi Jillin kättä. Jill oli kuin norsunluuveistos mustalla pohjalla, siinä liikkumattomana eteensä tuijottaessaan. »Siinä sinä teet kauniisti», John sanoi kiitollisena. »Sinä olet ollut sanomattoman hyvä minulle.» Hän toisti sen, ja hänenkin silmänsä upposivat samaan kaukaisuuteen kuin Jillin. »Mutta olisihan minun pitänyt tietää se.» Jill värisi. Johnin kiitos haavoitti häntä enemmän kuin mikään muu. Hän värisi aivankuin tuuli olisi jäätänyt häntä. Pitkän vaitiolon jälkeen John virkkoi taas: »Mutta kuinka se onnistuu? Mitä aiot tehdä?» »Minä kirjoitan.» »Kotiinko?» »Ei — Mrs. Crossthwaitelle.» »Onko se varmaa?» »Luulisin.» »Mutta sinä et saa joutua ilmi», sanoi John nopeasti. Omatunto veti häntä ensin yhtäänne, sitten toisaanne. Vaisto kehoitti häntä omaksumaan Jillin tarjouksen kysymyksittä. »Et saa antautua liian suureen vaaraan. Miksi sen tekisitkään.» Sanat putosivat hitaasti. Hän tunsi itsensä sekä iloiseksi että surulliseksi, saatuaan ne sanotuksi. Elämän murhenäytelmä on päättämättömyys. Itsemurhaajat haudataan tienristeyksiin, sillä niissä vaanivat juuri murhenäytelmät — epäröinti, minkä tien valitsisi. Vihdoin Jill käänsi päänsä ja katsoi häneen. Käsi, jota hän piteli, sai eloa. Hän tunsi Jillin sormien jäykistyvän kädessään. »Ajatteletko sinä minua?» Jill kysyi. »Minun täytyy», hän vastasi. »Sinä katsot sen velvollisuudeksesi, koska minä olen täällä yksin?» John pudisti päätään. »En tunne velvollisuutta. Sitä ei olekaan. Ihmiset tekevät mitä he tekevät. Kun tehtävä on vastenmielinen, niin se saadaan tuntumaan tekemisen arvoiselta nimittämällä sitä velvollisuudeksi. Mutta kaikki on tehtävä rakkaudesta, rakkaudesta itseensä ja rakkaudesta muihin ihmisiin. Velvollisuus on vain nimi, sen takana ei ole mitään todellista eikä inhimillistä. Minä en tunne velvollisuudentunnetta, niinkuin muut, ja siksi minä en koskaan koeta asioita, jotka ovat minusta vastenmielisiä. Punnittu asia on minusta inhoittava. Juuri nyt on kaikki hirmuisen ankaraa — nyt juuri minä en tiedä minkä tien valitsisin. Vanha valkohapsinen lady sulkee minut syliinsä, ja minä tunnen, etten voi antaa hänen mennä. Sinä pidät minua kädestä, ja minä tunnen voivani panna taivaat ja maat liikkeelle pelastaakseni sinut hetkenkin onnettomuudesta.» Epäröiden hän päästi Jillin käden ja suoristautui. »Nyt olemme perillä; minä sanon tässä hyvää yötä. Sinun täytyy tuumia, ennenkuin kirjoitat tuon kirjeen.» Jill torjui kädellään. »Käske hänen soutaa takaisin sinun asunnollesi. Minä saatan sinut vielä takaisin. Minulla olisi paljon puhuttavaa sinulle.» John hymyili vähäuskoisesti. Hän ei olisi voinut pyytää taivaalta suurempaa lahjaa. Hänen sydämensä oli sairas. Edessäpäin ei näkynyt muuta kuin haihtuneiden unelmien pirstaleita. Hänen oma pettymyksensä oli jo tullut, mutta valkohapsisen ladyn pettymys tuli olemaan raskaampi kantaa kuin hänen omansa. Hän tunsi jo edessään kauhunpäivän, jolloin hänen pitäisi tulla Venetsiaan ilman Jilliä, ja hänen täytyy selittää hänen poissaolonsa uusilla teeskentelyillä tai alastomalla totuudella. Saada pitää Jill luonaan vielä edes haihtuvan hetken, oli lievitys, jota hän ei ollut rohjennut toivoakaan. »Tarkoitatko sitä todellakin?» hän sanoi kiihkeästi. »Kyllä.» John antoi määräyksen. Gondolieri ei hymyillyt, vaan hoiteli ääneti airoansa. John istuutui takaisin Jillin viereen. »Ah! Tekee oikein hyvää», hän sanoi puoliksi ääneen, puoliksi itselleen. »Mikä tekee hyvää?» Jill kuiskasi. »Saada olla hiukan kauemmin sinun läheisyydessäsi. Minä pelkään tänä iltana ja minä pelkään monia tulevia öitä. Minä tulen näkemään isän silmät ja kuulemaan hänen äänensä soinnun, kun hän kutsui sinua. Minä tulen näkemään uljaan katseen äidin silmissä, ja koko hänen puheensa uhrauksestaan äsken ovella seisoessamme. Hyvä Jumala! Mitä ihmeellisiä olentoja naiset voivatkaan olla rakastaessaan!» »Hän on niin suloinen ja niin uljas», virkkoi Jill. »Uljas!» toisti John, mutta hän ei saanut siihen mahtumaan läheskään kaikkea, mitä tunsi. »Suuri luoja! Ajattelehan häntä nyt, yksin. Kaikki muu paitsi me hävinneenä hänen elämästään; äkillinen repeämä pilvissä — salama vain, ja hän on tullut rutiköyhäksi. Vain me jäljellä. Ja sitten hän hymyily silmissään luopuu siitäkin vähästä. Ja minun täytyy ottaa se vastaan. Luoja! Mikä hullu minä olen ollut. Minä muistan tuon päivän, kun Mrs. Morrellin kissa käveli laiskasti huoneeseen, juuri kun minä olin saanut kirjeen, jossa hän sanoi lopettavansa sinusta puhumisen. Minä otin tuon kirotun kissan uskotukseni. 'Pieni vanha lady kaipaa rakkauskertomusta', minä sanoin. Ja silloin minä aloitin. Mikä lapsi minä olin! Ei vaaleanharmainta aavistustakaan tulevaisuudesta! Ei ajatusta seurauksista! En olisi koskaan osannut uskoa sen johtavan tähän. Voi taivas! Isä oli lapsi, äiti on lapsi — minä olen myöskin lapsi! Me olemme koko perhe lapsia, joilla ei ole mitään tietoa elämän vastuunalaisuudesta!» »Arveletko olevasi huonompi senvuoksi?» Jill kysyi hellästi. »En tiedä.» John kohautti olkapäitään. »Sieluni kautta, se tuntuu minusta nyt suurimmalta rikokselta, mitä mies voi tehdä. Täysikasvuisten ihmisten maailmassa, jotka maksavat vuokransa ja veronsa, suorittavat laskunsa ja kokoovat rahaa, on lapsena pysyminen ääretön, häpeällinen rikos.» »Vain niille, jotka eivät ymmärrä», Jill vastasi. »No niin — ja kuka ymmärtää?» »Minä.» »Luuletko? Kyllä minäkin tiedän sen — mutta sinä et voi auttaa. Sinä olet jo tehnyt enemmän kuin tuhat naista olisi tehnyt sinun sijassasi. Sinä autoit minua tekemään hänen lähtönsä onnelliseksi; enempää sinä et voi tehdä. Sinä jäät tänne useammaksi päiväksi, auttaakseen hänen hullua lastaan vieläkin enemmän. Tämä todistaa, että sinä ymmärrät — Jumala siunatkoon sinua.» Hän vaipui itseensä toivottomana. Itsetuomitsemisen ankara kidutus sai hänet painamaan kädet kasvoilleen. Äkkiä hän tunsi Jillin liikahtavan. Hän otti kädet pois ja näki Jillin istuvan jaloissaan, norsunluunvalkoiset kasvot ylöskäännettyinä ja silmät kyynelissä. »Sanoisitko sitä ymmärtämiseksi, jos minä jättäisin sinut nyt, pikku lapsukainen?» hän kuiskasi, ja hänen äänensä helisi kuin kauan sitten uneksitun unen kaiku, joka aamulla oli unohtunut eikä ollut sittemminkään palannut mieleen. Hitaasti John otti kätensä kokonaan kasvoiltaan. Nyt hän tunsi jälleen äänen. Koko uni tuli takaisin. Oli suvi — suvi Englannissa. He olivat niityllä, jossa karja kävi laitumella isojen jalavien varjossa. Sinikelloja kasvoi ruohossa kurotellen hoikkia varsiaan. Siellä täällä kämmekkä pilkullisine lehtineen — kaikki olivat hiukan painuksissa päivän kuumuudesta. Jill istui ommellen pieniä vaatteita, ja hän makasi laiskasti selällään katsellen loputtomaan sineen, jossa valkoiset hattarat purjehtivat kuin laivat matkalla kaukaiseen satamaan. Ja ommellessaan Jill jutteli ihmeellisiä asioita — seikkoja, joita naiset väliin ilmaisevat miehille elämänsä pyhimpinä hetkinä. Tämä oli hänen unohtamansa uni. Nukkuessaan hän oli unohtanut sen olevan unta; oli tuntenut, että tämä täytyi muistaa iät kaiket. Mutta aamulla hän oli unohtanut uneksineensa mitään. Nyt nuo kaksi Jillin sanomaa sanaa — pikkuinen lapsi — ja kesäpäivä, karjalauma, hentoisten vaatekappaleiden valkoinen hulmuaminen, niittyjen tuoksu ja Jillin äänen kaiku oli palannut välähdyksessä. »Mitä sinä tarkoitat?» hän kysyi hitaasti — »jos sinä jättäisit minut nyt, — mitä sinä tarkoitat? Mitä sinä tarkoitat — pienellä lapsukaisella?» Jill ojensi molemmat kätensä ja upotti ne Johnin käsiin. Kyynelet kuivuivat hänen silmistään. Jumalan edessä ja suurina hetkinä silmät unohtavat kyynelensä; huulet eivät vapise; ääni on kirkas ja puhdas. »Etkö muista, mitä hän sanoi? Eläkää elämänne rakkaudessa, niinkuin minä olen elänyt omani. Luuletko, että minä olisin voinut kuulla noita sanoja häneltä tuntematta samaa, mitä sinä äsken juuri sanoit, ettei ole olemassa velvollisuutta?» John tuijotti häneen. Hän ei uskaltanut keskeyttää. Hän ei uskaltanut edes vastata hänen kysymykseensä peläten äänensä murtavan Jillin ajatusten ketjun. »Minä aion nyt käydä toteuttamaan hänen sanojaan; tähän saakka minä en ollut ymmärtänyt niiden merkitystä.» »Mitä sinä aiot sanoa?» John kysyi tohtien tuskin hengittää. »Mihin tämä tähtää? Tämä kaikki johtaa johonkin. Mutta mihin?» »Etten minä koskaan aio jättää sinua, pikku lapsi. Että jos yleensä velvollisuutta on olemassa, niin hän näytti sen minulle.» Gondoli törmäsi taas rappuja vasten. Gondolierin ääni ilmoitti, että oli saavuttu määräpaikkaan. John nousi vilkkaasti seisomaan. »Menkää takaisin — samaan hotelliin.» Lähdettiin taas liikkeelle, ja gondolieri katsoi tähtiä hitaasti airoa liikuttaessaan ja hyräili vaimennettuja säveliä. John jäi hetkiseksi seisomaan. Jill ei aikonut jättää häntä enää koskaan. Tämä oli suuri, riemuitseva ajatus hänen sielussaan. Mutta tuhannet pienet ajatukset tanssivat siellä kuin tomuhiukkaset auringossa; hän muisti asuntonsa Fetter Lanella, Mrs. Morrellin kissan ja Mrs. Brownin, kun tämä ilmestyi papiljotit päässään ja teki valittuja huomautuksia naapureista, jollaisia voi tehdä vain tällä erikoisella tukkalaitteella varustettuna. Mutta nämä arvelut tekivät vain tuon suuren ajatuksen todellisemmaksi. Hän voisi muuttaa asuntoa tai siirtyä vaikkapa maalle todellisuudessakin. Hän voisi tehdä työtä kahta ahkerammin. Nämä vaikeudet voittaisi kyllä kunnianhimo, kun Jill vain ei jättäisi häntä. Hän tarttui Jillin käteen istuutuessaan. »Luuletko todellakin kestäväsi kaiken?» hän kysyi; sillä kiitollisen lahjansaajan ensimmäinen vaisto on lahjan palauttaminen. Ei ole tarkoituksenakaan luopua siitä; mutta vaikeuksia tuottaa sen vastaanottokin. Jill nyökkäsi. »Kaikki kurjat olosuhteeni? Köyhyytenikin?» »Kaiken.» »Ja vielä —?» »Ja vielä», Jill vastasi. »Ei mikään muu kuin sinun pyyntösi voi muuttaa mieltäni.» John katsoi häneen tuijottaen, juuri ja juuri pidellen hänen käsiään. Vain tosikertomuksissa ihmiset lankeavat toistensa kaulaan tällaisissa tilaisuuksissa. Kun kaikki on täydellistä järjettömyyttä, silloin ihmiset ovat erilaisia — ehkä he ovat hillitympiä — ehkäpä kaiken ihmeellisyys on valtavampi silloin. John istui vaieten hänen vieressään ja koetti ymmärtää. Se oli niin odottamatonta. Hän oli tuskin uskaltanut toivoakaan näin rohkeasti. »Milloin sinä aloit ajatella näin?» hän kysyi äkkiä. »Juuri — ennen hänen kuolemaansa.» »Kun hän siunasi meitä?» »Niin.» »Miksi et ole sanonut sitä aikaisemmin?» »En voinut. Minä en ole kyennyt puhumaan. Näin äkkiä asiat todellisina —» »Keskellä kaikkea järjettömyyttä — —» »Niin; näiden muutamien tuntien kuluessa olen tullut tuntemaan kuoleman ja rakkauden, enkä ymmärrä, mikä muutos minussa on tapahtunut, mutta minä olen erilainen. Olen tullut aikaihmiseksi. Olen ymmärtänyt. Sanoit minun ymmärtäneen jo ennenkin; mutta minä en ymmärtänyt mitään. Minä en olisi koskaan tullut tänne viime vuonna, jos olisin ymmärtänyt. En olisi koskaan jatkanut kohtauksiamme Kensington Gardensissa, jos olisin ymmärtänyt. Tytöt eivät koskaan leikkisi rakkaudella, jos he ymmärtäisivät. Minä tunsin äkkiä, että minä kuulun sinulle, ettei minulla ole oikeutta mennä naimisiin kenenkään muun kanssa. Näiden muutamien tuntien aikana olen tuntenut ulkopuolisten voimien määräävän elämästäni, ja minua peloitti. En osannut sanoa mitään. Kun sinä sanoit minua lapseksi, silloin löysin äkkiä kieleni taas. En ollut enää peloissani. Minä tunsin sinun olevan lapsen minun pienen lapsukaiseni — ei isäntäni.» Äkkiä hän kiersi kätensä Johnin ympärille ja hautasi kasvonsa hänen olkapäähänsä. »En osaa selittää sitä enää», hän kuiskasi. »Minä en löydä enää sanoja sille.» Pidellessään Jilliä sylissään John ajatteli näkemäänsä unta, niittyjä ja karjalaumaa, purjehtivia pilvenhattaroita — ja taas kuuli hän Jillin äänessä saman helyn kuin hänen ilmaistessaan tuon ihmeellisimmän asian koko maailmassa. Sitten hän huusi gondolierille: »Tehdäänpä vielä kierros laguunilla, ennenkuin mennään takaisin.» XV. PYRKIMYS REHELLISYYTEEN. Kun he olivat tulleet takaisin hotellin rappujen luo, ja John sanoi hyvää yötä Jillille, oli heidän mielissään enää vain yksi pahoittelu, että siunaus, jonka he olivat vastaanottaneet vanhan herran kädestä, oli tullut liian aikaisin. Että he olivat olleet sen saadessaan pettäjiä, arvottomia niin läheiseen kosketukseen iäisyyden kanssa. Rehelliselle mielelle ei löydy mitään tuskallisempaa, ja sitä täytyy koettaa jollakin tavoin hyvittää ja korjata jälkeenpäin omantunnon rauhoitukseksi. »Meillä on vain yksi seikka tehtävänä», sanoi John, ja jos hyvät aikomukset painavat edes vähäisenkään oikeuden herkässä vaakakupissa, niin merkittäköön nyt yksi hänen hyväkseen. »Minä tiedän, mitä sinä aiot sanoa», vastasi Jill. Tietysti hän tiesi. He olivat jo alkaneet ajatella samalla tavalla. »Meidän täytyy kertoa hänelle.» Jill nyökkäsi. »Me emme voi pettää häntä», John jatkoi, »oli jo kylliksi ilkeää, kun petimme isää. Ja nyt — nythän asiat ovat aivan toisin. Hänen täytyy ymmärtää. Etkö luulisi hänen käsittävän?» Jill myönsi puristamalla hiljaa hänen kättään. Kumpikin kuvitteli hänen tulevan iloiseksi tästä tiedosta, koska he molemmat olivat niin iloisia voidessaan sen kertoa. Tällä tavoin rehellisinkin pettää itseään, kuvittelemalla toiselle tunnelman, joka vallitsee hänen omassa mielessään. Viattomuudessaan ja ihmisluonnon tuntemattomuudessaan hekin kuvittelivat äidin ilostuvan kuullessaan jutun päättyneen näin onnellisesti. »Milloin me kerromme hänelle?» kysyi Jill. »Jaa — ei aivan heti; parin päivän kuluttua. Ehkä silloin kun sinä lähdet.» »Ja luuletko hänen antavan minulle anteeksi?» John hymyili hellästi hänen kysymykselleen. »Luuletko sinä tietäväsi mitään vanhasta valkohapsisesta ladystä, kun kysyt tuolla tavalla? Minä kerron sinulle erään esimerkin. Hän inhoaa juopottelua — vihaa sitä — ja teoriassa hän ei löydä sille minkäänlaista anteeksiantoa. No niin, heillä oli kerran parempina päivinään puutarhuri. Venetsiassa ei ole siihen ammattiin koulua, niinkuin hyvin voit kuvitella. Tito ei osannut kerrassaan mitään; hän oli aivan arvoton. Hän saattoi hyvin repiä ylös parhaat taimet luullen niitä rikkaruohoiksi. Mutta siellä hän vain sai oleskella. Eräänä päivänä Claudina ilmoitti hänen olevan juovuksissa! Tito juovuksissa! Heidän puutarhassaan! Oo — tämähän oli hirveää — inhoittavaa! Sitä oli vaikea uskoakin. Mutta Claudinan sanaan täytyi luottaa ja Tito sai lähteä. Äiti ei voinut sietää ajatusta, että hän olisi vielä talossa. »'Tito, minä olen kuullut niin ja niin — onko se totta?' äiti tutkisteli. »No hyvä — Tito jutteli, ettei hän voi oikein hyvin ja etteivät hänen asiansa olleet hyvällä kannalla ja niin edespäin. Lopulta hän tunnusti. »'Sitten teidän täytyy lähteä', sanoi äiti — 'saatte viikon palkan.' »Mutta Titon kasvoille tuli säälittävä ilme, ja hän painoi päänsä nöyrästi alas ja pyysi — 'Voi, älkää lähettäkö minua pois, _egregia signora!_ Ja hänen itkunsa koski niin äitini sydämeen, että hän painoi Titon pörröpään olkapäätään vasten pelkästä säälistä. Ja sinä kysyt, antaako hän sinulle anteeksi? Hänen kykynsä antaa anteeksi on loputon! Minä ajattelen usein häntä, kun puhutaan synneistä, joita Jumala ei voi armahtaa.» Jill katsahti ylös ja hymyili. »Kerrotko sinä aina pienen kertomuksen, kun tahdot selittää jotakin?» hän kysyi. »Aina — pienille lapsille.» Jill sulki silmänsä nauttiakseen sanoissa piilevästä hyväilystä. Sitten hän avasi ne taas. »No hyvä — me kerromme sen hänelle ylihuomenna.» »Onko se sinun lähtöpäiväsi?» »Kyllä — minun täytyy lähteä silloin. Ja saanko minä sanoa erään asian?» »Saatko sanoa? Saat sanoa kaikki muut paitsi yhtä!» »Mikä se on?» »Että minä olen nähnyt unta koko illan.» »Ei, sinä et ole nähnyt unta. Kaikki on totta.» »Mitä sinä siis aioit sanoa?» »Ettei pientä valkohapsista ladya jätetä elämään yksin. Minä tulen asumaan hänen luonansa niin suuren osan vuodesta kuin sinä sallit — vaikka kokonaan, jos sinä tahdot.» John vaikeni hetkeksi; tyydytyksestä, ei epäröinnistä. »Luoja tuntuu antaneen minulle niin paljon tänä viimeisenä tuntina, ettei mikään minun tarjoukseni voisi enää tuntua anteliaalta sellaisen lahjan jälkeen. Jos sinä toivot, niin saat olla hänen luonaan koko vuoden. Minä olen hänelle velkaa tämän ja enemmänkin.» Hän otti Jillin käden ja painoi sen huulilleen. »Hyvää yötä, armas. Ja ylihuomenna me sitten kerromme hänelle kaiken.» XVI. KANGASTUKSEN LOPPU. Kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, pikkuinen vanha rouva seisoi pää painuksissa kuunnellen poistuvien askelten kaikua. Sitten hiipien korkean ikkunan luo, joka avautui Rio Marinille — saman ikkunan, josta käsin hän oli lähes vuosi sitten yhdessä miehensä kanssa seurannut Jillin lähtöä — hän painoi kasvonsa ruutua vasten jännittäen katsettaan nähdäkseen heidät mahdollisimman kauan. Oli hyvin pimeä. Silloin kun John auttoi Jillin gondoliin, hän saattoi erottaa heidät erikseen; mutta sitten syvä varjo telttakatoksen alla häivytti heidät hänen silmistään. Yhä vielä hän seisoi siinä tuijottaen airon jättämiin vesirenkaisiin, gondolin jo kadottua varjojen helmaan. Hän tarkkasi kauan, niinkuin ne tarkkaavat, jotka ovat kauan sitten lakanneet näkemästä. Ja kauan aikaa senjälkeen, kun he olivat hävinneet näkyvistä, hänen valkoiset kasvonsa ja vielä valkoisemmat hiuksensa olivat painuneet korkeata ikkunaa vasten, aivan kuin hän olisi unohtanut, miksi hän siinä seisoi, ja odottelisi nyt muistinsa palaamista. Sellaisen vaikutelman olisi voinut saada hänestä, niin kutistuneelta ja hennolta hän näytti tuossa avarassa huoneessa. Mutta hänen sielussaan ei ollut muiston puutetta. Hän tajusi kaiken. Eivät ne ole ainoastaan filosofit, jotka kääntävät parhaaksi elämän murheellisimmat hetket. Naisetkin voivat olla filosofisia; vanha valkohapsinen lady oli siis filosofinen tuijottaessaan illan tyhjään pimeyteen. Ja kuitenkaan ei nainen ole todellisuudessa filosofi. Ensiksikin, filosofiassa ei ole mukana ollenkaan sydäntä; se on katkeruuden kuivettunutta viisautta, josta järjen polttava aurinko on imenyt kaiken veren ja ravinnon; ja se, missä ei ole sydäntä, ei ole oikeata ravintoa naiselle. Naiselle on kaikki sydäntä, tai hän ei ole mitään. Jos hän osaa laskea yhteen kaksi ja kaksi ja kertoa sen, niin antakaa hänen tehdä se, mutta ei elämänne kirjan sivuille, jos pidätte arvossa paperia, jolle elämää kirjoitetaan. Sillä kun hän huomaa osaavansa laskea oikein, niin hän vie kynänsä muualle. Hallitsemisen toivo naiselle on sairaus, kun hän on kerran saanut maistaa sitä. Mutta pikkuisen vanhan rouvan sielussa liikkui aivan muuta kuin filosofisia laskelmia tänä hänen elämänsä surullisimpana ja yksinäisimpänä hetkenä. Kun hän nojautui ikkunaan tuijottaen mustaan veteen joka ympäröi taloa, oli hänen mielessään melkein riemua. Hän oli menettänyt kaiken, mutta hän oli tehnytkin kaiken. Hän oli äärimmäisen yksin; mutta vain siksi, että hän oli elänyt oman maailmansa ohitse. Ja vihdoin hänellä oli riemua sydämessään siksi, että hänen maailmansa oli täydellinen. Hän ei osannut pyytää siltä enää mitään. Hänen romaaninsa oli syttynyt uudelleen, hän oli nähnyt sen jo kukoistamassa. Hän oli nähnyt sen ainoan käden, jolla oli valta siunata, siunaavan tuon liekin. Mitä muuta hän voisi enää toivoa? Hän muisti, kuinka hän laski aikaa epäilyksen ja pelon päivinä, jotta riittäisikö se, kunnes John ottaisi puolison. Hän muisti epäilleensä, etteivät he eläisi kyllin kauan nähdäkseen niin suuren onnen toteutumisen. He olivat vanhoja. Ja kun todellakin se päivä oli koittanut, ei Johnin avioliitto ollut tullut hetkeäkään liian aikaisin. Jos se olisi joutunut liian myöhään; jolleivät he olisi saaneet vastaanottaa siunausta, jota samoin kuin harakanlennolle ja kuunkääntymiselle hänen yksinkertainen sielunsa piti taikauskoisessa arvossa, hän olisi todellakin nyt suruissaan tuijottanut ison huoneen ikkunasta. Mutta ei — se onnettomuus ei ollut tapahtunut. Täydellistymisen elävä tunne täytti hänen sydämensä ja sai sen hetkeksi vilkastumaan. Ja tässä on naisen filosofia ja stoalaisuus, että hän tahtoo kohdata elämän peloittavan yksinäisyyden sydän tyytyväisenä ja lämpimänä. Kuka olisi voinut aavistaa tällaista alistuvaisuutta, kulkiessaan alhaalla ohitse pitkin mustaa vettä ja nähdessään nuo kalpeat kasvot häämöittävän korkeasta ikkunasta? Kuka olisi voinut loihtia mieleensä kuvan koko hetkestä? Vanha herra makaamassa pienessä huoneessaan kädet ristissä rinnalla ja lamppu palaen vielä alttarilla — viimeisessä unessaan; ulkona laguunilla ajelehtimassa kaksi rakastavaa, nuorta, täynnä elämänhalua, huumautuneina onnen äkillisestä toteutumisesta, ja pieni valkohapsinen lady yksinään isossa, raskaassa huoneessa, sydämessään kohottava kiitollisuus keskellä kaikkea lohduttomuutta. Kiitollisuutta siitä, että hänen elämänsä oli täyttynyt, että hänen suurin työnsä oli tehty ja korkein toivomuksensa saavutettu. Kukapa olisi voinut loihtia mieleensä kaiken tämän, nähdessään kalpeat, hauraat kasvot ruutua vasten painettuina? Ja kuitenkin, nämä yksinkertaiset asiat ovat elämää. Ikkunasta tuijottavat kasvot, käden vavahtaminen kosketuksesta, äkillinen nauru, äkillinen hiljaisuus — ne voivat kertoa suuria asioita, jos kellä on silmät lukea. Hän seisoi siinä enemmän kuin puoli tuntia melkein liikahtamatta, paitsi silloin, kun hän painoi kysyvästi käden sydämelleen tunteakseen sen sykinnän. Äkkiä hän värisi, ikäänkuin olisi nyt vasta huomannut ison huoneen autiuden takanaan, ja lähti liikkeelle. Vielä olivat hänen askelensa vakavat, ja pää oli pystyssä hänen mennessään pieneen huoneeseen, jossa he olivat istuneet miehensä kanssa ilta illan ja vuosi vuoden perästä jutellen, kunnes heidän täytyi mennä vuoteeseen. Huone oli epäjärjestyksessä; sillä sairauden aika on samanlainen kuin piirityksenkin. Ei ole aikaa järjestellä tavaroita, kun kuolema alkaa piirittää taloa. Toisessa tilaisuudessa häntä olisi suututtanut tämä näky. Maailma sisältyy usein vanhan ladyn ompelukoriin, ja sen sotkeminen on samalla hänen maailmansa ylösalaisin kääntämistä. Mutta nyt pikkuinen valkohapsinen lady vain huokasi nähdessään sekasorron. Hän istuutui tavalliseen tuoliinsa ja katsoi vastapäiseen tyhjään tuoliin, jolla vanha herra oli vielä istunut samana aamuna, jolloin hän oli aikoessaan mennä puutarhaan Titoa haastattelemaan kaatunut isossa salissa, mistä hänet oli kannettu suoraan vuoteeseen. Nyt se oli tyhjä. Koko huone oli tyhjä. Hän kuuli ääniä, joita ei koskaan ennen ollut huomannut. Hän kuuli kellon tikutuksen ja ihmetteli, miksi ei ollut kuullut sitä ennen. Hän kuuli Claudinan liikkuvan keittiössä. Hän kuuli gondolierin laulun kanavalta. Äkkiä hän nousi ja käveli hitaasti laatikolle, joka oli kauan ollut suljettuna. Avaten sen hän otti esille vanhan keskentekoisen pitsivaipan, joka oli maannut laatikossa siitä päivin, kun Luoja oli sallinut hänen käsiensä kuihtua, ja ne tulivat voimattomiksi työhön. Ottaen sen mukaansa hän istuutui taas tuoliinsa ja piteli sitä sylissään. Tämä oli ainoa päättämätön työ hänen elämässään. Muistot kirkastuivat, kun hän katseli sitä. Hän melkein muisti — ainakin uskotteli muistavansa — viimeisen piston, kun hänen oli täytynyt se jättää. Ja siitä Claudina löysi hänet tullessaan toimittamaan välttämättömiä juhlamenoja. Pieni valkoinen pää liikahti vilkkaasti, silmät kirkastuivat äkillisestä helpotuksen tunteesta. »Kello on varmaankin yli kymmenen, Claudina?» hän sanoi. Ja Claudina pudisti vakavasti päätään. »Ei, signora. Muutamia minuutteja vaille. Mutta minä ajattelin, että jos Giovanino on mennyt, niin teidän pitäisi käydä vuoteeseen.» Hänelle oli laitettu kuntoon toinen pieni huone makuuhuoneeksi; mutta ensin hän tahtoi käydä vielä kerran katsomassa miestään. Alttarilampun valossa hän löysi tien vuoteen ääreen. Itkemättä ja epäröimättä, niinkuin tekevät ne, jotka on äkkiä tuotu kuoleman läheisyyteen, hän nosti lakanan hänen kasvoiltaan. Oli melkein kuin hän olisi odottanut näkevänsä hänet nukkuvana. Hetken hän seisoi siinä, katsellen tyynesti rauhallista näkyä, sitten hän kumartui alas, ja Claudina näki hänen kuiskaavan jotakin miehensä korvaan. Lopuksi hän teki vapisevilla sormillaan ristinmerkin, painoi taas lakanan paikoilleen ja kääntyi pois ääntä päästämättä. Hän oli kuin pieni lapsi Claudinan käsissä. Hänet riisuttiin kuin lapsi, pantiin vuoteeseen kuin lapsi, peitettiin lämpimästi, annettiin rukousnauha käteen. Pitäen kynttilää päänsä yläpuolella Claudina jäi hetkeksi seisomaan ovelle. Lämpimät kyynelet valuivat hänen poskilleen, kun hän näki valkoisen pään yksinään tyynyllä ja ajatteli äänetöntä olentoa, jonka he olivat juuri jättäneet toiseen huoneeseen. »_Buona notte, signora_», hän sanoi niin uljaasti kuin saattoi. »_Buona notte_», vastasi pikkuinen valkohapsinen lady. Claudina tuli aamulla tavalliseen aikaan pieneen huoneeseen. Tunnustellen tiensä ikkunan luo hän avasi verhot. Valovirta tulvahti huoneeseen ja muutti kaiken huikaisevan valkoiseksi. Claudina tunsi olevansa siitä kiitollinen. Oli uusi päivä. Oli ihana päivä. Hän kääntyi vuoteeseen. Valkoinen pää oli siellä vielä yksin tyynyllä, voimaton käsi näkyi peitteellä pidellen vielä kiinteästi rukousnauhaa. »_Buon giorno, signora_», hän sanoi, koettaen saada kaiken tuntemansa hellyyden mahtumaan ääneensä. Mutta siihen ei tullut vastausta. Kauempaa kuului kaupungilta gondolierin huuto. »Ohee —» — ja ikkunasta liihotteli sisään valkoinen perhonen, joka oli tarttunut siivistään verhoon ikkunan ulkopuolella. Se lensi huoneeseen keinuen ja tanssien juuri syntyneen päivän kirkkaudessa. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SULOISEN JÄRJETTÖMYYDEN KAUPUNKI *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.