The Project Gutenberg eBook of Shakespeare
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Shakespeare

Author: Sir Walter Alexander Raleigh

Translator: Vihtori Leinonen

Release date: April 8, 2025 [eBook #75821]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1908

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SHAKESPEARE ***

language: Finnish




SHAKESPEARE

Kirj.

Walter Raleigh

Englannin kirjallisuuden professori Oxfordin yliopistossa


Englannin kielestä suomentanut

Vihtori Lehtonen





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1908.




SISÄLLYS:

  I. Shakespeare.
 II. Stratford ja Lontoo.
III. Kirjoja ja Runoutta.
 IV. Näytelmäkappaleita.
  V. Aiheita ja Luonnekuvia.
 VI. Viimeiset vaiheet.




Enimmät runopukuiset käännökset ovat P. Cajanderin
Shakespeare-suomennoksista. Muut runot taas, joita ei niistä ole
saatu ja joita on melkoinen joukko niitäkin, on runoilija Ennala
hyväntahtoisuudessaan säkeiksi sepittänyt.

Suomentaja.




I. Shakespeare.


Jokaisella aikakaudella on omat vaikeutensa oikein arvostellakseen
ja ymmärtääkseen Shakespearea. Hänen oma aikansa oli häntä liian
lähellä, nähdäkseen hänet oikeassa valossa. Hänen aikalaisiltaan
ja niiltä harvoilta tiedonhaluisilta tutkijoilta, jotka kokoilivat
jätteitä heidän muisteluistaan, saamme tietää, että "hänen näytelmänsä
saavuttivat suosiota"; ja että hän oli "muhkea muodoltaan,
kaunis vartaloltaan; sangen hyvä seuramies ja hyvin neuvokas
sekä iloisen hyväntahtoinen luonteenlaadultaan". Pintapuoliset
tilapäis-arvostelijat, joilla oli etu tuntea hänet hänen eläissään,
näkivät hänessä pää-asiallisesti alallaan hyvin menestyvän miehen,
onnekkaan näyttelijän ja näytelmäsepän, jonka toimitarmo ja nero
olivat kuin luodut teateri-elinkeinoa ja näytelmiä rakastavan yleisön
huvittamista varten. Eipä todella yksikään käynyt häntä jumaloimaan
hänen eläissään. Enin osa Lontoon vakavan-säädyllistä porvaristoa
halveksi ja vihasi tuota äskettäin syntynyttä kansanluokkaa, johon
hänkin kuului. Ja vaikka näyttelijät saivat aineellistakin tukea
hovin puolelta ja vaikka suuret joukot lakitieteen ylioppilaita ja
hienostelevia keikareita osottivatkin heille suosiotaan ja heitä
jäljittelivät, niin tuo tuki ja kannatus ei hankkinut heille sen
enempää yhteiskunnallista arvonantoa eikä kunnioittavaa hyväksymistä.
Kaupungissa he olivat vihollisia: "yhteiskunnan syöpäläistoukkia",
hovissa he olivat palvelijoita, ja käskynalaisuus ei ole suinkaan
mikään kehuttava asema. Vasta v. 1623 ilmestynyt kokolehtipainos
[kokolehti = folio] käänsi "kirjavan lukijain joukon" vakavan huomion
Shakespearen näytelmä-kirjoituksiin. Tästä hetkestä lähtien hänen
maineensa kävi horjumatta maailmaa valloittamaan. Kokolehti-painoksen
alkuun liittämissään säkeissä Ben Jonson, vaikka asettaakin mitä
suurimpia vaatimuksia ystävälleen, kutsuu häntä kaikkein ensinnä
"vuosisadan sieluksi, näyttämömme suosikiksi, ihastukseksi, ihmeeksi".
Milton, noin yhdeksän vuotta myöhemmin, pitää häntä yksinkertaisesti
erään ihmeellisen kirjan tekijänä. Kevytmielisiltä näyttelijöiltä
joutui sitten Shakespearen maineen huolenpito ja perintö hänen
lukijoilleen. Varhaisimmaksi esimerkiksi puhtaasti kirjallisesta
jäljittelystä sopinee katsoa — erään hänen teostensa huolellisen
tutkijan mukaan — Sir John Sucklingin näytelmiä, joissa kuitenkin tapaa
enemmän runollista kuin näytelmä-rakenteellista jälkivaikutusta. Sillä
välin kun Kaarle Toisenaikuinen teateri silitteli ja ivamukailuiksi
muodosteli näytelmätaiteen mestari-teoksia, piti uusi lukijapolvi
vireillä tietoisuutta kirjoitetusta sanasta ja kohotti sen mainetta.
Sitten seurasi kaksi vuosisataa suunnatonta tutkimista: uusia
painoksia, huomautuksia ja selityksiä, kokonaisia teoksia kasaantui
toinen toisensa kintereille, siksi kunnes meidän päivinämme nuo
näytelmät ovat tulleet runotaiteen todelliseksi perikuvaksi ja
mittapuuksi kaikkien englanninkieltä puhuvien kansain keskuudessa.

Niin on Shakespeare tullut omaksi omituiseksi personallisuudekseen
englantilaisena kirjailijana; hänet on erotettu kaltaisistaan ja
tunnustettu siksi mitä hän on: ehkä kaikkien aikojen suurimmaksi
runoilijaksi, sellaiseksi, joka on sanonut ihmisluonnosta enemmän
kuin kukaan muu kirjailija, ja sanonut sen paraiten; jonka teokset
ovat jumaluusoppineiden ja viisaustieteilijäin, sotilaiden ja
valtiomiesten tutkimisen ja ihailun esineinä, niin että hänen yhä
jatkuva pysyttelemisensä näyttämöllä on vähäpätöisin osa hänen
kuolemattomuuttaan; joka on kosketellut ihmismielen herkimpiä,
hienoimpia kieliä, ja ollut kolmelle vuosisadalle ymmärtävän
ihastuksen, viisauden ja lohdutuksen lähteenä.

Ne erehdykset, joiden vallassa meidän uudenaikainen
Shakespeare-tutkimuksemme on, eivät todennäköisesti johdu
huolimattomuudesta tai halveksimisesta. Me voimme tuskin kaikinpuolin
yhtyä Ben Jonsonin tunnustukseen ja sanoa, että meidän kunnioituksemme
hänen muistoaan kohtaan "on melkeinpä jumaloimista". Me olemme
Shakespearen jumaloivia ihailijoita, siihen syntyneitä ja kasvatettuja.
Meidän vikanamme ei ole suinkaan välinpitämättömyys, mutta taikausko
— mikä on jonkunverran sukua tietämättömyydelle. Ei missään
valtiollisesti kansanvaltaisessa yhteiskunnassa esiinny sellaista
yhdenkaltaisuutta ja yhdenvertaisuutta kuin se, mitä runoilija vaatii
lukijoiltaan. Hän ei etsi uskonsa muuttajia tai jumaloivia ihailijoita,
vaan esittää aatteitaan ja vaikutelmiaan elämästä ja yhteiskunnasta,
jotta lukija vertailisi niitä omiin aatteisiinsa ja vaikutelmiinsa.
Jos vaikutelmat käyvät yksiin, on myötätuntoisuus syntynyt. Ellei,
niin on suosiollinen lukija kuitenkin löytävä ajattelemisen aihetta.
Välttämättömänä ehtona Shakespearen oikeaan arvostelemiseen ja
nauttimiseen ei ole tieto hänen elämänsä vaiheista, ei edes hänen
teoksistaan, vaan tieto hänen teostensa aiheista, laaja inhimillisen
elämän ja inhimillisten intohimojen tuntemus, sellaisina kuin ne
heijastuvat tunteelliseen ja vastaanottavaan mieleen. Runoilijat, ja
vaan harvat muut, ovat lähenneet häntä tältä oikealta näkökohdalta,
tarpeellisella tyyneydellä ja vilpittömyydellä. Ei ole kirjailijaa
toista, jota olisi siihen määrään kuormitettu runottoman intomielen
ja oppineen jokapäiväisyyden typeryyksillä. Ei ole olemassa kirjaa
toista — raamattua lukuunottamatta — jota olisi niin väärin
arvosteltu, niin väärin käsitetty ja sovitettu, tai joka olisi tehty
niin monen joutavanpäiväisen ihmeväitteen ja sukkeluuden esineeksi.
Mitä viattomimpia ja huolimattomimpia säkeitä hänen näytelmissään on
väännetty ja käännetty ja vatkutettu, toivossa, että niistä herahtaisi
joku parantava salaisuus. Hänen runoteoksensa on leikelty pienen
pieniin osasiin, joita on mahdoton sulattaa ja joita on käytetty kuin
hääkakkua: sitä ei ole syöty, siitä on vaan uneksittu. Uudenajan
suurimman runoilijan on lavealti tähän päivään asti uskottu olleen
mitä kelvottomimman olion, on uskottu hänen käyttäneen säkeidensä
kultalipasta pääasiallisesti piintyneen lörpöttelijän törkyjen
kätköpaikkana. Nuo ovat niitä sakkoja, joita suurten runoilijain täytyy
maksaa, kun heidän teoksensa tulevat muotiin.

Ymmärtäväisemmillekin runouden tutkijoille on ollut vaikeaa päästä
tasapainoonsa. Sen jälkeen kun romantiikan arvostelu oli korkeimmilleen
kohonnut, on Shakespearen ihastelusta tullut jonkunlainen huutokauppa,
jossa korkeimman tarjouksen tekijä, olkoonpa tuo tarjous kuinka
kohtuuton tahansa, vie varmasti voiton. Rakastaa, mutta rakastaa
ymmärryksellä, ei ole joka miehen asia. Itsepä runoilijatkin ovat
ajautuneet mitä hillittömimpiin äärimmäisyyksiin, koettaessaan
tuskallisesti löytää koko Shakespearen jokaisessa hänen osassaan. Täten
on tullut melkein kylmäkiskoisuuden merkiksi, jos on tahdottu katsoa
hänen elämäntyötänsä järjelliseksi ja historialliseksi kokonaisuudeksi.
Ääretön tarkoitusperän hienous on omaksuttu hänelle niissä tapauksissa,
jolloin hän on käyttänyt jonkun tarinan semmoisena kuin hän on
sen löytänyt, tai kun hän puoliksi ylenkatseellisesti hahmosti
muutamia henkilöjä ja vuoropuheluja, noudattaakseen Elisabetin hovin
toivomuksia. Coleridge esimerkiksi pitää sitä "erinomaisena esimerkkinä
Shakespearen intohimojen luonteen tuntemisen hienoudesta, että Romeo on
jo heti alussa lemmenhurmaama", hulluuteen asti rakastunut Rosalineen.
Kuitenkin esiintyy koko tarina Romeon intohimosta Rosalineen jo
Arthur Brooken runoelmassa, josta Shakespeare varmaankin on saanut
näytelmänsä aiheen. Edelleen väittää samainen suuri arvostelija,
että "portinvartian rivo yksinpuhelu" Macbethissa on "jonkun toisen
käden kirjoittama roskakansaa varten, mahdollisesti Shakespearen
suostumuksella"; ja että "kekseliäästi hän kynänterässä vielä jälellä
olevalla musteella, jota juuri oli muissa tarkotuksissa käytetty,
lisäsi täsmälleen nuo sanat: — 'Lempo sitä kauemmin olkoon paholaisen
portinvartijana! Ajattelin muuten laskea sisään kutakin ammattikuntaa
muutamia, jotka ruusuista tietä kulkevat ijankaikkiseen ilovalkeaan'.
Jälellä-olevasta ei yksikään ainut tavu kanna Shakespearen ikileimaa".
— Asianlaita on tämä: Coleridge ei ensinkään pidä portinvartijan
puheesta, ja sentähden hän väittää vallan yksinkertaisesti, ettei se
ole Shakespearen kädestä lähtenyt. Ainoastaan yksi lauselma siinä
on liian hyvä menetettäväksi, ja sentähden täytyy panna Shakespeare
sitä kirjoittamaan. Tuo on jo todellakin arvostelun intohurmausta, ja
johtaa ajattelemaan Drydenin, Johnsonin ja Popen viileän miehekkäitä
lausuntoja, niissä kun esiintyy korkea käsitys itsensähillitsemisen ja
tasapuolisuuden suuresta arvosta.

Niissä on kuitenkin, kaikesta huolimatta, jotain jaloa ja todellista,
noissa hartaan innostuksen hillittömissä haihatteluissa. Voidaksemme
oikein arvostella Shakespearea, täytyy meidän kokea sulkea hänen
ajatuksensa omaan ajatuspiiriimme, vaikkakin järki vaistomaisesti
säikähtää yrityksen rohkeutta. Hänen henkilöluonteitaan saatamme
arvostella vapaasti ja pakottomasti; kun me tulemme lähemmin tutuiksi
heidän kanssaan, niin tuntuu meistä kuin kuuluisimme heidän mailmaansa,
kuin olisimme itse Shakespearen neron alamaisuuteen antautuneita,
milteipä hänen luomiaan henkilöitä. Me olemme hyvin tyytyväisiä,
saadessamme olla niin läheisesti mukana tässä unelma-elämässä, joka on
niin ihmeellisen eloisa, niin sen todellisen maailman kaltainen, minkä
me tunnemme; ja me emme haluaisi tulla herätetyiksi. Miten pitäisi
unennäkijän nyt arvosteleman untansa? Millä pöyhkeän-ylimielisellä
keinolla voisimme me kohottautua johonkin pisteeseen ulkopuolella
Shakespearen elävöittävän mielikuvituksen pallomaista maata? Millä
tavalla tulisi meidän puhua hänen luonteestaan, kun tuon luonteen
todelliset piirteet ovat itse miehiä ja naisia? Melkein kaikki
romantiikan arvostelijat ovat tunteneet tuon vaikeuden; useimmat
heistä eivät ole ryhtyneetkään sitä uhmailemaan, pitäen parempana
antautua yhä enemmän ja enemmän lumouksen hurmaavaan valtaan, pysytellä
yhä syvemmällä unelman haltioissa. He ovat askarrelleet innokkaasti
ja taitavasti Shakespearen luomien kanssa, tyynnyttäen tunteitaan
niiden luojaa kohtaan silloin tällöin kohottamalla tunneryöppyisen
ylistyshymnin hänen kunniakseen. —

Kuitenkin: Shakespeare oli ihminen ja kirjailija; sille hän ei mahtanut
mitään. Kun hän kirjoitti, niin omaa itseänsä hän paperilla kuvaili,
omaa sisintä olemustaan hän paljasti. Muutamat ihmiset kirjottavat niin
huonosti, että heidän todellisin itsensä melkein täydellisesti hukkuu
heidän hajallisten ja ponnettomain sanojensa alle. Voitaneekohan myös
sanoa, että toiset kirjottavat taas niin hyvin, niin levein ja lujin
ottein ihmisistä ja asioista, että he siirtyvät tykkänään näköpiirimme
ulkopuolelle? Jossain mielessä niin voitanee sanoakin. Shakespearessa
on paljon sellaista, jota me emme voi tuntea; mutta siihen sisältyy
melkein kaikki se, jota me jokapäiväisessä kanssakäymisessämme
lähimmäistemme kesken pidämme merkittävänä, luonteenomaisena, huomiota
herättävänä. Me tiedämme niin vähän toinen toisistamme, että me olemme
kiitollisia siitäkin epävarmasta opastuksesta, minkä meille voivat
antaa saveen painuneet peukalon-merkit ja sormien jäljet, liikahdusten
synnyttämät omituisuudet sekä satunnaiset säreet ja vammat. Usein
meidät tunnetaan paraiten juuri kaikenlaisista pikkuseikoista ja
yksityiskohdista; mutta tässä kohdassa tietomme Shakespearesta jättää
meidät pulaan. Se, mitä tiedämme hänestä, on niin pääasiallista, että
se — näyttää yleispätöiseltä, henkilöttömältä. Kaiken kekseliään
nuuskimisen hän on tehnyt arvottomaksi, avaamalla mielensä ja sydämensä
meille. Kun me haluaisimme tietää, miten hän kantoi hattuaan tai
mitä omituisuuksia oli hänen puhetavassaan ja esiintymisessään, niin
tapahtuu se pääasiallisesti siksi, että tunnemme noiden seikkain
olevan arvokkaita jonkunlaisina viittauksina ja opastuksina. Vaan
eivät tuollaiset huomiot ja johtopäätökset, vaikka niitä olisi
jatkettu koko elinaika, kykenisi kertomaan meille kymmenettä osaa
kaikesta siitä, mitä hän itse on paljastanut meille voimakkaammalla ja
ilmerikkaammalla tavalla: teostensa kautta. Vaikka tuntisimmekin kaikki
nuo pikkuseikat, emme siitä tulisi sen viisaammaksi: ne vaan meitä
rasittaisivat ja estäisivät häntä vapaasti esiin kohoamasta. Hän on
vapauttanut meidät kaikkien tuollaisten hätäkeinojen erhetyksistä. Ja
ne, jotka tuntevat, että heidän tietonsa ja käsityksensä Shakespearesta
täytyy välttämättömästi perustua etupäässä katkonaisesti esitettyjen
seikkojen ja yksityiskohtain varaan, ovat hänen pilkkaajiaan, eivätkä
hänen ystäviään. "Eivätkö nämä luut ole sen arvokkaampia, kuin että
niillä leikiteltäisiin kuin pelinoppasilla?" Olisi epäilemättä sangen
hauskaa virkistää mieltään Shakespearen seurassa; vaihettaa pajan
hehkuva kuumuus viheriänä uhkeilevan maalaiskylän huolettomaan rauhaan;
nähdä hänen riisuvan päältään taikapukunsa ja vaipuvan takaisin
tavallisen joutavanpäiväisen pakinan tympäiseviin turhuuksiin. Tämä
huvi on kielletty meiltä. Mutta tuntea hänet taitureista suurimpana,
kun hän kokoo voimansa ja seisoo siinä loistavimmassa mahtavuudessaan,
mielikuvitus liekehtivänä, kun toisiaan ajavat ajatukset ja
päähänpistot muodostuvat keskittävän tahdon voimasta eläviksi
olennoiksi — silloin tunnemme häntä paremmin, emmekä huonommin. Jo
yhden suuren näytelmän virkeä, tarkkaavainen lukeminen saattaa meidät
lähemmäksi Shakespearen sydäntä kuin kaikkien noiden selittelijäin ja
muinaiskalujen kokoilijain turhantarkat, vaikka itsessään kiitettävät
hommat.

Vaan tässäpä tapaammekin vastaväitteen, joka on hyvin yleisesti
suosittu ja joka on saavuttanut jonkun verran tieteellistäkin
kannatusta. On näet kielletty, ettemme voi löytää ihmis-Shakespearea
hänen näytelmistään. Hän on näytelmärunoilija; ja runous, sanotaan
ivaten, on teeskentelyä. Hänen äärettömän rikas luova kykynsä on
antanut meille pitkän sarjan kuviteltuja henkilöitä, jotka ovat meistä
yhtä todellisia kuin meidän kanssa-ihmisemme; suuren joukon, joka
sisältää mitä erilaisimpia luonteita — Hamlet ja Falstaff, Othello ja
Thersites, Imogen ja rouva Vilkas, Moilanen ja Julius Caesar, Kleopatra
ja Audrey — ja tähän moninaisuuteen nyt näytelmäin kirjoittaja
kätkee itsensä ja — häviää näkyvistämme! Me emme voi tehdä häntä
vastuunalaiseksi kaikesta, mitä hän sanoo. Hän on vaan se maanalainen
vaikuttava voima, joka panee näytelmän toiminnan käyntiin, astumatta
itse näkyviin.

Tuo on valaiseva huomautus, ja se on merkittävä apuna ymmärtääksemme
Shakespearen menestystä niiden mielikuvitelmain luomisessa, jotka
muodostavat hänen tekotapansa koneiston. Mutta tuskin sitä olisi
kukaan taiteilija suosinut, ja se olisi varmaankin saanut hyvin lyhyen
ripin joltakin sen seurueen jäseneltä, joka kokoontui Merenneidon
kapakassa. Kukaan ei voi kävellessään muodostaa muuta kuin oman
varjonsa. Ei kukaan näytelmänkirjottaja voi luoda eläviä luonteita ja
henkilöitä muutoin kuin testamenttaamalla oman parhaimpansa taiteensa
lapsille, jakamalla heidän keskensä omien ominaisuuksiensa lahjat,
antaen yhdelle olkoonpa vaikka älynsä runsauden, toiselle filosofisen
epäilyksensä, kolmannelle toiminta-intonsa, neljännelle oman syvän
luontonsa koruttomuuden ja vakavuuden. Ei ole sellaisenaan tullut
ainoatakaan tunnepuuskausta painetusta kirjasta, mikä ei ensinnä olisi
ollut elävänä kirjailijan sielussa; ja mitään ei taas ollut elävänä
hänen sielussaan, mikä ei ollut syvästi ja vilpittömästi tunnettu.
Näytelmät sellaiset kuin Shakespearen eivät voi olla kirjoitetut
kylmällä mielellä; ne kysyvät miehen koko tarmoa ja vievät viimeisenkin
rovon hänen tunne-alttiutensa ja kokemuksiensa rikkauksista. Näistä
näytelmistä saamme tietää, mitkä kysymykset syvimmin kiinnittävät
Shakespearen huomiota ja mitkä suurimmalla voimalla yhä palautuvat
hänen mieleensä; me voimme panna merkille, miten hän käsittelee
tarina-aiheitaan, minkä hän hylkää, mitä hän muuntelee, vaihtamalla
sen tarkotusta ja muotoa; miten monta kohtaa hän tyytyy jättämään
hämäräksi; mitä aiheita hän valitsee koristellakseen niitä romanttisen
taiteensa korkeimmilla keinoilla, ja miten hän taas heittää kaikki
nurkkaan, ollakseen oikein riemuitsevan ilakoiva ja naurattava;
mitenkä hän jokaisessa luonnekuvassa vaistollaan ja kuvitusvoimallaan
korostaa jokaisen piirteen, niin että me näemme henkilön tarkoituksen
ja arvon selvemmin kuin se elämässä olisi mahdollista. Me otamme
osaa niihin mielenliikutuksiin, jotka syntyvät hänessä erinäisissä
tilaisuuksissa ja tapauksissa; me tulemme kykeneviksi mukautumaan
niihin eriskummaisiinkin mielikuvitustuotteisiin, joita taas toisissa
esiintyy; me tunnemme sen tuomion, jonka hän langettaa erinäisistä
henkilöistä ja käytöstavoista paljon selvemmin, kuin jos me olisimme
kuulleet sen suoraan sanottavan. Hän on tutustuttanut meidät kaikkeen
siihen, mitä hän näkee ja mitä hän tuntee, hän on levittänyt eteemme
teokset, jotka sisältävät hänen käsityksensä maailmasta; — mitenkä
rohkenemme vielä valittaa, että hän olisi kätkenyt itsensä meidän
saavutettavistamme?

Pää-asiallisimpana syynä näihin vaikeuksiin on runouden luonteen ja
runoilijan sieluntoiminnoiden väärinkäsittäminen. Löytyy runouden
lukijain joukossa paljon miehiä ja naisia, jotka vaativat runoilijaa
esittämään lyhyen selonteon opistaan ja uskontunnustuksestaan.
Itsepintaisten ja jäykkäin ihmisten mielestä on maan pallonmuotoisuus
tyhjää lörpötystä; heillä täytyy välttämättä olla neliön muotoinen
mustalla valkoiselle piirretty kaava kaikista asioista, ja kun he
sattuvat tapaamaan jotakin, joka ei tahdokaan sopia heidän kaavaansa,
silloin he eivät "tuota muukalaista toivota tervetulleeksi"; he joko
ovat siitä tykkänään tietämättä, tai sitten kohtelevat sitä hirviönä.
He ovat täydellisesti tyytyväisiä noihin yleisiin määritelmiin ja
periaatteisiin, jotka ovat yksinkertaisia vain siitä syystä, että
ovat osaksi vääriä. Mitä he nyt eivät saata hyväksyä jostain uudesta
näkökannasta, sitä he ovat hyvin taipuvaisia sanomaan epäsiveelliseksi,
eikä ilman jonkunlaista henkilökohtaisen halveksimisen väritystä. He
kysyvät runoilijalta, mitä tämä uskoo, ja vastaus ei ehkä kaikissa
tapauksissa tyydytä heitä. Runoilija ei usko mitään muuta kuin sen
mitä hän näkee. Hänen sanontatapansa koko voima lähteekin juuri
siitä, että kaikki hänen esityksensä kantavat välittömän kokemuksen
takauskirjaa. Kun typeräjärkiset ihmiset nojautuvat sananlaskuihin
ja kokevat sovittaa niitä, niin hän mullistaa koko menettelytavan;
hänen loistavat yleispätevät selvittelynsä totuudesta ovat äkillisiä
kokemustiedon synnyttämiä aavistuksia, hänen itsetuntemuksensa
valo-keskustasta ylt'ympäri pimeyteen singonneita kipinöitä.
Näytelmätaidollinen nero, jonka toisinaan luullaan voivan tulla
toimeen ilman kokemustietoa, omaa itse teossa erikoisen kyvyn juuri
tuon kokemustiedon hankkimiseen ja tämän kokemuksen leventämiseen
ja hedelmöittämiseen älyn ja tunne-alttiuden avulla. Kun huomaamme
runoilijan puhuvan suurella vakaumuksella aiheista ja asioista, jotka
näyttävät olevan täydellisesti hänen oman välittömän tietoisuutensa
mahdollisten rajain ulkopuolella, joudumme kiusaukseen omistaa hänelle
jonkinlaisia taikavoimia. Me olemme joutuneet harhaan; me unohdamme
sen vaikutelmain ylenmääräisyyden, mikä joka päivä, joka hetki virtaa
meihin aistimustietä, ja josta virkeinkään mieli ei voi tavoittaa eikä
elävöittää ei edes sadannetta osaa. Kerrotaan usein juttua eräästä
oppimattomasta palvelustytöstä, joka kuumehoureissaan lasketteli
pitkiä lauseita hebreankielellä, mitkä hän vallan itsetiedottomasti
oli oppinut kuullessaan usein isäntänsä, hebreankielenoppineen, niitä
itsekseen toistelevan. Runoilijan aivojen herkkä hourekiihko antaa
hänelle jotakin tuontapaisen poikkeuksellisen käsityskyvyn ja muistin
terävyydestä ja nopeudesta. Kun mieltä intohimot kiihottavat tai
mielikuvituksen tuli kuumentaa, silloin kaikenlaiset vähäpätöiset ja
unohdetut seikat nousevat pinnalle ja saavat vallan uuden merkityksen.

Yrittäkäämme miten tahdommekin, me emme voi havaita Shakespearen
puhuvan epämääräisin ja ylimalkaisin sanoin siitä, joka on hänen
näkemyksensä ulkopuolella. Hän julistaa vain sitä mitä hän tuntee.
Mutta jos me yritämme todisteissamme mennä taaksepäin ja luoda
uudestaan hänen henkilökohtaisen historiansa tutkimalla hänen
yleismaailmallista tietomääräänsä, joudumme ehdottomasti ansaan. On
niin äärettömän monta tapaa ja keinoa oppia joku asia; ja niin monet
kaikkein tärkeimmät opetukset toistuvat joka päivä. Ottakaamme aivan
sattumoisin joku esimerkki Shakespearen tiedosta:

    Pahasti tehdään moni työ, kun nähdään
    Pahoille töille välikappaleita.

Taikka:

    On syysi suuri, hetki soveljas;
    Sa palvelioitas vilpin teillä käytät;
    Saa susi lampaansa sun polultas.
    Sa ajan parhaan synnin töihin näytät.

On järkevää ajatella, että Shakespearen elämässä oli tapauksia ja
hetkiä, jotka saattoivat nämä totuudet hänessä selkenemään. Mutta
kuka voi arvata, mitkä ne olivat? Totuuden itsensä voi osottaa ja
tuntea jokainen lapsikin. Samallainen epävarmuus liittyy lähes
kaikkiin johtopäätelmiin, joita on tehty Shakespearen kirjoitusten
nojalla hänen elämänsä tapauksista. Hän puhuu erehtymättömän syvällä
tuntemisella ystävien uskottomuudesta, avioliittojen epäsuhteista,
naisen kevytmielisyydestä ja miehen himokkaisuudesta. Eriskummaisia
tapauksia on sovitettu kaikkiin näihin lausuntoihin; ja moni niistä
tekee todellakin vastustamattomasti sen vaikutuksen, kuin olisi
siinä takana joku katkera henkilökohtainen muisto. Mutta luomisen
vaikuttaneet tekijät kokemuksen ja hänen sielunsa välillä ovat
häipyneet näkymättömiin, niin että useimmat niistä olivat epäilemättä
haihtuneet hänen muististaan kauvan ennenkuin hän kuoli. Se mitä on
jäänyt jälelle, on hänen mielenliikuntonsa lapsi; ja tämä lapsi on
kuolematon.

On olemassa eräs Johnsonin kuvaus ystävästään Savagesta, jota
voitanee laajemmaltakin sovittaa runoilijanerojen, ja etenkin
dramallisten, henkisiin ominaisuuksiin. "Hänen henkensä", sanoo
Johnson, "oli tavattoman voimakas ja vilkas. Hänen arvostelunsa
oli sattuva, hänen käsityskykynsä nopea, ja hänen muistinsa niin
tarkka, että hänen usein huomattiin tuntevan jonkun asian, minkä
hän lyhyessä ajassa oli muilta oppinut, paljon paremmin kuin ne,
joilta hän oli tietonsa saanut; hän saattoi usein muistaa tapahtumia
kaikkine yksityisseikkoineen ja asianhaaroineen, joihin harvat
olisivat tuskin huomiotansa kiinnittäneet niiden tapahtuessa,
vaan jotka hänen herkkä vastaanottokykynsä oli hänen sieluunsa
painanut. Hänellä oli taito päästä hetkiseksi eroon kaikista omista
mielteistään ja antautua täydellisesti jokaiselle uudelle näylle.
Tästä ominaisuudesta on ymmärrettävissä hänen tietämisensä laajuus,
mikä verrattuna siihen pieneen aikaan, jonka hän näennäisesti
käytti sen saavuttamiseen, oli suurenmoinen. Hän tarkkasi nopeata
keskusteluakin samanlaisella huomaavaisuudella, jota muut käyttävät
lukiessaan; ja kesken näennäisesti huolimatonta iloisuutta hän ei
päästänyt ohitseen ainoatakaan uutta aate-vilahdusta, joka tuli
kuuluviin, ei ainoatakaan vihjausta, jota saattoi käyttää hyväkseen.
Hän onkin sentähden kahviloissa ottanut ne edistysaskeleet, mitä muut
hiljaisissa kammioissaan, ja huomattava on, että tuollaisen miehen
kirjoitelmissa, miehen, jota eivät juuri erinomaisempi kasvatus tai
lukeneisuus haittaa, esiintyy oppia ja tietoa, jonkalaista vaivoin
löytää muista tuotteista." Asettakaamme Elisabetin aikuiset kapakat
kahvilain sijaan, ja jokainen sana tuosta kuvauksesta epäilemättä
sopii Shakespeareen. Jos me otamme tarkastellaksemme jonkun hänen
teoksensa, niin saatamme olla varmat, että hänelläkin oli taito
mukautua täysin sen seuran mukaan, missä hän kulloinkin oli ja antautua
kokonaan jokaiselle uudelle näylle. Tämä on voimakas henkilökohtainen
piirre hänessä, vaikkeikaan se juuri vielä auttaisi meitä piirtämään
hänen luonnekuvaansa, niinkuin sitä tavallisesti kutsutaan. Hänessä
ei esiinny yhtään noita teräviä kulmia ja eriskummaisuuksia, joista
sopisi piirtää edes pilakuva. Ne hänen aikalaisistaan, jotka yrittivät
piloillaan mukailla hänen tyyliään, takertuivat tavallisesti
samanlaiseen pöyhkeään sanarehentelyyn, jonka Shakespeare säästää
sellaisille luonteille kuin Hotspur —

    Ois, määrin, helppo huipata ja riistää
    Kalvaalta kuulta kirkas kunnia.

Ei voida kieltää, että Shakespearella on suuri mieltymys komeaan
kaunopuheisuuteen; hänen onnistuneimpia, leikillisimpiä temppujaan
onkin asettaa se todellisuuden vastakohdaksi. Tässä, jos missään,
tulee häntä tarkastella kahtaalta päin. Joskus hän näyttää tykkänään
vajonneen maailman hyörinään ja pyörinään ja tuntuu ikäänkuin
houkuttelevan meitäkin heittäytymään joukkoon. Mutta häneen ei pidä
luottaa; heti kohta hän taas kohotaiksen korkeuksiinsa, tähystellen
alhaalla riehuvaa taistelua mietiskelynsä ja ilomielensä kukkulalta.
Muutamat hänen näytelmiensä elävimmistä luonnekuvista ovat juuri
niitä, jotka mielellään katselevat maailmaa tältä kannalta: Biron,
Falstaff, Hamlet, Prospero. He ovat kaikki — jossakin mielessä myös
muut — käytännöllisissä toimissa enemmän tai vähemmän epäonnistuneita;
mutta heidän näkemyksensä laajuus ja totuudenmukaisuus ei silti ole
vähentynyt, ja heistä onkin tullut Shakespearen lempilapsia.

Muuten Shakespeare ei ollut mikään kummallinen ilmiö sanan ahtaimmassa
merkityksessä, eikä missään muussakaan merkityksessä, johonka ne niin
helposti tyytyvät, jotka ovat tottuneet turhan-lyhyviin puheenparsiin
ja inhimillisen arvoituksen naurettavan yksinkertaisiin ratkaisuihin.
Hänen todellisten elämäntilojensa tutkiminen olisi ällistyttänyt
niitäkin kummallisten ihmisten ihailijoita, jotka ovat kuvailleet
sir Roger de Coverleyn, Parson Adamsin ja eversti Newcomen. Siitä
huolimatta valtaa meidät, sitä mukaa kuin tutustumme yhä paremmin
hänen teoksiinsa, tunne siitä, että olemme tekemisissä elävän,
todellisen ihmisen kanssa. Kun luemme hänen huvinäytelmiään, niin
tarttuu meihin iloisuus, jonka tiedämme lähtevän hänestä. Kun lähenemme
_Kuningas Lear_- ja _Othello_-murhenäytelmäin synkkää loppua, ja
tunnemme olemuksemme kaikkien säikeiden värisevän ikäänkuin erilleen
kiskottuina, niin se lohdun tunne, joka meihin hiipii, kun rauha
jälleen vallitsee tuolla hävityksen näyttämöllä, lähtee siitä varmasta
tietoisuudesta, että Shakespeare on kanssamme; että hän, joka näki nämä
tapahtumat, myöskin tunsi ne niinkuin me ne tunnemme, ja löysi urheuden
ja lemmen loistavissa ilmiöissä parannuskeinon epätoivoa vastaan. Kun
hän tarkastelee jonkun kysymyksen molempia puolia ja näyttää jättävän
vaa'an heilumaan, niin hän kuitenkin juuri silloin ilmoittaa oman
mielipiteensä, vieläpä vaikka hän kieltäytyisikin hyväksymästä puolta
tai toista. Mahdollista on myös, että meidän ymmärtämyksemme on liian
hidas tuota huomataksemme, tai luottaa hän meihin liiaksi, jättäessään
niin paljon meidän tunne-alttiutemme ja havaintokykymme varaan. Mutta
kaikkialla, sielläkin, missä me kuljemme mukana vain epävarmoin
askelin, me tunnemme hänen kätensä puristuksen, ja me huomaamme, että
kaikki se tuntemus, minkä tällä tavalla saavutamme ja keräämme, on
todellista tuntemusta ja tietoa hänestä, hänen itsensä hyväksymää ja
ilmoittamaa.

Aikalaisten antamien arvostelujen niukoista jäännöksistä saamamme
tiedot ovat täydellisessä sopusoinnussa — mikäli vertaileminen käy
päinsä — sen kanssa, mitä näytelmät meille kertovat. Ne laatunimet,
joita on omistettu Shakespearelle, ja hänen teoksensa osottavat
suurta läheistä yhtäläisyyttä; häntä kutsutaan "nerokkaaksi",
"mesipuheiseksi", "hopeakieliseksi"; hänen näytelmänsä ovat
"onnistuneita ja kuvarikkaita"; hän oli "vilpitön ja rehellinen
mies, avomielinen ja vapaa luonteeltaan;" ja aina häntä mainitaan
"kohteliaaksi ja hienoksi Shakespeareksi". Jos voisimme tehdä hänen
henkilökohtaista tuttavuuttansa, niin varmaankin odottaisimme
tapaavamme hänessä yhden noita sopusuhtaisia, ihanteellisesti
kehittyneitä luonteita, jotka usein saavat niiden toverien puolelta,
joiden keskuudessa he elävät ja työskentelevät, osakseen vähemmän
huomiota ja arvonantoa kuin he oikeastaan ansaitsisivat. Meistä
tuntuu aivan siltä, että lapset eivät suinkaan keskeytä harrasta
pakinaansa, kun hän astuu lähemmäksi, vaan jatkavat sitä siinä
onnellisessa vakuutuksessa, että sehän onkin vaan Setä Shakespeare.
Perimystieto hänen suurista luonnonlahjoistaan liittyy hänen nimeensä
kuin hälventynyt tuoksu. Jokainen oli enemmän itseänsä, saadessaan
olla Shakespearen seurassa. Tämä ei ole mitään järkeistelemistä, vaan
suora totuus: ilman tuollaista vaikutuskykyä ei hän olisi mitenkään
voinut päästä suunnattomaan erilaisten ihmissydänten ja ihmislajien
tuntemukseensa. Nuo ylpeät, ankarat luonteet, jotka, usein omaksi
häpeäkseen, saattavat toiset ihmiset hämilleen ja aroiksi, eivät olisi
voineet millään mahdilla, vaikka heillä olisi ollut kuinka paljon
näytelmällistä älyä tahansa, koota Shakespearen näytelmäin aineksia.
Joskin he ihmeen kautta voisivat tulla toimeen naisten ja lasten
kanssa, niin hirtehiset ja maankiertäjät jäisivät heiltä ainaiseksi
käsittämättä. Sääliväinen ja jalomielinen Cordelia saavuttaisi ehkä
heidän suosionsa; mutta kaikki heidän taitavuutensa ei kykenisi
millään muotoa saattamaan heitä sille tasolle, josta he kuulisivat
Autolykon yksinpuhelun. Niiden luonteessa taas on jonkunlaista syvää
nöyryyttä ja rakastettavaisuutta, jotka eivät heti asetu yläpuolelle,
itsevanhurskaina tuomitsemaan muita. Pyhimyskin voi tosin menettää
kärsivällisyytensä oikein kovissa koettelemuksissa. Mutta tuo
luonteenominaisuus kuului Shakespearen synnynnäisiin lahjoihin ja
auttoi häntä erinomaisesti menestymään ja edistymään taiteessaan.

Ei tarvinne mainita, että Shakespeare kaikesta sydämestään rakasti
ilomieltä niin itsessään kuin muissa. Hänen nuorekkaasti pulppuileva
elämänilonsa tekee hänen aikaisemmat huvinäytelmänsä oikeiksi
hillittömän huvittelun leikkikentiksi. Huvittelun halukin, kun se vaan
on jaloa ja hienotunteista ja virkeää ottamaan vastaan vaikutelmia, voi
sisältää paljon ymmärtäväisyyttä ja älyä. Se ei juuri välitä noiden
kostoa ja vihaa hautovain mielten synkän kalvavista haluista, tai
noista katkerista ajatuksista, jotka raastavat ja repivät ja turhia
sieluntuskia synnyttävät siitä, mikä jo auttamattomasti on tapahtunut.
Shakespearen konnamaiset ja katalat luonteet ovatkin kaikki tuollaisia
kurjia, itseensä-vajonneita, aina taaksensakatselevia. He kuuluvat
tuohon raajarikkoisten kauhistavaan joukkoon, jotka käyttävät neljän
aistinsa parhaat kyvyt kostaakseen muille viidennen menettämisen.
Tappion tai menetyksen synnyttämä kateus on yhtä yleinen kuin kurja
intohimo; Shakespearen mielestä se on kaiken äärimmäisimmän kataluuden
kanta-äiti. Kärsivällisesti kannettu tappio, ilman pienintäkään
ajatusta jumalattomasta kostonetsinnästä, mikä vaan tekisi pahan
monta vertaa suuremmaksi; rakkaus, joka ei muutu vaikka se huomaakin
muiden muuttuneen, joka vaan vahvistuu peittääkseen toisten vikoja
ja puutteita — kas siinä sen tornin rakennusainekset, jolla hän
kohottaa korkeuksiin ylevimmät esikuvansa inhimillisestä hyvyydestä.
Hänen oma sielunsa etsi onnellisuutta niinkuin kasvi, kääntymällä
valon ja raittiin ilman puoleen; mutta hän ihailee mielellään myös
kaikkea sitäkin, joka saavuttaa onnen, tapahtukoonpa se sitten kuinka
kummallisia teitä tahansa; ja hänen onnen etsintänsä saattoi hänet
— ikäänkuin viimeiseksi suosionosoitukseksi — siihen loistoisana
hehkuvaan uuden, paremman maailman riemuja heijastavaan valovirtaan,
joka säteilee hänen viimeisistä näytelmistään.

Kun meistä Shakespeare tuntuu vaikealta ymmärtää, niin olkoon
se meillä suurena lohdutuksena, että hän yhä on seurassamme ja
saavutettavissamme. Hänen luonteensa ja henkensä ei ole suinkaan
kehittynyt yhtäjaksoisesti, sopusointuisesti, tasasuhtaisesti eikä
sukkelasti. Ne tragilliset ristiriidat, jotka muodostavat hänen
suurimpien näytelmäinsä aiheet, ovat suunnitellut hänen sielunsa
valtakunnassa tapahtuneiden sisäisten sotien ja kapinain pohjalla.
Eräskin sellainen sisällinen taistelu, huomattavampi muita, on jättänyt
syviä jälkiä hänen runouteensa. Se ei ole tuo ijänikuinen kamppailu
järjen ja tunteen välillä, intohimon kuiskeiden ja kylmän varovaisuuden
käskyjen välillä, vaikka tämäkin kamppailu esiintyy ihmeellisesti
kuvattuna useissa näytelmissä, missä useimmiten molemmille puolille
tehdään yhtäläisesti oikeutta. Mieltäkiinnittävämmän näyn hänen
sielunsa taisteluihin tarjoaa kuitenkin sen mielikuvituselämän
tarkastelu. Hän rakasti suuresti selvää, ratkaisuun johtavaa toimintaa
ja pontevuutta. Hän osasi tuomita tuon tunteen, joka vaan itseään
hellii ja hemmottelee, eikä pääse askeltakaan edemmäksi. Toiselta
puolen taas mielikuvituksen lahja, jolla luonto oli hänet niin
runsaasti varustanut, älyn ja tuntemiskyvyn ylt'ympäri haihattelevat,
levottomat, uteliaat tiedustelut ja etsiskelyt — nuo suuret
syntyperäiset lahjat, joita vielä jokapäiväinen taidon harjoitus yhä
kehitti ja vahvisti — tahtoivat toisinaan ottaa yksinvallan ja tehdä
järjestävän tahdon vaikutuksen tehottomaksi. Silloin nousi hän kapinaan
itseänsä vastaan, ollen enimmäksen taipuvainen kiittämään tuota juroa,
epämuotoista sanansaattajaa, "jonka huolena on, ett'eivät ihmiset
näe liian paljon yhdellä kertaa". Jos tietäjän, nähdäkseen Jumalan,
täytyy luopua kaikesta inhimillisestä kuuliaisuuden ja sopivaisuuden
tunteesta, niin eiköhän hinta silloin ole liian kalliisti maksettu?
Kas siinä on pulma ja kahdenvaihe, minkä kaikki runoilijat — niin,
kaikki ihmiset — tuntevat, jotka elävät mielikuvituksen kuluttavaa
elämää, jotka hetkestä toiseen, hiljaisessa yksinäisyydessään,
mittelevät voimiaan henkensä luomien olentojen kanssa, sillä välin kun
ihmisluonnon raisusti ohitse rientävät, koskaan takaisin palaamattomat
viehätykset jätetään tykkänään huomioonottamatta tai työnnetään rutosti
takaisin. Keats tunsi tuon aseman hyvin ja hän onkin selvittänyt
sitä huvittavalla tavalla muutamissa kirjeissään. "Nerokkaiden
ihmisten suuruus", sanoo hän, "johtuu eräästä kemiallisesta
eetteri-ilmiöstä neutralisen älyn aineko'ossa — mutta heillä ei ole
mitään yksilöllisyyttä, ei mitään tarkkoja luonteenpiirteitä." Ja hän
lisää: "Runoilija on epärunollisin kaikista olioista, koska häntä ei
voida sovittaa mihinkään erityiseen personaan — hän kun on alituisesti
sekaantuneena johonkin toiseen ruumiiseen, täyttäen sen olemuksellaan."
Keats siis tunnustaa, kuten Shakespearekin, ettei voida vastustaa
sisäistä kutsumusta runotyöhön; niinpä hän sanookin — "Tulen päivä
päivältä yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että hyvin kirjottaminen
on lähinnä hyvin elämistä sentään korkeinta tässä maailmassa."
Mutta mitäs, jos tuo korkein kutsumus tuleekin äkkiä, niinkuin se
tavallisesti tekee, ja löytää miehensä herpouneena, valmistumattomana,
"vieraiden vaikutusten ja päivin kummittelevain yöpainajaisten"
vallassa, vaipuneena ongelmoisiin mietiskelyihin, kaukana omasta
itsestään, kykenemättömänä vastaamaan tuohon kutsumukseen? Eräs
kuuluisa englantilainen maalari antoi kerran sitoa itsensä mastoon
myrskyn raivotessa merellä, voidakseen rauhassa tutkia taivaankannen ja
veden värivaikutelmia. Hänen apuansa ei tarvittu laivan hoitamisessa;
hänhän ei kuulunut miehistöön. Kuka ihmisten joukossa rohkenee vaatia
itselleen samanlaista vapautusta oman elämänsä ohjauksesta?

Shakespeare ei suinkaan tehnyt tuollaista vaatimusta; mutta hän
tunsi kahtaalle jaetun sielun tuskat, kärsien mielikuvituksen
hirmuvallasta. Voitanee tuskin sanoa, että hänen mielikuvitusvoimansa
saattoi hänet tasapainostaan: sekin oli hänelle tarpeellisena apuna
hänen verrattomissa saavutuksissaan, ja juuri sen mahtavalla avulla
onnistui hänen lopulta saavuttaa pyrkimystensä päämäärä, päästä
rauhaan ja varmuuteen. Lukiessaan hänen näytelmiään ei kukaan saata
olla tuntematta niitä rajuja, epätoivoisia ponnistuksia, joita
hän teki voitolle päästäkseen. Hänen kuvailunsa miehistä, joissa
mielikuvitus oli ylivallassa, — Rikhard II, Hamlet, Macbeth — kuuluvat
hänen kuvavarastonsa kaikkein ihmeellisimpiin tuotteisiin, ovat
kaikkein tarkimmin tutkittuja ja kaikkein uskollisimmin todellisiksi
hahmoitettuja. Mutta toiselta puolen ei edes näytelmän verhoava puku
saata meiltä kätkeä sitä ihastelua ja harrasta myötätuntoa, mitä hän
tuntee taas toisia luomiaan kohtaan, joissa toimintatarmo voimakkaana
esiintyy — Hotspur, äpärä Faulconbridge ja ennen kaikkea Othello.
Nämä ovat ihmiskunnan syntyperäisiä hallitsijoita. Shakespeare pysyy
horjumatta tasapainossa: jokunen määrä Hamletin hienoa mietiskelykykyä
olisi ehkä voinut pelastaa Othellon tulemasta murhaajaksi; mutta se ei
olisi voinut enentää Shakespearen mieltymystä häneen.

On totta, että Shakespeare, avaamalla koko henkensä ja mielensä
meidän tarkastettavaksemme, samalla on antanut meille melkein syytä
valittaa, ettei hänen henkensä ole kylliksi pieni-alainen meidän sitä
helpolla vaivalla käsittääksemme. Ihmisen piintyneimpiin tottumuksiin,
kohdatessaan jotain uutta ja eriskummallista, kuuluu että hän on vallan
onneton siksi kunnes hän on sen nimellä varustanut ja määritellyt, ja
kun hän tämän on tehnyt, heittäytyy hän ikuiseen lepoon tuon asian
suhteen. Tieteen edistymistä eivät ole suinkaan vähässä määrässä
hidastuttaneet ne väärät käsitteet, jotka johtuvat kreikkalaisten
ja latinalaisten nimitysten käytöstä, nimitysten, jotka lähemmin
tarkastettaessa osottautuvatkin olevansa vain hyvin vaikeatajuisia
määrittelyjä niistä asioista, joita niiden olisi pitänyt selittää.
Se nimityksien ja vastanimityksien keksiminen Shakespearelle, jota
on hauskasti harjoitettu kautta vuosisatojen, väliin hyvien väliin
huonojen kummien valvonnalla, tuo kuitenkin mukanaan enemmän haittoja
kuin tuo ylläkuvaamamme väärinkäyttö: hänelle annetut monenmonituiset
laatunimet estävät saamasta oikeata käsitystä tehtävän vaikeudesta.
Ne ovat kaikki jonkunlaisia tavaranosoituslippuja, joita on
häpeämättömällä rohkeudella kiinnitetty milloin mihinkin kohtaan hänen
monipuolista elämäntyötään. On kirjoitettu kirjoja todistaakseen,
että hän oli jumalankieltäjä; että hän oli roomalais-katolinen
mieleltään; tai että hän suosi Englannin valtiokirkkoa; että hänessä
oli puritanisen syntymäseutunsa perimystiedoilla ja aatteilla syvät
juurensa — inhimillisen älyn ansioluetteloon on kai laskettava,
ettei kuitenkaan kukaan, niin paljon kun on sanoja tuhlattukin,
ole sanonut hänen itsensä _olleen_ puritanin! Puoluehallituksia
ei vielä oltu keksitty hänen aikoinaan; mutta paljon on mustetta
tuhlattu yritettäessä määritellä hänen valtiollisia mielipiteitään ja
pakotettaessa niitä kulkemaan johonkin määrättyyn suuntaan. Vaikka
noilla kokeiluilla olisi ollut jonkun verran menestystäkin, niin ne
auttaisivat meitä hyvin vähän. Uskontunnustus, uskonnollinen tai
valtiollinen, on pikemminkin suurempien joukkojen yhteisomaisuutta
kuin yksilöllisen luonteenpiirteen ilmaus: vaikka Shakespeare olisi
tunnustautunutkin johonkin erikoiseen katsantokantaan, niin ne
yksilölliset vivahdukset, jotka tekevät hänestä sen, mitä hän oli,
jäisivät yhtä epäselviksi ja hämäriksi kuin koskaan ennen. Ihmiset
kompastuvat usein omiin ansoihinsa. On kirjailijoita, jotka vakavia,
yleviä aiheita käsitellessään eivät voi olla noutamatta vertauskuviaan
leikkikentältä. On historiallisia ja kirjallistieteellisiä
ajattelijoita, joilleka vapaamielisyys tai vanhoillisuus ovat kaiken
arvostelun avaimena. Puoluenimitykset ovat hyvät olemassa; ne
tietävät määrättyä katsantokantaa, ne tietävät taistelua. Mutta eipä
liene luonnotonta väittää, etteivät nimitykset, jotka ovat keksityt
kamppailun käytännöllisiä tarpeita varten, voi mitenkään kyetä
valaisemaan mietiskely- ja ajatuselämän vaihtelevia muotoja.

Shakespeare oli harvinaisuuksien harvinaisuus: hän oli ehyt ihminen.
Ainoastaan karsaat, väärään suuntaan kehittyneet puoluepukarit
voivat olla näkemättä mitään hyvää tai oikeaa toisellakin puolen.
Katolilainen, jonka mielestä protestanttien väitteet ovat pelkkää
hölynpölyä, protestantti, joka ei ole koskaan tuntenut katolilaisten
ihanteiden lumousvoimaa — ne eivät suinkaan kelpaa esimerkiksi
uskonveljilleen; ja jos kaikki olisivat heidänlaisiaan, niin
puoluekiistat vaipuisivat piankin alapuolelle inhimillisyyden
tasapinnan. Mutta niidenkin joukossa, jotka osaavat tehdä elämän
huokeammaksi sekä itselleen että muille, osottamalla myötätuntoisuutta
ja arvonantoa toisinajatteleviakin kohtaan, löytyy vaan harvoja, jotka
voisivat kestää vertailun Shakespearen täydellisen ajatuksen-vapauden
kanssa. Hän ei tahdo milloinkaan ostaa toisen puolueen suosiota tai
tuttavuutta halveksimalla ja häpäisemällä toista. Hän piti yhtä paljon
hovista kuin yksinkertaisesta maaseudustakin. Hän uskoi yhtä paljon
ylimpään johtoon kuin vapauteenkin. Hän saattoi sanoa kuin Troilus:

    Rehellinen ma oon kuin suora totuus
    Ja vilpitön kuin lienee oikeus läsnä.

ja kuten Autolycus

    Me, miekot, me noin tyhmät emme ole!

Hän oli yhtämieltä Isabellan kanssa _Mitta Mitasta_ — kappaleessa, kun
tämä esittää kristinuskon perustotuuden seuraavassa lauselmassa:

    Kadotus sielujen ois kohtalo —
    Hän, kellä rangaistus on kädessään,
    Hän armahti.

Ja hän yhtyi Gloucesteriin _Kuaingas Learissa_, kun tämä epätoivonsa
syvyydestä viskaa taivaan valtoja vastaan syytöksen säälin puutteesta:

    Olemme jumalille, mitä sääsket
    On poikariehakoille: ratoks meitä
    He surmaa!

Sanalla sanoen: hän uskoo ja hän epäilee. Eikä siinä ole mitään
ristiriitaisuutta, niin kummalta kuin se kuulostaneekin. Suuret sielut
ovat avonaisia, vakavia ja rehellisiä, siinä missä pikkusielut ovat
suljettuja ja petollisia. Ne, jotka ovat kyenneet näkemään vaan hyvin,
hyvin vähän, eivät uskalla ilmaista kaikkia epäilyksiään. Sokean on
äärettömän vaikea määritellä sitä, mitä muut näkevät; ja luja-uskoiset
ihmiset nauravat vapaasti, sydämensä pohjasta, silloin kun
puoli-uskojat ovat arkoja ja pelokkaita, ett'eivät he vaan erheissään
tulisi sanoneeksi jotain pilkkaavaa tai loukkaavaa. Me etsimme turhaan
Shakespearessa vaiteliaisuutta yhtä vähän kuin puolueellisuuttakaan,
pienimpiäkin oireita piilottautumisen tai salaamisen halusta; hän ei
tahdo "tehdä meille tilaa ainoastaan johonkin sydämensä sopukkaan,
yhtä vähän kuin hän tahtoisi ajatteluunsa käyttää vaan osan henkensä
näkövoimasta"; hän kuljettaa meitä ylt'ympäriinsä; ja meistä tuntuu
hänen näkemyksensä avaruus uuvuttavalta, hänen liikkeittensä
ujostelemattomuus ja rohkeus hämmästyttävältä. Hän on maailman
hyörinässä ja pyörinässä kuin kotonaan; ja me vaan valitamme, että ala
on meille liian laaja, kaikkien soppien, polvekkeiden ja piilopaikkojen
katsastus liian rajua ja kaunistelematonta. Mahdollisesti rohkenemme
myös moittia hänen näkemyksensä laajuutta eräästä toisestakin syystä:
salliikohan se hänen pitää huolta omista asioistaan, eiköhän se kiedo
häntä jonkunlaiseen eriskummaisen painostavaan tunteeseen, "joka on
kokoonpantu ja yhdistetty monista eri aineksista ja vaikutelmista",
ja tee häntä kykenemättömäksi ottamaan huomioonsa hetken vaatimuksia?
Mutta Shakespearen puolustautuminen omalla elämällään on enemmän kuin
riittävä. Me tiedämme hiukan siitä, mitä hän on tuntenut ja ajatellut
siksi, että hän on siitä meille kertonut. Jos me kysymme, mitä hän on
toimittanut, kuuluu hänen vastauksensa mahdollisimman selvästi: hän
kirjoitti näytelmänsä.

Shakespearen katsantokannan avaruus ja puolueettomuus kaikissa asioissa
on tunnustettu tuolla vanhalla yleisellä arvostelu-tavalla: häntä on
verrattu _luontoon_. Tutkijat puhuvat erilaisista ja monilukuisista
seikoista; mutta he kaikki puhuvat toki myös tästä. Hänen Stratfordin
kirkkoon pystytetyn rintakuvansa alla olevaan levyyn on kirjoitettu:
"Shakespeare, jonka keralla eloisa luonto suistui hautaan". Ben Jonson
jatkaa ja laajentaa vertausta:

    Kuvistaan hänen luonto riemastui,
    Koruihin säkeittensä ihastui.

Milton ylistää hänen "luontoperäistä vaihtelevaisuuttaan, raitista
kuin metsien sävelet". "Hän oli mies", sanoo Dryden, "jolla kaikista
uudenajan ja ehkäpä vanhanajankin runoilijoista oli avarin ja
laajakantoisin henki. Kaikki luonnon vaihtelevat kuvat olivat hänellä
alati esillä, ja hän piirteli niitä, ei työläästi ja vaivaloisesti,
vaan ikäänkuin leikkiä lyöden; kun hän kuvailee jotakin, niin me emme
ainoastaan näe sitä, me myöskin sen tunnemme. Ne, jotka moittivat
häneltä puuttuneen oppia, ne antavat hänelle paraimman ylistyksen:
luonto oli hänet opettanut; hän ei tarvinnut kirjojen silmälaseja
luontoa lukeakseen; hän käänsi katseensa sisäänpäin ja löysi luonnon
sieltä."

Tällä tavalla tuota vertauskuvaa on käsitelty ja muokattu ja
kohotettu. Siitä on Pope saanut yhden onnistuneimpia mietelmiään:
"Shakespearen runoudessa puhalsi todellinen elävä henki: hän ei ole
niin paljon luonnon mukailija kuin luonnon välikappale; eikä ole
yhtä oikein sanoa, että hän puhuu luonnosta, kuin että luonto puhuu
hänen kauttansa." Johnson toistaa saman aiheen: "Shakespeare on ennen
kaikkia kirjailijoita, ainakin ennen uudenajan kirjailijoita, luonnon
runoilija; hän pitää lukijainsa silmäin edessä kuvastinta, joka
uskollisesti heijastaa elämää ja elämän vaihtelevia muotoja." Näihin
muodollisiin arvosteluihin on vielä lisättävä ne monen monituiset
vertaussanat, joita on hakemalla haettu ja tuhlaamalla tuhlattu
asianlaitaa oikein havainnollisesti kuvatakseen: "Shakespearen
säännöttömyydet", sanoo Pope, "ovat samanlaisia kuin säännöttömyydet
jossain vanhassa goottilaisen rakennustaiteen mestariteoksessa,
verrattuna nykyajan sorean keikaileviin rakennuksiin"; "hänen
teoksensa", sanoo Johnson, "eroavat säännönmukaisempien kirjailijain
teoksista niinkuin vapaana rehottava metsä eroaa laitellusta
puutarhasta"; "hänen naurunsa", sanoo Meredith, "on mahtavaa
kuin kymmenen tuhannen härän mylvinä laitumella!" Ei vähempää
kuin koko näkyvä maailma, kaikkine vaihtelevine ja suurenmoisine
ilmestysmuotoineen, on selitetty olevan aivan samaa kuin Shakespeare.

Mikäli nämä vertaukset tarkoittavat ylistää Shakespearen neron
yleispätöisyyttä ja tervettä voimaa, ovat ne oikeudenmukaisia ja
tosia. Mutta Shakespearen yhtäläisentäminen luonnon kanssa on
kuitenkin hyvin uskallettua ja turhamaista, ja se onkin johtanut
sangen lukuisiin harhapäätelmiin. Tarkemmin katsellessa huomaa, ettei
kukaan arvostelijoista tarkoita samaa tuolla "luonnollaan", jota
he avukseen huutavat. Pope tarkoittaa alkuperäisyyttä ja asettaa
Shakespearen, päätellen suoraan elämästä, vastakohdaksi Homerolle,
jonka taide "ei syntynyt ilman jonkunlaista opettelemisen leimaa,
tai ainakaan ilman edelläkäyneiden esikuvain mukailemista". Mutta
mitä tässä on sanottu Homerosta, on myöhäisempien tutkimusten kautta
osotettu olevan täydellisesti totta myös Shakespearesta. Johnson
korostaa suhdallisuutta ja todennäköisyyttä: Shakespearen henkilöt
eivät ole sankareita, vaan ihmisiä; hän käsittää rakkauden sen
oikealta kohdalta: inhimillisen askarruksen vaikuttavana voimana;
hänen vuoropuhelunsa liikkuu todellisen elämän tasalla. Mitä Milton
mahtoi ajatella, ei ole oikein selvillä; hän ehkä ylisti laulurunojen
vapaata pakottomuutta, tai muisteli huvinäytelmien paimen- ja
metsäkohtauksia; joka tapauksessa on hän hyvin kaukana Popesta ja
Johnsonista. Vähäpätöisemmät arvostelijat ovat sitten johtaneet
tuon vertailun kaikkinaisten, mitä eriskummallisinten erehdysten ja
virheiden polulle. Muutamat, kuten John Ward, Stratford-upon-Avonin
apulaispappi, ovat arvelleet — päin vastoin kuin Ben Jonson —
Shakespearen olleen "luontoperäisen neron, jossa ei ollut jälkeäkään
taiteesta". Toiset taas — ja heidän lukunsa on legio — ovat,
sen jälkeen kun Shakespeare oli yhtäläistetty luonnon kanssa,
pitäneet oikeimpana tienä hänen tutkimiselleen luonnontieteilijän
menettelytapaa. He ovat käsitelleet hänen teoksiaan, aivan kuin ne
olisivat kaikkien viisauksien kokoomuskirja. He ovat jakaneet ne eri
tieteenhaarojen kesken, kirjoittaen suunnattomia kirjoja Shakespearen
jumaluusopista, Shakespearen vaakuna- ja sukutiedosta, Shakespearen
lakitieteestä ja lääketaidosta, Shakespearen linnuista, imettäväisistä,
kaloista ja hyönteisistä — kaikki tämä lähtien huomaamatta siitä
kummallisesta otaksumasta, että Shakespearen tarkoitusperänä oli
juuri antaa täsmällisiä tietoja kaikista näistä opin haaroista, ja
että hänen todellinen suuruutensa on nähtävä siinä erinomaisessa
menestyksessä, millä hän kaiken tuon suoritti. Nämä ovat niitä
tieteileviä hyönteistutkijoita: oppimattomalle rahvaalle saattaisi
luonnon vertaus olla täydellisen arvostelukyvyn puutteen puolusteluna;
nämä pysyttäytyvät tuossa vanhassa, veltossa, käsittämättömässä
tottumuksessaan pitää Shakespearen miehiä ja naisia mieluummin luonnon
kuin näytelmätaiteen luomina olentoina. Tehkäämme tästä kerrankin
loppu, osottakaamme oikeutta taituri Shakespearelle. Tuo suunnaton
liioittelu, joka sekottaa hänet hänen Luojansa töihin, on täyttänyt
alkuperäisen muodollisen tarkoituksensa; on aika muistaa, että
kuningaskin on vaan ihminen, ja että kaikilla hänen havainnoillaan,
tunteillaan, ajatuksillaan on vain inhimilliset edellytykset.

Eräs ominaisuus, joka on omistettu Shakespearelle, etsiessä
yhtymäkohtia hänen ja luonnon välillä ja jota on käytetty vertausta
vahvistamaan, kuuluu hänelle todellakin. Sangen vanha ja sitkeähenkinen
perimystieto esittää hänet verrattomana tuotantohelppouden ja
sujuvasanaisuuden mestarina. "Hänen henkensä ja kätensä kulkivat
yksissä", sanovat hänen ystävänsä ja hänen teostensa julkaisijat
Heminge ja Condell, "ja ajatuksensa esitti hän sellaisella
helppoudella, että hänen tuskin koskaan tarvitsi tehdä korjauksia
tai pyyhkiä pois jotain käsikirjoituksistaan". Näiden todisteiden
uskottavaisuutta on epäilty, niiden vilpittömyyskin on asetettu
kysymyksenalaiseksi. Mutta tämä on kuitenkin kertomus, jonka jokainen
Shakespearen lukija tuntee ainakin pääasiassa olevan todenmukaisen.
Eikä siltä puutu päteviäkään todistuksia. "Hänellä oli erinomainen
mielikuvitus", sanoo Ben Jonson, "rohkeita aatteita ja hienostunut
sanontatapa; joskus hänen lauseensa tulvivat sellaisella vauhdilla,
että olisi ollut tarpeellista hillitä sitä." Ei yksikään, joka
vaan on joutunut Shakespearen ihmeellisten päähänpistojen ja
vertauskuvien ryöppyvirran kuljetettavaksi, voi erehtyä pitämään
häntä kuivakiskoisena, vaivaloisena ja raskaana kirjailijana. Miehen
teeskentelemätön ilomielisyys ja kertoilijan kiihdyttävä innostus
yhtyvät runoilijan hillittömään yltäkylläisyyteen. Säästeliäisyys ei
kuulu hänen tavallisiin menettelytapoihinsa. Hän ei asetu väijymään
ajatustansa ja valloita sitä äkkinäisellä rynnäköllä, vaan hän ajaa
sitä takaa iloisen, kirjavan metsästysseurueen mukana, koirain
kiljuessa täyttä kurkkua. Hänen henkensä on rikas koristuksista,
kuvista ja äkkinäisistä välähdyksistä, hänen tyylinsä täynnä
välikohtauksia ja yllätyksiä. Kun hän lopettaa, on hän tavallisesti
jutellut teille paljon enemmän kuin hän ensin aikoikaan. Myöhemmissä
näytelmissä on hänen tyylinsä tiivistetympää, esiintyen ei suinkaan
menettelytavan korjaamisessa, vaan aiheen ympärille kerättyjen
koristeiden vähentämisessä. Kaikkialla on menettelytapa sama; lause
tai mietelmä, joka ei täydelleen tee tehtäväänsä, pidetään edelleenkin
palveluksessa, mutta sen ohelle liitetään toinen, kilpailemaan
edellisen kanssa ja yllättämään ja voittamaan se. Aalto seuraa
aaltoa, murtuen ennen määränpäähän pääsemistä, siksi kunnes, juuri
vaaditulla yhdeksännellä hetkellä, suuri hyöky-aalto nielee kaikki muut
kitaansa, ympäröiden meidät ja kohottaen meidät raisusti harjalleen.
Kun hän tulee vakavaksi ja koruttomaksi, kuten hän yleiseen tapaa
tulla tragillisen intohimon huipulla, niin se ei suinkaan seuraa
liiallisten korutavarain poisheittämisestä, vaan tilaisuuden ankarasta
jännityksestä, joka tyrehyttää hänen kaunopuheisen mielikuvaleikkinsä,
pakottaen hänet pukemaan ajatuksensa muutamiin harvoihin katkonaisiin
sanoihin. Hetkiseksi vain näin tapausten kiinteä kulku höltyy, hänen
haihatteleva mielikuvituksensa kohoaa jälleen lentoon ja puhevirta on
taasen vauhdissaan. Tällä tavoin Shakespeare usein suuresti kohottaa
tragillisen ratkaisuhetken vaikuttavaisuutta, tuottaen samalla
vaihtelua dramalliseen hiljaisuuteen runollisen kaunopuheliaisuuden
avulla. Tuon jännitetyn kuiskaavan puhelun Macbethin ja hänen
puolisonsa välillä, jossa on vaan yksitavuisia kysymyksiä ja
vastauksia, osaa hänen suuri kuvailukykynsä asettaa heti tuon
viattoman, unen helmoissa lepäävän kuninkaan murhan jälkeen. Troiluksen
ja Cressidan jäähyväiset tekee vasta Troiluksen runollinen valitus
ihaniksi:

    Me, jotka huokauksin tuhansin
    Ostimme toisemme, nyt saamme näin
    Pois myydä aartehemme yhtehen.
    Kokohon taasen aika riehakas
    Rikasta haalii ryöstösaalistaan,
    Suudelmat sekä valat vannotut
    Kuin tähdet taivaan, lukemattomat,
    Hyvästijättöön yhteen ahtaen,
    Suunantoon yhteen, pidätettyjen
    Kyynelten suolan katkeroittamaan.

Sitten astuu kova todellisuus esiin ja Aeneaan äänen kuullaan kutsuvan:

    Prinssi, jo eikö neito valmis?

Tulisi vaikeaksi mainita ainoatakaan vaikuttavaa kohtaa Shakespearessa,
jossa hän ei saisi tai jossa hän ei etsisi tilaisuutta päästää kynänsä
valloilleen ja levitellä nähtäviksi ainakin muutamia eriä hekumoivan
mielikuvituksensa rikkauksista. Hänen liikuntansa helppous on niin
suuri, että tuskin hänen hurjimmatkaan päähänpistonsa tuntuvat kaukaa
haetuilta. Ne parveilevat hänen ympärillään kuin köyhät työnhakijat,
tarjoten hänelle palveluksiaan, ja hänen loistava jalomielisyytensä
löytää kyllä niille kaikille toimittamista.

Shakespearen lähempään tuntemiseen pääsemme melkein yksinomaan hänen
teostensa avulla. Ainoastaan harvat tapahtumat hänen elämästään
ovat merkityt vielä olemassa oleviin asiakirjoihin, ja muutamia
muita saatamme — ilman suurempaa vaaraa — pitää todenmukaisina
muistotietojen ja muiden viittausten nojalla. Mahdollista kumminkin
on, että häntä koskevain tosi-asiain varasto vielä kasvaa. Mutta se ei
ole todennäköistä, vaikkakin muinaismuistojen keräilijät ja tutkijat
ovat jo miespolvia verrattomalla ahkeruudella ahertaneet kadonneiden
muistomerkkien etsinnässä. He ovat noita uurastavia raunioiden
kaivajia, jotka, kun meidän tietämyksemme monimutkainen laitos on
hajonnut atomeiksi, yhäti

    Niin hiekkaa palvovat
    Kuin ois se tähtein juurta,
    Ja vaivoin loppumattomin
    Keräävät kaikki.

Innostusta, joka heidät kiinnittää työhön, on eräs heidän päämiehiään,
Halliwell-Phillips sattuvasti kuvannut. "Ei mikään työpäivä",
sanoo hän, "ole liian pitkä, ei mikään este liian suuri siinä,
missä on hiukkasenkaan mahdollisuutta löytää vaikka kuinka pieni
tiedonsirunen, mikä vaan koskee meidän kansallisrunoilijamme elämää."
Näin innostuksella ja nurkumatta kestetyin vaivoin onkin nyt kaikki
suoritettu, mistä suinkin voi olla jotain toivoa, ja Shakespearen
elämäkerta alkaa saada suuruudellaan kunnioitusta herättävän romukasan
muodon. Monet, sanoisiko useimmat, esitetyistä tosi-asioista ovat
kadottaneet kaiken ajatussisältönsä ja yhteytensä, niin että vaikka
kuinka tahtoisimme jatkaa ja koristaa niitä vapaan mielikuvituksen
lisillä, ne eivät vähimmässäkään määrässä auta meitä puuhassamme
muodostaa selvää kuvaa Shakespearesta. Toinen ja pätevämpi keino on
meillä jälellä. Tutkikaamme niitä inhimillisiä suhteita ja seikkoja,
jotka vaikuttivat hänen elämäänsä ja teoksiinsa. Hänen oman aikansa
tavat ja tottumukset, aatteet ja pyrkimykset muodostavat niille eloisan
taustan ja kuvastuvat kaikkialta hänen näytelmistään. Ne myöskin —
ainakin johonkin määrään — hankkivat hänelle aiheita. Ja tähän on
lisättävä ne kirjat, joita hän luki, ne kertomukset, joiden antamia
tietoja hän käytti tarkoituksiinsa, ja ne runoelmat ja näytelmät,
joita hän tutki taiteen takia. Vieläkin tärkeämpi kuin hänen taiteensa
ainekset, on tässä se välikappale, jolle muut olivat ennen häntä muodon
antaneet ja jota hän vaan hiukan muovaili. Tullakseen kansanomaiseksi
näytelmänkirjoittajaksi — ja sitä Shakespeare epäilemättä oli — täytyy
jokaisen sovittaa inhimillisen elämän käsittelynsä sen näyttämön
vaatimusten mukaiseksi, jolla hänen kappaleensa esitetään; hänen täytyy
arvata seurueensa jäsenten erilaiset kyvyt, uskomalla heille kullekin
sopivia osia. Edelleen hänen täytyy ottaa visusti varteen kuulimonsa
maku ja toiveet, tarjoamalla sille sellaista, josta se erittäin pitää
— vaatimus, jota Shakespeare — mikäli voimme päättää — koki innolla
ja menestyksellä täyttää. Kaiken tämän hänen täytyy tehdä, vaan ei
suinkaan unohtaa muitakaan seikkoja. Hänen oma runollisen kauneuden
tunteensa ja hänen oma tulkintatapansa inhimillisen elämän ilmiöistä
ovat asetettavat etu-alalle, näiden kankeiden välttämättömyyksien
ja sovinnaisuuksienkin ohella. Tässä osotaiksen taiteilijan kyky:
ottaa huomioonsa sovinnaisuuden pakotus, niinkuin hän tarkkaa sonetin
muodollista puolta, voittaa loistavasti nuo esteet ja rajoitukset,
kukistaen ne, taivuttaen ne edistämään omaa, hellittämättä seurattua
tarkotusperäänsä. Ei missään ilmene Shakespearen suuruus niin selvästi
kuin niissä myönnytyksissä, joita hän tekee silloisen teaterin
asettamille vaatimuksille, myönnytyksissä, joihin muutamat hänen
aikalaisistaan vain säästellen ja vastenmielisesti suostuivat, vaan
joita hän jakeli kaksin käsin, ikäänkuin hänen anteliaisuutensa
siinä olisikin määräävänä, niin että mikä näytti olleen pelkkää
voimatonta huonon ja ala-arvoisen suvaitsemusta, tuleekin siten
mitä vaikuttavimman taiteen ihmeluomaksi. Teateriyleisö halusi
verenvuodatusta ja murhia, ja hän antoi sille _Hamletin_. Se pyysi
mielipuolen raivoa ja hullun hourailua, ja hän antoi sille _Kuningas
Learin_.

Ymmärtääksemme yhä paremmin Shakespearea on meidän viimeksi
tarkastettava hänen työaseistaan hienointa ja terävintä — kieltä,
jota hän käytti. Tässä kohdassa ovat ne suuret edistysaskeleet,
joita kielitiede viime aikoina on ottanut, vain vähäksi hyödyksi:
useimmat tämän tieteen mestareista ovat miehiä, jotka tietävät kaiken,
mitä suinkin voidaan tietää kielestä, mutta jotka eivät yhtään
tunne niitä erilaisia käytäntötapoja, joihin kieltä taivutetaan.
Tieteen menettelytavalla on sangen suuri merkitys ja se on johtava
hedelmällisiin tuloksiin Shakespearen tutkimuksessa, kun sitä
käyttelemässä on miehiä, jotka ymmärtävät, miten runous syntyy
ja jotka osaavat rakentaa päteville johtopäätelmille ja oikeille
edellytyksille. Tuntematta Elisabetin ajan yleisiä niin seura- kuin
kirjakielen ominaisuuksia ja puheenparsia, on mahdotonta antaa
Shakespearelle oikeudella tulevaa kunniaa äidinkielensä käyttämisestä.
Hänen hämmästyttävän runsas sana- ja puheenparsivarastonsa, hänen
uudet muodostuksensa ja hänen armottomat ajatus-koukuttelunsa, hänen
lauseopilliset erikoisuutensa ja hänen rohkeutensa samanlaatuisten
sanain käyttelemisessä, jota voi verrata ainoastaan siihen "vapauteen",
mikä vallitsee lastenkamarin "pienoiskielessä" — kaikki nämä seikat
ovat arvioitavat ja vertailtavat sen ajan yleisiin esikuviin ja
sääntöihin, ennenkuin niitä voidaan tunnustaa hänen omikseen.
Dogmattiset kielioppimestarit — sukukunta, joka ei vieläkään ole
tyystin hävinnyt — tekevät kielelle sääntöjä aivan kuin Aristoteles
teki sääntöjä opilliselle runoudelle, raskauttaen heikkoina alistuvia
ja surkastuvia kylmillä kaavoillaan. Suuri osa Shakespearen kielestä on
hänen henkensä ahjossa syntynyttä ja se on vain osittain jähmettynyt
kieliopin kaavoihin. Sitä eivät voi arvostella muut kuin ne, joiden
käsityskyvyn helppous käy yhtä rintaa hänen ilmaisukykynsä helppouden
kanssa.

Onpa siis ainetta yllin kyllin, on säästäenkin. Lyhyt kyhäys
ei voi toivoa saavansa paljoa aikaan. Sen kunnianhimo ei kovin
korkealle pyrikään. Useiden aiheiden, vanhojen ja uusien joukosta
oli joku valittava esitettäväksi, eikä tuo valittu aihekaan voinut
tulla tyhjentävästi käsitellyksi. Mitä valitaan, on valittava
selvä tarkoitusperä silmien edessä: Shakespearen henki on nähtävä
toiminnassa. Ja siksi on hänen taiteensa raaka-aines, samoinkuin hänen
käyttämäinsä välikappalten laatu, käsiteltävä mahdollisimman läheisessä
yhteydessä tuon ihmeellisen runouden ydinsisällyksen kanssa, joka
elävöittävällä mahdillaan ja kauneudellaan on melkein unohduksiin
peittänyt sen syntymisen salaperäiset vaikuttimet.




II. STRATFORD JA LONTOO.


William Shakespeare polveutuu eräästä vapaasta talonpoikaisperheestä
Warwickin kreivikunnassa. Nimi oli hyvin yleinen useissa osissa
Englantia, ja kuudennellatoista vuosisadalla tapaa sitä noin
kahdessakymmenessä neljässä paikassa yksin tätä piirikuntaa. Niitä oli
useammanlaatuisia William Shakespearejä. Eräs hukkui Avon-jokeen ja
haudattiin Warwickiin v. 1579. Muuan toinen, nelisenkymmentä vuotta
myöhemmin, oli pienen vuokratilan isännöitsijänä; ja epäilemättä juuri
hän, eikä Shylockin luoja, veti v. 1604 Philip Rogersin oikeuteen 1
punnan 15 shillingin 10 pennin takia, mitkä tämä oli hänelle velkaa
maltaista. Kolmas, John Shakespearen, kaupungin rahainvartijan poika,
kastettiin Stratfordissa 26 p. huhtikuuta 1564, ja hänestä tuli
näytelmäinkirjoittaja.

Näyttää luultavalta, että Shakespearen isoisä oli eräs Rikhard
Shakespeare, palstatilan omistaja Snitterfieldissä ja Wilmecoten
Ardensin arentimies. Tästä Rikhardista emme tiedä yhtään mitään
valaisevaa; hän on vain nimi, varjo, joka muuttaa muotoaan ajan
vaiheiden mukaan. John Shakespeare, runoilijan isä, on ensimäinen
siinä suvussa, josta on mahdollista piirtää edes ääriviivoja
ja jonka luonteestakin voi muodostaa jonkinlaisen käsityksen.
Hän tuli Stratfordiin ainakin jo v. 1552, harjottaen liikettä
maatilantuotteillaan hansikkaantekijänä, villakauppiaana ja
teurastajana. Hänen kauppa-alojensa moninaisuus ei ole kuitenkaan
mitään uskomatonta; sellainen yhdistelmä oli kylläkin mahdollinen
tuollaisessa suurien laidunmaiden ympäröimässä kaupungissa, ja
se osottaa vaan hänen väsymätöntä liike-yritteliäisyyttään. Hän
meni urallaan oivallisesti eteenpäin, voitti muutamissa pienissä
riitajutuissa, hankki omaisuutta, nai erään perijättären ja kohosi
korkeisiin virkoihin, päästen muutamissa vuosissa oluentarkastajaksi,
järjestyksenvalvojaksi, valamieheksi, rahainvartijaksi, raatiherraksi;
vihdoin, kun hänen poikansa William oli neljän vuoden vanha, hän
saavutti kunnallisten pyrintöjensä huipun, esiintyen rauhantuomarina ja
kaupungin ylivoutina. Sitten hänen asiansa alkavat mennä hunningolle;
hänen, joka oli tottunut olemaan kantajana ja voitonriemuisena
lainanantajana, täytyi nyt alistua vastaajan ja vararikkoon suistuvan
velallisen enemmän tai vähemmän surkuteltavaan asemaan; hän panttaa
vaimonsa maatiluksen, pysyttelee poissa kaupungin-neuvoston
kokouksista, häneltä riistetään raatiherrankauhtana, hän lakkaa
käymästä kirkossa ja hänet julistetaan valtiokirkosta eronneeksi;
mutta parantumattoman riidanhaluisena hän yhä vaan jatkaa
käräjänkäyntejään. Hänen viimeisten ikävuosiensa aikana emme enää
kuule mitään taloudellisista vaikeuksista. Onkin varsin järkevästi
huomautettu, että pojan menestys mahtoi jälleen kohottaa perheen
varallisuuden jaloilleen. Vuosisadan lopulla hänen onnistui yhä
toistettujen anomusten avulla saavuttaa armonosoituksena ritarinviitta;
hän kuoli vuonna 1601 ja haudattiin Stratfordin kirkkomaahan. Nuo
tosiasiat, mikäli niiden avulla voi mitään luonne-kuvaa tehdä,
näyttävät kumminkin puhuvan tarmokkaasta, innokkaan toimeliaasta,
kuumaverisestä, kerskailevanluontoisesta miehestä, joka herkeämättä
suunnitteli jotain uutta, vaan jonka hommat eivät aina lyöneet oikein
leiville. "Hän levitteli monenmoista voita leivälleen, mutta ei
mikään tahtonut siinä oikein pysyä." Me saatamme arvata hänen olleen
eloisan, vilkkaan miehen, emmekä hämmästy, saadessamme tietää hänen
pitäneen kovasti dramallisista näytännöistä. Hänen ollessaan kaupungin
ylivoutina, esiintyivät kiertelevät näyttelijä-seurueet ensi kertoja
Stratfordissa, näytellen kaupunginneuvostonkin edessä ja saaden
rahoja vaivoistaan. Liike-asioissaan näyttää hän olleen yritteliäs,
epävakainen ja hillitön; puheissaan mahtoi hän olla kiihkeä, terävä ja
rohkeileva. Ansaitsee panna merkille, että Shakespeare varhaisemmissa
näytelmissään antaa hyvin vähän arvoa vanhemman polven viisaudelle.
_Romeossa ja Juliassa_ ja _Äkäpussia Kesytyksessä_ ovat vanhukset
mitä kiusallisimpia teateriisiä, törkeitä, typeriä, helposti
peijattavia, suulaita hyväin tapain saarnaajia. Tämä mietelmä on tosin
häijynpuoleinen, mutta kummallisempiakin asioita on nähty, ja jos
Charles Dickensin isä lainasi muotonsa Micawberille, niin on ainakin
mahdollista, että muutamia ystävällisiä muistoja John Shakespearen
isällisistä neuvoista on esitetty meille Poloniuksen viisaissa
elämänohjeissa. Muutamien kuuluisain kirjailijain isäin tiedetään
olleen parempia ihmisiä kuin heidän poikansa, tervejärkisempiä,
hyvätapaisempia, ja jälki-maine kuvaa heidät, ei suinkaan elämänvoimaa
puuttuviksi, vaan kaikkea hurjistelua ja epäsäännöllisyyttä vihaaviksi
henkilöiksi. Sellainen oli Thomas Carlylen isä. Toiset taas, vaikka
ovatkin itse olleet oikeita yltiöpäitä, ovat laittaneet poikansa
kouluihin saamaan tervettä järkeä ja viisautta; heidän luonteensa
kiihkeys on pysynyt entisellään, mutta heidän hairahduksensa antavat
paljon tekemistä ja heidän erehdyksensä opettavat itse-arvostelua
ja varovaisuutta heidän jälkeläisilleen. Tällainen oli ehkä William
Shakespearen isä.

Hänen äitinsä, Mary Arden, oli pienen perinnön omistaja, ja, mikä
tärkeämpää, hän näyttää olleen jaloa sukuperää. "Naispuolelta",
sanoo tuo mainio tutkija Stopes, "hänen sukuluettelonsa voidaan
johtaa suoraan hamaan Guy of Warwickiin ja hyvään kuningas Alfrediin
asti. Varmaankin oli tietoisuus suuresta suvusta keskellä menetettyä
loistoa ja varallisuuttakin merkittävänä tekijänä Shakespearen
runoilijakehityksessä, samalla kun se luo omituista valoa hänen
elämänsä vaiheisiin. Ja siinä ei ole kaikki. Shakespeare oli syntynyt
hienoon käytöstapaan". Hän käsittelee erehtymättömän varmasti
korkeasukuisten naistensa luonteita, heti ensimäisestä alkaen; hän
tuntee kaiken, mitä ei voida oppia minkään menettelytavan avulla, yhtä
vähän kuin sitä voidaan sanoiksi pukea — hienostuneen käytöstavan
kirjoittamattoman lakikirjan; hänellä on ratkaisun kerkeys ja rohkeus,
eloisa tunne-alttius, ehdoton luottamus vaistoonsa ja puhelun empimätön
varmuus.

Shakespearen päivinä oli Ardenin metsä, joka levisi joen
pohjoispuolella, muutakin kuin pelkkä nimi; ja suuren osan
poikavuosiaan vietti hän kouluista parhaimmassa, jylhässä ja
vaihtelevassa luonnossa. Latina-koulussa hänen piti oppia latinaa,
ja siellä hän myös tutustui niihin lukuisiin leikkeihin, joita
kunnioittavasti mainitaan näytelmissä. Epäilemättä hän Falstaffin
lailla "höyhensi hanhia, jäi luvatta pois koulusta, pyöritteli hyrrää
ja tiesi, miltä aimo selkäsauna maistui". Lasten huvitukset ovat
ikuisesti samat: sokko, kamppiaiset, piilosilla- ja hippasilla-olo
— ne muuttelevat polvesta polveen tuskin muuten kuin nimeltään; ja
joskin ne tyydyttävät luonnollista toimintahalua, ne harvoin sopivat
mietiskelevälle hengelle. Seikkailuista kedoilla ja metsissä saattaakin
sentähden helposti tulla merkittäviä tapauksia runoilijan elämässä.
Shakespeare on varmaankin kokonaisia päiviä ja öitä harhaillut pitkin
kotiseutunsa tienoita ja hän on varmaankin syvästi ja hienosti tuntenut
nuo uhkean luonnon vaihtelevat näyt, kevään ja syksyn, auringon nousun
ja laskun, myrskysään ja pilvipäivän. Hänen näytelmänsä sisältävät
runsaasti kohtia, joissa esiintyy mitä yksityiskohtaisemman muistelon
jälkiä. _Kesäyön Unelmassa_ kuvailee Titania myrskyistä ja sateista
kesää ja tulvaa, joka on peittänyt alavat maat joen ympärillä:

    Siks iestänsä turhaan härkä kiskoo,
    Hikoilee turhaan kyntäjä, ja ohra
    Jo märkeneepi ennenkuin saa hiukset.
    Kedoilla vettyneill' on tarhat tyhjät
    Ja ruttohista karjaa nokkii korpit.
    Mutahan peittyneet on lautapelit,
    Ja hauskan nurmen somat sokkelot
    On tiettömät ja umpeen kasvaneet.

Puck valaisee samassa näytelmässä kauhun valtaamain käsityöläisten
pakoa, kun he näkevät surkeasti muuttuneen johtajansa, seuraavalla
Stratfordin kentiltä saadulla kuvalla:

    Kuin metsähanhet säikkyy salakyttää,
    Tai harmaat naakat, pyssyn paukkeen vain
    Kun kuulevat ne, ilmaan joukottain
    Pyrähtelevät, kiitäen kuin hurjat,
    Niin hajan juoksevat nyt nuokin kurjat.

Vanhojen Stratfordin muistojen syvä vaikutus Shakespeareen nähtänee
kuitenkin paraiten niissä kohdin, missä ne yhtyvät hänen oman henkensä
mielialoihin ja kuvitteluihin. Runoilijalle ei luonto ole pelkkä
olioiden ja kappalten kokoomus, se on hänen sielunelämänsä vaikutelma,
heijastus ja jäljennös. Näin kuvaa totisen lemmen vaiheita pienen
purosen hilpeä kulku:

    Puronen, joka tyynnä pulppuaa,
    Sa tiedät, vastuksista raivoon nousee;
    Mut kulkua jos sen ei häiritä,
    Se matkoaapi laulain, leikitellen,
    Jokaista rannan kaislaa suutelee,
    Min retkellänsä riemukkaalla kohtaa

Taikka jälleen muistaa hän lehdon,

    Miss' auringossa nousseet kuusamat
    Auringon peittää,

ja hänen mietteensä johtuvat tarkastelemaan ruhtinaiden suosikkien
kiittämättömyyttä. Hänen muistelonsa luonnosta, huhtikuun päivän
epävakaisesta ihanuudesta, auringosta, joka koristaa synkät virrat
taivaallisella kullalla, kiitäväin pilvenhattarain ilkeästä parvesta,
joka äkkiä pujahtaa päivän kultakehrän eteen, ruosteesta, joka turmelee
sulotuoksuisen ruusun, ja syksyn synkästä hävityksen näystä,

    Kun värjyy keltalehti oksallaan
    Käsissä syksyn valjun pakkasen.

Kaikki nämät ovat jotakin vallan toista kuin tavallisten kuvailevain
kirjailijain vaivaloiset ja työläät piirrokset; ne ovat pukeutuneet
vertauskuvan haihtumattomaan muotoon ja ovat meille sangen
tervetulleita, ne kun ovat osana hänen elämästään ja niitä kun on
opetettu puhumaan hänen ajatuksensa kieltä.

Kaiken inhimillisen toiminnan hartaalle ja myötätuntoiselle
tarkastelijalle ovat varmaankin maalaiselämän tärkeimmät tapahtumat,
huvitusten ja metsästyksen kiihkoisa into olleet hyvin mieltä
kiinnittäviä. Ei ole epäilemistäkään, että Shakespeare tunsi tarkalleen
kaikki ulkoilmahuvittelun salaisuudet — jäniksen- ja hirvenmetsästyksen
ja pienemmän riistan pyydystämisen haukkojen avulla. Hänen tietonsa
näistä asioista, kuten varakansleri Madden on osoittanut, olisivat
kunniaksi mille kokeneelle eränkävijälle tahansa. Ja hän käyttääkin
niitä ikäänkuin selityksenä, havainnollisuuden lisäämiseksi ja näyttää
näin ollen kääntyvän kaikkiin metsästyksen oppisanoihin perehtyneen
kuulijakunnan puoleen. Itsepä Juliakin tuntee täydelleen asianomaiset
lausetavat:

    St! Romeo, St! — Oi metsämiehen ääni,
    Mi takaisin tuon jalon haukan kutsuisi —

Odotellessaan auringonlaskua hän pitää ihanan puheen yölle, ja siinä
hänen poskiensa tulvehtiva puna synnyttää täsmällisen vertauskuvan
villihaukkain kesytyksestä, kun ne "liehuvat" orsillaan edestakaisin,
koetettaessa pistää samettipeitettä niiden päähän:

    Vaipallas mustall' arkaa verta peitä,
    Mi poskillani liehuu, kunnes lempi,
    Tuo kaino, rohjentuu, ja puhtaiks aivan
    Työt tosilemmen huomaa.

Ei ole ainuttakaan Shakespearen näytelmää, jossa ei esiintyisi
näitä viittauksia. Hän on yhtä täydelleen selvillä hevosen
hyvistä ja huonoista puolista, erilaisista koiraroduista ja
niiden ominaisuuksista, peura- ja hirvilajeista kuin unohtuneen
haukkametsästystaidon salaisuuksista. Mutta joskus näyttää
kuitenkin hänen tietonsa olevan enemmän tarkastavan katselijan kuin
käytöllisen metsämiehen tietoa. Hän on siinä uskollinen avaralle
tunne-alttiudelleen, eikä voi unhoittaa metsästyksessä tapahtuvaa
julmaa teurastusta — uskollinen ehkä myös varhaisimmille muistoilleen.
Hänen mainioimmat kuvauksensa tätä laatua ovat kappaleessa _Miten
Suvaitsette_, missä metsästäjäin haavoittaman hirven kuolontuskia
esitetään; ja vieläkin elävämpi on _Venus ja Adonis_-runoelmassa
piirretty kuva jänöraukasta, joka seisoo kohollaan, kiihkeän
tarkkaavaisena, kuullessaan koirien etäisen haukunnan:

    Olisit nähnyt, kuinka poloinen
    Kasteista polkuansa kiiruhti;
    Ja raasti häntä oksa jokainen,
    Hän ääntä, varjoakin vavahti;
         Niin kurjaa kaikki hylkii, polkee aina,
         Kun alas luisui, alemmaksi paina;

Eikö tämä ole kuvaus metsästyksestä sellaisena, kuin sen on nähnyt
penkiltään karannut koulupoika jonkun mäkitörmän pensaikosta, minkä hän
on valinnut sopivaksi tarkastelu- ja piilopaikakseen?

Mitä tulee luonnonhistoriaan uudenaikaisemmassa merkityksessä, niin
Shakespeare tiesi siitä hyvin vähän ja välitti siitä vieläkin vähemmän.
Alhaisempain olioiden elämä ei kiinnittänyt hänen huomiotaan. On
varsin sattuvasti sanottu, että hänellä oli "ihmeteltävän vähän silmää
tarkkaamaan elollista luontoa". Lintujen, nisäkkäiden ja kalojen
tavat ja omituisuudet näyttävät välittömästi pistävän hänen silmiinsä
ainoastaan mikäli ne koskevat ihmisten jokapäiväistä etua ja hyötyä.
Kun hän tarvitsee jotakin vertausta eläinten elämästä ajatuksensa
kuvaannollista esittämistä varten, tyytyy hän useimmiten käyttämään
vanhojen kauniiden muistotarinoiden mukavia valheita. Sammakkoa, joka
kantaa kallisarvoista kiveä päässään, sarvikuonoa, jota houkutellaan
iskemään sarvensa puihin, lohikäärmettä, joka tappaa pelkällä näöllään,
karhunpentua, jolle emä nuolemalla antaa muodon, pelikania, joka
ruokkii poikiaan omalla verellään, Arabian feniks-lintua, Egyptin
käärmettä ja Hyrkanin tiikeriä — kaikkia näitä käyttää hän empimättä
tyylinsä koristeiksi. Kun hän joutuu puhumaan tutuista kotimaisista
eläimistä, niin hän seuraa samaa menettelytapaa: omaksuu kaikki ne
kansanomaiset ennakkoluulot, jotka ovat muodostuneet jokapäiväisiksi
lauseparsiksi. "Koiraa" — paitsi metsäkoirasta puhuen — hän
tavallisesti käyttää sättimissanana. Kissat ovat "elukoita, joita ei
kannata edes hirttää". Näin tehden hän ottaa sanansa aivan sellaisina
kuin hän ne löytää, eikä viitsi ruveta köyhdyttämään haukkumasanojen
varastoa jonkun kurjan hanhen, aasin, apinan, koiran tai kissan takia.
Kun Launcen koira Crab esiintyy omassa personassaan näyttämöllä,
kappaleessa _Kaksi Veronalaista Aatelismiestä_, niin on syrjäytetty
nuo vanhat ennakkoluulot ja koira on korotettu ihmisen seuralaiseksi.
Mutta metsien ja ketojen kesyttömät eläimet, ne kun eivät ole joutuneet
parjaavan ihmisen vaaralliselle tuttavuudelle alttiiksi, eivät
enimmäkseen kuulu näiden mahtipontisten puhekeinojen joukkoon; ovatpa
ne tykkänään Shakespearen myötätuntoisen huomioimisen ulkopuolellakin.
Luonnontieteitä tuntevat arvostelijat ovat koonneet summattoman määrän
todisteita, osoittaakseen, ettei asianlaita ole näin. Brandes hyväksyy
kaikki ilman muuta ja ylistää Shakespearen "hämmästyttävän laajaa
luonnontuntemusta" ja hänen tyhjentymätöntä tietovarastoaan eläinten ja
lintujen tavoista ja omituisuuksista. Seuraavat esimerkit ovat otetut
näytteeksi: Shakespeare tiesi, että vinttikoira sieppaa saaliinsa
juoksussa suuhunsa; että kyyhkyset syöttävät poikiaan, pistämällä
ruo'an niiden kurkkuun; että siili on suurempi kilohailia; että
rautuja pyydetään kutkuttamalla; että hyyppälintu juoksee painuneena
maata vasten; että käki laskee munansa toisten lintujen pesään; että
keltasirkku on leivosen näköinen. Jo kaikki kaupunkilaispojat tuon
tietävät, tietävätpä vielä enemmänkin! Ja nämä kohdat on esitetty
parhaasta päästä sentähden, että ne ovat todenmukaisia. Shakespearen
erehdyksistä tulisi paljoa pitempi luettelo. Hänen satakielensä ja
käkensä ovat eriskummallisia olioita, jotka todellisen tuntemuksen
puutteessa on kaikenlaisilla yhteenkasatuilla tarinoilla ja
kertomuksilla muovailtu vallan tuntemattomiksi. Tuo kuuluisa kohta
mehiläisistä _Henrik Viidennessä_ on tosin loistavaa runoutta; mutta
"mehiläispesän kuvauksena", sanoo eräs tietorikas ja lahjakas tutkija,
"on se pelkkää hölynpölyä, erehdystä tärkeimmistä tosiasioista
joka toisessa piirteessä, ja koko suuri mehiläisvertaus perustuu
täydelliseen väärinkäsitykseen." Virgilius tiesi jotakin mehiläisistä;
Shakespeare vähän tai ei mitään.

Riittäköön tämä! Olisi tosiaankin naurettava tehtävä ruveta
raastamaan alas kaikkia niitä hullunkurisia loistorakennuksia, joiden
pystyttämisellä on tarkoitettu kunnioittaa runoilijaa. Shakespeare
oli kielen mestari ja ihmissielun syvällinen tutkija. Hänen verraten
vähäiset tietonsa luonnonhistoriasta eivät saata häntä häpeään.
Löytyy eräs juttu Canningista, jonka John Hookham Frere kertoi kerran
sisarenpojalleen. "Muistanpa kerran", sanoi hän, "menneeni kysymään
Canningin neuvoa eräässä minulle sangen tärkeässä asiassa; hän
oleskeli silloin Enfieldin lähellä. Saadaksemme rauhassa keskustella,
menimme metsään kävelemään. Kulkiessamme muutamain lammikoiden ohi,
huomasin hämmästyksekseni hänelle olevan aivan uutta ja outoa sen
seikan, että näistä pienistä, kummallisista sammakonpoikasista kasvaa
oikeita sammakoita. 'Kas niin!' sanoo jutun kertoja, 'ettekö riennä
nyt toistamaan tätä tarinaa Canningista ensimäiselle houkkiolle,
jonka tapaatte. Canning osasi hallita ja johtaa suurta sivistynyttä
kansakuntaa; mutta meidän aikoinamme ollaan hyvin taipuvaisia
ajattelemaan, että jok'ikinen, joka vaan ei tunne sammakoiden
luonnonhistoriaa, on myös kerrassaan kelvoton käsittämään ihmisiä ja
tulemaan toimeen heidän kanssaan'."

Vaikka Shakespeare ei siis vaivaakaan itseään tutkimalla
perinpohjaisesti kissaa, satakieltä tai mehiläisiä, niin on hänellä
sensijaan mitä avonaisin silmä huomaamaan maankiertäjän, kaupungin
yövartijan tai koulumestarin tapoja ja erikoisuuksia. Hän on antanut
meille erinomaisen todellisen kuvauksen Elisabetin-aikuisesta
latinanopetuksesta tuossa kohtauksessa _Windsorin Iloisissa Rouvissa_,
missä rovasti Hugh Evans tutkii pikku Williamin tietoja Lillyn
kieliopista. Ne kolme koulunjohtajaa, jotka hallitsivat Stratfordissa
1570 ja 1580 välillä olivat Walter Roche, Thomas Hunt ja Thomas
Jenkins; ja Hugh Evansin yhtäläisyys viimemanitun kanssa lienee
melkoisen suuri. Erinomaisen huolellisesti piirretty, rikkiviisas
Holofernes kappaleessa _Lemmen Kujeita_, ja Finch, koulumestari ja
henkienmanaaja _Erehdysten Huvinäytelmässä_, ovat varmaankin saaneet
hyvin paljon vihjauksia ja vaikuttimia siitä koulumestarista, jonka
Shakespeare tunsi paraiten, ja he antavat näin meillekin jonkunlaista
makua niistä ajatuksista ja mietiskelyistä, joita mestari Thomas Hunt
"synnytti muiston kammioissa ja jotka ilmoille pulpahtaakseen odottivat
vaan tilaisuuden kypsymistä". Holofernes on aito-akateminen koulukarhu.
Mutta hänen kasvojensa äärimmäinen laihuus ja kuihtuneisuus, jota
hoviherrat niin armottomasti pilkkaavat, todistaa vain monen muun
seikan ohella, että Shakespearen aikaisemmassa seurueessa löytyi joku
hyvin laiha näyttelijä. Mainitut näytelmät ovat näet juuri hänen
varhaisimpiaan.

Latinakoulussa oli paljon aikaa "suotu kielille", eikä ole mitään
syytä olettaa Shakespearen "vähäisen latinantaidon" supistuneen
pelkkään kieliopin sääntöjen jauhamiseen. Käytännöllinen latinankielen
taito oli siihen aikaan paljon yleisempi kuin nykyään, ja varmaa on,
että hänkin osasi puhua latinaa, kun hän vaan halusi. Tavallisen
koulun oppijakson oli määrä tutustuttaa tuossa neljäntoista korvilla
olevia poikia ainakin Ovidiuksen, Virgiliuksen, Horatiuksen,
Juvenaliksen, Plautuksen, Senecan ja Ciceron teoksiin sekä sen
lisäksi antaa heille kieliopin, logikan ja retorikan alkeet. Silti
ei hän kuitenkaan ollut mikään erinomainen latinamies ja myöhempinä
vuosinaan huomaammekin hänen käyttävän mieluummin käännöstä, missä
sellainen vain on saatavissa, kuin alkuperäistä. Yleisimmin luettu
latinankielinen kirjailija hänen ajallaan oli Ovidius; Ovidiuksensa
hän varmaankin tunsi koko hyvin, koska hän esittää eniten hänen
sanojaan alkuperäisessä muodossaan ja koska hän valitsee _Venus ja
Adonis_-runoelmansa mietelauseen hänen elegioistaan. Mutta hänen
täydellisimmät lainansa Ovidiuksestakin ovat enimmäkseen peräisin
Arthur Goldingin huonoihin säkeihin sovittamista käännöksistä. Hän
tutki vanhan-ajan kirjailijoita, se on huomautettava, ei niin paljon
heidän käyttämänsä muodon, kuin heidän käsittelemäinsä aiheiden takia;
hän arvosti Ovidiusta oivana tarinainkertojana, joka avasi hänelle
uuden, viehättävän mielikuvitus- ja tarumailman. On mahdollista,
vaikkeikaan todennäköistä, että hänellä oli myös jonkunlaisia tietoja
kreikankielestä; jos niitä olikin, niin olivat ne niin vähäpätöisiä,
ettei kysymys kannata lähempää tarkastelua. Pitkällinen logikan ja
retorikan tutkiminen jätti syvempiä jälkiä hänen mieleensä ja antoi
hänelle aihetta pisteliääseen leikinlaskuun. _Lemmen Kujeita_ on
mitä vallattominta rikkioppineisuuden ilveilyä; ja aivan kuten hyvän
sirkus-ilveilijän välttämättä myös täytyy olla hyvä notkeustemppujen
tekijä, samoin hänkin, joka osoittaa sellaista näppäryyttä ivatessaan
näitä älyn voimailijoita, todistaa itse olleensa heidän temppuihinsa
sangen harjaantunut. Elämänsä loppupuolella ei Shakespeare käytä
milloinkaan logikan ja retorikan konemaisia menettelytapoja, antamatta
niille hassunkurisen mielettömyyden leimaa. Hänen päätelmänsä ja
luokittelunsa, hänen kuvaannolliset lauseensa ja määrittelynsä, hänen
pitkäpuheiset koukuttelunsa, joiden avulla esitetyt väitelmät laveasti
selvitetään ja todistetaan, ne osoittavat miten hyvin hän kaiken tuon
tunsi.

                 Hän oli taidokas
    Sanoin ja järjen voimin leikkimään.

Hänen "säkenöivä sukkeluutensa" saattaa meidät naurutuulelle. Hän
heittäytyy ilakoiden mitä sokkeloisimpiin ajatus-johdatteluihin,
tullakseen yht'äkkiä vallan yksinkertaiseen lopputulokseen, eikä hän
milloinkaan, niinkauvan kuin kuvitteleminen on hänellä päämääränä,
heitä kiipeämästä talon yli aukaistakseen aivan odottamatta pienen
salaoven. "Puhetaiteessa käytetään sellaista kuvaannollista
lausumatapaa", sanoo Touchstone-narri, "että juoma, jota kaadetaan
maljasta pikariin, tyhjentää yhden, samalla kun se täyttää toisen".
Yli kaikkien näiden rikkiviisaiden ja hovinarrien hoilotuksen me
kuulemme runoilijain oman tuomion ja samalla koko asian loppupäätöksen,
lausuttuna seuraavassa yksinkertaisessa mietelmässä:

    Oppi on ainoastaan meidän apumiehemme.

Jos hän oppi vähän latinaa koulussaan, niin on se sitä
surkuteltavampaa; sillä hän varmaankin oppi hyvin vähän muuta.
Päästäkseen tuntemaan uudemman ajan historiat, täytyi hänen
turvautua omaperäiseen lukemiseensa, keskusteluihin muiden kanssa
ja muistotietoihin. Hän kuuli ehkä paljonkin — vaikka tuskin
avonaisessa keskustelussa — protestanttisesta uskonpuhdistuksesta ja
uskonnollisista riidoista. Nämä olivat näet asioita, joista oli paras
puhua varovasti, samoinkuin kirjoittaakin.

Niiden vanhempain tapausten joukossa, jotka jo hänen lapsuudenaikanaan
olivat lakanneet olemasta varsinaisina kiihkoisan riidan esineinä,
ovat ennen kaikkea Ruusujen sodat mainittavat, ne kun voimakkaimmin
vaikuttivat kansan mielikuvitukseen. Tämä suuri sisällinen riita ei
ollut sen vanhempi muisto Shakespearen poika-vuosina kuin Trafalgarin
taistelu on nyky-ajan lapsille; ja perintätiedon ja muistotarinain
vaikutus oli silloin paljoa suurempi kuin se koskaan voi olla meidän
aikanamme. Silloin oli vielä tapana istua talven pitkinä iltapuhteina
takkavalkean ääressä, kuuntelemassa vanhain ihmisten kertomuksia

    Tapahtumista aikain kaukaisten ja kurjain.

Yorkin ja Lancasterin sukujen välinen kamppailu hävitti keski-aikaisen
Englannin ja nosti Tudorit yksinvaltaan; se oli rakennettu noiden
kestettyjen kauhunaikojen muistoille ja sen asemaa vahvisti niiden
uusiintumisen pelko. Estääkseen enää mahdollisia vallanperimyskiistoja
syntymästä oli Englanti taipuvainen tekemään mitä tahansa, jopa
kohottamaan Stuartein hallitsija-suvun kuninkaan istuimelle.
Shakespeare osoittaa suurissa historiallisissa näytelmissään sellaista
tämän kamppailun kaikkien vaiheiden tuntemista, että tuskin voi otaksua
hänen saaneen tietojaan yksinomaan kirjoista. Siinä se koulu, jossa
hän oppi valtiotaitonsa; tässä valossa hän luki Rooman historiaa
ja tulkitsi Italian kaupunkien keskinäisiä riitoja. Opetus, jota
hän ei koskaan väsy toistamasta, on kronikoitsija Hallin opetus;
englantilaiset historialliset näytelmät ovat kirjoitetut "jotta
kaikki ihmiset saattaisivat päivänselvästi havaita, että missä
epäsopu ja erimielisyys mahtavatkin murtaa ja musertaa, siinä taas
sopu ja yksimielisyys kohottaa ja rakentaa". Äpärä Faulconbridge
puhuu loistavassa päätöslauselmassaan _Kuningas Juhana_-näytelmän
lopussa samaan henkeen; ja Carlislen piispan lausuma kamala ennustus
tuon pitkän kamppailun alkamisesta kappaleessa _Rikhard II_ on itse
asiassa silmäys menneihin kurjuuden aikoihin, jotka eivät vielä
olleet haihtuneet lasten-lasten muistosta eivätkä unohtuneet heidän
jokapäiväisistä jutteluistaan.

Vanhat muistotiedot ja muut oleelliset seikat puhuvat siihen
suuntaan, että Shakespeare olisi lakannut käymästä koulua jo
verrattain varhaisella ijällä. Mihin toimiin hän ryhtyi koulupenkin
jätettyhän, emme voi varmuudella tietää. Aubrey kertoo luotettavista
lähteistä saamiensa viittausten mukaan hänen olleen "nuorempina
vuosinaan opettajana jossain maaseudulla". Siitäkin on mahdotonta
sanoa mitään ratkaisevaa; voitanee tuskin väittää mitään sitäkään
Aubreyn tiedonantoa vastaan, että "hän poikavuosinaan oli apuna
isänsä ammatissa; mutta kun hän tappoi vasikan, tahtoi hän sen tehdä
ylevällä tavalla ja pitää pienen puheen". Mielikuvitusrikkailla
lapsilla on tapana ottaa vähäpätöisimmätkin tapaukset juhlalliselta
kannalta ja yhdistää niihin joitakin merkillisiä menoja. Meidän ei
ole tarvis välttämättä otaksua, että hän olisi saanut paikan jonkun
asianajajan palveluksessa. Hänellä on tosin merkittävät tiedot
oikeudenkäymisasioista ja lakitieteen ammattisalaisuuksista: hän ei
ollutkaan turhan päiten isänsä vanhin poika. Näyttää ainakin jotensakin
varmalta, että hän on viettänyt nämä vuodet kotipaikoillaan, ja että

    Kun poikans' isät matalampain majain
    Lähettää valtateille maailman:
    Yks' sotatanterille taisteluihin,
    Merille tuntemattomille toinen,
    Yl'opistoihin kolmas opinnoimaan,

niin John Shakespearen poika, ehkäpä vastoin tahtoaan ja
taipumuksiaankin, pysytteli yhä kotosalla. Mutta seikkailuhenkeä
ei voida tukahuttaa. Me olemme äitimme lapsia; me emme voi estää
sitä tarkoitusperää toteutumasta, jota varten olemme syntyneet.
Olisi vaikea käsittää, että Shakespeare olisi ilman muuta ollut
tyytyväinen yksitoikkoiseen elämäänsä, tai että hän olisi kyennyt
tykkänään vastustamaan nuoren veren houkutuksia. "Tahtoisinpa, ett'ei
olisi mitään ikäkautta kymmenen ja kahdenkymmenen kolmen välillä",
sanoo paimen _Talvisessa Tarinassa_ "tai että kaikki nuoret ihmiset
nukkuisivat koko tuon ajan; sillä sillävälin ei tehdä mitään muuta
kuin saatetaan tyttöjä lapsivuoteelle, kiusataan vanhempaa väkeä,
varastetaan, tapellaan". Kun me ensi kerran v. 1582 jotain kuulemme
Shakespearesta, on hän juuri mennyt naimisiin Anna Hathawayn, häntä
noin kahdeksan vuotta vanhemman naisen kanssa, mikä ei tapahtunut
ilman epäsäännöllisiä ja kiireenomaisia asianhaaroja. Kuusi kuukautta
myöhemmin syntyy hänen esikoislapsensa, Susanna; v. 1585 kaksoiset
Hamnet ja Judith lisäävät perheen lukua. Jotensakin samoihin aikoihin,
ehkäpä hiukan myöhemmin, kietoutuu hän vakaviin rettelöihin Sir Thomas
Lucyn, seudun suurimman maanomistajan kanssa, ja jättää Stratfordin,
lähteäkseen Lontooseen onneaan koettelemaan. Kun hän jälleen v. 1592
sukeltaa näkyviin, alkavat Lontoon teaterien näytelmäinkirjoittajat
saada hänestä peljättävän kilpailijan.

Kaikki vanhat perintötiedot laskevat hänen Stratfordista lähtemisensä
syyksi erään salametsästysjupakan ja sen seuraukset. Hän oli "sangen
taipuvainen", sanoo eräs vanha juttujen keräilijä, "kaikenmoisiin
onnettomiin kepposiin, varastellen metsänriistaa ja kaniineja."
Rowe antaa kirjassaan _Tietoja William Shakespearen Elämästä_
(1709) täydellisemmän esityksen asiasta. Shakespeare tapasi käydä
muutamain tovereinsa kanssa salametsästystä harjoittamassa eräässä
puistossa, joka kuului Sir Thomas Lucylle; siitä hänet vedettiin
oikeuteen, hän vastasi puolestaan niin purevilla pilkkarunoilla,
että kannetta ajettiin kahdenkertaisella voimalla, ja hänen täytyi
poistua kotiseudultaan. Kaikki tämä on erinomaisen uskottavaa;
todistuskappaleet, jotka ovat säilyneet meidän päiviimme asti, puhuvat
yksimielisesti sen puolesta; viittaukset näytelmissä tukevat sitä
yhä; eikä ole olemassa mitään pätevää todistetta sitä vastaan. Tosin
ovat muutamat yhdeksännentoista vuosisadan muinaistutkijat katsoneet
voivansa hyljätä koko kertomuksen ilman muuta ja asettaa sen sijaan
oman selvittelynsä siitä, mitenkä asiat oikein ovat tapahtuneet. Mutta
jos me seuraamme heitä tässä, niin silloin saamme heittää menemään
koko perimätiedon sisällyksen ja olemuksen; huomattava on vielä,
että ne muistotiedot Shakespearesta, jotka ovat jälellä vielä meidän
päivinämme, ovat pää-asiassa hyvin luotettavia. Ne ovat peräisin
jotenkin hyvistä lähteistä, ja niitä ei kokoillut eikä julaissut
henkilö, jolla olisi ollut joku riidanalainen seikka toteennäytettävänä
tai kumottavana. Enimmät niistä ovat alkuisin seuraavista kahdesta
lähteestä, joko toisesta tai toisesta: yleisistä paikallisista
tarinoista Stratfordin seutuvilla, tai niiden kertomuksista ja
muisteloista, jotka olivat joutuneet joihinkin tekemisiin teaterin
kanssa. Shakespeare oli viimeisinä vuosinaan hyvin tunnettu mies
Stratfordissa ja sen lähistöllä; hänen tyttärensä viettivät koko
ikänsä siellä; Susanna kuoli 1649 ja Judith vasta 1662; ja kun
Betterton teki pyhiinvaellusretkensä seudulle, kerätäkseen aineksia,
joita myöhemmin Rowe käytti lähteinään, niin on ilmeistä, että siellä
löytyi monta vanhaa paikkakuntalaista, jotka tiesivät tarkkaan
kertoa yhtä ja toista. Eräs John Dowdall haasteli kerran v. 1693
Stratfordissa seurakunnan vanhan lukkarin kanssa, joka oli syntynyt
muutamia vuosia ennen kuin Shakespeare kuoli, ja lukkari kertoi
hänelle m.m. että "tämä Shakespeare oli ennen muinoin opissa eräällä
teurastajalla tässä kaupungissa, mutta sitten hän karkasi isäntänsä
luota ja meni Lontooseen, missä hän pääsi palvelijaksi teateriin, ja
joutui tällä tavoin sille tielle, jolla hänestä tuli se, mikä hänestä
sittemmin tuli. Hän oli etevin koko suvussaan". Kertomukset, joita
Aubreylle jutteli vanhaan näyttelijäsukuun kuuluva ijäkäs William
Beeston ja kunnianarvoisan Stratfordin apulaispapin John Wardin
viimeistään v. 1663 tekemät muistiinpanot eivät suinkaan ole vähemmän
uskottavia; ja kun näitä näin eri haaroilta tulleita tiedonantoja
vertaillaan keskenään, ei niiden välillä esiinny mitään merkittävämpiä
ristiriitaisuuksia. On siis todellakin turhamaisen epäileväisyyden
huippu tuo, että jätetään kaikki nämä seikat huomioon ottamatta ja
annetaan etusija kaikenlaisille oppineiden mielikuvitustuotteille.

Teateria koskevan muistotiedon säilymistä ja jatkumista haittasi
suuresti teaterien sulkeminen ja näyttelijäin hajaantuminen eri
tahoille Pitkän Parlamentin aikana. Moni näyttelijä sai surmansa
taistellessaan kuninkaan puolesta, ja ainoastaan muutamat harvat
pääsivät esiintymään jälleen valtaan kohonneen hallitsijasuvun
aikuisella näyttämöllä. William Davenant, joka lapsuudessaan tunsi
Shakespearen ja joka aikaisemmalla miehuuden ijällään oli ollut
hyvin tuttu Shakespearen ystäväin ja toverien kanssa, jatkaa
näyttämö-muistotiedon keskeymätöntä sarjaa. Kun mielenkiinto
Shakespearen elämänvaiheiden tutkimiseen seitsemännentoista vuosisadan
loppupuolella ensiksi heräsi, ei ollut olemassa mitään kankeaksi
kaavioitua kuvaa hänestä, johon kaikkien esiintyvien tosiasiain piti
välttämättömästi soveltuman, eikä jälkeäkään siitä erinomaisesta
kunnioituksesta hänen luuloteltua arvokkuuttaan kohtaan, joka on saanut
seuraavana kehkeymättömän tutkimuksen aikana vääristellä ja muuntaa
kaikkein yksinkertaisinten ja vilpittömäin kertomusten ääriviivat.

Muutamia, näytelmiä koskevia tiedonsirpaleita on sattumalta säilynyt
meille noista samoista muistotietojen lähteistä. Drydeniltä
saamme tietää että "Shakespeare näytti taitonsa parhaimman puolen
Mercutiossaan; ja hän sanoi itse täytyneensä tappaa hänet jo
kolmannessa näytöksessä, jottei Mercutio olisi tappanut häntä". Dennis
ilmoittaa sitten, että Shakespeare kirjoitti _Windsorin Iloiset Rouvat_
kahdessa viikossa kuningatar Elisabetin käskystä, tämä kun halusi nähdä
Falstaffin lemmenpuuhissa. Nämä ovat tervetulleita lisiä niukkoihin
tietovaroihimme ja sopivat täydellisesti siihen, mitä jo entuudestaan
tunnemme.

Lontoossa sanotaan Shakespearen löytäneen vain "keskinkertaisia
toimia": erään myöhäisen, epäiltävän perimätiedon mukaan oli hän
pitelemässä ylhäisten hevosia laitakaupungin teaterien edustalla.
Hän näyttää nopeasti saaneen jalansijaa teaterissa, niin että hänen
ensimäisiin askeleihinsa menestyksen tiellä ei ole kiinnitetty
suurempaa huomiota. Goldsmith, joka tuskin koskaan puhuu omista
kärsimyksistään ja taisteluistaan, viittaa kerran ohimennen niihin
aikoihin, jolloin hän eleli Axe Lanen kerjäläisten joukossa. Nuo
päivät olivat hänelle hedelmällisen kokemuksen päiviä; ja Shakespearen
varhaisemmat vuodet Lontoossa olivat epäilemättä täynnä uutuuden
viehätystä ja kokemuksen kiihotusta, ja suurimman osan havaintojensa
satoa on hän varmaankin koonnut juuri näihin aikoihin. Kaupunki oli
pieni, eikä liene kovinkaan ollut toisennäköinen kuin Chaucerin
päivinä. Sen pääliikenne kulki varmaankin yhäti siinä, missä

                     kirkaskatseinen
    Tems-virta suunnan ohjaa alusten
    Siltaan asti, mi rantoja sen sitoo.

Lujat muurit ympäröivät kaupunkia; aivan niiden ulkopuolella olevilla
kentillä käyskenteli kansa ajanvietokseen tai meni joen yli Southwarkin
kohdalla, katsellakseen siellä karhunajoa ja miekkailua. Tykkiväki piti
ampumaharjoituksiaan tiilimuurin ympäröimällä kentällä Piispanportin
ulkopuolella. Tänne vapaille kentille, jonne ei enää kaupunginneuvoston
tuomiovalta ulottunut, oli jo pystytetty ainakin kaksi teateria.
Huolimatta näistä avaroista kentistä vallitsi muurien sisäpuolellakin
vilkas elämä, kirjavan, tungeskelevan joukon lainehtiessa sinne ja
tänne. Kaupungin laita-osissa oli vilinä ja melu yhtä suuri kuin
nykyäänkin; värien ja pukujen kirjavuus oli vieläkin suurempi. Tässä
kaupungissa vietti Shakespeare näytelmällisen oppi-aikansa, palaen
intoa nähdä ja kuulla, opetellen taidettaan, tehden tuttavuuksia,
alettuaan tuntea itsensä hiukan koteutuneeksi tässä kaupunki-hälyssä,
vertaillen ehkä kokemuksiaan runoilija- ja seikkailija-toveriensa
kanssa, joiden nimet jo aikoja sitten ovat vaipuneet unhotuksen yöhön,
askarrellen niissä satunnaisissa toimissa, joita teateri-yhtiöt hänelle
antoivat, syöden ravintolain yhteisessä pöydässä, katsella töllistellen
komeita juhlakulkueita ja katukohtauksia, tavaten päivä päivältä uusia
ihmistyyppejä ja kuullen yhä uusia juttuja. Jokaisen taiteilijan
elämässä on jonkunlainen kulta-aika, jolloin henki on ylen joustava,
aika täynnä uhkuvaa havaitsemisen riemua ja ehtymätöntä kykyä antautua
uusille vaikutelmille. Myöhemmin elämässä, kun itseluottamus ja varmuus
ovat tulleet menestyksen mukana, tulee hänen koota kaikki voimansa
ja parantaa yhä taitoaan, tai muuten on tuo väli-aika ollut vain
väsyttävää pilantekoa; mutta välittömän tuoreuden ja seikkailun lumous
on auttamattomasti mennyttä. Noiden ratkaisevain vuosien kestäessä,
jolloin koko maailma ikäänkuin tulvimalla tulvii sieluun ja mieleen,
sai Shakespeare tuntea äärettömän paljon vaikutelmia niin Stratfordissa
kuin Lontoossakin. Me emme voi kirjoittaa hänen kokemustensa historiaa;
ja Elisabetin aikuisen yhteiskunnan me taas pää-asiallisesti tunnemme
juuri hänen teostensa kautta, niin että meidän on erinomaisen hankalaa
ryhtyä vertaamaan kuvaa itse esineeseen. Näytelmiinsä hän otti aiheen
mistä vaan sattui saamaan käsiinsä ja antoi henkilöilleen italialaiset,
ranskalaiset tai roomalaiset nimet. Mutta todellisuutta ja elävyyttä
saavuttaakseen oli hänen turvauduttava huomioihinsa ympärillään
pauhaavasta elämästä. Ajanmukaisuusvirheet eivät merkinneet hänelle
mitään; todenmukaisuus kaikki. Hän ei matkustellut keräilläkseen
"paikallisväritystä". Yksi ainoa perhekunta riittää kyllin sille, sanoo
Juvenalis, joka tahtoo tutkia ihmissuvun tapoja ja omituisuuksia; ja
Shakespeare tyytyi tarkastamaan oman kansansa perhekuntaa, _Julius
Caesarissa_ on seinäkelloja; paperimylly ja kirjapaino _Henrik
Kuudennessa_; italialaisia elämäntapoja _Cymbelinessä_; Shakespeare
täyttää todellakin kaikki ilman muuta — lukuunottamatta ehkä
roomalaisaiheisia näytelmiä — oman aikansa vaihtelevilla ilmiöillä ja
erikoisseikoilla.

Muutamat esimerkit osoittakoot, missä määrin hänen näytelmiensä
tapaukset ja henkilöt olivat otetut hänen ympärillään kohisevasta
elämästä. Harrison antaa Holinshedin _Kronikoihin_ liitetyissä
_Kuvauksissaan Englannista_ tarkan selvityksen silloisten
maantieryöväysten laadusta ja tavasta, millä niitä toimitettiin.
"Harvoin", sanoo hän, "ryövätään matkustajia ilman sen ravintolan
omistajan, viinurin tai tallirengin apua, johon he poikkeavat hevosiaan
syöttämään ja lepäämään; nämä, auttaessaan heitä laskeutumaan
satulasta, tunnustelevat, kummallako, matkasäkilläkö vai rahamassilla
on lupaavampi paino ja antavat sitten salavihkaa tietoa yhdelle tai
toiselle rosvolle, joka alituisesti on valmiina pihalla tai asuu
siinä aivan lähistöllä, kannattaako lähteä otusta ajamaan, vai ei.
Jos saalis huomataan sen arvoiseksi, niin kysytään herrasmieheltä
vallan kuin sattumalta, mitä tietä hän aikoo matkustaa ja eikö hän
suvaitsisi kutsuttaa jotakin vierasta seurakseen illallispöytäänsä,
vierasta, jonka tulee huomenaamuna matkustaa aivan samaa tietä kuin
hänenkin. Ja jos hän näin on saatu hyväksymään ehdotus, vieläpä
olemaan mielissäänkin uudesta tuttavuudestaan, niin on juoni sangen
hyvällä tolalla — — — Ja tässä on mainittu vaan muutamia näiden
piintyneiden tappelupukarien ja hienojenkin herrasmiesten kujeista
ja kepposista, joita harjotetaan enimmäkseen talvella, joulujuhlien
aikoihin, jolloin palvelijat ja tuhlaavat herrasmiehet tarvitsevat
rahaa noppa- ja korttipeliinsä, ja jota he koettavat hankkia
väijymällä ja ryöväämällä lihavia saaliita maanteiden varsilla".
Aivan samaan tapaan kävi tuo kuuluisa ryöväys _Henrik Neljännessä_.
Pimeässä Rochesterin ravintolapihassa tavataan Gadshill hartaassa
keskustelussa kapakoitsijan kanssa, joka juttelee hänelle kentiläisestä
maatilanomistajasta ja hänen kolmesta sadasta kultarahastaan; sillä
välin istuskelevat tuhlaavat herrasmiehet vierasmajassa, siksi kunnes
heidän luotettava "vainukoiransa" tuo heille mieluisia uutisia.

Toisessa kohdin kirjaansa kuvaa Harrison ylhäisten henkilöiden tapaa
kohdella räätäleitään. "Miten oikullisia, miten turhantarkkoja ovatkaan
nuo herrat ja naiset, ja miten vaikeaa onkaan räätälin saada puku
oikein heidän mielikseen sopimaan! Miten usein pitääkään se lähettää
tekijälleen takaisin! Mitä kiukutteluja, mitä vimmanpuuskauksia,
mitä sättivää puhetapaa saavatkaan nuo köyhät työläisparat pitää
hyvänään!" Senlaiseksi huomasi asianlaidan William Harrison — ja
senlaiseksi huomasi sen myös William Shakespeare ja hän on sen
hyvin havaannollisesti, kaikella vuoropuhelun elävyydellä esittänyt
kohtauksessa Petruchion ja räätälin välillä.

Moilasen henkilö, sanoo Aubrey, oli muovaeltu elävän mallin mukaan.
"Tuon lystikkään oikeudenpalvelijan _Kesäyön Unelmassa_ (Aubrey ei
osannut oikein varmasti erottaa eri näytelmiä toisistaan) on hän
varmaankin sattumalta tavannut Grendonissa, jonka kautta tie kulkee
Lontoosta Stratfordiin; ja siellä eli vielä tuo sama oikeudenpalvelija
v. 1642 paikkeilla, kun minä ensi kerran matkustin Oxfordiin."
Miten tuon laita lieneekään, tälläisiä oikeudenpalvelijoita löytyi
monessa muussa paikassa, ja Shakespearen mielikuvitus koristeli
häntä, mutta ei luonut. On olemassa eräs kirje, vuodelta 1586, jossa
Lordi Burghley valittaa Sir Francis Walsinghamille niiden miesten
järjetöntä menettelytapaa, jotka oli määrätty vangitsemaan Babingtonin
salaliiton jäsenet. Burghley kertoo matkustaneensa vaunuissaan
Lontoosta Theobaldsiin ja huomanneensa jokaisen kaupungin portilla
noin kymmenen tai kaksitoista miestä seisoskelevan hyvin huomattavissa
ryhmissä, pitkillä seipäillä asestettuina. He olivat asettautuneet
pitkin seinivieriä, ja hän ymmärsi heidän siinä sadetta pitävän tai
odottavan vuoroaan päästäkseen naukkaamaan pari siemausta läheisestä
kapakasta. Mutta Enfieldissä, missä ei satanut, tapasi hän heitä taas
noin tusinan verran, ja silloin juolahti hänen mieleensä, että ehkäpä
nämä ovatkin niitä vahtimiehiä, joiden on määrä urkkia tietoonsa ja
vangita kuningattaren henkeä uhkaavat salaliittolaiset. "Kutsuinpa",
jatkaa hän, "muutamia heistä puheilleni ja kysyin, miksi he siinä
oikeastaan seisoskelivat. Ja yksi heistä vastasi: 'Siepataksemme kiinni
kolme nuorta miestä'. Ja kysymykseeni, mistä he tunsivat nuo henkilöt,
vastasi toinen näillä sanoilla: 'Hitto soikoon, armollinen herra,
heidän jaloutensa ilmoituksesta'. 'Mitä sillä tarkoitat?' kysäsin.
'Hitto soikoon', tokasevat he, 'yhdellä joukosta pitäisi oleman
aikamoinen kyömy-nenä'! 'Ja eikö Teillä ole mitään muuta merkkiä?'
utelin edelleen. 'Ei', kuului vastaus. Ja sitten minä tiedustelin, kuka
heidät oikein oli toimeen määrännyt; ja he nimesivät jonkun Bankesin,
poliisipäällikön, ja sen miehen tahtoisin lähetettäväksi luokseni."

Lontoon varkaiden ja vorojen kepposia kuvaa Greene tarkkaan
verrattomissa kirjasissaan. Hänen _Connie-Catchinginsa_ toisessa osassa
(1591) kerrotaan eräässäkin jutussa, minkä hän oli äskettäin kuullut,
muutaman veijari- ja taskuvaras-seurueen tekemästä kolttosesta eräälle
yksinkertaiselle talonpojalle St. Paulin puistokäytävissä. Talonpoika
piti kättään taskussaan ja kukkaroaan kädessään, joten oli vallan
mahdotonta tulla toimeen hänen kanssaan, ellei hän töytännyt häntä
kumoon tai ikäänkuin tuttavuutta hieroakseen pyrkinyt pudistamaan
hänen kättänsä. Silloin kaksi veijaria keksi juonen: "toinen meni
talonpojan luo, kulkien aivan hänen edellään, ja kolmen tai neljän
kävelykierroksen perästä seisahtui hän äkkiä ja huusi: Voi, voi!
auttakaa minua, hyvä ystävä, minä voin pahoin! samassa vaipuen
muka pyörtyneenä maahan. Talonpoika-parka, nähdessään tuon siistin
herrasmiehen lankeavan, kuten hänestä näytti, kuolleena hänen eteensä
maahan, syöksyi hänen avukseen, otti hänet syliinsä, kokien hieromalla
saada hänet jälleen tuntoihinsa; tapaus houkutteli suuren väkijoukon
heidän ympärilleen; ja sillä välin toinen veijari sieppasi talonpojan
kukkaron ja luikki tiehensä." Aivan samalla tavalla puijaa Autolycus
maalaistolvanan _Talvisessa Tarinassa_; hän, joka on oikea mestari
tällaisissa taidonnäytteissä, ei tarvitse toisten apua ja hän vie
juonensa perille mitä hullunkurisimman rohkeilla tempuilla.

Ei edes Falstaff, vaikka hän, jos kukaan, on Shakespearen omaa tekoa,
ole hänkään vallan tyhjästä rakettu. On turhaa ja typerääkin etsiä
jotain suoraa esikuvaa, joko sitten näytelmäinkirjoittaja Henry
Chettlessä, joka "hikoili ja puuskutti lihavuuttaan" tai jossain muussa
aikalaisessa. Me saattanemme pelkäämättä sanoa Falstaffista, mitä
eräs toinen Shakespearen mainioimmista luomista sanoo itsestään: "Ei
ole olemassa sellaista ihmistä, se on mahdotonta". Niin rajattoman
elinvoimaista ja sukkelasanaista henkilöä ei löydy luonnossa; ja
jos sellainen löytyisikin, niin suuri näytelmäseppä ei antaudu
tuolla tavoin orjallisesti mukailemaan suorastaan yksilöllisiä
esi-kuvia. Falstaff on kirkastettu Elisabetin aikalainen; ja siellä
ja täällä ihmisten elämää kuvaavissa, valitettavasti vaan liian
niukoissa historiallisissa muistelmissa tältä ajalta me tapaamme
komillisia urotöitä, jotka muistuttavat mieleemme vanhan ystävämme,
tai hämmästyttää meitä sanansutkaus, joka tuntuu meistä omituisen
tutunomaiselta. Falstaffilta ei koskaan puuttunut keinoja; ja jos
hän ryhtyy moittimaan omaa elämäntapaansa — voimatta olla siihen
liittämättä sivumäärin halventavia lauseita seuralaisistaan ja
tovereistaan — niin eiköhän hän vaan liene puhunut tähän suuntaan:
"No, herraseni! katsokaammepa, mikä hän oikein on miehiänsä; hän ei
hävennyt, vaikka hän oli aatelismies, totta totisesti, iäkäs mies,
sangen mahtava mies, ja ruhtinaan komentava upseeri, hän ei hävennyt
pelata noppapeliä oluttuvissa kaikenlaisten palvelijalurjusten,
irstailijoiden ja renttujen seurassa. On ollut erinomaisen suuri synti
pelata niin kurjaa peliä niin kurjien ihmisten keralla, ihmisten,
jotka eivät olleet aatelismiehiä, ei upseereja, ei hänen ikäisiään;
mutta vaikka hän oli kauniiden maatilusten omistaja, vanhan suvun
jäsen, mahtava ja vaikutusvaltainen, ruhtinaan upseeri, lempo soikoon,
ja sellaisen ruhtinaan, ja mies sellaisessa ijässä, että hänen
valkeiden hapsiensa pitäisi varoittaa häntä antautumasta sellaiseen
mielettömyyteen ja jumalattomaan menoon, niin hän ei hävennyt pelata
sellaista peliä sellaisten tappelupukarien ja roistojen keralla,
ja sitten sellaisessa talossa, jonne vaan varkaat, irstailijat ja
murhamiehet kokoontuvat; enpä, kautta Jumalan, osaa tarpeeksi huutaa
hänelle häpeätä." Tässä puheessa, joka on esitetty esimerkkinä
Thomas Wilsonin kirjassa _Puhetaito_ (1553), ei tosin ilmaannu
Falstaffin säkenöivää sukkeluutta, mutta siinä on sama retorillinen
lauserakenne, jota hänkin käyttää silloin kun hän "kiipee korkealle
ratsulleen". Ja jonkunverran hänen sukkeluuttaan saattoi myös löytää
maantieritarien joukossa. Thomas Harman, kentiläinen rauhantuomari,
kertoo seikkailusta, mikä sattui eräälle vanhalle maanviljelijälle,
joka kulki aina kahdesti viikossa kaupoilleen Lontooseen. Eräänä
päivänä tämä vanha mies tapasi kaksi "emäroistoa" tai rappiolle
joutunutta onnenonkijaa, jotka ratsastivat yhdessä maantietä pitkin
varsin rauhallisesti, toinen kantaen toisen päällysviittaa kuin herra
ja palvelija ainakin. He haastelivat hauskasti hänen kanssaan, siksi
kunnes saavuttiin otolliseen tien-kohtaan; silloin ottivat he ukon
hevosta suitsista kiinni ja taluttivat sen metsään, kysyen mieheltä,
kuinka paljon rahaa hänellä oli pussissaan. Hänen täytyi tunnustaa,
ettei hänellä ollut muuta kuin täsmälleen seitsemän shillingiä. Mutta
kun rosvot ryhtyivät tarkemmin etsimään, niin löysivät he, paitsi noita
seitsemää shillingiä, suuren, enkelinkuvalla varustetun kultarahan,
jonka ukko oli kyllä käskenyt vaimonsa panemaan varmaan talteen, mutta
jonka tämä olikin unohtanut kukkaroon. Silloin alkoi herrasmies-varas
päivitellä: "Hyvä Jumala, minkälainen tämä maailma sentään on! Kuinka
voi siihen uskoa tai luottaa? Katsokaahan", pakisi hän, "tämä vanha
konna kertoo minulle ettei hänellä ole muuta kuin seitsemän shillingiä;
ja tässä on vielä vanha kultarahakin. Minkä vanhan konnan ja minkä
petollisen konnan olemmekaan yhättäneet", lausui hirtehinen. "Jumala
armahtakoon meitä, tuleekohan tämä maailma milloinkaan paremmaksi?"
— ja näin päivitellen puittivat molemmat tiehensä. Tässä puheessa on
oikeata Falstaffin kokkapuhe-tuulta; se lausuttiin lähellä Shooters
Hilliä, Blackheathen seutuvilla noin 1560 aikoihin.

Tälläiset valaisevat kuvaukset eivät suinkaan ole merkitystänsä vailla.
Shakespeare eli ajassa, joka uhkui loistoa ja komeutta, saastaisuutta
ja siveellistä turmelusta, silmäin pyyntöä ja elämän koreutta —
tuhlaavaisuuden, seikkailunhalun, yltiöpäisyyden ja liioittelun
ajassa. Kaikki tuo elämä on nyt vaipunut hautaansa, jättäen meille
vain kasan tomuisia asiapapereita ja pienen määrän kirjoja, joita ovat
enimmältä osalta kirjoitelleet hiljaiset, ajan pauhaavista aalloista
ja sen levottomasta melskeestä kirjallisuuden turviin paenneet
oppineet. Meille ovat nuo kirjat hyvin tärkeitä, ja me pengomme niitä
kärsivällisesti ja innokkaasti, löytääksemme niistä Shakespearen
aatteiden ja käsitteiden syvät synnyt. Mutta salaisuutta ei voida
löytää näiden talletavarain joukosta: hänen ympärillään kohissut elämä
on vaimennut; liikunnan ja toiminnan virta on ehtynyt, ja me olemme
jääneet haeskelemaan sattuman tuomia muistomerkkejä kuivaneesta ja
autiosta uomasta.

Näytelmät osottavat erinomaisen selvästi hänen tunteneen Lontoon
sangen hyvin. Kapakkaelämä oli hyvin tärkeä puoli näihin aikoihin.
Ravintoloissa ja kapakoissa varmaankin kaupunkiin saapunut vieras
teki ensimäiset tuttavuutensa; ja siellä hän kai myöhemmin tapasi
ystäväinsä seuran. Kappaleessa _Miten Äkäpussi Kesytetään_ pyrkii
valepukuinen oppinut Baptistan kanssa lähempään tuttavuuteen sen syyn
nojalla, että he noin parikymmentä vuotta takaperin olivat molemmat
asuneet Pegasus-ravintolassa Genuassa. Merikapteeni _Loppiais-Aatossa_
asuu "etelään kaupungista, Elefantissa". _Erehdysten Huvinäytelmässä_
esiintyy monta kapakkaa — Kentauri, Tiikeri ja Porpentina. Lontoon
kapakoista on Metsäkarjun Pää kaupungin itäosissa tullut ikiajoiksi
kuuluisaksi Falstaffin ja hänen seurueensa sille osoittaman suosion
kautta; samaten oli Merenneidon maine suuri sen älyniekkojen klubin
takia, jonka Raleigh ja Marlowe perustivat, jota Shakespearekin ylistää
ja jonka viimein Ben Jonsonin johtamat ilta-istunnot Paholaisen Kapakan
Apollo-huoneessa saattavat varjoon. Tänä symbolien ja vertauskuvien
aikana oli yksityisten talojen ja myymäläin ovilla merkkejä, joiden
tarkoituksena oli joko olla pelkkänä nimenä, talon tuntomerkkinä,
taikka ilmoittaa omistajan ammattia tai liikettä. Benedikt puhuu
näytelmässä _Paljon Melua Tyhjästä_ sokean Cupidon merkistä "erään
porttolan ovella". Viittaus tähän samaan merkkiin kohottaa suuresti
Kuningas Learin puheen voimaa, kun hän kamalassa raivossaan koko
ihmissukukuntaa kohtaan sanoo Gloucester'ille: "Vilkutko minuun?
Tee pahintasi, sokea Cupido; minussa et lempeä nosta". _Mitta
Mitasta_ ja _Perikleen_ neljäs näytös (jonka on voinut kirjoittaa
vain Shakespearen kynä), osoittavat hänen tunteneen kaupunki-elämän
synkimmätkin puolet, sellaisina kuin ne varmaankin esiintyivät
Pick-hatchin porttolakorttelissa ja rantakatujen pimennoissa. Hän
ei pelkää tutustuttaa puhtaimpiakaan sankarittariaan kaiken tämän
saastan löyhkäyksiin; heidän hyveenänsä ei ole tietämättömyys; "se
on veressä: se tahtoo kestää tuulet ja tuiskut". Ei missään hän
esiinny enemmän omana itsenään, kuin siinä suuressa huolettomuudessa,
jolla hän paljastaa kaikki noille hienotunteisimmille, hennoimmille
olennoille, mitä englantilainen henki on milloinkaan luonut. Heidän
kasvatuksensa on peräisin avarammasta maailmasta kuin vierashuoneesta
tai hovin juhlallisista vastaanottajaisista. Ei Mirandakaan, joka
kuitenkin on hellemmin huoliteltu kuin Isabella tai Marina, ole mikään
tuollainen sievistelevän tietämätön tytöntypykkä, miksi muutamat
myöhemmät esitykset ovat tahtoneet hänet tehdä; kun Prospero puhuu
vallananastaja-herttuasta, joka oli menetellyt häntä kohtaan kuin pahin
vihollinen eikä kuin todellinen veli, lausuu Miranda tyynesti:

    O, syntist' olis mummostani muuta,
    Kuin hyvää ajatella: kelpo äidist'
    On usein huonot lapset.

Shakespearen sankarittaret ovat avosilmäisiä, ollen siinä hänen
kaltaisiaan, hänen, joka ei kääntänyt selkäänsä millekään, jossa vaan
esiintyi inhimillisen elämän muotoja. Hän tunsi nuo lujat murheen
talot, Lontoon vankilat — niinkuin niihin hyvin helposti saattoi
tutustuakin, kun mestari Caper tai joku muu kovan kohtalon kolhima
nuori mies löysi hyvin helposti itsensä niiden muurien sisäpuolelta,
ehkäpä jonkun koronkiskurin kiivaasta vaatimuksesta, "ruskean
käärepaperin ja vanhentuneen inkiväärin takia". Hän piti silmällä
nuorison käytöstä ja elämäntapoja; hän tunsi hyvin nuo keikaroivat
nais-uroot ja sotilasseikkailijat:

    Tarjokkaat tuittupäiset, epäkelvot;
    On kasvot naisen, louhikäärmeen sappi;

hän huomasi nuo vakavan siivot ja rauhaa-rakastavat nuorukaiset,
nuo "mairitellen sopottavat orapihlajan kukat, jotka kävelevät
kuin naiset miehen vaatteissa ja lemuavat kuin rohdospuoti yrttien
keräämisenaikaan"; hän havaitsi kaikki tunnottomat onnen-onkijat,
jotka väijyskelevät rannoilla hyvässä turvassa, laskeakseen vesille
ensimäisessä myötätuulen leyhäyksessä, joten "heidän pyrkimyksensä
tähtää kaikkialle ja heidän elinkeinonansa ovat kaikki mahdolliset
ja mahdottomat toimet". Hän tarkasteli herttaisen arvostelevalla
leikillisyydellä "tuota säyseätä väkeä, joka elää sääntöjen mukaan",
sen puuhia ja hommia, noita yksivakaisia Lontoon kauppiaita, jotka
vaimoineen ja tyttärineen olivat puritanilaisuuteen taipuvia ja
jotka karttoivat teateria. Hän koskettelee puritanilaisuutta tuon
tuostakin mitä keveimmällä kädellä, ei kuitenkaan niin keveällä,
että erehdystä tarkoituksesta voisi syntyä. Näitä ihmisiä, jotka
veisasivat virsiä säkkipillin säestyksellä ja jotka halusivat kiskoa
kauppaetuja yksinpä teateristakin, jonka he tuomitsivat, ei Shakespeare
suinkaan vihannut; mutta hän tunsi heidät pohjimmiltaan, tunsi heidän
helmasyntinsä, ja hymyili. Heidän puhetapansa vältteleväisyys esiintyy
Parolles-henkilössä, joka saatuaan kuulla herransa ja käskijänsä
joutuneen naimisiin, vastaa hurskaalla karttavaisuudella: — "Hän on
minun hyvä herrani; ja tuo tuolla ylhäällä, jota palvelen, on minun
käskijäni". Rannanpuoleisessa esikaupungissa sijaitsevan Globe-teaterin
kuulijakunta ymmärsi vihjauksen vallan hyvin, kun ilveilijä kappaleessa
_Mitta Mitasta_ ilmoittaa, että kaikki Wienin esikaupunkien
pahamaineiset talot ovat revittävät raunioiksi; keskikaupungin taloista
taas sanotaan: "ne jätetään siihen siemeneksi; alas ne olisivat menneet
nekin, mutta eräs ovela porvari on tehnyt kaikkensa niiden puolesta."
Baalin pääpapilta, mestari William Shakespearelta, nämä hänen sääntöjen
kahlitsemat kristiveljensä ovat varmaankin saaneet sitä "ilostelujen
kouluutusta", jonka puutteessa he eniten olivat; he ovat myös ehkä
saaneet kuulla, että "vaikk'ei rehellisyys olekkaan mikään puritani,
niin ei se kuitenkaan ole kenellekään haitaksi". —

Elettyään ja taisteluaan muutamia vuosia tuntemattomana seikkailijana
sukelsi Shakespeare esiin kaikkien nähtäväksi ja asetti jalkansa
lujasti maineen rappusille. Hänen Southamptonin kreiville omistamansa
_Venus ja Adonis_-runoelman (1593) suuri ja nopea menestys merkitsi
kaiken todennäköisyyden mukaan hänen myötäkäymisensä alkua, Teatereilla
ei ollut muita suojelijoita kuin niiden toimimiehet ja yleisö;
runotuote, jos se sai hyvän vastaanoton, saattoi kuitenkin kohottaa
tekijänsä ylhäisten ja vaikuttavain miesten seurapiireihin. Hiukka
tämän jälkeen saamme tietää Shakespearen näytelleen kuningattaren
edessä Greenwich-palatsissa; ja siitä lähtien hän luultavasti pääsi
tutustumaan kaikkein korkeimpiinkin hovipiireihin, joita hän tarkkasi
yhtä läheltä kuin katujen hyörinää. Hän katselee hallitsemisen
vaikeasti suoritettavaa tehtävää useammilta puolilta, mieluummin ja
useimmin kuitenkin hallitsevan, luokkain kannalta. Kuningasvalta olikin
hänelle suosiollinen. Ben Jonson puhuu

    Hengestä ylvääst' Temsin rantaman,
    Mi ihastus ol' Jaakon, Elisan;

ja löytyy paljon ilmoituksia ja perimätietoja siitä suosiosta,
jota hän nautti molempain hallitsijain aikana. Hän ei halveksinut
esiintyä imartelijanakin. Hän ylisti molempien ruhtinaiden ansioita,
valiten aiheekseen juuri ne avut ja lahjat, joista he itse eniten
ylpeilivät. Elisabetia ylistetään hänen neitseydestään; Jaakkoa hänen
ylenluonnollisesta parantamis-voimastaan ja hänen ihmeteltävästä
ennustamistaidostaan. _Windsorin Iloiset Rouvat_ kirjoitettiin
kohteliaisuuden osotukseksi edelliselle; _Macbethin_ aihe oli
varmaankin valittu miellyttämään jälkimmäistä. Aatelistosta tiedämme
Shakespearen olleen ystävällisissä henkilökohtaisissa suhteissa
Southamptoniin, jonka sanotaan antaneen hänelle tuhannen puntaa
"tehdäkseen hänelle mahdolliseksi päättää erään kaupan, johon hänellä
kuuleman mukaan jo kauvemmin oli ollut halu;" samaten Essexiin, jota
ylistetään _Henrik Viidennessä_; ja tuohon "verrattomaan veljespariin",
Williamiin, Pembroken kreiviin, ja Filipiin, Montgomeryn kreiviin,
joille ensimäinen kokolehtipainos on omistettu tunnustukseksi siitä
suosiosta ja avuliaisuudesta, mitä he olivat runoilijalle tämän
elinaikana osoittaneet. Muutamat näytelmät — _Kesäyön Unelma, Myrsky,
Cymbeline, Henrik VIII_ — ovat ilmeisesti kirjoitetut joitakin
erityisiä ylhäisten juhlatilaisuuksia varten; niitä näytelmiä,
joissa tavataan naamiais-kohtauksia, ei olisikaan voitu esittää
tarpeellisella huolella ja komeudella yleisellä näyttämöllä. Kaikki,
mitä olemme saaneet tietoomme, todistaa Shakespearen olleen erikoisesti
perehtyneen hovielämään; hän on ollut läsnä loistavissa juhla-menoissa,
joissa kirkon korkeimmat arvomiehet tervehtivät säädetyillä
kohteliaisuus-lauselmilla kuningasvallan edustajaa, joka juhlamenojen
ylen määrin rasittamana sortui maahan; hän ihasteli sitä puhelun
sukkelasanaista leikillistä terävyyttä, jota ylhäisten piireissä
viljeltiin, ja tuota käytöstavan suloutta ja hienostunutta makua, joka
joskus esiintyy hänen ruhtinaallisissa henkilöissään ja aina hänen
ylhäisissä nais-luomissaan. Näytelmässä _Lemmen Kujeita_ on prinsessa
— ja prinsessa yksin — hyvin ylhäisen hillitty, sukua "onnettomalle
Maccabeukselle" ja "urhealle Hektorille"; _Loppiais-Aatossa_ kohtelee
kreivitär Olivia juoppoa sukulaistaan ja hänen hupsua ystäväänsä
jonkunlaisella viehättävän suojelevalla huolenpidolla ja kuuntelee
Malvolion surkeasti erehtyneitä kosiskeluja siksi, kunnes hän itse
tyynesti ojentaa kätensä Sebastianille.

Hänen elämänsä tapauksista Lontoossa ei tiedetä juuri mitään. Eräs
juttu on tosin merkitty muistiin hänen varhaisimmilta ajoiltaan
pääkaupungissa — juttu, jota kai etenkin nuoret ylioppilaat
rakastivat kertoa suositusta näyttelijästä ja joka ei ansaitsisi
toistelemista, elleihän se lienekin vaan pelkkää juorua, joka
on Shakespearen laskuun kirjoitettu paperille hänen Lontoossa
ollessaan ja joka näin on säilynyt aina meidän päiviimme saakka.
Asianajaja John Manninghamin päiväkirjassa vuodelta 1601 kerrotaan
näet eräästä kaupunkilaisnaikkosesta, joka kerran siihen määrään
hurmaantui näyttelijä Burbageen Rikhard III:n osassa, että kutsui
häntä illaksi luoksensa sovittuun paikkaan. Shakespeare, joka kuuli
heidän keskustelunsa, ehättikin ennen Burbagea, ja häntä pidettiin
erinomaisen hyvänä. "Kun sitten tuotiin sana, että Rikhard Kolmas
odotti oven takana, niin Shakespeare käski hänen palaamaan kauniisti
kotiinsa, sillä kävihän Wilhelm Valloittaja ennen Rikhard Kolmatta".
Neljännes-vuosisadan elämästä ja kokemuksista on ainoastaan tämä pieni
epäilyttävä pilajuttu joutunut aikakirjoihin; mutta Hamletilla saattoi
olla syynsä teroittaa siveyttä ja hyviä tapoja.

Näytelmäin nojalla on tultu siihen johtopäätökseen, että Shakespearen
on täytynyt paljon matkustella. Epäilemättä hän usein kulkikin
näyttelijä-seurueensa mukana heidän kesäisillä kiertomatkoillaan
maaseutu-kaupungeissa. Epätodennäköistä taas on, että hän olisi mennyt
Englannin kanavan poikki tai käynyt joskus Skotlannissa. Muutamat
_Hamletissa_ ja italialaisissa näytelmissä esiintyvät viittaukset
osoittavat erikoisempaa Helsingören ja Italian paikallistuntemusta.
Esimerkiksi nimi Gobbo, jonka hän antaa ilveilijälle _Venetian
Kauppiaassa_, on samaisen kaupungin torilla löytyvän vanhan
kivipatsaan nimi; ja kun hän puhuu eräästä yleisestä lauttauspaikasta,
"tranectista", niin näyttää tuo sana olevan joko väärin kuultu tai
väärin painettu muunnos italialaisesta sanasta _traghetto_. Vaan
tuohan ei nyt olekaan niin vaikeata käsittää: vanhassa loistossaan ja
kunniassaan komeileva Venetia veti kokonaisia matkustajain laumoja
puoleensa; ja tarvitsematta vaivata itseään kysymysten tekemisellä, on
Shakespeare varmaankin kuullut lukemattomia kuvauksia, kertomuksia ja
muistelmia tästä elämän ja kaupan keskuksesta. Tänä aikana, jolloin
painettu tieto on niin halvasta jokaisen saatavissa, ollaan liian
taipuvaisia unhottamaan, miten suuren osan tietojaan ja tuntemustaan
hänen on täytynyt koota keskusteluista ja suupuheista. Kirjat
olivat hallituksen luvan ja valvonnan alaisia; mutta haastelussa
ja pakinassa vallitsi täydellinen vapaus. Hän on varmaankin usein
kuunnellut Othellon kertomusten kaltaisia kuvauksia Uuden Maailman
ihmeistä. Hän on varmaankin usein nähnyt tuollaisen omaa arvokkuuttaan
paisuvan matkailijan, joka on kuvattu _Kuningas Juhanassa_, ja joka
itsetietoisena leikittelee hammastikullaan ylhäisen miehen pöydässä,
haastellen

    Puheiss' imarissa
    Alpeista, Pyreneitten vuoristosta,
    Po-virrasta ja Apennineistä.

Se tuntemus ja tieto, mitä hän tälläisistä kertomuksista ammensi, jos
se joskus olikin kaukaista ja ihmeellistä, ei ollut järjestelmällistä
eikä tarkkaa; ja tälläistä onkin juuri se asiantuntemus, joka esiintyy
näytelmissä.

Läpi kaikkien hänen vaihtelevan ja toimekkaan Lontoon-elämänsä vuosien
asui hänen mielensä kuitenkin alati syntymäseudulla, joka näyttää
pysyneen aina hänen perheensä olopaikkana. Kun hän sai rahoja kootuksi,
käytti hän niitä omaisuuden hankintaan Stratfordissa. Vuonna 1597
hän osti ja laittoi uuteen kuntoon New Placen, kaupungin komeimman
talon, lisäten aika-ajoittain omaisuuttaan hankkimalla laajoja aloja
viljelys- ja laidunmaata sekä ottamalla haltuunsa kymmenysverot.
"Hänellä oli tapana", sanoo Aubrey, "käydä ainakin kerran vuodessa
syntymäseudullaan". "Hän puuhasi teatereissa koko varhaisemman ikänsä",
sanoo Ward, "mutta vanhoilla päivillään eleli hän Stratfordissa,
avustaen näyttämöä kahdella näytelmällä vuosittain; näin saavutti hän
niin suuren varallisuuden, että hän kulutti noin tuhannen paikkeilla
vuodessa, kuten olen kuullut". Useampia vuosia ennen lopullista
vetäytymistään rauhaan ja lepoon hän luultavasti oleskeli paljon
Stratfordissa, ja hänen suurimmat näytelmänsä, _Othello, Kuningas
Lear, Macbeth_ ja muutamat muut, ovat varmaankin syntyneet kesäisin
New-Placessa, ja niitä näyteltiin sitten varmasti Globe-teaterin
näyttämöllä Lontoossa. Stratfordin kirkonkirjat ovat säilyttäneet
meille tietoja muutamista hänen yksityiselämänsä päätapahtumista.
Vuonna 1596 kuoli hänen ainoa poikansa Hamnet; ja ne, jotka etsivät
näytelmissä hänen muistonsa heijastusta, ovat ehkä oikeassa nähdessään
jonkunlaista varjoa hänen surustaan Arturin liikuttavassa kohtalossa
ja Constancen kiihkeän raivoisassa tuskassa, näytelmässä _Kuningas
Juhana_. Vuonna 1607 meni hänen vanhin tyttärensä Susanna naimisiin
John Hallin, lääketieteen tohtorin kanssa; seuraavana vuonna kuoli
hänen äitinsä. Elämänsä viimeisten kolmen tai neljän vuoden ajan
tiedetään hänen asuneen tykkänään Stratfordissa, yksinäisessä
hiljaisuudessa; 10 päivä helmikuuta v. 1616 vietettiin hänen tyttärensä
Judithin häitä viinikauppias Thomas Cuineyn kanssa; 25 päivä
maaliskuuta teki hän testamenttinsa; 23 päivä huhtikuuta kuoli hän ja
haudattiin Stratfordin kirkon kuoriin.

Testamentissaan jakaa hän vilpittömän tarkasti ja tasasuhtaisesti
omaisuutensa omaistensa ja sukulaistensa kesken. Ainoat muistetut
ammatti-ystävät ovat hänen "virkaveljensä" John Heminge, Rikhard
Burbage ja Henry Condell, joille määrätään kaksikymmentäkuusi
shillingiä ja kahdeksan penniä kullekin, muisto-sormuksien ostamista
varten. Näistä oli Rikhard Burbage näytellyt hänen näytelmäinsä
suuria tragillisia pääosia; toiset kaksi julkaisivat myöhemmin
hänen koottujen teostensa ensimäisen painoksen. Testamentin
ystävällinen säännös yhdessä heidän omien kertomustensa kanssa
1623:n kokolehtipainoksen esipuheessa antavat heille suuren arvon
tuon painoksen toimittajina, huolimatta siitä, että heidän työtänsä
osittain rumentavat pahat kompastukset. Oikeutettuna johtopäätöksenä
näistä tosi-asioista sekä eräiden kokolehtipainokseen otettujen
näytelmäin tekstin eriskummallisen vaihtelevasta hyvyydestä saattaa
pitää sitä, että Shakespeare on ryhtynyt ennen kuolemaansa tekemään
valmistuksia koottujen teosten painosta varten. Muutamia näytelmiä
hänellä ehkä oli luonaankin alkuperäisinä käsikirjoituksina; toisia
on hän sovitellut ja korjaillut teaterien jäljennöksistä tai
virheellisistä nelitaitekirjoista, jotka oli painettu hänen eläissään;
useimpia hän ei päässyt ensinkään tarkastamaan eikä parantelemaan.
Hänen näytelmä-käsikirjoitustensa kokoaminen, missä muodossa ne
sitten olivatkin, joutui nyt Hemingen ja Condellin huostaan; ja he
suorittivatkin heille uskotun tehtävän. Missä kokolehtipainos eroaa
oleellisesti nelitaitemuunnoksista, saattaa nykyisten julkaisijain maku
antaa etusijan toiselle tai toiselle, mutta kysymystäkään ei voi syntyä
siitä, kummallako on meihin nähden suurempi luotettavaisuus ja arvo.
Varhaisemmat painokset sisältävät useita kohtia, jotka epäämättömästi
kuuluvat Shakespearelle, mutta jotka kokolehtipainoksessa ovat jääneet
syrjään; mutta Shakespeare oli ennen kaikkea näytelmänkirjoittaja,
ja nuo poisjääneet kohdat parantavat usein juuri näytelmää. Uusimmat
painokset sisältävät senkin, mikä kokolehtipainoksessa oli hyljätty,
samalla pysyttäen kaiken sen, mikä siinä vasta ensikertaa esiintyy.
Tällä menettelytavalla on etunsa silläkin, eritotenkin niiden
varalta, jotka käyttävät Shakespearen teoksia hänen mielialojensa
ja sanantapojensa sanakirjana. Sillä on ainoastaan yksi paha vika:
se esittää meille muutamat näytelmät muodossa, jota Shakespeare
ei ole hyväksynyt, eikä ole koskaan voinut hyväksyä, ei missään
kohdassa elämänsä taivalta. Kokolehtipainokseen meidän lopultakin
on turvauduttava: kahteenkymmeneen näytelmään on se meidän ainoa
luotettava lähteemme; enimmille jälelläolevistakin on se paras
perustus, mitä meillä on olemassa tai tulee olemaan.

Viimeisissä näytelmissä astuu Stratfordin maalaiselämä jälleen
näkyviin. Kaikkien sotaisten ja valtiollisten suurtapahtumiemme
jälkeen, korkeina kuohuvain intohimojemme ja kuolettavain surujemme
jälkeen, olemme taasen Perditan kukkais-tarhassa, tai otamme osaa
lammasten keritsemisaikojen iloihin. Uusi luonnemuodostus kohtaa
meitä näissä näytelmissä: tyttönen, viaton, vilpitön, kuuliainen,
ymmärtäväinen, uskollisen isänsä hellimä ja huolehtima, isän,
jonka luokse hän ehkä palaa pitkän, pitkän eron jälkeen. Johtuu
välttämättömästi mieleen se ajatus, että olemme Judith Shakespearelle
kiitollisuuden velassa siitä kauneudesta ja luonnollisesta
viattomuudesta, jotka astuvat näkyviin Mirandassa ja Perditassa
sekä Marinan varhaisemmassa luonnoksessa. Testamentissaan määrää
Shakespeare Judithille "suuren kullatun hopeamaljan" — jota epäilemättä
käytettiin morsiusmaljana tyttären häissä. Oli tietysti paljon muitakin
nuoria tyttöjä hänen havaintojensa ulottuvilla, mutta (sellaiset
ovat ihmisluonnon suhteet) vaan harvoja niin sopivia kuin hänen oma
tyttärensä, opettamaan hänelle epä-itsekästä myötätuntoisuutta ja
tarkkaa asiantuntemusta, taikka liikuttamaan hänen sydäntänsä toivovan
nuoruuden intoisalla voimalla.

Nämä tarkastelut saattaisivat hyvin helposti johtaa liiallisuuksiin,
niitä kun seuraa se vaara, että lyhytnäköiset ihmiset rupeavat
pitämään niitä näytelmien ainoana selityksenä, siten muuntaen mitä
hienoimmat mielikuvituksen tuotteet typeriksi aikakirjain jutelmiksi
ja joutavanpäiväisiksi juoruiksi. Teemme ehkä paraiten pysyttelemällä
pelkissä tosi-asioissa ja niissä rehellisissä tiedoissa, mitä ne meille
antavat. Niin suuri on Shakespearen nimellä voima kiihoittaa hillitöntä
uteliaisuutta, että on kirjoitettu mahtavia nidoksia selvittelemään
kysymyksiä, joihin emme osaisi antaa vastausta, vaikka hän olisi
nykyään elossa. Mikä oli hänen uskonnollinen vakaumuksensa? Hän oli
kastettu, hän oli antanut kastaa lapsensa, näin alistuen Englannin
valtiokirkon tavallisiin menoihin. Oliko hän onnellisissa naimisissa?
Vaikka hän olisi elänyt kaupungissa, jossa olisi ollut sadottain
sanomalehtiä, ja nämä olisivat nuuskineet tietoonsa ja pohtineet kaikki
mahdolliset asianhaarat, ei olisi tästäkään seikasta vielä nytkään
päästy mihinkään varmuuteen. Hänen elämänsä suuret ääriviivat ovat
hyvin selvät. Hän meni Lontooseen rikkautta etsimään, ja löydettyään
sen, palasi hän Stratfordiin, järjestäen siellä itselleen, vaimolleen
ja muille omaisilleen rauhallisen ja onnekkaan olon. Kaikki käy
yksinkertaisesti kuin taikasadussa. Jos meidän välttämättä täytyy
katsoa syvemmälle ja lukea näytelmistä hänen elämänsä historiaa, niin
ei ole tarvis muuttaa vähintäkään noissa ääriviivoissa. Me saamme
tietää hänen käyneen läpi syvien vesien, syvempien kuin kukaan muu
ihminen, ja saapuneen vastakkaiselle rannalle. Elämän yksinkertaiset,
luonnolliset kiinnekohdat olivat hänelle kaikkina aikoina kalleimmista
kalleimmat. Hän pysyi juurineen alati kiinni kotoisessa maaperässään,
eikä antanut henkien, jotka hän itse oli manannut esiin, johdattaa
itseään harhaan. Hänen kiintymyksensä kotiseutuunsa, perheeseensä,
aikaisimpiin ystäviinsä on ehkä sattuvimmin esitetty hänen nuorista
aikalaisistaan mainioimman älykkäässä vertauskuvassa — vertauskuvassa,
jossa hän ei olisi löytänyt mitään ylenpalttista tai järjetöntä. Hänen
kokemustensa avaran kehän piti hänen ensimmäisten harrastustensa ja
mieltymystensä kestävyys vakavana, puhtaana ja selvänä, samoin kuin
harpin sivun liikkeitä tarkistetaan kiinteästä keskipisteestä.

    Mun myös kuin harpin haarukan
    Sivullas täytyy kulkea;
    Kun ympyräni taivallan,
    Niin siihen jään, mist' aloin ma.




III KIRJOJA JA RUNOUTTA.


Saattaa varmasti väittää Shakespearen olleen runoilijan ennenkuin
hänestä tuli näytelmäinkirjoittaja. Hänen ensimmäisistä askeleistaan
runouden toimissa ei tiedetä juuri mitään; mutta hänen näytelmäinsä
ja runoelmainsa lähempi tarkastaminen on luonut jonkunlaista valoa
hänen menettelytapoihinsa kirjallisuuden suhteen. Hän käytti kirjoja
kahdella tavalla: kaivoksena ja kouluna: hän nosti niistä ilmoille ne
kertomukset ja aiheet, joita hän käsitteli, ja hän oppi niistä osan
runoissaan ja näytelmissään käyttämästään menettelytavasta.

Hänen kirjallisia lähteitään on niin huolellisesti vertailtu ja
niin tyhjentävästi tutkittu, että saattaa tehdä pitkän luettelon
kirjoista, joita hän luki tai joista hän etsi neuvoa. Arvostelijain
ja tutkijain laahustavantyöläs tapa seurata häntä niillä teillä,
joita hän huolettomana ja vaivatta asteli, olisi mainiosti sopinut
hänen ivansa ja sukkeluuksiensa esineeksi. Maailma oli avoinna hänen
edessään, eikä hänellä ollut kärsivällisyyttä ruveta seuraamaan kaikkia
hengenviljelyksen monimutkaisia, väsyttäviä järjestelmiä ja polkuja.
Hän luki ahmien, nopeasti; ja hän onkin jonkunlaisella terävä-älyisen
nuoren miehen ylimielisyydellä sanonut halveksuvansa muita työläämpiä
menettelytapoja:

    Kuin päivä kirkas olkoon tutkimus,
    Alhaisiin jok' ei puutu kuvihin;
    Ei pääse maaliin turha uurastus,
    Se poikkee, haipuu harhatietoihin.

Stratfordissa ei hänellä varmaankaan ollut suurin määrin kirjoja
valikoitavana, vaikka voimmekin arvata hänen lukeneen melkein kaiken,
mitä vaan sai käsiinsä. On olemassa eräs yksityinen tilikirja, joka
sisältää luettelon ja arvioimisen Sir William Morelle, Loseleyn
herralle kuuluneista tarvekaluista ja kirjoista; luettelo on tehty
kuningatar Marian hallituskauden viimeisenä vuonna, siis noin
seitsemisen vuotta ennen Shakespearen syntymää. Tällä luettelolla
ei ole mitään tekemistä Shakespearen kanssa, mutta se osoittaa
meille, mitä kirjoja löytyi kirjallisuutta suosivan ja ymmärtävän
sekä tavallisissa varoissa elävän maalais-aatelismiehen kirjastossa.
Siinä on valikoima latinalaisia klassikoita, kuten Ovidiuksen,
Horatiuksen, Juvenaliksen, Suetoniuksen, Apuleiuksen teoksia sekä
nide otteita Terentiuksesta. Ciceron puheet ja Thucydideen historia
esiintyvät Whittingtonin ja Nicollsin käännöksinä. Italialaisista
tavataan Petrarca, Boccaccio, Machiavelli ja Hovimiehen kirja.
Keski-aikaista kirjallisuutta edustavat Kultainen Legenda, Vincentius
Lirinensis, Albertuksen Salaisuuksista ja Caton Elämänohjeet;
tieteiden uutta kukoistusta taas edustavat More (Utopia), Erasmus
(Sananlaskut ja Tyhmyyden Ylistys) ja Marcellus Palingenius. Sitten
seuraa melkoinen joukko kronikoita, sisältäen Higdenin, Fabyanin,
Hardingin ja Froissartin teoksia. Englantilaisella listalla esiintyy
nimiä sellaisia kuin Chaucer, Gower, Lydgate, John Heywood,
Skelton, Alexander Barclay, sekä sen lisäksi runsas määrä laulu-,
sananlasku-, satu- ja ballaadi-kirjoja. Englanninkielinen raamattu,
Uuden Testamentin käännöksiä latinaksi, ranskaksi ja italiaksi,
Elyotin latinan sanakirja, eräs italian kielen sanakirja, muutamat
lakitiedettä, fysikaa ja maanmittausta käsittelevät teokset, "Kirja
Turkkilaisista" ja "Tutkimus Uudesta Indiasta" lopettavat luettelon.
Ja lopuksi ei tule suinkaan unhottaa, kun on puhe ajan runollisista
vaikutuksista, että vierashuoneessa oli vanhan-aikuinen piano,
luuttu ja kitara. Kirjakokoelma on suurempi, kuin mitä Shakespeare
todennäköisesti tapasi Stratfordissa, ja merkille pantavaa on, ettei
kukaan noista edellämainitussa luettelossa esiintyneistä kirjailijoista
ole häneen huomattavalla tavalla vaikuttanut — lukuunottamatta
tietysti latinalaisia runoilijoita, joita hän luki jo koulussa. Hän
oli englantilaisen renesanssin lapsi, ja hänen oman aikansa kirjat
ne tietysti kaikkein ensinnä kietoivat hänet pauloihinsa. Vieläpä
Chaucerkin, joka ei sentään koskaan peräti menettänyt kansansuosiotaan,
kadotti osan arvonantoaan Elisabetin aikuisen nuoremman polven
keskuudessa, hänen viakseen kun alettiin lukea raakamaisuutta ja
hienostumattomuutta. Mutta kaikenlaiset klassikkojen käännökset ja
jäljittelyt, joita vallan virtaamalla virtaili painosta vuosisadan
toisen puoliskon kuluessa, yliopistonerojen runoelmat, lemmenkirjaset
ja näytelmät, vallitsevaan italialaiseen makuun laaditut tutkielmat ja
vuorokeskustelut — kaikki ne muokkasivat maaperää uudelle aikakaudelle
ja olivat Shakespearenkin mielilukemista; epäiltävää kuitenkin on,
onko hän lähemmin niihin tutustunut ennen kuin vasta Lontoossa. Hän
varmaankin tutki läpikotasin kaikki kirjakauppiasten kojut Paulin
kirkkopihassa, selaillen "noita lukemattomia englantilaisia kirjoja ja
loppumattomia painotuotekasoja", jotka, kuten eräs aikalainen sanoo,
"myrkyttävät tämän maan, täyttävät kaikki myymälät ja joista jokainen
opin ja tietämisen haara saa yltäkylläisen osansa." Täältä on hän kai
muutamilla shillingeillä ostanut Caxton ja Pojan painamia kirjoja ja
tutustunut siten Goweriin, jota hän ahkerasti tutki, ja Maloryyn,
jonka lauseita hän joskus näyttää jäljittelevän. Hän ei ollut mikään
kirjainkokoilija, vaikkakin hän merkillisen usein esittää sen arvelun,
että hyvällä kirjalla tulee olla hyvät kannet. Hän luki aikalaistensa
teokset heti niiden ilmestyttyä. Marlowea, opettajaansa näytelmän
alalla, kunnioittaa hän mitä harvinaisimmalla tavalla: toistamalla
suoraan hänen sanojansa:

    Oi paimen, paimen, nyt sen tajuan:
    "Ens' katsehesta lemmen alkavan."

Greenen kertomus Dorastuksesta ja Fawniasta antoi hänelle aiheen
_Talviseen Tarinaan_; eikä olekkaan mahdotonta ajatella, että hän
johdattaa mieliin Greenen onnettoman elämän ja aikaisen kuoleman
seuraavissa säkeissä _Kesäyön Unelmasta_, jotka esittävät

    Yhdeksän Muusan surulaulun siitä,
    Ett' Oppi äsken kerjuudessa kuoli.

Thomas Lodgen novelliin _Rosalinde_ perusti hän näytelmänsä _Miten
Suvaitsette_. Hän luki tietystikin Lylyn kirjan _Euphues_, lainaillen
siitä aiheita, ivaillen _Henrik Neljännessä_ sen teeskentelevää
lausetapaa. Hän tutki Sidneyn _Arkadiaa_, ottaen varmaankin siitä
juonen Gloucesteriin ja hänen poikiinsa _Kuningas Learissa_.
Puhumattakaan näistä tunnetuista ja tarpeeksi todistetuista
kohdista, löytyy tuskin ainuttakaan kirjasta, tänä kirjojen ja
julkaisujen aikana, jota tutkija saattaisi lukea varmana siitä,
ettei Shakespeare olisi tutkinut sitä ennen häntä. Pahojen henkien
nimet _Kuningas Learissa_ näyttävät olevan lainattuja eräästä
hämäräperäisestä protestanttisesta tutkielmasta, vuodelta 1603,
jonka nimenä oli: _Selvitys Paavilaisten hirvittävistä petoksista_.
Niiden mahtipontisten todistelupuheiden, joita Shylock pitää Venetian
dogin edessä, otaksutaan olevan jossakin määrin peräisin Silvaynin
_Puhuja_-nimisestä teoksesta, joka sisälsi kaunotyylisiä puheita
ja joka oli v. 1596 käännetty ranskan kielestä; toiselta puolen
on taas Portian vastaukselle löydetty hyvin läheinen vertauskohta
Senecan prosakirjoituksista. Nämä ovat seikkoja, joita saattaisi
esittää sadottain; ja vaikka suorastaan sinään lainatut kohdat
ovatkin harvalukuisia, niin niiden yhteinen vaikutus on kuitenkin
vastaansanomaton. Shakespeare oli noita nopeita ja taitavia lukijoita,
jotka saavat tietää jostakin kirjasta juuri sen, mitä he haluavat ja
tarvitsevat; he eivät halveksu mitään, mikä on painomuotoon saatettu,
he vaan kääntelevät sivuja, samalla nopeasti havaiten kaiken sen, mikä
tuottaa heille uusia tietoja, uusia näkemyksiä, joka sopii heidän
ajatuksenjuoksuunsa tai kiihottaa heidän mielikuvitustaan. Senlainen
lukija saattaa tosin lukea jonkun niteen muutamissa hetkissä, mutta
sen, mitä hän on siitä omistanut, sen säilyttää hän myös vuosikausia.
Hän on vilkas mies, eloisa mies; joskus arvostelevat hidas-ajatuksiset
ja pintapuoliset ihmiset häntä väärin ja sanovat häntä oppineeksi
mieheksi.

Hänen aikansa kirjallisten julkaisujen joukossa oli muutamia,
jotka erikoisesti kiinnittävät huomiotamme puoleensa, koska niillä
on ollut Shakespeareen suurempikin kuin ohimenevä vaikutus, hän
kun on tutkinut niitä kannesta kanteen, keräillessään aineksia
näytelmiinsä. Kirjat, jotka tässä suhteessa ovat tehneet hänelle
suurimpia palveluksia, olivat Raphael Holinshedin _Kronikat_, Sir
Thomas Northin englannintamat Plutarkoksen _Elämäkerrat_, sekä
useina käännöksinä ilmestyneet italialaiset novellinkirjoittajat.
Näistä käännöksistä on etupäässä mainittava Painterin _Huvilinna_
[The Palace of Pleasure], joka sisälsi valikoiman Italian suurten
mestarien parhaimpia novelleja. Nämä kirjat on hän oikein omistanut
omasta kohdastaan. Novelleista ammensi hän joko suorastaan tai
vanhempain teaterikappaleiden välityksellä melkoisen osan näytelmäinsä
aineksia. Holinshedista sai hän perusjuonen Englannin historiaa
käsitteleviin näytelmiinsä; tutkiessaan tätä kirjaa, tutustui hän
myös niihin vanhoihin brittiläisiin tarinoihin, joita hän muovaili
ja kehitti _Kuningas Learissa, Macbethissa ja Cymbelinessä_. Tosin
ei voida maailmankirjallisuudessa asettaa italialaisia novelleja ja
Englannin kronikka-historioita maankuulujen Plutarkoksen Elämäkertojen
rinnalle; kuitenkin ne kaikki kolme ansaitsivat hyvin sen kunnian, että
Shakespeare niitä luki ja tutki.

Tarkastellessamme lähemmin sitä tapaa, millä hän käyttää näitä
päälähteitään, huomaamme, ettei hän osoittanut samanlaista kunnioitusta
kaikkia kohtaan. Novelleja kohtelee hän mitä suurimmalla vapaudella,
muutellen niiden juonta, lisäillen niihin yhtä ja toista, aina miten
milloinkin päähän pälkähtää. Hän tempaa ne erilleen niiden hiutuvasta
haavemaailmasta, keksimällä uusia realistisia luonteita, jotka antavat
tapahtumille jonkunlaisen vaihtelevan elämän värityksen ja pelastavat
juonen vajoamasta jäykän sovinnaisuuden valtoihin. Orlando ja Rosalinda
saavat pitää hyvänänsä Touchstone-narrin ja Jacquesin armottomat
arvostelut; Romeon ja Julian lemmenseikat esiintyvät Mercution ja
imettäjän silmissä hyvinkin prosallisin värein. Joskus on hän taas
poistanut lähteistään paljon surullisia ja sopimattomia kohtia,
tehdäkseen ne paremmin huvinäytelmän luonteen mukaisiksi. Greenen
novellissa kuolee Bellaria, Hermionen esikuva _Talvisessa Tarinassa_;
Shakespearen näytelmässä hänet pidetään varsin eriskummallisin keinoin
elossa lopullista sovituskohtausta varten. _Loppiais-Aaton_ lähde
kertomuksessa taas, sellaisena kuin sen esittää Barnabas Riche,
jonka novellista _Apollonius ja Silla_ Shakespeare näyttää ottaneen
näytelmänsä pääjuonen, on sangen surullisia ja järisyttäviä aineksia.
Richen kertomuksessa on herttua kohdellut Violaa hyvin pahasti ja
lopuksi heittänyt hänet oman onnensa nojaan; Sebastian taas, tapausten
edetessä, pettää Olivian. Nämä vastenmieliset piirteet muuntaa
Shakespeare tykkänään; ja tuloksena on leikkivän mielikuvituksen
valoisa luoma, maailma täynnä romantillisia tapauksia, täynnä lemmen
ja liehuvan ilon kultahohdetta. Näin muodosteli hän alkuperäistä
tarinaa aina miten milloinkin parhaaksi katsoi, tehden siitä milloin
murhenäytelmän, milloin taas ilakoivan huvikappaleen tai haaveellisen
satunäytelmän. Englannin historiaa käsittelevissä näytelmissään hänen
tosin täytyi hiukan lähemmältä pysytellä lähteissään, mutta siinäkin
osasi hän onnekkaasti valita ne kirjailijat, joiden esitystä hän
seurasi. Holinshedin kronikat ovat olemukseltaan aito-dramallisia
— mitä ei suinkaan voi sanoa enimmistä uudenajan historioista; ne
esittävät jo itsessään mahtavia ihmiselämän ongelmia ja hahmoittelevat
erinomaisen selvästi tapauksia ja luonteita. Hallin Kronikan
seikkaperäinen nimilause taas kuvaa jo kyllin selvästi Shakespearen
aihetta: "Kahden jalon ja kuuluisan suvun, Lancasterin ja Yorkin,
yhtyminen, jotka olivat kauan olleet yhtämittaisessa kamppauksessa
tämän mahtavan kuningaskunnan kruunusta, esitetty kaikkine niine
tapauksineen ja tosiseikkoineen, jotka koskevat niinhyvin toisen kuin
toisenkin sukuhaaran hallitusaikoja, alkaen hamasta Kuningas Henrik
Neljännestä, tämän kiistan varsinaisesta alkajasta, ja niin asteittain
edistyen korkean ja ymmärtäväisen ruhtinaan, molempien mainittujen
sukuhaarojen todellisen perillisen ja ihanan kukan kuningas Henrik
Kahdeksannen hallituskauteen." Tuo kuninkuus-arvon mitättömyyden
paljastaminen, jonka esittäminen on Paterin mielestä Shakespearen
pääasiallisena tarkoituksena, itää jo epärunollisen kronikoitsijankin
mielessä, kun hän seuraavasti selittää kuningas Richard Toisen
kohtaloita: "Kuinka vähän tukea löytyy tässä maailmassa, kuinka vähän
varmuutta on tässä elämässä ja kuinka vähän uskollisuutta on noissa
epävakaisissa ihmisissä, sen saattaa jokainen selvästi havaita tämän
jalosukuisen ruhtinaan kukistumisesta, ruhtinaan, joka oli ollut
mahtava kuningas, jonka papisto oli kruunannut ja voidellut, jota
aatelisto kunnioitti ja kannatti, jota kansa totteli ja pelkäsi, ja
jonka nyt äkkiä pettivät ne, joihin hän parhaiten oli luottanut,
kavalsivat ne, joille hän oli ennen suosiotaan tuhlannut, murhasivat
ne, joita hän oli kasvattanut ja elättänyt: niin että kaikki
ihmiset saattavat havaita ja nähdä onnen punnitsevan kuningasta ja
kerjäläistä samalla vaa'alla". Joskus seuraa Shakespeare esikuvaansa
niin tarkasti, että hän vaan muuttaa runomuotoon pitkiä puheita ja
vuorokeskusteluja; hän näyttää tällöin työskennelleen kronikka-kirja
avonaisena edessään. Väittely saalilaisesta laista _Henrik Viidennessä_
ja pitkä vuoropuhelu Malcolmin ja Macduffin välillä _Macbethin_
neljännessä näytöksessä ovat suorastaan otetut Holinshedista, ja
niiden näytelmään sulattaminenkin on hyvin vajavaista. Tämänlaisiin
kohtiin viittaa Drydenkin puhuessaan siitä, mitenkä Shakespeare vaipuu
"kokonaisten kohtausten ajaksi jonkunlaiseen huolimattomuuteen, tai,
paremmin sanoakseni, jonkunlaiseen ajatuksen ja älyn horrostilaan".
Mutta kun tulee käsitellä jotakin ratkaisevaa kohtaa, kun hänen
mielikuvituksensa leimahtaa liekkiin tai kun leikillisyyden vihuri
tempaa hänet pyörteisiinsä, silloin heittää hän esikuvansa nurkkaan
ja lyö rahaa omasta metallistaan. Jokainen Falstaffin lausuma sana on
eloa uhkuva sana, sillä Falstaffia eivät tunteneet kronikoitsijat. Lady
Macbethin luonne on esitetty Holinshedissa seuraavassa yksinkertaisessa
mietelmässä: "Mutta eritotenkin hänen vaimonsa yllytti häntä kiihkeästi
ryhtymään toimeen, hän kun äärettömän kunnianhimoisena paloi hillitöntä
halua kerran kantaa kuningattaren nimeä". Näiden yksinkertaisten
viittausten pohjalla loi nyt Shakespeare murhaajattarensa, jonka
käytännöllinen toimintatarmo on lannistumaton, rohkeus säikkymätön,
tahto ylpeän kiivas ja tulinen, joka yhä pitää vireillä miehensä
mielikuvitusta, samalla rauhoittaen ja tukien häntä, tehden murhatyön
helpoksi toimittaa, siksi kunnes inhimillinen luonto kostaa itsensä,
ja hänkin joutuu hirmuhaaveidensa uhriksi ja kuulee ääniä ja huutoja
unenhoureissaan. Kaikkein vapaimmin menettelee hän Holinshedin
suhteen kuitenkin _Kuningas Learissa_. Kronikan mukaan elää Cordelia
vielä noiden kauhun tapausten jälkeen, saa kuningaskuntansa jälleen
haltuunsa, ollen isänsä vanhain päiväin valonsäteenä ja lohdutuksena;
mutta ennenkuin Shakespeare oli ehtinyt kappaleensa päähän, oli hän
jo kärjistänyt murhenäytelmän niin pitkälle, että onnellista loppua,
kuten sitä sanotaan, oli mahdotonta ajatellakaan. Syvempää rauhaa kuin
vanhuus-ijän rauhaa kotoisen lieden ääressä tarvittiin tällaisten
sydäntä tärisyttäväin intohimon myrskyjen jälkeen. Tässä niinkuin
muissakin tapauksissa käytti Shakespeare Holinshedia jonkunlaisena
koneenomaisena apukeinona, joka ponnahutti hänen mielikuvituksensa
lentoon, jättäen sen sitten kulkemaan omia taipaleitaan.

Plutarkoksen laita on tykkänään toinen. _Kuuluisain Kreikkalaisien ja
Roomalaisien Elämäkerrat_ olivat ainoa suurempi kirjallinen teos, jota
Shakespeare ryhtyi järjestelmällisesti muodostamaan näytelmiksi. Löytyy
sadoittain todisteita siitä, mitenkä suuri voima ja vaikutus tällä
kirjalla oli niihin aikoihin. Se on ollut sotilailla, valtiomiehillä ja
puhujilla rukouskirjan asemassa ja se on kyennyt ihastuttamaan niinkin
erilaisia lukijoita kuin Henrik Navarralaista ja neiti Hannah Moorea.
Plutarkoksesta löysi Shakespeare muutamia maailmanhistorian mahtavimpia
kohtauksia, oivallisesti kuvattuja urhotekoja, arvokkaasti esitettyjä
suuria luonteita. Sen lisäksi olivat hänen esikuvansa jo enemmän
kuin puoleksi hahmoiteltuja, sillä Plutarkos kirjoitti elämäkertoja
eikä aikakirjoja, ja hän kiinnittää enemmän huomiota henkilöittensä
luonteenpiirteisiin, niiden vähäpätöisimpiinkin ilmenemismuotoihin,
kuin tapausten yleisiin järki-syihin. "Luen kaikkein mieluimmin niitä
kirjailijoita", sanoo Montaigne, "jotka kirjoittavat elämäkertoja,
siitä syystä, että he tarkkaavat enemmän neuvotteluja kuin tapahtumia,
että he esittävät enemmän sisäistä kuin ulkonaista toimintaa; ja juuri
siksi on Plutarkos minun miehiäni". Plutarkos se oli Shakespearenkin
miehiä, ja vaan Plutarkoksessa tapaa hän joskus vertaisensa
kilpailijan. Muutamat roomalaisaiheisten näytelmien hienoimman
kaunopuheliaista kohdista ovat yksinkertaisesti Sir Thomas Northin
loistavaa prosaa, valettuna noihin tavallisiin loppusoinnuttomiin
lyhytpitkiin sakeisiin. Shakespeare seuraa lähdettänsä lause lauseelta,
sana sanalta, ei sentähden, kuten oli laita Holinshedissa, että hänen
mielenkiintonsa herpoutui, vaan koska hän tunsi, milloin oli parasta
antaa esikuvan olla koskematta. Saattaapa sanoa, ettei hän muutamissa
kohdin ole päässyt esikuvansa verroille. Plutarkoksen Antoniuksen
elämäkerrassa on eräs kohta, joka vallan värisee tuskallista odotusta
ja hämäriä aavistuksia, se näet, missä kuvataan, kuinka Herkules-jumala
hylkää Antoniuksen yöllä ennen lopullista antautumista. "Samana yönä
vähää ennen puolenyön aikaa, kun koko kaupunki oli hiljaisuuden
vallassa, ajatellen täynnä pelkoa ja murhetta, mikä tulisi olemaan
tämän sodan päätös ja loppu: silloin kerrotaan äkkiä alkaneen kuulua
erilaisten soittokoneiden hurmaavan suloisia säveleitä, joihin
sekoittui lähenevän suuren kansanjoukon kirkuna; siinä tanssittiin,
siinä laulettiin niinkuin Bakkuksen juhlissa, tehtiin eleitä ja
liikkeitä satyyrien tapaan; ja tämä hälisevä ja tanssiva joukko näytti
kulkevan kaupungin läpi sille portille, joka avautui vihollisiin päin
ja poistuneen kaupungista tämän portin kautta. Näkijät eivät ryhtyneet
koettamaankaan järjen keinoilla tunkeutua tämän ilmeen syvyyksiin,
he ajattelivat vain, että siinä nyt se jumala, jota kohtaan Antonius
tunsi erikoista hartautta, tahtoen jäljitellä häntä ja tulla hänen
kaltaisekseen, hylkäsi heidät ja heidän asiansa". Shakespeare tahtoi
säilyttää tämän vaikuttavan kohdan; ja _Antoniuksen ja Kleopatran_
neljännessä näytöksessä antaa hän huilujen soida näyttämön alla,
pannen vahtisotilaat väittelemään tuon ihmeseikan merkityksestä.
Mutta tämä vastaa vain heikosti Plutarkoksen kertomusta. Plutarkoksen
kuvauksessa Kleopatran kuolemasta taas yhtyvät vaikuttava ja mitä
tarkin todellisuuden havaitseminen paraimman klassillisen taiteen
arvokkuuteen ja hillittyyn harvasanaisuuteen. "Hänen kuolemansa tuli
hyvin äkkiä. Caesarin lähettiläät kiiruhtivat hänen luokseen minkä
suinkin ehtivät, tapasivat porteilla sotamiehet vartioimassa, eikä
kukaan osannut aavistaa tai ajatellakaan hänen surmaansa. Mutta kun
he avasivat ovet, löysivät he Kleopatran virumassa kullanloistavalla
vuoteellaan, puettuna kuninkaallisiin vaatteisiinsa, ja toinen hänen
kahdesta kamarineitsyestään, Iras nimeltään, makasi kuolleena hänen
jalkapuolessaan; ja toinen naispalvelija Charmiana vapisi kuolevana,
sijoitellen ja asetellen jalokivillä koristettua hallitsijankruunua,
jota Kleopatra kantoi päässään. Nähdessään hänet, sanoi eräs sotilaista
hänelle äreästi: 'Oliko tuo nyt hyvin tehty, Charmiana?' 'Erinomaisen
hyvin', vastasi hän, 'ja se vaan sopikin, ruhtinattarelle, joka
polveutuu niin monien mainioiden ja suurten kuningasten suvusta'. Hän
ei enää ääntäkään päästänyt, vaan lankesi kuolleena maahan, aivan
vuoteen viereen." Tässä joutuu näytelmä alakynteen; ehkäpä siitä
syystä, että kertomuksen koko vaikuttavaisuus tulee juuri noista
kuvauksen liikuttavista pikkupiirteistä — pahaa aavistamattomat
vartiosotilaat, vapiseva kamarineitsyt — joiden pakosta täytyy
jäädä näytelmässä syrjään tai joiden esittämiseksi täytyy turvautua
näyttelijäin liikkeiden ja eleiden enemmän tai vähemmän kömpelöön ja
raakaan ilmaisukeinoon.

Tässä on oiva tilaisuus tarkastaa, miten voimakkaasti Plutarkoksen
kertomukset ja luonnekuvat ohjasivat Shakespearen mielikuvituksen
kulkua. Hän on varmaankin huolellisesti hakenut tästä kirjasta
tragillisia aiheita kuudennentoista vuosisadan viimeisinä vuosina,
vähää ennen, kun hän kirjoitti _Julius Caesarin_. Tästä ajasta
lähtien lukiessa kootut muistot alituisesti palaavat hänen mieleensä,
tunkeutuen jopa hänen muihinkin näytelmiinsä. Kun Horatio muistuttaa
vahtikumppaneitaan, miten

    Vähäistä ennen suuren Julion surinaa,
    Kun Rooma voittons' oli kukkuloilla,
    Ol' haudat tyhjät, ruumiit liinoissaan
    Kaduilla Rooman parkuin vaikeroivat,

niin tuo tanskalainen hovimies lainaa juttunsa Plutarkoksesta. Kun
Banquo noita-akkojen äkkiä kadotessa huudahtaa:

    Tos'-olennoistako nyt haastelemme,
    Vai olemmeko syöneet hulluheinää,
    Mi mielen viepi?

niin skottilainen thani muistelee Plutarkostansa. Kasvitieteilijät
ovat luonnollisesti tehneet kaikkensa tarkoin määritelläkseen tuon
hullu-juuren ja antaakseen sille nimen. Heidän oppineet mielipiteensä
olisivat erinomaisesti valaisseet Shakespearen tiedonkammioita, sillä
tosiasia on, ettei hän tuota nimeä tuntenut. Tässä kajastaa hänen
muistiinsa muuan kohta Plutarkoksen Antoniuksen Elämäkerrasta, missä
kuvataan roomalaisten sotilasten kerran Partiassa nälän pakottamina
"maistelleen muutamia juuria, joita ei koskaan ennen oltu syöty ja
joiden joukossa oli eräskin, joka tappoi heitä ja saattoi heidät
järjiltään". _Cymbelinessä_ ovat Imogenin makuuhuoneen seinät peitetyt
kirjailluilla verhokankailla, jotka kuvaavat, miten

                        Kleopatra
    Kopeena siinä kohtaa Roomalaistaan,
    Ja Cydnus yli äyräittensä paisuu
    Veneitten tungosta tai ylpeydestä.

Ja _Timon Atenalaisen_ alkuaiheen muodosti ehkä hänen mieleensä
Antoniuksen Elämäkerrassa löytyvä lyhyt kuvaus Timonista. Northin
Plutarkos hankki Shakespearelle näytelmäin aiheet, ja samalla se
sytytti hänen mielikuvituksensa sekä valtasi hänen ajatuksensa.

Kysymystä hänen raamatuntuntemuksestaan on pohdittu monessa
tutkimuksessa ja se on kiedottu mitä ongelmallisimpain todisteiden
verkkoihin. Muutamat tutkijat ovat näyttäneet toteen hänen lukeneen
ja tutkineen episkopalisen kirkon raamattua; toiset ovat todistaneet
samaa Geneven käännöksestä. Kumpaistenkin on helppo puolustaa ja tukea
väitettään; olisikin itse asiassa vallan kummallista, ellei hän olisi
tuntenut vähän kumpaistakin näistä käännöksistä. Edellistä luettiin
yleisesti kirkoissa; Geneven käännös taas oli hyvinkin laajalle
levinnyt mukavissa ja helppohintaisissa painoksissaan. Shakespeare
viittaa käsiään pesevään Pilatukseen, tuhlaajapoikaan, Jaakobiin ja
Laabaniin, Latsarukseen ja fariseuksiin sekä muihin. Mutta siihen
ei tarvitse olla syynä syvempi raamatun tutkiminen. Hänen aikansa
— samoinkuin myöhempienkin aikain — puheenparsiin ja lausetapoihin
oli tunkeutunut paljon raamatullista höystettä ja raamatun kielen
muistoa. _Elian Tutkielmat_ [Charles Lamb, engl. runoilija, eli
1775—1834; kirjoitti suurta huomiota herättäneet _Tutkielmansa_,
jotka julkaisi salanimellä Elia; sen lisäksi on hän julkaissut joukon
vienoja romanttissävyisiä runoja, lapsille sovellettuja Shakespearen
tarinoita (1807), sekä tutkimuksen Shakespearen ajan runoilijoista.
Suoment. huom.] ovat pelkkä kutomus raamatun lauseparsia; ja
Shakespearen raamatuntuntemus, jonka saattaa huoletta asettaa Charles
Lambin raamatuntuntemuksen rinnalle, oli silminnähtävästi hankittu
satunnaisin, pintapuolisin tavoin.

Mitä sitten tulee uudempiin ranskalaisiin ja italialaisiin
kirjailijoihin, niin on selvää, että niihin, jotka hän paraiten tunsi,
hän tutustui käännösten avulla. Mikäli näytelmistä voi päättää, taisi
hän jonkunverran ranskalaisen puhelukielen lausetapoja, ja lopulta
näyttää hänellä olleen jonkunlainen aavistus italian kielestäkin.
_Mitta Mitasta- ja Othello_ näytelmien perusjuoni on otettu eräästä
Giambattista Giraldin eli Cinthion v. 1566 julkaisemasta italialaisesta
novelli-kokoelmasta _Hecatammithi. Venetian Kauppiaan_ aihe taas on
pää-asiassa saatu eräästä toisesta Giovanni Fiorentinon toimittamasta
kokoelmasta _Il Pecorone. Mitta Mitasta_-kappaleen tarinan oli jo
George Whetstone näytelmäksi sepittänyt, nimellä _Promos ja Cassandra_
(1578), ja viittauksia löytyy siihen, että _Venetian Kauppiaan_
aihetta oli varhaisemmin dramallisesti käsitelty eräässä kadonneessa
näytelmässä _Juutalainen_. Mutta _Othelloon_ ei ole tavattu mitään
välimuotoa, mikä seikka siis pysyy pääasiallisempana todisteena siitä,
että Shakespeare suoranaisesti ammensi italialaisista kirjailijoista.
Kyvyttömämpikin mies kuin hän voisi oppia muutamissa viikoissa
riittävästi italiaa tällaista tarkoitusta varten, niin ettei tämä
sittenkään paljoa vaikuta väittelynalaiseen kysymykseen Shakespearen
kielitaidosta. Häneen eivät päässeet vaikuttamaan Machiavellin teokset,
kuten Marloween; yhtä vähän kuin Pietro Aretinonkaan, kuten ne taas
vaikuttivat Nasheen. Eräs kohta Ariostosta, jonka Spenser tunsi niin
hyvin, tulee esille kappaleessa _Paljon Melua Tyhjästä_, mutta eipä
ole syytä otaksua sen olevan peräisin varhaisemmalta ajalta kuin v.
1591 ilmestynyt Sir John Haringtonin käännös. Jos hän olisi tutkinut
Ariostoa, saattaisimme odottaa tapaavamme lukuisampia ja syvällisempiä
merkkejä tästä tuttavuudesta; ja samaa voidaan sanoa Rabelaisenkin
suhteen. Tämän kirjailijan teoksissa on näet aiheita, jotka saattavat
innostaa ja viehättää ketä tahansa, ja se tosiasia, ettei hänelle niin
tapahtunut, todistaa kyllin selvästi, etteivät nämä kaksi kirjailijaa
milloinkaan joutuneetkaan kosketuksiin keskenään. Näytelmässä
_Miten Suvaitsette_ tavattava Rosalinden viittaus Gargantuan suun
laajuuteen on selvästikin muisteloa jostain kadonneesta Elisabetin
aikuisesta kulkukauppiasten myyskentelemästä kirjasesta, joka
tarjosi englantilaisille lukijoille Rabelaisen tarinan kuoren, ilman
elävöittävää henkeä; ja erinäiset Rabelaisen tapaiset puheenkäänteet,
jotka harvoin kerroin joutuvat Jagon tai muiden huulille, ovat
yhtähyvin saattaneet tulla — vaikkapa ne olisivatkin alkuperäisiä —
Shakespearen saavutettaville suupuheen ja keskustelun avulla. Hän
oli Florien käännöksen kautta hyvin perehtynyt Montaigneen, tähän
toiseen uuden hengen suureen tienraivaajaan. On tahdottu osoittaa,
että tuo syvempi tiedonhaluisen tutkistelun ja epäilyn sävy, mikä on
hänen kypsyneemmille murhenäytelmilleen ominaista, perustuisi suuresti
Montaignen vaikutukseen. Ei olisi varmaankaan vaikeata koota Montaignen
Tutkielmista aimo joukkoa kohtia, jotka puhuvat täydelleen Hamletin
äänilajissa; mutta yhtäläisyys näyttää paremminkin johtuvan molempien
tutkistelevain henkien luonnollisesta heimolaisuudesta. "Ihmisellä
ei ole mitään muuta varsinaisesti omaa", sanoo Montaigne, "kuin
ajatuksensa käyttäminen"; ja Hamlet toistaa kuin kaiku saman ajatuksen.
Ei ole suinkaan otaksuttavaa eikä todennäköistäkään, että Shakespeare
olisi näin ijänikuiseen huomioon tullut vasta Florion avulla. Vai oliko
leskivaimo _Äkäpussin Kesytyksessä_ Montaignen kasvatti? Ivatessaan
Petruchiota, hän lausuu sen ajatuksen, johon Montaignen teosten
saattaa sanoa olevan yhtä ainoaa pitkää selitystä: "Hän arvelee,
niin huimaavaa kuin se onkin, maapallon pyörivän ympäriinsä." Oliko
Bironkin lainattu Montaignelta? Hän esittää näet myös sitä oppia, että
jokaisen ihmisen intohimot syntyvät hänen kanssaan. Ainoa tärkeämpi
kohta, jonka Shakespeare varmasti on lainannut suoraan Montaignelta,
ei osoita hänen millään muotoa asettuneen ajattelemisessaan oppilaan
asemaan. Tutkielmassaan _Ihmissyöjistä_ puolustelee Montaigne
vakavasti villiydentilan paremmuutta, ajaen todistelunsa äärimmäisiin
päätekohtiinsa asti. _Myrskyssä_ lainaa Shakespeare tosin kuvauksen
väärentämättömästä luonnontilasta, mutta hän leikittelee tuolla
aatteella vain tehdäkseen sen naurettavaksi. He eroavat toisistaan
jyrkästi, perinpohjaisesti. Montaigne on huoleton, sanoisiko
riemuitseva kaikessa epäilyssään; hänen harrastuksenaan on vakoilla
kaikkia inhimillisiä heikkouksia ja ahdistaa kysymyksillä kaikkea,
inhimillistä elämää ja sen ilmiöitä: Shakespeare ei suinkaan pidättele
kyselemishaluaan hänkään, mutta hänen silmänsä ja sydämensä ovat
kuolettavassa kamppailussa keskenään, ja lopultakin huomaa tuomitseva,
syyttävä puoli, ettei hän kuulukaan heidän joukkoonsa. Hänen
myötätuntonsa ja säälinsä kuuluu sittekin viime kädessä inhimilliselle
heikkoudelle, inhimilliselle yksinkertaisuudelle, inhimilliselle
järjettömyydelle; ja niille hän jättääkin viimeisen sanan. Hänellä on
jotakin, josta ei Montaignella näytä olevan jälkeäkään: tragillisen
ajattelemisen kyky.

Shakespearen lähteiden huolellisinkaan tutkiminen, vaikka se luokin
jonkunverran valoa hänen dramalliseen menettelytapaansa, ei saata meitä
paljoa lähemmäksi asian varsinaista ydintä. Sen tulokset ovat enimmältä
osaltaan kielteisiä. Meidän ei tule selosteluissamme kiinnittää
päähuomiota sellaisiin hänen aiheittensa kohtiin, jotka hän lainasi
muilta, niitä muuttelematta ja muovailematta. Se mitä hän juoneen
lisäsi, se oli häntä itseään; ja kun vertailemme sitä, mitä hän löysi,
siihen, mitä hän hylkäsi, joudumme pakostakin siihen johtopäätökseen,
että hänen kirjain valitsemisensa oli tykkänään sattuman varassa.
Elleivät juuri nuo olisi sattuneet hänen käsiinsä, olisivat muut
kelvanneet yhtä hyvin. Muokattavia aineksia oli kaikkialla hänen
ympärillään. Hän lueskeli Holinshedia ja tapasi sattumalta tarinat
Kuningas Learista ja Macbethista. Näissä kertomuksissa, sellaisina
kuin hän ne löysi, ei ole oikeastaan mitään, joka voisi herättää
erikoisempaa mielenkiintoa. Hän olisi voinut tehdä yhtä hyvän
murhenäytelmän esim. Siniparran tarinasta ja englantilaiset tutkijat
olisivat epäilleet häntä salaisesta yhteydestä Leicesterin kanssa. Hän
olisi saattanut tehdä vaikuttavan satunäytelmän Cinderellan tarusta —
ja saksalaiset tutkijat olisivat löytäneet näytelmän perusajatuksen
jossain sopivassa Kantin opinlauselmassa. Se nerokkuus ja kokemus,
jotka itse asiassa rakensivat näytelmät, eivät suinkaan ole kirjoista
otettavissa. Yksin Plutarkoksen laita on toinen; osaksi sentakia,
että Shakespeare, juuri niihin aikoihin, kun hänen mielensä oli
kiintynyt valtiollisiin asioihin, Plutarkoksessa tapasi maailman
parhaimman oppaan valtio-opin alalla; eikä vähiten siitä syystä, että
Plutarkos oli tarpeeksi lähellä Rooman historian ratkaisevia tapauksia,
voidakseen esittää kaikki sillä mukaansatempaavalla ja vakuuttavalla
voimalla, joka saattaa syntyä vain nähtyjen ja kuultujen asiain
pohjalla.

Se kirjallisuus, joka eniten vaikutti Shakespeareen ja joka jätti
kaikkialle jälkiä hänen näytelmiinsä, on tykkänään toisenlaista,
senlaista, johonka tuskin muodollisesti katsoen voidaan tätä nimeä
soveltaa, ja jota ehkä sattuvammin saattaisi pitää jonkunlaisena
yhteiskuntaelämän ilmiönä ja muotona. Hänen näytelmissään esiintyy
äärettömän runsaasti kansanomaisen kirjallisuuden sinne tänne
ajelehtivia jäännöksiä: sirusia ja tähteitä ja katkelma-palasia
kokonaisesta laulujen, balladien, romanssien, sananparsien maailmasta.
Tässä suhteessa hän kohoaa paljon yläpuolelle aikalaisiansa; vain
harvat heistä kykenivät saavuttamaan niitä verrattomia rikkauksia,
joita hän ikäänkuin sieppasi ilmasta tai poimieli tien ohesta.
Edgar ja Jago, Petruchio ja Benedikt, herra Topias ja Pistooli,
narri _Learissa_ ja haudankaivaja _Hamletissa_, myös Ophelia ja
Desdemonakin, ovat kaikki vanhain laulujen laulajoita, laulujen, joita
ei ole turhan takia näytelmiin sijoitettu, täyttämään väli-aikoja tai
huvittamaan kuulijoita, vaan joiden tehtävä on täysin dramallinen,
kussakin asemassa ja kohdassa välttämätön. Yksistään huvinäytelmistä
saattaisi kerätä aimo kokoelman sananlaskuja. Kuka sanoi: "Siunaa
sydämesi pohjasta ja oluesi tulee hyvää"? Mitkä dramalliset tilaisuudet
synnyttivät seuraavat mietelmät: "Hiljainen sika syö kaikki ravat";
"Jumala antaa vihaiselle lehmälle lyhyet sarvet"; "Jumalan armosta on
teilläkin osanne, herraseni, ja Hänellä on sitä vielä yltäkyllin";
"Jouduinpa suden suusta karhun kitaan"; "Mustaveriset miehet ovat
helmiä naisten silmissä"; "Vähän on mädänneissä omenissa valikoimisen
varaa"? Nämä olivat tosin vaatimattoman yksinkertaisia muistannaisia,
mutta ne sopivat sitäkin paremmin näytelmänkirjoittajan tarkotuksiin,
kun niitä ei oltu näpistelty kaiken maailman kirjoista, vaan suoraan
elämästä otettu, jotenka ne eivät myös milloinkaan olleet vaikuttamatta
dramallisen eloisasti.

Vaikeata ei ole siis ensinkään otaksua Shakespearella olleen mitä
mainioimpia tilaisuuksia kaikkien näytelmänkirjoittajalle tarpeellisten
ainesten hankkimiseen. Sitäkin oudompi seikka on — tai seikka, jonka
vaan meidän tietämättömyytemme saattaa näyttämään oudolta — että
hänen varhaisimmin julaistut teoksensa paljastavat hänen luonteessaan
täydellisesti epädramattisen piirteen, jonkunlaisen elegis-kertovaisen,
sievistelevän kaunosielu-runoilijan sävyn. Ei kukaan elämäkerran
kirjoittaja, olkoonpa hän kuinka tietorikas, kuinka perinpohjainen
tahansa, voi täysin selvitellä niitä teitä, polkuja ja asteita, joiden
kautta runoilija saavuttaa taituruutensa ja taiteensa, nuo seikat
kun ovat jo luonnostaan paljoa hämäräperäisempiä kuin hänen elämänsä
ja maailmankatsomuksensa historia. Hänen kasvatuksensa äidinkielensä
käyttämisessä, sen kauneuksien ja sointujen havaitsemisessa alkaa
hänen syntymästään, ja on jo aika lailla edistynyt paljon ennen kuin
elämäkerran kirjoittaja saattaa siitä mitään huomata. Saamme tyytyä
uskomaan, että Cowleyssä ja Keatsissa tapahtui runollinen herätys
aivan yht'äkkiä, heidän vallan sattumalta lukiessaan Spenseriä. Meidän
täytyy tyytyä vieläkin vähäpätöisempiin tietoihin Shakespearen ensi
kokeista. Tämän hillittömän hilpeydenajan laulu ja tanssi ja soitto
eivät varmaankaan jättäneet Stratfordiakaan osattomaksi iloistaan.
Huolellisemmin viljellyt, ihailtujen edeltäjäin hienostamat runouden
lajit kuuluivat rajoitetummille aloille, asustaen hovipiireissä ja
henkisissä keskuksissa. Anna Boleynin hovissa oli kuudennentoista
vuosisadan runous syntynyt; Anna Boleynin serkusta, Surreyn kreivistä
tuli kaikkien laulunpätkiä kyhäileväin rakastajain ja kaikkien
uuden uutukaisimpain silosäkeiden kirjoittajain oppi-isä. Surreyn
ja hänen seuraajainsa vahvimpana puolena olivatkin erinomaisen
herkästi säveliin sovitettavat laulut. Heikoimmatkin tämän koulun
runoilijoista ymmärtävät varsin hyvin viehättää lyrikallaan, voivatpa
etevimmät heistä esittää sellaisiakin ihania luomia kuin Wyattin
hurmaava laulu, jossa esiintyy kertosäe: "Vaikene, luuttuni, kaikki
on jo loppu", tai Gascoignen suloinen tuutulaulu. Mutta koulu oli
onnettaren lapsipuoli jo kehdostaan. Protestanttinen virsirunous,
joka oli syntynyt samassa hovissa, menestynyt saman kuninkaallisen
suosion paisteessa, anasti nyt sen yksinkertaisemmat runomuodot,
alentaen ne muka rahvasta palvellakseen kaikenlaisiksi kurjiksi
loppusointu-tekeleiksi. Sternholdin ja Hopkinsin virret puhuivat
paljon laajemmalle kuulijakunnalle kuin hovirunoilijain tuotteet
ja hallitsivat englantilaista runoustaitoa lähes puoli vuosisataa.
Tämän kaikkivaltiaan "siivekkään runomitan" yksitoikkoisen voimakas
iskentä, lyhyempine ja pitempine keinuhevon tapaisine heilahduksineen,
teki kaiken hienomman lausunnan vivahtelemisen mahdottomaksi; ja
ainoa kahlehdituille runoilijoille jäänyt pelastuskeino oli vapaasti
käyttämällä alkusointua yhä lisätä yksitoikkoisuutta. Tämän runomitan
hirmuvallasta vapahtivat maan vasta yliopistonerojen kynät. He
säilyttivät lyrillisen perimätavan sen koko laajuudessa; toisia
runouden tarkoitusperiä edistääkseen he hylkäsivät Sternholdin ja
Hopkinsin, Phaerin ja Twynen ontuvat runojalat ja palasivat vanhaan
kymmentavu-mittaan, jonka he näin pelastivat töhrijäin käsistä,
puhaltaen siihen uutta henkeä, soinnuttaen sen vaihteleviin,
taipuisiin muotoihin. Loppusoinnuttomissa kymmentavusäkeissä koetteli
Marlowe niiden lausunnallisia ja näyttämöllisiä mahdollisuuksia;
stanza-muodossa antoivat niille Peele ja Greene, Lodge ja laulukirjojen
runosepot uutta sulavuutta ja sulosointuisuutta, niin että tuo
runomuoto joskus värähtelee lyrikan hennoimmissa äänilajeissa, joskus
taas laskeutuu mietiskelevän haastelun rauhallisiin poljentoihin.
Runomitan uudistusta auttoi ja siihen oli yhtynyt — kuten aina —
äkkinäinen niiden aiheiden runsastuminen, joita runon tulee sanoiksi
luoda. Myöskin Englannissa oli renesanssin runous ainakin ajaksi
lakannut huolehtimasta tuosta väkevän voiman alaisesta ihmisestä,
olennosta, jota epäilys ja kaikenlainen vastuunalaisuus saartavat,
joka on tuomittu vanhenemaan ja kuolemaan; se herkesi tarkastelemasta
korkeita kansanvaltiaita tai tyhmiä talonpoikia, kääntääkseen silmänsä
tuonne alastomaan maailmaan, jonka klassillinen mytologia oli
paljastanut, jossa tunteet ja intohimot vapaina kuohuivat, minkään
muun lain, paitsi kauneuden ikilain, hillitsemättä. Klassillisen
muinaisrunouden uudestaan elpyminen, joka tavallisissa hovipiireissä
oli pelkkää muotihullutusta tai joka ehkä saattoi tuottaa räätälille
oivia päähänpistoja, merkitsi Marlowelle ja hänen kumppaneilleen uutta
elämäntulkintaa, uutta maailmankatsomusta, uutta valtakirjaa kiihkeälle
tunteelle. Nämä runoilijat ja heidän oppi-isänsä Ovidius olivat
Shakespearen opettajia; hänen edistymisensä runouden taidossa tapahtui
juuri tämän suunnan kautta; vaikeata vaan on saada selväksi, miten tämä
uusi runollinen herätys on voinut tunkeutua hänen luokseen Stratfordiin.

_Venus ja Adonis_ sekä _Lukretian Ryöstö_, jotka ilmestyivät 1593
ja 1594, ovat ennen muuta taideteoksia. Ne ovat miehen runollisia
harjotelmia, joka on ryhtynyt koettelemaan taitoaan jossakin ennalta
määrätyssä aiheessa. Joskin vielä kokemattomuuden merkkejä näkyy, niin
ne eivät ilmene suinkaan suorituksen epävarmuudessa tai siinä, ettei
suurinta kauneutta aina saavutettaisi, vaan pikemminkin taiteellisen
nerollisuuden komeilevassa näyttelemisessä. Kaikkialla, pienimmissäkin
kohdissa, vallitsee täysin itsetietoisen taiteen henki. Runoelmat ovat
leikatut hienosti kuin norsunluuhun ja kimaltelevat kuin puhdistettu
hopea. Ne käsittelevät tosin pettymystä, rikosta, intohimoa,
murhenäkyjä, kuitenkaan vähimmässäkään määrässä surkuttelematta
ihmisen kohtaloita, niin että ne tositeossa ovat kaikkea muuta
kuin murhemielisiä tai tuskallisia. Tämä tuskattomuus ja melkeinpä
välinpitämättömyys, joka saattoi Hazlittin vertaamaan niitä kahteen
jääkellariin, ei suinkaan johdu runoilijan tunteettomuudesta, vaan
siitä, että hän ennen kaikkea huolehtii taiteestaan. Hän tarkastelee
elämää ikäänkuin jonkun välimatkan, parin askeleen päästä, ja
runoelmain herättämät mielenliikkeet ja tunteet ovatkin puhtaasti
taiteellisuuden synnyttämiä, eivätkä todellisen elämän. Maalaus- ja
kaunopuheliaisuuden taiteet ovat olleet pakotetut lainaamaan runoudelle
aiheensa ja menettelytapansa. Useista näytelmien kohdista käy selville,
että Shakespeare piti paljon maalaustaiteesta ja että hän tunsi
tarkalleen koko renesanssi-ajan merkittävimmät tuotteet tällä alalla.
Portian taidokas vertaaminen Bassaniota

    nuoreen Alcideseen, kun vapautti
    Hän neitsyt-uhrin, jonka Troia parkuin
    Tursaalle suoritti,

kuuluu sekin niihin moniin viittauksiin, jotka saattavat olla vain
muistelmia jostain nähdystä taulusta; ja _Äkäpussin Kesytyksen_
alkunäytöksessä esittävät palvelijat Kristopher Slylle luettelon, joka
on mahdollisimman paras selitys Shakespearen varhaisempiin runoelmiin:

                        Sulle näytämme
    Adoniin puron kirkkaan partaalla,
    Tai Cytherean kätköss' kaisliston,
    Mi immen huoahtaissa liikahtaa
    Kuin tuntuessa vienon tuulosen.

         Sa Io-neidon nuoren nähdä saat,
         Kun petturin hän joutuu paulahan;
         Sa silmin omin uskot katsovas.

    Tai okapensastossa juoksevan
    Näät Daphnen, tunnet pistot piikkien.
    On kuin Apollo itkis murheissaan,
    Niin taidokkaasti kaikk' on kuvatut.

Siinäpä onkin juuri _Venuksen ja Adoniksen_ aihe, ja toinenkin kuvaus
sopii melkoisen tarkasti _Lukretian Ryöstöön_. Eipä liene varomatonta
sanoa suoraan, että molempiin runoelmiin on ollut lähimpänä aiheena
joku nähty taulu, ja niitä onkin luettava ja arvosteltava tämän
tosi-asian valossa. Todenmukaisena pysyy yllä-esittämämme viittaus
sittenkin, vaikka nuo runoelmat olisivat syntyneet niiden kuvasarjojen
perustalla, joita Ovidiuksen taiturikäsi sanoihin muovaili. "Niin
taidokkaasti kaikk' on kuvatut."

Runoelmain kaunopuhetaidolliset kohdat eivät esiinny suinkaan vähemmän
huomattavasti. Molemmissa runoelmissa tavattavat pitkät puheet ja
suruisat valitukset lemmestä ja hekumasta, yöstä, ajasta, onnen
vaiheista ovat kaikki erinomaisen vivahdusrikkaita, kaunopuheliaita
käänteitä täynnä; ne ilmaisevat raivoa, surua, synkkämielisyyttä,
epätoivoa; ja kuitenkin on kaikki niin sopusuhtaisen rauhoittavaa,
miellyttävää, aivan kuin kuuntelisi haaveellista, unelmoivaa soittoa.
Lukretia koristelee järisyttävän kohtalonsa ratkaisevana hetkenä
puhettansa hyvin kaukomaisilla kuvilla ja syvällisen mielikuvituksen
kaunisteilla. Ja aivan kuin eivät hänen selostelunsa ja väittelynsä
asemastaan riittäisi, ahdistaa runoilija häntä vielä kaikenlaisilla
"ohjelauseilla", jotka tietysti sisältävät sopivia siveysmietelmiä.
Kuullessaan lintujen laulavan käy hänen mielensä murheellistakin
murheellisemmaksi; ja heti paikalla on hän selvillä niistä runollisista
käänteistä, jotka sopivat tähän tilaisuuteen:

    Vajoovans' ken sois rannan nähdessään
    Ken nääntyvänsä täyden pöydän luo?
    Saa näky voiteen haavat ärtymään. —
    Haikeimman kaihon onnen virvat tuo.

Näiden runoelmien perussuunnitelmaan ei suinkaan kuulu siveysopin
esittäminen; siveysoppi esiintyy niissä eri tiloihin sovitettuna,
muovattuna, niin että runoelmasta siten syntyy mitä värikkäin
mosaikkiteos. Näytelmät käsittelevät liian todellista maailmaa,
jotta sitä voisi sitoa mihinkään yksinkertaisiin siveyssääntöihin;
nämä runoelmat taas liian keinotekoista maailmaa, jotta sitä
voitaisiin asettaa mihinkään oleelliseen yhteyteen siveysopin kanssa.
Pääasiallisin runoilijaa kannustava syy on kauneuden ihannoiminen
kauneuden itsensä tähden, mieltymys neron kuvausvoimaan ja sen
harjottamiseen.

Ja juuri tässä kohdassa kosketti Shakespearea renesanssin uusi
henki. Tämä ihmismielen suuri liike toi mukanaan rajattoman
vapauden kohottavan riemun ja esteettömän tutkimishalun ihastuksen;
mutta samalla se tempasi ihmishengen irti asemastaan vakavassa,
sopusointuisessa olioiden, esineiden ja asiain järjestelmässä,
jättäen sen alttiiksi kaikenlaisille vaaroille ja ylenmääräisille
ponnisteluille. Katolisen jumaluusopin ihmeteltävä järjestelmä
osoitti ihmiselle määrätyn paikkansa maailmankaikkeudessa, se opetti
hänelle tehtävät ja velvollisuudet, se kohteli kärsivällisesti hänen
puutteitaan, samalla joka aika asettaen hänet niin monimutkaiseen
määrättyjen suhteiden, maallisten ja taivaallisten, järjestelmään,
ulottaen kaiken tuon paljon ajattelun todellisten rajain ulkopuolelle,
että ainoastaan täydellisesti nöyrä mieli saattoi kevyesti kantaa tämän
taakan tai katsoa kauhutta tuohon loputtomaan, lain ja sallimuksen
vaihtelemaan. Orjan-asemastaan tässä suuressa valtiojärjestyksessä
vapahti ihmisen renesanssi, ja hänestä tuli oma herransa, oma
käskijänsä rajattomine mahdollisuuksineen; hän sai vapauden
suunnitella, rakentaa ja asua omaa itseänsä varten. Tuo ääretön, kolmen
vuosisadan kuluessa tuskin alotettujen tehtävien ja velvollisuuksien
maailma ei ensimmältä häntä rasittanut; hän oli kuin koulusta
päässyt lapsi, joka koettelee voimiansa ja keinojansa kaikenlaisissa
eriskummaisissa ja hämmästyttävissä yrityksissä. Se oli uusien
filosofisten järjestelmäin, uusien taiteiden, uusien kehityssuuntien
aikaa; ei mikään niistä ollut hillitty tai vakaa: kaikki oli täynnä
uhman henkeä, kaikki oli korkealentoista vaan ei leveäpohjaista,
kaikki kohosi kuin muistomerkkeinä yksilön nerolle ja sankaritöille.
Tuo kyvyn ylimielisyys ja itsekylläisyys, jota renesanssiajan ihmiset
kutsuivat luonnon ikivoimaksi, esiintyy monissa erilaisissa muodoissa;
eikä Shakespearekään täysin säilynyt vallitsevalta tartunnalta. Mitä
mieltymys voimaan oli Marlowelle, sitä oli mieltymys kauneuteen
hänelle. Mainituissa varhaisemmissa runoelmissa ottaa renesanssin Venus
hänet vangiksi,

    Punaruusu-nauhoin häntä, kuuliaista, kuljettain.

Silmän ja korvan harras pyhyydenkunnioitus on hänelle kaikki kaikessa:
hänen maailmansa on kirkkaiden muotojen ja ihanain sanojen maailma.
Hän asettaa näkyviin kauneuden kuten Marlowe voiman, vapautettuna
kaikista todellisista inhimillisistä suhteista ja ehdoista. Ainoastaan
siellä ja täällä runoelmissa joku hyvin havaittu kohta, joku sattuvan
yksinkertainen vertauskuva muistuttaa meille, ettei hän ole tykkänään
kadottanut lujaa maata jalkainsa alta, maata, josta sittemmin oli
tuleva hänen kuningaskuntansa. Tämän intomielisen kauneuden palveluksen
muutti, pikemmin kuin syrjäytti, mietiskelyn ja katkeran kokemuksen
alkaminen; niin että nuo Wordsworthin luonnonrakkauden paljon puhutut
vaiheet tai asteet saavat vertauskohdan Shakespearen ihmisrakkauden
asteissa. Jos nuo runoelmat olisivat joutuneet hukkaan, tietäisimme
aivan liian vähän hänen oppi-ajastaan, ajasta, jolloin inhimillinen
elämä oli hänelle

    Vain onnen tunne, riemun hurmana,
    Mi kaivannut ei lainatenhoa;

jolloin hänen ihastuksensa maailman näkyihin ja toiminnoihin ei
jättänyt hänelle tilaisuutta viipyä käsittämättömissä ongelmissa tai
ikävissä huolissa.

Hänen varhaisin näytelmänsä _Titus Andronicus_, joka monessa suhteessa
on ensimäisten runoelmain kaltainen, osottaa, miten kummallisen
kovasydäminen tuo kauneudenrakkaus saattaa olla, samalla kun se tekee
helpoksi ymmärtää, kuinka Marlowe saattoi ajaksi häntä hurmata,
viehättää ja hallita. Mutta jo _Venuksesta ja Adoniksesta_ kävi
selville, että hän oli kohonnut Marlowea korkeammalle ja että hän on
pääsemässä kirkkaampaan ja järkevämpään maailmankatsomukseen. Adoniksen
vastaväitteellä, joka alkaa "Sit' älä lemmeks' kutsu", ei ole mitään
vastaavaa Marloven teoksissa; se soittaa kiihkeiden himojen ja halujen
kuolinkelloja.

    Kuin päivänpaiste lempi tahraton,
    Himo kuin hirmumyrskyn myllerrys;
    Kesäinen lähteensilmä toinen on,
    Ja toinen talven hyinen hengähdys;
    Ei lempi vaadi, himo kaikki riistää;
    On lempi altis, himo pettää, kiistää.

Nämä aikaisemmat kuvailemisen ja siveellisten mietiskelyjen harjottelut
tuottivat hänelle suurta hyötyä näytelmänkirjoittamisessa. Sama
taituruus, joka loi eteemme elävän kuvan jäniksen metsästyksestä ja
Adoniksen hevosen karkaamisesta, näyttäytyy myöskin tuossa erinomaisen
tarkassa piirroksessa apteekkarin myymäkojusta, _Romeossa ja
Juliassa_; mutta tämän viimeisen kuvauksen yksityiskohtainen tarkkuus
palvelee tämän ihmisten kohtaloita esittävän näytelmän tarkotuksia,
ja osoittaa, miten surun äkillinen kiihtymys herättää eloon Romeon
kaikki hengenlahjat ja voimat. Aina ei suinkaan asian laita ole näin;
runoilija unohtaa Shakespearessa joskus näytelmäinkirjoittajan, luoden
kesken kaikkea eriskummaisen kuvan, piirrellen, muovaillen sitä vain
sen itsensä takia, ja sen esittäjäksi saattaa muitta mutkitta joutua
kuka tahansa. Kuvaus pikku-prinsseistä Towerin linnassa, "heidän
huulensa ovat kuin neljä punaruusua samalla varrella", on pantu heidän
murhaajainsa suuhun; ja Ophelian kuolinpaikan kuva, sellaisena kuin sen
kuningatar piirtää, on palanen ihaninta runoutta, mutta sillä ei ole
mitään dramallista merkitystä esittäjäänsä nähden.

_Lukretian Ryöstön_ jälkeen ei Shakespeare enää julkaissut — mikäli
saatamme nähdä — yhtään runoelmaa tai näytelmää. V. 1609 ilmestyi pieni
nelitaite-nide, nimeltä _Shakespearen Ennen Painamattomat _Sonetit_. Sen
hintana oli niihin aikoihin kuusi penceä, ja sen alkua koristi seuraava
omistuslauselma: To the onlie begetter of these insuing Sonnets Mr.
W.H. all happinesse and that eternitie promised by our ever-living poet
wisheth the wellwishing adventurer in setting forth. T.T._

Tässä ei ole aikaa eikä tilaisuutta ryhtyä selostelemaan kaikkia niitä
yrityksiä, joita on tehty tämän Shakespeare-tutkimuksen pahimman
arvoituksen ratkaisemiseksi. On vallan tiheänään askelten jälkiä
tämän salaperäisen luolan ympärillä, mutta mitkään niistä eivät
johda poispäin. Kukaan ei ole vielä yrittänyt tämän arvoituksen
ratkaisemista jättämättä jälelleen kirjaa tai paria; ja Shakespearen
pyhimyshauta on täyteen ripustettu lupauslahjoja, kaikki kuihtuneita
ja tomun peittämiä. Ei vielä kukaan ole yrittänyt päästä tähän
runouden taivaaseen joitakin erikoisia salaportaita myöten, joutumatta
kymmenintuhansin peninkulmin syrjään päämäärästään, maailman tuolle
puolen, narrien paratiisiin. Arvoitus pysyy yhäti ratkaisematonna.

Monta kirjaa on kirjoitettu yksistään tuosta omistuksesta.
Myöhäisimmistä uskalikoista mainittakoon Sidney Lee, joka on
herättänyt henkiin Boswellin ja Chalmersin väittämän ja joka siis,
antaen "begetter"-sanalle merkityksen "procurer" (hankkija), tekee
koko omistuslauselman täysin ajatuksettomaksi, merkityksettömäksi.
Omistuksen kirjoittaja ja painatusoikeuden omistaja oli eräs Thomas
Thorpe, jolla oli sangen salakähmäinen asema Lontoon kirjakauppiasten
ja kustantajain maailmassa. Shakespearen Sonetit olivat, Francis
Meresen viittauksen mukaan vuodelta 1598, kierrelleet käsikirjoituksina
"hänen lähimpien ystäviensä piirissä". Lee taas tekee tiettäväksi,
että muuan William Hall, tuon salakähmäisen Thorpen kuuliainen
urkkija, hankki nyt salaisesti, joillakin tuntemattomilla keinoilla,
otteita niistä, jättäen ne isäntänsä haltuun, joka sitten palkitsi
häntä leikillisellä, rosvomaisen jalomieliseen muotoon laaditulla
omistuslauseella. Tätä selitystä ei voida todistaa ainoaksi oikeaksi;
mutta ei kuitenkaan ole mitään, joka estäisi sitä uskomasta. Tosin
on sangen vaikeaa sitä hyväksyä, mutta ehkei sekään ole mahdotonta,
etenkin kun sillä on yksi verraton etu: se tekee hylkypaperia koko
tuosta hirveästä kirjallisuudesta, joka on kerääntynyt noiden
W.H. alkukirjainten ympärille, ja päästää meidät vihdoinkin
omistuslauselmasta huolimatta arvostamaan sonetteja itseään.

Näyttää siltä, ettei Shakespeare ole antanut valtuutustansa
julkaisemiseen; mutta toisaalta ei hän myöskään, mikäli tiedämme,
pannut vastalausetta tai ryhtynyt mihinkään puuhiin, toimittaakseen
yleisölle parannetun laitoksen. Enin osa sonetteja oli kirjoitettu
ennen v. 1599, jolloin kaksi niistä, jotka sisältävät pää-asiallisesti
kaiken sen, mikä useissa muissakin kuvastaiksen, ilmestyi eräässä
luvattomassa jälkipainoksessa. Sitä järjestystä, missä ne kulkevat
Thorpen julkaisussa, ei ole koskaan yritettykään parantaa, vaikka
tosin sangen monien paikkaa ei sopisikaan muuttaa, koska ne jakautuvat
kymmenen, kahdentoista, neljäntoista luonnollisiin, sisällyksen tarkoin
rajoittamiin ryhmiin. Toiset ovat osoitetut jollekin miehelle, toiset
naiselle. Ne ovat läheisen henkilökohtaisia tunteessaan ja liikkuvat
hyvin erilaisissa mielentiloissa. Toisia on helppo ymmärtää; toiset
taas sisältävät viittauksia ja vihjauksia tapauksiin, joista emme
tiedä kerrassaan mitään. Ei löydy englannin kielellä ihmeellisempiä,
ihanampia tunteiden ja sieluntilojen esityksiä, eikä kuitenkaan ole
koskaan vakavasti otettu tutkimuksen alaiseksi, ovatko kaikki nämä
sonetit todellakin Shakespearen.

Kuvailevatko ne hänen omaa elämäänsä, omia kokemuksiaan? Professori
Dowden on vastannut tähän kysymykseen sangen vaatimattomin ja
varovaisin sanoin. "Uskon", sanoo hän, "että Shakespearen sonetit
ilmaisevat hänen omia tunteitaan hänen omassa personassaan". On
totta, että runoilijan elämäntapausten tulkinta hänen teoksissaan
esiintyväin kohtain nojalla on, liian pitkälle ajettuna, johtanut
mitä kummallisimpiin tuloksiin; ja runolliset vertauskuvat on
väkisinkin saatu muka osoittamaan, että Shakespeare oli rampa, että
häntä vastaan oli suunniteltu murha-yrityksiä, ja niin edeskäsin.
Nämä sonetithan, se myönnettänee yleisesti, olivat tykkänään
yksityistä laatua; Shakespeare ei tarkoittanut niitä suinkaan meidän
luettavaksemme ja pengottavaksemme, ne kun olivat osoitetut määrätyille
henkilöille. Sanoa, etteivät ne "ilmaise hänen omia tunteitaan hänen
omassa personassaan", merkitsee samaa kuin sanoisi, etteivät ne ole
vilpittömiä. Mutta jokainen runouden ihailija, joka on kerrankin
lukenut nuo sonetit, tietää, että se ei ole totta. Meitä ei niin
paljon viehätä niissä esiintyvä taituruus, kuin juuri niiden voimakas,
hellittämätön personallinen sävy. Tämän tähden ne pitävätkin hyvin
paikkansa maailman mainioimpien runotuotteiden joukossa; niissä on
runsaasti vertauskuvia, ne ovat vaihtelevia äänilajeissaan, mutta näitä
taiteen apukeinoja vallitsee täydellisesti kaikkea elähyttävä tunne, ja
niin syntyy runoja yhtä yksinkertaisen vilpittömiä, yhtä liikuttavia
kuin lapsen ymmärtämystä anova ääni.

Kaikki, jotka rakastavat runoutta, rakastavat sitä sen takia, että
runoudessa puhutaan elämän syvällisimmistä kysymyksistä suoraan,
peittelemättä, vilpittömästi. Tuollainen ilmaisutavan välittömyys
ei saata tulla kysymykseen jokapäiväisessä puheessa. Runoudessa se
on mahdollista, koska taiteen muodot, totutut tavat ja hillitsevät
rajoitukset ikäänkuin vuodattavat arvokkuutta ja rauhaa kuohuviin
tunteisiin ja tekevät intohimonkin siedettäväksi. Ilman intohimoa ei
ole runoutta; kyky tuntea todellista runoutta on kyky kuulla tuota
sielun syvällisintä ääntä. Runous on teeskentelyn, vilpillisyyden
koetuskivi; ellei joku tunne sitä, mitä hän haluaa ilmaista, saattaa
hän ehkä tehdä mukiinmenevän juhlapuheen; suurta runoutta ei hän ole
koskaan luova.

Ei kukaan, jonka mielipiteillä on jotain arvoa, tahdo väittää, että
Shakespearen soneteista puuttuisi todellinen tunne. Tosin ovat
muutamat, joiden väitteitä ei juuri ole tarvis ottaa huomioonkaan,
esittäneet sen mielipiteen, ettei niitä elähyttävällä tunteella ole
mitään tekemistä niiden tapahtumain kanssa, mitkä ne muka olisivat
aiheuttaneet; että ne ovat muka runollisen mielikuvituksen vapaita
harjotelmia, jotka harhailevat elämän dramallisten mahdollisuuksien
yläpuolella, esittäen kylläkin syvällä tuntemuksella muutamia
sen kuvitelluista ristiriidoista. Ne, jotka ovat puoltaneet tätä
näkökantaa, eivät varmaankaan ole vaivautuneet selittämään sitä
seikkaa, että muutamat soneteista ovat suoraan osotetut tai lähetetyt
jollekin tietylle henkilölle. Jos joku ylhäinen suojelija sai nämä
kaikki yhäti samat, epä-itsekkäät hartaan antautumuksen todisteet,
joiden kieli, jos mikään, on puhtaan lemmen hehkuttamaa, eikö hän
heti helposti ymmärtänyt, että ne olivatkin vaan runopukuun puettuja
turvatti-paran imarteluja, jotka madellen nälkäisinä kerjäsivät
suosionosoituksia? Eiköhän hän olisi ottanut runoilijaa sanasta
ja ruvennut enemmän tai vähemmän haitallisella tavalla käyttämään
hyväkseen tuon niin alttiin miehen aikaa ja työkykyä? Mikähän
nainen oli sekin niiden läheisten ystäväin joukossa, joille näitä
"sokeroituja sonetteja" jaeltiin, jota miellytti seuraavanlainen
voimakas, kaikesta runollisen mielikuvituksen harjottelemisesta vapaa
kohteliaisuuslauselma:

    Sun vannonut oon kirkkaaks', hohtavaks',
    Yön hengeks' näänkin nyt sun kamalaks'.

Ellei sonetteja lähetelty sinne tai tänne, mitenkä olisi sitten
Thorpe saanut niitä käsiinsä? Jos ne olisivat kierrelleet
välinpitämättömäin runouden harrastajain kesken, eivätköhän ne
sonetit, jotka eivät käsittele yleisiä aiheita, vaan täysin
selvittämättömiä henkilökohtaisia suhteita, olisi olleet sen ajan
lukijoille yhtä käsittämättömiä kuin ne ovat meille? Nämä eivät
ole sellaisia itseselkoisia runoelmia kuin Danielin sonetti Unelle
tai Sidneyn sonetti Kuulle; ne ovat selvityksiä johonkin edellä
käyneeseen tapahtumaan. Jos nuo tapahtumat eivät olisi todellakaan
tapahtuneet ja jos sonetit olisivat puoleksi dramallisia runoelmia,
niin on luonnollisesti hyvän näytelmän kannalta välttämätöntä ja
oleellista, että asema tehdään täysin selväksi. Lisäksi tulee sekin,
että Elisabetin aikalaiset käyttivät sonetti-muotoa oppi-isänsä
Petrarkan esimerkkiä noudattaen yksinomaan sellaisiin runoelmiin,
jotka ilmaisivat personallista tunnetta, eikä epämääräisiin
näytelmähaaveiluihin. Suuret runoilijat kuten Sidney, Spenser, Drayton
heijastuttavat soneteistaan oman elämänsä tapauksia ja kokemuksia.
Shakespearen sonetit ovat vieläkin likemmältä käypiä kuin ne; ja niitä
olisi vielä vaikeampi selittää, jos niiltä riistettäisiin tykkänään
tosi-olojen ja tosi-tapahtumien tausta. Sidneyn tavoin vastusti
Shakespearekin aina tuota väärinkäsitystä, joka tahtoi alentaa hänen
kiihkeän tunteensa pelkäksi tavanmukaisuudeksi. Hän ei toivo itseään
muisteltavan tyylinsä, vaan lempensä takia. Hän ei voi kärsiä noiden
tavan kahleissa kulkevain runosepustajain ikuisesti samoja lauseparsia:

    Myös lempein mun lie siksi arvokas,
    Se että säästyä vois juoniltas.

Hän itse suosii yksinkertaisia vertauskuvia; eikä mikään soneteista
teekään intomielisyydessään vakuuttavampaa vaikutusta kuin se, missä
hän vertaa itseään pieneen lapseen, jonka äiti on sylistään heittänyt
kiiruhtaessaan ajamaan takaa tarhasta karannutta siipi-otusta:

    Niin karkulaisen jälkeen kiiruhdat,
    Mun, pienen lapses, loitos unhottain;
    Mut toivon, että vielä palajat,
    Kuin äiti rinnoilles mun painaltain.

Nämä yleisin ääriviivoin piirretyt kuvat eroavat tavallisten
sonetin sepustajain tuhrimista kuvista ja tapahtumista samoin kuin
oikeusistuinten kovalla taistelulla muodostuneet päätökset eroavat
keskiajan lemmenhovien muodollisista väittelyistä. Muutamat niistä
ovat kummallisia, uhkarohkeita, jopa raakojakin luonnoltaan; niissä on
aiheita, joita ei runollisuus ole valinnut, vaan jotka ovat ottaneet
omakseen runollisuuden, painaen todellisuusvoimallaan leimansa siihen.
Kaiken runouden, kaiken taiteen tulee pitää silmällä joitakin sovittuja
muotoja. Nämä runoelmat ovat sonetteja. Mitään muuta sovinnaista niissä
ei olekaan, lukuunottamatta niiden repostelijoita.

Niistä tapahtumista ja seikoista, jotka ovat kunkin pohjana ja
jotka luovat muutamiin niiden ainoan mahdollisen ajatuksen,
voi luonnollisesti saada selkoa vain sangen epämääräisesti,
keinotekoisesti, jos saa ensinkään. Esiintyväin henkilöiden nimet
ovat häipyneet tietämättömiin. Kaksi näistä henkilöistä on kuitenkin
tarkalleen kuvattu: komea, hurjasteleva nuorukainen, ja mustaverinen,
uskoton nainen. Näiden kahden henkilön, toisen tai toisen, ympärillä
liikkuvat nyt useimmat sonetit, elleivät kaikki. Tarina, joka
tässä levitäiksen eteemme, liian himmeänä, jotta sitä voisi kutsua
dramalliseksi, liian tuskallisena ja kärsivänä, jotta sitä voisi
erehdyksessä pitää vaan ilakoivan mielikuvailun huvitteluna, on
tarina kiihkoisasta ystävyydestä, rikotuista ja jälleen uudistetuista
valoista, rakkaudesta, joka voittaa tylyydenkin, riemusta ja
hekumasta, joka on vain lyhyt, kiihkeä puuskaus ja joka kääntyy
katkeruudeksi, omantunnon vaivoiksi. Runoilijan äänen kuulemme
väreilevän moninaisissa vivahduksissa, milloin väittelemässä ystävänsä
kanssa, milloin kapinoimassa sitä naista vastaan, joka on kietonut
hänet pauloihinsa; tässä kiihkeän, hartaan antaumuksen korkea veisu,
tuossa verhotun letkauksen pisteliäs sävy — tarkasti tähdättyä, rivoa,
kyynillistä. Esitys jatkuu luonnollisin astein rakkauden ja ystävyyden
sydämellisistä väleistä muihin tunteisiin, jotka eivät suinkaan
ole vähemmän läheisiä ja vilpittömiä, mutta jotka nyt vaalenevat
alkuperäisinten inhimillisten intohimojen taustaa vastaan: astuu esiin
runoilijan maineen ja kunnian toivo, taikka masentava tietoisuus
siitä, että hän henkisesti alenee palvellessaan roskakansan joutavaa
huvitteluhalua. Hänen sielunsa liikunnot paljastuvat, ja ne esittävät
hänet helposti ymmärrettävässä valossa: intohimon kahlehtimana, syvästi
halveksivana noita varovaisia ja itsekylläisiä luonteita, joista hän
niin armottomalla ivalla puhuu 94:ssä sonetissa:

         Ne, jotka karttaa pahaa tekoa
         Tai toista teeskennellen toimivat;
         Ja eivät kiusauksiin lankea,
         Vaan kivisieluisina kulkevat;

    He taivaan riemun runsaan perivät,
    Isänsä luonnon auliit antimet;
    He synnyltään on herrat, käskijät,
    Muut palvelijat, he jalosukuiset.

Vähän hyödyttäisi meitä tuntea tuon kauniin nuorukaisen ja mustan
naisen nimet; eivät mitkään julkiset todistuskappaleet ja tiedot
kykenisi niin kuvastamaan noita tunteen vaihtelevia kokemuksia,
taivaista riemua ja surun syvimpiä kuiluja, sillä parhaan ja riittävän
selvityksen saavat ne juuri soneteissa.

Runoileminen ei kuitenkaan ole elämäkerran kirjoittamista; ja sonettien
arvo nyky-aikaisen lukijan silmissä ei pääasiallisesti riipu siitä,
tiedetäänkö tai ei, mitä mahdollisesti niiden takana on. Että ne
olivat otetut kokemuksen aarrekammiosta, on ainakin varma: Shakespeare
ei ollut mikään katala jäljittelevä riiminrenguttaja. Mutta taiteen
apukeinot ovat muuttaneet kyyneleen jalokiveksi, joka jää koristamaan
vielä uusiakin, vieraitakin suruja. Soneteilla on jotain sanottavana
kaikille, jotka ovat kokeneet inhimillisen elämän nousun ja laskun,
sen hymyilevät ilot, sen murhemuodon. Niiden tapaukset kuuluvat
menneisyyteen; niiden aihe on ikuinen. Ne ristiriidat ja katkerat
jos suloisetkin tunteet, joista ne puhuvat, muodostavat yhäti ja
aina kaiken runouden perusainehiston ja elävöittävän hengen; ajan
voittokulkue siinä astuu, säälimättä, yli inhimillisten pyyteiden ja
inhimillisten halujen ja himojen raunioiden. Kaikkialla luonnossa
sen saattaa lukea, kaikessa taiteessa; viittauksen siitä antaa
kellon- tunti-osoittajan liikunta, kuihtuvat kukat, ihanain kasvojen
rumentavat rypyt; se palajaa syksyisen elonkorjuun mukana, se synkistää
toivon auringon ja kuun pimetessä; runoilijan kellastuneet paperit
ja rakentajan sortuvat pyramidit kertovat siitä; sen ääni kuuluu
rantakallioihin musertuvista aalloista, siitä puhuvat historiat, jotka
johtavat mieleemme jo ammoin hautaansa vaipuneet sivistyskansat.
Kaikki katoaa; tämä tieto on yhtä vanha kuin aika. Mutta miten kirpeän
polttava se onkaan, kun sen sydän äkkiä huomaa;

    Sun kauneuttasikin epäilen;
    Se kuihtuu, katoo ajan virtahan.

Runoilija pitää suuressa arvossa niitä apukeinoja, jotka tarjoavat
suojaa tätä hirmuvaltiasta vastaan tai jotka kykenevät siirtämään sen
tuomiota tuonnemmaksi. Pöyhkeäpuheisuudella, jossa vaan on paljon
itaruutta, hän lupaa ystävälleen ikikestävän elämän "siinä, missä
hengitys kovimmin huokuu, aivan ihmisten huulilla". Mutta hän tietää,
että tuo on turha suunnitelma; muistomerkit ja muistokirjoitukset,
joita on kyhätty ajan hävitystä vastustamaan, eivät vaikuta mitään,
paitsi ehkä siten, että ne tuleville sukupolville hankkivat uusia
todisteita sen kaikkivaltaisuudesta. On parasta sopia tuon hävittäjän
kanssa, ja koettaa vaikka näennäisesti sen valtaan antautuenkin,
vähentää sen voittoriemun yltäkylläisyyttä kohottamalla korkealle
iki-elämän tulisoihtua.

    Ei pelastusta pyörteest' aikojen;
    Vain hengen luomat elää eellehen.

Tuo on jonkunlaista yleisen perikadon lykkäystä ja lievennystä,
mutta vakavaa pohjaa uhmailevalle taistelulle se ei anna. Viimeinen
turvapaikka, ainoa linnoitus tätä vihollista vastaan on rakkaus,
joka on vain omaa itseänsä varten olemassa, joka on oma palkintonsa,
joka tuottaa lohdutusta kaikkiin tappioihin ja pettymyksiin, jota
eivät myrskyt järkytä, eivätkä pimennä pilvet, joka on todempi
kuin historian totuus ja voimakkaampi kuin kaiken hävityksen ja
mädäntymisen voimat. Rakkaudelle yksinään ei aika mahda mitään. Näin
tulee sonettien ensimmäinen sarja jonkunlaiseen loppupäätelmään;
ja sitten seuraa lyhempi sarja, ja muutamat näistä soneteista ovat
realistisia, ivallisia, karkeita, muodostaen ikäänkuin välinäytelmän
edellisten osain hempeiden, juhlamenollisten naamiaisten jälkeen. Tässä
sarjassa on kuvattu hekuman vaiheet, sen lyhyet riemut, sen rajuus, sen
lempeämmät, vienommat välikohtaukset, sen petollisuus, ja ne tuskat
ja kärsimykset, jotka ovat sen palkintona. Löytyy kuitenkin hiukan
lievennystä tuohon kuvaukseen; hekuman hurjat petteet sovittavat itse
kohtalonsa ja heittävät uhrinsa siihen tietorikkaampana, vaikkeikaan
lohdutettuna:

    Kun pyhäks', puhtahaks' sun vannoin ma,
    Se oli valhe, musta, katala.

Shakespearen runoelmat eivät missään suhteessa muuta sitä käsitystä
hänen luonteestaan ja mielenlaadustaan, jonka tarkkaavainen lukija jo
on saattanut itselleen muodostaa näytelmien perustalla. Mutta niiden
avulla voimme kuulla hänen äänensä välittömämmin, suoranaisemmin, kun
näytelmän haittaavat rajat eivät ole esteenä; samalla antavat ne meille
muutamia hajanaisia viittauksia niistä myrskyisistä koettelemuksista ja
intohimoista, jotka auttoivat häntä yhä enemmän tuntemaan ihmissydäntä
ja rikastuttivat hänen näytelmiään personallisen kokemuksen tuloksilla.




IV NÄYTELMÄKAPPALEITA.


Soneteissa toi Shakespeare ilmi omia ajatuksiaan ja tunteitaan,
muokaten kokemuksensa raaka-ainekset runoustaiteen sääntöjen mukaan,
siten saadakseen syntymään runollisesti kauniita tuotteita. Näytelmässä
tuo samainen kokemus hankki hänelle paljon aineksia, mutta siinä
joutuu hän toisenlaisiin, vaikeampiin olosuhteisiin. Kun hän tuli
Lontooseen, oli hänen aljettava ja polettava elämänsä ura. "Nöyryys
ja vaatimattomuus ovat nuoren kunnianhimon tikapuut", ja ainoa tie
menestykseen oli mukaantua ajan vallitseviin tapoihin ja tottumuksiin.
Myöhemmin, voitettuaan myötätuntoa ja menestystä, saattoi hän vapautua
niistä ja koettaa uudistuksia ja yrittää muodostella tapojakin.
Oppipoikana alkoi hän ensin Lontoon näyttämöllä; hänen varhaisimpia
yrityksiään näytelmän alalla voidaan totuudenmukaisesti arvostella
ainoastaan pitämällä silmällä hänen suhdettaan tähän näyttämöön; ja
hänen suurimmatkin näytelmänsä osoittavat hänen huolekkaasti tarkanneen
niiden välikappalten avuja ja heikkouksia, joita hänellä oli käsillä.
Se maailma, jossa hän eli, näyttämö, jota varten hän kirjoitti, ne
ovat painaneet lähtemättömän leimansa hänen näytelmiinsä, niin että
ne, jotka tutkistelevat häntä ikäänkuin jonkunlaiseen filosofiseen
tyhjiöön asetettuna, saattavat joka hetki erehtyä käsittelemään hänen
teostensa näyttämöllisiä muotoja ja puolia ikäänkuin nekin olisivat
hänen luovan henkensä tuotteita. Hän ei ollut mikään pöyhkeilevä
runoilija, joka joskus alentuisi laskeutumaan näyttämöllekin ja joka
miten kuten pukisi laulelmansa näytelmän muotoon. Hän oli kasvanut
teaterin pukuhuoneessa ja näyttämön palkeilla; hän oli näyttelijä ennen
kuin näytelmänkirjoittaja.

Stratfordin näytelmälliset tilaisuudet eivät ole niinkään
vähäpätöisiksi arvattavat, hänen elämänsä vaikutelmia
tarkastellessamme. Alkuperäisin näytelmämuoto tavataan kukoistavana
kaikkialla lasten leikeissä. Elisabetinaikuisen Englannin maalaiskunnat
eivät suinkaan jättäneet näytelmää yksistään lasten käsiin, vaan
ilostuttivat kaikenlaisia vuosi-juhlia vanhoilla näytelmillä ja
ajanvietteillä, sillä tavalla tuottaakseen vaihtelevaisuutta
ja virkistystä maalais-elämän harmaaseen yksitoikkoisuuteen.
Maurilaistanssi oli laji näytelmää sekin; Shakespeare tunsi
sen mainiosti, ja hän tekeekin viittauksia neitsyt Maariaan ja
keppihevoseen. Pyhän Yrjänän maalaisnäytelmä on erinäisissä syrjäisissä
seuduissa säilynyt aina meidän päiviimme saakka. Shakespearea
huvittavat usein nämä alkuperäisen kehittymättömät esitykset, ja hän
säilyttää muistoja niistä _Kesäyön Unelmassa_ ja vielä selvemmin
kappaleessa _Lemmen Kujeita_. Yhdeksän kuuluisuuden loistonäytelmä,
jota esittävät koulumestari, kappalainen, sivistymätön Costard ja
ylen hienostunut espanjalainen, on uskollinen näyte maalaiskylissä
harjoitetusta näytelmätaiteesta. Kunkin näyttelijän pääasiallisimpana
tehtävänä on astua mahtavasti esiin ja ilmoittaa kurjin, ontuvin
säkein, kuka hän on. Herra Nathanael, hupsunsekainen, lempeä mies,
mainio keilanheittäjä muuten, on Aleksanteri Suuren osassa saanut
hieman liian painavan tehtävän suorittaakseen. Mutta hän pukee
asevarustuksen ylleen ja laskettaa säkeensä:

    Mun maine tietää herraks', sankariksi
    Idän ja lännen, pohjan, etelän;
    Mun kilpen' näyttää Aleksanteriksi.

Tässä hänet keskeyttää Biron pilapuheillaan, ja miesparka joutuu
pois tolalta, tekee vielä muutamia heikkoja yrityksiä saadakseen
sanottavansa juonesta kiinni alkamalla kaikki alusta, mutta siitä ei
ole apua, ja Costard ajaa hänet tiehensä. Koko tämä niin surullisesti
keskeytetty ja pilkattu ilveily mahtaa varmaan olla hyvinkin läheisesti
todellisuuden mukaan muodostettu, aina sen lausuntoihin ja puheisiin
asti, jotka, koulumestarin kynästä kun ovat lähteneet, vallan vilisevät
klassillisia viittauksia, yrittävätpä lyöttäytyä komparunoiksikin.
Shakespearen lapsuuden aikoina ei myös ollut vaikeaa päästä näkemään
erästä toistakin näytelmänlajia, joka oli runollisempi ja joka esiintyi
suuremmilla vaatimuksilla. Pyhimysnäytelmä-sarjoja, mirakkeleita,
näyttelivät vielä useiden kaupunkien ammattikunnat, tavallisesti
kevätkesän aikoihin, ja saattaahan olla, että isänsä olisi ottanut
Shakespearenkin mukaan Coventryyn niitä katsomaan. Mutta vallan
todennäköistä ei se ole, sillä hänen useinkin varsin pilkalliset
viittauksensa niihin eivät suinkaan puhu siitä syvästä vaikutuksesta,
jonka näiden eriskummallisten ja juhlallisten loistonäytelmien olisi
täytynyt tehdä mielikuvitusrikkaaseen lapseen, näiden näytelmien, jotka
laahustavat eteenpäin arvokkaalla pitkäveteisyydellä, jotka muutamin
valikoiduin kohtauksin esittävät ihmiskunnan kaikki vaiheet: luomisen,
syntiinlankeemuksen, lunastuksen.

Tämäntapaiset näytelmät ja huvittelut kuuluivat katoavaan,
häipyvään aikaan, eikä niissä ole mitään uuden liikkeen henkisestä
ja sielullisesta kiihtymyksestä. Tykkänään toisenlaista ravintoa
tarjosivat kuljeskelevat näyttelijäseurueet kappaleissaan ja
esityksissään, ja varmaan ei Stratfordkaan jäänyt niiden käynneistä
osattomaksi. Nämä ihmiset kuuluivat uuden ajan ilmiöihin, heidän
näytelmissään oli uudenaikaisen älyn, uudenaikaisen valtavan
innostuksen maku. Heidän esiintymistapaansa kuvaa Shakespeare sangen
tarkasti _Kesäyön Unelmassa_. He esittäytyivät jonkun suuren talon
isännöitsijälle tai yhdyskuntain, kaupunkien toimimiehille ja antoivat
luettelon kappaleistaan, anoen samalla näyttelemislupaa. Aivan
samoin kuin Hamlet vaatii saapuvia näyttelijöitä antamaan todisteen
taidostaan, samoin myös Philostratos, joka vallan yksinkertaisesti
on joku Elisabetin aikuinen juhlamenojen ohjaaja, haluaa, kun
käsityöläismoukat tulevat kappaleineen, kuulla hiukan sen sisällöstä,
ennenkuin sallii sitä esitettävän isännälleen. Sitten lupaa hän
Theseukselle luettelon huvituksista, joiden on määrä hauskasti kuluttaa
aika illallisesta maatamenoon. Kaikki näytelmät ovat uusimman muodin
mukaan muinaistarullisia aiheiltaan. Kentauritaistelu, Orpheuksen
kuolo, Runotarten Valitus, ja lopuksi tuo ikimuistettava "ikävän
lyhyt näytös" Pyramiiksesta ja Tisbestä esiintyvät listalla. Kun
Theseus on valintansa suorittanut, törähytetään torviin; Prologi
astuu sisään, vetoaa kuulijain hyväntahtoisuuteen, esittelee heille
sen kirjavan henkilöjoukon, jonka on määrä esiintyä näytelmässä, ja
auttaakseen heitä kaikkea tuota ymmärtämään, antaa hän myös lyhyen
yleiskatsauksen kappaleen juonesta. Sitten hän vetäytyy syrjään,
vieden mukanaan Tisben, Jalopeuran ja Kuunpaisteen, joita ei aivan
heti tarvita, sillä välin kun Pyramus ja Muuri jäävät alkamaan
näytelmää. Sillä lailla esitettiin näytelmiä Theseuksen, Atenan
herttuan hovissa; samalla lailla siis esitettiin niitä Stratfordinkin
kaupungintalossa, hallitusmiesten ja porvarein läsnäollessa. Tapa
esittää jokainen henkilö katselijoille on pysyttäynyt sellaisissa
uudemmissakin näytelmissä, joissa toiminta keskeytetään vähäksi aikaa,
jotta joku suosittu näyttelijä saattaisi suorittaa jonkun vaikuttavan
esiintymisnumeron ja rakennella ystävällisiä henkilökohtaisia suhteita
kuulimon kanssa. Shakespearen aikojen näyttelijät halusivat siis yhtä
vähän kuin heidän seuraajansakin kadota itse näytelmään huomaamattomiin.

Elisabetinaikuisen draman varsinaiset alkujuuret ovatkin etsittävät
juuri näistä vaeltelevista aatelismiesten palvelijaseurueista.
Sellainen suuri maakartano kuin Sir Christopher Hattonin
talo Holdenbyssä, Northamptonshiressä, oli vuokramies- ja
palvelijajärjestelmineen kuin oikea yhteiskunta, joka kyllä tuli
omillaan toimeen; ja juhlatiloissa oli niiden palkollisten ja
aluelaisten, joilla oli taitoa tai taipumusta soiton, tanssin ja
lausumisen jaloihin harrastuksiin, pitää huvipuolesta huolta.
Ensialussa nämä tilapäiset näyttelijät ja soittotaiteilijat tyytyivät
satunnaisiin esityksiinsä, matkustelematta paikasta toiseen.
Mutta läänityslaitoksen kukistuminen, josta useimmat Tudorein ja
Stuartein hallitusaikojen valtiollisista ja kirjallisista ilmiöistä
saavat selityksensä, tekee myöskin draman äkillisen menestymisen
ymmärrettäväksi. Entisten läänitysoikeuksien asteettainen häviäminen,
kaupunkien kehittyminen, maa-alojen rajoittaminen, luostarien
poistaminen — kaikki nämä muutokset ne myös kalvoivat entisaikojen
maalaiselämän perustuksia, sekä tekivät aatelismiehille mahdottomaksi
enää säilyttää suunnattomia palvelija- ja seuralaislaumojaan.
Kuudennentoista vuosisadan kirjallisuus on vallan täynnä hiiden
valittavaa hälyä, jotka täten ovat menettäneet toimeentulonsa ja
elinkeinonsa, sekä vieläkin enemmän niiden katkeraa nurkumista, jotka
joutuivat jollain tavoin kärsimään näistä vallattomista, isännättömistä
ihmisistä. Sillä välin tarjosivat hovi ja kaupunki uutta viehätystä,
uusia mahdollisuuksia niin ylhäisille kuin alhaisillekin. Eräässä
kirjasessa _Palvelijan Hauskat Päivät_, vuodelta 1598, kerrottu juttu
kuvaa asiantilaa lyhyesti ja sattuvasti. Muuan kreivi esiintyi kerran
kuningas Henrik VIII:n hovissa, puettuna karvakankaiseen nuttuun ja
kotokutoisiin harmaisiin housuihin, seuranaan satakaksikymmentä miestä,
kaikki varustettuina hyvillä hevosilla ja moitteettomilla tamineilla.
Kuningas nuhteli häntä huonosta ja sopimattomasta pukeutumisesta. Kun
hän seuraavan kerran ilmestyi hoviin, oli hänellä päällään viitta
mustaa samettia, hihat koristettuina kulta-ompeleilla, samettilakki
höyhentöyhtöineen ja kultaisine nauhoineen, lierit täynnä kalliita
kiviä, puku kultaa-säihkyvästä kankaasta ja jalokivin koristetut,
korukirjaillut vyöt ja miekkavehkeet. Häntä seurasi ainoastaan
yksi mies ja pieni palveluspoika. "No", sanoi kuningas, "nythän te
olette niinkuin tuleekin; mutta minne on jäänyt mahtava miestenne
ja hevostenne lauma?" "Jos Teidän Armonne sallii sanoani", vastasi
kohtelias kreivi, ottaen lakin päästään, "niin tässä on kaksikymmentä
miestä ja kaksikymmentä hevosta"; sitten, heittäen viitan päältään:
"tähän on hautaantunut neljäkymmentä miestä ja neljäkymmentä hevosta";
ja niin jatkoi hän edelleen, kunnes lopulta vaati kuningasta
valitsemaan palveluksekseen joko hevosmiehet tai tuon komean puvun.
Buckingham on _Henrik Kahdeksannessa_ joutunut samaan pulmalliseen
vaiheeseen:

          Taas moni selkä taittuu
    Painosta tilusten ja hovilinnain,
    Tät' päivää varten hartioille lyötyin!

Tämä on ikäänkuin lyhyt yhteenveto renesanssin yhteiskunnallisesta
liikkeestä. Maatilat muutettiin rahaksi, ja täten hankitut pääomat
"sijoitettiin" sitten tavalla, joka tälle aikakaudelle on erinäisesti
ominaista: ne pantiin komeilevaan ylelliseen vaatetukseen.
Perintötalollisten pojat rupesivat seikkailijoiksi ja painuivat
Lontooseen. Aatelistalojen palvelijat, jotka osasivat näytellä ja
laulaa, tekivät entisestä huvitoimestaan varsinaisen elinkeinon,
kulkivat maita ja mantereita ja edistivät nopeasti kasvavaa mieltymystä
loistonäytelmiin, ilveilyihin ja säveltaiteeseen. Lontoossa oli heillä
paraat markkinat. Pitkät ajat näyttelivät he missä suinkin vain tilaa
saivat: puutarhoissa, seurahuoneissa, ravintolain pihoilla. Kaupungin
viranomaisten vastarinta ajoi heidät sitten muurien ulkopuolelle;
etukaupunkien huvikentillä saivat he kylläkin helposti väkeä kasaan;
1576 paikkeilla rakennettiin vihdoin kaksi pysyvää, täydellistä
näyttämöä Finsburyn kentille, ja niin oli renesanssin drama saanut
syntymäpaikan.

Näiden näyttelijätovereiden kanssa joutui Shakespeare heti alusta
alkaen tekemisiin; he olivat jo ennen kuin hän oli oppinut heitä
tuntemaankaan, päässeet sangen korkealle kehitysasteelle ammatissaan.
Heidän suojelijansa heitä rohkaisivat, kansa heitä ylisteli, hovi
heitä suosi. Kuuluisimman Elisabetin aikuisen komillisen näyttelijän,
Richard Tarltonin (kuollut v. 1588) elämänvaiheet osottavat, että
ennen Shakespearen aikoja oikein etsimällä etsittiin lupaavia kykyjä,
vahvistamaan ja tukemaan koko ammatin mainetta. Tarlton oli Fullerin
tietämän mukaan syntynyt Condoverissä Shropshiressä, ja "oli kerran
kedolla kaitsemassa isänsä sikoja, kun eräs Leicesterin kreivi Robertin
palvelijoista, kulkiessaan tätä tietä herransa maatiluksille Denbighen
vapaaherrakunnassa, niin erinomaisesti mielistyi hänen ovelan sukkeliin
ja hullunkurisiin vastauksiinsa, että toimitti pojan hoviin, missä
hänestä tuli kuningatar Elisabetin kuuluisin narri". Näyttelijät
pysyttelivät kauan kahtamoisessa asemassa; mainion edeltäjänsä, Will
Summerin, tavoin, oli Tarlton Hänen Majesteettinsa palveluksessa,
mutta samalla oli hän myös ammatti-näyttelijä ja hauskutteli yleisöä
Lontoon äsken rakennetuissa teatereissa. Ilvehtijät ja narrit
olivatkin kai seurueidensa loistotähtiä, suosituimpia ja ehkä paraiten
palkattujakin. He kykenivät huvittamaan kuulijoita ilman toisten apua,
ja Tarltonin huilu ja käsirumpu, hänen yksinpuhelunsa, hänen sukkelat
päähänpistonsa, laulunsa ja kujeilunsa olivat yleisen ihastuksen
aiheina niihin aikoihin, kun Shakespeare tuli Lontooseen. Eräässäkin
tällaisessa hilpeässä veisussa, jonka jokainen lyhyt säe oli ilkkuillen
tähdätty yhteen tai toiseen kuulijaan, on kertosäkeenä "Varis näin
raakkui, muurillaan istuen — Kun mieliksi yhden, niin mieliksi
kaikkien". Tämän kertosäkeen on _Loppiais-Aaton_ Malvolio lainannut:
— "voin sanoa, niinkuin sonetissa sangen sattuvasti sanotaan: Kun
mieliksi yhden, niin mieliksi kaikkien". Tarltonin kuoleman jälkeen
peri Will Kemp, jonka tiedetään olleen Moilasen verrattoman esittäjän,
nopeasti hänen sijansa yleisön suosiossa; hänen ohellaan mainitaan
pienempinä kuuluisuuksina Cowley, Armin ja monet muut. Hyvän käsityksen
antaa siitä erinomaisesta matkimis-taidosta, jonka nämä ilveilijät
omasivat, eräs kohta _Loppiais-Aatossa_, missä narri, vankilaan
suljettua Malvoliota petkuttaakseen, ensin jäljittelee papin ääntä,
sitten herra Topias Räihän, ja pitää senjälkeen pitkät puhelut kaksin
äänin papin ja itsensä välillä. Samainen narri esittää myös melkein
kaikki ne oivalliset, tunteelliset tai naurattavat laulut, jotka
täyttävät kappaleen sävelhuminallaan.

Se seikka, että Elisabetin aikuisessa näytelmässä tragedia ja komedia
olivat toisiinsa sekotettuina, saakin tämän nojalla selityksensä:
kysymys ei ollut mistään erikoisuuden tavottelusta tai vanhoista
säännöistä, vaan välttämättömyydestä. Yleisö tahtoi nähdä suosikkejaan;
ja kun aikaisempien Lontoon näyttämöiden vanhat, hyvin kirjavat
huvittelut antoivat sijaa vakavammalle dramalle, niin kuuluisimmille
näyttelijöille oli siinäkin varattava paikka. Jos Shakespearella
oli joitakin korkeita ja ankaroita suunnitelmia ja pyrkimyksiä
draman suhteen, niin ovat hänen ajatuksensa voineet olla hänelle
vain vaivaksi. Mutta hän alistui välttämättömyyteen, ja muutamissa
näytelmissään _Venetian Kauppias, Miten Suvaitsette, Loppiais-Aatto,
Kuningas Lear_ — suo hän loistavia esiintymistilaisuuksia
ammatti-ilvehtijöille. Mutta merkkejä ei puutu siitä, että häntä
häiritsivät ja kiusasivat nuo mellastelevat ilveilijät, jotka niin
olivat kiivenneet yleisön suosioon kujeineen ja laulelmineen,
kasvonvääntelyineen ja kekseliäine kompineen. "Älkää antako niiden,
jotka narrina näyttelevät," sanoo Hamlet, "puhua enemmän kuin
mitä heidän osaansa kuuluu; sillä heidän joukossaan on sellaisia,
jotka itse nauravat, saadakseen joukon tyhmiä katselijoita myöskin
nauramaan, vaikka samaan aikaan joku tärkeä kohta kappaleessa olisi
huomioonotettava. Tuo on hävytöntä, ja osoittaa aivan surkuteltavaa
kunnianhimoa siinä narrissa, joka niin tekee." Eipä ole luultavaa,
että näyttelijät ottivat tämän erinomaisen neuvon onkeensa. Muutamat
narrin loppusanoista kohtauksien päättäjäisiksi _Kuningas Learissa_
ovat suorastaan tarkoitetut katselijoille, ja ovat tykkänään
asiaan kuulumattomia ja arvottomia; ne ovat joko luvattomia
jälki-lisäyksiä, jotka ovat päässeet pujahtamaan tekstiin, tai narrille
välinpitämättömästi heitettyjä almuja, joita tämä saa sitten, ollessaan
yksin näyttämöllä, laususkella, varsinaista näytelmän toimintaa
pahemmasti häiritsemättä. Eräissä näytelmissä on narri kokonaan
eristetty, jotta säästyttäisiin hänen väliintulemisensa vaaralta.
Kappaleessa _Romeo ja Julia_ on Pietarilla lupa laskea leikkiään vain
soittoniekkojen kanssa eteishuoneissa tai saatella imettäjää, kun
Julia ei ole mukana. _Othellossa_ on ilveilijällä niin mitätön osa,
yhdessä ainoassa kohtauksessa Cassion kanssa, että voi tuskin odottaa
taitavan ilvenäyttelijän saattavan olla lisäilemättä siihen yhtä ja
toista omista päähänpälkähtämistään. Portinvartija _Macbethissa_ on
saman kovan kurin alaisena; hänen ei sallita näyttelevän kompailijan
osaansa muualla kuin omalla portillaan. Shakespeare oli usein ankara
ilvehtijöilleen; sillä on selvää, että hän vallan hyvin ymmärsi
tragillisen yksinkertaisuuden ja vakavuuden edut, silloinkin, kun hänen
tehtävänsä todelliset ehdot ja edellytykset eivät sallineet hänen
käyttää niitä hyväkseen.

Kun ensimäiset säännölliset teaterit rakennettiin, käytettiin niitä
ei ainoastaan varsinaisen puhedraman näyttelemiseen, vaan tarjottiin
niissä kaikkia niitäkin esityksiä, jotka entisiin aikoihin tapahtuivat
tilapäisesti pystytetyillä lavoilla tai huvikenttien erityisesti
aidatuilla alueilla. Kaupunkilaiset olivat kovin ihastuneita
silmänkääntäjäin ja nuorallatanssijain temppuihin, miekkailuun,
painiin; noita kaikkia oli siis näytelmään sovitettava. Eikä
Shakespeare ole suinkaan kitsas näille voimaurheilijain harrastuksille.
Painikiista kappaleessa _Miten Suvaitsette_, miekkailukaksintaistelut
_Romeossa ja Juliassa_ sekä _Hamletissa_, sapelitappelut _Macbethissa_
— ne olivat oikeita harjaantuneiden taistelijain taidonnäytteitä.
_Coriolanuksen_ koko ensimäinen näytös on niin täynnä tappelun
melskettä, sotaretkiä ja otteluita elämästä ja kuolemasta, surmaavia
iskuja puolelta jos toisellakin, että tuo jo alkaa ikävystyttää
Shakespearen nykyaikaisia ihailijoitakin, mutta Globe-teaterin
suosijoille oli se mitä mainiointa huvia. _Erehdysten Huvinäytelmässä_
syntyy hirveätä melua selkäsaunoista ja uhrien voivotuksista. Kaikki
tämä muuntaa tuntuvasti hänen suuruutensa väritystä ja sävyä, mutta
siihen pakottivat hänet suosijainsa maku ja tottumus sekä silloisen
kehittymättömän teaterin suhteet. Tähän paksuun runkoon oksastettiin
hänen lennokas ajatuksensa ja herkkä mielikuvituksensa.

Kun hän ensi kertaa tuli Lontooseen, seisoi drama varhaisemman
kehityksensä käännekohdassa. Näytteleminen kukoisti kautta koko
Elisabetin hallitusajan, monissa paikoin ja mitä erilaisimmin
tavoin. Senecan malliin kirjoitettujen murhenäytelmäin ja Plautusta
jäljitteleväin huvinäytelmäin esittäminen tapahtui aina oppineiden
miesten suostumuksella ja myötävaikutuksella, ja koko homma olikin
yliopistojen ja lakikoulujen suosittuna huvituksena. Ylhäisempien
piirien nautinnoksi esittivät mytologisille ja klassillisille
aiheille rakettuja näytelmiä laulavat poikaseurueet — Paavalin
Lapset, Kuninkaallisen Kappelin Lapset. Alkuperäinen komillinen
perimätapa oli säilynyt rikkomatonna varhaisemmilta ajoilta, ja
näissä sievistelevissäkin näytelmissä suotiin sijaa ilvehtijäin
hullutteluille. Mutta murhenäytelmä sellaisenaan oli vallan uutta
Englannissa, vähän sitä ymmärrettiin ja vielä vähemmän siitä
nautittiin. Huonoimman esikuvan, mitä ajatella voi, sai se Senecassa,
joka käyttää tragillisia kohtia ikäänkuin vaarnana, johon sopii
ripustaa kaikki kaunopuheisuuden ja viisaustieteen opettajan
selvittelyt. Ensimäinen englantilainen murhenäytelmä, _Gorboduc_,
on akateminen väittely erinäisistä käyttäytymisen pulmallisista
kysymyksistä, jotka on saatu syntymään erään vanhan tarinan pohjalla;
ja samaista senecalaista mallia noudattivat rauhallisesti Samuel
Daniel ja Fulke Greville, Lordi Brooke, pitkät ajat uuden suunnan
nousun jälkeen. Ja ilman tämän ajan suurten nerojen ilmestymistä olisi
englantilainen murhenäytelmä kenties kuinka pitkiksi ajoiksi jäänyt
tuollaiseksi jäljitteleväksi harjoitelmaksi, jota vaan viisauksia
latelevat filosofit olisivat harrastaneet.

Tunnetaan niin hyvin se, mitä sitten tapahtui, että se on kadottanut
kaiken ihmeellisyytensä. Joukko nuoria miehiä yliopistojen helmoista
heitti akatemisen ylpeytensä nurkkaan ja ryntäsi yleisille
näyttämöille, jotka siihen asti olivat olleet ilvehtijäin,
silmänkääntäjäin ja lyhyiden hullunkuristen välinäytelmäin esittäjäin
hallussa. He eivät olleet, nuo nuoret miehet, mitään oppineita
sanan varsinaisessa merkityksessä: Marlowe, Peele Greene ja Lodge
kuuluivat siihen lukuisaan ihmislajiin, jotka Antonius à Woodin
sanoilla puhuen "tavallansa halveksivat akatemisia opinnoita". Mutta
latinalaiset runoilijat viehättivät heitä, ja he lukivat ja tutkivat
innokkaasti uutta italian-, ranskan- ja espanjankielistä renesanssin
kirjallisuutta. Lontoossa, samoin kuin Oxfordissa ja Cambridgessa,
olivat tavalliset virkapaikat ja palkat heiltä suljetut, niin että
johonkin juoneen heidän oli elinkeinokseen turvautuminen. Varsin
läheinen tulolähde oli silloin kirjoitella kirjakauppiaille runoelmia,
lemmenkirjasia ja toimitella kaikenlaisia käännöksiä; ja kuka vaan
oli tarpeeksi onnekas saamaan anteliaan, jalomielisen suojelusherran,
niin hänen vaivoin hankittuihin kirjailija-ansioihinsa saattoi silloin
tällöin muodostua sievosia lisiä. Mutta ennenkuin olivat kauankaan
Lontoossa olleet, olivat he varmaankin tutustuneet erääseen hiljattain
näkyviin nousseeseen ihmisluokkaan, joka eleli melkoista mukavammin
tavoin. Nämä "kunniakkaat kulkurit", näyttelijät, muodostivat kaupungin
kaduilla hyvinkin huomattavan ilmiön, kun

    He teikaroivat silkkivaatteissaan.
    Palvelijain parvi saattojoukkonaan.

Greene kertoo _Groatsworth of Wit_-nimisessä teoksessaan, mitenkä
hän ensin joutui kirjoittamaan näyttämöä varten. Eräs näyttelijä,
loistavasti puettu, niinkuin suuren maailman mies tietenkin, sattui
kerran kuulemaan hänen lausuvan muutamia runosäkeitä ja tarjosi hänelle
ilman muuta asunnon ja viran. Herrasmies oli omain sanojensa mukaan
sekä näyttelijä että drama-kirjailija. Näytellen keijukaisten kuninkaan
osaa oli hän esiintynyt _Herkuleen Kahdessatoista Työssä_ sekä eräässä
toisessa kappaleessa, jonka nimi oli _Paholainen Taivaan Tiellä_.
Hänen omat teoksensa olivat opetus-näytelmiä, jotka olivat etenkin
sopivia maalaiskatselijoille; hän mainitsee niistä kaksi, nimittäin
_Ihmisen Älyn Opetus_ sekä _Keskustelu Syvyyden Salaisuuksista_. Mutta
nämä kasvattavat näytelmät olivat nykyään joutuneet muodista pois,
selvitteli hän, ja nyt voisi jonkun oppineen miehen uudenaikaisemmilla
sepityksillä olla hyvä menestys. Greene suostui tarjoukseen, ja
asustaen "kaupungin syrjällä, eräässä rihkamasaksan talossa", tuli hän
pian kuuluisaksi "ovelana näytelmärunoilijana" ja joutui näin maan
kevytmielisinten ihmisten seuraan.

Ei ole mitään syytä epäillä tämän kertomuksen asiallista totuutta.
Mutta Greene ei ollut uudistusten harrastajista ensimäinen eikä
etevinkään. Kunnia kansanomaisen näytelmän uudistamisesta kuuluu
etupäässä Marlowelle. Ennen hänen esiintymistään oli Lyly osottanut,
mitenkä klassillinen jumalaistarustokin voidaan tehdä puoleensa
vetäväksi, ja Peele oli käytellyt silosäettä sillä tavoin, että
se tunki korvaan ja painui muistiin. Näiden miesten askarrukset
tarkoittivat vain valittuja ylhäisiä piirejä, jättäen suuren yleisön
kokonaan ulkopuolelle. Marlowe tahtoi puhua juuri kansalle. Hän toi
silosäkeen yleiselle näyttämölle, ja pani sen kaikuen ja raikuen
kulkemaan läpi koko kaupungin. Hän todisti, että klassillinen
tarina ei tarvitse mitään selitys- ja sanakirjoja, tullakseen
kansanomaiseksi. Ja ennen kaikkea: hän loihti esiin suuria,
tärisyttäviä tapahtumia ja loi sankariluonteen. Hänen 1587 tienoilla
kirjoitettu näytelmänsä _Tamburlaine_ kosketti osavasti kansallisen
innostuksen hermoja, sytytti halua seikkailuihin kaukaisissa maissa
ja hehkutti nuorison kesytöntä sydäntä. Tämän näytelmän menestys on
ehkä kirjallisuushistoriamme suurin tapahtuma. Se muokkasi Englannissa
maaperän murhenäytelmälle ja teki yhdellä iskulla lopun kaikenmoisten
tieteilijäin joutavanpäiväisistä laverteluista. Tärkeämpää oli vielä,
että se teki rohkeuden ja uljuuden ihailun esineeksi ja opetti
runoilijoita uskomaan maailman valloitukseen. Kaikkien suurten
ja omaperäisten teosten tavoin, jotka syntyvät oikeana hetkenä,
esiintyi se yhä uusissa ja uusissa mukailuissaan, ja muodosti piankin
koulukunnan. Marlowen ystävät ja seuralaiset taipuivat hänen johtoonsa,
tunnustivat hänen loistavan voittonsa ja olivat mielissään, kun heidän
omat vähemmän onnekkaat kokeilunsa saivat edes jonkun verran hänen
menestystään osakseen. Kydin _Espanjalainen Murhenäytelmä_ kilpaili
melkein _Tamburlainen_ kanssa yleisestä suosiosta, ja Peelen, Greenen
ja Nashen kaikkein huimapäisimmätkin uhka-yritykset saavuttivat
samoihin aikoihin voiton-seppeleitä. Sillävälin, kun hänen toverinsa
jäljittelivät hänen aikaisempia teoksiaan, jätti Marlowe ne taakseen
ja kulki uusiin riemuvoittoihin. Lyhyen elämänsä viimeisinä vuosina
kirjoitti hän _Tohtori Faustuksen, Maltan Juutalaisen ja Edvard
Toisen_ — puhumattakaan hänen runoelmistaan ja valmistumattomista
näytelmistään. Hän kuoli 1593, samana vuonna, jolloin Shakespearen
_Venus ja Adonis_ ilmestyi.

Marlowen elämän viimeisten seitsemän vuoden aikana valmistui
Shakespeare toimeensa Lontoossa. Ei ainuttakaan viittausta tai
katkelmaa ole jäänyt antamaan meille tietoja hänen varsinaiseen alaansa
kuuluvista askarruksistaan, ennenkuin vasta tämän ajanjakson lopulta.
Paljon mielikuvitus-lentoisia, arveluille ja otaksumille perustettuja
esityksiä näistä vuosista on kirjoitettu, lukemattomia yksityiskohtia
ja tapauksia mainittu. Selvät, yksinkertaiset tosi-asiat ovat liiankin
usein joutuneet näkymättömiin näiden järkeisteleväin rakennelmain
alle; ja juuri ne kuitenkin ansaitsevat huomiotamme, sillä vaikka ne
eivät tarjoakaan aihetta mihinkään erinomaisempiin johtopäätelmiin
tai loistaviin keksinnöihin, niin ne toki saattavat meidät huomaamaan
tässä epäselvässä ja puoleksi rapistuneessa taulussa todelliset, oikeat
ääriviivat.

Shakespearen ensimäiset askeleet eivät johtaneet häntä ylhäisön, vaan
kansan suosiota tavottelemaan. Hän joutui suinpäin näyttelijäin ja
kirjailijain hurjaan mustalaiselämään aikana, jolloin ei mikään vielä
ollut kiintonaista, jähmettynyttä, jolloin jokainen kuukausi toi
mukanaan jotain uutta, ja jolloin kansan suosio oli menestyksen ainoa
tie. Hurja kilpailu vallitsi eri näyttelijäseurueiden välillä, kuka
paraiten saisi yleisön huomion puoleensa käännetyksi. Murhenäytelmä
tunnusti yhden miehen mestarikseen; ja uusi koulu näyttelijöitä
oli kasvamassa, joka kykeni vastaamaan runollisen lausumistavan
vaatimuksia. Entisellä pohjalla lepäävä huvinäytelmä eleli edelleenkin
vanhoillaan ja pysyi yhäti ammatti-ilvehtijäin hallussa. Ketään uutta
komillista neroa ei ollut ilmestynyt jakamaan ylivaltaa Marlowen
kanssa. Ne, jotka tyydyttivät yleisön katselemishalua, koettivat
yhdistää niin monta näyttämön voimakeinoista yhteen ainoaan näytelmään
kuin suinkin mahdollista. Heidän palkintonsa oli täpötäysissä
huoneissa eikä kirjallisessa kuuluisuudessa. Voima, räikeys, karkea
pila ja pöyhkeilevä lausumistapa vei aina voiton, eikä jättänyt
tilaa vakavampain kirjallisten tarkoitusten hienostamalle maulle.
Kansa, näiden uusien huvitusten huumaamana, vaati yhä voimakkaampaa
ja voimakkaampaa kiihotusta; yksi näytelmä kelpasi vain muutamiksi
päiviksi, sitten se taas heitettiin syrjään ja uusi sepustettiin
kaikella kiireellä mistä aineista vain sattui. Historia ja keksimiskyky
tyhjennettiin tyystin aiheita etsittäessä; vanhoja kappaleita
siloteltiin ja paikkailtiin, lainkaan kiinnittämättä huomiota niiden
alkuperäiseen tekijään; kun jonkun kirjailijan näytelmän havaittiin
jossain kohdassaan olevan sellaisen, ettei se luultavasti saavuttaisi
yleistä menestystä, niin toinen muunteli ja täydenteli sitä mielin
määrin siksi, kunnes siitä tuli hyvä. Jos Ben Jonson olisi ensimäisiä
kertojaan tutustunut teateriin niihin aikoihin kun Shakespeare tuli
Lontooseen, niin inho hänet varmaankin olisi peräyttänyt yrityksestä
luoda arvokkuutta ja järjestystä tähän melskeiseen, kirjavaan
maailmaan; hän olisi ehkä hakenut turvaansa rikki-oppineiden ja
tieteistelijäin seurasta, ja kansallinen näytelmä olisi kadottanut
hänet. Shakespeare otti olevat olot sellaisina kuin ne esiintyivät, ja
menetteli aina sen mukaan, kuinka kulloinkin tarvittiin. Kun hänestä
v. 1592 ensi kertaa mainitaan näytelmänsepittäjänä, kiukuttelee
kuoleva Greene hänen haalivan mainetta ja arvoa paikkailemalla
parempain miesten tekeleitä. Yrittäessään saada aikaan epäsopua
kirjailija-toveriensa ja Shakespearen välillä, käyttää Greene
puhetapaa, joka osoittaa Shakespearen olleen näyttelijäin kanssa
läheisemmissä suhteissa kuin milloinkaan yliopisto-nerot olivat olleet.
"Niinpä niin, älkää heitä uskoko: sillä heidän seassansa on eräs
koppaileva varis, joka on koristanut itsensä meidän höyhenillämme, tuo,
jonka _tiikerin sydän on kätketty näyttelijän nahkaan_, joka luulee
osaavansa yhtä hyvin rääkäistä silösäkeen kuin paras Teistä: ja hän
kun on vallan välttämätön _Jussi Kaikki Kaikissa_, niin luulee hän
rajattomassa itserakkaudessaan olevansa ainoa _näyttämöntärisyttäjä_
[Shakescene: engl. sanaleikki. Shake näet merkitsee 'pudistaa,
vapisuttaa, tärisyttää'. Shakespear(e) taas 'keihäänhuiskuttaja'. Suom.
huom.] tässä maassa". Tuo säe _Henrik Kuudennesta_, jota Greene tässä
ivaillen mukailee, kärjistää hänen hyökkäyksensä juuri tätä kappaletta
vastaan ja antaa meille ensimäisen varman aikamääräyksen Shakespearen
näytelmäin historiassa.

Kääntyessämme nyt tarkastelemaan Shakespearen näytelmä-kokoelmaa
kokolehti-painoksessa, havaitsemme, että ne olosuhteet, joiden alaisena
hän ne kirjoitti, kuvastuvat liiankin tarkasti tästä niteestä.
Useammat kuin yksi tai kaksi näistä näytelmistä, sellaisina kuin ne
esiintyvät kokolehti-painoksessa, ovat suoraan sanoen kelvottomia,
heikkoja ja sekavia rakenteeltaan tai huonon käsikirjoituksen takia
tärveltyneitä. Muutamissa niistä löytyy kokonaisia kohtauksia, jotka
ovat kirjoitetut Shakespearen loistavimpaan tapaan, erinomaisen
tarkasti havaittuja luonteita, jotka ovat piirretyt hänen voimakkailla
vedoillaan, sillä välin kun toiset kohtaukset ja henkilökuvat samassa
näytelmässä lähenevät kerrassaan ala-arvoisuuden rajoja. Viehättävän
yksinkertainen on se arvostelemistapa, joka panee kaiken, mikä on
hyvää, Shakespearen laskuun ja kaiken huonon taas "jonkun heikomman
käden" viaksi. Tämän periaatteen mukaan on vahvasti väitetty, ettei
_Titus Andronicus_ sisällä yhtään ainutta säettä Shakespearelta.
Mutta jos me kerran tyhmän varmoina jätämme Hemingen ja Condellin
vakuutukset huomioon ottamatta (ja niitä on vahvistanut, mitä juuri
Titukseenkin tulee, Francis Meresin todistus), niin olemme kadottaneet
ainoankin pelastusköytemme ja ajelehdimme myrskyisellä, raivoavalla
merellä, jokaisen väitöksen ja mielipiteen tuulen kuljetettavina.
Ei myöskään arvosteleva korva, olkoonpa sitten miten mainio ja
kuuluisa tahansa, voi kaikkine vakuutteluineen painaa vaa'assa yhtä
paljon kuin Shakespearen omien ystävien päivänselvät todisteet.
Viisainta on uskoa, että kokolehti-painoksen näytelmät oli pantu
Shakespearen nimiin joko sentähden, että ne kokonaan olivatkin
hänen tekemiään, tai siksi, että hän ne oli uudestaan muovaillut ja
kirjoittanut, tai lopuksi senkin takia, että niissä oli niin paljo
hänenkin työtään, että se teki kaikkien hänen nimelleen asettamisen
oikeutetuksi. Näinkin asian ymmärtäen jää suuri ala arveluille, ja
asema olisikin vallan epätoivoinen, ellei löytyisi erästä merkittävää
lohduketta. Niiden näytelmäin joukossa, joiden on todistettu kuuluvan
Shakespearen elämänuran keskimäiseen ajanjaksoon ja joihin sisältyvät
hänen kypsyneimmät historialliset ja huvinäytelmänsä sekä enimmät
suurista murhenäytelmistä, ei ole ainuttakaan, jota vastaan olisi
sen alkuperän suhteen tehty hyökkäyksiä. Toiselta puolen ovat taas
kaikki varhaisempaan aikaan luettavat kappaleet sekä suuri joukko
myöhäisemmistä näytelmistä _Macbethista ja Timonista_ lähtien,
joutuneet mitä kiivaimman kiistan esineiksi. Tutkijain yleisesti
hyväksymät johtopäätelmät lienevät vielä sittenkin liian rohkeasti
lausuttuja. Toimintansa alku-aikoina käytteli Shakespeare hyvin
vapaasti muiden teoksia ja loi sen lisäksi joskus omansakin tykkänään
uudestaan, niin että usein on hyvin vaikeaa ratkaista, kuinka laajat
hänen oikeutensa johonkin näytelmään sen nykyisessä muodossa ovat.
Uransa loppupuolella havaitsemme hänen teostensa yhä pahemmin olevan
sekoittuneena toisten käsialoihin; mutta tähän aikaan katsoen on
todellakin syytä epäillä, että nuo toiset häneltä pakkoveroa ottivat
muutellessaan hänen valmiita näytelmiään tai täydentäessään hänen
keskeneräisiä teoksiaan omilla lisäyksillään. Kolmaskin vaikeus on
olemassa silloin, kun näytelmän, jossa kauttaaltaan esiintyy mitä
selvimpiä merkkejä Shakespearen työstä, eri osat ovat hajanaisia,
eivätkä mitenkään sovi toisiinsa. Tämä antaa aihetta yhä uusiin
kysymyksiin. Kuinka pitkälle tulee meidän arvioida vapaa-ehtoisen
yhteistyön, varhaisemman ja myöhäisemmän, ulottuneen? Kutka olivat
niiden nimettömäin näytelmäin tekijät, joita hän käytti perustana
muutamiin aikaisempiin teoksiinsa? Miten laajalti muunneltiin hänen
näytelmiään teateri-esityksiä varten sinä aikana, joka kului niiden
ensi ilmestymisen ja kokolehti-painoksessa julkaisemisen välillä;
ja kuinka useassa tapauksessa ovat kokolehtipainoksen julkaisijat
painattaneet tällaisen muunnoksen?

Shakespeare-tutkimuksen asiana on nyt vastata yksityiskohtiaan myöten
näihin kysymyksiin. Erinomaisen ahkerain ja uurastavain oppineiden
saavuttamat tulokset eivät ole voittaneet yleistä hyväksymistä,
ja enimmältä osaltaan riippuvatkin ne terävä-älyisten otaksumain
ketjussa. Jos pantaisiin kysymysmerkkejä kaikkiin niihin kohtiin
jokaisessa Shakespeare-tutkielmassa, johon niitä kohtuuden mukaan
tulisi panna, niin näiden teosten lauserakennus näyttäisi tosiaankin
surkuteltavan katkonaiselta. Harvinaisimpia sankaritekoja ihmisten
seassa on olla lausumatta mielipidettänsä varmana silloin kun ei löydy
riittäviä takeita sen pätevyydestä. Tähän vaikeasti saavutettavaan
päämäärään tulee tässä pyrittäväksi; ja muutamat lyhyet kuvaukset
näiden pulmallisten arvoitusten laadusta ja luonnosta riittäkööt tässä
kunnianpyyntöisemmän rakennelman asemasta.

_Miten Äkäpussi Kesytetään_ oli ensimäisenä painettu
kokolehti-niteeseen. Aikalaiset eivät mainitse mitään tästä
näytelmästä, eikä se sisällä itsekään mitään viittauksia, joiden
nojalla saattaisi määrätä sen syntymisaikaa; mutta siinä löytyy paljon
Shakespearen varhaisemmille teoksille ominaisia luonteenpiirteitä.
Juoni on kaksinainen, yhdistäen kaksi eri lähteistä saatua aihetta.
Muutamat tutkijat ovat sangen heikkojen syiden nojalla väittäneet, että
se osa näytelmää, jossa kerrotaan Biancasta ja hänen lempijöistään,
ei olisi Shakespearen käsialaa. Ne kohtaukset, joissa Katarina ja
Petruchio esiintyvät, ovat epäämättömästi hänen; ja nämä kohtaukset
on muovattu vallan erään nykyäänkin olemassa olevan huvinäytelmän
mukaan vuodelta 1594, jonka nimi on _Äkäpussin Kesytys_. Tämä vanhempi
näytelmä on nopea ja voimakas toiminnassaan; mutta siinä ei esiinny
Shakespearen mahtavana tulviva kaunopuheisuus; sen kieli on karkeaa
naurattavissa kohdissa, ja vakavammat puhelut ovat kirjoitetut Marlowen
tyyliä ivallisesti mukailemalla, ja sitä onkin osattu muutamin nokkelin
liioittelupiirtein oivallisesti sovittaa huvinäytelmän tarpeisiin.
Näytelmä on siis kaikesta huolimatta komillisen neron tuote; ja siihen
sisältyvät poikkeuksetta kaikki ne hullunkuriset kohtaukset, jotka
muodostavat tärkeimmän osan Shakespearenkin näytelmässä. Petruchion
eriskummainen käytös häissään, nälkäisen morsiamen kiusaaminen
vain kuvailluilla ruuilla, ja tuo hupaisa kohtaus räätälin kanssa,
kuuluvat oleellisesti kumpaankin näytelmään ja antavat aihetta moniin
samanlaisiin sukkeluuksiin. Vanhemmassa, samoin kuin myöhemmässäkin
näytelmässä alistuu Katarina herransa ja miehensä mielipiteeseen,
kun tulee kysymys auringosta ja kuusta, ja kun tämä leikillisyytensä
valtaamana väittää erään vanhan äijän olevan nuoren, kukoistavan
neitosen, niin hyväksyy vaimo tuon hurjan mielikuvitustuotteen,
voittaen vielä miehensäkin vallattomassa leikissä. "Ihana neito", sanoo
hän harmaaparralle:

    Sun sädeloistos pilveen peittäös,
    Se muuten lailla päivän polttavan
    Tukalan helteen tuopi maailmaan;
    Suo kasvojes vain vieno heijastus.

Edelleen esiintyvät koko johdanto ja Christopher Slyn naurattavat
seikat jo täysin kehittyneinä vanhemmassakin näytelmässä, ja ne
sisältävät muutamia Shakespearen arvoisia kohtia, mitkä kuitenkin
on jätetty pois myöhemmästä laitoksesta. Kun herttua toiminnan
edistyessä määrää kaksi henkilöä vietäväksi vankilaan, niin tämän
sanan kuullessaan herää Sly juopuneen unestaan ja panee vastaan kuin
mies: "Minä sanon, ettei saa lähettää vankilaan". Turhaan huomauttavat
herrat hänelle, että tämähän on pelkkää pilanäytelmää; hän pysyy
lujana päätöksessään: "Sanon sulle, Simo, en salli heitä lähetettävän
vankilaan, se on kerrassaan päätetty; mitä, Simo, enkö ole Don
Christo Vary? Siksi sanon vielä kerran: heidän ei tarvitse mennä
vankilaan". Kun hänelle vihdoin vakuutetaan, että he ovat päässeet
karkuun, rauhoittuu hän, käskee lisää juomatavaroita, määrää näytöstä
jatkettavaksi ja vaipuu jälleen uinailuihinsa.

Elleivät Bianca-kohtaukset ole Shakespearen, niin jää hänelle
täten vain jonkunlaisen korjailijan tehtävä paraimmassa osassa
näytelmää. Mutta kuka kirjoitti näytelmän vuodelta 1594? Niiden
kirjailijain joukosta, jotka niihin aikoihin työskentelivät näyttämöä
varten, tunnemme ainoastaan yhden miehen, joka varmasti kykeni sen
kirjoittamaan, ja tämä mies on Shakespeare itse. Jos voitaisiin
osoittaa, että tuo näytelmä tosiaankin on hänen käsialojansa, niin
siitä muodostuisi mitä suuriarvoisin asiakirja ja näyte siitä työstä,
jota hän teki varhaisimpina aikoinaan. Mutta niin kauan kun ei sitä
ole todistettu, niin tuo otaksuma, että hän sen kirjoitti, tulisi
olemaan vain erinomaisen satoisana siemenenä uusille arveluille
ja johtopäätelmille. Näytelmä sellaisenaan, kirjoittipa sen kuka
hyvänsä, auttaa meitä tuntemaan Lontoon vanhempaa teateria. Se ei
ole paljon pitempi puolta Shakespearen myöhemmästä laitoksesta, ja
Pembroken kreivin palvelijat sitä näyttelivät. Sen tekijä, kirjoittaen
siihen aikaan, jolloin Marlowen pöyhkeilevä silosäe oli tullut
yleiseksi teaterikieleksi, tuntuu kuitenkin olevan tietoinen näiden
sankarisäkeiden sopimattomuudesta jokapäiväisen elämän tapauksia
kuvaamaan, ja hän väänteleekin niitä vallan hullunkurisesti. Hän
pysytteleikse tarkasti todellisuudessa, omaa runsaan varaston
sattuvia vuoropuheluita, sekä osottaa hämmästyttävää nokkeluutta
hupaisain kohtausten keksimisessä. Kaikissa näissä suhteissa on hän
hyvin Shakespearen kaltainen, joka myös asteettain vapautui Marlowen
vaikutuksesta ja totteli omaa inhimillisempää henkeään, siksi kunnes
tuon Marlowen jäljittelijäin muotiin saattaman tyylin havaitaan lopulta
_Hamletissa_ soveltuvankin vain näyttelijäin suurisuisiin purkauksiin
ja Poloniuksen ihailevan arvostelun esineeksi.

Niitä kysymyksiä, jotka kohoutuivat eteemme Shakespearen äskeisen
teoksen yhteydessä, valaisee sattuvasti myös _Timon Ateenalaisen_
kohtalo. Tämä näytelmä esiintyy ainoastaan kokolehti-painoksessa, eikä
senkään syntymäaikaa voida tarkalleen määrätä. Tavallisesti asetetaan
se noiden neljän suuren murhenäytelmän jälkeen ja välittömästi
_Antoniuksen ja Kleopatran_ edelle — siis noin 1607 paikkeille.
Yhdessä suhteessa eroaa se kokonaan näistä naapureistaan. Ei missään
Shakespearen näytelmässä ole juoni niin yksinkertainen. _Timon
Ateenalaisessa_ asetetaan vain yksi ainoa henkilö erilaisiin asemiin ja
tilaisuuksiin. Timon on rikas ja antelias, siinä ensimäisen näytöksen
aihe; hänen rikkautensa ja hänen ystävänsä jättävät hänet pulaan
toisessa ja kolmannessa näytöksessä; hän vetäytyy autioon paikkaan
kaupungin ulkopuolella, kiroo ihmissukua ja kuolee, ja tämä lopputulos
on neljännen ja viidennen näytöksen aiheena. Ei löydy Shakespearen
teoksissa mitään hämmästyttävämpää kuin Timonin jättimäinen haamu,
vuodattamassa hirveitä sadattelujaan ihmisten pikkumaisuutta,
petollisuutta ja kavaluutta kohtaan. Kuitenkin on näytelmä
kokonaisuutena katsoen epätyydyttävä, sentähden, ettei perusaihe siinä
pysty herättämään oikeaa vaikutusta. Ei kukaan voi lukea tätä näytelmää
ja uskoa, että Shakespearen tarkoituksena oli ivailla ihmisvihaajaa:
Timonin kärsimys on sydäntävihlova ja kammottava; synkkämielisyys ja
epätoivo eivät ole milloinkaan puhuneet vakuuttavammalla voimalla. Jos
nyt tarkastelemme niitä tapauksia, jotka johtavat tähän tulokseen,
ja niitä henkilöitä, jotka ryhmitetään Timonin ympärille, niin ne
näyttävät vain tekosyiltä ja varjoilta, jonkunlaiselta hätäisesti
hahmoitetulta tavanmukaiselta kehykseltä suurelle keskushenkilölle.
Koneisto on huolimattomasti kyhätty, ja näissä näytelmän ulkonaisissa
osissa on usein kaikki velttoa ja elotonta. Tutkijoille on koko juttu
antanut paljon päänvaivaa, ja he ovat ilman muuta ottaneet avukseen
tuon välttämättömän yhteistyön tekijän. Muutamat antavat jalomielisesti
kyllä Shakespearelle kaksikin avustajaa (Rowley on tavallisin
täydentävä nimi), ja käyvät koko näytelmän läpi säe säkeeltä, osottaen
määrätyn osansa leijonalle, apinalle ja kuormajuhdalle. Kysymys on
todellakin pulmallinen, ja otaksumat voivat olla hyvinkin nerokkaita,
mutta ne eivät ole johdattaneet mihinkään varmoihin tuloksiin. Niiden
pahimpana loukkauskivenä on taika-usko, joka ei voi mitenkään myöntää
Shakespearen tekemäksi mitään hätiköivää tai huolimatonta. Hänhän oli
yleisen näyttämön "tavaranhankkija", ja varmaankin oli hänellä usein
kiire välttämättömän tuotteen tekaisemisessa, jotenkin samaan tapaan
kuin nykyaikaisella sanomalehtimiehellä on senkin seitsemän hoppua
ja hätää. Monet kirjailijat, jotka ovat kärsineet tuosta kiireestä,
ovat tyydyttäneet omaatuntoansa jakamalla teoksensa kahteen lajiin.
Toista he tekevät kuin päivätyötä ikään, yrittäen siitä niin hyvää
kuin aika ja olosuhteet sallivat. Toista säilyttävät he luonansa
pitkiä aikoja, korjailevat ja silottelevat sitä, kunnes se tyydyttää
heidän korkeampia vaatimuksiaan ja ihanteitaan. Shakespeare teki
juuri tänlaista kahdenlaista työtä, ja enin osa hänen teoksiaan on
tullut meidän näkyviimme ilman että oli tehty eroitusta hyvien ja
huonojen välillä. Tänlainen näkökanta olisi hyvä pitää mielessä niiden,
jotka kerskailevat kyvyllään tuntea hänen tyylinsä. Kirjailijan
tyyli ja sen vaihtelut ovat selvät ja helpot tuntea, kun olemme
tekemisissä ainoastaan huolellisesti kirjoitetun teossarjan kanssa,
joka on painatettu hänen omalla nimellään. Seikka tulisi äärettömän
paljon pulmallisemmaksi, jos hänen huolimattomin haastelunsa ja
hänen hätiköidyimmät asia-kirjeensäkin otettaisiin lukuun. Ja juuri
Shakespearen suhteen on teaterin ehtojen ja vaatimusten painostus
tehnyt kysymyksen monin verroin vaikeammaksi ratkaista.

Nämä ehdot astuvat näkyviin seurauksissaan. On päteviä syitä
ajatukseen, että monet hänen huvinäytelmistään ovat uudestaan
muovaillut hänen omista aikaisemmista, nyttemmin kadonneista
laitoksistaan. On väärin otaksua, että hän näitä varhaisempia
tekeleitä korjaili kirjallisista syistä, muka täydellisyyttä
tavotellakseen. Vanhempi _Äkäpussin Kesytys ja Hamletin_ ensimäinen
laitos osottavat tien todennäköisempään johtopäätökseen. Kun teateri
pääsi kehityksessään korkeammalle kannalle, tarvittiin täydellisiä
viisinäytöksisiä kappaleita, kaksinaisine juonineen ja kaikenlaisine
koristeineen, täyttämään koko iltapäivän ohjelman. Vanhempia,
yksinkertaisempia näytelmiä ja välinäytelmiä lavennettiin silloin ja
sovitettiin uusien vaatimusten mukaan. Ei ollut suinkaan helppoa,
ei edes Shakespearelle, valmistaa kahta parhainta, uusista aiheista
uudestaan kirjoitettua näytelmää vuodessa. Muutamina ihmeellisinä
vuosina hän sen melkein teki; mutta, kuinka kummalta se kuuluneekaan,
tämä ponnistelu tappoi hänet. Stratfordin kappalainen sanoo tosin hänen
juomiseensa kuolleen, mutta harvoin antaa juominen muuta kuin "armon
iskun". Ei kukaan ihminen, ei edes sellainen, joka on vain hiukan
alapuolella enkeleitä, voi elää läpi Shakespearen teosten, _Hamletista
Antoniukseen ja Kleopatraan_, maksamatta sitä terveytensä hinnalla.
Hänen on täytynyt sortua ponnisteluihinsa, "jolleivät hänen hermonsa
olleet vaskea tai tako-terästä". Mutta teateri, ahmittuaan hänen
sitkeän työnsä tuotteet, oli nälkäisempi kuin koskaan, herkeämätön
vaateissaan. _Timon Ateenalaisessa_ näemme, miten näitä vaatimuksia
noudatettiin. Timonin ja Kuningas Learin läheinen yhtäläisyys on
usein huomattu, niin ettei ole väärin sanoa, että _Kuningas Learissa_
käsitteli Shakespeare Timonin perusaihetta, ja käsitteli sitä paremmin,
pannen etenkin painoa todennäköisyyden saavuttamiseen. Yksinäisen
kuningas-vanhuksen raivoisa mielenkiihko nummella kehittyy asteittain
mitä hurjimpaan ihmisvihaan, mutta se saa aina osakseen meidän
myötätuntomme, me kun olemme tarkanneet sitä aivan ensi vaiheistaan
asti, me kun olemme saaneet tuntea niiden syiden kauheuden, jotka sen
aiheuttivat. _Kuningas Learin_ jälkeen ei voitu enää tehdä mitään
uutta samasta henkilöstä heikommassa muodossa. Mutta jos Timon,
kuten näyttää, on Kuningas Learin ensimäinen luonnos, joka pantiin
päättämätönnä syrjään siitä syystä, että aihe osottautui mahdottomaksi
muokata eikä voinut herättää tarpeeksi myötätuntoa sankarinsa osaksi,
on asema selvitetty. Shakespeare, taiteilija, ei voinut enään käyttää
Timonia; Shakespeare, kansan suosima näytelmäseppä, kävi jälleen
käsiksi jo hyljätyn näytelmän katkelmiin ja lavensi sitä itse, —
tai mikä on luultavampaa — antoi jonkun toisen laventaa sen noiden
välttämättömän viiden näytöksen pituiseksi.

Tätä johtopäätelmää tukevat vielä erinäiset samantapaiset seikat, jotka
kaikki saattavat meidät uskomaan, että Shakespeare joskus teki useampia
kuin yhden yrityksen jonkun näytelmäaiheen käsittelemiseksi, ja että
ensi kerralla jääneet aukot paikattiin myöhemmin toisilla aineksilla,
aina sen mukaan, millaisia teaterin vaatimukset kulloinkin olivat.
Yksi esimerkki riittäköön. Verrattomasti kansanomaisin lemmentarina
kuudennentoista vuosisadan alkupuoliskolla oli tarina Troiluksesta
ja Cressidasta. Näytelmä-aiheita etsivän nuoren miehen on täytynyt
varmasti tavata tämä kertomus. Shakespeare käsittelee sitä eräässä
myöhäisemmässä näytelmässään, joka painettiin v. 1609, ja jota sitä
ennen oli näytelty Globe-teaterissa. Näytelmä _Troilus ja Cressida_
saattaa kaikki tutkijat epätoivoon, kun nämä koettavat etsiä siinä
tarkotuksen tai ajatuksen yhteyttä. Se on huono näytelmä, täyteen
sullottu ihmeseikkoja ja kauneuksia. Itse lemmentarina on enimmältä
osaltaan kirjoitettu _Romeon ja Julian_ sekä vanhempain huvinäytelmäin
tyyliin, siinä esiintyy paljon samanlaisia lauseparsia ja sukkeluuksia.
Valtiolliset kohdat ovat Shakespearen täysi-painoista, kehittynyttä
tyyliä, täynnä syvää ajatusta ja runsaasti kaunopuheisuudella
koristettuja. Rakkaus ja valtiolliset seikat ovat omiansa vetämään mitä
suurinta mielenkiintoamme puoleensa, ilman mitään välitoimintoja, ja
tässä joutuvat ne molemmat ivan ja pilkan alaisiksi aistillisuuden ja
kaikkea halveksivan herjauksen kuorossa, jota edustavat Pandarus ja
Thersites. Näytelmän yleisvaikutus on epämiellyttävä ainoastaan siitä
syystä, että se on niin toivottoman sekainen. Troiluksen lyrilliset
purkaukset ja Odyssein ponteva viisaus eivät ole itse asiassa suinkaan
joutuneet häpeään; ne kohoavat esiin siellä ja täällä yli kaiken
kaupustelijain ja suunsoittajain melskeen; mutta näytelmä ei kuulu
heille; he huutavat toreilla ja kujilla ja kukaan ei heistä sen enempää
piittaa. Dryden selittelee näytelmän oleellisia vikoja ja tulee siihen
lopputulokseen, että Shakespeare sepitti sen "kirjailija-toimensa
oppi-aikoina". Uskottavaa ei kuitenkaan ole, että Odyssein puheet
kuuluvat tähän varhaisempaan ajanjaksoon. Toiselta puolen on myös
vaikeata myöntää, että kolmannen näytöksen lemmenkohtaukset, joita
ei ivan henki ole koskettanut, jotka esittävät Cressidan puhtaana
ja uskollisena, olisivat kirjoitetut Romeon ja Julian jälkeen —
sehän olisi ollut pelkkää kertaamista ja toistelua. Muun järjellisen
otaksuman puutteessa saatamme ajatella niin, että Shakespeare
ensin ryhtyi Chaucerissa tapaamaansa tarinaan aikeessa tehdä siitä
murhenäytelmän. Mutta se ei ole ulkonaisesti ensinkään tragillinen;
päähenkilöt, kuten Dryden huomauttaa, jäävät eloon; ja heidän vaiheensa
olivat liian yleisesti tunnettuja, jotta näytelmäseppä olisi voinut
ryhtyä niitä muuttelemaan. Chaucer voittaa pitkässä kertomuksessaan
mahdottomuudetkin; hän saa lukijassa heräämään myötätuntoa Troilusta
kohtaan, joka on rakastettunsa menettänyt, jopa uskotonta Cressidaakin
kohtaan, sekä pakottaa samalla mielenkiintoisesti seuraamaan hänen
omia mietelmiään maallisten pyyteiden ja halujen turhuudesta.
Ne ovat sadunkertojan ihmetöitä; ne saattoivat kyllä johdattaa
Shakespearenkin harhaan, siksi kunnes hän koki viedä ne näyttämölle
ja huomasi, ettei Troiluksen ja Cressidan tarina sovi lyrillisen
lemmennäytelmän aiheeksi. Sen sijaan kirjoitti hän _Romeon ja Julian_
ja säilytti lemmen-avustajan imettäjän personassa, joka on Pandaron
kaksois-sisar yksin puheenkäänteissäänkin ja johtuu samasta suuresta
alkuperästä. Kun sitten joskus myöhemmin vaadittiin uutta näytelmää,
ja aikaa oli niukalti, valitsi hän Troijan tarun sen laajemmassa
muodossa valtiollisluonteisen näytelmän aiheeksi ja lavensi sitä
tuolla varhaisemmalla valmistumattomalla luonnoksella. Kaikkien
inhimillisten pyyteiden ja kaiken inhimillisen heikkouden mitättömyys
ja huono menestys muodostavat ainoan koossapitävän periaatteen tässä
yhdistetyssä näytelmässä, ja sen mukaisesti on siis Thersites sen
sankari. Thersites on kuitenkin tehty vallan inhottavaksi, joten
saamme sen vaikutuksen, että tekijä pilkattuaan rakkautta ja sotaa
ja valtioviisautta, pilkkaa lopuksi myös omaa nurjamielisyyttään.
Ei missään muualla tule hän niin lähelle itserakkauden levotonta
mielenkuohua; mutta hänen runollisuutensa on kuitenkin kukistumaton,
yksityisiltä kohdiltaan on näytelmä suurenmoinen, ja nämä kohdat
tekevät sen muistettavaksi.

Kaikki nämä epäiltävät mietiskelyt erinäisten näytelmäin
syntymä-ajasta ja -tavasta käyvät tykkänään tarpeettomiksi, kun
ryhdymme tarkastelemaan Shakespearen kukoistusajan teoksia.
Elämäntaipaleensa alkupuolella liittyi hän kuninkaallisen hovimestarin
joukkueeseen, josta Jaakko I:n valtaistuimelle noustessa tuli
kuninkaan näyttelijäseurue; Shakespeare näyttää jälkeenkinpäin
kuuluneen vakinaisesti tähän joukkueeseen. V. 1599 rakennettiin tätä
joukkuetta varten Globe-teateri rannanpuoleiseen etukaupunkiin;
samaan aikaan kohousi Raajarikkoisten portille heidän vaarallisimman
kilpailijansa yli-amiraalin seurueen Fortuna-teateri. Ei ole
epäilemistäkään, että Shakespeare heti alusta alkaen nautti suurta
arvonantoa Globe-teaterissa. Sen rakentaminen sattuu yksiin hänen
tärkeimmän näytelmänsepitys-aikansa alkamisen kanssa, kun hän
heitti sikseen historialliset ja komilliset aiheensa, joilla hän
oli voittanut kansan suosion, ja ryhtyi opettamaan englantilaiselle
murhenäytelmälle korkeampaa lentoa. Saattaa varmuudella otaksua, että
hänen murhenäytelmänsä ja roomalais-aiheiset kappaleensa asetettiin
näyttämölle ja esitettiin hänen omalla valvonnallaan; hän itse
luultavasti ohjasi näyttelijöitä; koko rakennus olikin kai aiottu hänen
tarkotuksiaan varten. Hänen kypsyneimmät näytelmänsä esitettiinkin
sentähden — kuten vain harvat kirjailijat voivat toivoa teoksiaan
esitettävän — täysin tekijänsä vaatimusten mukaisesti. Hänen etevin
tragillinen näyttelijänsä, Richard Burbage, kuului, päättäen niistä
heikoista yleisen arvostelun muisteloista, jotka ovat näyttelijän
ainoina maineensäilyttäjinä, englantilaisten murhenäytelmän esittäjäin
parhaimmistoon, jos hänellä sitten olikin se verraton etu, jota ei
esim. Bettertonilla ja Garrickilla ollut, että kirjailija oli aina
hänen rinnallaan tarjoamassa neuvojaan ja arvosteluitaan. Me tunnemme
tarpeeksi Shakespearen mielipiteitä näyttelemisestä, voidaksemme
varmasti sanoa Globe-teaterissa vallinneen ennen tuntemattoman
tyyneyden ja levollisuuden esityksessä; kunnianhimoista murhenäytelmän
sankaria opetettiin hiukan hillitsemään huutamistansa; pöyhkeilevää
näyttelijää, —

                               Mill on
    Taiteensa suuri säärivarsissaan
    Ja jok' ei muusta huoli, kunhan vain
    Kuunnella saapi kantains' kopinata,

taivutettiin säädyllisempään käytöstapaan; ja pitkiä runokappaleita
lausuttiin niinkuin ei vallan usein sen jälkeen: panemalla erikoista
huolta esityksen sointuisuuteen ja yhtenäisyyteen.

Näiden vanhojen teaterein näyttämönä oli pelkkä maasta kohoava,
jonkun verran katselijain joukkoon etenevä lava, niin että
näyttelijöitä voitiin nähdä useimmilta puolilta, mikä synnytti enemmän
kuvapatsasmaisen kuin maalaustaiteellisen vaikutuksen. Teaterin
keskiosa, johon asti näyttämö ulottui, oli katoton; näyteltiin päivän
valolla. Mitään maalattuja näyttämökoristeita ei ollut. Näyttämön
taka-osassa kohosi luolantapainen puusta tehty laite, jonka edessä
riippui jonkunlainen kirjaeltu seinäverho, ja jota käytettiiin
monenmoisiin tarkotuksiin. Se oli Julian hautana ja Desdemonan
vuodekammiona sekä sinä mökkinä, jossa Tom-parka _Learissa_ etsii
suojaa myrskyltä. Tämän rakenteen ylä-osaa käytettiin mihin milloinkin:
se esitti Flint-linnan muureja _Richard Toisessa_, tai parveketta
_Romeossa ja Juliassa_, tai Shylockin talon ikkunaa, mistä Jessika
heittää ulos lippaan, tai Kleopatran hautamajaa, jonne kuoleva Antonius
kannetaan sanomaan hyvästejä Egyptille. Nainen ei saanut esiintyä
julkisella näyttämöllä, ja naisosia esittivät pojat. Tämä viimeinen
seikka on Elisabetin aikuisen näyttämön huomattavimpia ominaisuuksia.
Kuvaillessaan Roomaan kuljettamisen suunnatonta häpeää, viittaa
Kleopatra siihen:

                Riettaat ilvehtijät
    Meit osottelevat ja matkivat
    Egyptin pitoja; Antonius päissään
    Esitetään, ja Kleopatran osaa
    Nalikka naukuu, tehden majesteetist'
    Irvokkaan porton.

On outoa muistaa, että joku poika lausui nämä säkeet. Ja saman
aseman ivallisuuden on varmaan täytynyt tulla hyvinkin vaaralliseksi
Volumnian, roomalaisen äidin puheessa:

                            Ajattele,
    Maan päällä vaimojako kurjempia?

Siitäpä johtuu myös se seikka, että Shakespeare niin erinomaisen
mielellään pistää sankarittariaan pojan sukuun. Rosalindaa, Violaa ja
Juliaa esittäväin poikain tuli suorittaa tuo vaikea tehtävä: näytellä
pojan valepukuun puettuja tyttöjä. Kaikesta tästä huolimatta saattaa
kuitenkin epäillen kysyä, eikö Shakespeare ole enemmän menettänyt
kuin hyötynyt myöhemmin esiintyväin näyttelijättärien kautta, jotka
istuttavat näytelmiin jonkunlaisen liian räikeän todellisuussävyn ja
väkevän kiihotuksen, mikä joskus himmentää tekijän kirkasta ajatusta.
Poikia harjoitettiin epäilemättä erinomaisen hyvin, ja oppivaisia he
kai olivatkin; niin että Rosalindan ja Desdemonan osat esitettiinkin
sillä selvyydellä ja vilpittömyydellä, joka salli kirjailijan neron
ja intomielen kirkkaasti kuulastaa läpi. Runoutta, samoin kuin
uskontoakin, häväistään, kun siitä tehdään niiden oman kyvyn ja oman
intohimon temmellystanner, jotka ovat antautuneet sen palvelijoiksi.
Poika-näyttelijäin poistuessa kuoli runollinen näytelmä Englannissa,
eikä se ole uudelleen henkiin herännyt.

Runollisen mielikuvituksen vaikutusta lisäävät suuresti ulkonaiset,
sielua ja mieltä kiihottavat seikat; ja silloinen koruton, köyhä
näyttämö auttoi melkoisesti runotaidetta tehtävässään, tarjoamalla
yleisölle mitä moninaisimpia huvitteluja. Paitsi runouden tenhovoimaa
oli Shakespearen käytettävänä muitakin apuneuvoja, kuten puvut, eleet
ja liikenteet, näyttelijäin dramallinen ryhmittäminen, juhlakulkueet,
soitto, tanssi sekä monenlaiset ruumiinharjoitukset. Näyttämön
huono, yksinkertainen rakenne ja sen tarjooma tausta ei tuntunut
lainkaan riittämättömältä; Elisabetin aikalaiset asettivat, kuten
vielä tänä päivänä itämaalaiset, monet tavallisen elämän toimet ja
tehtävät tapahtuviksi "avonaisella paikalla". Pukujen merkitys oli
suurempikin kuin pelkkien koristeiden; ne ilmaisivat kantajansa säätyä,
arvo-astetta, tointa tai ammattikuntaa, ja helpottivat siten juonen
ymmärtämistä. Pukujen välttämättömät kustannukset muodostivatkin siten
teaterin rasittavimman menotaakan, ja kuuluisimpain näyttelijäin
puvusto oli sekä vaihteleva että komea. Shakespearen näytelmät ovatkin
kirjoitetut pitämällä erehtymättömän tarkasti silmällä näitä ulkonaisia
olosuhteita. Hän piti katsojainsa tarkkaavaisuutta alituisesti vireillä
keskeymättömällä liikkeellä, värien kirjavalla loistolla, torvien,
kanuunain ja huutojen pauhinalla, sekä loppumattomalla soitolla
ja tanssilla. Joskus luovutetaan kokonainen kohtaus tällaiseen
loistonäytelmään, kuten esimerkiksi kappaleessa _Miten Suvaitsette_,
missä Jacques ja hoviherrat metsäläisiksi puettuina kantavat ammuttua
saksanhirveä riemusaatossa ja kruunaavat urhokkaan erämiehen kaadetun
otuksen sarvilla. He muodostavat juhlakulkueen ja astelevat näyttämön
ympäri, laulaen lystikästä laulua:

    Sä sarvias miks' häpeilet:
    Ennenkin ne pään oi' kaunehet.

Sarvet olivat olleet pilan esineenä jo kauan ennen Shakespearen
aikoja, eikä hän katsonut olevan mitään syytä olla tätä sukkeluutta
toistamatta jokaisessa sopivassa tilaisuudessa, siten miellyttääkseen
yksinkertaista kuulijajoukkoaan. Mutta koko kohtauksen päätarkoituksen
selittää Jacques, kun hän laulua vaatiessaan lisää: "Äänien
sointuisuudesta vähät, kunhan vaan lähtee melua tarpeeksi".

Shakespearen valpasta näyttämötaituruutta valaisee paraiten seuraava
esimerkki. _Julius Caesarin_ toisessa näytöksessä haudotaan salaliittoa
Caesarin henkeä vastaan. Näytöksen alkajaisiksi esiintyy Brutus, joka
astuu puutarhaansa ja huutaa palvelijaansa. Meidän tulee tietää, että
on yö, ja se sanotaankin meille heti; Brutus puhuu tähtien kulusta,
ja kun hän ei saa unta, käskee hän sytyttää valoa lukuhuoneeseensa.
Palvelija tuo hänelle palatessaan erään paperilapun, jonka hän oli
löytänyt lukukammion akkunalta; se on salaliittolaisten lähettämä
kehoituskirje; hän avaa sen ja lukee. Mutta meidän ei tule suinkaan
unohtaa, että on pimeä, ja hän selittääkin:

    Nuo ilman virvat viuhuvat ne loistaa
    Juur siksi että näen lukea.

Brutuksen ja hänen palvelijansa keskustelusta olemme saaneet tietää,
että nyt on yö juuri ennen maaliskuun viidettätoista päivää, että
Brutusta vaivaa unettomuus ja sekavat mielialat, ja että ilma on täynnä
pahoja enteitä. Ennenkuin tämä keskustelu on loppunut, saattaa otaksua
hiljaisuuden vallanneen katselijainkin levottoman parven: äänien
hälinä ja pähkinäin pureskeleminen ovat tauonneet. Sitten kolkutetaan
portille, ja Cassius päästetään sisään salaliittolais-tovereineen;
kaikkien on hatut niin syvään silmille painettu, ja kaikki ovat
niin verhottuja ja peitettyjä, ettei Brutus saata heitä tuntea.
Heidät esitetään hänelle yksi toisensa jälkeen; Cassius vetää hänet
syrjemmälle, ja he keskustelevat kauan kuiskutellen. Sillävälin
väittelevät toiset ilman suunnista:

    DECIUS. Tuoss' itä on;
      Tuoll' eikö päivä koita.

    CASCA. Ei.

    CINNA. Suo anteeks',
      Kolttaapa: harmaat juovat, jotka tuolla
      Jakavat pilvet, päivän airueit on.

    CASCA. Petytten kumpikin, se myöntäkää.
      Tuolt' alkaa päivä, mihin miekkan' näyttää;
      Se hyvän matkan etelämpän' on,
      Jo aattelette nuorta vuoden aikaa.
      Kuukauden parin päästä pohjemmassa
      Sen liekki leimuaa; ja selvä itä
      On tuolla, Capitolin yli suoraan.

Nuo vaippoihinsa kääriytyneet miehet seisovat ryhmittyneinä etenevän
näyttämön yhteen nurkkaukseen, Cascan taakse, joka viittaa miekallaan
kuviteltua Capitolia kohti. Brutus ja Cassius seuraavat heitä
silmillään, ja dramallisen ryhmityksen hajottaa Brutuksen sana:

    Kätenne mulle, yksi kerrassaan.

Sitten pohditaan Caesaria vastaan käytettävän suunnitelman eri puolia,
kunnes kello lyö kolme, jolloin salaliittolaiset lähtevät matkoihinsa.
Yksin jäätyään havaitsee Brutus palvelijansa vaipuneen raskaaseen
uneen. Koko kohtauksessa vallitsee yön ja salaliiton synkkyyden raskas
tunnelma, eikä koko vaikutelmaa kuitenkaan synnytä mikään muu kuin
puhutut sanat ja näyttelijäin eleet.

Shakespearen käytettävänä oleva näyttämö ei ollut ainoastaan
yksinkertainen ja alaston, vaan siihen tuli vielä lisäksi se
seikka, että näytelmän juoni oli usein edeltäkäsin tuntematon hänen
kuulijoilleen. Hänen päähenkilöitänsä ympäröivä tausta ja esiintyvät
ulkonaiset olosuhteet olivat pakostakin jätettävät katselijain
mielikuvituksen muovailtaviksi, jota hän vaan runotaiteellaan kiihoitti
ja pakoitti toimintaan. Alkunäytöksistä riippuukin hyvin paljon;
paitsi alustavia selvittelyjä, koskettavat ne usein koko kappaleen
pohjasäveleeseen. _Loppiais-Aatto_, näytelmä täynnä sopusointua ja
iloisuutta, alkaa soiton helkkyessä, ja kun se on vaimennut, antaa
herttuan ihmeen kaunis puhe lemmestä ja mielikuvituksen leikistä
ikäänkuin lyhyen yhteenvedon kaikesta, mitä sitten seuraa. _Romeossa
ja Juliassa_ näemme omin silmin, ennenkuin molemmista rakastuneista
puhutaan sanaakaan, vihollismielisten talojen palvelijat tulisessa
kahakassa keskenään. Ensimäiset _Hamletissa_ lausutut sanat ovat
Helsingörin kuninkaallista linnaa vartioivain sotilaiden huikkauksia
toisilleen. _Macbeth_ alkaa ukkosen jyrinällä ja myrskyn pauhinalla,
taistelun melskeellä ja velhovaimojen pahaa ennustavalla yhdynnällä.
_Othellon_ alku ei ole suinkaan vähemmän ihmeteltävä; nuo matalat
äänet, jotka hartaasti haastelevat kadulla rahasta, virka-ylennyksestä
ja vanhoista vihoista, muodostavat ikäänkuin kaukaisen jyminän
siitä hirveästä rajuilmasta, mikä tropillisella voimalla puhkeaa
äkki-arvaamattomaan yölliseen hälyytykseen, ja joka saadaan hetkiseksi
vaimenemaan ja tyyntymään Dogin neuvoshuoneessa. Mutta tämä pilvi
on vain seuraavan synkeyden etujoukkoa, se vain antaa aavistuksen
niistä myrskynpuuskista, jotka raivoavat siksi, kunnes ovat
herättäneet kuolleetkin unestaan. Shakespearen suurimpain näytelmäin
kehkeytyminen on kummallisen säveltaiteellinen perusjuonteissaan;
aiheiden esittäminen ja juonten punominen, toisinnot ja kertaamiset,
tuolloin tällöin lepokohdissa humajavat rauhaisat sävelet ja tapausten
asteettainen toisiinsa kietoutuminen aina siihen hetkeen saakka,
jolloin aikaisempain kohtausten notkeana, leikkivänä sujuva puhelu
paisuu kootun orkesterin mahtavaksi pauhinaksi — koko tämä taitavan
käden ohjaama kauneuden saavuttaminen kävi päinsä vain siten, että
näyttämön mahdollisuudet ehdottomasti alistettiin runotaiteen
vaatimusten, tarpeiden ja menettelytapojen hallittaviksi.

Ei yksikään näytelmäsepän toimeen kuuluva seikka jäänyt häneltä
huomaamatta. Hänen näyttämölle-tulon järjestelynsä ansaitsee
huolellista tutkimista. Näyttelijät astuivat esiin lavan takaosasta,
ja heillä oli jokunen matkaa käytävänä, ennenkuin saattoivat
alkaa puheensa. Hän hankkii aikaa sitä varten ja tavallisen
sisääntulosananparren "Kas tuolla hän tuleekin", lausuu säännöllisesti
joku syrjemmällä seisova henkilö, sillävälin kun toinen astuu esiin.
Niin _Othellossa_, kun Jagon myrkky on alkanut vaikuttaa:

    JAGO. Tuos' on hän! — Nyt ei katkojuuret, valmut,
          Ei kaiken maailmankaan unijuomat
          Niin makeata unta sulle anna
          Kuin mit' ol' eilen.

Nämä ylpeät loitsusanat lausuu itse pahuuden pääpappi pahaa
aavistamattoman Othellon turmioksi, kun tämä synkkämielisenä astuu
näyttämöä alaspäin. Useat uudemmat Shakespearen teosten painokset
asettavat Othellon esiintymisen vasta siihen kohtaan, missä Jagon
yksinpuhelu päättyy; mutta näin hävittävät ne kokonaan dramallisen
vaikutuksen. Esiintulon tavallinen muuttaminen nyky-aikaisen näyttämön
vaatimusten mukaiseksi siten, että enimmät henkilöt astuvat lavalle
sivuseinämiltä, ei ole suinkaan mikään kehuttava poikkeus vanhoista
malleista, samalla kun siinä tehdään ilmeistä vääryyttä Shakespearelle.
Hän asettaa usein lavalle toisistaan riippumattomia, itsenäisiä
näyttelijäryhmiä, kuitenkin niin, että toinen jossain suhteessa
selittää toista. Antoniuksen ja Kleopatran alussa keskustelevat
Demetrius ja Philo suuren päällikkönsä hullutteluista. Äkkiä kuuluu
torventoitauksia; Antonius ja Kleopatra seurueineen astuvat hitaasti
toiselta puolen näyttämöä alaspäin, kuohilaiden leyhytellessä
kuningatarta viuhkoillaan. Philo jatkaa:

          Kas, tuossa ovat!
               Tarkkaa vain, niin näet,
    Kuin maailman on kolmas pylväs tullut
    Narriksi porton; katso vain ja huomaa!

Sillä välin on kulkue saapunut etualalle, ja me saatamme kuulla
rakastuneiden puhelun. Koko kohtauksessa eivät Demetrius ja Philo
ensinkään ota osaa toimintaan; he seisovat syrjemmällä ja näyttelevät
kuoron osaa; heidän haastelunsa selvittävät yleisölle niitä seikkoja,
jotka tapahtuvat näyttämöllä.

Kun toiminta on niin monimutkainen kuin se yleensä Shakespearen
näytelmissä tapaa olla, täytyy suuri osa siitä saattaa kuulijain
tietoon vain kuvauksen tai kertomuksen muodossa. Hän jakaa
ammonaikuiset sanansaattajan, samoin kuin kuoronkin tehtävät
näytelmän eri henkilöiden kesken. Useampia hänen huomattavimmista
kohtauksistaan — Petruchion häitä, Ophelian kuolemaa, Hotspurin
kohtausta taistelukentällä keikaroivan lörpöttelijä-herran kanssa —
ei varsinaisesti esitetä, vaan kerrotaan. Mutta vaikka Shakespeare
ahkerasti käyttääkin tätä epäsuoraa menettelytapaa, nostaa hän
kuitenkin näyttämön palkeille paljon sellaistakin, joka joskus loukkaa
taiteellisenkin suhdan ja sopivaisuuden vaatimuksia. Katselijoistaan
hän siitä huolimatta lienee tuntunut merkillisen hillityltä; sillä
he olivat kyllä tottuneet vaikka minkälaisiin hirmutapahtumiin;
hän ei tarjonnut heille kumminkaan hirttämisiä tai hitaita
kuoliaaksi-kidutuksia. _Titus Andronikuksen_ saatamme jättää nuorekkaan
hurjamielen tuotteena luvusta pois. Mutta Gloucesterin sokaisemista
näyttämöllä ei mitenkään voi antaa anteeksi, vaikka sitä eräältä
taholta onkin ehätetty puolustamaan. Tämä onkin Shakespearen pahimpia
loukkauskiviä; sen rinnalla ovat tulikuumain rautakankien sisään
tuominen Kuningas Juhanassa ja Macduffin nuoren pojan murhaaminen
_Macbethissa_ vallan viattomia rikkomuksia, jotka kappaleita
esitettäessä varsin mukavasti voitanee heittää kokonaan poiskin.

Aika, jolloin Shakespearenkin näytelmiin tahdottiin sovittaa noita
tunnettuja yhteyksiä, on jo kauvan sitten mennyt. Romanttinen runous
loi oman näytelmänsä, eikä tunnustanut mitään muuta yhteyttä, kuin sen,
joka tasasuhtaisesti sitoo runoelman tai suorasanaisen kertomuksen
kokonaisuudeksi — vaikutelman, tunteen yhteyden. Ei missään esiinny
Shakespearen taiteen tenhovoima valtavampana kuin tässä. Hän käyttää
hurjamaisen moninaisia keinoja hyvin yksinkertaisen tarkoitusperän
saavuttamiseksi, mutta pakottaa mielikuvituksensa ja tietonsa uhkuvan
runsauden tämän ainoan mittakaavan mukaiseksi. Hänen maisemansa, hänen
kuunpaisteensa ja auringonvalonsa ja synkeä yönsä, hänen hiekkanummensa
ja viheriöivät puistonsa, kaikki ne asettuvat auliisti dramallista
runotaidetta palvelemaan. "On jo melkein aamu", sanoo Portia _Venetian
Kauppiaan_ lopussa — noissa sanoissa on kuvaamaton inhimillinen
sisällys. Kun Claudio kappaleessa _Paljon Melua Tyhjästä_ on
suorittanut viimeisen velkansa Heron tyhjälle haudalle, ja kun kaikki
asianhaarat vain odottavat otollista hetkeä puhjetakseen onnelliseen
loppusovitukseen, lausuu Don Pedro:

    Nyt soihdut sammuksiin! Jo aamu koittaa;
    Pesäänsä hukka kantaa saalistaan;
    Jo päivä idän kulmaa kirjavoittaa,
    Ja Phoiboon tielle kylvää nuoliaan.

Paraan esimerkin tästä runouden yhtymisestä tarjoaa kuitenkin kappale
_Miten Suvaitsette_. Kohtaukset tapahtuvat enimmäkseen Ardennein
metsässä. Tämän näytelmän tarkka tutkiminen on johtanut sangen
huvittavaan tulokseen. Ei ainuttakaan lintua tai hyönteistä tai kukkaa
mainita nimeltään. Sanat "kukka" ja "lehti" eivät tule kertaakaan
esille. Metsän puut ovat tammi, orapihlaja, palmu ja öljypuu.
Eläimistä ovat edustettuina saksanhirvi, naarasleijona sekä viheriän
ja kullankirjava käärme. Vuodenaikaa on vaikea määrätä; ehkäpä on
kesä; puhuttavan kuulemme ainoastaan purevasta pakkasesta ja talven
tuulista. "Mutta tämähän on kaikki valhehurmausta", kuten Rosalinda
sanoisi, ja näytelmän dramallisen totuuden ovat esittäneet ne tutkijat,
jotka puhuvat "lehvässiimeisistä metsänpimennoista ja lintujen
sulosointuisesta laulusta". Näiden valtiokiroukseen tuomittujen
mielestä ei haittaa mitään, että heidän metsänsä on näyttämötarpeiden
puolesta kurjasti varustettu. He viettävät huolettomina aikansa
iloisuuden ja vaivattuuden huvitarhassa, ja heidän sydämissään on
ikuinen kesä. Näin saavuttaa Shakespeare tarkoituksensa, tarvitsematta
tehdä syvällisiä vihjauksia pehmeänä viheriöivään ruohoon, jota olisi
sitten myös välttämättä pitänyt näkyä näyttämöllä. Arvostelevat
oikeuden kirjurit ovat kuin puusta pudonneet, kun eivät löydä
tässä näytelmässä mitään arvioitavaa ja verotettavaa; Shakespearen
draamallista omaisuutta ei voida myydä vasarakaupalla, sillä siinä ei
ole muuta kallisarvoista kuin runous.




V. AIHEITA JA LUONNEKUVIA.


Kokolehtipainoksessa ovat Shakespearen teokset jaetut kolmeen
lajiin: huvinäytelmiin, historiallisiin näytelmiin ja
murhenäytelmiin. Näytelmäin ryhmittäminen näiden nimitysten mukaan
on sekä mielivaltainen että erehdyttäväkin. _Cymbeline_ esiintyy
murhenäytelmäin joukossa, sillä välin kun _Mitta Mitasta_, joka on
paljon tragillisempi perusjuonteiltaan, lasketaan huvinäytelmiin
kuuluvaksi. _Rikhard Toinen_ on historiallinen näytelmä; _Julius
Caesar_ taas on murhenäytelmä. _Troilus ja Cressida_ oli jonkun
painatuserheen takia joutunut numeroimattomin sivuin historiallisten
kappaleiden ja murhenäytelmäin väliin.

Historiallisten näytelmäin sarjaan sisältyvät ne näytelmät, jotka
kertovat Englannin kuninkaista. Tämänlainen kronikka-näytelmä kukoisti
etenkin Elisabetin hallitus-ajan viitenätoista viimeisenä vuotena,
ja se sai suuresta kansansuosiostaan kiittää Armada-laivaston tuhon
sytyttämää isänmaallista innostusta. Hiljattain herännyt kansallishenki
saattoi ihmiset osoittamaan yleistä harrastusta kaikkeen, mikä
jollakin tavalla johti mieleen kestettyjä kamppailuja muukalaisten
hyökkäyksiä ja sisäistä hajaannusta vastaan. Kirjoittaessaan tämän
tapaisia näytelmiä seurasi Shakespeare muiden johtoa; ja näytelmät
itse, ne kun perustuvat suuressa määrin aikaisempiin samoja aiheita
käsitteleviin kappaleisiin ja uhraavat usein historiallisen totuuden
näytelmän vaatimuksille, poikkeavat vieläkin enemmän tosiasioista
kuin roomalaisnäytelmät, jotka juontavat alkuperänsä yksinomaan
Plutarkoksesta. Ymmärrettävää on, että siinä, missä kansallisia
muistoja kosketeltiin, tyytyi teateriyleisö verrattain hajanaiseen
ja laajaperäiseen tekotapaankin; ja tätä rakenteen höllyyttä, joka
tavataan heikommissa historiallisissa kappaleissa, puolustaa yksistään
kirjailijan harjaantumattomuus ja tottumattomuus. Mutta tuolla
tunnetulla kolmijaolla ei silti ole mitään merkitystä dramalliseen
arvosteluun nähden. Historialliset näytelmät olivat vallitsevan tavan
aiheuttamia, ja ne vaativatkin osakseen jonkunverran erikoisvapautuksia
taiteen ankarammista säännöistä niiden valtiollisten harrastusten ja
tapausten perustalla, joiden tulkkina ne olivat. Lopulta ne kertoivat
vain tarinan, eikä teateriyleisö enempää pyytänytkään.

Ei myöskään tuo ammonaikuinen erotus murhenäytelmän ja huvinäytelmän
välillä anna oikeata ja tyydyttävää jakamisperustetta Shakespearen
näytelmiin nähden._ Othello_ on murhenäytelmä, _Miten Suvaitsette_
on huvinäytelmä; se myönnettäköön. Mutta kuitenkin esiintyy
näytelmissä, joissa on mitä selvin näiden kahden lajin leima, kaikki
tragillisen ja komillisen eri asteet ja vivahdukset värikkäästi
toisiinsa kietoutuneina; niin että olisi parasta ryhmittää näytelmät
erikoisen asteikon mukaan; huvinäytelmä vaihtuu murhenäytelmäksi
huomaamattomin kääntein, ja uskaliaspa olisi se mies, joka ryhtyisi
niiden rajoja määräilemään. Elämän tai kuoleman jyrkkä vaihtuminen
ei anna tässä suhteessa luotettavaa ohjausta; _Talvisessa Tarinassa_
kuolee Mamillius, Sisilian kruununperillinen, Hermionen ainoa poika
ja Shakespearen ihastuttavimpia lapsikuvauksia, suruun ja pelkoon.
_Romeo ja Julia_ kuolevat, Troilus ja Cressida jäävät eloon. Muutamissa
huvinäytelmissä ohjautuvat uhkaavimmatkin konnanjuonet ja ankarimmatkin
kärsimykset kepeästi onnekkaaseen loppuun. Edelleen ei Shakespearella
ole kahta tekotapaa näitä kahta näytelmälajia varten. Toisesta toiseen
kulkevat vivahdukset muodostaisivat kummallisen kokoelman. Benedikt
ja Hamlet puhuvat samalla suulla. "Ellei ihminen tähän aikaan pystytä
omaa hautapatsastansa jo eläissään, niin hänen muistonsa ei ole säilyvä
kauvemmin kuin kellojen soitto tai lesken suru". Näin puhuu pilaileva
Benedikt hiljan Beatricen kanssa saavuttamansa onnen korkeuksista.
"Oi, taivahan vallat!" sanoo Hamlet sielunsa katkeruudessa, "kaksi
kuukautta kuolleena, eikä vielä unohtunut? Sittenhän on toivoa, että
suuren miehen muisto elää puoli vuotta hänen kuoltuansa; mutta kirkkoja
maarin hänen rakentaa täytyy, muuten häntä ei ajatella enempää kuin
keppihevosta". Jos Hamlet on filosofi, niin on Benedikt myös. "Eikö
ole kummallista", sanoo hän soitosta, "että lampaan suolet saattavat
ihan poukuttaa sielun ulos ihmisen ruumiista?" Muuan sananparsi
siirtyy tuomari Tyhjäseltä kuningas Learille. "Sydämestä se lähtee
nuori herra", sanoo tuo inisevä-ääninen pikku tuomari; "tästä näin,
tästä näin. Vaan olenpa nähnyt ajan, jolloin pitkällä miekallani
olisin pannut teidät kaikki neljä hintelää roikaletta hyppimään kuin
rotat". Miten samanlaisilta kajahtavatkaan ne sanat, jotka Lear lausuu
kantaessaan kuollutta Cordeliaa käsivarsillaan; mutta kuitenkin: miten
toisenlainen onkaan vaikutus:

    Ol' aika, jolloin säilän' oiva heitä
    Ois pannut hyppimään. Nyt olen vanha
    Ja huolet nää mun murtaa.

Kaikki Shakespearen murhenäytelmäin ainekset ja koko menettelytapa
ovat siroteltuina sinne tänne hänen huvinäytelmiinsä. Useimmat hänen
aiheistaan eivät alkuaan olleet enemmän toista kuin toistakaan lajia,
ja mahdotonta olisi ollut ennustaa, minkä niistä hän tahtoi johtaa
onnekkaaseen loppuun. Ei ole mitään syytä otaksua, että yleisö
halusi väliin komillisia väliin tragillisia tarinoita, ja että hänen
suunnitelmansa olisivat kulkeneet kysynnän mukaisesti. Todellinen ero
on etsittävä hänen omasta mielentilastaan: se ilmapiiri ja se tunnelma,
joka jokaiselle näytelmälle antaa sen erikois-sävyn, ovat hänen
sydämensä heijastuksia, eikä niitä voi mitenkään ryhmittää kahteen
eri luokkaan, vain tyydyttääkseen tutkivan arvostelun kuivakiskoisia
vaatimuksia.

Tämä seikka juuri on erinomaisen tärkeä näytelmien syntymisaikoja
määrätessä. Suunnatonta vaivaa ja työtä on jo kysymyksen
selvittämiseksi tuhlattu; ja vaikka tässä, kuten kaikissa muissakin
Shakespearea koskevissa kysymyksissä, esiintyy taipumusta
liioittelemaan tulosten varmuutta, niin on kuitenkin saavutettu
varsin arvokkaitakin tuloksia. On osoitettu samansuuntaisten ja
-lajisten näytelmäin sattuvan samaan aikaan hänen elämässään. Hänen
varhaisempia riehakoivia huvinäytelmiään ja alottelevia historiallisia
kappaleitaan seuraavat riemukkaat huvinäytelmät ja kypsyneemmät
historialliset näytelmät; näiden jälkeen tulevat taas murhenäytelmät ja
raskastunnelmaiset huvinäytelmät; ja viimeksi kääntyy hän elämäntyönsä
lopettajaisiksi jälleen huvinäytelmään, mutta huvinäytelmään,
joka siinä määrässä eroaa aikaisemmasta lajistaan, että uudempi
tutkimus on ollut pakotettu keksimään näille päätösnäytelmille
toisen nimen ja kutsumaan niitä satunäytelmiksi. Tämän luokittelun
leveitä ääriviivoja vastaan ei ole mitään muistuttamista. Ei voida
osoittaa minkään näytelmän joutuvan oman lajinsa ulkopuolelle.
Niiden tutkijain harhauskottelut, jotka huvitteleivat kuvaamalla
Shakespearea täydelliseksi kamasaksaksi näytelmän alalla, eivät
kykene perustautumaan mihinkään tosi-seikkoihin. "Ihmetellen
saattaisi kysyä", sanoo Halliwell-Phillips, "mitä Heminge ja Condell
olisivat ajatelleet, jos he olisivat kääntyneet Shakespearen puoleen
pyytämään jotain uutta huvinäytelmää, ja suuri näytelmä-seppä olisi
ilmoittanut, ettei hän voi täyttää heidän anomustansa, koska hän
nyt oli tragillisessa ajankohdassaan". Mitä he olisivat ajatelleet,
siitä saattaa arvella sinne ja tänne; mitä he saivat, se ei ole
niin epävarmaa. Jos he pyysivät huvinäytelmää, kun hän paraillaan
kirjoitti suuria murhenäytelmiään, niin saivat he _Mitta Mitasta_ tai
_Troiluksen ja Cressidan_; jos he pyysivät murhenäytelmää silloin, kun
hän valmisteli valoisimpia teoksiaan, jotka uhkuvat neroa ja lyrillistä
mielikuvituksen voimaa, saivat he _Romeon ja Julian_.

Shakespearen huvinäytelmä on sukua hänen murhenäytelmälleen. Kuuluisin
ja vaikuttavin huvinäytelmän laji on maailman historiassa ollut
ivanäytelmä, joka hyökkää vallitsevain yhteiskunnallisten tapain
kimppuun ja nauraa aate-intoilijain hullutuksille. Sen jalat seisovat
vakavasti maankamaralla, eikä se viitsi heittää ainoatakaan silmäystä
yläisiin taivoihin tai alaisiin maaemihin. Sokratesta ja uudemman
tieteen perustajia pilkataan siinä sivussa tyhmänsekaisten keikarien ja
puolihullujen kerskailijain seurassa. Mutta Shakespearen huvinäytelmä
ei ole tällaista. Hänen mielikuvituksensa on liian vilkas salliakseen
hänen katsella asioita ainoastaan yhdestä kohdasta. Hänen mielensä on
aina altis kulkemaan laajoja polkuja, joita avautuu kaikilta tahoilta
ja jotka lopulta johtavat haaveiluihin tai metafysikaan. Hän saattaa
tutkia tovereinsa elämää samoin kuin joku voisi tutkia laiva-elämää,
tai saattaa hän viehättyä tarkkaamaan suuren ihmiskuntaperheen
jokapäiväistä hyörinää ja pyörinää; mutta maalauksella on taustansakin;
hänet tavataan usein ajattelemasta merta, joka ei vähääkään välitä
hyvästä ymmärryksestä ja kaksituumaista lankkua, joka voi suljua
paikaltaan minä hetkenä tahansa. Sukkeluutta ja hyvää ymmärrystä
on niissä yltäkyllin; ja aina löytyy niissä joku nainen tai joku
pilailija osottamassa, että sukkeluus ja hyvä ymmärrys ovat sittenkin
riittämättömiä. Sellaisessakin kappaleessa, kuin _Lemmen Kujeita_,
lähetetään piloillaan Bironkin, sukkeluuden ja hyvän ymmärryksen
apostoli, vuoden ajaksi sairashuoneeseen. _Venetian Kauppiaassa_
lähenee koko näytelmän toiminta tragedian rajoja ja pelastuu töin
tuskin suistumasta synkeyden kuiluun. Lyijylippaaseen on kaiverrettu
Shakespearen filosofian peruslause: "Ken minut valitsee, hänen täytyy
antaa ja uskaltaa kaikkkensa". Bassaniota ei vaadita maksamaan koko
velkaa; mutta murhenäytelmän ääni on kuulunut, samoin kuin se kuuluu
jälleen Shylockin intohimoisessa riehunnassa. Tragillisen tuntemisen
ensimäiset huokaukset, joita kuuluu tuolloin tällöin ilakoivimmissakin
varhaisimmista huvinäytelmistä, paisuvat alituisesti laajuudessa ja
voimassa, kunnes myrsky puhkeaa ja puhaltaa näytelmistä kauas kaiken
naurun, paitsi narrin hohotuksen. Tuntuu kuin olisi Shakespeare
joutunut murhenäytelmään vastoin tahtoansa; huvinäytelmät, jotka
ovat rakennetut taitavain kepposten ja huvittavain väärinkäsitysten
vanhoihin kehyksiin, muuttuvat vakaviksi hänen käsissään; kunnes hän
lopulta tuntee asemansa, heittää syrjään kaikki nuo kuivakiskoiset
jäykät suunnitelmat, joissa onnellisuuden ulkonäköä koetetaan turhaan
säilyttää, ja astuu avosilmin kohtaamaan niitä kovia koettelemuksia,
joita nyt on enää mahdoton väistää.

Vanhanaikuinen tutkimus ei oikein tiedä miten menetellä tämän
seikan suhteen. Ei ole vähintäkään todennäköisyyden perustetta
sillä otaksumalla, että Shakespeare kiinnitti jossain määrin
huomiotaan näytelmän teoriaan, taikka että koko kysymys oli edes
hänen mielessään herännyt. Ne näytelmämuodot, joita hän eniten
käytännössä viljeli, on Polonius sangen sattuvasti esittänyt;
kysymyksessä on "historiallis-paimenellinen murhe-ilveilys, jossa
esiintyy yhtämittainen toiminta tai rajoittumaton runous". Hänen
ensimäisenä huolenaan oli saada käsiinsä sellainen aihe, jota voi
muovaella teateria varten. Epäilemättä voi näytelmäseppä samoin kuin
novellinkirjoittajakin kulkea toista tietä. Hän voi kuvailla mielessään
eläviä henkilöitä ja keksiä tapauksia niitä esittämään; tai saattaa hän
omaksua jonkun siveysopillisen mietelmän, syvällisen elämänkysymyksen,
yleisen vaikutelman tai tunteen, ja panna nukkensa puhelemaan siitä.
Mutta Shakespeare kulki vanhaa polkua ja etsi ennenkaikkea jotain
sopivaa tarinaa, josta voisi muodostaa näytelmän. Usein olivat
jo tuon tarinan henkilöt valmiiksi muovaellut, aivan samoin kuin
elämäntapaukset muodostavat ihmisen ja hänen luonteensa. Toisten sallii
hän tunkeutua sivultapäin varsinaiseen juoneen, ikäänkuin vanhoina
ystävinä tai uusina tulokkaina, sallii heidän asettautua alkuperäistä
suunnitelmaa häiritsemään ja tuottamaan siihen epäjärjestystä. Hänen
elämänkokemuksensa kasvaa ja leviää värikkäänä, kirjavana loistokuteena
tarinan tapauksiin ja kohtauksiin. Mutta tarina, juoni oli hänen
mielestään pää-asia — niinkuin se oli pää-asia hänen kuulijainsa
mielestä, niinkuin se on pää-asia jokaisen lapsen mielestä.

Ne, jotka ovat tutkineet Shakespearen näytelmiä pitämällä silmällä
niiden syntymistä ja muodostumista, eivät tarvitse tähän seikkaan
mitään todisteita. Jos ne olisivat välttämättömiä, niin ne hankaluudet
ja väkivaltaiset rimpuilemiset, joihin hän on joskus joutunut
tahtoessaan välttämättä pysytellä alkuperäisessä juonessa silloinkin,
kun henkilöt ovat saaneet kuohuvaa verta suoniinsa ja tahtoisivat
kulkea omia teitään, puhuisivat kyllin selvää kieltänsä. Hän ei suurin
välittänyt aiheensa omaperäisestä valikoimisesta ja arvioimisesta,
vaan otti sen sellaisena kuin löysi, jos se näytti lupaavalta.
Sitten hän järjesteli henkilönsä ja pani heidät toimimaan, niin
että alku-kohtaukset muodostavat usein jonkunlaisen välttämättömän
selvityksen, jonka katselijan tai lukijan toivotaan hyväksyvän. Tässä
näytelmän kohdassa ei epätodenmukaisuudella ole mitään merkitystä;
ajatteleva lukija on hyväksyvä aseman edeltäpäin määrättynä ja hän
on rupeava tarkaksi ja arvostelevaksi vasta sitten kun ensi askel on
astuttu, ja hänen on myönnettävä tuon todistelutavan johdonmukaisuus:
jos nämä henkilöt ovat tällaisessa asemassa, niin sen ja sen on tämän
johdosta tapahtuminen. Otaksuttakoon, että joku vanha kuningas jakaa
valtakuntansa kolmen tyttärensä kesken, vaatimalla heiltä hellän
rakkauden tunnustuksen. Otaksuttakoon, että joku kauppias lainaa
juutalaiselta rahoja sillä ehdolla, että jos hän ei kykene maksamaan
määrähetkellä, on hän menettävä naulan omaa lihaansa. Otaksuttakoon,
että eräs nuori prinssi näkee haamun, joka kertoo hänelle, että hänen
setänsä, hallitseva kuningas ja hänen äitinsä toinen mies, on murhaaja.
_Kuningas Learin, Venetian Kauppiaan ja Hamletin_ ehdonomaiset
johdannot ovat tosin paljon huolekkaammin valmistettuja kuin tuo
ylläesitetty, mutta se riittänee kuitenkin kuvaamaan Shakespearen
menettelytapaa. Ennenkun hän vetoaa kuulijainsa myötätuntoon ja
arvosteluun, täytyy hänen tutustuttaa heidät asemaan. Vasta sitten
kun asema on selvitetty, voi hän ryhtyä puuhaamaan henkilöittensä
muovailemisessa. Hänen näytelmänsä alkavat tuollaisella selvittelyllä;
sitten saavat henkilöt eloa ja niin joutuvat he näytös näytökseltä
yhä kiinteämpään ja tärkeämpään suhteeseen tapausten kulkuun; kunnes
sitten näytelmä vihdoin päättyy esittämällä, joskus voitonriemuisesti
ja välttämättömyyden voimalla, tuloksen kaikesta siitä, mitä on
tapahtunut; joskus taas heikosti ja huolimattomasti, syrjäyttämällä
sen osanoton ja mielenkiinnon, joka on ehtinyt kasvaa henkilöiden
ympärille, ja laahaamalla juonen väkisinkin sen ennalta-määrättyyn
muotoon.

Jos näin on asian laita, niin tulee eräs tutkimuslaji tykkänään
hyödyttömäksi. On usein kysytty, miksi ei Cordelia edes hiukankaan
noudattanat isänsä mieltä? Hän oli liian itsepäinen ja yrmy siinä,
missä osava käytöstapa ja myötätuntoinen ymmärtämys olisivat,
vähimmässäkään määrässä totuutta loukkaamatta, voineet pelastaa
aseman. On helppo vastata tähän kysymykseen puhumalla lavealti
Cordelian luonteesta ja tuosta itsepintaisuuden ilmeestä, joka usein
tavataan puhtaissa ja epäitsekkäissä luonteissa. Mutta siinä ammutaan
yli maalin; ja ne, jotka niin paljon ajattelevat Cordeliaa, ovat
taipuvaisia unohtamaan Shakespearen. Jos Cordelia olisi esiintynyt
täysin hellänä ja punninnut käytöstään, ei olisi näytelmää syntynyt.
Asema olisi pelastettu, ja näytelmäseppä, joka juuri oli aikeissa
ruveta juhlallisesti esittämään jatkoa, olisi saanut pistää pillit
pussiin ja laputtaa kotiinsa. Tämä ei suinkaan merkitse sitä, että
Cordelian luonnekuva olisi huolimattomasti tai epäjohdonmukaisesti
piirretty. Mutta tässä on kysymyksessä juuri tuota tilaisuutta varten
keksitty luonne, joten ei tule tästä luonteesta tehdä johtopäätöksiä
juonen suhteen, sillä silloin käännettäisiin nurin asioiden oikea
järjestys runoilijan mielessä? Mennä vieläkin pitemmälle ja väitellä
Cordelian lapsuudesta muka hyvinkin arvokkaana tutkimuksen aiheena,
merkitsee viimeisenkin otteen kadottamista todellisesta dramallisesta
ongelmasta ja vaipumista niiden typeräin ihmisten tasalle, jotka
tahtovat tulla petetyiksi ja joita myös petetään. Siinä olisi yhtä
paljon järkeä, kuin jos yrittäisi arvostella taulua kaikkien niiden
esineiden nojalla, jotka siihen olisi saatu mahtumaan, jos puitteet
olisivat olleet väljemmät. Puitteet, jotka tyhmästä töllistelijästä
ovat pelkkänä esteenä ja haittana, jotka vaan ehkäisevät häntä
tarkemmin tutkimasta kuvattavan todenperäisyyttä, ovat taas maalarille
kaiken sen alku, perustus ja edellytys, minkä on määrä taulussa näkyä.

Suurissa murhenäytelmissä ovat kappaleen juoni ja henkilöt sekä
heidän luonteensa ihmeellisesti sovitetut toisiinsa; tuskin mitään
on tarvinnut pakottamalla pakottaa tai väännellä saadakseen sen
mukautumaan suunnitelman rajoihin. Kirjoittaessaan _Learia ja Othelloa_
oli Shakespeare mestari taidossaan, hän tunsi sen elämän perinpohjin,
jota hänen tuli kuvata, hän oli pitkän harjoitusaikansa kestäessä
täysin perehtynyt välttämättömäin näytelmällisten muotojen ja kaavojen
käyttelemiseen. Mutta hänen varhaisemmissa huvinäytelmissään, ja
kummallista kyllä, viimeisissä kappaleissaan, on juonen ja luonteen
sovellutus epätäydellisempää. Kuinka helposti johtuvat vaikeimmatkin
pulmat onnelliseen loppuun huvinäytelmissä! Kappaleessa _Kaksi
Veronalaista Aatelismiestä_ on Proteus, jos arvostelemme häntä hänen
tekojensa mukaan, tyhmä, huikentelevainen ja lisäksi petollinenkin sekä
ystäväänsä Valentinea että kihlattua lemmityistään Juliaa kohtaan.
Tavatessamme hänet viidennen näytöksen lopussa, on hän äkkiä kääntynyt
parempaan päin. Näytelmällähän toki täytyi olla jonkunlainen päätös,
ja tämä näytelmä on huvinäytelmä, niin että hänen on nyt näyteltävä
mallikelpoisen katumuksentekijän osaa. "Häpeäni ja syyllisyyteni
saattavat minut vallan suunnilta pois", sanoo hän, kun Valentine
on pelastanut Silvian hänen vallastaan. Muutamia säkeitä myöhemmin
palaa hän vanhaan rakkauteensa takasin ja lausuu seuraavan mietelmän
huikentelevaisuuden laskuun:

    Kun silmin uskollisin Juliaa
    Ma katson, kauniimp' on hän Silviaa!

Jos hän olisi ajatellut näin ennemmin, olisi hän syössyt kumoon koko
näytelmän. Kuka kovasydämminen voisikaan siis enää olla nurpeissaan
päätökselle, joka lahjoittaa meille kahdet häät, yhdet juhlat, yhden
perheen, yhteisen onnen?

_Loppiais-Aatossa_ pääsee Viola yksinään kaikista niistä, jotka ovat
lemmen pauloihin kietoutuneet, naimisiin rakkautensa ensimäisen esineen
kanssa; ja voimmepa ehkä Shakespearen puolustukseksi sanoa, että
hän yksinään tuon erikoisen kunnian ansaitseekin. Muutkin joutuvat
naimisiin, jääpi joku sentään yksikseenkin huolimatta siitä, että
lemmen silkkisäikeet ovat punotut tässä sangen kirjavaksi kudokseksi.
Nämä kappaleet ovat ennen kaikkea kietoutuvan, monimutkaisen toiminnan
huvinäytelmiä; juoni on hyvin taitavasti sommiteltu; ja olisikin
naurettavaa lähteä tarkastelemaan henkilöitä vakavammalta näkökannalta,
ell'ei Shakespeare olisi valanut kaavoihin niin paljon todellista,
elävää luonnekuvausta, että sen kautta saamme rohkeuden pyytää häneltä
mahdottomia. Jos kaikkien henkilöiden tulisi todellakin elää, olisi
juonen täytynyt olla yksinkertaisempi ja vähemmän yhdenmukainen.
Lopulta ovat kuitenkin kaikki mitä onnistuneimmin sovellutettuja
huvinäytelmän kevyeen sävyyn. Maailma, jossa he liikkuvat, on
huolettoman lemmen taivaankaarenhohtoinen maailma. Elämän ankarat
ponnistelut ja karkea todellisuus häipyvät kuin savu tähän kirkkaaseen
ilmaan. Asukkaat ovat lemmen houreen hurmaamia, lemmen, joka on
leimahtanut liekkiin näiden lemmenihailijoiden, lemmen viattomassa
leikissä kisailevain nuorukaisten ja neitosten silmissä ja sydämissä,
heidän, jotka

    Ylisti siipiään, kun luo hän sai,
    Ja niitä kiitteli, kun karkkos' hän.

Missä muussa maailmassa on niin paljon sukkeloita rakastajia? Missä
muussa maailmassa on haikeamielisyys, halveksiminen ja suuttumus saatu
näyttämään niin ihanalta?

Kun ei Shakespeare enää voi käyttää jotain henkilöä, niin hän
joskus koettaa päästä hänestä eroon tuiki odottamattomalla ja
huolimattomalla tavalla. Katsokaammepa Antigonuksen kohtaloa
_Talvisessa Tarinassa_. Aina äkilliseen kuolemaansa asti on Antigonus
palvellut luojaansa hyvin; hän on näytellyt tärkeätä osaa toiminnassa
ja on uskollisuudellaan ja uljuudellaan voittanut kaikkien katselijain
mieltymyksen. Hänhän pelasti Hermionen tyttärenkin kuninkaan typerältä
raivolta. "Minä tahdon uhrata vähäisetkin vereni tähteet", sanoo hän,
"syytöntä pelastaakseni." Hänen sallitaan ottaa huostaansa lapsi sillä
ehdolla, että hänen on vietävä se johonkin autioon seutuun ja jätettävä
sinne oman onnensa nojaan. Hän täyttää tehtävänsä, ja nyt, kolmannen
näytöksen lopussa, on hänen osansa näytelmässä myös päättynyt.
Kuusitoista vuotta on kuluva ja uudet aiheet ja asiat ovat vaativat
tarkkaavaisuuttamme; olisi totta tosiaan pitänyt antaa tuon ijäkkään
aatelismiehen vetäytyä rauhassa tiehensä. Mutta Shakespeare ajatteli
toisin; ehkäpä piti hän tärkeänä sitä, ett'ei minkäänlaisia lasta
koskevia uutisia voisi tulla Leonteen kuuluville, ja päätti sentähden
poistaa tuon ainoan mahdollisen sanansaattajan. Antigonus ottaa hellät
jäähyväiset pikkuprinsessalta; ilma yltyy myrskyisäksi; loppu täytyy
kertoa Shakespearen sanoin:

ANTIGONUS.

                               Hyvästi!
    Sää yhä kiihtyy; julman kehtolaulun
    Nyt varmaan saat; en taivaat' ole päivin
    Noin synkkää nähnyt. Mikä hirmuhuuto?
    Pois laivaan joutuun! — Haa! Kas tuossa otus!
    Hukassa olen! Voi mua!

[Pakenee, karhun ahdistamana.]

Tässä kuulemme ensi kertaa karhusta puhuttavan, ja se olisi
viimeistäkin, ell'ei Shakespeare, tällä tavoin päästyään eroon
Antigonus-parasta, osavasti käyttäisi hänen jäännöksiään
huvinäytelmänsä iloiksi. Ilvehtijä tulee kertomaan monine huvittavine
yksityiskohtineen, mitenkä karhu on ehtinyt pistää poskeensa vasta
puolet aatelismiehestä ja mitenkä se vieläkin jatkaa ateriaansa.
Juuri tällaista näytelmäsepän tekotapaa kuvaamaan on käytetty sanaa
romanttinen. Perinjuurinen romanttinen tutkimus on täysin oikeassa
kumotessaan klassillisten arvostelijain Shakespearen dramallista
menettelytapaa vastaan tekemät moitteet; mutta jos se väittää
olevansa kykenemätön niitä ymmärtämään, niin tuottaa se vain häpeää
harrastajainsa älylle.

Suunnitelmaa on seurattava, alkuperäisen tarinan käänteitä ja
tapauksia kaikin mokomin noudatettava, vaikkapa mielenkiintoamme ja
myötätuntoamme loukkaakin se kummallinen oikeudenmukaisuus, jota
tehdään huvinäytelmän nimessä. Kappaleen _Lopussa Kiitos Seisoo_
päähenkilöillä on jo ennalta määrätyt paikkansa ja tehtävänsä
näytelmän pohjapiirroksessa, eikä edes Shakespearen taito voi yhdistää
sellaista, mikä ei yhteen sovi, eikä opettaa heitä suorittamaan
määrättyä tehtäväänsä heikontamatta meidän myötätuntoamme heitä
kohtaan. "En voi mielessäni mitenkään hyväksyä", sanoo Johnson,
"Bertramia, aatelismiestä, jossa ei ole vähääkään jalomielisyyttä,
nuorukaista, jossa ei ole vähääkään uskollisuutta; joka nai Helenan
kuin pelkuri raukka ja hylkää hänet kuin konna; kun tyttö on kuollut
hänen tylyytensä musertamana, koettaa hän luikerrella toisiin
naimisiin kotimaassaan, häntä syyttää eräs nainen, jota kohtaan hän
on käyttäytynyt kunniattomasti, hän puolustelee itseään valheella, ja
kuitenkin saa hän onnen omakseen". Ja Claudio, kappaleessa _Paljon
Melua Tyhjästä_, on hänen uskollinen kumppaninsa, oikea pahantapainen,
itsehyväinen nuori keikari, joka pelastuu rangaistuksesta vain muiden
hyvyyden avulla ja juonen välttämättömästä pakosta. On hauskaa kuulla
vanhan Antonion puhuvan suunsa puhtaaksi hänestä ja hänen kaltaisistaan:

    Ma tunnen nuo ja tiedän
    Jyvästä myöden mitä painavat:
    Sisukkaat, suulaat, röyhkät muotihassut,
    Jotk' iva, ilkku, vilppi, valhe suussa,
    Ja kasvoill' ilme julma, pöyhkeilevät.

Eikä Beatricekaan pidä arvosteluansa suinkaan salassa.

Mutta tämähän on kirjailijan luoman henkilön arvostelua toisesta
samanlaisesta oliosta. Mitähän niiden kaikkien suuri luoja olisi
sanonut, jos häntä olisi vaadittu vastaamaan Johnsonin toistettuihin
syytöksiin? "Hän uhraa hyveen", sanoo Johnson jälleen, "sovinnaisille
tavoille, ja pitää niin paljon enemmän huolta huvittamisesta kuin
opettamisesta, että hän näyttää kirjoittavan ilman mitään siveellistä
tarkotusperää". Eiköhän Shakespeare olisi puolustanut henkilöitään
jotenkin samankaltaisella leveän huvittavalla suvaitsevaisuudella,
jota Falstaff osoittaa ryysyläis-rykmenttiään kohtaan? "Mutta
sanohan, Hannu," puhelee prinssi, "kenen väkeä nuo on, jotka tuolla
perässä tulevat?" "Minun, Heikku, minun," myöntää Falstaff varovaisen
jalomielisesti. "Noin viheliäisiä kuotuksia en ole ikänäni nähnyt",
sanoo prinssi, joka oli suora ja peloton arvostelija. Siihen vastaa
Falstaff tuollaisella sukkelalla mielikuvituksen leimauksella, joka
niin usein saattaa vastustajan hämilleen. — "No, no! Hyviä kyllä
keihään nokkaan; ruudin ruokaa, ruudin ruokaa! Ne täyttävät haudan
siinä kuin paremmatkin: kuolevaisia ihmisiä, näetkös, kuolevaisia
ihmisiä!" Eiköhän Shakespeare olisi vastannut samaan tapaan uljaiden
saivartelijain arvosteluihin? Hänen reuhastelijansa ja narrinsa ja
keikarinsa täyttävät näytelmän sommitelman siinä missä paremmatkin, ja
jos suoraan sanotaan, ovat hekin vain kuolevaisia ihmisiä. Shakespearen
huolettomuus johtuu hänen ylvään anteliaasta mielestään ja todistaa
vain hänen rajattomia käyttövarojaan.

Jos meistä joskus tuntuu vaikealta hyväksyä hänen menettelyänsä, niin
tapahtuu se osaksi sentähden, että me olemme tyytymättömiä maailman
menoon ja johtoon sekä vaadimme "runollista oikeudenmukaisuutta,"
ahdasta ja kankeaa palkintojen ja rangaistusten suhteellista
jakelemista siveellisen tunteen määräysten mukaisesti. Shakespeare
liikkuu avarammassa kehässä, jossa aurinko paistaa niin pahoille
kuin hyvillekin. Sentähden onkin hänestä helppoa hyväksyä tarinansa
tapaukset ikäänkuin kohtalon sallimina ja pitää kiinni sen
hämmästyttävimmistäkin tuomioista. Minkätähden loi hän niin läpeensä
hienon olennon kuin Imogenen tuota mustasukkaista, kelvotonta
Posthumusta varten? Hän menettelee samoin kuin luonto, joka solmii
paljon kummallisesti osuneita avioliittoja; eikä hän suuria huoli
siitä, mitä me mahdollisesti ajattelemme Posthumuksesta. Silloin
kun hän siitä huolii, silloin kun lähdetarina määrää kurjia tekoja
sellaiselle, joka on pidettävä suosittuna ja kunnioitusta herättävänä,
silloin ryhtyy hän suurenmoisiin puuhiin. _Othellon_ lähde-tarina
käsitteli vääriä epäluuloja, joita Othellossa kiihottivat viekkaan
panettelijan todisteet, epäilyksiä nuorta, viatonta vaimoaan vastaan
joka oli hyljännyt kotinsa ja isänmaansa seuratakseen häntä. Jos
nämä epäluulot olisivat saaneet kasvaa tavallisella tavalla,
mustasukkaisuuden paisuttamina, niin ne eivät olisi muodostaneet
murhenäytelmää, vaan toisen _Talvisen Tarinan_. Shakespeare uskalsi
enemmän. Heti alusta alkaen tekee hän Othellosta miehen oikein oman
sydämensä mukaan, hellän, hyväsydämisen, urhoollisen ja äärettömän
jalomielisen. Kun näytelmän alussa senatori Brabantio esiintyy
palvelijoineen ja tulisoihtuineen häntä vangitakseen, ja kun
kummallakin puolella paljastetaan miekat, esitetään Othellon luonne
valtaavalla voimalla muutamin harvoin sanoin:

    OTHELLO. Pois miekat kirkkaat, kaste ruostuttaa ne.
    Paremmin ijällänne hallitsette
    Kuin miekallanne, hyvä herra.

Pelottomuus ja tottumus käskemään, ylpeys, joka ei halua häväistä
itseään katukahakalla, lakien ja ihmisyyden totteleminen, harmaiden
hapsien kunnioittaminen, lyhyt, sattuva puhetapa ja hienosti halveksuva
ylenkatse tuota ajattelematonta kohtaan, joka tahtoo viheliäisen
palvelijajoukon kera haastaa riitaa tasavallan komentavan sotapäällikön
ja hänen henkivartiostonsa kanssa — kaikki tämä on ilmaistu parilla
rivillä. Kaikki mitä sitten seuraa, aina näytelmän loppuratkaisuun
asti, auttaa kohottamaan Othellon ihailun korkeimmalle huipulle ja
kääntämään lukijan myötätunnon pysyvästi hänen puolelleen. Kohtaus
seuraa kohtausta, ja saattaa sanoa Shakespearen jokaisessa niistä
ponnistelevan yhä epätoivoisemmin. Mitenkä voi hän nyt tarkasti seurata
lähdetarinaa ja kuitenkin säilyttää meidän myötätuntomme Othelloa
kohtaan? Yrityksen täytyy olla hurjan rohkean, ja sitä se onkin.
Hän keksii Jagon. Jagon suuruutta mitattakoon sen seikan mukaan,
ett'ei Othello milloinkaan menetä myötätuntoamme. Verkkaan ja täysin
luvallisin keinoin, koskaan eksymättä liiallisuuksiin, liittyy nyt
tapaus toiseen, kunnes vihdoin verkko on kudottu kietomaan Othellon
pauloihinsa. Mutta tuo tapaus sinänsä ei ole hänen perikatonsa.
Yksikseen jätettynä, vaikka verkko olisikin ollut hänen ympärillään,
olisi Othello sen repinyt rikki ja pudistanut hartioiltaan. Kun
hän yltyy levottomaksi ja näyttää juuri pääsevän vapaaksi, silloin
syöksähtää Jago paikalle, pitääkseen häntä alallaan ja pakottaakseen
häntä ajattelemaan. Othellohan ei osaa lainkaan tänlaisia asioita
ajatella; hän on tottunut selkeisiin syihin, terveeseen vaistoon ja
ripeään toimintaan; nämä pitkäveteiset todistelut toisen kunnian
ryöstämiseksi kiduttavat häntä kauheasti, ja kun hän koettaa ajatella,
ajattelee hän hullusti. Hänen oma arvostelunsa itsestään on tosi:

    Mies, jok' ei luulevaiseks'
    Vähillä tullut, mutta yltyneenä
    Rajusi julmasti.

Ei ole toista Shakespearen näytelmää, jossa mielikuvitus niin
kuumanhehkuvana väräjäisi, joka olisi niin puhdas epäselvistä ja
tarpeettomista aineksista ja niin ehyeksi kokonaisuudeksi valettu
kuin _Othello. Macbethissa_ on muutamia heikkoja kohtauksia; _Hamlet
ja Kuningas Lear_ ovat luodut monikirjavampaan muotoon, niin että
jännitys joskus höltyy ja kuumuus vähenee; _Antonius ja Kleopatra_
lähenee muutamissa kohtauksissaan varhaisempaa kronikkamaista
tekotapaa. Ylimalkaan olemme oikeassa sanoessamme Shakespearen
iloisin reippain mielin käyvän käsiksi juoneen, aiheeseen, joka on
joko hyvin mutkikas tai teennäinen tai molempia, ja sitten ryhtyvän
luomaan siihen elämää ja virkeyttä. Todenmukaisuudesta huolehtii hän
vähimmin viimeisissä näytelmissään. Kirjailija-toimintansa alkuvuosina
valmisti hän _Erehdysten Huvinäytelmänsä_, missä on kertomus kahdesta
kaksoisveljes-parista, joiden molemmat veljekset ovat niin toistensa
näköiset, ett'ei kukaan voi heitä eroittaa. Elämänsä loppupuolella
kirjoitti hän _Cymbelinen_, josta Johnson lausuu sattuvasti ja
ansion mukaan näin: "Tässä näytelmässä on paljon oikeata tunnetta,
jonkunverran luonnollista vuoropuhelua ja muutamia huvittavia
kohtauksia, mutta ne ovat saavutetut monen mahdottomuuden hinnalla.
Johtaisi tosiaankin liian laajalta arvostelemaan vastustamatonta
hengen heikkoutta, virheitä, jotka ovat niin päivän selviä, ett'ei
niitä tarvitse paljastaa, ja niin törkeitä, ettei niitä voisi
liioitella, jos lähtisimme huomauttamaan sepityksen mielettömyyttä,
toiminnan johtamisen typeryyttä, nimien ja eri aikakausien tapojen
toisiinsa sekottamista ja tapahtumain mahdottomuutta missään elämän
järjestelmässä."

Parain ja korkein osa Shakespearen mielikuvitusta ei niin sanoaksemme
puuttunut vähintäkään juonen suunnitteluun ja järjestämiseen. Mikä
juoni tahansa on hänestä kyllin hyvä, kunhan se vaan vie hänet,
olkoonpa vaikka kuinka eriskummallisia ja mutkikkaita teitä,
todenperäiseen, luonnolliseen tapahtumaan; ja niin pian kun hän vaan
on päässyt käsiksi tällaiseen todenperäiseen tapahtumaan, silloin
saavat hänen henkilönsä, jotka ovat keksityt, se myönnettäköön,
ainoastaan täyttämään jonkun paikan kertomuksessa, elämää ja
vakuuttavaisuuden voimaa. Moni runoilija, joka kiinnittää enemmän
huomiota suhdallisuuteen ja todennäköisyyteen, huomaa kuitenkin,
että hänen henkilöissään, vaikka ne eivät tee eivätkä kärsi mitään,
mikä ei selvästi ja luonnollisesti johtuisi juonen kehityksestä, ei
sittenkään puhalla oikea elämän henki, vaan lepäävät ne kuolleina
hänen käsissään. Yhteyttä, rakenteen kiinteyttä, liikanaisuuden
karttamista, yksinkertaisuuden ja järjestyksen kauneutta — sitä
opittakoon kreikkalaisilta. Mutta mistähän voitaisiin oppia tätä
elämän hämmästyttävää salaisuutta? Se on luonnon ihmetyö — ei
tuollaisen itaran ja säästeliään luonnon, jona skolastinen filosofia
luontoa ylisti, vaan todellisen luonnon, tuhlailevan, naurettavan
ylenpalttisuuden jumalattaren, joka lakkaamatta kaikkina aikoina ja
kaikissa mahdollisissa paikoissa jakelee ehtymättömiä, kummallisina
kuohuvia elämän lahjojaan. Aihe olkoon muodoton, hullunkurinen,
kuollut, ikäänkuin kivi, jonka arastelevat rakentajat muodon
säännöllisyyttä tavotellessaan hylkäsivät. Luonto ei sitä halveksi.

    Mitenkä kaavan lie
    Jo maannut tuokin multakokkare,
    Se ennenkuin on saanut seurakseen
    Vihannat sammalet ja ruohot nuo,
    Ja toukat, kärpäset ja linnutkin?

Samalla tavoin Shakespearekin käsittelee aihettaan, kätkien
sen hedelmättömän kehnouden oman luomansa elämän verhoon. On
mahdotonta sanoa, milloin hän äkkiä antaa elävöittävän voimansa
esiintyä loistossaan ja vallata lukijan mielen ja sielun muutamilla
hämmästyttävän tarkoilla, sattuvilla käänteillä, jotka käyvät yli
kaiken odotuksen. Hän on luonnollisin silloin, kun hän heittää kumoon
kaikki järkiperäiset suunnittelut ja harkitsemiset. Me olemme tottuneet
jo edeltäpäin aavistamaan, millä tavalla muut tulevat käsittelemään
asioita, jotka koskevat meitä mitä läheisimmin; me tunnumme
tietävän, mitä me tulemme heille sanomaan ja me luulemme voivamme
arvata, mitä he meille vastaavat. Mutta me olemme myös tottuneet,
liiaksikin, huomaamaan, että meidän ennakkoarvelumme olikin väärä;
mitä tositeossa, todellisuudessa tapahtuu, todistaa tuon kuvailevamme
pienen ylvään draman valhetelleen, ja meidän täytyy heti tunnustaa
kuinka mitätön ja petollinen haaveemme oli, miten paljon todellisempaa,
hämmästyttävämpää on se, mikä tapahtuu, kuin se, mitä olimme keksineet.
Shakespearea lukiessamme käy meidän samalla lailla. Hänen yllättävillä,
arvaamattomilla tapahtumillaan on tuo samainen vakuuttava ominaisuus;
kerran sanottu sana tuntuu olevan lausuttu juuri välttämättömällä
paikallaan ja tavallaan, ja henkilö lakkaa olemasta vain juonen
pakosta keksitty henkilö. Luulemme tarkastelevamme todellisen elämän
tapauksia; suojaisesta piilopaikastamme katselemme kyllältämme maailman
salaisuuksia, aivan kuin olisimme Jumalan lähettämiä tiedustelijoita.

Eipä liene haitaksi johdattaa mieliin edes muutamia harvoja näistä
loistavista näyistä.

Kleopatra on joutunut Antoniuksen kuoleman jälkeen Caesarin valtaan.
Caesar neuvoo häntä jalomielisen tyynin sanoin, jotka niin hyvin
sopivat alati voittamaan tottuneelle valloittajalle, olemaan tekemättä
mitään ajattelematonta, sekä lupaa, että häntä tullaan kohtelemaan
hänen arvonsa mukaan ja että hänen pyyntönsä otetaan huomioon.
"Valtijaani ja herrani!" sanoo kuningatar; siihen vastaa Caesar
miellyttävän kohteliaasti: "Ei, ei sitä; — Hyvästi!" ja poistuu
seuralaisineen. Sitten kääntyy Kleopatra neitsyeittensä puoleen:

Hän sanoo, tytöt, hän sanoo, minä

    Ett'en ois itseäni kohtaan jalo.

Ja Iras, joka huomaa todellisen asiain laidan yhtä selvästi, vastaa:

    Päättäkää jo rouva;
    Paennut päivän valo on, ja meidät
    Pimeys yllättää.

Nämä lyhyet puhelut pitkän valtiollisen keskustelun jälkeen
ovat ikäänkuin pitkäisen leimauksia, jotka rotkoisilla vuorilla
matkustaville hetkeksi paljastavat uhkaavat vaarat.

Desdemona on äkkiä epuuttamattoman varmasti saanut itselleen selväksi,
mitä Othello oikeastaan epäilee. Mies on "syytänyt hänelle sellaisia
ilkeitä, raskaita sanoja, ettei uskollinen sydän voi niitä kestää",
ja poistunut vihoissaan. Emilia seisoo murheellisena ja huolissaan
emäntänsä vieressä:

    EMILIA. Kuin voitte, hyvä rouva? Kuinka voitte?

    DESD. Kuin öisin puoleks' unessa.

    EMILIA. Kuink' ompi herran laita, rouva hyvä?

    DESD. Kenenkä?

    EMILIA. Herrani.

    DESD. Ken on sun herras?

    EMILIA. Hän, joka teidänkin on, rouva hyvä.

    DESD. Ei herraa mulla; mulle älä puhu:
          En itkeä mä voi; en vastata,
          Pait kyynelillä.

Linnaansa piiritettynä saa Macbeth tiedon kuningattaren kuolemasta:

    MACBETH. Hän olis saanut toiste kuolla;
           aikaa Kyll' olis ollut sille sanomalle.

Othello katselee astuessaan nukkuvan vaimonsa makuuhuoneeseen tuota
viattomuuden ja kauneuden kuvaa ja takertuu kaikin voimin horjuvaan
päätökseensä, jott'ei joutuisi alakynteen:

    OTHELLO. Hän syys' on, sieluni, hän syyss' on! — Missä?
        Sit' en ma teille, puhtaat tähdet, virka! —
        Hän syyss' on! —

Niin nopea ja määrätty on Shakespearen havaitsemus, että hän on usein
saattanut pulaan parhaimmatkin tulkitsijansa. Näyttelijä Fechter,
joka ei löydä näissä sanoissa mitään mieltä, panee Othellon nostamaan
maasta Desdemonan kädestä pudonneen peilin, ja tarkastellessaan
siinä ruskeiden kasvojensa kuvaa, huudahtamaan: "Tuon on syy". Yhtä
puutteellisella ymmärtämyksellä kirjoitti itse Garrickkin Macbethille
erityisen kuolinpuhelun, joka alkoi näin:

    Se tehty on; tää elon näytelmä
    Jo kohta päättyy;

ja lausuili sitä asiaan kuuluvine kuolonkorahduksineen ja
tuskanväänteineen täpötäysille huoneille. Tämänlaiset seikat
synnyttävät jokaisessa Shakespearen ihailijassa halun — ainakin kun
suuret murhenäytelmät ovat kysymyksessä — armotta tuomita koko teaterin
viralta pois.

Totta onkin, etteivät Shakespearen paraimmat kohdat erikoisesti vaikuta
näyttämöltä. Nämä tiheään ahdetut lauselmat tuntuvat vain epäselvältä
pauhinalta; ne tulevat ja katoavat, niitä ei voi lausua tarpeellisella
ponnella, eikä niin, että niitä voisi täysin päästä käsittämään sillä
väliajalla, joka ne eroittaa seuraavasta mietelmästä; ja kun lukija
ne ymmärtää, niin ei hän tunne halua taputtaa käsiään; ne valtaavat
hänet kokonaan hänen ajatuksensa joutuvat toimintaan, ja hän on
iloinen, kun hän saa olla vapaana näyttelemisen ja näyttämöesityksen
häiritsevästä vaikutuksesta. Murhenäytelmällä ei ole suinkaan mitään
yksinoikeutta niihin; missä vain asema kärjistyy, astuu hämmästyttävä
todellisuustajunta näkyviin. Vanha toveri, uusi kuningas Henrik
Viides on hyljännyt Falstaffin, julkisesti työntänyt hänet luotaan
ja häväissyt häntä kaiken kansan kuullen. Hän seisoo yleisön
joukossa, katselemassa kruunausjuhlallisuuksia, Tyhjäsen rinnalla,
jolta hän on puijannut rahoja, jota hän on pettänyt kehuskelemalla
kuninkaallista suosiotaan ja jota hän on pitänyt pilkkanaan; hän
kuuntelee kuninkaan ankaraa tuomiota, ja katselee, kun se on loppunut,
poistuvaa juhlakulkuetta. Mitä juonia, mitä juttuja keksiikään
hän nyt, peittääkseen tämän ilmeisen ja julkisen häpeänsä? Ell'ei
Shakespeare olisi meille sitä sanonut, emme olisi ikinä osanneet
arvata, miltä kannalta Falstaff ottaa iskun. Hän kääntyy varsin
levollisena kumppaniinsa ja sanoo: "Herra Tyhjänen, olen teille velkaa
tuhat puntaa." Merkitseepä jotakin olla iloluontoinenkin ja tunnustaa
totutun tavan mukaan tosi olojen huutava ristiriita. Yhtä vakuuttava on
Parollesinkin itseluottamus, kun hänen pelkuruutensa ja konnankoukkunsa
ovat paljastetut: "Olen kiitollinen sentään; jos mulla nyt olisi
suuri sydän, niin se jo tästä halkeaisi — onpa toki hyvä, että minun
sydämeni on niin vaatimatonta lajia. Kapteeninarvoni on nyt ollutta ja
mennyttä! Mutta pitäisikö minun sen takia lakata syömästä, juomasta ja
makaamasta? Tästedes täytyy minun elää sillä, mitä olen: niukaksipa se
taitaa käydä."

Shakespeare uskalsi seurata henkilöitänsä aina noihin personallisuuden
hämäriin lymypaikkoihin asti, minne ahdistettu ihminen on joutunut
saarroksiin ja missä se rohkenee, niin kurja ja suojaton kun onkin,
julistaa itsensä lakia ja yleistä mielipidettä suuremmaksi.

Shakespearen eläväksi tekevä kyky esiintyy ehkä selvimmin siinä
hartaassa huolellisuudessa, millä hän joskus käsittelee sivuhenkilöitä,
joilla varsinaisen juonen kanssa on jokseenkin vähän tekemistä.
Nuorella Osrickilla ei _Hamletissa_ ole muuta toimittamista kuin
tuoda Laerteen taisteluunvaade Hamletille. Shakespeare piirtää hänen
kuvansa; saamme tietää hänen olevan maatilanomistajan, ja huomaamme,
että hän on moitteeton hovimies. Hamlet ja Horatio puhuttavat häntä
aika pitkältä, ja hänen oma haastelunsa osoittaa, kuinka huolekkaasti
hän tahtoo noudattaa kaikkia hovi-elämän määräyksiä ja muodollisuuksia.
Hän on olemassa — siitä ei epäilystäkään — pelkästään sen takia, että
Hamlet voisi häneenkin purkaa sukkeluuksiaan ja raskasmielisyyttään.
Sillävälin kun mieli on tykkänään kiintynyt murheensynkkiin odotuksiin,
kun se sisimmässään hautoo suuria suruja tai aavistaa toivotonta
loppua, kulkevat jokapäiväisen elämän pikku-puuhat tavallista
latuaan: pöytiä katetaan, kohteliaisuus-lauselmia vaihdetaan ja
yhteiskunnan monilukuiset pyörät pyörivät vanhassa tahdissaan. Osrick
edustaa ylhäisiä piirejä; hänen puheensa koskee hienoja tapoja,
miekkailutaitoa ja lyödyn vedon erinomaisuutta. Kuinka kaukaiselta,
kuinka unenkaltaiselta tämä näyttäneekään Hamletista ja kaikista,
jotka tuntevat hänen salaisuutensa! Mutta tämä kurja seurapiiri
on todenperäinen, olennainen ja mahtava suunnattoman ankaroine
tapoineen ja säännöksineen. Shakespeare todistaa sen todenperäisyyden
esittämällä meille siitä elävän edustajan. Hän olisi saattanut uskoa
taisteluunvaateen viemisen jollekin näyttämö-avustajalle ja päässyt
koko jutusta parilla rivillä. Tekemällä siitä täydellisen kohtauksen,
lisää hän viimeisen piirteen Hamletin synkkään ihmiskarsauteen ja
hankkii viimeisen tilaisuuden hurjan ivatuulensa purkamiseen.

Vieläkin merkillisemmän todisteen Shakespearen luovan neron
uhkuvasta runsaudesta saamme hänen ylimääräisistä, tarpeettomista
henkilökuvistaan. Muutamat hänen henkilöistään häiritsevät häntä
elonvoimallaan, kieltäytyvätpä vielä täyttämästä niitä tehtäviä,
joita varten ovat luodut. Bernardine, näytelmässä _Mitta Mitasta_
on yksi näitä kapinallisia. Italialaisessa lähdetarinassa antautuu
Isabella veljensä hengen pelastaakseen tuolle konnamaiselle
sijais-hallitsijalle, joka heti rikkoo lupauksensa ja surmauttaa
Claudion vankilassa. George Whetstone, joka käsitteli samaa aihetta
ennen Shakespearea, lievensi toisen näistä hirmu-tapauksista; hänen
mukaelmassaan saadaan vanginvartija taivutetuksi vaihtamaan Claudion
pää erään hiljan mestatun rosvon päähän. Shakespearen näytelmässä
tapaamme Claudion ohella erään toisen vangin, nimeltään Bernardine,
joka on tuomittu kuolemaan ja josta nyt pitäisi tulemaan Claudion
sijainen. Hän on synnynnältään mustalainen, "mies, joka ei pidä
kuolemaa juuri juopuneen unta kamalampana; ei sure eikä huolehdi
eikä pelkää ei menneitä, ei nykyisiä eikä tulevaisia; ei pidä väliä
kuolevaisuudestaan, ja on kuitenkin hurjanrohkea kuolevainen." Kaikki
on valmistettu vaihtoa varten, ja Bernardine kutsutaan jo esiin
kuolemaan lähteäkseen. Silloin tapahtuu kumma seikka. Bernardine,
joka oli vain pelkkä koneiston osa, rupeaakin elämään ja tulee niin
rakkaaksi tekijälleen, että hänen mestaamisensa tuntuu mahdottomalta.
Ei Antigonuksen murhaajallakaan ole sydäntä panna Bernadinea hengiltä.
Täytyy löytää joku pelastava syrjäpolku; valepukuinen herttua saa sen
mielipiteen vallalle, että Bernardine tällä hetkellä on sopimaton
kuolemaan, ja vankilan johtaja esittää sen tervetulleen uutisen, että
eräs Ragozine-niminen merirosvo, joka on täsmälleen Claudion näköinen,
on juuri kuollut vankilassa kuumeeseen. Näin jää nyt Bernardine,
joka oli syntynyt hirttonuoraa varten, toimettomaksi koppiinsa,
kunnes näytelmän lopulla häntä hyväntahtoisesti muistetaan ja hänet
armahdetaan. Varsinaiseen juoneen ei hän siis vaikuta sitä eikä tätä,
mutta jos hänet olisi jätetty pois, olisi häntä kipeästi kaivattu. Hän
edustaa hienosti ylhäisen-ylpeää luonnonlaatua. Tässä pelkurimaisuutta
ja hätäilevää levottomuutta kiehuvassa ilmapiirissä on hän yksinään
kylmäverinen ja väliäpitämätön. Hän kohtelee pyöveliäkin aivan kuin
renkiään: "No, Abhorson? Mitä uutta sulle kuuluu?" Hänen luonteensa
lujuus on järkähtämätön: "En suostu kuolemaan tänään, ja sillä hyvä!"
Ne, jotka haastelevat hänen kanssaan, herttua ja juomanlaskija, ottavat
alemman kansan nöyrän äänensävyn. "Kuulkaahan toki —" sanoo herttua,
mutta hänet keskeytetään: "Ei sanaakaan: jos teillä on jotakin minulle
sanomista, niin tulkaa koppiini; sillä muualle en mene tänään." Ja niin
palaa mustalainen jatkamaan kemujaan olkipatjalleen. Siinä verraton
kuva maankiertäjä-aatelismiehestä; siinä sai Shakespearen kuulijakunta
oivan lahjan.

Muutamain kuuluisimpain näytelmä-henkilöiden laita on jokseenkin
samanlainen kuin Bernardinen; Shakespeare pitää heistä kovasti ja
kuvaa heitä niin suurella myötätunnolla, että he vetävät katsojan
mieltymyksen puoleensa suuremmassa määrässä kuin mitä juonen yleinen
suunta vaatisi tai melkeinpä mitä se sallisi. Se hyvin erilainen
tapa, jolla huomattavat näyttelijät ovat tulkinneet Shylockin osaa,
perustuu ristiriitaan Shakespearen noudattaman tapahtumain kulun ja
tämän juutalaisen luonteen välillä, sellaiseksi kuin se muodostui
hänen käsissään. Muutamat näyttelijät, pitäessään juonta silmällä,
ovat panneet pääpainon hänen kostonhimoonsa, viekkauteensa ja
viattoman veren janoonsa. Toiset ovat taas, Shakespearen myötätunnon
vakuuttamina, esittäneet niin säälittävän ja inhimillisen olennon,
että oikeusistuimen tuomio otetaan vastaan ilman yleistä riemastusta,
että Portia näyttää hiukan taitavaa silmänkääntäjää paremmalta,
ja että Gratianon osan näyttelijä, jonka tehtävänä on pilkaten ja
ivaten riemuita tuon yksinäisen, murtuneen vanhuksen kohtalosta,
täydellisesti menettää katsojain suosion. Vaikeus johtuu itse
näytelmästä. Lähdetarinan juutalainen on keskiaikaisen mielikuvituksen
hirmuluoma, ja juoni vaatiikin melkein tuollaista hirviötä, jos sen
mieli näyttämöltä tehdä järisyttävän vaikutuksen. Shylock on ihminen,
ja ihminen, jota vastaan rikotaan enemmän, kuin hän itse rikkoo.
Hän on yksi noita Shakespearen henkilöitä, joiden äänen me tunnemme
monien joukosta, joiden erikoiset puhetavan omituisuudet ovat heille
niin luonteenomaisia. Antonio ja Bassanio ovat kalpeita varjoja vain
verrattuina tähän laihaan, synkeään ilmiöön, jonka oman kansanheimon
rakkaus on yhtä syvä kuin kiintymys elämään; joka puolustaa
ihmisyysaatetta ennakkoluulojen julmuritöitä vastaan; jonka vihassakin
on pohjimmalla jonkunlaisen isänmaallisen intomielen jaloutta;
jonka sydäntä liikuttavat hellät muistot keskellä varastettujen
kultakolikoiden takia pusertuvia voivotuksia; joka sitten lopulta
poistuu vastustelematta, solvausten ja unohduksen uhrina.

    Ma pyydän, suokaa minun mennä täältä;
    Voin pahoin. Kirja lähettäkää jälkeen,
    Sen alle kirjoitan.

Näin loppuu Shylockin murheellinen tarina, ja ilma on sen
vaikutuksesta raskas vielä kauan sen jälkeen, kun lemmenleikittely
on alkanut uudelleen. _Venetian Kauppiaan_ viides näytös on mitä
hienoin romantillinen huvinäytelmä; mutta se on vain tervetullut
virkistyskeinona, se ei muodosta oikeata ratkaisua. Tuo kostonjanoinen
juutalainen, jonka musertavan tappion pitäisi lisäämän onnen
riemuvoittoa, ottaa valtaansa koko näytelmän, ja hänen muistonsa
heittää näihin ihaniin loppukohtauksiin vasten tahtoaankin sydämettömän
kevytmielisyyden varjon.

Huomattavin kaikista tämäntapaisista henkilöistä on kuitenkin Falstaff,
joka alkuperäisesti oli aiottu — mikäli voimme päättää siitä osasta,
mikä oli hänelle määrätty näytelmän suunnitelmassa — ruokottomaksi,
lihavaksi kapakkasankariksi, irstailevaksi, rivosuiseksi, arvottomaksi
hirtehiseksi. Mutta Shakespeare antoi hänelle koko sukkeluusvarastonsa
ja jonkun verran syvällistä mietiskelytaitoaankin, ja Falstaffista
tuli niin hauska ilmiö, että olemme vallan ihastuneet tuon lurjuksen
seuraan ja olemme melko lailla taipuvaiset omaksumaan hänen arvelunsa
kappaleen nimi-sankarista, prinssi Henrikistä. "Hyvä, typerä, nuori
mies", sanoo Falstaff "hänestä olisi tullut hyvä pöydänkattaja, hän
olisi leikellyt leipiä hyvin". Tälläinen arvostelu hyväksyttynä tekisi
hölynpölyä koko näytelmän rakenteesta; ja Shakespeare onkin Falstaffia
ylistellessään vallan vähällä tehdä siitä hölynpölyä. Hän pelastautuu
väkinäisin, milteipä väkivaltaisin keinoin pälkähästä, valmisteltuaan
tietä prinssin luonnottomalla ja viisastelevalla yksinpuhelulla:

    Ma teidät tunnen; vielä jonkun aikaa
    Irstaita laiskan ilveitänne autan,
    Mut näin vaan jäljittelen aurinkoa

— j.n.e. parikymmentä riviä tai enemmänkin, aivan kuin jonkun
kehnon opetusnäytelmän alkupuheesta otettua. Onpa todellakin
näytelmän suunnitelma joutunut kurjaan asemaan, kun sen täytyy
pystyttää tälläisiä puolustuskojeita Falstaffin purevan arvostelun
ja pilapuheiden tykistöä ja hänen hupaisen seuransa vaarallisia
etuvarustuksia vastaan.

Näissä kuuluisissa kohdissa hämmentää Shakespearen mielikuvituksen
hedelmällisyys jonkun verran suunnitelman ääriviivoja ja hajoittaa
katselijain myötätunnon. Ilman määrättyä mielenkiinnon tai myötätunnon
suuntaa ei näytelmä ole mikään näytelmä, vaan sotkuinen ainekoko tai
kirjava paikkaustyö. Kreikkalaiset turvasivat yhteyden säilymisen
kuoron avulla, joka oli välittäjänä näyttelijäin ja katselijain
kesken, piti tarkkaavaisuutta vireillä, selitti tapahtumia ja opasti
tunteita oikeaan suuntaan. Shakespeare ei käytä kuoroa, mutta
saavuttaa saman päämäärän toista tietä. Melkein kaikissa hänen
näytelmissään vallitsee joku kyllin selvä näkökanta; siinä on aina
joku henkilö tai henkilöryhmä, jonka silmillä näytelmän tapahtumia on
katseltava, jos mieli nähdä niitä oikeassa valossa. Toiset henkilöt
ovat häntä lähempänä kuin toiset. _Lemmen Kujeita_-nimisen näytelmän
johtavaa ajatusta emme voi nähdä Armadon silmillä, yhtä vähän kuin
_Loppiais-Aaton_ Malvolion silmillä. Mitähän syntyisi _Hamletista_,
Poloniuksen näkökulmasta katsottuna? Sadoittain tutkimuskokeita ja
väitöskirjoja mielipuolisuuden oireista; mutta Shakespeare ei saisi
osakseen yhtään ymmärtämystä eikä myötätuntoa. Sen lisäksi vaihteleksen
katsantokanta aina tasasuhtaisesti vuosien vieriessä. Olisi turhaa
yrittää lukea _Romeota ja Juliaa_ rouva Capuletin ajatuspiirissä;
ei edes niin tyyni ja kokenut opas kuin Lorenzo-munkki kykenisi
johdattamaan meitä näytelmän salatuimpiin syvyyksiin. Toiselta
puolen eivät taas ne voi oikealla ymmärtämyksellä lukea _Myrskyä ja
Talvista Tarinaa_, joiden mielenkiinto on keskittynyt Mirandan ja
Ferdinandin tai Florizelin ja Perditan ympärille. Puhuessaan Juliasta
ja Mirandasta, vertaa Heine heitä aurinkoon ja kuuhun. Mutta siihen
tulee lisätä, että kuunpaiste on vain auringon valon heijastusta;
ja Mirandan ylimaallinen kauneus onkin jonkunlaista heijastusta. Me
pidämme suuresti Mirandasta ja Ferdinandista, mutta me emme tunne
niinkään paljon heidän rakkaudenhehkuaan kuin heidän lemmestään
iloitsevan Prosperon hyväntahtoisuutta ja viisautta. Miranda on — se
täytyy sanoa — Prosperon Miranda. Ei kukaan nainen ole vielä koskaan
ollut rakastajaansa kohtaan sellainen — niin täysin luonnollinen,
niin ehdottoman suora ja vilpitön. Hän on pantu kokoon, sanoo rouva
Jameson, naisellisuuden todellisista alkuaineista; ja juuri tämä
alkuaineinen luonteensävy vaikuttaa enemmän kuin joku yksilönomainen
tai jyrkkärajainen piirre kypsyneemmän ihmisen mielikuvitukseen.

Shakespearen näytelmät ovat taideluomia, eikä tapahtumain ja tosiasiain
aikakirjoja. Niissä esiintyy aina joku mielenkiinnon keskusta. Muutamat
henkilöt pysyttelevät tuon yksityiskohtiinsa tarkan näkemyksen
häikäisevässä loisteessa. Toisilla, jotka liikkuvat tämän näkemyspiirin
ulkorajoilla, ei ole mitään merkitystä itsessään, paitsi suhteissaan
juuri tähän keskustaan. Shakespearen tapa ahtaa luonnoksensa liian
täyteen on joskus hyvinkin haitallinen yleisvaikutelmaan nähden.
Edmundin lemmenvehkeilyt esimerkiksi _Kuningas Learissa_ — kenestä
ne eivät tuntuisi ikävältä painolastilta? Ne kuuluvat tosin juoneen,
mutta ne eivät vähimmässäkään määrässä edistä näytelmää. Useimmiten, ja
etenkin huolellisimmin järjestetyissä näytelmissä ovat sivuhenkilöt ja
sivutapaukset aiotut kohottamaan yleisvaikutusta. Mutta heidän elonsa
ja olonsa ei ole täysinäistä eikä riippumatonta; heidät on havaittu
vain puolinaisesti, ja heillä on juuri tarpeeksi elonvoimaa kyetäkseen
suorittamaan heille määrätyn osan toiminnassa.

Suurinta osaa siitä henkilö- ja luonnetutkimuksesta, joka nyt on
niin suuressa huudossa Shakespearen tuntijain kesken, haittaa
pahasti tämän tärkeän seikan laiminlyöminen. Tutkijain täytyy
välttämättä olla viisaampia kuin Shakespeare, heidän täytyy
viimeistellä hänen luonnoksiaan hänen sijastaan ja kertoa meille
enemmän hänen henkilöistään kuin hän ikinä itse osasi aavistaakaan.
He käsittelevät jokaista näytelmää vallan kuin se olisi sakkilauta,
ja he pohtivat pulmallisia kysymyksiä, jotka eivät milloinkaan
olleet edes hänen mieleensä juolahtaneet. He muuttavat polttopisteen
paikkaa ja pakottavat kaikki asianhaarat valaisemaan tätä tai
tuota yksityiskohtaa. He suovat suurta kunniaa Shakespearen
kaikkitietäväisyydelle, mutta osottavat erinomaisen vähän huomiota
hänen taiteelleen. Näytelmä on kuin soittokone; se on soinnutettu
johonkin erityiseen äänilajiin, ja se ei sovellu enää mihinkään
muuhun. Tuo yleisesti vallalla oleva mielipide, joka kieltää
_Hamlet_-näytelmältä kaiken merkityksen, lukuunottamatta Tanskan
prinssiä, on siitä sangen havainnollinen esimerkki. Kuitenkin on
vähäpätöisempäin henkilöiden tutkiminen, ei suhteissaan Hamletiin,
vaan toinen toisiinsa, yhäti arvostelijain harjoituskenttänä. Kuningas
Hamletissa ei ole juuri olkinukkea parempi. Hän on riittävän todellinen
Shakespearen tarkoitukseen; me katselemme häntä Hamletin silmillä
ja otamme osaa Hamletin vihaan häntä kohtaan. Hänen yksinpuhelunsa
siinä kohtauksessa, missä Hamlet tapaa hänet rukoilemassa, on
täysin todenmukainen; mutta sen loppusointuiset päätössanat eivät
olisi menettäneet hituistakaan, vaikka kuoro olisi ne yleisölle
kohdistettuina lausunut:

    Sanansa nousee, mieli maassa pysyy:
    Ei sanoja, vaan mieltä taivas kysyy. —

Hänen veljenmurhaamisensa, vallananastuksensa ja kuningatar-kosintansa
esitetään meille sellaisina kuin ne Hamletin mieltä jälkeenpäin
kuohuttavat; on hyödytöntä lähteä tarkastelemaan niitä jossain muussa
valossa. Kun Shakespeare halusi piirtää luonnollis-kokoisen kuvan
murhaajasta, kirjoitti hän _Macbeth_-näytelmän, jossa Malcolm ja
Donalbain, lailliset kruununperijät, jäävät tykkänään taka-alalle
pääharrastusten tieltä.

Myöskin huvinäytelmissä, joissa mielenkiinto on vähemmän keskitettyä
kuin _Hamletissa tai Macbethissa_, ovat muutamat huomattavimmista
henkilöistä vain lisäluomia. Ei esimerkiksi Bassaniota _Venetian
Kauppiaassa_ tule arvostella saman mitan mukaan kuin Romeota.
Hänellä on vain vähän tilaa kuvan keski-osissa. Hän on kepeästi,
mutta selväpiirteisesti hahmostettu kaksinaiseen muotoonsa: Antonian
ystävänä ja Portian kosijana. Hän on huoleton ja seikkailunhaluinen
nuori hulivili; malli oli hyvin tunnettu ja se oli helppo tehdä
havainnolliseksi muutamin ääriviivoin. Varattomuus on hänen,
samoin kuin oli Petruchion, kosiskelupuuhiensa pahimpana esteenä.
Vasta lipaskohtauksessa osoittaa hän enemmän ajattelevaisuutta ja
tunteellisuutta, ja tuo oli epäilemättä näytelmäsepän kunnianosoitus
Portialle, jonka antautuminen voittajansa valtaan on puettu niin
ihaniin ja liikuttaviin sanoihin, että asema tulisi melkein
tuskalliseksi, ell'ei Bassaniollakin olisi vastaus valmiina runouden
runsaasta aarre-aitasta. Hänen luonteensa, hänen peri-aatteensa, hänen
ansionsa ja vikansa Portian miehenä — lukemattomia sepustuksia tullaan
yhä kirjoittamaan näistä seikoista. Shakespeare-koruompelusta on tullut
kansallinen teollisuudenhaara, joka on kylläkin viaton niin kauan kun
ei sitä erehdytä pitämään todellisena tutkimuksena. Mutta taitavatkin
tutkijat ovat joskus erehtyneet siihen vaaralliseen otaksumaan, ett'ei
Shakespearen ajatus ole peittelemättömästi lausuttuna näytelmässä:

    Tiedosta oikeasta erkanevat
    He kiertoteille, harhasokkeloihin,
    Totuuden suuntaa mistä etsivät.

He jättävät huomaamatta, että he innokkaasti etsiessään pelastavia
sala-ajatuksia, joiden he väittävät olevan erinomaisen tärkeitä,
samalla myös antavat hylkäävän tuomion näytelmäsepän teoksista.
Shakespeare on terävä, pelottavan, ihmeellisen terävä, mutta hän on
joskus hämärä, surkuteltavan hämärä. Kaikesta tästä huolimatta tekevät
hänen enimmät näytelmänsä selvän ja välittömän vaikutuksen, jonka
mukaan näytelmää on etupäässä arvosteltava. Vaikutelma on näytelmän
ydin.

Shakespearen henkilöiden ja luonnekuvien selosteleminen ja
valaiseminen, sellaisinaan, luonnollisesta yhteydestään irroitettuina,
on jo kauan ollut hyvässä maineessa, ja on tuottanut niin muistettavia
teoksia, että olemme vaarassa unohtaa, miten yksipuolinen tuollainen
menettelytapa oikeastaan on. Erilaisten näytelmäin sankarittaret
erotetaan usein dramallisesta ympäristöstään, jotta niitä voisi
vertailla keskenään. Eipä ole hauskempaa ajanvietettä keksitty. Mutta
muistettakoon samalla, miten me opimme tuntemaan näitä henkilöitä.
Rosalindaan tutustumme Ardennian metsäin suloisessa levossa: Isabellan
näemme yksinomaan elämänsä hirvittävimmässä käännekohdassa. Portian
ja Julian kuulemme puhelevan palvelustytöilleen: Ophelialla ei ole
yhtään uskottua ystävää, joll'ei Laerteen veljellistä varoitussaarnaa
käsitetä jonkunlaiseksi kehoitukseksi purkamaan sydäntänsä. Hermia
ja Helena _Kesäyön Unelmassa_ ovat keijukaisten pilan esineinä;
Katharina on _Äkäpussin Kesytyksessä_ ihmisiä muovailevan kokeilun
uhrina. Shakespearen ihmeellinen taide esittää jokaisen heistä niin
luonnollisella tavalla ja luonnollisessa muodossa, että me unohdamme
tutustumisemme pintapuolisuuden ja tilaisuuden poikkeuksellisen
luonteen. Me luulemme tuntevamme heidät perinpohjin ja voivamme
edeltäpäin sanoa, miten jokainen heistä tulisi käyttäytymään kohtalon
vaiheissa, joihin he eivät edes voi joutua. Mitäpä jos Desdemona olisi
ollut Learin tytär ja Cordelia Othellon vaimo? Eiköhän edellisen
herkkätunteinen kiintymys ja jälkimäisen rohkea suoruus olisi johtanut
vallan erilaisiin tuloksiin? Niin me viehätymme yhä kauemmas ja
kauemmas, kunnes vihdoin älyämme pohtivamme kysymyksiä, joilla ei voi
olla mitään arvoa tutkimukselle ja joilla ei ole todellista pohjaa
muutakuin unissa. On parasta palata Shakespearen turviin takaisin ja
muistaa niitä ehtoja ja oloja, joiden alaisena hän työskenteli ja jotka
häntä vallitsivat joko valitsemansa aiheen tai yleisten näytelmää
määrääväin olosuhteiden muodossa. Tässä ei voida yrittääkään muuta
kuin valikoida muutamia näytteitä hänen suunnattomista rikkauksistaan,
muutamia tauluja hänen muotokuvakokoelmastaan ja muutamia
yleismietelmiä hänen ajatus-aartehistostaan. Kummassakin tapauksessa ei
suinkaan tule jättää hallitsevia näytelmän lakeja huomioon ottamatta,
ei edes siinä, missä niiden voima näyttää höltyvän. On jo osotettu
hänen muutamain henkilöinsä pyrkivän pois dramallisista rajoistaan
ja vaativan itselleen riippumattomuutta. Samaan tapaan esitetään
hänen mieli-mietelmiään joskus laajemmin ja perinpohjaisemmin, kuin
mitä dramallisen välttämättömyyden voidaan todistaa vaativan, ja
ne näyttävätkin näin ollen paljastavan meille hänen oman henkensä
askarruksia. Joku ajatus, joka häntä erikoisesti miellyttää, esiintyy
yhä uudestaan ja uudestaan. Mutta dramallinen juoni on kaikkein
tärkein; paitsi niissä tapauksissa, joissa se on pelkkänä tekosyynä,
on juoni varsinainen näytelmänkirjoittajan kieli. Edistyessään
voimassa ja taidossa, sovellutti Shakespeare juonen yhä paremmin ja
paremmin ilmaisemaan hänen ajatustaan, niin ettei hänen suurissa
murhenäytelmissään tarvitse siitä yhtään poiketa. Tuo vanha järjestys
huvinäytelmä, historiallinen näytelmä, murhenäytelmä, antaa kyllin
todenmukaisen kuvan hänen taiteensa kehityksestä ja hänen henkensä
erilaisista suunnista. Mitä meillä vielä on sanottavaa, sen voimmekin
esittää pääasiallisesti yllämainitussa järjestyksessä.

Huvinäytelmissä tehdään melkoisia uhrauksia juonen hyväksi, ja
komillisia apukeinoja, kuten petoksia, erehdyksiä ja väärinkäsityksiä,
käyttää Shakespeare pitämään jännitystä ja mielenkiintoa vireillä.
Inhimillisen elämän ja sen heikkojen puolien ruoskimistakin esiintyy
joskus sivumennen, niin ett'ei se ole suuresti näytelmän suunnitelmaan
vaikuttanut; juoni onkin, etenkin vanhemmissa huvinäytelmissä, joskus
yhtä tasasuhtainen ja taitotekoinen kuin jonkun komillisen operan.
Yleisö tarkkasi, sehän selvää, pääasiallisesti vain tapahtumia, ja
ponnistellessaan pitämään sen huomiota valveilla, keksii hän usein
jonkun vallan uuden sommitelman, kun pääjuoni on ehtinyt luonnolliseen
loppuunsa. Niinpä _Venetian Kauppiaassakin_, kun onni jo lupaavana
hymyilee, saatetaan meidät vielä hetkiseksi sormusjutulla epävarmuuden
valtaan. Kun juonittelu Heroa vastaan, kappaleessa _Paljon Melua
Tyhjästä_, on onnekkaasti selvitetty, niin ei häntä ilman muuta
syöstä Claudion syliin; keksitään uusia mutkia, kuten esim. loistava
surukohtaus Heron muistolle, Heron, jonka tiedämme olevan elossa;
Claudiolle tarjotaan toisen neitosen kättä, ja hän ottaa sen vastaan,
kunnes viimeisessä kohtauksessa vihdoin näytetään tuon neitosen
olleenkin hänen oma, vääryyttä kärsinyt lemmittynsä. Ne, joiden tunteet
nuo esitettävät ihmiskohtalot ovat saaneet heltymään, ovat varmaankin
hyvin tuskastuneita Shakespearen tavanmukaisesti hiukan hidastelevaan
ratkaisuun. Anteeksiantamatonta ilkeyttä harjoitetaan Isabellaa
kohtaan. _Mitta Mitasta_-näytelmässä, kun valepukuinen herttua, joka
koko ajan on ollut kappaleen hyvänä enkelinä, johtaa hänet siihen
harhaluuloon, että hänen veljensä on kuollut ja saa hänet näin
esittämään valituksiaan avonaisella kadulla, jotta herttua siten saisi
tilaisuuden leikkiä kissaa ja hiirtä konnamaisen sijaishallitsijansa
kanssa. Kaikki tämä on tapahtunut sen takia, selittää hän, että juttua
Angeloa vastaan voitaisiin ajaa

    Kylmästi, asteittain ja muodoin selvin;

mutta todellinen syy on kuitenkin dramallinen: ratkaisevat tapaukset
ovat säästettävät loppuun. Ja niin uhrataan Isabella, joka kyllä olisi
ansainnut kuulla totuudenkin, näytelmän juonen hyväksi.

Huvinäytelmäin pohjaksi valittuja tarinoita tapaa suurin määrin sen
aikuisissa novelleissa. Muutamat niistä, kuten esim. _Erehdysten
Huvinäytelmän tai Windsorin Iloisten Rouvain_, eivät yleisissä
ääriviivoissaan juuri ensinkään eroa kompakirjojen sukkelista
jutuista. Miehiä ja naisia esitetään huvittavain kokeilujen tai
oikullisten sattumain uhreina. Nuo juonittelut ja ilvehtimiset, joita
näissä näytelmissä on niin viljalti, tuskin johtaisivat todellisessa
elämässä onnekkaaseen loppuun. Viattomalla pilapuheella voi useinkin
olla aivan odottamattomat, milloin hyvinkin surulliset, milloin
häpeälliset seuraukset. Shakespeare sovittaa Sadan Hauskan Kertomuksen
hyväntahtoisen pilan eläviin ihmisiin ja todellisuuden rajoihin,
eikä häntä kuitenkaan voida syyttää sydämettömyydestä. Hän täyttää
aiheensa niin ihanasti runouden ja mielikuvituksen tenhovoimalla, hänen
henkilönsä ovat niin henkeviä, hyvänluontoisia ja neuvokkaita, toiminta
vierii eteenpäin sellaisen pauhaavan iloisuusmyrskyn kannattamana ja
sitä lieventää niin syvä inhimillisen tunteen sävy, että yleisvaikutus
jää suloiseksi ja miellyttäväksi. Puhtaiden huvinäytelmäin henkilöt
luottavat niin rohkeasti onnekkaaseen kohtaloonsa, että he voivat
leikkiä sillä, pitää sitä pilanaan ja saattaa sen koettelemuksiin,
joissa heikommat ainekset murtuisivat He vallitsevat aina olosuhteita,
eivätkä hämmästyttävimmätkään yllätykset saata heitä hämille tai
masennuksiin. Eräässä mielessä kapinoivat he myös, kuten murhenäytelmän
sankarit ja sankarittaret, kohtaloa vastaan. Mutta kohtalo esiintyy
huvinäytelmän mailla lempeämmässä ja oikukkaammassa muodossa: onnena,
jonka rattaat kiepahtelevat sinne ja tänne ja joka mielellään noudattaa
iloisen sydämen toivomuksia. "Kuka voi kohtaloansa väistää?" sanoo
Othello. "Tämäpä oli onnen potkaus; kaikki käy onnenkaupalla", sanoo
Malvolio luullessaan päässeensä Olivian erityiseen suosioon; "Jupiter,
enkä minä, on kaiken tämän aikaan saanut, ja hän olkoon ylistetty".
Valepukuisen Violan kiehtomana tulee Olivia samaan uskontunnustukseen:

    Oi, mitä teen, en itsekään ma tiedä;
    Älyltä silmä saattaa vallan viedä.
    Jumalan sallimus, ma tahtos teen:
    Ja nyt se tulkoon, mik' on tullakseen!

Ja samaan tapaan lausuu Violakin luottamuksensa:

    Sun, aika, täytyy tämä selvittää:
    On liian tiukka mulle solmu tää.

Ne vaikuttimet ja intohimot, jotka muodostavat ihmisen elämän
onnekkaaksi tai onnettomaksi, näyttävät saavan voimansa jostakin
ihmistä korkeammasta lähteestä, eikä ihminen voi niitä siis vallita
eikä rajoittaa. Shakespeare tekee niistä itsenäisiä voimia ja
ruumiillistuttaa ne usein niihin yliluonnollisiin olentoihin, joita hän
näyttämöllään esittää. Hänen noita-akkansa, haamunsa ja keijukaisensa
eivät tule kutsumatta; ne ovat ihmismielen varjoja ja heijastuksia,
kuvastimen hahmoja, jotka hämmästyttävän tarkka sieluntuntemus on
henkiin manannut ja jotka ihmisen hallitsijoina ovat vapaat hänen
tahtonsa vallasta. Macbeth joutuu kunnianhimonsa synkkien viittausten
kiihottamana tekemisiin velhovaimojen kanssa, ja siitä hetkestä lähtien
kiitää hän pelottavaa vauhtia rikosten kuiluja kohti. Hamlet ottaa
isänsä surman synkistämänä ja äitinsä uskottomuuden kalvamana vastaan
haamun sanomat, jotka kypsyttävät hänen epäilynsä ja kostomietteensä,
ja tekevät hänestä siitä lähtien aseen kohtalon käsissä. _Kesäyön
Unelmassa_ näyttävät nuo epävakaisen lemmen selittämättömät oikut
ja vaiheet olevan keijukaisten työtä, jotka huvikseen, pahaa
tarkoittamatta, leikkivät ihmisten heikkouksilla. Silmäin pyyntö, joka
on Shakespearen varhaisemmissa satunäytelmissä liikkeelle panevana
voimana, esiintyy monin ihanin ja haaveellisin muodoin, kääntyy milloin
intohimoksi, milloin oikuksi, ja johdattaa uhrinsa vastustamattomasti
aavistamattomille perille. Se luo itse omat arvonsa eikä välitä
vähääkään järjestä. Tämän nuorekkaan, valoisan lemmen opin esittää
Helena _Kesäyön Unelmassa_:

    Mik' arvotonta, turhaa, halpaa on,
    Voi rakkaus oloon nostaa, arvohon;

ja sitä valaisee hyvin selvästi Titanian mieletön hurmaus. Sitä
selittää jälleen herttua _Loppiais-Aatossa_:

    Oi, lemmetär, kuin liehakoit ja liekut!
    Kuin valtameri avara on helmaa,
    Mutt' joka siihen joutuu, olkoon vaikka
    Kuink' arvokas ja ylväs, tuokiossa
    Se laskee arvossa ja arviossa.
    Niin mielihaaveita on lempi täynnä,
    Ett' on se itse suurin mielihaave.

Parhaan Selityksen näihin nuoruudenajan näytelmiin antavat kuitenkin ne
kuuluisat säkeet, joissa Marlowe, kuvatessaan miten Leander näki Heron
ensikerran, ihanasti ylistää "rakastuneen katseen tenhovoimaa":

    Ei vallassamme viha, rakkaus,
    Lait säätää tahdollemme kaitselmus.
    Kilpailijaa ken kahta katsastaa,
    Vain toiselle hän voiton toivottaa.
    Kahdesta taasen kultaharkosta
    Vain toiseen meill' on mielenkiintoa.
    Ei syytä tiedä kenkään, riittäköön:
    Jokainen silmiänsä käyttäköön.
    Sydäntä kellä kylmään harkintaan,
    Se lempimään lie tuskin luotukaan.

Tämän ikivoiman uhriksi joutuminen on yhtä väistämätön ja odottamaton
kuin kuolema; kutsumus kuuluu kaikille: ilvehtijälle ja hovimiehelle,
itsepäisille nuorukaisille ja vakaville neitosille, hyppyyttäen
heitä lemmen karkelossa läpi sen iloisten seikkailujen vilinän, jota
Shakespearen huvinäytelmät ovat. Ei kukaan ole kutsua kuulematta,
kukaan ei huoli ryhtyä kulujaan laskemaan. Nuoret keikarit, joilla
ei ole vähintäkään aikomusta ruveta aviomiehiksi, joutuvat paulaan
heti ensi nykäisyllä ja juoksevat suoraan kohtaloaan päin. Hienot,
yksinäisyydessä ja ylellisyydessä kasvatetut neitoset pukeutuvat
äkkiä matkatamineisiin ja seuraavat pakenevia rakastajiaan metsien
syvyyksiin taikka vieraan valtijaan hoviin. Valepukeutumiset ja
yhtänäköisyys-erehdykset, jotka muodostavat huvinäytelmäin pääjuonen,
eivät enään esiinny murhenäytelmissä. Nuoruus on halukas laajentamaan
tapauksia ja jouduttamaan elämänaskeleita. Mutta sama maailma, joka
näytti niin hitaasti siirtyvän paikaltaan, liikkuu taas, kun kerran
on alkuun päässyt, liiankin vinhaan. "Tahtoisin rakentaa majani
tähän", sanoo Charles Lamb vakavimmassa kirjoitelmassaan; "Minä tyydyn
pysymään alallani siinä ajankohdassa, johon olen saapunut; minä ja
minun ystäväni emme tahdo olla nuorempia, rikkaampia emmekä kauniimpia.
Minä en tahdo, että vanhuus minut riuduttaisi tai että minä putoaisin
kuin kypsä hedelmä hautaan". Nämä ovat miehen sanoja, joka tunsi
elämän suuret surut. Kun Shakespeare henkisten voimainsa kukkuloilla
sai todellisuusmaailmasta niin sanoaksemme rautaisin ottein kiinni,
heitti hän syrjään kaikki ne koneelliset apuneuvot, joilla hän oli
vilkastuttanut ja elähyttänyt varhaisempia huvinäytelmiään. Hän oppi
muunmuassa senkin, että taistelussa kohtaloa vastaan ei ihminen ole
metsästäjänä, vaan otuksena, ja että jalosti kestetty tappio on hänen
ainoa mahdollinen voittonsa. _Learin ja Othellon_ runoilija oli sitäkin
sopivampi tätä taistelua esittämään, kun hän oli tuntenut nuoruuden
rajattoman riemun ja kuohuvat tunteet. "Oi Jumalani", huudahtaa Hamlet,
"minut voitaisi sulkea pähkinän kuoreen ja minä pitäisin kuitenkin
itseäni äärettömäin avaruuksien kuninkaana; paha vaan, että minulla
on ilkeitä unia". _Kesäyön Unelma_ ei kuitenkaan näihin kuulunut.
Ensimäisten huvinäytelmäin rauhallinen sopusointu antaa parhaat takeet
myöhempäin synkkäin kappalten todenmukaisuudesta; meidän ei ole tarvis
langeta siihen epäilyyn, että sävelten epäsoinnut johtuisivat jostakin
viasta itse soittokoneessa, tai että runoilijan ympärille laskeutuva
yö olisi sokeuden yötä. Hänen murhenäytelmänsä saavat sitäkin
juhlallisemman, vakavamman leiman, kun muistamme, että niiden synkeään
mailmankatsomukseen oli tullut mies, joka oli vanhassa ihmisrakkauden,
sopusuhtaisuuden, hilpeyden ja iloisuuden valinahjossa muovaeltu.

Kun iloisuus vaimeni, ja Shakespearen mieli alkoi kääntyä tragillisiin
ongelmoihin, otti hän viimeisten synkeäsävyisten huvinäytelmäinsä
aiheet yhä vanhasta tyhjentymättömästä lähteestään. Italialaisen
novellin pitkä ja loistava historia kolmanneltatoista kuudennelletoista
vuosisadalle osoittaa hahmopiirteissään sen kehityksen ja ne
muutokset, jotka Shakespearen huvinäytelmissäkin esiintyvät. Se alkoi
ranskalaisten lemmenlaulajain ilakoivista kyhäilyistä lainatuilla,
sukkelilla, haaveellisilla jutelmilla. Boccaccion valtainen henki vei
sen lähempään yhteyteen todellisen elämän kanssa. Hän, Boccaccio,
piti tosin hyvänään osan noita karkeita ja mahdottomia pilajuttuja,
jotka ammoisista ajoista ovat maailmaa kierrelleet; mutta hän
sekoitti niihin toisenkinlaisia tarinoita, joilla hän osaa herättää
osanottoa ja ihmettelyä, kertoessaan näitä mieleenpainuvia jutelmiaan
intohimon voimasta. Hänen etevimmät oppilaansa kuudennellatoista
vuosisadalla olivat Bandello ja Cinthio, joille molemmille Shakespeare
on paljosta velkaa. Näiden miesten kautta otti novelli vielä aimo
askeleen todellisuutta kohti. Bandello vakuuttaa kaikkien novelliensa
perustautuvan hänen oman aikansa todellisiin tapahtumiin; Cinthio
väittää rakentavansa tarinansa myös tositapausten pohjalle ja pyrkii
esittämään niissä vaikeita ongelmia inhimillisen elämän aloilta.
Novellikirjailijat ajavat yleensä hyvin mielellään takaa joitakin
siveydellisiä tarkotusperiä; mutta näiden renesanssikirjailijain
lähtökohta oli etupäässä tieteellinen. He väittävät tuovansa arvokkaita
lisiä ja aineksia ihmisluontoa tutkivalle tieteelle, jonka saavutuksia
pitäisi sitten sovellutettaman käytäntöön. He ovat yksityiselämän
Machiavellejä. Tämän aikakauden uuden uutukaisen vapauden hurmaamina
ajelehtivat ihmiset ikäänkuin tuntemattomalla, petollisella merellä,
ja suuri oli heidän ilonsa, kun he saivat novellikirjailijain
merikorttien opastamina tutustua hyvän ja huonon onnen äärimmäisiin
mahdollisuuksiin, rikokseen ja kurjuuteen, uljuuteen ja sankaritöihin.
Hämmästyttäviä tapauksia ja seikkailuja vilisevälle elämälle nämä
tarinat muodostivat jonkunlaisen esikuva- ja näytevaraston. Geoffrey
Fenton, Bandellon englannintaja, puolustaa niitä juuri tällä
perusteella. Hän kutsuu novelleja "kaiken tietämisen verrattomaksi
aarre-aitaksi ja ehtymättömäksi lähteeksi", ja sanoo niiden antavan
meille "esimerkkejä kaikista tapauksista, jotka vain voivat sattua;
ne johtavat meitä sekä hyvää jäljittelemään ja rikosta kammoamaan
että karttamaan vallitsevaa turmelusta, samalla kun ne varoittavat
meitä kaikesta pahasta ennenkuin olemme ehtineet siihen langeta".
"Nämä siunausta tuottavat tarinat", jatkaa hän, "viehättävät meitä
levittämällä silmiemme eteen todenmukaisen kuvasarjan ikivanhoista
tapauksista, ylistämällä hyviä, rohkeita henkilöitä ja tekoja, ja
synnyttävät meissä halun astua heidän mainehikkaita polkujaan. Ja
toiselta puolen taas, katsellessamme sitä hirveätä kohtaloa ja niitä
kauheita kokemuksia, jotka ovat tulleet erinäisten kurjain ihmislasten
osaksi, näemme me näin edessämme ne kaksi äärimmäistä rajapylvästä,
joiden välillä ihminen heikkoudessaan huojuu; ja ehkäpä toisten
ihmisten vahinkojen näkeminen herättäisi meissä pyrkimyksen välttää
samanlaisia vastoinkäymisiä itsemme suhteen". Nämä italialaisen
novellin vakavammat piirteet kuvastuvat Shakespearen vakavammissa
huvinäytelmissä, etenkin kappaleissa _Lopussa Kiitos Seisoo_, joka on
muovaeltu eräästä Boccaccion kertomuksesta, sekä _Mitta Mitasta_, jonka
juoni on lainattu Cinthiolta. Näiden näytelmäin, samoinkuin _Venetian
Kauppiaankin_, pohjana ja perusjuonena ovat omantunnon kysymykset, ja
Shakespeare käyttelee aihettansa tavalla sellaisella, että hän saa
mieliin painumaan oman älykkään ja syvällisen siveysoppinsa opetukset.
Molempia näytelmiä ovat etevät tutkijat pidelleet melkoisella
vastenmielisyydellä; mutta heitä ovat kai näytelmäin aiheet enemmän
kauhistuttaneet kuin Shakespearen tapa käsitellä niitä. _Mitta
Mitasta_-näytelmästä sanoo Hazlitt: "Se on näytelmä, joka on yhtä
täynnä neroa kuin viisautta. Mutta aiheen luonnossa esiintyy niin
sanoaksemme perisynnin turmelus, mikä estää meitä siihen sydämellämme
kiintymästä... Siinä vallitsee ylipäänsä intohimon puute; tunteet
pysyvät aina samalla asteella; kaikilta suunnilta saa myötätuntomme
töytäyksiä ja pettymyksiä osakseen". Tuollainen vastenmielisyyden
tunne johtuu epäilemättä osaksi siitä melkein sietämättömästä
kahdenvaiheesta, joka on näytelmän aiheena. Isabellalle asetetuista
vaihto-ehdoista ei juuri kumpainenkaan voi johtaa riemuvoittoihin; ja
Shakespeare peräytyy itsekin valitsemisen seurausten edestä. Mutta
totta on myös, että Shakespeare tässäkin näytelmässä, kuten useissa
muissakin, suurelle osalle lukijakuntaansa on liian kaukolentoinen ja
voimakas, liian vapaamielinen myötätuntonsa jakelussa ja liian rohkea
hyväksymään minkälaisia tapahtumia tahansa. Hänen esikaupunkinsa
eivät ole heidän esikaupunkejaan, eikä hänen siveysoppinsa heidän
siveysoppiansa. Hazlitt on itse parhaimmassa mietelmässä, mikä on
milloinkaan lausuttu Shakespearen siveellisistä periaatteista,
antanut asiaan selvityksen. "Shakespeare", sanoo hän, "oli eräässä
mielessä vähäisin siveysopin saarnaaja kaikkien kirjailijain joukosta;
sillä se siveysoppihan, jota tavallisesti siksi kutsutaan, perustuu
vastenmielisyyden ja inhon tunteisiin; mutta hänen kykyjänsä oli
juuri osata myötätunnolla sulautua ihmisluontoon ja kaikkiin sen
ilmenemismuotoihin, sen eri asteisiin, sen maassamatamiseen ja sen
korkeaan lentoon". Siinäpä juuri onkin Shakespeare-arvostelun ikuinen
vaikeus, että arvostelijat ovat paljon, paljon siveysopillisempia kuin
Shakespeare itse ja niin paljon kokemattomampia. Hän vetoo järkeen,
ajatukseen, ja he vastaavat siihen asettamalla kaiken kansan nähtäviin
hienostuneen makunsa. Enimmät niistä, jotka ovat kirjoittaneet jotakin
kappaleesta _Mitta Mitasta_, ovat yhtä mieltä eräiden Goldsmithin
huvinäytelmäin "heittiöiden" kanssa; he ovat niin kahlehdittuja siihen
hienouteensa ja säädyllisyyteensä, että he eivät millään tavalla voi
sietää mitään alhaisempaa, vähäpätöisempää. He eivät mitenkään voi
astua sellaiseen ja sellaiseen paikkaan. He kääntävät silmänsä pois
tästä tai tuosta henkilöstä. He eivät ole muistavinaan tätä tai tuota
seikkaa. Heidän siveysoppinsa ytimenä on tuomitseminen, kaihtaminen
ja vastustaminen. Mitä he elämässä karttavat, sitä he karttavat myös
näytelmässä, ja sulkevat näin sydämensä luonnolta ja Shakespearelta.
Näytelmän etsivä, kyselevä ajatus ei tunge heidän luokseen, ja he ovat
kuuroja herttuan nuhteille:

                      Jaloko oot,
    Kun huvisi on halpamielisyys...
    Sa tuskin lienet oma itseskään.
    Tuhanten tulos pikkutekijäin
    Sa oot ja kotis' multa.

Shakespearen vaikeatajuisimmista henkilöistä ja kohdista on usein
lausuttu kerkeitä arvosteluja, jotka monessa kohden ovat lasten
lepertelyn kaltaisia. Lapsuuden ikä on hämmästyttävän hyvätapaista
luottavan, jyrkänkäskevän, järkähtämättömän siveysoppinsa suojassa.
Kokemuksen tehtävänä on sitten — niissä, jotka kokemukseen kykenevät
— syöstä kumoon tuo varhaisempi kuivakiskoisen jäykkä rikkiviisaus ja
opettaa suvaitsevaisuutta, tai ainakin saada ihmistä hiukan pidättämään
tuomiotansa. Tämän ei mitenkään tarvitse loukata hyvettä; pikemminkin
tulee hyve vain tyhjäksi nimeksi tai hälvenee pelkäksi koristukseksi
siinä, missä syntiä käsitellään jonkunlaisena hämäränä, hirvittävänä
eriskummallisuutena.

Arvosteltaessa näytelmää _Mitta Mitasta_ esitetään meille tavallisesti
ensin kauhea kuvaus Wienistä, tuosta jumalattomana riehuvan paheen
synkästä alhosta; tätä taustaa vastaan kohoaa sitten Isabellan
häikäisevän valkoinen, jumalainen ilmestys. Kuvasta tulisi kyllä
kohtalainen joulukortti, mutta Shakespearesta siinä ei olisi
jälkeäkään. Jos huvittavat kohtaukset ovat tarpeen ainoastaan
osottamaan, kuten professori Dowden sanoo, "peittelemättä ja
lieventämättä siveetöntä, irstailevaa, mätää yhteiskuntaa", niin miksi
ne sitten huvittavat? Ne heittiöt ja rentut, jotka asustavat kaupungin
laita-osissa, ovat eläviä ihmisiä, ja Shakespeare on havainnut
heissäkin jotain miellyttävää, mielenkiintoista. Abhorson, virallinen
pyöveli, on häpeänalainen ammattinsa takia, mutta häpeästä pelastaa
hänet hänen ylpeytensä juuri tuosta ammatistaan. Kun Pompejusta,
joka yleisessä arvonannossa on ehtinyt vieläkin alemmaksi, tarjotaan
hänelle apulaiseksi, nousee hänen säätykunniansa kapinaan: "Tuollainen
parittajako, herraseni? Hyi olkoon, hänhän saattaisi koko virkakunnan
huonoon huutoon!" Pompejus itse, tuo kelvoton, suupaltto ilvehtijä,
puoleksi älypää, hölmö, on noita yksinkertaisia, iloluontoisia
olennoita, jotka tahtovat auttaa kaikkea eteenpäin pyrkivää, jotka
pitävät ihmiskunnan asioita pystyssä. Satojen heistä täytyy tehdä
jokapäiväistä työtään ja elellä epämääräisillä tuloillaan, ennenkuin
yksi ainoa kohtalaisenkaan suuri ja mainio mies voi nousta esiin —
heidän hartioillaan. Kyynärä, tuo paksupäinen poliisipalvelija, kuin
luotu Moilasen serkuksi, ei suinkaan huonommin pidä velvollisuudestansa
vaaria. Vaahto on rakastettava, pörrötukkainen nuori herrasmies
— jos häntä vihaisi, todistaisi se ilkeätä, jopa pikkumaistakin
mieltä. Luciostakin on hyötyä; eikä ole niinkään uskottavaa,
että hän keskusteluillaan herttuan kanssa menettää Shakespearen
myötätuntoisuuden. Hänellä on erikoinen mieltymys häväistysjuttuihin,
mutta se on pelkkää joutoaikojen ylellisyyttä; vaikka hänen kielensä
onkin hyvin irrallaan, on hänen sydämessään tilaa vilpittömille
tunteille, ja hän on uupumattoman innokas ystäväänsä auttaessaan. Ja
lopuksi, jott'emme sivuuttaisi yhtään taustan henkilöistä, seuraa
Overdone-ämmä jännitetyllä tarkkaavaisuudella asiain kulkua, ja
hänet viedään vankilaan kaikkien lain säännösten mukaisesti. Tämä
vieniläismaailma ei sellaisena kuin sen Shakespeare kuvaa, ole
mikään manalaisen pimeyden maailma; se on heikkouden maailma, täynnä
pientä turhamaisuutta ja typeryyttä, tavan orjuutta, huvituksiin
hullaantunut, laiska ja ylenpalttisen inhimillinen maailma. Ei
kenenkään tarvitse sellaista maailmaa etäältä etsiä. Toisaalla
esiintyvät taas varsinaisen kansan yläpuolella hallitusvirkamiehet,
jotka ovat hiukan kunnianarvoisempia, vaikka tuskin rakastettavampia.
Herttua, terävimmän älyn ja lempeimmän sydämellisyyden mies, luopuu
julkisesta toiminnastaan ja leikkii hyväntahtoista urkkijaa. Hän ei
voi täyttää asemansa vaatimia tehtäviä. Lakia olisi kovennettava,
ja miehen, joka siihen ryhtyy ja heittää kylmästi syrjään kaikki ne
vienommat inhimilliset taipumukset ja ominaisuudet, jotka hänellekin
ovat kalleimmat, täytyy yhteiskuntakoneiston hyväksi välttämättä silpoa
itsensä. Niinpä herttua, monen perheen tai muun yhdyskunnan päämiehen
tavoin, koettaa pysytellä vastaanhangottelijain suosiossa sysäämällä
vastenmieliset velvollisuutensa sijaisen hartioille ja poistuu muka
maasta, samalla salaisesti tutkiakseen asiaa juuri vastapuolueen
kannalta. Shakespeare ei häntä tuomitse, mutta antaa hänen Lucion
huolettomista haasteluista oivaltaa, ettei hän suinkaan ole
suosiotaan ja arvoaan lisännyt velvollisuuksistaan väistymällä. Hänen
tilalleen on asetettu voimakas mies, heikkojen hallitusten rakastettu
epäjumala. Sijaishallitsija Angelo on pelkkää virkamahtia, ja hän on
valmistautunut kukistamaan vallattomuuden ja irstaisuuden ankaralla
kädellä, saattamalla lain ehdottoman sitovaksi ja ylläpitämällä
oikeutta ilman ainuttakaan poikkeusta. Hänen puolustuspuheensa lain
ehdottomasta sovelluttamisesta lähimmälle virkamiehelleen Escalukselle,
sisältää hienoimpia ja totisimpia sanoja, mitä milloinkaan siitä
asiasta on lausuttu. Hän ei epäile yhtään yrityksen onnistumista
ja osoittaa vakuuttavalla esimerkillä ankaran järjestyksen
välttämättömyyden.

Silloin alkaa kamppailu. Hiljaisesti ja luonnollisesti, tavallisten
inhimillisten seikkain pohjalla, jokapäiväisten voimain vaikutuksesta,
kohoaa esiin se vuori, jolla Claudio ja Isabella saavat kärsiä
kuolontuskansa. Järjestysvalta-kysymyksestä tulee äkkiä erään sydämen
surunäytelmä. Claudio on lemmensuhteissa Juliaan. Tytön omaiset ovat
avioliittoa vastaan, eikä mitään muodollista vihkimystä siis ole
tapahtunut; sillävälin ovat rakastuneet kuitenkin tapailleet toisiansa
salavihkaa sillä seurauksella, että Julia on sulhasestaan raskaana.
Isabellan ehdottama ratkaisu on selvä ja lyhyt: "Oi, antakaa hänen
naida tyttö". Mutta uusi ja ankarampi laki on astunut voimaan, ja
Claudion täytyy kuolla. Mahdotonta on vedota herttuaankin, koska
hän on kadonnut tiettyvistä; ja ainoa toivo on siinä, että Isabella
voisi taivuttaa sijaishallitsijan armahtamaan veljensä. Se mitä
hänellä on sanottavana, ei millään tavalla kumoa niitä järkisyitä,
jotka ovat saaneet Angelon vakuutetuksi lain ankaran sovelluttamisen
tarpeellisuudesta. Asia on vain lähemmin katsoen tullut yhä pahemmaksi,
siinä kaikki. Jos lain määräykset tehtäisiin tyhjiksi, hellemmin
kohtelemalla yhtä rikollista, eikö samain näkökohtain pitäisi silloin
vallita kaikissa muissakin tapauksissa? Huomauttaa tulee, että
Shakespeare ei juuri käytä hyväkseen niitä mainioita muodollisia
ja asiallisia todisteita, joita Cinthion sankaritar esittää.
Valitettuaan veljensä nuoruutta ja kokemattomuutta sekä lausuttuaan
muutamia painavia sanoja rakkauden voimasta, ryhtyy novellin neitonen
käsittelemään asian laillista puolta. Sijaishallitsija, sanoo hän,
on ruumiillistunut laki; vaikka hänen käskynsä ovat sääliviä ja
laupiaitakin, niin ovat ne joka tapauksessa laillisia. Mutta Isabellan
puolustuspuhe tarkoittaa enemmän armahduksen rukoilemista kuin lain
esteiden poistamista. Hänen kaunopuheliaimmatkin hyökkäyksensä
kilpistyvät Angelon johdonmukaisia perusteluja vastaan. Angelo itse
uskoo olevansa kyllin vahva velvollisuutensa täyttämään; hän on
tukahuttanut itsessään kaiken tunteellisen säälin, mutta aistejansa
hän ei ole voinut tukahuttaa, ja ne yllättävät hänet odottamattomalla
hyökkäyksellä toiselta taholta. Rikollista lempeä puolustavan Isabellan
kauneus ja sulous nostaa hänen himonsa hereille; ja hän esittää
neitoselle sen häpeällisen ehdon että hän uhraamalla kunniansa voi
pelastaa veljensä hengen. Hän ei silmänräpäykseksikään, ei edes
ajatuksissaan, rupea punnitsemaan tarjousta, vaan menee kertomaan siitä
veljelleen vankilaan, jotta hänenkin kieltäymisensä antaisi uutta
voimaa hänen epäykselleen. Ensimäisessä vimman puuskassa yhtyykin
veli hänen kauhistuneeseen hylkäyspäätökseensä. Mutta kun Claudio
mielikuvituksessaan siirtyy pohtimaan tuomiotansa, joka nyt on varma,
rupeaa hän rukoilemaan sisareltaan henkeänsä. Tämä on jo liikaa, ja
Isabella musertaa kiihkeiden tunteidensa vallassa Claudion mäsäksi
halveksumisellaan. "Sallikaa minun pyytää sisareltani anteeksi", sanoo
Claudio, kun vihdoin herttua astuu esiin; "olen niin tyyni kadottanut
kiintymyksen elämään, että tahdon koettaa päästä siitä eroon".
Onnellinen päätös kuuluu suorastaan kappaleen suunnitelmaan, jotta sen
kautta huvinäytelmän nimi säilyisi.

Kaikista Shakespearen näytelmistä käsittelee tämä ainoa läheisimmin ja
suoranaisimmin siveysopillista ongelmaa. Mitä hän siis ajatteli näistä
asioista? Hän ei tuomitse ketään, ei ylhäistä eikä alhaista. Näytelmän
tarkoituksesta erehtyvät kokonaan ne, jotka unhottavat, ettei Claudio
ole siveellisesti turmeltunut, vaan ainoastaan inhimillisesti heikko ja
että äkillinen synkän kuoleman kauhistus hänen rohkeutensa lannistaa.
Vieläpä Angeloakin käsitellään arvokkaasti ja lempeästi; hänen
tekopyhyytensä on itsepetosta eikä kylmää ja harkittua konnamaisuutta.
Kuten monella muulla ihmisellä, on hänelläkin ylpeä, pilventakainen
ajatus itsestään, ja hänen julkisetkin tekonsa lähtevät tästä hänen
kuvitellusta olennostaan. Ratkaisevassa silmänräpäyksessä yllättää
todellinen ihminen näyttelijän ja työntää hänet syrjään. Angelo on
pitänyt kiusauksen vaaroja liian helppoina:

    Kun pyhimyksen pettää haluat,
    Sa panet toisen koukkuun.

_Hamletin_ kuningas Claudiuksen tavoin, vaikka vilpittömämmin, koettaa
hänkin rukoilla. Se on turhaa; hänen vanhat ihanteensa itsestään
alkavat käydä melkoisen ikäviksi. Hänen odotellessaan kohtausta
Isabellan kanssa, syöksähtää veri hänen sydämeensä samoin kuin
väkijoukko tunkeutuu pyörtyneen ympärille tai niinkuin ihmislaumat
pyrkivät kuningastaan näkemään. Samanlaista huimausta tuntee Bassanio
Portian läheisyydessä, ja hän kuvailee sitä melkein samoin vertauksin.
Kun Angelon konnamaisuus on paljastettu, on Isabella valmis etsimään
syitä hänen puolustuksekseen:

                 Ma häntä melkein
    Rehellisyyden uskon ohjanneen,
    Hän kunnes näki mun.

Mutta hän kauhistuu jo lankeemustaan ajatellessaankin, eikä pyydä
mitään lievennystä:

    Se tuskan toi ja tunnon haikean,
    Ma anon kuolemaa, en armoitusta;
    Se oikeuten' on, ma jost' en luovu.

Shakespeare ei tosin seuraa novellia naittamalla Isabellan hänelle,
mutta hän keksii Marianan hänen lohdutuksekseen ja viittaa hänen
tulevaan onneensa.

Onko näytelmän perustarkoitus keskitetty Isabellan osaan? Isabella on
järkähtämätön ja ihana ja puhtaimman puhdas. Kuitenkin tuntuu siltä,
kuin iskisi juuri häneen silloin tällöin Shakespearen iva. Hän seisoo
yksinään, erossa muista, ja menettää ihmisten myötätunnon samoin kuin
enkeli sen varmaan menettäisi, koska hänessä näyttää olevan liian vähän
ihmisluonnon tavallisia ominaisuuksia:

                On tärkeintä tässä
    Vain kunniasta Isabellan huolla:
    Voi eestä siskon maineen veli kuolla.

Mutta ehkäpä nämä loppusointuiset sanat luovatkin häneen jonkunlaista
jäykkää ja luoksepääsemätöntä tyyneyttä: kohtausten lopussa panee
Shakespeare usein hellimmin huolitellutkin henkilönsä toimittamaan
kuoron selittävää palvelijanvirkaa. Hän ei tähän nähden kohtele
Cordeliaakaan paremmin, kun on kohtaus lopetettava:

    Min' en ainoo kai,
    Jonk' aikeet parhaat huonon palkan sai.
    Sun kiusaamistas, isä, murhehdin;
    Kyll' onnen kiusat itse kestäisin.

Kun me ensi kerran Isabellan kohtaamme, on hän juuri aikeessa
mennä luostariin; me kuulemme hänen puhelevan erään nunnan kanssa
sekä lausuvan toivonaan, että sisaruskunnalle laadittaisiin
ankarammat ohjesäännöt. Hän on luonnostaan lihansakiduttaja, ja
herttuan huomautukset itsekylläisen hyveen turhuudesta näyttävät,
vaikka ne ovatkin Angeloon kohdistetut, hyvin läheltä hiipovan
häntäkin. Shakespeare ei ole jättänyt vähintäkään epävarmuutta
omista mielipiteistään asketismiin nähden; hänen runoelmansa ja
näytelmänsä ovat täynnä kaunopuheisia kohtia itse-huolittelua ja
naimattomuusihannetta vastaan. Eräässä ihmeellisessä säkeessä _Kesäyön
Unelmasta_ kuvaa hän nunnan luostari-elämää:

    Ylistäin raukein virsin kylmää kuuta.

Hyve, väittää hän, on arvoton ilman hyviä töitä:

    Ei omaisuuttaan oikein hoitaa voi,
    Ken jakanut ei muille leiviskästään.

Hän menee vieläkin pitemmälle ja esittää eräässä merkillisessä kohdassa
_Troiluksesta ja Cressidasta_, miten arvo ja ansiokaan eivät rohkene
halveksia tai vähäksyä yleistä mielipidettä. Jokainen ihminen oppii
tuntemaan itseänsä vain toisten kautta. Kestäväisyys todellisissa
koettelemuksissa kirkastaa kunnian: lempi on lemmen palkinto. Ei ole
suinkaan vain pelkkä sattuma, että Shakespeare pyörtää Isabellan
takaisin luostarin kynnykseltä ja että hän, kuletettuaan häntä
koettelemusten sulatusahjon läpi, naittaa hänet herttualle. Hänetkin,
samaten kuin Angelo, pelastetaan maallisille tehtäville; ja riehakka
Wienin kaupunki saa ainakin jonkun verran Shakespearen myötätuntoa
osakseen, niinkuin sitä olivat saaneet sekä oikea pyhimys että väärä.

Tässä näytelmässä ei siis näin ollen löydy ainuttakaan henkilöä,
jonka silmillä voisimme katsoa puheenaolevia kysymyksiä Shakespearen
kannalta. Hänen oma ajatuksensa on punottu siihen kaikkialle; hänen
huolenaan on vain noudattaa tasapuolisuutta ja näyttää meille
asiat joka puolelta. Hän seisoo teaterin keikarein ja kaupungin
puritanein välillä, puhuen lempeydestä ja kristillisestä rakkaudesta
jälkimäisille, vakuuttaen edellisille hyveen horjumattomuutta
vaikeimmissakin ahdistuksissa, kun lempeys ja kristillinen rakkaus
näyttävät liittoutuneen sitä vastaan. Ei edes hyve, äkillisen
taisteluunvaatimuksen säikähdyttämänä, suuttumusta hehkuen, vaikka se
onkin kyllä ihanaa katsella, paljasta hänen lopullista mielipidettään.
Hänen suhteensa on arvosteleva ja ivallinen, sen osottavat selvästi
hänen muistutuksensa, kysymyksensä ja vertauksensa. Juuri kun olemme
taipumaisillamme tähän suuntaan, saattaa hän meidät tuntemaan
mieltymystä tuohon. Hän puolustaa luomiaan, samoin kuin hän soneteissa
puolustaa ystäväänsä:

    Aistillisuutees' on näät aistia syynä;
    Paras puoltajaa on vastapuoles'.

_Mitta Mitasta_: näytelmän pääaihe kaikuu ja kulkee puhujasta puhujaan
ja esiintyy moninaisissa valaistuksissa. "Tajuan selvään, että Teitä
rakastan", sanoo Angelo; ja nopeana kuin salama iskee Isabellan vastaus:

    Rakasti Juliata veljeni;
    Te sanotte: hän kuolkoon!

Laki on ankara; mutta rikos, jonka se tuomitsee, on niin
yleisinhimillinen, että laki, vaatiessaan tämän yhden ainoan uhrin,
näyttää väärältä ja tyrannimaiselta. Virkamahti ja arvoasteet,
säätyrajat ja muodollisuudet, nuo inhimillisen yhteiskunnan ulkonaiset
puitteet, joutuvat saman ivaavan arvostelun alaisiksi:

    Jalolle arvollenne kunniaa; vaan
    Pirullekin joskus kunniata suokaa
    Valtaistuimensa säteilevän tähden.

Tuo ajatus, joka oli kauvan Shakespearen mielessä tuskaisena hautunut,
saavutti korkeimman ja täydellisimmän ilmaisunsa Kuningas Learin
huudahduksessa:

    Ei syntiä tee kenkään, ei, ei kenkään:
    Lupani heill' on; usko pois se, veikko!
    Ma kyllä tukin syyttäjältä suun.

Monet ihmiset tutustuvat kristilliseen siveysoppiin ikäänkuin joihinkin
lakikokoelman pykäliin, ja ottavat sen sitten kuuliaisesti toimintansa
ojennusnuoraksi, vaikka heiltä puuttuu täydellisesti se vakaumus
ja ymmärtämys, jotka ovat kokemuksen ja kärsimyksen hedelmiä. Vain
muutamat harvat, kuten Shakespeare, tekevät sen itselleen eläväksi,
löytävät sen, niinkuin se ensiksi löydettiin: järjen ja tunteen
taisteluilla; niin että heidän sanansa ovat ilmestys, ja evankeliumin
julistus on uudelleen alkanut.

Tämä ihmeellinen myötätuntoisuus, joka enemmän kuin mikään muu hänen
ominaisuuksistaan on Shakespearen suuruuden pohjana, ei työnnä luotaan
mitään, mikä on inhimillistä. Lafeun suulla puhuu se Parolleelle
kappaleessa _Lopussa Kiitos Seisoo_: "Vaikka te olettekin jumalaton
lurjus, niin täytyy teidän sentään saada syödäksenne". Se kuljeskelee
vekkulimaisen Autolycus-hirtehisen mukana ja iloitsee hänen hyötyisistä
kaupoistaan: "Hoksaanpa nykyään veijareilla olevan oikein onnenpäivät".
Se kulkee läpi aikojen ja elostuttaa roomalaismaailmankin juhlallisen
sankarillista luonnetta. Se astuu yli sukupuolirajan: se ajattelee
naisen ajatuksia, puhuu naisen kieltä.

Shakespearen naisluonteet, sellaisiksi kuin ne ovat piirretyt jo hänen
varhaisemmissa näytelmissään, vievät meidät maailmaan, joka hänen
oppi-isälleen Marlowelle oli tykkänään tuntematon, tämän mielestä
kun naiset ovat joko voittosaalista tai unikuvia. Niissä monissa
erinomaisissa tutkielmissa, joita on kirjoitettu tältä alalta,
korostetaan vain ehkä liian paljon henkilöllisiä eroavaisuuksia
huvinäytelmäin sankaritarten välillä. Rosalinda, Portia, Beatrice,
Viola ovat viime kädessä yhtä huomattavia yhtäläisyyksiensä kuin
eroavaisuuksiensa takia. Sylvian epäröiminen, _Kahdessa Veronan
Aatelismiehessä_, kun hän kirjoittaa kirjettään Valentinelle, vastaa
Portian ujostelevaa puhetta Bassaniolle tai Beatricen Benediktille:
"Minä voisin ehkä sanoa", puhuu Beatrice, "etten rakasta ketään niin
paljon kuin Teitä, mutta älkää uskoko minua, ja kuitenkaan en minä
valehtele, en tunnusta mitään enkä kiellä mitään, minä vain suren
serkkuani". Se kohtaus samassa näytelmässä, missä Julia luettelee
kaikki rakastajansa Lucettan arvosteltaviksi, on aikaisempi ja heikko
luonnos Portian ja Nerissan haasteluihin. Pope huomautti aikoinaan,
että "joka ainoa Shakespearen henkilö on yhtä yksilöllinen kuin henkilö
todellisesta elämästä; siten onkin mahdotonta löytää kahta samanlaista.
Vaikka olisi painettu kaikki vuorosanat", jatkaa hän, "ilman vastaavain
henkilöiden nimiä, luulen kenenkä hyvänsä voivan sovittaa ne varmasti
asianomaisen puhujan lausumiksi". Huomautus pitänee kyllä paikkansa,
mitä tulee johonkin yksityiseen näytelmään; mutta olisipa tosiaankin
vaikeata yrittää erikoisemmin lausujilleen omistaa kaikkia Beatricen
ja Rosalindan säihkyviä sanansutkauksia ja kokkapuheita, tai eroittaa
määrättyä luonteensävyä heidän vuorosanojensa jokaisessa säkeessä.
Mutta kaikki ovat he silti naisia; tuskinpa mitään siitä, mitä he
puhuvat omissa nimissään, voisi ajatella jonkun miehen lausumaksi.
Näytelmien pohjalla voi muodostaa jonkunlaisen yleistävän esityksen
naisista, joka, vaikka se ei pitäisikään paikkaansa kaikkiin naisiin
nähden, antaa ainakin oikean kuvan Shakespearen naisista. He ovat
melkein kaikki käytännöllisiä, eivät tyydy pelkkiin sanoihin, näkevät
selvästi sekä päämääränsä että sen saavuttamiseen tarpeelliset
keinot. He eivät noudata mitään ennakkoarveluita, estääkseen
siten ratkaisun tapahtumasta, eivätkä koristele välttämättömyyden
pakkoa millään mielikuvituksen keksimillä lainahelyillä. "Älkää
häpeästä uneksikokaan, menkää vaan", sanoo käytännöllinen Lucetta
emännälleen. Kun isännöitsijä kappaleessa _Lopussa Kiitos Seisoo_
tulee kreivittären luo laskettelemaan pitkiä juttuja kestetyistä
vaivannäöistään ja loppumattomasta uutteruudestaan ja loukkaa sillä
tavoin säädyllisyyttä, toitottamalla omia ansioitaan koko maailmalle,
katkaisee kreivitär miehen sanatulvan äkkinäisellä iskulla: "Mitä tuo
lurjus täältä hakee? Painukaa matkoihinne, ukkoseni: en usko kaikkia
valituksia, joita teistä on tietooni tullut; on omaa saamattomuuttani
ja hitauttani, ett'en usko". Sama käsityskyvyn terävyys kuvastaiksen
niistäkin lukuisista kohdista, joissa Shakespearen naiset ilmaisevat
halveksivansa kaikkea järkeilevän todistelutavan mairesanaista
koreilua. Hermione, samoin kuin Volumniakin, tuntisi syvää häpeätä,
jos häntä pakotettaisiin "lörpöttelemään ja turhasti suutansa
soittamaan elämänsä ja kunniansa asioissa." Kun Cloten vainoaa
Imogenea kohteliaisuuden ja lemmen osotuksillaan sekä vaatii häntä
yhä uudestaan vastaamaan ratkaisevasti, singahuttaa neito soman sanan
puolustuksekseen:

               Mieltä särkee,
    Kun näin mun täytyy vasten naisen tapaa
    Puheita pitää.

Coriolanus puhuttelee Virginiaa "suloiseksi tuppisuukseen". Rosalinda,
Portia, Viola ovat suoria ja vilpittömiä ajatustavassaan, vaikka
ei heiltä suinkaan puutu sukkelia ja kaunopuheisia sanoja; heidän
kaunopuheliaisuutensa ei jätä heitä koskaan pulaan. "Paraani tahdon
koettaa", sanoo Viola herttualle,

    Tukala tuska kosioida sille,
    Jon kanssa mieli itse vihkisille!

Helena, kappaleessa _Lopussa Kiitos Seisoo_ — huomattavin esimerkki
yleensä näytelmissä niin usein esiintyvästä, rakastettuaan
hellittämättä seuraavasta naisesta — on käytännöllisellä
toimitarmollaan ja neuvokkuudellaan menettänyt erinäisten tunteellisten
tutkijain kunnioituksen. Mutta sen sijaan voittaa hän lopultakin
miehensä lemmen sekä tekijänsä jakamattoman ihailun.

Enempäin esimerkkein luetteleminen kävisi ikävystyttäväksi.
Shakespearen miehet yleisenä luokkana käsitettyinä eivät kykene
käytännöllisen älyn asioissa kohoamaan hänen naistensa verroille. He
osaavat kyllä ajatella ja käyttää mielikuvitustaan, niinkuin vain
Shakespearen miehet osaavat, mutta heidän mielikuvailunsa vallitsee
usein heitä sekä saattaa heidät kykenemättömiksi toimimaan. Itsensä
pettäminen näyttää melkein miesten heikkoudelta. Koko vastakkaisuus
on koottu ikäänkuin yhteen kohtaan siinä eroituksessa, joka
vallitsee Macbethin ja hänen vaimonsa välillä. Vaimo tuntee miehensä
juurtajaksain, eikä voi sietää hänen alituisia epäröimisiään ja
vitkastelemisiaan:

               Hartain halus
    On hurskaan halua; et pettää tahtois,
    Vaan vääryydellä voittaa.

Hän puolestaan antautuu itsensä rikoksen mukana myöskin kaikkiin
rikoksen yksityiskohtiin ja seurauksiin. Hän ei salli enää mielensä
takertuvan menneisiin, kun kerran ratkaisu on tehty, tai hävittävän
kallista aikaa mietiskelemällä tapahtumain outoutta ja kauheutta. Mies
taas, vaikka hän jännittääkin kaiken ruumiillisen toimintatarmonsa
hirmutyöhön, ei voi mitenkään pitää aisoissa mielensä liikuntoja
tai alistaa niitä jonkun varman käytännöllisen tarkoitusperän
saavuttamiseen. Hänen mielikuvailunsa ahdistaa häntä alati aavenäyillä;
hän näkee murhaajankin ja hänen tekonsa erityisenä välitapauksena
inhimillisen kurjuuden liikuttavassa historiassa, taikka unohtaa
hän hetken välttämättömyyden, tarkastellessaan omien aistimustensa
sielullisia ilmiöitä. Kun hän toimii, niin toimii hän sellaisessa
mielensekaannuksessa, että se paljon hänen rikostansa sovittaa.

Koska Shakespearen naishenkilöt eivät utele syvällisiä elämän
ongelmia eivätkä epäile tai pohdi toiminnan perusteita ja syitä,
ovat he ylipäänsä joko hyviä tai pahoja. Tuo tarkkarajaisen luonteen
keskivälillä huojuminen, jossa sekalaiset vaikuttimet vallitsevat,
kuuluu pääsiallisesti miesten ominaisuuksiin. Naiset eivät toimi
ajattelun, vaan vaiston johtamina, ja kun vaisto kerran on ylivaltaan
päässyt, niin siinä eivät todistelut enää mitään vaikuta. Shakespearen
naisellisen vaiston tuntemuksen terävyyttä ja laajuutta ei voida
kylliksi ylistää. Celia, kappaleessa _Milen Suvaitsette_, on vain
kevyesti hahmostettu, mutta miten kaino ja hellä hän onkaan ja
miten käytännöllisen älykäs! Kun hänen serkkunsa valittelee niitä
orjantappurapensaita, jotka tässä arkipäiväisen harmaassa maailmassa
elämäämme tuskastuttavat, esittää hän heti kohta naisellisen
siveysoppinsa: "Ell'emme astele tallatuita polkuja, tarttuvat hameemme
niihin". Rosalindan vallaton viehättäväisyys ja kielevä leikillisyys
eivät peitä näkyvistä noita hienompia luonteen piirteitä, kun hän
esim. puolittain kääntyy voitokkaan Orlandon puoleen: — "Kutsuitteko,
herraseni?" — tai kun hän metsässä säikähtyy nähdessään verin tahratun
käsikääreen ja huudahtaa kuin lapsi: "Olisin niin halusta kotona nyt."
Tämäntapaisilla pienillä vihjauksilla saattaa Shakespeare meidät
vakuutetuiksi havaintonsa todenmukaisuudesta. Hän ei käytä mitään
yleistä teoriaa luomistyössään; hänen naishenkilönsä ovat usein
sukkelia, älykkäitä ja uskaliaita, mutta he eivät silti ole pelkkää
päätä ja rohkeutta. Yksinpä Lady Macbethinkin rohkeus lannistuu, kun
lapsuuden hellät muistot risteilevät hänen mielessään:

                 Jos ei hän olis
    Isääni muistuttanut nukkuessaan,
    Min' oisin tehnyt sen.

Vaikka hän onkin loistavan järkevä ja itsetietoinen toiminnan
ratkaisevalla hetkellä, niin laukeevat hänen aistinsa ja tarmonsa,
joita hän valveillaan on kyennyt hallitsemaan, heti kun hän vaipuu unen
helmoihin: "Aina vaan se vereltä haisee; kaikki Arabian höysteet eivät
voisi tuota pientä kättä hyvänhajuiseksi saada." Niin erehtymätön on
Shakespearen kyky eläytyä johonkin asiaan tai luonteeseen, että hän
osaa Plutarkoksenkin kertomukseen liittää ihmeteltäviä lisäpiirteitä
omasta kohdastaan. Ei ole koko Volumnian, tuon roomalaisen
perheenäidin, puheessa vakuuttavampaa tai elävämpää kohtaa kuin
Shakespearen siihen lisäämä hellä nuhde:

                 Ikänäs et ole
    Sä äiti hyvääs hellinyt, kun hän,
    Kana parka tuo, joll' yksi vaan on poika,
    Sun sotaan kaakotti, ja sieltä kotiin,
    Kunniall' ahdattuna.

Ei löydy Kleopatran, tuon ainaisen kiemailijan, käytöksessä
luonteenomaisempaa piirrettä kuin se tyystin harkittu, rohkea
erilaisten mielialojen hyväkseen käyttäminen, jonka Shakespeare,
täydellisesti vastoin Plutarkon esitystä, hänessä keksii:

    Jos murheissaan on, sano, että tanssin;
    Jos iloissaan, niin kerro, että äkist'
    Olen sairastunut.

Kun Charmiana huomauttaa, että Antonion lemmen saavuttamiseksi ja
säilyttämiseksi olisi parasta olla häntä millään lailla tuskauttamatta,
vastaa Kleopatra kärsimättömästi:

    Hupelo neuvo! Niin hän multa menee.

Eikä Kleopatra olekkaan mikään tyyppi; hän on aina oma verraton
itsensä. Muutamia etäisiä heimolaisia on hänellä toisissa näytelmissä.
Oppi, jota hän jakelee Charmianalle, on samaa oppia, minkä Cressida ja
Torkko Hurstinenkin vaistomaisesti tuntevat oikeaksi:

    Sun Cressid-hupsu loitos torjunut
    Jos ois, pahemmin oisit tarttunut.

Mutta Cressida on heikompi, kevytluonteisempi, horjuvampi kuin tuo
tragillinen kuningatar, joka kuullessaan Antonion menneen naimisiin
Octavian kanssa, saa iskun arimpiin sydänjuuriinsa ja huudahtaa:

    Mua sääli, Charmiana;
    Mutta älä mulle puhu!

Ja Torkko Hurstinen, vaikkei hän olekkaan niin viekkaan taitava
hommissaan, omaa kuitenkin runsaan varaston kodikasta hellyyttä ja
alemman kansan leveää tuttavallisuutta: "No niin, Hannu olkaamme
ystäviä taas; sinä menet sotaan, ja saanko sinua enää koskaan nähdä
vai en, sitä ei kukaan ihminen kysy". Shakespeare pitää luonnon tavoin
tarkkaa huolta perimuodon säilymisestä; mutta hän kiinnittää vastoin
luonnon tapaa vielä tarkemmin huomionsa yksilöllisten ominaisuuksien
kehittymiseen.

Ophelian, Desdemonan ja Cordelian keralla kohoaa hänen taiteensa
yhä ihmeteltävämpään suuruuteen, heitä esitettäessä kun ei suinkaan
tuhlata liikoja sanoja. Ei yksikään näistä henkilöistä ole minkään
kaavan mukaan muovaeltu; ei yksikään kuulu mihinkään tyyppiin.
Kukin on ikäänkuin määrättyjen asianhaarojen luoma ja elävöittämä.
Hyljätty impi, uskollinen vaimo, tytär, josta tulee isänsä suojelija
— ei kellään heistä ole ainuttakaan ajatusta tai tunnetta, joka
poikkeaisi olosuhteista tai jokaiselle määrätystä osasta, niin että
he kaikki voittavat lukijan mieltymyksen tuolla järkähtämättömällä
vilpittömyydellään ja luonnollisuudellaan. Jos Shakespearea olisi
pyydetty piirtämään suku-muotokuvia näistä kolmesta tyypistä, olisi hän
halveksien hyljännyt moisen yrityksen. Hänen näyttämöllään, samoin kuin
elämässäkin, muovaavat erityiset olosuhteet ihmisluonteen, ja kohtalon
kovat iskut takovat sen lujaksi ja kestäväksi. Hänen ihanimpain
luomiensa viehättäväisyys johtuu siitä, että he niin välittömästi
antautuvat hetken vaatimuksiin. "Kaikkien Desdemonan vuorosanojen
joukossa," sanoo rouva Jameson, "ei löydy ainuttakaan yleistävää
huomautusta tai lausetta. Sanat ovat hänelle tunteen ilmaisukeinona,
eivätkä mietinnän". Epäillä kuitenkin saattaa, oliko Shakespeare
täysin tietoinen kaikesta tästä. Hän kirjoitti suoraan sydämestään
ja vaistonsa avulla löysi hän oikeat sanat. Etsitty vertauskuva
Desdemonan huulilla olisi loukannut hänen soveltuvaisuuden tunnettaan,
samoin kuin se olisi loukannut meidän, nyt kun olemme oppineet tuon
naisen tuntemaan. Ensimäinen tervehdys, jonka hän vaihtaa Othellon
kanssa noustessaan maihin Kypron rannalla, on aivan samaa laatua kuin
kaikki hänen puheensa. "Sankarittareni kaunis, oi!" sanoo Othello,
jonka mielikuvitus yhtä hyvin kuin sydän ovat hänen palvelukseensa
pyhitetyt. Desdemonasta riittää koristelematon suoravaisuus; ja hän
vastaa: "Rakas Othelloni!" Cordelian liikuttavimmat vuorosanat ovat
yhtä yksinkertaisia kuin nämä. Ophelia on niin todellisuustuntuinen,
että erilaiset arvostelut hänestä pystyvät luomaan valoa ainoastaan
arvostelijoihin itseensä. Coleridge arveli hänen olevan puhtaimman
ja rakastettavimman kaikista Shakespearen naisluomista; eräät toiset
tutkijat ovat pitäneet aikamoista melua hänen pelkuruudestaan ja
pikkumaisuudestaan. Jos hänet voitaisiin herättää henkiin ja asettaa
arvostelijainsa nähtäville, niin nuo erilaiset näkökannat epäilemättä
tulisivat yhä säilymään. Onneksi ovat ne verrattain vähä-arvoisia;
kun täsmällinen tuomio jostakin henkilöstä on välttämätön jonkun
näytelmällisen tarkotusperän saavuttamiseksi, ei Shakespeare suinkaan
jätä lukijoitaan epätietoisuuden varaan.

Tuo verrattainen luonteen yksinkertaisuus, joka eroittaa Shakespearen
naishenkilöt hänen miesluomistaan, käy läpinäkyvänä piirteenä kautta
kaikkien näytelmien. Kleopatra, aivan päin vastoin kuin Antonius,
on itsensä kanssa sopusoinnussa, eikä ole koskaan tehtävistään tai
aikeistaan epätietoinen. Regan ja Goneril eivät etsiskele puolustavia
syitä tekosillensa, kuten Jago; he ovat kovasydämisiä ja julmia ja
äärettömän itsetietoisia. Heillä on tuo toiminnan varmuus ja helppous,
jota Hamlet halusi itselleen:

                Yhtä kerkein siivin,
    Kuin hartaus ja rakkauden aatos
    He kostoon syöksivät.

Samanlainen varmuus elähyttää Shakespearen uhrautuvia, ihania
sankarittaria. Heidän joukossaan ei löydy yhtään Hamletia eikä
Jacquesia eikä Bironia. Heidän järkensä on vilkas ja uteleva; mutta se
on täydellisesti heidän tahtonsa käskettävissä, eikä sen käyttäminen
aiheuta mitään hämmennystä tai turmiota. Rakastaminen ja uhrautuva
alistuminen on heistä yhtä luonnollista kuin hengittäminen. He
ovat näytelmien auringonpaisteena, jota joskus synkät raskasmielen
ja pahuuden pilvet ja raju-ilmat himmentävät, mutta jota ne eivät
milloinkaan voi hävittää tai voittaa. Huvinäytelmissä liihoittelevat
he onnen hengettärinä; murhenäytelmissä ovat he lopullisen pelastuksen
ainoana takeena ja merkkinä, uskon viimeisenä pakopaikkana ja
pyhättönä. Jos Othello olisi kuollut kiroten Desdemonaa, ell'ei Lear
olisi suostunut sovintoon Cordelian kanssa, olisi kyllä syytä puhua
Shakespearen synkästä, toivottomasta maailmankatsannosta. Mutta
niinkuin asia nyt on, ei ole ensinkään aihetta moiseen puheeseen;
raivoisimmassakin, tuhoisimmassakin myrskyssä kestävät hänen
vara-ankkurinsa.

Kokolehtipainoksessa esiintyvät historialliset näytelmät keskimäisellä
sijalla ja muodostavat Shakespearen kehityskulussa väliasteen
huvinäytelmistä murhenäytelmiin. Englannin historiaan perustuvat
näytelmät olivat aiheiltaan jo yleisesti tunnettuja, ennenkuin
Shakespeare rupesi näytelmiä sepittämään; ja kun hän vielä kulki
oppipojan kengissä, oli jo Marlowe _Edvard Toisellaan_ loistavasti
osoittanut niiden tragilliset mahdollisuudet. Hän rupesi jo varsin
aikaisin niillä kokeilemaan, ja siinä toimessa hankittu harjaantuminen
vahvisti hänen mielikuvitustaan ja opetti häntä luomaan esitykseensä
uutta kiinteyttä ja elämää. Asteittain kasvoi hänen rohkeutensa
liittää korkea-valtiollisten tapahtumain oheen ja väliin tutunomaisia
kuvauksia jokapäiväisestä elämästä, niin että mikä muuten olisi
näyttänyt pöyhkeilevältä ja teennäiseltä, joutui nyt tavallisin mitoin
mitattavaksi ja sai taustaansa todennäköisyyttä ja luonnollisuutta.
Hänen huvinäytelmätuulensa tunkeutuu, aluksi arkaillen, lopulta
riemusaatossa historiallisiin näytelmiin; hänen todellisuusnäkemyksensä
laajenee ja sulkee samaan näköpiiriin hovit ja kapakat, kuninkaat ja
maantierosvot, valtiolliset keskustelut, taistelut, katukahakat ja
alhaisen elämän huvittavat seikat. Hän osoitti meille jalomielisyytensä
suunnattoman avaruuden Henrik IV:n kahdessa osassa, näytelmän,
joka todistaa verratonta luomishelppoutta, vaihtelevaisuutta ja
mestarillisuutta. Päästyään tällä tavoin yhä täydellisempään ja
täydellisempään taituruuteen, siirtyi hän käsittelemään vakavampia
aiheita, ja niin manasi hän näkyviin, Plutarkon kertomukset
apuneuvoinaan, valtavan roomalais-maailman, tai puhalsi elämän hengen
niihin vanhan brittiläisen historian tarinoihin, joita hän tapasi
Holinshedissä. Tutkimuksensa Englannin historian alalta ratkaisivat
hänen myöhemmän näytelmällisen uransa ja opettivat hänelle loihtijan
taitoa:

    Nerollaan aikain turmat torjumaan,
    Avaamaan portit taivaan, manan maan,
    Miss' Lethen rantamille nukkuneet
    Monet on ihmissielut murtuneet.

Hän herätti henkiin kuolleet ruhtinaat ja sankarit ja pani heidät
toimimaan elämän kuohuvalla näkymöllä.

Tämä taipumus vaihtelevaisuuteen ja yllättäviin käänteisiin, joka on
humoristin tärkeimpiä ominaisuuksia, esiintyi, jo hänen varhaisemmissa
huvinäytelmissään. Keijukaisten seittimäistä käytöstä ja olentoa
arvostelee kankuri Pulma jotenkin mahtipontisesti, kunnes hän taas
vuorostaan moukkamaisine tovereineen joutuu Theseus-herttuan ja
Amatsonein kuningattaren ja heidän hoviseurueensa hienostuneen maun
pohdittavaksi. _Lemmen Kujeissa, Romeossa ja Juliassa_ ja kappaleessa
_Miten Suvaitsette_, muita mainitsematta, värittävät valtiollisesti
ja yleisesti tärkeät asiat läheisyydellään rakastavain tunteita ja
kohtaloita. Mutta vasta historiallisissa näytelmissä on huvittava
puoli täydellisesti sekoitettu vakaviin valtiollisiin tapahtumiin.
Shakespearen todellisuus-vaisto, hänen epäluulonsa kaikkea kohtaan,
mikä ei kestä joutumistaan järeämpienkin ainesten kosketuksiin,
taivutti hänet käyttämään huvinäytelmää ja murhenäytelmää ikäänkuin
koetuskivinä toinen toisilleen. Ei mikään, mikä kumpaisessakin on
todellista, voi kärsiä vahinkoa tuon kosketuksen kautta. Nauru
vaimentaa tai keskeyttää surun teennäistä juhlallisuutta, samoin kuin
tuo tyhjä kalsea pilailukin, joka näyttää melkein epä-inhimilliseltä
kuolonkauhuisten synkkien kohtalon sallimain vastakohtana. Murhe ja
ilo iskevät toisiinsa elämän kipinän: niiden eroittaminen on vain
juhlamenojen ansiota eikä luonnon. Sellainen valtiollisesti kehittynyt
kansa kuin kreikkalaiset, jotka olivat yleisten juhlamenojen ja
julkisen loisteliaisuuden innokkaita suosijoita, saattavat pakottaa
näytelmänkin omaksumaan tämän yleisen maun; mutta irtonaisempi
uudemman ajan ihmisluonto ei tyydy enää siihen puhtaasti älyperäiseen
huvitukseen, jonka erinomaisten ihmeseikkain ja vastakohtain
esittäminen saattaa tuottaa. Kuvaus eräistä hautajaisista Scottin
_Päiväkirjassa_ on piirretty siihen uudenaikaiseen tapaan: "Mikä
sekamelska inhottavaa ilveilyä ja todellista surua! — ehkä surupuvun
kantajan sydän on todellakin murtunut, mutta muut ne vain näyttävät
juhlallista naamaa ja kuiskuttelevat keskenään ilmasta ja maailman
kuulumisista ja tuolla ja täällä ilahuttaa toinenkin ahmatti sieluaan
leivoksilla ja viinillä. Minusta on koko peli ilvenäytelmä täynnä
surkeinta, surullisinta pilaa." Shakespeare yhdistää ilon ja surun
kiinteästi toisiinsa, katsomatta halveksivasti kumpaiseenkaan. Hän
kertoo vakavia seikkoja ja kuvailee historian suuria merkkitapauksia
ilakoivan kuoron säestyksellä. Hän tutustuttaa meidät kuninkaan
salaisimpiin ajatuksiin ja panee meidät kuuntelemaan kuorma-ajurein
torailua Rochesterin majatalon pihalla. Me havaitsemme Northumberlandin
kreivin katkeran surun poikansa kuolemasta ja istumme tuomari Tyhjäsen
puutarhassa haastelemassa menneenvuotisista hedelmistä. Sota esitetään
kahdenlaisessa hahmossaan: sellaisena kuin se näyttää valtiomiehestä
ja lisäväkeä keräilevästä kersantista. Kaiken suorapuheisuuden ja
rohkeuden kukkuraksi kuljetetaan samoja henkilöitä mitä erilaisimpiin
kohtauksiin, ja saman tapauksen sekä suuremmat että vähäpätöisemmät
vaikutukset asetetaan jokaisen nähtäville. Valtakunnan kohtalot
pakottavat hurjastelijat jättämään kapakoiden humun. Prinssin ylhäistä
arvoa ei hänen palvelijan-pukunsa himmennä, eivätkä Sir John Falstaffin
sukkeluudet ja kompasanat vaikene taistelun ja kuoleman keskelläkään.

Shakespearen varhaisimmissa historiallisissa näytelmissä tuntuu vielä
jonkunlainen muodollisuus ja mielikuvituksen arkuus vallitsevan. Hänen
"pahat" kuninkaansa Rikhard Kolmas ja Juhana, lähentelevät melkoisessa
määrin melodraman konnia. Kuningas Rikhard selvittää rikollisuutensa
seuraavasti:

    Sen vuoks, kun rakastajana en saata
    Sukoilla tätä sulosuista aikaa,
    Ruveta konnaks olen päättänyt
    Ja ajan turhan ilon vihaajaksi.

Antaessaan Hubertille ohjeitaan murhatyön suorittamiseksi, sanoo
kuningas Juhana aijettaan ilmaistakseen haluavansa erinomaisia
näyttämövaikutuksia: pimeätä yötä, kirkkomaata ja kuolinkellojen
pauhua. Kaikki tämä on vielä hyvin kaukana siitä varmuudesta, millä
Shakespeare myöhemmin käsittelee samanlaisia aiheita. Jo alusta alkaen
saa hän historiallisiin näytelmiinsä dramallista yhteyttä, rakentamalla
ne kuninkaan henkilön ympärille. Niistä, jotka elivät Elisabetin
hallituksen aikana ja joiden isät olivat olleet Henrik VIII:n
alamaisia, olisi kuulostanut vallan mielettömältä väitteeltä se, että
hallitsijan henkilö olisi muka historian luomisessa vain vähäpätöinen
tekijä. Mutta näitä varhaisempain näytelmäin kuninkaita katsellaan
kuitenkin kunnioittavan matkan päästä, kansanomaisen taika-uskon
verhon läpi; heidän asemansa huutavat ristiriidat eivät vielä pääse
täydellisesti purkautumaan esiin; tuntuu siltä, kuin olisi niin helppoa
olla hyvä kuningas, ettei muu kuin kaksinkertainen annos perisyntiä
voi selittää pienintäkään hairahdusta. Merkitsi suurta edistysaskelta
Shakespearen menettelytavassa, kun hän _Rikhard Toisessa_ asetti
kuninkaan tavalliselle inhimilliselle tasolle ja alkoi käsittää hänen
asemaansa sisäisen ihmisen kannalta.

_Rikhard Toinen_ on historiallisten näytelmäin ryhmässä mitä _Romeo
ja Julia_ on murhenäytelmäin joukossa: melkein puhtaasti lyrillinen,
kerkeä ja yksinkertainen. Rikhard on kokonaan kuningasarvonsa tunnon
vallassa, hän on runoilijan ihastuksella kiintynyt sen loistoon
ja komeuteen, mutta on kylläkin nopea myöntämään sen surkean
epävarmuuden. Kaikessa siinä, mitä me tunnemme nähdessämme hänen
surullisen kukistumisensa, ei ole mitään, jota emme olisi oppineet
häneltä. Meidän säälintunteemme häntä kohtaan, meidän mietteemme
kohtalon julmuudesta ovat vain heijastusta hänen omasta liikuttavasta
ja hienosta tunneherkkyydestään. Heikkoutta hänessä tosin on, mutta
se tuskin hiukkaakaan meidän myötätuntoamme vähentää; tuo heikkous
on sukua Hamletin ja Falstaffin heikkoudelle, he kun eivät voi
hekään pitkäksi aikaa kiinnittää mieltänsä johonkin vähäarvoiseen
käytännölliseen kysymykseen, he kun eivät voi vastustaa äkillistä
halua yleisiin, avaroihin syvältä mietiskeleviin tai huvittaviin
havaintoihin ja tutkisteluihin. Heidän laillaan leikittelee Rikhardkin
ajatuksin ja teoin: hän tekee kaikki ensimäisen puuskauksen vallassa,
mutta kun tuo puuska on vaimennut, saattaa hän helposti äkkiä iskeä
kaikki vaikuttimensa ja syynsä mäsäksi, vertaamalla niitä taivaan
tähtiin ja kaiken olevaisen mahtavaan järjestelmään. Mitä merkitsee
heikkous maailmassa, jossa kaikki ihmiset ovat kuolevaisia? Joskus ajaa
sydämensä sykintä hänet äkkipäiseen toimeen:

                Bolingbroke, ma vielä
    Sun kanssas iskun vaihdan elon tiellä.

Sitten vajoaa hän jälleen tuohon sallima-uskoiseen, mietiskelevään
mielentilaansa, jota hän koettaa kaunistella nöyryydellä:

    Bolingbroke yhtä suureks yrittääkö
    Kuin mekin? Suuremmaks ei voi hän tulla.
    Jos Jumalaa hän palvelee, niin samoin
    Teen minäkin, ja siinä ollaan yhtä.

Alistuva puheentapa on hänelle luonnollisinta; hänen heikkoutensa
pakenee samaisen filosofisen uskontunnustuksen suojiin, jonka uhmaten
lausuu mestauslavalla Chapmanin murhenäytelmän sankari:

    Jos kohoan, käy taivaaseen mun tieni;
    Jos putoan: taivaaseen samoin päädyn;
    Teist' lujemp' onko usko kellään?

Ei voi tuomita Rikhardia, samalla tuomitsematta runoutta. Hänellä
on hieno ja rikas kuvausvoima, joka puhkee moniin unihaaveisiin
vankilassa; avara ja kirkas mielikuvitus, joka erittäinkin ilmenee
hänen suuressa puheessaan kuoleman valtakunnasta; ja hän kykenee
syvästi havaitsemaan tragilliset ristiriidat, mikä tekee hänen
katkerimman huudahduksensa vihlovan vaikuttavaksi:

                 Niin, kaikki te,
    Te, jotka nyt mua tässä katselette,
    Kun kurjuus mua härnää, vaikka jotkut
    Pesette kätenne kuin Pilatus,
    Teeskellen sääliä — te, Pilatukset,
    Olette antaneet mun ristinpuuhun,
    Ja vesi pois ei huuhdo syntiänne.

Peilikohtaus vallanluovutustilaisuudessa — se näyttää, kuten
unissakäyntikohtauskin _Macbethissa_, olevan täydellisesti Shakespearen
omaa keksintöä — on ihmeellinen yhteenveto ja vertauskuva koko
näytelmän toiminnasta. Peili paiskataan sirpaleiksi lattiaan, ja
asestettu sotilasjoukkio seisoo vieressä äänetönnä, odottamassa hetkeä,
jolloin saavat lähteä viemään Rikhardia Towerin linnaan.

Luonnekuvauksen kaiken sydämellisyyden ja myötätuntoisuuden ohella
emme kuitenkaan saa unhottaa Rikhardin todellisia heikkouksia. Suurin
osa kolmatta näytöstä on tarkoitettu osottamaan, monin kiihkein sanoin
ja toisinto-muodoin, miten avuton ja häilyvä hän on ratkaisevalla
hetkellä. Jos Rikhardissa oli jotakin Shakespearesta itsestään,
kuten muutamat tutkijat ovat väittäneet, niin ei hänessä ainakaan
ollut Shakespeare kokonaisuudessaan. Jo näytelmän kirjoittamisen
aikana oli syntymässä suunnitelma sen lopputuloksen ja vastakohtain
muodostelemiseksi. Näytelmän aiheen hahmostaa kuningatar muutamiin
ääriviivoihin valittavassa huudahduksessaan Rikhardille:

                Sa kaunein maja,
    Miks inha suru sinuas' asustaa
    Ja ilo vain on olutmajan vieras?

Shakespearen suunnitelmana oli asettaa Rikhardin yläpuolelle ja häntä
vastaan, ei tuota taitavaa ja varovaista Bolingbrokea, vaan hänen
poikansa, kuningas Henrik V, kansan lemmikin, hurjastelevan sankarin,
avosydämisen ja avokätisen, miehen, joka oli tuhlaileva ja irstas
nuoruudessaan, mutta josta varttuneemmalla ijällään tuli maansa suurin
tuki ja kunnia. Oppilaitos, jossa nuoren sankarin tuli saavuttaa
opinarvoja, oli oleva sama kuin Shakespearenkin koulu: kapakoiden ja
katujen kirjava elämä.

Se oli loistava ja lupaava vastakohta, ja jos kerran valintaan täytyy
ryhtyä, niin eipä ole vaikeaa määrätä, mille puolelle Shakespearen
suurempi myötätunto kallistuu. Kuningas, joka kykeni aina hallitsemaan
asemaa, oli hänen kuninkaansa. Kuitenkaan ei Henrik V ole, se
myönnettäköön, yhtä sydämellisesti ja syvällisesti käsitetty kuin
Rikhard II. Hänen luonteenominaisuutensa ovat kansanomaisempia,
yleisempiä ja tavallisempia. Shakespeare ihailee häntä tosin suuressa
määrin eikä tunne häntä kohtaan mitään sellaista salavihaa, jonka
lannistumattoman toimitarmon ja helposti saavutetun menestyksen
näkeminen usein herättää heikommissa luonteissa. Kun Henrik V, sekä
prinssinä että kuninkaana, näyttää muutamissa suhteissa jäävän
osattomaksi siitä erinomaisesta täydellisyydestä, jota oli tarkoitettu,
niin on se vain luonnollinen seuraus siitä, että hän, varomattomasti
kyllä, päästää seuraansa itseänsä suuremman henkilön, joka ryöstää
häneltä hänen loistonsa ja tekee hänestä vain suuremman tähden
seuralaisen. Hän ei ole niin tragillinen kuin Rikhard, eikä niin
komillinen kuin Falstaff, ja näin joutuu tuo prinssiparka varjoon
molemmin puolin, ja lopulta ei jää hänen liikkumatiloikseen muuta kuin
aineellisen menestyksen ahdas ala.

Ensi esiintymisestään asti hallitsee Falstaff koko näytelmää. Prinssi
kokee turhaan kohota hänen verroilleen: Falstaff on, kuten Hazlitt
sanoo, parempi ihminen heistä kahdesta. Hän lausuu vain silkan totuuden
kerskatessaan: "Minä en ole ainoastaan itse sukkela, mutta minä saan
sukkeluuden heräämään muissakin ihmisissä." Näytelmän huvittavimmat
kohdat ovat juuri hänen keksimiään ja aikaansaamiaan; ja kun prinssi
yrittää ruveta hänen kanssaan voittosille, joutuu hän alkuperäisen
keksijän höyhennettäväksi, päästelee vaarattomia ja ennalta tiettyjä
vastaväitteitään, ja antaa niin tuolle hämmästyttävälle älyn
terävyydelle toivotun tilaisuuden esiintyä kaikessa loistossaan.
Prinssin huonommuuden mittana on sekin, että Falstaff näyttää hänestä
"pikemmin hullunkuriselta kuin sukkelalta", vaikka nekin sukkeluudet,
jotka käyvät täydestä, ovat lähteneet Falstaffin rahapajasta ja
kantavat hänen ylivaltias-arvonsa leimaa. Näiden kahden miehen
erilaisuus ulottuu heidän valtasijoihinsa asti: hoviin ja kapakkaan.
Toinen on hillitty, muodollinen, väsymyksen ja täytymyksen ja
kunnianhimon rasittama; toinen on vapaa ja luonnollinen, intoa ja
hilpeyttä säihkyvä. Molemmat kulkevat peitetyin tarkoitusperin ja
pyrkimyksin, mutta kuinka eri lailla! Toisessa se on vain tahallista,
karkeaa, itsekästä ulkokultaisuutta ja petosta; toisessa väikkyy koko
maailma luulottelua ja mielihaaveilua, joka herättää hauskuutta ja
on siksi tarkoitettukin. Ei olekaan mikään ihme siis, että Falstaff
kiinnittää itseensä suurimman osan myötätuntoamme ja kääntää nurin
niskoin kaikki siveelliset peri-aatteet. Eräskin tutkija, jonka
sydämeen Falstaffin hylkääminen on kovasti koskenut, unohtaa siihen
määrään kaiken siveysoppinsa, että tekee erikoisella mielihyvällä sen
lohdullisen huomautuksen, että tuomari Tyhjäsen tuhannen puntaa ovat
varmassa tallessa Falstaffin taskussa ja että tuo miesparka on siten
edes hiukan turvattu vanhain päiväinsä varalta.

Vaikka prinssi kadottaakin ensimäisen sijan meidän myötätunnossamme,
taistelee hän kuitenkin urhoisasti sen puolesta. Shakespeare tekee
voitavansa hänen hyväkseen. Hän on uljas, rohkea ja jalomielinenkin.
Kun Falstaff kerskaa kaataneensa Percyn kaksintaistelussa, ei hän
sanallakaan viittaa omaan kuntoonsa:

    Jos valhe sua auttaa, kyllä minä
    Sanoilla sitä silaan kauniimmilla.

Hänessä on hiukan hellyyttäkin ja ennen kaikkea syvä tunto suuresta
vastuunalaisuudestaan. Myöskin hänen älynsä ja sukkeluutensa
olisivat huomattavia jossain muussa seurassa, ja hänen runsas
pila- ja herja-sanojen varastonsa osoittaa hänen olevan kerkeän
oppimaan. Vaikka hänen runollisuutensa läheneekin pöyhkeilevää,
mahtipontista puheentapaa, niin kykenee hän sentään vaistomaisessa
terveen järjen ja pilaumattoman maun käyttämisessään melkein vetämään
vertoja ihailtavalle Rosalindalle. "Jos sanoisin sinulle, että
olen kerran kuoleva, niin olisi se totta; mutta että se tapahtuisi
rakkaudesta sinuun, eipä koskaan, kautta taivaan, ja kuitenkin
minä sinua rakastan, liiaksikin." Kaikki on turhaa; hänen hyvät ja
rakastettavat ominaisuutensakaan eivät voi raivata hänelle tietä meidän
sydämeemme. "Jalo kääntymys", johon hän pyrkii ja josta me niin paljon
kuulemme, saa pahan tahran siitä tavasta, millä hän kohtelee entistä
reuhaustoveriansa. Hän on kavala: hän ei maksa sitä, mitä on luvannut.
Falstaff antautuu kokonaan huvitteluun, niin että arkailevain syntisten
ponnistelut ja hyveet näyttävät häneen verrattuina värittömiltä ja
viheliäisiltä. Hän astuu näyttämölle kuin mikäkin jättiläinen, nuoret
hurjastelijat kävelevät hänen suunnattomien sääriensä välitse ja
kurkistelevat joka haaralle löytääkseen itselleen kunniallisen haudan.
Kaikissa tukalissa tiloissa, häpeän ja onnettomuuden vainoomana,
kohoaa hän kuitenkin yhä uudestaan pystyyn, niin että näytelmä saa
kansanomaisen eläinsadun värityksen; suurimpana huolenamme vain on,
ett'ei sankaria milloinkaan puijattaisi; eikä häntä puijatakkaan.

Tässä hämmästyttävässä luonnekuvauksessa on enemmän Shakespearea
kuin kaikessa _Rikhard Toisen_ runollisuudessa. Falstaff on
huvinäytelmän Hamlet, käytännöllisessä neuvokkaisuudessa häntä
vahvempi, eikä suinkaan ajatuksen terävyydessäkään häntä heikompi.
Hän pitää yhtä paljon elämästä kuin Hamlet sitä inhoo; hän pettää
ja valehtelee ja varastaa vähääkään arastelematta, aikailematta;
hän pötkii käpälämäkeen tai teeskentelee kuollutta suuremmalla
uljuudella kuin muut suorittavat ritarillisia urhotekoja. Hänen
elämänsä vastoinkäymiset ja kairaukset osottavat yhä uudestaan ja
uudestaan hengen voittoa aineen yli, ja näyttävät meille jyhkeän
miehen, joka osaa asettua kaikkien niiden yläpuolelle ja irtautua
niistä, joka tyynenä, ylhäisen ylpeänä, pilventakaisena halveksii
yleistä mielipidettä, seuraa omia pyrkimyksiään ja säihkyy älyä
aina sormenpäihin asti. Häntä on sattuvasti sanottu "jonkinlaiseksi
sotilas-vapaa-ajattelijaksi". Hän ei tappele silloin kun hän ei näe
siinä mitään järkeä. Hänen puheensa kunniasta olisi Hamletkin voinut
pitää — mutta kuinka toisenlainen olisikaan ollut johtopäätös! Hän ei
hetkeksikään takerru oman viekkautensa verkkoon; hänen mielensä on
täysin vapaa tekopyhyydestä; hänen oman-arvon tuntonsa on suurenmoinen
ja järkähtämätön. Muiden, kuningasten tai tuomarein, arvostelut
hänestä eivät häntä vähääkään liikuta, kun taas vain harvat noista
muista suoriutuvat kunnialla siitä ankarasta tuomiosta, minkä hänen
puolueeton arvostelunsa heistä langettaa. Mestari Tyhjäsen olento on
kuin avoin kirja tämän tunnontarkan tutkistelun edessä. "Kummallista
on nähdä", sanoo Falstaff, "missä keskinäisessä yhteydessä hänen ja
hänen palvelijainsa henki on; he, kun häntä noudattavat, käyttäytyvät
kuin tyhmät rauhantuomarit; hän, kun heidän kanssaan seurustelee,
muuttuu rauhantuomarin tapaiseksi palvelijaksi." Terävänäköisyytensä
takia ei Falstaffia kuitenkaan pelätä; hänessä ei ole hituistakaan
pahansuontia eikä ilkeyttä; minne hän tuleekaan, sinne tuo hän oikean
ilon tuulahduksen mukanaan.

Mitenkä oli tällaista olentoa käsiteltävä? Pelkän huvin vuoksihan
hänet ensin esille nostettiin, kunnes hän nopeasti kohoutui koko
näytelmän päähenkilöksi. Ei näyttänyt olevan mitään syytä keskeyttää
hänen mellastamistansa. Hän oli käymässä vaaralliseksi. Ei pidetty
lainkaan lukua vakavista tapahtumista, koska kaikki odottivat vain
nähdäkseen, miltä kannalta Falstaff asian ottaisi. Selvä ja vapaa
näyttämö oli välttämätön kuningas Heikun isänmaallisten ja sotaisten
urhotekojen esittämiseksi; siinä ei ollut tilaa arvostelijoille eikä
saivartelijoille. Shakespeare antaa Falstaffin joutua epäsuosioon
ja karkoittaa hänet hovista. Mutta se ei riittänyt; Falstaffin
ylväsmielisyyteen kuului sekin, ettei epäsuosio tai häpeä saanut
hänessä aikaan pienintäkään muutosta, vaan että hän usein käytti
niitä välikappaleena uusiin yrityksiin. Karkoitettunakin olisi hän
todennäköisesti osottautunut yhtä vaaralliseksi kuin Napoleon Elban
saarella. Sillehän ei mahdettu mitään; yleisen turvallisuuden nimissä
ja varjellakseen häntä joutumasta huonoihin käsiin täytyi Falstaff
välttämättä lähettää paremmille metsästysmaille. Ja niin hän lopultakin
lähti, "erosi täältä niinkuin vastakastettu lapsi", ja kuningas
Heikulla on nyt tie vapaana kulkea sankarimainettaan ja kunniansa
loistoa kohti.

Falstaffin kuoleman aikaan oli Shakespearen nuoruuden ikäkin lopulleen
ehtinyt. Kaikki ihmeelliset kokemukset lontoolais-elämästä, päivien
ja öiden hurjastelut ja seikkailut, uusien huvitusten etsiminen
näyttävät ruumiillistuneen tähän suureen olentoon, nuoruuden ystävään
ja seurakumppaniin. Me voimme seurata hänen vaiheitaan hänen
varhaisemmasta poika-ijästään, jolloin hän murskasi vastustajansa
kallon hovilinnan portilla, aina hänen kuolemaansa asti hourailujen
toisessa lapsuudentilassa. Hän ei näet ollut koskaan vanha. "Häh,
lurjukset", huutaa hän Gadshillin matkamiehiä ryövättäessä, "nuortenkin
pitää elää." "Te, vanhat," huomauttaa hän ylituomarille, "te ette ota
huomioon, mihin me kykenemme, me nuoret". Jumalat, jotka hänestä paljon
pitivät, päättivät antaa hänen kuolla niinkuin hän oli syntynytkin,
pää valkoisena ja vatsa hiukan pyöreähkönä, hauskojen päiviensä
kukoistuksessa.

Kuninkaallisesta käskystä herätettiin hänet _Windsorin Iloisissa
Rouvissa_ henkiin jälleen; mutta hänen hartaat ihailijansa eivät ole
milloinkaan voineet hyväksyä sitä käsitystä, että tämäkin näytelmä
liittyisi oleellisena osana hänen vaiheidensa ja elämänsä esitykseen.
Ummehtunut ja vallaton lemmen kujeilu sopii huonosti hänen kesyttömään
hengen uljuuteensa. On hauskaa kuulla hänen äänensä sointia jälleen;
eikä hänen sukkeluutensa ole kadottanut kaikkea kirkkauttaan. Mutta
masentunut hän on ja muuttunut; hän on joutunut niin pitkälle, että
kurjasti englannin kieltä rääkkäävät ihmiset pitävät häntä pilkkanaan,
ja että kaikenlaiset poroporvarit ja heidän hassuttelevat eukkonsa ovat
tehneet hänestä ivansa esineen ja leikkikalunsa. Ja pahinta kaikesta:
keijutkin saavat hänen sydämensä pelosta värisemään. Kankuri Pulmakaan
ei ollut niin syvälle langennut. — "Kas niin, Hernekukka, raapihan
päätäni." Shakespearen on paha omatunto koko jutusta, ja hän yrittää
lauhduttaa sitä pitkällä puolustuspuheella. "Siitä näette" sanoo
Falstaff, "että älystäkin voi tulla hölmö, kun se joutuu huonoille
poluille". Mutta tuollainen puolustelu tekee asian vain pahemmaksi. Se
käärii Falstaffin luihun siveyssaarnaajan kaapuun.

Historiallisia näytelmiä, niin englantilais- kuin roomalais-aiheisia,
on usein käytetty osottamaan tekijänsä valtiollisia mielipiteitä.
Näistä mielipiteistä on ehkä liiankin helpolla oltu pääsevinään
selville; kieltää ei kuitenkaan voida, että näytelmät ovat mitä
erilaisimpiin suuntiin kallistuviin tutkijoihin tehneet erään
määrätyn, voimakkaan vaikutuksen. Varmuudella voidaan sanoa, että
Shakespearella oli hyvin rohkea käsitys lujasta hallituksesta,
sen hyödyllisyydestä ja välttämättömyydestä. Ell'ei hän olekkaan
mikään virkavallan puoltaja, on hän ainakin hyvän järjestyksen
innokas ystävä. Hänen ajattelunsa on aina ja kaikkialla runoilijan
ajattelua, ja hän katselee yhteiskunnallista järjestystäkin toisen,
avarammalle ulottuvan sopusoinnun osana. Kun hänen mielikuvituksensa
etsii tragillisuuden korkeinta kohtaa, esittää hän tavallisesti
äärimmäisen kurjuuden ja kauhistuksen muodottomana, riehuvana
sekasortona. Hänen yleissilsilmäyksensä inhimillisestä yhteiskunnasta
ja laeista, jotka sitovat ihmisen ihmiseen, on nopea kuin tähdenlento,
mutta perinpohjainen. Niinpä kiroo Timon yhdellä henkäyksellä koko
ihmiskunnan kaikkine laitoksineen:

                 Hellyys, rakkaus,
    Jumalanpelko, oikeus, totuus, rauha,
    Yölepo, kotikuri, ihmissopu,
    Opit ja tavat, kaupat, elinkeinot,
    Lait, säännöt, laitokset ja arvoluokat
    Tuhoksi menkööt, vastakohdakseen,
    Ja eläköön vain tuho!

Sama seikka esiintyy Odysseun suuressa puheessa ja useissa muissakin
murhenäytelmäin kohdissa. Hän ylistää hyvää hallitusta innolla
sellaisella, että meidät valtaa todellinen, alituinen pelko patojen
ja sulkujen murtumisesta; häntä huvittaa tuo hyvä järjestyksensä yhtä
paljon kuin maalareita ja soittotaiteilijoita huvittavat muotojen
sulavuus ja sävelaaltojen hurmaava keinunta.

Mitä tulee eri hallitusmuotojen etuihin tai vikoihin, ei tämä kysymys
ollut vielä virinnyt Elisabetin aikoina, eikä se näytä Shakespearenkaan
ajatuksia kiinnittäneen. _Julius Caesarissa_, jonka aihe kyllä olisi
tarjounut oivan tilaisuuden, seuraa hän vain uskollisesti Plutarkon
ohjausta eikä poikkea mihinkään valtiollisiin järkeistelyihin. On
usein moitittu hänen inhoovan ja pahoin kohtelevan alhaista kansaa.
Totta on kyllä, että rahvas _Henrik Kuudennessa, Julius Caesarissa
ja Coriolanuksessa_ on tehty kovin naurettavaksi ja typeräksi.
Mutta syvemmältä katsoen: tasapuoliset ajattelijat ovat aina niin
vähän tunteneet mieltymystä roskakansaan ja niin vähän kunnioitusta
alhaison räyhääviä yllyttäjiä kohtaan, ett'ei Shakespearenkaan suhde
suinkaan kummastuta; ja aina tulee muistaa, että hän oli ennen kaikkea
näytelmätaiteilija. Hänen näkökantansa määräsi hänen päähenkilöidensä
pieni ryhmä, ja varsinaiselle kansalle riitti tilaa vain vaihtelevana
taustana tai hetkellisenä katukuvana. Mutta missä yleisinhimillisiä
tunteita on ilmaistava, siinä eivät säätyluokat ja arvo-asteet merkitse
mitään; Macduff, ylhäinen aatelismies, joka on menettänyt lapsensa
kauhealla tavalla, puhuu koko ihmissuvun suulla.

Kaikesta huolimatta jää kuitenkin se vaikutelma pysyväiseksi, että
Shakespeare tässä kohdassa, ja vain tässä, menettelee jonkun verran
puolueellisesti. Luonnollistahan olikin, että hänen valtiolliset
mielipiteensä saivat värityksensä hänen ylhäisiltä tutuiltaan hovissa,
näiden huolena kun pelkästään valtiolliset asiat olivatkin, eikä hänen
oma ammattinsa ollut suinkaan omiansa hänen mielipiteitään muuttamaan.
Kuka tuntisikaan rahvaan heikot puolet ja turhamaisuuden paremmin kuin
teateri-mies? Kysymykseen ei sisälly niinkään paljon valtiollista
merkitystä; näytelmien valtiollisia mielipiteitä vastaan ei ennen
oltu käytykään sotaa, ennenkuin Amerika alkoi lukea ihmiskunnan
historiaa oman itsetietoisuutensa valossa. On totta, että Shakespeare
on omituisen kiukkuinen kaikelle tyhmyydelle ja saamattomuudelle, ja
että hän typeriä ihmisiä kohtelee yli olkain, eikä aina tee heille
oikeuttakaan. Hänen ilvehtijänsä ja moukkansa ovat usein pelkkiä
naurettavan etsimisessä erehtyneen ja tyhjäsanaisen lavertelun luomia
koneita. Tässä suhteessa on hän äärettömän kaukana Chaucerista, joka
todellakin ymmärtää yhteiskunnallisen erilaisuuden olemuksen tykkänään
toisella tavalla kuin Shakespeare, ja jonka mielestä sentähden
erilaiset yhteiskunta-asteet eivät olekaan niin tärkeitä ja huomioon
otettavia. Miten täysin todenmukaisia ja inhimillisiä olisivatkaan
olleet Moilanen ja Mukkari, Polonius ja rouva Capulet, jos heitä olisi
käsitelty Chaucerin tavoin! _Canterburyn Kertomusten_ kylänvanhin
on vain vanha, puhelias kansanmies, mutta hänen yksinkertaisessa
elämänkatsomuksessaan on sellainen voima ja sellainen totisuus, ettei
moista tavata ikinä Shakespearen porvarein joukossa. Kuitenkin tulee
meidän tässäkin kohdassa tehdä muutamia myönnytyksiä näyttämöllisen
esityksen vaatimuksille ja korkealentoisen tekotavan juurtuneille
tottumuksille. Ihmisluonnon ikitotuudet eivät menetä uskottavuuttaan
sen takia, että jotakin kuningasta käytetään niiden kuvastajana.

Suurissa murhenäytelmissään joutuu Shakespeare lopulta katselemaan
ihmis-elon salaisimpia, hirvittävimpiä puolia kasvoista kasvoihin.
Hän ei ole milloinkaan tyytynyt pelkkään haave-maailmaan,
jota koetetaan varjella ikäänkuin haurasta unikuvaa kaikelta
ulkonaiselta kosketukselta; niinpä osoittavatkin hänen näytelmänsä,
aikajärjestykseen asetettuina, todellisuus-sävyn asteettaista
vahvistumista. Ensi alussa luo hän vain hienoja ja huvittavia
vastakohtia näytelmän päähenkilöille: varhaisempain näytelmäin
elävimmät henkilöt ovat usein juuri ne, jotka hän on itse keksinyt ja
kokonaisuuteen liittänyt. Jacques ja Touchstone, Mercutio ja imettäjä,
herra Topias Räihä ja Malvolio edustavat romanttiseen juoneen osaavasti
sovellettua jokapäiväistä elämää kaikessa sen kirjavuudessa. Äpärä
Faulconbridge ja Falstaff edustavat arvostelun henkeä, joka liikkuu
kuin kotonaan historiallisten muodollisuuksienkin keskellä. Mutta
suurissa murhenäytelmissä eivät syvällisimmin ja täydellisimmin
käsitetyt luonteet ole enää sivuhenkilöiden; ne muodostavat näytelmän
sielun. Hamlet on sekä päähenkilö että arvostelija. Learin, Othellon
ja Macbethin intohimoinen kiihko on niin todellista, niin syvästi
tunnettua, ettei sitä mikään vastakohta voi enää suurentaa tai
vähentää: itse elämän keskusvarustusta järisyttää todellisuus
hyökkäyksillään ja väkirynnäköillään. Nyt ei meitä enää pelasta pelkkä
silmänkääntäjän temppu, kuten kappaleissa _Venetian Kauppias ja Mitta
Mitasta_; ei ole toivoakaan peräytymisestä tai ratkaisun siirtämisestä;
pahin, mitä saattaa sattua, on tapahtunut, meidät on ilman
huumausaineiden suomaa huojennusta pingotettu kidutustelineille, silmät
auki ja aistit luonnottomasti kiihtyneinä, ja meidän on kestettävä
loppuun.

Varhaisempain näytelmäin päivänpaisteisimmissakin kaikui pelottava
aavistus kaikesta tästä hienona raskasmielisyyden pohjasävelenä,
joka sekoitti onneen pistävän tunteen, muistuttamalla meitä
kaiken kuolevaisen epävarmasta elosta. Narrin laulamat laulut
_Loppiais-Aatossa_ antavat siitä erinomaisen hyvän käsityksen:

    Mit' on lempi? Hetken ele.
    Iloitse ja naureskele,
    Huomist' älä mieti lain.

Käännettyinä murhenäytelmän kielelle kertovat nämä säkeet _Antoniuksen
ja Kleopatran_ tarinan. Loppulaulussa:

    Kun olin minä pikkuinen nallikka vain
    Satehessa ja tuulessa, hei,

on jotakin hyljätyn _Kuningas Learin_ liikuttavasta hourailusta. Sade,
joka lakkaamatta virtaa, ihmiset, jotka lukitsevat ovensa rosvojen
ja varkaiden varalta, maailma, joka on mennyt menoaan jo pitkät
ajat, kaikki nuo ovat ikäänkuin hajanaisia, himmeitä muistelmia tai
aavistuksia, jotka myllertävät lapsen mieltä. Murhenäytelmissä astuvat
ne hämärästä esiin ja ovat niin jylhiä ja todellisia päivän selkeässä
paisteessa. Olimme tottuneet pääsemään näistä tuskista havahtumalla,
mutta nyt yllättää meidät viimeinen hirmu: unemme on muuttunut
todellisuudeksi.

Taistellessaan elämän äärimmäisten ongelmain kanssa ei Shakespearella
ollut apunaan mitään taikakalua tai noitakirjaa. Opinlauseet,
järkirakennelmat, syntyjen syvien tutkimiset, siveyssäännöt — millä
tavalla pystyisivät nämä auttamaan ihmistä lopullisessa ratkaisevassa
taistelussa? Ihmiset takovat itselleen tällaisia aseita ja kerskuvat
niistä, vain huomatakseen niistä olevan pelkkää haittaa hädän hetkellä.
Shakespearen monet salaviittaukset tietoviisauteen ja järkeen
osoittavat, kuinka vähän hän niihin luotti. Vain puolihullu mestari
Laihanen ja ivasanainen Benedikt tunnustavat rakkautensakin olevan
järjen hallittavissa.

    Järjeltä aina ohjausta anoo

sanoo Lysander _Kesäyön Unelmassa_, ollessaan keijukaisten avuttomana
leikkikaluna. Kun surut ja tuskat tulevat, silloin on järki tehoton,
intohimo murskaa paraimmatkin päätökset ja tietoviisaus joutuu häpeään:

    Rauhaa rukoilen! Ma lihaa, verta
    Olla tahdon! En nähnyt filosofia,
    Ken hammassärkynsä ois tyynnä kestänyt,
    Jumalten lailla vaikka halveksuin
    Hän maista kärsimystä kohteli.

On sentähden turhaa hakea näytelmistä jotakin järkeisoppia tai tiedon
järjestelmää, joka voitaisiin niiden pohjalla muodostaa ja muutamin
sanoin esittää. Shakespearen filosofia oli Corin-paimenen filosofiaa:
hän tiesi, että mitä sairaampi ihminen on, sitä pahempi hänen on
olla, että sateen ominaisuutena on kastaa ja tulen polttaa. Kuningas
Lear, kun hän tuli tietämään samat seikat, älysi nyt kaikkien niiden
imartelujen ja petospuheiden arvon, joilla häntä oli kiedottu. — "Ne
sanoivat minulle, että minä olin jotakin; se on vale, sillä nyt en
kestä edes kuumetta." Kaikki järkirakennelmat ja opit ihmisen asemasta
maailman kaikkiudessa tai pahan synnystä ovat vain mitätöntä ja
puolinaista askarrusta sen huikaisevan näkemyksen rinnalla ihmissuvun
surkuteltavaan tilaan, jonka murhenäytelmät meille avaavat.

Näky, jonka Shakespeare loihtii eteemme, on niin juhlallinen, niin
hirvittävä, niin vakuuttava todenmukaisuudessaan, ett'ei ehkä ole monta
hänen lukijainsa joukossa, jotka eivät olisi peittäneet silmiänsä tai
katsoneet toisaalle. "Minun on kertominen", sanoo Johnson, "että minuun
useita vuosia takaperin vaikutti Cordelian kuolema niin syvästi, ett'en
tiedä, olisinko koskaan voinut lukea kappaleen viimeisiä kohtauksia
uudestaan, ell'ei minun uuden painoksen toimittajana välttämättä olisi
täytynyt ryhtyä niitäkin tarkastamaan." Eräällä aikakaudella oli
hyvin yleisesti tapana säästää teaterissa kävijäin tunteita tekemällä
oleellisia muutoksia kappaleen toimintaan. Näytelmän lukijoihin nähden
ovat taas toisenlaiset suojelevat keksinnöt saavuttaneet suosiota.
Nämä tapaukset, niin hyvin mielellään uskotaan, ovat vain tarua, jonka
avulla Shakespeare on tahtonut kuvata erehdyksen ja ajattelemattomuuden
mahdollisia kammottavia seurauksia. Moisia asioita ei ole milloinkaan
todellisuudessa tapahtunut; tai, jos tapahtuikin, niin voimmehan
ainakin huolellisesti varoa, ettei niiden tarvitse tapahtua uudelleen.
Tällä tavalla pakenee lukija, ei uhkamielisyyden vaan kauhun ajamana,
siveysopin turviin, koska ihminen luulee kykenevänsä siveysoppia
käsittämään. Virheellisesti rakennetun sillan sortuminen ei herätä
lähimainkaan sellaista järjetöntä kauhistusta kuin maanjäristys.

Mutta tässäpä raivoaakin maanjäristys, eikä parainkaan suojapaikka
nyt auta mitään. Siveysopilta ei kielletä sen merkitystä; suunnaton
hyökyaalto hautaa sen vain yli maan syöksyessään alleen tai työntää
tieltään. Ei missään Shakespearen murhenäytelmässä ole siveyssaarnoja
luettavana, ell'eihän aivan satunnaisesti. Ne puhuvat suuremmista
asioista kuin ihminen onkaan: ikivalloista ja intohimoista,
alku-voimista ja kärsimyksen pimeistä, pohjattomista kuiluista, siitä
tuhoisasta tulesta, joka tunkeutuu läpi sivistyksen ohuen kuoren
ja heittää verisen loimon taivaankannelle kolkkojen, hävitettyjen
kotien yläpuolella. Koska Shakespeare on runoilija ja koska hänellä
on vilpitön mielikuvitus, tietää hän niin erinomaisen hyvin, kuinka
epävakaisesti ihminen seisoo maan kamaralla, kuinka petollisia ovat
hänen totutut rauhalliset tapansa ja hänen joutavan päiväinen huoleton
puhelunsa. Minä hetkenä tahansa saattaa kaikki tämä totuttu sattuman
tai kohtalon vaikutuksesta räsähtää pieniksi pirstaleiksi, ja maailma
voi joutua vielä kerran niiden ikivoimien valtaan, jotka siinä
alku-aikojen hämärissä riehuivat.

Väärin olisi sanoa, että näissä murhenäytelmissä henkilöiden
menettelytapa heidän luonteensa nojalla olisi ehdottomasti määrätty.
Othello ei ole mikään mustasukkainen mies; hän on ihminen, jonka
intohimoinen rakkaus on saattanut suunniltaan, sokaissut ja aaltoihinsa
upottanut. Macbeth ei ole mikään murhanhimoinen juonittelija: hän on
ihminen, joka on tajunsa kadottanut. Learilla on epäilemättä vikansa
hänelläkin; hän on pikavihainen ja vaatelias; rangaistus, minkä
hän saa näistä vanhuuden heikkouksistaan, on se, että ne päästävät
liikkeelle kaikki hornan voimat. Hamlet on herkkätunteinen, ajatteleva,
jalomielinen, tulinen, — "puhdas, jalo ja kaikkein siveellisin luonne"
— mutta ei hänkään voi välttää tuhoisaa iskua, onpa väärä arvostelu
laskenut juuri hänen syyksensä koko onnettoman loppuratkaisun.
Mutta Shakespeare, joka piti sankareitaan tarkoin silmällä, joutui
kauhistuvan kunnioituksen valtaan, kun näki heidän syöksyvän kuiluun,
eikä voinut langettaa heistä moista tuomiota. Hänen näkökantansa mukaan
ei se, mitä he kärsivät, ole missään suhteessa siihen, mitä he tekevät
ja mitä he ovat. Heidän annetaan valita, ja murhenäytelmän olemuksena
ja pohjana on juuri se, että valinta on mahdoton. Coriolanuksen on
valittava isänmaansa kunnian ja hellimpäin inhimillisten tunteiden
välillä. Antonius vaappuu rakkauden ja keisarikunnan välillä.
Macbeth tekee kauhean rikoksen; mutta Shakespeare panee tragillisen
pääpainon sitä seuraavan tilan toivottomaan epävarmuuteen, ja
hänen suuri säälintunteensa eksynyttä ihmisluontoa kohtaan tekee
rikoksenkin keveämmäksi. Hamlet horjuu ajatuksen välillä, joka ei
johda mihinkään, ja toiminnan, joka on halpamainen ja täydellisesti
riittämätön. Brutuksen, samoin kuin Coriolanuksenkin, on pakko
joko uhrata houkuttelevimmat valtiolliset toiveensa tai katkaista
hellimmät siteet, jotka ihmistä toiseen kiinnittävät. Learin paha
työ unohtuu sen perikadon pauhuun, joka syöksyy hänen ylitsensä;
ankaran suuttumuksenpuuskansa jälkeen havahtuu hän huomaamaan, ett'ei
hänellä enään ole valitsemisen tilaisuutta, ja näin ajautuu hän
ihmissuvun uhriteuraana hurjan mielettömyytensä valtoihin. Othello —
Othellon tarina antaa oikeastaan näytteen Shakespearen pelottavan ivan
äärimmäisestä saavutuksesta — Othello kärsii, kuten Hamlet, todellisten
hyveittensä takia, ja hänen sydämensä jaloimmista ominaisuuksista
tehdään hänen kauheimpien kidutustensa välikappaleet. Laajemman
tutkistelun asemasta täytyy meidän tyytyä esittämään vain lyhyt
selostelu näistä kahdesta näytelmästä.

Hamletin luonteesta on väitelty paljon, ja sen yhteydessä esitetyt
mielipiteet voidaan pääasiassa jakaa kahteen vastakkaiseen ryhmään.
Muutamat tutkijat, kuten esim. Goethe ja Coleridge, ovat väittäneet,
että Hamlet on Shakespearen tutkielma epäkäytännöllisestä luonteesta,
että hän on tahtonut piirtää kuvan uneksijasta. Toiset ovat taas,
kieltämällä edellisen, vaatineet kiinnitettäväksi huomiota hänen
verrattomaan rohkeuteensa ja hänen toiminta-ripeyteensä. Hän seuraa
haamua epäilemättä hetkeäkään, kumppaneinsa varoituksista huolimatta.
Hän tappaa Poloniuksen yhdessä kädenkäänteessä, ja kun hän huomaa
erehtyneensä, työntää hän ruumiin syrjään kuin kuolleen kärpäsen,
kääntyäkseen tärkeämpiin asioihin. Hän lähettää kylmällä käskykirjeellä
Rosenkrantzin ja Gyldensternin suoraan surman suuhun, laatiipa heille
vielä ylimielisen hautakirjoituksenkin:

    Kun suuret ottelee, ei hyvä kehnon
    Tulisten miekantutkaimien väliin
    Päätänsä pistä.

Meille kerrotaan hänen meritappelussa olleen ensimäisenä iskemässä
kiinni merirosvojen laivaan. Ja voisiko keksiä terävämpää,
käytännöllisempää ja asiallisempaa puhetapaa kuin se kerkeä
ristikuulustelu, millä hän utelee Horatiolta tietoja haamun
ilmestymisestä? Toiset niistä, jotka näihin seikkoihin erikoista
huomiota kiinnittävät, menevät vieläkin pitemmälle ja väittävät
Hamletin onnistuvan yrityksissään. Hänen huolenansahan oli päästä
täyteen varmuuteen kuninkaan syyllisyydestä ja näyttää se sitten
julkisesti toteen koko Tanskan edessä. Kun se on tehty, pistää hän
kuninkaan kuoliaaksi, ja vaikka hän petoksen kautta menettää omankin
henkensä, on kuitenkin hänen tehtävänsä täytetty, koska tieto
salamurhasta ei nyt enää voi vaipua hänen kanssaan hautaan.

Kun luemme tämän tai jonkun toisen ylimalkaisen esityksen noista
tapauksista, tunnemme kuitenkin selvästi, että ne kaikki vievät
meidät kauas näytelmän todellisesta aiheesta. Näytelmä ei tosiaankaan
ole mikään kokoelma siinä esiintyväin henkilöiden elämäkertoja. Se
on eräiden määrättyjen tosi-asiain ja tapahtumain ryhmittämistä
jonkun määrätyn keskuksen ympärille, josta ne kaikki saavat valonsa.
Kysymyksessä olevassa näytelmässä on tuollaisena keskuksena Hamletin
sielu. Me katselemme asioita hänen silmillään, me ajattelemme hänen
ajatuksiaan. Kun tapausten virta on meidät kerran pyörteeseensä
vetänyt, emme tuomitse häntä enempää kuin tuomitsisimme itseämme.
Melkein kaikki, mitä ikinään on sanottu hänen luonteestaan, on totta;
hänen luonteensa on niin elävä ja niin vaihteleva, että siinä voi nähdä
hyvin useita puolia. Väärä on sitä vastoin se yleinen luulo, että juuri
hänen luonteensa olisi pää-asiallisimpana syynä kappaleen kauhistaviin
tapauksiin, ja että Shakespeare tahtoisi meidän arvostelevan häntä sen
mukaan — että siis näytelmä, lyhyeen puhuen, olisi siveysopillinen
näytelmä, samantapainen kuin neiti Edgeworthin tarinat.

[Mary Edgeworth, engl. kirjailijatar (1767—1849); hän harrasti
nais-asiaa ja kasvatusta, jota hän ajoi Rousseaun henkeen; sitä varten
kirjoitti hän joukon nuorisolle sovitettuja opettavia kertomuksia;
elämänsä lopulla kääntyi hän useissa romaneissa ruoskimaan kieroja
yhteiskunta-oloja.]

Merkillisen käytännöllinen arvostelemisen sävy vallitsee Hamletia
koskevissa tutkielmissa ja kirjoituksissa. Niissä puhutaan paljon
onnistumisesta ja onnistumattomuudesta. Haamu on vaatinut häntä
kostamaan isänsä murhaa; miks'ei hän tee kamalaa velvollisuuttaan ja
tee sitä heti paikalla, niin että kaikki taas olisi järjestyksessä?
On vastattu joskus, että hänen halunsa täyttää velvollisuutensa
vaikuttavammalla ja taitavammalla tavalla tekee hänen vitkastelunsa
oikeutetuksi. Näkyypä selvään, ett'ei raskasmielinen, murheellinen
kuninkaanpoikamme ole kyennyt istuttamaan omaa ajatus-tapaansa
kaikkiin, jotka hänen tarinaansa lukevat.

Jos Tanskan valtion hallitus olisi yksi näytelmän lähtökohtia,
niin antaisi se parempaa tukea näille käytännöllisen siveysopin
saarnaajille. Mutta Tanskan valtiota ei oteta lukuun ollenkaan,
elleihän jonkunlaisena paikallistuntua ja paikallisväriä lisäävänä
kehyksenä päätapauksille. Murhenäytelmämme on murhenäytelmä
yksityiselämästä, vaikkakin yksityiselämästä, joka käy huomattavammaksi
pää-esiintyjiensä kuninkaallisen aseman takia. Ennenkun näytelmä
aikaakaan, ovat ne tapahtumat, jotka tekevät murhenäytelmän
väistämättömäksi, jo tapahtuneet. Me saamme niistä tietoa vain samassa
määrin kuin Hamletkin. Äitinsä uskottomuus on tuottanut hänelle syvää
levottomuutta ja surua; hän ei usko enään ihmisluontoon ja halajaa
kuolemaa. Silloin paljastetaan murha hänelle. Hän näkee hymyileväin
naamain takaa asiain todellisen laidan, ja siitä lähtien näyttää
Helsingörin hovi hänestä teaterilta, missä maailmankaikkeuden voimat
taistelevat:

    Kaikk' taivaan vallat! Haa! Ja mitä vielä?
    Kutsunko hornan myös? Hyi! — Kestä, sydän!
    Koht' älkää vanhetko, te jänteet! Jäykäks
    Mun ruumiini!

Eipä ihme siis, että hänen ystävänsä ja toverinsa luulevat häntä
mielipuoleksi; hän on nähnyt ja tuntenut sellaista, jota he eivät saa
milloinkaan nähdä eikä tuntea ja eroittava muuri on kohonnut hänen ja
heidän välilleen:

    Niis, kursaamatta, parhaaks katson, että
    Nyt kättä paiskaamme ja eroamme;
    Te käytte, minne työt ja halut kutsuu —
    Näät haluja ja töitä jokaisella
    On tavallansa — minä, halpa raukka,
    Käyn rukoilemaan.

Maailma on muuttunut pelkäksi ilvenäytelmäksi yhden ainoan tosi-asian
valossa. Ajatus äitinsä petollisuudesta värittää kaikki hänen puheensa
ja mietteensä. Tuo ihana sana "äiti" on saanut ilkeän soinnun: "Oi
kummallista poikaa, jota äidin nimi voi niin peljättää." Samaten
tuntuu Troiluksesta kappaleessa _Troilus ja Cressida_, että Cressidan
uskottomuus on myrkyttänyt ihmissuvun alkulähteet — "Aattelehan,
meillä on ollut äitimme kullakin." Odysseyn hitaampi mielikuvitus ei
voi seurata hänen todistelunsa lentoa. Hänen kysymykseensä: "Mitä
hän sitten on tehnyt sellaista, prinssi, joka voi meidän äitimmekin
saastuttaa?" vastaa Troilus kaikella Hamletin puristetulla ivalla:
"Eipä kerrassaan mitään; paha vaan, että se, joka sen teki, oli juuri
hän." Saatuaan selville asian katkeran laidan, tuntuu Hamletista
Ophelian lempi vain paulalta; mutta kuitenkin on jotain tragillisen
hienoa siinä tavassa, jolla hän hänet jättää. Hävityksen myrsky on
alkanut riehuntansa; Ophelia etsiköön siltä suojaa, jos haluaa. Hän on
viaton vielä, miksi pitäisi hänestäkin tuleman syntisten synnyttäjä?
Hän paetkoon uhkaavaa tuhoa — "Mene luostariin!"

Coleridge on huomauttanut, mitenkä Hamletissa tasapaino todellisen ja
mielikuvitusmaailman välillä on häiriintynyt. Tuollaisen häiriintymisen
— kutsuaksemme sitä nyt tällä nimellä — synnyttää joku tunteitamme
valtavasti järisyttävä tuhotapaus tai rikos, joka äkkiä työntyy esiin
keskellä jokapäiväisen elämän turvallista levollisuutta ja joka avaa
meille laajoja näkö-aloja niille rajattomille avaruuksille, missä
vain mielikuvitus vaivatta vaeltelee. Näköpiiri laajenee paljon
mahdollisuustapahtumain ahtaita rajoja tuonnemmas; ihmiskunnan
muinaiset surut ja tuskat uudistuvat ja kulkevat varjojen lailla
lumotun katselijan silmien ohi. Se, mitä Hamlet tekee, ei paljoakaan
merkitse; ei mikään, mitä hän voi tehdä, kykenisi torjumaan
järisyttävää loppua tai keventämään hänen omaa murheentaakkaansa.
Teoillaan ja toimillaan ei hän meidän myötätuntoomme vetoakaan, vaan
sillä, mitä hän näkee ja mitä hän tuntee. Ne, jotka näkevät huonommin
kuin hän, luulevat häntä mielipuoleksi. Mutta kuningas, joka toisia
teitä on päässyt selville siitä, mitä Hamletin mielessä liikkuu, älyää
hänen olevan vaarallisen tervejärkisen ihmisen.

Hamlet valaisee erinomaisen sattuvasti sitä vanhanaikuista
sielutiedettä, joka jakoi ihmismielen voimat toimiviin ja puhtaasti
älyperäisiin. Jokainen, joka on joskus tuntenut äkillisen vaaran
ahdistavaa tuskaa, tietää myös varmasti, mitenkä järki silloin
kieltäytyy kokonaan antautumasta tahdon alaiseksi. Niinpä havaitsee
hukkuva ihminenkin — mikäli tiedot ovat oikeat — henkensä heittäytyvän
vallan lepotilaan, aivan kuin tarkastelisi hän omaa kuolonkamppaustaan
jonkun välimatkan päästä. Toiminta ja mietiskely eroitetaan näytelmässä
tavallisesti toisistaan selväpiirteisyyden takia, ja asetetaan kutakin
esittämään eri henkilöt. Mutta todellisessa elämässä ne eivät ole
erillään, eivätkä ne ole erillään Hamletinkaan luonteessa. Hänen
tekonsa hämmästyttävät häntä itseäänkin. Hänen järkensä, koska se on
Shakespearen järkeä, on valtavan laaja-alainen näkemyksessään ja asuu
tyynenä, heltymättömänä kaiken riidan ja taistelun yläpuolella. Vaikka
kaikki, mitä hän sanookin, on hänelle luonteenomaista, niin johtuu
edellisestä seikasta kuitenkin, että hänen järkeilynsä samalla on
jossain määrin oikullista, kiihkoisaa ja yksilöllistä, muodostaen osan
näytelmän toimintaa, jota vastoin hänen toiset lausuntonsa näyttävät
esittävän hänen ja Shakespearen yhteisiä ajatuksia, sekä pyrkivän
katselijan mietteiden ja muistutusten edelle.

Päättäväisyyden puute ei suinkaan pakoita Hamletia niin usein joutumaan
voimien valtoihin, joille ihminen ei mitään mahda. Pikapäissään,
harkitsematta tekemistään teoista sanoo hän:

    Ja kiitos nopsuuden, se osoittaapi
    Ett' usein varomattomuus on hyödyks,
    Kun syvät tuumat raukee; siitä näämme,
    Ett' aikehemme Luoja muodostaa,
    Kuin karkeiksi ne veistämmekin.

Kun Horatio kokee estellä häntä ryhtymästä kilpamiekkasille, vastaa
hän: "Älä yritäkään; minä halveksin taikoja; varpusenkin putoaminen
on Luojan sallimus." Näissä selityksissä lausuu hän myös näytelmän
kirjoittajan ajatuksen. Syvä käsitys kohtalon ikivallasta soi
pohjasävelenä kaikissa Shakespearen murhenäytelmissä. Joskus sallii
hän henkilöittensä, kuten Romeon tai Hamletin, lausuvan sen julki;
joskus pitää hän taas toista terävämpää ja purevampaa esittämistapaa
parempana. Suurten murhenäytelmäin henkilöiden joukossa uskovat vain
Jago ja Edmund ihmisen kykyyn ja voimaan itse määrätä kohtalonsa
vaiheet. "Hyve! lörpötystä!" sanoo Jago; "meistä itsestämmehän riippuu,
minkälaisia olemme." "Suurinta hullutusta koko maailmassa on", sanoo
Edmund, "että onnettomuuksiemme syyksi laskemme auringon, kuun ja
tähdet". Näytelmän lopullinen meno on Shakespearen ainoana vastauksena
näille kahdelle laskelmain tekijälle. Hänen tuomionsa sisältyy juuri
tähän ratkaisuun, joka usein luo uuden, tärisyttävän mielen näiden
itsetiedottomain välikappalten sanoihin. Tämä klassillinen iva — kuten
sitä on kutsuttu — joka pitää ihmisen tietämättömyyttä leikkikalunaan
ja tekee ihmisestä ennustajan vastoin hänen omaa tahtoansa, muodostaa
oleellisen osan Shakespearen murhenäytelmäin rakentelussa. Ennustava
ääni kaikuu Romeon puheessa kerjäläismunkille:

    Kätemme yhteen siunaa; tehköön sitten
    Mit' uskaltaa, tuo lemmenrikko kuolo,
    Kun omaksen' vaan kutsua saan häntä.

Se kuuluu jälleen Julian viimeisissä sanoissa rakastetulleen:

    Oi, mull' on synkkää aavistava sielu;
    Siell' alhaall' ollen, minusta sa näytät
    Kuin ruumihina haudan pohjall' oisit.
    Mun pettää silmäni, tai olet kalvas.

Se kulkee kautta koko _Othello_-näytelmän, niin että vasta yhä
uudestaan ja uudestaan lukemalla voi päästä selville sen täydellisestä
ajatuksesta. Othellon ja Desdemonan riemuisat tervehdyssanat Kypron
satamassa ovat paha-enteisiä joka säkeeltään:

    Kuink' onnellista kuolla nyt! Niin täysi
    Nyt autuuteni määrä on; ma pelkään,
    Ett' tulevaisuus helmassaan tänlaist' ei
    Iloa toista tuo,

sanoo Othello. Hän ei osaa aavistaakkaan, kuinka oikeaan hänen sanansa
sattuvat.

Ilman tänlaista käsitystä kohtalosta, ilman niiden mahtavain virtausten
arvostamista, jotka tempaavat ihmisen mukaansa, halusipa hän sitten
kulkea tähän suuntaan tai tuohon, olisi murhenäytelmä mahdoton.
_Othello_ on monessa suhteessa Shakespearen korkein saavutus —
muun muassa senkin takia, että hän kohottaa inhottavan rikos-jutun
tragillisen ylevyyden kukkuloille täydellisentämällä toimivat henkilöt
ja painamalla kaikkiin tapahtumiin välttämättömyyden leiman. Siveysopin
saarnaajat ovat olleet innokkaita moittimaan Othelloa tai Desdemonaa
tai molempia näiden tapausten aiheuttamisesta, mutta koko näytelmän
perusajatus katoaisi näkyvistä, jos heidän ponnistelunsa onnistuisivat.
Shakespeare on onneksi liian kova pähkinä heidän purtavakseen; he
eivät kykene vastoin hänen tahtoansa riistämään meidän myötätuntoamme
määrättyjä henkilöitä kohtaan. Othellossa kuvaa Shakespeare miestä,
jolla on ylevä ja kiihkoisa luonne, joka on ripeä toimessa ja jalo
ajatuksessa. Othello on koko ikänsä elänyt oman rehellisen sydämensä
käskyjen mukaan, eikä ulkonäön. Hän ei kykene havaitsemaan eikä
tulkitsemaan pikku-seikkoja; hänen tapanaan on ollut sysätä ne syrjään
ja olla niistä välittämättä. Hän ei siedä mitään, mikä on ovelaa ja
kekseliästä, sillä se tuntuu hänestä epäkunnialliselta. Mustasukkaisuus
ja epäluuloisuus ovat, kuten Desdemona tietääkin, vieraita hänen
luonnolleen; hän uskoo muissakin löytyvän samat jalot ominaisuudet
kuin itsessään. Hän vihaa salakähmäisyyden varjoakin; kun Jago
kehoittaa häntä vetäytymään piiloon, päästäkseen joutumasta Brabantion
etsijäjoukon käsiin, vastaa hän:

    En! Min'en tahdo piillä;
    Nimeni, arvoni ja tuntoni
    Ei pelkää julkisuutta.

Jos hän ei olisi niin herkkäuskoinen, tai jos hän olisi varovampi,
valppaampi ja huomaavampi, ei hän olisi niin suuri ihmisenä kuin hän
on, eikä niin suuressa määrässä ansaitsisi myötätuntoisuuttamme.

Hänen ehdoton luottamuksensa Desdemonaan on hänen elämänsä — mitä jos
tämä usko pettää? Kiusaus ryntää hänen kimppuunsa hänen heikoimmalta
puoleltaan. Hän ei tunne nimeksikään niitä sydämen synkeitä sopukoita,
joissa alhaiset intohimot itävät. Miehen, jonka kanssa hän nyt joutuu
lähempiin tekemisiin, on hän aina tuntenut erinomaisen rehelliseksi
ja hyväksi toveriksi, luotettavaksi ystäväksi ja uskotuksi, mieheksi,
joka puhuu vain vastenmielisesti, joka ei koskaan omaa etuansa etsi,
joka on vapaa intohimoista, joka tuntee ihmiselämän perin pohjin, joka
on pelkkää kunniallisuutta, alttiutta ja hienotunteisuutta, sillä
siltä Jago todellakin näytti. Vastustajan peli oli voitettu, jos
Othello vain saatiin kallistamaan korvansa salakuiskeille. Hän olisi
epäilemättä iskenyt Jagon kuoliaaksi jo pienimmästäkin vihjauksesta,
niinkuin hän tappoi käärelakkisen turkkilaisen Aleppossa. Jago oivalsi
kyllä tämän vaaran ja jännitti sentähden kaikki sielunvoimansa
ratkaisevaan kohtaukseen. Hän ei anna uhrilleen ainuttakaan
tilaisuutta tuskastumiseen. Jokaisen, joka tahtoo saada käsityksen
Shakespearen melkein yli-inhimillisestä taituruudesta vaikeuksien
voittamisessa, lukekoon _Othellon_ kolmannen näytöksen. Eloisin
mielikuvitus, mitä milloinkaan on ihmiselle suotu, esiintyy siinä koko
voimassaan ja loistossaan. Othellollahan oli hirvittävät järkisyynsä
salliessaan Jagon puhua. Hänhän tunsi Jagon niin hyvin, tai ainakin
luuli tuntevansa; Desdemona oli vain hurmaava muukalainen. Hänen
viehätysvoimansa johtui osaksi siitä, että hän oli monessa suhteessa
niin erilainen kuin Othello; ainoana yhdyssiteenä heidän välillään oli
vaisto ja usko.

    Min pölyisen saakaan henki vastineen,
    Kun se varmuutt' etsein rimpuilee
    Ja riuhtoo!

Kun Othello kerran alkaa taistella ajatuksiensa kanssa, häipyy hän
yhä syvemmälle hirviön sokkelokäytäviin, ja päivä on ijäksi lakannut
paistamasta.

Jos Othello on yksinkertaisen suora kuin sankari, niin on Desdemona
yksinkertaisen suora kuin pyhimys. Ei milloinkaan, ei edes silloin,
kun hän vallan tietämättään, tahtomattaan kutoo surmanverkkoa
ympärilleen, näy hänen puheissaan pienintäkään jälkeä varovaisuudesta
tai itsesuojeluksesta. Hän on äärimmäisyyteen saakka luottavainen;
hän antaa itsensä pois, niinkuin sanotaan, sadoin kerroin. Hän
pyytelee itsepäisesti kuin lapsi; mutta milloinkaan ei hän itseään
puolusta, eikä milloinkaan turvaa todisteluihin. Niinpä hän ei vallan
yksinkertaisesti voi uskoa, ett'ei rakkaus voimallaan kykenisi
saattamaan kaikkea jälleen hyvälle tolalle: kun pahimmat, loukkaavimmat
sanat jo on sanottu, luottaa hän yhä vielä maailmaan ja vaipuu
rauhaisan unen helmoihin. Niitä harhaanjohdettuja, turmiota tuottavia
muoto-kiivailijoita, jotka asettavat hänet poliisiviraston aitioon
ja syyttävät häntä uskottomuudesta, pitäisi tykkänään kiellettämän
lukemasta Shakespearea. Hän oli uskollinen kuin taivas. Hänen
vastauksensa nenäliina-kysymykseen — "Se ei ole hukassa; mutta mitä
sitten, vaikka olisikin?" — on lapsellisen liikuttava yritys säilyttää
suoraa, vilpitöntä suhdetta mieheensä. Kuinka voi hän aavistaa
seisovansa vihamielisen tuomarin edessä, kuinka voi hän tietää, että
hänen vastaustaan käytetään hänen omaksi vahingokseen? Jos hän sen
olisi tiennyt, olisi hän kieltäytynyt kanteeseen vastaamasta. Othellon
kysymys on petollinen kaikkine johtopäätöksineen, jotka epämääräisinä,
mutta hirvittävinä syntyvät hänen hämmentyneissä aivoissaan. Vahinko
on jo tapahtunut: hädissään ja hämmästyksissään tarttuu hän sanoihin,
jotka ilmaisevat ainakin yhden totuuden, sen nimittäin, ett'ei hän ole
millään tavalla menetellyt väärin Othelloa kohtaan. Sopinee huomauttaa
tässä yhteydessä, että Walter Scott käytti — paljon vaarattomammassa
tilaisuudessa tosin — melkein Desdemonan sanamuotoa vastatessaan
kysymykseen, oliko hän Waverley-novellien tekijä vai ei.

Jos Desdemona olisi käsittänyt tilansa kauheuden ja vastannut yleisen
menettelytavan mukaisesti esittämällä kumoamattomia, ilmeisiä
tosi-asioita, olisi hän paremmalla menestyksellä asiaansa ajanut, mutta
silloin olisi hän luiskahtanut alas enkeli-asemastansa. Niinpä emme
voikkaan toivoa hänen pelastavan itseänsä tällä tavalla niissäkään
monissa näytelmän kohdissa, joissa kylmä vaaran näkeminen ja jyrkkä
päätös selittää kaikki laveasti ja tarkasti ehkä olisivat hänet pulasta
päästäneet. Hän menettelee ajattelemattomasti, sanotaan, rukoillessaan
niin hartaasti Cassion puolesta; mutta se on järkähtämättömän
uskollisuuden ajattelemattomuutta. Kun viha ja epäluulo ryntäävät hänen
onnensa rauhaa häiritsemään, ei hän osaa ruveta niitä järkisyillä
vaimentamaan, niinkuin ne, jotka niitä odottavat ja osaavat olla niiden
suhteen varoillansa. Hän on lapsi, joka tarvitsee torumista, kuten hän
sanoo Emilialle; ja tuskinpa rakastetaan lasta enemmän sen takia, että
se osottaa oveluutta ja kylmäverisyyttä vanhempiaan vallitessaan.

Näiden kahden henkilön rehellisestä suoravaisuudesta ja viattomuudesta
takoo nyt Jago terävimmät aseensa. Se verraton taituruus ja oveluus,
jolla hän päämääräänsä pyrkii, ja se niin sanoaksemme taiteilijan
riemu, jolla hän puuhiinsa antautuu, ovat hankkineet hänelle
rajatonta ihailua, jopa siihen määrään, että hänet on korotettu
jonkunlaiseksi pahuuden jumalaksi. Ja ell'ei moista miestä ole
milloinkaan semmoisenaan ollut olemassa, niin ne ainekset, joista
hän on kokoonpantu, keksii kuitenkin jokainen helposti todellisessa
elämässä. Kaikki ihmismielen hyiset himot ovat keskittyneet hänen
sydämeensä. Hänen päävaikuttimensa ovat jokapäiväisen elämän
vaikuttimia — itserakas ylpeys, muiden halveksiminen, mieltymys
edesvastuuttoman vallan käyttämiseen. Jokainen inhimillinen yhteiskunta
tarjoaa esimerkkejä siitä, mitenkä viattomuus ja luonnollinen suoruus
saavuttavat suosiota rauhallisella tyyneydellään, samaten kuin
saatetaan havaita niiden nostattavan jonkunlaista vihamielisyyttä
salakavaloissa ja kateellisissa luonteissa. Jago ei ole tyhjä unikuva.
Mutta jos hyvyys on joskus typerä, niin on sitä konnamaisuuskin. Jago
osaa tehdä laskelmia, mutta hän ei otakkaan lukuun itsensä unohtavia
intohimoja. Hänelle on Othellon valtava säälinpuuskaus täydellinen
yllätys; kun Desdemona polvistuu hänen jalkoihinsa ja rukoilee häneltä
apua voittaakseen jälleen miehensä lemmen, tuntuvat hänen sanansa
ilmaisevan jonkunlaista hämmennystä, ja hän kiiruhtaa pian lopettamaan
koko kohtauksen. Hän ei ymmärrä ainoatakaan niistä ihmisistä, joiden
kanssa hän on tekemisissä: ei Othelloa, ei Desdemonaa, ei Cassiota,
eikä edes omaa vaimoaan Emiliaa; ja tämä viimeinen väärinymmärrys lyö
sitten kaikki hänen suunnitelmansa murskaksi.

Shakespeare ei säikähdä mitään: hän panee Desdemonan polvistumaan Jagon
edessä ja lähettää hänet manalan maille ilman sitä valonpilkahdusta,
joka lopulta tulee Othellon osaksi, kun hän huomaa hirvittävän
erehdyksensä. Hän saattoi kestää enemmän kuin Othello, sillä hänen
rakkautensa ei ollut hetkeksikään heikennyt. Näytelmän kauheassa
loppukohtauksessa soikin ikäänkuin kummallinen riemuvoiton sävel. Tapa,
jolla Shakespeare käsittelee ihmisluonnon ja elämän syviä salaisuuksia,
ei paljoa vaihtele murhenäytelmästä toiseen. _Othellossa_ olivat kaikki
seikat äärimmäisintä ratkaisutapaa vastaan; monta monituista kertaa
toiminnan kuluessa olisi joku hairaus tai pelkkä sattuma voinut tuoda
Jagon vehkeilyt Othellon kuuluville. Mutta huolimatta vähääkään tästä
mahdollisuudesta, näyttää Shakespeare sanovan, olisi kuitenkin tultu
aivan samaan lopputulokseen, ja korkein kaitselmuskin on sen salliva.
Hän ei varsinaisesti ohjaa meitä minkään johtopäätelmän tekemiseen,
ell'eihän sen, että suurimmat ja jaloimmatkin hyveet, kun ne käyvät yli
tavallisen määrän, eivät ole aivan helpolla harjoitettavissa. Ne saavat
kärsiä suuruutensa takia. Elämässä kärsivät ne hiljaa ja huomaamatta.
Shakespearen taiteessa astuvat ne näkyviimme seppelepäisinä,
kirkastettuina. Desdemona ja Othello kohoavat kumpikin puhtaina esiin
kuoleman ahjosta, niin että mielikuva murhasta ja murhaajasta häipyy ja
unohtuu uhrin suuruutta ajatellessa.




VI. VIIMEISET VAIHEET.


Shakespearen viimeisissä näytelmissä esiintyy läpikäyvänä piirteenä
rauhan ja onnellisuuden sävy, mikä näyttää todistavan niiden
tekijän mielessä tapahtuneen tärkeän muutoksen. Näiden näytelmäin —
_Cymbelinen, Talvisen Tarinan, Myrskyn_ — pohjaksi valitut aiheet
ovat varsinaisesti luonteeltaan tragillisia, mutta ne on johtamalla
johdettu onnelliseen päätökseen. Imogenelle ja Hermionelle tehdään
veristä vääryyttä, aivan samoin kuin oli tehty Desdemonalle;
Prosperolta ryöstetään Learin lailla hänen laillinen perintöosansa;
mutta hävityksen voimat eivät pääse ylivaltaan, ja loppu tuo tullessaan
aina anteeksi-annon ja sovinnon. Ei palata enää huvinäytelmäin
tekotapaan; tämä äsken saavutettu onnellisuus on kokemuksesta
kasvanutta onnea, eikä se, niinkuin tuo entinen uhkamielinen iloisuus,
tallaa jalkoihinsa pahoin-tekijääkään, voitostaan riemuiten. Kaikkia
syleilevä suvaitsevaisuus ja hyväntahtoisuus elähyttää näitä
viimeisiä näytelmiä. Rakastettava ilvehtijä ja hirtehinen, jolle ei
jäänyt pienintäkään tilaa murhenäytelmissä, esiintyy jälleen. Elämän
näkemys on avartunut; ja lasten — Perditan ja Florizelin, Mirandan ja
Ferdinandin, Guiderion ja Arviragon — annetaan sovittaa vanhempainsa
virheet ja onnettomuudet. Tragillista ainesta on vielä yltäkyllin, ja
muutamia korkean-tragillisia kohtauksia esitetään myös; mutta kiihkoisa
jännitys laukeaa pian; kahdessa näistä näytelmistä on rakenne höllää ja
hajanaista; kaikissa kolmessa liehuvat ilotuuli ja mielikuvitus vapaan
tahtonsa mukaan. Shakespeare näyttää kyllästyneen koko näytelmäin
rakentelemiseen ja noudattaneen vain omain päähänpistojensa käskyjä.
Hän seisoi taitonsa huipulla, eikä hänen enään ollut pakko alistua
näyttämön ahtaiden sovinnaisuuksien alamaisuuteen. Hän saattoi
nyt kirjoittaa mitä halusi, ja hän nauttikin täysin siemauksin
vaivoinvoitetusta vapaudestaan.

Se huojennuksen, lievityksen tunne, joka esiintyy näissä viimeisissä
näytelmissä, murhenäytelmäin pitkällisen, korkeapaineisen tuskan
jälkeen, näyttää puhuvan jonkunlaisesta toipumistilasta, jolloin
mieli vaeltelee onnellisten muistojen parvessa ja jolloin se taas
löytää tyydytystä yksinkertaisimmistakin huvituksista. Hovin
turmeltunutta, kateuden ja vehkeilyn myrkyttämää ilmaa pakoon
siirretään näyttämö lumotulle saarelle tai Walesin vuorimaihin tai
Böömin lammaslaitumille, missä asujanten elämä vierii rauhallisesti
jokapäiväisten velvollisuuksien ja hurskaiden maalaistapojen keskellä.
Itse näytelmäin rakenne on epäjohdonmukainen kuin unelma: _Myrskykin_,
vaikka se noudattaakin koneellisia yhteyksien sääntöjä, vapautuu niiden
pakkovallasta turvautumalla yliluonnollisiin voimiin, jotka voivat
yhdessä ainoassa päivässä suorittaa vuosien työn. Kaikki nämä aiheen
ja muodon omituisuudet vievät samaan lopputulokseen, siihen nimittäin,
että näissä viimeisissä teoksissa, jotka Shakespeare näyttämöä varten
kirjoitti, tragillisen kärsimyksen raskaus ja synkkyys väistyvät
päivänpaisteen ja keventyneen riemumielen tieltä.

Murhenäytelmiä täytyy pitää Shakespearen korkeimpana saavutuksena, niin
että mahtaa kuulostaa oudolta puhe tuosta äkillisestä vaihtumisesta
murhenäytelmästä satunäytelmään, aivankuin se osoittaisi taudista
toipumista. Kukaan ihminen ei ole voinut katsahtaa niin syvältä kaiken
kärsimyksen synkimpiinkin kuiluihin, kuin Shakespeare, syöksemättä
omaa sieluansa vaaraan. Itsesäilytyksen vaisto pidättää useimmat
ihmiset uskaltamasta vallan lähelle äkkijyrkänteen reunaa. Elämän
väistämättömiä vaivoja ja tuskia tahtovat he kyllä karaistua kestämään,
mutta he varovat lisäämästä niitä mielikuvituksen taikavoimalla,
jott'eivät joutuisi taistelussa tappiolle. Useiksi vuosiksi sälytti
Shakespeare hartioilleen ihmissuvun kärsimyksen taakan ja kamppaili
sielussaan murheiden ja surujen ahdistamana, jotka eivät olleet
hänen omiaan. Sen seikan, että hän vihdoin kääntyi valoisampiin,
onnellisempiin näkyihin ja kirjoitti satunäytelmät, voidaan sanoa
osoittavan sitä, että väsymys oli höllentänyt hänen lujan otteensa
elämän kovasta todellisuudesta ja että hän etsi virkistystä kevyen,
leikittelevän näytelmän alalla. Ja niin ehkä onkin asian laita;
ikuisena ihmeenä kuitenkin pysyy, että hän vielä löysi tien takaisin
siihen maailmaan, missä leikki on mahdollinen. Vahingoittumatta ei
hän tulikokeestaan päässyt: palon jäljet ovat jääneet näkyviin.
Murhenäytelmissä on monta pelottavaa kohtaa, joissa lukija pidättää
henkeänsä, syvällä osanotolla seuratessaan Shakespearen henkilöiden
kohtaloita ja huomatessaan mielipuolisuuden heitä uhkaavan. Mutta
paljoa suurempi kauhistus valtaa lukijan, kun alkaa käydä selville,
ett'ei Shakespeare itsekään ole varmassa turvassa ja ett'ei hänkään
seiso vakavasti ammottavan kuilun partaalla. _Kuningas Learissa,
Timon Ateenalaisessa ja Hamletissa_ on vallan selvästi havaittavissa
omituinen kyllääntymys, jopa inhokin naissukupuolta kohtaan; ja sama
tunne esiintyy, tosin heikosti, vaivaloisesti ja epämääräisesti
myöskin kappaleessa _Mitta Mitasta_. On kyllä totta, että joka
tapauksessa on omat syynsä tähän vastenmielisyyteen; Learin tyttäret
ovat nousseet isäänsä vastaan; Timonin vihanpurkaukset ja kiroukset
ovat nähtävästi kiittämättömyyden, sydämettömyyden ja hekumallisen
elämän aiheuttamia; Hamletin mielen kietoo kokonaan hänen äitinsä
pöyristyttävä rikollisuus. Mutta kiihtymys käy paljon yli kohtuuden ja
tilaisuuden rajojen, kun ryhdytään tuomitsemaan ja epäilemään ihmisen
kaikkia tehtäviä, mielihaluja ja pyyteitä. Äänen, jonka olimme oppineet
tuntemaan Shakespearen ääneksi, kuulemme nyt mitä liikuttavimman
innostuksen värisyttämänä herjaavan terveen elämän todellisia
perustuksia. Ne, jotka eivät ole soneteissa löytävinään jälkeäkään
henkilökohtaisesta tunteesta, saattavat nyt aivan hyvin väittää, että
tässä jos missään tuo kiihtymys on teeskenneltyä; mutta lukijain suuri
enemmistö, jolla ei ole mitään opinkaavoja puolustettavana ja joka
tuntee tässäkin, vaikkapa epäselvästikin, Shakespearen läsnäolon ja
johtavan käden, on ymmärtävä hyvin tämän pelottavimmankin kiihkomielen
synnyn ja tarkoituksen. Tältä näkökannalta ovatkin muutamat
käsittäneet Shakespearen mieheksi, jonka mielen oli ylenpalttinen
tunteellisuus ja herkkyys saattanut tasapainostaan horjahtamaan.
Tuo ylenpalttisuus hyväksyttäköön; se on hänen paras rikkautensa,
mutta älköön sitä pantako peittämään puutteita ja köyhyyttä toisissa
kohdin. Me emme tunne, emmekä voi tuntea tarpeeksi hänen elämäänsä,
voidaksemme edes osapuilleen arvata niiden kokemusten laatua, jotka
ovat painaneet leimansa hänen synkimpiin teoksiinsa. Me tiedämme,
että vain suunnattoman voimakas ja vahvaluonteinen ihminen on voinut
turmeltumattomana nousta näiden kokemusten syvänteistä. Monen elämän
on kymmenes osa sitä kärsimyksen paljoutta perikatoon syössyt, mikä
murhenäytelmissä valittaa ja huokaa. Satunäytelmät ovat takeena siitä,
että Shakespeare on jälleen täydellisesti saavuttanut mielensä rauhan.
Jos _Timon Ateenalainen_ olisi ollut hänen viimeinen näytelmänsä, kuten
on väitetty, kuka voisi olla varma siitä, että hän kuoli sovitettuna
maailman kanssa?

Vetäytyminen syrjäiseen Stratfordiin eroitti hänet kirjailijain
seurasta; samalla ryösti se meiltä viimeisen ja parhaan tilaisuuden
kuulla hänen haasteloansa. Jos hän olisi jatkanut Lontoossa
kirjallista toimintaansa ja kerännyt varsinaisen koulun nuorempaa
polvea ympärilleen, olisimme saaneet kuulla hänestä yhtä ja toista
näiden opetuslapsien kautta. Hän piti Stratfordin yksinkertaisempia,
kodikkaampia oloja parempina; eikä hän kouluakaan luonut. Lopettaessaan
toimintansa antoi hän varmasti muutamia keskeneräisiä teoksiaan
nuorempain miesten käsiin, heidän vapaasti täydennettävikseen ja
muovailtavikseen. On luotettavasti todistettu hänen työskennelleen
yhdessä John Fletcherin kanssa sekä _Henrik VIII:nnen_, joka ilmestyi
kokolehtipainoksessa, että _Kahden Jalon Sukulaisen_ sepittämisessä,
joka julkaistiin Fletcherin teosten joukossa. Shakespearen osallisuus
näihin näytelmiin, vaikka sen todistaminen perustuukin pelkästään
tyylien, tekotapojen vertailemiseen, on ilmeisempi kuin moneen muuhun;
ja Fletcher olikin soveliain oppilapsi, joka olisi saattanut sattua
sellaiselle mestarille. Mutta mestarin on täytynyt tietää, ett'ei
hänellä ollut mitään sellaista opetettavana, jota todellakin saattoi
oppia. Kouluja luovat ihmiset, jotka uskovat johonkin erityiseen
menettelytapaan; hän uskoi yksistään mielikuvituksen voimaan ja
heittäytyi vuosi vuodelta yhä hurjempiin ja uskaliaampiin kokeiluihin.
Ellei hänen teostansa tämä tuli elähytä, ei se olekkaan niin
huomattava. Hänenlaisensa taiteilijat, jos he joskus onnettomuudekseen
seuraajia saavat, houkuttelevat luoksensa vain taikauskoisia ja
tyhmänsekaisia intoilijoita, jotka eivät kykene käsittämään, että
jokainen todellinen ole on paljon enemmän minkä tahansa toisen
todellisen oleen kuin paraimman ja osatuimmankin jäljennöksen
kaltainen. Shakespeare eksytti kaikki jäljittelijät eloisalla
ja tyhjentymättömällä vaihtelevaisuudellaan. Hänen varhaisemmat
huvinäytelmänsä voitanee ehkä sovittaa jonkun kaavamaisen määritelmän
kehykseen, vaikkapa silloinkin se liehuva aines, joka muodostaa niiden
ytimen, jäisi kaiken rajoitelman ulkopuolelle. Hänen historialliset
näytelmänsä eivät noudata mitään määrättyjä lakeja, ei historian
eikä näytelmän. Yritys löytää jotakin teoretillista pohjaa suurille
murhenäytelmille on aina mennyt auttamattomasti karille: ihminen
on suurempi kuin se hänen ajattelemisensa muoto, jota kutsutaan
viisaustieteeksi, samoin kuin kokonainen on jokaista osaansa suurempi;
ja Shakespearen näytelmä on verrattomasti täydellisempi ja kantavampi
tunteiden ja ajatusten ilmaisuvälikappale kuin ikinä siveyssaarnaajain
ja rikkiviisaiden järkeistelijäin kömpelöt laverrukset. Viimeisissä
näytelmissään, päästämättä suinkaan keksimiskykyänsä heikontumaan,
voitti hän itsensä hedelmällisyydessä ja käsityksen valtavuudessa.
Näitä näytelmiä kuvaa Johnson ylistyslaulussaan seuraavalla tavalla:

    Hän elon vaihteet tunsi pienimmät,
    Maailmat tyhjentäin loi uutta jälleen;
    Olevan rajoitukset siirsi hän
    Ja ajan raihnaan kahleet katkaisi.

Hänen viimeksi luomansa uusi ihana maailma on kuva- ja muistelorikas —
haaksirikko, taistelu, Fidelen yksinkertaiset hautajaiset, Autolycon
kummalliset vehkeilyt, paimentyttöjen tanssit maalaistalojen
pihanurmikoilla ja keijukaisten karkelot keltaisella hiekalla — mutta
hänen kypsyneen kykynsä rohkein, nerokkain tuote on kuitenkin se uusi
jumalaistarusto, jonka hän nyt keksii. Kansanomaisen taika-uskon
noitien ja menninkäisten sijaan, jotka olivat jo näytelleet osaansa
hänen teoksissaan, luo hän nyt maan henkiä ja ilman henkiä, velhovaimon
synnyttämän Caliban-hirviön, ihanan, uhkamielisen Arielin, ja kaikki
tottelevat ne ihmisen määräyksiä ja auttavat hänen tarkotusperiään,
niin että ihmisestä siten on tehty oman kohtalonsa ja koko maailman
ylivaltijas. Aivoja, jotka _Myrskyn_ loivat, ei ollut suinkaan vielä
väsymys himmentänyt.

Näiden viimeisten näytelmäin tyyli on kehittyneempi aste
murhenäytelmäin tyyliä. Ajatus on usein keskitetympää ja nopeampaa,
sanontatapa vaihtelevampaa ja sujuvampaa, mikä saavutetaan joskus
täysin tarkan johdonmukaisuuden kustannuksella. Shakespearen viimeisiin
teoksiin ilmaantunut muutos on sama, jonka Drydenkin myöhemmällä
ijällä havaitsi itsessään. "Mitä järjenlahjoja minulla olikaan", sanoo
hän _Tarinoidensa_ esipuheessa, "niin lisääntyvät ne yhä, pikemmin
kuin vähenisivät; ja ajatuksia tulvaa mieleeni tulvimalla, niin
että ainoana vaikeutenani on vain joko hyväksyä tai hyljätä, valaa
ne runomuotoon tai sorvata ne suorasanaisen esityksen vaatimuksia
vastaaviksi." Varhaisemman kaunopuhe-tyylin pöyhkeilevä suurisanaisuus
on nyt kadonnut. Lauserakenne on pikemminkin ajatuksen kuin kielen
lauserakennetta; erilaiset lausetavat sekaantuvat toisiinsa,
kieliopillinen yhtenäisyys katkeaa, useampain mietelmäin ajatus
on puserrettu yhteen ainoaan, pienet viittaukset ja kuvat käyvät
kokonaisista lausejaksoista. Valaisevaksi esimerkiksi tästä tyylistä
otettakoon se kohtaus _Myrskystä_, jossa Antonio, Milanon laiton
herttua, koettaa yllyttää Sebastiania murhaamaan veljensä Alonzon ja
anastamaan Neapelin kuninkaan istuimen. Ferdinandin, kuningasvallan
oikean perijän, luullaan hukkuneen haaksirikossa, ja Antonio johtaa
puheen nukkuvaan kuninkaaseen:

    ANT. Sano siis, ken Neapelin
         On lähin perillinen?

    SEB. Claribella.

    ANT. Tunisin kuningatar, joka maailman
         Perillä elää, jonne Neapelist'
         Ei ehdi sana, jos sit' ei vie päivyt —
         On ukko kuussa näet liian hidas —
         Ennenkuin rintalapset parran saavat;
         Hän, jonka luota tulless' aalto meidät
         Kaikk' ahmi, jotkut sentään maalle syytäin,
         Näytelmää näyttämään, jonk' alkajaiset
         On menneisyydessä, mutt' jonka jatko
         On meidän tehtävämme.

Siinä oikea ajatusten sekamelska, kerkeinä, esteettä tulvivain
ajatusten! Tämä tiivistetty sanomistapa ei sovi kenelle henkilölle
tahansa; Leontes mustasukkaisuuden mietiskelyissään, Imogen Pisaniolle
suunnatuissa kysymyksissään, Prospero kertomuksissaan Mirandalle,
kaikki käyttävät he samaa, samojen kiitäväin ajatusten lennättämää
puheentapaa. Osaisipa ehkä oksaan se jo pelkästä lukemisesta tehty
johtopäätös, ett'ei papereissa, joiden säilytettäviksi nämä sanat
uskottiin, löytynyt ainoatakaan pyyhittyä tai korjailtua kohtaa.

Tämä Shakespearen myöhäisempi tyyli, sellaisena kuin se esiintyy
murhenäytelmissä ja satunäytelmissä, on ehkä ihmeellisin ilmiö
Englannin kirjallisuudessa. Shakespeare oli ennen kaikkea
kieli-taituri, joka viskeli sanoja kuin tennis-palloja, koristeli
näytelmiään "monilla harvinaisilla ja komeilla lauseparsilla", näytti
"lauseeksi puetun ajatuksen olevan vain vuohennahkaisen hansikkaan
nasevan sukkeluuden käsissä, niin äkkiä voitiin sen nurja puoli
kääntää ulospäin." Hänellä oli sanansutkausten ehtymätön aarre-aitta
aivoissaan; hänen puhelunsa oli yhtämittaista ilakoivaa kemuilua.
Aikaisemmalla harjoittelullaan oli hän oppinut varmasti ja rohkeasti
kieltä hallitsemaan, niin että kun myöhemmin ajatukset lisääntyivät ja
saivat lentoa, kykeni hän niitä vaivatta tulkitsemaan. Eipä ole vielä
esiintynyt kirjailijaa toista, joka olisi osannut niin sattuviin,
selviin sanoihin pukea ihmismielen hienoimmatkin väreilyt, nuo kiitävät
varjot ja puoleksi-tajutut mielteet ja ajatukset, joiden merkitys
sielun elämässä on niin arvaamattoman suuri, niin, jotka todella
määräävät meidän työmme ja tekomme, vaikkeikaan mikään lakimies voisi
järjellisesti todistaa niiden olleen teon pohjana ja puolusteena.
On myönnettävä, että Shakespearen kieli on yksinkertaisinta silloin
kun ajatus on kiihkeimmässä toiminnassa. Niin on laita Macbethin
kysymyksessä:

    Mut' miks'en sanoa ma voinut "aamen"?
    Ma siunausta tarvitsin, ja "aamen"
    Kurkkuuni tarttui.

Niin Othellon vastauksessa Desdemonalle, kun tämä kuolinhetkellään
rukoilee edes hiukkasen viivytystä — "Kun on alku tehty, ei auta viipy
—" vastauksessa, joka paremmin kuin pitkät puheet osoittaa ratkaisevan
taistelun Othellon sielussa nyt olevan ohi, ja teon johtuvan suorastaan
tästä edellä raivonneesta tuskallisesta, vihlovasta kamppailusta. Mutta
missä tilaisuus sen myöntää, on Shakespearen ilmerikkaus suorastaan
tyrmistyttävä kaikessa yltäkylläisyydessään ja värikkäisyydessään.
Ajatuksia, vertauskuvia, sattuvia sananparsia kuohuu kuohumalla hänen
mielessään, eikä kynä jaksa kiitää kyllin nopeasti, pukeakseen ne
kaikki tajuttavaan muotoon. Hän syytää kaikki ihanat helmensä yhteen
läjään, eikä viitsi nähdä vaivaa juottaa niitä kaikkia taidokkaisiin
kehyksiin. "Hänen henkensä ja kätensä kulkivat yksissä", mutta kyllä
henki sittenkin oli nopeampi.

Shakespearen aikoihin ei vielä ollut akatemioita perustettu kielen
kehitystä valvomaan, eikä yleinen enempää kuin kirjallinenkaan
sivistys ollut vielä ehtinyt varmentaa kielenkäyttöä eikä luoda
sille uusia muotoja. Mainitaan yleisesti, että englannin kieli oli
kuningatar Elisabetin aikana vielä "juoksevassa" tilassaan, ja se on
totta. Ei kukaan ihminen, vaikkapa hänellä olisi siihen kykyäkin,
uskaltaisi enää meidän päivinämme kirjottaa samoin kuin Shakespeare.
Säännöstely on paisunut monin verroin ankarammaksi ja laveammaksi;
tiede ja käytäntö ovat vuosi vuodelta, herkeämättömästi, rajoitelleet
ja muodostelleet sanojen merkitystä, pyrkiessään yhä suurempaan
tarkkuuteen ja täsmällisyyteen. Vaikk' eivät omaperäisimmätkään
kirjailijat voi vallan suunnattomasti muunnella viljelemäänsä kieltä,
sai Shakespeare kuitenkin niin vapaasti käyttää keksimiskykyään, ett'ei
hänen seuraajillaan ole ollut moisesta aavistustakaan. Hän sepittelee
uusia sanoja mielin määrin ja antaa vanhoille uusia merkityksiä. Hän
ei tiedä mitään niinsanotuista sanaluokista; missä hän tarvitsee
teonsanaa, muovailee hän sen ehkä ensimäisestä nimi- tai laatusanasta,
joka sattuu käsille tulemaan. Niitä enemmän tai vähemmän tarkkaan
määrättyjä merkityksiä, joita nykyään on omistettu erinäisille
latinalaisille alku- ja loppu-liitteille, käyttää hän sikin sokin. Hän
rikkoo melkein jok'ainoata kieliopin sääntöä vastaan, eikä pidä niin
suurta huolta muodollisesta sopusointuisuudesta kuin oikean vaikutuksen
saavuttamisesta — mikä lopulta on tullutkin parhaaseen englantilaiseen
kielenkäyttöön kuuluvaksi. Teonsanan luvun ja tekijän määrää hänen
kielessään aluksen todellinen mieli, eikä sen kieliopillinen muoto.
Hänen kielensä on usein liian etsittyä ja se lainaa liian paljon kaiken
maailman kirjoista, jotta sen voitaisiin sanoa olevan puhekieltä;
mutta hänen lausejaksojensa rakenne ja kokoonpano on kuitenkin yhtä
luonnollista ja pakotonta kuin vapaimman, sujuvimman haastelun.

Sallittanee meidän muutamilla satunnaisilla esimerkeillä valaista
näitä yleisiä huomautuksia. Perusteellista tutkimusta Shakespearen
kielestä puuttuu yhä, ja _Uusi Englanninkielen Sanakirja_, joka tämän
puutteen poistamiseksi on tehnyt enemmän kuin mikään muu teos, ei ole
läheskään täydellinen. Vaikka joku sana tai merkitys kaikkein ensinnä
tavattaisiinkin Shakespearella, on kuitenkin melkein mahdotonta joka
tapauksessa todistaa hänen olleen myös sen varhaisimman keksijän. Mutta
ylipäänsä katsoen on hänen erinomainen keksimiskykynsä eittämätön.
Hän antaa nunnalle nimen "cloystress" ja eräälle englantilaiselle
uskon-lahkolle "questrists" tai "questants". Päätteitä sovitellaan
miten milloinkin; "ruby", "rubied" ja "rubious"-muotoja käytetään
kaikkia laatusanoina; "irregular" ja "irregulous", "temporal" ja
"temporary", "distinction" ja "distinguishment", "conspirator" ja
"conspirer" vaihtelevat keskenään. Sanoja "stricture", "prompture" ja
"expressure" käytetään kutakin kohdastaan merkitsemään samaa, mitä
nykyään muodot "strictness", "prompting" ja "expression" osoittavat.
Tarpeen tullen tekasee hän muitta mutkitta sanat sellaiset kuin
"opposeless" ja "vastidity", "uprighteously" ja "inaidible". Hän keksii
tarkoituksiinsa soveltuvat vähennysmuodot "smilets" ja "crownets". Hän
lainaa sanoja ranskan kielestä, kuten "esperance" ja "oeillade" (josta
on rohkeasti muokattu englantilainen muoto "eliad"), ja saksasta,
kuten siinä, missä hän puhuu Ophelian neitseellisyyden "crants'ista".
Luultavasti eivät kuulijat tätä viimeistä sanaa ymmärtäneetkään;
se esiintyy nelitaitepainoksessa, mutta on kokolehtipainoksessa
muutettu muodoksi "rites". Varhaisemmalta ajalta ei ole tavattu sanoja
"ailottery"- (samassa merkityksessä kuin 'portion'), "forgetive",
"confixed", "eventful", eikä monia muita. Merkitys, jonka hän antaa
sanoille, näyttää usein olevan hänen omaa keksintöään. Muotoa
"unquestionable" käyttää hän merkityksessä "averse to conversation",
Kappaleessa _Mitta Mitasta_ mainitaan Marianan kihlattua sulhasta
Angeloa nimellä "her combinate husband". Herttua sanoo, selvitellessään
syitään, miksi hän ei voi esiintyä Angeloa vastaan, olevansa "combined
by a sacred vow", jonka takia hän ei mitenkään voi olla saapuvilla.
Joskus käyttää Shakespeare sanoja väärässä merkityksessä siitä syystä,
että hän erehtyy niiden johto-opista: hän käyttää sanoja "fedary" tai
"federary" merkityksessä "accomplice" (rikostoveri), eikä "vassal"
(lääninsaaja, käskyläinen). Hän kohoaa ihmeelliseen ilmaisu-rikkauteen
juuri tuon uhkarohkean vapaan kielenkäyttönsä takia. Saattaisi kerätä
hänen teoksistaan aimo joukon esimerkkejä osoittamaan, mitenkä hän
käytteli kieltä suorastaan tunteensa avulla; hän näyttää tunnustelleen
sanaa korvallaan, ja jos siinä oli oikea sointu, hyväksyi hän sen
enempää tuumailematta. Jago sanoo varoituksessaan Roderigolle,
puhuessaan Desdemonan rakkaudesta mauriin: "Alku oli niin kiivas,
ja saatpa nähdä, että loppu (sequestration) on samanlainen; kultaa
vaan kukkaroon!" Mitä tarkoittaa hän tuolla sanalla "sequestration"?
Epäilemättä on siinä päämerkityksenä tuo vallan luonnollinen ja oikea:
eroaminen, avioero. Mutta lause rakentuu vastakohdille, ja muotoa
"sequestration" voidaan vallan hyvin käyttää "commencement" (alku) sanan
vastakohtana, koska se satunnaisesti viittaa sanoihin "sequence" ja
"sequel" (päätös). Tuo ei ole tiedemiehen kielen käyttöä; mutta oma
omituinen tenhovoimansa on sillä sittenkin.

Yhtä loistava vaikutus syntyy usein uusmuotoisten teonsanain avulla.
Verraton on Kleopatran kuvaus Octaviasta.

    Your wife Octavia, with her modest eyes,
    And still conclusion, shall acquire no honour
    _Demuring_ upon me.

    (Vaimosi Octavia,
    Tuo salamiettijä ja kainosilmä,
    Ei kunniata voittaakseen saa mua
    _Mitellä katseillaan_.)

Pari esimerkkiä niistä tapauksista, jolloin Shakespeare sepittää
yleiseen käytetyistä nimisanoista uusia teonsanoja, riittänee
osoittamaan hänen tavatonta taitoaan näissä uusmuodostuksissa.
Hän käyttää sanaa "woman" (nainen) kaksi kertaa teonsanana, mutta
kummallakin kertaa eri merkityksessä. _Othellossa_ käskee Cassio
Biancan poistumaan luotaan:

    I do attend here on the General,
    And think it no addition, nor my wish,
    To have him see me woman'd.

    (Ma kenraalia varron, enkä luulla
    Sit arvokkaaksi enkä suotavaksi,
    Jos _naisen_ kanssa hän mun näkis.)

Kappaleessa "Lopussa Kiitos Seisoo" sanoo kreivinna:

    I have felt so many quirks of joy and grief,
    That the first face of neither, on the start,
    Can _woman_ me unto't.

    (Ma riemun, murheen tunnen vaihtelut,
    Niist' ett'ei yllättää voi kumpikaan
    Ja kuin nuorta _neittä_ säikytellä.)

Sanaa "child" (lapsi) käytetään yhtä vapaasti; Edgar kuvaa säälien
Learia — "he childed as I father'd" (laps' hälle, isä mulle tuskan
tuo); syksy on "the _childing_ autumn" (hedelmästä runsas); Polyxenes
kertoo _Talvisessa Tarinassa_, miten hänen poikansa

    With his varying _childness_ cures in me
    Thoughts that would thick my blood.

    (Jokeltaa poies houreet, jotka muuten
    Pilaisi veren.)

Shakespearen varhaisempi säe-rakenne, tasaisesti keinuvine
poljentoineen ja pysähdyksineen jokaisen rivin lopussa, edisti
selvää lause-jaksoittelua. Mutta jo vanhemmissa näytelmissä
esiintyy siellä ja täällä tuo sekava ja supistettu tekotapa, joka
himmentää yksinkertaisenkin ajatuksen kaikenlaisilla eteensattuvilla
vertauskuvilla ja koristeilla. Tämä tapa sinällään hyväksyä kaikki
hetken tuomat päähänpälkähdykset tuli sitten yhä luonteenomaisemmaksi
Shakespearen tyylille: hän ei paraimmassakaan tapauksessa hylkää niitä
lähemmin kirjoittamaansa tarkastellessaan ja korjaillessaan, vaan vasta
sitten kun hänen mielikuvituksensa on jo niin kiihtynyt, ettei se voi
enää käyttää mitään, mikä ei välittömästi sulaudu kokonaisuuteen.
Missä hän on varovainen ja innoton, siinä sanoo hän usein sanottavansa
hämärästi. Tähän tapaan esittää kuningas _Lemmen Kujeissa_ sen sangen
yksinkertaisen ajatuksen, että aika usein pakottaa meidät tekemään
ratkaisevan päätöksen:

    Monasti aika mukaan mielensä
    Hetkessä viimeisessä seikat suorii,
    Pois rientäin useasti ratkaisee,
    Mitä ei vuosiin voitu selvitellä.

_Venetian Kauppiaassa_ kietoutuu Gratiano pahasti yrittäessään lausua,
että vaiteliaisuutta usein erehdytään pitämään viisautena:

    Oi Antonio, tunnen niitä, jotk'on
    Vaan senvuoks viisaan maineessa, ett'eivät
    Niin mitään puhu; sillä jos he puhuis,
    Kirotuks varmaan joutuis kuulija,
    Kun sanois veljellensä: sinä tyhmä!

    (If they should speak, would almost damn those ears,
    Which hearing them would call their brothers fools.)

Shakespearen suurimmat ihailijatkin myöntänevät, että tuollaista
englantia ei sovi kirjoittaa. Viimeisissä näytelmissä tulee
sanaheittoinen lauserakenne yhä yleisemmäksi, vaikka ajatus onkin
tavallisesti tiivistetympää. Kun Leontes _Talvisessa Tarinassa_
pyytelee Polyxenesta viipymään kauvemmin luonaan, selittää tämä
vastasyitään seuraavaan tapaan:

    I am question'd by my fears, of what may chance,
    Or breed upon our absence, that may blow
    No sneaping winds at home, to make us say,
    This is put forth too truly.

        (Kotona jotain varon tapahtuneen
        Pois ollessani, varon vinhan tuulen
        Siell' yltyvän, jok' ajaa huudahtamaan:
        "Niin kävi, paha kyllä.")

Tätä lausetta on mahdoton kieliopillisesti selittää, vaikka sen ajatus
onkin kutakuinkin ilmeinen. Tämänlaisia kohtia tapaa tuhkatiheään,
ja enimmäkseen ovat ne helppoja ymmärtää jo ensi silmäyksellä.
Joka tahtoo vain ymmärtää, hänelle on lukeminen nautinto, kun taas
se, joka pysähtelee ja punnitsee, ei sekavine kieliopillisine
saivarteluineen pääse puusta pitkään. Yrittäessään kaikin mahdollisin
ja mahdottomin keinoin oikoa Shakespearen tekstiä ovat kielimestarit
sitä säännöllisesti vain kehnontaneet, huolimatta siitä, että he niin
pilkallisen ylimielisinä ovat luvanneet näyttää Shakespearen teosten
ensimäisille julkaisijoille, mitä ja kuinka Shakespeare oikeastaan
kirjoitti.

Jos ylipäänsä löytyy tunnusmerkkiä, joka enemmän kuin mikään muu
eroittaa Shakespearen kehittyneemmän tyylin minkä kirjallisen
tuotteen tyylistä tahansa, niin on se hänen kerrassaan ruhtinaallisen
rikas vertauskuvavarastonsa. Hän piti aina korkean kuvallisesta
sanontatavasta, ja varhaisemmissa teoksissaan tyytyi hän joskus yhteen
ainoaan kuvaan, muovaillen ja muokkaillen sitä erinomaisella huolella.
Niinpä selittää Thurio kappaleessa _Kaksi Veronan Aatelismiestä_
Proteukselle, mitenkä Silvian lempi siirtyi Valentinelta hänelle,
vertaamalla koko juttua langan kehimiseen:

    Häneltä lemmen kun nyt keritte,
    Mun ympärilleni se vyyhdetkää,
    Se jottei vallan saisi sotkuisaks:
    Te mua kaksin verroin kiitelkää,
    Kun halvennatte Valentinia.

Kun kuvaa tällä lailla pienimpiinkin yksityiskohtiinsa asti selitetään,
saa se helposti kalsean ja teeskennellyn värityksen: kaksi seikkaa
eivät kuitenkaan ole niin toistensa kaltaisia, että ne joka kohdaltaan
sopisivat toisiinsa, ja tuo sovitteleminen kääntää sitäpaitsi huomion
tykkänään pois valaistavasta asiasta, jolla on aina oma arvonsa,
vaikk'ei maailmassa löytyisi sille ainuttakaan vertauskohtaa. Tällainen
kalseus ja teennäisyys haittaa jossain määrin Arturin vuorosanoja
_Kuningas Juhanassa_, kun hän rukoilee Hubertia säästämään henkeänsä.
Tuli, sanoo hän, on sammunut surusta:

    Ei pahaa tuossa poltinhiiless' ole;
    Sen elon taivaan henki sammutti,
    Katuman tuhkaa kylväen sen päähän.

Kun Hubert lupaa sytyttää sen jälleen, jatkaa Artur:

    Se tee, niin näet, kuinka punastuu se
    Ja hehkuu, häveten sun käytöstäsi;
    Silmääsi ehkä sinkoo säkeneenkin,
    Ja, niinkuin koira, tappeluun jonk' ajat,
    Sua puree, herraansa, kun sitä härnäät.

Shakespearen kypsyneemmissä teoksissa ei tämänlaisia yksityiskohtaisia
vertauskuvia enään esiinny. Hänen ajatuksensa kiiruhtaa kuvasta
kuvaan, joista jokainen olisi hyvä jonkun keskinkertaisen runoilijan
käyteltäväksi; hän pujottelee niitä yhteen kuin helmiä nauhaan ja
antaa niiden nopeasti kulkea silmäin ohi, jolloin jokainen niistä
luo oman väri- ja ajatus-vivahduksensa kokonaisuuteen. Hänen n.s.
sekakuvansa eivät ole sekakuvia, vaan perättäisiä; tuo sekanaisuuden
tunne johtuu kirjailijan ajatuksen nopeasta lennosta, joka hämmentää
hitaamman lukijan, hän kun ei kykene niin raisussa menossa seuraamaan
mukana. Yhdessä ainoassa lauseessa voi usein esiintyä kaksi tai kolme
vertauskuvaa. Kun lady Macbeth soimaa Macbethia pelkuruudesta ja
horjuvaisuudesta, kärjistyy hänen pilkkansa seuraavaksi kuvaksi, joka
vain näennäisesti on sekakuva:

    Oliko toivo, johon
    Puit itses, päissään ?

Kun Antonion ystävät hylkäävät hänet, purkaa hän sydäntänsä moniin
vertauksiin:

                 Näiks' onko tullut?
    Sydämet, jotka liepeissäni lieri
    Ja joiden toiveet täytin, mehuaan nyt
    Caesarin kukkakupuun heruttavat;
    Ja kolottu on honka tää, mi kaikki
    Varjoonsa peitti. Petetty ma olen!

Jos Shakespearen teosten viimeiset julkaisijat olisivat edes hiukan
ymmärtäneet hänen mielikuvituksensa toimintoja, eivät he — olisi
ryhtyneet korjailemaan hänen vertauskuviaan ja typistämään niitä
typeräin sopusuhtaisuussääntöjensä mukaisiksi. Kun Macbeth sanoo:

    Elonaikani (My way of life)
    Jo syksyyn kallistuu ja lehden lähtöön,

puhuu hän Shakespearen suulla. Ne, jotka lukevat "my May of life"
(elämäni kevät), pakottavat hänet puhumaan Popen suulla. Vieläkin
kurjemmalla korjauksella on useissa painoksissa peräti turmeltu muuan
Kleopatran kauneimpia puheita:

    Mitä Caesar on? Vain tyhjää;
    Ei onnetar, vaan onnettaren orja,
    Sen oikkuin palvelija. Suurta vain on
    Se teko, joka kaiken teon päättää,
    Satunnan salpaa, köyttää kohtalon,
    Pois nukkuu, maan ei saastaa (dung) enää maista,
    Tuot imettäjää Caesarein ja loisten.

Panemalla sanan "dung" sijaan sanan "dug" (äidinrinnat), riistetään
runoilijalta tuo valtava näkemys, että maa elättää ihmiskuntaa itse
mätänemällä ja kuihtumalla, ja riistetään korvauksetta.

Tottunut kun on esityksessään noudattamaan mitä havaannollisinta
todellisuutta ja vilkasta eloisuutta, näyttääkin Shakespeare
varsinaisesti ajattelevan vertauskuvin. Hän koettaa tavallisesti
sangen huolekkaasti sovittaa kuvansa niiden esittäjän mukaisiksi, ja
hänen mielikuvituksensa korkeimmat saavutukset tulevat usein näkyviin
jossakin varsin yksinkertaisessa kuvassa. Minkä ihmeellisen elävyyden
ja kauneuden luokaan tuo sana "ride" (ratsastavat) hänen kuvaukseensa
Beatricesta:

        Disdain and scorn ride sparkling in her eyes.

    (Suuttumus ja iva ratsastavat kipinöitä singahutellen
    hänen silmissään.)

Hirvittävän syvältä sallii meidän katsahtaa Jagon sielun pimentoihin se
hänen puheensa, jolla hän koettaa vahvistaa Roderigon kärsivällisyyttä:

    Hyvinhän kaikk' on! Selkääs sait, mut Cassion
    Viralta pois sait selkäsaunallas.
    _Monikin kasvi auringossa viihtyy,
    Mutt' ensin kypsyy se, jok ensin kukkii._
    Siis, malttia!

Shakespearen mielikuvituksen eloisuus ja rikkaus vaikuttaa
senkin, ettei hän kärsi värittömiä ja epähavaannollisia ajatuksen
esittämismuotoja. Hän käyttää osavasti latinan kielen sanavarastoa
kehittääkseen ja kirkastaakseen ajatustaan; ja oheen liittää hän
tutumman, kuvaannollisen sanan, joka luo koko lausumaan lopullisen
värityksen. Usein asettaa hän sanansa juuri tähän järjestykseen: toinen
lausuu ajatuksen, toinen lisää kuvan. Niinpä puhuu hän "of a malignant
and a turban'd Turk" (häijystä, käärelakkisesta turkkilaisesta); "of a
puff'd and reckless libertine" (hurjasta, huolettomasta irstailijasta);
"of the force and road of casualty" (sattumuksen voimasta ja teistä);
"of the descent and dust below thy foot" (hävityksestä ja tomusta
jalkaisi alla) j.n.e. Tänlaista kirjoittamistapaa ajatteli varmaankin
Gray sanoessaan, että "jokainen hänen sanansa on kuva".

Ne samat ominaisuudet siis, jotka ovat tehneet Shakespearen
mahdottomaksi opettajana, ovat tehneet hänestä maailman ihmeen. Hän
loukkaa kieliopin sääntöjä vain päästäkseen lähemmäksi asioiden
ja esineiden sisintä olemusta. Ihmismieli on epäilemättä sangen
salaperäinen, monimutkainen laitos, joka tuntee ja värähtelee joka
säikeellään, jonka kaikkia vivahduksia ja suuntia on mahdoton
edeltäpäin arvata. Kuinka se voisikaan tuoda syvimmän itsensä ilmi
kieliopillisin lausemuodoin, jotka ovat vain sovinnainen keksintö
ja jotka ovat kokoonpannut kahdesta osasta: aluksesta ja maineesta?
Yritykseen se kuitenkin uskaltaa käydä; ja Shakespearen onkin
rohkeutensa, luonnollisuutensa ja neronsa avulla onnistunut paremmin
kuin ehkä yhdenkään toisen runoilijan pukea sanoiksi ja yhdistää
kokonaisuudeksi nuo väikkyvät ajatuksen ja tunteen liikunnot, jotka
muodostavat inhimillisen sielunelämän.

Tällä tyylillisten ja kielellisten kysymysten pohtimisella on ollut
tarkoituksena vaikuttaa laveamman tutkielman syntymiseen. Ehkäpä siinä
on tullut liiankin pitkältä puhutuksi. On siis aika kääntyä jälleen
varsinaiseen aiheeseemme ja samalla kiiruhtaa lopettamaan.

_Myrsky_ oli otaksuttavasti Shakespearen viimeinen näytelmä — viimeinen
ainakin siinä mielessä, että hän sen kautta halusi lausua jäähyväiset
näyttämölle. Ajatus, joka pälkähtää melkein jokaisen näytelmän lukijan
päähän, että nimittäin Prospero oikeastaan esittääkin Shakespearea,
lienee tuskin ollut vieras runoilijalle itselleenkään. Taiteensa
valtavimmilla keinoilla oli hän pimittänyt sydänpäivän auringon,
loihtinut raivoisat tuulet puhaltamaan ja juurineen temmaissut maasta
metsän jättiläispuut. Hänen käskystään olivat kuolleet heränneet
unestaan, avanneet hautansa ja astuneet elävitten ilmoille. Ja kun
hän nyt on vihdoin päättänyt taittaa taikasauvansa ja haudata syvälle
maan uumeniin loihtukirjansa, värisyttää häntä, niin kuin jokaista
ihmislasta värisyttää kuoleman ajatus, ajatus kaiken katoamisesta.
Mutta näihin jäähyväisiin ei sekoitu hiukkaistakaan katkeruutta.
Hän loi silmänsä tulevaisuuden kaukomaille, ja siellä kohtasi häntä
viimeinen näky, ei näky inhimillisen toimeliaisuuden ja aherruksen
edistymisestä, vaan näky siitä, mitenkä koko maailma väistyy kuin
unikuva ja haihtuu kuin sumu ilmaan. Hänen oma kohtalonsa ja hänen
teostensa kohtalo oli tyhjää tämän taivasta hiipovan ajatuksen
rinnalla. Mitä merkitsikään hänelle, että ihmiset muutaman vuosisadan
kuluessa tulisivat lukemaan hänen kirjoituksiaan? Turhamaisuutensa
päivien vanhat, pöyhkeät kerskailut eivät voi enää häntä lohduttaa.

    Ei marmori, ei muistomerkit kultaiset
    Niin kauvan säily, kuin nää säkehet!

Niin oli hän kerran laulanut soneteissaan. Kun elämä läheni loppuaan,
oli hänen ainoana huolenaan antaa vihamiehilleen anteeksi ja rohkaista
nuoria, jotka tuska ja levottomuus sydämessä näkevät vanhempansa
murheen murtamina. Miranda ja Ferdinand katselevat pelokkaina Prosperon
ankaroita sielun ja mielikuvituksen taisteluita. Vihdoin tulee hän
jälleen entiselleen ja lausuu:

    Niin huumatulta, poikani, sa näytät,
    Kuin säikäyksiss' oisit. Älä pelkää;
    Huvimme lopuss' on nyt. Näyttelijät
    Olivat kaikki henkiä, sen kuulit,
    Nyt ovat ne vaan ilmaa, ohutt' ilmaa.
    Ja niinkuin tämä tyhjä lumekuva,
    Niin uljaat linnat, pilviin vievät tornit,
    Ylevät templit, tämä maankin pallo
    Eloineen, kaikkinensa kerran raukee
    Ja jäljettömiin katoo, niinkuin tääkin
    Oleeton harhahurmos; sama kude
    On meissä kuin mik' unelmissa on,
    Ja unta vaan on lyhyt elämämme.

Kaikissa Shakespearen teoksissa ei löydy mitään enemmän hänen
tapaistaan kuin nuo tyynet lähtösanat — "Älä pelkää; huvimme lopuss' on
nyt."

Lopussa se ei ole sittenkään. Sukupolvien, jotka ovat tulleet hänen
jälkeensä, jotka ovat lukeneet hänen teoksiaan ja jotka ovat kiintyneet
häneen järkähtämättömällä henkilökohtaisella mieltymyksellä, täytyy
yhtyä hänen ylistykseensä ja kiitokseensa, kulkeissaan samoja polkuja
kuin hän. Hänen luomansa ovat eläneet kauvemmin kuin hän, ja niistä
on tullut monelle ihmiselle ystäviä ja tovereita ja on vastakin
tuleva. Hänen muistonsa elää keskellämme yhäti, kirkastettuna ja
valoisana, juhlallisena. Eläessään hän kai joskus hymyili itsekseen,
ajatellessaan, että hänen aivoissaan väikkyvät haamut olivat hänestä
yhtä todellisia kuin ulkonaisen maailmankin ilmiöt. Tämän hempeän
varjomaan asujanten henki näytti vain lepäävän hyvin heikoilla
perustuksilla. Yksi niistä valittiin elämään, toinen jätettiin silleen;
tätä henkilöä tarvittiin jossain näytelmässä, tuo puheenparsi ja lause
sopi erinomaisesti vuorosanaksi; toiset kuolivat jo kehtoonsa, tai
elivät vaivaloisesti hetkisen, pari, kunnes häipyivät näkymättömiin.
Ne, jotka käytettäviksi hyväksyttiin, uskottiin sitten näyttelijäin
hellään hoivaan, jotta rahvas saisi huvittelunhalunsa tyydytetyksi
edes muutamiksi viikoiksi. Mutta nyt on jo kolme vuosisataa vierinyt
siitä, kun _Kuningas Lear_ kirjoitettiin; ja me hieromme silmiämme
ja ihmettelemme. "Muuta paikkoja, ja yks, kaks, kolm', kuka on
haamu, kuka on ihminen?" Onko todellista ihmistä etsittävä tuosta
katkonaisesta Stratfordin ja Lontoon tarinasta, joka, tehkäämmepä mitä
tahdommekin sen esille kaivamiseksi, jo aikoja sitten on unholaan
vaipunut niinkuin menneenvuotisten juomakemujen muisto. Hänen lyhyen ja
myrskyisen elämänsä vaiheet, joiden kestäessä hän kiiti eteenpäin yhä
kiihtyvällä vauhdilla, toivon ja pelon raatelemana, maahan masennettuna
ja kukkuloille kohotettuna, vierivät kuin unessa ikään. Runoilija on
ruumiillisesti kuollut, mutta hän elää sittenkin teoksissaan. Ajan
jyskävillä kangaspuilla kutoi hän itselleen puvun, jossa me hänet
näemme; ja särkyneen sukkulan kätki helmaansa Stratfordin multa.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SHAKESPEARE ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.