The Project Gutenberg eBook of Ikionnelliset
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Ikionnelliset
        Romaani

Author: Ida Boy-Ed

Release date: December 1, 2025 [eBook #77382]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1920

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK IKIONNELLISET ***
language: Finnish




IKIONNELLISET

Romaani


Kirj.

IDA BOY-ED


Suomennos





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Ahjo,
1920.




I.


Oli se vuoden aika, jolloin kaikkialla Saksassa suoritettiin
kenttäharjoituksia. Myöskin siinä pienessä valtakunnan kolkassa, jossa
hansalais-lyybekkiläinen ja meklenburgilainen maaperä yhtyvät ja joka
ulottuu Traven suun eteläiseen rantaan, tapahtui sotaväen harjoituksia.
Vanhasta Hansan kuningattaresta, Lyybekistä, Itämeren rannikkoon saakka
vietettiin iloista elämää, jonka lukuisat majoitukset tavallisesti
aiheuttavat. Suurten kenttäleirien yöt olivat tulossa; seudun
asujamisto odotti niitä kuin jotain kansanjuhlaa. Mutta yksityisillä
pataljoonilla oli siellä täällä pienet etuvartioleirinsä, ja myöskin
illalla syyskuun 1 päivänä näki laajalla sänkipellolla vilkasta elämää.

Kentän ja joen välissä kulki maantie Meklenburgiin päin. Laskeva
aurinko loi pilvettömälle taivaalle ja tasaisesti juoksevaan
virrankalvoon keltaisenpunaista, metallimaista hehkua. Leirialueen
takaa kohoava metsä alkoi synkistyä; sieltä luikertelevalla,
valkoiselta hohtavalla maantiellä kohosi tuon tuostakin pölypilviä,
sitten vyöryivät esiin vaunut, jotka tulivat Lyybekistä ja olivat
matkalla Schlutup'iin. Pyörien jyrinä sai erään pienen ryhmän
upseereita, jotka istuskelivat pyöreän teltan edessä pöydän ympärillä,
joka kerta ponnahtamaan pystyyn ja pettyneen näköisinä jälleen
istuutumaan.

"Allmer", sanoi muudan nuori upseeri eräälle
yksivuotis-vapaaehtoiselle, joka pöydän ääressä seisoen kaatoi
kurkkuunsa lasillista viiniä, "äitisi ei tule enää".

"Aivan varmasti, rakas Schmettau, Beatrix pitää kyllä siitä huolen."

"Onpa tosiaankin paljon vaadittu, että rouva kreivittären pitää
matkustaa kaksi tuntia meitä tavatakseen, tai oikeammin näyttääkseen
nuorelle kreivittärelle kenttäleiriä."

Herra von Schmettau katsoi kelloa.

"Vähän yli seitsemän."

Samassa tuli paikalle juosta hölkyttäen herra v. Schmettaun palvelija.
Ennenkuin hän kerkesi suutansa avaamaan, tiesivät herrat jo mistä oli
kysymys, sillä kylästä päin johtavalla maantiellä tulivat näkyviin
kreivitär Allmerin ajoneuvot. Upseerit — heitä oli luvultaan neljä —
kiiruhtivat vaunuja vastaan. Luutnantti v. Schmettaun ruskeahkoille
kasvoille nousi hieno puna, hänen tummat silmänsä säihkyivät
lämpimästi, kun hän, samoin kuin toisetkin, jo kaukaa lausui
sotilaallisin tervehdyksin vaunuissa istujat tervetulleiksi. Nuori
kreivi Allmer pysytteli hiukan loitommalla. Täällä kenttäleirissäkään
ei pitänyt aivan kokonaan unohtaa sotilaallisia arvoasteita.

Kolme naista kiitti vaunuista tyynen-ystävällisesti. Sitten pysähtyi
nelivaljakko miltei luonnottoman äkkiä, mikä seikka oli vanhan
Wohlerin, Allmerien harmaahapsisen perheajurin, suurin ylpeys.
Ennenkuin kuitenkaan palvelija oli päässyt alas kuskipukilta, ehti
majuri v. Beulwitz avata vaunujen oven ja ojensi kätensä kreivittärelle.

"Kreivitär, mikä ilo! Tahdotteko te ja toiset naiset suoda
suosiollisesti anteeksi asun, jossa meidän täytyy esitellä itsemme."

Kreivitär hymyili.

"Kuinka voikaan joku upseeri näyttäytyä edullisemmassa valossa. Mutta,
sallittehan... rakas Dorothea, minä esitän sinulle tässä majuri von
Beulwitzin. Sinä tiedät, hän ja hänen veljensä Fritz olivat lapsuuteni
leikkitovereita. Neiti von Allmer, puolisoni serkku, joka oleskelee
nykyään luonamme Allmershofissa."

Pieni tanakka majuri, jonka kasvoilla paistoi tyytyväisyys, kumarsi
naisille. Kreivitär oli solakka ja pitkäkasvuinen nainen, jonka
kauniista ja ylpeistä kasvoista tuskin saattoi huomata, että hän
oli neljänkymmenen paikkeilla, mutta sen todisti hänen kahden
täysikasvuisen lapsensa läsnäolo. Hänen aaltoileva, tumma tukkansa
seppelöi valkoista otsaa. Kun hän hymyili, paljastui kaunis hammasrivi.
Hänen poskiensa väri oli raikas.

Neiti v. Allmer, joka oli viittä vuotta kreivitärtä nuorempi, näytti
siitä huolimatta vanhemmalta; hänen hienot piirteensä muuttuivat
mielenliikutuksen kohdatessa tuimiksi. Hänen ulkonainen esiintymisensä
sitä vastoin oli täysin varmaa.

Beulwitz kiiruhti esittämään pienen esikuntansa. Kapteeni v. Santen
ja yliluutnantti Lobedan kumarsivat mitä kunnioittavimmin; Schmettau
nuoren kreivin ystävänä ei tarvinnut esittelemistä.

"Mutta eivätkö kreivittäret haluaisi nousta pois vaunuista?" kysyi
vaaleaverinen luutnantti Lobedan.

"Tuopa näyttää hauskalta!" huudahti Beatrix, joka korkealta
istuimeltaan tarkasteli sotilaselämän hyörinää.

"Tulkaa, likempää se näyttää vielä hauskemmalta", pyyteli Schmettau.
Nuoren kreivittären suuret, tummat silmät harhailivat sinne tänne:
milloin ne kiintyivät luutnanttiin, milloin taas muihin, milloin
leiriin.

"Schmettau — kuinka mahdottomalta te näytätte tuossa pölyisessä
kenttälakissanne. Kuules, Botho, pitele taivaan nimessä varovasti sitä
koria, siellä on koko huominen aamiaisenne. — Te — luutnantti Lobedan!
Oletteko Bothoon tyytyväinen? Kyllä se poika jollekin Moltkelle vetää
vertoja, vai miten?"

Hän ojensi pitkälle luutnantille molemmat kätensä ja hyppäsi alas
vaunuista, jolloin hänen pieni ratsastushattunsa tipahti päästä
ja paljasti hänen poikamaisen-lyhyeksi leikatun tumman tukkansa.
Schmettau nosti lakin ylös, tyttö puisteli siitä pölyn pois ja asetti
sen jälleen mitä suurimmalla huolella päähänsä. Beatrix oli pienempi
kuin hänen äitinsä, erittäin sirokasvuinen ja vilkas. Säihkyvät
silmät sopivat hyvin ruskean-vaaleisiin kasvoihin, joista kohosi
hieman häikäilemättömästi pieni soma nenä hermostuneesti liikkuvine
sivustoineen.

"Teidän veljessänne, kreivitär, me menetämme, kun hän heti
kenttäharjoitusten päätyttyä eroaa, komppaniani rakastettavimman
sotilaan. Ehkä hän kohoaa teidän silmissänne, kun sanon teille,
että hänet nähtävästi päästetään palveluksesta ylennyksellä
reservi-upseeriksi."

"Iloitsen, että hän yleensä pääsee vapaaksi. Meillä käy aika
kuolettavan ikäväksi. Enkä minä kärsi Bothoa kirjavassa takissa.
Vaaleaveristen miesten pitäisi palvella vain niissä joukoissa, joissa
käytetään sinisiä kauluksia, punaiset eivät sovi niille, joilla on
kellertävä tukka. Oh, — pardon."

Luutnantti Lobedan oli vielä vaaleaverisempi kuin Botho. Mutta kaikki
kolme herraa nauroivat, sydämellisimmin tietenkin tummaverinen
Schmettau.

"Älkäähän liikoja iloitko, Schmettau", huusi Beatrix nauraen, "ette te
silti ole läheskään vaarallinen".

Nuoret soturit naisineen tulivat pataljoonan teltan luo, missä
upseerien palvelijat kreivittären palvelijain johdolla alkoivat tuota
pikaa kyhätä tilapäistä illallispöytää, johon tyhjennettiin korien
sisältö. Lähelle pöytää, erääseen syvään, maahan kaivettuun kuoppaan,
tehtiin tuli; kenttäkattila riippui tulen yläpuolella mustuneessa
seipäässä, joka oli asetettu poikittain kuopan reunoille. Beatrix oli
aivan suunniltaan tyytyväisyydestä.

"Äiti", sanoi hän, "saanhan toki juoda kuumaa punssia toisten kanssa?
Muuten on ilo vain puolittaista."

"Beatrix", sanoi Botho hiljaa sisarelleen, "onko teillä ollut tänään
vieraita?"

Beatrix katsoi hämmästyneenä veljeensä.

"Vieraita? — Kenen meille pitäisi tulla? — Pastori oli siellä ja pyysi
minua kummiksi seitsemännelle lapselleen."

"Eikö muita?" Hän huokasi.

Beatrixin äänekkään vastauksen olivat molemmat upseerit kuulleet.

"Herran nimessä — seitsemän lasta! Ja jollakin meistä tai useammallakin
on onni tulla sinne ylihuomenna asumaan", paasasi Lobedan.

"Mitä sanottekaan, herra luutnantti? Äiti tahtoo, ettei pastori
raukan niskoille tule mitään majoitusta, ja ylihuomenna muutatte te
ja — luullakseni — vielä kuusi upseeria, meille. Silloin täytyy äidin
järjestää pienet tanssiaiset."

"Ihanaa — mainio ajatus!" huusi Lobedan.

"Kutsuttako paroonitar Pantinin? Taivuta äiti siihen", puheli Botho
nopeasti.

"Pantin ei ole käynyt meillä", vastasi Beatrix arvellen, "ja en oikein
tiedä, mitä äiti..."

"Kreivitär — hyvät herrat", huusi samassa Beulwitz, "pöytä on valmis.
Rouva kreivitär kutsuu."

— Liinalla peitetylle pöytälaudalle oli ahdettu sikin sokin vateja,
laseja ja pulloja. Seurue istuutui kenttätuoleihin, ja kun niitä oli
kaksi liian vähän, kiikuttivat Schmettau ja Botho esiin komppanian
kirstut ja istuutuivat niille.

Varjot metsän yläpuolella olivat käyneet mustemmiksi, hämärä alkoi
äänettömänä kutoa verkkoaan. Sytytettiin rovioita, ja mahtavina
kohosivat tervaskantojen liekit kohti korkeutta keveitten savupilvien
saattamina. Sotamiehiä ryömi olkimajoihin; toiset seisoskelivat
ryhmissä yksityisten siviilihenkilöitten ympärillä, jotka olivat
tulleet tänne tapaamaan ja kestitsemään eilisiä majoitusvieraitaan;
husaarien luo, jotka lähestyvän öisen lähdön takia eivät välittäneet
olkimajoista, kokoontui nuorisoa läheisestä kylästä. Hevosten
raskaat ja suuret ruhot kohosivat mustina varjokuvina yhä kalpenevaa
iltataivasta vasten.

"Miten kaunista tuo on", sanoi Beatrix haltioissaan. Seurue oli
syventynyt syömiseen. Beulwitz kertoi, etteivät he olleet tänään
nauttineet päivälliseksi mitään, lukuunottamatta erästä pientä
säilykevarastoa. Juuri kun oli aiottu ryhtyä keittämään, oli
vihollismielinen etuvartiosto ollut niin ystävällinen ja hyökännyt
heidän kimppuunsa.

Beatrix ei käsittänyt, miten näin romanttisessa ympäristössä saattoi
puhua nälästä; hän ei tosin sitä sanonut, mutta luutnantti Lobedan
hankki itselleen hänen syvän halveksumisensa, koska hän teki sangen
perinpohjaista tuttavuutta kylmän peltopyy-piirakan kanssa, v.
Schmettau sitävastoin laski veitsen ja haarukan maahan ja yritti
hiljaisella äänellä keskustelua hänen kanssaan.

"Niin, niin, Fritz ja minä olimme villejä lapsia, vaikken minä ollut
niin vallaton kuin Beatrix näyttää minun ainaiseksi murheekseni
olevan." Kreivitär heristi uhaten sormellaan, ja hänen muutoin
hieman kylmistä silmistään loisti rohkeuden säde, jopa tyttärensä
jumaloiminen, niin että hänen teeskennelty nuhteensa vain vaivoin
salasi äidin ihastuksen. "Ja te sanotte, että Fritz on tullut niin
rauhalliseksi?"

"Ei rauhalliseksi, vaan vakavaksi ja hillityksi. Sehän johtuu hänen
toimestaan — prinssin kasvattaja kun on — se on selvä. Prinssi Leopold
on kyllä vapautunut hänen kurinpidostaan, mutta ei hänen seurastaan.
Yhtäkkiä tekee hän prinssin kanssa matkan sukulais-hoveihin; myöskin
Meklenburgin hovikunnan vierailua on suunniteltu, jota seuraa matka
Kieliin, missä kuuluvat tarkastavan sikäläisiä linnoituksia", kertoi
Beulwitz.

"Niinpä hipaisisi veljenne meidänkin seutuja. Kun kirjoitatte hänelle,
muistuttakaa toki häntä siitä, että täällä elää hänen lapsuutensa
leikkitoveri. Ehkäpä prinssi Leopoldiakin huvittaisi tavata vielä
kerran sitä, joka hänen ristiäisissään laski hänet hänen kuninkaallisen
kumminsa käsivarsille. Minä olin siihen aikaan prinssin äidin
hovineitinä", lisäsi hän Dorothealle.

"Mitäs minä tiedänkään?" huudahti tämä vilkkaasti. "Eräs ystävätär
Schwerinistä kirjoitti minulle äskettäin, että sinne odotettiin prinssi
Leopoldia elokuun lopulla tai syyskuun alussa."

"Ihanaa", sai tässä vihdoin Beatrix tilaisuuden puuttua puheeseen,
"voisi lopuksi sattua, että herra majurin veli tulisi tänne prinssin
kanssa näihin aikoihin, kun meillä on vieraita. Eikö niin, äiti,
silloin sinä järjestät repäisevät tanssiaiset, sellaiset äärettömän
hauskat manööveritanssiaiset, joihin voi kutsua jo edellisenä päivänä."

"Mutta, lapsi", alkoi kreivitär heikosti vastustaen. Beatrix ponnahti
ylös ja heittäytyi hänen kaulaansa.

"En päästä sinua, ennen kuin olet myöntynyt", ilakoi hän.

"Siinä tapauksessa minä en myöntyisi milloinkaan mutisi Lobedan, jonka
johdosta Schmettau murahti hänelle puoliääneen:

"Äärettömän tarpeeton huomautus."

"Suostukaa, kreivitär" — "suostu, äiti", rukoilivat nyt myöskin
Beulwitz ja Botho.

"Mistä saamme tarpeeksi nuoria naisia", sanoi kreivitär, jo puolittain
voitettuna. Hänen oli mahdotonta kieltää huimapäiseltä lapseltaan
mitään.

"Oh", huudahti Beatrix rohkaisevasti, "Bülowit ja Randaut — siinä on
jo viisi tytärtä ja kaksi äitiä, te ainakin yksi. Paroonitar Randau ei
tanssi, kuten sinä, äiti, yhdessä tyttäriensä kanssa. Sitten on vielä
Dorothea — tanssithan toki, täti? Sinullahan on hienon tanssijattaren
maine, sanoo äiti... sitten vielä minä ja vanhin pastorin tytär;
myöskin naapurikylän pastorilla on kaksi suloista täysihoitolaista
hyvästä perheestä, ja vihdoin viimein: kutsu Pantin."

Bothon nuorekkaat kasvot ikäänkuin kivettyivät. Hänen siniset silmänsä
katsoivat jännityksellä äidin huuliin.

"Pantin?" kysyi Beulwitz, "holsteinilaisia Pantinejako?"

"Sitä en tiedä", sanoi kreivitär varovaisesti. "Ajatelkaahan:
neljännespenikulman päässä Allmersdorfin linnasta on eräs huvila,
jonka rakennutti sinne joku rikas venäläinen kymmenen tai kaksitoista
vuotta sitten. Maata kiskoi hän puolisoltani suorastaan suunnattomilla
summilla. Mies ikävystyi pian oikkuihinsa. Hän muutti pois — ja siitä
lähtien on rakennus vuokrattavana. Vain harvoin ilmestyi kesällä
joku, joka tuhlasi niin paljon rahaa ja vaivaa näin yksinkertaiseen
olopaikkaan. Mutta joka huvilan ottaa, se käy jo edeltäkäsin
miljonääristä näillä seuduin. Nyt yhtäkkiä, kun huvila on seisonut
yhden vuoden tyhjänä, on sille ilmestynyt kesän lopulla vuokraaja, joka
nähtävästi aikoo asua siellä talvenkin."

"Ja hänkö on paroonitar Pantin?" kysyi Schmettau.

"Paroonitar Pantin. Hän ei ole vielä tehnyt ainoatakaan vierailua.
Hänestä ei tiedetä mitään varmaa; sanotaan että hän on leski; kuuluu
eläneen kaikissa Euroopan hoveissa, sanoo Randau; kuuluu olevan
vaarallisen kaunis, mutta nykyään jo puoleksi loppuun kulunut. Olen
katsonut sukukalenterista, sinne on merkitty eräs Lydia Pantin,
omaa sukua paroonitar Sobodka — se voisi olla hän! Kai joistakin
'romanttisista' maista kotoisin, ainakin nimestä päättäen. Voinko minä
niin 'horjuvaista' olentoa kutsua?" sanoi kreivitär piloillaan.

"Kun hän ensin on käynyt täällä — miksikäs ei", arveli majuri. "Olen
kuullut siitä naisesta. Hän ei ole Rumaniasta eikä Serbiasta, vaan
hyvästä saksalais-itävaltalaisesta kodista. Hänen miehensä on kadonnut
tietymättömiin. Sanotaan hänen eräällä tutkimusmatkallaan Aasiassa
saaneen surmansa jonkun turkomannin nuolesta. Paroonittarella on
kansainvälisen yhdistyksen keskuudessa, joka liikuskelee Nizzassa,
Baden-Badenissa ja niin edespäin, kauneutensa ja rahojensa takia, jotka
hän peri puolisonsa kuoleman tai lähdön jälkeen, suuri maine. Myöskin
Pariisissa näyttelee hän jonkinlaista osaa. Kuitenkin minä voin teille
vakuuttaa, että tapasin rouvan ennenmainitussa yhdistyksessä, ja että
on yleisesti tunnettua, että hän on oleskellut Italiassa ja Wienin
hovissa. Berliinissäkin, jossa hän hiljattain oleskeli, olisi hänen
esiintymiselleen ollut tuskin minkäänlaisia vaikeuksia, ellei hän itse
olisi pysytellyt niin kovin syrjässä."

"Suuresta maailmasta meidän hiljaiselle rannikollemme", sanoi
Dorothea-neiti. "Mikä vaihtelu!"

"Kentiesi paroonitar Pantin oli — väsynyt", huomautti kapteeni v.
Santen.

Botho, joka ei näyttänyt toivovan, että tästä naisesta keskusteltaisiin
sen seikkaperäisemmin, nousi:

"Tehkäämme pieni kiertokulku, Beatrix. Katsos, on tullut jo aivan
pimeä, ja ennen kello yhdeksää täytyy teidän jättää meidät. Sellainen
on kenttäleiri-järjestys. Täti Dorothea, lähdetkö mukaan?" — "Beulwitz
ja minä jäämme tänne", sanoi kreivitär. "Anton voi korjata aterian;
Schmettau, kutsukaahan toki palvelijanne avuksi."

"On kylmä, rouva kreivitär", muistutti majuri, sillä aikaa kuin
molemmat naiset upseerien seurassa katosivat ympärillä seisoskeleviin
sotilasjoukkoihin. "Siirtäkäämme tuolimme lähemmäksi tulta."

Näin he sitten istuivat, jalkain juuressa loimuava rovio, jonka
yläpuolella äsken oli riippunut kenttäkattila. Tulen hehku valaisi
heidän kasvojaan.

"Kreivitär", alkoi majuri puhua hetken vaitiolon jälkeen, "saanko sanoa
teille, että olen äärettömän iloinen, kun olen saanut jälleen teidät
nähdä ja löytää teidät keskeltä ylpeän onnen täyteläisyyttä? Kuinka
elävästi muistankaan sen ajan, kun teidät saatettiin seuraelämään,
ja miten Fritz ja minä kerskailimme sillä tuttavallisuudella, joka
sinä talvena vallitsi meidän ja nuoren, niin ihaillun kaunottaren
välillä. Me olimme kokemattomia nuorukaisia, te kohtelitte meitä...
eräänlaisella alentuvaisuudella. Fritz ja minä olimme — nyt minä
saanen sen tunnustaa — molemmat teihin rakastuneita. Mutta ennenkuin
ylioppilas ja vänrikki olivat sopineet, kumpi ensiksi tekisi
tunnustuksensa, tuli kreivi Allmer ja riisti pieneltä hoviltamme sen
kauneimman koristuksen. Muistan vielä, että siihen aikaan puhuttiin
että kreivi olisi teille liian vanha, te ette tulisi onnelliseksi.
Mutta kohtalo ei voinut olla ristiriidassa oman itsensä kanssa, se ei
voinut varustaa olentoa kaikkinaisilla luonnonlahjoilla ja oikeuksilla,
se ei tehnyt häntä onnelliseksi eikä määrännyt olemaan onnellinen,
tinkiäkseen myöhemmin antimistaan. Te olette onnellinen!"

"Kyllä", sanoi kreivitär sydämensä pohjasta ja ojensi
lapsuudentoverilleen kätensä, "minä olen onnellinen. Minä olin
nuori, kaunis — köyhä. Nimi ja rikkaus — molemmat tarjosi minulle
kreivi Allmer — viehättivät minua, ja en ole sitä koskaan katunut.
Puolisollani ja minulla oli samanlaiset käsitykset elämästä, työstä
samoin kuin huvituksista. Se on avioliitossa usein tärkeämpää ja
onnea-tuottavampaa kuin kaikenlainen rakkauden hurma. Hän kuoli varhain
— mutta hän jätti minulle lapseni! Te tunnette molemmat! Pitääkö minun
teille sanoakaan, että minulla on syytä olla heistä iloinen ja ylpeä?
Niin, minä olen onnellinen! Minun elämäni oli rikas toiminnaltaan,
rikas loistoltaan. Kaikki menestyi käsissäni, onneni näytti siirtyvän
ympäristöni rakkaimpiin. Ei koskaan ole perhe-riita tai jokin alhainen
intohimo varjostanut kotiani. Mitä parempaa voinkaan tehdä, kuin
kiitollisena tuntea onneni ja käyttää sen yltäkylläisyyttä valon
levittämiseksi myöskin köyhien majoihin."

Majuri katsoi avosydämisesti kreivittären ylpeitä, tulen kirkastamia
kasvoja, jotka niin vakavasti ja kuitenkin kiitollisuutta heijastaen
kertoivat hänen elämästään. Hänellä oli jonkinlainen epämääräinen
tunne, että tästä elämän kuvasta puuttui sittenkin joitakin värejä,
mutta hän oli liian yksinkertainen ajatuksiltaan voidakseen tehdä
selväksi, mitä värejä, ja vielä vähemmän hän kykeni pukemaan tämän
tunteensa sanoiksi.

"Kunpa Beatrix ja Botho eivät milloinkaan häiritsisi teidän onneanne!
Tuntuu kuin Beatrixiin olisi jokin dynamiittipatruuna kätkettynä",
sanoi majuri hymyillen.

"Niin", vastasi kreivitär, "tyttönen on pantu kokoon elohopeasta ja
tulesta. Ihastuttava luonne. Hänen puolisonsa tehtävä tulee olemaan
pitää hänet aisoissa, ja ellen ole vallan sokea, luulen, että tässäkin
kohden kohtalo säästi minut surulta, ennenkuin sitä tunsinkaan."

"Te ajattelette Schmettauta?" sanoi majuri.

"Niin kyllä. Te tiedätte, että hän on kadetti-aikanaan Plomissa
viettänyt meillä kaikki loma-aikansa, hän tuntee Beatrixin kuin
viisi sormea; pientä kuhertelua oli jo kaksi vuotta sitten, kun hän
ensimmäisen kerran ilmestyi luutnanttina luoksemme. Minä kyllä sanoin
Güntherille silloin, että Beatrixin täytyisi olla kahdeksantoista
vuoden vanha, ennenkuin hän kosinnallaan saisi tyttäreni rauhaa
häiritä. Schmettau on köyhä, mutta polveutuu vanhasta perheestä ja on
sukulaisia vailla. Sen sijaan, että antaisin pois tyttäreni, saan niinä
yhden pojan lisää, jonka rakkaudesta olen varma."

"Toivotan teille sydämestäni onnea", sanoi Beulwitz. "Siispä saanemme
vielä kenttäharjoitusten aikana olla kihlajaisissa?"

"Kuka tietää?" arveli kreivitär. "Minä toivon joka tapauksessa, että
Schmettau kenttäharjoitusten loputtua, kun Bothonkin sotilasaika on
lopussa, anoo neljän viikon pituista lomaa, jonka saamiseen minä toivon
teidän myötävaikutustanne, rakas Beulwitz." Majuri kumarsi suostuen.
Heidän keskustelunsa kiintyi nyt Bothoon, josta äiti hymyillen arveli,
että hän oli jo vaaralliset vuotensa jättänyt taaksensa. Kaksi vuotta
Berliinin yliopistossa ja yksi vuosi sotapalveluksessa ovat, ainakin
hänen suunnattomista menoistaan päättäen, suoneet hänelle runsaasti
tilaisuutta elämän tutkimiseen. Niinhän sen piti ollakin, hän ei ole
poikansa vapautta milloinkaan rajoittanut, ja hän toivoi nyt, että tämä
ilolla antautuisi maanviljelyksen alalle.

Sillä aikaa kuin äiti jutteli nuoruuden ystävälleen toiveistaan ja
suunnitelmistaan, vaelsivat toiset hitaasti pitkin kenttää. Lobedan
ja Schmettau koettivat kilvan kiinnittää itseensä Beatrixin huomion;
Dorothea kulki Santenin ja Bothon seurassa. Mutta kun lähetti saapui
kapteenin luo, kutsui Dorothea Lobedanin luoksensa.

"Antakaa minulle käsivartenne, Beatrix," kuiskasi Schmettau, "silloin
on teidän parempi kulkea. Tehän olette erinomaisen ystävällinen
Lobedanille, miellyttääkö hän teitä niin kovin?"

"Kuulkaa," nauraa hihitti Beatrix Schmettaun olkapäähän nojaten "se
että jollain luutnantilla on hoikat sääret, on perinnäistä, mutta
sellainen luutnantti onkin aivan haikaran näköinen."

"Jospa Dorothea-täti kuulisi", nauroi Schmettau.

"Lapsi! Beatrix!" matki nuori tyttö ääntänsä venyttäen, "äiti on liian
heikko, sinun sopimattomat huomautuksesi ansaitsevat nuhteita."

"Tanssiaiset — niistä tulee ihanat," sanoi luutnantti tytön käsivartta
puristaen, "ja ihanimmat sen vuoksi, että ne sattuvat juuri teidän
kahdeksanneksitoista syntymäpäiväksenne."

"Ah, silloinpa se elämä alkaa!" huudahti tyttö tulisen ilmehikkäästi.
"Silloin minä tulen tanssimaan ja matkustelemaan, ja äidin täytyy
lähteä talvella kanssani Berliiniin. Hei vaan, minä haluan huvitella."

"Ja te menette naimisiin ja nautitte kaikesta rakastetun miehenne
kanssa", lisäsi Schmettau liikutetulla äänellä.

"No, se riippuu kokonaan asianhaaroista", sanoi tyttö empien.
"Sen täytyisi olla oikein suurenmaailman mies. Päähäni ei
pälkähtäisikään, että antaisin jonkun upseerin raahata itseäni pienestä
kasarmikaupungista toiseen."

"Beatrix!"

"Mutta kreivitärhän menee ohi mitään huomaamatta!" huusi Lobedan heidän
takanaan. "Katsokaa, miten kadehdittavasti nuo miehet nukkuvat tuolla."

He pysähtyivät ja katselivat sotilaita, jotka olivat ryömineet niin
syvälle olkien sekaan, että heitä tuskin näkyi.

"Pitääkö Bothonkin joskus tehdä noin?" kysyi Dorothea.

"Tietysti. Mutta rauhoittukaa, suuri väsymys korvaa kaikki mukavuudet
— omassa vuoteessa ei nukkuisi paremmin. Ja kenttäleirissä on jokainen
nälkäinen kuin susi — ette aavistakaan, kreivitär, mikä pelastus
illallinen meille oli", lisäsi hän vielä.

Silloin muistui Beatrixin mieleen, ettei Schmettau ollut syönyt mitään.
Hän sanoi osanotolla ja liikutettuna:

"Ja te ette syönyt juuri mitään."

"Rauhoittukaa hänen suhteensa", huomautti Lobedan, "minä tunnen hänet:
kun te olette matkustaneet pois, tekee hän jäännöksistä lopun."

Schmettau iski toveriinsa raivoisan katseen; naiset nauroivat.

Botho oli, heti kun huomasi tädin keskustelevan Lobedanin kanssa,
kääntynyt kulkemaan ajotien vastakkaisella puolella olevaa aluetta
kohti, missä kapea kenttä-polku luikerteli syvemmälle hiljattain
leikattuun peltoon.

Rovion viimeiset liekit valaisivat vain pieniä kaistaleita tästä
tiestä. Mutta tuskin oli nuori kreivi tulen kirkkaasti kuumottaessa
astunut tälle tielle, kun läheisestä siimeksestä kuului liikettä,
hiljaista ääntelemistä, ikäänkuin joku maiskuttaisi kielellään hevosta
yllyttääkseen, sitten korskuntaa ja hevosen kavioitten kumahtelevia
askeleita pehmeässä hiekassa.

Botho astui askeleen eteenpäin — silloin sukelsi jo sieltä hänen
silmäinsä eteen kaksi ratsua, jotka aavemaisessa valaistuksessa
näyttivät mahdottoman suurilta ja mustilta. Toista ohjasi mustaan
ratsastuspukuun puettu nainen, toista mies, jonka takissa kimalteli
kultanauhoja ja hopeanappeja. Mies käänsi naisen viittauksesta heti
hevosensa takaisin.

Botho astui nopein askelin niin likelle ratsastajatarta, että hänen
olkapäänsä hipaisivat eläimen kylkeä.

"Vihdoinkin", kuiskasi hän naisen käteen tarttuen. Nainen kumartui
hänen puoleensa.

"Rakas ystäväni", sanoi nainen hiljaa; hänen äänensä hyväili Bothoa.

"Oletko kauan odottanut täällä?"

"En kovin kauan. Kirjeessäsi annoit minulle sen neuvon, että pyytäisin
muitta mutkitta päälliköltä luvan saada tarkastella kenttäleiriä.
Luulen tuntevani Beulwitzin mutta minua ei kuitenkaan haluttanut
lähestyä. Näen tuolla tulen ääressä sinun äitisi", puhui hän.

"Rakas, Allmersdorfissa odotetaan sinun vierailuasi. Pyydän sinua, tule
huomenna! Minun mielikseni", rukoili Botho.

"Minä en voi", sanoi hän väsyneellä äänellään, jossa värisi sairas
sävel, kuten soittimen katkennut kieli.

"Minun mielikseni, Lydia. Kuinka monta onnen hetkeä sinä muuten meiltä
riistät. Ja äitini täytyy oppia tuntemaan sinut."

Hän kiskoi väljän ratsastushansikkaan hänen kädestään ja peitti kylmät,
hienot sormet suudelmilla.

"Hiljaa, sinut voidaan nähdä."

"Oh ei, olen hevosesi suojassa. Siis päätetty, Lydia?"

"No niin — päätetty", lupasi hän. "Näenkö sinut huomenna? Aina siitä
saakka kun lähditte kasarmipaikastanne — siitä on yli kolme viikkoa —
en ole sinua nähnyt."

"Huomenna on 2 p. syyskuuta — Sedan-juhlat. — En tiedä onko minulla
iltapäivä vapaa. Mutta ylihuomenna me tulemme Allmershofiin asumaan.
Sinunkin luoksesi..."

"Minä saan kaksi upseeria ja tusinan tavallisia", keskeytti hän Bothon,
"olisitpa sinä niiden joukossa!"

"Ei, rakas, kyllä pidetään tarkoin siitä huolta, että asun äitini
luona. Hiljaa... Beatrix."

Heidän lähettyviltään kajahteli Beatrixin nauru ja huuto:

"Kenenkähän kanssa Botho tuolla puhelee?"

Botho läksi virallisen kumarruksen tehtyään pois; paroonitar Pantin
ratsasti hitaasti, palvelija kintereillään, kylään vievää tietä pitikin.

"Kuka se oli?" kysyi Beatrix uteliaasti.

"Se oli paroonitar Pantin", sanoi Botho hillityllä äänellä.

"Näin hänen pysähtyvän kenttäleiri-elämää katselemaan. Menin hänen
luokseen, esitin itseni, ja kun nainen siihen sanoi: 'Ah, naapurini
poika', ei ollut vaikea arvata, kuka oli edessäni."

Samassa kajahti trumpeetin merkkipuhallus yli kenttäleirin.

"Iltasoitto", huudahti Botho ja juoksi pois.

"Ikävä kyllä, nyt on erottava", sanoi Lobedan pahoitellen ja asteli
niin nopeasti pataljoonan telttaa kohti, että Dorothea-neiti sai pistää
juoksuiksi hänen rinnallaan pysyäkseen.

"Günther", kuiskasi Beatrix, kuroittaen poskensa melkein Schmettaun
olkapäähän saakka, "sanokaa — eikö tuo ollut Bothon suusta pieni valhe?
Eikö hän tosiaankaan tunne Pantinia?"

Kun Beatrix kutsui nuorta luutnanttia Güntheriksi, oli tämä aina valmis
noudattamaan hänen tahtoaan. Siitä syystä odotti Beatrix nytkin mitä
tarkinta selontekoa häneltä. Sen sijaan kysyi Schmettau puolestaan:

"Missä sitten olisi Botho oppinut paroonittaren tuntemaan?"

"No mutta hänhän oli Berliinissä silloin kuin Botho opiskeli siellä. Ja
sitten, kun Botho meni Wandsbekiin sotapalvelustaan suorittamaan, oli
myöskin hän Hampurissa; tiedän sen varmasti."

"Ei hänen sen vuoksi tarvitse Bothoa tuntea. Minulle Botho ei ole
koskaan puhunut hänestä, kunniasanani kautta", vakuutti Schmettau.

"Niinkö", sanoi Beatrix pettyneenä.

Schmettau saattoi antaa kunniasanansa. Mutta sitä hänen ei tarvinnut
Beatrixille kertoa, että hän oli kerran nähnyt Bothon huoneessa erään
sangen kauniin naisen valokuvan, ja että siinä oli seisonut seuraavat
sanat: "Sinun Lydiasi; ota hänet ainakin kuvassa."

Kun kaikki seisoivat lähtövalmiina ajoneuvojen oven luona, paiskattiin
vielä kerran kättä, naurettiin ja otettiin luontevan-sydämellisesti
toisiltaan jäähyväiset. Sitten palasivat upseerit takaisin
kenttäleiriin.

Günther v. Schmettau ryömi kapteeninsa kera suippokattoiseen telttaan,
missä kapteeni heittäytyi oljille ja alkoi pian rauhallisesti kuorsata.
Günther kyykistyi jäljelle jääneeseen nurkkaan. Erään teltan seinässä
olevan reiän kautta katseli hän taivasta. Hän uneksi silmät auki
raikkaasta tytöstä, joka pelkäsi "pieniä kasarmi-kaupunkeja", Ah,
loiston ja nautinnon huumaavaa elämää ei hän voinut vaimolleen tarjota.
Hänellä ei ollut mitään muuta tarjottavaa kuin kunniallinen, rohkea,
lämmin sydän. Ja tietoisuus tästä rikkaudesta antoi hänelle nuoruuden
toivorikasta uskoa tulevaisuuteen.

Hänet valtasi väsymys, mutta epämukavassa vuoteessa rupesi häntä
viluttamaan; hän tunsi myöskin kenttäharjoituspäivän suurten rasitusten
johdosta ja etenkin sen vuoksi, kun ei ollut tänä iltana mitään syönyt,
hivuttavaa nälkää. Hänen katseensa osui aamiaiskoriin, jonka kreivitär
oli jättänyt herrojen käytettäväksi; se oli teltan seinän vieressä, ja
himmeä lyhty, joka riippui keskellä telttaa, aivan nukkuvan kapteenin
yläpuolella, loi siihen ystävällistä valoaan. Günther ei voinut
vastustaa. Hän kömpi varovasti, jottei olisi nukkujaa häirinnyt, korin
luo, kopeloi ja tunnusteli hetkisen papereita ja lautasliinoja ja veti
sitten korista esiin maukkaan näköisen lohi-voileivän. Hän kerkesi
kerran puraista, niin että valkoiset hampaat lystillisesti välkkyivät
hänen mustien viiksiensä alla, kun kaksi koukistunutta etusormea
ulkopuolelta levitti teltan seinässä olevaa reikää, ja pitkä luutnantti
Lobedan pisti laihan nenänsä sisään.

"Hyvää ruokahalua", kuiskasi hän nauraa höröttäen.

Günther suuttui. Lobedan tulisi epäilemättä kertomaan että hän oli
ollut hyvä ennustaja. Hän jatkoi kuitenkin syömistään ja paneutui
sitten jokseenkin piristyneenä ja unettomana nukkumaan.

Botho, joka palveluksenmukaisesti oli jälleen muuttunut kolmannen
eskadroonan alikorpraali Allmeriksi, ryömi olkien sekaan, missä hänen
"putsaustoverinsa" ähki ja puhki saadakseen hänelle viitasta ja hevosen
loimesta miellyttävän vuoteen.

Mutta nuori kreivi ei huomannut, oliko hänellä epämukava tai kylmä
vuode. Kyynärpäähänsä nojaten hän tuijotti tuleen, jonka reunalla
nuokkui palovartiosto puuvaraston vieressä. Rätisevä liekki kohotti
taukoamatta tulisia käsivarsiaan taivasta kohden. Yön hiljaisuudessa
kuului leirielämän etäistä huminaa. Milloin tömisteli joku hevonen,
milloin taas joku mies käänsi kylkeään kahisevien olkien seassa;
vartijoitten yksitoikkoinen astunta jysähteli kumeasti, kytevät puut
räiskyivät nuotiossa.

Botho tuijotti kiinteästi liekkeihin, joiden syvyyksistä näytti hänen
eteensä nousevan jokin valtava salaisuus. Kuin lumottuna heittäytyi hän
lopulta vuoteeseen ja kätki vaalean päänsä olkiin.




II.


Samana iltana, hämärän suussa, saapuivat vaunut kreivillisen linnan
pihaan. Niissä istui kaksi naista, jotka olivat painaneet kasvonsa
aivan vaunun oven ikkunaan kiinni, nähdäkseen edes vilaukselta jotain.
Mutta kumpainenkin heistä näki vain pitkät rivit vajoja, jotka olivat
sillä puolella linnan pihaa, kun taas toisella puolella oli ajoportti
korkeine ristikkoineen ja perempänä herrastalon mahtava pääty. Tämä
näky mahtoi tuntua verrattain mitättömältä ja kuivalta, koska nuorempi
naisista huokasi raskaasti vaunuissa ja katseli miettiväisen näköisenä
leveää tiilimuuria ja sen pyöreätä tornia, jonka huippua koristi pieni
liuskakivillä laskettu katto.

"Konstanze!" muistutti toinen nainen. Silloin otti nuori tyttö
vaunuista liinoja ja jalkapussin ja ojensi vaunuissa istuvalle avuliaan
kätensä, auttaakseen hänet ylös.

"No mikäs nyt!" sanoi palvelija Jack, joka parast'aikaa käytävässä
yhdessä talon mahtihenkilön, vanhan rouva Wohlersin kanssa, koetteli
arvata, miten kauan herrasväki viipyisi. Molemmat astuivat ikkunan
ääreen. Vaunut olivat tulleet käytävän eteen!

"No mikäs nyt!" toisti rouva Wohlers, esiliinansa sileäksi levittäen.
"Ei maar vierait vaan voi enää tulla."

Rouva Wohlers puhui kaikille muille, paitsi kreivittärelle, alasaksaa.

"Ajoneuvot näyttävät tulevan joko Schönbergistä tai Wismarista",
arveli Jack. Hänellä oli mustat polvihousut ja musta frakki, jossa
oli hopeanappeja, ja jokaisessa niistä Allmersin vaakuna. Hän oli
erinomaisen huolellisesti kammattu. Hänen tukassaan oli jakaus,
joka, alkaen otsasta, kulki moitteettoman suorassa linjassa aina
niskaan saakka. Hän hoiti myöskin partaansa, joka rehoitti ohimoilta
poskiin, ja kuvitteli mielessään, että jokaisen täytyi pitää häntä
englantilaisena kamaripalvelijana. Niin, keittiössä lukiessaan
sanomalehteä käytti hän silmälasejakin, mutta nyt ei auttanut muu kuin
koettaa paljain silmin ottaa selkoa vieraista.

"Hirmuisen yksinkertaista. Mutta mainio ilmiö, muoriseni", sanoi hän.

"Niin, poikain", arveli rouva Wohlers, "ei täss muu ny' aut kuin ett'
snää käyt alas."

Rouva Wohlers kietaisi harmaasilkkisen myssyn nauhan vielä piukempaan,
vaikka se jo ilmankin törrötti jäykkänä kuin pölkky hänen vahvaluisten
kasvojensa alapuolella. Jack kumarsi kaikkien taiteen sääntöjen
mukaan, jota hän piti velvollisuutenaan herrasväkeänsä kohtaan, sillä
"palvelijasta talo tunnetaan", kuului hänen sananpartensa. Rouva
Wohlers kysyi sisään tulevilta:

"Mitäs herrasväk' toivoo?"

Kalpea nainen, jolla jo oli hartioillaan turkiksilla vuorattu viitta,
vaikka oli vasta syyskuu, ja joka nojasi hoikkaan, vaaleaveriseen
tyttöön, vastasi:

"Minä toivon, että meidät ilmoitettaisiin neiti von Allmerille."

"Tässä on äidin kortti", lisäsi siihen tyttö.

Jack otti kortin, loi siihen nopean silmäyksen ja luki, "Konstanze
Waldau synt. v. Allmer". Sitten kohautti hän mielipahan ilmaisuksi
olkapäitänsä ja antoi kortin rouva Wohlersille.

"Valitan suuresti", sanoi hän, "herrasväkeni on matkustanut, neiti von
Allmer on mukana".

"Oh", huudahti rouva Waldau tuskallisen pettymyksen valtaamana.

"Minne? Milloin herrasväki palaa takaisin? Me aiomme odottaa", lausui
Konstanze, yrittäen samalla esiintyä varmasti.

"Frouva kreivitär on mieheni kans männy kenttäleiriin", selitti
Wohlers, "jos toll ylhääll' meinatte oottaa, voi aika tull' pitkäks".

"Minä olen neiti von Allmerin sisar", aloitti kalpea rouva
vaivaloisesti, "minä odotan. Antakaa riisua valjaista, vaunut olen
vuokrannut Schönbergistä huomiseen saakka, ne saavat jäädä tänne yöksi.
Matka-arkun, joka on sidottu taakse, tuonette tänne sisään. Näyttäkää
minulle sisareni huone, odottaakseni siellä heidän paluutaan."

Jack ei menettänyt epäilyttävimmissäkään tapauksissa milloinkaan
malttiaan.

"Jos armollinen rouva", sanoi hän, aukaisten erään oven käytävän
perällä, "suvaitsee käydä tänne —".

Nopeasti seurasivat häntä molemmat naiset ja astuivat suureen,
kylmähköön saliin, jossa huonekalut olivat verhotut liinaisilla
päällyksillä, jossa kynttiläkruunut olivat kauttaaltaan tomun
peitossa, ja jonka seinissä olevat korkeat kapeat peilit kuvastivat
salaperäisesti heidän liikkeitään.

"Jokkaine voi ny sanoo, ett o Dorothea neidin sisar, ja ett o antanu
kortillens präntätä, von Allmer, ei o mikä konst", kuiskasi rouva
Wohlers epäilevästi Jackin korvaan.

"Minustakaan", sanoi Jack, upottaen kätensä housuntaskuihin, "ei asia
tunnu oikein uskottavalta. En muista koskaan pistäneeni kirjettä
postitaskuuni jollekin rouva Waldaulle. No, tanssisalissa ovat vieraat
varmassa tallessa, se on joka puolelta lukittu — ja minä aion valvoa
käytävässä."

"Muuten, ei hän sitt voi aina tietää, onko toss sukulaisuutt vai ei,
ja Liese ja Trine voi joka tapauksess laittaa yhen kamarin kuntoon",
päätteli rouva Wohlers. —

       *       *       *       *       *

"Äiti", puhui sisällä nuori tyttö, kävellen edes takaisin suurin
askelin, "huomasitko, miten ne meitä tarkastelivat! Meidän täytyy
sallia itseämme kohdeltavan kuin seikkailijoita."

Äiti aikoi vastata, mutta ei voinut ankaralta yskänpuuskalta. Konstanze
pani hänet huolestuneen näköisenä tuoliin istumaan. Turhaan hän haki
katseillaan jonkinlaista nojatuolia; siinä oli pitkä, kolkko rivi
pieniä tuoleja, jotka kurottelivat jalkojaan harmaitten verhojen alta,
mutta ei erehdyksessäkään mukavampaa tuolia. Kun vanhemman naisen
yskänpuuska oli hieman asettunut, meni tyttö erään korkean ikkunan
ääreen.

Hän katseli kauan maisemaa, joka illan hämyssä, sinertäviä huntujaan
kutoen, levisi hänen eteensä. Linnan takaa, parvekkeen luota, joka
ulottui myöskin salin ikkunoiden alle — alkoi puisto — metsäinen
puistikko, jossa siellä täällä välkkyi vihreä ruoho puiden lomasta. Ja
puiston takana ja sen sivuilla pohjois-Saksan lakeuksille tyypillinen
aaltomaisesti kohoutuva viljamaa.

Ilta pimeni yhä; viileässä ilmassa tuntui pelloista ja puiden lehdistä
nouseva omituinen maan tuoksu, sinertävät usvat tiivistyivät ja
muuttuivat yhä valkoisemmiksi, ja pian muistutti tuo rauhallinen
maalaismaisema hitaasti aaltoilevaa, tumman hämärää huntua.

Nuori tyttö kääntyi äänettömänä istuvan, väsyneen äitinsä puoleen.

"Äiti", kysyi hän, "jos Dorothea täti ei otakaan minua vastaan? Ehkä
hän ei voikaan, koska on itse vieraan asemassa tässä talossa?"

"Minä luotan kreivittären jalomielisyyteen, hänen niin ylistettyyn
jalomielisyyteensä. Dorothea — ei, hän on sydämetön, hän ei rakasta
ketään, hän ei ole koskaan kovia kokenut", puhui kuiskaamalla kalpea
rouva.

"Voitaisiin meille tänne tuoda ainakin valoa", sanoi Konstanze pienen
vaitiolon jälkeen.

Ikäänkuin Jack olisi kuullut tämän toivomuksen, aukeni samalla ovi,
ja palvelija astui lamppu kädessä sisään, ja asetti sen mahtavan
tulisijan kamanalle. Hän oli kauan tuumaillut rouva Wohlersin kanssa,
lähettääkö naisille teetä vai ei, mutta mitä taloudenhoitajatar olisi
hyvyydessänsä suonut, sitä ei rikkiviisas palvelija voinut pitää
sopivana. Kuitenkin hän suvaitsi sanoa:

"Voi kestää aina yhteentoista saakka, ennenkuin kreivitär palaa
takaisin."

"No niin", sanoi Konstanze vaatimattoman arvokkaasti, "tuokaa siis
äidilleni mukavampi tuoli ja vähän teetä. Tai jos tämä tuntuu teistä
liian uskalletulta, niin sanokaa meille, onko kylässä ravintolaa, jossa
voimme saada enemmän mukavuutta kuin mitä te tahdotte meille täällä
tarjota."

Jack kumarsi hämillään, tosiaankin hämillään. Tytön suuret surulliset
silmät, jotka säikkyivät hänen kalpeista kasvoistaan, katsoivat
häneen niin synkkinä. Mustat kulmakarvat saivat hänet näyttämään
niin valtavalta. Ja samalla vaikutti hänen solakka vartalonsa niin
ylhäiseltä. Jack poistui siinä vakaumuksessa, etteivät nämä naiset
mitenkään voineet olla huijareita.

Muutaman hetken perästä hän raahasi kaksi nojatuolia sisään, kantoi
vielä pienen pöydän ja järjesti kaikki mukavasti uunin eteen. Sitten
toi rouva Wohlers teetä ja kaataessaan sitä laseihin, yritti hän
aloittaa keskustelua. Mutta vaikka hän vakuutti, että tämä oli
Dorothea-neidille iloinen yllätys, ja että oli vahinko, etteivät naiset
olleet itsestään edeltäpäin ilmoittaneet, eivät hänen sanansa saaneet
mitään vastakaikua. Sitten jäivät vieraat taas yksin. Kului tunti
tunnin perästä. Vihdoin kuuli Konstanze jossain likellä kellon lyövän
yksitoista.

"Äiti", huudahti hän saadakseen toisen jo pitkän aikaa nukkuneen
hereille.

Rouva Waldau hätkähti.

"Löi juuri yksitoista."

Äkillisen tuskan valtaamana nousi kärsivä rouva ylös tarttui Konstanzen
käsivarteen ja alkoi näin kävellä edestakaisin. Etäinen jyminä
värisytti ilmaa. Sen saattoivat aiheuttaa vain ajoneuvot, jotka
nousivat puistokujaa ylös. Vapisten ja kalveten jäivät naiset seisomaan
keskelle salia oven kohdalle.

Ei milloinkaan ollut Jack ripeämmin aukaissut pääovea, ei milloinkaan
hän ollut virkaintoisemmin hypännyt vaunujen luo. Jo auttaessaan
kreivitärtä vaunuista ilmoitti hän, että kaksi naista odotti
herrasväkeä.

"Kuinka", sanoi kreivitär, "nytkö yöllä?"

"Naiset sanovat olevansa armollisen neidin sukulaisia."

"Minunko?" huudahti Dorothea.

Kynnyksellä seisoi rouva Wohlers kortti kädessään.

"Voi, voi, rouva kreivitär, pitipäs tään nyt olla kiusallista; me emme
tienneet, mitä tekisimme, kun meillä ei ole mitään ohjeita tällaisia
tapauksia varten", valitti rouva Wohlers. "Minä olen jättänyt heidät
saliin."

"Sisareni!" huudahti Dorothea-neiti. Jack huomasi, että hän kalpeni.

"Vieraita!" sanoi Beatrix iloisesti. Pieninkin vaihtelu tuotti hänelle
iloa.

"Lapsi", lausui kreivitär miltei ankarasti, "mene heti nukkumaan. Jack
ja Wohlers, ottakaa tavarat vaunuista."

Ne olivat lyhyitä käskyjä; kreivitär tahtoi olla hetkisen kahden kesken
Dorothean kanssa. Beatrix suuteli äitinsä kättä ja tätiänsä poskelle,
nousi sitten käytävän oikealta puolen johtavia portaita ylös ja
huomautti tulostaan kamarineitsyelleen äänekkäällä huudolla.

"Suo anteeksi", virkkoi Dorothea hiljaa, "että aiheutan sinulle tämän
selkkauksen. Mutta sinä tiedät, etten totisesti ole kutsunut tänne
rouva Waldauta."

"Ottakaamme tilanteesta heti selvä", vastasi kreivitär, "seuraa minua
sisaresi luo".

Hän oli niin tottunut puuttumaan ja tarttumaan ympäristönsä ihmisten
asioihin, ettei hän nytkään tullut hetkeäkään ajatelleeksi, että
vieraat tahtoisivat mahdollisesti puhua Dorothean kanssa kahden kesken.

Ripeästi hän kiskaisi salin oven auki, tuollaisella käskevällä
liikkeellä, joka ei molemmilta pelokkailta naisilta jäänyt huomaamatta.
Ja yhtä nopeasti sulki Dorothea oven, astuttuaan hänkin huoneeseen.
Sekunnin verran seistiin hengittämättä vastatusten.

"Dorothea", pääsi hiljaa vapisten rouva Waldaun huulilta.

Hän ei ollut keltaakaan tavannut sisartaan yhdeksääntoista vuoteen,
siitä saakka kuin heidän vanhempiensa tahto oli heidät erottanut.
Hennosta kuusitoista vuotiaasta tytöstä oli tullut vanheneva neitsyt.
Ja silti, piirre piirteeltä hän tunsi jälleen nuo hienot kasvot. Äkkiä
heräsi hänessä toivo, ettei tuo kuusitoista vuotias tyttönen ollut
silloin vielä käsittänyt sisarensa onnettomuutta, ja että kentiesi
tämän vuoksi Dorothean sydän olisi säilynyt lempeänä tai ei ainakaan
saanut vastenmielisiä vaikutelmia. Kädet ojennettuina hän astui
sisarensa luo, puhuen melkein intohimoisella äänellä:

"Sisareni! Oletko sinä se? Tahdotko olla sitä vastedeskin? Oh, katso
silloin tytärtäni tässä ja, vanhempiemme nimessä, ota hänet hoiviisi."

Dorothea hätkähti: "Sinun, juuri sinun ei tarvitse vedota vanhempiemme
muistoon. Jos tyttäresi tarvitsee kotia, niin löydät sen helposti
niiden ihmisten luota, joiden seurassa olet elänyt yhdeksäntoista
vuotta. Tämän omituisen — yllätyksen olisit voinut minulta ja tältä
talolta, ennen kaikkea kreivittäreltä, säästää. Jos olette avun
tarpeessa, ei kirjeellinen avunpyyntö olisi varmaankaan ollut turha."

Kreivitär oli tällä välin yhä vain katsellut kaunista tyttöä,
joka puolestaan katsoi häntä hartaana suoraan silmiin. Tuo komea
rouva heleine kasvoineen näytti Konstanzesta joltain korkeammalta,
pelastavalta olennolta. Ja rauhallisena sanoikin nyt kreivitär:

"Sinun sisaresi, rakas Dorothea, on tietenkin tehnyt itselleen täysin
selväksi tämän tärkeän askeleen, ennenkuin hän sen otti. Kuunnelkaamme
hänen pyyntöänsä, jo tyttö-raukankin tähden."

"Tiesin sen", mutisi rouva Waldau itsekseen. Tyttäreltä ei jäänyt
huomaamatta, että äidin poskille oli noussut puna.

"Äiti on sangen heikko", sanoi Konstanze, "eikö hän saisi istuutua?"

Tässä pyynnössä oli niin paljon huolenpitoa äidistä ja niin paljon
nöyryyttä kreivitärtä kohtaan, että kreivitär itsekin astui uunin luo,
istuutuakseen sinne. Konstanze jäi seisomaan äitinsä taakse ja katsoi
kiinteästi kreivitärtä; Dorothea käveli hätäisesti heidän edessään
edestakaisin.

"Joka tapauksessa oli mieletöntä tulla tänne, sillä miten voisin
tarjota jollekulle kotia, kun ei minulla itsellänikään sellaista ole",
sanoi hän katkerasti.

"Mutta kentiesi siellä, missä sen olet saanut..." Sairas keskeytti.

"Missä miehesi on? Onko hän ehkä tuhlannut perintösi, jota isä
ei hennonnut sinulta kieltää, ja jättänyt sinut?" kysyi Dorothea
ivallisesti.

"Isäni on kuollut!" huusi Konstanze niin pontevasti, että kreivitär
jälleen kiinnitti huomionsa häneen.

"Milloin?" kysyi vanha neiti heltymättä.

"Kaksi vuotta sitten."

Rouva Waldauta kohtasi ankara, kauan kestävä yskänpuuska;
kuolemantuskassa polvistui Konstanze hänen eteensä. Sitten alkoi
rouva-parka vaivaloisesti puhua:

"Minä tiesin, ettei lähimmäisesi kärsimys — sinussa — herätä
minkäänlaista osanottoa — olkoonpa hän samaa lihaa ja verta kuin
sinäkin. Ja sinä — sinä et luultavasti koskaan ole rakastanut. Siispä
et voi käsittää etkä antaa anteeksi, että saatoin siihen aikaan mennä
naimisiin köyhän ja nuoren tilanhoitajan kanssa. Mutta mieheni muisto
velvoittaa minua sinulle sanomaan: hän on tehnyt minut kaikesta
huolimatta hyvin, hyvin onnelliseksi."

Konstanze itki hiljaa nenäliinaansa.

"Ja tietysti olet lapsesi kasvattanut siihen uskoon, saadaksesi
eripuraisuutta omaistesi ja itsesi ja lapsesi jalon isän välille, että
me olemme verenhimoisia raakalaisia, jotka vihaamme köyhiä porvareita?"
kysäsi Dorothea, joka ei vieläkään voinut pitää aisoissa kiukkuaan.

"En", kuiskasi rouva Waldau raskaasti, "olen sanonut Konstanzelle, että
hänen äitinsä erehdys ja — hänen isänsä erehdys aiheutti eron teidän ja
meidän välillä".

Kreivitär ja Dorothea tunsivat kyllä molemmatkin tämän onnettoman
naisen elämäntarinan, tämän naisen, jonka liian aikaisen antautumisen
johdosta täytyi pakostakin vihityttää itsensä rakastamaansa mieheen;
he tiesivät myös, että miehen täytyi myöhemmin jonkin kavalluksen
takia, johon hänet kuulema äärimmäinen hätä oli pakottanut, kärsiä
vankeusrangaistus. Dorothean sisaren tarina oli perheen jokaisen
jäsenen mielestä "talon luuranko".

"Ja te olette sittenkin — ollut onnellinen?" kysyi kreivitär syvästi
kummastuksissaan.

Tämä hämmästys jäi kuitenkin onnettomalta naiselta huomaamatta. Hän
kuuli vain kysymyksen. Aivan kuin kuumehoureissa, hän huusi:

"Niin, minä olen nauttinut onnea! Se on juuri se, jota Dorothea ei
käsitä, että rakkaus antaa kaikki anteeksi ja kaikki sovittaa. Ja sen
vuoksi ei sisareni tulekaan koskaan tuntemaan sääliä ja anteeksiantoa
elämäni kärsimyksiä ja hairahduksia kohtaan — koska hän ei ole ollut
milloinkaan kiusauksessa. Mutta te, rouva kreivitär — te ymmärrätte
minua! Te olette puoliso, te olette äiti. Ja vaikkakaan teidän
elämässänne ei ehkä ole ollut kärsimyksen synkkiä hetkiä, niin te
kuitenkin tunnette osanottoa, sillä te olette rakastanut, teissä on
äitiyden veritodistus — te ymmärrätte myöskin ihmisten heikkouksia. Ah,
puhukaa sisarelleni lapseni puolesta."

"Äiti", sano Konstanze rukoillen, "älä pyydä! Anna minun mennä, anna
minun työskennellä vieraiden ihmisten parissa. Minä olen tarpeeksi
saanut oppia; miksi et myönny?"

"Mutta yhä vielä emme tiedä", sanoi Dorothea-neiti kärsimättömästi,
"minkä tähden pyydät täältä suojaa lapsellesi".

Kreivitär oli vaipunut syviin mietteisiin. Hän ei voinut lainkaan
käsittää sitä tosiasiaa, että elämä, joka toisaalta siveellisen
hairahduksen ja toisaalta rikoksen takia kului pimeydessä, että
tällainenkin elämä saattoi itseensä kätkeä onnellisuutta. Kuinka
saattoi vielä vapaasti hengittää, vaikka itse oli syyllinen ja
syyllisen toveri? Miten saattoi tuo tyttö kunnioittaa ja rakastaa
äitiään. Ennen aavistamattomia ihmiselämän kuiluja avautui hänen
eteensä; helpotuksesta huokaisten syventyi hän tarkastelemaan omaa,
puhdasta elämäänsä. Vain vaivoin hän sai huomionsa pysymään vireillä,
kun sairas alkoi kertomustaan jatkaa:

"Sen jälkeen kuin puolisoani oli kohdannut onnettomuus, oli hänen
vaikeata saada uutta paikkaa, ja me olimme jo täydellisen perikadon
partaalla, kun minun perintö-osuuteni tuli ja pelasti meidät.
Sinä tiedät, Dorothea, isä antoi minulle vain sen, mikä oli hänen
velvollisuutensa, sinä sait häneltä enimmän. Niinpä eivät perintöni
korot riittäneet, sitäkään vähemmän, kun mieheni kävi sangen
kivuloiseksi. Turvauduimme pääomaan. Kun mieheni kuoli kaksi vuotta
sitten, oli se jo niin huvennut, että sillä nipin näpin tultiin talven
yli toimeen etelässä. Lääkäri on luvannut minulle siellä parannusta.
Mihin voin lapsen kanssa lähteä? Ota hänet turviisi siksi, kunnes tulen
takaisin, Dorothea."

"Entäs sitten?" kysyi tämä. "Tahdon sanoa sinulle jotain: Ota Konstanze
mukaasi. Minä lahjoitan sinulle rahat sitä varten."

Hiljainen ilonhuudahdus pääsi nuoren tytön huulilta. Mutta rouva Waldau
sanoi käheästi: "Lapseni, mene salin toiseen päähän". Surullisena astui
Konstanze suuren huoneen etäisimpään kolkkaan.

"Kuule", kuiskasi sairas, tarttuen sisarensa käteen, "minä en tule
takaisin. Rinnassani asuu kuolema. Pitääkö hänen, joka on niin kaunis
ja kokematon, yksinään selviytyä vieraalla maalla? Joutuakseenko vielä
pahempaan onnettomuuteen kuin minä? Ei, anna hänen jäädä tänne! Ja kun
minä olen kuollut ja te ette voi häntä rakastaa ettekä kunnioittaa,
lähettäkää silloin hänet maailmalle leipäänsä ansaitsemaan! Mutta tästä
en ole huolissani. Minä tiedän, että te tulette häntä rakastamaan;
hänen turvapaikkansa on aina oleva täällä. Pidä hänet luonasi, Dorothea
— vaikkapa mitä vaatimattomimmassa vallanalaisuudessa!"

Sisarensa tuskasta liikutettuna — ehkä myöskin hiukan huojennusta
tuntien siitä, että kuolema nähtävästi pian katkaisisi hänelle ja hänen
omaisillensa kiusallisen elämän, — puristi Dorothea hänen kättänsä.
Kreivitär nousi ylös ja meni korkean ikkunan luo. Hänessä kypsyi päätös.

Dorothea ei täällä laisinkaan näytellyt, kuten hän oli tekopyhästi
sisarelleen sanonut, vain vieraan osaa, hänellä oli täysi oikeus
ottaa, jos niin halusi, sisarensa tytär luoksensa. Muuttaessaan
serkkuvainajansa kotiin, oli hän testamentteerannut omaisuutensa
tämän lapsille, ja koska uuden kodin saanti (hän oli vasta
kolmenkymmenenviiden vuoden vanha) tuntui hänestä suurenmoiselta
hyvitykseltä, ei hän lyönyt laimin jaella runsaasti lahjoja Botholle
ja Beatrixille. Hänellä oli omat palvelijat ja hän oli talossa melkein
kreivittären vertainen. Silti oli tietenkin selvä, että vakavissa
kysymyksissä yksistään kreivittären tahto ratkaisi.

Kuitenkaan kreivitär ei tuntenut itseänsä millään tavoin järkytetyksi
sairaan kertomuksesta. Hänenkin ensimmäinen ajatuksensa oli, että
kuolema näytti olevan pelastus rouvalle ja — perheelle. Jälleen hän
vertasi omaa ylpeätä kohtaloaan tämän hukkaan joutuneeseen elämään,
ja kiitollisuus täytti hänen rintansa. Tässä oli joka tapauksessa
tilaisuus tehdä hyvä työ. Ja sen vuoksi, eikä suinkaan osaanottavasta
säälistä, oli hän sairaalle melkein kiitollinen.

Hän käännähti ympäri, hänen ihanilla kasvoillaan loisti suotuisa päätös.

"Konstanze", lausui hän syvällä äänellään, "tahdotko olla tyttäreni?"

Hän ojensi käsivartensa tyttöä kohden, mutta tämä tuli niin
järkytetyksi kreivittären sanoista, että vaipui hänen eteensä ja
syleili hänen polviaan.

Rouva Waldau itkeä nyyhkytti, Dorothea kiitti ystävätärtään lämpimin
sanoin. Hän ymmärsi täydellisesti tämän päätöksen vaikuttimet; pitkissä
keskusteluissa he olivat sangen usein käsitelleet hyväntekeväisyyttä ja
sisäistä velvollisuutta siihen; minkä Dorothea tunnusti kreivittärellä
olevan, mutta itseltään puuttuvan. Mistä hän voisi olla kiitollinen?
Eihän hän saanut niin paljosta kohtaloa kiittää kuin kreivitär.

Kreivitär nosti polvistuneen tytön ylös.

"Huomenna, rouva Waldau", sanoi hän, "puhelemme enemmän, ennenkuin
jatkatte matkaanne. Nyt minä jätän teidät Wohlersin haltuun, joka
toivottavasti on laittanut kuntoon jonkin huoneen. Te tarvitsette
lepoa."

Naiset poistuivat salista, lähettivät taloudenhoitajattaren vieraiden
luo ja menivät kukin huoneeseensa.

"Minä järjestän sisarellesi matkaseuraksi koulumestarimme tyttären.
Lisette sattuu juuri olemaan ilman paikkaa; hän puhuu ranskaa ja on
kaikin puolin kätevä. Yksinään emme voi rouva-paran antaa matkustaa",
virkkoi kreivitär. "Ilmoitamme tästä Lisettelle huomenaamuna."

Dorothealla ei ollut mitään sitä vastaan.




III.


Seuraavana aamuna, kun Beatrix tapansa mukaan ilmestyi aamiaispöytään
tuntia myöhemmin kuin talon järjestys salli, vei kreivitär
juhlallisesti nuoren tytön häntä vastaan:

"Tässä, tyttäreni, meidän uusi perheenjäsenemme, jota sinun tulee
kohdella kuin sisartasi, ystävätärtäsi. Konstanze Waldau on rakkaan
Dorotheamme sisarentytär."

Konstanze katsoi hieman hämillään toista tyttöä, joka, ollen
häntä paljon pienempi, tummatukkaisine pojanpäineen ja suurine,
mustan-ruskeine silmineen ja epäsäännöllisine kasvoineen, ei lainkaan
vastannut sitä kuvaa, jonka hän oli kreivittären tyttärestä itselleen
muodostanut.

Kun Beatrix vaikeni ja puolestaan silmäili suurta, vaaleaveristä,
harmaasilmäistä Konstanzea avomielisellä uteliaisuudella, jatkoi
kreivitär:

"Konstanze on köyhä, hänen isänsä on kuollut, hänen äitinsä matkustaa
jo tänään etelään etsimään parannusta vaikealle sairaudelleen. Sinä
huomaat, ettei uuden sisaresi kohtalo ole niin helppo kuin sinun."

"Oh!" huudahti Beatrix mennen Konstanzen luo. "Ole iloinen. Äitisi
tulee varmasti terveeksi; sillä aikaa me pidämme sinua hyvänä."

Konstansen poskille ilmestyi pari kyyneltä. Silloin Beatrix lensi
hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Tämä teko sai toisen vielä suuremman
liikutuksen valtaan ja rajusti itkemään.

Kreivitär, joka oli jo huomannut, että hänen kasvattityttärensä oli
hyvin altis mieleniiikutuksille ja itkuun herkkä, kovensi luontonsa:

"Malttia, rakkaani, itsensä hillitsemistä! Etenkin, ottaessasi
jäähyväisiä äidiltäsi, minä pyydän hänen ja meidän muidenkin puolesta,
älä ole liian hellä! Sivistyneiden ihmisten tulee osata hillitä
tunteitansa."

Hän poistui. Hän piti viisaimpana jättää tytöt kahden kesken.

Beatrix istuutui, nojasi kyynärpäillään pöytää vastaan ja haukotteli:
"Kuuleppas, ole hyvä ja kaada minulle teetä!"

Konstanze teki työtä käskettyä, istuutui pöydän toiselle puolelle ja
otti käsityönsä esille.

"Sinä olet aina ollut yksin. Ehkäpä äitisi teki sinulle epämiellyttävän
yllätyksen, kun otti minut kasvattisisareksesi. Sitä suuremmalla syyllä
minun täytyy sinua kiittää ystävällisestä vastaanotostasi."

"Päinvastoin, minusta tämä on kerrassaan mainiota. Kaksin voi paljon
paremmin huvitella. Ystävätärtä ei minulla ole — sehän onkin niin
typerää. Mitä sillä tekee? Mutta kun talossa on joku, joka on hiukkasen
vähemmän arvokkaampi kuin Dorothea-täti, hiukkasen lempeämpi kuin äiti
— se on äärettömän fiksua. Piakkoin on täällä tanssiaiset. Osaathan
toki tanssia?"

"Kyllä. Mutta minulla ei ole sopivaa pukua."

"Minun kamari neitoseni laittaa sinulle ja minulle kuntoon pari
heleätä tilkkua. Minä luulen, ettei minullakaan ole minkäänlaista
tanssipukua. Samantekevähän se on, miltä näyttää ja mitä on päällä.
Tanssia vain, kuunnella musiikkia, olla iloinen — siinä kaikki. Minä
tahtoisin tanssia itseni kuoliaaksi. — Kuules, huomenna tulee tänne
majoitusvieraita. Veljeni Botho on niiden joukossa ja eräs äärettömän
nätti luutnantti: Günther von Schmettau. Voi taivas, taas minä sanoin
'äärettömän nätti'. Mikä onni, että täti loikoo vielä vuoteessaan
ja juo siellä teensä. Täti näyttäytyy vasta sitten, kun on täysin
järjestyksessä. Mutta silloinpa hän näyttääkin aika kauniilta. Kaikki
Allmerit ovat kauniita, paitsi minä luullakseni. Eikö sinun äitisikin
ole Allmereita? Sinulla on suvun vaaleat hiukset. Missä te olette
asuneet? Mikä isäsi oli? Mutta jos et halua, ei sinun tarvitse vastata.
Minä en sitten ole koskaan utelias. Eikö totta, mitä meitä liikuttaa
menneisyys ja tulevaisuus, kunhan vain nykyisyys on iloista."

Beatrix jutteli ja kyseli taukoamatta, antoi kaikenlaisia tietoja
talon asukkaista, suositteli Konstanzelle hävyttömyyttä Jackia
kohtaan, hyvyyttä Antonia kohtaan, viekasta imartelua Wohlersia
kohtaan, joka hänelle, Beatrixille, ollessaan hyvällä tuulella toi
salavihkaa huoneeseen lautasellisen leivoksia — ja sanoi, että hänen
kamarineitsyensä oli kunniallinen ja kärsivällinen ja Dorothean röyhkeä.

Konstanzea lopulta jo aivan huumasi, mutta siitä huolimatta hän ei
malttanut olla ilmaisematta nopeasti herännyttä mieltymystään:

"Sinä ole niin hyvä! Jospa veljesikin olisi minulle yhtä
hyväntahtoinen."

"Bothoko? Se poika! Aikaisemmin hän oli julkea veijari. Berliinissä hän
sivisti itseänsä mahdottomasti. Siitä saakka hän on ollut kohtelias
naisia kohtaan. Hänellä oli siellä joku mielityttönsä. Mutta tämän
minä kerron sinulle syvimpänä salaisuutena. Minä tulin kerran, kun
hän oli tullut Berliinistä tänne kotiin lomalle, odottamatta hänen
huoneeseensa; siellä hän istui kirjettä kirjoittamassa. Vaikka hän
ponnahti ylös ja heitti imupaperin kirjeen päälle, jäi siitä kuitenkin
yksi kulma näkyviin, ja — tiedätkö, Minulla on oikeat ilveksen silmät —
luin päällekirjoituksen: Ainoa kultaseni! — Jospa äiti sen tietäisi!"

Kreivitär tuli huoneeseen ja kutsui Konstanzea äidin luo, joka vielä
viimeisen hetken ennen lähtöään tahtoi olla lapsensa kanssa kahden
kesken.

"No?" kysyi kreivitär tyttäreltään Konstanzen mentyä.

"Äiti, hän on hir... hän on hyvin soma. Ja ihmeen kaunis. Sellaista
kauneutta en ole ennen nähnytkään."

Äiti hymyili onnellisena; hänen lapsensa ei ollut koskaan ollut
kateellinen.

"Meidän täytyy hänet pukea uudelleen. Lähipäiviksi laittakoon
kamarineitsyt hänelle jotain kuntoon minun vaatevarastostani, sinun
vaatteesi ovat hänelle liian lyhyitä ja ahtaita. Mene valikoimaan
Luisen kanssa!"

Laulaen hyppeli Beatrix portaita ylös. Äidin vaatesäiliössä hän
tarttui ensimmäisiin parhaisiin pukuihin mitä käsiinsä sai, ja
vain kamarineitsyt Luisen tehokas silmälläpito sai aikaan, ettei
nuorelle Konstanzelle valmistettu raskaita, suurin kuvin kirjailtuja
silkkileninkejä, vaan yksinkertaisia, heleitä pukuja. Siinä toivossa,
että saisi jo huomenna nähdä kauniin kasvattisisarensa niin suloisessa
asussa kuin suinkin, otti Beatrix neulan ja sakset käsiinsä, ja
auttoi neulomisessa niin suurella innolla ja taitamattomuudella, että
kamarineitsyen täytyi lopulta pyytää häntä lopettamaan —.

Niinä päivinä oli kreivittärellä paljon hommaa. Ensiksi täytyi rouva
Waldau laittaa matkalle, sitten järjestää Konstanzelle kuntoon
Beatrixin huoneen viereinen huone; myöskin majoitusvieraille piti
järjestellä yhtä ja toista. Linnan keskusta, joka pyöreästi kaareutui
päätyihin päin, sisälsi alikerroksessa suuren salin ja sisäänkäytävän,
ensimmäisen kerroksen takaosassa oli kreivittären makuu- ja
vaatehuoneet sekä kylpyhuone, etuosassa oli eräs pyöreähkö, pieneksi
torniksi terävästi suipponeva huone, jota sanottiin "kappeliksi" ja
jota käytettiin vakavissa perhetapahtumissa. Oikealta vei käytävä
asuinhuoneisiin, joista viimeinen, ruokasali, liittyi suureen saliin.
Vasemmalla puolen oli neiti v. Allmerin valtakunta. Asuinhuoneitten
yläpuolella oli Beatrixilla kaksi huonetta puistoon päin, kun
taas vierassuojat oli etupuolella. Bothon huoneitten asema oli
päinvastainen: täällä oli Botho järjestänyt itselleen huoneet linnan
pihaan päin, ja vierashuoneet olivat puistoon päin.

Tällainen tilan paljous teki kreivittärelle mahdolliseksi ottaa vastaan
joukon upseereita, ja silti vielä säilyttää huoneita vapaaherra v.
Beulwitzin ja prinssi Leopoldin mahdollisen käynnin varalle.

Juuri kun kreivitär Dorothean ja Wohlersin kanssa parhaillaan
tarkasteli ruokasäiliön varastoja, syöksyi Beatrix sisään.

"Pantin, äiti, Pantin!" hihkui hän.

"Miten kiusallista — juuri nyt — minä en ota ketään vastaan", sanoi
kreivitär päättäväisesti. Hän tunsi olevansa epäystävällisellä tai ei
ainakaan rakastettavalla tuulella. Toisaalta hän ei voinut ilman muuta
käskeä vierasta pois.

Jo tuli Jack vajavaisesti liikkuvine jalkoineen kellarikerroksen
portaita alas, käyntikortti hopeaisella tarjottimella.

"Tahdotko sinä, rakas Dorothea, pitää vieraasta huolta? Beatrix voi
olla mukana", virkkoi kreivitär. "Viekää rouva paroonitar salonkiin!"

Jack asteli hyvin harkitussa tahdissa takaisin käytävään.

"Liika nopeus", oli hänen tapanaan teroittaa hänen alaisensa Antonin
kalloon, "voisi herättää vieraissa sen luulon, että heidän tulonsa
tuottaa meille suurtakin iloa. Siihen me olemme liian ylhäisiä. Mutta
me olemme myöskin liian ylhäisiä antaaksemme jonkun odottaa, siispä:
ei liian hitaasti." Hän ilmoitti käytävässä odottavalle paroonittaren
vanhalle palvelijalle, että herrasväki kutsuu sisään.

Paroonitar oli keskikokoa pitempi ja sangen solakka. Hänen
piirteensä olivat säännölliset. Hänen tummat silmänsä eivät ainakaan
tällä hetkellä näyttäneet suurilta eivätkä myöskään erikoisemmin
ilmeikkäiltä. Pienen hatun alta aaltoili tumma tukka.

Erittäin kunnioittavasti vei Jack vieraan etummaisten huoneitten läpi.
Salonkiin saavuttua pyysi hän vierasta armollisesti istumaan, naiset
tulisivat heti. Paroonitar tuskin ehti hieman tarkastella huonetta ja
ihailla sen rauhallisia väriyhdistelmiä, kun jo ruokasalista tulivat
Dorothea ja Beatrix. Paroonitar seisoi flyygelin ääressä, keskellä
huonetta. Hieno puna kohosi hänen kasvoillensa, hänen sydämensä kiihkeä
tykintä hidastui nopeasti — kreivitär ei ollut tullut.

"Serkkuni, kreivitär Allmer", alkoi Dorothea, "on ikävä kyllä, monien
taloushuoliensa vuoksi estetty tänään tulemasta teitä tervehtimään,
rouva paroonitar. Nuori kreivitär ja minä pyydämme teitä siitä syystä
tyytymään meidän seuraamme."

Sitten kuin molemmin puolin oli tehty syvä kumarrus, pyysi Dorothea
istumaan. Hän piti tarpeettomana puhua itsestään mitään; hän oli
vakuutettu, että paroonitar oli saanut tarkat tiedot Allmershofin
asukkaiden nimistä ja asemasta, samoin kuin Dorotheakin puolestaan
tiesi kaikki ulkonaiset seikat huvilan asukkaista.

"Valitan siis, että valitsin käynnilleni onnettoman päivän", sanoi
paroonitar.

Dorothea kertoi talousvelvollisuuksien syistä, ja pääsi siitä
mukavasti siirtymään majoitusvieras-aiheeseen. Välinpitämättömällä
äänellä ja kohteliain ilmein keskustelivat molemmat naiset maailman
tavallisimmista asioista. Beatrix ei avannut suutansa. Mutta hänen
silmänsä tutkivat ahnaalla mielenkiinnolla kalpean, välinpitämättömältä
näyttävän paroonittaren kasvoja. Siinä oli vihdoinkin ilmestys sieltä
etäisestä, pauhaavasta, iloisesta maailmasta, jonne Beatrixiä niin
kiihkeästi halutti. Siinä oli juhlittu kaunotar, paljon kysytty rouva,
nainen, jolla oli kadehdittava onni olla arvon ja rikkauden ohella
myöskin riippumaton. Siltä hän näytti.

Oikeastaan ei häikäisevän kaunis, eikä ollenkaan loistava; hän ei
puhunut nopeasti, eivätkä hänen sanansa olleet erikoisen henkeviä.
Silti ei Beatrix tuntenut pettyneensä. Hän olisi voinut loppumattomasti
katsella paroonitarta, toivonut iankaikkisesti saavansa kuunnella tuon
epäselvän äänen sointia.

Miten pian vieras nousi ja jätti hyvästit! Oh, hänen olisi vielä
pitänyt jäädä. Hiljaa käveli Beatrix molempien naisten perässä huoneen
läpi. Ovella lausui Dorothea jäähyväiset. Taas kumarrettiin jäykästi.
Sitten loi paroonitar täyteläisen katseensa Beatrixiin, samalla kuin
hymy ensi kertaa kirkasti hänen värittömiä kasvojaan! Beatrix siitä
aivan huumautui.

"Ei ollut äidille mikään vahinko", päätteli Dorothea, kun ovi tuskin
vielä oli ennättänyt sulkeutua vieraan jälestä, "paroonitar on itse
arvokkuus, se hänelle myönnettäköön, mutta sellaista tyhjyyden,
kyllästymisen ilmettä en ole vielä milloinkaan nähnyt. En tiedä, siinä
ihmisessä on jotakin, joka on minulle kerrassaan vastenmielistä."

"Kuinka voit noin sanoa!" huudahti Beatrix, "hänessä on jotain
salaperäistä, jotain suurenmoista. Ja entäs silmät!"

"Tuskin hän niillä ketään katselikaan. Muutoin istuin taaskin sinun
puolestasi kuin hiilillä. Ensinnäkin sinä melkein hypit tuolillasi,
toiseksi sinä tuijotit aivan tahdittomasti paroonitarta, ja kolmanneksi
oli rintasolkesi kaulassasi ihan vinossa."

"Kunhan vaan ajatukseni ovat suorassa."

"Beatrix! Sinä olet pahankurinen. Botho ei tuollaista suvaitsisi."

"Niin, Botho — se rakas Botho —, sen sinä aina tuot esiin."

"No", kysyi kreivitär, joka tulollaan keskeytti kinan, "miten hän teitä
miellytti?"

"Ei ollenkaan. Hänessä on jotakin kuollutta", sanoi Dorothea.

"Hirmuisesti. Hän on äärettömän mielenkiintoinen", huusi Beatrix.

"Näin erilaisten arvostelujen johdosta en voi muuta kuin odottaa,
kunnes voin itse ottaa asiasta selvän", arveli kreivitär.

Tämä päivä kului Beatrixista sangen hitaasti, huolimatta monista
pienistä tapahtumista ja kaikkien linnanasukkaiden kiireellisestä
touhusta. Konstanze, joka oli saanut luvan pysytellä tämän päivää
huoneessaan tavaroitaan järjestelemässä, näyttäytyi vain illallisilla.
Sitten menivät tytöt yhdessä nukkumaan vierekkäin oleviin huoneisiinsa.
Kun Beatrix oli jo melkein riisuutunut, pälkähti jotain hänen päähänsä.

"Kuulehan", sanoi hän, aukaisten välioven, "oletko myöskin arka?"

"Ah kyllä", valitti Konstanze, "en ole koko elämäni aikana viettänyt
ainoatakaan yötä yksinäni."

"Niinkö; ovi voi jäädä auki. Jos kuulet jonkinlaista naputusta, älä
pelästy. On ruvennut tuulemaan, ja silloin pitää tuuliviiri tornissa
ilvettään."

Valot sammuivat. Beatrix ei voinut iloisesta maltittomuudesta nukkua.
Viereisestä huoneesta kuuluva nyyhkyttävä ääni sai hänet mietteistään
hereille. Hän ponnahti ylös vuoteestaan, sipsutteli paljain jaloin
Konstanzen vuoteen luo, istuutui sen reunalle ja pyysi rukoilevasti,
samalla kuin hän molemmin käsin hyväili itkevän kosteita poskia:

"Älä ole suruissasi! On kyllä hirveätä, että äitisi täytyi matkustaa
niin kauas luotasi. Mutta katsos, minunkin äitiäni tulet rakastamaan.
Kaikki kunnioittavat häntä. Hän toruu toisinaan — no, niinhän kaikki
äidit tekevät. Mutta oikeastaan hän noudattaa tahtoani kaikessa ja on
niin hyvä, niin hyvä. Hän näyttää minusta usein joltain korkeammalta
olennolta."

"Niin", sanoi Konstanze hartaasti. "Minä ihailen häntä. Minä voisin
kuolla hänen puolestaan."

"No niin, älä sitten enää itke!"

Beatrix pujahti takaisin vuoteeseensa.

Ei, itkemiseen ei uusi perheenjäsen saanut seuraavina päivinä ollenkaan
aikaa. Muistoa onnettomasta äidistään täytyi hänen tästä lähtien
suojella sydämessään kuin jotakin salaisuutta. Aamusta iltaan oli
niin paljon puuhaa. Kukaan ei myöskään milloinkaan kysellyt niistä
kirjeistä, joita Konstanze sai kerran viikossa. Oli kuin tyttö olisi
noin vaan pilvistä linnaan pudonnut, niinkuin eivät häntä mitkään
siteet olisi sitoneet tätä taloa kauemmas.

Jo ensimmäisenä aamuna valvoi Dorothea-neiti henkilökohtaisesti
sisarentyttärensä vaatetusta. Uutta pukua ei kamari-neitsyt ollut
saanut valmiiksi, mutta Konstanze näytti oman vaatevarastonsa
parhaimmassa puvussa, tumman-sinisessä pumpulileningissä, niin sievältä
ja ennen kaikkea niin aistikkaasta puetulta, että Dorothea sanoi
kiitellen:

"Toivon sinut aina noin näkeväni! Ja jos tahdot tulla hyödylliseksi,
varo Beatrixia. Hän pakenee kamarineitsyen käsistä usein
kauhistuttavassa tilassa."

Siitä saakka auttoi nuori tyttö tänään ja aina vast'edeskin talon
tytärtä pukeutumisessa. Hänellä oli tuollainen naiselle ominainen
kyky koristaa aistikkaasti itsensä ja muut parilla kukalla tai
kiinnittämällä jonkin pitsin tai hunnun. Niinpä hän tänäänkin sitaisi
ruusukimpun ja pisti sen Beatrixin vyöhön, sillä aikaa kuin tämä
järjesti kaulalleen pitsiliinaa. Näiden somistuspuuhien uhri päästi
tällöin epätoivoisia huokauksia kärsimättömyydestä ja juoksi, heti kun
hänet oli saatu valmiiksi, alas puutarhaan.

Yötuuli oli ajanut taivaalle pilviä; sataa tihuutti herkeämättä. Siitä
huolimatta Beatrix juoksenteli puiston reunassa sinne tänne. Turhaan.
Mutta tornin ikkunasta saattoi jotakin nähdä. Päätä pahkaa sinne. Kun
Beatrix oli vihdoinkin saanut päänsä tukituksi pyöreästä ikkunasta
ulos, jolloin hänen koko ruumiinsa makasi katonkannattimen pölyisellä
hirsikerralla, äkkäsi hän kaukana ajotiellä, joka mutkitellen
luikerteli Allmershofiin päin, pitkän marssivan joukon aaltomaisesti
liikehtivän linjan. Hurraa! Sotilaat. Ne tulivat yhä lähemmäksi. —
Siellä heilahteli yksi jono — se oli se pataljoona, joka poikkesi
maantieltä asettuakseen kylään ja Allmershofin linnaan. Beatrix seurasi
sitä silmillään. Kun se lähestyi linnaa, juoksi häh portaita alas ja
tuli käytävään juuri, kun pataljoona aseet kalskahdellen astui linnan
pihaan.

Pataljoona, jonka edessä kulki majuri adjutantteineen, marssi
puoliympyrän muotoisessa juhlakulussa avaraan pihaan. Sitten nosti
rykmentin rumpali uhkaavasti kultanauhoin koristettua puikkoaan, ja
kaikui komento: "Koko rykmentti seis! Alas ratsuilta!"

Majuri v. Beulwitz laskeutui korkean konkarinsa selästä niin nopeasti,
kuin hänen pieni pyöreä vartalonsa vaan salli. Hänen esimerkkiään
noudattivat muut, ja upseeriensa seuraamana astui majuri käytävään.

Ruhtinattaren suosiollisella hymyllä toivotti linnan valtijatar hänet
ja upseerit tervetulleiksi; majuri esitteli ne upseerit, joita linnan
väki ei vielä tuntenut, ja naiset tervehtivät heitä kohteliaasti.
Sitten esitteli kreivitär serkkunsa, neiti von Allmerin, tyttärensä —
hänen nimeään mainitessaan pysähtyi hän sekunniksi ja katsoi Beatrixiin
kauhistuneena — ja kasvattityttärensä Konstanze Waldaun. Sen yleisen
melun vallitessa, jonka aiheutti lähtö huoneisiin ja kortteereihin
linnaan ja linnan ulkopuolelle, veti Konstanze ystävättärensä mukanaan
huoneeseensa. Onnettoman Beatrixin puku oli täynnä pölyä ja hämähäkin
verkkoja; ruusukimppu oli katkennut, pitsiliina repaleina.

"Ah", sanoi hän huolettomasti, "sitä ei kukaan huomannut". —

Tällä välin tervehti kreivitär poikaansa, jota hän suutelemistaan
suuteli, aivan kuin he olisivat vuosikausia olleet erossa. Kreivitär
työnsi hänet hellästi luotansa.

"Botho, sinähän kuljetat koko maantietä mukanasi."

Botho katsoi vaatteisiinsa. Hänen housunlahkeensa olivat pistetyt
korkeavartisiin saappaisiin, jotka eivät tietenkään olleet
salonkikunnossa.

"Minä riennän tekemään itseäni ihmisen näköiseksi. Oh, äiti, kuinka
olenkaan iloinen! Nyt jään kotiin. Vielä kolme päivää täytyy minun
olla poissa: pataljoonan mukana kasarmipaikkaan takaisin — yksi päivä;
toisena: tehdä lopputili; kolmantena: lentää tänne."

Miten autuaaksi pojan ilo kreivittären tekikään! Tässäkin haihtui
häneltä yksi huoli kuin leikkien vaan. Hän oli sisimmässään nimittäin
hieman pelännyt, että nuori mies, jolle nimen ja rikkauden nojalla
olivat kaikki suurten kaupunkien huvitukset avoinna, ei olisi vielä
saanut niistä tarpeekseen, vaan palaisi vastenmielisesti Allmershofiin.
Ja nyt tämä ilo, tämä suorastaan intohimoinen ihastus!

Ovella käännähti Botho vielä kerran ympäri. "Konstanze Waldausta et
ole minulle mitään kertonut. Miten se on käsitettävä, toissapäivänä et
puhunut siitä vielä mitään."

"Seikkaperäisemmin myöhemmin. Sinä tulet olemaan minuun tyytyväinen.
Älä vaan rakastu siihen kauniiseen tyttöön", Sanoi kreivitär hilpeästi.

"Onko hän kaunis? En huomannut sitä."

Kun Botho asteli vihellellen yläkerran käytävää pitkin, joka näkyi
pitkin pituuttaan toisesta päästä toiseen, huomasi hän Schmettaun
Beatrixin oven edessä.

"Schmettau!" huusi hän.

Huudettu tuli reippaasti.

"Sisaresi tahtoi minua ohimennen haastatella. Tahdottiin tietää, oliko
joku huomannut hänen vaatteittensa tilaa. Minä valehtelin hänelle,
että Lobedan oli sanonut naisen lakkaavan hänelle olemasta, jos hän
tietäisi, että hän on huolimaton. Tietysti joutuu nyt Lobedan aivan
epäsuosioon."

"Günther", sanoi nuori kreivi, kun he vieretysten astuivat
huoneisiinsa, "en ole pannut merkille, ketkä upseerit tulivat asumaan
Pantinin huvilaan. Voitko sanoa sen minulle?"

"Kapteeni Santen ja luutnantti Kühne, mutta äitisi pyysi heitä käymään
täällä syömässä."

"Kiitän sinua. Näkemiin. Luulen, että nyt nukun hyvin."

"Etkö halua ensin jotain haukata? Äitisi järjesti minun huoneeseeni
tarjoilupöydän meitä kaikkia varten."

"Kiitos — palvelijani saa noutaa minulle jotakin." Sitten meni Botho
huoneustoonsa.

Siihen kuului kolme huonetta: makuu-, työ- ja tupakkahuone. Kreivitär
oli antanut tuoda tänne pojalleen, kun tämä täytti kahdeksantoista
vuotta, miesvainajansa huonekalut. Keskimmäisessä, työhuoneessa,
riippui kahden ikkunan välissä olevan kirjoituspöydän yläpuolella
luonnollisen kokoinen öljymaalaus kreivistä.

Sillä aikaa kuin Botho makuuhuoneessa riisuutui palvelijansa auttamana,
mietti hän samalla erästä kiusallista kysymystä. Millä hinnalla
hyvänsä täytyi hänen tänään lähettää kirjelippu huvilaan. Uskoa
hänen palvelijansa huostaan, jota muut haukkuivat harjoituksissa
"härkäpääksi", jokin viesti, oli lievimmin sanottuna uskallettua.
Kapteeni v. Santen ei laskisi ainoatakaan sotamiestä ohitsensa
kysymättä: "Mistä, minne?" Varmasti, sitäkin varmemmin, mitä enemmän
häntä kieltäisi, kertoisi poika irvistellen, että nuori kreivi oli
hänet lähettänyt toimittamaan erästä sangen tärkeää asiaa paroonitar
Pantinin luo. Mennäkö mieluummin itse? Kaikeksi onnettomuudeksi olivat
Santen ja Kühne hänelle niin vieraita, ettei hän mitenkään olisi voinut
tulla muka katsomaan heidän asuntoaan.

Silloin muistui hänen mieleensä Jack. Jack oli täällä neljän vuoden
aikana näyttäytynyt täysin rehelliseksi. Ei ollut valitsemisen varaa
— myöskin tulevaisuutta varten tarvitsi Botho miehen, johon saattoi
luottaa.

"Mene alas", sanoi hän palvelijalleen, "kysy siellä Jackia, hän tulkoon
tänne!"

Sitten hän istuutui kirjoituspöydän ääreen.

"Kallis Lydia", kirjoitti hän, "koetan jos suinkin mahdollista
tulla luoksesi kello kuuden aikana, kun täällä vielä kaikki ovat
jälkiruualla. Bothosi."

Jack astui sisään juuri kun hänen herransa sulki kirjettä sinetillä.
Hän hämmästyi melkolailla, kun huomasi itseään pitkään katseltavan,
ikäänkuin hän olisi joku aivan uusi ilmiö. Ja tosiaankin, nyt
vasta tuli Botho ajatelleeksi, mitkä seikat olivat tuon miehen
saaneet tulemaan tänne, tuon miehen, joka oivallisesti koulittuine
kamaripalvelijan luonteineen oli ilmeisesti kovin mieltynyt
elämäntehtäväänsä.

"Teillä oli kait aikaisemmin Berliinissä ja sittemmin Pietarissa paikka
suurissa taloissa? Mikä sai teidät, Jack, vetäytymään meklenburgilaisen
ritaritilan maalaisyksinäisyyteen?" kysyi Botho leikkisän
hyväntahtoisesti.

"Terveydelliset ja ansio-näkökohdat, herra kreivi. Pietarissa kysyttiin
kumpaakin hiukan liiaksi", sanoi Jack omasta mielestään mitä hienoimmin
hymyillen.

"Joka tapauksessa te ette ole siellä vietetyn elämänne aikana
unohtanut, ettei kaikkia asioita voi käsitellä eikä niistä puhua
huolettomalla avomielisyydellä, kuten Allmershofin linnassa ja kylässä
on tapana palvelusväen ja paikkakuntalaisten keskuudessa", sanoi Botho
terävästi Jackia katsellen.

"Jos herra kreivi soisi minulle sen kunnian, että uskoisi minun
toimitettavakseni jonkin salaisen tehtävän, tulisi herra kreivi siihen
kokemukseen, etten ole kömpelö ja että osaan olla vaiti kuin muuri",
virkkoi Jack vakavasti.

"Tunnetteko tien Pantinin huvilaan?" kysyi Botho muitta mutkitta.
Hän ei oikein osannut lähestyä päämääräänsä ja — omituista — hänellä
oli se tunne, että kamaripalvelija oli tässä kohden häntä paljon
ylivoimaisempi, mitä kokemukseen tuli.

Jack oivalsikin tosiaan silmänräpäyksessä kaikki, aivan kuin kreivi
olisi hänelle kaiken tunnustanut. Hän myhäili onnellisena.

"Herra kreivi", vastasi hän, "olen ollut linnassa neljä vuotta ja
tunnen tiet ja polut peninkulmittain. Eilen, kun rouva paroonitar
Pantin kävi täällä vieraisilla, oli minulla onni ilmoittaa hänet.
Rouva kreivitär oli estetty, neiti ja armollisin nuori kreivitär
ottivat hänet vastaan" — tämän hän kertoi, koska hän luuli, ettei hänen
herransa sitä vielä tietänyt ja että se oli hänelle tärkeätä. Siinä hän
ei pettynytkään. "Jos rouva paroonitar on se", jatkoi hän, "jolle minun
on vietävä viesti herra kreiviltä, niin pyytäisin vain saada kysyä,
tulenko sen matkan useamminkin tekemään?"

"Todennäköisesti. Luultavasti", sanoi Botho, puolittain neuvottomana ja
puolittain huvitettuna. "Ja toistaiseksi — toivottavasti vain lyhyen
aikaa — ei kenenkään muun palvelusväestä tarvitse näistä käynneistä
tietää mitään."

Se on saksaksi: kreivittären ei tule sitä tietää, tuumi Jack
tyytyväisenä itsekseen ja sanoi:

"Siihen voitte luottaa, herra kreivi!"

Botho ojensi hänelle kirjeen, Jack huomasi kyllä, hieman vapisevin
käsin. Isällisen-hyväntahtoisesti katsoi hän viisaaksi lisätä
muutamilla hellillä neuvoilla nuoren herransa luottamusta, mikä
tällaisissa asioissa oli tuiki tarpeellista. Iloisin, ylpein askelin
meni hän ensin huoneeseensa, joka oli rakennuksen ulokkeessa,
kirjoitti siellä pitkän kirjeen mitä tarkimpine ohjeineen Berliinissä
oleskelevalle sisarelleen, joka hiljattain oli eronnut monivuotisesta
kamarineitsyt-toimestaan, ja sitten hän meni puiston reunaa pitkin,
peltojen poikki, päästäkseen metsään, jonka tuonpuoleisella mereen
Pettävällä reunalla huvila oli.

Hän tunsi itsensä ensimmäistä keltaa tyytyväiseksi neljän vuoden
aikana: Ehdoinkin sai hän taas tuntea toimensa runollisuutta.




IV.


Tilavan ruokasalin pöydän ympäriltä kuului iloista puheensorinaa ja
naurua. Kreivitär johti puhetta, hänen vasemmalla puolellaan istui
majuri v. Beulwitz. Upseerien joukosta olivat neljä naista valinneet
itselleen arvojärjestyksen mukaan pöytäkumppaninsa. Dorothea istui
kahden kapteenin välissä, Beatrix Schmettaun ja Lobedanin välissä, kun
taas Konstanze istui pöydän alapäässä Bothon ja erään aivan nuoren,
siron luutnantin välissä.

Lobedan ei voinut millään keinolla päästä iloisempaan keskusteluun
Beatrixin kanssa, vaikka kuinka ponnisteli. Jokaisen kohteliaisuuden
tyttö keskeytti, huomauttamalla, että herra upseeri pani liian suurta
arvoa ulkonaisille seikoille. Lobedan ei osannut tätä epäsuosiota
millään selittää. Güntherin silmien lystikäs välkähdys sai Lobedanin
vihdoin vainuamaan, että häntä oli mustattu nuorelle kreivittärelle. Se
oli hänen tehtävänänsä — nyt siitä huolimatta voittaa! Nyt vasta oikein
näyttää, mihin hän, joka loppumattomien juttujensa ja muistelmiensa
takia oli kasarmipaikan suosituimpia upseereita, kauniista Güntheristä
huolimatta pystyi. Kahden luutnantin välinen kilpailu tuotti
Beatrixille suurta tyydytystä, ja hänen naurunsa raikui joskus niin
heleästi yli pöydän, että kreivitär vilkaisi häneen onnellisena, mutta
Dorothea sitävastoin hieman paheksuen.

Konstanze, joka ensimmäistä kertaa elämässään oli tällaisessa seurassa,
oli tuskin tietoinen niistä ihastuneista silmäyksistä, joita häneen
luotiin. Hän oli hiukan hätäinen puheessaan ja käytöksessään ja hänelle
oli täysi työ hoidella kumpaakin naapuriansa. Pieni luutnantti hänen
vasemmalla puolellaan ponnisteli päästäkseen neuvottomuudestaan. Tämä
oli hänen ensimmäinen kenttäharjoituksensa ja ensimmäistä kertaa
hän sen aikana asui suuressa talossa. Hän olisi mielellään halunnut
esiintyä reippaana liehittelijänä, välttääkseen tovereitten hilpeätä
härnäilemistä, mutta onneton tapa punastua, kun joku nainen katsoi
häneen, ei sallinut hänen käyttäytyä vapaasti Konstanzen vieressä.

Ja Konstanzella oli tuollainen kirottu tapa töllistellä ihmistä
suoraan silmiin. Mutta kun hintelä Frankenstein hoksasi, että Lobedan
hänen kustannuksellaan laski leikkiä nuoren kreivittären kanssa, hän
sydämessään kiroillen kulautti punaviiniä kurkkuunsa lasin toisensa
jälkeen ja jätti naapurittarensa tyyten talon pojan huostaan.

Botho oli kuumeisen-vilkas. Hän odotti aterian loppumista rajulla
kärsimättömyydellä. Jack oli hänelle ilmoittanut, juuri kun käytiin
pöytään, että paroonitar oli omakätisesti ottanut kirjeen vastaan ja
pyytänyt hänen sanomaan, että hetki oli sopiva. Tämän kuultuaan Botho
teki heti viattoman poistumissuunnitelman, sillä kun hänen täytyi
täällä näytellä talon isännän osaa, ei hän voinut ilman muuta jättää
vieraita ja äitiään. Pysyttääkseen mielensä siihen saakka reippaana,
alkoi hän tuttavallisella äänellä laskea leikkiä Konstanzen kanssa.

"Minun pitäisi olla äkäinen", sanoi hän kerran, hymyillen sinisillä
silmillään Konstanzelle, "että äiti antoi minulle vielä yhden sisaren.
Yksi on jo minua tarpeeksi rääkännyt, nyt tulette te minua julmasti
hallitsemaan. Mutta rohkea mies perääntyy urhoollisesti: minä pakenen
ja olen kaiket päivät ulkona metsästämässä."

"Miten ikävää minulle ajatella että olen tullut rauhanhäiritsijäksi
kotiinne!" sanoi Konstanze vakavasti huolissaan.

"Taivas — ettekö te leikkiä ymmärrä? Tekö rauhanhäiritsijä?
Frankenstein, ratkaiskaa, näyttääkö serkkuni siltä? Kaunis, vakava ja
rauhaa säteilevä kuin keruubi! Todellakin, Konstanze, voi kuvitella
teitä paratiisin vartijaksi säihkyvä miekka kädessä. Te ette näytä
siltä, kuin päästäisitte jonkun sisään ilman passitarkastusta."

Botho katsoi häntä syvälle silmiin — hän näki ja ei nähnyt, sillä
hänen henkinen katseensa syventyi samassa eräisiin toisiin, tummiin,
säihkyviin silmiin. Hän kohotti lasinsa.

"Emmekö juo hyvän ystävyyden maljaa, emmekö tee liittoa, joka
kestää läpi elämän ja kuoleman? Te olette aina minun puolellani
Beatrixia vastaan ja minä olen teidän ritarinne, jos esimerkiksi tämä
Frankenstein rohkenisi sanoa teille liian paljon teidän kauniista
silmistänne."

Frankenstein tahtoi sanoa jonkin "pistävän" huomautuksen, mutta ikävä
kyllä, hän keksi sellaisen vasta hetkistä myöhemmin; hän nyt siis vain
punastui ja kaatoi lasinsa täyteen. Konstanze punastui myöskin ja
kilisteli hymyillen lasia Bothon kanssa.

Se oli tuollaista uneksivaa, neuvotonta hymyä, joka väreili hänen
huulillaan, sydämessään tuntemansa onnen aavistuksen heijastuksena.

"Elämässä ja kuolemassa? Ei, minun koko olentonihan kuuluu teidän
äidillenne, teidän suurelle, hyvälle äidillenne", sanoi hän hiljaa.

Huimapäisyydessään valtasi Bothon äkkiä ankara mielenliikutus. Hän
puristi kiihkeästi tytön kättä...

"Niin, äitini on suuri ja hyvä. Hän on sellainen — toivottavasti —
kun tulee esille elämäni suurin kysymys! Voittakaa puolellenne hänen
rakkautensa; minulle voisi jonakin päivänä olla suuriarvoista omistaa
äitini rinnalla noin rakastettava puolustaja!"

Vapisten katsoi Konstanze häneen. Hän ei voinut, hän ei uskaltanut
Bothon sanoja selittää. Bothon kuuma katse, hänen kädenpuristuksensa
saattoivat hänet hämille.

Hän ei vastannut mitään. Hänen kylmä kätensä liukui pois Bothon
kädestä. Mutta Bothon ajatukset riensivät lentäen eteenpäin. Hänen
kätensä — se oli sotapalveluksessa tullut jonkun verran leveämmäksi ja
miehekkäämmäksi, mutta oli silti valkoinen ja hyvin hoidettu —, hänen
kätensä tempasi kellon sotilastakin taskusta. Se oli puoli kuusi. Hän
ponnahti ylös, riensi äitinsä luo ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Kello kuuden aikana on komppanioilla nimenhuuto linnanpihalla ja
kylän torilla. Luulen, ettei jokainen luutnantti saa sitä jättää
jonkun vääpelin tehtäväksi; Santen ainakin on tarkka. Käske nousemaan
pöydästä, äiti!"

Kreivitär nyökkäsi suostumuksen merkiksi. Kun Botho oli menossa
paikalleen takaisin, pysäytti Dorothea hänet. "No, rakkaani — minua et
tänään huomaakaan?"

Botho suuteli kättä, joka oli häntä jo niin monien vuosien kuluessa
suurella hellyydellä hyväillyt.

"Minä näin, täti, että sinä istuit herra von Santenin vieressä, ja
niiden mielipiteiden johdosta, jotka hän eilen sinusta lausui, en
voinut ajatella, että hän soisi sinulle aikaa huomata poikastasi",
kuiskasi Botho veikeästi hänen korvaansa.

Kreivitär nousi ylös, samoin kaikki muut.

"Niitä herroja, jotka polttavat, pyydän oleksimaan täällä mielensä
mukaan. Kahvi tuodaan viereiseen salonkiin. Kuulkaahan, rakas majuri,
sade rapisee ikkunan ruutuja vastaan; onko isänmaalle niin tärkeätä,
että teidän nuoret upseerinne toimittavat itse nimenhuudon?"

"Toimitus kestää kymmenen minuuttia; Schmettau, Frankenstein ja Kühne
täyttävät mielellään velvollisuutensa."

"Ja kun Frankenstein ei vieläkään voi sietää tupakoimista, mutta
ilman minua on salongissa kuin imettäjää vailla oleva rintalapsi",
kuiskasi Lobedan takaapäin pienen luutnantin korvaan, "on hän iloinen,
päästessään palveluksen varjolla pälkähästä".

"Minun mieleeni voisi kerran juolahtaa käsittää teidän härnäyksenne
yllytykseksi", sanoi Frankenstein puoliääneen.

"Pidä häntä silmällä, Schmettau", jatkoi Lobedan edelleen, "eikö
nuori kreivitär ole oikeassa? Mantelin kaksoishedelmän asemesta,
jonka minä hänelle hävisin, toivoo hän itselleen pikku luutnantin
värikkäästä polttosavesta valmistettuna koristeena. Frankenstein, voipa
olla mahdollista että me vielä joskus tappelemme, te olette tehnyt
vaikutuksen — vaikutuksen!"

Schmettau veti pienen luutnantin mukanaan pois, Botho seurasi heitä.

"Kuules, Günther", sanoi Botho vilpittömin ilmein, "iltahuudon perästä
minä tahdon tarkastaa kaikki asunnot kylässä. Jos joku kysyy minua,
ilmoita, että olen estetty ja hoitele sinä minun puolestani isännän
tehtäviä tovereittesi keskuudessa."

"Sen vaivan voit itseltäsi säästää, poikaseni, asunnot on jo
tarkastettu."

"Minun, niin sanoakseni tilanherrana ja samalla toverina, pitää siellä
täällä näyttäytyä sotilaille."

"Kuten tahdot", sanoi Schmettau hyväntahtoisesti, "majuri näkee
mielellään, jos yksi teikäläisistä, jotka kannatte kuninkaan takkia,
osoittaa tasa-arvoisuutta." —

Linnan pihalla seisoivat komppaniat pitkissä riveissä; jokaisen miehen
edessä maassa oli kunkin laukku, ja kaikkivaltiaan vääpelin edessä
pitivät miehet viittoja levällään tarkastusta varten, kun upseerit
Bothon seuraamana tulivat ulos.

Äkillinen siirtyminen valaistusta ruokasalista, missä tuntui kukkien,
viinin, ruokien ja hajuvesien tuoksua, kylmän-kosteaan ulkoilmaan,
vaikutti erittäinkin pieneen Frankensteiniin pahasti. Jokseenkin
runsaasti nautittu punaviini kihosi äkkiä hänen päähänsä. Hän tarttui
Schmettaun käsivarteen.

"Teidän pitäisi seurata Allmeria", huusi luutnantti; "teille olisi
sangen terveellistä juoksennella sinne tänne tunnin verran sateessa".

"Vie hänet mieluummin huoneeseen ja anna hänen selvitellä päätänsä!"
arveli Botho.

Onneksi osoitti Frankenstein iltahuudon päätyttyä enemmän nukkumisen
kuin kävelyn oireita, ja Botho pujahti kiireesti pois.

Hän kulki pitkin kenttätietä, joka vei puiston reunaa pitkin ketojen
yli niin sanottuun Dossower-lahteen, Trave-joen laajaan aukeamaan,
joka jo ennen joen suuta ilmoitti meren läheisyyden. Pian poikkesi hän
oikealle, saapuakseen Priwallin hiekkaisen tasanko-niemekkeen yli, joka
erottaa lahden merestä ja on Travemünden kylpylää vastapäätä, Pantinin
huvilaan.

Askelin, jotka muistuttivat juoksua, kiiruhti hän kohti onnea, sitä
onnea, joka hänestä oli kaukana maailmassa tuntunut nautinnolta,
riemunlahjalta ja joka hänestä täällä, kotiseudun maaperässä, tuntui
yhtäkkiä omistukselta, oikeudelta, ihanalta elämän sisällöltä.

Nyt riensi hän lyhyen pyökkimetsä-alueen läpi, joka, kuuluen huvilalle,
muistutti enemmän puistoa kuin metsää. Pieni tallirakennus sukeltautui
hänen eteensä, hän meni sen ohitse. Hän tuli pieneen kukkatarhaan,
joka ympäröi valkoista huvilaa. Miten kylmänä seisoikaan tuo valoisa,
italialaiseen tyyliin rakennettu huvila, jonka ilottoman taustan
muodostivat nyt sateen liottamat kedot ja metsät!

Talon ovi avautui hänelle; pikaisesti tervehdittyään riensi hän
harmaapäisen palvelijan ohi, kuuli tämän lausuvan vain "ylhäällä" ja
lensi ylös portaita, jotka veivät eteisestä huvilan ensimmäiseen ja
ainoaan kerrokseen.

Ylhäällä, puoleksi avatulla ovella seisoi paroonitar Lydia Pantin.
Hän ojensi Bothoa vastaan kätensä, veti hänet sisään, ja ihastuksesta
suunniltaan peitti Botho käden — tuon kapean, valkoisen käden —
suudelmilla.

"Botho — hupsu lapsi", sanoi hän sulkien silmänsä, "ole toki järkevä!"

"Anna hupsuuteni olla! Vielä olen sinun lapsesi. Pian tahdon tulla
sinun herraksesi."

Lydia nauroi. Olisipa Dorothea nähnyt hänet juuri tällä hetkellä: hänen
kasvonsa olivat nuorekkaat, iloiset, eloisat!

"Tule, sinun täytyy minulle kertoa, miten panet asian alulle!"

Lydia painautui suureen, syvään nojatuoliin, joka oli lähellä ainoata
kolmiosaista ikkunaa. Botho istuutui jakkaralle, joka oli pörröisen
karhuntaljan päällä aivan hänen vieressään.

"Ensiksi tahdon kuulla, oletko minua muistellut — miten majoittamisesi
sujuu, miten sinua linnani, tätini Dorothea — mutta ennen kaikkea,
miten minun sisareni miellytti. Ja etkö pelkää täällä meidän kolkossa,
sateisessa seudussamme? Etkö kadu, että minun tähteni läksit suuresta
kaupungista? Mutta kas — täällähän minä tapaan saman huoneen, kuin
meillä oli Berliinissäkin."

Botho katseli ympärilleen. Neliskulmainen huone muistutti pesää,
joka oli koristettu matoilla, topatuilla huonekaluilla ja verhoilla.
Seinillä riippui muutamia vanhoja öljymaalauksia, jotka nyt, illan
hämäryydessä, näyttivät yksitoikkoisia tapetteja vastaan hyvältä
vaikuttavilta, pehmeiltä väriläiskiltä.

"Siinä monta kysymystä yhtä aikaa", sanoi hän hellästi Botholle,
joka molemmin käsin puristi hänen sormiaan. "Sinua olen ajatellut
herkeämättä. Yksinäisyys ja kotipuolesi rauhallinen vakavuus ovat
tehneet minulle sanomattoman hyvää. Olen väsynyt meluun. Elämäni on
lopussa. Sinä olet minun viimeinen auringonsäteeni. Minä katson ja
ajattelen sinua ja olen niin tyytyväinen."

"Elämäsi alkaa uudestaan. Sinun pitää kuulua minulle heti. Mutta sano:
Beatrix, miellyttääkö hän sinua?"

"Tyttönen ei sanonut minulle sanaakaan. Mutta hänen silmissään paloi
osanotto. Minä pidän hänestä; hänellä on silmät kuin sellaisella, joka
tähystelee ilmaa nähdäkseen enemmän kuin mitä hänen rauhalleen on
hyvä. Dorothea ei voi minua rakastaa, ei milloinkaan! Hänellä on kiviä
kädessä, joilla hän tappaa kärsiviä tai onnellisia naisia, sillä hän
ei ole kärsinyt, mutta ei myöskään onnea nauttinut. Ja äitisi sanotaan
olevan niin ylpeän kuin onnelliset vain voivat olla; onko se totta?"

Bothon nuori sielu ei voinut täysin seurata hänen syviä silmäyksiään
toisten naisten sieluun.

"Älä niin paljon kuvittele", pyysi hän, "äitini on suuri ja hyvä. Te
tulette toisianne rakastamaan. Olen kuullut tänään linnassa sanottavan,
että hän tekee tänne huomenna vastavierailunsa, todennäköisesti minun
seurassani. Äiti ainakin lausui jotain siihen suuntaan, kun hän
ruokapöydässä kysyi Santenilta ja Kühneltä, olivatko herrat tyytyväisiä
asuntoonsa."

"Ja mitä he kummatkin sanoivat?" kysyi Lydia hymyillen.

"He ylistivät niitä huoneita, jotka olet luovuttanut heidän
käytettävikseen huvilan alakerroksesta, he kiittivät myöskin aamiaista,
joka heille tuotiin, mutta he pahoittelivat sitä seikkaa, ettet sinä
ole näyttäytynyt, vaan vasta huomiseksi olet suonut kutsumattomille
vieraillesi kunniatervehdyksen."

"Minä olin lapsellinen", sanoi Lydia nopeasti; ajattelehan, minä en
tahtonut heitä nähdä, koska pelkäsin puhuvani heille sinusta".

"Rakkaani", kuiskasi Botho, "pian, eikö totta, pian voimme toisistamme
puhua kaikille ihmisille!"

"Miksi", sanoi Lydia rauhattomasti, "mitä se muita liikuttaa!"

Sitten hän hymyili taas, kosketti veitikkamaisesti kapealla sormellaan
Bothon ylähuulen vaaleita parranhaivenia ja sanoi:

"Tuo sopii sinulle hyvin. Ne tietävät miestä. Tiedäthän, mitä Scheffe
siitä sanoo, miksi me naiset sitä rakastamme. Sinun ei tarvitse muille
kertoa, että sinua rakastetaan. Sinusta jo näkee sen."

"Oh, Lydia! Ei niin! Kuule minua! Kuin unessa olen minä elänyt aina
siitä saakka kuin sinut ensi kerran kohtasin — muistatko vielä, se
tapahtui Berliinissä, kreivitär Soyerin salongissa — minä olen sinua
rakastanut enkä ole ajatellut loppua. Minä olen ottanut vastaan
sinun vastarakkautesi ihmeen, kysymättä itseltäni, mitä olen siitä
sinulle velkaa. Joskus ajattelin, että minun pitäisi kertoa kaikki
äidilleni. Mutta kävin araksi äitini edessä, sillä minä — ylioppilas;
minä — yksivuotis-vapaaehtoinen, vakavine, päättäväisine elämän
suunnitelmineni — äiti olisi syystä kyllä vastustanut. Minähän olin
vielä melkein poika. Mutta kymmenen päivän kuluttua minä panen tämän
takin pois ja tulen isännäksi isäni linnaan. Ensi kuussa minä täytän
kaksikymmentäkolme vuotta ja tulen siis päätöksieni herraksi. Silloin
olen epäilemättä äitinikin silmissä mies. Silloin hän uskoo minua,
kun menen hänen eteensä ja sanon: Lydia ja minä olemme kaksi vuotta
toisiamme rakastaneet, anna hänet nyt minulle vaimoksi!"

Lydian kasvot muuttivat väriään, hän nousi äkkiä ylös ja huudahti:
"Sinun äitisi ei tule koskaan suostumaan."

"Minkätähden ei? Sinä olet meidän säätyämme!"

"Minä olen sinua seitsemän vuotta vanhempi."

"Sellaistahan sattuu usein. Rakel oli Bamhagen von Enseä neljätoista
vuotta vanhempi, ja he tulivat silti onnellisiksi."

"Minä rukoilen sinua. — Ole onnellinen äläkä ajattele loppua!
Rakkautemme ei ole vääryys ketään kohtaan. Älä kajoa sen
salaperäisyyden lumoon. Usko minua, onni muuttuu meille muuten
uskottomaksi."

Botho syleili vapisevaa olentoa.

"Sinun kovat kohtalosi ovat tehneet sinut epäileväiseksi. Kerro minulle
vihdoinkin elämäsi tarina, jotta voisin huuliltasi suudella kaikki
synkät muistot."

Lydia katsoi suurin silmin Bothon ohi, kauaksi yli hämärtävän meren.
Kelmeä ilta loi hänen kasvoilleen omituisen, värittömän tunnun — hän
oli kuin kuollut.

"Lydia!" huudahti Botho rajusti.

Hän heräsi mietteistään, kietoi käsivartensa Bothon kaulan ympärille ja
hartaasti pyysi:

"Älä ajattele takaisin päin! Älä ajattele eteenpäin. Ole minun,
niinkauan kuin minua rakastat! Tänään sitä vielä teet."

Ja Bothon kaksikymmentäkolme vuotta kadottivat taas kaiken
merkityksensä. Hän makasi rakastamansa naisen jalkojen juuressa,
suuteli hänen käsiään ja tunsi olevansa kuin jumala.




V.


Seuraavana aamuna oli kirkas auringonpaiste, jota Beatrix oli niin
kiihkeästi kaivannut. Ei niin, että kirkas taivas olisi ollut hänen
mielialalleen välttämätön; ilman piti vain aina mukautua hänen
päivänsuunnitelmiinsa! Enempää hän ei toivonut. Kun joukoilla oli
lepopäivä, aiottiin linnassa syödä päivällinen tavallista aikaisemmin
ja sen jälkeen lähteä huviretkelle Travemünden merikylpylään. Pöydässä
suunnitteli kreivitär vastavierailua paroonitar Pantinin luo; Botho
tulisi hänen kanssansa.

"Beatrix ja Dorothea tekivät toissapäivänä tuttavuutta — on itsestään
selvää, että käytät hyväksesi tätä tilaisuutta tutustuaksesi
naapurittareemme", päätti kreivitär, kun Botho osoitti vastahakoisuuden
oireita.

Botho ei olisi mielellään ollut tuon kohtauksen todistajana,
kohtauksen, josta hän luuli koituvan ratkaisevan askeleen hänen
elämänsä onnelle. Mutta hän pelkäsi vastustelemisellaan herättävänsä
epäluuloa.

Kreivittären hämmästykseksi ilmestyi Jack, pitkään päällystakkiin
puettuna, kädessään hattu, jossa oli kreivillinen nauharuusu,
ilmoittamaan, että vaunut olivat valmiit. Antonin tehtävä oli seurata
herrasväkeä huvimatkoilla.

"Ehkä rouva kreivitär sallii, että minä tulen tänään Antonin sijasta;
hän on kovin vilustunut, ja kun seuraavina päivinä tarvitaan kaikki
paikoillaan, luulin minä..."

"Hyvä on, Jack", keskeytti kreivitär hänet hyväntahtoisesti, sillä hän
tiesi Jackin pitävän kuskipenkillä istumista alhaisempana ammattina.
"Wohlersin pitää keittää hänelle teetä tai panna kylmiä kääreitä. Onko
hänen kaulansa kipeä?"

Kreivittären tapana oli pitää palvelijoistaan äidillistä huolta, kun
joku heistä oli sairaana. Jack arveli sen olevan vain jonkinlaista
ohimenevää limakalvontulehdusta. Kreivittären astuessa Bothon kanssa
käytävän läpi, tuli majuri v. Beulwitz portaita alas.

"Saanko liittyä teidän seuraanne, rouva kreivitär? Olen tavannut
paroonittaren, kuten jo teille sanoin, useamman kerran seurapiireissä
ja pidän epäkohteliaana, ellen täällä maalla uudistaisi tuttavuuttamme."

"Erittäin tervetullut — erittäin. No, Wohlers, mitä te vielä haluatte?"

Rouva Wohlers tuli supattelemaan kreivittärelle vielä hiukkasen
tämänpäiväisistä päivällisistä. Majuri ja Botho nousivat sillä välin
vaunuihin.

Vihdoin ilmestyi kreivitär mäenvierulle; siellä seisoi jo isäntärenki
ilmoittamassa, että eräs työhevonen oli sairastunut. Pitää ratsastaa
eläinlääkärin luo Schönbergiin, neuvoi kreivitär.

"Minä ihailen teitä!" huudahti Beulwitz.

"Niin", sanoi kreivitär hymyillen, "kun vain hetkeksikin poistun
linnasta, tulee näkyviin, miten tärkeää on siellä läsnäoloni."

Hän nosti jo jalkansa vaunun portaille, kun ajoneuvojen takaa tuli
esiin muudan talonpoika, joka hypisteli lakkiaan känsäisten sormiensa
välissä.

"Jos tota mnää voisi puhutell' frouva kreivitärt' jonki par'
minuuttii..." alkoi hän.

"Ei nyt", sanoi kreivitär väsymättömän kärsivällisesti, "tulkaa
huomenna uudelleen!"

"Huomenis se voip' olla jo liian myöhäist'," virkkoi mies
harkitsevasti, "ka o niinkun piru merras'."

"No, mikä on hätänä?"

"Mnää tahtosi pyytää frouva kreivittärelt, et' tee puhuisit' vähä
omantunnon puolest' toll' Klassil, ja häne pojalles. Jochen, se Klassin
poeg, trava ny kaikkesä mnuu Lenen kans. Ja ko hän sitt o saanu tyttö
lankkema, ni ei hän sitt tahdokka kuull' puhuttava naimisest, ja mnuu
naapur sano kuullees, ett Jochen tahtos paet Hampurii."

Mies sylkeä roiskautti hartaasti ja katsoi sitten rauhallisesti
kreivittäreen.

"Klassen ja hänen poikansa tulkoot tänään iltapuolella linnaan," käski
kreivitär ankarasti, "mutta teidän tyttärenne Lene saa hävetä. Hän ei
tule saamaan minulta minkäänlaista häälahjaa eikä osanottoa."

Kreivitär nousi vaunuihinsa, nojautui seinää vastaan ja sanoi,
kasvoillaan sanomattoman vastenmielisyyden ja ylpeyden ilme:

"Tällaisissa tapauksissa tulee surku, että raipparangaistus on
poistettu. Se tekisi hyvää sekä tytölle että pojalle."

"Ajatelkaa niitä moninaisia kiusauksia, joille nuo ihmiset ovat
alttiit", vastasi tähän majuri hyväntahtoisesti.

"En", sanoi kreivitär kiivaasti. "Minä en ajattele mitään muuta kuin
että ihminen eroaa siinä elukasta että hän voi itsensä hillitä."

Vaunuissa istujat vaikenivat, kukin vaipuen omiin mietteisiinsä.
Botho koetti karkoittaa itsestään jonkinlaista ahdistuksen tunnetta.
Kreivittären ajatukset riensivät hänen muihin velvollisuuksiinsa ja
majuri mietiskeli, miten kreivitär voisi seurustella Lydia Pantinin
kanssa, ilman että he jatkuvasti toisiansa loukkaisivat. Sillä se
jo oli kreivittärestä loukkaus, jos jollakulla oli toisenlaisia
elämänkatsomuksia kuin hänellä.

Mutta se kävi paljon paremmin kuin kelpo majuri oli ajatellut.

Paroonitar ei odottanut heitä siinä pienessä hämärässä naisten
huoneessa, jonka nuori kreivi jo tunsi, vaan muissa huoneissa. Ne
olivat komeita, kylmiä huoneita, joista ensi silmäyksellä huomasi,
ettei niissä asuta: ne olivat huvilan loistohuoneita, joissa punaisella
silkillä päällystettyjen huonekalujen ja verhojen välissä seisoi ja
riippui kallisarvoisia taide-esineitä.

Talon rouva osasi kohdata vieraansa pidättyvän kohteliaasti, niin että
kreivitär oli ennenkaikkea ihastunut paroonittaren esiintymistavasta ja
tahdikkuudesta. Mutta paroonittaren niin suuresti ylistettyä kauneutta
ei hän erikoisemmin voinut huomata. Aamupäivän valaistus, sisäinen
mielenliikutus, joka vei värin hänen kasvoiltaan, levottomat silmät,
joita Botho koetti välttää — kaikki nämä seikat vaikuttivat Lydiassa
epäedullisesti; hän näytti vanhentuneelta, niin, melkeinpä sairaalta.
Mutta hänen pukunsa ja liikkeensä miellyttivät kovin kreivitärtä, ja
juuri se seikka, ettei Lydia häikäissyt, sai kreivittären käyttäytymään
ystävällisemmin kuin hän oli aikonut. Hän puheli tanssiaisista, joiden
piti olla Allmersdorfin linnassa viimeisenä vieraspäivänä, ja pyysi
paroonittaren hyväksymään kutsun tähän vaatimattomaan juhlaan. Majuri
muistutteli muutamin sanoin mieleen yhteisiä tuttuja ja lausui sitten
jäähyväiset, samoin kreivitär, joka oli ilmeisesti miellyttävässä
mielentilassa; paroonittarella oli sama vakava ilme, kuin mikä
hänellä oli ollut vieraita kohdatessaan. Botho kumarsi vieraasti ja
kunnioittavasti.

Sitten oli kärsimys lopussa. Lydia painoi kasvot käsiinsä ja seisoi
kauan kuin jäykistyneenä. Ensimmäistä kertaa _hänen_ kanssaan hänen
äitinsä läsnäollessa ja valhe salaisena kumppanina heidän välillään!
Miten sanomattoman raskasta se oli. Sitten muistui hänen mieleensä
se kirje, jonka Jack oli hänelle tuonut. Hän vetäisi sen taskustaan,
levitti sen auki ja luki Bothon hartaan pyynnön lähteä tänään
iltapäivällä huvimatkalle Travemündeen ja, koska hänen täytyisi
osoittaa joitakin kohteliaisuuksia Santenille ja Kühnelle, ottaa
upseerit mukaan. Hän nyökkäsi kirjeelle myöntävästi, niinkuin ei
katsoisi kirjoitettua paperiarkkia, vaan rakkaita, hyvin rakkaita
ihmiskasvoja.

Sillä välin keskusteltiin vaunuissa siitä vaikutuksesta, jonka Lydia
oli tehnyt. Kreivitär arveli, että oli aina jotain ilahduttavaa, kun
tapasi paljon puhutun "henkilön niin yksinkertaisena ja ylhäisenä.
Myöskin majuri lausui hyvänsävyisesti:

"Entäs te, rakas Allmer? Te olette aivan ääneti? Eikö hän teitä
miellytä?".

"Minua", sopersi Botho, "minuako? Minuun hän teki erikoisen voimakkaan
vaikutuksen."

Jack ei ollut herraansa tyytyväinen. Hänestä nuori kreivi oli
tottumaton eikä kyllin rohkea. Bothon olisi pitänyt puhua iloisesti ja
tulisesti paroonittaresta. Kun oli tultu kotiin, käytti hän tilaisuutta
hyväkseen ja sanoi herralleen, että paroonittaren kamarineitsyt oli
juoruinen olento; hän oli nimittäin tahtonut aloittaa Jackin kanssa
keskustelun kummastakin herrasväestä, mikä seikka Jackin mielestä oli
huono merkki. Herra kreivi toimikoon niin, että paroonitar erottaa
kamarineitsyensä viipymättä. Mistä äkkiä voisi saada toisen hänen
sijalleen? Hänen, Jackin sisar, josta hän menisi takuuseen, voisi
paikalla astua toimeen.

Ahaa, ajatteli Botho, se olisi palkka Jackin asioillakäynneistä; no,
saakoon hän sen, muutamien viikkojen kuluttua on Lydia morsiameni, ja
jos Jackilla tämän salaperäisyyden takia on ollut alhaisia ajatuksia,
häipyvät ne kyllä sitten hänestä.

Ja todellakin tapahtui lähipäivinä tuo palvelijanvaihdos Jackin tahdon
mukaisesti. —

Pöydässä vallitsi jälleen mitä suurin hilpeys; Lobedan ja Schmettau
jatkoivat piiritystään, Beatrix puolusteli itseänsä oikealle ja
vasemmalle; pikku Frankenstein oli vakavasti rakastunut Konstanzeen,
eikä päässyt enää autuaasta ihastuksestaan. Aterian kestäessä
pohdittiin myös miten huvimatkan voisi parhaiten tehdä. Kreivitär,
Dorothea ja majuri tahtoivat mennä Paiwollin lautalle saakka,
kulkeakseen sieltä veneellä Travemündeen, ja ajoneuvojen pitäisi tulla
kahden tai kolmen tunnin kuluttua lautalle noutamaan heitä kotiin. Muut
pitivät parempana kävellä ja antaa kotimatkalla jonkun laivurin soutaa
heidät pienen matkan jokea myöten Dessoverin lahteen.

Niin tapahtuikin, ja se pitempi aika, jonka nuoret kävellen viipyivät,
salli vanhemman väen hetkisen levähtää.

Matkalla Lobedan ei voinut vastustaa kiusausta puuttua pienen
Frankensteininkin asioihin; hän jätti Beatrixin ja Schmettaun
hetkiseksi kahden kesken.

He jäivät muista kauaksi jäljelle; Günther käveli tahallaan hyvin
hitaasti.

"Beatrix", sanoi hän liikutettuna, "tuottaako teille tosiaankin
huvia kuulla kohteliaisuuksia Lobedanilta ja nauraa hänen vanhoille
vitseilleen?"

"Se on minusta herttaisen samantekevää, ovatko vitsit vanhoja vai ei —
kunhan hän vain saa minut nauramaan. Naurattehan te itsekin hänelle."

"Mutta teidän hyväntahtoisuutenne saattaa herättää hänessä toiveita,
että —"

"Ah mitä", keskeytti Beatrix hänet vihaisesti, "kuka tässä nyt aina
ajattelee ja toivoo. Tiedättehän itsekin, miten kuolettavan ikävää
täällä on, suokaa minulle edes hiukkasen huvitusta näinä päivinä."

"Minä luulen, että meillä on vielä edessämme ihania viikkoja", sanoi
upseeri hiljaa; "heti kuin kenttäharjoitukset ovat loppuneet, tulen
tänne neljäksi viikoksi."

"No, entäs sitten?" sanoi tyttö. "Silloin olette te ja Botho täällä,
eikä se ole sen kummempaa kuin muulloinkaan. Minä rakastan uusia
ihmisiä, vaihtelua."

Schmettaun kasvot kävivät yht'äkkiä kalpeiksi.

"Ettekö ole milloinkaan ajatellut, Beatrix, että on olemassa jotain,
joka tekee elämän kauniimmaksi ja rikkaammaksi kuin kaikki huvitukset?"
kysyi hän, tarttuen Beatrixin käteen.

Tyttö veti kätensä pois.

"Jumalan tähden, älkää vaan tulko hempeäksi! Se sopii huonosti
luutnanteille."

Konstanze välitti vähät Lobedanin seurasta. Joskin häntä hieman
kiusasi hänen ihailijansa vaitelias seura, niin oli Lobedan kuitenkin
se, joka vähimmin kaipasi kolmatta. Konstanzella ei ollut sitä
taisteluvalmiutta, joka oli välttämätöntä Lobedanin seurassa; hän ei
ymmärtänyt torjua eikä ottaa vastaan kohteliaisuuksia, ei myöskään —
joka sivistymättömyyden merkin herätti Lobedanissa ääretöntä sääliä —
kaikkia hänen kaskujenpa kärkiä, joille Beatrix nauroi pakahtuakseen.
Lobedan läksikin sen vuoksi pian Konstanzen seurasta, tämän
sanomattomaksi helpoitukseksi.

Konstanzen silmät olivat lakkaamatta seuranneet Bothoa, joka riensi
niin nopeasti eteenpäin, että hänen täytyi useasti jäädä seisomaan
ja odottamaan toisia. Hän osoitti samanlaista rauhattomuutta
ja kiihtymystä, jota Konstanze jo eilen oli hänessä huomannut.
Tietämättänsä hän kiiruhti Bothon jäljessä nopeasti ja yhä nopeammin,
ja niin saapuivat sitten Konstanze, Frankenstein ja Botho ensimmäisinä
rantaan, jossa lauttavene oli parhaiksi valmiina.

"Me emme odota", päätti Botho ja hyppäsi veneeseen. Hän ojensi
Konstanzelle molemmat kätensä. Tyttö katsoi Bothon silmiin sen sijaan
että olisi katsonut veneen penkkiä ja astui harhaan. Botho nosti
hänet ripeästi ylös, kysyi rakastettavalla osanotolla, oliko häneen
sattunut, istuutui penkille aivan Konstanzen viereen, ja kun tämä
sulki sekunniksi silmänsä, pani Botho käsivartensa hänen ympärilleen.
Autuaasti hymyillen sanoi Konstanze, ettei hänellä ollut mitään hätää.
Frankensteinia harmitti, ettei Konstanze ollut pudonnut hänen syliinsä.

Pian oli soudettu tuon suun tienoilta kapean joen yli;
toisella puolella laskettiin erääseen sotalaiturista pistävään
maihinnoususiltaan, käveltiin pitkin rantakatua, jonka varsilla
oli siroja kaupunkilaistaloja ja latvoistaan tasaisiksi leikattuja
lehmuksia, ja poikettiin kylpylän seurahuoneen puistoon, jonka päästä
päähän kulki mahtava lehmuskäytävä. Seurahuoneen sokerileipomon
edessä oli joukko pöytiä ja tuoleja. Siellä istuskelivat kylpyvieraat
ja iltapäivähuvimatkailijat läheisestä hansakaupungista. Leveällä
hiekkakäytävällä musiikkikappelin ja kylpylaitoksen välillä leikki
lapsia.

"Kävelkäämme edestakaisin siksi, kunnes toiset saapuvat", sanoi Botho,
joka tunsi pettymystä, kun Lydia ei vielä ollut täällä. Toisaalta hän
arveli, että heidän kohtaamisensa kävisi parhaiten päinsä hänen äitinsä
läsnäollessa.

Kuuliaisina marssivat Konstanze ja Frankenstein Bothon kera muutamia
kertoja koko rakennusrivin päästä päähän. Vihdoin, kun he taas
kulkivat musiikkipaviljongin ohi, tuli sivutietä pitkin, joka johti
rannalta kylpylaitokseen, eräs nainen ja kaksi upseeria heitä vastaan.
Upseereista, jotka eilen olivat aterioineet Allmershofissa, arvasi
Konstanze heti naisen paroonittareksi. Mutta Lydialla ei ollut
pienintäkään aavistusta siitä, kuka tuo suuri, solakka, vaaleaverinen
olento oli, joka niin kauhistunein silmin katseli hänen kasvojaan.

"Serkkuni, neiti Konstanze Waldau, joka jo muutamia päiviä on kuulunut
taloomme", esitti Botho hänet.

Lydia säpsähti. Mitä tuo merkitsi? Noin kauniin, noin satumaisen
kauniin olennonko kreivitär oli ottanut taloonsa? Ei sillä
vieraskäynnillä, jonka Lydia eli tehnyt Allmershofiin, eikä silläkään,
jonka kreivitär oli tehnyt huvilaan, oltu puolella sanallakaan mainittu
tästä serkusta! Ja Bothokin oli siitä tyystin vaiennut! Sattumaltako —
vai tarkoituksellisesti?

Hänen pelokkaat silmänsä kiintyivät kysyvinä Bothoon, ja niiden katse,
joista säihkyi yhteenkuuluvaisuuden tietoisuus ja — mustasukkaisuus,
säikähdytti Konstanzea.

Hän ei kyennyt hillitsemään pelästystänsä.

Lydia tarvitsi vain yhden sekunnin täysin tointuakseen.

"Tuolla tulee Beatrix!" Upseerit riensivät tulijaa vastaan. Konstanze
seurasi heitä hitaasti.

"Sinä olet salannut minulta tuon tytön olemassaolon", sanoi Lydia
tuskallisesti hymyillen. — "Suo anteeksi", pyysi Botho. "Minulla ei
ollut ollenkaan aikaa ajatella häntä, kun olin luonasi... Mutta nyt
olemme paljastaneet itsemme hänelle. Silmäsi eivät voineet vaieta."

Bothon äänessä oli melkein riemukas sointu.

"Ne osaavat tästä lähtien vaieta! Mutta sanohan, onko hän todellakin
serkkusi?" kysyi Lydia.

"Sangen kaukaista sukua. Äiti otti hänet sääliväisyydestä. Hän on
Dorothean sisarentytär. Mutta sinun ei tarvitse hänestä välittää! Hän
on aivan vähäpätöinen", sanoi Botho rauhoittaen.

Lydia loi häneen syvän silmäyksen, jota Botho ei lainkaan ymmärtänyt.
Vähäpätöinenkö? ajatteli Lydia, tuoko tyttö? Mitä, onko hän sokea, tai
— vielä liian nuori sitä ymmärtääkseen?

"Tuolla tulee äitisi Dorothean ja Beulwitzin seurassa", kuiskasi Lydia
nopeasti, "tule — heitä vastaan!"

Koko seurue yhtyi kylpylaitoksen edustalla; kreivitär ei ilmaissut
erikoisempaa hämmästystä tavatessaan huvilan herrasväen. Olihan retki
kylpylaitokseen ainoa huvitus, johon vastakkaisen rannan asukkaat
saattoivat ryhtyä.

Botho tunsi itsensä silminnähtävän keventyneeksi. Hänestä oli näyttänyt
kuin olisi tämän kohtaamisen pitänyt tuntua kaikista erittäin
kummalliselta.

Pitkien neuvottelujen jälkeen päätettiin asettua sokerileipomon edessä
olevien yhteen työnnettyjen pöytien ääreen. Botho ja Günther tilasivat
tarjoilijalta; kreivitär jutteli paroonittaren ja Santenin kanssa; koko
seura tuli pian mitä parhaimmalle tuulelle.

Botho oli omituisen tunnelman vallassa. Tietoisuus, että seurassa
oli joku, joka oli huomannut Lydian intohimoisen katseen ja siten
saanut selville heidän salaisen rakkautensa, täytti hänet lumoavalla
voittajan tunteella. Hän tunsi itsensä äkkiä sisäisesti siirretyksi
aivan likelle Konstanzea; hän koetti vaihtaa silmäyksiä Konstanzen
kanssa, ja hänen äänensä oli tuttavallinen, jopa melkein lempeä.
Tyttö-parka joutui tästä niin hämmennyksiinsä ja tunsi itsensä niin
peräti kykenemättömäksi yhtäjaksoiseen keskusteluun, että Frankenstein
taaskin, niiden nurinkuristen vastausten johdosta, joita hän sai,
teki mitä rohkeimpia päätelmiä. Sillä Lobedan, joka oli hänestä
asiantuntija, oli kerran sanonut hänelle: "Jos nainen on sekaisin ja
vastaa teille nurinkurisesti, niin on hänen huomionsa kiintynyt enemmän
teidän persoonaanne kuin puheeseenne."

Mutta Lydiaakin kohtaan tunsi Botho itsensä vapaammaksi. Hän
sinkautteli hänelle yhtä mittaa lauseita, laski leikkiä hänen kanssaan,
lyhyesti, käyttäytyi sellaisella varmuudella, että Lydia rauhoittui
ja vapautui hiukan siitä tuskanomaisesta muodollisuudesta, jolla hän
oli tänä aamuna kohdellut Bothoa kreivittären läsnäollessa. Ja elämän
elpyessä elpyi myöskin hänen kauneutensa.

Vihdoin, kuin oltiin jonkun aikaa istuttu yhdessä, ei Beatrix malttanut
enää pysyä alallaan.

"Menkäämme rantaan", huudahti hän kärsimättömästi.

Kreivitär suostui, ja kaikki nousivat. Mentiin aukean, laihan nurmen
peittämän kedon yli rannan viertä kulkevalle keinotekoisesti laitetulle
kävelytielle ja astuttiin siitä alas johtavia portaita myöten
valkoiselle hiekkarannalle.

Hehkuvalla syystaivaalla oli etelämaista sineä, sellaista värien
syvyyttä, jollaista ilmenee vain Pohjolassa, kun syksyiset huurut
työntävät tieltänsä häipyvän kesän. Tuuli, joka oli kääntynyt itään
päin, ajoi raikkaasti kohoilevia aaltoja voimakkaasti lahteen, joka,
toiselta puolen Meklenburgin, toiselta puolen Holsteinin rannan
ympäröimänä, näytti vain suoraan edessäpäin rannattoman ulapan.

Vaieten ja katsellen kävelivät kaikki rantaa pitkin. Meren
yksitoikkoinen kohina sai heidät kaikki hiljaa itsekseen kuuntelemaan.
Vain Beatrix, joka käveli syrjässä Lobedanin rinnalla, neuvotteli, mitä
seuratansseja voitaisiin esittää tanssiaisissa ja eikö sunnuntaina
olisi tilattava Lyybekistä yllätyksiä ja kukkia.

Lydia kulki kreivittään vieressä. Molemmat olivat ääneti.

Viimein he pysähtyivät ja katselivat ajatuksiinsa vaipuneina merelle,
missä jokin laiva mateli eteenpäin yhä kauemmaksi ja kauemmaksi kuin
lehtimato auringon kirkastamalla teräspinnalla.

Kuinka erilaisia ja kuinka kauniita kummatkin naiset olivat! Botho,
joka kulki Konstanzen kanssa heidän kintereillään, silmäili autuaalla
onnella molempia olentoja, jotka olivat hänelle tärkeimmät koko
maailmassa. Sitten pysähtyi hänen katseensa yksistään Lydiaan, kauan ja
ikäänkuin lumottuna.

"Eikö hän ole rajattoman kaunis", kuiskasi hän, puristaen Konstanzen
kättä.

"Kyllä", vastasi tämä soinnuttomasti. Hänen polviansa horjutti. Siis
sittenkin! siis sittenkin! _Hänen_ ja tuon kauniin rouvan välillä oli
olemassa jokin salainen, hellä liitto!

Tästä lähtien otti hän vain koneellisesti osaa iltapäivän ja illan
tapahtumiin. Hän tuskin huomasi, että kotiinpaluun aika läheni ja
että kreivitär pyysi Lydiaa samoin kuin Santenia ja Kühneä viettämään
iltaa Allmersdorfissa, ja että Lydia kieltäytyi. Hän istui veneessä
Frankensteinin vieressä kuin unessa ja jäi unelmiinsa koko illaksi.

Ja jos Lobedan oli häntä tähän saakka pitänyt ujona ja maailmaa
vierovana, niin nyt hän piti häntä tyhmänä, sillä hän ei nauranut
eräälle hänen mehevimmistä jutuistaan, joka sai itsensä kreivittärenkin
hymyilemään. "Frankenstein", sanoi hän, kun herrat vielä myöhemmin
istuivat Bothon huoneessa tupakoiden ja ryypiskellen, "että
kenttäharjoituksien aikana rakastuu, on jokaiselle, joka on ensi kertaa
mukana, itsestään selvä. Mutta että te olette etsinyt käsiinne noin
kylmän olennon!"

"Siihen tarvitaan kokemusta, poikaseni. Kauniin Konstanzen rinnalla ette
löydä mitään onnea, poikaseni."

"Minä näen teidän esimerkistänne, etteivät kokemus ja onni
aina käy käsi kädessä", vastasi Frankenstein odottamattomalla
taisteluvalmiudella.

"Kas, kas, poika piristyy", nauroi Lobedan herttaisesti ja läimäytti
toista rohkaisevasti olkapäähän.

Uutta ja aavistamatonta, mutta iloista virkistystä sai seurue
Allmersdorfin linnassa seuraavana päivänä siitä tiedosta, jonka majuri
v. Beulwitz ruokapöydässä ilmoitti kreivittärelle.

"Veljeni Fritz kirjoittaa minulle muutamia rivejä, jotka itse asiassa
ovat tarkoitetut teille, kreivitär. Sallitteko?..."

Kreivitär nyökkäsi majurille, joka oli jo ottanut kirjeen esille.

Majuri luki kaikkien tankkaavina häntä kuunnellessa:

  "Rakas veli! Sinun riveihisi, jotka toivat minulle kreivitär
  Allmerin terveiset ja kutsun, tässä lyhyesti vastaus: Jo vuosia
  olen toivonut saavani nähdä jälleen nuoruutemme ystävättären.
  Minä olin jo, ennenkuin läksin prinssin kanssa matkalle, ryhtynyt
  valmistuksiin tuon toivoni toteuttamiseksi. Sinun kutsusi johdosta
  ilmoitan nyt tulostamme. Hänen Ylhäisyytensä Herttua sallii prinssi
  Leopoldin seurata minua Allmershofiin ja viipyä siellä niin kauan,
  kuin se hyväksi nähdään. — Vaimoni äiti kuoli hiljattain. Sangen
  tärkeät perintöasiat pakottavat minua viipymään muutamia päiviä
  anoppini entisessä asuinpaikassa. Prinssi pelkää ikävystymistä, joka
  häntä siellä odottaa. Sinun kirjeistäsi huomaamme, että hän tapaa
  Allmershofissa runsaasti elämän iloa — siis kerta kaikkiaan: prinssi
  Leopold pyytää saada tulla kreivittären luo vieraaksi, ja saapuu
  Allmershofiin, ellei mitään peruutusta tule, 11. tai 12. syyskuuta.
  Minä voisin tulla 16. Sano kreivittärelle parhainta, ja sittenkin
  ilmaiset liian vähän siitä, mitä sisimmässäni liikkuu. Fritzisi."

Beatrix ja nuoret upseerit saivat töin tuskin hillityksi ilonsa
äänekkään ilmauksen. Kohtaus prinssin kanssa, joka oli setänsä
vallanperijä, näytti upseereista erittäin tärkeältä; nuori tyttö oli
kuullut häntä kuvailtavan rakastettavaksi ihmiseksi.

"Miten olenkaan liikutettu", virkkoi kreivitär hitaasti, "koko lyhyt
nuoruus on taas edessäni ja tuo minulle muistissani Fritzin paljon
lähemmäksi, kuin hän siihen aikaan itse asiassa oli."

"Vain yksi seikka", pyysi Beulwitz hiljaa, "älkää puhuko Fritzille
milloinkaan hänen rouvastaan. Hän ei ollut lapsettomassa avioliitossaan
onnellinen. Mutta koska hän sen aina äänetönnä kesti, ei hän pidä, että
sitä asiaa kosketellaan."

"Eikö onnellinen?" kysyi kreivitär. "Minä olen pitänyt häntä erikoisen
suuressa arvossa ja luullut häntä mieheksi, joka osaa ottaa onnen
itselleen ja pitää sen."

"Vika ei ollut hänessä", oikaisi Beulwitz lyhyesti.

Nyt kuluivat päivät kuin lentämällä. Aamupäivällä piti matkustaa ja
ratsastaa sisämaahan päin viemään kutsuja läheisten herraskartanoiden
tuttavaperheille, piti suunnitella juhlan ohjelma ja taas muuttaa
sitä. Se oli yksinomaan Beatrixin ja nuorten upseerien tehtävänä.
Kreivittärellä ja Dorothealla oli kyllin huolta keittiöstä ja
kellarista, huoneista ja juhlasalista. Heillekin tuotti prinssin tulo
jonkinlaista levottomuutta.

Tämä yleinen touhu ja hyörinä tarjosi Botholle monta sopivaa hetkeä
rientää rakastettunsa taloon ja siellä keskustella hänen kanssansa
lähestyvästä ja ihanasta tulevaisuudesta.

Eräältä silmäparilta jäi kuitenkin hänen tiensä huomaamatta, mutta
hänen poissaolonsa ei. Kun kreivitär luuli Bothon ja Konstanzen olevan
muiden kanssa kävelyllä, seisoi Konstanze kauan, kauan puiston laidassa
ja katseli Bothoa, joka kulki aaltomaisesti kohoavaa tasankoa pitkin ja
vähitellen sen taakse katosi.

Beatrix ei kysynyt koskaan keneltäkään: "Missä sinä olit? — Mikä sinun
on?" Ylpeällä vaiteliaisuudella kulki hän elämän kaikkien ilmiöitten
ja tapahtumien ohi. Upseerit eivät tietenkään keskenäänkään siitä
kertaakaan puhelleet. Ja niin kulki Botho tietänsä esteettömästi
eteenpäin.




VI.


Ja päivä, jota pelolla ja vapistuksella oli odotettu, koitti vihdoin.
Niin Beatrix kuin Konstanzekaan eivät olleet edellisenä yönä silmäänsä
ummistaneet, yhtä vähän kuin Bothokaan tai Günther ja Frankenstein,
jotka olivat istuskelleet Bothon kamarissa melkein aamuun saakka.
Konstanze oli myöhään yöhön asti kirjoittanut äidillensä kirjettä
ja kertonut kaikki Allmershofin tapahtumat sekä sitten kuvaillut
seikkaperäisesti tanssipukujaan. Beatrix makasi tosin vuoteessa, mutta
kaikki hänen ajatuksensa harhailivat uteliaina prinssin ympärillä.
Hän oli Beatrixille sanansaattaja toisesta maailmasta! Vastoin hänen
tahtoaan pujahti tosin Günther v. Schmettaukin hänen ajatuksiinsa. Tuo
kysymys, jonka Schmettau oli hänelle tehnyt, nimittäin voisiko hän
kuvitella itselleen mitään kauniimpaa onnea, soi yhä hänen korvissaan.
Luutnantin ruskeat silmät lämpimine, sydämellisine ilmeineen katsoivat
nyt niin surullisina häneen. Hän karkoitti ne väkipakolla mielestään.

Sehän on mielettömyyttä, sanoi hän itselleen, luutnantti vain. Herran
tähden, jos Schmettau tulisi johonkin kasarmikaupunkiin! Ja siellä
saisi kaunomarssia tepastellen mielistellä päällystöä! Minä kerrassaan
kuolisin. Jos hän tahtoisi jättää sotapalveluksensa, sitten...

Mitä sitten? Sen pitemmälle eivät hänen ajatuksensa päässeet. Muutoin
Günther oli hänelle äskettäin nauranut, kun hän sanoi hänelle, että
hänen pitäisi erota sotaväestä ja elää Berliinissä hovissa. Sitä
hän tuskin voinee. Sellaista itsepäisyyttä! — Rahasta, köyhyydestä,
kaikista ulkonaisista olemassaolon kysymyksistä ei Beatrixilla ollut
pienintäkään aavistusta. Olihan äiti rikas. Mutta Schmettau ei
raaskinut luopua kirjavasta takistaan. Miten toista sentään onkaan
prinssin elämä. Ah, miten ihania päiviä sellainen voisikaan kerran
tarjota puolisolleen...

Tanssiaisten ja prinssin pyöriessä hänen päässään, unohti Beatrix
tyystin, että hän täytti huomenna kahdeksantoista vuotta, ja oli vallan
tyrmistyksissään ylösnoustessaan, kun äiti nouti hänet huoneesta
juhlallisin elein.

"Tänään lapseni", sanoi kreivitär, sulkien hänet syliinsä, "sinä saat
kaikki täysikasvuisen oikeudet. Jos ehkä elämä vakavin vaatimuksin
rientää luoksesi, jos et tiestäsi ole aina sisimmässäsi selvillä,
niin minä toivon, että minun esimerkkini antaa sinulle rohkeutta.
Minun elämäni opettaa, sinulle, että naiselle, joka uupumatta täyttää
velvollisuutensa, voi kukoistaa täydellinen onni."

Nämä neuvot olivat tosin hieman hämäriä, mutta silti hyvässä
tarkoituksessa sanotut. Beatrix syleili äitiään hellästi, mutta jo
hiukan kärsimättömänä. Sitten he menivät yhdessä alas ruokasaliin,
missä syntymäpäiväpöytä seisoi valmiina. Runsaita lahjoja, joiden
joukossa oli muun muassa kreivittären korulippaasta otettu arvokas
helminauha, jota Beatrix tuskin huomasi. Upseerien kukkakimpuista hän
iloitsi kovin, ja kun Botho astui esille lahjoinensa — kreivittären
pienoiskuva elfenluusta kallisarvoisissa kehyksissä, jotka hän oli
antanut valmistaa Berliinissä erään valokuvan mukaan — hyppäsi hän
riemuiten veljensä ja äitinsä kaulaan.

Omituinen tyttö, ajatteli Günther onnellisena, silkkikangasta ja
koristusta hän tuskin huomaakaan. Miten voi yhdessä henkilössä olla
niin vähän turhanpäiväisyyttä, niin paljon luonnetta ja niin paljon
huvittelunhalua!

Ensimäisten yhteisten aamiaisten aikana kysyi kreivitär Jackia. Anton
sanoi Jackin menneen omia teitään, koska hän oli luullut, ettei häntä
niin aikaisin tarvittaisi. Hän palaisi tuossa tuokiossa. Ennenkuin
kreivitär ennätti lausua paheksuvaa huomautusta, sanoi Dorothea:

"Minä näin sattumalta Jackin vastikään, kun hän puheli postimiehen
kanssa. Hän otti mieheltä jonkin paketin ja läksi sitten taivaltamaan
Pantinin huvilaan päin: tie, jolla hänet eilenkin kohtasin."

Oliko Dorothean huomautus viaton, katsoiko hän sitä sanoessaan Bothoon,
oliko se jonkinlainen varoitus — sitä Botho ei tiennyt. Sydän rajusti
tykyttäen hääräili hän lautasellaan olevan lihan kimpussa, mutta hänen
kätensä kuitenkin vapisivat. Konstanze tuskin hengitti. "Onneksi",
sanoi Lobedan yhtäkkiä.

"Siis hänen ylhäisyytensä tulee Travemünden kautta. Käskeekö rouva
kreivitär, että me kaikki yhdessä menemme häntä vastaan?"

Kysymys oli varsin tarpeeton, sillä jo eilen oli päätetty, että majuri
ja Botho noutaisivat prinssin. Mutta Botho sai kuitenkin sen johdosta
tilaisuuden nousta ylös ja huudahtaa:

"Minä luulen, herra majuri, on jo vähitellen aika. Tahdon itse kerran
tutkia tallin."

"Tee se", virkkoi kreivitär; "Viktoriakiesit palvelusväelle. Ja sano
Wohlersille, että isäntärengin on noudettava matkatavarat myöhemmin
vieterirattailla".

Juuri kun kaikki nousivat, ilmestyi Jack ovelle:

"Onko rouva kreivitär käskenyt?"

Oli kuin jokin suuri, näkymätön käsi olisi aivan äkkiä laskeutunut
kaikkien läsnäolijain huulille. Vain Dorothea näytti olevan yleisestä
äänettömyydestä hiukan ihmeissään.

"Mitä teillä on Pantinin huvilassa tekemistä? Miten te ylimalkaan
voitte tänään poistua minun tietämättäni?" kysyi kreivitär ankarasti.

"Rouva kreivitär", sanoi Jack, tehden yhden syviä kumarruksiaan.
"Sisareni on jo muutamia päiviä ollut paroonitar Pantinin
kamari-neitsyenä. Minun on täytynyt pistäytyä siellä usein näinä
päivinä, koska hän on laittanut osan vaatteistani kuntoon. Ja
lähiaikoina — korkean vieraan läsnäolo — — —."

Kreivitär hymyili vastoin tahtoaan. Hän oli vakuutettu, että Jack,
omani tärkeytensä valtaamana, oli mikäli mahdollista uusinut
vaatevarastojaan, näyttääkseen prinssin silmissä kunnioitusta
herättävältä; myöskin sisaren olemassaoloon hän uskoi.

"Minä en pidä mistään suhteista minun ja jonkin muun talon palvelusväen
kesken. Siitä sukeutuu juoruja", sanoi kreivitär. Jack rohkeni tehdä
torjuvan liikkeen.

"No", lisäsi tähän kreivitär hyvänsävyisästi, "tässä tapauksessa minä
katson sormien läpi. Te voitte, kun aika sallii, joskus pistäytyä
sisartanne katsomassa."

Täten näytti välikohtaus päättyneeltä; mutta vain näennäisesti.
Dorothea päätti tänä iltana pitää asianomaista silmällä ja, jos katsoi
tarpeelliseksi, varoittaa kreivitärtä. Botho syöksyi huoneeseensa.

Miten häpeällistä, miten nöyryyttävää, miten sietämätöntä tämä kaikki!
Ja eilen vasta hän oli antanut Lydialle kunniasanansa, luvaten vaieta
siksi, kunnes olisi täyttänyt kaksikymmentäkolme vuotta. Oh, Lydia
oli oikeassa. Hän ei voinut Lydialle näyttää, että hänen äitinsä —
nauroi hänelle, koska hänen valintansa oli kohdistunut vanhanpuoleiseen
naiseen. Yksivuotisvapaaehtoisella — sellainen morsian kuin Lydia. Se
näytti hullulta, sen hän itsekin käsitti. Lydian vuoksi hänen täytyisi
vähitellen totuttaa äitinsä siihen ajatukseen.

Näissä mietteissä tapasi Jack hänet. Jackin kasvoilta loisti tavaton
tyytyväisyys. Hän tunsi itsensä ritariksi kiireestä kantapäähän ja
piti käyttäytymistään jännittävällä hetkellä kreivitärtä kohtaan
ihmeteltävänä. Päätänsä pudistellen katseli hän herransa rauhattomuutta.

"Vaunut ovat lähdössä. Eikö herra kreivi haluaisi laittaa itseänsä
kuntoon?"

Botho rohkaisi mielensä, meni työhuoneeseensa kirjoituspöydän luo ja
otti sieltä kallisarvoisen pankkisetelin.

"Ottakaa tämä kiitollisuuteni osoitukseksi."

"En, herra kreivi", sanoi Jack kättään kohottaen, "minä olen tehnyt
vain velvollisuuteni, enkä mitään juomarahan toivossa."

"No niin, Jack", sanoi Botho sydämellisesti, "siinä tapauksessa minä
kaksinnan taskurahoistani palkkanne, ja ottakaa tämä lahjaksi."

Botho otti eräästä lippaasta, missä oli sikin sokin mansetinnappeja,
sormuksia ja kravattineuloja, erään pienen hohtokivineulan ja ojensi
sen ylen onnelliselle Jackille.

Rahan välkettä saattoi Jack vastustaa, mutta omistaa koruneula
näyttelemättä sitä kanssaveljilleen, siihen ei Jackissa ollut miestä.
Vielä aamupuolella sai Dorothea kuulla kamarineitsyeltään, että Jack
oli keittiössä näytellyt jotain neulaa, jonka alkuperästä hän ei ollut
sen enempää puhunut; tarkka kuvaus neulasta selvitti Dorothealle
epäämättömästi, että se oli sama koru esine, jonka hän kaksi vuotta
sitten oli Botholle lahjoittanut. Kun Jackin rehellisyyttä ei voinut
ollenkaan epäillä, oli hän siis saanut neulan Botholta lahjaksi. Tämän
johdosta Dorothea tuskin muuta todistusta tarvitsi.

"Lapsi", sanoi hän Konstanzelle, joka oli ollut läsnä kamarineitsyen
kanssa keskusteltaessa, "sinun täytyy tänä iltana, jolloin sinä
ensimmäistä kertaa suuremmassa seurassa esiinnyt niin sanoakseni
perheen jäsenenä ottaa toimittaaksesi muutamia talon tyttären tehtäviä,
sillä Beatrix on niiden suhteen enemmän kuin huolimaton. Minä pyydän
sinun erikoisesti ottamaan osallesi meidän seurapiirillemme aivan
vieraan paroonittaren ja pysyttelemään hänen sivullaan niin paljon kuin
mahdollista."

Konstanze nyökkäsi. Hän oli ymmärtänyt. Hän oli tätinsä kasvoilta
lukenut kaikki tämän ajatukset, jotka koskivat neulaa; hän tunsi, että
hänen oli nyt oltava vain vakoojattarena.

Aseena _häntä_ vastaan, ja jota hän rakasti! Jos Dorothea olisi sen
sanonut hänelle suorin sanoin, olisi hän urheasti ja avomielisesti
kieltäytynyt. Tästä hän siis säästyi ja oli vapaa toimimaan miten
hyväksi näki. Hänen täytyi varoittaa Lydiaa ja Bothoa. Miten se kävisi
päinsä, ei hän vielä tiennyt; mutta oikealla hetkellä keksisi hän kyllä
oikean menettelytavan.

Keskipäivän tienoissa kaikui huuto linnan läpi: "Prinssi, prinssi!"
Linnan pihaan ajoivat neljän hevosen vetämät ajoneuvot; Beatrix ja
Konstanze seisoivat etuhuoneessa ikkunoiden takana, mielenkuohusta
vapisten. Kreivitär otti korkean vieraan vastaan käytävässä; prinssi
pyysi ennen peseytymistä ja puhdistamista tulla esitetyksi talon muille
naisille. Tämä esittely suoritettiinkin heti ensimmäisessä huoneessa.

Prinssi Leopold, nuorukainen, tai oikeammin Bothon ikäinen mies,
oli pitkä ja solakka. Hänen hienopiirteiset kasvonsa olivat hieman
kalpeat, hänen harmaat silmänsä välkkyivät eloisasti, hänen ylähuultaan
verhosivat lyhyeksi ajetut viikset.

Hän lausui muutaman kohteliaan sanan Beatrixille, joka vastaili
nopeasti ja katseli prinssiä suurilla silmillään peittelemättömän
uteliaasti. Sitten prinssi kumarsi molemmille naisille ja poistui.

"Niin", sanoi Schmettau tämän jälkeen Beatrixille, "tuollainen
prinssikin on vain ihminen kuten mekin".

"Ei", huudahti Beatrix, "ei. Katselkaa häntä — hän on yhtä nuori
kuin Botho, ja mikä itsetietoinen, varmuus esiintymisessä! Miten
näyttää hänen läsnäolonsa kaikkia hallitsevan! Miten sanookaan hänen
jokainen ilmeensä, hänen hymyilynsä, joka on niin rakastettava, hänen
puheensa, niin vaatimattomasti kuin hän itsensä ilmaiseekin: Minä olen
ensimmäinen!"

"Täällä — niin kyllä!" tokaisi Schmettau harmissaan; "jos te näkisitte
hänet hänen enonsa hovissa, näyttelisi hän vain toista osaa, ja jos te
kohtaisitte hänet Berliinissä keisarin läheisyydessä, laskisi hänen
arvonsa yhä alemmaksi, sangen alas. Ottakaa huomioon tämä — ja kaikki
muu näyttää teille pian hänen inhimilliset puolensa."

Beatrix käännähti pois; Schmettaun ääni oli nyt kuten aina niin
uhoitteleva, kun hän tytölle puhui. Se teki Beatrixin rauhattomaksi, se
oli epämiellyttävää. Kun Schmettau käytti tällaista äänensävyä, tuntui
Beatrixista aina, kuin hän ei juuri mihinkään kelpaisi, kuin olisi
Schmettau parempi kuin hän.

"Olenko loukannut teitä?" kysyi Günther. Beatrix katsoi häneen jälleen.
Hänen uhmailevista kasvoistaan, joiden yläpuolella tukka törrötti kuin
pojalla, näkyi, että hän oli nyreissään.

"Minä olen sittenkin kunnon ihminen", vakuutti Beatrix. "Minkä vuoksi
te aina noin minulle puhutte?"

Samassa tuli Lobedan huoneeseen.

"Pardon!" huusi hän, "haen kreivitärtä, neuvotellakseni tämän illan
tansseista hänen kanssaan."

Beatrix tarttui Güntheriin ja tanssi valssia hänen kanssaan yhden
kierroksen. Ja niin oli kaikki vakavuus taas tiessään.

Ateria syötiin tänään aikaisin ja nopeasti huolimatta prinssin
läsnäolosta; kreivitär selitti prinssille, että näissä
maalaiskenttäharjoitus-tanssiaisissa ei voitu noudattaa hovisääntöjä;
hämärän tullen alettaisiin jo tanssia, koska kartanoiden herrasväkien
täytyi lähteä heti keskiyön jälkeen, voidakseen kuutamolla suorittaa
paluumatkansa. Prinssiä näytti huvittavan vilkas hyörinä, hän
seurusteli toverillisesti upseerien kanssa ja sanoi Beulwitzille:

"Vihdoin kerrankin talo ja pari päivää elämässäni, jolloin saan
olla nuori ja iloinen ja silti olla mitä parhaimmassa seurassa.
Te tiedätte, rakas majuri, minun elämäni enoni hovissa on milloin
jäykkää arvokkuutta, milloin salaisia korvauksia, joita suo itselleen
jonkinlaisen pakkotilan lieventämiseksi. Erinomainen rouva, tuo
kreivitär, miltei kuninkaallisen luoksepääsemätön. Ja pieni tuliraketti
— nuori kreivitär — onpa sillä silmät. Tuhat tulimaista!"

"Jos teidän ylhäisyytenne ei tahtoisi liian paljon puuhailla noiden
silmien kanssa, olisi se kreivittärelle varmasti mieluista", huomautti
majuri.

"Enkös minä sanonut", nauroi prinssi Leopold, "minä en saa edes
hituistakaan rakastua; oikeus, jota varmasti kaikki upseerit täällä
käyttävät".

Aterian jälkeen levisi hiljaisuus linnan joka kolkkaan. Nuoret
tytöt pukeutuivat, se on, Konstanze puki ensin Beatrixin, sitten
itsensä, jonka jälkeen sisään tuli Dorothea-neiti kahisevassa,
kirkkaassa silkissä antamaan lausuntonsa puvuista. Konstanzen yllä
oli taivaansininen, Beatrixilla keltaisen-vaalea leninki; edellisen
vaaleita palmikoita somisti heleä ruususeppele, jälkimmäisen kiharat
liehuivat vapaina. Toisen väriä oli korotettu, toisen kasvot olivat
yhtä valkoiset kuin hänen pukunsa.

"Sinä olet minun mielestäni liian valkoinen, siinä on jotain
silmiinpistävää", sanoi Dorothea, joka ei oikein ollut selvillä siitä,
että jo yksistään Beatrixin hehkuvat silmät olivat huomiota herättävät.
"Puutarhuri voi äkkiä sitaista pari granaatinkukkavihkoa; Konstanze,
kiinnitä ne sitten hänen hartioilleen."

Sitten hän meni kreivittären luo, sanoakseen tällekin viimeisen sanan;
sillä pukuasioissa pidettiin Dorothea-neitiä linnassa asiantuntijana.

Herrat upseerit eivät pukeutuneet lyhyemmässä ajassa kuin naiset.
Frankenstein ja Schmettau tahtoivat mennä alas yhdessä Lobedanin kanssa
ja hakivat tämän kamaristaan, mutta Lobedan istui vielä ähkien tuolilla
toinen jalka toisen päällä ja koetti vetää liian ahdasta saapasta
jalkaansa. Vihdoin se hänelle onnistui, ja hän saattoi nyt ajatella
hiusasuaan. Kun jokainen yksityinen hius oli oikealla paikallaan,
laskeutuivat he kolmisin portaita alas.

"Frankenstein", sanoi pitkä luutnantti, "kunnioittakaa minun
kasvatustani, ja jos teille teidän yleisesti tunnetussa
vastustamattomuudessanne on mahdollista, älkää särkekö enemmän sydämiä,
kuin minulle on mahdollista korjata."

Pikku Frankenstein oli kerran heikkona hetkenä valittanut, ettei häntä
vielä oltu milloinkaan rakastettu. Siitä saakka härnäili Lobedan häntä
hänen "valloituksillaan".

He hämmästyivät astuessaan suureen saliin. Se oli sama avara huone,
jossa Konstanze ja hänen äitinsä kerran olivat odottaneet; mutta
nyt oli tuoleista ja kruunuista otettu verhot pois, ja peileistä ja
vaalean-kultaisilta seiniltä säteili heitä vastaan kirkkaasti välkkyviä
kynttilöitä.

Huoneet olivat jo jokseenkin täynnä väkeä; kreivittären korkea
hahmo muodosti seuran keskipisteen. Uljas rouva näytti heleän
sinisenpunertavassa silkkileningissään, josta riippui raskas,
syreeninvärinen samettilaahustin, vieläkin niin majesteetilliselta kuin
konsanaan. Ruskeaan tukkaansa hän oli kiinnittänyt säihkyväkivisen
diadeemin.

Botho käveli oven seutuvilla rauhattomana edestakaisin; odottiko hän
prinssin vaiko Lydian saapumista?

Kun prinssi majuri Beulwitzin seuraamana astui heti tämän jälkeen
sisään, ja Botho seurasi häntä kreivittären luo, näytti siltä kuin
olisi prinssi ollut tuo odotettu. Prinssi pyysi linnan rouvaa
aloittamaan tanssiaiset hänen kanssaan, ja Lobedan, joka oli ruvennut
tanssien järjestäjäksi, aikoi juuri syöksähtää soittokunnan luo
pyytämään sitä alkamaan, kun Lydia Pantin astui saliin.

Hänen ilmestymisensä herätti erittäin suulta huomiota, vaikkeivät
hänen esiintymisensä ja pukunsa antaneet siihen vähintäkään aihetta.
Hänen esiintymisensä etevämmyys huomattiin yleisesti, mutta vain yksi
koulattu katse tiesi, että se oli muovailtu hienoista yksityiskohdista.
Hoikan kaulan klassilliset viivat, sen kaareutuminen kauniista
niskasta, kasvojen vieno soikeus, tapa, millä tuo pää liikkui, hartiain
pyöreys, hieno leuka — kaikki nämä ominaisuudet pääsivät tietenkin
kauniissa tanssiaispuvussa paremmin oikeuksiinsa kuin jos hänen yllään
olisi ollut levätti tai väljä puku.

Lydialla oli valkoinen silkkipuku, joka oli koristettu valkoisilla
pitseillä ja valkoisilla ruusukiehkuroilla; kädessään hän piteli suurta
gardenie- ja tuberoosikimppua, kaulan ympärillä oli helminauha ja
hiuksissa jalokivitähti.

Botho riensi häntä vastaan, ojensi hänelle käsivartensa ja vei hänet
äitinsä luo. Nuori upseeri oli tullut aivan kalpeaksi.

"Paroonitar näyttää saamarin mielenkiintoiselta", kuiskasi Lobedan
Güntherille, "kunhan se olisi vain poika-paralle terveellistä".

Beatrix tarkasteli prinssiä. Vaikuttaisiko uusi tulokas häneen,
sokaisisiko hänet? Mutta prinssi Leopoldilla näytti olevan ainoastaan
muutamia kohteliaita sanoja Lydialle ja hän näytti uudistaneen toivonsa
tanssin aloittamisesta, sillä Lobedan kiiruhti nyt todenteolla salin
taustalle sijoitetun soittokunnan luo. Ensimmäiset mukaansatempaavat
säveleet vaikuttivat Beatrixiin kuin sähköisku. Hänen kätensä vapisi
Güntherin kädessä, kun hän tämän kanssa kävi poloneesiin; prinssi
Leopold tanssi edellä kreivittären kanssa.

Konstanze katseli toivottomin silmin Bothoa — oh, tietenkin, hän meni
Lydian kanssa —, kun Frankenstein onnellisena kumarsi hänelle. Miten
voin sen sanoa heille, miten voin sen sanoa heille, ajatteli hän
lakkaamatta.

"Eikö paroonitar Pantin ole ihmeen kaunis?" kysyi myöskin Beatrix,
sittenkuin yksi kierros oli lopetettu ja kreivitär oli asettunut
paikoilleen.

Prinssi oli hovien saleissa kasvanut ja oli jo nähnyt useita naisia,
joiden mielenkiintoinen arvoitus kuvastui heidän kasvoillaan. Ne eivät
häntä enää miellyttäneet. Mutta naisolentoa, jossa oli niin paljon
itsetiedotonta viattomuutta, niin paljon luonteensävyä, ei hän ollut
vielä tavannut. Luoden syvän katseen Beatrixiin kuiskasi prinssi
hänelle:

"Molemmat jumalalliset kauneudet puuttuvat kuitenkin häneltä: nuoruus
ja luonnollisuus."

Beatrix hehkui, hän lensi prinssin käsivarsilla kuin kuumeessa lattian
yli. Prinssi tanssi — tanssi, hänen mielestään, niinkuin ei kukaan
vielä ollut ymmärtänyt tanssissa. Nuori tyttö unohti koko maailman
ympärillään ja tunsi vain miten tanssinhalu valtasi hänet kokonaan.
Hänen seuraava tanssitoverinsa, muudan lähikartanon pyylevä poika
ja perillinen, tempasi hänet unelmien maailmasta. Tämä liikutteli
itseään niin vaivaloisesti ja rumasti Beatrixin ympärillä, että tyttö
tahtomattaankin loi kaipaavia silmäyksiä prinssi Leopoldiin, joka juuri
oli lopettanut kierroksen Dorothean kanssa. Prinssi huomasi nuo katseet
ja oli tuossa tuokiossa taas Beatrixin sivulla. Onnesta säteillen
tanssi tämä prinssin kanssa edelleen.

"Oh", sanoi hän, "näin pitäisi olla joka päivä. Mutta hilpeä hauskuus
katoaa pian — aivan kuin näyttämöllä joku syöksyy manalaan. Tyhjät
laudat sulkeutuvat, ja siellä me istumme... koko talven — emmekä näe
mitään."

"Teidän äitinne pitää tulla huvikauden ajaksi Berliiniin. Minä olen
tänä talvena siellä myöskin. Minä liityn kaartinhusaareihin. Silloin
voisimme vielä usein tanssia yhdessä."

Beatrix katsoi häneen veitikkamaisesti, kuin tahtoen sanoa: Oh,
Berliinissä teillä on paljon mielenkiintoisempia tanssitettavia kuin
minä. Mutta prinssin katse kiintyi äkkiä häneen niin kuumana, samalla
kuin hän veti Beatrixin aivan kiinni itseensä, että Beatrix yhtäkkiä
pysähtyi polvet vapisten ja kuivin huulin sanoi:

"En voi enää."

Tästä lähtien valtasi hänet hillitön kiihtymys. Hän tanssi uupumatta
kaikkien kanssa, jotka halusivat, mutta tanssitoverinsa hartian yli
vilkuili hän yhtämittaa prinssiin, joka hänkin puolestaan katseli vain
Beatrixia, eikä jättänyt yhtään tanssia tanssimatta hänen kanssaan.
Beatrix nauroi paljon ja tunsi: itsensä rajattoman onnelliseksi.

Günther v. Schmettau tuli sitä hiljaisemmaksi mitä pitemmälle ilta
kului ja istuutui vihdoin ruokasaliin tarjoilupöydän ääreen, jonne
erään väliajan aikana saapuivat myöskin Lobedan ja Botho.

"No, poikaseni", sanoi Lobedan, "miksi noin syvämietteisen näköisenä
kulauttelet sampanjaa? Älä venyttele jöröpäätäsi liian suureksi, jotta
voimme saada sinut huomenna mukaamme. Meidän pitäisi oikeastaan tanssia
lähtöön saakka, sillä kotimatka kuutamolla on vähän huononpuoleista."
Günther ei vastannut mitään. Mutta Lobedan otti lasin ja kilahutti sitä
Güntherin lasia vastaan, jota tämä synkän näköisenä piti kädessään.

"Eläköön naiset! Tosin prinssi Leopold syrjäyttää meidät kokonaan
tänä iltana, mitä nuoreen kreivittäreen tulee; mutta lohduttakaamme
itseämme: hän on meteori, me olemme kiintotähtiä. Hän menee, me
jäämme; huomenna tapahtuu kylläkin päinvastoin, mutta minä tarkoitan:
lopullisesti."

Günther ymmärsi, että hyväsydäminen Lobedan tahtoi häntä lohdutella, ja
nyökkäsi hänelle pitkään ja hitaasti.

"Täällä on niin paljon kauniita naisia. Kostakaamme pojat, tehkäämme
pikku Randau kuningattareksi, tai käykäämme pastorin täysihoitolaisen
kimppuun. Paroonitar Pantiniin ei meidän ole hyvä kajota", nauroi
Lobedan.

"Niin", huudahti Botho, "hän onkin kaunein. Häntä katsellessa tulee
väkisinkin ajatelleeksi aavaa, syvää, mittaamatonta valtamerta."

"Niin juuri", myönteli Lobedan, "syvyyksiä ja myrskyjä saattaa vainuta
piilevän salaperäisesti lepäävän tyynen pinnan alla. Mutta Beatrix, se
tyttö on kuin kristalli-kirkas vesiputous."

"Te puhutte jo runollisesti!" huusi Frankenstein. "Runous, sanoo eräs
viisas, on kolmannessa pullossa. Tähän asti minusta on näyttänyt kuin
se pakenisi tieltänne kuudenteen."

Lobedan katseli riemuiten Güntheriä.

"Minun opetuksiani, taaskin minun opetuksiani! Mitähän nuorista
naskaleista tuleekaan, kun minua ei enää ole rykmentissä!"

"Eikö Pantin olekin kaunis?" kysyi Dorotheakin kreivittäreltä,
"käsitätkö nyt, että se nainen on seitsemällä sinetillä lukittu kirja?
Ja —" hän silmäili varovasti ympärilleen, "oletko huomannut, että Botho
tuskin väistyy hänen rinnaltaan?"

"Hämmästyksellä", sanoi kreivitär rauhattomana, katselen tänä iltana
lasteni käyttäytymistä. Beatrix; tanssii kuin mieletön lapsi ja
hääräilee silmiinpistävästi prinssin kanssa; Botho on jo kaksi kertaa
tanssinut valssia paroonittaren kanssa".

"Että prinssi Leopold kiinnittää huomionsa yksistään Beatrixiin, on
luonnollista. Sanohan sitten keitä muita täällä olisi? Pitäisikö hänen
tanssia pastorin tyttärien kanssa? Tai pienen Randaun kanssa? Sinun
asemasi hänen setänsä hovissa ja Beatrixin talosi tyttärenä tekee sen
itsestään ymmärrettäväksi", sanoi Dorothea. "Mutta minä rukoilen sinua,
taivaan tähden, pidä silmällä Bothoa ja paroonitarta, ja jos sinusta
vielä sittenkin tuntuu Jackin matkat sisarensa luo viattomilta, säälin
sinua!"

"Dorothea", huudahti kreivitär hiljaa, "sinä säikytät minua! Minun
lapsillani on minun terve järkeni. Intohimo on heille vierasta! Ja
kuitenkin — kuinka Botho häneen katsoo! Ja kimppu hänen kädessään...!"

"Toissapäivänä antoi Jack postimiehelle kirjeen, joka oli osoitettu
eräälle lyybekkiläiselle kukkakaupalle; minun kamarineitsyeni näki sen
sattumalta."

"Sinä vakoilet lapsiani!" kuohahti kreivitär.

"Koska pidän heistä kuin omistani ja vainuan heitä väijyviä vaaroja
paremmin kuin sinä."

Konstanze, joka tarkasteli milloin Dorotheaa, milloin Lydiaa ja Bothoa,
huomasi miten molemmat naiset kuiskailivat toisilleen. Hän oli yhäti
toivonut voivansa varoittaa Bothoa, mutta tähän saakka se ei vielä
ollut onnistunut. Botho oli tosin tanssinut hänen kanssaan enemmän kuin
kerran, mutta hirveä tunne, että Botho näkisi hänessä jonkinlaisen
uskottunsa kahlehti hänen kielensä. Bothon lämmin kädenpuristus
oli hänen salaisen onnensa tunnustus, hänen tulinen katseensa käsky
riemuitsemaan hänen kanssansa — oh, nyt hän ymmärsi kaiken!

Lobedan ilmoitti naisten valssin. Konstanze otti tilaisuudesta vaarin
ja kiersi Lydian luo.

"Ettekö tekin halua hieman levähtää, rakas neiti? Mutta täällä meitä
tyrkitään. Tulkaa!"

Lydia laski käsivartensa nuoren tytön käsivarrelle ja meni hänen
kanssaan ruokasalin läpi salonkiin. Soitto ja tanssivien jalkojen
kopina kuului tänne vain hyvin heikosti; viereisessä etuhuoneessa istui
muutamia vanhanpuoleisia herroja pelaamassa. Heidän yksitoikkoiset
tiedonantonsa ja korttien läiskinä katkaisivat vain hiljaisuuden.

Konstanze huomasi äkkiä, että hän oli tämän naisen vasta yhden kerran
tavannut, että hän oli täällä aivan vieras, vento vieras. Paroonitar ei
voinut aavistaa, että Konstanze oli häntä lakkaamatta ajatellut.

Lydia, joka oli kauan katsonut alaspäin atlaskenkiensä valkoisiin
kärkiin, nosti sylistään raskaan kukkakimpun, painoi kasvonsa kukkiin
ja kysyi äkkiä.

"Rakastatteko näitä? Ne tuoksuvat äiteliltä kuin lahoava ruumis.
Tällaiset kukat tanssiaisissa ovat ristiriitaisuutta, joka saattaa
ihmistä hermostuttaa."

Hän ojensi kimpun Konstanzelle. Silloin yhtyivät heidän katseensa.

"Te olette paljon minua ja minusta ajatellut", sanoi Lydia yhtäkkiä.
Hänen äänessään oli omituinen, surumielinen sointu. Konstanze säikähti
ja punastui.

"Eikö totta", jatkoi Lydia, "minä olen oikeassa. Näkee jonkun vain
kerran, on ulkonaisten seikkojen johdosta pakotettu häntä lakkaamatta
ajattelemaan — ja hoksaa vasta toistamiseen persoonallisesti
tavattaessa, että onkin ehkä hänelle aivan vieras. Jos kaikki ihmiset
olisivat niin avomielisiä ja sanoisivat: me olemme toimineet yhdessä —
sillä minä luulen, että melkein aina käy päinvastoin — tulisi enemmän
luonnollisuutta keskinäiseen seurusteluun, ja monet, jotka arkoina ja
vieraina eroavat toisistaan, olisivat löytäneet elämässään ystävän.
Me molemmat, rakas lapsi, emme siis ole vieraita toisillemme, sillä
minäkin olen lakkaamatta ajatellut teitä."

Konstanze tarttui kapeaan käteen, jonka Lydia hänelle ojensi.

"Rouva paroonitar", sanoi hän kiihkeästi, "te teette minut
onnelliseksi. Miten toisenlainen te olette kuin kaikki tuolla sisällä.
Niin, vain erinomaisen tärkeä asia sai..."

Hän keskeytti. Hänen äänensä kieltäytyi, hän kääntyi sivuttain Lydiaan.

Hänkin, ajatteli Lydia kaihomielin, hänkin — yhtä nuori ja mieletön ja
varomaton kuin — _hän_! He löytävät ensin intohimon eivätkä voi sitten
siitä enää vaieta.

"Rouva paroonitar", alkoi Konstanze uudelleen, "miten minä sen
sanoisin?... Vallankumouksien aikoina palvelee hallitsijaansa monesti
paremmin, ellei julkisesti ylpeile uskollisuudellaan häntä kohtaan,
koska hänet tunnustamalla ei mitään hyödytä, vaan saattaa hänet
vaaranalaiseksi, eikö totta?"

"Rakas lapsi", sanoi Lydia liikutettuna. Hän käsitti silmänräpäyksessä,
mitä näillä peitetyillä sanoilla tahdottiin hänelle sanoa. "Se pitää
minun kai sanoa Botholle, mitä?"

Konstanze nyökkäsi. Lydia tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä kauan
äänetönnä. Hänen mielessään liikkui jotakin tavatonta. Eräänä päivänä,
niin hän ajatteli, tulee Botho huomaamaan, että häntä rakastetaan,
rakastetaan toisen kerran. Ensimmäinen kerta näytti hänestä
armolahjalta, toista kertaa hän pitää ansiona, joka koroittaa hänen
omaa arvoansa, ja silloin tuntuu hänestä hänen ensimmäinen rakkautensa
mitättömältä. Ensimmäisen hän otti vastaan kuin lapsi, toisena on hän
antavana puolena. Tuo tuossa on se, jonka takia hän minut unohtaa.

Juuri silloin astui Botho kynnyksen yli.

"Ah", huudahti hän, "minulle on mieluista nähdä, paroonitar, että te
teette tuttavuutta Konstanzen kanssa."

Hän meni molempien luo ja otti Lydiaa kädestä. Mutta hänen äitinsä,
joka oli seurannut poikansa kintereillä, seisoi samassa heidän
vieressään ja sanoi leikillisesti: "Mene, Botho, sinä lyöt laimin
Randaun naiset. Iloitkaa paroonitar, ettei teidän tarvitse ketään
suurta poikaa kasvattaa ritariksi — se on äidinilon varjopuolia."

Botho poistui äkeissään. Hän ymmärsi, että hänen äitinsä tahtoi
kohdella häntä Lydian läsnäollessa kuin poikaa. —

Ja juhla läheni loppuaan, näköjänsä yhtä iloisesti kuin se oli
alkanutkin, mutta Bothon iloisuus oli pakotettua. Lydia läksi
ensimmäiseksi; kreivitär näytti vakavalta. Dorothea tyytyväiseltä. Hän
oli vakuutettu siitä, että hänen oli onnistunut häiritä paroonittaren
ja Bothon välille syntynyttä mieltymystä. Konstanzea olisi pikemmin
haluttanut itkeä kuin tanssia. Vain Beatrix oli ainoa onnellinen. Hän
hyppeli kamarissaan ympäri lattiaa, kun muissa huoneissa oli jo aikaa
sitten vallinnut hiljaisuus.

Hän tahtoi riisuutua, mutta unohti sen samassa; hän tahtoi kaapista ja
piirongista ottaa sitä ja tätä ja hypähteli kuin lintu sinne tänne.
Hän tahtoi lörpötellä Konstanzen kanssa, mutta ei tiennyt mistä. Ei
ollut mitään sanoja, ei kerrassaan mitään! Miten ahtailta tuntuivat
seinät, talo, maailma! Ja miten kaukana oli kaikki, kun hän ajatteli,
että voisi koko elämänsä läpi tanssia näin valon loisteessa ja soiton
kaikuessa. Niin, _hänelle_ se oli mahdollista, se kuului hänen
elämäänsä. _Hänen_ tarvitsi vain käskeä, ja ihmiset liikkuivat kuin
tanssinuket täyttääkseen hänen tahtonsa. Ah, — miten kadehdittavaa! Ja
sitä miekkoista naista, joka kerran tulisi hänen puolisokseen!

Tätä ajatellessaan rupesi hänen sydämensä tykyttämään. Miten _hän_
olikaan häntä katsellut, miten kuiskaillut. — Beatrix vapisi ja peitti
kasvot käsiinsä.

Ne olivat ensimmäiset kyyneleet sen jälkeen kuin hän oli lakannut
olemasta lapsi.

Kreivitärkään ei ollut vielä mennyt levolle. Kun upseerit ottivat
häneltä jäähyväisiä ja samalla tahtoivat kiittää häntä koko ajasta,
sillä huomenaamullahan piti lähteä marssimaan kello kuudelta, sanoi hän
heille:

"Onneksi luonto on antanut minulle monia velvollisuuksiani varten yhtä
paljon terveyttä ja kestävyyttä; olen ylhäällä ennen lähtöänne."

Sitten hän viittasi Güntherin luokseen ja sanoi hänelle haluavansa
häntä vielä puhutella omassa huoneessaan. Kreivittären huone oli
ensimmäisessä kerroksessa, siellä oli hänen kirjoituspöytänsä, siellä
hän neuvotteli tilanhoitajan kanssa, siellä tapahtuivat kaikki tärkeät
keskustelut, koskivatpa ne sitten talon asioita tai kotioloja. Siellä
olivat talon lapset saaneet nuhdesaarnansa. Keskustelu kreivittären
kanssa siinä huoneessa merkitsi jotakin vakavaa.

Sen vuoksi asteli nyt Günther hieman levottomana edestakaisin pienessä
huoneessa ja säikähti, kun kreivitär muutaman minuutin kuluttua hänen
tulonsa jälkeen astui sisään. Kirjoituspöydällä paloi öljylamppu,
sen maidon värinen kuuppa oli peitetty sinertävällä varjostimella,
niin että huoneessa vallitsi pehmeä hämäryys. Günther ei ollut tämän
vuoksi selvillä, tämä valaistusko vai jokin sisäinen mielenliikutusko
teki kreivittären posket niin kalpeiksi. Hänen majesteetillinen
ilmestyksensä tuntui Güntheristä tällä hetkellä epämiellyttävältä.
Kreivitär istuutui kirjoituspöytänsä edessä olevaan nojatuoliin,
raskas laahustin oli laskoksissa matolla hänen vieressään; pitäen
kyynärpäätään pöydän reunaa vasten nojasi hän jalokivistä kimaltelevaa
päätänsä käteen.

"Minä en pidä verukkeista", alkoi hän selvällä äänellä. "Olen pyytänyt
sinut tänne, jotta sanoisit minulle, jos tiedät jotain poikani ja
paroonitar Pantinin väleistä. Tuntevatko he lähemmin toisensa ja
kauanko he ovat toisensa tunteneet?"

Günther otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin.

"Minä tiedän", jatkoi kreivitär samalla kylmällä rauhallisuudella,
"että sinun uskollisuutesi Bothoa kohtaan estää sinua häntä
kavaltamasta, mutta toisaalta rakkautesi ja kiitollisuutesi minua
kohtaan kieltää sinua minulle valehtelemasta. Tiedän hyvin, että tällä
kysymykselläni saatan sinut kiusalliseen asemaan. Kuitenkin kysyn
sinulta! Mutta ennenkuin vastaat, sano minulle yksi asia: käsitätkö,
että Bothon rakkaus tuota naista kohtaan on mielettömyyttä, ja etten
milloinkaan tulisi heidän avioliittoaan hyväksymään — jos he ylimalkaan
sellaista ajattelevat?"

"Käsitän sen", myönsi Günther.

"No entä sitten?"

Günther oli tällä hetkellä iloinen, ettei Botho ollut tehnyt häntä
uskotukseen. Ja kun kreivitär tahtoi vain kuulla, mitä hän todellisesti
tiesi, saattoi hän suoraan sanoa:

"Botho ei ole koskaan minun kuulleni viitannut niihin asioihin."

"Mutta sinä tiedät, että joku nainen antaa hänelle tekemistä?"

"Kyllä."

"Mistä saakka?"

"Mutta rakas täti..."

"Mistä saakka?"

"... Jo Berliinissä."

"Onko hän maininnut sinulle hänen nimensä?"

"Ei", virkkoi Günther otsa hiessä. Hän tiesi, mitä tämä "ei"
kreivittärelle merkitsi, sillä kreivitär tiesi varsin hyvin, ettei
Botho muutoin milloinkaan mitään pitänyt salassa Güntheriltä.

"Hyvä on", sanoi kreivitär. Ja sitten pitkän, painostavan vaitiolon
jälkeen nosti hän päänsä, katsoi Güntheriin ystävällisesti ja ojensi
hänelle kätensä:

"Beatrix on tänään täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Minä annan sinulle
luvan puhua hänelle toiveistasi niin pian kuin hetki näyttää sinulle
otolliselta."

Günther suuteli hänen kättänsä.

"Minä pelkään, ettei sellaista hetkeä enää tule", sanoi hän, "olen
tänään haudannut toiveeni".

"Kuinka niin?" kysyi kreivitär pahoillaan.

"Eräs prinssi on voittajan askelin sivuuttanut pienen
luutnantti-raukan."

"Hullutusta", huudahti kreivitär, "tyttäreni on liian ylpeä antaakseen
sellaisen miehen itseänsä sokaista, jonka vaimoksi hän ei voi tulla.
Ja mitä prinssiin tulee, niin olihan melkein hänen velvollisuutensa
pitää seuraa ennen muita tyttärelleni. Lähipäivien rauhallisessa
seurustelussa tulet huomaamaan, miten turha pelkosi on. Pyydän sinulta
vain yhtä: palaa takaisin niin pian kuin mahdollista."

"Me saavumme huomenna tai pikemminkin tänä iltana kasarmipaikkaamme;
huomenna aikaisin lasketaan reserviläiset palveluksesta, puolipäivän
tienoilla pääsen lomalleni ja voin olla täällä jo ylihuomenna
keskipäivän paikkeilla."

"Hyvää yötä!"

Kreivitär oli yksinään. Liikkumattomana hän istui tuolissaan. Hänen
silmänsä olivat kirkkaat, hänen verensä rauhallinen, hänen tahtonsa
luja. Vielä yksi todistus, sanoi hän itsekseen, yksi täysin pätevä
todistus, ja niinä tiedän erottaa Bothon siitä naisesta!

Hänen päähänsä ei pälkähtänytkään, että heidän välillään saattoi
vallita valtava kiintymys. Se seikka ei sopinut hänen mukavaan
onnenohjelmaansa, joka häntä huoletti ja jonka hän oli lapsillensa
laatinut — sen vuoksi täytyi tuon naisen väistyä. Ohimennen hän
taisi myöskin lievää surua sydämessään Beatrixin takia. Mutta
sen hän heti karkoitti, sehän oli hulluutta. Prinssin, setänsä
ainoana vallanperijänä, täytyi naida joku prinsessa hallitsevasta
ruhtinassuvusta, tai hän samoin kuin hänen lapsensakin kadottivat
perintöjärjestyksen mukaan herttuakunnan, joka silloin joutuisi
jonkun toisen sukupolven haltuun. Sen tiesi prinssi yhtä hyvin kuin
kreivitärkin, ja hän luotti siihen, ettei prinssi tämän asian vuoksi
tulisi milloinkaan tekemään Beatrixin sydäntä rauhattomaksi.

Vihdoin kävi kreivitär vuoteeseensa, mutta huolimatta kaikista näistä
rauhoittavista mietelmistä, tuntui hänestä kuitenkin siltä, kuin varjo
olisi laskenut hänen talonsa yli.




VII.


Koko yön oli herkeämättä satanut. Vielä silloin kuin pataljoona marssi
maantietä pitkin ja hevosten kaviot räiskyttävät tiestä lionnutta
lokaa, vielä silloin valoivat viimeiset taivaan yli kiitävät pilvet
sotamiesten niskaan lyhyitä ja usein uudistuvia sadekuuroja.

Housujen lahkeet pistettyinä korkeisiin varsisaappaisiin, huonoimmat
hatut syvälle otsan yli painettuina ratsastivat Lobedan ja Günther
eskadroonansa sivulla. Frankenstein oli tullut heidän seuraansa
silläkin uhalla, että kuulisi Lobedanin mitä katalimmalla tavalla
häpäisevän hänen erosta johtuneita tuskiaan; mutta ratsastaa vaieten
ja yksinään eskadroonansa sotilaitten sivulla, jotka sateenkuurojen ja
pistävän auringonpaahteen vuorotellessa väsymättä lauloivat: "Pitääkö
mun sitten, pitääkö mun sitten, kaupunkiin", sitä hän ei kestänyt.
Siihen hän oli liian apealla mielellä.

Lobedan oli isällisen sääliväinen rakastuneen tuskaa kohtaan; mutta kun
hän kuuli tämän jo neljättä kertaa syvään ja äänekkäästi huokaavan,
sanoi hän:

"Älkää olko millännekään, Frankenstein. Tuollainen onneton rakkaus
pukee teitä niin saamarin hyvin. Minä kerron sen Hampurissa kaikille
nuorille naisille, ja onnenne täksi talveksi on taattu — pari tusinaa
Marioita, Liisoja ja Riikkoja ja niin edespäin korvaavat kirkkaasti
teille yhden Konstanzen."

"Hyvähän teidän on nauraa! Kreivitär on kutsunut teidät viettämään
lomanne Allmershofissa", sanoi Frankenstein, "mutta minä..."

"Miksi te ette ole osannut olla yhtä viehättävä?" tuumi Lobedan
olkapäitään kohauttaen; "me wandsbekeriläiset husaarit olemme
rakastettavuutemme takia suuressa maineessa, eikö totta... lempo
soikoon, Schmettau — siinäpä oli lätäkkö — etkö olisi voinut sen
kohdalla ratsastaa hieman siivommin? Sinä kai nukut vielä satulassasi?"

Allmershofissa tuli vieraitten mentyä puuhaa moneksi päiväksi. Kun
siihen aikaan, jolloin muulloin syötiin toinen aamiainen, ilmestyivät
huoneistaan nuoret neitoset, sitten Dorothea-neiti ja vihdoin prinssi,
oli kaikki jo siinä kunnossa, ettei huomannut vieraita olleenkaan.
Taivas oli kokonaan kirkastunut, ja Beatrix, joka vielä oli yhtä
hermostuneenvilkas kuin eilen, teki aamiaispöydässä senkin sata
ehdotusta päivää varten. Mentäisiinkö Travemündiin, missä huvikausi
muutoin päättyisi lähipäivinä, vai lähdettäisiinkö purjehtimaan tai
ratsastamaan.

Prinssi, joka oli herännyt täysin selvänä ja oli odottanut tapaavansa
naiset samassa tilassa, ihastui uudelleen Beatrixin loppumattomasta
eloisuudesta. Samoin kuin kylläiset ihmiset eivät tunne nälkää,
ei myöskään menestyksestään varmoissa ihmisissä ole minkäänlaista
joutavanpäiväisyyttä. Yksinkertaisen luonnollisesti otaksui prinssi,
että hän oli syynä Beatrixin iloon ja riemuun, ja että hän oli sen
vuoksi velvollinen osoittamaan omasta puolestaan mielenkiintoa tyttöä
kohtaan.

Kreivitär käytti tätä aamuhetkeä hyväkseen ja kyseli prinssi
Leopoldilta sen hovin lukemattomista henkilöistä ja oloista, jossa
hänkin oli tyttönä oleskellut. Prinssi kertoi kohteliaasti, ei
kuitenkaan ilman pilkallisia reunamuistutuksia, mikä seikka Beatrixista
jälleen näytti äärettömältä etevämmyyden merkiltä.

Sitten lausui prinssi Leopold haluavansa lähteä ratsastamaan; mutta kun
kreivitär ei ollut enää muutamiin vuosiin noussut hevosen selkään, eikä
Dorothea ollut milloinkaan ratsastanut, ja Konstanzen piti ensin se
taito oppia, niin ei kreivitär voinut muuta kuin suostua siihen, että
prinssi ja Beatrix kahden kesken ratsupalvelijan seuraamana lähtisivät
ratsastusretkelle. Sillä aikaa kuin Beatrix oli pukeutumassa, käänsi
kreivitär keskustelun eilisillan tanssiaisiin ja sanoi leikillisesti,
että herra v. Schmettau oli tuntenut oikeuksiensa syrjäytyneen.
Prinssin hämmästystä ilmaisevan kysymyksen johdosta selitti kreivitär,
että upseeri oli Beatrixin kosijoita. Prinssi älysi mitä hänelle sillä
tahdottiin sanoa. Mutta vaikutus oli kuitenkin päinvastainen. Nyt
vasta hänen mielenkiintonsa oikein heräsi. Että tuo pieni ilolintu
menisi naimisiin sen miehen kanssa, jonka hänen äitinsä oli hänelle
valinnut, oli selvä. Mutta että hän — Leopold — oli sitä ennen määrätty
näyttelemään tytön elämässä romaanisankarin osaa, oli hänelle myöskin
selvä. Ylimielisenä hän ajaa karautti Beatrixin kanssa linnanpihasta,
kreivittären katsellessa heidän jälkeensä rauhallisena ja tyytyväisenä.

Pantinin huvilaan oli vieraiden poistuttua tullut haudanhiljaisuus.
Lydia vietti koko aamupäivän tuskallisessa toimettomuudessa. Ei mitään
kirjettä, ei minkäänlaista jäähyväistervehdystä Botholta — ja tämä oli
kuitenkin luvannut hänelle kirjoittaa. Että Jack viisaudessaan ei ollut
tänään tuonut hänelle kirjettä, ei hän voinut aavistaa, huolimatta
Konstanzen varoituksesta. Vasta seuraavana päivänä toi hänelle muudan
maalaispoika kirjeen Botholta. Siinä ei ollut mitään päivämäärää, ja
vain lyhyt ilmoitus, että hän palaa kolmen päivän perästä taas kotiin.

Jos edes Konstanze olisi tullut hänen luokseen! Hän oli nuorta tyttöä
pyytänyt. Kun tämä ei tullut, katsoi Lydia sen johtuneeksi siitä, ettei
kreivitär ollut häntä päästänyt.

Kerran näki Lydia prinssin ja Beatrixin ratsastavan läheltä ohi; heidän
hevosensa astuivat hitaasti ja aivan vierekkäin, heidän keskustelunsa
näytti olevan heille tärkeämpää kuin ratsastaminen. Erään toisen
kerran, kun Lydia palvelijansa seuraamana käveli ulkona, kohtasi hän
Allmersien ajoneuvot. Kreivitär, joka istui niissä Beatrixin, Dorothean
ja prinssin kanssa, tervehti muodollisesti ja — niin, Lydia huomasi sen
selvästi — punastui hieman.

Hänen rauhattomuutensa muuttui tuskaksi. Hän ei voinut pysyä kotosalla.
Metsän halki käveli hän rannikolle. Tuima itätuuli huojutteli puiden
latvoja ja pani merenpinnan liikehtimään. Luonnottoman kuumaa kesää oli
elokuun lopulla seurannut kylmiä sadepäiviä, aikaisemmin kuin muulloin
kellastui lehti ja putosi maahan.

Lydia jäi seisomaan erään puunrungon nojaan ja katseli merenlahden yli
toista rantaa ja hiljaista pikkukaupunkia siellä. Miten vieraaksi hän
tunsi itsensä kaikelle elämälle ja sen ilmiöille. Ja tuolla toisella
puolella, noiden ahtaiden poroporvarillisten muurien takana, asui
kentiesi intohimo. Ketä se liikutti, jos hänen elämänsä kehittyi
hyväksi tai pahaksi, suureksi tai pieneksi? Kuka ylisti hänen onneaan,
ken valitti hänen kuolemaansa, kelle oli hänen kieltäytymisensä
esimerkkinä? Ei kellekään.

    Unelmista, jotk' ei täyttyneet.
    Onnesta, jot' emme nauttineet.
    Mailma, jolle sai ne uhriksi panna,
    Kiitost' ei, ei muistoakaan anna.

Kahleissa olevan uhma valtasi Lydian. Kiihkeä tahto tempasi hänet
kaikista esteistä huolimatta pakottamaan onnen puolelleen. Jos tuo
nuori elämä erotettaisiin hänen elämästään, olisi hän maailmassa
niin yksin kuin haaksirikkoinen yksinäisellä saarella. Äkkiä selveni
hänelle, miten hullua oli, että hän oli asettunut tänne, ikäänkuin
kreivillisen talon oven eteen, asumaan. Tosin se oli tapahtunut
Bothon toivomuksesta, joka tahtoi persoonallisen tuttavuuden avulla
suostutella äitiänsä tulevaan miniään. Mutta läheisestä kaupungistakin
olisi voinut varsin hyvin ylläpitää seurustelua. Kenties olisi
viisainta poistua jo tänään Allmershofin läheisyydestä. Talven
yksinäisyyden pelon varjolla kävisi muutto hyvin päinsä.

Tästä suunnitelmasta paroonitar sai uutta eloa. Hän meni kotiin ja
ilmoitti palvelijoilleen matkustavansa huomenna Lyybekkiin etsimään
talviasuntoa.

Ja niin hän sitten seuraavana aamuna lähtikin.

Lyybek on rakennettu kahden joen väliselle kukkulalle, jonka
puolivälistä, joka puolelta, haarautuvat kadut alas rantaan päin.
Niinpä näyttävät katot siellä olevan aivan kuin päällekkäin ladottuja,
ja niiden punaisten harjojen välistä ojentavat kirkkojen terävät,
tiiliset tornit valtavia käsivarsiaan taivasta kohti, parittain ja
yksitellen. Lydia tunsi italilaisten kirkkojen liikuttavan kauneuden ja
suuruuden. Sittenkin liikuttivat nuo korkeaviivaiset, punaisenharmaat
tornit omituisesti hänen mieltänsä. Ne olivat muistomerkkejä raaoilta
ja julmilta mutta silti mahtavilta ajoilta. Pohjoisesta tasankomaasta
kohosi teräväkulmaisia rakennuksia taivasta kohden, ne olivat siellä
seisoneet ennen vanhaan kansojen ympärillä tunnusmerkkeinä, turvan
antajina ja uhkauksina. Ja siellä missä nyt pitkin joen vartta kulkee
rautatie ylinäkymättömien lauta- ja puukasojen välitse, olivat kerran
pitkät linnavallit suojaamassa satamaa ja kaupunkia maalta päin
uhkaavaa vihollista vastaan.

Hitaasti vyöryi juna laajalle asemalle. Lydia nousi pois ja astui
asemasillan asfalttikäytävää pitkin aseman yläpäähän ja sieltä
portaita alas odotussaliin. Siellä, ihmisvilinässä, huomasi Lydia
äkkiä seisovansa Bothon edessä. He tuijottivat toisiinsa hetkisen
tyrmistyneinä. Mutta tämän kohtaamisen pelko ja seuraukset, jotka sillä
olisi voinut olla, vaihtuivat nopeasti suureksi iloksi.

"Oletko tullut minua vastaan?" kysyi Botho ihastuksissaan.

"En!" vastasi Lydia, "odotin sinua vasta huomenna. Tulin Lyybekkiin
etsiäkseni itselleni sopivaa talviasuntoa."

"Tahdotko pois luotani?"

"Varovaisuus käskee."

"Koska linnassa on jotain huomattu? Koska Konstanze meitä varoitti?
Etkö sitten käsitä, että ensi kuussa täytän kaksikymmentäkolme vuotta
ja olen silloin oma herrani? Antaa hänen vartioida meitä — sitä
enemmänhän on äitiä valmistettu."

Lydia vaikeni. Hän oli vaistomaisesti tarttunut Bothon käsivarteen, ja
niin poistuivat he yhdessä odotushuoneesta. Ulkona Lydia pysähtyi.

"Milloin juna menee Travemündeen — sinun on heti lähdettävä", sanoi hän
päättäväisesti.

"Se menee tuossa tuokiossa, sillä on kiireellisiä asioita", virkkoi
Botho hilpeästi. "Nyt me jäämme yhdessä tänne viettämään kauniin,
odottamattoman päivän ja astumme tänä iltana viimeiseen junaan.
Ajatteleppas — sinä ja minä kahdenkesken vieraiden ihmisten joukossa,
vieraassa kaupungissa — miten taivaallista! Minä kuvittelen, että me
olemme naimisissa."

"Olkoon niin sitten", huudahti Lydia, "minusta se on oikein!
Iloitkaamme kuin vangit, jotka ovat karanneet, kuin lapset luonnon
helmassa. Mutta yhdellä ehdolla: että minä palaan tänä iltana kotia,
mutta sinä vasta huomenaamulla."

Botho lupasi mitä toinen tahtoi. Heidät valtasi jonkinlainen
ylimielisyys, joka muistutti iloista päihtymystä.

Botho ehdotti, että ostettaisiin kaupungin kartta ja sen avulla
käytäisiin kirkoissa ja raatihuoneella, mutta sitä ennen syötäisiin
aamiainen raatihuoneen ravintolassa. Lydia suostui kaikkeen; ilakoiden
he kulkivat päästä päähän valtavien, pyöreitten Holstentor-tornien
välisen keskustan, kävelivät sillan yli Holsten katua ylöspäin ja
laskeutuivat sitten raatihuoneen holvikaarien alitse kuuluisaan
ravintolaan.

Harmaiden, kaltevien suippokaarien alla, keskellä jättiläismäistä
saliryhmää, istuivat he erään pöydän ääressä ja neuvottelivat
kaikenlaisia kokkapuheita lasketellen aamiaisestaan. Sitä, että he
vahtimestarin kuullen toisiansa sinuttelivat, eivät he lainkaan
huomanneet.

Jonkin pöydän ääressä heidän vieressään istui muudan herra, joka ehkä
siitä syystä, ettei hänellä ollut mitään erikoisempaa tekemistä,
katseli tarkkaavaisesti tuota iloista paria. Lydian ylhäinen
olento ja hänen näköjään nuoremman seuralaisensa rakastettava into
herättivät huomiota, vaikkakin he molemmat tietenkin käyttäytyivät
niin pidättyväisesti, kuin parhaimman seurapiirin henkilöiltä sopi
odottaakin.

Lopulta huomasi myöskin Lydia, että tuon vieraan katse kiintyi häneen
usein ja pitkäksi aikaa. Hän huomautti siitä Botholle, ja he lopettivat
nopeasti ateriansa.

Heidän mennessään raatihuoneen ravintolasta raatihuoneen vieressä
olevaan Mariankirkkoon sanoi Lydia:

"Minä en ole pitkään aikaan nähnyt niin kunnioitusta herättävää miestä.
Ellei hän olisi ollut aivan ilman seuraa, olisin pitänyt häntä jonakin
tuntemattomana matkustavana ruhtinaana. Tarmokkaan otsan yläpuolella
kaareutuvat valkoisen-harmaat suortuvat, kirkkaat haukansilmät
mustien kulmakarvojen alla, suora nenä, mustien viiksien ja valkoisen
tukan muodostama vastakohta — nämä kaikki tekivät pään melkein
maalaukselliseksi."

"Sinäpä olet häntä tarkasti katsellut!"

Lydia nauroi.

He saapuivat Mariankirkon avariin käytäviin. Aika, jolloin siellä
käy joukko vieraita nähdäkseen seitsemän vaaliruhtinaan kulkevan
Jeesuksen Kristuksen alttarin takana olevan kellon ohi, oli jo
ohitse. Vain sieltä täältä kuului jonkun yksinäisen katselijan
askeleita, joka katosi avariin huoneisiin. Keskipäivän aurinko kutoi
valoverkkojaan ikkunoiden lävitse ja loi kultaisia värisointuja
kirkon penkkien muodostamaan tumman-ruskeaan metsikköön. Holvimaiset
käytävät, jättimäiset pylväspilarit olivat valkoisella kalkilla
sivellyt; pilareissa riippui kuolleitten hengenmiesten muistokuvia:
kuvia, joista toiset esittivät itse hengenmiehiä ja joiden reunoissa
oli eriskummallisiin muotoihin ja väreihin sommiteltuja vaakuna- ja
vertauskuvallisia koristuksia. Botho ja Lydia seisoivat hiljaa kuvilla
kaunistetun kuorin alla ja vaipuivat nauttimaan korkeasta, pyhitetystä
huoneesta. Kirkon taustalla olivat urut, joiden suuri, kaunis julkisivu
täytti seinän kattoon saakka. Ja sieltä kuului nyt vienoa soittoa; joku
mahtoi ruveta harjoittelemaan. Kaikista äänistä, mitkä taide on oppinut
ottamaan soittimista ja kielistä, ei mikään kiehdo niin sielua kuin
urkujen ääni.

"Lydia", sanoi Botho ja otti häntä kädestä, "täällä Jumalan kasvojen
edessä lupaa minulle, että tahdot tulla vaimokseni, ja että et
koskaan anna äitini kärsiä, tehtäköönpä omaisteni puolelta välillemme
minkälaisia esteitä hyvänsä".

He olivat molemmat käyneet aivan kalpeiksi.

"Minä vannon sinulle", vastasi Lydia syvästi liikutettuna, "että tulen
vaimoksesi tai poistun maailmasta! Sinun rakkautesi ja se, että sinut
omistan, ovat minun elämäni."

"Ja äitini?" hätäili Botho, "sinä tiedät, että rakastan häntä
äärettömästi. Voitko sinäkin häntä rakastaa?"

"Ei milloinkaan", kuiskasi Lydia Bothon kättä puristaen, "ei
milloinkaan voi mitään tapahtua, mikä saisi minut unohtamaan, että hän
on _sinun äitisi_."

Lydia loi katseensa ylös. Hänen silmänsä olivat kyynelissä. Ja Botho
otti osaa hänen mielenliikutukseensa. Tänä juhlallisena ja puhtaana
hetkenä hän tunsi, että heidän sielunsa olivat yhtyneet yhdeksi. Oli
kuin joku näkymätön pappi olisi nyt uskonut Lydian hänen haltuunsa.

"Morsiameni!" sanoi hän ja suuteli hartaana kyyneleet hänen
silmistään. —

Kun he kääntyivät mennäkseen pois, huomasivat he ensimmäisen kuoria
kannattavan pilarin vieressä saman harmaahapsisen ja mustapartaisen
herrasmiehen, joka äskettäin raatihuoneen ravintolassa oli herättänyt
heidän huomiotaan. Mutta nyt ei mikään välikohtaus voinut horjuttaa
heidän sielujensa hiukkasta luottamusta. He astuivat ulos syksyiseen
auringonpaisteeseen rinnassaan keväänusko.




VIII.


Günther v. Schmettau lähti heti, kun pataljoona oli jälleen asettunut
Wandsbeckiin, lomalleen. Hän kieltäytyi ottamasta osaa illallisiin,
jotka Botho ja muutamat muut eroavat yksivuotiset hommasivat eräiden
tuttujen hampurilaisten herrojen kanssa. Hän ei saanut yhtään rauhaa
niinkauan kuin tiesi Beatrixin olevan yksinomaan prinssin seurassa.
Illalla syyskuun neljäntenätoista päivänä hän saapui takaisin
Allmersdorfiin, josta oli lähtenyt kahdentenatoista.

Kreivitär ja Dorothea ottivat hänet vastaan ystävällisemmin kuin
koskaan ennen. Toinen oli iloinen, että Beatrix nyt voi ottaa mukaansa
kolmannen huviratsastuksille; toinen taas piti Güntheriä, siksi
kunnes Botho palaisi, erikoisena ritarinaan. Vieläpä Konstanzekin
iloitsi, sillä hän ajatteli, että Günther joka tapauksessa voisi
tehdä vieraskäynnin paroonitar Pantinin luo, ja että hän näin ollen
voisi mennä mukaan, tai ainakin kuulla Lydiasta jotain. Tyttöparan
ajatuksissa ei ollut enää mitään muuta kuin Botho ja Lydia ja Lydia
ja Botho. Hänen aivoissaan risteili mitä ihmeellisimpiä suunnitelmia,
miten hän voisi auttaa Bothon hänen onneensa, ajatuksia, jotka hän
niiden mahdottomuuden takia karkoitti lopulta huokaisten mielestänsä.
Mutta jokaisessa keskustelussa kreivittären ja Dorothean kanssa koetti
hän suunnata puheen Lydiaan, saadakseen ylistää tämän hyviä puolia.

Mutta Beatrix ja prinssi Leopold huomasivat vain ohimennen Güntherin
paluun. He tervehtivät häntä pintapuolisen-ystävällisesti. Kauhukseen
huomasi Günther, että molemmat olivat aivan kuin kuumeessa! Oliko
kreivitär sokea? Tai tahtoiko hän sellainen olla, koska prinssi Leopold
oli tämän näytelmän sankarina?

Ah, kreivitär huomasi hyvin kaiken. Hän huomasi sen surukseen. Mutta
hän vain yhä hymyili rauhallisesti ja ajatteli: Beatrix on minun
tyttäreni. Se merkitsi kreivittärelle: Beatrix ei toden tullen
kuuntelisi intohimon vaan järjen ääntä. Mutta Günther näki terävämmin
kuin kreivitär; hän näki, että se, jos se ei vielä ollut tapahtunut,
uhkasi joka hetki tapahtua ja että hänen tulonsa kentiesi jouduttaisi
katastroofia.

Seuraavana aamuna söi Dorothea-neiti, kuten niin usein ennenkin,
aamiaisen omassa kamarissaan, kun taas kreivitär viipyi erään tärkeän
keskustelun takia tilanhoitajan kanssa työhuoneessaan —, seuraavana
aamuna olivat Beatrix ja Konstanze prinssin ja Güntherin kanssa
kokoontuneet ruokasaliin neuvottelemaan päivän ohjelmasta.

"Teidän Ylhäisyytenne lausui eilen illalla pitävänsä kovin
purjehtimisesta, tietenkin ilman naisia... Minä olen käytettävissänne",
sanoi Günther.

Hän tahtoo erottaa minut Beatrixista, ajatteli prinssi, ja Beatrix oli
sangen rauhaton.

"Pelatkaamme mieluummin lawntennistä", huudahti hän.

Prinssi Leopold ymmärsi heti yskän, ja ilakoiden menivät kaikki neljä
puistoon.

Oltiin juuri alkamassa, kun Konstanze muisti, että hän oli jotain
unohtanut. Hän pyysi anteeksi ja juoksi pois.

"Näin aina käy", nauroi prinssi; "kun tahdotaan alkaa, on joku vielä
jotakin unohtanut. Ajatelkaamme sukkelaan, eikö meilläkin olisi vielä
jotain toimitettavaa."

"Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät milloinkaan unohda mitään",
huusi Beatrix leikkisästi, "ja siitä yksinkertaisesta syystä, että
minulla ei vielä ole mitään velvollisuuksia."

"Mutta minä — tuhattulimmaista — minä olen unohtanut kirjoituspöytäni
avaimen pöydälle", huusi prinssi Leopold ja kopeloi taskujaan.

"Jos sallitte, niin minä..." virkkoi Günther hieman vastahakoisesti.

"Olkaa hyvä, rakas Schmettau."

Günther meni; prinssi ja Beatrix olivat kahden kesken.

Prinssi nauroi taas.

"Te näette, kreivitär, että minulla on näyttelijän lahjat! Sillä onhan
itse asiassa äärettömän samantekevää, onko kirjoituspöydän avain
taskussani tai kamaripalvelijallani. Pöytä on typö tyhjä."

"Günther raukka! Miksi sitten lähetitte hänet pois?"

"Rangaistakseni häntä siitä, että hänen väliintulonsa lopetti
kahdenkeskisen seurustelumme, ja voidakseni vihdoin, vihdoinkin
suudella kättänne ilman todistajia."

Sen sanottuaan tarttui hän Beatrixin käteen ja vei kylmät, pienet
sormet huulilleen ja suuteli jokaista erikseen. Tyttö katsoi häneen
avuttomana.

"Sanokaa minulle, Beatrix", sanoi prinssi pitäen Beatrixin kättä
rintaansa vasten, "mikä teistä oikeastaan on kelpo Schmettaussa
mielenkiintoista? Hänen ruskahtava hipiänsäkö, vai hänen mustat
viiksensäkö, vai hänen ruskeat silmänsä? Tosin hän näyttää
italialaiselta, mutta minä pelkään, että se on kaikki pelkkää maalia.
Sisällä on kaikki sävyisää kuin pohjoisen taivaamme ilmasto."

"Mielenkiintoinen?" sanoi Beatrix, yrittäen luonnollisesti hymyillä,
"mielenkiintoinenko? Ah ei, sitä hän ei ole; Günther on kauhistuttavan
moitteeton ihminen. Kadettikoulussa oli hänellä parhaimmat todistukset,
loma-ajoillaan meillä hillitsee hän Bothoa ja minua kaikenlaisista
hullutuksista; luutnantiksi tultuaan ei hän ole tehnyt edes velkaakaan,
eikä rakastu kehenkään muuhun kuin..."

Hän pysähtyi ja nieli sanan "minuun".

Hänestä tulee kerran oivallinen aviomies, koska hän ei osaa ollenkaan
liehakoida, tuumi prinssi ja otti tytön toisenkin käden.

"Ja te, Beatrix — te rakastatte tavallisuudesta poikkeavaa, suurta,
intohimoista. Eikö niin?"

Beatrix tunsi tajuntansa hämärtyvän. Hän tiesi, että nyt, nyt koitti
hänen elämänsä ratkaiseva hetki. Hän unohti äidin, Güntherin, koko
maailman, ja tuskan sekaisella riemulla ja hämmästyksellä hän ajatteli,
että prinssi tunnustaisi nyt hänelle rakkautensa. Hän katsoi prinssiin
— vaieten; prinssi näki hänen katseestaan, että tyttö oli häntä vastaan
aseeton, että hänen sanansa vaikuttaisivat nyt tyttöön.

"Beatrix", kuiskasi hän, "te olette minulle hyvä, tiedän sen. Ja minä
— oh — jos te tietäisitte, miten teitä rakastan — kaikkien maailman
säyseiden luutnanttien uhallakin."

Hän veti tytön puoleensa, aivan lähelle ja suuteli hänen silmiään,
hänen suutansa. Ja Beatrix vapisi ja salli sen tapahtua...

"Ja eikö totta", jatkoi prinssi, "luvatkaa minulle yksi seikka! Älköön
aika eikä mikään etäisyys saako meitä unohtamaan tätä hetkeä. Minähän
en ole oma herrani — ja kun minut jonakin päivänä... velvollisuus
pakottaa... menemään naimisiin... Te tulette uskomaan minun
rakkauteeni, te tulette — —."

Beatrix hätkähti. Suu auki ja silmät suurina tuijotti hän prinssiä.

Ja sitten pääsi hänen huuliltaan katkera, katkera naurahdus...

Herran tähden, ajatteli prinssi Leopold vastenmielisesti, tyttö ei näy
saavan lainkaan päähänsä sitä, että minä hänet nain.

"Mitä sitten?" huudahti Beatrix äänekkäästi, "minkä takia pyydätte
anteeksi? Toivotan onnea teidän avioliitollenne. Minä — minä menen myös
naimisiin, sillä minä rakastan — rakastan..."

Beatrixista tuntui kuin hän tulisi hulluksi. Hänen ajatuksensa eivät
pysyneet koossa. Tänä hirveänä hetkenä tuli Günther takaisin. Beatrixin
päähän pälkähti pelastava ajatus: hän tahtoi saada sanomattoman, täysin
tyydyttävän hyvityksen.

"Tässä, teidän ylhäisyytenne", sanoi hän ivallisin katsein, "tässä minä
esitän teille sulhaseni!"

Prinssi nauroi hämillään. Pohjimmaltansa hän iloitsi, että näytös
näytti saavan näin mukavan lopun.

Günther oli valahtanut kalpeaksi. Mutta ihmeteltävällä
itsensähillitsemistaidosta johtuneella lujuudella hän sanoi:

"Beatrix on sangen ajattelematon, kun ilmoittaa teidän ylhäisyydellenne
salaisuuden, joka syistä, jotka eivät kuulu tähän, pitäisi olla salassa
itse kreivittäreltäkin samoin kuin koko maailmalta."

"Rauhoittukaa, rakas Schmettau! Rakkautenne salaisuus on minun takanani
varmassa tallessa. Mutta toivottavasti sallitte minun toivottaa
sydämestäni onnea teille ja teidän neiti morsiamellenne."

Günther kumarsi; prinssi suuteli muodon vuoksi Beatrixin kättä.

"Kas niin", huudahti Konstanze, joka juuri syöksähti paikalle, "nyt
voimme alkaa!"

"Tämä on oikein vastuksien peli", sanoi Beatrix vaivaloisesti. "Minä
sain yhtäkkiä sellaisen päänkivistyksen, että minun täytyy lähteä pois.
Günther on ehkä hyvä ja vie minut sisään."

Günther ojensi hänelle käsivartensa. He olivat nyt yksinään puiston
tiheiden pensaikkojen keskellä. Vaieten he astuivat vierekkäin; Beatrix
lyijynraskain askelin. Hän odotti, että Günther kysyisi, mitä hänen
ja prinssin välillä oli tapahtunut, tai että tämä ottaisi hänet —
morsiamensa — syliinsä ja suutelisi häntä. Samoja huulia, joita prinssi
vastikään oli koskettanut! Mutta sitä, mikä todella tapahtui, sitä hän
ei aavistanut.

Kun oli tultu sille paikalle, joka oli linnan parvekkeen takana,
pysähtyi Günther. Hän oli tointunut. Hän puhui kovalla, lujalla äänellä:

"Tuossa linnassa, siellä minä olen kaikki saanut, mitä köyhä,
koditon orpopoika voi maailmassa toivoa. Minä rakastan sinun äitiäsi
ja veljeäsi enemmän kuin olisin omaa äitiäni ja veljeäni voinut
rakastaa, sillä mitä minä täällä olen saanut vastaanottaa, se ei
ole johtunut veriheimolaisuuden tuottamasta velvollisuudesta. Olen
saanut kaikki vapaasta hyvyydestä. Olen valmis uhraamaan henkeni
äitisi ja hänen kotinsa puolesta. Ja sinua, Beatrix, sinua... minä
rakastin vielä toisenlaisella rakkaudella. Sinä tiedät sen. Ja sen
vuoksi saatoin sinunkin puolestasi uhrata elämäni, jos se olisi ollut
tarpeellista sinun rauhallesi, sinun onnellesi. Mutta kunniatani en
uhraa kenellekään, en edes tämän perheen jäsenellekään. Kostaaksesi
prinssiltä saamasi kauhean nöyryytyksen, esitit minut sulhasenasi. Minä
kysyn, enkä kysy: minkälainen nöyryytys se oli, miten oli mahdollista,
että hän saattoi tehdä sellaista? Minä antauduin aseeksesi hetkellä,
jolloin en voinut hänen edessään ottaa sinua valheesta kiinni. Mutta
nyt minä sanon sinulle: Minä kannan keisarini takkia ja tunnen itseni
tasa-arvoiseksi kaikkien maailman prinssien kanssa. Minä en ole aikonut
antaa en miesten yhtä vähän kuin naistenkaan solvata kunniani puhdasta
vaakunaa. Unohda, että kerran sinua pyysin äidiltäsi!"

Beatrix oli häntä kuunnellut kauhistuen, hämmästyen. Nyt oli hän
lopettanut. Beatrix kiljahti, peitti kasvot käsiinsä, ja sitten, kuin
rajun tuskan valtaamana, juoksi linnaan.

Günther palasi kalpeana, kuitenkin täysin rauhallisena, prinssin ja
Konstanzen luo.

Kreivitär istui vielä talouskirjansa ääressä ja laski, kun Beatrix
ääneensä itkien syöksyi huoneeseen.

"Mitä on tapahtunut, lapsi?"

"Tahdon kuolla, tahdon kuolla!" huusi Beatrix ja kätki kasvonsa yhä
syvemmälle.

Ensimmäisen kerran elämässä sattui kreivittärelle, että hänen
rauhallinen verensä pelokkaasti kuohahti. Hän tarttui lujin ottein
tytön hartioihin.

"Onko prinssi syypää kyyneleihisi?"

Beatrix vain nyökkäsi. "Hän haluaa — mennä naimisiin..."

Kreivitär astui hämmästyneenä askeleen taapäin. Hän, joka ei tiennyt,
miten pitkälle prinssi oli mieltymyksen osoituksissaan Beatrixia
kohtaan mennyt, hän luuli, että hänen tyttärensä, hänen tyttärensä oli
aiheetta, itsekritiikin puutteesta antautunut arvottoman intohimon
valtaan.

"Sinun pitäisi tietää", lausui hän ankarasti, "ettei prinssi kuulu
niihin miehiin, joihin sinä voisit kiintyä. Mutta jos sinut sittenkin
hurmasi — hänen rakastettavuutensa, olisi sinun pitänyt vaieten,
urhoollisesti ja ylpeästi karkoittaa rinnastasi sellainen."

"Äiti", sanoi Beatrix katkerasti, "ovatko sinun unelmasi aina olleet
niin järkeviä, että ne ovat sinulle vain sanoneet, mitä sinä — voisit?"

"Minä en ole milloinkaan — unelmoinut", vastasi kreivitär tylysti.

Beatrix vaikeni. Hänen silmissään kimalsivat kyyneleet.

"Günther tulee, kun hän saa tietää erehdyksesi, antamaan sinulle
anteeksi, jota minä en tosin toivoisi. Minä huomaan, että sinä
tarvitset miehen ohjausta. Hänen rinnallaan sinä saat enemmän ryhtiä
kuin mitä minä voin sinulle antaa", paasasi hän äkäisesti.

Beatrix nousi ja meni ovelle. Siellä jäi hän hetkeksi liikkumattomana
seisomaan ja katsoi suurilla omituisilla silmillään äitiinsä, ikäänkuin
odottaisi hän vielä jotain. Mutta äiti pysyi äänettömänä eikä ollut
häntä näkevinäänkään. Ja Beatrix, joka tällä hetkellä oli tullut
naiseksi, Beatrix poistui kylmän, tylyn umpimielisenä huoneesta, jonne
hän oli lapsen vaistolla ja luottamuksella paennut.

Kreivitär vaipui murtuneena tuolille. Hänestä tuntui kuin hän olisi
tehnyt väärin, kuin hän olisi valinnut väärän tien, kuin hän olisi
syntinen eikä tuomari. Hänen tyttärensä pitkä, mykkä syyttävä katse ei
tahtonut hänen sydämestään hälvetä. Ja silti, vaikka hän kuinka mietti,
ei hän voinut mielessään päästä selvyyteen, miten hän olisi voinut
muuta kuin ankarasti puhua Beatrixille.

Tunnin verran hän taisi niin istua, kun Dorothea tuli sisään ja sanoi,
että prinssi ja Günther haluavat lausua tervehdyksensä. He ovat menneet
purjehdusmatkalle pieniin kylpypaikkoihin Lyybekin lahden rannalle ja
palaavat vasta iltapuolella kotiin.

Samassa kilisi käytävässä kello, joka talonjärjestyksen mukaan kutsui
oman väen ja vieraat toiselle aamiaiselle. Samassa astui Konstanze
sisään ja sanoi arkaillen:

"Saanko jäädä pois aamiaiselta, rakas täti? Beatrixin laita on
huonosti. Hän tahtoisi, että olisin hänen luonansa koko päivän. Kun hän
pitää kädestäni kiinni, on hän rauhallisempi."

Kreivitär katsoi miettiväisenä vaaleaveristä tyttöä. Enkö sittenkään
saanut jumalia leppymään, ajatteli hän, kun otin sinut talooni? Sinun
läsnäolosi ei ole miksikään rasitukseksi, eikä kuitenkaan torju luotani
varjoja — se uhri ei ollut mikään uhri — se oli hyödytön eikä tuota
ollenkaan siunausta, koska se ei aja pois mitään kirousta.

Konstanze ei voinut vähääkään aavistaa tuosta hänen läsnäoloaan
koskevasta omituisesta ajatuksenjuoksusta; tädin pitkä silmäys sai
hänet vain hämilleen.

"Hyvä on", sanoi kreivitär lopulta, "ole Beatrixin seurana niin kauan
kuin se häntä ja sinua miellyttää". — "Mitä täällä on tapahtunut?"
kysyi Dorothea sisarentyttären mentyä.

Kiivain sanoin kertoi kreivitär, että Beatrix oli ollut niin kelvoton,
että oli osoittanut prinssille jonkinlaista intohimoa, ja että nyt, kun
tämä oli hänelle todennäköisesti sanonut, että hänelle oli määrätty
joku prinsessa, käyttäytyi Beatrix kuin mielipuoli.

Dorothean mielestä oli asiassa romanttista viehätystä. Vaikkakin
hänestä oli selvä, että Beatrixilta oli ollut liioiteltua ja
hullua kuvitella jotain sellaista, arveli hän sittenkin, että
kreivittären olisi pitänyt kohdella häntä lempeämmin. Kreivitär
kielsi ystävättäreltään tässä suhteessa kaiken pätevyyden, ja pian
oli heidän välilleen kehittynyt ensimmäinen sananvaihto koko heidän
yhdessäolo-aikanaan.

Näin häiriintyi itämä päivä linnassa. Jokainen söi ateriansa omassa
huoneessaan, ja vasta iltapuolella, kun odotettiin herra v. Beulwitzin
tuloa, oli kreivitär yhdessä Dorothean kanssa. Dorothea säikähti
ystävättärensä kalpeutta. Äänettöminä he ojensivat toisilleen kättä ja
sopivat jälleen.

Kreivitär oli kuvaamattomassa mielenliikutuksessa. Ensimmäistä kertaa
puolisonsa kuoleman jälkeen hän kaipasi — tukea. Joku mies keksisi ehkä
keinon, millä saisi prinssin lähtemään silti häntä loukkaamatta; joku
mies, joka tuntee elämän ja sen syvyydet paremmin, voisi hänelle sanoa,
oliko hän tosiaankin ollut Beatrixia kohtaan liian kova. Ensimmäistä
kertaa elämänsä aikana tunsi hän itsensä epävarmaksi. Ja silloin tuntui
hänestä se, että hänen nuoruutensa ystävä tuli tänään hänen luokseen,
mies, jota hän oli aina kunnioittanut, Jumalan hyväntahtoiselta
lahjalta.

Prinssi Leopold ja Günther tulivat pian naisten jälkeen salonkiin.
Edellinen iloisen näköisenä, jälkimmäinen vakavana, mutta kuitenkin
ilman eletyn mielenliikutuksen tuottamia ulkonaisia merkkejä.

"Mitä", huudahti prinssi, "eikö Botho ole vielä täällä? Minä luulin,
että hän palaisi viidentenätoista."

"Kenties ystävät ovat pitäneet hänet luonaan yhden päivän kauemmin
Hampurissa", vastasi kreivitär.

"Onko teidän ylhäisyytenne tehnyt hauskan retken?" kysyi Dorothea.

"Niin hauskan kuin ilman naisia ylimalkaan on mahdollista; kun
kreivitär jätti meidät ja Konstanze-neiti seurasi häntä, päätimme
pistäytyä merellä. Saadaksemme kuitenkin sitä ennen ainakin silmillemme
jonkun kauniin silmäparin tuottamaa lohdutusta", kertoi prinssi
leikillisellä äänellä, "menimme jalkaisin Pantinin huvilaan. Mutta me
emme voineet muuta kuin jättää sinne käyntikorttimme, sillä armollinen
rouva oli poissa — tänään Lyybekissä", sanoi palvelija. "Mutta kuinka
jaksaa nuori kreivitär?"

Ja Günther, joka oli Beatrixin suhteen noudattanut tuskallista
vaikenemista myöskin prinssiin nähden, päätti taaskin kreivittären
rauhallisesta vastauksesta, ettei tällä ollut aavistustakaan siitä,
mitä oli tapahtunut.

Prinssi Leopold katsoi kelloa.

"Beulwitzinkin pitäisi jo olla täällä. Olette kai lähettäneet vaunut
lautalle?"

Jack rohkeni vastata, että vierasta vastaan lähetetyt vaunut ajoivat
juuri pihaan.

Kreivitär ponnahti ylös hänelle peräti tavattomalla vilkkaudella. "Se
on hauskaa, sepä on..."

Hänen annettiin yksinään mennä tulevaa vastaan. He kohtasivat toisensa
ensimmäisessä huoneessa käytävän päässä, katosta riippuvan lampun alla.

He ojensivat toisilleen kätensä ja olivat molemmat ääneti. Silloin
kun he olivat viimeksi nähneet toisensa, oli kreivitär ollut kaunis,
itsetietoinen tyttö, Beulwitz ujo, kaksikymmentäyksi-vuotias
nuorukainen. Siitä oli kulunut enemmän kuin kaksikymmentäneljä
vuotta, ja kuitenkin tunsi Beulwitz jälleen tuon yhä vielä kauniin
naisen piirteistä nuoruutensa rakastetun piirteet. Mutta hän, hän oli
aikaisin vanhentunut ja silti tullut tavattoman viehättäväksi mieheksi.
Mutta ei — oikeastaan ei vanhentunut. Vain vaaleanharmaan otsan yli
suortuva tukka teki sen vaikutuksen. Kirkkaat silmät, mustat viikset
hyväntahtoisen suun ympärillä puhuivat nuoruudesta.

Omituista! Vuosikausiin he eivät olleet kuulleet toisistaan mitään,
tuskin toisistaan puhuneet, ja nyt tuntui äkkiä kreivittärestä, kuin
hän olisi ajatellut paljon, aina, yksinomaan tuota miestä. Kuin hän
olisi ollut poissa kaksikymmentä neljä vuotta liian kauan.

"Fritz", sanoi hän, ja Beulwitz vain "Sophia".

Sitten hän tarjosi kreivittärelle käsivartensa ja astui hänen kanssaan
valaistujen huoneitten läpi.

Oh, ajatteli kreivitär onnellisena, nyt tulee kaikki taas hyväksi.
Huomenna voin puhua hänelle huolistani, ja hän poistaa ne.

Myöskin Dorotheaan ja Güntheriin vaikutti valtavasti tuon miehen
ilmestyminen, miehen, joka ei ollenkaan muistuttanut veljeään majuria.
Ja prinssi näytti iloitsevan sydämensä pohjasta, saadessaan jälleen
kasvattajansa ja ystävänsä luokseen. Lapsellisella kiintymyksellä, joka
itse Güntheristäkin tuntui kauniilta, syleili prinssi miestä, joka
kaksitoista vuotta oli ollut hänen erottamaton ystävänsä.

Iloisesti jutellen käytiin illallispöytään. Vain silloin kuin
Beulwitz kysyi talon tytöstä, tuli hetkeksi tuskallinen vaitiolo.
Beulwitz kertoi vahvasti värittäen matkakokemuksista, joita hänellä
oli ollut, ja kreivitär ihmetteli monta kertaa, miten vähäpätöisinä
hän näytti ihmisiä ja asioita pitävän. Lopulta kertoi hän myös, että
hän oli Lyybekissä nähnyt erään seikkailevan pariskunnan ja pannut
merkille, että sattuma vei hänet samana päivänä kolme keltaa heidän
läheisyyteensä. Ensiksi raatihuoneen ravintolassa, missä pariskunta oli
nauttinut aamiaista hienojen ihmisten tavoin; sitten Mariankirkossa,
missä hän vastoin tahtoaan oli tullut nähneeksi, miten nuorukainen
kihlasi kalpean, kauniin, mutta jo hiukkasen lakastuneelta näyttävän
naisen ja kutsui tätä juhlallisesti morsiamekseen; lopuksi illalla
asemalla, missä nuori ritarimme saattoi naisen vaunuun ja suuteli
hellästi hänen käsineitään.

"Ne olivat hienot, keltaisenruskeat hansikkaat Marseillesta,
korkeintaan kuuden numeron", päätteli Beulwitz leikkisästi, "ja lyön
vetoa, että ne verhosivat mitä kapeinta valkoista kättä. Kun nainen
sitten Travemündessä katosi minulta jäljettömiin, niin en voinut
tietää, menikö hän siellä johonkin hotelliin, vai nousiko hän vaunuihin
tai juuri Travemünden kohdalla pysähtyvään Pietarin junaan. Täällä
maan yksinäisyydessä ei sellainen kukkanen voi mitenkään kasvaa eikä
kotiutua. Hänessä oli jotakin eriskummallista lumoa, joka on niille
naisille ominaista, jotka tänään vielä kukoistavat, tietäen huomenna
lakastuvansa. Lumoa, joka hurmaa kuin jasmiinien tuoksu illalla."

Ei kreivitär eikä kukaan muukaan uskaltanut kysellä lähemmin naisesta,
saatikka sitten hänen seuralaisensa ulkonäöstä.

Erottiin aikaisin; Beulwitz poistui prinssin seurassa.

Kreivitär taisteli tyttärensä huoneen oven takana kovan taistelun:
hän kuuli sisältä valitusta ja itkua ja niiden välillä kärsivällisen
nuoren äänen, joka koetti kärsivää lohduttaa. Mutta vielä voitti kylmä
ylpeys äidin huolestuneen sydämen, ja päättävin askelin meni kreivitär
omaan huoneeseensa, alkaakseen rauhattoman yön. Hän moitti Luojaa, jota
hän rukoili uskovaisin sydämin, siitä, että tämä oli antanut hänen
sydämelleen ansaitsemattomia suruja.




IX.


Seuraavana aamuna tuli sitten Botho Jack ilmoitti sen kreivittären
istuessa vieraineen yhdessä Dorothean ja Konstanzen kanssa
aamiaispöydässä. Beatrix oli antanut tiedoksi, ettei hän ennen lähde
huoneestaan, ennen kuin äiti on siellä käynyt.

"Ah, miten hauskaa", huudahti Beulwitz, "siispä saan vielä oppia
tuntemaan suvun päämiehen, ennenkuin huomenna lähdemme eteenpäin."

"Pyydän poikani tulemaan tänne niinpian kuin mahdollista. Jack, vielä
yksi sija pöytään lisää", sanoi kreivitär rauhallisena.

Muutamia minuutteja myöhemmin astui Botho sisään. Hänen vakava
katseensa osui valkotukkaiseen ja mustapartaiseen vieraaseen.
Beulwitzkään ei voinut pidättää hiljaista hämmästyksen huudahdusta. Hän
puri huultansa — hänestä tuntui sanomattoman kiusalliselta, että hän
oli näytellyt kavaltajan osaa. Ja Bothon säikähdyksestä, hänen suurista
silmistään täytyi kreivittären kaikki arvata. — Prinssi Leopold oli
vielä eilen illalla opettajalleen kertonut, että täällä lähellä asui se
"ulkomaalainen tyttönen" ja että sangen todennäköisesti nuori kreivi
häntä hakkaili.

Kreivitär nousi hitaasti ylös.

"Voitte mennä, Jack, emme tarvitse teitä enää." — Jack poistui sykkivin
sydämin.

"Minä huomaan kasvoistasi, ettet näe herra von Beulwitziä ensimmäistä
kertaa. Minä kysyn sinulta: Näitkö hänet ehkä eilen Lyybekissä?"

"Kyllä!" sanoi Botho ääneen ja lujasti. Hän ei pelännyt — hänen
rinnassaan läikehti vielä pyhä tunnelma, hän kuuli vielä Lydian valan
kaikuvan korvissaan. Nyt ei häntä mikään peloittanut.

"Sinä olet — — — suhteessa — — — siihen naiseen?" sai kreivitär vaivoin
sanotuksi.

"En", huudahti Botho. "Lydia on minun morsiameni — hän on tuleva
vaimokseni. Me menimme eilen kihloihin Jumalan kasvojen edessä. Joka
häntä loukkaa, loukkaa minun kunniaani."

"Ei kukaan, rakas kreivi", sanoi Beulwitz Bothon luo astuen, "loukkaa
tuota nuorta naista. Valitan suuresti, että olen syypää siihen, että
äitinne sai valmistumattomana ja liian aikaisin tietää tämän tosiasian,
johon te epäilemättä tahdoitte ensin saada äitinne suostumuksen ja
epäilemättä sen saattekin."

"Sinun morsiamesi!" huudahti kreivitär pois suunniltaan.

"Tulkaa, teidän ylhäisyytenne, jättäkäämme poika ja äiti kahden
kesken", sanoi Beulwitz.

Ohi kulkiessaan hän puristi voimakkaasti Bothon kättä, jolta luuli
hänestä odottamatta saavansa asiallensa puolustajan ja siitä syystä
vastasi lämpimästi kädenpuristukseen. Prinssi ja Günther poistuivat
Beulwitzin mukana. Naiset jäivät Bothon kanssa yksin.

Dorothea ei aikonut poistua; hänellä oli oikeus olla tässä todistajana.
Hän rakasti Bothoa tuolla äidillisellä ja neitsyellisellä tunteella,
jota voi vain nuoruuden ja vanhuuden rajalla oleva nainen tuntea toista
sukupuolta olevaa nuorempaa olentoa kohtaan. Konstanzen oli vallannut
sellainen kuolemantuska, ettei hän tullut lainkaan ajatelleeksi, miten
tarpeeton hänen läsnäolonsa täällä oli, ja molemmat vanhemmat naiset
eivät ollenkaan huomanneet eivätkä ajatelleet vapisevaa tyttöä, joka
istui hiljaa huoneen perällä.

Kreivitär astui lähemmäksi Bothoa.

"Sinun morsiamesi?" kysyi hän käheällä äänellä, "sinun morsiamesiko?
Sinä olet rohjennut minun selkäni takana ottaa tämän askeleen? Ja tuo
nainen ei ole hävennyt suostua sellaiseen — sellaiseen piikamaiseen
salaisuuteen?"

"Äiti", kiivastui Botho. "Syyt, jotka saivat minut vaikenemaan,
olivat vakavat! Tähän asti olin liian nuori! Sinä päivänä, kun täytän
kaksikymmentäkolme vuotta ja siten tulen tämän linnan herraksi, perheen
pääksi, sinä päivänä tahdoin minä..."

"Oh:" huudahti kreivitär, "sinä uhkaat! Sinä pöyhkeilet oikeudellasi!"

"En, äiti, Jumalan tähden, en! Tuona päivänä, jolloin tulisin
täysivaltaiseksi, ajattelin lapsena, rukoilevana tulla luoksesi ja
sanoa: Anna minulle hänet vaimokseni, sillä nuoruudestani huolimatta on
rakkauteni koeteltu ja on kaksi ja puoli vuotta lujasti ja hartaalla
odotuksella Lydiaan kohdistunut."

"Jo niin kauan!" ihmetteli kreivitär, "niin kauan — olet harjoittanut —
petosta — äitiäsi kohtaan!"

"Äiti, älä käytä sanoja, joita ehkä saat katua! Petostako? Rakkaudesta
vaikeneminenko — petosta? Ei, äiti, kun lapset ovat kehittyneet
miehiksi ja naisiksi, silloin tulee hetkiä, jolloin he eivät voi jättää
tulevaisuuttaan äitinsä ratkaistavaksi, vaan omalla vastuullaan menevät
sitä kohden."

Kreivittäreen ei ollut tekemättä vaikutustaan se varmuus, jolla Botho
puhui. Tuossa rauhallisessa itsensähillitsemisessä tunsi hän jälleen
verensä.

"Sinä olet kovin nuori, poikani", sanoi hän. "Äidin oikeus on sentään
aina tutkia. Me tiedämme niin vähän tuosta naisesta: ainoastaan
epämääräisiä huhuja, jotka tosin tuntuivat olevan ristiriidassa hänen
olentonsa kanssa, kunnes — niin, se täytyy sanoa — kunnes se tosiasia,
että hän antautuu kohtauksiin sinun kanssasi, saa hänet omituiseen
valoon."

"Äiti!" Botho kalpeni. "Sitä kohtausta ei oltu päätetty. Mitä pahaa
siinä sitten on: viettää päivä vieraitten ihmisten joukossa, kadulla,
kirkoissa, hotellin pöydän ääressä? Joka tapauksessa se on viattomampi
kohtaamismuoto, kuin jos nainen yksinään ottaisi vastaan huoneeseensa."

Kreivitär oli tehnyt päätöksen.

"Sinä, poikani, painostat itse nuoruuttasi. Paroonitar on maailmaa
kokenut nainein. Hän voi sanoa minulle paremmin kuin sinä, onko teidän
liittonne elämänvälttämättömyys. Minä aion puhua hänen kanssansa ja
heti!"

Botho punastui ilosta.

"Äiti!" huusi hän onnellisena, "tee se!"

"Lupaa minulle alistua rauhallisesti siihen, mitä paroonitar ja minä
päätämme."

Botho suuteli äitinsä kättä. Lyydia oli Jumalan kasvojen edessä sanonut
tulevansa hänen vaimokseen. Hän tiesi, että Lydia voittaisi äidin
epäilykset. —

Konstanze, joka hengitystään pidättäen oli pelokkaana kuunnellut äidin
ja pojan välistä keskustelua, joutui kreivittären viimeisten sanojen
johdosta ankaran mielenliikutuksen valtaan. Hän pujahti huoneesta, ja
vasta silloin Dorothea huomasi hänet ja sanoi:

"Oh, Konstanze on ollut täällä —."

Botho läksi huoneesta autuain toivein ja etsi käsiinsä herra v.
Beulwitzin, pyytääkseen häneltä ja prinssiltä anteeksi, että heitä
oli vaivattu perhekohtauksella. Hänen sydämessään tuntui niin
iloiselta ja kevyeltä; arpa oli heitetty. Hän uskoi, että kaikki
olivat hänen puolellaan. Niin, iloisen-rauhallisesti hän saattoi
keskustella vieraiden kanssa kaikista muutoksista, jotka pantaisiin
Allmershofissa toimeen hänen naimisiinmenonsa johdosta. Prinssi, jolle
tämä asiain käänne, huolimatta siitä tietämättömyydestä, jota hän
eilen oli näytellyt, ei ollut lainkaan epämieluinen, osoitti Botholle
mielenkiintoa ja osanottoa, joka tuotti tälle suurta iloa. Beulwitz
kuunteli keskustelua hienosti hymyillen. Günther oli vaitelias ja alla
päin pahoilla mielin.

Kun ystävät olivat sitten hetkisen kahden kesken, ojensi Botho
luutnantille kätensä:

"Pidetään häät samana päivänä."

Günther kääntyi poispäin.

"Siihen on — pitkä matka..."

Tällä välin pukeutui kreivitär, itsensä Dorothean auttamana, vierailua
varten.

"Mitä odotat tästä käynnistäsi?" kysyi vanha neiti.

"Kaikkea. Botho oli minusta liian rauhallinen! Siihen, mikä minua
ensin suututti, rakennan nyt toivoni: hän on rakastanut paroonitarta
jo sangen kauan. Siis se on nuoruuden hulluutta. Hän on vain vielä
tavoista riippuvainen, tuntee itsensä antamallaan kunniasanallaan
sidotuksi ja on pohjimmaltaan jo aikoja sitten kylmentynyt. Paroonitar,
kun hän huomaa, miltä kannalta minä katselen asiaa, ja kuinka olen
heidän liittoaan vastaan, on siksi ylpeä, että peruuttaa Botholle
antamansa sanan. Sillä olkoon paroonitar sellainen kuin hänen sanotaan
olevan — pikkumainen hän ei missään tapauksessa ole."

"Mutta jospa Botho sitten kuitenkin..."

"Silloin", keskeytti kreivitär hänet, "silloin on kovuuteen vielä
kyllin aikaa. Pitääkö minun tehdä toinenkin lapseni uppiniskaiseksi?
Botho on muutoin Allmereja eikä tule juoksemaan sen naisen perässä,
joka häntä ei enää halua." —

Kun Konstanze riensi pois huoneesta, hallitsi häntä vain yksi ainoa
ajatus: Varoittaa Lydiaa, vannottaa häntä, ettei hän luopuisi Bothosta,
ennättää ennen kreivitärtä. Ennenkuin kreivitär sai päältänsä
aamupuvun, ennenkuin vaunut oli valjastettu, täytyi kulua puoli tuntia.
Jos Konstanze suoraapäätä lähtisi paroonittaren luo, saapuisi hän
vieläkin aikaisemmin. Ja ulos portista, pitkin puistoa juoksi tuo
syyntakeeton tyttö; hänen pitkä, taivaansininen aamupukunsa liehui
tuulessa ja hiukset hulmusivat.

Taivaalla oli ollut jo aikaisesta aamusta saakka keltaisen-harmaita
pilviä, jotka työntyivät itäänpäin mutta palasivat yhä uudelleen
takaisin. Nuo ukkospilvet eivät halunneet järven yli. Ja lännestä päin
nousi vastatuuleen yhä uusia pilviröykkiöitä. Ilma oli luonnottoman
painostava ja hautoi merituulta, niin että se kadotti vilvakkuutensa.
Hyvin kaukaa kuului silloin tällöin hiljaista ukkosen jyrinää.

Konstanze juoksi juoksemistaan. Hänen henkeään salpasi, otsaan kihosi
hikikarpaloita, hänen poskensa hehkuivat. Tässä tilassa saapui hän
huvilaan.

Lyydian vanha palvelija säikähti tätä villiä olentoa; hän juoksi
portaita ylös, ja Konstanze hänen kintereillään. Tuskin hän ehti Lydian
huoneen ovella ilmoittaa: "Neiti linnasta", kun Konstanze pujahti hänen
ohitseen ja syöksähti Lydiaa kohti.

"Konstanze", huudahti Lydia, "tekö se olette! Mitä on tapahtunut? Botho
—."

Tuska lamautti hänen äänensä.

Konstanze löi kätensä yhteen:

"Hänen äitinsä tietää kaikki, hän tulee heti. Minä tahdoin — minun
täytyi — en tiedä, mitä tahdoin! Botho rakastaa teitä — älkää jättäkö
häntä. Hän tulisi hulluksi."

Lydia sulki silmänsä. Oliko hetki siis tullut? Damokleen miekka
suhahtaisi alas. Mutta kenties! — kentiesi se putoaisi hänen viereensä,
eikä häneen. Hänen äitinsä tulee! — Se on ehkä hyvä merkki.

"Rakas tyttöseni", sanoi Lydia heikolla äänellä, "rakastatteko häntä
niin yli kaiken, että hänen tähtensä teette — näin — mielettömästi?"

Hän laski kätensä Konstanzen vaaleille hiuksille.

"Kun kreivitär saa tietää, että toitte minulle tällaisia tietoja, niin
hän suuttuu teille."

Konstanze itki.

"Ja miten minä voin olla onnellinen Bothon rinnalla, kun teidän nuori
sydämenne siitä pakahtuu?"

"Kun hän vain on onnellinen!" huusi Konstanze, "minusta ei ole mitään
väliä. Ja kreivitärkin on onnellinen nähdessään lapsensa onnellisina."

Lydia pani kätensä ristiin ja katseli äänettömänä synkkenevää merta.

Ole laupias, rakas Jumala siellä ylhäällä, rukoili hän. Sinä osoitat
minulle, kuka _häntä_ on kerran lohduttava.

"Lapseni", sanoi hän äänellä, jota Konstanze ei koskaan unohtanut
"lapseni, kahden ihmiselämän kohtalo lepää kreivittären huulilla. Hän
yksin voi erottaa tai yhdistää."

"Ja te — ja te! Ettekö tahdo taistella hänen puolestaan?!"

"Kyllä", sanoi Lydia ääneen. Sitten hän lisäsi hitaasti surullisin
katsein: "Olen valmis kaikkeen."

"Kuulkaa — vaunut — kreivitär", huusi Konstanze, hypäten tuskissaan
ylös. Myöskin Lydia nousi.

"Mene tuonne, lapseni", sanoi hän, erään oven luo astuen, "odota,
kunnes sinua kutsun. Siellä et voi mitään kuulla."

Se oli yksi noita kylmiä loistohuoneita, johon hän Konstanzen jätti, ja
tuskaantunut ja uupunut tyttö vaipui siellä sohvaan ja jäi makaamaan
kasvot tyynyä vastaan painettuina.

Lydia seisoi keskellä pientä, himmeäväristä huonettaan ja odotti
naista, joka tuli päättämään elämästä ja kuolemasta. Ja kreivitär
astui sisään, verkalleen, tervehtimättä ja puhumatta. Ei kumpainenkaan
heistä ajatellut noudattaa tämän kohtauksen aikana seuraelämän
muodollisuuksia. He seisoivat vastatusten ja katsoivat toisiinsa
pitkään, vakavasti ja kiinteästi. Lydian silmäykset eivät värähtäneet.
Ja tämän naisen suurista silmistä luodun katseen edessä häipyi
kreivittären mielestä sopiva alkulause, jonka hän oli vaunuissa
valmiiksi miettinyt. Omituinen osien vaihdos näytti tapahtuvan. Lydia
näytti tulevan tuomariksi.

"Te tulette", alkoi hän lujalla äänellä, "kiistämään kanssani
pojastanne?"

"Minä tulen", vastasi kreivitär nopeasti, "kysymään teiltä,
ajatteletteko vakavasti tulla hänen vaimokseen".

"Minä _rakastan_ häntä!" sanoi Lydia ylpeästi ja yksinkertaisesti, "sen
täytyy riittää hänen äidilleen".

"Merkitseekö se sitä, että aiotte tulla hänen puolisokseen?"

"_Hänen_ tai ei kenenkään."

"Siis te ette halua vapaaehtoisesti peräytyä, tahdotteko siis että
vasta minun kieltoni lopettaa tämän hullutuksen?"

"Kreivitär", sanoi Lydia kohottaen päänsä pystyyn, "elämäni vaiheet,
jotka te _tunnette_, eivät anna teille oikeutta kieltoon".

Kreivitär nauroi. Se oli loukkaavaa naurua.

Lydia suoristi itsensä täyteen suuruuteensa:

"Kylliksi hyödytöntä puhetta! Ottakaamme esille yksitellen ne syyt,
joita voitte käyttää hyväksenne minua vastaan. Minä olen katolilainen,
kreivitär. Ettekö tahdo antaa protestanttiselle pojallenne naista, joka
tunnustaa toista uskontoa?"

Tätä seikkaa ei kreivitär ollut lainkaan ajatellut, niin että hän
joutui hieman hämilleen.

"Sitä tosin..." alkoi hän epävarmasti.

"No niin", virkkoi Lydia, "minä olen vahva ja luja uskossani, vaikkakin
siitä huolimatta elämäni joutui haaksirikkoon. Mutta luulen myös,
etten loukkaa Jumalaa, jos vaihdan sitä ulkonaista muotoa, jolla häntä
palvelen. Minä tahdon muuttaa teidän kirkkoonne."

"Suokaa anteeksi", sanoi kreivitär hämillään ja levottomana, "se seikka
ei vaikuta kantaani. Mutta ottakaa huomioon itse: Bothon nuoruus —
tehän olette muutamia vuosia vanhempi."

Lydia hymyili surumielisesti.

"Eihän tämä olisi ensimmäinen kerta ihmiskunnan historiassa,
kun vaimo on puolisoansa vanhempi. Pitääkö minun rasittaa teitä
kertomalla lukuisia esimerkkejä ihmisistä, jotka siitä huolimatta
ovat olleet onnellisia? Te olette liian viisas, liian kokenut,
kreivitär, te tiedätte varsin hyvin, että kiintymys, joka on jotakin
enempää kuin aistien huumausta, ei riipu ulkonaisesta kauneudesta
tai katoavaisuudesta. Minun seitsemän vuottani saattavat olla vain
ennakkoluuloisille ihmisille tervetulleita."

"Ja oletteko varma", kysyi kreivitär, "että myöskin Bothon puolelta
tämä rakkaus on lujempaa kuin aistien huumausta?"

"Sen", sanoi Lydia toivottomasti, painaen päänsä alas, "sen — voi
ainoastaan elämä minulle näyttää, elämä hänen kanssansa".

Kreivitär käveli suurin askelin edes takaisin. Lydia seisoi yhä
liikkumattomana kuin kuvapatsas.

Mistä pääsen häneen kiinni — mistä? mietti kreivitär neuvottomana.
Enhän toki voi hänelle suoraan sanoa...

"Kun ei siis minun uskontoni eikä ikäni ole erottavana seinänä Bothon
ja minun välillä, kun sitäpaitsi olen vanhaa sukua, ja ensimmäisen
puolisoni nimi on ollut vuosisatoja arvossapidetty, ja rikkauteni
on jokseenkin yhtä suuri kuin Bothon, niin saanen kai kysyä, mitä
kreivitär Allmerilla on vielä sitä vastaan, että paroonitar Pantinista
tulee hänen miniänsä."

"Uskotteko te sitten — äiti kysyy teiltä nyt —, uskotteko sitten, että
Botho rakastaa teitä yhtä paljon?"

"Nyt — kyllä!" huudahti Lydia leimuavin silmin.

"Nyt — kyllä! Mutta olkaa rehellinen: tuottaisiko hänelle surua, jos
hän kadottaisi teidät?"

"Hän on kaksikymmentäkolmevuotias", sanoi Lydia tuskaantuneena, "miksi
minua kidutatte noin! Omistaminen ja tottumus, yhteiset mielipiteet
ja harrastukset pitävät hänen rakkautensa minulle uskollisena. Mitä
uskollisuus on muuta?"

"Ah!" huudahti kreivitär syvään hengittäen, "siispä ette itsekään
usko hänen kiintymyksensä kestävyyteen, ei ainakaan mitä teidän
kadottamiseenne tulee. Hän ei siitä kuole."

"Mutta minä!" kuiskasi Lydia.

Kylmä hiki nousi hänen otsalleen, hänen täytyi istuutua. Kreivitär,
joka oli niin oman tahtonsa valtaama, että ajatteli vain lopullista
päämääräänsä, ei huomannut, mikä muutos Lydiassa tapahtui.

"Te tavoittelette häntä", sanoi kreivitär kiihtyneenä; "käsitän sen.
Kuka tiesi teidän lopullinen tarkoituksenne on saada vaihdetuksi paljon
puhuttu Pantin-nimi tahrattomaan, puhtaaseen nimeen."

"Kreivitär!"

Lydia katsoi häneen; kreivitär tunsi hieman häpeävänsä, sillä hän oli
tahtonut toista halventaa vastoin parempaa tietoaan.

Hiljaisesti liitti Lydia tuskanhuutoonsa seuraavat sanat:

"Siitä saakka kuin olen ollut vapaa, ovat korkeampisukuiset ja
sointuvampinimiset miehet pyytäneet tätä kättä."

"Mutta miksi sen täytyy nyt juuri olla minun poikani — tuo lapsi! Ah,
minä tiedän. Minä olen tänään kadottanut rauhan kodistani, sillä te
olette vannonut tulevanne Bothon vaimoksi. Mutta hän ei halua ottaa
teitä ilman minun suostumustani, ja sitä suostumusta — minä en anna.
Siis me seisomme sekä siellä että täällä kuilun partaalla.

"Minun valassani oli yksi takaovi", sanoi Lydia surullisesti hymyillen.
"Kenties, jos te minua pakotatte — käytän sitä ovea paetakseni sen
kautta."

"Siis kuuntelette minun pyyntöjäni, minun perustelujani?" huudahti
kreivitär.

"Pyyntöjä? Perusteluja? — En ole sellaisia teiltä kuullut. Vain teidän
tahtonne olen kuullut! Mutta minä", lausui Lydia ankarasti, "minä
tahdon itse pukea teille sanoiksi sen, mikä teidän mieltänne painaa.
Minun elämäni on verhon peitossa — olen elänyt niin eri ja etäisillä
paikkakunnilla, että elämäni on pysynyt salassa teidän tutkivalta
silmältänne. Riippumattomuuteni, johon on yhtynyt rikkaus ja kauneus,
ovat ympäröineet nimeni, juuri sen vuoksi, ettei sitä ole voitu pitää
silmällä, jonkinlaisella sädekehällä. Sädekehällä, joka muistuttaa
enemmän usvapilveä kuin kunniankirkkautta. Siinä se on, kreivitär Te
pelkäätte, että minä tulen perheeseenne joku salaisuus, valhe, joku
rikos omallatunnollani!"

"Koska te itse sen sanotte, voinen kai odottaa, että te hyvin käsitätte
vastustukseni", vastasi kreivitär. Näin sanoessaan hän edes takaisin
kulkemisesta väsyneenä istuutui Lydiaa vastapäätä. Siten istuivat nuo
naiset vastakkain pöydän kummallakin puolella ja välttivät toistensa
katseita.

"Saanko kertoa teille elämäni?" kysyi Lydia. "Aivan lyhyesti. Kuin
nainen naiselle. Kiertelemättä — sillä minä olen tätä hetkeä odottanut
ja teidän... pitää olla tuomarini."

"Minä tulen teitä... uskomaan", sanoi kreivitär hiljaa.

"Uskominen — on tässä tapauksessa vähintä, mitä ajatella saattaa.
Ymmärtäminen, siinä on kaikki. Mutta te olette puoliso, äiti — siis te
olette rakastanut ja kärsinyt, ja tulette... ymmärtämään."

Vanhemmasta naisesta se oli kuin unta, ikäänkuin olisi jo ennen jokin
suu hänelle samanlaista puhunut. "Rakastanut — kärsinyt?" Mutta nyt
ei ollut aikaa sitä ajatella, sillä Lydia alkoi puhua soinnuttomalla,
yksitoikkoisella äänellä.

"Kadotin isäni ollessani vuoden vanha; äitini oli kuollut synnytyksen
jälkeen. Lapsuuteni kului vailla rakkautta, kasvatusta ja iloa. Eräs
vanha täti armahti orpo-lasta. Mutta ei sen vuoksi, että tekisi minulle
sillä hyvän työn, vaan koska hän siten luuli sovittavansa kerran
äitiäni kohtaan tekemänsä vääryyden. Kuitenkin huomautti täti minulle
joka päivä hyvistä töistään. Minä vihasin häntä senvuoksi. Se oli
ensimmäinen tunne elämässäni."

Hyvä työ, ei itse työn takia... kaikui kreivittären sydämessä kuin
moittien. Kiitoksena, katumuksena tai uhrina — tilintekona.

"Minä kasvoin — ja äkkiä näytti elämämme köyhyys muuttuvan rikkaudeksi.
Täti uhrasi omaisuutensa, jonka koroilla olimme eläneet, tehdäkseen
mahdolliseksi meidän esiintyä kahden vuoden aikana kuin olisimme olleet
rikkaita naisia. Minun kauneuttani piti näytellä ja houkutella joku
ostaja. Mutta sitä en siihen aikaan ymmärtänyt. Tuskinpa huomasinkaan
elämämme muutosta. Vain yksi toivo täytti rintani: päästä pian
armoleivän kurjuudesta avioliiton vapauteen. Parooni Pantin kosi
minua. Hän puhui suurista tiluksistaan, ja häntä pidettiin rikkaana.
En rakastanut häntä, mutta, ei hän minulle vastenmielinenkään ollut.
Minä ajattelin hänen rinnallaan, hänen nimensä, mahtiaseman, säädyn
ja rikkauden avulla pääseväni suureen vaikutusvaltaan, sillä kaipasin
toimeliaisuutta, joka tuottaisi siunausta ja rakkautta. Menin naimisiin
ilman rakkautta — tuomitsetteko te minua sen vuoksi?"

Kreivitär ei vastannut. Hän vei vain kätensä silmilleen. Eikö hänkin
ollut kerran ilman rakkautta, aivan samanlaisten pyyteitten valtaamana,
mennyt naimisiin? Mutta samassa pälkähti hänen päähänsä ajatus: kun
minä tulin onnelliseksi, täytyi hänenkin sellaiseksi tulla.

"Tuomitsetteko minua?" kysyi Lydia.

"En", huudahti kreivitär kärsimättömästi uudistetun kysymyksen johdosta.

"Hyvä jos te edelleenkin sanoisitte sen. — Vihkimisen jälkeen tuli
selville, että paroonin tilukset olivat velkojen rasittamat", jatkoi
Lydia kertomusta elämästään ankarin, lyhyin piirtein, joilla kuvaillaan
jo aikoja sitten kestettyä, mutta unohtumatonta kurjuutta. "Hän oli
ajatellut voivansa pelastaa ainakin sukutilansa — minun omaisuuteni
avulla. Täti ja hän olivat toisiansa pettäneet. Minä olin se vehnäjyvä.
joka jauhettiin murskaksi kahden kiven välissä. Me muutimme pois
Badenista, missä olimme asuneet ja missä meidän häämme oli vietetty
ylhäisten vieraiden ja katselijoiden läsnäollessa. Me katosimme
Wieniin erääseen poroporvarilliseen kaupunginosaan. Siellä elin kolme
kuukautta puolisoni pahoinpitelemänä, joka piti henkeään yllä myymällä
vaatteitani ja koristuksiani. Silloin opin äkkiä vihaamaan sitä miestä,
jonka nimeä kannoin. Tuomitsetteko te minua siitä syystä?"

"En", sanoi kreivitär. Miten tuo yksitoikkoinen kysymys häntä kiusasi!

"Eräänä päivänä oli puolisoni kohdannut erään vanhan tuttavansa:
Moritz Goldmannin, tuon paljon puhutun rahamiehen, joka oli kohonnut
talonrengistä miljonääriksi ja joka oli koettanut oppia parooni
Pantinilta ritaritapoja. Se mies kiipesi neljänteen kerrokseemme.
Todennäköisesti oli Pantin hänelle sanonut, että siellä saisi ostaa
erään kauniin naisen. Goldmann tarkasteli minua, vilkuili minuun
kultaisten silmälasiansa läpi, jotka istuivat tukevasti hänen
ihraisella nenällään, ja siveli lyhyillä sormillaan mustanharmaata
pujopartaansa. Hän selitti olevansa valmis lainaamaan parooni
Pantinille satatuhatta guldenia — ja tarjosi paroonittarelle matkan
Italiaan. Minä katsoin Pantiniin ja ajattelin, että hän löisi maahan
tuon miehen; mutta Pantin sanoi, etten kait minä tahtoisi olla esteenä
hänen onnelleen. Minä hymyilin. Minä saatoin hymyillä! Italian
näkeminen, sanoin minä, on ollut jo kauan toivomukseni. Herra Goldmann
tapaa minut huomenna matkavalmiina. Se rauhoitti kumpaisenkin miehen,
niin että he jättivät minut yksikseni. Silloin minä saatoin kenenkään
näkemättä lähteä siitä talosta. Menin Donaun rantaan hukuttaakseni
itseni. Tuomitsetteko minua?"

"En", kuiskasi kreivitär väristen.

Lydia vaikeni hetkiseksi ja tuijotti eteensä. "... Minut vedettiin
ylös. Minut vietiin tätini luo, joka oli löytänyt turvapaikan jostain
luostarista... ja tätini sanoi — että olin ajattelemattomasti
menettänyt ne satatuhatta guldenia ja että olin narri. Tahdoin ottaa
jonkin paikan... Mutta minä en ollut mitään muuta oppinut kuin elämään
suurena naisena. Jos löysin jonkin seuranaisen paikan, niin minun
täytyi siitä pian luopua, koska olin talon herrasta liian kaunis tai
talon naiset pitivät kansalaissuhteitani epäselvinä. Puolisoni oli
niihin aikoihin matkustanut Aasiaan erään ylhäisen metsästysseurueen
mukana, joka otti hänet puolittain palvelukseensa. En nähnyt häntä
milloinkaan enää. — Vihdoin tuli onni — tai näytti tulevan. Eräs
hyvin etäinen sukuhaara äitini puolelta oli sammunut, jolloin sain
periä kolmen miljoonan markan suuruisen omaisuuden. Melkein samaan
aikaan sain tiedon paroonin kuolemasta; hän oli kuulema kuollut
jollain metsästysretkellä. Ensimmäinen tehtäväni oli määrätä tädilleni
runsas elinkorko; sitten minä hankin oikeuden avulla muodolliset
paperit kuolemasta, joka oli tapahtunut Persiassa. Kolmannen osan
omaisuudestani määräsin aatelisperheistä polveutuvien orpotyttöjen
lahjoitusrahastoon. Ja sitten — sen tietoisuuden hurmaamana, että
nyt vihdoinkin voisin löytää onnea ja rakkautta — läksin avaraan
maailmaan...

"Ja Roomassa", sanoi Lydia kuiskaamalla, "Roomassa se tuli ja petti
minut. Minä näin ruhtinas Manian, miehen, jolle luonto näytti antaneen
oman täydellisyytensä. Me rakastuimme toisiimme. Se oli ensimmäinen
riemuisa tunne koko elämässäni! Hovissa ja seuraelämässä tuntui
minusta sietämättömältä — sielun mittaamaton intohimo saattoi vain
rajattomassa, ikuisessa, ihanassa luonnossa täyteläisesti hengittää.
Menin Frascatiin. Ruhtinas tuli mukaani. Siellä minä olin kolme
viikkoa, nuo ainoat elämässäni, katumatta, kysymättä, äärettömän
onnellisena. Ja sitten... kun eräänä päivänä sanoin, että minun
täytyisi ennen vihkimistä vielä kerran pistäytyä Wienissä, silloin
tunnusti ruhtinas minulle, että hän oli naimisissa ja ettei, koska
molemmat olimme katolilaisia, avioliittoa voisi ajatella.

"Mitä voikin kestää tulematta hulluksi! Monesti tuntuu minusta kuin
olisin sitä miestä silloin lyönyt kasvoihin — en muista sitä enää — en
muista enää. Se oli niin kauheaa."

Kreivittären selkää pitkin kulki kylmiä väreitä. Miten suorastaan
epäinhimillisesti kohtalo olikaan tuota naista kiduttanut!

"Siitä lähtien, minä luulen, ihmiset lukevat kohtaloni kasvoistani.
Siitä lähtien olen esiintynyt maailmassa kylmänä, yksinäisenä,
rauhallisena. Mutta se on ollut vain näyttelemistä! Minua kalvoi
hillitön himo toiseen, suureen onneen. Minä tiesin, että sydämeni,
enemmän koeteltu kuin mikään naissydän, voisi lahjoittaa taivaan,
missä uskollisuus, kiitollisuus ja kärsivällisyys vallitsee. Ja
vihdoin, vihdoinkin toteutti nuo unelmani eräs nuorukainen — teidän
poikanne! Paratiisiin tunkeutuivat kuitenkin muistot", huudahti
Lydia ponnahtaen ylös, "muistojen kalvavat tuskat! Mitä minä olen
yksinäisen-epätoivoisina, kaihomielisinä hetkinä tehnyt, sen ovat
tuhannet naiset tehneet, joilla on puoliso, perhe. Minä olin vapaa
ja ainoastaan itselleni vastuunalainen. Ja kuitenkin, rakastetun
puhtaat kasvot olivat minusta enemmän kuin syytös. Mikä minusta ei ole
koskaan synniltä näyttänyt, mikä ei minkään maailman lakien mukaan ole
synti, sitä piti nyt oikeudentunne sisimmässäni rikoksena. Että minä
hapuilevin käsin ja häilyvin silmin etsin — lohdutusta ja uudelleen
petyin — kuitenkin taas etsin — se on taakkana sydämessäni, ja ei
mikään Jumala, mikään kirkko, kukaan ihminen — ei hänkään — voi minua
siitä vapauttaa! Sen voi vain hänen äitinsä! Jos hän ymmärtää, mitä
olen kärsinyt, jos hän ymmärtää, mitä kärsiminen ja harhaan joutuminen
merkitsee, silloin on hän vapauttava minut. Silloin tekee hän hänet ja
minut autuaiksi. Äiti — Bothon äiti. Tuomitsetteko minua vielä?"

Pää alaspäin taivutettuna seisoi Lydia kreivittären edessä. Hänen koko
olentonsa oli yksi ainoa suuri pyyntö.

Mutta kreivitär nousi hitaasti, kuolonkalpeana.

"Tuomitsen", sanoi hän vihdoin kolkosti.

Lydia nousi vaivaloisesti seisomaan, pitäen kiinni pöydästä ja aikoi
puhua. Mutta hänen äänensä tyrehtyi:

"Saanko — minä — saanko minä esittää teille vielä yhden pyynnön?
Testamenttini niin sanoakseni... saanko minä?"

"Ettehän toki aio — kuten silloin..." huusi kreivitär äkkiä tuskan
valtaamana.

Lydia pudisti hitaasti päätänsä.

"Meri on syvempi kuin Donau", sanoi hän miettiväisenä, ikäänkuin
hän noilla sanoillaan päättäisi pitkän ajatuksien sarjan. "En — en
_sellaista_ kuolemaa."

"Puhukaa", alkoi kreivitär lempeästi, "mitä te toivotte? Koskeeko se
poikaani?"

"Kyllä", virkkoi Lydia. "Kyllä. Sanokaa hänelle, kun hän teiltä kyselee
päätöstänne, että te ilmoitatte sen hänelle huomenna, ja älkää estäkö
häntä tulemasta tänään luokseni. Minä vannon teille taivaan Jumalan
nimessä, että minä ensi yönä häviän täältä jäljettömiin, ja teidän
poikanne ei ole saava siitä aavistustakaan ennenkuin huomenna."

"Hyvä. Tapahtukoon niin."

"Ja sitten — minut kadotettuaan, tulee hän olemaan onneton niin onneton
kuin vain voi olla nuori sydän, jonka on täytynyt luopua ensimmäisestä
rakkaudestaan. Olkaa hänelle kärsivällinen! Aika on häntä auttava. Ja
sitten hän huomaa, että eräs nuori tyttö rakastaa häntä, ja hän herää
uuteen onneen. Minun rakkauteni oli hänestä armolahja, ja lahjoista
täytyy luopua, koska ne eivät perustu mihinkään oikeuteen. Mutta kun
hän toisen kerran rakastaa, tulee hän olemaan vahvempi ja tulee tuon
voiman tuntemaan oikeudeksi. Silloin älkää enää panko esteitä hänen
tiellensä, silloin —", hän vaikeni, "... muuten kadotatte poikanne."

Lydia meni viereisen huoneen ovelle, avasi sen ja puhui — taas tuntui,
kuin hän ei jaksaisi ääntänsä hallita:

"Ja kun hän tätä rakastaa — antakaa hänet pojallenne."

"Konstanze!" huudahti kreivitär säikähtyen.

Tyttö tuli vapisten lähemmäksi. Lydia otti häntä kädestä.

"Hän rakastaa häntä!" sanoi Lydia taivaallisella hartaudella.

"Hän tiesi, että _häntä_ uhkaisi vaara, jos hän minut kadottaisi, ja
tuli tänne rohkaisemaan minua _hänen_ hyväksensä."

"Anna anteeksi", nyyhkytti Konstanze, "en voinut muuta."

"Konstanze", huudahti kreivitär vielä kerran, ja vaistomaisesti levitti
hän käsivartensa ja sulki tytön syliinsä. Ja ihmeellistä: hänen
sydämensä tuntui nyt niin hellältä ja silmänsä kosteilta.

"Hyvästi siis", lausui Lydia käheästi, "ja jos ehkä jonakin huolen
hetkenä minä tulen teidän ajatuksiinne, niin muistakaa, että eroan
teistä rauhassa ja teitä moittimatta. Minähän olen tehnyt teidät
tuomarikseni, ja kannan tuomionne nurkumatta..."

Ja taas tuntui ylpeästä rouvasta, kuin hänet olisi tuomittu.

Hän kumarsi päätään ja meni, pitäen vasenta käsivarttaan tytön
vyötäisten ympärillä ja kuljettaen häntä mukanaan, uloskäytävää kohti.
Ovella pysähtyi hän vielä kerran ja katsahti taaksensa. Hän tahtoi
sanoa jotakin, jonkin toivomuksen, jonkin hyvän sanan. Mutta hänen
huulensa eivät olleet milloinkaan oppineet puhumaan onnettomille. Niin
meni hän ääneti — ja niin näki Lydia hänen menevän.

Muutamia minuutteja seisoi hän liikahtamatta. Vasta sitten kuin kuului
poisvyöryvien vaunujen kumea jyrinä, kulki kauhunväristys hänen
ruumiinsa läpi. Hän astui hitaasti ikkunan luo ja katseli synkästi
aaltoilevaa merta. Mutta hänen silmäluomensa eivät värähtäneet, vaikka
tuon tuostakin salama halkoi raskasta ilmaa.

Aikaa vierähti.

Kamppailu pilvien ja tuulen välillä taukosi äkkiä. Kohisten laskeutui
sade maahan, ja taivas ja meri sulautuivat maan ylle yhdeksi ainoaksi
harmaaksi hunnuksi. Raskaat sadepisarat räiskähtivät maata vastaan
kuin lukemattomat pienet haulit. Ja sitten puski äkkiä ankara vihuri
pystysuorien sadekuurojen läpi. Lakastuneet lehdet, risut, paperi
riekaleet lensivät yhdessä mylläkässä, ja häikäisevän kirkasta
monihaaraista salamaa seurasi uhkaava jyrinä.

Melkein samassa tempaisi joku Lydian huoneen oven auki.

"Lydia!"

Rajusti huudahtaen syöksähti Lydia kuin naarastiikeri tulijaa kohti ja
kiihkeästi syleillen riippui tämän kaulassa.

"Botho... minun... oi, vielä minun!"

"Puhu, rakas", kuiskasi hän, "äiti suostuu? Tulet vaimokseni?"

"Älä kysy", kuiskasi Lydia hänen korvaansa kuumin, kuivin huulin, "älä
kysy. Huomenna sanoo hän sen sinulle."

Hän suuteli Bothoa.

Näin ei ollut Lydia, hänen morsiamensa, jota hän palvoi kuin pyhimyksen
kuvaa, näin ei ollut Lydia häntä vielä milloinkaan suudellut.

Taaskin valaisi salama huonetta, jossa näytti keskipäivästä huolimatta
yö koittavan. Ukkosen uhkaavasti jyristessä painautui Lydia tiukasti
Bothon rintaa vasten.

"Kuuletko — taivas uhkaa — minä uhmaan sitä."

Botho vapisi. Hänestä tuntui kuin raskaat rajupilvet täyttäisivät
huoneen.

"Lydia", sammalsi hän.

Hän hymyili Botholle sellaista hymyä, joka teki tämän tajuttomaksi.

Ja ehtymättömistä pilvistä syöksyi rajuja sadekuuroja maahan, ja
lakkaamatta uudistuvissa valonvälkähdyksissä viettivät taivas ja
maa suunnattoman suuria häitä. Riehuntaa kesti tuntimääriä, kunnes
tyyntyneen merenpinnan ylle hiipi hitaasti kuunsirppi ja alkoi kutoa
taivaanrannasta rantaan saakka ulottuvaa värähtelevää hopeista
verkkoaan.




X.


Vanha Wohlers ajoi kovaa vauhtia saadakseen valjakon talliin ennen
uhkaavan ukkosilman puhkeamista. Kreivitär istui äänettömänä vaunuissa;
hänen olkapäähänsä nojaten itkeä nyyhkytti Konstanze hiljaa itsekseen.

Näin he saapuivat Allmershofiin. Pääoven luona olivat heitä
vastaanottamassa taloudenhoitajatar ja Jack, jotka levottomina olivat
heitä odotelleet.

Konstanze juoksi sukkelaan portaita ylös ja meni Beatrixin luo.

"Missä herrat ovat? Missä on poikani?" kysyi kreivitär.

"Hänen ylhäisyytensä meni juuri herra von Beulwitzin ja herra
luutnantin kera biljaardihuoneeseen", vastasi Jack auttaessaan
emäntänsä päältä päällysvaatteita.

"Entä poikani?"

"Herra kreivi lähti linnasta kymmenen minuuttia sitten mennäkseen
huvilaan", sanoi Jack huolettomasti.

Kreivitär katsoi häneen ankarasti.

"Onko poikani valtuuttanut teidät ilmoittamaan sen minulle?"

"Puhun aina vain sitä, mitä herrani määrää", vastasi Jack ja suuntasi
vedensiniset silmänsä hieman uhmaavasti kreivittäreen.

Ja omituista, tuo ujostelemattomuus, jonka Jack vielä muutamia päiviä
sitten olisi saanut maksaa paikkansa menetyksellä, sai kreivittären
hetkellisen mielenliikutuksen valtaan. Hän rakastaa poikaani, hän pitää
hänen puoliaan, ajatteli hän, mutta harmistuneella päänpudistuksella
torjui hän sitten nämät ajatukset luotansa.

"Ilmoittakaa hänen ylhäisyydelleen ja herroille, että ennen päivällistä
en ole tavattavissa."

Jack kumarsi. Kreivitär nousi hitaasti yläkerrokseen.

Kello oli yksi — kolme tuntia oli hänellä aikaa yksinäisyydessä koota
ajatuksiaan. Yksinäisyys, niin, sietämätön yksinäisyys ympäröi häntä
hänen huoneessaan, ja ulkona pauhasi rajuilma. Jos kutsuisi Dorothean
luokseen? Mutta tämä pelkäsi, kuten tavallisesti vanhat piiat,
ukkosilmaa ja istui epäilemättä henki kurkussa huoneessaan.

Ja jollei niin olisikaan, tuskinpa hänestä tällä hetkellä olisi
mitään apua. Kertoisiko hän tuolle vanhentuneelle tytölle Lydian
elämäntarinan? Ei maksanut vaivaa. Dorothealla olisi vain pikkumaisia
tylyjä herjaussanoja tuolle onnettomalle naiselle ja Botholle, hänen
lemmikilleen, joka oli saattanut takertua tuon naisen pauloihin. Ja
sellaista puhetta ei hän nyt voinut kuulla.

Ukkonen jyrisi. Kreivittärestä tuntui, kuin se sinkauttaisi hänelle
takaisin kaikki ne kysymykset, jotka soinnuttomina olivat Lydian
huulilta toistumiseen tulleet.

Hän silmäili ylös taivaaseen.

"Minä en voinut muuta", mutisi hän. "Ah, olisipa nyt joku, joka
elämän surullisiin puoliin perehtyneenä viisaana, lempeänä ja
totuudenmukaisena sanoisi hänelle, oliko hän oikein tuominnut! Kunpa
hänen puolisonsa eläisi! Mutta hän tunsi, että heidän välillään oli
ollut juopa, kylmä juopa, ja äkkäsi sen vasta tällä hetkellä, kun hänen
täytyi itsellensä myöntää, ettei hänen puolisonsa olisi voinut lainkaan
tällaisia suruja ymmärtää. Häneltä olisi siis kuitenkin jotakin
_puuttunut_! Ja ainoastaan heidän yhteisen elämänsä tasainen juoksu oli
estänyt häntä joutumasta tilaan, jossa hän olisi tullut tietoiseksi
sisäisestä köyhyydestään?!"

Näiden asioiden toteaminen sai kreivittären sydämen melkein
pysähtymään. _Jos_ hän olisi tullut ne tuntemaan puolisonsa eläessä?
_Jos_ silloin olisi tullut sellaisia hetkiä tai — vielä pahempi —
toisenlaisia hetkiä, jolloin häntä ei olisi vapisuttanut lastensa
kohtalo, vaan hänen oma hätänsä? _Jos_ silloin kiusaukset olisivat
lähestyneet häntä kuten Lydiaa?

Taas jyrisi ukkonen ilman halki: tuomitsetko minua?

Ja tuo nainen ei ollut koskaan saanut minkäänlaista tukea! Ei mitään
kasvatusta, ei kotimaata, ei rakkautta!

Ja Botholla?

Ja Beatrixilla?

Kummallakin nämät kaikki ja silti molemmatkin kietoutuneet äärettömän
intohimon pantoihin! Siis ei kasvatus, koti ja rakkaus olleet
sittenkään suojamuureja kiusauksia vastaan?

Äkkiä valtasi kreivittären uusi pelko. Hänen tyttärensä kiihkeä luonne,
tahdittomuus, jota hän oli eilen osoittanut, ja — Lydian kohtalo...
näistä muodostui hänen mielikuvituksessaan äkkiä hirvittävä kummitus.
Beatrix, se Beatrix, jonka hän eilen oli nähnyt niin pois suunniltaan,
olisi hukassa jouduttuaan elämän kiusauksiin.

Tuskan valtaamana riensi kreivitär huoneestaan käytävän poikki ja avasi
Beatrixin huoneen oven.

"Lapseni!"

Beatrix, joka Konstanzen kanssa istui sohvalla ja silmät suurina
kuunteli ystävättärensä kertomuksia ja tunnustuksia, hypähti pystyyn ja
tuijotti äitiinsä kuin ei tahtoisi uskoa silmiään.

Miten kalpeiksi ja kapeiksi olivat nuo kasvot tulleet viimeisten
kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa.

"Lapseni!" huudahti kreivitär vielä kerran liikutettuna.

"Äiti", sanoi Beatrix vapisten. "Sinä tulet luokseni! Sinä — minun
luokseni!"

Vielä viisi minuuttia sitten oli hän silmät loistaen ystävättärelleen
selittänyt, ettei hän koskaan tulisi pyytämään anteeksi; ensimmäinen
äidillisen lempeyden osoitus kukisti tuossa tuokiossa hänen uhmansa.
Hänestä tuntui levätessään äitinsä sylissä, kuin kaikki kurjuus olisi
loppunut.

Konstanze hiipi pois, ja kreivitär istuutui hänen paikalleen sohvaan.

"Nyt sanohan minulle vain, lemmikkini, kuinka se oli mahdollista?
Miten saatoittaan rakastua prinssi Leopoldiin? Etkö tiennyt, ettet
milloinkaan voi tulla hänen vaimokseen?"

"En rakasta häntä ollenkaan, äiti. Vain — vain..."

Hän ei päässyt edemmäs.

Kreivitär pudisti päätään.

"Ei koskaan ole minulle ollut mikään sen epäselvempää kuin koko tämä
tapaus. Mistä sitten tuo kiihtymys, jos et häntä kerran rakasta?"

Beatrix taivutti päänsä aivan alas.

"Hän tanssi niin taivaallisesti — ja sydämeni niin jyskytti aina,
kun hän oli lähelläni — ja minä ajattelin, miten suloista elämää
sen täytyisi olla — monta keltaa minua halutti vain tehdä kiusaa
Güntherille. Ja sitten, kun prinssi sanoi minulle, että hän rakasti
minua, mutta että hänen siitä huolimatta täytyi mennä naimisiin
prinsessa Karolinen kanssa, silloin raivostuin niin kauheasti, että
oitis esitin prinssille Güntherin sulhasenani."

Kreivitär punastui kovasti. Hän tunsi, että hänen tyttärensä oma syy
oli, että prinssi oli häntä loukannut. Hänen ylpeä mielensä alkoi
käsittää. Sellaisesta iskusta saattoi lapsi olla aivan suunniltaan.

"Ja Günther?" kysyi kreivitär henkeään pidättäen. Hänen mieleensä
johtui äkkiä, ettei tämä ollut enää ollenkaan käyttäytynyt sulhasmiehen
tavoin. Jos Günther olisi nuhdellut Beatrixia prinssin läsnäollessa
valheesta... mutta ei, se oli mahdotonta.

"Siinäpä se juuri on, äiti. Günther käyttäytyi siinä tilaisuudessa kuin
jos olisimme jo kauan olleet kihloissa. Mutta ollessamme kahden kesken
sanoi hän minulle jälkeen päin, ettei hän minusta enää huoli."

Kreivitär ei sanonut mitään. Se oli niin rehellisen, suoran Güntherin
tapaista.

Ja hymyillen, mieli keventyneenä, hän ajatteli, että Günther kyllä pian
leppyisi.

"Se on siis sittenkin Günther? Ja vasta tämä tapaus on sydämesi
selvittänyt?"

Beatrix alkoi itkeä.

"No — älä ole milläsikään, rakas lapsi! Minä käsitän sinun
kiihtymyksesi ja otan osaa huoliisi. Varomattomuudestasi saat sen hyvän
opin koko vastaisen elämäsi varalle, että on vaarallista antautua
mielenliikutusten valtaan."

"Miten sinä olet hyvä, äiti", sanoi Beatrix kiitollisena.

"Ja salli minun vielä lisätä: Miten syvä huoli lieneekin, miten suuri
kiihtymys, me häpäisemme ja alennamme ne ja itsemme, ellemme osaa
niitä salata! Pyydän sinua, käyttäydy arvokkaasti. Tule ruokapöytään,
näytä prinssille puhdasta otsaa! Nehän ovat nyt sellaisia seuraelämän
valheita, joihin meidän joskus täytyy asemamme kunnioittamiseksi
turvautua."

"En voi", itki Beatrix.

"Minä tahdon — sinun täytyy!" Kreivitär oli ihmetellen muistellessaan
melkein lisäämäisillään: Lydian silmässä en nähnyt edes ainoatakaan
kyyneltä.

Sitten, rauhoittuneena tyttärensä sielun tilasta, meni kreivitär
takaisin huoneeseensa. Hän katsoi kelloa. Eikö Botho ollut vielä
palannut? Tällaisessa rajuilmassa hän tuskin uskaltaisi lähteä
paluumatkalle. Eikö taivas aikonut ollenkaan asettua?

Kello kutsui ruoalle. Dorothea ilmoitti olevansa estetty, hänen
hermonsa eivät sallineet hänen poistua huoneestaan. Tänään oli
kreivittärelle serkkunsa ukkosilman-pelko sangen tervetullut asia.

Ensimmäisinä ilmestyivät ruokasaliin Beulwitz ja kreivitär.

"Ystäväni", sanoi kreivitär ja ojensi hänelle kätensä, "miten
ovatkaan nämät lyhyet hetket tulleet häirityiksi! Ja minä tahtoisin
niin mielelläni jutella teidän kanssanne parhaimmista nuoruuden
muistelmistamme."

"Kentiesi", virkkoi Beulwitz, "minä olen enemmän paikallani seisomaan
teidän rinnallanne raskaina hetkinä, kuin puhelemaan iloisista
muistoista. Henkeni ei enää oikein soinnu yhteen iloisten aikojen
kanssa. Tahdotteko aterian jälkeen suoda minulle hetkisen?"

"Oi mielelläni!" huudahti kreivitär iloisesti.

Miksi hän ei ollut heti ajatellut ystäväänsä. Kirkas puna kohosi hänen
otsalleen. Hänen tietoihinsa ja hyvyyteensä voisi hän sokeasti luottaa.

Nyt astuivat sisään prinssi ja Günther. Prinssi huomasi
silmänräpäyksessä kreivittären kylmästä kohteliaisuudesta, että
tämä tiesi hänen käyttäytymisensä Beatrixia kohtaan. Samalla hän
ajatteli, että vain naiset osaavat näyttää samalla kertaa noin suurta
ystävällisyyttä ja kylmyyttä.

Günther laski lautaset, päättääkseen niiden luvusta, tuliko Beatrix
vai ei. Ja tuossa tuokiossa aukeni ovi ja tyttönen astui sisään
käsikkäin Konstanzen kanssa, ja kuten kreivitär ilokseen huomasi, niin
huolellisesti ja edullisesti puettuna kuin mahdollista.

Prinssi ja Günther punastuivat kumpikin; Beatrixin kasvot olivat
valkoiset kuin hänen pukunsa, mutta rauhallisen-arvokkaasti piti
hän päätään pystyssä. Prinssi, joka nyt joutui hämilleen nuoren
kreivittären kylmistä silmäyksistä, mutisi, että hän on onnellinen
nähdessään kreivittären taas terveenä. Günther ei tyttöä lähestynyt,
mutta katsoi häneen melkein surullisesti.

He istuivat vastatusten; joskus kohtasivat heidän katseensa toisensa.
Silloin kävi Güntherin voimakas, nuori luutnantinsydän, joka oli
Beatrixille vakuuttanut ikuista eroa, hempeäksi, hyvin hempeäksi.
Mieluimmin hän olisi heti suudellut noita suuria, surullisia silmiä,
jotka loistivat kalpeista kasvoista.

Ja Beatrix katseli häntä, kaukaa, ihmetellen, toivottomasti. Niin,
siinä oli sittenkin suuri ja ylpeä mies; sen hän oli näyttänyt. Hän oli
aivan odottamatta osoittanut omaavansa luonteen, joka kätki sielunsa
syvyyksiin jotakin muutakin kuin virkasääntöjä. Mutta nyt oli liian
myöhäistä. Beatrix oli hänet kadottanut.

He eivät molemmatkaan syöneet mitään ja toivottomassa mielentilassaan
katsoivat he toisiinsa yhä useammin ja kauemmin.

Surumielisin silmin huomasi kreivitär tämän. Ah, tuo pieni kevätmyrsky
menisi kyllä ohi, ja sitten tulisi heidän elämänsä ihana kesä. Mutta
Botho? Ja Lydia?

Kreivittären tuska yltyi minuutti minuutilta. Jo kolmatta kertaa yritti
rajuilma sisämaahan päin, mutta yhä uudelleen se karkoitettiin merelle:
ilmiö, jonka rannikkoasukkaat hyvin tuntevat.

Jack hyppäsi tuon tuostakin pääovelle silmäilemään rajuilmaa ja nuoren
herran tuloa. Hän luki tuskan emäntänsä kasvoilta, ja tahtoi tälle niin
mielellään ilmoittaa, milloin nuori kreivi tulisi.

Jos ei hän enää tulisikaan?

Jack oli pudottamaisillaan ruokavadin käsistään. Hän tiesi, ettei nuori
herra antaisi hyvällä itseänsä erottaa tuosta kauniista naisesta.

Jos hän ei enää tulisikaan?! Tuskan hiki kihosi hänen otsalleen. Hänen
kätensä vapisivat, kun hän tarjosi lautasta kreivittärelle. Kreivitär
katsahti ylös ja kohtasi hänen katseensa, jonka tuskainen ilme vaikutti
kuin sähkövirta kreivittäreen. Hän ymmärsi silmänräpäyksessä ja taas
valtasi hänet tuska. Jack ei ollut hänestä enää palvelija; hän oli
ihminen, joka rakasti hänen poikaansa.

"Rajuilma", sammalsi kreivitär hiljaa.

"Aivan varmasti, armollisin rouva kreivitär", sanoi Jack hiljaa,
melkein rakastettavasti, "tällaisella ilmalla on herra kreivin
mahdotonta palata kotiin".

"Eikö Wohlers hevosilla...?"

"Uskaltaisin pyytää rouva kreivittäreltä, ettei siihen ryhdyttäisi."

Aivan oikein — niin, Botho saattaisi sen käsittää holhoukseksi ja
silmälläpidoksi. — Häntä ei saanut tänään ärsyttää. Huomenna läheni
häntä sallimus. Mutta mitä — jos tuo nainen petti häntä, tai ei, ei
pettänyt. Jos hän olikin tarkoittanut sitä, että veisi Bothon mukanaan?
Tämän talon kohtalo, hänen elämänsä, hänen poikansa elämä oli nyt,
tänään, Lydian kädessä. Jos Lydia olisi äidille yhtä armoton kuin tämä
oli ollut poikansa morsiamelle? Kenellä olisi siihen mitään sanomista?
"Sinun on äidistä ja isästä luovuttava ja seurattava sitä vaimoa,
jonkas itsellesi valinnut olet!" Botho tulisi äitinsä unohtamaan ja
seuraamaan Lydiaa vaikka maailman ääriin, jos tämä niin tahtoi. Mitä,
jos hän Bothon kanssa jossain toisessa maanosassa, ystävällisemmän
taivaan alla, pelastaisi kodin?

Hänen kätensä vapisivat, hänen henkeään salpasi. Kalveten vaipui hän
kokoon. Kylmiä väreitä kulki pitkin koko hänen ruumistaan, hänen
korvissaan suhisi kuin meren kohina. Hän pyörtyi — ensimmäisen kerran
elämässään.

Kaikki hyppäsivät pystyyn, jokainen hääräili kreivittären ympärillä.
Anton juoksi hakemaan kamarineitsyttä, Jack riensi ulos rajuilmaan.

Sitten kuin kreivitär oli tointunut, veivät Konstanze ja kamarineitsyt
hänet yläkertaan.

Mutta Beatrix koetteli puolustella tilannetta prinssille:

"Teidän ylhäisyytenne tapaa tämän muutoin niin rauhallisen linnan
jonkinlaisessa kiihtymyksen tilassa, jolla kenties teille on vain
jonkinlaisen sukkelan ajanvietteen merkitys. Joka tapauksessa, sen
saatte uskoa, tahtoisimme kernaasti hauskuuttaa teitä iloisemmalla
ja huolettomammalla tavalla. Emme siis voi mitään muuta tehdä kuin
pyytää teiltä anteeksiantoa ja vaiteliaisuutta — ei meidän takia, vaan
sen naisen takia, joka on äidin kiihtymyksen ja Bothon onnettomuuden
aiheuttaja."

"Minä toivon Bothon vuoksi, että äitinne lakkaisi vastustamasta heidän
liittoaan", sanoi prinssi miellyttävimmällä tavallaan.

"Äidin viisaampi tahto on ratkaiseva", vastasi Beatrix tyynesti, "hän
näkee kaiken läpi ja tuntee kaikki ja erottaa oikean väärästä".

Ahaa, ajatteli prinssi Leopold, se tietää sitä, että minut on huomattu
armollisen rouvan vaa'assa liian köykäiseksi.

Beatrix ryhtyi nyt talon emännän tehtäviin sellaisella rauhallisuudella
ja ystävällisyydellä, joka oli hänessä jotakin aivan uutta. Hän oli
erikoisen huomaavainen herra v. Beulwitzille, mutta prinssi ja Günther
saivat myöskin ystävällisiä sanoja osakseen sillä aikaa kuin hän
valmisti heille kahvia.

Tällä välin tointui kreivitär jälleen; uudistunut tuska olikin oikea
virkistyskeino. Hän ei huolinut mistään avusta eikä kenenkään seurasta,
ja pyysi vain Konstanzea kutsumaan herra v. Beulwitzin.

Neuvottomana hän mittaili suurin askelin huonetta. Hämärti jo ilta, ja
rajuilma ulkona näytti vihdoinkin asettuvan. Silloin aukeni ovi.

"Jack", huudahti kreivitär, "miltä te näytätte!"

Jackin musta frakki kiilsi kuin silkkikangas, ja hänen silkkiset
polvihousunsa olivat kiinteästi sääriin takertuneet Hienosta
hiuskäherryksestä ei ollut muuta jäljellä kuin vaaleita, toisiinsa
liimaantuneita suortuvia, jotka törröttivät otsalla. Kosteuden henkäys
hulmahti hänen mukanaan huoneeseen.

"Rouva kreivitär suo minun omavaltaisuuteni anteeksi — olen ollut
huvilassa. Nuori herra on vielä siellä. Rouva paroonittaren palvelija
sanoi sen minulle, hän oli vastikään kuullut siellä herra kreivin
puhuvan."

Kreivittären silmät tulivat kosteiksi. Hän astui Jackin luo ja
ojensi tälle kätensä. Ei puhunut mitään. Mutta Jack tunsi itsensä
kuninkaallisesti palkituksi ja vetäytyi liikutettuna ja tyytyväisenä
verkalleen pois.

Mutta oliko tuo tieto rauhoittava? Se oli vain näköjänsä sitä, sillä se
tiesi, että Botho oli vielä siellä, että hän oli elossa.

Anton toi lampun.

"Tuleeko herra von Beulwitz pian? — ah, sieltä hän tulee."

Anton teki kunniaa ovella ja laski herra v. Beulwitzin ohitsensa
ennenkuin itse poistui.

"Ystäväni!" huudahti kreivitär.

"Kallis Sophie", sanoi Beulwitz hartaasti ja laski käsivartensa
kreivittären vyötäisten ympärille. "Tulkaa — ja nyt vihdoinkin
keventäkää sydämenne!"

Hän veti kreivittären viereensä istumaan leposohvalle ja piti hänen
käsiään omissaan. Himmeä lampunvalo sattui suoraan hänen kasvoilleen;
kreivittären kasvot olivat varjossa. Näin istui kreivitär hänen
vieressään, kuin avuton ja syyllinen, pää alas vaipuneena. Hiljaa hän
sitten kertoi koko keskustelunsa Lydian kanssa ja lopetti uudessa
kiihtymyksen tilassa:

"Viimeiseen hetkeen saakka tulee korvissani soimaan tuo sietämätön
kysymys: Tuomitsetteko minua? Jos hän kuolee — minä olen murhaaja! Jos
Botho lähtee luotani — minä itse olen karkoittanut ainoan poikani. Ja
silti — silti, ystäväni, en voinut muuta, en voi muuta. En nytkään!
Auttakaa minua, pelastakaa lapseni! Voinko sallia, että nainen tulee
hänen puolisokseen, nainen, joka elämänsä pimeinä hetkinä — unohti
itsensä ja siveytensä?"

— Sanaa siveys en kuule kernaasti teidän suustanne. Onko teissä sitä?
Missä, milloin se on pantu koetukselle?! Minut te huudatte tuomariksi,
minut, jonka elämästä te tunnette vain ulkonaisia ääriviivoja? Oletteko
sitten varma siitä, etten minä ole yksi niistä, jotka teistä ovat
epäsiveellisiä, koska he eivät ole pysyneet lujina elämän kaikissa
kiusauksissa? Kerronko teille elämäni tarinan? Siitä, miten erään
naisen takia hävitin oman ja veljeni omaisuuden, että pelasin sitten
kuin mielipuoli, että olin kurjuuden syvyyksissä, kunnes herttuani
minut niistä jalomielisesti nosti, eikä kuitenkaan riistänyt minulta
paikkaani veljenpoikansa rinnalla? Siihen aikaan sanoi herttua: "Te
olette nyt kokenut elämän kiusaukset, te voitte olla luotettava
vartija." — Siveys, Sophie, mitä se on? Eräs lause muistuu mieleeni —
en tiedä, ken sen on lausunut, mutta siinä on suuruutta ja hyvyyttä:
"oletteko kokenut sisäisiä taisteluita, järkkymisiä, suuria, pitkiä
suruja, salaman tapaan välähtävää onnea? Oletteko kestänyt niin hyvien
kuin pahojenkin ihmisten hairahduksia ja kipuja? Silloin puhukaa
moraalista, muuten ei."

"Fritz", huudahti kreivitär kiihkeästi, "te tahdotte minulle sanoa,
että minä olen neljäkymmentä kaksi vuotta niin sanoakseni kulkenut
elämän läpi kivikovin sydämin?"

"Niin", virkkoi Beulwitz lujasti, "niin, kivikovin sydämin! Te sanoitte
oikean sanan. Meillä on rakkautta ja ymmärtämystä niitä kohtaan,
jotka ovat veriheimolaisiamme, se, Sophie, on niin päivänselvä asia,
että niiden osoittaminen tuskin ansaitsee nimeä velvollisuus. Me
hengitämme, syömme, me juomme — jo luonnostamme rakastamme omaisiamme.
Ei, velvollisuutemme ihmisenä on suurempi ja tuhatkertaa laajemmalle
ulottuva. Miten mukavaa olisi osoittaa sääliä vain syyntakeettomia
kohtaan! Mutta erehtyväiset ymmärtävät ylpeästi kohota ylös omista
kiusauksistaan ja siten saavuttaa nöyryyttä — se, Sophie, on moraalia,
ja sitä te koetatte saavuttaa vasta nyt, elämänne syyspuolella!"

Kreivitär nosti päänsä pystyyn:

"Te rankaisette minua, ettekä pelasta. Pitääkö minun Lydiaa kaiken sen
jälkeen, mitä hän on tunnustanut, syleillä poikani vaimona?"

"Me itkemme teatterissa tuollaisten onnettomien naisten kohtaloa",
sanoi Beulwitz katkerasti, "mutta jos poikamme haluaa tuoda tuollaisen
onnettoman naisen tyttäreksemme, paiskaamme ovet kiinni. Ei, arpa on
tässä heitetty! Nyt täytyy teidän kestää, mitä kohtalo määrää. Mutta
jollei teillä, Sophie, olisi ollut kovaa 'onnellisen' kohtaloa, eivät
asiat olisi alusta pitäen kääntyneet sille tielle, joka vie kuilua
kohti. Teillä olisi ollut poikanne luottamus ja te olisitte voinut
aivan huomaamatta hänet vieroittaa tästä rakkaudesta, ennenkuin se
olisi ehtinyt juurtua näin syvälle. Tai jos Botho olisi voinut kertoa
rakastetulleen lempeästä, eikä ylpeästä äidistään, niin ei Lydian olisi
tarvinnut ryhtyä noihin surkeisiin tunnustuksiinsa. Hän olisi ensin
koettanut ansaita rakkautenne ja kunnioituksenne jalolla elämällä ja
sitten pyytänyt tuomiota. Ja silloin te olisitte ehkä käskenyt hänen
vaieta ja, antanut hänelle armorikkaasti, kuten joskus katoolinen
kirkko, synninpäästön ilman rippiä. Miten tarpeetonta tällaista nyt
haaveksia. Se on tapahtunut! Jumala suokoon, ettette tässä kamppailussa
kadottaisi poikaanne."

Kreivitär itki. Ystävä veti hellästi hänen päänsä olkapäätänsä vastaan.

"Itkekää, Sophie. Me olemme ehkä kerran lapsina näin yhdessä istuneet.
Se on meidän vanha oikeutemme."

Ja ensimmäistä keltaa itki kreivitär sellaisen henkilön rinnalla, jonka
herrana ja tuomarina hän ei ollut.

Äärettömiä, pitkiä suruja — niin, niihin olisi Lydia hyvin voinut
vaatia lohdutusta. Näiden hetkien kirkastavissa kyynelissä selveni
sekin hänelle. Mutta tämän lyhyen, kaihoisan rauhan keskeytti taas
äkkiä kauhunajatus:

"Poikani."

"Ei kukaan voi antaa häntä teille takaisin, paitsi Lydia."

"Minä rukoilen teitä — menkää sinne — tuokaa te hänet minulle", — pyysi
kreivitär.

"Ei", sanoi Beulwitz nousten, "ei! Kaikesta siitä, mitä te olette
minulle tuosta naisesta kertonut, tuntuu minusta, kuin hän käsittäisi
sellaisen epäluottamuksen auttamattomaksi loukkaukseksi. Ja kuka on nyt
vielä hänen turvansa, hänen kostajansa? — Se, jonka te tahdotte riistää
häneltä."

"Hän vie poikani pois — he tappavat itsensä!"

Kreivitär pani kuolontuskissaan kätensä ristiin. Beulwitz laski kätensä
hänen polttavalle otsalleen.

"Sitä ei Jumala tahdo!"

"Tai jälkeenpäin — niin — hän ei voi sitä kestää — oh — viimeiseen
hetkeeni saakka kuulen silloin korvissani nuo sanat: 'Tuomitsetteko
minua?' Ja tuolla puolen olen minä se, joka kysyn, ja vastaani jylisee:
tuomitsen, tuomitsen!"

"Te haaveilette, Sophie. Botho on voittava itsensä. Tiedätte miten
eräässä laulussa sanotaan: 'Kuivaa kyyneleesi maidon valkeilta
kasvoiltasi, ensimmäinen rakkaus ei tapa, vain viimeisestä kuolee.'
Minä elän myöskin, Sophie, ja tahdoin myös kuolla — siihen aikaan, kun
te valitsitte kreivi Allmerin. Sillä minä rakastin teitä — oh, niin
kovin."

Kreivitär ponnahti ylös ja katsoi häntä omituisin silmin. Beulwitzin
äänessä oli ollut jonkinlaista liikutuksen ja pilkallisuuden
sekoitusta, jolla me puhumme unohtumattomista nuoruuden hullutuksista,
joita on myöhäistä katua.

"Ammentakaa minun sydämeni kokemuksista rohkeutta Botholle. Kun minä,
hupsu, kuumaverinen Fritz, saatoin lakata suremasta teitä, Sophie,
on Bothokin Lydian unohtava, sillä onhan Bothonkin suonissa äitinsä
viileätä verta", jatkoi hän samalla äänensävyllä.

Kreivitär katsoi häneen yhä vielä tuollaisin pelokkain ja hämmästynein
silmin, kuten katsoo se, joka näkee odottamattoman luonnonmullistuksen
lähenevän.

"Kiitän teitä. Jättäkää minut nyt yksin", sanoi kreivitär lopulta
hiljaa.

"Hyvä on, minä menen. Hyvää yötä, Sophie."

Ovella vilkaisi hän taaksensa. Siellä seisoi vielä, kreivitär ja katsoi
häneen samoin ilmein. Ääretön sääli valtasi Beulwitzin — kreivitär
tuntui hänestä köyhältä, hylätyltä, rajattoman yksinäiseltä.

Ja äkkiä ilmestyi tuon liikkumattoman naisen sfinksimäisten kasvojen
viereen samat kasvot kolmekymmentä vuotta nuortuneina, nauravat,
onnelliset lapsenkasvot — kasvot, joita hän ennen muinoin oli usein
hellästi suudellut.

Hän astui askeleen takaisin huoneeseen.

"Sophie!" huudahti hän kovasti ja levitti käsivartensa.

Kreivitär pudisti verkalleen päätänsä. Väristys kulki hänen ruumiinsa
läpi.

Beulwitz läksi surullisena huoneesta.

"Ei", kuiskasi kreivitär itsekseen Beulwitzin jälkeen, "sen paikan minä
olen kadottanut — jo aikoja sitten. Siellä olisi lämmin."

Hän meni kirjoituspöytänsä ääreen, nojasi siihen käsivarttansa ja
kuunteli. Ulkona oli tullut hiljaista. Miten autiota, miten tyhjää,
miten kylmää oli hänen sydämessään — hänen koko elämänsä näytti hänestä
mitättömyyksien sarjalta. Menneitten sisällyksettömien päivien muisto
mursi hänet kerrassaan.

"En ole ollenkaan elänyt, enkä mitään rakastanut", sanoi hän tylysti
itsekseen.

Hän kohotti päänsä ja katseli puolisonsa kuvaa.

"Ota takaisin kiitos, joka oli viimeinen henkäys huuliltasi.
Uskollisuudellani ei ollut mitään arvoa. Työstäni puuttui aateluutta.
Tule haudasta esiin ja asetu _hänen_ rinnalleen! Ja silloin anna
minun taistella ja näyttää että sinä voit toistamiseen kuolla
uskollisuudestani varmana."

Ulkoa kuului askeleita.

Bothonko?

"Ei, ne kuulostivat prinssin nopeilta askelilta."

Ja pitkän, tuskallisen ajan kuluttua jälleen hitaita, raskaita
askeleita — kuin juopuneen —, se ei voinut olla Botho. Ja kuitenkin —
väsyneet askeleet häipyivät nuoren kreivin huonetta kohti.

Näin vapisi ja valvoi kreivitär aamuun saakka. Hänen korvissaan soi
satoja vaihtelevia, petollisia ääniä, jotka aiheutti hänen kuohuva
verensä aivoissa tai puiston humisevat puut. Hänen sydämensä kärsi
satoja tuskia, jotka hänen mielikuvituksensa kidutushuone loihti esiin.

Ja täynnä suruja olevat yöt ovat ne aseet, joilla mahtava seppä takoo
pehmeiksi kovat sydämet. Ja unettomat yöt opettavat kuivuneen silmän
kostumaan.




XI.


Kun lorisevat purot hyppelehtivät puiston ruohikon reunoja pitkin
ja kuunsirppi, joka vielä silloin tällöin joutui ajelehtivien
pilviriekaleitten peittoon, kohosi hitaasti puunlatvojen yli, seisoi
Konstanze ikkunassa ja kuunteli pelokkaana odottaen niitä askeleita,
joita ei vaan tahtonut kuulua. Tämän aamun ihmeelliset tapaukset eivät
olleet hämmentäneet hänen nuorta sieluansa. Hänellä oli se kohtalokas
ja ehdottoman varma vakaumus, että Botho mieluimmin kuolisi kuin
luopuisi Lydiasta. Ei Lydian sanat eikä kreivittären mielenliikutus
olleet hetkeksikään herättäneet hänessä mitään onnen toivoa. Hän oli
kauhean tuskan vallassa ja mietti vain ainoata velvollisuuttaan: pitää
silmällä Bothoa. — Nyt hän seisoi ja odotti häntä. — "Teidän pitäisi
tulla Dorothea-neidin luo", sanoi hänen takanaan Anton ja tempasi hänet
siten mietelmistään.

Hän lähti ikkunan äärestä ja loi ohimennessään silmäyksen Beatrixiin,
joka prinssin ja Güntherin kera seisoi flyygelin vieressä; prinssi oli
vastikään kauniilla äänellään laulanut muutamia lauluja, joita Beatrix
oli kerrassaan kömpelösti säestänyt.

Kuinka voi sisar ajatella nyt jotakin muuta kuin veljeään? ajatteli
Konstanze.

Dorothea-neiti näytti hyvin kalpealta ja vanhentuneelta.

"Täti-parka", sanoi Konstanze osanottavasti, "miksi pitää noin pelätä
ukkosilmaa."

"Ei se ole yksin se", vastasi neiti terävästi. "Nämä viimeiset
tapaukset. Että minun pitikin sellaista kokea. Huolimatta minun
vaikutuksestani, huolimatta minun hyvyydestäni saattoi Botho niin
kiittämättömästi itsensä unohtaa ja sen — olennon — kanssa — — —."

"Täti", rukoili Konstanze kiihkeästi.

"Kyllä minä tiedän, sinä olet samaa mieltä kuin kreivitär. Hän sanoo
minua tällaisissa asioissa tylyksi ja kokemattomaksi. — Ah — kun sitä
ajattelen! Kättäni osasi hän suudella ja minua imarrella, ja sen ohella
oli sydän täynnä tuota toista! Periä hän minut tahtoi ja teki pilaa
yhdessä hänen kanssaan vanhasta tädistään", paasasi Dorothea käyden yhä
kiukkuisemmaksi.

Hän oli luullut asemansa johdosta talossa ja hyvyytensä johdosta lapsia
kohtaan omistavansa kaikkien jakamattoman ystävyyden. Sen vuoksi
hänestä tuntui persoonalliselta loukkauksetta, kun häneltä jotakin
pidettiin salassa.

"Botho ja Beatrix rakastavat sinua vilpittömästi", sanoi Konstanze
sydämellisesti.

Dorothea rohkaisi mielensä:

"Sen me näemme vastaisuudessa. Minä muutan testamenttini sinun
hyväksesi. Minä annan anteeksi äidillesi. Me matkustamme molemmat hänen
luokseen ja jäämme hänen lähelleen."

Turhaan hän odotti, että Konstanze olisi liikutettuna ja kiitollisena
heittäytynyt hänen kaulaansa. Sen sijaan seisoi hän siinä kasvot
punoittavina ja mitä kiusallisimmassa neuvottomuudessa.

"No?" kysyi Dorothea kärsimättömästi.

"Suo anteeksi, täti. En voi iloita. Sinä et anna äidilleni anteeksi
todellisesta hyvyydestä, vaan rangaistaksesi sukulaisiasi. Heidän
kustannuksellaan en halua äitiäni jälleen nähdä."

Hetkiseksi valtasi neidin sanaton kiukku. Hän käveli kiihkeästi edes
takaisin ja repi nenäliinaa, jota hän piteli nyrkkiin puristetussa
oikeassa kädessään.

"Hyvä on", sanoi hän vihdoin, "hyvä on. Minä kyllä löydän ihmisiä,
jotka eivät ole niin nenäkkäitä, että antavat minun tuossa muodossa
ymmärtää, ettei minulla ole sydäntä. Ja sellaisten ihmisten parissa
minä tulen tästä lähtien elämään. Maailma ei lopu Allmershofiin, ja on
olemassa hyväntekeväisyyslaitoksia, jotka osaavat olla kiitollisempia
omaisuuteni käyttämisestä kuin sukulaiseni."

Nyt heittäytyi Konstanze hänen kaulaansa.

"Niin", huusi hän kiihtyneenä, "testamentteeraa omaisuutesi kenelle
haluat. Minä olen sinulle ilman sitäkin ikuisessa kiitollisuuden
velassa. Mutta anna vain anteeksi äidilleni! Me rakastamme sinua niin
kovin."

"Sen saamme nähdä", mutisi Dorothea-neiti itsekseen. Hänen
suupielissään värähteli katkeruus.

Konstanze läksi surullisena pois.

Käytävässä kohtasi hänet prinssi Leopold.

"Teidän poistuttuanne, armollinen neiti, olen tuntenut olevani
salongissa kuin kolmas pyörä vaunun alla", sanoi hän nauraen ohi
kulkiessaan, "niin että päätin lähteä kirjoittamaan sedälle, jolle
minun jo aikoja sitten olisi pitänyt vastata."

Se oli myöskin Konstanzelle tervetullut viittaus, ettei menisi
salonkiin.

Tosiaankin oli tuon nuoren tytön poistuttua tullut kiusallinen
äänettömyys. Sitä ennen he olivat kaikki kolme pitäneet yllä
keskustelua jokseenkin hyvin luonnollisuutta teeskennellen. Prinssi
tunsi, että hänen pitäisi tehdä muutamia vaarattomia kysymyksiä noiden
kahden luulotellun kihlauksen johdosta, Beatrixin ja Güntherin,
jotka olivat hänet tehneet uskotukseen, jottei saattaisi Güntheriä
huonoon valoon. Mutta sellaiset kysymykset eivät tahtoneet lähteä
hänen huuliltaan. Beatrix oli hämillään, koska hän noita kysymyksiä
pelokkaana odotti ja luuli kiehuvan vihansa vallassa, että prinssi
ärsyttäisi heitä kaikenlaisilla viittauksilla. Ja Güntherkin seisoi suu
tukossa, eikä oikein tiennyt, mitä puhuisi. Niin vaikenivat he kaikki
kolme.

"Rajuilma näyttää lakanneen", sanoi Beatrix vihdoin.

"Ei sada enää", lisäsi Günther.

"Huomenna meillä on hyvä ratsastusilma", lisäsi prinssi kolmanneksi
syvämietteiseksi huomautukseksi.

Jos tuo uppiniskainen luutnantti pujahtaisi täältä pois, ajatteli
Leopold kiukuissaan, niin voisin ainakin tuolle tyttöselle sanoa
muutamia sopivia ja sopimattomia sanoja. Se juttu oli minusta hiton
ikävä. Tahtoisin kernaasti tulla jälleen hyväksi ystäväksi tuon pienen
noidan kanssa.

Eikö tuolla nuorukaisella ole sen vertaa hienotunteisuutta, että
jättäisi meidät kahden kesken, ajatteli Günther. Silloin voisin hänelle
sanoa, että, vaikka mielipiteeni onkin muuttumaton ja tahtoni luja,
minä kuitenkin kadun pikaisuuttani.

Hänen pitäisi sentään hoksata, kuka hänen edessään on, ajatteli prinssi.

Mutta siinä hän pettyi tyyten, kun hän luuli arvonimensä ja asemansa
vaikuttavan Güntheriin. Tämä tunsi rinnassaan vain yhden arvoluettelon,
ja se oli sotilaallinen, ja siinä hän oli samanarvoinen kuin
prinssikin. Niin, sanoaksemme totuuden: hän tunsi olevansa yläpuolella
prinssiä, sillä tälle oli sotilasura vain jonkinlaista koristeellista
hommaa, kun sitä vastoin Güntherin koko elämä oli tälle kutsumukselle
omistettu. Sotilas ei väisty — olkoonpa hän missä arvoasemassa hyvänsä.

Günther astui flyygelin luota, istuutui pöydän ääreen, jolla paloi
lamppu, ja otti käteensä pöydällä olevan käsityön.

"Onko tämä teidän käsityönne, Beatrix? — Kas vaan, mallin viivat ovat
kuluneet. Saanko hieman parannella niitä?"

Hän aikoo vahvasti asettua tänne, ajatteli prinssi raivoissaan; no,
minä se olen lopultakin viisaampi.

"Käsityö on Konstanzen — tässä on liitu — jos tahdotte olla niin hyvä",
sanoi Beatrix.

Günther otti liidun, kumartui innokkaasti punaisen nukkasilkin yli ja
tärveli sen vetämillään kauheilla risti- ja poikkiviivoilla.

"Minä voisin, sillä aikaa kuin Beulwitz on rouva äitinne luona ja Botho
matkallaan, kirjoittaa erään kirjeen", arveli prinssi. "Siis näkemiin."

Günther laski samassa silmänräpäyksessä liidun kädestään; Beatrix
istuutui jälleen flyygelin ääreen ja löi muutamia vääriä sointuja.

"Te olette tehnyt suuria edistysaskeleita", sanoi Günther.

"Oh, minulla ei ole lahjoja", virkkoi Beatrix ja jatkoi soittamistaan
yhä kurjemmin.

Günther nousi ja astui Beatrixin luo; flyygeliin nojaten katseli hän
tytön vapisevia sormia.

Äkkiä muistui heille kummallekin mieleen, että Beatrix, joka oli aina
vihannut pianonsoittoa, oli Güntherin toivomuksesta ruvennut soittamaan
kaksi vuotta sitten. Kuin käskystä yhtyivät heidän katseensa.

Se oli ollut Beatrixista siihen aikaan oikeastaan sangen hauskaa, sillä
toimetonna-olo oli hänelle suoranaista kidutusta. Niin, siihen aikaan —.

"Mikä vahinko", sanoi hän hiljaa, kasvoillaan arvokkaan rouvan
elämänkylläistä viisautta, "ettei voi jäädä lapseksi".

"Niin kyllä", vastasi Günther huokaisten, "nuorempina saatoimme olla
iloisempia".

Beatrix oli soittanut kappaleen loppuun. Hän pani kädet ristiin
syliinsä.

"Minä tahtoisin sanoa sinulle jotain", alkoi Günther sydän jyskyttäen.
"Olin eilen sinua kohtaan sangen ankara."

"Sinä käyttäydyit minun mielestäni aivan oikein", sanoi Beatrix.

Günther säpsähti. Tällaista arvostelua ei hän ollut juuri odottanut.

"Ei", sanoi Beatrix jälleen, "sinä menettelit oikein. Minä olen aina
vain ajatellut omaa huviani. Ja jos tahtoisin kernaasti tulla vaikkapa
Buxtehuden tai Schöppenstedtin kasarmipaikkoihin, jos nimittäin siellä
sellaisia on — sellaista onnea en ole ansainnut."

Kaksi suurta, raskasta kyyneltä tipahti hänen poskiltaan koskettimille.
Hän ei liikahtanut.

Günther alkoi sulaa. Hän kävi sisäistä kamppailua.

"Beatrix!" Hän pani kätensä Beatrixin olkapäälle ja kumartui hellästi
hänen puoleensa. "Miksi piti näin käydä? Minä olisin ollut autuas,
kuolevaisista autuain, jos sinä jonakin päivänä olisit ottanut minut
rakkaudesta. Mutta prinssin kiusaksi vain en voi mennä naimisiin.
Käsitäthän sen."

Beatrix kohotti päänsä, antaen sen sitten vaipua Güntherin olkapäätä
vasten ja loi häneen sellaisen silmäyksen — silmäyksen — joka olisi
kivenkin pehmittänyt. Günther-parka ensin hieman punastui, mutta
äkkiä hänet valtasi sanoin kuvaamaton onnentunne. Hän veti Beatrixin
lähemmäksi itseään. Ja poski vasten poskea syleilivät he toisiaan,
äänettöminä.

"Minä en mene koskaan naimisiin", sanoi Günther.

"Etkö?! — Ah, minä iloitsen siitä. Ehkäpä en olisi sitä kestänytkään",
nyyhkytti Beatrix.

"Miten hyvä olet minulle? Onko prinssi jättänyt pienen sopen
sydämessäsi minua varten?"

Beatrix syleili häntä lujemmin.

"Minä vihaan häntä! Hänen tähtensähän olen sinut kadottanut."

"Ja jos nyt, tällä hetkellä, prinssi astuisi eteesi ja pyytäisi sinua
juhlallisesti vaimokseen?" sanoi Günther ja piteli häntä molemmin käsin
hartioista kiinni.

"Haluan kernaammin tulla pieneksi luutnantin rouvaksi, sanoisin minä
hänelle — aivan varmasti!"

"Hurraa!" huudahti Günther ja nosti Beatrixin ylös ilmaan ja heilautti
häntä kuin pientä nukkea yhden kierroksen ympäri ilmassa.

"Siis sinä tahdot", huudahti Günther leikkisästi, "sinä tahdot?
Totisesti ja vakavasti olla minun puolellani? Hurraa!"

Heidän hempeämielisyytensä muuttui äkkiä iloiseksi vallattomuudeksi.
Günther hyräili jotain tanssin säveltä, ja niin sitä pyörittiin
flyygelin ympäri.

"Täälläpä vasta elämä." Dorothea tuli sisään.

"Tuo on sopimatonta käyttäytymistä!"

Molemmat juoksivat hänen luokseen ja syleilivät häntä joka puolelta.

"Kihlausfinaali", sanoi Günther hengästyneenä, "rakas neiti, me
pyydämme siunaustanne".

"Mitä?"

"Sinä olet ensimmäinen, joka saat tämän tietää, täti-kulta",
suostutteli Beatrix. "Anna meille suostumuksesi."

Dorothea vei pitsinenäliinan silmiensä eteen.

"Iloitsen, lapset", sanoi hän mielissään, "että ainakin te ajattelette,
että minullakin on täällä jotain sanomista. Tulkaa onnellisiksi ja
pitäkää minut rakkaassa muistossanne!"

"Dorothea-täti on aina oleva päähenkilö luutnantti Schmettaun ja hänen
rouvansa kodissa ja sydämessä", vakuutti Günther kantapäitään yhteen
lyöden ja kunniaa tehden.

"Vaikka lahjoittaisin omaisuuteni hyväntekeväisyystarkoituksiinkin?"

"Silloin kaikista enimmän" nauroi Günther.

"Ei, täti, sitä sinä et tee. Konstanze on sinua lähempänä", sanoi
Beatrix.

Vaikka häntä raskaasti loukkasi se, ettei kukaan näyttänyt panevan
paljon arvoa hänen rahoilleen, ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta
eräänlaista sisäistä tyydytystä.

"No", sanoi hän lempeästi, "kaikki selviää vielä hyvin. Kun vaan
olemme Bothon ensin vapauttaneet siitä seikkailijattaresta. Hänen
äitiraukkaansa! Jos saan antaa teille neuvon, niin älkää häntä tänään
häiritkö."

"Me tyydymme tänään teidän siunaukseenne, varaäiti", huusi
huumaantunut luutnantti, "ja esitämme tänään teille viimeisen kerran
peruuttamattomasti kihlautunutta morsiusparia".

Beatrix läpsäytti Güntheriä huulille, minkä tämä, upseeri kun oli, ei
tietenkään voinut sallia rankaisematta tapahtua. Beatrix koetti välttää
rangaistusta, juoksemalla flyygelin ympäri, jäädäkseen lopulta kuin
vangittu perhonen riippumaan Güntherin käsivarsille.

Näin he viettivät uuden elämän ensimmäisiä hetkiä nauraen ja ilakoiden,
tuntien, että heidän sydämissään oli tarpeeksi auringonhohdetta
kultaamaan elämän synkimmätkin surut.




XII.


Seuraavina aamuina alkoi linnassa elämä ja hyörinä jo aikaisemmin kuin
muulloin, jolloin oli vieraita. Prinssi Leopold ja herra v. Beulwitz
tahtoivat matkustaa Kieliin, josta he aikoivat vielä kerran palata
takaisin viettämään pari rauhallisempaa päivää kuin heille nyt oli
suotu.

Kreivitär, Beatrix ja Konstanze seisoivat käytävässä ja hyvästelivät
herroja, joita Güntherin piti saattaa Travemündeen asti. Pääoven edessä
seisoivat prinssin molemmat palvelijat ja tarkastelivat vielä kerran
matkatavaroita vaunuissa. Juuri vyöryivät esiin neljänistuttavat
vaunut, joilla herrojen piti lähteä. Kaikki oli valmiina.

Silloin tuli vielä joku portaita alas, joku, jota kaikki olivat
ajatelleet ja jota kukaan ei ollut uskaltanut kaivata: Botho.
Huolettomana, kasvot kalpeina mutta onnesta säteilevinä lähestyi hän
heitä.

Iloinen säikähdys sai hänen äitinsä hetkiseksi tajuttomaksi. Hän nojasi
koko painollaan Beulwitzin käsivarteen, syvä huokaus pääsi hänen
huuliltaan.

"Näettekö", kuiskasi Beulwitz.

"Ei se vielä tähän lopu", huokasi kreivitär.

Botho, voittajan kasvoin, sydämessään ihana tunne siitä, että tänään
hänen onnensa tulisi myöskin hänen oikeudekseen, jutteli vielä pari
iloista sanaa prinssin kanssa, puristi Beulwitzin kättä ja sanoi, että
hänenkin tekisi mieli tulla mukaan.

"Ei", pyysi kreivitär voimiaan ponnistaen, "pyydän sanoa hänen
ylhäisyydelleen, että sinä olet estetty. Minulla on sinulle puhuttavaa."

Bothon silmät säikkyivät

"Paras kreivitär", sanoi prinssi Beatrixin kättä suudellen, "lämpimiin
onnentoivotuksiin, jotka lausuin teille ja herra luutnantille jo eilen
illalla, sallikaa minun liittää vielä pyyntö, että jos olen jollakin
tavalla ansainnut epäsuosionne, te annatte minulle anteeksi".

"Minä en tiedä", lausui Beatrix kasvoillaan ylpeä ilme, samalla kuin
hänen silmänsä lämpimästi katsahtivat Güntheriin, "että minulla olisi
syytä olla suutuksissa. Siis ei tarvita mitään anteeksipyyntöjä. Jääkää
hyvästi, teidän ylhäisyytenne! Tuskinpa ensi kerralla enää tapaamme,
sillä Kielistä tultuanne olen minä Dorothea-tädin kanssa Hampurissa
hommaamassa myymejäni..."

Sitten paiskattiin vielä nopeasti kättä ja lausuiltiin muutamia
jäähyväissanoja, ja vieraat lähtivät.

Kreivittärestä tuntui, kuin olisi hänen viimeinen rohkeutensa
mennyt vieraiden mukana. Hän katseli selkoselällään olevaa pääovea.
Avonaisista ovista saattoi turmio hiipiä taloon.

Hitain askelin palasi hän sisään Bothon ja Konstanzen kanssa. Syksyinen
aamuaurinko loi hehkuaan punaisille uutimille. Seiniltä katsoivat alas
vanhat, synkät perhekuvat. Raskaissa mietteissä astui talon elävä
valtijatar niiden ohi.

"Täti", kuiskasi Konstanze painautuen likelle kreivitärtä, "Jack pisti
minulle vastikään kirjeen, joka on sinulle tuleva".

Kreivittären poskilta katosi kaikki väri.

"Anna tänne se", sanoi hän ääneen, "ja mene". —

"Kuule äiti", alkoi Botho, "tänään otan kohtaloni vastaan sinun
kädestäsi. Sinä olet, tiedän ja tunnen sen, vahvistava siunauksellasi
onnen, jota ei enää kirouksesikaan voi minulta riistää."

Kreivitär avasi kirjeen.

"Malta hetkinen", sanoi hän käheästi, "Lydia on itse määrännyt
kohtalonne".

Botho, iloisen kärsimättömyyden valtaamana, astui äitinsä luota
kamiinin luo ja kohenteli uunia hiilihangolla. Että kreivitär vielä
tällä hetkellä kykeni lukemaan kirjeen, se ei ollut Bothon mielestä
erikoisen kummastuttavaa, sillä olihan äiti aina tyyni ja rauhallinen.
Että kirje oli Lydialta, sitä Botho ei aavistanut.

Kirjeen sisältä löysi kreivitär pienen Botholle osoitetun kirjelipun.
Kreivittärelle osoitettu kirje kuului seuraavasti:

  "Minä menen, pitääkseni sanani. Jonkun päivän kuluttua saatte
  asianajajaltani kuulla, että huvila, jonka muutama päivä sitten
  ostin kaikkine kalustoineen, siirtyy Konstanze Waldaun omaisuudeksi.
  Toivomukseni on, että hän asuisi siellä äitinsä kanssa niin kauan
  kuin tämä elää, ja että, kun tulevaisuus tuo Konstanzelle onnen, jota
  hänen sydämensä ei vielä uskalla toivoa, huvila siirtyy Allmerien
  perheomaisuudeksi."

Siinä kaikki. Ei ainoatakaan hellää jäähyväissanaa, ei toivomusta, ei
valitusta.

Kreivitär saattoi töintuskin pitää vapisevissa käsissään kirjettä,
jonka hän nyt ojensi Botholle.

"Siinä", sanoi hän, "on kohtalosi kirjoitettuna. En minä, vaan hän,
jota rakastat."

Botho ojentautui suoraksi kumarasta asennostaan ja sanoi empien,
hämmästyneenä:

"Lydialtako? Hän on ratkaissut!"

Hän otti kirjeen, avasi sen — äkillinen tuska jääti hänen rintansa.

"Äiti", sanoi hän änkyttäen, "en halua ajatella — että sinä olet —
uskaltanut — toimia häntä — häntä itseään ja minua vastaan..."

Hän luki. Hänen silmänsä suurenivat ja jäykistyivät. Hänen huuliltaan
tuli omituisia äännähdyksiä. Kreivitär, jonka äkkiä valtasi omituinen,
hirveä kylmyys omaa lastansa kohtaan, otti tältä kirjeen ja luki
kovalla äänellä:

"Hyvästi, Bothoni, minun täytyy erota sinusta ainiaaksi. Minä vannoin
sinulle tulevani vaimoksesi tai katoavani maailmasta. Tuomitse sinä,
olenko valapattoinen. Eräs rikos varhaisemman elämäni ajoilta erottaa
meidät. Pysyn valassani: kuolen sinun tähtesi, häviän maailmasta."

"Maa-il-masta", kiljahti Botho.

Hän tuijotti äitiinsä kauhistuttavin ilmein.

"Sinä olet ottanut hänet minulta", sanoi hän kolkosti. "Sinä!"

Jälleen rajattoman tuskan valtaamana huusi kreivitär:

"Sen täytyi niin käydä. Älä tuomitse nyt.

"Sinä!" ähkyi Botho kuin tukehtumaisillaan. "Sinä! Elämää ilman häntä —
ilman häntä — sitä en kestä!"

"Botho!" rukoili hänen äitinsä.

"Anna minun olla!" huudahti hän rajusti. Hän syöksyi ulos, hänen
äitinsä seurasi häntä. Näin he kiitivät peräkkäin portaita myöten,
pitkin käytävää. Mutta pojan raivoavalla epätoivolla oli nopeammat
jalat.

Hän tempasi huoneensa oven auki, lukitsi sen jäljessään. Ja
ulkopuolella kolkutti ja rukoili äiti kuolontuskissaan.

Samassa — kimeä huuto — laukaus — uhkaava jyrinä koko vanhan
rakennuksen läpi. Ja sitten haudanhiljaisuus. Oven ulkopuolella oleva
nainen oli lyyhistynyt kynnykselle — hieno ruudintuoksu tunkeutui oven
raosta.

Linnan alakerroksessa syntyi hälinä. Juostiin portaita ylös.

Silloin tointui kreivitär. Hän hoiperteli seinää pitikin lähimmälle
ovelle. Juuri kun hän painoi vasemmalla kädellään oven lukkoa, ilmestyi
palvelijoita portaiden päähän; samassa tuli Beatrix syöksyen käytävää
pitkin.

Kreivitär kohotti päänsä, ja vähitellen koko hänen vartalonsa
suoristui suoristumistaan, kunnes hän seisoi ylväänä ja lujana kuten
tavallisesti. Hän ojensi kätensä. Jokainen, hänen oma tyttärensäkin,
luki hänen kauhistuneista, kuolonkalpeista kasvoistaan, ettei kukaan
ennen häntä eikä hänen kanssaan astuisi kynnyksen yli.

Hitaasti aukeni ovi, joka vei Bothon makuukamariin; hitaasti, askel
askeleelta eteni kreivitär, tuima, saapui toisen huoneen kynnykselle.
Hänen kätensä siirsi verhon syrjään, ja silmät jäykkinä katsoi hän
häntä, joka kalpeana ja äänetönnä makasi lattialla pitkin pituuttaan.
Hänen vierelleen oli polvistunut tyttö, joka painoi hänen verta
vuotavaa kättään suutansa vasten, kuin tahtoisi lämpimillä huulillaan
ehkäistä punaisen virran.

"Onko hän kuollut?" kysyi kreivitär kolkosti.

"Ei", huusi Konstanze, "ei. Minä olin täällä, ja tartuin hänen
käsivarteensa, niin että luoti hipaisi vain hänen kättänsä. Ja
vain säikähdys ja tuska — se _toinen_ tuska, ovat tehneet hänet
tajuttomaksi."

Silloin kulki väristys kreivittären ruumiin läpi ja hänen kasvonsa
vavahtelivat, ja epätoivon kangistus muuttui valtavaksi liikutukseksi,
kiitollisuudeksi, iloksi.

Itkien hän laskeutui polvilleen tytön viereen.

"Sinä olet pelastanut minun poikani", kuiskasi hän; "tahdoin pitää
Jumalan armollisena itseäni kohtaan, sen vuoksi otin sinut talooni.
Olen saanut kokea, jumalien kanssa ei ole leikkimistä. Ja kuitenkin
olet sinä tullut minulle siunaukseksi."

Konstanze heittäytyi rakastettunsa rinnoille:

"Hän on onneton, hän on kaikki kadottanut Mitä hänellä on enää
maailmassa?"

Silloin nousi kreivitär ylös, laski kätensä tytön vaalealle päälaelle
ja sanoi hiljaa:

"Hänellä on nuoruus, ja nuoruus unohtaa ja toivo. Ja sinä olet minun
toivoni — hänen tulevaisuutensa!"

       *       *       *       *       *

Muutamia kuukausia myöhemmin, kun talvi oli kevääksi muuttumassa,
matkusti San Remosta eräs pieni kolme henkeä käsittävä seurue
etelä-Italiaan päin. Siinä oli kaksi naista ja yksi nuori mies.
Vanhempi nainen, ylväs olento, näytti väsymättömällä kärsivällisyydellä
ja lempeydellä vaalivan nuorukaista, jonka kalpeat kasvot kertoivat
kestetyistä tuskista ja kirkkaat silmät elpyvästä elämän ilosta.
Nuorempi nainen tai oikeammin nuori, vaaleaverinen tyttö oli
surupuvussa — hän oli San Remossa haudannut äitinsä.

Roomassa pysähtyi seurue muutamiksi viikoiksi.

Ja siellä sattui eräänä päivänä, että matkustavaiset näkivät
Pietarinkirkossa erään naisen, — joka kantoi pyhän Elisabethin sisarien
pukua, johon kuului musta leninki, harmaa laahustin ja harmaa hattu,
jota reunusti otsan kohdalta valkea harso — kulkevan keskustellen erään
korkean hengellisen miehen rinnalla suoraan valtavan keskikuorin poikki
erästä sivukäytävässä olevaa alttaria kohti. Molemmat olennot katosivat
jättiläismäisten pylväs rivistöjen taa.

Vanhempi nainen, joka oli laskenut käsivartensa pojan käsivarrelle,
silmäili ohimennen ja välinpitämättömästi noita kahta kulkijaa;
nuorukainen katsoi eteenpäin pyhimysten komeroa kohti, eikä huomannut
kumpaakaan, yhtä vähän kuin muitakaan ohikulkijoita kirkossa. Mutta
nuori tyttö, joka kulki hitaasti perässä, säikähti ja pysähtyi niin
äkkiä, että pappi ja harmaa sisar loivat katseensa häneen.

Kaksi silmäparia kohtasi toisensa, mutta sisar silmäili rauhallisena.
Miten kovin muuttuvatkaan kasvot, kun hiukset, jotka muodostavat niiden
luonnolliset puitteet, kiedotaan tiukasti leuan alle ulottuvalla
rumalla harsolla, miten tuleekaan vartalo paljon pienemmäksi ja
muodottomammaksi, kun poimuinen puku ja harmaa liina sitä ympäröivät —
sittenkin, sittenkin olisi nuori tyttö vannonut tuntevansa nuo kalpeat
piirteet.

Hän seisoi ja katseli molempien jälkeen. Kun he katosivat pilareitten
sekaan, ei tyttö voinut enää itseään pidättää. Omaisistaan välittämättä
juoksi hän harmaan sisaren jälkeen. Korkean ristikon edessä, joka
erottaa sivukappelin kirkon käytävästä, hän saavutti sisaren.

Pappi oli nostanut kätensä erään ristikkopuikon päälle ja seisoi siinä
kuin maalarin mallina. Auringon säteet, jotka pölyn kera karkeloiden
pilkistivät sisään kappelin punaruutuisista ikkunoista, valaisivat
hänen sinisenväristä pukuaan, hänen valkoista pitseillä koristettua
kauhtanaansa ja hänen harmaalla turkiksella reunustettua kaulustaan
lämpimin värein. Hänen kasvonsa olivat viisaan, suopeannäköisen
maailman-miehen. Harmaa sisar seisoi hänen edessään asennossa, joka
ei ilmaissut nöyryyttä, vaan pikemminkin tyyntä asiallisuutta ja teki
samalla muistiinpanoja pieneen tauluun, jota hän piti kädessään.

"Minä olin toivonut, ettei minua määrättäisi Saksaan", sanoi sisar
juuri kun tyttö lähestyi häntä.

Oh — äänikin oli sama — hillitty, väsynyt ääni — vieraasta kielestä
huolimatta.

"Lydia", huudahti tyttö.

Harmaa sisar kirjoitti rauhallisesti edelleen.

"Lydia", huudahti tyttö taas ja astui lähemmäksi.

Pappi kysyi ystävällisesti, samalla kuin hänen silmänsä kiintyivät
suurella mieltymyksellä kauniiseen tyttöön:

"Te haette jotain?"

"Oh, Lydia. — Te elätte?" huusi tyttö, ojentaen ristiin pantuja käsiään
sisarta kohden.

Sisar katsoi häneen — kysyvästi, kuten katsotaan sellaiseen, joka
käyttäytyy käsittämättömällä tavalla.

"Mitä neiti haluaa?" kysyi hän papilta italiaksi, ikäänkuin ei
ymmärtäisi saksaa eikä ranskaa.

"En tiedä, sisar Magdaleena. Neiti näyttää luulevan teitä joksikin
toiseksi henkilöksi."

Ja molemmat pudistivat päätänsä, eivätkä sen enempää tytöstä
välittäneet. Konstanze läksi pois syvästi hämmästyneenä.

Voisiko luonto luoda kaksi toisilleen vierasta samankaltaista olentoa?
Oliko se Lydia? Mutta eikö siinä tapauksessa olisi silmäripsien
värähdys, ohimenevä värinvaihdos häntä kavaltanut? Eikö hän ollut
Lydia? Mutta joskin kasvot eksyttivät, niin ei voinut samanlaista
äänensointua olla kahdella ihmisellä maailmassa. Siitä saakka kuin
Lydia katosi ja muutamia päiviä vielä sen jälkeen saapui hänen
allekirjoittamansa lahjoitusasiakirja Allmershofiin, ei hänestä oltu
saatu enää mitään tietoja, ei hänen elämästään eikä kuolemastaan.

Oliko hän tätä tarkoittanut maailmasta poistumisellaan? Löytyikö
ihmisrinnassa niin paljon itsensähillitsemistaitoa, ettei se
vavahtanut, kun menneisyys ilmestyi elävänä sen eteen? —

Ja muutamia kuukausia myöhemmin vietettiin Allmershofissa häitä.
Beatrixin poikamaisen kiharassa päässä oli myrttiseppele, ja Günther
oli autuas ja iloinen sulhanen. Hänen toverinsa Lobedan ja Frankenstein
olivat saaneet lomaa ja olivat nyt juhlavieraina. Frankenstein, vaikka
oli tällä välin jo ehtinyt muualla rakastua, hakkaili uudelleen
Konstanzea. Dorothea-täti, joka kreivittären pitkän matkallaoloajan oli
näytellyt morsiusäidin osaa, tunsi olevansa tämän juhlan päähenkilö.
Günther oli täydellisesti syrjäyttänyt Bothon Dorothea-tädin sydämestä,
ja kenenkään aavistamatta oli hän varmasti päättänyt nimittää Güntherin
ja Beatrixin perijöikseen.

Lobedan oli periaatteen kannalta murheellinen häävieras.

"Kadottaa aina toverin ja harvoin saa ystävällisen talon, sillä minun
yleisesti tunnetun vaarallisuuteni vuoksi eivät toverini kutsu minua
kernaasti nuorien rouvainsa luo", sanoi hän.

Mutta Günther lupasi uskaltaa sen tehdä, ja Beatrix kutsui hänet jo
hääpäivän edellisenä iltana talon ystäväksi.

"Kuten tahdotte", sanoi Lobedan synkästi, "minä aavistan mitä
kamalimpia selkkauksia. Sillä Beatrix tulee lopulta huomaamaan, miten
minä olisin ollut se oikea hänelle."

"Noin hän sanoo jokakerta, kun joku tovereista menee naimisiin, mutta
hän ei ole vielä pistäytynyt kenenkään luona", nauroi Günther.

Myöskin herra v. Beulwitz oli tullut. Hän toi kallisarvoisen lahjan
prinssiltä ja herttualta ja kutsun kreivittärelle viettää vielä yksi
talvi hovissa, joka ihailee hänen nuorekasta kauneuttaan.

"En", sanoi kreivitär, luoden ystäväänsä pitkän, raskasmielisen
katseen, "kun olen viettänyt elämäni kevään ja kesän niin sanoakseni
luoksepääsemättömällä jäävuorella, en tunne itseäni tarpeeksi varmaksi
lähtemään elämäni syksynä niin monien vieraitten ja uusien olentojen
pariin. Ei mikään sydän ole liian vanha ja liian luja ollakseen
myrskyjä vastaan varustettu, ja minä — te näitte sen viime vuonna —,
en tunne omaa, enkä muitten sydämiä. Minä en ole käynyt kiusauksien
koulua. Minusta tuntuu siitä saakka aina, kuin olisin peitetyn kaivon
kaltainen — kuka voi tietää, mitä sen syvyyksissä uinuu. En uskalla
enää pitää itseäni hyvänä — minä kuuluu epäluotettaviin."

"Tietoisuus, että on sellainen, antaa mielelle lujuutta, arvostelulle
suopeutta", sanoi Beulwitz lämpimästi. "Ja ystävällisyydellä ja
lempeydellä te olette saanut takaisin poikanne."

Kreivitär, joka istui Beulwitzin kanssa verannalla, katseli
juhlallisessa iltavalaistuksessa komeilevaa puistoa.

"Uskollisen tytön rakkaus on vaikuttanut enemmän kuin minun äidillinen
huolenpitoni", lausui hän hiljaa.

Botho ja Konstanze kävelivät juuri kirkkaassa valaistuksessa, jota
tulvi linnan ikkunoista.

"Siellä kypsyy hedelmä", sanoi Beulwitz, osoittaen noita kahta, jotka
innokkaasti puhelivat keskenään.

"Niin", huudahti kreivitär onnellisena, "tuolla tytöllä on minun
lujuuteni, mutta ei minun ankaruuttani. Nöyrästi on hän mukautunut
Bothon mielialaan, joka yhä enemmän ja enemmän varmistuu ja kohottaa
hänen miehistä itsetuntoaan. Ja kuitenkin, tuo hänen nöyryytensä
vaikuttaa kasvattavasti. Hetki, jolloin poikani tulee luokseni ja
sanoo: 'Minä rakastan häntä', — se hetki antaa minulle rauhan.
Sillä silloin on Lydian toivomus täytetty, ja nuo hirveät sanat
'tuomitsetteko minua?' eivät sitten ehkä yöuntani häiritse. Kun vain
tietäisin yhden seikan: missä ja milloin hän poistui tästä maailmasta?
Onko hän kuollut — kentiesi kirous huulillaan?"

Beulwitz laski kätensä kreivittären käsien päälle, joita tämä piti
ristiin pantuina sylissään.

"Sophie", sanoi hän hiljaisella äänellä, "minun täytyy kertoa teille
eräs tapaus. Kun noin kahdeksan viikkoa takaperin vaimoni lievästi
sairastui, mutta luuli itse olevansa kuolemaisillaan ja raivoavalla
kärsimättömyydellään ja loppumattomilla valituksillaan olisi voinut
panna enkelinkin kärsimyksen kovalle koetukselle, valvoi hänen
vuoteensa ääressä eräs enkeli, jonka kärsivällisyys kesti vaimoni
kaikki pahat tavat. Se oli eräs pyhän Elisabethin nunnakuntaan kuuluva
harmaa sisar, joka oli antautunut sairaanhoitajattareksi: Mutta eräänä
päivänä sattui prinssi näkemään hänet ja katseltuaan häntä hetkisen
ihmeissään, kysyi häneltä, eikö hänen nimensä ollut aikaisemmin ollut
Pantin. Sisaren kalpeat kasvot eivät värähtäneetkään. Hän sanoi,
ettei hänen nimestään ja alkuperästään saisi milloinkaan puhua. Minä
olin niin julma, että puhelin hänen läsnäollessaan prinssin kanssa,
joka joka päivä kävi vaimoni sairasvuoteella, teistä, Bothosta,
Allmershofista. Mutta lääkepullo, jota sisar piti kädessään ja josta
hän tiputti lasketut tipat teelusikalle, ei vapissut. Oliko se Lydia
— oliko se vain samannäköisyys, joka minut petti? Onko hän kuollut?
Elääkö hän inhimillisen rakkauden palveluksessa? Me emme tahdo tutkia
emmekä kysellä. Hän on valansa pitänyt. Kun hän ei voinut tulla Bothon
vaimoksi, katosi hän maailmasta — maailmallisesta maailmasta. Ja sen
vuoksi ajatelkaa sovinnollisesti taapäin ja toivorikkaasti eteenpäin."

Kreivitär puristi hartaasti hänen kättänsä.

"Niin", sanoi hän silmissään kostea kiilto, "sovinnollisesti. On
olemassa eräs valo, joka kirkastaa syntisten kuvat pyhimysten kuviksi
— rakkauden ja kärsivällisyyden valo, joka loistaa elämäntuntemusta
tulvillaan olevasta sydämestä."






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK IKIONNELLISET ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.