The Project Gutenberg eBook of Meri, by Bernhard Kellermann

Meillä oli kaikkea, mitä sydän halajaa. Meillä oli naisia yllinkyllin, meillä oli juomatavaroita, meillä oli myrskyjä, jotka viuhuivat kahdeksankymmenen meripeninkulman nopeudella eteenpäin. Me emme tarvinneet mitään, merci, mene tiehesi —

Saarellamme ei ollut puuta eikä pensasta. Se oli raunioiksi murskautuneen vuoren näköinen, ja sen ympärillä huohottivat kallionlohkareet aallokon tyrskyssä. Mutta kuuntelehan, kuinka siellä yötä päivää jymisi! Se oli meri. Ilma suhisi, tuuli vinkui lakkaamatta, ja ihminen, joka kulki ahon poikki, lepatti kuin repaleinen lippu. Joka hetki, öin ja päivin, kirkuivat lokit, sillä heidän omansa oli saari ja meri. Monta kertaa saari kirjaimellisesti upposi niiden maaperää tärisyttävään, vihlovaan kirkunaan. Kun uin kallioiden joukossa, niin ne levottomina kurottivat valkeita päitään, niitä oli kolme, viisi, kymmenen, mutta heti kun tulin lähemmäksi, oli niitä satoja, tuhansia. Kirkuen ne ympäröivät minut kuten ukkospilvi, ja minut valtasi salaperäinen pelko, sillä niitä oli niin paljon. Yhä vieläkin ne usein unissani huutavat.

En route! Isopurje kumajaa, ja me kiidämme eespäin. Jäntereemme ovat kovat ja sydämemme kuin kalskuvaa terästä — —

Mutta milloin katseeni ensi kertaa sattui Rosseherreen, sitä en enää voi sanoa. Tiedän vain, että oli keväinen postipäivä. Rosseherre oli saaren ainoa vaaleaverinen tyttö, ja on mahdollista, että hän juuri senvuoksi teki minuun vaikutuksen. Oikeastaan hän ei ollut vaalea, vaan keltainen, jos niin saa sanoa. Kaikki muut sitävastoin olivat mustia, ja minä tunsin heidät jokaisen.

Toisinaan teimme pienen retkeilyn, Yann, 'pikku kapteeni', Poupoul, koirani, ja minä, ja näillä löytöretkillä minä tulin heidän tuttavakseen. Saarella oli kolmea vertaa enemmän naisia kuin miehiä, sillä miehet palvelivat laivoissa, Herra ties missä he olivat. Niin kauan kuin naiset olivat nuoria, olivat he kauniita, ja vanhojen tieltä me väistyimme. Auringon ruskeiksi paahtamia he olivat, ja veri hehkui heidän poskillaan ja silmissään, niinkuin olisivat he tulleet suoraan tulisesta pätsistä. Heillä oli valkeat, vahvat hampaat ja pikimusta tukka, joka valtoimena liehui alas hartioille asti. He olivat suoramielisiä reippaita ja kovaäänisiä, eivätkä he kauaa aprikoineet, sillä heillä ei ollut aikaa eikä valinnan varaa.

Yann ja minä rohkaisimme mieltämme jossakin pikkukrouvissa, sitten Yann katsoi minuun kastanjankiiltävillä silmillään ja työkkäsi minua: "Hehe!"

"Hyvä!" sanoin minä. Yann ja minä ymmärsimme toisiamme milteipä salaperäisellä tavalla.

Me lähdimme. Heti otimme niin nopean vauhdin kuin olisi ollut kysymys elämästä tai kuolemasta. Meidän ei sopinut päästää hukkaan hetkistäkään.

"Mutta ei mitään pitkiä siekailuita, kuuletko?" sanoi Yann. "He odottavat vain —"

"Tiens!" sanoin minä, harmistuneena Yannin alinomaisesta holhouksesta. "Olenko minä milloinkaan siekaillut? Tuhat tulimmaista" —

Oli yö, kaikki unen vallassa. Valonheittäjät etsivät meitä kuten jättiläissuuruiset salalyhdyt, ja me hiivimme kuin varkaat mökkien välitse. Usein meidän täytyi kumartua jonkun matalan muurin taakse, jottei meitä nähtäisi. "Alas!" komensi Yann. Sitten Yann koputti johonkin ikkunaan: "Avaa, avaahan toki!" Kärsivällisesti hän koputteli tunnin verran ja kuiski: "Avaa, se olen minä, Yann!" Vihdoin salpa nousi ja Yann puikahti sisään. Minä odotin. Mustat pilvet vyöryilivät taivaalla, tuuli piiskoi vaatteitani, minua palelti. Vihdoin Yann tuli takaisin; kylläiseltä ja palavissaan olevalta hän näytti.

"Oh, Yann!" Ja me ohjasimme kulkumme toiseen suuntaan. "Avaa, avaahan toki, se olen minä, Yann." Me kuuntelimme, Poupoul murisi. "Avaa, avaahan toki!" Kalastajamajoissa oli voimakas ja imelä tuoksu kuin navetassa.

"Sylelle häntä, eteenpäin!" käski Yann. "Hän on minun ystäväni —
Napoleon — etkö ole koskaan kuullut hänestä?"

Sitten me ohjasimme pari piirtoa lännemmäksi ja koputimme hereille erään syrjäisen krouvin isäntäväen, saadaksemme hiukan vahvistusta. Isännän yölepo kyllä häiriytyi, mutta kun laskumme nousi mahtavan viiden frangin summaan ja kun suoritimme sen käteisellä, niin olimme tervetulleita vieraita.

"Nyt me menemme Stiffiin", sanoi Yann, "sinne on puolen tunnin matka, siellä asuu Jeanne, mutta meidän täytyy olla varuillamme, hänen pitää tulla ulos". — Kyllästymätön oli Yann.

Tällä tavoin minä tein saaren kaunotarten tuttavuutta. Enkä tahdo väittää, että meillä olisi ollut heistä puutetta. Se olisi Riittämättömyyttä, ei muuta.

Muuanna keskiviikkona menin silloin satamaan nähdäkseni, pääsisikö
"Toimitsija" vahingoittumattomana rantaan. Meri kuohui.

Kalastajat seisoivat kallioilla, jotka tornin korkuisina kohosivat lahdelman rannoilla, ja katsoivat liikkumattomina "Toimitsijaa"; toisinaan he vain sylkäisivät, mutta hievahtamatta. He näyttivät pahoinpidellyiltä ja mukiloiduilta, auringon kuivattamilta; silmät olivat tuulten vetistämät. Monet tuntuivat tulleen suoraan vedestä, ohuet hiukset olivat tarttuneet kiinni ohimoihin, puserot riippuivat rentoina heidän olkapäillään.

Heidän vieressään seisoi Noel, kauppias ja "saaren kuningas", puettuna mustaan nahkajakkuun, kaukoputki silmien edessä. Hän uhkui hyvinvointia, hänen kasvonsa olivat punaiset kuin kirjelakka, ja hänen musta täysipartansa kipinöi terveyttä. "O, lala!" huusi hän ja pudisti huolestuneena päätään, sillä "Toimitsija" oli hänen omansa. Pari riepua mastoissa kahlasi kutteri etäällä kohisevassa aallokossa, hyökyaaltojen peittämänä. Usein se vajosi aina mastonhuippuihin saakka — jää hyvästi! — mutta sitten se sukelsi jälleen esille. Vinosti sen takaa tuli mustanharmaa sade. Äkkiä kaikki kalastajat pidättivät henkeään — jos nyt vain joku köysi katkeisi tai tuuli herpoisi hetkeksikään — he sylkäisivät taas, vaara oli ohitse.

Kallion koloihin oli ahtautunut kalastajain vaimoja pieniin ryhmiin, niinkuin kanat, jotka tuuli on puhaltanut johonkin nurkkaan. Kaikki liehui heidän ympärillään, musta, valtoimenaan oleva tukka, valkoiset myssynnauhat, hameet. Musta Jeanette istui heidän joukossaan ja katsoi hymyillen minuun. Minä seisoin kalastajain vieressä, liikahtamatta kuin hekin, ja vain jonkun kerran otin piipun suustani ja sylkäisin amerikalaiseen tapaan hampaitten lomitse; siinä suhteessa olin saavuttanut täydellisyyden.

"Toimitsija" laski purjeensa ja heitti kuluneen ankkurin rätisten mereen. Vähäinen ruostepilvi kohosi, ja minä tunsin hajun sinne saakka missä seisoin. Heti tuli, kuten tavallista, satamasta pieni vene, joka kääntelehti kuin simppu, sillä sitä soudettiin perästä vain yhdellä airolla. Puolitusinaa liehuvia kääröjä (ihmisiä), paaleja, joukko pikku porsaita, kaikki tuo heitettiin veneeseen niin nopeasti kuin merimiehet sen tekevät, kun he kerran ovat työssä. Tuossa tuokiossa oli vene niin täysi, että se olisi saattanut upota.

Porsaat vinkuivat kamalasti, ja kallionkoloissa olevat naiset vääntelehtivät naurusta. Mutta äkkiä he rupesivat huutamaan. He heiluttivat käsivarsiaan ja kirkuivat: "Rosseherre! Rosseherre!"

Pienen kiemurtelevan veneen kokassa oli tyttö, jonka messinginkeltaiset hiukset liehuivat tuulessa.

En ollut nähnyt häntä vielä koskaan ennen. Keltainen tukka hänellä oli!
Ja hän seisoi niin rauhallisena.

Vikisevät porsaat viskattiin maalle, niin myös paalit, postisäkki sekä kokonainen vuori suuria leipiä joissa oli likaisenharmaa kuori. Porsaat hyökkäsivät leipien kimppuun, keltainen aalto koetti nuolaista niitä ja teki tummiksi muutamia, ennenkuin Noel ehti korjata ne pois.

"Käy kiinni, käy kiinni!" huusi hän, ja kylän ryysymekko repaleisissa housuissaan, Noelin suojatti, hyppäsi keskelle leipävuorta.

Rosseherre astui kahden aallon välillä taitavasti veneestä ja kulkea kalisti puukengissään polkua pitkin. Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä keltaisemmaksi kävi hänen tukkansa. Hän oli pieni ja hintelä, kuudentoistavuotias tyttönen; hänellä oli valkoinen päähine, huivi olkapäillään ja musta puku kuten kaikilla saaren naisilla.

Me käännyimme häneen päin. Kalastajat tekivät sen jalkojaan liikuttamatta, heidän puukenkänsä olivat naulautuneet kallioon. Kedril otti tupakkamällin suustaan ja pani sen lakkinsa alle, pään päälle. "Kas, siinähän Rosseherre taas on!" sanoi hän. Toiset eivät virkkaneet mitään. He roiskauttivat tupakkasyljen lapsellisen riemukkaasti hampaittensa välitse ja nyökäyttivät päätään. Näkihän sen, että hän siinä oli.

Samassa silmänräpäyksessä Rosseherre katsoi meihin. Keltainen tukka liehui tuulessa hänen pienten lapsenkasvojensa ympärillä, ja hän sukaisi sitä syrjään kädellään. Naiset huusivat hänelle nauraen jotakin, ja hän tarkasti minua katseellaan uteliaasti kiireestä kantapäähän. Otin piipun hampaistani, mutta en väräyttänytkään kasvojani. Silloin Rosseherren katse vielä kerran kääntyi minuun ja kiintyi käteeni, jossa oli sormus, vaikkei sitä näkynyt. Sitten hän katsoi minua nopeasti silmiin. Millainen katse se olikaan!

Naiset imuroivat ääneen, puhua porisivat ja menivät pois Rosseherren kanssa. Tuossa tuokiossa oli tuuli vienyt hänet nurkkauksen toiselle puolelle. Mutta ennenkuin Rosseherre katosi näkyvistä, katsoi hän vielä kerran taaksensa.

Alhaalla lahdelmassa keinui "Toimitsija" hyljättynä; punapaitainen matruusi kiipesi kannelle. Kirjeenkantaja ja postipäällikkö meni työhön. Hampaisiin saakka asestettuna hän syöksyi tuleen. Hänellä oli pitkävartiset ratsusaappaat ja kädessään hän heilutti naurettavan pientä koria, jossa kirjeet olivat. Hänen toimensa oli tappava. Mihin ikinä hän tulikaan, täytyi hänen tyhjentää pikari. Mutta illalla hän kuitenkin aina palasi voittajana, huohottaen kuin virtahepo, hiessään kylpien, luuhistuakseen Chikelin krouvissa sen äärettömän taakan alle, jonka muodostivat vastuunalaisuus, teennäinen mahtipontisuus ja helvetillinen toimi, jota varten hän oli koonnut voimia kokonaista kahdeksan päivää.

Kimon vetämät rattaat saapuivat viemään pois säkkejä ja paaleja. Tämä kimo kulki jollakin tavoin koukkupolvisena, silmien ja sierainten ympärillä sillä oli punaiset renkaat, ja se oli miltei aivan karvaton. Hetikohta se nukkui, ja kylän rääsymekko kutitti tuloksettomasti oljenkorrella sen sieraimia.

Rattaat vierivät pois — ja nyt oli jälleen koko viikon aika rauhallista ja hiljaista saarella.

"Huomasitko, että hän katsoi sormustasi?" sanoin itselleni. "He ovat sentään kaikkialla samallaisia. Sellainen keltainen tukka kuin hänellä on, oho, lie tuskin enää luvallinen, vai miten, Poupoul!"

Äkkiä johtui jälleen mieleeni hänen katseensa. Merkillistä. Se oli — miten sanoisinkaan? — se oli sellainen katse, jollainen mielipuolilla on.

II.

Yötä päivää se oli työssä. Se löysi halkeaman ja alkoi uurtaa tunnelia. Työn piti valmistua tuhannessa vuodessa, ja rohkeasti se kävi siihen käsiksi. Paria askelta edempänä se vasaroi jossakin rotkossa ja käytteli talttaa jossakin kuilussa. Tuhannen vuoden kuluttua piti kuilun olla yhteydessä tunnelin kanssa. Rajumyrskyissä se sitten lähetti tuuria ja kuokkia suuren suojaman valmistamista varten. Kun tuhannen vuotta vielä oli kulunut, oli katto niin ohut, että se sateen jälkeen luhistui, ja esiin tuli kallio, irtain ja terävä kuin viikate, ja meri etsi itselleen uuden tehtävän. Sillä oli aikaa.

Mitä lähemmäksi Myrskylää tultiin, sitä äänekkäämmäksi kävi meri. Sillä Myrskylän edessä levittäytyi aava valtameri ja mahtavat mainingit murskautuivat rannan kiviseinämiin. Toisinaan kumisi niin kuin olisi ääretön kallio syöksynyt mereen. Korkea aalto. En voinut enää hillitä kulkuani, ja usein minä säikähdin sydänjuuriin saakka.

Lyijynraskaita pisaroita putoili silloin tällöin taivaalta. Pilvet matelivat synkeän meren yläpuolella matalalla ja raskaina kuin musta savu, ja yö tuli nopeasti. Molemmat majakkamme alottivat työnsä. Pohjoisessa Stiff. Kuten itseensä-imevä, pelkoa tuottava kuu sen liekki huokui esiin mustan ahon takaa. Kahdesti valkoista ja kerran punaista. Mutta etelässä sitävastoin rupesi aavemainen aurinko korkealla pyörimään kuin mielipuoli ja heittämään ylt'ympäri kalpeita sädekimppujaan neljään suuntaan.

Se oli Creach. Se viskasi valolyhteensä kolmenkymmenen peninkulman päähän yön pimeyteen. Ne olivat kaksoissalamain humisevia iskuja. Ne lensivät yli mustan ahon, yli tupien vaaleiden päätyjen, kiemuroivat välkkyvinä käärmeinä lahden toisella puolen olevilla kallioilla, hipaisivat riuttaa, lainetta, pilven päärmettä, purjetta — olivat poissa: vallalla yö ja pimeys — mutta jo leimahtivat jälleen. Yön tultua, kun päivän melu laantuu ja korva herkistyy, kumisi meri sitä kuuluvammin, ja niinpä luulikin elävänsä ainaisessa ukonjyrinässä.

Creach valaisi tietäni. Kaikki kalliot, näöltään sileiksi hiottuja norsunkalloja ja muinaismaailman eläinten luurankoja muistuttavia, saivat sisällystä ja elämää, kun valoluuta niitä lakaisi. Niiden keskellä seisoi kalpea, kuihtunut munkki, joka kättään kohotti ja luurangoille saarnasi: "Vielä ei ole liian myöhäistä, te jättiliskot!" Joka yö se siinä saarnasi, olematta päivällä mitään muuta kuin tavallinen kallionlohkare. Minullekin se saarnasi, kun kuljin ohi: "Mikä jättiliskoja koskee, se koskee sinuakin!" Ja se ojensi minua kohti käsivartensa: "Vielä ei ole liian myöhäistä, pakana!" Myrskylä itse näytti kalpealta pääkallolta, jonka nenäaukosta minun oli käytävä sisälle.

Ennen se oli ollut vartian asunto, mutta nyt sen omisti kauppias Noel, joka kokoili vanhoja parakkeja ja antoi niille sitten suurenmoisia niiniä: Villa de tempête, Sans-souci, Louis seize.

Otin esiin kalat, perkasin ne ja paistoin ne voilla paksusti voidellussa paperissa vienolla tulella. Maksasta tein kastikkeen, käyttäen sen lisäksi aineksina voita, suolaa ja etikkaa. Sitten meillä vielä oli pari pientä perunaa; ihanata.

Myrskylässä oli yksi ainoa pieni huone. Sen tilasta vei puolet muodoton pikimusta liesi, joka miltei nieli minut kitaansa. Istuin mielelläni sen edessä, katsellen tuleen.

Kalat paistuivat käristen, ja ulkona pauhasi meri. Kuuloni oli herkkä ja terottunut ja minä erotin jokaisen eri aallon toisistaan. Vesi syöksyi hurjana ja ahnaana kallioita vastaan, kaukaa kuului kuminaa säännöllisin väliajoin, niinkuin rautaputkia olisi vyörynyt maalle. Ne olivat lahden hyökylaineet. Väliajoilla kuulin kaukaista papattavaa pika-ammuntaa. Se kuului Creachin luota. Meri oli murskannut kalliot paloiksi, ja jokainen laine vyörytteli noita sentnerinpainoisia luoteja edestakaisin. Mutta rätinä ja kolina ja huudot, mitä se oli? Ei, minä en avaisi enää oveani. En nähnyt enää mustain laivanrunkojen keinuvan tarpoen ylös ja alas, en kuullut enää hukkuvien huutoja. Synkät kalliot ne tuolla ulkona tanssivat, ja minä tiesin myöskin, mistä huudot tulivat. Vesi se huusi, tuuli huusi. Kivet huusivat.

Ovelle koputettiin. En kääntynyt. Kukahan sieltä tulisi? Tuuli itki tähystysreiässäni, se valitti tuskaa, joka ei ole tavallista, erikoista tuskaa, joka olisi saanut pyhimyksenkin sydämen särkymään. Sitten se nauroi lyhyttä, mieletöntä naurua ja oli kadonnut.

Istuin pienen tuleni ääressä ja poltin piippua. "He, Poupoul, vanha toveri!" sanoin minä ja raavin sen päätä. Mitä oli tapahtunut? Ei mitään. Mutta ilmassa oli kuin seikkailujen tuoksua.

Keltainen virvatuli oli tänään kohonnut merestä! Minä olin valmis. Pidä varasi, Yann —

III.

Heti seuraavana aamuna lähdin tiedustelumatkalle, etsimään Rosseherreä. Mutta minä en löytänyt häntä. No, olkoonpa hän Herran nimessä missä tahansa, minä en ollut hänestä riippuvainen. Ja kun vielä oli kulunut päivä, olin hänet unhottanut.

Lokit rääkyivät, ja myrskypääskyset lensivät pois kulkutuksin ja kirkunoin. Tuuli vinkui, hyökylaineet vyöryivät kumahdellen. Lähdimme kalaan. Menimme pyydystämään hummereita ja langusteja, venheemme oli mertoja täynnä. Kedril, luotsi numero yksi, sai pikasanoman, ja me kiidimme halki mustien, nopeiden aaltojen kuin aavelaiva. Me ulvoimme kuin pahat henget, saadaksemme äänemme kuulumaan yli meren pauhun. Komentosanoja ja komentosanojen toistelua.

Minä hoitelin keulapurjetta ja koetin päästä tuulen herraksi. Ponnistin jaloillani veneenkaaria vastaan ja olin usein vaakasuorassa asennossa pingoittaakseni purjetta. Käteni olivat hankautuneet haavoille, suolavesi ja tuuli polttivat silmiäni, tukka takertui kiinni kasvoihini. Me luovimme kahdeksan tuntia syvärien välitse, ennenkuin höyrylaivamme himmeät valot kiiluivat pimeydestä, ja kahdeksana pitkänä tuntina soitteli tuuli korvissamme pikkolohuilua.

Luotsi kapusi ylös pitkin mustaa rautaseinää ja katusi, ja vasta kun hän oli päässyt laivan kannelle, tulivat hänen punertavat kasvonsa turvonneille poskineen — hän säilytti niissä tupakkaa — jälleen lyhtyjen valopiiriin. Jää hyvästi, luotsi! Me, renki ja minä, työnsimme kaikin voimin kekseillämme höyrylaivasta, jotta venheemme ei murskautuisi, ja tuo musta rautahirviö liukui pois. Sitten me kiidimme halki yön takaisin nuo monet peninkulmat. Hyökyaallot iskivät mäjähdellen öljyttyihin pukuihimme. Silmämme tuijottivat edessämme olevaan mustaan tiehen ja tähystivät, näkyisikö vaahtopyörteitä. Sillä missä vaahtopyörteitä oli, siinä oli kallioita. Mutta jos ilma oli sumuinen, niin me kurottauduimme veneenlaidan ylitse ja imimme, nenäämme rypistäen, sieraimiimme tynnyreittäin ilmaa, saadaksemme haistamalla selvän kareista.

Me joimme. Oh, kuinka kamalan paljon me joimmekaan! Pullo kädessä me hoipuimme seinien varassa eteenpäin ja joimme, sillä meidän oli jano. Alas soljui kaikki suolakin juoman mukana. Kalastajat kiljuivat meille, pistäen päänsä ulos ikkunoista. Meri oli tehnyt heidän sydämensä hurjiksi, ja minkäpä he sille? "Ulvo sinäkin!" huusi Yann, ja minäkin ulvoin ikkunastani. Se huvitti meitä. —

Päivät pitkät me kuitenkin olimme yksin lokkien ja tuulen kanssa,
Poupoul ja minä.

Taloni edessä oli kivi, suuri ja laakea kuin pöytä. Päivänpaisteessa se oli harmaa, mutta pilvisellä säällä se värittyi tummaksi. Tällä kivellä minä istuin ja katselin merelle.

Pilvet kulkivat taivaalla ja niiden varjot kuvastuivat mereen tummien saarien kaltaisina. Lakkaamatta puhalsi tuuli terävänä maitomaiseen viheriään veteen, ja meri oli kuin terävien aaltojen armeija, taivaanranta sauhusi. Tuuli ulvoi ja kirkui, ja meri muuttui tiikerintaljaksi, jossa oli leveitä, kiukkuisia vaahtojuovia, jotka kiitivät pitkin pintaa, tuli ja leimaus.

Sen avaruus häikäisi minut. Minä nousin seisomaan, niinkuin tahtoen sanoa jotakin. Kielelläni pyöri mahtavia sanoja, sanakallioita, mutta niiden merkitys oli minulle tuntematon, enkä minä sanonut mitään. Istuuduin jälleen. Tuuli puhalsi ja sytytti sydämeeni liekin, niin että hehkui sielläkin, missä kaikki jo oli aivan vanhaa. Ja minä istuin siinä keskellä avaruutta ja tyhjyyttä, kaiken sen tuntemattoman joukossa, jota ilmassa on. Niin minä istuin aamusta iltaan, ja nyt ymmärsin, mitä sydämeni tahtoi sanoa. Niin! Loin silmäni korkeuteen. Jumala oli matkustanut pois, hän oli jättänyt toistaiseksi yksinään maan, joka jo oli kuluttanut lapsenkenkänsä, mutta vanhat jumalat elivät vielä, ne, joille suitsutin kulkiessani vuoren ylitse kivikirves olkapäällä. Kuulitko, kuinka siellä ylhäällä kumisi? Vanhat jumalat siellä olivat liikkeellä.

Tuhannen neliöpeninkulmaa vettä, tuhannen kuutiometriä ilmaa, kaikki oli minun omaani. Ei, ne siellä ylhäällä älkööt ruvetkokaan luulemaan, että olivat tekemisissä kiittämättömän, halveksittavan poikanulikan kanssa. Varastin puolet erään puutarhan aitaa ja tein tulen kallioiden väliin. Tuleen viskasin omin käsin pyydystämiäni kaloja, silmineen ja sisälmyksineen heitin ne liekkeihin, ja savu nokesi kasvoni. Senpä ne näkisivät siellä ylhäällä vaeltaessaan.

Erotin pienimmätkin savupyörylät riippuvien pilvien alla: eipä mastokaan, joka hienona kuin neula liikkui taivaanrannalla, voinut välttää huomiotani. Savupilvi kasvoi, harmaa, paksu torni yleni taivaanrannalla. Torni kaareutui, sai mastot, savupiipun, kannen. Lokit, kohosivat kallioilta ja viskautuivat kirkuen lentoon. Ja höyrylaiva pyrki kamppaillen lähemmäksi. Sen keula painui ja katosi, hiljalleen, niinkuin se olisi uponnut. Sitten keula kohosi ja perä painui. Ja jälleen laskeutui keula.

Niin se kulki eteenpäin. Kokassa nousivat vaahtopylväät luotisuorasti ilmaan, ja hyökylaineet huuhtelivat kantta. Kun oli sumuista, saattoi sattua, että kadotin höyrylaivan näkyvistäni ja että minun täytyi minuuttimääriä etsiä ennenkuin sen taas löysin. Myrskyssä ne muistuttivat meren kanssa kamppailevia epätoivoisia aaveita. Ne näyttivät niin paljailta, kuin tuulen ja ilman kaljuiksi ajelemilta. Ne tarpoivat ylös ja alas, tuprusivat, kääntelehtivät sinne ja tänne, vaipuivat alaspäin, ja usein kesti tunnin ennenkuin ne olivat suoriutuneet suuresta merenvirrasta.

Ne kulkivat etelään ja kaakkoon. Kiveltäni näin Aasian kuumien kaupunkien vilinään, Etelä-Afrikaan, Meksikoon ja Etelä-Amerikaan, ja toisinaan aina sinne saakka, missä Palmusaaret uinuvat sametinsinisessä meressä ja missä apinat kiipesivät pitkin laivantouvejamme heti kun laskimme maihin.

Tähystin. Tuuli tuiverteli hiuksiani, kipunat kohosivat piipustani ja lensivät vaakasuoraan yli ahon. Eräällä kalliolla istui lokki, sulat pörröllään, ja tähysti etäisyyttä kuten minäkin.

Poupoul istui kyyryksissään vieressäni ja nyrpisti nenäänsä meren tuoksuille. Se oli eläkkeen saanut laivanvahti, pörröinen musta villakoira, suuri, ja älykäs kuin piru, ja se oli matkannut kaikki meret. Olin sen mantereen rannikolla vaihtanut pullolliseen eau de vie'tä. Toisinaan se kävi pienellä löytöretkellä ja etsi, nenä maassa, multaan mahdollisesti kätkettyjä siankorvia. Se tallusteli edestakaisin ja juoksi alas meren rannalle. Sen se teki kolmella jalalla: tottapa se sillä tavoin oli hauskempaa. Se hyppi eteen- ja taaksepäin, piti kuonoansa maassa ja haukkaili aaltoja. Sitten se tuli takaisin ja istuutui jälleen viereeni.

Kolmimasto oli merellä. Poupoulin keltaiset silmät katsoivat kiiluen minua kohti harmaantuneen turkin poimuista.

Silloin Poupoul haukahti, lyhyesti ja käheästi. Minä taputin sen selkää. "Tule!" Me menimme. Etsimme lokinsulkaa piippuani varten ja kuljimme kallioiden lomitse. "Jumala suokoon, Poupoul, että löydämme sopivan sulan." Laine löi rantaan. Katsoin sitä ja sanoin: "Ja mitä sinä tahdot?" Toisinaan haastelin ahon yli vierivien hiekkajyvästen kanssa; sillä minä en voinut puhua aina vain Poupoulin kanssa. Puhuin myöskin mustien oinasten kanssa, joita oli köydessä siellä täällä, odottamassa, että joku ruohonkorsi nousisi kasvamaan. Tervehdin niitä ja tein niille selväksi katsantokantani.

"Luvallanne sanoen", lausuin, "ei ollut mikään häpeä, että isänne olivat oinaita. Ei, siihen nähden voimme hyvin sietää toisiamme. Mutta etteivät jälkeläisenne vielä miljooniinkaan vuosiin tule olemaan muuta kuin oinaita, se tekee teidät halveksittaviksi. Te olette joutuneet umpikujaan, tilanne herättää minussa sääliä. Anteeksi, hyvät herrat!" Kumarsin ja poistuin. Oinaat katsoivat jälkeeni palellen ja väristen.

Olimme löytäneet sulan ja kuljimme takaisin kotiin. Kuule! Ympärillämme kuului kuin tuhanten vesiputousten kohina — suuret keuhkot hengittivät. Lokki oli lennossa, myrskypääsky antoi äänensä kuulua.

Mutta kun päivä paistoi ja minä olin hyvällä tuulella, näin istuuduin kallioiden keskeen ja otin pienen huiluni taskustani. Olin ostanut sen Noelilta, lyhentääkseni sillä aikaani; se maksoi kymmenen souta mutta siinä olikin ihmeellinen ääni. Älkää pelätkö en minä teille soittanut, minä soitin pienelle jaloissani hyppelehtivälle aallolle, meren kaloille kaukaisuudessa kulkeville höyrylaivoille, Poupoulille ja itselleni.

Niin, se soi ihanasti! Ihmeellisen kirkkaana kaikui huilun ääni kallioista, Poupoul heristi korviaan ja katsoi minuun ihmetellen ja ihaillen.

IV.

Mitään ei tapahtunut. Meri vyörytti laineitaan. Mutta sitten kuului ulkoa kopinaa ja minä nousin ja sydämeni tykytti. Kuuntele, Poupoul! Mikä se sillä tavoin kopisee? Kulkeeko joku ulkona!

"No odotahan, musta paholainen, mihin matka? Mikä on nimesi — Yvonne?
Tahtoisin suudella ruskeata niskaasi, Yvonne, siihen kohtaan, mistä
tuuli puhaltaa pois hiukset. Niin, näetkös, pelko pois — takaisin,
Poupoul! Hahaha — eihän hän mikään oinas ole!"

Kului taas useita päiviä, ennenkuin yhtään ihmistä näkyi. Koputin piippuni tyhjäksi. Tok — tok — kertoi kaiku aholla. Mutta sitten sukeltautui aholta esiin mies ja suuntasi askeleensa asuntoani kohden. Se oli Kedril, joka tuli kutsuinaan minua häihinsä.

Näissä häissä näin keltatukkaisen tytön uudestaan. Jottei minulta menisi mitään hukkaan, olin jo varhain aamulla paikalla. Korret olivat vielä kastepisaroissa.

Olin ajanut partani, Europassa pesty kaulukseni (viimeinen) kiilsi päivänpaisteessa. Sormissani oli kaksi sormusta ja liiviäni koristi ohut hopeaketju, jota olin jo viisi vuotta pitänyt housuntaskussani. Herra ties, miksi. Tavattoman hienolta näytin kalastajien joukossa, ja suurta huomiota minä herätinkin.

Kirkossa olivat oikealla polvillaan naiset valkeissa myssyissään, vasemmalla miehet. Rosseherren vaalea tukka erottautui mustia harjoja vastaan kuin vastalyöty louisdori vanhojen kuparirahojen joukosta. Joka kerta kun hän teki ristinmerkin, liikkuivat hänen huulensa: hän ei katsellut oikealle eikä vasemmalle.

Pappi kaakersi kuin kana, jolle on tehty suurta vääryyttä ja joka ei voi uudestaan saavuttaa sielunsa tasapainoa. Hän intoili juoppoutta vastaan. Hän se tietysti pahimmassa rajusäässä lähti merelle ja eli koko vuoden kuivatulla kalalla ja purutupakalla, sill'aikaa kuin kalastajat istuivat pehmeissä nojatuoleissa ja nauttivat pyhien rauhaa. Hän paistoi meitä hitaasti kiirastulessa, sitten hiveli meitä autuuden leppeä hengähdys, ja siihen se loppui.

Kaikki olivat liikutettuja. Kedril, sulhanen, joka oli ollut juovuksissa aamusta kello seitsemästä, kuunteli kieli hiukan riipuksissa, ja puhdasta alkoholia vuoti hänen tulehtuneista silmistään. Hänen morsiamensa oli polvillaan, lihava selkä köyryssä, pää alaspäin, kuin valmiina mestattavaksi.

Poupoulin aika kului sillä välin erinomaisesti seurustelussa Noelin
viheriän papukaijan kanssa, joka oli kirkkomaalla aamukävelyllään.
Kuulin niiden kiistelevän. Papukaijan kaikuvaan pilkkanauruun vastasi
Poupoul aina kiukkuisesti haukkuen.

Vihkimisen jälkeen kaikki suutelivat toisiaan. Muuan mies kulki joukossa, pullo kädessään, ja jokainen sai ryypyn vihkiviiniä sekä palasen pyhää leipää. Pieni kirkkopiha vilisi valkeita myssyjä: näytti siltä kuin jonkun sanomalehden lisälehti olisi juuri ilmestynyt.

Rosseherre seisoi minua lähellä ja käänsi silloin tällöin päätänsä minuun päin. Ensi silmäyksellään hän oli huomannut, että minulla oli kaikki jalokiveni muassani. Kaksi vanhaa kalastajaa tuli hänen luoksensa; he ottivat matalat lakkinsa kaljuista päistään ja hieroivat partaisia kasvojaan hänen poskiinsa, seisoen polvet koukussa. Rosseherre hymyili minulle, kun kalastajat suutelivat häntä.

Nyt oli minun vuoroni. Otin lakin päästäni ja lähestyin Rosseherreä. Ääretön kummastus silmissään hän katsoi minua. Nuo silmät olivat harmaanviheriät ja niiden keskeltä loistivat keltaiset tähdet. Ne olivat nyt aivan toisenlaiset kuin hiljakkoin. Kuinka olinkaan saattanut ajatella, että nuo silmät näyttivät mielipuolen silmiltä? Vain vanhoilta ne minusta näyttivät. Hänen tummanpunaiset, hiukan sieroittuneet huulensa olivat auki silkasta hämmästyksestä. Sitten hän purskahti lapsekkaaseen nauruun. Hän puristi kädet polviensa väliin ja puistelihe kuten vedestä nouseva messinginkeltainen villakoira.

Hänen iloisuutensa tarttui kaikkiin, minuunkin: minä nauroin salatakseni tappiotani.

"Ethän sinä ole kalastaja!" sanoi hän bretanjattaren laulavalla ranskankielellä.

Senjälkeen kutsuvieraat lähtivät Grandhoteliin, ja nekin, joita ei ollut kutsuttu, menivät sinne.

Grandhotel oli kurja keltainen hökkeli, joka oli syrjässä kylästä, aivan lahden yläpuolella, ja joka ei voinut päättää, mille puolelle kaatuisi. Vinon, pienen oven edessä istui kaksi papukaijaa sardiinilaatikkojen päällä. Osottamatta mitään mielenliikutuksen merkkejä ne siinä istuivat, milloin oikealla, milloin vasemmalla jalallaan, pyörittivät silmäluomiaan, rähisivät, nauroivat toisinaan ja huusivat niin että maa tärisi: Varas, rääsymekko, laiskuri!

Grandhotelissa hallitsi rouva Chikel, voimakasrakenteinen nainen, à la bonheur, kovaääninen, aina hyväntahtoinen, aina auttavainen, ja kädet hänellä oli kuin ankkurit. Hänen varjossaan eli herra Chikel kurjaa elämäänsä, niinkuin sieni tammen katveessa. Leveälierisine hattuineen, jonka hän oli itselleen hankkinut, ainaisine pään, käsivarsien ja jalkojen ympärillä olevine kääreineen hän muistuttikin sientä. Toisinaan sai herra Chikel pullolla iskun päähänsä, toisinaan taas joukon mitä ihastuttavimpia korvapuusteja. Monta kertaa hänen täytyi terveytensä vuoksi olla yötä ulkosalla. Hän ilmestyi kuutamossa kuin mytty ovelle ja lensi alas portaita. Ovi lyötiin kiinni, lukko narisi, kun se väännettiin salpaan. Ole varovainen! Ikkunasta tuli vasaroita, pulloja, ja Chikelin oli pakko peräytyä kallioiden keskeen, eräänlaiseen linnoitukseen, ja siellä hän nukkui.

Herra Chikel oli luonteeltaan koiran kaltainen. Hymyile sille, niin mitä se tekee? Sen polvet tutisevat ja se hymyilee vastaan. Hymähdä hiukan pilkallisesti ja happamesti, se hymähtää myös pilkallisesti ja happamesti. Vedä kulmakarvasi kokoon ja lävistä se katseellasi, niinkuin aikoisit sen tappaa — se matkii kaikkea. Hän oli tuomittu kuvastamaan toisten mielentilaa, ja häntä saattoi niin kiihoittaa eri tahoille tunneasteikossa, että hiki valui hänen huokosistaan.

Rouva Chikel oli häneen nähden niin ylivoimainen, että hänen täytyi taistelussaan käyttää viekkautta. Hän puolusti itseään mielellään terävillä esineillä, neuloilla ja lasinsiruilla, joita hän pani vuoteeseen; eipä hän tuntenut siitäkään tunnonvaivoja, vaikka kaatoi hiukan öljyä olkipatjaan ja antoi pudota palavan tulitikun sen viereen. Mutta heti kun rouva Chikel huomasi jotakin, esimerkiksi että hänen puukenkänsä anturan lävitse oli lyöty naula, tai jotakin muuta, kävi hän armottomasti sienen kimppuun.

Kutsuvieraiden vaimot toivat mukanaan omat syömäneuvot ja lautaset — sillä hotellissa ei ollut niitä kylliksi —, ja ateria alkoi. Sekopäinen meriaave nousi puhumaan. Hän puhui bretanjan kieltä. Siinä oli nimiä, nimiä, loppumaton sarja. Siellä täällä teki joku ristinmerkin, ja myöskin Rosseherre hykähti äkkiä kokoon, painoi alas päänsä ja liikutti huuliaan. Sitte hän katsahti ylös, hieman kalpeana ja arkana, koettaen hymyillä.

Ne olivat kaikkien niiden nimiä, jotka olivat lähteneet merille eivätkä olleet koskaan palanneet.

Ruokaa ja juomaa pantiin pöytään. Siinä oli kalaa, oinaanlihaa sekä itsekullekin ikivanhan tavan mukaan valmistettu leipä, jossa aineksina olivat sianveri, jauhot, ja luumut. Aluksi kaikki kävi talonpoikaisen kankeasti, mutta sitten alkoi keskustelu. Se alkoi sillä, että lausuttiin yleinen epäilys Kedrilin nuoren vaimon uskollisuudesta. Kedril oli pakahtua nauruun.

Bumba — bumba — kaikki asettuivat piiriin ja polkivat puukengillään, aivan kuin olisivat nousseet portaita ylös, ja lauloivat: bumba — bumba Sitä kesti loppumattomiin. Mutta äkkiä rupesi yksi ainoa tytönääni kuulumaan, ja piiri alkoi pyöriä.

Rosseherre se lauloi. Hän lauloi falsettiäänellä ja niin korkealla ja kimeällä, että se olisi hämmästyttänyt sirkkaakin. Hän lauloi bretanjalaista häälaulua:

"Ah, mulle suo, ah mulle suo sun syämes, armahain" —
"Ah, mulle suo, ah, mulle suo sun syämes suloinen" —

Laulaessaan hän heilutti päätään ja katsoi taivasta kohti. Hänen hiuksensa hulmusivat ja piiri pyöri. Puukengät kolkkivat,´huivit naisten pitkät hiukset, valkoisten myssyjen nauhat liehuivat. Piirin yhdellä puolen liehui kaikki sisään-, toisella puolen piiristä ulospäin. Kalastajat, joiden päät olivat juomisesta kuumenneet ja joiden silmät räpyttelivät, nostelivat kömpelösti jalkojaan ruskettuneet intianittaret nauroivat, näyttäen valkoisia hampaitaan, ja heidän hameensa liehuivat paksujen, valkoisten sukkien ympärillä. Piirin ulkopuolella seisoivat lapset koreiksi pyntättyinä kuin nuket, tuuhein hiuksin, punaisin poskin ja ihmettelevin, loistavin silmin.

Syvällä alhaalla kuohui meri. Aallot murtuivat ja kohisivat. Lokit kirkuivat ja lensivät yli piirin. Tuuli viuhui. Oli kesä, aurinko paistoi, mutta saari näytti autiolta erämaalta, joka on täynnä paljaita kallioita. Kaukana kulki kaksi höyrylaivaa tummansinistä merenjuovaa pitkin etelää kohden; siellä oli se ura, jota myöten ajan kulku kävi.

Seisoin seuraten katseellani Rosseherren vaaleata päätä, joka liikkui piirissä kuin säihkyvä, kilisevä kello. Liikuttavasti! hän lauloi —

Vieressäni seisoi Yann, "pikku kapteeni", sillä me olimme aina yhdessä. Yannin pörröinen pää ei ollut tänään ainoastaan pesty, vaan sitä oli hangattu niinkuin laivankantta. Jokainen harjanveto oli vielä selvästi näkyvissä. Hänen vaaleansiniset lapsensilmänsä kiilsivät kuin laivan lyhdyt. Päivän kunniaksi hänellä oli päällään kutistunut valkoinen pusero, ryppyinen kaulus, siniset kalvosimet, mustat puukengät ja käsissään ohut ruokokeppi. Poikittain kaulahuivin lävitse hän oli pistänyt rusettineulan, jossa oli tavattoman suuri hohtokivi: neulan pää ulottui tuuman verran ulos huivista. Ja sen lisäksi — ha, ha, etkö tunne tuoksua! Tuo keikari oli käyttänyt hajuvettä. Sinistä, kaunista kapteeninlakkiaan hän piti huolettomasti takaraivolla, aivan kuin se olisi ollut jotain mitätöntä ja rasittavaa.

Yann seisoi tietysti hajasäärin, kädet housuntaskuissa, mutta sillä ei ole kaikki sanottu. Jalat olivat sisäänpäin, erittäinkin oikea jalka, sääret niin merkillisesti väännetyt, että hänen pyöreät istuinlihansa piirtyivät aivan plastillisiksi. Vasen lantio työntyi voimakkaasti eteenpäin, mutta sitten Yannin vartalo teki siron taipeen sisäänpäin, ja hänen rintansa oli aivan pystysuorassa. Tällainen asento muodosti Yannille kimmoisen alustan, ja sillä tavoin saattoi täysin tyynenä seistä keinuvalla laivankannella pahimmassakin aallokossa. Yläruumista saattoi mielensä mukaan vääntää ja kääntää, ilman että silti tarvitsi alustaa muuttaa.

Yann oli kapteenina pienellä hallituksen höyrylaivalla, joka oli ankkuroituna sataman edustalla. Hänen virka-uransa oli ollut tuo tavanmukainen: Moussena kalastajakutterissa, korvapuusteja, eikä laisinkaan ruokaa, puolimatruusina useilla purjealuksilla, korvapuusteja ja vähän ruokaa, kaksi kalastuskautta turskanpyynnissä St. Pierren matalikoilla, koiranruokaa, parin vuoden palvelus eräällä Amerikanhöyryllä, siedettävä ruoka. Siitä lähtien hän oli nopeasti kohonnut arvoissa. Hänestä tuli tutkinnon suorittanut luotsi, ja hallitus uskoi hänen kuljetettavakseen mustaksi kiillotetun ruumiskirstun, jossa oli höyrykone, sata tonnia, laivaväkeä kuusi miestä. Tämän huomion hän kylläkin ansaitsi.

Vielä tänäänkin Yannin rystyset olivat purjeiden veivaamisen muodottomiksi tekemät — Kap Hornin luona olivat jäätyneet purjeet kovat kuin lasi, niin että veri purskui ulos kynsien alta ja täytyi vihdoin turvautua kyynärpäihin — hänen oikea etusormensa oli koukussa niin, että hän oli katkaissut tuhansia turskanpäitä. Hänen sormissaan oli syviä kalanpyydyslankojen tekemiä halkeamia, hänen kätensä olivat kovettuneet ruorista ja ainaisista touveista.

Yann oli tuhattaituri. Hän oli räätäli, suutari, puuseppä, seppä, keittäjä, mitäpä hän ei olisi ollut! Hän osasi kutoa sukkaa ja verkkoa: rautalanganpalasella, jonka hän löysi kadulta, avasi hän sinulle minkä oven tahansa. Tämä paholainen puhui arabian, malaijin, kiinan kieltä, mitäpä kieltä hän ei olisi puhunut! Tietysti myöskin sellaisia vähäpätöisyyksiä kuin espanjan, portugalin, englannin j.n.e. kieliä. Kaikista näistä kielistä hän tiesi vain viisi sanaa. Mutta niillä hän saattoi sanoa kaikki, mitä merimies tarvitsee maihin tullessaan. Tämän lisäksi hän tunsi jokaisen kielen hirveimmän haukkumasanan, ja sitä hän käytti, jos hänen tietonsa loppuivat tai jos muutoin jotakin kävi vastoin luuloa. Heti kun hän astui maihin jollakin kaukaisella rannikolla, heitti hän ihmisvilinään tämän voimakkaan haukkumasanan. Aha, vanha tuttu, ei mikään ensikertalainen! Hinnat laskivat nopeasti, sillä vaatimattomimpaankin tarjoukseen Yann vastasi samalla kamalalla haukkumasanalla, ja saman sanan sai osakseen sekin onnellinen, jolta hän jotain osti.

Sellainen oli Yann. Hän oli täynnänsä hupsuja pila-arvoituksia, ja kahdellatoista tulitikulla osasi hän ratkaista mitä vaikeimpia tehtäviä. Yhdestä ainoasta pelikortista hän saattoi tehdä jotain niin äärettömän säädytöntä, että oikein kyyneleet kihosivat katsojan silmiin. Anna Yannille esimerkiksi linkkuveitsesi. Hän ottaa sen käteensä niinkuin vanhojen rahain kerääjä harvinaisen rahan. Messinkiset kierteet, hyvä, ne eivät ruostu. Hän työntää sen Noelin myymäpöytään, pyöräyttää sitä, leikkaa pöytään suuren uurteen: terä on hyvä, veitsi yleensä hyvä! Hän asettaa molemmat terät pystysuoraan kädensijaa vastaan—jos jollakin on halua, asetun seinää vasten, eteenpäin — vup! kaksi pistoa yhtaikaa. Yann kääntää terät suoraan. Noin! Jos nyt yksi tulee takaa ja toinen edestäpäin — yks, kaks! — käsivarsi heilahtaa, takanaolija saa terän vatsaansa, edessäolija kurkkuunsa. Hyvä veitsi, merci!

Ja kuitenkin Yann oli hyväsydäminen mies. Sattui kai kyllä joskus, että hän löi laivapoikaansa nyrkillä vasten kasvoja, mutta kun tämän pojan äiti sitten sairastui, antoi hän pojalle heti kymmenen souta. Kyyneleet silmissä hän saattoi unelmoida viinistä, jota hän oli kuusi vuotta sitten jossakin juonut, tytöstä, jota oli rakastellut — ah, se oli jotain, niin suloinen, mehevä, ja kuinka miellyttävä ääni —!

Siinä hän nyt seisoi pyntättynä, hajuvedeltä tuoksuen, kiireestä kantapäähän mahdikkuuden ja halveksumisen ruumiillistumana, eikä hänen puhelias suunsa ollut hetkeäkään vaiti.

"He, sinä olet kai saanut vapautta hautuumaasta, mummo-kulta?" sanoi hän eräälle ryppyiselle vanhukselle, jonka kasvot olivat vahankeltaiset. Tyttöä, joka odotti lasta, hän tervehti erinomaisen kohteliaasti: "Bonjour, messieurs-dames!" Jokaista varten hänellä oli pieni huomaavaisuus varattuna. Sitä ei kuitenkaan pantu varsin, pahaksi, ja hänelle maksettiin samalla mitalla. Mutta Yann piti aina viimeisen sanan.

"Ha! ha! ha!" Ja kaikuvalla naurulla hän antoi voitetulle vastustajalleen kuoliniskun.

Mutta nyt oli hänen hetkensä tullut. Hän rykäisi. "Mitä pirua onkaan kurkkuuni tarttunut? Eteenpäin, mennäänpäs sisään. Pikku ryyppy, he!"

Yann nauroi. "Miten tuollainen voi sinua miellyttää! Nehän ovat villejä!" sanoi hän halveksien. "Älä luule, että ne ovat ranskalaisia! Ei, ne ovat vedenpaisumuksen aikaista väkeä, ilman mitään sivistystä ja sievistystä, ne kuolevat sukupuuttoon. Katsohan niitä — bumba, bumba!"

Ja Yann nauroi täyttä kurkkua tehdäkseen minulle selväksi äärettömän paljon korkeamman kulttuurikantansa. Huomattava on, että hän oli Roskoffista, oli nimeltään Yann ja itse bretanjalainen kiireestä kantapäähän, oi sinä veitikka!

"Tunnetko Rosseherren?" kysyin häneltä. "Rosseherren? Tietysti minä hänet tunnen!" Yann katsoi ohitseni. Ei sanonut mitään muuta. "Hm! Nyt mars!" Hän tahtoi juoda, eikä hän silloin vitkastellut.

Meidän oli kuljettava kokonaista viisi askelta, mutta Yann käytteli pientä ruokokeppiään, niinkuin hän olisi ollut huvikävelyllä Bois de Boulognessa.

Grandhotelissa oli jo remuisaa elämää. Kalastajat heiluttivat laseja kankeissa käsissään, puhuivat niin että vaahto suussa, töykkivät toisiaan hyväntahtoisesti nyrkeillään ja purskauttivat kokonaisia ryyppysuihkuja toistensa kasvoihin, purskahtaessaan nauruun. Kaikki oli liikkeessä, vain Chikel, tuo koiransieluinen, ei liikkunut. Hän oli saanut päähänsä olla ottamatta osaa. Kääreissä oleva jalka tuolilla hän istui eräässä nurkassa ja pelasi lautaa näkymättömän vastapelaajan kanssa. Hänen päänsä oli siteissä, ja vain pieni silmä liikkui siteen takana kuin pieni kiiltävä eläin pimeässä häkissä.

"Hoi, Chikel, hiljakkoin oli käsivartesi siteissä ja tänään olet kääreissä koko mies?"

Mutta Yann ei sanonut mitään, hän asettui Chikelin eteen ja nauroi hävyttömästi.

"Se on seuraus huonosta käyttäytymisestäni", vastasi Chikel arasti olkapäitään kohauttaen ja siirsi pienellä likaisella kädellään pelinappuloita. Mutta rouva Chikel huusi etempää huoneesta, että hänen mies-lurjukselleen ei pidä antaa soutakaan käteen.

Viime yönä oli tuo ilkiö sahannut poikki hänen sänkynsä pohjalaudat, niin että hän kolisten putosi lattialle. "Sellainen kurja kutale!"

Tällöin Chikel vingahti häijystä mieltymyksestä kuin hiiri, mutta silmänräpäyksessä hän taas vaikeni, kun hänen vaimonsa teki muutaman liikkeen.

Piiritanssi oli lopussa ja hääjoukko täytti pienen ravintolahuoneen. Varsinainen juhla alkoi. Eau de vie alkoi virrata. Miehet ja naiset huusivat ja joivat itsensä juovuksiin. Säkkipilli soi ja tanssittiin. Se oli jonkunlaista jenkkaa, mutta pääasiana siinä oli, että puukenkiä poljettiin kovasti lattiaan. Grandhotel kumisi kuin suuri rumpu, kun sitä hurjasti hakataan. Kokonaisia tomupilviä kohosi lattiapalkeilta.

Rosseherre tuli lähelleni ja minä astuin hänen luoksensa ja pyysin tanssimaan.

Hänen kasvoillaan oli kummallinen puna, niinkuin ne olisi puuteroitu tiilijauhoilla. Hän hymyili minulle. Hänen hampaansa välkkyivät. Hän ei sanonut mitään.

"Hyvä on." Minä käännyin poispäin ja palasin takaisin Yannin luokse, odottaakseni sopivampaa lähestymishetkeä.

Yannilla oli hyvin hauskaa. Hän istui eräässä nurkassa, potkaista sivahutti silloin tällöin tanssijoita polventaipeeseen ja nipisteli naisia. Ho! Ho! Ho! Ja kuinka hän silloin nauroi! Vihdoin hän pisti kätensä verille rusettineulaan, jolloin hän heti kiskaisi irti sekä rusetin että kauluksen ja polki raivoissaan jalkoihinsa nämä sivistyksen keksinnöt. Nyt hän tunsi itsensä jälleen ihmiseksi, ja, ihme kyllä, hän joi kahta vertaa nopeammin.

Silloin sattui pieni välikohtaus. Jean Louis, jota sanottiin "Merenkuninkaaksi", pieni valkotukkainen vanhus, lyyhähti sanaa sanomatta lattialle. Hänet kannettiin ulos ja laskettiin talon edustalle.

Rosseherre astui Yannin luokse. "Isoisä makaa oven ulkopuolella", sanoi hän hiukan levottomana.

Yann nauroi. "No, entä sitten?" kysyi hän. "Luuletko, että joku varastaa hänet sieltä?"

"Tämä tässä on minun ystäväni!" huusi hän ja viittasi minuun. "Syleile häntä, eteenpäin!"

"Me tunnemme jo toisemme", sanoin minä ojentaen hänelle käteni ja katsoen häntä silmiin, "mutta Rosseherre ei tahdo olla missään tekemisissä kanssani, hän on liian ylpeä".

"Ylpeäkö? Oi, minä en ole ensinkään ylpeä!" huusi Rosseherre laulavin äänin ja tempoi hämillään myssyään.

"Tanssi hänen kanssansa, tanssi heti hänen kanssansa, hän on minun ystäväni", huusi Yann. "Tanssi hänen kanssaan!" Sitä hän toisti sata kertaa, kunnes Rosseherre suostui.

Minä poljin piirissä kuten muutkin, Rosseherre rinnallani. Hän oli kevyt ja hento ja hänen hiuksensa valuivat pehmeinä kädelleni.

Ah, ei, hän ei ollut käynyt suurella maalla, hän oli ollut vain Molenin saarella.

"Tänään näytit somalta kirkossa, Rosseherre. Pieneltä jumalanäidiltä.
Totisesti, sinä miellytit minua!" sanoin minä ja vedin häntä puoleeni.

Hänen kasvoillaan oli useita kesakoita, erittäinkin silmien alla. Hänen suunsa oli verevä ja pehmeä, suu, joka suudellessa antaa itsensä kokonaan. Hänellä ei ollut melkein laisinkaan kulmakarvoja. Lapselliset ja kehittymättömät olivat hänen kasvonsa, huolimatta ihmeellisistä, vanhoista silmistä. Hänen matalalla, itsepäisellä otsallaan oli monien ryppyjen jälkiä, niinkuin oli kaikilla saaren tytöillä, yksinpä lapsillakin. Sillä avaran taivaan hirveässä valossa saattoi katsoa vain kulmakarvat rypyssä.

Hitaasti jouduimme piirin pyörteeseen. Aina kun menimme Yannin ohitse, tyrkkäsi hän meitä pienellä ruokokepillään. Sitten tanssi loppui.

Rosseherre oli palavissaan ja pyyhki otsaansa hihallaan. Minä otin pienen, sinisen liinan taskustani ja ojensin sen hänelle.

Rosseherre katsoi minuun kiitollisesti. "Merci!" sanoi hän hiljaa ja hymyili. Hän katsoi liinaa vielä kerran kaikilta puolilta. "Mistä olet sen ostanut? — Pariisistako?" Sitä Rosseherre tuskin saattoi käsittää.

Sitten hän kumartui katsomaan kädessäni olevia sormuksia. "Kuinka kauniita ne ovatkaan, Yann, katsohan!" Minä otin ne sormistani ja hän koetteli niitä omiinsa. Hän piti niitä valoa vasten, jotta ne kimaltaisivat, ja hänen silmistään loisti mieltynyt halu.

Mutta nyt täytyi Yannin antaa lausuntonsa. Hän otti suuren puukon takataskustaan, pyyhki sen varovasti ja painoi sen terää kiviin. Vihdoin hän sylkäisi niihin hiukan ja kiillotti ne sitten hihallaan.

Rosseherren oli jano ja hän tahtoi omenaviiniä. "Omenaviiniä siis, emäntä! Piru vieköön, nopeasti, kuusi pulloa!"

Tämä maisteli sitä. Hän haistoi, nuolaisi, vei kielellään pienen siemauksen kitalakea vastaan, ja mitä pitemmälle tutkiminen edistyi, sen loistavammaksi kävi hänen kasvonilmeensä. Se vasta oli omenaviiniä…! Myöskin Rosseherren ja minun täytyi maistaa sitä, Yann vilkutti silmiään merkitsevästi, mutta linkosi seuraavassa silmänräpäyksessä rouva Chikelia vastaan mitä kiivaimpia soimauksia siitä, että tämä saattoi tarjota meille sellaista omenaviiniä sellaisella hinnalla. Rouva Chikelin oli pakko, tahtoipa hän tai ei, alentaa hintaa yksi sou pullolta. Nyt oli Yann onnellinen.

"Niin minä aina teen", sanoi hän, "nämä saarelaisethan ovat kaikki pelkkiä varkaita. Papitkin täällä ovat varkaita." Sitten hän näytti minulle, miten omenaviiniä on juotava. "Ei kulauttaa, Herran tähden ei kulauttaa — vaan näin — antaa vain juosta alas. Kulauttaminen vie omenaviinistä sen hienouden, sen sielun. Mutta juotua pitää painaa kieli kitalakea vastaan, se pistää niin suloisesti. Kas noin!"

Äkkiä työnsi Yann jalkansa nopeasti pöydän alle. "Tahdoin vain nähdä, tokko te — haha!"

Meidän oli hyvin hauska. Myöskin Poupoulin. Näytti siltä kuin sen mieleen olisivat johtuneet sen parhaitten aikojen muistot. Se hymyili. Muutaman kerran se hyvin taitavasti käytti rotanpyydystemppuaan, joka oli sellainen, että se iski hampaansa luun ympärille ja piti kiinni purematta.

Musta Jeanette seisoi hymysuin vieressämme ja katsoi halukkain silmin meidän herkutteluamme.

Siinä Jeanette jo seisoi lasi kädessään. Yann katsoi häneen ja hymyili halveksuen.

"Oletko hakenut lasin itsellesi?" kysyi hän pilkallisesti. "No, vie se taas koreasti takaisin. Ho! Ho! Ho!"

Ja Jeanette aukaisi hämmästyneenä suunsa, nauroi ääneen ja vei lasin takaisin.

Hän lohduttautui pian. Pieni merimies, jolla oli niskaa kuin härällä, oli pannut käsivartensa hänen ympärilleen ja hän meni hänen kanssaan ulos. Ovella hän katsoi meihin hymyillen ja näytti hampaitaan.

Kapakka kumisi. Siellä olisi voinut antaa höyryvasaran hakata, kukaan ei olisi sitä kuullut. Ha! Ha! Ha! Hoo! Melu synnytti ulvovia ilmapyörteitä, ja toisinaan näytti siltä kuin Grandhotel olisi lentänyt ilmaan. Nämä yksinäiset hiljaiset ihmiset, jotka tekivät työtä aaltojen yksinäisyydessä meren kohistessa, pitivät tänään ääntä koko vuoden varalta. Nurkassa seisoi muuan, pää seinää vasten, silmät suonenvedontapaisesti suljettuina, suu auki, huutaen järjettömästi.

Päät höyrysivät, käsivarret liikkuivat yhtenä vilinänä. Tulipunaisissa kasvoissa kiilsivät silmät kuin sulatettu lyijy. Naiset huusivat ja kirkuivat. Siellä oli sellaista juopumusta, joka aikoja sitten on Europasta loppunut. Vain Chikel istui nurkassaan ja pelasi lautaa.

Minun täytyy myöntää, että tunsin olevani kuin kotonani. Minä en pidä säädyllisistä seuroista. Toisinaan ilma keuhkoissani käy tukehduttavaksi, ja silloin minua huvittaa karjua. Jäljelläoleva voima tempoo lihaksiani ja ne käyvät äkkiä koviksi kuin kivi, ja silloin on hauskaa lyödä lautanen palasiksi. Näetkös! Jos joku tyhmyri ikävystyttää minua hyvässä seurassa, niin minun täytyy vain hymyillä hänelle, mutta täällä minä saatan heti sanoa hänelle, että menköön helvettiin. Niin, niin! Täällä sai myöskin juoda ilman että heti pidettiin paviaanina ja ilman että joutui sentähden tuhansien penikulmain päähän ympäristöstään.

Kedrilillä on täysi syy olla tyytyväinen häihinsä. Ja tyytyväinen hän olikin. Viinahöyryjen ympäröimänä, silmät kuin aaveella, hän kulki ympäri huonetta pullo kädessä kuin kastelukone. Ja sen lisäksi tämä mies puhui aivan uutta kieltä! Oliko luolaihmisen henki mennyt häneen?

Yann tiesi sen. "Kuun kieltä", sanoi hän ja alkoi keskustella tällä kielellä Kedrilin kanssa. Mutta minä olin ulkomaalainen, Kedril älysi sen.

"Vaimoni? Vaimoni? Vaimoni?" Kedril pyöri pullo kädessään. Oh, hän oli aivan unhottanut —

"Pappi puhui niin kauniisti tänään, eikös puhunutkin?" jatkoi hän. "Ei sinun pidä juoman itseäsi juovuksiin, hahaha, niin kauniisti, niin liikuttavasi! hän puhui. Huomen-illalla menee 'Lady of Ireland' tästä ohitse, huomen-illalla, tuletko mukaan? Pieni huvimatka. Niin, minä sanoin, pikku haikalani —" Hän kertoi sekavasti haikalastaan, jonka oli pyydystänyt edellisenä kesänä. "Pikku haikalani, minä näen sen, tuolla se kulkee, tule tänne, pienokaiseni, sievine hampainesi — älä pelkää, tee minulle se kunnia." Näytti siltä kuin hän olisi kädellään ottanut sen kiinni ja vetänyt sen hampaista maalle — inhottavaa!

"Oi Kedril, luotsi numero yksi, haikalanpyydystäjä, minä sanon sinulle, veljeni, tämä haikala, joka teki sinut kuuluisaksi, oli sinun turmiosi. Sinä olit saaren kunnollisin mies, nyt luisut alaspäin. Olet mennyt naimisiin, siität lapsia, juot veneesi, ja vaimosi hakkaa sinut pehmeäksi kuin vaha. Paluu on enää mahdoton."

Kedril oli liikutettu puheestani. Hän syleili minua ja suuteli minua.
"Kiitos ystäväni, sinä tarkotat parastani!"

Kedril koetti rahaa kankeilla sormillaan ja painoi pulloa kädessään pitäen selkäänsä kapakan seinää vastaan.

Uusi vaihe alkoi juhlassa. Luonteenomaista sille oli, että kaikissa nurkissa helisi ja että syntyi lyhytaikaisia riitaisuuksia. Ne upotettiin meltomielisyyden virtaan. Molemmat papukaijat, jotka oli tuotu sisään, hyppelivät puolapuillaan ja kirkuivat riemuissaan.

Otin huilun taskustani, kostutin huuliani ja annoin sormieni tanssia äänirei'illä. Ja huiluni lauloi:

Sa nauti, kun tulta sun lampussas on, —
Kukat poimi, ne kuihtuvat pian — —

Tuossa oli musta Jeanette taas. Hän seisoi erään nuoren kalastajan kanssa ja katsoi meitä.

"Tuossa hän taas on!" sanoi Yann halveksuen. Tosiaankaan hän ei hävennyt vähääkään.

"Tanssikaa vain, tanssikaa vain!" huusi Yann. No, me tanssimme. Meitä tuupittiin ja jaloillemme poljettiin, mutta hauskaa se oli. Rosseherren pieni rinta huokui kovasti. Hänen kasvonsa olivat punaiset omenaviinistä. Aina kun vedin häntä puoleeni, katsoi hän minuun ja hymyili. Martina vetäisi minua käsivarresta ja sanoi: "Hoi!" Mutta minä en välittänyt hänestä ensinkään. Siellä oli muutamia tyttöjä, jotka osottivat minulle suurta myötämielisyyttä, mutta mitä he olivat Rosseherreen verrattuina? Heillä oli kaikilla pönkövatsa niinkuin olisivat odottaneet perheenlisää, mutta Rosseherrellä sitävastoin, ha!

"Kenties annan sinulle kerran yhden sormuksistani, Rosseherre", kuiskasin hänen korvaansa. Kuinka soma hänen valkoinen pikku myssynsä olikaan, ja hänen liivinsä oli pistetty kiinni puolella sadalla värillisellä nuppineulalla.

Mutta äkkiä tuli jotain lentäen ilman halki, tuli ja lensi keskelle otsaani. Viinilasi. Sain ihoon pienen naarmun, josta tuli verta. Minä suoristauduin. Jos saarella on tapana heitellä toisiaan laseilla, niin en aikonut seurata sitä tapaa, en, merci!

Se oli Yann. Hän nauroi, ja minä näin juuri viimeisen vihansäkenen sammuvan hänen kirkkaansinisistä silmistään.

Viime hetkesi on tullut, pikku kapteeni. Eivät edes almanakan monet pyhimykset voi sinua pelastaa.

"Hehe!" nauroi Yann ja kääntyi. "Et kai aikone? Hehehe, teidän pitää viimeinkin lakata tanssimasta."

"Hänestähän vuotaa verta", sanoi Rosseherre ja ojensi minulle pienen liinan, jonka olin hänelle antanut.

Se rauhoitti minut heti. Yanniin nähden oli olemassa lieventäviä asianhaaroja, saakoon hän vielä kerran lahjaksi elämänsä. Iloinen mielialani palasi, sillä eikö ollut liikuttavaa, että Rosseherre seisoi tuossa liina kädessään! Sieluni, jota hirmumyrsky äsken oli tuivertanut, oli jälleen peilityyni. Minä nauroin. Niin, sinunkaltaisellesi naudalle täytyy nauraa, Yann! Minä hiukan surkuttelinkin häntä. Hän oli tehnyt kaksi tavattoman suurta strateegista virhettä. Ensiksikin hän oli liian aikaisella ammuksellaan ilmaissut minulle asemansa, ja toiseksi hän oli Rosseherrelle osottanut olevansa mustasukkainen. Ja se oli pahempi virhe.

Yann nousi seisomaan ja pani kätensä juhlallisesti sydämelleen. Hänen uskolliset lapsensilmänsä olivat täynnä kyyneleitä. "Minähän aioin vain hiukkasen heittää, hiukkasen, ystäväni."

Ojensin hänelle käteni. Minunkin silmissäni oli kyyneleitä. Me syleilimme ja suutelimme toisiamme kuten kuuluu asiaan, ja sillä se oli lopussa.

Mutta Rosseherre seisoi äänetönnä, ja hänen matala otsansa oli tuhansissa pikku rypyissä kuin meri, kun rupeaa tuulemaan.

Pesin haavan omenaviinillä ja tilasin muuta viiniä. "Me pidämme höyryn nousemisesta huolen. Rosseherre, naura!"

Minusta tuntui vain oikealta ja kohtuulliselta, että kuittasin Kedrililtä saamani hääkutsun toimittamalla juhlan ylennykseksi jotain erinomaista. Siitä syystä esitin cakewalkin. Korkojani lattiaan iskien tein työtäni — hang it all —

    Da was no ha'r on de top of his haid,
    De place wher de ha'r ought to grow!
    And he had no teef fo' to eat de hoe-cake
    So he had to let de hoe-cake go!
    Hang up de fiddle and de bo-oo-ow —

[Hänellä ei ollut ainoatakaan hiuskarvaa päälaellaan, jossa tukkaa pitäisi kasvaa. Eikä hänellä ollut hampaita purrakseen maissikaakkua, joten hänen oli oltava ilman maissikaakkua. Ripusta naulaan viulu ja käyrä.]

O-oo-ooh! Haha! Sepä vasta menestyksen saavutti Poupoul hyppeli haukuskellen ympärilläni, se pelkäsi järkeni menneen.

Kedril kiitti minua liikutettuna. Sitten hän sopersi, ettei rouva Chikel anna mitään velaksi, ja minä etsin frangini esiin. Ei kestä kiittää, Kedril, liikkeen lopettamisen vuoksi myydään varasto polkuhinnasta.

Uusi, loistavampi vaihe juhlaa alkoi. Mutta Rosseherre ei tanssinut enää minun kanssani.

VI.

On mahdoton vahinko, että Kedrilin häät, jotka olivat niin loistavat ja suurelliset, loppuivat valitettavaan epäsointuun; Chikel, raihnas, alkoi tyhjästä riidan, raivoissaan itse valitsemansa marttyyrin-osan takia. Hääväki keräytyi kokoon onnettomuutta uhkaavaksi pilveksi, mutta silloin ilmaantui rouva Chikel kuin myrskytuuli myymäpöydän takaa. Veri nousi hänen päähänsä, hän sai raivokohtauksensa ja heitti meidät kaikki ovesta ulos. Papukaijat heräsivät melusta ja huusivat täysin keuhkoin: varas, rääsymekko, varas, varas —

Nauroin vielä kotimatkallakin. Minä haukuin naurun asemasta, sillä kurkkuni oli aivan käheä. Hoho, kuinka me kaikki lensimme ovesta ulos ja kierimme aholle! Kedril vieri pitäen pulloa kädessään korkealla. Yann, Yann, mihin sinä niin nopeasti katosit? Se ei ollut pitkäveteinen, varovainen Europa, ne olivat kiviajan ihmisiä, joiden kaikissa töissä oli kysymys elämästä ja kuolemasta!

Nauru tutisutti minua niin, että minun oli mahdoton pysyä suorana. Minä ryömin nelinkontin, ja kun vielä lisäksi haukuin, piti Poupoul minua vertaisenaan. Se hyppi aivan narrimaisesti ympärilläni ja nuoli silloin tällöin kasvojani. Käännyin ja kuuntelin.

Takanamme remusi kylä. Vain hitaasti melu laantui. Yö oli musta kuin hiilikaivos; Creach seisoi sen keskellä kuin hehkuva aave, joka purskui tulta kaikista nikamistaan.

Silloin Poupoul pysähtyi. Se asettui takajaloilleen, pani etukäpälänsä olkapäilleni ja haukkui. Minä syleilin ja suutelin sitä: "Poupoul, rakas, nythän me olemme molemmat koiria!"

Ja Poupoul nuoli imevällä kielellään kasvoni alhaalta ylös. Mutta se ei mennyt eteenpäin. Silloin minä huomasin, että olimme pysähtyneet rotkon reunalle: se oli se, jota sanottiin Pouponin kuiluksi.

Otsani kävi jääkylmäksi. Pyöritin kieltäni hampaitten välissä ja pakottauduin ajattelemaan. Kauan. Niin! Miksi minun oikeastaan piti ryömiä nelinkontin? Sepä se. Minä nousin. Mutta silloin liukui saari jalkojeni alta kuin vetoluukku, ja minä muutuin jälleen nelijalkaiseksi. Sitä ei voinut millään auttaa. Olin pitänyt liian voimattomina Chikelin juomia, siinä kaikki. Muutoin, eivätköhän esi-isänikin kulkeneet nelinkontin, kun he vielä yksinkertaisuuden vuoksi olivat eläinten nahkoihin pukeutuneita? Kenties minun onnistuisi, hiukan asiasta puhuen, saattaa tämä kulkemistapa jälleen muotiin? Ihmisethän olivat kärkkäitä kaikkeen uuteen. Eikö niin? En route, Poupoul!

Kun kuljin ohi munkin, joka seisoi sisiliskoille saarnaamassa, tunsin vavistuksen sielussani. Minä sanoin: "Lähestyn teitä kunnioittaen, polvillani, korkea-arvoinen!" Mutta munkki ojensi kätensä ja iski minut maahan. Kauan makasin tajuttomana, ja Poupoul teki turhia virvottamisyrityksiä.

Kuinka paljon tarvitsimme aikaa, Poupoul, kotiin päästäksemme? Mutta vihdoin makasin vuoteessa.

Silloin tuli eräs liskoeläimistä aholta sisään tarttui kärsällään vuoteeseen ja heitti sen korkealle ilmaan. Heiluen ja häilyen vuode laskeutui alas ja tuli kolisten maahan. Minä heräsin. Mutta silloin kiiti suhisten tulipunainen pyrstötähti minua kohden ja räjähti kasvojeni edessä. Hehehe! Kaksituhatta sirkkaa istui aivoissani piipittäen: ah, mulle suo, ah mulle suo — silloin sävel veti minut hitaasti piiriinsä ja minä vaivuin uneen.

En kuitenkaan saanut lepoa. Vereni kuohui. Hiki vuoti virtana pitkin kasvojani. Minä nousin. Ovi oli auki. Oli viileätä, niin, Jumala paratkoon, yö oli kuin viileä palttinaliina. Menin ulos ja tunsin, miten pääni tuli viileäksi ja selväksi. Kuunvalo valui aholle, tiheänä kuin lumi, ja ruohonkorsien välissä leijui hienoja hopeisia valokudoksia, jotka murtuivat eteenpäin kulkiessa. Menin merta kohti.

Se oli kuin virtaavaa hopeata, huokui ja kimmelsi, mutta läheltä katsoen se oli musta ja sileä kuin piki. Se hengitti niinkuin piiloutunut varas, ja jokaisella salaisella henkäyksellä kiemursi hopeinen käärme hiekassa. Jalkapohjiani poltti, minä kahlasin veteen ja jalkani liikkuivat hohtavassa hopeassa. Hopea nousi rintaani, leukaani saakka — ah, nyt se kosketti silmäluomiani, nyt se peitti minut kokonaan. Oli pimeätä ympärilläni, mutta minä loistin koko pituuttani.

Niinkuin hohtava aave minä liikuin mustassa meressä. Hopeisia helmiä kohosi jalkapohjieni alta. Minä aivastin, ja minä aivastin hopeaa, hopeisen pisarasuihkun, joka nopeasti kohosi korkeutta kohti. Katsoin ylöspäin, siellä oli hopea kuin paksuna kerroksena, kaikki raskaat hopeapallot, jotka nousivat askeleistani, pyörivät salamannopeasti ylöspäin ja yhtyivät siihen.

"Meren pinta siellä välkkyy kuutamossa", sanoin ja kuljin eteenpäin.
Miten ihmeellistä olikaan meren pohjalla!

Oliko ennen kuulunut melua? Ei. Mutta kuitenkin oli nyt tuhat kertaa hiljaisempaa. Sellainen hiljaisuus! Pysähdyin ja kuuntelin. Tämä hiljaisuus teki minuun syvän vaikutuksen. Seisoin siinä meren pohjalla, pää alas taivutettuna, ja kuuntelin ja olin onnellinen. "Tämä on Nirvana", sanoin ja nyökäytin päätäni. "Siellä siis nyt olemme —"

Hymyillen astuin eteenpäin. Tieni kulki yli rajattomien matalikkojen, läpi hiekan, hiekan, ja jalkani vajosi. Meri oli mustanviheriä kuin aarniometsä, johon auringonvalo ei tunkeudu. Sitten kuljin halki metsän, jossa kasvoi korkeita, aavemaisia jääkukkia. Ne seisoivat paikoillaan kalpeiden liekkien kaltaisina eivätkä liikahtaneetkaan. Mutta äkkiä ne taipuivat, jakautuivat, ja minä näin kahden suuren, pyöreän ikkunan edessäni loistavan. Kuului jotain jyrsimistä, ja nyt minä näin, että suuret pyöreät ikkunat olivat tavattoman kalan silmät; kala tuijotti minuun ja veti kiduksiaan edestakaisin. Hehe! Napsautin sormillani. Peto levitti selkäevänsä, liikahti ja vetäytyi taaksepäin.

Jääkukkametsä oli lopussa, ja minä seisoin jälleen äärettömän hiekka-aavikon reunalla.

Etsin jotakin. Mitä Herran nimessä minä etsin? Nyt törmäsin jotakin kovaa vastaan. Hiekassa oleva laivatykki. Se oli paksun ruosteen peitossa, löin siihen, kas, siitä murtui isoja palasia. Kuljin eteenpäin. Mitähän minä täältä etsin? Pudistin päätäni, en tiennyt sitä. Hiekassa oli pieni kuollut kala. Katsoin sitä kauan. Salaperäisesti se siinä makasi, ja sen valkea vatsa näytti sanovan minulle, että se oli odottanut minua kauan, liian kauan. Kaivoin pienen kuopan, laskin kalan siihen, niinkuin kuuluu asiaan, ja ripotin hiekkaa päälle. Pikku haudalle panin raakunkuoren. Kaiken täytyn olla järjestyksessä.

Sitten kuljin eteempäin. Levottomuus sai minut valtaansa. Katsoin ympärilleni, katsoin korkeuteen. Ylt'ympäri oli synkkä, loputon meri. Ja äkkiä valtasi minun mieleni polttava tuska, kun harhailin täällä suuren meren pohjalla pienenä kuin hiekkajyvänen, tietämättä miksi. Aloin juosta. Kauhu ajoi minua, kädet ojossa, hiukset liehuen minä hirmustuneena syöksyin eteenpäin ja huusin.

Mutta äkkiä pysähdyin, hämmästyin ja tulin aivan levolliseksi sydämessäni: edessäni oli laivanhylky, viheriänharmaa kuin meri itse.

Se oli rakennuksenkorkuinen vanha kauppalaiva, leveä, siinä oli rivi neliskulmaisia aukkoja, kansi oli kömpelöä tekoa ja mastoista jäljellä vain tyngät. Ylhäältä alas asti se oli limaisen savikerroksen peittämä, ja viheriää sammalpartaa riippui kaikkialta. Keulassa oli silpoutunut puukuva, perässä nimi: Maria A.D. 1730.

Silloin näin ylhäällä harmaan olennon, joka kumartui laidan ylitse ja huusi: "Hoi, oletko sinä täällä, vanha ruumiinryöstäjä?" Ja mies nauroi.

Naurusta tunsin hänet. Se oli Kerhuel, eräs kalastaja, joka oli hukkunut edellisellä viikolla kahden muun kanssa.

"Tule laivaan! Onko sinulla tupakkaa mukanasi? Tässä on tikapuut, pidä varasi!" Nuoratikkaat heitettiin alas.

Jouduin suuren mielenliikutuksen valtaan. "Minulla on tupakkaa, Kerhuel!" huusin ja kapusin nopeasti ylös pitkin laivanhylyn limaista laitaa.

"Eteenpäin!" huusi Kerhuel, jonka silmät olivat luonnottoman kirkkaat. "Kaikki ovat täällä, Leman, Bec, hauska seura. Rosseherre on jo kauan odottanut sinua!"

Rosseherre! Ah, minähän olin lähtenyt hakemaan Rosseherreä. Kuinka tyhmää — nyt se johtui mieleeni. Sinä etsit Rosseherreä, olin sanonut itselleni, mereen astuessani.

"Hoi!" huusi Kerhuel! kädet torvena suun edessä. "Isäntä! Tänne on tullut uusi! Hoi, Rosseherre, häiden viettäjä on täällä!" Kaikilta tahoilta pisti villiytyneitä kasvoja luukuista esille.

Näin edessäni kokonaisen pyramiidin harmaita hiuksia. Se oli isäntä, laivuri. Hänen tukkansa, hänen kulmakarvansa, hänen partansa riippui sammaleen tapaisena alas kannelle asti. Hänen poskipartansa liehui, hänen leukapartansa viuhui tuulessa, hänen huulensa olivat olleet kauan jälleen suljettuina, kun ymmärsin, mitä hän sanoi: "Tervetuloa meren pohjalle!"

Sadat kädet ojentuivat tervehtien minua vastaan, sadat uteliaat kasvot tungeskelivat ympärilläni, lapsellista iloa loistaen. Kaikkien silmät olivat aivan auki, ja hiukset riippuivat kasvojen yli märän ruo'on kaltaisina. "Tervetulo meren pohjalle!"

Tunsin Lemanin, kuten aina oli hänellä nytkin savipiippu hampaissaan, halkihuulisen Becin — hoi! Kaksi kalastajaa, joita en ollut koskaan nähnyt, pudisti kovasti kättäni.

"Se on Rosseherren isä, ja tämä tässä on lankomiehesi, sylelle heitä!" huusi Kerhuel.

"Rosseherre on täällä!" sanoivat molemmat ja suutelivat minua kummallekin poskelle.

Olin joutunut hyvään seuraan ja tunsin olevani kuin kotonani. Silloin minua kevyesti lyötiin olkapäähän; käännyin heti ympäri. Se oli Rosseherre. Hän katsoi minuun ja hymyili kuin se, joka on kätkeytynyt ja lopuksi löydetty.

Minä en vastannut hänelle. Olin juossut halki ruohokenttien, aavikoiden ja juurivuorten, ja nyt hän oli tuossa. Päästin hurjan huudon, tartuin häneen ja nostin hänet korkealle yli pääni. Sitten aloin juosta. Juoksin kapeita portaita ylös takakannelle, ympäri köysikääröjen, alas, pitkin kannen reunamaa, ylös etukannelle. Juoksin kuten pakolainen, ja takanani melusi hurja ajojoukkue. Rosseherre piti kiinni hiuksistani ja päästi läpitunkevan riemuhuudon. Hyppäsin, hän sylissäni, sisälle eräästä aukosta, kiipesin salamannopeasti alas jyrkkiä portaita ja riensin kapean käytävän lävitse. Parvi pieniä säikähtäneitä kaloja pyrähti eteemme. Ajojoukko takanamme ulvoi niin että kumisi. Juoksin, Rosseherre sylissäni, läpi sokkeloisten käytävien ja huoneiden, ja vihdoin olin suuressa salissa laivan perässä. Siitä ei voinut päästä enää mihinkään. Hurja ajojoukko hyökkäsi kumisten sisään. Minä huohotin.

Ei, sitä he eivät tahtoneet tehdä. "Repikää vaatteet heidän päältänsä, ho! ho!" He ulvoivat ja tunkeutuivat lähemmäksi. Pää päässä kiinni he seisoivat, sadat kalpeat uteliaat kasvot, märkine hiuksineen ja kirkkaina lasimaisine silmineen. He tahtoivat nähdä kaiken —

VII.

Ovi oli auki ja aurinko paistoi sisään. Se nuoli jo mustaa liettäni, oli siis iltapäivä. Hyppäsin vuoteeltani. Poupoul tuli sisään ollakseen läsnä minun noustessani. Häpesin sitä hiukan ja vilkutin sille arasti silmää. Mutta sen kunnioitus ja uskollisuus ei ollut hiukkastakaan vähentynyt.

Sitten menin merenrantaan ja uin, kunnes luunikin tulivat jääkylmiksi. Nyt olin terve ja hyvällä tuulella. Eilen olin vajonnut olemassaoloni syvimpiin syöväreihin — asian luonnon mukaisesti tieni nyt tuli kulkemaan ylöspäin, yhä ylemmäksi, Herra ties mihin.

Meri oli peilikirkas ja sininen kuin silkki. Taivas oli aivan pilvetön ja väriltään ihmeellisen tummansininen. Se kimmelsi, ja siellä täällä se oli läpinäkyvä kuin kristalli: siellä humisivat ilmavirrat. Mutta saarella puhalsi tuuli tuskin tuntuvasti. Se siveli merta ja levitti sen ylle suuren, teräksensinisen varjostimen, joka milloin avautui, milloin sulkeutui.

Etäämpänä näkyi parvi pieniä hohtavia purjeita. Kaikki kalastajat, jotka eilen juovuspäissään pyörivät Grandhotelin edessä, olivat työssä. Ilta tuli, taivas värittyi vihertäväksi. Meri kävi punaiseksi kuin viini, ja hiljainen tuulenhenki puhalsi ja synnytti merenpinnalle metallinvihreitä tupsukkeisia läikkiä, jotka vaihtoivat paikkaa.

Menin satamaan ja astuin Kedrilin veneeseen. Kun tuli pimeä, niin nostimme purjeen. Huomaamattomasti me liu'uimme eteenpäin, äänettömästi kuin suuri lintu, ja vasta tunnin kuluttua oli lahti takanamme. Kuun sirppi loisti. Kaikki suuret tähdet kimmelsivät taivaalla, pienet eivät olleet näkyvissä. Tuhannen kerrosta avaruutta oli yläpuolellamme. Kuun sirppi liehui syvällä allamme meressä ja suuret tähdet säkenöivät syvyydestä. Tuhansia kerroksia oli allamme. Ylempien ja alempien kerrosten välillä oli ohut lasilevy, ja sitä pitkin me liu'uimme eteenpäin.

Yön suuri hiljaisuus teki meidät äänettömiksi ja kumpikin antautui ajatustensa valtaan. Taivaanrannalla etelässä välkkyili tähti, puolittain meressä, kuin uiva tuli. Se lähetti kipunoivia säkeniä jälkeeni — se puhui kanssani. Te olennot, jotka lämmittelette tämän tulen hohteessa, kuinka nimitätte tätä auringoksi? Hala? Olenko kerran vaeltanut Halan säteiden valossa vai onko minut määrätty suurella matkallani kulkemaan sen ohitse?

Sinä suuri Vesien henki: suo minun kerran vaeltaa Halan loisteessa, suo sieluni mennä piisonihärkään tai mölyapinaan, yhtäkaikki — älä salli sen kuolla —

Kedril, sinä saastainen, miksi aivastat sopimattomaan aikaan ja sekoitat aivastuksesi savu-uhriin, jonka lähetän ylös suurelle hengelle?

Me makasimme odottaen Lady of Irelandia Queenstownista. Creach pyöritti etäällä valotuulimyllyään yössä, ja joka seitsemäs sekunti häikäisi meitä sen loiste kaksi kertaa perätysten. Sitten näytti siltä kuin olisimme olleet sadan askeleen päässä sieltä ja katsoneet välkkyvään mykiöön ja menettäneet silmiemme valon.

Meri löi veneen laitaan, ja kuun sirpin peilikuva kieroutui, ja monta kertaa se särkyi ja pirstoutui. Suuret tähdet kimmelsivät syvyydessä kuin nyrkinkokoiset hohtokivet, ja toisinaan ne hajaantuivat parveksi väriseviä säkeneitä, jotka heti taas sulautuivat yhteen. Oman himmeän peilikuvani lävitse katsoin mustaan, loistavaan pikeen; toisinaan se kaartui äänettömästi, kuin hengähtäen. Vihamieliseltä ja kamalalta näytti meren syvyys — siihen liukui ääntä päästämättä yhä syvemmälle, syvemmälle, se oli pimeä ja pehmeä, eivätkä jalat yhä vieläkään tunteneet pohjaa… Äkkiä johtui mieleeni edellisen yön uni: siellä alhaalla minä vietin häitä Rosseherren kanssa —. Nauroin hiljaa.

Terotin katsettani. Punertava pilkku värjyi taivaanrannalla, sadoin verroin himmeämpi kuin kynttilän sammuva liekki pimeässä huoneessa.

Lady of Ireland liukui eteenpäin. Äänettömästi. Komentosillan kellojen pium-paum kaikui selvästi halki hiljaisuuden. Pari varjoa kumartui alaspäin. Kedril nousi laivaan.

Vaihdoimme muutamia sanoja laivan kannella olevien varjojen kanssa. Kummallisilta kaikuivat ihmisäänet merellä yön pimeydessä! Kuten aaveita me olimme.

VIII.

Kaikki kävi kuten olin aavistanutkin. Eräänä pilvisenä iltapäivänä kuului oveni ulkopuolelta kopinaa, niinkuin nuori hevonen olisi ohi nelistänyt, ja kun avasin, näin tytön, jolla oli valkoinen myssy päässä, seisovan aholla. Hän kuljetti nuorasta kahta mustaa oinasta. Tänne saakka näin hänen hampaansa, hän nauroi. Tuuli tuiversi hänen hamettaan, ja näytti siltä kuin puhuri toisi hänet minun luokseni.

"Täälläkö sinä asut?" huusi hän minulle, ja tuuli vaimensi hänen äänensä niin että se kaikui kaukaiselta ja ohuelta kuin lanka.

"Miten olet voinut Kedrilin häitten jälkeen? Ei kai ole mitään uutta tapahtunut?" Kuljimme vieretysten, taistellen tuulta vastaan.

Rosseherre katsoi minuun liehuvan keltaisen tukkansa muodostaman ristikon lävitse ja nauroi. "Yann on vihoissaan ravistellut minua. Siksi että tanssin kanssasi."

"Niinkö? Miten minun sitten olisi pitänyt kanssasi tanssia? Niin tanssitaan aina tytön kanssa."

Sen Rosseherre ymmärsi. "Yann on aina pahalla tuulella", jatkoi hän puhua pulputtaen. "Hän tahtoo, että menisimme naimisiin. Mutta Jean Louis ei anna siihen suostumustaan, eikä se ilman sitä käy päinsä. Minä olen vielä liian nuori, sanoo isoisä."

"Ei kai sinunkaan mielestäsi vielä ole kovin kiire?" Rosseherre pudisti päätään. "Oh, ei! Kun kerran olen mennyt hänen kanssaan naimisiin, niin hän rupeaa juopottelemaan ja lyömään minua. Niin ne kaikki tekevät."

Rosseherre nyökäytti päätään. "Niin kyllä, hänellä on hyvä sydän. Mutta hän on merimies, siitä huolimatta."

Rosseherre kertoi tuhansia pikkuasioita, joita kaikkia mielelläni kuuntelin. Hänen korkea lapsenäänensä leijui ylös ja alas, ja tuuli vei sen. Koko Rosseherre liehui kuin lippu. Joka askeleella kohosivat hänen pienet pyöreät kantapäänsä puukengistä. Hänen silmänsä olivat kokoon siristetyt ja terävästi tuulta vastaan suunnatut, niinkuin lokin silmät. Hänen kulmakarvansa eivät värähtäneetkään, kun jääkylmät sadepisarat iskivät hänen kasvoihinsa.

Kuten maa, niin ruskea sinä olet, Rosseherre, sinun hiuksesi ovat keltaiset kuin ahon kukat, ja muuten sinä olet tehty tuulesta ja sateesta ja suolasta!

Kuljimme edestakaisin autiolla aholla. Siellä täällä oli rapautuneita kallionlohkareita ja kasoihin koottua kaislaa. Mitään muuta ei kuulunut kuin palelevien, kiinni kytkettyjen oinasten surkuteltavaa määkinää ja joskus lokin kimeätä kirkunaa. Nälkäinen musta lehmä oli tien vieressä ja ammui surumielisesti meidän mennessämme ohitse. Se oli lehmäkääpiö, ei vasikkaa suurempi. Yksikään saaren harvoista lehmistä ei ollut suurempi. Eläimetkin tekivät täällä vain sen, mikä oli ehdottoman välttämätöntä; kanat munivat mitättömän pieniä kyyhkysenmunia. Maassa värisi pieniä lyhytvartisia kukkia. Tuuli ei antanut niiden kasvaa korkeutta. Kun ne pelkäsivät pohjatuulta, niin ne olivat asettuneet asumaan vain maavallien eteläisille reunoille. Siellä ne olivat kasvoillaan, ja niitä paleli. Aina kun nousimme notkosta, näimme synkkänä kuohuvan meren ja vaahtoiset kalliot. Saaren pohjoinen osa oli hitaasti lähemmäksi ryömivän sumumuurin peitossa.

Rosseherre ei tiennyt enää mitään, ja nyt kerroin minä hänelle kaikki, mitä minulle oli tapahtunut alhaalla meren pohjalla. Sovitin kertomukseeni kaikellaisia pöyristyttäviä seikkailuja kalojen ja polyyppien kanssa, tyydyttääkseni hänen mielikuvitustaan.

Äkkiä Rosseherre pysähtyi ja katsoi minuun pelästyneenä. Hänen silmänsä olivat vihreät kuin meren kuohu. "Sinä näit isäni ja veljeni?" keskeytti hän minut.

Rosseherren katse kävi epävarmaksi ja hän punastui. "He ovat molemmat hukkuneet", sanoi hän hiljaa. Ja hän viittasi yli ahon ja hänen otsansa kävi vihamielisiin ryppyihin. "Tuolla!" Hetkisen hän tuntui minusta merkilliseltä ja paljon vanhemmalta kuin hän olikaan, mutta sitten hän pudisti päätään, ja me kuljimme eteenpäin. "Ja mitä he sanoivat?"

Ja minä kerroin, että he kaikki olivat piirissä ja huusivat, ja mitä minä hänelle tein. Silloin Rosseherre katsoi minua suurin, kummastunein, hymyilevin silmin ja puhkesi äänekkääseen, lapselliseen nauruun. "Sellainen uni — hahaha! — miten ihminen, saattaa sellaista uneksia!"

"Niin, mitä sanot siitä, Rosseherre?" huudahdin minä ja panin käsivarteni hänen vyötäisilleen. "Eikö se ollut hupsua?"

"Haha!" Minä nauroin. "Mitä se tekee?" Minä olin aivan juopunut hänen läheisyydestään. Puvun lävitse tunsin hänen ruumiinsa lämmön ja hänen pienet hennot kylkiluunsa. Hänen hiuksensa liehuivat kasvoillani. Hänen ruskealla poskellaan oli sadekarpalo ja alkoi vieriä alas. Juuri tähän vierivään pisaraan suutelin häntä. Hänen poskensa oli kylmä.

"Niin, hän on kertonut. Ja sanotaan, että sinä käyt Martinan luona, ja kerran on sinut yöllä nähty Stiffissä, Becin lesken asunnon edessä —"

"Hahaha, Rosseherre, Rosseherre, mitä kaikkea ihmiset voivatkaan valehdella! Mitään muuta kai ei ole sanottu, vai?"

Usvamuuri oli nyt aivan edessämme. Se ryömi poimuisin sumupyörin ahon ylitse. Silmänräpäyksessä me olimme sen peitossa. Rosseherren kädessä oleva nuora kävi näkymättömäksi, ja pienet oinaat astelivat harmaina ja likomärkinä takanamme. Sumu takertui niiden villaan.

Äkkiä tärisytti pelottava ääni ilmaa, ja me vavahdimme. Kuului siltä kuin talonkorkuinen muinaismaailman härkä olisi mylvinyt. Sen hengitys repi reiän ilmaan, torven, jota myöten mylvinä suurena, kumisevana pallona vyöryi yli meren, yhä kauemmas pois. Sitten muinaismaailman härkä uudestaan mylvähti, ja maa tärisi.

"Nyt ei kukaan näe enää meitä, Rosseherre!" sanoin ja suutelin hänen jääkylmää poskeaan, ja hänen kosteat hiuksensa tulivat huulieni väliin.

Rosseherre ei enää vastustellut, mutta hän nauroi, niinkuin olisi hän pitänyt naurettavana sitä että suutelin häntä.

"Jos sormukseni miellyttävät sinua, Rosseherre", sanoin minä, "niin saat ne. Tule luokseni, niin tuon ne sinulle ulos, sinun ei tarvitse tulla sisään."

Rosseherre katsoi minuun. "Miksipä en tulisi?" sanoi hän ihmeissään. "Mutta sinä et saa enää mennä Jeanetten luokse, kuuletko? Minä vihaan häntä. Eikä Yann saa sitä tietää!"

"No, hyvästi!" Rosseherre juoksi. Mutta parin askeleen päässä hän pysähtyi jälleen. "Dis-donc!" huusi hän sumun lävitse. "Voitko lainata minulle kaksi souta?"

Koko yön ulvoi Creachin sumusireeni. Joka kolmas minuutti sen mylvinä kaksi kertaa perätysten tärisytti taloani. Ja väliajoilla oli niin tuskastuttavan hiljaista kuin olisi kaikki kuunnellut, meri, kalliot. Ja myöskin merellä laivoissa kuunneltiin; merimiehet kumartuivat yli laivanreunan, herkistivät korviaan ja laskivat minuutteja, ja heidän sydämensä tykyttivät.

Istuin pienen tuleni ääressä, poltin piippua ja ajattelin mitä
Rosseherrelle sanoisin, jos hän tulisi.

"Kuule, Rosseherre, pieni soma madonna", niin aioin sanoa, "istu, olen kaiken aikaa sinua odottanut, ja sydämeni on iloa täynnä siitä että sinut näen" —

Kuuntelin. Höyrylaiva vihelsi. Hyvin etäällä. Se vihelsi huolestuneesti ja hiljaa, ikäänkuin askel askeleelta varovaisesti eteenpäin pyrkien. Sumu kumpusi kuten savu ovenraoista. Panin puita tuleen.

"Tämä kaikkihan on järjettömyyttä!" sanoin ääneen. "Aivan toisella tavoin minä puhun hänen kanssansa. Niin kuin kalastajatytön kanssa puhutaan, ja sillä hyvä!"

IX.

Siinä nyt istui Rosseherre, saaren kukkanen, kivellä oveni edessä ja kutoi paksua valkoista sukkaa. Puukengät riippuivat hänen varpaissaan, toisinaan hän pyyhki hiussuortuvan kasvoiltaan. Hän jutteli, eikä hänen terve, kuudentoistavuotias suunsa ollut hetkeäkään hiljaa.

Minä tupakoin ja katsoin hänen nopsia käsiään, joiden sormien kynnet olivat vaaleat, ja sukkapuikkoja, jotka löivät toisiaan vastaan kuten mastokimput lähetysten ankkuroiduissa kalastajaveneissä meren aallotessa.

Parin askeleen päässä olivat Rosseherren molemmat oinaat, mustat kuin piru. Tuuli leikki niiden villassa. Tuntikausia ne saattoivat liikahtamatta tuijottaa meihin, ihme-eläimiin, kuin noiduttuina, ja tuska ja kunnioitus loisti selvästi niiden mustareunaisista merenpihkasilmistä. Toisinaan ne päristivät lempeitä kameelinkuonojaan ja väistyivät arkoina taaksepäin, sillä ne pelkäsivät kaikkea, tuulta, hyönteisiä, vieläpä sellaistakin, mitä me ihmiset emme näe. Kun Poupoul vain ojenteli raajojaan tai haukotte!! hyppivät ne kauhun valtaamina paalunsa ympäri. Varmaankin se näytti niiden mielestä kauhealta, rakennuksen korkuiselta karhulta, joka saattoi ne niellä päineen, karvoineen, tulematta vähimmässäkään määrin kylläiseksi. Sitten ne jälleen seisoivat ohuilla, hienoilla jaloillaan, varpaillaan niin sanoakseni, ja katsoivat meitä huolestuneina sekä uteliaina.

Merellä kulki höyrylaiva. Mitättömän pieniä lippuja kiipesi ylös pitkin sen touveja, se puhui merkinlennättimemme kanssa. Terotin katsettani ja tuijotin etäisyyteen: siellä souti kalastaja pienessä venheessään epätoivon voimin, jottei hän murskautuisi. Ei, se oli musta luoto, ei mitään muuta, yhä uudelleen saatoin erehtyä. Aallot vaelsivat ohitse, loppumattomina, aina uusina, aina samoina. Merestä kohosi valkoinen käpälä ja suuntasi iskun luotoihin.

Oli lämmin, hyönteiset hyrisivät. Viime päivinä oli Myrskylän edessä auennut kukkasia, jollaisia en ennen ollut nähnyt missään. Ne näyttivät pienenpieniltä sorvatuilta vahakynttilöiltä, ympärillä oli pikku kukkia, vahakellosia. Meidän oli täällä hyvä olla, ja miten ihanan sininen olikaan piippuni savu!

Rosseherre heilutteli puukenkiään varpaissaan ja lauloi puoliääneen: Se kuului tuulen vienolta huminalta ja toisinaan niiden pienten lintujen piipitykseltä, joita oli saarella ja jotka lauloivat vain hiljaa ja arasti, niinkuin ei maksaisi vaivaa laulaa.

Rosseherre ajatteli kauan, senjälkeen hän puoliääneen ja nopeasti lauloi säejakson toisensa perään, ensin bretanjaksi ja sitten ranskaksi. Hän epäröi: "Oh, sitä ei voi ranskaksi sanoa, se ei kuulu miltään!"

"Siinä puhutaan kalastajatytöstä, joka menee Quimperin luostariin. Kalastaja tulee hänen luoksensa ja koputtaa hänen ikkunaansa. Avaa, avaa! sanoo hän, katso ulos. Sinun tarvitsee vain ojentaa kätesi, ja minä panen siihen omenan ja päärynän."

Hän osasi pienen surullisen laulun, jota hän usein lauloi ja jota en koskaan ole unhottanut. Tarvitsee vain hiljaisen tuulen puhaltaa, kun jo tunnen tämän laulun korvissani. Sillä laulu ja tuuli, ne ovat samaa. Muuan tyttö tahtoo mennä kalastajan kanssa naimisiin, mutta naisväki sanoo: Älä tee sitä. Et muuta saa kuin tuskaa vain, lapsi, sitten hän kuolee ja sinä olet yksinäsi. — Kenties ei niin käy, sanoo tyttö ja ottaa hänet. Kalastaja lähtee St. Pierreen turskanpyyntiin, moniksi kuukausiksi. Nyt tulee yö, eijoo, miten synkkä ja kamala se on! Äkkiä koputetaan kalastajanvaimon ikkunaan. Avaa, minä se olen, sinun rakastettu miehesi. Hän avaa ikkunan. Siellä kalastaja seisoo pitäen sydäntään kädessään. Vaimo huutaa ja valittaa ja juoksee naapurien luokse: Rakas mieheni on kuollut.

Kalastajanvaimo keittää puuroa ja sanoo: "Ah, ettekö te tiedä, missä hyvä mieheni on. En vuoteen ole hänestä mitään kuullut."

Mutta eihän Rosseherre sanonut "peikko", hän sanoi tonttu, ja se kajahti aivan toiselta. Tonttu, tonttu. Ja tontun äänen lauloi hän kimeästi ja piipittävästi:

Tonttu istuu uunissa ja matkii häntä: "Ah, ettekö te tiedä, missä hyvä mieheni on. En vuoteen ole hänestä mitään kuullut."

Kalastajanvaimo huokaisee ja lausuu: "Ah, hyvä mies, tule toki minua auttamaan."

Kalastajanvaimo virkkaa: "Ah, hyvä mies, tonttu istuu uunissa ja matkii minua."

Kalastajanvaimo saa sanoiksi: "Ah, hyvä mies, auta toki minua, tonttu on heittänyt puurooni mustan kiven."

Tonttu matki häntä: "Ah, hyvä mies, auta toki minua, tonttu on heittänyt puurooni mustan kiven!"

"Tahtoisin saada tämän pikku laulun bretanjan kielellä", sanoin, "etkö kirjoittaisi sitä minulle?"

Rosseherre katsoi minuun iloisin, paljon sanovin silmin. Hän pudisti keltaista tukkaansa. "Etkö? Rosseherre, mitä ajatteletkaan!" Toin hänelle paperipalan, ja hän kumartui sen ylitse ja töhersi: Rosseherre.

Hänen valkoisen myssynsä nauhat liehuivat. Vilkas ja herttainen kuin peltohiiri sinä olet, Rosseherre — — —

Ja hän kertoi tontuista, jotka ennen koputtivat kalastajan ikkunaan, yöllä, ja kirkuivat: märri, märri! Rosseherre naukui kuin kissa. Niin, ja eräs tonttu oli lyönyt rikki kaivon kansikiven, keskeltä halki oli lyönyt, kun oli joutunut raivoihinsa. Ne myöskin viekottelivat kalastajia meren rannoilla oleviin rotkoihin, sanoivat: Tule, tule mukanani rotkoon, kultaa, kultaa, kokonaisia kultakasoja sinulle annan. Mutta sitten tuli nousuvesi, ja kalastajat hukkuivat surkeasti.

Rosseherre pudisti päätään. "En", sanoi hän ja katsoi suu auki taivasta kohti. "Kerran olen luullakseni nähnyt tonttuja, kolme kappaletta, jotka olivat vieretysten kyyryllään ja virnistelivät minulle. Mutta minun silmäni eivät kai sanoneet totta. Sillä tonttuja ei enää ole olemassa. Papit ovat tulleet ja pirskoittaneet vihkivettä kallioille, silloin tontut ovat lähteneet merelle, koko joukkiot. Vain yksi aave on enää saarella, se on Poupon, murhaaja."

Rosseherre nyökäytti päätään. "Niin", sanoi hän vakavasti, "hän asuu syvässä rotkossa, jonka ohitse sinä kuljet joka päivä. Kun meri raivoo, voit kuulla hänen ulvovan. Varo häntä."

"Niin. Kukaan ei kulje tästä ohitse. Sillä Poupon on häijy luonteeltaan. Jo monta hän on temmannut rotkoon. Kaikki kiertävät. Poupon, niin, hän oli kalastaja ja hänellä oli nuori vaimo. Kerran hän meni meren ylitse suurelle maalle ja silloin tulivat, suuret myrskyt ja hänen täytyi odottaa kolme viikkoa. Sitten hän palasi takaisin. Ja tonttu asettui hänen korvalleen ja sanoi alinomaa: Täällä on ollut eräs. Hänen vaimonsa toi kalakeiton pöytään ja taputti häntä selkään, mutta hän työnsi hänet pois ja sanoi: Kuka täällä on ollut? Vaimo sanoi: Ei kukaan! ja itki.

"Mutta Poupon kävi yhä raivokkaammaksi: eikä mikään ole kamalampaa kuin kalastaja, joka on mustasukkainen. Vaimo! sanoi hän, jos tämä päättyy ilman muuta, niin sanon: Vaimo, minä annan sinulle anteeksi. Mutta jos se ei ilman muuta pääty, niin minä sanon: Saastainen lehmä, ja tapan sinut. Mutta vaimon piti saada lapsi, ja Poupon pisti hänet kuoliaaksi.

"Hän tuli kylään verinen puukko kädessään ja hyppi talojen edessä, ja ihmiset pelkäsivät henkeään. Sitten, niin, sitten hän juoksi ahon halki Stiffiin, jossa kalliot ovat korkeita kuin kaksi kirkontornia, ja syöksyi alas. Mutta meri ei halunnut häntä, vaan heitti hänet takaisin. Silloin hän juoksi ympäri saaren ja huusi niin kamalasti, että kaikki kuulivat ja avasivat ovensa. Rotkon luona hän heittäytyi mereen, mutta meri ei ottanut häntä. Siitä saakka hän on oleksinut rotkossa. Ja heti kun tulee myrsky, syöksyy hän mereen ja ulvoo kovemmin kuin myrsky, mutta meri ei ota häntä. Hän ei voi kuolla."

Nytpä tiesin, miksi Rosseherre aina teki suuren kaarteen Pouponin kuilua lähetessään.

Rosseherre purskahti iloisimpaan nauruun. "Siksi että vaimo oli viaton. Tonttu oli valehdellut hänelle. Älä milloinkaan luota tonttuun, ne ovat huonoa väkeä." —

Menin kylään ja näytätin itselleni kauneimmat huivit, mitä Noelilla oli. Valitsin niistä sinisen silkkihuivin, jonka kulmissa oli heleänpunaisia ruusuja. Noelin myymälässä tapasin Martinan. Noelin talon ulkopuolella hän huusi minut luoksensa: aioin mennä ohitse.

"Et ole käynyt luonani niin pitkään aikaan!" sanoi hän, ja minä näin, että hänellä kaikesta huolimatta oli kauniit mustat silmät.

"Haha, kuinka iloiseksi Rosseherre tuleekaan, kun näytän hänelle huivin! Ja hänen riemunsa olikin suuri…Onko se minulle?" sanoi hän ja painoi sydäntään. "Oi ei, ei kai?"

Minulla oli pieni puukko. Se oli Rosseherren mieleen, ja hän sai sen. Lyijykynäni miellytti häntä, vanha kupariraha, nenäliina. Kaikella oli hänelle arvonsa, ja hän sai ne. Rosseherren kasvoja synkisti syvä, vanha huoli. Hän oli Noelille velkaa kymmenen souta, eikä Noel antanut mitään ennenkuin ne oli maksettu. Ja Rosseherre näytti minulle pientä nahkakukkaroaan: siinä oli kolme souta. Voisinko ehkä lainata hänelle kymmenen souta? Ja nyt oli Rosseherre iloinen, niin kepeäksi hän tunsi mielensä, että hän yhtämittaa näytti valkoisia hampaitaan.

"En. Sillä jos minulla on ne, niin ei kukaan täällä saarella usko, että sinä olet näin antanut ne minulle."

Mutta minä tunsin, ettei minulla ollut mitään valtaa häneen. En voinut häneen millään vaikuttaa. Minä olin kyllä ruskea kuin kalastaja, ja ääneni oli karhea kuin merimiehen ääni. Toisinaan hän myöskin sanoi, että minulla oli hurjat silmät. Nostin kiveä, jolla hän istui, hiukkasen maasta, näyttääkseni hänelle, että minulla oli voimaa. Löin rintaani ja sanoin, että olisi mieleeni saada tapella kokonaisen paholaisparven kanssa yhdestä hänen vaaleasta hiussuortuvastaan. Mikään ei auttanut.

Rosseherre, mitä pitää minun tekemän, onko minun tulta syljettävä ja kallionlohkareita mereen lingottava kuten teki Polyphem muinoin? Hehe, Rosseherre, vai näytänkö sinulle, että olen sinua väkevämpi —

XI.

Tuuli vinkui, sekavia ääniä ja kumeaa huutoa oli ilma täynnä. Meri heittelehti levottomana sinne tänne ja kohisi. Vaahtopylväät kohosivat luotisuoraan ylös kallioita vastaan ja tuuli iski ne räiskähtäen vuoreen.

Näin Rosseherren tulevan ahon ylitse, mutta äkkiä hän katosi, ja vasta hetken kuluttua huomasin hänen valkoisen päähineensä kallioiden välissä.

Rosseherre veti otsansa tuhansiin pieniin ryppyihin. Sitten hän katsoi minuun. Hänen silmänsä näyttivät väsyneiltä ja sairailta. Minä ymmärsin, mitä hän tahtoi sanoa, ja jätin hänet yksin.

Kerran näin, että Rosseherre nojasi päätänsä käsiään vastaan ja heilutti sitä kuin itkevä. Tuuli tohisi kallioiden lomissa ja pieksi harmaata merta. Hän istui rankkasateessa.

Menin lähemmäksi. Hän ei itkenyt, hän lauloi korkealla, surun voittoisalla äänellä ja nyökäytti laulaessaan päätään.

Huusin hänelle. Hän käänsi päätään. Hänen poskensa näyttivät sisäänpainuneilta, hän näytti vanhentuneelta. Hänen silmänsä olivat aivan muuttuneet ja niiden katse niin vieras kuin ei hän olisi tuntenut minua.

Hän liikutti huuliaan ja hymyili, hiljaista sairasta hymyä. Hän ei sanonut mitään.

Menin pois. Aloin ymmärtää, että kaikki hänessä ei ollut niinkuin olla piti.

Hän istui ulkona sateessa hämärään saakka. Myöhemmin menin ulos katsoakseni häntä. Hän oli poistunut, toista tietä.

XII.

On vielä yö. Kaikki on tyhjää, jumalat nukkuvat, eläimet ja ihmiset, minä yksin olen valveillani. Kuten aave minä vaellan synkässä aamu-usvassa. Hiljaisuus. Vain askeleeni keikkuvat, maan alla jymähtelee kuin kumeita vasaran-iskuja.

Äänetön tuulenväre hiipii esiin, meren voimakastuoksuisen yöhi'en kyllästämä. Saaren tähdet, loistavat vielä, valvomisesta väsyneiltä ne näyttävät. Stiffin kuu huokuu raukeasti, valkoista, valkoista, punaista, Creach heiluttaa kalpeita sädekimppujaan henkäisemättä kehässä. Idässä yön selkä taittuu ja aamu höyryää taipeesta verisen tuoreen lihan kaltaisena. Meri vavahtelee, kuin vilusta väristen. Creachin valoiskut lentelevät ohuiden huntujen kaltaisina, saaren kalpeat värit tulevat esiin, merikin saa värinsä. Creach sammuu. Pohjoisessa Stiff välähtää vielä kerran punaisena, sitten sen valo ei enää palaa.

Kaukana kirkuu lokki. Toinen kirkuna vastaa siihen, ja äkkiä kohoo kallioilla sekava, kimeä melu. Tämä ahnas petolintujen noukista lähtevä huuto tervehtii valoa samalla hetkellä tuhansilta meren kaljuilta luodoilta.

Sataman sumussa liikkuivat kalastajat kömpelöiden, haparoivien aaveiden kaltaisina. Jättiläissuuri purje nousi korkeuteen ja katosi sumuun. Tervehdin Jean Louisia, "merenkuningasta", ja äänettöminä me valmistauduimme matkaan. Äyskäröimme pois veden, jäljestimme siimat, syötit, purjeet. Tyrskyt kumisivat. Aallot vierivät pärskyen, vene hankautui kitisten rantalaituriin. Peräsin keikkui, ketjut kalisivat, kova ääni riiteli jollekin pimeässä. Joku, kirosi. Haisi mädänneeltä vedeltä ja kaloilta. Sitten me kulkea kolistimme polkua ylös Chikelin luokse, syödäksemme nopeasti aamiaista. Jean Louis kaatoi kurkkuunsa suuren pikarin eau de vie'tä, ja sillä hän oli valmis. Merellä hän sitten ei koko päivänä syönyt mitään muuta kuin palasen leipää, ja illalla hän taas otti pitkän ryypyn: sitten hän nukkui. Niin he elivät.

Me lähdimme. Muutamia varjontapaisia purjeita kiiti edellämme sumuun. Jäinen vesi höyrysi. Möhkälemäisten, matalalla roikkuvien pilvien yläpuolella hehkui, ja äkkiä pilvet kohosivat ylemmäksi ja olivat kevyitä ja leijailevia. Kuun sirppi muuttui ohueksi ja läpinäkyväksi, viimeiset tähdet välkkyivät heikosti, ja äkkiä ne olivat kadonneet. Meri värittyi tummansiniseksi kallioiden varjossa, jotka kukoistivat kuin vaaleanpunaiset korallit. Maitomaisia sumupilviä kiiti saaren ylitse. Ne kätkivät verhoonsa Creachin valotornin, ja kun se jälleen tuli esiin, niin sen lasinen pää salamoi punaisia tulenkieliä. Äkkiä tuli meri avaraksi ja valoisaksi ja purjeet sen pinnalla loistivat kuin puhdas kulta.

Tuuli pingoitti purjeemme ja vene kallistui. Me kahlasimme ensimäisen varsinaisen aallon, vene nousi korkeuteen ja liukui taas alas. Se oli aavan meren ensimäinen tervehdys! Sieltä, etäältä —

Sijoittauduin mukavasti veneeseen ja sytytin savukkeen. Jean Louis poltti tupakan kuiviltaan: hän repäisi paperin pois savukkeesta ja pisti tupakan suuhunsa.

"Merenkuningas" ei ollut mitään muuta kuin mitättömän pieni käärö, josta pisti esiin rasvainen, matala lakki ja likaiset puukengät. Lakin alta riippui näkyvissä pari ohutta, valkeata hiussuortuvaa, ja vain harvoin minä näin hänen nyrkinkokoiset, rusottavat, alati hymyilevät kasvonsa. Hänen takkinsa oli mennyt kurttuun joka taholta, ja housut ulottuivat vain sääriluihin saakka. Sininen pellavakangas oli haljastunutta, lumivalkeata olkapäitten ja reisien kohdalta, ja monet paikkaustilkut olivat ehtineet nekin jo kauan sitten vaaleta. Hihat olivat kuorettuneet ja niissä välkkyili kalansuomuksia. Hän pyyhki niihin nenäänsä ja puukkoaan. Jean Louisin kädet olivat kuin puuta ikuisesta soutamisesta, eikä hän enää voinut taivuttaa sormiaan. Hänen pienet silmänsä olivat yhtä haljastuneet kuin hänen takkinsa, ja kuitenkin hän näki kuin kaukoputki. Puukenkiinsä hän oli pannut olkia, ja siinä, missä oljet pistivät esiin likapanssarin lävitse, riippui suuria mustia, kuivuneita veripisaroita.

Merenkuningas oli saaren urhoollisin mies, sen voit kysyä keneltä tahdot. Hän oli pelastanut neljäntoista ihmisen hengen ja niin ja niin usein ollut itse haaksirikossa mukana. Nuorena ollessaan hän oli monia kertoja purjehtinut maailman ympäri, mutta siitä hän ei enää tietänyt mitään. Nyt hän oli seitsemänkahdeksatta vuoden vanha ja tuli ensi kesänä kahdeksankahdeksatta-vuotiaaksi.

Merenkuningas oli saaren pelätyin varas. Yössä ja sumussa hän meni sinne, niihin kalastajat olivat laskeneet langustirysänsä. Ne hän nosti ilmoille, vaikka ne olivat niin painavat, että väkevällä miehellä oli niissä tekemistä. Hän otti langustit rysistä, laski rysät jälleen mereen ja pani langustit koreihinsa. Kun nyt kalastajat seuraavana päivänä lähtivät pyydyksiään kokemaan, niin huomattiin, että ihan kaikki langustit olivat mennet Jean Louisin rysiin — hi-hi-hi —! Oh, he olivat yllättäneet hänet itse teossakin —

Kuljimme viistoon virran poikki. Vene kääntyili ja pärskyt iskivät purjeihimme. Meri kohisi, ja valkoisia vaahtopommeja lenteli kallioiden ylitse.

Naurahdin. "Sen parempi!" sanoin minä ja aloin, Jean Louisin esimerkkiä seuraten, panna siimoja kuntoon.

Tuskin peninkulman päässä saarelta oli rivi puolittain peitossa olevia luotoja ja riuttoja, joita vastaan merenvirta kumisten löi. Tätä riuttariviä me seurasimme, sousimme edestakaisin ja kalastimme.

Aallot olivat tässä nopeita ja ärjyjä, ne olivat mustanvihreitä, ja oli kuin niiden päällä olisi ollut öljy- ja nokikerros. Kirkas syötti painui alas niihin kuin pieni vihreä valotäplä. Valo vaipui vaipumistaan, kävi himmeäksi, vihdoin se katosi, eikä jäänyt jäljelle muuta kuin tämä synkkien, limaisten aaltojen vavahteleva, liikkuva mättäikkö. Panimme siiman sormemme ylitse ja tunsimme sen tempoilussa sen suuren valtimon mahtavat lyönnit, joka pumppuaa miljoonia tonneja vettä Meksikon Golf-virrasta aina Lofotenin saarille saakka.

Mutta pimeässä — syvällä veden alla — niin, Jumala sen suokoon, sillä emme me huviksemme nelistäneet pitkin riuttariviä, — siellä ne olivat. Kuuntelin siiman avulla merkkiä merestä, sadan metrin syvyydestä — hiljaa! Niin, siellä ne olivat. Ne syöksyivät lentävän valon perään, tuijottivat sitä kaikilta suunnilta, niiden selkäevät pingoittuivat himosta, niiden ruumiit pullistuivat, niiden viikset vapisivat, ne töykkäsivät tylsillä kuonoillaan syöttiä, haukkasivat —.

Mutta vielä ei ollut oikea hetki tullut. Kala on epäluuloinen. Pingoitin hiukan siimaa, kiihottaakseni sen ahneutta, annoin myötä, tein sen luottavaiseksi ja — vedin. Se oli tapahtunut!

Käteni kieppuivat, makasin veneen laidan yli kumartuneena ja tein työtä kuumeentapaisesti. Minulla oli ainakin sata siimaa hoideltavina ja minun täytyi olla nopea, sillä kala ei jätä mitään keinoa koettamatta. Niinkuin koira se repi siimaa, viskautui koukkua vastaan, kiskoi, mutta minä en hellittänyt, Lyijypalat tulivat näkyviin, ja siinä se oli. Se tuijotti minuun suurin, raivoisin silmin, puistelehti tuskasta ja kauhusta ja iski pyrstöllään. Kävin kiinni sen ruumiiseen, irroitin koukun ja heitin sen veneeseen. Hetkisen se makasi siinä pelästyneenä, sitten se heittelehti epätoivoisena pohjalla.

Satamassa olin ostanut pari merirapua siltä varalta, että kalat eivät olisi syöntituulella. Merenkuningas ei ollut tyytyväinen, ja hän päätti uhrata meriravut. Hän kiskaisi irti niiden kynnet, kirkaisi niille raivostuneena, kun ne puolustautuivat. — "Ho! Ho!" — nähkääs, nämä kurjat elukat eivät tahdo antaa ottaa edes kynsiään, "hö!" Hän polki rikki kynnet ja ravut ja viskasi liman houkutussyötiksi mereen.

Panin suuren palan koukkuun. Kaloista täytyi tämän paistin tuntua samallaiselta kuin vangista tuntuu paistettu kana, joka äkkiä yöllä lennähtää tyrmään.

Se onnistui. Kalat menettivät tykkänään järkensä ja kiitivät koukkuihin. Märkinä, vettä valuen, ne tulivat ylös, kuonot repaleisina, ja tuijottivat kauhistunein silmin hirmuiseen valoon sekä noiden raivonnen pirujen kasvoihin, joita huvitti kiskoa ne niiden pimeästä kohisevasta kodista. Ne heitettiin veren ja suomuksien tahrimaan veneeseen, ja siinä ne saivat kuolla. Ne iskivät pyrstöillään, niiden loistavat, hopeanvalkoiset ruumiit muuttivat väriään, keltainen kalvo levittäytyi niiden ylitse, ne kävivät läikällisiksi. Niiden kyljet huohottivat, punaiset kidukset levittäytyivät, niiden kultaiset silmät avautuivat kuolinkamppailuun. Vihdoin ne tekivät viimeisen yrityksen, taivuttautuivat kuin miekka ja kohosivat ylöspäin. Sitten ne saivat Jean Louisilta potkun ja makasivat liikkumatta. Mutta vielä tunnin päästä saattoi niissä olla henki.

Päivä kohosi korkeammalle, ja me kalastimme koneellisesti ja mitään puhumatta. Vene heittelehti ylös ja alas ja kiiti eteenpäin. Tein työtä vakavasti ja uutterasti. Huolellisesti leikkasin syötit simpukoista, jotka muistuttivat kaikkein pienimpiä, mataloita kiinalaisia hattuja. Monissa niissä oli pieniä sammal- ja kaislakimppuja ja olivat kuin hienonhienoja viime muodin mukaisia naisten hattuja. Ja minä nauroin itsekseni, sillä kaikellaisia seikkailuja muistui mieleeni. Täällä kaukana meren kohinassa otin vielä kerran vastaan kaikki ne loistavat katseet, jotka jossakin olivat minuun kohdistuneet, ja hengin niitä sulotuoksuja, joilla naiset houkuttelevat meitä niinkuin kukat kimalaisia. Kuten runoilija sanoo — mutta silloin kulki sähkö-isku pitkin siimoja ja minä tunsin sen sydämessäni: kala…

Aina kymmenen minuutin kuluttua Merenkuningas muutti purjeen asentoa, kääntääkseen veneen. Silloin minun täytyi painautua aivan pitkälleni, ja kuitenkin purje joka kerta kiskaisi hatun päästäni.

Aallot vyöryivät yksitoikkoisesti sihisten ja kohisten ohitsemme, ja aina jokin hankasi ja raappi venettämme. Toisinaan vyöryi nopea aalto kohisten esiin, linkosi veneen korkealle ja pirskotti päällemme pisarsateen, ja minä näin aallon jatkavan matkaansa toisten joukkoon, jotka joutuivat epäjärjestykseen. Taas sähisi, ja näkyviin tuli suuri marmoritäpläinen piiri, joka kohisi ja kiehui: aallon pohja oli kohdannut salakarin. Valkoisen ja vihreän marmorin värinen piiri eteni nopeasti, kiipesi yli aallonharjojen, ja vielä kaukana etäisyydessä se säilytti muotonsa.

Lokit viistivät vatsoillaan aaltoja, kiitäen niiden pintaa pitkin ja seuraten niiden vaihteluita hiuksenhienosti ja salamannopeasti, ylös ja alas ne lensivät ja kirkuivat. Siivet leijuivat ja terävät koukkunokat repivät ilmaa. Lokkien oma oli meri, eivätkä ne välittäneet kalastajista. Ne syöksyivät kallioiden kuohuun, räpyttivät siipiään kuin aikoen laskeutua alas, nousivat luotisuorasti ilmaan, kun aalto hypähti niiden jälkeen, ja heittäytyivät päistikkaa alas taas, kun aalto oli ohitse. Ja vesi valui välkkyvinä pisaroina niiden sulista.

Meri lauloi ja kohisi yksitoikkoisesti. Kului tunti, ja oli hiljaista. Sitten parvi myrskypääskysiä lensi ohitse — döi — döi — gullugullugullu döi — ja kaukana poissa ne jo olivat. Viivana ne katosivat etäisyyteen.

Sytytin piippuni. Kyyristyin, painoin polveni veneen kaaria ja pääni sen laitaa vastaan, ja nyt olin kylliksi tukevassa asennossa voidakseni raapaista tulta tikkuun.

Pari minuuttia ennen olin saanut vesipisaroista kasvoihini piiskan-iskun, kylmän kuin jää, mutta nyt sain kauhallisen vettä hihaani, ja se vesi oli haaleata.

Virta oli muuttanut suuntaa. Toisinaan se vei aavalle merelle, toisinaan taas saarta kohti, vain Merenkuningas tunsi sen salaisuudet. Aallot olivat olleet ennen sileitä, nyt ne olivat juomuisen panssarin peittämät, kun tuuli puhalsi virtaa vastaan.

Salakarit, joiden suuntaan kuljimme, alkoivat käyttäytyä hurjemmasti. Lakkaamatta nousivat vaahtopärskyt niiden kohdalla ilmaan räjähtävien pommien kaltaisina, leijuvia harsoja kohosi korkeutta kohti kimmeltäen auringonvalossa ja murskautuen. Kuului kumeita tykinlaukauksia, jotka hetki hetkellä kävijät voimakkaammiksi, mitä korkeammalle vuoksi nousi.

Taivas peittyi pilviin ja aurinko katosi posliininvalkoisen hattaran taakse. Meri muuttui synkän ja uhkaavan näköiseksi. Tummana ja raskaana se vyöryi, ja missä valkoisen pilven valo siihen sattui, näytti se tuovan siihen paksun kerroksen valkoista öljyväriä.

Masto natisi ja taipui, ja pienen silmälapun kaltaisen purjeemme repeämät kävivät leveiksi ja ammottavaksi. Purjehdimme kuuden solmuvälin nopeudella, ja oli kuin venheemme olisi saanut siivet. Se syöksyi vavisten alas satoja metriä pitkiin laaksoihin, kulki heilurin tavoin aaltojen poikki, ja kun olimme ylhäällä, tuntui minusta siltä kuin istuisin yksikerroksisen talon katonreunalla ja katselisin alas. Sitten näin huohottavat riutat, jotka mittasivat tämän suuren keuhkon hengenvetoja. Riutta paljastui syvälle alas, aalto imi puoleensa, kurlutti. Sitten se suin päin syöksyi korkeuteen, ja vaahtopylväs nousi riutasta suoraan ylös. Hetkisen se oli paikoillaan, kuin briljanttipuu, ja vaipui kokoon. Riutta oli satoina kuohuvina vesiputouksina. Ja jo sukelsi ruosteenpunainen riutta jälleen vavisten esiin kuin uimarin pää, josta valuu vettä ja joka jo auringossa loistaa. Monta kertaa näin tähystyspaikaltani taivaanrannalle asti, hetken vain, sitten sukelsimme jälleen alas.

Usein purjehti Merenkuningas, ylös katsahtamatta, ihan lähelle kallioita, mutta minä pidin suuni kiinni, sillä minä tiesin, että viime silmänräpäyksessä hän kääntäisi veneen. Merenkuningas liikkui tässä vesierämaassa yhtä varmasti kuin joku toinen huoneessaan. Hän tunsi täällä jokaisen kohdan, eikä hänen tarvinnut nostaa päätään. Hänellä oli omat merkkinsä; niin pian kuin se tai tuo kallio näkyi etäällä riuttain välissä, oli peräydyttävä. Hän tunsi myöskin salakarit, ja jos hän sanoi, että tässä alla on miesten lasi, niin oli varmaa, että aalto hetkeä myöhemmin kohtasi kallion ja marmoroi meren laajalti. Hän tiesi vieläkin enemmän. Hän tiesi, missä sillä ja tällä hetkellä, tässä ja tuossa tuulessa, kalat oleilivat, mihin ne kulkivat heti kun tuulen suunta muuttui. Hän tiesi, kuinka nopeasti veneen täytyi kulkea, jotta se tai se kala söisi, hän tiesi milloin kalat olivat odotettavissa ja milloin ne katosivat.

Usein minun täytyi nauraa, kun katsoin häntä. Siinä se pikku käärö istui tyynenä kuin lietensä ääressä ja pyöriskeli edestakaisin, sen sijaan, että minun täytyi pitää kiinni, jotta en lennähtäisi pois veneestä. Hän puri, purskui, ja pani hartaasti syöttejä koukkuihin. Näytti siltä kuin hän olisi neulonut. Vanhan syötin hän otti hampaillaan koukusta ja sylki sen mereen. Painavat kalat hän otti vastaan kömpelösti nauraen, mutta pienille hän syyti haukkumasanoja. Hän sai mitättömän pienen kalan, joka ei ollut suurempi kuin käsi, mutta joka oli niellyt koko syötin; silloin hän kävi vihasta tulipunaiseksi kasvoiltaan ja viskata sivautti sen niin kiivaasti veneeseen, että pikku kalan kuono repeytyi ja että se heti jäi makaamaan liikkumattomana ja kankeana.

Toisinaan Merenkuningas kumartui veneessä alas ja otti säilykelaatikon käteensä. "An-teek-si, ys-tävä-ni!" huusi hän. "Me o-lem-me me-rel-lä."

Turhaa kohteliaisuutta! Tässä kylpyammeessa, joka kaikkine varustuksineen maksoi kuusikymmentäviisi frangia, ei voinut olla sellaisia mukavuuksia kuin hotellissa.

Saarella soi päivälliskello. Kiehtovana ja miellyttävänä se kaikui korviimme. Söimme palan leipää ja joimme vettä pullosta, siimat sormen ympärille kierrettyinä. Ja taas me kalastimme. Ääneti panimme syötit koukkuihin, kiskoimme kalan veneeseen, noiduimme puoliääneen, kun siima sotkeutui.

Vene tutisi ja kääntyi sinne tänne. Usein oli Merenkuningas niin paljon yläpuolellani, että näytti siltä kuin hän olisi tahtonut hyökätä alas minun kimppuuni, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli hänen reuhkansa syvällä allani ja minä seisoin luotisuorassa penkkiä vastaan.

Olin märkä nahkaani myöten, vettä oli syöksynyt niskaani ja hihoihini. Hiukseni olivat likomärät, silmäni liimautuivat kiinni ja niitä poltti. Kasvoni olivat kuivettuneet ja kuumat suolasta, joka syöpyi hienon lentohiekan lailla kaikkiin huokosiin ja teki ihon jäykäksi ja liikkumattomaksi. Käteni vapisivat uupumuksesta, ja tuuli pisti lakkaamatta korviini kuin jäinen, terävä neula. Mutta sydämeni suhisi ja kohisi ja oli täynnänsä huimaa hurjuutta kuten meri ympärilläni.

Niin, te siellä kotona, istukaa te rauhassa patjasohvillanne ja kuiskikaa viisaita ja hienoja sanoja elämästä ja saakaa keuhkotauti. Jättäkää minulle elämä, joka on tyhmä ja yksinkertainen, niin saatte sanat minulta lahjaksi.

Purje, johon oli kuvattu ankkuri, kulki ohitsemme aaltojen keinuvan ääriviivan taitse. Se nousi, heilui edestakaisin, katosi tykkänään, sukeltautuakseen pitkän ajan kuluttua jälleen esiin kaukana poissa. Tuossa tuokiossa se oli kadonnut.

"Nyt on aika!" ulvoi Jean Louis. "Meidän täytyy lähteä. Luotsi menee kotiin!"

Mutta silloin tuli suuri laine ja me lähdimme kiireimmän kyytiä pois sieltä.

Tämä laine oli suurin ja kaunein mitä täällä näin. Jo kaukaa näin sen tulon. Se raivasi itselleen tien läpi kaikkien liikkuvien vaahtoharjojen, sen oma vaahto lensi sen edellä, ja se kumisi ja suhisi kuin pikajunan veturi. Niin suuri ja huima se oli, että se oli muiden aaltojen joukossa kuin imisä villisika porsaillensa parvessa. Sitten tuo ääretön vesimäärä linkoutui kallioita vastaan, vavahteli vihaisena ylhäältä alas asti, paisui ja nousi pystyyn. Siitä tuli viiden talon pituinen ja kaksikerroksisen rakennuksen korkuinen, ja aallot sen ympärillä näyttivät mitättömän pieniltä. Se oli mustanviheriä, mutta kun se paisui, niin se kävi viheriäksi kuin pullolasi. Sen päällä oli turkoosikupu, ja tämän kuvun yläpuolella oli auringonsäteitten läpitunkeman meripihkan värituntu, ja kaikkein ylimpänä oli otsanauha lumivalkeasta vaahdosta. Mutta koko aallon päällä leijui leveä sumuharso, sumuseinä, jossa sateenkaaren värit kimmelsivät. Sellainen se oli.

Me olimme kymmenen askeleen päässä siitä, ja minä katselin hämmästyneenä ja pelästyneenä tätä hurjaa kaunista eläintä, jonka meri oli synnyttänyt. Mutta nyt — se tuli alaspäin!

Merenkuningas oli juuri muuttamassa purjeita toiselle puolelle. Hän oli irroittanut nuorat ja piti niitä kädessään. Silloin hän näki aallon, joka vavahteli ja säkenöi ja kumartui alaspäin valkoisten, päivänvarjontapaisesti haarautuvien juovien kirjavoittamana. Hän nauroi järjettömästi: hi-hi-hi, ja piti purjenuorista kiinni molemmin käsin kuin ohjaksista hevosen ruvetessa pillastumaan. Hän painoi puukengät penkkiä vastaan, ja hänen kasvonsa vääntyivät ponnistuksesta. Purje pingoittui kuin haljetakseen äärettömästä ilmanpaineesta, joka kulki syöksyvän vedenpaljouden edellä.

Aalto kumisi ja jymisi, vene lensi korkealle, ensin hitaasti, sitten äkkinäisin tempauksin, ja Merenkuningas peittyi kuin lumipyryyn. Hihihi! Paksu vesisäde lensi, sihisten kuin raketti, veneen ylitse. Katsoin viheriässä ikkunassa olevan raon kautta kauas merelle, aina taivaanrannalle asti: siellä kulki kaikessa rauhassa savua tuprutellen höyrylaiva, jossa oli kaksi ruskeata savupiippua.

Se meni lounaita kohti. Havanna, St. Thomas, Para, Rio Janeiro,
Valparaiso? Onnea matkalle! Mutta sitten sain iskun vasten silmiäni.

Me äyskäröimme vettä veneestä. Eteenpäin! Pois! Merenkuningas näytti kalmankalpealta, ja minä tunsin äkkiä, missä paikassa sydämeni on: sillä sydämeni oli lakannut sykkimästä.

Nyt ei meillä ollut enää muuta edessä kuin luovailla yli virran, joka kulki lahden suun poikki. Pakoveden aikana se ei ollut helppoa, nousuveden aikana se oli mahdotonta pienellä veneellä. Sattui toisinaan myöhästymään viisi minuuttia, ja silloin täytyi odottaa kolme, neljä tuntia, kunnes virran raivo oli asettunut. Kerran lähti kutteri hyvässä tuulessa satamasta, mutta keskellä virtaa tuuli taukosi, kutteri ajautui kallioita vastaan ja murskautui. Miehistö kolhiutui niin, että heidät voitiin tuntea vain vaatteista; eräältä matruusilta oli pää poissa.

Kuten paossa olevien suunnattoman suurten valaskaloin parvi, niin syöksyi virta eteenpäin. Me ratsastimme sen ylitse ja tulimme lahteen. Minä istuin peräsimessä, sillä se oli minun tehtäväni.

"Diaul, Diaul!" ulvoi Merenkuningas. "Olen menettänyt täällä jo kaksi venettä. Kerran tulin pirstaleiden varassa maihin, kerran istuin neljäkolmatta tuntia kalliolla, kunnes minut noudettiin sieltä. Taas olemme pelastetut, ystäväni, meidän täytyy sytyttää vahakynttilä. Kymmenen soun vahakynttilä!"

Hän nauroi ja otti tahraisen lakin päästään. Silloin tuli hänen kalpea pääkallonsa näkyviin. Oliko tuo ihminen? Hänen pääkallonsa oli kutistunut kamelikurjen munan kokoiseksi. Kolme ohutta hiussuortuvaa oli tarttunut kiinni kaljuun. Kasvot olivat kuin kovakuoriaisen toukka, nenä painunut sisään, suola oli syövyttänyt silmäin ympärystät, niin että ne näyttivät haavoilta.

Merenkuningas nauroi. "Maalla minä en usko Jumalaan", sanoi hän, "mutta kyllä merellä. Maalla voi hallitus sinua auttaa, mutta merellä ei itse ministerikään!"

"Uusi purje on kallis, piru vieköön, mahdoton hankkia!" vastasi Jean Louis. "Minä paikkaan sen, neulon paikkoja poikittain, ystäväni, poikittain. Kymmenen vuotta sitten minulle sattui pieni onnettomuus tällaisella purjeella."

Hän kalasti Stiffin läheisyydessä ja hänen purjeensa repeytyi tuhansiksi riekaleiksi ja hän ajelehti virran mukana. Sitten hän rupesi soutamaan. Hän souti kuin mieletön, mutta kun hän hetken kuluttua katsoi ympärilleen, oli saari jo aivan pieni. Illalla hän vielä näki Stiffin majakkatulet, sitten hän ei nähnyt enää mitään. Hän sylkäisi mereen ja sanoi: Nyt sinun käy huonosti, Jean Louis, hihi! Päivä tuli ja hän oli Jumala ties missä. Oli sumuista, höyrylaivat ulvoivat. Taas tuli yö, ja hän näki usvamaisen valotuulimyllyn pyörittävän siipiään. Yhtäkaikki, sanoi hän itsekseen, sinä nukut. Hän nukkui. Äkkiä hän kuuli laivapillin vihellystä ja voimakasta karjuntaa. Hän heräsi ja näki edessään jättiläiskokoisen, monilla lampuilla valaistun rakennuksen, ja ylhäältä huudettiin hänelle puhetorvella. Hän souti sen viereen ja nousi siihen. Veneeni, sakrenomdedi! — Eteenpäin, kellot soivat, koneet alkoivat jyskiä ja höyrylaiva kulki. Aamulla Merenkuningas seisoi keskellä hienojen naisten ja herrain muodostamaa seuraa; hämmästyneenä he imuroivat hänelle, vanhalle, valkohapsiselle, pienelle Merenkuninkaalle, joka keskellä yötä oli otettu Englannin Kanavasta laivaan. He työnsivät hänen taskunsa täyteen rahaa ja hankkivat hänelle toisen luokan matkalipun Lontoosta Brestiin. Hihi! Siellä hän oli taas! Mene helvettiin, Merenkuningas, siinähän sinä taas olet! Hänelle oli jo luettu kuolinmessu. Hautuumaalla oli pieni risti, jossa oli hänen nimensä. Ja hänen täytyi maksaa kahdeksan frangia messusta, jota hän ei ollut tilannut.

"Mutta minä maksoin sen!" huusi Jean Louis ja löi povitaskuaan. "Nyt minulla on yksi messu ennakolta maksettuna!"

Hän, Jean Louis, oli suvainnut suorittaa hyvälle Jumalalle ennakkomaksun, haha!

Sitten johdin keskustelun Rosseherreen: "Sinullahan on niin sievä tyttärentytär, Jean Louis!" sanoin.

"Rosseherre on minun kasvattini!" ulvoi Jean Louis. "Minun molemmat tyttäreni olivat häijyjä naikkosia, eikä kukaan olisi heihin koskenutkaan. Ne olivat lurjuksia, pieksivät minua kun olin ryypännyt, ja minun täytyi piilottaa heiltä pienet souni seinänrakoihin. Pienet souni ne olisivat varastaneet kurkustanikin. Hihi — nyt ne ovat kuolleet! Kuolivat keuhkotautiin. Rosseherre, ystäväni, on kasvattini!"

"Hihihi!" Merenkuningas nauroi lapsellisesti ja löi lyhyille säärilleen. "Rosseherre! — Yksi asia vain on paha. Hän ei ole oikein terve."

Merenkuningas pudisti päätään. "Ei, ystäväni, hänen sairautensa on päässä. Se on äidinperintöä. Äiti oli henkien-näkijä. Hän on meren kaltainen. On aikoja, jolloin hän on kuin riivattu, poissa järjiltään. Jos hän tänään sanoo, että luotsi on yöllä hukkunut, niin ei luotsi tule takaisin — ei koskaan enää!"

Ohjasin ulkosatamassa olevaa punaista pollaria kohti. "Ja nyt tahtoo
Yann naida hänet?"

"Niin tahtoo! Mutta minä en anna vielä suostumustani!" Merenkuningas löi rintaansa ja tekeytyi ylpeäksi.

"Kuule!" sanoin minä ja katsoin Jean Louisin ilmeettömiin, heijastuneisiin silmiin, jotka näyttivät aivan kuin sokeilta, "tahtoisin tehdä kepposen pikku kapteenille, hän heitti hiljan päähäni viinilasin. Ostan sinulle uuden purjeen, upo-uuden, ensiluokkaisen, parasta lajia, jos lykkäät suostumuksesi antamisen vielä hiukan tuonnemmaksi."

Jean Louis myöntyi heti. Hän lupasi odottaa niin kauan kuin minä määrään.

"Hyvä, huomenna tulen luoksesi, ja me menemme ostamaan purjekankaan.
Voimme samalla etsiä vahakynttilänkin."

Nyt, kun olimme onnellisesti päässeet maihin, olisi parempi panna ne kymmenen souta viinaan. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan.

Jean Louis virutti kalat ja pani ne laatikkoon. Hän hymyili tyytyväisesti. Harvinaisen hyvä päivä oli meillä ollut. Kolmen frangin edestä olimme saaneet kalaa näinä kahtenatoista tuntina! Mehän emme saaneet niin paljon siitä, kauppiaat —. Saaren pieni kalakauppias, suurempi brestiläinen kauppias ja Pariisin suuri kalakauppias. Kaikilla näillä oli suunnattomat menot, talo, perhe, ajopelit, heillä oli vaara menettää paljon. Merenkuninkaalla sensijaan ei ollut mitään menoja eikä vaaraa menettää muuta kuin henkensä.

Jean Louis ryömi vaivaloisesti maihin. Maalla hän liikkui avuttomasti kuin äyriäinen. Hän otti laatikon olkapäilleen, kahta suurinta kalaa hän kantoi etusormissaan, jotka oli pistänyt koukuksi niiden kiduksiin, ja niin me kulkea kalistimme hitaasti polkua ylös Chikelin luo. Maaperä heilui jalkojeni alla, kivet olivat kuin taikinaa.

Kapakassa me työnsimme syrjään meluavat vieraat. "Tehkää tilaa, me olemme kalastajia, tulemme juuri työstä!"

Menen kotiin. Kivet kopisevat askelteni alla, katseeni on terävä ja seuraa lokin lentoa kauas yli meren.

XIII.

Rosseherre ei ollut siellä. Mutta nurkassa riippui mustankiiltävä hame.
"Hienointa silkkiä!" sanoin minä, ja Merenkuningas nauroi imartuneena.

Pienessä, kapeassa asuinhuoneessa oli vain yksi ainoa neliskulmainen pikku ikkuna. Vuodekaapit olivat pitemmillä seinillä pienten, puhtaiden uudinten takana, ne näyttivät kuin nukketeatterilta. Yksi pöytä, ja penkkejä seinäin vieressä, siinä koko kalusto. Erään seinän syvänteen alle, jossa oli korea kipsinen madonna, oli kiinnitetty tämä lauselma, joka silmiensä edessä kalastajat viettävät elämänsä:

ARMARO

a zo eur moment terrubl evit ar bec'herien, galvet int ractal dirag Ar Barner Souveren.

(Kuolema on kalastajille kamala hetki, sillä äkkiarvaamatta heidät kutsutaan taivaallisen Tuomarin eteen.)

Jean Louis kaatoi viiniä lasiin. Se oli tummasti kullankiiltoista, mitähän viiniä se oli?

Merenkuningas katosi ja toi jostakin pienen japanilaisen kiillotetun kaapin, jossa, piru vieköön! oli tuhannen somaa laatikkoa.

Niin, ennen niitä kyllä tapahtui, hihi! Kun majakat ja sumusireenit eivät vielä olleet niin täydellisiä. Toisinaan kaksi, kolme yhdessä yössä. Ei tarvinnut muuta kuin mennä poimimaan tavaraa. Mutta nyt —? Elämä kävi yhä vaikeammaksi.

Ja äkkiä minä näin, että pöydässä, jonka ääressä istuimme, oli raita pitkin laitaa ja että jaloissa oli helat, joista ne kierrettiin kiinni lattiaan. Mitäs sanot siihen!

Merenkuningas hymyili viekkaasti, varmaan hänellä oli muitakin rikkauksia, jotka hän oli kätkenyt johonkin.

"Aiotko siis maksaa kankaan? kysyi Jean Louis puolitiessä ja asettui hajareisin eteeni.

Jean Louis astui mahdikkaana kauppamiehen luokse ja ulvoi vasten hänen kasvojaan: "Tahtoisin ostaa pellavakangasta purjeeksi, Noel!"

Mutta sinettilakan-punainen Noet ei pitänyt kiirettä. Hän kohautti olkapäitään ja sanoi hiljaa laulavasti katsoen samalla pilkallisin hymyin ulos ikkunasta: "Oh, vanha ystäväni, minulla on sellainen periaate, etten anna soutakaan velaksi teille kalastajille."

Mutta Jean Louis, joka tuskin näki yli myymäpöydän, viittasi minuun ja huusi raivoissaan: "Ystäväni maksaa!" Sitten hän pyyhki hikeä otsaltaan. Pieni Merenkuningas vapisi mielenliikutuksesta kaikilta jäseniltään.

Noel oli heti täynnänsä ystävällisyyttä ja intoa. "Ah, se muuttaa asian!" Hän kiskoi esiin kokonaisia purjekangaspakkoja, hän toi pullon ja lasit. Nyt alkoi Merenkuninkaan työ. Hän tarkasti kankaita, hän otti likaisen lakin päästään ja pani sen taas takaisin päähänsä. Sitten hän heitti ryypyn kurkkuunsa. Hän koetteli kudosta sormillaan, repi, raapi, piti valoa vastaan. Hän otti lankoja erilleen ja katkoi ne. Ei liian kevyttä, ei liian painavaa, ei liian ohutta, ei liian paksua. — Sitten hän taas otti ryypyn ja vielä toisen, hän jamasi, kompuroi päin jauhosäkkiä, kuivasi otsaansa ja sanoi, että hän tulee huomenna uudestaan.

Vasta kolmantena päivänä hän saattoi tehdä päätöksensä, ja silloin niin monet gouttes saivat kiihottaa hänen mielenliikutustaan, että hän purjekangas kainalossa hyppäsi aholla olevalle kalliolle, kaatui ja jäi makaamaan.

XIV.

Kohtasin Rosseherren kylän läheisyydessä, kun alkoi hämärtää. Hänellä oli suuri leipä kainalossaan. Creach sytytti juuri valojaan. Sen lasinen pää hehkui samalla tavoin kuin jos joku panee suuhunsa hehkuvan tulitikun ja hengittää ulospäin, sitten se sylki lyhyitä sinipunervia salamoita, jotka pistivät pimeyteen kuin kiiltävät neulat. Meri oli jo musta.

"Tehän olitte hiljakkoin ihan hukkumaisillanne!" sanoi Rosseherre laulavalla äänellä ja painoi leipää kapeita lanteitaan vastaan.

Rosseherre pudisti lapsellisen vakavasti päätään. "Jean Louis oli jo menettänyt kaiken toivonsa! Ja hän tuntee meren, ei kukaan tunne sitä paremmin. Ja sitten sinä uit luotojen lähellä, sinulle on yhdentekevää, onko luode vai vuoksi. Mutta on olemassa pyörteitä ja virtoja ja meri voi kuljettaa sinut mukanaan. Creachin Amorik sanoo, että sitä ei enää voi katsella. Miksi sinä niin teet?"

"Tahtoisin hyvin mielelläni tietää, niiksi sinä asut täällä saarella!" jatkoi Rosseherre.

"Ei. Olen ollut vuosikausia matkoilla, ja ystäväni ovat minut jo aikaa sitten unhottaneet."

Rosseherre pudisti päätään. "Postimestari sanoo, että sinä olet englantilainen urkkija ja tahdot saada selville, missä kohden he voivat laskea laivansa saaren rantaan. Mutta se ei ole totta. Kenties sinä olet tehnyt jotakin etkä voi palata takaisin isänmaahasi?"

"Niin, kukaan ei ymmärrä, miksi sinä täällä asut, täällä, jossa ei ole mitään."

Rosseherre ei tiennyt, mitä hän enää kysyisi. Hänen kasvonsa olivat nyt aivan tummenneet, vain hänen myssynsä loisti enää.

"Yöt ovat nyt niin kauniit ja lämpimät", sanoin minä, "sinun pitäisi kuulla, miten sirkat sirittävät öisin Myrskylän lähellä."

Rosseherre käännähti hiukan ja nauroi hiljaa. Näin hänen silmiensä valkuaiset ja hänen hampaansa.

XV.

Öisin ei ollut muuta kuin pimeyttä, meren loiskinaa, sirkkojen siritystä ja kaipaustani, jonka päämääränä olivat tuntemattomat ja mahdottomat asiat. Maa oli musta, meri oli musta ja minä olin yksinäni.

Meri kohisi ja jylisi lakkaamatta, ja kuitenkin oli niin hiljaista majassani, että kuulin seppien hienon, helähtelevän hakkuun seinänraoista. Alati salamoi. Joka seitsemäs sekunti iski Creachin välkkyvä veitsi kaksi kertaa perätysten yöhön, leikkasi poikki pienen ikkunan, leikkasi poikki mökin ja minut. En kiinnittänyt siihen enää huomiota.

Valoisina öinä avasin oven. Meren raskas tuoksu virtasi sisään. Oven muodostamasta kehyksestä näkyi tummansininen taivas ja välkkyvät tähdet. Astuin asuntoni eteen, kuljin pari askelta märässä ruohossa ja annoin katseeni vaeltaa yli taivaan äärettömän kuvun. Toisinaan putosi lentotähti hitaasti mereen. Ja jossakin kaukana oli joku pieni punainen tai viheriä valo, joka kulki eteenpäin. Mutta lahdelman yläpuolella, kallioilla, lensivät Creachin valoluudat äänettömästi kuten helvetin häikäisevän-valoiset pikajunat, joita kiitää äärettömyyteen tuhansia tunnissa.

Oli kuolemanhiljaista kaikkialla, ja minä menin jälleen huoneeseeni. Mutta kuuntele! Etkö kuule? Jokin liikkuu siellä ulkona, milloin lähellä, milloin kaukana, äänettömänä ja näkymättömänä, mutta minä tunsin sen, istuessani tuleni ääressä. Täällä kaukana oli siis jotain muutakin kuin minä? Oliko se joku kuollut merimies, joka nousi merestä ja hiipi katsomaan sisään kotinsa ikkunasta? Oliko? Kuuntele! Ja toisinaan minä ajattelin ihmeellistä raamatunlausetta: Jumalan henki liikkui vetten päällä —

Hitaasti kului yö. Uusia tähtikuvioita ilmestyi oviaukkoon. Heitin kourallisen kuivunutta kaislaa tuleen. Se oli kaikki mitä tein yhteen tuntiin. Lokit kirkuivat. Pakovesi, ajattelin, lokit lähtevät saalistamaan. Meri henki raskaasti. Sitten vieri ensimäinen kohu pitkin rantamaa: nousuvesi. Ja minä istuin ja polttelin piippua ja hymyilin toisinaan, kun näin kauniin kuvitelman liekeissä.

Oh, minä ymmärsin kyllä käyttää hyväkseni yksinäisyyttäni, pohjaan saakka — kuinka yksin minä olinkaan, kuinka ihanan-yksin, haha! Poupoul makasi lieden ääressä, ja ilma kulki tohisten sen sieraimista kuten tuuletusläpästä. Kun sanoin sille jonkun sanan, niin se koputti hännäntyngällään ja aukaisi uneliaasti toisen silmänsä. "Nuku, Poupoul!" Silloin se ryömi lähemmäksi ja pani päänsä jalkani päälle ja nukkui edelleen.

Toisinaan nousin seisomaan ja siristin silmiäni niinkuin olisin katsonut jotain kaukana etäisyydessä olevaa: ihmisiä minä siellä näin, ihmisiä, jotka olin tuntenut ennen vanhaan. Kovin kaukana heistä minä nyt olin.

Ja jälleen minä nousin seisomaan ja katsoin etäisyyteen: näin siellä ajatuksia, vuosikausia sitten mielessäni liikkuneita ajatuksia. Niin loitolla, niin pieniä. Kaukana niistä minä nyt olin.

Menin ulos ja katsoin unetonta merta: luotisuora salama halkaisi yön kahteen osaan kuten loistavan kivihiiliröykkiön. Mereltä kuului kaksi ääntä, jotka huusivat ja vastasivat, mutta mitään ei voinut nähdä. Tuulenhenkäys kiersi majani ja pysähtyi viereeni kuten aave. Joku kallio huoahti, kuuletko? Kallio vanhenee.

Unettomalla merellä keijui kipinä edestakaisin, ja kaukaa vastasi toinen: kaksi laivaa, jotka keskustelivat toistensa kanssa.

Eräänä yönä alkoi tuulla. Pidätin henkeäni. Ylläni kohisi laaja avaruus. Se kohina kertoi melusta ja taistelusta ja ihanasta kuolemasta. Sydämeni löi kuuluvasti. Menin ulos. Tuuli löi käsivartensa ympärilleni ja ulvoi korviini olevansa toverini. Se viuhui kaikilla puolilla ja herätti äkkiä päähäni ihmeellisen ajatuksen. Niin! Saammepa nähdä, mihin kelpaamme, tänään; nyt! Ja minä menin alas meren rantaan siinä mielessä, että koettelen voimiani sen kanssa, käyköön miten tahansa. Tuuli ulvoi korviini: niin, niin!

Meri oli loistavan musta ja kihoilevat vaahtoharjat lumivalkoisia; niiden sisällä oli hehkuvia pikku tulia. Kallioita vastaan särkyi aalto tuhansiksi hohtokiviksi. Veteen! Minä polskaroin viheliäisessä tulessa ja olin itse kuin hehkuva aave, joka liikkui öisessä meressä. Alhaalla välkkyi ja kimmelsi kuin kiiltomatoja täynnä oleva musta metsä. Tulipärskyjä nousi ilmaan jokaisella uintivedollani ja käsivarteni olivat pienten valkimoivien pisarain peittämät. Heittäydyin aaltoa vastaan, ja kun se tuli luo, kohotin nyrkkini vedestä ja iskin sitä kasvoihin. Aalto kantoi minut korkeuteen kuten lastun. Mutta minä muutin itseni pyöriväksi laivan potkuriksi, ja eteenpäin sitä mentiin. Kun sukelsin, kävi äänettömäksi ympärilläni, mutta kun tulin pinnalle, niin ulvoi ja kumisi korvissani. Silmäluomellani oli pieni loistava esine, ja minä tunsin sen lempeän hohteen luomen lävitse.

Olin taas entisellä paikallani. Seisoin siinä ja ruumiini höyrysi. Olin tarjoutunut merelle, mutta se ei ollut tahtonut ottaa minua. Rintani huokui levollisesti, eivätkä käsivarteni vavisseet. Katsoin kauas yli tumman meren.

Mutta minä nauroin. "Merci, pidä kaikki!" sanoin. Minä en tarvinnut mitään, niin oli asian laita. Tällä hetkellä ei minulla ollut mitään toivottavaa.

Kuinka painostavaa nyt olikaan huoneessani. Tein itselleni kylmän konjakkiseoksen ja etsin esiin lukemista. Koko kirjastossani ei ollut muuta kuin New-York Herald, European Editionin yksi numero, jonka sattumalta olin tuonut taskussani. Se oli kellastunut ja tuoksui suolalta, ja joka kerta kun otin sen luettavakseni, ryömi sen sisältä pari hämähäkkiä. Osasin sen ulkoa, jokaisen kirjoituksen, vieläpä ilmoituksetkin. Mutta minä luin ne alati uudelleen ja jouduin joka kerta juhlallisen tunnelman valtaan, kun levitin sen laskoksista: se oli maailma, hyvät herrasväet, maailma kaikkineen, pyhimyssäteikköineen ja punaisine murhaajankäsineen.

Ensimäisellä sivulla makasi yhä paavi vuoteessaan — hän ei voinut nousta vuoteesta — lievän leinin takia, joka vaivasi hänen oikeata polveaan, ei vasempaa, ei millään muotoa! Toivon hänen pyhyydelleen pikaista parantumista. Samalla sivulla loukutti korea apina-ukko leukojaan, ja ympärillä olevat apinat heiluttivat alamaisesti häntiään. Sinä vanhenet, Euroopa, ja alat haista!

Joku kiskaisi ovea, koputti, ja minä käänsin päätäni. Sisään! Ei kukaan vastannut. Hento, kuin pienen viluissaan värisevän raukan ääni vikisi oven yläosasta.

Silloin minua miellytti enemmän Bobby, neekeri, joka hirtettiin Ohion valtiossa. Oh ei, takaisin, Bobby ei tarvitse hengellisiä puheita, hän menee "eräässä määrätyssä tarkoituksessa helvettiin". Jos niin käydä täytyy — terve, Bobby! —

Mitä muuta sen lisäksi kerrot? Saksan ja Italian välit ovat tällä hetkellä hyvin kylmät. Hm, tämä nero, joka pureskelee paperipuuroa ja jonka suu on mustana painomusteesta, laskee kätensä valtioiden sydämelle ja toteaa ne hyvin kylmiksi. Juonpa polttavan-kuuman konjakkiseoksen, Te paperinauta, sillä tämä suuri Saksan ja Italian välinen kylmyys panee hampaani kalisemaan.

Sade rapisi katollani. Joku naputti ruutuun, kasvot näkyivät ikkunassa ja vilkuttivat silmää minulle. Mutta minä en niistä välittänyt. Olin tottunut siihen, että ikkunastani öisin katsottiin. Hiljainen ääni surisi nyt lattialla, tullen oven raoista. Silloin kuului kaukaa Creachin ulvonta. Sumu. Heitin kaisloja tuleen.

Sitten hyökkäsin ilmoitusten kimppuun. Käden käänteessä otin palvelukseeni kolmeneljättä chambermaids, governesses, ei yli kaksikymmenvuotiaita, joille kaikille taattiin hyvä kohtelu, ja sen jälkeen minä katosin salamannopeasti maan alle palkatukseni itselleni keittiömestarin, 94 rue de Longchamps. Kiidin myrskynä läpi Pariisin sisuskunnan, nousin päivänvaloon, hyppäsin autobus-vaunuun ja purjehdin parvekkeiden ja liikkeiden ilmoituskilpien välitse, ja alapuolellani kävi ihmisvirran vilinä. Hélas! Keittiömestarini oli juuri lähtenyt kaupungille — odotin siis eräässä kahvilassa, tapasin siellä sievän tyttösen. Auto! Ja niin sitä kiidettiin yli Pariisin kimaltelevain asfalttijärvien —

XVI.

Mutta eräänä yönä, kun taas luin, kurkistivat kasvot ikkunastani, ja näiden kasvojen yläpuolella oli valkoinen päähine. Poupoul alkoi haukkua.

"Niin, minä se olen", sanoi hän hengähtämättä, "minä tulen — Jean Louis on sairas".

Kulimme nopeasti ahon ylitse. Jean Louis makasi sänkykaapissaan ja otti minut äänekkäästi nauraen vastaan. Hihihi!

Ei, hän ei tuntenut minua. Kuuma, ummehtunut, alkoholihöyryinen ilma nousi hänen tyynyistään. Rosseherre valaisi kynttilänpätkällä, josta tippui talia hänen sormilleen, ja minä näin, että Jean Louisin silmät olivat auki. Hän nauroi ja puhua pörpötti.

Merenkuningas ei ollut ainoastaan juovuksissa, hänessä oli myöskin kova kuume. Mitä tehdä? Panimme kääreitä hänen otsalleen ja rinnalleen, ja hän hihitti tyytyväisesti tuntiessaan veden raikkauden. Rosseherre vapisi.

Sitten istuimme ja odotimme. Rosseherre kiinnitti kynttilänpätkän pöytään, ja tali suli ja tippui lattialle. Kynttilänsydän painui sulanneeseen taliin ja sammui. Nyt oli ihan pimeä.

"Hihi — sakrenomdedi — trente sou — quarante — hihi", nauroi
Merenkuningas vuodekaapissaan.

Rosseherre vapisi koko ruumiiltaan. Hän käyttäytyi järjettömästi, itki ja kuiski ja peitti kasvoni pikaisilla suudelmilla. Sitten hän suuteli käsiäni ja jalkojani, sata kertaa. "Me o car", kuiskasi hän.

"Kuule", sanoi hän, "etkö voisi minulle — lainata — sata souta — minulla on vanhaa velkaa". Hän änkytti. "Ei — ei sataa — viisikymmentä — kaksikymmentä sonta?" — — —

Seuraavana iltana koputettiin taas ikkunaani ja Rosseherre oli oveni ulkopuolella. Hän oli tullut sanomaan minulle, miten Jean Louis voi.

Kuinka kovalla äänellä lokit näinä öinä kirkuivatkaan Myrskylän ympärillä! Yannilla oli paljon tekemistä kaukana rannikolla, hänen oli tuotava hiiliä Creachiin.

Kun ilta tuli, istuin tavallisesti oveni edessä kivellä, joka vielä oli kuuma päivänpaisteesta, ja soittelin huiluani.

XVII.

Sitten tulivat suuret myrskyt ja kaikki kävi toisellaiseksi. Myrskyt itse olivat siihen syynä —

Eräänä aamuna heräsin puistatuksiin. Hengittäminen kävi minulle vaikeaksi. Menin ulos katsomaan, eikö ehkä taivas ollut laskeutunut maahan ja painanut saarta ollen siitä miehenkorkeudessa.

Kaikki oli hiljaa. Ruohot, meri, ilma. Meren yläpuolella oli jo näkymättömiin kadonneen höyrylaivan jättämä savupilvi, ja tämä savupilvikin oli liikkumatta. Harmaa, ukkomainen taivas katseli ylhäältä alas. Mihin oli elämä kadonnut?

Lokit olivat ensimäiset, jotka aavistivat juhlan tulevan. Ne lensivät laajoin, nopein kaarroksin vatsa meressä kiinni ja kirkuivat. Taivaanrannalle kohosi mitätön, lyijynharmaa pilvimuuri, mutta niin nopeasti kuin olisi se noussut jostakin syvennyksestä, ja noustessaan se kävi yhä tummemmaksi, melkein mustaksi. Pystysuoria vaaleita pilvenhattaroita kiiti sen edellä. Meri kävi synkäksi ja ryppyiseksi kuin villin, malttinsa menettäneen eläimen otsa. Nopeiden lokkien siivet liehuivat kalkinvalkoisina tumman pilven edessä. Myrskypääskyset lensivät sinne tänne kallioiden ympärillä ja kolkuttivat ja kuhersivat. Eräällä kalliolla istui harmaa haikara, katsoi merelle ja räpytteli silloin tälliin siipiään.

Äkkiä kuului vinkuva isku yläpuolellamme ja saari peittyi äärettömään sumupilveen, niinkuin se olisi kohonnut savuna ilmaan. Ruohonkorret painuivat maata vastaan, hiekkajyväset lensivät suhisten ilman halki. Siinä se nyt oli —

Mutta kaikkien pyhien nimessä, mitä laulua tämä oli? Se oli kaaoksen, sekasorron laulua ajalta, jolloin ei vielä mitään muuta ollut kuin musta vesi ja paljaat kalliot. Se oli alkumaailman jättiläisten taistelulaulua, jättiläisten, jotka maasta ja merestä kamppailivat ja murskasivat itsensä —

Meri jymisi raskaasti, kalliot kumisivat, ja pauhu yhtyi ontoksi, surisevaksi kohinaksi, joka pani kaikki vapisemaan. Ilma jylisi, ilmapiiri tutisi, pyörteet pörisivät kuten jättiläissuuruinen tuulettaja, ja ilmavirta kiskoi lihan luista, repi silmäluomia ja huulia, käänsi korvat nurin ja taivutti nenän mihin tahtoi.

Ympäröivät rannat olivat korkealla vaahdon peitossa ja näyttivät siltä kuin niille olisi satanut lunta. Meren kallioilla oli liehuvat kenraalintöyhdöt. Meri oli juovikas taivaanrantaan saakka; se ei ollut muuta kuin pari lentävää vaahtoharjaa ja yö niiden välillä.

Mutta vaahtoharjat hyökkäsivät saarta vastaan. Mitä lähemmäksi ne tulivat, sitä elävämmiksi ne kävivät. Ne olivat parvi kimoja, joilla oli hulmuavat harjat, vaahtoavat suut, ja jotka tömisyttivät etujaloillaan. Ne laukkasivat kallioita vastaan, syöksyivät korkeuteen, korskuivat, heiluttivat harjojaan ja vaipuivat murskautuneina selkä edellä takaisin mereen. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä laukkasi toinen parvi esiin, hoi, hoi, hop, hop! Tuuli ruoski niitä ja ne tekivät parastaan, lensivät eteenpäin, ylöspäin, ja pirstoutuivat.

"Isä meidän — se on hän! Mitä minun on tehtävä? Neuvo minulle laulu, jota minun on ryhdyttävä laulamaan! Laulanko ruohonviheriästä merenpeikosta, joka makasi unessaan vetten alla ja joka nyt nousi esiin ja kääntelehtii kuin riehuva hyrrä?"

Poupoul hyppäsi minua vastaan, minä kävin kiinni sen niskaan ja olin vähällä kuristaa sen. "Varo itseäsi, Poupoul, etkö näe, että minä olen murhamies!"

Alhaalla satamassa oli miehiä ja naisia, liehuvia lipunrepaleita, kaikki kauhuissaan ja kalpeina. Muuan vaimo juoksi huutaen edestakaisin ja väänteli käsiään. Hänen miehensä oli lähtenyt yöllä merelle eikä ollut vielä palannut.

Jokainen aalto vyöryi rantalaiturin graniittimuurien ylitse ja kohotti kuin leikkien raskaita rautarenkaita, niin että ne kalisivat. Kokonaisia vesiseinämiä syöksyi meitä vastaan. Rantalaiturilla oli graniittilohkare, vähintään metrin korkuinen ja levyinen, jonka piti olla erään poijun ankkurina. Se oli aallon tiellä, ja äkkiä aalto nosti sen ilmaan ja syöksi sen pitemmittä mutkitta päistikkaa alas laiturilta.

Postilaiva oli nopeasti tuotu sisäsatamaan: sen kannella juoksivat matruusit huutaen ja vetivät touveista. "Toimitsija" oli kytketty kuten raivohullu ketjuilla, metalliköysillä, nuorilla. Mutta se korskui ihastuksesta, kohosi pystyyn, katkoi kahleensa ja murskasi tuhansiksi kappaleiksi takanaan olevan "Notre Dame de l'Isle"-laivan peräkeulan. Ulkona raivoavassa lahdelmassa keinui Yannin pieni höyrylaiva ketjuihinsa kiinnitettynä. Pidä hauskaa, Yann!

Silloin näin äkkiä Rosseherren. Hän istui pienen sataman toisella puolella kallioiden keskellä. Hän näytti kelmeältä ja sairaalta, ja hän tuijotti, kulmakarvat koholla, etäisyyteen. Kädessään hänellä oli ruususeppele, ja hänen huulensa liikkuivat.

"Hoi, Rosseherre!" huusin kaikin voimin. Mutta minä en kuullut edes omaa ääntäni.

Äkkiä kajahti kuin rautainen haukunta myrskyn lävitse. Kellot soivat. —
Stiffin luona oli joku laiva merihädässä.

Stiffiin oli tuskin tunnin matka, mutta nyt se vei kokonaista kaksi tuntia. Pidin päällystakkiani hampain kiinni ja porasin pääni myrskyyn. Askel askeleelta minun oli kamppailtava eteenpäin. Myrsky oli terottanut sadepisarat neuloiksi ja ne pistivät ihooni kuin jäänuolet. Toisinaan minun oli pakko pysähtyä ja hengähtää jonkun kiven suojassa: jos vain löysin niin paljon suojaa kuin tarvitsin päätäni varten ja vetääkseni pari kertaa henkeäni! Kun jätin tuulensuojan, niin myrsky tarttui minuun kuin suhiseva vetohihna ja raastoi minut muassaan.

Poupoulin ei ollut paljon parempi. Joka kymmenennellä askeleella se käänsi takapuolensa myrskyä vastaan ja hengitti pää painettuna maata vastaan käpäläin väliin. Näin lokin, joka lensi takaperin! Se laskeutui uupuneena maahan, lepäsi hetkisen ja syöksyi uudelleen myrskyä vastaan. Se pyöri kuin laivan potkuri, mutta tuuli oli sitä väkevämpi ja sen täytyi jälleen lentää takaperin. Tuuli heitti sen korkeuteen kuin paperipalasen, se kirkui, räpytti kuin mielipuolena siipiään, mutta mikään ei auttanut, sen täytyi mennä mihin myrsky tahtoi. Kolmen tunnin kuluttua se oli Englannissa.

Äkkiä aloin viheltää. Heh! Niin, minä vihelsin tahtomattani. Tuuli soitteli huvikseen kurkunpäälläni, ja avaamalla ja sulkemalla suutani minä saatoin viheltää kokonaisen konsertin.

Mutta yli märän ahon lensi savua. Pysähdyin. Vaakasuora paksu savupilvi kulki myrskyn mukana. Oliko jossakin tulipalo? Paloiko joku laiva? Ei, se oli vesihöyryä. Saari oli tässä korkea kuin torni, mutta myrsky puhalsi niin tuimasti, että se kiskoi esiin vesihöyryn kallionkuiluista ja rotkoista, kuten savun savupiipuista, ja vei sen mukanaan. Kolme, neljä sellaista savupatsasta kulki saaren ylitse.

Tuossa oli vihdoinkin Stiff. Sen pieni keltainen valotorni ui koukistuneena vesikuplassa, Marconi-aseman tupa makasi vinkuvalla aholla kyyryllään kuin pahoinpidelty, harmaa eläin. Päivänpaisteessakin Stiff näytti niin lohduttomalta, autiolta ja ahdistavalta, että sydän rupesi lyömään hitaammin. Mutta tänään se oli maanalainen aavikko, joka herätti kauhua. Ja kuinka kamalalta näyttikään merkinlennätinpylvään musta lippu!

Myrsky työnsi minua täällä edellään kuin myttyä, paikoitellen se kantoi minua, ja lopuksi minun onnistui vain kiveltä kivelle ryömien nävertäytyä eteenpäin. Hengästyneenä ja miltei merikipeänä väsymyksestä pääsin Marconi-asemalle. Taoin tuota rautaista komeroa.

Herra Boucher oli kotona, Jumalan kiitos! Hän heittäytyi ovea vastaan.
"Vetäkäähän toki!" huusi hän.

"Minähän vedän!" vastasin minä. Ovi paukahti taas kiinni. Emmekö me, kaksi miestä, kykenisi avaamaan yhtä ovipahaista? Herra Boucher pisti ryhmysauvan ovenrakoon, minä vedin, ja ovi kääntyi räsähtäen auki seinää vastaan. Siinä se nyt oli kuin kiinninaulattuna. Teimme työtä kuin riivatut, sade ruoski kasvojamme, myrsky repi lihan irti luistamme — — — vihdoin.

"Katsokaa tästä tähystysaukosta. Tuolla se on. Ettekö näe sitä?
Kalastajavene."

Minä näin sen nyt. Pienoinen purje läpätti siellä vaahtopäisten aaltojen keskellä.

"He ovat hukassa. Eivät he voi mennä merelle, eivät lahteen, he viskautuisivat kallioita vastaan." Herra Boucher asetti päähänsä rautakaaren, jossa oli kuulotorvet, ja istuutui koneen eteen. "Kuuntelin juuri erään höyrylaivan ja Lizardin välistä keskustelua. Luulen että joku laiva on joutunut haaksirikkoon. Lukekaa tästä. Ei, nyt en kuule enää mitään."

Se oli Cunard-linjan höyrylaivan Celticin tiedonanto Lizardiin. Celtic sähkötti sivuuttaneensa hiilihöyry "Fullspeedin" viisitoista peninkulmaa etelään Scilly-saarilta; laivassa ei ollut ollut mastoja eikä savupiippuja, mutta kone oli ollut kunnossa.

Minun täytyi päästä rantaan! Vielä tänäänkin on minulle arvoitus, miten me, Poupoul ja minä, pääsimme alas jyrkkää polkua, mutta rannalle me tulimme, se on tosiasia.

Pieni joukko kalastajia oli kyyryllään kallionkoloissa. Vaja, jossa pelastusvenettä pidettiin, oli auki. Tietysti he eivät voineet lähteä merelle pienen lepattavan purjeen luokse. Olihan suorastaan mahdotonta saada venettä vesille. He seisoivat ääneti kädet housuntaskuissa ja tuijottivat silmät sirrillään merelle. Vaahtoliput heiluivat talonkorkuisina heidän ylitseen.

Vajan edessä istui eräs nainen kahden lapsen kanssa, ja kaikki kolme seurasivat liikkumattomina pienen purjeen piiritanssia. Naisen silmissä oli kova ilme ja hän nauroi kylmästi ja halveksivasti.

"Se on tuon merellä olevan laivurin vaimo", sanoi muuan kalastaja minulle. "Niitä on kolme miestä veneessä. Ne ovat olleet siellä jo yhden vuorokauden. Evästä niillä ei ole muuta kuin yksi leipä ja pullo viinaa. Eivät ne voi enää kauaa kestää. Hukassa ovat!"

Kotiin tullessani oli Myrskylä kuin rohtuman peitossa. Vaahtopalloja pyöri ilmassa. Raivoisat hyrskyt repivät veden kallioiden välissä likaiseksi vaahdoksi, jota tuuli kuljetti oikein kallionsuuruisina möhkäleinä. Oveni edessä sitä oli jalankorkuiselta, ja aho oli laajalti sen peitossa.

Myrsky oli puhdistanut suuren uunini kuin nuollen. Tomuhiukkastakaan ei ollut enää huoneessani nähtävissä.

Tänä yönä nukuin huonosti. Ajattelin alati pientä purjetta, joka Stiffin luona lepatti, piirissä pyörien. Nyt he olivat olleet kolmekymmentä tuntia merellä. Ja koko ajan samaa piiriä. Kenties he saattoivat purjehtia piirissä, joka oli läpimitaten kaksisataa metriä, mutta siinä olikin kaikki. Ja tuskin puolen peninkulman päässä rannasta. Ajatelkaahan! He näkevät Stiffin valot edessään, aivan silmiensä edessä, päivällä he olivat selvästi nähneet merkinlennättimen päässä olevan mustan lipun: se oli kuolema, joka siellä liehui, heidän kuolemansa se oli. Kenties he näkivät taloja, joiden paksujen seinien sisäpuolella saattoi turvassa istua kököttää ja syödä ja juoda — ja he pyörivät piirissä, kuoleman edessä, kuoleman, joka piti heitä leikkikaluinaan.

Yö oli täynnänsä sanoin kuvaamattomia ilmiöitä. Vesi roiskui katolleni ja valui alas pitkin seinää. Sadepuuskat rätisivät. Humisi ja kumisi. Kuului siltä kuin raivoisa jättiläisgorilla olisi istua kyyköttänyt kallioilla ja rummuttanut vatsaansa nyrkeillään. Huudot halkoivat ilmaa niinkuin ihmisiä olisi syöksynyt alas kallioilta, kirkuen pudotessaan. Naurua, kirouksia. Kaikki saaren merimiehet, jotka olivat hukkuneet, ne nyt huusivat ja heiluttivat nyrkkejään yli kallioiden. He valittivat, sillä he eivät saaneet nähdä enää kotiaan. Kaikki laivat, jotka olivat joutuneet haaksirikkoon, näyttäytyivät vielä kerran tänä yönä. Ne rätisivät, murskautuivat, upposivat. Ja melun lävitse kuulin meren kumean äänen. Meri kuohui syvyyksiään myöten. Ja siellä alhaalla piehtaroi vanhoja karvaisia kellokkaita, mylvien.

Mutta pauhinasta kuulin, selvästi ulvonnan, yhden ainoan äänen pelottavan ulvonnan! Se riiteli Jumalan ja helvetin kanssa eikä voinut koskaan tulla mihinkään tulokseen. Se oli Poupon, murhaaja, jota meri ei tahtonut. Etkö kuule hänen ääntänsä? Toisinaan hän päästi huudon ja syöksyi alas, mutta tuli aina takaisin, ulvoi, kirosi Jumalaa ja maailmaa ja heitti kallioita Luojan kasvoja vastaan, kallioita, kallioita! Kuuletko?

Se ahon osa, jossa rakennukseni sijaitsi, oli nimeltään "englantilainen kirkkomaa". Kaksisataa vuotta sitten haaksirikkoutui täällä neljäkymmentä purjealusta käsittävä englantilainen laivasto, ja ruumiit peittivät rannan. Niin, nyt kuulivat nekin, että siellä ylhäällä tapahtui jotakin, ja tulivat esille. Ne huusivat ja loilottivat, monia satoja ääniä sorisi sekaisin, mutta minä luulin kuitenkin ymmärtäväni jokaisen yksityisenkin. Rakennus oli niiden tiellä, niiden täytyi jotakin hävittää, sillä ne olivat tulleet villeiksi. Ne heittäytyivät selkä edellä sitä vastaan. Ne potkivat ovia ja nauroivat. Avaa, avaa, you damn' rascal! Minä kuulin kaikki selvästi, kuulinpa senkin, että ne puhuivat englannin kieltä. Katolle! Niin, siellä ne nyt olivat katollakin, melusivat, rikkoivat kattotiilit, ja lopuksi ne huusivat minulle savupiipusta. Monta yhdellä kertaa: Ha! Ha! Ho! Ho! Son of a bitch. Hooo!

Mutta samassa kiiti kimeä kirkuna rakennuksen ylitse, kuului laahaamista, ja korvani erottivat, miten ne poistuivat, miten viimeinen niistä liukui katolta alas. Ne juoksivat huutaen ahon ylitse. Salaman nopeudella, kaikki yhdessä, monta sataa. Kuulin, kuinka niiden melu katosi yhä kauemmas etäisyyteen. Purje! Niin, Stiffin luona lepattava pieni purje. Täällä oli niille työtä, täällä oli jotain tehtävää —

XVIII.

Päivä tuli, ja hirmumyrsky kiiti pauhaten yli saaren kuten tuhannen raivoisaa pikajunaa. Se ei enää ulvonut, ei enää huutanut, se surisi, ontosti ja kumeasti. Ota lakki päästäsi, takki päältäsi, ripusta takki ja lakki rakennukseni seinälle, ilman naulaa, kuten kiinniliimattuina ne jäävät siihen riippumaan, niin kova tuuli kävi.

Yö tuli, viisituhatta purskuvaa ihmissyöjää tanssi taloni ympärillä; taas vaikeni päivä, ja myrsky surisi.

Mutta juuri kun kaikki olimme Chikelin krouvissa ja kiivastelimme: diaul! yksi leipä ja pullollinen viinaa, kaksi päivää nukkumatta ja sellainen työ — niin ovi aukeni, ja kuka tuli sisään? Kolme merenhaltiaa! Kolme aavetta, joiden kasvot olivat kalkinvalkoiset ja huulet siniset, kolme ruumista, jotka päiväkausia olivat olleet suolaisessa vedessä, silmät lasiset, ohuet hiukset tahmaisina ja huulilla mielipuolinen kalmanhymy.

Mutta sitten alkoivat nuo kolme aavetta parjata mitä ilkeimmin. Olisitte antaneet meidän kaikessa rauhassa, auttamatta, hukkua, koiranpojat! Jumalan kiitos, he elivät.

He olivat ryhtyneet epätoivoiseen keinoon. Olivat lähteneet avoimelle merelle, kuollakseen — tai purjehtiakseen saaren ympäri ja päästäkseen jossakin pujahtamaan suojaan. Se oli onnistunut. Hoho, veliseni! Ja nyt me suutelimme heitä kaikkia.

He ajoivat viinaa kurkkuihinsa ja huuhtelivat kaulaansa ryypyillä. Yksi heistä pudotti kolme, neljä lasia, hän oli tykkänään menettänyt käsistään tuntoaistin ja nauroi mielipuolen tavoin.

Silloin tuli vielä yksi aave sisään. Mutta se ei ollut, valkoinen, vaan musta kuin neekeri, josta sieltä täältä oli väri lähtenyt, ja sen silmät olivat punareunaiset. Se oli Yann. "Pikku kapteeni" puhui kuin kumiseva tynnyri, ja hänellä oli kamala yskä.

"Minun täytyi lähteä maihin", yski hän, "minulla ei ole enää ollenkaan konjakkia. Heh, emäntä! Nopeasti! Viime yö oli oikea helvetti. Tahdotkos tulla mukaan laivalle? Heh?" Ah, Yann, miten pilkallisesti ja ylpeästi sinä naurutkaan!

"Kuusi pulloa konjakkia, rouva Chikel!" vastasin minä. "Hiukan juustoa.
Onko sinulla leipää? Eteenpäin, Yann!"

Satamassa uivat särkyneen "Notre Dame de l'Isle"-laivan kappaleet. Joka aallon mukana ne ajelehtivat edes ja takaisin. Ketjuihin kiinnitetyltä. "Toimitsijalta" oli katkennut pari kylkiluuta, sen perä oli karilla ja se hoippui kömpelösti.

Hyppäsimme veneeseen, Poupoul edellä. Se oli tyytyväisyydestä ihan hengähtämätön heti kun se sai hypätä veneeseen. Airot upposivat veteen ja vene ajautui pakenevan aallon mukana pois rannasta. Yann istui niska kyyryssä peräsimessä ja seurasi vaanien aaltojen liikkeitä, aivan kuten nyrkkeilijä vastustajansa puuhia. Hän huusi käskyjä matruuseille, ja he katsoivat jännityksissään hänen suutansa, sillä täällä myrskyssä ei voinut kuulla sanaakaan. Meidän oli soudettava viisisataa metriä, mutta näytti siltä kuin emme koskaan pääsisi "Työmieheen". Monta kertaa oli vene kirjaimellisesti pystysuorassa.

"Työmies" kiskoi molempia ankkuriketjujaan, nousi pystyyn ja potki kuin hevonen. Sen kansi oli milloin vedenpinnan tasalla, milloin taas kohosi yhden kerroksen korkeudelle ilmaan, ja "Työmies" näytti punaisen vatsansa.

Ensin nousi Yann laivaan, sitten ojensin hänelle innosta vavahtelevan
Poupoulin, viimeksi menin minä.

"Työmies" oli täydessä vauhdissa. Kaikkien seitsemän solmuvälinsä nopeudella se puski eteenpäin, eikä kuitenkaan päässyt päkähtämäänkään. Kokonaisten talojen, kokonaisten katujen suuruisia vavahtelevia vesijoukkioita syöksyi sitä vastaan. Aaltorivien välimatka oli hyvin kaksisataa askelta. Pitkiä humisevia tasankoja lensi esiin, vesivuoret kasvoivat niistä vavahdellen, "Työmies" nousi, kiipesi, hyppi, liukui alas, ja seuraava humiseva tasanko lensi esiin.

Tuuli hajoitti pärskyt, niin että aallot näyttivät siltä, kuin niiden päälle olisi ripoteltu pitkiä valkoisia villalangan pätkiä. Ne olivat kuin lentävä mustanvihreä vuoristo, jonka rotkoissa ja halkeamissa lumi suli. Ne kiitivät salamannopeasti höyrylaivan kylkiä pitkin, pyörivät raivoten ja kiipesivät kumisten ja sihisten kannelle. "Työmiehestä" valui vettä joka paikasta.

Hyökyaalto syöksyi vaakasuorasti "Työmiehen" ylitse, keulasta perään, ja minä sain koko panoksen vasten kasvojani.

Pienessä, pahalta haisevassa kajuutassa oli mahdoton pysyä hetkeäkään pystyssä. Se oli pimeä ja pyöri täyttä vauhtia kuin haikalan vatsa. Ja tunnettuahan on, että hai näveröi itsensä kierreviivaisesti veden lävitse. Tuulenpuoleinen ikkunaluukku oli pantu kiinni, ja me saimme vähän valoa vain silloin, kun vastakkainen ikkuna oli vedenpinnan yläpuolella.

Poupoul yskähti hiukan. No, Poupoul, et kai toki? Kaikkea vielä johtuu mieleesikin, laivakoira! Ei, Poupoul oli vain huvikseen hiukan yskähtänyt, se tunsi olevansa täällä alhaalla kuin kotonaan.

"Juo, nopeasti!" huusi Yann ja kaatoi konjakkia läkkikasariin. Heti rupesimme juomaan hurjasti. Täällä alhaalla pyörivässä haikalanvatsassa ei ollut valinnan varaa, joko — tahi. Siis kippis, hyvät naiset!

Kun alkoi nousuveden aika, niin Yann päästi vapaaksi perämiehensä ja asettui hänen paikalleen. Meidän täytyi nousta kannelle. Heti kun pistimme päämme ylös luukusta, pyyhkivät tuuli ja vesi riivinrautana kasvojamme. Sitten me kiipesimme kahden hyökyaallon välillä kapeita rautaportaita ylös komentosillalle, ja sinne me sidoimme itsemme kiinni.

Myrsky otti meidät vastaan raakamaisin riemuhuudoin, aivan kuin olisimme olleet sitä piilossa. Vesipärskyt mäjähtelivät öljypukuihimme ja kiinnisidottuihin myrskylakkeihimme, ja kokonaisia vesiröykkiöitä syöksyi alas päällemme. Komentosillalla oleva vesi ulottui kehräluuhun saakka, mutta kun olimme paljain jaloin, ei se tehnyt sen suurempaa vahinkoa. Se huojui edestakaisin, kunnes se vesiputouksen tavoin syöksyi alas rautaisia portaita. Toisinaan iskivät vesipommit höyrylaivaan, ja mastot, savupiippu, kaikki peittyi vaahto- ja sumupilveen.

Yann yski kamalasti ja kirosi herkeämättä. Hän oli loukannut puhetorvessa suunsa verille ja oli raivoissaan. Jokaisen aallon hän otti vastaan kirouksin, niinkuin se olisi ollut hänen henkilökohtainen vihamiehensä. Aina kun tällainen lentävä vesivuori vyöryi esiin, huusi hän puhetorveen: Takaisin! — ja kun olimme kiivenneet ylös vuorta: Eteenpäin! — jotta tuhansien vesitonnien sysäykset olisivat lievittyneet.

Ankkuriketjut tiukentuivat, narisivat, kalisivat, keula painui alas, linkoutuakseen heti senjälkeen muutamien kerrosten korkeuteen. Usein kallistui höyrylaiva niin, että komentosilta oli jyrkkä kuin rakennuksen pääty.

Meri oli yöllä musta kuin piki, ja pyörivät vaahtoharjat loistivat kuin lumi. Creach heilutti valokeilaansa ja valaisi kamalan ryppyisää merta. Pärskyjen huurut hohtivat ja välkkyivät sen loisteessa. Sitten näimme myöskin joka seitsemäs sekunti "Kameelin", joka laukkasi kaukana lahdella. "Kameeli" oli kallio, korkea kuin viisikerroksinen talo, mutta vesi vyöryi sen ylitse. Toisinaan kohosi vaahto kaikille suunnille, aivan kuin "Kameeli" olisi juuri hypännyt mereen hyvin korkealta.

Kello kolmen tienoissa yöllä sattui meille onnettomuus. Keulamaston huippu katkesi ja lensi sievine lyhtyineen mereen. Yann päästi kirouksen, joka oli pisimpiä ja kamalimpia, mitä ihmiskieli milloinkaan on lausunut. Varmaankin hän olisi raivoissaan syöksynyt maston perään, jos hän ei olisi ollut kiinnisidottu.

"Seikka on se", huusi Yann korvaani ja käänsi keulan erästä aaltoa vastaan, joka tuli korkealle kohotetuin valkoisin käpälin vinosti meitä kohti ja sivuutti kaikki muut aallot, "että ankkurit olivat kyllä käyneet kiinni, mutta piru ties, kestävätkö ketjut vielä kauan. Siinä tapauksessa hyvää yötä, viidessä minuutissa olemme ajautuneet kallioihin. Pidä varasi! Viekööt kaikki helvetin löyhkäävät paholaiset sinut, karvainen sikiö —! En arrière!" Suunnattoman suuri vetten paljous löi yli kannen, ja höyrylaiva vajosi niin syvälle, että kesti kokonaisen ijäisyyden, ennenkuin se taas voi ponnistautua ylös.

Silloin tällöin tein pienen käynnin konehuoneeseen. Kiipesin portaita alas kannelle, odotin siksi kunnes saatoin saada kiinni lähimmästä rautajohteesta, ilman että jouduin pyyhityksi pois kannelta, ja ryömin eteenpäin pannuhuoneen suojassa. Siinä, missä tuuli löysi raon, puhalsi niin vimmatusti, että tunsin, miten liha siirtyi pois luista ja irtautui.

Haha, siellä ne olivat, mustina kuin murjaanit ne tekivät työtä siellä alhaalla. Koputin kiinniruuvattuun luukkuun, ne katsoivat ylös, irvistivät, ja koneenkäyttäjä avasi. Menin alas rautaisia tikapuita myöten. Kuinka lämmin täällä oli!

Niin, kuinka saatoin uskaltaakaan tulla konjakitta näiden nokipaholaisten luokse, joiden kurkut paloivat ilmitulessa?

Ryömin taas ulos luukusta, tein matkan kajuuttaan edestakaisin, ja siellä minä taas olin. Lämmittäjä kaatoi kuumaa vettä kannuun ja sekotti suuren kulhollisen konjakkijuomaa. Täällä alhaalla haisi öljyltä ja puhdistusvilloilta. Viskimet kalisivat ja uuninsuu sylki liekkejä. Täällä oli hehkuvia kivihiilenpalasia, joilla oli tarkotus käydä paljaiden jalkojeni kimppuun. Myrsky tohisi etäisyydessä, täällä oli hyvä olla, tunsin itseni turvalliseksi kuin hienossa salongissa, kun ulkona sataa rakeita. Tuuli suhisi ja vinkui puhetorvesta, ja yksitoikkoisena rätinänä tulivat Yannin komentosanat: en route, doucement, en arrière! Koneenkäyttäjän käsi oli vivussa, kone jyskytti, ja kun potkuri oli koholla vedestä, niin laiva tutisi ylhäältä alas asti.

"'Pikku kapteeni' on hiukan vilustunut!" Miehet rakastivat Yannia ja luottivat häneen. Jos hän toisinaan hyökkäsikin heidän kimppuunsa nyrkki pystyssä, niin hänellä oli hyvät puolensa, epäilemättä. Ja sitten: hän oli taitava!

Pojat täällä alhaalla viettivät omaa elämäänsä; mitä ylhäällä tapahtui, se ei heitä liikuttanut. No niin, tänäänhän oli kyllä työtä — mutta se ei estänyt heitä haastelemasta kaikessa rauhassa tyhmyyksistä, joita olivat tehneet Brestissä erään lihavan tarjoilijatytön kanssa — hahaha!

Puhetorvi pärisi, ja höyrylaiva viskautui ylöspäin. Hyökyaalto vapisutti sitä ja se vaipui takaisin. Mitä nyt tapahtuisi? Hetkisen se oli liikkumatta, sitten se painui kyljelleen, niin että lattia oli miltei luotisuorassa ja että täytyi käsin, jaloin tarrautua kiinni. Emme sanoneet sanaakaan. Vipusimessa oleva koneenkäyttäjä näytti vahankeltaiselta nokikerroksen alla.

"Jos 'pikku kapteeni' ei nyt pian anna jotain käskyä, niin hän on suistunut mereen!" sanoi hän ja avasi kuunnellen suunsa ja silmänsä.

XIX.

Heti kun Yannin työvuoro oli lopussa, muuttui hän täydellisesti yksityismieheksi ja oli olevinaan niinkuin koko höyrylaiva, tuo vanha laatikko, ei koskisi häntä laisinkaan.

Söimme illallista. Yann leikkasi tavattomia koloja limppuun ja juustoon ja työnsi suunsa täyteen molemmilla käsillään. Purressaan vielä oikealla poskellaan hän jo joi vasemmalla pullosta. Hän ei hukannut aikaa hetkeäkään, hän oli alati täydessä vauhdissa. "Syö ja juo!" huusi hän silloin tällöin. Yann parka! Hän oli menettänyt äänensä tykkänään. Puhdistaessaan vielä hampaitaan kielellään hän jo kiskoi korkkia uuden pullon suulta.

Sitten hän otti laatikosta sikaarin, nojautui taaksepäin ja veti pari syvää henkäystä.

"Haha!" Yann siristi silmiään hyväntuulisesti ja päästi tyytyväisyydestä tuhnun. Sitten hän purskahti äänekkääseen, yskivään nauruun ja valmistautui tupakoimaan. Mutta ei pidä luulla, että Yann poltti sikaarin noin vain ilman muuta. Yann ei tehnyt mitään noin vain. Lähelle toista päätä hän leikkasi uurroksen sikaariin, ja siitä kohden hän sen sytytti. "Katsohan tänne! Kylläpä silmäsi menevät selko selälleen Tästä tulee — hahaha! — munkki tästä tulee!"

Muutaman vedon perästä hehkui uurros, ja se oli, taivas paratkoon, munkki kaavussaan, kasvot tulipunaiset, ja nyt se sai sen lisäksi vielä harmaat hiukset!

Yann katseli munkkia ihastuneesti. "Hahaha! Näetkö sitä? Munkki, fransiskaani, benediktiini, kapusiini!"

Seuraavaan vahtivuoroon oli hyvästi neljä tuntia ja niinpä juttelimme hiukkasen. Me olimme syöneet ja juoneet niin paljon kuin tarvitsimme, ja nyt joimme huviksemme. Me joimme silkkaa konjakkia laakeasta läkkiastiasta ja kiipesimme käsi kädessä yhä ylemmille asteille, korkeammille porraspuille. "Työmies" tarpoi, tutisi ja natisi kaikissa liitteissään, niinkuin olisi se tahtonut repeytyä kahtia. Hyökyaallot iskivät laivankanteen päämme päällä, ja pieni öljylamppumme heilui kitisten ja savusi. Yannin kasvot olivat aivan mustat, ja hänen mustista kasvoistaan kiilsivät kirkkaina, melkeinpä valkoisina hänen vedensiniset silmänsä. Palava munkki haisi niinkuin sen hiuksissa ja ruumiissa olisi ollut sarvenpalasia.

Keskustelu alkoi. Emme voineet koskaan jutella viittäkään minuuttia joutumatta tukkanuottasille. Lepäsimme niin mukavasti kojuissa, tupakoimme, mutta kuinka olikaan, hyppäsimme pystyyn ja karjuimme toisillemme.

Niinpä esimerkiksi oli Yannin toinen koneenkäyttäjä keuhkotautinen, ja Yann oli antanut hänelle sen neuvon, että hänen on hengitettävä sisäänsä kuumaa uuninhehkua, tappaakseen basillit.

"Nykyaikainen tautioppi pitää suurta kuumuutta myrkkynä, niin juuri, myrkkynä — Yann!"

"Eh bien, mon cher monsieur le docteur — eikö ilma uunin edessä ole kuivaa?"

"Bien! Miksi ei sairaita lähetetä pohjoisnavalle? Oletko ehkä kuullut, mon très cher ami, että keuhkotautinen lähetetään pohjoisnavalle? Niin! Muutoin, veliseni, eräs nizzalainen erikoistuntija" —

Ei, oli mahdoton vetää vertoja Yannille ja hänen viidellekolmatta veljelleen sekä viidellekymmenelle serkulleen, jotka olivat hajallaan ympäri koko maanpiirin. Puhuipa sitten koneista, tähtitieteestä, tulitikkuteollisuudesta, yhtä kaikki, aina oli Yannilla joku ammattimiesveli, joka oli ilmoittanut hänelle tuoreimmat tutkimuksen tulokset asiasta. Yann, Yann, ei sinun kanssasi voi kiistellä. Mutta Yann tempasi aina voittolipun itselleen ja heilutti sitä riemuiten.

Sitten hän kiipesi seuraavalle porraspuulle, ja siinä alkoivat tilakysymykset sekä taidonnäytteet. Yann heitti tusinan tulitikkuja pöydälle. "Järjestä ne nyt niin, että —"

Mutta Yann järjesti tulitikut niinkuin kuului asiaan ja nauroi. Hänhän tahtoi vain todistaa minulle, etten minä mitään tietänyt, en mitään, enkä mitään osannut, en kerrassaan mitään. "Vuolenko sinulle viuhkan yhdestä puupalasesta?"

Yann nousi seisomaan ja katsoi nopeasti ympärilleen. Hän löi irti listan karttakaapista ja alkoi heti tehdä työtä. Yksi, kaksi, lastut lentelivät. Hän istui kojussa polvet koukussa ja käsitteli varmasti veistä, vaikka heittelehtikin lakkaamatta ylös ja alas. Toisinaan hän ponnisti polvellaan pöytää vastaan, jottei hän joutuisi viskatuksi toiselle puolelle. Ensin hän veisti sauvan, johon hän teki moniin paikkoihin uria — niistä tuli kädensijan ja viuhkan kaistojen koristuksia — sitten hän halkoi sen ohuiksi suikaleiksi ylhäältä kädensijaan saakka, ja nämä suikaleet hän varovasti käänsi ulospäin. Noin! Viisi minuuttia ja valmis! Haha! Hän leyhytteli sillä itseään, kiemaillen.

Sitten Yann esitti minulle erään lempitempuistaan. Hän otti veitsen, tylsän, likaisen kojeen, jolla hän teurasti kaloja ja rottia, pani sen peukaloaan vastaan ja leikkasi. Veri kumpusi esiin. Yann pisti peukalon suuhunsa, hieroi sitä — mitään ei ollut enää nähtävissä. Hoho! Menin lähemmäksi. Petkuttaja sinä olet, Yann! Eihän siellä voinut hyvin nähdä, savu oli liian tiheää. Yann teki riemuiten tempun uudestaan ja näytti minulle tarkoin kaikki sen eri asteet. Nyt hän kaivoi puukolla peukalon kynnen ympärille kolon, joka hitaasti täyttyi mustalla verellä. Hän nuoli, puristi — poissa!

Mutta Yann nauroi minulle paljonmerkitsevästi: ja mitä, sinä osaat? Et mitään.

Niin, todellakin, minä en osannut mitään. Osasin katkaista käärelangan olkavarteni lihaksella, osasin viheltää kaksiäänisesti, sylkeä amerikalaiseen tapaan, soittaa huilulla kaksi ikivanhaa laulua ja yhden lurituksen — pelkästään vähäarvoisia temppuja.

Sitten Yann otti tavattoman suuren ryypyn ja heittäytyi pitkälleen kojuun, sikaari suussa. "Ei ole nyt moittimisen syytä, kun on päässyt joksikin!" alkoi hän tyytyväisenä ja katsoi savupilveen.

"On tässä tullut kapteeniksi, saa satakaksikymmentä frangia kuussa, voi polttaa sikaariaan, ja onpa tässä koju missä maata! Mitäpä vielä toivoisit? Pahin on takanapäin. Ah, kamalin, tiedätkös, heh, mitä kamalin on? Pane minua varten satatuhatta frangia pöydälle — ei, ei ikinä enää! Kaksi kertaa minä olen ollut mukana. Se oli koirain elämää, sikojen elämää!"

"Pöllöpää, etkö muka kuule? Minä puhun St. Pierrestä, piru vieköön! Viisikymmentätuhatta turskaa, kahdeksankymmentätuhatta yhdellä pyyntikaudella. Heh, rakkaani! Laiva on ylhäältä alas asti täynnä suolaa, ja työ alkaa. Kaloja, kaloja, ei mitään muuta kuin kaloja! Sinä nukut, olet kuolemanväsynyt, pique! pique! ylös! Kalat ovat siinä! Hyppää housuihisi!"

"Ulos pakkaseen, brrr! Sinä vaaput sinne tänne ja lasket koukut ja koet ne ja nukut samalla."

"Äkkiä — tsh! — valaskala tulee ja ajaa pois kalat. Asetut korvallesi. Pique, pique! Oh, mene helvettiin! Siinä sinä seisot päivät ja yöt, sumussa, myrskyssä, lumituiskussa, ja kalastat. Tai sinä leikkelet päitä poikki, tuhannen päätä yhdessä päivässä, kaksi tuhatta. Pöydässä on pitkä naula, siihen sinä pistät kalan ja leikkaat siltä yks-kaks pään poikki. Repäiset maksan pois, tynnyriin, suolet sinä heität mereen. Laivan vasemmalla ja oikealla puolella kääntelehtii haikala, haukkailee ja syö kaikki, sillä haikala ei ole mitään muuta kuin sika. Oh, mikä kamala löyhkä! Maksa haisee, kalat löyhkäävät, koko laiva löyhkää ylhäältä alas kuin mädänneeltä kalalta. Kippis, veliseni! Sinua inhottaa, ja mieluimmin sinä hyppäisit mereen. Olen nähnyt aikamiehiäkin, jotka ovat itkeneet kaikkea tuota kurjuutta.

"— Hehe! Mutta lystikästä se sittenkin on! Siellä on merkillisiä asioita. Esimerkiksi aurinkokala! Se on miehen pituinen ja ohut kuin lautanen. Sillä on kasvot ja nenä kuin pienellä, kokoon kuivuneella juutalaisella, juutalaispiirteet. Se heiluttaa sivujaan näin, näetkös, tällä tavoin se ui. Sen juutalaisnenän edellä ui pieni kala, se on sen luotsi. Sillä aurinkokala on tavattoman tyhmä ja melkein sokea. Sinä naurat itsesi puolikuoliaaksi sille. Niinkuin paksu pankkiiri, jonka sääret ovat heikot, näytättää se oppaallaan itselleen kaikki nähtävyydet, ja sitten, kun se on syönyt kylliksi, tekee se itsensä painavaksi ja putoaa meren pohjaan. Siellä se makaa hiekassa, litteänä kuin sanomalehti, ja nukkuu ja sulattaa ruokaansa.

"— Sitten on siellä miekkakaloja, jotka eivät millään muotoa voi sietää valaskalaa. Heti kun tuollainen höyryruisku tulee täyttä vauhtia, linkoutuu miekkakalani ilmaan, monen metrin korkeuteen, ja kaivaa miekkansa valaan mahaan. Alas valas!

"— Niin, lempo soikoon, hauskan maailman on meidän Herramme luonut. Hohoho, kuinka hän on saattanutkaan keksiä niin paljon hupsutuksia! Sitten voit pitää hauskaa myöskin hain kanssa. Lasket köyden mereen, vips, se leikkaa sen poikki kuin sikaarin. Olemme myöskin silloin tällöin pyydystäneet hain, lystin vuoksi, Herra Jumala, kuinka ne haisevat! Ja varo itseäsi menemästä vielä tuntikausiin liian lähelle sitä! Se sika on täynnä sähköä ja antaa sinulle sellaisen "iskun, että menetät kuulosi ja näkösi.

"— Heh! Avaa uusi pullo, meidän täytyy juoda! Meri on halpamielinen tänään! — Syödäksesi et sinä siellä matalikoilla saa mitään. Sinulle voi tulla pahat olot. Pari perunaa ja vihreitä papuja, sunnuntaina palanen ihraa, mitättömän pieni palanen, ja lasi viiniä. Ihra lunastetaan niinkuin pantit panttileikissä. Kuka saa tämän palan? Muutoin syntyisi riitaa, sillä kaikki ovat nälästä hurjia kuin sudet. Ja kyllä siellä vihataankin, parin kuukauden päästä siellä vihaa parasta ystäväänsä. Pois tieltä, senkin irvinaama! Oh, millaista elämää! Koko pyyntikauden aikana ei yksikään mies pese itseään enää, miksipä hän sen tekisi? Tuleeko nättejä tyttöjä laivalle? Mutta ennen kotimatkaa mennään St. Pierreen ostoksille. Kaikki lähtevät maihin ja kaikki pesevät itsensä. Pelkästään uusia kasvoja. Uusi miehistö, heh? Bon jour, messieurs!

"— Mutta on monta, jotka eivät matkusta kotiin, ystäväni. Ei kannata tulla ruumiina kotiin. Et saa unhottaa myrskyjä — etkä jäävuoria. Äkkiä ne sukeltautuvat esiin edessäsi, ja ne musertavat sinut, ne eivät huomaakaan sinua. Ja suuret pikahöyrylaivat sumussa! Silloin on käytettävä sumusireeniä — tuu — tuu! — päiväkaudet. Niiden tulo kuuluu jo peninkulmain päästä. Ne mölyävät kuin nälkäiset karhut. Se tulee yhä lähemmäksi, lähemmäksi. Makaat kojussasi, heräät, kuuntelet, ja hiuksesi nousevat pystyyn. Kaikki hyökkäävät kannelle: isäntä, höyrylaiva ajaa päällemme! Mitäs teet? Jospa se ei kuulekaan sinua? Ei tuule, mihin mennä? Ja mistä se tulee? Heh, nyt se on aivan lähellä, vähemmän kuin kahdensadan askeleen päässä. Nyt et enää kuule sen tuloa, vaan näet, jos se on välttämätöntä. Seisot ja odotat ja hampaasi lyövät pelosta loukkua."

"Silloin — se huutaa kauempana — se on ohitse! Olet vielä kerran päässyt siitä ehein nahoin. Joka vuosi tulee puoli tusinaa veneitä poikkileikatuiksi, pieni räsähdys vain, ja se on poissa."

"Asiaa sietää ajatella. Se tarvitsee neljännestunnin ehtiäkseen takaisin. Ja missä sinä olet silloin? Se löytää kenties kokonaisen saaren suolatuita turskia, siinä kaikki. — Mutta sanokaammepa, että sinä tulet takaisin. Laivanvarustaja antaa sinulle palkkasi, kuusisataa tai kahdeksansataa frangia, ja sen lisäksi hän antaa sinulle lahjaksi kaksi turskaa. Ensin juot silloin itsesi juovuksiin ja nukut sitten jonkun aidan takana, rahat nyrkkiinpuristetussa kädessäsi. Siinä on turvallisinta. Rahat annat äidillesi. Saat häneltä kymmenen frangia, jotta voit viettää hauskan päivän, hän pynttää sinut hienoksi ja sinä kävelet kylässä pieni ruokokeppi kädessä ja annat ihmisten ihmetellen katsoa itseäsi. Niin, tässä minä taas olen!

"— Jos sinulla ei ole äitiä, niin menet heti tyttöjen luokse. Olet siellä kuin kotonasi, syöt, juot, pidät hauskoja hetkiä koko talon kanssa, omistajattaresta aina palvelustyttöön saakka, he ottavat sinulta kaikki mitä sinulla on ja heittävät sinut ulos. Siinä sinä taas olet.

"— Menet ja otat pestin, ja paria päivää myöhemmin sinä olet taas tullut vihreiden papujen ja perunain ääreen. Hehe! Mutta lystiä se oli. Ja kaikki muutkin kertovat sinulle, kuinka lystiä se oli. He laulavat ja sinä laulat mukana ja olet turvassa. Olet taas merellä, jonne kuulut."

Äkkiä Yann rupesi kuorsaamaan. Hän saattoi nukkua ja herätä milloin tahansa, ja hänelle oli myöskin yhdentekevää, missä asennossa hän nukkui, istuiko kivellä vai makasiko maassa, kasvot käsissään.

Istuin kojussa polvet koukussa ja tupakoin. Toisinaan minua hiukan huimasi, se ei ollut enää hauskaa. Höyrylaiva keinui hirveästi. Kun ankkuriketjut pingoittuivat, niin sitä vavisuttivat kamalat tempaisut, pannen kaiken ähkymään ja natisemaan. Se vapisi koneen kolkutuksesta, ja kun potkuri pyöri ilmassa, niin sen sivut tutisivat.

Ylhäällä päämme päällä vinkui myrsky touveissa, hyökyaallot mäjähtelivät, ja sitten pisaroi ja porisi vettä luukusta. Aivan korvani juuressa iskivät vesijoukkiot laivan seinämään kuin juntta. Kaksi sormenleveyttä, ja siellä oli meri. Näin ikkunasta, kuinka se hyökkäsi "Työmiehen" kimppuun hiotuin kirvein ja teräväkärkisin, kirkkain miekoin. Lasi oli pikimusta, me olimme veden alla; suuria, mulkoilevia silmiä katsoi lasista, valkoiset, pitaaliset kasvot tuijottivat sisään, näin majakan valon ja vaahtoharjat, olimme vedenpinnan yläpuolella.

Poupoul nuoli kättäni ja heilutti häntäänsä. Sen oli hauska. Se luuli, että olimme kaukana merellä ja että se huomenna saisi kulkea kannella ja haukuskella lentokaloja. Haastelin hiukkasen sen kanssa.

"Haha, ja nyt olet täällä, olet kapteeni", jatkoi hän juttuaan. "Ja taskussasi on kolmenkymmenen frangin hopeakello. — Oletko juonut kaikki? Eteenpäin!"

Häneltä oli kulunut hukkaan kymmenen minuuttia, ja ne oli saatava takaisin. Muutoin, hän oli oikeassa: täytyi juoda. Jos silmänräpäykseksikin lakkasi, niin tuli kauhean merikipeäksi.

Yann nouti nyt eräästä pienestä laatikosta kuuluisaa sitruunamehuaan, jota hän tiputti konjakkiin. Sitä sekoitusta hän sanoi punssiksi. Tämän punssin vaikutus oli vastustamaton, ja juuri se oli Yannin tarkoitus. Yksi pisara tätä nestettä riittikin muuttamaan litran vettä väkeväksi sitruunajuomaksi. Neste oli peräisin jostakin haaksirikosta ja oli luullakseni aiottu hajuvesien tai saippuan valmistukseen.

Syöksyimme jälleen sanaharkkaan, kävimme kovaäänisiksi, kiivastuimme, ja käsittelimme nyt ylimalkaan vain sellaisia asioita, joista emme kumpikaan ymmärtäneet kerrassaan mitään. Mutta emmeköhän hiukan pettäneet itseämme, Yann? Emmeköhän puhuneet niin hengähtämättä salataksemme tuskaa, joka kalvoi syvällä sydämissämme? Eiköhän mielessämme ollut, kun juttelimme ja olimme olevinamme huolettomat, alati tämä yksi ajatus: jos nyt ketjut katkeavat —?

Sitten me rupesimme kamalasti valehtelemaan. Siinäkin Yann oli voittamaton. Hän otti heti hyvän vauhdin. Nyt hän oli tullut sille puolapuulle, jolla hän käytti valituita, taitehikkaita ja mutkikkaita sanontoja: on aivan asianhaarojen mukaista, sillä ei ole syvempää merkitystä, primo, secundo. Hän kertoi hirveän jutun "Pacifique"-laivasta, kolmimastosta, joka ajelehti ilman peräsintä, ilman mastoja, ilman purjeita ja ilman tuulta. Ja ilman ruokaa. He olivat heittäneet arpaa ja syöneet ensiksi perämiehen, sitten kyökkipojan, sitten —

Siinä istui Yann kyyneleet silmissä, minun nauraessani kuollakseni. Kun heti johtui mieleeni jättiläisvalhe, jolla olisin voinut hänet nolata, niin Yann kertoi uuden jutun kiinalaisista merirosvoista, joita he olivat tehneet päätä lyhyemmiksi Molukkein lähellä. Letti pystyyn, vips! mereen, letti pystyyn, vips! — Yann istui ja katkoi päitä. Hahaha! Yann, miten syvälle oletkaan vajonnut; hiljakkoin oli mestaajana setäsi, korvettikapteeni, ja tänään mestaat jo itse, omakätisesti! Itse höyrylaivakin nauroi, se hyppeli mielihyvästä ylös ja alas, ja tuulikin ulvoi naurusta — haha!

"Ha", sanoin minä, "kun kerran kiinalaisista puhut, niin matkustin kerran Japanin merellä, ja meillä oli kaksi kiinalaispoikaa, Hannes ja Lehmann, ne vasta poikia olivat! Jouduimme pyörremyrskyyn, ja ne pojat ne vain kulkivat kannella ja tarjoilivat ruokaa. Eivät pudottaneet maahan tippaakaan. Kannella!"

"Hehehe!" nauroi Yann raivoissaan. Hän oli voitettu, olin kertonut hänelle jotakin uskomatonta.

Äkkiä Yann kohosi seuraavalle puolapuulle, ja siinä hänen oli tapana esittää surullisia kokemuksiaan. Hän kertoi minulle taas kertomuksen "Charlottesta", joka oli tuottanut hänelle neljän kuukauden vankeuden. "Maailman kaikki vääryys oli liittynyt yhteen häntä vastaan, kukistaakseen hänet!"

"Charlotte" oli höyrylaiva, joka oli joutunut karille Creachin luona. Yann lähti "Työmiehellä" katsomaan "Charlottea", jonka miehistö oli siitä poistunut. Kun hänen matruusinsa näkivät tämän kauniin laivan, niin he hullautuivat. He löivät kaikki palasiksi ja ryöstivät höyrylaivan ylhäältä alas asti. Yksinpä messinkihelat ja -päällykset he irroittivat. Yann pani vastaan, kirosi, turhaan! Yannilla oli hyvä sydän, liian hyvä. Se ei sallinut hänen tehdä ilmoitusta asiasta. Mutta kun hän kuusi kuukautta myöhemmin lähetti maihin erään uppiniskaisen matruusin, niin tämä roisto syytti häntä siitä, että hän, Yann, oli varastanut kaikki laivan tarvekalut sekä hopeisen, kulta-, koristuksisen teekannun. Matruusikoirat vannoivat niin monta väärää valaa kuin tarvittiin Yannin niskan taittamiseksi. Ero virasta ja neljä kuukautta vankeutta!

Ha! Yann nauroi pilkallisti. "Minä! Varas? Minä??" Hän repi tukkaansa ja puhkesi itkuun. "Varas! Minä varas? Äiti-parkani —!" (Hänen äitinsä heräsi taas äkkiä henkiin.)

Tällöin pistin pääni esiin raakunkuorestani — minusta oli näet jonkun aikaa tuntunut siltä kuin olisin suhisten lentänyt eteenpäin suipossa taika-raakunkuoressa — ja sanoin: "Sinähän olet aivan juovuksissa, Yann!"

Yann, jolla oli uskollisimmat siniset silmät, Yann, jolla oli lapsensydän — varas! Oi, kuinka naurettavaa, kuinka järjetöntä! Täysi höyry! Lensin suhisten alas.

Mutta Yann oli liikutettu sydänjuuriin saakka. "Tämä väite on katalaa panettelua, joka ei sovellu hienolle miehelle!" sanoi hän kosteankiiltävin silmin puhtaimmalla ranskan kielellä, jollaista saa kuulla vain Sorbonnessa.

Yann kyllä söi eläviä katkorappoja ja hämähäkkejä, mutta neljän kuukauden vankeus ei häntä suuresti viekotellut. Hän juoksi Pontiuksen luota Pilatuksen luo, jopa ministerikin suvaitsi ottaa hänet puheilleen. Tämä katsoi Yannin loistaviin lapsensilmiin — ja Yannin tuomio lievennettiin sakkorangaistukseksi. Ei, Yann ei ollut varas!

Hän nautti siitä, että hänet oli syyttömänä vapautettu, ylisti ministerin oikeamielisyyttä ja vannoi kestävänsä. Oh, Jumala, miten hän aikoi kostaa! Kuulin tuskin mitä hän sanoi, sillä minä lensin taika- raakunkuoressani yli mannerten ja merien — ah, tuossa oli juuri allani Kioto, jossa paraikaa vietettiin virranjuhlaa, paperilyhtyjen vilinää, tanssijattarien nau'untaa — eteenpäin —

Äkkiä kuulin, että Yann puhui Rosseherrestä. Siinä hän istui ja unelmoi. Ah, kuinka soma Rosseherre sentään oli, kun hänen valkean myssynsä nauhat liehuivat! Kun hän nauroi ja hänen valkoiset hampaansa välkkyivät! Pieni villikissa hän oli!

"Olen tehnyt työtä ja raatanut, käteni ovat kovat kuin puu, sormeni ovat koukistuneet. Nyt tahdon päästä lepoon, saada kodin, lapsukaisia — oh! Sievän pikku talon! Voi sitä, joka koskee minun Rosseherreeni, kuuletko?"

Kyllä, minä kuulin. C'est la guerre, ajattelin, Yann. Tänään ryöstän minä sinulta rakastettusi, huomenna sinä minulta. Naiset tahtovat tulla aina ryöstetyiksi, mitkään sopimukset eivät voi sitä estää, kuuletko, Yann?

"Sinä olet lahjoittanut Rosseherrelle sormuksia ja huivin. Miksi sinä niin olet tehnyt? Heh, sano minulle totuus, onko hän ollut luonasi?"

"Hahaha. Yann, Yann! Miten ikävystyttävä sinä olet!" sanoin ja nyökäytin päätäni, sillä minä kuljin juuri suurella valtamerellä erään höyrylaivan ohitse — erään Toyo Kisen Kaishan, seitsemäntuhatta tonnia kantavan kapean valkoisen höyrylaivan, jonka lipussa oli päivänvarjo — kiinalaiset tarjoilivat teetä kannella ja naiset liekuttivat minulle nenäliinojaan.

Yann nousi. "Sinä olet ystäväni", sanoi hän, "minä annan henkeni edestäsi — mutta jos huomaan — kuuletko?" Hän puri yhteen hampaitaan.

"Hahaha, Yann, häpeä, että olet niin juovuksissa! Ho, minkä näköinen olet — pääsi on kuin ilmapallo — niin suuri — oh, Yann, hahaha!"

Tällä hetkellä "Työmies" nousi pystyyn ja ankkuriketjut rämisivät. Laiva puistelehti kuin kala koukussa, sitten se keinui tehden laajan kaarteen.

Yann oli tarrautunut kiinni pöytään "Tässä me riitelemme naisesta, ja sillä välin —!" kuiskasi hän pelästyneenä. Hän kuunteli. "Ketjut ovat katkenneet! Laiva ajelehtii irrallaan!!" huusi hän ja syöksyi portaita ylös.

Mutta minä lentää humisin par'aikaa Honolulun kohdalla, Halevauvaun kraatterin, ikuisen tulen asunnon ylitse — musta-ihoiset ajelehtivat laudoilla hyrskyissä ja huusivat: jiiii!

Erotessamme emme olleet parhaimmassa yhteisymmärryksessä, Yann ja minä. Jean Louis oli ilmaissut hänelle purjejutun, eikä Yann juovuspäissään voinut olla lyömättä eteeni tätä valttia.

"Jean Louis on vanha hullu", sanoin minä, "Herra ties mitä hänen madonsyömässä kallossaan tapahtuu."

Mutta siitä huolimatta emme eronneet ystävinä, Yann puhui jo siitäkin, että hän heitättää minut mereen. Yann, mon cher ami, mieleltään lapsi! Hän oli hullu paljosta juomisesta ja hänen silmänsä vetistivät ja katsoivat hiukan kieroon. No niin, pidin parempana lähteä vapaaehtoisesti.

Yann seisoi kannella ja kohosi kokonaisia kerroksia ylöspäin ja toisti lakkaamatta, pilkallisesti hymyillen: "Au revoir et merci, merci!"

Nauroin vielä viikkojen päästäkin, kun muistelin, miten hän lensi ylös ja taas alas ja pilkallisesti sanoi: Au revoir et merci, merci!

XX.

Kun tulin maihin, näin ilman olevan täynnä pieniä valkoisia paholaisia, joilla oli aukilevitetyt yökönsiivet, ja maakin oli niiden peitossa, mutta siinä ne olivat harmaita. Kokonaisissa joukoissa ne lensivät sinne tänne silmieni edessä.

"Hoho!" sanoin minä. "Poupoul, tämä on kaunista, tiedätkös, mikä nimi tällaisella on? Se on juoppohulluus, Delirium tremens, poikaseni!"

Jumalan kiitos, Myrskylä oli vielä kohdallaan! Yhä istui raivokas gorilla paikallaan kallioiden seassa ja takoi nyrkillään vatsaansa.

Olin uupunut ja nukuin silmänräpäyksessä. Monen tunnin kuluttua heräsin jälleen. Jotakin oli tapahtunut! Yökköpaholaiset olivat poissa. Kuuntelin. Tuuli itki liedessä, gorillan rummutus oli lakannut. Myrsky heikkeni. Astuin oven ulkopuolelle. Meri vaahtosi ja raivosi, ja ainaisesti hämärän päivän kajo satoi harmaan tuhan kaltaisena tähän synkkään sekasortoon. Väritön laiva kulki kaukana merellä hirveässä aallokossa, suuri P. & O.-höyry, tuskin näkyvissä.

Tämä hämärä täytti mielen kamalan turvattomuuden tunteella, enkä minä uskaltanut ajatella enkä tuntea. Minä nukuin. Sitten herätti tuttu koputus minut.

Oli pimeä yö. Creachin valokimput leijuivat sumuisessa ilmassa värisevinä aaltoina, kuten hienoimmat naisten hiukset. Pohjoisessa näkyi helakanpunainen tulipalon kajastus: ne olivat Stiffin valot. Kohisevan meren yläpuolella vyöryi savua.

Mutta Rosseherre ei tullut sisään pärpättäen ja ylimielisin, laulavin huudahduksin, hän oli arka ja pelokas ja puhui hiljaa ja hiukan käheästi.

"Näin sinun tänään tulevan maihin", sanoi hän ja painoi käteeni pienen paketin. "On niin pimeätä sinun luonasi."

Sytytin tulen, ja nyt saatoin nähdä ainakin Rosseherren valkoisen myssyn ja hänen vaaleat hiuksensa. Hän istui vuoteella kokoonkyyristyneenä.

"Meren pohjalla olevat laivat hajoavat", sanoi Rosseherre. "Jean Louis on löytänyt suuren rasian. Viikunoita myös, mutta ne olivat pilaantuneita."

Rosseherren sanat tukehtuivat kuitenkin hiljaiseen nyyhkytykseen. Ja äkkiä hän itki ääneen ja sydäntävihlovasti, niinkuin itkee suruissaan oleva talonpoikaistyttö.

Rosseherre pudisti päätään ja kyyneleet virtasivat hänen käsilleen ja sormien lomitse.

"En tiedä", sanoi hän, "mutta minä olen niin tuskainen. Kun myrskyää, niin sydämeni pakahtuu. Minun täytyy ajatella isääni ja sitä päivää, jolloin Diaul tuli huohottaen kotiin. Diaul oli isän koira, verikoira, vasikan kokoinen ja aika hurja. Kukaan muu kuin isä ei uskaltanut sitä koskea. Isä kuljetti postia rannikolta tänne. Hänellä oli soma vene, olihan hän luotsi. Neljännesvuodessa oli jo kaksi postivenettä joutunut haaksirikkoon, ja silloin isä otti postin kuljettaakseen. Kerran lainehti meri ankarasti, tuuli kävi, mutta ei silti ollut myrsky. Silloin tuli Diaul huohottaen. Katsokaa, sanoin minä, isä on palannut, tuossa on jo Diaul. Siitä vuoti vettä, mutta isä heitti sen usein veteen, se ei herättänyt huomiotamme. Diaul, etkö anna meille rauhaa? Se oli kuin hupsu, hyppäsi ylös minua vastaan ja haukkui. Se ei ollut ensinkään vihanenkaan, minä löin sitä kuonoon, ja sen se piti hyvänään. Mutta samassa minä aloin huutaa, ja kuitenkin minä yhä nauroin. Minä ymmärsin Diaulin! Minä ymmärsin myöskin äkkiä, miksi sydämeni neljännestuntia aikaisemmin oli pysähtynyt. Sillä se oli pysähtynyt eikä ollut enää lyönyt! Juoksin Diaulin perässä, kaikki me juoksimme Diaulin perässä, toinen toisemme jälkeen, saaren poikki. Ja minä olin kaikkein ensimäinen. Siellä olivat isän kauniin veneen pirstaleet kallioiden ja ruumiiden joukossa. Kahdeksan miestä oli hukkunut tyrskyihin, isäkin. Häntä ei löydetty. Vain Diaul kykeni pelastautumaan."

Hän itki; silmäluomet ja huulet kiinnipuristettuina. Panin poskeni hänen poskeaan vastaan ja keinutin häntä hiljaa edestakaisin kuin lasta. Kasvoni kostuivat hänen kyyneleistään.

"Diaul, Diaul-parkani!" vaikeroi Rosseherre. "Me pidimme siitä niin paljon. Siellä se nyt harhaili ja villiytyi ja haukkui öisin niiden kallioiden lähellä, joihin vene oli murskautunut. Sitten Noel meni ulos rihloineen ja minä kuulin pamahtavan ja sitten tuli Noel ja sanoi: nyt on Diaul kuollut."

Rosseherre itki hiljaa ja jatkoi: "Minulla oli myöskin veli. Hänellä oli pitkät viikset. Hän oli hurja mies ja joi niinkuin kaikki muutkin. Mutta hän rakasti minua. Usein hän sanoi minulle: Rosseherre! ja taputti poskeani. Lähtivät kalaan, eikä hän tullut takaisin. Ja minä olin koko päivän sellaisessa hirveässä tuskassa! Minähän näin, näin, miten hän syöksyi mereen ja miten hänen punertavat viiksensä uivat veden pinnalla. Menin satamaan ja odotin. Tiesin kyllä, että Emile ei tule takaisin, mutta kaikesta huolimatta minä odotin ja rukoilin. Silloin tuli vene rantaan. Laivuri sanoi: Rosseherre —? Mitään muuta hän ei sanonut. Myöhemmin hän sanoi minulle: virta vei hänet mukanaan, hänen viiksensä näkyivät vedenpinnalla, mutta me emme voineet saada häntä enää pelastetuksi. Minä istuin ja rukoilin hänen sielunsa puolesta, ja kun tuli pimeä, niin Jean Louis tuli ja sanoi: no, Rosseherre, kohta on yö."

Minä keinutin Rosseherreä ja silittelin häntä hyväillen, niin hyvin kuin taisin. "Itke vain kyyneleesi kuiviin, pikku Rosseherre, sitten sinun tulee parempi olla." Tuuli vinkui hiljaa ovessa. Se valitti niin kuin olisi sen mieleen johtunut jotakin surullista, jonka se kerran oli nähnyt ja jota se ei voinut unhottaa. Meri pauhasi kuin kumea tykkien jylinä. Se jymähti joka toinen sekunti, ja joka kerta Rosseherren ruumis hiljaa vavahti.

Hän nosti päätään. "Kuuletko meren kumisemisen?" kysyi hän. "Minun kai täytyy mennä, sillä ei tiedä, mitä tapahtuu. Nyt on sumuista."

"Niin. Hän tuli ovelle ja sanoi: olkoot varuillaan ne, jotka ovat tänään ulkona."

Hän katsoi minuun. Hänen silmänsä vilkuivat tulen valossa kuin kauhuissaan olevan eläimen silmät. "En tiedä", sanoi hän ja katsoi maahan, "mutta minä olen niin tuskainen. Koko päivän minä olen ollut kauhean tuskainen. Niin monet asiat johtuvat mieleeni ja tuskastuttavat minua. Ajattelun, että Yann hukkuu mereen ja myöskin minä, minä myöskin."

"Isä sanoi sen minulle", vastasi Rosseherre, uneksivasti hymähtäen. "Jo kauan sitten. Oh, minä tiedän mitä tiedän! Se ei olekaan pahinta. Sillä sitten saan ehkä olla isän ja veljen kanssa siellä alhaalla, missä sinä näit heidät kerran."

"Rosseherre, sehän oli vain tyhmä uni. Olin juonut niin paljon Kedrilin häissä."

"Niin, niin." Rosseherre hymyili epäillen ja katsoi eteensä. Sitten hän nauroi hiljaa. "Ei, yksi asia on hyvä, Jean Louisille ei meri voi tehdä mitään. Isoisä on lumottu." Hän pudisti hiuksiaan riemuissaan. Hänen poskensa olivat kuumat ja hänen silmänsä loistivat. Ihmeellinen hän oli tänään.

Nyt minäkin tunsin sumun hajun. Se tuoksui jodille. Silloin Creach alkoi jymistä, kaukana ja kumeasti, ja minä näin sen edessäni läpäisemättömien sumukerrosten peittämänä.

Rosseherre vapisi. Hän kuunteli kulmat koholla sumutorven huminaa, joka vyöryi yli meren ja hukkui kaukaiseen jymyyn.

Mutta minä taivutin hänet jäämään. "Sytytämme suuren tulen, Rosseherre, kuumennamme hiukan viiniä, ja sitten minä kerron sinulle pienen jutun, odotahan vain. Sinähän vapiset niin, kun täällä on kylmä. Poupoul, pois tieltä! Saatpa nähdä, kuinka hauska meidän tulee täällä!"

Poltin englantilaisen sanomalehteni ja sitten särjin pikku pöytäni laatikon palasiksi ja heitin palaset tuleen. Pian kai tulisi pikku pöydänkin vuoro, ei kai siitä vähemmällä päästäisi. Viiniä lämmittäessäni kerroin Rosseherrelle lystin pikku seikkailun, ja kun salaa katsoin häntä, näin että hän hymyili. Poupoul, joka tunsi joukkonsa, istui hänen edessään ja heilutti häntäänsä. Hänkin teki voitavansa saadakseen Rosseherren toisiin ajatuksiin.

"On!" Rosseherre nyökäytti päätään ja tuijotti eteensä. Hän imi itseensä kuuman viinin sokeripalan lävitse, pitäen sokeripalaa hampaittensa takana. Hänen kasvonsa loistivat tulen välkkeessä, vielä kosteina kyyneleistä, hänen keltaiset hiuksensa kimaltelivat kuin olisi päivä niihin paistanut.

"Nyt en ole enää niin kovin tuskissani", sanoi hän ja veti syvään henkeään, "mutta joskus minä olen ihan kuolla tuskaani. Meri huutaa minua. Meressä näkyy kasvoja. Kerran näin veljeni istuvan eräällä kalliolla. Hän tuli aallon mukana sen huipulle, ja siinä hän istui ja katsoi minua. Mutta silloin minä huusin tuskissani ja hän sukelsi aallon mukana alas syvyyteen. Kerran, kun myrsky kävi, kuljin illalla kallioilla. Siellä oli kivi. Mutta äkkiä kivi nousi pystyyn ja se oli vanha mies, jolla oli pitkät harmaat hiukset. Se seisoi aivan liikkumatta ja katsoi minuun! ja sen silmistä leimusi tuli — silloin minä juoksin tieheni ja olin peloissani kokonaisen viikon. Mutta sen viikon viimeisinä päivinä en enää jaksanut sitä kestää. No, sanoin, parasta kai on, että hyppäät mereen, pyhä neitsyt antaa kyllä sen anteeksi sinulle. Menin Stiffiin, jossa kalliot kohoavat äkkijyrkkinä merestä. Siellä minä itkin ja pyysin ja rukoilin pyhää neitsyttä, että hän pyyhkisi pois minun suuren syntini. Mutta kun aioin sen tehdä — mitäs arvelet? Siinä istui isäni kallion reunalla, piippu suussa, ihan sellaisena kuin näen hänet aina edessäni. Hän ei katsonut minuun, mutta hän istui siinä. Hän sulki minulta tien."

Ja minä ajattelin, että ihmeellisiä asioita tapahtuu pikku päässäsi,
Rosseherre! Ihmeellisiä asioita!

Näytti tuottavan helpotusta Rosseherrelle, kun hän sai puhua isästään ja veljestään. Minä annoin hänen tehdä mieltänsä myöten. Ja hän jutteli minulle kaikki nuoren elämänsä tapahtumat ja mitä Jean Louis oli hänelle kertonut hänen vanhemmistaan ja hänen vanhempiensa vanhemmista. Useimmat olivat hukkuneet. Ja miten merkillistä olikaan: ei yhtään heistä ollut meri antanut takaisin, ei yhtään ainoata. Ihmeellinen oli hänen isoisänsä kuolema. Hän lähti Moleniin. Meri oli sileä kuin öljy. Hän ei tullut koskaan perille, ei edes lastun kokoista pirstaletta hänen veneestään löytynyt, ei mitään —

"Ei mitään!" Ja Rosseherre hymyili kummallisesti ja lisäsi salaperäisesti: "Hänet vedettiin meren pohjaan!"

Kerroin hänelle kaukaisista maista, joita olin nähnyt, ja miten merkillisiä ihmisiä niissä asui. Niillä oli monen sadan vuoden vanhoja kilpikonnia, jotka oli kaunistettu jalokivillä ja koruilla ja joita he palvoivat. Ja niillä oli jumalia, pieniä kuin peukaloinen, ja toisia, jotka olivat suuria kuin Creachin valotorni.

Rosseherre oli tuskin kuunnellut, mutta nyt hän hymyili. "Ne ovat, totisesti, pakanoita!"

Sitten minun täytyi kertoa hänelle Pariisista. Pariisista hän ei saanut koskaan kuulla kyllikseen. Hän tahtoi tietää mitä päivällinen maksoi ja kuinka paljon hotellissa pyydettiin huoneesta. Oh, Diaul, kuinka hävyttömiä olivat! Rosseherre nauroi, ja vapisi kuitenkin samalla.

Rosseherre hymyili ja pudisti päätään. "Pariisiin? Se on niin kaukana, en minä saa koskaan nähdä Pariisia!"

Hän kuunteli herkeämättä. Kerran hän sanoi: "Creachin kumu ei kuulu enää niin hyvin, sumu käy niin kovin tiheäksi!"

Sitten hän aivan koneellisesti silitti kättäni. Hän ei sanonut sanaakaan. Hän polvistui lattialle eteeni, pani kasvonsa jaloilleni, kiersi käsivartensa niiden ympärille, ja siinä hän makasi, liikahtamatta. Niin hän teki usein, enkä minä kieltänyt häntä. Koko hellyytensä ja kiintymyksensä hän ilmaisi sillä tavoin.

Odotin hetkisen, sitten nostin hänet vuoteelle. Hän avasi silmänsä, katsoi minuun tuntematta minua ja nukkui jälleen. Toisinaan hän puhui unissaan, mutta minä en ymmärtänyt mitä hän sanoi, sillä hän puhui bretanjan kieltä.

Istuin ja poltin piippua ja katsoin, kuinka hän hengitti. Kenties hän näki unta, että kaikki tulivat merestä ja juttelivat ystävällisesti hänen kanssaan ja ettei kukaan nähnyt sitä?

Ovella savusi. Pienestä ikkunastani katsoivat huolestuneet kasvot. Sumu. Heitin puita tuleen, sillä Rosseherre ei saanut olla viluissaan. Kului tunti, kaksi tuntia. Joka kolmas minuutti tärisytti Creach ulvonnallaan ilmaa, ja hiekka rapisi seiniäni vastaan. Creach toitotti aina kaksi kertaa perätysten. Ensin kuin hurja eläin, joka suuttuneena hyökkää pystyyn ja käy raivoissaan kimppuun, sitten niinkuin se haavoittuneena vetäytyisi takaisin ja korisisi tuskissaan. Kaksi minuuttia on kokonainen ijäisyys odottavalle. Creach on nyt ulvahtanut kymmenen kertaa, puoli tuntia on kulunut.

Rosseherre puhui levottomasti ja tuskaisesti. Uneksiko hän, että kaikki purjehtivat hänen ohitseen ja viittoivat hänelle käsillään, mutta että hän ei voinut päästä heidän luoksensa, sillä olihan meri heidän välillään?

Ja heti hän nukkui uudelleen. Etsin esiin ohuen hopeaketjuni ja asetin sen hänen rinnalleen. Herätessään hän nyt löytäisi sen.

Sumu kävi hetki hetkeltä tiheämmäksi. Creach ei ulvonut enää. Se ulisi kuin kuolettavasti haavoitettu eläin, joka kurjana, ruhjottuna nuolee piilopaikassaan haavojaan ja murisee ja korisee. Meri jymisi entistä äänekkäämmin kallioihin lyödessään, ja lahden tyrskyt kumisivat niinkuin talorivi olisi joka toinen sekunti syöksynyt mereen. Nousuvesi palasi. Mutta täällä hiipuvan hiilloksemme ääressä oli kuolemanhiljaista. Toisinaan tuli pieniä, lystikkäitä ääniä Rosseherren nenästä. Perhonen, jonka lämpö oli herättänyt henkiin, lentää räpytteli katossa, musta hämähäkki kulki melua pitämättä ylös seinää pitkin.

Syvää ja tasaista oli Rosseherren hengitys. Painoin korvani hänen rintaansa vastaan. Se kohisi, se hengitti. Kuten meri, kun luode lähenee.

Ja mitä on ihmisten hengitys muuta, kysyn minä, kuin meren hengitystä, meren, josta he ovat tulleet?

Rosseherren hengitys toi mukanaan hiljaisuutta ja rauhaa, vieläpä jonkunlaista pyhyyttä. Ihmeellinen arkuus valtasi minut ajatellessani tätä elämänhiukkasta, joka oli luonani. Arkuus nuoruutesi takia, Rosseherre, arkuus kauniiden hiuksiesi ja valkoisten hampaittesi ja kaiken pikku sydämessäsi asuvan tuskan takia. Minä en tunne sinua.

Liikuin äänettömästi ja tohdin tuskin hengittää. Sitten istuuduin tulen ääreen ja ajattelin monia asioita, jotka olivat ammoin tapahtuneet. Tapahtuneet, poissa! Jumalan kiitos! Siunattu olkoon katoavaisuuden laki, joka päivät uusiksi tekee!

Siunattu olkoon tunteittenne häilyväisyys, te ystävät ja naiset, jotka olette minulle niin kauheasti valehdelleet ja minua pettäneet — onhan olemassa neljä seinää ja on olemassa avaruutta neljään ilmansuuntaan, mikäpä olisi parempaa?

Kuinka kauan siten istuin, en tiedä, sillä monet, ajatukset risteilivät aivoissani. Mutta sitten herätti minut hiljainen rasahdus. Pikku ketju oli liukunut lattialle.

Rosseherre istui pystyssä ja kuunteli. Äänettömästi hän oli noussut istumaan. Hänen silmissään ei ollut mitään ilmettä. Hän kuunteli, jokaisella hermosäikeellään ja ruumiinsa kaikilla tuhansilla korvilla hän kuunteli. Hänen poskensa olivat tulleet nukkumisesta punaisiksi, mutta äkkiä ne kävivät lumivalkeiksi.

Rosseherre vavahti. Hän kuiskasi nopeasti pari sanaa, mutta minä en ymmärtänyt niitä.

"Puhu ranskaa, Rosseherre!" Mutta kummallista, minä en uskaltanut nousta ja mennä hänen luoksensa.

Minä kuuntelin. Meri. Creach jylisi etäisyydessä. Poupoul istui oven luona ja katsoi minuun kysyen; sekään ei kuullut mitään.

Mutta Rosseherre vapisi koko ruumiiltaan, kuin olisi hän vilusta värissyt, ja kauhean kalpealta hän näytti. Minä nousin, mutta hän viittasi minulle kädellään.

Silloin hän katsoi minuun ja hänen silmissään kuvastui hirveä tuska, silmäterät olivat luonnottomasti laajentuneet.

Sumu vyöryi heti sisään kuin aave, joka oli ollut oven takana vaanimassa. Meri jymisi jylhästi ja Creach ulvoi läpitunkemattoman sumuyön keskellä. Kuuntelin. Kumea vasara hakkusi rinnassani. Tuska, joka virtasi Rosseherrestä, oli tarttunut minuunkin. Kuljin pari askelta tyyntyäkseni, pudistin päätäni ja palasin takaisin ovelle. Mutta kun aioin vetää oven kiinni, pysähdyin äkkiä. Mitä se oli? Jalkani takertuivat maahan kiinni ja kävivät lyijynraskaiksi, sormenpään! jähmettyivät, käteni, käsivarteni, koko ruumiini jäykistyi, iho pingottui kylmänä kasvoilleni ja hiukseni nousivat pystyyn kuin pensas:

Oh, niin, niin, minä kuulin selvästi hyrskyjen kohinan lävitse, höyrylaivan kumean, kolean huudon. Se lakkasi. Mutta juuri kun aioin hengähtää, alkoi se uudelleen. Minua pyörrytti. Taivuttauduin eteenpäin ja tein itseni pelkäksi kuuloksi, ja korvani imi itseensä tätä ääntä kuin jättiläissuuri kuulotorvi. Nyt alkoi myöskin kimeä vihellys kaukana — niinkuin suuri villi eläin ja sen poikanen olisivat yhdessä huutaneet apua.

Silloin rupesi Poupoul haukkumaan. Ei epäilemistäkään. Ja minä hoipuin huumaantuneena pari askelta eteenpäin sumussa. Rosseherre liukui ohitseni. Hän juoksi puukengät kopisten ja huusi: "Naufrage, naufrage!" Sitten en enää kuullut, mitä hän huusi, mutta hänen korkea äänensä kajahteli sumussa.

Ei! Ei! Ei! Painoin, nyrkkini kauhusta pystyyn nousseihin hiuksiini ja heilutin päätäni edestakaisin. Ei! Tämä kaikki on kauheata painajaista, kamalaa lumousta — ei kukaan voi sumun lävitse nähdä sellaista mitä on mahdoton nähdä, ei kukaan maailmassa. Meri kumisi, aalto juoksi vihaisena minua vastaan, ja vaahto pärskyi päälleni. Kuulkaa! Niin, huolimatta mielettömästä hampaiden kalinasta, joka oli minut vallannut, kuulin sen: laivain pillit huusivat, vinkuivat, molemmat äänet siellä kaukana sumussa kirkuivat yhä. Sitten kumeampi ääni äkkiä vaikeni ja pilli katkesi valittavin vinkumisin.

Tein ääneni voimakkaaksi ja huusin sumuun: "Hoi? Ho — hoi — —?"
Vaahtopiiska iski kasvoihini. Niin naurettavaa oli huutaa.

Silloin kuulin sihisevää purkautumista ja etäistä jyminää, niinkuin rautaa olisi niitattu. Sitten minusta minusta tuntui siltä kuin olisin kaukaa kuullut monien ihmisten huudon. Ja nyt oli äänetöntä. Meri hakkasi, tyrskyt kumisivat, Creach ulvoi loitolla.

Juoksin kylään. "Joku höyrylaiva on joutunut haaksirikkoon!" Olin suunniltani mielenliikutuksesta, ja vettä vuoti silmistäni, niin etten nähnyt mitään.

XXI.

Kylä nukkui vielä. Siellä täällä oltiin kuitenkin jo liikkeellä, puukengät kopisivat, ikkunoihin ilmestyi valoa, ääniä kuului sumun seasta. Alhaalla satamassa avasi kylänvanhin sen vajan oven, jossa pelastusvene oli. Sumu oli niin tiheätä, ettei voinut nähdä ainoatakaan ihmistä ennen kuin törmäsi yhteen heidän kanssaan, ja kun puhutteli jotakuta, niin olivat puhuteltavan kasvot kuin harsojen peitossa.

Huutoja, kirouksia, sekasotkua. Köysi venyi maata pitkin ja näkymättömät kädet pingoittivat sen. Tartuin kiinni parin nyrkin välistä ja vedin, minäkin. Rattaat narisivat ja pelastusvene tuli näkyviin aavemaisen pitkänä ja korkeana. Varjo jo kävi kiinni pyöräin puolapuihin ja rivi toisia varjoja piti takana kiinni köydestä, jotteivät rattaat vyöryisi liian nopeasti alas polkua pitkin. Kuten kömpelö, satajalkainen alkumaailman peto liikkui vene merta kohti, ja laineet löivät sen vatsaan.

"Meidän täytyy vartoa siksi kunnes tulee päivä! Eihän nyt näe edes kättä silmiensä edessä!"

"Missä on Kedril? Heh, Kedril, luotsi, sinun hetkesi on tullut! Tämä on työtä sinulle! Minä näytän, missä höyrylaiva on."

"Ystäväni", vastasi Kedril, "tuhannesta frangista en voisi nyt viedä venettä merelle. Tällaisessa aallokossa! Meidän täytyy odottaa pakovettä!"

Kylässä törmäsin Noelia vastaan, joka oli pyntännyt itsensä öljyttyihin nahkoihin ja jolla oli kädessä kaukoputki.

"No", huusi hän minulle, "enkö teille sanonut, kun vuokrasitte Myrskylän, että kaikki haaksirikot tapahtuvat aivan teidän silmienne edessä — haha!"

En vastannut. Juoksin takaisin Myrskylään. Ei ollut mitään muuta kuin sumua, meren tyrskyjä, ja joka kolmas minuutti ulvahti Creach etäisyydessä kuin kuolettavasti haavoitettu eläin.

Jotakin rapinaa kuului kallioiden joukosta. Se oli Jean Louis.
"Höyrylaiva ajoi luotoihin — hihi!" sanoi hän ja nauroi mielettömästi.
"Rosseherre oli taas ensimäinen —"

"Mitä voitaisiin tehdä? Ei mitään. Niin! Kalliot siellä ovat kuin puukkoja. Kaikki ne joutuvat haaksirikkoon samassa paikassa; Virta vie ne pois oikealta suunnalta, ja ne kuulevat Creachin merkinannot vasta sitten kun ovat jo karilla."

Hän kompuroi edestakaisin ja tuijotti maahan. Joukko kalastajia, naisia ja lapsia keräytyi yhteen ja kaikki he tuijottivat lähestyvää aaltoa päät eteenpäin taivutettuina ja ahnain katsein. He olivat merirosvojen jälkeläisiä, ja meri oli karaissut heidän sydämensä. Mitä oli haaksirikko heille? Oli ollut öitä, jolloin kolme laivaa oli joutunut haaksirikkoon, ja usein olivat myrskykellot soineet kolmena yönä perätysten.

Jotain tummaa ajautui maihin ja kaikki hyökkäsivät yhtaikaa sitä katsomaan. Se oli pienen, mustan veneen hylky. Niinkuin murskattu rintakehä. Sitten he äkkiä vetäytyivät kaikki takaisin: keskellä aaltoa seisoi mies, josta valui vesi ja joka ojensi käsiään heitä kohden. Hän kaatui suulleen ja aalto kantoi hänet maihin ja laski hänet ääneti hiekalle. Seuraava aalto vyöryi hänen ylitseen ja hän liikahti kuin pyrkien istualleen. Sitten Jean Louis ja minä vedimme hänet ylemmäs maalle.

Siinä hän makasi silmät auki, niinkuin hyvin peloissaan, ja hymyili huulet raollaan, niin että hampaat näkyivät hänen pienten, ohuiden viiksiensä alta. Hänen oikeassa ohimossaan oli musta naarmu. Hän oli kuollut.

Kalastajat seisoivat piirissä hänen ympärillään. Jean Louis otti lakin päästään ja teki ristinmerkin. Kaikki seurasivat hänen esimerkkiään. Creach kumisi etäällä, heidän mutistessa rukouksiaan.

Eräs pieni tyttö sanoi hiljaa ja hymyili samalla tuskaisesti: "Isä, hänhän nauraa!"

Sitten tutkittiin hänen taskunsa. Mutta kuolleella ei ollut mitään. Piippu, puukko, punainen nenäliina. Hänen lyhyen mekkonsa povitaskussa oli kirje.

"Hänen nimensä on — odottakaahan — hänen nimensä on Joe Gordon, höyrylaiva on nimeltään Indiana ja tulee Kapkaupungista."

Kirje oli kostunut ja sitä oli vaikea lukea. Sen sisällys oli kutakuinkin seuraava: "Dear Joe, kun tulet Liverpooliin, niin käy minun luonani. Älä lähde heti taas pois, niinkuin viime kerralla. Minä olen sairas ja jalkaani särkee. Minä en mene enää ulos ja minä odotan sinua. Elämä on kovin kurjaa, kun lapset unohtavat tykkänään. Vanha äitisi."

Silloin oli Rosseherrekin taas äkkiä siinä. Hän työnsi ihmiset syrjään ja huusi ja heittäytyi itkien kuolleen ylitse. Hän puhui hänen kanssaan, käytti hänestä nimityksiä "mon coeur", "mon petit", ja nyyhkytti sydäntäsärkevästi.

Oli päivä. Pelastusvene näytti kalpeassa sumussa aaveelta, luonnottoman korkealta ja pitkältä, ja laine nuoli sen valkoista vatsaa.

Vapisin mielenliikutuksesta. Panin liikkeelle kaiken puhekykyni. Mutta he pysyivät kylminä ja levollisina.

Chikel oli aamulla avannut krouvinsa kello viideltä ja sytyttänyt lampun. Ehkä se siten onnistuisi! Kuljin ympäri ja kaadoin kalastajain laseihin. Heillä ei ollut lainkaan mielikuvitusta. He eivät nähneet, kuinka merimiehet istuivat siellä laivahylkynsä kannella, tarrautuivat kiinni johonkin ja toivoivat, ah, hyi!

"Mutta teidän täytyy lähteä!" sanoin minä. "Tuon verran aallokkoa, mitä miehiä te olette! En tunne teitä enää!"

Sumua. Paksua ja kamalan keltaista, kuten visvaa. Creach ulvahti joka kolmas minuutti, meri tyrskyi.

Kallioilla seisoivat kalastajat ja vaanivat kaikkea mitä tuli aaltojen mukana. Ruhjoutuneita ruumiita ajautui maihin. Aamupäivällä laskettiin niiden lukumäärä seitsemäksi, illansuussa kolmeksitoista. Mutta sumu oli kuin muuri.

Seuraavana päivänä oli sumu ohentunut, ja äkkiä saattoi kaukana usvassa erottaa höyrylaivan. Se oli vinossa, sen perä oli vedenpinnan yläpuolella, ja aina kun aalto sattui siihen, nousi kokonainen torni vaahtoa korkeuteen. Touveissa riippui kuin villatukkoja, ne olivat ihmisiä. Sumu tiheni, emmekä me nähneet heitä enää.

Niin, äkkiä saattoi huomata liikettä "Työmiehellä", joka hyppelehti sumussa hyökyaaltojen keskellä. Ankkurinnostokone ratisi. Katsoimme toisiamme. Sihisi, ja savupiipusta nousi sakea savupilvi, joka peitti "Työmiehen" paksuihin harmaisiin sumukääreisiin.

Niin, tietysti hän marssii! Se oli Yann, joka juovuksissa ollessaan itki kuin tyttö. Mutta nyt näkyi, mihin hän kelpasi! Hän oli odottanut tarpeeksi kauan, ja nyt sitä mentiin, eikä mikään voinut häntä pidättää. Joko — tahi. Varmaan hän oli näyttänyt hampaitaan, kun hänen miehistönsä oli epäröinyt.

Hetken ratisi vintturi, nykäyksittäin ja työnnätyksin, ankkuri oli juuttunut kiinni. Mutta äkkiä me kuulimme jotakin, pelottavaa karjuntaa — pitkästä matkasta huolimatta. Se oli Yann. Samalla sumuhöyrylaiva liikkui. Se kulki takaperin. "O, lala!" sanoi Noel. Sitten se asettui takajaloilleen ja syöksyi päistikkaa alas, pyöri ja meni eteenpäin.

Emme sanoneet sanaakaan. Kun olimme kauan katselleet, miten Yannin täytyi tuuma tuumalta valloittaa tiensä, sanoi joku vain: "Kunhan nyt kone kestäisi —!" Odotimme tuntikausia samassa paikassa ja tuijotimme sumuun. Joka kerta kun kuulimme Yannin laivapillin äänen, katsoimme toisiimme ja liikahdimme.

Yann palasi, tuoden mukanaan kahdeksan haaksirikkoutunutta. Hänen oli onnistunut heittää laivahylkyyn köysi, jota myöten he olivat voineet kavuta "Työmieheen". Seuraavana aamuna lähti pelastusvene vesille ja toi kymmenen muuta. Nyt he olivat pelastetut kaikki muut paitsi yksi, muuan neekeri, joka ei uskaltanut lähteä kulkemaan köyttä pitkin.

Koko päivän saattoi nähdä hänen istua kyyköttävän ylhäällä mastossa; hän näytti pieneltä mustalta möhkäleeltä. Sumu tiheni ja peitti hänet, sumu oheni, ja yhä vielä neekeri istui paikallaan. Masto oli kallistunut ja pisti nyt vain neljänneksi osaksi esiin vedestä. Illansuussa lähti pelastusvene taas vesille ja meni niin lähelle mastoa kuin mahdollista. Aavemaisena kuin Lentävä Hollantilainen tanssi vene sumussa. Mutta neekeri ei liikahtanutkaan paikaltaan.

Seuraavana aamuna oli masto painunut mereen huippuaan myöten. Aallot pärskyivät neekerin ylitse. Taas lähti pelastusvene merelle, mutta neekeri ei liikkunut. Hän istua kyykötti ja ulvoi. Hän oli menettänyt järkensä. Illalla, kun sumu hetkeksi hälveni, oli mastonhuippu tyhjä.

Aholle kaivettiin rivi hautoja. Kaikki kalastajat seisoivat lakki kädessä. Minä myöskin. Pappi puhui, ja haudankaivaja ruiskautti yhtä pitkien väliaikain perästä tupakkasylkeä hautaan.

Mutta kallioiden keskessä istui Rosseherre aivan yksin ja tuijotti merelle. Viimeinen pieni kappale mastonhuippua oli kadonnut. "Indianasta" ei ollut enää mitään näkyvissä.

Menin Rosseherren ohitse aivan hänen läheltään. Hän lauloi hiljaa korkealla, itkevällä äänellä kuin tuuli ja heilutti päätään laulun tahtiin.

XXII.

Istuin ahon kivellä. Aurinko paistoi. Minä tupakoin. Aho oli ruskea ja keltainen, mutta yhdessä paikassa oli tuoretta turvetta — siinä he makasivat. Aina kun katseeni osui tuoreeseen turpeeseen, ajattelin: siinä he makaavat, siinä makaa myöskin Joe Gordon halkaistuine ohimoineen ja pienine viiksineen —

Muutamia päiviä minun täytyi aina ja alati ajatella samaa. Oli jonkunlaista imelää kalmanhajua ilmassa. Mutta sitten pääsin niin pitkälle, että saatoin katsella ahon tuoretta ruohoa niinkuin pitääkin: niin, siinä he makasivat ja heitä täytyi pitää onnellisina! Ihanan, hurjan kuoleman he olivat kuolleet. Te ylhäiset jumalat, suokaa minun kuolla kuten he kuolivat! Lingotkaa päälleni kallionlohkareita tai ukonnuolia, tuhotkaa minut junien yhteentörmäyksessä tai meren myrskyissä, yhtäkaikki, mutta älkää antako minun kuolla vuoteessa kuten vanha mummo, sitä teiltä pyydän.

En katsellut enää ahon tuoretta turvetta — jonkunlainen huumaus oli vallannut mieleni, nyt se oli ohitse — minä annoin pienen huiluni heleästi kajahtaa yli ahon: se oli kuolema, ei mitään muuta. Tänään on sinun vuorosi, huomenna minun. Meidän on elämä, sela!

Näinä päivinä löysin ulkokallioiden luota mastonpuolikkaan. Kenties se oli se mastonhuippu, jossa neekeri oli ollut kiinnitarrautuneena? Noudin kirveen ja aloin tehdä työtä. Kävin maston kimppuun monesta kohdasta. Se kalkkui niin omituisesti: se oli osa höyrylaivan kuollutta ruumista. Lastut lentelivät. Ne loistivat auringonpaisteessa, ne ahtoivat palaa. Seisoin suuren, häikäisevän tulen keskellä.

Pari kalastajaa tuli kirveineen ja sahoineen. Siinä he seisoivat ja katselivat minua.

Minä en tuntunut näyttävän mieheltä, joka kirves kädessä jättää maston oman onnensa nojaan, ja he menivät eteenpäin.

Suuret säävaihtelut olivat lakanneet ja ilma oli puhdasta ja läpinäkyvää kuin kaukoputken lasi. Näki etäisimmätkin kalliot, joiden ympärillä meri leikitteli, jokaisen halkeaman, kaikki oli lähellä ja selvästi nähtävissä. Kaiku toisti kovalla äänellä kirveeni kalkkumisen, ja kun vihelsin, kajahti se kuin huilun ääni. Taivas häikäisi meitä ja meri oli virtaavaa hopeata. Siellä täällä välkkyi joku juova haavan kaltaisena. Höyrylaivat kulkivat tyynesti ohitse, ja vanavesi oli peninkulmia niiden takana maantien kaltaisena.

Ranta oli heleänpunaisen ja heleänvihreän ruohohakkeluksen, suurten ruohojen ja möhkyjen peitossa. Meren siihen sylkemiltä keuhkoilta ja sisälmyksiltä ne näyttivät. Kokonaiset muurit voimakkaasti tuoksuvaa kaislaa oli rannan päärmeenä, asukkaina miljoonia hyönteisiä ja pistiäisiä. Kun meni ohi, niin ratisi ja ritisi kuin muurit alkaisivat palaa. Elämä saa alkunsa liassa ja lämmössä.

Aina kun katsoin yli saaren, täytyi minun halveksivasti hymyillä. Miten aurinkoiselta ja rauhaiselta se näyttikään! Se ei enää ajatellut "Indianaa", joka makasi meressä kaikki kupariharkot ruumiissaan. Se oli unohtanut kaikki höyrylaivat, jotka olivat lyöneet nenänsä kallioihin, vetäytyneet taaksepäin ja uponneet, ja kaikki purjehtijat, jotka olivat tulleet myrskyssä ratsastaen ja joutuneet sen hampaisiin. Se oli myöskin unohtanut Union Castle linjan höyrylaivan — silloin kuoli kaksisataakaksikymmentä miestä. Se oli unohtanut kaikki ruumiit, jotka yksitellen ajelehtivat sen rannoille ja joista ei kukaan tiennyt mistä ne tulivat ja mitä olivat nimeltään. Riittää. Se ei myöskään ajatellut enää niitä neljääkolmatta haaksirikkoista, jotka eräänä päivänä tulivat pienessä veneessä sen lähelle ja jotka se murskasi juuri kun varma pelastus oli heidän silmiensä edessä. Riittää, riittää!

Se makasi ja hymyili ja vilkutti toisinaan merelle, auerharsoihin käärittynä. Se oli kuin nainen, jonka posket ovat hienot kuin ruusunlehdet ja joka on saattanut viisikolmatta miestä perikatoon — mutta sinä kuljet sen ohitse ja teet ristinmerkin ja sanot: Pyhä viattomuus, hän oli Jumalan äiti tai ainakin Jumalan äidin lähimpiä sukulaisia —

Kolmen päivän kuluttua oli masto Myrskylän sisällä. Suuri pino minun kuitenkin täytyi latoa oven ulkopuolelle. Siinä nyt makasi se, joka oli vaeltanut niin monia meripeninkulmia ja josta yhä vieläkin virtasi kaukaisten merien päivänpaistetta ja vieraitten rannikkojen tuoksua. Joka kerta kun poltin halon, näin paljon merkillistä: papukaijoja ja apinoita, jotka heiluivat hännistään, pikimustia neekerinaisia — ja höyrylaivan, joka kulki yli aavan meren pilvisinä kuutamoöinä, ja sen mastot liukuivat äänettömästi ja ylpeästi eteenpäin.

XXIII.

Rosseherreä en näinä päivinä nähnyt. Ja totta puhuakseni en kaivannutkaan häntä. Suureksi hämmästyksekseni tein sen huomion, että minussa oli tapahtunut muutos. Sydämeni löi toiseen tahtiin, ajatukseni oli lähtenyt uuteen suuntaan. Katsoin koko maailmaa toiselta näkökannalta, enemmän sivultapäin, jos niin saan sanoa.

Suuret myrskyt olivat syynä siihen. Ne olivat hioneet sieluni kirkkaaksi ja sileäksi ja laasseet kaikki pois. Luodessani katseen taaksepäin pudistin ihmetellen päätäni; kuinka monta kuukautta olikaan kulunut suurista myrskyistä ja "Indianan" haaksirikosta? Kaikki oli kaukana takanapäin, kalpeana ja etäisenä. Myrsky oli saattanut minut vauhtiin, ja minä totesin suurella tyydytyksellä, että sieluni kiiti eteenpäin täysin purjein ja sivuutti esineet sekä asiat. Katsoin suoraan eteeni: tuli mitä tuli, se oli tervetullutta — —

Jean Louis kertoi minulle kalastamassa ollessamme, että Rosseherrellä on yksi pahimpia mielenhäiriökohtauksiaan: hän nauraa ja huutaa. Minun kävi häntä sääli, mutta mitään muuta en tuntenut. Sitten kuulin, että hän on paljon terveempi, ja se ilahdutti minua.

Ajattelin toisinaan hänen lemmenhuumaansa ja sitä määrätöntä intohimoa, joka asui hänen pienessä ruskeassa ruumiissaan — mutta jos nyt tulet, Rosseherre, niin sanon: hyvää päivää ja mitä kuuluu, enkä mitään muuta. Niin, vaikkapa tulisi itse Honolulun kuningatar, josta sanotaan, että hän lemmenhurmassa voittaa kaikki naiset, niin sanon: hyvää iltaa, armollinen rouva, ja puhallan puhtaaksi piipunletkun: fff —

Se johtui merestä, ei mistään muusta. Olen tuntenut merimiehiä, jotka illan ja aamun välillä ovat saaneet upo-uuden sielun ja käsittämättömän naivisti jättäneet taaksensa kaikki, velat, lupaukset, omantunnonsoimaukset — — niin, nyt ymmärsin heidät.

Menneisyyteni oli kuin poispyyhitty ja minä istuin menneisyyden ja tulevaisuuden välimailla ja iloitsin.

En ollut niin hupsu, että heti olisin hankkinut itselleni uuden menneisyyden. Ei, minä nautin täysin siemauksin tästä ihmeellisestä tilasta, että sain kulkea uudestasyntynein sydämin. Elin yksin, ja Herra lähetti minulle ilmestyksiänsä.

Laskin koukkuja kallioiden lähelle. Sillä me olimme kauhean nälkäiset, Poupoul ja minä. Kallioilla oli pieniä rapakoita, jotka olivat kuperan, keltaisen jään peitossa. Se oli myrskyjen tuomaa suolaa. Täällä oli vain vähän kaloja, ja usein minun täytyi odottaa tuntikausia, ennenkuin kala hiukkasenkaan rupesi syömään.

Siinä minä nyt istuin, ja meri kohisi ja ajatukset kiersivät aivoissani. Pau! Kuulin laukauksen: ah, minähän olin Pohjois-Grönlannissa metsästämässä ja ammuin jääkarhuja.

Meren henkäykset kävivät heikommiksi, kuulin sen, vaikken siihen erityisesti huomiotani kiinnittänytkään. Riutat tuolla kaukana kasvoivat, ne kohottautuivat hitaasti merestä. Kuten vähitellen vedestä nouseva virtahevon kita, jonka hampaista vuotaa limaa ja likaa, niin yleni rannikko täällä korkeutta kohti. Kuului lorinaa kuten keväällä metsässä. Kaikkialla syöksyi vaahtoavia vesiputouksia mereen. Lorina vaikeni, kuului pisarain putoamista, tuli aivan hiljaista. Aallot rapsivat kuin kissanpoikaset ja leikittelivät kallioiden kanssa.

Lokit leijuivat ja kirkuivat. Imeliä hajuvirtoja kohosi meren paljastetusta povesta. Menin alas rantaan, sillä minun täytyi seistä keskellä meren äidillistä tuoksua. Painostavasti höyryävät kalliot olivat kovien suonikkaiden raakunkuorien peittämät, ja oli siellä myöskin purppuranvärisiä hyytelömäisiä möhkyjä, jotka tutisivat, kun niihin koski. Monet katosivat limaisten töyhtöpensasten varjoon, ja jalkojeni alla liskui metrinpituisia lihavia palmunlehtiä ja onttoja palloja.

Kivien välissä oli pieniä vihreitä lätäkköjä. Ne näyttivät kääpiöiden satupuutarhoilta. Keskellä kasvoi hoikka palmu ja sen alla oli hyvin pieni kala, puutarhan isäntä. Äkkiä vesi värähti, kala ei ollut enää palmun alla, se oli paennut rannan laakeripensaikkoon. Puutarhan keltaisella hiekkakäytävällä oli sinne unohdettu pieni punainen hattu, jossa oli vihreät ripsut; yht'äkkiä alkoi hattu kohota, ripsut liehuivat ulos ja sisään. Pieni raakku souti rotkosta toiseen. Ei, pikku kala ei ollut tämän satupuutarhan ainoa asukas, se oli täynnä elämää.

Kourallinen tätä limaa jollekin autiolle tähdellä, Poupoul — ja me ilmestymme sinne, me kaksi, aivan sellaisina kuin tässä seisomme, ja kieli riippuu juuri noin sinun kidastasi.

Lokit lensivät kiiruusti sinne tänne, pieniä kaloja noukissaan, meritähdet kutistuivat auringonpaisteessa ja muuttivat väriään ja saivat polttavia läikkiä, suurten huokoisten kivisienien päällä oleva sammalverkko kuivui höyryten ja kävi valkoiseksi kuin tuhka. Meren tuoksu muuttui niin imeläksi ja huumaavaksi, että oikein yökötti.

Aalto karkeloi esiin, leikki kivien välissä ja laskeutui lepäämään jalkoihini, kuuliaisena kuin koira. Mutta seuraava aalto löi kenkiini ja sähisi vihaisesti. Minun täytyi peräytyä. Kalliot vaipuivat jälleen takaisin mereen. Vesiputoukset alkoivat jälleen lorista. Tuolla kohosi valkea korallipuu, liikahteli ja syöksyi kokoon. Aalto hyökkäsi esiin, kierteli vihaisesti kivenlohkareita, kurlutti, sihisi ja nuoli kaikkia kuivia paikkoja. Meri palasi takaisin. Se jymisi ja syöksyi kallioita pitkin korkeuteen, ja tuuli kuljetti pärskeitä ahon ylitse. Nousuvesi.

Hehkuvan-punaisena vaipui aurinko näinä päivinä mereen, aina samaan paikkaan.

Yann kävi luonani Myrskylässä, ja me vietimme sovintojuhlaa. Mistä me oikeastaan kiistelimme? sanoimme me molemmat ja katsoimme liikutettuina toisiamme. Sitten me lähdimme metsästämään. Sillä Yann oli tuonut mukanaan pyssynsä, rikkinäisen rihlan, joka oli sidottu langoilla kokoon. (Se oli peräisin hänen isoisältään, Napoléon premièrin generalilta.) Miten hän saattoi sillä ampua, se oli minulle arvoitus, mutta kyllä hän sillä ampui. Hän hehkui metsästysintoa ja ampui lokkeja, myrskypääskysiä, oinaita, kaikkea, mikä oli. Yli ahon lenteli savuhiutaleita, oinaat juoksivat piirissä kuin hullut. Ja kuitenkin Yann oli maailman vaarattomin metsästäjä. Hän ei osannut koskaan maaliin, Herra ties mihin luodit lensivät. Sitten hänen päähänsä pisti ruveta etsimään ahosieniä. Hoho, hän tiesi kyllä, mistä niitä oli löydettävissä. Ja oikein, siellä niitä oli. Me paistoimme niitä padassa niin kauan, että kaikki ahosienemme mahtuivat yhteen sormustimeen, söimme, maiskuttelimme kielellämme ja vääntelehdimme kaksi päivää mitä kauheimmissa kouristuksissa. "Tiens!" sanoi hän, "kyllä ne ainakin viime vuonna olivat ahosieniä".

Laskimme verkon lahteen ja istuimme puolialastomina "Työmiehen" kannelle odottamaan ja keskustelimme ohjattavista ilmalaivoista, Yannin kutoessa innokkaasti sukkaa.

"Heh!" sanoi Yann, "emmeköhän lähde tänä iltana pienelle löytöretkelle?
Näin kesällä ne ovat kaikki aivan hulluja."

XXIV.

Mutta sitten, aivan äkkiä — sellainen on ihminen — kyllästyin kulkemaan sydän kirjoittamattomana lehtenä ja päätin taas hankkia itselleni menneisyyden. Menin kylään ja tarkastelin maan tyttäriä.

Olin ostoksilla Noelin luona. Noelin tarjoiluhuone ja myymälä näytti kaikkine katosta riippuvine talikynttilöilleen ja köysineen tippukiviluolalta. Ja kuitenkin se oli saaren henkisen ja seuraelämän keskus, ja elämä oli siellä täydessä vauhdissa.

Paksu kirjeenkantaja ja postipäällikkö istui pienen pöytänsä ääressä ja kokosi voimia seuraavaa postipäivää varten. Jauhosäkkien vieressä seisoi iso-isä, entinen laivankapteeni, jolla oli väärät merimiehensääret, ja nuokkui eteenpäin kuten ajatuksissaan oleva muuli. Koko vuoden hän seisoi niin, eikä hän sanonut milloinkaan sanaakaan. Kerran uskalsin puhutella häntä. Ça marche, capitain! Hän kääntyi hitaasti, katsoi minuun hämmästyneenä, liikutti leukaluutaan ja sanoi: Merci. Sitten hän kääntyi takaisin entiseen asentoonsa ja seisoi kuten ennenkin.

Punainen Noel puuhasi tarjoilupöydän takana, innosta ja hyvästä tuulesta, hikoillen. Toisinaan hän komensi kovalla, kaikuvalla äänellä: "Antoinette, Joséphine, Maria!" ja pienet valkomyssyiset tytöt, jotka oleskelivat pimeissä, nurkissa ja loukoissa, vastasivat laulavasti: jaa-a, ja nielivät kirouksen.

Noel asetti eteeni ryyppyjä kokonaisen soittokunnan. Niin hän teki aina. Hänellä oli kaupaksi kaikkia maailman hienoja merkkejä, ja minun täytyi koetella niitä europalaisella kurkullani.

Otin ensimäisen pikarin ja valoin sen sisällyksen itseeni, otin toisen, kolmannen — "hm!" — Noelin silmät kiilsivät ihastuksesta — "hyvä, hyvä!" — Noel nauroi niin että lima pärskyi kidasta — "ah, tämäpä vasta likööriä!" — Noel käännähti koroillaan ja läjähytti sääreensä.

"Niin, se likööri kelpaa, sanon ma, vai kuinka?! Ette Pariisissakaan saa parempaa! — Antoinette, Joséphine, Maria, lamppu on sytytettävä!"

Niin kauan kuin lamppua sytytettiin, olivat kaikki ääneti. Olisi ollut sivistymätöntä ja raakaa puhua tämän toimituksen aikana.

Antoinette kiipesi tuolille ja Noel seisoi isällisen huolehtivana ja huolissaan hänen vieressään, valmiina ottamaan hänet vastaan: "Ole varovainen — patenttiliekitin — väännä hitaasti!"

"Eikös se pala ihanasti, tuo patenttiliekitin?" kysyi Noel. "Niin, haha, viisitoista frangia maksoi lamppu minulle!"

Mutta silloin kuului eteisestä kopinaa, ja tiedettiin jo, kuka tuli. Se oli Gaston Grouzen, hupsu Gaston. Hän oli ollut kahdeksan vuotta Kaliforniassa, ja oli säästänyt itselleen tuhannen dollaria. Nyt hän juoksi aamusta iltaan kapakasta kapakkaan, päästäkseen hyvin pian irti dollareistaan.

Gaston Grouzen otti hetkiseksi hampaistaan pesää myöten poikkipurrun kipsipiippunsa ja heitti ryypyn kurkkuunsa. Ah, silloin hän näki minut.

Hän syleili minua ja hieroi sänkisiä kasvojaan poskeeni. Sitten hän näytti, kuten aina, vasemman silmän alla olevaa arpea. "Les prussiens! Sodassa. Me California. You have match? — Welcome!" Ja poissa hän oli, hänellä ei ollut aikaa vitkastella.

Joukko kalastajia tuli sisään, he kakistelivat kurkkuaan ja sylkivät. Mutta tämä kakisteleminen ja sylkeminen oli keskustelua, täytyi vain pitää korvat auki. Yann tuli, ja me tarjosimme toisillemme kaikenkaltaisia ryyppyjä.

Ihminen on ihmeellinen. Kun Yann oli tullut uhkarohkean retkensä jälkeen ensi kertaa maihin, olisimme voineet puristaa poikki hänen sormensa: eläköön Yann, veijari! Ja Yann oli kohauttanut olkapäitään: mitäpä merkillistä siinä oli. Mutta nyt, kun kukaan ei enää puhunut siitä, täytyi Yannin päivät päästään kertoa urotyöstään ja vetää sanomalehtiä taskustaan — ja me moitimme siitä häntä.

Yann nujersi hänet jymisevällä vastauksellaan. "Sika! Mitä postimerkkien nuolija ymmärtää purjehduksesta? Enhän minä sano, että se oli urotyö, mutta eipä ollut helppo ohjata vanhaa lotjaa virrassa. Heh, pidä kiinni puinen kitasi! Saat tuoda tänne kymmenen kapteenia, he eivät sitä tee!"

Yann ja päällikkö olivat kiukkuisimpia vihamiehiä. Vain inho huulillaan he puhuivat toisistaan. Ja Yann kiusasi paksua päällikköä niin paljon kuin osasi. Jos hänellä ei ollut mitään erikoista tehtävää ja jos hän oli hyvällä tuulella, niin hän teki jotain kerrassaan tavatonta: hän koputti postin pikku ikkunaan. Sellaista tapahtui harvoin, ja se oli pahinta, mitä postipäällikölle saattoi tehdä.

Päällikkö kuorsasi sisällä ja Yann koputti kovemmin. Päällikkö hyppäsi pystyyn: Malheureux! ja tuli tähystysluukulle.

"Yhden soun postimerkki. O, lala, mikä jättiläiskirjevaihto minulla on tänään!"

Mutta Yann koputti soullaan. "Voyons! Minä maksan. Tee sinä velvollisuutesi ja pidä kitasi kiinni!"

Mutta siinähän tuli kylän rääsymekko risaisine housuilleen kapakkaan. Hän ojensi minua kohti kätensä: "Hiukkasen tupakkaa, herra! Paperia minulla on itselläni!" Niin, oikein, hänellä oli likaisten sormiensa välissä ryppyinen savukepaperipala. Mutta ennenkuin saatoin antaa hänelle tupakkaa, oli Yann heittänyt kihvelin rääsymekon jalkojen väliin, ja rääsymekko pakeni.

Kalmankalpea kalastaja tuli sisään ja meni Noelin luokse ja mutisi jotain hänen korvaansa.

"Haha!" nauroi Noel ääneen. "Maksa ne kymmenen souta, jotka olet velkaa, niin annan sinulle uutta velkaa."

O, lala, niin, niinhän se oli. Hän kiskoi viimeisenkin soun kalastajain taskusta, möi heille homehtunutta leipää ja kurjaa sikunaa, oli itse halkeamaisillaan rasvaisista ruuista ja hyvistä viineistä, hänellä oli talo ja kokonainen haaremi pieniä pulleita piikasia, joille hän vuoron perään toimitti perheenlisäystä, mutta heti kun tuli velaksianto kysymykseen, ei saaren kuningas ymmärtänyt leikkiä. Ja kalastajain mielestä se oli niinkuin ollakin piti.

Kaikki olivat jo unhottaneet kalpean kalastajan, kun Noel huusi kovalla äänellä: "Antoinette, Maria — Bretonille on vietävä leipä, nyt heti! Sano, että Noel lähetti. Yksi astiallinen maitoa on hänelle myös vietävä!" Ja kapakassa oleville vieraille hän sanoi: "Eihän voi antaa ihmisten kuolla nälkään." Ja hän huokasi.

Mutta tällä hetkellä osui katseeni Yvonneen, Amorikin, Creachin vahdin tyttäreen. Hän tuli ostamaan leipää.

Yvonne oli kaunis! Muistatko? Kerran keväällä kulki tyttönen kopisevissa puukengissään Myrskylän ohitse, hän oli hakemassa oinaitansa, ja minä suutelin hänen ruskeata niskaansa. Yvonne, että saatoin unhottaa sinut niin pitkäksi aikaa!

Yvonnella oli ruskeat kasvot ja korkea, loistava otsa. Kun hän nauroi, ilmestyi kuoppia hänen poskiinsa, ja silloin loistivat posketkin. Hänen silmänsä olivat pikimustat. Mutta kauneinta oli hänen tukkansa. Se oli pantu otsalta huolellisesti jakaukselle ja oli kuin mustan hevosen välkkyvä harja, mutta kuitenkin silkinhieno.

Noel osotti hänelle suosiotaan. Hän pani Yvonnen valitseman leivän takaisin ja etsi hänelle toisen. "Ota tämä, Yvonne, tämä on paras!" Tällainen huomaavaisuus tuli ainoastaan hänen kunnioitetuimpien ostajiensa osaksi.

"Hyvä on, hyvä, sano Amorikille terveisiä!" Amorikilla oli luottoa kuten kaikilla ihmisillä, joilla oli varmat tulot.

Mutta minä en sanonut mitään. Nyökäytin vain päätäni. Sitten lopetin kaupantekoni — ilmaisematta kiirettäni. Saarella täytyi olla ovela.

"Heh, Antoinette, Joséphine!" huusi Noel. "Minulle täytyy muistuttaa, että tavarat on vietävä Myrskylään. Pitää valjastaa kello seitsemältä!"

Noelilla oli näet ajopelit, vaikka pisin matka, minkä saarella saattoi tehdä, kesti tunnin. Hänen hevosensa oli paksu ja lihava ja sen jaloissa oli pitkät karvat, oikeat karvahousut. Valjastamista oli hauska katsella. Sitten istui Noel saappaat jalassa, kannukset kalisten, kuskipenkille, ja rattaat vyörivat ratisten pois. "Zephir on harjattava ja suittava, Zephirin täytyy saada vettä, brr, brr, levollisesti, Zephir!"

"Niin on!" Hän hymyili. Näin, miten yksinkertainen ja hyvä hänen sydämensä oli.

"Ihme etten ole nähnyt sinua koskaan enää! Käyn sentään niin usein
Creachissa. Missä sinä olet ollut koko kesän?"

"Minäkö? Saarella. Olen nähnyt sinut usein, niin olen. Odotahan sentään, enpä ole ollutkaan koko aikaa saarella, olin kaksi viikkoa Brestissä."

Ja Yvonne kiiruhti kertomaan minulle elämyksistään maailmankaupungissa Brestissä. Hän oli ollut siellä teatterissa ja nähnyt näytelmän, jonka nimi oli Korvapuustikestit. Rikas talonpoika tuli Pariisiin ja vuokrasi elämän-iloisen nuorenmiehen asunnon, ja nyt se alkoi, hän sai korvapuusteja joka taholta.

"Hän sai yhtämittaa korvapuusteja", kertoi Yvonne, "tuli nuorenmiehen velkojia, klats, mustasukkaisia, klats — haha — yhtämittaa paukkui vain!"

Kuljimme etukumarassa tuulen lävitse ja katselimme toistemme kasvoja puhellessamme ja nauraessamme. Yvonne puhui kurkkuäänellä ja hänen sydämellinen naurunsa kaikui kuin kaukaa etäisyydestä.

XXV.

Seuraavana sunnuntaina kirkonmenojen jälkeen tapasin hänet jälleen Noelin luona. Hän osti villalankaa Amorikin sukkia varten ja valitseminen kaikkien koreiden vyyhtien joukosta kävi hänelle vaikeaksi. Vihdoin hän päätti ostaa vadelmanväristä. Sitten hän penkoi kaikellaisen kaman seasta esiin kapean pitsin.

"Oh!" Yvonne heitti pitsin myymäpöydälle. "Mitä ajatteletkaan, niin rikas en ole!"

"Anna minulle pitsi", sanoin minä ja panin esille kymmenen souta. Mutta silloin tunsin, että joku katsoi minuun, ja minä käännyin: Rosseherre seisoi takanamme. Keltaisine hiuksineen, ohuine poskineen ja monine kesakkoineen hän nuoruudestaan huolimatta näytti surkastuneelta. — "Hyvää päivää, Rosseherre" — mutta hän oli jo mennyt.

"En, ah en!" Mutta kun pyysin oikein sievästi, niin hän sentään otti vastaan pienen lahjani.

Menin Creachiin. Tuli ilta. Kylmänä ja kaljuna seisoi majakka aholla, pienten majojen keskellä. Joku kulki ylhäällä parvekkeella ja vihelsi, ja vihellys kaikui niin kirkkaasti ohuessa ilmassa.

Yvonne seisoi ikkunassa, ja kirkkaat valot välkkyivät hänen ruskeilla poskillaan.

Yvonne vetäytyi taaksepäin ja hänen kasvonsa tulivat aivan tummiksi. Hänen hampaansa kiilsivät himmeästi. Varmaankin säkenöi hänen pikimusta tukkansa, jos siihen koski. Yvonne hymyili ja pudisti päätään.

Amorik taivuttautui ylhäällä parvekkeen reunaman ulkopuolelle ja viittasi kädellään. Nousin kiertoportaita myöten ylös kajahtelevaan savutorveen. Amorik, silmäpuoli, otti pois kankaat levyjen päältä, ja laskevan auringon säteet särkyivät tämän kristallisen leikkikalun mykiöissä tuhansiksi värillisiksi tuliksi. Välkähtelevät siniset ja keltaiset tikarikimput iskivät minua kohti, terävät punaiset ja viheriät sirpit puhkoivat silmäni.

Saari allamme oli jo pimeä ja kalliot mustia. Kaukaa vieraalta rannikolta pilkotti tuli — aivan kuin se olisi kurottautunut johonkin. — joku rautainen aave, joka seisoi rannan hyökyjen keskellä ja mulkoili silmillään. Kynttilä ratisi, valokaari muuttui, Amorik laitteli konetta, ja välkehtivä lelu alkoi äänettömästi pyöriä ja heittää neljää sädelyhdettään päittemme ylitse merelle. Sokaistumatta ei sitä voinut katsella. Nyt kimmelsi ja säkenöi rannikolla tusina valkoisia, punaisia ja vihreitä tulia, suuren ilotytön Ranskan korut välkkyivät yössä.

Amorik istui pienellä jakkaralla, ja hänen vasen silmänsä valvoi. Missä olet menettänyt silmäsi, harmaa Amorik? Heh, tuuliko tuli ja puhalsi ja sanoi: minä olen tuuli, ja puhalsi sen pois kolostaan? Ei, kerran myrskyssä oli purjeenpingoitin sattunut hänen silmäänsä.

Hieno hymy huulillaan Amorik istui siinä, ja hänen kasvoissaan kuvastui sellaisten ihmisten hyvyys, jotka valvovat yksin äänettömässä yössä ja ovat vaiti. Ja missäpä saattoi olla enemmän yksin kuin tämän välkkyilevän myllyn alla?

Yötuuli painoi vaatteeni siloisiksi ruumistani vastaan ja repi silmäluomiani. Mykiölevyjen luona karkeloi suuria perhosia ja myriaadeja punkkeja, jotka hekumoiden kaivertautuivat valoon. Kuten pyörivät valkohehkuiset suihkut työntyivät sädelyhteet esiin ja ulos pimeyteen, kolmenkymmenen meripeninkulman päähän ja kauemmas. Saari oli aivan musta, himmeän-musta, ja loistavan-musta oli meri ja liikkui.

Viheriä kipinä kulki pohjoista kohti. He tiesivät, tuo on Creach, neljässä tunnissa olemme Englannin kanavassa, kahdessakymmenessä, viidessäkymmenessä tunnissa kotona. Vielä viiden tunnin kuluttua he näkisivät meidät.

Valvoimme ja vaihdoimme silloin tällöin lyhyen sanan. Amorik oli jo kauan sitten unhottanut puhumisentaidon.

Jos tulee usvaa, niin nostamme pientä vipua, ja puristettu ilma huutaa silloin äänitorvessa. Mutta sumua ei tullut, yö oli tähtikirkas.

Yvonne seisoi pimeässä ikkunassa ja hymyili. Hän tiesi kaikki, ja kuitenkin hän oli nuori tyttönen.

Otin pienen hopeaisen ketjun taskustani ja heitin sen ikkunasta sisälle. Kuulin kuinka se putosi. En sanonut mitään, menin.

XXVI.

Muutamaa päivää myöhemmin istuin kivellä majani edessä. Painoin kättäni siihen, ja kas, se tuli yhä vielä valkoiseksi: suurten myrskyjen tuomain pärskeiden suolaa. Istuin ja paistatin päivää, ja sydämeni oli täynnä levollisia ajatuksia.

Silloin tuli tyttö ahon ylitse. Näytti siltä kuin hän olisi etsinyt jotakin. Hän pysähtyi, sitten hän tuli suoraapäätä minun luokseni. Onko se —? Ei, tällä oli vaalea tukka.

"Sinähän se olet, Rosseherre!" sanoin minä ja nousin. Olin niin kylmä sydämeltäni ja katseenikin oli kylmä. Myrsky on tullut ja puhaltanut minut etäiseen seutuun, Rosseherre, en minä enää asu täällä. Poupoul sitävastoin käyttäytyi iloissaan aivan narrimaisesti ja hyppäsi nuolemaan Rosseherren kasvoja.

Rosseherre katsoi minuun. "Aika ei kai ole tuntunut sinusta pitkältä —", änkytti hän. Veri kihosi hänen kasvoihinsa ja hänen katseensa kävi tummaksi ja kovaksi. Sitten hän hymähti pilkallisesti ja hänen silmänsä leimahtivat. Hän veti jotakin esiin liivinsä alta ja heitti molemmat sormukseni jalkoihini.

"Minä en tarvitse sinun sormuksiasi!" sanoi hän nopeasti ja kalpeni.
"Anna ne Yvonnelle! Rahasikin tuon sinulle —"

Minun täytyi nauraa. Rosseherre oli mustasukkainen, nähkääs sitä! Rosseherre, Rosseherre, mitä mieleesi johtuukaan? Ajattelitko, että minä asettuisin ainaiseksi ankkuriin sinun sydämesi eteen? Etkö tiedä, että minä harhailen elämän suurilla metsästysmailla, tänään täällä ja huomenna tuolla, ja nukun aina kevyessä teltassa tähtien alla? Oh, Rosseherre, minä rakennan itselleni pysyvän asunnon vasta sitten kun en leinipahkuroilta voi seistä, ja kun ikävä pakottaa minut sanelemaan muistelmiani.

"Älä nyt ole hupsu, Rosseherre", sanoin minä, "sormukset ovat sinun omasi, en minä ota niitä maasta. Älä myöskään puhu niistä parista frangista, jotka olen lainannut sinulle. Miten merkillinen sinä sentään olet!"

Mutta Rosseherre vapisi vihasta. Hän huusi kovalla äänellä ja raivoisasti, mutta minä en ymmärtänyt sanaakaan, sillä hän puhui bretanjan kieltä. Poupoul haukkui ja murisi ja valmistautui puolustamaan minua.

"Lopeta jo viimeinkin, mitä sinä siinä niin huudat, Rosseherre!" sanoin jyrkästi, ja kun puhuin kuten saarella puhutaan, tuli Rosseherre heti järkiinsä.

"Minä en sano enää mitään", jatkoi hän ranskaksi, "voit huoleti lahjoittaa hänelle ketjuja ja mitä haluat — hänelle — hohoho — kaikkien matruusien kanssa hän —"

Rosseherren silmät säihkyivät. Hänen huulensa kävivät lumivalkeiksi. "Tarkotatko sillä, että minä olen hyvää pataa kaikkien matruusien kanssa?"

"Ja vaikkapa olet sen sanonutkin, niin voin Jumalan äidin edessä vannoa, etten ole koskaan kuulunut kenellekään muulle kuin Yannille. Ja Yann nai minut. Mutta Yvonne — ei, juokse huoleti hänen perässään — jokainen ihminen tällä saarella voi sanoa sinulle, että hän on kuudentoista vuoden vanhana saanut kuolleenasyntyneen lapsen — hän ei ole muuta kuin lokaa!"

Jumala varjelkoon! Minä nauroin. "Rosseherre, mitä sinä sanotkaan —
Yvonne — hahaha?"

"Niin on asia kuin minä sanoin — sen saat pian kylläkin tietää — koiria te olette, te miehet, koiria! — odotahan vain, kunnes hän varastaa sinulta — ja miksi sinä minua sanoitkaan — valehtelijaksi, valehtelijaksi!"

"Kuule, Rosseherre", sanoin minä ja kosketin hänen käsivarttaan, rauhoittaakseni häntä, "sinullahan on Yann, eikö totta, se on parempi!"

Rosseherre vetäytyi taaksepäin. "Niin, minulla on Yann", vastasi hän, "ja vaikka hän onkin vain yksinkertainen merimies, on hän minulle, tuhansin verroin rakkaampi kuin sinä."

"Tuhansin verroin!" toisti Rosseherre ja katsoi minuun vihaa uhoten.
Hänen silmänsä olivat päivänpaisteessa keltaiset kuin kissan silmät.
"Voit huoleti mennä Yvonnen luokse, sinä olet yhtä huono kuin hän —
hoho — ja sinä luulet ehkä, että minä olen mustasukkainen — oh, ei —"
Hän löi kätensä kasvoilleen ja meni.

Mutta hän rupesi juoksemaan. Sitten hän äkkiä pysähtyi ja purskahti kaikuvaan nauruun: "Sinähän olet narri — hahaha! — narri!" Ja taas hän juoksi.

Katsoin hänen jälkeensä. Miten nopeasti hän juoksi, miten hän liehui! Hänen vartalonsa katosi, ja minä näin vain hänen valkoisen myssynsä liukuvan ahon ylitse — niin nopeasti.

No niin, toisinaan minä sain noin juosta, nyt oli hänen vuoronsa, ajat ovat muuttuneet.

Kuinka raivoissaan hän oli, mikä viha kätkeytyikään tähän keltaiseen virvatuleen! Jumala paratkoon, hän oli pidellyt minua kovin pahoin, ei vähintäkään hyvän merkkiä hän ollut minuun jättänyt.

"Poupoul, puhu!" sanoin Poupoulille, joka oli taas unhottanut kaikki. "Sano totuus, sinun, eläimen, on helpompi olla oikeudenmukainen kuin ihmisen: emmekö ole usein nähneet, miten pieni valkoinen myssy yössä souti 'Työmieheen', ja olemmeko koskaan sanoneet sanaakaan? Ja hän — heh, Poupoul, sano totuus!"

Ja jälleen minun täytyi nauraa: miten nopeasti hän juoksi, vaikkei kukaan seurannutkaan häntä!

XXVII.

Ei, Rosseherre ei suinkaan kaunistellut minua puheillaan. Myöskin Yann sanoi sen minulle, kun hän seuraavana päivänä tuli luokseni. Tiens, tiens, miten vihainen hän on sinulle!

Aamulla olin ollut kalassa ja saanut painavan, paksun kalan, lihavan kafferilaismuorin. Järjettömänä raivosta se oli syytänyt salamoita silmistään minua vastaan vetäessäni sitä ylös vedestä. Mutta nyt se makasi tuossa, ja suomukset lentelivät. Kafferilaismuorini oli ahne kimpale, jolla oli tyhmät kultaiset mulkosilmät ja häijyt, kalpeat neekerinhuulet; niiden välissä irvistivät terävät, porsliininvalkeat hampaat. Takana kurkussa sillä oli toiset puremaneuvot, lyhyistä hampaista tehty riivinrauta. Sen lihava vatsa oli limaisen, paksun verkon peitossa, kilpikonnanvärinen ja korvasienennäköinen, niin että se huoleti saattoi loikoilla alhaalla kaislametsissä ilman että sitä nähtiin.

Olinko milloinkaan nähnyt mitään yhtä ahnetta, syölästä ja ilkeää kuin se? Oh, olinpa kylläkin: ihmisiä! Usein olin nähnyt yhdessä koossa koko tusinankin aivan samannäköisiä olioita. Jos te olisitte tässä — paljaiden käsivarsieni ja veristen käsieni pideltävinä, niin olisi hauska —

Silloin tuli Yann. Hän kiskoi mukanaan suurta saviastiaa, ja se merkitsi, että keitämme erästä hänen kuulua bretanjalaista keittoaan.

Yann oli oivallisella tuulella, ja näin heti, että jotakin merkillistä oli täytynyt tapahtua.

Sitten kun hän oli lausunut minulle ylistelynsä paksun kafferilaismuorin johdosta, löi hän povitaskuaan: "Tahdotkos nähdä jotakin, heh?"

"No, tahdotkos nähdä jotakin?" toisti Yann ja vilkutti minulle kirkkaansinisiä silmiään.

Yann veti näkyviin suuren kirjekuoren laidan. Hän kopeloi sitä, ja setelien nurkkia tuli ilmi. Yksi, kaksi, kolme — viisisataa frangia!

Sitten Yann veti kirjeen taskustaan ja ojensi sen minulle suuremmoisin liikkein.

"Jokainen matruusini sai sata frangia!" sanoi Yann. "Heh, kuinka kohteliaasti kirjoittavat, eivätkös? Ja katsohan kuorta: se on vuorattu pellavakankaalla, oletkos koskaan nähnyt sellaista kuorta?"

Yann suoristautui ylpeästi ja loi rohkean silmäyksen merelle. "Se on kuin lahja taivaasta. Enemmän kuin kuusikymmentä frangia päästä! Niin, mitä minä nyt voin tehdä?" Ja Yann katsoi minua silmiin. "Nyt minä voin tehdä mitä tahdon, näetkös!"'

"Jos nyt tarvitset rahaa", lisäsi Yann, "niin sinun tarvitsee sanoa vain sana" — ja hän piti silmieni edessä kahta-, kolmea-, neljääsataa frangia — "sinä olet ystäväni ja voit saada niin paljon kuin tahdot."

Sitten hän syöksyi työhön. Hän heitti kasarin pois, painoi lakin niskaan ja kääri mustuneet paidanhihat ylös. Ruukussa oli perunoita, vihanneksia, ryytejä ja nauriita, kimpale harmaata silavaa, grease bretonne, pullo konjakkia ja pyöreä kääry. Hän pesi, raapi, leikkasi, teki valkean. Kun saviruukussa oli halkeama, haki hän nopeasti multaa, hieroi sitä ja tukki raon, yks, kaks —

Sitten hän avasi huolellisesti sidotun, ympyriäisen kääryn. "Ja tässä on pieni muisto, ystäväiseni!" sanoi hän.

Yann nauroi pilkallisesti ja silmäili teekannua halveksivin katsein. "Tämä on se", sanoi hän, "se 'Charlotten' kuuluisa teekannu! Ja ne valapattoiset koirat vannoivat aikanaan, että minä olin varastanut hopeisen teekannun, jossa oli kultauksia! Haha, mitäs sanot siihen?"

Pudistin päätäni. "En, Yann, merci. Minä en tahdo omistaa mitään sellaista, mitä ei voi pistää taskuunsa, ymmärrätkös?"

"Bien!" Yann otti kannun ja heitti sen laajassa kaaressa kallioihin, joihin se murskautui. "Au revoir!"

Sitten hän veti kellon housuntaskustaan. "Kello on kolme", sanoi hän samalla, "kello kahdeksan on liemi valmista." Minä tuskin katsahdin kelloa, ja siksipä Yann pitikin sitä nenäni alla. "Niin, täsmälleen kolme!" Silloin pisti kello silmääni. Se oli kultainen, kaksikuorinen, jopa jotain! Tämä kello oli kolmensadan frangin arvoinen, ja Yann oli saanut sen lahjaksi eräältä pariisilaiselta tuttavaltaan.

Minä hämmästyin ja pudistin päätäni. Yann antoi minun katsoa koneistoa, miten se naksutti ja pyöri.

Sitten hän näytti minulle, että hän oli pannut taskuunsa pumpulia, ettei kello vioittuisi.

"Miksi et antanut pariisilaisen ystäväsi mieluummin lahjoittaa itsellesi laivankoneita, Yann?" kysyin salakavalasti, kun olin tointunut hämmästyksestäni.

Yann painoi silmäluomensa kiinni etusormellaan. "Eh!" huudahti hän. "Miksi? Miten voi ihminen niin tyhmästi kysyä? Olisi sanottu, että minä olen varastanut koneet 'Charlottesta'."

Minun täytyi nauraa: Yann, Yann, kuinka voi sinusta päästä selville? Kuinka usein oletkaan kertonut minulle tuon jutun 'Charlottesta', kun sinua niin häpeällisesti parjattiin, ja minun on käynyt sinua sääli! Kuinka usein olivatkaan uskolliset lapsensilmäsi täynnänsä kyyneleitä ja sinä nauroit ivallisesti: Minäkö varas? Minä?

Hahaha! Yannin sielu oli niin kyllästetty rehellisyydellä, että hän kauhuissaan torjui epäilykset varkaudesta. Ei koskaan, ei koskaan Yann uskoisi varastaneensa, ei edes kannu edessään ja kultakello taskussaan, ei milloinkaan, siihen hän oli liian rehellinen.

Keittomme täytyi kiehua viisi tuntia hiljaisella tulella, ja niinpä meillä oli aikaa hiukan jutella. Istuimme talon edessä maassa, ja Yann kaatoi pullosta, jonka hän — rikas mies — oli tuonut muassaan.

Äkkiä hän purskahti äänekkääseen nauruun. "Mitä Herran tähden sinä olet Rosseherrelle tehnyt?" huudahti hän. "Tiens, tiens, kuinka raivoissaan hän on sinulle."

"Oh, hän ei puhu sinusta juuri hyvää, ystäväni!" huudahti Yann. "Sinä olet luonut silmäsi Yvonne Amorikiin — hän on ollut Rosseherren paras ystävä, ja siitä huolimatta — kukapa voisi ymmärtää naisia? Hoho, onko niin? Ja mitäs luulet Rosseherren minulta kysyneen? Hehe — mitäs luulet?

"Kyllä, sanoin minä, miksikäpä en? Minä tahdoin pitää hänet hyvällä tuulella."

Myöskin Yann nauroi; hän nauroi varmasti kuin rakastaja, jonka kilpailija on tullut ehdottoman vaarattomaksi. "Lupasinpa hänelle tappaakin sinut", sanoi hän, "silloin hän tuli nöyräksi ja myöntyväiseksi kuin pieni koira!" Yann keskeytti puheensa ja otti ruohonkortten välistä hämmästyneenä esiin sormuksen. "Heh, mitäs tämä on?"

"Tässä on toinen, kiven alla", vastasin minä, "hän toi minulle sormukset takaisin."

Yann pisti sormukset taskuunsa. Hän pudisti suuttuneena päätänsä. "Sellainen hupsu nainen, heh! Minä annan hänelle sormukset, kun hän on tullut järkevämmäksi."

"Niin!" sanoi Yann nauraen. "Oh, hän oli aivan järjetön, ei tahtonut tietääkään minusta — hän asetti sen ehdoksi. Hahaha — mutta hän ei määrännyt aikaa, milloin sen täytyy tapahtua — sen hän unhotti. Saat vielä elääksesi monta vuotta, ystäväni! Ei ole kiirettä!"

Keitto oli valmis. Yann maiskutti kieltään, sellainen keitto! Hän ryysti ihastuneena itseensä kafferilaismuorini molemmat silmät. Me istuimme ja herkuttelimme, me kolme, Yann, Poupoul ja minä. Ovi oli auki, ja ulompana kumisi meri.

Kokonaisen tunnin me pistelimme lusikoitamme ruukkuun, kunnes emme enää voineet liikuttaa itseämme. Mutta ruukku ei ollut vielä hetikään tyhjä, keitto riitti aina kahdeksi, kolmeksi päiväksi. Sitten me istuimme oven eteen aholle ja tupakoimme.

Minä soitin. Mutta pientä huiluani heilutellessani vilkaisin Yanniin: siinä hän istui, viisisataa frangia kädessään, ja katsoi merelle ja unelmoi.

Yann levitti setelinsä, avasi tavattoman usein kellonsa kuoren. Hän säteili onnea. Mutta vähää myöhemmin hän pani kellonsa puukengän alle ja astui hiukan sen päälle, nähdäkseen, kuinka paljon kello kesti. Niks, lasi särkyä. Mutta sen vuoksi ei kello vielä ollut mennyttä kalua, vai kuinka, hahaha! Hän otti setelit, teki niistä pienen pallon ja antoi Poupoulin hakea niitä! Nuo rahat, hyi, ne pitäisi syöttää koiralle, ne pitäisi heittää tuleen!

Yann teki muutamia temppujaan. Hän otti rahan lautaselta, joka oli täynnä vettä, kastelematta sormenpäitään. Sen tämä tuhattaituri teki apuneuvoinaan käyttäen viinilasia ja kuumaa ilmaa.

Hän kaatoi konjakkia kurkkuunsa ja kertoi merikäärmeestä, jonka oli nähnyt Etelämerellä. Sitä tehdessään hän paljasti käsivartensa, veti kätensä suipoksi ja teki kiemurtelevan liikkeen; juuri niin kurottautui merikäärme aalloista, ja sanoi: Hyvää huomenta, sinä Roskoffin Yann! Ja Molukkien luona oli meri raskasta kuin lyijy; jos laiva kulki sen lävitse, niin vana jäi auki kokonaiseksi viikoksi.

Vasta myöhään yöllä me erosimme, Yann oikoi setelit ja laski ne kahteen kertaan — hän ehkä oli jotain unohtanut, yhä vielä hän etsi silmillään lattialta. Hän oli luonteenlaadultaan yksinkertainen, eikä siis voinut olla vakuuttamatta minulle kymmeniä kertoja ikuista ystävyyttään.

"Hupsun naisen takia me emme muutu toistemme vihamiehiksi!" sanoi hän ja katsoi minua kyynelsilmin. "Vai mitä?"

"Vielä yksi asia, Yann. Onko totta, että Yvonne pitää seuraa kaikille matruuseille ja että hänellä oli kuudentoistavuotiaana lapsi?"

XXVIII.

Meri veti minua puoleensa. Katselin sitä, ja se viittoili minulle tuhansilla käsillään. Tulin sydämeltäni sairaaksi, kun kaukana aallokossa näin höyrylaivan — sillä minä en ollut laivassa. Ulos!

Päivästä toiseen tein työtä ulkona merellä. Kalastimme näihin aikoihin metrinpituista, ankeriaankaltaista kalaa, congre, joka oleskeli hyvin syvällä. Siimat olivat oikeita köysiä ja niin pitkiä, että ne täyttivät koko veneen. Mutta kala oli pirujen riivaama, ja se oli heti tapettava.

Aurinko teki minut ruosteenväriseksi. Kasvoni, niskani ja rintani, käsivarteni ja käteni kävivät kuparinpunertaviksi ja monista kohdin nokimustiksi, ja nahka irtautui suurina palasina. Hiukseni vanuttuivat ja irtautuivat, silmäni tulehtuivat suolasta, ääneni kävi karkeaksi ja käheäksi kuin kalastajien ääni. Puhuin samaa ulvovaa bretanjalaisten ranskaa, jota itse ranskalaistenkin on vaikea ymmärtää. Ja, piru vieköön, minä olin oppinut kiroamaan ja puimaan nyrkkiä. Kun oli paha ilma, niin tein sopimuksen Jean Louisin kanssa. Pullollisesta eau de vie'tä lähtee Merenkuningas milloin tahdot. Aivan yksin me lähdimme pienessä veneessämme, suurten langustiveneiden kiskoessa ketjujaan. Meillä oli aina hyvä onni.

Meri lauloi ja riemuitsi. Usein se kohisi öisin viettelevästi asuntoni edessä, ja minä heräsin. Sade ruoski ikkunaa ja tuuli huusi.

Minä nauroin. "Niin, merelle! Pienelle pärskyretkelle. Eihän sinun tarvitse sitä ilmaiseksi tehdä!"

Kedril pisti päänsä tähystysluukustaan. "Kuuletko meren ääntä? Emme pääse sadankaan metrin päähän."

Kedril tuli puoleksi puettuna ulos ja kulkea kalisti merenrantaan. Hän kohotti käsivarsiaan kömpelin liikkein.

"Tarjoan sinulle viisikymmentä frangia tunnilta!" Kedril katsoi minuun ja meni sisälle asuntoonsa.

Mutta Kedril ei vastannut enää. Ja minä katsoin kuumin, kuivin silmin meren ylitse.

Eräänä iltana tulin Jean Louisin kanssa takaisin, ja kun laskimme maihin, seisoi Rosseherre rantalaiturilla.

"Katkorappoja!" Hän nauroi. Hän ei katsonut minuun, mutta äkkiä hän tuli tummanpunaiseksi, sillä hän tunsi katseeni.

Silloin Rosseherre käänsi katseensa minuun ja sanoi hymyillen sekä hiukan arasti: "Tahdotteko katkorappoja, monsieur?"

Silloin Rosseherren silmät leimahtivat, ja hän heitti katkorappokorin veteen ja juoksi pois.

Seuraavina päivinä tapahtui muutamia seikkoja joihin en kiinnittänyt paljon huomiota ja jotka vasta myöhemmin ymmärsin.

Kerran tulin kotiin ja näin hämmästyksekseni jonkun seisovan ovellani. Se oli Noel, kauppias. Tulin lähemmäksi, ja kas, Noelin vieressä oli kylänvanhin, määri. Molemmat olivat noloina.

Suoristauduin. "Näette, että se hämmästyttää minua, hyvät herrat!" sanoin.

"Totta puhuakseni", alkoi määri, "on sinusta tehty ilmianto. Väitetään, että sinä olet urkkija, joka lähetät tietoja saarelta."

Nauroin ääneen. "Maksan teille paikalla tuhannen frangia", sanoin, "jos löydätte luotani yhdenkään piirroksen tai yhdenkään kirjoitetun rivin!"

Pari päivää senjälkeen huomasin, ettei tynnyrissä ollut ensinkään vettä. Öisin oli rankasti satanut, mutta astiassa ei ollut vedenpisaraakaan. Tutkin tynnyrin, niin, se vuoti. Yksi alalaidan kimpi oli vioittunut. Poupoul haisteli kiveä, joka oli tynnyrin vieressä. Mutta se johtui vasta myöhemmin mieleeni.

Tuli surullisia ja lohduttomia päiviä. Ne olivat kuin epätoivoisten ihmisten kasvot, epätoivoisten, jotka kuljeskelevat ilman päämäärää, ja jotka toisinaan pysähtyvät, muistellakseen jotakin sellaista, minkä heidän sairas päänsä on jo kauan sitten unhottanut.

Meri heittelehti voihkien edestakaisin. Kaikki harhailevat aallot — ne olivat ihmisiä, tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä, jotka kulkevat täällä ja kulkevat siellä ja menehtyvät, eikä kukaan ole nähnyt missä ja milloin. Ei niin! Tulkoon myrsky, valtava, sillä ihanata on hurja kuolema. —

Kalastajat eivät lähteneet merelle. Ei Jean Louiskaan. Minä sain kalisuttaa taskussani kovia taalareitani, Merenkuningas pysyi vain kuurona.

Kuljin saaren poikki otsa rypyssä ja kuuntelin meren kohinaa. Aivan kuin olisin ollut keskellä vesiputousta, sellaiselta kuului. Taivas oli likainen ja lokainen ja synkkiä pilvenriepaleita riippui siitä luotisuoraan alas, laahaten pitkin saarta. Otsani rypyt syvenivät. En mennyt Creachiin. En. Yvonne — minulla ei ollut sydämessäni mitään hupsua ajatusta. Niin tulin Stiffiin, Marconi-asemalle.

Päivät pitkät tein täällä työtä, niin innokkaasti, kuin olisi minun pian pitänyt suorittaa ratkaiseva tutkinto. Me puhuimme viheriällä tulella ja otsonilla näkymättömille, aivan kuten henget keskustelevat. Kuinka siellä haisi! Kuten kotimaani metsissä sadekuurojen jälkeen.

Herra Boucher hoiteli näppäintä, ja viheriät salamat hyppivät kiiltävien sähköjohdattajien välillä ja räiskyivät ja surisivat. Toisinaan oli höyrylaiva, jonka kanssa puhuimme, aivan lähellä, ja me saatoimme nähdä sen savulipun taivaanrannalla. Mutta usein ne olivat kaukana. "Olkaa hyvä, ilmoittakaa meille pisteenne!" Trr — trr — tak — tak — trr se oli sen piste. Herra varjelkoon meitä, missä se oli? Se oli vielä Azorien länsipuolella.

Teimme työtä kärsivällisesti ja rauhallisesti. Usein meidän täytyi toistaa joku kysymys kymmenkunnan kertaa, ennenkuin se ymmärrettiin. Kaksi päivää koetimme päästä yhteisymmärrykseen erään höyrylaivan kanssa, jossa Mr. William Finch matkusti. "Matkalaukkunne tulee seuraavassa laivassa." Trr — trr — "Matkalaukkunne tulee —" Aina, kun herra Boucherilla oli neljännestunti vapautta, linkosi hän tämän tiedonannon ilmaan. Toisinaan yhteys katkesi Herra tietköön miksi ja vasta tuntikausia myöhemmin kuultiin tietomme jälleen. Kylläpä niitä pikku sanoja lensi halki ilman! Joka päivä lähetimme kokonaisen säkillisen suudelmia meren ylitse. Olimme niitä, jotka saatoimme tuhansien penikulmien päässä olevan herra Schmidtin, Edgar Schmidtin, riemuihinsa, kun ilmoitimme hänelle, että hänen rouvansa Anna lapsien kanssa odotti häntä Cherbourgissa, Hôtel de Commercessa. Hän istuu tupakoimishytissä, ainainen "Fliegende Blätterien" rikki luettu numero kädessään, ja katsoo ikävystyneenä pienestä ikkunasta, miten laivanparras hiljalleen nousee ja laskee, meren juova käy kapeaksi, leveäksi, jo viikkokausia tämä juova nyt on kutistunut ja kasvanut: herra Schmidt, herra Schmidt! Näetkös, miten se häneen vaikuttaa? Vie sun saakeli, hattuni! Trr — tak — tak — kuinka nopea hän olikaan ollut!

"Olen terve ja voin hyvin." Mitään muuta ei kiireessä johtunut hänen mieleensä.

Sitten herra Boucher asetti päälaelleen rautavanteen, jossa oli kuulotorvet, ja kuunteli tikutusta ja kirjoitti sanat muistiin. Saatoimme kuulla kaikki, mitä Lizard sähkötti suurille Amerikan höyryille, jotka joka päivä painattavat sanomalehtensä. Tällä tavoin saimme tiedon kaikista maailman tapahtumista, saimmepa uutiset aikaisemmin kuin itse sanomalehtien lukijat ne saivatkaan. Kuninkaat siellä kaukana yskähtelivät ruostuneissa varustuksissaan, ja me kuulimme sen. Me kuulimme sen suuren tulipalon kohinan, joka raivosi Etelä-Venäjän metsissä. Me kuulimme pörssien melun, paperien hinnat laskivat, oh, hyi helvetti!

Herra Boucher kirjoitti ja minä käänsin — sillä minä toimin täällä kielenkääntäjänä. Herra Boucher luki tosin sujuvasti suurten kielten klassikkoja, mutta seurustelukielestä hän ei ymmärtänyt sanaakaan.

Meillä oli hyvin hiljaista. Vastaanottomastomme langat heiluivat ja narisivat, ja tuuli viuhui yli aution ahon. Kolme asemalla oleskelevista pienistä rotistamme (niitä oli seitsemäntoista) leikki oven edessä. Mutta meri lotisi. Heti kun hämärtyi, kävi aho kalpeaksi kuin kuutamossa, kaksi kertaa, sitten se leimahti yht'äkkiä punaiseksi kuin hehkuva sammal. Se oli Stiffin valo. Kun herra Boucher meni ulos hengittämään raitista ilmaa, niin hän näytti kaksi kertaa kalkinvalkealta aaveelta ja muuttui sitten punaiseksi paholaiseksi.

Trr — trr — tak — tak — herra Boucher istui ja kirjoitteli sanoja paperille. Se, mikä tuli kuuluviimme, oli heikkoa kaikua Europan suuresta rummunpärinästä.

Myöhään yöllä tulin kotiin. Vielä unessakin lähetin sähkösanomia. Children all well. Much love. Grace. Säkenet rätisivät. Ja vastaanottaja nakutti: 21. 36° 12' 44° 8' 10" kaksi jäävuorta näkyvissä. Pensylvania. Silloin Poupoul rupesi haukkumaan. "Vaiti!" sanoin minä. Poupoul nuoli kättäni ja vikisi. Sitten kuulin sen nuuskielevan oven luona. Nukuin uudelleen. Heti senjälkeen Poupoul herätti minut toistamiseen. Se haukahti kovaäänisesti ja vihaisesti.

Ulkona rätisi ja ritisi. Minusta tuntui siltä kuin olisin hengittänyt sisääni savua. Samassa silmänräpäyksessä ukkonen jylähti ja sade valui virtana maahan.

Mutta seuraavana aamuna näin, että oveni edessä oleva puupino oli puoleksi poltettu. Rakennuksen seinä oli savun mustentama. Jollei ukkossade olisi sattunut tulemaan oikeaan aikaan, ei kai Myrskylää enää olisi.

Pudistin päätäni. "Sellaisia ihmisiä täällä on, eivät suo toiselle edes halkoja!" sanoin ja sylkäisin.

XXIX.

Niin, taivaan tähden, miksi piti katseeni osua juuri Yvonneen, joka piiloutui neitsyytensä suojaan kuin kuusituumaisten panssarilevyjen taakse. Miksi oli juuri hän toisenlainen kuin saaren muut tytöt, jotka eivät tehneet paljonkaan vaikeuksia?

No, menenpä luoksesi, Yvonne, ja tarjoan sinulle puhdasta viiniä, sanon sinulle mitä ajattelen ja mitä tahdon, ja sinä vastaat minulle.

Nousin. Oh, ei, minulla ei ollut halua vain tyytyväisenä nauttia kohtalon antimia. Mutta oli vielä yö, valoisa juova aukeni idässä, kello oli neljä aamulla.

Aamupäivällä valmistauduin lähtemään Creachiin — mutta silloin tuli Kedril ja heilutti kirjettä: trois bâtiments russes! Heh, sotalaivoja, jotka pyrkivät Brestiin. Oli sievoinen summa rahaa ansaittavissa; ja kaksikymmentä rannikon sekä saaren luotsia varustautui lähtemään. Me tietysti pistäisimme rahat taskuumme, Kedril ja minä.

Ennen lähtöämme ryyppäsimme Chikelin luona, koko kylä ryyppi innoissaan: niin paljon rahaa, Jumala varjelkoon! Kaikki hätä loppuisi —

Nyt ei ollut enää epäilystäkään siitä, etteivätkö ryssät olleet meidän omiamme. Vai miten, luotsi? Haha, matkaan! Yvonne, no, sinähän jäät tänne —

Oli enemmän kuin selvää, että panssarilaivat suuntaisivat kulkunsa Creachin tulia kohti, ja tähän olettamukseen perustimme liikkeemme. Mutta Venäjän sotalaivoilta ei voi koskaan odottaa täsmällisyyttä, ne odotuttivat itseään. Meri jymysi ja riehui, isopurje kumisi ja masto voivotteli ja vikisi. Kedril makasi painaen ruumiillaan peräsintä ja ulvoi käskynsä niin kovalla äänellä kuin voi. Ja me, matruusi ja minä, toistimme ne myös ulvoen, osottaaksemme ymmärtäneemme ne, ja kuvaamattoman ulvonnan kaikuessa me kiidimme halki yönkaltaisten vesikuilujen ja kiipesimme yli värähtelevien, hengästyneiden aaltoketjujen. Viistopurjeen masto nävertäytyi noukkaansa myöten mustankiiltäviin lasivuoriin, jotka lakkaamatta vyöryivät meitä vastaan, ja lapioi vesimöhkäleitä ilmaan. Se näytti repaleiselta lipulta. Hyökyaallot sihisivät ja tuuli lauloi köysissä. Jossakin etelässä näkyi lepattava, tuulen kuljettama valonkipinä, ja me nelistimme hyvinkin viiden peninkulman vauhdilla. Kehno, kirottu kuljetuslaiva, mene helvettiin!

Se raha jäi saamatta, trois batiments russes olivat päässeet käsistämme. Joimme itsemme raivosta humalaan. Vapisimme uupumuksesta — kahdeksanviidettä tuntia me olimme kamppailleet kamalassa aallokossa, panematta palaakaan suuhumme. Eikä mitään! Diaul! Hehe! Mitähän Mathieu, se peijakas, oli tehnyt — olikohan hän mennyt niitä vastaan aina päiväntasaajalle saakka — heh, Kedril, luotsi numero yksi? Töykkäsimme piloillamme hiukan toisiamme. Kummoiset vasarat olivatkaan Kedrilin nyrkit! Olimme tappelun vireessä — käy päälle! —

Yvonnen suu oli kylmä, mutta hänen poskensa hehkuivat. Hänen hiuksensa
tuoksuivat kesäisen lämpimiltä ja ahon huuma nousi hänen vaatteistaan.
Valotäpliä loisti hänen ruskeilla poskillaan ja kaarevalla otsallaan.
Hän oli yhtä ruskea kuin itse Amorik, yksisilmäinen.

Poistuin, ja keskellä ahoa istuuduin kivelle. Hän otti sen niin juhlalliselta kannalta, hän oli tyttönen. Hän vapisi ja värisi hetkeään odottaessaan. Minä odotan, Yvonne, vannon, että minulla on kärsivällisyyttä.

Sade rapisi katollani, ja korkealla ylhäällä syöksyi tuuli ulvoen eteenpäin. Minä lauloin. Menin ulos myrskyyn ja lauloin kovalla äänellä, sillä minä tunsin eläväni. Sumua. Se kumpusi ovien ja seinien lävitse, ja tupakkani kostui. Creach ulvoi yöt pitkät. Kuljin edestakaisin ja sydämeni löi joka kerta kun Creach kohotti äänensä. Kaukana vastasi höyrylaiva. Hiljaa! Se kulki liian lähitse. Astuin rakennuksen eteen ja kuuntelin, hengitystäni pidättäen. Nyt se ulvoi kauempana. Ei ollut vaaraa enää.

Muuanna sumuyönä kuulin erään aivan väärää suuntaa kulkevan höyrylaivan äänen. Se kulki ohitse väärältä puolelta, pitkin de Fromveurin vaarallista väylää, jonka kaikki merenkulkijat tuntevat. Huolettomasti se kulki, soitti pilliään ja katosi, aavistamatta laisinkaan, kuinka lähellä kallioita sen köli oli ollut. Siellä oli viikatteenteräviä riuttoja, jotka vain olivat väijyneet saadakseen leikata sen pituuttaan auki.

Kun aurinko nousi ja siveli ahon kaikkia korsia ja ruohoja, näytti saari kuin härmän peittämältä.

Lintuparvia tuli pohjoisesta, Irlannista ja Englannista, kulki kiilana yli saaren ja katosi salamannopeasti taivaanrannan taakse. Perässä tuli aina vitkastelijoita — ehtivätkö ne mukaan vai eivät, siitä ei tässä välitetty. Mutta pimeinä öinä suhisivat parvet kohti majakkain tulia, jotka niiden edessä välkkyivät ja ennenkuin suriseva kiila saattoi kääntyä, oli satoja lintuja murskannut pääkallonsa.

Koko saari eli näihin aikoihin linnuilla. Minä myöskin. Tarvitsi vain mennä Creachiin ja poimia niitä. Niitä oli aholla, kallioiden joukossa, joka paikassa. Niiden noukat olivat hiukan auki, niinkuin ne olisivat huutaneet pudotessaan, pyöreät, harmaat kalvot kaareutuivat yli pienten silmien, jotka loistivat kosteina. Ja kuinka hienoilta tuntuivatkaan luut untuvaisten höyhenten alla!

XXX.

"Hyvää päivää, Mathieu! Hyvää päivää, L'honneur, Petitjean! Hyvää päivää, kaikkityyni!"

He eivät olleet unohtaneet minua! Niin, olivatpa he kävelleet aina
Myrskylään asti.

"No, tehän ette tarvitse laseja, niin hienoja te ette ole — ah, kaikkien paholaisten nimessä, Petitjean, sinähän imet tyhjäksi koko pullon! Olemmeko valmiit? Kertokaa jotain uutta! Te koirat, nyt johtuu mieleeni, että te sieppasitte käsistämme ne kolme venäläistä, te junkkarit! Kedril ja minä, me olimme vähältä joutua tuhon omiksi merellä."

Aamu oli raikas ja kirkas. Yhden ainoan, moitteettoman puhtaan kristallimöhkäleen kaltaisena oli ilma meren yllä. Meri loisti teräksensinisenä ja hohti väkevää valoa, välkkyvää kirkkautta, voimakasten värähdysten vavahduttelemana, niin että sydän tuli kevyeksi ja iloiseksi. Taivaanrannalla näkyi merensininen tumma juova. Sitä ei saattanut ihmettelemättä katsoa. Märät riutat kimaltelivat päivänpaisteessa. Alhaalla satamassa seisoivat kalastajat kovaäänisinä ja iloisina, ja odottivat tuulta. Heidän vastapestyt kasvonsa kumottivat punaisilta auringossa. Hyvää huomenta! Hyvää huomenta kaikille tahoille.

Soudimme Kirkontorniin. Lahdella oli pieni kiiltävä purje; se oli Jean
Louis. Aina oli Merenkuningas ensimäinen.

Näytti siltä kuin ulompana olisi ollut kourallinen tuulta, ja me pingoitimme isonpurjeen. L'honneur, Petitjean ja minä. Ho-hupp, hitaasti nousi raskas kangas korkeuteen, ja me makasimme selällämme kannella. Sitten L'honneur ja Petitjean valjastivat itsensä hinaajiksi pieneen veneeseen "Kirkontornin" edelle, minä nojauduin selälläni mastoa vastaan ja hoitelin viiden metrin pituista airoa — köysi pingottui, käsivarteni kävivät raudankoviksi — ja "Kirkontorni" ryömi hitaasti eteenpäin. Isopurje riippui veltosti kuin hirtetty ja sätkyttelihe toisinaan hiukan, siinä kaikki. Tuulta ei.

Lahti oli sileä kuin öljy. Missä muutoin kuohut ryöppysivät, siinä meri poimuttui ja kaartui vain hiukkasen. Kalliot kukoistivat kuin kirsikkapuut päivänpaisteessa ja etäällä merellä ne kimmelsivät kuin helmiäiset. Maitomaisia, auringonsäteiden läpitunkemia sumuharsoja leijui hitaasti yli saaren, yksi toisensa jälkeen. Pieni lastihöyrylaiva vinkaisi kaukana, ja silloin tällöin päästi myöskin Creach ulvonnan.

Lahti oli takanamme ja me olimme merellä. Matruusit nousivat kannelle ja työ alkoi. Panimme merrat kuntoon. Ne olivat suurten kärpäslasien muotoisia pajukoreja. Niihin oli vain ylhäältä sisäänkäytävä. Keskelle kiinnitettiin kala, puoleksi mädännyt, veretön kala, jonka silmät olivat jo harmaat, pohjaan oli sidottu kiviä. Korit olivat painavia, ja veri takoi ohimoissani, kun heitin niitä kannelta mereen yhdessä L'honneurin kanssa. Helmeilevä vaahtokruunu pärskähti ilmaan siltä kohden, mihin ne putosivat, sitten ne painuivat pohjaan. Niissä oli pitkät köydet, joissa oli korkkikohoja, jotta ne voisi vetää taas esiin.

Mousse oli sillävälin keittänyt kahvia, ja me istuimme piirissä kannella ja joimme sitä läkkiastiasta, johon oli muodostunut vuosirenkaat liasta, viinistä, kahvista ja konjakista. Ojentauduin pitkälleni päivänpaisteeseen ja tarjosin auringon käsiteltäviksi käsivarteni ja kasvoni ja paijaat jalkani. Ja minä tunsin nousevani kuumuudessa niinkuin leipä nousee uunissa. Meri oli sileä ja läpinäkyvä kuin jää; siellä täällä syvyydessä oli vaalean viheriä railo. Toisinaan se kävi poimuihin kuin iho, ja ylähangan puolelta lipui ohitsemme välkähtelevä ura, kuten myriaadeja pieniä, nopeita kaloja. Lokit kirkuivat ja myrskypääskysparvia lensi ylitsemme.

Kolmikulmainen evä pisti vedestä esiin ja jokin hengitti aivan kuten sähköraitiotien ilmajarru, sekä kiiti kiireesti pois, hyvästi neljän metrin pitkänä. Se oli "souffleur". Se ui nopeasti, hengitti vielä kaksi kertaa, kolme kertaa, ja oli kadonnut.

Saari oli etäällä, kuten harmaa, suomupanssarin peittämä eläin, kauhea suu vaanien puolittain veden alla, tutkain kuonossa. Se näytti asumattomalta, ja kenenkähän mieleen olisi pitänytkään juolahtaa asua tuossa epäystävällisessä kiviröykkiössä?

Sumupilvi lähestyi Creachia, peitti sen, ja Creach ulvoi, auringon paistaessa täällä kirkkainnaan. Sumupilvi ryömi lähemmäksi ja kietoi sisälleen "Kirkontornin". Sumuseittejä kulki ohitse ja takertui vaatteisiin ja hiuksiin, niin että kaikki näyttivät siltä kuin haihtuisivat savuna ilmaan. Joku höyrylaiva huusi, mahtavasti ja levollisesti, niinkuin huutaa vain postihöyry, joka ei mitään pelkää ja joka pyytää vain vapaata pääsyä. Se tuli lähemmäksi, ja me tartuimme airoihin, sillä ei voinut tietää mistä se tuli. Sitten se näyttäytyi jättiläismäisenä aaveena sumussa kaikkine mastoineen, raakapuineen, savupiippuineen, kansineen. Se oli P. & O.-höyrylaiva. Tällä hetkellä sumu hälveni ja laiva kulki valoisana ja loistavana ohitse ihan likeltämme.

Kannella seisoi ryhmissä tyttöjä, joiden harsot liehuivat. Heti alkoi L'honneur soittaa huuliharppua. He huusivat ja nauroivat ja heidän valkoiset nenäliinansa lepattivat. Hiili! Tahdotteko kalaa? L'honneur nosti kalan ilmaan ja heitti sen höyrylaivaa kohti. Hiii! huusivat tytöt. Sitten L'honneur, kaikenmaailmanmies, soitti: God save the queen. Hi — hi — hii! huusivat he. "Kirkontorni" rupesi keinumaan.

"L'honneur!" sanoi L'honneur. "Kunpa meillä olisi heidät täällä! Ah! Jokaisella yksi ja minulla kaksi nuorta leskeä!" Ja hän katsoi poistuvaa höyrylaivaa kirkkain, hurjin silmin. Sitten hän teki vaistomaisen, uskomattoman koomillisen liikkeen, ja me olimme kuolla nauruun.

Muuan oil-tank lähestyi. Tämä höyrylaiva näytti lystilliseltä, kun sen savupiippu oli perässä. Siinä oli epäystävällisiä ihmisiä, mustina kuin murjaanit he katsoivat meitä ja irvistelivät vain hiukkasen. L'honneur tarjoutui lyömään heitä heidän puisille kuonoilleen.

Lyhyen ajan oli hiljaista — siellä täällä näkyi höyrylaivoja, ne katosivat sumupilviin, huusivat, näyttäytyivät uudelleen — sitten tuli eriskummallinen höyrylaiva esiin. Hyvä Jumala! Se oli pieni ja varmaankin peräisin joltakin toiselta vuosisadalta. Siinä oli kaksi mastoa, yksi oikea masto ja sen takana pätkä. Parras oli kahden kämmenenleveyden korkuinen, ja merkilliset miehet käyttelivät pitkiä airoja. Se oli vene, jossa tuskin saattoi matkata järven ylitse, merestä puhumattakaan.

L'honneur pisti sormet suuhunsa ja vihelsi uhittelevasti. Tulemmeko laivaan ja hakkaamme teidät palasiksi?

Mutta tässä vilkastui Petitjean. Hänen nykerönenänsä tuhisi ja hänen pienet silmänsä syytivät kipinöitä.

"Menette siis Englantiin?" sanoi Petitjean ja nauroi. "Mitä teillä on lastina?"

Petitjean tunsi tämän lajin. Olihan hän itse toiminut samalla alalla.
"Ne ovat salakuljettajia", sanoi hän minulle, "katsohan niiden alusta!
Tietysti ne eivät mene ikinä Le Havreen. Hahaha, antakaa meille hiukan
viiniä, me annamme teille kalaa."

Mutta tuon kummallisen laivan miehet eivät yht'äkkiä ymmärtäneet enää sanaakaan ranskaa, he sättivät meitä espanjaksi.

L'honneur tarjoutui murskaamaan heidän kallonsa. Mutta Petitjean seurasi heitä loistavin, kaihoisin katsein. "Ah, he ovat pinteessä, hehän soutavat. He ovat ajautuneet oikealta suunnaltaan, eikä heillä ole tuulta." Hän katsoi heitä säälien ja maiskutti kielellään.

Petitjean oli tyhmältä ja vilpittömältä näyttävä mies, sen näköinen kuin ne, jotka äkkiä tuomitaan kuolemaan. He ovat tehneet jotain, Jumala paratkoon, he tuskin tietävät mitä, he ovat hämmästyksissään. Hän oli palvellut viisi vuotta laivuria, jonka erikoisalana oli laivojen menettäminen. Usko hänen haltuunsa loppuunpalvellut alus, jonka yhtiöt enää vain haluttomasti vakuuttavat, sinun ei tarvitse sanoa hänelle kerrassaan mitään: yhtiöt eivät enää ole yksimielisiä tai muuta sellaista, se riittää. Laiva ei tule takaisin! Se tekee haaksirikon, uppoo, yksi on varmaa, se ei tule takaisin. Siihen on esimerkiksi porattu reikä, se on uppoamaisillaan, torpeedoveneitä tulee, tahtoen hinata sitä, se ei antaudu, kuolee.

Petitjean oli ollut mukana useammassa haaksirikossa kuin kukaan muu. Palkka oli erinomainen. Mutta sitten, juuri kuin Petitjeanin täytyi mennä sotapalvelukseen, hukkui hänen laivurinsa koko miehistöineen. Hän oli tehnyt tällä kertaa pienen virheen, oli ajanut karille ennenkuin tahtoikaan.

Päiväkausia saattoi Petitjean kertoa. Kolme sanaa, kolme liikettä, mutta ne ilmaisivat kaikki. Hän oli liian tyhmä valehtelemaan.

L'honneur sitävastoin oli vilkas poika, jolla oli vilkkaat silmät ja kehittyneet piirteet. Hän valehteli. Kaikki hänen liikkeensä olivat nopeita. Hän oli alati puuhassa. Hän hakkasi nauloja riukuun, sitoi nuoraa, paikkasi purjetta, aina hän löysi jotain tehtävää. Hän oli paljain jaloin, päällään hänellä oli lyhyet housut ja naurettavan lyhyt paita — millainen paita se olikaan! Se ulottui vain hiukan olkapäitten alapuolelle, jätti koko hänen ruskean selkänsä, käsivartensa ja rintansa paljaiksi, ja kuitenkin se oli paita, vieläpä sen lisäksi San Franciscosta kotoisin oleva paita. Hänen oikeaan käsivarteensa oli tatuoitu purjelaiva ja Napoleon, jonka ympärille paksu käärme kietoutui, hänen rintaansa tasavallan jättiläiskuva, ja kun hänen housunsa soljahti alas, niin hänen istuinlihaksissaan näkyi pyöreä ilkeäkatseinen kala, jossa oli pelottavia piikkejä. L'honneur oli ruskea ja puolialaston, ja näkyi, että hän epäilemättä oli miehistä sukupuolta.

L'honneur asetti touvin kahdeksikon muotoiseksi kannelle ja tanssi, soittaen samalla; hän teki työnsä taitavasti eikä kertaakaan koskettanut touvia jaloillaan.

Tietysti osasin minäkin tuon tehdä. "L'honneur, soita!" Mutta, katsohan, se ei ollutkaan niin helppoa kuin miltä se näytti.

Sitten me laskimme pyydykset ja olimme aivan ääneti. Monta tuntia kului. Ne kalat, joita pyysimme, olivat, lieu, kiiltävä kuin teräs, kuono terävä kuin hauella, hopeanhohtoinen pironneau, jonka selässä oli lohikäärmeensiipi, julma sarthe, jolla oli kidassa terävät hampaat, ahnas, leveä nielu, kaarevat kissansilmät, juovikas ruumis, tiilenpunainen pää ja punakeltaiset evät, pieni soma coquette, joka tulee turkinpunaiseksi ilman vaikutuksen alaiseksi joutuessaan, korvasienen kaltainen vieille, paksu ja kömpelö, jolla oli himokkaat neekerinhuulet, rouget, merland, congre. Siinä ne makasivat loukossa, haukkoivat ilmaa, kuolivat. Huomenna me syöksymme mereen ja haukomme ilmaa. Sarthe tulee kuin vedenalainen vene ja repii silmät päästämme, ja paksu vieille napertaa paksuilla neekerinhuulillaan nenämme pois.

Aurinko nousi keskitaivaalle ja minä loioin pitkää pituuttani kannella ja kurkistelin sitä. Se liekehti, häikäisi ja liehutti kauan tulisia lippuja kasvoillani. Suljin silmäni ja nukuin. Mutta silloin vetäistiin sormeni ympärillä olevasta nuorasta: siellä alhaalla oli joku kala, joka tahtoi puhua kanssani jostakin tärkeästä asiasta.

Saaren kellot kilisivät kaukana, ja laivapoika toi päivällistä. Se oli suuri pata, joka oli täynnä lientä, perunoita, kaalia, kalanpalasia, ihanaa. Istuimme padan ympärillä ja pistelimme siihen lusikoitamme. L'honneur otti niin huimaavan vauhdin, ettei kukaan jaksanut seurata häntä. Mousse sai nuolla padan.

Nyt oli aika nostaa merrat. Touvi oli jo leikannut uria veneenlaitaan, ja vene surisi ja pärisi kuin bassoviulu. Täytyi kietoa kangaspala kätensä ympärille, sillä märät köydet, joiden toisessa päässä oli painoa, repivät rikki nahan. Vene oli likomärkä, ja merrat, joissa oli ruokoa ja ruohoa, toivat voimakkaan, hedelmällisen tuoksun merenpohjasta.

Ensimäiset merrat olivat tyhjiä, pari raakkua ja meritähteä, vain yksi suuri merirapu oli niissä. L'honneur otti ne vastaan hyvin epäystävällisesti. Kun ne eivät tahtoneet tulla vapaaehtoisesti pois merrasta, niin hän repi ensin niistä irti muutamia jalkoja, niin, nyt se kävi. Merta toisensa jälkeen nousi esiin ja me katsoimme kaikki jännittyneinä veteen, josta merran täytyi tulla näkyviin. Jos näimme kalpean kalanruumiin kimaltavan, niin ei ollut suurta toivoa. Liike kukoisti, me emme olleet tyytymättömiä.

L'honneur kävi niihin taitavasti käsiksi, puristi ne polviensa väliin ja leikkasi poikki kynsijänteet. Langustit pärisivät, burr! burr! kiiruhtivat taaksepäin, ne pelkäsivät L'honneurin puukkoa ja tuijottivat sitä pitkillä sienisilmillään. Se ei auttanut niitä ensinkään.

Oli merkillistä, että ne istuivat enimmäkseen parittain koreissa. Varmaankin ne olivat jonkunlaisia häämatkalla olijoita, jotka äkkiä olivat vaeltaessaan tavanneet meren pohjalla tämän ihanan, kalaa täynnä olevan huvilan ja asettuneet siihen kodikkaasti asumaan. Tähän tahdomme jäädä, te rakkaat — mutta silloin alkoi huvila kulkea. Niillä oli kuparipanssarit ja niskassa rustokilvet; pari hummeriakin oli joukossa, kiiltävissä teräshaarniskoissa. Ne hakkasivat hurjasti pyrstöillään, ja L'honneur sai iskun käteensä. Veri pirskahti esiin. "Sacre nom de bleu cochon!!" Varovaisuutta, L'honneur! Hummeri puristaa helposti sormen poikki.

Olimme panneet korit taas kuntoon ja laskeneet ne mereen, kun pieni vene lähestyi. Terotimme katsettamme, kuka kumma — se oli Yann.

Siinä hän tuli soutaen neljän peninkulman päästä, käydäkseen meitä tervehtimässä.

"Emme, kone on rikki!" Yann puhui kovalla äänellä ja välinpitämättömästi, hän tahtoi vain nähdä mitä me puuhasimme — mutta tunsin heti, että Yannin käynnillä oli jokin määrätty tarkoitus. Se koski minua.

Yannin silmät verestivät, ja minä tiesin, mitä se merkitsi. Hänellä oli kautensa. Silloin hän joi hirveästi, hän joi päivät pitkät, eivätkä "Työmiehen" matruusit uskaltaneet puhuakaan. Kamalan raivon pullistamin niskoin hän kulki kuin tiikeri edestakaisin ja etsi kannelta ruostepilkkuja. Hän kaivoi, raapi, tutki jokaisen naulan, helisytti ankkuriketjuja ja vinttureita, muristen, sanaakaan sanomatta. Maalaustöissä olevan matruusin kädestä hän mitään virkkamatta sieppasi siveltimen ja rupesi itse maalaamaan. Mutta matruusi varoi tarkasti ääntämästä tavuakaan: sillä silloin tämä tulivuori suitsi tulta, ja kallionlohkareet lentelivät. Ja yhä kauheammin joi Yann, voimattomana raivosta, sillä hän ei tiennyt miksi.

XXXI.

Tuli ilta, eikä iltakaan tuonut meille tuulta. Virran mukana me ajauduimme saaren ohitse, pohjoista kohti. Joksikin aikaa täytyi matruusien ruveta hinaamaan pienellä veneellä, ja Yann ja minä hoitelimme pitkää airoa. Kiidimme aivan läheltä ohi kallioiden, joista vaahto sihisten viskautui ilmaan.

Aurinko laski, ja meri välkkyi kuin tuhannen ikkunanruutua. Se hohti purppuraisena sinipunervalla taivaalla, sitten se tuli keltaiseksi ja himmeäksi ja taivas sen takana tuhkanharmaaksi. Häikäisevä ura, joka johti siitä meidän luoksemme aina veneeseen asti, kutistui kokoon, kävi yhä lyhemmäksi, lyhemmäksi ja katosi. Aurinko oli poistunut. Suurella valtamerellä koitti aamu. Tumman saaren takaa työntyi esiin valolyhteitä, se oli Creach. Stiff loisti aivan edessämme, valkoista, valkoista, punaista, yhä kauempana.

Mousse sytytti tulta pieneen uuniin, ja kun hiilet hehkuivat, pani hän suuren merirapumme selälleen tulelle. Ensin se oli siitä hyvillään; jonkunlainen heinäkuun aurinko siinä poltti sen selkää, se ojentautui hyvinvoivasti, mutta sitten sen tuli liian kuuma. Se souti epätoivoisesti kynsillään ja jauhoi syömäneuvoillaan. Kuoreen tuli reikä, hiilet sähisivät, mutta yhä vielä se liikutti itseään. Vihdoin se makasi liikkumatta, ja se oli merkkinä siitä, että se oli kypsä.

Meillä oli leipää, rasiallinen härskiä voita, ja herkkupalana rapumme. Minä sain kynnet. Hoi! Sepä joltakin maistui! Voikaan ei oikeastaan ollut härskiä, vaan maistui oivalliselta sekin. Me olimme aivan onttoja nälästä ja olisimme nielleet peltilaatikoita ja höylänlastuja. Yann otti korkin pullon suulta ja antoi pullon kiertää.

Minun täytyy sanoa, että se oli ihanaa. Olimme väsyneitä, kylläisiä, ja joimme. He istuivat kaikki piirissä, ruskeina ja hurjina, kirkkain silmin, hyvänluontoisina, kuin lapset, jotka meri on suuriksi kasvattanut, ja heidän naurunsa oli voimakasta ja kotoista.

L'honneur kertoi erään elämyksen. Kuinka heidän laivansa muuttui jääksi New-Foundlandin pohjoispuolella. Kansi jäätyi ensin ja parras, mastot jäätyivät, ja pitkiä jääpuikkoja riippui raakapuista ja touveista, peräsin jäätyi, ja lopuksi koko laiva oli kankea jäämöhkäle. Ja ajojäät tulivat ja puristivat sen sisäänsä, niin että paukkui. Sitten se hitaasti ajelehti päiväkausia. L'honneurillä oli kajuutassaan huolellisesti suojattu sanomalehtileikkele ja hän nouti sen. Minun täytyi se lukea.

Sitten Petitjean kertoi laivuristaan. Näin hän kertoi: "Isäntä, näetkös, oli pieni ja leveä. Neliskulmainen. Hän oli väkevä ja kiskoi ankkurin käsillään pohjasta. Hän suuttuu, näetkös, ja Itänen niskansa nousee hänen päänsä ylitse. Noin! Olemme lastanneet hiiliä. Englannissa. Hiiliäkö? Moskaa! Isäntä kulkee ympäri eikä sano mitään. Huomiota! sanomme. Isäntä katsoo taivaalle. Meri. Rannat — siellä etäällä. Isäntä tuntee meren jokaisen kiven. Silmät kiinni hän purjehtii maailman ympäri. Kunniani kautta! Isäntä tulee heiluen kannen ylitse, pullo kädessään. Garçons, tahdommepa juoda lasillisen. Ymmärrätkös? Se on merkki. Laitamme nyyttimme kuntoon. Huomenna ei laiva enää keinu laineilla.

"Isäntä oli merimies. Merimies! Hän luovi pahimmassakin ilmassa nenäliina purjeenaan talojen välitse. Kunniani kautta! Isäntä oli taiteilija, hän oli professeur!" sanoi Petitjean ja avasi silmänsä kauhean suuriksi.

Minä siis suipensin huuleni, puhalsin pieneen huiluuni ja kuljetin hiljaa sormiani reikien ylitse. Ihmeellisen kirkkaasti kaikui pienen huiluni ääni yli meren:

    Viime ruusu, kuinka täällä kukit yksinäs,
    Ammoin kun jo jättivät sun siskos, ystäväs,
    Ykskään kukka…

Taas minä lopetin ihmeellisellä lurituksella, jonka annoin hiljaa häipyä, ja soittajaiset olivat päättyneet.

Taivas kävi tummansiniseksi ja yö tuli. Kaikki ryömivät kojuihinsa, vain Mathieu kyykötti liikkumattoman varjon kaltaisena peräsimessä. Minä makasin kannella, joka oli imenyt itsensä lämpöä täyteen, käsivarret ristissä pään alla, ja kuuntelin kaikkia niitä iskuja ja kolkutuksia, jotka pientä ääntä synnyttäen laivaan sattuivat. Etelässä välkkyi Stiff, ja Creach koetti pistellä meitä loistavilla tikareilla. Siellä nukkui Yvonne. Pohjoisessa ryömi eteenpäin viheriä kipuna: höyrylaiva, joka kulki Englannin Kanavaan. Terävinä piirtyivät köydet yläpuolellani taivasta vastaan. Tähdet säihkyivät ja kimmelsivät. Aivan niinkuin sade putoaa — ajattelin.

Silloin tuli kuu esiin. Loistavan punaisena ja tavattoman suurena se oli taivaanrannalla, ja kaikki pikku aallot riensivät sitä vastaan. Se nousi, juhlallisena ja arvokkaana, tuottamatta kuitenkaan arkuutta tai pelkoa. Se muuttui sitruunankeltaiseksi ja ylemmäksi kohotessaan hopeanvalkoiseksi ja kiiltäväksi.

Touvit loivat kannelle selviä varjoja, jotka toisinaan hiukan häilyivät ja sulautuivat yhteen.

Kuun keralla oli noussut pieni, kapea pilvi. Se oli levittäytynyt yli koko taivaan ja välkkyi valkoisena kuin vastasatanut lumihöyty. Mutta yhtä nopeasti kuin lumi sulaa, yhtä nopeasti se häipyi, ja silmänräpäyksessä oli taivas taas kirkas. Sitten näyttäytyi taivaanrannalla kuun alla parvi pieniä pilviä, kuten sotajoukon tiedusteluosasto, joka tuli tähystysmatkalle. Ne kääntyivät ja katosivat jälleen, sotajoukko ei tullut.

Kaikkialla leijui pieniä savupilviä pienillä aalloilla, aivan kuin meri alkaisi palaa. Ne kävivät paksummiksi, ja merellä ui sumusaari, kuten niityllä syksyisin. Ja äkkiä kohosi sumusaari ja leijui hitaasti korkeuteen: meri oli synnyttänyt pilven.

"Saamme sumua", sanoi Mathieu, ja oli kuin hänen äänensä olisi kuulunut merestä.

Ja taas minä makasin ja seurasin kaikkia niitä merkillisiä asioita, joita joka taholla ympärilläni tapahtui.

Meri kävi sumuiseksi ja harmaaksi, niinkuin kuu olisi äkkiä laskenut. Etäisyydestä kuultava Stiffin valo näytti tulehtuneelta punaiselta silmältä, joka vain vaivaloisesti ja tuskaa tuottaen aukeni ja samassa hetkessä taas sulkeutui. Mutta taivaanrannalla viuhuivat kalpeanhohteiset säiläniskut; se oli Creach.

Varjo sukeltautui esiin luukusta ja minä kuulin paljaitten jalkojen askeleita kannelta. Suljin silmäni.

"Heh!" Yann ravisti minua ja minä avasin silmäni. Hetkisen Yann katseli minua, sitten hän sanoi: "Matkusta pois!"

Minä hymyilin. Yannin silmät olivat kuin tummat loistavat reiät. Nyt hämärässäkin saatoin huomata, että ne verestivät. Konjakkihöyryjä virtasi hänen suustaan.

"Meidän ystävyytemme on lopussa, ettäs tiedät", jatkoi Yann. "Meillä ei ole enää mitään tekemistä toistemme kanssa."

Yann murisi. "Rosseherre on sanonut minulle kaikki. Viime yönä. Aikaisin tänään olin sinun luonasi, mutta sinä olit poissa. Senvuoksi tulin tänne merelle. Niin, hän on myöntänyt minulle olleensa luonasi — eräänä heikkona hetkenä, minä olin Brestissä, silloin hän tuli luoksesi ja koputti ja sinä tulit ulos. Hän juoksi pois, mutta sinä otit hänet kiinni ja kannoit hänet sylissäsi huoneeseesi."

Hämmästyin yhä enemmän. Niveleni kävivät ihan heikoiksi. "Hän on siis sanonut sen sinulle, Yann?"

"On kaikki. Minä löin häntä, Herran nimessä, kauheasti minä löin häntä.
Olin suunniltani. Ei paljoa puuttunut, etten lyönyt häntä kuoliaaksi.
Mutta hän ei päästänyt ääntäkään, senvuoksi minä lopetin."

Taivaalle piirtyi tähdenlennon vana. Siellä ylhäälläkään ei kaikki ollut järjestyksessä. Ajattelin. Miten oli minun Rosseherreä ymmärrettävä? Hän oli antanut itsensä alttiiksi Yannille — vain ärsyttääkseen hänet minua vastaan. Ei mistään muusta syystä.

"Siinä kaikki, mitä tahdoin sinulle sanoa", kuiskasi Yann uudestaan.
"Sinä olet minut pettänyt. Toinen meistä on nyt liikaa saarella.
Matkusta, sanon minä sinulle!"

Yann oli vaiti. Sitten hän naurahti hiljaa ja käheästi. "Matkusta!" kuiskasi hän. "Sinä olet ollut ystäväni, ja siksi minä sanon sinulle: matkusta pois! Minä olen hullu, kuuletko? Matkusta ensi laivassa!"

Makasin ja ajattelin kauan. Eilisestä oli kaikki muuttunut. Minä olin kadottanut Yannin, ja me olimme kuitenkin olleet niin hyviä tovereita, vai kuinka? Jää hyvästi, Yann! Matkustanko vai en, se kai on minun asiani. Silloin puistatti kylmä väristys ruumistani. Niin, niin, Yann oli sellainen poika, josta saattoi uskoa monenlaista. Nauroin hiljaa itsekseni. Tehköön hän Herran nimessä mitä tahtoo. Kyllä hän saa nähdä, kuinka pitkälle hän tällä mustasukkaisuudenpuuskallaan pääsee — hyvää yötä!

Nukuin syvää ja tervettä unta. Keskiyöllä heräsin suhisevaan ääneen, joka kaikui korvissani. Kaukana jylisi, salamoita risteili taivaanrannalla hienosäikeisenä tulisuonistona, valaisten yllämme olevien raskaiden pilvenmöhkäleiden reunamat. Purje rätisi kuin kiväärinlaukaukset ja me kiidimme nopeasti eteenpäin.

"Varo, ettet suistu mereen!" huusi Mathieu nauraen. Hän oli yhä vielä vahdissa.

Kuinka minä saatoin mereen suistua, kun makasin niin lähellä parrasta! Alkoi sataa, ja minä vedin purjeennurkan peitokseni; säde valui kasvoilleni, se oli haaleata. Salamat välkkyivät silmäluomieni lävitse ja valaisivat aivoni. Nukuin uudestaan.

Kun heräsin pahoinvoinnin tunteeseen, oli aamu. "Kirkontorni" keikkui, painautui aaltoihin ja nousi. Molemmat pienet perään köytetyt veneet seurasivat sitä nopeasti ja huolekkain hypyin, kuten kaksi koiranpentua emäänsä. Meri oli harmaa, ja harmaa tihkusade putosi vinosti pilvistä. Me olimme pyöreän savumuurin ympäröimät emmekä voineet nähdä kahdenkaansadan metrin päähän.

Hyvä, Englantiin! Kapusin alas kajuuttaan. Täällä ei ollut portaita, täytyi tarttua lujasti kiinni molemmin käsin ja heilauttaa jalkansa taitavasti luukun lävitse. Astuin lihan päälle. Se oli Yann, joka oli kietoutunut kääröksi lattialle ja nukkui. Poupoul nojasi selkäänsä häneen ja kohotti käpäliään ylöspäin. Vain Petitjean istui kapealla puupenkillä ja joi läkkiastiasta.

"Pikku kapteeni ei ole nukkunut koko yönä!" kuiski hän, kun olimme sanoneet toisillemme hyvää huomenta. "Mikä hänen on?" Petitjean työnsi minulle läkkiastian. Minä join nopeasti, sillä täällä alhaalla minusta ei tuntunut hauskalta.

Kajuutta oli mitättömän pieni, se oli laatikko, jossa ei voinut seisoa suorana. Nurkassa oli pieni korea jumalanäidin-kuva ja seinälle oli koukeroisilla kirjaimilla maalattu: Dieu protège le Clocher du village et son équipage. Alle oli L'honneur kirjoittanut: Jumala suojelkoon juoppoja.

No, olin saanut kylläni ja palasin kannelle. Kolmimastoinen laiva ratsasti sumun lävitse viidenkymmenen raskaan purjeensa painamana. Se käytti tuulta hyväkseen.

Niin, meri lainehti ilkeästi. Nopeat vesimättäät peittyivät tuttuihin valkoisiin nauhoihin, eivätkä vaahtoharjat enää murtuneet, vaan nousivat terävinä korkeutta kohti, ja tuuli repi niitä kuten lippuja. Touveissamme luritteli tuuli korkeimpia säveleitään. Kuolleet kalat vierivät pitkin likomärkää kantta, ja mousse kokosi niitä kalpeana ja sairaana koriin. Höyrylaivat huusivat, ulvoivat ja vinkuivat, ja toisinaan näkyi savumuurimme sisällä laivan synkkä varjo, kadotukseen taas nopeasti.

Silloin tapahtui jotain tavatonta. Peräsintä koiteleva L'honneur taivuttautui äkkiä alaspäin ja alkoi oksentaa.

L'honneur käänsi meitä kohti viheriät kasvonsa. "Ha! Oh, helvetti, se ei ole tapahtunut minulle kuuteen vuoteen, L'honneur!"

Mutta laivapoika makasi kannella pitkällään, käsivarret leveellään, ja aina "Kirkontornin" liikahtaessa kääntyivät hänen nulikankasvonsa puolelta toiselle. Hän näytti aivan kuolleelta.

Minullakin oli huono onni. Sangollinen vettä oli pärskähtänyt vasempaan housuntaskuuni ja kastellut tupakkani. Minun täytyi siis kavuta alas kajuuttaan, sytyttää tulta hiiliin, kuivata tupakkani.

Yann oli juuri noussut. Hän istui penkillä, läkkiastia käsissään, ja katsoi minuun ilmeettömin silmin.

Sitten kuulimme suuren höyrylaivan huutavan. Se pärpätti savumuurimme takana, joka vaelsi muassamme, kuinka nopeasti kuljimmekin, ja milloin kutistui, milloin laajeni. Kurotimme korvamme partaan ylitse emmekä sanoneet sanaakaan. Suriseva ääni läheni, mutta oli mahdoton määrätä, mihin suuntaan se kulki.

Mutta äkkiä heittäytyi Mathieu peräsintä vastaan ja ulvoi: Changez les voiles! Me ärjyimme vastaukseksi ja menimme työhön. Mathieu oli ensimäiseksi nähnyt höyrylaivan partaan eikä uskaltanut yrittää sen editse.

Höyrylaiva kiiti ohi. Siinä oli neljä ruskeata savupiippua ja neljä mastoa sekä kolmikerroksinen pitkä kansirakennus. Lloyd-höyry. Hyrskyt löivät keulapuolen ylitse, mutta se oli aivan hievahtamatta. Komentosilta oli purjekankaalla peitetty, eikä yhtään sielua ollut kannella näkyvissä. Aivan kuolleelta se näytti, ainoastaan sen savupiiput tuprusivat.. Mutta kuuntele! Kuuntelehan! — Soittoa! Ne lurjukset istuivat aterialla, ja soittokunta soitteli niille! Se tunkeutui savumuurin lävitse ja katosi. Me nuuskimme ilmaa. Se oli sen savua. "L'honneur!"

Kello viiden tienoissa muutti tuuli suuntaansa muutamia piirtoja ja riehui nyt kuin hirmumyrsky. Mutta me olimme hyvällä mielellä.

Petitjean ja Yann makasivat peräsimen lähellä, myrskylakit painettuina syvään märkien, tuulen tuivertamien kasvojen suojaksi, ja lauloivat bretanjalaista laulua. He huusivat niin että silmät pullistuivat ulos päästä.

Meri ei näyttänyt juuri rohkaisevalta. Kaikilta tahoilta se myrskysi meitä vastaan. Me olimme hukassa aaltojen keskessä, kuten hyönteinen lehtien rapinassa.

Ryömin erääseen nurkkaan, vedin polveni koukkuun ja puhalsin kaikin voimin huiluani. Myrsky riuhtoi hiuksiani ja taivutti nenäni vinoon.

Kuulin heidän laulunsa kaukaisesta etäisyydestä, veri suhisi korvissani. Tunsin tulevani yhä kalpeammaksi, mutta purin hammasta: minä en antaudu —! Kylmä hiki valui ohimoiltani, meri muuttui harmaaksi suihkuksi, joka kävi yhä jyrkemmäksi.

Kasvoja työntyi esiin suihkusta, meressä allani vilisi inhoittavia irvinaamoja ja kummituksia. Kädet koettivat tarttua minuun kiinni. Silloin sain sydänalaani iskun, niin että silmäni sumenivat. Rautaiset sormet kävivät kiinni ohimoihini. Mutta sitten — kun tusinan verran käsiä piteli kiinni tukastani — työntyi limainen, lukkimainen sormi hampaitten! välitse suuhuni, alas kurkusta, vatsaan asti.

Silloin kädet kiskoivat hiuksiani, niin että ne kävivät metrin pituisiksi — minä olin jäykkä ja voimaton koko ruumiiltani — ja kädet raastoivat minut laidan yli mereen. Ne kiskoivat minut syvyyteen ja vetivät minua hiuksista läpi pikimustan meren. Nuolennopeasti, peninkulmia. Äkkiä ne päästivät minut ja pääni kolisi meren pohjaa vastaan. Taistelin saadakseni ilmaa ja nousin kiemurrellen. Eikö tästä tulisi loppuakaan — vielä hetkinen, enkä minä jaksaisi enää. Silloin — olin ylhäällä ja vedin ilmaa henkeeni. Olin yhä vielä "Kirkontornin" kannella ja kuulin peräsinmiesten taas ulvovan.

XXXII.

"Kuule, Yann", sanoin minä ja laskin käteni hänen olkapäälleen, "sinun täytyy karkoittaa tämä ajatus mielestäsi. Minä en matkusta. Matkustan milloin haluan."

Yann taivutti päätään. "Sinä olet kuoleman oma!" sanoi hän hetken kuluttua. Aivan hiljaa hän sen sanoi.

XXXIII.

"Toimitsija" lähti. Näin sen risteilevän lahden ylitse. Nauroin. Ei, ystäväni, minulla on vielä yhtä ja toista tehtävää saarella. Tänään on keskiviikko, ja Amorik, yksisilmäinen, on työssään.

Yön syvässä hiljaisuudessa kaikuivat vain kumeat askeleet. Meri loiski, mutta en kuullut sitä enää.

"Minä se olen, Yvonne. Täällä minä olen taas. Niin, me jouduimme myrskyn käsiin."

Suutelin Yvonnen lämmintä kaulaa. Hän painoi pääni sitä vastaan ja huuleni upposivat siihen.

Sitten hän kertoi minulle kuiskien, että hän oli pelännyt vuokseni näinä päivinä.

Yllämme pyöri välkkyvä tuulimylly, ja hajanaiset valonheijastukset leijuivat kimallellen mustalla maalla. Mutta me seisoimme aivan pimeässä. Jotakin putosi. Mitä se on? Se kuului niin pehmeällä. Satoi pehmeitä ääniä, höytyviä.

Silloin putosi jotakin pehmeätä olkapäälleni. Lintu. Minä säikähdin ja suutelin Yvonnea, niin että huuliani kivisti.

"Ajattelen sinua, Yvonne", kuiskasin, "olen merellä ja ajattelen sinua.
En voi sinua unhottaa. Tule, Yvonne!"

Pidin kiinni ikkunankamanasta ja heilautin itseni ylös. Yvonne väistyi taaksepäin. Seisoin pimeässä huoneessa.

"Kun sinä et tule ulos —!" sanoin ja vedin hänet puoleeni. Yvonne vapisi ja suuteli poskeani —

Lähdin. Kuljin ahon ylitse. Otin lakin käteeni vilvoittaakseni kuumaa päätäni.

"Niin, Yvonne", sanoin minä, "kuinka kauan aioit minulla vielä odotuttaa? Kuinka kauan, haha!"

Aholta sukeltautui ryhmissä olevia valkoisia telttoja: ne olivat talojen kalpeita päätyjä, joita Creachin tulet valaisivat. Niiden keskellä oli korkea, huipukas teltta, kirkko. Kuljin pitkin merenrantaa, kotiin.

Meri höyrysi, oli hiljaista, ja aallot kalkkuivat kallioon. Tok — tok — tok. Vihelsin kävellessäni Creachin valo-iskut ajoivat edellään sumukelloja. Kun olin Pouponin kuilun lähellä, alkoi sydämeni hakata, ja minä lakkasin viheltämästä. Täällä oli niin hiljaista, ja aalto loiski niin omituisesti. Pysähdyin. Creachin valoluudat lakaisivat ahoa, ja Pouponin kuilun yläpuolella leijui talonkorkuinen aave. Se oli kuilusta nousevaa sumua. Odotin siksi kunnes valokeila palasi takaisin: yhä vielä seisoi tuo jättiläiskokoinen aave yössä ja viittoi minulle valkeilla käsivarsillaan.

Pyörryttävä tunne valtasi minut. Tuntui siltä kuin olisin painunut tornin korkuiselta alas valkoiseen tyhjyyteen.

Tahtoisinpa pyytää jotakin ihmistä sanomaan minulle, miksi juuri tällä hetkellä ja juuri tässä paikassa pysähdyin. Ja miksi juuri nyt johtui mieleeni ajatus, että vaivuin tornin korkuiselta alas!

Creachin valo palasi ja valaisi polun. Ei ketään. Vain kasa ruskoleviä oli tien varrella.

Mutta silloin Poupoul alkoi raivoisasti haukkua. Sen silmät katsoivat vihertävinä minuun.

"Yann, Yann!" huusin minä. "Oletko täällä?" Ja minä nauroin samalla, osottaakseni hänelle, jos hän täällä olisi, etten pelännyt. Mutta selkäni oli jääkylmä, aivan kuin olisi takkini ollut leikattu auki takaa.

Kiipesin tien vieressä olevalle ruskoleväkasalle: niin, siellä oli
Yann! Todellakin, siellä hän seisoi —

"Hyvää iltaa, Yann!" sanoin. "Mitä teet täällä niin myöhään yöllä, poikaseni?"

Yann ei vastannut mitään. Poupoul oli nyt tuntenut hänet ja ryömi häntäänsä heiluttaen hänen jaloissaan. Mutta Yann ei liikahtanutkaan. Hän seisoi ja katsoi minuun. Ne olivat Yannin silmät, ja kuitenkin ne olivat vieraat. Ne hehkuivat synkkinä tyhmää raivoa ja moukkamaista uhmaa. Hän ei liikkunut, ei sanonut mitään, hän seisoi ja katsoi minuun ja hänen silmänsä kävivät yhä suuremmiksi.

Tällä hetkellä tuntui Yann minusta kovin naurettavalta. Jos hän oli
vaaninut minua täällä, niin miksi hän ei liikkunut? Pitikö minun kadota
Pouponin kuiluun jättämättä jälkeäkään nurmeen? Yann, Yann, käy esiin!
Näytä, kuka olet. Ilmaiseksi sinä et minua saa, mutta kenties halvalla.
Hoho, kuinka naurettava hän oli.

"Tahtoisitko sytyttää piippusi, Yann?" sanoin ja nauroin hänelle vasten kasvoja. Hänen tyhmä uhmansa ja typerä tuijotuksensa suututti minua. Olipa tuokin nyt tapa seurustella minun kanssani!

Mutta Yann ei liikahtanut. Hänen silmänsä olivat nyt kuin suuret hehkuvat reiät.

"Jos olet menettänyt puhekykysi, niin hyvää yötä!" sanoin ivallisesti, suututtaakseni häntä. "Aion kulkea joka ilta tätä tietä, ymmärrätkö, joka ilta. Ja joka ilta odotan hetkisen juuri tässä paikassa. Au revoir et merci, merci!"

Lähdin. Aivan hitaasti käänsin Yannille selkäni, odotin vielä hetkisen ja sitten menin. Mutta Yann ei liikkunut. Minä nauroin, yhä vielä kiihtyneenä ja suutuksissani.

Katsokoon hän Herran nimessä, miten pääsee hulluudesta, johon pieni tyttö ja ryyppy olivat hänet ajaneet. Se ei ollut minun asiani. Hän on narri, Poupoul, emmekä me ota vastaan mitään määräyksiä. Talven myrskyt rupeavat riehumaan saarella, ja me aiomme kuunnella niitä. Alkaa sataa lunta ja jäätä, ja me tahdomme sen nähdä, kuuletko, toveri, me kuljemme ahon yli, kun se on jäätynyt. Ja suuri tulemme on rätisevä ja luova lieskansa lävitsemme, valaiseva sielumme suuria, kimmeltäviä kätköjä, joita emme vielä tunne. Näetkö, miten me tuijotamme tuleen keltaisin silmin, ja ympärillämme ulvoo tuuli suurta lauluaan?

Aamulla löysin kirjeen kynnykseni alta. "Varo itseäsi!" oli siihen kirjoitettu.

Yann ei ollut edes muuttanut käsialaansa. Miten varomatonta, jos kirje myöhemmin löydettäisiin luotani? Revin sen pieniin palasiin ja hajoitin ne tuuleen. Mutta sitten aloin ajatella.

Ei, Yann, se riittää! Sinun pitää päästä jälleen rauhaan. Menen Rosseherren luokse ja puhun hänen kanssansa, ja tulen sinun luoksesi ja pyydän että sovimme keskenämme.

Muutenhan Yann juo itsensä kuoliaaksi, ja mehän olemme kaikesta huolimatta ystäviä.

XXXIV.

Se oli — milloinkas se olikaan? Kolme päivää, sitten. Mutta tänään on kaikki toisin. En ole puhunut Rosseherren enkä Yannin kanssa; kenties minun kuitenkin olisi pitänyt se tehdä.

Jo eilen se alkoi, mutta minä en ymmärtänyt. Kukapa olisi osannut sellaista ajatella?

Eilen lähdin Noelin luokse, keskustellakseni hänen kanssansa eräästä veneestä, jota hän oli tarjonnut ostettavakseni. Kuljin Jean Louisin majan ohitse. Menenköhän sisään, ajattelin. Miksi? Onhan sinulla aikaa toistekin. Enkä minä mennyt sisään.

"Olette siis täällä La belle femmen takia?" sanoi punainen Noel ja pani eteeni tapansa mukaisesti ryyppylasisoittokuntansa. "Heh, Françoise, Antoinette — Poupoulille on annettava syötävää! Teidän koiranne syö luumusäkistä, haha, ei haittaa. Kaunis vene, La belle femme! Olette siis tehnyt päätöksenne?"

Olin jonkun aikaa Noelin luona, enhän myöhästynyt mistään. Hupsu Gaston tuli koukkuisine polvineen sisään purjehtien ja kutsui minut juomaan lasin viiniä. Sen kanssa söimme juustoa, ja sitä tarjosin minä. Sitten tuli kylän rääsymekko.

"Herra", sanoi hän, "antakaa minulle yksi frangi, niin saatte minulta erittäin tärkeän tiedon!"

"Mene tiehesi!" sanoin minä. "Selkääsi saat, jos tahdot!" Rääsymekko irvisti ja pakeni.

Kenelläkään muulla ei ollut venevajaa kuin Noelilla. Paljaitten paalujen alla kahloi poikia, käännellen kiviä. Pieniin rapuihin, jotka tahtoivat paeta pois, he kävivät kiinni kynsistä, ja ankeriailta, jotka he pyydystivät, he heti leikkasivat kurkun poikki.

Yann ja Kedril olivat jo ennen sanoneet minulle, että La belle femme on erinomainen vene. Se miellytti minua. Ylähankaan oli pantava uusi vannas, muutoin oli kaikki kunnossa.

Sovimme hinnasta, hetkisen jankkailtuamme. Tarjosin niin hävyttömän paljon vähemmän kuin Noel vaati, että hän oli vähällä saada halvauksen. No, enpä heitäkään louisdorejani sinun kitaasi, saaren kuningas!

"Herra!" kuiskasi hän salaperäisesti. "Antakaahan toki minulle yksi frangi, niin saatte tärkeän tiedon." Minä nauroin. Niin hävyttömältä, risaiselta ja likaiselta hän näytti.

"Varo itseäsi, likakinttu!" huusin minä ja kohotin käsivarttani.
Rääsymekko otti lakin käteensä ja juoksi pois minkä jaksoi.

Kotona kaipasin Poupoulia. Vasta nyt johtui mieleeni, etten ollut nähnyt sitä senjälkeen kuin olin lähtenyt Noelin myymälästä.

Vihelsin ja katsoin yli ahon. Mutta missään ei sattunut silmiini tuo reipas, tumma käärö. Poupoul lakkoili. Koko iltapäivänä se ei tullut, vasta myöhään illalla se haukuskeli oven takana. Haha, vanha kulkuri! Kurjassa tilassa palasi Poupoul seikkailuistaan. Se nilkutti, ja verta vuoti monesta paikasta yhtaikaa. Sen kuono oli halki, ja oikeassa takajalassa sillä oli kauhea ammottava haava. Mutta kaulassa riippui poikkipurtu nuoranpätkä.

"Hoho, Poupou, mitä sinulle on tehty? Ovatko sitoneet sinut kiinni, ja oletko paennut ikkunan lävitse?"

Poupoul vikisi ja katsoi minuun häpeissään. Niin huonosti ei sen ollut vielä koskaan ennen käynyt.

Pesin sen haavat, sidoin ne, ja nyt makasi Poupoul vasemmalla kyljellään, käpälät ojennettuina, ja vapisi koko ruumiiltaan. Toisena aamuna se yritti nousta. Mutta se painui vikisten takaisin. Kannoin sen rakennuksen eteen päivänpaisteeseen ja panin vettä sen saataviin.

Poupoul koputti hännällään, asetti päänsä maata vastaan ja valmistautui kärsivällisesti odottamaan pitkän aikaa.

Puhuin kylässä puusepän kanssa, sitten menin saaren ylitse Stiffiin ja työskentelin koko iltapäivän herra Boucherin kanssa. Kun palasin takaisin, oli auringonlaskun aika.

Löysin Poupoulin oven edestä; se oli aivan samassa asennossa kuin lähtiessäni.

Mutta se ei liikkunut. Se makasi, kääreissä olevat jalat ojennettuina, ja tuuli leikki sen turkissa. Kumarruin alaspäin, ja pari kärpästä lähti siitä suristen lentoon. Kosketin Poupoulia — se oli jäykkä ja kova. Poupoul oli kuollut.

Kentiesi olisin voinut pelastaa sen, jos olisin ollut saapuvilla? Miten merkillistä, se oli kuollut noihin mitättömiin haavoihin.

Kuljin pari askelta, tuskastani päästäkseni, sitten palasin takaisin. Istuin kivelle oven eteen ja katsoin Poupoulia. Tuuli vinkui ja valitti korkealla ilmassa. Meri läikkyi kuin tuli. Mahtavan, eespäin kiitävän mustan ja hohtavan kuonan välitse leiskuivat kirkkaat tulenkielet esiin. Meri paloi pohjaa myöten. Leveä purppurainen leimu vyöryi taivaanrannalta yli meren, taivas oli kajastuksen punaaman höyryn peitossa ja kuvasti aavemaisesti alhaalla riehuvaa tulipaloa. Palavan meren pinnalla kulki suuri Itä-Aasiaan menevä höyrylaiva ja suli. Sen kannet vuotivat pois, mastot ja raakapuut tippuivat alas, ja sen paksun savupiipun nieli sitä ympäröivä tuli. Sakea, pikimusta savupilvi nousi siitä —

Silloin tein sen huomion, että sen kaulan ympärillä oli ohut lanka, ja käteni herpautuivat tykkänään. Se oli sellainen lanka, jota käytetään kalastettaessa, se oli silmukka —

"Sellaisia te olette! Sellaisia te olette!" huusin ja heilutin nyrkkejäni kylää kohti. Silloin kalpenin.

Miksi olet tehnyt sen minulle, Yann! Siksi että Poupoul hiljakkoin paljasti aikeesi, sinä maantierosvo? Siksikö? Yann, miksi et heittänyt silmukkaa minun kaulaani, minä olisin voinut puolustautua, mutta tämä —

Poupoul oli varmaankin nuollut kättä, joka pani silmukan sen kaulaan, oli haukkunut ja heiluttanut häntäänsä iloissaan, kun joku tuli sen luokse, sen ollessa niin yksin.

Menin kylään. Missä sinut tapaankaan, Yann, käyn kiinni olkapäihisi ja viskaan sinut maahan, tartun kurkkuusi ja hakkaan nyrkilläni kasvosi mäsäksi, siksi kunnes olet hiljaa, varo itseäsi, minä tulen!

He nauroivat. Kuinkapa he tietäisivät, missä hän oli. "Jean Louis, hyvää iltaa, eikö Yann ole sinun luonasi?"

Tuli pimeä. Kylä lepäsi niin rauhallisena vähine valoineen. Creachin valokeila viuhui esiin, ja kattojen varjokuvat erottuivat siitä selvästi mustina, sitten vaipui kaikki häivään ja sumuun, talot, valot, ja valoisku sattui minuun ja häikäisi minut. Ja taas lepäsi tumma kylä rauhallisena vilkkuvina valoineen.

Palasin takaisin Myrskylään. Kärpäset surisivat Poupoulin ruumiin ympärillä. Otin sen käsivarsilleni ja kannoin sen meren rantaan. "Sinähän olet aina elänyt merellä, Poupoul", sanoin. Poupoul oli jäykkä kuin olisi sen nahka ollut täytetty. "Jää hyvästi, toverini!"

Poupoul ajelehti. Se ui hitaasti poispäin, mutta sitten se joutui pyörteeseen ja katosi. Aalto syöksyi esiin, ja kun sen vaahto oli hajonnut, oli Poupoul taas edessäni.

Ihmeellistä! Koetin kolmessa, neljässä paikassa, aina tuli Poupoul takaisin luokseni.

Silloin otin sen jälleen käsivarsilleni, niin likomärkä kuin se olikin, ja kannoin sen saaren toiselle puolen. Se oli raskas, ja minä huohotin.

Idässä olivat meri ja taivas sinisenmustat, lännessä kuparinpunaiset.
Pieni ruskea kuunsirppi oli saaren yläpuolella, ja tuuli suhisi.

Missä kalliot luotisuorasti laskeutuivat mereen, sinne heitin Poupoulin. Näin, kuinka se putosi, kuulin sen. Nyt se ei voinut enää tulla takaisin. Se vieri pitkin kallioita, sitten virta kävi siihen kiinni ja se katosi.

Seurasin sitä sen matkalla siksi kunnes tulin Marconi-asemalle. Sinne menin sisään.

"Istukaa", sanoi herra Boucher ystävällisesti, "minkä näköinen olettekaan!"

Lähdin taas. Istuuduin kivelle ja katsoin yli meren. Pikimustana se oli mustan-sinivihreän taivaan alla, kauhean tyhjänä ja autiona. Siellä kaukana kulki Poupoul ja aallot leikkivät sillä.

Tulin vasta myöhään kotiin. Pari tuntia olin odottanut Yannia Pouponin kuilun luona. Hän ei ollut tullut.

Majassani oli yksinäistä. Sade rapisi katolla ja pisaroita tippui raoista, ja minä ajattelin Poupoulia.

"Muistatko, ystäväni, miten opimme tuntemaan toisemme? Se oli siellä kaukana mantereen rannikolla. Sinä pidit terävillä hampaillasi kiinni jalastani, purematta. Se miellytti minua! Muistatko, miten koettelin uskollisuuttasi ja olin uidessani olevinani hukkumaisillani — mutta sinä et vitkastellut, vaan heittäydyit samassa silmänräpäyksessä yhden kerroksen korkeudelta mereen auttaaksesi minua."

Tip — tiptip — sade valui ja sähkötti sekavia, järjettömiä sanoja, joiden takana näytti vaanivan kauhea merkitys. Tuuli suhisi ulkona — ja kuuntele: eikö koira haukkunut aholla? Nousin. Huutoja kaikui ulkona, murhahimon huutoja, ja piinattujen koleaa naurua. Veri hyytyi suonissani ja kokonaiset ruumiinosani olivat kuin turtuneet.

Ei, täällä minun ei ollut hyvä olla. Menin ulos ja laskeuduin maata erään kallion kupeelle.

XXXV.

Tuuli vinkui vinkumistaan. Se tuli luoteessa olevasta pilvenreiästä ja kiiti eteenpäin, jäätävän kylmänä, aivan maata myöten.

En viihtynyt kotona. Kuljeskelin kylässä, sähkötin herra Boucherin kanssa, olin kaikkialla. En voinut sulattaa tätä kuulumatonta kataluutta! Olihan Yann sydämensä syvyydessä hyvä poika, sen minä tiesin. Mutta kuinka hän oli saattanut noin tehdä? Sano, Yann! Mutta kaiken päätteeksi — mitä merkitsi koira hänen naiville raakuudelleen?

Tuuli kiiti kylmänä ja ulvoen eteenpäin, eikä saari ollut mitään muuta kuin autio sieluton soraläjä, jonka kimppuun meri hyökkäsi kaikilta tahoin kirvein ja kangin, poistaakseen sen tieltään. Minua vilutti.

Katsoin yli meren. Se viittoi ja viekotteli, niin että melkein henkeni salpautui. Mitä tahdot? Mitä tahdot minusta —?

Kaukana kulki kolmimasto märin, raskain purjein. Katselin sen menoa. Päiväntasaajan aurinko on paahtava heitä ja heidän hiuksensa tarttuvat kiinni laivankannen pikeen, kun he nukkuvat. Troopillinen sade valuu ja he saavat kahlata polviaan myöten haaleassa vedessä. He takertuvat tyveneen ja etsivät katseillaan tuhannesti päivässä taivaanrantaa. He kulkevat laulaen piirissä ja nostavat raskaat purjeet ylös ja lentävät myrskyssä. He pyytävät koukuilla albatrosseja, ja tuo suuri, kömpelö lintu seisoo kannella avuttomana heidän nauravien ruskeiden kasvojensa edessä —

Äkkiä oli kaukainen kolmimasto liekkien vallassa. Mutta todellisuudessa ei palanut se, vaan sydämeni oli syttynyt tuleen ja lingonnut liekit silmiini. Tunsin sellaista tuskaa kuin rintani olisi repeytynyt kahtia. Tiedätkö, mitä se on?! Se oli kaipausta sinne kauas!

Lähtekäämme! Lähtekäämme metsiin, joilla ei loppua ole ja jotka humisevat, lähtekäämme pohjolan lumikentille, missä ei aurinko paista — yhtäkaikki, helvettiin, jos niin tahdot — mutta lähtekäämme uusiin oloihin!

"Oh, niin välttämättömästi en tarvitse rahaa, vai? Jos kerran matkustatte, niin niin mitäpä tekisitte La belle femmella, eikö niin?"

Mutta minä en matkustanut tänään enkä huomennakaan. Yann ei saanut luulla, että minä häntä peläten lähdin saarelta. Oh, ei! Mehän olimme nyt molemminpuolisesti toisillemme paljon velkaa, ja minä pidän selvistä tileistä.

Neljä yötä pysyttelin Pouponin kuilun lähellä ja odotin Yannia. Istuin siellä ja olin viluissani. Tuuli humisi, Creachin valosalamat lensivät ylitseni. Poltin piippua ja pidin kättäni sen pesän päällä, jottei tuuli voisi viedä siitä pois tupakkaa. Sillä tavoin lämmittelinkin:

Enkö ole sinulle vannonut, että olen täällä joka yö, Yann? Missä viivyt niin kauan, käy esiin, Yann — täällä minä olen —

Tunnit kuluivat. Hou-huu-ho — ulvoi tuuli, ja joku ääni kaikui korkeuteen: hiihii —. Toisinaan vonkui kallion halkeama. Kaukana merellä kulki postihöyrylaiva, satulinnalta se näytti monine valoineen. Istuin ja odotin.

Mutta heti kun jotakin narisi tai kopisi aholla, nousivat hiukset pystyyn huokosissani. Tuulessa oli uhkaavia ääniä, ja minä kuuntelin henkeäni pidättäen. Äkkiä karkasi kamala valkea aave laukaten päälleni. Vannon, että tällä hetkellä pullistutin itseni kuin piikkisika ja puhkaisin katseillani valkean aaveen. Se oli paperipalanen, eikä se minua sen enempää vahingoittanut.

Toisinaan paukkui ja kaikui allani. Kuilu haisi kuin vanha kaivo, ummehtuneelta ja mädänneeltä, siellä alhaalla litisi ja kahisi niinkuin raskas, märkä esine olisi liikkunut edestakaisin. Kylmä puistatus värisytti minua — siinä oli hän! Se oli Poupon, murhaaja, hän veti jaloistani, tukki sormensa oikean kenkäni reikään ja huohotti. Sitten hän jälleen lotisten liukui alas.

Vaikkakin siirryin yhdestä jännityksestä toiseen ja ihoni kävi kananlihalle, jäin levollisesti paikalleni istumaan. Enpä liikahtaisi heti sittenkään kun Yann tulisi. Olisin kuuromykkä, hän löytäisi täältä kuuromykän piipunpolttajan, joka olisi vaipunut ajattelemaan viisaustieteen ongelmoita Pouponin kuilun partaalla. Yann saisi tilaisuuden periä saatavansa. Mutta sitten — niin, sitten tulisi minun vuoroni!

Kerran nukahdinkin. Mutta silloin minut herätti tykinlaukaus. Piippu oli pudonnut maahan. No, minä en ole sellainen mies, jolla on vain yksi piippu, minulla on piippuja jokaisessa taskussa. Sytytin siis toisen piipun.

Odotin aina neljä, viisi tuntia. Riittääkö se pelastamaan kunniani, en tiedä. Minulle se riitti.

XXXVI.

"Jää hyvästi, Kedril, luotsi numero yksi! Missä on Jean Louis? Hyvästi, hyvästi kaikki!"

Kalastajat ympäröivät minut ja hieroivat karkeita poskiaan kasvoihini. Suutelimme toisiamme. "Ettäs niin pian lähdet luotamme —!" sanoivat he ja pudistivat päitään. Heidän kätensä olivat kovat kuin puu. Mutta heidän silmänsä olivat uskolliset ja sydämelliset. Kedril tahtoi ehdottomasti soutaa minut "Toimitsijaan". Lahjoitin hänelle piipun muistoksi.

Silloin tuli "Työmiehestä" vene, ja Yann kiipesi "Toimitsijaan". Seisoin laivan reunalla ja näin hänen tulevan. Tunsin, miten veri poistui kasvoiltani, päällystakin taskussa olevat käteni puristautuivat nyrkkiin. Aloin hitaasti kasvaa —! Mutta kun Yann katsoi minuun, valtasi minut kumma voipumus. Yannin siniset lapsensilmät näet hehkuivat täynnä rakkautta. Ne olivat Yannin entiset silmät, sellaiset kuin ne olivat olleet aikaisemmin, ja ne tekivät minut heti aseettomaksi. Yann astui luokseni. Hän näytti likaiselta, otsallaan hänellä oli kauhea verinen naarmu ja hänen silmäinsä valkuaiset olivat yhä verestävät.

"Sinä lähdet!" sanoi hän hymyillen ja osotti katseellaan pientä myttyä, joka oli kainalossani.

Yann odotti hetkisen ja katsoi minua tutkivasti silmiin, sitten hän alkoi uudestaan: "Ajattelet ehkä, että minä tapoin Poupoulin? Ei, en se minä ollut. Rosseherre sen teki."

"Niin. Minä sanoin hänelle: Poupoul paljasti aikeeni, se haukkui. Siihen hän sanoi: vai niin, koira siis esti tekosi. Mitään muuta hän ei sanonut. Mutta kaksi päivää myöhemmin hän sanoi minulle: nyt ei Poupoul voi enää estää sinua, Yann."

Katsoin Yanniin ja halveksiva hymyily tuli huulilleni. Nauroin itseäni. Hän on lapsi, tämä Rosseherre. Oh, niin, niin, hyvät herrasväet, tässä näette ensi luokan ihmistuntijan edessänne! Lähdenpä kiertueelle ja panen renkaan nenääni ja otan seipään käteeni ja näyttelen itseäni rahasta!

Yann katsoi minuun hämmästyneenä. "Eihän täältä lähtenyt yhtään laivaa", vastasi hän, "kuinka sinä siis olisit voinut matkustaa?"

Nauroin ääneen. Nauroin itselleni. Siis aivan suotta syyttä olivat hiukseni nousseet pystyyni — Yann ei ollut ajatellutkaan tulla luokseni. Riittää! Pois!

"Viime päivät olivat helvettiä!" jatkoi Yann ja hänen tulehtuneet silmänsä sinkosivat säkeniä, hänen kaulasuonensa paisuivat. "Tuo nainen teki minut hulluksi. Kuuletko? Hulluksi! Minä luulen, että hän on pirun riivaama ja että hän noitui minut. Niin minä luulen! Hiljakkoin, yöllä — en voinut tehdä sitä. Sinä vihelsit, kuljit niin huolettomana. Senvuoksi. No, sinä matkustat, se on hyvä. En tiennyt enää, mitä minun piti tehdä. Ja mehän olemme kuitenkin ystäviä, vai? Jos hän olikin sinun luonasi, niin mitäpä, siitä! Jää hyvästi, mon très cher ami!"

Yann ojensi minulle kätensä, ja hänen silmänsä kiilsivät kosteasti.
Tartuin ojennettuun käteen, ja me katsoimme kauan toisiamme silmiin.
Olimme kiusanneet toisiamme, ei mitään muuta, niinkuin täytyy tehdä
ihmisten, jotka tulevat lähelle toinen toistansa.

Sitten Yann pisti kätensä taskuun ja veti sieltä, esiin umpikuorisen kultakellonsa.

Minä hymyilin. Ei, milloinkaan minä en opi ymmärtämään näitä ihmisiä.
Mutta kelloa minä en ottanut.

"Minä en tahdo omistaa mitään, joka maksaa enemmän kuin kymmenen frangia, ymmärrätkös, Yann?" sanoin minä. "Jotain muuta kenties?"

"Niin, sitä minä voin käyttää, kiitos!" Työnsin käteni taskuuni ja vedin esiin pienen huiluni. Annoin sen Yannille.

"Merci!" sanoi hän. "Miten monta ihanaa hetkeä — no, jää hyvästi! Älä unohda minua!"

"Toimitsija" laukkasi lahdelman ylitse. Tuulta oli enemmän kuin tarvitsimmekaan. "Kameelin" ympärillä leikitteli pieniä mustia sorsia, sukeltaen, pyöriskellen. Lokit istuivat kallioilla ja niiden päät kiilsivät niin valkeilta kuin vastikään öljyvärillä maalatut napit. Riuttojen luona meri imi ja hengitti.

Sitten purjehdimme, sen veden peitossa olevan riuttarivin ohitse, jonka lähellä niin usein olin kalastanut Merenkuninkaan kanssa. Meri jymisi ja vaahtohunnut pärskyivät korkeuteen. Silloin näin pienen valkoisen purjeen, joka heilui kovassa aallokossa. Se tuli meitä kohti. "Jean Louis!"

Mutta veneessä ei istunutkaan pieni Merenkuningas. Valkoinen myssy näkyä purjeen alta.

Vene purjehti aivan läheltä ohitsemme. Rosseherre istui köyryssä selin peräsimessä, katse eteenpäin suunnattuna, matala otsa sadoissa pienissä rypyissä. Hän ei katsonut ylös.

Aalto nosti veneen korkealle ja vei sen pois. Tuossa tuokiossa oli pieni keinuva purje kadonnut näkyvistämme.

Korkean, sinivihreän, kaksitornisen kalliolinnan kaltaisena on saari meressä. Lokit kiertelevät ympärillämme, ja kaukaisilta kallioilta tunkeutuu korviimme hento viheltävä ääni.

Korkea kalliolinna muuttuu siniseksi ja katoaa mereen. Nyt ei ole enää mitään nähtävissä, vain Creachin paksu pää ui taivaanrannalla.

Silloin tunsin iskun sydämessäni. Yvonne! Jumala minua auttakoon, en ollut kaikkina näinä päivinä enää ajatellut häntä, olin tykkänään unohtanut hänet.

Mantereen rannikolla tapasin Mathieun, L'honneurin ja Petitjeanin. Jumalan kiitos, he olivat siellä. Luulen, että silmäni kyyneltyivät. kun näin heidät.

Ryypiskelimme myöhään yöhön. Sitten sanoimme jäähyväiset. Haa, mitä se on? Meri oli musta, ja musta oli taivaskin. Mutta taivaanrannalla hengitti välkkyloisto, valkoista, valkoista, punaista, ja valotuulimylly heitti siipiään korkeuteen. Ne olivat Stiff ja Creach.

"Hyvästi, toverit? Ja kun pääsette takaisin Osaan, niin sanokaa minulta terveisiä Amorikille ja hänen tyttärelleen, Yannille ja Jean Louisille! Älkääkä unohtako tervehtiä Rosseherreä! Sanokaa terveisiä kaikille, kaikille!"

Kaksi päivää myöhemmin astuin Cherbourgissa suureen kahdenkymmenentuhannen tonnin höyrylaivaan. Sumusireeni huusi, kappeli soitti kävelykannella, en route!

Olin surkeassa mielentilassa. Heti alussa sattui minulle se onnettomuus, että loukkasin äänelläni laivan ylitarjoilijaa. Niin, uskokaa, kunnioitettavin herra, että juon ensin kolme raakaa munaa, ennenkuin uskallan lähestyä niin ylhäistä henkilöä! Otin miehen katsastettavakseni. Miten oli minun meneteltävä, pyytääkseni tältä lähetystönpäälliköltä hauskaa hyttiä? Hän seisoi edessäni kulttuurin kielen siloiseksi nuolemana. Hän tuntui minusta hirveän tutulta. Tarkastin hänen pääkalloaan. Niin, minä olin hänet jo nähnyt. Tuhannen kertaa ja kaikkialla. Ne olivat europalaiset kasvot! Eivät mitään muuta.

En puhunut enää sanaakaan. Otin viiden frangin rahan ja annoin sen liukua hänen europalaiseen käteensä. Hän ymmärsi heti ja kumarsi: herra voi vast'edes huoleti äänellään häiritä tämän höyrykarusellin pyhää rauhaa —

Hytissä koettelin mattoa sormillani, ja myöskin portaiden peitettä tutkin salaa: kumia! Yann, missä me olemme? Sähkövaloa, lämmityslaitos, kukkalaatikolta, kirjapaino, hotel à la Riz, heh, olin jo joutunut sivistyksen ulkolaidoilta suoraan kiehuvaan keskukseen. Höyrylaiva oli hiljainen kuin kirkko, vain silloin tällöin kuuli pelottavaa, ulvovaa yskää: se olin minä.

Nousin kävelykannelle ja hymyilin halveksivasti: sen pienin pelastusvene oli suurempi kuin suurin vene, mitä meillä oli saarella. Tuuli. Suunta pohjois-luoteinen, voima kahdeksan, kova aallokko. Mutta jättiläinen ei heilahtanutkaan. Se kulki kahdeksantoista solmuväliä tunnissa, ja kuitenkin se näytti olevan ihan liikkumatta ja vain kapeat käytävät kulkivat. Meri oli syvällä allamme, näkymättömänä ja mitättömänä. Me olimme kauttakulkijoita, emme mitään muuta. Tuli ilta, ja Kanavan valot välkähtelivät ja värähtelivät. Kurja kalastaja-alus liukui ohitsemme. Se kiemurteli ja pieksi aaltoja ja nousi pystyyn.

Ja nyt valtasi minut tietoisuus, alaston, kamala tietoisuus: en kuulunut enää sinne! Aallot, tuuli, koko suuri meri — en kuulunut enää sinne —

Menin tupakkahyttiin, istuin nojatuoliin, tilasin whiskyä lasin ja toisenkin. Sitten ostin kokonaisen pullon. Kaksi tähtisikermäämme loisti nyt kuohuvassa meressä olevan mustan saaren ylitse —

Silloin kuuntelin: kuuletko koneiden pumppuavan? Kautta kaikkien värähtelyjen, lävitse kaikkien kerrosten ja käytäväin kuuletko suuren terässydämen lyönnit? Se oli Europan sydän, Europan, johon tulin! Ja äkkiä siirtyi allani laulavien koneiden levollinen voima minuun ja täytti minut väkevyydellä sekä äärettömällä varmuudella. Kaadoin lasini täyteen ja hyräilin laulua.

"Ole levollinen, sydämeni", sanoin sydämelleni, "elämän metsästysmaat ovat suuret. Sinä löydät heidät kaikki uudestaan, Yannin, Yvonnen, Rosseherren ja Jean Louisin, kaikki! Ja myöskin Poupoulin sinä vielä tapaat, mikään ei ole korvaamatonta!"

Mutta yöllä heräsin äkkiä. Höyrylaiva natisi kuten nahka natisee. Kuuntelin. Siellä ulkona oli tuuli, meri, sieltä kuului ääniä, sieltä ulkoa, ja minä ymmärsin ne. Sydämeni puristui kokoon.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MERI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.