The Project Gutenberg eBook of Herrana ja heittiönä, by Sulo-Weikko Pekkola

Lukijalle.
Isäntä vaihtuu.
Ensimmäiset edesottamiset leirillä.
Pitennetty loma.
Alokkaita ja lomallaolijoita Tukholmassa.
Sotaopintoja jatketaan.
Värvärinä.
Kolmensadan takaa-ajo.
Ystävämme kasakkakapteeni.
Aseita etapille.
Poroilla halki Lapin.
Kibergin kalastajana.
Mitä Venäjältä kuuluu.
Hylkeitä ja turskia.
Kilpisjärven pamaus.
Elokuvia Tukholmasta.
Kolmoset matkalla.
Korpea ja kangasta.
Oikin maratooni.
Koskenlaskijoina.
Haaparantalaisia.
Hoitokomitea.
Pommarikurssilla Berliinissä.

LUKIJALLE.

Tarkoitukseni näillä muistelmilla ei suinkaan ole esittää joitakin, diplomaattisen tärkeitä tapahtumia tai pöyristyttävän rohkeita sankaritekoja, — niistähän on jo runsaassa jääkärikirjallisuudessamme kerrottu enemmänkin kuin tarpeeksi. Tahdon vain kuvata muutaman etapille komennetun jääkärin matkojen vaiheita samoinkuin joitakin mielialoja ja sattumia harjoitusleirillä, siten kuin ne kylmästi katsoen mieleeni muistuvat. Olen niinmuodoin jättänyt tuon pyhän ja salaperäisen — ja usein myös harhaanjohtavan glorian pois, ja esiintyvät kuvaamani henkilöt tässä arkivaatteissaan kuten muutkin kuolevaiset.

ISÄNTÄ VAIHTUU.

Antakaa keisarille, mikä keisarin on.
Ja ottakaa pois, mikä hänelle ei kuulu.

Valju helmikuun aurinko oli jo noussut, kauniisti purppuroiden vaarojen valkopeitteiset rinteet ja lumitaakkaiset petäjien latvat, kun kuusimiehisenä joukkona aloitimme päivän työmme Ohtavaaran juurella. Oli pakkasta siinä 35º C, puut paukahtelivat metsässä, ja huurremetsotkin olivat kesyjä kuin kotilinnut, pää hartiain välissä vain istuskelivat mäntyjen latvoissa, silloin tällöin raapaisten tukollisen havuja nokkaansa.

Olin silloin — vuonna 1915 — määrätty hoitamaan Jongunjoen hoitoalueen metsänhoitajanvirkaa ja toimitin nyt siinä ominaisuudessa tukkipuuleimausta hoitoalueeni etäisimmässä kolkassa Venäjän rajan kupeella.

Lunta oli lähes puolitoista metriä, ja se oli lisäksi pehmeätä, joten leimaustyö ei oikein ollut mieleemme. Mutta kun siinä aikamme hiihtelimme harjua ylös ponnistellen, toista taas alas sujauttaen, sai vähitellen oikea metsämiehen tuntu vallan miehissä, ja kohta työntyi korvia suojaava naapukka takaraivolle antaakseen kuivan talvi-ilman jäähdytellä höyryäviä ohimoita.

Näinpä hangessa rämpien saavuimme aukean ja laajan suon laitaan. — Kun äkkiä synkästä metsästä sukeltaudut aavalle, pysähdyt vaistomaisesti tähyämään kuin villieläin, joka milloin saalista katseellaan tavoittaen, milloin vaaraa vainuten pälyilee ympärilleen suojelevan puun varjossa, valmiina tarvittaessa painumaan takaisin metsän pimentoihin.

Niin meiltäkin suon laidassa työ keskeytyi kuin yhteisestä sopimuksesta. Istuuduimme suksillemme ja panimme tupakaksi antaen katseemme liitää yli auringossa kimaltelevan hangen, joka väriloistossaan olisi saattanut minkä hyvänsä kultasepän näyteakkunan varjoon.

Tällaiset tupakkatunnit työn lomassa ovat kuin keitaita erämaassa, vaikkakin jätkän keksimiskyky tällöin pannaan useinkin koetteelle. — Niin kauan kuin vosmestarin piipusta pölähtelee paksuja, sinisiä sauhuja, ei ole hätää, mutta kun se rupeaa kurisemaan ilmaisten pesän tyhjyyden, silloin täytyy keksiä keinoja, millä tätä nautintorikasta hetkeä voisi pidentää. Järkeillään, kerrotaan soakkunoita eli kaskuja, tarjotaan vosmestarille tupakkaa piipun täytteeksi, ja kaikenlaista pientä hommaa riittää housunnapista kaulahuiviin asti. Ja useinkin täten tienataan lyhyt viisiminuuttinen tupakkaloman jatkoksi.

Kivivaaran Matti paraikaa kertoi suurista ansioista rajan takana Muurmannin radalla ja olisi kenties kertonut vaikka iltaan asti, jollei suon toiselle laidalle, metsästä kapeana urana aukeavalle tukkitielle olisi ilmestynyt musta, liikkuva piste.

Se läheni meitä kohti, ja hetken kuluttua voitiin tulija havaita hevosmieheksi.

Ken ei kuukausikaupalla ole asustanut penikulmien takaisilla saloilla, ei myöskään voi käsittää, mitä sieluntiloja tällainen ilmestys sikäläisessä asukkaassa — vaikkapa vain satunnaisestikin sielläeläjässä — herättää.

Katsellaan ja arvaillaan, tunnetaankin jo. Kuka tuntee hevosesta, kuka luokista, kuka ajajan hattureuhkanasta. Kuka arveli tulijan Kohtavaaran isännäksi, kuka Melavaaran torppariksi. Joku luuli jo tuntevansa lupasalmelaiset valjaat, kunnes havaittiin, että "hollirekihän sillä onkin."

Kaikkien katseet piristyivät heti, sillä arvattiin, että ajaja ei kulkenut, tavallisilla asioilla. Eihän näillä saloilla toki kunnon kulkija käyttänyt kuin tukkirekeä. "Kuka kumma saattoi — — —?"

Reki läheni, tie lyheni. Istuessamme suon laidassa harvahkon hongikon alla olimme selvästi havaittavissa parinsadan metrin päässä kulkevalle tielle.

Mies pysähdyttikin hevosensa, veti sukset reestään ja lähti hiihtämään meitä kohti.

Yltä päältä valkoisena kuurasta, parta jääpuikkoina roikkuen läheni mies, ja kohta tunsin hänet Uramon Antiksi, Uramon vartiopiirin vankaksi ja uskolliseksi metsänvartijaksi.

Antti hiihteli viereeni totisena kuin itse kohtalo ja tervehti poikkeuksellisen tärkeänä aukoillen turkkinsa nappeja.

En heti kiinnittänyt huomiota hänen tavallisuudesta poikkeavaan esiintymiseensä, kyselin vain, vieläkö ne kolme sutta siellä Ruunaan järvellä ovat syöneet koiria ja lupasin heti leimauksen päätyttyä saapua sinne jahdille.

Antti ei vastannut sanaakaan, kaivelihan vain äänettömänä vaatteitaan ja päästyään kaikkein pyhimpään, s.o. sisätakkinsa povitaskuun, ojensi minulle paperin:

Vai sähkösanoma tänne salolle, ryssän rajalle! — Jopa täytyy olla tärkeä asia, kun sähkösanomaan turvaudutaan, sillä enhän muistanut koko virkamiesajallani saaneeni yhtään sentapaista tiedonantoa tai määräystä. — Vaikka eihän tämä "viran puolesta" voinut ollakaan. Muistin erään vanhemman kolleegani esitelmän siitä, miten Metsähallituksen määräyksissä esiintyvät käsitteet ovat ymmärrettävät:

"Ensi tilassa", merkitsee kolme kuukautta, "viipymättä" on yhtäkuin yksi kuukausi, ja "aivan heti" on noin kaksi viikkoa.

Saattoiko tiedonanto koskea siis "sitä" asiaa, josta jo syksyllä valmistavasti keskusteltiin Helsingissä, ja josta olin viime kuun aikana saanut pari apokryyfistä kirjettä?

— On omituista, kuinka ajatus- ja huomiokyky teroittuu tällaisen äkkisysäyksen tultua, — kuten sillä entisellä nuohoojalla, joka aamiaisaikaan sattui putoamaan kuusikerroksisen talon katolta keittiöakkunain ohi. Kun hän ihmeellisen sattuman kautta säilyi kutakuinkin hengissä, saattoi hän heti tapahtuman jälkeen kertoa tarkalleen kirurgissa, mitä ruokalajeja kussakin keittiössä oli valmistettu.

Niinpä minunkin mielessäni vilahti parissa tuokiossa sekä menneisyys, nykyisyys että tulevaisuus Ajatuksissani myllersivät käsitteet sellaiset kuin virka, toimi, velat, vekselit, vuosikertomukset, sukulaiset, ystävät ja morsiamet yhtenä sekamelskana. Vaikka ratkaisu oli mielessäni jo aikoja sitten tehty, olivat virkamieskäsitteet sentään sikäli piintyneet ajatuksiini, että valmiin virkauran jättäminen vallan tuntemattoman varaan jonkunverran askarrutti aivojani. — Helppoahan oli Helsingissä helmeilevien lasien ääressä tehdä isänmaallisia päätöksiä seurassa, jossa pidettiin uhkuvia puheita ja jossa toisten läsnäolo antoi heikommankin päätökselle pontta.

Mutta täällä minä olin aivan yksin rauhallisissa hommissani kaukana kavalasta maailmasta; vain miesteni äänettömät, kysyvät katseet tarkkailivat kasvonilmeitäni. —

Ei sillä, että olisin hätkähtänyt rikkoa ryssän keisarille antamaani virkamiesvalaa. Hänhän oli omansa rikkonut jo aikoja sitten. Enkä muutenkaan ollut viimeaikoina elellyt oikein sovussa hänen kanssaan. Muuten vain tuntui niin oudolta.—

"Minkäs teet, niin tee pikemmin", muistui mieleeni ja komensin miehet kortteeriimme torppaan. Oudoksuen miehet määräystäni tottelivat ja vielä oudommaksi ottivat, kun torpassa ryhdyin tilinmaksuun.

"Eihän tällä nyt kiirettä, keritäänhän nämä sittenkin, kun vosmestari palajaa", sanoivat.

"Maksetaanhan pois; jos viikon viipynenkin, tottapahan palajan. Parempi sentään, että on selvät tilit."

Iltahämyssä istuin rekeen matkani päämääränä Lieksa. Miehet olivat kaikki pihalla hyvästelemässä, ja taisinpa puristaa heidän karkeita käsiään tavallista lujemmin. Mitä lienevät miettineet, tavallista vakavammin vain kuului huuliltaan tuo tavaksi tullut: "Leikit anteeksi".

Pakkanen kiristyi ja vedin turkinkauluksen ylemmäksi. — Nythän sitä jouti ajattelemaan asioita rauhallisemmin. Ensimmäinen tunne oli sydäntä hytkähdyttävä, vapauttava. Olinhan hengessäni astunut Rubiconin yli, ja arpa oli heitetty.

Yötä myöten ajellessani järjestelin vielä mielessäni hoitoalueeni käytännöllisiä asioita: Hakkuut, luovutukset, käsikaupat y.m. oli saatava kulkemaan entistä latuaan, ja olihan näin poikamiehellä jokunen yksityisasiakin selvitettävänä.

Kun aamuyössä syttyvien valojen vilkkuessa saavuimme asuntoni edustalle Lieksaan, olivat "käytännölliset" toimenpiteet jo teoreettisesti selvillä ja odottelin vain teelasin ääressä klo 7 aikaan saapuvan aamujunan tuloa, jotta voisin sähköttää Helsinkiin ja tiedustella tilannetta.

Jo ennen kello kymmentä saapuikin vastaus, ei tosin niin lakoonisena kuin edellinen, vaan yhtä oraakkelimaisena. Paikoitellen lyhennettynä kuului se näin:

"Saavu heti. Hei sun —. Eläköön Sulo. — Wili, Oikki, Wäiski, Keppari,
Arvo."

Täysi tosi oli siis tekeillä. — Kun nimipäivänikin sattui kohdalleen, 13:lle helmikuuta, pääsivät onnittelut samaan lystiin.

Kun asia oli selvä, matkustin seuraavana aamuna Joensuuhun pyytääkseni esimieheltäni, ylimetsänhoitaja Branderilta viikon loman "yksityisasioiden järjestelyä varten", kuten tavanomainen sanamuoto kuului.

Joensuun komea kaupungintalo oli vastikään valmistunut, ja sinne oli samaiseksi illaksi järjestetty juhlalliset naamiaiset tapauksen kunniaksi.

Minä henkilökohtaisesti syvästi halveksin naamiaisia, koska niissä peitetään ihmisen synnynnäiset kasvonpiirteet. Enkä nytkään aikonut peitellä julkipuoltani, mutta naamiaisten lopputunneilla oli naisten puute jo niin huutava, että minun täytyi tansseissa esiintyä poliisimestarin "daamina", joskaan maskeeraukseni ei käsittänyt muuta kuin taskuuni unohtuneen nenäliinan. Hymy kuitenkin naamion takana oli yhtä hurmaava kuin parhaimmallakaan läsnäolleella dominolla.

Turistin "tantalle", joka hoiteli naamiaisten tarjoilupuolen, lausun myös tämän ohessa tunnustukseni "daamille" tarjotuista kaviaarivoileivistä, jotka olivat moitteettomia.

Vesiharmaana ja likaisena ryssän sinellin värisenä esiintyi Helsinki, astuessani seuraavana aamuna asemalta torille. Yhtä synkiltä näyttivät ihmisetkin. — Poissa oli ylioppilasaikainen seura, unohtuneet olivat entiset tavat. — Sulje akkunasi tiiviisti pimeän tullen, painu kämppääsi ennen kello kahtatoista yöllä. Taikka saat virkaintoisen poliisin niskaasi ja kuulet uhkauksen: "Minulla on oikeus ampua teidät vaikka tähän paikkaan".

Heti Helsinkiin saavuttuani kuulin, että Suvi oli jo jättänyt entisen isänmaansa ja taisipa olla vaikka korpraali Saksassa. Toisia oli kuulemma alati lähdössä eikä aikaa saanut hukata. Olisin mielelläni matkustanut takaisin Joensuuhun, josta ryhmänverran ainakin olisin saanut miehiä matkaan, mutta kiirettä näyttiin pitävän, ja lopulta minäkin innostuin niin tähän hoppuun, että joka kadunnurkassa olin näkevinäni ruumiita ja joka hevosen jätteessä haistoin ihmisen verta.

Sain kuitenkin käsiini Wäiskin ja Oikin, joiden kanssa kutakuinkin rauhallisesti saattoi keskustella asioista. Päästyämme "periaatteessa" yhteisymmärrykseen ryhdyimme järjestelemään asian "käytännöllistä" puolta. — Olihan minulla vielä provinsseista saapuneena — tuliaisetkin pitämättä — — —.

Tapana oli näet, että saapuessamme rajaseudulta toimme tullessamme jonkinlaisia paikallisia oloja kuvaavia tuliaisia. Ne olivat tosin sangen vähäpätöisiä, mutta kuitenkin olivat ne uutuuksia pääkaupunkilaisille. Niinpä toimme milloin karjalaistytön tekemän tupakkamassin, milloin teepurkin tai pontikkapullon taikka vain kolme kiharaa. Kaikella oli oma viehätyksensä.

Nyt olin tuonut paketin "dunajevan" palturitupakkaa ja kaksi arkkia sätkäpaperia.

Kutsuin asuntooni Centrum-hotelliin joukon entisiä osakuntatovereitani tarjoten heille heikon whiskygrogin ohella kunnon jätkän tupakkaa.

Ilta kului hauskasti, vaikkakin minä jo seuraavana aamuna kotirauhan vuoksi muutin asuntoni Ullanlinnaan, Oikin luokse. — Jäljestäpäin kuulin, että hotelli oli vielä viikkoa myöhemmin tuoksunut "tunaskille", ja minun huoneeni lähes kuukauden.

Ostrobotniassa, maisteri Kokon luona sain matkarahat ja matkan varrella tarvittavat osoitteet. Ulkomaan passin olin jo hankkinut syystalvella.

Jotta kuitenkaan minua ei olisi pidetty vallan karkulaisena, päätin pyytää Metsähallituksesta virallisen eron. Oikki, joka oli kotiystävä Metsähallituksen sihteerin, maisteri Hakosalon kanssa, meni eräänä iltana maisterin asuntoon valmistamaan asiaa, samalla myös vihjaisten matkani päämäärästä.

Seuraavana päivänä ilmestyin varsin virallisena Metsähallitukseen "Heikki-Maisterin" puheille esittäen asiani. Sihteeri oli myös virallinen kuin ainakin keisarin ritari — hänet oli muistaakseni edellisenä kesänä lyöty jonkun, taisi olla Wladimirin ritarikunnan jäseneksi. Hän kehoitti minua kohteliaisuussyistä käymään myös ylitirehtöörin pakeilla, jonne heti sainkin audienssin.

Asiasta oli nähtävästi jo valmistavasti keskusteltu, koska ylitirehtööri Hannikainen heti huoneeseen astuttuani sanoi:

"Juu, aikomukseni on mennä ensin Englantiin pariksi kuukaudeksi ja sieltä sitten Sudaniin, jossa veljenikin on."

"Jaha, hm, hm, tulkaa nyt puolen tunnin kuluttua takaisin, kyllä paperit ovat silloin selvät. Käykää sihteeriltä kuulemassa. — Onnea vain matkalle ja viekää toisillekin terveisiä."

Harvoille lienee eropassi valmistettu Metsähallituksessa niin nopeasti kuin minulle silloin, sillä tosiaankin puolen tunnin kuluttua olin vapaa kruunusta ja keisarista. Vielä oli kuitenkin finanssipuoli järjestettävä, sillä hoitoalueessani olin valtion kassaa käytellyt leimauksiin, hakkuihin ynnä muihin tarvittaviin töihin.

Heikki-Maisteri pani kuitenkin sähkösanomat kulkemaan, ja jo ennen iltaa oli sekin puoli asiasta selvitetty.

Näistä samaisista raha-asioista jouduin vuotta myöhemmin tekemään yksityisesti tiliä eräälle kurssitoverilleni Kajaanissa, tavatessani hänet komennusmatkallani. — Hiljaisena ja luottavaisena menin hänen asuntoonsa, jossa kauan aikaa kertoilin sotamiehen elämästä Saksassa. Mies kuitenkin oli tavallista harvasanaisempi, mutta lopulta hän avasi sydämensä minulle näin sanoen:

"Kuulehan, kun kertovat täällä ruokottomia juttuja sinusta. Olkoon asia miten tahansa, mutta hyvänä toverina minun täytyy puhua siitä kanssasi."

"No, annahan kuulua; en minä ainakaan tiedä mitään erikoisemman pahaa tehneeni."

"Katsos, kertovat, — sitä on nyt niin vaikea sanoa, — että sinä olisit vienyt hoitoalueen kassan, noin 35,000 mk. mukanasi, ja sinua nyt haetaan poliisivoimalla."

"Sen kyllä uskon, että minua haetaan santarmivoimallakin, mutta hoitoalueen kassan suhteen minä pesen käteni. Voithan muuten tiedustella asiata Heikki-Maisterilta. Hän kyllä tuntee ja tietää, missä kunnossa kassa oli lähtiessäni."

"Ta mej fan, sitähän minäkin olen aina sanonut enkä ole koskaan uskonutkaan noihin juoruilun."

Nyt kulki juttelukin jo vapaasti, ja kyräävät katseet muuttuivat hienoksi kunnioitukseksi.

Mutta palatkaamme takaisin Helsinkiin, jossa siteet entisyyden kanssa olin katkaissut ja odottelin vain hetkeä, jolloin Oikin kanssa pääsisimme lähtemään. Hänellä kuitenkin oli erinäisiä perhesuhteita, jotka viivästyttivät matkaamme, ja näiden suhteiden selvenemistä odotellessani kuljin kaduilla, perheissä ja hotelleissa rinnassani tunto siitä, että olin sangen tärkeä tekijä parhaillaan käytävässä maailmansodassa. Monasti, tavatessani tuttavan kadulla, teki mieleni nostaa oikea käteni kauniisti kaartuen etuviistoon — kuten Mussoliini nyt myöhemmin on tehnyt —, ja huutaa korkealla äänellä: "Morituri te salutant", mutta onnekseni muistin aina, että vaikeneminen on kultaa.

Väiski — tohtori V. Linden — oli ottanut suorittaakseen erinäisiä värväykseen kuuluvia tehtäviä, joten hän ei voinut lähteä matkalle. (Hän muuten pysyi viimeiseen saakka paikallaan, kunnes santarmit laahasivat hänet Shpalernajaan.)

Syvästi tuntien, että poissaoloni kestää kauemmin kuin Metsähallituksen määräykset, halusimme viettää pienen hetken läksiäisiksi vaatimattoman viinilasin ääressä.

Koska kuitenkin valtakuntamme oli silloin jo siksi raitistunut, ettei lasillista viiniä tarjottu käypää rahaa vastaan hotelleissa, vaan jos sellaisen halusit, olit pakotettu ostamaan 25 litran annoksen, otimme ajurin ja sälytimme kalliin taakkamme Ullanlinnaan, Oikin asuntoon.

Kolmisen päivää siellä vietimme varsin herttaisia läksiäisiä usean tuttavan avustuksella. Kuulin minäkin siinä kunniani. Eräs entisistä osakuntatovereistani, jolle asiamme oli uskottu, otti minut kerran silmä silmää vasten ja puhui kuin isä pojalleen:

"Että sinäkin, valtion virkamies, jolla on varma tulo ja tulevaisuus, ajattelet tuollaisia hullutuksia. Mitäs luulet tekeväsi velkojesi kanssa, jos koko asia menee myttyyn, etkä enää voi palata Suomeen?"

"Virasta olen jo saanut eron, tulevaisuudesta en tiedä mitään, ja kansalaisluottamusta riittää toivoakseni Karunkiin saakka", vastasin hänelle. Tulinpa aivan kuin ennustuksellisesti lisänneeksi: "Eiköhän sinunkin olisi viisainta lähteä matkaan?"

Kävi näet niin, että samainen mies muutamaa kuukautta myöhemmin, nähtävästi kyllästyneenä rauhantoimiin, eräässä Pohjois-Uudenmaan kievarissa takkatulen ääressä ampui 12-kaliiperisella lintupyssyllä suuhunsa.

Surku miestä; olisihan hänkin tilejä selviteltäessä kerinnyt tehdä selvää ryssistä, jos olisi kiukkuiselle päälle ruvennut. Nyt meni ilman aikojaan.

Vaan minähän tein matkaa. Oikin "perhesuhteet" eivät olleet vielä selvinneet, ja niin päätin matkustaa yksinäni.

Sumuisena helmikuun 25:nä sitten istuin Pohjanmaan junan kolmannen luokan tupakoitsemattomien osastoon aloittaakseni uuden oppikurssin elämässäni, kurssin, jonka merkitystä ja kantavuutta en vielä silloin kyennyt arvostelemaan. Saattajia ei asemalla ollut, sillä kerrottiin jonkun savolaiseen osakuntaan kuuluvan ylioppilaan liikuskelevan santarmien parissa, ja hänellä oli jonkun verran tietoa hommistamme, joten sieti olla varovainen.

Riihimäen-Toijalan välillä poikkesin vaunusillalle vetämään savukkeen. Heti jäljessäni saapui siihen myös toinenkin mies ja katseli minua varsin tungettelevasti.

Hän alkoi keskustelun, joka ensin liikkui jokapäiväisissä asioissa. Sitten tuli se välttämätön kysymys: "Minne olette matkalla?" Kun minulla kuitenkin oli reilu passi taskussani, vastasin mutkattomasti, että "Hernösandiinhan sitä mennään opintomatkalle sahauskouluun."

Tunsin kuitenkin nuoremman metsänhoitajapolven siksi tarkoin, että tiesin puhuttelijan olevan kaukana koko virkakunnasta. Jatkoin silti keskustelua, kysyen, milloin hänellä oli publiikki.

"Enhän minä itse asiassa mikään metsänhoitaja ole, vaan sittenkin luulen, että meillä on sama matka, joskin vähän pitemmälle kuin Hernösandiin."

Nyt haistoin jo provokatsionia. Sauhujen lomassa heittelin häränsilmiä mieheen ja mietin keinoa, miten helpoimmin pääsisin hänestä eroon. Kysyin sentään vielä:

"Kokko sanoi teidän matkustavan tällä junalla ja antoi siksi selvät tuntomerkit, etten voinut erehtyä. Minun nimeni on Sihvo."

Siirryimme vaunuun, jossa kumppalini esitteli minulle matkatoverinsa, lyhyen, vantteran, tarmokaspiirteisen miehen, veljensä Jussi Sihvon. Hän oli ammatiltaan merimies, joka nuoruudestaan huolimatta oli jo kerinnyt purjehtia kolme kertaa maapallon ympäri.

Saatoimme keskustella aivan huolettomasti, sillä paitsi meitä ei vaununosastossamme ollut muita kuin yksi pari: rusoposkinen nuorukainen ja ajan hampaan kuluttama neitonen, näöltään tarjoilijatar.

Tampereelta lähdettyämme liittyivät he seuraamme. Pitkäksihän kävisikin yö kolmannen luokan vaunussa ilman makuupaikkaa ellei olisi juttutovereita. Keskustelussa selvisi, että tämä rusoposkinen nuorukainen oli matkalla Upsalaan täydentämään opintojaan, jotavastoin immyt matkasi Amerikkaan dollareita keräämään.

Ennen Seinäjokea olimme jo selvillä kavaljeerista. Hän oli Jussi
Heiskanen, matkalla Saksaan, kuten mekin.

Varovaisuuden vuoksi päätimme Tornioon tullessamme lakata tuntemasta toisiamme. Heiskanen hoidelkoon naikkosta, me toiset selviydymme passeinemme.

En malta vaitiololla sivuuttaa pientä tapahtumaa Torniossa. Tapasin siellä erään lapsuudentuttavani, jota kehoitin lähtemään mukaan. Hän myönsi asiamme olevan oikean ja kaikin puolin kannattavansa sitä, mutta niin pian kuin keskustelumme koski häntä henkilökohtaisesti, muuttui mielipide melko neutraaliseksi. "Kyllä te sieltä vielä häntä koipien välissä palaatte", lausui hän loppupontenaan.

Mies oli nähtävästi ylen hermostunut, sillä hän kertoi kamalia juttuja passintarkastuksen yhteydessä toimitettavista ruumiintarkastuksista Karungissa ja sai minun luovuttamaan puolitoistakorttelisen Kauhavan puukkoni ynnä Matkailijayhdistyksen automobiilikartan hallustani.

Siihen aikaan oli rajalle matkustaminen vielä vaaratonta. Mekin saavuimme Karunkiin huomaamattomasti, eikä tullikaan kopeloinut tavaroitamme kuin nimeksi. Passit jätettiin santarmien tarkastettaviksi.

Tottapa sittenkin lienee santarmeilla ollut jonkunlainen haju käymistilassa olevasta vierteestä, koska kaikki toiset matkustajat saivat heti jatkaa matkaansa Ruotsin puolelle. Meidän neljän passeja ei vain virastosta palautettu.

Asemahuoneessa sattui pieni välikohtaus, joka painoi vaa'an raskaasti meidän eduksemme. Muuan naishenkilö joutui riitaan santarmien kanssa passiasiasta, eikä kielitaidon puutteessa jutusta näyttänyt tulevan selvää. Silloin aina avulias Aarne Sihvo astui näyttämölle tulkiksi. Sihvon molotettua muolaalaista ryssäänsä santarmin kanssa, joka puolestaan teki pulinansa ohella tunnettuja plastillisia liikkeitä, selvisi asia, ja nainen pääsi jatkamaan matkaansa. Ainakin puoli tuntia olimme värjöttäneet asemahuoneessa, kunnes lopulta odotukseen kyllästyneinä kysyimme jonkinlaiselta ispravnikalta passitoimistoa. Hän johdatti meidät sivuraiteelle työnnettyyn kaksiosaiseen vaunuun, jonka atmosfääri jo ilmaisi asukkaittensa kansallisuuden. Toisesta osastosta kuului mahtava sinfonia, josta ei käsittääkseni puuttunut muuta kuin rummut ja tykit.

Melko töykeästi esitettyämme asiamme vahtisotilaalle saattoi hän sanamme "virastoon". Sieltä saapuikin monin helyin koristettu santarmi — taisi olla vaikka upseeri —; punakka oli naamaltaan ja melko hyvällä tuulella. Passimme saimme heti molemminpuolisin kohteliain elein ja liikkein, ja sen jälkeen seurasi pitkä keskustelu, johon minäkin otin kiivaasti osaa, mutta koko keskustelusta en ymmärtänyt muuta kuin innokkaat onnentoivotukset kahden puolen.

Rantatörmällä seisovien vahtisotilaitten ohi porhalsimme hevosilla joelle. Ohimennen kuulimme vielä ryssäksi: "Onnea matkalle", johon toivotukseen äänekkäästi yhdyimme.

Tukholman junan lähtöaika oli miltei lyönyt saapuessamme Ruotsin
Karungin asemalle, ja kiipesimme pakkasessa höyryävään vaunuun.
Tunsimme elävämme jo turvallisemmalla maaperällä, ja keskustelummekin
sai vapaamman sävyn.

Valtaamassamme vaununosastossa matkusti myös viisi ruotsiapuhuvaa nuorukaista, mutta kun käyttämänsä kieli ei korviimme kajahtanut riikinruotsalaiselta, arvasimme heidänkin matkaavan samoilla asioilla ja lyöttäydyimme seuraan. Kohta olimme kuin vanhoja tuttavia, vaikkakin myöhemmin matkamme varrella sain uusien ystäviemme muutamista lauseista sen käsityksen, ettei meitä suomalaisia siellä Lockstedtin kenraalikursseilla oikeastaan tarvittu; saimmehan nyt sentään tulla mukaan koekaniineiksi.

Professori Alma Söderhjelmin huoneustossa Tukholmassa saimme saksalaiset passit. Kaikkien nimet vaihdettiin toisiin ja lupaa kysymättä minullekin annettiin niin ruma nimi kuin Pecker, — ja etunimeksi vielä Sigurd. Eihän sellainen nimi merkitse oikeastaan mitään. Vastaväitteistäni huolimatta annettiin passi kouraan, ja toinen mies astui ristittäväksi.

Tällaisesta uudestisyntymisestä pahastunut mielialani asettui sentään kohta kuultuani toisille annettavan paljon naurettavammat nimet. Heiskasesta tehtiin Heissmann ja Tiaisesta oli tehty kerrassaan Tiene. Omat mielipiteet eivät näyttäneet vaikuttavan edes parin kirjaimen vertaa. Eräskin, kuullessaan Sihvolle annettavan nimeksi Sicher, pyysi omaksi vaatimattomaksi nimekseen Unsicher, mutta ehdotus hylättiin jo poliittisistakin syistä.

Kuten olin arvannut, ei saksalainen päällystö koskaan oppinut lausumaan nimeäni oikein, vaikka se oli selvästi kirjoitettu "Pecker". Aina niinhyvin rivissä kuin vapaammassakin seurustelussa sanottiin Pecka; harmikseni lisäsivät he siihen vielä sukupuoltani osoittavan attribuutin, (kieliopin tekijät sanovat sitä artikkeliksi) joten ennen niin kunnioitettua olemustani sittemmin kutsuttiin yksinomaan nimellä "Der Pecka".

ENSIMMÄISET EDESOTTAMISET LEIRILLÄ.

Talviasussaankin viehättää Berliini vastikään Karjalan saloilta sinne saapunutta. Ikänsä sintua juoneelle metsämiehelle maistuivat sekä "helles" että "dunkles" jo ennen kuultujen puheittenkin perusteella; kielot ja ruusut Potzdamerplatzilla saivat yhden ostajan lisää samoinkuin sen varrella sijaitsevat Probierstubet yhden kundin.

Mutta sotia käymäänhän sitä oikeastaan olikin lähdetty eikä Berliniin hupailemaan. Parin päivän kuluttua miehet pantiin matkalle, ja silloin oli jo matkaajalla tunne, ettei hän ollut kirjoitettua arabialaista numeroa suurempi. Eihän Berliinissä oltu päästetty edes kurkistamaankaan "konttoriin", tuskin oli hyvää päivää nyökäytetty, vaikka kuinka nöyrästi kumarsi.

Lokaisena maaliskuun ensimmäisen iltana saavuimme tusinansuuruisena joukkona Lockstedtin asemalle. Vastassamme oli kuskinnäköinen mies, ja luulin, että meitä oli tultu vaunuilla noutamaan. Myöhemmin kyllä tulin tuntemaan vastaanottajamme saksalaiseksi aliupseeriksi.

Kun ei kyytiä annettu, oli pakko käyttää jalkojaan, ja kuin nautakarja marssimme kasarmille.

Siellä meidät asetettiin jonkinlaiseen riviin, nähtävästi pituuden mukaan, ja niin jouduin minä ensimmäiseen komppaniaan, seuraava toiseen, Sihvo taas ensimmäiseen j.n.e.

Paljon rautatiellä matkustaneena tiesin hyvin, mikä ero on ensimmäisellä ja toisella luokalla, ja arvaten täälläkin olevan samanlaatuisen järjestelmän, olin hyvin tyytyväinen kohtalooni. Surkuttelin vain mielessäni niitä, jotka myöhästyneinä joutuisivat esimerkiksi neljänteen taikka viidenteen komppaniaan. Siellähän olisi jo kuin tavaravaunussa.

Ja enkös arvannutkin oikein! Viimeksitulleet sullottiin kasarmin pihalla oleviin, neljäkymmentäviisi vuotta vanhoihin rautapeltiastioihin, joita kauniimmalla nimellä kutsuttiin parakeiksi. Talvikylmällä muistutti oleskelu siellä hyvinkin, ellei nyt juuri avovaunussa, niin joka tapauksessa tavaravaunussa matkustamista.

Ensimmäisen kerran sotaleirille saapuneen mieliala ei alkupäivinä ole varsin korkealla. Jo ensimmäisenä päivänä kiskotaan omilla rahoilla ostetut vaatteet päältä, ja koppava aliupseeri viskelee vasten naamaa toisia vaatekappaleita, joita ei vielä kertaakaan teon aikana oltu käyty koettamassa, kuten yleensä kaikkien parempien kraatarien on tapana tehdä. Jos olisi edes saanut hyvinprässätyn entisen pukunsa ripustaa henkariin tai asettaa sen kauniisti vaatekaappiin; vaan ei, se kieraistiin myttyyn ja heitettiin varastohuoneen nurkkaan. Eikä siinä saanut katsoa, miten housujen laskokset järjestyivät, kiireesti piti toimia.

Näytti aluksi vähän oudolta, kun partasuut miehet kulkivat pfadfinder-puvuissa piiput ja sikaarit hampaissa, silloin tällöin klasiakin kalistellen. Tällainen yhtymä ei mielestämme soveltunut partioliikkeen aatteisiin, mutta kaikkeenhan sitä tottuu. Majuri tosin koetti taistella pahoja taipumuksiamme vastaan ja piti meille pitkiä esitelmiä nikotiinin ja muitten narkoottisten aineitten sopimattomuudesta; tulokset olivat sentään niukat. Määräämisvallallaan hän alkuaikoina kielsi meiltä ravitsevan oluen juomisen, ja kun häneltä sitä tiukkasimme, saimme kuulla taas opettavaisen luennon:

"Yksi sigaretti ei vahingoita ketään, mutta se ei myöskään hyödytä ketään; senvuoksi me emme tupakoi. Lasi olutta ei vahingoita ketään, mutta se ei myöskään hyödytä ketään; senvuoksi emme juo olutta."

Esitelmä oli muuten asiallinen ja opettavainen, mutta — ajattelimme — eihän sotamieheltäkään saa sentään kaikkia nautintoja riistää, ja jatkoimme tupakoimistamme. Viikon kuluttua saimme taas uuden saarnan:

"Rakkaat ystäväni! Kävin äsken kanttiinissa ottamassa selkoa, paljonko tupakkaa on eilispäivänä siellä myyty. Ja arvaatteko, kaksituhatta sigarettia olette te eilispäivän kuluessa polttaneet. Eikö se ole vallan kuulumatonta?"

"Herra majuri, eihän siitä tule kuin vajaat seitsemän savuketta miestä kohti. Kolme menee aterioitten jälkeen, kaksi harjoituksissa p-pausseilla ja loput lukutuvassa."

Äkäinen piikkilankaverkko ympäröi joka puolelta kasarmia. Päivisin pysyttelimme siitä kaukana, iltasin sitä halasimme, kun "suuntanamme" oli Lohmühlen yksinäinen vieraskoti. Majuri tosin oli ankarasti kieltänyt poistumasta kasarmialueelta, mutta vapaudentunne — sen pakotuksestahan olimme tulleet taistelemaankin — oli meissä niin voimakas, että huolimatta tupavanhimpamme Savoniuksen kamalista uhkauksista, uskalsimme sentään pari kertaa viikossa poistua ennen iltahuutoa, jolloin vielä esteettömästi pääsi kasarminportista kylälle. Savo sammutti lamput Stubessamme jo ennen päivystävän aliupseerin saapumista, joten poissaoloamme ei huomattu, ja muutenkin hän oli ystävällinen esimies; vaan varjele itseäsi, ellet Lohmühlestä palatessasi hamuillut Savon sängylle ja lykännyt bieripulloa kouraansa. Seuraavana päivänä olisit saanut varoa silmäkulmiasi.

Palaamisemme Lohmühlestä tapahtui tavallisimmin kentälle johtavan sementtisen kloakkiputken vieritse. Siinä oli noin koiran kuljettava reikä, mutta hyvin siitä sovimme kulkemaan, — nimittäin paluumatkalla. Päivisin harjoituksissa se olisi ollut mahdotonta.

Myöhemmin kesällä, arvoasteitten kohotessa, siirtyi Savo Stube 16:n viereiseen vääpelinasuntoon. Siellä ei ollut istumista varten kuin kaksi tuolia, joista toinen sattuneesta syystä särkyi. Harjoituksissa ollessamme vaihtoi hän sen Stubemme inventaarioon merkittyyn ehjään tuoliin jättäen tilalle raajarikon. Tupavanhimpamme Sihvo ei tähän suostunut ja vaihtoi Savon poissaollessa tuolimme takaisin. Savo taas vaihtoi takaisin, ja tätä jatkui yhä kiivaammassa tempossa, kunnes molemmat tuolit olivat sekä käyttö- että korjauskelvottomia. Tohtorikin, joka sattumoisin vieraili tuvassamme, innostui niin asiaan, että potkasi Savon sulkeman oven keskipeilit porstuaan ja ryömi avaamastaan aukosta läpi. — Pataljoonan nikkari sai taas hänkin puolestaan työtä.

Komppaniamme vääpeli Piper oli erinomainen mies kaikissa suhteissa. Hän oli sotilas sielultaan ja mieleltään. Vanhana vääpelinä kykeni hän grammalleen arvioimaan miehen kapasiteetin, kulkipa kyseessäoleva henkilö sitten frakissa tai rääsyissä.

Kerrankin parikymmenmiehisen alokasjoukon saapuessa kasarmille mitä monikuosisimmissa puvuissa, seisoi hän kasarmimme portailla, hykerteli käsiään ja sanoi:

"Jos meillä olisi yksi divisiona tuollaista raaka-ainetta, niin olisimme jo voittaneet tämän sodan."

Piper piti tarkkaa huolta komppaniastaan. Niinkauan kuin Hauptmann ei ollut vielä saapunut aamuharjoituksiin, kulki hän pitkin rivejä jutellen kanssamme. Yksi mies seisoi kasarmin nurkalla tarkaten, milloin Hauptmann saapuisi. Kun hän sitten puoliääneen varoitti: "Der Hauptmann kommt", asettui Piper portaille pari korttelia oviaukosta. Hän oli huomannut, että akustiikka oli paras siinä kohdalla. Ja komialta kajahtikin äänensä kasarmin kiviholveissa.

Sairaat noukittiin aamuisin ennen harjoituksiin lähtöä pois joukosta. Sitten vääpeli luettelostaan huusi jokaisen miehen nimen, johon vastattiin kaikuvalla äänellä: "Hier"!

Musketööri Meurman sairasti — omien puheittensa mukaan — kroonillista vatsatautia ja sen nojalla jäi useinkin, eritoten maanantaiaamuina ja sadesäällä pois harjoituksista. Tautinsa loppupuolella hän ei enää jaksanut nousta sängystään ilmoittautumaan reviiriinkään eli sairastupaan, makaili vaan ja naureskeli toisten kiiruhtaessa "antreteniin".

Kerran sattui Hauptmann kasarmin pihalle jo ennen nimenhuutoa. Kun vääpeli huusi Meurmanin nimen, kuului alakerroksen avatusta akkunasta "hier". Hän oli taas jäänyt sänkyynsä ja ilmoittautui sieltäkäsin läsnäolevaksi. Tavallista nopeammin oli Hauptmann Stubessa, josta hetken kuluttua kuului toisenkinlaisia huutoja; se oli aamusaarnaa Meurmannille. — Kroonillinen vatsatauti parani tämän tapauksen jälkeen.

Myös kauneudenhoidosta koetimme huolehtia käytettävissä olevin keinoin. Komppaniaamme kuuluva Gruppenfuhrer Kari käytti mielestämme liian pitkää tukkaa eikä monista kehoituksistamme huolimatta suostunut sitä leikkuuttamaan. Vaikkakin alakerrassa asuen, sattui hän, en muista mistä syystä, kerran nukahtamaan ettonettaan Stubessa n:o 16. Me, Stuben vakinaiset asukkaat pidimme hiljaisen kokouksen ja päätimme, että Karin tukka on nyt lyhennettävä. Tupavanhin Sihvo otti toimittaakseen operatsionin; pataljoonan parturilta, Villamolta käytiin lainaamassa sakset, ja tärkeä toimitus alkoi. Kari oli kuitenkin nukkunut vain koiran unta, ja kun Sihvo äkkinykäyksellä leikkasi ensimmäisen tukon, nousi Kari kuin ärsytetty jalopeura. Seurasi kilpajuoksu sänkyjen ympäri paikotellen muuttuen estejuoksuksikin. Pari kilometriä juostuaan pääsi Karilta nauru, jonka jälkeen asia sovittiin. — Seuraavana päivänä hän meni parturiin, otsatukassa paistava lovikin jo siihen kehoitti.

Majurilla oli tietysti omat pätevät syynsä, joiden perusteella hän alkuaikoina aitasi meidät piikkilangan sisään. Jo vajavainen kielitaitommekin olisi paljastanut salaisen joukkomme.

Yliopistosivistys ei näyttänyt antaneen edes tavalliseen kasarmikeskusteluun tarvittavaa kielitaitoa. Jokainen uusi tulokas koetti komppanianpäällikölleen esiintyä mahdollisimman kielitaitoisena, muutamat sentään vaatimattomastikin. Niinpä eräs komppanianpäällikön kysymykseen, puhutteko saksaa, vastasi: "Eines kleines", kun taas toinen vielä vaatimattomammin ilmoitti: "Éin pisschen." —

Äkkinäisten oli myös vaikeata tottua saksalaisten ääntämistapaan, joten väärinkäsityksiäkin sattui. — Hauptmann Knaaths tapasi kerran komppaniamme eteisessä Forsmanin ja kysyi: "Oletteko nähneet Hauptmann Bade'a täällä?" jolloin Forsman kantapäänsä yhteen lyöden kuuluvalla äänellä vastasi: "Heute Abend kein baden." — Luuli kait Knaathsin olevan saunamatkalla.

Sotatieteellisten opintojemme ohella halusi majuri Bayer tutustuttaa meitä myös Saksanmaahan. Siinä tarkoituksessa järjesti hän päivän kestävän retkeilyn Hampuriin.

Ensi työksemme kuljimme siellä läpi hampurilaisten ylpeyden, raatihuoneen sataiset salit, joiden erikoisuus oli siinä, että kaikissa huoneissa oli erilaiset ja eri puulajeista tehdyt laipiot. Sitten söimme raa'aksi paistettua pihviä Rathauskellerissa, jonka jälkeen vajavaisin vatsoin laskeuduimme Elben tunneliin. Kun tästä pelottavasta luolasta hissi meidät lopulta nosti taas maanpinnalle, tutkimme valtamerihöyry Vaterlandin perinpohjin. Opas kertoi parhaiden hyttipaikkojen hinnan Amerikan matkalta olleen 1,200 Rmk. rauhanaikaista rahaa. — Tämän hän luultavasti kertoi kiusatakseen meitä, sillä palkkammehan oli vain 1 markka päivältä. — Vaan olivatkin nämä hytit hintansa veroisia. Kuhunkin kuului suuri kylpyhuone, jossa paitsi ammetta näimme eriskummallisia porsliiniastioita. Olisin maksanut 50 penniä rauhanaikaista rahaa, jos olisin saanut viettää hetkisen yksinäni tällaisessa kylpyhuoneessa.

Erikoista huomiotani herätti mahtava, Bismarckia muistuttava patsas ynnä sen esittely. Patsaan juurella seisoi aamusta iltaan mies, luultavasti vuosipalkalla, ja jokaiselle tätä kiviruhoa töllistelevälle hän piti pitkän esitelmän patsaan suuruussuhteista. Siinä sai kuulla millimetrin tarkkuudelle patsaan korkeuden kiireestä kantapäähän, sai kuulla, että miekka on 9 metriä 20 sm pitkä, vatsan ympärys suunnilleen sama ja pään läpimitta kolme metriä. Kysyin, kuinka paljon aivoja sellaisessa pääkopassa mahtoi olla, mutta kun Hauptmann loi minuun julmistuneen katseen, poistuin vastausta odottamatta jälkijoukkoon, siellä kun sotatieteitten mukaan on turvallisinta oleskella. Sen jälkeen en enää tehnyt välikysymyksiä Hauptmannin useista kehoituksista: "Onko kellään mitään kysymistä", huolimatta, vaikka mieltäni painoikin epätietoisuus siitä, minkä numeroiset ne Bismarckin hanskat olivat.

Illalla meidät vietiin oopperaan katsomaan "Lentävää hollantilaista". Se olikin minulle tervetullut uutuus, sillä siihen ikääni asti en ollut nähnyt muita kuin saksalaisia lentäjiä, lukuunottamatta erästä tanskalaista, joka vuonna 1912 lensi hyvin vaivaloisesti Töölönlahden jäällä. Varani eivät kuitenkaan sallineet minun tutustua tähän lentäjään läheisemmin.

Hauptmannin johdolla istuutui komppania sotilaallisesti sitä varten varatuille permantopaikoille. Vänä Strömberg ja minä, jotka saavuimme jälkivarmistuksena, saimme hyttipaikat ensimmäisen rivin oikealla sivustalla. Ne olivat luultavasti alunperin varatut Hauptmanneille. Siellä istui jo saapuessamme kolme nuorta naishenkilöä.

Meitä oli ankarasti kielletty puhelemasta kaupungin asukkaiden kanssa, jottei diplomaattisesti tärkeä salaisuutemme paljastuisi, emmekä päivän mittaan olleetkaan puhuneet muuta kuin harjoittelemamme sanat "dunkles" ja "helles". Vilkasluontoisten seuralaistemme takia jouduimme kuitenkin pahaan välikäteen. Jo aitioon astuessamme he loistavin silmin osoittivat monisanaisesti ihastustaan, johon me vain kumarruksin vastasimme. Useista yrityksistään huolimatta he eivät saaneet meitä houkutelluiksi keskusteluun kanssaan, kunnes mykkänä esiintyminen alkoi minua kiukuttaa. Kun vielä sain teatterikiikarin — sen linssit olivat akkunalasia — heiltä pyytämättäni lainaksi, palasi puhekykymme, ja aikakin kului hupaisammin.

Majurin lellipoika ja sihteeri oli kiiluvin silmin seurannut viatonta seurusteluamme ja leirille palattuamme ilmoitti asian kunniatuomioistuimeen, jolta sittemmin saimme muistutuksen sopimattomasta käyttäytymisestä oopperassa ja kotimatkalla. Yöllä, marssiessamme Wrististä kasarmille, olimme näet ankarasti moittineet koko lentonäytöstä.

Kuulemani mukaan jätti samainen sihteeri myöhemmin pataljoonan kunnian oman onnensa nojaan. Epäilen, tokko kunniatuomioistuin on hänelle antanut muistutusta.

Vielä nytkin, muistellessani tätä muistutusta, kiukuttaa se minua, enkä voi olla vertaamatta tapausta tunnettuun sananparteen, joka sanoo, että "pienet roistot vangitaan, suuret antavat toistensa käydä vapaina."

Kun olimme tyydyttävästi oppineet kivääriotteet ja avoimen järjestyksen sekä jotenkuten laulamaan, arveli majuri Bayer meidän tarvitsevan muutakin urheilua.

Ampumaratojen lähistölle sitten järjestettiinkin päivän kestävät urheilukilpailut. Ohjelmaan kuului ampumista, juoksua, köydenvetoa, kaikennäköisten kuulien työntöä, käsikranaatinheittoa ja ehkä vielä muutakin.

Omasta puolestani en käsitä paljon urheilusta. Ampumiseen otin sentään innokkaasti osaa; jostain käsittämättömästä syystä en kuitenkaan saanut parasta tulosta. Köydenvetokilpailussa toimin ensimmäisen komppanian n.s. ankkurina eli viimeisenä miehenä, johon kaikki luottivat, vaan kun pojat olivat aamiaisekseen syöneet runsaasti komissilimppua, en terveydellisistä syistä voinut pysyä paikallani, ja me hävisimme ottelun.

Sitten seurasi käsikranaatin heittoa. Hauptmann Knaaths kulki komppaniassamme miehestä mieheen kysyen: "Heitättekö te?"

En ollut eläissäni vielä nähnytkään käsikranaattia; kuulopuheista tiesin niiden sentään olevan verrattomia hyökkäysvälineitä. Siksipä Hauptmannin kysymykseen vastasin empimättä; "Jawohl, ich werfe." — Nythän oli mielestäni hyvä tilaisuus kostaa toiselle komppanialle äskeinen häviömme ja tehdä nuuskaa heistä kaikista.

Käsitykseni nimittäin oli, että molemmat komppaniat asettuisivat asemiin vissin välimatkan päähän, jonka jälkeen heittelisimme toisiamme jonkun aikaa kranaateilla. Se komppania, jolla oli enemmän kuolleita, olisi tietysti hävinnyt.

Nyt kuitenkin työnnettiin sylini täyteen puupalikoita, joihin ei oltu uhrattu edes nalliakaan. Hauptmannin ulvoessa vieressäni nakkelin ne mahdollisimman nopeasti luotani ja poistuin areenalta metsään. — Tässäkään urheilulajissa en saanut palkintoa.

Eräs sotaministeriön everstikin tuli kerran katsomaan tätä muukalaislegioonaa. Pidimme taisteluharjoituksen, jota eversti, majuri ja kaikki hauptmannit olivat seuraamassa; luulen, että burschitkin olivat katselijoina.

Hyökkäsimme moitteettomassa ketjussa läpi metsän ja aukean laidassa avasimme kiivaan tulen ordonnanssejamme vastaan, jotka pitkän matkan päässä meistä makailivat sinne tänne kentälle siroteltuina eivätkä uskaltaneet tulla lähemmäksi. Kun luulimme heidän kaikkien jo kuolleen, lopetimme ampumisen, vaan silloinkos nämä nousivat kuin kumipallot ja läksivät hyökkäämään kohti. Komennettiin kiivaampaa tulta, ja minäkin ammuin, jotta piippu höyrysi.

Vierusmieheni Meurmanin esiintyminen oli hiljaista, ja luulin hänen jo saaneen kuolettavan kuulan, joten käännyin katsomaan. — Elossa oli vielä mies, tiheässä pensaikossa näkyi vain kaivelevan kynsiään yhtään piittaamatta vihamiehistä.

Kun everstikin oli aivan lähellä, arvelin tällaisen käyttäytymisen koituvan joukollemme häpeäksi ja karjasin.

"Älä viitti Pekka olla verenhimoinen. Eihän niillä ole pyssyjäkään", vastasi kyynillinen Meurman jatkaen alkamaansa hommaa.

Meurmanin "pyssy" oli muuten aina epäkunnossa, ainakin lukkolaitteisiin nähden; sen varmistus petti miltei säännöllisesti. Avoimessa järjestyksessä liikkuen ei tästä tosin ollut kenellekään hengenvaaraa, vaan suljetussa, — Meurman kun oli minun takamieheni, sain alituiseen varoa kinttujani. Tavallisissa harjoituksissa käytetyn puukuulan vielä saattoi sietää, kenttäammunnan nikkelikuula sentään arvelutti.

Olimme taas kenttäammunnassa ja kiväärit ladattuina kuljimme kohti kamalaa vihollista. Silloin, "pang", Meurmanin "pyssy" laukesi, ja kuula meni haarojeni välitse hiekkaan. Kysyin tiukasti Meurmanilta, oliko hän mustasukkainen minulle, vai mistä nämä paukut johtuvat, mutta hän vain hymyili ja siirsi uuden panoksen piippuun.

Ilmoitin asian vääpeli Piperille pyytäen, että Meurmanille annettaisiin toinen kivääri, sillä en suotta halunnut tarpeettomia reikiä ruumiiseeni. — Samana päivänä kivääri vaihdettiinkin.

PITENNETTY LOMA.

Puolitoista kuukautta olimme jo Lockstedtin kentillä hinleeganneet suuntanamme Wasserturmi, mutta kasarmin lukusalin seinällä oleva sotakartta ei millään lipulla osoittanut rintaman vielä siirtyneen lähemmäksi kotimaatamme.

Alunperin lienevät korkeat herrat ajatelleet saksalaisten joukkojen maihinlaskun Suomen rannikolle tapahtuvaksi keväällä 1915. Niin ainakin oli meille Helsingissä selitetty. Majuri Bayerilla oli kuitenkin omat mielipiteensä asioista. Hän ei millään tavoin tahtonut kiirehtiä historian kulkua, sanoihan vaan lyhyesti:

Taikka kun lukusalissa kartan ääressä häneltä tiedustelimme, eikö sitä suurta rynnistystä Suomeen kohta aloiteta, saimme hymyilevän vastauksen:

"Mailmanhistorian kulku on hidas. Sitä me yksilöt emme voi jouduttaa. Ja sitäpaitsihan on aivan samantekevää, tuleeko Suomi itsenäiseksi vuonna 1915 tai 1920."

Tällainen puhe ei ollut varsin lohduttavaa meille, joista monetkin olimme lähteneet vain kolmen kuukauden kurssille ja panneet siis tulevaisuutemme ikäänkuin kolmen kortin varaan. Meillä oli kotona asioita, jotka eivät sietäneet viivyttelemistä. Pankinjohtajille ei ollut ollenkaan samantekevää, maksoitko vekselisi kolmen kuukauden kuluttua vai vuonna 1920.

Keskusteltuani siis Oikin ja Suven kanssa näistä juoksevista asioista, päätimme pyytää majurilta lomaa Ruotsissa käydäksemme. Anomuksemme kuultuaan hän nähtävästi arveli, että aikomuksemme oli livistää pois koko tappeluksen humusta, jonka vuoksi vähän ivallisesti kysäsi:

"Habt ihr denn kein Mut mehr?" jonka lauseen käsitimme siten, että "onkos sisu jo painunut housuihin."

"Kyllähän meillä sisua vielä riittää", vastasimme, "vaan kun tämä kasarmielämä näkyy muuttuvan aivan ammatiksi, niin sietäisi järjestää kotipuolenkin asiat kuntoon."

"Enhän minä teidän matkaanne suinkaan halua estää. Menkää vain, ja tervetuloa takaisin."

Seuraavana päivänä saimmekin kasarmin vintistä siviilivaatteemme, kansliasta pilettimme ja passimme sekä kasarmin pihalle jääviltä musketööreiltä kaihoavat katseet jälkeemme.

Berliinin kaupunki on ventovieraalle aivan kuin erämaa. Vaatii pitemmän ajan, jotta kerkiäisi tutustua siihen syvemmin. Nyt päätimme viettää siellä edes kolmisen päivää ja käyttää aikamme tarkoin maan- ja kansatieteellisiin tutkimuksiin.

Arvonimukainen esiintyminen vaati tavallista hienompaa pukua, joten ostin Jägerstrassen varrelta, röyhkeältä preussilaisjuutalaiselta käytetyn saketin neljälläkymmenellä markalla. Sen verhoamana liikuin Berliinissä viettämäni päivät ja senjälkeen monta kuukautta Tukholmassa, ja oli se kaikissa seurapiireissä yleisen ihailun esineenä. Nykyisin on se vaatekonttorissani myytävänä kahdellakymmenellä markalla.

Ilman opasta ei kuitenkaan berliiniläisessä maisemassa voi turvallisesti liikuskella. Oikki ja minä hankimme sen vuoksi itsellemme oppaat jo Hampurin-Berliinin pikajunassa. Suven ei onnistunut hankkia minkäänlaatuista opasta, hän seurasi kuin viidentenä vaununpyöränä mukanamme. Joskus vain murahteli meille, että "kyllähän teidän nyt on hyvä pröystäillä flaksillanne, vaan odottakaa, kyllä minä vielä näytän, minkälainen se oikea morsian on!"

Suvi nimittäin syvästi halveksi kaikkia valkoihoisia. Hänen mielessään kangastelivat vain Guinean, Samoan ja Borneon kaunottaret.

En ole perehtynyt amerikkalaisten miljoonapohattojen elämäntapoihin turistimatkoillaan. Meitä kuitenkin pidettiin Berliinissä täysiverisinä amerikkalaisina, — silloin eivät jenkit vielä olleet sodassa saksalaisten kanssa, — ja tätä uskoa tukeaksemme vaihdoimme silloin tällöin jonkun vaivoin opitun englanninkielisen sananparren, kuten "thank you", "knock out", "never mind" ja muita sellaisia, joilla näytti olevan valtava reklaamivoima. Myös puhuimme Chicagosta ja "Friskosta" yhtä tuttavallisesti kuin berliiniläinen juttelee Zoosta, Charlottenburgista tai Wannsee'stä.

Tämä amerikkalaistumisemme oli kuitenkin vähällä tulla minulle rahallisesti kohtalokkaaksi, — jos nimittäin mukanani olisi ollut valtakunnanpankin shekkikirja. — Ohimennen sanottuna ei sellaista ole vielä koskaan uskottu haltuuni.

Kerran näet, istuessamme hotelli Skandinaviassa Friedrichsstrassen varrella, tarttui eräs seuralaisistamme käsikynkkääni, johti minut viereiseen huoneeseen ja mitä hurmaavimmin ilmein lausui:

Valituin sanoin ilmoitin hänelle aina pitäneeni johtotähtenäni periaatetta, joka lupaa antajalle suuremman autuuden kuin ottajalle ja olisin sen perusteella mielelläni täyttänyt hänen vaatimattoman toivomuksensa; vaan koska nyt matkakassani ei enää riittänyt Tukholman pilettiinkään, englantilaiset viranomaiset kun pidättivät kaikki Amerikasta Saksaan saapuneet rahalähetykset, en ikäväkseni voinut täyttää tätä pyyntöä.

Rauhan tultua lupasin kyllä muistaa häntä ja — tässähän olen nyt lupaukseni täyttänyt.

Huhtikuun yhdeksäntenätoista lyötiin sitten Sassnitzissa leimat passeihimme, ja olimme siis esteettömiä matkustamaan. Mutta vaikka laivan lähtöaika oli käsissä, pyysi satamakomendantti meitä asuntoonsa Rügenin hotelliin, vihjaisten, ettei lautta lähde ilman hänen määräystään.

Hotellissa kertoi hän, että pari tuntia sitten oli englantilainen vedenalainen upottanut erään rahtilaivan sataman suulla. Nyt odotettiin torpeedoveneitä lautan saattueeksi, ja arveli hän niiden saapuvan kolmen tunnin kuluttua. Heikkohermoisten matkustajien takia oli tapaus kuitenkin pidettävä salassa, ja oli hänenkin, satamakomendantin, uteliaiden kyselyjä välttääkseen, pysyteltävä poissa laiturilta.

Iltapäivällä lautta sitten lähtikin kahden torpeedoveneen saattamana eivätkä vihamieliset vedenalaiset enää häirinneet matkaamme Trelleborgiin.

Viikon kuluttua olivat kiireellisimmät asiamme kotimaamme kanssa järjestetyt, joten saatoimme ilmoittaa etapin päällikölle, tohtori Gummerukselle, että nyt pojat taas lähtevät sotaan. Hänelle oli kuitenkin saapunut viesti, joka tiedotti Willekeisarin määränneen koko kurssimme lakkautettavaksi. Jonkun korkean sotaministeriön virkailijan vastuulla sitä kuitenkin keisarin tietämättä jatkettaisiin toistaiseksi, vaan raja oli ulkopuolellaolijoille tyystin tukossa. Gummerus kehoitti meitä kuitenkin odottelemaan, sillä toiveita oli, että kurssia piankin laajennettaisiin ja oppiaikaa jatkettaisiin.

Mielellämmekin olisimme Tukholmassa odotelleet vaikka pitemmälti, vaan elämä vaati siellä paksumpaa povitaskua kuin minkä me omistimme, joten tohtorin tiedonanto saattoi meidät sangen murheellisiksi mieleltämme.

Muistimme silloin, että meillä oli varsin huomattavia tuttavuuksia Kristianiassa. Olihan siellä Nansen, kuuluisan retkeilijän veljenpoika, oli tuomari Leif Rode sekä hotelli Nobelin nuorempi omistaja Jens Skjerve, joihin pari vuotta aikaisemmin olimme tutustuneet soutukilpailuissa Helsingissä.

Arvelimme tällaisten herrain voivan hommata meille jotain työtä ja päätimme siis Suven kanssa matkustaa Kristianiaan. Oikki oli ennen rajan sulkeutumista kerinnyt livahtaa Saksaan. Minulla alkoi jo häämöittää mielessäni kiiltävät napit ja kultaiset kaluunat toimiessani jossain Kristianian hotellissa ulosheittäjänä. Suvi taas arveli paremmin soveltuvansa konttoripäälliköksi sellaiseen konttoriin, missä on paljon konekirjoittajia.

En tiedä, oliko syy räntäsateisen sään vaiko mieleni apeuden, ettei Norjan pääkaupunki ensinäkemältä vaikuttanut puoleensavetävästi. Vuorienväliseen vuononpohjukkaan puristautuneena olivat rautatieaseman läheiset kadut harmaine rakennuksineen varsin pikkukaupunkimaisia, ja siellä kuulemani kieli oli kuin savonmurteella haastettua ruotsinkieltä.

Vasta kun muutamia päiviä olin nälkäisenä vaeltanut sen laidat kuin keskustankin, havaitsin sen hyvinkin soveltuvan pääkaupungiksi. Uudemmassa kaupunginosassa ovat kadut leveitä ja siisteys miltei sama kuin Helsingissä. Katuyleisöllä on melkoisen kehittynyt nyrkkeilytaito.

Erikoisen kiintoisa oli kaupungin viisikilometrinen satama, jossa näimme kymmenittäin suuria valtamerenjättiläisiä. Niistä purettiin laitureille äärettömiä tavaramääriä, ja tätä katsellessamme saimme mekin oikein siirtomaatunnun. Rantakrouveissa olutlasin ääressä kertoivat vastapalanneet ahavoituneet merimiehet mielenkiintoisia juttuja polyneesialaisista kaunottarista, ja me maakravut osoitimme niin suurta mielenkiintoa kertomuksiin, että useinkaan emme muistaneet maksaa olutlasiamme, vaan jäi se kertojan tehtäväksi.

Näihin rantakrouveihin jouduimme poikkeamaan useinkin, sillä Kristianian ilmasto on niin oikullista, että kirkkaimmankin aamun jälkeen voit neljä ja viisikin kertaa päivässä saada roimasateen niskaasi. Kun meillä ei ollut sateenvarjoa, olimme pakotetut turvautumaan erinimisten kylttien suojaan.

Karl Johansgadella havaitsin siellä täällä tauluja, joissa varoitettiin: "Älä sylje katukäytävälle."

En aluksi käsittänyt tällaisen kiellon tarkoituksenmukaisuutta, katukäytävät kun olivat kauttaaltaan likaisen lumisohjun peitossa, joten mielestäni sinne olisi voinut haitatta syleksiäkin. Vasta myöhemmin käsitin, mistä tällainen ankara määräys oli aiheutunut. Norjalainen rahvas näet pureksii vuosittain muutamia tonneja tupakkaa tai käyttää sitä nuuskan muodossa joko ylä- tai alahuulessaan.

Tupakanpolttajan huomattavana ulkonaisena tunnusmerkkinä on kauniisti kiemurteleva, sininen sauhu, jotavastoin pureksija jättää jälkeensä voimakkaasti ruskeallevivahtavan, pitkänomaisen syljen.

Jos nyt siis jostain mielihalusta tai muusta syystä Karl Johania mitellessäsi kertyisi suuhusi enemmälti vettä, jota et halua sieltä nielemällä poistaa, niin kavahda itsesi, poistu käytävältä keskikadulle, ja roiskauta sinne tarpeesi, — ettei tarvitsisi tehdä sen kajaanilaisen kraatarin tavoin, kun hän kundilleen teki housut ja housuihin tarpeet.

Tutkittuamme viikon päivät Kristianian liikennettä ja satamaoloja, havaitsimme eräänä aamuna asunnossamme hotelli Europassa, ettei matkakassamme sillensä sietänyt enempiä tutkimuksia. Se osoitti 65 äyrin neton eikä epävarmoja saataviakaan ollut sanottavasti tiedossamme ja lohdutuksenamme.

Alakuloisina kävelimme automaattiin, jossa omaisuudestamme uhrasimme virkistävään olutlasiin ja antiikinnäköiseen voileipään viisikymmentä äyriä. Senverran jäi sentään äyrejä taskuun, että saimme kulkea koirilta rauhassa.

Matkamme päämääränä oli elämää uhkuva satama, mutta huomasimme kadunnurkassa jo aikaisemmin mainitsemani Nansenin erään naisihmisen seurassa. Kuin varjot vaelsimme kilometrittäin katuja heidän järjissään toivoen Nansenin jäävän yksin, jolloin tietysti iskisimme häneen kuin sudet saaliiseensa. Iloksemme he sitten yliopiston kulmassa hyvästelivät, ja Nansen kääntyi kotiinsa Drammensvej'lle.

Jälleentapaamisemme oli aluksi sangen sydämellinen, sillä vanhat muistotkin jo velvoittivat. Mutta kun Suvi käänsi puheen siihen asiaan, joka meidät oli saanut matkalle, muuttui duuri molliksi.

"Kuinka sinä uskallat kertoa minulle tällaista, vaikka tiedät englantilaisen syntyperäni?" kysyi hän.

"Katsotko sinä siis, että englantilainen ja ryssä on sama meidän silmissämme? Mehän tappelemme ryssää vastaan vapautemme puolesta, emmekä suinkaan kanna vihan kaunaakaan sinun englantilaista äitiäsi kohtaan."

"Minä täydellisesti kannatan teidän vapauspyrkimyksiänne kuten kaikki englantilaisetkin, mutta nythän te joka tapauksessa taistelette saksalaisten riveissä, enkä minä niinollen voi ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin hyväksenne."

"Onko Englanti suurista puheistaan huolimatta koskaan vielä pannut edes tikkua ristiin Suomen vapauden puolesta? Olisi kait sen mielellään tehnytkin, jos meidän maakamaramme sisältäisivät Klondyken kultasuonia tai Kapmaan timanttiaarteita: silloin kyllä kuulisi Suomen saloilla engelskaa muittenkin kuin turistionkijain piipunraosta. — No, ei sitten muuta, fare well."

"Muistakaa, että ystävyytemme tähden ei tämä juttu kulje minua etemmäksi. — Tarvitsetteko rahaa?"

"Kun sentään lähemmin ajattelen asiaanne, on se varsin mielenkiintoinen. Voisimmeko tavata iltapäivällä Grandissa puhuaksemme siitä?"

"Sopii meille mainiosti." Taas tulivat ne 15 äyriä mieleeni; — ei niitten varaan voi Grandin kohtauksia järjestää, siellä maksoi jo pjolteri 75 äyriä. Luottavaisina päätimme sentään taivaltaa pitkin kohtalon osoittamaa, vaikka viitoittamatonta tietä.

Kun ensimmäisen kohtauksemme tulokset entisten ystävien kanssa olivat niukanlaiset, päätimme hetimiten tehdä uuden kokeen. Vapisevin sydämin ja tyhjin vatsoin nousimme hotelli Nobeliin — olin niin hermostunut, etten muista enää kerrostakaan — ja pyysimme tavata nuorempaa herra Skjerveä. Hienostoon tottuneeseen palveluskuntaan teki minun sakettini sekä hotelli Europassa sängynpatjojen välissä prässätyt housunlahkeeni huomattavan vaikutuksen, jonka huomasimme lakeijain vähemmän kohteliaista kumarruksista.

Heti saapui lukusaliin, jossa odotimme, hotellin isäntä ja ryhtyi keskusteluun kanssamme. Pian oli hänellä selvillä kansallisuutemme ynnä tuttavuussuhteemme poikansa kanssa, ja siinä tuokiossa oli hän myös saattanut meidät ruokasaliin aamiaispöytään, jonne samalla saapui Skjerve junior.

Ellei ole kysymys jostain kuuluisasta tutkimusmatkailijasta tai lähetyssaarnaajasta valmistetusta ateriasta, jonka vääräsääriset mustanahat ovat syöneet, ei juuri kannattaisi puhua tällaisen tavallisen kuolevaisen aamiaisesta. Kun sentään tämä aamiaisemme — samoinkuin niin monet muut siellä nauttimamme — oli siksi herkullinen, etten senjälkeen ole omilla varoillani kyennyt sellaista itselleni hankkimaan, vaatii luontoni mainitsemaan, että jokapäiväisen leivän lisäksi siellä nautittiin vadillisittain tuoreita hummereita, ostereita sekä pikkusormen mittaisia kravuntapaisia nilviäisiä monine, kuhunkin laatuun soveltuvine viineineen. Moniaita päiviä vierähti taas, ja auliin isäntämme järjestämissä tilaisuuksissa tutustuimme yhä lähemmin Kristianiaan ja sen ympäristöön. Teimme hiihtomatkoja Holmen- ja Voksenkollenilla, kävimme tarkastamassa ylioppilaskunnan soutuklubin in- ja utriggarit ja paahtavina huhtikuun päivinä soutelimme puolialastomina utriggarilla Kristianian vuonoa pitkin, poikin. Yliopistolla kävimme kuuntelemassa erään intialaisen tohtorin esitelmiä, ja eräänä iltana saimme kutsun ylioppilastanssiaisiin. Tanssiaisten loppupuolella eksyin jotenkuten Suvesta ja menin tavalliseen aikaan siivosti hotelliimme.

Aamulla herätessäni havaitsin Suven seisovan suuren peilin ääressä, ja kuulin myös vakaumuksella lausutut sanat:

Hartaasta pyynnöstäni kertoi hän käsittämättömästä syystä joutuneensa eripuraisuuteen jonkun aivan ventovieraan kanssa Café Boulevardin edustalla. Asia oli tietysti ratkaistava ritarillisesti nyrkeillä, vaan kun riitakumppanilla nähtävästi oli muitakin kiireellisiä hommia, ei Suvi kerinnyt edes kunnolla käärimään takinhihojaan, kun hän jo suuteli katua, ja erotuomari olisi saanut laskea kymmeneen. — Luulen muuten Suven siinä sanoneen sen entisen nyrkkeilijän tapaan — maatessaan matolla ja erotuomarin lukiessa sekunteja, että "saat lukea vaikka tuhanteen, vaan minä en nouse tästä, ennenkuin tuo hampuusi lähtee pois näitten nuorien sisäpuolelta."

Viihdyimme erinomaisesti kristianialaisten ystäviemme vieraina, mutta tarkoituksemmehan oli alunpitäin ollut päästä omille jaloillemme. Ulosheittäjän virkaa, joka minulle olisi niin hyvin soveltunut, siinä hommassa kun jo pienellä irvistyksellä voi säästää tarpeettomia liikkeitä, en yrityksistäni huolimatta ollut onnistunut hankkimaan.

Tuomari Rodelta saimme kuulla, että viitisen kilometrin päässä
kaupungista asui metsänhoitaja Kildal, joka aikaisemmin oli toiminut
Suomessakin, muistaakseni Kemiyhtiössä. Nyt hoiteli hän parooni
Løvenskjoeldin metsiä Kristianian lähistöllä.

"Ikävä kyllä, en voi nyt järjestää minkäänlaista työtä teidänlaisellenne miehelle", oli vastaus esitykseeni.

"No siinä tapauksessa painukaa kiireen vilkkaa Hakedaliin työnjohtajani Øienin luo. Hän kyllä järjestää teille töitä. Tai odottakaapas; minä lähden itse mukaan. — Milloin voitte lähteä?"

Muistellessani nyt myöhemmin Hakedalin viihtyisää tunturilaaksoa, vertaan sitä aina mielessäni "Kristiina Lauritsantyttären" maisemiin, vaikkakin seutua halkova Bergenin rautatie rikkoo tunturimatkailijan tunnelmaa.

Meille oli sentään kiemurteleva, vuoria kiipeilevä ja vähän väliä tunneleitapuhkova rata varsin tervetullut, saapuessamme Hakedaliin kirvein ja sahoin varustettuina. Laaksossa vihersivät koivut jo hiirenkorvalla, mutta jokiuomaa sivuavan Varingskollenin rinteitä peitti vielä metrinpaksuinen hanki, ja senvuoksi olimme varanneet suksetkin matkaamme.

Ensimmäisinä päivinä luovutimme tukkeja englantilaisille. Niitä kuljetettiin Ranskan rintamalle juoksuhautoihin, ja piirusta, josta puoli vuotta sitten saatiin 75 äyriä, maksoivat engelsmannit nyt 5 kruunua. Kelpasi silloin olla metsänomistajana Norjassa.

Luovutuksen päätyttyä ryhdyimme halonhakkuuseen, vaikkei siitä paljon jälkeä syntynyt. Suven saha oli aina epäkunnossa, ja viikon kuudesta työpäivästä käytti hän kolme sahansa viilaamiseen. Työ ei oikein lyönyt leiville, ja kun metsänvartija Øien kysyi, haluaisimmeko lähteä tukinvieritykseen, oli tarjottu "ylöspanijan" virka minulle tervetullut.

Suvelle olisi halonhakkuu ollut mieluisampaa työtä, koska murahteli kuin itsekseen:

"Mitäs se tällainen komento on, kun määrätään työstä toiseen? Kunnolleen ei ole saanut vielä sahaansa kuntoon, ja nyt pitää lähteä vesihommiin."

Sanoin, että hän puolestaan sai viilata sahansa vaikka hampaattomaksi, minä kuitenkin lähden uittoon. Jotakin kuulin vielä "määräämisvallasta" ja "luulee olevansa jotain." Rauhassa sitten sentään keräsimme kamppeemme ja siirryimme ylemmälle jokivarrelle.

Asunnoksemme saimme jokitörmälle laudoista rakennetun siistin majan. Kolmantena huonekumppanina asui siellä eräs työnjohtaja, vanhapoika. Vaikkakin jo oli keski-ikäinen, jaksoi hän yökaudet tanssia Folketshusilla, ja vasta kun kylänkauppiaan kukko kiekaisi ensimmäisen herätyshuutonsa, saapui hän kämpällemme. Jo kilometrin päästä kuului kimeä laulunsa:

"It's a long way to Tippariiriii — — ——", ja jatkui sitä koko riisuutumisen ajan, kunnes unen valta voitti.

Mies ei tupakoinut, ei käyttänyt nuuskaa huulessa, ei myöskään kallistanut lasia. Siitä huolimatta viihtyi hän kaikissa seuroissa, tanssitti iltamissa kaikki tytöt ja kotiin tullessaan taas herätti meidät: "— — — long way to Tippariiriii — — ——".

Vakavasti sanoin hänelle, ettei sinne niinkään pitkälti ole, jos tällaista menoa jatkat yökaudet, vaan ei hän ottanut sanoistani vaarin. — Miten lienee miesparan käynyt! — —

Tukinuitto alkoi täydellä voimalla, ja aamusta iltaan jylisivät jyrkät ahteet tukkien vieriessä vuolaaseen virtaan. Lämpimän toukokuunauringon paahtaessa sulivat tunturien valkovaipat ja ylämaiden järvien rantajäät valuttaen kohisten talvelliset kahleensa Hakedalin 15 metrin korkuiseen äkkijyrkkään putoukseen.

Vaikka norjalainen onkin kuin luotu merimieheksi, en heidän joukossaan sentään tavannut suomalaisen veroista pölkyllätanssijaa. Kapeat ja vuolaat joet eivät anna siihen tarvittavaa tottumusta. Minäkin, joka harjoitustöissämme Parkanossa upposin keskimäärin 15 kertaa päivässä, löin laudalta uittosakimme miehet.

Toukokuun loppupuolella saapui kaksi valtionmetsien edustajaa katsomaan vastavalmistunutta tukkiränniä ylimmillä tuntureilla. Metsänhoitaja Kildal kehoitti meitäkin mukaan retkelle, se kun varmasti tarjoisi kiintoisia nähtävyyksiä.

Kahdella autolla tulimme jokivartta seuraavaa maantietä pitkin Harestuen-nimiselle järvelle, josta alkoi jalkapolku aina yhä ylöspäin. Järven rannalla poikkesimme huvilanmalliseen metsänvartijan asuntoon. Minulta kysyttiin, minkälaisia Suomen valtionmetsien metsänvartijani asunnot ovat, ja täytyi häpeäkseni tunnustaa, etteivät ne juuri näin hienoja ole. Niissä on pirtti ja kamari; edellisessä hallitsevat russakat, jälkimmäisessä luteet.

"Eihän meilläkään toki kaikkialla tällaista ole", sanoi kysyjä ja kertoi jutun eräästä englantilaisesta, joka oli tullut ampumaan metsoja soitimelta. (Norjassa on metsojen ampuminen keväällä sallittu). Kun hän palasi matkaltaan ja kysyttiin, montako hän oli ampunut, vastasi hän:

"Minä olen vanginnut —— ——" sitten selattiin sanakirjaa, "—— — viisi kirppua."

Sitten he halusivat tietää, kuinka suuria viljelyslohkoja yleensä kuuluu Suomen valtionmetsänhoitajien virkataloihin, mutta minä näin jotain mielenkiintoista pihamaalla ja poistuin sinne. Enhän ilennyt tunnustaa, että valtio, jonka metsät antavat noin 80 % koko maan viennistä, ei jaksa rakentaa kaikille metsiensä hoitajille edes virkataloja, vaan saavat useimmat asua kuin renkipojat, ja monasti on sellainenkin asunto tiukassa; tiesinhän sen omasta kokemuksestani. — Mitäs tämän jälkeen voidaan enää puhua viljelyspalstoista.

Nousimme siitä tunturille. Matkalla oli ensin parin kilometrin nousu, sitten järvi, taas nousu ja järvi ja ylimpänä vielä järvi. Ylimmällä järvellä vallitsi arktinen ilmasto, ja puolimetrisellä jäällä ajettiin hevosilla tukkeja koskenniskaan, tukkirännin alkupäähän, jossa vedenpinta jo pyöräytteli silmiään.

Valtava oli katsella tämä 850 metrin pituinen tukkiränni. Paikoin kulki se puittenlatvojen tasalla, paikoin hipoi taas maata aina rotkojen ja nousujen mukaan. Huikean kyydin siinä tukit saivat, ja sydäntä kutkutti tunne kehoittaen hyppäämään pölkyn selkään ja laskemaan sileän mäen. Möljän selkä oli sentään turvallisempi.

Metsänhoitaja Kildal oli nähtävästi puhunut puolestani vieraillemme, metsähallituksen herroille, koskapa toinen heistä illalla yläverannalla kahvia juodessamme ilman valmistavia keskusteluja ilmoitti, että saisin paikan valtion metsissä, Trondjemin läänissä toimitettavissa metsänarvioimistöissä. Onneksi vaiko onnettomuudeksi olimme kuitenkin aamulla saaneet Tukholmasta kirjeen, jossa Gummerus kertoi pääsyn leirille olevan taas vapaan, joten voisimme palata milloin vain. Ellei sitä kirjettä olisi saapunut, hoitelisin kenties vieläkin Norjan kruununmetsiä.

Kovasti piru kuiskutteli korvaani, että "jää tänne, jää tänne", vaan minähän taas en jäänytkään. Kiitin tarjouksesta ja minua kohtaan osoitetusta huomaavaisuudesta maanpakolaisena, mutta koska tehtävämme vaativat meitä toisaanne, en ikäväkseni voinut ottaa tarjottua paikkaa vastaan, kun viikon lopulla jo oli aikomuksemme matkustaa.

Vaikka emme sanallakaan olleet kosketelleet matkamme tarkoitusta ja päämäärää, vaistosivat he nähtävästi jotain sinnepäin, sillä keskustelu liikkui pääasiallisesti Saksan asioissa. Erikoisesti huolestutti heitä saksalaisen metsänhoitajakunnan kohtalo, josta jo siihen — toukokuuhun 1915 — mennessä oli rintamalla kaatunut noin 45 %. Saksassa olivat kaikki metsänhoitajat jääkäriupseereita joutuen siis uhatuimmille rintamaosille, ja siitä johtuivat nämä suuret tappiot. — Meillä täällä Suomessa ovat asiat vähän toisin. Jokainen, joka on käynyt esimerkiksi Räävelissä, pitää itseään jääkäriupseerina, ja metsänhoitajat ovat dipl —. No, olkoon sanomatta.

Puoliyön korvissa kehoittivat harjoitustöitään suorittavat metsänhoidonkandidaatit Jakobsen ja Meyer lähtemään mukaansa tunturille metson soitimelle. Kävelimme keskijärvelle saakka, mutta kun minulla ei ollut puukkoa pitempää tappoasetta, en viitsinyt lähteä tuntureita rämpimään, vaan jäin nukkumaan kosken lähellä olevaan latoon, jonka oven edustalla roihusi tukkilaisten nuotio.

Lienenkö nukkunut tunnin verran, kun jo heräsin kovaan hälinään. Senverran sain puoliunissani selville, että läheiseen koskeen on syntynyt suuri ruuhka, joka voidaan purkaa vain räjäyttämällä. Siihen tarvittava dynamiitti oli säilytettynä ladossa, vaan nyt ei sitä löydetty mistään.

Olin nähnyt tarpeekseni tukkiruuhkia, joten käänsin kylkeä ja nukuin uudelleen, kunnes joku alkoi nykiä pehmeätä päänalustani huutaen:

En viitsinyt ilman tyynyäkään nukkua ja läksin katsomaan pamausta. Kun Jakobsen ja Meyer samalla saapuivat tuloksettomalta metsästykseltään, laskeuduimme Harestuenin metsänvartija-asunnolle pehmeämmille vuoteille.

Kolme päivää sen jälkeen olimme Suven kanssa matkalla Tukholmaan. Hakedalin kaunis laakso ja siellä kohtaamamme ihmiset eivät sentään noin vain jääneet mielestämme. Vielä unissanikin junavaunussa olin kuulevinani huonetoverimme kimeän:

ALOKKAITA JA LOMALLAOLIJOITA TUKHOLMASSA.

Tukholmaan saavuttuamme kuulimme, etteivät asiat vielä olleetkaan lopullisesti selvinneet, vaan saisimme yhä jatkaa odotustamme. Ratkaisevan päätöksen piti kuitenkin tulla aivan lähipäivinä.

Sinne oli silloin jo kerääntynyt melkoinen joukko meikäläisiä, niinhyvin lomalle saapuneita kuin alokkaiksi pyrkijöitä. Useita tapaamiani lomallaolijoita en myöhemmin enää koskaan tavannut leirillä. Heiltä oli nähtävästi sisu loppunut tykkänään, ja aikansa Tukholmassa rähjättyään painuivat kuka minnekin. Jo pikaisestikin muistellen vilahtaa mielessäni kymmenkunnan entistä pfadfinderiä, jotka livistivät tiehensä ja jättivät kesken alkamansa työn. Itsepähän häpeänsä tuntenevat.

Siellä tapasin myös erään jo gruppenführeriksi ylennetyn tupatoverini, L:n, jolla nähdäkseni olisi ollut suuretkin edellytykset sotilasuralla. Hän oli jostain syystä suutahtanut koko pfadfinderijoukkoon, jonka vuoksi pyysi lomaa Tukholmassa käydäkseen. Sieltä suoristaan painui Englantiin ja otti pestin armeijaan. Kolmisen viikkoa äkseerattuaan karkasi espanjalaisella laivalla Välimerelle ja sieltä Sweitsiin. Miehen myöhäisempiä vaiheita en tunne. — Tehköön koira kunniansa hänen kohdallaan.

Huokeitten hintojensa takia valitsimme Tukholmassa asunnoksemme kaatumaisillaan olevan hotelli Frankfurtin Skeppsbrolla. Toivon, että se nyttemmin on jo kaatunut. Eihän siellä juuri muut hirvinneet asua kuin meikäläiset, mutta kun kahdenhengen huoneen sai puolellatoista kruunulla vuorokaudessa ja alakerran usvaisen pimeässä ruokasalissa melkoisen aterian 75 äyrillä, kelpasi se meille hyvin kortteeriksi.

Kokonainen ryhmä meitä sinne kertyikin, puolet pfadfindereitä, toinen puoli alokkaita. Päivisin annoimme alokkaille opastusta jalossa sotataidossa.

Vaikka kohtelu hotelliväen puolelta oli kutakuinkin moitteetonta, sattui kuitenkin kerran isännän ja erään lomallaolijan välillä vallan vähäpätöisestä asiasta riita. Se ei päättynyt suureen ja äänekkääseen sanatulvaan, kuten berliiniläisten ajurien jokapäiväiset ja katuelämälle niin kauniin leiman antavat riidat, vaan tässä isäntä rohkein ottein kävi miehemme takinrinnuksiin aikoen ilmeisellä mielihalulla heittää hänet ulos.

Teko oli kuitenkin liian uskallettu, ja seuraavassa hetkessä tunsi isäntä periskoopeissaan kivääriotteissa kovettuneiden nyrkkien ominaisuuksia vaipuen nopeammin kuin tavallinen henkilöhissi neljännen kerroksen portaita alas.

Alokas Hakkila, joka aikaisemmin oli Suomessa toiminut rikosasiainkomissaariona, nuhteli vakavasti asianomaista pfadfinderiä ja sanoi, että tästähän tulee nyt aivan mahdottomia, vaan sai näyttämötaiteellisella kädenhuiskauksella annetun ylimielisen vastauksen:

"Ol' vait', kyll' minä ain' näiss' hotelliloiss' klareeraan. Jos ei muu auta, niin tyrkkään koko tään rötöksen nurin."

Kumma kyllä, ei isäntä turvautunut esivallan apuun. Saapui iltahämärissä huoneeseemme lauhkeana kuin kotieläin ja kysyi, millä tavoin voisi poistaa silmiinsä ilmestyneet mustat renkaat.

Muuan pfadfinderi, joka ei tiennyt aamullisesta tapauksesta mitään, kysyi puolestaan, onko isännällä tapana valvoa myöhään iltaisin ja selitti yövalvomisen vahingollisuutta varsinkin pimeämmissä kaupunginosissa.

Itse pääsyyllinen, joka asiantuntemuksestaan päättäen oli itsekin kokenut mustia renkaita, selvitti auliisti, että "huomenna muuttuu väri kredliiniseksi, ylihuomenna viheriävän vivahteiseksi ja torstaina tiilenpunaiseksi. Kun senjälkeen ilmestynyt keltainen pohjaväri alkaa haihtua, tulee terveen ihon loiste — mikäli sitä isännällä on — esille. Sunnuntaina voi isäntä kyllä huoletta mennä kirkkoon." Talon puolesta tarjotun olutlasin ääressä asia sitten painettiin villakoriin. Emme kuitenkaan malttaneet olla lausumatta halveksumistamme osoitetun töykeän kohtelun johdosta ja ilmoitimme muuttavamme toiseen hotelliin, ellei kohtelu parane. Isäntä lupasi korvata erehdyksensä ja alentaa vuokria 25 äyrillä huonetta kohti. Kotvan keskusteltuamme hyväksyimme yksimielisesti tehdyn ehdotuksen, ja senjälkeen minäkin, Hasselströmin kanssa yhdessä asuen, maksoin toisen kerroksen parhaimmasta huoneesta vain kruunun ja neljänneksen vuorokaudessa.

Sattuihan sitä yhtä jos toistakin sotaintoisten miesten kesken. Kerrankin aamuyöllä Gustaf Adolfin torilla yllytimme Mäkisen ja Hakkilan ilmitappelukseen, jossa Hakkila nyrjäytti jalkansa, ja saimme kantaa hänet hotelliimme. Vuoroon nilkkaa sitten hieroimme ja vähistä rahoistamme saimme uhrata monet äyrit suonisalvoihin ja kaikenlaatuisiin tippoihin.

Kerran taas Bernsin ravintolassa jouduimme samaan pöytään neljän ruotsalaisen kanssa. Yksi heistä oli luutnantti ja kolme alipäällystöön kuuluvaa, kaikki tosin reservissä ja siviilipuvuissa. Koko yön juttelimme sotaisista tapahtumista, ja kun kesäaamun ensimmäinen säde osui kuistin lasiruutuun, ja tarjoilijat sangen vastahakoisesti toimittivat tilauksemme, vaati tilanne mielestämme jonkunlaisen sotaharjoituksen.

Birgerjarlinkadun alkupäässä oli katukäytävälle kaadettuna sylen verran koivuhalkoja kulkijain haitaksi.

Pidettyäni lyhyen kansantaloudellisen esitelmän, jossa erikoisesti painostin sitä seikkaa, ettei näin kesäkuumalla kannata polttaa koivuhalkoja, vaan on viisainta käyttää ne maanpuolustuksen hyväksi, otimme kukin halon olallemme, ja luutnantin, nuoremman kreivi Hamiltonin toimiessa komentajana marssimme keskikatua pitkin hänen asunnolleen. Vastasaatuja aseitamme emme suinkaan jättäneet porttiholviin tai porraskäytävään, kuten keskiaikaiset ritarit tekivät, vaan aselajillemme uskollisina kannoimme ne kreivin salonkiin.

Suuren, isänmaallisen ja osittain sotaisen tunteen vallitessa lauloimme ensin seisoalta pianon säestyksellä kaikkien kolmen maan kansallishymnit. Senjälkeen etsimme kreivin piironginlaatikosta monta hockeykilpailuissa voitettua pokaalia, ja ohjelmassa seurasivat "Porilaisten marssi", "Här är gudagott" y.m. kunnes alemman kerroksen asukas puhelimitse varsin äreässä äänilajissa pyysi, että herra kreivi pitäisi hiukan pienempää ääntä.

"Mutta enhän minä ole avannut suutani koko aikana, tahtia olen vain lyönyt hiljalleen", vastasi isäntämme.

"No lyökää niitä toisia sitten 'på käften'", kuului ääni, ja puhelin lyötiin lukkoon.

Meistä olisi miltei jokainen halunnut keskustella puhelimessa, vaan kun siellä ei kukaan enää vastannut jyrkimpiinkään kysymyksiimme, poistuimme syvästi loukkaantuneina koko lokaalista. Halot otimme tietysti mukaamme, järjestäydyimme sotilaallisesti ja luutnantti komensi: "Framåt mars, vänster om, suuntana Mälar." Mälarin rantakallioilla vietimme sitten ihanan aamupäivän.

Kaupungin poliisi suhtautui hymyillen sotaharjoitukseemme. Kreivi oli nähtävästi tuttu viranomaisille.

Muulloinkin osoitti tukholmalainen poliisi sellaista suopeutta ja ystävällisyyttä, että sen perusteella saattoi päätellä hänen omaavan suhteellisesti suuremman määrän ihmistuntemusta kuin helsinkiläinen kolleegansa.

Lomallelaskettujen joukossa oli muiden muassa musketööri H:m, joka oli päättänyt ikuisiksi ajoiksi luopua saksalaisesta hegemoniasta. Silloin emme vielä olleet selvillä hänen mielipiteistään, liikuimme vain seurassaan kuten toistenkin ihmisten. Vasta kun raja avautui ja pääsimme matkustamaan, jäi hän petollisesti pois joukostamme. Eräänä iltapäivänä, luullessaan vapautuneensa koko hommasta, hän humalapäisenä kovaäänisesti selitti kadulla passikonstaapelille, millä matkoilla oli ollut, moittien samalla saksalaista sotakomentoa kiirastulta kehnommaksi. Iltapäiväyleisöä kertyi keskustelua kuuntelemaan, mutta vaimentaakseen asiaa johti konstaapeli miehen autolla ilmoittamaansa hotelliin.

Ajatelkaas! Kadulla julkisesti rähjäävän miehen, joka kaiken lisäksi puhuu vallan mahdottomia juttuja, vie poliisi hotelliin nukkumaan eikä suinkaan omiin suojiinsa. Tällaista tapausta ei voisi Helsingissä odottaa. Siellähän siihen aikaan poliisi, mainetta tavoitellen, kuljetti avaimenreikää etsivän miehen asuntonsa ovelta puolisen kilometrin päässä sijaitsevaan putkaan sensijaan, että olisi auttanut hänet pari kerrosta ylöspäin sänkyynsä.

H:m sai kyllä nukkua yönsä rauhassa, mutta aamulla toi kaupunginpalvelija hänelle päivän ensimmäiset, häntä koskevat uutiset, joissa häntä kehoitettiin hiljaisuudessa poistumaan maasta (huomatkaa, koko valtakunnasta) kahden vuorokauden kuluessa.

Ei ollut miehellä paljon valittavaa. Saksaan ei uskaltanut lähteä,
Suomessa vaanivat santarmit, ja jäljellä oli siis joko Köpenhamina tai
Kristiania. Lisäksi olivat miehen ansiomahdollisuudet mitättömät.

Tapasin miehen viime vuonna Helsingissä: Hän oikaisi Mikonkadun poikki luokseni ja imelästi hymyillen kysyi: "Kommer du ihåg — — —?" Tarkoitti niitä Tukholman aikoja. Teki mieleni sanoa hänelle jotain rumaa, vaan kun ajatukseni juoksu on aina ollut vähän hidas, sanoin vain: "En minä muista yhtikäs mitään", ja poistuin.

Kotimaahan jääneiden omaisten alotteesta syntyi joskus kiusallisia tilanteita. — Tukholmaan oli saapunut alokas M., joka muiden mukana odotteli rajan avautumista. Hänen äkkinäinen poistumisensa isiensä majasta oli herättänyt siellä erikoista huomiota, jonka johdosta hänen veljensä matkusti Tukholmaan ristiretkentapaiselle käännytysmatkalle.

Aamulla varhain, M: n vielä nukkuessa hotelli d'Angleterrin dubletissa huonetoverinsa kanssa, saapui huoneeseen M:n veli ja sanan puhumatta ryösti tuolinselkämykselle asetetun takin taskusta lompakon, joka sisällään piti koko matkakassan ynnä edellisenä päivänä valmistetun saksalaisen passin. M. kyllä heräsi kolinaan, mutta myöhäistä oli enää tavoittaa ovenraossa ilkkuvaa veljeä.

Hetkistä myöhemmin tulin hotelliin. Miehet olivat vielä aamupukeissaan, mielet hirveästi kiihdyksissä. Olihan toki anteeksiantamatonta sotamieheksi aikovalle hävittää haltuunsa uskottu väärä passi jo seuraavana päivänä. Rahoista viis, niiden suhteen kyllä selvittäisiin, mutta uutta passia ei liennyt mennä pyytämään, jotapaitsi mies olisi asianomaisessa paikassa heti leimattu poliittisesti epäluotettavaksi.

Pohtiessamme näitä seikkoja soi puhelin, ja siellä veli varsin ivallisessa äänikerrassa — hän oli nimittäin kanttori ja siinä ominaisuudessa hallitsi monenlaisia äänikertoja — ilmoitti, että "jos heti palaat mukanani Suomeen, saat passisi ja lompakkosi takaisin."

"Jos heti palautat lompakkoni, voit vielä tavata minua, sillä iltapäivällä matkustan Saksaan. Passin voit pitää itselläsi, niitä meillä on tusinoittain."

Keskustelulla oli odottamamme vaikutus. Vajaan puolen tunnin kuluessa oli lompakko sisältöineen oikealla omistajallaan, ja veljen ylväs käytös oli muuttunut alistuvaiseksi kunnioitukseksi.

Lausuimme hänelle muutamia epäkohteliaita ja halveksumista ilmaisevia lauseita, jonka ohessa kehoitimme häntä ensi tilassa palaamaan Suomeen soittamaan uruilla surumarssia ryssille.

Avustus, jonka elantoamme varten Tukholmassa saimme tohtori Hellbergiltä, — alias Gummerus — riitti vain vajavaisesti ruumiimme vaatimuksiin. Niistä tarpeista, jotka Luteerus luettelee katkismuksessaan jokapäiväiseen leipään kuuluviksi, voimme saamallamme avustuksella vaivoin täyttää vain kolme ensimmäistä. Sellaisia kuin pelto ja lehmäkarja emme toistaiseksi tarvinneet, ja ne kolme viimeistä olimme jo aikoja sitten jättäneet mielestämme.

Kun sentään ihmisen mielessä aina elää palava halu eteenpäinpyrkimiseen, kävelin kerran nälissäni Åttkantenin tavara-asemalla sopivaa tilaisuutta vaanien. Saketissani kulkien kyselin noin vaan kuin muina miehinä työmahdollisuuksia ynnä suuremmanpuoleiselle miehelle maksettavien päiväpalkkojen määriä.

Läheisessä asema vajassa touhusi eräs lihavanläntä, moitteettomasti puettu mies jutellen itsekseen pitkiä asioita. Vajan nurkalla ujona seisten sain tästä yksinpuhelusta senverran selvää, että ymmärsin "fan"-sanaa käytettävän varsin tiheään. Kun minä siihen aikaan käytin nimeä Fahnström, menin luonnollisesti vajaan ja kysyin:

"Sinua juuri; tule hyvä mies auttamaan, kun tämä mahdoton puolukkatynnyri valuu hukkaan."

Kolmesatakiloisen tynnyrin kyljestä pursuikin kesäkuumassa makealta maistuvia puolukoita lattialle, ja mielihyvällä söin niitä kapan verran. Kun hetkisen olimme sen ääressä hääräilleet, oli vuoto tukittu, ja tynnyri seisoi päällään satojen muiden vajassa säilytettävien joukossa.

Koko tämä valtava määrä oli suomalaista puolukkaa matkalla Saksaan. Joko ostajan maksukyvyttömyyden tai muiden syiden takia oli se kuitenkin pysähtynyt Tukholmaan, ja nyt kesän helteessä ratkeilivat ja ravistuivat astiat toinen toisensa jälkeen.

Viikon ajaksi sain siinä työmaan, kun vuotavista astioista tavara siirrettiin toisiin, ehjempiin. Työni tein uskollisesti, mutta siitä huolimatta sain viisi vuotta sitten haasteen Helsingin raastuvanoikeuteen, — tosin vain todistajaksi. Minulta vaadittiin tietoa siitä, kuinka monta tynnyriä oli vuotavaa ja montako ehjää. Kun en tuntenut koko partian suuruuttakaan, ja kun muistinikin on vähän hatara, todistin voimieni mukaan ja sanoin, että vaja oli kuin lahtihuone.

SOTAOPINTOJA JATKETAAN.

Ankarasti näin ahertaen kului aikamme Tukholmassa ohi Juhannuksen, kunnes vihdoin tuli vapauttava viesti: Saatte lähteä Lockstedtiin.

Pieni huraus vielä Tukholmassa, ja parin päivän kuluttua nautimme jo
Berliinissä tuoreita luumuja ja kirsikoita.

Leirille sentään veti mieli — tai paremminkin tyhjä lompakko, kenellä sellainen vielä oli. Pikimältä tapasin Kekonin ja Tuompon, jotka kertoivat matkaavansa Suomeen värväämään. Tästä päättäen oli asiamme siis hyvällä kannalla.

Niin sumuisena ja pimeänä kuin leiri oli meidät ottanutkin vastaan ensikerran sinne saapuessamme, yhtä hurmaava ja sieraimia repäisevänä tervehti se meitä tänä paluuiltanamme.

Sää oli tyven, ilma kostean helteinen, miltei tropiikkimainen. Poppelien ja kastanjien levittämä eroottinen tuoksu yhtyi kasinon orkesterin sävelten kanssa ihanaksi fanfariksi taas alkamallamme sotilasuralla ja nosti rintamme ainakin puoli korttelia status quo'ta korkeammalle.

Viettäessäni ensimmäisen illan paluuni jälkeen Stube 16:ssa kerroin kotimaamme uutisia, ja useat tarinat sain innokkaitten "da capo"-huutojen jälkeen toistaa noin parikymmentä kertaa. Kun luonnollisesti en ollut opetellut näitä kertomuksia ulkoläksyinä, muuttivat ne joka kerta muotoaan, vaikka sisällys visusti pysytteli tosiseikoissa, ja siitä kenties johtui niiden yleisömenekki.

Samassa Stubessa asui muuten erinomainen uniennäkijä ja vielä parempi niiden kertoja. Kun aamusella puoli kuuden ajoissa aliupseeri oli mahdollisimman kiukkuisella äänellä ovesta, hihkaissut "aufstehen", ja muut alkoivat kääntää kylkeään vielä edes minuutiksi, seisoi Pelle jo sängyssään paitasillaan ja alkoi:

Sitten seurasi moniosainen kertomus viimeöiden unista, tietysti vahvasti mielikuvituksen höystämänä — minä en muuten usko, että sellaisia unia voi katsellakaan, — kunnes koko Stube nauruun pakahtumaisillaan sai suoritetuksi aamupesunsa, ja joku "dienstfähig" läksi noutamaan pesukannulla kahvia.

Vastikään olimme kurssillemme saaneet pari raskasta konekivääriä, ja minä tunnettuna konemiehenä, — omistinhan parisen vuotta sitten Fordinkin, — pääsin k.k. osastoon.

Muuttoni, niin raskas kuin se tupatovereilleni olikin, ei tapahtunut kommelluksitta. Kantimissa vietimme erojaisia entisen Stubeni kanssa ja k.k. miesten kanssa samalla kertaa tuliaisia. Perin innostunutta keskusteluamme jatkaakseni menin kantiinin suljettua Stube 16:iin vielä kerran lausuakseni jäähyväiset rakkaille tovereilleni. Virkaatekevä tuparenki, Pikku-Musta otti kuitenkin vaatimattoman jäähyväispuheeni yrmeästi vastaan ja virkainnoissaan kolautti nyrkillä päähäni. Entiseltä tupatoveriltani odotin sentään säädyllisempää esiintymistä ja meninkin sitä pyytämään, jonka johdosta syntyi kilpajuoksu sänkyjen ympäri.

Tohtori Salminen, vähäväkisten ystävä, arvasi pienemmän olevan vaarassa, ja juuri kun kaappi n:o 22 kohdalla olin saavuttamaisillani Pikku-Mustan, ehätti hän väliin. Kiivaudessaan lähetti hän nyrkkinsä pääkuortani kohti, vaan liian korkealla tähtäimellä, joten peukalo sattui puiseen kaapinreunaan kääntyen tavanmukaisesta asennostaan jyrkästi viistoon.

Sovinnossa sitten peukaloa koetettiin kiskoa paikoilleen ja voidella sitä kiväärirasvalla; sitä luullakseni pakotti hirveästi. Poistuin sitten k.k. kämppään mielessäni päätellen, etten enää koskaan avaa Stube 16:n ovea, siellä kun ei saa pitää edes jäähyväispuhetta.

Konekiväärijoukkue oli muuten pataljoonamme valituinta ainesta, sen kermaa. En puhu yksinomaan itsestäni, olihan siellä paljon muitakin, joilta voi asiata tiedustella, jos nimittäin joku epäilisi lausuntoni todenpitäväisyyttä.

Stubessa saimme ensimmäiset alkeet konekiväärin tekniikassa. Taktillisia harjoituksia johti eräs Off. Stellvertr. sangen humaanisesti. Harjoituskentällä, puolisen kilometriä kasarmeista, oli pari hehtaarin suuruista istutettua kuusimetsikköä. Sinne aina aamuisin teimme uhkarohkeita hyökkäyksiä, ammuimme äänettömästi ja kovalla huudolla valtasimme jommankumman näistä metsäsaarekkeista.

Tuulensuojaiselle sivulle, josta samalla oli hyvä tähystysmahdollisuus kasarmilta ruutikellareille johtavalle tielle, valitsimme hyvin suojatut asemat. Wasserturmin puolelle asetimme kuitenkin aina ohjesäännönmukaisen kuulovartion — Hauptmannin varalle.

Istuuduimme kaikki piiriin konekivääritonttumme ympärille, panimme tupakaksi, ja oppitunti alkoi siten, että jokainen luki ulkoa konekiväärinosista oppimansa läksyn:

Kaikella kunnioituksella konekivääriä kohtaan mainitsen, etten ollenkaan hyväksynyt tämänlaatuista leikinlaskua harjoituksissa.

Kun kaikki olivat edelläkerrotun ulkoläksynsä tavanneet, alkoi komppanianpäällikkö sanoilla: "Hören sie mal", ja sen jälkeen saimme kuulla kaskuja ja kertomuksia Hampurista, joita uskokoon, ken haluaa.

Usein keskeytyivät nämä hauskoiksi muodostuneet harjoituksemme kuulovartion huutoon: "Der Hauptmann kommt", ja silloin pöllysi taas nummen santa, kun mielettömästi hyökkäilimme Wasserturmia kohti.

Aamuharjoitukset loppuivat täsmälleen kello 11. Joskus sentään ei minuutteja tullut aivan tarkkaan lasketuksi, ja kerran tavoitti Hauptmann meidät aikaisella kotimatkallamme juuri kasarmikellon kohdalla.

"Kuinka on mahdollista, että te tulette harjoituksista, vaikka keho on vasta viittä vaille yksitoista?" Komppanianpäällikkömme hätääntyi aluksi, sitten vilkaisi kelloon ja keksi selityksen:

"Kyllä kello nyt varmasti on jo 11; vaan katsokaas herra Hauptmann: tämän kasarmikellon viisarit ovat niin jumalattoman painavat, että ne joka lopputunnilla jäävät viisi minuuttia normaaliajasta jälkeen. Kunhan tuo minuuttiviisari taas ehtii kahdentoista ohi, niin kyllä se ottaa ajan takaisin."

Kun kuukauden päivät olimme miesvoimin pehmeässä hiekassa kiskoneet ryssiltä anastettuja konekiväärejämme, uskottiin meille jo saksalaismallisetkin käytettäväksi. Samalla saimme myös kahdeksan hevosta ja tarpeellisen määrän ajoneuvoja ja satuloita.

Nyt alkoikin k.k. komppanialle vaihtelurikas aika ja jalkaväkikomppanioitten kunnioitus meitä kohtaan kohosi monta prosenttia. Tunteehan isäntänsä hevosta ajava renkipoikakin itsensä knallipäistä jalankulkijaa paljon etevämmäksi. Hevosten hoito toi myös viehätystä. Niitä harjattiin ja hangattiin noin viisi tuntia päivässä. Kavioita raaputeltiin, korvat, silmät ja nenä tarkastettiin, ja päivisin saimme joutilailla hevosilla harjoittaa ratsastusta.

Joka yö piti komppaniastamme olla kaksi miestä tallivahteina. Vaikka konekiväärimiehet yleensä olivatkin reilua väkeä, — paria Streberiä lukuunottamatta, — en voi käsittää, että niin monet heistä mieluummin viettivät yönsä käytetyn komissilimpun höyryjen kyllästämässä kasarmituvassa kuin tallin pehmeällä heinävuoteella.

Päiväpalveluksen päätyttyä pidettiinkin siis komppaniassamme huutokauppa, jolloin tallivahtivuorot myytiin vähimmän tarjoavalle. Vänä Strömbergin kanssa ne tavallisesti saimme, markka mieheen yöstä.

Olisin varakas ja huomattava mies, jos kaikki tallimarkkani olisin pannut säästöpankkiin. Ikävä kyllä, ne minulle tultuaan häipyivät kantiinin kassalaatikkoon.

Tallimiehen elämä oli muuten paljon vapaampaa kuin tavallisen tupamiehen. Ei sinne iltaisin tullut kukaan aliupseeri rääkäisemään: "Alle zu hause", ja aamusiivouksensa sai tallimies tehdä milloin halusi, kunhan vain hevoset olivat valjaissa kello kuudeksi.

Saksalaisten konekiväärien mukana olimme myös saaneet uuden komppanianpäällikön, yliluutnantti Lemke'n. Hän oli vastikään palannut sairaalasta parantamasta päätautiaan, länsirintamalla kun vihamieliset ranskalaiset olivat ampuneet häntä päähän. Kuula oli sentään vain kulkenut tangentin suunnassa ja jättänyt muistoksi muistamattomuuden. Niinpä Lemke yhden aamuharjoituksen aikana saattoi kysyä jonkun miehen nimeä viisikin kertaa, iltapäivällä sitä kuitenkaan enää muistamatta.

Burschinsa ansioksi lienee katsottava se erinomainen täsmällisyys, jota hän osoitti harjoituksiin saapuessaan. Niiden päättyessä en häntä nähnyt koskaan; silloin ratsasti hän jo kuin mielipuoli penikulman päässä harjoituskentältä. En kertaakaan nähnyt hänen kulkevan jalan, paitsi vajaan viisikymmentä metriä tallista kasinoon, jätettyään vaahtoavan ratsunsa huostaamme.

Eräänä elokuisena yönä istuin taas Vänän kanssa tallissa heinäkasalla tienaamassa markkaani. Edellisenä päivänä oli ollut raskas harjoitus Hungriger Wolff'in luona, ja iltapimeään olimme saaneet sukia hevosia kuiviksi. Tapansa mukaan oli komppanianpäällikkömme kesken harjoitusta hävinnyt Jennyn, länsirintamalta saadun sotasaalisratsun selässä kuin pilveen.

Tietäen ja tuntien päällikkömme tavat, emme uskaltaneet nukkua, sillä vaikkakin hän ratsastusmatkoillaan usein viipyi aamuun saakka, arvasimme hänen nyt palaavan aikaisemmin, kun seuraavaksi päiväksi oli ilmoitettu suurempi tarkastus. Ennen kello viittä odotimme häntä siis saapuvaksi, ja varjele taivas, jolleivät tallinovet silloin olleet selällään ja Meldungiin tarvittavat sanat huulillasi valmiina karjahutettaviksi, niin että heinätukot tallin takanurkassa pölähtivät.

Odottavan aika on tavallisesti ikävä ja pitkä, vaikkakaan en silti tahtoisi yhtyä runoilijan sanoihin: "surutonta hetkeä en muistakaan". Vänän kanssa yhteisesti olimme kylältä ostaneet pullollisen huonoa saksalaista konjakkia ja sitä hyvin varovaisesti nauttien hoidimme hevosia ja keskustelimme isänmaallisista asioista hiljaisella äänellä uskoen toisillemme monta salaista asiaa. Odotuksen pitkistyessä keskustelun sävy kuitenkin kiihtyi, joten hevosetkin jo päätään kääntämättä saattoivat sitä kuunnella.

Luonteillemme ominaisen, tunteellisen keskustelun katkaisi kasarmikellon neljättä näyttäessä säkenöivä kavionkopse kasarmin kivetyllä kadulla, ja heti senjälkeen terävä hihkaisu: "Tür aufmachen!"

Sekunnissa saimme tallin neliosaisen oven auki, ja sen edustalla seisoi komppanianpäällikkömme vaahtoavan Jennyn kera.

"Laittakaa niin, että Jenny on kuiva ja harjattu kello 6:ksi, tulen silloin tarkastamaan!"

Hevonen oli tosiaan sikamaisesti pidelty; yltä päältä vaahdossa, toisen etujalan kenkä poissa.

Annoimme sille vettä vähin erin ja hieroimme kauranpehuilla. Tunnin kuluttua saatoimme jo ryhtyä harjaamaan.

Täsmälleen kello 6, viimeistellessämme puhdistustyötä, lyötiin jumalattomasti tallinovelle.

Koeteltiin siinä kupeet ja lautaset, niin myös kaula ja korvalliset, kunnes kuulimme tuomiomme:

"Gut! Katsokaa, että hevonen saa uuden kengän ja kahden päivän levon. —
Tässä on teille."

Oli määrätty, että tallivahti valvomansa yön jälkeen sai seuraavan päivän käyttää lepoon tai muuten "gemütlich". Vänän kanssa vietimme seuraavan auringonkierron viimeksimainitulla tavalla.

Vaikka kuinkakin uskollisesti harjoittelimme leirillä, ei sota silti ottanut loppuakseen. Olin mielessäni havitellut, että voitonhumusta selvittyämme voisin uljaana ritarina, kilisevä kukkaro taskussani matkustaa turistina piippu hampaissa ja Times kourassa huvimatkalle Bahiaan tai Rio'on.

Kuukausien kuluessa kuitenkin huomasimme, että ruoka-annoksemme tuntuvasti vähenivät. Vesipitoisuus niissä kyllä oli riittävä, joka seikka oli ihmeteltävää auliutta meitä kohtaan muonamestareilta, mutta kalorioja puuttui päivällisannoksistamme tuntuvasti. Suomalaisen maha vaatii sentään vahvan ruuan, ja kun ei valtio sitä antanut, keksi jääkärin vilkas järki muita keinoja sen hankkimiseksi.

Hevosille syötettiin vielä silloin päivittäin runsas kourallinen ruskeata farinasokeria kauroihin sekotettuna, jonkavuoksi meidän tallimiesten ei tarvinnut kärsiä senlaatuisen makean puutetta. Myös maissinjyviä niille tarjottiin enemmän kuin koko komppanialle herneitä. Otimme usein hevosen seimestä kourallisen maissia taskuumme ja pureksimme niitä tallinkynnyksellä lekotellessamme.

Kerran taas, kun komppanianpäällikkömme tuli tarkastamaan talliamme, seisoi tallivahti Sairio (vapaussodassa kaatunut) tallinovella suu täynnä maissia.

Hän otti asennon ja ohjesäännönmukaisesti ilmoitti tallin ynnä sen sisällön, mutta ei suusta lähtenyt kuin epäselviä mölähdyksiä. Lemke tiukkasi kunnollista ilmoitusta, mutta Sairion puhe ei siitä parantunut. Mölinän mukana pulpahti vain suusta jokunen maissinjyvä permannolle. Lemke pisti sormensa miehen suuhun ja kaivoi sieltä melko määrän maissia.

Lemke meni suoraa päätä muonamestarin luo ja määräsi, että Sairiolle on annettava kaksinkertaiset päivällisannokset.

Tämän kuultuamme me toiset seisoimme useana päivänä tallinovella suu huomattavan täynnä maissia, mutta vaikka päivän mittaan siitä kulki useita upseereja ohi, ei kukaan tullut poskiamme kaivelemaan. Nälkäisin vatsoin kalusimme vain kovia jyviä Sillä aikaa, kun Sairio pehkuilla huokui kaksinkertaisten ruoka-annostensa voimaa.

Kun kerran tuli puhe Sairiosta, niin kerron samalla hänen myöhäisemmistäkin edesottamisistaan. Hän näet oli luonteeltaan verraton humoristi ja järjesteli mielensä mukaan erilaisia tilanteita toisille hauskuudeksi.

Kerran rintamalla huomasi Sairio, että eräs komppaniamme luutnantti sai vieraakseen kämppäänsä pari viereisen rintamaosan saksalaista upseeria. Hyvin käsittäen, ettei trahteeraus rajoittunut yksinomaan laihan rintamakahvin juontiin, astui hän huoneeseen ja tiukasti tehtyyn kysymykseen käynnin tarkoituksesta ilmoitti hiljaisella äänellä vatsaansa kovin pakottavan, joten nyt pyytäisi pienen ryypyn. Luutnantti, arvaten, että Sairiolla taas oli joku koiruus mielessään, otti asian leikillisesti. "Jos voimistelet vähän aikaa, saat ryypyn." Sairio otti päälleen komentajanmuodon, jonka nähtyään moni suojeluskuntaupseeri olisi kalvennut, asettui rintama upseereita kohti ja komensi äänellä, joka varmasti kuului Vorgeschobeneen asti:

Komensi ja käänteli olemustaan hirveissä mutkissa kaikkiin ilmansuuntiin, samalla eräässä suhteessa suuresti muistuttaen haisunäätää.

Saksalaiset upseerit nauroivat esitykselle katketakseen, ja luutnanttimme iloitsi keksinnöstään, kunnes äkkiä kaikki muuttuivat totisiksi ja alkoivat pidellä nenäänsä. Sairiota lukuunottamatta luuli seurue joutuneensa kaasuhyökkäyksen uhriksi.

"Lopeta, lopeta", huusi luutnantti ja ojensi lasinsa Sairiolle. "Ota, ota, mene, mene; ulos!"

Kämpässä toimitettiin hänen poistuttuaan perinpohjainen tuuletus.
Desinfisioimista ei tarvittu.

Kerran ryssien kranaatti miltei hipaisi Sairiota, ja ilmanpainosta hän hetken haukkoilikin tuoreempaa happea, säilyen kuitenkin eheänä. Jollain tavalla oli täräys sentään vaikuttanut hänen hermostoonsa, koska mies parisen kuukautta käveli umpimielisenä, ja kämpässä turhaan odoteltiin hänen remakoita kokkapuheitaan. Pian sentään raikas talvi-ilma selvitti hämääntyneen huumorin, ja Libaussa oli mies entisellään.

Kesällä 17 jaettiin konekiväärikomppaniamme kahtia, ja toisen komppanian päälliköksi määrättiin luutnantti Rütz.

En tunne hänen siviilissä saamaansa oppimäärää, mutta tavoiltaan hän oli tyypillinen nousukas. Missään tapauksessa ei esiintymisensä komppanian edessä saavuttanut miesten suosiota, saati sitten ihailua. Äkkinäinen kohoaminen komppanianpäälliköksi oli kai noussut päähän.

Kun komppanianpäällikkö aamuisin tervehti miehistöään, kuului tavanmukainen tervehdys:

Me kun kuitenkin olimme vihittyjä jääkäreiksi, joiden sotilaallinen taso ja kehitys arvioitiin niin saksalaisessa armeijassa kuin naismaailmassakin siksi korkealle, että tavallinen rivi jääkäri hyvinkin vastasi vähintään jalkaväen korpraalia, käyttivät upseerit aamuisin vastaanottaessaan komppaniansa tervehdystä:

"Guten Morgen Jäger", johon myös saivat kasarmin pihaa tärisyttävän vastatervehdyksen: "Guten Morgen Herr — — —", ja titteli tietysti arvon mukaan.

Eräänä sunnuntaiaamuna pukutarkastukseen tullessaan oli Rütz nähtävästi pahalla tuulella tai päätaudissa, koska ei halunnut tervehtiä jääkärejä heidän arvonsa mukaisesti, vaan karjasi tikkusuorana seisovalle komppanialle:

Koko komppania vavahti. Olihan hävitöntä, että kuninkaallisia jääkäreitä kutsutaan miehiksi, yleisöksi, tai miksi nyt kukin Leute sanan ottaa.

Oli hetkisen kuolon hiljaisuus; kukaan ei vastannut tervehdykseen.
Sitten kuului Sairion rämähtävä ääni:

En tullut kysyneeksi, minkä kuvan Sairio komppanianpäälliköstämme oli mielessään luonut; itse puolestani, vaikken muutenkaan peiliin katsoessani pidä itseäni minään Adoniksena, en olisi vaihtanut fasaadiani Rützin naamaan, — enkä turvallisuussyistä muutakaan ruumistani.

Sairion tervehdyksen kuultuaan nousi Rütz ratsultaan kasvoillaan ilme ja väri, joka irvistelevän komppanian silmissä muistutti iltaruskon punertamaa ukkospilveä. Saksalaisessa sotilaskielessä oli tälle värille varattu erikoinen termi, joka kuului yksinkertaisesti "blau". Minä olisin kutsunut sitä kredliiniksi.

Kaikkien puvut olivat Rützin mielestä kunnossa, paitsi takarivissä seisovan Sairion. Vyö oli vinossa, yksi nappi liian löyhästi ommeltu, saappaat huonosti kiilloitetut; toisin sanoen, mies siinä kunnossa, ettei kannattanut lähteä kaupungille pataljoonan mainetta häpäisemään.

Rützin saarna Sairiolle kesti noin puolen tuntia, eli niin kauvan kuin nykyisin ex tempore pidetty sotilaallinen luento kestää. Tätäkään luentoa ei kyllä oltu valmisteltu. Se tuli suoraan sydämen kyllyydestä. Heikko muistini ei enää jaksa toistaa saarnan erilaisia vaikeasti lausuttavia ja moninaisia vivahduksia. Mainitsen vain, että siinä esiintyi koko joukko tavallisimpia ja muutamia harvinaisempiakin kotieläimiämme, mikäli Rütz niitä tunsi, sitten seurasi luettelossa tavallisimmat syöpäläisemme ja sen jälkeen monta ruokalajia.

Sairio kuunteli luentoa ohjesäännönmukaisessa asennossa, ja kun Rütz, tarpeekseen saarnattuaan, siirtyi seuraavan miehen kohdalle, kääntyi hän vierusmiehensä puoleen ja röhönaurun päästäen kysyi häneltä suomeksi:

Kuten tunnettua, sopeutuu saksankieli erinomaisesti runouteen ja erikoisesti loppusoinnullisiin sananparsiin. Tämän huomaamme seuraavastakin:

Konekiväärikomppanian kivääriryhmien miehiä kutsuttiin tavallisesti tehtäviensä mukaan nimityksillä Schütze 1, Schütze 2, j.n.e. ja senvuoksi konekiväärikomppanian päällikkö joskus tervehti miehiään sanoilla: "Guten Morgen Schützen".

Eräänä aamuna toisen komppanian päällikkö, nähtävästi huonolla tuulella ollen halusi käyttää lyhempää tervehtimistapaa ja lausui vain:

"Morgen Rütz", karjasi Sairio vastaan sellaisella äänellä, että minulta putosi sylistäni marmelaatipytty, jota paraikaa kannoin komppaniaan miesten aamiaiseksi. — Olin nimittäin siihen aikaan k.k. komppanian muonitusmestarina.

Syyskuussa 1915 meistä sitten tehtiin oikein kuninkaallisia jääkäreitä, joka titteli mielestämme sopi meille erinomaisesti niin arvoon kuin tietopuoliseenkin kehitykseen nähden.

Harjoitukset leirillä alkoivat kuitenkin maistua puulta, ja kun Serbian rintamalta saapuneet upseerikokelaat kertoivat ihmeellisiä juttuja sikäläisistä oloista, jouduimme aivan haltioihimme. He kertoivat ihanista vuoristomaisemista, joissa sota oli pääasiassa sissisotaa, kertoivat monenlaisia juttuja seikkailuistaan siellä. Lisäksi kuulimme, että komissileivän neljänneksellä saa siellä rakkautta vaikka kuinka paljon.

Niinpä me, yksi joukkue konekiväärikomppaniasta, lähetimme anomuksen majuri Bayerille, jossa pyysimme päästä Serbian rintamalle. Hän keskusteli kauan kanssamme kysellen anomuksemme syitä ja perusteita. Me sanoimme haluavamme rintamatottumusta, kun tässä tallivahtipalveluksessa ei pääse ylenemään.

Majuri kuitenkin epäsi anomuksemme ja sanoi, että tallivahdeistakin on tullut kenraaleja. Me emme uskoneet tällaisia puheita ja sanoimme, että tuleehan hampuusistakin gentlemanni, kun pukee ylleen hyvinprässätyt housut ja on röyhkeä kanssaihmisiään kohtaan, mutta vastaväitteet eivät auttaneet. Leirille saimme jäädä.

Muistaen majurin puheen olen sittemmin noin kaksi kertaa vuodessa lähettänyt virka-ansioluetteloni erilaisiin virastoihin, mutta kenraalia ei minusta ole vielä tehty, niin uskollisesti kuin sen tallivahdin toimen sentään hoitelinkin; — kapteenina taidan kuoliakin, elleivät sitäkin titteliä ota pois.

Kun joukkomme oli päätetty lisätä pataljoonan suuruiseksi, odottelimme lisää alokkaita. Tulihan niitä tosin joka päivä, tuli joskus ryhmänkin suuruinen annos, mutta majuri halusi yhä suurempia lähetyksiä.

Näytti siltä, ettei ilman pataljoonasta käsin hoidettua Suomessa tapahtuvaa henkilökohtaista värväystä päivittäinen annos suurestikaan paranisi. Majuri määräsikin, että sopivia miehiä on lähetettävä Suomeen värväystarkoituksessa.

Asiaa pohdittuaan päättivät majuri ja Jernström, että rumimmat miehet pataljoonasta pannaan reisuun. Näissä tarkoituksissa tulikin sitten Jernström luokseni kysyen, haluaisinko lähteä värväysmatkalle. Kaksi miestä oli aikomus lähettää ensi tilassa. Kun kuitenkin Suvi edellisenä iltana oli minulle vihjaissut, että Oikki ja hän mielellään lähtisivät, vaan koska minut on pantu vaalissa ensi sijalle, ja lausunnostani riippui nyt, kuka jäisi pois, sanoin Jernströmille, että anna poikien vaan matkustaa.

Kului kuukausi, toistakin, alokkaiden tulo oli yhtä niukkaa. Jonkunverranhan heitä oli tosin saapunut, niin että muutamat pfadfinderit saivat oman ryhmänsä kouluutettavakseen. Ankarasti he uusia tulokkaita tuntuivat kohtelevan. Kun suomalaista sotilassanastoa ei vielä ollut, täytyi käyttää selventäviä lauseparsia käsityskyvyn kirkastamiseksi. Niinpä M., opettaessaan miehille "asento"-käsitettä, karjaisi: "Hiljanen seisoo pärkkele", kun taas kentän toiselta laidalta kuului: "Vaikka minä olen komentanut 'halt', niin te sittenkin vielä haittaatte."

Kerran tuli Hauptmann Bade tarkastamaan Gadolinin ryhmän harjoitusta.
Haluten päästä selville miesten kylmäverisyydestä, antoi hän
Gadolinille määräyksen aivan erikoislaatuista komennusta varten.

Miehet kääntelivät hitaasti niskojaan ja töllistelivät taivaalle.
Sitten kuului rivistä ääretöntä halveksumista osoittava: "Haista p—a."

Suomenkieltä taitamattomana kysyi Hauptmann Gadolinilta, mitä mieltä miehet olivat asiasta. Vastauksen kuultuaan käänsi hän ratsunsa ja laukkasi kentän toiseen laitaan. — Vastaisuudessa ei hän enää yritellyt pelotella miehiämme.

Siihen aikaan oli Lockstedtin leirillä upseerikokelaskurssit, joihin otti osaa yli 2000 saksalaista, suurin osa aliupseereja. He olivat saapuneet sinne eri rintamilta, omasivat rintamakokemuksen ja olivat kaikki rohkeita, joukko-osastoistaan erikoisesti valikoituja miehiä. Meillä oli yhteinen kantiini heidän kanssaan, ja monta hauskaa iltahetkeä vietimme siellä näiden aspiranttien seurassa.

Ken ei vuosikaupalla ole joutunut äkseeraamaan, hän ei myöskään voi käsittää, mikä keidas kantiini on sotamiehille kasarmielämän yksitoikkoisuudessa. Se on päivisin harjoituksista tultaessa ensimmäinen virkistyspaikka, ja iltaisin vastaa se täydellisesti klubikäsitettä. Siellä istuu mies kun mies, ja arvoasteet ovat melkoisesti tasoittuneet.

Sattuipa majuri Bayerkin kerran taas kantiiniin, ei tosin mitään siellä nauttiakseen, vaan tarkastukselle. Päivällä oli Suomesta saapunut vankkatekoinen alokas kulkien vielä siviilipuvussa ja aloitti sotilaallisen uransa nakkelemalla kantiinissa viiden pennin viinaryyppyjä nahkaansa. Hän seisoi tiskin vieressä, ja kun oli lasillisen ryypännyt, lykkäsi taas kuparilantin ja sanoi:

Hetkisen katseli majuri tätä toimitusta, sitten tarttui hän alokkaan lasia tavoittavaan käteen ja sanoi lempeimmällä äänellään:

Alokas vilkaisi sivulleen ja tuntematta, kenen kanssa oli tekemisissä, asetti lautasenkokoisen kämmenensä majurin rinnalle ja puolikaaressa työnsi hänet hitaasti mutta vastustamattomasti käden ulottuvilta. Tarttui sitten paksuilla sormillaan lasiin tyhjentäen sen janoavaan nieluunsa. Ja sitten: "Annappa vielä vinkerporillinen."

Hetken katseli majuri tyrmistyneenä ympärilleen; sitten poistui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

VÄRVÄRINÄ.

Lokakuu oli puolessaan, kun muuanna iltana harjoitukselta saavuttuamme kuulin, että majuri halusi puhutella minua. Henki kurkussa laukkasin pataljoonan toimistoon matkalla muistellen, olisinko tehnyt mitään pahoja viime aikoina. — Paljon sitä lyhyessä ajassa ehtiikin muistella: Olihan tosiaan tullut tehtyä vähän luvatontakin; viime sunnuntaina oli Katajakin kanssa tullut Itzehoesta käsin lähdetyksi pitkänpuoleiselle tutkimusmatkalle eteläiseen ilmansuuntaan, jolloin olimme eksyneet ja viipyneet matkalla puolen vuorokautta yli loma-ajan. Niin, ja sitten tiistaina oli Vänän kanssa tullut lähdetyksi kesken palveluksen Mühlenbarbeckiin, kun se talon isäntä siellä niin mielellään kuunteli Porilaisten marssia pianolla. Keskiviikko oli taas lauluilta, ja silloin oli Piperin kanssa tullut lauletuksi koko yö kasarmin portailla istuen, eikä majuri sellaisesta oikein pitänyt.

"Katsokaas, minä olen nyt lähettänyt sinne miehen toisensa jälkeen, vaan harvat ovat uskaltautuneet rajan yli, useimpien matka on pysähtynyt joko Haaparantaan tai jo Tukholmaan. Tällä tavalla emme saa miehiä lisää. Teidän täytyy mennä maanmiestenne luo ja selittää heille asia henkilökohtaisesti. Meidän täytyy, kuulkaa, meidän t-ä-y-t-y-y saada tänne miehiä, jotta yrityksemme onnistuisi."

"Ja sitten, älkää lähettäkö tänne yksinomaan ylioppilaita ja sivistyneistöä. Meidän täytyy saada tänne miehiä kaikista kansankerroksista. Silloin vasta Saksan korkein sotilasjohto uskoo, että koko Suomen kansa on yrityksemme takana. — Osaatteko puhua työmiesten kanssa?"

"Hyvä. Te matkustatte siis jonkun päivän kuluttua. Hauptmann Heldt saapuu myös Tukholmaan, ja hänelle annan tarpeelliset määräykset. Minä matkustan aamulla Berliiniin sotaministeriöön, joten emme tapaa ennen palaamistanne. Wiedérsehen."

Parin päivän kuluttua oli minulla Hauptmann Heldtin kanssa toimistossa suunnilleen samasanainen keskustelu kuin edelläkerrottu. Ero oli vain siinä, että Heldt puhuessaan kanssani istui, jotavastoin majuri oli puhunut seisaaltaan. Annoin sen kuitenkin anteeksi, sillä tiesinhän, että ihmistä on arvosteltava monen muunkin seikan eikä vain tittelin perusteella. Kolmen junalla huristimme Kuhme'en, alias Kuulan, kanssa Hampuriin. Vietimme illan Rathauskellerissä, sillä Sassnitzin juna lähti vasta aamulla kello 7. Illan kuluessa eksyimme kuitenkin toisistamme, ja kun aamulla tulin asemalle, oli juna juuri lähtenyt. Kuulaa en nähnyt missään, josta päättelin hänen jo matkustaneen. Tiedusteltuani paksumahaiselta virkailijalta seuraavan junan lähtöaikaa, osoitti hän minut vaunuun, ja pian olimmekin liikkeellä. Olin väsynyt ja nukahdin.

Sitten minut herätettiin ja sanottiin, että juna ei kulje tästä pitemmälle. Olimme Rostockin kaupungissa, ja seuraava juna lähtisi kuulemma vasta illalla. Tyydyin kohtalooni, vaikka syyttäni olinkin sattunut väärään junaan ja tutkistelin tämän vanhanaikaisen kaupungin arkkitehtuuria koko päivän sekä ulko- että sisäpuolisesta Sassnitzissa tapasin jo Kuulan. Taaskin oli siellä sattunut vahinko. Eräs saksalainen torpeedovene oli ahtaassa väylässä puskenut keulansa rahtilaivan kylkeen, ja rahtilaiva oli silmänräpäyksessä uponnut. Miehistöstä pelastui ainoastaan toinen lämmittäjä, kaikki muut hukkuivat. Lämmittäjä kertoi olleensa konehuoneessa tapahtuman sattuessa eikä hän osannut ollenkaan selittää, miten oli sieltä tullut pinnalle, torpeedoveneen puhkaisemasta reijästä vaiko ilmakuplien mukana kiertoportaita pitkin. Minä ainakin uskoin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, sillä mies oli hyvin korkkiruuvin näköinen.

Haaparannan seuduilla oli jo meri jäässä sinne saapuessamme. Su virinne ja Willamokin olivat taas tulleet "kuivalle" ja vetäneet moottoriveneensä talviteloilleen. He olivat syyskuusta saakka kuljettaneet uusia tulokkaita Kemistä Seittenkarille moottoriveneellä. Asukkaiden epäilyksiä välttääkseen ryhtyivät he halkotöihin Seittenkarin itäisimmällä rannalla, asuen metsäkämpällä. Monen jääkärin matka on senkin kämpän kautta kulkenut.

Matkojen väliaikoina tekivät miehet halkoja. Joskus käytiin sahallakin, ja Oikki osti kauppiaalta leikkeleitä, viipaleita ja karamellejä muitten eväitten ohella. Tämä tuhlaus oli vastoin Suven periaatteita, jonka vuoksi hän eräänä iltana alkoi jutella kuin itsekseen:

"Ei tämä ole mikään konditoria tai sarkuuteria, että makkaraa syödään metrikaupalla ja karamellia niin, että hampaat mätänevät. Sitten poltetaan sikaareja ja pröystäillään niinkuin Helsingissä. Konkurssi tässä tulee, jos ei tavat parane. Kyllä nyt pannaan eväät tasan, ja sitten saat syödä vaikka hummeria ja kaviaaria."

Heilalassa oli Jonne Sundell vastassa, kun pimeänä marraskuun iltana Kuulan kanssa menimme rajan yli. Varmemmaksi vakuudeksi lähetti hän erään nuorukaisen saattamaan meitä Tornion asemalle asti.

Kuula matkusti saman tien Viipuriin, minä jäin Kemiin insinööri Pietilän luo odottamaan maisteri Hällforsia ja Suvirinnettä, jotka pari päivää aikaisemmin olivat lähteneet noutamaan vanhoja Grafton-aikuisia asevarastoja. Pian he niitä toivatkin suuren laatikollisen: Mauserpistooleja ja patruunoita. Aseet olivat vuosikausia olleet maahan haudattuina ja olivat jonkunverran ruostuneita, mutta käyttökelpoisia niistä vielä tuli. Hällforsin asunto muistutti niihin aikoihin arsenaalia. Kylläpä olisivat santarmit saaneet mieluisensa saaliin, jos arvasivat silloin tulla kotitarkastukselle.

Rovaniemeltä käsin aloitimme Suven kanssa värväyksen. Siellä oli värväystä hoitamaan ja rahoittamaan määrätty Alpi Pasma. Hän pelkäsi meitä ensin hirveästi, ja vasta kun Hällfors pyynnöstämme saapui Rovaniemelle toteamaan henkilöllisyytemme, pääsimme yhteistoimintaan.

Pasma oli kuitenkin siksi varovainen värväyksessään, ettei aivan vesiselvänä puhunut kenellekään mitään koko asiasta. Vasta apteekin tippojen vaikutuksesta sai hän oikean hengen päälleen ja värväsi silloin kaikki talojen emännät ja tyttäret, yllyttäen heitä lähtemään Saksaan. Mikäli tunnen, olivat tulokset kuitenkin niukat, jotavastoin tällainen värväys muodostui meille toisillekin vaaralliseksi. Ja niin keksi Hällfors kepposen: hän lähetti erään Saksaan menijän Rovaniemelle, jossa tämä käväisi Pasman luona. "Tulen suoraan Helsingistä, ja siellä käskivät sanomaan, ettei hetkeäkään saa viivytellä", sanoi hän, ja ennenkuin Pasma kerkisi kysymään, mitä ei saa viivytellä, oli mies jo kadonnut. Pasma arvasi heti, että santarmit olivat jäljillään, ja nyt ei ollut muuta keinoa kuin kiiruimman kaupalla päästä rajan yli. Niin kiire oli miehellä, ettei muistanut ottaa mukaansa minkäänlaista matkatavaraa. Muurolassa Jussi Salmela antoi hänelle toisen sukkaparin taskuun pitkälle hiihtomatkalle.

Haaparantaan saavuttuaan kuuli Pasma asian oikean laidan ja vannoi meille kostoa, mutta kun eräänä iltana oli hotellissa tullut julkisesti haukutuksi muuatta ryssien kätyriä, ei ollut hyvä enää palata Suomeen. Kun myöhemmin leirillä tapasimme, oli vihansa jo siksi lauhtunut, että pisti nauruksi koko jutun. Kyllä asia sentään mieltä vähän kaiveli, koska hän vuosia jälkeenpäin silloin tällöin kesken muita puheita tokasi: "Kyllä te pojat sentään teitte minulle aika juksun siellä Rovaniemellä."

Värväyksen yksityiskohdista on jo niin paljon kirjoitettu asiallista, etten puutu siihen enemmälti. Liikuimme metsissä tukkityömailla, värväsimme kylissä ja kaupungeissa. Kaksi viikkoa Pasman lähdön jälkeen tuli meillekin kuumat oltavat Rovaniemellä, ja minä päätin siirtyä Kajaanin radan varteen. Helsinkiläisistä ravintoloista oli Päivölä meikäläiselle turvallisin. Kaikki siellä kävijät olivat tuttuja miehiä, ja jokainen tunsi toisensa poliittiset mielipiteet. Helsingissä käydessäni vietin kaiken joutoaikani siellä ja myöhemmin, olojen kiristyttyä, kun en enää voinut mennä hotelleihin asumaan, sain siellä nukkua yönikin. Vahtimestari ja disponentti Alitalo oli ylen innostunut asiaamme, ja pitkät tovit sain kertoa hänelle juttuja sotahommista.

Istuin kerran taas tohtori Väinö Salmisen ja Eino Leinon kanssa pienessä klubihuoneessa viettämässä myöhäistä yöhetkeä. Kun aikamme olimme tarinoineet, sanoi Leino:

Alitalo toi pitkävartisen harjan, ja minä näyttelin kaikki kivääriotteet, paraatimarssit, tein syöksyjä ja ammuin, — rumputulta vain en uskaltanut esittää.

"Kyllä minussakin vielä notkeutta on", sanoi Salminen ja potkasi jalkansa yläpuolelle päätään.

"Äläs, kyllä minäkin tuon tempun teen", innostui Eino Leino, nousi keskilattialle ja potkasi. Alkuvauhti taisi olla liian kova, sillä hän lensi istualleen niin, että huone jysähti.

"Ette toista kertaa enää saa minua houkutelluksi näyttämään notkeuttani", sanoi hän, kun pyysimme uudelleen saada nähdä saman esityksen.

Moninaisin vaihein kiertelin kuukauden ajan Savon radan varrella ja Itäsuomessa, kunnes katsoin viisaimmaksi poistua joksikin aikaa Ruotsiin. Alituisessa jännityksessä eläminen kävi jo hermoillekin, ja öisin vilahteli santarmeja unikuvissa. Liian myöhään en lähtenytkään, sillä Bruunin vangitsemisen jälkeen olivat kaikki nuuskijat liikkeellä. Miesten lähettäminen pysäytettiin toistaiseksi; ainoastaan "omalla riskillä" kulkijoita saapui Haaparantaan seuraavien parin viikon aikana, kunnes liike taasen alkoi entisestään laajentuneena.

Kuusilahdessa, Haaparannan eteläpuolella odottelimme öisin pienessä tuvassa tulijoita. Hiihtomatka pehmeässä lumessa Kemistä Haaparantaan ei ollut tottumattomalle mikään leikin asia, ja tavallisesti olivat miehet perille päästyään lopen uupuneita. Lämmintä kahvia, teetä tai maitoa tarjottiin tulijoille ensimmäiseksi, ja lattialle oli levitettynä vällyjä ja olkia, joilla he voivat levähtää kello kolmeen saakka aamulla, jolloin oli lähdettävä junalle. Sukset ja passit jäivät Haaparantaan, jossa niitä kumpiakin tarvittiin.

Seisoin eräänä yönä taas pienellä kummulla tuvan lähistöllä tähystämässä merelle, eikö tulijoita jo kuuluisi. Luokseni asteli hitaasti ruotsalainen rajavartiosotilas ja ryhtyi keskusteluun kanssani. Hän tiedusteli, mitä me oikein hommasimme, kuljetimmeko ehkä spriitavaroita Suomeen.

"Niin tuommekin, — tuolta näette, mitä me tuomme." Jäältä sukeltausi näkyviin pitkä jono hiihtomiehiä, lähes kolmekymmentä miestä, vaikka pimeässä siinä näytti olevan toista vertaa enemmän.

"Ahaa, nyt ymmärrän, mitä varten niitä liikkuu täällä joka yö", sanoi sotilas erotessamme.

Kun uusien tulokkaiden joukossa oli paljon kielitaidottomia, jotka lisäksi eivät ymmärtäneet matkustamisen alkeitakaan, piti heidät hoivata Trelleborgin lautalle. Sassnitzissa taas asui vakinainen etappimies, joka ohjasi miehet siitä edelleen, samaten Hampurissa.

J. W. Snellman otti kerran Berliiniin matkustaessaan opastaakseen kymmenmiehisen joukon pohjolan jätkiä Sassnitziin saakka. Ensimmäisenä päivänä ruokailuasemilla syötäessä maksoi jokainen mies osuutensa, vaan kun seuraavana aamuna juotiin kahvia Malmössä, hoiteli yksi miehistä koko maksupuolen. Snellman sanoikin hänelle:

"Vai niin, te olette valinneet itsellenne rahastonhoitajan. No sitenhän maksaminen käykin yksinkertaisemmin."

"Niin, tuli tuolla vaunussa yön kuluksi pelatuksi venttiä, ja mitenkä sitten siinä pelin aikana kaikki rahat järjestyivät minulle", vastasi mies. Nyt hän leikitteli miljonääriä ja tarjosi aamukahvit ja voileivät koko sakille. Toisilla ei ollut niin äyrin pyörylää taskussaan.

KOLMENSADAN TAKAA-AJO.

Sotamies saa aina olla valmistautunut kokemaan yllätyksiä, olipa hän sitten leirillä, rintamalla tai komennuksella. Juuri kun on mielessään suunnitellut muutaman päivän viihtyisän levon, saapi taas käskyn: ota vuoteesi ja ala kävellä.

Olin vastikään palannut värväysmatkaltani ja söin päivällistä Reisenissä Suven kanssa, kun puhelimitse saimme Heldtiltä määräyksen saapua viipymättä hänen luokseen.

"Olisihan hän yhtähyvin voinut tulla tänne meitä tapaamaan", arvelimme, sillä pienoinen Benediktiini neljännes oli juuri avattu.

Menimme kärsimättömänä odottavan Heldtin konttoriin ja saimme kuulla tehtävämme.

"Viimekuluneina päivinä on Suomesta saapunut Ruotsiin noin kolmesataa nuorta miestä matkan päämääränä Amerikka. Laiva, jolla he matkustavat, poikkeaa huomisaamuna Göteborgiin, ja teidän tehtävänne on matkustaa heti sinne ja värvätä heidät kaikki leirille. Verstanden, nich?"

Paljon sälytettiin taas miesten niskoille. Ylivoimaiseksi arvostelimme tehtävän suorittamisen ainakin niin lyhyenä aikana, jonka laiva pysähtyisi Göteborgissa. Kun niin suuri joukko on saanut päähänsä matkustaa kultaa kuopimaan Amerikkaan ja ehtinyt jo Göteborgiin saakka, on se sellaisen joukkosuggestion vallassa, että saisi olla itse apostoli kääntääkseen heidän tiensä sotakentille. Jos saisi kahdenkesken puhua jokaisen kanssa, olisi asia toinen; nyt piti meidän mennä siirtolaissalonkiin, pitää siellä selkää karmiva isänmaallinen puhe, esittää asia ja sanoa, että selvä on, tulkaa perässäni.

Lausuimme mielipiteemme Heldtille, vaan hän määräsi: "Te matkustatte iltajunalla, tässä on matkarahat. Värvätkää nyt sitten kaikki."

"Kun kerran miehestä väkisinkin tehdään turisti, niin mikäs siinä auttaa, matkustetaan sitten", arvelimme, vaikka emme sitä sanoiksi saaneet, kun Heldt poistui yksityissalonkiinsa ja sulki oven.

Seuraavana aamupäivänä ehdimme Göteborgiin. Painuimme suoraan satamakonttoriin tiedustelemaan, milloin laiva saapuisi.

"Laiva lähti kaksi tuntia sitten", oli vastaus, "mutta poikkeaa
Kristianiassa huomen aamuna."

Junan lähtöä odotellessamme vietimme iltapäivän parin ruotsalaisen upseerin seurassa eräässä hotellissa. Keskustelumme, kuten hyvin saattaa ymmärtää, liikkui pääasiallisesti sotatapahtumissa. Kysyin, aikoiko Ruotsi ehkä ruveta aktiivisesti puoltamaan germaanilaista heimoveljeään. Toinen upseereista, kakkulasäärinen luutnantti, vastasi asiantuntemuksella:

"Vi svenskar, vi ä' käcka, vi ä' int' fega, men vi börja aldrig me' kriget."

Siinä sen sitten kuulit, että tapella ei. Mutta silloin, kun toinen on hädässä, sopii kyllä tehdä pieni laivastomanööveri aseettomaan Ahvenanmaahan ja sitten vaatia koko saariryhmää itselleen, jos ei nyt suorastaan korvauksena, niin ainakin pienenä sympatianosoituksena.

Meillä kuitenkin Suven kanssa oli vahva aikomus käydä sotaa, ja koko yön istuimme taas junassa matkalla Kristianiaan apuväkeä hakemaan. Työ oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Laivakonttorissa ilmoitettiin, että laiva on lähtenyt kaksi tuntia sitten ensimmäisenä pysähdyspaikkanaan Bergen.

Joku aavistuksentapainen tunne oli mielessäni, ettemme saalista enää tavoita. Kun käsky oli kuitenkin käynyt ulos Heldtiltä, oli lähdettävä. Yö kului taaskin junan penkillä, kavutessamme tunturilta toiselle.

Aamupuoleen yötä, kun jo olimme radan korkeimman kohdan sivuuttaneet, ja matka kulki miltei yhtämittaista alamaata kohti valtamerta, kerrottiin jollain asemalla, että Bergen palaa. Unet karisivat kaikkien silmistä, kaikki lausuivat mielipiteitään tapahtumasta, ja äsken toisilleen vielä ventovieraat ihmiset olivat nyt kuin vanhoja tuttavia. Vaunussa oli myös pari Bergenin asukasta, ja he olivat luonnollisesti levottomia. He sanoivat, että kun Bergenissä tällaisen myrskyn vallitessa tuli pääsee valloilleen, ei koko kaupungista jää mitään jäljelle. Ulkona olikin oikea hirmumyrsky. Se vinkui ja tohisi vaunujen nurkissa ja tuulettajien torvissa voittaen joskus vaununpyörien aiheuttaman jyrinänkin.

Oikein olivat bergeniläiset matkustajat arvanneet Koko kaupunki näytti olevan tulimerenä; liekkien kohina kuului kaamealta, myrsky yhä vain yltyi. Tuulen alla oleva kaupunginosa oli mennyttä, sammuttamista ei kannattanut yrittääkään. Ihmiset juoksivat kuin päättömät, kukaan ei tiennyt mistään mitään. Kysyin missä on laivakonttori. Palanut. Missä on satama? Palanut. Missä on se Ameriikkaan menevä höyrylaiva, jossa ovat ne kolmesataa suom —? — Palanut. Missä on Atlantin valtameri? Palanut. Kaikki palaa täällä. Minullekaan ei jäänyt kuin nämä vaatteeni.

Oli toivotonta yrittääkään, mitään. Tulelta säästyneessä kaupunginosassa vilisivät kadut mustanaan väkeä, hotellit olivat tupaten täynnä, mistään ei saanut edes voileipää nälkäiseen suuhunsa. Odottamaamme laivaa ei ollut satamassa eikä sitä sinne saapunut koko päivänä, vaikkakin sen laskelmien mukaan piti ehtiä jo varhain aamulla.

Jonkinlaiseksi lohdutukseksi sekä itsellemme että Tukholmassa odottelevalle päämiehellemme saimme sieltä värvätyksi neljä suomalaista merimiestä, jotka olivat jääneet kuivalle. Satojen ennen heitä laivakonttorissa ilmoittautuneiden takia katsoivat he pestin saannin mahdottomaksi. Tapasimme vielä useampiakin maamiehiämme ja koetimme heitäkin värvätä, vaan tuloksetta. Aivan sama jos olisi puhunut tunturille.

Palasimme Tukholmaan, jossa Heldtille selitimme koko laivahistorian perin pohjin, samalla tietenkin huomauttaen, että jo ennen lähtöämme olimme katsoneet matkaa turhaksi (paitsi turistimatkana, ajattelimme hiljaa itseksemme).

"Kun laivajuttu meni aivan hukkaan, päätimme värvätä Kristianiassa oleskelevia suomalaisia merimiehiä, ja sen takia olemme viipyneet."

Luulin seuraavassa hetkessä saavani Heldtin silmämunat sisääni, niin tiukasti hän katseli meidän lempeitä muotojamme. Sitten hän lauhtui ja sanoi katkerasti: "Niin, rahat ovat kaikki menneet eikä tuloksia mitään; eikö se ole teidänkin mielestänne surullista?"

"Surullistahan se on, vaan kun junaliput ovat kalliita, hotellit ovat kalliita, ruokaakin täytyy aina joskus saada, ja sitten menee vielä edustukseenkin rahaa, ja kun se raha on niin hupaa kulumaan, niin ei tällaistakaan matkaa aivan ilmaiseksi voi tehdä."

"No niin, — olkaa täällä Tukholmassa nyt toistaiseksi, tarvitsen teitä taas muutaman päivän kuluttua. Ilmoittakaa minulle vielä tänään, missä asutte."

Me menimme hotelli Reiseniin jatkamaan viikko sitten keskeytynyttä päivällistämme.

YSTÄVÄMME KASAKKAKAPTEENI.

Tukholman-Haaparannan välisessä pikajunassa matkustava yleisö oli näihin aikoihin kansallisuudeltaan mitä kirjavinta. Siellä näki tummapintaista, näki vaaleanahkaista, siellä kuuli kaikkia maailman kieliä yhtenä sekasotkuna. Siellä, istui englantilainen diplomaatti kaikessa rauhassa saksalaisen agentin kanssa, venäläinen upseeri vasta Muurmannilta paenneen saksalaisen sotavangin kanssa. Kaikki olivat samanarvoisia matkustajia.

Tällaiseen seurakuntaan jouduimme mekin, Seilori, Suvi ja minä, eräänä talvisena iltana. Tilanahtauden takia emme saaneet omaa vaununosastoa, saati sitten makuupaikkoja. Eräässä osastossa löysimme vielä tyhjän sohvan, ja sen valtasimme tätä puolentoista vuorokauden matkaa varten.

Ennestään oli siellä kaksi matkustajaa, joiden kansallisuuden jo pikainen silmäys kavalsi. Toinen oli tyypillinen mooseksenuskolainen, nokkaeläin, niinkuin Suvi heti sanoi, toinen, komea, tummapintainen slaavi, oli serbialaisen upseerin puvussa, joskin vähän vaillinaisessa. Toinen olkalappu roikkui irtonaisena, toinen oli vallan poissa, säärikääreet löystyneet ja valuivat nilkkoihin. Edessään pöydällä oli puoliksi tyhjennetty whiskypullo, ja sen tyhjempi puoli oli nähtävästi hellittänyt miehen kielen kantimet, sillä puhetta tuli aivan satamalla.

Ensi töikseen hän esittäytyi meille, kertoi olevansa kasakkakapteeni, ollut vuoden ajan järjestelyupseerina Serbiassa, nyt saanut lomaa ja palasi Italian-Ranskan-Hollannin-Ruotsin tietä Pietariin, jossa kaunis nuori rouvansa ja hyvä viinikellarinsa häntä odottivat.

"Vaan mitä kieltä herrat mieluimmin puhuvat", kysyi hän sitten. Tähän asti oli hän yksinpuhelussaan käyttänyt ryssää.

Ilmoitimme venäjänkielentaitomme olevan vaatimattoman, vaan ehkä tulemme toimeen englanninkielellä.

Hyväksyimme ehdotuksen. Sitten esitti hän seuralaisensa suunnilleen seuraavasti: "Tämä kaveri tässä, saanko esittää", — silloin me kaikki kumarsimme ja mukisimme nimemme (minä en kiireessä keksinyt muuta nimeä kuin Sevastopol) — "on juutalainen ja kulkee ranskalaisella diplomaattipassilla. Tapasin hänet Parisissa, ja kun meillä molemmilla on matka Pietariin, olemme matkustaneet yhdessä. — Minä en muuten tykkää juutalaisista ollenkaan", lisäsi hän esittelynsä lopuksi.

Koko esittelyn ajan oli juutalainen tehnyt epätoivoisia eleitä käsillään ja silmillään lopettaakseen puheen, vaan sitä tuli niin äänekkäästi, että se kuului muihinkin vaununosastoihin suljettujen ovien läpi.

"Ehkä saan tarjota herroille lasin whiskyä; minulla on sitä viisi pulloa, kyllä ne Pietariin asti riittävät", sanoi kapteeni osoittaen hyllyllä olevaa pakettia. Muuta matkatavaraa ei hänellä ollutkaan. — Mies näytti tuntevan "mukavastimatkustamisen" taidon. Yön kuluessa muuttui seurustelu yhä vilkkaammaksi ja äänekkäämmäksi. Seilori "pumppasi" kapteenilta tietoja, ja kapteeni kertoi auliisti minkä kerkisi, kunnes juutalainen kuiskutti jotain hänen korvaansa.

"Höö", pääsi häneltä; "tämä juutalainen sanoo, että te olette saksalaisia spioneja, vaan minä sanon, että te olette niitä kaikkein reiluimpia miehiä. Prosit. Ei välitetä tuosta juutalaisesta mitään." Ja hän kajautti kasakkalaulun, että akkunat tärisivät.

Pari kertaa oli junailija jo käynyt häntä rauhoittamassa, vaan yhä hän lauleli ryssäläisiä laulujaan, kunnes aamuyöstä lyykähti nukkumaan.

Seuraava päivä alkoi ja jatkui samoissa merkeissä iltaan saakka. Sillä aikaa kun seuralaisemme olivat ravintolavaunussa, merkitsi Seilori paperille saamansa tiedot, ja heidän palattuaan jatkui kuulustelu edelleen. Juutalainen yhä katseli meitä epäluuloisesti eikä sanottavasti ottanut osaa keskusteluun. Hänellä oli asiakirjasalkku kainalossa. Salkkuaan varjeli hän kuin silmäteräänsä laskematta sitä käsistään edes hetkeksi. Arvaten salkun sisältävän hyvinkin tärkeitä papereita, päätimme koettaa saada sen haltuumme. Edellisenä yönä oli hän istunut sen päällä nukkuessaan, eikähän vaatisi suurtakaan taitoa siepata se sieltä ja sitten hypätä junasta. Minä päätin koettaa.

Juutalainen oli kait kuitenkin havainnut meidän himokkaat katseemme, sillä illalla vaati hän konduktööriltä yksityisosastoa ja pitkien puheitten jälkeen sen saikin. En siis saanut yrittää ryöväystä. Kapteenin vei hän mukanaan yksityisosastoon.

Haaparannan tullissa tapasimme aamulla taas kapteenimme. Hän oli aina yhtä iloisella tuulella ja heti meidät nähtyään pärähti laulamaan.

Whiskyt olivat loppuneet ja se vähän suretti, "vaan onhan minulla Pietarissa hyvä viinikellari", lohdutteli hän. "Tulkaa sinne minun vieraikseni nyt kanssani, hyvänä pidän, minulla on kaunis rouva."

Lupasimme tulla jonkun toisen kerran. Matkalaukussamme oli pari pulloa geneveriä, joista toisen annoimme hänelle evääksi.

"Ah, genever, tästä minä pidän", sanoi hän pulloa taputellen, nousi sitten ajuriin ja vielä kaukaa joen jäältä huiskutti kädellään hyvästiksi.

ASEITA ETAPILLE.

Suomessa toimivat etappimiehet olivat pyytäneet saada "kättä pitempää", aseita, joilla hädän tullen voisi selvitä parista santarmista kerrallaan. Ruotsissa oli senlaatuinen tavara kuitenkin jo miltei loppuunmyyty, Kristianiassa niitä vielä jonkun määrän saimme kerätyksi eri kaupoista, saimme sekä pitkiä että lyhyitä, ja Suven kanssa päätimme kuljettaa ne rajan yli Suomeen.

Haaparannassa tapasimme vanhat tuttavamme kemiläiset luotsit, Allu Jokisalon, Konstu Aspegrenin ja Winterin. He olivat vastikään, jokainen luonnollisesti eri päivinä, tuoneet kalliit lähetyksensä Ruotsin puolelle, vaan sanomat, jotka heiltä kuulimme eivät olleet ilahuttavia: "Reitti", se on "pitkäreitti" eli junamatka Etelä-Suomesta Kemiin, oli miltei kokonaan tukossa; ainoastaan sellaiset henkilöt, jotka tunsivat matkustamisen taidon sikäläisissä olosuhteissa ja osasivat suhtautua tilanteisiin, saattoivat ja uskalsivat lähteä taipaleelle Kemin reitille. Niille taas, jotka vähemmän olivat liikkuneet maailmalla, tuntui matka kotiseudultaan pohjoiseen siksi uskalletulta urotyöltä, että he tällä hetkellä jäivät kotinurkkiinsa odottamaan suotuisampaa hetkeä.

Tähän kaikkeen oli vaikuttanut ryssien ja heitä hännystävien Suomen alamaisten toiminta, joka tosiaankin oli jo muodostunut meikäläisille varsin tungettelevaksi. Maisteri Hällforsin luona Kemissä, jossa santarmit viime värväysmatkalta palatessani jo olivat käyneet, oli Aspegrenin kertomuksen mukaan uudelleen toimitettu kotitarkastus. Koska tiesimme minkälaisia tavaroita hänen talonsa sisälsi, pelkäsimme pahinta. Kuulimme kuitenkin, että "Pastori" oli ajoissa — eikä suinkaan liian myöhään — muuttanut persoonallisen asuinmajansa turvallisempaan paikkaan, — josta muuten meidänkään kesken ei edes kuiskaamallakaan mainittu.

Eräänä lopputammikuun ehtoopäivänä istuin Suven kanssa hotellissa päivällistä syömässä. Siellä kohtasimme taas kuuluisat luotsit. Tänä iltana aikoivat he palata Kemiin ja kehoittivat seuraamaan mukanaan. Kun matkareppumme jo olivat kunnossa, suksemme tervatut, pieksumme rasvatut, päätimme lähteä.

Sovimme niin, että seitsemän aikaan illalla yksitellen ja eri teitä kulkien kokoonnumme asemantakaiseen metsän reunaan. Jäljessämme oli näet liikkunut pari torniolaista häntyriä, ja toinen heistä istui paraikaa ravintolahuoneessa koettaen varkain saada korviinsa edes jonkun sanan keskustelustamme. Halkopinojen takana metsän reunassa sitten tapasimmekin toisemme ja hävisimme puitten varjoon. Ei siinä turhia rupateltu, kukin lykkäsi vain lylyään pehmeässä lumessa. Parisen kilometriä pysyteltiin metsässä, sitten uskallettiin jo aukeammallekin, ja nyt kulki matka pitkin Ruotsin rantaa kohti etelää. Pimeässä en tuntenut seutuja, enkä niitä tarkastellutkaan, sillä hiihtihän kokenut Jokisalo edellä. Silloin tällöin pysähdyimme kuuntelemaan, vaan hiljaista oli kaikkialla: edessä pimeä lakeus, takana taivaalla vähitellen häipyvät Tornion ja Haaparannan valoheijastukset.

Metsässä oli lumi pehmeää, hiihtäjä pujotteli siinä äänettömästi kuin kettu puiden välistä. Jäällä sitävastoin oli tuuli piessyt lumen karkeaksi hangeksi, ja hiljaisessa yössä kuului suksen kahina kilometrinkin päähän. — Ruotsin ranta häipyi pimeyteen, kun Jokisalon vainun mukaan koetimme seurata valtakuntien rajaviivaa, voidaksemme mahdollisen yllätyksen sattuessa päästä puolueettomien turviin. Lähestyimme kohtaa, jossa aioimme poiketa kotoisille vesille. — Hiihtelin Allun sivulla, ja hän selitti, että erään pienen saaren luona on ryssien vartio. Jos pääsemme näiden vartioiden välitse sisäsaaristoon, säästymme ainakin puolentoista penikulman hiihdolta. Päätimme yrittää, olihan varusteinamme neljä kivääriä; vaikkakin ainainen voimassaoleva kirjoittamaton laki sanoi, että "etappitiellä ei saa ampua ketään muuten kuin äärimmäisessä hädässä."

Yhä useammin pysähdyimme kuuntelemaan, ja kohta häämöitti pimeästä eteläisempi vartiopaikka satakunta metriä rajasta. — Kaikkialla oli rauhallista. Latasimme kiväärit valmiiksi ja Jokisalo johdossa lähestyimme harvassa jonossa salmea. — Lieneekö vahti ollut saaren toisella puolen vai lieneekö nukkunut, häiritsemättä vain pääsimme läpi ja nyt luulimme olevamme turvassa. Sivuutimme Puuluodon, (muistaakseni pohjoispuolitse), ja taivaalla heijastuivat jo Kemin tulet. Edessämme aukeni aava jääkenttä, jolla suksi juoksi liukkaasti. — Noin puolen kilometrin päässä reitistämme näkyi eräällä saarella tulia. Siellä oli ryssien ratsastava osasto. Vahtisotilas lie kuullut suksiemme kahinan hangella, sillä äkkiä alkoi saarelta kuulua kovaäänistä huutoa, jonka jälkeen kavioiden kapse jäällä ilmaisi, että ratsut olivat liikkeellä. Äänet lähenivät, ne tuntuivat kiertelevän edestakaisin ja etsivän kuin setteri peltopyitä. Makasimme jäällä Iitteinä kuin imupaperi, kiväärit valmiina. — Tuntui jo verenhaju nenässä, oli kuin olisi odottanut karhua haaskalle; ero vain siinä, että itse olimme sekä haaskana että "kyttänä". Tällä kertaa ei karhu löytänyt haaskaa, sillä vahtisotilas oli kai erehtynyt äänen suunnasta. Kerran kyllä olivat ryssät niin lähellä, että saatoimme erottaa kuusi sivusuunnassa nopeasti liikkuvaa varjoa, vaan sitten äänet loittonivat ja häipyivät vahtikojulle.

Päätimme odottaa paikoillamme hetkisen, kunnes ryssät rauhoittuisivat. Eikä lepo muutenkaan haitannut. Olkapäätä pakotti raskas taakka, ja kurkkua kuivasi hiihdon jälkeen. — Puukolla hakkasimme ohuen pintajään puhki, jonka alta saimme suolatonta vettä.

Levättyämme nousimme taas suksille, ja luoto luodolta edistyi matkamme. Eikähän tämä matka ollut mitään hiihtoennätyksiä tavoitteleva, vaan sen sanon suoraan, että kun Karihaaran sahan tulet pilkahtivat näkyviin, tunsin itseni perinpohjin "hakatuksi". Puolustukseksi mainittakoon, että lähes kaksi viikkoa olimme istuneet junassa miltei yhtä mittaa.

Lähestyttiin Karihaaraa, ja luotsien arvelujen mukaan saattoi sielläkin nykyjään olla ryssiä. Lautatarhan sivuitse nousimme maihin, emmekä tavanneet mitään elonmerkkejä. Winter oli, väsymystä syyttäen, jäänyt jäälle lepäämään, kehoittaen meitä toisia jatkamaan matkaa, mutta kun olimme onnellisesti sivuuttaneet lautatarhat, saavutti hän meidät sangen reippaana ja oikaisi rautatien ylikäytävältä suoraan kotiinsa. Me toiset taakkoinemme ohjasimme tiemme Jokisalon Allun asuntoon, joka sijaitsi kaupungin itäpuolella Tervaharjulla. Matkaa oli jäljellä ehkä kilometrin verran, mutta se taival oli raskain. Ensin nousu aukealle peltotöyräälle, siitä 300 metrin lasku Allun talon tuikkivia tulia kohti. Puolimatkassa oli aita ja siinä veräjä, josta oli vapaa pääsy, mutta siksi heikoilta tuntuivat pohelihakset, että otin alamäessäkin pienen paussin ja huilasin veräjällä hetkisen, jotten vallan kontaten tarvinnut mennä sisälle. Kello oli silloin kaksi yöllä ja kello seitsemän olimme lähteneet Haaparannasta.

Jokisalon emäntä kertoi jo useampana yönä odotelleensa matkamiehiä palaaviksi, ja nytkin oli hänellä kahvi ja ruoka lämpimänä. Lattialle laitettu vuode houkutteli puoleensa emmekä hommissamme enää turhia siekailleet. Kun yöpuulle ruvetessani vaihdoin hikimärän paitani kuivaan, huomasin, että repunviilekkeet olivat hanganneet olkapääni verilihalle.

Väsyneitä kun olimme, nukuimme aamusta puolipäiviin. Sitten aloimme järjestellä lähetyksiämme. Pistoolit järjestimme riviin, patruunat kaadoimme repuistamme lattialle, ja järjestely alkoi:

"Tuo pistooli viedään sille miehelle ja noin monta patruunaa, tuo sille, tuo sille; tuo pitkällekantava annetaan sille miehelle, siellä on oikea mies sen käyttäjäksi; tuo huono rämä annetaan taas sinne, ei hän paremmallakaan mitään tee." Pistooleja oli monenlaisia ja -kaliiperisia, samoin myös patruunoita. Lattialla olevasta kasasta niitä noukimme ja lajittelimme, kun huoneeseen hyökkäsi eräs meikäläisiä useasti kyydinnyt ajuri. Hän kertoi olleensa asemalla junaa vastassa. Siinä odotellessaan tuli santarmi hänen luokseen kysyen, missä on Tervaharju ja Allu Jokisalon asunto. Käski ajurin odottamaan, kunnes hän olisi syönyt.

Santarmin poistuttua asemahuoneeseen sanoi ajuri tunteneensa jotain erikoista olevan tekeillä. Kyllä hän sen tiesi, ettei Allun luota tavallisissa olosuhteissa mitään löydettäisi, mutta nyt tuntui siltä, että joku vaara uhkaa meikäläisiä. Ja niin hän nykäisi ohjista ajaen täyttä laukkaa Allun luo.

"Enkös minä arvannut, että ne perkeleet haistoivat teidät", sanoi hän, nähdessään asevarastomme kamarin lattialla.

Kiiruusti sullottiin tavarat takaisin reppuihin. Jokisalo tarkasti varmuuden vuoksi piironkinsakin, jottei sinne jäisi mitään vaarallista, ja kohta painuimme hämärtävään metsään. Ajuri kiirehti takaisin asemalle tuodakseen santarmin tyhjään taloon. Hämärtävässä metsässä ja pehmeässä lumessa ei hiihtäminen ollut niinkään helppoa. Allu toimi johtomiehenä, me Suven kanssa rähmäsimme taakkoinemme jäljessä. — Kun ristiin yli rinnan roikkuu kaksi kivääriä, ja selässä viipottaa kolmikymmenkiloinen patruunasäkki, saa huoletta jättää hiihtoennätykset mielestään. Allu kohensikin Suven taakkaa, ottamalla hartioilleen molemmat kiväärit; minä manailin ja kannoin ristini.

Aikomuksemme oli oikaista metsän halki maantielle Kemijoen sillan yläpuolelle. Miten lie Allu kuitenkin hämääntynyt pimeässä metsässä, kun muuatta mäkeä laskiessamme töksähdimme ryssien kasarmin aitaan juuri sillan kohdalla.

Teimme äkkikäännöksen, mutta eihän se haaroihin asti ulottuvassa, pehmeässä lumessa niinkään nopeasti käynyt, ja pihamaalla seisoskeleva vahtisotilas huomasi meidät.

"Stoi, stoi, kto tam, tsort vasmi!" kuului jälkeemme, kun kiirehdimme suojelevan metsän helmaan. Joukko ryssiä lähti nähtävästi jälkeemme, sillä neljännestunnin kuulimme heidän ulvovan metsässä kuin sudet haaskalla.

Kun äänet häipyivät, hiljensimme kulkuamme, kiersimme maantielle, hiihtelimme sitä myöten Paakkolaan asti ja poikkesimme majataloon kahville. Yö olikin jo vierähtänyt aikaiseksi aamuksi, ja tulia syttyi siellä täällä taloihin. Majatalon vanha kello näytti alun viidettä tuntia.

Majatalon isäntä oli jo valveilla. Hän arvasi, ettemme aivan ilman aikojaan olleet lähteneet yölliselle matkalle, sillä vielähän näinä aikoina saattoi päivälläkin kulkea, kutsui meidät kamariin, tarjosi kuumat kupit ja kysyi, mikä Kehno teitä nyt oikein riivaa, kun tuollaisella hopulla kuljette. Kuultuaan matkamme vaiheet, arveli hän viisaammaksi saattaa meidät viipymättä Rovaniemelle, koska hänen — merkityn miehen — taloon ryssät voisivat saapua minä hetkenä tahansa.

Talosta saimme kahdet komeat turkit, reslareen ja pikkumiehen kyytipojaksi. Reen perässä istuimme turkeissamme kuin tukkipomot, ja turkin sisässä oli toisessa kädessämme passi, toisessa varmistamaton pistooli. Kiväärimme hautasimme reen pohjalle heinien alle, samoin muutkin tavarat. Ensimmäinen ja kuuleman mukaan vaikein passin tarkastuspaikka Tervola sivuutettiin pimeässä huomaamatta, passintarkastajat nähtävästi nukkuivat. Vasta kun olimme parisataa metriä tarkastuspaikan ohi, kuulimme huutoja jälestämme, vaan poika kiristi vauhtia — ja taas oli yksi passintarkastaja saanut pitennettyä elinikää.

Loppumatka kului rauhallisesti Rovaniemelle saakka, jossa vasta pienen passeja koskevan riidan jälkeen majatalon isännän kanssa saatoimme ruveta toimimaan.

Sieltäkäsin lähetimme etappimiehille mukanamme tuomat aseet ynnä muut tuliaiset ja parin päivän kuluttua suuntasimme reittimme yhä itäänpäin.

POROILLA HALKI LAPIN.

Tarina kertoo, että kun Suonien ja Venäjän välinen rajalinja aikoinaan — taisi olla Uudenkaupungin rauhan jälkeen — ajettiin, tehtiin työ "tuurittain" siten, että joka toinen päivä määräsivät suomalaiset insinöörit rajan suunnan ja joka toinen päivä ryssät. Se oli ollut vain sellainen hiljainen sopimus rajanaukaisijain kesken, sillä saivathan insinöörit näinollen pitää rokulia puolet työajastaan. Mutta raja tuli myös rokulipäivien mukainen. Kun suomalaiset olivat ohjissa, iskettiin rajan suunta mahdollisimman itäiseksi, ja kun ryssät seuraavana päivänä jatkoivat työtä, kääntyi suunta länteen.

Katsellessaan vähänkin suurempaan mittakaavaan, esim. 1:400,000 piirrettyä rajakarttaa, uskoo tarinan mielellään todeksi. Eihän toki täysijärkinen ihminen kykene sellaista rajaa ajamaan muuta kuin toisen kiusaksi. Varsinkin Suojärven kohdalla oleva mutka tuopi mieleen harmaapartaisten raja-asukkaiden perintätiedot. Siellä näet, menivät ryssäläiset insinöörit uskonveljiensä luo Annantehtaalle, jossa muutama päivä kului viinan humussa. Sillävälin käänsivät suomalaiset rajan suunnan suoraan Aunukseen. Kun ryssät lopulta selvisivät humalastaan ja aikoivat taas ryhtyä tositöihin, eivät he löytäneet koko työsakkia. Se oli silloin jo Hyrsylässä, ja rajan suunta vahvasti etelään viettävä. Vasta avattua linjaa pitkin kulkien työsakki kuitenkin löytyi, ja ryssät ottivat nyt johdon käsiinsä. Pitkällisen lystinpidon jälkeen oli sekä silmä että käsi epävakainen, joten raja lähimpinä päivinä vedettiin pääasiassa jokien uomia pitkin, kuten kartta lähemmin osoittaa. Tulihan siihen tosin pieni mutka, mutta soromnoo, olihan Annantehtaalla sensijaan pidetty hauskaa.

Suojärveltä lähdettyä oli krouveja harvemmassa, ja rajakin sai suoremman suunnan. Tapahtui ryssille sittenkin vielä pieni vahinko: Kansakoulua käyneet lukijat muistanevat siellä opetetun, että Suomen raja kulkee Talkkunaoaivista Jonkerinkiveen, Jonkerinkivestä Kolmikantaan j.n.e. — Näin lienee myös mainittu rauhansopimuksessa, vaan todellisuudessa kääntyy raja itäänpäin jo aikaisemmin, 12 km. Jonkerinkivestä sijaitsevasta Otralammen saaresta, jossa kulmapyykkinä on suurehko kivi.

Jos joku kuitenkin epäilee juttuni todenpitäväisyyttä, soudattakoon itsensä Lieksan-Kuhmoniemen maantietä sivuavan Jonkerinjärven saareen. Siellä, sammaloituneen seinäsileän kiven kyljessä häämöittää kolme taltalla hakattua kruununkuvaista — Kalmarin unionin merkki — (myös yleisesti tavattu ruotsalaisessa 5 äyrin kuparilantissa.) Kolmetoista vuotta sitten hankasin sammaleen pois kruunujen kohdalta, ja jollei aika ole syönyt kiveä samassa määrin kuin minua, luulisin kruunujen vieläkin olevan näkyvissä.

Tämä oli se Jonkerinkivi, johon raja rauhanehtojen mukaisesti piti vedettämän, mutta lienee mainittu Otralammen kivi ollut ryssille yhtä mieluisa. Nämä jututhan ovat tosin seikkoja, jotka eivät kuulu kertomukseni puitteisiin, mutta kun Ala-Kurttia lähestyessäni istahdin levähtämään rajaviivalle, valtasivat vanhat muistot mieleni. — Ihmeelliseltä tuntui tosiaan, että samaan heimoon kuuluvien, samaa kieltä haastavien ihmisten välille on vedetty juopa, jota ei saada poistetuksi muulla kuin raudalla ja verellä. Huonosti on Ruotsi aikanaan valvonut etujaan Karjalan suhteen. Luuli kait, ettei sieltä montakaan veroäyriä tipahda.

Ei tule niin tyventä säätä, ettei Kaitatunturilla lumi pöllyisi. Nytkin oli metsässä, tunturin juurella tyyni kuin ketunpesässä. Mutta nousitpas tunturin laelle. Vihlova tuuli puri kolminkertaisen villapaitakerroksen läpi kuin poltinrauta saattaen piankin hionneen pinnan kananlihalle.

Tunturin rinnettä kipusi hevosjono. Siinä oli kaakkia ja luuskaa, oli vetreätäkin voimaa, tuomassa aseita ryssille Kantalahdesta. Siinä hikoili Suomen mies hevosineen patruunakuorman vieressä käsittämättä, että päänsä pantiksi niitä kuljetti. Raskas oli kuorma vetää ylös jyrkkää tunturinrinnettä, hevoset vaahtosivat, miehet kiroilivat. Oli kuin markkinoilla ikään. Ja markkinoitahan tässä oikeastaan elettiinkin, suuria, koko maailman messuja, jossa lihaa ja verta tarjottiin halvalla.

Kun sivakoillani painalsin myötämäkeen alas jängälle, olin jo mielessäni tehnyt varman päätöksen: "Tälle ryssien aseiden kuljetukselle me panemme vielä jyrkän topin."

Iltamyöhäisellä saavuin Sallan kievariin, jossa aikaisemman sopimuksemme mukaisesti tapasin Suven. Teimme vielä kiertokäynnin kylällä todetaksemme, että kaikki olivat aikanaan nukkumassa. Kun nimismiehenkin asunto oli pimeänä, palasimme rauhallisina kievariin.

Aamusella heräsin varsin äänekkääseen ryssänkieliseen keskusteluun. Nykyisenä, radion aikakautena se ei hämmästyttäisi ketään Magna vox'iin tottunutta kuulijaa, koska ryssänkielisiä esitelmiä saa kuunnella vaikka kuinka rauhallisessa kodissa. Meihin tämä kuitenkin vaikutti kuin sähköisku, ja tuokiossa olivat pistoolimme valmiina ottamaan vastaan melkein mitä tahansa. Kun öljylamppu oli sytytetty, havaitsimme saaneemme seuraksemme vain kaksi pitkävillaisiin lammasnahkaturkkeihin puettua siviiliryssää. Toinen, kooltaan varsin valtava, näytti olevan määrääjänä, toinen taas, hintelämpitekoinen, oli luonteeltaan hiukan sentimentaalinen, kuten tulin myöhemmin kokemaan.

Majatalon isäntä kertoi heidän saapuneen järjestämään ja rahoittamaan Kantalahden-Rovaniemen välillä toimitettavaa sotatarvikkeiden kuljetusta, ja tämän kuultuamme me rauhoituimme.

Kahvit juotuaan poistui se tukevampi mies kylälle, hintelämmän jäädessä meille seuraksi majatalon ainoaan vierashuoneeseen.

Sängynlaidalla istuen suunnittelimme Suven kanssa hiljaisella äänellä tulevia matkojamme. Huonetoverillamme ryssällä oli nähtävästi sulkutauti, sillä hän lapikoi huovikkaissaan lattian poikki nurkasta toiseen. Venäläisen tavan mukaan oli hän myös sentimentaalis-musikaalinen, sillä koko pitkän edestakaisinmarssinsa ajan hän vihelsi Mandshurian kukkuloilla-nimistä valssia.

Arvattavasti olivat musikaaliset opintonsa kuitenkin jääneet kesken, sillä kahta tahtijaksoa pitemmälle hän ei päässyt. Sitten täytyi aloittaa taas uudestaan.

Hyvät ystävät! Jaksaisitteko te kuunnella vihellettävän Mandshurian kukkuloitten kahta ensimäistä tahtijaksoa noin kolmen tunnin ajan? Minä ainakin tunsin itseni kiusatuksi. Koetin antaa miehelle uusia aiheita viheltäen "Kukkuu, kukkuu" ja "Voi minua poika raukkaa", vaan yritykseni oli toivotonta. Hän laukkasi kuin mielipuoli seinästä seinään yhä viheltäen: Tyt tyt tyt tyyt tyt tyy — — —

Minua himoitti suuresti antaa hänelle nyrkilläni muutamia muistoja Mandshuriasta, mutta rauhaarakastavana ihmisenä jätin hänet viheltämään. Suven kanssa poistuin kylälle porojen ostoon.

Määräyksemme mukaan piti meidän nimittäin matkustaa Jäämerelle ottamaan selkoa siellä liikuskelevista englantilaisista ja venäläisistä merivoimista, samoinkuin sotatarpeita välittävästä liikenteestä. Iltapäivään mennessä olimmekin jo onnistuneet ostamaan vankkarakenteiset, ajokelpoiset härät, joilla huoletta saattoi uskaltautua tuolle 550 km, pituiselle taipaleelle.

Olin päättänyt matkata Lapin halki suksilla. Kun käyttämäni haapaveteläiset eivät mielestäni soveltuneet tarkoitukseen, kuljin talosta taloon kysellen mieleisiäni. Kauppaa hierottiin yhtä kauan kuin puolen manttaalin talosta, mutta sitten sainkin sellaiset, että Lampisenkin kultamitaliset olisivat niiden rinnalla kalvenneet kuin jäniksenkarva syksyllä. Ne olivat lähes kaksi syltä pitkät, ja valmistetut Sallatunturin niveräisestä, kitukasvuisesta, tuulten vääntämästä ja pieksämästä koivusta. Toisessa suksessa laskin 35, toisessa 22 oksaa. Niistä ei ainakaan ensimmäisillä penikulmilla pinta kulu.

Kun näinkin pitkälle talottomalle taipaleelle lähtee, on parasta jo ajoissa ajatella, mitä matkalla tarvitsee. Palattuamme siis majataloon, josta viheltelevä ryssä oli jo omaksi onnekseen poistunut, tarkastimme visusti nahkaiset, mustalla sydämenkuvalla koristetut jätkänlaukkumme, puuttuisiko sieltä ehkä jotakin jokapäiväisen leipämme tarpeista. Toimittamamme inventaario osoitti varastomme sangen monipuoliseksi, etenkin, mikäli asia koskee Suven reppua. Mainitakseni vain pari varkain tekemääni pistokoetta — Suven reppu oli näet pyhä paikka, jonne vieraitten kynsiä ei päästetty kopeloimaan — tapasin siellä muun muassa 15 punttia pikanellia, "parasta Tanskan punttirullaa", kuten Jukolan Juhani sanoisi. Kysyin Suvelta, aikoiko hän tykkänään muuttaa ruokajärjestystään, mutta hän sanoi, että kun meitin kerran täytyy esiintyä jätkinä, niin vaatii olla mukana purutupakkaakin. Minun mielestäni tällainen purutupakan paljous oli sentään jo liikanaista ja muistutti mieleen pikemminkin tukkukauppiaan kuin Pohjolan lentojätkän. Suvi kuitenkin väitti maksaneensa niistä tyyriit rahat Haaparannassa — 15 äyriä puntilta — eikä suinkaan aikonut jättää päärlyjään kievarin sioille, joten katsoin houkutteluni turhiksi.

Sitten osui Suven repusta kouraani lähes kaksi kiloa painava paketti sisältäen kuusituumaisia traakspiikin rautanauloja. Kysymykseeni, aikoiko hän ruveta timpermanniksi Lapissa, sain järkevän selityksen:

"Kutes olet huomannut, ei taloissa ole minkäänlaisia nauloja, mihin voisi yöpyessään ripustaa takkinsa ja lakkinsa. On se sentään komiaa, kun taloon tultuaan ottaa naulan taskustaan ja lyö sen seinään. Siinä on sitten miehellä oma omituinen naulansa, jossa voi kuivattaa niin pompan kuin kallokkaatkin."

Omasta puolestani oli yhdentekevää, vaikka Suvi olisi kuljettanut tonnin verran erilaisia rautanauloja repussaan, sillä kokemuksestani tiesin, että minkäänlaiset poistot eivät voineet tulla kysymykseen. Vaatimattomasti sentään kysäsin vielä, miksei hän ollut ottanut matkaansa edes yhtä riisiä toalettipaperia, koska sitä muun muassa voi käyttää voileipien kääreeksi, — kuten Lockstedtissa olin havainnut erään entisen espiskeikarin tekevän. Suvi kuitenkin otti pahaksi puheeni ja murahteli vain, että "olen minä ennenkin ollut Lapissa, eikä tarvitte tulla neuvomaan."

Varustettuina siis kutakuinkin monipuolisesti porhalsimme aamunkoitteessa Sallajoen jäälle. Suksilla seisten, vetohihna vyötäisten ympärillä, ajohihna ranteessa ja vauhko porohärkä edessä, sai mies hyvinkin "balanseerata" alkutaipaleella, jottei varsin pahoja kuperkeikkoja tekisi, varsinkin kun hartioilla keikkui parileiviskäinen reppu. Pianhan kuitenkin jalat vakaantuivat tähänkin kulkuun ja Tenniöjoelle saavuttuamme kävi ajo kuin vanhalta poromieheltä.

Nousun kylässä poikkesimme muutamaan taloon paistattamaan pari poronkoipea eväiksemme. Suvi oli jo saanut kylläkseen suksista ja osti pulkan, "se kun oli paremmin lappalaisiin maisemiin soveltuva".

Kuoskussa poikkesimme taas taloon ja luulimme tulleemme häähuoneeseen, sillä kansaa oli pirtissä viljalti ja juhlamieli tuntui leijailevan kaikkien yllä. Heti tupaan tultuamme astui luoksemme mieshenkilö, jonka puheestaan päättelin karjalaiseksi:

Otimme kiitollisuudella kutsun vastaan samalla tiedustellen, mikä mahtoi olla syynä tällaiseen jupileeraukseen. Mies levitti kätensä ja autuasta hymyä tavoitteleva irvistys naamallaan sanoi:

"Ah, katshos veli, kun ei vielä viety Golgatalle." Olihan tuossa jo toki juhlimisen aihetta, vaikkakaan en voinut käsittää, kenellä olisi ollut syytä ja halua viedä häntä sanotulle mäelle. Hetken kuluttua sain eräältä vieraalta yksityiskohtaisemman selityksen. Mies oli näet Venäjän alamainen ja ikäluokkansa mukana kutsuttu rintamalle. Jostain syystä oli hän kuitenkin saanut peruutuksen tai jonkunlaisen lykkäyksen ja siitä iloissaan tarjosi nyt kahvit koko kylälle. Vertauksensa oli varsin sattuva, sillä rintama: sehän oli ryssän Golgata.

Aamusella taipaleelle painuessamme sattui Suvelle kommellus, joka oli koitua kohtalokkaaksi hänen poromiesmaineelleen. Valjastimme paraikaa ajokkaitamme, kun Suven härkä sattui töykkäisemään häntä selkään, jotta toinen sarvi heltisi.

Toissarvinen ajokas ei ole juuri minkään näköinen. Tämän oivalsi Suvikin ja hienosti kiroillen kiirehti lähtöään päästäkseen pois ihmisten ilmoilta. Kiireessä kuitenkin sekaantuivat länget, vetohihnat ja ajonuorat. En huomannut ollenkaan tätä vahinkoa. Poroni äksyili ja tempoili, ja niin päästin hihnat löysälle. Tuulispäänä kimpausimme pirtinnurkkaa kiertävälle tielle, ja vähältä piti, etten heittänyt volttia nurkalla.

Vasta kun satakunta metriä olin hoippuroinut suksillani, uskalsin katsahtaa jälkeeni, nähdäkseni, miten Suven oli käynyt. Toissarvisellaan hän juuri hurautti nurkan takaa ja silloin sattui se kommellus, josta vielä viikkoja myöhemmin sain kantaa syytä. Äkkimutkassa, iljanteeksi ajetulla tiellä liukui pulkka sivulle, pyörähti sitten kolmisen kertaa ympäri ja siellähän sekamelskassa makasivat niin Suvi ja poronpaistit kuin tikkurieskat, rautanaulat, pikanellit ynnä muut.

Poro laukkasi valtoimenaan jäljissäni. Pulkan sivulla laahaavaan ajohihnaan tarrauduin kiinni ja kohta sain elukan asettumaan. Suvi tulla jähmäsi perästä tavaroineen.

"Että viitsiikin tehdä tuollaista ja lähteä ennenkuin toinen on saanut pulkkansa kuntoon, vaikka hyvin tietää, minkälainen hullu tämä poro on. Tahtoi tietysti näyttää ihmisille olevansa muka tekijä poromieheksi."

Näin hän murahteli itsekseen, sulloi omaisuutensa pulkkaan ja kohta hävisimme matalakasvuisen männikön suojaan, jossa päivän mittaan unohtuivat niin kunniat kuin häpeätkin.

Lapin-matkailijan on viisainta olla liiaksi luottamatta Suomen Yleiskartan yksityiskohtiin, jos haluaa säästyä sivuhyppäyksiltä. Sen tulin kokemaan tällä matkallani. On aina viisainta ottaa alkuasukkailta selko talojen välisien taipaleiden pituuksista ja kulkea heidän pirtin nurkalta sormellaan osoittamaansa suuntaan taivaan merkit oppainaan, sillä malmiperäinen maakamara panee kompassinkin tanssimaan jazzia täällä muuten niin yksitoikkoisilla maisemilla.

Käyttämääni karttalehteen merkitsin matkani varrella useita huomattaviakin korjauksia ja olisin sen mielelläni antanut Suomen Matkailijayhdistyksen käytettäväksi, vaan Suomeen lähtiessäni v. 1917 jätin koko irtaimen omaisuuteni Berliiniin hyvien ihmisten haltuun, ja siellä ovat vieläkin kartat, silkkiset paidat ja kravatit ynnä monet muut tarpeelliset tavarat aina postimerkkikokoelmaani myöten. — Nykyisin olen jo menettänyt kaiken toivoni tavaroitteni takaisinsaamisesta, joskus sentään tulee mieleeni haikea toivomus, että "kunhan vaan hoitelisivat niitä hyvin."

Tanhuan taloon loppui tie tykkänään. Siitä ei ollut sitten Loppiaisen kulkenut yhtään raitoa eikä muutakaan kulkijaa, ja viikon päästähän oli jo käsissä Matti, jonka "toinen silmä vettä vuotaa". Lunta oli tupruttanut vahvasti, jängät paistoivat sileinä kuin merenselkä eikä tien haamuakaan erottanut missään. Lohdutukseksemme kuulimme kuitenkin, että kyllähän tuollaiset kulkijat tienpohjan löytävät, onhan siellä jängällä aina joku paalukin osviittana.

Umpikelissä siis lähdimme tarpomaan pohjoista kohti. Aamupimeässä pihalla käydessäni tuntui vielä pakkasen hiven nenässäni, päivän valjetessa vaihtui ilma nuoskeaksi, ja kun parituntisen metsätaipaleen jälkeen aava aukeni eteemme, vihmoi harmaa taivas hienoa usvaa kasvoillemme.

Vesikelillä ei kulkenut suksi enemmän kuin pulkkakaan metrin paksuisessa lumessa. Joskin metsässä vielä poro jotenkuten saattoi seurata aikaisemmin avattua latua, kävi sen kulku jängällä vallan vaikeaksi. Jo pari kertaa oli ajokkaani kääntynyt ympäri ja vihaisesti mulkoillen käynyt päälleni, mutta kun poronnahkaisella kintaillani olin sitä vedellyt muutaman kerran korville, jatkoi se taas kulkuaan virstanverran. Kohta sain suksillani ruveta aukomaan tietä vetäen poroa perässäni. Suvi seurasi keikkuvalla pulkallaan kykynsä mukaan.

Hiestä ja vihmasta läpimärkinä katkaisimme lohduttomalta näyttävän jängän, hurautimme mäntykankaan poikki, ja taasen aukeni aapa eteemme. Paljon ei turhia puhuttu, eivät sanansutkauksetkaan kieleltä kirvonneet. Suvi siellä jälkipäässä vaan pureskeli pikanellia ja päästeli muutamia ärräpäitä, kun harha-askeleen otettuaan vajosi kainaloita myöten pehmeään lumeen.

Päivä painui illaksi, ja illan tullen seestyi taivas. Vanha kuukin oli jo korkealla naavaisen jängänlaitakuusikon yläpuolella, mutta tavoittamaamme taloa ei näkynyt. Taivaalla syttyivät revontulet, ja parissa tunnissa muuttui ilma paukahtelevaksi pakkaseksi. Läpimärät vaatteemme saivat valkoisen, kahahtelevan pinnan, silmäripsistä riippui kirkas jäähelmi, ja huurteista, pikanellin värjäämää parransänkeämme katselivat poromme ilmeisellä mielihalulla iltaruuakseen.

Jäkäläiselle kankaalle yövyimme. Siinä oli ruokaa poroille, oli myös keloja nuotiota varten. Porot sidoimme liekaan ja ryhdyimme rakovalkean tekoon.

Olin jo nakutellut vähäisen pystykuivan kelon lähes puoleenväliin poikki, kun kirveenterä heltisi varrestaan upoten pehmeään lumeen. Eihän tämä ollut itse asiassa mikään mainittava tapaus, vaan kun hetken olin kirveenterää kohminut hangesta tuloksetta, selvisi tilanteen kaameus mielessäni. Hiestyneinä ja läpimärkinä ollen kaipasimme pikaista lämmönlähdettä, mutta ainoa välikappaleemme, kirves, oli kadonnut.

Kopeloimme lunta puun ympäriltä, sukelsimme siihen kuin porot jäkälää etsiessään, kiteitä, jauhomaista lunta vain oli kaikkialla.

Mukanamme oli kauha, sellainen "vesikuuppa", jolla tapasimme keittää teetä nuotiolla yöpyessämme. Nyt päätin aloittaa systemaattisen kirveenetsinnän ja tyhjentää koko puun ympäristön lumesta.

Suvi sanoi, ettei kannata yrittääkään, arvellen paremmaksi hautautua eskimon tavoin hankeen, ja hetkisen yritettyäni jo miltei uskoin häntä. Lunta oli näet paljon, pinnalta hiukan kohmettunutta, alta pehmeää. Se oli kuin kristallisokeria tai jauhomaista, vellovaa, valuvaa ainetta, jota ei voinut palloksi puristaa. Mikäli sitä nosteli kuopasta pois, sikäli sitä polven korkeudelta valui tilalle. Kolmesataa kauhallista olin jo laskenut ammentaneeni, kun lopetin laskemisen ja nyt syydin sitä mielettömästi puoleen ja toiseen, sillä olin päättänyt puhdistaa puunjuuren lumesta, vaikka kesä tulisi.

Kelon ympäristö paistoi jo metrin säteellä paljaana jäkälää myöten, ja etsintä näytti yhtä tuloksettomalta kuin kaivosta onkiminen. Oli siinä käden ulottuvilla paljastunut, ajan hampaan halkaisema kivenkylkikin, jonka musta onkalo erottautui jyrkästi sinertävästä lumiseinästä. Ja sieltä halkeamasta paistoi revontulten kelmeässä loisteessa kirveen kirkas terä. Olipa tosiaan löytänyt kolon itselleen.

Kohta loimusi kirkas rakovalkea Suven rakentamien lumivallien välissä. Vaikka vinha koillinen puhalsikin, istuimme aivan kuin katoksen alla, sillä tulen sulattamassa holvissa saatoimme hetken kuluttua riisuutua ilkosen alasti ja kuivata vaatteemme. Pakkanen natisi siinä 30 C. korvissa, mutta komeroissamme, kiehuvan teekauhan ääressä oli lämmin kuin pirtissä.

Huumorikin sai taas vallan, ja Suvi teki omasta päästään laulun ja lauluun nuotin. Nuottia en muista, kun ei ollut nuottipaperia matkassani. Ensimmäinen värssy alkoi näin:

"Poijasta nousee höyry, Nousee höyry ja nousee höyry; Ja koskas se
saadaan se löyly Sumfati rallallei."

Löylyä tosin jo kaipasimme, vaan toistaiseksi täytyi tyytyä tikkurieska-poronpaisti-saajuheinäillalliseen.

Saajua juodessamme kahdeksatta kuppia, tuli päiväjärjestykseen muuan kysymys, joka jo pitemmän ajan oli painajaisena häirinnyt muuten niin välitöntä toveruussuhdettamme.

Nuotioilla öitä viettäessämme olin useasti huomannut, kuinka Suvi, lepattavan rakovalkean yli katseli karsain silmin, kun teemukia kohti lohkasin puukollani topankyljestä noin kyyhkysenmunan kokoisen sokerinokareen. Suvi taas puolestaan käytti samaista teevesimäärää nauttiessaan noin kynnenmustuaisen verran tätä makeata ainetta. Kun kulunut päivä oli ollut varsin raskas erikoisesti minulle, joka koko matkan olin aukonut tietä, lohkaisin topan kyljestä — muistaen sokerin suuren ravintoarvon — suunnilleen sorsanmunan kokoisen nokareen. Tämä oli jo sentään Suven mielestä haaskausta, ja hän jutteli kuin itsekseen, mutta kuitenkin siksi äänekkäästi, ettei välillämme loimottavan nuotion humina sekoittanut sanojen kaunista kaikua:

"Ei tuota sokeriakaan sentään tarvittisi syödä kuin tikkurieskaa; se on siksi tyyristä tavaraa ja vielä yhteisillä rahoilla ostettua."

Tosiasiana mainittakoon, että tuon vajaan viisikiloisen sokeritopan olimme ostaneet yhteisesti Sallan kauppiaalta å 2 markkaa kilo, ja olin minä kuljettanut sitä selkärepussani tähän asti. Nyt vaati Suvi jyrkästi, että moisen tuhlauksen välttämiseksi tavara jaettaisiin kristillisesti tasan, jonka jälkeen kumpikin hoitaisi oman osuutensa, kuten poronkoivetkin oli hoidettu.

Suostuin vaatimukseen arvelematta, sillä parinkin kilon vähennys repussa tuntui huojennukselta tuolla monipäiväisellä taipaleella.

Nuotion välkkeessä, alushousuisillamme seisten, löimme kirveenhamaralla sokeritopan poikki, sitten halki ja taasen poikki, kunnes voimme päätellä, että kumpikin oli saanut grammalleen yhtä paljon. Mennäkseni tapauksien edelle ja etten unohtaisi asiaa, kerron, että Inarin Tsjuolisvuonon autiokämpässä yöpyessämme huomasin oman sokeriosuuteni loppuunkuluneeksi, jotavastoin Suven varasto oli miltei koskematon. Pyysin silloin saada ostaa häneltä kilon verran tätä keripukkia vastustavaa ainetta, ja Suvi auliisti mittasikin käsiarviolla pyytämäni määrän. Tavarasta maksoin kaksi markkaa kilolta eli siis saman määrän, mihin Sallan kauppias oli tavaran noteerannut. Kolmisensataa kilometriä oli Suvi kuljettanut sitä ilmaiseksi ja vain tarkastaakseen, etten minä elänyt tuhlaavasti.

Kun vinhaa vauhtia laskettelee Raututunturin pohjoisrinnettä alas, luulisi kulkevansa aivan päinvastaiseen ilmansuuntaan, sillä niin erilainen on luonto tämän tunturin vastakkaisilla puolilla. Etelässä penikulmittain jänkiä, ja jänkien laidoilla kitukasvuisia kuusimetsiä, pohjoisessa, Ivalojoen varsilla taasen kauniita mäntymetsiköltä, jotka hyvinkin vetävät vertoja monille Etelä-Suomen metsille. Golfvirran vaikutus tuntuu jo täällä, ja usein huomaa, että etelätuuli on pohjoistuulta kylmempi.

Kyrönkylässä yöpyessämme kutsui majapaikkamme isäntä minut nurkan taakse ja kysyi, oliko meillä "liikettä", pyytäen toimittamaan hänellekin muutamia vaatimattomia kolleja. En aluksi käsittänyt, mitä hän "liikkeellä" tarkoitti, vasta myöhemmin sain kuulla, että "liike" oli yhtäkuin salakuljetus. Kun en ollut tähän ammattiin lähemmin perehtynyt, jäi isännän pyyntö ainakin sillä kertaa täyttämättä.

Ennen Tiiaisniemeä poikkesimme muutamaan lappalaismökkiin, jossa isäntä oli kuuromykkä. Rihvelitaulun avulla keskustelu sentään kävi aika sujuvasti. Kun loppumatkan varalle halusimme säästää eväitämme, kysyimme, saisiko talosta ruokaa. Isäntä kirjoitti taululle:

"Kyllä vain", nyökäytimme päätämme, ja niin lähti ukko toimittamaan ateriaa.

Seurasin häntä pihamaalle nähdäkseni, minkälainen kalavarastonsa oli, sillä pirttiä lukuunottamatta en ollut lähistöllä ha vainut mitään vajaa tai muutakaan varastohuonetta. Eikä niitä näytty tarvittavankaan. Valtaisesta luminietoksesta pirtin seinustalla kopeloi ukko ilmoille kolme noin kilon painoista lohta iltaiseksemme.

Kauhistuin hengessäni tätä ruokamäärää, josta minut nyt pantaisiin edesvastuuseen. Monin osviitoin ja merkein yllytin miestä panemaan kaksi kalaa takaisin jääkellariinsa. Hän taasen valituin elein ja hirveästi irvistellen koetti tehdä ymmärrettäväkseni omia mielialojaan, vaikka en niistä rasittavimmallakaan aivojeni ponnistuksella saanut tolkkua.

Näin riitelimme äänettömästi kalpeassa kuutamossa melko tovin, ja olisi hyvinkin sietänyt olla filminpyörittäjä ikuistamassa kohtaustamme. Luulen muuten, että meillä molemmilla olisi melkoiset edellytykset sanattomalla areenalla, sillä minä ainakin käyttelin käsiäni, silmiäni, huuliani ja muitakin ruumiinosiani niin havainnollisesti, että itsekin ihmettelin taitoani.

Lopulta keksi isäntä osoittaa sormellaan omaa suutaan, ja siitä käsitin, että ne kaksi kalaa olivat aiotut hänelle ynnä vähäläntäiselle eukolleen. Selitys tyydytti minua, mutta samalla kuitenkin mielessäni ihmettelin, minkälaisesta autokumista heidän mahalaukkunsa olivat valmistetut, kun he aikoivat ahtaa sinne kilon painoisen lohen. Niin myös välähtivät mielessäni ne viisituhatta vaatimatonta filistealaista, jotka tyytyivät kolmeen leipään ja kahteen kalaan, — jotka vielä saattoivat olla turskia taikka särkiä. Kirjathan, niin paljon kuin niissä kalastuksesta puhutaankin, visusti vaikenevat saatujen kalojen laadusta. Laatukysymys on taas minulle — ammattikalastajalle — varsin tärkeä seikka noteerauksessa torilla.

Lappalainen ei turhia nuukaile kalaruokaa valmistaessaan. Jäätyneet lohet vedettiin sahalla kappaleiksi. Suolineen, munaskuineen kaikki sitten perunapataan, suolaa mausteeksi, ja kohta oli höyryävä ateria valmis.

Hyvinkin pistelimme Suven kanssa sen yhden lohen maaruihimme, kun taas ukko ja akka tekivät selvän lopuskoista.

Inarin itärannalla — taisi olla Vuopioniemessä — eleli silloin kruunun uutisasukkaana muuan, aikoinaan etelästä muuttanut mies, jonka luokse poikkesimme. Pirttinsä oli vasta rakennettu, valoisa ja siisti.

Isäntä runsaasti minun mittaiseni — kolmen kyynärän pituinen ja kämmenen levyinen —, emäntä leikillinen lappalainen, varreltaan noin kolme jalkaa. Erakkoina elelivät he niemessään kaukana muusta kansasta. Kulkupuhe tiesi kertoa, että he olivat sangen varakkaitakin. Isäntä oli näet omin käsin rakentanut kruunun maalle neljä tai viisi uutistorppaa ja kuntoon saatuaan myynyt ne melkoisella voitolla.

Meidät otettiin perin ystävällisesti vastaan. Ensi työksemme saimme tehdä selkoa sotatapahtumista, sillä sanomalehti ei näille nurkkakunnille juorujaan levittänyt. Siirryimme sitten liikeasioihin. Isäntä kertoi ostaneensa Norjasta suurehkon määrän jauhoja ja tiedusteli meiltä, vieläkö sota kauankin kestää, ja kannattaisiko varastoja lisätä tänä halpana aikana. Vakavana mielipiteenämme ilmoitimme sodan vielä kestävän hirveän monta vuotta, kehoittaen isäntäämme kiinnittämään kaikki liikenevät varansa elintarpeisiin.

"Sitähän minäkin, myöntelin puolestani; kunhan vain meidän keisarimme voittaisi."

Aikomuksemme oli ennättää päivässä Vuopioniemestä Järvenpäähän, Inarin pohjoisimpaan kolkkaan, mutta kun keli taas muuttui nuoskeaksi, väsyivät porot taipaleella, ja olimme pakoitetut yöpymään Ganjal eli Kyynelvuonon autiokämppään. Tällaisia autiotupia on poroteiden varsille rakennettu useampiakin väsyneen matkamiehen lepopaikoiksi, ja ovat ne, kuten nytkin meille, varsin tervetulleita. Tuvassa on kirves, pata, tulitikkuja, poronnahkoja ja pieni tuikkulamppu kulkijan käytettäväksi, ja pidettäisiin raskaana rikoksena, jos ken sieltä poistuessaan veisi jotain mukanaan. Vaistomaisesti kääntyy matkaaja lähtiessään vielä ovelta takaisin todetakseen, että tulitikkuja jäi riittävästi selvästi havaittavalle paikalle, ja että sylyksellinen pilkottuja kelopuita oli lieden juurella.

Tässä autiotuvassa oli oikein muurattu liesikin, ja kun olimme vieneet porot jäkäläkankaalle, viritimme roihuavan tulen takkaan. Pian lämpisi tupa, kohta porisi teevesi liedellä, ja olomme tuntui sangen kodikkaalta. Tuntui kuin olisi tuo tupa rakennettu vartavasten meille, henkipatoille maailmankiertäjille kodiksi, jossa saa rauhassa kavalalta maailmalta levähtää.

Mutta eihän koti ilman kotieläimiä ole oikea koti, sen saimme piankin havaita. Matkamme varrella olimme monenakin yönä nukkuneet kunnioitettavan vanhojen ja monenlaisia matkamiehiä lämmittäneiden porontaljojen turvissa, ja siellä oli ystävä löytänyt isäntänsä.

Niinpä nyt, istuessamme yhä lämpenevässä autiotuvassa tuijotellen räiskyviin liekkeihin, alkoivat eri tahoilta keräämämme kotieläimet monilla ilveillä osoittaa, että heilläkin oli viihtyisä olo. Sen tunsimme aluksi puolittain miellyttävänä kutituksena rinnanpuolella, siitä siirtyi se selkäpuolelle samalla muuttuen yhä tunteellisemmaksi, kunnes kohta koko ruumis kihisi kuin keltiäispesässä.

Perinpohjaisemmin tutkiaksemme asian alkusyitä riisuuduimme. Ihoamme lähinnä ollut vaatekerta antoikin tarkastuksessa runsaan sadon. Näky oli rauhan majoissa asustaneen ihmisen silmissä kamala, mutta metsästäjälle varsin mielenkiintoinen. Sieltä löytyi suurta ja pientä, löytyi pitkulaista ja litteätä. Joku yliopistollinen tiedemies olisi monestakin eksemplaarista maksanut ainakin markan kappaleelta, mutta koska ne meille vallitsevissa olosuhteissa olivat melko arvottomia, nakkasimme kyseessäolevat vaatekappaleet hangelle, jossa lukuisat ystävämme saattoivat ihailla kauniita revontulia, mutta saivat myös kiristyvässä pakkasessa tuta tämän katoavan elämän kovuutta.

Yön kohmettamaa vuononpintaa pitkin hurautimme seuraavana päivänä Järvenpään, Suomen pohjoisimman majatalon pihalle. Ystävällinen isäntä tuli jo kujalle vastaamme, nouti jäkälää poroillemme ja johti meidät huoneeseen.

Talo oli hyvin rakettu, asumukset poikkeuksellisen siistit ja kohtelu hyvä. Se olkoon vilpitön tunnustukseni tästä majatalosta.

Tarjoilusta huolehtivat isännän kolme reipasta tytärtä. Suvi heti rakastui nuorimpaan ja kotvan perästä uskoi minulle kahdenkesken, että "kun minä rikastun, tulen naimaan täältä." Hän tosin jo Muteniassa oli antanut samankaltaisen lupauksen eräälle lappalaistytölle, mutta arvatenkin olivat tunteensa Inarin jäällä muuttuneet, enkä siis lausunut epäilyksen sanaakaan hänen aikomuksensa vakavuuden suhteen. Myöntelin vain, että kyllähän tällaisesta talosta passaa vinhasti naida.

Kahden päivän matka oli vielä edessämme Jäämeren rannalle Reisivuonoon. Matkaseuraksemme saimme majatalon isännän, hän kun 15 poroa käsittävällä raidollaan lähti tavaranhakuun Norjaan. Yhden yön vietimme vielä autiotuvassa, ja ennenkuin seuraava puolipäivä oli käsissä, jäi vaivaiskoivumetsään hakattu valtakuntien rajaviiva jälkeemme.

Valtava on Jäämeri, kun sitä ensi kertaa katselet korkealta tunturilta. Olet päiväkausia vaeltanut tuiskujen tuivertamilla ylängöillä, edessäsi, takanasi, kaikkialla yhtä yksitoikkoiset maisemat. Tunturi toisensa jäljestä, vaivaiskoivuja, riekkoja. Yhtä samaa aamusta iltaan, joka päivä. Kun tällaisten maisemien katselemiseen kyllästyneenä hoputat poroasi yhä kiivaampaan vauhtiin luullen tuntureita riittävän iäisesti, ja sitten äkkiä, varoituksetta, tie kääntyykin paaden syrjästä jyrkästi alaspäin, ja syvällä allasi näet tumman, huokuvan meren, pysähdyt vaistomaisesti katselemaan tätä oudon valtaisaa näkyä. Tuntureilla et löytänyt silmällesi mitään kiinnekohtaa, et mitään esinettä, josta olisit voinut arvostella etäisyys- ja korkeussuhteita. Matkathan mitattiin siellä vain päiväkaupalla. Elämä oli tunturilla kuollutta, talvinen viima tappavan purevaa. Ja nyt näetkin allasi laaksossa — kuin käden ulottuvilla — täydessä touhussa hääräävän elämän; olet saapunut sulan veden ääreen, jossa raha ja tavara vaihtavat omistajaansa.

Mutta kuinka pieneltä kaikki näyttääkään täältä tunturilta katsoen. Talot rannalla ovat kuin tulitikkulaatikkoja. Jäämeren myrskyjä uhmaava matkustajahöyry on kuin pieni hinaaja, ja jäällä liikuskelevat ihmiset noin sittiäisen kokoisia.

Tätä katsellessasi luulet kaikkea näköhäiriöksi, harhakuvaksi, joka kohta taas vaihtuu tunturien kylmään yksitoikkoisuuteen Mutta silmäsi eivät ole vielä tottuneet Jäämeren tarjoamiin maisemiin. Siellä ovat avaruussuureet vallan toiset kuin mihin metsärajan eteläpuolelta saapuneen silmä on tottunut.

Järvenpään isäntä hankki meille vuonon rannalla olevasta kylästä kortteerin, jossa pitkästä aikaa saimme maitoruokaakin, muun muassa mannaryynivelliä.

Jos kuitenkin joku lukijoista joutuisi joskus tekemään edelläkertomaani muistuttavan retken, kehoittaisin häntä matkansa päätyttyä, yörauhansa vuoksi suhtautumaan varsin varovaisesti maitoruokiin. Sillä kun parikin viikkoa on elänyt yksinomaan tikkurieskan, poronpaistin ja teen varassa, sietää varotellen syödä mannaryynivelliä.

Minä ainakin sain ahneuksissani latkimastani vellistä taudin, jonka nimeä en viitsi tässä mainita. Opastukseksi toisille kerron kuitenkin, että syönnin jälkeisen yön vietin pääasiassa kuuta katselemalla. Ja näkyipä Suvenkin haamu vilahtelevan silloin tällöin nurkan takana.

Aamusella oli ensi työmme vaihtaa kaikki Jäämeren oloissa tarpeeton irtaimistomme rahaksi. Möimme siis porot, sukset, pulkan ja kallokkaat, ja Norjan kruunuja kertyi taskuumme siksi paljon, että saatoimme hyttipaikassa matkustaa Vesisaareen. Koko matkakassamme oli näet ruplia, ja niitä taas ei otettu maksuvälineinä vastaan muualla kuin Vesisaaren ja Vuoreijan pankeissa.

Minä en paljoakaan käsitä pankkiasioista enkä noteerauksista. Elämäni taipaleella olen niihin kyllä koettanut perehtyä vekselien ja kassakreditiivien kautta, mutta aina olen saanut maksaa tyyriit oppirahat.

Tällä matkallani kuitenkin havaitsin, että vallitsevat olosuhteet olisivat saattaneet tehdä minusta hyvinkin loistavan ja edustuskykyisen pankkitirehtöörin. Asian kulku oli näet seuraava:

Haaparannasta lähtiessäni vaihdoin koko matkakassani, noin 5000 kruunua Suomen rahaksi, joka silloin oli halpaa Ruotsissa. Vienan Kemissä vaihdoin rahani rupliin, sillä markka kulki siellä korkeassa arvossa, ja kun Vesisaaren pankissa möin jäljellä olevat kolmisentuhatta ruplaani Norjan kruunuihin, sain niistä sellaisen hinnan, että luulin erehdyksen tapahtuneen. Poistuinkin pankista nopeasti ja huomaamattomasti, vilkaisinpa vielä kadunnurkassa taakseni.

Ne pari päivää, jotka vietimme Vesisaaressa, käytimme tarkoin perehtyäksemme Jäämeren kalastukseen. Varanginvuono on nimittäin yksi niitä harvoja paikkoja, josta saadaan "lotaa" eli villakuoretta, turskanpyynnissä välttämätöntä syöttikalaa.

Vuono Vesisaaren kohdalla on varsin matala. Kevättalvella ajautuu villakuore sinne uskomattoman suurina parvina. Pari venettä käsittävä pyyntijoukkue kiertää pohjasta pintaan ulottuvalla tiheäsilmäisellä nuotalla vissin vesialueen, joka vähitellen kiristetään yhä ahtaammaksi, kunnes kierroksen halkaisija saattaa olla noin 50 metriä. Silloin on lotaa nuotassa aivan kiehumalla. Pitkävartisilla haaveilla ammennetaan kalaa veneisiin, rannassa pakataan se kuumeisella kiireellä laatikoihin, ja jo seuraavana päivänä syötetään Hammerfestissa turskaliinoja Vesisaaren kuoreilla.

Matkamme päämäärä oli kuitenkin Wardö eli Wuoreija, josta paremmin kuin Vesisaaresta saatoimme seurata meriliikennettä. Paikallisliikennettä välittävän laivan turskalle ja hylkeenrasvalle tuoksuvassa peräsalongissa saimme ensimmäisen tunnun tulevien kuukausien elämästä. Vinkuva lounaismyrsky syyti vetelää lunta taivaan täydeltä. Raskaat, laivankorkuiset laineet pitelivät laivaa leikkikalunaan, jotta matkustajien vatsalaukut nousivat milloin ylös kurkkuun, milloin taas laskeutuivat alas niin pitkälle kuin ruokatorvi salli. Aina ylösnoustessaan tyhjensi mahalaukku matkustajien nauttiman vähäisen kahviannoksen hytin permannolle, ja näin syntyi vähäisiä läikkiä sinne tänne korkkimatolle.

Mutta jos meri ottaa, niin kyllä se antaakin. Laivan kääntyessä Varangin niemen ympäri läntiseen suuntaan, löi valtainen aalto yli koko etukeulan, — "taittoi", kuten asiantuntijat sanoivat. Messinkiripaiset ovenlukot aukenivat kuin potkaisulla, ja vesi hulisi yli koko keskilaivan konehuoneeseen ja peräsalonkiin asti. Vesisaaresta ostamani rasvanahkaiset merisaappaat kestivät kuitenkin tämän korttelinpaksuisen vesikokeen. Siivoojalle tämä tapaus oli luullakseni mieluinen, häneltä kun säästyi lattianpuhdistus.

Minkäänlaista pakokauhua en matkustajissa huomannut, sillä laivassa ei ollut pelastusveneitä. Osittain märkinä saavuimme näin Vuoreijaan.

KIBERGIN KALASTAJANA.

Wardön aallonmurtajan länsipuolella sijaitsevalta laivalaiturilta johtaa tie kaupunkiin. Se on pitkä ja huonosti valaistu. Tuiskussa astelimme sitä myöten aivan rauhallisina, kun vastaamme tuli kolme ryssää. Ylimielisyydessään koettivat he anastaa kainalostani sikaarilaatikon, jonka olin ostanut laivasta ja uhrannut siihen suuren osan ajokkaani hinnasta.

Asiasta sukeutui pieni katukohtaus, joka päättyi siihen, että minä hetken kuluttua sain yksinäni poimia sinne tänne sinkoilleet sikaarini rikkinäiseen laatikkoon. Totesin kuitenkin, että yksi uusista tuttavistani makasi hangessa puoleksi lumeen peittyneenä, mutta ohimennen saappaallani tehty "pistokoe" osoitti hänessä olevan siksi paljon henkeä, että arvelin hänen huoletta saattavan vielä seuraavanakin päivänä jatkaa tätä maallista vaellustaan.

Kaihoavin katsein tavoittelin Suvea näköpiiriini, mutta hän oli poistunut siivosti kohtauspaikalta.

Nyt huomasin myöskin, etteivät molemmat okulaarini olleet täysin kunnossa. Tappelussa olin saanut melkoisen kolauksen silmäkulmaani, ja nyt näin vain toisella silmälläni tuiskussa haamoittavan kaupungin, kun taas toisessa vielä kimaltelivat Otava ja Pohjantähti. Yhä sakenevassa pyryssä kahlasin kaupunkiin.

Rakennusryhmityksensä puolesta eivät Pohjois-Norjan kaupungit tarjoa matkaajalle mitään ylentäviä näkyjä. Niin ei myöskään Wardö kyennyt näyttämään minun toiselle silmälleni erikoisempaa delikatessia.

"Nuuskatoosa", mutisin itsekseni, etsiessäni kahvilaa tai muuta kortteeripaikkaa.

Eksyin siinä tupakan ja märkien vaatteiden tuoksun kyllästämään, luolamaiseen ravintolaan.

Elämän ilo vieri siellä valtoinaan. Innokkaasti keskustelevia, kalastajapukuisia miesryhmiä istuskeli pöytien ääressä, gramofooni soitteli haikeasti: "Gud vet, vem kysser dej nu", ja joku sentimentaalisempi luonne yritti jotain lauluntapaistakin.

Istuuduin tyhjään pöytään ja tilasin kahvia ja smultkringeleitä. Se oli mielestäni sopiva tapa osoittaa luonteeni vaatimattomuutta.

Uteliaisuudesta tarkastelin syrjäsilmin, — vai sanoisinko syrjäsilmällä, minulla kun oli vain yksi käyttökelpoinen silmä — seuruetta. Reippaannäköisiä nuorukaisia näyttivät kaikki olevan, niin käsivarsien kuin leukapielten liikkeet osoittivat, ettei tässä napilla pelattu.

Tämä oli oikein kalastajien hotelli, jossa kaikki tunsivat toisensa. Ventovieraana minut piankin havaittiin, ja kohta astui pöytäni ääreen nahkapukuinen, hintelätekoinen mies kysyen selvällä kveenin kielellä, tulenko Suomesta. (En silloin vielä tiennyt, että Finnmarkenissa syntynyt norjalainen nimittää suomalaisia kainulaisiksi eli kveeneiksi ja heidän käyttämäänsä kieltä kveeninkieleksi. Vasta myöhemmin sain kuulla, että minäkin olen kainulainen enkä mikään suomalainen.)

Ilmoitin saapuneeni Norjaan "viskuuseen", kevätkalastus eli "viskuu" kun oli juuri alkamassa. Lähemmin tutustuttuamme, ja kun seuralaiseni oli kuullut mistä olin saanut niin kauniin ja luonnottoman kirjavan silmän, huudahti hän:

"Kas siinä juuri sellainen mies, jota tarvitsemme! Miehistömme on vielä yhtä vailla. Lähde mukaan!"

Koko seurue siirtyi pöytääni, ja läiskähtävällä kädenlyönnillä vahvistimme sopimuksen, jonka mukaan minä sitouduin kevätkalastuksen aikana neljännellä osalla kalastamaan kippari Alfred Halvarin venekunnassa. Sopimuksemme sisälsi, että minä kustannan neljänneksen pyyntivehkeistä; saadun saaliin arvosta vedetään pois yksi-neljännes laivalle ynnä lisäksi petrooliin ja öljyyn käytetyt rahat, jonka jälkeen me neljä osakasta tasaamme keskenämme lopuskat.

Puhuttu ja selvä. Ei siinä tarvittu mitään papereita enempää kuin juristejakaan.

Ihmettelin suuresti, että vaikka Wardön satama-allas on kutakuinkin suuri, ankkuroitiin kalastajalaivat muutamankymmenen metrin päähän laiturista, joten laivaan piti aina kulkea jollalla. Asiaan sain piankin selityksen: Vuoksi ja luode ovat tällä rannikolla siksi voimakkaita, ettei ole syytä kiinnittää pienempiä aluksia laituriin; sitäpaitsi ne eivät kalastuksen aikana vallitsevan vilkkaan liikenteen takia sinne mahtuisikaan.

Tuleva asuntomme, laivan keulahytti oli kosteantuntuinen ja haisi tukevasti turskalle ynnä suolasillille. En sitä sentään ottanut pahakseni, nenässäni kun oli jo muitakin haisuja ja näkökykyni noin 50 prosenttia tavallisuutta heikompi.

Kippari veti kaapista pari pulloa Bergenin paksua ja mustaa Karhuolutta janoomme. Sain taasen ihmettelyn aihetta, sillä kahvilassa olin kuullut, ettei Finnmarkenin kalastajille myyty pullottain muuta kuin viinejä. Niitä sai jokaisesta sekatavarakaupasta 75 äyrin hallonviinistä 18 kruunun samppanjaan asti. Olutta et saanut, et myöskään puolikasta konjakkia vatsatautiisi.

Mutta jos valtion monopolin alla huokailevasta kaupasta Tromsössä, joka paikkakunta ei enää kuulunut Finnmarkenin amtiin, tilasit laatikollisen tai vaikkapa laivanlastillisen whiskyä, konjakkia tai muuta samantapaista ainetta, saapui se seuraavana päivänä vapaasti käytettäväksesi.

Mitä järkeä tässä järjestelmässä oli, sitä olen monet kerrat mietiskellyt. Se on jäänyt minulle yhtä ongelmalliseksi kuin omat kieltolakiongelmamme.

Ensimmäisen yön nukuin siis Jäämeren pitkillä mainingeilla tuntien olevani kuin vanha turskanpyytäjä. Senpävuoksi, kun Suvi seuraavana aamuna pitkän etsintänsä jälkeen löysi minut eräästä kahvilasta, oli käytökseni häntä kohtaan verrattain ylimielistä. Ilmoitin ottaneeni pestin kevätviskuuseen, puhelin ammattikielellä lenkoista ja juksista, ja seuraavana päivänä alkavasta Pitsperinmatkastamme kerroin noin vain kuin ohimennen, kuin jokapäiväisestä onkiretkestä.

Melkoisella kateudella kuunteli Suvi keskusteluamme, vaikkakaan ei sitä erikoisemmin näyttänyt. Sanoi vaan, että asiamme vaatii hänen matkustamaan Hammerfestiin, sillä sen ohitsehan kaikkien Jäämeren laivojen täytyy kulkea. Muisti kait maantieteestä, että Hammerfest on Euroopan pohjoisin kaupunki.

Tehtyämme matkaa varten tarpeelliset ostokset kaupungilla, kutsuin Suven laivaan jäähyväisille. Kahviloissa ei nähtävästi ollut turvallista oleskella, sillä eräs kalastaja kertoi poliisien käyneen kyselemässä Suvea hänen yökortteerissaan, Karsikon muorilla.

Pieniä läksiäisiä pitäen kuluikin ilta lähelle puoliyötä, jolloin Suven piti kiiruhtaa Hammerfestin laivaan. Pari laivamiehistämme oli kuitenkin lähtenyt ainoalla jollallamme kaupungille laskiaistanssiaisiin, — oli näet laskiaistiistai —, eikä heitä kuulunut palaaviksi. Huikkailin ja huutelin kannella kotvan, vaan ääneni hukkui maininkien kollinaan.

Hetken kuluttua näyttäytyi Suven pää kajuutan luukussa, ja ivalliselta kuulostava ääni kysyi, eikö sitä lupaamaasi jollaa jo ala kuulua. Ilmoitin hänelle, että ellei jollaa muuten saada, haen sen vaikka uimalla. Höyryävän kajuutanaukon sulkeutuessa kuulin vielä jonkunlaista mukinaa, josta erotti senverran, että "kyllähän sitä voi puheillaan pröystäillä."

Tämä jo suututti minua; tottahan mies nyt tuollaisen matkan kykenee uimaan. Riipaisin yltäni nahkatakin, "isländarin" ja muun ruumiini verhon ja sitten — pää edellä reelingiltä mereen.

Kammottavana kuulsi kuutamossa kristallikirkkaan veden läpi vihertävä merenpohja ja kolkosti lupsahtelivat raskaat mainingit laiturin mustissa onkaloissa, kun halkoilin nelisenkymmentä metriä jääkylmää suolavettä. Monien joukosta löysin lopulta oman jollamme, ja olin siihen juuri nousemassa, kun ylhäältä laiturilta kuulin tuttuja ääniä, joista päätin miestemme jo saapuneen.

Monta ajatusta kerkisi välähtää mielessäni tuolla yöllisellä uintimatkallani. Haikaloja ja kaikenlaisia merihirviöitä, joista poikasena olin lukenut, vilisi silmissäni, mutta sittenkin olin vähän niinkuin ylpeä matkastani, enkä suinkaan suotta.

Ernst Lampén kertoo rantasalmelaisten hakkapeliittain uineen Lechvirran yli, lordi Byron kertoo uineensa Hellespontoon poikki, ja nyttemminhän ovat jo muutamat neitosetkin uiden katkaisseet Kanaalin, mutta vähän niitä on sentään sellaisia, jotka laskiaistiistaina ovat uineet Jäämeren yli. Päästyäni laivalle olin siksi kohmettunut, etten omin voimin kyennyt kiipeämään kannelle. Uin kajuutanakkunan kohdalle ja ruutua koputtamalla hälyytin apuväkeä. Saunakuumassa hytissä kuumennettua olutta juoden ruumiinlämpöni pian palasi, ja kohta oli koko tapaus unohdettu. — Jäämerellä sattuu joka päivä suurempiakin asioita.

Aamun sarastukseen oli vielä muutamia meripenikulmia, kun hehkutimme kuulamoottorin jyskyttämään pohjoista kohti Pitsperin pankille.

Norjan rannikon ja Huippuvuorten välillä on kolme idästä länteen juoksevaa merenpohjan kohoumaa eli harjannetta, pankkia, joissa meren syvyys on vain kahdensadan sylen vaiheilla. Pohjoisinta, Huippuvuorten lähellä olevaa harjannetta kutsuttiin Spitsbergin pankiksi, ja sinne nyt olimme matkalla holkerinpyyntiin.

Holkeri on ainoa Jäämerellä sanottavammin tavattavista hainsukuisista kaloista. Se liikkuu parvissa näillä pankeilla, ja kalastetaan sitä maksansa vuoksi. Maapallon eläimistö kertoo tarkemmin sen elintavoista ja pyydystyksestä. Meidän pyyntitapamme erosi kuitenkin suuresti siinä kerrotusta, sillä ongimme niitä yksinomaan pohjasta, eräänlaisella pohjaongella.

Laivan kumpaankin sivuun kiinnitettiin kaksi käsin veivattavaa kelaa, joiden ympäri juoksi siima. Kussakin siimassa oli kaksi puolentoistakorttelin mittaista, ketjuihin kiinnitettyä koukkua. Syötteinä käytettiin kutakin koukkua kohti pari kiloa raakaa hylkeenihraa. Tällainen syötti vaati tietysti joltisen painonkin, ja se olikin vähän toisenlainen kuin särkiongessa: rautainen, viiden kilon painoinen, keilamainen pultti. Sen ontto sisus täytettiin moottoriöljyllä, joka pienen aukon kautta hiljalleen pursui ulos ja merivirran kuljettamana houkutteli holkereita syötille.

Kohoja eli korkkeja ei näissä ongissa käytetty, vaikka sellainen punaisenvihreäksi maalattu korkki olisi mielestäni suuresti lisännyt tunnelmaa.

Kun nämä niinkutsutut juksat oli laskettu pohjaan ja sitten kelalla veivattu muutama varvi siimaa takaisin, joten syötit olivat noin kolme syltä merenpohjasta, alkoi odotus. Aina kymmenen minuutin kuluttua käytiin "veivaamassa", ellei nykimistä tuntunut, jätettiin juksa silleen.

Kun sitten kala lopulta tarttui, alkoi samanlainen väsytys kuin lohenonkijalle. Vuoroon kiristäen ja taasen vähän löysäten kiertyi siima hiljalleen kelalle, ja viimein nousikin lopen uupunut, parisylinen holkeri laivan kupeelle.

Jos sää oli tyven, käännettiin kala vedessä seljälleen, vatsa avattiin pitkävartisilla, vesurintapaisilla veitsillä, ja tiheäsilmäisillä, pitkävartisilla haavilla ammennettiin maksa ruumassa odottaviin tynnyreihin.

Jos taasen oli merenkäynti, vinssattiin saalis kannelle ja siellä toimitettiin tarvittava operatsioni.

Holkerista käytettiin ainoastaan maksa; liha oli haurasta kuin laho puu ja aivan arvotonta. Maksaa kertyi nelimetrisestä kalasta noin hehtolitran verran, toisista aina puolentoistakin, riippuen tietysti siitä, minkälainen kalan ruokalista oli viime aikoina ollut.

Niin raatelevaisia olivat nämä pedot, että kun joku parvesta tarttui juksaan, ja oli kykenemätön itseään puolustamaan, repivät toiset sen heti palasiksi. Kerran murkinoidessamme jäivät pyydyksemme tavallista pitemmäksi aikaa kokematta. Kelattuamme siimat pinnalle, saimme yhdestä juksasta ainoastaan holkerin pään ja toisesta tosin kokonaisen kalan, mutta siltä oli vatsa revitty auki ja maksa hotkittu parempiin suihin.

Monasti olin epäluulolla suhtautunut Jack Londonin kertomuksiin Etelämerien haikaloista, joitten iho muka oli niin karkeaa, että yksi pyrstön sivallus veti miehen ihon verilihalle.

Pian sentään täällä havaitsin, ettei hain kanssa sovi tanssia shimmyä, ei edes nahkatakissakaan. Kun ensimmäinen holkeri oli saatu kannelle ja otettu siltä, mitä tarvitsimme, leikkasivat miehet kyljestä kymmenkiloisen viipaleen. Se asetettiin peräkannelle ja vakavasti uskoin saavani illalliseksi rosvonpaistia. Hetken kuluttua pelkoni haihtui nähdessäni tätä lihavaa kyljyspalaa käytettävän tahkona veitsien teroittamiseen. — Holkerin pinta oli tosiaan karkeaa kuin hietapaperi. Sellaisen pyrstön voimakas sivallus saattoi kyllä ihmisen ihon muullekin kuin kananlihalle.

Holkerin raatoa ei ilman muuta heitetty mereen. Sellaisenaan se olisi painunut pohjaan ja vienyt koko kalaonnen. Sitä estääkseen käytettiin erästä — tosin laissa kiellettyä — keinoa. Tyhjän olutpullon suulle lyötiin korkki, pullo työnnettiin kalan sisuksiin, ja sitten sai merivirta viedä raadon vaikka Novaja-Semljaan.

En koskaan ollut uskonut merivirtoihin, sillä tuntuihan mahdottomalta, että aavalla merellä, jossa vettä on vaikka kuinka viljalti, joku yksinäinen virta taikka joki saattaisi kulkea aivan omia teitään. Pitsperin pankilla sain sentään vahvan uskon niihinkin hoidellessani 45 asteen kulmassa nousevaa ankkurikettinkiä, kun vaihdoimme onkipaikkaa. Niin nopea oli virran juoksu, että mereen heitetty, kirkuvan lintuparven ympäröimä holkerinraato hävisi näköpiiristä vajaassa puolessa tunnissa.

Kaikin puolin mielenkiintoinen oli tämä kalastaja-aikani. Sain kokea uusia elämyksiä, sain oppia tuntemaan Jäämeren mahtavaa luontoa, nähdä, kuinka karujen rantojen asukkaat nostivat jokapäiväisen leipänsä vaahtoavista aalloista. Tämä työ oli mielestäni oikeata miehen ammattia, se oli kuin kullankaivajan hommaa. Ei siinä keploteltu minkäänlaisilla jo ennestään käytännössä löytyvillä omaisuuksilla eikä hankittu voittoja perityillä mailla ja metsillä. Raa'asta luonnosta, vellovista vesistä kiskottiin täällä saalis, joka ennen ottajaansa oli arvottomana liikkunut syvyyksissä. — Mutta ottajan työ ei ollut lastenleikkiä.

Erinomaisen hauskaa oli myös tutustua Jäämeren eläimistöön. Puhumattakaan linnuista, joita näin niin paljon ja monenlaisia, ettei niistä puoletkaan mahtuisi "Maapallon eläimistöön", tein tuttavuutta monen vesieläimen kanssa. Näin meriravun, jonka kuori muuttui keittämättä punaiseksi, näin valaskalan, jota kohtaan kouluaikojeni uskontotunneilta saakka tunsin suurta kunnioitusta — se kun näet nielasi sen Joonas-vainajan-eikä paljon puuttunut, etten joutunut merenpohjanilviäisten syötäväksi, kuten myöhemmin kuulette.

Myrskyisellä säällä olivat pyöriäiset, springarit, ainaisena seuranamme ja huvinamme. Puolisen päivää saattoivat ne monilukuisin parvin näytellä akrobaattimaisia temppujaan laivamme ympärillä. Vaahtoavan aallon harjalta laivan keulapuolella tekivät ne kauniita voltteja ilmaan, sukeltaakseen jälleen laivan alle potkuria ihmettelemään. Ne nähtävästi nauttivat näistä hypyistään; niin, usein muistan nähneeni niiden nauraneenkin onnistuneen hypyn jälkeen.

Uteliaat valaat saapuivat usein laivamme vierelle viipyen siinä tuntikausia. Valas on turskanpyytäjän ystävä eikä sitä näillä vesillä sallita vahingoitettavan. Se näet ajaa turskaparvet rannikoille, jossa ne taas joutuvat kalastajien liinoihin.

Joku yhtiö aikoi kerran ruveta harjoittamaan valaanpyyntiä oikein ammattimaisesti. Pitkin Norjan pohjoisrannikkoa rakennettiin suuria traanikeittimöitä, ja liike menestyi hyvin. Myöskin Kibergin kalastajakylän lähellä, kymmenisen kilometriä Wuoreijasta itään, oli tunturin juurella eräs yhtiön valtavista keittimöistä.

Valaiden vähentyessä ulapalta, vähenivät myös turskat rannikolta, ja nälkäkuolema häämötti livekalanpyytäjien silmissä. Kerran he sitten, innostuneen mielialan villitseminä, marssivat joukolla traanikeittimölle ja nuijivat pannut sekä padat myttyyn, kuten aikoinaan Jukolan veljekset viinapannunsa. Asiasta ei kuulemani mukaan syntynyt minkäänlaista oikeudenkäyntiä, niin myrtynyt oli koko rannikkoväestön mieliala oikeusviranomaisia myöten tätä valaanpyyntiyhtymää kohtaan.

Minun siellä ollessani käyttivät asukkaat tuota harmaata, myrskyjen repimää ja hylyksi jätettyä laajaa traanikeittohallia tanssisalonkinaan, johon tarkoitukseen se erinomaisesti soveltui.

Täysinäisin maksatynnyrein palasimme puolentoista viikon kuluttua
Vuoreijaan. Heti satamaan saavuttuamme kertoi eräs Kibergin kalastaja
poliisimestarin käyneen moottoriveneellään siellä etsimässä minua.
Hän neuvoi minua pysyttelemään laivassa ja lupasi saattaa veneellään
Venäjän puolelle. Luuli kait minua ryssien vakoilijaksi.

Sanoin, etten tiennyt tehneeni mitään pahaa ja lupasin mennä poliisimestarilta tiedustelemaan käyntinsä tarkoitusta.

Kaikki toisetkin varoittivat menemästä poliisikamariin, "et sieltä kuitenkaan takaisin tule", sanoivat he.

Pysyin kuitenkin päätöksessäni. Oskari saattoi minua poliisikamarin kadunnurkkaukseen jääden siihen odottamaan.

Ilmoitettuani nimeni etuhuoneessa istuvalle konstaapelille ohjasi hän minut suoraa päätä poliisimestarin huoneeseen ja ilmoitti tulijan.

"Jaha, Te olette Antti Hautamäki Suomesta. Istukaa, tehkää hyvin. Poltatteko piippua vai sikaareja", lausui hän ensi sanoikseen työntäen tupakkalaatikon eteeni.

Tällainen vastaanotto hämmästytti minua; arastellen istuin osoitetulle tuolille ja täytin piippuni.

"En ole kuullut, tunti sitten saavuimme mereltä. — Ja mistä syystä tämä vangitseminen?"

"Ilmiantojen perusteella. Nyt hän kyllä on taas vapaana. Teistäkin tehtiin minulle ilmianto, että kuljeksitte tunturilla valokuvailemassa ja olette valokuvannut satamassa olevan sotalaivan. Asia on nyt kuitenkin selvinnyt. Minkätakia käytätte väärää nimeä?"

"Minulla on täällä kuitenkin kirje", hän kaivoi kirjeen pöytälaatikosta, "jossa sanotaan, että te olette metsänhoitaja Pekkola ja olette harjoittanut Suomessa agitatsionia venäläisiä vastaan, jonka vuoksi olitte pakoitettu poistumaan sieltä."

Tällaisten tosiseikkojen edessä en voinut muuta kuin myöntää kirjeen todenperäisyyden. Sanoin kuitenkin:

"En minä siellä erikoisempaa agitatsionia harjoittanut, rajaseutuja tuntien auttelin vain muutamia santarmien vainoomia nuorukaisia Ruotsin puolelle."

"Suomesta menee nykyisin paljon nuoria miehiä ulkomaille. Niitä on kuulemma mennyt Saksaankin."

"Olen kyllä kuullut sentapaisia huhuja, vaan en usko niiden todenperäisyyttä."

Seurasi hetken vaitiolo, piiput vain kärisivät. Sitten sanoi poliisimestari hymyillen:

"Kun sisään astuessanne löitte kantapäät yhteen, että kalahti, päättelin heti teidän olleen 'joukoissa'. Suomessa ette ole voinut saada harjoitusta, ja ainoa mahdollisuus siis oli, että tekin olette ollut Saksassa."

"Jos minä olisin suomalainen, olisin tehnyt 'akkurat' samoinkuin tekin.
— Minkä arvon saitte?"

"Minä olen myös luutnantti kuninkaallisessa Tromsön rykmentissä.
Olkaamme tovereita. Nimeni on Ole."

Keskustelimme pitkälti vallitsevista oloista. Hän kuunteli mielenkiinnolla juttujani Saksasta. Kun kysyin, miten norjalaiset ylimalkaan suhtautuvat sotaan, vastasi hän:

"Ikävä kyllä on meillä niin läheiset suhteet Englannin kanssa, että suurin osa kansastamme unohtaa sen vaaran, mikä meitä Venäjältä käsin uhkaa. Uskallan kuitenkin vakuuttaa, että kaksi kolmannesta upseeristosta on täydellisesti teidän kannallanne."

"Tapausten kehitystä odotellessani tulin tänne kalastamaan, sekä ansaitakseni että urheillakseni, kun en voi Suomeenkaan mennä."

"Arvaan kyllä asiasi enkä sitä tahdo udellakaan, sillä joka tapauksessa valehtelisit. Kuitenkin neuvon, ettet kirjeissä ilmoita mitään asioitasi. Täällä sensuroidaan silloin tällöin, noin pari kertaa kuussa, kaikki kirjeet koko linjalla, ja jos saisivat käsiinsä jotain 'vaarallista', olisimme molemmat kiikissä. Mikäänhän ei estä sinua matkustamasta Tukholmaan tietoinesi. Lupaathan sen?"

Kun repussani oli kolmenlaista salamustetta, saatoin hyvinkin luvata olla kirjoittamatta mitään näkyvää tai silmin havaittavaa.

Erotessamme pyysi hän minua aina kaupungissa käydessäni poikkeamaan luonaan kertomassa Saksan uutisia ja varoitti liikuskelemasta kameran kanssa linnoituksen lähistöllä, koska silloin joutuisin sotilasviranomaisten kanssa tekemisiin, ja hän olisi avuton auttamaan.

"Joka tapauksessa täytyy minun antaa sinulle omalle nimellesi kirjoitettu passi; voithan silti käyttää ottamaasi nimeä ja passia kalastajien keskuudessa, etteivät turhia epäilisi."

Oskari odotti uskollisesti kadunnurkassa. "Tulithan sieltä vielä, luulin jo, että nyt ne veivät Antin", sanoi hän. "Nyt minä ostan pullon viiniä tämän päälle."

Suvirinteen vangitsemisen yksityiskohdat kuulin vasta kesällä Haaparannassa. — Vaikka poliisit jo Vuoreijassa olivat häntä epäillen katselleet, sai hän astua rauhassa Hammerfestin laivaan. Siellä oli hänet heti maihin päästyään vangittu.

Suven suureksi harmiksi penkoivat poliisit hävyttömästi hänen hyvin järjestetyn reppunsa. Pikanellit, rautanaulat, poronlasso, kilo sokeria y.m. tavarat ladottiin pöydälle kaikkien katseltaviksi. Erikoista huomiota oli herättänyt mauserpistooli ja siihen kuuluvat satakunta paukkua sekä cowboymallinen puukko.

Kun kuulustelut eivät näyttäneet johtavan vapauttavaan päätökseen, sähkötti Suvi Kristiaaniaan tuomari Rodelle. Kolmantena päivänä hän Roden lähettämän lausunnon perusteella pääsikin vapaaksi, heitti pikanellirepun selkäänsä ja matkusti ensimmäisellä hurtigrutella pois "noitten epäluuloisten norrbaggien maasta."

Toista yötä sellissä viettäessään oli hän keskellä yötä kuullut omituista rapinaa korkealla sijaitsevasta akkunasta. Hämärää vastaan näki hän, miten akkuna ulkopuolelta avattiin, musta varjo ilmestyi aukkoon, ja ääni kehoitti häntä nousemaan ylös. Aavistaen, että häntä koetettiin petollisesti houkutella pakenemaan, makasi Suvi liikkumatta, ollen nukkuvinaan. Eihän Hammerfestista olisi mitenkään päässyt pakenemaankaan, ja sitäpaitsi tyyriit tavarat olivat poliisin huostassa eikä ilman niitä voinut lähteä matkalle. Hetken kuluttua varjo hävisi akkunasta.

Minä sain siis rauhallisesti jatkaa kalastustani, vaikka vähällä piti, ettei kalastushommani ja samalla muukin maallinen vaellukseni loppunut lyhyeen, toisin sanoen holkerin suuhun.

Olimme taas pankilla, juksat ulkona. Sää tuntui keväiseltä, ei tuulen viimaakaan, pitkät mainingit vain nykivät harvakseen ankkuritouvia. Suuri valas uskaltautui aivan lähellemme syytäen usvasuihkuja korkealle ilmaan; minä makasin selälläni kajuutan katolla auringonpaisteessa ja tutkin espanjan kielioppia.

Äkkiä, ilman että tuulta tunsikaan, kävi meri levottomaksi. Ne olivat aluksi vain pieniä laineita, mutta ne löivät laivankylkeä vastaan tiheään ja äkäisesti. Heti jäljestä tuli ensimmäinen tuulenpuuska, ja koillisesta lähestyi uhkaavan musta pilvi.

Kippari kiiruhti kannelle: "Hei pojat, nyt saamme sellaisen ilman, jota ette ole nähneetkään. Juksat ylös ja äkkiä!"

Puolituntinen kului, ennenkuin juksat ja ankkuri oli saatu kannelle, mutta silloin meri jo vaahtosi kuohupäinä. Moottori oli käynnissä, purjeet vedettiin avuksi ja huimaa vauhtia kiidettiin kohti rannikkoa. — Ihmeelliseltä tuntui, että näin lyhyessä ajassa voi puhjeta sellainen hirmumyrsky. Laineet valelivat alituiseen laivaa, ja myrskyn mukana seurannut kylmä viima hyyti joka laineen jälkeen ohuen jääkerroksen kannelle, ettei kohta voinut kulkea keulasta perään kuin konttaamalla.

Omituisen painavalta näytti Jäämeren kylmä vesi. En koskaan ollut nähnyt sellaisia laineita. Ne olivat laajoja, monen hehtaarin alan käsittäviä vesivuoria, jotka nousivat ja laskivat hitaasti, ja niillä kiehui talonkorkuisia laineita valkoisenaan. Kun sellainen suuri laine otti aluksen harjalleen, näki sieltä äärettömän pitkälle yli ulapan; kun taas laiva painui suuren aallon kainaloon, tuntui siltä kuin painuisi yhtä päätä syvyyksiin: joka puolella mastonkorkuiset vesimassat.

Ilta pimeni ja vahtivuoroni päätyttyä laskeuduin kajuuttaan kojuuni lepäämään. Oskari puuhaili kahvipannunsa kanssa kamiinan luona. Kaikki tavarat lentelivät edestakaisin lattialla.

Kahvia hörppiessämme kuului kannelta kova rysäys, vettä ryöpsähti kamiinan piipusta sisään sammuttaen tulen, ja vahtimies huikkasi ovelta: "Tuokaa kirves nopeasti!"

Sieppasin kirveen nurkasta ja syöksyin kannelle. Fokkimaston raakapuu oli pudonnut alas ja laahasi purjeineen sivulla. "Lyö poikki", huusi Halvari ja minä iskin kirveellä köydet poikki. Sinne meni purje ja raakapuu sekä kompassi, jonka raakapuu oli pudotessaan murskannut.

Laine oli "taittanut" eli toisin sanoen lyönyt suoraan ylhäältä kannelle, niin korkealle, että tapasi purjeen reväisten sen irti. Uskomattomalta tuntui, ettemme olleet hautautuneet kuohuihin.

Ilman kompassia laskettelimme nyt umpimähkään, kunnes puoliyön aikaan näimme vilahduksen Vardön majakkatulesta. Se häipyi heti näköpiiristämme pitkäksi aikaa, mutta kun uudelleen nousimme "vuorelle", tuikahti se taas silmiimme, ja sitä kohti ohjasimme.

Menin takaisin kajuuttaan ja kohta nukuin sikeästi; en edes öljy takkia vetänyt yltäni.

Aamulla heräsin, kun kajuutan pienestä akkunasta osui kirkas auringonsäde silmääni. Toiset näkyivät vielä nukkuvan. Kajuutan ilma tuntui ällöttävältä: petroolin, sillin, kahvin ja märkien vaatteiden tuoksu sekaantui sieraimissa ihanaksi vatkuliksi. Nousin kannelle saadakseni tuoreempaa ilmaa, ja mikä näky! Kirkkaalta taivaalta helotti häikäisevä aurinko, tuuli oli tyyntynyt, vain mainingit ulkomöljällä heittelivät pärskeitään korkealle ilmaan muistuttaen yöllisestä temmellyksestä.

Olimme jäälastissa; korttelin paksuinen jääkerros peitti koko kannen, yksinpä ison purjeen raakapuunkin. Mitenkähän olisi käynyt, jos myrskyn alkaessa olimme Pitsperin pankilla saakka? Puoli korttelia jäätä lisää, ja holkerien eväiksi olisimme painuneet. Yöllä, vähää ennen meidän saapumistamme, oli eräs kalastaja-alus satamaan pyrkiessään ajanut möljään. Kukaan ei pelastunut. Päivällä näimme rantaan ajautuneen hylyn syrjällään möljän vieressä. Kippari ja kaksi poikaansa jäivät löytämättä.

Kesällä laivamme vedettiin telakalle puhdistettavaksi ja tervattavaksi. Halvari meni eräänä päivänä katsomaan ja koettelemaan saumoja; paineli peukalollaan laitoja, tutkistellen, mitä paikkoja tarvitsisi tilkitä, kun painoikin peukalonsa ruumaan asti. Lähemmin tarkastellessaan havaitsi hän aluksen niin lahoksi, että se ainoastaan pohjakaarien ja tervatun ulkokuoren varassa oli pysynyt koossa. Palkoveneellä olimme tosiaankin uhmanneet Jäämerta koko kevätkalastuksen ajan.

MITÄ VENÄJÄLTÄ KUULUU.

Venäjälle suuntautuva liikenne oli Jäämerellä tällöin vilkasta. Joka päivä näimme suuria rahtihöyryjä matkalla Arkangeliin sotatarvelastissa. Muurmannin rata ei vielä ollut läheskään valmis, Aleksandrowskissa paraikaa vasta rakennettiin laituria suurempia laivoja varten. Perustus oli jo kaksi kertaa saatu valmiiksi, mutta meri oli sen taas sortanut. Laivojen täytyi siis toistaiseksi mennä Arkangeliin, rautatien päätekohtaan.

Vienanmeri oli kuitenkin jäässä, ja kaikki laivat saivat jäädä odottamaan satamaan pääsyä. Niitä kerääntyikin sinne maaliskuuhun mennessä lähes kahdeksankymmentä. Kun ryssät huomasivat, että jotkut kapteenit odotukseen kyllästyneinä kääntyisivät takaisin, tulivat he laivaan ja ottivat joitain tärkeitä koneosia pois, joten laiva ei päässyt liikkeelle. Niin ainakin kertoivat merimiehet.

Englantilaiset järjestivät Jäämeren sotalaivaston Kaksi brittiläistä risteilijää liikkui siellä alituiseen, ja kauppalaivoista tehtiin apuristeilijöitä varustamalla ne tykeillä. Miehistö niissä oli venäläinen.

Myöhemmin kesällä muuttui näiden apuristeilijäin esiintyminen vallan röyhkeäksi norjalaisia kalastaja-aluksia kohtaan, tulivatpa aina Norjan aluevesille asti ja veivät kalastajat mukanaan Kuolaan. Pian saapuivat kuitenkin saksalaisten vedenalaiset, ja nyt pysyi ryssien jäämerenlaivasto kiltisti Vienanmerellä. Englantilaiset risteilijätkin katsoivat parhaimmaksi poistua Thamesin jokisuulle, josta oli hyvä vetäytyä kuin koira koppiinsa.

Moni rahtilaiva löysi hautansa Jäämerellä, mutta vielä useampi pääsi perille Arkangeliin. Pitkin kesää niitä siellä "lossattiin" kovalla kiireellä, olihan taas suuria tekeillä: Romania oli saatava sotaan. Sen varusteet kun sentään olivat heikot, lähettivät Englanti ja. Ameriikka tarvittavia sotavarusteita heikommalleen.

Arkangelin-Vologdan rata oli kuitenkin kapearaiteisempi kuin Venäjän pääradat, ja sitä ryhdyttiin kiireellä levittämään, sillä tavarain purkaus ja uudelleenlastaus Vologdassa tuotti suuria hankaluuksia. Mutta kun töitä tehtiin niinkuin niitä yleensä Venäjällä tehdään, valmistui työ vasta silloin, kun Romania jo oli julistanut sodan Saksalle. Pianhan nyt kyllä olisi sotatarpeet saatu kujetetuiksi rintamalle, mutta silloin sattui se rötöskä, se Arkangelin pamaus. Vaarallisten aineiden varomattoman käsittelyn takia meni koko Romanian rintamalle aiottu sotatarvevarasto ilmaan yhdellä kertaa eikä vähitellen, niinkuin sitä kait oli haviteltu käytettäväksi ja kuten sodassa yleensä on tapana.

Lastien purkaus kävi täydellä höyryllä, ja laiturissa oli kaksikin laivaa rinnakkain, joista ulompana olevaa purettiin sisemmän kannelle ja siitä laiturille. Eräässä ulommassa laivassa tapahtui räjähdys, niin voimakas, että viereinenkin laiva räjähti. Mustanpunaiset liekit nousivat kohta taivaalle, ja voimakas tuuli painoi ne satojen metrien pituisiin tavarakasoihin laiturilla, joka kohta oli räiskyvänä tulimerenä. Se ei ollut mitään tavallista juhannuskokkoa, sillä sirpaleet lentelivät laajalti, ja ihmishenkiä tuhoutui, Ryssät eivät koskaan ole antaneet tilastoa kuolleista, mutta jotkut arvelevat lukumäärän nousseen satoihin. Englantilaiset lehdet kertoivat niitä olleen tuhansia.

Samaan aikaan kun tällainen melske kävi laiturilla, tapahtui merellä vallan kummia. Purkamistaan odotteleva ulapalle ankkuroitu laiva räjähti aivan itsekseen ja upposi, ja hetken kuluttua toinen. Silloin nostivat jäljelläolevat laivat ankkurinsa ja kiiruimmiten suuntasivat kulkunsa avoimelle merelle. Jotkut menivät saman tien Englantiin saakka, toiset palasivat takaisin satamaan.

Sinne oli edellisenä talvena hevosilla rahdattu suuret määrä sotatarpeita aikomuksella kuljettaa ne edelleen Muurmannin rataa pitkin rintamalle. Urakalla rakennettu rata, jonka vallit sisälsivät keskimäärin 90 % lunta ja 10 % soraa, ei kestänyt kesän hellettä, ja jo kesäkuussa oli rata kuin huononpuoleinen viertotie.

Sotatarpeet jäivät siis Kantalahteen radan varteen, kunnes rata saataisiin kuntoon. Ja kovasti siellä touhuttiinkin. Työsakkiin kuului aina pomo, kuusi miestä ja yksi lapio. Vuoron perään lapiota käytettiin, ja miehet saivat palkkaa sen mukaan kuinka kauan kukin oli lapiota heilutellut. Pomo taas nosti täyden päiväpalkan joka miehestä.

Suuret tavaravarastot radan varrella olivat kiusaksi ihmisille ja esteenä yleiselle liikenteelle. Tämän oivalsi joku ymmärtäväisempi ihminen ja pisti "bachsteinin" kasan rakoon. Huomautti siitä kuitenkin lähistöllä työskentelevälle tuntemalleen suomalaiselle työmiehelle kehoittaen poistumaan paikalta noin 15 minuutin kuluttua.

Mies taas puolestaan päätti varoittaa toisia, ja kun 15 minuuttia oli kulunut, mölähti hän: "Hei suomalaiset, painukaa h—iin, nyt paukkuu!" Kaikki, jotka kieltä ymmärsivät, hävisivät kasojen luota eri suuntiin. Pakokauhu tarttui ryssiinkin, ja kohta oli salaperäinen varasto yksinään, hyljättynä. — Mitään pamausta vaan ei kuulunut.

Sitten, hetken kuluttua alkoi kasan raosta kuulua pientä pihinää, joka vähitellen muuttui pajan palkeiden tohinaksi. Laatikoiden välistä syöksähti esiin parin metrin pituinen punakeltainen liekki, kapea kuin miekan terä ja sammui ilmestyäkseen heti toisesta raosta ja kohta taas kolmannesta. Yhä tiheämmin ne tuikahtelivat, ja samalla alkoi kasan sisuksista kuulua rätinää kuin olisi joku siellä pyörittänyt jänisräikkää. Rätinä muuttui kohta rumputuleksi, ja vedellä sammuttamaton palava massa valui pitkin varastoa sytyttäen sen roihuvaksi nuotioksi. Se oli taas sellainen "Pax tecum" ryssille, osviitta, että "pankaa aseet pois, kun patruunat palavat täällä tuntureilla."

Ryssillä oli kova touhu saada selville, kuka oli suomalaisia huudollaan varoittanut. Useita vangittiin, kukaan ei tiennyt mitään. Kaikki olivat huudon kuulleet, mutta huutajaa ei ollut missään.

"No, soromnoo, kun paloi, niin minkäs sille mahtaa, — vähemmän on vahtimista", arvelivat ryssät, ja radan rakennusta jatkettiin entisellä innolla.

HYLKEITÄ JA TURSKIA.

Siitä lähtien, kun Vardön poliisimestari oli käynyt minua tavoittamassa Kibergin kalastajakylässä, katselivat kalastajat minua epäluuloisesti. Kun kuitenkin kuljin vielä varsin vapaana ja ystävällisesti keskustellen kävelin poliisimestarin kanssa kaduilla, tuli olemukseni kibergiläisille arvoitukseksi. Sitä lisäsi vielä eräs kirjejuttu. Kibergin postitoimistoon oli Suomesta saapunut kirje Bror Gottlundille. Postinhoitaja kyseli kyläläisiltä, missä senniminen henkilö asui, kukaan ei tiennyt. Minultakin kysyttiin, ja mieleeni välähti, etteihän se voi olla kenellekään muulle kuin minulle. Bror = Veikko ja Gottlund taas oli esi-isieni nimi. Pyysin nähdä kirjeen ja kuoressa tunsin siskoni käsialan. Hän kun ei tiennyt, mitä nimeä Norjassa käytin, oli keksinyt tällaisen osoitteen arvellen, että "eiköhän pojan järki mahda vielä toimia niin paljon, että hoksaa nimenmuutoksen." Kibergiläiset saivat uutta ihmettelyn aihetta.

Seurustelin alituiseen kalastajien kanssa ja keksin joukosta aina jonkun luotettavan, jonka saatoin lähettää asioille. Vardön ja Venäjän pohjoisten satamien välinen laivaliike olikin silloin vilkas eikä passintarkastuskaan Venäjän satamissa ollut ylen ankara, kunhan vain sanoi tulleensa rautatientöihin. Vardössä olin vuokrannut pienen murjun, vinttikamarin, jossa kylläkään en koskaan asunut; se oli ikäänkuin konttorihuone, ja siellä tapasin lähettini. Kibergissä kalastushommissa ollessani asuin taas Oskarin kanssa kauppias Moenilta vuokraamassamme laudoista rakennetun tavaravajan yläkerrassa. Kauppiaalta saimme lainaksi rautakamiinan, ja aamusta iltaan poltimme kivihiiltä saadaksemme lämpömäärän pysymään edes nollassa. Puuta ei tällä rannikolla polteta, eihän siellä kasva edes varpuakaan. Lapsillekin annetaan vitsaa turpeella.

Maaliskuussa saapuivat hylkeet. Ne tulivat parvissa kuin muuttolinnut, tuhansia hylkeitä kerrallaan. En ollut uskoa silmiäni ensikerran nähdessäni tuollaisen hyljeparven. Teki mieleni sanoa sen entisen likan tavoin, kun hän näki krokotiilin eläintarhassa, että "tuollaista elävää ei olekaan". Tulimme juuri mereltä kolmepäiväiseltä matkalta, ja lähestyimme Kibergin lahtea, kun Oskari huusi:

Katsoin osoitettuun suuntaan. Sieltä läheni meitä nopeasti musta parvi, jota luulin ensin lintuparveksi, vaan kohta havaitsinkin hylkeen mulkosilmät. Niitä kihisi ja pyöri laivan ympärillä satoja, tuhansia. Uteliaina katselivat ne outoa kummitusta ymmärtämättä sitä peljätä. Olivat uineet suoraan jäävuoriltaan tänne, eivätkä tienneet tulleensa vaarallisimman vihollisensa alueelle.

Maihin päästyä alkoi kova touhu hyljeverkkojen kuntoonsaamiseksi. Naisväki oli jo edellisenä päivänä kuullut hylkeitä nähdyn ja oli järjestänyt lenkat valmiiksi pihalle, joten samana iltana saimme vielä muutamia lenkkoja lasketuksi. Pyynnin paraimmillaan ollessa meidän venekunnallamme oli niitä vähän päälle 2 kilometriä.

Lenkat, 4 syltä korkeat ja 60 syltä pitkät, suurisilmäiset verkot, laskettiin luotojen kupeilta sekä merelle että rantaan päin kuten verkot ikään. Suhteet olivat vain toiset kuin särkiverkon. Aamulla sitten käytiin kokemassa; yläpaulasta vetäen kuljetettiin venettä lenkkaa pitkin, ja ainahan sieltä joku silmukoitiin takertunut, "ryssä" nousikin. Parhaan saaliimme muistan olleen 15 hyljettä yhtenä päivänä. Kun hylkeestä keskimäärin saatiin 35-40 kiloa "päkkiä", ja pakista maksettiin vähän päälle 2 kruunua kilolta, oli siinä melkoinen päiväraha kolmemiehiselle venekunnalle.

Oskari oli muuten erinomainen toveri, aina iloinen ja peräti rehellinen. Kippariamme hän vihasi ja sanoi minulle: "Pidä varasi, se aikoo puljuttaa sinua näissä tilityksissä." Vardössä ollessani hoiti näet kippari aina minun osuuteni ja tilitti sen saapuessani. Vähän rajupäinen Oskari toisinaan oli. Kerran viivyin Vardössä pitempään kuin olin luvannut, ja palatessani tuli kippari jo laiturilla vastaan muodoltaan kauhistuneena. Hän sanoi, että Oskari on vallan raivoissaan; pitkin aamupäivää on särjetystä ikkunasta lennellyt ulos kahvipannuja, tyhjiä olut ja viinipulloja, tuoleja, pakkilaatikoita y.m. irtaimistoa, jonka ohella hän on ottanut minun mauserpistoolini ja paukuttelee sillä, kun kuulee vähänkin kolinaa portaissa. Varoitti minua menemästä sinne.

Tunsinhan minä toki huonetoverini. Hyvänahkaisempaa miestä ei ollutkaan. Kävelin asunnollemme makasiinille ja nousin portaita. Kippari jäi noin sadan metrin päähän. Silloin tuli nikkelikuula oven läpi, ja huoneesta kuului karjaisu. Huikkasin nimeni, ja heti hyökkäsi Oskari sieltä porstuaan silmät ilosta loistaen.

"Tulithan Antti vielä takaisin, ja minä kun luulin, että jo jätit minut. Minä vähän tässä vain peloittelin kipparia, kun hän yritteli ilman lupaa käytellä meidän tavaroitamme."

Finnmarkenin kansallisuus- ja kielikysymys selveni minulle tällä matkallani. Oskarin vanhemmat olivat molemmat norjalaisia. Oskari oli syntynyt Norjassa ja pienen ikänsä siellä elänyt, mutta norjankieltä ei hän taitanut muuta kuin pari ruokotonta lausepartta, ja äänsi nekin huonosti.

"Suomalainen minä olen enkä mikään norjalainen", sanoi hän, kun tiedustelin asiain juuria.

Kibergissä puhuivat kaikki suomea, kansakoulunopettajaa ja muutamia etelästä importeerattuja lukuunottamatta. Siitä huolimatta opetettiin kansakoulussa yksinomaan norjankielellä ja lapset, jotka eivät ymmärtäneet sanaakaan norjalaisesta piplianhistoriasta, saivat iltakaudet jankata oppiakseen ulkoa läksynsä. Vähemmälläkin luulisi tulevan uskonnolliseksi.

Yhtään ääntä ei kuitenkaan ole vielä noussut Finnmarkenin suomalaisten kansallisuuden ja kielen säilyttämisen puolesta. Siellä ummikkosuomalaiset yhä jankkaavat norjankielistä aapistaan. Eikä ihmekään, emmehän ole kummia saaneet aikaan Petsamossakaan, joka sentään on omaa aluettamme. Ne valtion avustukset, jotka Petsamon pääelinkeinon, kalastuksen hyväksi on myönnetty, ovat pääasiassa menneet sinne tehtyihin opintomatkoihin ja päällysmiesten palkkoihin.

Ennenkuin jätin Jäämeren rannikot, kerkisin turskanpyyntiinkin. Miehistöämme oli lisätty, turskaliinat laitettu kuntoon ja Tenovuonon suulle laskimme viisikilometrisen selkäliinamme. Satamissa odotteleviin laivoihin veimme aamuisin saaliimme, joka kalaonnen mukaan vaihteli kolmen ja kolmentoistatuhannen kilon välillä matkalta.

Tenovuonon varrella, tunturin kupeella on autio, ravistunut asunto. Siellä oli parikymmentä vuotta sitten tehty kamala murha. Talon isäntä oli salakavalasti tapettu, ja pahoin ruhjottuna hänet löydettiin vasta aikoja tapauksen jälkeen, paikka kun on perin autio, eikä sinne eksy kuin sattumalta joku kalastaja. Kukaan ei ollut uskaltanut ruveta paikkaa asumaan, — siellä kummitteli.

Jouduimme kerran lähelle tätä paikkaa ja yövyimme siellä, sillä kajuuttamme oli liian ahdas koko miehistön nukkua samanaikaisesti.

Liesi oli vielä kutakuinkin kunnossa. Keitimme turskaa ja kahvia, lojuimme lattialla tupakoiden ja kertoillen juttuja. Joku miehistä poistui rantaan katsomaan, olimmeko vetäneet jollan tarpeeksi korkealle, ettei nousuvesi sitä veisi.

Takaisin tultuaan hän katseli ihmeissään ympärilleen ja kysyi, minne se vieras meni. Emme tienneet kenestäkään vieraasta mitään. Hän kertoi, että nykäistyään jollaa muutaman askeleen ylemmäs rannalle ja käännyttyään takaisin tuvalle, oli tietä pitkin edellään kulkenut ruskeatakkinen mies "sydwesti" päässään ja tullut eteisen ovesta sisään nelisenkymmentä askelta hänen edellään. Kun ei ketään ollut saapunut tupaan, tarkastimme pienen eteisen ja yliset, vaan kaikki oli tyhjää; autiolla rannallakaan ei näkynyt edes lintua. — Pakokauhussa keräsimme kamppeemme ja soudimme turvalliselle aluksellemme. Kummitus se oli.

— Jokohan peijakas kummitteli ihan valoisana huhtikuun yönä? — Pois piti minun näiltä rannikoilta. —

KILPISJÄRVEN PAMAUS.

Vapunaattona nousin Vardössä laivaan, sain hyttipaikan yläkannella ja tunsin taas olevani kuin turisti ainakin.

Kolmekuukautinen raskas työpäivä oli enää muisto, ja uudet toimet askarruttivat mieltäni.

Ajatuksissani kirvelivät ne monet laivanlastit, joita U.S.A. ja Britannia lähettivät ryssille. Merivahinkojen ja muiden haaverien kautta oli vain vähäinen osa jäänyt matkan varrelle.

Jo Kirkkoniemessä olin nähnyt yhden laivanlastin ampumatarpeita ja lentokoneiden osia. Salmijärvellä oli samansuuruinen varasto. Vardön satama-alueella oli niitä yksi laivalasti ja Skibottenin rantatörmällä kaksi valtaista kasaa, arviolta kolme laivalastia, odottamassa kuljettajiaan.

Kaikki tämä oli sotatarvetavaraa, aiottu ryssille pienten kansojen vapauttamiseksi.

En mielessäni hyväksynyt tällaista puolueettomuutta. Monet tuhannet tonnit sotatarpeita kulotettiin täten Norjan alueen läpi, vaan jos minulla tavattiin taskullinenkaan dynamiittia, olin ehdottomasti kontrabandisti ja sain istua linnassa kolme vuotta. Antaako tällaisen määrän sotatarpeita esteettömästi saapua ryssien käsiin? Ei! Se on hävitettävä tavalla tai toisella.

Sitävarten istuin "Polarlysenin" kajuutassa matkalla etappiin.
Suunnitelma oli mielessäni valmis, välineet vain puuttuivat.

Haaparannassa tapasin Erkki Malmbergin, jolle esitin asian. Hän hyväksyi täydellisesti ehdotukseni, ja teimme seuraavan ohjelman:

Varustamme retkikunnan ja järjestämme sen siten, että samana päivänä ja samalla tunnilla pannaan kaikki edellämainitut varastot tuhkaksi.

Kun kuitenkin räjähdysaine varastomme oli mitättömän pieni, käsittäen vain viisi räjähdyspanosta, tilasi Malmberg niitä Berliinistä lisää. Tämän takia siirtyi suunnitelmamme toteuttaminen viikon verraksi eteenpäin.

Voidaksemme pitää asian mahdollisimman salassa, matkustin minä Tromsöhön odottamaan asiain kehittymistä, ja oli sovittu, että retkelle lähtevät miehet tulevat sinne saamaan minulta lähempiä ohjeita. Kaikki ei kuitenkaan mennyt suunnitelmiemme mukaan.

H. ja R. olivat matkustaneet Suomeen värväystarkoituksessa. Rovaniemellä kuitenkin nousi sisu kaulaan, ja miehet palasivat tyhjin toimin Haaparannalle. Oleilivat siellä kievarissa — kuin Haapavaaran Jyrin karhu kierroksessa — ja Malmbergille tuskailivat, että "mitäs tässä nyt tehdään, kun ei ilkiäisi tyhjin toimin palata Saksaankaan".

Malmberg kertoi silloin suunnitelmastamme Norjassa olevien varastojen suhteen sanoen, että he saisivat, jos halutti, lähteä mukaan retkelle.

Miehet innostuivat heti asiaan, lupasivat vielä samana päivänä lähteä matkalle. Malmberg selitti, ettei se tullut kysymykseenkään, ennenkuin toiset retkikunnan jäsenet olivat saapuneet Tukholmasta mukanaan Saksasta tuodut eväät. Mutta tällaisista estelyistä miehet välittivät viisi. He sanoivat, että elleivät he saisi mukaansa Haaparannassa olevaa räjähdysainevarastoamme, jota oli noin viisi kiloa, he joka tapauksessa menisivät Siilastuvalle ja vaikka sulin käsin heittelisivät tavarat järveen. — Selitykseksi mainittakoon kuitenkin, että tavaraa oli lähes kolme laivanlastia, ja Kilpisjärvi tällöin vielä metrinpaksuisessa jäässä.

Asiasta näytti tulevan pannukakku toivomamme suuren pamauksen sijasta, ja kiiruusti Malmberg sähköteitse kutsui Suvirinteen ja Villamon Tukholmasta, jotta matkalla olisi mukana kiveliöntunteviakin miehiä.

Kun matka tuli näin hätiköimällä päätetyksi, oli pakko luopua alkuperäisestä suunnitelmasta, varsinkin, kun käytettävissä oleva räjähdysainemäärä oli naurettavan pieni. Solisevia kevätpuroja seuraten miehet sitten painuivat Kilpisjärvelle.

Kuulaana toukokuun iltana nousivat miehemme Kilpisjärven jäältä
Siilastuvalle. Hiukan kyräillen ottivat suomalaiset varastonvartijat
heidät vastaan, sallivat toki sentään matkamiesten yöpyä lattialla.
Paikan komendantti, kapteeni Stenberg oli Norjan puolella Skibottenissa.

Ulkona, hiekkaisella nummella oli mahtava kasa ryssien sotatarvikkeita. Siinä oli 5,000,000 kiväärin patruunaa, oli kranaatin kärkikappaleita, kenttäpuhelimia y.m.

Iltahämyssä tavarakasaa katsellessa tehtiin sitten suunnitelma seuraavaa päivää varten.

Vieraat olivat koko illan ja yön varsin sävyisiä ja sietivät murisematta vartioiden kokkapuheita. Vaan aamulla tuli huoneen hallitus toisiin käsiin.

Terävin ja valituin sanoin ilmoitti Villamo tuvassaolijoille, että "herrojen terveydelle ei olisi lainkaan haitaksi, vaikka pysytteleisitte toistaiseksi täällä tuvassa, sillä ulkona alkaa kohta paukkua. Ja muutenkin, jos jäljestäpäin jotakin kysytään, ei ole tarvis tietää koko asiasta mitään."

Vartijat suostuivat tehtyyn ehdotukseen täydellisesti — joskin kasvoiltaan hiukan kalpeina — sillä näköpiirissä vilahteli tämän tästä mauserin tunnoton piippu.

Nyt kaivettiin keskelle tavarakasaa komero, johon mukanatuodut räjähdysaineet upotettiin. Sähisten syttyi ruutilanka, ja sitten kipaistiin kiven taakse tunturin juurelle.

Seurasi kumea räjähdys. Kymmenittäin lenteli patruunalaatikoita vinhasti pyörien sadan metrin korkeudessa, ja irrallisia patruunoita vilisi kuin sääskiä juhannuksena, mutta siihen se lysti loppuikin. Annos oli ollut liian pieni täyttä totta tehdäkseen.

Juuri silloin ilmestyi näyttämölle mies, jonka läsnäoloa ei siellä kaivattu. Se oli kapteeni Stenberg, joka ratsain saapui tunturien lomitse johtavaa tietä residenssiinsä. Hän näki tämän kauhistuksen, näki myös kivien takana kyyröttelevät miehet. Hurjasti huutaen ja välähtelevää, nikkelöityä pistooliaan heilutellen hän ratsasti miehiämme kohti pysähtymiskehoituksista huolimatta. Vasta kun Suvi tasajyvällä ampui vinkuvan kuulan korvan ohi, putosi pistooli mieheltä, ja vallan säädyllisesti antoi hän saattaa itsensä huoneeseen.

Tämä historiallinen esine sai kaikkialla suurta ihailua osakseen, kunnes muistaakseni Kitty sen lopullisesti sai ja vei muistona Lontooseen. Ihminen joutuu näet joskus anteliaalle päälle.

Kapteeni Stenberg oli nyt huoneessaan, josta kaikki aseet oli Villamon käskystä viety keittiöön palvelustytön huostaan. Ulkona odotti vuoren korkuinen tavarakasa vielä ottajaansa. Ainoa mahdollinen hävityskeino oli nyt tuli. Kiiruusti lyötiin kirveellä laatikon syrjä auki, tulitikku lastuvilloihin ja pian roihusi koko varasto kokkona, jota ei sietänyt mennä sammuttelemaan.

Jonkunlainen todistuskappale piti toki saada hyvintoimitetusta työstä, ja sitä varten marssivat Villamo ja Suvirinne kapteeni Stenbergin huoneeseen. Villamo esiintyi komentajana, Suvi seisoi ovensuussa asennossa, puukoteloon kiinnitetty mauser sotilaallisesti olallaan.

"Antakaa meille kirjallinen todistus siitä, paljonko ja mitä laatua tavaraa tuolla kasassa on", sanoi Villamo.

Ulkoa kuului tosiaankin hornamaista räiskettä, puhinaa ja paukkinaa:
Put, puti put, — piuuu, put, put prrrr.

"Kyllä minä kirjoitan", tuli hätäinen vastaus, ja kohta oli Villamolla täysi inventaario tavaroista, jotka paraikaa muuttuivat tuhkaksi.

"Hyvästi nyt vain ja koettakaa vastedes pysytellä merellä omassa ammatissanne. Terveytenne vuoksi kehoitan teitä pysyttelemään huoneessanne täsmälleen tunnin. — Jos kovin kiire tulee, niin onhan tuolla nurkassa komuuti."

Suvi teki sotilaallisen käännöksen, ovi kierrettiin ulkopuolelta reikeliin ja matka suunnattiin etelää kohti.

Vielä järven toiselle puolen kuului räjähdyksien pauke, ja mustana viiruna kohosi savupilvi taivaalle osoittaen ihmetteleville lappalaisille, etteivät hekään saaneet olla rauhassa koko maailman nielevästä kansojen kamppailusta.

Kunniamerkit ovat varsin kauniit kantaa rinnassa, varsinkin kun tietää tehneensä jotain niiden edestä. Jos sitä vastoin samanlaisesta työstä annetaan toiselle tunnustus ja toinen jätetään unhoon, menettää annettu tunnustus ja kunniamerkki arvonsa sivullisenkin silmissä.

Haaparantaan saavuttuaan jäivät Villamo ja Suvirinne valmistamaan uutta matkaa Suomeen, jotavastoin toiset retkeilijät kiiruimmiten painuivat Lockstedtiin ja esittivät matkansa tulokset majuri Bayerille. Seuraavalla viikolla kiinnitti majuri heidän rintaansa rautaristin "tunnustuksena uhkarohkeasta ja hyvin toimitetusta, tulosrikkaasta komennusmatkasta."

Vaan mitäs saivat Villamo ja Suvirinne? — Ei lumppuryssän prenikkaa annettu heille koko Kilpisjärven jupakasta, josta kuitenkaan ilman heitä ei olisi tullut yhtään mitään.

En tiedä, miten asiain kulku oli esitetty majuri Bayerille, minä vain ajattelen — — —.

Malmbergin kanssa tehdyn suunnitelman mukaisesti odottelin minä Tromsössä. Kolkossa hotellihuoneessani järjestelin mielessäni yksityiskohdittain uskalletun tehtävämme eri osat, edeltäpäin jo nauttien siitä hälinästä, minkä aikomamme täräykset aiheuttaisivat koko Ruijan valtakunnassa.

Samana päivänä, jolloin Kilpisjärven retkikunta lähti Haaparannasta, sain Malmbergilta sähkösanoman: "Pojat matkustavat tänään, kirje seuraa." Tästä käsitin että "pojat" tulevat Tromsöön, kuten puhe oli ollut, ja siellä jakaudumme sopivanvahvuisiin ryhmiin, kukin aina eri varastopaikkaa varten. Tosin mielessäni ihmettelin, että räjähdysaineet olivat näin nopeasti saapuneet, vaan kohtahan kuulisin asiasta lähemmin.

Odottelin siis edelleenkin aina neljänteen päivään asti. Vaan kun ehtoosta ja aamusta tuli viides päivä, nousin laivaan, jonka päämääränä oli Skibotten.

Tämä pieni kylä sijaitsee Lyngenfjordin rannalla viitisenkymmentä kilometriä Suomen rajasta. Vuono on rantojaan myöten niin syvä, että suuret valtamerihöyryt saattavat purkaa lastinsa maalle ilman apuvälineitä. Tätä tietä olivat Siilastuvankin tavarat kuljetetut. Kelirikon takia oli Skibotteniin jäänyt kaksi laivalastia ryssien tavaroita, ja olivat ne ladotut ranta-aukealle taivasalle.

Tavaroiden laatu oli moninaista, ja jo edellisellä kerralla Skibottenissa käydessäni olin havainnut, että niiden hävittämiseksi tarvittaisiin "termiittejä", sillä kankaisiin, saappaisiin ja kenttäpuhelimiin eivät räjähdysaineet suuriakaan tehoa. Termiitti sitävastoin oli kevyt kuljetettava, parinnyrkin kokoinen, vaan kehitti lämpömäärän, joka kykeni muutamassa hetkessä sulattamaan parin senttimetrin paksuisen teräspanssarin. Se oli jonkunlaista "juoksevaa tulta", paloi kohisten ja syöksi pitkiä pihahtelevia liekkejä ympärilleen eikä sitä kannattanut ryhtyä vedellä sammuttamaan. Sellaisia olimmekin Saksasta pääasiassa tilanneet tarkoitusta varten. Skibottenissa en tavannut ketään meikäläisistä eikä heitä vielä seuraavanakaan päivänä kuulunut tuleviksi. Jotain täytyy nyt olla vinossa, arvelin ja päätin palata takaisin Tromsöhön.

Kuulin silloin tavarankuljetuksessa olleiden suomalaisten ajomiesten keskustelevan, että "tämä homma ei enää kannata, lähdetään pojat Ameriikkaan."

Kerroin heille yrityksestämme Saksassa kehoittaen iltalaivassa lähtemään mukaani. Kymmenkunnan miestä innostuikin heti ajatukseen, lupasivatpa hankkia toisiakin matkaan.

Iltapäivällä saapui kylään tärisyttävä viesti: Siilastuvan varastot on räjäytetty ilmaan. Heti sen jälkeen havaitsin minua pidettävän silmällä. Lieneekö ollut joku Efialtes uskottujeni joukossa vai oliko esiintymiseni muuten herättänyt epäluuloja, en voinut päätellä; rauhattomaksi tunsin oloni.

Kävelin rantaan, jossa muuan ukko puuhaili veneellään. Jälessäni saapui sinne eräs uskotuistani, nyhkäisi minua kylkeen, sanoen:

"Poliisit aikovat vangita teidät heti kun nimismies kerkiää tänne laivalla Birtavaarasta. Ovat soittaneet sinne."

Nyt olivat hyvät keinot tarpeen. — Hyvää maksua vastaan lupasi veneukko saattaa meidät vuonon toiselle rannalle. En enää rohjennut mennä taloon, ajomies sieltä salavihkaa vain nouti reppuni ja ilmoitti tovereilleen aikomuksestamme. Pian olimme vesillä, ja kaksihankainen läheni voimakkain aironvedoin turvallisempaa tunturia kohti.

Puolimatkaan päästyämme näimme höyrylaivan savuavan niemen takaa; siellähän se tuli minun vangitsijani. Kun laiva ehti Skibottenin laituriin, olimme mekin jo toisella rannalla ja hävisimme tunturiin.

Yötä myöten jatkoimme tunturitaivalta Lyngeniin, josta laiva viiden aikaan aamulla vei meidät Tromsöhön. Yö oli valoisa, ilma kevääntuoksuinen, ja valkoharjaisilla tuntureilla rusotti Lapin ainainen aurinko. Matkan varrella kerroin miehille lähemmin Saksanmatkasta ja oloista siellä ja ikuistin heidät kameraani.

Tromsössä ei suomalaisten maine ollut kovinkaan korkealla. Tuntui miltei mahdottomalta saada yösijaa joukolleni. Kuullessaan vieraiden puhuvan suomea, he heti sanoivat: "Ei, ei, ne tappelevat. Emme voi ottaa."

Vannoin ja vakuutin, että nämä ovat hyvin siivoja miehiä, eivätkä ole vielä koskaan tapelleet ja säädyllisellä esiintymiselläni sainkin kaikki majoitetuksi eri paikkoihin kaupungissa.

Aamulla, lähtiessämme laivalla etelään päin, etsin turhaan kahta miestä, mutta kun toisetkaan eivät heistä tienneet mitään, arvasin sotahommien miehiä hirvittäneen.

Lödingenissä olisimme saaneet odottaa Narvikin laivaa kaksi vuorokautta. Se on kuitenkin kallis paikka niin ruokaan kuin asuntoihin nähden, joten aikaa ja rahoja säästääkseni vuokrasin moottoriveneen. Sää oli myrskyinen ja miehet tottumattomia merellä. Kajuutassa tuoksui ylenannettu aamiainen enkä viihtynyt siellä; viihtyisämpi oli olo kannella, vaikkakin likomärkänä; laineet kun huuhtelivat lakkaamatta sitä keulasta perään saakka.

Lähettämäni sähkösanoman johdosta oli Wallenius Bodenissa meitä vastassa ja saattoi miehet edelleen Trelleborgiin. Kaksi miestä karkasi täälläkin. Toisen nimeä en muista, toinen oli Huhtala nimeltään. Hän myöhemmin ilmiantoi minut Seittenkarin poliisille ja sain kutsun poliisilaitokseen tekemään selkoa hommistani. Kun ei poliisi kuitenkaan ymmärtänyt suomenkielistä passiani, käänsin sen hänelle puuta heinää puhuen, eikä ilmianto aiheuttanut mitään ikävyyksiä. Olin kuitenkin siksi kiukuissani, että etsin Huhtalaa pitemmän ajan, antaakseni hänelle yhden pääpillerin, mutta mies oli kadonnut paikkakunnalta. Nyttemmin on aika vihani lauhduttanut, ja minun puolestani eläköön se roisto miten kykenee.

Haaparannalla kertoi Malmberg Kilpisjärven historian alkuvaiheista. Miehet eivät vielä olleet matkaltaan palanneet eikä hän tiennyt, miten siellä oli käynyt. Minä puolestani kerroin matkani vaiheet; tiesin, että räjähdys oli toimitettu, vaan miehistä en tiennyt mitään. Odotimme siis jännityksellä heidän paluutaan.

Kolmantena päivänä he sitten saapuivat mukanaan täydet kantamukset sotasaalista: kenttäpuhelimia, patruunoita y.m. ja kuvailivat matkansa vaiheet, tosin paljon elävämmin kuin mitä minä tässä olen kyennyt kertomaan.

Viettäessäni neljä kuukautta Jäämerellä ja muilla matkoilla, olivat Haaparantaan säilytettäväksi jättämäni tavarat joutuneet yleisen käsittelynalaisiksi. Villamo herrasteli minun jo kuuluisaksi tulleessa saketissani. Kun hän sentään oli melkein kaksi korttelia minua lyhempi, ulottuivat liepeet aina nilkkoihin, joten hän katsoi sen hyvin soveltuvan kevätpalttooksi. Ja kevätpalttoon näköinen se olikin, kun taas vedin sen ylleni. Walter oli anastanut hienon, Berlinistä ostamani hatun. Vaadin tiukasti omaisuuttani takaisin, vaan hän puolestaan sanoi ostaneensa sen Tuompolta. Tuompo oli silloin jo matkustanut leirille, enkä saanut häntä käsiini, joten jätin asian lepäämään.

Jossain tilaisuudessa oli Pikku-Jussi arvellut, että minun arvokas kalabassipiippuni hyvin sopisi hänenkin hampaisiinsa. Suvi tämän nähtyään huomautti, että "Pekka on antanut minun tehtäväkseni hoidella tätä kalabassia, eikä kellään ole oikeutta vetää siitä sauhuakaan, se on siksi tyyris piippu." Asia ei selvinnyt muuten kuin tappelulla, jossa piippu meni poikki. Nyt, kun siitä ei ollut enää kummallekaan iloa eikä kunniaa, sopivat he riidan ja pakkasivat piipun kauniisti kapsäkkiini.

ELOKUVIA TUKHOLMASTA.

Tukholmassa tein Hauptmann Lassenille yksityiskohtaisesti selkoa matkastani. Sitten hän kysyi, minnekkä olin pannut rahat, jotka sain mukaani. Teki mieleni vastata erään tohtorin tavoin, että olen ne syönyt, juonut ja niin edespäin, vaan alamaisimmin kuitenkin ilmoitin yksinkertaisesti niiden kuluneen. Enhän voinut kulettaa mukanani kassakirjaa ja merkitä joka oston ja menon laatua. Jos jouduin kiinni, olivat sellaiset muistiinpanot vaarallisimpia todisteita. Muistini taas ei riittänyt kuin suurimpiin menoihin.

Ja teinhän minä totisesti laskun, kaksi arkkia käsittävän tilin, jossa m.m. oli sellaisia posteja kuin 1 kilo tikkurieskaa 85 penniä, kilo sokeria Smk 2: —, pullo madeiraa Vardössä edustusta varten kr. I:75. ryssän soltun lahjomiseen Kantalahdessa 5 ruplaa j.n.e. — Laskun loppusumma osoitti noin 2,500 kruunua hyväkseni.

Lassen katseli laskua, luki ja ihmetteli: Kruunut, ruplat ja markat menivät sekaisin hänen päässään.

Selviteltyäni lisäksi vielä erinäisiä kärsimiäni kurssihäviöitä, käveli hän kassakaapilleen ja maksoi minulle puuttuvan summan.

Olin siis, kuten kuulemma Monte Carlossa tällaisessa tapauksessa sanottaisiin, räjäyttänyt pankin.

Lyhyt lepoaika pitkän matkan jälkeen ei ollut haitaksi. E. Malmberg oli myös saapunut pääkaupunkiin ja yhdessä menimme autonohjaajakurssille Se oli erikoisen kiintoisaa hommaa. Alkuaikana ajoimme pääasiallisesti katulyhtyihin ja puhelinpylväisiin ja sai vanha Mercedes-raukkamme kokea monta kovaa kolausta. Myöhemmin taitomme lisääntyessä, kun saatoimme jo lisätä nopeuttakin, oli suurin huvimme saada aikaan yhteentörmäyksiä muitten ajopelien kanssa. Kateellisina kuuntelivat toiset hoitokomitean miehet, kun iltaisin keskustelimme kuluneen päivän saavutuksista. Suvi sanoikin J. W:lle, että "kun minä rikastun, niin menen autokurssille."

Rintamalta saapui silloin tällöin Tukholmaan asti lomalle joitain äveriäämpiä jääkäreitä, jotka saivat kotimaasta rahoja. Useat heistä asuivat hotelli de Postissa, joka oli Suven ja minunkin vakituinen kortteeri Tukholmassa käydessämme. Suvi sentään usein muutteli kortteeripaikkaa, ja kun hänet taas jonakin aamuna tapasi ja kysyi, missä hotellissa oli ollut, vastasi hän: "Tuollapa nukuin Perseliuksen puistossa. Mistäs minulla rahoja olisi kalliisiin hotelliraaksuihin ja juomarahoihin."

Oli nautinto katsella, millä innolla rintamalta saapuneet kävivät käsiksi Tennstupetin herkulliseen voileipäpöytään ja kärisevään schnitzeliin. Rintamaelämä oli jo hienostakin espiskeikarista karistanut pois paljon turhamaista ja puheensävynsäkin oli muodostunut jurommaksi ja suorasukaisemmaksi.

Saapui Tukholmaan taas kerran hienosti sivistynyt, tavoiltaan ja puheiltaan sävyisäksi tunnettu jääkäri, tapaamaan Suomesta sinne matkustanutta morsiantaan ja tulevaa anoppiaan. Syödessään päivällistä Rosendalissa liikkui keskustelu luonnollisesti jääkäreissä. Olihan siellä useitakin anopille tuttuja nuorukaisia, ja kun taas tuli joku nimi mainituksi, kysäsi hän:

"Mitä sinä tykkäät herra — — sta? Minkälainen mies hän on?" johon jääkäri ykskantaan vastasi:

Emme saaneet liikkua vallan häiritsemättä kaduilla. Hämäräperäiset olennot seurasivat varsinkin meidän pommarien liikkeitä kaikkialla. Senvuoksi ei toimistoissakaan saanut käydä kuin aivan tärkeissä asioissa, koska niitäkin oli havaittu vartioitavan.

Muistan eräänkin tapauksen, jolloin oli pakko suorastaan konkreettisin keinoin häätää tungettelija. Lomalle saapuneiden, Rosenbröijerin ja Nordenswanin kanssa istuin Skansenilla Novillassa rapuja syömässä. Huoneeseen astui punanaamainen mies, jonka tunsin jo edelliseltä vuodelta, jolloin hän hotelli Reisenissä useampaan otteeseen oli yrittänyt tunkeutua seuraamme. Jo silloin eräänä pimeänä iltana aioimme Bruunin kanssa antaa hänelle hieman opetusta Skeppsbron syrjäkadulla, jonne mies oli meitä seurannut, vaan pääsi hän onnekseen karkuun.

Nyt Novillassa astui hän röyhkeästi tuolini taa lasketellen kompasanoja. Äänestä päättäen oli hän hienossa hiprakassa. En malttanut olla heittämättä muutamaa sanaa vastaukseksi, ja hetken kuluttua tunsin töykkäyksen niskassani, joka kylläkään ei ollut tarkoitettu miksikään "massaasiksi". Mitään vastaamatta järsin näöltäni rauhallisena ravunhäntää, ja kohta tuli toinen töykkäys. Vastapäätä istuva Rosenbröijer huomasi naamastani, mitä ajattelin ja kuiskasi:

Nyt vaati tungettelija varsin kovaäänisesti minulta selvitystä johonkin muka aiheuttamaani solvaukseen ja töykkäsi vielä kerran. Tätä minä olin odottanutkin ja lähetin taakseni katsomatta ravunhäntäisen vasemman nyrkkini heittolaukauksella takaviistoon seurauksella, että miehen silmäkulma repesi silmästä hamaan hiusrajaan saakka. — Eipä olisi tullut saapasnahkaa siitä miehestä.

Mutta mikä mölinä siitä nousikaan. Mies huusi kuin teuraaksi vietävä sika, sitten äkkiä poistui, saapuakseen seuraavassa tuokiossa takaisin mukanaan kaksi poliisia.

Kohta laskeutui esivallan raskas käsi olalleni, ja virallinen ääni ilmoitti minulle: "Ni är häktad."

Kärsivällisesti katseli poliisi, kunnes olin ottanut viimeisen snapsun ja puraissut ravunhännän sen päälle. Sitten marssimme juhlallisesti ravintolasta — tosin ilman musiikkia.

Kun kerran tuli siellä käydyksi, niin voinhan samalla Tukholmaan osuville maanmiehilleni neuvoa, että Skansenin poliisilaitos sijaitsee aivan lähellä varietee Novillaa, joten sinne päästäkseen ei kävelyyn tarvitse uhrata kallista ehtooaikaa.

Pianpa siis olimme kamarissa, ja asian käsittely alkoi. Syytteen kuultuaan kysyi komisario, olisiko minulla jotain sanottavaa ikäänkuin puolustuksekseni. Minä selvitin ravunsyönnin hyvin tarkkaan, samoin muutkin edesottamiseni, mutta syyttäjä, jonka naama nyt oli yltäänsä veressä, hän kun oli sitä lääppinyt käsillään, keskeytti kaunopuheisen esitykseni tämän tästä haluten tietää, keitä oli mukanani pöydässä. Koko meidän riitamme näytti muuttuvan sivuasiaksi. Olin jo laajaperäisen kertomukseni lopussa, kun hän härän äänellä karjasi:

"Tekö täällä kuulustelette vai komisario", sanoin hänelle ja muistaakseni irvistin.

"Ketä ne sitten oikein ovat ne teidän seuralaisenne, kun hän niin innokkaasti tahtoi saada heistä selkoa."

Nyt selitin hänelle asian mutkattomasti, samalla mainiten, mitä tiesin tästä uudesta ystävästäni.

"Hyvä on. Kyllä tunnen sentapaiset herrat. Jos jotain vielä asian suhteen tarvitsisin tietää, niin soitan huomenna hotelliinne. Hyvää yötä."

Lähtiessämme Novillasta olin kuiskannut Rosenbröijerille, että he varmuuden vuoksi siirtyisivät Kristallipalatsiin. Arvellen heidän vielä istuvan Novillassa — asiasta kun olin suoriutunut näin nopeasti — poikkesin sinne. Äänekkäät kuiskaukset: "tuolla hän on taas", kuuluivat ympäri salin. Siellä oli myös eräs tanskalainen nyrkkeilijä, joka kuluneena päivänä oli voitollisesti otellut näöltään ylivoimaisen ruotsalaisen kanssa. Hän nousi pöydästään, tuli minua kattelemaan sanoen:

"Näin lyöntinne, se oli hyvin tehty. Saanko pyytää pöytääni. Nimeni on — —."

"Kiitos, minun nimeni on vain Pekkola. — Kyllä minäkin tämänpäiväisissä kilpailuissa näin Teidän antavan kunnon leukalyöntejä Kallelle."

Hetkisen keskusteltuamme poistuin Kristallipalatsiin, jossa toverini jo levottomina minua odottivat. Iltamme päättyi siivosti.

Tukholmalaisen ystävämme Runeborgin kehoituksesta läksimme kerran huvimatkalle Vaxholmaan. Otin kamerankin mukaani ollenkaan muistamatta, että Vaxholm on linnoitus. Tukholman turva.

Söimme, joimme, uimme ja valokuvasimme ja vasta Tukholmaan palattuamme huomasimme meitä seurattavan. Tarkoituksellisesti poikkesimme erääseen valokuvaamoon, jonne jätimme niin kameran kuin filmit.

Seuraavana päivänä kuulimme valokuvaamossa kahden etsivän käyneen siellä vaatien nähdäkseen ottamiamme kuvia. Eivät nähtävästi katsoneet niitä Svean turvallisuudelle vaarallisiksi, koska olivat sanoneet:

Halusimme kerran saada tietää, kuinka suuri Tukholmassa oleskeleva seurakuntamme oli ja päätimme senvuoksi viettää yhteisen juhannuksen "Höyhensaarilla". Kapula pantiin kiertämään kaikkiin hotelleihin ja toimistoihin, ja arvelimme saavamme kokoon noin viisitoista tai kaksikymmentä miestä. Kaikkien hämmästys oli sentään suuri, kun pääluku illan kuluessa kasvoi yli viidenkymmenen. Kuuli siinä sitten ihmettelyjä: Mitäs sinä täällä teet? Millä matkoilla sinä kuljet? En luullut sinun enää elävänkään, ja muita sentapaisia. Kuka oli matkalla pohjoiseen, kuka etelään, kuka lomalla tai muissa hommissa.

Valtasimme koko tanssisalia sivuavan lasiseinäisen ruokailuhuoneen, josta muu yleisö vähitellen poistui. Siihen vaikutti suuresti pitkän pöytämme kumpaankin päähän isketyt kauhavalaiset, joiden terä oli kortteli ja tuuma, ynnä moniaat siellä täällä piipottavat lyhyempiteräiset. Nämä olivat vain kulisseja, peloitusvälineitä asiaan kuulumattomille, jotta olisimme saaneet rauhassa viettää lehtimajajuhlamme. Silloin tällöin avautui kuitenkin parvekkeelle vievä ovi, ja kynnyksestä yläpieleen saakka näkyi rakosessa kauhistuneita naamoja.

Aamuyöstä palasimme laivalla kaupunkiin. Laivassa oli tungos, ja erehdyksessä istui Lund erään ruotsalaisen syliin. Asiasta syntyi monisanainen kabinettikysymys, joka päätettiin sopia Lundin ja toisen asianomaisen välisellä tappeluksella Berzeliuksen puistossa. Minä toimisin Lundin sekundanttina, toisella oli niitä kolme.

Puistossa etsimme sopivan aukeaman, ja Lund odotti vastustajaansa. Tämä oli kuitenkin lähettänyt yhden sekundanteistaan hakemaan poliisia, joka heti saapuikin ja tiukasti kysyi:

Minä selitin, ettei vielä oltu päästy alkuunkaan, ja kun poliisi näki kaiken olevan rauhallista, poistui hän Strandvägenille.

Ruotsalaiset seisoivat vähän matkan päässä meistä ja neuvottelivat.
Lund vaati äänekkäästi tappelun alkamista. Hetken kuluttua ilmoitti
vastapuoli, ettei hän tappelekaan, vaan saa asia olla sinään.
Tällaiseen ehdotukseen ei Lund millään suostunut:

Sekundanttina välitin tämän vaatimuksen toiseen leiriin, mutta se torjuttiin siellä jyrkästi. Vastapuoli selitti, ettei hänellä ole mitään syytä anteeksipyyntöön.

Saatoin vastauksen Lundille ja kysyin, minkätakia ruotsalaisen piti pyytää anteeksi.

"No sentakia justiin, että minä istuin sen syliin. Sano sille, että jos se ei tahdo tapella eikä pyytää anteeksi, niin minä lyön joka tapauksessa."

Taas kävelin aukean yli ja vakavasti selitin tilanteen. Hetken mietittyään sanoi vastustaja:

"Ja, i så fall har jag ingenting annat, än att komma fram med min ursäkt", jonka jälkeen seurasi sydämellinen kättely ja anteeksipyyntö.

KOLMOSET MATKALLA.

Heinäkuussa 1916 ilmoitti kapteeni Lassen Tukholmassa tiedonantoverkoston Etelä-Suomessa joutuneen epäkuntoon, — luultavasti joidenkin vangitsemisien johdosta, ja kysyi, haluaisinko lähteä ottamaan selkoa asiasta ja järjestämään toimintansa lopettaneet paikat uudelleen.

Vaikka tiesin, että liikkuminen Suomessa oli turvallisuudelleni arveluttavaa, suostuin ehdotukseen. Asia ei sietänyt viivyttelemistä eikä tavallisestikaan tällaisille retkille lähtiessä suotu pitkiä aikoja matkavalmistuksiin. Kun asia oli päätetty, sanoi siis Lassen:

"Tehkää kustannusarvio matkaanne varten ja tulkaa tunnin kuluttua hakemaan rahat. — Mistä aiotte mennä rajan yli?"

Saatuani asiat Lassenin kanssa järjestykseen, poikkesin hoitokomiteaan, jossa Erkki Malmberg paraikaa aukoili vastikääa Saksasta saapuneita pommipaketteja. Ne piti ensitilassa saatettaman Suomen puolelle — ja tietysti sieltä edelleen — ja Malmberg kysyi, haluaisinko lähteä hänen mukanaan saattamaan niitä käsipakaasina Haaparantaan, kaikkivoipa tulli kun ei sentapaista tavaraa sallinut kuljetettavan, ja rahtitavaralähetykset luonnollisesti joutuivat sen armottomiin käsiin.

Kun kerran matkani piti Haaparantaan, saatoin hyvinkin kuljettaa pommejakin mukanani. Suvi liittyi seuraamme, ja kolmisin taas toimme raskaat matkalaukkumme junaan.

Niin tarkkoja olivat ryssien etsijät Tukholmassa, että vaikka matkastamme hoitokomiteaa lukuunottamatta ei kenelläkään ollut tietoa, löytyi santarmien arkistosta myöhemmin Tukholman asemalla otettu kuva, joka esittää meidät juuri junaan astumassa.

Bodeniin saakka tiesimme matkustamisen olevan vaaratonta. Siellä sitten nousivat tullimiehetkin pikajunaan tutkien jokaisen matkakollin, jossa epäilivät löytävänsä kontrabandia. Jos sitävastoin matkusti ensin Luulajaan ja sieltä paikallisjunalla takaisin Bodenin kautta Haaparantaan, sai olla tullimiehiltä rauhassa.

Tätä reittiä käyttäen aioimmekin häivyttää viranomaiset jäljiltämme. Suurempaa huomiota herättämättä saimme kuusi miehenkantamaa kolliamme siirretyiksi Luulajan junaan, ja olisimme rauhallisina nauttineet kesäpäivän helteestä, ellei seuraamme juuri junan lähtiessä olisi liittynyt henkilö, jonka lakistaan tunsimme tullimieheksi.

Tällaisissa tapauksissa on viisainta esiintyä hyvin kohteliaasti. Tarjosimme tullimiehelle kuin ohimennen tupakkamassimme, ja se antoi heti aiheen tuttavalliseen keskusteluun.

Tiedustelimme uuden tuttavamme asuinpaikkaa, perhesuhteita sekä yleistä hyvinvointia, samalla visusti tarkaten olisiko hänen mielenkiintonsa herännyt tavaroitamme kohtaan. Auliisti kertoi hän koko elämänsä juoksun, samoin kuin useiden sukulaistensakin. Keskustelun aikana kävi myös ilmi, että hän ei nyt ollut virantoimituksessa, vaan paluumatkalla kotiinsa.

Ammattiaan koskevista seikoista hän antoi aivan pöyristyttäviä tietoja. Kertoi että nykyjään kuljetetaan suunnattomat määrät kaikenlaista kiellettyä tavaraa. Saksalaisten agentit kuljettavat Suomeen myrkkyjä, kaasuja ja pommeja, ja sehän on hirveä rikos, kun kerran Ruotsi on puolueeton valtakunta. Olimme uteliaita tietämään, mitenkä tällaiset kontrabandistit keksitään suuren matkustajatulvan joukosta ja saimme kuulla suuren psykoloogisen totuuden:

"Heidät tuntee miltei erehtymättömästi katseestaan. Ei tarvitse kuin vilkaista mieheen, niin näkee heti, kuljettaako hän luvatonta tavaraa."

Lausuimme suuren kunnioituksemme hänen tarkkanäköisyydelleen, ja keskustelumme olisi kenties pitemmältikin käsitellyt eri ihmisten sielullisia ominaisuuksia ja psykoloogista havainto-oppia, ellei junailija olisi ilmoittanut matkatoverillemme, että "heti pysähdymme teidän asemallenne".

Luulajan hotellin yläterassilta on ihana näköala Pohjanlahdelle, ja on siellä viihtyisiä istumapaikkojakin aurinkotelttojen alla. Reipas sotilasorkesteri soitteli niitä vanhanajan kauniita kappaleita, joissa ei vielä ollut jazzin tuntuakaan. Musiikkiin ihastuneina kutsuimme miellyttävän kapellimestarin pöytäämme teltan alle.

Päivä oli helteisen kuuma, ja koko miespuolinen yleisö istui paitahihasillaan. Naisetkin olisivat luultavasti tehneet samoin, mutta heillä ei ollut hihoja ollenkaan.

Tarjosimme kapellimestarille mehuvettä eli samaa, jota itsekin nautimme ja luonnollisesti esittäydyimme.

Mala kävi täydestä engelsmannista, minä varovaisuuden vuoksi esiinnyin suomalaisena, ja Suvi taas sanoi olevansa tanskalainen liikemies.

Onnettomuudeksi oli kapellimestari skånelainen ja hallitsi täydellisesti tanskankieltä, jota sanoi mielellään käyttävänsä pitkästä aikaa.

Virinnyt tanskankielinen keskustelu muodostui meille kuuntelijoille varsin piinalliseksi, kunnes Suvi suuttui ja sanoi selvällä suomenkielellä:

Minä puolestani olin jo aikoja sitten päättänyt esittelyissäni karttaa varsin vieraita kansallisuuksia. Tähän antoi vakavan sysäyksen Kekonin kertomus Uumajasta, jossa hän valvoi etapin hommia.

Kerran näet saapui sinne pataljoonasta jääkäri komennuksella Suomeen. Istuivat Kekonin kanssa aamiaispöydässä, ja seuraan liittyi Kekonin jokapäiväinen pöytätoveri, sikäläisen saksalaisen tukkukaupan edustaja, joka jonkun verran tiesi asioistamme, vaan jonka ei silti tarvinnut tietää kaikista komennetuista. Kekoni ei kerinnyt varoittaa jääkäriä, joka mielestään täydellisen saksankielentaidon omaten heti esittäytyi:

Tällainen sanatulva oli jo liikaa jääkärille, hänen saksankielentaitonsa kun pääasiallisesti supistui tuohon vaivoin opettelemaansa esittelylauseeseen. Hän kääntyikin Kekonin puoleen ja sanoi:

"Et tarvitse muuta kuin pidät suusi kiinni", vastasi Kekoni. Sitten uskotteli hän saksalaiselle, että mies oli joku salakuljettaja, joka ei halua tunnustaa oikeata kansallisuuttaan. Selitys tuntui tyydyttävän. Onnellisesti saavuimme tavaroinemme Haaparantaan. Siellä kuulimme ikävän uutisen. Pari päivää aikaisemmin oli kaksi pommaria mennyt rajan yli Korpikylän kohdalta. Jokivartta noudattavalla tiellä tapasivat he ryssien kulkuvartion, joka alkoi takaa-ajon. Miehet pääsivät metsään pakoon, mutta hätäpäissään pudotti toinen pommisäkkinsä tielle, josta ryssät sen korjasivat.

Kasarmilla reppu sitten perinpohjin tarkastettiin. Sieltä löytyi teräksisiä tuubeja, peltipurkkeja ja kirkasta ainetta sisältäviä umpinaisia lasiputkia, joiden kokoomus oli ryssille tuntematon. He kuitenkin aavistivat olevansa tekemisissä hyvinkin arvokkaan lääkevaraston kanssa ja veivät repun Tornion apteekkiin kysyen, voisiko näitä aineita nauttia sellaiseen tautiin, jonka nimeä ei kaikkien kuullen viitsi mainita.

Apteekkari havaitsi heti ensi näkemältä, mihin tautiin tällaiset lääkkeet olivat aiotut ja kiireenvilkkaa lähetti ryssät pois alueeltaan.

Vahvan sotilasvartioston saattamana kuljetettiin pommisäkki sitten
Pietariin, jonne se häipyi, kuten niin paljon muutakin on häipynyt.
Eivät edes tyhjää reppua toimittaneet takaisin.

Seurauksena tästä jupakasta oli kuitenkin tiukempi rajanvartiointi. Ei ollut nyt yrittämistäkään "soudella uistinta" aivan Tornion lähettyvillä. Mutta Suomellahan on pitkä maaraja, pääseehän siitä yli useammastakin paikasta. Päätimme ylittää rajan Ylitornion pohjoispuolella olevilla asumattomilla metsäseuduilla.

Meitä oli kolme matkaajaa: Oikki, Suvi ja minä. Oikki oli odottanut saapumistamme Haaparannalla. Edellisten päivien tapahtumien vuoksi oli kaupunkiin ilmestynyt mulkosilmäisiä henkilöitä, jotka varjojen tavoin seurasivat liikkeitämme siellä.

"Mutkan kautta tie suorin". — Sen älyten ja välttääksemme mielestämme tarpeetonta Shpalernajanreittiä, varustauduimme kuin merimatkalle.

Kovaäänisesti puhellen Kemistä, moottoriveneistä y.m.s. nousimme Seittenkarille menevään laivaan, varmasti tietäen, että puhelin- ja sähkösanomat olivat jo matkalla —valmistaakseen meille juhlallisen vastaanoton Kemissä.

Erkki Malmberg oli ennen lähtöämme käynyt Norrbottenin komendantin luona ja toi meille sen turvallisen tiedon, että Ylitorniolle sijoitetut sotilashenkilöt eivät keskeytä matkaamme. — Tullista saisimme itse suoriutua.

Voidaksemme seuraavana päivänä päästä viivytyksittä junaan, yövyimme
Seittenkarissa postinhoitajattaren luona, jossa Oikki oli perheystävä.

Vastikään hankkimamme pitkät parabellumpistoolimme kaipasivat tarkistusta, joten kuljimme viehättävässä naisseurassa saaren itärannalle niitä koettelemaan.

Aikamme siellä paukuteltuamme palasimme tyytyväisin mielin kapeata metsäpolkua pitkin kylään, kun takanamme räiskähti sarja laukauksia, ja ruotsalainen patrulli "piiritti" meidät.

Minä kävelin joukon viimeisenä ja sain ensi ryöpyn niskaani: "Mitä herrat ampuvat täällä?"

"No mitä te sitte täällä ammutte? Tämä on raja-aluetta. Lienette salakuljettajia? Minkänäköisillä aseilla ammuitte?"

"No menkää nyt sitten, mutta muistakaa, että täällä rajan vieressä ei saa ampua."

Turvallisin tuntein nukuimme yömme, sillä ystävällinen patrulli vartioi aamuun saakka tilapäistä asuntoamme, saattoipa meidät vielä aamusella — tosin noin 100 m. välimatkalla — laivalaiturille.

Plantingin kievarissa Ylitorniolla tapasimme rakkaat ja raskaat pommisäkkimme, jotka heinäkuormassa olivat maanteitse saapuneet sinne jo ennen meitä.

Siellä tapasin myös opintoverini, metsänhoitaja Viljo Lyytikäisen. Hän oli edellisenä talvena hädin tuskin päässyt ryssien kahleita pakoon, sai suurien vaikeuksien jälkeen perheensäkin Ylitornioon, jossa nyt hoiteli värvärien ja alokkaiden rajanylikulkua. Hän oli väsymätön ja rohkea mies hommissaan. Päivät päästään hän sauvoi venellään joella, tutki jokaisen poukaman ja putaan löytääkseen aina uusia ylimenopaikkoja. Samaten saattoi hän tuntikausia makailla rantapajukossa kiikarillaan tähystellen ryssien vahdinvaihtoja vastarannalla. Ryssätkin urkkijainsa kautta olivat saaneet tietää Lyytikäisen hommista ja tunsivat hyvin hänen leveät hartiansa jo matkankin päästä. Kun hän opasteli miehiä rajan yli, ei kenenkään tarvinnut pelätä matkan epäonnistuvan. Kun Suomen puolelta oli tulijoita, ilmestyi erään asiallemme myötämielisen talon rannanpuoleiseen akkunanpieleen valkoinen liina. Silloin oli Lyytikäinen aina veneellään vastassa. Monet kymmenet ja sadatkin kerrat souteli hän rajan yli, milloin miehiä kuljettaen, milloin taas tiedustelumatkoilla.

Kuvaavaa Lyytikäisen toiminnalle oli se, että hän peräti harvoin turvautui toisten tietoihin. Jos joku asia Suomen puolella oli epäselvä, souti hän joen yli ja otti itse selvän tilanteesta luottamatta ylikulkijain puheisiin. Ryssät kyllä hänen matkansa tunsivat, mutta monista yrityksistään huolimatta eivät koskaan saaneet häntä "jyvälleen", vaikkakin Lyytikäinen usein sai kiittää pelastumisestaan korkeata kaislikkoa, jonne hän hävisi ryssien käsistä kuin sorsa metsämieheltä.

Kerran piti Lyytikäisen saattaa joen yli kiireellinen kulkija, joka Tervolan reittiä myöten pyrki Etelä-Suomeen. Tähän asti olivat ryssät vahtivuoroillaan kulkeneet edestakaisin jokirantatietä, ja oli Lyytikäisen ollut verrattain helppoa kaislikon reunassa uistellessaan heittää mies maihin silloin, kun vahtisolttu poistui loitommalle.

Viimeisten viikkojen tapahtumien johdosta oli kuitenkin vahtivuoroja lisätty, ja vartiointia muutenkin tiukennettu. Ryssät nykyjään makailivat rantapensaikossa tarkaten liikettä joen toisella puolella.

Matkaaja kiirehti lähtöä: "Hyvinhän tästä nyt pääsee, eihän tuolla näy niin ristin sielua koko rannalla."

"Älähän hättäile", sanoi Lyytikäinen, "vuottelehan tuolla kamarissa.
Minusta näyttää ranta aivan liian hiljaiselta."

Hän otti kiikarinsa ja hiipi puiden suojassa pienen ulkonevan niemen päässä olevalle pensaikolle. Siitä tarkasteli vastaista rantaa, vaan kaikkialla oli hiljaista. Talot olivat autioita, sillä olihan kuumin heinäaika, ja jokainen, joka kynnelle kykeni, oli painunut takamaille heinäntekoon. Ei näkynyt ryssiäkään missään; saattoivat hyvinkin näin helteisenä päivänä kuorsata kortteereissaan.

Mutta Lyytikäistä ei petetty — — —. Kului tunti, kohta kaksikin, yhä vain hän tarkasteli liikkumattomana. Sitten äkkiä sattui kiikariin outo välähdys vastarannan pensaikosta: kiväärinpiipusta heijastunut auringonsäde.

Lyytikäinen hyppäsi esille piilostaan, pui nyrkkiään ja huusi rasva tyynen joen yli: "Nouse pois sieltä pajukosta, kyllä minä sinun p—een olen jo nähnyt."

Ja katso, pensaikosta ryömikin ryssä, heristi kivääriään uhkaavasti ja käveli sitten jokitörmää ylös, häviten pohjoiseen johtavalle tielle. Pian olivat miehemme veneessä, ja ennenkuin nolattu ryssä kerkisi kierrokseltaan takaisin, oli matkamies jo Suomen puolella metsän kätköissä. — Lyytikäinen vaan "svirvlaili" haukia ruohikon reunassa.

KORPEA JA KANGASTA.

Metsähän on aina ollut meidän turvamme, ja metsäisiä polkuja, kenenkään jääkärin vielä käyttämättömiä taipaleita pitkin päätimme raskaine taakkoinemme painaltaa Kajaaniin.

Majatalosta luvattiin meille auto, ja sitä odotellessamme pistäysimme kahvilla Lyytikäisen maanpakolaiskodissa.

Tunti kului hauskasti jutellen, ja Lyytikäisen kertoillessa pakonsa vaiheita. Erikoisesti tuntui hänen mieltään painavan se seikka, että Metsähallitusta oli hänen toimintansa johdosta alettu ahdistaa, hän kun ei ollut ehtinyt pyytää virallista eroa.

Talon ystävällinen rouva tarjoili meille kahvia kupin toisensa jälkeen sanoen sen virkistävän pitkällä jalkamatkallamme. Lähtöä tehdessämme pyysi hän meitä kuukauden päästä saapumaan kummeiksi "eräälle odotettavalle", johon pyyntöön mielihyvin suostuimme, mikäli meitä ei vielä silloin ole ripustettu silmukkaan.

Auto oli lähtövalmiina majatalon pihalla, ajajana nuorempi Planting, asiamme täysin oivaltava mies.

Hän kertoi vastikään kahden upseerin käyneen tiedustelemassa, olimmeko onnellisesti päässeet perille. Olivat kehoittaneet "painamaan lusikan alas", se on, ajamaan kovinta vauhtia joen varrella sijaitsevien tullipaikkojen kohdalla, luvaten vastata mahdollisista peräänkyselyistä.

Lyytikäinen seurasi mukanamme. Täydellä kaasulla sivuutimme erinäiset tullipostit aina ohi Turtolan, huolimatta tienviereen kiiruhtavien tullimiesten viittoiluista ja pysähdysmerkeistä, kunnes ennen Pelloa Planting pysäytti auton ja kysyi, joko kohta räjähdämme atoomeiksi, sillä hän tunsi sieraimissaan kaasua, joka ei voinut johtua mistään muusta kuin matkatavaroistamme.

Tyhjensimme tavarat nopeasti tielle, mutta eihän niissä ollut mitään vikaa. Kohta sentään keksimme pahaaennustavan tuoksun syyn. Ylen helteisellä säällä oli poistoputken läheisissä puuosissa maali alkanut kiehua, ja se oli muuten rauhallisen Plantingin nenässä ennustanut turmiota.

Jossain Pellon ja Jarhoisten välillä olevan talon kohdalla pysähdyimme ja pyysimme venettä lainaksi koettaaksemme kalojen ruokahalua.

Vene meille auliisti annettiinkin, vieläpä ystävällisesti neuvottiin, että Suomen puoleinen tulliasema on vajaan puolen kilometrin päässä joen toisella puolen.

Läksimme "uistelemaan", ja pian istuimme kotimaan rantatörmällä. Pitkä lapikastaival oli edessä, ja näin yötä vastenhan sopi haukata voileipääkin vahvistukseksi Ylitorniosta ostamiemme sardinien säestyksellä.

Lyytikäistäkin pyysimme ottamaan osaa vaatimattomaan ateriaamme, vaan havaitsimme, että matkalle varaamamme näkkileipäpaketti oli unohtunut Ylitornion kievariin.

"Eihän miehiä leivättä laiteta matkalle", sanoi Lyytikäinen, ja estelyistämme huolimatta souti Ruotsin puoleiseen taloon, josta kohta toi kunnollisen annoksen oikeata reikäleipää.

Iltahämyssä katkoilimme jäniksen passilla taivalta maantielle ja siitä vielä kolmisen kilometriä itäänpäin Olosjoen rantaan, jonne saavuimme aamuyöstä. Joki — tai oikeammin puro — oli mielestäni sopiva oleskelupaikka harrille, jonka vuoksi ehdotin, että ongittaisiin jokunen kala aamiaiseksi.

Oikki ja Suvi halveksuivat ehdotustani ja laskeutuivat levolle sytyttämänsä nuotion ääreen.

Minua harmitti tällainen ylimielisyys. Etsin lompakostani Haaparannasta ostamani perhoset, taitoin vavan pajukosta ja tunnustelin, vieläkö kala tarttuu metsämiehen onkeen.

"Toiset syö toiset ei" sanoi entinenkin onkija, enkä parin tunnin odotuksella saanut kuin viisi korttelin mittaista harria.

Paistoin ne riutuvalla hiilloksella, ja ennenkuin lopetin ateriani, punasi nouseva aurinko jo puiden latvat, ja läheisiltä luhtaniityiltä tunkeutui valkoinen usva jokiuomaa pitkin kankaalle asti.

Järjestin ne viisi harrinselkäruotoa yksiriviseen rintamaan ja komensin sotaäänellä:

En tahdo kuvata niitä silmäyksiä, jotka kylmäverisesti kestin lähimpinä hetkinä, sen kuitenkin perhossiimaani keriessäni havaitsin, että kahvelipalat ja metrimakkara tekivät hyvin kauppansa.

Seuraava päivä korvasi kyllä aikaisemmat pettymykset, sillä onnistuimme pistooleillamme ampumaan metson ja koppelon; varsin tervetullut lisä muonavarastoihimme.

Aluksi Kolarin — Pellon pitäjien rajaa, sitten jalkapolkuja noudatellen saavuimme Meltaukseen. Siellä kuulimme, että ryssien ratsastavat patrullit vartioivat Rovaniemeen johtavaa maantietä. Vesireitti oli siis turvallisempi meille ja ostimmekin 80 markalla kievarista veneen, jolla aloimme viilettää etelää kohti.

Jos kuka arvoisasta yleisöstä kesämatkallaan saapuu Inarista käsin eteläänpäin, kehoittaisin häntä käyttämään samaa matkustustapaa. Sillä ihanampia heinäkuun öitä kuin tällä matkallamme, olen harvoin kokenut. — Virta venhettä vei, joskus airoilla auttelimme. Uistin lipui venheen perässä ja antoi aina illaksi tuoreen paistikalan.

Tutkin tällä matkalla Ounasjoen itärannan kykyni mukaan, ja tulin yllättäviin loppupäätelmiin. Ajattelin silloin, että jos minulla olisi rahaa, ja jos tänne perustettaisiin yhtiö rautatien rakentamiseksi Petsamoon, niin minä ensimmäisenä ostaisin kaikella liikkuvalla kapitaalillani osakkeita sanottuun yritykseen. Sillä Ounasjoen rannat ovat luonnostaan kuin valmiiksi rakennettuja rautatiepenkereitä. Ei muuta kuin pölkyt poikittain, kiskot pitkittäin, ja sitten veturi kiskoille. Kun kuitenkin monien kiireellisten asioiden takia en ole lähemmin kerinnyt tutustumaan tie- ja vesirakennuksiin, en kehoittaisi ketään ottamaan vakavalta kannalta ehdotustani. Voisi käydä samoin kuin edellisenä keväänä Muurmannin radalla. Siellä näet ryssät tekivät hirveällä touhulla rautatietä. Kuusimiehistä työsakkia kohti oli yksi työnjohtaja ja yksi lapio. Arvaa sen, että näin työ tuli tarkimmin tehdyksi.

Kankaalla työ kutakuinkin kävi laatuun, kun sorainen pohja oli vankka, mutta karjalaiset seudut tarjoavat tientekijälle runsaasti veteliä soita ja nevoja.

Talvi oli ankara, ja jängät vahvassa jäässä. Työnjohtaja muisteli kai historiankirjoista, että ryssät Japanin sodan aikana rakensivat rautatien jäätyneen Baikal-järven yli ja päätti nyt itsekin koettaa samaa keinoa nevalla. Kapulat lyötiin poikittain, kiskot päälle, ja niin valmistui uutta rataa kilometrittäin. Kestihän sellainen rata keveän työveturin painon, mutta rakentajat eivät olleet ottaneet huomioon, että Karjalan hetteinen neva ei nuku koskaan. Kun siis koeveturi lähetettiin aapaa halkovalle, linjasuoralle radalle, niin — hupsis — alusta petti, ja neva nielaisi koko otuksen. Hädintuskin pelastuivat kuljettaja ja lämmittäjä, veturista jäi vain savutorvi sammaleenpinnalle törröttämään.

Hetkisen mietittyään tarvittavien toimenpiteiden laatua arvelivat työmiehet, että "eihän tässä napilla pelata, kun ryssän henki on kysymyksessä"; hakkasivat savutorven poikki, löivät mutaa päälle, ja pian oli rata taas entisessä kunnossaan.

Tämän jutun kertoi minulle muuan mukanaollut, ja kertoja vielä elää, joten se on tosi.

Sekä uteliaisuus että asioittemme järjestely vaativat meitä poikkeamaan
Rovaniemellä asiallemme varman ja uskollisen ystävän, metsänhoitaja
Gottlebenin luona.

Saimme häneltä tärkeitä tietoja aikomaamme matkaa varten. Olosuhteethan olivat suuresti muuttuneet sitten kevättalven. Entisistä etappimiehistä oli moni mennyt leirille, joitakuita oli vangittu, ja useat jäljellejääneet kaipasivat edes hetkellistä jääkärin hahmossa esitettyä moraalista yllykettä, uskaltaakseen taas jatkaa toimintaansa.

Gottleben itse oli — jo nimensäkin vuoksi — "prikattu" ryssien kirjoissa. Saksalainen nimihän santarmien mielestä jo osoitti, että tässä on mies, joka vähintäin aikoo ampua rakastetun tsaarin. Osoittaakseen uskollisuuttaan tsaaria kohtaan, olisi hänen pitänyt, silloin kun ryssät muuttivat Pietarin nimen Petrogradiksi, muuttaa esi-isiltänsä saamansa nimen vaikka Gottegradiksi. Tämähän yksin jo olisi osoittanut hänet poliittisesti luotettavaksi.

Gottleben arveli, että aikomamme Kitkan-Kajaanin reitti olisi varmin, koska Kemin-Oulun rataa pidettiin tarkoin silmällä. — Rautateitse emme missään tapauksessa voisi rantatietä kulkea. Rovaniemen radallakin jo santarmit jokaisessa kulkijassa haistoivat "germanskij spion."

Voimiamme säästääksemme kahlehdimme haahtemme Kemijoen liikennettä välittävään höyrylaivaan ja pääsimme parilla markalla miestä kohti aina Pekkalan talon kohdalle, jossa yövyimme.

Täällä muuttuu Kemijoki koskirikkaaksi, eikä laiva pääse kiipeämään pitemmälle. Yhtämittaa sauvoen nousimme veneellämme sitä pitkin Auttijoen suuhun, ja päivän kerän loimottaessa lounaasta olimme kuuluisan Auttikönkään alla.

Sakari Pälsi on Suomen Kuvalehdessä vuodelta 1923 niin sattuvasti kertonut Auttikönkäästä, ettei minun kannata ruveta parantelemaan hänen kuvaustaan tästä yksinäisyydessään riehuvasta kalliononkalosta. Luvallaan lainaankin tähän kuvauksesta palasen:

"Kemi käymättä, mies Torniossa tappamatta ja pitäisi yöksi joutua Auttikönkähällen kylpömähän", kerrotaan vanhan peräpohjalaisen pirun luetelleen kiireitään, ja jatkuu kuvaus kylpypaikasta edelleen:

"Maineellaan Auttiköngäs peljättää matkan päästä, sen suuresta voimasta ja rajusta näöstä saa jo kaukana kuulla kuvauksia. Tosiasia onkin, että ensi kertaa putousta katsottuaan peräytyy sen ääreltä ja tavoittaa sopivaa puuta tuekseen. Putous on yllättävimpiä luonnonnähtävyyksiä, mitä meidän maamme voi tarjota. Se on aika korkea, sanottakoon kaksikymmentä metriä, vaikka luvut eivät olekaan soveliaita ilmaisemaan sen vaikuttavuutta."

Olimme siis tulleet pirun saunanlöylyille, ja kun emme halunneet häntä häiritä, vedimme veneemme könkään yläpuolelle, josta alkoi rannoilta veteen kaartuvien puiden varjostama tyven jokimatka Auttijärvelle.

Kalarikkaampaa järveä ei ainakaan eteläisemmissä vesistöissämme tapaa. Tuskin oli kymmenkunta metriä uistinkelastamme solunut veteen, kun siima vinkasi ja Oikki huikkasi, että "nyt se nappasi, se iso!"

Oikki veteli siimaa veneeseen, vaan tavallista suurempi siellä olikin, koska siima usein luisti takaisin sormien välistä.

"Nykäise se suoraan laidan yli", sanoin Oikille, peläten sen muuten riuhtovan itsensä irti, haavia kun meillä ei ollut.

Oikki nykäisi, kala nousi jo veneen laidalle, ja silloin katkesi tapsi. Hetkisen haukkoi hauki vettä kuin tapausta ihmetellen sitten painui se voimakkaalla pyörähdyksellä veden mustiin. — Heikotpa olivat haaparantalaisen kauppiaan vetimet.

Se oli tosiaan suuri hauki; suu kuin krokotiilin, ja vaikka päätä oli jo metrin verran veneenlaidalla, ei korvia vielä näkynyt.

Ensi aluksi ei kukaan puhunut mitään. Sitten puhuimme hyvin paljon ja nopeasti, mutta katson tarpeettomaksi toistaa tässä puheitamme.

Rauhallisina kiinnitimme uuden uistimen siimaan ja kun puolisen tunnin kuluttua laskimme maihin järven lounaisrannalla, oli saaliinamme kolme kilonpainoista ahventa ja pari samankokoista haukea, pienemmistä puhumattakaan.

Rantaa varjosti jyrkkä kallio tarjoten hyvän yöpymispaikan juurellaan. Kohta roihusi nuotio, ja ahvenet paistuivat vartaissa. Suvi kuitenkin oli vähän yrmeä, kun hän ei ollut vetänyt yhtään niistä suuremmista ahvenista ja sanoi luopuvansa koko kalansyönnistä.

Tikkurieskaa ja kuivettunutta metwurstia hän sitten pureskelikin iltaisekseen ja laskeutui levolle nuotioksemme kaadetun kelon viereen. Oikki ja minä söimme kiloisen ahvenen mieheen, jonka jälkeen joimme litranverran teetä.

Parisen tuntia olin tainnut nukkua, kun heräsin äänekkääseen yksinpuheluun. Suvi siinä jutteli itsekseen ja tuntui syyttelevän meitä murhapolttoyrityksestä ja tupakkamassinsa polttamisesta. Tuli oli näet yön kuluessa hivutellut liekkinsä keloa pitkin Suven housuihin ja polttanut kelolle asetetun tupakkamassin. Piippu toki säilyi.

Ehtoosta ja aamusta tuli taas helteinen päivä. Kruununmetsissä järven itäpuolella riehui valtava metsäpalo, ja koko seutu oli kitkerän savun peittämänä, jotta aurinkokin vain kaamean punaisena pyörylänä kumotti sen läpi.

Jo varhain aamulla oli Auttijärvi jäänyt jälkeemme ja nyt soutelimme kartalla varsin suoraa, mutta luonnossa verrattoman mutkikasta Korojokea pitkin kohti Kitkan vedenjakajaa. Korojoki mutkittelee puolella juoksullaan parinmetrin korkuisten rantaäyräiden välissä laajojen luonnonniittylakeuksien läpi. Niin mutkikas se paikoin oli, että usein luulimme soutavamme aivan ympyrää.

Kun joki metsänlaidassa kapeni niin, että airot jo rantoja hipoivat, nostimme veneen suuren kuusen suojaan, jonne sen peitimme havuilla halkeilemisen estämiseksi.

Posionperään johti kapea polku metsien halki, Kitkan laivan "salongissa" pääsimme Raistakkaan, ja seuraavana aamuna oli Taivalkosken maantie lapikkaan alla.

Puolisen penikulmaa ennen Taivalkosken kirkonkylää tapasimme eräällä suolla metsänhoitaja Volasen, joka kauniin rouvansa kanssa poimi siellä lakkoja. Hän saattoi meitä majataloon saakka ja pyysi iltapäivällä käymään luonaan.

En tiedä, mitkä vaistot ihmisten kulkuja ohjaavat, omituiselta tuntui minusta vain, kun iltapäivällä heti Volasen luo saavuttuani sinne tuli myös nimismies.

Keskustelimme jokapäiväisistä asioista, Volanen esitti minut jonkunnimisenä metsänhoitajana, joimme kahvia, ja sitten nimismies poistui. Ennen lähtöään hän isännällemme kahdenkesken ilmoitti minua etsittävän valokuvakuulutusten avulla ja kehoitti Volasta varoittamaan minua uskaltautumasta liian kauas Etelä-Suomeen. En tiedä, oliko hän tuntenut minut valokuvan perusteella, vaiko saanut jo etukäteen tiedon tulostamme. Joka tapauksessa olin sangen kiitollinen varoituksesta.

Lähin päämäärämme, Kajaani, oli Savon radan loppukohtana tunnettu meikäläisille kulkijoille vaaralliseksi. Kaiken lisäksi etsivät poliisiviranomaiset paraikaa jotakin kotkalaista suurrosvoa, ja vähäisimmästäkin syystä saattoi mies joutua kuulusteltavaksi sekä tarkastettavaksi, ja sitähän taas eivät meidän pommisäkkimme sietäneet enempää kuin omat persoonammekaan.

Raskaitten taakkojemme takia tilasimme majatalosta hevoset. Kiireellisenä heinäntekoaikana ei niitä kuitenkaan sinä iltana liiennyt kuin yksi, ja sillä minä jatkoin matkaa joutuen siten päivänmatkan seuralaisteni edelle.

Käsittämättömältä tuntui, että Taivalkosken-Puolangan väliselle taipaleelle on 12 kilometrin matka jätetty maantiettä. Jos halusit kärrypelillä tai autolla matkustaa sanotun välin, sait tehdä sen Pudasjärven-Oulun-Kajaanin kautta. En tiedä, lieneekö tie nyttemmin jo tehty. Silloin ainakin jo tästä seikasta tunsin, ettei Ilmari Kianto syyttä ole näiden seutujen orpoutta toitottanut.

Katkesihan se tietönkin taival, vaikka yksin astellessani sitä pahasti manailinkin. Maantien varteen ehdittyäni sain taas kyytihevosen ja puheliaan kyytimiehen, joten öinen matkamme Puolangalle ei tuntunut yksitoikkoiselta.

Kyytimies kertoi kuljettaneensa paljon salaperäisiä kulkijoita pohjoiseen päin, ja vaikka vakuuttelin, etten minä millään muotoa kuulunut sellaisiin, kehoitti hän varomaan Puolangan nimismiestä, joka hanakasti vahti kaikkia matkamiehiä. Talvellakin oli kantanut suuria kiviä asuntonsa ohi johtavalle tielle akkunansa alle, jotta matkaajan reki kaatuisi niihin, ja hän yöpuultaan kerkiäisi toimittamaan tarkastuksen. — Aate siis suuresti vivahti nykyiseen vaijerisysteemiin. Ihmiset näille hänen hommilleen nauroivat, sillä, lisäsi kyytimieheni, "eihän sellainen ukonkäppyrä saisi kiinni pientä poikaakaan."

"No sittenhän te olette kai samaa joukkoa kuin se Kajanteri ja Lakari, jotka tunti sitten lähtivät meiltä. Nehän tulivat myös sieltä ylämaista ja puhuivat joistain suojametsistä?"

"Kyllä me heidät Puolangan kievarissa tavoitamme", arveli kyytimies. Tämän jälkeen hän muuttui vähäsanaisemmaksi, ja vaikkakin arvasin hänet mieleltään meikäläiseksi, en katsonut tarpeelliseksi ilmaista liikkuvani samoilla asioilla.

Oletetut matkatoverini, professori Cajander ja tohtori Lakari, jotka tosiaan tekivät paluuta eräältä suojametsäalueita koskevalta tutkimusmatkaltaan Perä-Pohjolasta, olivatkin yöpyneet matkan varrella, joten en heitä Puolangan kievarissa vielä tavannut. Vasta aamulla kahvia tuodessaan kertoi emäntä herrojen jo saapuneen ja kysyi, katetaanko aamiaiseni samaan pöytään kuin professorienkin.

Hämmästyksen sekaisin ilmein katsoivat pöytätoverini minuun istuutuessani haikailematta — tosin kohteliaasti kumartaen — varatulle paikalleni ruokailuhuoneessa.

Keskustelumme oli aluksi jäykänpuoleista, kunnes tohtori Lakari emännän poistuttua rohkaisi mielensä kysyen mutkattomasti:

Selvittelin harjoitusten edistymistä ja saksalaista komentoa, olisinpa kohta näyttänyt sotaliikkeitäkin, kun huoneeseen astui ovelle koputtamatta pitäjän nimismies keskeyttäen esitykseni ja tungettelevasti katsellen meitä ynnä ruoka-annoksiamme.

Puurolusikkaa pitelevää kättäni nyki vaistomaisesti takataskuun päin, siellä kun oli tarpeellisia tilanteita varten varattuna n.s. pääpillereitä, mutta nähtyäni vieraamme lyhyen varren, arvelin lusikallakin selviäväni mahdollisesti koituvista kommelluksista.

Huoneeseeni jättämäni pommisäkin suhteen olin jonkunverran hermostunut, mutta siihen aikaan oli ihmisillä vielä siksi paljon kunniantuntoa, etteivät asianomaisen poissaollessa menneet kopeloimaan hänen matkatavaroitaan. (Nykyjäänhän ei kotonasi saa olla edes pientä lokeroakaan, johon kaikenlaisten nuuskijoitten haisevat hyppyset eivät lain suojalla pääsisi ronkkimaan.)

Tutkittuaan tarkkaan matkustajaluettelon poistui nimismies pihamaalle; vielä melkoisen ajan aamiaisemme jälkeen huomasin hänen kyräilevän nurkkien takana, vaikkei luullakseni siellä ollut minkäänlaista virantoimitusta.

Majatalon isäntä tuntui olleen jääkäriliikkeen ystävä. Hevosmatkallamme Mieslahteen kertoi hänkin kyydinneensä monenlaisia kulkijoita ja sanoi, että "ne muutamat tuntuvat olevan oikein reippaita poikia."

Kajaanissa hain ensi työkseni käsiini apteekkari Ilmari Arvelan. Minut nähdessään hän vallan kauhistui:

"Oletko sinä aivan hullu, kun tulet tänne suoraan suden suuhun; eikö siellä ole enää ketään muuta lähetettävänä? Veljesi on vangittu pari viikkoa sitten, ja sinut tuntee kohta koko Pohjois-Suomi. Varmasti käy liikkumisesi täällä mahdottomaksi."

"Älähän nyt hätäile; eiköhän tässä vielä pärjätä. Pannaan kuriirit kiertämään."

Veljeni vangitsemisjuttu askarrutti ajatuksiani; tietysti koirankuonolaiset ryssät minuakin nyt vaanivat kaikkialla.

"Jopa on veljessarja joutunut hajalle", arvelin mielessäni: vanhin veljeni Englannin armeijassa jossain Port Suezin seuduilla, keskimmäinen Shpalernajassa tyrmässä ja minä nuorin laukkaamassa saksalaisten juoksupoikana ympäri napapiiriä.

Kun maailma oli maalattu perin mustaksi muodoltaan ja vihaiseksi meitä kohtaan, emme uskaltaneet enää liikkua kolmisin. Kukin painuimme omille asioillemme; erotessamme sovimme vain päivästä, jolloin taas kohtaisimme toisemme Kajaanissa lähteäksemme yhdessä paluumatkalle.

OIKIN MARATOONI.

Matkatavaramme pommit lähetettiin eri teitä määräpaikkoihinsa. Pietarin reitillä keksi Raivolan asemalla toimiva sähköttäjä Niemann varsin mukavan kuljetustavan. Hänellä rautatievirkailijana oli lupa matkustaa rajan yli miten usein halusi ilman, että epäilyksiä syntyi. Hän otti muutamia "esineitä" kerrallaan mukanaan vaunuun ja piilotti ne puulaatikkoon, jota ankarat tullimiehet Valkeasaarella eivät älynneet tarkastaa. Kun matkustajat olivat Pietarissa poistuneet asemalta, noudettiin tavarat taas kätköstään ja lähetettiin sukulaistensa luokse.

Samoihin aikoihin matkustivat auliit auttajamme toimintamme hermokohtiin järjestelytöihin, ja parin viikon kuluttua alkoivatkin asiat selvitä. Nyt emme enää tarvinneet peljätä kirjeidenkään pidätyksiä, kun saatoimme etappimiehille jakaa viidenlaisia salamusteita, joiden kokoomuksesta ei ryssillä ollut aavistustakaan, eivätkä he keinoillaan kyenneet saamaan kirjoitusta esille.

Postimerkin asento kirjekuoressa aina ilmaisi saajalle, mitä mustetta kulloinkin oli käytetty.

Kohta lähestyi se päivä, jonka olimme määränneet kohtausajaksemme Elja
Rihtniemen luona Kajaanissa.

Varovaisuuden vuoksi nousin junasta jo Murtomäen pysäkillä, josta tepastelin metsänhoitaja Lagukselta saamani tukkimitta repustani roikkuen. Sen piti näet osoittaa, että kuljin metsähommissa. Kaupungissa yövyin metsänhoitaja Röngän luona. Nukuttuani edellisen yön kuusen juurella sääskien kynsissä, nautin nyt sen sijaan pehmeästä vuoteesta sitä enempi. Tuntui näinollen hiukan epämieluisalta, kun Rönkä aamulla herätti minut kuin kasarmissa.

"Ei se voi olla mahdollista, sillä Suvirinnehän tulee kaupunkiin vasta päivällä."

"Sitte se oli Villamo. Minä näin kuinka ne painoivat peräkkäin seminaarille päin. Kaikki poliisit ovat liikkeellä. Kyllä sinun nyt täytyy lähteä."

"Jos kerran kaikki poliisit ovat liikkeellä, niin mitäs minä siellä enää teen. Eiköhän liene viisainta, että odottelen täällä, kunnes kaupunki rauhoittuu."

"Kyllä ne perhanat löytävät sinut täältäkin. Eiköhän sittenkin ole viisainta, että menet metsään piiloon."

Kadulle tultuani näytti tosiaan jotain erikoista olevan tekeillä, sillä väkeä riensi Ämmälle päin kuin paraatia katsomaan.

Arvaten läsnäoloni siellä tällä kertaa hyödyttömäksi, ja kun en halunnut joutua todistajaksi mihinkään tappelusjuttuun, ohjasin kulkuni metsäänpäin vievälle kadulle. Kyllähän näissä oloissa mies aina saadaan pois kajaanilaisesta vankilasta, mietin itsekseni. Olihan meillä vielä sentään niin paljon "munitsuunia" käsillä, että saatoimme räjähdyttää vaikka yhden kaupunginosan ilmaan.

Kävelin pitkin autiota katua harmitellen, etten ollut saanut vielä
Pokkia, tai Rihtniemeä käsiini, kun eräästä avatusta akkunasta kuului:

Huutaja oli kapellimestari Eino Wirnes, Helsingistä saapuvan salaisen postimme välittäjä. Ajatuksissani kulkien en ollut edes huomannut, mitä katua kuljin.

Wirnes ei vielä tietänyt mitään sattuneesta kahinasta. Kun kerroin hänelle siitä, sanoi hän nauraen:

"Äkkiä ne ovat tämän kaupungin poliisit ja santarmit vaarattomiksi tehdyt. Vähältä piti etten yhtä jo eilen ampunut, kun tuli postia nuuskimaan."

Mainitut viranomaiset olivat jo uhkailleet Wirnestä pitemmän ajan vangitsemisella, mutta siitä huolimatta hän säännöllisesti toimitti veturinkuljettajan tuoman postin perille. Rohkea esiintymisensä piti poliisit hänestä loitolla avoimella kentällä. Sen he taas tiesivät, etteivät kotitarkastuksessa löytäisi mitään.

Söimme suuruksen kuten aikanaan Sandels, joskaan ei aivan samanlaisissa olosuhteissa, niin kuitenkin samanlaisin tuntein. (Minä kuvittelin itseäni Sandelsiksi.) Silloin saapui adjutanttikin Elias Väyrysen haahmossa harppoen pitkin santaista katua.

"Täälläkös sinä peijakas oletkin, ja me kun olemme tuntikaupalla etsineet metsästä."

Villamo oli saapunut junalla kaupunkiin, kävellyt kenkäpuotiin, josta osti pieksut. Astuttuaan kaupasta odottivat poliisi Pietarinen ja santarmi ulkopuolella kehoittaen seuraamaan poliisikamariin. Villamo seurasi kehoitusta. Poliisikamarin edustalla olevalla torilla jätti santarmi Villamon Pietarisen huomaan lähtien itse Ämmän sillalle päin.

Poliisikamarin portille tultuaan Villamo nähtävästi muisti erään paljon käytetyn iskulauseen, joka puhuu vapaudesta y.m. Kun jo oli parisen katunurkkaa veljeilty Pietarisen kanssa, oli jo vapaudenkin aika, ja iskulause sattui Pietarista päin naamaa sortaen hänet pakaroilleen kadulle. Näin oli saavutettu melkoinen tasa-arvoisuus, — Pietarinen oli näet puolen metriä pitempi Villamoa. Vapauttakin oli nyt tarpeeksi, ja Villamo painalsi torin poikki seminaarille päin. Santarmi oli nähnyt tämän parissa sekunnissa tapahtuneen välikohtauksen ja lähti kiivaasti otattamaan Villamon jäljestä. Villamon isänmaallinen innostus oli kuitenkin suurempi kuin santarmin, sillä hän ehätti ensimmäisenä suvannolle, jossa oli kymmenittäin veneitä. Köysi poikki vain, ja muutamilla voimakkailla aironvedoilla oli vene keskellä suvantoa. Siellä Villamo tempasi povestaan mauserin, veti sen vireeseen ja souteli rauhallisesti toiselle rannalle. Hattu ja reppu olivat jääneet poliisikamarin portille.

Jo oli santarmikin kerinnyt hengästyneenä rannalle. Kovasti käsiään huitoen huusi hän: "Ottaga giinni, ottaga giinni", tarkoittaen huudoillaan herättää toisella rannalla hommailevien tukkimiesten huomiota. He, luullen voivansa nyt toimittaa jotain suurta, kerääntyivät puoliympyrään rannalle keksit valmiina ottamaan kiinni olettamansa suurrosvon.

"Puolen tietä postille", — ja jätkien rintama aukeni keskeltä leveämmäksi kuin tarvis olisi vaatinutkaan.

Villamo hyppäsi rantatöyräälle ja kääntyi jätkiin päin: "Antakaa joku teistä minulle lakki, ettei lakitta tarvitsisi lähteä matkalle."

Jäljestäpäin, saatuaan tietää, mikä mies oli laatuaan, olivat he keskenään tuumailleet:

"Olisi sille sentään pitänyt lakki antaa. — Vaan kyllä oli miehellä hyvät aseet. Seitsemänpiippuista revelvooriakin vain heilutteli."

Toisella rannalla katseli santarmi neuvottomana tapauksen kulkua. Joku paikalle kerääntyneestä yleisöstä kysyi, eikö hänellä ole asetta, millä ampua.

Asiain nykyisellä ollen emme voineet ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin. Sen kyllä tiesimme, etteivät santarmit ja poliisit Villamoa metsästä ota. Mutta emme mekään uskaltaneet lähteä hänen jäljilleen, kun Kajaanin-Paltamon välinen metsä ihan vilisi etsijöitä. Santarmien mukana otti etsintään osaa useita kaupunkilaisiakin, ja Väyrynen oli innoissaan:

"Kyllä tämä sentään oli hyvä sattuma; nyt kerrankin näemme, keitä santarmien palveluksessa on. Sinne meni pyssyt olalla äsken parikin miestä, joita olen jo kauan epäillyt."

Kun kaupungin koko esivalta oli metsästysmatkalla, saatoimme huoletta liikuskella kaduilla. Pian oli koko Kajaanin etappi koolla, ja menimme turistihotelliin kahville. Sinne en muutamaa tuntia aikaisemmin olisi kuolemaksenikaan poikennut, sillä heti olisin saanut jälkeeni santarmin, ja olisi syntynyt turhanpäiväinen rähinä, jota aina koetan välttää hotelleissa.

Nyt istuimme siellä vapaasti. Avonaisista akkunoista kuului Ämmän mahtava kohina, emmekä malttaneet olla kajauttamatta:

"— ——— Wer will des Stromes Hüter sein——" niin että se kuului yli hiljaisen kaupungin.

Joukkoomme oli jo kerinnyt Suvirinnekin, saapuneena seuraavalla junalla
Villamon jälkeen.

Heti asemalta oli häntä lähtenyt seuraamaan eräs henkilö, jonka esiintymistä ja silmien välkettä Suvi ei suvainnut. Tunnustellakseen miehen tarkoituksia, poikkesi hän muutaman vajan taakse ikäänkuin jollekin asialle. Varjo seurasi mukana.

"Mitäs helv—ä sinä minun perässäni juokset; eikös nyt enää saa rauhassa k—aan", kivahti Suvi.

"Kukas teitä kaikkia kulkijoita tietää, millä asioilla liikutte.
Onkohan teillä passiakaan."

"Minulla onkin sellaiset passit ja protokollat, ettet sinä ole eläissäs nähnytkään. Ja nyt ala laputtaa vähän äkkiä, äläkä kurkistele toisen hommia."

Siltä varalta, että Villamo sittenkin joutuisi satimeen, suunnittelimme turistihotellissa ohjelman hänen vapauttamisekseen. Kaupungilla kerrottiin Kuopiosta kohtapuoleen saapuvan jonkun santarmieverstin mukanaan 16 santarmia jatkamaan Villamon etsintää. — Vähänpä tunsivat sentään santarmit meikäläisiä ja maamme luontoa luullessaan Kajaanista pohjoiseenpäin leviäviltä saloilta saavuttavansa sinne häipyneen miehen. Tuntien Villamon luonteen arvasimme kuitenkin, ettei hän noin vain ilman muuta ota jäniksenpassia; tuleehan nyt toki, ellei muuta, niin sanomaan hyvästit kajaanilaisille kavereille.

Illan lähestyessä menimme tohtori Arvelinin autiolle huvilalle Oulujärven eteläpuolella, joku kilometri kaupungista odotellaksemme mahdollisia tietoja. Valtasimme siellä erään yläkerroksen ilmavan huoneen, kannoimme korvollisen vettä virkistykseksemme enkä huomannut, mistä siihen korvon viereen ilmestyi pullo oikeata skottilaistakin. Vuoron perään pidimme vahtia pihamaalla.

Puolenyön tienoissa ilmoitti vahti, että äsken oli Paltaniemestä käsin soutanut mies, jolla, mikäli hän hämärässä saattoi erottaa, ei ollut päänpeitettä. Tunnin kuluttua hälyytti toinen, että veneellinen huutavia ryssiä saapuu melkein suoraan huvilan rantaan.

Pihalle tultuamme totesimmekin ilmoituksen oikeaksi, sillä kova mölinä läheni huvilaa. Peräännyimme nopeasti kaupunkiin, ja ensimmäinen siellä kohtaamamme henkilö oli — Villamo. Hattu päässä, piippu suussa ja mies terveenä; silloinhan on kaikki hyvin. Hatun oli hän jo kerinnyt käydä lainaamassa joltain tuttavaltaan ja halusi nyt tavata meitä toisiakin saamansa osoitteen mukaan.

Hän kertoi jo aikaisemmin päivällä aikoneensa tulla kaupunkiin, vaan hatuttomin päin ei oikein iljennyt, piilottelihe vain metsässä. Iltamyöhäisellä tuli jo kaipuu niin suureksi, että piti "lainata" vene ja saapua kiertoteitse, Ämmän silta kun oli vartioitu.

Kaupungissa ei ollut turvallista viipyä ja Rihtniemi sanoi, että "painukaa pojat kiiruusti pohjoista kohti", vaan se ei vielä käynyt laatuun. Etelästä ja lännestä odotettiin lähettejä, ja kaiken uhallakin oli jäätävä odottamaan, kysymys oli vain paikasta.

Kuutisen kilometriä Kajaanista eteläänpäin hevostien ja junatien välisellä metsätaipaleella on pieni lampi ja lammen rannalla erämiesten rakentama maja kivikiukaineen. Sen katsoivat kajaanilaiset sopivaksi oleskelupaikaksemme ja lähtivät meitä sinne opastamaan. Kun sorsajahti oli juuri alkanut, ottivat he haulikkonsa mukaan, jotta retki näyttäisi metsästysretkeltä. Tarpeellinen tämä varokeino olikin, sillä puolimatkassa tapasimme kaksi siviilipukuista poliisia palaamassa etsiskelymatkaltaan. Nähdessään tutut kaupunkilaiset haulikkoineen, he hyvää iltaa toivottaen sivuuttivat meidät, — onnekseen. Jos vain kolmisin heidät tapasimme, olisi etsintämatkansa ratkaistu siinä hiekkaisella harjulla.

Eino Wirneksen, Oulun lähetin saavuttua kolmantena päivänä papereineen kämpällemme mukanaan aimo kantamus ruokatavaroita matkaamme varten, saatoimme ajatella korpivaellukselle lähtöä. Wirnes kertoi ryssien ja poliisien yhä etsivän Villamoa. Santarmieversti oli matkustanut aina Suomussalmelle asti. Kuuleman mukaan oli heillä jo tiedossaan, että meitä oli kolme samaan joukkoon kuuluvaa, "kolme musketööriä", eli kuten Heldt Tukholmassa sanoi: "Die drei wilde Kerls da oben".

Asiamme eivät enää vaatineet viipymistämme, ja aamuyöstä päätimme lähteä kohti Lappia.

Yö oli haudantyyni, ympäröivältä rämeeltä noussut usva peitti lammen pinnan kuin käärinliina. Oikki pilkkoi puita avoimesta ovesta loimottavan kiuastulen välkkeessä, Suvi keitteli majassa teevettä, ja minä peseskelin lammen rannalla ainoata nenäliinaani. Tunnelma oli mitä rauhallisin, ja mekin tunsimme hyvin sopeutuvamme luontoon.

Äkkiä kuulin lammen toiselta rannalta metsäkanan nauravan räkätyksen, sellaisen, kun se päästää tullessaan yllätetyksi. Hetken kuluttua kuului ääni uudelleen, tällä kertaa vähän edempänä.

Lopetin kiiruusti pyykinpesuni ja ilmoitin havaintoni tovereilleni Arvostelimme tilanteen seuraavasti: Jos siellä oli joku ihminen, ei se voinut olla metsämies, sillä pimeyden takia ei voinut enää ampua. Kulkijalla täytyi siis olla muita harrastuksia, esimerkiksi meihin. — Aikomus oli nähtävästi järven ympäri kiertäen tehdä saartoliike, koska he arvelivat meidän vartioivan maantieltä kämpälle johtavaa polkua.

Kun emme kuitenkaan olleet järjestäneet minkäänlaista vartiointia, saattoi maantieltä saapuva saartoketju jo vaania läheisessä pensaikossa odotellen vain toisten saapumista. Päätimme, että minä riennän järvenrantaa pitkin ottamaan selkoa, tuleeko sieltä ketään, Villamo pilkkoo silmänlumeeksi puita edelleen, jolla aikaa Suvi kämpässä kiiruusti ahtaa tavarat reppuihin.

Etenin kämpästä parisataa metriä rämeen laitaan. Siinä odottelin melko tovin ja melkein jo uskoin, että kettu se vaan on metsäkanaa peloitellut, kun korviini alkoi kuulua tuttua ääntä, sellaista litinää ja loksotusta, joka syntyy, kun ihminen kävelee vetelässä suossa ja nostelee saappaitaan. Tyvenessä yössä se kuuluu kauas.

Äänistä päättelin tulijoita olevan useampiakin. En jäänyt heitä odottelemaan, vaikkakin suon laidasta, kaatuneen kelohongan takaa olisin voinut aikaansaattaa tuhoakin pitkällä parabellumillani. Riensin kämpälle, siellä heitimme reput selkämme ja hävisimme nopeasti eteläisen kummun taa "kuin kuvajaiset hattarojen".

Kuten näyttelijät, jätimme mekin poistuessamme kulissit entiselleen; pirtin oven auki, lekottavan tulen uuniin, jonka loimo paistoi kauas yli lammen; lisäsimmepä vielä pari kannonväkkyrää pesään, jotta tulijoillakin olisi lämmintä.

Kajaanin tiestä erkani toinen, vastavalmistunut, Nuasjärven etelärantaa seuraava maantie Sotkamoon, ja sen katsoimme soveliaimmaksi kulkea. Ennen tienhaaraa tapasimme kajaanilaiset etappimiehet, jotka keskellä yötä olivat lähteneet varoittamaan meitä. Heidän tietämänsä mukaan oli koko etsintäjoukkue liikkeellä kämpällemme. — Olimmehan tosiaan päässeet kuin koira veräjästä.

Kaikki oli siis hyvin. Kajaanilaiset palasivat kotiinsa me käännyimme metsätaipaleellemme. Suuremman moraalisen vaikutuksen aikaansaamiseksi esitimme kivääriotteita ja komensimme kaikuvasti saksankielellä. Villamo ja Suvirinne muodostivat ryhmän, minä komensin paraatimarssia, ja päätä kääntämättä, kättä huiskauttamatta katosimme santaisen tienpolven taa.

Rihtniemi oli kehoittanut meitä pysähtymään Hallan Ukon luokse, siksi kunnes eräs pommiasia oli selvitetty. Lupasi lähettää tiedot sinne, ja tätä varmaa levähdyspaikkaa kohti lapikoimme pehmeätä tietä myöten. Sotkamon kirkonkylän sivuutimme laulamatta, sitten taas metsätaipaleella kajahteli: "Det gingo tre jäntor i solen". Laulu sopi niin erinomaisesti meihin, se oli kirjoitettu kuin meidän matkastamme.

Puolentoista vuorokauden kuluttua saavuimme Hyrynsalmen kirkonkylän majataloon. Emäntä katseli meitä tiukkaan, sanoi sitten:

"Hallan tyttö ja poika ovat jo aamusta saakka täällä istuneet. Juuri lähtivät rantaan."

Ihmettelimme, miten tieto tulostamme oli näin nopeasti kerinnyt perille, vaikkakin tarkoituksemme oli liikkua aivan huomaamattomasti. Emäntä kertoi, että Rihtniemen Elja se tänne jo eilen sanan toimitti ja käski saattaa sanan Ukolle.

Ehtoo vaihtui jo yöksi saapuessamme Hallan avaraan pirttiin. Kylpy oli lämmitetty, vastat haudottu, ja Ukko itse heitteli löylyä, varsin tarkoituksella korventaa meidät elävältä ja aina väliin kysyen: "Vieläkö lyön?"

Ja tulihan Ukko, rapsutteli vastallaan eikä vielä kunnolla hionnutkaan, kun minä jo läksin vilvoittelemaan.

KOSKENLASKIJOINA.

Muutaman päivän kuluttua olimme taas polulla pohjoista kohti. Ikävä oli erota Hallan suopeista suojista — —

Ukko saatteli meitä Löytöjoelle saakka parin virstan verran. Kohisevan puron yli kaartuvalla sillalla pysähdyimme innokkaasti keskustellen ja katsellen veden kuulaita kierteitä. Äkkiä Ukko kesken puhettaan huudahti: "Katsokaas pojat, tuolla on hauki", ja osoitti sormellaan pientä suvantopaikkaa, jossa valkoiset sakkatäplät vain hiljalleen pyörähtelivät. Siellä, tummasammaleisen kiven kupeessa lekottelikin hauenvonkale.

Seuraavassa hetkessä pamahtivat Villamon ja minun pistoolit kuin yksi laukaus; pohjamuta vain kiehui kiven vieressä.

Suvi sanoi, että kyllä hänkin olisi kerinnyt ampua, vaan kun ei tähtäin ollut tarkistettu.

"Ei tainnut osua", sanoi Ukko kiiruhtaen vesirajaan. Hetken kopeloituaan sameavetistä kivensyrjää nosti hän sieltä noin kilonpainoisen hauen, jonka pää riepotti vain etuevistä kiinni ja keskiruumiissa paistoi sormen mentävä reikä.

"Jos näin aina käyttelette aseitanne, niin turvallisesti voitte kulkea vaikka ryssän komppanian läpi", sanoi Ukko. "Tämän minä vien muistoksi kotiini."

Virsta virstalta katkeili taas taival, enimmäkseen jalkapatikassa, harvemmin hevoskyydillä. Laiskoja kulkijoita olivatkin sen puolen kievarihevoset. Eräästäkin kievarista ennen Kitkalle saapumistamme otimme kaksi kyytihevosta vahvistettua taksaa vastaan, mutta niillä ei olisi kunniaa niittänyt olympialaisissa. Eivät edes alamäessä pistäneet hölkäksi. Oikin kanssa käyttämämme kaakin hylkäsimme tielle jo kolme kilometriä kuljettuamme, Suvi vain sanoi, että kun kerran on ottanut viedäkseen, niin vieköön perille saakka.

Ero kyytimiehestämme ei ollut erikoisen hellä, hän kun vaati kyytimaksua koko matkalta, — mutta pieniähän ne ovat sellaiset riidat.

Korojoella odotteleva veneemme jo itkeskeli, kun viikon viivyimme matkalla. Taputtelimme sitä kuten Väinämöinen muinoin omaansa — vaikka meidän veneemme oli mielestämme paljon parempi kuin hänen — ja vieräytimme sen omaan elementtiinsä. Nythän se taas saisi kantaa rakkaita isäntiään pitkän matkan. Mutta tietämättömät olivat vielä tulevalla matkalla koettavat kolaukset.

Seurueemme oli jo lähes kaksinkertaistunut: Hallasta lähti mukanamme muuan nuorukainen pyrkien leirille; sitäpaitsi oli Villamo antanut pettää itseään jossain koirakaupassa, ja sen johdosta saimme vuoronperään taluttaa karvaista piskiä, jota asiantuntijat kutsuivat pystykorvaksi. Kyllähän sen korvat tavallisen pystyt olivatkin, mutta Auttikönkäällä ne jo löivät luppaa. Vili oli sen nimi, ja Villamo jo matkan varrella halaili sitä ajatellessaan henkilöä, jolle sen Norrbottenissa lahjoittaisi. Sen tiesin, ettei Vili koskaan Saksanmaata näkisi ja jos näkisikin, niin vain hyvin lyhyen hetken, sillä näin hyvin lihotetusta pennusta saisi erinomaisia kotlettipaloja.

Tuttuja Korojoen kysymysmerkkejä ja kahdeksannumeroita taas soutelimme Auttikönkäälle. Siinä, ennen maataivalta tapaa matkamies puraista palan, sillä veneen veto kuivalla maalla vaatii kahden puolen puhkumista.

Rantatörmältä katsellessamme ahnaaseen kallionrotkoon vaipuvia mustasilmäisiä pyörteitä pisti päähämme verraton ajatus: "Mitähän, jos hiljalleen hivuttaisimme veneen tukkiränniä pitkin alas; säästäisimmehän paljon aikaa. Kai nyt neljä reipasta miestä kykenee yhden veneen pidättelemään."

Sanottu ja tehty. Köysi sidottiin veneen perään, ja keula soljahti rännin aukkoon. Muutama metri meni aivan kuin oli ajateltu, mutta sitten tuli jyrkempi luisu. Kolme meistä hoiteli venettä laidoista, Suven hillitessä sen kulkua pylvään ympäri kierretyllä köydellä.

"Pysyykö nyt?" kysyin Suvelta, kun meidän taas piti siirtyä muutama askel alaspäin ja hellittää otettamme.

Ja silloin se laukesi. Pyöreän, kuoritun paalun ympäri kierretty köysi luisti kuin rasvattu, Suven kämmenet höyrysivät, ja vene kiisi vinhaa vauhtia rännin alapäätä kohti.

Se oli komiata katsella. — Ainoa koko joukostamme, joka sai nauttia kyydistä oli Vili, se kun keskituhtoon sidottuna ei päässyt pois veneestä. Niin mielenkiintoisen kuin arvelin tällaisen huvimatkan olleenkin, aiheutti se Vilille pari päivää kestävän vatsataudin, joka myöhemmin, Kemijoen koskissa muuttui kroonilleseksi, suuresti häiriten yleistä hyvinvointiamme.

Tukkirännin suu oli tehty kapeammaksi, jotta se paremmin heittäisi tukit suvantoon, ja siihen nieluun veneemme juuttui kiinni kuin naulattu.

Näytti jo siltä, että jäisimme vallan jalkamiehiksi, niin lujassa oli vene. Metsästä noutamillamme kangilla se lopulta irtaantui, ja reippaasti laskimme alakoskeen.

Emme sentään tunteneet Autin syntyjä syviä enempää kuin sen paasiakaan ja ajoimme kivelle, petolliselle salakarille. Hetkisen pyöri vene karusellia, sitte se käänsi pohjapuolensa ylöspäin, ikäänkuin tervattavaksi. Siihen ei nyt kylläkään ollut aikaa, pääasiallisin huolemme oli saada riittävästi happea ja muita vitamiineja keuhkoihimme. Me irtolaiset tulimme kutakuinkin toimeen, mutta heikommat oltavat oli Vilirukalla, joka selkäreppujemme tavoin oli yhä kahlehdittuna veneeseen kuin kaleeriorja.

Vesi Auttikönkään alla on sentään niin kuohuista, että siinä voi hengittää aivan umpisukkelossakin, ja kun suvannon tyvenessä rannassa toimitimme inventaarion, emme havainneet suurempia vaillinkeja niin hengen kuin tavarankaan suhteen. Tosin yksi airo ja istuinlauta olivat matkanneet meitä nopeammin, vaan ne saavutimme myöhemmin rauhallisemmilla vesillä.

"Ken on Autin laskenut, laskee Imatrankin", arvelimme, ja pieniähän silloin ovat Kemijoen kosket meikäläisille. Ne laskimmekin järjestään kaikki, vaikkakin useasti pohja ylöspäin.

Koulussa oli laskutaitomme kohtalainen, vaan koskenlasku on aivan erilaista, siellä kun on sellaisia problemeja, joita ei voi ratkaista kuin paikallistuntemuksen avulla.

Viimeisessä koskessa ennen laivareittiä piti vähältä, ettemme jääneet uimamaistereiksi. Kuperkeikassa vene yritti väkisin ryöstäytyä käsistämme, kun sitä laakean kiven vieressä, pohjassa seisten, tyhjensimme vedestä. Koko veneen irtaimisto uiskenteli suvannossa, ja sieltä tukkimiehet niitä meille keräilivät, kun lopultakin perämelan varassa itsekin sinne kerkisimme.

Suvannon rannalla olevassa talossa saimme yösijan. Kysyimme, saisiko talossa ruokaa, ja emäntä vastasi jokseenkin siihen tapaan, että kun ei ole keittoa tarjottavana, ei ilkiäisi ihan pelkkää kalaakaan syöttää. Sanoimme tyytyvämme minkälaiseen ruokaan tahansa, eikä kestänytkään kuin tuokion, kun emäntä jo kantoi pöydälle pari kannua tuoretta piimää, kolme tai neljä vastaleivottua reikäleipää, lautasellisen voita ja lähes puolen metrin pituisen, riimisuolaisen, halaistun lohen. — Vaikka tapahtumasta on jo kulunut yli kymmenen vuotta, tulee vieläkin vesi suuhuni muistellessani tätä ehtoollista.

Koskenlaskussa kastuneet vaatteemme olimme ripustaneet kuivamaan pihalle ja aterioimme paitasillamme. Ei emäntä meitä silti ujostellut, jutustelihan vain kanssamme. Kuultuaan, että saavuimme vesien yläjuoksuilta, kysyi hän, kuka meillä oli laskumiehenä.

"Onhan sitä tullut viiletetyksi näitäkin koskia. Tulipa tuo
Auttiköngäskin lasketuksi."

Ei hän sentään Autin laskemista todeksi uskonut, ennenkuin selitimme, miten se oli tapahtunut, ja pääsipä silloin emännältä helakka nauru.

Aamulla lähtiessämme kysyimme hintaa iltaisesta, yösijasta ja aamukahvista, ja emäntä vähän arkaillen sanoi, että "olisikohan 60 penniä miehestä liikaa?"

Ajatelkaas — 60 penniä mieheen — ja me kun olimme syöneet sen puolenmetrisen lohen aivan tarkkaan, rähjänneet talon paraan huoneen likomärillä vaatteillamme ja muutenkin eläneet paremmin kuin Heinolan parhaimmassa hotellissa.

Matkustimme herroiksi laivalla Rovaniemelle, jossa taas piti tavattaman metsänhoitaja Gottleben. Veneemme oli kytkettynä laivan perään.

Lähestyessämme viimeistä laituria ennen Rovaniemeä, valtasi mielemme outo aavistus jostain vaarasta. Mitään syytä emme siihen keksineet aavistus vain käski irroittaa veneemme laivasta. Laiturissa sen teimmekin, — tosin vähän häpeillen arkuuttamme, vaikkei sitä kukaan toiselleen sanonut, — ja soutaen jatkoimme kulkua. Veneen veimme kaislikkoon kilometrin verran Ounasjokea ylöspäin itse saapuen jalkaisin kylään.

Ryssiä näkyi liikuskelevan tavallista tiheämmin kaduilla. Tavatessamme Gottlebenin kehoitti hän meitä nopeasti poistumaan metsiin. Viime viikolla oli Rovaniemi saanut 30 miestä käsittävän sotilasvartion, joka tunnollisesti tarkasti jokaisen niin junalla kuin laivalla saapuvan henkilön.

Kiipelissä olisimme olleet, jos Rovaniemelle asti nautimme höyrylaivan mukavuuksista. Taaskin oli suojelusenkelimme meitä ajoissa varoittanut. Rovaniemen-Kittilän maantielle järjestettyjen ratsupartioiden takia kehoitti Gottleben meitä käyttämään Tervolan reittiä. Vaan kun meriväki on aina erittäin, pysyimme suunnitelmassamme: vesiteitse Meltaukseen. Olivathan Ounasjoen rantatörmät sentään niin korkeat, että niiden suojassa saattoi huoletta soudella maantielläkulkijan huomaamatta.

Soutaen ja sauvoen edistyi matka Juopperiin. Kun vesitie tässä päättyi — meihin nähden —, loppuunmöimme kolhitun veneemme kievarin isännälle melkoisella hinnanalennuksella, eli 20 mk. ostohintaa halvemmalla. Koko edestakaisinmatkamme Meltauksesta Korojoen latvoille oli siis kulkuvälineiden muodossa maksanut meille 32 markkaa, josta 20 mk. tuli veneen ja 12 mk laivapilettien osalle.

Kievarin isännältä kyselimme, missä ne ryssien ratsupatrullit ovat, ja hän kertoi niiden tunti sitten vierailleen talossaan, kuljettaen eteläänpäin erästä Muurmannilta paennutta itävaltalaista upseeria. "Jos kerkisitte tänne tiimaa aikaisemmin, olisitte saaneet yhden matkatoverin lisää", sanoi hän lopuksi.

Nahkainen pieksunpohja sai taas kyytinsä metsätaipaleella pyrkiessämme läntiselle rajalle pitkin sotkuisia polkuja. Niitä kulki siellä ristiin rastiin, joten tuppasi eksyttämään. Konttijärvella oli pakko kysellä suorimpia suuntia Orajärvelle, ja kun Pellon poliisi sattumoisin oli talossa, suostui hän oppaaksemme. Kerroimme Orajärven puolessa valtion metsissä alkavamme suurehkoja metsänleimuita, ja poliisikin, valtion virkamiehenä katsoi vähän kuin velvollisuudekseen antaa meille virka-apuaan.

Kautta rantain koetimme saada tietoomme, miten olot kuluneen kuukauden aikana olivat rajalla muuttuneet.

Komppania ryssiä kuului vetävän puhelinjohtoa jokirantatietä pitkin
Muonionniskaan. Eilen olivat Pellossa, tänään kai jo Orajärvellä.

Vai komppania ryssiä? Teki mieli muuttaa matkasuunnitelmaa, mutta kun kerran tuli puhutuksi, niin mennään vain.

Puolimatkassa poliisi sitten osoitti meille tuskin havaittavan polunpään sanoen sen johtavan Orajärvelle. Itse läksi hän Pelloon. Kiitimme opastuksesta ja keventynein mielin astelimme edelleen.

Polusta eksyimme jo ensimmäisellä kilometrillä Kun kompassin mukaan olimme kulkeneet toista tuntia, ja lehmien iltahuudon hetki oli käsissä, aukeni eteemme kaunis järvimaisema. Parvi pyitä pyrähti läheisiin puihin, emmekä suinkaan päästäneet tilaisuutta ohi. Kolmesta pistoolista tuli kuulia kuin Masurilla kranaatteja, ja kaamea kaiku kiiri yli iltatyvenen järven.

Vasta kun ammuttavia ei enää näkynyt, havaitsi joku kylän järven toisella rannalla. Orajärvi oli siis jo edessämme, ja tällaisella pauhinalla olimme ilmiantaneet tulomme. Jos siellä nyt majaili komppania ryssiä, saimme varmasti lämpimän vastaanoton.

Kuljimme varovaisesti järven etelärantaa. Metsä lyheni ja muuttui leveäoksaiseksi typpyrämänniköksi, vaihtuen alavammalla rantamaalla leppäviidakoksi.

Olimme jo lähellä maantietä. Sieltä kuului kärryjen kolinaa ja ryssien molotusta. Kylässä kalkahtelivat karjankellot, joku pahansisuinen koira ärhenteli järvelle päin, ja lehmitarhassa karjapiiat lauloivat ihastuneille ryssille:

Aurinko teki laskuaan, mutta ilma oli vielä paahtavan kuuma. Makasimme pensaikossa maantien varrella odotellen liikenteen asettumista. Kun ketään ei enää ollut näkyvissä, juoksimme nopeasti tien takana aukeavan, parisatametrisen, kantoisen raivion yli metsään. Vilikin, joka matkamme varrella oli haukkunut kaikki elävät käärmeitä myöten, aavisti kaiketi hetken tärkeyden ja liputteli välissämme matalana kuin kärppä sivuilleen vilkaisematta Ei kuulunut jälkeemme paukkuja eikä muutakaan papatusta. Jäljelläoleva penikulmainen taival rajalle ja soutu — tai vaikkapa uinti — yli Tornionjoen oli enää vain leikkiä.

Yö taisi olla jo puolessa, kun tukkisuman yli käyden ja kontaten pääsimme Naamijoen suuhun raketulle tullituvalle. Siellä tiesimme olevan useita veneitä, joista toki voisimme yhden "lainata". Yllätyksellä kuitenkin totesimme, että kaikki veneet olivat nostetut maalle noin kymmenisen metrin päähän vesirajasta. Airoja ei näkynyt, ei sauvoimiakaan. Olivat nähtävästi varustautuneet tämäntapaisten lainaamisten varalta. "Emme sentään uimaankaan lähde", arvelimme, Tullitalo oli pimeänä, ja akkunan läpi kuului selkää karmiva kuorsaus. Hiiviskelimme kuin murtovarkaat nurkissa ja hetken kuluttua löysimme sauvoimia, airot kai olivat lukkojen takana.

Rantatöyräälle vedetyistä veneistä valitsimme meille sopivimman ja käsivarassa kannoimme sen äärimmäisen äänettömästi veteen. Vain rantahiekka narskahteli anturoitten alla.

Pian soluimme pehmeässä läpinäkymättömässä usvassa kohti turvallisempaa rantaa. Tuli taas mieleen kuten monasti ennenkin kysymys:

Kuinka voi tällaisella kapealla vesirännillä olla niin suuri vaikutus ihmisiin ja heidän elämänsä juoksuun? Tällä puolen ei henkemme ollut sääskenkään veroinen, ja tuolla usvantakana, jonne olimme matkalla, pidettiin meitä verrattain kunniallisina kansalaisina, joiden päästä oli vaarallista mennä taittelemaan hiuskarvoja.

Keskellä jokea pääsi meidän tavallisesti niin surunvoittoinen olemuksemme kahleistaan ja täyttä kurkkua kajahutimme "Die Wacht am Rhein".

Riikin rannalla kannoimme muistaakseni veneen kaksi kertaa niin pitkälle vesirajasta kuin se oli ollut toisella puolen. Nimittäin, ettei luultaisi, että joku huolimaton ja hutilus oli sitä käyttänyt. Suotakoon anteeksi, jos teimme tuhmasti, vaan olihan mieliimme aina teroitettu, että täytyy olla varovainen toisen tavaran kanssa.

Jarhoisten kievari oli täyteen sullottu. Saimme sentään tilan lattialle ilman patjaa ja peitettä, jopa ilman lakanaakin.

Katselin paraikaa ihanaa unta suurista harreista ja kimaltelevista vesipyörylöistä, kun ovi aukeni, ja ruotsalaisen rajavartioston aliupseeri karjaisi:

Ovi painui jälleen kiinni. — Taaskin oli tunnettu kielitaitomme pelastanut tilanteen.

Hetken kuluttua nousi nurkasta mies, joka yöllä saapuessamme oli jo nukkumassa. Se kuva pysyy aina mielessäni: Naama rehevä ja silmät kuin päivänpaiste, hattu pohjolan jätkien viimeistä kuosia, takki väljä, ruskehtava; housujen takalisto roikkui polviniveliin asti, pieksut, alkujaan pitkävartiset, poimuttuivat tsaarimaisesti nilkkoihin.

Vaan oli muitakin matkustavaisia. Oli kolmattakymmentä Kuolasta paennutta saksalaista ja itävaltalaista sotavankia, joita nyt saatettiin ihmisten ilmoille.

Kaamea oli heidän matkansa ollut yli tuntemattomain kiveliöiden. Yhden tovereistaan olivat sinne haudanneet käsin kaivamaansa kuoppaan, toinen oli sairaana ja verisin jaloin jäänyt muutamaan tunturimajaan lappalaisten hoidettavaksi, eivätkä muutkaan olleet kehuttavassa kunnossa.

Siitä huolimatta ei miesten mieli ollut matkalla masentunut. "Takaisin rintamalle", oli tunnuslause, "ja nyt näytetään ryssille, miltä keripukki tuntuu". Kuudella, hevospelillä matkasimme maanteitse Ylitorniota kohti. Jouduin Iisu Mannisen ja viiden saksalaisen kera ensiksi saamiimme ajoneuvoihin. Ne olivat tarkoitukseen varsin sopivat. Nelipyöräisille asetettu lavetti, jossa selkä selkää vasten istuimme. Jalat roikkuivat joko alaspäin tai takaviistoon, riippuen vauhdista. Iltapäivällä arvelimme saapuvamme Ylitornioon.

Kokeellisemmat uutiset kerrottuamme aloimme laulaa. Eihän sotamies, ja varsinkaan saksalainen, voi olla laulamatta missään tilaisuudessa. Minä kuulin kerran Berliinissä, enkä suinkaan ainoata kertaa, kvartettilaulua sellaisesta paikasta, missä meikäläinen tavallisesti vain vaatimattomasti ähkyilee.

Pitkällä matkalla ehdimme laulaa koko saksalaisen sotilaslaulukirjan kannesta kanteen ulkomuistista. Sitten Iisu esitti yksinlaulua, ja kun en Klemetin kansanlaulukokoelmissa ole esittämäänsä laulua havainnut, panen tähän siitä pari värssyä:

Helpäsinkin kaupungissa, senpä lahten rannalla, Siellä se ompi pojilla se koti komia. Sum prallai prallai prallalalei, sum prallai praalialalei, Siellä se ompi pojilla, se koti komia.

Korkiat kivimuurit kivestä tehty on, Ei sovi poikain sanua, että olen
koditon. Sum prallai — — —

— Ja pojat iloissansa he arpaa nostavat, Vaan ilo heiltä haihtuu pois,
kun kiväärin he saa. Sum prallai — — —

Saksalainen laulu "Ich hatt' einen Kameraden", oli mielestämme saatava suomalaiseen asuun. Kun meillä oli suuret runolliset taipumukset, emme malttaneet jättää asiaa lepäämään, vaan aloimme käännöstyön heti. Laulun alku- ja keskiosa tuntuivat suomennettuina vähän ontuvilta, loppuosan sensijaan hyväksyimme Suomen armeijaa varten. Kaikkihan sen tuntenevatkin:

Hampuri on kaunis kaupunki, niinkus näät Helsinki on vielä kauniimpi, niinkus näät, j.n.e.

Puhelimitse olimme tiedoittaneet tulostamme Ylitornion majataloon, ja saapuessamme odottikin siellä jo valmiiksi katettu päivällispöytä. Saksalaiset iskivät hanakasti lihapulliin, eiväthän he ainakaan yhteen vuoteen olleet sellaista ateriaa nähneetkään. Ruokailemaan ruvetessamme oli isäntä vihjaissut minulle, että "tuolla kaapissa on sitten palanpainettakin. Ottakaa sieltä, jos niille kelpaa". Ja näyttipä kelpaavan.

Tapasin majatalossa myös muutamia Itäisen ja Läntisen etapin miehiä matkalla hommiinsa Suomeen. Varoitimme heitä kulkemasta liian suurissa joukoissa, koska se olosuhteiden herkistämissä ihmisissä herättäisi epäluuloja. Näissä pohjoisissa harvaan asutuissa seuduissa kulkee huhu usein nopeammin kuin valtion posti ja kulkiessaan kasvaa, joten alkujaan viisimiehisen joukon suuruus on huhun mukaan lopulta viisikymmentä.

Simon kahakka oli sittemmin yksi seuraus tällaisen isomman joukon liikehtimisestä.

Tieto saksalaisten sotavankien saapumisesta oli ehtinyt edellämme Karunkiin. Uteliaisuudesta, enemmän ehkä sentään osanotosta, oli väkeä, pääasiassa naisia, kerääntynyt asemalle. Kahvia, suklaata, voileipiä ja savukkeita tarjottiin ilmaiseksi. Meitä etappimiehiäkin luultiin kai sotavangeiksi, koska saimme samanlaisen trahtamentin kuin toiset. Ulkomuotomme saattoi ehkä antaa tukea tälle luulolle. Muuankin rouva tarjosi minulle savukelaatikkoa, jolloin tokaisin:

Otin kiitollisuudella almun vastaan, sillä Suomesta tuomamme tupakkavarasto oli matkallamme jaettu ja kulutettu.

Karungissa tiet erkanivat, saksalaisten kotimaahansa, meidän
Haaparantaan, jossa hoitokomitea jo odotteli meitä ja matkamme tuloksia.

HAAPARANTALAISIA.

Maantieteellisen asemansa vuoksi tuli Haaparannasta sangen tärkeä etappipaikka. Kaikki pohjoisen reitin käyttäjät poikkesivat sinne, kuka pitemmäksi kuka lyhyemmäksi ajaksi.

Siellä asui myös miltei vakinaisesti sekä jääkäreitä että ei-jääkäreitä toimien saman päämäärän tavoittamiseksi. Värväys-, tiedustelu-, pommari- y.m. hommat vaativat omat, vakituiset yhdysmiehensä.

Jo heinäkuussa saapuivat sinne Lockstedtista Kekoni ja Tuompo. Heitä seurasi elokuussa Thomas Wolff, vaikka hänen hermonsa eivät kestäneet pitkäaikaista oleskelua näin lähellä rajaa. Ei paljon puuttunut, ettei Kekoni kerran saanut kuulaa rintaansa hänen pistoolistaan, saapuessaan illalla yhteiseen asuntoonsa kaupungin lähistöllä olevassa huvilassa. Kekonin avatessa ovea ojentui pistoolin piippu rintaansa vasten, ja oven takana seisoi Wolff kalpeana, silmät päässä pyöreinä kuin hyypiöllä, ja vapiseva sormi liipasimella, kunnes hän tulijan tunnettuaan rauhoittui. Pian hän sitten matkustikin takaisin leirille.

Kekoni ja Tuompo vuokrasivat syksyllä kaupungissa asunnon, ja se oli
myöhemmin minun ja monen muun läpikulkijan väliaikaisena kortteerina.
Monta salaista karttaa ja kirjettä ovat sen seinät nähneet, kun
Suomesta tullutta postia siellä selviteltiin.

Siihen aikaan olivat ryssien asiamiehet Haaparannalla vielä siksi röyhkeitä, että tunkeutuivat eräänäkin yönä, Kekonin ollessa yksin kotonaan, huoneeseen aikomuksella viedä hänet väkivalloin pihalla odottavaan rekeensä ja sitten Suomen puolelle, — ansaitakseen ryssiltä 10,000 markkaa. Yhdeksänmillisellä mauserilla on kuitenkin suuri moraalinen vaikutus, ja kun Kekoni unenpöpperössä — tajuamatta vielä kunnolleen, mitä asiaa yöllinen visiitti koski — tempasi sen päänaluiseltaan ja heilautteli kädessään, hävisivät yörauhan häiritsijät niin nopeasti, että kortteerin emäntä luuli vinttikamarin portaiden sortuneen. Kekoni sanoi heidän kulkeneen "mars, mars".

Villamoa ja Suvirinnettä, jotka samoihin aikoihin toimivat Seittenkarissa, seuraili myös muuan nuuskija. Jossain tilaisuudessa muuttui hänen käytöksensä suorastaan tungettelevaksi, ja hän yllytti sahan työmiehiä käymään käsiksi miehiimme. Villamon rystyset kuitenkin lopettivat nuuskijan yllytykset lyhyeen, ja hän katsoi parhaimmaksi poistua koko saarelta. En muista enää miehen nimeä, — enkä sitä rakkaudella muistelisikaan.

Myöhemmin, meikäläisten joukon yhä kasvaessa Haaparannalla, eivät he enää yrittäneet väkivaltaisia tekoja, tyytyivät vain kaivelemaan päällysvaatteittemme taskuja hotellin eteisessä. Sen tietäen jätimme taskuihimme sopivalla tekstillä varustettuja kirjelappusia ja muuta opettavaista, mitä kulloinkin keksimme.

Kun he eivät ruumiillisesti uskaltaneet meitä vahingoittaa, koettivat he henkisiä kykyjään. Laativat meistä laulun, jota kutsuivat "Värvärin lauluksi", ja renkuttelivat sitä iltahämyssä kadunnurkissa. Se alkoi:

    Minä kuljen niitä teitä,
    joita kulkee värväreitä,
    Ja Saksan agenttei,
    Ja Saksan agenttei.

    Kun yö on maattuna putkass',
    Ja hantaakit väännetty mutkaks',
    Niin sitten Tokholmiin,
    Ja sitten Tokholmiin.

Kolmas värssy oli kovin luoteltu. Hantaakinvääntämisjuttu oli itsessään vähäpätöinen tapaus, vaikka siitä tehtiin härkänen.

Saapui näet kerran Haaparannalle taas mies komennuksella ja tovereineen vuokrasi huoneen majatalossa. Illalla tuli hotellissa viivähdetyksi myöhään, sitten piti käydä herättämässä Kekoni ja Tuompo ja keskustella hetkinen heidänkin kanssaan, ja sitten kiireen vilkkaa kotiin nukkumaan. Majatalon käytävässä vasta tuli pulmallinen kysymys mieleen:

Muistia koetettiin terästää, vaan kun ei muista, niin ei muista. S "Kyllä maar minä sen sentään löydän, kun kysyn joka ovelta. — Niin, ei auta, alla måste frågas, sanoi se ryssän luutnanttikin Helsingin kadulla."

Varovasti oville koputellen pyysi hän hiljaisella äänellä: "Kaveri, avaa ovi." Kulki ensin alakerran, sitten yläkerran, sitten taas alakerran. Oikeata ovea ei löytynyt.

"Olenkohan minä käynytkään joka ovella. Panenpa merkin joka oveen, muut es menee riitingit sekaisin."

Etsintä aloitettiin uudelleen ja kun ei muitakaan merkkejä ollut matkassa, väänsi hän ensimmäisen oven metallisen rivan suoraksi, samoin toisen ja niin edespäin, kunnes viimeinen alakerran ovi aukeni. Sen ripa jäi kääntämättä, joten majatalon isännän oli aamulla varsin helppo todeta, kuka oli vetänyt sormikoukkua yöllä.

Keskusteltuaan hetkisen kiivaasti isännän kanssa, meni mies rakennusainekauppaan ja osti uudet "hantaakit" koko alakertaan, ostipa vielä omaankin oveensa, "ettei se olisi silmätikkuna matkustajille", kuten hän sanoi.

Eräs saksalainen toimi Heldtin värväyshomman asiamiehenä Haaparannassa. Kun eivät asiat koskeneet virkatoimia, oli hän kutakuinkin mukiinmenevä mies, täydellinen saksalaisen perikuva. Mielellään käytti hän toisten heikkouksia edukseen ja sekaantui asioihin, jotka eivät hänen ammattiinsa kuuluneet.

Vaikkakin kuuluin vallan toiseen ammattikuntaan, jouduin usein seurustelemaan hänen kanssaan. Erikoisen ystävällistä oli seurustelumme saavuttuani komennusmatkalta. Keskustellessa livahti aina joku uutinenkin kieleltäni, ja heti sähkötti hän päämiehelleen Tukholmaan:

Jokapäiväiset ilmoituksensa olivat kuitenkin Lund'in kertoman mukaan seuraavanlaisia:

"Etapilla vallitsee toivorikas mieliala", y.m., ja vaihdettiin näitä ilmoituksia aina tarpeen mukaan, ettei "tilanne" olisi muodostunut liian yksitoikkoiseksi.

Useasti kehoitin häntä seuraamaan mukanani Suomeen ottaakseen oikein paikan päällä selkoa tilanteesta, mutta aina oli hänellä niin "paljon työtä", ettei mitenkään päässyt lähtemään.

Viron vapautusta myös valmisteltiin, ja propagandatyötä varten asusteli Haaparannassa muuan virolainen, salanimellä Walter. Hoitokomitea risti hänet "Eesti rahva konsuliksi". Hän lähetteli kirjallisuutta ja lentolehtisiä Viroon, jotta kansa sielläkin heräisi vapaustaisteluun. Kun tämä työ ei kuitenkaan tyystin vienyt hänen aikaansa, piti hän pääkirjaa siitä, kuinka monta puolikasta kukin suomalainen oli ryypännyt sinä ja sinä iltana. — Hän itse puolestaan ei koskaan sylkenyt lasiin, kunhan vain ei tarvinnut ottaa osaa tilitykseen.

Melko harvoin oli Walterilla lähetettävänä poliittisia tiedonantoja päämiehelleen, joten nämä ryyppyilmoitukset hänen mielestään hyvin täyttivät vajauksen. Niiden lähettäminen loppui kuitenkin lyhyeen kuin kanan laulu, kun Tukholmasta kirjoitettiin, että "emme me halua tietää, kuinka paljon suomalaiset siellä juovat, ilmoittakaa mieluummin, mitä Viroon lähetetyt miehet hommaavat."

"Sinä kuljeksit ja nuuskit täällä jäljessämme ja sitten raportteeraat
Tukholmaan, että nyt pojat taas ovat olleet päissään."

"Ilmoita mitäs ilmoitat, vaan älä sekaannu meidän asioihimme. Painu
Viroon raaportteeraamaan, äläkä täällä muni minkään tekemättä."

"Minä ei ole raaporteerannu mitään." Keskustelu loppui tavallisesti siihen, että Walter kiukustuneena tiuskaisi: "Kaikki suomalainen ylioppilainen juoppo."

Kaikilla on omat heikkoutensa eikä Walterkaan ollut niitä ilman. Hän näet ihaili naisia rajattomasti. Iltaisin teki hän pitkiä kävelymatkoja heidän kanssaan asemalle päin ja kertoi seuraavana päivänä uusista valloituksistaan. Kerran, ollessamme kahden kävelyllä, uskoi hän minulle salaisuuden:

"Senvuoksihan Lunti ja Seilori minua vihaavat, kun tytöt rakastavat minua enemmän kuin heitä."

"Eihän sinua kukaan vihaa", sanoin. "Eiväthän ne pojat välitä tytöistä pennin edestä."

"Kyllä ne vaan välittäisi, mutta kun minä vien niiltä kaikki tytöt. Ne pitävät minua jonkunlaisena Ton Juhanina."

Ikävä kyllä, olin vähän löyhäsuinen, ja keskustelumme tuli pian Lundin tiedoksi, joten hän sai uutta ivan aihetta. Kun hän tästälähin kohtasi Walterin kadulla, oli tavallinen tervehdys:

Yksitoikkoinen paikallaanolo kävi kuitenkin rasittavaksi, ja talvemmalla Walter rupesi urheilemaan. Näistä harrastuksistaan kirjoittaa hän Uumajaan Kekonille, mainiten muun muassa:

"— ——— Olen ostanut itselleni sukset. Olen käynyt neitosten kanssa hiihtelemässä ja olenpa saanut suutelmiakin."

Mainitsemisen arvoinen on myös Lantto, joka toimi Norrbottenin läänin tulliylivalvojana. Nimi kajahtaa suomalaiselta, vaan mies oli kotoisin Skånesta.

Hän oli sangen joviaalinen herra, suhtautui suopeasti yritykseemme eikä piitannut pomminkuljetuksistamme. Pyynnöstään annoimme kunniasanamme, ettemme tuo Saksasta emmekä vie Suomeen aspiriinia, salvarsania tai muita sellaisia lääkeaineita, joista ryssillä oli kova puute, ja joiden kaupalla Ruotsi siis ansaitsi hyvin. Hän taas puolestaan lupasi ummistaa silmänsä muille hommillemme. Pienistä tullareista saimme suoriutua, miten taisimme, sillä jos jouduimme kiinni, ei hänen nimensä saanut tulla kaikkitietävien sanomalehtien palstoille.

Lantolla oli taskussaan kuninkaallinen valtakirja, jonka nojalla hän saattoi muitta mutkitta karkoittaa Norrbottenin läänistä valtakunnan turvallisuudelle vaaralliseksi katsomansa ulkomaalaisen. Kolmisen kertaa sovellutti hän meikäläisiinkin kulkijoihin tätä oikeuttaan.

Asuimme majatalossa vierekkäisissä huoneissa, ja jouduimme usein viettämään iltahetkiä yhdessä. Aamulla hän sitten puolipukeissaan tuli minua herättämään ovelta jo kysyen: "Har du en trammare?" Olihan sitä toki tilkkanen vielä jäljellä. Sängynlaidalla istuen rupattelimme, kunnes Dahlen kovalla kiireellä syöksyi huoneeseen, riipaisi päällystakin yltään ja hävisi taas käytävään. Olimme tähän jo niin tottuneet, että se tuntui meistä aivan luonnolliselta. — Hän asui parin kadunnurkkauksen päässä majatalosta ilman nykyaikaisia mukavuuksia, ja siitä tällainen joka-aamuinen hoppu.

Ikuisessa muistossani pysyy myös Savukosken matkustajakodin topakka Anna. Tässäkin hotellissa asui useita pommareita, ja eräs heistä rakastui silmittömästi Annaan, ilmaisi hänelle tunteensa ja sanoi:

Anna ei kuitenkaan suvainnut mitään tunteenpuuskia eikä antanut toivon hiventäkään. Vaan miehen rakkaus oli uskollista ja kärsivällistä laatua, ja monta yötä nukkui hän lattialla suljetun oven edessä vartioiden rakastettuaan.

Joskus, kun mies yritteli liiaksi lähennellä Annaa, koppasi tämä hänet syliinsä, kantoi sänkyyn ja komensi: "Pysy siinä nyt", ja mies totteli kiltisti. Pari kunnollista korvatillikkaa oli vielä tuoreessa muistossa.

HOITOKOMITEA.

Hoitokomitea eli firma oli aivan omaperäinen yhtymä, jonka tehtävät vain välillisesti sivusivat jääkäriliikkeen toimintaa, mutta joka siitä huolimatta oli sille välttämätön ja omalla alallaan varsin tuntuvasti vaikutti sotatoimiin. Se oli suoranaisessa yhteydessä Saksan korkeimpien sotilasvirastojen kanssa samalla itsenäisesti suunnitellen ja järjestellen työnsä, joka oli mahdollisimman monipuolista ja liikkui kaikkia sota-asioita koskevilla aloilla. Niinkutsuttu Liisankadun toimisto Helsingissä oli sen ensimmäinen päämaja, mutta kun santarmit joulukuussa 1915 penkoivat täydellisesti toimiston, jatkoi se toimintaansa Ruotsista käsin.

Tukholmassa Birger Jarlin kadun varrella sijaitsi hoitokomitean pääkonttori, ja sitä hoiteli J. W. Snellman. Se ei ollut mitään rauhallista hommaa ainakaan rahastuksen suhteen, sillä usein sai hän keskellä yötä nousta vuoteestaan avaamaan oven jollekin "satunnaisesti" rahapulaan joutuneelle pommarille. Tavallisesti oli tulijalla paljon muitakin asioita haastettavana ja huolia kerrottavana, kunnes J. W. kiukustui ja ajoi miehen ulos. Lopulta hän ei avannut enää oveakaan, työnsi vain oven postiluukusta viisikruunuisen ulkopuolella odottavan kouraan.

Pommari S. ei komennuksilta saavuttuaan suostunut odottamaan Haaparannassa uusia määräyksiä, matkustelihan edestakaisin Tukholman ja Haaparannan väliä, käyden aina tiukkaamassa rahoja J. W:ltä, joka silloin sai kuulla seuraavanlaisen saarnan:

"Tänne Tukkisaareen meidät komennetaan, vaan heiniä ei anneta. Tässä laihtuu kohta niin, ettei enää pysty lähtemään komennukselle."

Haaparannan konttorissa pitivät isännyyttä E. Malmberg (Lund) ja R. Heikel. Edellinen heistä oli salamusteiden erikoistuntija, jotavarten konttorissa oli kemiallista laboratoriota muistuttava osasto; jälkimmäinen taasen oli innostunut meriasioihin ja tunsi kaikkien suurvaltojen sotalaivat noin kolmen meripenikulman päästä nimeltään ja kaliiperiltaan. Ilmankos häntä kutsutuinkin Seiloriksi.

Me toiset hoitokomitean miehet olimme sitten juoksupoikia, jotka teimme, mitä kulloinkin määrättiin, — tai minkä milloinkin havaitsimme hyväksi.

Hoitokomitean toiminta ulottui laajalle, Moskovaa ja Jäämerta myöten. Järjestelyn täsmällisyydestä mainittakoon esimerkkinä, että kun joku sotalaiva lähti Helsingin satamasta, sai Saksan Admiralstabi siitä tiedon kaksi tuntia myöhemmin sekä välittömästi sen jälkeen Saksan Itämerenlaivasto ja lentojoukot.

Paljon hoitokomitean suorittamista töistä on jäänyt salaisuudeksi — ja jäänee ainiaaksi. Yleisesti tunnettuja ovat kuitenkin sellaiset kuin Pietarin asetehtaiden räjäytykset, Arkangelin pamaus, Kilpisjärven varastojen hävitys, Kantalahden räjäytykset, Slavan pommitus, räjähdykset venäläisissä laivoissa Helsingissä y.m.

POMMARIKURSSILLA BERLIINISSÄ.

Tutustuaksemme uusimpiin keksintöihin "pommarialalla", matkustimme
Berliiniin, jossa Admiralstabi järjesti kurssin tarkoitusta varten.

Se olikin monipuolinen ja opettavainen kurssi. Berlinin ulkopuolella sijaitsevilla hiekkakentillä harjoittelimme räjäyttämistä mitä erilaatuisimmilla aineilla. Sokerista saimme itse valmistaa voimakasta räjähdysainetta ja kokeilla sillä. Seurasimme saksalaisten harjoituksia tulensyöksijöillä ja kaasuilla. Tutustuimme ilmalaivojen rakenteeseen ja kiintopalloihin. Saimme opetusta veturinkuljetuksessa ja neuvoja, miten sellainen vehe helpoimmin tehtiin käyttökelvottomaksi.

Ahkerasti myös harjoittelimme pilkkaanammuntaa karbiinilla ja pistoolilla. Itse Admiralstabin yliesikuntalääkäri, joka on jo korkea herra, piti meille luentoja sairashoidosta ja johti sidontaharjoituksia. Niinikään sukeltausimme myrkkytieteen salaisuuksiin ja pian tiesimme jyvälleen, kuinka suuri annos kutakin ainetta pystyi oikaisemaan miehen koivet. Moni keskiaikainen myrkyttäjä olisi kadehtinut saavuttamaamme taitoa. Strengbergin hylsyistä valmistimme Fennia savukkeita, joissa tupakkasekoitus oli maultaan sama kuin oikeassa Fenniassa, vaan vaikutus hieman voimakkaampi. Yksi savuke näet saattoi miehen muutaman tunnin sikeään uneen.

Admiralstabin labyrinttimaisissa käytävissä, jonne harvoilla ulkomaalaisilla oli oikeus astua, liikuimme me kuin kotonamme. Kaupungilla kulkiessamme suojasi meitä Admiralstabin antama henkilötodistus, joka kuului:

Suomalainen Pecker on Admiralstabin palveluksessa ja kehoitetaan kaikkia viranomaisia tarvittaessa antamaan hänelle virka-apua.

Tuollaisella paperilla oli valtava vaikutus berliiniläiseen. Asuin parisen viikkoa eräässä täysihoitolassa, ja epäluuloinen emäntäni antoi minut ilmi poliisille. Eräänä aamuna saapui siviilipukuinen mies luokseni, vaatien seuraamaan mukanaan lähimmälle poliisiasemalle. Olisin päässyt miehestä eroon näyttämällä passiani, vaan määräyksen mukaan sai sen esittää vasta hätätilassa, ja seurasin siis kehoitusta. Poliisiasemalla varsin töykeä herra alkoi kuulustella minua, mutta kun oli turva taskussani, vastasin yhtä töykeästi. Keskustelu kulki jo tiukassa äänilajissa, kunnes katsoin viisaimmaksi ojentaa paperini poliisipäällikölle. Hän hämmästeli hetkisen, pyyteli sitten anteeksi puhuen jostain väärinkäsityksestä.

Poistuessani kiirehti eräs konstaapeli avaamaan minulle ovea ja tavoistaan poiketen kumarsi syvään.

Kerran taas istuin parin toverini kanssa Winzerstubessa Leipzigerstrassen varrella. Keskustelimme tietysti suomenkielellä, ja sen kuuli läheinen pöytäseurue, neljä nuorenpuoleista miestä. Hetken kuluttua alkoivat he heitellä meihin vihaisia silmäyksiä ja lausuivat kuultavaksemme tarkoitettuja kompasanoja "verdammte Ausländereistä", kirotuista ulkomaalaisista. Tilanne näytti jo uhkaavalta, ja kun emme halunneet tyhjentää koko viinitupaa, kutsuimme yli viinurin, jolle esitin tärkeän paperini pyynnöllä, että viereinen pöytä tyhjennettäisiin. Viinuri luki, teki alamaisen kumarruksen, ja seuraavassa hetkessä hävisivät solvaajat koko lokaalista.

Tässä Winzerstubessa vietimme muuten monta viihtyisää iltaa. — Kirjassaan "Berliini" antaa Jules Huret siitä sattuvan kuvan rauhanajalta. Tavat tuntuivat olevan samanlaiset vielä kolmantena sotavuotena. Luulen, että jos vielä kerran joudun Berliiniin, johtavat askeleeni varmaankin tähän viinitupaan.

Tulimme täällä pian suosituiksi. Tavallisuuttaan vähän runsaammat juomarahat edeskäyville ja pullo viiniä orkesterille silloin tällöin vaikuttivat eduksemme. Saapuessamme illalla huoneustoon keskeytti kapellimestari esittämänsä kappaleen ja aloitti heti 30-vuotisen- tai Porilaisten marssin. Monasti toi hän minullekin tahtipuikon käteeni näitä kappaleita soitettaessa, kun itse istui pöydässämme seurustelemassa, ja silloin sain hoidella kapellimestarin virkaa, eikä yleisöllä ollut valittamisen aihetta.

Berliiniläinen poliisi ymmärtää huumoria. Hän sallii lauluakin kadulla, tarkoitan nimittäin yksinlaulua yöaikaan. Vaan auta armias, jos muuten rikot yleisiä järjestysohjeita vastaan. Silloin on leikki kaukana eikä kohtelu suopeata.

Kerronpa tapauksen: Winzerstube oli suljettu yöksi, ja poistunut yleisö odotteli viimeisiä raitiovaunuja kotiin päästäkseen. Katukäytävän vieressä yleisön jaloissa oli irrallisia raitiotiekiskoja, ja pari viinin innostamaa berliiniläistä kantoi kiskon poikittain kadulle, ei tosin missään pahassa tarkoituksessa, vaan jotain toimittaakseen odotellessaan. Kohta läheni vaunu eikä ilakoiva ihmisjoukko älynnyt vaaraa, odotteli vain, että "minkähän täräyksen tuo nyt antaa?" Minä olin syrjästäkatsojana seurannut tapauksen kulkua. Mitkään filantropistiset tunteet eivät saattaneet minua liikkeelle; luulen, että voimankoetus vain oli mielessäni, kun viime hetkessä nostin kiskon vaunun tieltä, pyöräytin sitä kerran ympäri, jotta yleisö hajaantuisi, ja sitten asetin sen katuvierelle.

Kaksi konstaapelia saapui samalla väkijoukkoon etsien tapahtuman aiheuttajia. Toinen heistä pääsi karkuun, toverinsa sai taas erilaisen lähdön. Tyrkkien, lyöden ja potkien ajoivat poliisit miestä edellään, — sääliksi kävi miesparkaa, sillä kuin lankavyyhti oli hän noiden kahden tukevan poliisin kourissa. Siinä ei miestä talutettu, kulku muistutti pikajuoksua, ja nopeasti katosivat he kadunnurkan taakse.

Kun harjoituksemme vaativat vain aamupuolen päivistämme, riitti aikaa runsaasti muihinkin harrastuksiin. Sen käytimme pääasiassa tutustuaksemme tähän rakennusten erämaahan, ja sitävarten kiertelimme kaikilla käytettävissäolevilla liikennevälineillä ympäri kaupunkia.

Olimme taas kerran Iisu Mannisen kanssa tällaisella tutkimusmatkalla auringonlaskun jälkeen. Ihailimme taloja ja niiden fasaadipuolia, tarkastelimme kylttejä ja satunnaisilta ohikulkijoilta kyselimme kohteliaasti, olisiko ehkä joitain erikoisen huomattavia nähtävyyksiä näillä main.

Siinä kävellessämme loppui katu aivan tykkänään päättyen korkeaan kiviseinään. Suuresti pahastuimme tällaisesta rakennusryhmityksestä, joka aiheuttaa turhia jalkavaivoja vieraalle kulkijalle. Palatessamme vapaammille kulkuteille huomasimme katunurkkauksessa kyltin, jossa luettiin: Kein Durchgang, ja tarkoitti ilmoitus nähtävästi tätä umpisuolta. Suomenkielistä tekstiä ei siinä ollut ollenkaan, jotapaitsi kyltti oli mielestämme asetettu aivan liian kauas keskikadulta, jota yleensä käytimme. Arvelimme sellaisen rautateiden varsilla usein tavattavan poikittaisen puomin, joita meillä nykyisin yleisen turvallisuuden vuoksi käytetään metsäteilläkin, paljon paremmin vastaavan tarkoitusta. Kiipesimme siis rautaputkista kylttitankoa pitkin ylös, ja nöyrästi se taipuikin haluamaamme asentoon. Tehtyämme näin huomattavan palveluksen berliiniläisille, poistuimme tyytyväisin mielin asuntoomme.

Seuraavana aamuna jo ennen heräämistämme saapui kaupunginpalvelija asuntoomme, vaatien meitä poliisilaitokselle. Närkästyimme tällaisesta tungettelevaisuudesta, mutta hän pysyi vaatimuksessaan ilmoittaen meitä syytettävän valtakunnan pääkaupungin särkemisestä Me kyllä uhkasimme syyttää häntä yö- ja kotirauhan häiritsemisestä, mutta lähemmin asiaa harkittuamme katsoimme viisaimmaksi seurata mukana tällä kertaa. — Sivumennen sanottakoon, että sydämeni, joka muuten jyskyttää hyvin tasaisesti, tanssi matkallamme polskaa.

Perillä kuulimme yksityiskohtaisen selostuksen edellisen illan tapauksesta. Eräs toimiamme vavisten seurannut nurkkakrouvari oli sen kertonut. Myös meille ilmoitettiin, että tavallinen ihminen tällaisesta hommasta istuu pari vuotta aivan yksinäisessä paikassa, vaan nyt asia kyllä järjestyisi, jos suostuisimme korvaamaan kaupungin uudestaanrakentamiskulut.

Tämä oli mielestämme kohtuullinen vaatimus, emmekä tehneetkään vastaväitteitä. Poistuimme sitten rakennuspaikalle.

Siellä oli jo yksi mies kaivautunut maan alle etsiessään pylvään juuria, ja surkuttelimme hänen kohtaloaan. Osoitimme hänelle sitten paikan, johon uusi kyltti tulee pystytettäväksi ja ilmoitimme, että me kustannamme työn.

Parin päivän kuluttua poikkesimme taas tarkastamaan töiden edistymistä. Kyltti oli silloin jo pystyssä — tosin entisellä paikallaan, ja pian saimme poliisilaitokseltakin laskun:

Vaikka asuimme täysihoitoloissa — kerkisimme niitä kokeilla useampiakin — oli hoito mielestämme vain puolinaista. Vatsamme eivät tyytyneet yksinomaan perunapulliin ja senkin seitsemänlaisesti valmistettuun kaaliruokaan. Lisäannoksia täytyi hankkia ravintoloista.

Nautakarjan- ja sianliha oli tiukasti korteilla. Villieläinten lihaa sai sitävastoin vapaasti lihattominakin päivinä, joita oli viikossa kaksi, tiistai ja perjantai. Haukea tarjoiltiin joka ravintolassa, — tosin kalliiseen hintaan. Rmk. 4: 50 annos, "Falscher Hase" eli suomeksi kissanliha-annos runsaan kaalilautasen höystämänä noteerattiin vain puoleentoista markkaan, variksenkoipia sai 75 pfennigillä parin ja vadillinen jokisimpukoita, joita syötiin kuin ostereita, maksoi vain 50 pf. Kun vielä mainitsen simpukoista, makaronista ja leivänmurenista peltimuotissa paistetun 60 pf. maksavan "ragu'n", käsittää jokainen, ettei ruokalajeista ollut puutetta.

Kurssiemme aikana opimme kutakuinkin tuntemaan Keski-Berliinin ravintolat Ayschingereista Kempinskiin ja Rheingoldiin saakka. Tiesimme, mistä ja keneltä oli annos tilattava, saadakseen sen edullisimmin.

Huokeitten hintojensa takia olivat sentään sellaiset paikat kuin Mutin kahvila, Oravakissa ja Tornio suosituimmat. Nimet tuntuvat paikallisiin oloihin katsoen kenties oudoilta, kunnes selvitän niiden synnyn:

Mutin kahvilan omisti keski-ikäinen rouvasihminen, jonka mies oli rintamalla. Hän hoivaili jääkäreitä kuin poikiaan, ja siksi kutsuttiin häntä yleisesti Mutiksi. Oravakissan kahvilassa oli taas kissa, jolla oli oravan häntä, — tai ainakin suuresti sitä muistuttava, ja viimeksimainitun ristimme vain kotoisen tunnelman saavuttamiseksi Torinosta Tornioksi.

Mutin kahvila sijaitsi jääkäritoimiston alakerrassa, ja sinne luonnollisesti poikkesivat kaikki lomalletulijat korkeimpia herroja lukuunottamatta. Siellä tapasimme heitä joka päivä tarragonalasin ääressä, taisipa jokunen nukahtaa yönsäkin Mutin hoivissa.

Muuan kurssilaisistamme järjesti asunto- ja ruokaolonsa hyvin käytännöllisesti: hän rupesi krouvariksi. Ihmettelin, millä keinoin hän oli päässyt meistä toisista niin paljon edelle, mutta Suvi selitti asian lyhyesti: mikäs konsti on päästä omistajaksi tuollaiseen krouviin, jossa on vain kolme yksinäistä likkalasta, kun miehellä on kolme synnynnäistä ominaisuutta: i) naisia nauratteleva käytös, 2) piippu ja 3) röyhkeys kavereita kohtaan. Viimeinen momentti johtui nähtävästi siitä, ettei krouvari ollut kutsunut ketään meistä hoitamaan baaria eli lasikauppaa.

Moneen päivään emme olleet tavanneet häntä kuin palveluksessa, sitten hävisi mies taas piilopirttiinsä. Mutta Berliinissäkin on vaikeata eksyttää jääkäriä. Kun eräänä iltana olimme tavanmukaisella tutkimusmatkallamme, löysimme hänet. Olimme käyneet sellaisissa paikoissa kuin Bierstube, Probierstube, Bauerschenke, Cafe, Weinstube, Ayschinger ja lisäksi monessa muussa, kunnes erehdyimme muutamaan nurkkakrouviin. Ja siellähän etsimämme mies, Grobschnitt'illä täytetty piippu hampaissaan tarjoili vieraille olutta.

Viittauksestaan hävisi saapuessamme eräs naisihminen takahuoneeseen.
Vilkkaasti aloittamamme keskustelun keskeytti isäntä virallisin ilmein:
"Täällä ei saa rähistä."

Kadulla purki Suvi kiukkunsa ilmoille: "Hätäkös miehen on lihoa tuollaisessa paikassa, kun käytettävänään on 4 leipäkorttia, 4 lihakorttia, yhtämonta sokerikorttia ja kaikkien rasvakortit. Ja viittii vielä olla noin koppava."

Niin hyvin osasi asianomainen kätkeytyä tänne piiloonsa, että palattuamme pataljoonaan sai Admiralstabin etsivä viikon verran koluta Berliiniä löytääkseen hänet.

Eräs toinen kurssilaisistamme asettui vakituisesti asumaan jonkun lesken luo. Tämän mies, aktiivivääpeli, oli sodan alkukuukausina kaatunut itärintamalla. Siellä, valmiissa kodissa miehemme lepäsi laakereillaan keinutuolissa istuen ja B. Z. iltalehteä lukien. Yllään oli vainajan yömekko, hampaissaan saksalainen piippu ja ympärillään neljä tai viisi kirkuvaa lasta. Kelpasi siinä toki elellä.

Mutin kahvilassa vietti kerran muuan berliiniläinen nuoripari häitään. Meidätkin, "stamkundit" kutsuttiin sinne, jotapaitsi joukko lomalla oleviakin sattui mukaan.

Kesken tanssin melskeen putosi seinältä metallinen Pappenheimin korkokuva rämisten lattialle. Joku jääkäri nosti sen kaikkien nähtäväksi ja yleisen historian perusteella kertoi innostuneena 30-vuotissodan tapahtumista, kiinnittäen erikoista huomiota siihen, että Pappenheim sai suomalaisilta siihen määrin selkäänsä, että hänet täytyi haudata. — Nähtävästi ei puhuja ollut tyytyväinen maan asujainten puolelta saamaansa kohteluun, koska lisäsi: "Ja kyllä me vielä näille nappisaksoille näytämme, ettemme sentään ole mitään trenkipoikia heille. Eikös niin pojat?"

Kaikuva eläköön kuului jääkärien pöydästä, ja saksalaisetkin yhtyivät siihen taputtaen innokkaasti käsiään. — Puheen suomenkielistä sisältöä he eivät olleet käsittäneet, mutta kun ihminen oikein innostuu, niin taputtaahan sitä käsiään vaikka omissa hautajaisissaan.

Ettei kuitenkaan vääryyttä tapahtuisi, on mainittava, että saksalainen siviiliväestö miltei poikkeuksetta suhtautui meihin suopeasti, jopa joskus ystävällisemmin kuin omiin maanmiehiinsä. Ainoastaan muutamat — tai useatkin armeijan aliupseerit ja jotkut nousukasupseerit kohtelivat meitä kuin alempaan rotuun kuuluvia, vaivoin siedettäviä olentoja. Heidän syykseen ja niskoilleen lasken, että moni jääkäri tunsi katkeraa vihaa koko saksalaista kansakuntaa kohtaan. Tästä syystä myös aiheutui edelläkerrottu hääpuhe.

Lopultakin päättyi pommikurssimme ja saimme määräyksen valmistautua matkaan. Ensi tehtävämme koskisi Muurmannin radan eteläosaa.

H. Renforsin kanssa piti minun etukäteen matkustaa Haaparannalle, hankkia porot ja muut tarpeelliset matkavarusteet; toiset, kuusi miestä seurasivat jäljestä mukanaan räjähdysaineet.

Aikaisemmin olimme jo kaksikin kertaa olleet lähtövalmiina, vaan kummallakin kerralla oli lähtö peruutettu. Tämä kerta näytti tekevän totta, kun saimme passimme leimatuiksi ja taskuun melkoisen matkakassan. — Olihan suuria tekeillä.

Kiitäessämme pikajunalla kohti Tanskan rajaa kangasti jo mielessämme ihana poromatka poikki Pohjois-Suomen. Yksityiskohdittain suunnittelimme matkamme vaiheet varaten kullekin päivälle omat tehtävänsä. Päivän pysähdys Kööpenhaminassa kuului ohjelmaan.

Myöhään illalla saapui juna rajalle. Vaunusta astuessamme tuli muuan vääpeli luoksemme, tuoden tiedon että Admiralstabista saapuneen sähkösanoman mukaan emme voikaan matkustaa. Syytä hän ei tiennyt, ilmoituksessa oli vain lakooninen kielto. No tämäpä nyt oli. Keskeytetään näin kiintoisa matka alkuunsa. Mikähän lie tullut herrojen päähän! Vääpeli kutsui meidät väliaikaiseen, laudoista kyhättyyn asuntoonsa asemapihalla. Hehkuvan kamiinan ääressä tarjosi hän meille komissileipää ja rajan takaa hankkimaansa tanskalaista juustoa. Sitten läksimme tarkastamaan rajavartioita.

Itä- ja Pohjanmeren välisellä kannaksella on aina kosteata. Nytkin, vaikka yö oli kuutamoinen ja lämpömäärä muutamia asteita alle nollan, tunki raaka usva läpi vaatteiden. Lohduttoman aukealta näytti holsteinilainen maisema, elon merkkiä ei missään. Siellä täällä seisovat, kaapuihinsa kääriytyneet vahtisotilaatkin olivat kuin muumioita.

Olin kuullut, että tämänkin rajan yli on monta desertööriä livistänyt Tanskaan, jota seikkaa ihmettelin seudun aukeuden ja verrattain hyvän vartioinnin takia. Vaan vääpeli selitti:

"Eihän niitä viitsi ampuakaan. Ja mitä luulette sellaisilla miehillä tehtävän rintamalla; parempi, kun ovat poissa syömästä vähiä eväitämme. — Sitäpaitsi, olisittepa täällä syysyönä myrskyssä; saisi marssia vaikka koko komppania vahtipostien läpi. Hyvä, jos saa nämä donnerwetterin rajavahdit pysymään paikoillaan."

Loppuyön vietimme lautakojussa puulavitsoilla. Pakkanen pyrki väkisinkin seinien sisäpuolelle, joten kamiinaan täytyi alituiseen lisätä puita. Eikä nukkumisesta muutenkaan olisi tullut mitään, kun vääpeli oli puhelias mies, ja jutun aihetta riitti loppumattomiin. Aikaisella aamujunalla matkasimme takaisinpäin. Keskeytyneen matkamme johdosta oli mieliala vaunussa alakuloinen, ja Hampuriin saavuttuamme päätimme sitä kohottaa. Poikkesimme siis hetkeksi kaupungille, ja — Sant Paulin kaupunginosa nieli meidät.

Kolmantena päivänä palasimme Berliiniin, mutta olihan vaelluksemme kuin Jukolan Simeonin ja Eeron, kun he Hämeenlinnasta palasivat Impivaaraan. — Admiralstabi tiukkasi meiltä tilitystä käyttämistämme varoista; sitä emme aivan täsmälleen voineet antaa, matkalla kun oli yhtä ja toista jäänyt unhoon.

Parisen päivää hikoiltuamme saimme sentään kokoon laskun, jonka saldo osoitti suunnilleen niitä ropoja, jotka olivat unohtuneet taskuumme. Laskussa oli m.m. mainittu se krokotiilinnahkainen sikaarikoteloni, joka kiireessä jäi junaan.

Fregattenkapitän Reichard, jolle laskumme esitimme, ei sitä suuremmin hämmästellyt, lausuihan vain: "Ja, ja, der Pecker, der Pecker, er kann schreiben."

Kohta saimme kuulla matkamme keskeytyksen syyn. Lyytikäinen ja Manns olivat Ylitornion lähettyvillä tehneet tavanmukaisen partioretken Suomen puolelle, jolloin Manns itsepuolustuksekseen sattui ampumaan erään ryssän.

Tämän kuultuaan Heldt säikähtyneenä sähkötti kaikille etapeille, ja koko liikenne rajalle pysäytettiin väliaikaisesti.

Meni taas moniaita päiviä ilman, että matkastamme hiiskuttiin sanaakaan. Vaikka selitimme, ettei yhden ryssän ampuminen estäisi meitä kulkemasta rajan yli, pudisteli Reichard vain päätään ja oli murheellinen.

Viivästymisen syynkin saimme tietää. Ruotsiin oli niinä päivinä lähetetty suurehko annos varsin myrkyllisiä aineita tarkoituksiin, joista on paras vaieta. Niiden edelleenkuljetuksesta Suomeen huolehti ruotsinmaalainen von Rosen. Lähetys joutui kuitenkin matkalla viranomaisten käsiin, ja asiasta oli syntyä kansainvälinen juttu.

Nyt olivat viranomaiset kahta valppaampia eikä meidänkään tavaroittemme kuljetusta läpi Ruotsin voitu ajatella. Siellä tuntui mielipide painuneen vahvasti ententen puolelle.

Ettei toivoa vielä oltu menetetty, sen huomasimme saadessamme kutsun saapua Admiralstabiin kiireellistä rokotusta varten. En tiedä, minkälaisia tauteja vastaan meitä seerumeilla peitottiin, yksitoista pistosta sain ainakin minä ruumiiseeni kolmen päivän aikana.

Rintalihakseni olivat tuskin toipuneet tästä hevoskuurista, kun taas sain määräyksen olla matkavalmiina eli toisin sanoen pysytellä välittömässä kosketuksessa päällikköni kanssa, jotta hän milloin tahansa voisi antaa määräyksiään.

Kristianiassa toimi siihen aikaan Saksan edustajana — tosin vain epävirallisena ja erikoistehtäviä varten — suomalainen "parooni Rautenfels". Apulaisina oli hänellä viisi suomalaista sijoitettuina eri kaupunkeihin Norjan rannikolla. Koska ei ole tiedossani, minkä verran Norjan tuomioistuimien tutkimuksissa kävi selville näitten miesten hommista, en halua niitä tässäkään lähemmin selostaa, etten puhuisi liikoja. Norjan sanomalehdet kertoivat, että monta Englantiin matkalla olevaa laivaa räjähti ilmaan päästyään muutaman penikulman päähän niistä satamapaikoista, joissa miehemme asuivat.

Odotellessani ylläkerrottuina päivinä määräyksiä, tapasin kadulla Rautenfelsin, joka kehoitti lähtemään automatkalle Spandauhun. Matkan teimmekin tuoden palatessamme useita laatikollisia pommeja, helvetinkoneita y.m. Yleisesikunnassa laatikot lukittiin ja sinetöitiin kuriiritavaraksi.

Suuren kollimäärän takia pyysi Rautenfels minua matkustamaan kanssaan Kristianiaan, ja sen olisin tehnytkin, vaan en saanut sinä päivänä enää passiani Admiralstabista.

Kun sitten parin päivän kuluttua tein lähtöä, tuli kutsu saapua kiireesti erääseen salaiseen huoneustoon Admiralstabin lähistöllä. Sitä käytimme vakoojien välttämiseksi tärkeämpiä keskusteluja varten. Aavistin pahaa rientäessäni kohtauspaikalle. Kun joku asia rupeaa kivestämään, ei se sitten enää selviä millään keinoin. Niin oli nytkin.

Hän kertoi norjalaisten viranomaisten avanneen kuriirilaatikot Kristianiassa ja sisällön nähtyään vanginneen Rautenfelsin sekä sen jälkeen eri satamakaupungeissa toimineet viisi suomalaista. Näiden viimeksimainittujen avuksi ei voitu tehdä mitään, he kun kaikki liikkuivat Suomesta saamillaan passeilla. Rautenfels sitävastoin oli Saksan valtuutettu, ja hänet oli saatava pois. Saksan lähettiläs Kristianiassa pyysi ensin ystävällisessä äänilajissa hänen vapauttamistaan, vaan Norjan viranomaiset jyrkästi kieltäytyivät. Silloin yleisesikunta lähetti sähkösanoman, lyhyen mutta pontevan: Ellei Rautenfels ole vapaa 12 tunnin kuluessa, ottaa Saksa hänet väkivallalla, (mit Gewalt, kuten sanamuoto kuului.) Jonkun tunnin kuluttua saapui Rautenfelsiltä sähkösanoma, jossa hän ilmoitti olevansa matkalla Berliiniin.

Pari päivää myöhemmin tapasin hänet Berliinin kadulla. Muotonsa oli vallan murheellinen, eikä onnitteluni vapautumisensa johdosta näyttänyt häntä erikoisemmin ilahuttavan.

"Hätäkös sinulla on, kun pääset kohta taas matkoille; minulla ei ole enää asiaa Skandinaaviaan ja saan kai jäädä koko sodan ajaksi tänne kuivaan Berliiniin."

Toiset pidätetyt saivat selviytyä omin neuvoin. Heitä syytettiin Norjan puolueettomuuden loukkaamisesta, ja oikeus tuomitsi heidät 3-5 vuoden vankeuteen. — Unelmaksi jäi niille pojille vapaussotamme.

Tälläkin kertaa oli suojelusenkelini estänyt matkani. Jos saavuin Rautenfelsin kanssa Kristianiaan, olin varmasti samassa kliisterissä kuin toisetkin. Ansioluetteloni norjalaisen poliisin kirjoissa oli jo siksi kirjava, että tällainen lisäys olisi saattanut minut 10 vuodeksi telkien taakse.

Tukholmasta ilmoitettiin, että järjestön oli antanut ilmi Pusa-niminen suomalainen, joka liikkui suomalaisten keskuudessa aktivistina, mutta seurusteli tiheään — kuten jälestäpäin kävi selville — Ranskan lähetystössä. Heti tapauksen jälkeen hän aavistamaansa kostoa peläten hävisi Kööpenhaminaan.

Rautenfelsin juttu oli antanut uutta toimintaintoa ententeystävällisille aineksille Ruotsissakin. Saksalaisten toiminta alkoi näyttää heidän silmissään vaaralliselta puolueettomuudelleen, ja niin sai eräs tärkeissä tehtävissä toiminut saksalainen Hauptmann käskyn saapua Tukholman poliisilaitokseen, jossa ilmoitettiin, että hänen on vangitsemisen uhalla poistuttava maasta varsin lyhyen ajan kuluessa. Miehen tarpeelliset tuntomerkit ikuistutettiin poliisilaitoksen rekisteriin.

Suomalaiset toimistot, joita siihen aikaan oli Tukholmassa useitakin — kun jokainen, kellä oli varoja ja suhteita, eikä halunnut viettää aikaansa sotaisemmissa hommissa, perusti toimiston — päättivät pitää pienen illanvieton poistuvalle tunnolliselle uskonveljelle.

Jäähyväisissä nousee tunnelma tavallisesti korkeaan potenssiin, ja tällöinkin myöhäisemmillä tunneilla nousivat vesikarpalot herra Hauptmannin silmiin, jota seikkaa yleisesti pidetään tunnelman korkeimpana asteena. Kiitospuheessaan hän kaunein sanoin kuvasi mennyttä aikaa Tukholmassa, lausui kuitenkin samalla ilmi tuntemansa halveksumisen koko Sveanmaata ja eritoten sen poliisilaitosta kohtaan, lopettaen sanoilla:

Poliisilaitos oli "erikoisia tuntomerkkejä" varten ottanut tarkan mitan
Hauptmannin korvien ulottuvaisuuksista.

Vallitsevissa oloissa ei voitu ajatellakaan suunnitelmamme mukaisen suuremman pommivaraston kuljettamasta Ruotsiin, siellä kun jo korviakin mitattiin. Ensi kerralla saattoi sattua, että mies siellä punnittiin ja havaittiin varsin köykäiseksi. Lähtömme lykkääntyi taas epämääräiseen tulevaisuuteen.

Odotellessa muuttui elämä Berliinissä perin yksitoikkoiseksi. Vaihtelua saadaksemme pyysimme päästä pataljoonaan siksi, kunnes asiat selviäisivät, ja pyyntöömme suostuttiinkin.

Kaikki kurssilaiset eivät sentään olleet halukkaita niin vain luopumaan Berliinin riemuista. He ilmoittivat, etteivät aio matkustaa pataljoonaan, koska heidät kerran on muihin hommiin määrätty ja tyyriillä varoilla opetettu. Freg. kapteeni R. ei ryhtynyt asiasta kiistelemään, sanoi vain, että kyllä se heidänkin matkansa järjestyy.

Ja se järjestyikin nopeasti. Seuraavana aamuna ilmestyi sivilipukuinen herrasmies asuntoomme ja ilmoitti, että näiden kahden herran passit ovat nyt kunnossa, ja pitäisi lähteä matkalle. Kiiruusti sulloivat miehet tavaransa matkalaukkuihin, ja sitten Lehrter Bahnhofille. Tiedustellessamme matkan päämäärää, saimme vain salaperäisen hymyn vastaukseksi. Heidän poistuttuaan huokasimme kaihoisasti, sillä arvasimme miesten olevan matkalla Tukholmaan.

Vasta viikkoja myöhemmin kuulimme herrojen matkustaneen — vankileirille. — Kapteeni R. oli siis täyttänyt heidän vaatimuksensa eikä lähettänyt heitä pataljoonaan.

Miehet joutuivat aluksi englantilaisten ja ranskalaisten sotavankien kanssa maatöihin, kunnes toinen heistä kimpaantui, heitti lapion maahan sanoen: "Minä en rupia tällaisia töitä tekemään." Ystävälliset viranomaiset ottivat taaskin vaatimuksen korviinsa, ja siirsivät heidät "kirjavien" leiriin. Talikko annettiin käteen ja miehet pantiin luomaan sontaa. — Tämä työ nähtävästi jo miellytti, sillä kuuleman mukaan ei uusia vaatimuksia enää tehty.

Oleskelu leirillä muodostui miehille kielitieteellisesti sangen opettavaiseksi, sillä sieltä palattuaan he kutakuinkin tyydyttävästi saattoivat tervehtiä toisiaan esim. seuraavasti:

Vastatervehdys ei ollut tosin aivan kohtelias, sillä vajavainen arabiankielentaitoni ilmoittaa, että se merkitsee melkein samaa kuin sitä hyvin muistuttava suomalainen sananparsi niistä Eskon puheista. Tällaisilla ynnä monilla muilla korvalle selittämättömillä lauseparsilla he myöhemmin, sodan päätyttyä kasinolla löivät hämmästyksellä kaikki nuoremmat upseerit.

Libausta käsin ryhtyi Hauptzugführer Jernström heti toimenpiteisiin miesten vapauttamiseksi. Vaan niin kävi kuin Talpakan Nikolainkin, että heidän "kauniimman kesän tuolla linnassa olla piti."

Pataljoonassa pidettiin asia visusti salassa. Se ei päässyt edes kaikkien Zugführerienkään tietoon koska Hägglund elokuussa, jolloin miehet juuri saapuivat "leiriltään", tavatessaan toisen heistä Berliinissä, viattomasti kysyi:

"Olenpahan tässä matkustellut firman hommissa", kuului totuudenmukainen vastaus.

Meitä toisia komennettuja ei lähetetty suoraan pataljoonaan, vaan saimme jäädä Münster-leirille, josta Admiralstabi milloin tahansa sai meidät käsiinsä ja saattoi lähettää matkalle.

Odottamattomat tapaukset Venäjällä tekivät matkamme kuitenkin tarpeettomaksi — siinä mielessä kuin sitä oli ajateltu — ja tähän päättyivät juoksumme värvärinä, pommarina ja muun koiruuden tekijänä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HERRANA JA HEITTIÖNÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.