The Project Gutenberg eBook of Viisi vuotta elämästäni, 1894-1899, by Alfred Dreyfus

Minä kerron näillä lehdillä elämästäni ainoastaan niinä viitenä vuotena, joina olin kokonaan eroitettuna muusta maailmasta.

Ne seikat, jotka tapahtuivat Ranskassa oikeudenkäynnin aikana 1894 ja sitä seuraavina vuosina, olivat minulle tuntemattomat Rennes'n oikeudenkäyntiin saakka.

A.D.

Minä synnyin Mühlhausenissa, Elsassissa, lokak. 9 p. 1859. Lapsuuteni kului hiljaisesti äitini ja sisarieni terveellisessä piirissä, lapsiaan rakastavan isän johdannon sekä vanhempien veljien hellän huolenpidon alaisena.

Ensimäinen katkera muisto, joka ei koskaan haihdu mielestäni, oli 1870 vuoden sota. Rauhan tultua päätti isäni ruveta Ranskan alamaiseksi, ja meidän täytyi jättää Elsassi. Minä menin Pariisiin opintojani jatkamaan.

V. 1878 otettiin minut polyteknilliseen opistoon, josta 1880 pääsin ulos aliluutnanttina ja tykkiväen oppilaana siirtyäkseni ammattikouluun Fontainebleau’ssa. Lokak. 1 p:nä 1882 nimitettiin minut luutnantiksi 31:seen tykistörykmenttiin, joka oli sijoitettuna Mans'iin. V:n 1883 lopulla määrättiin minut ensimäiseen varsinaiseen ratsuväen osastoon Pariisissa.

Syysk. 12 p:nä 1889 nimitettiin minut kapteeniksi 21:seen tykistörykmenttiin ja komennettiin adjutanttina sotilaspyroteknilliseen keskuskouluun Bourges'issa. Talven kuluessa menin kihloihin neiti Lucie Hadamardin kanssa, josta tuli sittemmin minulle uskollinen ja urhoollinen puoliso.

Kihlausaikana valmistauduin pääsöä varten korkeampaan sotakouluun, johon minut otettiin huhtik. 20 p:nä 1890; seuraavana päivänä huhtik. 21 p:nä olivat hääni. Pääsin ulos korkeammasta sotakoulusta 1892 arvosanalla "hyvin hyvä" ja puoltolauseella pääesikuntaan. Järjestysnumero, jonka sain erotessani sotakoulusta, antoi aihetta minun kutsumiseeni ylimääräiseen palvelukseen armeijan pääesikunnassa, johon astuin tammik. 1 p:nä 1893.

Loistava ja helppo ura oli avautunut minulle, tulevaisuus näytti ruusunpunaiselta. Työpäivien päätyttyä löysin lepoa ja suloisuutta perhe-elämässä. Oppiakseni tuntemaan kaikkia ihmissielun ilmauksia ja vivahduksia käytin hyödylliseen lukemiseen ne ihanat iltahetket, jotka vietin yhdessä vaimoni kanssa. Me olimme täydellisesti onnelliset, ensimäinen lapsemme lisäsi iloa kodissamme. Minulla ei ollut mitään taloudellisia huolia, sama syvä rakkaus yhdisti minut perheeni jäsenten kanssa ja vaimoni perheen kanssa.

II.

Vuosi 1893 kului ilman mitään erikoisempaa, joka olisi häirinnyt onneamme. Tyttäreni Jeanne'n syntyminen lisäsi auringonpaistetta kodissani.

Vuosi 1894 tuli olemaan viimeinen, jonka olin armeijan pääesikunnassa. Minut määrättiin tämän vuoden viimeisenä kolmanneksena tekemään vaadittavan palveluskokeen eräässä Pariisin jalkaväen rykmentissä.

Ryhdyin tähän palvelukseen lokak. 1 p:nä; lauantaina lokak. 13 p:nä 1894 sain käskyn saapua seuraavana maanantaina kello 9 aamusella sotaministeriöön päätarkastusta varten; oli nimenomaan määrätty saapua "sivilipuvussa". Määrätty aika tuntui minusta kovin varhaiselta päätarkastukseksi, joka tavallisesti tapahtui iltasella, huomautus sivilipuvusta ihmetytti minua samoin. Nämä huomiot tein lukiessani virkailmoitusta, mutta unhotin ne heti, kun en pannut niihin mitään merkitystä.

Sunnuntai-iltana söimme, vaimoni ja minä, tavallisuuden mukaan puolista appivanhempieni tykönä, joitten luota poistuimme hyvin iloisina ja onnellisina kuten ainakin niinä iltoina, jotka vietimme siinä perheessä, rakkaiden omaisiemme keskuudessa.

Maanantai-aamuna heitin hyvästit omilleni. Poikani Pierre, joka silloin oli kolmen ja puolen vuoden vanha ja jolla oli tapana seurata minua uloslähtiessäni ovelle saakka, saattoi minua sinäkin aamuna tapansa mukaan. Tämä tapaus jäi minulle yhdeksi elävimmäksi muistoksi onnettomuudessani; usein, surun ja epätoivon öinä, elin uudestaan sen hetken, jolloin puristin lastani viimeisen kerran syliini; minä ammensin siitä muistosta uutta voimaa ja tahdonlujuutta.

Aamu oli kaunis ja viileä; aurinko kohosi taivaanrannan yli karkoittaen pois hienon sumun; kaikki ennusti ihanaa päivää. Kun olin tullut liian aikaseen ministeriöön, kulin muutaman minuutin ajan rakennuksen ulkopuolella, ennenkuin menin sisään. Kun astuin huoneeseen, otti minut vastaan majuri Piquart, joka näkyi minua odottaneen ja vei heti minut työhuoneeseensa. Minä hämmästyin, kun en tavannut ketään tovereistani, sillä tavallisesti kutsutaan upseerit joukottain päätarkastukseen. Hetkisen puheltuamme jokapäiväisistä asioista vei majuri Piquart minut pääesikunnan päällikön huoneeseen. Hämmästykseni oli suuri astuessani sisään, sillä siihen sijaan että luulin tulevani pääesikunnan päällikön eteen, ottikin minut vastaan majuri Paty de Clam sotilaspuvussa. Huoneessa oli myös kolme minulle tuntematonta sivilipukuista henkilöä. Nämä henkilöt olivat salapoliisipäällikkö Cochefert, hänen kirjurinsa ja arkivario Gribelin.

Majuri du Paty tuli vastaani ja sanoi hillityllä äänellä: "Kenraali tulee pian. Kun minulla on kirje kirjoitettavana ja sormeni on kipeänä, pyytäisin teitä kirjoittamaan sen minun sijastani." Täytin heti pyynnön, niin omituiselta kuin se minusta näissä oloissa tuntuikin. Istuuduin pöydän ääreen, joka oli jo asetettu valmiiksi, majuri du Paty asettui aivan viereeni ja seurasi tarkasti käteni liikkeitä. Kun ensin olin täyttänyt tarkastusmallin, saneli hän kirjeen, jossa eräät kohdat muistuttivat sitä syyttävää kirjettä, jonka minä sittemmin olen oppinut tuntemaan ja joka on saanut "bordereau'n" nimen. Sanellessaan keskeytti majuri minut huudahtamalla: "Te vapisette!" (Minä en vavissut ollenkaan. Sotaoikeuden edessä 1894 selitti hän tämän äkillisen muistutuksensa siten, että hän huomasi ett'en minä vavissut koko sanelun aikana ja että hän sen vuoksi luuli minun teeskentelevän ja tahtoi saada minut siten hämmentymään.) Tämä kiivas muistutus kummastutti minua suuresti, niinkuin myös majuri du Paty'n silminnähtävä vihamielisyys minua kohtaan. Mutta kun kaikki epäluulo oli minusta kaukana, luulin hänen pitävän kirjoitustani huonona. Sormiani todellakin paleli, sillä ulkona oli ollut aika kylmä ja minä vaan muutaman minuutin oleskellut lämmitetyssä huoneessa. Senvuoksi vastasinkin: "Sormeni ovat kohmeessa."

Kun yhä pysyin kirjoittaessani levollisena, ahdisti du Paty minua uudelleen nyt kiivaasti ärähtäen: "Olkaa tarkkaavainen, tämä on tärkeätä!" Vaikka hämmästyinkin hänen tylyä ja outoa käytöstään, en kumminkaan virkkanut mitään, vaan koettelin kirjoittaa parempaa. Silloin jo, niin selvitti majuri du Paty oikeuden edessä 1894, näki hän että minä pysyin kylmäverisenä, ja siis oli turhaa jatkaa koetusta. Kirjoituskohtaus oli yksityisseikkoihin saakka edeltäpäin valmistettu; siitä ei kumminkaan saatu odotettuja tuloksia.

Kun sanelu oli loppunut, laski majuri du Paty kätensä olkapäälleni ja huusi jyrisevällä äänellä: "Lain nimessä vangitsen minä teidät; te olette valtiopetoksesta syytetty." Jos ukkonen olisi iskenyt jalkojeni juureen, ei se ankarammin olisi voinut järkyttää mieltäni: minä lausuin katkonaisia sanoja, vastustaen niin kauheaa syytöstä, jota ei mikään elämässäni oikeuttanut.

Sitten hyökkäsivät Cochefert kirjurineen kimppuuni ja alkoivat tutkia taskujani. En tehnyt vähintäkään vastarintaa, vaan huusin heille: "Ottakaa avaimeni, avatkaa kaikki luonani, olen viaton!" Lisäsin: "Näyttäkää minulle ainakin todistukset siitä konnantyöstä, johon te väitätte minun olevan syypään." Todistukset ovat liiankin painavat, vastattiin minulle, lähemmin niitä määrittelemättä.

Sitten vei minut Cherche-Midi'n vankilaan majuri Henry, salapoliisi seurassaan. Matkalla kyseli minulta majuri Henry, joka kumminkin jo itse tiesi kaikki, mistä minua syytettiin, sillä hän oli ollut verhon takana samassa huoneessa kuin minäkin. Vastauksestani laati majuri Henry raportin, jonka valheellisuus esiintyi päivän selvästi niitten kuulustelujen kautta, joitten alaisena olin juuri ollut ja tulin vielä useampana päivänä olemaan.

Saavuttuani vankilaan pistettiin minut koppiin, jonka ikkuna oli vankien pihalle päin. Minut pidettiin ankaran valvonnan alaisena, kaikki yhteys omieni kanssa oli kielletty. Minä en saanut paperia, kynää, mustetta enkä lyijykynää. Ensimäisinä päivinä kohdeltiin minua muitten vankien tavoin, mutta sitten tehtiin hoidossani muutos.

Niitten miesten seurassa, jotka toivat minulle ruokaa, oli aina vahtiatekevä kersantti ja kunnallisvirkamies, jolla yksin oli avain minun koppiini. Häntä oli kovasti kielletty puhuttelemasta minua.

Kun minä, äskeisen kamalan kohtauksen valtaamana, näin itseni tässä synkässä kopissa, ja kun ajattelin niitä kaikkia, joista joku tunti sitten erosin iloisena ja onnellisena, jouduin minä kauheaan kiihoitustilaan ja ulvoin tuskasta.

Minä kuleksin kopissani ja ta'oin päätäni sen seiniin. Vankilan päällikkö kävi kunnallisvirkamiehen kanssa minua katsomassa ja rauhoitti minua muutamaksi hetkeksi.

Olen iloinen saadessani tässä lausua kiitollisuuteni sotilasvankilain tirehtöörille, majuri Forzinetti'lle, joka täyttäessään tarkasti velvollisuutensa, oli samalla ylevän inhimillinen.

Seuraavien seitsemäntoista päivän kuluessa kuulusteli minua useat kerrat majuri du Paty, joka toimitti tutkintoupseerin virkaa. Hän tuli aina iltasilla hyvin myöhään, seurassaan kirjurinsa, arkivaario Gribelin. Hän saneli minulle osia tuosta ennen mainitusta kirjeestä, vilautti silmieni edessä tulen valossa sanoja ja sanankatkelmia samasta kirjeestä ja kyseli alinomaa tunsinko käsialaani vai en. Paitsi mitä oli pöytäkirjaan merkitty näissä kuulusteluissa, teki hän kaikenlaisia hämäriä viittauksia seikoista, joista en mitään ymmärtänyt, sitten hän poistui teaatterimaisilla liikkeillä, jättäen minut ratkaisemattomien arvoitusten valtaan. Minä olin yhä tietämätön niistä asianhaaroista, joihin syytös perustui. Hartaista pyynnöistäni huolimatta en saanut mitään selvitystä siitä, mistä minua syytettiin. Harhailin täydellisessä pimeydessä.

Ei suinkaan ollut majuri du Paty'n ansio, ettei järkeni kokonaan pimennyt näinä loppumattoman pitkinä päivinä ja öinä. Ei minulla ollut paperia eikä mustetta ajatuksieni muistiin panemista varten; alinomaa haudoin mielessäni niitä lausepätkiä, joita olin saanut hänestä puserretuksi, ja jotka minua vaan veivät enemmän harhaan. Vaikka kärsimykseni olivatkin kauheat, oli omatuntoni kumminkin valveilla ja erehtymättä johti minua velvollisuuden tielle. "Jos kuolet, sanoi se minulle, luullaan sinua syylliseksi: tapahtukoon mitä tahansa, täytyy sinun elää julistaaksesi viattomuutesi koko maailmalle."

Viidentenätoista päivänä vangitsemisen! jälkeen näytti majuri du Paty minulle valokuvan siitä syyttävästä kirjeestä, jota sittemmin kutsuttiin "bordereau'ksi".

III.

Sitten kun majuri du Paty oli lopettanut kuulustelunsa, tuli käsky sotaministeriltä, kenraali Mercier'ltä alkaa säännöllinen tutkinto kanssani. Käytökseni oli kumminkin moitteeton; ei mikään elämässäni, teoissani ja suhteissani voinut antaa aihetta tällaiseen epäluuloon.

Marrask. 3 p:nä kirjoitti Pariisin kuvernööri, kenraali Saussier tutkintokäskyn alle.

Tutkinto uskottiin esittelijälle Pariisin ensimäisessä sotaoikeudessa, majuri d'Ormescheville'lle; hän ei löytänyt mitään varmaa todistusta. Hänen syytekirjoituksensa on täynnä valheellisia viittauksia. Jo ensimäisessä sotaoikeuden istunnossa 1894 saatettiin tämä kirjoitus oikeaan valoonsa; viimeisessä istunnossa lopetti yleinen syyttäjä kanteensa tunnustamalla, että lukuunottamatta bordereau'ta kaikki muu oli huomattu perättömäksi. Poliisilaitos, joka oli pannut toimeen kyselyjä yksityiselämästäni; oli jättänyt siitä täysin edullisen kertomuksen. Agentti Guénée, joka palveli sotaministeristön tiedustelutoimistossa, esitti toiselta puolen nimettömän kertomuksen, joka sisälsi ainoastaan valheellista panettelua ja juorupuheita. Tämä viimemainittu tuli yksinään esitetyksi 1894 vuoden oikeudenkäynnissä; poliisilaitoksen virallinen kertomus, joka oli annettu Henrylle, hävisi. Korkeamman tuomioistuimen jäsenet löysivät sen konseptin poliisilaitoksen asiakirjain joukosta ja tekivät totuuden tunnetuksi v. 1899.

Seitsemän viikkoa kestäneen tutkimisen jälkeen, jonka kuluessa minua yhä edelleen pidettiin tarkimman valvonnan alaisena, vaati yleinen syyttäjä, pataljoonan päällikkö Brisset, jouluk. 3 p:nä 1894 minun asettamistani syytteenalaisuuteen, koska "epäluulot ja arvelut olivat kylliksi perusteltuja". Näitten arvelujen perusteena oli toisilleen vastakkaiset käsialantuntijain lausunnot. Kaksi asiantuntijaa, herra Gobert, joka palvelee Ranskan pankissa, ja herra Pelletier antoivat lausuntonsa minun edukseni; kaksi asiantuntijaa, herrat Teyssoniéres ja Charavay olivat minua vastaan, mutta myönsivät kumminkin bordereau'n ja minun käsialan olevan erilaiset. Herra Bertillon, joka ei ollut asiantuntija, väitti minun olevan syyllisen muka tieteellisten perustusten nojalla. Kuten tiedetään, tunnusti herra Charavay juhlallisesti Rennes'n oikeudenkäynnissä v. 1899 erehtyneensä.

Jouluk. 4 p:nä 1894 allekirjoitti Pariisin kuvernööri, kenraali Saussier nimensä määräykseen, jonka mukaan minut asetettiin tuomioistuimen eteen.

Silloin annettiin minulle tilaisuus neuvotella asianajajan, herra Demange'n kanssa, jonka ihailtava uhrautuvaisuus asiani hyväksi on tukenut minua kaikissa koettelemuksissani.

Minulta kiellettiin yhä oikeus tavata vaimoani. Jouluk. 5 p:nä sain minä luvan kirjoittaa hänelle avonaisen kirjeen.

Vihdoinkin voin minä kirjoittaa sinulle muutaman rivin. On ilmoitettu minulle minua vastaan nostetun jutun otettavan esille oikeuden edessä 19 päivänä tätä kuuta. Minulta kielletään oikeus tavata sinua.

Minä en voi selittää sinulle kaikkea mitä olen kärsinyt, sillä ei koko maailmassa löytyisi kylliksi kuvaavia sanoja siihen.

Muistatko sinä, kun sanoin sinulle kuinka onnellisia me olimme? Koko elämä hymyili meille. Sitten tuli yhtäkkiä se hirmuinen isku, jonka jälkeen järkeni ei vieläkään ole selvinnyt. Ajatteles, minua syytetään kamalimmasta rikoksesta, minkä sotilas voi tehdä! Vielä tänä päivänä luulen olevani julman painajaisen vallassa.

Totuus tulee vihdoin kumminkin ilmi. Omatuntoni on levollinen ja puhdas, eikä soimaa minua mistään. Minä olen aina täyttänyt velvollisuuteni enkä koskaan poikennut oikealta tieltä. Minä olen synkässä vankilassani, yksin järkeni kanssa, masennettuna, maahan lyötynä. Minulla on ollut rajuja hulluuden kohtauksia, olenpa hourannutkin, mutta omatuntoni on ollut valveilla. Se sanoi minulle: "Pidä pääsi pystyssä ja katso maailmaa silmiin. Tämä on peloittava koetus, mutta sinun täytyy käydä se läpi."

Minä en kirjoita sinulle enempää, sillä tahdon että kirje menee tänä iltana.

Tuhansia suutelolta lapsille. En uskalla puhella kanssasi heistä enempää, sillä kyyneleet nousevat silmiini, kun ajattelen heitä.

Iltasella ennen oikeudenkäynnin alkua kirjoitin minä vaimolleni seuraavan kirjeen, jossa tuli ilmi koko se luottamus, joka minulla oli tuomarien! oikeudentuntoon.

"Minä lähestyn kärsimyksien! ja syyttömien kidutuksien! loppua.
Huomenna astun minä tuomarieni eteen pää pystyssä ja sielu levollisena.

Niin hirmuinen kuin se koetus onkin, jonka läpi minun täytyy käydä, on se puhdistanut sieluni. Kun jälleen näen sinut, olen parempi kuin ennen. Tahdon pyhittää koko loppuelämäni sinulle, lapsilleni ja rakkaille perheillemme.

Niinkuin jo olen sanonut sinulle, olen läpikäynyt kamalia kohtauksia. Minulla on ollut todellisia hulluuden kohtauksia ajatellessani, että minua syytetään niin kamalasta rikoksesta.

Minä olen valmis astumaan sotilasten eteen sotilaana, jolla on rauhallinen omatunto. He näkevät kasvoistani, he lukevat sielustani ja tulevat vakuutetuiksi viattomuudestani, niin kuin kaikki nekin, jotka tuntevat minut.

Uskollisena maatani kohtaan, jolle minä olen pyhittänyt kaikki voimani ja älyni, ei minulla ole mitään pelkäämistä. Nuku siis rauhallisesti, rakkaani, eläkä huolehdi mistään.

Ajattele ainoastaan sitä iloa, jota me tunnemme saadessamme taas toisiamme syleillä ja unhoittaa nämä surulliset ja synkät päivät — — —

Jouluk. 19 p:nä 1894 alkoivat oikeusistunnot, joita pidettiin sulettujen ovien takana, huolimatta asianajajani kiivaasta kiellosta; minä toivoin hartaasti oikeusistuntojen pitämistä julkisesti, että minun viattomuuteni tulisi oikein ilmi.

Kun minut vietiin oikeussaliin tasavaltalaisen kaartilaisluutnantin seuraamana, en nähnyt enkä kuullut mitään. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä minun ympärilläni tapahtui; minua painoi se kamala painajainen, joka minua oli monta viikkoa vaivannut, se että minua syytettiin osallisuudesta hirveään petokseen ja se oli minun näytettävä vääräksi.

Minä eroitin etäämpänä istuimellaan sotaoikeuden tuomarin, hän upseeri kuten minäkin, ja tovereita, joitten edessä vihdoinkin olin todistava viattomuuteni. Istuuduttuani puolustajani asianajaja Demange'n eteen, katselin tuomareitani. He näyttivät järkähtämättömiltä.

Heidän takanansa istuivat heidän varajäsenensä, majuri Piquart, sotaministerin edustaja, poliisipäällikkö herra Lépine.

Minua vastapäätä oli hallituksen komisario, majuri Brisset ja pöytäkirjuri Valbealle.

Ensimäiset kohtaukset, miten Demange koetti saada oikeusistuntoja julkisesti pidettäviksi, miten sotaoikeuden presidentti hänet jyrkästi keskeytti, miten sali tyhjennettiin, tämä kaikki ei vaikuttanut minuun mitään, minulla oli vaan mielessä istunnon tarkoitus. Toivoin pääseväni vaan kahden kesken syyttäjieni kanssa. Kiihkeästi toivoin saada kumota heidän kurjat todistuksensa, joihin inhoittava syytös perustui, ja puolustaa kunniaani.

Minä kuuntelin majuri du Paty de Clam'in väärää ja kiukkuista todistusta ja majuri Henry'n valheellista kertomusta keskustelustamme, joka meillä oli matkalla sotaministeriöstä Cherche-Midi'n vankilaan, samana päivänä kun minut vangittiin. Minä kumosin sen sekä voimakkaasti että tyynesti. Kun majuri Henry toisen kerran tuli kaidepuun luo ja selitti eräältä kunnioitettavalta henkilöltä kuulleensa, että eräs henkilö 2:sessa virastossa harjoitti petosta, nousin minä harmistuneena ylös ja vaadin kiivaasti, että mainittu henkilö, jonka todistukseen hän vetosi, kutsuttaisiin oikeuden eteen. Teaatterimaisella liikkeellä löi hän rintaansa ja huudahti: "Kun upseerilla on salaisuus päässään, ei hän usko sitä päähineelleenkään." Sitten hän kääntyi minuun päin ja karjasi: "Ja petturi on tuo tuossa!" Kiivaista vastaväitöksistäni huolimatta ei näitä sanoja selitetty minulle sen paremmin, minä en siis voinut todistaa niitten olevan vääriä.

Minä kuuntelin käsialantuntijain vastakkaisia mielipiteitä; kaksi puhui minun puolestani, kaksi minua vastaan, esittivät samalla useita eroavaisuuksia bordereau'n käsialan ja minun käsialani välillä. Minä en pannut mitään painoa Bertillon'in lausuntoon, sillä se näytti minusta hullun työltä.

Kaikki sitovat syyt ja syytökset kumottiin näinä istuntopäivinä. Ei mitään painavaa syytä löydetty näin inhoittavan rikoksen aiheeksi.

Neljännessä ja viimeisessä istunnossa hylkäsi hallituksen komisario muut nk. todisteet, vaan piti ainoastaan bordereau'n; hän otti tämän paperin, heilutti sitä ja sanoi:

"Ei ole jälellä muuta kuin bordereau, mutta se onkin kylliksi. Tuomarit ottakoot suurennuslasinsa."

Asianajaja Demange vastusti kaunopuheliaassa puolustuspuheessaan käsialantuntijain lausuntoja huomauttaen niistä kaikista ristiriitaisuuksista, joihin nämät olivat eksyneet ja kysyi vihdoin, kuinka oli voitu tehdä semmoinen syytös, tuomatta esiin todistuksia.

Neljää ja puolta vuotta myöhemmin sain tietää että tuomarit olivat antaneet vaikuttaa omaan vakuutukseensa sekä Henry'n todistuksen että niiden salaisten paperien, joita tuomareille jaettiin istunnon aikana ja joista puolustajat eivät tienneet mitään, ja joista ei toisia voinut minuun ollenkaan sovittaa ja toiset olivat aivan vääriä.

Nämä salaiset paperit oli jaettu kenraali Mercier'n käskystä tuomareille oikeussalissa.

IV.

Epätoivoni oli rajaton. Yö, joka seurasi tuomiota, oli surkeimpia surullisessa elämässäni. Minä koetin keksiä mitä kummallisimpia keinoja. Olin väsynyt niin paljoon julmuuteen ja kauhistunut niin paljosta vääryydestä. Vaimoni ja lasteni muisto esti minua tekemästä lopullista tiliä itseni kanssa ja minä päätin odottaa.

Minä kärsin paljon, mutta säälin sinua enemmän kuin itseäni. Minä tiedän, kuinka paljon sinä rakastat minua, sydämesi mahtaa vuotaa verta. Minä puolestani olen ajatuksissani aina ollut sinun luonasi, rakkaani, yötä ja päivää.

Voiko olla mitään hirvittävämpää: olla viaton, viettää nuhteetonta elämää ja tulla tuomituksi kamalimmasta rikoksesta, minkä sotilas voi tehdä. Välistä luulen että minulla on hirveä painajainen.

Ainoastaan sinun tähtesi olen tänä päivänä voinut kestää; ainoastaan sinun tähtesi, rakkaani, olen kestänyt tämän pitkän piinan. Tulevatko voimani kestämään loppuun saakka? Sitä en tiedä. Sinä vain voit antaa minulle rohkeutta, sinun rakkaudestasi toivon sitä saavani.

Minä en uskalla puhua kanssasi lapsista, muisto heistä repii sydämeni ruumiista. Kirjoita minulle niistä, se on oleva lohdutukseni.

Minun sydämeni on niin raadeltu ja katkeruuteni sellainen, että olisin jo eronnut tästä surullisesta elämästä, ell'ei ajatus sinusta olisi pidättänyt minua ja pelko, että siten yhä enemmän lisäisin suruasi, on estänyt kättäni.

Kun on kuullut kaiken sen, mitä minulle on sanottu ja tietää sielussaan ja omassatunnossaan, ettei ole koskaan pettänyt, eikä koskaan tehnyt pienintäkään varomattomuutta, on tämä hirveintä siveellistä piinaa.

Pääasia on — tapahtukoon minulle mitä tahansa — etsiä ilmi totuus, penkoa taivas ja maa sen löytääkseen, ja antaa jos tarvitaan koko omaisuutemme mennä, puhdistaakseni nimeäni, jota on loassa ryvetelty. Tämä ansaitsematon tahra on mihin hintaan tahansa pestävä pois.

Minulla ei ole voimia kirjoittaa enempää. Syleile rakkaita vanhempiasi, lapsiamme ja koko maailmaa minun puolestani.

Koeta saada lupaa käydä luonani. Minusta tuntuu niin kuin sitä ei enää voitaisi sinulta kieltää.

Mikä onnettomuus, mikä piina, mikä häväistys! Me olemme aivan kauhistuksissamme. Minä tiedän kuinka luja olet, minä ihailen sinua. Sinä olet onneton marttyyri. Minä pyydän sinua: kestä reippaasti tämä uusi kärsimys. Elämämme, omaisuutemme on uhrattava syyllisten etsimiseksi. Meidän on löydettävä heidät, meidän täytyy löytää heidät. Sinä olet saapa hyvitystä.

Me olemme liki viisi vuotta eläneet pelkässä onnessa, eläkäämme nyt sen muistossa; kerran tapahtuu oikeus ja me tulemme taas onnellisiksi ja lapsesi ihailevat sinua. Pojastasi teemme samanlaisen miehen kuin sinä, minä en voisi hänelle valita parempaa esikuvaa. Minä toivon, että lupaavat minun käydä luonasi. Kaikessa tapauksessa saat olla varma yhdestä asiasta ja se on se, että minä seuraan sinua minne tahansa sinut lähettänevätkin. Minä en tiedä antaako laki minun seurata sinua, mutta se ei voi estää minua matkustamasta luoksesi ja sen minä teen.

Minulla on äärettömässä surussani ollut se ilo, että olen saanut tietoja sinusta; olen kuullut herra Demange'n puhuvan sinusta niin lämpimästi ja sydämellisesti, että sydänparkani on saanut siitä lohdutusta.

Sinä tiedät, että minä rakastan sinua, minä jumaloin sinua, rakas, rakas mieheni; rajaton onnettomuutemme, kauhea häväistys, jonka esineenä olemme, lujentavat vaan minun rakkauteni siteitä.

Kaikkialle, minne sinä menet tai minne sinua lähetetään, seuraan minä mukana; yhdessä voimme paremmin kestää maanpakolaisuuden, elämme toisillemme… kasvatamme lapsiamme, annamme heille teräksisen sielun kestämään elämän vaiheita.

Minä en voi elää ilman sinua, sinä olet minun lohdutukseni. Ainoa onni, joka minulla on jälellä, on se, että saan päättää päiväni sinun kanssasi. Sinä olet ollut marttyyri ja sinulla on vielä paljon kärsittävää. Se rangaistus, joka tulee osaksesi, on inhoittava. Lupaa minulle, että kestät sen rohkeasti.

Sinä olet voimakas viattomuudessasi; kuvaile, että se onkin toinen, jota häväistään, mukaudu ansaitsemattomaan kohtaloosi, tee se minun tähteni, sen naisen tähden, joka rakastaa sinua. Anna heille tämä todistus rakkaudestasi, tee se lastesi tähden; he tulevat kiittämään sinua kerran. He syleilevät sinua ja kaipaavat isäänsä, pienet raukat.

Olin ilman toivoa allekirjoittanut pyyntöni tarkastusoikeuteen tuomion tarkastamisesta. Oikeastaan voi tuomion tarkastusta tämän oikeuden edessä pyytää vaan muotovirheiden tähden, minä en silloin tiennyt että tuomio oli julistettu laittomasti.

Päivät kuluivat tuskallisessa odotuksessa; minä häilyin velvollisuuteni ja sen kauhun välillä, jota sellainen halpamainen ja ansaitsematon rangaistus minussa vaikutti. Vaimoni, joka ei vielä ollut saanut lupaa käydä luonani, kirjoitti minulle pitkiä kirjeitä vahvistaakseen minua ja auttaakseen minua kestämään arvoni alentamista.

Minä kärsin enemmän kuin voi kuvailla niiden hirveiden kärsimysten tähden, joita sinun on kestettävä; minun ajatukseni ei jätä sinua hetkeksikään. Minä näen sinut yksin sellissäsi, mustimpien ajatuksien murjomana, minä vertailen nykyhetkeen onnellisia vuosiamme, suloisia päiviä, joita yhdessä vietimme. Kuinka onnellisia olimme, kuinka hyvä ja rakastavainen olit minua kohtaan, millä alttiudella minua hoitelit, kun olin sairaana, minkälainen isä olet ollut rakkaille pienokaisillemme. Tämä kaikki on yhtä mittaa mielessäni; olen onneton, kun et ole luonani, tunnen olevani niin yksin. Rakas ihailtu mieheni, meidän täytyy ehdottomasti saada vielä toisemme, elääksemme toisillemme, sillä me emme ole mitään ilman toisiamme. Sinun täytyy alistua kaikkeen ja kestää ne hirveät koetukset, jotka sinua odottavat, sinun täytyy olla vahva ja ylpeä onnettomuudessa…

Minä itken, itken ja purskahdan yhä uudestaan itkemään. Sinun kirjeesi ainoastaan voivat lohduttaa minua suuressa surussani, ne ainoastaan voivat pitää pystyssä ja lohduttaa minua. Elä minun tähteni, rakas ystäväni, minä rukoilen sinua, kokoa kaikki voimasi taisteluun, ponnistakaamme molemmat yhdessä, siksi kun rikoksellinen tulee ilmi. Mitä minusta tulee ilman sinua? Minulla ei sitten olisi enää mitään, joka kiinnittäisi minua maailmaan, minä kuolisin surusta, jos minulla ei olisi toivoa saada kerran vielä nähdä sinua luonani ja viettää onnellisia vuosia sinun sivullasi…

Lapsemme ovat viehättävät. Pikku Pierre parka ikävöi niin sinua ja minä voin vaan kyynelillä vastata hänelle. Tänä aamuna kysyi hän minulta viimeksi, etkö sinä tule kotiin tänä iltana. Minulla on niin ikävä, niin ikävä isää, sanoi hän. Jeanne on muuttunut tavattomasti; hän puhelee hyvin, sanoo kokonaisia lauseita ja kaunistuu kovin. Kestävyyttä, sinä olet minut näkevä kerran; unelmamme, aikeemme uudistuvat ja me voimme ne toteuttaa.

Minä olen itse kantanut kapineesi vankilan kansliaan. Menin tähän synkkään rakennukseen, jossa sinä viattomasti kärsit rangaistustasi. Hetkisen tuntui kuin olisin ollut läheisyydessäsi; olisin tahtonut repiä alas nämä kylmät muurit, jotka eroittivat meidät, saadakseni syleillä sinua. Paha kyllä löytyy asioita, joita vastaan tahto on voimaton, joita ei mitkään ruumiilliset ja siveelliset voimat kykene voittamaan. Malttamattomuudella odotan sitä hetkeä, jolloin voimme heittäytyä toistemme syliin…

Minä pyydän sinulta ääretöntä uhraavaisuutta, sitä nimittäin että eläisit minua varten, lapsiamme varten, ja taisteleisit siksi, kun saavutat oikeuden… Minä kuolisin surusta, jos sinua ei olisi, minun voimani eivät kestäisi taistelussa, sinä olet ainoa, joka voit antaa minulle voimia.

Minä en väsy kirjoittamasta sinulle ja puhumasta kanssasi, se on minun ainoa hyvä hetkeni; minä en voi tehdä muuta kuin sitä ja sitten itkeä. Kirjeesi tekevät minulle niin hyvää; kiitos niistä. Jatka hemmottelemistasi. Minä annan sinun nimissäsi lapsille leikkikaluja, vaikka ne eivät tarvitse niitä sinua muistaakseen. Sinä olit niin hyvä heitä kohtaan, että pienokaisesi eivät unohda sinua. Pierre kysyy usein sinua ja tänä aamuna tulivat molemmat kamariini ihailemaan valokuvaasi… Ystävä raukka, kyllä mahdat kärsiä, kun et saa nähdä niitä. Mutta säilytä uljas rohkeutesi; on tuleva se päivä, jolloin taas tapaamme toisemme ja olemme kaikki onnellisia ja jolloin saat hyväillä ja rakastaa heitä.

Minä pyydän sinua, elä välitä siitä mitä joukko ajattelee. Sinä tiedät miten mielipiteet vaihtelevat. Rohkaiskoon sinua se tieto, että kaikki ystäväsi ja kaikki, jotka tuntevat sinut, ovat sinun puolellasi; kaikki järkevät ihmiset koettelevat saada selville salaisuutta.

Minä näin, että olet saanut enemmän rohkeutta ja olet antanut minulle takasin omani… Kestä reippaasti tämä surullinen rangaistus, nosta pääsi ja huuda ilmoille viattomuutesi ja syytön kärsimisesi pyöveleillesi.

Sitten kun julma rangaistus on ohi, panen minä kaiken rakkauteni, kaiken hellyyteni, kaiken kiitollisuuteni auttaakseni sinua kestämään jälellä olevaa. Kun on puolellansa omatunto sekä se vakuutus, että on aina ja joka tilaisuudessa täyttänyt velvollisuutensa sekä on toivoa tulevaisuuteen, voipi kestää paljon…

Joulukuun 31 p:nä 1994 ilmoitettiin minulle, että pyyntööni jutun tarkastamisesta ei suostuttu.

Samana iltana tuli majuri du Paty de Clam vankilaan. Hän tuli kysymään, enkö ollut tehnyt jotakin varomatonta tekoa, asettanut jotakin syöttiä. Minä vastasin hänelle vakuuttaen yhtä lujasti syyttömyyttäni.

Teidän käskystänne kävi luonani majuri du Paty de Clam, jolle taas selitin että olen viaton ja etten ole tehnyt pienintäkään erehdystä. Minut on tuomittu, minulla ei ole mitään armahdusta pyydettävänä. Mutta kunniani, jonka toivon kerran saavani takasin, vaatii minun pyytämään teitä jatkamaan kuulustelujanne. Jatkettakoon niitä yhä minun poismentyäni, se on ainoa armo, jota pyydän.

Minä kirjoitin myöskin asianajajalleni herra Demangelle ja kerroin hänelle tästä käynnistä. Sitä ennen olin ilmoittanut vaimolleni että minun tarkastuspyyntöni oli hylätty.

Pyyntöni on hylätty, kuten voi odottaakin. Juuri sain siitä tiedon; pyydä heti päästä käymään luonani.

Julma, hirveä rangaistus lähenee; puhtaan ja rauhallisen omantunnon arvokkaisuudella olen sitä kohtaava. Valehtelisin jos sanoisin etten kärsi, mutta minä en näytä mitään heikkoutta…

Eilen jälestä puolen päivän sain turhaan odottaa vastausta… Ehkä huomenna saan luvan käydä luonasi. Mitä syitä heillä nyt vielä voisi olla, jos se ei tapahdu julmuudesta, raakuudesta? Rakas, rakas ystävä… Tahtoisin syleillä sinua, lohduttaa ja vahvistaa sinua. Ei, tiedätkö, sydämeni vuotaa verta ajatellessani niitä tuskia, joita sinun on kärsittävä.

Pitääkö niin kauniin sielun, kuin sinun, niin jalojen tunteiden, niin muuttumattoman hyvyyden, niin korkean isänmaanrakkauden kärsiä tätä julmuutta, tätä kovaa väkivaltaa ja viattomasti kärsiä toisen edestä, joka kurjana piiloutuu hävyttömyytensä taa! Se ei ole mahdollista, jos oikeutta kerran löytyy, että tämä petturi ei paljastu, että totuus ei tule ilmi.

Vaimoni sai vihdoinkin luvan käydä luonani. Me tapasimme toisiamme vankilan keskusteluhuoneessa. Se on harmaa huone, jaettu keskeltä kahdella samansuuntaisella kalteriseinällä; vaimoni oli toisella puolen aitaa ja minä toisella puolen.

Näin hankaloissa oloissa sallittiin minun tavata vaimoani niin monta tuskallista viikkoa kestäneen eron jälkeen. En voinut edes syleillä häntä, painaa häntä rintaani vasten; meidän täytyi puhella välimatkan päästä. Iloni oli kumminkin suuri saadessani nähdä hänen rakkaat kasvonsa; — koetin lukea niistä ja löytää niistä ne jälet, jotka suru ja kipu olivat niihin jättäneet.

Minä tahdon kumminkin kirjoittaa sinulle nämä muutamat rivit, että saisit ne huomenna, kun heräät.

Meidän keskustelumme, vaikka se tapahtuikin vankilan rautaristikon lävitse, on tehnyt minulle niin hyvää. Jalkani vapisivat, laskeutuessani alas, mutta minä kokosin kaikki voimani, etten vaipuisi maahan liikutuksesta. Käteni ei ole vieläkään oikein varma: kohtaamisemme on tärisyttänyt minua niin kovasti. Syy miksi en pyytänyt sinua jäämään kauemmaksi aikaa, tuli siitä että voimani olivat aivan lopussa; minulla oli halu vetäytyä pois itkeäkseni vähän. Elä siltä luule, että sieluni on vähemmän urhoollinen tahi vähemmän vahva, mutta ruumiini on heikontunut kolmen kuukauden vankeuden aikana…

Minua on enin huojentanut se, että näen kuinka urhoollinen ja voimakas sinä olet, ja niin täynnä rakkautta minua kohtaan. Pysy yhä eteenkinpäin rohkeana, rakas vaimoni, pahoittakaamme ihmiset kunnioittamaan itseämme käytöksellämme ja rohkeudellamme. Mitä minuun tulee, voit huomata, että olen valmis kaikkeen; minä tahdon pelastaa kunniani ja minä pelastan sen, ei mikään este voi minua siitä säikyttää.

Kiitä kaikkia, kiitä herra Demange'a minun puolestani kaikesta, mitä hän on tehnyt viattoman edestä. Lausu kiitollisuuteni, jota tunnen häntä kohtaan ja jota en itse ole voinut lausua. Sano hänelle, että panen kaiken luottamukseni häneen tässä taistelussa kunniastani.

Ensimäisen kerran tapasimme toisemme vankilan puheluhuoneessa. Olosuhteiden pakosta oli se niin surullista, että majuri Forzinetti pyysi ja sai hankituksi minulle luvan tavata vaimoani hänen työhuoneessaan hänen läsnäollessaan.

Vaimoni tuli vielä kerran luokseni ja sillä kerralla lupasin minä hänelle elää ja urhoollisesti kestää sen kamalan kohtauksen, joka minua odotti. Tämän käynnin jälkeen kirjoitin minä:

"Minä olen levollisempi, sinun näkemisesi on tehnyt minulle hyvää. Ilo saada sinua syleillä kaikesta sydämestäni on tehnyt minulle äärettömän hyvää.

"Minä voin tuskin odottaa tätä hetkeä. Kiitos kaikesta ilosta, minkä
olet minulle tuottanut.

"Kuinka minä sinua rakastan, sydämeni valittu! Toivokaamme vihdoinkin
että kaikki tämä loppuu. Minun täytyy säilyttää koko tahdon lujuuteni."

Minä näin myös pikimältään veljeäni Mathieuta, jonka ihailtavan rakkauden minä tunsin.

Torstaina tammikuun 3 päivänä 1895 sain tietää että tuomioni pantaisiin täytäntöön kahden päivän perästä.

Minulle ilmoitettiin että suuri häväistys on määrätty tapahtuvaksi ylihuomenna. Minä odotin sitä, olin valmistanut itseni siihen, mutta isku oli kumminkin kova. Minä olen kestävä sen, minä olen luvannut sinulle sen. Minä ammennan uusia voimia rakkaudestasi, kaikkien teidän rakkaudestanne, rakkaiden lapsieni muistosta, toivosta että totuus kerran tulee ilmi. Mutta minun täytyy tuntea kaikkien teidän rakkauden säteilevän ympärilläni, minun täytyy tuntea että te taistelette kanssani… Jatkakaa siis.

Arvon alentaminen tapahtui lauantaina tammik. 5 p:nä; kestin tämän julman piinan osoittamatta heikkoutta.

Ennen kamalan toimen alkamista odotin tunnin ajan sotakoulun ajutanttisalissa. Sen ajan kestäessä jännitin kaikkia voimiani; kaikki muistot viimeisten julmien kuukausien olosta tulivat mieleeni; ja katkonaisissa lauseissa muistelin viimeistä majuri du Paty de Clamin käyntiä luonani vankilassa. Väitin sitä häpeällistä syytöstä vastaan, josta minua syytettiin; muistin myöskin, että olin kirjoittanut ministerille ja sanonut hänelle olevani syytön. Väärentämällä ja kääntelemällä tätä kirjettä oli kapteeni Lebrun-Renault, vastoin parempaa tietoansa, tehnyt eli antanut tehdä tuon tunnustustarun, josta minä sain tietää vasta tammikuussa 1899. Jos minä olisin saanut tietää siitä ennen Ranskasta lähtemistäni, joka tapahtui ennen helmikuuta 1895, s.o. enempää kuin seitsemää kuukautta arvon alentamisen jälkeen, olisin koettanut tukahuttaa tämän tarun kapaloonsa.

Sen jälkeen vietiin minut neljän miehen ja yhden korpraalin välissä keskelle sotakoulun edessä olevaa aukeaa.

Kello löi yhdeksän; kenraali Darras, joka oli toimessa päällikkönä, komensi; kunniaa!

Minä kestin rangaistuksen, kokosin kaikki tahtoni voiman kestääkseni, ja muistelin vaimoani ja lapsiani pysyäkseni pystyssä.

"Sotamiehet, he alentavat syytöntä; sotamiehet he häväisevät syytöntä.
Eläköön Ranska, eläköön armeija!"

Eräs tasavaltalaisen kaartin ajutantti tuli luokseni. Hän karsi sukkelasti päältäni napit, housunnauhat, arvon merkit hatustani ja hihoistani ja taittoi sitte sapelini. Minä näin näiden arvomerkkien putoovan jalkoihini. Vaikka koko ruumiini vapisi hirveästi, huusin yhtä mittaa suorana seisten ja pää pystyssä sotamiehille ja kansajoukolle: "Minä olen viaton!"

Toimitus jatkui. Minun piti marssia pitkin neliörintaman laitoja. Minä kuulin erehdyksissä olevan kansajoukon kirkunaa, minä ymmärsin miten heitä mahtoi kauhistuttaa, kun luulivat näkevänsä edessään petoksesta tuomitun miehen, mutta minä koetin vaikuttaa heissä toisenlaista käsitystä, sitä nimittäin että olin syytön.

Sitten kun minut oli kuletettu neliön ympäri, olivat kärsimyksen! lopussa; minä ainakin luulin niin.

Minun käteni sidottiin ja sellivaunut veivät minut Alma-sillan ylitse poliisiasemalle. Kun tulin toiseen päähän siltaa, näin vaunujen ikkunasta sen asunnon ikkunat, jossa olin viettänyt niin suloisia vuosia, jonne koko onneni jäi. Kärsimyksen! oli kauhea.

Poliisiasemalla kuletettiin minua revityssä ja repaleisessa puvussani salista saliin, tutkittiin, valokuvattiin, mitattiin. Puolen päivän aikaan vietiin minut vihdoinkin Santén vankilaan, jonne minut teljettiin selliin.

Vaimoni sai luvan tavata minua kaksi kertaa viikossa vankilan tirehtöörin työhuoneessa. Tämä käyttäytyi muuten hyvin ihmisiksi koko sen ajan, minkä minä olin vankilassa.

En tahdo sanoa sinulle kuinka paljon kärsin tänä päivänä, sillä sinun surusi on kylliksi suuri ilmankin, minun tarvitsematta lisätä sitä.

Kun lupasin sinulle elää ja kestää siihen asti, kun nimeni on jälleen puhdistettu, teen sinun tähtesi suurimman uhrauksen, mitä sellainen mies voi tehdä, jolla on sydän ja joka on kunniallinen mies ja jolta on ryöstetty hänen kunniansa. Oi Jumalani, kunhan ruumiini voimat vaan kestäisivät! Henkiset voimani kestävät, omatuntoni ei minua moiti, mutta kärsivällisyyteni ja voimani ovat lopussa…

Sitten toisen kerran kerron sinulle, sitten kun taas olemme onnellisia, mitä tänään olen kärsinyt, kuinka monta kertaa, kulkiessani näiden monien tosi rikoksellisten keskessä, sydäntäni on kirveltänyt. Minä kysyin itseltäni, mitä varten siellä olin… luulin näkeväni näkyjä; mutta voi, rikkirevityt likaiset vaatteeni vakuuttivat minun elävän todellisuudessa, ne ylenkatseelliset silmäykset, joita minuun heitettiin, sanoivat minulle selvästi, mitä varten siellä olin.

Voi, minkä tähden ei voi veitsellä avata ihmisten sydämiä ja lukea niistä. Kaikki kunnialliset ihmiset, jotka näkivät minun ajavan ohi, olisivat nähneet sydämessäni kultakirjaimella kirjoitettuna: "Tämä mies on kunniallinen mies." Mutta minä ymmärrän heidät aivan hyvin! En minäkään olisi heidän sijassaan malttanut olla ylenkatseellisesti katselematta petturiksi julistettua sotamiestä. Mutta voi, se juuri on surkeinta, että petturi en ole minä!…

Minulla oli äsken äärettömästi mieli painuksissa, itkin ja nyyhkytin, koko ruumistani tärisytti kuume. Se on seuraus päivän hirveistä tuskista, tietysti sen piti tulla; mutta voi, sen sijaan että saisin nojata sinuun, kaikuvat nyyhkytyksen! tyhjässä vankilassa.

Se on nyt kumminkin ohi, rohkeutta sydämeni! Minä kokoan kaiken tarmoni. Voimakkaana puhtaassa, tahrattomassa tietoisuudessani kuulun perheelleni, olen velvollinen elämään nimelleni. Minulla ei ole oikeutta väistyä niin kauan kuin minulla on hengen pisaraakaan jälellä; minä olen taisteleva siinä iloisessa toivossa, että totuuden aamu kerran vaikenee. Jatkakaa siis vaan tiedusteluja…

Mikä hirveä aamupäivä! Kauheat hetket! Ei! Minä en tahdo sitä ajatella, se tuottaa minulle liijan suuria tuskia. Sinä ystävä-raukkani, sinä kunnian mies, sinä, joka ihailet Ranskaa, sinä, jolla on niin kaunis sielu, niin jalot tunteet, sinunko piti kestää halpamaisin kärsimys, mitä voidaan määrätä, se on inhoittavaa!

Sinä lupasit olla luja, olet pitänyt sanasi, minä kiitän sinua.
Arvokkaisuutesi ja kaunis ryhtisi ovat miellyttäneet monta ja kun
tulee se hetki, jolloin sinut asetetaan takaisin paikallesi, on muisto
näistä kauheista hetkistä, joita sinä olet kärsinyt, oleva ihmisten
muistoon painuneena.

Olisin niin mielelläni tahtonut olla sinun luonasi, antaa sinulle voimia, vahvistaa ja lohduttaa sinua, olin niin toivonut saada tavata sinua, rakas ystäväni; sydämeeni koskee, kun ajattelen, ett'en vielä ole saanut lupaa ja ehkä saan vielä kauan odottaa, ennen kun saan syleillä sinua…

Rakkaat pienokaisemme ovat hyvin kilttiä; he ovat niin iloisia, niin onnellisia. On lohdutus äärettömässä onnettomuudessamme että he vielä ovat niin nuoria ja niin tietämättömiä elämästä. Pierre puhuu sinusta niin herttaisesti, ett'en voi olla itkemättä…

Anna anteeksi, rakkaani, että minä eilispäivän kirjeessä kirjoitin surustani, selittelin tuskiani. Mutta täytyyhän minun purkaa sydäntäni jollekulle! Ja kenenkä sydän on enemmän valmis vastaanottamaan sitä, mikä minun sydäntäni painaa, kuin sinun sydämesi. Sinun rakkautesi on minulle antanut rohkeutta elää, minun täytyy tuntea sen tykyttävän lähellä omaani.

Ole siis rohkea! Elä ajattele liijan paljon minua; sinulla on muita velvollisuuksia. Sinä kuulut lapsillemme, nimellemme, joka on saatettava entiseen asemaansa. Ajattele niitä jaloja tehtäviä, jotka ovat edessäsi; ne ovat raskaat, mutta minä tiedän, että sinä voit kantaa ne, ell'et anna rohkeutesi mennä, vaan pidät kiini voimistasi.

Sinun täytyy sentähden taistella itseäsi vastaan, koota kaikki tarmosi ja ajatella vain velvollisuuksiasi…

Minua niin vaivaa, kun en ole vielä saanut mitään tietoja sinusta. Olen utelias tietämään miten sinä olet kestänyt nämä hirveät hetket… Minä olen saanut sinun molemmat kirjeesi, se on ainoa lohdutukseni, kiitos siitä että siten hemmoittelet minua; tunnen siitä hyvän sydämesi. En voi sanoa kuinka paljon minua tämä kaikki surettaa, mutta sieluani vihloo ajatellessani sinun kärsimyksiäsi. Sellainen elämä, suuri Jumala, sellaiset kärsimykset! Minä odotin, että saisit jonkunmoisen hirmuisen hermokohtauksen; minä olen varma että olisi tehnyt hyvää, jos olisit saanut itkeä. Rakas ystävä, me olimme niin onnellisia, niin levollisia, me elimme vain toisillemme, aiaoastaan vanhemmillemme, lapsillemme, perheemme onnelle. Jos saisin olla luonasi, jakaa surusi, kärsimyksesi, jäädä olemaan koppiisi, elämään samaa elämää kuin sinäkin, olisin melkein onnellinen. Olisi ainakin se ääretön onni, että saisin lohduttaa sinua, ilahuttaa sinua rajattomalla rakkaudellani, ympäröidä sinua kaikella sillä mitä sinua rakastava nainen voi sinulle antaa. Mutta minä pyydän sinua, säilytä rohkeutesi, elä anna minkään masentaa itseäsi…

Ensimäinen työni, kun nousen ylös, on saada vähän puhella kanssasi, saada lähettää edes pieni lämmön säde synkkään koppiisi. Minä kärsin siihen määrin siitä tiedosta, että sinä olet niin onneton ja että minä en voi lieventää tuskaasi, että kaikki mikä ympäröi minua, kaikki mitä tapahtuu ympärilläni, sanalla sanoen, että kaikki, paitse sinä, on minulle yhdentekevää.

Minä ajattelen vain sinua, minä tahdon elää ainoastaan sinulle toivossa saada sinut takaisin. Kerro minulle, minä pyydän sinua, kaikki mitä tunnet ja miten voit? Minulla on väliin hirveitä tuskan puuskia ja olen julmasti levoton terveydestäsi. Voi, jos voisin tavata sinua, jäädä luoksesi, saada sinut hetkeksi unohtamaan onnettomuutesi. Antaisin siitä vaikka mitä!

Mitä muuta voin minä sanoa sinulle kuin sitä, että minä ajattelen vain sinua, että minä puhun vain sinusta, että koko minun sieluni, koko minun henkeni on luonasi. Minä pyydän, minä rukoilen, että rohkeutesi kestäisi, ett'et anna masentaa itseäsi, etkä anna surun kalvaa ja pitäisit vastaan, etteivät ruumiilliset voimasi loppuisi. Meidän täytyy saada sinut jälleen, tunnustetuksi; me teemme kaikki ja meidän pitää tehdä kaikki sitä tarkoitusta varten. Mitä on omaisuutemme verrattuna miehen, lasten, kahden perheen kunniaan, minä tulen pitämään itseni onnellisena saadessani uhrata omaisuutemme tähän jaloon tarkoitukseen…

Meillä on kaikilla se vakuutus, ettei ole olemassa sellaista erehdystä, joka ei kerran tule ilmi, että syyllinen on paljastuva ja meidän ponnistuksemme tulevat menestymään…

… Surullisimpina hetkinäni, kauheimpien kohtausteni aikana tuikkaa yhtäkkiä tähti sieluuni ja hymyilee minulle. Se on sinun kuvasi, armahani, se on sinun rakas kuvasi, jonka kohta toivon näkeväni ja jonka ääressä kärsivällisesti odotan, että antavat minulle takasin sen, mikä on minulle rakkainta täällä maailmassa, kunniani, kunniani, jota en ole koskaan pettänyt…

Olen ollut julmasti levoton, kun en ole kuullut mitään sinusta, yöni oli hirveä; vihdoin sain tänä aamuna ystävällisen kirjeesi, ja se teki minulle hyvää. Minä en voi ymmärtää miksi kirjeesi tarvitsevat niin pitkän ajan, ennenkun tulevat perille; kirje, jonka sinä kirjoitat sunnuntaina, tulee perille vasta tiistaina…

Minä olen äskettäin saanut luvan tavata sinua maanantaisin ja tiistaisin kello 2 vankilan tirehtöörin työhuoneessa; voit ajatella kuinka onnellinen olen…

… Todellakin, kuta enemmän ajattelen, sitä enemmän ihmettelen, kuinka uskalsin luvata sinulle elää tuomioni perästä.

Se lauantai on tulikirjaimilla painettu sieluuni. Minulla on sotilaan rohkeus, jolla hän kohtaa vaaraa, mutta ah! pitääkö minulla olla marttyyrinkin rohkeus?…

Minä elän toivossa, siinä vakuutuksessa, että totuus tulee varmasti kerran ilmi, että minun viattomuuteni tulee tunnustetuksi ja julistetuksi tässä rakkaassa Ranskassa, isänmaassani…

Kello kahdesta asti tänä aamuna en ole voinut nukkua paljaasta levottomuudesta, kun tiedän saavani tavata sinua tänään. Olen jo kuulevinani rakkaan äänesi puhuvan lapsistamme, rakkaasta perheestämme… ja en häpeä, vaikka itken, sillä se kidutus, jota kärsin, on todellakin hirveä syyttömälle…

Sain eilen illalla tiistaisen kirjeesi ja olen lukenut sen moneen kertaan; itkin ollessani yksin huoneessani, ja samoin herätessäni. Tänä yönä sain vähän levätä. Minä uneksin juttelevani kanssasi, mutta mikä tuskainen tunne, kun heräsin, jouduin taas surullisten ajatusten valtaan! Siksi minä juuri kärsinkin niin paljon, että tiedän sinun niin urhoollisesti kärsivän kovimpia siveellisiä tuskia ja hirveimmällä ja ansaitsemattomimmalla tavalla…

Anna anteeksi, että minä välistä valitan… Mutta minkäs minä sille voin; katkerana hetkenä saan halun vuodattaa sinun sydämeesi sen, mikä vuotaa yli omastani. Me olemme aina ymmärtäneet toisiamme niin hyvin, rakkaani, että minä olen varma siitä, että sinun vahva ja jalo sielusi vapisee surusta niinkuin minunkin.

Me olimme niin onnelliset! Koko elämä hymyili meille. Muistatko kun minä sanoin, että meillä ei ole mitään kadehdittavaa keltään? Meillä oli yhteiskunnallinen asema, omaisuutta, keskinäistä rakkautta, ihailtavia lapsia… sanalla sanoen: meillä oli kaikki.

Ei yhtä pilveä taivaan rannalla… ja yht'äkkiä hirveä, odottamaton salaman isku, niin uskomaton, että vieläkin luulen, sen olleen painajaisen.

Minä en valita ruumiillisia vaivojani, sinä tiedät että minä niitä halveksin, mutta se tieto, että hirvittävä, häpeällinen syytös peittää nimeäni, kun kumminkin tiedän, että olen syytön… Ah! Kaikki muu, mutta ei tätä! Ja siksi olen kestänyt kaikki tuskat, kaikki häväistykset, sillä minä olen vakuutettu, että ennemmin tai myöhemmin tulee totuus ilmi ja minulle tapahtuu oikeus.

Minä annan anteeksi tämän vihan ja raivon jalolle kansalle, jolle sanotaan että hän on petturi… mutta minä tahdon elää, jotta se saisi tietää, etten ole petturi.

Sinun rakkautesi, kaikkien omiemme rajattoman rakkauden ylläpitämänä tahdon voittaa kaiken onnettomuuteni. En sanokaan, etten toisinaan ole alakuloinen, jopa epätoivoinenkin. Ellen valittaisi tätä niin kummallista erehdystä, niin minulla olisi sielun suuruutta, jota minulla kumminkaan ei ole, mutta sydämeni pysyy vahvana ja lujana…

Minä tahdon elää, armaani, että sinä voisit eteenkinpäin kantaa minun nimeäni kuten tähän asti olet tehnyt, kunnialla, ilolla ja rakkaudella, ja siksi vielä että voisin sen tahrattomana jättää lapsillemme.

Elkää antako siis vastoinkäymisten masentaa itseänne; etsikää totuutta lepäämättä…

Kuinka iloinen olen, että sain olla muutamia hetkiä kanssasi, mutta kuinka lyhyviltä ne tuntuivat! Minä olin niin liikutettu, etten voinut puhua enkä kehottaa sinua pysymään rohkeana, rakas ystäväni; olisin tahtonut sanoa sinulle, mitä sinusta ajattelen, kuinka sinua ihailen, kuinka paljon sinua rakastan, ja kiittää sinua siitä äärettömästä uhrauksesta, jonka olet tehnyt minulle ja lapsillesi. Minulla on ollut paha omatunto siitä, etten kylliksi puhunut siitä toivosta, joka meillä kaikilla on ollut totuuden löytämisestä; me olemme täydellisesti vakuutettuja, että me sen löydämme. On mahdotonta sanoa kuinka pian se tapahtuu, mutta täytyy olla kärsivällinen eikä joutua epätoivoon. Kuten äsken sanoin, on meillä ainoastaan yksi ajatus: aamusta iltaan ja koko yön koetamme keksiä jotakin jälkeä, joka auttaisi meitä löytämään syyllistä, tuota katalaa, joka on turmellut kunniamme.

Me kokoomme kaiken kekseliäisyytemme ja kaiken hyvän tahtomme; eihän olisi mahdotonta, että me näiden ja kestävyytemme avulla viimein onnistuisimme saamaan sinulle oikeutta.

Minä olen vielä aivan liikutettuna eilisestä kohtauksestamme; minuun teki syvän vaikutuksen, kun näin sinut ja sain puhella kanssasi, en voinut nukkua koko yönä paljaasta ilosta. Sinä olet ihailtava, joka voit pysyä niin vahvana ja voimakkaana, voit säilyttää niin jaloja ja yleviä tunteita, vaikka oletkin saanut kärsiä niin paljon. Niin, meidän täytyy toivoa, että tulee kerran vielä päivä, jolloin valo leviää, jolloin viattomuutesi tunnustetaan, jolloin Ranska näkee erehdyksensä ja näkee sinussa yhden urhoollisimpia ja jaloimpia lapsiaan. Sinä tulet vielä onnelliseksi, me tulemme viettämään onnellisia vuosia yhdessä; sinä, jolla oli niin monta ehdotusta, joka uneksit tekeväsi pojastasi miehen, sinä saat vielä sen ilon. Sinun pikku Pierresi on niin hyvä ja hänen siskonsa on myös hyvin suloinen. Minä olen ollut ankara heille, sinä tiedät sen, mutta nyt minä tunnustan, että samalla kun vaadin heillä kuuliaisuutta, hemmoittelen heitä usein. Nauttikoot he sitä, pikku raukat, ennenkun oppivat tuntemaan elämän suruja…

Kyllä sinulla pitää olla kärsivällisyyttä, itsensä kieltäymistä ja rohkeutta voidaksesi kestää näitä pitkiä nöyryytyksiä! Minä en voi sanoa sinulle, kuinka suuresti ihailen sinua, se arvokkaisuus, se tahdonlujuus, jolla kannat syyttömät kärsimyksesi minun ja lapsiesi tähden, on aivan yli-inhimillistä; olen ylpeä kantaessani nimeäsi; kuu lapset tulevat niin suuriksi, että ymmärtävät, kiittävät he sinua kaikista kärsimyksistä, joita olet kestänyt heidän tähtensä…

Mikä vahinko että nämä niin lyhyet ja kaivatut hetket, jotka olemme yhdessä saaneet viettää, ovat jo kuluneet, Voi kuinka odottajan aika on pitkä, mutta kuinka pian onnelliset hetket myöskin kuluvat! Tämä kohtaus on taas mennyt niin kuin uni, minä saavuin vankilaan iloisena, mutta sydän raskaana palasin sieltä kotiin. Sinun näkemisesi teki minulle hyvää, en voi muuta kuin katsella ja kuunnella sinua, mutta kärsin kauheasti, kun jätän sinut yksin siihen synkkään vankilaan, yksin suureen suruusi, kamalaan siveelliseen kidutukseen, ansaitsemattomaan kärsimykseen…

Näitten alituisten sieluntäristyksien johdosta loppuivat vaimoni voimat vihdoinkin, hänen täytyi ruveta vuoteen omaksi.

Minä olen viettänyt, jos mahdollista, muita vieläkin surullisemman päivän, sillä se hitunen onnea, joka meille on suotu, on tänään kielletty minulta. Minä kyllä olen noussut ylös, mutta en ole vielä kylliksi vahva mennäkseni ulos; huolimatta äärettömästä halustani saada syleillä sinua, pelkää lääkäri minun vilustuvan ja tahtoo siksi, että huomennakin pysyisin sisässä. Se on tuottanut minulle suurta surua ja minun täytyy tunnustaa sinulle, että minä olen ollut hyvin vähän järkevä, olen mennyt piiloon itkemään,

Tämän kirjeen sain vasta Ré'n saarella, sillä vaimoni ei tiennyt mitään lähdöstäni.

VI.

Minä jätin Santé'n vankilan tammikuun 17 päivänä 1895. Minä olin siistinyt huoneeni, kuten tavallisesti, laskenut alas vuoteeni ja mennyt nukkumaan säännöissä määrätyllä ajalla, enkä huomannut merkkiäkään, että minua aijottiin viedä pois. Minulle oli päivällä ilmoitettu, että vaimoni oli saanut luvan tulla luokseni kahden päivän perästä, sillä hän ei ollut voinut tulla yhteen viikkoon.

Kello kymmenen ja yhdentoista välillä herätettiin minut yhtäkkiä; käskettiin laittautua mitä pikemmin matkakuntoon. En ennättänyt kuin hätimiten pukeutua. Sisäasiain ministeristön lähettiläs, joka oli saanut tehtäväkseen viedä minut vartijain kanssa lähtöpaikalle, käyttäytyi äärettömän raa'asti; tuskin olin saanut päälleni, niin antoi hän panna käsiraudat käsiini eikä antanut minun edes ottaa silmälasiani. Oli kauhean kylmä. Minut vietiin Orleans'in rautatieasemalle koppivaunuissa, saatettiin tavaratoimiston käytävän kautta asemasillalle, missä oli erityinen vaunu valmistettu vangeille, jotka muutettiin kaleereille. Tämä vaunu on täynnä koppia, niin pieniä että ihminen parahiksi mahtuu niissä istumaan ja ovi on edessä, niin ettei jalkojaankaan voi oikaista. Minut pantiin yhteen semmoseen kädet ja jalat kahlehdittuina. Yö oli hirvittävän pitkä ja kaikki jäseneni kuolivat. Aamulla sain monien rukousten perästä vähän kahvia ilman kermaa, ilman leipää ja ilman juustoa. Minä tärisin kuumeesta, Puolen päivän aikaan saavuimme vihdoin La Rochelle'en. Meidän Parisista lähtöä ei oltu ilmoitettu ja jos minut perille tultua olisi heti viety Ré'n saarelle lähtevään laivaan, niin minä olisin voinut päästä huomaamatta.

Nyt oli rautatieasemalla muutamia henkilöitä, joilla oli tapana tulla katsomaan, kun vangit nousivat junasta mennäkseen Ré'n laivaan. Odotettiin heidän menevän tiehensä. Vähän päästä kutsui sisäasiain ministeristön lähettiläs ensimäisen ylivahtimiehen vaunusta ja takaisin tullessa antoi toisille vahdeille salaperäisiä käskyjä. Nämä läksivät vaunusta, tulivat takaisin, lukitsivat milloin minkin luukun verhon ja supattelivat keskenään. Tämä herätti tietysti odottelevien huomiota, jotka aavistivat, että koppivaunussa mahtoi olla joku tärkeä vanki, ja koska eivät olleet nähneet hänen lähtevän vaunusta, niin jäivät sitä odottamaan. Silloin sekä vahtimiehet että sisäasiain ministeristön lähettiläs joutuivat pois suunniltaan. Joku tuli puhuneeksi liikoja, maininneeksi minun nimeäni. Tieto levisi heti ja joukko eneni. Minun täytyi olla koko iltapäivä koppivaunussa ja kuulla kuinka väkijoukon melu yltyi ulkopuolella. Vasta kun yö tuli, vietiin minut vaunusta. Niin pian kun tulin näkyviin, tuli melu kaksinkertaiseksi. Iskuja sateli niskaani, tyrkittiin ja puukittiin ympärilläni. Minä pysyin tyynenä ja välinpitämättömänä tämän joukon keskessä, jossa olin hetken aivan yksin, valmiina antamaan alttiiksi ruumiini heille. Minä pysyin lujatahtoisena ja ymmärsin aivan hyvin väärään viedyn ja kiihoitetun väen tunteet; olisin tahtonut jättää heille ruumiillisen olentoni sekä huutaa heille että he erehtyvät. Työnsin pois vahtisotamiehetkin, jotka tulivat minulle apuun; he vastasivat olevansa minusta edesvastuussa. Mutta minkälainen edesvastuu tulee niille, jotka tällä tavalla kiduttivat ihmistä ja kiihoittivat kansaa.

Viimeinkin pääsin vaunuilleni, joissa minun oli mentävä. Ja rauhattoman matkan jälestä tultiin La Palice'n satamaan, josta minut vietiin purjeveneellä laivaan. Oli ankara pakkanen; koko ruumiini oli kontistunut, päätäni poltti, käteni olivat kuin jääkalikat ja käsiraudoissa repeytyneet. Laivalle kulku kesti melkein tunnin!

Ré'n saarelle tultua piti minun keskellä yötä kulkea lumessa tullakseni vankilaan; tirehtööri otti minut tylysti vastaan ja vei minut kansliaan, jossa minut riisuttiin ihan alasti ja tutkittiin. Yhdeksän aikaan vietiin minut viimein siihen koppiin, jossa minä tulin asumaan; olin sielun ja ruumiin puolesta murrettu. Minun koppini vieressä oli vahtihuone, josta johti rautaristikolla varustettu aukko minun koppiini vuoteen yläpuolella. Yötä päivää piti kaksi miestä vahtia aukon luona, heidän piti vahtia jok'ikistä liikettäni.

Vankilan tirehtööri sanoi minulle samana päivänä, että minä saan tavata vaimoani kansliassa hänen läsnäollessaan ja että hän asettuu vaimoni ja minun väliin, niin että hän eroittaa meidät toisistaan ja että minulla ei ole oikeutta lähestyä vaimoani eikä syleillä häntä.

Ré'n saarella oloaikanani tarkastettiin minut joka päivä sen perästä, kun tulin kävelyltä pienestä koppini ulkopuolella olevasta pihasta. Pientä pihaa ympäröi joka puolella korkea aita, joka erotti sen muiden tuomittujen pihoista ja taloista; pihaan vei portti, josta vaan vahtimiehet kulkivat. Kun minä tulin ulos kopistani, asettuivat kaikki vahdit paikoilleen pitkin aitaa.

Vaimoni ja minun sen aikuisista kirjeistä näkyy silloinen mielentilamme. Tässä on niistä muutamia:

Torstai-iltana minut herätettiin tänne muuttoa varten, eilen illalla vasta tultiin perille. En tahdo kertoa matkastani, se vihloisi sydäntäsi; tiedä se vaan että kuulin kansan oikeutetut inhon huudot sitä kohtaan, jonka se luulee olevan petturin, s.o. suurimman konnan. En tiedä enää vieläkö minulla on sydäntä…

Tahdotko olla hyvä ja koettaa saada ministeriltä lupaa seuraaviin asioihin, joita hän vaan voi luvata: 1) oikeutta kirjoittaa kaikille perheeni jäsenille, isälle, äidille, veljille ja sisarille; 2) kirjoittaa ja tehdä työtä kopissani…

Tätä nykyä ei minulla oikeastaan ole paperia, ei kynää eikä mustetta! Minulle annetaan vaan se arkki, jolle kirjoitan kirjeeni sinulle, sitten otetaan minulta pois kynä ja muste.

Minä en kehoita sinua tulemaan tänne, ennenkun olet aivan terve. Ilmanala on hyvin ankara ja sinä tarvitset kaikki voimasi etupäässä rakkaita lapsiamme varten ja toiseksi sitä tarkoitusta varten, jonka eteen työskentelee Kohtelustani täällä ei minulla ole lupa puhua.

Sitte muistutan sinua vielä siitä, että ennenkun tulet tänne, on sinun hankittava lupa tavata minua, ja erityinen lupa saada syleillä minua jne.

Kun minua silloin yhtenä päivänä häväistiin La Rochelle'ssä, olisin tahtonut karata vartijaini käsistä ja avoimin rinnoin mennä niiden eteen, jotka minua pitivät syyllisenä, sekä sanoa: "Elkää häväiskö minua; sielussani, jota te ette tunne, ei ole yhtään tahraa, mutta jos te luulette minut rikokselliseksi, niin ottakaa sitte ruumiini, minä jätän sen teille ilman kaipausta." Voisin ainakin silloin taas ruumiillisten tuskien tulessa huutaa: "Eläköön Ranska!" ehkä he sitte olisivat uskoneet viattomuuteni!

Mitä minä yöt päivät pyydän? Oikeutta, oikeutta! Olemmeko yhdeksännessätoista vuosisadassa vai pitääkö meidän mennä muutamia vuosisatoja taaksepäin? Tutkittakoon; minä en pyydä armoa, mutta minä pyydän oikeutta, joka on tuleva ihmisolennoille. Jatkettakoon tutkimuksia; käyttäkööt ne, joilla on tehoisia keinoja hallussaan, niitä tämän asian selville saamiseksi, se on heidän velvollisuutensa ihmiskuntaa ja oikeutta kohtaan. Silloin ei olisi mahdotonta, että jotakin valkeutta saataisiin tähän salaperäiseen ja surulliseen juttuun…

Minulla on ollut vain kaksi onnellista, mutta niin lyhyttä hetkeä tänä päivänä! Ensimäinen, kun minulle tuotiin tämä paperiarkki, joten saan sinulle kirjoittaa; siten saan vähän aikaa puhella kanssasi. Toinen on se, kun tuovat minulle sinun kirjeesi joka päivä…

En uskalla puhua lapsistamme. Kun katselen heidän valokuviaan, kun näen heidän hyvät, lempeät silmänsä, pyrkivät huulilleni huokaukset sydämeni syvyydestä…

Minä saan joka päivä sinun kirjeesi; muiden perheen jäsenten kirjeitä ei ole anneltu minulle; minäkään en ole saanut lupaa kirjoittaa heille. Minä olen kirjoittanut sinulle joka päivä torstaista lähtien; minä toivon, että olet saanut minun kirjeeni…

Ajatellessani mikä minä olin muutama kuukausi sitten ja verratessani sitä tähän kurjaan asemaani, tunnustan, että toisinaan, kun kestävyyteni loppuu, valtaa minut hurja viha kohtaloa vastaan. Minä olen oikeastaan meidän vuosisatamme hirveimmän erehdyksen uhri. Järkeni ei tahdo sitä käsittää. Luulen näkeväni kamalaa unta ja minusta tuntuu, kuin kaiken tämän pitäisi hävitä… Mutta voi! kaikki ympärilläni on todellisuutta…

Minä olen kauhean epätoivon vallassa, hirveässä levottomuudessa, kun en ole saanut mitään tietoja sinusta. Minä kärsin julmasti; minusta tuntuu, että samalla kun sinua kiusataan, silvotaan minusta palasia. Se on julmaa.

Tahtoisin mielelläni nyt jo olla luonasi ja tukea sinua lämpimällä rakkaudellani, sanoa sinulle muutamia lohdutuksen ja rakkauden sanoja, jotka voisivat lämmittää sydän-parkaasi…

… Kaikeksi onneksi en ollut lukenut eilisaamun sanomalehtiä ja minulta oli koetettu salata häpeällistä kohtausta La Rochelle'ssa, muutoin olisin tullut aivan hulluksi levottomuudesta… Sinun on täytynyt kestää hirveät hetket!… Mutta kansajoukon käytös ei minua ensinkään ihmetytä, se on noitten hävyttömien sanomalehtien syy, jotka elävät vaan panetteluista ja liasta, ja jotka ovat kirjoittaneet niin suuren joukon valeita. Mutta rauhoitu, ajattelevissa ihmisissä on tapahtunut suuri mielenmuutos.

Ei vieläkään mitään kirjettä sinulta; torstaista lähtien en ole kuullut sinusta mitään. Ellen olisi saanut rauhoittavia tietoja terveydestäsi, olisin kuollut levottomuudesta…

Minä ajattelen sinua yhtä mittaa; ei kulu sekuntiakaan, etten kärsisi kanssasi, ja kärsimyksen! on vielä hirveämpi siksi, että olen niin kaukana sinusta, ilman tietoja ja kun tähän alituiseen tuskaan vielä liittyy epätietoisuus. Minä en jaksa odottaa sitä hetkeä, jolloin saan luvan tulla luoksesi, syleillä sinua. Minulla on niin paljon kerrottavaa sinulle, ensiksikin meistä kaikista, lapsiraukoistamme, koko perheestä, sitten niistä yli-inhimillisistä ponnistuksista, millä järkemme on koettanut etsiä arvoitukseen selitystä.

Minä olen sähköittänyt vankilan tirehtöörille saadakseni tietoja sinusta, sillä minä olen aivan hulluna levottomuudesta. Sitten Pariisista lähdettyäsi en ole saanut sinulta yhden yhtä kirjettä. Minä en voi ymmärtää mitä on tapahtunut ja se vaivaa minua niin armottomasti. Minä uskon kyllä, että sinä olet kirjoittanut minulle joka päivä, mutta mitä tämä viipyminen merkitsee. En tiedä siihen mitään vastausta. Oletko sinä saanut minun kirjeeni, etkä ole levoton? On julmaa olla niin kaukana toisistaan ilman mitään tietoja. Tahtoisin tietää oletko voimakas ja luja, etten tarvitsisi olla epätiedossa terveydestäsi, ja tietäsin sinua kohdeltavan vähän lempeämmin…

Tiistaisen kirjeesi mukaan et siis ole saanut vielä yhtään kirjettä minulta. Kyllä mahdat kärsiä, rakkaani! Kauhea kärsimys meille molemmille!…

Eilispäivänen kirjeesi on minut tykkönään masentanut, sillä joka sana ilmaisee kipua…

Minä en tiedä mihin tai kehen kiinnitän ajatukseni. Kun katselen menneisyyttä, kohoo vihani, tuntuu mahdottomalta että tämä kaikki tosiaankin on tapahtunut minulle; kun katselen nykyisyyttä, on tilani niin kurja että toivon kuolemaa kaikesta päästäkseni; ainoastaan tulevaisuutta ajatellessa tunnen hetkeksi lohdutusta…

Katselin äsken lasteni valokuvia, mutta minä en voinut katsella niitä kaukaa, sillä nyyhkytykset estivät minua. Niin, rakkaani, minun täytyy elää; minun täytyy kestää syytön rangaistukseni loppuun asti sen nimen tähden, jota nämä rakkaat pienokaiset kantavat. Heidän täytyy kerran tuntea, että tämä nimi ansaitsee kunnioitusta; heidän täytyy tietää, että jos asetankin monen ihmisen kunnian alemmaksi omaani, en aseta kenenkään kunniaa sen yläpuolelle…

Minä en tästedes saa kirjoittaa sinulle enempää kuin kaksi kertaa viikossa…

Tämä päivä on ollut yksi onnellisimpia päiviä surullisessa elämässäni, kun olen saanut viettää puoli tuntia kanssasi, puhelemalla ja keskustelemalla sinun kanssasi…

Joka kerta kun minulle tuodaan kirje sinulta, puikahtaa ilon säde surun sortamaan sydämeeni.

En voi katsella entisyyttä. Kyyneleet tunkeutuvat esille, kun muistelen mennyttä onneamme. Voin vaan katsoa tulevaisuuteen ja toivoa, että totuus ja valo tulevat pian säteilemään julkisuudessa.

Taas onnellinen päivä, kun saan kirjoittaa sinulle. Paha kyllä ovat onnelliset päivät pian luetut! Oikeastaan en ole saanut sinulta mitään kirjettä, sitten kun sunnuntaina. Mikä hirveä kärsiminen! Tähän asti oli minulla kumminkin yksi onnellinen hetki joka päivä, nimittäin kun sain kirjeesi. Se oli kaiku teistä kaikista, kaiku kaikista ystävyyssuhteistamme, joka lämmitti jäätynyttä sydän-parkaani. Minä luvin kirjeesi neljään viiteen kertaan, painoin joka sanan sydämeeni, vähitellen muuttuivat kirjoitetut sanat puheluksi, kuvailin sinun puhuvan aivan läheisyydessäni. Ah, se oli suloista soittoa sielulleni! Sitte neljään päivään ei mitään, synkkä suru, hirveä yksinäisyys…

Vihdoinkin sain sinulta kirjeen. Tänä aamuna sain sen vasta käsiini, minä olin mieletön levottomuudesta. Monta kyyneltä vuodatin pienelle kirjeelle, sehän oli pieni osa sinusta itsestäsi, joka tuli luokseni monta päivää kestäneen levottomuuden jälkeen. Ne tiedot, jotka minä sain sinun perille tulosi jälkimäisenä päivänä, ovat lähetetyt 19 p:nä ja kumminkin saan minä ne vasta 25 p:nä, siis viisi päivää myöhemmin. Kyllä niillä on hyvin vähän säälin tunnetta, jotka tällä tavalla kiusaavat ja piinaavat kahta toisiaan rakastavaa olentoa ja joitten sydämessä asuu ainoastaan kunnian ja oikeuden tunteet, joilla ei ole kuin yksi määrä: löytää rikoksellinen ja puhdistaa nimensä, lastensa nimi, jota ansaitsemattomasti on solvattu…

Tänä aamuna sain hyvän ja rakkaan kirjeesi; se teki minut hetkeksi iloiseksi. Anna anteeksi minulle ensimäiset epätoivoiset kirjeeni; rohkeuteni petti hetkeksi, se on totta. En ollut saanut mitään tietoja sinusta ja olin sairas levottomuudesta.

Mutta se on nyt ohi, tahdonvoimani on taas kasvanut; olen jälleen valmis taisteluun. Meidän täytyy molempien pysyä elossa, meidän täytyy saada hyvitystä, valon täytyy loistaa häikäisevän kirkkaasti. Meillä ei ole oikeutta kuolla, ennenkun olemme saavuttaneet tarkoituksemme siksi, kun tämä tahra on pesty pois nimestämme. Mutta sitten tulevat onnen päivät; minä rakastan sinua niin, kiitolliset lapsesi tulevat osoittamaan sinulle niin suurta rakkautta, että kaikki kärsimyksesi, hirveimmätkin, unohtuvat mielestäsi…

Minä tiedän, että nämä sanat eivät tee sinun nykyisiä tuskiasi pienemmiksi; mutta sinulla on karaistu sielu, rautainen tahto, ihka puhdas omatunto, ja niillä aseilla on sinun taisteltava, meidän molempien on taisteltava.

Pierre huvittelihe tänä aamuna katselemalla kaikkia valokuvia, joita minulla on sinusta: hevosen selässä, matkapuvussa, Bourges'sa otettuja. Hän oli iloinen, kun sai näyttää niitä pikku sisarelleen ja kertoa hänelle kaikkea, mikä mieleensä johtui. Jeanne kuunteli hartaasti…

Ei mitään tietoja tänä aamuna, vaikka odotin. Hyvä Jumala tätä elämätä, toivossa täytyy kumminkin elää.

Tämä on ollut kamala viikko. Minulla ei sunnuntaista asti, s.o. kahdeksaan päivään ole ollut mitään tietoja sinusta. Olen kuvaillut että sinä olet sairas, siksi että yksi lapsista oli sairaana… Sitten olen kuvitellut kaikenmoista sairaassa päässäni… Olen tehnyt kaikenmoisia tuulentupia.

Voit kuvailla, rakkaani, mitä kaikkea olen kärsinyt ja mitä kaikkea vielä kärsin. Hirveässä yksinäisyydessäni ja surullisessa asemassani, johon kummallisten, selittämättömien tapausten kautta olen joutunut, oli minulla kumminkin se lohdutus, että tiesin sydämesi tuntevan samaa kuin minun ja jakavan kaikki minun kärsimyksen!…

En ole saanut sinusta kymmeneen päivään mitään tietoja. On aivan mahdotonta kuvata tuskiani.

Sinun pitää säilyttää kaiken tarmosi ja rohkeutesi. Minä pyydän sitä syvän rakkautemme nimessä, sillä sinun täytyy olla olemassa puhdistamassa nimeäni siitä tahrasta, joka sitä himmentää; sinun täytyy elää kasvattaaksesi lapsistamme kunnollisia ja rehellisiä ihmisiä. Sinun täytyy elää voidaksesi kerran sanoa heille, että heidän isänsä oli oikeutta ja isänmaata rakastava sotilas, jonka julma kohtalo muserti.

Saanenkohan sinulta tänä päivänä tietoja? Milloinka saan tietää, saanko ilon syleillä sinua? Joka päivä toivon sitä, mutta ei mitään vaihdosta tapahdu hirveässä kärsimisessäni.

Kestävyyttä, rakkaani, sinä tarvitset paljon kestävyyttä, me tarvitsemme kaikki, meidän molempien perheet, paljon kestävyyttä. Teillä ei ole oikeutta lannistua, sillä teillä on suuri tehtävä täytettävänä, kävipä minulle miten tahansa.

Joka aamu uusi pettymys, sillä kirjeentuoja ei tuo mitään. Mitä minun on ajatteleminen? Välistä ihmettelen, oletko sairas eli mitä sinulle on tapahtunut? Minä kuvittelen mitä hirveimpiä asioita, ja öisin painaa hirveä painajainen minua. Tahtoisin olla siellä luonasi lohduttamassa ja hoitamassa sinua, ja katsomassa, että saat voimia…

En ole vielä saanut lupaa tulla luoksesi; se viipyy kauan, hyvä Jumala, kohta on kolme viikkoa kulunut siitä, kun läksit Ré'n saarelle eikä kukaan omaisistasi ole saanut syleillä sinua.

Minulla oli onni saada mainio kirjeesi. Kuvaile miten onnelliselta olen tuntunut saadessani tietoja sinusta, vaikka ne ovatkin niin vanhoja, että ovat lähetetyt maanantaista kahdeksan päivää sitte. Pitkä viikkokausi, ennenkuin suloiset sanasi ennättivät luokseni…

… Sydäntäni kirveltää, kun katselen lapsukaisiamme, ja ajattelen miten onnellinen sinä olisit, jos saisit nähdä heidän kasvavan ympärilläsi, ja nähdä kuinka heidän järkensä kehittyy ja kasvaa, aivan se itkettää.

Siitähän on nyt melkein neljä kuukautta, kun olet nähnyt näitä pienokaisiamme, he ovat paljo muuttuneet…

Sinun viime kirjeesi on kirjoitettu tammik. 28 p:nä ja on viipynyt matkalla kahdeksan päivää; sen jälkeen ei ole minulla ollut mitään tietoja sinusta; se on sangen kovaa. Olin niin toivonut saavani jutella kanssasi, ellen suullisesti, niin edes kirjeellisesti, ja nyt nämä onnettomat tiedot viipyvät niin kauan matkalla ja tulevat yhä hitaammin.

Minä vaan odotan kärsimättömänä luvansaantiani ja toivon saavani sen pian; haluan kovasti saada nähdä sinua, syleillä sinua, lukea silmistäsi lujuutesi, kärsivällisyytesi, ihmeteltävän itsekieltäytymisesi ja rakkautesi lapsiisi…

Tänä päivänä sain kirjeesi, joka oli kirjoitettu tammik. 31 p:nä. Kärsimyksesi saattavat minun epätoivoon. Olen itkenyt, itkenyt kauan, pää käsien varassa, ja pikku Pierren täytyi tulla hellästi hyväilemään, ennenkun voin hymyillä, eikä minun kärsimisen! sittenkään ole mitään sinun tuskiisi verraten…

Elä ole pahoillasi, vaikk'et saakaan mitään kirjeitä minulta; minä kirjoitan sinulle joka päivä, se on minun ainoa hauska hetkeni, enkä tahdo siitä luopua.

Illalla olin iloinen kuin lapsi, sillä vihdoinkin sain luvan käydä
luonasi kaksi kertaa viikossa.

Viimeinkin on se hetki tuleva, että saan painaa sinut rintaani vasten
ja läsnäolollani antaa sinulle uusia voimia.

Olen epätoivoisena siitä, ettet saa kirjeitäni; en ole jättänyt yhtä päivää puhelematta kanssasi. En voi ymmärtää miksi tämä ankaruus; sinun kirjeesihän sisältävät aivan rehellisiä tunteita ja katkeraa surua kohtalostasi, joka on yhtä oikeudeton kuin hirveä, sekä toivoa pikaisesta oikeuden voitosta…

Vaimoni oli saanut luvan käydä luonani kahdesti viikossa, tunti kerrallaan, kahtena päivänä peräkkäin. Minä näin hänet ensi kerran helmikuun 13 p:nä siitä minulle edeltäpäin ilmoittamatta. Minut vietiin kansliaan, joka oli vähän matkan päässä vankilan portista. Kanslia oli pieni, kapea pitkä huone, seinät valkeat, huonekaluja ei paljo ollenkaan. Vaimoni istui perällä huonetta, vankilan tirehtööri oli keskellä salia minun ja vaimoni välillä; minun piti pysähtyä ovelle, jonka ulko- sekä sisäpuolella seisoivat vartijat.

Tirehtööri ilmoitti, ett'emme saaneet puhella mitään sellaista, joka koski juttua.

Vaikka loukkauduimmekin näin raa'oista ehdoista, joissa meidän sallittiin tavata toisiamme, vaikka hetket kuluivat huimaavalla vauhdilla, tunsimme kumminkin suurta onnea saada olla yhdessä.

Mutta tapaaminen oli liian tuskallinen, jotta sitä voisi sanoin selittää. Meille oli suurena lohdutuksena se, että tunsimme, kuinka meidän molempien sielut yhtyivät yhdeksi, kuinka molempien kyvyt, molempien tahdonvoimat olivat suunnatut samaa tarkoitusta kohti: totuuden ja syyllisen ilmisaamiseen.

Vaimoni tuli taas seuraavana päivänä helmikuun 14 p:nä ja matkusti sitte Pariisiin.

Helmikuun 20 p:nä tuli hän taas Ré'n saarelle ja me kohtasimme viimeisen kerran toisiamme helmikuun 20 ja 21 päivänä.

Ne muutamat hetket, jotka olen saanut viettää kanssasi, ovat olleet
sangen suloisia, vaikka minun oli mahdoton sanoa, mitä sydämessäni oli.

Minun aikani meni katsellessani sinua, painaessa mieleeni kuvaasi, ja
miettiessä mikä armoton kohtalo meidät oli eroittanut.

Mielenliikutus oli aivan kamala tavatessamme toisemme, mutta varsinkin sinua se vielä enemmän tärisytti, rakastettu puolisoni, kun et tiennyt mitään tulostani!…

Meidän annettiin tavata toisiamme todellakin kovin häpeällisissä olosuhteissa. Kun on ollut toisistaan eroitettuna neljä, kuukautta niin hirveällä tavalla, eikä sittenkään saa puhutella toisiaan kuin välimatkan päästä, niin se on jo raakuutta. Minä, olisin niin mielelläni tahtonut painaa sinua sydäntäni vasten, puristaa käsiäsi että vähän lämpenisit, yksinäinen raukka. Voi miten sydäntäni vihloi, kun läksin Saint-Martin'ista ja poistuin sinun luotasi…

Ré'n saarella, helmik. 21 p:nä 1895. (Samana päivänä kuin minut vietiin pois, vaikka en sitä tietänyt.)

Sinua katsellessa on aika niin lyhyt, minua peloittaa että tunti kuluu niin nopeasti, etten ole siihen tottunut, sillä toiset tunnit tuntuvat piin armottoman pitkiltä ja minä unohdan toiset puolet siitä, mitä olin aikonut sanoa…

Tahdoin kysyä sinulta, väsyttikö matkasi, oliko meri lempeä sinulle? Tahdoin ilmituoda kaiken sen ihailun, jota tunnen jaloa luonnottasi kohtaan! Useampain naisten ymmärrys olisi sekaantunut, jos kohtalo olisi heitä niin julmasti ja ankarasti kohdellut;

Niinkuin olen sanonut sinulle, tahdon tehdä parastani tyynnyttääkseni kärsivän sydämeni lyöntiä, kestääkseni tätä julmaa pitkää kidutusta, ja sinun rinnallasi kohdatakseni hyvityksen onnellisen päivän nousua.

Turhaan pyysi vaimoni viimeisen kerran kohdatessamme, että hänen kätensä sidottaisiin selän taakse ja annettaisiin hänen tulla minun luokseni, jotta minä saisin syleillä häntä; tirehtööri kielsi tylysti hänen pyyntönsä.

Helmikuun 21 päivänä näin viimeisen kerran vaimoani. Kohtauksemme jälestä, joka tapahtui kahden ja kolmen välillä, sain minä yhtäkkiä käskyn laittautua valmiiksi matkalle. Minulla ei ollut muuta valmistautumista kuin koota kapineeni.

Ennen lähtöäni minut taas riisuttiin ja tutkittiin, sitten vietiin minut kuuden vahtisotamiehen saattamana rantaan. Sitten minä sain astua höyry veneeseen, joka iltasilla kuletti minut ulos Rochefort'in ankkuripaikalle. Höyryveneestä minut sitte muutettiin "_Saint-Nazaire'_n" kannelle. Minulle ei sanottu yhtä sanaa, eikä virketty mitään siitä, minne minua aijottiin viedä.

_Saint-Nazaire'_ssa minut pantiin ristikko-ovella varustettuun vankikoppiin, joka oli laivan etukannella. Se osa kannesta, joka oli vankikoppien etupuolella, oli aivan avonainen. Pakkanen oli ankara — melkein 12 astetta jäätymispisteen alapuolella — yö oli pikimusta. Minulle viskattiin riippumatto, mutta sain olla ilman ruuatta.

Muistelin vaimoani, josta olin eronnut joku tunti sitten, hänen tietämättään mitään minun poisviennistäni ja jota en edes saanut syleillä; muistelin lapsiani, kaikkia omaisiani, noita rakkaita olennolta, jotka jäivät sinne suruun ja epätoivoon; en tiennyt minne minua viedään ja nykyinen tilani oli kovin kurja. Tulin tästä kaikesta niin epätoivoon, etten voinut muuta kuin heittäytyä lattialle koppini nurkkaan ja itkeä synkässä kylmässä yössä.

VII.

Ensimäiset päivät matkasta olivat hirveät, paleli julmasti avonaisessa kopissa, riippumatossa oli vaikea nukkua. Ravintoni oli rangaistusvankien tavallinen annos, joka tuotiin vanhoissa säilykerasioissa. Päivällä oli vartijanani yksi, yöllä kaksi sotamiestä, revolverit vyöllä ja ankarasti kielletyt puhumasta minulle sanaakaan.

Viidentenä päivänä annettiin minulle lupa kävellä yksi tunti joka päivä kannella kahden sotamiehen vartioimana.

Kahdeksan päivän perästä lauhtui ilma ja lämpeni. Minä ymmärsin, että lähenimme päiväntasaajaa, mutta en vieläkään tiennyt minne minua vietiin.

Neljätoista päivää kesti tämä kauhea matka, silloin saavuimme maaliskuun 12 p:nä 1895 Salut-saarien luo. Minä sain vähän aavistusta missä oltiin, sillä kaksi vahtisotamiestä puheli keskenään niistä paikoista, joihin luulivat tulevansa lähetetyiksi ja jotka tuntuivat olevan Guyana'n läheisyydessä.

Minä toivoin heti pääseväni maihin. Mutta sainkin odottaa melkein neljä päivää, saamatta astua kannelle, polttavassa kuumuudessa, koppiini suljettuna. Oikeastaan ei oltu mitään järjestetty minun vastaanottamisekseni, ja nyt piti kiireesti kyhätä tarpeelliset varustukset.

Maaliskuun 15 p:nä minut vihdoinkin vietiin maihin ja teljettiin kaleerihuoneeseen Royale'n saarella. Tämä vankeus kesti noin kuukauden. Huhtikuun 13 päivänä muutettiin minut Pirunsaarelle, joka on hedelmätön kallio, joka ennen oli ollut spitalisten olopaikkana.

Salut-saariryhmään kuuluu kolme pienempää saarta: Royale, jossa näiden kolmen saaren vankien ylipäällikkö asuu, Pyhä-Jooseppi ja Pirunsaari.

Siihen aikaan kuin minä tulin Pirunsaarelle, oli minun asuntoni asetettu tähän tapaan ja oli sellaisena sen vuotta:

Se maja, johonka minä tulin, oli kivestä, 4 metriä joka sivu. Ikkunoissa oli rautaristikot. Ovi oli varustettu rautatangoilla, ja sen läpi voi nähdä. Se aukesi 2 metriä leveään ja 3 metriä pitkään eteiseen, joka oli rakennettu majan etusivulle ja josta vei puuovi ulos. Tässä eteisessä olivat vahtisotamiehet, jotka muutettiin joka toinen tunti, ja jotka eivät saaneet jättää minua näkyvistään yöllä eikä päivällä. Sentähden oli talo valaistu öisinkin.

Öisin oli eteisen ovi sulettu sekä ulko- että sisäpuolelta, niin että kun vahtia aina tunnin päästä muutettiin, tapahtui tämä hirveällä lukkojen ja avainten räminällä ja melulla.

Minulla oli oikeus päivällä kulkea siinä osassa saarta, joka oli maallenousupaikan ja sen pienen laakson välillä, missä spitalisten vanha leiri sijaitsi, s.o. noin 200 metrin alalla, joka oli ihan paljas, ja minut oli kielletty menemästä sen rajan ulkopuolelle, muuten teljettäisiin minut koppiini. Kun menin ulos, seurasi minua aina vahtisotamies, jonka piti tarkasti vartioida jokaista liikettäni. Sotamiehellä oli revolveri; sittemmin sai hän kiväärinkin ja koko vyöllisen patruunia. Minua oli nimenomaan kielletty puhumasta kenellekään mitään.

Ravinto, minkä alussa sain, oli sama kuin sotilassiirtoloissa, ilman viiniä. Minun täytyi itse keittää ruokani ja muutenkin tehdä kaikki itse.

(Seuraava on ote päiväkirjastani, jota pidin huhtikuusta 1895 syksyyn 1896 ja joka oli tarkoitettu vaimolleni. Tämä päiväkirja, jota ei koskaan annettu vaimolleni, sekä minun muut paperit otettiin minulta 1896. Minä en saanut sitä takaisin ennenkun Rennes'n oikeudessa 1899.)

Tänään minä tahdon alkaa kirjoittaa päiväkirjaa kurjasta elämästäni. Sillä vasta tänään olen saanut paperia, numeroitua ja huolellisesti laskettua paperia, etten voi kadottaa yhtäkään lehteä. Minä olen vastuunalainen siitä, mihin sen käytän. Mitä kummaa minä voisin sillä tehdä? Kenelle minä voisin papereitani antaa? Onko minulla jokin salaisuus sille uskottavana? Kaikki on minulle pelkkää arvoitusta!

Ennestään on minulla se kokemus, että kaikkien ilmiöiden pohjana on jokin järjellinen syy. Olen myös uskonut inhimilliseen oikeuteen. Nyt luhistuu kaikki uskoni, ja luottamukseni terveeseen inhimilliseen ymmärrykseen katoaa.

Mitkä kauheat kuukaudet ovatkaan takanani, kuinka monet surulliset kuukaudet minua vielä odottavatkaan!

Tuomioni jälkeen olin varmasti päättänyt surmata itseni. Kun ihminen, josta kunnia on suurin kaikista, tuomitaan syylliseksi kauheimpaan rikokseen vain sen vuoksi, että on löydetty asiakirja, jonka käsiala muistutti minun, niin se todellakin saattaa semmoisen ihmisen epätoivoon, joka pitää oikeutta kaikkea vääryyttä korkeampana. Silloin minun vaimoni muuttumattomassa rakkaudessaan, vähentymättömässä rohkeudessaan, osoitti minulle, että minun, kun kerran olin viaton ja huolimatta koko olentoni alentamisesta, ei pitäisi häntä hyljätä eikä vapaaehtoisesti väistyä paikaltani. Minä tunsin, että hän oli oikeassa, ja että se oli minun velvollisuuteni, mutta minä pelkäsin, en kiellä sitä, minä pelkäsin — niitä suuria henkisiä tuskia, jotka minua odottivat. Tunsin itseni ruumiillisesti vahvaksi ja tieto viattomuudestani antoi minulle yliluonnollisia voimia. Mutta ruumiilliset ja henkiset tuskani ovat olleet suuremmat kuin olin voinut aavistaa ja nyt minä olen sekä ruumiillisesti että henkisesti murtunut mies.

Minä hellyin kumminkin vaimoni rukouksista ja olen saanut rohkeutta elää. Kärsittyäni kauheimman häväistyksen, mitä sotamiehelle voi tulla, pahemman rangaistuksen kuin mikään kuolema, ja sitten askel askeleelta seurattuani sitä julmaa tietä, joka on tuonut minut tänne saakka, Santé'n ja Ré'n saaren vankiloiden kautta, ja kärsittyäni solvauksia ja huutoja, olen pysynyt taipumattomana, mutta jokaiseen tienmutkaan olen jättänyt palasen sydäntäni.

Omatuntoni on pitänyt minua pystyssä; järkeni on joka päivä sanonut minulle: vihdoin tulee totuus voitonriemuisesti esille; sellaisella vuosisadalla kuin meidän, täytyy valon pian tulla esille; mutta voi, joka päivä toi uusia pettymyksiä. Valaistusta asiaan ei ilmestynyt, vaan tehtiinpä vielä kaikki valon ehkäisemiseksi.

Minä olin ja olen vieläkin mitä tarkimman valvonnan alaisena; kirjevaihtoni luettiin joka paikassa, tarkastettiin ministeriössä ja usein ei annettu perille. Minut kiellettiin puhumasta vaimoni kanssa niistä tutkimuksista, joita neuvoin hänen tekemään. Minun oli mahdoton puolustaa itseäni.

Luulin, että kun kerran olin maanpakolaisuudessa, niin löytäsin, joskaan en lepoa — sillä sitä minä en löydä koskaan niin kauan kuin minulle ei ole annettu kunniaani takaisin — niin ainakin jonkunmoisen tasapainon mielessäni ja elämässäni odottaessani hyvityksen päivää. Mutta tämä oli uusi ja katkera pettymys!

Matkustettuani neljätoista päivää häkissä, jäin minä ensin Salut’in saarien luo neljäksi päiväksi, saamatta nousta laivan kannelle, vaikka oli polttava kuumuus. Minun aivoni pehmenivät, koko minun olentoni suli kauheassa epätoivossa.

Päästyäni vihdoinkin maihin, sulettiin minut yhteen huoneeseen siinä rakennuksessa, jossa vankia säilytetään; siinä oli suletut ikkunaluukut, minua kohdeltiin niinkuin kuritusvankia, kiellettiin puhumasta kellenkään, sain olla yksin ajatuksieni kanssa. Minun kirjevaihtoni lähetettiin ensin Cayenne'en; en tiedä vieläkään, onko se tullut sinne.

Tällä tavalla pidettiin minua kokonainen kuukausi sulettuna huoneeseeni kaikkien matkan vaivaloisuuksien perästä. Luulin monta kertaa tulevani hulluksi. Minulla oli usein verentungosta päässäni, ja minä inhosin niin elämää, että tahdoin heretä hoitamasta itseäni ja siten lopettaa kärsimykseni. Se olisi ollut pelastus, vapautus kaikista tuskista, koska en olisi tehnyt väärää valaa, sillä kuolema olisi ollut luonnollinen.

Vaimoni muisto, velvollisuuteni lapsiani kohtaan on antanut minulle voimia taas virkoomaan ja nousemaan; en tahdo saattaa hänen ponnistuksiaan häpeään ja hylätä häntä, joka on tehtäväkseen ottanut totuuden ja syyllisen ilmisaamisen. Sentähden annoin kutsua lääkärinkin, vaikka julmasti inhosin kaikkia uusia kasvoja.

Oltuani kolmekymmentä päivää sellaisessa vankilassa, muutettiin minut Pirunsaarelle, jossa oli vähän vapaampaa. Päivällä saankin kyllä kulkea muutamien satojen neliömetrien alalla, vahtisotamies kintereilläni; illan tullen — noin kuuden, seitsemän välillä — suletaan minut hökkeliini, jossa on jokainen sivu 4 metriä pitkä ja jossa on harva ovi sulettuna rautatangoilla ja sen takana vahtivat sotamiehet koko yön.

Yksi vartiopäälikkö ja viisi vartiosotamiestä on pantu tähän toimeen; minun ruokanani on puoli leipää päivässä ja 300 grammaa lihaa kolme kertaa viikossa, muina päivinä muhennosta tahi suolaista sianlihaa. Juomana vettä.

Missä kamalassa tilassa, aina epäluulonalaisena, aina vartioitavana, mies, jonka kunnia on yhtä korkealla kuin kenen muun tahansa maailmassa!

Ja muun lisäksi ei mitään tietoja vaimostani eikä lapsistani. Mutta minä tiedän kumminkin, että maaliskuun 29 p:stä asti, s.o. kolme viikkoa sitte on minulla ollut kirjeitä Cayenne'ssä. Minä olen antanut sähköittää Cayenne'en, minä olen sähköittänyt Ranskaan, saadakseni tietoja omaisistani — ei vastausta!

Voi, tahtoisin niin mielelläni elää hyvityksen päivään asti saadakseni huutaa kärsimykseni, keventää sorretun sydämeni. Jaksanko kestää siihen asti? Epäilen sitä usein, niin on mieleni murrettu, terveyteni niin horjuva.

Mahdotonta nukkua. Häkkini edessä kulkee vartiomies aaveen tavoin; se häiritsee untani, ja minua kiusaavat kaikki ne pikku elävät, jotka juoksevat pitkin ihoani, ja sydämessäni asuu synkkä toivottomuus siitä, että minä, joka aina ja kaikkialla olen täyttänyt velvollisuuteni, olen tässä asemassa, — tämä kaikki kiusaa minun kiusattuja hermojani äärimäisyyksiin asti ja karkoittaa uneni. Koska saanen viettää hiljaisen ja rauhallisen yön! Ehkä vasta haudassa, kun ijäinen uni minut valtoihinsa ottaa. Silloin tuntuu hyvältä, kun en enää kauvemmin tarvitse ajatella ihmisten ilkitöitä ja kurjuutta.

Ulkona asuntoni edustalla mylvii meri ja se tuntuu loihtulaululta. Se vaivuttaa ajatukseni lepoon, kuten ennenkin, mutta nyt ovat nämä ajatukset surulliset ja kaihoisat. Ja kun kuulen sen kohinan, niin tulee mieleeni muisto entisistä onnen päivistä, jotka elin vaimoni ja lasteni seurassa.

Uudelleen valtaa minut sama synkkä tunne kuin laivalla; on aivan kuin jokin houkutteleisi minut luokseen ja kuin tuo kohiseva meri minulle lohdutusta laulaisi.

Olen siinä määrässä meren vallassa, että laivalla minun täytyi sulkea silmäni ja loihtia eteeni vaimoni kuva, jott'en sortuisi meren syliin.

Missä ovat ihanat nuoruuteni unelmat, missä miehuuteni toiveet. Minussa ei ole enää mitään elämää, aivoni sotkeutuvat ajatuksiinsa. Mikä on tämän murhenäytelmän salaisuus! En tänäpänä vielä käsitä, mitä on tapahtunut. Kuinka voivat he tuomita minut ilman todistuksia, yhden kirjoituksen nojalla! Olkootpa ihmisen omatunto ja järki minkälaiset tahansa, eikö tämä ole juuri omiaan niitä pilaamaan?

Minun hermoni ovat tästä kaikesta siihen määrin kiihottuneet, että jokainen uusi ulkonainenkin vaikutus koskee minuun niinkuin syvä haava.

Olen koettanut nukkua, mutta muutaman minuutin horrostilan perästä herään polttavaan kuumeeseen, ja sellaista on kestänyt jo kuusi kuukautta. Kumma, että olen voinut kestää niin monet ruumiilliset ja henkiset tuskat, minä luulen että hyvä omatunto on antanut siihen voimia.

Minä avaan peltiluukun, joka on ikkunan edessä ja katselen merta. Taivas on paksujen pilvien peitossa, mutta kuun säteet pujottautuvat niiden lomitse ja valaisevat muutamia osia merestä hopean hohteella. Aallot murskautuvat rantakallioita vasten, synnyttäen yhtämittaisen pauhinan, siitä kohoo alituinen jylhä epätasainen kohina, joka tuntuu hyvältä särkyneestä sydämestäni.

Yön tyynessä levossa astuvat sieluni silmäin eteen vaimoni ja lasteni rakkaat kuvat. Kyllä mahtaa Lucie parka kärsiä niin ansaitsemattomasta kohtalosta, hän, jolla oli kaikki edellytykset ollakseen onnellinen. Ja hän olisi niin ansainnut olla onnellinen syvän oikeudentuntonsa, jalon luonteensa ja hellän, rakastettavan sydämensä tähden. Vaimo raukka, en voi ajatella häntä ja lapsia kaikkien tunteitten heräämättä ja minä purskahdan itkuun, mutta he yllyttävät myöskin minun velvollisuuden tuntoani.

Minä koetan lukea englanninkieltä. Ehkä työ auttaa minut hiukan unhottamaan.

Tänä aamuna satoi rankasti. En saanut mitään aamiaista. Vartijat säälivät minua ja antavat minulle vähän mustaa kahvia ja leipää.

Kun ilma hiukan kirkastuu, menen minä kävelylle ja kuleskelen sillä pienellä maa-alalla, joka on minulle luovutettu. Saari on synkkä ja autio; muutamia kookospalmuja, kuivettunut maakamara, josta kaikkialla kohoaa pasalttiröykkiöitä.

Kello 10 tuodaan minulle päivän ravinto, palanen savustettua läskiä, hiukan riisiä, muutamia raakoja kahvinpapuja ja hiukan sokeria.

Heitän kaikki mereen [Minä heitin kaikki mereen, sillä läskiä ei voinut syödä, minulla ei ollut mitään millä paahtaa kahvia, jotka minulle oli ivaten jätetty paahtamattomina.] ja koetan saada tulen syttymään. Ja ponnistusten perästä se syttyykin ja minä keitän teetä, jota leivän kanssa juon aamiaiseksi.

Voimani taistelevat kuoleman kamppauksessa! Suuri oli uhraukseni, kun päätin elää! Minua ei ole säästetty mistään, ei siveellisistä tuskista eikä ruumiillisista kärsimyksistä.

Voih, tuo ärjyvä meri, joka aina vaan vyöryy ja möyryää edessäni! Se on kaiku sydämestäni. Aaltojen kuohu, joka pärskyy kallioita vasten, on niin pehmoisen valkoista, että tekisi mieli heittäytyä siihen ja hukkua.

Eilen en saanut päivälliseksi muuta kuin palasen leipää, minä pyörryin. Vartijat kun näkivät, kuinka heikko minä olin, antoivat minulle hiukan lihasopastaan.

Sitte minä poltan tupakkaa, poltan sitä tyynnyttääkseni aivojani ja vatsaani. Minä uudistan Guyanan kuvernöörille jo 14 päivää sitte lähettämäni pyynnön, että saisin omalla kustannuksellani Cayenne'sta säilykkeitä, joita minun lain mukaan on oikeus saada.

Ja sinä, rakkaani, ajatteletko tällä hetkellä minua? Entääkö kaiku ajatuksistani sinun kuuluvillesi? Aavistatko ja tunnetko sinä, mitä minä kärsin? Niin, varmaan sinä tunnet samaa kuin minä, sillä sinä ja minä kannamme, samaa taakkaa.

Hirveintä kaikista on ajatus olla tuomittu rikoksesta, josta ei tiedä mitään!

Jos maailmassa kerran on oikeutta, niin minun täytyy saada takaisin kunniani, ja syyllisen ilkiön täytyy saada sellaisen rangaistuksen, minkä hän ansaitsee.

Ensimäinen ajatukseni herättyäni olit sinä, rakas, kallis vaimoni. Mietin mitä mahdoit silloin tehdä. Varmaankin puuhasit rakkaiden lapsukaistemme kanssa. Niistä olet saapa lohdutusta ja voimia velvollisuuksien täyttämiseen, jos minä sorrun, ennenkun pääsemme päähän.

Sitte minä hakkaan puita. Kun minä kaksi tuntia paukutan niin, että veri ja hiki tippuu, saan päivän tarpeet pilkotuksi. Kello kahdeksan aikaan saan palasen raakaa lihaa ja leipää. Teen tulen, jonka vihdoinkin saan syttymään. Mutta merituuli puhaltaa savun silmiini, niin että niitä vihavoittaa. Saatuani tarpeeksi hiiliä, asetan lihapalasen muutamien rautapalasten päälle, jotka olen sieltä täältä kerännyt, ja paistan sen. Kävi vähän paremmin syönti kuin eilen, mutta kyllä oli liha sitkeää ja kuivaa! Päivällinen on paljoa yksinkertaisempi: leipää ja vettä. Kaikki nämä ponnistukset ovat murtaneet minut.

Minä en ole kirjoittanut näinä päivinä. Kaikki aikani on mennyt taistelussa elämästä, sillä minä tahdon kestää viimeiseen verenpisaraan asti, tehkööt minulle mitä tahansa. Ruoka ei ole muuttunut, odotetaan yhä ylempiä käskyjä.

Tänä päivänä keitin soppaa lihasta, suolasta ja pippurista, joita löysin saarelta. Kesti kolme tuntia, ennenkun sain sen valmiiksi, mutta kylläpä kirvelikin silmiäni, se oli kauheaa!

Eikä vieläkään mitään tietoja vaimostani ja lapsistani. Ovatko kirjeet otetut takavarikkoon?

Hermostoani rauhoittaakseni aijoin mennä hakkaamaan puita huomiseksi päiväksi. Menen hakemaan kirvestä keittiöstä. "Ei saa tulla keittiöön", huutaa vartija. Minä menen pois, enkä virka mitään, enkä anna pääni painua. Voi jospa voisin elää hökkelissäni, tarvitsematta koskaan mennä ulos. Mutta täytyyhän minun hankkia jotakin ravintoa.

Minä aina vähän päästä koetan lukea englanninkieltä, kääntää sitä ja saada unohdusta työssä. Mutta minun sekautuneet aivoni eivät sitä kestä, neljännestunnin kuluttua täytyy minun jättää se.

Mutta kaikista hävyttömintä ja kerrassaan epäinhimillistä minusta on, että pannaan takavarikkoon koko minun kirjevaihtoni. Sen kyllä ymmärrän, että minua kaikella tavalla koetellaan estää karkaamasta, sehän on vartiokunnan oikeus sekä velvollisuuskin. Mutta minuthan haudataan elävältä. Minut estetään avonaisessa kirjevaihdossa puhelemasta perheeni kanssa, se on kerrassaan vääryyttä. Tuntuu aivan kuin olisi hypätty useita vuosisatoja taaksepäin; nyt olen ollut kuusi kuukautta niin teljettynä, etten ole voinut tehdä mitään kunniani takaisin saamiseksi.

Olen jo keittänyt ruokani koko päivää varten. Tänään jaoin lihani kahteen osaan, toisesta teen lihalientä, toisesta paistia. Olen laittanut paistinvartaan saarelta löytämästäni rautapellistä. Juomanani on vesi. Kaikki valmistan vanhoissa ruostuneissa läkkikastrulleissa: minulla ei ole mitään, millä ne puhdistaisin, ei ole edes lautastakaan. Minun täytyy koota kaikki rohkeuteni voidakseni elää.

On ihmeellistä, että meidän vuosisadallamme, sellaisessa maassa kuin Ranska, jossa oikeuden ja totuuden aatteet ovat vallalla, voi tapahtua niin ilmeistä vääryyttä! Minä olen kirjoittanut tasavallan presidentille, minä olen kirjoittanut ministereille ja pyytänyt heidän koettamaan saada totuutta ilmi. Ei ole oikein antaa tällä tavalla yhden upseerin ja koko hänen perheensä kunnian mennä lokaan, kun hallituksella kerta on tarpeelliset keinot hankkiakseen valoa asiaan. Minä tahdon oikeutta, minä vaadin kovalla äänellä oikeutta, kunniani nimessä.

Iltapäivällä vaivasi minua niin kova nälkä, että minun täytyi, tyynnyttääkseni vatsani vaatimuksia, syödä tusina raakoja tomaatteja, jotka minä löysin saarelta. [Spitaalitautiset olivat tehneet istutuksia saarelle, joista vielä näkyi jälkiä. Tomaattia kasvoi nykyään villinä suuret määrät.]

Minulla oli kuumetta yöllä. Minä olen nähnyt sinusta unta, rakas
Lucie'ni ja rakkaista lapsistamme, niinkuin minä muutoin joka yö näen.

Meidän rakkaat lapsemme eivät onneksi ymmärrä vielä mitään; minkälaisen käsityksen he muuten saisivat elämästä! Olkoonpa kidutukseni millainen tahansa, joka tapauksessa on velvollisuuteni horjumatta kestää niin kauvan kuin voimani riittävät, ja minä aijon kestää.

Kirjoitin juuri majuri du Paty'lle ja muistutin häntä niistä kahdesta asiasta, jotka hän lupasi minulle tuomioni jälkeen: 1) että hän ministerin nimessä antaa jatkaa tiedusteluja; 2) että persoonallisesti ilmoittaa minulle niin pian kun saataisiin tietää, että ministeristöstä joku antaisi luvattomia ilmiantoja.

Se kurja, joka rikoksen on tehnyt, on joutunut turmiolliselle luisuvalle pinnalle, jossa hän ei enää voi seisahtua.

Saarien ylipäällikkö oli niin armollinen ja lähetti tänä aamuna minulle lihan mukana kaksi purkillista tiivistettyä maitoa. Joka purkista voi saada noin 3 litraa maitoa; jos minä juon puolitoista litraa päivässä, niin se riittää minulle neljäksi päiväksi.

Minä en enää välitä soppalihasta, kun en kumminkaan saa siitä syötävää. Tänä aamuna leikkasin lihan kahdeksi kappaleeksi, toisen paistan aamiaiseksi, toisen illaksi. Kaikki väliajat, mitkä jäävät elatushommista, omistan rakkaille omilleni ja ajattelen heidän kärsimyksiään. Voi rakkaita raukkoja!

Valkeneeko oikeuden päivä pian? Päivät ovat pitkät, minutit ovat tunteja. Minun on mahdoton tehdä mitään ruumiillista työtä; sitäpaitsi onkin niin kuuma yhdeksästä aamulla kolmeen iltapäivällä, että on mahdoton mennä ulos. En voi koko päivää lukea englanninkieltä, aivoni eivät sitä kestä. Ja muuta lukemista ei ole. Iänikuista omien ajatuksien jauhamista!

Olin juuri laittamassa tulta keittääkseni teetä. Royale'n saaresta tuli kanootti, minun piti sääntöjen mukaan mennä huoneeseeni. Siis pelätään, että minä pidän yhteyttä rikosvankien: kanssa!

Minä nousin tänä aamuna aikaseen, pesin liinavaatteeni ja panin villavaatteeni auringon paisteeseen tuulettomaan. Kaikki tyyni homehtuu, täällä on niin kostea ja kuuma. Toisinaan on polttavan kuumuuden lomassa lyhyviä sadekuuroja.

Eilen minä pyysin saarien ylipäälliköltä jonkinlaisia lautasia; hän vastasi, ettei hänellä ollut. Saan olla kekseliäs ja syön milloin paperilta, milloin vanhoilta rautapeltipalasilta, joita löydän saarelta. Voi aavistaa, miten paljo likaa saan niellä. Mutta minä koetan alistua ja kestää kaikki vaimoni ja lasteni tähden. Ja yhä vaan jätettynä oman onneni nojaan, yksin ajatuksieni kanssa. Olen todellakin viaton marttyyri ja yhtä hyvällä syyllä kuin konsanaan kristityt marttyyrit.

Ei vieläkään mitään tietoja omaisista; kahteen kuukauteen en ole saanut yhtään kirjettä.

Minä sain tuonnoin kuivatutta kasviksia vanhoissa säilykeastioissa, joita pestessäni ja aikoessani laittaa niistä itselleni lautasia leikkasin siinä sormeni.

Minä olen saanut käskyn itse pestä liinavaatteeni. Mutta eipäs anneta mitään saippuaa sitä varten. Kaksi tuntia kestää, ennenkun saan sen tehdyksi ja silloinkin tulee huononpuoleista puhdasta. Onpahan siitä se etu, että vaatteet ovat lionneet vedessä.

Minä olen lopussa. Jos saisin edes nukkua. Mutta suuresti epäilen. Minä olen siihen määrin ruumiillisesti väsynyt ja kovin hermostunut, että kun rupean maata, lentävät ajatukseni rauhattomina omieni luo.

Alituista ponnistusta hengissä pysyäkseni. En ole milloinkaan ennen hionnut niin armottomasti kuin tänä aamuna puita hakatessani.

Olen tehnyt ateriat yhä yksinkertaisemmiksi. Tänä aamuna laitoin jonkinlaista keittoa häränlihasta ja valkeista pavuista; sitä söin puolet tänä aamuna, loput syön iltasella. Sillä tavalla en tarvitse laittaa ruokaa kuin yhden kerran päivässä.

Mutta siitä, että valmistan ruokani ruosteisissa rautapeltiastioissa, saan vatsatuskia.

Tänään oli suolasta läskiä, heitin sen menemään. Minä valmistan jotain itselleni kuivatuista herneistä ja se on ruokani täksi päivää.

Minulle ei anneta kuin yksi tulitikkulaatikko kerrallaan — en ymmärrä miksi, sillä eihän niissä ole myrkkyä — ja minun pitää aina näyttää heille, kun laatikko tulee tyhjäksi. Tänä aamuna en tahtonut löytää tyhjää laatikkoa, ja siitäkös syntyi meteliä ja uhkauksia. Löysin sen viimein taskustani.

Nämä onnettomat yöt ovat hirmuiset. Päivät kuluvat aina jotenkuten, kun on pientä puuhaa, huoneen siistimistä, ruuan laittoa, pesua. Mutta niin pian kun rupean maata, niin vaikka olisin kuinka väsynyt, ottavat hermot ylivallan ja aivot alkavat riehua. Ajattelin vaimoani ja hänen kärsimyksiään, ajattelen rakkaita pienokaisiani ja heidän iloista, huoletonta pakinaansa.

Taas läskiä, annoin sille aika kyydin. Saarien ylipäällikkö tulee sitten ja tuo minulle tupakkia ja teetä. Teen sijasta olisin mieluummin halunnut tiivistettyä maitoa, jota olin Cayenne'sta pyytänyt, sillä vatsakivut eivät ole loppuneet. Lainaksi antavat minulle neljä matalaa, kaksi syvää lautasta, kaksi kastrullia, mutta ei mitään niihin pantavaa.

Antoivat minulle myös ne aikakauskirjat, jotka vaimoni on lähettänyt.
Mutta ei vieläkään mitään kirjeitä, tämä on todellakin epäinhimillistä.

Minä kirjoitan vaimolleni; silloin tunnen aina itseni harvinaisen tyyneksi. Aina vaan kehoitan häntä pysymään rohkeana ja tarmokkaana, ja hankkimaan kunniamme takaisin puhtaana ja tahratonna, niinkuin se on ollutkin.

Koska kuumuus alkaa jo kello 10 aikaan aamusella, niin minä muutan päiväjärjestystä. Minä nousen ylös 1/2 6, sytytän tulet ja keitän kahvia tai teetä. Sitte panen kuivat vihannekset kiehumaan, järjestän vuoteeni ja siivoan huoneeni ja kohentelen vähän omaa pukuani. Kello 8 tuovat minulle päivän annoksen, otan kasvikset pois tulelta; niinä päivinä, joina saan lihaa, keitän sen sitte. Kaikki kyökkitoimeni on tehty liki kymmeneen ja iltasella syön kylmänä sen, mitä on jäänyt aamiaisesta, sillä en jaksa enää tuhrata jälestä puolen päivän kolmea tuntia tulen kanssa.

Kello 10 syön aamiaisen. Minä luen, työskentelen, uinailen, mutta oikeastaan kidun kolmeen asti. Silloin laittaudun oikein vaatteisiini. Kuumuuden lakattua, s.o. noin viiden tienoissa, hakkaan puut, tuon kaivosta vettä, pesen vaatteeni jne. Kello kuusi syön aamiaisesta jääneet kylmät tähteet. Sitte, minut suljetaankin sisään. Se on pisin hetki päivästä. Eivät ole antaneet lamppuakaan, vaikka olen pyytänyt. Vahdilla on kyllä lamppu etuhuoneessa, mutta sieltä tuleva valo on niin vähäinen, etten minä sen valossa näe tehdä mitään työtä. Ei auta muu kuin mennä maata, ja silloinkos ajatukseni alkavat lennellä. Taas on edessäni tuo hirveä näytelmä, jonka uhrina olen, ja vaimoni ja lapseni ja kaikki rakkaani. Kyllä saavat hekin, raukat kärsiä!

Tänään on myrsky. Ryskäen ja paukkuen kulkevat vihuripuuskat ja myllertävät kaikki esineet sekaisin. Samanlainen on minunkin mielentilani vihanpuuskain kohdatessa; Jospa olisin voimakas ja väkevä kuin tuo tuuli, joka puita puistelee ja niiden juuria järkyttää, silloin poistaisin kaikki esteet, jotka peittävät totuuden.

Tahtoisin ulvoa kuuluviin kärsimykseni, huutaa ilmi sydämeni epätoivon siitä häväistyksestä, joka on kohdannut viatonta miestä ja hänen perhettänsä. Voih, minkälaisen rangaistuksen on se ansaitseva, joka on saanut tämän kaiken aikaan! Hän on syyllinen isänmaatansa kohtaan, syyllinen sitä onnetonta raukkaa kohtaan, jonka perheen hän on saattanut epätoivoon, sen ihmisen täytyy olla aivan epäluonnollisen.

Tänä päivänä keksin minä ruoka-astioiden puhdistuskeinon. Tähän asti olen minä ne pessyt vaan lämpimällä vedellä ja pyyhkinyt nenäliinallani. Mutta rasva ja lika eivät lähteneet niistä. Silloin johtui mieleeni, että porossahan on potaskaa. Astiat puhdistuit mainiosti, mutta kylläpä tulivat kädet ja nenäliinat näköisiksi!

Minulle ilmoittivat, että minun vaatteeni pestään toistaiseksi sairashuoneella. Se onkin hyvä, sillä minä hikoilen niin armottomasti, että vaatteeni ovat läpihikiset, sietävätkin perinpohjaisen puhdistuksen. Toivokaamme että tämä "toistaiseksi" merkitsee vakituisesti.

Olen ajatellut sinua paljon, rakas vaimoni, ja rakkaita lapsiamme. Oikeastaan olimme koko sunnuntain yhdessä. Aika kului hitaasti, sangen hitaasti, ja ajatukseni synkkenivät kuta enemmän ilta lähestyi.

En ole elämässäni ollut niin väsynyt kuin tänä päivänä; minun on pitänyt kantaa moneen kertaan puita ja vettä. Eikä sittenkään ole aamiaiseni sen kummempia herkkuja kuin vanhoja papuja, jotka ovat kiehua jyrisseet neljä tuntia pehmenemättä, vähän muhennosta ja vettä juomaksi. Jos tätä elintapaa kestää kauemmin, varsinkin tässä ilmanalassa, joka jo itsessään on voimia kuluttava, tulevat voimani vähenemään kaikista siveellisistä ponnistuksistani huolimatta.

Turhaan koetin nukahtaa. Olen äärettömästi väsynyt, mutta niin pian kun panen maata, hyökkäävät kaikki surut mieleeni, ja tämän ansaitsemattoman kohtalon aiheuttama katkeruus nousee sydämestäni. Kiihottuneet hermoni estävät minua nauttimasta virvoittavaa lepoa.

Oi jos rankka sade tulisi raitistamaan tätä alituisesti lämmintä ilmakehää. Meri on sinisen vihreä, aallot ovat raskaan ja suuren näköiset, niinkuin aikoisivat kokoontua tekemään suurta mullistusta. Kuolema olisi monta kertaa parempi kuin tämä pitkällinen kuoleman taistelu, tämä alituinen siveellinen raatelu. Mutta Lucie'n ja lapsieni tähden ei minulla ole oikeutta kuolla, minä olen sitoutunut taistelemaan niin kauan kuin voimani sen sallivat.

Oih, nämä hirveät yöt! Minä nousin kumminkin eilen ylös, kuten tavallisesti, puoli kuuden aikaan, pääsin kuin pääsinkin päivän päähän; en levännyt ollenkaan ja iltasilla sahasin puita melkein tunnin, siksi kun sääreni ja käsivarteni vapisivat, enkä sittenkään saanut unta ennen puolta yötä.

Jos edes voisin lukea ja tehdä työtä iltasella, mutta silloin minut teljetään sisään hökkeliini jo kuuden ja puoli seitsemän aikaan, eikä anneta minulle mitään valaistusta, vahdin lyhdystä näkyy majaani himmeä valo, joka on siksi lähellä, että se häiritsee minua nukkuessani, mutta ei hyödytä minua vähääkään.

Eilen illalla tuli posti Cayennesta. Tuleeko minulle vihdoinkin tietoja omaisiltani? Sitä olen koko aamun yhtä mittaa kysellyt itseltäni! Minulla on ollut niin monta pettymystä näinä kuukausina. Minä olen kuullut niin monta inhimillistä omaatuntoa masentavaa asiaa, että epäilen kaikkea ja kaikkia, paitsi omaisiani. Minä toivon ja uskon varmasti, että he hankkivat valoa tähän asiaan, sillä he asettavat kunniantunnon niin korkealle; heillä ei tule olemaan yön lepoa, eikä päivän rauhaa, ennenkun ovat saavuttaneet tämän tarkoituksen.

Tulleekohan ne kirjeet perille, jotka minä laitan vaimolleni. Kyllä tämä on hirveän mitoittavaa kärsimystä niin heille kuin minullekin!

Royale'n saaresta on kanootti tänne tulossa. Sydämeni sykkii niin, että luulisi sen halkeavan. Jokohan nyt vihdoinkin saanen vaimoni kirjeet, jotka jo toista kuukautta sitten ovat tulleet Cayenne'en? Saanko vihdoinkin lukea hänen rakkaita ajatuksiaan, tuntea kaiun hänen rakkaudestaan?

Tunsin ääretöntä onnea, kun vihdoinkin sain kirjeitä, mutta petyin kohta surkeasti nähdessäni, että ne olivat osoitettuja Ré'n saarelle ja kirjoitettuja ennen minun Ranskasta lähtöäni. Pidätetäänkö siis kaikki kirjeet, jotka ovat osoitetut minulle tänne? Eli lähetetäänkö ne ensin Ranskaan luettavaksi? Voisivat edes ilmoittaa perheelleni, että he tietäisivät lähettää ne ministeriöön.

Kuinka liikutetuksi tulin näistä kirjeistä, vaikka ne olivatkin puolentoista kuukauden vanhoja! Ihmeellinen on tämä maailman meno. Koko yön näin unta Lucie'sta ja rakkaista lapsistani, joiden tähden tahdon elää.

Olin tilannut Cayenne'sta keittiötarpeita ja ruokavaroja, mutta en niitäkään saanut.

Päivät ovat ijankaikkisia tässä yksinäisyydessä, kun en saa tietoja omaisistani. Joka hetki kysyn itseltäni mitä heistä tulee, miten voivat, kuinka pitkälle tutkimukset ovat edistyneet? Viimeinen kirje oli helmikuun 18 päivältä.

Aamut kyllä aina menevät mukiin, sillä minun pitää puoli kuudesta kymmeneen puuhata ruuanlaitossa. Mutta saamani, ravinto on niin huonoa, että voimani vähenevät vähenemistään. Tänään taas suolaista sianlihaa. Söin aamiaiseksi kuivia herneitä ja leipää. Päivälliseksi: samaa.

Minä kirjoitan toisinaan muistoon jokapäiväiset pienet tapaukset, vaikka ne niin pian haihtuvat paljoa suuremman ja tärkeämmän tieltä, ja se on huoli kunniastani.

En kärsi ainoastaan omieni, vaan myös Lucien ja koko perheeni tähden. Saavatkohan he edes minun kirjeeni? Paitsi muita huolia, saavat olla vielä levottomia minun tähteni.

Yksinäisyydessäni, jota häiritsee ainoastaan aaltojen kohina, johtuivat mieleeni ne kirjeet, jotka täällä oloni alkuaikoina lähetin Lucie’lle ja joissa kuvasin kärsimyksiäni. Vaimoparallani on kyllä ilmankin kärsimistä ja nyt minä valituksillani yhä vaan lisään hänen tuskiaan. Minun tulee kaikin voimin koota rohkeuteni, minun tulee esimerkilläni antaa hänelle voimia kestämään, jotta hän voisi täyttää tehtävänsä.

Yhä vaan olen yksin omien ajatusteni kanssa, sillä ei ole tullut mitään tietoja kotolaisilta.

Yksin on minun kestettävä suruni, arvokkaisuudella täytyy minun kestää hirveä rangaistukseni ja antaa vaimolleni ja koko perheelleni rohkeutta, sillä he kärsivät varmaan yhtä paljon kuin minä. Ei saa sentähden olla heikkoudesta merkkiäkään! Mukaudu siis vaan kohtaloosi, siksi kun päivä valkenee, sinun on tehtävä se lastesi tähden.

Turhaan koetan väsyttää hermojani ruumiillisella työllä, mutta ei ilmanala eikä voimani salli sitä.

Eilisestä asti on ollut rankka sade. Sateiden lomassa vallitsee tukahuttavan kostea kuumuus.

Olen niin ärtynyt tästä haudan hiljaisuudesta ympärilläni ja siitä, etten kolmeen kuukauteen ole saanut tietoja kotoa, että hakkasin kaksi tuntia puita rauhoittaakseni hermojani.

Ponnistamalla kaikki tahdonvoimani, olen saanut taas vähän luetuksi englanninkieltä; tavallisesti luen sitä noin kaksi tai kolme tuntia päivässä.

Tänä aamuna nousin ylös tavallisuuden mukaan päivän valetessa ja keitin kahvini, mutta tunsin itseni hyvin heikoksi paljosta hikoilemisesta. Minun täytyi uudestaan ruveta pitkälleni.

Minun täytyy pitää ruumistani kunnossa, sillä se ei saa luhistua, ennenkun kunniani olen saanut takasin. Vasta sitte on mulla oikeus langeta voimattomuuteen.

Vaikka olen koettanut vastustaa, oli minulla kumminkin raju itkukohtaus ajatellessani vaimoani ja lapsiani. Oi, asiaan täytyy tulla valoa, kunniani täytyy saada takaisin. Ilman sitä näkisin ennemmin molemmat lapseni kuolleina.

Hirmuinen päivä, minulla on ollut kouristuksia, itku- ja hermokohtauksia, ei mitään ole puuttunut. Mutta sielun täytyy hallita ruumista.

Minulla oli kova kuume viime yönä. Minulle ei ole annettu sitä vähäistä matka-apteekkia, jonka vaimoni antoi minulle.

On ollut niin vaikeita päiviä. Kuumetta, vatsanväänteitä, kaikki vastenmielistä. Ja mitä tällä ajalla tapahtuu Ranskassa? Kuinka pitkälle he ovat jo päässeet tutkimuksissaan?

Sitten minulla on vielä päälle päätteeksi auringon polttama palohaava, jonka sain siitä, kun olin vähän aikaa paljain jaloin.

Kuumetta kestää yhtä mittaa. Eilisiltana oli kovempi kohtaus, niin että veri tunkeutui aivoihin. Minä olen kumminkin pyytänyt saada lääkärin, sillä en tahtoisi tähän loppua.

Lääkäri tuli eilen illalla. Hän määräsi 40 centigrammaa kiniiniä päivässä ja lupasi lähettää minulle 12 purkkia tiivistettyä maitoa ja kaksinkertaisesti hiilihappoista natronia. Vihdoinkin saan maitoruokia, ettei minun tarvitse syödä tätä kauheaa ruokaa, jota minä inhoan niin, etten ole sitä neljään päivään nauttinut. En ole koskaan luullut, että ihmisruumiilla olisi niin suuri vastustusvoima.

Maito, jota sain sairashuoneesta, ei ole tuoreinta. On se kumminkin parempaa kuin ei mitään. Otin muutamia minuuttia sitten 40 centigrammaa kiniiniä.

Kamala päivä. Troopillinen sade koko päivän. Kuume on lakannut kiniinin vaikutuksesta.

Minä olen asettanut pöydälle vaimoni ja lapsieni valokuvat, että minulla olisi ne aina silmieni edessä. Minun täytyy heiltä saada voimaa ja tahdonlujuutta.

Kaikki päivät ovat toistensa kaltaisia, yhtä yksitoikkoisia ja hiljaisia. Kirjoitin juuri vaimolleni ja kerroin, että siveellinen voimani on suurempi kuin koskaan ennen.

Minun täytyy saada, minä tahdon saada täydellistä valoa tähän hämärään asiaan.

Voi minun lapsiani! Minä olen niinkuin eläin, joka tahtoo, että hänen ruumiinsa ensiksi poljetaan, ennenkun käydään sen poikien kimppuun.

Sataa lakkaamatta; ilma on niin tukahuttavan painavaa, herpaisevaa. Voi kuinka minun hermoni tuottavat kärsimyksiä. En saa edes elää, saatikka sitte käyttää rajatonta tarmoani ja tahdonvoimiani johonkin kunnolliseen.

Mutta vihdoin tulee jokaiselle vuoronsa. Se kurja, joka on tehnyt tämän rikoksen, tulee vielä ilmi. Voi jos saisin hänet viideksi minuutiksi käsiini, niin antasin hänen käydä läpi kaikki kidutukset, jotka hän on pakoittanut minut kestämään; minä repisin säälittä häneltä sydämen ja sisälmykset ulos.

Posti tulee Cayenne’sta, kulkee saaren editse. Saankohan vihdoinkin tuoreita uutisia vaimoltani? Sitten Ranskasta lähdettyäni, s.o. sitten helmikuun 20 päivän en ole saanut vähintäkään tietoja kotolaisiltani. Oih, minun täytyy kokea kaikki tuskat ja kärsimykset.

Ei mitään. Ei mitään. Ei kirjeitä eikä tietoja asiasta, yhä vaan haudan hiljaisuus.

Minä tahdon pysyä pystyssä, vahvana tiedossani että minulla on puhdas omatunto ja oikeus puolellani.

Minä näin juuri postin menevän Ranskaa kohti. Minun sydämeni vapisi ja tykytti niin, että se oli haljeta.

Posti tuo sinulle, minun rakas Lucie’ni, viimeiset kirjeeni, joissa minä sinulle yhä huudan rohkeutta ja rohkeutta. Koko Ranskan täytyy tietää, että minä olen uhri, enkä mikään rikoksellinen.

Petturi! Tätä sanaa mainitessa syöksyy kaikki vereni päähän, koko ruumiini vapisee vihasta ja harmista, petturi, pahin kaikista hylkiöistä! Ei, minun täytyy elää, minun täytyy kestää kärsimykseni, saadakseni nähdä sen päivän, jolloin täydellisesti tunnustettu viattomuus riemuitsee.

Nämä pitkät tunnit! Minä en saa enää mitään kirjoituspaperia kirjoittaakseni ja työtä tehdäkseni, vaikka useat kerrat olen pyytänyt viime kolmen viikon kuluessa; ei minulla ole ollut mitään luettavaa, ei mitään, millä ajatukseni muualle johtaisin.

Kaikki vaivaa minua, sydämeni vuotaa verta vähäpätöisimmästäkin seikasta. Kuolema olisi vapahdus, mutta en uskalla ajatella sitä.

Tänään sain vihdoinkin kirjeen vaimoltani ja perheeltäni. Kirjeet ovat saapuneet tänne maaliskuun lopulla ja sitten luultavasti palautetut Ranskaan. Enemmän kuin kolme kuukautta viipyvät kirjeet siis matkalla luokseni. Voi tuntea kuinka heidän tuskansa ja ääretön harminsa pistää esille rivien välistä! Nuhtelen itseäni vieläkin enemmän, kun kirjoitin tänne tultuani niin epätoivoisia kirjeitä vaimolleni. Minun olisi pitänyt kärsiä aivan yksin eikä antaa heidän jakaa minun kauheita kidutuksiani, heillä on jo ennestäänkin kylliksi.

Sitten tulee lisäksi alituinen, tavaton, käsittämätön epäluulo, joka yhä enemmän saattaa jo ennestään murretun sydämeni verta vuotamaan.

"Oh! vastasi hän, ei se näytä siltä kuin uskottaisiin teidän viattomuuteenne."

"Ah! Minä toivon eläväni kylliksi kauan voidakseni puhdistaa itseni niistä halpamaisista valheista, jotka viha ja intohimo ovat synnyttäneet ihmisten mielikuvituksissa."

Meidän täytyy myös kaikkien päästä selville ei ainoastaan tuomiosta, mutta myöskin kaikesta, jota sen jälestä on tehty ja sanottu.

Minä olen saanut kyökkiastiani ja ensimäisen kerran säilykkeitä Cayenne'sta. Minun aineellinen elämäni on minulle yhdentekevää, mutta sen kautta voin minä ylläpitää voimiani.

Kuritusvangit tulevat tänne päivillä tekemään työtä. Sentähden suletaan minut hökkeliini, pelosta että keskusteleisin heidän kanssaan! Voi inhimillistä rumuutta!

Minä keskeytän tässä päiväkirjani julaistakseni muutamia otteita vaimoni kirjeistä, jotka minä sain kesäkuun 12 päivänä. Nämä kirjeet olivat tosiaankin tulleet Cayenne'en maaliskuun lopulla, mutta sieltä ne oli lähetetty takaisin Ranskaan luettavaksi siirtomaa- ja sotaministeriöön. Myöhemmin ilmoitettiin vaimolleni, että hänen pitäisi jättää aina joka kuukauden 25 päivänä siirtomaa-ministeriöön minulle tulevat kirjeet. Hänet oli kielletty puhumasta "jutusta" ja yleisesti julkisistakin asioista. Hänen kirjeensä saivat kulkea monen käden kautta, ne luettiin ja niitä tutkittiin, ja useasti eivät ensinkään joutuneetkaan minulle; ei niihin siis voinut kirjoittaa arkaluontoisista asioista. Sillä kun hän kerran tiesi, mitenkä ne tarkastettiin, niin eihän hän esim. ensinkään voinut kirjoittaa niistä yrityksistä, mitä asian valaisemiseksi oli tehty, sillä silloinhan ne, jotka perikatoamme harrastivat, olisivat voineet käyttää sitä hyödykseen.

Tulin sangen pahoilleni, kun kuulin sinun lähteneen Re'n saarelta. Olit sielläkin etäällä minusta, mutta minä sain toki puhella kanssasi joka viikko ja kuinka onnellinen olin saadessani tavata sinua, sain silmistäsi lukea kärsimyksesi ja aina ajattelin vaan, miten niitä voisin lieventää. Nyt on minulla yksi ainoa toivomus saada tulla luoksesi, kehoittaa sinua kärsivällisyyteen ja rakkaudellani auttaa sinua tyynesti odottamaan hyvityksen päivää. Tämä oli varmaan kumminkin viimeinen kappale kärsimyksen tiellä, minä toivon ainakin että laivalla on ollut inhimillisiä olennoita, jotka ovat säälineet onnetonta, syytöntä marttyyriä!…

En hetkeäkään voi olla ajattelematta sinua, rakas mieheni. Yöt ja päivät huolehdin terveydestäsi ja mielentilastasi. Ajattele, että minä en tiedä sinusta mitään enkä saa kuullakaan sinusta mitään, ennenkun tulet perille!…

Ajattelen sinua yötä ja päivää, säälin sinua sydämestäni, tuntuu niin tuskalliselta ajatella että sinä tuolla tavalla lähdet, kuljet siellä myrskyisellä merellä ja että siveellisien tuskiesi lisäksi saat kärsiä ruumiillisia vaivoja. Minkätähden kohtalo meitä niin vainoo?

Toivon saada olla luonasi, koettaisin vähän hellyydelläni ja rakkaudellani lieventää ääretöntä suruamme; minä olen pyytänyt siirtomaa-ministeriltä lupaa saada tulla luoksesi, sillä lakihan sallii maanpakolaisuuteen tuomittujen vaimojen ja lapsien seurata mukana; en luule että sitä voidaan kieltää minulta; odotan kuumeenomaisella kärsimättömyydellä vastausta…

En voi sanoin selittää suruani ja kaihoani, jota tunnen, kun tiedän sinun joutuvan yhä kauemmaksi; katkerat ajatukset kiusaavat minua päivin, öisin hirveät unennäöt; mutta lapset tulevat suloisille hyväilyineen ja puhtaine sieluilleen muistuttamaan minua velvollisuuksistani sekä siitä, ettei minulla ole oikeutta heittäytyä epätoivoon; silloin ponnistan taas pystyyn ja koetan kaikella huolellani kasvattaa heitä sinun toivojesi mukaisesti ja sinun oivallisia neuvojasi seuraten, jotta heistä tulisi jaloja sieluja, niin että ne sinun takaisin palatessasi olisivat sellaisia, jommoisiksi sinä olet ne kuvaillut.

Edellisen kirjeeni mukana lähetin sinulle nipun kaikenlaisia aikakauskirjoja, joista saat huvia ja saat aikasi paremmin kulumaan odottaessasi iloista uutista syyllisen löytymisestä. Hyvä Jumala, kunhan ei elämäsi siellä kaukana tulisi kovin vaikeaksi etkä tarvitsisi nähdä siellä puutetta ja voimasi kestäisivät niitä vaikeuksia, jotka sinua kohtaavat…

Sinun lähdettyäsi Ranskasta on minun ollut puolta vaikeampi olla, niin vaikea, että sitä on mahdoton mihinkään verrata. Olisin sata kertaa onnellisempi, jos olisin luonasi, tietäisin ainakin miten sinä jaksat, miten terveytesi on, millä mielellä olet, enkä tarvitseisi olla niin levoton…

Minun on pitänyt olla kolme viikko huoneeseeni suljettuna, sillä rangaistusvankeja on ollut täällä rakentamassa kasarmia vahdeille.

Viime yönä minulla oli vatsanväänteitä, niin että minun piti pyöriä tilallani.

Kuiva ja kuuma; sadeaika lähenee loppuaan. Minun ruumiini on täynnä pahkuroita moskittain ja muiden hyönteisten puremista.

Vähät niistä! Ruumiilliset kärsimiset eivät ole mitään henkisten tuskieni rinnalla, ei kerrassa mitään.

Aivoni ja sydämeni kärsivät ja valittavat kivusta. Milloinka syyllinen tulee ilmi, milloinka tämä surullinen vyyhti selviää? Ja elänkö minä edes siihen asti? Toisinaan on koko olentoni vajonnut niin kauheaan epätoivoon, että epäilen sitäkin. Ja rakas Lucie-raukkani ja omat lapseni! Ei, minä en ole hylkäävä heitä; minä tahdon tukea heitä koko sieluni innolla niin kauan kuin minulla on hitunenkaan voimia jälellä. Minun täytyy saada takaisin kunniani, lasteni kunnia.

On mahdotonta nukkua. Kello puoli seitsemästä illalla olen ollut sisällä ilman muuta valoa kuin vahtimiehen lyhdystä tuleva kajastus. Enkä muutenkaan voisi lukea koko yötä englanninkieltä. Ne aikakauslehdet taas, jotka minulle tulevat, ovat pian luetut.

Sitten vielä puuhaavat vahtihuoneessa myötäänsä edestakaisin ja paukuttavat ovia. Vahtia kun muutetaan joka toinen tunti ja sitä paitsi yövahti käy merkitsemässä joka tunti ajan kulun vahtituvassa. Tämä alituinen edestakaisin kulkeminen, tämä lukkojen ja telkien kalisteleminen tuntuu kymmenkertaiselta unissani.

Kooten kaiken tahdonvoimani saatan päivittäin tutkia englanninkieltä 3 à 4 tuntia, mutta muun ajan liikkuvat ajatukseni yksinomaan kärsimyksissäni. Minusta tuntuu joskus aivan kuin sydämeni ja pääni halkeisivat.

Olen tänään nähnyt Ranskasta tulevan postilaivan kulkevan saaren ohi. Tämä nimi panee minun sieluni värähtämään! Ajattele että isänmaani, jolle olen antanut kaikki voimani, kaiken kykyni, saattaa pitää minua roistona! Voih! Ihmisjärki ei totisesti jaksa kestää tätä ajatusta.

Olen ollut niin liikutettuna saatuani vihdoinkin tuoreita, terveisiä vaimoltani ja perheeltäni, etten ole voinut kirjoittaakaan näinä päivinä. Viimeiset kirjeet, jotka sain, olivat kirjoitetut toukokuun 25 päivänä; viimeinkin ovat ilmoittaneet vaimolleni, että kirjeiden pitää kulkea ministeristön kautta.

Asiat ovat entisellään: syyllistä ei ole löydetty. Minä kärsin yhtä paljon perheeni tuskista kuin omistani. En tarkoita tässä niitä pieniä jokapäiväsiä vastahakoisuuksia, jotka minun sydäntäni loukkaavat.

Mutta minä en saa masentua, minun täytyy rohkaista vaimoani; minä tahdon saada takaisin nimeni kunnian ja lasteni kunnian.

Tässä on muutamia kohtia niistä kirjeistä, joita sain tähän aikaan vaimoltani:

Toivon että olet terve, kun saat tämän kirjeen… Odotan kärsimättömästi tietoja perille tulostasi, kohta kai sinne tuletkin, sillä kohta olette olleet matkalla kolme viikkoa. Kärsimyksiä on tietysti ollut sinulla tänäkin aikana ja monta hirveää hetkeä saat tietysti vielä kestää, ennenkun totuus tulee ilmi.

Mathien'lta ei ole vielä tullut lähdetyksi pois. Minä tiedän, että olet aina pitänyt hänestä ja ihaillut hänen kaunista luonnettaan…

Sydäntäni kouristaa, kun tiedän olevasi siellä aivan yksin, eikä ole luonasi yhtään sielua, joka sinua tukisi ja valaisi rohkeutta ja toivoa sydämeesi. Tahtoisin niin mielelläni olla sinun läheisyydessäsi, jakaa tuskasi ja vähentää sitä läsnäolollani. Minä vakuutan sinulle että ajatukseni ovat paljoa enemmän Salut-saarilla kuin täällä; siellä yksinäisellä saarella olen luonasi hengessä ja koetan kuvitella elämääsi…

Tänä aamuna luin liikutettuna kertomuksen Salut-saarille tulostasi; sanomalehtien mukaan näkyy Pirunsaari olevan määrätty olinpaikaksesi. Tänne Ranskaan on kyllä tullut tietoja, tulostasi, mutta minä en ole saanut mitään. Minä en voi sanoa kuinka paljon kärsin siitä, että pitää olla eroitettuna rakkaasta puolisostani, enkä saa sinulta edes minkäänlaisia tietoja enkä tiedä mitenkä kestät noita kauheita kärsimyksiä…

Itsekieltäytymisesi on ihmeteltävä, kärsivällisyytesi niin sankarimainen ja sielusi niin luja, että mekin olemme saaneet siitä voimia; minä olen varma, että me kerran pääsemme asian perille…

Tämähän on aivan kauheaa, ettei saa mitään tietoja sinusta. Siitä on jo melkein kaksi kuukautta, kun näin sinut ja sen perästä en ole kuullut sinusta mitään, en kerrassaan mitään. Ei yhden yhtä riviä ole tullut sinulta, se on sangen kovaa…

Minä kärsin sanomattomia tuskia tietäessäni sinun olevan onnettoman; se ajatus repii sydäntäni ja koko olentoani…

Huhtikuun 21 päivä! Se päivä herättää minussa suloisia muistoja! Tänäpänä tulevat viisi vuotta täyteen onnellisesta yhdessä olomme ajasta; neljä ja puoli vuotta kuluivat suloisessa elämässä, nautimme täydellistä onnea. Silloin tuli yhtäkkiä salaman isku ja särki kaikki. Sanoin sinulle monasti olevani niin onnellinen, etten kaivannut mitään. Tällä kertaa ei minulla ole ainoastaan toivomuksia, vaan palavasti rukoilen, että Jumala antaisi meidän tänä vuonna saada onnemme takaisin, antaisi meille kunniamme, joka meiltä on ryöstetty ja että sinä taas tulisit iloiseksi ja onnelliseksi…

En vieläkään ole saanut sinulta mitään, ja olen siitä aivan onneton. Joka aamu toivon, että nyt saan. Joka ilta näen, että turha oli toivoni. Voi! Sydänparkani, kyllä saat kärsiä…

Tämä päivä on ollut, elämäni kauhein päivä. Eräässä sanomalehdessä mainittiin, että sinä olet sairaana! Tämä tieto on tuottanut minulle selittämättömiä tuskia. Tietäen, että olet siellä sairaana, yksin, enkä saa olla sinua hoitamassa, vaalimassa, se on vallan kauheaa. Sydämeni ja koko olentoni kärsii sanomattomasti. Ja minä kun olen kehottanut sinua elämään ja olen itse elänyt toivossa näkeväni sinut vielä kerran onnellisena; mustat ajatukset täyttävät aivoni. Käännyin epätoivoisena siirtomaa-ministerin puoleen. Hän sanoi uutisen olevan perättömän.

Milloinka saan ensimäisen kirjeen sinulta? Minä odotan sitä lapsellisella kärsimättömyydellä…

Se kirje, jota olen odottanut siitä asti kun tulit perille sinne, ei ole vielä saapunut. Siitä asti kun tiesin ranskalaisen postin tulleen (huhtik. 23 p:nä), sykkii sydämeni joka kerta kun postin tuoja tulee ja joka kerta petyn. Samoin on luvansaanninkin kanssa; siirtomaa-ministeri ei ole vielä vastannut molempiin hakemuksiini, jotka lähetin jo helmikuussa. Mitä minun on tekeminen? Mitä minun on ajatteleminen?

Pikku Pierresi rukoilee joka ilta että pian pääsisit kotiin. Pikku raukka, hän oli tottunut vaan näkemään auringonpaistetta elämässä eikä ymmärrä miksikä hänen rukouksensa ei tule kuulluksi ja hän lukee sen aina toiseen kertaan pelosta, ettei se ensi kerralla ole tullut luetuksi kylliksi hartaasti…

Viimeinkin sain sinulta kirjeen. En voi sanoin selittää — iloa, jota tunsin ja kuinka sydämeni sykki nähdessäni rakkaan käsialasi, lukiessani noita riviä, joita sinä olit kirjoittanut, ensimäiset mitkä sinulta sain perille tulosi jälestä, s.o. liki kaksi kuukautta sitten. Kärsin kanssasi.

Elämäni on yhä samaa kuin ennenkin, epäilyksien ja alituisen valvonnan alaisena, tuhansia kärsimyksiä päivässä. Sydämeni kiehuu vihasta, mutta minun täytyy arvoani ylläpitääkseni estää sitä näkymästä.

Vangit ovat viimeinkin lopettaneet työnsä. Minäkin olen eilen ja tänä päivänä pessyt pyyheliinani, puhdistanut keittoastiani lämpimällä vedellä ja paikannut liinavaatteeni, jotka ovat kurjassa tilassa.

Nyt alkaa kaikenlainen piinaviikko uudella vauhdilla. En enää uskalla kulkea asuntoni ympärillä, en enää uskalla istuutua sen taakse eräälle paikalle, jossa on hiukan vilpoista ja varjoisaa. Sen lisäksi on minua ruvettu pitämään rangaistusvangin muassa, en enää saa sokeria enkä kahvia, joka päivä palan huonoa leipää ja ainoastaan kahdesti viikossa 250 gr. lihaa. Toisina päivinä muhennosta tai suolaista läskiä. Ehkenpä kielletään tämän uuden määräyksen mukaan säilykkeiden tuontikin Cayenne'sta.

Pysyn tästä lähtien hökkelissäni, elän vedellä ja leivällä, kestän sen verran kuin kestän.

Ei tämä minun ravintoni näy olevan vankien annos, vaan erityisesti minua varten tarkoitettu. Eivät toki kuitenkaan pidättäneet Cayenne'sta tulevia säilykkeitä.

Mahdotonta mennä istumaan sille ainoalle paikalle, missä on varjoa päivällä, missä merituuli puhaltaisi minua kasvoihin, kuvaten ajatuksiani.

Sain juuri säilykkeitä Cayenne'sta. Ruumiin ravinto on kumminkin sangen vähän merkitsevää, toista ovat ne tuskat, joita minä kärsin. Minua vahditaan, etten pääsisi karkaamaan — niinkuin milloinkaan olisin yrittänytkään sitä, sillä ainoa, mitä tahdon, on saada takaisin kunniani — mutta minua vakoillaan aina, ja kaikkea mitä minä teen, arvostellaan epäluuloisesti. Jos minä kävelen nopeasti, sanotaan että minä väsytän vahdin, joka kulkee mukanani; jos minä istun hökkelissäni, niin minua uhataan rangaista. Mutta vielä on kerran tuleva se päivä, jona asia valkenee.

Joka paikassa heiluu trikoloori, lippu, jota aina olen palvellut kunnialla. Tuskani on niin valtava, että kynä putoo kädestäni, on sellaisia tunnelmia, joita on mahdoton selittää.

Kuumuus on hirvittävä. Se osa saarta, jossa minä saan olla, on aivan paljas, kookkospalmuja on vaan toisessa päässä saarta.

Suurimman osan päivää oleskelen huoneessani. Eikä ole mitään lukemista!
Viime kuun aikakauslehdet eivät ole vielä tulleet.

Päivät kuluvat kamalassa yksitoikkoisuudessa ja tuskassa, paremman päivän toivossa.

Iltasella rankka sade, sen perästä kuuma, veltostuttava sumu. Minuun tulee kuume.

Olin koko yön kuumeessa; oksennuksia yhtä mittaa. Vahdit näkyvät yhtä paljon kärsivän ilmanalasta kuin minäkin.

Tämäkin yö oli huono. Reumaattisia tai paremminkin hermoilisin kolotuksia vuorotellen kylkiluissa ja hartioissa. Mutta minä tahdon taistella tautiani vastaan, minä tahdon elää, minä tahdon nähdä päätöksen.

Minut valtaa vielä lisäksi kyllästyminen kaikkeen. Ei koskaan yhtä miellyttävää naamaa, ei koskaan puhelutoveria, yöt päivät yksin omien ajatustensa ja tunteitteinsa kanssa!

Posti on tullut Ranskasta. Mutta minun kirjeeni käyvät ensin Cayenne'ssa ja tulevat sitten vasta tänne, vaikka ne on luettu ja tarkastettu Ranskassa.

Yhtä ja samaa, voi haikeaa! Yöt ja päivät taistella itsensä kanssa, etsiä rauhaa myrskyäville ajatuksille, tukahuttaa sydämen malttamattomuus; sanalla sanoen voittaa elämän kauhut.

Raskas, tukahuttava, uuvuttava ilma. Minun hermoni ovat jännitetyt niin tiukalle kuin viulun kielet. Me olemme kuivassa vuodenajassa ja tätä kestää tammikuuhun asti. Toivokaamme että kaikki on päättynyt siihen mennessä.

Yksi vahti on mennyt pois, sillä häneen tuli kuume. Se on jo toinen, jonka on täytynyt lähteä pois, sen jälkeen kuin minä tulin. Minä kaipaan häntä, sillä hän oli kunnon mies, joka teki tehtävänsä tarkasti, uskollisesti ja tunnollisesti ja oli kumminkin ystävällinen.

Koko viime yön näin unta sinusta, rakas Lucie, ja lapeistamme. Odotan kärsimättömästi postia Cayenne'sta. Minä toivon, että se tuo minulle kirjeitä. Tuovatkohan ne hyviä uutisia? Jokohan vihdoinkin on päästy sen konnan jälille, joka on tehnyt tämän hirveän rikoksen?

Tuoko se minulle kirjeitä ja minkälaisia tietoja? En ole vielä saanut mitään.

Olen viettänyt kauhean yön. Mutta minun tulee kuitenkin yhä rohkeasti taistella. Joskus valtaa minut vastustamaton halu saada itkeä sydämen pohjasta, mutta minä hillitsen kyyneleeni, sillä häpeää on näyttää heikkouttani vahdilleni, jotka minua yöt päivät vartioivat.

Nämä liikutukset heikentävät minua ja murtavat sekä sieluni että ruumiini voimat. Mutta kun kirjoitan Lucie’lle, tahdon häneltä kätkeä suruni ja rohkaista hänen mieltänsä. Lastemme täytyy saada pää pystyssä kulkea elämän läpi, käyköön minulle miten tahansa.

Minun postini oli tullut, mutta nyt vasta jättivät sen minulle. Ei mitään uutta. Mutta minä tahdon olla kärsivällinen loppuun asti; se salaliitto, jonka uhrina olen, täytyy saada selville.

Tässä on muutamia paikkoja vaimoni kirjeistä, jotka sain elokuun 2 päivän iltana:

Minä odotan suurimmalla malttamattomuudella muutamia ystävällisiä riviä sinulta, joitakin tietoja terveydestäsi, josta olen hyvin levoton. Laiva tuli toukokuun 23 päivänä, nyt on jo kesäkuun 6 päivä, enkä vieläkään ole saanut kirjeitäsi. Joka kerta kun posti tulee, olen jännityksessä, mutta ei mitään tule. Olen aina ajatuksissani sinun luonasi, kuulun sinulle kokonaan…

… Juuri kun olin sinulle kirjoittamassa, sain sinun rakkaat, hyvät kirjeesi… Sinun kärsivällisyytesi antaa minulle voimia, sinä ylläpidät minua… Siksi voin elää tällä tavalla sinusta erotettuna, vaikka tiedän sinun kärsivän niin julmia tuskia, että toivoni ja luottamukseni tulevaisuuteen on rajaton. Mutta minä kärsin niin erillään olosta, että olen uudestaan jättänyt anomuksen, jossa pyydän päästä luoksesi maanpakolaisuuteen. Olisin onnellinen saadessani elää samaa elämää kuin sinä, olla sinun luonasi, osoittaa sinulle rajatonta rakkauttani.

Minä tuntikausia luen kirjeitäsi moneen kertaan; ne tuottavat minulle lohdutusta odottaessani sitä onnellista hetkeä, jolloin saan tavata sinua…

Kun ajattelin asemaani täällä Salut-saarilla, arvasin aivan minkälaisen vastauksen vaimoni tulisi saamaan pyyntöönsä. Tiesin että siihen ei suostuta.

En ole nukkunut tippaakaan koko yönä. Nämä mielenliikutukset murtavat minut aivan kokonaan.

Näin paljon surua kertyy odottamatta ympärilleni ja minä en taida sille mitään.

Minä olen kaksi tuntia 1/2 6:sta 1/2 8:aan pessyt pyyheliinoja ja villahousuja ja puhdistanut kyökkiastiat. Se työ väsyttää minua, mutta tekee myöskin hyvää. Voi, minä taistelen kaikin voimin ilmastoa ja muita kärsimyksiä vastaan, en tahdo antaa myöten, ennenkun tiedän että olen saanut takaisin kunniani.

Minä en ole saanut kahteen kuukauteen mitään aikakauslehtiä, minulla ei siis ole mitään lukemista.

En puhu enää yhtään sanaa, olen vaiti kuin trappisti. [Trappisti on eräs uskonlahkolainen. Suom. muist.]

Minä olin pyytänyt Cayenne'sta veistokaluja, saadakseni ruumiillista liikettä. Mutta minun pyyntöni kiellettiin. Miksi? Se on taas selittämätöin arvoitus. Minä olen yhdeksän kuukauden ajan saanut miettiä pääni puhki kaikkia ihmeellisiä asioita, jotka minua ovat kohdanneet, enkä ole päässyt selville, siksi en enää jaksa vaivata aivojani.

Lämmin yhä yltyy ja minä olen aivan murtunut ja väsynyt tästä yhdeksän kuukauden kidutuksesta.

Minä en tiedä kuinka kauan kestän. Sydämeni ja aivoni kärsivät surkeasti, tämä kauhea onnettomuus himmentää järkeni, usko inhimilliseen oikeuteen, kunniaan ja hyvyyteen häviää tällaisissa kauheissa oloissa.

Saat olla rakas Lucie, vakuutettu että jos en hyvinkään kestä tässä taistelussa, vaan kaadun, ja sinä saat nämä rivit käsiisi, niin tiedä että olen kuitenkin tehnyt niin paljon kuin olen voinut, kestääkseni näin pitkää ja vaikeaa kidutusta.

Pysy sinä vaan rohkeana ja lujana, lapsesi olkoot lohdutuksenasi, ja auttakoot sinua täyttämään velvollisuutesi.

Kun on hyvä omatunto ja on tehnyt velvollisuutensa, niin voi aina kulkea pää pystyssä ja puolustaa kunniaansa.

En ole kaualle aikaa kirjoittanut mitään päiväkirjaani. Mitä hyötyä siitä olisikaan? Minä taistelen elämästä, vaikka asemani on epätoivoinen ja sydämeni murtunut. Tahdon olla vaimoni ja lasteni luona sinä päivänä, kun kunniamme meille palautetaan.

Toivokaamme tämän kerran päättyvän. Sydämeni on niin sairas. Eilen pyörryin ja sydämeni herkesi yhtäkkiä lyömästä. Luulin kuolevani, ilman kipuja. Mitähän se lienee ollut, en ymmärrä ensinkään.

Eikä mitään kirjeitä! Ihmiskieli on kykenemätön kuvaamaan tätä kärsimysten paljoutta! Kuolleet ovat onnellisempia!

Ja minun pitää vaan elää viimeiseen hengenvetoon asti, niin kauan kun vaan sydämeni tykyttää!

Olen saanut kirjeesi toukokuulta ja kesäkuun 3 päivältä. Ne tekivät niin hyvää sydämelle. Olin kuulevinani sinun puhuvan, kuvailin rakkaan äänesi kaikuvan korvissani; viimeinkin tuli sinulta jotakin minulle, sinun jalot ja kauniit ajatuksesi kuvastuivat sielussani. En voinut olla itkemättä näitä kaivattuja riviä lukiessani, mutta niistähän näen, että olet parantunut. Sinä olet niin luottavainen ja luja, että pidät meidät kaikki pystyssä. Sinun esimerkkisi auttaa meitä pääsemään tarkoituksemme perille…

Minä tulin hyvin liikutetuksi sinun Pierrelle kirjoittamastasi kirjeestä; hän oli ihastunut ja hänen pienet kasvonsa loistavat ilosta, kun minä luen hänelle kirjettäsi, jonka hän, osaa ulkoa. Hän on aivan innoissaan, kun hän puhuu sinusta.

Minä kehoitan sinua pysymään rohkeana ja kärsivällisenä, kyllä me lujalla tahdolla ja tarmokkaisuudella vielä voitamme kaikki vaikeudet, ja hankimme selville tämän salaisuuden, jonka uhriksi olemme joutuneet. Minulla on tarkoituksena, ainoana toivomuksena, päähänpistona ja Mathieu sekä kaikki toivovat että sinä vielä pääset onnelliseksi, kun totuus tulee vielä ilmi. Minun täytyy saada tämän hävyttömän ja merkillisen jutun alkuunpanijat ja sen syylliset ilmi. Jos emme me itse olisi sattuneet olemaan tämän hirveän rikoksen uhreina, niin minä en ikinä olisi myöntänyt, että niin alhaisia, halpamaisia ihmisiä on olemassakaan, jotka voivat ryöstää koko perheen kunnian ja hankkia syytteenalaiseksi nuhteettoman upseerin, eikä heidän omatuntonsa sittenkään ratkaisevalla hetkellä pahoittaisi heitä tunnustamaan tekoansa.

Sydämen tykytystä oli koko yön. Tunnen itseni nyt aamusella kovin väsyneeksi.

Minut on tuomittu käsialan nojalla, nyt olen melkein vuoden ajan pyytänyt oikeutta, en mitään käsialannäytettä, vaan sen roiston ilmisaamista, joka on kirjoittanut tämän hävyttömän kirjeen. Hallituksella on kaikki keinot käytettävinään. Tämä on jokseenkin tavallinen rikos, jonka tekijää ei tunneta, mutta kun kerran sisältö on tunnettu, voidaan asiaan hankkia valoa, jos vaan tahdotaan.

Mutta kun vaan ajattelen, että tähän asiaan ei ole hankittu vähääkään valoa, niin joudun aivan pois suunniltani. Ah! Minun pitää saada oikeutta lapsilleni ja perheelleni ja minä tulen vaatimaan sitä siksi, kun sen saan, vaikka tulisin kärsimään mitä.

Mutta kyllä tämä on väärin, että semmoisen ihmisen, joka on niin kunniallinen, kuin ikänä kukaan; pitää kärsiä tätä.

Tätä ei jaksa ihmisen voimat kestää. Sehän on sama kuin kärsiä kuolemantuskia joka päivä, tahi haudata joku syytön ilmi elävältä.

Voi, tuomitkoon heidän omattuntonsa heidät, koska ovat antaneet tuomita minut käsialan nojalla, ilman päteviä syitä, ilman todistajia, ilman mitään vaikutinta, alhaisen rikoksen tekemiseen.

Jospa edes olisivat minun tuomitsemiseni jälkeen, kuten minulle luvattiin, tarmokkaasti ja voimakkaasti jatkaneet syyllisen etsimistä!

Hallituksella on kaikenlaisia keinoja sellaisen salaisuuden ilmisaamiseksi; ja se on sen velvollisuus.

Ah! Ihmiset itsekkäine pyrintöineen, jotka heitä johtavat! Muusta he vähät!

Oikeus! Se on kyllä hyvä olemassa, kun on hyvästi aikaa ja kun siitä ei satu olemaan vaivaa tai vahinkoa kellenkään!

Välistä minua niin kyllästyttää ja väsyttää, että aion ruveta pitkälleni ja antaa asioiden mennä menojaan ja siihen kuolla tarvitsematta tappaa itseäni, sillä siihen minulla ei, paha kyllä, koskaan ole oikeutta.

Tästä täytyy tulla loppu. Minun vaimoni on kohottava äänensä, syyttömien äänen, joka pyytää oikeutta.

Jos minun olisi taisteltava vain oman elämäni edestä, niin en totisesti menettelisi tällä tavalla; mutta minä elän kunniani, tähden, ja taistelen askel askeleelta.

Tänä aamuna oli ankara sydämen tykytys; olin tukehtumaisillani. Kone taistelee, mutta kuinka kauvan se on kestävä.

Oi, jos olisin yksin! Inhoon ja vihaan ihmisiä niin, että haluaisin saada rauhaa, ikuista rauhaa.

En tiedä enää miten kuvata tunteitani. Tunnit tuntuvat vuosisatojen pituisilta.

Olen saanut kirjeitä kotoa. Ei mitään ole saatu selville. Kaikista näistä kirjeistä huokuu tuska, sellainen kärsimyksen huuto, että se järkytti koko olentoani.

"Syytettynä ja sitten tuomittuna käsialan nojalla alhaisimmasta rikoksesta, minkä sotilas voi tehdä, olen sanonut ja sanon vieläkin, ett'en ole kirjoittanut tuota kirjettä, ja ett'en koskaan ole pettänyt kunniaani.

"Vuoden ajan olen nyt saanut kitua hirveimmissä oloissa, mihin ihminen voi joutua!

"En tarkoita yhtään ruumiillisia kipuja, ne eivät merkitse mitään; sielun tuskat ovat jotakin.

"Kauhea on kärsiä tätä yksinään, mutta vielä kauheampaa on, kun tietää kaikkien omiensa kärsivän samaa. Koko perhe saa kestää kuolemantuskia inhottavan rikoksen vuoksi, jota en ole koskaan tehnyt.

"En rukoile armoa enkä laupeutta eli siveellisiä todisteita; sitä vaan rukoilen, että hankitaan täyttä valkeutta tähän salajuoneen, jonka uhrina perheeni ja minä olemme.

"Että olen pysynyt hengissä ja että vielä elän, — siihen on, Herra Presidentti, syynä se, että minulla on pyhä velvollisuus täytettävänä perhettäni kohtaan, muutoin olisin jo kukistunutkin tämän kuorman alle, sillä liian raskas tämä on inhimillisille hartioille.

"Minun hirveän erehdyksen kautta ryöstetyn kunniani nimessä, vaimoni, lasteni nimessä — oi, Herra Presidentti, teitä minun sydämeni vannottaa isänä, ranskalaisena, rehellisenä miehenä — rukoilen minä teiltä oikeutta ja koko sielullani ja kaikesta voimastani, kädet ristissä pyytämällä pyydän teidän hankkimaan valoa tähän surulliseen tapaukseen, että viimeinkin loppuisi tämä hirveä kärsimys, jota yksi mies ja koko perheensä, jolle kunnia on kaikki kaikessa, hänen tähtensä kärsivät.".

Minä kirjoitin Lucie'llekin, että hänkin puolestaan toimisi tarmokkaasti ja päättävästi, sillä nämä kärsimykset tekevät viimein meistä kaikista lopun.

Minulle sanotaan, että minä enemmän ajattelen toisten kärsimyksiä kuin omiani. Ja siinä onkin perää, sillä jos olisin yksin maailmassa, enkä olisi tarvinnut huolia muista kuin itsestäni, niin olisin aikoja sitten ollut haudassa. Juuri Lucie ja lapseni antavat minulle voimia elämään.

Ah! minun rakkaat lapseni! Kuolema ei ole minusta mitään. Mutta ennen kuolemaani tahdon tietää, että lasteni nimi on puhdistettu tästä tahrasta.

Minä en malta odottaa sinun kirjettäsi, minun täytyy saada puhella sinun kanssasi, olla lähellä sinun kaunista ja koeteltua sieluasi ja saada sinulta uusia voimia ja rohkeutta.

Viimeinkin sain sinun kirjeesi, minä ahmin niitä, minä luen niitä yhä uudestaan ja uudestaan tavattoman ahneesti.

Milloinka minä huolenpidollani ja rakkaudellani saan mielestäsi hävitetyksi nämä piinapäivät ja tämän hirveän vuoden, joka on sydämeesi niin syvän haavan jyystänyt. Toivon että voimani olisivat kolme kertaa suuremmat voidakseni pikemmin päästä siihen tuskallisesti odotettuun tarkoitukseen, ja näyttää koko maailmalle, että me olemme puhtaat tästä halpamaisesta liasta, jota meidän päällemme on heitetty…

Silloin kun tahdon rauhoittaa odotuksesta jännittyneitä hermojani ja lieventää kärsimättömyyden kuumetta, tulen sinun luoksesi saamaan lepoa ja uusia voimia.

Kaikista enin minua vaivaa se ajatus, että sinä olet yksin ja niin kaukana meistä, joita sinä rakastat ja jotka sinua rakastavat koko sielustaan ja olet kauhean pitkän odotuksen uhrina; sinä vaivaat järkeäsi tätä salaisuutta miettiessäsi ja sydänraukkasi, joka on niin hyvä, ja omatuntosi, joka on niin oikeutta rakastava, eivät voi käsittää sellaista halpamaisuutta…

En tiedä kuinka voin elää. Aivoni ovat mäsänä. Valehtelisin jos sanoisin, ett'en kärsi kamalasti ja ett'en usein toivoisi ikuista lepoa, ja että taisteluni ihmisten ja olojeni inhoomisen ja velvollisuuteni täyttämisen välillä on kauhea.

Mutta aina kun pitkinä öinä eli yksinäisinä päivinäni tunnen vaipuvani, aina kun järkeni joutuu epäilyksiin siitä, että minä koko elämäni rehellistä elämää elettyäni olen voinut joutua tällaiseen tilaan, ja kun tahtoisin sulkea silmäni välinpitämättömänä kaikesta, silloin ponnistan kaikki voimani ja sanon itselleni: "Sinä et ole yksin. Sinä olet perheenisä, sinun on puolustettava omaa kunniaasi, vaimosi ja lastesi kunniaa"; ja minä ponnistan pystyyn langetakseni, paha kyllä, taas vähän ajan perästä ja saan taas alkaa samaa uudelleen.

Raskas ja painostava ilma, joka vie kaikki voimat. Tämä on väliaika ennen sadekauden tuloa, joka on Cayenne’ssakin kaikista ilkein. Sekö vihdoin kaataa minut maahan.

Voikohan kukaan kuvailla, kuinka äärettömästi se koskee, kun kuukausimäärän tuskallisesti odottaa kirjettä omaisiltaan, eikä tulekaan mitään.

Enemmän kuin vuoden ajan on jo sydämeni saanut kokea niin monta kovaa, että on mahdoton enää laskea sen haavoja.

Tämä tuska, jota jo kumminkin olen saanut kestää niin monet kerrat, että olisi siihen luullut jo tottuneen, koskee minuun kumminkin niin kovasti, että vaikka nousin tänä aamuna ylös puoli kuuden aikaan ja kävelin ainakin kuusi tuntia hermojani rauhoittaakseni, niin en saanut sittenkään unta.

Ei mikään ole niin masentavaa, eikä mikään niin kuluta sielun voimia kuin tämä hirvittävä hiljaisuus. Ei kuule yhtä ihmisääntä, ei näe yhtä miellyttävää eli ystävällistä naamaa.

Minnekä on mahtanut joutua se posti, joka on minulle osoitettu? Minne se on mahtanut kadota? Onko se jäänyt Pariisiin vai Cayenne'en? Tätä kysyn itseltäni alituiseen.

Kysyn itseltäni usein olenko hereillä vai näenkö unta. Tuntuu niin uskomattomalta ja käsittämättömältä tämä elämä, jota on kestänyt vuoden.

Jätän syntymämaani Elsassin, jätän riippumattoman asemani omaisieni luona, palvelen isänmaatani koko sielullani, kaikella taidollani, ja yhtenä kauniina päivänä minä joudun syytteen alaiseksi halpamaisesta, inhoittavasta rikoksesta, ja minut tuomitaan muutaman epäluulon alaisen kirjeen nojalla; semmoinen voi murtaa ihmisen ikipäiviksi!

Tämä on sanomattoman pitkä päivä. Ensimäiset sateet. Olen pakoitettu pysymään sisällä. Ei mitään lukemista. Ne kirjat, joista oli mainittu elokuun kirjeissä, eivät ole vielä tulleet.

Minä vaan koetan pysyä pystyssä, siksi kun voimani tyyten loppuvat. Tämä on yhtämittaista taistelua. Ilmanala vie voimat, yksinäisyys tappaa tarmon, ei ole mitään lukemista, yksin vaan omien synkkien ja epätoivoisten ajatuksiensa raadeltavana.

Monta pitkää hetkeä, monta vaikeaa päivää olemme saaneet kestää sen perästä, kun onnettomuus kohtasi meitä kuin vasaranisku. Toivokaamme, että kovin osa kärsimyksistämme on jälellä päin, olemme eläneet hirveimmät tuskat, omatuntomme on auttanut meitä kestämään vaikeat koettelemuksemme, suokoon Jumala, joka niin kovasti on koetellut minua, meille voimia täyttämään velvollisuutemme loppuun asti…

Minä ymmärrän tuskasi ja otan osaa niihin, minulla on hirveitä hetkiä ihan niinkuin sinullakin, mutta silloin minä aina ajattelen sinua, sinun rohkaisevaa, kaunista esimerkkiäsi, ja sinun rakkaudestasi saan uusia voimia…

Tämä on viimeinen kirje, jonka kirjoitan tämän postin mukaan; rukoilen taivasta hartaasti, että tämä tapaisi sinut terveenä ja reippaana. Minä en voi tulla luoksesi, en ole saanut siihen lupaa. Minusta on tämä odotus sietämätöntä, ja monelle muulle on tämä katkera pettymys…

Olen saanut sinun hyvän kirjeesi, rakas veljeni, ja on hyvin hauskaa ja ilahduttavaa kuulla sinun olevan niin hyvissä voimissa. Minä en sano sinulle: toivo, vaan: usko, luota! Se ei ikinä voi olla mahdollista, että syyttömän pitää kärsiä syyllisen edestä.

Minä en viitsi kertoa jokapäiväisistä mieliharmista, minä halveksin niitä. Pyydän jotakin, mitä tahansa vähäpätöistä, jotain joka päivä välttämätöntä vahtipäälliköltä ja sitä ei anneta. Mutta minä en koskaan pyydä toistamiseen, välttääkseni nöyryytystä.

Minä en ole vielä saanut lokakuun postia. On synkkä, sateinen päivä.
Ymmärrykseni alkaa horjua ja sydämeni tahtoo haleta.

Taivas on pikimusta, ilma kostea; oikein kuolema- ja hautauspäivä. Minä muistan usein Schopenhauer'ia, joka ihmisen vääryyttä nähdessään huudahti:

Posti näkyi tulleen Cayenne'sta, mutta minulle ei ole mitään kirjeitä.
Voi kuinka ikävää!

Ei ole mitään lukemista, eikä muutakaan, joka viihdyttäisi ajatuksiani.
Ei tule enää kirjoja, eikä aikakauslehtiä minulle.

Minä kävelen koko päivän, siksi kun olen ihan väsyksissä, tyynnyttääkseni aivojani ja rauhoittaakseni hermojani.

Tuokin rehellisten miesten kirjoissa oleva Bertillon vannoi arvelematta, että koska kirjeen käsiala muistutti minun käsialaani, niin se ei voinut olla kenenkään muun kuin minun kirjoittama tuo inhoittava kirje. Siveelliset ja muut todisteet eivät tulleet kuuloonkaan.

Voi, minä toivon, että jos näillä ihmisillä on vähänkään sydäntä, niin sinä päivänä, jona he saavat varsinaisen syyllisen kiini, he ampuvat luodin otsaansa, rangaistakseen itseään siitä, että ovat saaneet aikaan tällaiset kärsimykset kokonaiselle perheelle.

Ai, kuinka minua vaivaa tämä alituinen epäluulon alaisena oleminen ja alituinen vahtiminen yötä päivää. Minua pidetään kuin villipetoa, niinkuin pahinta pahantekijää.

Hermokolotukset päässä tulevat päivä päivältä tuskallisemmiksi. Joka tunti, joka minuutti on kärsimistä!

Osanottavainen sana, ystävällinen silmäys tuottaa lievitystä pahimmillekin haavoille ja tyynnyttää hetkeksi kirvelevimpiä kipuja. Mutta täällä ei ole mitään sellaista.

Ei vieläkään mitään kirjeitä. Ne ovat varmaan jääneet Cayenne'en ja siellä ne saavat loikoa neljätoista päivää. Postilaiva Ranskasta kulki tästä ohi marraskuun 29 p:nä ja silloin luulisi niiden tulleen Cayenne'en.

Toinen posti Cayenne'sta tuli tänäpänä klo 1. Toiko se nyt minulle kirjeitä ja minkälaisia uutisia?

Minun postini ei siis ole tullut. Minnekä se on jäänyt? Minä olen antanut sähköittää Cayenne'en siitä.

Minun postini on jäänyt Ranskaan! Sydämeeni koskee niinkuin sitä puukolla pistettäisiin.

Voi, sinä pauhaava meri, sinä huudat ja valitat lakkaamatta. Se huutaa samaa kuin haavoitettu sydämeni!

Minun katkera vihani ihmiskunnan vääryyttä vastaan yltyy toisinaan sellaiseen vimmaan, että tahtoisin nylkeä nahkan ruumiistani, unohtaakseni ruumiillisen tuskan ajaksi henkiset vaivani.

Minut ihan varmaan tappavat näihin tuskiin, tahi hulluksi tulemisen pelosta teen itsemurhan. Ja häpeän tästä kuolemasta omistan du Patylle, Bertillonille ja kaikille niille, jotka ovat olleet tässä väärässä jutussa osallisina.

Joka yö näen unta vaimostani ja lapsistani. Herääminen on aina kamalaa! Kun avaan silmäni ja näen tämän hökkelin seinät ympärilläni, kouristaa semmonen ahdistus sydäntäni, että tahtoisin ainiaaksi sulkea silmäni, enkä enää koskaan mitään nähdä enkä ajatella.

Minä pyydän kylpyä, jota minulla lääkärin määräyksen mukaan on oikeus saada. Ei, vastaa vahtipäällikkö minulle. Vähän ajan perästä kylpee hän itse. Minä en ymmärrä kuinka viitsinkään pyytää häneltä mitään, tähän asti en ole pyytänyt mitään asiaa toistamiseen, tästä lähtien en pyydä häneltä koskaan mitään.

Kymmenestä kolmeen, tunnit ovat kauheat, eikä mitään, joka johtaisi painuneita ajatuksia pois tästä yksitoikkoisuudesta.

Rakas pikku Pierre'ni, rakas pikku Jeanne'ni, rakas Lucie, näen teidät kaikki kolme ajatuksissani. Teidän muistonne antaa minulle voimia kestämään tätä.

Minua häväistään kaikella tavoin. Kun he tuovat minun pesuni Royale'n saaresta, aukovat he kaikki vaatteet sikin sokin, repivät niitä ja viskaavat ne sitten minulle kun millekin ilkeälle pahantekijälle.

Aina merta katsellessani, muistelen niitä iloisia, onnellisia hetkiä, joita olen sen ääressä viettänyt, vaimoni ja lasteni seurassa. Olen näkevinäni Pierre'n kulkemassa rannalla ja itseni leikkimässä ja hyppimässä hänen kanssaan, uneksien kauniita unia hänen tulevaisuudestaan.

Silloin muistan nykyisen kauhistuttavan asemani, sen häpeän, jolla omani ja lasteni nimi on tahrattu; silmäni himmenevät, veri hyökkää aivoihini, sydän tykyttää niinkuin se aikoisi haleta, tuska valtaa koko olentoni. Asian täytyy valeta, totuuden täytyy tulla ilmi, vaikka sitten saisimmekin kärsiä mitä tahansa sen tähden.

Ei vieläkään mitään tietoja kotolaisilta, Haudan hiljaisuus. Olen viettänyt hirveän yön! Painajainen vaan yltyy edestakaisin kulkevien vahtimiesten kolinasta.

Englannin posti kulki ohi kaksi päivää sitten, minun kirjeeni ei luultavasti ole vielä tulleet, sillä minä uskon, että ne muuten kyllä olisi annettu minulle; mitä minun on ajatteleminen tästä kaikesta?

Sateen lomassa käyn vähän kävelemässä, ruumistani oikaistakseni. Tihutti vähäsen vielä. Vahtipäällikkö tulee ja sanoo minun mukanani olevalle vahdille: "Ei saa olla ulkona, kun sataa." — Missä se on sanottu? Minua inhoittaa, enkä vastaa, asetun yläpuolelle kaikkia näitä jokapäiväsiä neulanpistoja.

Minua on noin viidentoista kuukauden ajan painanut kamala painajainen; milloinka tämä loppuu?

Minua väsyttää armottomasti. Aivoni ovat väsyneet. Mitä tämä merkitsee? Minkätähden en ole saanut lokakuun kirjeitä? Oi Lucie, jos sinä tulet lukemaan nämä rivit, jos minun voimani loppuvat, ennenkuin tämä kidutus on loppuun kestetty, niin sinä kyllä voit ymmärtää mitä minä olen kärsinyt!

Aina silloin kun heikkous pääsee minussa voitolle ja minä inhoan kaikkea, kuiskaan hiljaa kolmea nimeä: Lucie, Pierre, Jeanne ja ne herättävät minut henkiin, kohottavat minun tarmoani ja antavat minulle uusia, yhä uusia voimia.

Minä näin juuri Ranskan postin kulkevan tästä ohi. Mutta voi, minun kirjeeni pitää ensin mennä Cayenne'en, mutta minä toivon että ensimäinen posti, joka tulee Cayenne'sta, tuo ne minulle ja että minä vihdoinkin saan tietoja rakkaasta vaimostani, rakkaista lapsistani, omaisistani, ja että saan kuulla tämän hirmuisen asian tulleen selville ja että tästä hirveästä kidutuksesta vihdoinkin tulee loppu.

Oi, kuinka viime sunnuntai oli ihana, kun sain viettää koko päivän omaisteni seurassa ja leikkiä lasteni kanssa!

Pikku Pierre on nyt melkein viiden vuoden vanha; hän on jo aika iso poika. Odotin kärsimättömästi tätä hetkeä saadakseni olla hänen kanssaan, jutella hänen kanssaan, kehittää hänen ymmärrystään, opettaa häntä ihailemaan kaikkea kaunista, kehittää hänen sielunsa niin yleväksi, ettei mikään elämän alhainen rumuus siihen ylettyisi; mutta mitä tämä on, ja tämä alituinen miksi?

Minun hermoni kiusaavat minua niin, että minua oikein pelottaa mennä nukkumaan. Tämä haudan hiljaisuus, ei mitään tietoja kotoa liki kolmeen kuukauteen, ei mitään lukemista, tämä masentaa minut ja tekee minut aivan hervottomaksi.

Minun täytyy koota kaiken voimani pysyäkseni pystyssä, mutisen hiljaa niitä kolmea nimeä, jotka ovat talismanini: Lucie, Pierre, Jeanne.

Hirmuinen yö! Kummallisia unia, hirveitä painajaisunia, jotka pusersivat hien ruumiistani.

Tänä aamuna aikaisin näin veneen tulevan Cayenne'sta. Aamusta asti olen ollut kummallisessa tuskassa ja joka hetki kysyn itseltäni, saanko tietoja kotoani.

Tänä aamuna sain vihdoinkin lokakuun ja marraskuun kirjeet. Ei vieläkään mitään, totuutta ei ole vielä löydetty.

Mutta kuinka suuren surun olen saattanut Lucie'lleni viime kirjeilläni; mitä tuskia olen tuottanut hänelle kärsimättömyydelläni ja hänen sydämensä on kuitenkin yhtä suuri kuin minunkin!

Tässä postissa ei sinulta, rakas puolisoni, tullut kuin yksi ainoa kirje, ja sitä kirjettä, jonka sinä kirjoitit elokuun 5 p:nä, en minä ole saanutkaan; ja kumminkin ovat nuo kirjoittamasi rakkaat rivit ainoat todistukset olemassaolostasi; ne ovat suurena lohdutuksena minulle, reippautesi rohkaisee minua, tarmosi antaa minulle voimia kestämään taistelussa…

Tämä päivä herättää mieleeni niin katkeria muistoja, etten malta olla tulematta hetkeksi luoksesi. Minusta tuntuu paremmalle silloin ja minä luulen että se tekee sinullekin hyvää. En tahdo muistuttaa sinulle niitä hirveitä päiviä, jolloin me molemmat kärsimme omalla tahollamme; parasta on olla niitä ajattelematta, haava on vielä auki ja jos siihen koskee, niin se luottaa vaan yhä enemmän kipuja; sen vaan tahdon sanoa sinulle että me olemme täynnä toivoa ja luottamusta, tahtomme on vielä voittava kaikki esteet ja nuo varsinaiset alhaiset rikokselliset saavat vielä ansaitun rangaistuksensa.

Kuukaudet ovat julmasti pitkiä tällaisessa ikävässä ja ne ovat kaikki yhtä synkän yksitoikkoisia. Tässä lähtee taas uusi posti, kuten edellisetkin tuo tämäkin sinulle toivon sanoja ja kai’un äärettömästä rakkaudestamme… Odotus on pitkä ja ikävä, mutta luota meihin, ei se ole oleva turha…

Minä luen sinulta saamaani kirjettä vähän väliin ja uudestaan. Minä en tänä aamuna saanut postista mitään muuta kuin sen. Se on sangen kovaa, mutta onhan toki onni, että minulla on tämä pieni kaiku rakkaasta olennostasi. Minä kyllä tiedän, että sinä useamminkin olet tullut puhelemaan minun kanssani, mutta vaikeaahan se on sinulle, kun et uskalla minulle mitään sanoa, etkä täydellisesti purkaa sydäntäsi pelosta, että se vaikuttaisi minuun pahasti.

Minkätähden eivät saata antaa minulle kirjeitä, jotka minua niin lohduttaisivat? Minkätähden tehdään kahden onnettoman elämä yhä onnettomammaksi?…

Pienet lapset, Pierre ja Jeanne, ovat kilttiä, ja hyväsydämisiä pienokaisia, ne ovat sangen sievänäköisiä ja kasvavat ja vahvistuvat päivä päivältä. Ja kunhan saamme ilmi totuuden, silloin saat painaa rintaasi vasten näitä pieniä, rakkaita olennolta, joita sinä rakastat niin paljon ja joiden tähden saat niin paljon kärsiä; he rakkaudellaan tekevät elämäsi onnelliseksi ja suloiseksi.

Minun täytyy aamulla aikaseen jättää ne kirjeet, jotka menevät siinä laivassa, joka lähtee 9:tenä päivänä joulukuuta, ja vaikka jo onkin yö, niin täytyy minun vielä puhella kanssasi. Sydämeni silpoutuu surusta, kun en osaa tähän kirjeeseen panna puoltakaan hellyydestäni ja rakkaudestani. Minä en voi kirjoittaa, mitä tunnen sinua kohtaan, sillä tunteeni on niin voimakas; mutta minusta tuntuu niinkuin olisin vaan osa omasta itsestäni, sillä minun sieluni ja sydämeni ovat siellä kaukana sinun luonasi siellä yksinäisellä saarella. Ajatukseni asuvat luonasi yöt ja päivät; se auttaa minua elämään ja tukee minua…

Päivät, ja yöt ovat niin armottoman pitkiä, että niistä ei milloinkaan tahdo tulla loppua. Päivällä odotan kärsimättömänä yötä, toivossa saavani nauttia virkistävää lepoa; yöllä odotan yhtä hartaasti päivän tuloa, toivossa saada työnteolla rauhoittaa hermojani.

Viimeksi saamistani kirjeistä ymmärrän mitenkä hirveä isku minun kuolemani olisi omaisilleni; siksi on velvollisuuteni seisoa sitä vastaan niin kauan kuin mahdollista.

Siihen anomuskirjeeseen, jonka lähetin tasavallan presidentille lokakuun 5 p:nä 1895, tuli tämmöinen vastaus: "Hylätty ilman selityksiä".

Minulla ei ole mitään uutta sanottavaa; tunnit ovat toistensa näköisiä, tuskaisena ja hermostuneena odottaessa uuden päivän nousua.

Kiinnittämällä aivoni johonkin uuteen, tunnen hetkeksi lepoa, mutta minä en voi lukea kauan, sillä koko minun olentoni on niin kiihoittunut.

Sain juuri postini. Ei kuulu vieläkään mitään, mutta minun vaan täytyy taistella ja kestää.

Sinun kaivatut kirjeesi ovat kuten ennenkin syvästi liikuttaneet minua, ne ovat ainoat onnensäteet tässä minun pitkässä, raskaassa ja tuskallisessa elämässäni. Lukiessani sinun tarmokkaisuudesta ja tahdonlujuudesta uhkuvia kirjeitäsi, tunnen omien voimieni lisääntyvän…

Viime vuonna tähän aikaan kullimme kärsimyksiemme olevan loppumaisillaan. Olimme panneet koko luottamuksemme oikeuteen, sillä olimme aivan hämmästyksissämme tuosta inhoittavasta erehdyksestä. Koko vuosi on nyt saatu kärsiä hirveintä kidutusta, häpeällisiä solvauksia ja varsinkin sinun elämäsi on ollut kurja, täynnä ruumiillisia ja siveellisiä kärsimisiä…

Minun täytyy vielä ennen postin lähtöä saada jutella kanssasi. Minä sanon sinulle aina yhtä ja samaa, mutta se on yhdentekevää, minä puhun sinulle kumminkin ja saan lähestyä sinua hetkeksi; ja se tekee minulle hyvää…

Ja minä olen oikeastaan niin vähän puhunut lapsista, vaikka ne juuri kiinnittävät meidät elämään; näiden pienokaistemme tähdenhän me kärsimme tätä kaikkea; Jumalan kiitos, he eivät aavista itse mitään. Elämä on heille leikkiä, he laulavat, juttelevat, virkistävät kaikkia…

Nyt ei ole enää mitään lukemista. Päivät ja yöt ovat yhtä yksitoikkoiset. Minä en koskaan aukaise suutani, en pyydäkään mitään. Ainoa mitä kysyn on, onko posti tullut? Mutta minua kielletäänkin puhumasta eli myöskin — mikä on samaa — kielletään vahtia vastaamasta minun yksinkertaisiin ja vähäpätöisiin kysymyksiini.

Tahtoisin niin mielelläni elää siihen asti, kun totuus saadaan ilmi, voidakseni huutaa julki tuskani ja kaikki kärsimykseni, joilla minua on kiusattu.

Tänä aamuna näin rangaistuslaitoksen päällikön tulevan tänne hyvin aikaiseen, Onkohan hänellä minulle jotakin?

Minä pysyn pystyssä väin hermojani ja tahtoani tavattomasti jännittämällä ja tuskallisesti odottaen näiden kärsimysten loppumista.

Tämä Uudenvuoden päivä on vielä pitempi, vielä kauheampi kuin muut päivät. Miksi? kysyn itseltäni; kärsimisieni syythän ovat samat olipa yö tai päivä, niin kaavan kun viattomuuttani ei ole tunnustettu; meitä ahdistava paino on niin suuri, ett'emme voi ottaa osaa ulkonaiseen elämään, emmekä voi tehdä eroitusta päivistä. Kumminkin kärsii mielemme näistä tavallista surullisemmista vaikutuksista. Siihen on tietysti syynä se, että nämä päivät ovat toisiansa rakastaville olennoille vielä onnellisempia ja iloisempia hetkiä kuin muut ja että me, jotka olemme niin onnettomia ja joita on niin kovasti koeteltu, tunnemme vielä suuremman halun lähetä toisiamme, tukea toisiamme ja lujalla rakkaudella ylläpitää voimiamme…

Sain juuri kirjeesi. Kuten ennenkin ovat ne liikuttaneet sieluni sisintä; iloni ja liikutukseni ovat suuret, kun saan nähdä rakasta käsialaasi ja omistaa ajatuksesi…

Kirjeesi ilmaisevat suurta tarmokkaisuutta, mutta huomaan kyllä myöskin kärsimättömyytesi ja ymmärrän sen hyvästi. Kuinkas se voisi muuten ollakaan! Sinähän olet aina aivan yksin, täydellisesti eristettynä, aina julmassa ahdistuksessa, miettien sitä häpeällistä juonta, joka meidät tekee onnettomiksi, omaisistasi eroitettuna, riistettynä keskeltä onneamme, sinun olosihan on todentotta hirmuisinta mitä voi ajatella!…

Viimeiseen kirjeeseen tammikuun postista oli veljeni liittänyt seuraavat rivit:

Kuten sanoit kirjeessäsi marraskuun 20 päivältä, kerään kaikki tahdonvoimani, koko ymmärrykseni yhtä tarkoitusta, totuuden ilmisaamista varten, ja sen me vielä saavutammekin.

Tätä samaa olen sanova siihen asti, kun voin sinulle sanoa: nyt on totuus paljastunut ja asia valennut; sinun täytyy elää ja nähdä se päivä, sinun pitää ponnistaa kaikki voimasi voimaaksesi siveelliset ja ruumiilliset tuskasi ja siihen sinussa on miestä…

On mahdoton nukkua. Pääni on ihan pökkelönä tästä ruumiin ja hengen työttömyydestä.

Se kirjanipakka, josta Lucie puhui viime kirjeessään, ei ole vielä saapunut minulle. Sitäpaitsi ovat aivoni niin väsyneet, niin sekasin, että minun on mahdoton lukea pitemmän aikaa. Mutta ne lyhyet hetket, jotka siten pääsen ajattelemasta omaa itseäni, ovat tavallaan levoksi.

Sainpa viimeinkin ne kirjeet, jotka olivat lähetetyt marraskuun 25 päivä 1895.

Minä en ole vielä saanut sinun joulukuun kirjeitäsi, en rupeakaan kertomaan miten ikävälle se on tuntunut, sillä eihän siitä ole mitään hyötyä, eikä kukaan kumminkaan ymmärrä, kuinka sellaisesta levottomuudesta saa kärsiä. Ei voi olla mitään hirveämpää kuin se, ett'ei saa mitään tietoja siltä olennolta, jonka tietää olevan onnettoman ja jonka elämä on minulle sata kertaa rakkaampi kuin omani…

Monta kertaa kysyn itseltäni, minkätähden juuri me olemme saaneet näin kärsiä, minkätähden juuri me olemme joutuneet tähän kidutuksen, johon verrattuna kuolemakin on suloinen…

Minä en ole saanut sinulta vieläkään tietoja, vaikka minä tiedän, että ne kirjeet, jotka sinä kolme kuukautta sitten olet kirjoittanut, ovat ministeriössä; minä odotan niitä kärsimättömänä, ne ovat minun kuukautinen ravintoni ja niiden viipyminen tuottaa minulle tuskia…

Juuri jouduttaessani viimeistä kirjettäni postiin tulivat sinun kirjeesi. Sydämellinen kiitos ihmeteltävästä kestävyydestäsi ja niistä rauhoittavista riveistä, jotka lähetit…

Tämä kamala tyhjyys! Ei hetken lepoa, ei yöllä ei päivällä. Ihan viime aikoihin asti ovat vahdit istuneet vahtihuoneessa ja minä heräsin vaan kerran tunnissa, silloin kun he vaihtuivat. Nyt niiden täytyy olla liikkeessä yhtämittaa ja useimmilla on puukengät!

Päiväkirja pysähtyi tässä enemmäksi kuin kahdeksi kuukaudeksi. Päivät vierivät yhtä surullisina, yhtä tuskaisessa odotuksessa, ja minä pysyin yhtä lujana enkä antanut minkään tuskien masentaa itseäni. Sitä paitsi sain kesäkuussa kovia kuumekohtauksia, joista oli seurauksena verentungosta päähän.

Tässä on muutamia otteita niistä vaimoni kirjeistä, jotka sain touko- ja kesäkuussa 1896.

Silloinkun minä sain sinun joulukuun kirjeesi, olivat kaikki minun kirjeeni valmiina lähetettäviksi; ne muutamat rivit, jotka perästäpäin lisäsin, ilmaisivat hyvin laimeasti iloani ja onneani kirjeittesi johdosta. Sinun rakkautta uhkuvat kirjeesi liikuttivat minua syvästi. Kun on äärettömästi onneton ja sydän rikki revelty ja sielu mustana, ei ole mitään sen suloisempaa, kuin keskellä surujansa tuntea armaan rakkautta, tietää että on ystävä, joka panee kaikki voimansa, tahtonsa, ymmärryksensä siveellisesti tukeakseen toista ja siten tekee kymmenkertaiseksi heikon olennon voimat, joka surun suurimmillaan ollessa on masentumaisillaan…

Voit kuvailla, missä tuskassa olen aina, kun loppupuoli kuuta lähestyy, jolloin posti lähtee täältä. Viimeiseen asti toivon aina saavani lähettää sinulle hyviä uutisia, jotakin toivoa surumme loppumisesta. Mutta ei mitään kuulu, kirjeet lähtevät tyhjinä ja sydäntäni kouristaa ajatellessa, miten petyt saadessasi ne.

Surumielin lähetin viimeisen postin menemään. Olin viime hetkeen asti toivonut, että saan liittää siihen edes jonkun lohduttavan sanan…

Mutta ole luja, sitä pyytää kaikesta sydämestään vaimosi, joka rakastaa sinua, ja helläin lastesi nimessä, jotka jo rakastavat sinua nuorten sydämensä voimalla ja tulevat kiittämään sinua, kun oppivat ymmärtämään, minkä suuren uhrauksen sinä olet tehnyt. Mitä minuun tulee, en voi kylliksi ilmi tuoda ihailuani, rakkauttani ja ajatuksiani, jotka yötä päivää seuraavat sinua ja surkuttelevat kovaa kohtaloasi. Sinun surusi, sinun tuskasi, kaikki se paha, joka sinua vaivaa, herättää vastakaikua minun sydämessäni ja saattaa minulle hirveitä tuskia. Minusta ei ole mikään niin julmaa kuin se, ett'en saa olla luonasi tukemassa heikkouttasi, lieventämässä epätoivoasi ja kärsimyksiksi. Olisi ollut suureksi lohdutukseksi minulle tässä kauheassa onnettomuudessa saada olla luonasi vaalimassa sinua, rakastavana olentona läheisyydessäsi kuuntelemassa valituksiasi ja sydämesi purkauksia vastaanottamassa. Palava rakkauteni yhä vaan yltyy eron tuottamasta tuskasta ja siitä, etten saa mitään tietoja yksinäisestä, surullisesta elämästäsi. Minä lopetan kertomasta näistä surullisista tunteista, ne vaan lisäävät kärsimyksiksi ja sitäpaitsi ne ovat liijan syviä ja liijan voimakkaita ilmituotaviksi kylmällä, jokapäiväisellä paperiliuskalla.

Ajatukseni, tunteeni, suruni ovat ennallaan; mutta vaikkakin ruumiini ja henkeni yhä heikkonevat, pysyy tahtoni silti yhtä lujana.

Viimeinkin sain toukokuun ja kesäkuun kirjeet. Ei kuulu vieläkään mitään, mutta siitä en välitä. Minä vaan koetan ponnistaa ylläpitääkseni ruumistani, aivojani, sydäntäni niin kauan kuin minulla on voiman tutuistakaan jälellä ja niin kauan kuin hautaan minut kätkevät, sillä tahdon nähdä tämän synkeän näytöksen lopun.

Kirjoitan sinulle sydän vielä liikutettuna sinun rakkaista, hyvistä kirjeistäsi. Aina ensiksi kun saan kirjeesi ja näen rakkaan käsialasi, joka tuo minulle ajatuksesi, ainoan viestin sinusta, tulen ikäänkuin hulluksi surusta, pääni menee sekasin, en ymmärrä mitään, itken vaan. Sitte tyynnyn, häpeän heikkouttani, että olen antanut vallan mielenliikutukselleni, ja imen uusia voimia sinun lujuudestasi, sinun tarmokkaisuudestasi, omasta lujasta rakkaudestani. Kirjeesi tekevät minulle kumminkin hyvin hyvää, ja vaikka liikutuksesta lyyhistynkin ihan maan tasalle, saan kuitenkin tuntea henkesi läsnäoloa, kuulla rakasta ääntäsi…

Pistän vielä muutaman rivin näiden kirjeiden mukaan, ennenkun posti lähtee, sanoakseni sinulle, että olen luja, että tahtoni on horjumaton ja että uskon kunniasi takasin saamisen onnistuvan. Ja minä pyydän: katso toivomielellä tulevaisuuteen kuten minäkin, se luottamushan meitä tähänkin asti on auttanut kestämään onnetonta kohtaloamme hankkiaksemme lapsillemme tahrattoman nimen…

Nyt on taas tuo hermostuttava kirjeiden odotusaika. Jauhan vaan yhtä samaa ajatusta: milloin ne mahtanevat tulla ja mitä tietoja tuovat tullessaan?

Elokuu on mahtanut olla kauhea Lucie'lle. Ensiksikin hän saa kirjeen, jonka minä kirjoitan hänelle heinäkuun alussa kuumeen houreissa, jota oli kestänyt 10 päivää ja sen jälestä hän ei saa yhtään kirjettä minulta. Tämä kaikki lisää tuskiani. Siksi en voinut hillitä itseäni, vaan annoin hänen kuulla epätoivon ja tuskan purkauksiani, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut kylliksi paha olla ennestään ja juuri kun hän ei yhtä kärsimättömästi odottaisi tämän surullisen näytelmän loppua! Rakas Lucie-raukkani! Hänen syntymäpäivänsä ei mahtanut olla mikään ilojuhla! Luulin, ettei enää voisi kärsiä enemmän kuin mitä minä olin kärsinyt, mutta se päivä oli hirveämpi kuin mikään muu. Jos en olisi niin hurjasti ponnistellut hillitäkseni sydäntäni ja koko olentoani, olisin ulvonut ääneen, sillä kärsin niin sanomattomasti, niin armottomasti.

Halki ilmojen lähetän sinulle, oma rakas Lucieni, tänä hetkenä tervehdyksen syvästä rakkaudestani, hellyydestäni ja toistan sitä samaa, jota olen ennenkin sanonut: rohkeutta, rohkeutta!

Sen karkotuksen edessä, joka meillä on, nimittäin koko totuuden paljastamisen, nimemme kunniaansa saattamisen edessä saavat kaikki kärsimiset, rääkkäykset ja pahoinkohtelut väistyä.

Armottoman pitkä päivä tämä postinodotuspäivä. Mitä tietoja mahtanee tulla?

Olen kuin lamautunut surusta; minun täytyy koota kaikki voimani, etten ajattelisi mitään enkä näkisi mitään.

Semmoisessa piinassa ja kiusassa koko perhe, jonka elämä on ollut läpeensä kunniakas ja rehellinen.

Hermoni ovat koko yön olleet tuskassa; aioin tänä aamuna rauhoittaa niitä kävelemällä, mutta sataa niinkuin saavista kaataen, mikä on harvinaista tähän aikaan vuotta, sillä nyt on kuiva aika.

Eikä kerrassa mitään lukemista. Ei mitkään niistä kirjoista, joita rakas Lucie'ni on lähettänyt minulle maaliskuun jälkeen, ole tulleet perille. Ei ole mitään ajan viekkiä. Joku aika sitten pyysin jotakin käsityötä, mitä tahansa; eivät suvainneet vastata pyyntööni.

Minä tuijotan taivaan rantaan ikkunani rautaristikon lomasta, toivossa näkeväni Cayenne'sta tulevan postilaivan savua.

Postilaiva tuli valkamaan kello yhden aikaan iltapäivällä; en ole vielä saanut mitään kirjeitä, minä luulen ettei ole ollutkaan minulle mitään. Tämä on helvetillistä tuskaa!

Kaiken tämän yli loistaa tuo yhteinen saavutettava tarkoituksemme, kunniamme takasin saaminen; se loistaa muuttumatonna, olkoot kärsimyksemme mitkä tahansa.

Cayenne'sta tuli kanootti, mutta ei tuonut minulle kirjeitä. Ne ovat siis tietysti jääneet Cayenne'en, jossa ne ovat olleet jo viime kuun 28 päivästä.

Eilen illalla sain sen postin, joka oli tullut, mutta ei kuin yksi ainoa kirje rakkaalta Lucie’ltani. Voi huomata kuinka kaikki ovat tuskassa ja epätoivossa siitä, etteivät voi vielä ilmoittaa pääsneensä rikollisen jälille.

Hiki valui otsastani ja jalkani vapisivat lukiessani näitä perheeni jäsenten kirjeitä.

Onko mahdollista, että inhimilliset olennot saavat kärsiä näin ansaitsemattomasti?

Mitä merkitsee kertoa tästä julmuudesta; voi tuskin enään tuntea mitään, on niin tylsistynyt.

Voi jos näiden kärsimysten paino kerran, sinä päivänä, jona totuus vaikenee ja syyllinen joutuu kiini, joutuisi niiden omalle tunnolle, jotka tällä tavalla ovat vainonneet onnetonta ihmistä ja koko hänen perhettään.

Olen juuri kirjoittanut Lucie'lle kolme pitkää kirjettä, joissa kehoitan häntä pysymään rohkeana, toimimaan ja hankkimaan apua joka puolelta, sillä tällainen olotila, jota jo on näin kauan kestetty, tulee jo aivan sietämättömäksi, kerrassa hirveäisi. Kysymys on nimemme kunniasta, lastemme elämästä; kaiken täytyy vaieta sen tarkotuksen edessä, kaiken kapinan sydämissämme, kaiken mikä myllertää mieltämme, kaiken mikä katkeruutena purkaikse huuliltamme.

Nyt minulle ilmoitettiin, että minä en enää saa kävellä sillä osalla saarta, jossa tähän asti on ollut lupa liikkua, vaan ainoastaan huoneeni ympärillä.

Mitenkähän kauvan minä vielä kestän? En tiedä. Minä toivon että tämä kauhea kärsimys loppuisi, muutoin minä testamenttaan lapseni Ranskalle, isänmaalleni, jota aina olen palvellut uhrautuvaisuudella ja rehellisesti, ja rukoilen kaikesta sydämestäni niitä, joilla valta on, hankkimaan selvyyttä tähän hirmuiseen murhenäytelmään. Kerran he vielä saavat nähdä, miten kauheasti ja syyttömästi inhimilliset olennot ovat saaneet kärsiä ja osoittakoot he lapsilleni sitä myötätuntoisuutta, mitä tällainen onnettomuus ansaitsee.

Kuinka päätäni pakottaa, kuinka kuolema olisi suloinen! Voi, rakas
Lucie'ni, rakkaat lapsikultani, kaikki omani.

Mitä syntiä minä olen tehnyt tässä maailmassa ansaitakseni tällaista kidutusta?

Siitä asti kun tänne tulin, olen tarkasti seurannut niitä määräyksiä, joita sain.

Ihme, ett'en tullut hulluksi viime yönä. Mutta velvollisuuden tunto lapsiani kohtaan ja omatuntoni antavat minulle voimia.

Syytön kun olen, on velvollisuuteni pysyä pystyssä niin kauan kuin voimani kestävät, ja niin kauan kuin eivät tapa minua; ja minä aionkin täyttää velvollisuuteni.

Mitä niihin tulee, jotka ovat ruvenneet minun vainoojikseni, niin heitä on kyllä heidän omatuntonsa tuomitseva silloin, kun totuus tulee ilmi, sillä kerran tulee kaikki ilmi tässä maailmassa.

Minä kärsin sanomattomasti, mutta en kuitenkaan tunne edes vihaa niitä kohtaan, jotka täten saattavat syyttömälle kipua, vaan ainoasti sääliä.

Yöt kahleissa! Mikä siveellinen kärsimys puhumattakaan ruumiillisesta! Ja ilman mitään selityksiä, tietämättä miksi ja mistä syystä! Mikä tämä painajainen on, joka on vaivannut minua jo liki kaksi vuotta?

Minun velvollisuuteni on olla luja niin kauan kuin ruumiini voimat kestävät; ja minä olen luja.

Tämä siveellinen tuska on syyttömälle paljon pahempi kuin ruumiilliset tuskat.

Syvän epätoivon painamana lähetän vielä kerran hellimmät terveiseni sinulle, oma rakas Lucie'ni, ja teille rakkaat lapsukaiseni.

Minun aivoni ovat aivan lamassa ja sekasin kaikesta, mitä näinä kahtena vuotena olen saanut kokea. Minä en jaksa enää, kaikki voimat pettävät.

Vielä kerran uskon lapseni, kun totuus valkenee, Ranskalle, rakkaalle isänmaalleni.

Pieni rakas Pierre'ni, rakas pikku Jeanne'ni, rakas Lucie'ni. Te kaikki, joita rakastan sydämeni pohjasta, kaikesta sielustani, olkaa vakuutetut, jos nämä rivit joutuvat käsiinne, että olen tehnyt kaikki, mitä ihmisen voimat ovat sallineet.

Saarien päällikkö kävi täällä eilen. [Tämän päällikön sijaan, joka aina oli minua kohtaan suora ja jonka nimeä en koskaan tullut tietämään, saapui piakkoin Daniel.] Hän selitti minulle, ettei minun rangaistustani oltu kovennettu mistään rikoksesta, vaan "varovaisuudesta", sillä komennuskunnalla ei ollut mitään muistuttamista minua vastaan.

Kytketään rautoihin varovaisuuden vuoksi! Minuahan on tähän asti jo vahdittu kuin villipetoa revolverien ja kiväärien kanssa. Ei, sanottakoon asioita oikeilla nimillään. Ei, se on lisäpiina, jonka ne siellä Pariisissa ovat keksineet, ne samaset, jotka ovat vimmoissaan siitä, etteivät voi piinata koko perhettä, vaan ainoasti yhtä henkeä, siksi ettei tuo syytön eikä hänen perheensä tahdo alistua tuon hirveän oikeudellisen erehdyksen alaiseksi.

Minä en osaa aavistaa, kuka se on, joka on ruvennut minun ja perheeni vainoojaksi.

Voi aivan huomata, että paikallinen vahtikomennuskunta — paitsi vahtipäällikköä, joka on lähetetty tänne Pariisista — itse inhoo näitä jumalattomia kurituskeinoja, mutta sillä ei ole oikeutta lieventää niitä.

Mutta vaikka meitä kuinka kidutettaisiin, niin pysyvät meidän velvollisuutemme muuttumattomina: me olemme syyttömiä ja tahdomme selvyyttä tähän ikävään juttuun, sillä meillä ei ole mitään peljättävää, me kun pyydämme vain totuutta.

Kun ajattelen tätä, en tunne edes vihaa, ainoastaan sääliä niitä kohtaan, jotka näin kiusaavat monta ihmisolentoa. Mitä omantunnon tuskia he itsellensä hankkivat, kunhan totuus tulee ilmi, sillä historia ei puhu salaisuuksia!

Kaikki on niin mustaa sielussani, sydäntäni vihavoittaa, aivojani repii, töin tuskin voin pitää ajatuksiani koossa. Tämä on liikaa kärsimistä, ja yhä tämä on arvoituksena edessäni!

Olen siihen määrin väsynyt ja sielun sekä ruumiin puolesta raadeltu, että lopetan tänäpänä päiväkirjani, koska en voi tietää kuinka pitkälle voimani riittävät, eli minä päivänä aivoni menevät murskaksi tämän kovan painon alla.

Panen tähän loppuun anomuskirjeen tasavallan presidentille sillä varalla, jos hyvinkin minusta tulisi loppu, ennenkun tämä hirveä juttu on saatu selville.

Minä rohkenen pyytää teiltä, että tämä päiväkirjani, jota olen kirjoittanut päivä päivältä, annettaisiin vaimolleni.

Siinä voidaan ehkä havaita, Herra Presidentti, vihan ja kauhistuksen huu'ahduksia tästä hirmuisimmasta tuomiosta, mikä koskaan on kohdannut ihmistä, joka ei ikinä ole pettänyt kunniaansa. Minä tunnen, ettei minulla ole voimia, lukea sitä läpi ja uudestaan kulkea sama taival.

En syytä ketään tänä päivänä, jokainen on luullut tehneensä velvollisuutensa ja oikeuksiensa mukaan.

Minä sanon vielä lyhyesti, etten ole syypää tähän inhoittakaan rikokseen. Enkä minä pyydä mitään muuta kuin että oikea syyllinen ja tämän pahanteon alkuunpanija haetaan käsiin.

Ja minä pyydän, että silloin kun totuus tulee ilmi, minun rakkaalle vaimolleni ja rakkaille lapsilleni osoitettaisiin niin suurta osanottoa kuin näin suuri onnettomuus vaatii."

VIII.

Sellaista yksitoikkoista, tuskaista kulkua vierivät päivät vankeuteni alkupuolella Salut-saarilla. Joka kolmas kuukausi sain vaimoltani kirjoja, mutta ruumiillista työtä minulla ei ollut ensinkään; yöt varsinkin, jotka tässä vyöhykkeessä kestivät kaksitoista tuntia, olivat julmasti pitkät. Heinäkuussa 1895 olin pyytänyt saada ostaa itselleni veistotyökaluja, sain vankilan tirehtööriltä lyhyen kiellon sillä perusteella, että voisin niitten avulla paeta. En ymmärrä mitenkä minä olisin höylällä paennut saarelta, jota vahdittiin yöt päivät!

Syyskuun 4 päivänä 1896 sai rangaistussiirtolan komennuskunta siirtomaaministeriltä Andrée Lebon'ilta käskyn, että minua on toistaiseksi pidettävä yöt päivät huoneessani, yöt kaksinkertaisissa kahleissa ja että minun kävelypaikkani on ympäröitävä korkealla aituuksella. Sitäpaitsi kieltäydyttiin antamasta minulle kirjeitä ja lähetyksiä, kirjeeni sain tästä lähin kopioituina.

Näiden sääntöjen mukaan piti minun olla huoneessani, enkä saanut kävellä ulkona yhtä minuuttia. Tätä kesti niin kauan kuin rakennustarpeita kuletettiin saarelle ja niin kauan kuin aitaa rakennettiin, s.o. noin kaksi ja puoli kuukautta. Se vuosi oli hyvin lämmin; oli niin kuuma, että vahdit alituisesti valittivat ja sanoivat päänsä halkiavan tässä kuumuudessa; heidän valitustensa johdosta kasteltiin heidän huoneensa seiniä joka päivä vedellä sisältä. Minä tietysti olin sulamaisillani.

Syyskuun 6 päivästä lähtien pidettiin minua kaksinkertaisissa kahleissa yöt, ja sitä kesti melkein kaksi kuukautta. Se tapahtui tällä tavalla: kaksi U muotoista rautaa, kiinnitettiin alapäistään sängyn laitoihin. Näihin pistettiin rautatanko, johon kiinitettiin kaksi silmukkaa.

Rautatangon toisessa päässä oli nappula, toisessa lukko, niin että tanko oli kiini raudoissa ja siis myös sängyssä. Pistettyäni jalkani silmukoihin, oli minun mahdoton liikkua, minä olin ihan kiini sängyssä. Se oli kauhean tuskallista varsinkin kuumina öinä. Ja rautalenkit sitäpaitsi kihnuttivat jalkani pian vereslihalle.

Rakennuksen ympärillä oli 2 1/2 metrin korkuinen aita noin 1 1/2 metrin päässä rakennuksesta. Se oli paljoa korkeampi kuin rakennuksen pienet ristikkoikkunat, jotka olivat noin 1 metrin korkeudella maasta, ja siten huoneeseen ei päässyt ilmaa eikä valoa.

Paitsi täydellisesti tiheää lankkuaitausta, joka oli puolustusta varten varattu, rakennettiin vielä toinenkin yhtä korkea ja yhtä tiheä, joka pimitti niinkuin ensimäinenkin kaiken näköalan minulta. Tämä viimeksi mainittu aitaus muodosti siis pienen kävelypihan, jossa minä sain kolmen kuukauden täydellisen vankeuden jälkeen päivisin kävellä polttavassa helteessä ilman mitään varjoa, vahtisotamiehen aina ollessa kintereillä.

Syyskuun 4 päivään saakka 1896 olin minä ainoastaan yöllä ja päivän kuumimpina hetkinä ollut huoneessani. Paitsi niitä tunteja joina minä kävelin saarella tuolla 200 metrin alalla, joka minulle oli määrätty, istuin minä usein majan suojassa ja katselin merelle, ja vaikka ajatukseni olivat surulliset ja synkät, vaikkakin usein kuumeen kourissa vapisin, niin oli minulla suuressa tuskassani ainakin se lohdutus, että sain nähdä meren ja saatoin antaa katseeni harhailla laineilla ja usein myrskyisinä päivinä tuntea ärjyvien aaltojen tempaavan sieluni mukanaan. Mutta syyskuun 4 päivästä 1896 oli tämä kaikki kiellettyä; merta minä en enää saanut katsella, olin tukehtua huoneessani, jossa minulla ei ole enää ilmaa eikä valoa. Ainoa kävelypaikkani on käytävä noitten kahden aitauksen välillä, jossa päivällä, auringon paistaessa, ei ole hituistakaan varjoa.

Kesäkuulla 1896 oli minulla useampia ankaria kuumekohtauksia, joita seurasi verentungos päähän. Kerran yhtenä tällaisena tuskan ja kuumeen yönä tahdoin nousta ylös; kaaduin kuin pölkky koppini lattialle ja jäin siihen makaamaan pyörtyneenä. Vartija oli nostanut minut vuoteelleni tiedotonna ja verissäni. Seuraavina päivinä ei vatsani sietänyt minkäänlaista ravintoa. Minä laihduin paljon ja terveyteni sai kovan kolauksen. Olin vielä kovin heikko, kun tuo mielivaltainen ja epäinhimillinen lisärajoitus tehtiin syyskuussa 1896; silloin taas meni terveydentilani tuntuvasti alaspäin. Tällaisissa olosuhteissa en enää luullut voivani kestää kauempaa; ihmisvoimilla on aina kuitenkin rajansa, olkoonpa hänen tahtonsa ja tarmonsa kuinka suuri tahansa, ja sen rajan yli oli jo menty. Sentähden lopetin minä päiväkirjani pyynnöllä, että se annettaisiin vaimolleni. Kaksi päivää sen jälkeen otettiin minulta pois kaikki muutkin paperini; sain pitää jonkun määrän numeroittua ja leimattua paperia, niinkuin tähänkin asti, mutta minun täytyi heti antaa pois kaikki, minkä olin kirjoittanut, ennenkun sain uutta.

Mutta näinä pitkinä kidutuksen öinä, kun makasin sänkyyni kytkettynä ja turhaan odottelin unta silmiini, etsin minä sitä tähteä, joka johdattaisi minua viimeisen päätöksen? hetkellä, ja yhtäkkiä näinkin sen loistavan edessäni ja velvollisuuteni tietä viittaamalla sanovan: "Nyt sinulla on vielä vähemmän kuin koskaan ennen oikeutta jättää paikkaasi, sinulla on vähemmän kuin koskaan ennen oikeutta, vaikkapa vaan yhdellä päivällä lyhentää surullista ja kurjaa elämääsi. Olkoonpa kidutuksesi kuinka suuret tahansa, sinun täytyy kulkea, siksi kun sinut hautaan heitetään, sinun täytyy seisoa pää pystyssä pyöveliesi edessä, niin kauan kun sinulla on voiman varjoakaan, pienintä elon muruistakaan pitääksesi sielusi kukistamattoman kaikkivallan avulla heidän silmiensä edessä."

Ajanjaksona, syyskuusta 1896 elokuuhun 1897 kovennettiin välitöntä vartioimistani päivä päivältä.

Vahtisotamiesten luku, paitsi vahtipäällikköä, oli alussa ollut 5, nyt lisättiin se 6;ksi ja 1897 vuoden lopulla 10:ksL Myöhemmin enennettiin sitä yhä vielä. Vuoteen 1896 asti sain minä joka kolmas kuukausi ne kirjat, jotka vaimoni lähetti minulle. Syyskuussa 1896 kiellettiin nämä lähetykset. Tosin minulle ilmoitettiin että saisin joka kolmas kuukausi ostattaa 20 kirjaa omilla varoillani; ensimäinen pyyntöni täytettiin kumminkin vasta monen kuukauden kuluttua, toisen kerran sain odottaa vielä kauemmin ja kolmannella kerralla ei pyyntöäni otettu ollenkaan kuuloon. Sen jälkeen sain tyytyä siihen kirjavarastoon, jonka olin saanut näillä edellisillä kerroilla.

Tässä varastossa oli, paitsi joku määrä kaunokirjallisia ja tieteellisiä aikakauslehtiä, muutamia siihen aikaan ilmestyneitä kirjoja: Schérer'inn Etudes sur la littératur e contemporaine, Lauson'in Historia de la littérature, muutamia Balzac'in teoksia, Barras'n Mémoires, Janin'in pieni Critique, maalaustaiteen historia, Frankkien historia, Rugustin Thierry'n Récits des temps mérovingiens, 7:s ja 8:s osa Lavisse'n ja Rambaud'n Histoire générale IV:ème siécle jusqu'à nos jours, Montaigne’n Essais, ja ennen kaikkia Shakespeare'n kootut teokset. Minä en ole koskaan ennen ymmärtänyt niin hyvin tätä suurta kirjailijaa kuin tänä surullisena aikana; minä luin hänen teoksiaan uudestaan ja yhä uudestaan; "Hamlet" ja "Kuningas Lear" esiintyivät minulle kaikessa mahtavuudessaan.

Minä työskentelin myös tieteellisissä aineissa, mutta kun minulla ei ollut tarpeellisia kirjoja, täytyi minun itseni valmistaa integrali- ja differentiali-laskutapojen perusteet.

Tällä tavoin pakoitin muutamaksi hetkeksi, jotka kumminkin olivat aivan liian lyhyet, aivoni työskentelemään muissa ajatuksissa kuin mitkä niitä tavallisesti vaivasivat.

Lyhyen ajan perästä olivat kumminkin kirjani surkuteltavassa tilassa; hyönteiset ottivat niihin asuntonsa, nakersivat ne rikki ja asettivat niihin munansa.

Asunnossani kihisi eläimiä; sadeaikana rasittivat minua moskiitot ja kaikkina aikoina muurahaiset, jotka esiintyivät niin suurissa laumoissa, että minun täytyi eristää pöytäni, panemalla sen jalkojen alle vanhoja petroolilla täytetyitä säilykelaatikoita. Vesi ei olisi ollut kyllin tehokasta, sillä muurahaiset muodostivat jonon sen pinnalle ja siten syntynyttä siltaa myöten kulkivat veden yli.

Enin vahingollisia olivat kumminkin äyriäishämähäkit, joitten purema on myrkyllinen. Niitten ruumis muistuttaa äyriäisiä, mutta jalat ovat pitkät kuten hämähäkeillä. Kaikkiaan ovat ne miehen kämmenen suuruiset. Tapoin niitä suuren joukon asunnossani, johon ne tunkeutuivat katon ja seinän välisestä raosta.

Lyhyesti, iskun jälkeen syyskuussa 1896 jouduin hetkiseksi epätoivon valtaan, mutta sitten palautui taas siveellinen tarmoni ja samalla kohottautui sieluni puhtaampana ja ylevämpänä vaatimuksissaan.

Minä en ole vielä saanut elokuun kirjeitäsi. Tahdon kumminkin kirjoittaa sinulle muutaman sanan ja lähettää kai'un äärettömästä rakkaudestani.

Minä kirjoitin sinulle viime kuussa ja avasin sydämeni, sanoin sinulle kaikki ajatukseni. En minä osaa mitään siihen lisätä. Minä toivon että sinulle annetaan se apu, jota sinulla on oikeus vaatia, ja minä toivon ainoastaan yhtä asiaa: saada pian tietää, että on saatu valoa tähän julmaan juttuun. Minä vielä tahdon sanoa sinulle, että meidän kärsimyksiemme hirmuinen kovuus ei saa turmella sydämiämme. Meidän nimemme, meidän itsemme täytyy vapautua tästä kamalasta seikkailusta sellaisina kuin me olimme, ennenkuin meidät siihen sotkettiin.

Mutta tällaisissa kärsimyksissä täytyy rohkeuden kasvaa, ei kostoa eikä valittamista varten, mutta sitä varten että vaatisimme valoa vihdoinkin tähän julmaan murhenäytelmään ja että syyllinen, jonka uhrina me olemme, saatettaisiin ilmi.

Miksi minä kirjoitan sinulle niin usein ja niin pitkältä, riippuu siitä että minä tahtoisin sanoa sinulle yhden asian paremmin kuin mitä minä voin, nim. että meidän tulee, vahvoina omissatunnoissamme, kohottautua kaiken yläpuolelle ilman huokauksia ja valituksia, sellaisten ihmisten tavoin, joilla on sydän paikallaan ja jotka kärsivät syyttömästi kidutuksia ja saattavat sortuakin niiden alle, tehdessään yksinkertaisesti vaan velvollisuutensa; ja jos tämä velvollisuus vaatii minua pitämään itseäni pystyssä niin kauan kun vaan voin, niin vaatii se sinua ja teitä kaikkia koettamaan saada valoa tähän kamalaan näytökseen, vetoamalla kaikkeen mahdolliseen apuun, sillä minä epäilen tosiaankin että ihmisolennot ovat koskaan saaneet kärsiä enemmän kuin me.

Sain juuri rakkaan ja hyvän kirjeesi, elokuussa kirjoitetun, kuin myös kaikki perheen kirjeet. Kirjoitan sinulle ei ainoastaan niiden kärsimysten painosta, joita me kaikki kärsimme, mutta myöskin lievittääkseni sitä tuskaa, jonka sinulle saatoin heinäkuun 6:nen päivän kirjeelläni.

Oi, rakas Lucie, ihmisen olento on heikko, hän on välistä raukkamainen ja itsekäs. Luulen, niinkuin olen sanonutkin, sinulle, että olin sillä hetkellä ruumista ja aivoja polttavan kuumeen vallassa, minä, jonka sielua niin kovasti on kolhittu ja jota kohdanneet kidutukset ovat niin suuret. Ja tässä koko olemukseni syvässä epätoivossa olisin minä tarvinnut ystävällistä kättä, myötätuntoisuutta herättäviä kasvoja, ja kuumeen houreissa ja tuskassa, kun en saanut kirjeitäsi, täytyi minun purkaa sinulle suruni, kun en voinut muillekaan tuskaani huutaa.

Minä olen kumminkin toipunut taas, olen tullut samanlaiseksi kuin olin, ja sellaisena minä pysyn viimeiseen hengenvetooni saakka.

Niinkuin jo sanoin sinulle toispäiväisessä kirjeessäni, niin meidän täytyy voimakkaina, ajaessamme oikeaa asiaa, kohottautua kaiken yläpuolelle, ja tehdä se niin suurella tahdon lujuudella, että meidän viattomuutemme tulee koko Ranskan nähtäväksi.

Meidän nimemme täytyy selviytyä tästä innoittavasta seikkailusta yhtä puhtaana kuin se oli sitä ennen; meidän lapsiemme täytyy saada pystyssä päin astua elämään.

Mitä niihin neuvoihin tulee, joita voin sinulle antaa ja joita olen antanut edellisissä kirjeissäni, niin tulee sinun ymmärtää että voin antaa ainoasti sydämestäni lähteneitä neuvoja. Sinä ja te kaikki olette edullisemmassa asemassa ja tiedätte itse parhaiten miten menetellä.

Toivon niinkuin sinäkin, että tämä hirmuinen tila pian selviäisi ja kaikkien meidän kärsimykset pian loppuisivat. Olkoon miten tahansa, meillä täytyy olla se usko, joka auttaa meitä vähentämään kärsimyksiämme, voittamaan kaikki tuskat ja antamaan lapsillemme tahrattoman ja kunnioitettavan nimen.

Vaimoni kirje, jonka minä sain lokakuun. 5 p:nä 1896, oli kirjoitettu elokuun 13 p:nä ja se oli ainoa kirje, jonka sain vaimoltani sillä kuukaudella. Otan siitä tähän vaan seuraavan kohdan:

Sain juuri kirjeesi, joka oli kirjoitettu heinäkuun 6 p:nä ja vielä kyynel silmissä kirjoitan sinulle. Rakas, rakas mieheni, voi mitä syyttömiä kidutuksia sinun täytyy kärsiä ja minkälaisia tuskia kestää! Se on siihen määrin julmaa, siihen määrin hirvittävää, että paljas ajatuskin saattaa minut jo suunniltani pois.

Marraskuussa en saanut yhtä ainoata niistä kirjeistä, jotka vaimoni kirjoitti syyskuussa; ne eivät ole koskaan tulleet minun käsiini.

Joulukuussa sain minä yhden vaimoni kirjeistä, joka oli kirjoitettu lokakuun 10 p:nä; kirjoitan siitä seuraavan otteen:

Odotan kovin levottomana kirjeitä sinulta. Ajattele, minä en ole saanut mitään tietoja sinusta sitte elokuun 9:nen päivän, s.o. kahteen ja puoleen kuukauteen; postin väliset viikot ovat hyvin pitkiä, jokaisen päivän myöhästyminen sen tulossa tuo uusia tuskia.

Sain juuri sinun ja perheeni kirjeet marraskuulta. Syvä liikutus, jonka ne minulle tuottavat, on aina sama: sanoin selittämätön.

Niinkuin sinäkin, rakas Lucie'ni, niin ajattelen minäkin aina sinua, rakkaita lapsiamme ja teitä kaikkia ja kun sydämeni ei enää jaksa kestää tätä kidutusta, joka musertaa sitä niinkuin myllynkivet jyviä, joka repii rikki kaikki, mikä on jalointa, puhtainta, ylevintä, joka murtaa sielun joustavuuden; silloin minä puhkean aina samoihin sanoihin: "Olkoonpa kärsimyksesi kuinka suuret tahansa, niin kestä kumminkin, että saatat kuolla levollisena, kun tiedät jättäneesi lapsillesi rehellisen ja kunnioitettavan nimen."

Sinä tunnet sydämeni ja tiedät, ettei se ole muuttunut. Se on sotamiehen sydän, joka on välinpitämätön kaikille ruumiillisille kärsimyksille, joka asettaa kunnian kaiken yläpuolelle, joka on kestänyt ja vastustanut sen kaiken peloittavaa sortumista, mikä on tehnyt hänestä ranskalaisen, ihmisen, ja mikä jo yksinään pahoittaa hänet elämään, siitä syystä että hän oli isä ja että kunnia on säilytettävä sille nimelle, jota lapset kantavat.

Olen jo sinulle kirjoittanut laajasti tästä asiasta, olen koettanut selvästi ja asiallisesti esittää, miksi luotan ja uskon ehdottomasti yhtä hyvin toisten kuin toistenkin ponnistuksiin, sillä olen vakuutettu, ole varma siitä, että vetoaminen, jonka edelleen olen tehnyt lapsieni nimessä, velvoittaa ihmisiä, joilla on sydän paikallaan, auttamaan asiaamme. Toiselta puolen tunnen minä kyllin hyvin ne tunteet, jotka teitä elähyttävät tietääkseni, ett'ette suo itsellenne hetkenkään lepoa, ennenkun totuus on saatu ilmi.

Kaikkien sydämet ja voimat täytyy sentähden yhtyä viimeiseen ponnistukseen, jonka tarkoituksena on ajaa petoeläintä, siksi kun se on kukistettu eli toisin sanoen paljastaa tämän kauhean rikoksen alkuunpanija tahi alkuunpanijat. Mutta voi! Kuten olen sinulle sanonut, jos kohta luottamukseni onkin rajaton, niin on sydämen ja aivojen voimilla rajansa tässä kauheassa ja peloittavassa asemassa, jota niin kauan on täytynyt kestää. Minä tiedän myöskin että sinä kärsit ja se on pahinta.

Ei ole sinun vallassasi lyhentää minun ja meidän syyttömiä kärsimyksiämme. Ainoastaan hallituksella on kylliksi voimakkaita ja tehokkaita keinoja siihen, jollei se tahdo että ranskalainen, — joka ainoastaan pyytää isänmaaltaan oikeutta, täydellistä valoa, totuutta tähän kauheaan näytelmään, jolla on ainoastaan se yksi rukous tässä elämässä, että saisi rakkaiden pienokaisiensa tähden nähdä sen päivän vaikenevan, jolloin heille annetaan heidän kunniansa takaisin, — sortuu niin kauheissa oloissa, kamalan rikoksen tähden, jota hän ei ole tehnyt.

Minä toivon siis, että hallitus antaa sinulle apuaan. Käyköön minun kanssani miten tahansa, niin en voi muuta kuin sieluni kaikilla voimilla uudestaan ja yhä uudestaan lausua, ett'et kadottaisi luottamustasi, vaan pysyisit lujana ja voimakkaana, ja minä syleilen sinua kaikesta sydämestäni kaikilla voimillani, niin kuin sinua rakastankin, ja myös rakkaita, ihastuttavia lapsiamme.

Sain juuri kirjeesi, jotka ovat kirjoitetut 3:s ja 5:s päivä lokakuuta. Olen vieläkin liikutettuna onnesta saadessani hetkiseksi heittäytyä siihen suloiseen tunteeseen, jonka sanasi minulle tuottavat. Minä pyydän sinua, rakkaani, elä ajattele tuskaani ja kärsimyksiäni, joita minä voin kestää; olenhan jo sanonut sinulle, että minun personallisuuteni on vaan toisarvoinen, ja minua surettaisi kovasti, jos lisäisin kärsimyksiäsi omilla valituksillani. Elä siis välitä minusta, sinä tarvitset kaikki voimasi, kaikki rohkeutesi voidaksesi pysyä pystyssä tässä siveellisessä taistelussa, joka on niin tuskallinen, niin kova, ettet vaan lannistuisi ruumiillisen väsymyksen, ilmanalan, kaikenlaisien kieltäymyksien tuottaman painon alle.

Minä tahtoisin niin mielelläni puhella kanssasi joka päivä… Mutta mitä se hyödyttää uudistaa aina samat sanat? Minä tiedän hyvin kyllä, että kirjeeni ovat toistensa kaltaiset, niissä kaikissa kun on sama ajatus, se ainoa ajatus, jonka edestä työskentelemme kaikki ja josta meidän elämämme, lastemme elämä, koko perheen elämä riippuu. Kuten sinä, voin minäkin kiinittää huomioni ainoastaan yhteen asiaan, sinun entisen arvosi palauttamiseen; minun päämääräni on vaan hankkia sinulle takaisin kunniasi; paitsi tätä alituista ajatusta, joka minua aina seuraa, ei minun mieltäni kiinnitä eikä liikuta mikään…

Toivon saavani vielä tällä kuulla muutamia hyviä kirjeitä sinulta; iloitsin jo siitä että saisin lukea ystävällisen kirjeesi; mutta kun en mitään saanut, niin otin taas esille lokakuun kirjeet ja luin niitä uudestaan ja yhä uudestaan.

Vielä kerran panen kirjeet postiin sinulle menemään katkeraksi surukseni, ett'en vieläkään voi antaa sinulle sitä tietoa, jota haluat, jota me kaikki odotamme kovin levottomina, nim. sinun asettamista entiseen arvoosi. Minä tiedän, että tämä tulee olemaan sinulle uusi pettymys, kärsimyksiesi pitennys, ja se surettaa minua kaksin kerroin… Ystävä-raukka, minua vaivaa kamala tuska, sydämeni kärsii peloittavasti kärsimyksiesi tähden, jota kaikkien meidän toimeliaisuutemme, kaikkien meidän tahtomme ei voi lyhentää,

Maaliskuussa 1897 annettiin, minun odottaa 28:nteen päivään, ennenkuin minulle annettiin vaimoni kirjeet tammikuulta. Ensimäisen kerran annettiin nämä kirjeet minulle jäljennöksenä. Missä määrin vieraan, välinpitämättömän käden kirjoittama sisältö oli alkuperäisen kanssa yhtäpitävä, sitä en voi sanoa. Tuntui katkeralta tämä uusi häväistys niin monen muun jälestä, ja se tuntui aina sieluni syvyyteen saakka, mutta ei mikään voinut heikontaa tahtoani.

[Sen jälkeen kun olin kirjoittanut nämä rivit, pyysin siirtomaiden ministeriltä saada vaimoni kirjeet, sekä ne, joita en koskaan ollut saanut, että ne, joista olin saanut jäljennökset, ja vieläpä nekin, jotka minä olin kirjoittanut Pirunsaarella ollessani ja joihin käyttämäni jokainen vihko, jonka lehdet olivat numeroidut ja leimatut, otettiin heti pois, kun sen olin täyteen kirjoittanut, ennen kun minulle annettiin uusi.]

[Kaikki ne paperit, jotka minä kirjoitin Pirunsaarella, löydettiin ja annettiin minulle takaisin. Mutta niistä lukuisista vaimoni kirjeistä, sekä alkuperäisistä että jäljennöksistä, ei voitu antaa takaisin muuta kuin neljä, sillä kaikki muut olivat hävitetyt silloisen siirtomaiden ministerin Lebon'in käskystä.]

Pitkän ja tuskallisen odotuksen perästä sain juuri jäljennöksen kahdesta kirjeestäsi, jotka olivat tammikuussa kirjoitetut. Sinä valitat etten enää kirjoita sinulle. Minä olen kirjoittanut monta kirjettä tammikuun jälkeen, ehkenpä ne ovat nyt saapuneet perille.

Ne tunteet, jotka hallitsevat sydämissämme, jotka johtavat sielujamme, ne me tunnemme. Olemmehan me kaksi ja me kaikkikin tyhjentäneet kärsimyksen pikarin viimeiseen tippaan.

Sinä pyydät, rakas Lucie’ni, minun puhumaan paljon itsestäni. Mutta paha kyllä, minä en voi. Kun saa kärsiä niin kauheasti, kun saa kestää sellaista siveellistä kurjuutta, on mahdotonta tietää yhtenä päivänä, mitä seuraavana päivänä tapahtuu.

Sinä annat kaiketi minulle anteeksi, jollen aina ole ollut
maltillinen, jos usein olen antanut sinun jakaa suurimmat tuskani,
sinun, joka jo kärsit niin paljon ennestään. Mutta välistä kävi liian
tukalaksi, ja minä olin niin yksin.

Mutta tänään kuten eilenkin, pois kaikki valitukset ja nuhteet. Elämä ei ole minkään arvoinen, sinun täytyy riemuita kaikista kärsimyksistäsi, olkootpa ne millaiset tahansa, hyvin ylevän ja puhtaan sielun tavoin, jolla on pyhä velvollisuus täytettävänään.

Ole voittamattoman vahva ja urhoollinen, katse kiinnitettynä suoraan eteenpäin päätarkotusta kohden, katsomatta oikealle tai vasemmalle.

Oi, minä tiedän hyvin että sinäkin olet vaan ihmisolento; mutta kun tuska tulee liian suureksi, kun ne koettelemukset, joita tulevaisuus tuo helmassaan, ovat liian suuret, niin katsele lapsiamme ja vakuuta itsellesi että sinun täytyy elää, että sinun täytyy olla heidän tukenaan ja turvanaan siihen päivään asti, jolloin isänmaa tunnustaa, että olen ollut se mikä olen…

Mutta mitä minä yhä tahdon sinulle kertoa sieluni koko voimalla ja tällä äänellä, jota sinun aina tulee kuulla, se on: rohkeutta, rohkeutta! Sinun kärsivällisyytesi ja tahdonlujuutesi ei saa loppua, meikäläiset eivät saa väsyä, ennenkun totuus on saatu ilmi ja tullut tunnustetuksi.

En voi koskaan kirjeissäni ilmituoda sitä rakkautta, jota tunnen sinua ja kaikkia teitä kohtaan. Jos olen aina tähän saakka voinut vastustaa niin suurta siveellistä kurjuutta, tulee se siitä, että olen ammentanut voimaa ajatellessani sinua ja lapsia…

Vaimoni kahdesta, vieraan käden jäljentämästä kirjeestä, jotka sain vasta maaliskuun 28 p:nä, panen tähän seuraavan kohdan:

Tänään on minulla tavallista suurempi tarve tulla luoksesi, lähestyä sinua, puhella kanssasi suruistamme ja toiveistamme. Tämän päivän, joka on synkempi muita, siksi että se tuo mieleen suloisia muistoja kauvan sitte tapahtuneista asioista, tahtoisin viettää kokonaan puhelemalla kanssasi, se tuntuisi siten lyhemmältä, vähemmän katkeralta; minä en tarvitseisi uudestaan lausua niin usein ja kauan aikaa sitte kerrottuja toivomuksia. Kaikilla voimillani halajan minä sitä kauan odotettua hetkeä, jolloin voimme elää rauhassa, jolloin voin antaa takaisin sinulle kunniallisen nimen, jolloin voin puristaa sinua rintaani vasten… Toivokaamme että tämä uusi vuosi toteuttaa toivomuksemme…

Siinä alituisessa odotuksessa, jossa minä elän, voivat ainoastaan sinun kirjeesi tuottaa minulle lepoa; se on jotakin sinusta, pieni osa ajatuksistasi, joka tulee luokseni ja lohduttaa minua kokonaisen kuukauden…

Niistä muutamista jäljennetyistä kirjeistä, joita sain, en voinut saada selville, mitä siihen aikaan Ranskassa tapahtui. Sivumennen muistuu niistä mieleeni:

Kirjoitus sanomalehdessä l'Éclair syyskuun 15 päivältä 1896, joka ilmaisi että oikeuden käsittelyhuoneessa ilmoitettiin tuomareille yksinään salainen asiakirja.

Bernard Lazare'n rohkea teko, kun hän marraskuussa 1896 julkaisi lentokirjasensa: Une erreur judiciaire (eräs oikeus-erehdys);

Sanomalehti Matin’issa marraskuun 10 päivänä 1896 tarkan jäljennöksen julkaiseminen bordereau'sta.

Ei vaimoni eikä kukaan sotaministeristöön kuulumaton henkilö tiennyt silloin, että everstiluutnantti Picquart oli keksinyt todellisen petturin, yhtä vähän kuin he olivat selvillä tämän ihailtavan upseerin urhoollisesta käytöksestä ja niistä rikoksellisista tempuista, jotka estivät häntä loppuun suorittamasta työtään totuuden ja oikeuden hyväksi.

Sitten rupesin saamaan kirjeet taas alkuperäisinä. Huhtikuussa sain vaimoltani yhden ainoan kirjeen helmikuun 20:ltä päivältä, josta julkaisen otteen; siitä kirjeestä sain tietää että minun kirjeistäni oli samoin jätetty hänelle vaan jäljennökset.

Minulla on ollut ilo saada uusi, rakas kirje sinulta, olen yhä vielä siitä suuresti onnellinen, vaikka sainkin sen vaan jäljennöksenä. Oli aina suuri lohdutus minulle nähdä käsialaasi; minusta tuntui että silloin omasin palasen sinusta itsestäsi, jäljennöksestä häviää kirjeen sydämellinen luonne ja se persoonallinen leima, jonka koneellinen kirjoittamistyö tuo mukanaan ajatuksen syntyessä ja muodostuessa. Minä kaipaan tätä erikoisuutta, kun sinun kirjeesi ovat välinpitämättömän käden jäljentämiä, ja se on yksi niistä seikoista, joka on ollut minulle raskain kaikista pikkusuruista, joita minun on täytynyt kärsiä…

Sain juuri sinun ja perheen kirjeet maaliskuulta, luen aina samanlaisella kirvelevällä mielellä, samanlaisella tuskalla, mitä sinä ja te kaikki olette kirjoittaneet, siinä määrin ovat sydämemme haavoittuneet ja rikkirevityt paljojen kärsimyksien kautta.

Odottaessani kirjeitäsi kirjoitin sinulle muutamia päiviä sitten ja sanoin sinulle etten tahtonut tutkia, en ymmärtää enkä tietää, miksi minulle annettiin kannettaviksi kaikki nämä tuskat. Joskin minä omantuntoni voimalla, velvollisuudentuntoni avulla olen voinut kohottaa itseni kaiken yläpuolelle, tukahduttaa uudestaan ja yhä uudestaan sydämeni ja koko olentoni kapinaa, niin ei se kumminkaan todista ettei sydämeni olisi kärsinyt kovasti ja ettei kaikki olisi riekaleina.

Mutta minä olen myöskin sanonut sinulle, etten hetkeksikään ole kadottanut rohkeuttani ja ettet sinä ettekä kaikki muutkaan saa kadottaa rohkeuttanne.

Niin, julmaa on kärsiä tällä tavalla, kaikki tämä on hirmuista, se kun hämmentää uskonkin siihen, mikä tekee elämän kauniiksi ja jaloksi; mutta nykyään ei löydy muuta lohdutusta meille kaikille kuin totuuden löytäminen, täyden selvyyden saaminen.

Niin suuri kuin tuskasi lieneekin, niin paljon kuin me kaikki saammekin kärsiä, niin sano kumminkin itsellesi, että sinulla on täytettävänä pyhä velvollisuus, jota ei mikään saa järkyttää, tämä velvollisuus on: kohottaa yksi nimi kaikkeen kunniaansa, koko Ranskan nähtäväksi.

Tällä haavaa on tarpeetonta sanoa sinulle mitä sydämessäni tunnen sinua, lapsiamme ja kaikkia teitä kohtaan.

Onnenpäivinä ei huomaakaan hellyyden koko syvyyttä ja voimaa, joka piilee sydämen pohjalla rakkaitansa kohtaan. Onnettomuus, niitten kärsimyksien tunteminen, joita saavat kestää henkilöt, joitten edestä tahtoisi uhrata viimeisen verenpisarankin, on tarpeen ymmärtääkseen sen voimaa ja mahtavuutta. Jos sinä tietäisit, kuinka minun on epätoivon hetkinä täytynyt ajatuksissani turvautua sinuun ja lapsiin pakoittaakseni itseäni elämään, mukautuakseni siihen, johon en ilman velvollisuuden tunnetta ikinä olisi alistunut.

Tämä johtaa minut aina, rakkaani, siihen samaan: tee velvollisuutesi urhoollisesti, masentumatta, niinkuin hyvin ylevä ja ylpeä ihmissielu, joka on äiti ja tahtoo että se nimi, jota hän ja hänen lapsensa kantavat, tulee puhdistetuksi tästä kamalasta tahrasta. Toivon siis sinulle ja kaikille teille aina vaan rohkeutta, rohkeutta…

Tahdoin odottaa postin tuloa, ennenkuin rupeaisin puhelemaan kanssasi, mutta minä en voi hillitä kärsimättömyyttäni, on aivan mahdotonta kestää niin pitkää kidutusta, tarvitsen keventää mieltäni, tulla sinun luoksesi, lämmittää sydäntäni sinun sydämesi vieressä ja päästä edes silmänräpäykseksi ajattelemasta tätä pitkää, loppumatonta erillä-oloamme, joka mieleni saattaa aina kuohuksiin. Kirjoittaessani sinulle, saan ainakin hetkeksi rauhan, kynä, mielikuvitus, tahdonponnistus vievät minut sinun läheisyyteesi, niin lähelle, kuin tahtoisin ollakin sinua lohduttamassa ja rauhoittamassa tulevaisuuden suhteen ja antamassa sinulle kaiken sen toivon, joka on sydämeeni suljettu ja jonka niin mielelläni tahtoisin kanssasi jakaa. Se on hyvin pian hupeneva hetki, mutta siten onnistun muutamaksi hetkeksi päästä läheisyyteesi ja tunnen elähtyväni uudelleen…

Muutama päivä sitten tulin minä puhelemaan kanssasi, olin silloin suuressa tuskassa uutisia odottaessani; nyt olen saanut rakkaat kirjeesi, odotetut ja niin hartaasti toivotut. Siitä saakka olen painamalla painanut mieleeni sanojasi, en väsy niitä lukemasta uudestaan ja yhä uudestaan; ne ovat ainoat iloiset hetkeni, jolloin elän lähempänä sinua.

Niinkuin viime kuussakin, niin en nytkään saanut iloa nähdä käsialaasi; minulle annettiin vaan jäljennös, ja voit ajatella kuinka sydämeni vuotaa verta, kun minulta ryöstettiin tämä ainoa lohdutus, jota tähän kesään saakka ei minulta kielletty. Mikä katkeruuden ja tuskan tie meillä on kuljettavana; nämä ovat tosin pikkuasioita, jotka pitäisi jättää mainitsematta, jos niitä vertaa tehtävämme suuruuteen, mutta tunteellisille luonteille eivät nämä haavat ole vähemmän kirveleviä.

Koska meidän täytyy jatkaa, niin elkäämme seisahtuko tähän, ja koska me onnettomuudessamme olemme kutsutut täyttämään pyhän velvollisuuden nimemme kunnian puolesta, sen nimen, jota lapsemme kantavat, niin kohottautukaamme myös tehtävämme tasalle emmekä saa laskeutua kaiken tämän kehnouden likaan. Jos suru murtaa meidät, niin lohduttakaamme itseämme ainakin sillä, että olemme tehneet velvollisuutemme, tekeytykäämme lujiksi omantuntomme puhtaudessa ja säilyttäkäämme koko tarmomme, koko voimamme päästäksemme onnellisesti tarkoitustemme perille.

Kesäkuussa 1897 tapahtui hälytys, josta olisi voinut olla surulliset seuraukset. Määräyksissä sanottiin, että pieninkin minun puoleltani tahi ulkopuolelta toimeenpantu karkausyritys saattaisi minulle maksaa henkenikin. Vahtisotamiehen tuli nimittäin keinolla millä tahansa estää minun poisviemistäni tai karkaamistani. Saattaa siis ymmärtää, kuinka vaaralliseksi tällaisten määräyksien mukaan jokainen vartijastossani syntynyt hälytys voi käydä. Nämä säännöt olivat muutoin inhoittavia, sillä ei suinkaan minua voitu panna edesvastuuseen yrityksestä, joka tehtiin ulkoapäin, jos sellainen todellakin olisi tapahtunut, mutta kaikessa tapauksessa olisin minä ollut sille aivan vieras.

Kesäkuun 6 p:nä, noin kello 9 aikaan iltasella lennätettiin yhtäkkiä raketti ilmaan Royale'n saaresta. Kerrottiin että yksi kuunari oli näyttäytynyt siinä virrassa, joka on Pyhän-Josefin saaren ja Pirunsaaren välillä. Rangaistuslaitoksen päällikkö antoi käskyn ampua sitä tyhjillä laukauksilla ja miehittää kaikki varustukset taistelua varten. Itse tuli hän lisämiehistöllä vahvistamaan Pirunsaarella olevaa osastoa. Minä olin jo paneutunut maata ja sulkeutunut hökkeliini vahtisotamiehen kanssa, niinkuin oli tapana tehdä joka yö; heräsin äkkiä kanuunan paukkeeseen, jota seurasi kiväärin laukaukset ja minä näin vahdin, kivääri valmiina, terävästi tarkastavan minua. Kysyin: "Mikä nyt on hätänä?" Vahti ei vastannut. Kun minä ajattelin ainoastaan yhtä asiaa: kunniaani, enkä välittänyt siitä mitä ympärilläni tapahtui, heittäysin uudestaan vuoteelleni. Tämä oli kenties onneksi; vahdilla oli ankarat määräykset ja mahdollista on että hän olisi ampunut minua, jos minä hämmästyneenä tuosta oudosta hälinästä olisin rynnännyt ylös sängystäni.

Sain juuri kirjoittamasi kolme kirjettä kesäkuulta ja kaikki perheen kirjeet; sen aina yhtä elävän, yhtä vihlovan mielivaikutteen alaisena, jonka ne monet suloiset muistot ja yhtä monet julmat kärsimykset tuottavat minulle, tahdon vastata niihin.

Sanon sinulle vielä kerran ensiksi koko syvän rakkauteni, äärettömän hellyyteni, koko ihailuni sinun jalosta luonteestasi; minä avaan sinulle koko sieluni ja sanon sinulle mikä on velvollisuutesi ja oikeutesi, se oikeus, jota et saa jättää ennenkun kuoleman edessä.

Ja tämä oikeus, tämä luovuttamaton velvollisuus niin hyvin maatani kuin sinua ja kaikkia teitä kohtaan vaatii hankkimaan täyttä ja perinpohjaista valoa tähän kauheaan näytökseen, se vaatii tahtomaan ilman heikkoutta, ilman kerskaamista, mutta murtumattomalla tahdonvoimalla, että meidän nimemme, se nimi, jota meidän rakkaat lapsemme kantavat, tulee puhdistetuksi tästä kamalasta tahrasta.

Tämä tarkoitus täytyy sinun ja teidän kaikkien saavuttaa hyvinä ja urhoollisina ranskalaisina, jotka kärsivät syyttömästi, mutta jotka, olkoonpa vääryydet ja häväistykset millaisia tahansa, eivät koskaan hetkeksikään unhoita velvollisuuksiaan isänmaata kohtaan. Ja sinä päivänä, jolloin valo on saatu, jolloin koko totuus on tullut ilmi — ja sen täytyy tapahtua, sillä sellaisessa asiassa ei saa säästää aikaa, ei kärsivällisyyttä eikä tahtoa — no niin, jos minä en silloin enää ole elossa, niin on se sinun asiasi puhdistaa muistoni tästä uudesta, ansaitsemattomasta häväistyksestä, jota ei mikään koskaan ole oikeuttanut. Niin, minä kerron uudestaan, että millaiset ovatkin kärsimykseni olleet ja miten hirmuiset ne kidutukset, joilla minua on rääkätty ja joita en koskaan voi unhoittaa enkä käsittää muuten kuin ajattelemalla, että ihmisiä väliin voivat intohimot eksyttää, olen aina muistanut, että yläpuolella ihmisten intohimoja ja erehdyksiä on isänmaa. Sen asia on siis olla minun korkein tuomarini.

Kunniallisena ihmisenä oleminen ei riipu siitä, ettei halua varastaa sataa sou'ta [sou vastaa noin 5 penniä Suomen rahaa. Suom. muist.] naapurinsa taskusta; kunniallisena ihmisenä oleminen, sanon minä, on siinä, että voi aina katsoa itseään siinä kuvastimessa, joka ei unhota, vaan näkee kaikki ja tuntee kaikki, sanalla sanoen, voida katsoa kuvaansa omassatunnossaan varmana siitä, että aina ja joka paikassa on tehnyt velvollisuutensa. Siitä olen minä varma.

Siis, rakas ja hyvä Lucieni, tee velvollisuutesi rohkeasti, leppymättä, niinkuin hyvän ja urhoollisen ranskattaren tulee, joka kärsii syyttömästi, mutta joka tahtoo että se nimi, joka hänellä on, joka hänen lapsillaan on, tulee puhdistetuksi tästä julmasta tahrasta. Valoa täytyy saada ja sen täytyy loistaa oikein kirkkaasti. Aika ei vaikuta enää mitään asiaan.

Minä tiedän sitäpaitsi liiankin hyvin, että ne tunteet, jotka elähyttävät teitä kaikkia, ovat yhteisiä meille kaikille, niin sinun rakkaalle perheellesi kuin minunkin.

Lapsista en voi sinulle puhua. Tunnenhan sinut kyllin hyvin voidakseni edes hetkeäkään epäillä kasvattamistapaasi. Elä jätä heitä koskaan, ole aina heidän luonaan sydämellä ja sielullasi, kuuntele heitä aina, olkoonpa heidän kysymyksensä kuinka kiusallisia hyvänsä.

Niinkuin olen usein sanonut sinulle, ei kasvattamisen taito riipu siitä että turvan heidän aineellisen tai vieläpä henkisenkin elämänsä, vaan siitä että takaa heille sen tuen, jonka heidän aina tulee löytää vanhemmissaan, sen luottamuksen, jota näiden aina pitää istuttaa heihin, sen varmuuden, joka heillä aina tulee olla tietääkseen, missä he voivat keventää sydämiänsä, löytää unhotusta suruillensa, vastoinkäymisilleen ja tappioilleen, kuinka pieniltä ja vähäpätöisiltä ne väliin voivat näyttääkin.

Näihin viimeisiin riveihin tahtoisin minä vielä panna koko rakkauteni sinua kohtaan, rakkaita lapsiamme, rakkaita vanhempiasi, sanalla sanoen, kaikkia teitä kohtaan, joita minä rakastan sydämeni syvyydestä, kaikkia ystäviä kohtaan, joiden muuttumattoman ystävyyden minä tunnen; minä tahtoisin edelleen kehoittaa sinua rohkeuteen ja yhä rohkeuteen ja sanoa sinulle ettei mikään saa järkyttää tahtoasi, että minun elämäni päällä väikkyy viimeisenä huolena huoli nimeni kunniasta, sen nimen, joka myös on sinun ja lastemme; tahtoisin innostaa sinua sillä hehkulla, joka elähyttää minun sieluani, hehkulla, joka sammuu vasta elämäni kanssa.

Sitten kun nuo aitaukset asuntoni ympärille olivat valmistuneet, tuli se melkein mahdottomaksi asua; siellä olo oli sama kuin kuolema. Siellä ei ollut enää ilmaa eikä valoa; lämpö oli kuivana vuodenaikana polttavaa ja tukahduttavaa; sadeaikana oli asunto hyvin kostea, tässä maassa on kosteus yksi suurimpia rasituksia eurooppalaisille. Olin hyvin masentunut, en ainoastaan liikunnon puutteesta, vaan vielä enemmän epäterveellisen ilman vaikutuksesta. Lääkärin ehdotuksesta päätettiin rakentaa uusi maja.

Elokuulla 1897 purettiin kävelypihan aitaus käytettäväksi aidan rakentamiseen uuden majan ympärille. Sinä aikana pidettiin minut jälleen sisään suljettuna.

IX.

Elokuun 25 p:nä 1897 muutettiin minut uuteen majaan, joka oli rakennettu maallenousupaikan ja spitalisten vanhan olopaikan välillä olevalle kummulle. Tämä maja oli jaettu kahteen osastoon vahvalla rautaristikolla, joka ulottui seinästä seinään; minä olin toisella puolen tätä ristikkoa ja palveluksessa olevat vahtisotamiehet toisella puolen, niin etteivät he hetkeksikään voineet kadottaa minua näkyvistään, olipa yö tai päivä. Rautaristikolla varustetut ikkunat, jotka olivat niin korkealla etten minä niihin ylettänyt, päästivät sisään valoa ja vähän ilmaa. Sittemmin pantiin ikkunoihin ristikon päälle tiheä rautalankaverkko, joka vielä enemmän esti ilmaa pääsemästä sisään; tarkoituksessa etten pääsisi aivan lähelle ikkunaa, joka ei muutenkaan sallinut minun hengittää edes hiukan raitista ilmaa noina tukahduttavina päivinä ja öinä Guyanassa, asetettiin huoneeseen kummankin ikkunan eteen kaksi varjostinta, jotka yhdessä ikkunan kanssa muodostivat kolmikulmasen särmiön. Toinen varjostimista oli tehty rautapellistä, toinen kohti- ja vaakasuorista rautatangoista. Majaa ympäröi 2,80 metrin korkuinen teräväharjainen puuaita, jonka aluksena etelään ja länteen päin oli 2—2,50 metrin korkuinen kivimuuri, niin että näköala muulle saarelle sekä merelle oli tykkänään peitossa.

Tämä maja oli kumminkin korkeampi ja tilavampi kuin edellinen ja sentähden sitä parempi; sitä paitsi oli aitaus yhdellä puolen majasta loitompana ja aitauksia oli vaan yksi. Mutta kosteus alkoi minua täälläkin vaivata; hyvin usein oli sadeaikoina asunnossani vettä monen sentimetrin korkeudelta; ja mitä hyönteisiin tuli, niin oli niitä yhtä paljon, jos ei enemmänkin kuin entisessä majassa.

Tästä ajasta alkaen kohdeltiin minua vielä pikkumaisemmin kuin ennen ja vainoamiset kävivät yhä lukuisammiksi ja tiheämmiksi; se tapa, millä minua kohdeltiin, vaihteli sitä mukaa kuin asema Ranskassa muuttui, josta minä olin täydellisesti tietämätön. Ryhdyttiin uusiin keinoihin eroittaakseen minut, jos mahdollista, vieläkin täydellisemmin. Enemmän kuin koskaan ennen piti minun säilyttää lujuutta esiintymisessä, etteivät saisi suurempaa valtaa ylitseni. Pauloja viritettiin usein minun eteeni, vahdit tekivät käskystä salakavaloita kysymyksiä. Öillä hermoni ollessa ylenmäärin kiihottuneena ja painajaisen minua ahdistaessa hiipivät vahdit sänkyni luo saadakseen onkeensa sanoja, jotka luiskahtivat huuliltani. Tänä aikakautena alentui vankilantirehtööri Deniel, siihen sijaan että olisi tyytynyt tarkasti tekemään tehtävänsä, tekemään halpamaisen vakoojan töitä; nähtävästi luuli hän siten pääsevänsä suosioon.

Seuraavat otteet yleisistä siirtovankeutta Pirunsaarella koskevista määräyksistä naulattiin huoneeni seinälle:

Kohta 22. Siirtovanki pitää itse huolen siisteydestä huoneessaan ja sen aitauksen sisällä, joka hänelle on määrätty, sekä keittää itse ruokansa.

Kohta 23. Hänelle annetaan säännönmukainen ruoka-annos, ja on hänellä oikeus parantaa sitä saamalla vastaanottaa ruoka-aineita ja juomia siinä määrässä, minkä vankilan johtokunta katsoo kohtuulliseksi.

Muita esineitä, jotka ovat määrätyt siirtovangille, ei saa hänelle jättää ennenkun ne ovat tarkasti tutkitut, ja annetaan ne sitä mukaa kuin hänen jokapäiväinen elantonsa vaatii.

Kohta 24. Siirtovangin täytyy jättää vahtipäällikölle kaikki kirjeet ja kirjoitukset, jotka hän on kirjoittanut.

Kohta 26. Pyyntöjä tai valituksia, joita siirtovanki tahtoo tehdä, ei saa muut ottaa vastaan kuin vahtipäällikkö.

Kohta 27. Päivillä ovat sen rakennuksen ovet, missä siirtovanki asuu, auki yöhön saakka, ja on hänellä oikeus kuljeskella aitauksen sisäpuolella.

Siinä tapauksessa, että vastoin 4:nen kohdan määräyksiä tapahtumat vahtipalveluksessa tekisivät tarpeelliseksi lähettää saarelle entisten lisäksi muita vahtisotamiehiä, kuin mitkä siellä tavallisesti ovat, on siirtovanki suljettava rakennukseensa siksi, kun ne ovat taas poissiirretyt.

Kohta 28. Yön aikana valaistaan huoneusto, missä siirtovanki asuu ja siihen asetetaan vahti kuten päivälläkin.

Sain sittemmin tietää että vahtisotamiehet saivat tähän aikaan myöskin käskyn antaa kertomuksen kaikista minun liikkeistäni ja kasvojeni ilmeistä; saattaapa kuvailla mielessään kuinka tällaiset käskyt täytettiin. Hirveintä kaikesta oli kumminkin että Deniel tulkitsi kaikki nämä liikkeet, kaikki tuskani ja välistä myöskin kärsimättömyyteni ilmaukset yhtä halpamaisella kuin kiukkuisella intohimolla. Luonteeltaan ollen yhtä häilyväinen kuin turhamielinen pani tämä virkamies äärettömän painon pienimpiinkin tapauksiin; mitättömin savupilvi, joka häämöitti taivaan rannalla, oli hänelle jo varma merkki mahdollisesta hyökkäyksestä ja sai aikaan uusia koventamis- ja varovaisuus-toimenpiteitä. Käsittää helposti, että tältä kannalta otettu vahtiminen, jonka kiukkuisuus välttämättömästi heijastui myöskin vahtimiesten käytöksessä, oli omiansa pahentamaan oloja.

En tiedä mitään kauheampaa ja hermostuttavampaa vaivaa kuin sen, minkä kärsin näiden viiden vuoden kuluessa, ollessani yöt päivät, joka silmänräpäys, kaikissa tilaisuuksissa alati kahden silmän tähystämällä.

Sain juuri heinäkuun kirjeet. Sinä sanot minulle taas, että olet varma täydellisen valon saamisesta; tämä varmuus on sielussani ja sen antaa ne oikeudet, joita jokaisen ihmisen tulee vaatia ja tahtoa halatessaan vaan yhtä asiaa: totuutta.

Niin kauan kun minulla on voimia elää tässä yhtä julmassa kuin ansaitsemattomassa asemassa, tahdon kirjoittaa sinulle elähyttääkseni sinua lannistumattomalla tahdollani.

Muutoin ovat viimeksi kirjoitetut kirjeeni sinulle ikäänkuin siveellisenä testamenttinani. Puhuin niissä ensin uskollisuudestani; tunnustin myös sinulle että minulla on ollut henkisen ja ruumiillisen heikkouden hetkiä, mutta vähentymättömällä innolla neuvoin sinulle velvollisuutesi, koko velvollisuutesi.

Sielunsuuruutta, jota me kaikki olemme näyttäneet, niin toiset kuin toisetkin, siitä elköön kukaan tehkö turhia kuvitteluja, tämä sielunsuuruus ei saa olla heikkoutta eikä ylvästelyä; sen täytyy päinvastoin yhtyä tahdon kanssa, joka päivä päivältä suurenee, suurenee joka hetkikin saavuttaakseen tarkoitusperän: totuuden, täydellisen totuuden löytämisen koko Ranskanmaalle.

Haava vuotaa välistä liian paljon ja sydän nousee kapinaan; uupunut kun olen, horjun usein nuijaniskujen alla ja silloin olen vaan kärsimyksen ja tuskan alainen ihmisraukka; mutta joskin masentumatoin sieluni vavahtelee tuskasta, kohottautuu se jälleen tarmoonsa, voittamattomalla tahtonsa voimalla sen edessä, mikä meille on kalleinta maailmassa: meidän, lapsiemme ja kaikkien meidän kunnia; ja minä nousen pystyyn vieläkin — huutaakseni kaikille väräjävän vetoomishuudon ihmisen puolesta, joka ainoastaan pyytää, ainoastaan tahtoo oikeutta, voidakseen aina ja yhä uudestaan innostuttua teitä sillä hehkulla, joka elvyttää sieluani ja joka ei sammu ennenkun elämäni.

Minä olen elänyt jo pitkät ajat vaan kuumeestani päivän toisensa perästä, ylpeänä että olen voittanut pitkän, kaksikymmentäneljä-tuntisen päivän…

Mitä sinuun tulee, et sinä tarvitse tietää mitä puhutaan ja ajatellaan. Sinun tulee taipumattomana tehdä velvollisuutesi ja yhtä lujasti pitää kiini oikeudestasi totuuteen ja oikeuteen. Niin, valoa täytyy saada, minä lausun selvästi ilmi ajatukseni…

Minä voin siis ainoastaan toivoa meidän molempien, teidän kaikkien puolesta, että tämä peloittava, hirvittävä, ansaitsematon kidutus vihdoinkin loppuu…

On turhaa että puhun pitkälti itsestäni, kaikista pikkuasioista; teen kumminkin sen joskus vastoin tahtoani, sillä sydämellä on vastustamattomia kapinoitsemis-hetkiä; vaikka ei tahtoisikaan, nousee sydämen katkeruus huulille, kun näkee että kaikki näin pidetään halpana, kaikki mikä tekee elämän jaloksi ja kauniiksi; totta tosiaankin, jos olisi kysymys ainoastaan minusta, minun omasta persoonastani, olisin minä jo aikoja sitten haudan hiljaisuudessa etsinyt unhotusta kaikelle mitä olen nähnyt ja kuullut, unhotusta sille, mitä näen joka päivä.

Olen elänyt tukeakseni sinua, tukeakseni teitä kaikkia lannistumattomalla tahdollani, sillä ei enää ole ollut kysymys hengestäni, vaan kunniastani, kaikkien meidän kunniasta, lastemme kunniasta; olen kestänyt kaikki horjumatta, päätäni taivuttamatta, olen tukahuttanut sydämeni, ehkäisen joka päivä olentoni kapinalliset tunteet ja vaadin aina ja alinomaa totuutta kaikilta, väsymättä, mutta myöskin ylvästelemättä.

Toivon kumminkin meille molemmille, rakas ystäväni, kaikille meille, että ponnistuksistamme tulisi pian jotakin hyötyä, että oikeuden päivä vihdoinkin meille paistaisi, jotka olemme odottaneet niin kauvan.

Joka kerta kun kirjoitan, on vaikea panna pois kynääni, ei sen vuoksi että minulla olisi sanomista sinulle, vaan siksi että minun täytyy taas jättää sinut niin moneksi pitkäksi päiväksi ja sillä ajalla elää ainoastaan ajatellessani sinua, lapsia ja teitä kaikkia.

Lopetan kumminkin ja syleilen sinua ja myöskin rakkaita lapsiamme, rakkaita vanhempiasi, kaikkia rakkaita sisariamme ja veljiämme, puristan sinua kaikilla voimillani rintaani vasten ja kerron sinulle innolla, jota ei mikään maailmassa saa järkytetyksi, niin kauvan kuin minulla on hiluistakaan henkeä: rohkeutta, rohkeutta ja tahtoa!

Heinäkuun postissa 1897, jonka sain syyskuun 4 p:nä, oli seuraava kirje vaimoltani; esitän otteen tästä kirjeestä, joka jäi minulle arvoitukseksi, Sitä kirjettä, heinäkuun 1 päivältä, josta tässä puhutaan, en minä koskaan saanut.

Sait varmaankin paremman vaikutuksen kirjeestäni, jonka kirjoitin sinulle heinäkuun 1 p:nä kuin edellisistä. Olin vähemmän tuskan vallassa, ja tulevaisuus näyttäytyi vihdoinkin hiukan valoisemmissa väreissä…

Me olemme päässeet äärettömän suuren askeleen totuutta lähemmäksi, mutta paha kyllä en voi sinulle sanoa siitä enempää…

Minä olen vallan huolissani ja hyvin levottomana etten ole vielä saanut mitään tietoja sinusta; siitä on likemmä seitsemän viikkoa, kun ei ole tullut kirjettä ja viikot tuntuvat kolmikertaisilta, kun ne viettää levottomuudessa; toivon ettei siihen ole muuta syytä kuin viivytys ja että minä kohta saan hyviä uutisia. Kaiken iloni saan minä kirjoittamiesi rivien lukemisesta, jotka ovat niin täynnä rohkeutta, odottaessani parempaa, odottaessani että sinut annetaan minulle jälleen ja että minä suurimmassa onnessa saan elää luonasi ja lohduttaa itseäni kaikissa tuskissani…

Koettele olla ajattelematta, koettele antaa aivo-parkasi levähtää, elä kuluta voimiasi hyödyttömiin arvoituksiin. Ajattele ainoastaan päätarkotusta, loppua; anna pääraukallesi, jota on kiusattu sellaisessa sekamelskassa, hiukan lepoa.

Ilolla voin vielä kerran vakuuttaa sinulle sen uutisen todenmukaisuutta, jonka kerroin sinulle viime kuun kirjeissäni. Olen aivan onnellinen voidessani sanoa että nyt kuljemme oikeata tietä. En voi muuta kuin uudestaan kertoa: ole luottavainen, elä kadota toivoasi, anna varmuuden onnistumisestamme täyttää sielusi…

Minä lisään yhden ainoan sanan pitkiin kirjeisiini tältä kuulta [syyskuun 1 ja 25 p:nä kirjoitetut kirjeet olivat ainoat, jotka sain käsiini]; olen niin onnellinen ajatellessani että niistä olet saanut, paitsi ääretöntä toivoa, tarpeellisia voimia jaksaaksesi odottaa oikeuksiesi palauttamista. Minä en voi sanoa sinulle enempää kuin viime kirjeissäni…

Sain juuri kirjeesi; sanat, rakas vaimoni, eivät kyllin kykene ilmaisemaan niitä vihlovia tunteita, joita rakkaan käsialasi näkeminen herättää sydämessäni, ja kumminkin ovat ne tunteet, joita tämä liikutus synnyttää, syvän rakkauden tunteita, ja ne antavat minulle voimaa odottaa päivää, jolloin totuus vihdoinkin tulee ilmi tässä synkässä ja kauheassa näytöksessä.

Kirjeesi huokuvat sellaista luottamusta, että ne ovat rauhoittaneet ja lohduttaneet sydäntäni, joka kärsii niin paljon sinun ja rakkaiden lapsiemme tähden.

Sinä neuvot minua, ystävä parkani, etten enää pyrkisi ajattelemaan, enkä ymmärtämään; sitä en ole koskaan tehnytkään, sillä se on ollut mahdotonta, mutta kuinka voisin olla ajattelematta? Kaikki mitä voin tehdä, on koetella odottaa, niinkuin jo olen sanonut sinulle, totuuden viimeistä päivää.

Viime kuukausina olen kirjoittanut sinulle pitkiä kirjeitä, joissa olen keventänyt liian täyttä sydäntäni. Kolmen vuoden ajan olen ollut niin monen, minulle aivan vieraan tapahtuman heiteltävänä, mutta en ole poikennut säännöstä, jonka olen käytökseni suhteen asettanut ja jota omatuntoni leppymättömästi on vaatinut minulta hallitukselle ja maalleni uskollisena sotamiehenä, senvuoksi vastoin tahtoanikin katkeruus kohoaa sydämestä huulille, viha saa minut valtoihinsa, ja tuskan huuto pääsee huomaamattani suustani. Olin kyllä kerran vannonut, etten koskaan puhu itsestäni, että suljen silmäni kaikelle, koskei minulla voi olla niinkuin sinulla, niinkuin teillä viimeistä lohdutusta, totuuden, täydellisen selvyyden lohdutusta.

Mutta liian pitkällinen kärsimiseni, hirmuinen asemani, ilmanala, joka jo yksinään sytyttää aivot tuleen, joskin tämä kaikki ei ole saanut minua unhottamaan velvollisuuksiani, niin on se kumminkin saattanut aivot ja hermot sellaiseen kiihoitustilaan, joka on kauhea…

Puhelen kanssasi, vaikkei minulla ole mitään sanomista sinulle, mutta se tekee niin hyvää, se tyynnyttää sydäntäni ja turruttaa hermoni. Näetkö, usein kutistuu sydämeni kirvelevästä tuskasta ajatellessani sinua ja lapsia, ja ihmetellen kysyn silloin, olenko kenties tehnyt jotakin pahaa täällä maan päällä, jonka vuoksi ne, joita enin rakastan ja joiden edestä antaisin viimeisen verenpisarankin, saavat kärsiä syyttömästi tällaista kidutusta.

Mutta silloinkin, kun pikarista vaahto valuu yli reunan saan ajatellessani sinua, rakkaani, ja lapsiani — nämä ajatukset panevat koko olentoni vapisemaan ja väräjämään ja kohottavat sen täyteen voimaansa — uudelleen voimaa pystyyn päästäkseni ja singahuttaakseni kuuluville värisyttävän vetoamiseni miehen edestä, joka jo pitkät ajat ei ole itselleen ja omilleen pyytänyt muuta kuin oikeutta ja totuutta, ei kerrassa mitään muuta kuin totuutta.

Olen muutoin selvästi lausunut sinulle tahtoni, jonka tiedän myös olevan sinun, meidän, ja jota ei mikään voi lannistaa.

Se on tämä tunne, yhteydessä kaikkien velvollisuuksieni tunteen kanssa, joka on pahoittanut minut elämään, se on myöskin se, mikä edelleen saa minun pyytämään sinulta ja teiltä kaikilta voimakkaampaa ponnistusta kuin koskaan ennen oikeuden ja hyvityksen saamiseen yksinkertaisessa asiassa, ja sitä varten kohottautukaamme yläpuolelle kaikkia persoonallisia kysymyksiä ja kärsimyksiä.

Tarvitsenko minä vielä vakuuttaa sinulle rakkauttani? Se on turhaa, vai kuinka, sillä sinä tunnet sen, mutta minä vielä tahdon sanoa sinulle, että joku päivä sitten luin taas kaikki kirjeesi saadakseni viettää muutaman pian pakenevan hetken sinun rakastavaisen sydämesi luona ja sanomaton ihailun tunne valtasi minut arvokkaisuutesi ja rohkeutesi vuoksi. Jos suurten onnettomuuksien kärsiminen on ylevien sielujen koettelemuksena, niin on, rakkaani, sinun sielusi yksi kauniimpia ja jaloimpia mitä ajatella voi!

Marraskuu 1897 meni ja joulukuukin enkä saanut kirjeitä. Vihdoinkin tammikuun 9 p:nä 1898 sain pitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen yhdellä kertaa vaimoni kirjeet lokakuulta ja marraskuulta, joista otan seuraavat kohdat:

Minä en viimeisessä kirjeessäni onnistunut sinulle ilmaisemaan enkä varsinkaan, luulen minä, täysin vakuuttavasti esittämään sinulle sitä suurta luottamusta, joka meillä oli onnemme palaamisesta. Tämä luottamus on senjälkeen yhä vielä lisääntynyt. Tahtoisin kertoa kaiken sen ilon, jonka tunnen, kun näen taivaanrannan kirkastuvan tällä tavoin ja huomaan kärsimyksiemme lähestyvän loppuaan, tunnen itseni hyvin kömpelöksi koettaessani sinulle ilmilausua tunteitani, sillä sinä, maanpakolaisraukka, saat yhä odottaa, tuskallisesti odottaa, olla tietämätön kaikesta, mitä me teemme, ja ne epämääräiset lauseet ja hämärät viittaukset eivät sano sinulle mitään, joll'eivät ne vakuuta sinulle syvää rakkauttamme ja usein antamaa lupaustamme, että me lopuksi onnistumme saamaan sinut entiseen asemaasi. Jos sinä olisit, kuten minä, selvillä tekemistämme edistysaskeleista, siitä tiestä, jota olemme kulkeneet pimeyden läpi saavuttaaksemme vihdoinkin täydellisen valon, niin silloin tuntisit itsesi lohdutetuksi, sydämesi keveäksi! Kirvelee sydäntäni, kun en voi kertoa sinulle kaikkea, joka antaa minulle aihetta suureen toivoon. Kärsin ajatellessani, että sinua kidutetaan syyttömästi; jos kärsimyksesi ruumiillisesti jatkuukin siksi, kun erehdys virallisesti tunnustetaan, on se ainakin siveellisesti tarpeeton ja sillä aikaa kun minä tunnen itseni levollisemmaksi, toivorikkaammaksi, olet sinä vuoroon tuskassa, vuoroon levottomuudessa, josta kaikesta sinut voitaisiin säästää…

Olen levoton, kun en ole saanut kirjettä sinulta. Sinun viimeisen kirjeesi, kirjoitetun syyskuun 4 p:nä, sain lokakuun ensimäisinä päivinä ja sitten olen ollut aivan ilman uutisia. En ole koskaan valittanut, ja se on varma etten nytkään tule sitä tekemään, mutta Jumala nähköön kuinka minä kärsin, kun minua viikko viikolta pidetään tässä tuskassa, jonka kirjeiden viipyminen tuottaa. Joka päivä luulen tuskieni loppuvan, luulen tulevani rauhalliseksi niin paljon kuin se on mahdollista, kun ajattelen sinun julmia kärsimyksiäsi. Mutta toivo kumminkin kaikin voimin! Kuinka minä voin selittää sinulle luottamukseni, kun minun täytyy pysyä niiden rajoituksien sisällä, jotka minulle ovat määrätyt? Se on vaikeaa, ja voin ainoastaan nimenomaan vakuuttaa sinulle, että vähän ajan perästä, kenties hyvinkin pian pääset jälleen vapauteen. Oi! jos voisin avata sydämeni sinulle, puhua kaikista niistä rettelöistä, mitä tässä kamalassa näytöksessä on ollut…

Toivon, että kun tämä kirje tulee Guyana'an, olet saanut sen hyvän uutisen, jota omatuntosi on odottanut kolme pitkää vuotta.

Kun nämä kirjeet saapuivat minulle tammikuussa 1898 Pirunsaarelle, pitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen, niin olin jo saanut sen hyvän uutisen, johonka he edeltäpäin viittasivat, mutta samalla oli olonikin tehty kaksin kerroin tukalammaksi ja vartioiminen kovemmaksi. Ennen oli ollut kymmenen vahtisotamiestä ja yksi päällikkö ja nyt oli päällikköä lukuunottamatta sotamiesten lukumäärä kolmetoista; vartijoita oli asetettu majani ympärille, kauhua huokui ympäristöni, sen huomasin vahtieni käytöksestä.

Samoihin aikoihin rakennettiin torni, joka kohosi vahtisotamiesten kasarmin yli ja johon oli asetettu Hotchkisstykki suojelemaan saarta hyökkäykseltä.

Minä uudistin tasavallan presidentille ja hallituksen jäsenille pyyntöni, jonka jo ennen olin tehnyt.

Helmikuun ensimäisinä päivinä 1898 sain minä vaimoltani kaksi kirjettä, jotka olivat kirjoitetut joulukuun 4 p:nä ja joulukuun 26 p:nä 1897, ja nämä molemmat kirjeet olivat osittain jäljennöksiä kirjeistä, jotka vaimoni oli kirjoittanut.

Sain myöhemmin tietää, että vaimoni kirjeissään elokuulta tai syyskuulta 1897 varovaisin sanoin oli ilmoittanut, että eräs ylhäinen senaatin jäsen oli ottanut asiatani ajaakseen; mutta luonnollisesti tämä kohta pyyhittiin ja vasta kun tulin Ranskaan 1899, sain minä tietää herra Scheurer-Kestner'in ihailtavasta alotteesta, samoinkuin silloin vasta tulin tuntemaan mitä Ranskassa siihen aikaan tapahtui.

Ote, joka minulle jätettiin vaimoni kirjeestä joulukuun 4 p:ltä 1897, oli erittäin surullinen:

Olen saanut kaksi kirjettä sinulta. Vaikk'et mitään mainitse kärsimyksistäsi ja vaikka näissä kirjeissä, niinkuin edellisissäkin ilmenee ihailtava rohkeus, huomasin kumminkin, että sinun tuskasi kuulti niistä läpi sellaisella selvyydellä, että sain halun lohduttaa sinua ja antaa sinun kuulla muutamia rakkauden sanoja, jotka tulevat rakastavasta sydämestä ja joiden hellyys ja uskollisuus ovat, niinkuin tiedät, yhtä syvät kuin muuttumattomatkin.

Mutta kuinka monta päivää on kulunut siitä, kun kirjoitit nämä kirjeet ja kuinka pitkä aika kuluu siihen, kun saat käsiisi nämä muutamat rivit, jotka tulevat muistuttamaan sinulle, että ajatukseni on luonasi yötä päivää, joka tunti, joka hetki pitkän kidutuksesi aikana, että sieluni, sydämeni, kaikki, joka on tunteellista minussa, kärsii kanssasi, ja että minä olen julmien kärsimyksiesi kaiku ja antaisin elämäni lyhentääkseni kidutuksiasi. Jos tietäisit, kuinka suren, etten saa olla luonasi ja millä ilolla minä ottaisin osaa kovimpaan, kauheimpaan elämään saadessani jakaa maanpakolaisuuttasi ja ollessani vierelläsi joka tunti ja hetki pysyttämässä sinua pystyssä heikkoina hetkinäsi, hoivaamassa sinua rakkaudellani, ja hoitamassa, vaikkapa vähänkin haavojasi.

Mutta ei ollut meille sallittu sitä lohdutusta, että olisimme saaneet kärsiä yhdessä ja tyhjentää katkeruuden malja sakkaan saakka…

Sitten seurasi toivosta muutamia himmeitä viittauksia, joita niin usein oli kerrottu.

Sain juuri rakkaat kirjeesi joulukuulta ja sydämeni tahtoo haljeta, rikki repeytyä monista, ansaitsemattomista kärsimyksistään Olen sanonut sinulle: ajatellessa sinua ja lapsia saan uusia voimia tuskassani ja virkistytän tahtoani sille asialle, joka meille on kalleinta maailmassa: kunniamme, lastemme elämä, toitottaakseni yhä valtavamman vetoamishuudon miehen puolesta, joka pyytää ainoastaan oikeutta itselleen ja omilleen ja siihen on hänellä täysi oikeus.

Kolmen kuukauden kuluessa olen kirjoittanut kuumeen ja houreen vallassa, kärsien kidutusta yötä päivää, sinun ja lapsiemme tähden pyynnön toisensa perästä valtionjohtajalle, hallitukselle, niille, jotka ovat sallineet minun tulla tuomituksi, saadakseni vihdoinkin oikeutta ja lopun hirmuisille kärsimyksillemme, mutta en ole saanut mitään vastausta.

Minä lähetän taas tänään samat rukoukseni valtionjohtajalle, hallitukselle, jos mahdollista, vieläkin suuremmalla tarmolla, sillä sinä et saa kärsiä samanlaista kidutusta, eikä lapsemme saa kasvaa häpeässä. Minä en ole kamppaileva kuoleman tuskia rosvoluolassa kamalan rikoksen tähden, jota en ole tehnyt. Joka päivä odotan saavani kuulla, että oikeuden päivä vihdoinkin on vaiennut meille…

Helmikuun lopulla lisättiin yhä ankaruustoimenpiteitä ja kun en saanut mitään vastausta edellisiin anomuskirjoituksiini valtionjohtajalle ja hallituksen jäsenille, kirjoitin minä seuraavan kirjeen edustajakamarin presidentille ja edusmiehille.

Tuomioni jälkeisestä päivästä saakka s.o. enemmän kuin kolme vuotta sitten, kun majuri du Paty de Clam tuli luokseni sotaministerin nimessä kysymään, sitten kun minut oli tuomittu häpeällisestä rikoksesta, jota minä en ollut tehnyt, olinko syytön tahi syyllinen, olen julkilausunut, että olin syytön ja että tahdoin valoa, täydellistä selvitystä asiassa, että heti tahdoin apua kaikilla tavallisilla tiedustelukeinoilla, joko sotilaslähetystöjen kautta tai jonkun muun hallituksen käytettävissä olevan keinon avulla.

Minulle vastattiin silloin, että korkeammat edut kuin minun, estivät käyttämästä tavallisia tutkimuskeinoja tämän kamalan ja surullisen jutun sekä syyttävän kirjeen syntymiseen nähden, mutta että tiedusteluja kyllä jatketaan.

Olen odottanut kolme vuotta hirveimmässä tilassa, mitä ajatella voi. Minua on vainottu ja kidutettu lakkaamatta, ilman syytä, ja nämä tiedustelut eivät ole johtaneet mihinkään tuloksiin.

Jos siis edut, jotka ovat korkeammat kuin minun, estivät ja yhä vaan estävät käyttämästä tutkimuskeinoja, jotka yksin voivat tehdä lopun tälle kamalalle kidutukselle, joissa on monta ihmistä osallisena, jotka yksin voivat levittää täydellistä ja kirkasta valoa tähän julmaan ja surulliseen asiaan, eivät nämä samat edut voi vaatia että vaimo, lapset, syytön uhrataan niille. Toisin menetteleminen olisi taantumista historiamme synkimpiin vuosituhansiin, jolloin totuus tukahdutettiin ja valo himmennettiin.

Jo muutamia kuukausia sitten alistin minä koko tämän surullisen ja ansaitsemattoman kohtaloni kaikkine kauhuineen hallituksen jäsenien korkean oikeuden ja kohtuuden tunnon ratkaistavaksi, samoin vetoan minä myös herrojen edusmiesten korkeaan oikeuden ja kohtuuden tuntoon, pyytäen oikeutta omilleni, elämää lapsilleni ja loppua niin monen ihmisolennon syyttömästi kärsimille kidutuksille."

Sama kirje, kirjoitettuna samoilla sanoilla, lähetettiin samana päivänä presidentille ja senaatin jäsenille. Nämä anomuskirjoitukset uudistettiin sitten vähän ajan perästä taas.

Herra Méline, joka silloin oli hallitusta johtamassa, tukahutti valitushuutoni ja piti luonaan nämä kirjeet, jotka eivät siis koskaan tulleet määräpaikkaansa.

Nämä kirjeet saapuivat perille juuri silloin, kun rikoksen alkuunpanijaa ylistettiin ja hänen kunniakseen juhlittiin, mutta samoihin aikoihin olin minä tietämätönnä kaikista tapauksista, jotka Ranskassa tapahtuivat ja kalliooni kahlehdittuna huusin syyttömyyttäni viranomaisille ja monistelin rukouksiani niille, joiden asiana oli levittää valoa ja suojella oikeutta!

Maaliskuussa sain vaimoni kirjeet alkupuolelta tammikuuta, joissa aina oli samanlaisia epämääräisiä lausuntoja ja himmeitä toivon viitteitä, hänen saamatta tarkemmin ilmoittaa, mihin toiveisiin hänen luottamuksensa perustui.

Sitten huhtikuussa taas uudestaan syvä hiljaisuus. Kirjeitä, jotka vaimoni kirjoitti tammikuun viimeisinä päivinä ja helmikuulla 1898, en saanut koskaan.

Mitä taas niihin kirjeisiin tulee, jotka tämän ajan jälestä kirjoitin vaimolleni, ei hän saanut niitä alkuperäisinä ja meillä on niistä vaan typistettyjä jäljennöksiä. Muutoin koko tällä ajalla sain minä vaimoni kirjeet aina vaan jäljennöksinä.

Tässä julkaisen muutamia otteita vaimoni kirjeistä, jotka sain tähän aikaan jäljennettyinä:

Vaikka kirjeeni ovat niin jokapäiväsiä ja yksitoikkoisia, en voi kumminkaan vastustaa haluani saada lähestyä sinua ja puhella vähän kanssasi.

Tiedätkö, on hetkiä, jolloin sydämeni on niin ylen täysi, jolloin kärsimyksesi synnyttävät minussa vastakaiun sellaisella voimalla, etten enää voi hillitä itseäni, tahtoni käy tehottomaksi, olen surusta pakahtumaisillani, ero painaa liiaksi minua, se on kovin katkera, koko olentoni voimalla ojennan käteni sinua kohden ja ponnistaen viimeiseen saakka koettelen päästä luoksesi, lohduttaa sinua, elähyttää sinua. Kuvailen silloin mielessäni että sinä olet luonani, puhelen lempeästi kanssasi, annan sinulle rohkeutta ja toivoa. Mutta liian pian tempaa minut unelmistani lapsen ääni, hälinä ulkoapäin, joka yhtäkkiä vie minut takasin todellisuuteen. Tunnen silloin itseni taas eroitetuksi, hyvin surulliseksi ajatuksieni ja varsinkin kärsimyksieni kanssa. Miten onneton lienetkään ollut, kun et ole saanut mitään uutisia, kuten kirjoitat kirjeessäsi tammikuun 6 p:ltä. Vaikka et saa kirjeitä minulta, niin elä koskaan unhoita että olen ajatuksissani luonasi, etten päivällä enkä yöllä hylkää sinua ja jollei sana voi ilmaista sinulle syvää rakkauttani, niin ei kumminkaan mikään voi estää sydämiämme, ajatuksiamme yhtymästä.

Sain juuri kirjeesi maaliskuun 5:neltä päivältä, ne ovat verrattain tuoreita uutisia meille, jotka olemme tottuneet kärsimään niin paljon postin säännöttömyydestä, minä iloisesti hämmästyin, kun huomasin niin läheisen päivänmäärän kirjeessäsi. Miten onnettomuudet muuttavat ihmisen! Miten nöyrästi tyytyy asioihin, jotka näyttävät mahdottomilta kestää… Kun sanon, että nöyrästi tyydyn kohtalooni, niin se ei ole totta. Minä en valita, sillä siksi kun sinun täydellinen viattomuutesi tunnustetaan, täytyy minun elää ja kärsiä tällä tavoin, mutta sisässäni nousee koko minun olentoni kapinaan, on pahoillansa ja näiden monien pitkien vuosien odotuksen painamana tahtoo kuohua yli vaivoin pidätetystä kärsimättömyydestä.

Istun vieläkin kyynäspäät pöytää vasten synkkiin ajatuksiin vaipuneena; tulin sinulle kirjoittamaan, mutta kuten minulle tapahtuu kaksikymmentä kertaa päivässä, olen nytkin vaipunut pitkiin unelmiin. Sinun luoksesi pakenen minä näin joka hetki, turrutan hermoni päästessäni vapaaksi itsestäni, ja ajatukseni liittyvät sydämeeni, joka aina on luonasi kaukaisessa maanpakolaisuudessasi. Käyn luonasi usein, hyvin usein ja koska minun ei ole vielä sallittu tulla luoksesi, tuon minä sinulle kaikki, mikä kuuluu minulle, koko minun siveellisen persoonani, kaikki ajatukseni, tahtoni, tarmoni ja varsinkin rakkauteni, kaikki sellaista tavaraa, johon ei kukaan voi käydä käsiksi, eikä mikään ihmisolento kahlehtia.

Kun tunnen itseni liian murheelliseksi ja elämän taakka näyttää liian raskaalta, liian vaikealta kantaa, käännyn pois nykyisyydestä, loihdin muistoni esille ja saan voimia taas jatkaakseni taistelua…

Tämä kirje oli ainoa, jonka sain heinäkuulla. Tästä ajasta lähtien sain taas kirjeet alkuperäisinä.

Äärettömän kärsimättömästi seurasin päivien kulkua, kun en ymmärtänyt mitään, mitä ympärilläni tapahtui. Mitä anomuskirjoituksiin tuli, jotka lähetin valtionjohtajalle, sain niihin muuttumattomasti vastauksen: "Teidän anomuksenne ovat perustuslaillisen hallitusmuodon mukaan jätetyt hallituksen jäsenille." Senjälkeen ei ole kuulunut mitään; odotin yhä lopullista vastausta pyyntööni oikeusjutun tarkastuksesta. En tuntenut ollenkaan lakia ja vielä vähemmän uutta lakia vuodelta 1895, joka koski tarkastusta s.o. siltä ajalta, jolloin minä jo olin vankeudessa. Pyyntöni saada lakikirja hylättiin.

Vaikka kirjoitin kaksi pitkää kirjettä viime postissa, en tahdo kumminkaan antaa tämän postin mennä lähettämättä sinulle kaiun rajattomasta rakkaudestani, puhelematta kanssasi ja antamatta sinun kuulla aina samoja sanoja, joiden tulee tukea sinun kukistumatonta rohkeuttasi.

Selvä tieto velvollisuudestamme on tekevä meidät lujiksi kaikkea muuta vastaan. Miten julma kohtalo lieneekin, täytyy sielun olla kylliksi ylevän, voidakseen hallita kohtaloa siksi, kun se taipuu edessäsi.

Ne sanat, joita minä lakkaamatta olen sanonut sinulle jo pitkän aikaa, ovat ja pysyvät muuttumattomina. Kunniani on omaisuuteni, lastemme perintö, ja se täytyy antaa heille; tämän kunnian olen vaatinut takaisin isänmaalta. Voin ainoastaan toivoa, että tämä julma kidutuksemme vihdoinkin loppuisi.

Edellisissä kirjeissäni puhuin paljon tapsistamme, heidän tunteellisuudestaan, jota sinä valitit, vaikka minä olen vakuutettu että sinä kasvatat nämä rakkaat pienokaiset ihailtavalla tavalla. Jos taas koskettelen tätä ainetta, niin tapahtuu se siksi, että onnenpäivinä olivat he ajatustemme ainoana esineenä; ansaitsemattomassa onnettomuudessa, joka meitä on kohdannut, pakoittavat he meitä elämään. Tunteellisuus, minä tarkoitan sitä, joka koskettelee sielun ja sydämen asioita, on kasvatuksen suuri käyttöratas. Millaisen vaikutusvallan voi saada laiskaan ja tunteettomaan luonteeseen?

Ennen kaikkea täytyy turvautua siveelliseen vaikutusvaltaan, yhtä hyvin silloin, kun se koskee kasvatusta kuin myös järjen kehittämistä, sillä järkeä ei voi kehittää tunteettomassa olennossa. Minä en ole ruumiillisen rangaistuksen puoltaja, vaikka sekin on joskus välttämätöntä tottelemattomille ja kovapäisille lapsille. Mutta sielu, jota pelko ohjaa, jää aina heikoksi. Surulliset kasvot, ankara käytös ovat tunteelliselle lapselle aivan kylliksi saamaan hänet ymmärtämään virheensä.

Minusta tuntuu aina hyvälle saada lähestyä sinua ja puhella kanssasi lapsistamme, aineesta, joka onnenpäivinä oli tuttavallisten puheidemme esineenä ja nykyään ainoana elämisemme ehtona.

Jos kuunteleisin ainoastaan sydäntäni, niin kirjoittaisin sinulle paljon useammin, sillä minusta tuntuu — tiedän kyllä, että se on paljasta mielikuvitusta, mutta se lohduttaa kumminkin — että sinä samalla hetkellä, samalla minuutilla, välimatkasta huolimatta, joka eroittaa meidät, tunnet sydämen lyövän, sydämen, joka elää ainoastaan sinua, lapsiamme varten, sydämen, joka rakastaa sinua…

Mutta ylitse kaikkea väikkyy kunnioitus kunniaa kohtaan sanan oikeassa merkityksessä. Meidän täytyy vapauttaa itsemme yhtä paljon sisällisistä kärsimyksistä, joita tuska tuottaa, kuin siitä ahdistuksesta, jonka ulkonaiset asianhaarat tuottavat. Tämä kunnia, joka on minun paras omaisuuteni, lapsiemme perintö, heidän elämänsä, täytyy meidän tahtoa takaisin, rohkeasti, väsymättä, kerskailematta, mutta myöskin ilman heikkoutta.

Samaan aikaan kysyin sekä kirjeessä että sähkösanomalla mihin tuloksiin tarkastuspyyntöni suhteen oli tultu, vaan sain niihin aina samanlaisen arvoituksen tapaisen vastauksen. Ainoa vastaus minkä sain oli vaitiolo, aina vaan vaitiolo. En tiennyt mitään niistä seikoista, jotka olivat tapahtuneet ja jotka parhaallaan tapahtuivat Ranskassa. Kun minä vihdoinkin toivoin äärimäisyyskeinon avulla saavani vastauksen, ilmoitin minä syyskuussa 1898 lopettavani kirjevaihtoni siksi aikaa, kun odotin vastausta tarkastuspyyntööni. Tämä selitys sähkötettiin väärin vaimolleni ja siitä tuli paljon ikävyyksiä.

Lokakuussa sain vaimoni postin elokuulta, siinä hän yhä puhui samasta toivosta, jota hän kumminkaan ei voinut perustella ja tarkemmin selvittää, typistetyissä ja usein perillesaapumattomissa kirjeissään.

Uudistin anomukseni saada vastausta tarkastuspyyntöihini. Lokakuun 27 p:nä 1898, kun en vielä tiennyt että vaimoni oli jättänyt tarkastuspyynnön ja että hänen pyyntönsä oli jätetty kassatsioni-oikeudelle tarkastettavaksi, vastattiin minulle vihdoinkin että minä saan lopullisen vastauksen valtionjohtajalle tekemiin! tarkastuspyyntöihin.

Kirjoitan muutaman rivin ainoastaan, lähettääkseni sinulle suuren rakkauteni kaiun ja koko hellyyteni ilmaisun. Minulle juuri ilmoitettiin että saan lopullisen vastauksen tarkastuspyyntöihini. Odotan levollisena ja luottamuksella, enkä epäile ollenkaan että tämä vastaus tulee sisältämään minun vapauttamisen!.

Muutamia päiviä myöhemmin, marraskuun alussa, sain minä vaimoni kirjeet syyskuulta, joissa hän ilmoitti että oli tapahtunut erittäin tärkeitä asioita, jotka minä myöhemmin saisin tietää ja että hän oli jättänyt tarkastuspyynnön, jonka hallitus oli vastaan ottanut.

Tämä uutinen oli yhdenmukainen sen vastauksen kanssa, jonka itse sain lokakuun 27 p:nä. Kirjoitin heti vaimolleni:

Kirjeessäni lokakuun 27 p:nä annoin sinun tietää että minulle oli ilmoitettu saavani lopullisen vastauksen tarkastuspyyntöihini. Sanoin silloin jo sinulle että odotin vastausta luottamuksella, enkä epäile että tämä vastaus tulee sisältämään vapauttamisen!…

En vieläkään tiennyt että hallitus oli jättänyt tarkastuspyyntöni kassatsioni-oikeudelle ja että neuvottelut olivat jo alkaneet.

Täten ilmoitetaan teille että tarkastus-oikeuden rikososasto on julistanut pyyntönne tuomionne tarkastuksesta muodollisesti kelpaavaksi ja päättänyt teidän tietoonne saattaa tämän päätöksen ja kehoittaa teitä tuomaan esille puolustuskeinonne.

Minä ymmärsin että tuomioistuin oli julistanut pyynnön muodollisesti kelpaavaksi ja että tutkistelu alkaisi sen sisällöstä. Minä ilmoitin haluavani asianajajakseni herra Demange'ea, joka oli puolustajani 1894. En tiennyt muutoin mitään siitä, mitä sen ajan perästä oli tapahtunut, tunsin ainoastaan bordereau'n, joka oli ainoa syyttävä todistus-kappale jutun asiakirjojen joukossa. Minulla ei ollut siis omasta puolestani mitään lisättävää siihen, mitä ensimäisessä sotaoikeudessa olin sanonut, eikä mitään muuttamista lausunnoissani bordereau'sta. En tiennyt, että bordereau'n saapumisen päivämäärä oli muutettu, että arvelut, joita oli tehty ensimäisessä oikeudenkäynnissä, ja jotka koskivat erilaisia bordereau'ssa esitettyjä ilmiantoja, olivat muutetut. Luulin siis, että koko asia olisi hyvin yksinkertainen ja että se supistuisi niinkuin ensimäisessäkin sotaoikeudessa keskusteluun käsialasta.

Marraskuun 28 p:nä 1898 sain minä luvan kuljeskella varustetun leirin aitauksen sisäpuolella kl. 7—11 ap. ja kl. 2—5 ip. Varustetuksi leiriksi kutsuttiin alaa, johon kuului majani vieressä oleva vahtikasarmi ja jota ympäröi 80 cm korkea kivimuuri. Kävelypihani oli siis oikeastaan vaan käytävä, joka oli kasarmin ja sen ulkohuoneitten ympärillä, ja johon aurinko paahtoi täydeltä terältä. Mutta minä saatoin nähdä meren, jota en ollut nähnyt enempään kuin kahteen vuoteen, näin taas saarien niukan vihreyden; silmäni saivat lepoa nähdessään muutakin, kuin vankilan neljä seinää.

Joulukuussa en saanut mitään postia vaimoltani. En saanut koskaan niitä kirjeitä, jotka hän kirjoitti minulle lokakuun kuluessa 1898, Tämän kuukauden aikana olin hyvin kärsimätön; pyysin selityksiä ja kysyin, koska neuvottelut alkaisivat kassationi-oikeudessa? (En tiennyt että kuulusteluja oli pidetty lokakuun 27, 28 ja 29 p:nä.) En saanut mitään vastausta.

En tiedä, oletko saanut kirjeitäni viime kuulta, joissa [En saanut ainoatakaan niistä kirjeistä.] minä yleisissä piirteissä tein selvää ponnistuksistamme voidaksemme pyytää oikeudenkäyntisi tarkastusta, istuntojen alkamista ja saadaksemme anomus päteväksi. Vaikka jokainen uusi menestys teki minut iloiseksi, niin himmensi iloani ajatus, että sinä onneton raukka olet aivan tietämätön asiain kulusta ja luultavasti aivan epätoivoon joutumaisillasi.

Viime viikolla vihdoinkin sain tietää, että hallitus on lähettänyt sinulle sähkösanoman ilmoittaen, että anomus on otettu vastaan.

Pari viikkoa sitten sain tiedonannon kirjeesi sisällöstä, jossa sinä, kuten näyttää, olet ilmoittanut päättäneesi, ettet kirjoita enää, et minullekaan…

Ihan vimmoissani näin väärästä ajatusteni tulkitsemisesta kirjoitin heti Guyana'n kuvernöörille kirjeen, osapuilleen tähän tapaan:

"Kirjeestä, jonka juuri sain rouva Dreyfus'ilta, näen minä, että hänen tietoonsa on saatettu ainoastaan osa siitä kirjeestä, jonka viime syyskuussa lähetin hänelle, samalla kun ilmoitin teille että lopetin kirjevaihtoni siksi aikaa kun odotin vastausta tarkastuspyyntöihini, jotka olin lähettänyt valtionjohtajalle. Kun rouva Dreyfus'ille ilmoitettiin ainoastaan osa kirjeestä, käännettiin sen sisällys niin, että se tuntui varmaankin enemmän kuin tuskalliselta rakkaalle vaimolleni. Se on siis omantunnon asia hänelle — en tiedä kuka hän on, enkä tahdo sitä tietääkään — joka on tehnyt tämän teon, että hän myös sovittaa sen."

Sain tietää, että vaimolleni oli lähetetty kirjeestäni kaabelisähkösanoma ja sekin väärin!

En ollut saanut mitään kirjeitä sinulta kahteen kuukauteen. Joku päivä sitten sain kirjeesi, joka oli kirjoitettu marraskuun 22 p:nä. Jos minä sillä kertaa olin lopettanut kirjeenvaihtoni, riippui se siitä että odotin vastausta tarkastuspyyntöihini, enkä voinut muuta kuin toistaa samoja sanoja. Sen jälkeen olisi sinun pitänyt saada monta kirjettä minulta.

Jos minun ääneni olisi herennyt kuulumasta, olisi se riippunut siitä, että se olisi ollut ainiaaksi mykistyneenä, sillä jos minä olen elänyt, on se tapahtunut tahtoakseni takaisin kunniani, parhaimman omaisuuteni, lapsiemme perinnön, tehdäkseni velvollisuuteni, niinkuin minä aina ja kaikkialla olen tehnyt, ja niinkuin se aina on tehtävä, kun on kohtuus ja oikeus puolellaan, pelkäämättä koskaan mitään…

Uutiset, jotka viime kuukausina sain, tuottivat minulle äärettömän lohdutuksen. En ollut koskaan vajonnut epätoivoon; en koskaan ollut kadottanut uskoani tulevaisuuteen, ensimäisestä päivästä lähtien olin vakuutettu, että totuus tulisi ilmi, että olisi mahdotonta niin kamalan rikoksen, jolle olin aivan vieras, jäädä rankaisematta. Mutta kun en tiennyt mitään siitä, mitä Ranskassa tapahtui, ja päinvastoin näin, että oloani vaikeutettiin päivä päivältä mitä hirveimmällä tavalla ja että minun yötä päivää piti taistella luonnonvoimia, ilmanalaa ja ihmisiä vastaan, aloin minä epäillä tokko itse saisin nähdä tämän julman näytöksen loppua. Tahtoni ei ollut heikontunut, se jäi yhtä taipumattomaksi, mutta minulla oli rajuja epätoivonhetkiä ajatellessani rakasta vaimoani, rakkaita lapsiani ja sitä tilaa, mihin heidät oli saatettu.

Vihdoinkin kirkastui näköpiiri; näin että omaisteni ja minun itseni hirvittävät kidutukset loppuvat. Minusta tuntui että sydämeni vapautettiin äärettömästä painosta, hengitin vapaammin.

Joulukuun lopulla sain johtavan lausunnon tarkastusoikeuden yliprokuraattorilta. Luin sen suuresti hämmästyen.

Minä sain tietää sen kanteen, jonka veljeni oli nostanut majuri
Esterhazy'ä vastaan, jota minä en tuntenut, hänen vapauttamisensa,
Henry'n kavalluksen, tunnustuksen ja itsemurhan. Mutta monen tapauksen
merkitys jäi minulle salaisuudeksi.

Tammikuun 5 p:nä 1899 kuulusteli minua Cayenne'n vetoomis-oikeuden presidentti tutkijakunnan edessä. Hämmästykseni oli suuri, kun ensimäisen kerran kuulin puhuttavan näistä valetunnustuksista, tästä kurjasta sanojeni vääristelystä, joita lausuin sinä päivänä kuin minut alennettiin virassani, ja jotka päinvastoin olivat vastaväitteenä, kiivaana selityksenä syyttömyydestäni.

Tämän jälkeen kului päiviä ja kuukausia, enkä voinut saada tarkkoja tietoja, ja sillä aikaa harhailin minä täydellisessä tietämättömyydessä siitä, mitä tuomioistuimen kuulustelusta oli käynyt ilmi. Joka kuukausi puhui vaimoni kirjeissään, jotka usein tulivat minulle pitkän viipymisen jälkeen, kärsimyksiemme pikaisen lopun toivosta, mutta tämä loppu ei näyttänyt koskaan tulevan.

Helmikuun viimeisinä päivinä jätin minä tavallisuuden mukaan rangaistuslaitoksen päällikölle Deniel'ille pyynnön saada ravintoaineita ja tarvekaluja seuraavaksi kuukaudeksi. En saanut kumminkaan mitään. Olin lujasti päättänyt ensimäisestä päivästä saakka ja sitä päätöstäni en ollut rikkonut, etten koskaan valittaisi, etten tekisi muistutuksia rangaistuksen käyttämisestä, sillä se olisi ollut sama kuin sen tunnustaminen oikeaksi, ja sitä minä en koskaan tehnyt; sentähden en nytkään sanonut mitään ja olin ilman koko maaliskuun. Lopulla kuuta tuli Deniel sanomaan minulle, että hän oli hukannut pyyntöni ja kehoitti sentähden minua tekemään uuden. Jos hän todellakin olisi hutiloinut sen hukkaan, niin olisi hänen pitänyt huomata se niin pian kuin tuli vene, joka oli lähetetty Cayenne'en hakemaan ruokavaroja. Silloin en vielä tuntenut miten kurjaa ja halpamaista osaa tämä mies näytteli; sen tulin tuntemaan vasta sitten kun tulin Ranskaan; luulin hänen olevan paljaan välikappaleen, varsinkin kun hän itse niin innoissaan vakuutti että "hän on ainoastaan toimeenpaneva virkamies" ja tiesin että löytyy henkilöitä, jotka lainaavat itsensä kaikkeen. Nykyään minulla on suuri syy luulla, että monet seikat tapahtuivat hänen toimestaan ja että se käytös, jota muutamat vahdit osoittivat minua kohtaan, riippui hänen vaikutuksestaan.

Minä puolestani en voinut ymmärtää julkisen tutkinnon venyttämistä; se näytti minusta niin aivan yksinkertaiselta, sillä minä en tuntenut muuta kuin bordereaun. Minä pyysin useaan kertaan selitystä; on melkein tarpeetonta sanoa ettei sitä koskaan annettu.

Siveellinen tarmoni ei heikontunut näinä kahdeksana kuukautena, joina joka päivä odotin kassatsiooni-tuomioistuimen päätöstä, mutta ruumiilliset ja henkiset voimani kutistuivat tässä tuskaisessa, tappavassa odotuksessa.

Maanantaina kesäkuun 5 p:nä 1899 kello 1/2 1 päivällä tuli vahtipäällikkö kiireesti huoneeseeni ja antoi minulle paperin, jossa luin:

"Antakaa heti kapteeni Dreyfusille tieto kassatsiooni-oikeuden päätöksestä, joka kuuluu: Oikeus kumoo ja peruuttaa sen tuomion, jonka I:nen sotaoikeus Pariisin sotilaskuvernementissa julisti joulukuun 22 p:nä 1894 Alfred Dreyfus'ille, ja lähettää syytetyn Rennes'in sotaoikeuden tutkittavaksi jne.

Sanokaa hänelle, että tämä päätös painetaan ja kirjoitetaan Pariisin sotilaskuvernementin I:sen sotaoikeuden julistaman tuomion reunaan; sen johdosta ei kapteeni Dreyfus enää ole maanpakolaisuuden alainen, vaan tavallinen syytetty, saa takaisin arvonsa ja voi ruveta kantamaan virkapukuaan.

Pyyhkiköön rangaistussiirtolan virasto heti hänen nimensä luettelosta ja ottakoon pois vartijat Pirunsaarelta; samalla asetettakoon syytetty sotajoukkojen päällikön katsannon alaiseksi ja vahtisotamiesten sijaan tulee santarmikorpraali, jonka on tehtävä palvelusta Pirunsaarella sotilasvankilan sääntöjen mukaisesti.

Risteilijälaiva Sfax lähtee tänäpänä Fort-de-France'ista käskyllä tuoda syytetty Pirunsaarelta Ranskaan.

Iloni oli rajaton, sanoin selittämätön. Siis vihdoinkin pääsin tästä piinapenkistä, johon olin ollut naulattuna viisi pitkää vuotta ja kärsinyt syyttömästi perheeni, lasteni, sekä itseni edestä. Koitti onni hirveiden tuskien perästä, oikeuden aamukoitto sarasti minulle vihdoinkin. Luulin, että tämän oikeuden päätöksen jälestä oli kaikki loppunut ja ettei ollut enää kuin vähäpätöisiä muodollisuuksia jälellä.

Juttuni kulusta en tiennyt mitään. Minä olin seisonut siinä, mihin 1894 jäätiin s.o. bordereaun kannalla, joka oli ainoa painava asiakirja oikeusjutussa; viimeiset mukana eletyt tapahtumat olivat sotaoikeuden tuomio, kamala alennus-paraati, eksytetyn kansajoukon raivoisat henkeäni vaativat huudot, minä uskoin kenraali Boisdeffren rehellisyyteen, minä uskoin valtion johtajaan Felix Faure'en, luulin heidän kaikkien harrastavan totuutta ja oikeutta. Sen perästä oli verho vetäytynyt silmieni eteen, joka paksuni päivä päivältä; ne tosiseikat, jotka olin saanut tietää muutamia kuukausia sitten, niitä en ymmärtänyt. Olin vasta äsken kuullut Esterhazy'n nimen ja yliluutnantti Henry'n väärennyksen ja itsemurhan; minä olin ainoastaan ollut virallisissa tekemisissä uljaan everstiluutnantti Piquartin kanssa. Siitä suuremmoisesta työstä, jonka muutamat ylevämieliset miehet olivat alkaneet valkeuden ilmisaamiseksi, en ollut kuullut mitään.

Tuomioistuimen päätöksessä luettiin, että minä olin viaton, ja että sen sotaoikeuden, jonka eteen minut nyt määrättiin, oli vaan korjattava kauhea oikeuserehdys.

Saman päivän iltana, kesäkuun 5 päivänä, lähetin vaimolleni seuraavan sähkösanoman:

"Sieluni ja sydämmeni ovat teidän, sinun ja lapsien luona. Lähden perjantaina. Odotan sanomattomalla ilolla onnea saada puristaa syliini sinua. Tuhat suudelmaa."

Iltasella tuli Cayenne'sta santarmikorpraalikunta, jonka oli määrä vahtia minua siksi kun lähden. Näin vahtisotamiesten lähtevän pois; kaikki pii kuin unta, tuntui kuin olisin päässyt pahasta painajaisesta.

Odotin kärsimättömänä Sfaxin tuloa. Torstai-iltana eroitin kaukaa savupilven; pian tunsin sen sotalaivaksi. Mutta sinä iltana oli liian myöhäistä muuttaa laivaan.

Cayennen päällikköä saan kiittää siitä, että sain vaatteet, hatun, alusvaatteet, sanalla sanoen välttämättömältä, jotta pääsin lähtemään.

Perjantaina kesäkuun 9 päivänä klo 7 aamulla tultiin minua hakemaan Pirunsaarelta rangaistuslaitoksen purjeveneellä. Pääsin vihdoinkin tästä saaresta, jossa olin niin paljon kärsinyt. Sfax, kun oli syväkulkuinen, oli pysähtynyt kauemmas. Purressa tultiin sen paikan luo, missä sotalaiva oli, mutta siinä minä sain odottaa kaksi tuntia, ennenkun pääsin laivaan. Meri kävi korkeana, ja pursi, joka oli kuin lastu, keikkui Atlantin suurilla aalloilla. Minä olin merikipeä, samoin kuin kaikki muutkin purressa olijat.

Noin klo 10 tienoissa tuli käsky laskea liki ja minä nousin Sfaxin kannelle, missä toinen päällikkö otti minut vastaan ja vei minut aliupseerin hyttiin, joka oli järjestetty minua varten. Hytin ikkunassa oli rautaristikko ja varmaankin oli sitä juuri laitettu sen aikaa, kun minun piti odottaa purjeveneessä; hytin lasiovella seisoi merisotamies kiväärin kanssa. Iltasella arvasin laivan liikkeistä, että se nosti ankkurin ja läksi liikkeelle.

Minua kohdeltiin laivalla, kuten upseeria kovassa vankeudessa; yhden tunnin aamupäivällä ja yhden tunnin iltapäivällä sain kävellä kannella. Muun ajan olin suljettu hyttiini. Käytöksessäni noudatin Sfax laivalla koko ajan samaa arvokkaisuutta, mitä alussakin ja pidin itseni muiden vertaisena. En puhunut kenenkään kanssa muuta kuin virallisesti.

Sunnuntaina kesäkuun 18 päivänä tulimme Viheriäniemen saarien luo, jossa Sfax otti hiiliä, sieltä lähdimme tiistaina kesäkuun 20 p:nä jatkamaan matkaa. Laiva kulki hitaasti tehden ainoastaan 8 tai 9 solmua tunnissa.

Kesäkuun 30 päivänä tulivat Ranskan rannat näkyviin. Viisivuotisen kidutuksen perästä tulin takasin saamaan oikeutta. Hirveä painajainen loppui viimeinkin. Minä luulin, että he olivat älynneet erehdyksensä ja luulin tapaavani omaiseni ja heidän takanaan toverini ottamassa minua vastaan avoimin sylin kyyneleet silmissä.

Mutta samana päivänä jo kohtasi minua ensimäinen pettymys ja tuskallinen tunne.

Kesäkuun 30 päivänä aamusella pysähtyi Sfax. Minulle ilmoitettiin, että vene tulee minua hakemaan ja että se vie minut maihin, mutta minulle ei tahdottu sanoa, missä minut lasketaan maihin. Eräs vene tuli tosiaankin, mutta se toi vaan käskyn tehdä liikkeitä ulapalla. Minun maalle pääsyni siis myöhästyi. Kaikki nämä varokeinot, tämä salaperäinen edestakasin kulkeminen tuntui kiusoittavalta. Tunsin luissani, että jotakin on tekeillä.

Jälestä puolen päivän läksi Sfax taas hitaasti kulkemaan pitkin rantaa. Noin seitsemän tienoissa illalla se taas pysähtyi. Yö oli pikimusta, ilma kostea, sade valui virtana. Minulle sanottiin, että iltasella tulee höyrylaiva minua hakemaan.

Kello 9 sanottiin minulle, että vene odottaa _Sfax'_in rappusien edessä viedäksensä minut höyrylaivalle, joka ei pahalta säältä päässyt lähemmäksi. Meri pauhasi, myrsky riehui, sade virtasi. Vene keikkui Sfaxin rappujen juurella tuskin pysyen pystyssä. Minun piti suorastaan viskautua siihen ja loukkasin kovasti itseäni tuhtoihin, niin että sain haavankin. Sitte vene souti pois kovassa sateessa. Loukkautuneena siitä, että minua näin kohdeltiin ja myöskin kylmän vaikutuksesta sain kuumeen, niin että leuvat tärisivät. Kokoomalla koko tahdonlujuuteni sain itseni hillityksi. Keikuttuamme pärskyävillä laineilla pääsimme viimein höyrylaivan luo, johon minun oli hyvin vaikea kiivetä portaita myöten, sillä äsken saamani haava haittasi minua. Olin yhtä mittaa ääneti kuten tähänkin asti. Laiva läksi liikkeelle, mutta pysähtyi taas. Minulla ei ollut aavistustakaan, missä olin tai minne minua vietiin; minulle eivät virkkaneet sanaakaan. Noin parin tunnin kuluttua käskettiin minun laskeutua soutuveneeseen. Yö oli yhä pilkkosen pimeä, satoi lakkaamatta, mutta meri oli tyynempi. Minä otaksuin, että olemme jossakin satamassa. Kello neljänneksen yli 2 nousin maihin erääseen paikkaan, jonka sittemmin sain tietää olevan Port-Houliguen.

Siellä nousin vaunuihin kerallani santarmikapteeni ja kaksi santarmia. Näiden kanssa ajoin vaunuissa kahden sotamiesrivin välitse sanaakaan puhumatta junalle, joka parin kolmen tunnin kuluttua pysähtyi asemalle, missä minä nousin junasta. Uudet vaunut veivät minut aika kyytiä erääseen kaupunkiin, jossa ajettiin muutamaan pihaan. Minä nousin vaunuista ja huomasin ympäröivästä väestä olevani Rennes’in sotilasvankilassa; kello oli silloin 6 aamusella.

Voi ymmärtää mikä hämmästys, suru ja sanomaton tuska minut valtasi siitä, että minun piti tällaisissa oloissa palata isänmaahani. Siellä, missä olin odottanut tapaavani kaikki yksimielisinä, totuutta ja oikeutta etsimässä ja tahtoen kaikin tavoin haihduttaa kärsimieni hirveiden tuskien jäljet, siellä olikin vastassani levottomia kasvoja, pikkumaisia varokeinoja, vaivalloinen maallenousu myrskyisellä merellä ja tämän lisäksi vielä olin ruumiillisesti sairas. Onneksi olivat sieluni, hermoni ja ruumiini noina vankeuteni pitkinä, synkkinä kuukausina oppineet kestämään.

Nyt oli heinäkuun 1 päivä. Kello 9 aamusella tultiin minulle ilmoittamaan, että saan tavata vaimoani muutaman silmänräpäyksen perästä koppini viereisessä huoneessa. Tämä huone oli samoin kuin minunkin, varustettu tiheällä puuristikolla, joka esti näköalan pihalle, mutta siinä oli toki pöytä ja tuolia. Tässä huoneessa pidettiin kaikki keskustelut, mitä minulla oli omaisteni ja asianajajieni kanssa. Vaikka olinkin voimissani, en kuitenkaan voinut pidättää ruumistani vapisemasta, kyyneleet vuotivat silmistäni, kyyneleet, joita en kaavalle ollut nähnyt, mutta sitte rauhoituin taas.

Sitä liikutusta, joita vaimoni ja minä tunsimme kohdatessamme toisemme, on mahdoton sanoin kuvata, siksi se oli liijan kiivas ja syvä. Siinä oli kaikkea: iloa, surua; koetimme lukea toistemme kasvoista kärsimystemme jälkiä, olisimme tahtoneet sanoa toisillemme kaikki, mikä oli sydämellämme, tuoda ilmoille kaikki ne tunteet, jotka meidän vuosikaudet oli täytynyt tukehduttaa ja sanat kuivuivat huulillemme. Me katselimme vaan toisiamme ja koetimme toistemme katseista saada voimia rakkaudellemme ja lujuutta tahdollemme. Jalkaväen luutnantti, joka oli vartioimassa meitä, vaivasi meitä ja esti ettemme voineet purkaa tunteitamme. Toisekseen en tiennyt mitään, mitä oli tapahtunut näinä kuluneina viitenä vuotena. Olin tullut toivo mielessä, mutta se oli pahasti pettynyt viime yön tapahtumista. Enkä uskaltanut vaimoltanikaan kysyä mitään pelosta, että hän siitä pahastuisi ja hän antoi asianajajien selittää minulle tapahtumat.

Minun vaimolleni annettiin lupa käydä olemassa minun luonani 1 tunnin joka päivä. Ja vähitellen sain tavata kaikkia muitakin perheidemme jäseniä, eikä sitä jälleennäkemisen riemua; kun taas pitkän eron perästä toisemme tapasimme, voi verrata mihinkään.

Heinäkuun 3 p:nä tulivat herrat Demange ja Labori minun luokseni. Minä syleilin ensin Demangea, sitte minut esitettiin herra Laborille. Luottamukseni herra Demange'en ja hänen ihmeteltävään alttiuteensa oli pysynyt muuttumattomana; Laboria kohtaan tunsin heti mieltymystä, hänhän oli niin kaunopuheliaasti ja rohkeasti puolustanut totuutta ja minä olin siitä suuresti kiitollinen. Sitte teki Demange tarkan selon "jutusta". Minä kuuntelin häntä liikutuksesta vavisten ja pala palalta sain kuvan tästä surullisesta historiasta. Labori täydensi puolestaan kuvausta. Sain kuulla, miten paljon vääryyksiä ja rikoksia oli tehty viattomuuteni pahentamiseksi. Kuulin senkin, mitenkä muutamat valitut sielut olivat tehneet sankarimaisia tekoja, ponnistaneet kaikki voimansa, taistelleet, nuo harvat ylevähenkiset, suuret, jaloa taistelua, valhetta ja vääryyttä voittaakseen. Minussa, joka en koskaan ollut lakannut luottamasta oikeuteen, pani tämä kaiken uskoni ja luottamukseni horjumaan. Minun kuvitellut käsitykseni eräistä entisistä päälliköistäni särkyivät toinen toisensa perästä ja sieluni täytti levottomuus ja suru. Minä tunsin ääretöntä sääliä ja suurta surua sitä armeijaakin kohtaan, jota rakastin.

Jälkeen puolenpäivän tapasin rakasta veljeäni Mathieu'ta, joka oli osoittanut sellaista intoa minun asiani selvittämisessä alusta asti, eturinnassa osoittaen ihmeteltävää rohkeutta, älykkäisyyttä ja tahdonlujuutta, sekä antanut niin kauniin todistuksen veljenrakkaudesta.

Heinäkuun 4 päivänä antoivat asianajajani minulle 1898 vuoden pöytäkirjat, rikostuomioistuimen pöytäkirjat sekä pöytäkirjat niistä istunnoista, joita kassatsiooni-oikeuden osastot olivat pitäneet. Seuraavana yönä luin kertomuksen Zolan jutusta, enkä tahtonut voida sitä jättää käsistäni. Näin mitenkä Zola oli tahtonut sanoa ja sanonut totuuden, luin siitä kuinka kenraali Boisdeflre valalla vannoi Henry'n väärennyksen oikeaksi. Mutta vaikka suruni eneni nähdessäni ihmisten olevan kiihkojensa eksyttäminä ja miten rikokset vainoovat viatonta, uhkui sieluni kiitollisuudesta niitä urheita miehiä, oppineita ja työntekijöitä, suuria ja pieniä kohtaan, jotka rohkeasti olivat antautuneet puolustamaan oikeuden ja totuuden riemuvoittoa niiden periaatteiden säilyttämiseksi, jotka ihmiskunta on perinyt. Ja kunniaksi on oleva Ranskan historialle tämä kaikkien kansankerrosten yhteinen kohoaminen. Oppineet, jotka siihen asti olivat olleet laboratoorioiden ja oppisalien hiljaiseen työhön syventyneinä, työmiehet, jotka olivat sidotut jokapäiväisen leivän hankkimiseen, ja valtiomiehet, jotka olivat asettaneet yleisen edun omansa yläpuolelle, oikeuden, vapauden ja totuuden palvelukseen.

Sitte luin sen mainion kirjelmän, jonka tekijä herra Mornard oli jättänyt kassatsiooni-oikeudelle ja siitä hetkestä asti tunsin vilpitöntä kunnioitusta tätä etevää asianajajaa kohtaan, mikä vaan eneni tultuani tuntemaan hänet sekä hänen etevän ja vapaan henkensä.

Minä nousin ylös aikaseen neljän ja viiden välillä ja tein työtä koko päivän. Ahneesti tutkin kaikki asiapaperit, jota tehdessäni hämmästyin vähä väliä tavatessani tuon kauhistuttavan määrän eri tapauksia. Näin miten laittomasti 1894 vuoden oikeudessa oli menetelty, miten kenraali Mercier oli antanut käskyn jakaa salaa itselle sotaoikeudelle vääriä paperia, semmoisia, jotka eivät kuuluneet minuun sekä myöskin, miten syyllistä koetettiin salatuumaisesti pelastaa.

Minä sain siihen aikaan tuhansittain kirjeitä kaikista osista Ranskaa, muualta Euroopasta ja ympäri maailmaa; en ole voinut kiittää heitä jokaista erityisesti, mutta minä tahdon tässä julkilausua heille tiettäväksi, että olin syvästi liikutettu heidän myötätuntoisuudestaan, ne tekivät minulle hyvää ja minä sain voimaa niistä.

Olin tullut hyvin araksi ilmanalan muutoksille. Minua paleli alituisesti ja minun piti pitää paljo päälläni, vaikka oli keskikesä. Heinäkuun loppupäivinä tuli minuun kova kuume ja maksan turvotus. Minun täytyi ruveta vuoteen omaksi, mutta tarmokkaalla hoidolla pääsin pian jalkeille. Minä söin sitte ainoastaan maitoa ja munia ihan koko Rennes'sä olinaikani. Tutkintojen aikana otin sitäpaitsi kolaa kestääkseni pitkissä, loppumattomissa istunnoissa.

Tutkintojen avaaminen määrättiin elokuun 9 päiväksi. Minun täytyi hillitä kärsimättömyyttäni; säälin vaimoani, joka oli jo aivan lopussa kaikista näistä mielenliikutuksista, ja itsekin toivoin loppua tälle kärsimysten sarjalle. Halusin nähdä rakkaita lapsiani, jotka eivät vielä tietäneet mitään, halusin päästä rauhassa olemaan vaimoni luona ja unohtaa kaikki menneet surut ja syntyä jälleen uuteen elämään.

XI.

Huolimatta selvistä todistuksista ja vastoin oikeutta ja kohtuutta, tuomittiin minut uudestaan.

Ja tuomio langetettiin lieventävien asianhaarojen nojalla! Mistä ajasta lähtien on lieventäviä asianhaaroja petoksella?

Kaksi ääntä oli kumminkin korottautunut minua puolustamaan. Kaksi omaatuntoa panivat enemmän arvoa ihmisoikeudelle ja korkeammille ihanteille kuin puoluehengelle.

Mitä tulee siihen tuomioon, jonka viisi tuomaria julistivat, en sitä hyväksy.

Minä allekirjoitin tarkastuspyynnön seuraavana päivänä tuomion saatuani. Sotaoikeuden tuomiot alistetaan ainoastaan sotilastarkastusoikeuden tutkittaviksi, joka antaa lausuntonsa vain muotovirheistä.

Minä tiesin miten 1894 tarkastusoikeudessa oli käynyt; siksi en mitään toivonut tältä. Minun tarkoitukseni oli kääntyä kassatsiooni-oikeuden puoleen, jonka toivoin jatkavan ja päättävän sen oikeuden ja totuuden työn, minkä se oli alkanut.

Mutta minulla ei ollut tällä kertaa mitään välikappaletta, sillä sotilaslaissa vaaditaan, että ennenkun saa vedota kassatsiooni-oikeuteen, pitää olla 1895 lain mukaan uusi todistus eli tulee voida näyttää vääräksi joku todistus.

Minun vetoomiseni sotaoikeuteen tuomion tarkastuksesta oli siis vaan ajan voittamista.

Minä allekirjoitin hakemukseni syyskuun 9 p:nä. Syyskuun 12 päivänä klo 6 aamusella tuli veljeni Mathieu koppiini, hän oli saanut luvan sotaministeriltä, kenraali Gallifet’lta puhella kanssani kahdenkesken. Minulle tarjottiin armoa, mutta sillä ehdolla, että luopuisin vetoomisestani. Vaikka en uskonutkaan, että vetoomisestani olisi mitään hyötyä, en kumminkaan tahtonut ottaa sitä takasin. Sillä en tahtonut armoa, vaan oikeutta. Toisaalta puolen selitti veljeni, että minun terveyteni oli jo niin huonontunut, etten tällaista menoa pitkältä kestäisi, jota vastoin vapaudessani voisin voimistua ja sitte jatkaa juttuani, niiden vääryyksien ilmi saamista varten, joiden uhrina olin. Mathieu lisäsi, että kaikki ne, jotka sekä kirjoituksissa että muuten olivat puolustaneet minun asiaani, neuvoivat minun peruuttamaan vetoomiseni. Ja sitten ajattelin lopuksi vaimoni kärsimyksiä, ajattelin lapsiani, joita en vielä ollut nähnyt ja jotka Ranskaan palattuani olivat alati pyörineet mielessäni. Minä siis suostuin ottamaan takaisin vetoomiseni, mutta lausuin jyrkästi tahtovani että Rennes'n tuomio tarkastetaan laillisesti.

Samana päivänä, jona minut päästettiin vapauteen, annoin julaista seuraavan kirjelmän, joka sisälsi ajatukseni ja järkähtymättömän tahtoni:

"Tasavallan hallitus antaa minulle vapauden. Se ei ole minulle mistään arvosta ilman kunnian palauttamista.

"Tästä hetkestä lähtien olen jatkava tiedustelujani tämän hirveän oikeuserehdyksen ilmisaamiseksi, jonka uhrina olen.

"Minä tahdon, että lopullinen tuomio on Ranskalle näyttävä, että olen syytön. Sydämmeni ei saa rauhaa niin kauan kun on olemassa yksikään ranskalainen, joka epäilee minua rikoksesta, minkä toinen on tehnyt."

Minut on tuomittu alhaisimmasta rikoksesta, minkä sotilas voi tehdä, ja minä olen viaton.

Tuomion saatuani olin valmis lopettamaan päiväni. Perheeni, ystäväni ovat saattaneet minut näkemään, että jos kuolisin, olisi kaikki lopussa; nimeni, se nimi, jota lapseni kantavat, olisi silloin ainiaaksi tahrattu.

Kynäni on kykenemätön kuvaamaan niitä tuskia, joita kärsin; teidän ranskalainen sydämmenne auttaa teitä ymmärtämään sitä paremmin kuin minä voin kuvata.

Te tunnette, herra ministeri, sen lähetyskirjan, johon minun syyttämisen! perustuu.

Onko se valheellinen?… Onko se joutunut sille, jolle se on osoitettu, mukanaan ne asiakirjat, jotka siinä mainitaan?… Onko minun käsialaani matkittu minua vahingoittaakseen? … Eli voisiko onnettomuudeksi olla olemassa kaksi niin toisiansa muistuttavaa käsialaa?

Minä pyydän teiltä, herra ministeri, en armoa enkä sääliä, ainoastaan oikeutta.

Sotilaskunniani nimessä, joka minulta on ryöstetty, onnettoman vaimoni nimessä, lapsiraukkojeni nimessä, pyydän teidän jatkamaan tiedustelujanne oikean syyllisen selville saamiseksi.

Sellaisena aikakautena kuin meidän, semmoisessa maassa kuin jalojen ja oikeudenmukaisten mielipiteiden läpitunkemassa Ranskassa, jolla on niin mainiot urkkimiskeinot, on mahdotonta ettette saisi selville tätä onnetonta asiaa ja paljastetuksi sitä riiviötä, joka on saattanut kunniakkaalle perheelle onnettomuutta ja häpeää.

Minä rukoilen teiltä vielä kerran, herra ministeri, kaiken sen nimessä, mikä teille on rakkainta maailmassa, oikeutta, oikeutta, jatkaessanne tutkimuksianne.

Mitä minuun tulee, toivon nimeni saavan olla unohduksissa, siksi kunnes se päivä valkenee, jolloin viattomuuteni tulee tunnustetuksi.

Tänne tulooni asti olen voinut kirjoittaa ja tehdä työtä kopissani, olla kirjevaihdossa perheeni jäsenten kanssa, kirjoittaa joka päivä vaimolleni. Se on ollut lohdutuksena hirveässä asemassani, tässä kamalassa, joka on niin julmaa, herra ministeri, ettei ihmisen aivot voi keksiä mitään hirveämpää.

Eilen vielä olin niin onnellinen, etten kadehtinut ketään! Tänään sysätty ulos yhteiskunnasta ilman mitään syytä! Voi, herra ministeri, minä luulen, ettei kukaan ihminen tällä vuosisadalla ole kärsinyt tällaista kidutusta. Kunnia yhtä puhdas kuin kenen tahansa maailmassa ja yhtäkkiä sen riistävät pois toiset; voiko olla viattomalle hirveämpää kidutusta!

Yöt päivät vietän, herra ministeri, kopissani yksin ajatuksineni, ilman mitään tekemistä. Pääni, joka näistä yhtä surullisista kuin odottamattomista tapauksista on saanut tuntuvia kolahduksia, ei tunnu enää yhtä varmalta kuin ennen. Pyydän sentähden että saisin tehdä jotakin työtä kopissani.

Minä pyydän teiltä myöskin lupaa saada toisinaan kirjoittaa perheeni jäsenille (appivanhemmilleni, veljilleni ja sisarilleni).

Eilen annettiin minulle lupa, että saan kirjoittaa vaimolleni kaksi kertaa viikossa. Minä pyydän, että saisin kirjoittaa useammin näille lapsiraukoille, jotka kyllä tarvitsevat lohdutusta ja tukea tässä kovassa kohtalossa.

Oikeutta siis, herra ministeri ja työtä siksi aikaa, kun aivoni odottavat viattomaksi julistuksen päivää, se on kaikki mitä onnettomin ranskalaisista teiltä anoo.

Rohkenen uudestaan vedota teidän korkeaan kohtuuden tuntoonne ja jalkainne juureen tuoda syvän epätoivoni, surkeat tuskan huutoni.

Tahdon avata teille, herra Presidentti, koko sydämeni, vakuutettuna että te ymmärrätte minut. Pyydän teidän antamaan anteeksi muodolliset virheet ja kankeasti esitetyt ajatukseni. Minä olen kärsinyt siksi paljon, olen siksi sekä ruumiillisesti että henkisesti murtunut, aivoni liiaksi särkyneet voidakseni ponnistaa ajatuksiani kokoon.

Kuten te, herra Presidentti tiedätte, on minut syytetty ja tuomittu erään kirjoituksen nojalla, jonka mukaan olisin syyllinen hirveimpään rikokseen, minkä sotilas voi tehdä, mutta olen kumminkin tahtonut pysyä hengissä nähdäkseni tämän hirveän näytelmän selitystä, saadakseni rakkaille lapsilleni takaisin kunnian.

Ainoastaan minun oma sydämeni tietää, herra Presidentti, mitä minä olen kärsinyt tämän näytelmän alusta saakka! Olen usein kaikin voimin kutsunut kuolemaa, mutta olen sitte taas kohonnut pystyyn, toivossa kerran näkeväni oikeuden hetken valkenevan.

Olen kokonaan ja omantunnon mukaisesti alistunut kaikkeen, ja uskallan sanoa kenelle tahansa, ettei käytöksessäni ole ollut mitään moittimista. En ole hetkeäkään unohtanut, enkä tule koskaan unohtamaan, että tässä asiassa on kaksi eri puolta kysymyksessä: isänmaani ja oma itseni sekä lapseni; toinen on yhtä pyhä kuin toinenkin.

Olen kyllä kärsinyt kovasti siitä, etten ole voinut keventää vaimoni ja omieni surua; olen kärsinyt siitä, etten ole saanut omistaa sieluni ja ruumiini voimia totuuden etsimiselle, mutta ei koskaan ole se ajatus tullut mieleeni, eikä tule koskaan, että olisin koettanut saada esille totuutta sellaisilla keinoilla, jotka vahingoittaisivat isänmaata. En puhuisi ajatusteni puhtaudesta, ellei minulla olisi takeena tekojeni kunnollisuus, joka on pysynyt samallaisena tämän synkän näytelmän alusta asti.

Olen tahtonut vedota teihin, herra Presidentti, tuodessani esille tämän totuuden; olen myöskin rukoillut maamme hallitusta, koska olin siinä uskossa, että se voi samalla aikaa ajaa oikeuden asiaa, yhdistäen sääliväisyyden maan asiain harrastuksiin.

Minä puolestani, herra Presidentti, olen kääntynyt teidän puoleenne, kun tunsin hirveimpien vääryyksien alaisena suruni kasvavan niin suureksi, että kuolema olisi ollut onni, kun järkeni alkoi horjua, kun kaikki sisässäni silvottiin, kun näin minua kohdeltavan kuten kurjinta raatoa, kun, sanalla sanoen, kapinanhuuto pääsi rinnastani ajatellessani lapsiani, joiden nimi on häväisty, ja jotka ovat kasvaneet… teihin, herra Presidentti, maani hallitukseen olen minä viimeiseksi tuskasta huutaen kääntynyt, ja teihin ovat itkusta punaiset silmäni aina olleet tähdätyt. Minä vaan kuitenkin toivoin, herra Presidentti, että minut olisi tuomittu tekojeni mukaan. Tämän kauhean näytelmän alusta asti en ole vähintäkään väistynyt siltä tieltä, jonka itselleni asetin, ja jonka omatuntoni minulle osoitti ohjeeksi. Olen kestänyt kaikki, alistunut kaikkeen, minua on säälimättömästi rääkätty, tietämättä miksi… ja omatuntoni on antanut minulle voimia kestämään.

Onhan minulla kyllä joskus ollut vihan ja kärsimättömyyden hetkiä, ja toisinaan en ole voinut olla purkamatta ilmoille mieleeni kertynyttä katkeruutta. Mutta en hetkeksikään ole unohtanut että kaikkien inhimillisten kiihkojen yläpuolella on isänmaa.

Minun asemani, herra Presidentti, joka minulle on valmistettu, on päivä päivältä tullut yhä julmemmaksi, iskuja on alituiseen satanut päälleni, lakkaamatta, enkä ole ymmärtänyt syytä miksi, sillä en ole koskaan antanut aihetta niihin, en sanoillani enkä teoillani.

Lisätkää minun jo kyllä julmiin kärsimyksiini vielä häpeän tuottama kiusa, ilmanala, tukehduttava vankila, jossa minua pidetään, kaikkien niiden ylönkatse ja halveksiminen, jotka minua ympäröivät, alituisesti epäluulon alaisena, ja minä kysyn itseltäni, herra Presidentti, eikö tämä ole liikaa… liikaa ihmiselliselle olennolle, joka aina on tehnyt velvollisuutensa?

Vaikka minun järkeni on jo alkanut mennä sekasin, sillä se horjuu joka iskusta, joita se saapi kestää alituiseen, täytyy sen kuitenkin kauhukseen nähdä, että minua joka päivä kohdellaan yhä kovemmin ja alhaisemmin, huolimatta suorasta käytöksestäni ja lannistumattomasta tahdostani, jota ei mitkään kidutukset voita, ja huolimatta siitä että olen elänyt kuin kunniallinen mies ja kunnon ranskalainen.

Minun kurjuudellani ei ole vertaa, ei minuuttia elämästäni kulu ilman kidutusta; olkoon ihmisellä kuinka hyvä omatunto tahansa, kuinka suuret sielunvoimat hyvänsä, lopuksi hän kumminkin tuntee masentuvansa ja minulle on hauta oleva pelastus.

Mutta, herra Presidentti, kärsimysten ja vaivain runteleman olentoni syvässä epätoivossa, tässä alentavassa asemassa, joka murtaa minut, tuskassa, joka minut tukehduttaa, aivoni joutuessa sekasin kaikista sitä kohtaavista kolahduksista, vetoon teihin, herra Presidentti, maani hallitukseen, ja uskon huutoni tulevan kuulluksi.

Herra Presidentti, en puhu elämästäni. Se kuuluu maalleni tänään kuten eilen. Pyydän siltä vaan viimeisenä suosion osotuksena, että se ottaisi sen heti kokonaan, eikä antaisi minun näin kuihtua pilkallisesti häpeällisiin tuskiin, joita en ole ansainnut, joita en ansaitse.

Mutta pyydän maaltani vielä sitäkin, että se levittäisi valoa tähän kauheaan asiaan; sillä ei kuulu maalleni minun kunniani, vaan se on minun lasteni isänperintö, se on kahden perheen kallis omaisuus.

Minä rukoilen myöskin koko sielustani, että muistettaisiin vaimoni ja minun omaisteni julmia kärsimyksiä ja sietämätöntä asemaa, joka on pahempi kuin kuolema ja että muistettaisiin lapsiani, minun rakkaita pienokaisiani, jotka kasvavat orpoina, ja tehtäisiin mitä voitaisiin, sanalla sanoen, kaikki, mikä on maalle edullista, jotta niin pian kuin suinkin asetettaisiin jo raja niin monen ihmisen kärsimyksille.

Teidän oikeudentuntoonne luottaen, herra Presidentti, pyydän teitä hyväntahtoisesti vastaanottamaan minun kunnioittavat tunteeni.

Minä rohkenen uudestaan kääntyä puoleenne ja jalkainne juureen laskea
syvän epätoivoni.

Kolme vuotta olen nyt, syytönnä siihen rikokseen, josta minut on
tuomittu, pyytänyt, rukoillut oikeutta ja totuuden paljastamista.

Kun majuri du Paty de Clam tuomion jälkipäivänä kävi luonani sotaministerin nimessä kysymässä olinko syyllinen vai syytön, vastasin hänelle, että en ainoastaan ollut syytön, vaan että vaadin valkeutta, täydellistä selvyyttä asiaani ja minä pyysin heti asianmukaista apua joko sotilasvirastolta eli joltakulta muulta hallituksen käytettävissä olevalta virastolta.

Minulle vastattiin, että korkeammat toimet estivät näitä
tiedusteluteitä käyttämästä, mutta että etsimistä jatketaan.

Kolme vuotta olen nyt odottanut tukalimmassa asemassa mitä voi
ajatella, eikä tiedustelujen tuloksista kuulu mitään.

Jos korkeammat harrastukset ovat estäneet ja luultavasti aina tulevat olemaan esteenä niiden ainoain keinojen käyttämiselle, joiden avulla totuus tulisi ilmi, ja joiden avulla olisi mahdollisuus toivoa, että tämä kidutus, jota monet ihmiset saavat kestää, saataisiin loppumaan, sitä suurempi syy on minulla niitä kunnioittaa ja sen olen tekevä muuttumatta.

Mutta toiselta puolen, herra Presidentti, on tämä hirvittävä asiainlaita jo kestänyt yli kolme vuotta, lapseni kasvavat halveksittuina, orpoina; heidän kasvatuksensa on mahdoton, ja minä tulen hulluksi surusta ja tuskasta… Eivät suinkaan samat asiat vaadi että rakas vaimoni ja rakkaat lapseni uhrataan sille.

Minä asetan yksinkertaisesti tämän hirveän aseman teidän ja hallituksen oikeudentunnon ratkaistavaksi. Minä pyydän ainoastaan oikeutta omilleni ja lapsilleni, jotka etupäässä ovat surkuteltavat.

Luottaen teidän oikeudentuntoonne, herra Presidentti, pyydän teidän suosiollisesti vastaan ottamaan minun kunnioittavaiset ja hartaat tunteeni.

Minä selitän vielä kerran, että minä en ole kirjoittanut sitä kirjettä, josta minua syytetään; minä sanon, että koko minun entinen elämäni, josta nyt on oltu tilaisuudessa tekemään selkoa, että koko minun elämäni on vastaväite sellaista alhaista ajatustakin vastaan.

Ihan siitä asti kun tämä hirveä näytelmä alkoi, olen minä odottanut valkeutta, parempaa aamunkoittoa, valoa!

Se asema, missä minä olen ollut kolme vuotta, on yhtä hirveä rakkaalle vaimolleni ja onnettomille lapsilleni kuin minulle. Minä esitän heidän kohtalonsa ja oman kohtaloni teille, asetan sen teidän käsiinne, asetan sen Sotaministerille, maani Oikeusministerille pyynnöllä, eikö löydy mitään mahdollisuutta saada selville tätä asiaa, lopettaa tätä kidutusta, jota niin monta ihmistä on kärsimässä.

Luottaen teidän korkeaan oikeudentuntoonne, herra Presidentti, pyydän että suosiollisesti vastaanottaisitte minun kunnioittavat tunteeni.

Syytön olen siihen inhoittavaan rikokseen, josta minut on tuomittu ja olen tämän onnettoman jutun alusta asti ainoastaan pyytänyt, että tähän asiaan hankittaisiin valoa.

Joka kerta kun minä olen pyytänyt hallituksen apua tämän hirveän jutun selville saamiseksi, on minulle vastattu, että on korkeampia harrastuksia tiellä. Minä olen alistunut ja alistun vastakin niiden harrastuksien alle, kuten velvollisuuteni on.

Eivät mitkään harrastukset voi vaatia, että koko perhe, että lapseni, että viaton ihminen uhrataan niille.

Siksi vetoon teidän jaloon oikeudentuntoonne, hallituksen oikeuteen, vaatien takasin kunniaani, vaatien oikeutta niin monelle syyttömälle uhrille.

Luottaen teidän jaloon oikeudentuntoonne, pyydän esiintuoda alamaisen kunnioitukseni.

Minä kokoan ja uudistan pyyntöni, jonka esitän Valtion Johtajalle, hallitukselle ja Sotaministerille, pyytäen kunniani hyvitystä, oikeutta yhdellä sanalla, ellei tahdota että onneton, jonka voimat ovat loppumaisillaan, raukee tuskien alle, jotka sitä kalvavat joka tunti, joka sekunti, tietäen että hänen lapsensa jäävät kunniattomiksi.

Luottaen sekä teidän että hallituksen ja Sotaministerin korkeaan oikeuteen, pyydän teidän vastaan ottamaan kunnioitukseni.

Koko olennollani uudistan teille pyyntöni, jonka jo olen esittänyt valtion Johtajalle, hallitukselle ja herra Sotaministerille.

Vaimoni, lasteni, kaikkien omieni nimessä tulen pyytämään oikeusasiani tarkastusta, elämää lapsilleni, sanalla sanoen oikeutta, oikeutta yhdellä sanalla kaikille viattomasti kärsiville.

Luottaen teidän jaloon oikeudentuntoonne, hallituksen ja sotaministerin oikeudentuntoon, pyydän teidän vastaanottamaan kunnioitukseni

Kolmen kuukauden ajalla, kuumeen ja houreen vallassa, olen useat kerrat vedonnut Valtion Johtajaan ja hallitukseen saamatta mitään selitystä, mitään loppua tälle kidutukselle, jota niin monta henkeä kärsii.

Mutta sain juuri äskettäin kirjeen rakkaalta vaimoltani ja lapsiltani ja vaikka sydäntäni vihloo ja kouristaa tämä ansaitsematon rääkkäys, kirkastuu se taas uudelleen.

Kuten jo olen sanonut, kuten yhä vieläkin sanon, sillä tämähän on vallan hirveää, olen tuomioni jälkeisestä päivästä asti s.o. enemmän kuin kolme vuotta sitten silloin, kun majuri du Paty de Clam kävi luonani Sotaministerin puolesta kysymässä olinko syyllinen vai syytön, selittänyt, että tietysti olin syytön ja sitäpaitsi pyysin valoa, täydellistä valoa asiaan, ja pyysin ainoastaan apua tavallisilta tiedusteluvirastoilta, osaksi sotilasviraston kautta, osaksi muilla mahdollisilla keinoilla.

Sain vastaukseksi, että korkeammat tehtävät estivät käyttämästä pyytämiäni tiedustelukeinoja, mutta että etsimistä jatketaan.

Tällä tavalla olen odottanut enemmän kuin kolme vuotta, hirveimmässä asemassa mihin ihminen voi joutua; eikä etsimisistä ole ollut mitään seurausta.

Jos toiselta puolen korkeammat tehtävät ovat aina estäneet ja tulevat aina estämään käyttämästä tiedustelukeinoja tämän asian selville saamiseksi, on minun sitä enemmän niitä pidettävä arvossa ja niin olen aina tehnytkin.

Mutta toiselta puolen on tätä jatkunut jo yli kolme vuotta, rakas vaimoni kituu tuskallista kidutusta, lapseni ylenevät maailmaan ylenkatsottuina, orpoina, minä kärsin kuolemantuskia vankilakomerossa; ei mitkään harrastukset maailmassa voi vaatia — sillä se olisi rikos ihmiskuntaa vastaan — että vaimo, lapset ja syytön mies uhrataan niille.

Vielä kerran asetan tämän surullisen tapauksen teidän ja hallituksen oikeudentunnon punnittavaksi. Minä pyydän oikeutta omilleni, lasteni tulevaisuutta, sanalla sanoen loppua niin monen ihmisen kärsimyksille.

Luottaen teidän ja hallituksen jaloon oikeudentuntoon, pyydän lausua kunnioitukseni.

Samana päivänä kirjoitin kenraali Boisdeffre'lle, armeijan pääesikunnan 1 päällikölle, vedoten hänen tasapuolisuuteensa ja pyysin hänen lausumaan mielipiteensä jutun tarkastuksesta Valtion Johtajalle.

Jos hänen lausuntonsa oli myöntyväinen, on teidän mielipiteenne, herra Presidentti, myöskin ollut myöntyväinen, koskapa olen saanut virallisen tiedoksiannon, että pyyntö, jonka samana päivänä teille osoitin, on perustuslaillisessa järjestyksessä jätetty hallitukselle.

Minä vetoon siis teidän ja hallituksen ylevään oikeudentuntoon, samoin kuin anomukseeni 20 p:ltä marraskuuta 1897 annetusta vastauksesta näkyy, jonka vielä tänäpänä täytyy olla samalla tavalla, koska julkisesti selitettiin, että minun pyyntöni oli jätetty hallitukselle, että, sanon minä, vihdoinkin oikeus voittaisi ja tarkastus pidettäisiin.

Luottaen teidän ja hallituksen ylevään oikeudentuntoon, pyydän teidän vastaanottamaan kunnioitukseni.

Minä uudistan kaikki edelliset pyyntöni. Viattomana siihen mitoittavaan tekoon, josta minut on tuomittu, vetoon Valtion Johtajan ylevään oikeudentuntoon pyytäen oikeusasiani tarkastusta.

Luottaen teidän oikeudentuntoonne pyydän teidän ottamaan vastaan kunnioitukseni.

Koska en tiedä mihinkä minun pyyntöni tuomion tarkastuksesta on joutunut, uudistan tässä ne taas.

Syyttömänä siihen mitoittavaan rikokseen, josta minut on tuomittu, vetoon Valtion Johtajan ylevään oikeudentuntoon saadakseni asiani tarkastusta toimeen.

Luottaen teidän ylevään oikeudentuntoonne pyydän teidän vastaanottamaan kunnioitukseni.

Marraskuusta asti v. 1897 olen lähettänyt useita pyyntöjä Valtion Johtajalle, joissa olen pyytänyt oikeutta omaisilleni, ja loppua tälle yhtä julmalle kuin ansaitsemattomalle kidutukselle, josta niin monta olentoa kärsii, sekä juttuni tarkastusta.

Olen kääntynyt hallituksenkin puoleen, senaattiin, eduskuntaan, niihin, jotka ovat antaneet tuomita minut, yhdellä sanalla isänmaahan, jonka tehtävä on pitää huoli asiastani. Sillä tämä on oikeuden, jalon oikeuden asia, siksi että minä en tämän kauhean näytelmän alusta ole pyytänyt armoa enkä suosiota, vaan aivan yksinkertaisesti totuutta, ja kun kerran on kysymys näistä kahdesta "oikeus" ja "kunnia", täytyy kaikkien yksilöllisten kysymysten hälvetä ja intohimojen vaieta.

Tätä on nyt kestänyt kuusi kuukautta, enkä ollenkaan tiedä minkä kohtalon alaiseksi kaikki tarkastusanomnkseni ovat joutuneet, en tiedä mitään… Niin, tiedän yhden asian, sen, että jalo nainen, puoliso, äiti ja kaksi perhettä, joille kunnia on kaikki, kärsivät viattomasti…

Ja tiedän senkin, että eräs sotilas, joka on palvellut uskollisesti isänmaataan, joka on uhrannut kaikki, asemansa, omaisuutensa, pyhittänyt sille kaikki voimansa, niin minä tiedän, että tämä sotilas kärsii kuolemantuskia vankilakomerossa, yötä ja päivää samojen häpeällisten tuskien alaisena, epäiltynä, ylenkatsottuna, vääryyttä kärsivänä.

Herra Presidentti, vielä kerran vetoon vaimoni, lasteni ja omieni nimessä isänmaahan, maan ylhäisimpiin virkamiehiin, pyytäen oikeutta onnettomille uhreille sekä että tuomioni tarkastettaisiin.

Luottaen teidän ylevään oikeudentuntoonne pyydän teidän vastaanottamaan kunnioitukseni.

Pitkät kuukaudet olen alituisesti lähettänyt Valtion Johtajalle
pyyntöjä toisensa perästä asiani tarkastuksesta.

Minä uudistan pyyntöni viime toukok. 26 p:ltä. Joka päivä, joka tunti
odotan vastausta, joka ei tule.

Ruumiin ja sielun voimani vähenevät päivä päivältä, enkä pyydä enää kuin yhtä asiaa: saada levollisena laskeutua hautaani, varmalla tiedolla siitä, että lasteni nimi on pesty puhtaaksi tästä hirveästä tahrasta.

Jos minun on kuoltava viattomana uhrina, tahdon luovuttaa lapsiraukkani rakkaalle isänmaalleni, jota aina olen palvellut uskollisesti ja rehellisesti. Minä pyydän kumminkin teiltä, herra Presidentti, hyväntahtoista vastausta pyyntöihini, vastausta, jota joka päivä odotan kärsimättömänä.

Täydellisesti luottaen Valtion Johtajan oikeudentuntoon, pyydän teidän ottamaan vastaan kunnioitukseni.

Sammuneella sydämmellä ja ruhjoutuneilla aivoilla lähetän teille vielä yhden epätoivon huudahduksen, surkeamman ja sydäntä särkevämmän kuin koskaan ennen. En puhu kärsimyksistä enkä loukkauksista, joita lakkaamatta päälleni satelee, vaikk'en minä pienimmälläkään teolla ole niitä ansainnut. Mutta minä puhun teille, herra kenraali, perheeni äärettömästä surusta, heidän asemastaan, joka on niin surullinen, että kaikki nääntyvät sen alle. Minä puhun teille yhä uudestaan ja uudestaan lapsistani, pikku raukoistani, jotka ylenevät maailmaan ylenkatsottuina, orpoina, koko sielustani, kädet ristissä, sydämmeni pohjasta rukoilen teitä, että ranskalsisena tekisitte mitä ihmisvoimat myöten antavat saadakseni loppua näille monen ihmisen kärsimyksille.

Voi, herra kenraali, kuvailkaa, ettei viime kuluneina kolmena vuotena ole ollut yhtään tuskatonta minuuttia, ei yhtä sekuntia ja syy siihen, että kumminkin olen pysynyt hengissä tämän hirveän ajan, on se, että olen tahtonut kuolla rauhassa, tietäen, että nimi, jota lapseni kantavat, on kunniallinen ja arvokas.

Mutta tänäpänä, herra kenraali, on minun tilani tullut liian tukalaksi, kärsimyksen! liian sietämättömiksi, minä menehdyn niiden alle. Siksi lähetän viimeisen epätoivon huudon, se on isä, joka teille luovuttaa sen, mikä hänellä on kalleinta maailmassa, lastensa elämän, sen elämän, joka ei heille ole mistään arvosta, ellei tätä hirveää tahraa ole pesty pois.

Kirjoitan nämä rivit varmassa uskossa, että ymmärrätte minua, kirjoitan teille koko sielustani, joka kuolemantuskassa vavisten luoksenne pakenee, kirjoitan teille koko raadellusta ja vavahtelevasta sydämmestäni.

Minä pyydän teitä myös, herra kenraali, sanomaan yksi ystävällinen sana vaimolleni ja antamaan hänelle tulevaa rehellistä apuanne.

Minä rohkenen uudistaa sen pyynnön, jonka tein teille kaksi kuukautta sitten, silloin kun pyysin teitä hyväntahtoisesti auttamaan perille minun pyyntöjäni, joissa anoin loppua hirvaille kärsimyksillemme sekä pyysin turvaa onnettomille lapsilleni, joilla on kaikista säälittävin osa tässä julmassa näytelmässä.

Luottaen teidän oikeudentuntoonne pyydän teidän ottamaan vastaan hartaan kunnioitukseni.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIISI VUOTTA ELÄMÄSTÄNI, 1894-1899 ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.