language: Finnish

MARKIISITTAREN RIKOS

Kirj.

E.T.A. Hoffmann

Saksankielestä suomentanut

Bertta Sulonen

Hameenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1921.

I.

Muuan alhaissäätyinen mies nimeltä Barré oli illalla myöhään houkutellut morsiamensa Boulognen metsään ja surmannut hänet siellä puukonpistoilla, koska oli kyllästynyt häneen ja armasteli toista.

Tyttö, ammatiltaan hedelmäin kaupustelija, oli huomattavan kauneutensa ja säädyllisen käytöksensä tähden yleisesti tunnettu kauniin Antoinetten nimellä. Senpä vuoksi koko Pariisi oli kuohuksissa Barrén rikoksesta; niin myös se pieni iltaseurue, jonka oli tapana kokoontua herttuatar d'Aiguillonin luo. Ei puhuttu muusta kuin Antoinette-raukan hirvittävästä murhasta.

Herttuatar syventyi mielellään siveysopillisiin mietiskelyihin. Niinpä hän nytkin selvitteli hartaan kaunopuheisesti, että ainoastaan häikäilemättömästi laiminlyömällä rahvaan opetusta ja uskonnollisuuden kehittämistä luotiin mahdollisuuksia sellaisille rikoksille, jotka pysyivät vieraina korkeampien, henkisesti kehittyneiden säätyluokkien kesken.

Kreivi de Saint-Hermine, joka muuten oli jokaisen seurapiirin elvyttävä jäsen, oli tänä iltana vaipunut syviin mietteisiin, ja hänen kasvojensa kalpeus ilmaisi, että jokin vastenmielinen tapaus oli järkyttänyt hänen mielensä tasapainoa. Nyt, kun herttuatar oli lopettanut siveellisen esitelmänsä, alkoi hän:

"Anteeksi, armollinen rouva! Barrén lukutaito on oivallinen, hänellä on kaunis käsiala, hän osaa laskea, jopa soittaa hyvin viuluakin; mitä hänen uskontoonsa tulee, ei hän ole milloinkaan eläissään nauttinut perjantaisin lihaa unssinkaan vertaa, säännöllisesti hän on käynyt messussa ja ripittänyt itsensä murhapäivän aamuna. Mitä voitte sanoa hänen sivistystään, hänen uskonnollisuuttaan vastaan?"

Herttuatar arveli, että kreivi tällä katkeralla huomautuksellaan tahtoi hänelle ja muille läsnäolijoille purkaa sietämätöntä pahantuulisuuttaan, joka tänään oli tyyten hävittänyt hänen rakastettavaisuutensa. Edellistä keskustelua jatkettiin, ja muuan nuori mies oli juuri aikeissa vielä kerran kuvata tarkoin Barrén jutun yksityiskohtia, kun kreivi de Saint Hermine kärsimättömästi nousi istumasta ja selitti kiivaasti, että hän poistuisi silmänräpäyksessä, jos ei lopeteta tätä keskustelua, koska se terävin kynsin repii hänen rinnassaan auki haavat, joiden tuskaa hän oli koettanut paeta edes muutamaksi hetkeksi ihmisten seurassa.

Nytpä kaikki ahdistivat häntä viipymättä kertomaan pahantuulensa syyn.
Silloin hän sanoi:

"Se mikä minut tänään tekee ikäväksi ja sietämättömäksi, ei ole kärtyisyyttä; te ymmärrätte minut ja minun oikeutetun tuskani ja etten voi sietää keskustelua Barrén rikoksesta, kun ilmaisen, mikä järkyttää koko sisintä olemustani. Mies, jota kunnioitan suuresti, joka rykmentissäni aina osoittautui kunnolliseksi, urhoolliseksi, minua kohtaan erikoisen uskolliseksi, markiisi de la Pivardière, on kolme päivää sitten yöllä mitä julmimmalla tavalla murhattu omassa vuoteessaan."

"Taivas", huudahti herttuatar, "mikä uusi kauhistuttava rikos! Kuinka tämä on voinut tapahtua! Voi onnetonta markiisitar-raukkaa!"

Herttuattaren sanojen johdosta hetkeksi unohtui murhattu markiisi, säälittiin vain markiisitarta ja ylistettiin kilvan suloista, henkevää naista, jonka ankaraa hyveellisyyttä ja jaloa mielenlaatua oli pidetty esikuvallisena ja joka jo neiti Chauvelinina oli ollut Pariisin hienoimpien seurapiirien koristeena.

"Ja", jatkoi kreivi äänellä, joka ilmaisi mitä syvintä katkeruutta, "ja tämä henkevä, suloinen nainen, Pariisin parhaimpien seurapiirien koriste, tämä surmasi miehensä rippi-isänsä, kirotun Charostin avulla!"

Mykkinä, kauhun jäykistäminä tuijottivat kaikki kreiviin, joka kumarsi pyörtyvän herttuattaren edessä ja poistui salista.

II.

Franziska Margarete Chauvelin oli jo varhaisessa lapsuudessaan kadottanut äitinsä, ja niin oli hänen kasvatuksestaan huolehtimaan jäänyt vain isä, älykäs, mutta ankara ja totinen mies. Ritari Chauvelin luuli havainneensa, että naisen voi saada tietoiseksi heikkouksistaan ja että ne myös sitä tietä voidaan parantaa. Hänen jäykkä luonteensa halveksi sitä naisten ylevää rakastettavaisuutta, joka on lähtöisin luonnon naiselle antamasta itsekohtaisesta maailmankatsomuksesta. Juuri tässä onkin alkusyy sen sisäisen mielentilan ilmaisuihin, joka samalla kun se tuntuu meistä oikulliselta, ahtaalta ja pikkumaiselta, sittenkin vastustamattomasti vetää meitä puoleensa.

Päästäkseen tähän päämäärään ritari piti tarpeellisena suojella tyttärensä luonnetta kaikilta naisellisilta vaikutuksilta; hän työnsi loitolle kaikki, mikä hiukankin vivahti kotiopettajattareen, osasi taitavasti järjestää asiat niin, ettei mikään pieni leikkitoveri pukeutunut samoihin väreihin kuin Franziska, ettei mikään ystävätär saanut hänelle kertoilla tanssiöiden salaisuuksia. Samalla hän valvoi, että Franziskan välttämättömät naispalvelijat olivat pelkkiä narrimaisia olentoja, joita hän sitten esitteli nurinkurisen naisellisuuden irvikuvina. Pahimmin myrkytetyt pilkkanuolensa hän ampui tyttären tullessa siihen ikään, jolloin rakkauden suloiset haaveet alkavat muodostella naisen sisintä olemusta ja joiden vaikuttaessa nuori poika usein kehittyy narrimaiseksi.

Onneksi Franziskalle oli tämä ritarin usko paha erehdys. Vaikka hän yrittikin kasvattaa Franziskan syvästi naiselliseen mieleen miehistä karkeutta, joka halveksii elämän leikkiä luullen sen täysin käsittävänsä, ei hänen onnistunut hävittää sitä suurta suloutta ja herttaisuutta, äidin perintöä, jota yhä enemmän säteili Franziskan olemuksesta ja jota isä ihmeellisessä itsepetoksessaan piti viisaan kasvatuksensa hedelmänä, ajattelematta että hän juuri sitä kohtaan oli hionut vaarallisimmat aseensa.

Franziskaa ei voinut sanoa kauniiksi, hänen piirteensä eivät olleet kyllin säännölliset. Mutta kauniiden silmien nerokas, säihkyvä katse, suloinen hymy, joka karehti huulilla ja poskilla, täydellisen tasasuhtainen, sorea vartalo, liikkeiden hieno sulavuus antoivat Franziskan ulkonaiselle olemukselle sanoin kuvaamattoman viehkeyden. Sitäpaitsi oli isä hankkinut hänelle oppineen sivistyksen, joka kyllä usein hävittää sen mikä naisessa on sisintä, syvintä, antamatta mitään sijalle, mutta joka oli hänet opettanut ymmärtämään asioita oikein, tekemättä häntä kuitenkaan liian arvosteluhaluiseksi. Pilkallisuus, jonka hän nähtävästi oli perinyt isältään, oli hänessä muuttunut hyvänluontoiseksi, elämän iloa pulppuavaksi leikillisyydeksi. Näin ollen on selvää, että kun isä taipuen säätynsä mukaisen elämän vaatimuksiin vei hänet n.s. suureen maailmaan, hänestä heti tuli kaikkien jumaloima olento.

Voimme ymmärtää, kuinka nuorukaiset ja miehet ponnistelivat saavuttaakseen suloisen, henkevän Franziskan suosiota. Mutta ne periaatteet, joita ritari Ohauvelin oli istuttanut tyttäreensä, tekivät kaikki vaivannäöt tyhjiksi. Jos joku mies, jolle luonto erikoisemmin oli tuhlannut naista miellyttäviä ominaisuuksia, lähestyi häntä, jos hän puolestaan tunsi kiintymystä tätä miestä kohtaan, astui äkkiä hänen silmiensä eteen rakastuneen naisen irvikuva sellaisena kuin isä sen oli loihtinut esiin, ja kauhu ja pelko tappoi kaiken rakkaudentunteen heti alussa.

Kun oli mahdotonta sanoa Franziskaa tyhmänylpeäksi, kylmäksi, niin ruvettiin arvailemaan jotakin salaista rakkaussuhdetta, jonka kehitystä odotettiin jännittynein mielin, vaikkakin turhaan. Franziska pysyi naimattomana viidenteenkolmatta ikävuoteen asti. Silloin ritari Chauvelin kuoli, ja Franziska, hänen ainoa perijättärensä, sai haltuunsa Nerbonnen ritaritilan.

Herttuatar d'Aiguillon (olemme tutustuneet häneen kertomuksen alussa) katsoi nyt tarpeelliseksi ruveta pitämään huolta Franziskan asioista, hänen onnestaan ja menestyksestään, koska hänen mielestään tyttö, vaikkakin jo viisikolmatta vuotta täyttänyt, ei voinut tulla omin neuvoin toimeen. Tottuneena järjestämään kaikki tavallaan juhlallisesti hän keräsi joukon rouvia, jotka neuvottelivat Franziskan tulevaisuudesta ja viimein tulivat siihen yksimieliseen päätökseen, että hänen nykyinen asemansa vaati häntä ehdottomasti valitsemaan itselleen puolison.

Herttuatar otti itse taivuttaakseen avioliittoa karttelevan tytön noudattamaan tätä päätöstä ja iloitsi jo etukäteen suostutustaitonsa voitosta. Hän lähti neiti Chauvelinin luo ja todisti hyvin harkitussa puheessaan, joka oli tuottanut hänelle paljon päänvaivaa, että Franziskan vihdoin täytyi myöntyä elämän ehtoihin, luopua itsepäisyydestään ja ynseydestään, antaa sydämessään tilaa rakkauden tunteelle ja onnellistuttaa mies, joka olisi hänen arvoisensa.

Franziska oli rauhallisesti hymyillen kuunnellut herttuattaren puhetta, keskeyttämättä häntä kertaakaan. Suuri oli herttuattaren hämmästys, kun Franziska selitti olevansa aivan samaa mieltä, että hänen asemansa laajojen tilusten omistajana, suuren omaisuuden hoitajana ehdottomasti vaati häntä vakiinnuttamaan elämänsä jonkun kunnollisen miehen kanssa hänen omasta säädystään. Hän puhui sitten tästä avioliitosta kuin jostakin liikeasiasta, joka tällaisessa tilanteessa välttämättä oli päätettävä, ja arveli ehkä piankin kosijainsa joukosta voivansa valita järkevimmän ja rauhallisimman.

"Neiti", huudahti herttuatar, "neiti, eikö teidän rikas, herkkä mielenne siis tuntisi ihaninta tunnetta, joka tekee kuolevaisen onnelliseksi? — Ettekö milloinkaan ole rakastanut?"

Franziska vakuutti, ettei sellaista ollut sattunut, ja kehitteli sitten isänsä teoriaa, että näet jokin ilkeä luonnon periaate oli hillittömästi ivaten istuttanut ihmisrintaan tämän tunteen, joka murtaa inhimillisen hengen alkuperäisen voiman ja turmelee elämän nöyryytyksillä ja kaikenlaisilla naurettavilla narrimaisuuksilla.

Herttuatar joutui ihan suunniltaan kuullessaan puhuttavan niin inhottavista periaatteista ja soimasi aika lailla Franziskaa siitä, että tämä oli noudattanut oppia, jota hän nimitti suorastaan jumalattomaksi, pahasta lähteneeksi, koska se oli naisen sisimmälle luonteelle vastainen ja varmasti saisi aikaan juuri sen, mistä hän syytti jalointa tunnetta, nimittäin kurjan, turmeltuneen elämän. Viimein hän otti neidin käden omaansa ja puhui kyynelten kihotessa silmiin:

"Ei, hyvä rakas lapseni, ei se ole mahdollista; sinä petät itseäsi, teet itsesi huonommaksi kuin todellisuudessa olet; vieraita ovat sinulle nuo ankaran, tylyn miehen periaatteet, jotka vihaavat elämää! — Sinä olet rakastanut ja vastustit vain teeskennellyssä itsenäisyydessäsi sisäistä liikutustasi! — Ole rehellinen, punnitse jokaista elämäsi hetkeä! — On sula mahdottomuus, ettei rakkauden tunne minään hetkenä ole äkkiä tunkeutunut jäällä panssaroituun sydämeesi!"

Juuri kun Franziska aikoi vastata herttuattarelle, näytti jokin ajatus salaman tavoin välähtävän hänen mieleensä. Punastuen hiusmartoa myöten, sitten muuttuen kalmankalpeaksi hän tuijotti maahan; syvä huokaus pusertui hänen rinnastaan, sitten hän puhkesi puhumaan:

"Niin, minä tahdon olla vilpitön. — Elämässäni on ollut hetki, jolloin minut hirvittävän voimakkaana yllätti tunne, jota opin inhoamaan ja vieläkin inhoan!" —

"Voi sinua!" huudahti herttuatar, "voi sinua onnetonta, mutta kerro!"

"Olin juuri", kertoi Franziska, "täyttänyt kuudennentoista vuoteni, kun isäni toi minut teidän seurapiiriinne, armollinen rouva. Te ymmärsitte voittaa ujouteni, niin että olin kokonaan oma itseni. Sitä, mikä nyt on mielestäni kelvotonta hillittömyyttä, pidettiin silloin erinomaisen rakastettavana, ja itserakkaudessani olisin melkein voinut luulla itseäni seurapiirin ihailluksi kuningattareksi."

"Se te olittekin, varmasti olitte!" keskeytti herttuatar.

"En muista enää", jatkoi neiti, "mistä silloin puhuin, mutta se herätti koko seurueen huomion, niin että kaikkien katseet olivat kiintyneet minuun syvän hiljaisuuden vallitessa, ja minä loin hämmästyneenä katseeni maahan. — Silloin olin kuulevinani aivan lähelläni nimen Franziska kuin hiljaisen huokauksen. — Vaistomaisesti nostan silmäni — katseeni osuu nuorukaiseen, jota siihen asti en ollut lainkaan huomannut; —. mutta selittämätön leimu loistaa hänen tummista silmistään ja lävistää sisimpäni kuin hehkuva tikari — minut valtaa sanaton tuska — minusta tuntuu kuin minun täytyisi vaipua kuolemaan, mutta kuolema on kuin taivaan suloisin autuus. — En saa sanaa suustani, tuskainen huokaus vain pusertuu rinnastani — ja kyyneltulva vierähtää silmistäni. —

"Minun luullaan äkkiä sairastuneen, ja minut viedään toiseen huoneeseen, avataan vaatteeni ja koetetaan kaikkia mahdollisia keinoja, jotta pääsisin kauheasta tilastani. — Kuolettavan tuskan ja epätoivon vallassa selitän, että kaikki jo on ohi, että voin jälleen hyvin. Haluan takaisin vieraiden luokse. — Silmäni etsivät, löytävät hänet — en näe muuta kuin hänet — hänet! — Pelkään hänen lähestyvän itseäni, ja kuitenkin juuri se ajatus täyttää minut ennen tuntemattomalla, ennen aavistamattomalla hurmauksella.

"Isäni huomasi kiihtyneen mielentilani, vaikkei ehkä käsittänytkään sen syytä; nopeasti hän vei minut pois.

"Niin nuori kuin olinkin, täytyi minun huomata, että se paha turmiota tuottava tunne, josta isäni oli minua varoittanut, oli yllättänyt minut, vieläpä niin rajuna, että olin vähällä siihen sortua. Isäni oli puhunut totta. Taistelin ankaran taistelun ja voitin. Nuorukaisen kuva häipyi, tunsin itseni iloiseksi ja vapaaksi. Uskalsinpa taas tulla teidän seurapiiriinne, armollinen rouva. Mutta sitä, jota pelkäsin, en enää tavannut.

"Mutta kohtaloa ei minun voittoni tyydyttänyt; minua odotti vielä vaikeampi taistelu.

"Useita viikkoja oli kulunut. Istun illan hämärtyessä ikkunan ääressä ja katselen kadulle. Silloin näen saman nuorukaisen, joka katsoo ylös minuun, tervehtii ja astuu suoraan talon ovea kohti. — Voi minua! Kaksinkertaisella voimalla iskee tuo hirvittävä tunne minuun! Hän tulee, etsii sinua — niin ajattelin, ja se oli autuutta — epätoivoa, ja löi minut tainnoksiin!

"Kun jälleen heräsin tuntoihini, makasin riisuttuna sohvalla; isäni seisoi vierelläni naftapullo kädessään. Hän kysyi, oliko jotakin erikoista tapahtunut minulle. Hän oli kuullut huoneeni ovea avattavan, sitten suljettavan, ja miehisten askelten poistuvan portaita alas ja pahasti pelästyen tavannut minut pyörtyneenä lattialla. En voinut, en uskaltanut sanoa hänelle mitään; mutta hän näytti aavistavan salaisuuden. Sillä siitä hermokuumeesta huolimatta, joka saattoi minut haudan partaalle asti, hän kohdisti minuun katkeran ivansa, ruoskien kiusallista rakkaudenkuumetta ja sen petollisia pyörtymiskohtauksia. — Minä kiitän häntä siitä; hän auttoi minut saamaan toisen voittoni, joka näytti minusta kunniakkaammalta kuin ensimmäinen."

Herttuatar syleili, suuteli ja hyväili nuorta neitoa täynnä riemua. Hän vakuutti, että kaikki kääntyisi parhain päin. Saavutetusta voitosta hän ei piitannut vähääkään. Mutta kun hän piti tarkkaa päiväkirjaa, jossa mainittiin jokainen hänen iltakutsuissaan käynyt henkilö ja mitä niissä oli tapahtunut, toivoi hän helposti löytävänsä sen nuorukaisen, joka oli saanut Franziskan rakkauden. Sitten hän yhdistäisi rakastuneet, jotka itsepäisen isän surkuteltava periaate oli eroittanut.

Franziska vakuutti, että jos tuo nuorukainen, joka tietysti näinä lähes kymmenenä vuotena oli kehittynyt mieheksi, olisikin pysynyt naimattomana ja pyytäisi häntä vaimokseen, hän ei kuitenkaan suostuisi, sillä noiden kohtalokkaiden hetkien muisto turmelisi koko hänen vastaisen elämänsä.

Herttuatar soimasi häntä itsepäisyydestä ja pelkäsi, että oikean ymmärryksen hetki voisi siirtyä liian myöhäiseksi ja siten aiheuttaa korvaamatonta vahinkoa Franziskalle.

Mutta neito piti mielenmuutosta tässä asiassa mahdottomana, koska hän jo kymmenen pitkää vuotta oli kestänyt koetusta. Eipä hän myöskään tuntunut pitävän kiirettä niin välttämättömältä näyttävän aviopuolison valitsemiseen, sillä lähes kolme vuotta kului vielä, ja hän oli yhä naimaton.

"Ihmeellinen hän on, ja jotakin merkillistä hän tekee odottamatta", sanoi herttuatar d'Aiguillon ja olikin oikeassa, sillä kukaan ei voinut aavistaa, että Franziska antaisi kätensä markiisi de la Pivardièrelle, niinkuin todella tapahtui.

Markiisi de la Pivardièrellä näytti Franziskan kosijain joukossa olevan vähäisimmät mahdollisuudet. Seurassa hän ei esiintynyt juuri edukseen, sillä tämä varreltaan keskikokoinen mies tuntui henkisesti kuivalta ja kömpelöltä. Elämänsä hän oli nuoruudessaan tuhlannut, eikä hänessä siksi ollut elämänintoa, ja tämä välinpitämättömyys, joka välistä muuttui ylenkatseeksi, purkautui joskus purevana ivana. Hän kuului niihin epävakaisiin luonteisiin, jotka eivät milloinkaan tee pahaa ilman pakottavaa syytä ja tekevät hyvää, kun niin sattuu eivätkä tule erikoisesti sitä ajatelleeksi.

Franziska luuli huomaavansa markiisin esiintymistavassa, ajatuksissa ja periaatteissa paljon yhtäläisyyttä isänsä kanssa, ja se seikka nähtävästi lähensi häntä markiisiin. Tämä taas oli kyllin viekas huomatakseen, millä tavoin tyttö oli voitettavissa, tutki tarkoin ja painoi visusti mieleensä kaikki, mitä Franziska lausui etenkin avioliitosta. Näitä mielipiteitä hän sopivassa tilaisuudessa toi esille ominaan.

Tämä näennäinen mielenlaadun yhtäläisyys, tietoisuus siitä, että markiisi kaikkien kosijain joukossa oli ainoa, joka katseli elämää oikealta näkökannalta eikä koskaan esittäisi vaatimuksia, joita hän ei kykenisi täyttämään, vieläpä se seikka, ettei hänen mieleensä kertaakaan ollut juolahtanut näytellä tulista rakastajaa, vaan että hän aina oli pysynyt kylmänä ja kuivakiskoisena, se kaikki määräsi Franziskan valinnan ja teki velkojain ahdistamasta markiisista Nerbonnen ritaritilan isännän.

Paljon syytä oli siis olettaa, että tässä avioliitossa ilmaantuisi ikäviä epäkohtia, mutta todellisuus todisti kuitenkin toista.

Markiisi esiintyi aivan toisenlaisena miehenä puolisonsa rakastettavuuden häntä ympäröidessä. Jää näytti hänen sisimmässään sulavan, ja kaikesta vastaanhangoittelusta huolimatta täytyi ihmisten lopulta myöntää, että markiisi de la Pivardière oli sangen miellyttävä ihminen, jonka kanssa markiisitar voisi elää onnellisena, vaikkakin pysyisi periaatteilleen uskollisena.

Vietettyään muutaman kuukauden Pariisissa markiisi lähti puolisoineen Nerbonnen ritaritilalle, ja molemmat viettivät siellä todella rauhallista, onnellista elämää, jos siksi voi nimittää täydellistä välinpitämättömyyttä toinen toistaan kohtaan, joka ei sali mitään vaatimuksia kummaltakaan puolelta. Tämä asiain tila ei vähimmässäkään määrässä muuttunut, kun markiisitar synnytti puolisolleen tyttären.

Useita vuosia oli kulunut, kun (1688) puhkeava sota aiheutti n.s. nostoväen liikekannalle panon, jolloin markiisin oli nostoväkeen kuuluvana aika-ajoin pakko poistua Nerbonnen linnasta.

Lieneekö tämä palvelus tuntunut hänestä vaivaloiselta vai halusiko hän vaihtelua yksitoikkoiseen elämäänsä, tai ehkä oli myöskin suhde markiisittareen käynyt ikäväksi, kiusalliseksi — kuinka lieneekään ollut, hän pyrki armeijaan ja hänen onnistui saada johdettavakseen ratsujoukko kreivi Saint-Herminen rykmentissä, ja niin hän joutui kokonaan pois kotoa.

III.

Neljännestunnin matkan päässä Nerbonnen linnasta sijaitsi Miserayn luostari, joka oli augustiinilaisveljesten hallussa. Yksi näistä munkeista hoiti samalla Nerbonnen linnan kappelia, ja hänen velvollisuuksissa kuului lukea messu joka lauantai kappelissa. Sama munkki oli myös vanhan tavan mukaan Nerbonnen herrasväen rippi-isä. Tästä johtui, että markiisittaren oli tapana kuunnella messua ja ripittää itsensä luostarissa eikä Nerbonnen seurakunnan kirkossa. Koska luostari oli ainoastaan neljännestunnin matkan päässä linnasta, kulki markiisitar tavallisesti jalan tämän välin.

Erään pyhäpäivän aamuna, kun markiisitar käveli linnan puutarhassa, kaikuivat luostarin kellot kumeina ja juhlallisina. Hän tunsi pitkästä aikaa omituista surumielisyyttä. Menneisyys kohosi unennäkönä hänen silmiinsä, ja moni rakas olento, moni nopeasti ohikiitänyt hetki muistutti hänelle, ettei hän ollut kyennyt käymään käsiksi elämään silloin, kun se vielä verevänä ja kukoistavana sykki hänen ympärillään. Selittämätön tuska, jonka syytä hän ei käsittänyt, ahdisti hänen rintaansa, ja vastoin hänen tahtoaan vierivät kyyneleet poskille. Hartaudenharjoituksesta hän toivoi saavansa lievennystä. Hän lähti siis luostariin, ja jumalanpalveluksen aikana, joka juuri oli alkanut, hän läheni oudon, vastustamattoman voiman pakottamana rippituolia, jossa Nerbonnen linnan kappalainen tavallisesti oli.

Mutta kun pappi nyt saneli synninpäästön, vavahti Franziska hänen ääntänsä ja horjui poispäin puoleksi tajuttomana. Samassa näkyivät ristikon takaa papin kalmankalpeat kasvot, ja synkät silmät lävistivät hänet tulisella katseellaan.

"Ei, se ei ollut ihminen, se oli henkiolento, jonkin kauhistavan hornan esille manaama musertamaan minua ja elämääni!"

Niin ajatteli markiisitar, kun hän aivan uupuneena saapui takaisin linnaansa. Mutta yhä voimakkaammaksi kasvoi hänen kammonsa, kun hän selvästi muisti tunnustaneensa aavemaiselle rippi-isälle, että hän varhaisessa nuoruudessaan oli tosin ilman omaa syytä surmannut nuorukaisen, mutta sitten ollut uskoton puolisolleen, jollaisista rikoksista ei pienintäkään aavistusta ollut tunkeutunut hänen sieluunsa, Samalla hän muisti papilta päässeen sydäntäsärkevän, tuskallisen valituksen, kun hän kertoi murhasta. Synninpäästössä pappi kuitenkin oli sanonut, että taivas jo kauan sitten oli antanut sen anteeksi, mutta uskottomuuden, jota hän oli harjoittanut puolisoaan kohtaan, voisi kyliä vilpitön katumus ja ankara parannus sovittaa, vaikka hänen täytyisi kuitenkin alistua maallisen lain rangaistavaksi.

Koko tämä salaperäinen tapaus tuntui hänestä mielipuolen kammottavalta, tuskaiselta unennäöltä. Hän lähetti palvelijan luostariin tiedustamaan, kuka kappalaisen sijasta tänä aamuna oli kuunnellut rippiä.

Hänelle ilmoitettiin kappalaisen erinneen tästä elämästä kaksipäiväisen sairauden jälkeen. Sama pappi, joka aamulla oli toiminut rippi-isänä, tulisi hoitamaan Nerbonnen linnan kappelia ja siis toimittamaan messun seuraavana lauantaina.

"Onko mahdollista", tuumi markiisitar itsekseen, "että kiihtynyt mielentila, sanoisinpa melkein hermokouristuksen tapainen kohtaus voi aikaansaada moisia mielettömyyksiä. Kun näen aaveen ruumiillistuneena, niin häpeän typeryyttäni."

Lauantaiaamuna varhain, kun pappi astui markiisittaren huoneeseen täyttääkseen sielunpaimenen velvollisuutta ja tervehti häntä lempeästi kumartaen sanoilla: "ylistetty olkoon Jeesus Kristus!" tuijotti Franziska häneen kauan, vaipui sitten hänen jalkoihinsa ja huusi aivan suunniltaan kauhusta:

"Voi minua! Sinähän olet se nuorukainen, jonka nuoruudessani surmasin?"

"Tointukaa, rouva markiisitar", sanoi pappi rauhallisesti nostaen markiisittaren pystyyn ja vieden hänet nojatuoliin, "minä pyydän teitä voittamaan tuskan, joka liian verisesti raatelee rintaanne, kun ei kuitenkaan mikään katumus voi korvata sitä, mikä auttamattomasti on kadotettu!"

"Älkää pitäkö minua mielipuolena, kunnioitettava herra!" alkoi markiisitar vapisevalla äänellä. "Teidän kalpeat kasvonne, teidän harmaantuneet hiuksenne — ja kuitenkin te se olette, niin, te olette sama nuorukainen, jonka muinoin tapasin herttuatar d'Aiguillonin luona, — te sytytitte rinnassani sen kuolettavan palon, polttavan tuskan, joka iäksi oli tuomittu pysymään minulle vieraana! Voi minua! Mikä voima vielä nyt, kun näen teidät jälleen, raatelee sisintäni? Mutta ei, kaikki on mielikuvitusta — te ette voi olla sama nuorukainen — eihän se ole mahdollista!"

"Kyllä", keskeytti pappi markiisittaren, "kyllä minä olen sama nuorukainen, onneton Charost, jonka te syöksitte epätoivoon! Tunsin teidät, kun astuitte rippituoliin: ymmärsin sen, mitä tunnustitte omituisessa hämmennyksessänne, ja ne huokaukset, jotka vaistomaisesti tunkeutuivat rinnastani, ne kuumat kyyneleet, jotka virtasivat silmistäni, olivat viimeinen vero, jonka maallisen tuskani muisto minulta vaati. Siihen asti olin säilyttänyt kirjettä, jonka kirjoititte minulle, ja joka lävisti sydämeni ja syöksi minut lohduttomaan kurjuuteen. Minä hävitin sen, kun olin nähnyt teidät jälleen, kun olin varma siitä, että viimeinenkin koetus oli kestetty."

"Kuinka?" huudahti markiisitar. "Te puhutte saamastanne kirjeestä? En milloinkaan ole teille kirjoittanut. Olin nähnyt teidät herttuatar d'Aiguillonin luona, mitään enempää lähenemistäkään ei ollut — mitä ihmettä tämä on!" —

"Ehkä", vastasi pappi rauhallisesti hymyillen, "ehkä kahdenkymmenen vuoden aika, samalla kun se poisti mielestäni syvän loukkauksen, joka oli syössyt minut epätoivoon, myös on hävittänyt muistista sen tavan, kuinka tuo loukkaus tuli osakseni.

"En ollut vielä rakastanut; vasta kun näin neiti Chauvelinin, valtasi minut tämä tunne sellaisella voimalla, että se kokonaan järkytti herkän nuorukaisen sielunelämän. Autuaan tunteen hurmaamana näin neidissä heräävän levottomuuden, näin, kuinka hänen silmänsä vuoroin etsivät, vuoroin välttivät minua ujon, ensikerran syttyvän lemmen vallassa. Niin, en epäillyt enää, saatoin uskoa elämäni korkeimpaan onneen! Isäni, presidentti Charostin lähtö maatilalleen Chatilloniin pakotti minutkin poistumaan Pariisista. Mutta kuinka olisin voinut pysyä loitolla rakkaudestani? Hankin vaivoin isältäni suostumuksen matkustaa takaisin pääkaupunkiin. Olin saanut tietooni neidin asunnon; ensimmäiseksi suuntasin askeleeni sinne toivoen edes näkeväni rakastettuni ikkunassa. Mikä autuus, mikä taivaan ihanuus, kun hänet näin, kun hän äkillisen mielenliikutuksen valtaamana peräytyi. Ylös — ylös hänen luokseen, hänen jalkainsa juureen vuodattaakseni koko sieluni rakkauden korkeimmassa innostuksessa! Tämä ajatus tukahdutti kaiken harkintakyvyn.

"Ei ketään eteisessä; osuin oikeaan, astuin neidin huoneeseen. Silloin huusi se, jonka luulin rakastavan itseäni, sellaisella äänellä, että veri hyytyi suonissani: 'Pois — pois — onneton!' ja ojensi torjuen kätensä minua kohti, näyttäen selvästi syvän inhonsa. Kuulin askelia lähenevän, mutta vasta asunnossani, johon olin tiedottomasti palannut, pääsin oikein tajuihini. Vielä tänä päivänä en osaa selittää, kuinka poistuin ritari Chauvelinin talosta, kohtasinko ketään, puhuinko kenenkään kanssa, tai tapahtuiko muuten mitään.

"Rauhoituttuani vähän en voinut muuta ymmärtää, kuin että oli sattunut jokin onneton erehdys. Kirjoitin Franziskalle, kuvailin hänelle onnetonta tilaani intohimoisen rakkauteni hehkuvin värein, vannotin häntä sydämeen käyviin sanoin ilmoittamaan, mikä nurja sallimus oli aiheuttanut sen vihan ja syvän inhon, jota hän oli osoittanut minua kohtaan. Heti seuraavana päivänä sain vastauksen, sen kirjeen, joka ikiajoiksi vei kaiken toivoni. Franziska hylkäsi minut purevalla ivalla. Hän vakuutti, ettei hänessä likimainkaan ollut vihaa tai inhoa: hän ei edes ollut kokenut sellaisia tunteita. Mutta mielipuolia hän pelkäsi kovin ja pyysi minua siksi pysymään poissa näkyvistään. Jotakin omituista mielisairautta hän väitti minun potevan. Sen pelko oli aiheuttanut kohtauksen, jonka tulkitsin vihaksi tai inhoksi.

"Tämän onnettoman kirjeen jokainen sana leikkasi sydäntäni. — Lähdin Pariisista ja harhailin siellä täällä palaamatta Chatilloniin. Puku ylläni osoittaa teille, mistä etsin rauhaa ja mistä sen löysin."

Markiisitar vakuutti kaiken pyhän nimessä, ettei hän milloinkaan ollut saanut Charostilta kirjettä, eikä siis myöskään ollut voinut siihen vastata. Todennäköistä oli, että kirje oli joutunut ritarin käsiin, ja tämä oli vastannut siihen tyttärensä puolesta.

Markiisittaren mieleen tuli nyt eräs ajatus, jonka vähintäkään aihetta ei tähän asti ollut uinaillut hänen sielussaan. Hänelle selvisi, että isä, jonka koko olemus aina oli herättänyt hänessä mitä syvintä kunnioitusta ja jonka elämänviisautta hän oli pitänyt ajatustensa ja toimintansa ainoana mittapuuna, että juuri tämä isä oli ollut se turmiollinen periaate, joka oli vaatinut uhrikseen hänen kauneimman onnensa. Hänen väärien periaatteiden varassa eletty elämänsä tuntui synkältä, ilottomalta haudalta, johon hänet oli syösty ilman pienintäkään pelastuksen mahdollisuutta. Repivä tuska laskeutui hänen rintaansa.

Charost käsitti markiisittaren täydelleen ja koetti rohkaista häntä kirkon suomalla lohdutuksella, jota hän jakeli innostunein sanoin. Hän vakuutti nyt vasta ymmärtävänsä taivaan ikuisen tuomion ja ylistävänsä sitä, kun hänen maallinen onnensa oli särkynyt sirpaleiksi, jotta hänen mielensä puhdistuisi ja pyhittyisi vastaanottamaan suhdetta, johon jo maan päällä sisältyi taivaan autuus. Hänet oli korkein mahti valinnut johdattamaan naista, jota hän kerran oli intohimoisesti rakastanut, ainoalle oikealle autuudentielle.

"Mitä", keskeytti markiisitar kiivaasti, "te tahtoisitte" —

"Olla teidän rippi-isänne", jatkoi Charost rauhallisen arvokkaasti, "ja minä toivon, rouva markiisitar — tai sallikaa minun nimittää teitä Franziskaksi — että voitan kaiken maallisen tuskan, joka teidän elämäänne kuluttaa täällä alhaalla. Teidän puolisonne uskoo minulle kernaasti kappalaisen paikan linnassanne; hän muistanee kai vielä Silvein François Charostin, jonka nuoruudenystävä hän oli."

Charost oli oikeassa; hänen lohduttavat sanansa kevensivät markiisittaren mieltä ja virittivät pian hilpeyttä, jota hän ei ollut ennen eläissään tuntenut. Useamminkin kuin kappalaisen virka vaati Charost tuli Nerbonnen linnaan, ja kun hänen vilkas henkensä mielellään antautui iloisuuteen, joka ei käynyt arvokkuuden ahtaimpien rajojen yli, tuli hänestä pian keskipiste siihen pieneen seurueeseen, jonka oli tapana kokoontua Nerbonnen linnaan. Tähän seurapiiriin kuuluivat etupäässä ritari Preville puolisoineen, muuan herra de Cangé, rouva Dumée poikineen ja herra Dupin, kaikki markiisittaren naapureita.

IV.

Markiisitar kirjoitti heti puolisolleen, että linnan kappalainen oli kuollut ja että augustiinilaisveli Charost sillä välin hoiti virkaa. Nyt markiisin piti päättää, saisiko Charost pitää viran.

Tämän markiisittaren kirjeen kävi samoin kuin kaikkien muidenkin, jotka hän oli kirjoittanut puolisolleen. Hän sai näet tältä säännöllisesti kirjeitä, jotka olivat päivätyt siinä kaupungissa, missä kreivi Saint-Herminen rykmentti majaili. Mutta ainoassakaan ei ollut vastausta siihen, mitä hänelle oli kirjoitettu. Kun markiisi ei milloinkaan valittanut hänen vaiteliaisuuttaan, oli kirjeiden ilmeisesti täytynyt tulla perille. Siksi markiisitar vähitellen uskoi, että hänen miehensä tahtoi torjua luotaan kaikki kotia ja sen toimia muistuttavat ajatukset. Tälläkään kertaa ei markiisi maininnut sanaakaan kappalaisen toimesta. Toisin oli asia selviämässä kuin markiisitar oli luullut tai milloinkaan aavistanut.

Vignan, Pariisin parlamentin prokuraattori, kirjoitti hänelle, että eräs poliisivirkamies Auxerren kaupungista oli kääntynyt hänen puoleensa saadakseen tietää markiisi de la Pivardièren nykyisen asuinpaikan. Markiisi oli näet kauan oleskellut sanotussa kaupungissa ja joutunut suhteisiin erään naisen kanssa, joka nyt esitti vaatimuksiaan.

Markiisitar ei ollut tähän asti tiennyt vähintäkään puolisonsa oleskelusta Auxerressa, yksikään hänen kirjeistään ei ollut siellä leimattu. Tämä seikka ynnä se suhde, jossa markiisin sanottiin olleen johonkin naiseen, teki hänet levottomaksi. Hän tiedusteli asiaa tarkemmin ja sai kuulla, että markiisi jo kauan sitten oli heittänyt sotapalveluksensa ja oleskellut Auxerressa. Siellä hän oli antautunut rakkaussuhteisiin erään Pillard-nimisen ravintoloitsijan tyttären kanssa, ja tämä oli miellyttänyt häntä siinä määrin, että hän oli päättänyt näytellä kahta osaa yht'aikaa, olla sekä markiisi de la Pivardière että vahtimestari Bouchet. Tämän nimen ja aseman hän todella oli omaksunut, asettunut asumaan rakastajattarensa isän majataloon, luvannut naida tytön ja sitten vietellyt hänet. Vasta myöhemmin oli Pillardin onnistunut saada tietoonsa viettelijän oikea nimi.

Se syvä tuskan ja katkeran loukkauksen tunne, joka oli vallannut markiisittaren mielen hyljätyn Charostin astuessa hänen eteensä ja joka ensin syyttäen kohdistui isään, oli vähitellen yhä enemmän suuntautunut markiisiin. Hänessä Franziska näki isän aloittaman työn täydentäjän, elämänonnensa tuhoojan. Hän unohti, että vain hänen omat väärään johdetut periaatteensa olivat tehneet hänestä markiisin puolison.

Mutta tämä katkeruus muuttui ilmeiseksi vihaksi, kun markiisittarelle selvisi, että hän oli uhrannut elämänsä ja onnensa kunniattomalle ja kurjalle miehelle. Ehkei markiisitar olisi tuntenut kärsimäänsä vääryyttä niin elävästi, jos ei Charost olisi samaan aikaan sukeltanut esiin menneisyyden kätköstä.

Voiko nainen milloinkaan karkoittaa ensimmäisen, ainoan rakkauden sydämestään? Voiko rakastettu milloinkaan tulla toiseksi, jota ei enää rakasta?

Mikään ankaran säädyllisyyden lievinkään loukkaus, vielä vähemmän rikollisuus saattoi esiintyä hänen suhteessaan Charostiin, sillä niin totista laatua oli papin hurskaus. Mutta tämä suhde oli kuitenkin herättänyt markiisittaressa uudenlaisia elämän vaatimuksia. Hän ymmärsi, että elämä rakastetun miehen rinnalla voi olla aivan toisenlaista kuin miksi hän sitä oli kuvitellut. Mutta samalla kun hänelle selvisi tämä, samalla hän näki oman onnensa auttamattomasti särkyneen, ja lohduttomuus tästä korvaamattomasta tappiosta lisäsi hänen vihaansa markiisia vastaan.

Tämän vihan hän ilmaisi joka tilaisuudessa mitä räikeimmällä tavalla. Hän vakuutti, ettei mikään saisi häntä valvomaan oikeuksiaan rappiolle joutunutta puolisoa kohtaan, että tämän mahdollinen kotiintulo olisi suurin onnettomuus, mikä häntä saattaisi kohdata, ja että hän käyttäisi silloin kaikkia keinoja karkoittaakseen miehensä Nerbonnen linnasta.

V.

Markiisi de la Pivardière oli salaa poistunut Auxerresta kyllästyneenä Pillardin tyttäreen. Sitäpaitsi häneltä puuttui varoja jatkamaan siellä elämää samaan tapaan kuin ennen. Hän huomasi olevansa velkojain ahdistama joka puolelta; siksi hän katsoi välttämättömäksi palata Nerbonnen linnaan hankkimaan rahaa.

Tällä matkalla, jonka hän suoritti ratsain, hän tuli Bourdieux-nimiseen kylään, joka on seitsemän tunnin matkan päässä Nerbonnen linnasta. Juuri kun hän siellä majatalossa söi aamiaista, tapasi hänet Jeun kylästä kotoisin oleva mies Marsau, joka tunsi markiisin ja ihmetteli hänen siellä oloaan, kun koti oli niin lähellä. Markiisi kertoi aikovansa iltahämärässä yllättää vaimonsa. Tällöin vaihtui Marsaun kasvojen ilme niin omituisesti, että markiisi huomasi sen ja alkoi aavistaa pahaa. Marsau, ilkeä kavala mies, kertoi kysyttäessä empimättä, että uusi kappalainen augustiinilainen Charost, oli tullut linnaan, ja hänelle markiisitar ripitti itseään joka päivä ja hetki. Oli siis hyvin mahdollista, että markiisi yllättäisi vaimonsa juuri kesken hartaudenharjoitusta.

Rippi-isän nimi iski markiisiin kuin salama. Charost ei varmaankaan ollut aavistanut, että de la Pivardière, joka tekeytyi hänen ystäväkseen, tunsi hänen salaisuutensa, että ritari Chauvelin oli hänelle kertonut, kuinka oli kukistanut sen, joka aikoi tunkeutua hänen tyttärensä rakastajaksi. Eikä hän myöskään tiennyt, että de la Pivardière, joka jo siihen aikaan oli päättänyt saada Franziskan omakseen, vaikka siihen kuluisi kuinka pitkä aika, oli tehnyt kaikkensa lisätäkseen hyljätyn, poloisen nuorukaisen epätoivoa, joten tämä heittäen kaiken toivon pakeni luostariin.

Kun markiisi itse oli luvattomassa lemmenliitossa, uskoi hän markiisittaren rikoksen sitä helpommin, kun tiesi, kuinka voimakas nuoren Charostin vaikutus ennen oli ollut. Se, jonka tähden hän muinoin oli ollut vähällä kadottaa tavoittamansa päämäärän, oli nyt loukannut häntä. Vihan vimmassa hän huudahti:

"Minä haen käsiini tuon ulkokultaisen papin, ja sitten henki hengestä!"

Sattui vielä niin, että eräs Nerbonnen linnan palvelijattarista astui ravintolaan juuri silloin, kun markiisi huusi nämä sanat. Tyttö, joka jo lapsena oli tuntenut markiisin ja usein kuullut markiisittaren sanovan, että hänen miehensä kotiintulo olisi mitä suurin onnettomuus, säikähti hirveästi ja juoksi linnaan kertomaan, kenen oli nähnyt ja mitä oli kuullut.

Oli juuri helatorstai, Nerbonnen kappelin pyhitysjuhla. Charost oli aamulla toimittanut juhlallisen messun ja iltapuolella jumalanpalveluksen. Se pieni naapurien seura, josta ennen on kerrottu, oli kokoontunut markiisittaren luo, ja tämä pyysi myös kappalaista viettämään iltaa linnassa.

Niin suuresti kuin tieto markiisin tulosta oli järkyttänyt markiisittaren mieltä, hillitsi hän kuitenkin itsensä, niin ettei kukaan vieraista, kaikkein vähimmin pappi, huomannut mitään. Kun hän pelkäsi pahinta, kutsutti hän luokseen kaksi miestä, joiden rohkeuteen ja uskollisuuteen hän luotti, varusti toisen miekalla ja vei heidät ruokasalin viereiseen huoneeseen.

Illallinen oli melkein lopussa, ja markiisitar alkoi jo epäillä, ettei markiisi täyttäisikään uhkaustaan. Silloin tämä äkkiä astui saliin.

Kaikki nousivat pöydästä ja lausuivat ilonsa markiisin odottamattoman kotiintulon johdosta. Etenkin Charost vakuutti moneen kertaan, kuinka hän oli kiitollinen kohtalolle, joka viimein toi kotiin vanhan, aina mielessä säilyneen ystävän. Markiisitar yksin istui tyynesti paikallaan eikä luonut mieheensä silmäystäkään.

"Mutta", sanoi vihdoin rouva de Preville hänelle, "mutta hyvä Jumala, rouva markiisitar, tällä tavallako te toivotatte tervetulleeksi puolisonne, jota ette pitkään aikaan ole nähnyt?"

"Minä", tarttui markiisi puheeseen heittäen murhaavan katseen pappiin, "minä olen tosin hänen puolisonsa, mutta en enää hänen ystävänsä, kuten minusta näyttää!"

Selvää on, että vieraat tämän kohtauksen jälkeen turhaan yrittivät jatkaa keskenjäänyttä hilpeää keskusteluaan. Varsinkin Charost näytti olevan hyvin levoton, sillä tavaton puna nousi hänen kasvoilleen. Hän tarkasteli markiisia omituisin katsein; tämä ei ollut sitä huomaavinaan, vaan söi ja joi hyvällä halulla. Mieliala kävi hetki hetkeltä yhä painostavammaksi, ja kun kello löi kymmenen, hajaantui seurue. Herra de Preville kutsui markiisin aterialle luokseen kolmen päivän perästä, ja toinen otti kutsun vastaan.

Kun markiisitar oli jäänyt kahden kesken markiisin kanssa, jatkoi hän yhä kaameaa, vihamielistä vaikenemistaan. Markiisi kysyi ylpeällä, käskevällä äänensävyllä, millä oli ansainnut niin kylmää ja halveksivaa kohtelua.

"Mene", vastasi markiisitar, "mene Auxerreen ja kysy syytä mielipahaani siltä siveettömältä naiselta, jonka kanssa olet jo kauan elänyt häväisten kaikkia kunnian ja uskollisuuden käsitteitä!"

Markiisi, joka ei aavistanut markiisittaren tietäneen hänen rikollisesta suhteestaan, tunsi kärsivänsä musertavan tappion, sillä hän ymmärsi, että tämä johtaisi eroon, että hän menettäisi Nerbonnen linnan, ainoan tulolähteensä, jos ei voisi lepyttää vaimoaan. Siksi hän koetti selittää markiisittarelle, ettei hän milloinkaan ollut käynyt Auxerressa, että kaikki, mitä hänestä mahdollisesti oli puhuttu, oli ilkeää kostonhaluista parjausta. Mutta silloin markiisitar nousi istuimeltaan ja sanoi lävistäen hänet hirvittävällä katseella:

"Sinä kurja teeskentelijä, tulet pian näkemään, mihin minunlaiseni nainen kykenee, kärsittyään näin suuren häväistyksen!"

Nämä uhkaavat sanat lausuttuaan hän poistui siihen kamariin, missä hänen yhdeksänvuotias tyttärensä nukkui, ja lukitsi oven jäljessään. Markiisi lähti siihen huoneeseen, jossa hän muulloin nukkui puolisonsa kanssa, riisuutui Hybert-nimisen palvelijan avulla ja meni vuoteeseen. Seuraavana aamuna hän oli kadonnut jäljettömiin.

VI.

Tämä markiisin salaperäinen katoaminen herätti tavatonta huomiota kaikkien naapurien kesken. Markiisitar yksin ei osoittanut mitään muutosta käytöksessään; hänestä oli samantekevää, millä tavalla markiisi oli hävinnyt, kunhan ei vain tarvitsisi enää koskaan häntä nähdä. Markiisi oli jättänyt kotiin hevosensa, viittansa, ratsusaappaansa; hän ei siis ollut voinut poistua kauas. Markiisittaren kamarineitsyt Margarete Mercier oli puhunut sekavasti markiisin katoamisesta tuona yönä; yhä äänekkäämmin alkoi huhu kertoa tapahtuneesta rikoksesta ja syytti viimein suoraan markiisitarta puolisonsa murhasta. Asia levisi ja varmeni yhä, kun kamaripalvelija Hybert, joka salin oven takana seisten oli kuullut markiisin ja hänen rouvansa viimeisen keskustelun ja markiisittaren uhkaavat sanat, kuiskaili niitä kenelle sattui ja lisäsi vielä, että markiisi todennäköisesti nyt oli vainaja.

Jokainen, joka tuona kohtalokkaana iltana oli ollut markiisittaren luona, oli pannut merkille hänen omituisen käytöksensä, ja se, mitä ennen oli katsottu ilkeämieliseksi, kavalaksi panetteluksi, että näet markiisitar eläisi rikollisessa suhteessa augustiinilaismunkki Charostin kanssa, tuntui nyt uskottavalta. Tämän suhteen syyksi pantiin tuo luultu rikos.

Ainoastaan herra de Preville ja hänen puolisonsa eivät mitenkään ottaneet uskoakseen, että markiisitar oli voinut tehdä niin kammottavan työn. He koettivat saada selvyyttä siihen pimeyteen, joka ympäröi tuon yön tapahtumia, kun Pivardièren pieni yhdeksänvuotias tytär, kuten tavallista, tuli heillä käymään; hän oli näet samanikäinen kuin herra de Previllen tytär, ja lapset olivat leikkitovereita.

He puhuttelivat lasta kahden kesken ja kyselivät varovasti, oliko tapahtunut mitään erikoista sinä yönä, jolloin isä oli kadonnut.

Pienokainen kertoi empimättä, että äiti oli vienyt hänet illalla erääseen syrjäiseen huoneeseen ja käskenyt hänen nukkua siellä, mitä ei ollut tapahtunut koskaan ennen. Yöllä hän oli herännyt kovaan kolinaan ja kuullut surkean äänen huutavan: "Vanhurskas Jumala! — armoa — säälikää minua!" Mutta kun hän kauhun valtaamana tahtoi juosta pois huoneesta, oli ovi suljettu. Sitten kaikki hiljeni. Seuraavana päivänä hän oli huomannut siinä huoneessa, missä isä oli nukkunut, verisiä jälkiä lattialla ja nähnyt äidin itsensä pesevän verisiä liinoja.

Voiko ajatella, ettei viaton, teeskentelemätön lapsi puhuisi totta, — että se mielikuvituksessaan sepittäisi sellaisia juttuja? Herra de Preville antoi lapsen toistaa kertomuksensa useampien täysin luotettavien henkilöiden läsnäollessa, ja hän ja hänen puolisonsa, jotka enemmän kuin muut olivat uskoneet markiisittaren viattomuuteen, tunsivat sitäkin suurempaa katkeruutta sitä ihmistä kohtaan, josta olivat niin hirveällä tavalla erehtyneet.

Kun Chatillonin yleinen syyttäjä sai tietoonsa asianhaarat, syytti hän markiisitarta murhasta. Eräs oikeudenjäsen, Bonnet, määrättiin pitämään tutkimusta ja lähti sitä varten kirjuri Bretonin kanssa Jeun kylään.

Markiisittarelta ei voinut pysyä salassa, mikä häntä uhkasi; hän pakeni kamarineitsyt Margarete Mercierin kanssa ja vahvisti siten hirvittävän epäluulon, joka häneen oli kohdistunut. Toinen palvelijatar Katharine Lemoine oli kuuleman mukaan suoraan sanonut olleensa läsnä isäntäänsä murhattaessa. Hänet vangittiin, ja pian senjälkeen myös Margarete Mercier, joka tavattiin Romorantinissa, jonne markiisitar oli hänet jättänyt.

Molemmat kertoivat melkein täydelleen samalla tavoin hirvittävästä tapauksesta yksityiskohtia myöten, niin ettei heidän todistustensa uskottavuutta voinut epäillä.

Kun markiisitar (näin kuului kertomus) oli varma, että markiisi oli nukkunut, poisti hän mikäli mahdollista kaiken palvelusväen, vei yhdeksänvuotiaan tyttärensä erääseen ylemmän kerroksen huoneeseen ja lukitsi hänet sinne. Kun kello löi kaksitoista, kolkutettiin linnan portille. Markiisitar käski Mercierin sytyttää tulta ja avata. Hän teki niin, ja augustiinilainen Charost astui sisään kahden miehen saattamana, joista toinen oli varustettu pyssyllä, toinen sapelilla.

"Nyt on sopiva aika", sanoi markiisitar Charostille, ja kaikki menivät varpaisillaan markiisin huoneeseen. Yksi miehistä tempasi vuoteen uutimen syrjään. Markiisi oli vetänyt peitteen leukaan asti ja nukkui raskaasti. Mutta kun mies aikoi vetää peitteen hänen yltään, heräsi hän ja hyppäsi pystyyn; samassa silmänräpäyksessä toinen laukaisi pyssynsä. Markiisi haavoittui, mutta ei kuolettavasti.

Verissään hän syöksyi keskelle huonetta ja rukoili armoa, mutta turhaan.

"Päättäkää työnne", huusi markiisitar miehille.

Silloin markiisi huusi epätoivon tuskassa: "Julma vaimo, eikö sinua mikään liikuta? Eikö mikään muu kuin minun vereni voi sammuttaa vihaasi? Sinun ei tarvitse koskaan enää minua nähdä, minä luovun kaikista vaatimuksistani, anna minun vain elää!"

"Täydentäkää työnne!" huusi markiisitar vielä kerran helvetillisen raivon salamoidessa hänen silmistään, Nyt kaikki kolme, Charost ja molemmat muut miehet, heittäytyivät markiisin kimppuun ja iskivät häneen useampia haavoja. Kun he viimein päästivät hänet, korisi hän vielä. Silloin markiisitar tempasi yhdeltä murhamieheltä tikarin, työnsi sen markiisin rintaan ja lopetti hänen kuolinkamppailunsa. Juuri tässä silmänräpäyksessä astui sisään Katherine Lemoine, jonka markiisitar oli lähettänyt läheiseen meijeriin, ja joutui näkemään mitä markiisitar teki. Hän oli huutamaisillaan kauhusta; markiisitar käski miesten pistää vaatetta tytön suuhun, mutta nämä vastasivat, ettei se ollut tarpeellista; he pistäisivät tytön kuoliaaksi, jos tämä päästäisi pienintäkään ääntä.

Sitten molemmat miehet kantoivat ruumiin pois. Heidän poissaollessaan toi markiisitar omin käsin tuhkaa, jolla puhdistutti huoneen huolellisesti, ja kannatti vereen tahratut vuoteet ja lakanat kellariin. Kahden tunnin kuluttua palasivat miehet. Markiisitar kestitsi heitä, söi ja joi itse heidän kanssaan, ja sitten he poistuivat Charostin kanssa.

Sama Hybert, jonka kautta huhu markiisin murhasta oli levinnyt, oli muka hänkin tunkeutunut huoneeseen. Hän tunnusti heränneensä laukaukseen ja luulleensa ryövärien karanneen markiisin kimppuun. Sentähden hän oli juossut markiisin huoneeseen. Tuskin hän oli avannut oven, kun markiisitar juoksi häntä vastaan ja uhkasi tappaa hänet siihen paikkaan, jos hän ei poistuisi. Myöhemmin Charost oli pakottanut hänet vannomaan ankaran valan, jossa hän lupasi vaieta kaikesta, mitä oli nähnyt tuona yönä ja mitä muutenkin oli huomannut. Hybert piti vangittaman, mutta hän pakeni, eikä häntä mistään löydetty.

Charost vangittiin syytettynä osallisuudesta markiisi de la Pivardièren hirvittävään murhaan, kun Bourgesin virkaatekevä piispa oli antanut pidätykseen luvan. Tuskin oli tämä tapahtunut, kun markiisitar de la Pivardière tuli esiin kätköstään ja antautui vapaaehtoisesti vangiksi.

Hän selitti, että vain hetkellinen heikkous, kidutuksen pelko oli ajanut hänet etsimään suojaa ystävättärensä markiisitar d'Auneuilin luona; paeta hän ei ollut tahtonut. Hänen ei mielestään tarvinnut vakuuttaa viattomuuttaan, sillä jos tarkasteli hänen entistä elämäänsä, hänen luonnettaan, niin tuntui mielettömältä pitää häntä niin inhoittavan työn tekijänä. Ankarintakaan tutkimusta hänen ei siis tarvinnut peljätä, päinvastoin hän toivoi, että siten särkyisi halveksittavan ilkeämielisyyden ja käsittämättömien erehdysten verkko, ja silloin hän olisi epäluulosta vapaa, eikä hänen läsnäolonsakaan olisi välttämätön oikeudenkäynnissä. Mutta asia oli muuttunut, kun hänen rippi-isäänsä augustiinilaismunkki Charostia syytettiin osallisuudesta rikokseen. Nyt hänen täytyisi jakaa kohtalonsa sen kanssa, jonka hyveellisyys ja hurskaus oli paras suoja kaikkea konnamaista rikollisuutta vastaan. Vasta kun tämän ystävän syyttömyys kirkastuisi, tuntisi hänkin jälleen saavutetun vapauden suloisuutta. Sentähden hän ei enää peljännyt vankityrmää.

Charost kohotti lempeästi hymyillen katseensa taivaaseen, kun hänelle luettiin syytöskirjelmä. Rupeamatta laajemmin puolustamaan syyttömyyttään hän tyytyi sanomaan, että hän piti syytöstä, jonka varmaan itse helvetin valheellinen päämies oli keksinyt, uutena taivaan lähettämänä koettelemuksena, johon piti nöyrästi alistua.

Vaikka molempien palvelijattarien todistukset olivat yhtäpitävät kaikkien muulla tavoin selville saatujen syrjäseikkojen kanssa ja rikos näin ollen melkein toteennäytetty, vakuuttivat markiisitar ja Charost kumpikin syyttömyyttään. Tämä lujuus, rauhallinen ja varma kieltäminen lukemattomissa kuulusteluissa, joka muuten olisi puhunut syytettyjen viattomuuden puolesta, osoitti tuomarien mielestä yhä selvemmin markiisittaren ja Charostin pohjatonta, inhoittavaa teeskentelemistä.

Tämän tuomarien kannan omaksuivat vähitellen kaikki, jotka ennen olivat kunnioittaneet markiisitarta suuresti, vieläpä rahvaskin. Kun oikeudenpalvelijat olivat Nerbonnen linnassa takavarikoimassa kaikkea, tunkeutui väkijoukko sisään, rikkoi ikkunat, ovet, astiat, hävitti koko linnan, joka nyt näytti raunioilta.

Kaikki markiisi de la Pivardièren ruumiin etsimisyritykset olivat turhia, ja tähän seikkaan vetosivat syytettyjen puolustajat osoittaessaan, että markiisitarta ja Charostia vastaan nostettua kannetta ei ollut voitu täydellisesti näyttää toteen. Tämän johdosta oikeudenjäsenet, jotka osoittivat harvinaista intoa rikoksen selville saamiseksi, vielä kerran käskivät penkoa maata kaikkialla linnan lähistöllä, minne ruumis suinkin olisi voitu kätkeä. Bonnet oli näet kerta kaikkiaan saanut päähänsä, että murhaajat olivat kaivaneet markiisin ruumiin ihan likelle linnaa.

Sitten alkoi kiertää omituinen huhu. Kerrottiin, että Bonnet juuri oli aloittamaisillaan kaivamistöitä eräässä paikassa, kun markiisi ilmestyi hänelle elävänä ja huusi hirveällä äänellä, ettei hänen pitäisi etsiä maasta sitä, jolle taivas ei ollut suonut sellaista lepoa. Sitten (näin lisättiin) oli markiisin henki kauhein sanoin syyttänyt markiisitarta ja Charostia murhasta. Kauhun jäykistämänä Bonnet oli paennut.

Miten lieneekään ollut tämän markiisin ilmestyksen laita, se vain on varmaa, että Bonnet sairastui hyvin vaikeasti ja kuoli vähän aikaa myöhemmin.

Chatillonin tuomioistuin katsoi tarpeelliseksi kuulustella markiisitarta ja Charostia vastakkain. Markiisitar astui aitauksen eteen yhtä rauhallisena kuin aina ennenkin; mutta kun Charost tuotiin sisään, heittäytyi markiisitar valittaen ja epätoivon vallassa hänen jalkoihinsa ja huusi sydäntäsärkevällä äänellä:

"Isäni — isäni — miksi rankaisee taivas minua näin julmasti? Voiko mikään autuus tuolla ylhäällä pyyhkiä pois näitä tuskia? Te minun tähteni syytettynä mitä hirvittävimmästä rikoksesta, minun tähteni tuomittuna häpeälliseen kuolemaan? Mutta ei, ei, varmasti tapahtuu jokin ihme! Mestauspaikalla aukenee taivas teille kunniassaan, ja kirkastettuna nousette korkeuteen ja kaikki kansa vaipuu rukoillen polvilleen."

"Rauhoittukaa", vastasi Charost koettaen nostaa markiisitarta pystyyn, "rauhoittukaa, rouva markiisitar! Vaikean koettelemuksen on taivas lähettänyt meille. Älkää sanoko, että minä kuolen teidän tähtenne. Ei, samanlainen kohtalo ehkä saattaa meidät kuolemaan. Olettehan te yhtä vapaa syyllisyydestä kuin minäkin."

"Ei, ei", huudahti markiisitar kiivaasti, "ei, ei, minä kuolen syyllisenä. Oi, isäni! Oikeassa olitte, maallinen kosto saavuttaa rikollisen."

Oikeus luuli näissä markiisittaren sanoissa olevan tunnustuksen ja kehoitti häntä nyt viipymättä kertomaan totuuden, joka muuten kidutuksen avulla puserrettaisiin hänestä.

Silloin markiisitar toisti saavuttaen äkkiä entisen maltillisuutensa, ettei hän ollut siihen tekoon vikapää, ettei hän lainkaan aavistanut, millä tavalla markiisi oli kadonnut jäljettömiin.

Myöskin Charost vakuutti liikuttavin sanoin, että markiisitar oli yhtä syytön kuin hänkin, ja että jos hän mahdollisesti tunsi syyllisyyttä toisessa suhteessa, rikkomus silloin oli sitä laatua, ettei sitä mikään maallinen tuomioistuin voinut tuomita.

Oikeus katsoi tämänkin lausunnon hyvin kaksimieliseksi ja epäilyttäväksi. Päätettiin ryhtyä kidutukseen.

Tämän kuullessaan markiisitar jähmettyi elottomaksi patsaaksi. Charost selitti, että jos maallinen heikkous saisi hänet tunnustamaan jonkun rikoksen, niin hän jo etukäteen peruuttaa tunnustuksen, joka kiduttamalla on häneltä saatu.

Molemmat, markiisitar ja Charost, piti juuri vietämän salista ulos; silloin syntyi ulkona hälinää, oikeussalin ovet avautuivat, ja sisään astui — murhatuksi luultu markiisi de la Pivardière!

VII.

Luotuaan pikaisen silmäyksen markiisittareen ja Charostiin hän astui aitauksen eteen ja selitti tuomareille, että hän henkilökohtaisesti saapumalla oikeuden istuntoon luuli parhaiten todistavansa, ettei häntä oltu murhattu.

Samalla hän ojensi Romorantinin tuomarin laatiman asiakirjan, jonka mukaan enemmän kuin kaksisataa henkilöä oli todistanut hänet markiisi de la Pivardièreksi. Pyhän Antoniuksen juhlapäivänä, juuri iltamessun aikana, hän astui Jeun kirkkoon, ja hänen ilmaantumisensa oli synnyttänyt kauhua koko seurakunnassa, koska kaikki heti ensi silmäyksellä tunsivat murhatuksi luullun markiisi de la Pivardièren ja luulivat näkevänsä aaveen. Sitäpaitsi olivat Miserayn augustiinilaisveljet ja hänen tyttärensä imettäjä todistaneet, ettei hän todella ollut kukaan muu kuin markiisi.

Tuomarien kehoituksesta hän kertoi sitten yksityiskohtaisesti, kuinka hän oli hävinnyt linnasta.

Levottomuus ja hämmästys esti tuona kohtalokkaana yönä markiisia nukkumasta. Kellon lyödessä kaksitoista hän kuuli linnanportille kolkutettavan ja tutun äänen huutavan:

"Herra markiisi, — herra markiisi, avatkaa, me tulemme pelastamaan teitä uhkaavasta vaarasta!"

Hän nousi makuulta ja tapasi oven edessä François Marsaun Jeustä, mukanaan kaksi miestä, joista toinen oli asestettu pyssyllä, toinen sapelilla. Marsau kertoi markiisille, että hänen luokseen oli poikennut oikeudenpalvelijoita, joilla oli määräys vangita markiisi Pillardin syytöksen johdosta, joka koski avioliittolupauksen rikkomista. Nyt voisi ainoastaan pikainen pako hänet pelastaa.

Markiisi, joka äskeisen kohtauksen johdosta oli kiihtyneessä mielentilassa, näki olevansa hukassa. Häntä odotti ankara rangaistus kaksinnaimisen yrityksestä; hän huomasi olevansa yksin, markiisittaren hylkäämä, ja päätti paeta heti. Hänen hevosensa ontui; viitta, ratsusaappaat, pistoolit, kaikki olivat vain esteenä hänen nopeasti paetessaan. Jalkaisin hän seurasi Marsauta ja molempia miehiä, jotka lupasivat suojella häntä kaikkia hyökkäyksiä vastaan. Onnellisesti hän kulki Jeun läpi ja pääsi turvaan. Silloin, kun hän vielä kokosi välttämättömiä matkatarpeitaan, laukesi toisen miehen pyssy; markiisi kuuli askelten lähestyvän, ja huoneen ovi temmattiin auki. Mutta hän löi sen kiinni ja pakeni, kun linnassa taas kaikki oli hiljaista.

Levähtämättä hän sitten harhaili ympäri maata löytämättä missään turvallista olinpaikkaa. Näillä retkillään hän tuli Plavignyn kylään ja kuuli vasta täällä, että markiisitarta ja Charostia syytettiin hänen murhastaan. Tämän tiedon järkyttämänä hän päätti palata kotiin ja unohtaen oman vaaranalaisen tilansa tehdä tyhjäksi inhoittavan syytöksen. Hän toivoi myöskin suhteensa markiisittareen muuttuvan toiseksi, jos tämä hänen kauttaan pelastuisi häpeästä ja kuolemasta.

Lähellä Nerbonnen linnaa hän tapasi Bonnetin kaivamassa esille markiisin ruumista. Hän huusi miehelle, ettei ollut tarpeellista hakea maan alta sitä, joka vielä vaelsi maan päällä, ja vaati häntä kirjoittamaan todistusta hänen ilmaantumisestaan. Sen sijaan Bonnet riensi hevosen selkään ja pakeni niin nopeasti kuin voi. Oikeudenpalvelija seurasi häntä, ja ainoastaan molemmat talonpojat Nerbonnesta, jotka Bonnet oli ottanut mukaansa kaivamaan, pysyivät paikallaan ja tunsivat herransa. Kun markiisi hämmästyksekseen ja kauhukseen tapasi Nerbonnen linnan sijasta rauniot, lähti hän Jeun kylään, hankki Romorantinissa todistuksen siitä, kuka hän oli, ja riensi Chatilloniin esittäytymään oikeusistuimelle.

Luonnolliselta olisi tuntunut, että markiisin paluu olisi kumonnut syytteen markiisitarta ja hänen rippi-isäänsä vastaan; näin ei kuitenkaan käynyt eikä voinutkaan käydä. Paitsi sitä, että molempien tyttöjen todistus vielä oli pätevä, sisälsi myös markiisin kertomus paljon epätodenmukaista. Mutta varsinkin tuntui markiisittaren käytös perin oudoksuttavalta. Osoittamatta mitään yllätyksen tai hämmästyksen merkkiä hän tarkasteli luuloteltua markiisia läpitunkevasti, ja katkera, pilkallinen hymy toi aavistuksen niistä tunteista, joita hänen sielussaan liikkui. Näytti siltä kuin hän olisi etukäteen tiennyt tällaisen henkilön ilmestyvän, joka näyttelisi markiisi de la Pivardièren osaa, ja nyt jännittyneenä tarkkailisi, kuinka tuo olento, joka tosin ulkomuotoon, puheeseen, käyntiin, asentoihin nähden oli aivan markiisin kaltainen, siitä suoriutuisi.

Toisin oli Charostin laita, joka markiisin astuessa sisään risti kätensä ja kohottaen katseensa taivaaseen näytti rukoilevan.

Oikeus määräsi markiisittaren ja Charostin vietäviksi takaisin vankilaan ja päätti tutkia mitä tarkimmin ja ankarimmin luulotellun markiisi de la Pivardièren todenperäisyyttä, vaikka Romorantinin tuomarin asiakirja näytti ratkaisseen asian.

Tuoreessa muistissa oli vielä muuan petkuttaja, joka käyttäen hyväkseen harvinaista yhdennäköisyyttään erään Martin Guere nimisen henkilön kanssa, sanoi olevansa tämä ja sai kolme pitkää vuotta petetyksi koko kaupunkia, vieläpä Gueren vaimoa ja lapsia, kunnes mies itse palasi kotiin ja paljasti petoksen, jonka rangaistukseksi tuli kuolema.

Aluksi näytettiin luuloteltua markiisia molemmille vangituille tytöille, Mercierille ja Lemoinelle, jotka molemmat yksimielisesti vakuuttivat, ettei heille näytetty henkilö ollut markiisi de la Pivardière, vaikka yhdennäköisyys olikin hyvin merkillinen. Tästä tuli uusi epäluulon aihe markiisitarta ja Charostia vastaan.

Väsyttäväksi kävisi mainita kaikkia toimenpiteitä, joihin oikeus ryhtyi saadakseen selville, tokko se henkilö, joka odottamatta oli astunut esiin markiisi de la Pivardièrenä, todella oli tämä. Riittää, kun kerromme siitä ratkaisevasta selvityksestä, joka saatiin Valencessa. Täällä oli eräässä luostarissa kaksi markiisin sisarta, ja myös luostarin abbedissa oli tuntenut hänet varhaisesta lapsuudesta asti. Nämä kolme henkilöä eivät vähimmässäkään määrässä epäilleet markiisin persoonaa, kun he olivat olleet hänen seurassaan kolme viikkoa ja hän oli muistuttanut heille kaikkia pieniä, mitättömiä seikkoja heidän lapsuuselämästään.

Luulotellun ja todellisen markiisin käsialojen yhtäläisyys, ja eräät omituiset tavat, jotka olivat ainoastaan lähimpien ystäväin tiedossa, lisäsivät luonnollisesti yli kolmensadan henkilön antamien todistusten tehoa.

Niinpä siis oikeuden kaikkien sääntöjen mukaan tuomioistuimen täytyi olettaa, että markiisi de la Pivardièren henkilöllisyys oli täysin näytetty toteen.

Mutta markiisitar ja Charost olivat syytteessä markiisi de la Pivardièren murhasta eikä murhasta yleensä; jos siis markiisin henkilöllisyys oli täysin todistettu, täytyi syytöksen olla väärä. Tähän sitovaan johtopäätökseen nojautui oikeus julistaakseen syytetyt kaikesta vastuusta täysin vapaiksi.

Jos taas syytös oli väärä, niin olivat ne henkilöt, joiden todistukseen se perustui, vannoneet väärin. Tämän mukaan käsiteltiin Catherine Lemoinea ja Margarete Mercieriä.

Kuka ei olisi syyttänyt näitä molempia kavaluudesta ja pahanilkisyydestä, ja he olivat sittenkin viattomia!

Mercier oli tuona yönä herännyt siihen, että linnanportille kolkutettiin. Hän nousi ja herätti Lemoinen, ja molemmat katselivat ikkunasta, kuinka kolme miestä juuri astui linnan ovesta sisään; yhdellä näistä oli pyssy, toisella sapeli. He näkivät tämän kaiken selvästi valonhämyssä, joka tunkeutui avatusta ovesta. Vähän ajan kuluttua he kuulivat melua markiisin huoneesta, ensin valittavaa ääntä ja sitten laukauksen; lopuksi kaikki hiljeni. He hiipivät nyt ulos käytävään ja tapasivat Hybertin, joka näytti olevan aivan suunniltaan ja työnsi heidät takaisin kamariinsa, sillä muuten heidät voitaisiin murhata.

Seuraavana aamuna, kun markiisi oli hävinnyt, uskoi Hybert heille, että hän oli laukauksen kuultuaan juossut markiisin huoneeseen ja koettanut tunkeutua sisään. Mutta hänet työnnettiin ulos ja ovi lyötiin kiinni. Hän oli kuitenkin ennättänyt selvästi nähdä huoneessa markiisittaren ja Charostin, ja markiisi oli virunut verissään lattialla. Varmaa oli, että markiisi oli murhattu ja että molemmat tuntemattomat miehet olivat vieneet ruumiin pois. Mutta ei sanaakaan saisi puhua tästä asiasta, sillä heitä voitaisiin varmaan pitää osallisina murhaan. Lemoine oli huomannut markiisittaren illalla puhuttelevan kahta asestettua miestä.

Kaikki kolme muistelivat sitä vihaa, jota markiisitar niin usein oli ilmaissut markiisia vastaan, hänen uhkaavia sanojaan ja markiisin selittämätöntä katoamista. Näin tuntuu luonnolliselta, että se mitä Hybert aluksi vain luuli nähneensä, muuttui tosiasiaksi, ja että kaikki kolme sisimmässään olivat varmoja siitä, että markiisitar ja Charost olivat murhanneet markiisin ja kuljetuttaneet ruumiin pois.

Jonkun järkyttävän tapahtuman voi ehkä kokonaan kätkeä sieluunsa sellainen henkilö, joka esiintyy elämässä tottuneena näyttelijänä, mutta Hybertin, Lemoinen ja Mercierin kaltaiset ihmiset eivät siihen kykene. Tästä johtuivat kaksimieliset, epäilystä herättävät vihjaukset, ja ne kasvoivat ilkeäksi huhuksi markiisitarta ja Charostia vastaan, aiheuttaen viimein kanteen.

Bonnet oli (kuten mikään tuomari ei saisi olla) äärimmäisen intohimoinen, ennakkoluuloinen, joka tavalla puolueellinen ja lisäksi vielä vihamielisessä suhteessa Charostin sukuun.

Hänellä oli lähtökohtana se varma usko, että markiisitar eli luvattomassa rakkaussuhteessa Charostin kanssa; aivan arvaamatta ja hyvin sopimattomaan aikaan palaa markiisi, ja hänen käytöksensä lietsoo entistä voimakkaammaksi markiisittaren vihan, niin että hän ryhtyy vaikka mihinkä keinoihin saadakseen miehensä pois tieltä: murha päätetään ja pannaan täytäntöön. Mahdotonta on, että teko on voinut tapahtua ilman palvelijakunnan tietoa ja myötävaikutusta; näiden täytyi siis myöskin tietää kaikki asianhaarat.

Tämän jälkeen Bonnet ei epäröinyt uhata Mercieriä ja Lemoinea kuolemalla, jos he eivät tunnustaisi kaikkea, ja sai heiltä irti mitä vain halusi. Menettelytapa tällöin on hyvin helppo.

"Etkö sinä", kysyi esim. Bonnet, "etkö itse nähnyt, kuinka Charost karkasi markiisin kimppuun?"

"En, hyvä herra", vastasi puhuteltu, "sitä en ole nähnyt".

"Tunnusta", kiljui Bonnet, "tai joudut silmänräpäyksessä hirsipuuhun!"

"Niin, kyllä", sanoo tyttöraukka hirveän tuskan vallassa, "Charost hyökkäsi markiisin kimppuun", j.n.e.

Useat henkilöt, jotka olivat vankilassa puhutelleet sekä Lemoinea että Mercieriä, kertoivat tyttöjen katkerasti valittaneen Bonnetin menettelyä ja toivoneen joutuvansa toisen tuomarin' kuulusteltaviksi, jolle uskaltaisivat sanoa totuuden, että näet olivat vain arvelleet murhan tapahtuneen.

Breton, kirjuri, myönsikin Bonnetin menetelleen niinkuin tytöt olivat kertoneet; olipa hän kerrankin, kun Mercier ei tunnustanut todeksi jotakin yksityisseikkaa, jota hän oli mielessään hautonut, vetänyt puukon taskustaan ja uhannut heti paikalla leikata häneltä sormen pois, jos hän ei tunnustaisi. Vielä enemmän! Vankilan mies- ja naisvartijain täytyi Bonnetin määräysten mukaan pitkin päivää toistaa tytöille että heidät hirtettäisiin, jos he peruuttaisivat vähintäkään todistuksestaan. Tästä johtui sekin, etteivät he alussa tahtoneet tuntea takaisin tullutta markiisia.

Sekin oli ihmeellistä, että Pivardièren pieni tytär, joka tunsi isänsä heti, ei voinut selittää, kuinka hän oli tullut puhuneeksi herra de Previllelle, niinkuin tämä oli todistanut. Mutta häneltä oli kysytty niin tiukasti, hän oli niin pelästynyt, ja tuona yönä hän oli tosiaan nukkunut toisessa huoneessa j.n.e.

Koko Pariisi, joka oli ollut kuohuksissa markiisittaren rikoksen johdosta, juhli nyt hänen voittoaan, ja varsinkaan ne, jotka olivat armottomimmin tuominneet hänet ottamatta huomioon syyttömyyden mahdollisuutta, eivät väsyneet ylistämästä häntä loppumattomiin. Kreivi de Saint-Hermine, joka oli surkutellut murhattua markiisi de la Pivardièreä kunnollisena, urhoollisena miehenä, selitti nyt, kun hän eli, hänen olevan täydellisen tyhjäntoimittajan, jota varmaan kohtaisi ansaittu rangaistus.

Toimelias herttuatar d'Aiguillon otti viedäkseen markiisittarelle koko Pariisin onnittelut ja kutsui häntä sinne elähdyttämään uudelleen samoja seurapiirejä, joissa hän ennen oli tähtenä loistanut.

Hän tapasi markiisittaren syvän surun murtamana ja välinpitämättömän rauhallisuuden vallassa, joka osoitti täydellistä kieltäytymystä.

"Mitä te puhutte!" huudahti herttuatar aivan hämmästyneenä, kun markiisitar vakuutti, ettei hän olisi kuollut aivan syyttömänä, vaan sovittanut kuolemallaan erään rikoksen.

"En pidä", vastasi markiisitar synkän tulen leimahtaessa hänen silmistään, "en pidä mahdollisena, että te, rouva herttuatar, tässä ajattelette rikosta, joka olisi synti vain maallista lakia vastaan. Ah, minä rakastin häntä, minä rakastin häntä vielä silloinkin, kun hän taivaan lähettämänä tuli luokseni sovittamaan minua ikuisen kaikkivallan kanssa; ja tämä rakkaus, tämä rakkaus yksin oli minun rikokseni!"

Monet, hyvin monet eivät olisi käsittäneet markiisitarta. Eikä häntä käsittänyt herttuatarkaan, joka oli hyvin hämmästynyt, kun ei voinut viedä pariisilaisille muita tietoja markiisittaresta, kuin että hän kaukana maailman kirjavasta hälinästä tahtoi viettää loput päivänsä luostarissa.

Tämän päätöksen markiisitar myös toteutti. Mutta markiisia hän ei suostunut tapaamaan. Ei hän myöskään enää tahtonut puhutella Charostia, joka viattomuutensa ja hurskautensa loisteessa palasi Miserayn luostariin.

Markiisi de la Pivardière astui jälleen sotapalvelukseen ja sai pian surmansa taistelussa salakuljettajia vastaan.