language: Finnish

LÄHDE

eli Kirje Markus kalastajasta

Kirj.

GABBIEL SCOTT

Suomentanut

Ada Norna

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1924.

I.

Ihminen tulee maailmaan, hän vaeltaa ympäri tomussa, elää, ponnistelee ja taistelee aikansa, häntä kohtaa sairaus, vääryys ja puute. Sitten hän kuolee, joutuu unohduksiin ja sekoittaa tomunsa hiljaa maan tomuun. Hautaristissä saattaa olla nimi Markus, mikä Markus se oli?

* * * * *

Markus oli muuttanut satamaan samana vuonna kuin »Fiskeren» ajoi matalikolle Tronderø-saaren luona, jos joku sen muistaa. Ihmiset olivat heti selvillä siitä, että hän oli äärettömän typerä, ja kun hän vielä oli köyhä, niin he katsoivat häneen yli olan. Niin, Markus oli kaikkea muuta kuin teräväpäinen, se on sekä totta että varmaa, mutta häneltä ei suinkaan puuttunut ymmärrystä eikä järkeä, niin että ihmiset olisivat voineet tyytyä pitämään huolta itsestään. Tietystikään hän ei ollut kuten sinä tai minä, mutta mehän nyt olemmekin harvinaisen viisaita, eikä hän ollut edes niin viisas kuin Kristofer, Marian vapaakirkkoon kuuluva tullimies, jota ei kukaan kunnioittanut. Niin, suutarikin, jota Jumala ja kaikki ihmiset sortivat, tunsi kuuluvansa paremmistoon. Markus, sanoi hän ja vihelsi, en tarjoa hänelle tuolia, jos hän tulee luokseni, annan hänen seistä oven pielessä. Minkälainen talo Markuksella on? Se on vanhan Reginan olutpanimo; eukko kävi kauppaa siellä, missä luotsivanhin nyt asuu. Minä en tahtoisi asua siinä mistään hinnasta. Markus maksoi siitä kuitenkin yhdeksänkymmentä kruunua, tasan yhdeksänkymmentä, niin totta kuin minä elän, ja kaksitoista kruunua talonsa paikasta. Ja sitten hän heti purki sen ja muutti sen rotkoon — pitäkää kiinni minusta, nauran itseni kuoliaaksi — ja rakensi siihen pienen eteishuoneen, jotta se näyttäisi talolta, hahahahaa! Ja nyt Markus luulee asuvansa linnassa, nyt hän leikkii oikein talonomistajaa, rakentaa aitoja ja vaikka mitä voi sinua suurta narria…

Hyvä, Markuksen rakennukset olivat kunnossa, ne näyttivät surkean pieniltä, eivätkä juuri todistaneet hyvinvointia. Mutta hyvinvointi ei ole kaikki kaikessa täällä maailmassa, järjestys ja ahkeruus on myöskin jotakin, puhumattakaan tyytyväisyydestä. Täällä maan päällä ei vain anneta niin paljon arvoa järjestykselle ja ahkeruudelle kuin hyvinvoinnille, ja tyytyväisyyttä tuskin pidetään minään hyveenä, vaan ennemmin köyhyyden merkkinä, joka ei oikein sovi paremmille ihmisille. On ero yksinkertaisen ja hienon välillä, sarka ja siirappi ja musta leipä ja silli maistuvat torpparista hyvääkin paremmalta. Markuskin oli tavallisesti puettuna sarkaan, jonka sinisen kotitekoisen värin haju tuntui jo kauas, ja söi lisäksi kelpo lailla siirappia ja mustaa leipää, niin ettei häneltä siinäkään suhteessa mitään puuttunut. Mutta siirappi ja musta leipä ovat myöskin ruokaa, joskaan ne eivät ole hienoa ruokaa, ja mökki on myöskin talo, vaikka se onkin pieni talo. Joka tapauksessa Markus oli hyvin tyytyväinen eikä katunut kauppaansa. Siinä seisoi hänen talonsa rotkossa punaisessa puvussaan, josta erottui vain vihreä ovi, ja näytti melkein ruusulta. Siinä oli oikein piippu katolla ja keittiö ja kamari. Voiko enempää toivoa? Ja edessä oli portaiden muotoinen hakattu paasi, ulottuen aina ylös kynnykseen asti, oikein kaunis ja hieno kivi, jolle sopi astua. Tietysti ei siinä ollut käsipuita eikä muuta sellaista, mutta mitä niillä olisi tehty? Markus ei tarvinnut tukea ei ulos eikä sisään mennessään, Markuksella oli niin hyvät jalat kuin kenellä muulla tahansa. Ne eivät olleet millään tavoin hauraat, ei kuten isoisä Børrellä, joka meni horjuen seinästä seinään alas satamaan eikä kyennyt itse jalkojaan pysähdyttämään, kun ne kerran olivat tulleet käyntiin. Hänen täytyi ensin nojautua johonkin tai tarttua kiinni jostakin — ellei, niin jalat kulkivat edelleen ja veivät hänet veteen tai tuleen, aivan miten sattui. Ei, Markuksella oli verraton ruumis, ja joskaan pää ei ollut yhtä hyvä, niin se oli kuitenkin oikealla paikalla ja näytti erinomaisen kauniilta siinä. Silmät olivat siniset ja lempeät ja niiden katse järkähtämätön, ja parta meni korvasta korvaan ja oli kuin ruskeata, pehmeätä ja kiiltävää pörröä ympäri leuan. Tukka oli lisäksi verrattoman, taipuisa ja muistutti eräänlaista hienoa silkkiä — oikea hienonhieno tytöntukka, joka kihartui heti, kun se tuntui vähänkin kostealta. Ihmiset muuten tiesivät tämän, ja kun Markus tuli alas satamaan, sattui usein, että Truls tai Kristen nostivat luvatta hänen hattuaan. He sanoivat, ettei heillä ollut ilmapuntaria muassaan, ja sormiellen tukkaa he vetivät sitä, koettaen, tiesikö se kaunista ilmaa vai mitä.

No, Truls ja Kristen saattoivat sen tehdä, he olivat niitä suuria satamassa; heillä oli osuutensa maailman taloudessa, niin, he olivat hyvin tärkeitä tekijöitä. Niinpä kyllä, mutta Markuskin oli jotakin, ei hänkään ollut syrjässä. Kun maa pyöri, seurasi Markus mukana, hän ei suinkaan jäänyt jälkeen, vaan matkusti yhtä pitkälle kuin toisetkin. Hänellä oli ehkä yksinkertaisempi paikka, hän istui taempana kuin Truls ja Kristen, mutta hänellä oli aivan sama vauhti ja hän pääsi yhtä hyvin perille kuin he. Luoja ei halveksinut häntä, hän ei ollut millään tavoin syrjäytetty, tähdet kuuluivat myöskin Markukselle, hänellä oli niitä yhtä monta kuin Kristenillä, ja hänellä oli niihin sama oikeus kuin muilla. Kristenillä oli ehkä hiukan enemmän omaisuutta täällä maan päällä, hiukan enemmän irtaimistoa. Mutta mitä se oli tähtiin verrattuna? Kun hän ja Kristen kerran täältä lähtisivät, niin mitä he jättäisivät jälkeensä?

Kristen jättäisi jälkeensä vähän enemmän tomua, vähän enemmän multaa ja vähän enemmän ruostetta…

II.

Pieni kivitasku tulee lentäen ja istuutuu paadelle Markuksen oven eteen. Se tulee säännöllisesti joka aamu; sillä on pesänsä siinä lähellä, rotkon seinässä, eikä se uskalla lentää liian kauas siitä. Tjek, tjek, se visertää ja istuu ja iloitsee elämästä. Sillä ei juuri ole ääntä, mutta se laulaa kuitenkin. Ja väliin se hiukan viekoittelee: juv juv juv juv, se muistuttaa pienenpientä haukkuvaa koiraa.

Tjek, tjek!

Markus havahtuu unestaan ja katsoo kelloa, joka tikuttaa naulassa — täsmälleen puoli neljä. Eipä ole varaa nukkua kauemmin, jos aikoo saada jotakin tehdyksi tänään. Täällä on kyllä tehtävää, jokapäiväinen taistelu ja huoli asettavat loppumattomia vaatimuksia. Niin pian kuin on saanut yhden työn valmiiksi, odottaa jo toinen ja kolmas — ne ammottavat kuin padat ympärillä, ja ne pitäisi ehdottomasti täyttää. Voi olla alituisesti toimessa, ja kun on päässyt rivin päähän, saa alkaa alusta taas. Ei ole hetkenkään pysähdystä, ei mitään voida tehdä niin valmiiksi, ettei sitä tarvitsisi tehdä toistamiseen. Ei voi pysyä erillään elämästä niin kauan, että ehtisi hetken hengähtää. Kaikki palaa alituisesti entiselleen ja on tehtävä taas uudelleen. Kaikki vaatii huolta ja hoitoa, olkoonpa se vaikka vain veitsen terä, kaikki ikäänkuin kiertää itseään ja kuluu ja vaatii uudistusta. Täällä maan päällä on ikuinen kiertokulku, ikuinen kuluminen ja ikuinen käyttö. Siitä syntyvät tuhannet vaikeudet, jotka on voitettava, jos tahtoo säilyä, jotka lykkäytyvät päivä päivältä eivätkä anna hetkenkään lepoa tai rauhaa. Eilen oli palomuuri korjattava, huomenna on ankeriasmerrat selvitettävä. Menneellä viikolla oli tilitettävä pankkiin, tulevalla viikolla tahtoo kauppias omansa. Ja aina on huolehdittava ruoasta, ruokaa aikaisin ja ruokaa myöhään, ruokaa neljä, viisi kertaa päivässä…

Markus on noussut polvilleen penkille ja sytyttää tulen uuniin, hän ulottuu juuri ja juuri sinne, kun hän venyttää itsensä oikein pitkäksi.

Niin, alituisesti ruokaa, ruumis vaatii sitä alituisesti. Enemmän, sanoo se lakkaamatta, enemmän ruokaa, enemmän lämpöä, enemmän vaatteita, enemmän jalkineita. On kysymys ruumiin tarpeista, kaikki kiertää ruumista. Kelvoton ruumis on mestari ja herra, se vaatii osansa vähentymättömänä, olkoon ihminen vaikka kuinka pieni ja köyhä. Ja jos sen vaatimuksia ei heti täytetä, seuraa rangaistus samassa, omistaja saa kärsiä nälkää ja puutetta. Niin, niin. Niin se on…

Markus huokaisee, niin että tulitikku sammuu.

Ruumis ensimmäiseksi ja ruumis viimeiseksi. Sillä on mutkansa, ja se pakottaa ihmisen alituisesti raatamaan. Ei hyödytä vastustaa, ruumis on sellainen orjaisäntä, ettei sille ole vertaa maailmassa — — no, nyt leimahtaa tuli uunissa, missä mitta karkeaksi jauhettua kahvia on valmiina pannussa eilisestä saakka. Sekin on ruumista varten — kaikki on sitä varten. Ruumis on kuluttaja, jonka vertaista ei toista, suursyömäri, mässääjä, tuhlaaja — suuria voimia pannaan liikkeelle vain sen mieliksi. Ei ainoakaan mies soutele vuonossa, ei ainoakaan laiva purjehdi merellä minkään muun vuoksi. Mutta vaikka se onkin sellainen kuin se on, niin ei se voi mitään omasta voimastaan, yksin se on voimaton. Tätä ankaraa herraa täytyy tukea, sen täytyy joka päivä saada voimaa maasta voidakseen pysyä pystyssä. Sillä tavalla pakotetaan ihminen tekemään työtä, olemaan vatsansa orjana aamusta iltaan. Ehkä se on julkeasti sanottu, mutta ihminen ei ole mikään vapaa luoma, kuten niin usein sanotaan ja kirjoitetaan. Ihminen ei ole vapaa maan päällä, hän on kahlehdittu kirveeseen ja lapioon, airoihin ja tuhtoon ja tuhanteen muuhun esineeseen. Hänen täytyy alituisesti tehdä työtä, raataa pää maahan painuneena, jos hän tahtoo ehtiä katsomaan ylöskin…

Miksi kaiken täytyy olla näin, minkätähden on näin paljon vaikeuksia?

Markus huokaisee taas hiljaa.

Jumala on sen niin järjestänyt, se on elämän kulku, se on tomun kohtalo, jota ei kannata valittaa. Kohtalo ei tosin ole kaikille samanlainen, toinen pääsee helpommalla kuin toinen, mutta se on taaskin vaikeus, joka on vain korkeimman asia. Täällä istuu nyt Markus olutpanimossa, eikä hänellä ole kyllin tilaa liikkua — se on hänen osansa elämässä. Täällä täytyy hänen elää ja viihtyä, täällä on hänen paikkansa maan päällä. Niin, hänen kohtalokseen oli määrätty olla Markus ja kestää se…

Minkälainen ilma on tänään, niin, miltä nyt oikeastaan näyttää — tuuleeko yhä vai onko tyyni?

Markus työntyy ikkunan luo pitkin sängyn reunaa ja painaa päänsä lasiin. Oi, on kaunista, ilma on ihana tänään, se on sekä kalan että kalastajan mieleinen — kuulehan vain, miten tiira kirkuu salmessa. Ja ilma on niin selkeä ja sininen, että sen tuntee oikein sydämessään, se oikein elää tuolla ulkona ja värisee lämmöstä ja elämänilosta. Markus tulee mieleltään iloiseksi, kun hän siinä katselee lasin takaa. Tätä voi todella sanoa kultaiseksi aamuksi. Auringonpaiste tunkeutuu kaikkialle kuin silkki ja hyväilee merta ja saarta ja kaikkea. Kuule, nyt kirkuu tiira taas. Varmaankin on vuonossa silliä, tänään on kalastettava. Saappaat, missä hänen saappaansa ovat? Markus saa yhä enemmän tehtävää, hän juoksee ympäri pienen pienessä tuvassaan ja järjestää ja valmistaa. Hän korjaa vuoteensa penkillä, ottaa esiin saviastioita ja kattaa pöydän. Sillä välin alkaa kahvi tuoksua, ja pian istuu Markus ja puhaltaa kahviin, hörppien sen niin pian kuin voi.

Kahvi on hyvää varhain aamulla, se tekee väliin ihmeitä. Se antaa rohkeutta ja hyvää tuulta ja leviää mielihyvänä läpi ruumiin. Markus huomaa, miten hyvä hänen on olla, kun hän istuu siinä kuppi kädessä, eikä hän tahtoisi vaihtaa kohtaloaan kenenkään kanssa. Hän ei todentotta ole suorastaan rikas, mutta hän ei tarvitse vaivaisapua, hän tulee hyvin toimeen omin voimin. Jok'ikinen esine tuvassa on hänen, eikä siellä ole niinkään vähän esineitä, jos ne kaikki tahtoo luetella. Onpa siellä arvokkaitakin esineitä — katsohan vain karahvia tuolla pöydällä. Se on mitä hienointa sinistä lasia, koristettu helmillä ja kultaisilla renkailla, se kaunistaa koko tuvan loistollaan ja on samalla kukkamaljakkona. Niin, se ei ollut mikään arvoton karahvi, se oli maksanut paljon rahaa, jos siitä nyt kerran tahtoi kerskua! Ja sitten oli kaappi nurkassa ja hylly seinässä ja pöytä tässä — viimeksimainittu tosin vaikeutti pääsyä pois penkiltä, mutta sitten se olikin vastineeksi uusi. Sen lisäksi oli oven vieressä peili ja kuva Goliatin kuolemasta — eikä sekään ollut arvoton. Hän ei tahdo edes mainita pesukaappia; mitä maksavatkaan pesukaapit nykyään? Ei, Markuksella oli kaikki hyvin, kuten sanottu, hänellä oli kyllin taloustarpeita, täällä ei todentotta ollut niistä puutetta. Tosin ne veivät tilaa ja pakottivat hänet tekeytymään pieneksi — hänen täytyi liikkua varovaisesti, jollei hän tahtonut töytäistä jotakin — mutta mitä hän tekisi tilalla? Talon ulkopuolella oli sitä kyllin, jos tahtoi liikkua. Ja täällä oli puhdasta ja sievää — täällä oli sitäpaitsi harvinaisen mukavaa, puolueettomasti katsoen. Ei, Markus oli tyytyväinen kohtaloonsa. Olkoon, että hän joskus oli pienessä pulassa, että hän väliin joi kahvinsa mustana tai että häneltä puuttui kahvipapuja — ei ollut silli sanottua, että pulaa kestäisi kauan. Ihminen voi parantaa osaansa, ei ollut ketään, joka olisi sen estänyt tai kieltänyt jollakin tavoin. Hän kalasti viime vuonna kahdellakymmenellä merralla, hän voi valmistaa kymmenen lisää ja kalastaa kolmellakymmenellä tänä vuonna…

Niin on Markus lopettanut ateriansa — Jeesuksen nimeen kiitos ja amen — ja hän kiirehtii lähtöään. Hän ottaa eteisestä pohjaongen ja paiskaa oven kiinni jäljessään, sitten hän ottaa avaimen ja panee sen räystäskouruun. Aivan oikein, ilma on verraton. Markus hiukan maiskutelee suullaan, hän maistelee ilmaa siinä kulkiessaan. Hän ei tupakoi, hän ei koskaan tupakoi — mitäpä hän tupakoisi? Tupakoimisella ei mitään ansaitse, ja ilma on sitäpaitsi puhtaampaa kuin savu. Hänen edessään kimaltelee meri, se on siinä kuin isossa padassa, jonka yksi sivu on auennut salmeen päin. Rotko kulkee vinosti alas ohi kallioitten ja sivuuttaa myöskin kauppiaan portaat.

Ihmeellinen aamu tänään!

Talot sinisten varjojen välissä hymyilevät toisilleen auringonpaisteessa, valkoisina, vihreinä, punaisina ja keltaisina, aina omistajan mielen mukaan. Muutamat ovat kaksivärisiäkin — etusivu vaalea ja takasivu tumma; väliin on katon pääty suojuslaudalla reunustettu, ikäänkuin kehystetty. Täällä ei todellakaan ole kahta samanlaista taloa, kullakin on oma leimansa ja tapansa ja oma ulkomuotonsa. Toisissa on matalat pieniruutuiset ikkunat, ja ikkunoilla piikkisiä pallokaktuksia, sadankin vuoden vanhoja. Ne ovat hyvin ystävällisen ja hauskan näköisiä. Toisissa on jäljestäpäin laitetut, aivan liian suuret lasi-ikkunat täynnä verenpisaroita ja myrttejä. Näyttää siltä, kuin niillä olisi silmälasit, ne muistuttavat vanhoja naisia, jotka tuijottavat älyttömästi eteensä. Niin, täällä on kaikenlaisia taloja, yksi- ja kaksikerroksisia, toisissa on ullakko ja toisissa otsikko. Tuolla on Marian talo vuorenharjan suojassa; vapaakirkolliset käyttävät sitä huoneistonaan, sinne on sitä varten asetettu penkkejä ja tuoleja. Ja Andersin ja Karelin talo, joka on kuin mikäkin ilve satamassa kaikkien pilan ja naurun esineenä! Siinä on oikeastaan kaksi yhteen rakennettua taloa, jotka kerran olivat suorastaan suurenmoiset. Mutta sitten omistajat riitaantuivat, ja senjälkeen he eivät ole voineet sopia — eivät edes talon ulkoväristä. Niinpä he maalaavat kumpikin puolensa erilaisiksi ja pilaavat kokonaisuuden parhaansa mukaan. — Niin, ihmiset osaavat oikutella.

Onpa täällä joukossa taloja, joissa on kaidepuulla varustettu kuisti ja villiviiniä ja mustia, hollantilaisia kiviä katolla. Ne ovat hyvinvoipien laivurien koteja, jotka koristavat koko sataman ja joihin liittyy vielä sileillä kivillä laskettu laituri. Siten asuu Kristen ja siten asuu Truls. Heillä on runsaasti maallista hyvää, niin ettei heidän tarvitse mistään huolehtia, he kuljeksivat ympäri rantakivillä korutohveleissaan ja syljeksivät mereen. Silloin tällöin he kastavat luudan veteen ja vetäisevät sillä kerran pari kynnystä, tai he veistävät tammesta veneeseensä uuden naapin. Niin, Kristen ja Truls, he voivat hyvin…

Messinkinupeissa ja säpeissä, lipputankojen päissä ja muratin lehdissä säkenöi ja kiiltää. Portaiden pielessä kultasade huojuu loistaen riippuvine terttuineen, ja siellä täällä näkyy puutarhatilkkuja valkoisen säleaidan tai orapihlajan ympäröiminä. Niissä upeilevat kaikenlaiset kasvit, pionit, kultaesikot ja liljat, orvokit ja tuhatkaunokit neilikat ja tulpaanit, katinnauriit ja koiranruoho. Markus pysähtyy ja katsoo yli aidan, niinkuin hän on tehnyt niin usein ennenkin. Miten paljon sama maatilkku voikaan tuottaa — miten voikaan kasvattaa kaikki nämä värit! Kuinka maapalasta, niin vähäisestä ja köyhästä, voikaan versoa niin runsas sato! Että hiekka ja savi voivatkin tuottaa kaiken tämän upean loiston! Markus vain murisee ihmetyksestä ja antaa silmiensä harhailla ympäri.

Täällä on ihmeitä kyllin, keskellä ruusupenkki, missä näkinkenkien kidat ammottavat, sen ympärillä kirjavia orvokkeja, ikäänkuin kirjavan renkaan sulkemina — on kuin itse sateenkaari olisi pudonnut maan päälle ja mennyt tuhansiksi siruiksi, jotka ovat juurtuneet ja alkaneet itää! Ja pitkin muuria, aivan puutarhan sisimmässä, kukoistaa upeana krassi; se riippuu ja heiluu ilmassa kuin olisi pantu tuulettumaan; se on vihreintä, mitä Jumala on luonut. Täällä on myöskin keittiökasvitarha, on ylenmäärin salaattia ja lisäksi salviaa ja ruoho- ja purjolaukkaa, täällä on persiljaa ja porkkanoita, on nauriita ja dilliä. Ja aivan nurkassa, etelään päin, missä vettä tihkuu alas kalliolta, seisoo rabarberi ja huojuttaa auringossa lehtiään, raskaita ja paksuja kuin kivet. Markus hän seisoo ja katselee katselemistaan eikä voi irroittaa silmiään tästä kaikesta. Täällä on kaunista ja täällä on hyödyllistä, silmille ja nenälle, vatsalle ja suulle. Hän katselee salviaa, joka kukoistaa ja on kuin kokonainen kotiapteekki: siinä on lääkettä joka lehdessä. Hän katselee rabarberia, joka siinä kasvaa ja paisuu ja on kuin pieni ruokahuone: siinä on ravintoa jok'ainoassa varressa.

Mahdollisesti hänen ajatuksensa olivat harhailleet, mutta tänään ne joka tapauksessa pysähtyivät ja kiintyivät tänne kasvitarhaan ja hän mutisi itsekseen: Jos minäkin koettaisin muokata samanlaisen pienen kasvitarhan ylös kalliorotkoon? Se oli kylläkin huimaava ajatus, hän tunsi punastuvansa ja pelästyvänsä omaa rohkeuttaan, mutta ajatus ei kuitenkaan hellittänyt. Kaikki tämä kasvamassa siellä, kaikki tämä ihanuus muutettuna ylös kalliolle — siitä syntyi niin kaunis kuva, että Markusta oikein värisytti. Hän voisi saada marjoja, hän voisi saada kukkia — niin, vieläpä pienen luumupuun, joka loisi varjoa puutarhaan, kun aurinko poltti pahimmin päivällä. Ja kun tulisi ilta, voisi hän istua keskellä upeutta ja ikäänkuin sulaa siihen ja tarkata jokaista huppua, joka puhkeaa. Hän voisi asettaa sinne penkin, niinkuin vapaakirkon Marialla oli, ja istua luumupuun alla ja katsella, miten se kukoistaa ja kantaa hedelmää. Jos häntä sitten joskus huvittaisi, niin hän voisi pistää luumun suuhunsa, kysymättä keneltäkään lupaa. Jos hän tuntisi jonkin taudin olevan tulossa, kuten kylmettymisen tai luuvalon, niin hän voisi ottaa lehden salviasta ja keittää itselleen kupin oivallista teetä…

Kello lyö neljä Kristoferin luona, sen kuulee aina maakauppiaan talolle saakka, missä kissa makaa ja uinailee portailla. Markus säpsähtää siinä seisoessaan ja lähtee jatkamaan matkaansa pitkin kujaa — rakkaat ystävät, onko kello todella niin paljon? Ja hän, joka tänään on luvannut turskaa Kathrinelle ja valkoturskaa maakauppiaalle, niin, sellaista se on, katsella kukkia ja haaveilla melkein kuin nainen. Puutarha kalliolla — turhaa haihattelua. Voivatko kukat nyt jo kasvaa kalliolla, voiko ruokaa itää paljaalla kalliolla? Niin tosiaankin, siellä rotkossa ei ole lapion täyttä multaa. Siellä ei ole muuta kuin kiviä, kiviä pohjalla ja seinissä, vieläpä haurasta harmaakiveä. Eipä niinkään, isä Markus, et saa nostaa nokkaasi liian korkealle, etpä ole kuitenkaan kuninkaaksi tullut, luuletpa voivasi tulla miksi hyvänsä.

Ja niin on Markus tullut sillalle, missä veneet ovat rivissä ja keinuvat hiljaa vitjoissa tai köydessä — keulanuoran vuoroin höltyessä ja pingoittuessa. Toiset ovat vihreitä, toiset valkoisia — siellä on joukossa myöskin vernissattu vene, joka on arvokkaan ja uuden näköinen, se on ikäänkuin hienompaa lajia. Ja siellä on iso, vaaleanharmaa haapio, jossa on kalasumppu ja tervattu pohja, se on Markuksen vene. Siinä ei ole juuri mitään nähtävää, se ei loista, ei paista, eikä siinä ole edes vaivaista reunusta, jolla se voisi komeilla. Mutta se ui niin hienosti vedessä, se on harvinaisen kevytsoutuinen ja vankka, eikä se ole madonsyömä. Hienompaa kulkua, kuin sen, ei saa nähdä.

Kestää hyvän aikaa, ennenkuin Markus istuu airoissa, hänellä täytyy ensin olla syöttiä. Mutta hänen tarvitsee vain vetää nuorasta, joka riippuu paksuimmassa paalussa, niin nousee sieltä kori, jossa on simpukoita. Siinä on hänelle pitkäksi aikaa syöttiä, sinisimpukoita, suuria kuin mitkäkin. Ja jos kori jonakin päivänä tyhjentyisi, tarvitsee hänen vain ottaa se mukaansa ja koota uusi varasto Sandvig-saaren rannoilta ja sen lähistöltä. Onneksi on siellä kyllin simpukoita; niitä on oikein ryhmittäin, tarvitsee vain ammentaa tuohisella — niin, jos on matalaa, ulottuu väliin kädelläkin.

Niin soutaa Markus ulos merelle auringonpaisteessa, tiiran kirkuessa luodolla ja ruskolevien rannoilla loistaessa. Hänen edessään salmessa ui pyöriäinen puhaltaen vettä joka kerta sukeltaessaan esiin — on kuin siinä pyörisi rasvainen kerä, joka tämän tästäkin sukeltautuu näkyviin. Se ui yhtä nopeaan kuin Markus soutaa, sukeltelee ja vierii yhä eteenpäin. Vesi on jo aikoja sitten alkanut kukkia, on kuin siinä olisi hopeapölyä, joka jakaa auringonloisteen leveiksi juoviksi ja nielee sen siniseen usvaan.

Risholmen liukuu hitaasti ohi ja sitten Sværtingen ja Kuskjær ja Kniven — yhä jatkaa Markus soutamistaan. Vasta ulkona Ternerabenen luona hän hiljentää vauhtiaan ja vetää airot veneeseen, tässä on turskalla tapa oleskella, ennenkuin se menee matalalle lihomaan. Ja miten nyt lieneekään — täällä ulkona Ternerabenessa turskassa ei juuri ole matoja. Se on pyöreä ja lihava ja terve, eikä sen vatsassa ole mitään loiselukoita, kuten turskilla tavallisesti on kesäisin. Se ei kuljeksi ympäri pää painuneena ja ruumis kuihtuneena kuin tylsämielinen eikä näytä kivikalan tai valkoturskan tai merikissan ja sillin sekamuodolta. Ei, niskasta se on leveä kuin kämmen ja vatsapuolelta se suippenee kumpaankin päähän, ja sen pää on pieni, kolmikulmainen ja tumma.

Markus on ottanut hankatapin paikoiltaan ja asettanut syöttikupin sen tilalle. Hän aukaisee simpukan veitsellä, kuten hän on tehnyt niin usein, ja syöttää koukun tottuneesti. Pitäisi olla vaimo hänelläkin, ajattelee Markus ja kietoo hienoa ompelulankaa syötin ympärille, pitäisi olla tuollainen pitkätukkainen nukke, ellei muun niin tukan tähden. Silloin hänellä olisi aina kyllin hiuksia, eikä hänen tarvitsisi lankaan tuhlata rahojaan. Plump, sinne pulahti lyijy paino veteen, se putoaa kierrellen pohjaa kohti, vetäen esteettä siiman perässään…

Niin on nytkin, kuten aina ennen — onko tänään hyvä vai huono onni, onko kala oikeassa vireessä eikä turhaan kitsaile elämällään, vaan täyttää arkailematta velvollisuutensa?

III.

Kalastajan elämä voi näyttää yksitoikkoiselta syrjästäkatselijasta. Siinä hän istuu veneessään vuodet läpeensä, päivän toisensa jälkeen, kaikenlaisessa säässä, varhain ja myöhään, istuu ja puuhailee siimansa kanssa, kunnes hän vihdoin alkaa puutua. Sillä kalastakoon hän siimalla tai hapaalla, uistimella, rysällä, merralla tai nuotalla — niin riippuu kaikki aina langasta. Jos lanka ei ole kunnossa, jos siinä on silmukoita tai solmuja, jos silmukka rysässä on ratkennut, niin seuraa heti rangaistus. Paha solmu peloittaa kalan, ratkennut silmukka päästää sen ulos merrasta, ja kummassakin tapauksessa tulee huono saalis. Lyhyesti sanoen, kalastajan elämä on tarkoin kytketty lankaan, jolla hän kalastaa — ellei lauseparsi olisi niin kulunut, niin voisi sanoa, että se on enemmän langan varassa kuin kenenkään muun täällä maan päällä. Se tuottaa hänelle hänen ruokansa ja välttämättömät elämäntarpeensa. Se on hänen elämänsä ehto ja väline, hänen ensimmäinen työkalunsa, yhtä tärkeä kuin se kerran oli metsästäjälle, silloin kun vielä metsästettiin nuolella ja jousella. Mutta kun metsästäjä on vaihtanut työkalua ja hankkinut itselleen pyssyn ja muita metsästyskapineita — kun metsästäjä on ollut edistyksen mies ja, suoraan sanoen, kytkenyt salaman pyssynpiippuun, niin on kalastaja pysynyt langassaan, kuten hänen esi-isänsä jo tuhat vuotta ennen häntä. Hän sitoo silmukkansa tänä päivänä, niinkuin ne sidottiin Kristuksen aikaan, ja hän laskee lankansa samalla tavalla kuin opetuslapset laskivat omansa Gennesaret-järveen. Hän on ollut ihmeellisen uskollinen perinnölleen, hän on isästä poikaan siitä huolehtinut, suvusta sukuun läpi aikojen. Ja hän on myös yhtä kärsivällinen kuin uskollinenkin, lanka on opettanut hänet taipumaan ja odottamaan, hän ei ole suotta istunut sen vieressä ja tarkannut ilmaa, tuulta ja kaikkea mikä vaihtelee. Hän ei ole turhan takia matkannut pienen pienessä aluksessaan kahden syvyyden välissä. Se on jättänyt syvät jäljet hänen mieleensä ja koskenut häneen aina sisimpään asti. Hän tietää, miten oikukasta elämä on, hänhän on enemmän kuin kukaan muu rakentanut toivon ja onnen varaan. Hän laskee lankansa siniseen syvyyteen, tietämättä, mitä syvyys kätkee, hän ponnistelee eteenpäin, apunaan koko sukunsa kokemus. Hän tarkkaa virtaa ja kuuta, taivaan pilviä ja tuhansia muita seikkoja; hän koettaa selittää mykän puhetta ja lukea tulevaisuuden kirjoittamatonta kirjaa. Mutta aina sulkeutuu syvyys katseelta, ja silmien edessä on pimeys. Hän ei näe päämäärää niinkuin useimmat muut ihmiset, hänen jokainen yrityksensä on hapuilemista pimeydessä, hän on heittäytynyt onnen varaan ja harjoittaa ammattiaan mustassa yössä.

Mutta juuri se, että hän tekee työnsä sokeudessa ja leikkii onnella joka hetki — juuri se saattaa hänen ammattinsa valoon, joka kohottaa sen arkipäiväisyyden yläpuolelle. Odottamaton onni voi jonakin päivänä häntä kohdata, syvyydellä on rikkauksia yllin kyllin; jos onni on myötäinen, niin se voi suoda aarteen, joka vapauttaa huolista pitkiksi ajoiksi. Siinä on jännitystä ja ikuista taikaa, se poistaa yksitoikkoisuuden ja täyttää mielen haaveilla ja toiveilla.

IV.

Kello kahdeksan Markus taas valmistautuu soutamaan kotia kohden. Mutta ensin hän vetää lakkinsa silmille, jotta lippa suojaisi paremmin auringolta, ja sitten hän ottaa syötin koukusta ja heittää sen anteliaasti mereen. Kala on ollut niin nopsa tänään — olkaa hyvä, siinä pieni palkka vastineeksi ja kiitokseksi tältä kerralta. Sitten hän kiinnittää koukun varovaisesti, jatkaa matkaansa ja lisää vauhtia.

Kaksi maneettia uiskentelee vedessä, toinen kirkkaan sininen, toinen punainen. No, sininen on kylläkin viaton, vain kappale lasia, joka sulaa käsiin ja joka on aivan viattoman tyttömäinen, mutta punaisesta on vaikeampi selviytyä. Se ei ole vain myrkyllinen ja polttava eikä vain kirvele kuin itse rikki, vaan siitä on lisäksi vielä vaikea päästä eroon sen pitkien rihmojen tähden. Ne voivat olla hyvin sylenkin pituisia, jopa pitempiäkin. Täällä se kuljeksii kaikkialla, kuten pyrstötähti maailman avaruudessa. Ero niiden välillä on vain se, että pyrstötähti on hyvin varuillaan, jottei sen pyrstö vain kiintyisi mihinkään. Maneetti sensijaan törmää kaikkea vastaan ja kiintyy kaikkialle. Se on sen tähden kalastajan kiusa, haitta ja este ja ikuinen harmi. Se täyttää aika-ajoin kaikki siimat, niin että kalastaja saa tuntikausia ammentaa niitä paljaalla kädellään, sohria myrkyssä kyynärpäitä myöten. Se värjää merrat punaisiksi, tunkeutuupa niiden sisäänkin ja on kuin mikäkin puuro säkissä, kun kalastaja vihdoin on saanut mertansa ylös. Se ei jätä ainoatakaan siimaa, varsinkin jos siinä on solmu, ja limaa riippakiven köyden syntisesti. Tämä on kylläkin ymmärrettävää, sillä riippakiven köysi on ruohosta ja hyvin terävä, niin että kaikki, mikä ajelehtii, tarttuu helposti siihen. Katsopa vain, miltä Markuksen köysi näyttää! Se muistuttaa Atlantin merikaapelia, se on kietoutunut paksuun limaan, johon sormet ihan sekaantuvat. Mutta Markus ei siitä tänään välitä, hän on niin taivaallisen iloinen saaliistaan ja tarttuu maneettiin rohkeasti käsin; hän antaa touvin kulkea kylmästi kouransa läpi ja katselee sitä edessään kuten kohoa. Pahinta sille itselleen, ajattelee hän, jakaantua tällä tavalla, siitä ei ole paljoa jäljellä, kun se ehtii perille sinne, minne sen on matka. Ja aina se on yhtä iloinen, mitä sille elämässä tehtäneenkin! Ei tosiaankaan näytä siltä, kuin se välittäisi ruumiistaan tuon taivaallista. Siinä suhteessa se on suurenmoinen esimerkki, esikuva sinulle ja minulle. Älä välitä ruumiista, se sanoo, ruumis on ikuisesti ja aina tiellä, se on esteenä eteenpäinpyrkimisessä, haittana, ristinä. Ei, ruumiista ei ole mihinkään. Muutoin on maneetillakin tehtävänsä, jos siitä nyt haluaa puhua, se ei ole halveksittava, sillä on kyllin tehtävää, kuten kaikilla jumalanluomilla maan päällä. Herramme ei ole luonut sitä turhan tähden, se pitää veden terveellisenä kuumaan aikaan, pitää sen puhtaana taudeista ja muusta sellaisesta; se on kuin siivilä meressä, se vetää itseensä kaiken maailman lian, joka tekee meren epäterveelliseksi kaloille ja muille eläimille. Sitäpaitsi se on kalojen ravintona — valkoturska syö maneettia aika-ajoin niin runsaasti, että se antaa sen ylen samassa kuin sen irroittaa koukusta. Niin, maailma on ihmeellisesti luotu, järjestetty suurella huolella ja viisaudella; kaikki on suorastaan käsittämättömän tarkoituksenmukaista. Olkoonpa se sitten pientä tai suurta, kaikella on tarkoituksensa ja merkityksensä oman minänsä ulkopuolella. Ei mikään ole vain itseään varten, vaan on samalla jotakin muille; maailmassa vallitsee ihmeellinen riippuvaisuus — — no, tuolla on taas riippakivi näkyvissä, se vierittää päältään paksun vellin, joka leviää kuin savu vedessä. Markus on ollut savipohjalla tänään, niin ettei ole lainkaan ihmeellistä, vaikka täällä onkin niin runsaasti kampeloita. Niin, eikö hän ollutkin tullut liian pitkälle länteen, ennenkuin pääsi oikealle paikalle, jossa hän on kyyröttänyt niin usein ennen. Tämä ei muuten ollut ensimmäinen kerta, kun virta teki hänelle tämän kepposen.

Noin tuntia myöhemmin on Markus onnellisesti myynyt suurimman osan kaloistaan ja lähtenyt takaisin kotiinsa. Kaikki on tänään mennyt kuin kuumille kiville, ihmiset ovat kyllästyneet makrilliin, joka on ollut vakinaisena ruokana viime ajat, nuottavene ei ole edes ollut satamassa, vaan on mennyt suoraan Kristiansandiin. Ja niin he ovat tulleet sensijaan Markuksen luo, sekä Kathrine että Tina ja Torvald, sekä Trulsin vaimo että Kristenin akka, kaikki, joilla itsellään ei ole aikaa mennä kalaan — niin, he ovat seisoneet parvittain laiturilla ja mairitelleet häntä pitkät ajat ja kiemailleet pienen edun tähden. Sinä ymmärrät, Markus, eikö niin? Oi, he ovat olleet niin herttaisia ja lempeitä, sanat kuin sokeria ja puhe hunajaa. Sitten he ovat iskeneet silmää ja nimittäneet häntä kalastajista ensimmäiseksi: Markus on aina ensimmäinen, ovat he sanoneet ja pyytäneet häneltä kalan tai pari kaupanpäälliseksi. Markus ei ole ahne, sen minä tiedän, ei, hän, Markus, tekee kauppaa kätevästi, hän ei petä. He ovat melkein hyväilleet häntä, ovat työntäneet toisensa syrjään ja näyttäneet puolta tai koko kruunua. — Katsos, Markus, otahan tämä! He ovat kumartaneet hänelle kuin itse keisarille ja, suoraan sanoen, tehneet kaikkensa kalan tähden. Niin, se ruoka, se ruoka…

Mutta kotona Markus panee oven säppiin ja tyhjentää rahakukkaron pöydälle. Hän laskee kerran ja laskee toisen, siitä tulee hänen mielestään niin suuri summa, ettei hän voi uskoa silmiään. Mutta niin se kuitenkin on, hän saa laskuistaan saman summan, tulee aivan samaan tulokseen: kolme kruunua ja yhdeksänkymmentä äyriä. Ei ole epäilystäkään, pienet ja suuret, hopea ja kupari yhteenlaskettuina tulee siitä todellakin melkein neljä, ja lisäksi on hänellä kalaa itselleen päivälliseksi. Kolme kruunua ja yhdeksänkymmentä äyriä ammennettu suoraan merestä, mikä onnen sattuma! Kolme kruunua ja yhdeksänkymmentä äyriä, se on niin hieno päiväpalkka ongella, ettei Markus muista koskaan sen hienompaa saaneensa. Ja kun hän on tarkkaan sulkenut ne lippaaseen, joka on oikealla nurkkakaapissa, ja saanut perunapadan tulelle, perannut kalan päivälliseksi ja valmistanut kaiken — hän tulee niin erinomaiselle tuulelle, että hän alkaa laulaa penkillään istuessaan. Totta kylläkään se ei kuulu oikein kauniilta eikä se mene aivan oikeinkaan, mutta Markus ei voi oppia laulamaan; Markus on kalastaja eikä muuta, halpa, mutta iloinen ja tyytyväinen mies. Ja ilo pääsköön nyt kerran esiin, ilmetköön jonkinlaisina sävelinä. Turska on harmaa ja valkoturska valkoinen, laulaa Markus ja vilkaisee pataan. Se on vanha kalastajalaulu, jonka hän osittain muistaa ja on omasta päästään täydentänyt:

    Torsken er graa og hvillingen hvid
     og enes godt i en gryde,
    og makrellen vandrer fra evig tid
    om vaaren mod land för at gyde.
     Men laksen er far og laksen er kar,
    han omsvømmer verdens ende,
    mens rognkjeksen ikkun forblir hvor hun var
     — saa er det indrettet for hende.

    Og langen er lang og lyren er bred
     og flyndren flad som en brikke.
    Og silden er baade blank og fed,
    men rødsnegen tør som en stikke.
     Og bergnebben lever i splid med hverand,
    og stjæler til alle tider —
    i sjøen saa er det just som paa land
     at skabningen kives og strider.

    Og koljen er kjendt for sin evarte flek
     og for hun er god at skrabe,
    men bedst som hun er der, saa er hun væk,
    og saa kan en sidde og gabe.
     Det sam' er tilfælde med pigen paa jord,
    kun at hun har flekken for inden.
    En mand er en mand og et ord er et ord,
     men pigen omskifter som vinden.

    Horngjelen er ogsaa av god bonitet
     især med det første han kommer.
    Han ligner paa aalen rent udvortes set
    og varsler altider sommer.
     Blaastaalen er derimod kuns til pynt
    og har saa vær't alle dage,
    han skinner nok pent, men ter sig tyndt,
     naar en skal til at smage.

    Katfisken har det sig omvendt med,
     om synet end ikke forlokker,
    det samme kan siges at finde sted
    med knurren og flere slags rokker.
     Av aalen og ulken, de to overett,
    saa vinder den første prisen,
    den giver en helt ud sagt ypperlig ret,
     mens den andre kan koges til grisen.

    Herav uddrages en lære det kan,
     som alle bør lægge paa mindet:
    i sjøen saa er det just som paa land,
    sku ikke fisken paa skindet.
     En skal bestandiger se sig om
    hvad en gjør og lar være.
    Forhast dig ikke med nogenslags dom —
     det er en ypperlig lære.

S Turska on harmaa ja valkoturska valkoinen
         ja hyvää samassa padassa,
        ja makrilli vaeltaa ikuisista ajoista
        keväisin rannalle kutemaan.
         Mutta lohi on vaari ja lohi on mies,
        se ui ympäri maailman ääriä,
        kun taas rasvakala vain pysyy paikoillaan
         — niin on sen elämä järjestetty.

        Ja molva on pitkä ja lyyraturska leveä
         ja kampela litteä kuin tarjotin.
        Ja silli on sekä kiiltävä että lihava,
        mutta rautakala kuiva kuin tikku.
         Ja huulikalat elävät riidassa keskenään
        ja varastavat kaikkina aikoina —
        meressä on aivan kuin maalla,
         luomakunta riitelee ja taistelee.

        Ja kolja on tunnettu mustasta läiskästään
        ja että sitä on hyvä raapia,
        mutta juuri kun se on käsissä,
        on se jo poissa, ja niin saa istua ja töllistellä.
        Samoin on tytön laita maalla,
        hänellä on musta pilkkunsa vain sisässään.
        Mies on mies ja sana on sana,
        mutta tyttö on vaihtelevainen kuin tuuli.

        Nokkahauki on myös hyvää lajia,
         varsinkin aivan tuoreena.
        Se muistuttaa ankeriasta päältäpäin katsottuna
        ja ennustaa aina kesää.
         Sinikala sensijaan on vain silmänruokaa
        ja on ollut niin aina,
        se loistaa kyllä kauniisti, mutta onkin laiha
         kun sitä pitäisi maistaa.

        Merikissan laita on päinvastoin,
         sen ulkomuoto ei juuri viekoittele,
        ja samaa voidaan sanoa useista rauskuista.
        Ankeriaasta ja kivikalasta, noista kahdesta,
         voittaa edellinen palkinnon,
        siitä tulee suorastaan oivallinen ruoka,
         jotavastoin toista voidaan keittää sialle.

        Tästä voidaan oppia totuus,
         joka jokaisen pitää panna mieleensä:
        meressä on aivan kuin maalla,
        älä katso kalaa suomuista.
         Pitää aina katsoa ympärilleen
        mitä tekee ja jättää tekemättä.
        Älä hätiköi koskaan arvosteluissasi —
         se on oivallinen oppi.

Tähän kuului tosin vielä yksi säkeistö, säkeistö meren ruijanpaltaasta, joka oli kaikkien muiden esimies, mutta siitä oli hänellä muistissaan niin vähän, että sitä oli mahdoton paikata: Mutta ruijanpallas on ensimmäinen ja esimies meressä, — mitenkä sitä jatkaisi? Siitä oli unohtunut yksi, kaksi, kolme säettä, ja sitten se jatkui: paistettava pannussa pippurin kera. Mutta saada se sopimaan edelliseen, niin että säkeistöt sointuisivat yhteen, eikä paikkaaminen näkyisi liiaksi, se näytti liian vaikealta tehtävältä. Ei, runo sai tyytyä yhdenlaiseen kampelaan, vaikkakin se oli niistä pienin — sai olla ilman ruijanpallasta, muuta neuvoa ei ollut. Oli muuten sääli ruijanpallasta, sillä olisi hyvin voinut olla säkeistönsä silläkin; joka tapauksessa se ansaitsi muutaman sanan yhtä hyvin kuin lohi ja molva, vaikka se olikin harvinaisempi.

No, kun Markus on aterioinut, heittäytyy hän hetkeksi penkille, ennenkuin hän alkaa pestä astioitaan. Mutta miten onkaan, lepo ei tahdo saada häntä tänään valtoihinsa, hän on aivan liian virkku, liian iloisella ja rohkealla mielellä. Hän tuntee kuin suurta sisäistä lämpöä, hän lepää ja nauttii olemassaolostaan ja on täysin tyytyväinen kaikkeen. Ja siinä maatessa hänen katseensa kiertää ympäri tupaa, se kiintyy esineeseen toisensa jälkeen, hän makaa siinä kaiken omansa keskellä ja nauttii siitä. Tuolla nurkassa on nyt hänen kaappinsa, jossa rahalipas on säilyssä; missäpä ei sellaista tarvittaisi. Jos on jotakin piilotettavaa — mistä muiden ei tarvitse mitään tietää — niin tarvitsee vain panna se sinne ja kiertää kerran avainta. Kaappi ei lörpöttele kenellekään, olkoon tupa vaikka kuinka täynnä väkeä, kaappi pysyy aivan kiinni ja on vaiti aivan kuin sen tuleekin. Olkoonpa kaappi täynnä kiviä tai rahaa, niin se on aina aivan saman näköinen, kaappi ei muuta ilmettäkään, ei anna mitään vihiä siitä, mitä sinne on kätketty. Jos nyt joku tulisi, niin voisiko hän nähdä siitä, että siinä oli lipas täynnä rahoja? Ja tuo sininen karahvi pöydällä — ei suinkaan ollut sitä ihmistä maan päällä, joka ei sitä häneltä kadehtisi! Siinä se seisoi paksut kultarenkaat kaulan ympärillä ja koristi pöydän ja koko tuvan ja oli sitäpaitsi hyödyllinen esine — seisoi ja säteili ilon väriä, millainen ilma ulkopuolella olikin. Ja niin ihmeellisen hyvin se säilytti veden! Sinivärillä mahtoi olla edullinen vaikutus, muutoin sitä ei voinut ymmärtää, sen täytyi antaa vedelle jonkinlaista voimaa — —

Ei kukaan voi nähdä, missä onni on tai mitä se seuraa, sillä ihmiset eivät nyt kerta kaikkiaan ole samanlaisia. Jos Trulsin ja Kristenin täytyisi vaihtaa Markuksen kanssa, jos he saisivat rotkon asuinpaikakseen, saisivat nurkkakaapin ja rahalippaan, saisivat sinisen karahvin ja kaiken — niin he vain istuisivat ja valittaisivat ja näyttäisivät siltä, kuin heitä olisi suorastaan kohdannut onnettomuus. Onni ei näet ole mitään ulkonaista, joskin siltä voi näyttää, vain keino on ulkonainen. Onni on jotakin hyvää ihmisen sisimmässä, ja se riippuu ennen kaikkea ihmisestä itsestään. Ihminen voi elää ylellisyydessä, hänellä saattaa olla kaikki, mitä hän voi toivoa maailmassa — ja sittenkin hän tuntee itsensä usein vähemmän onnelliseksi kuin se, joka täpärästi tulee toimeen ja kärsii puutetta jok'ainoa päivä. Sillä onni on mielen kyky, joka ei ole likikään yhtä suuri kaikilla, vaikka jokaisella onkin siihen sama oikeus. Usein tämä kyky on pilattu, mieli on korvaamattomasti vahingoittunut eikä sitä enää voi ylläpitää. Se etsii sensijaan tyydytystä välikappaleesta, kun se jo aikoja sitten on menettänyt tietoisen päämäärän.

Mutta Markuksen mieli ei ole turmeltunut. Markuksella on intoa yllin kyllin. Hänellä on tietysti surunsa, omat vaikeutensa — huolensa, jotka pitävät hänet hereillä, niin ettei yöstä väliin tule lainkaan loppua — mutta mieli on yhä turmeltumaton ja terve. Siihen ei suinkaan ole pienin syy tyytyväisyys, se on kuin hapantaikina, se pitää mielen puhtaana sairaudesta ja muusta sellaisesta, joka voisi vahingoittaa sitä sisintä myöten. Sillä tyytyväisyys on onnen kehto, tyytyväisellä on avoin mieli, syvä ihmisymmärtämys ja kirkas katse, joka ikäänkuin kuvastaa suurta luontoa ja kokoaa kaiken kauniin ja hyvän tiedustelematta arvoa tai hintaa. Katso, siksi on tyytyväisellä iloja, joista ei vaativainen mitään tiedä, siksi on hänellä niitä niin paljon ja siksi hän näkee niin paljon valoa vähäpätöisessäkin. Siksi on hänen onnensa niin kestävä — kas, siksi Markus lepää penkillään ja on kiitollinen kaikesta, mitä hänellä on, eikä voi nukkua ilosta. Hän lepää ja tuntee tervettä mielihyvää itse olemassaolosta, lepää ja kasvaa yhteen maan kanssa ja tuntee kaikessa kuuluvansa siihen. Ja tämän ohella alkavat hänen ajatuksensa juosta edestakaisin, hän näkee kaikenlaisia näkyjä ikäänkuin hän selailisi kirjaa. Hän näkee meren aamulla varhain, näkee itsensä ankkurissa Ternerabenessa nostamassa kalaa. Hän näkee turskan toisensa jälkeen nousevan — hitto, kuinka se tänään syö — ruskeita ja keltaisia sekaisin, mutta kaikilla on leuassaan terävä pujoparta, millaisia ne sitten muuten lienevätkin. Hän näkee itsensä laiturin vieressä vaihtamassa saalistaan kupariin ja hopeaan, näkee kasvoja ympärillään ja kaikki herttaiset ilmeet ja katseet — se saa hänet oikein ääneensä nauramaan! Hän näkee itsensä soutamassa Lillesandiin tiedustelemaan havaslankaa sieltä, hän on ansainnut niin suuret rahat, että hän miettii nuotan hankkimista…

Mutta siinä samassa hän näkee puutarhan ja siellä sievän luumupuun ja rabarberia ja marjaterttuja, salviaa ja kukkia. Se oikein rehoittaa rotkossa ja levittää väriloistoa laajalti ympärilleen, tänne on poikkipuolin pystytetty kivimuuri ja sisäpuolelle on koottu multaa. Ja keskellä kaikkea luumupuun alla istuu hän itse valkoiseksi maalatulla penkillä ja kuuntelee humalan suhinaa ympärillään, tuntee, miten ilma on täynnä ruusuntuoksua ja makeata kuin hunaja…

Tämä kaikki on vielä selvänä hänen edessään, kun hän jo on tarkastamassa rotkoa — olisiko se mahdollista, mitä? Hän kulkee ympäri ja katselee ja suunnittelee, tarkkaa asemaa satamaan päin ja laskee missä muurin pitäisi olla ja muuta sellaista. Se käy päinsä, siitä ei ole epäilystäkään, vieläpä se käy päinsä aivan erinomaisesti. Muurin tulee vain olla kyllin korkea, koska maan luonnollisesti täytyy olla vaakasuorassa, jottei vesi valu pois. Se käy päinsä, käy päinsä, loistavasti! Juuri tässä pitää muurin olla, tämä on kuin sitä varten, tässä kallioseinä pistäytyy hiukan ulos, niin että muuri saa siitä tukea. Niin, juuri tässä on erinomainen paikka; tässä se varmaan menestyy, sen täytyy menestyä!

Rotkossa on hiukan tunturilta vierineitä kiviä, niitä on siellä täällä sen pohjalla, kaikenmuotoisia. Markus katselee ja valitsee niistä pienen lohkareen, joka on kallion suojassa. Hän vetää sen aurinkoon, niin että siira yhtäkkiä jää asunnotta, panee molemmat kätensä sen alle ja vierittää sitä eteenpäin.

Kas niin, tuossa se on paikallaan, siinä se on ja aloittaa työn, se on ensimmäinen vakava askel.

V.

Markus muurasi melkein koko kuukauden.

Kävi nimittäin pian ilmi, ettei rotkossa ollutkaan kylliksi kiviä, ei lähimainkaan sitä määrää, mikä tarvittiin. Sitäpaitsi olivat monet niin pieniä, että ne eivät kelvanneet muuksi kuin täytteeksi ja tiivistykseksi, ja se hidastutti työn vauhtia. Sillä laajalti ympärillä olivat tunturit paljaita, voisi sanoa, että ne olivat puhdistetut kaikesta, mikä oli kiveä. Muut olivat aikaisemmin tehneet kuten hän nyt, olivat koonneet itselleen niin kauan kuin täällä oli ollut jotakin otettavaa. Niin täytyi lähteä noutamaan etäämmältä, kulkea ylt'ympäri vuoristossa tai soutaa saarille etsimään, kiertää rantoja löytääkseen jotakin. Sillä tavalla vei jok'ainoan kiven perille saattaminen pitkän ajan, sillä eihän riittänyt, että se tuotiin veneellä, se oli myöskin saatava veneestä ylös. Ja kun hän oli työssään yksin ja tie laiturilta koko matkan kohosi, ei kivi saanut olla liian suuri — ja siksi tarvittiin useampia kuin muuten. Hän lastasi tosin veneen hyvin joka kerta, kun oli ulkona etsimässä, mutta melkein joka kivi oli niin raskas, että se vaati eri matkan. Niin täytyi hänen kulkea sillan ja rotkon väliä ja kantaa kivet ylös käsissään, aivan kuin ne olisivat olleet lapsia, kantaa jokainen erikseen läpi sataman niin varovaisesti kuin suinkin. Useastakin syystä hän kantoi säännöllisesti kivet iltaisin, kun ihmiset jo olivat menneet levolle. Päivällähän oli aina kalastettava, ja ellei ollut kalastusta, niin oli jotakin muuta — joka tapauksessa jäi hänelle niukasti aikaa sivutoimiin. Lisäksi oli iltaisin vilpoista — no niin, totta puhuen — hän pääsi siten tekemästä tiliä satamalle ja kuulemasta ihmisten nenäkkäitä huomautuksia jokaisesta pikku kivestä, jonka hän kantoi heidän ohitseen. Mistä olet varastanut tuon, mitä? Et suinkaan ole ollut minun saarellani? Linnoitustako sinä rakennat vai oletko louhinut ja löytänyt kultaa? Ja joku veti häntä takinhihasta ja viivytteli häntä kaiken maailman turhilla lörpötyksillä kiven hänen sylissään käydessä yhä raskaammaksi. He huvittelivat tekemällä hänelle kiusaa ja nauroivat, he vilkuttivat naapurilleen, että tämäkin katsoisi, ja viivyttelivät häntä niin kauan kuin taisivat. Miten mahdottoman voimakas sinä oletkaan, Markus, he sanoivat ja luulivat, ettei hän heitä ollenkaan ymmärtänyt, ja jotkut tunnustelivat hänen lihaksiaan ja olivat ihailevinaan niitä. Mutta Markus ymmärsi perin hyvin heidän tarkoituksensa — ivan ja kiusan ymmärtämiseen ei tarvita niin erinomaista päätä — hän ymmärsi, että he vain tekivät hänestä pilaa ja huvittelivat hänen ja kaiken hänen touhunsa kustannuksella. Mutta miksi he melkein kaikki sen tekivät, miksi he hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja alituisesti olivat hänen niskassaan, huvittelivat ja nauroivat aina hänen kustannuksellaan — no, se oli yhdentekevää. Eihän sitä voinut kestää iäti, kerran he vielä makaisivat selällään ja vaikenisivat eivätkä voisi sanoa sanaakaan niin suulaita kuin olivat olleetkin. Kerran olisi ilo lopussa niinkuin harmikin, paras kun ei ollut tietävinäänkään…

Kivet tulivat vähitellen paikoilleen, ne liittyivät hitaasti toisiinsa, joskin joukossa joskus oli jokin vastahakoinen, joka ei siihen millään muotoa tahtonut sopeutua. Mutta sentähden ei saanut antaa perää, vastahakoinen oli voitettava, pakotettava alistumaan ja nurisematta palvelemaan yhteistä hyvää. Täytyi keksiä mihin ja millä tavalla kivi oli pantava, niin ettei se ollut vastaan vaan myötä. Usein oli oikein tutkittava; Markus kiersi sitä, tarkasteli ja suunnitteli, hän käänsi ja väänsi. Ei ollut epäilystäkään, ettei lurjuksessa olisi etuja, sitä oli vain käytettävä niin, etteivät ne menneet hukkaan tai vahingoittaneet kokonaisuutta. Etuja ei saanut hajoittaa, vaan ne oli koottava, käytettävä päämäärän hyväksi ja toteuttamiseksi.

Sillävälin kesäyö valtasi ympäristön, salmi hämärtyi, satama hiljeni. Linnut ulkona saarilla vaikenivat, ajallinen meni ikäänkuin levolle. Itse aika lakkasi olemasta. Kun Markus vihdoin loi katseensa ylös maasta, kohtasi hän itse iankaikkisen katseen. Se oli hiipinyt hänen luokseen hänen huomaamatta mitään, se katseli häntä kaikkialla ja seurasi hänen työtään. Sitä ei voinut käsittää, mutta hänen siinä yksinään seistessään tuntui siltä, kuin olisi häntä ympäröinyt ystävällisyys, kuin hän olisi yhtynyt johonkin, joka tahtoi hänelle sanomattoman hyvää. Se oli siinä ja sillä oli asiaa hänelle — hiljaista asiaa tomulle ja maalle, se teki hänet osalliseksi johonkin etäiseen ja salaiseen päämäärään.

Niin antoi Markuskin työn jäädä ja pani vasaran ja lapion syrjään, avasi oven ja pujahti sisään. Hän hapuili eteenpäin pöydän ja penkin välitse, jottei töytäisi mitään; tupa oli yhä täynnä pimeyttä, ja jok'ikinen esine oli kuin nukahtanut. Useimmiten Markus nukahti heti, mutta väliin saattoi tapahtua, että väsymys piti häntä jonkun aikaa hereillä. Hän makasi, ja kaikenlaiset ajatukset pyörivät hänen päässään hänen yhä taistellessaan kiviensä kanssa saadakseen muurinsa pystyyn. Henki on altis, mutta liha on heikko, se oli todella erinomainen sananparsi. Henki olisi tahtonut valmistaa muurin vähemmässä kuin päivässä, se olisi tahtonut siirtää kokonaisen kiviröykkiön kerrallaan ja liittää sen yhteen kädenkäänteessä. Mutta lihalla ei ollut sitä voimaa kuin hengellä, se ei voinut suorittaa hengen vaatimuksia, liha on uppiniskainen orja, joka oli ruoskittava työhönsä eikä koskaan saanut mitään valmiiksi. Hän makasi ja muisteli työtä tuolla ulkona, kunnes hän tuskastui kelvottomaan lihaan ja lupasi itselleen kelpo selkäsaunan. Huomenna se saisi tuntea toista, huomenna se ei pääsisi pakoilemaan, ennenkuin se olisi täyttänyt velvollisuutensa…

Mutta sitten saattoi hänen mieleensä juolahtaa ajatus: mitähän varten hän oikeastaan ponnistelee, kenenkä tähden hän näkee vaivaa ja laittaa kuntoon ja koristelee näin?

Hän ei voinut estää sitä, että hän tunsi tyhjyyden ympärillään ja huomasi, miten alakuloisuus oli vallannut hänen mielensä. Mutta hän karkoitti sen heti luotaan ja palasi todellisuuteen. Saattoi tuntua yksinäiseltä istua täällä ylhäällä tuulessa ja uurastaa, mutta kunhan vain puutarha tulee valmiiksi, niin… Sitäpaitsi ei täältä ollut pitkä matka ihmisten luo, jos hän joskus kaipaisi hiukan seuraa. Markus ei suinkaan ollut erakko, satama oli hänenkin asuntonsa alla, ja siellä oli kyllin ihmisiä. He tunsivat itsensä ehkä hiukan suuremmiksi kuin hän, heillä oli enemmän jalkojensa alla, ikäänkuin enemmän tallattavaa. Niinpä niin, mutta he kuuluivat samaan seurakuntaan, Kristen ja Markus ja Truls, he asuivat samassa maankolkassa ja olivat tehdyt samasta tomusta. Markus asui vain hiukan korkeammalla, vain hiukan lähempänä tähtiä…

Hiljaa humisi tuuli talon ulkopuolella, ikuisuus painautui vasten ikkunalasia ja loi syvän katseen sisään.

VI.

Muuri näytti erinomaisen kauniilta, kun Markus vihdoin sai sen valmiiksi, varsinkin kun sitä oli hiukan maalattu, jottei kosteus pääsisi läpi. Mutta niin hyvältä kuin se näyttikin ja niin pitkälle kuin hän työssään oli päässytkin — vielä oli hyvä joukko jäljellä, niin, enemmän kuin hän koskaan oli ajatellutkaan. Se selvisi hänelle oikein vasta silloin, kun hän alkoi täyttää sitä mullalla, hän ymmärsi ottaneensa suorittaakseen tehtävän, mihinkä ei jokainen olisi ryhtynyt, että hänellä oli edessään työ, joka vaati aikaa ja kärsivällisyyttä pitkän pitkät ajat. Sillä mullan laita oli samoin kuin kivien, multaakaan ei ollut saatavissa, tunturi ympärillä oli alaston ja paljas, niin paljas, että vain kanerva voi siinä kasvaa, niinkuin se siinä huojui tuulessa ja koristi karua kalliota. Ihmiset olivat sitäpaitsi hänen kimpussaan heti, kun he huomasivat, mitä hän puuhaili, ja kielsivät häneltä luvan, ennenkuin hän oli sitä pyytänytkään. Sinä et ota multaa minulta, he sanoivat, minun täytyy saada lehmäni laitumelle ja tarvitsen joka mättääni. Niin täytyi vihdoin tehdä samalla tavalla kuin kivien hankkimisessa: koota kaukaisilta paikoilta, pitää varansa silloin, kun vesi oli matalalla, ja kaivaa pohjamultaa matalista lahdista, joissa sitä oli paksuina kellukkeina — hän kaivoi sitä pusseihin ja ämpäreihin ja kuljetti kotiin niin hyvin kuin taisi. Ja lisäksi oli hänen otettava talteen kaikki mikä voitiin käyttää tähän tarkoitukseen, kuten kalojen ja muiden eläinten sisälmykset ja kaikenlaiset jätteet, perunankuoret, tuhka ja vaaterievut — ne eivät juuri täyttäneet sanottavasti, mutta ne antoivat maalle enemmän voimaa ja muuttuivat itse vähitellen mullaksi.

Jos Markuksella nyt olisi ollut kyllin aikaa, jos hän olisi voinut kuten Truls tai Kristen järjestää kaiken mielensä mukaan — kysymättä kelloa — niin olisi työ sujunut kuin leikki. Mutta Markuksella oli päinvastoin paljon, työtä, sillä ankeriaan pyydystys oli juuri alkanut, ja hänen oli viekoiteltava ankeriaat kokoon niinkuin aina tehdään, ennenkuin pyydykset lasketaan. Ja kun ei voi viekoitella ilman silliä, eikä silliä saa ilman vataa, niin oli pidettävä silmällä tiiraa, kuunneltava sen kirkumista ja muutenkin kaikin mahdollisin tavoin oltava niin varuillaan kuin suinkin, sillä heti kun silli tuli lahteen, oli vata laskettava; eihän ollut sanottua, että sen vierailu tulisi pitkäaikaiseksi, ja Jumala ties', milloin se taas uudestaan tulisi. Ja sitäpaitsi oli huolehdittava jokapäiväisestä kalastuksesta, oli hankittava oma ruokansa ja väliin keitos toisillekin — ei, päivä oli liian lyhyt eikä sietänyt mitään sivutoimia. Mutta kun muuri nyt kerran oli valmis, niin ei Markus tahtonut antaa perään, niin mahdottomalta kuin työ saattoikin näyttää. Päinvastoin, hän teki työtä innokkaammin kuin koskaan ennen. Hänessä oli herännyt itsepintainen päätös voittaa vaikeudet ja näyttää pystyvänsä siihen. Oli kuin hän ei olisi sallinut itsestään sanottavan, että hän oli ryhtynyt työhön, jota ei kyennyt suorittamaan. Ja niin hän otti pussin käsivarrelleen joka kerta, kun hän astui askeleenkin ulos ovesta. Lyhyesti, hän ei koskaan mennyt tyhjin käsin, minne hän sitten menikin, vaan käytti jokaista tilaisuutta hyväkseen ja toi joka matkaltaan jotakin mukanaan. Tällä tavalla työ sittenkin edistyi, joka päivä antoi lisänsä puutarhalle — vähän multaa rotkosta salmessa, vähän sahajauhoja, vähän sammalia, vähän santaa tai ruskolevää. Varsinkin viimeksimainittu oli hyödyllistä, sillä ruskolevä säilyttää kosteuden, niin että maa ei niin helposti kuivu. Lisäksi se on erinomaista lannoitusainetta, josta varsinkin peruna pitää, mutta myöskin rabarberi ja kaali ja muut vihannekset. Niin, jos ruskolevää ei olisi, niin moni saaristolaistalonpoika saisi yhtä hyvin kuin Markuskin heti lopettaa viljelyksensä.

Mutta nyt Markus siis pyydysteli ankeriaita…

Eipä se juuri ole mikään taito, mutta se vaatii tarkkuutta ja kalojen elämän tuntemista. Lisäksi täytyy tuntea seutu ja tietää millainen pohja on, sillä ankerias ei viihdy likimainkaan kaikkialla. Se ei ole mikään seuraa rakastava kala, kuten tiedetään; se ei koskaan liiku parvissa tai joukoissa lukuunottamatta osaa kasvuajasta, jolloin sitä sanotaan lasiankeriaaksi; se vaeltaa silloin maata kohden. Sentähden se on syöteillä viekoiteltava kokoontumaan, jos mieli saada hyvä saalis, ja koska ankerias pitää sillistä, niin pannaan niitä syöteiksi sinne tänne veteen, missä kalastajalla on merkkinsä. Ankerias, jolla varmaan on jonkinlainen hajuaisti, löytää pian syöttipaikoille, ja niin ne kokoontuvat himokkaina odottamaan lisää. Kun niitä näin on viikon ajan viekoiteltu ja saatu ne innostumaan ja totutettu ne olemaan paikoillaan — silloin kalastaja muuttaa eräänä kauniina päivänä menettelytapaa ja panee salakavalasti sillin mertaan, ennenkuin laskee sen veteen kuten ennen. Ankerias ehkä vähän kummastelee — tämähän ei ole sopimuksen mukaista. Mutta kun se on nuuskinut mertaa ulkoapäin ja huomannut, että ruoka on sisässä ja että sinne vie aukko tai ovi — kun se on päässyt selville tästä kaikesta, niin se tuntee itsensä heti taas turvatuksi. No, kaikki on kunnossa, tämä on vain uusi menettelytapa, tällä kerralla onkin kysymys huvimajasta — ja samassa se pujahtaa iloisesti sisään. Aivan oikein, täällä vilisee ruokaa, täällä on oikein katettu kuin jollekin seuralle, kas vain, tämähän olikin helppoa. Ja ankerias menee iloisena heti pöytään ja syö hyvällä ruokahalulla; se herkuttelee huvimajassa ja voi paremmin kuin koskaan ennen elämässään. Kapea suu avautuu ja sulkeutuu, terävä pää pöyhii ruoassa ja valitsee parhaimman ja mieluisimman; se nielee, niin että sen ruumiissa näkyy miten ruoka kulkee, se oikein hymyilee hyvinvoinnista. Tämä huvimaja on todellakin hieno, tänne se tulee usein, se on varmaa. Ja ankerias syö syömistään ja heiluttaa hiljaa pyrstöään, syö, niin että rasva tihkuu nahasta, ja on kohta kuin makkara, niin täyteläinen ja hyvä. No, niin on makkara vihdoin täyteen ahdettu, kiitos ja kunnia ruoasta, se on ravittu ja tahtoo mennä vähän ulos, se on kuin ihminen, ja sillä on ihmisen tavat. Mutta tuhat tulimmaista, missä on ovi? Se etsii sieltä, täältä; ei, kaikkialla on verkkoseinää. Rakkaani, mitä tämä merkitsee, olihan niin helppoa tulla sisään. Se pujahtelee edestakaisin merrassa ja etsii pientä aukkoa, se tuntee levämetsän hajun ulkopuolella ja huomaa, että seinä on jotenkin ohut. Mutta ei, täältä ei voi löytää aukkoa, kaikkialla on vain samaa huvimajaa, minne hyvänsä tuleekin. Ja täällä on vielä niin surkean pimeätä, niin kiusallisen hämärää, että täytyy koko ajan hapuilla eteensä kulkea umpimähkään, kuten keväisin, kun on jäästä sokea ja tarvitsee ruokaa. Eikö tämä ole noiduttua? Onko joku ehkä sulkenut oven? Ei, tänne ei enää tulla, tämä oli kerrassaan sietämätön pesä, hyi häpeä, miten kehno paikka. Ei, parempi on toinen menettelytapa ilman huvimajaa ja turhaa touhua, ennemmin ottaa ruokansa mäeltä, niin voi mennä, kun haluttaa. Mutta samapa se, pian kai tulee sen verran valoisampaa, että voi ottaa näön avukseen…

Nyt sopii kalastajan olla siellä, nyt on hänen aikansa täpärällä, jos hän tahtoo saada saaliinsa kotiin. Olkoon merta kuinka hyvä tahansa, aukko niin ahdas ja taidokas kuin suinkin — heti kun tulee valoisa, pujahtaa ankerias tiehensä. Tietysti sinne voi jäädä joku myöhäinen, joku ahne, joka ei ole syönyt kyllikseen tai joka juuri on tullut sisään, mutta suurin osa tahtoo ehdottomasti mennä. Ankeriaskalastajan täytyy sen tähden nousta jo aikoja ennen kuin tähdet sammuvat taivaalla. Kello oli tuskin vielä kahta aamulla, kun Markus nousi makuupenkiltään ja tavoitteli housujaan ja kenkiään. Voi voi, miten uninen hän olikaan väliin, hän haukotteli niin, että korvissa naksahti, ja saattoi tuskin pitää päänsä pystyssä. Kahvia —, mene, mene niin pitkälle kun pippuri kasvaa, ei, niin hyvin eivät asiat todellakaan olleet, että olisi saanut kahvia, ennenkuin meni ulos. Sai olla iloinen, kun sai nukkua niin kauan kuin suinkin oli varaa. Kunpa hänellä sentään olisi ollut naisväkeä talossa — heillehän kahvinkeitto kuului, ja he saivat sen kyllä valmiiksi milloin hyvänsä. He eivät välittäneet ponnistuksistaan ja vaivoistaan, eivät kysyneet aikaa tai hetkeä niin pian kuin oli kysymys kahvitilkasta. Niin, hänellä pitäisi olla vaimo, se olisi mukavaa monessakin suhteessa. Ei, hän oli ehkä jo liian vanha, ja lisäksi hän oli hiukan liian vähissä varoissa sellaiseen — sillä vaimo tulisi hyvin kalliiksi, jos mieli pitää hänet ruoassa ja hepeneissä.

Satama on niin hiljainen näin aamulla varhain, että joka askel kajahtelee taloissa — kulkekoon Markus miten varovaisesti tahansa, sittenkin kuuluu siltä, kuin hän kulkisi kolistellen, hänen askeleensa tuntuvat monta kertaa raskaammilta kuin muulloin. On kuin kaikki olisi toisenlaista kuin päivällä, ilma on kaikuvampaa ja herkempää, tunturi valppaampi — ken siellä, näyttää se kysyvän. Vesikin on toisenlaista, se uneksii kuin vaipan peitossa, se on kuin ajelehtiva varjo; yö on paneutunut siihen nukkumaan ja tunturi kohoaa siitä kuin haamu. Mutta samassa kuin astutaan veneeseen, syntyy uudelleen levottomuutta, pohja ja airot kolisevat niin että itsekin hätkähtää — kuka siellä, kuuluu taas kysymys. Vasta kun kalastaja on istuutunut tuhdolle ja saanut airot veteen ja liukuu merelle — vasta silloin palautuu entinen hiljaisuus.

Markus istuu mielellään ja katselee, se on niin viehättävää yötunneilla, ei saata kyllikseen katsella. Tietysti kaikki on entisellään, ei mikään ole toisin, kalkkilaiva ei ole siirtynyt paikaltaan, salmi ei ole tullut entistään leveämmäksi — näyttää vain siltä siksi, ettei siitä voi saada yleissilmäystä. Maa sukeltautuu vähitellen esiin, niemeke siellä ja kukkula täällä; täytyy istua ja olla tarkkana, jos tahtoo nähdä missä on. Odottakaahan hiukan, tässä pitäisi olla kivi, älkäämme soutako sitä päin, niinkuin tullimies teki kerran viime vuonna. Hän kellistyi tärähdyksestä selälleen veneessä, ja lisäksi vene sai siitä sellaisen sysäyksen, että se hypähti pystyyn ja rupesi vuotamaan kuin kori. Ei, älkäämme tehkö kuten Kristofer — ottakaamme se niin levollisesti ja ilman touhua, että tiedämme millä puolella kari on. No, tuolta se tulee hiljaa näkyviin veneen vasemmalta puolen, niinpä niin, kylläpä oli lähellä…

Loiskis, kuuluu lahdelta, missä valkoturska leikkii ja hyppii vedessä koko yön. Vesi aukaisee silmänsä ja katsoo ylös, katse laajenee laajenemistaan — ei, nyt se makaa taas sokeana ja torkkuu pinnan peitossa kuten ennenkin.

Markus soutelee lahdelle päin, kunnes hän vihdoin on Stang-saaren luona — sitten hän hiljentää vauhtiaan ja katselee ympärilleen. Täällä tulee vähitellen matalampaa, meriruoho vihannoi kuin niitty vedessä, se ulottuu pohjasta yli pinnan ja tarttuu joka vedolla airoon. Tässä on ensimmäinen rysä, merkkipalikka uiskentelee ruskolevässä kuin nukkuva lintu. Markus saa sen airolleen ja tarttuu ruohoköyteen ja hilaa rysän ylös.

VII.

Sillävälin vaikenee päivä hiljalleen. Tunturi, joka on seisonut kätkettynä pimeyteen ja ollut kuin peitetty salaisuus, tulee harmaanpehmeästi esiin hunnun takaa ja jäykistyy vähitellen todellisuudeksi. Katajapensaat, kivet ja kanerva tulevat toinen toisensa jälkeen näkyviin, tunturi saa taas jokapäiväisen näkönsä ja katselee totuttuun tapaansa merelle. Vielä on alhaalla pohjassa pimeätä, vielä viipyy varjo vedessä ja tekee levämetsän mustaksi kuin yö.

Kuuluu kuin hiljainen huohotus, kun merta tulee pinnalle, vesi särkyy sen ympärillä ja vajoaa taas huokaisten entiseen tyyneyteensä. Markus tarttuu kahvaan ja nostaa merran veneen laidalle — katajanoksista punottu pullo, josta tippuu ja tihkuu vettä — hän on tullut niin käteväksi, hän ei tosin enää ole mikään poikanulikka, mutta siitä huolimatta hän on innostunut. Onkohan siinä tänään elämää vai ei? Kyllä, merrasta kuuluu läiskynää ja litinää, on kuin siellä sisällä olisi oikein pienet tanssiaiset, pyrstöt lyövät kuin rummunpalikat! Tuollainen räiske on muuten ihanaa musiikkia, mutta Markus tietää, ettei se merkitse juuri mitään, kun on kysymys ankeriaista. Sillä siellä on useimmiten kuokkavieraita, ja ne pitävät aina hirveätä melua, suoraan sanoen syntistä hälinää; ankerias itse on mielellään hiljaa, se ikäänkuin jollakin tavoin häpeää seuraansa. Mitä seuraa sillä sitten on? Pelkkää levämetsän roskaväkeä, huulikaloja ja tokanpoikia ja merikrapuja — kehnoa varasjoukkiota kaikki, kutsumattomia vieraita! Millainen sitten oikein on tokanpoika? Se muistuttaa paksua sammakonpoikasta. Huulikalasta emme tahdo puhuakaan, se on niin harmittava, kauttaaltaan niin julkea ja ahne, kun se tietää olevansa turvassa, ja samalla niin lapsellisen viattoman näköinen, että se voittaa meidätkin viekkaudessa. Ja merikrapu, joka ei ole edes kala…

Tappi auki ja merta kumoon — ja niin ulos kaikki, saavi räpytteleviä eviä, jotka hyppivät ja tanssivat, niin että vesi räiskyy. Ja aina välillä luikertaa ankerias esiin, lihava kiiltoankerias, jolla on tylppäkuonoinen terävä pää, vatsanpuolelta kullanvärinen kelta-ankerias — yks — kaks — kolme — neljä — viisi — — hitto soikoon, eikö niitä olekin yksitoista, ja noin käsivarren pituisia! Ne ovat kylläkin enimmäkseen kelta-ankeriaita, mutta kaupungissa ne menevät täydestä, siellä ne ovat kaikki vain ankeriaita, vaikka edellinen suorastaan sulaa suussa ja jälkimmäinen on sitkeätä, se on kuin margariini voihin verrattuna. Mutta mitäpä sika ymmärtäisi seitsentähdestä ja kaupunkilainen ankeriaasta? Kaupunkilainen katsoo vain paksuutta ja tiedustelee painoa ja hintaa ja muuta sellaista, hän ei tiedä mitään ankeriaan laadusta. Hän ei huomaa, että on kahdenlaisia päitä, toiset teräviä ja toiset tylppiä, hän ei tiedä olevan muuta kuin yhtä lajia. Kelta-ankerias ja kiiltoankerias, yö ja päivä, se on hänelle yhdentekevää. Kelta-ankerias, jota kalastaja tuskin syö, ellei hän ole ruoan puutteessa, menee itse konsuliin kuin silava.

Merta on täytetty syöttisillillä ja heitetty mereen kovalla läiskinällä; tästä samasta paikasta täytyy saada jokunen ankerias lisää kaupunkilaisille. Merta ei ole vielä ehtinyt pohjaan, kun Markus jo on matkalla seuraavan luo, valkoturskan yhä hyppiessä lahdessa ja veden yhä uudelleen avatessa hämmästyneen silmänsä. Ja taas tulee hän uudelle merralle — niin jatkuu kokeminen aamuvarhaisella, yhä eteenpäin ja eteenpäin pitkin rantaa soutaa Markus poiketen sinne tänne. Ensimmäinen lokki tulee maata kohti ja liitelee kuin iso koiperhonen yli veneen, siivet kuin kylmästä kankeina, mutta samalla se himoitsee saalista valppaana ja sammumattoman nälkäisenä. Se on syönyt silliä koko viikon saamatta itseään kylläiseksi, ruoka tulee niin pian ulos, ettei joudu saamaan kyllin sisään. Nyt se liitelee matalalla yli salmen, pudistaen ehtimiseen päätään ja katsellen himokkaasti uutta saalista.

Tjek, kuuluu etäältä rinteeltä, siellä istuu kivitasku ja keikuttelee päätään. Tjek, tjek, yö väistyy, ensimmäinen tuulenpuuska laskeutuu veteen puhallettuaan ensin tähdet sammuksiin. Se kutistuu kokoon kuin kylmästä väristen — kun Markus on selvinnyt viimeisestä merrasta, on koko salmi aamusinen vallassa ja kullanhohto tapaa maan. Katso, päivä kiiruhtaa yli maan tuoden valoa ja liverrystä ja kaikenlaisia säveliä, männyt ravistelevat oksiaan ylhäällä vuoren harjalla, lokit muodostavat kuin pilven lahdelle — tri egg, tri egg! Markus soutaa kotiin sävelten kaikuessa kaikkialta, hän soutaa värisäteilyssä, joka leikittelee tunturilla hänen ympärillään. Tunturi kukkii kultaisen punaisena, kivillä kasvaa kultaista sammalta, tulikukkia puhkeaa vuorenseiniin…

Sillalla seisoo Kristofer ja haukottelee, hänen vaimonsa on ajanut hänet ylös kalaan, mutta se on ollut aivan liian aikaista, nyt ei hänestä ole juuri mihinkään. Hänestä ei muutenkaan paljon heltiä, vaikka hän saa maata rauhassakin, siksi laiska hän on, mutta tänään hän on aivan kuitti.

— Hyvää huomenta, Markus, sanoo hän ja jaksaa tuskin pysyä pystyssä, — ei suinkaan onni ole niin suotuinen, että voisit myydä minulle vähän kalaa, niin pääsisin itse lähtemästä merelle?

Ei, Markuksella on vain ankeriasta, hänen pitää lähteä uudelleen siimapyyntiin, kun hän ensin on käväissyt kotonaan.

— Eikö sinulla ole sumpussakaan?

Ei, Markuksella ei ole, hänen on täytynyt hankkia niin monelle,
Nilsille ja Kathrinelle, Marenille ja monelle muulle…

— Ei edes vähäistä simppua?

Markus pudistaa taas päätään; jos hänellä vain olisi…

— Voitko sitten neuvoa minulle jonkin hyvän kalapaikan?

Kyllä, sen Markus voi tehdä, Kristoferin tarvitsee vain soutaa ulos Galteniin ja asettua sen ja merimerkin väliin, niin voi hän vetää miten paljon tahansa. Mutta sitä pitää tullimies liian pitkänä matkana: Jumala varjelkoon, aina ulos Galteniin asti, ei, hän tahtoo ennemmin koettaa Paulenissa, eiköhän sieltä saisi turskaa!

Ja niin soutaa tullimies ulos Pauleniin ja istuu ja ruokkii huulikaloja, sill'aikaa kuin Markus menee kotiinsa ja sytyttää tulen keittouuniin, panee kahvipannun tulelle ja kattaa pöydän. Nyt kahvi ja musta leipä maistuvat, nyt olemme ansainneet sen kaksin kerroin… turska on harmaa ja valkoturska valkoinen. Pusseissa ja tötteröissä rapisee, nurkkakaapin lukko narahtaa ja pöytälaatikko lentää auki ja kiinni. Mutta lohi on vaari ja lohi on mies ja kiertää maailman ääriä! Markus kolistelee tuvassa, minne aurinko esteettä paistaa läpi akkunan, hän hyräilee lauluaan ja järjestelee. Hän ottaa esiin rintasokeria ja juustoa — parhainta mitä talossa on. Vieläpä hän kuorii maidon ruukusta ja saa ainakin teelusikallisen kermaa, hän on loistavalla tuulella siinä puuhaillessaan ja tuntee itsensä onnelliseksi sisintään myöten. Makkaranpätkä? Tule vain mukaan, tänään emme tahdo kitsailla, kaupunkilaiset maksavat. Ja koska kaupunkilaisilla on kyllin rahaa, suomme itsellemme ylimääräisen kahviaterian, eihän voi alituisesti säästää. Ja kolja on tunnettu mustasta läiskästään ja siitä, että sitä on hyvä raapia, ei, katsohan miten kauniisti karahvi loistaa vasten aurinkoa tuolla hyllyllä! Hän muistaa yhtäkkiä olevansa janoinen ja menee kiireesti täyttämään sen, sitten hän kaataa maljaan ja juo. Se maistuu, se maistuu kuin hienoin viini, älkää naurako, niin se maistuu todellakin.

Kun hän on juonut ja syönyt, heittäytyy hän hetkeksi penkille ja ummistaa vain vähän silmiään. Mutta vain vähän, sillä nyt on ankerias pantava laatikkoihin ja lähetettävä ostajille kaupunkiin. Höyrylaiva on täällä täsmälleen kello seitsemän, on kaksi tuntia aikaa järjestää. Ja sitten on kalastettava päivälliseksi, niin ettei tarvitse ostaa ruokaa, ja sitten on hetkeksi mentävä kalastamaan vadalla syöttisilliä ankeriasmertoihin — niin, hänellä on todellakin tarpeeksi työtä. Ja vihdoin on yritettävä makrillia, niitä on nyt alettu pyytää uistimella, eilen niitä oli ulkosatamassa. Oikeastaan olisi veneen pitänyt olla maalla, jotta siitä olisi saanut laasta pois liman, sillä sitä oli kertynyt liiaksi, vene oli aivan vihreänä, mutta sen täytyi jäädä pariksi päivää.

Niin istuu Markus taas tuhdollaan, hän on juuri saanut ankeriaansa matkaan, vuonolaivan savu riippuu vielä ilmassa kuin jonkinlainen pyrstö ulkona saaren lähettyvillä ja näyttää pitkälti laivan väylän. Kaikkialla ympärillä lörpötellään ja nauretaan, naiset tulevat täysinäisin pussein ja tyhjentävät ne mereen, huuhtelevat niitä ja menevät, ja paalun luona, aivan Andersin ja Karelin kaksoistalon edessä, istuu Anders ja viskaa vettä veneestään, niin että sitä räiskyy Karelin veneeseen. Huomenna Karel tekee hänelle samoin, ja niin on piru taas irti.

Mutta uloinna sillalla seisoo vanha Kathrine ja on huolissaan munistaan, hän kun on lähettänyt kaksi tiuta kaupunkiin ja tahtoo nyt puhua jonkun kanssa. Ja kun Markus on lähinnä käsillä, niin tämä saa sen osakseen:

— Eivät ne suinkaan vain töytäile koria laivalla?

Ei, Markus ei sitä usko.

— Niin, sillä se oli täynnä munia, saan sanoa, ja munat eivät kestä kolahduksia.

Markus myöntää, että niin on asian laita, mutta kuitenkin…

— Uskooko hän, että ne tulevat kokonaisina perille?

Sen Markus uskoo aivan varmasti.

Vanhus seisoo vähän mietteissään. — Niin niin, sillä hän tietäköön, että se olisi suuri tappio minulle, jos minun munani särkyisivät!

Niin Markus soutaa jälleen merelle, kuten hän on tehnyt niin monta kertaa ennen. Hän aikoo aina Galteniin asti ja suuntaa kulkunsa lyhyintä tietä Paulenin ohi — totta tosiaan, siellä istuu yhä tullimies ja ruokkii huulikaloja minkä jaksaa.

— No, sinä olet merellä taas, Markus?

Kyllä, Markus on merellä taas.

Silloin on tullimiehellä ilon hetki.

— Et suinkaan tahtoisi hankkia vähän minulle, niin voin samalla lopettaa ja soutaa kotiin.

Tullimies vilkuttaa hiukan silmiään:

— Sinä pyydystät minulle ja itsellesi, Markus, vai?

Harakka räkättää levottomana rannalla lampaat määkivät kuorossa ulkona saarilla veneen soljuessa ohi. Merikotka uhkaa lennosta, ja uloinna Risholmsgrundenissa kelluu merimerkki kallellaan virrassa, pyörien ympäri.

Tri egg, tri egg!

Siinä parveilee silli pitkin Knivenin rantaa, lintuparvi lentää kirkuen yläpuolella muistuttaen valkoista vaahtoa auringossa…

Niin laskee Markus riippakiven ja asettuu onkimaan, aaltojen keinuttaessa venettä ja pilvien liidellessä yli taivaan kuin sineen häipyvät haaveet. Heti hänen takanaan loppuu maa, hän istuu ja keinuu maan äärellä, tässä alkaa äärettömyys, se tulee häntä kohti kuin hopeasiivillä liidellen.

Ja täällä hän on taas huomenna samaan aikaan; päivä menee niinkuin toinen, eikä mitään merkillistä tapahdu. Voi vain sattua, että tuuli kääntyy ja kalan mieli vähän muuttuu, ankerias on enemmän tai vähemmän halukas syömään ja merrat siten enemmän tai vähemmän täydet. Hän on ylhäällä anivarhain joka päivä ja menee levolle vasta pimeän tullen, hän raahaa multaa puutarhaan, hän kantaa pussejaan edestakaisin ja kokoaa maata saarilta ja luodoilta. Silloin tällöin hän oikaisee selkäänsä, huokaisee ja seisoo hetken hämärässä ylhäällä talonsa edustalla katsellen äärettömyyttä ja ymmärtäen huminan avoimin mielin.

Niin kuluvat vuorokaudet, niin kuluu aika. Jokapäiväinen elämä ei ole muuta.

VIII.

Niin, mutta väliin tulee pyhä, siunattu sunnuntai, jolloin voi levätä kaikista vaivoistaan.

Markus makaa kahdeksaan asti, hän herää tosin paljon aikaisemmin, mutta maistuu niin hyvältä, kun saa maata — ja tietää, ettei ole kiirettä nousta. Ei ole mitään mertoja selvitettävinä, ne saavat riippua naulassa, Markus on koko päivän vapaa kalastuksesta ja voi tehdä mitä haluaa. Ulkona rotkossa humisee tuuli, aurinko paistaa vinosti läpi ikkunan, tri egg, tri egg…

Markus makaa jonkin aikaa ja kuuntelee tiirojen kirkunaa, sekin ilmaisee iloa, siinä on jotakin sytyttävää, siinä on koko meren kesäinen riemu. Ja niin kaunis lintu kuin se on — ja niin taitava, sanopas siihen jotakin! Jos se vain näkee allaan pienen kalan, sillin tai katkorapon — heti syöksyy se mereen salaman nopeudella. Läiskis, kuuluu matkan päähän, ja pää ja siivet, jalat ja pyrstö — koko ruumis sukeltaa salamana veteen, niin että syntyy renkaita, aivan kuin kivi heitettäisiin veteen. Mutta katso, tuolla se nousee jälleen näkyviin ja pudistaa vesipisarat päältään ilmassa, ja aivan oikein, nokassa kiiltää jotakin: Lintu on ottanut sillin nokkaansa niin suorastaan käsittämättömän varmasti ja nopeasti, sellaisella ihmeellisellä mestaruudella, että sitä sopii suuresti kummeksua. Akrobaatti sirkuksessa on sukkela, hän voi tehdä kuperkeikan ilmassa, kävellä narua pitkin, seistä hevosen selässä, hän saa siitä kättentaputuksia ja hyvähuutoja, ihmiset heiluttavat hänelle nenäliinojaan ja huutavat. Mutta mitä on hänen taitonsa tiiran temppuihin verrattuina? Ne eivät ole mitään, hän on suorastaan köntys, kehno ja kömpelö, paksu ja raskas tiiran rinnalla, joka osaa paikalleen niin usein kuin se tahtoo. Tai asettukoon yrittämään ja tehköön tempun perässä, ottakoon koko järkensä avukseen. Hän syöksyköön alas korkeudesta suoraan kalan kimppuun, joka ui vedessä; antaa hänen koettaa ottaa se hampaisiinsa, ennenkuin se ehtii siirtyä paikaltaan. Jos hän sen voi, niin on hän parhain maan päällä, ainoa ja ensimmäinen…

* * * * *

Markus pukeutuu tavallisesti nopeasti, mutta tänään hän ei kiirehdi, hän pistää päänsä kokonaan pesuvatiin ja puhaltaa ja puhkuu melkein kuin pyöriäinen. Hän pesee kaulan ja tukan ja korvat, hän vaihtaa vettä monta kertaa ja iloitsee sydämensä pohjasta. Ja kuta enemmän hän pesee ja hieroo, sitä paremmalle tuulelle hän tulee, silmät kilpailevat sinellään karahvin kanssa, hän nauraa hiljaa itsekseen ja nauttii pyhästä ja rauhasta ympärillään. Tukka, joka on märkä pesun jälkeen, ei oikein tahdo taipua kamman mukaan, se nousee heti pystyyn kiharoina, kun hän on näyttänyt sille tien, jota hän tahtoisi saada sen menemään. Se ei koskaan ole yhtä mieltä hänen kanssaan, mutta kihartukoon vain, saakoon tahtonsa läpi aivan niinkuin se haluaa, täällä ei ole ketään näkemässä, ei kukaan arvostelemassa. Täällä omassa tuvassaan hän voi tietysti olla niinkuin häntä huvittaa — kuule, kahvipannu kiehuu yli laidan, ylös tulelta, ennenkuin poro menee ylitse, siitä raha maksetaan!

Sitten juhlavaatteet päälle, sinistä friisikangasta joka kappale, kello liivintaskuun ja kaulahuivi kauniisti kaulaan. Pari kolme varovaista vetoa harjalla ei suinkaan voi juuri vahingoittaa, mutta täytyy harjata kohtuudella, ettei nukka lähde. Takkia ei tarvita, ellei hän nyt lähde jonnekin, se voi riippua naulassa: on mukavampaa olla paitahihasillaan. Lopuksi pitää kattaa ja panna liina pöytään tai muuten laittaa niin kauniiksi kuin suinkin. Meidän Herramme pitää siitä, että pyhää juhlitaan ja näytetään, miten iloiseksi se tekee ihmisen.

Sunnuntaiaamuna ruoka maistuu paremmalle kuin milloinkaan. Se on kylläkin samaa kuin muulloin — mustaa leipää ja voita ja vähän keksiä jälkiruoaksi, kalaa, juustoa tai jotakin muuta, mitä nyt sattuu olemaan — mutta nyt on hänellä aikaa pureskella ja nauttia joka palasta, jonka hän syö. Markuksella ei ole kiirettä, hän voi istua tuolilla ikkunan ääressä ja katsella yli saarten kauas ulos merelle, katsella miten tuuli kiidättää laivoja, kunnes ne kokonaan katoavat. Tai hän katselee laaksoon, mistä katot pistävät esiin, katselee miten savu nousee piipuista ja häviää ilmaan kuin vaaleansininen nauha. Välistä hulmahtaa lippu, se yrittää hiukan erilleen tangosta, mutta on liian varhaista, tuuli ei tartu siihen, ennenkuin se kääntyy. Tuollainen lippu on muuten kaunis, se esiintyisi edukseen vuoren harjalla punasinivalkoisena, ja täällä on sitäpaitsi aina tuulta. Se voisi upeilla puutarhassa, niin voisi Markus istua juuri siinä, missä hän nyt istuu, ja aina se olisi hänen edessään. Ajatelkaamme sitä, Markus, niin, ajatelkaamme sitä todellakin, sellainen ei nyt kai voi maksaa niin hirveästi…

Jos on saarnasunnuntai ja ilma ja tuuli sen sallivat — sinne on nimittäin hyvän joukon matkaa — niin nostaa Markus usein heti syötyään purjeet ja lähtee kirkolle. Mutta muuten hän pysyy tavallisesti kotona, hän ottaa vain raamatun esiin ja lukee kappaleen kummastakin testamentista ja etsii niistä lohtua parhaan taitonsa mukaan. Vapaakirkossa on kylläkin kokous, mutta Markus ei ole vapaakirkollinen, hänen mielestään melutaan siellä liiaksi, siellä nousevat kaikenlaiset ihmiset puhumaan Jumalasta ja selittämään, niin ettei lopuksi erota sanaakaan. Siellä esiintyy leipuri Tangenista, sama, joka edellisenä vuonna pääsi turvakodista, ja vanha kauppapalvelija, jota on rangaistu varkaudesta, — no niin, heistä on ehkä tullut kunnon ihmisiä, mutta että he esiintyvät ja opettavat muita… Ja siellä puhuu pieni Morten Kuviga, joka viime vuonna pääsi ripille. Ei suinkaan voi olla oikein, että lapsi opettaa aikaihmisiä? Niin niin, raamatussa sanotaan kylläkin, että lasten ja imeväisten suusta — — mutta täytyy toki alaikäisyydelläkin olla rajansa. Ja sitäpaitsi se on pahaksi Mortenille, hän luulee olevansa jotakin hyvin suurenmoista ja tulee kelpaamattomaksi tosi elämään. Ei, on paljon parempi tarttua suoraan sanaan, on kymmenen kertaa parempi tutkia ja ymmärtää se hiljaisuudessa kuin saada se väärin selitettynä. Sillä Morten ei ole vain alaikäinen, Morten on ennen kaikkea tietämätön. Ja viisauden ei pidä lähteä tietämättömyydestä, ei tyhmän suusta.

Jumala…

Markus kohottaa katseensa kirjasta ja antaa sen liitää yli vuorten ja meren, sinne, missä taivas tapaa etäisyyden ja rauhan. On kuin sana viettäisi hiljaista juhlaa; sitä ei voi ymmärtää, on vain taivuttava sen edessä tomuun; se on kohotettu korkealle ajatuksen yläpuolelle, selittäköön Morten Kuviga mitä tahansa, eikä tomu voi sitä täysin käsittää. Ja kuitenkin tahtoo pikku Morten selitellä sitä ja olla kuin jonkinlaisena välittäjänä tomun ja valon itsensä välillä. Mene tiehesi, pikku Morten, sinä olet vain tiellä, varjostat vain, niin ettei valo pääse tunkeutumaan esiin. Mene kotiin äitisi luo, Morten, kiertämään hänen mankeliaan tai auttamaan isääsi puiden hakkuussa.

Jumala on maan ja kaikkeuden lähde, ihmistä ympäröivän tomun alku, valon ja elämän luoja, kaiken olevaisen voima ja kipinä. Hän on myöskin sille muodon antanut, hän on päästänyt maan kädestään ja pannut sen liikkeelle. Nyt se kiertää aurinkoa samalla pyörien hiljaa itsensä ympäri, niin että sen asema muuttuu päivästä päivään. Sillä tavoin vuorottelee täällä yö ja päivä, tulee kesä ja talvi, työ ja lepo. Kaikki on järjestetty suurenmoisella taidolla, kaikki puolet on otettu huomioon, kaikki on ajateltu niin hienosti ja tyydyttävästi, ettei ole ainoatakaan hyönteistä, jolle ei olisi osoitettu sen paikkaa — sen tehtävää tuossa valtavassa voimain käytössä, sen kutsumusta ja päämäärää. Miten on perhosen laita? Mikä sisäinen yhteys onkaan kimalaisen ja kukan, mullan ja puun välillä? Eikö tuuli ja aurinko ja sade ja kaikki ole ihmeellisesti järjestetty? Mutta kaikesta tästä järjestyksestä huolimatta on sittenkin narreja, jotka arvelevat, ettei mitään luojaa ole ollut. Sillä kaikella ei ole mitään alkua, ei mitään luojaa, suurinta luotua ei ole kukaan luonut. Jos sensijaan samat ihmiset saavat nähdä kehnon hummerimerran, niin he eivät epäile hetkeäkään, ettei sillä olisi mestariaan. Heidän ei ole suinkaan tarvinnut nähdä häntä, merta on kyllin hyvä todistus siitä, että hän todella on ollut olemassa. Katso, miten viisaasti se on tehty, siinä on avonaisia silmukoita ja tikkuja, niin että vesi ja valo voivat vapaasti leikitellä siinä. Ja lisäksi on siinä kaksi aukkoa vieraalle, kaksi aivan erinomaista ovea, jotka kyllä päästävät hänet sisään, kun häntä haluttaa, mutta tuskin päästävätkään hänet jälleen ulos. Se on tehty erinomaisen viisaasti, koko merta on nerokas ja todistaa tekijänsä viisautta ja ymmärrystä. Merralla on varmasti luojansa, merta ei suinkaan voi syntyä itsestään? utelee viisas ja hymyilee.

Ja mitä on sellainen merta maailmaan verrattuna? Vähän lankaa ja säleitä sovitettuina yhteen solmuilla ja nastoilla. Sillä on epäilemättä alkunsa, mutta maalla ja tähdillä, koko luonnolla, elävällä elämällä, itse olemassaololla — ei sensijaan ole mitään alkua. Sillä ei ole mitään tekijää, se on syntynyt ilman suunnitelmaa ja järkeä, ilman päämäärää ja tarkoitusta, ilman tahtoa ja henkeä. Se on sattuman leikkiä, se on luonnollinen eikä muuta. Merta sensijaan, kas, se on jotakin muuta. Sillä on selvästi tarkoituksensa, ja se on suunniteltu huolellisesti ja viisaasti, sen on laskettu palvelevan tekijäänsä — sillä on siis epäilemättä mestarinsa. Kaikella pienellä, järjellä käsitettävissä olevalla, yksinkertaisella — sillä on herransa ja rakennusmestarinsa. Suuri, arvoituksellinen, korkea — se on vain sokeata sattumaa. Viisastelevainen ei ymmärrä luomakuntaa, siis ei mitään luojaakaan ole. Suurimmalla talolla ei ole mitään rakennusmestaria, suurimmalla lailla ei ole mitään laatijaa. Ymmärtääkö hummeri, miksi sitä pyydetään?

Ei, sitä ei hummeri ymmärrä, mutta siitä huolimatta on pyydystäjä olemassa…

Kun Markus on kyllin kauan ylentänyt mieltään, vetää hän mielellään takin ylleen, ottaa hatun naulasta ja lähtee kävelemään. Täältä vie tie sisämaahan päin, oikein hieno ajotie, se kulkee talosta taloon kiemurrellen peltojen ja niittyjen poikki. Täällä ollaan tavallisesti kävelemässä sunnuntaisin, varsinkin sellaisena kesäsunnuntaina kuin tänään. Jotkut taluttavat pienokaistaan ja osoittavat kukkia ruohikossa ja kuuntelevat lintujen laulua ympärillä. Miten kaunista täällä on tänään, he sanovat, tällaista ilmaa ei meillä ole ollut pitkään aikaan. Ja kun kaksi ihmistä kohtaa toisensa, niin he pysähtyvät ja keskustelevat ja kertovat kaiken maailman kuulumisia. Joku on jo korjannut viinimarjansa, toisella ovat kirsikat kypsyneet. Oletko kuullut, sanovat he molemmat ja ovat täynnä ihmetystä ja uteliaisuutta. Täällä ovat myöskin Kristen ja Truls kävelemässä, heitä seuraa joukko naisia, heidän vaimonsa, sisarensa, kälynsä ja muut sellaiset, ja he pöyhistelevät itseään kuin kukko tunkiolla. Varsinkin Kristenin tapana on kulkea muiden edellä; näyttää siltä, kuin hänen naisensa eivät oikein uskaltaisi hänen rinnalleen, vaan varmuuden vuoksi pysyttelisivät hiukan jäljessä. Vain kun Kristen pysähtyy puhumaan, kun hän joskus suvaitsee avata suunsa sanoakseen pari sanaa, kokoontuvat he hänen ympärilleen niin nopeasti kuin voivat. Ja sanokoon Kristen silloin mitä tahansa, he tarttuvat hänen joka sanaansa ja nauravat itsensä kuoliaaksi ilosta ja huojuttavat ruumistaan ja huutavat jessus. Niin, Kristen saa paljon aikaan! Ja Kristen pitää siitä, hän haluaa laskea leikkiä ja herättää iloa joka sanallaan. Hän tuntee tyydytystä tuosta naisten hyväilevästä naurusta ja haluaa olla se »joka voi saada jotakin aikaan». Niin hän seisoo ja tuntee tyydytystä ja luulee olevansa suurenmoinen, oikein verraton pilkkakirves. Jos Markus nyt sattuu olemaan ulkona ja Kristen näkee hänet, niin Markus voi panna vaikka päänsä pantiksi siitä, ettei hän pääse huomaamatta ohi. Ei, Kristen asettuu oikein häntä vartoimaan, hänen seurueensa seistessä hänen takanaan. Ja nyt Markus tietää tarkalleen, mikä häntä odottaa, hän on niin usein ennen sen kuullut, että hän osaa sen miltei ulkoa. Nyt hän saa hetken olla peilinä, nyt Kristen voi oikein näyttää, millainen mies hän on.

— Hyvää päivää, Markus, mitä teille nyt kuuluu siellä yläilmoissa?

— Voi jestas! sanovat naiset ja piipittävät kuin hiiret, enempää ei tarvita.

— Kiitos, vastaa Markus sävyisästi eikä ole millänsäkään, — minulle kuuluu vain hyvää.

— Et ole kuullut mitään uutta kuusta — niin, kun asut niin lähellä sitä?

Tämä saa naiset nauramaan täyttä kurkkua.

Markus ymmärtää olevansa pöhkö, vaikk'ei hän oikein käsitäkään mitä tyhmyyksiä hän nyt on sanonut. Mutta Kristen on taas hänen kimpussaan, ennenkuin hän ehtii vastata, tämä kysymys kuusta oli kuin jokin keksintö:

— Sinä, joka tiedät niin paljon, Markus, sinä kai tiedät, miten pitkä matka täältä on sinne?

Ei, Markus pudistaa nolona päätään.

— Minulla ei ole mitään pyydyksiä siellä, hän sanoo, — mistäpä minä sen tietäisin?

Eihän se ole niinkään tyhmä vastaus — mitä hyötyä olisi Markuksella kuusta tai yläilmoista? Markukselle on kymmenen kertaa hyödyllisempää tuntea, miten syvä on Bedstefarsgrund ja monenko sylen pituiset ovat hänen omat siimansa. Mutta siitä huolimatta Kristen virnistelee ja katsoo naisiin ikäänkuin tahtoisi sanoa:

Oletteko koskaan kuulleet moista tyhmeliiniä?

Saattaa niin olla, mutta Markus ei ole luullutkaan olevansa mikään nero. Markus tietää hyvin, mistä hän on kotoisin, tietää, että hän on niitä maan hiljaisia, pienin satamassa, jos niin tahdotaan. Mutta hän ei ole kenenkään tiellä, hän saa kai olla olemassa ja iloita osuudestaan elämässä. Eikö hänen muka ole lupa viettää sunnuntaita, ottaa siitä osansa; hän ei suinkaan häiritse sillä ketään. Miksi Kristenin pitää sitten kiusata häntä? Eihän hän anna Kristenille aihetta siihen, päinvastoin, hän tekeytyy niin pieneksi kuin voi, jos vain toinen on hänen lähellään. Luonnollisestikin Kristen on suurempi mies kuin hän, Kristenillä on oma laiva ja rahaa ja valtaa, kuten näkyy. No niin, mutta Kristen käyttää väärin valtaansa, hän käy häikäilemättä lähimmäisensä kimppuun, hän leventelee enemmän kuin hänellä on lupa. Hän tahtoo alituisesti näyttää ympäristölleen, kuinka mahtava hän on — hän uskaltaa polkea kaikkia. Ei kukaan saa seistä hänen rinnallaan, jos se vain jollakin tavoin voidaan estää, muiden tulee tuntea alemmuutensa ja pelätä häntä. Niin, Kristen tahtoo, että häntä pelätään. Tuntuu siltä, kuin hän sisimmässään tietäisi, että hän voi tulla suureksi vain pelättynä. No, todentotta, hänen toivonsa täyttyy: hänen vaimonsa pelkää häntä, lapset pelkäävät häntä, he eivät ole koskaan niin iloisia kuin Kristenin ollessa hetken poissa. Kristen, jolla on laiva ja rahaa ja joka voisi olla omaisiensa ilo, heidän kaikkien pieni hyväntekijä, hän on vain pelätty kotonaan, kaikkien kiusa varhaisesta myöhään. Kristen, joka olisi voinut luoda iloa ympärilleen, siksi että hänellä on siihen varoja, Kristen, joka olisi voinut keventää niin monen raukan kuormaa — Kristen on ollut vain kylmä ja lisännyt kuormaa, seisonut tiellä ja tehnyt kiusaa…

Puolittain häpeissään Markus jatkaa matkaansa, hän ei muuten oikein tiedäkään, onko hän häpeissään enemmän itsensä vai Kristenin puolesta. Mutta ympärillä on niin kaunista, täällä on niin paljon laulavia lintuja, niin paljon suhisevia lehtiä pitkin tietä, että hän unohtaa kaiken ikävän. Ja kukkain paljous ympärillä! Kukkia Markus ei kerta kaikkiaan voi vastustaa. Ne ovat niin hyviä hänen mielestään, niin puhtaan viattomia täällä maailmassa, niin enkelimäisen näköisiä ja tapaisia. Ja millainen ilme niillä on! Katso vain orvokkeja, joita kasvaa kaikkialla. Ne ovat kuin pieniä, viehättäviä lapsenkasvoja, jotka katsovat hymyillen eteensä. Ja katso päivänkakkaroita ja sinikelloja. Ne ovat kaikki yhtä ihmeellisiä, niin että saa hävetä syvästi siinä seisoessaan. Edellistä reunustavat valkeat kielekkeet, jotka laskeutuvat niin kauniisti kuin hienoin kaulus ja voisivat olla enkelin koristeita. Ja jälkimmäinen on kuin valettu sormen ympärille, joka on kastettu taivaan sineen, ja sitten sievästi leikattu reunoistaan irti ja ripustettu koruksi vihreään korteen. Ja katso orjantappuraa ja ahomataraa, katso lemmikkiä ja maitohorsmaa. Tuollainen muotojen kekseliäs vaihtelu ja värien moitteeton valinta on ollut kautta aikojen oppimisen arvoista. Parhain mestari maan päällä ei olisi voinut suunnitella kasveja kauniimmiksi, vaikka hän olisi saanut tuhat vuotta oppiaikaa. Ja kaiken tämän kauneuden pitäisi muka olla sattuman leikkiä! Kaikki tämä muotoaisti ja väri-ilo, joka todistaa luojansa suuruutta, sekö olisi sokeata sattumaa? Olisiko se, mitä ei parhain mestari maan päällä olisi voinut kauniimmaksi ajatella, siitä huolimatta syntynyt itsestään? Kengät sensijaan, jotka Markuksella on jaloissaan, nuo kuolleet, kömpelöt esineet, jotka kalvavat jalkoja ja synnyttävät haavoja, ne ovat mestarin, vieläpä taitavan mestarin työtä ja tuotetta. Mutta orjantappura, kielo ja sinikello, jotka ovat tehdyt udusta ja helmistä, taivaankalvosta ja itse valosta, ja henkivät hyvää tuoksua ja uhkuvat elämää — ne seisovat siinä hylättyinä ja orpoina eivätkä ole muuta kuin sattuman työtä. Perhonenkin, joka liehuu kukasta kukkaan niinkuin kukkasen oma sielu, on vain sattuman satoa. Se, mikä on kuin ihaninta runoutta, kuin Jumalan kiitävä salama, jos niin voi sanoa, minkä tuhlaileva luoja on sirotellut ympäri sanatonna todistamaan luojansa kykyä — sekö olisi voimattoman sattuman synnyttämää? Se ei oikein käy yhteen, ei mitenkään. Onhan totta, me emme ymmärrä luojaa, emme ymmärrä hänen tarkoitustaan, mutta miksi sentähden kieltää hänen olemassaolonsa? Voiko selittää kenkien syntyneen ilman suutaria? Ei, olisi aivan käsittämätöntä, jos kengät syntyisivät ilman häntä. Mutta vielä käsittämättömämpää olisi, jollei liljalla ja kellokukalla ja perhosella, jotka ovat niin äärettömän paljon kenkiä korkeammalla, olisi tarkoituksestaan tietoista luojaa, kun ei kengiltäkään sitä puutu. Sitä ei kylläkään saata selittää niin, että me voisimme sen täysin ymmärtää — mutta mitä yleensä voidaan selittää? Suutari istuu naskali ja lanka kädessään, me näemme hänen pistävän läpiä nahkaan ja naputtavan kengän kokoon. Se ei tosin ole juuri mikään suuri työ, mutta siitä selviää menettelytapa. Suutari todistaa olemassaolonsa. Me uskomme suutariin kenkien tähden, vaikka kengät ovatkin sellaiset kuin ne ovat. Mutta me emme usko luojaan luomakunnan tähden, vaikka luomakunta onkin vailla vertaansa. Kaukana siitä, me emme usko luojaan niinkuin meidän oikeastaan pitäisi, jos me päättelisimme samalla tavalla. Suutari sensijaan on varmasti olemassa, eläköön suutari, eläköön!

Päivällisen ja päivällisunen jälkeen on Markuksella mieluinen lepohetki; sill'aikaa kuin kahvi on tulella kiehumassa, hän lukee viikkoiset sanomat. Hän istuu, edessään pöydällä pinkka sanomalehtiä, silmäilee ne läpi toisen toisensa jälkeen. Eiväthän ne ole juuri tuoreita, mutta arkipäivinä ei hänelle jää hetkeäkään aikaa lukemiseen, hän joutuu hät'hätää avaamaan ne ja katsomaan, onko niissä oikea numero, ennenkuin hän jo panee ne hyllylle. Siten hän tulee purjehtineeksi perä edellä, se on kylläkin totta ja varmaa, mutta mitäpä siitä… Nehän ovat kuitenkin uutisia sille, joka ei niistä ennen mitään tiedä. Joka tapauksessa Markus istuu ja lukee, hän siirtyy rotkosta ulos avaraan maailmaan, harhailee ympäri vieraita valtakuntia ja kokoaa tietoja kaikesta mitä hän näkee. Välillä hän kaataa kahvia ja juo ja on hetken kotonaan, sitten hän taas purjehtii ulos maailmalle. Hän kaivaa kultaa kaukaisessa lännessä, hän matkustaa mukavasti höyrylaivalla Kiinaan, hän raataa hiilikaivoksissa syvällä maan alla ja väsyy suurkaupunkien hälinään. Hän näkee rikkautta, kunniaa ja köyhyyttä — lyhyesti sanoen, maailma kiitää hänen ohitsensa alituisesti vaihtelevin värein ja muodoin. Markus tarkkaa jokaista seikkaa, hän ei tosin ymmärrä likimainkaan kaikkea, mutta se tekee häneen vaikutuksensa, hän ihmettelee sitä ja ajattelee omalla tavallaan. Niin paljon vaivaa itsensä tähden, ajattelee hän ja näkee ihmiset selvästi edessään, kuinka he voivatkaan olla sellaisia kuin ovat? Heillä voisi olla niin mukavaa, jos he antaisivat toistensa olla rauhassa, täällähän on kyllin tilaa. Mutta mitä he tekevät? He koettavat levennellä ja työntää lähimmäisensä luotaan, he riitelevät pienimmästäkin asiasta ja ovat valmiit tappamaankin toisensa pienen edun tähden. Markus ei voisi tappaa ketään, vaikka hän saisi koko maailman palkaksi. Mitä hän tekisi maailmalla? Mitä se merkitsee, jos toisella onkin hiukan enemmän omaisuutta kuin toisella! Ja minkä huolen he itselleen hankkivatkaan! Hyvä on olla koko touhun ulkopuolella, ajattelee hän, kun hän kääntää kokoon viimeisen lehden; hän luo katseensa ulos läpi ikkunan ja kohtaa jälleen taivaan ja meren. Tuntuu siltä kuin hänen vastassaan olisi ystävälliset kasvot, hän kumartuu eteenpäin nähdäkseen paremmin. Niin, hänelle oikein nyökätään, täällä vallitsee maailman rauha ja viehätys, vesi säteilee valoa, siinä ovat hänen hyvät tutut saarensa, hän on niille kaikille hiukan sukua. Ja katso, tuolla on puutarha rotkossa, se ei kylläkään ole valmis, ei, siitä puuttuu niin paljon, mutta nyt jo saattaa nähdä mitä siitä syntyy. Sinne on jo tullut aikalailla maata, sitä on kohta puoliväliin muuria, vain lisää vielä vähän, odotappa niin se tulee varmasti täyteen. Vaikein työ on kyllä jäljellä, mutta kun hummerinpyynti on ohi, jää hänelle runsaammin aikaa. Niin, odotahan vain, jouluksi on multaa jo kasoittain, ja heti kun maa sulaa keväällä, istuttaa hän sinne kaikenlaisia kasveja. Siellä on oleva viinimarjapensaita, tuhatkaunokkeja, kieloja ja kaikenmaailman kukkia. Puutarhan täytyy loistaa rotkossa, niin että sen näkee penikulman päähän merelle kuin tulen tunturilla. Varjelkoon, mikä ilo siitä syntyy.

Ilta hämärtyy huomaamatta. Vesi, joka on ollut täynnä elämää ja väreillyt heikosti lipattaen koko päivän, on nyt hiljaa ja katsoo ylös taivasta kohden. Ja taivas onkin katsomisen arvoinen siinä maan yllä hymyillessään ja väri- ja valosävyinä leikkiessään. On kuin se ylentäisi koko luonnon, se hurmaa meren ja nuoren metsän, tuuli vaikenee ja kukkaset tuoksuvat, harras kaipuu herää kohti sineä, ajallinen ikävöi kotiin. Katso koivua tuolla, miten hartaana se seisoo, katso Kanervasaarta sataman edustalla, mikä rauhan paikka se on. Katso merimerkkiä Risholmenilla, miten sekin yhtyy hetken tunnelmaan. On kuin maalla olisi rukoushetkensä, ilma ympärillä henkii hyvyyttä, äänettömät kultakellot soivat vuoren takana…

Ja kaiken tämän keskellä istuu Markus kivellä talonsa edustalla ja katselee kunnioittavasti kaikkea. Laskevan auringon hohto valaisee tunturin, tikut ja korret ja loistavat takanaan syvät kasvavat varjot. Tjek, kuuluu kaukaa rotkosta, siellä istuu kivitasku ja heiluttaa pyrstöään, ennenkuin pujahtaa koloonsa. Mutta miten nyt lieneekään, se ei ole köyhä ja harmaa kuten muulloin, vaan muistuttaa somaa satulintua, sen rinta loistaa kuin peittäisivät sen kultaiset untuvat.

Alhaalla satamassa hämärtyy yhä. Ihmiset, jotka eivät vielä tahdo mennä levolle, menevät ylös Markuksen luo, missä tietävät olevan valoisaa. Kas, täälläpä on sievää, sanovat he ja istuutuvat ympärillä oleville kallionkielekkeille, tästähän oikein heltyy. Ja he ilmaisevat ihastuksensa ja huokaavat, eivätkä voi hillitä liikutustaan. Ja vapaakirkon Maria ristii kätensä ja sanoo:

— On kuin näkisin Sionin kaupungin!

Mutta sitten joku tulee katsoneeksi alas salmeen, joka uneksii ruusunpunaisessa hohteessa — siellä vesi väräjää levottomana, tumma vihuri kulkee pitkin rantoja ja siirtyy vähitellen ja hiljaa maalle päin.

— Kas vain makrillia, huokaisee hän.

Se herättää ympärillä olevan miesväen — niin, todellakin, eikö se olekin makrilli! Se tulee leikkien sisään satamaan, se pysähtyy salmeen kylpemään iltaruskosssa selkäevät pystyssä. Siinä vilisee elämä kirjavana, toinen kala nostaa toista, on kuin vedessä olisi parvi surisevia hyönteisiä, ne särkevät pinnan missä vain liikkuvat Vesi rypistyy kuin pakkasesta ja tulee väliin melkein mustaksi, se poreilee, sen pinnan alla on elämää, on kuin vedessä olisi kiehuva varjo, se leikkii ja loistaa punaisena…

Suutari keksii vapauttavan sanan:

— Eikös tämä voikin harmittaa!

Miehet seisovat siinä rivissä ja töllistelevät; peijakas, että onkin sunnuntai, ajattelevat he ja unohtavat hurskauden. He oikein tipsuttelevat kalliolla, heidän kätensä ja sormensa elävät, kunpa vain uskaltaisi mennä ulos merelle. Yksi ja toinen katsoo ympärilleen — mutta ei, se ei käy laatuun naapurin tähden; jos he olisivat olleet yksin, niin… Katse siirtyy taas veteen, voi, ajattelevat he itsekseen, olisipa ollut hienoa vetää makrillia tänä iltana, ne ovat niin otollisella paikalla. Tarvitsi vain laskea nuotta ulos kotiniemestä Knudsenin sillalle, niin saisi vedetyksi ylös koko parven. Ja niin valtavan suuri parvi. Ei, tämä on suorastaan kiusaus, viettelys syntiin, voi sanoa, parasta on mennä kotiin ja paneutua levolle.

Suutari puuttuu taas puhumaan.

— Hyvää yötä, sanoo hän äreästi ja nyrpeänä, — tämähän vain ärsyttää, menköön matkoihinsa koko makrilli…

Muut ympärillä myöntyvät vastahakoisesti.

— Hyvää yötä, muristaan joukossa, ja joku lisää vaatien:

— Tulkaa, niin menemme kaikki yhdessä.

He lähtevät laahustavin askelin, tuon tuostakin katsoen taakseen — ei suinkaan kukaan vain jää jälkeen ja aio mennä merelle tänä yönä?

Niin Markus jää yksin istumaan kesäyön rauhaan, joka ottaa hänet valtoihinsa kuin unelma. Hän istuu ja katselee taivaanrantaa, missä meri ja taivas yhtyvät, ja kuuntelee suhinaa, joka tulee ja menee. Täällä on taas sunnuntaituntua, vielä vähän pyhää ympärillä. Kultakellot eivät tosin enää soi, mutta päivänsäteet loistavat vielä kuin etäisestä kultakaivoksesta lännessä.

Markus istuu hiljaa ja ihmettelee, hän istuu kuin iäisyyden portin edessä. Syvyys leviää vähitellen hänen ylitseen, tähdet syttyvät toinen toisensa jälkeen. Mikä tarkoitus voi tähdillä olla? Jos taivas on pilvetön, hopeoi kuu merestä noustessaan hohteellansa koko huoneen, ja Markus ihmettelee sitäkin. Mikä merkitys mahtaa kuulla olla? Se on erinomaisen hieno, niin kyllä, mutta mitähän muuta se oikeastaan tekee kuin kaunistaa? Hän ihmettelee elämää ja hän ihmettelee kuolemaa, mutta enimmän hän ihmettelee itse ihmistä.

Minkätähden ihminen oikeastaan on olemassa, ja mikä on hänen tehtävänsä täällä maan päällä? Hän tulee sisään ovesta ja menee ulos toisesta — mistä, minne?

IX.

Kuinka kaunista täällä satamassa on tänään…

Mereltä tulee raikas tuulahdus, se pyyhkäisee ylös aina laaksoon asti ravistellen puita kaikkialla. Klap, klap, sanovat lipputankojen köydet, ne lyövät paukkuen vasten tankoa, ja villiviini rapisee seinustalla, varjojen ja valojen kimmeltäen vaihdellessa. Täällä on elämää ja iloa, joka toisessa talossa melutaan ja lauletaan. Kuulehan vain suutaria tuolla — — urhojen isänmaalle kohotan tämän maljan! Niin, sille sopii naputella. Ja miten kiire on ihmisillä! Markus on ulkona, Kristofer on ulkona — niin, itse isoisä Børre on ulkona — kjap, kjap — hän tulee käyden pitkin kujaa, hän suuntaa askeleensa seinästä seinään ja aina välillä kohti lankkuaitaa, kun jalat pääsevät liian kovaan vauhtiin. Silloin hänen silmänsä lentävät pystyyn pelosta, ne oikein seisovat päässä silmälasien takana, ja parran ympäröimä suu aukeaa kuin temmattaisiin siitä tappi, niin että keuhkot palkeina puhaltavat ja vetävät sihisten ilmaa sisään. Mutta lankkuaita on tukeva ja hyvä, ja heti kun isoisä on hengähtänyt, valmistautuu hän uuteen yritykseen. Luuleeko hän pääsevänsä pumpulle? Sinne on kylläkin pitkälti, mutta tuolla nurkalla seisoo Markus, hän tulee kyllä apuun, jos kävisi hullusti. Mutta ei, se menee aivan mainiosti, isoisä pääsee perille asti, pääsee käsiksi tankoon. Siinä hän kulkee ja hymyilee ylpeänä ja iloisena ja katselee ympärilleen kuin tahtoisi sanoa — katsokaahan, suoriuduin siitä! Ja Markus nyökkää hänelle:

— Te tulette, isoisä, te tulette hienosti, tehän olette tänään nopsa kuin ajokoira!

Klap, klap, sanovat lipputankojen köydet, ne viuhuvat ilmassa ja supattavat yli puutarhani ja talojen. Millainen kesäilma onkaan, sanovat ne, katsokaa vain miten kirkasta täällä ympärillä on! Ja ylimpänä ylhäällä salavissa, jotka suojaavat Marian vapaakirkkoa, istuvat harakat kaikkein heikommilla oksilla ja keinuvat tuulessa ja räkättävät ilosta. Miten suloista on elää, ne ajattelevat, miten hyvä maailma on tällaisena päivänä kuin tämä. Ja niin se onkin; silloin täällä tuntuu välisti todellakin hyvältä, kun kaikki, jotka tulevat vastaan, ovat iloisia ja hyväntahtoisia. Ja aivan niin on tänään, talot näyttävät oikein nauttivan mukavuudestaan, niiden välissä hymyilevät puutarhat, eläimet ja ihmiset, kaikki ovat hyvällä tuulella. Katsohan vain Kristenin kasvoja tänään, kun hän siinä istuu ja puuhailee veneessään ja tekee uutta puutappia — sehän näyttää oikein somalta. Häntä voi tänään puhutella — niin, kun Markus kulkee ohi, suvaitsee Kristen nyökäyttää päätään ja tervehtiä häntä ja kysyä häneltä neuvoa. Mitä Markus arvelee tästä tapista, pitäisikö se panna näin vai noin, siinä on nimittäin pieni oksa, joka on hiukan tiellä. Hm, sanoo Markus ja kasvaa sisäisesti tietoisuudesta, että toinen kunnioittaa häntä sellaisella kysymyksellä: onko tappi pantava niin vai näin? Minusta näyttää siltä, kuin teidän pitäisi panna se näin, niin ei teidän tarvitse pelätä halkeamista. Aivan niin, vastaa Kristen sopuisasti ja kääntyy pois ja jatkaa veistelemistään. Markus odottaa vielä hetken — mutta ei, täältä ei heltiä sen enempää. Niin Markus käpristyy taas kokoon ja muistaa, että hänen on heti jatkettava matkaansa, että hänellä itse asiassa onkin paljon tehtävää:

— Niinpä niin, hyvästi siksi aikaa, minulla ei ole enää aikaa seisoa tässä.

Eikä Markuksella sitä olekaan, päivällä hän uistelee makrillia, niin että sitä kelpaa katsella. Makrilli on näet ollut lähellä maata viime aikoina, se on väliin täyttänyt koko ulkosataman eikä vain ulkosatamaa, vaan myöskin Naudesundin ja Narvekilenin — niin, aina Blindledeniin asti on niitä tullut. Eivät ne ole mitään poikasia, satamapölyä, kuten sanotaan, vaan isoja kaloja — ja lisäksi hyvää lajia. Ja millaisia joukkoja täällä on ollut! Rakkaat ystävät, meri on kiehunut, siinä on aika-ajoin ollut niin kova elämä ja sihinä, että se on kuulunut kauas. Parvet ovat kulkeneet maata kohti, ne ovat uineet nokka vedenpinnalla niin että vesi on purskunut vaahtona ilmaan.

Mutta parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Niin paljon hyvää kuin makrillista voidaankin sanoa, niin monipuolisia avuja, niin perin hyödyllisiä ominaisuuksia kuin sillä onkin, — ei kuitenkaan voi kieltää, että se on harmillisen oikukas, niin, väliin niin kiperä, että kaikki laskelmat pettävät. Usein voi soutaa sankimmassa parvessa ja vetää vaikka neljää uistinta tuntematta ainoatakaan nykäystä. Väliin taas saa tuskin siimansa mereen, niin kala on siinä samassa kiinni. Saa vain alituisesti kiskoa ylös, kala minuutissa jollei useamminkin. Jos sitä kestää koko päivän, niin voi tulla kotiin mukanaan melkoinen saalis; onpa sattunut, että Markus on saanut päivässä lähes kolmesataakin vain kahdella uistimella, mutta se olikin nyt suorastaan onnensattuma. Kalat olivat sinä päivänä ihan pähkähulluja, ne eivät tahtoneet pysyä vedessä, niitä kertyi veneeseen aivan itsestään.

Makrillia seuraa aina vilkas elämä, on väliin suorastaan ilo katsella sitä veneessä puuhaillessaan. On kuin ihmiset saisivat kuumetta heti, kun he kuulevat sen saapuneen, he heittävät kaikki muut työnsä ja lähtevät merelle melkein jok'ainoa. Makrilli houkuttelee kuin hopeakaivos, mereltä parveilee kaloja ja lintuja — tonnikaloja, valaita, kalalokkeja, räiskiä, ja maalta rientää joukoittain ihmisiä. Puuhaillaan ja touhutaan ilman määrää, kuuluu airojen kolinaa, purjeiden läiskintää, ja väliin kajahtaa niin että kaukaiset saaret vastaavat:

— Sassiin, tomppeli — tartu airoon!

Niin, joukossa on tyhmiä, tottumattomia nuoria ja saamattomia naisia, jotka tuskin kykenevät vetämään ainoatakaan kalaa. Mutta mitä tehdä? Eihän kukaan tahdo olla yksin, on niin paljon puuhaa, kun täytyy yht'aikaa kalastaa ja soutaa. Kaikki käy paljon helpommin, kun joku auttaa siimojen hoidossa, niin että itse saa vain soutaa. Muuten saa alituisesti jättää airot — eihän aina voi purjehtia — ja silloin pysähtyy vauhti. Ja vauhtia tarvitaan, jos tahdotaan kaloja, keulan täytyy oikein pärskyä vaahtoa. — Mutta aina ei ole helppoa saada kokenutta ja taitavaa auttajaa, saa usein olla iloinen, jos ylipäänsä voi saada apua. Parhaimmin on naineiden laita; heidän tarvitsee vain panna vaimonsa perään ja antaa hänelle siima käteen ja soutaa merelle, ja sitten he voivat moittia häntä ja sanoa mitä haluavat, jos hän tekee virheen. Mutta poikamiehet sitävastoin saavat tyytyä kaikkeen ja sittenkin vain hymyillä ja kiittää. Seitsenvuotias tytönletukka tai kihdin runtelema mummo — on otettava mitä saatavissa on ja lähdettävä matkaan niin pian kuin suinkin. Ja kun mummo sitten päästää kalan juuri kun hänen pitäisi nostaa se veneeseen, tai kun tytönheilakka sotkee siiman eikä saa sitä selväksi — on vain pysyttävä tyytyväisen näköisenä, vaikka veri kiehuu, ja siedettävä kaikki suopeasti naurahdellen. Ei, naineitten kelpaa, he saavat sanoa mitä ajattelevat, eikä heidän tarvitse niellä kirouksiaan. He voivat selvittää asian heti ja läksyttää mielensä mukaan. Kuulehan vain Andersia ja Karelia. He haukkuvat kilpaa vaimojaan, niin että huulet oikein turpoavat. He sättivät heitä aasiksi tai siiraksi, naudaksi ja miksi vain keksivät…

Miten suoriutuu nyt Markus? Älä ole huolissasi, Markus tulee hyvin toimeen. Hänellä on mukanaan pikku Kristine, vapaakirkon Marian raajarikkoinen tytär, josta ei kukaan välitä. Hänen on tosin vaikea kävellä, kun toinen jalka on surkastunut, hän kulkee kainalosauvan avulla ja on hyvin epävarman näköinen. Mutta mitäpä hän tekisi veneessä jalalla? Mitä puuttuu häneltä siellä? Häneltä ei puutu mitään, hän istuu tuhdolla suorana kuin kynttilä ja selviytyy kuin mies. Mitä häneltä maalla puuttuukin — veneessä hän on nopsa kuin ajokoira, valpas ja vikkelä kuin kissa. Hän vetää siiman niin taitavasti veneeseen, että on suorastaan ilo sitä katsella, ja kun toiset helposti lyövät makrillin irti vasten laitaa, nostaa hän sen niin hienosti vedestä, että hän päästää tuskin ainoatakaan karkuun. Ja kuinka hauskaa se hänestä on! Pienet kasvot loistavat ilosta, hän puhuu ja nauraa alituisesti eikä tiedä miten hänen pitäisi tehdä ollakseen Markuksen mieliksi.

— Kuinka hyvin te soudatte, sanoo hän, — ja kuinka kaunis vene teillä on!

Hän näyttää tahtovan sanoa jotakin kaunista, sentähden että hän saa olla mukana.

Markuskin on puolestaan tyytyväinen ja näyttää paljon pitävän pikku Kristinestä. He ovat jo kauan olleet hyviä ystäviä, ja kun ympärillä suukopu on pahimmillaan — kun mies viereisessä veneessä nousee ja näyttää aikovan heittää akkansa mereen — silloin istuvat nämä kaksi ja iskevät silmää, irvistelevät ja pitävät iloa.

— Kuulehan vain, kuuleppa!

Silloin Kristine ei aina voi hillitä itseään, vaan purskahtaa nauruun — hihihi, ja hytkii tuhdolla kuin kala. Markus koettaa kylläkin hillitä häntä, mutta hän voisi yhtä hyvin sulkea suun tiiralta, joka kirkuu alituisesti heidän ympärillään. Niinpä ei ole muuta neuvoa kuin soutaa nopeasti ja koettaa päästä pois niin pian kuin suinkin. Ei pidä suututtaa lähimmäistään, ja lähimmäinen tuolla veneessä suuttuu hirveästi, jos luulee, että hänelle nauretaan.

Missä nyt Markuksen on oikein tapana kalastaa? Tavallisesti ulkomerellä, siellä voi makrilli viipyä päiväkausia, kun se kerran on sinne tullut. Siellä se kiertelee saaria, siellä se parveilee lahdissa ja näyttää ylipäänsä viihtyvän hyvin. Silloin tällöin se kiitää kiivaasti salmen lävitse — se on vapaa ja se tekee mitä haluaa. Viimemainittu ei muuten ole vaaratonta, sillä salmeen on joskus laskettu verkko, ja verkko on nyt kerta kaikkiaan salakavala. Siinä tulevat makrillit uiden niin nopeaan kuin suinkin voivat, toinen oikein ajaa toista, ne kiitävät niin, että vesi kiehuu ja kuohuu, ensimmäinen edellä tuonne saaren alle — ja niin onkin siinä äkkiä verkko. Ei ole aikaa pysähtyä, ei voi, vaikka tahtoisikin, sillä takaapäin tunkeudutaan päälle voimalla ja väellä. Ensimmäinen edellä tuonne saaren alle! Ei ole edes tilaa kääntyä, naapurin evän tuntee kyljessään ja takana tulevan kuonon selkäevässään, uidaan niin lähekkäin, että töykitään toinen toistaan — ei ole muuta neuvoa kuin koettaa päästä läpi. Kai se nyt menee jollakin tavoin, täällähän on silmukoita ja aukkoja kaikkialla. Ja niin menee parvi verkkoon, ja heti on verkko täynnä.

Kaikkialla vaanii vaara, minne vain kääntyykin…

Jos makrilli tietäisi miten totta se on, niin se olisi varmasti paremmin varuillaan. Syvyys on vaarallinen ja salmi on vaarallinen — siellä on siima ja siellä on verkko — mutta lahdet ja mutkat ovat vielä vaarallisemmat. Ne näyttävät kylläkin rauhallisilta, ovat kuin pakopaikkoja, jonne vihreä meriruoho ja ympäröivien tunturien syvät varjot viittovat tulemaan — ja sitten odottaakin siellä perikato. Mutta makrilli pitää lahdista, se ei voi hillitä haluaan mennä tarkastamaan niitä ja saada selville mitä niissä on. Mitenkähän pitkälle sinne pääsee? Onkohan siellä silliä? Eiköhän siellä ole hyvä ja lämmin olla? Lyhyesti, se ei voi vastustaa, sen täytyy päästä tutkimaan lahtia, sellainen on sen luonto. Mutta kesken kaiken halun ja uteliaisuuden on kuin se alkaisi epäillä, aavistaa, että tässä voi käydä hullusti. Ja juuri kun se tulee leikkien lahteen, loiskien, purskuttaen ja hyppien vedessä, — niin se samassa jo pysähtyy ja havahtaa. Vesi, joka juuri kuohui ja kiehui ja oli kuin pelkkää elämää, on nyt yhtäkkiä siinä uneliaana ja kuolleena. Parvi on kuin vajonnut pohjaan, vain veden pinnalla näkyy muutamia kuplia, jotka näyttävät paikan, missä se oli hetki sitten.

Niin voi käydä kerta toisensa jälkeen, ilman että siitä tulee sen vakavampaa. Mikä on syynä siihen, — makrilli epäröi mennä sisään. Mutta samalla kuin se epäröi, valtaa sen kiusaus, lahti viekoittelee ja vetää, makrilli tahtoo vain vähän katsella sitä. Ja niin se ei saa rauhaa, vaan kiertää kuin kissa kuumaa puuroa ja ärtyy entistä enemmän. Voi mennä päivä, viikko — eikä se enää huomaakaan, ennenkuin se yhtäkkiä on keskellä lahtea. Kas vain, miten kaunista ja rauhallista täällä on! Eikä täällä ole lainkaan vaarallista, niemen alla on kylläkin vene, jossa on ruskea nuottaläjä, mutta se kelluu siinä niin hiljaa ja rauhallisesti, ettei narrikaan siitä välitä. Tulkaa vain kaikki mukaan, täällä on niin hienoa kuin suinkin voi ajatella, täällä on hiekkapohja ja auringonpaistetta ja kaikkea mitä vain voi toivoa. Makrilli piehtaroi iloisena pitkin merta, se heiluttaa eviään ja lyö pyrstöllään, se kääntelee ruumistaan ja näyttää kylkensä milloin vihreän-, milloin sinisenkiiltävänä. Se ui aivan lähellä vedenpintaa ja särkee sen loistaviksi uurteiksi, jotka muistuttavat liikkuvaa helmiäiskoristetta. Se ei huomaa, miestä ylhäällä saarella, ei huomaa miten hän viittoo kädellään, miten vene yhtäkkiä lähtee rannasta. Toinen kala tulee sen tielle, hetken kuluttua se ei enää näe mitään. Ja vähitellen tulee yhä matalampaa, ja kalojen on pakko sulloutua yhteen, toinen pakkaa toisen päälle ja tunturiseinämät puristavat joka puolelta. Lopuksi parvi vain haukkoo vettä lahdessa, ylemmät ovat kuin kansi padassa, niin että alimmaiset ovat vähällä tukehtua — ja yht'äkkiä ne valtaa kauhu. Yks' kaks' kääntyvät kaikki ja uivat toisiaan ajaen ulos lahdesta, niin että vesi valkoisena vaahtoilee. Mutta sepä ei auta, ovi on suljettu, lahden poikki on vedetty ruskea nuotta, joka sulkee sisäänsä yhtä varmasti ja lujasti kuin seinä…

Markuksella ei itsellään ole nuottaa — se on kallis vehje — mutta satamassa on niitä monella. Tavallisesti kaksi tai kolme sopii keskenään ja ostaa yhteisen nuotan ja kalastaa yhdessä, se voi oikein hyvinkin kannattaa. Niin on Aanonilla ja Torvaldilla yhteinen nuotta, he ovat juuri valmiina Knivenin luona ja aikovat saalistaa siellä. Mutta miten nyt sattuukin, makrilli välttää heitä päivän toisensa jälkeen. Se menee kaikkialle muualle, Sandvikkileniin, Sølvske-lahteen — ihan pistää vihaksi. Ja niinpä nämä kaksi istuvatkin ja harmittelevat ylhäällä kalliolla, heitä sapettaa niin että kasvonsa tulevat vihreiksi kuin meriruoho. Markus ja Kristine huomaavat eron heissä joka kerta ohi soutaessaan. Heidän tulee lopuksi sääli noita kahta, jotka istuvat siinä kivikossa kuin kaksi tonttua, kummallakin piippunysä nenän alla, ja kutistuvat kokoon tunti tunnin perästä. Näyttää siltä, kuin he eivät voisi kärsiä aurinkoa, he kuivuvat kokoon ja haihtuvat ilmaan.

— Harmin paikka! sanoo Torvald ja sylkäisee.

— Pahus soikoon, murisee Aanon vastaukseksi.

Niin tulevat he entistään happamammiksi, imevät ääneti piippuaan ja lahoavat kilpaa nuotta veneen keinuessa ja välillä kolhaistessa vasten kalliota, ikäänkuin se tahtoisi kysyä, eivätkö he aio kotiin. Ja mikäli aika kuluu ja kaikki muut saavat kaloja paitsi he, tulevat he niin katkeriksi ja sapekkaiksi, niin vihaisiksi lähimmäisilleen, niin ilkeiksi, että on vaarallista puhutella heitä. He eivät vastaa, he äyskivät, he kiristävät hampaitaan, muut heitä oikein karttavat, Herra armahtakoon ja varjelkoon meitä. He ovat loukkaantuneet kaikelle ja kaikille, koko maailmalle ja kaikelle muullekin.

Mutta kun he sitten jonakin päivänä ovat saaneet saaliin — kas, silloin on kellossa toinen ääni. Silloin he ovat lempeitä ja hyviä, niin herttaisia puheissaan, että voi luulla heidän vaihtaneen nahkaa. Silloin voi heitä kyllä puhutella, siellä he seisovat kalliolla ja oikein kumartavat ja käyttäytyvät kuin todella hienot ihmiset. Jos Markus nyt kulkee ohi, niin he eivät enää ole vaiti kuten ennen, ei, he viittoilevat ja huutavat hänelle ja sanovat häntä isännäksi ja jos joksikin:

— Tulehan nyt, Markus, sanovat he — tule ja anna meille kättä, sinä kalastajista parhain!

Ja Aanon lisää kehoittaen:

— Heitä nyt kehno siimasi, ei kala nyt kuitenkaan syö.

— Ei, tule nyt vain meidän kanssamme, jos kerran tahdot saada kaloja…

He ovat täynnänsä pilaa ja leikkiä, he seisovat ja hymähtelevät kallionkielekkeellä ja ovat niin hyvillään, etteivät voi olla vaiti. Ja heidän allaan vedessä kiertää makrilleja, kiertää kuin karusellissa, siinä on kuin pata täynnä rahaa. Heitä kutkuttaa katsella tätä rikkautta, he tulevat siitä hyvälle tuulelle aina sormenpäitä myöten ja vallattomiksi kuin lapset — ja niin jatkuu puhe:

— Nyt ostan itselleni uudet kengät, sanoo Torvald.

— Ja minä taidan ostaa merenvahapiipun!

— Ja sitten kustannan uuden touvin veneeseeni…

— Ja minä kustannan uudet airot omaani!

Ja sitten he kääntyvät taas Markuksen puoleen ja pyytävät häntä kiirehtimään:

— Kyllä maar täällä on kalaa, tulehan vain, niin saat mitä tahdot!

Heti kun Markus tulee, he pyytävät häntä asettumaan nuotan pohjukkaan tarkkaamaan, etteivät makrillit pääse karkuun. Sillä kun he nostavat nuottaa, uivat makrillit peloissaan vasten havasta ja hyppäävät usein yli aivan kuin pyöriäiset. Niitä tulee joukoittain ylös vedestä ja ne painavat kohot syvälle — Markus tarttuu siis kohoihin ja nostaa nuottaa kuin verkkoa. Niin ei hyödytä mitään, vaikka ne hyppivätkin — ne joutuvat nuottaan ja painavat sitä kaikin voimin. Mutta siitäpä nuotta vain sulkeutuu kuin säkki, joka on tiivis kaikilta puolin. Kivipainot vetävät nuotan alareunan pohjaan, ja ylhäällä on mies veneessä nostamassa silmukoita veden päälle, niin että on mieletöntä koettaa saada niitä alas. Niin on kierrettävä ympäri kuin pyörä vedessä, niin kauan kuin vielä on kyllin tilaa. Se vähenee muuten joka hetki, siellä ylhäällä rantakalliolla seisovat Aanon ja Torvald ja vetävät nuottaa maihin minkä jaksavat. He ponnistavat maaten väliin pitkällään kalliolla jalat jossakin kolossa ja vetävät nuottaa ja venettä ja kaikkea muuta. Hohoi, tartu tuohon, Torvald! Ja sitä mukaa kuin he saavat nuotan sisään, vierii kalasato sankkana maalle — lihavaa, kiiltävää syysmakrillia, joka loistaa kaikissa meriruohon väreissä ja painaa käsissä kuin puhdas kulta. Joskus on joukossa joku ruijanseiti tai salakka, joka on eksynyt parveen eikä ole kyennyt selviytymään siitä. Mutta muutoin on siinä vain makrillia, kullan-, merenvihreän- ja hopeanhohtoa, joka tummenee valossa ja vaihtaa väriä — helmiäistä, kuparia ja sinistä. Kallio hohtaa pitkät matkat auringossa, se on täynnä merestä nostettua saalista ja se levittää ikäänkuin valkeutta ympärille ilmaan. Ja joka hetki kasvaa tuo kiiltävä ja valkoinen ja valtaa yhä enemmän tilaa. Sitä kuohuu kivillä, sitä kertyy märäksi kasaksi, joka valuu kaikille puolille. Kaloja kasvaa kuin leikkien, niitä kumpuaa hiljaa ja hitaasti kalliolle, kumpuaa ja liukuu lakkaamattomana virtana…

— Ole hyvä, sanoo Aanon lopuksi ja osoittaa anteliaasti kalaläjää, — ole hyvä ja pidä puolesi, Markus, näet, että niitä kyllä riittää, ukkeli.

— Kiitos, vastaa Markus ja viittaa eväten, — mutta minä en tarvitse, minulla on itselläni niin paljon kaloja.

Mutta siihen toiset eivät suostu. Totta vie tarvitsee Markuskin kaloja, mitä mieletöntä puhetta tämä on, luuleeko hän, että Aanon ja Torvald ovat sellaisia? Ole hyvä ja ota parikymmentä! He pakottavat häntä molemmat, ja Torvald oikein työntää häntä selkään ja kysyy, onko hän vihainen, vai?

No niin, Markus ottaa sitten pari makrillia, mutta mitä vielä, Torvald seisoo hänen takanaan, hän ei pääse vähällä:

— Sinun pitää ottaa kaksikymmentä, olen sanonut!

Ja kaksikymmentä lasketaankin aivan oikein, kaikkein suurimpia, sillä
Torvald itse valitsee ne.

X.

Mutta eräänä päivänä ovat makrillit poissa…

Minne tahansa sontaakin, missään ei kala nykäise. Verkko on tyhjänä lahdessa, nuotta saa keinua veneessä ja haalistua auringonpaisteessa aamusta iltaan, omistajien istuessa kalliolla ja käydessä taas happamiksi, eikä se auta vähääkään. Mutta sitten sattuu eräänä aamuna, Markuksen ollessa kaukana ulkona merellä onkimassa valkoturskia, että hän saakin makrillin, eikä vain yhtä eksynyttä, ei kahta tai kolmea, vaan pelkkää makrillia niin paljon kuin hän jaksaa vetää. Ja nyt alkaa hauskin kalastus, minkä Agde-rannikko tuntee, sillä nyt on makrilli palannut — tieto kulkee salamana miehestä mieheen — eikä mikään vedä niinkuin se. Kaikki, jotka voivat pitää siimaa kädessään, lähtevät merelle — ihmiset parveilevat taloista — niin, vieläpä vanha isoisä Børrekin kulkee ympäri kalavehkeineen valmistellen lähtöään. Ja viisailla on ruokaa mukanaan, ruokaa paperissa ja kahvia pullossa, ja oikein ymmärtäväisillä on sitäpaitsi peitteitä ja huiveja, niin ettei heidän tarvitse illallakaan lähteä kotiin, vaan voivat kyykkiä veneessä koko vuorokauden, jos heitä haluttaa. Niin on Markus tehnyt useana yönä, kun on vain ollut poutainen sää. Hän makaa tuhdon alla, öljytakki peitteenään ja säkki olkia tai kanervia patjanaan. Tosin on vähän koleata — varsinkin hetkisen aamuyöstä — mutta niin hänellä onkin varma paikkansa, tulkoon miten paljon väkeä tahansa.

Sillä makrilli voi pysyä paikoillaan päivän toisensa jälkeen, koko viikon — Jumala ties, mikä sitä täällä viehättää — mutta siinä se vain pysyy aivan kuin muutkin kalat ja syö aivan samalla tavalla. Täytyy olla varuillaan ja pitää puolensa niin hyvin kuin voi. Jos soutaa pois, vaikkapa vain hetkeksikin, niin ei ole lainkaan varmaa, että pääsee mukaan leikkiin, kun palaa jälleen. Täällä on hyvin monta saaliinjaossa, usein kaksi- tai kolmekymmentäkin venettä, ja yhä useampia tulee. Ne ovat siinä kuin laivat laivastossa, laita laidassa, kuusi, seitsemän sidottuna yhteiseen riippakiveen, jottei vesi tule liian täyteen köysiä. Ne ovat taajassa kuin lintuparvi vuonossa, väliin on aukko niiden välillä niin pieni, etteivät siimat pysy selvinä, vaan menevät ristiin ja sekaantuvat. Siitä syntyy hämmennystä ja iloa, veneissä ympärillä pilkataan ja nauretaan, kun ne kaksi, joiden siimat ovat sekaantuneet, koettavat selvittää niitä ja ovat poissa pelistä. Jos kala ympärillä silloin syö hyvin, niin on vaikea pysyä hyvällä tuulella ja näyttää huolettomalta. Usein siinä asianomaiset tulevat sekä punaisiksi että kalpeiksi, varsinkin jos siimat eivät ota selvitäkseen — ja silloin laukeaa helposti:

— No koetahan nyt vihdoinkin tulla valmiiksi!

— Niin niin, vastaa toinen rauhallisesti, — malta nyt vain mielesi hetkinen.

Mutta nyt on edellinen saanut suunsa auki, eikä ole helppoa hillitä häntä enää:

— Sinä olet semmoinen kihokynsi ja olet aina ollut! Kunpa voisit edes katsoa eteesi, kuten olen pyytänyt, etkä tuppaisi toisten päälle — niin sellaista se on, kun on niin hätäinen! Vieläpä kesken parhainta kalansaantia — en ole mokomaa kuullut eläissäni! No nyt olen menettänyt ainakin tusinan kaloja, onko siinä mitään järkeä, häh? Pitääkö minun istua ja kärsiä siksi, että sinä olet nauta etkä voi totella toisia? Kiiruhda nyt ja koeta päästä valmiiksi, hitto vie, tämähän on narrimaista, kiiruhda, senkin dromedaari, kuuletko!

Tämä lankeaa hyvään maahan, tätä on hauska kuulla, ja ihmiset alkavat kikattaa ympärillä. Hihi, hahaha, kuuluu veneestä veneeseen, siinä he istuvat ja nauravat, niin että vesi alkaa lainehtia. Ja väliin joku nuorista kertaa viimeisen sanan ja ärsyttää minkä taitaa:

— Kiiruhda, senkin dromedaari, kuuletko!

Nyt tulee ilo ylivoimaiseksi, kaikki yhtyvät siihen ja nauravat sydämensä pohjasta. Toinen huuto kohtaa toisen, ilma oikein säkenöi vahingoniloa:

— Kas tätä, sanoo joku, — peijakas taas!

— Ja tässä, huudetaan ympärillä.

Käsivarret ja kädet alkavat liikkua kahta kiivaammin, he pitävät kalojaan korkealla ilmassa, jotta oikein näkyisi mitä he saavat.

— Varjelkoon, miten nyt syö!

— Minä olen saanut kolmekymmentä tällä aikaa!

— Ja niin raskaita kuin ne ovat!

— Niin, käsivarsia oikein särkee.

Ja niin lutkutetaan ja nauretaan taas, haha, hihihi, he istuvat ja ilakoivat tuhdoillaan muistuttaen eläinlaumaa poikasineen.

Päivä kuluu hiljaa ja rauhallisesti jonkun uuden silloin tällöin tullessa joukkoon. Ihmiset aterioivat, syövät ja juovat, toisilla on keittotarpeet mukanaan, he tarjoavat naapurilleenkin kuumaa kahvia. Väliin joku miehistä nousee ja suoristautuu ja valittaa vähän — kihti ei salli hänen istua niin kovalla, sanoo hän anteeksipyytäen. Tämä herättää taas naurua, ja kaikkia mahdollisia neuvoja annetaan. Eikö hän ole voidellut itseään parafiinilla? Onko hän koettanut espanjankärpäsellä? Sillävälin pysyvät veneet kärsivällisinä riippakiviköydessä, virran tai tuulen niitä hiljaa keinuttaessa. On kuin vedessä olisi kokonainen kylä, ei puutu tulta eikä savua, eikä puutu joukosta kauppiastakaan: Markuksella on aina syöttikaloja myytävänä — kymmenen äyriä äyskärillisestä — ja hän tekee kaupat nopeasti. Vasta illan tullen syntyy levottomuutta ja hälinää, veneet alkavat liikkua, toinen toisensa jälkeen valmistautuu lähteinään kotiin. Väliin syntyy hiukan hämminkiä, soudetaan ja kalistellaan airoilla ja hangoilla, vene työntyy vähitellen esiin — — no, vihdoin ollaan selvässä vedessä ja voidaan soutaa täyttä vauhtia. Hyvää yötä, sanoo lähtijä. Hyvää yötä, hyvää yötä, vastataan ympäriltä. Lopuksi Markus on yksin, kylä hänen ympärillään on kutistunut kokoon, ihmiset ovat muuttaneet pois. Missä hetki sitten meluttiin ja puheltiin, missä oli vain kiireistä kuumetta minne katsoikin, siellä on nyt vesi tyynenä ja kirkkaana. Hiljaisuus vallitsee, hiljaisuus, joka lepää kuin rauha yli maan ja kehoittaa miettimään ja lepäämään. Mielen valtaa kotikaipuu ja ihmetys, Markus kohottaa katseensa vedestä tähtiin ja saa lohtua ja luottamusta ja toivoa.

Niin tulee yö, tulee hämärä syvine varjoineen ja kolkkoine äänineen. Ja kun luonto nukkuu hänen ympärillään, kun salmet ja saaret sulautuvat yhteen ja häviävät hämärään salaperäisyyteen, silloin Markus kyyristyy veneeseensä ja nukahtaa suloisesti kuin lapsi. Hän makaa ja keinuu ankkurissa eikä tiedä mistään…

Kun nyt Markus palaa kotiin keskellä päivää, on hänen veneensä usein puolillaan kaloja. Niin on hänen soudettava Lillesandiin, kun hän ensin on ottanut kaloja omiksi tarpeikseen, siellä on niin monta, jotka tarvitsevat ruokaa, maailma on niin täynnä ihmisiä, jotka on ruokittava, ettei Markuksen tarvitse soutaa sinne turhaan. Voi ehkä näyttää vähäarvoiselta työltä lojua sillan vieressä ja myydä makrillia, mutta mitä hän oikeastaan tekee? Hän ottaa osaa kansan elättämiseen, hän suorittaa todellisuudessa teon, jolla on mitä suurin merkitys maalle ja jolle ei voida antaa kyllin arvoa. Hän on jäsen maan taloudessa, ja vieläpä tärkeä ja oleellinen jäsen, josta maa on suorastaan riippuvainen. Se luottaa häneen — nostakaamme hattuamme Markuksen työlle, Markukselle itselleen ja hänen kaltaisilleen! No, kun hän on toimittanut kalansa kaupunkiin, niin hänen on ajateltava hiukan itseään ja saatava kunnon ateria, sitten on kalat perattava ja suolattava ja pantava pyttyyn talveksi. Ole varma siitä, että Markus taitaa tehtävänsä! Hän ei ole ottanut laihoja mukaan — ne voi Lillesand saada — ei, hän on valinnut joka kalan huolellisesti ja koetellut niitä kädessään ja puristellut vatsasta, ennenkuin hän on ne hyväksynyt. Sillä savustetun makrillin täytyy olla lihava, paksu vatsan puolelta ja pyöreä kuin tamma, niin siitä tulee aikaa voittaen rasvainen kuin silava. Niin, ei ole väärin sanoa, että se vetää vertoja savustetulle lohelle, jos se alusta alkaen valitaan huolellisesti ja sitten valmistetaan oikealla tavalla.

Katsohan miten Markus käsittelee kalojaan, miten taitavasti ja varmasti hän käy niihin käsiksi. Katso peukalon otetta, katso miten kätevästi hän käyttää veistä, miten nopeasti hän kiskaisee sisälmykset ulos. Huomaa kyllä, että hän on tottunut työhönsä, kun näkee hänen istuvan siinä porraskivellä ympärillään astioita, pyttyjä ja soikkoja. Viilto ja repäisy ja niin on kala auki kurkusta alas ohi peräaukon. Samassa silmänräpäyksessä käsi vetää mahan ja sisälmykset esiin — läiskis, siinä ne ovat keskellä puutarhaa, sinne ne saavat jäädä ja muuttua mullaksi. Ja läiskis, kala lentää soikkoon samassa kuin uusi otetaan perattavaksi. Viilto ja repäisy — ja niin työ jatkuu. Lopuksi tulee pesu, suolaus ja latominen, joista jokainen vaatii erikoista taitavuutta ja huolellisuutta. Ja niin on päivän työ tehty; Markus sirottaa vähän sahajauhoja sisälmysten päälle tai tuo vähän tuhkaa, jotteivät ne haisisi. Tai hän ottaa lapion ja kaivaa kaiken maahan, niin hän saa samalla kääntää vähän multaa, jonka pitäisi olla erittäin terveellistä. Siten lisääntyy multa alituisesti, se oikein ryömii ylös pitkin muuria, väliin kokonaisen tuuman viikossa.

Ja seuraavana aamuna ollaan taas merellä, jos vain makrilli edelleenkin on paikoillaan ja jos siellä on tilaa uusille tulokkaille. Niin jatkuu kalastus viikon tai useampia, aina sen mukaan millaisella tuulella kala on…

Sillävälin istuu suutari kotonaan ja palaa halusta päästä mukaan. Eikö ole hullua, ajattelee hän, että kaikki muut paitsi hän saavat kaloja, että hänen täytyy istua kuin naulattuna pönttöönsä toisten lentäessä mielensä mukaan. Oven ulkopuolella on ruokaa, ja sitä voi ammentaa paljain käsin, ja hänen täytyy istua kuin orja ja paikata risaisia saappaita, kaikkien muiden ollessa kalastamassa ja varaamassa itselleen ruokaa mielensä mukaan! Onko siinä vähintäkään järkeä, onko maan päällä mitään oikeutta, eikö jako ole kohtuuton? Ei, siinä ei ole mitään järkeä, ei vähintäkään, kaikki on niin väärin ja hullusti, että voi suorastaan raivostua, kun sitä ajattelee. Tässä täytyy suutari-paran istua ja rehkiä pöntöllään koko viikko ja palvella kaikkia muita. Tässä täytyy hänen istua ja palvella koko maailmaa ja olla koko maailman mieliksi joka päivä. Tekevätkö he jotakin hänen tähtensä? Ei, he eivät tee mitään, he huolehtivat vain itsestään, soutavat merelle kalastamaan ja huvittelemaan ja antavat hänen istua kotona ahertamassa — totta vie, niinpä he tekevätkin! Mutta annahan olla, he saavat maksaa sen, hän ei aio istua kuin palvelija ja kuluttaa itseään kurjan palkan tähden, siitä he voivat olla varmoja. He saavat jukoliste maksaa työn, saavat jok'ikinen pulittaa kymmenen äyriä enemmän, niin totta kuin hän on syntinen Jumalan silmien edessä. Niin, annahan olla, syksyyn mennessä saadaan nähdä, ja jos he eivät tähän asti ole tunteneet suutariaan, niin he saavat nyt todentotta oppia hänet tuntemaan. Sillä silloin suutari liittyy sosialisteihin, niin, saapa nähdä eikö hän sitä tee, ja sitten he voivat istua omassa onnessaan.

Vasara takoo kiivain iskuin, niin että pilkki väliin singahtaa kattoon. Ja neula lentää kädessä kuin salama — huu! se lentää varmaan sen nenään, joka on kyllin onneton käymään sisään. Sillä nyt suutari on todella vihainen, sen saa Markus tuntea, kun hän eräänä iltapäivänä tulee viattomasti tuomaan kenkiään: — Panetko uudet pohjat näihin kenkiin? — En ikimaailmassa, sillä ne tarvitsevat ehkä paritkin pohjat, mene nyt vain hiton pian matkoihisi. Sinulla, joka saat niin runsaasti kaloja, on kai varaa kustantaa itselleen uudet, mutta sinun laitasi on kai kuten kaikkien muittenkin — he eivät soisi suutari-paran ansaita edes sen vertaa, kuin hän tarvitsee syödäkseen!

No niin, mutta eräänä päivänä ovat Torvald ja Aanon vetämässä nuottaa ja tekevät oikein suurenmoisen yrityksen. He ovat aivan sataman edustalla, suutari näkee ikkunastaan, miten he ponnistelevat ja puuhailevat, hän istuu suu täynnä pilkkejä ja oikein vapisee kateudesta, ja hänen hiuksensa ovat pystyssä kuin harjakset. Mutta miten nyt onkin — nuotta tarttuu pohjaan, keskelle tulee repeytymä, josta makrillit häviävät kuin avonaisesta ovesta.

Sinä iltana suutari on hyvällä tuulella. Hänen mieltään oikein kutkuttaa, ja kun hän illalla makaa vaimonsa vieressä, ei hän enää voi pysyä vaiti:

— Torvald ja Aanon olivat nuotalla tänään ja yrittivät makrillia Knudsin sillan luota, mutta sitten meni heidän nuottansa rikki, eivätkä he saaneetkaan mitään, — parahiksi niille, senkin…

XI.

Syksy lähenee nyt hiljalleen.

Silmäillessään ulos ikkunastaan Markus näkee väriloiston, joka päivä päivältä tulee yhä kauniimmaksi. Tunturi hehkuu ja loistaa punaisena, kanerva on puhjennut tuhansiin pieniin kukkiin ja antaa päivälle uuden hohdon. Se huojuu siinä tuulessa ja auringossa — mätäs mättään vieressä yli koko vuoren. Keskellä vehreyttä on hopeanharmaata kosteutta, varvut täynnä pienenpieniä helmiä, ylhäältä latvasta alas juureen asti, niin että koko mätäs loistaa punaisena. Ja miten kaunista ja hienoa se on, niin hentoa, niin heleätä, niin eloisaa, niin kevyttä — mutta samalla kovaa, kestävää ja sitkeää. Tuulkoon miten paljon tahansa, satakoon vettä tai rakeita — kanerva säilyy aina yhtä hyvänä. Kanerva hehkuu ja palaa ja nauttii elämästä ja onnesta. Pouta ja sade ovat kummatkin hyvät — kanerva viihtyy missä ilmassa tahansa, ja mikä sää tahansa on sille hyvä.

Kaiken tämän punan vastakohtana aaltoilee meri sulavan raikkaana ja sinisenä. Ja missä tunturi kuvastuu mereen, siellä kohtaavat toisensa punainen, sininen ja vihreä muodostaen niin kauniin näyn, ettei sitä voi kyllikseen katsella. Ne sulavat yhteen, suhisevat ja sointuvat kaikissa äänilajeissa, niin että luulee miltei kuulevansa niiden soinnun. Ja syvällä ihmisen sisimmässä soi sama sävel, soi elämänilo, rohkeus ja usko. Jos silloin kohottaa katseensa, niin se kiitää äärettömään syvyyteen. Kesä on mennyt. Ilman on vallannut selkeys, yli maan lepää puhtaus ja loisto, joka on kuin tuulahdus uudelta rannikolta. Katsohan vain lipputankoa tuolla vuorenharjalla, se on kuin ohut neula vasten sineä. Katsohan prikiä ulkona Akerø-satamassa, siinä voi erottaa jok'ainoan köyden. Ja katsohan Knudin vaatenuoraa, joka pingoittuu vinosti talosta — se muistuttaa repeämää taivaassa, on kuin siihen olisi lyöty hieno rako…

Nyt on hummerinpyynti ovella, vanhat sumput ja merrat on tarkastettava, paikattava ja laitettava kuntoon, ja uusia on tehtävä. Mutta ensin on huolehdittava talvisista puista, voi tulla myrsky ennenkuin huomataankaan, ja sitten ei enää saadakaan puita kotiin. Sillä ne täytyy noutaa syvältä sisämaasta Vallesvær-vuonosta. Täytyy lähteä niin kauan kuin on tyyntä ja kaunista; kun alkaa tuulla, on mahdotonta niitä tuoda, sentähden Markus valmistautuu heti matkalle ja jättää kaiken muun siksi aikaa. Hän laskee rahat kaapissaan — kymmenen kruunua sylestä — ja sitten hän menee Knudin luo ja lainaa vanhan lautan päiväksi. Se on kylläkin hyvin kallis — puoli kruunua pelkästä lautasta — mutta siten hän saa puut kotiin päivässä eikä hukkaa niin paljon aikaa. Se on muuten raskasta työtä, lautta on iso ja airot raskaat, lisäksi Markus on yksin, niin että hänen täytyy soutaa molemmilla airoilla edestakaisin, mutta siitä huolimatta sujuu matka.

Väylän varrella on luonto kaunista, vesitie vie sisämaahan alituisesti vaihdellen ja kiemurrellen. Mutta miten se vaihtelee ja kiemurteleekin — aina on matkan varrella kanervaa. Se seuraa rantoja molemmin puolin antaen vedelle ruusunpunaisen hohdon. Ja miten paksuna ja runsaana se kasvaa! Siihen voi paneutua nukkumaan ja tuntea olevansa kuin kotoisessa vuoteessaan. Ja kuinka se hohtaa auringossa ja päivänvalossa! Sitä ei saata verrata mihinkään, maa ei milloinkaan ole niin kaunis kuin kukkivan kanervan sitä koristaessa. Ei mutta katsohan, tuolla loistaa koivu kallionkielekkeellä, se ihan nyökkii rannalla — niin täällä on kyllin katseltavaa ympärillä. Mutta vaikkakin vesi on suolaista merivettä, niin ei täällä ole kuin merellä, kaikki on aivan erilaista. Aina saaria myöten on kaikki toisin, ne eivät ole paljaita ja harmaita, ei, ne ovat vihreän maan, väliin kokonaisen metsänkin peitossa. On suorastaan ilo nähdä tämä kaikki, ja jos alus olisi toisenlainen, niin voisi jo luulla olevansa huvimatkalla…

Puut ovat valmiiksi ladottuina rannalla, mutta Markuksen täytyy itse mitata ne. Siihen kuluu vähän aikaa jo siihenkin, täytyy ottaa joka halko käteensä ja panna se kauniisti ja huolellisesti paikalleen, ellei tahdo pettää itseään. Sylen pakkaamiseen tarvitaan taitoa, siihen tarvitaan huolellisuutta ja tottumusta, joka sormenpäässä pitäisi olla silmä, on meneteltävä viisaasti ja ovelasti. Ei ainoatakaan halkoa saa panna umpimähkään, ei, jokaisen täytyy sopia toisiin, liittyä muihin niin tiiviisti kuin suinkin. On tarkastettava ja aherrettava, kuta enemmän aikaa siihen voi panna, sitä parempi; kun tulee pakkanen, niin näkyy kyllä, onko osannut pitää puolensa. Kun halot sitten vihdoinkin on mitattu valmiiksi, on ne saatava lautalle ja ladottava niin hyvin kuin mahdollista — se on taas kiusallista aherrusta. Jokaisen halon täytyy mennä käden läpi ja ne on taas ladottava varovaisesti. On pakko käyttää tila niin tarkoin, että saisi mukaansa jokaisen tikun. Kun puut sitten vihdoin ovat lautalla, on heti lähdettävä matkalle kotia kohti niin nopeasti kuin suinkin. Lautta ei näet ole suinkaan tiivis, varsinkaan nyt, kun se kulkee niin syvällä — ei saa hukata aikaa, ellei tahdo upota.

Jospa edes saisi istua kunnolla, mutta ei, täytyy kyyröttää niin ahtaassa kuin suinkin. Ei ole tilaa muulle kuin haloille, lisäksi on lautta niin syvällä, että pyyryt lyövät polviin heti, kun nostaa aironlavat vedestä. On soudettava vain käsillä, käsivarret ja jalat ovat vain haittana, tuntuu kuin olisi liian monta jäsentä, ne ovat toistensa tiellä ja vain harmiksi toisilleen. Lyhyesti sanoen, ei pääse oikein soutamaan, ei voi kiskoa voimakkaasti, täytyy enimmäkseen istua saamattomana tuhdolla ja molskia vedessä kuin naisväki. Tämä on oikea koettelemus eikä suinkaan niitä pienimpiä. Jos konsuli kaupungissa tietäisi, miten täytyy väliin ponnistella, mutta konsuli ei tiedä mitään sellaisesta. Konsuli saa halkonsa siltaansa saakka, soutamatta ainoatakaan vetoa itse; konsuli istuu alituisesti omassa mukavuudessaan, palveluttaa itseään ja voi hyvin. Istuisipa hän tunninkin täällä…

Uh, tämä puiden kuljetus on kuolettavaa, siitä tulee oikein surumieliseksi. Murhaajalle voisi olla sopiva rangaistus ponnistella ja soutaa — se olisikin kova rangaistus. Ja sellaista täytyy ihmisen kestää, ihmisen, joka ei ole tehnyt vähintäkään pahaa! Jokaista jäsentä särkee niin kuin selkäranka olisi keskeltä poikki. Mitähän konsuli tekee sillä välin? Hänellä on aivan toisin, suurenmoista, hän ehkä lepää ja laiskottelee sohvallaan, juo kahvia ja polttaa sikaria — kunpa saisi edes hetkeksi vaihtaa hänen kanssaan!

Mutta ei, täällä ei ole ketään konsulia, jonka kanssa voisi vaihtaa, ja jos täällä olisikin, niin hän ei tahtoisi, mikä kylläkin voi olla järkevää. Sillä täällä ei ole vehnästä, on vain mustaa leipää, niin karkeata ja mustaa kuin se voi olla. Eikäpä kukaan syö mustaa leipää, kun voi saada vehnästä. Vain silloin kun ei ole valitsemisen varaa, täytyy tyytyä mustaan leipään. Mutta miksi toisten täytyy tyytyä mustaan leipään, kun toiset saavat alituisesti syödä vehnästä…

No, ja nyt alkaa vielä tuulla, ja tietysti väärältä suunnalta — niin, eikö ole kuin noiduttua väliin! Nyt on tuullut lännestä koko viikon, mutta juuri kun siitä olisi hyötyä, kääntyy tuuli aivan vastaiseksi. Puhutaan kärsivällisyyskokeesta, mutta jos tämä ei ole kärsivällisyyttä kysyvää, niin ei sitten mikään. Kuinkahan kauan konsuli jaksaisi soutaa, jos hänellä olisi tämä kiusa kestettävällään?

Kahviaika on jo aikoja ohi, kun Markus vihdoin saapuu perille. Hänen koko ruumiinsa on hervoton, käsivarret ovat kuin poikki, ja selkä — älkäämme puhukokaan selästä, se puhuu kyllä omasta puolestaan. Lisäksi Markus on niin kahvinjanoinen, että kieli oikein palaa suussa, mutta kaikesta halusta ja himosta huolimatta täytyy hänen hillitä itsensä ja taas vain ryhtyä työhön. Ole hyvä ja toimita halot maihin — ettei lautta uppoa! Ei se mitään auta, vaikka käsivarsia särkeekin, vaikka selkäranka onkin poikki kolmesta, neljästä kohden — halot täytyy saada lautalta ja joutuin, niinkuin sanoisi yks-kaks-kolme.

Hih hei…

Sillalla kolisee ja kalisee, Markus käy kiinni molemmin käsin ja heittää halot, kaksi kerrallaan, maihin. Siinä on mäntyä ja koivua ja haapaa, kustakin lähtee sille ominainen ääni, kun se putoaa kasaan, niin että voi kuulla, mitä lajia se on. Männystä lähtee kumea jymähdys, koivusta iloinen ja kirkas kalahdus — haloissa on oikein sointu, on kuin erikoinen sävel pyrkisi niistä ilmoille. Haapa sitävastoin on käheä, toisin sanoen epämusikaalinen, se on niin kehnoa ja hataraa eikä kelpaa muuksi kuin keittopuiksi. Ohoi, pois tieltä, lapset, tässä tulee pölkky, joka on kuuden vertainen!

Vasta kun puut ovat maalla, voi hetken ajatella itseään. Mutta vain hetken, sillä puut eivät voi jäädä sillalle sulkemaan tietä ihmisiltä. Ei, siitäpä syntyisi hälinä! Siksi on taas oltava sillalla ennenkuin on syönyt suunsa tyhjäksi, ei ole aikaa hukattavissa, jos tahtoo saada puunsa kotiin ennen iltaa. Hevonen? Ei, siitä ei tule mitään, eipä suinkaan, itse hän saa olla hevosena ja kauniisti taivuttaa selkänsä vielä kerran. Ei auta, vaikka olisi kuinka uupunut, tässä on kantolauta ja köysi, käy vain käsiksi…

Niin kulkee Markus ja laahaa puita, kunnes tulee hämärä. Hän kulkee sillalta rotkoon ja rotkosta sillalle, kulkee siinä kuin vuorolaiva, ja raahaa vähitellen puut kotiin. Matka ei juuri ole pitkä, mutta se on raskas, on kuljettava ylämäkeä. Lisäksi on kulku vaivalloista, on astuttava varovaisesti, jottei kompastuisi halkeamiin ja kiviin. Muutamin paikoin on kalliossa portaat, silloin polvet alla vapisevat, silmissä väliin oikein mustenee. Ja samalla köysi syö olkapäätä, kalvaa siihen yhä uusia haavoja, niinkuin kiusaisi häntä espanjankärpänen, ja lopuksi syntyy oikein rakkoja. Sill'aikaa tulee ilta. Joka kerta kun Markus pääsee ylös kalliolleen, hän katsoo hämärtyvää hiljaisuutta, joka tulee yhä syvemmäksi. Saaret katoavat varjoon, aukot ja raot sulkeutuvat, puut ja talot katoavat näkymättömiin. Maa häviää pimeyteen, ja vesi tunturin ympärillä kohoaa tehden siitä vähitellen saaren.

Sarana narahtaa, säppi kolahtaa, Markus sulkee vajan oven. Hän on saanut työnsä valmiiksi ja seisoo talonsa edessä hetkisen hengähtämässä. Kanervapuna hymyilee hänelle mäenrinteeltä, se peittää tunturin kuin punainen usva ja luo ystävällistä valoa ympärilleen. Ja kun Markus hengähtää ja oikaisee selkäänsä, valtaa hänen mielensä kiitos ja ylistys. Jumalan kiitos, että se on tehty, ajattelee hän, ilo lämmittää hänet perin pohjin, hän tuntee syvää tyydytystä kaikkeen, hiljaista kiitollisuutta kaitselmusta kohtaan, joka on järjestänyt kaiken niin hyvin. Eikö ole lohdullista ajatella, että tämäkin kaikki on nyt tehty? Miten hyvältä tuntuukaan seistä täällä tunturilla ja antaa huminan ja tuulen hyväillä itseään ja nähdä siunattu kanerva ympärillään. Mikä rauha vallitseekaan mielessä, miten varmaksi ja turvalliseksi tunteekaan itsensä! Nyt voi talvi tulla, nyt hänellä on millä ottaa se vastaan, makrillia suolassa ja puita vajassa, tulkoon vain milloin haluaa.

Markus pyyhkäisee hien otsaltaan ja luo tyytyväisenä katseensa kohti taivasta. Tähdet tuikkivat, silloin tällöin näkyy ilmassa viiruja, hiljaisia, sinertäviä hyvänilman merkkejä. Markus tulee yhtäkkiä ajatelleeksi:

Huomenna hän ottaa onkensa ja soutaa saarille onkimaan huulikaloja. Hän on omasta mielestään ansainnut loman, on puuhannut ja uurastanut puiden haussa, niin, todellakin, eikö hän niin ole tehnyt? Huulikalat voivat sitäpaitsi maistua, päät ovat kuin hienointa hilloa, ja liemi…

Markus maiskuttelee suutaan ja nousee varovaisesti taloaan kohden. Ja kun hän sulkee oven jäljessään, tuntee hän liemen maun suussaan ja päättää toteuttaa aikomuksensa.

Huomenna kalastetaan ainoastaan huulikaloja, se on päätetty.

XII.

On kirjoitettu ja sanottu, että huulikala on kuin sika kalojen joukossa, ja kun vain tuomitsee ulkomuodosta, niin se on aivan oikein ja totta. Mutta jos syventyy asiaan — jos vakavasti käy kalaan käsiksi ja tutkii sen ominaisuuksia, niin jää jäljelle kovin vähän yhtäläisyyttä. Sillä niin lihava, täyteläs ja pyöreä kuin huulikala voikin olla — se on kuitenkin kauttaaltaan niin täynnä ruotoja, että helposti menettää kaiken halunsa siihen. Ja mitä siasta sanottaneenkin — niin se on ainakin siinä suhteessa moitteeton eläin, ettei siinä ole sen enempää luita kuin on tarpeen. Voi huoletta ottaa eteensä ja syödä, ei tarvitse istua ja tunnustella kielellään ja tarkastaa joka palaa, ennenkuin sen nielaisee. Mutta huulikala sitävastoin — no, ei suinkaan ole tarkoitus millään tavoin moittia luojan tekoja, luojan työt ovat tietysti hyvät — mutta huulikala olisi voinut tulla toimeen vähemmilläkin ruodoilla kuin sille on annettu. Nyt ne pilaavat lihan ja vähentävät kalan arvoa. Siinä on liiaksi perattavaa, kärsimättömät eivät millään muotoa saa siitä tolkkua. Se on heistä liian vaivalloista. Eikä heillä ole aikaa istua ja noukkia ruokaansa ja syödä sitä pala palalta, ja niin on tehtävä sen, joka syö huulikalaa. Sillä ruotoja ei ole vain paljon, ne ovat lisäksi kovia ja teräviä kuin lasi- tai terässirut. Ja kun sitä lisäksi on paha perata, niin ei naisväki juuri tahdo olla missään tekemisissä sen kanssa, ja siksi ei sitä juuri paljoksi arvioida.

Sentähden huulikala ei ole mikään haluttu kala, ihmiset eivät siitä juuri välitä, he syövät sitä paremman puutteessa tai käyttävät sitä hummerinsyötiksi. Vain joku erikoistuntija, jolla on aivan toinen käsitys asioista, voi joskus olla eri mieltä. Hän antaa huulikalalle sille tulevan arvon, suuremman kuin useimmille muille kaloille. Hän osaa käyttää sitä tuoreena, vähän suolattuna ja suolaisena. Hän tuntee kalan perinpohjin, sen sisimpiä ominaisuuksia myöten. Hän onkin alituisesti matkassa onkineen, niin pian kuin vain pääsee lähtemään. Hän asettuu pariksi kolmeksi päiväksi saarelle, hän rakentaa tulisijan ja keittää ruokansa taivasalla ja kulkee ja iloitsee yksikseen. Hänellä on korvo ja suolaa mukanaan, ja hän valmistaa kalansa sitä mukaa kuin hän ne saa. Ja kun päivän työt, ovat lopussa, hän sytyttää tulen ja panee kahvipannun kiehumaan tarkaten ilmaa ja tuulta. Niin, katsohan nyt vain Markusta, hän istuu ja oikein juhlii saarella ja elää mielestään herroiksi kuin itse keisari.

Täällä on kuin toinen maailma, hiljainen, hyvä ja rauhallinen maailma, joka ei muuta muutosta tunne kuin vuorokauden, tuulen ja sään vaihteluja. Sinne voi tulla milloin tahansa — saari on aina ystävällinen ja tarjoaa aina suojaa. Se on siinä kuin maailman äärenä, sen takana on ihmisten kuumeinen maa, edessä alkaa toinen, ääretön maailma, itse ikuisuus. Se viittailee sinessä ja tuulessa, se humisee mereltä ja pilvistä — oi, ei ole suurempaa iloa elämässä kuin saada istua syyspäivänä saarella, rauhassa ja yksinään, ja kalastaa huulikaloja. Markus nauttii olemassaolostaan, hän laulaa ja puhuu ääneen välillä, ei kukaan voi kuulla häntä täällä. Hän istuu yksin ja hallitsee saarta, istuu kallionkielekkeellä, jota meren kuohuvat aallot huuhtelevat. Hän istuu niin siunatun mukavasti ja kääntää selkänsä koko maailmalle paiskatessaan siinä huulikaloja kalliolle ja katsellessaan, miten ne potkivat ja sätkyttelevät. Hänen takanaan on kasa, joka loistaa vihreänä, ruskeana ja kuparinvärisenä kasa räpytteleviä eviä ja kiiltäviä suomuja. Silloin tällöin heittäytyy aalto ylös pitkin kallionseinää, vesi kuohuilee valkoisena untuvana hänen ympärillään. Ja hänen edessään levenee meri, se levenee eteenpäin ja molemmille sivuille ilman alkua ja loppua. On kuin itse äärettömyys olisi avattu hänen eteensä. Markus istuu sen kynnyksellä, istuu siinä, missä nöyrät istuvat, missä koko luomakunnan pitäisi olla.

Mutta eikö aika joskus käy pitkäksi ja eikö ole väliin yksinäistä?

Ei, aika kuluu aivan liian nopeasti. Ja mitä yksinäisyyteen tulee, niin ei täällä saarella ole lainkaan yksinäistä, täällä on päinvastoin aivan tarpeeksi seuraa. Täällä on tuuli, joka leikkii kanervikossa ja viuhuu kallionhalkeamissa ja kuivissa korsissa. Ja täällä on lintuja, jotka rakentavat pesänsä saarelle ja joilla on poikasia ja munia. Täällä on merilokkeja ja tiiroja, täällä on haahkoja, rantaharakoita ja vikloja. Ne ovat kaikki eläviä olioita, ajattelevia luotuja, niinkuin ihminen itse. Ne taistelevat ja riitelevät ravinnosta, ne koettavat aamusta iltaan tyydyttää ruumiinsa tarpeita. Niiden elämä on sattuman varassa, ne käyttävät hyväkseen merta, luottavat kallioon ja rakentavat hiekalle — mitä muuta tekee oikeastaan ihminen itse? Ja jos linnut eivät riitä, niin on täällä lampaita, ne ovat uskollisia, kärsivällisiä eläimiä, ystäviä, jotka palvelevat ihmistä. Mutta niiden kanssa ei voi puhua. Puhua — mitä pitäisi sitten puhua! Jos täällä maailmassa puhuttaisiin vähemmän, niin varmasti päästäisiin pitemmälle. Puhumalla ei onnea saavuteta, puhe ei ole muuta kuin turhaa hälyä. Voit muuten puhua lampaillekin, niiltä saa yhtä järkeviä vastauksia kuin useimmilta ihmisiltä…

Niin istuu Markus kallion kolossa saaren uloimmassa kärjessä ja onkii vapa kaarena laineitten aurinkoisessa kisailussa. Hän iloitsee sydämensä pohjasta, hän katselee taivasta, merta ja hymyilevää sineä ympärillään. Hän seuraa katseellaan lintua, joka liitää hänen ohitsensa, kiveä, joka lojuu odottaen rannassa, ja auringonpaistetta, ja kiitos valtaa hänet. Kaikki tämä on häntä varten, hänen tarvitsee vain avata sydämensä, niin se kohtaa hänet lempeänä ja rauhallisena. Ja silloin ei Markus voi muuta kuin virittää ylistyslaulun maalle, ei kuuluvina säkeistöinä, vaan sisäisinä sävelinä ja sanoina.

Kuinka suloista onkaan elää, hän ajattelee, kuinka ihmeellinen maailma on! Miten sininen on meri, miten loistava taivas, miten hyvältä ja raikkaalta tuntuu hengittää ilmaa! Ja kuinka luonto on täynnä rauhaa, miten kaikki ympärillä laulaa ja hymyilee! Ja itse voi yhtyä rauhaan, liittyä muihin ja laulaa mukana! Niin, miten käsittämättömän suloista on syntyä ja saada kokea niin paljon, niin kirjavaa vaihtelua kuin elämä on…

XIII.

Kolme päivää Markus on saarella, kolme päivää ja kaksi yötä, jotka hänestä kuluvat aivan liian nopeasti. Hän asustaa kallionjyrkänteen alla ja nukkuu merimerkissä ylhäällä kalliolla; sen seinästä puuttuu yksi lauta, niin että siitä voi pujottautua sisään. Merilinnut herättävät hänet aikaisin aamulla, hän astuu esiin kello neljä, ennenkuin aurinko vielä on noussut merestä, ja menee sytyttämään tulisijaansa. Ja ennenkuin hylje on lähtenyt luodoltaan, hän istuu jo mukavasti valkean ääressä kuppi kuumaa kahvia kädessään ja hörppii sen sisäänsä niin nopeasti kuin suinkin. Ja auringon noustessa saarten takaa nousee hänkin kiveltään ja ottaa onkensa, vasunsa ja kaikki tarpeensa. Sillä juuri nyt on oikea hetki, nyt tulee tuulenpuuska mereltä ja panee sen lainehtimaan. Kuulehan, laineet loiskuvat kalliota vasten juuri huulikalojen tavallisella olinpaikalla, nyt niitä on helppo saada, niille voi tarjota mitä tahansa.

Kolme päivää Markus on saarella, kolme päivää ja kaksi yötä, kauempaa hän ei uskalla viipyä — hän kokoaa tavaransa ja sanoo hyvästi. Sillä kotona on kyllin työtä odottamassa, siellä on narua ja säleitä — kaikkea mitä tarvitaan hummerimertaan, eivätkä ne valmistu itsestään. Työhön on ryhdyttävä, kuta pikemmin päästään pyyntiin, sitä parempi — niinpä Markus ottaakin vaarin ajasta. Merituulen laulaessa hänen korvissaan — hänen päänsä yhä humistessa saaren tuulesta ja merenloiskinasta vasten kalliota hän tarttuu vasaraan ja sahaan. Hän sovittaa säleitä yhteen, hän istuu kivipaadella oven edessä ja veistää ja vuolee, niin että lastut lentävät. Hän kiertää katajasta renkaita, niin isoja, että käsi menee niiden lävitse — pari joka mertaan ja sitten hän kutoo päälle verkon, vetää sen laidasta toiseen suurina, karkeina silmuina. Hän kutoo sitä käsissään kävyn lentäessä edestakaisin, on kuin hämähäkki olisi siinä työssä. Näin pitkälle työ sujuu hyvin ja helposti, näin pitkälle voi kuka tahansa päästä, jollei peukalo ole aivan keskellä kämmentä. Mutta nyt on nielu sovitettava, ja nielu juuri onkin tärkeä. Nielun sovittaminen hummerimertaan ei ole jokamiehen työtä. Sillä nielu ei saa olla liian suippo, mutta ei myöskään liian matala ja leveä, eikä se saa olla keskellä mertaa tai toisaalta liian korkealla yläreunassa. Lisäksi on hapaan pingoittaminen tärkeätä. Yksi ainoa lanka voi merkitä paljon, sen tulee olla oikealla paikalla taitavasti kiinnitettynä. Mutta missä on oikea paikka — no, ei saa ilmaista liikaa, ellei aio opettaa toisia, kalastajia on paljon. Lisäksi on tärkeätä, että kivi on sopiva. Ensimmäinen mikä käteen tulee ei suinkaan kelpaa, ei, sen täytyy olla niin litteä kun suinkin, muuten ei hummeri tule kunnolla alas asti, vaan jää istumaan kivelle ylös nieluun, josta se tuli sisään. Se istuu siinä nielun tasalla, eikä voi olla sitä huomaamatta, ja kun se on syönyt kyllikseen, kiittää se ruoasta ja lähtee tiehensä. Ja jos nielu on liian syvä tai merta vähän liian lyhyt, niin käy yhtä hullusti. Sillä silloin ei hummerin tarvitse mennä edes sisään — se voi istua nielussa niinkuin papukaija renkaassa ja syödä mielensä mukaan. Oi, siinä on satoja salaisuuksia, satoja pikkuseikkoja, jotka on otettava huomioon ja jotka vain taituri tuntee.

Kun merta sitten vihdoin on valmis, on hankittava kohoja ja nuoraa. Viimeksimainittu on muuten helposti saatavissa — vähän meriruohoköyttä, niin se on valmis; vaikeampaa on saada kohot kuntoon, sillä kohot täytyy tehdä kevyestä kuusipuusta, muuten ne eivät kannata köyttä, vaan imevät itseensä suolavettä ja vaipuvat pohjaan. Ja kun kuusia on niukalti lähistöllä, on usein vaikea saada tarpeeksi puuta — niin, ihmisten on väliin mentävä kylään ostamaan sitä puusepältä. Tietysti voi käyttää korkkia, jos kellä sitä on, mutta kuinka monella on sitä tarpeeksi? Onneksi ei Markukselta puutu kuusta, hän korjasi talteen kokonaisen suuren tukin siihen aikaan, kun hän kesällä kalasti ankeriaita, ja niin on hänellä nyt puuta kohoiksi pitkäksi aikaa. Ei kukaan tee hienompia kohoja kuin hän, ne on kauttaaltaan höylätty sileiksi ja lisäksi maalattu valkoisiksi, ja lopuksi on niihin kaiverrettu M, joka vielä on täytetty ruusunpunaisella värillä. Eikä kukaan tee hienompia mertojakaan, menehän vain joskus katsomaan! Ne ovat rivissä vajassa ja ovat kuin hienointa korityötä, samalla keveitä ja kestäviä. Ja kuinka kauniita ne ovat, miten siistejä kaikilta puolin, ihan joka kolkasta — alkaa oikein tehdä mieli ryömiä sisään. Niin, Markus taitaa tehtävänsä, se on varma — katsohan vain noita kahdeksaa tuossa pitkin seinää. Niillä sopii pyydystää ulkona merellä, ne eivät kaadu kumoon, vaikka meri alkaakin lainehtia pohjaa myöten, sitähän varten niissä on pitkä poikkipuu.

Kun nyt kaikki on kunnossa, sivellään vanhoja vähän tervalla, jotteivät langat mätänisi, ja uudet pannaan joksikin päiväksi veteen. Tehtäviä on niin että vilisee — ei kukaan, joka ei itse ole ollut mukana, tiedä miten paljon tehtävää kalastajalla on, ennenkuin hän voi täydellä todella ryhtyä pyytämään. Hummeriarkkujen täytyy olla kunnossa ja syöttien valmiina — voi, tehtäviä on monenlaisia. Ja samalla hänen on kalastettava omiksi tarpeiksi, jotta hänellä olisi mitä syödä, ja lisäksi on hänen koottava syöttejä…

Kysyhän, onko Markuksella työtä!

Hän on maalla ja merellä, hän veistelee, hän tervaa, hän punoo köyttä. Ja väliin hän on kaukana metsässä etsimässä katajaa ja tammea mertapuiksi, hän näet tarvitsee uusia mertoja. Sitten hän keittää itselleen ruokaa ja parsii sukkiaan — niin, hän ei voi kulkea laiskana kuin mikäkin maankiertäjä, sillä hänellä on aivan liiaksi tehtävää. Ja sitten hän soutaa kiireesti kaupunkiin, hän tarvitsee messinkilankaa tai narua; työ seuraa toista.

Hummerinpyydystyksen alkaessa on satamassa ja vuonossa vilkkaampaa kuin milloinkaan muulloin. Jo kauan ennen auringonnousua kolistellaan ja puuhaillaan taloissa, juostaan pitkin portaita ja paiskotaan ovia valon loistaessa kamarista tai keittiöstä, missä naisväki valmistaa lähtöä. Melutaan ja touhutaan loppumattomiin, huudetaan saappaita ja hörpitään kahvia — kuulehan vain Andersia ja Karelia, noita kahta! Ja kuulehan Aanonia ja Torvaldia, he juoksevat ympäri kuin päättömät kanat ja kaakottavat ja huutavat ja haukkuvat toisiaan kilpaa. Se kuuluu väliin ylös Markuksen tuvalle asti, kun hän istuu puhaltamassa kahvikuppiinsa; on sellainen hälinä, että luulisi tuomiopäivän tulleen, on kuin tuli olisi päässyt irti. Ja minkä tähden he hosuvat? On luvatonta aloittaa pyydystys ennen kello kahdeksaa, niin että aikaa on kyllin. Niin kylläkin, mutta on saatava hyvät paikat, valittava ne ennenkuin naapuri ehtii, oltava ensimmäisenä ottamassa. Miksi muuten naapurin tarvitsee kalastaa? Hänellä on kyllin rahaa ja kaikkea, hän voi todellakin niin hyvin, että hän voisi pysyä kotonaan ja antaa toisten pyydystää, toisten, jotka todella tarvitsevat vähän ansiota ja ponnistelevat jokapäiväisen leipänsä edestä. Mutta annahan olla, hänessäkö olisi sen verran rehellisyyttä, sen verran luonnetta! Kaukana siitä, hän on päinvastoin pikkumaisista pahin. Hän ei suo toiselle mitään, hän ajattelee vain itseään koko päivän ja haalii itselleen kaiken, minkä voi. Pahuksen naapuri! Ja niin alkaa elämä taas:

— Katsohan, etkö löydä villanuttuani — ja sitten minun rantikkaani, kuuletko!

— Öljyhousut, huudetaan — tiedänkö minä, hitto vie, missä sinun öljyhoususi ovat?

Juostaan, huudetaan, lennetään kuin mielettömät. Ja väliin aukeavat ovet, ja he juoksevat ulos varhaiseen aamuun, Torvald ja Aanon ja Karel ja Anders — koko sataman miesväki öljyhousuissaan ja leveissä vöissään. He tulevat kompuroiden pitkin kujaa jaloissaan raskaat saappaat, niin että talot vapisevat — tätä on suurenmoista nähdä. Jos he muulloin ovat kapeita ja pieniä, solakoita todellisuudessa — niin he ovat nyt aivan neliskulmaisia, ovat kuin jonkinlaista sotaväkeä. Katso, miten leveitä he ovat keskiruumiistaan, ja katso heidän hartioitaan! Niin, suutarikin, joka tavallisesti on pientäkin pienempi, niin että hänet luulisi voivan puhaltaa kumoon — niin, hänkin näyttää nyt suorastaan tyhmänrohkealta. Ja katsohan tullimiestä, katso Kristoferia! Itse Goliath ei ollut suurempi eikä näyttänyt vaarallisemmalta. Väliin lähtee joku vaimoista auttamaan miestään soutamisessa, muuten on heillä enimmäkseen nuoria poikia mukanaan. Vaimo? Kyllä kai, kuhnailija, josta ei ole muuhun kuin sulkemaan ikkunat…

Kuluu aikaa, ennenkuin päästään lähtemään, täytyy käydä luhdissa ja ullakolla, aitassa ja pesutuvassa, vajassa ja kellarissa — kaikkialla. On tuhannen tehtävää, kaikenlaisia ylimääräisiä töitä. Ja lopuksi hummerimerrat, jotka ovat kasoina pitkin siltaa ja satamaa ja jotka on kunnolla lastattava veneeseen. Se on jo suuri taito sekin, toiset tekevät sen niin kätevästi, että heidän pitäisi saada palkinto. Pitäisi saada mukaan niin paljon kuin suinkin, mutta samalla täytyy huolehtia siitä, että itsekin sopii veneeseen. On suunniteltava ja koeteltava ja pantava ne niin, etteivät ne luista, otettava huomioon merran muoto ja laatu ja ladottava ne niinkuin rakentaisi muuria. Tuolla Karel lähtee merelle lasteineen, hän soutaa voimiensa takaa — ja aivan hänen jäljessään tulee Anders soutaen niin että vesi nousee kuohuna kokassa. Heidän välillään on alituinen sota, nyt on kysymyksessä kumpiko ensin pääsee perille ja voi ottaa toiselta paikat ja ikäänkuin työntää hänet syrjään. He istuvat ja purevat hammasta ja kiusaavat itseään minkä voivat, on kuin he soutaisivat henkensä edestä! He eivät tiedä suurempaa iloa maailmassa kuin saada tehdä toisilleen kiusaa, aamusta iltaan he toivovat toisilleen kaiken maailman onnettomuudet. Jos maailmassa ei olisi muita kuin he kaksi, niin he sittenkään eivät tahtoisi elää sovussa, vaan taistelisivat ja riitelisivät kaikesta. Pois tieltä, tuolla tulee suutari juosten, hänellä ei ole edes vielä syötitkään merroissa, hän juoksee ympäri kädessään syöttipytty ja sitoo syöttejä niin nopeasti kuin voi. Toiset eivät ole niinkään pitkällä, he kurkottavat kalasumppuunsa ja haavivat sieltä syöttejä.

Kristofer, tullimies, on myöskin matkassa mahtavana kuin Goliath. Toisten mielestä ei tullimiehellä olisi siihen oikeutta, tullimies saa palkan valtiolta, hän tyytyköön siihen. Sitäpaitsi hän tekee kylliksi kiusaa nuuskiessaan arkut ja kojut, jos vain joku on käynyt Skagenissa. Hän haalii todellakin tarpeeksi itselleen, vaikka hän pysyisikin poissa täältä — hän voisi nyt edes täällä jättää toiset rauhaan. Mutta ei, Kristofer on kaikesta huolimatta mukana, hän kulkee ympäri tärkeän näköisenä, on kuin tarkastaja ja päällysmies. Kukaan ei tosin ole häntä siihen virkaan pannut — Kristofer on itse itsensä siihen asettanut — mutta kun Kristofer on valtion virkamies ja kantaa valtion messinkiä lakissaan, niin jokaisen täytyy koettaa sietää häntä parhaan taitonsa mukaan. Kristofer on tosin huono kalastaja, hänen mertansa ovat suorastaan hullunkuriset, nielu niissä on iso kuin kärrynpyörä, niin ettei vahinko suinkaan ole suuri, vaikka hän tuleekin mukaan. Ja jos nyt joskus niin hullusti käy, että hän jotakin saa — no, hänen sumpussaan ei ole lukkoa. Kantta sopii nostaa ja tarkastaa hiukan sisällystä, kun Kristofer illalla on mennyt levolle. Kristoferiltä ei mitään oteta, vaan valtiolta, sillä Kristofer on valtion virkamies. Ja jos nyt muuten Kristoferilta otettaisiinkin — niin ei sitä voi sanoa varkaudeksi. Kuinka paljon Kristofer onkaan ottanut toisilta! Hän on ottanut monin kerroin rahaa, suuria rikkauksia suorastaan. Ja ajattelehan mitä hän on ottanut! Rommia ja geneveriä ja akvaviittia, hienointa mitä pulloissa on — väliin kokonaisia kanistereja. Hän on pysynyt ilmaiseksi viinassa, niin että sitä on riittänyt hänelle vuodet umpeensa — niin, se kiusan Stoffer! Varkauttako — johan nyt. Hän on verottanut toisia niin kauan, että olkoon hyvä ja alistukoon nyt kerran hiukan toisten verotettavaksi.

Jotakuinkin kello seitsemän ovat kaikki veneet valmiina laskemaan. Niitä on ylt'ympäri vedessä, pitkin lahtia ja niemiä, vuonoissa ja salmissa — niin, aina Reier-luodolle asti. Siellä on laajat matalikot, ja siellä hummerilla on mitä parhaimpia kiviä ja koloja. Kalastajat istuvat ja odottavat kukin paikallaan, mertakuorma päätä korkeammalla — on suorastaan ihme, etteivät ne siitä joskus kellahda kumoon. He istuvat ja koettavat säilyttää tasapainon — katse suunnattuna suoraan keulaan ja mälli keskellä suuta — ja kun he istuvat näin odottamassa, katselevat he kateellisina ympärilleen tarkaten naapureitaan. No, Knud on tänään Paulenissa, ja tullimies Brynesteinin luona — niin, olkoon se heille opiksi. Ja Kristen on asettunut Langholm-salmeen — hm, hänellä on muuten runsaasti mertoja, tuolla samaisella Kristenillä Langholm-salmessa. Ja kas, maakauppias tuolla — varjelkoon, eikö hänellä ole kaksi venettä perässään, jotka molemmat on lastattu kukkurapäilleen, se saa toiset oikein raivostumaan! Kourat puristavat aironpyyryjä, silmät iskevät tulta. Ja kaiken tämän kestäessä kuluu aika, viisari lähenee päämäärää, lähenee hitaasti minuutti minuutilta…

Mihin on nyt Markus sillävälin hävinnyt? Markukselle on kyllin tilaa, miten paljon muut leventelevätkin — meri on niin siunatun suuri. Markus on asettunut Sølvske-lahteen, missä hänellä on erinomainen paikka. Hänen tarvitsee vain soutaa kaaressa luodolta ja laskea pitkin rantaa, kunnes hän on Garpholmin luona. Sitten hän soutaa läpi Bly-salmen ja ohi Kalvenin niemen, siitä voi hän alkaa jälleen laskea. Hänellä on hyvä pohja pitkin matkaa, paasia ja lohkareita ja laakeata kalliota. Hänen täytyy vain vähän kiirehtiä, että hän ehtii ennen muita salmesta, silloin hänellä on yksin paikat hallussaan niin pitkälle kuin häntä haluttaa.

Kellon lähestyessä kahdeksaa saavat silmät yhä enemmän eloa. Markus näkee selvästi paikaltaan, miten ne kulkevat tarkastaen ympäri, ne pistävät väliin kuin pitkät piikit. On kuin epäluulon henki hiipisi veneestä veneeseen, he oikein vartioivat toisiaan, ettei kukaan vain laskisi mertojaan liian aikaisin. Silloin tällöin nousee joku nähdäkseen yli luodon, onko naapuri aloittanut. Naapuriin ei näet ole luottamista, hän aloitti neljänneksen liian aikaisin edellisenä vuonna. Ei, niin he istuvat taas hiljaa ja kurkottavat ja vilkuilevat ympärilleen. Ja Brynesteinin luona seisoo tullimies veneessään komentamassa ja valvomassa lakia. Hän seisoo kello kädessä ja kasvot käännettyinä lounaaseen kuin punaiseksi maalattu keulapuomi. Väliin hän kohottaa hiukan päätään ja katsoo uhkaavasti ympärilleen…

Läiskis, siinä putosi ensimmäinen merta.

Heittäkää, huudetaan ylt'ympäri, on tosin liian aikaista, mutta heittäkää, heittäkää kuuluu kaikkialta. Ei, ei, sanoo tullimies vihaisena ja huitoo käsillään, mutta kukaan ei ole häntä huomaavinaan. Täällä on yht'äkkiä alkanut vaarallinen näytelmä, mertoja sataa, airot kalisevat, on kiirettä ja kiivasta touhua, loiskinaa ja läiskinää, ja pyydyksiä lasketaan kilpaa. Kiiruhda, huudetaan, heitä, heitä! Ja niin vierivät merrat mereen, käsivarret heiluvat ja kädet huitovat — on kuin joka veneessä olisi tuli irti. Tullimies on hetken hiljaa ja katselee — hän taistelee itsensä kanssa, niin että parta tutisee, ei, hän työntää kellon taskuunsa ja käy käsiksi mertakasaan, hänkin. Ja läiskis, siinä hän laskee vehkeensä mereen yhtä uhattuna ja luvattomasti kuin joku muukin…

Oikeastaan tämä on hullua. Mertaa ei saisi heittää siten, vaan se pitäisi laskea kauniisti ja huolellisesti — kiikarin ja laskukiven avulla, jos niin tarvitaan. Mutta tänään saa mennä miten menee, täytyy ennen kaikkea turvata itselleen paikat, saada merrat mereen tavalla millä hyvänsä. Vaikka ne sitten joutuisivat nurinpäin, niin ne saavat olla siinä, kunnes niiden luo palataan. Hummeri ei karkaa, se osaa kyllä odottaa; naapuri sensijaan ei odota, vaan kiiruhtaa edelleen niin pian kuin voi: Souda, Ole Jakob, souda, kuuletko! Anna mennä, Tuomas, niin pääsemme Peder Emilin edelle! Puuhaillaan, touhutaan, riidellään kaikkialla, kiiruhdetaan Paulenista Bedstefarsgrundiin, Kvervenistä Gaaseniin ja vielä kauemmaksi. Ja samalla kuin puuhaillaan, touhutaan ja riidellään, liukuvat veneet kukin suunnalleen kohti omaa päämääräänsä. Ja jokaisesta heitetään mertoja, heitetään alituisesti. Ja taakse jää meri täyteen kohoja, ne keinuvat pitkin niemiä ja vuonoja, ympäri luotojen ja merimerkkien, lahdissa ja salmissa. Niitä sataa, lisääntyy, vilisee kaikkialla, ne loistavat vedessä kaiken värisinä kuin linnut.

Voi kestää kauan, ennenkuin pääsee kotiin, varsinkin jos on paljon mertoja laskettavana ja täytyy useasti luovia. Jos vielä on huono ilma, jos tuuli on vastainen ja meri lainehtii, niin saa usein koetella kärsivällisyyttään. Vene voi jo sinänsä olla raskas — ja ajattelehan nyt, kun se on täynnä mertoja, joihin tuuli tarttuu ja ponnistaa vastaan. Istutaan tuhdolla ja vedetään ja ponnistellaan — niin että käsivarret puutuvat. Joka lihasta jännitetään — ja sittenkään ei vene nähtävästi liiku. Markus on koettanut niin monta kertaa, hän on istunut rankkasateessa ja tuulessa, taistellut meren kanssa ja uurastanut tuhdolla, kunnes on menettänyt kuulonsa ja näkönsä. Hän on istunut ja keinunut veneessään ja taistellut mertojensa kanssa kaukana ulkona, kunnes hämärä on yllättänyt hänet. Tämä kerta kaikkiaan kuuluu hänen tehtäviinsä, se kuuluu asiaan. Mutta siitä huolimatta on hummerinpyydystys suosittua, ihmiset pitävät siitä. Se innostuttaa ja saa ihmiset liikkeelle, pyydystetään koko sielulla ja ruumiilla. Ja jos pyytäjä palaa myöhään kotiin ja ilma on ollut huono, niin vasta kun hän on päässyt sisään ja saanut kuivat vaatteet ylleen ja ruokaa sisäänsä, vasta silloin hän virkistyy ja tulee hyvälle tuulelle. Hän muistaa pikkuseikkoja myöten kaiken, mitä on tapahtunut, muistaa miten hän voitti naapurinsa ja otti häneltä parhaimmat paikat, muistaa miten hyvin hän on kaikesta suoriutunut. Lisäksi on niin suloista tietää, että kaikki merrat ovat ulkona ja kokoovat ja tuovat saalista taloon. Ne tekevät siellä hiljaisuudessa työtä, pyydystävät alinomaa. On kuin olisi turvattu pitkiksi ajoiksi, ei tarvitse pelätä mitään. Vaikka sekatavarakaupan lasku olisikin suuri — hummeri selvittää kaiken loistavasti. Se on niin hyvä kaveri, ettei kukaan satamassa voi itselleen parempaa toivoa. Se saa kalastajan hyvälle tuulelle, hän ottaa takin naulasta ja lähtee ulos juttelemaan vähän. Tuolla nurkalla kävelee juuri Anders, hän on hyvällä tuulella, hänkin, eikö hän käykin tohveleissa ja pitkä piippu kädessä, käy ja tepsuttelee ja vetää savuja ja puhaltelee niitä hyväntuulisesti ilmaan. Vanhasta tottumuksesta suuntautuu kulku sillalle — aivan oikein, siellä seisoo koko joukko väkeä keskustellen, ilakoiden ja nauraen. Siellä on Aanon ja Torvald, siellä on Kristen ja Knud ja monta muuta. He juttelevat siitä kuka aloitti, kenen on syy, että kaikki muut heittivät mertansa liian aikaisin. Edellisenä vuonna oli syy Karelin, sitä edellisenä Trulsin. Mutta kenen mahtoi olla syy tänä vuonna? Niin tulee suutari lentäen ja osoittaa Knudia ja sanoo syyn olleen hänen. Mutta siihen ei Knud tahdo myöntyä: merta putosi itsestään, sanoo hän, tuulenpuuska vieritti sen mereen, ja niin alkoivat toiset laskea. Syy ei suinkaan ollut hänen, häntä moitittiin aivan syyttä…

Tirskutaan ja ryitään ja tehdään pilaa.

— Mene ja sano, tuumivat he viekkaasti.

— Etkö itse laskenut!

— Mene hemmettiin, sinä punakarvainen kettu!

— Ei, sinä olet niin viaton, että…

— Ajattelehan, olisiko hän voinut sitä estää, ei!

Viekastellaan ja pistellään ja väliin purskahdetaan nauramaan. Hihi, hahaha, iloa kestää myöhään yöhön.

Nyt on kiire käsissä. On tosin tehtävä työtä, mutta sellaista työtä, josta ei kukaan tahdo olla poissa ja josta riittää iloa joka päivä. On kysymyksessä koota kotiin, korjata oman työnsä hedelmiä — ei mitään iloa voida verrata siihen. Tietää itse kaiken ansainneensa, saa kiittää omaa järkeään ja varsinkin omaa ahkeruuttaan kaikesta minkä korjaa! Silloin tuntee leikkuumiehen iloa, syvintä iloa maan päällä — ei mikään ole niin kestävä ja rikas kuin se. Markus on pystyssä, kun kukko kiekuu; hän ei voi nukkua jännityksestä edes auringon nousuun, vaan pujahtaa virkkuna nopeasti vaatteisiinsa. Mitä on Herra antanut viime yönä, montako hummeria hän saanee nostaa? Ja millainen mahtaa olla ilma, ajattelee hän ja varjostaa käsillään silmiään ja katsoo ulos ikkunasta, onkohan kirkasta, niinkuin eilen ennusti? Kyllä, kirkasta on ja tyyntä, tähdet kuvastuvat mereen muistuttaen palavia liekkejä. Voi niitä hyviä siunattuja tähtiä! Markus tulee oikein kiitolliseksi niille, niin iloiseksi ja pirteäksi sisintään myöten. Hän kulkee hymisten edestakaisin lattialla, hän puhuu lopuksi ääneen itsekseen. Nyt menemme ulos kokemaan, sanoo hän ja maiskuttaa tyytyväisenä suutaan, tule, niin tepastelemme matkaan, ukko Markus. Hän paiskaa oven kiinni jäljessään ja lähtee astumaan alas tunturia; klak, klak, kaikuu kalliosta, ja klak kuuluu vastaus talonseinästä. Nyt hummeri syö aamiaista, menemme sitä hiukan häiritsemään. Markus kulkee läpi sataman, niin että askelet kajahtavat taloista. Hän on iloisin ihminen maan päällä, Herra, anna hänelle anteeksi.

Sitten hän tyhjentää veden veneestä, loiskis, loiskis, ja irroittaa köyden keulasta ja lähtee merelle. Vesi on hienon virvatulen peitossa, se loistaa keltaisena, ja kun Markus laskee ja nostaa aironsa, niin se sammuu syttyen uudelleen.

— Sinäkö se olet, Karel? kysytään takaa.

— Ei, vastaa Markus, — minä se vain olen.

Meriruoho rannalla humisee hiljaa, kun meren laineet sitä huojuttavat. Skibsheia kohoaa hänen edessään — huippu hohtaa hämärässä aamuvalossa, joka ilmaisee päivän juuri koittavan. Ja valon kasvaessa ja levitessä taivaalle, sen vaihdellessa mitä hienoimmissa värivivahduksissa, niin, herkimmän aamuhetken koittaessa ja varjojen ja aaveitten hävitessä — Markus soutaa merralta merralle, hän kulkee kuin korjuumies pellollaan ja kaivaa sen sinistä multaa. Hän kaivaa syvälle ja hän kaivaa matalalle joka paikalla, jonka hän on itselleen merkinnyt. Ja hänen kaivaessaan multaansa ja kootessaan ja turvatessaan elämäänsä hänen mielensä kirkastuu kuin lapsen. Hänestä tuntuu, kuin hänen kohtalonsa olisi parempi kuin kenenkään muun maan päällä, hän tuntee olevansa melkein kadehdittava, ikuinen kiitos ja kunnia Herralle…

XIV.

Hummeri menee varsin mielellään mertaan, olisi synti sanoa muuta. Se ei ole lainkaan epäluuloinen; jos vain syötti on kyllin houkutteleva, niin kaikki on sen mielestä kunnossa, se ryömii muitta mutkitta sisään. Se ei tee kuin kettu, joka vainuu ja nuuskii ja kiertelee kaukaa, ei, sillä ei ole ketun luonnetta. Mutta sillä ei ole myöskään ketun väriä, se tulee punaiseksi vasta kun se joutuu pataan, siihen asti se on musta kuin piki. Siksi se on hiukan outo, oikein pelästyy, kun sen ensi kerran näkee — — neekeri, ajattelee itsekseen. Lisäksi se on niin erikoisen näköinen, siinä on jotain amerikkalaista, jotain hienoa ja herkullista, joka maistuu teräkseltä ja samalla ilmaisee voimaa. Katsohan sitä vapaana pohjassa jonakin päivänä, katso sitä vaalealla hiekalla meriruohon keskellä! Se tulee sakset koholla edessään kuin kaksi valtavan suurta rautanyrkkiä, se muistuttaa nyrkkeilijää, siinä tulee maailmanmestari Jim tai Sam. Ja sitten? Koeta ottaa se haaviin, ruumis vetäytyy taaksepäin kuin vieteri — se työntyy eteenpäin kuin kuula ja on poissa silmänräpäyksessä.

Hummeri ui nimittäin erinomaisen hyvin, jotavastoin merikrapu ei sitä taitoa ole oppinut. Kävelyssä sensijaan hummeri jää jälkeen, sen jalat ovat heikot, ne ovat vain ryömimistä varten. Mutta niinpä se kulkee kasvot edellä — täysin avoimella ja rehellisellä tavalla, jotavastoin merikrapu ryömii salakavalasti sivu edellä muistuttaen salamurhaajaa tai jotakin senkaltaista. Merikrapu onkin itse asiassa alhainen eläin jota ei voi verrata hummeriin, lukuunottamatta juuri makua. Se on suorastaan epämuodostuma, alhainen, luonteeton olio, orja, ryöväri, pahantekijä. Sen huomaa pian, jos ne joutuvat yht'aikaa mertaan. Sillä siellä hummeri ei voi liikkua, ja sitä käyttää merikrapu hyväkseen. Vapaudessa se jää alakynteen ja ymmärtää pysyä piilossa, mutta oven sisäpuolella se on voitolla. Se juoksee edestakaisin merrassa hummerin istuessa hiljaa jossakin nurkassa — ja vips, siinä se on hummerin vieressä ja leikkaa siltä toisen saksen. Niin on hummeri käsipuoli, se on menettänyt puolet arvostaan Klips, siinä putoo toinenkin. Kun sitten pyyntimies kokee merran, on jäljellä vain runko raukka, jonka yhtä hyvin voisi laskea mereen.

Hummerin sakset eivät ole samanlaiset, kuten kaikki tavallisesti luulevat. Toinen on ruhjontasaksi ja toinen sahasaksi, kummallakin on oma muotonsa ja tehtävänsä. Mutta kumpiko niistä on oikea ja kumpi vasen? Se on aivan sattuman varassa, siinä ei ole mitään tarkkaa sääntöä, toisella on niin, toisella näin. Jos niin tahdotaan sanoa, on kahdenlaisia hummeria, jotka ovat aivan yhtä hyviä, oikea- ja vasenkätisiä, aivan niinkuin meillä on kaksi mielipidettä, kaksi puoluetta, jotka näyttävät kyntensä kumpikin omalla tavallaan. Koko ero on vain ulkonainen — aivan niin on meilläkin — sisäisesti ne ovat samannäköiset, aivan samanlaiset. Molemmat pitävät rasvaisesta ja niillä on yhtä hyvä ruokahalu, ne ajavat molemmat samaa saalista ja syövät sen molemmat yhtä himokkaasti. Ero on vain siinä, että toinen ottaa saaliinsa oikealla ja toinen vasemmalla saksellaan. Sitäpaitsi ne leikkaavat yhtä hyvin ja pitävät yhtä hyvin kiinni saaliistaan.

Meillä on lisäksi puolue, joka ei kuulu oikeistoon eikä vasemmistoon, vaan on näiden kahden välissä muka pitämässä niitä tasapainossa — no, älkäämme viipykö siinä. Tässä sanottakoon vain lyhyesti, että hummerienkin joukossa on sellaisia, jotka samalla tavalla poikkeavat säännöllisyydestä. Niillä on kahdet sahasakset, mikä nyt lieneekään siihen syynä, ne ojentavat ne kummallekin puolen ja ovat kuin itse vanhurskaus. Huomattakoon, että niillä aina on vain sahasaksia. Ei ainoallakaan vanhurskaalla ole vielä ollut pelkkiä ruhjontasaksia, mitä siitä nyt sitten ajateltaneenkin. Mutta jos uskaltaa päätellä sahasaksien tehtävästä, jona on saaliin pyydystys ja kiinnipitäminen, niin eivät vanhurskaat juuri ole niitä, jotka täällä maailmassa vähimmin itsestään huolehtivat tai joilta jotakin puuttuu.

Hummerit elävät kaksittain, mies ja vaimo samassa talossa. Niin, voihan sitä sanoa taloksi, ne asuvat kaikenlaisissa koloissa pohjassa, joihin vain voi ryömien päästä. Kalastaja näkee ne tarkastaessaan vesikiikarillaan pohjaa. Ne istuvat usein kolon aukossa tuntosarvet kaaressa esillä, nauttivat yhdessä ja katselevat ulos. Ne istuvat aivan kuin ihmiset käsivarret ristissä ja oikein ojentuvat eteenpäin kyynärpäihinsä nojautuen ja tarkkaavat maailmaa ympärillään, seuraavat liikennettä ja kaikkea mitä tapahtuu. Tuolla nukkuu kirjava simppu vatsallaan päivällisunta katsellen tylsästi eteensä, tuolla ryömii pyöreä merisiili yli laakean kiven. Sillä ei ole jalkoja eikä käsiä, se kulkee piikkiensä avulla, laahaa itseään eteenpäin hiuskarvan leveyden verran kerrallaan aivan kuin kangeten kiveä. Tuossa livahtaa seiti ohi — kunpa vain saisi sen käsiinsä, seiti maistuu hyvältä. Pyydyssaksi kohoaa puoleksi — ei, seiti kääntyy sivulle, siitä näkyy enää vain vihertävä loiste ja se katoaa veteen kuin sammuva valo. Mutta odotahan vähän, tuolla tulee maneetti, se työntää rihmansa pitkin koloa ja kietoo ne meriruohoon ja kaikkeen mitä on lähellä. Nyt tulee noille kahdelle ikkunassa kiire, ne ojentavat saksensa esiin ja särpivät sisäänsä niin pian kuin taitavat. Kalastaja näkee tämän kaiken kiikarissaan ja tarkkaa kaikkea pikkuseikkoja myöten. Hän huomaa pariskunnan kolossa, huomaa, miten ne istuvat ja kurkistelevat, miten ne syövät maneetin ja kaiken muun. Mutta tarkimmin panee hän muistiin itse paikan. Tänne asetan merran, hän ajattelee, täällä voi olla varma ainakin kahdesta.

Kokenut hummerinpyydystäjä ottaa sentähden tarkoin selvän hummerista ja panee mieleensä kaiken minkä hän näkee. Hän tietää, että tässä on pariskunta, ja jos hän nyt esimerkiksi saa koiraksen pyydykseensä, jatkaa hän rauhassa pyydystystä samalta paikalta, kunnes on saanut leskenkin. Koiras- ja naarashummeri ovat muuten hyvin toistensa näköiset, kaupunkilaisen olisi vaikea sanoa kumpi on kumpikin. Mistä sitten kalastaja sen näkee? Se on varsin yksinkertaista — naarashummerilla on leveämpi pyrstö.

Kun hummerista nykyjään maksetaan hyvin, niin ne eivät ole pieniä summia, jotka kalastaja nostaa merestä hummerinpyydystyksen aikana. Rahaa tulee oikein satamalla, sitä kertyy läjä laatikkoon ja kaappiin, rahalipas tulee yhä raskaammaksi, niin että lopuksi se on vietävä pankkiin. Hummeri on muuten jo sinänsä kaupaksikäypä, sitä käytetään vaihtorahana ja maksuvälineenä maalla ja kaupungissa ja otetaan vastaan yhtä hyvin kuin paperirahaa. Ero on vain siinä, että paperirahassa täytyy olla vesileima, mutta hummerin täytyy olla ilman sitä. Se saa sen väliin vaihtaessaan kuorta, selkään nousee rakko, joka tavallisesti aiheuttaa sen kuoleman. Vesileimainen hummeri ei sentähden »mene», mutta jos siinä ei ole mitään vikaa, vaan sakset, jalat ja kaikki ovat täydessä kunnossa, niin se käy samasta kuin valtion raha. Sillä voi saada vehnäjauhoja ja sokeria, vaikka koko säkin, jos tahtoo. Siksi voi usein kuulla puhuttavan tähän tapaan:

— Minulla ei tänään ole keltaisia seteleitä, voitteko sensijaan ottaa vastaan mustia?

Ja yhtä usein kuuluu vastaus:

— Kyllä, mustat ovat kyllin hyviä, tuokaa vain niitä niin paljon kuin haluatte.

XV.

Alkaa sataa. Yhä useammin tuulee, ilmapuntari heiluu ja häilyy, sää on yleensä perin oikullinen — sen alituista vaihtelevaisuutta ei voi väärin ymmärtää. Usein on illalla kaunista ja selkeätä — seuraavana aamuna sataa, tuulee ja meri lainehtii vaahtopäisenä silmänkantamiin…

Sade voi kylläkin ikävystyttää, varsinkin jos sitä kestää kauan, mutta myrsky, on vielä pahempi. Pyydykset pilaantuvat, siima sekaantuu, merrat pohjassa kaatuvat, ne liukuvat ja pyörivät ja häviävät jäljettömiin. Merelle ei voi lähteä, se mylvii ja ulvoo monen sylen syvyydeltä, aallokko lyö pitkin niemiä ja kallioita — se on uhkaava varoitus, jonka kaikki ymmärtävät. Ole hyvä ja pysy kotonasi, odota kunnes tuuli on väsynyt, taistellut aikansa ja mennyt levolle. Tätä voi kylläkin kestää kauan — voi mennä neljä, viisi päivää ja kauemminkin, syysmyrsky on pitkäaikainen. Ja koko ajan on kalastaja huolissaan pyydyksistään. Hän naputtaa ilmapuntarin lasiin, pudistaa päätään ja koettaa uudelleen. Hän kulkee levottomana edestakaisin tuvassaan ja kuuntelee tuulen ja meren ulvontaa, silloin tällöin hän pysähtyy hetkeksi ja luo puolittain epäilevän katseen ylöspäin — eihän tuuli vain vie kattoa? Ei, niin ei nyt kylläkään käy, mutta kattokivi sitävastoin voi mennä. On mentävä aittaan katsomaan, eikö siellä olisi uutta. Ja sitten on noustava tikapuita ja ryömittävä sukkasillaan ja asetettava se paikoilleen, ennenkuin alkaa sataa. Jos kotona sattuu olemaan hiukan sementtiä, niin voi sen sillä kiinnittää, niin on siitäkin turvassa.

Sitten tulee pari aurinkoista päivää — tuntee jo mielensä lämpenevän ja luulee myrskyn vähän asettuvan — mutta ei, taivas meneekin uudelleen pilveen. Ja nyt sataa viikko toisensa jälkeen, sataa niin että lehdet mätänevät oksilla ja maat ja suot ovat kokonaan veden vallassa. Markus istuu tosin ylhäällä kuivalla kalliolla, mutta kun hän vain katsoo ulos ikkunasta, kohtaa sama märkyys hänenkin silmänsä, minne hän katsoneekin. Kaikkialla vain lätäköltä ja lammikoita, siellä täällä on oikein pikku järviä, joissa kanervapensaat kohoavat yli pinnan muistuttaen pienen pieniä punaisia saaria. Polku — tuolla virtaa sen kohdalla puro liristen ja loristen jokaisessa pienessä kolossa, ja sammal kalliolla paisuu kuin sieni.

Sill'aikaa on kalastus vähitellen lakannut. Se on vähentynyt vähentymistään, saalis on tullut yhä pienemmäksi, melkein kaikki ovat lakanneet kalastamasta. Kun ennen sai hummerin joka merralla, saa nyt yhden joka kymmenennellä tai kahdennellatoista, saalis on vähentynyt päivästä päivään. Niinpä ei enää kannatakaan pitää kaikkia mertoja ulkona, se ei maksa vaivaa, ajattelehan vain, että ne kaikki täytyy syöttää. Lisäksi menettää vielä mertansa, ne mätänevät meressä, ne häviävät ja hukkuvat. Sentähden ne otetaan ylös toinen toisensa jälkeen — — lopuksi on vain jokunen harva jäljellä, ja niitä muutetaan paikasta toiseen. Hummerinpyydystys on niin mieluista tehtävää, että sitä koettaa pitkittää mahdollisimman kauan, täytyy olla jotakin puuhaa, päivä on liian pitkä sinänsä. Voihan joskus jotakin eksyä mertaan, jos onni on suotuinen, kuka tietää…

Nyt on maallikkosaarnaajan aika. Hän tulee matkalaukkuineen, ottaa esiin kirjansa ja silmälasikotelonsa, hän ei koskaan jää tulematta. Nyt hän kuuluttaa kokouksiin iltaisin, kokouksiin, jotka kestävät myöhään yöhön. Hän nousee opettamaan ihmisiä, selittämään korkeimman sanaa. Juuri sitä ja sitä on Jumala tarkoittanut. Ja kun sade piiskaa ikkunaruutuja, kun koko luonto on alakuloinen ja harmaa, niin saarnaaja seisoo puhujalavalla ja tekee kaiken vielä alakuloisemmaksi ja harmaammaksi. Pappi ei ole mitään häneen verrattuna, papilta puuttuu henkeä ja kaikkea muuta. Saarnaaja sitävastoin on itse Jumala — hän voi nähdä ihmisistä selkäpuoleltakin, ovatko he kääntyneitä, väittää hän, ja kurittaa heitä synnin- ja häpeäntunnolla. Siinä he istuvat ja painavat päänsä maata kohti ja koettavat laittaa selkänsä hyvään asentoon ja näyttää jumalisilta takaapäin. Hyvä on, että on pimeä, ajattelevat he, kun he vihdoin myöhään yöllä kompuroivat kotiin, ei ole helppoa tietää, onko selkä oikeassa asennossa.

Markus on usein rukoushuoneessa, hän menee kiittämään Jumalaa hummereista ja muusta, mitä nyt sattuu olemaan — sitäpaitsi alkaa jokailtainen kotona istuminen ajanpitkään ikävystyttää. Mutta mistä tuo johtuneekin, Markus ei ole mikään tarkkaavainen kuulija, harvoin hän jaksaa seurata alusta loppuun asti. Hän tosin istuu hiljaa ja kauniisti, niin ettei kukaan voi huomata sitä päältäpäin hänestä, mutta sisimmässään hän kuluttaa aikansa ajattelemalla muita asioita. Miten rumaksi onkaan rukoushuone maalattu, ajattelee hän, katsohan vain seiniä, pylväitä ja penkkejä, joilla istutaan! Ei ainoatakaan puhdasta väriä, pelkkää umbraa, ruskean ja harmaan sekoitusta, niin surullista ja kolkkoa kuin suinkin. Ja täällä pitäisi Jumalan olla, tämän pitäisi olla hänen asuntonsa maan päällä — totisesti, kunpa niin olisikin. Kyllähän Markus tietää varsin hyvin, että tämä on oikea väri — rukoushuoneenväri, jos niin tahdotaan sanoa — mutta mistähän siihen on tultu? Taivas ei ole maalattu umbralla, taivas on sininen ja taivas on punainen, niin, taivaalla nähdään väliin kaikki värit lukuunottamatta rukoushuoneenväriä, eivätkä ne loukkaa ketään. Jumala maalaa oman talonsa ilon väreillä, kullalla ja helakanpunaisella, mutta ihmiset käyttävät umbraa ja harmaata. Se näyttää hurskaammalta heidän mielestään, on kuin siinä olisi enemmän henkevyyttä, eikä sillä ole niin maallista leimaa. Mutta mikä on tämän aiheuttanut? Sanotaanhan Sionin kaupungista, että sen kadut ovat pelkkää kultaa; siinä ei ole sanaakaan umbrasta. Mistä on sitten johduttu umbraan? Markus miettii miettimistään eikä lainkaan huomaa missä on. Hänestä tuntuu lopuksi, kuin hän istuisi saarella auringon noustessa ja onkisi huulikaloja ja näkisi, miten meri tulee häntä vastaan syli täynnä tuulta ja valoa. Niin, jospa ihmiset tietäisivät, kuinka kaukana Markuksen ajatukset ovat, miten hän miettii muita asioita. Kunpa olisi kesä, hän ajattelee ja kohottaa katseensa ja näkee saarnaajan ja herää unelmistaan — tätä tuskin jaksaa sietää. Kunpa olisi taas kesä, niin voisi mennä kävelemään ja poimimaan kukkia ja kuuntelemaan lintujen laulua, eikä tarvitsisi istua kuten nyt ja ottaa vastaan raamatun sanaa kuin myrkkyä.

Niin, sillä myrkkyä tämä on. Se pakottaa ihmisen pelkäämään ja opettaa hänelle kaikkea mikä on synkkää. Se ei kohota häntä iloisena valoa kohti, vaan painaa hänet orjuuteen ja tomuun. Ihmisestä tulee arka orja, joka ryömii nelinkontin Jumalan eteen ja katsoo häntä vältellen kuin peloissaan oleva koira. Se opettaa ihmisen viekkaasti teeskentelemään, opettaa hänet pettämään itseänsä. Mutta ennen kaikkea se opettaa hieromaan kauppaa Jumalan kanssa, tekemään hyvää palkan tähden tai suorastaan ostamaan itsensä vapaaksi. Ikäänkuin hyvä kaipaisi palkkaa!

Kun Markus vihdoin illalla tulee kotiin, on hänen mielensä niin raskas, että häntä tuskin voi tuntea. Hän istuu pitkän aikaa tuolillaan ja tuijottaa eteensä, kaikki tuntuu niin toivottomalta ja synkältä. Hän meni mieli kevyenä ja valoisana kuulemaan vähän hyvää Jumalasta saadakseen lohtua ja lämpöä — ja sitten hän palaa kotiin kuin sairas. Hän meni ilahduttaakseen Jumalaa ja näyttääkseen, miten hän iloitsi hänessä — nyt hän istuu alakuloisena ja miettii eikä jaksa edes nostaa päätään. Hän meni luottavaisena kuin lapsi — nyt hän istuu hiljaa ja pettyneenä ja hämillään tuvassaan. Jumala on tietysti oikeamielinen ja viisas, ei pidä ymmärtää Markusta väärin, ei hän tahdo riidellä Jumalan kanssa, Jumala kyllä tietää mitä hän tekee. Ja tietysti Markus iloitsee hänessä — Markus on aina iloinnut Jumalassa — hän ei vain voi auttaa sitä, että hänestä tuntuu, kuin Jumala olisi ennen ollut parempi. Hänestä on suorastaan käsittämätöntä, että Jumala voi olla niin ankara, niin vailla kaikkea ymmärtämystä.

Mutta jos Markuksen luona vuorella on synkkää, niin ei alhaalla kylässä ole sen valoisampaa. Päinvastoin, ihmiset ovat siellä kovin huolestuneita, huoataan ja nyyhkitään loppumattomiin, niin että se kuuluu talosta toiseen. Mutta Markus istuu yksin ja taistelee hiljaisuudessa itsensä kanssa, jota vastoin muut istuvat yhdessä ja valittavat tavallaan avoimen oven edessä. Toinen tietää että toiset näkevät hänet — ja koettaa olla sen mukaan. Hän alkaa teeskennellä kääntynyttä, lopuksi kaikki näyttelevät. Ja välillä veisataan virsiä tai rukoillaan avoimen ikkunan edessä, jotta naapuri näkisi. On kuin toinen tahtoisi näyttää toiselle, miten syvästi henki on vaikuttanut häneen, näyttää, että jumalanpelkonsa nyt on todellista. Ja kun kaksi ihmistä kohtaa toisensa, niin he puhuvat kilpaa ja oikein koettavat saada toisensa vaikenemaan. Sitten he menevät kumpikin suunnalleen ja epäilevät toisiaan ja puhuvat itsekseen pilkallisesti toisistaan. Vai aiot sinä narrata Jumalaa, hyvä, mutta minua et petä niin helposti. Ja he muistelevat naapuriensa vikoja ja juoksevat ympäri niitä kertomassa. Mokomakin tahtoo käydä kristitystä, hohoi! Tuollainen, joka pyydystää alamittaisia hummereita ja vie ne kotiinsa ja syö.

Mihinkä tämä johtaa? Se johtaa itserakkauteen, joka on enemmän kristillisyyden vastaista kuin mikään muu. Ja itserakkautta seuraa suvaitsemattomuus, joka taas synnyttää tuomitsemishalua ja ylpeyttä ja kaikkea, mikä pahaa on. Sen sijaan että eläisivät sovussa keskenään, he vihaavat toisiaan salaa ja vaanivat toisiaan alinomaa. Jos lähimmäinen on tehnyt pienen synnin — voi, miten heidän silmänsä loistavat, he iloitsevat sisimmässään ja juoksevat kertomassa muille hänen onnettomuudestaan. Jos hänen taas on käynyt hyvin, jos hän on päässyt arvoon ja kunniaan — Herra varjelkoon heidän suutansa. Hyvästä he ymmärtävät kyllä vaieta, Herra antakoon heille anteeksi, niin monta kuin heitä onkin, hekö vahingossa auttaisivat toisiaan kunniaan, kohottaisivat lähimmäisensä tuumankaan itsensä yläpuolelle…

Sillävälin taukoaa myrsky. Sen voimat loppuvat vihdoinkin, se uupuu, heikkenee ja kuolee. Sade lakkaa ja tuuli vaikenee — eräänä iltana syttyvät tähdet taivaalla, ne loistavat pimeässä kuin kultaiset valot. Markus näkee ne läpi akkunan maatessaan hereillä penkillään, hän kuuntelee pauhinaa mereltä ja huomaa, että myrsky on ohi. Hän makaa ja tuntee itsensä onnelliseksi, hänestä tuntuu kuin tähdet lupaisivat hänelle jotakin, kuin ne puhuisivat hänelle ja tahtoisivat hänen parastaan. Luo ylös katseesi, Markus, sanovat ne, täällä on valoja maan ulkopuolella, useita valoja, valtavia valoja — suurempia kuin koskaan ennen olet nähnyt. Ja usko vain meitä, sanovat ne, me olemme lopultakin todellisempia ja kestävämpiä kuin teidän valonne alhaalla maan päällä. Markus makaa selällään penkillä katsellen ylös ja ymmärtäen kaiken. Hänessä ja hänen ympärillään vallitsee selkeys, hän hurmaantuu, hän ikäänkuin kohoaa paikallisuuden ja ajallisuuden yläpuolelle, rajattomaan puhtauteen ja rauhaan. Alakuloisuus häviää hänestä, hänen mielensä sulaa, siinä itää ja versoo. Ja välillä hän kuulee maininkien kohinaa, kuulee mereltä pauhinaa ja kiehuntaa, se tyyntyy tunti tunnilta sen jatkaessa kulkuaan maata kohti…

Aamulla on tunturi huurteessa — kiiltävässä pölyssä, joka leikkii auringossa milloin punaisen milloin sinisen hohtoisena. Se on varma ja luja jalan alla ja se siirtää kulkijaan turvallisen ja kotoisen tunteen, ikäänkuin se sanoisi: sinä ja minä, me kaksi. Ihmiset kuulevat sen alas rantaan ja tulevat hyvälle tuulelle ja päästävät elämänilonsa ilmoille — kun Markus on syönyt ja menee ulos, kuulee hän, miten puhutaan ja nauretaan. Hihi, kaikuu iloisesti, tuntuu niin siunatun hyvältä, kun saa nauraa. Silloin muuttuu kaikki samassa silmänräpäyksessä, unohdetaan selkä ja kaikki muukin ja aletaan puhua järkevästi — luuletko, että turska syö tänään? Ja niin ymmärtää maallikkosaarnaaja, ettei häntä täällä enää tarvita, ja hän kokoaa tavaransa ja sanoo hyvästi. Ja kun joku poika vie hänet veneellä satamasta, järjestävät kalastajat jo siimojaan ja rysiään ja valmistautuvat aloittamaan pyynnin uudelleen. Maailma, joka äsken oli nurinkurin, jossa kaikki oli vinossa, jossa vain valitettiin ja voivoteltiin, se maailma on taas päässyt entiselle tolalleen.

Markus seisoo vuorenharjalla ja katselee, hänen pitäisi oikeastaan jäädä kotiin tänään, hänen rysänsä ovat käyneet niin harmaiksi — mutta ei, vuonossa on niin kaunista, että hänen täytyy päästä mukaan, hänenkin. Katsohan vain, miten merimerkki loistaa saarella! Ja katsohan, miten sininen on Kvalsund, ja Kniven ja Kværven ja Merlespikeren! Kaikki on herännyt uuteen eloon ja iloitsee jälleen, tätä on mahdoton vastustaa…

Miten hyvältä tuleekaan turska maistumaan, hän ajattelee soutaessaan läpi Paulenin, — niin, turska on nyt hyvää. Se ei ole enää vetistä, sininen on siitä hävinnyt, sen liha on nyt liidun valkoista, kun se lojuu siinä viipaleina vadilla, se maistuu hummerilta tai lihavalta naudalta.

XVI.

Niin kuluu aika, niin menevät päivät. Tulee kuunvaihe ja auringonkierto, tulee joulu ja uusi vuosi — mutta yhä vain kestää kaunista säätä.

Sillävälin on Markus myynyt hummerinsa, ostanut havaslankaa ja köyttä kaupungista ja alkanut kutoa nuottaa. Hän on tosin epäröinyt, tämä on ollut hänestä kovin uskallettua, hän on kysynyt itseltään monet kerrat, oliko tämä oikein tehty, voiko hän puolustaa tekoaan — niin, sillä häneltä menivät viimeisetkin rahat. Ja eihän hän voinut nähdä tulevaisuutta, voisihan sattua kaikenlaisia onnettomuuksia. Voisi sattua, ettei kalansaalista tulisikaan, niin hullusti oli käynyt ennenkin, ja sitten hänen olisi ostettava vastakirjalla, hänen, joka oli tottunut käyttämään käteistä, ja kerjättävä maakauppiaalta melkein joka päivä. Tai voi ehkä tulla kallis aika, voi syttyä sota tai tulla tulva — ei kukaan voi sellaista tietää. Tai hän voisi sairastua, saisi maata varattomana, hänelle ei riittäisi edes ruokaan puhumattakaan lääkäristä tai lääkkeistä. Kaikki tämä on saanut hänet miettimään, on kuin se olisi varoittanut — katsohan eteesi, Markus, mitä teet. Mutta samalla hän on muistanut, miten paljon nuotta voi tuottaa. Katsohan vain Aanonia ja Torvaldia, he tulivat suorastaan rikkaiksi edellisenä vuonna. Olkoonpa vain, että onnistuminen on sattuman varassa, mutta tämä onnistuminen sattuu joka tapauksessa usein. Ja kalastajan täytyy siihen luottaa, koko hänen työnsä täytyy olla sattuman varassa! Mitä muuta on hummerinpyydystys? Mitä muuta on kalastus rysillä ja siimoilla? Lopuksi hän on kiertänyt ympäri ja tarkastanut taloa, kaivanut perunalaatikkoaan ja nuuskinut kalatiinujaan — jättäisikö hän nuotan sikseen vai eikö? Sitten hän on nostanut päätään, kyllä hän sittenkin uskaltaa, miten sitten käyneekin…

Ja nyt hän istuu mäellään ja solmii ja sitoo niin lujaan kuin voi. Pieni tupa on täynnä lankaa, sitä riippuu seinillä ja katossa, sitä on vyyhtinä pöydällä ja penkillä ja sitä kiertää ristiin rastiin naulasta naulaan. Ja kaiken keskellä istuu Markus ja kutoo, kunnes hän tavallisesti itse kehräytyy vyyhdeksi. Hänen sormensa liikkuvat, kädet hapuilevat, käpy lentää edestakaisin — ja hänen solmiessaan ja hapuillessaan ja kävyn lentäessä valmistuu hiljalleen silmu toisensa jälkeen. Niitä kertyy kuin pienen pieniä pitkähköjä ruutuja, ne liittyvät kilvan toisiinsa, niitä valuu yli hänen polviensa, kengille, lattialle, ryysymatolle, ja niitä vilisee ja niitä lisääntyy päivä päivältä. Tämä on tavallisesti iltatyötä. Lamppu sihisee pöydällä, kun lanka äänettömästi luistaa sormien välissä pehmeänä ja liukkaana, niin että siihen on helppo tarttua. Siinä istuu Markus uuninnurkassa ja katsahtaa silloin tällöin tupaan ja puhuu pari sanaa itsekseen. Joskus tuntuu kuuluvan vastaus uunista, jossa talvipuut palavat; oikein, sanoo se, aivan oikein. Väliin syntyy oikein keskustelu, Markus kyselee ja uuni vastaa. He ymmärtävät toisensa täydellisesti, he ovat niin hyvin mukautuneet toisiinsa, ettei kukaan voisi paremmin sopeutua. Me saamme kyllä kaloja tällä, sanoo Markus. Niin, ajattelehan, vastaa uuni. Koetamme Sølvske-lahdessa tai ulkoa Sandvig-saaren luona, siellä on erinomainen paikka. Niin uunistakin, uuni on samaa mieltä. Tai me voisimme soutaa ulos Hudsundiin koettamaan sen ulkopuolelta, Markus levittää sormissaan silmukkaa ja katsoo ylös kysyvän näköisenä. Aivan niin, uuni on taas samaa mieltä, uuni on aina samaa mieltä. Koettaa vain Hudsundista, sanoo se, Markus saa varmasti kaloja sieltä…

Aamuisin on Markus merellä kokemassa rysiään tai muita kalavehkeitään. Väliin hän yrittää uistimella, väliin hän onkii. Ongella on muuten kylmä istua, varsinkin jos hänen täytyy istua hiukan kauemmin. Ilma on kylmää, on pakkanen — usein nousee vedestä kiemurrellen sumua, joka vähitellen siirtyy rannoille ja maalle. Jos onni on ollut hänelle suotuisa, soutaa hän kaupunkiin — penikulma sinne ja penikulma takaisin — niin on suurin osa päivästä mennyt. Puutarhaa ei myöskään saa unohtaa, ja kun meri heittää rannoille joukoittain levää — väliin kokonaisia valleja — niin käy täyttäminen nopeasti. Lisäksi kaikki tuhka — nyt kun ehtimiseen lämmitetään, ei sekään ole niin vähäistä.

Niin, vihdoin loppuu kaunis ilma. Vedestä nousee yhä enemmän usvaa, ilma on täynnä sumua ja pilviä, niitä kertyy tasangoilta ja mereltä. Ja eräänä päivänä alkaa sitten sataa lunta — tasaista, hienoa ja hiljaista pyryä, jota kestää tunti tunnilta, kunnes lumi vähitellen peittää maan, peittää meren, peittää saaren, peittää vuoren ja kanervan ja kaiken. On kuin vuono tulisi yhä pienemmäksi, talot katoavat, ihmiset katoavat, maailma luisuu pois, kutistuu ja häviää — häviää jonkinlaiseen valkoiseen unelmaan.

Jäljelle jää vain kolea hiljaisuus, syvä äänettömyys kaikkialle. Ja keskellä äänettömyyttä istuu Markus, istuu ja kutoo sisällä tuvassa, kunnes hän itse on kuin kala verkossa. Hänen sormensa liikkuvat, kädet hapuilevat, käpy lentää edestakaisin — ja hänen solmiessaan ja hapuilussaan ja kävyn lentäessä valmistuu hiljalleen silmu toisensa jälkeen. Niitä valuu yli hänen polviensa, kengille, lattialle, ryysymatolle, valuu kilvan taivaan valkoisen lumen kanssa ja kasaantuu kokoon päivästä päivään. Hän istuu yksin talven keskellä, istuu kuin tuntosarvi vuoren ylimmällä huipulla ja tavoittelee lohtua ja uskoa…

XVII.

Niin kuluu Markuksen elämä, niin kuluvat vuodenajat, ne seuraavat toinen toistaan hitaasti ja rauhallisesti, ne tulevat ja menevät ilman suurta melua. Mutta ne tuudittavat hänet rauhaan — hiljaiseen tyytyväisyyteen, joka kestää kauan ja joka on elämän syvin tarkoitus, sen palkka omalle itselleen, jonka se mielellään antaa. Sillä olemassaolo ei ole synkistynyt kohti ilottomuutta, epätoivoa ja kuolemaa, se on kirkastunut kohti iloa, kiitollisuutta ja toivoa. Se on kaikki olemassaolon palkkaa, joka on kätketty syvälle sen omaan helmaan.

Tuolla ylhäällä vuorella istuu nyt Markus ja tietää tämän samalla tavalla kuin varpunen ja on yhtä tyytyväinen kuin se. Hänellä ei tosin ole laiskan päivät, hän ei voi istua kädet ristissä omassa mukavuudessaan. Ei, hänen täytyy liikkua alinomaa, hänen täytyy olla aina menossa kokoamassa elämänsä tarpeita. Ja totta kylläkin, ettei hän asu hienosti — on niitä, joilla ulkonaisesti on paljon paremmin kuin hänellä asuntoon, vaatteisiin ja ruokaan nähden, joiden hyvinvointi on toista kuin hänen. Niin kylläkin, mutta Markuksella on sisäistä omaisuutta, ja sitä on hänellä enemmän kuin useimmilla muilla. Hänellä on sitä, joka antaa elämälle enemmän tarkoitusta kuin kaikki ulkonainen. Hänellä on iloa, luottamusta ja toivoa, hänellä on kestävyyttä, voimaa ja valoa. Hän saa sen vuorista, joilla hän elää, hän ottaa sen maasta ja mullasta ja pusertaa sen itse luonnosta. Hän istuu ja tuntee yhteyttä kiven kanssa, ympärillään olevan kanervan kanssa, meren ja kaikkeuden kanssa. On kuin se sanoisi: katsele kuvaasi minussa, katso minuun, huomaa minut! Ja sen Markus tekee. Hän kulkee ympäri ja ottaa oppia siitä ja kaikesta, mikä elää ja versoo ja on olemassa. Hän ottaa oppia ilman linnusta, metsän puusta, veden kalasta. Niin, merenpohjan äyriäisiltäkin Markus oppii. Hän näkee, miten ne riitelevät, näkee, että ne suorastaan silpovat toisiaan pienen ruokapalan tähden.

Niillä ei ole sen enempää järkeä, ajattelee Markus ja pudistaa päätään, ei, mutta on hyvä, että meillä on enemmän järkeä. Ja kuitenkin, ajattelee hän edelleen, kuitenkin teemme itse samoin.

XVIII.

Ja Markuksen päivät painuvat mailleen, nyt lähenee hänen elämänsä loppuaan. Sillä hän ei tullut vanhaksi, viisikymmentäviisi vuotta tai niille vaiheille, hän eli vielä kaksi kesää sen jälkeen kuin nuotta ja puutarha olivat tulleet valmiiksi. Ensimmäisenä keväänä hän kylmettyi pahasti ja pitkäaikaisesti, ja siitä kai kehittyi keuhkotauti, kuten niin usein käy.

Oli hyvin sateinen kevät — niin, sinä keväänä satoi niin paljon, että tie Klevenistä Mæstadiin oli yli viikon ajan veden alla eikä ollut jokamiehen käytettävissä. Koko tasangon peitti lammikko, ja kun juuri silloin sattui olemaan lähetysjuhlain aika — ne suuret juhlat rukoushuonelehdossa, jolloin Kristen antoi kolehdiksi sata kruunua — niin täytyi palkata lauttamies, joka kahlasi merisaappaissa edestakaisin ja kantoi ihmisiä yli sitä mukaa kuin heitä sinne saapui. Karel aloitti tämän toimen, hän otti naiset syliinsä ja kantoi heidät yli varovaisesti, kuin olisi kantanut sytytettyjä kynttilöitä. Tietysti Anders ei voinut sietää, että vain Karelilla oli tuollainen hieno toimi, ja niin ryhtyi hänkin kantamaan ja tarjoutui avuksi samalla tavalla. Siinä he kulkivat ja kahlasivat molemmat ja olivat niin ystävällisiä kuin taisivat. Ero heidän välillään oli vain siinä, että kun Karel otti kenen tahansa, niin Anders koetti sovittaa niin, että hän sai vain kauneimmat ja nuorimmat tytöt kantaakseen. Ja kun Karel kulki vakavana ja säädyllisenä, niin Anders vilkuili viekkaasti kuin ahne kettu. Sitten ryhtyi Markuskin auttamaan, ihmisiä tuli vähitellen niin paljon, että heitä oli mustanaan odottamassa vuoroaan. Mutta nyt olivat nuo toiset kaksi tavanneet tuttaviaan ja menivät tiehensä ja jättivät Markuksen yksin. Ja kun Markus kerran oli aloittanut, niin hän ei katsonut voivansa lopettaa kesken, vaikk'ei hän ollutkaan puettu tämän mukaisesti. Sillä hänen saappaansa olivat kerrassaan kehnot, ne vuotivat kolmesta neljästä kohden ja olivat kokonaisuudessaan loppuunkulutetut. Hän oli ajatellut syksyksi saavansa uudet — se riippui vain kalaonnesta, onnistuisiko hänen nuotallaan saada paljon kaloja. Sitä odotellessaan hän kuitenkin vielä kulki vanhoissa ketineissään ja kasteli jalkansa melkein joka päivä. Ja sinä päivänä, jolloin lähetysjuhlat olivat, hän teki sen niin perinpohjin, ettei hän voinut muuta kuin sairastua. Ja päälliseksi hän istui ylhäällä lehdossa, istui kannolla useita tunteja läpimärkänä vyötäisiin asti, se oli niin hullua kuin olla saattoi. Mutta täällä oli niin monta, jotka puhuivat, niin paljon kuultavaa ja nähtävää, että aika kului aivan huomaamatta. Ja kun lopuksi haettiin kolehtia ja tullimies kulki ympäri hattu kädessä ja Kristen otti sata kruunua ja pani hattuun kuin ei mitään — no, silloin Markus unohti itsensä kokonaan eikä edes muistanut muuttaa vaatteita, kun vihdoin tuli kotiinsa. Hän oli nähnyt niin paljon omasta mielestään suorastaan uskomatonta. Häntä oikein pyörrytti — hyvät ihmiset, sata kruunua! Kristenin täytyi olla upporikas, kun hän saattoi antaa rahojen mennä sillä tavalla. Ajattelehan, ottaa sata kruunua ja antaa niiden luistaa toisen hattuun…

Seuraavana päivänä Markus oli sairas, hän yski niin, että sitä oli vaikea kuulla, ja hänen selkäänsä särki ja korvissa humisi. Lisäksi hän tunsi pyörrytystä, hän hikosi vähimmästäkin, ja niskakin oli alkanut jäykistyä. Nyt olisi Markus mieluimmin mennyt vuoteeseen, ja jos hänen puutarhansa olisi ollut kyllin pitkällä, olisi hän poiminut muutaman salvianlehden ja keittänyt ensin kupin kuumaa teetä ja maannut päivän tai pari. Mutta ei, oli liian aikaista, siemenet olivat vasta tulleet maahan ja olivat juuri alkaneet orastaa, teeksi ei niistä ollut. Ja vaikka hänellä olisi ollut teeksikin, niin ei hänellä kuitenkaan olisi ollut aikaa hoitaa itseään. Lienee juuri ollut kevätvaikeuksien aika, ja hänen varastonsa olivat aikoja sitten loppuneet, ei ollut jäljellä huulikaloja eikä ainoatakaan savustettua makrillia. Lisäksi sattui sinä vuonna olemaan vähän kaloja, vesi oli niin kylmää, että kalat pysyttelivät syvällä, ne välttivät tulemasta pinnalle. Siitä syystä Markus oli alituisesti merellä, hän ei voinut pysyä sisällä, vaan puuhaili alinomaa veneessään. Hän veti uistinta ja koetti siten välttää puutteen, niin kauan kuin makrilli oli lähellä maata. Niinpä hän ei välittänyt yskästä, vaan kalasti yhtä väsymättömästi kuin ennenkin.

Tämä oli niin hullua kuin olla saattoi. Kylmettyminen tuntui saavan säännöllisesti ravintoa ja se tarttui häneen yhä lujemmin. Niin hän kulki ja yski alituisesti paksu huivi kaulan ympäri kiedottuna; hän koetti sillä hillitä yskää. Ja kun joku huomautti hänelle siitä tai tahtoi neuvoa häntä, viittasi hän vain luotaan kädellään tai käänsi vähän päätään.

— Ei se mitään, sanoi hän, — se ei merkitse mitään, se on ohi kesäksi, kunhan tässä taas on tullut hiukan lämpöisempää.

Mutta se ei mennyt ohi kesäksi. Eikä sitä voinut odottaakaan, sillä tavalla kuin Markus itseään hoiti. Sillä nyt oli makrilli aivan rannalla, nyt oli oltava varuillaan ja pidettävä nuotta valmiina, jos mieli sillä jotakin saada. Niin valvoi Markus saarella aikaisesta aamusta myöhään yöhön, ja kun kesäyö oli kylmä, hän istui ja paleli niin että hampaat loukkua löivät. Tämä oli tietysti taas hullua, ja lisäksi hän eli kahvista ja mustasta leivästä eikä saanut kunnon ruokaa suuhunsa pelkästä innosta ja työhalusta. Eikä nuotanvetokaan onnistunut, makrillia oli tavallista vähemmän; kun hän välillä yritti, niin hän saattoi saada vain jonkin kymmenen. Mutta kuta huonompi onni hänellä oli, sitä uutterammaksi ja innokkaammaksi hän tuli. Hän saattoi olla merellä pari kolme vuorokautta yhtä mittaa. Hän siirsi nuottaansa paikasta toiseen eikä voinut lopettaa. Hän uskoi nyt kerta kaikkiaan nuottaansa, se oli hänen toivonsa ja luottamuksensa. Jos en nyt tänään onnistunutkaan, ajatteli hän, no, toiste sattuu paremmin. Ja jos hän ei saanut mitään Sølvske-lahdesta, niin saa hän varmaan Hummersundista, ei vain saanut väsyä kesken.

Siten pahenivat hänen asiansa niin toisella kuin toisellakin tavalla. Markus kävi huonon näköiseksi — kahvi ja leipä eivät ole sairaan ruokaa — hänen kasvonsa tulivat keltaisiksi, ja yskä tuli yhä kovemmaksi ja vaikeammaksi. Olisipa hän nyt välillä koettanut vähän vetää uistinta kuten muutkin ja hankkinut itselleen sillä vähän tuloja, mutta ei, hän oli niin innostunut nuottaan, että hän laiminlöi kaiken muun sen tähden. Siimalla ja muulla sellaisella kalastaminen oli hänestä vain ajanhukkaa, siitä tuli niin vähän, ei se mitenkään kannattanut. Nuotta sitävastoin, se oli jotakin toista, saattoi lähteä merelle köyhänä ja palata kotiin rikkaana miehenä. Jos nyt satunnaisesti olikin rahoitta, jos olikin otettava vähän vastakirjalla — nuotalla korjattaisiin kaikki. Yksi onnistunut heitto, niin oli velka maksettu, kaikki oli hyvin, kaikki onnettomuus ohi. Ei tarvinnut tehdä itseään köyhäksi jokaisen voipalan tähden, jonka otti laskuun. Ei tarvinnut juoda kahvia mustana ja keittää sitä aina vanhasta porosta. Ei, hän saattoi mennä puotiin ja istuutua, kuten Kristen teki, ja vain näyttää sormellaan. Tuota haluan ja tuota. Ja eikö teillä ole parempaa voita? Hyvä, antakaa minulle sitä kimpale ja pala suolattua sianlihaa…

Tietysti olisi näinkin voinut käydä, mutta niinpä ei käynytkään. Pakostakin täytyi mennä niinkuin hän oli odottanut, onnettomuudet kasvoivat ja yhä uusia tuli. Markus huomasi sen hyvin, hänen oli vaikea saada välttämättömimpiä tarpeitaan, häneltä puuttui varoja talvipuiden ostoon, puuttui rahoja saappaisiin ja veroihin. Mutta siitä huolimatta hän pysyi rohkeana ja lohdutti itseään ajattelemalla tulevaisuutta. Minä korvaan kaiken, hän ajatteli ja jatkoi nuotanvetoa kuten ennenkin, kaikki kääntyy kyllä hyväksi.

Sillävälin upeili puutarha rotkossa talon edessä, siellä kukkivat tulpaanit ja muut kukkaset. Sen hän oli todellakin onnistunut saamaan valmiiksi, hän oli käynyt Marian ja Tinan luona ja mitä kaikkia he nyt olivatkin, kylän naiset, oli ollut hankkimassa itselleen sipuleita ja siemeniä. Hän oli saanut myöskin rabarberijuuren ja jonkin pienenpienen karviaismarjapensaan, jotka olivat rivissä pitkin muuria ja näyttivät menestyvän hyvin. Ja mikä parhainta — luumupuukin oli tullut, miltei hänen mittaisensa puu. Se oli kitunut Katarinan leveiden syreenien varjossa, Markus sai sen neljästä turskasta. Nyt se seisoi hänen puutarhassaan, seisoi kaiken keskellä tulpaanien ympäröimänä. Näytti siltä, kuin se olisi tyytyväinen muutokseen, se oli täynnä uusia versoja ja nuoria lehtiä, jotka liehuivat iloisesti ja vilkkaasti tuulessa ja viittoivat ja huiskuttivat päivät päästään. Mutta se seisoikin auringossa ja antoi sen lämmittää itseään latvasta juureen asti, voi sanoa kautta vuoden.

Tämä puutarha oli Markuksen ilo. Niin pian kuin hänellä oli vain hetkinenkin aikaa, oli hän siellä järjestämässä ja sievistämässä kaikin tavoin. Ihmiset, jotka olivat ylhäällä tarkkaamassa ilmaa, saattoivat joskus nähdä hänet ryömimässä ympäri ja katsomassa, oliko kaikki kunnossa. Hän oikein nuuski kaikkea — niin, jos saa uskoa ihmisten puheita, niin hän taputteli kukkiaan, siveli niitä käsillään ja oikein hyväili niitä. Ja mitenkä hän varjelikaan niitä rikkaruohoilta ja kaikelta! Ei ainoakaan ruohonkorsi saanut pistää esiin mullasta, ei ainoakaan ahomatara, Markus ei kärsinyt mitään. Täällä olikin kaikki kuin pestyä, ei kuten tavallisesti ulkona, vaan niinkuin sisällä, olisi voinut laskea voileipänsä maahan ja ottaa sen yhtä puhtaana taas ylös — vaikkapa voipuoli olisi ollut alaspäin.

Kaikki tämä tuotti runsaasti hedelmää. Markus sai nauriita ja porkkanoita, kokonaisen korin kumpiakin, hän sai sipuleita ja rabarberia ja dilliä. Luumupuu sensijaan ei tuottanut mitään, kuten oli odotettavissakin ensimmäisenä vuonna, ja karviaismarjapensaat olivat vielä pieniä. Mutta sitten hän sai aikalailla salviaa, sitä riitti hänelle yli talven teeksi. Hänestä tuntui, kuin se olisi auttanut yskässä, vahvistanut ja puhdistanut verta. Niin hän pääsi käymästä lääkärissä ja apteekissa, pääsi maksamasta suuria summia yskäntipoista ja muista lääkkeistä.

On vaikeata käsittää, miten Markus selviytyi sinä talvena. Ensinnäkin oli hänellä vähän puita kotona, ja lisäksi olivat hänen ruokavaransa perin huonot. Vähän makrillia hänellä oli — ja lisäksi puutarhan tuotteet, mutta ne olivat pian kulutetut. Niin täytyi hänen olla alituisesti merellä ja koettaa onneaan toisten istuessa kaikessa rauhassa kotonaan ja välillä vain vähän huvikseen soutaessa merelle. Siellä hän oli myrskyssä ja pyryssä, siirtyi paikasta toiseen ja pyydysti. Hän taisteli elämästä kädet kohmeisina ja ruumis pakkasesta hytisten. Ja välillä hän oli etsimässä puita, toi kotiin pölkyn tai kaksi, jotka hän pilkkoi ja kuivasi uunin päällä — niin oli hänellä puita muutamaksi viikoksi eteenpäin. Sillä tavalla hän elätti itseään ja pysyi hengissä, kunnes talvi oli ohi.

Mutta kun muuttolinnut alkoivat tulla — kun kevät taas oli vaikeimmillaan, kaksin verroin suuremmin vaatimuksin kuin edellisenä vuonna, niin silloin Markus ei enää kestänyt. Ja niin hän meni eräänä päivänä Kristenin luo — tuon mahtavan Kristenin, tuon rikkaan Kristenin, joka oli yhdellä kertaa uhrannut sata kruunua pakanalähetyksen hyväksi — niin hän seisoi Kristenin edessä lakki kädessä ja pyysi niin kauniisti vähän apua. Kristen ei saanut vihastua hänelle, ei ottaa pahakseen, mutta hän tarvitsi niin kipeästi vähän apua, sen verran että selviytyisi kesään asti ja voisi jälleen aloittaa nuotan vedon. Hän ei ollut edellisenä vuonna päässyt eteenpäin, kaikki oli mennyt taaksepäin, ja sen lisäksi tuli tämä sairaus. Ei niin, että se nyt häntä kiusaisi, mutta hän vain pysyi kivulloisena eikä päässyt voimiinsa, kun hänellä ei ollut kunnolla syötävää. Hän ei jaksanut oikein voittaa sairauttaan — lyhyesti, eikö Kristen tahtonut olla niin hyvä. Hän maksaisi takaisin joka pennin, Kristenin ei tarvinnut sitä pelätä, Kristen voisi saada pantiksi hummerimerrat ja nuotan, jos hän tahtoi. Ja sitten Kristenin piti antaa anteeksi, että hän häiritsi häntä tällaisella, mutta maakauppias oli kieltänyt häneltä luoton, ja silloin ei kaikki ollut oikein tolallaan…

Kristen kuunteli tätä seisoaltaan, hän seisoi ja siveli partaansa kömpelöllä ja lihavalla kädellään. Hän teki sen niin omituisesti — näytti kuin hän olisi silitellyt itseään, hyväillyt kasvojaan kaikessa rauhassa. Hän antoi Markuksen puhua loppuun, tuntui siltä kuin hän olisi kuullut sitä ilokseen, hän näytti suorastaan hyväntahtoiselta siinä seisoessaan. Markus huomasi sen, ja hänessä heräsi toivo, hän muisti sitä päivää rukoushuonelehdossa, jolloin Kristen oli antanut niin runsaasti hattuun, antanut ventovieraille ihmisille. Mutta ei, kun Kristen aukaisi suunsa, oli vastaus sittenkin kielteinen.

— Minä en lainaile, sanoi hän, — ja jos lainaisinkin, Markus, niin en missään tapauksessa sinulle.

Hän veti suunsa ivallisesti irviin:

— Et sinä tuosta niinkään toivu.

Markus koetti vielä parista muusta paikasta, mutta ei, oli mahdotonta saada apua. Heillä ei sattunut olemaan, sanoivat he, tai heiltä ei riittänyt; joka tapauksessa oli vastaus taaskin kielteinen. Vapaakirkon Maria antoi kruunun — mutta mitä apua siitä oli? Niin täytyi Markuksen myydä nuottansa, ja se koski häneen niin syvästi, että hän siitä asti tunsi itsensä murtuneeksi. Nyt hänen voimansa heikkenivät nopeasti, hän tuli väsyneeksi ja alkoi hikoilla ja paneutui silloin tällöin päiväksi makuulle. Ja myöhemmin kerran kesällä hän tunsi pistoksen rinnassaan, joka sitten kiusasi häntä varhaisesta myöhäiseen. Tämä pistos ei tahtonut häntä jättää, oli kuin häntä olisi pistetty neulalla rintaan, se haittasi häntä kaikilla tavoin. Niin hän ei voinut tehdä muuta kuin paneutua lopullisesti maata ja järjestää kaiken sen mukaan. Ja mitä hän nyt olikin ajatellut ennen, mitä hän oli ajatellut Kristenin sanoista, silloin kun hän pyysi Kristeniltä apua — kun Maria sitten eräänä päivänä pistäytyi häntä katsomaan, niin hän oli täysin selvillä siitä, ettei hän enää nousisi.

— En toivu, sanoi hän, — Kristen oli kyllä oikeassa.

Ja kun Maria tahtoi lohduttaa, niinkuin ihmiset niin mielellään tekevät, ja rohkaista häntä vähän, niin hän pudisti hiljaa päätään:

— Ja se voi olla samantekevääkin.

Sinä vuonna kukki luumupuu. Se oli ihana keväällä, sen saattoi nähdä ulos salmelle asti, se loisti rotkosta kauas ja muistutti valkopukuista enkeliä. Nyt oli siinä vihreitä raakileita, jotka riippuivat piilossa lehtien välissä ja kasvoivat ja kypsyivät päivä päivältä. Markus saattoi nähdä sen penkiltä, jolla hän makasi katsellen läpi ikkunan ja valmistautuen viimeiselle matkalleen. Ja tietysti hän sen näkikin, vaikka hänen katseensa muuten pyrki mielellään etäämmälle — yli luumupuun latvan, pilvien väliin ja vielä kauemmaksi. Niin, siinä makasi Markus penkillään ja katseli ihmetellen taivasta ja ajatteli, miten kummallista oli, että hän pian seisoisi Jumalan edessä.

XIX.

Herra, ajatteli Markus itsekseen, minusta tuntui ensin, kuin tämä olisi ollut hiukan liian aikaista, että olisit voinut säästää minua vielä hetken. Mutta nyt ymmärrän sinun viisaan aivoituksesi, nyt ymmärrän, että oli aika, ja kiitän sinua, että muistit minua. Sillä nyt en olisi enää kauemmin suoriutunut, olisin joutunut vaivaistaloon, minusta olisi tullut hylkiö, olisin saanut kuljeksia kunniattomana, eikä minusta olisi vähääkään välitetty. Ja siksi kiitän sinua, Herra, että tahdot ottaa minut luoksesi ennen sitä etkä anna sen tapahtua minulle. Voi olla, että olisi ollut onnellista elää, jos olisin ollut terve kuten ennen ja olisin saanut pitää nuottani, mutta minähän saan elää nytkin. Olemassaoloni ei lakkaa, pääsen vain täältä, pääsen palvelemasta ruumista ja pääsen tästä tuskallisesta pistoksesta ja alituisesti rintaa kalvavasta yskästä. Minä pääsen vain uuteen paikkaan, missä on kaikin tavoin parempi olla kuin täällä, minä vain vaihdan olotilaa, vaihdan pahan ikuiseen hyvään…

Niin makasi Markus penkillään ja puhui Jumalalle ja rauhoitti itseään. Ja sitä mukaa kuin päivät menivät, hän alistui yhä täydellisemmin kohtaloonsa ja tunsi mielensä yhä kevyemmäksi ja iloisemmaksi. Hänen mieleensä johtui kaikenlaisia ajatuksia, jotka antoivat hänelle rohkeutta ja lohtua, kaikenlaisia mielikuvia maailmasta. Hän ei maannut tässä kuolevana, hän ei ollut elämänsä lopussa, niin hänestä tuntui, vaan hän seisoi elämän selvityksen edessä. Nyt aukeaa hänelle kaikki, hän saa nähdä kaiken, ymmärtää kaiken katoovaisen, kaiken hyvän, hämärän, itse ikuisuuden. Side otetaan hänen silmiltään, syvyydet aukeavat hänelle, ei ole enää mitään salaisuutta, vaan kaikkialla kirkkautta ja valoa, minne hän katsoneekin. Jokainen hänen vastoinkäymisensä, jokainen kolaus, jokainen häviö — hän saa nyt tietää syyn, saa tietää, miksi ja mitä varten ja enemmänkin. Jokainen kysymys, joka on ollut hänellä mielessään, jokainen ilmestys — saa nyt vastauksensa. Niin, kaikki saa nyt vastauksen — olkoon sitten vaikka kysymys siitä, mikä kala oli koukussa silloin, kun häneltä oli mennyt kivi Kalvenin luona; sekin nyt selviää hänelle. Hän oli aina ollut siitä pahoillaan, oli tuuminut, olikohan se ollut ruijanpallas, mutta saattoi olla, ettei se ollut se. Ehkä se oli vain rausku, niin ettei siinä ollut mitään surtavaa.

Maria ja muutkin kävivät häntä välillä katsomassa, he olivat hänelle ystävällisiä ja avuliaita, puhuivat hänen kanssaan ja koettivat häntä auttaa. Joskus Markus vähän puhui heille, mutta tavallisesti hän makasi aivan hiljaa ja vain katsoi uneksien eteensä. Väliin valtasi hänet väsymys, silmät menivät kiinni itsestään, hän makasi puoliunessa tyynyllään, kesäpäivän katsellessa sisään ikkunasta ja täyttäessä pienen tuvan valolla. Valo tunkeutui läpi hänen silmäluomiensa, hän makasi ja näki sen sinisenä — sumuna joka siirtyi paikasta toiseen hänen ympärillään täynnä liiteleviä helmiä ja ajelehtivaa kultapölyä, hienoja, leikkiviä, loistavia hiukkasia. Mutta ei, se ei ollutkaan enää sumua, vaan vettä, silmänkantamattomiin vain sinistä, kirkasta vettä kaikkialla. Ja helmet — ne olivatkin pelkkiä kaloja, ne leikkivät valossa, joka tunkeutui veden läpi loistavana vyönä. Ja oli kuin hän itsekin, olisi maannut siellä, levännyt syvällä pohjassa ja luonut läpitunkevan katseen eteensä. Aivan niin, hän oli Malmin edustalla, tuossa on valkoinen kivi, jonka hän niin usein oli nähnyt vesikiikarissaan ja jota hän piti merkkinä kun laski pyydyksiään. Mutta että täällä oli niin runsaasti kaloja! Ja miten monta lajia täällä olikaan, niitä ui pyrstöään huiskuttaen toinen toisensa ohi, harmaa- ja valkoturskia ja koljia ja ruijanseitejä, neljän, viiden kilon painoisia kaloja ja vielä painavampiakin. Totta tosiaankin, eikö joukossa ollut molvakin! Mistä se oli tullut tänne? Molvahan elää syvässä vedessä, seitsemääkymmentä syltäkin syvemmässä — no tämän paikan hän panee mieleensä, täältä hän yrittää huomenna. Ei katsohan, tuossa ui parvi pikkusiilejä, ne uivat rivissä kuin sotilaat, marssivat ohi kuin sotajoukko. Huiskis, kaikki kääntyvät yht'aikaa, kääntyvät samalle puolelle, viimeinen samalla kuin ensimmäinen, kääntyvät silmänräpäyksessä kuin yksi ainoa kala. Mikä saa ne nyt pysähtymään — ne tekevät sen kaikki yht'aikaa. On kuin ei siinä olisikaan monta oliota, ne ovat kuin saman ruumiin osia, jokin näkymätön voima sitoo ne toisiinsa. Mitä ensimmäinen parvesta tekee, sen tekee viimeinen samaan aikaan. Ne ajattelevat ja tuntevat ja toimivat yhdessä, niillä on yksi tahto, yksi ajatus, yksi tajunta ja yksi järki. Ne kääntyvät vielä kerran, kiitävät valtavana vilahduksena vedessä, niin että Markuskin hätkähtää — ei, se olikin vain ikkuna, joka on auki ja heiluu saranoillaan ja johtaa auringonsäteet suoraan sisään. Eikä hän makaakaan vedessä, vaan penkillä seinän vieressä, makaa kuin elämänsä reunalla ja tietää, että pian hän kuolee. Ja oven ulkopuolella kukoistaa maailma, elää meri raikkaampana ja sinisempänä kuin koskaan ennen. Kuulehan, tuolla kirkuu tiira salmessa — tuskainen toivo kulkee hänen lävitsensä ja herättää elämänhalun uudelleen. Hän ei voi muuta kuin nojautua hiukan ja katsoa vähän ulos ikkunasta. Kas vain, miten saari on kaunis tänään loistaessaan vedessä ilon ja rauhan asumuksena. Katsohan merimerkkiä, miten se helottaa! Se oikein huojuu ilmassa kuin jonkinlainen kirkko vasten sineä. Ja tuolla välähtää pilvien alla, lintu siellä kääntyy tuulessa niin että sulat loistavat kuin kiiltävä hopea…

Hänestä tuntui niin surulliselta, ja hän paneutui jälleen tyynylleen ja itki. Kun hän oli itkenyt hetken, otti väsymys hänet valtoihinsa. Niin hän makasi taas horroksissa ja uneksi ja katseli kuvasarjaa, joka kiiti hänen ohitsensa kuin hiljainen virta. Ja samalla heikkenivät hänen voimansa — sillä joka kerta, kun hän palasi tajuihinsa, oli hän entistään kuihtuneempi. Mutta samalla kuin hän kuihtui, oli kuin jokin olisi kasvanut hänen sisässään ja saanut ravintoa siitä, mikä hävisi. Oli kuin hänessä olisi tapahtunut jokin täyttyminen, kun hän siinä makasi lihan lain alaisena. Sillä lihan laki ei ollut ainoa, oli myös täyttymyksen laki, jota kohti koko luomakunta kulki. Kun Maria välillä kumartui katsomaan, nukkuiko hän — niin Markus makasi selällään ja katsoi suoraan läpi katon, läpi huoneen ja salaperäisyyden ja näki hetkessä kaiken sellaisena kuin se oli. Niin, sinä hetkenä hän kohosi yli kaiken ja oppi ymmärtämään ikuisuuden. Hän näki millaiseksi ihmisten elämä oli aiottu, miten he istuivat pöydässä ympäri maapalloa ja aterioivat, söivät ja joivat. Se oli aiottu veljesateriaksi, onnellinen ken sen siksi ymmärsi, se oli aiottu rakkausateriaksi, joka liittäisi heidät kaikki yhteen ennen suurta eronhetkeä. Ja heidän istuessaan ja syödessään ja juodessaan lähetti ikuisuus kutsumaan heitä ja nouti heidät luokseen ja otti heidät pois. Niin, toinen toisensa jälkeen he saivat kutsun ja heidän täytyi luopua kaikesta. Kaikki saivat kutsun ja kaikkien piti poistua. Nyt oli Markus saanut kutsun, nyt oli hänen vuoronsa lähteä matkaan. Saattoiko hän lähteä rohkeana, saattoiko hän nousta iloisena tuoliltaan ja seurata kutsua luottavaisena ja uskovana? Niin, hän oli vain heikko ihminen, Herra, anna hänelle anteeksi, jos hän alkoi pelätä, jos pimeys kammotti ja herätti hänessä tuskaa.

Viimeisenä elinpäivänään hän makasi ja tutki sielunsa syvyyksiä — saattoiko hän antaa anteeksi, niinkuin kirjoitettu oli ja erota ihmisistä kantamatta kaunaa. Hän muisteli heitä, toista toisen jälkeen, kaikkia, jotka olivat häntä polkeneet, kaikkia, jotka olivat työntäneet hänet luotaan ja olleet hänelle tylyjä kaiken aikaa. Suutari, voiko hän antaa anteeksi suutarille? Kyllä, hän voi antaa anteeksi suutarille, se oli oikein kelpo mies. Entä Kristen, voiko hän suoda anteeksi Kristenille? Kyllä, hän voi antaa anteeksi Kristenillekin. Ja hän makasi siinä ja tunsi mielensä kevyeksi ja iloiseksi ja tuli muistaneeksi profeetta Eliasta, joka otettiin taivaaseen palavissa vaunuissa. Nyt otettaisiin Markuskin taivaaseen, häntä noutamaan ei tosin tullut mitään vaunuja, mutta sehän olikin samantekevää. Sillä tapa ei tullut kysymykseen, vaan päämäärä, päämäärä, joka on ollut, yhä on ja tulee aina olemaan…

* * * * *

Ihminen tulee maailmaan — henki laskeutuu maan päälle, nostattaa tomupilven ympärilleen, peittyy tomuun ja laahaa sitä mukanaan. Kun sen aika täällä alhaalla on täyttynyt, heittää se jälleen tomuverhonsa yltään ja palaa ikuisuuden helmaan.