language: Finnish

KADULTA

Kirj.

A. Kuprin

Suomentanut S. L.

Helsingissä, Yrjö Weilin 1907.

I.

Niin aivan oikein. Olette arvannut aivan oikein… anteeksi, minulla ei ole kunniaa tietää Teidän nimeänne… Pääsyynä perikatooni on luonteeni heikkous. Samaa sanoi tuomari oikeudessa, silloin kun minua syytettiin. "Edessänne arvoisa korkea oikeus, on räikeä esikuva siitä mihin perinnöllinen juoppous, huono ravinto ja pahat taudit voivat uhrinsa viedä." Sen jälkeen kolme professoria minut tarkasti ja yhteen ääneen he vakuuttivat samaa. Kirjotin samassa nämä sanat muistikirjaani. — Sillä minun täytyy tunnustaa: vaikka itse olenkin kadottanut intelligentin ihmisen ulkomuodon, rakastan sivistystä ja tieteitä.

Minuun katsoen hän jatkoi: Te tietysti ette voisi uskoa, että tämä olento, jonka tässä näette istuvan, kerran on ollut mies, jolla on ollut edessään sileä tie, kunniakas nimi ja loistava virkaura. Mutta se on totinen totuus. Puhun Teille vertauskuvissa.

Tuolla mäellä on pieni, Marja niminen ravintola — anteeksi — pahin luola maailmassa. Tämän ravintolan seinällä riippuu kaksi taulua, ikäänkuin muistutukseksi niille, jotka vielä ovat selviä.

Toinen tauluista kuvaa puolialastonta repaleista miestä, sanotaan vaikka, minun kaltaistani; hän nukkuu loassa aidan luona, vierellään röhkivä sika. Alla on kirjotus: "Saattaisi olla ihminen!" Toisessa taulussa on kirjotus: "Osti rahalla, osti luotolla!" Taululle on piirretty kaksi olentoa: toinen laiha, rappeutunut, jonka housun lahkeet koirat ovat pureksineet, hän pitelee päätään, silmänsä pullottavat — tämä ostaa luotolla. Häneen selin istuu toinen, tuollainen lihava porvari, jolla on komea poskiparta. Veltosti retkottaen tuolilla polttelee hän sikaria, edessään on hänellä laatikko, kultarahoja täynnä. —

En ole mikään kauppanero mutta nämä taulut, vaikka ovatkin ala-arvoisia ja huokeita, ansaitsevat huomiota. Ne ikäänkuin viittaavat omaan elämääni. Ha, ha, ha! Ravintoloitsija siellä, Wukol Naumytsh, on ankara ukko. Kerran virkoin hänelle: "Sinä, Wukol Naumov, voisit tilata vielä kolmannenkin taulun, semmoisen, jossa tuo rappeutunut toisella kädellään tarttuisi pankkiiria rintaan ja toisella anastaisi hänen kassansa. Alla olisi kirjotus: 'Tästä seuraus!'" Tietysti ravintoloitsija ei ymmärtänyt leikkiä. Puhuin hänelle vain huvikseni, mutta hän aikoi kutsua poliisin. Ikäänkuin minä olisin uhannut häntä itseään jollain vaarallisella aseella. Arvaahan sen — hm.

Kolmatta taulua, se tahtoo sanoa mielikuvitukseni luomaa, hyvä herra, en ole suotta ottanut esimerkiksi. Sillä kerran yritin itse tätä tekoa, ja silloin olisin päässyt elävien kirjoista. Jumalan kiitos, ei oikeus pitänyt minua syyntakeisena, vaan päästi vapaaksi. Muussa tapauksessa olisin saanut lähteä kaukaisiin maihin, "kullan ja kuparin hankintaan".

Koska nyt olemme näin pitkälle päässeet, niin sallikaa minun kertoa kaikki järjestyksessä. Suokaa anteeksi, herra, mutta ulkomuodostanne ja puheestanne päättäen olemme työtovereita. Niinmuodoin kenties elämäkertani kelpaa lehtenne kaunokirjalliseen osastoon sunnuntai-lukemiseksi taikka välipalaksi. Kernaasti minun puolestani. Voisitte nimittää sitä esimerkiksi: "Kuinka tyhmästi muutamat ihmiset asettavat elämänsä", tahi vielä sopivammin: "langenneen synnintunnustus". Voin siis vaatia Teiltä pari lasia lisää. Mutta, pyydän, tavallista, kahdeksan kopekan. Siihen ei ainakaan ole sekotettu glyseriiniä. "Hoi, palvelija! kaksi olutta. Mitä muljotat, tomppeli, katsot kuin lehmä uutta konttia? Et näy ymmärtävän ketä palvelet, tyhmyri!"

Ei näy luottavan minuun, halju. Tosin kyllä sain kerran täällä aikaan suuren hämmingin. Ja sitäpaitsi ovathan vaatteeni — niinkuin "Suuressa Hotellissa" eräs laulajista laulaa:

    Kummallinen on puku mulla,
    Kirjavampi se on kuin sulla.
    Kummallinen on puku mulla
    Rallallallallaa!

Tottelen, herra ravintoloitsija. Erehdyin, tiedänhän sen: että tämmöisessä paikassa ja yhtäkkiä — kupletteja. En laula enää, suljen suuni. No, niin, vaan Te hyvä herra, suokaa anteeksi. Jos asiaa oikein harkitsemme, en olisi kelvollinen olemaan kanssanne samassa huoneessakaan. Kuka Te olette, kuka olen minä! Mutta Te tunsitte myötätuntoisuutta kohtalon murjomaa kohtaan, ettekä ole hävennyt pyytää häntä istumaan viereenne. Sallikaa minun suudella kättänne… No, no, no, en tee sitä… Älkää pahastuko, suokaa anteeksi.

No niin. Äsken sanoin olevani entinen ylioppilas, mutta se ei ole totta. Yksinkertasesti, huomasin, että Te olette intelligentti ihminen ja ajattelin: ylioppilas pääsee parhaiten hänen suosioonsa. Aivan oikein. Mutta Te olette kohdellut minua ritarillisesti, ja siksi tahdon puhua Teille avomielisesti… Yliopistossa olen ollut yhden ainoan kerran elämässäni, ja se oli arkeoloogisessa kokouksessa, ollessani sanomalehdessä uutisten hankkijana. En salaa, että olin jokseenkin pehmeä ja kaikesta siitä mitä siellä puhuttiin, en käsittänyt mitään. Jostain kivisistä akoista joltain aikakaudelta…

Kuitenkin, sallikaa minun huomauttaa, etten minäkään ole kokonaan sivistystä vailla. Muistan vielä nytkin: Alkibiades oli rikas ja arvossa pidetty, luonto oli ylenmäärin tuhlannut hänelle selvää järkeä… j.n.e.

Isäni oli verhoilija. Hänellä oli oma liike Moskovassa. Äitiäni muistan vähemmän. Muistan ainoastaan, että hän oli lihava silmäpuoli nainen, jonka sokea silmä alituisesti liikkui, ikäänkuin hän sillä olisi iskenyt silmää jollekin. Vieläkin muistan, kuinka vanhin sälleistämme syleili häntä minun näkyvissäni sanoen: "ei ole vaaraa, Andrjushka on pieni, eikä ymmärrä mitään, annamme hänelle kopekan…" Taisivat olla aika juoppoja, isäni ja äitini. He haisivat aina viinalle ja hakkasivat minua millä sattui, niinkuin sanotaan: pampulla, hampulla ja vaikka millä. Kasvatukseni he laiminlöivät kokonaan ja minä kasvoin kuin rikkaruoho kadulla ja pihalla. Varsinaisena kasvattajanani oli meidän oppipoikamme Jushka.

Täytyy sanoa Teille, että elämässäni olen nähnyt jos jonkinlaisia olentoja. Taitaa riittää kun sanon, että olen istunut vankeudessakin. Mutta, Jumal'auta, niin hävytöntä, niin irstasta kuin hän oli, en ole tavannut toista. Mitä hän meille toisille pojille opetti, mitä pani meitä tekemään halkopinojen välissä, vaunuvajan takana, en voi Teille sanoa, hävettää. Totisesti, ja hän itse oli silloin melkein kapalolapsi…

Vähäpätöisiä tekoja ovat tupakoiminen, juominen, kortin pelaaminen ja rahojen varastaminen isältä. Sunnuntaisin, kun meillä oli vieraita, isä itsekin huvikseen juotti minut humalaan ja vaati tanssimaan… Jushkan opetus oli pahempaa. Yhdentoista vanhana opin tuntemaan naisen. Tämäkin tapahtui vanuvajan takana, saman Jushkan johdolla. —

Ihmeellistä todellakin on, että tämä ihminen on kokonaan kadonnut näköpiiristäni, enkä tiedä missä hän lienee: pakkotyössäkö, vai ovatko tappaneet hänet kuin koiran… Mutta ei koskaan kenelläkään muulla ole ollut minuun sellaista pirullista vaikutusta. Pelkäsin häntä tavattomasti. Voitteko uskoa, vielä nytkin näen joskus unissani miten hän minua pieksää ja herään kauhuissani… Terveydeksenne! Entä Te itse? Ettekö? No, niinkuin tahdotte. Hyvä! Kylmää.

Tällä välin olin kuitenkin ehtinyt varttua. En tiedä kuka ihmeitätekevistä lienee minut survaissut kymnaasiin valmistavalle luokalle. Nyt se vasta varsinaisesti alkoi syntisen sieluni vaellus petoksien läpi. Kolmessa vuodessa taisin olla kaikissa oppilaitoksissa, sekä klassillisilla- että reaali-osastoilla. Missä täytin opettajan taskut pureksitulla paperilla, missä löysivät minut juopuneena kadulta. Yhdessä paikassa varastin toverilta höyhenkokoelman… ja paljon muuta samantapasta.

Kotiin tultuani huomasi isä tavallisesti silmistäni mitä oli tapahtunut. "Joko taas potkittiin pois?" Minä vaikenen. "Voi sinua lurjusta! Odotappas, panen sinut suutarin oppiin. Mene, hae nuora tänne."

Vihdoin ei ollut enää uusia kouluja. Jälellä oli ainoastaan eräs yksityinen kymnaasi. Erinomainen laitos, uskallan vakuuttaa, sanalla sanoen ihmeitten noitalinna. Joku kauppiaan poika, joka viiteentoista vuoteensa on kyyhkysiä hoitanut, eikä virheettömästi ole osannut isää, äitiä kirjottaa, voipi viiden vuoden kuluttua saada päästötodistuksen tästä koulusta. Totta on, että siellä viimeisillä luokilla istui viisikolmattavuotiaita partasuita miehiäkin. Eräästä tämänkaltaisesta kerrottiin, että hän kävi koulua yhdessä poikansa kanssa. Poika oli valmistavalla luokalla, isä seitsemännellä. Kotona laitettiin heille kummallekin voileipiä aamiaiseksi.

Pääasiallisesti kävi siellä kauppiaitten ja aatelisten poikia, kaikki poikkeuksetta toisista kouluista pois potkituita. Opetuksesta otettiin melkoset rahat. Muuten tämä laitos muistutti eläintarhaa: siinä oli varkaita, tuossa pahantekijöitä ja tuolla maailman murjomia… Oikea valikoima mitä turmeltuneimpia poikaviikareita. Nämä Herran lahjat ne tekivät vaikka mitä, ratsastivatpa opettajien selässäkin. Mutta kyllä meillä olivat opettajatkin… sellaisia hanhia!…

Tässä oppilaitoksessa sain minäkin viimeisen voitelun. Lyhyen ajan kuluttua minulle sielläkin huudettiin — mars! Mistäkö syystä? Kaikellaisista. Pitkä juttu. Alkoi juttu siitä, että luokanvalvoja otti minulta pois sellaisen pienen runokirjan, oman runottareni tuotteita, j.n.e. Miksi niitä muistella!… Passons niinkuin ranskalainen sanoo.

Tulin kotiin. Isä aikoi tarttua nuoraan, mutta huomatessaan minut itseään voimakkaammaksi, jätti sikseen ja suuttui.

— Yksi tie, sanoi hän, on sinulla jälellä, sinä senkin vietävä. Saat mennä sotamieheksi.

Menin vapaaehtoseksi. Neljänä vuotena peräkkäin pyrin junkkarikouluun, mutta en mitenkään saanut päähäni siihen tarvittavaa viisautta. Luulen, etteivät tutkijat enää jaksaneet katsella naamaani, koska viimein hyväksyivät. Koulusta lähetettiin minut kolme eri kertaa takasin sotapalvelukseen kaikenlaisista kepposista. Vihdoin sain päästötodistuksen alivänrikkinä. Kaksi vuotta tätä hapanta nimeä kannettuani korotettiin minut upseerien joukkoon.

Siitä, miten upseerina ollessani aikani kulutin, en rupea laajasti kertomaan. Sanon lyhyesti: join, mellastin, kirjotin vekseleitä, tanssin kadrillia julkisissa pahamaineisissa paikoissa, kuritin juutalaisia ja istuin päävahdissa. Yhden asian sanon kuitenkin, vakuutan sen kunniasanallani — korttipelissä en tehnyt vääryyttä. Siitä huolimatta erotettiin minut korttien vuoksi. Malttakaahan, oikea syy taisi kuitenkin olla pahempi. Ei pitäisi minun… No, olkoon menneeksi, kerron.

II.

Rykmentissä oli minulla rakastajatar, erään upseerin vaimo. Tiedättehän sellainen likanen, ikävä pikkukaupunki idässä, eikä meillä ollut muuta huvia kuin virka — lyödä sotamiehiä korvalle — viina, kortit ja sitten vielä nämä rouvat. Ja näin me sitten elimme romaaneitamme, niin että jok'ikinen olimme toistemme kaltaisia. Eikä kukaan nähnyt siinä mitään erinomaisempaa. Kaikki tiesivät että se ja se elää sen ja sen kanssa, ja sen mies elää nyt sen kanssa, joka ennen eli luutnantti Ivanovin kanssa ja Ivanov eli ennen… sanalla sanoen — sopusointu.

Rakastajattareni nimi oli Maria Nikolajevna. Hän oli hoikka, hento, kasvot kuin surullisen enkelin, laihat, hempeät, suu pieni, ruusunpunanen tukka kullankeltanen, silmät suuret, vaalean siniset. Sivistynyt nainen. Oli päässyt institutista diploomilla, soitti ulkoa herra Chopin'ia, oli vanhaa aatelista sukua ja varakas. Kaikki hänen ympärillään pyörivät, mutta eivät onnistuneet. Minä, tiedättekö, vallotin hänet hävyttömyydellä ja niin odottamatta, etten itsekään tahtonut sitä uskoa. Hänellä oli kaksi lasta, kaksi tytärtä.

Kuljin pääsiäisonnitteluilla. Totta puhuen, nämä käynnit ovat vain juomatilaisuuksia. Vuokrataan ajuri koko päiväksi ja ajetaan talosta toiseen. Minne vain tulet, notkuvat pöydät ruokaa ja juomaa.

Saavuin myöhään illalla Maria Nikolajevnan luo. Istun enkä käsitä mitään, mitä syön, mitä juon, mitä lörpötän. Hänen miehensä, alikapteeni, joka samoin koko päivän on kulkenut vierailuilla, nukkuu kuorsaten viereisessä huoneessa. Aika alkaa tuntua pitkältä, puhe ei luista. Suru valtaa mieleni. Alan kertoa Maria Nikolajevnalle lapsuudestani, Jushkasta, isästä, nuorasta, ja siitä miten minut kouluista pois ajettiin. Ja kuinka pirullinen ihminen saattaa olla, kuulkaahan. Itse itken, pyyhin nenääni, kyyneleet valuvat sekä silmistä että nenästä, ääneni värähtelee ja minä kerron kauniille sivistyneelle naiselle kaikkein likasimpia asioita. Taisinpa kääntää koko sieluni nurin! Mutta kerron niin, että oma olentoni herättää myötätuntosuutta: ettei muka kukaan ymmärrä minua, vaikea lapsuus, kovettunut sydän, hyväilyä ei ollut koskaan tullut osakseni, ja mitä kaikkea lienenkään loruillut. Huomaan hänenkin itkevän. Hän istuu alla päin, kädet polvilla ja suurista silmistään valuvat kyyneleet vuolaana virtana. Tämäpä se minut valtasikin. Kuulin miehen kuorsaavan viereisessä huoneessa ja heittäydyin Maria Nikolajevnan jalkoihin kuin ensimäinen rakastaja teatterissa: "Oi! voitko sinä todellakin itkeä? Mitä itket? Minunko kohtaloani?…"

— Voi, näitä siunattuja kyyneleitä! Millä voin minä ne palkita? Suljin hänet syliini. Hän ei vastustanut, eikä puhunut sanaakaan, antautui kuin karitsa. Hänen kasvonsa olivat aivan märkänä kyynelistä.

Silloin tulin tuntemaan mitä merkitsee pitää toista ihmistä vallassaan. Siitä illasta alkaen oli Maria Nikolajevna orjani, sanan täydessä merkityksessä. Sain tehdä hänelle mitä vain mieleni teki. Myöhemmin sanoi hän usein minulle: "tiedän että sinä olet roisto; olet likaisin ihminen, olet irstas, sitäpaitsi olet pienen pieni, halpamainen ihminen, olet alkoholisti, sinussa saan tyytyä kaikkein alhaisimpaan; jokaiselle naiselle, jolla on hitunenkaan itsekunnioitusta, olet sinä vastenmielinen sekä fyysillisesti että siveellisesti… ja kuitenkin rakastan minä sinua. Olen orjasi, sinun omaisuuttasi. Jos sinä murhaisit jonkun, jos ryöstäisit, tai raiskaisit lapsen — sinultahan voi odottaa vaikka mitä, — sittenkään en lakkaisi sinua rakastamasta, en koko elämässäni. Sinä olet — tautini." Tällaisia ylistysvirsiä hän usein minulle lauleli ja kirjeissään kirjotteli. Olen pannut hyvin mieleeni hänen sanansa…. Ja miksi, sanokaa se minulle. — Te kun olette sivistynyt ja arvossa pidetty ihminen — miksi niin usein viisaat, herttaiset, ihanat naiset rakastavat kaikemmoisia renttuja? Kenties vaikuttavat siihen äärimäiset vastakohdat? Paljon olen nähnyt elämässäni samallaisia tapauksia. Luulette ehkä, että Maria Nikolajevna oli intohimoinen? Ei ensinkään. Suostui ainoataan hartaisiin pyyntöihini, muuten kohteli minua äidin tavoin. Ei sillä lailla kuin oma äitini, joka minut maailmaan synnytti, vaan niinkuin todellinen äiti lempeästi, kärsivällisesti, hellästi hoivaten ja huolta pitäen…

Niin, minä puhuin vallasta. Tästä vallastani villiinnyin niin, voitteko kuvitella, että inhosin Maria Nikolajevnaa rajattomasti. Käyttäydyin eläimellisesti häntä kohtaan, ajoin hänet pois luotani, kun hän tuli minua tervehtimään. Hänen lempeät kirjeensä kuleksivat viikkokausia avaamattomina. Rahoja kiristin häneltä juomiseen, peliin, vieläpä naisiinkin. Ja, tiedättekö mitä Teille sanon? Tämä on viisaasti ajateltu. Ei mikään pahe tässä maailmassa jää rankaisematta. Jos pikku poikana olet revässyt siivet kärpäseltä, pannaan sekin tiliisi. Herra Jumala tuolla ylhäällä pitää meistä kaikista kaksinkertasta italialaista kirjanpitoa; kirjoihinsa on Hän merkinnyt sekä tulot että menot. Muuten, darviinilaisethan sanovat ettei Jumalaa ole, olkoon sitten sallimus, yhdentekevää. Olen varmasti vakuutettu siitä, että kun minua sittemmin on niin paljon rääkätty, on se tapahtunut Maria Nikolajevnan vuoksi. Olin reväissyt häneltä siivet, turmelin hänet, poljin häntä, mustensin hänen sielunsa. Kaiken tämän tein tuntematta vähintäkään sääliä ja häntä itseään vihasin hulluuteen asti!…

Kerran oli luokseni kokoontunut seurue nuoria miehiä. Joimme, pelasimme, sitten taas joimme ja taas pelasimme. Minä hävisin putipuhtaaksi. Kahdesti lähetin palvelijan Maria Nikolajevnan luo hakemaan vahviketta ja taas hävisin. Muistan vielä, että hän toisella kerralla lähetti pienen kirjelipun: "Armaani, koettakaa hillitä itseänne sellaisista teoista, joita huomenna itsekin kadutte. Mutta tapahtuipa mitä tahansa, muistakaa, että Teillä on ystävä, joka on valmis tekemään kaikki Teidän hyväksenne."

Tämän kirjeen revin eteisessä, ottaessani palvelijalta rahoja.

Luutnantti Parfinenko kokosi kaikki rahat, mitä yhteisessä kassassa oli, sairastui yhtäkkiä vatsatautiin ja läksi kotiin. Me toiset yllyimme uudelleen juomaan. Tätä oli kestänyt jo toista vuorokautta lakkaamatta. Kääntyi puhe naisiimme. Millä oli pitkät sääret, tämä oli kyllä hyvä, mutta hän oli liian laiha: puettuna oli kaunis, mutta alastomana ruma. Toisella oli syntymämerkki lantion kohdalla. Kolmas osasi käyttää niin valittuja lemmensanoja salaisina hetkinä. Neljäs suuteli näin. Sanalla sanoen jokainen sai osansa. Mitä me olisimme ujostelleet omassa isänmaassamme? Antaa tulla!

Alkoivat tiedustella minun omaani. Minäpä juovuspäissäni kerskasin, että jos vain tahdotte, vihellän ja hän saapuu tänne heti kuin uskollinen koira ja itse näyttää teille kaikki? Toverit epäilivät. Silmänräpäyksessä lähetin hänelle kirjeen: "niin ja niin, rakas Mary, tulkaa heti, muuten ette näe minua enää koskaan. Ja ettette luulisi tätä leikiksi, tai uhkaukseksi, niin heti kun miehenne tulee kotiin, paljastan kaikki…" sana "kaikki" oli alleviivattu kolme kertaa.

Mitä arvelette? Hän tuli. Kalpeana, hengästyneenä, tuskin saattoi pystyssä pysyä. Kynnyksen yli astuttuaan hän pysähtyi ja nojasi ovipieleen, huulet olivat siniset kuin kuolleella, hampaat suussa kalisivat. "Hyvää iltaa, Andrej Mihailovitsh! kuljin tästä ohi, näin Teillä valoa, ajattelin, kenties olisi mieheni täällä? Pelkäsin, että saatte hänet korttipeliin. Tehän olette sellainen viettelijä." Sanalla sanoen, ei hän tiennyt mitä puhui, oli kuin houreissa. Koko rykmenttihän tiesi, että hänen miehensä oli matkustanut hankkimaan patrooneja piirihallinnolta! Hän puhui ja koetti hymyillä, mutta silmät, ne suuret, siniset silmät katsoivat minuun kauhistuneina. Hyi! Minä halveksin häntä sillä hetkellä. "Riisuudu", sanoin hänelle. Hän riisui päällystakkinsa huitoen käsillään kuin juopunut. Hän oli ymmärtänyt heti mitä minä tahdoin. Niin, hän riisui päällystakkinsa. Mutta minä karjuin: "riisuudu vielä, riisu liivit, ota hameet pois!" Hän ei räpäyttänyt silmääkään, eikä voinut irrottaa minusta katsettaan. Ylimäinen nappi aukeni, hän alkoi hakea toista, vaan ei löytänyt sitä heti. Ei kuulunut sanaakaan, ei äännähdystäkään. Silloin toverit astuivat väliin. Vaikka he olivatkin juopuneita, eläimistyneitä raakalaisia, loukkasi tämä panttomiimi heitä. Loukkasi siihen määrään, että Maryn mentyä näimme aliluutnantti Bakanovin makaavan lattialla pyörtyneenä. Hän olikin vielä lapsi, niin kohtelias, niin sävyisä, niin ujo, mutta joi hurjasti. Kaikki he lupasivat säilyttää salaisuuden, vaan miten olisivat voineet vaieta! Jutusta tuli koko rykmentin julkinen salaisuus, ja minun ilkitöitteni malja — käyttääkseni korkeampaa puhetapaa — oli täytetty. Kaikki alkoivat katsoa minuun kierosti, huomasin, että he karttoivat antaa kättä minulle, ja jos joku sen tekikin, katsoi hän syrjään ikäänkuin itse olisi ollut syyllinen. Julkisesti ei minulle kukaan sanonut mitään, sillä kaikki säälivät Maria Nikolajevnaa. Kaikki huomasivat yhdellä kertaa ettei tässä ollut kysymyksessä tavallinen romaani, eikä tyhjänpäivänen suhde ajan kuluksi, vaan että tämä oli jotain rumaa, suurta ja sairaalloista, jotain joko sielullista taikka aistillista.

Surkuteltiin myös hänen miestään, joka oli arvossa pidetty alikapteeni, ja eli, ja taitaa vieläkin elää suloisessa tietämättömyydessä.

Kaikki odottivat jotain sattumaa.

Kerran me pelasimme maaherraklubissa. Peli oli julkisesti kielletty upseeriklubeissa, mutta siitä ei välitetty! Minäkin astuin korttipöydän luo. Sinä iltana voitin aina, vaan sydämeni oli levoton, en voinut iloita. Omituista oli vielä, että eteisessä tapasin aliluutnantti Bakanovin, me emme tervehtineet, noin vain sivumennen katsahdimme toisiimme, mutta en tiedä miksi minusta yhtäkkiä alkoi tuntua niin vastenmieliseltä ja niin surulliselta.

Peli oli kiertänyt seitsemän-kahdeksan kertaa, tuli uudelleen minun vuoroni. Panin — muistan sen kuin eilisen tapahtuman — oikealle ruutu-kakkosen, vasemmalle pata-kuninkaan ja aloin miettiä, hiljaa itsekseni mumisten: "käänny pelaajalle onneksi" — heitin kakkosen. Voitin! Mutta — mikä kohtalon iva! — hairahduin, kaksi korttia putosi yhdellä kertaa. Äkkiä kuulin takanani sanat: "Te, herra aliluutnantti, paitsi että olette heittiö, olette vielä petturikin!" Minä käännyin ja Bakanov löi minua vasten kasvoja. Joku vieressä antoi myös korvapuustin ja sitten toinen, ja kolmas ja niitä sateli joka puolelta! Minä huudan: "Hyvät herrat, malttakaa! Mitä tämä merkitsee? Tässä on väärinkäsitys!" Vaan minulle huudetaan: "Ulos klubista! Hän on ajettava pois! Heittäkää ulos ikkunasta! Petturi! Huomispäivänä ulos rykmentistä!"

Ymmärrättehän? he eivät tahtoneet hävästä Maria Nikolajevnaa ja sentähden tarttuivat sattumaan. Kahden päivän perästä ehdotti upseeriyhdistyksen tuomioistuin, että jättäisin erohakemuksen ja pyytäisin siirtoa reserviin. Näin heittivät minut rykmentistä ulos, kuin rupisen koiran… Ja syystäkin. Niin, olen rehellinen, tiedän sen ansainneeni. No niin, vähätpä siitä… passons! Vieläkö olutta? Kiitän, minä en kieltäydy. Vous êtes très aimable. Mutta en viihdy yksin, aina vain yksin…

III.

Mikä sitten olin? kysykää ennemmin, mitä en ole ollut. Nyt vasta alkoikin elämäni. Olin päällysmiehenä kanavarakennuksessa, lämmittäjänä "Asovan meren laivayhtiössä", piirustajana, matka-asiamiehenä, hammaslääkärioppilaana, olen kantanut niinimattoja laivarannassa ja juuri tässä kaupungissa olen ollut latojana kirjapainossa. Latojana ollessani muun muassa menin naimisiin. Tämä tapahtui aivan sivumennen. Puolentoista vuoden kuluttua jätin vaimon ja pikku poikani. Hauska lapsi meillä oli… ja niin ihana! Ylipäänsä rakastan lapsia hulluuteen asti, lapsia ja eläimiä. Erotessa ei meillä ollut mitään tappelua, ei riitaa eikä pettymystä. Yksinkertasesti minut viekotteli pakoon eräs kaunis toukokuun aamu. Oli mielessäni toinenkin ajatus, nimittäin että vaimoni ilman minua jotenkin tulisi toimeen, mutta minun kanssani hänkin olisi ollut mennyttä. Ja sentähden sanaa kenellekään hiiskumatta pistin passin taskuuni ja huristin toiseen kaupunkiin.

Senjälkeen elelin laulajana. Olin operetissä, — kuorolaulajana; jonkun aikaa kuuluin teatterin näyttelijäkuntaan. Pääosiani oli laulava toinen ilveilijä. Toista vuotta olin luostarissa luostariveljenä. Jumalani, enhän jaksa kaikkea muistaakaan!

Luostarista sain potkut hyvin pian. Minut, näettekös, pantiin hoitamaan luostarin ravintolaa. Ei sovi moittia, hauskasti elettiin. Asunto ja ruoka oli vapaa, tuoppikeräyksestä [Venäjällä nunnat ja munkit keräävät rahaa tuopin muotoisiin astioihin] tuli kymmenen ruplaa kuukaudessa ja sitten oli vielä kaikellaisia sivutuloja. Koetimme juoda varovasti, vain sivumennen… Ylipäänsä elämä oli hauskaa. Heittiöt viihtyvät aina pyhien paikkojen läheisyydessä… Voi kiusausta! Kesäsin kokoontui alttarimme ympärille tuhanteen nouseva naisjoukko. Enimmäkseen talonpoikaisnaisia, mutta oli joukossa kauppiaitten sekä tilanomistajain rouviakin, ja paljon muita, sekä vanhoja että nuoria. Sattuvaa! naiselle ei voi tuottaa mikään suurempaa nautintoa, kuin tehdä syntiä ja katua, katua ja tehdä syntiä. Varsinkin kun on näin pyhä ympäristö…

Nyt kerron miksi minua pyydettiin jättämään pyhä paikka.

Ravintolamme seinillä riippui painettuja paperilehtiä, eivät ne olleet rukouksia, muuten vain… erään pyhän isän nerokkaita runoja. Päällekirjotus oli näin kuuluva: "Henkinen taistelu näkymätöntä vihollista vastaan." Muistan vieläkin muutamia paikkoja siitä: "Veli, sulje rukouksella ovi, ettei sisään pääse uhkuva povi… j.n.e.." Kerran kirjotin minä lyijykynällä sanojen yläpuolelle omia rytmejäni, sentapasia, joita kirjotellaan, anteeksi, eräitten yksinäisten paikkojen seinille. Myöhemmin unohdin tämän kokonaan.

Odottamatta saimme uuden korkea-arvoisuuden. Tuli haltija luostariin, tarkasti ja siunasi kaikki, ja oli hyvin tyytyväinen. Viimeiseksi tämä suuri komea pappi suvaitsi tulla ravintolaan. Hänen jälessään tulivat: isä apotti, isä rahastonhoitaja, isä taloudenhoitaja ja koko veljeskunta. Me ravintolaveljet lyyhistyimme pitkin seiniä, ja kuten mykät varjot koetimme sopertaa kunnioittavan tervehdyksemme.

Äkkiä kysyy haltija: "mitäs teillä seinillä on?" — "Ne on, sanoo taloudenhoitaja, pantu opetukseksi tietämättömälle kansalle… on koetettu saada runomuotoon."

Korkea-arvoisuus astui lähemmä, tarkasti hetkisen, kääntyi ympäri vihasta tulipunasena. "Kenenkä likanen kynä on kirjottanut nämä hävyttömyydet?" Katseen loi hän meihin jokikiseen sangen tutkivan. Arkipiispa oli hyvin tarkkanäkönen: huomasi, ettei veli Prohor, joka oli läsnä silloin kun runot kirjotin, voinut nostaa katsettaan maasta, ja heti meni hänen kimppuunsa. "Sinäkö!" Prohor heti jalkoihin: "Anteeksi pyhä haltija, olin vain silminnäkijänä, enkä heikkoudesta sitä kieltänyt. Kirjottaja on ravintolaveli Andrej." Sitten haltija kääntyi minun puoleeni. "Jos, hän sanoi, omenassa on mato, poistetaan siitä keskus, ettei koko hedelmä pilaantuisi. Huomenna poistakaa tämä kirjailija luostarista. Käyttäköön ilkeää mielikuvitustaan katulehdissä."

Ja, mitä arvelette, oikea ennustaja näkyi piispa olleen! Ei kulunut kolmeakaan kuukautta, kun kohtalo vei minut erääseen sanomalehteen, ensin korehtuurinlukijaksi, sitten uutistenhankkijaksi.

Ilma siellä oli kevyttä, iloa kylliksi, ei vaadittu oppia eikä kykyä, lehti toimitettiin pääasiallisesti ravintoloissa ja kahviloissa. Ihmiset ympärillä olivat virkeitä, uteliaita. Ihanaa oli! Vaan täälläkin kompastuin. Sellainen on kohtaloni.

Me opimme elämään kaikellaisilla apukeinoilla. Esimerkiksi, kaupungin ulkopuolella olevissa puistoissa ja laulukahvilojen ravintolahuoneissa. Ruokamme ansaitsimme myöskin piirioikeuksien kustannuksella. Leipuria syytetään siitä että hänen oppipoikansa nukkuvat leivinpöydällä ja tiinuilla, ravintoloitsijaa siivottomuudesta, höystekauppiasta sakariinin myymisestä. Eniten syytettiin kuitenkin leipureita ja sokerileipureita. Minä istun huoneessa hyvin näkyvällä paikalla, silloin tällöin merkitsen jotain muistikirjaani. Kenelle nyt olisi mieluista joutua sanomalehden palstoille? Kirjottaessani silmään sivulle ja näen ettei leipuri aijo poistua, vaikka hänen asiansa on jo aikoja loppunut. Hän vain katselee minua levottomana. Odotan vielä kymmenkunta minuuttia ja lähden salista välinpitämättömän näkösenä, ikäänkuin olisin kotonani. Hän tulee jälessä. Kadulla kysyy hän imelällä äänellä: "Sallikaa minun kysyä, oletteko sanomalehtimies?" Minä tokasen: "Niin olen, mitä Te tahdotte?" — "Muuten vain… he-he-he!… Minunkin asiaani käsiteltiin juuri, kenties satuitte kuulemaan?" — "Kuulin." — "Kirjotitteko muistiin?" — "Kirjotin." — "Voi niitä asioita! Mutta aivan syyttä minua syytettiin… Näettekös, meillä on läheisyydessä… Vaan mitäs me tässä kadulla seisomme? Ettekö haluaisi lähteä kanssani hetkiseksi… Tässä aivan lähellä on pieni ravintola… Niin kertoisin kaikki juurta jaksain… Kyllä nyt sietääkin saada ryyppy viinaa. Ja siellä valmistetaan erinomaisia piirakoita puolalaiseen tapaan. Emmekö pistäytyisi?" Koetan tekeytyä ankaran ja arvokkaan näköseksi. "Niin, ei minullakaan ole mitään sitä vastaan, mutta sovitaan etukäteen, että maksamme puoleksi. Me toimituksessamme emme salli tarjoiluja!"

Tietysti olet ravittu ja aika kännissäkin ravintolasta poistuessasi ja lisäksi on sinulla taskussasi kortti, jolla saat pullon viinaa. Kaikesta tästä et ole maksanut kopekkaakaan.

Mutta toistan Teille, kompastuin, kompastuin siksi, etten pysynyt alallani. Meillä lehdessä oli eräs taimi, joka toimitti kaupungin uutis- ja sunnuntailukemis-osaston. Sanon Teille suoraan, hän oli peto eikä ihminen! Ajatelkaa itsekin, paljonko voi ansaita tiedoilla duumasta ja parilla tuhannella rivillä kertomusta? No, sanokaamme kaksi, kolme sataa ruplaa kuukaudessa. Vaan hänellä oli oma juoksijaorhinsa, päivällistä hän söi hienoimmassa ravintolassa, rakastajattarena oli hänellä ranskatar. Sitäpaitsi hän pukeutui kuin keisari Salomo loistoaikanaan ja joi ainoastaan samppanjaa, jota tuotiin pullollinen samassa kuin liemiruokakin tarjottiin. Sanalla sanoen, hurja hän oli elämässään.

Kerran toimituksessa kutsuu hän minut syrjään. Salaperäistä! "Kuulkaa", sanoo hän, "on eräs asia. Voimme kumpikin ansaita tuhat ruplaa. Tahdotteko?" — "No, kuinka en olisi tahtonut!" — "Hyvä, tässä on Teille valmiit numerot. Menette Dehtjarenkon luo. Tiedättehän?" — "Tiedän". — "Kahden viikon kuluttua ilmottaa hän maksukyvyttömyytensä, mutta nyt on hänelle hyvin tärkeää, ettei kukaan tiedä millä kannalla hänen asiansa ovat. Ymmärrättekö?" Samassa antoi hän minulle kaikki tarpeelliset ohjeet.

Saavuin Dethjarenkon luo: "Ottavatko vastaan?" — "Ottavat." — "Viekää korttini". Kortillani oli: avustajana siinä ja siinä lehdessä, kirjeenvaihtajana siinä ja siinä pääkaupungin lehdessä, kirjailija, y.m. ja kaiken tämän yläpuolella, viholliselle kauhistukseksi, komeili aatelisvaakuna! Hän tulee vastaani. — "Onko minulla kunnia puhutella herra Dehtjarenkoa?" — "Minä olen, mikä on asianne?" — "Nähkääs, aijon kirjottaa sarjan esitelmiä kansantalouskysymyksestä itäisissä elinkeinopiireissä. Teidän toiminimenne tietysti tulee olemaan parhaitten joukossa…" Sanalla sanoen — kuormallinen kohteliaisuuksia. Hän kuuntelee äänettömänä. Sitten virkkaa: "Kaikki tuo on hyvää, mutta mitäs tekemistä minulla siinä on?" — "Katsokaa tähän, jatkoin minä, olen koonnut muutamia numeroita ja varmuuden vuoksi tulin näyttämään olisiko Teillä mahdollisesti jotain lisättävää?" Hän nauroi, otti kirjan ja poistui toiseen huoneeseen. Hetken kuluttua hän palasi.

"Ei ole mitään muistuttamista, sanoi hän, kaikki on hyvin kokoonpantu. Kuitenkin lisäsin vähän muutamiin kohtiin… Odottakaa sentään hieman painattamista. Viikon päästä, kenties, voin antaa Teille toisia numeroita. Näkemään."

Tulin portaille, katsoin — viisi satasta. Vähän. Tässä, tiedättekö, se sielunvihollinen ampui minua ahneuden pommilla. Saavuin toimitukseen — velho ja loitsija odottaa minua. "No, miten kävi?" — "Ei kerrassaan mitään, vastasin, ensin kuunteli asiani, katsahti kirjaan ja antoi takasin: 'Tämä, sanoi hän, ei kuulu minuun'." — "Kuulkaa, krokodiili, taidatte valehdella?" — "Rehellisen miehen kunniasanalla!…" — "Jaha… sanoi hän, koska niin… hyvä on. Kyllä kirjotan hänelle läksyn."

Seuraavana päivänä kyhäsi pätkän. Ja kuinka viisaasti osasi kirjottaa: ei maininnut ei nimeä eikä sukunimeä, vaan jokainen lapsikin olisi voinut ymmärtää että se tarkotti Dehtjarenkoa. Siitä tuli huono juttu. Dehtjarenko kirjotuksen luettuaan suuttui ja heti kuvernööriin; Kuvernööri kutsui päätoimittajan luokseen ja samana iltana minut Jumalan karitsa ajettiin ulos toimituksesta.

IV.

Kaksi vuotta tämän jälkeen elin, mutta millä? — totisesti, en vieläkään tiedä. Asunnoistani en maksanut, — sehän on luonnollista — olin velkaa ravintoloihin, juoksentelin panttilaitoksesta toiseen. Etupäässä elin lainailemalla. Sanomalehtiajoilta oli minulla paljon tuttuja kaupungissa. Tässä tulin tuntemaan sananparren: puhua sukkeluuksia ja lainata rahoja, täytyy tapahtua äkkiarvaamatta. Tapaat jonkun kävelyllä, puhelet yhtä ja toista, ja äkkiä virkat välinpitämättömästi: "Tosiaankin, eikö Teillä olisi huomiseen ruplaa tai kahta?" — Ruplahan on niin pieni raha, että olisi häpeä olla antamatta. Ja näin, toimittamatta mitään onnistui minun ei ainoastaan välttää nälkäkuolema vaan sen lisäksi olin joka ilta pikku pöhnässä.

Toisinaan tein työtäkin. Kerran eräs professori armahti minua, uskoen minulle kirjastonsa järjestämisen ja luettelon laatimisen. Hän oli hyvänlainen, kaunis vanhus, jolla oli hopeanharmaa tukka ja lempeät silmät. Noin seitsemän kuukautta olin järjestellyt sitä, kun kerran hänen päähänsä pisti tarkastaa kirjasto, — ukko rukka kauhistui, hyrähtipä itkemäänkin. "Sanokaa edes, puhui hän, Jumalan nimessä, kenelle olette myynyt? Maksan kolmin, jopa nelinkertasestikin. Nämä kirjat ovat kaikki harvinaisuuksia, joita on ainoastaan yksi kappale!" — Säälin häntä sanomattomasti, vuodatinpa kyyneleitäkin, mutta miten olisin voinut muistaa? Olin myynyt niitä suurissa väkijoukoissa käsistä käsiin ja sitten vielä painon mukaan.

Naisetkin elättivät minua. Ja miten kirottu onkaan kohtaloni: aina sattui minulle kaikkein sydämellisimpiä, kaikkein lempeimpiä naisia — yksin palvelijain, kaupustelijain, jopa tavallisten katunaistenkin joukossa. Miksi aina niin sattui -. lempo sen ties! Itse en ainakaan tiedä.

Asua sain mitä sekavimmissa seurakunnissa. Tulin tuntemaan yömajatkin. Kerran vietin yöni Floorovin luostarissa. Vaikka tämä olikin naisluostari, oli siellä yösijoja kummallekin sukupuolelle, erikseen tietysti. Herrasväen osasto maksoi kymmenen kopekkaa. Tätä vieraanvaraista laitosta me kutsuimme hotel Floridaksi, tahi matkustajakoti Florentziaksi. Eräänä iltana saavuin sinne myöhään ja aika hutikassa. Siellä on pitkä valosa käytävä, kahden puolen sitä on kammioita neljälle hengelle. Minulle osotettiin tyhjä vuode.

Aamulla herättää talonmies kaikki järjestyksessä. En ollut nukkunut tarpeekseni, päätäni särki, olin äkäsellä tuulella. — Katson, minua vastapäätä hommailee nuori mies. Hänen tukkansa on lyhyeksi leikattu ja parta Henrik IV:n malliin, mutta hänen alusvaattensa, sallikaa minun sanoa, vetävät viimeistä virttä. Vastenmielisesti seuraan jatkoa, Hän alkaa kiillottaa kenkiään. Hankaa ja voihkii, viimein lopettaa. Olisi voinut vaikka peilailla niissä kengissä. Yhtä perinpohjasesti puhdistaa hän takkinsa ja liivinsä. Äkkiä vetää hän patjan alta housunsa, hän on näköjään nukkunut koko yön niitten päällä. Minä kysäsen: "Turvallisuudenko vuoksi Te niitä siellä pidätte, nuori mies? Ettäkö ei kukaan varastaisi?" Hän nauraa. "Ei, vaan sentähden etteivät kadottaisi kuosiaan, käyvät paremmin." Minä jatkan: "Eikö ole yhdentekevää, meidän asemassamme, miten housut sopivat. Ollapa vain puhdas omatunto ja ryyppy viinaa." — Hän nauraa ja kysyy: "Mikä on omatunto? Syödäänkö sitä?" Hän miellytti minua, tuo nuori mies, huomasin heti ettei hän ollut kuiva ihminen, ehdotin hänelle että yhdessä menisimme ravintolaan. "Ylipäänsä", sanoi hän, "minä kyllä otan, mutta aamulla pelkään sen rupeavan löyhkäämään ja minun täytyy mennä toimeeni." — "Turhia, ottakaa teetä, pureksikaa sitä ja kaikki on ohi." Hän epäröi: "Ehkä todellakin teetä?" Sillävälin oli hän pukeutunut: paperirinnustimen oli ottanut naulasta, pannut puhtaan kauluksen ja mustan kaulaliinan, jossa oli sinisiä tähtiä, — katson, piru vieköön! — täydellisesti muotilehden mukainen pariisilainen ratsastusklubin jäsen, housuissakin on laskokset edessä. Minä ihmettelen: "mikä muutos!" Hän vain hymyilee: "me emme voisi olla toisin."

Tuumasta toimeen, menimme siis ravintolaan, sieltä toiseen ja kolmanteen. Viimein huomasimme että varamme olivat lopussa, ei ollut millä maksaa. Silloin hän kysäsee, paljonko on kello. "Neljä." — "Odottakaa minua noin neljännes tunti." — Komea lakki päähän ja ovesta ulos. Sanoin itsekseni: "No, vanha ystäväni, nyt on edesvastuu sinun niskoillasi. Luultavasti ei asia pääty ilman poliisia. Mutta kekseliäs oli nuorukaiseni." Kuitenkin odotan. Pyysin sanomalehden. Kuluu neljännes- ja puoli tuntia ja enemmänkin… Olin jo lukenut kaikki ilmoituksetkin; karannut pieni musta villakoira, haetaan läksyjen kuulustelijaa… Tunnustaa täytyy, olin alakuloinen. Palvelija kulkee ohitseni katsellen minua mitä hävyttömimmällä tavalla. Tulee pöydän luo ja alkaa heiluttaa ruokaliinaansa aivan nenäni edessä ja kolistelee tarpeettomasti astioita. Mitä tehdä? Olin jo koonnut ilmaa keuhkoihini pyytääkseni laskua, kun nuorukainen yhtäkkiä töytää sisään. "No, kai pitkistyitte odotukseen?" — "Täytyy myöntää…" — "Mitä joutavia. Palvelija, paljonko tulee?" — "Kaksi ja kaksikymmentä." — "Anna lisää pullo punasta viiniä ja ota maksu." Kultaraha kilahti pöytään.

Päivän kuluessa meistä tuli ystävät ja illalla hän kertoi minulle elämästään. "Toimeni, sanoi hän, on hyvin yksinkertasta, vaan ei niinkään helppoa, kuin ensi näkemältä luulisi. Minä — 'ammun'." — "Mitenkä 'ammutte?' kerjäättekö, valittaen köyhyyttä?" — "E-i, ei aivan niin. Kerjäläiset pyytävät kaduilla ja he ovat epäsiistejä, punanenäsiä olentoja, näille on kaksikymmentä kopekkaa suuri rikkaus. Ajatelkaa nyt itsekin, kuka uskaltaisi tarjota minulle kahtakymmentä kopekkaa, kun minulla on virkalakki päässäni, ylläni siisti puku ja päälle päätteeksi sointuva aatelisnimi? Minä menen suoraan kotiin, pyydän ilmottamaan tulostani, esitän itseni kuten vertainen, ojentaen käteni. 'Pyydän anteeksi, että häiritsen, mutta olen ahtaissa olosuhteissa tätä nykyä, päivä toisensa jälkeen odotan virkaan nimitystä…' j.n.e…. Mitenkä hän uskaltaisi antaa minulle ruplaa vähempää? Eihän toki."

Pidin paljon hänen kertomuksestaan. Seuraavana päivänä koetin minäkin tätä ammattia. Ensin pelotti, mutta vähitellen totuin ja "ammuin" osaten. Ellen olisi sairastunut, olisin jatkanut tätä elämää. Se on kyllä sekä alentavaa että vaarallista, mutta huvittavaa se on ja sitäpaitsi on aina taskussa rahoja — suuria, helposti saatuja rahoja.

Koetat olla ihmistuntija. Mennessäsi, esimerkiksi insinöörin luo koetat saada ulkomuotosi käytännöllisellä alalla toimivien henkilöitten mukaiseksi, pitkävartiset saappaat jalassa ja taskusta pistää esiin kokoonpantava mittapuu. Kauppiaalle olen entinen puotipalvelija, taiteenharrastajalle taiteilija, kustantajalle kirjailija. Upseerien keskuudessa, minulle entisenä upseerina, pantiin toimeen keräyksiä. Ensyklopediaa! Eikö totta? Luovit ja kiemurtelet kuin käärme, huomiosi on alati vireillä; ethän vain erehdy, ethän vain pilaa asiaa muuttamalla ääntäsi kerjäläisnuotiksi. Koko ajan katsot häntä silmiin, oikeastaan ei silmiin, vaan nenän juureen. Tällä tavalla et ainakaan tunne häikäilemättömyyttäsi ja hän luulee, että sinulla on niin suora ja rehellinen katse. Ennen kaikkea, odota kunnes hän joutuu hämilleen. Hän häpeää joko sinua, komeaa huonettaan tai itseään. Itsetietoisimmankin voi lopulta saada häpeämään niin että hänen silmänsä alkavat levottomasti harhailla ja hän alkaa taskustaan kopeloida rahakukkaroa. Yhdentekevää, sydämessään ei hän sinua usko ja sinä olet hänestä äärimäisyyteen saakka vastenmielinen, mutta hän ei uskalla olla antamatta, ei rohkene. Tämä on ihmistuntemusta.

Toisinaan sattui päinvastasiakin tapauksia. Kerran Odessassa yritin "ampua" erään laivayhtiön johtajan luona. Myöhemmin kuulin, että hän itse perusti jonkun yhdistyksen. Synnynnältään oli hän tshekkiläinen, tai jokin sentapanen. Hänen yhdistyksensä oli sitä laatua että määrättyinä päivinä koetettiin kutsua kokoon lapset ja aikuiset, pääasiallisesti työkansaa, suureen kokoushuoneeseen. Sitäpaitsi sai sinne tulla kuka hyvänsä. Niinhyvin ylioppilas kuin upseeri ja vaikkapa naiskymnaasin oppilaskin, kaikki olivat tervetulleita. Korkeammat virkamiehet piti myös saada asiaan innostumaan. Olisi ollut suotavaa, että kuvernööri, arkipiispa, tai poliisimestari olisi pistäytynyt jonkun kerran, — sanalla sanoen — idylli metsän siimeksessä. Ja tämän saman alkuunpanijan johdolla laulettiin ainoastaan isänmaallisia ja hengellisiä lauluja. Suuresti epäilen, että tämä hengellis-laulava yhdistys oli samaa "ampumista", mutta laajemmassa merkityksessä. Ainakin tiedän varmasti hänen kirjotelleen kirjeitä korkeassa asemassa oleville naisille ja aina anoneen avustusta isänmaallisen yrityksen kannattamiseen.

Satuin menemään hänen luokseen kerran. Hän oli komean näköinen herra, parta ulottui rintaan asti, kasvot näyttivät avomielisiltä ja hyväntahtoisilta, otsa oli kalju. "Tehän olette tämän ihanne yhdistyksen esimies?" — "Niin olen, niin olen! olen valmis Teitä palvelemaan." Molemmin käsin puristaa hän kättäni. Selittäessäni asiaani tulee hän yhä lempeämmäksi ja liikuttaa päätään tahdissa, kuin porsliininukke. Lopuksi hän virkkaa: "kaikki mitä sanotte, on erinomaista, minä tietysti olen valmis — millä voin — mutta anteeksi, tahdon saada varmuuden siitä, että olette se henkilö, joksi itseänne sanotte. Sallikaa minun nähdä passinne." Tunsin piston sydämessäni, vaan tottumaton kun olin, otin povitaskusta passin ja ojensin sen hänelle. Tuossa tuokiossa pisti hän sen kirjotuspöytänsä laatikkoon, jonka lukitsi. Sitten hän soitti sähkökelloa. "Dasha! menkää kutsumaan poliisi!" Polvillani rukoilin häntä, suutelin hänen karvasia käsiään — ei auttanut! Koetin puhua uhkauksilla, vaan silloin otti hän rauhallisesti laatikosta revolverin, sanoen. "Koettakaapas." Tarmokas mies. Hänen toimestaan sain kaksi kuukautta linnaa luvattomasta kerjäämisestä.

Mutta tämä tapaus oli ainoa laatuaan. Toisista samantapaisista en ole edes koskaan kuullut. Sillä — sanon tämän Jumalan edessä, käsi sydämellä — ihmiset, älkäämme ottako koko joukkoa, vaan ihmiset yksitellen ovat suurimmaksi osaksi hyviä ja myötätuntosia köyhille. Totta kyllä, että he usein auttavat niitä, joita ei pitäisi auttaa. Vaan minkä sille mahtaa, hävyttömyys näyttää aina luonnollisemmalta kuin todellinen puute. — Mitä Te nauratte? Terveydeksenne!…

Hauskaa tämä elämä oli erittäinkin vapautensa vuoksi. Kun kyllästyt yhteen kaupunkiin, lähdet "ampumaan" matkarahoja, joskus onnistut saamaan II:sen luokan lipun, järjestät matkalaukkusi ja lähdet toiseen, kolmanteen pikkukaupunkiin tai pääkaupunkiin, tahi maaseuduille rikkaiden tilanomistajien luo, Krimiin, Volgalle tai Kaukaasiaan. Rahaa oli aina runsaasti, toisinaan ansaitsin kaksikymmentäviisi ruplaa päivässä. Sai juoda niin paljon kuin halutti ja vaihtaa naisia niin usein kuin tahtoi. Sitä yltäkylläisyyttä!

Totisesti, toisinaan taas sait pidellä vatsaasi. Saavut kaupunkiin, jossa kaikki osotteet ovat jo ennestään "pilatuita": joko on ollut liian paljon "ampujia" tai ovat jotkut heistä esiintyneet humalassa, tai tulleet tekemisiin poliisin kanssa. Silloin tie nousee pystyyn! ei menesty ammatti. Supistamme elintapojamme, hotellista muutamme yömajaan, liiat vaatteet riisumme päältämme. Silloin ei enää sopinut halveksia kadulla kerjäämistäkään. Tämä, sanon Teille, opetti minulle oikean tavan. Täytyy "ampua" äkkiä, ettei kyllästyttäisi, eikä pidättäisi liian kauan, sentähden täytyy koettaa sanoa kaikki yhdellä kertaa. Puheesi täytyy olla lyhyttä, vakuuttavaa ja siinä pitää olla kaunopuheisuuden kukkasia. Tapaat esimerkiksi näyttelijän; "armollinen herra, pyydän hetken huomiota! Olen näyttelijä — näyttelen kerjäläisen osaa. Totta totisesti, räikeä vastakohta! Kohtalon ivaa! Lainaisitteko muutaman centime'n päivälliseksi?" Ylioppilaalle sanon näin: "virkaveli! auttakaa entistä työmiestä, joka valtiollisista syistä on karkoitettu pääkaupungista. Kolmeen päivään ei ole ollut mitään suuhun pantavaa!" Jos vastaasi tulee iloinen juomaseurue, alat puhua vertauksilla: "hyvät herrat, te taitatte elämän ruusut, minulle sitävastoin jäävät okaat. Te olette ravituita, minä nälkänen. Te juotte samppanjaa ja likööriä, vaan minun sieluni janoo kruunun viinaa. Auttakaa entistä valkean ja mustan tieteen professoria, joka nyt on paperileijan ritarina!" He naurahtavat ja antavat. Usein enemmän kuin olet odottanutkaan.

Miten uhkeita miehiä olikaan joukossamme! Eräskin esimerkiksi, Sablonsky niminen: komea, kaunis, kasvot terveen näköset, kotkan nenä, ajeli partansa ja viiksensä, — sanalla sanoen ensimäinen rakastaja pääkaupungin näyttämöltä! Hän ansaitsi noin neljätuhatta vuodessa. Ei hän juonut, eikä pitänyt naisia. Ainoa heikkoutensa oli komeasti pukeutuminen. Arkitakki oli hänellä uusinta kuosia, hännystakki — sattuman varalta, — ruskeat hansikkaat, hopeapäinen keppi ja hihaton syystakki. Kerskaillen hän kertoi: "viisitoista vuotiaasta en maksa vanhemmilleni kopekkaakaan." Ihmeellistä, miten hän osasi Venäjän maantieteen! Joskus mainitsit hänelle piloillasi jonkun syrjäisen pikkukaupungin ja hänpä heti luettelemaan: "Se on Vihljada joen varrella, siellä on höyrymylly, mylläri on sangen tärkeä henkilö, se ja se antaa mutta huonosti, kaupungin päällikkö selvin päin ajaa pois, humalassa antaa niin paljon kun pyydät."

Hauskaa joukkoa! Joukossamme oli sellaisiakin, jotka eivät itse "ampuneet", antoivat vain osotteita, olivat kuin jotain tiedustelukonttooreja. Sellainen lähtee aina mukanasi toimeen. Kadulla kulkiessa alkaa hän yhtäkkiä sopertaa salaperäisesti: "Kivitalo oikealla, Specht, Arnold Karlovitsh, arkkitehti, välttämättömästi itse tavattava. Ensin hän kiroilee, mutta älä hämmästy, koeta rauhottaa häntä kuten kamelia — viitonen tulee." Taikka: "Aristarhov Pavel Pavlovitsh, tämä ei anna kotona, täytyy tavata maanviljelyspankissa, kolmesta viiteen; ei kärsi pitkiä puheita." — "Gurtshitsh, laivojen omistaja, on sivuutettava; pahanpäivänen paikka, ei tule kolikkoakaan."

"Margareta Frantzovna Pauli, ihana nainen, hänelle täytyy kirjottaa kaunista käsialaa ja kirjakieltä, pitää hyvästä kirjallisuudesta." Ja niin edespäin. Tietysti tämä opastaja saa puolet tai kolmannen osan, katsoen sopimukseen.

Oli sellaisiakin, jotka ainoastaan kirjottelivat kirjeitä niille, jotka siinä olivat heikkoja. Tähän oli seuraava malli: "Korkeasti kunnioitettu rouva! Teidän jaloutenne ja sääliväisyytenne kohtalon murjomia lähimäisiänne kohtaan, antavat minulle rohkeutta" j.n.e. Tällaisia kirjeitä kulettaa jokainen mukanaan viisi tai kuusi kappaletta, sattuman varalta, ilman nimeä. Muutamat lähettävät kirjeessä passinsa ja käyvät noutamassa sen sitten.

Oli ukkoja, jotka parista kolmesta paikasta saivat kuukausittain eläkettä ja elivät sillä. Vaan pienet olivat vanhusten vaatimuksetkin! Teetä, tupakkaa, ryyppy viinaa, sanomalehti — eikä mitään muuta.

Oli vielä, muistan, muuan Bogojavlensky, seminaarilainen, maailman viisain mies, mutta näöltään oli kuin suutari ja vielä kierosilmänen. Hän istui päiväkaudet huoneessaan, alusvaatteissa, joi ja kirjotti kirjeitä. Hänen ympärillään pyöri aina muutamia miehiä, valmiina saattamaan kirjeitä perille. Mutta, miten hän kirjotti! Ennenkaikkea käsiala — pyöreää, mustaa — hän kirjotti tushilla — sanomattoman kaunista ja selvää kuin painettu kirjotus. Ja sitten kirjotustapa! Kirjeillään teki hän ihmeitä! Onhan kaikille selvää ettei ole mitään mahdollisuutta saada uskovaista ihmistä heltymään, sehän on todistettu. Me vältimmekin heitä aina. Mutta hän laskettaa jollekin arkipiispalle kahdeksan sivua kaikellaisia valituita tekstejä. Eikä hän käyttänyt sellaisia kuin "antavan käsi ei tyhjene", tai "anokaat niin teille annetaan", mutta, esimerkiksi "Syrakin Ihmeistä" tai profeetta Barukista ja sitten vielä merkitsi: se ja se luku, se ja se kohta. Loistavia kirjeitä kirjotti, eikä kieltoa tullut koskaan.

Kukaan ei säästänyt rahoja, kaikki menetettiin. Naiset joskus panivat pankkikirjoille, vaan nostivat ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa. Naiset "ampuivat" aina ompelukoneen hankkimista varten. Heitä autettiin jokseenkin runsaasti, vaan jos sattui olemaan sievä — harvoin ilmaiseksi.

Jos tahdotte, kenties on huvittavaakin. Mutta sallikaa minun ensin, ja sitten… Pirullista väkeä ovat nämä "ampujat", pahempia kuin pahantekijät. Jälkimäisillä on edes jonkunlainen toveruus, heissä on julkeutta ja rohkeutta. Edellisillä — ei mitään. Ruplasta voivat pettää toinen toisensa, voivat kannella ja valehdella. He ovat kadehtijoita, pettureita, pelkureita, ahnaita. Ylipäänsä sanon Teille, paljon olen nähnyt kuleksivaa kansaa, mutta kaikkein pahimpia ovat rappiolle joutuneet sivistyneet ihmiset, kaikki virkaheittokornetit, juopot ylioppilaat, taikka, näyttelijät. Roskaa! Makeita paloja rakastavat, vaan työtä halveksivat sielunsa syvimmästä. Niin, puhun tässä itsestänikin, puhun totta. Nämä eivät ole samallaisia kuin synnynnäiset kuleksijat. Tämä voi loikoilla auringossa selällään, eikä hän kaipaa mitään muuta. Hän syöpi vain voblaa, (auringossa kuivattua sären tapasta kalaa) hapanta limppua ja arbuussia. Tarpeeksi loijottuaan lähtee hän laivasatamaan, selkäänsä notkistamaan. Mikä hänen on eleillä! hän ei pelkää ketään, ei suvaitse ketään, eikä hän kumartele ketään. Meitä, joilla oli ammattina "ampuminen", pitivät he matelijoina. Ja ajatelkaapas, pikkuvarkaatkin halveksivat meitä. Niitäkin tapasimme yömajoissa, näettekös.

V.

Ammattini vei minut sitten Krimiin. Krim ja yleensä koko etelä on kaikkein kuleksijain ja keinottelijain oikea paratiisi. Joka kerran siellä on ollut, halajaa sinne yhä uudelleen. Lämmin, meri, vuoret, luonnon kauneus, rahaa runsaasti kaikkialla. Sentähden siellä aina viliseekin joutilasta väkeä.

Jouduin sinne minäkin. Ensiksikin minulla oli siellä rakastajatar, toiseksi, aloin sylkeä verta. Ankkuroin siis sinne.

Ensin onnistuin hyvin, mutta yhtäkkiä kääntyi onni. Tuli kylmä talvi, ja minä olin hyvin heikontunut, yöllä hikoilin, päivällä puistatti kylmä minua, yskän puuskan saadessani tuskin pysyin pystyssä. Hätä oli käsissä! Sillä kylpykausi oli loppunut, kultalampaat olivat palanneet Moskovaan ja Pietariin, jälellä oli vain sairas köyhälistö. Paikkakunnan asukkaat, alkuasukkaat, sanoakseni, tunsivat liian hyvin minut. He ottivat vastaan kuivasti: "anteeksi, Tekö siellä taas olette? jo neljännen kerran? Älkää pahastuko, en ole mikään Vanderbild, joka voisin kaikille jakaa eläkettä. Hyvästi." Taikka jotain tähän tapaan.

Naikkoseni hylkäsi minut. Hän oli kaunis peto, tulinen, kiukkunen, kärsimätön, intohimonen — ainoa laatuaan koko elämässäni. Synnyltään hän oli puolalainen, rakasti komeaa elämää. Hänen nimensä oli Sosja. Lopuksi häpäsi minut kadulla, suuttui siitä etten ollut saanut mitään. "Sinä olet, huusi hän, onneton 'ampuja', matelija, haiseva raato!" Lähti luotani, eikä palannut.

Pääni oli pyörällä. Jotenkuten pääsin laivalla Krimistä tänne, erään hyväntahtoisen kapteenin avulla. Täällä kävi vielä huonommin, tuli kerrassaan loppu! Talvi on ankara, kuljen kesätakilla, saappaani ovat täynnä reikiä, yskä tahtoo kouristaa kokoon. Tuuli mereltä päin on niin tuima, huojun joka taholle. Että silloin jäin eloon, ihmettelen! Pahinta on että kadotin rohkeuteni. — Anteeksi, ääni katkeaa, kyyneleet tukehuttavat! — Silloin tulin tuntemaan, että tositarve harvoin herättää sääliä. Todellinen puute ja suru näyttää aina, en tiedä miksi, luonnottomalta. Tavallisesti sanotaan: "Olet humalassa hylkiö, haiset kuin viinatynnyri, mene, nuku." Enkä minä kahteen päivään ollut nähnyt edes ruokaa, sitä vähemmin viinaa.

Menin lääkärille. Kiusallakin valitsin oikean tohtorin. Ja ajatelkaapas, sattui mitä jalomielisin ihminen. En puhukaan siitä, että antoi avun ja lääkkeet ilmaseksi. Täytyy tunnustaa, ettemme koskaan moittineet lääkäreitä. Jos sattui olemaan hyvin kuuluisa, sanoi tavallisesti: "Ei minulla ole aikaa Teidän kanssanne puhua, tässä on korttini, menkää apulaiseni luo." Sitten tulee jälessä, huutaen: "Odottakaahan, mihin Te menette? Tehän tarvitsette rahaa? Tästä saatte, ja menkää heti paikalla." Mutta tämä oli sielua koko ihminen, vaikka olikin juutalainen. Hoiti ilmaiseksi, antoi rahat lääkkeisiin, vaatetti minut kokonaan, ja lahjoitti hyvän villavuorisen talvitakin.

Vähitellen aloin parantua. Kerran sanoi tohtorini minulle: "Kuulkaa, hyvä herra, ettehän koko ikäänne voi olla toimettomana, minulla on Teille paikka. Tahdotteko ruveta konttoristiksi 'Etelä Tähteen'?" — "Johan toki, avosylin!" — "No, sitten menkää sinne huomen aamulla kello yhdeksitoista, kysykää isäntää ja sanokaa että minä olen lähettänyt. Hän kyllä tietää asian."

Otin toimen ravintolassa ja lepäsin hieman. Työ oli helppoa, istuin kirjottelemassa laskuja matkustajille. Palkkaa kaksikymmentä viisi ruplaa kuussa, ruoka, tee, ja huone, tosin portaitten alla, mutta kuitenkin oma huone. Toimi oli hyvin yksinkertasta: matkustajan lasku kirjotetaan suurempi, kirjoihin merkitään oikea määrä, erotus jäi omaan taskuun. Erehdyksiä tapahtui harvoin. Sattui joskus, että joku komea tilanomistaja, liinakankaisessa tomutakissa, teki muistutuksen, vaan silloin sanot hänelle herttaisesti hymyillen: "Onko todellakin? Ja näin arvokkaalle vieraalle? Heti korjaamme erehdyksen… Satakaksikymmentä numeroa, aina kiire…" Puhelet hänelle, ja hän on tyytyväinen.

Elämäni tuntui sentään joksenkin ontolta. Aloin katsella ympärilleni ja huomasin, että tarjoilijat elivät monta vertaa paremmin kuin minä. Huonoimpina päivinä ansaitsivat neljä-viisi ruplaa, muuten seitsemän jopa kymmenenkin, miten sattui. Pysyn varmaan totuudessa, sanoessani että he kohtelivat minua sans façon.

Mietin asiaa tarkalleen, ja kerran, kun yksi tarjoilijan paikka tuli vapaaksi, menin pyytämään, sitä isännältä. Ensin hän ei tahtonut uskoa korviaan. "Ajatelkaahan, Te — entinen upseeri — ja kaikki sinuttelisivat Teitä sitten, ja tiedättekö, minunkin tulee hyvin vaikea kohdella Teitä tavallisena tarjoilijana, mitään poikkeuksia taas en voi tehdä, ymmärrättehän itsekin." Sain hänet rauhottumaan sillä, että kerroin osan elämästäni, tietysti en kertonut kaikkein synkimpiä asioita, vain muutamia tapahtumia. Hän suostui, oli järkevä mies.

Ensin ahdistivat tarjoilijat minua sanomattomasti. Olinhan kuitenkin entinen vapaasukuinen upseeri, äsken istunut konttoorissa herrana. Mutta sitä ei kestänyt kauvan. Ensiksi, annan sanan sanasta, toiseksi minulla on se hyvä ominaisuus että voin mukautua mihin elämään tahansa. Lisäksi, saavutin heidän suosionsa tiedoillani oikeusasioissa. Tarjoilijoita vastaan on aina juttuja tuomareilla ja käräjillä. Enimmäkseen irstaasta elämästä ja maksamattomista laskuista.

Myöskin oli minulle vaikeata tottua toimeen. Tarjoilijan ammatti vain näyttää helpolta. Ensiksikin saat olla koko päivän jalkeilla — on päiviä, jolloin et ehdi istahtamaankaan. Sitäpaitsi opettivat minua vanhat tarjoilijat, että on parempi pysytellä koko ajan seisaalla, muuten et kykene mihinkään. Ensimäisinä aikoina kotiin tultuani pakotti selkääni ja särki jalkojani niin että teki mieli huutaa.

Sitten vielä tarvitaan erinomainen muisti. Mihin pöytään olet vienyt, mitä kyökistä tilannut, kuinka monta lippua pitää antaa bufettiin, ja kun laskua vaaditaan, täytyy muistaa kaikki yhdellä kertaa. Sotkeudut — vieraat ovat vihasia. Verrattain lyhyessä ajassa perehdyin kaikkeen enkä tehnyt työtäni ainoastaan yhtä hyvin kuin toiset, vaan paremmin kuin yksikään heistä. Vakinaiset vieraat pitivät minusta erityisesti, varsinkin ne, jotka menivät yksityisiin huoneisiin naiset mukana. Luultavasti sentähden, että olin enemmän kokenut elämässä kuin toiset, Tiedän tehtäväni: en tollota naiseen, asiatta en mene huoneeseen, enkä jää ovelle seisomaan, käyttäydyn tyynesti ja vapaasti. Saattaa olla vanhakin tarjoilija, joka on hampaansakin menettänyt tässä ammatissa, eikä kuitenkaan osaa käyttäytyä tällaisissa tilaisuuksissa. Pitää itseään jonkunlaisena puhemiehenä, tahtoo laskea uutimet ilman lupaa. "Me muka tiedämme mitä varten tänne olette tulleet. Tiedämme, mutta olemme vaiti." Vaan minä opin pian kaikki ammattisalaisuudet. Nekin seurat, joissa hirveästi juotiin, pitivät minusta. Nämä tavallisesti toivat mukanaan kaikellaisia laulajattaria ja tanssijattaria. Elivät niin hävyttömästi, että toinen olisi sylkenyt heille vasten silmiä, mutta minä — palvelin, aivan kuin ympärillä olijat eivät olisikaan olleet ihmisiä, vaan elottomia olentoja. Minun vieraani sanoivatkin tavallisesti toisille tarjoilijoille: "Ei, ystäväni, me annamme sinulle juomarahaa, mene ja kutsu Andrej tänne, me olemme häneen niin tottuneet."

Illallisajan loputtua ravintolassamme jäi sinne vain yksi tarjoilija vahtivuorolle. Silloin me toiset tavallisesti pistimme hännystakkimme nyyttiin ja läksimme ravintola "Venetziaan" istumaan tunniksi tai pariksi, pelaamaan biljardia ja korttia.

Ja miten me siellä palvelijoita kohtelimme, Jumala varjelkoon!
Vetelehdimme tuoleilla, jalat pöydällä. "Kuule sinä, kuutonen!"
"Etkö näe, tolvana, ketä palvelet? Minkälaista likööriä olet tuonut?
Selkäsaunan olisit ansainnut." Toinen tietysti huomaa, että häntä
komentaa onneton virkaveljensä, mutta velvollisuudesta vaikenee.
Juomarahoja annoimme niukasti.

Ja mitenkä me keskenämme arvostelimme herroja, jotka kävivät ravintolassamme. Totta puhuen, he luulevat, että me emme näe, emme kuule, emmekä ymmärrä mitään. Vaan meiltä ei salata pienintäkään tekoa. Me tiedämme kuka juo toisen laskuun, kuka ottaa toveriltaan salaa rahaa, pistäen sen joko nenäliinan kulmaan tahi saappaan varteen, me tiedämme myös mitä toinen sanoi toisesta tämän poissa ollessa. Ja jos nainen on mennyt yksityishuoneeseen jonkun herran seurassa ja sitten menee toisen seurassa, niin olkaa varmat, me erotamme selvästi kumpiko on hänen miehensä ja kumpi muu tuttava. Emmekä me heitä muuksi nimittäneet, kuin perkeleiksi ja hännystelijöiksi.

Mieluisana puheaineena olivat myös ravintolain omistajat. Heistä kun puheen alkuun pääsimme, ei siitä tahtonut tulla loppuakaan. Silloin sain tietää oikein Madridin linnan salaisuuksia! Joka nimellä oli rikoksia: millä ryöstö, millä murha, millä vieläkin pahempaa.

Haluatteko kuulla? tässä olisi valikoima: Ishenko, hotelli "Berlinin" omistaja — ensiluokan hotelli, jossa iltasin soittaa rumaanialainen soittokunta, — kaksikymmentätuhatta puhdasta voittoa. Tutkimusten kautta on tullut ilmi seuraavaa: on ollut kolme vuotta ovenvartijana yleisessä talossa, sitten perusti salaisen viina-anniskelun ja viiden vuoden kuluttua "Berlinin". Nyt hänellä on omat vaunut ja komeat hevoset. Omituista on, että samassa talossa, jossa hän oli ovenvartijana, viimeisen kerran nähtiin tilanomistaja Onoprienko, joka — kenties muistatte? — katosi jäljettömiin. Tämän johdosta pidettiin Ishenkoa kuusi kuukautta vankeudessa, mutta todistusten puutteessa päästettiin vapaaksi.

Zipenjuk ja Leshenetzky; toinen pitää ravintolaa laivasatamassa ja toinen omistaa hotelli "Varshavan". Molemmillakin on kivitalo, Zipenjuk on kyllä tunnettu. Leshenetzkyllä on wieniläinen rakastajatar. Aikaisemmin ovat molemmat olleet lattianpesijöinä hotelli "Kijevissä". Heidän aikanaan kuoli siellä huoneeseensa tuntemattomalla tavalla muuan moskovalainen kauppias. Zipenjuk vangittiin, hänellä oli merkkejä käsissä ja otsassa. Puolitoista vuotta pidettiin häntä linnassa, mutta ei voitu mitään tehdä, hän vastusti kuin härkä. Hänetkin vapautettiin.

Sitten Kasimir Hpshanovsky. Hänellä on nyt "Tivolin" puisto laulukahviloineen, hän joka ajaa automabiililla. Ennen hän harjotti parittelua; kolme omaa sisartaan johdatti turmion tielle, ennenkuin olivat ehtineet täyttää viittätoista vuottakaan. Tässä oli perustus hänen tulevaisuudelleen. Nagarskya taas elätti eräs kuusikymmenvuotias nainen. Malijevitsh, hän, jolla on kalustettuja huoneita "Suurella" kadulla, 300 huonetta — sama juttu, mutta vielä pahempaa, hävettää puhuakin. Ja niin edespäin. Sanalla sanoen, "Rikoskokoelma". — Ylipäänsä on minun vaikea uskoa kertomuksia maalaisukoista, jotka virsut jalassa saapuvat pääkaupunkiin ja kuolevat monen miljoonan omistajina. Tällaisen käsittämättömän rikkauden perusteena on aina petos, jollei veri. Luulette kenties, että me tuomitsimme heitä? Ei, päinvastoin. Jokaisen suusta kaikui: "Kas siinä kunnon mies, miten kekseliäästi hän toimi! Mitä joutavia? Tilaisuuden sattuessa olisi jokainen menetellyt samoin." Näistä asioista keskusteltaessa oli innostus korkeimmillaan.

VI.

Varsinkin eräs meidän tarjoilijoistamme, Mihailo, vähävenäläinen, oli sellainen… Anteeksi herra ravintoloitsija, heti lopetamme. Hyvä herra olkaa niin hyvä, minua hän ei tottele, pyytäkää vielä yksi pullo, viimeinen. Sanokaa että lopetamme silmänräpäyksessä. Kertomuksenikin loppuu heti…

Kas niin. Kiitos. Mitä sinä tolvana, kelloon tuijotat? Kuuletko — isäntä antoi luvan. Siinäpä sait!

Terveydeksenne! Tämä Mihailo oli pehmeänlainen luonteeltaan, surumielinen, kotoisin Masepista. Hän piti rajattomasti kirkollisista, menoista, oli harvapuheinen, paitsi silloin kun kysymyksessä oli hengelliset asiat. No, miten kävi ja mihin rahat kätkettiin — joskus ei riittänyt kärsivällisyyttä vastata kaikkiin hänen kysymyksiinsä. Ja hänen silmänsä muuttuivat piki mustiksi. Hän oli tarjoilijana ensimäisessä kerroksessa.

Minkätähden hän niin minuun mieltyi en osaa sanoa. Lieneekö ollut yhteinen kohtalo, joka meitä yhteen veti. Me aloimme karttaa toisten toverien seuraa. Ja lopulta me kumpikin olimme kadottaneet viimeisenkin häveliäisyyden tunteen näissä keskusteluissa. Tavallaan me kuljimme alastomina toistemme edessä. Oikeata sanaa emme vielä olleet lausuneet, mutta tiesimme, ettei asia voinut tähän loppua.

Minä aloin uudelleen sairastella. Ponnistin voimiani viimeiseen asti. Yskäkohtauksen sattuessa, koetan pidättää niin kauan kuin mahdollista, sitten heitän tarjottimen pöydälle ja juoksen eteiseen. Silloin yskin niin, että silmissä musteni. Eihän hyvissä ravintoloissa tällaista siedetä. Vaan sanotaan: joko teet työtäsi taikka menet sairashuoneeseen sairastamaan. Tämä ei ole mikään vaivastalo. Meillä käy siistiä yleisöä.

Tunsin mielessäni, että minut millä hetkellä tahansa saatetaan ajaa pois. Silloin ajattelin: jälleen on edessä katu, kylmyys, luteet yömajoissa, hevosenlihamakkara, lika, ilkeys. Samaan aikaan palasi Sosjkakin luokseni — oli saanut vihiä, että minulta taas voisi saada rahaa. Silloin kun oli rahaa, oli hän rauhallinen, lempeä, liiankin lempeä, mutta kun en voinut antaa hänelle rahaa, huusi hän tavallisesti toisten läsnä ollessa: "Haiseva viinuri! halunki! kuutonen! pahanpäiväinen elukka!" Sanoja hänellä oli loppumaton varasto.

Vaikka olenkin kulkenut kaikellaisten sulatusuunien läpi, oli tämä raskainta aikaa elämässäni. Vapaapäivinäni tavallisesti kuljin kaduilla, haaveksien: joku on kadottanut lompakkonsa, minä löydän sen ja siellä on kolmetuhatta… Taikka, tulee äkkiä luokseni vanha, hyväntahtonen miljonääri ja kysyy osaa-ottavasti: "Minkätähden olette niin surullisen näkönen, miellyttävä nuori mies? Sanokaa suoraan mikä Teitä vaivaa? Kenties voisin Teitä auttaa?"

Siihen aikaan tuli hotelliimme se mies, rauha olkoon hänen sielulleen. Kuinka? Kummasteletteko sitä että minä teen ristinmerkin? Älkää ihmetelkö! yöllä minä uskon lujasti Herraan Jumalaan. Päivällä tosin, kiireessä ja juomisessa tahtoo Hän, hyväntekijäni unohtua.

Kertoisinkohan loppua? Teistä se varmaan tuntuu vastenmieliseltä?…
Jos sallitte, kerron järjestyksessä.

Hän oli komea otus. Hoiti joitakin tiluksia Krimissä ja Kaukaasiassa; Volgan varsilla myös kuului hänen alueisiinsa kaksikymmentä desjatiinaa maata, sitäpaitsi oli hän johtajana nafta- ja rautaliikkeissä. Kohtasin hänet joka päivä. Hän tuli aamiaiselle yhden tai kahden tienoissa — oikein pelotti katsoa häneen. Hän oli suurikasvuinen mies, kasvot olivat pöhöttyneet, silmäin alla suuret mustat pussit ja elottomat tinamaiset silmät olivat päästä pois pullistumaisillaan. Hengittäminen kävi häneltä hyvin vaikeasti; taisi olla joku vika joko keuhkoissa tai sydämessä — lieneekö sairastanut rintatautia. Tavallisesti hän istui rinta lujasti pöytään painettuna, kyynärpäät hajallaan ja hengitti ei ainoastaan kurkulla, vaan selällä, vatsalla ja päälläkin. Mutta nautittuaan aamiaisen edellä ryypyn viinaa ja pullollisen lämmitettyä punaviiniä alkoi hengitys käydä helpommin ja hän itse tuli ilosemmaksi.

Kaikki suuret liikeasiansa taisi hän tehdä päivällistä syödessään tai samppanjaa juodessaan ja ilosesti vitsaillen. Korttia hän pelasi ahkerasti, siveettömyyttä harjotti runsaasti. Antelias hän oli ja paljon sieltä heltisi meikäläisten osalle.

Tämä pohatta asettui asumaan toiseen kerrokseen N:o 4:ään Mihailon osastoon. Niin kummallista — siitä alkain loppui meidän ystävyytemme, aivan kuin olisi veitsellä leikattu. — Me kylmenimme toisillemme… siinä kaikki. Ainoastaan kerran, muistan sen: olin lopettanut päivätyöni, kuljin portaita alas, äkkiä huutaa Mihailo minulle alhaalta: "Andrej!" Katsoin ja näin hänen käsipuun yli kutsuvan minua sormellaan. Hänen kasvonsa olivat pirullisesti vääristyneet. Liekö häntä naurattanut, vai irvistelikö hän muuten vain. Menin hänen luokseen, kysyen: "mitä tahdot?" Hän virkkaa: "eilen tuli Nikolai Jakolevitsh (N:o 4:n asukkaan nimi) humalassa kotiin ja heti maata pantuaan alkoi kuorsata, ei hän edes ehtinyt ovea lukita. Minä häntä sysäsin ja sysäsin: 'ettekö muka tahtoisi riisuutua?' Vaan miten olisi kyennyt!" Minä ymmärsin, katsoin Mihailoon ja hän minuun. "No, mitä sitten?" kysyin kuiskaten. Ja hän vastasi, hiukan vavahtaen: "ei m-mitään." — "Jää hyvästi Mihailo", — virkoin. Ja hän vastaa yhtä rauhallisesti: "Jää hyvästi Andrej."

Mutta sitten tapahtui se asia. Illalla vein punaseen kabinettiin ostereita, mademuhennosta ja jotain Valkosta viiniä ja seisatuin käytävään kellon läheisyyteen. Kello oli neljänneksen yli kahdentoista. Yhtäkkiä minusta tuntui siltä kun joku olisi sysännyt minua selkään. Käännyin ja näin Mihailon seisovan toisessa päässä käytävää, Siinä hän tuijotti kalpein kasvoin, niin kalpein ettei niitä erottanut paidan kauluksesta. Ja tiedättekö, mikä ihmeellisintä oli: minä käsitin heti mistä oli kysymys. Ei hän sanonut minulle sanaakaan, enkä minä hänelle. Mutta sen huomasin, että hänellä oli valkoset hansikkaat kädessä.

Hän kulki edellä, minä jälessä. Saavuimme N:o 4 ovelle. Käytävässä ei ollut sieluakaan, lamputkin olivat jo sammutetut. Minä kuiskaan hänelle: "hiljaa!" Mutta hän aukasee oven kaikin voimin, ikäänkuin kiusaa tehden! Ja silmänräpäyksessä työntää minut edellä sisään, lukiten oven jälessämme.

Huoneessa oli aivan pimeä, niin pimeä että heti kadotin Mihailon näkyvistäni, enkä voinut käsittää minne olin joutunut, missä oli ovi, mihin olisi pitänyt mennä. Olin eksyksissä. Äkkiä kuulin raapastavan tulta tulitikulla, näin Mihailon sytyttävän kynttilää peilin edessä ja ajattelin: "mitähän tuo lurjus mahtanee tehdä?" Samassa näin hänen menevän laipion taakse kynttilä kädessä. Kuulin hänen siellä sanovan: "herra, kuulkaa herra, Nikolai Jakovlevitsh, suvaitkaa riisuutua, Teidän on epämukava tällä lailla, sallikaa nostan Teidät sänkyyn." Hän vaikeni hetkeksi ja äkkiä alkoi uudelleen: "sinä tsherkassilainen roisto, nouse ylös! Muuten kun annan kenkäni korolla ihraiseen mahaasi!…" Jälleen vallitsi hiljaisuus, kuului vain kerran raskas hengitys. Äkkiä kutsuu Mihailo minua: "Andrej, tulehan tänne."

Astuin laipion taa. Nikolai Jakovlevitsh makasi selällään, vatsa vuoren korkuisena, suu auki, sylki valui pitkin partaa, toinen jalka sängyssä, toinen rentona riippumassa. Hyvä Isä, miten hän hengitti! Oletteko nähnyt kalaa, silloin kun sitä rannalle vedetään? Juuri samalla tavalla. Luultavasti sai hän keuhkoilla ilmaa ainoastaan teelusikallisen… Hän ähki ja puhki kasvot muodottomassa väänteessä, mutta herätä ei hän voinut… Mihailo jatkoi: "herää nyt toki, syntinen sielu! Kahden olemme tulleet sinua riisumaan!" Tätä lausuessaan sieppasi hän yhden tyynyn hänen päänsä alta. Tämä ei ollut tietääkseenkään, heilautti vain päätään kuin vasikka ja alkoi uudelleen koota ilmaa. Mihailo kääntyi minuun, niin hirvittävän näkösenä, ikäänkuin hän olisi ollut peto. "Istu, — sanoi hän, — jaloille ja pidä kiinni." Itse hän pani tyynyn nukkuvan kasvoille ja — toimi.

Mitä Mihailo teki, en tiedä: hän oli selin minuun. Muistan, että herra potkasi jaloillaan kerran, pari, tai kolme aivan kevyesti, sitten äännähti kerran, — siinä kaikki. Luultavasti ei itsekään tiennyt miten kuoli. Minä olin kuin tylsistynyt. Tunsin miten Mihailo veti minua sängystä. — "Tule alas!" Nousin, en ymmärtänyt mitään! Näin, että Mihailo nuuski laatikoita, pöytiä ja vaatteita; näin Nikolai Jakovlevitshin jo makaavan kahdella tyynyllä, jalat yhdessä, aivankuin olisi nukkunut, vaan minä olin kuin tylsämielinen, en käsittänyt mitään. Muistan vain, että viereisessä huoneessa helähteli joku lasi ja kadulla ajettiin rattailla.

Sitten pimeni jälleen… Mihailo kuiskasi minulle: "Mennään… kaikki on toimitettu…" En tuntenut pelkoa, enkä sääliä, — olin kokonaan puutunut. Tulimme ovelle, kuuntelimme — hiljaista. Astuimme käytävään — ei ketään! Katsoi minuun Mihailo ja sanoi: "voi, sinua, minkä näkönen olet! Mene ravintolan puolelle, ryyppää viinaa." Minä menin, hän jäi vielä käytävään.

Voitteko arvata, paljonko aikaa tarvittiin tähän kaikkeen? Kahdeksan minuuttia. Minua ei ehditty kaivata edes yhdessäkään huoneessa. Vartavasten juoksin kummassakin kysymässä; "tekö suvaitsitte soittaa?" — "Ei, — sanottiin, — me emme ole soittaneet." Kävipä vielä niinkin, ettei kukaan tarjoilijoistakaan ollut huomannut poissaoloani. Koko sen illan tarjoilin kuin vetoauttomaatti, en edes kertaakaan erehtynyt, eikä yskäkään vaivannut. — Älkää suuttuko, herra isäntä. Heti lähdemme. Sammuttakaa vain lamput, kyllä me heti.

Pari sanaa on vielä jälellä. Tulin kotiin, Sosjka, tapansa mukaan, otti vastaan haukkumasanoilla, mutta minusta — voitteko käsittää — oli yhdentekevää, olin kuin kone! Äkkiä hän vaikeni. Riisuutui äänettömänä ja pani viereeni maata, painautuen mahdollisimman lähelle minua. Pitkän aikaa tunsin mitenkä hänen ripsensä kutkuttivat poskeani.

Sinä yönä nukuin ihanasti. En edes kertaakaan herännyt. Sitten jälkeenpäin vankilassa näin alati, mitenkä hänen jalkansa liikkuivat käsissäni ja kuulin lasin kilinää viereisestä huoneesta. Mutta aamulla herätessäni kivetyin kauhistuksesta. "Luojani, ajattelin, eikö se todellakaan ollut unta? Olemmehan tappaneet ihmisen, ihmisen olemme tappaneet, Mihailo ja minä!" Pukeuduin.

— Menemme, menemme, älkää hermostuko, hyvästi isäntä. Kiitoksia
Teille…

Mikä hoppu hänelle nyt tuli! Brr!… Joko olen kyllästyttänyt Teidät seikkailuillani? Heti paikalla lopetan.

Pukeuduin ja läksin kadulle. Oli varhainen aamu, kello oli kuuden, seitsemän vaiheilla. Kaduilla ei ollut ketään. Jouduin Mihailon asunnolle, — siellä sanotaan, ei ole ollut kotona yötä, luultavasti oli jäänyt ravintolaan. Oli liian aikasta mennä ravintolaan, sitäpaitsi en voinut sinne mennä — inhotti. Kuljeksin siis pitkin kaupunkia. Turkkilainen kahvila avattiin, menin sinne, join kupin mustaa kahvia. Katselin ihmisiä ja ajattelin: "kaikki, kaikki te olette onnellisia, teillä on jokaisella oma toimenne, jokaisella on puhtaat kädet… mutta minä!…"

Sitten menin bulevaardille. Aurinko oli noussut Tiet olivat kosteat. Koulutytöt menivät kouluihinsa — ne olivat pikkusia ja puheliaita, — heidän kasvonsa olivat niin raikkaat, juuri pestyt… Istuin penkille ja torkahdin. Äkkiä näin poliisimiehen tulevan ja katsovan kierosti minuun.

Heti pälkähti päähäni: "hän epäilee…" Hän astui luokseni. "Istua penkeillä, hyvä herra, saa kyllä jokainen ohikulkeva, mutta nukkua emme anna. Meillä on ankara poliisimestari."

Mitä minussa silloin tapahtui, en vieläkään tiedä? Nousin penkiltä ja sanoin hänelle: "poliisi, vie minut poliisiasemalle, tänä yönä olen murhannut ihmisen."

Alussa hän ei uskonut minua. "Mene ja nuku oikein. Eilinen viini sinussa vielä kuohuu!" Hetken jo ajattelin: "Kenties kohtalo on näin määrännyt? Menisinkö?" Jostakin syystä en voinut lähteä. Hän vei minut.

Siinä koko juttu. Ensin Mihailo kielsi, mutta viimein kompastui. Muita todistajia, paitsi minua, häntä vastaan ei ollut. Hyi, miten raaka ihminen hän oli! Ajatelkaa, mitä hän teki sillä aikaa, kun minä olin ravintolan puolella viinaa ryyppäämässä. Vaikka hotellimme olikin ensiluokkainen, oli rakennus vanhanaikainen, ja ovissa oli säpit sisäpuolella. Ennen lähtöään huoneesta, oli hän nostanut säpin pystyyn, ja mennessään paiskasi ovea niin että haka putosi itsestään lenkkiin. Hänen kätensä tarkastettiin — ei pienintäkään merkkiä: ei ollut turhaan pannut hansikkaita käteensä, Sanalla sanoen, jollen minä olisi tunnustanut, ei meitä edes olisi epäiltykään.

Puolustajana oli minulla kuuluisa asianajaja Pietarista. Hän puhui seuraavaan tapaan: "Kaikessa syytetyn käytöksessä ilmenee epäjohdonmukaisuus, tahdottomuus ja selvän järjen puute. Hänet voisi yhtä hyvin johtaa hyvään kuin pahaankin."

Perinpohjin hän minut uteli — ihan sielun syvyyteen. Johti mieleeni isän, Jushkan, kaikki erilaiset tautini ja Sosjkan. Minut vapautettiin, mutta Mihailo tuomittiin kuudeksi vuodeksi linnaan alkuunpanosta ja salaamisesta. Puoli vuotta olin houruinhuoneessa, mutta siellä päättivät, että vaikka en olekaan tuota noin… sielullisesti… olen kumminkin vaaraton ja päästivät vapaaksi. Kas, siinä koko juttu.

Tiedän hyvä herra, ettei tällaisia asioita ylipäänsä kerrota, ja siksi tiemme nyt eroavatkin: jos Te menette vasemmalle, menen minä oikealle ja päinvastoin. Älkää pahastuko, jos vielä kerran käytän hyväkseni Teidän hyväsydämisyyttänne. Tiedättehän: yömaja, huomenna vain ryyppy viinaa, eikä yhtään ruokaa… Mutta hyvä herra, mitä teen näin paljolla!… No, mutta kuitenkin merci bien.

Minne minä menen? No, ensin olen kadulla. Minä olen — ihminen kadulta. En salaa Teiltä, että lahjoillanne pääsen tänään jonnekin iloseen sopukkaan. Te sanotte — nousta? Oi, voi — ei siitä tule mitään! Minun toiminta-alani on täydellisesti päättynyt, eikä minulla ole muuta tietä, kuin katu.

Uskotteko?… Sallikaa, esitän Teille pienen vertauksen… Kaikki me olemme vuokralaisia Herramme Jumalamme luona, mutta muutamat asuvat komeasti ja maksavat kymmenestä vuodesta etukäteen, eikä talonmies tiedä, kuinka hän kumartelisi heidät nähtyään. Toiset asuvat vain katon alla ylipäänsä, mutta rehellisesti ja siivosti, ja jos isäntä vaatii maksamatonta vuokraa, pitävät he sitä arvoaan loukkaavana. Löytyy sellaisiakin, jotka omavaltaisesti rikkovat sopimuksen — tämähän on kerrassaan häpeällistä… Löytyy vielä sellaisiakin, niihin minäkin kuulun, jotka eivät ensinkään maksa, ja jotka ovat kaikille pahennukseksi, vaan joita ei voi saada pois asunnostaan millään voimalla.

Niin on asian laita… Mutta, mitäs minä Teitä kylmässä pidätän?
Antakaa jalomielisesti anteeksi…

Au revoir, monsieur, niinkuin ranskalaiset sanovat ja suuri kiitos
Teille.

Tunnen sen, tunnen pimeässäkin, mitenkä Te epäröitte: "Ojentaisinko tuolle käteni, vai enkö." Pyydän, älkää vaivatko itseänne joutavilla. Mitä ennakkoluuloja? No niin, toivotan Teille… Hu-u-u, mikä pirullinen tuuli!…