The Project Gutenberg eBook of Hota-Leenan poika, by Pentti Haanpää

Kuinka kaikki olikaan kummallisesti toisin kuin nykypäivänä, silloin, seitsemän vuosikymmentä takaperin? Voisihan tehdä luetelman, sanoa, että esimerkiksi moni nykyinen ihmisasumus oli siihen aikaan vielä rakentamatta, moni pelto kuokkimatta ja soihin ei hulluinkaan maanviljelijä vielä pannut turvaansa. Peltojen multaa eivät tonkineet rautainen aatra, eivätkä muut moniniveliset vehkeet, puhumattakaan noista käsillä tehdyistä, vähämielisen näköisistä vetojuhdista. Sirppi leikkasi silloin viljan ja varstan jyskeellä karistettiin oljista jyvät. Kylätie oli kuoppainen raiteiltaan ja sen vierillä ei tuuli vielä soitellut puhelinlangoilla, eikä missään nähnyt kauppapuodin ovea. Siihen aikaan tultiin omillaan toimeen. Kun tarvittiin suolaa tai rautaa, valjastettiin hevonen ja ajettiin kaukaiseen kaupunkiin. Kylän lävitse virtailevan joen Myllykoskessa kävi harmaaseinäinen vesimylly. Se rusenteli jyvät jauhoiksi. Nykypäivinä moniniveliset rattaat suristen ottavat Myllykosken vesistä kirkkaat valot kyläkunnan taloihin, oudot valot onteloihin pulloihin. Lapsikansa ei kulkenut vuosikausia koulutalossa kirjalaukku kupeellaan, eikä kylän nuorille ollut tarvinnut rakentaa erikoista hyppyhuonetta. Yksikään rikas manttaalimies ei ollut kasvattanut mahaansa ainoankaan tukkipuun pihkaisilla lustoilla.

Ja kuitenkin: kuinka olikaan kaikki samankaltaista kuin nykyisinäkin päivinä? Yhtäläisinä ja järkähtämättä vaelsivat vuodenajat maan ja ihmisten ylitse: päivä paahtoi ja sade lankesi, helle rasitti ja vilu ahdisti. Maan tonkimisesta odotettiin ja otettiin leipää, ja joessa juoksi vesi ja joen kaltailla kasvoi ruoho, jota ammuva nauta jyysti antaakseen maitoa tuoppiin iltaisin. Ja kevät täytti jopa kissatkin samankaltaisilla tunteilla kuin nykyäänkin: ne maurusivat ja raaputtivat naamistoa pylvääseen.

Kylän laitamilla pyrki jokeen pienoinen puro, jota nimitettiin Hotapuroksi. Sen rannalla sijaitsevan vähäisen talon nimi oli Hotakka. Talon emäntää sanottiin Hotan Leenaksi. Isäntää ei niillä hetkillä ollut. Hän oli kävellyt hiljaa tiehensä, kuten melkein hiljaa oli taloon tullutkin ja saanut aikaan sen, että Leena, talon tytär, oli nyt emäntä, että pari pientä ihmistainta taapersi lattiapalkeilla, ja kolmas oli kai pian yhtyvä heidän seuraansa.

Sillä näihin aikoihin tiesi Hota-Leena odotella taloonsa jotakin uutta tulokasta. Tämä tulokas ilmeni Taneliksi, Taneli Hotakaksi. Hänen tulemisensa tapahtui kesäisenä iltapäivänä. Hota-Leena pisti pienen ja parkuvan pojan vasuun ja vakan penkin alle ja meni lypsämään lehmiään. Hän oli ainoa työihminen siinä vähäisessä talossa. Eikä talousaskareita käynyt laiminlyöminen sen kaltaisten seikkain kuin lapsen saantien takia. Ne olivat sellaisia viraapelitöitä ne. Vähäiset varat eivät sallineet apuihmisten palkkaamista.

Ja yleensäkin naiset siinäkin kylässä olivat eri mummoja siihen aikaan. Kun he tekivät poikia, tapahtui se nokiotsaisessa saunassa. Eikä lapsiakka tarvinnut muuta kuin naukun kirkasta viinaa. Ei siinä ollut pitkiä makuulla oloja eikä lapsenpäästäjiä. Korkeintaan toimi portinvartijana joku vanha muori piippukänä leuoillaan.

Hotakan talo oli tiluksiltaan vähäinen, eikä siinä elätetty kuin pari kolme nautaa ja toisinaan pideltiin ruoissa sikaa. Mutta pirtti oli avara, entisajan pihkaisista aarniohongista veistetty, joihin vain työläästi tehoavat säiden ja sateiden nakertelevat hampaat. Ne seinät ovat yhäkin pystyssä ja koreamieliset ihmiset ovat sivelleet niiden pintaan punamultaa. Silloin ei maaliaineita näkynyt. Olisiko ollut jonkin talon vaatearkussa kiertelevän kisällin maalaamat heleät ja koreat kukankuvat?

Siinä avarassa pirtissä pieni Taneli eleli varhaista lapsuuttaan, niitä ajattomia vuosia, joiden kulusta ei mieleen selkeitä piirteitä piirry. Kuinka lieneekään äiti, Hota-Leena, hankkinut itselleen ja kolmelle pojalleen leivän ja niukan särpimen? Luultavasti sellaisilla monenkaltaisilla puuhilla kuin köyhät ja toimeliaat naiset maailman ajan. Olihan hänellä aina turvana maansa, joka kesäisin kantaa hedelmänsä, ja ne pari lehmää. Joka tapauksessa ravintoa tuli ja Tanelin runko varttui kyynärpuun mitan ja hänen uutuuden puhtaat aivonsa alkoivat tajuta tämän maailman menoja.

Heti olivat häntä vastassa arkiset työnpäivät. Sillä, koti oli köyhä, kuten mainittu on, ja tietämistä oli monasti leipäpalan irroittamisessa. Mutta Hota-Leena tiesi, miten elää; hän oli leipänero elämänsä ahtaudessa, ja hän tahtoi kasvattaa poikansakin toimeliaaseen vaellukseen.

Ja pieni Taneli otti pussin ja käveli kylälle ja kyyristeli talojen pihahuoneitten seinänvierissä ja nosteli tikulla pussiinsa ruskeita renikoita. Niitä kun ei tullut riittämiin oman navetan seinustalle. Hän palasi pussi pullollaan ja sialle sekoitettiin suurus. Se söi ja maiskutteli ja lihoi. Ajallaan elämän hyvyydet olivat siltä ohitse; sen rasvainen ruumis oli pellossa kasvaneen perunan kastikkeena. Ja pienen Tanelinkin posket punoittivat kuin vöyräämmänkin talon poikien.

Muutakin työtä oli tehtävä, mihin vain pienen miehen jäsenet kykenivät. Mutta olipa myöskin vielä aikaa oleilla joutilaanakin kylän toisten poikasten kanssa kesän lämpöisinä päivinä. Voitiin uida räpiköidä joessa, onkia sieltä piikkiharjaisia ahvenia. Opettelipa hän Närhi-Iikan kanssa aikamiestenkin pitämyksiä: kaiversivat koivun pahkurasta piiput ja polttelivat niissä sammalia. Leikkasipa Närhi-Iikka salaa isänsä tupakkamaasta lehtiä ja kuivasi ne, ja sitten he kiskoivat kessunlehtien häkää sisäänsä ja makasivat puolenpäivää sairaina heinäisellä pientarella.

Tämä Närhi-Iikka oli merkillinen, ikäänkuin jo vanha poikanen, aivan nauramattoman totinen, jäykkä kuin vahva pölkky, jonka nokkaan on pistetty ikäkulu, rääkkääntynyt, lieriltään suunnattoman laaja hattu. Sen kupu oli puhki ja siitä törrötti esiin pitkä hiustupsu. Tällainen oli Närhi-Iikka, aina nauramattomin ja huutamattomin suin. Mutta hänen totinen päänsä keksi sadoittain puuhia, outoja, muiden mieleen juolahtamattomia temppuja kesäisen päivän kulutukseksi.

Hänen kanssaan Taneli kulki kylän isoimpaan napataloon, Isoon Mahalaan. Siellä oli kaikki ylen merkillistä ja suurta pienestä Tanelista. Monet huoneet, monet puolilahot, oudonpimeät hökkelit, puolisatainen karjalauma, hevoset ja kiroilevat rengit, paksu isäntä, jota täytyi pelätä ja karttaa. Siellä oli paljon ihmeteltävää, paljon pelättävän ihastuttavaa, isossa, kesäisessä talossa.

Siellä Taneli Hotakka oppi ensikerran, vielä ensimmäistä ikäkymmentään elävänä poikasena, seikan, johon sitten myöhemmin pitkin elämänsä vartta tuli aina tutustuneeksi mielihalulla tilaisuuden sattuessa.

Isossa Mahalassa oli ruotiukko, silmäpuoli ja parrakas. Ja tämän miehen piti vielä vanhanakin ja ruotilaisena saada viinaa. Millä keinoin lienee sitten sitä hankkinutkin? Närhi-Iikan silmä oli keksinyt, että hänellä oli valtavavatsainen viinapullo kätkettynä lammaskarsinaan. Närhi-Iikka ehdotti, että he varastaisivat ruotiukon viinaa, ja Taneli taipui tuumaan. Se oli suuri ja jännittävä hetki. Taneli pilkisteli lammasnavetan ovenpielessä ja Närhi-Iikka kaatoi vaivalloisesti ja työläästi nestettä suuresta pullosta pienempään hallinpulloon. Sitten Taneli äkkiä säikähti: ukko tulee… Kiireesti he sänttäsivät karkuun jättäen pullot karsinan pinnalle kelteisilleen. Mutta mitään ukkoa ei tullut. Ne olivat vain piikoja, jotka kulkivat ohitse, hameet lonkille ruopaistuna ja kintut sonnassa. Pojat palasivat ja suorittivat loppuun varkauden työn. Sitten Närhi-Iikka sanoi, että puteli oli täytettävä, ettei ukko huomaisi vajausta. Niinpä hän laski kuumaa ja suolaista vettä ruotiukon pulloon saman mitan, minkä he olivat sieltä viinaa vieneet, ja pisti sen sitten takaisin kätköönsä.

Se päivä, oli kokonaan kummallinen. Auringonkin leppeät kasvot näyttivät saavan oudon hohteen, kun he Ison Mahalan aitan takana ruohikossa nauttivat viinaa hallinpullosta. Ja karvas viina oli maistuvinaan hyvältä heidän nuorissa suissaan. Olihan se kielletty hedelmä, partamiesten juoma. Ja nyt oli Närhi-Iikan toimelias pää hankkinut sen heidän hoteisiinsa. Kuinka kaikki olikaan kummallista, miten Närhi-Iikan pyöreä naama punoittikaan sen suunnattoman hatun lieren alla, ja kuinka hänen hiustupsunsa heiluikaan leikillisesti kesäisessä tuulessa.

Sen päivän loppu peittyi Tanelilta usvaan. Mutta hän muisti kuitenkin saaneensa surkeasti selkäänsä äidiltään, Hota-Leenalta, Hotapuron rantakoivuista taitetuilla vitsoilla, joista lehdet tarkoin riivittiin. Sitten hän nukkui vuoteeseensa. Mutta jälkeenkinpäin kuuli Taneli tästä tapauksesta äidiltään paljon itkun ja vihaisen rakkauden sekaisia puheita, uhkauksia ja lupauksen vaatimuksia.

Närhi-Iikka, jolla oli sellainen jymypää sen huopahatun alla, oli varmaankin selvinnyt uudesta humalastaan ilman vitsoja ja ilman paljoja, kiusallisia puheita. Ainakin Taneli jäi siihen uskoon, kun hänen toverinsa seuraavana päivänä saapui hänen luokseen ja tahtoi häntä kanssaan Isoon Mahalaan katsomaan mitä siellä näkyisi: olisiko ehkä ruotiukko jotakin huomannut… Tanelia oli kyllä kovien kokemusten uhalla varoitettu pysymään kotona, mutta niinpä siinä kävi kumminkin, että hän lähti Närhi-Iikan mukana. Äiti kun ei ollut saapuvilla, vaan jossakin töissä.

Isossa Mahalassa oleiltiin kuitenkin kuten ennenkin. Ruotiukon vanha suu ei ollut huomannut aineen laimistumista ja sekoittumista. Se oli maistunut hänestä yhtä hyvältä kuin ennenkin. Nyt hän pienessä hinarissa makasi selällään lavitsalla talon pirtissä, hyräillen jotakin, kai laulua, ja läpsytellen paljailla jalkapohjillaan tahtia. Tulipa isäntä pirttiin, vilkaisi ukkoon ja kielsi häneltä laulun. Ukko vaikeni, mutta läpsytteli yhä isoja, paljaita jalkapohjiaan lavitsan pintaan, kunnes isäntä kielsi häneltä senkin. Täytyyhän ruotiukon totella isäntää, vaikka olisikin pienessä viinassa ja vaikka olisi kuinka pitkäpartainen.

Tämän kaiken he huomasivat Isossa Mahalassa, viipyivät iltaan ja palasivat. Jälleen Taneli sai lujasti selkäänsä Hotapuron rannalta taitetuilla ja karsituilla vitsoilla. Työssä täytyi olla siitä lähtien entistä enemmän ja Närhi-Iikkaakin sai nähdä vain harvoin. Ei päässyt enää hänen kanssaan oudon viehättäviin tutkisteluihin. Ne ajat olivat ohi.

Tuli talvikin. Viimeinen niistä, jotka Taneli vietti etupäässä Hotakan uunin päällä, ilman kenkiä ja ylen vähäisin vaatteinkin.

Keväällä Taneli joutui jo rengiksi Kivitaloon, tekemään töitä ruokansa ja jonkin vaatekappaleen edestä. Vanhin veli kun oli jo vahvempi ja kykyisämpi toimimaan kotona talonmiehenä. Keskimmäinen veljeksistä oli jo vuosia sitten kuollut tautiin ja haudattu. Niinpä nuori Taneli jouti opettelemaan ihmiseksi ja renkimieheksi vieraan silmän alla. Kivitalon perunamaasta tuli nyt siis Tanelille kesäinen laidun. Siellä hän kykki ja nyhti irti rikkaruohoja. Myöskin kesannolla hän käveli karhin perässä ja opetteli pitämään hevosen ohjia kourassaan. Tulivat sitten hikiset heinä- ja elonkorjuuajat ja puimahommat. Yleensä koko kesä oli ikään kuin yksitoikkoinen työn erämaa: aamulla varhain ravistettiin hereille ja myöhään illalla sait laskeutua vuoteellesi.

Vasta syyskesällä sattui muuan tapahtuma. Se jäi Tanelin mieleen kuin töyräs sen kesän tasangolta.

Kivitalon isäntä, puutöitäkin rakastava mies, oli ottanut urakalla kunnostaakseen lukkarin puustellin pitäjän kirkonkylässä. Erään kerran pääsi Tanelikin sinne töihin: pyyhkimään tervaa puustellin seiniin ja nurkkiin. Niistä kun tehtiin lujat ja lahomattomat.

Se matka oli Tanelin nuoresta mielestä ylen merkillinen, kaikki painui hänen tajuunsa kuin vahaan. Maantien ruskea hiekka, jolla rattaat kierivät aurinkoisena syyskuun päivänä, veräjien pielissä haukkuvat koirat. Sitten kirkonkylä tiheänä, harmaana talorykelmänä ja sen keskellä kirkko, korkeana ja valkoisena. Ensi kertaa Taneli näki sen ja se vaikutti hänen nuoreen mieleensä, kuten sen kai on määräkin vaikuttaa: ihmeteltävältä ja pelottavalta, kuvatusmaiselta, tästä elämästä irroitetulta. Hänelle sanottiin, että se oli Herranhuone. Ja Taneli tajusi ilman selityksiä, että se Herra oli merkillinen mies ja tarvitsi huonettaan joihinkin muihin epämääräisiin tarkoituksiin: ei nukkumasijakseen, ruokahuoneekseen tahi jyväaitakseen. Oli kirkonkylässä myöskin kauppapuoti, jonka Taneli sai nähdä sisältäkin, kun isäntä pysäytti hevosen ja meni sieltä jotakin ostamaan, kai suutupakkaa, jota hän alituisesti imeskeli poskessaan, niin että ruskea vesi valui hänen suupielistään. Isäntä ravisti hereille kauppiaan, joka nukkui tiskillään ja nousi silmiään hieroen ja hiljaa mutisten antamaan mitä pyydettiin.

Sitten he olivat valmiit ajamaan lukkarin puustellille. Kyllä Taneli jo tiesi, mikä se lukkari oli: sellainen partamies, joka suu ammollaan veisaili ja lauleli eläville ja kuolleillekin. Taneli ei kyllä tajunnut, mitä se merkitsi ja mitä siitä siunaantui. Mutta kai hän oli tarpeellinen, koska Kivitalon isäntä korjasi hänen talonsa hyvään jos hyväänkin kuntoon. Tanelin työskentely lukkarin puustellilla ei muodostunut pitkäaikaiseksi. Vielä samana päivänä hän kiipesi tikapuita korkealle talon räystään alle tervaämpäri kourissaan, alkaakseen sivellä nahturilla nurkkaa. Tikapuut olivat huonosti pystytetyt, niiden alapäät alkoivat luistaa kovalla pihatanterella yläpäitten luisuessa pitkin seinää. Taneli sai sangen nopean kyydin alas ja hänen nenänsä hankautui vasten seinän saumoja, niin että kaikki liha meni läjään rustoja myöten. Terva ämpäristä sinkoili sinne ja tänne. Poika oli puoleksi pyörtynyt ja nenästä tulviva veri sokaisi hänen silmänsä. Hän tajusi vain, että isäntä kääriskeli pitkää rättiä hänen päänsä ympärille, kiroillen, syleksien ja mälliä pyöritellen. Mutta veren vuoto ei lakannut. Sitä tuli yhä kuin pistetyn vasikan kurkusta.

— Kaikenlaisia pojan pöllöjä tänne tulee kulettaneeksi. Kun rupeaa niistämään nokkaansa vasten rosoista seinää, puhdistamaan sitä puuta vasten kuin lintu… Ei se lakkaa vuotamasta. Nosta sinä, renki, poika, kärryille ja aja Syinmaalle tietäjään. Se kun kerran kiroaa, niin eipä tirahda verta ainoatakaan noppaa…

Niin valjastettiin hevonen jälleen. Renki otti ohjakset ja Taneli oli lavoilla pitkällään suuri verilätäkkö pään seutuvilla. Niin ajettiin pitkin maantietä ja käännyttiin koloisille ja hoitamattomille kärryteille, joita ajaa koluutettiin pitkät matkat ohi kotikylänkin Syinmaalle suureen, yksinäiseen taloon, jossa kuulu velho ja tietäjä oli isäntänä. Sinne ihmiset juoksivat suunnattomien matkojenkin takaa taudin tahi muun hädän tullen. Moni ei ottanut vielä turvaansa puhdaskauhtanaisiin ja paljaspäisiin lääkärimiehiin. Eikä niitä olisi ollutkaan kuin kymmenen penikulman takana kaupungissa.

Syinmaan tietäjän parantaviin kouriin oli nyt matkalla pieni Tanelikin, poukahdellen, vierähdellen laidasta laitaan verestä kastuneilla kärrynlavoilla, rengin lyödessä hevosta ohjasperillä syyskuun pimenevässä illassa.

Oli jo puoliyö, kun he saapuivat perille ja hevonen pysähtyi tietäjän talon aittojen eteen. Oli pimeys, tohisevainen tuuli ja hiljaa vihmova sade.

Suuren velhon talo oli matala ja sammaltunut, kuten iän köyristämä. Se ikäänkuin nöyrästi kunnioitti salomaan suurta yksitotisuutta, lävitse metsien ja nevojen ja vetisten niittyjen soluttelevan samean puron alakuloisuutta, taivaan suunnattoman, leppeän silmän ja harmaitten pilvien alla.

Tällainen oli talo, jonka roskan täyttämille portaille renki nyt astui poika kainalossaan kuin kissanpentu. Sairaan pää oli yhtenä mustanpuhuvana möhkäleenä, minkä sideriepu ja hyytyvä veri olivat muodostaneet.

Renki tempasi narahtavaa ovea, astui avaraan pirttiin ja laski pojan penkille. Pirtin perällä uunin reunustalla hehkui loppuun kituva päre. Kuuma karsta pihahteli tipahdellessaan vesiastiaan. Ympäri avaraa tupaa kuului kuorsauksia, joku voihki, jonkun puujalkamiehen askelet kolisivat lattiapalkeilla, joku hupsu hoki älyttömiä lausejaksojaan. Ne olivat parannuksilla olevia sairaita, siukkoja, yöteloillaan.

Renki töllisteli ja kuunteli hetken pimeydessä, ryki ja käveli sitten kolistellen keskemmä huonetta herättääkseen jonkun huomiota. Pian raottuikin perähuoneen ovi, ja joku kurkisti sieltä sinertävissä yöketineissään.

— Tuli. Kivitalosta ollaan. Pojan nokka tuli vähän rouvisti niistetyksi siellä puustellin korjauksessa. Verta on tullut kuin eläimen kurkusta, kärryn lavatkin hulveisilleen…

— Kiire taitaa olla, ettei pääse ihan kuiviin. Vaikka ei tuossa taida olla enää verta monta noppaa. Siinä on poika penkillä. Minä lähden. Parantakaa! Kyllä Kivitalon isäntä maksaa.

Renki meni. Ovenraosta sinisissä yöketineissään kurkistellut mies lähestyi ovea väärin, ontuvin säärin. Hän oli matala mies, pää suuri ja hieman kallellaan, suu vähän vinossa, naama likaisen näköisen parransängen peitossa. Hänen nimensä oli Hallelujaa Aatami ja toimensa tietäjän apulainen.

Hallelujaa-Aatami hamuili siis pimeydessä, löysi pojan kääryn penkin nokalta, mihin renki sen oli laskenut voimattomana, puolitiedottomana ja turtana. Hän käsitteli ja tunnusteli pojan päätä ja mutisi likaisesta parrastaan:

Hän otti pojan käsivarsilleen ja astui yli pirtin toiseen huoneeseen, kolautti kolmannen huoneen ovea pojan kantapäällä ja astui samassa sisään.

Siellä istui talon isäntä, tietäjä, vanhahko mies keinutuolissa, piippu ikenissä, yllä punarantuinen, villainen röijy ja jalassa tohvelit. Pöydällä, epälukuisten pullojen seassa, paloi talikynttilä. Lieneekö isäntä nukkunut vaiko miettinyt siinä keinutuolissaan yösydännä. Hänen päänsä ja silmänsä eivät liikahtaneet. Hän olikin sokea mies. Savu pöllähteli synkeänä pilvenä ison piipun kopasta huoneen mustuneeseen ja matalaan lakeen.

— Toivat tämän pojan. Se on Kivitalon kesämies poika ja on loukannut nokkansa, eivätkä ole saaneet veren vuotoa asettumaan.

— Jaah, kitupiikki se Kivitalon isäntä. Ei siltä juuri palkkaa saa, varsinkin kun on kysymys toisen lihasta. Mutta täytyyhän köyhää poika raukkaa armahtaa.

Lääkemiehet ryhtyvät työhön, tietäjä istuen liikkumattomana keinutuolissaan, kysellen hiljaisella äänellä ja antaen määräykset. Hallelujaa-Aatami hakee suuren kuparisen pesuvadin, joka on taottu ruotsinvallan aikuisista plootuista, pesee ja lotostelee verisen ja hyytyneen siteen pois, puhdistaa pojan verisen naaman ja puristelee sitten ruhjoutunutta nenää entisiin muotoihinsa. Poika ähkää ja valittaa, kirkaiseekin.

— Pane ympärille lukinseittiä, lue asetussanat, voitele neljännen pykälän voiteella, sido, anna sisälle hallinpullon lääkettä, joka vahvistaa ja palauttaa veriä, ja vie poika nukkumaan.

Hallelujaa-Aatami tekee kuten käsketään, häärii, ähkii, mumisee jotakin likaisen-harmaaseen partaansa ja kantaa sitten sairaan pois. Etsii joitakin runsuja alle ja asettaa hänet nukkumaan pirtin takan viereen.

Mutta vanha tietäjä keinuskelee hetken, polttaa, piippunsa loppuun, nousee sitten sokean varovaisin askelin, nostaa oven valtavan rautaisen haan paikoilleen, riisuuntuu, sammuttaa kynttilän etusormen ja peukalon pihdillä ja kiipeää isoon, korkeaan sänkyyn, jonka neljä jalkapatsasta kohottavat nokkansa aivan liki tummaa lakea. Kunkin patsaan nokassa on kokoon puristetun nyrkin kuva, uhkaavan nyrkin hahmo, jotka puuseppä on kärsivällisesti ja taitavasti veistänyt koivupuun pahkurasta.

Siinä sängyssä nukkuu tietäjä, ja koko hänen omituinen, synkeä talonsa ja huonekuntansa lepää ympärillä.

Syinmaan isäntä on ihmemies. Kukaan ei tiedä, mitä sukua ja syntyä hän oikeastaan on, mistä hän on tullut ja missä elänyt, ennen kuin pääsi tämän talon isännäksi. Epäilemättä hän on paljon kulkenut ja paljon nähnyt. Sillä näkevä hän vielä oli siihen aikaan, kun Syinmaahan ilmestyi, vöyräs ja iloinen mies. Talon haltijana oli lapseton leski, ja kulkevainen mies vääntyi vähin vaivoin talon isännäksi. Luultavaa on, että hän oli enemmän mielistynyt taloon ja tavaraan kuin siihen vanhaan vaimoihmiseen. Jopa tiedettiin, että hän odotteli emäntänsä päiviä päättyviksi päästäkseen ottamaan uudemman ja vereksen. Mutta muori elikin kiusallisen kauan, ja isäntä vanheni hänen mukanaan vuosien mataessa. Viimein emäntä kyllä kuoli, mutta silloin isäntä ei enää välittänyt akan otosta, tahi ehkä hän ei enää saanut mieleistään. Sillä hän oli jo vanha mies, pinnallaan vuosien leima. Hänen silmistään oli jo aikoja sitten kadonnut näkö. Ne eivät erottaneet väriä eivätkä valoa. Niiden edessä ujui ainainen pimeys.

Siksipä kai olivatkin hänen sisäisten silmiensä edessä liikahtelevat ajatukset tulleet terävämmiksi ja värikkäämmiksi kuin niiden, jotka alituiseen näkivät luonnon himmeyden tahi kirkkauden. Sokean miehen pääluuhun ahtautui paljon muistoja ja huomioita omasta entisestä elämästään, joka oli kukaties ylen monivaiheinen ja merkillinen, ja tapauksista, joita oli sattunut muille ihmiseläjille ennen tai sattui nykyisinä aikoina. Sitäpaitsi oli hänellä luulon mukaan, jokin salamyhkäinen aisti, tiedonantaja, jota ei ole jokaisella. Unessa nousi hänen aivoihinsa joku henki, joka asuipa sitten hänessä tai hänen ulkopuolellaan, olipa sitten enkeli tai piru, kirkasti hänelle asioita ja menettelytapoja, joita hän oli valveilla ajatellut. Jopa sittemmin sellaisiakin seikkoja, joista hän ei ennen ollut mitään tietänyt ja jotka eivät vähääkään häneen koskeneet.

Niinpä Syinmaan isäntä jo aikoja sitten, vielä näkevänä miehenä, oli ryhtynyt käyttämään näitä lahjojaan. Hän paransi sairauksia ja selvitteli hämäriä asioita, kuten varkauksia ja muita. Ja pian kävi hänestä kuihke, että kaikki hänelle onnistui. Hän oli suuri tietäjä ja velho, ties missä opin käynyt. Ehkä Tuli-Lapin poppamiesten luona. Hänen maineensa kasvoi. Sairaita ja avunhakijoita tuli yhä kauempaa, aina valtakunnan rajan takaa. Ja tietäjä ansaitsi rahaa. Rikkailta hän peri runsaan maksun, köyhiltä täytyi tyytyä ottamaan vähemmän. Olisiko hän ollut tietäjä, ellei olisi tietänyt tämän maailman pitämyksiä: ettei täällä pitkälle käydä jakamalla jotakin ilman rahaa ja hintaa. Mikä ilmaiseksi ja vaivatta saadaan, se on arvotonta.

Sellainen oli Syinmaan tietäjä, joka ainaisesti rehevänä ja leveäharteisena kiikkasi tuolissaan, iloisempana ja äänekkäämpänä kuin kukaan toinen metsäisten kylien asukkaista. Vaikkakin aivonsa vatvoivat syviä ja hämäriä asioita, oli mielensä hilpeä, ajatuksensa ja sanansa repäiseviä ja naurunsa äänekästä. Hän nauratteli vielä naisiakin, piikojaan, vanhana ja sokeana miehenä, ja kuului puheitten mukaan elävän heidän kanssaan syntisessä yhteydessä. Mitäpä siis emännästä väliä, kun talossa oli hyviä piikaihmisiä.

Sellainen on Syinmaan sokea vanhus, elävä, syntinen mies. Mutta pieniäpä nämä synnit lienevät sellaiselle, joka on pirun kanssa tehnyt kontrahdin sielustaan, kuten tietäjälle ja velholle kuuluu.

Sokea tietäjä on kumma mies. Moni on hänen harmaassa talossaan ruhtonut poikki kainalosauvansa ja sytyttänyt niillä tulen isännän pystyraasuun, sokeat ovat saaneet näön ja kuurot kuulon, rupi, syyhelmä ja paiseet ovat karisseet pois ja iho hohtanut terveenä kuin kukkien terälehdet. Varkaat ja rosvot hän saa ilmi, löytää kätketyt tavarat, vapauttaa elukat metsän peitosta, ja voi sanoa kysyjälle, kuinka hän onnensa käsittää, miten mielihalunsa ja -hauteensa tulee tyydytetyksi.

Kylien asukkaita vaeltaa hänen luoksensa suurten matkojen takaa, kun salavihaiset maan ja taivaan mahdit iskevät heihin taudin tahi toimittavat muun onnettomuuden, ja tieto käy, että kaikki tulevat autetuiksi, saavat ainakin apua ja lievitystä. Ihmeet ovat epälukuiset.

Mistä oli hänellä tämä voima? Metsäisten kylien asukkaat uskoivat, että siltä ylen vanhalta mieheltä, pirulta. Mutta kamppailut tämän maailman kanssa olivat heille opettaneet, ettei auta rantustella tulipa apu mistä tuli. He eivät liioin halunneet olla pirun kanssa tekemisissä, mutta tietäjäpä siinä olikin välimiehenä ja sai synnin päällensä. Heidän salainen mielihauteensa oli pettää piru ja vetää vielä taivaan Jumalaakin huulesta.

Syinmaan talo on kumma talo. Sen hämärät, likaiset huoneet ovat aina täynnänsä siukkoja: ontuvia, paisumilla vaivattuja, vähänäköisiä ja kuuroja, hermotautisia, halvatuita ja hulluja. Näitä parantuneita tai parantuvia rampoja ja vähämielisiä on myöskin talon töissä. Isäntä, sokea tietäjä, hoitaa talonsa, tietää ja johtaa sen työt, parantaa ja ennustaa ja loitsii, keinuu tuolissaan, puhelee syviä ja hämäriä asioita, tahi ylen iloisia, nauraa jättimäistä nauruaan, että noki karisee hänen mustan kamarinsa katosta ja lukinseitit nurkissa vapisevat.

Kun Taneli seuraavana aamuna heräsi, sai silmänsä auki ja hänen pääkopassaan havahtui taju, säpsähti hän, meni aivan jäykäksi hämmästyksestä ja pelästyksestä.

Avaran pirtin perällä, pitkän pöydän ääressä syötiin. Ympäri pöytää istui miehiä ja naisia. Perunat höyrysivät, kuiva leipä rutisi kourissa ja hampaissa, kalan ruodot ja päät singahtelivat yli olkapäitten lattialle. Joku puhua mölensi äänekkäästi kuuma potaatti suussa. Koko aterioimisessa oli valtava tohina ja vauhti.

Myöskin pitkin pirtin seinustoita kiertelevällä penkillä oli ruokailijoita. Joku oli kiinnitetty kaulasta ja ranteista vahvalla köydellä rautaiseen aspiin seinässä. Hän puri, punoi päätään ja murahteli koiran tavoin, kun toinen mies työnsi hänen suuhunsa leipää, perunoita, kalaa ja piimää kiireisessä sekamelskassa.

Seinällä löi miehen mittainen kaappikello yhdeksän. Painot hurahtivat kolahtaen penkkiin.

Muisti välähti äkkiä Tanelin tajussa. Hän muisti eilisen päivän vaiheet, nopean hurahduksen tikapuitten ylimmältä puolalta, rääkkäävän matkan poukkakärryjen lavoilla, jotakin sekavaa pesuista, siteistä ja pistävän tuoksuvaisista pullolääkkeistä. Hän oli Syinmaan talossa, tietäjässä, parannuttamassa loukkaantunutta nenäänsä. Ja tuossa talonväki ja monet siukat olivat eineellä.

Hän koitteli sidettä kasvoillaan. Nenässä tuntui jomottava kipu. Taneli vääntäytyi istualleen ja samassa se ontuva mies, Hallelujaa-Aatami, tuli toisen huoneen ovesta.

— Johan nuori mieskin on herännyt, sanoo hän äänellä, joka tuntuu merkillisesti onnahtelevan kuten hänen jalkansakin. — Mitenkäs on sen kärsän laita? Mikä sen oikein litisti sillä lailla?

Taneli selittää, kuinka nenänsä voi ja kuinka se on siihen kuntoon joutunut. Ja kaiken aikaa hän miettii, mikä mies tämä ontuvajalkainen ja ontuvaääninen harmaapartainen olento oikein on, onkohan hän itse tietäjä? Tanelin muistot koko eilisestä illasta ja yöstä ovat kuin sekavaa unta.

— Mennäänpäs isännän puheille, niin se tutkii, tarvitseeko nokkasi uusia voiteita…

Taneli nousee ja Hallelujaa-Aatami ohjaa häntä sen toisen huoneen lävitse, joka näkyy olevan keittiö, isännän kamarin ovelle. Aatami avaa oven ja työntää pojan sisään.

— Tässä on se yöllinen nokkavaivainen; saatte tunnustella, joko se joutaa kävelemään kotipuoleensa.

Aatami painaa oven kiinni ja niin Taneli huomaa seisovansa yksin tietäjän edessä, joka valkein ja ilmeettömin naamoin keinuu tuolissaan sauhutellen piippuaan. Hänen vieressään on laaja pöytä täynnänsä monenkokoisia pulloja. Nurkassa on vielä isompia pulloja, joiden mustat kyljet kiiltelevät sieltä nippuihin sidottujen kasvien ja yrttien seasta. Peräseinällä on suuri vihreäksi maalattu ja vahvasti raudoitettu arkku, ja sänky kohottaa neljä punaiseksi väritettyä käsivarttaan liki lakea. Jyhmeät nyrkit uhkaavat sieltä ikäänkuin valmiina putoamaan. Koko huone on merkillisesti savuuttunut ja musta. Nurkissa riippuu harmaita lukin seittejä.

Tietäjä on pitkän tovin vaiti. Savu suitsuttelee vain hänen letkuvarsipiipustaan. Sitten hän yhtäkkiä kysyy:

Taneli selittelee aralla äänellä ja tietäjä kyselee muutakin, pojan ikää, oloja, ja kuinka onnettomuus oli sattunut.

— Onpa se siksikin siltä Aatamilta sattunut. Hyvä nokka siitä tulee, pulska nenä. Vielä joudut varomaan puolenkymmenen vuoden päästä, etteivät tytöt syö sitä pois, lokista…

Ja tietäjän nauru jyrähtää yhtäkkiä mustassa kamarissa niin, että poika säpsähtää ja pelästyy. Nauru lakkaa vähitellen ja lientyy vähäiseksi hymyn väreeksi hänen suupieliinsä. Sitten tietäjän sormet kopeloivat pojan pääkalloa, tunnustelevat sen muotoja ja nystyröitä. Hänen kasvoihinsa tulee mietteliäs, ikään kuin kaukana oleva ilme. Savu nousee vain harmaina, tiheinä tupsahduksina piipun pesästä.

— Sinä lienet ymmärtäväinen poika, sanoo hän viimein ikäänkuin kysymykseksi. Mutta eihän Taneli osaa siihen virkkaa mitään.

— Senhän sinä olet Hota-Leenan poika, jatkaa tietäjä sitten. — Ja isä on kuollut.

— Mitä sinä tykkäät renkeydestäsi Kivitalossa? Etkö muuttaisi rengiksi tähän Syinmaahan? Eli melkein niinkuin minulle pojaksi, ottopojaksi. Minä kun olen ollut niin huono mies, etten ole saanut itse tehdyksi poikaa. Opettaisin sinulle sellaista, mikä on tarpeellista tässä maailmassa. Ja jos sinusta mies näyttäisi tulevan, niin tässä olisi valmis talo ja valmis virka, kunhan minusta aika jättää. No, mitäs tuumii nuori mies?

Taneli seisoo neuvottomana, vähän pelästyneenä ja tarkastelee tietäjän kasvoja, jotka ovat nyt totiset ja valjut, suupielissä vain vähäinen hymy.

— Mitäpä ne akat sanovat, varsinkin tyhmät naiset. Mutta puhutaan asiasta vielä. Ensiksi on saatava miehen naamataulu kuntoon. Otahan sieltä pöydän nurkalta se pitkä pullo ja puinen pikari.

Tietäjä tunnustelee tarkoin annetun pullon, avaa korkin, kaataa siitä ainetta pikariin ja käskee pojan ryypätä sen. Se maistuu ilkeältä ja katkeralta, ja Taneli kakistelee ja vääntelee suutaan.

— Niin, niin, sanoo tietäjä, — ei se makeaa ole, mutta se panee veret kasvamaan maahan valuneen tilalle. Panehan nämä velkeet taasen paikoilleen.

Nyt avautuu ovi ja Hallelujaa-Aatami tulee sisälle jonkun vieraan harmaatakkisen miehen kanssa.

— Aatami, sanoo tietäjä, — kyllä tämän pojan on viivyttävä vielä joitakin päiviä. Käske akkaväen tuoda sille tilavaatteet siihen pirttikamariin ja huolehdi, että antavat sille lujaa ruokaa ja vahvasti, että poika saisi näkönsä jälleen.

Tietäjä ja harmaatakkinen mies jäävät kahden ja Hallelujaa-Aatami menee liikkasten järjestämään Taneli Hotakan oloja tietäjän tahdon mukaan.

Taneli on oleskellut jo useita päiviä Syinmaan talossa ja hänen nenässään ei tunnu enää mitään kipuja. Liha juurtuu ja juuttuu paikoilleen. Hän syö emäntäpiian eteen kantamia ruokia, nukkuu vuoteellaan ja maleksii ympäri talossa, joka on hänestä kummallinen ja outo. Vielä merkillisempi kuin Ison Mahalan talo. Hänen aikansa kuluu hyvin ja hän miettii, että kyllä kai täällä renkipoikana on, jos olot ovat vain tällaiset. Mutta se taitaisi olla toista se renki- jopa ottopoikanakin olo kuin tällaisena paranevana siukkana. Kuka tietää mitä sattuisi, kun isäntä pitäisi häntä apulaisenaan, opettaisi ovelaa taitoaan… Se kaikki pelottaa ja oudosti viehättää.

Hän kuulee piikojen keskenään ihmettelevän, että miksi ukko pitää täällä tuota terveen näköistä poikaa ja miksi sitä pitää niin passata. Mutta Taneli ei virka heille mitään. Ähkäisee vain ja ryystää tuopista piimää.

Mutta Hallelujaa-Aatami näyttää jo tietävän, miksi poikaa on talon tavoista poiketen passattava ja hoidettava. Ehkäpä hän jo ounastelee ja pelkää virkansa menetystä. Tuo alussa melkein ystävällinen mies alkaa kohdella Tanelia tylysti ja ilkeästikin. Hän sanoo piioillekin, ettei tuota ipanaa tarvitse nyt juuri niin syöttää kuin pastoria. Ja pimeänä ja sateisena iltana kun he ovat kahden pirttikamarissa, kertoo hän pojalle kaameita asioita: kuinka he ovat tietäjän kanssa kahden menneet syysyönä hautuumaalle, ja hän on kaivellut siellä lapiolla esiin kuolleitten sääriluita ja pistänyt ne pussiin. Tietäjä tarvitsee niitä moniin asioihin, keittelee niistä voiteita. Sitä on pyyhkäisty sinunkin nokkaasi, ihmisluun ydintä… Mutta siellä öisellä hautuumaalla on heille esiintynyt kummitus: hyppiä luuhkaissut harmaassa kaavussaan tasakäpälässä ylitse ristien. Mutta Syinmaan ukko on lukenut asetussanat ja outo eläjä on kadonnut. Sitten he ovat menneet kirkkoon yösydännä, taivaan sataessa ja tuulien puhaltaessa. Kirkonovet ovat tietenkin olleet lukossa, mutta onhan velhoilla omat avaimensa. Ukko on sanonut hänelle, että tee niin kuin minäkin, sanonut asiaan kuuluvat sanat ja hypännyt tasakäpälässä vasten ovea. Ovi on auennut räsähtäen ja paukahtanut lukkoon heti ukon selän takana. Mutta Hallelujaa-Aatami on tehnyt kylmäverisesti saman tempun ja ollut kirkossa, missä tietäjä on jo ollut neuvotteluissa kirkon väen kanssa, jota oli ollut paljon ja monennäköistä. Kun ukko on saanut asiansa toimeen, on lähdetty, tultu samoilla äkkituumaisilla tempuilla ovien lävitse ja irroitettu korskuva hevonen kirkkomaan aidasta…

Niin kertoilee Hallelujaa-Aatami pojalle, naama ilkeässä hymyssä, kun he ovat laskeutuneet vuoteilleen pimeässä pirttikamarissa. Pirtin puolelta kuuluu vielä siukkojen äännähdyksiä, köysissä oleva hullu karjahtelee säännöllisin väliajoin. Taneli on päivällä nähnyt, että hän samalla lyöpi päätänsä seinään, että veri tippuu hänen leuastaan. Hän kuulee, kuinka Hallelujaa-Aatami naurahtelee ilkeästi kertomustensa lomaan ja pelko valtaa hänet. Hän vetää lammasnahkat korviinsa, ettei noita juttuja kuulisi, mutta raottaa niitä samassa kuullakseen. Viimein Aatami vaikenee ja kauan valvottuaan, mielikuvitus täynnänsä kaameita hahmotteluja nukkuu Tanelikin.

Aamulla Hallelujaa-Aatami raottaa sidettä Tanelin nenältä ja sanoo, ettei se ikipäivänä parane. Siinä on ruumiin mato. Se on siihen istunut, kun se voide oli keitetty liian vereksien ruumiitten luista. Nyt poika mätänee kuin raato, elävänä ja seisoalleen.

Taneli melkein uskoo häntä, vaikka tietääkin hänen puhuvan ilkeydestä.
Mutta Hallelujaa-Aatami ei varmaankaan olisi puhunut puheitaan, jos
olisi tietänyt, että poika hänen poistuttuaan menee ukon puheille.
Tietäjä keinuu tuolissaan piippu ikenissään kuten ennenkin ja kysyy:

— Ilman se on puhunut piruuttaan, ilkeyksissään. Tulehan tänne. Ei mitään matoa eikä käärmettä. Nenähän on melkein terve. Side joutaa jo pois.

Ukko irroittaa sen ja heittää lattialle, hamuilee sitten pöydältä puisen tölkin, kastaa siellä peukalonsa ja pyyhkäisee inhoittavalta haisevaa rasvaa pojan nenään. Tanelia puistattaa, sillä hän muistaa Halleluja-Aatamin puheet ruumiidenluu-voiteista.

Samassa Aatami raottaa ovea ja ukko äyhkäisee hänelle, että mitä sinä, Aatami, olet pelättänyt poikaa puheillasi. Anna pojan olla, eläkä mene sitä kopeloimaan tästä lähtien, eläkä pahoja puhumaan.

Aatami vaikenee synkeänä. Eikä hän tästä lähtien puhu Tanelille sanaakaan. Hänen naamassaan on vain ilkeä ilme.

Niin kuluu Tanelilta jälleen päiviä siinä vanhassa ja harmaassa talossa, kussa ikäkulut ihmiset, rujot ja rammat, leuhkat ja vähämieliset tohisevat, syövät talon leipää ja ovat tekevinään töitä, kun Hallelujaa-Aatami aina vähän väliä käypi heidät hätistämässä pirtin penkeiltä pihalle. Kaikenlaisten tautien vaivaamia venyy avaran pirttihuoneen loukoissa. Tosin sairaita ja hädänalaisia käy vain käymäseltään. Kerran Taneli näkee siellä rikkaan vallasnaisenkin hienossa puvussaan, kirkkaat ketjut povellaan. Hän viipyy tovin tietäjän kamarissa ja nousee sitten ihmeellisiin ajopeleihinsä, jotka katoavat koleiselle kärrytielle. Kuskin naamassa on ylpeät viikset, takissa koreat napit ja kourassa pitkä piiska. Usein tuodaan hulluja, jotka välistä saattavat koko talon entistäkin rauhattomammaksi.

Kerran oli joku hupsu saanut kouraansa puukon, katkaissut köytensä ja karjui ja heilui pirtissä veitsineen. Eikä ollut miestä, joka olisi uskaltanut ottaa hullulta puukon pois. Sokea tietäjä oli tullut pirttiin, ja kysynyt missä asennossa mies oli ja miten oli puukko. Sitten hän oli yht'äkkiä karjaissut ja karannut kiinni hullun ranteisiin. Puukko oli pudonnut ja mies kaatunut lattialle. Hän oli karjunut ja ponnistellut, mutta apumiehet olivat köyttäneet hänen jäsenensä ja ukko avannut lääkepullon kaataakseen sitä hullun suuhun. Mies oli purrut leukaluunsa julmasti yhteen, että ratina oli kuulunut. Mutta tietäjä oli painanut vahvalla peukalollaan hänen alaleukaansa. Suu oli ammahtanut levälleen ja solisten oli pullon sisältö kaatunut miehen avoimeen kitaan. Raukeana ja velttona hän oli sitten maannut nuorat jäsenissä pirtin peräpenkillä.

Vanhasta, melkein kokoon lyyhistyneestä saunasta suitsahtelee harmaa savu joka-ainoa ilta. Siellä velho loitsien kylvettää siukkojaan.

Jonakin pimeänä iltana Taneli uskaltaa hiipiä tämän saunan peräseinän taa. Hän hytisee jännityksestä. Mitä siellä tapahtuukaan? On hyvä etukäteen tietää, jos hänestä lopulta tulee tietäjän apulainen, jopa pikku tietäjäkin. Aluksi hän kuulee vain epämääräistä liikuntaa, mutinaa ja ähkinää. Sitten kuuluu tietäjän ääni selvästi:

— Hae nyt, Aatami, tänne se romuluinen leuhka. Se pitäisi saada säikähtämään, että veret palautuisivat asemilleen.

Ovi käypi, tanterella kuuluvat Hallelujaa-Aatamin ontuvat askeleet. Hetken kuluttua hän palaa ohjaillen suurta leuhkaa miestä, joka on kuitenkin aivan hyväntuulinen hullu: naurelee ja laulaa laulunpätkän huomauttaen: näin se virrentekijä sanoo. He katoavat saunan tummuuteen. Aluksi kuuluu vain kohaus kiukaan kiviltä ja vastojen pehmeä hössytys. Taneli hiipii seinäluukulle ja pilkistää sisään rakosesta. Pitkä päre palaa ja sen valossa näkyvät nuo kolme alastonta miestä, tietäjä ja leuhka ylhäällä lavoilla ja tietäjän apulainen lattialla. Tietäjä aloittaa jonkun pitkän ja matalaäänisen puheen, loitsun, joka saa leuhkan vetäytymään taapäin. Sitten kuuluu ukon ääni:

Aatami ojentaa pitkän, sujuvan vitsan tietäjälle, joka pujottelee sitä ja jatkaa loitsimistaan. Äkkiä hän lyödä räpsäyttää vitsalla seinään. Se antaa ilkeän naukaisevan äänen ja sisälle pilkistelevä poika säpsähtää ja on juosta karkuun. Mutta leuhka vain naurahtaa:

Tietäjä jatkaa vain loitsimistaan, ojentaen sitten vitsan apulaiselleen ja sanoo:

Aatami ojentaa viikatteen. Tietäjä pyörittelee sitä tovin ja mumisee loitsuaan. Sitten hän karjaisee.

Ja Taneli näkee, kuinka viikatteen rauta painuu leuhkan kaulalle ja leikata hurauttaa. Mies lysähtää älähtäen polvilleen. Myöskin luukun takana pilkistelevä Taneli kirkaisee säikähdyksestä ja ryntää karkuun, ylitse kuraisen kartanomaan. Hän hiipii yötilalleen nahkasten alle ja miettii kauan tätä tapausta: oliko tietäjällä oikeus tehdä mitä hyvänsä? Vaikkapa sivaltaa ihmiseltä pää irti viikatteella…

Mutta kun Taneli seuraavana aamuna meni pirttiin, näki hän sen romulaisen leuhkan miehen istuvan penkillä. Eikä sen kaulassa näyttänyt olevan vikaa millään puolella. Silloin juolahti Tanelin mieleen, että ehkä tietäjä iski ja leikkasikin viikatteen hamaralla. Teki sellaisen petoksen ja pahasti säikäytti miehen ja hänetkin, salaisen katselijan. Taneli pani merkille, ettei leuhka mies enää nauranut itsekseen, eikä laulellut värssyjään. Ehkä hänen verensä olivat säikkyneet asemilleen, kuten ukko oli sanonut.

Taneli alkoi jälleen kierrellä ympäri harmaassa talossa, jossa aina näki jotakin outoa, toimetonna, nenään pyyhkäistynä tummaa rasvaa. Hän tunsi aikansa kuluvan hyvin ja iloitsi, ettei häntä lähetetty tahi haettu Kivitaloon takaisin. Siellä oli vain työpäivien harmaa, yksitoikkoinen jono. Täällä aina tapahtui jotakin, näki uusia, kaukaisia ihmisiä.

Hän oleili pihalla ja näki tietäjän tulevan pirtin ovesta keppi kourassaan ja kulkevan yli pihan kohti aitan ovea. Taneli painautui hisahtamatta tallin seinustalle. Mutta tietäjä pysähtyi hänen kohdalleen, ikäänkuin nuuski ilmaa ja sanoi:

— On, vastasi tämä ja oli pelkomielellä. — Mitähän se nyt? Ehkä se niistä illallisista katseluista ja kuunteluista? Onhan se tietäjä. Sen ei sanota näkevän, ja kuitenkin se sai hänet selville seinän vierustalta…

— No, sinä alkanet jo olla terve. Mutta eivätpä ne näytä kiirehtivän sinua sinne Kivitaloonkaan. Yhtä kai sinulle lienee olla täälläkin. Ja ajan päälle huomaat sen paljon edullisemmaksi. Saisit tässä ryhtyä minun hanslankarikseni. En minä ainakaan aluksi runno miehen luita, enkä vaivaa ajukoppaa. Ottaisit nyt puukon ja pienen pussin ja hakisit metsästä kuusen pihkaa. Minä tarvitsen sitä. No, miten on: jäätkö taloon vai kävelet?

— Jään, sanoi Taneli. Keittiöstä hän löysi tarvittavat esineet ja käveli sitten yli pellon kohti kuusikkohakaa, miettien, että nämä tämän talon työt ovat sellaisia marjailutöitä, kuten Kivitalon isäntä sanoisi. Kyllähän näitä tekee.

Mutta kun Taneli palasi retkeltään ja pienoinen pussi pullollaan kuusipuun pihkaa pyrki tietäjän kamariin, niin hän seisahtui äkisti ja hämmästyneenä oven taakse. Sieltä kuului hänen äitinsä ääni, Hota-Leenan ääni. Taneli oli samalla kertaa sekä hyvillään että pahoillaan. Sillä hän aavisteli, että äitinsä ei antaisi hänen jäädä tänne, vaan veisi mukanaan. Tämä näet lienee äidin silmissä outo ja kummallinen paikka, ehkä syntinen talo.

Hän kuulee äitinsä ja tietäjän keskustelevan kiivaasti, tietäjän harvat sanat ja Hota-Leenan tiheän säkätyksen. Sanoista vain ei saa täyttä selkoa. Hallelujaa-Aatami yrittää kamariin, mutta kuultuaan äänet palaa takaisin, vilkaisten ohimennen Taneliin harmaasta partanaamastaan. Hänen silmänsä välähtävät, kuten jokin metalliesine, vahingoniloisesti: ähäs, lähtöpä tulee, mutta Hallelujaa-Aatami jää.

Taneli seisoo siinä pienoinen pihkapussi olkapäällään ja on lentää selälleen, kun äitinsä äkisti avaa kamarin oven. Samassa hän tekee pojalleen monia tiukkoja kysymyksiä.

— Miten sen nenän kävi? Kuka sinut tänne toimitti? Mitä rasvaa siihen on sivelty? Mitä sinä olet täällä tehnyt? Mitä pussissa on? Mitä saastaista kuottaa sinä olet ollut keräämässä?

Taneli ei ehdi vastata vielä sanaakaan, mutta keinutuolistaan noussut tietäjä virkkaa avoimesta ovesta:

— Siinä on pussit. Eläkä sinä, poika, kuuntele eläkä usko, mihin sinua lieneekin täällä houkuteltu. Tässä talossa ei kuvan ihminen ole…

— Eikä tarvitse olla, sanoi tietäjä. Minä en ole talooni ketään kutsunut enkä kutsu. Täältä pääsee. Mutta kyllä se poikakin aikanaan huomaa, että silloin hänet estettiin käsittämästä onneansa.

— Vai onneansa. Ja estettiin saamasta sielulleen iankaikkinen vahinko.
Tulehan poika!

— Ja muista sanoa, puhuu tietäjä jälkeen, Kivitalon isännälle, että se käypi maksamassa pojan täällä olot. Eli jos ei maksa, niin perästä kuuluu.

Ja pian Hota-Leena mennä hynttyyttää jo pihamaalla, sitten solalla ja kärrytiellä, vetäen poikaansa käsipuolesta. Kiireesti hän kulkee ja hameen helmat iskevät pieksusaappaitten varsiin.

— Kun se kivitalolainen tuonne sinut hommasi, eikä sitten huoltanut pois. Minä kuulin aivan vasta…

Ja tiukasti hän alkaa kysellä pojan oloja ja tekoja tietäjän talossa. Mutta poika vastailee yksisanaisesti, vastahakoisesti astellen äitinsä rinnalla. Sillä hänen tajussaan on tunne, että jotakin on iäksi jäänyt ja mennyt ja edessä ovat entiset arkiset päivät.

— Eläkä sinä pane mieleesi mitä tuolla olet kuullut ja nähnyt. Sillä siinä talossa menevät autuuden asiat hunningolle. Siksi se sinua sinne houkutteli, että saisi tehdä sielustasi pirun kanssa kontrahdin…

He tulivat kotipurolle, ja siinä äiti käski pojan pestä nenästään sen tummanpuhuvan rasvan. Mutta ei hän uskonut vielä asiaa siihen. Hän lämmitti saunan, käski pojan peseytyä ja poltteli hänen vaatteensakin tulisessa löylyssä. Myöskin hän hyreksi virttä avarassa tuvassa. Hämärän tullen poika näki hänen kiertelevän tuvan ja navetan nurkissa raudankappale kourassaan, huulet hölpötellen. Lehmiensä ääressäkin hän vielä suoritti joitakin outoja menoja, voimallisia sanoja mutisten.

Sellainen ihminen oli Hota-Leena. Hän osasi ottaa turvan väkevääkin velhoa vastaan virsikirjasta ja äitivainajansa vanhoista taioista.

Siitä lähtien alkoivat Taneli Hotakan renkeysvuodet pitkinä ja katkeilemattomina. Kekrin aikana hänen äitinsä teki uuden vuoden kestävän kontrahdin Kivitalon isännän kanssa.

Keskenkasvuinen poika sai kokea monta kovaa talvisessa tuimassa säässä ja huonoissa ketineissä. Silloin noustiin vielä sangen aikaisin kiljuvaan pakkaseen ja aamuyöhän, valjastettiin ja lähdettiin. Kivitalossa oli puolenkymmentä hevosta. Ne kulkivat kuin pieni karavaani nevojen aavoja aamuyön kuutamossa. Reen jalakset ja vitsaiset savirikot kitisivät ja tähdet välkkyivät. Taneli köpötti reessään eli kuhveksi jälessä, ja pakkanen iski varpaisiin ja räkä jäätyi poskelle. Joskus tuimimmassa säässä oli keskenkasvuinen pojankäärö perille tultua melkein tiedoton, mihinkään sujumaton möhkäle. Silloin toiset rengit, aikuiset miehet, armahtivat ja rakensivat hongista nuotion, tervaisista, punalihaisista lapinhongista. Paahtavan tulen ääressä poika sai sitten lämmitellä ja kuunnella, kuinka pakkanen ja miesten kirveet kilvan mäiskyivät hongikossa. Kun kuormat olivat valmiit ja palattiin, viritettiin joskus nuotio pojan kuormankin päälle. Siinäpä tarkenit.

Mutta iltaisin tehtiin puhdetöitä, ährättiin savuavien ja karstaisten päreiden ääressä. Pirtin avaralla lattialla miehet rakensivat rekipelejä ja astioita. Alaikäinen Taneli sai usein toimia tervaksisen tuohuksen kanssa tulen näyttäjänä. Se oli ikävää työtä ja usein tuli uni ja nuokkuminen jo käsityön tekijä äyhki vihaisena: — Niistä! Valaise tänne!

Mustat päreen karret tippuivat lattialle ja musertuivat ratisten jauhoksi jalkain alla. Harmaa, kirpeä savu nousi mustaan lakeen. Joskus pöllähti jonkun miehen päähän kertoa juttuja, ja silloin voi savuinen pirtti jyrähtää naurusta. Päreiden liekit häilyivät ja käsityön tekijäin puuta leikkaavat aseet lepäävät hetken. Ulkona räsähtelivät pakkasen kiivaat nyrkit.

Pian Taneli huomasi, että Kivitalokin oli kumma talo. Joskaan ei sellainen kuin Syinmaa, niin kuitenkin lähes kuten Iso Mahala. Monta omituista, oudosti mieltä huvittavaa saattoi sattua tässäkin talossa.

Siinä oli vanha eläkkeellä oleva ukko, jota nimitettiin vaariksi. Tämä koki olla uskon töhröksessä ja puheli mielellään uskonasioista ja raamatuista. Renkinä olivat Harri-veljekset ja eräs Leviämaa, josta isäntä sanoi, että hän oli konna ja koiranleuka, mutta samalla hyvä työmies. Joten sai armon monista synneistään.

Oli ilta ja syötiin. Purtiin kalaa ja leipää ja ryypättiin sinukkaa, ja eläkevaari puhui raamatun ihmisistä ja tapauksista. Leviämaa syödä hokelsi kiireesti ja heitti sekaan lauseen:

— Ja ne Sepeteuksen pojat, ne olivat sitten niin kun näitä
Harri-veljeksiä.

Harri-veljekset kävivät punaisiksi vihasta, sillä alinomaa oli Leviämaa heitä ärsyttämässä. Kun sitten mentiin hevosia illastamaan, syntyi aivan tuima käsirysy, kunnes isäntä joutui erottamaan. Renkien tappelu ei kuitenkaan koskaan ollut vereen asti menevää: käytiin vain toisen housunkauluriin tahi läimästiin kämmenellä naamaan. Korkeintaan heilui apekeppi.

Leviämaa osasi omaksi huvikseen ärsytellä Harri-veljeksiä monin tavoin.
Toisella heistä oli jo akka, joka asui saunanperässä olevassa kamarissa.

Oli jo kevät, ja rengit hakkasivat halkoja rantteella. Leviämaa oli taasen saanut mieleensä aatteen, hokien sille akottuneelle Harrille alituiseen, kymmenet kerrat ja väsymättä:

Tätä lausetta hän kertasi ikäänkuin säestykseksi kirveen iskuille visaisiin koivupuihin. Viimein Harri lähti liikkeelle, haki tallista marhaminnan ja meni pieksämään akkaansa. Varmaankin akalla oli miettimistä, että mistä tämä kuri tuli.

Myöskin Taneli mietti tätä tapausta paljon: epäilemättä oli Harri-rengillä luja usko siihen, että kurista on kaikelle lihalle apu, koska luuli akkansakin sillä kaunistavansa…

Mutta myöskin siitä uskonasioista puhelevasta eläkevaarista saattoi olla huvia, kun hän joskus hairahtui ryyppyhommiin. Hänellä oli omituinen pieni rakennus kartanon laidassa, verstas, jossa hän teki puutöitä. Häneltä oli akka kuollut jo vuosia sitten ja eli hänessä vielä harine ottaa uusi. Ryypyksissä ollessaan hän oli sen antanut tiedoksi ja naapurikylissä puhelivat hänen puhemiehensä sopiville naisihmisille emännän paikasta.

Eräänä kesäisenä päivänä joku tällainen morsiamen tarjokas saapui puhemiehineen katsomaan taloa, sulhasta ja tämän olosuhteita. Päivä oli helteinen ja ukko pienessä humalassa höyläili saavin kimpiä pelkkä piikkoinen paita yllä. Niin tulivat sitten puhemies ja emännän ehdokas. Naisihminen vähän oudosteli ja ujosteli ukon asua.

— Tpry, tpry, kutsui juovusten käsissä paitasillaan heiluva ukko morsiantaan, kuten vasikkaa. Mutta morsian suuttui ja lähti heti takaisin ja sen erän perästä ei niitä enää käynytkään. Toisinaan, ryypättyään, ukko itse sai halun lähteä riijuumatkoille ja hekotteli valjastaa hevosen. Kerran renki Leviämaa antoi hänelle suuren, sarvekkaan jäärän hevoseksi. Ukko olikin niin sekaisin, että se meni täydestä ja pelehti jäärän kanssa valjastaakseen sen ihmisten iloksi pihamaalla puolen sunnuntaista päivää. Piiska kädessä hän heilui ja kirosikin, ja valkoinen parta kuin hampputukko vipatti leuan päässä hauskasti. Viimein suuttunut jäärä töytäsi hänet sarvillaan kumoon ja ukko kannettiin nukkumaan.

Seuraavana päivänä hän oli jälleen selvä, luja ukko ja puheli ruokapöydässä raamatullisia.

Tanelilta kuluikin puolen vuosikymmentä siinä Kivitalon tanhuvilla, ja hänen runkonsa kasvoi miehen mittaiseksi ja jäsenensä vahvistuivat. Hän oli jo silloin täysi mies, kaikkiin rengin töihin pystyvä, monien renkaan muotoisten työpäivien sitkistämä. Ne päivät voivat joskus tuntua ikäviltä ja liian lukuisilta. Saattoi joskus tulla mieleen, että ehkä olisi ollut toisenlaista, helpompaa, olla siellä tietäjän talossa renkinä, kenties ottopoikanakin. Aikoipa hän erään kerran vielä käydä Syinmaan ukon puheilla, mutta aikomukseksi se jäi. Ehkäpä ei tietäjä olisi häntä enää tarvinnutkaan. Ja mitä olisi siihen sanonut äiti, joka sieltä Hotakasta käsin piti yhä silmällä hänen elämäänsä ja olosuhteitaan.

Vanhin veli oli jo akottunut mies, eli ja isännöi kotitalossa. Nuoremmalle, Tanelille, ei olisi siellä enää koskaan sijaa. Hänen oli otettava turvansa maailman leipiin.

Kivitalon leivän ääressä oli häneltä nyt mennyt puolenkymmentä vuotta. Ja Kivitalossa istuttiin leivän ääreen otsa hiessä. Huvituksia ja ilonpitoa ei siellä suvaittu, paitsi mitä konu renkimies Leviämaa sai sitä aikaan niinä vuosina, jotka hän talossa palveli, ja mitä raamatullinen eläkemies sitä ryypyksissään ollessaan totuudessa harrasti. Joskus Taneli saattoi jo karata yötansseihin, joita pidettiin suruttomissa taloissa. Siellä oli hauska istua nurkassa ja kuunnella, kuinka pelimanni Näpin viulu soi. Tahi hän puhalsi pilliä naama mustanpuhuvana pinnistyksestä. Rengit ja piiat tanssasivat totisesti ja hartaasti, hiki päässä. He tekivät sitä kuin työtä, joskus aina aamutunneille saakka, jolloin palkkapiian piti olla valmis kyyristymään naudan kupeeseen ja rengin tarttumaan vetojuhdan ohjaksiin. Ihmislihan piti olla silloin lujan, jos mielit olla nuori ja huvitusta halaavainen.

Välistä miehet näissä tanssipaikoissa nauttivat viinoja ja olivat silloin kärkkäät rakentamaan riitaa. Tapeltiin, lyödä rojautettiin toisiaan housun kaulurista lattiaan. Kerran keskenkasvuinen Taneli sai kivuta tanssipaikassa uunille, kun väkijuomilta liikutetut miehet ryhtyivät tyhjentämään tupaa, ja vahvavoimaiset pistelivät heikompiaan penkin alle.

Monasti ei Taneli vielä tanssipaikassa käynyt, sillä sinne piti mennä salavihkaa ja karkaamalla. Kivitalon isäntä kun siitä mukisi. Tosin hän sanoi siitä muuten vähät välittävänsä, mutta kun palvelijat hyppäävät yöt, niin ne nuokkuvat päivät. Äiti taasen otti sen sielun ja autuuden asian kannalta ja puhella säkätti siitä pojalleen paljon ja kiivaasti, milloin kuuli tämän ilopaikoissa käyneen. Kuten hän kutsui näitä tanssitilaisuuksia.

Mutta näihin aikoihin kylän asukkaat alkoivat kokoontua myöskin muissa mielinouteissa: ei etsimään hetken iloja viinatilkoista ja tanssin jytinästä. Tarkoitus oli olla nyt totisena ja murhemielellä, että ilonhetket varautuisivat tuleviin aikoihin, sinne tuntemattomiin, outoihin seutuihin kuoleman mustan virran taakse. Innolla alettiin nyt ahertaa hengellisiä, tehdä työtä autuuden asian eteen. Ei tyydyttänyt enää papin kuuleminen, kirkossa käynti ja ehtoollisryypyn ottaminen. Jopa jotkut katsoivat kirkkopapin virkaherraksi, joka teki vain leipätöitä. Voimallinen ja ylenpalttinen uskonnollisuuden henki oli puhaltautunut liikkeelle. Kansa heräsi, havaitsi makaavansa synnin lätäkössä, sai ahdistuksen ja hädän sielunsa takia, jonka olivat kuulleet asustavan ihmisen lihojen ja luiden seassa. Se oli kallis kapine. Se ansaitsi tulla taidolla hoidetuksi, että se kerran pääsisi yljän hääpöytään siellä tulevaisessa maassa.

Saarnamiehiä ilmaantui kylään, vanhahtavia, pyhiä miehiä, joiden päälaki hohteli paljaana ja leuassa kasvoivat pitkät partajouhet. He julistivat sanaa mustissa, pirteissä ja sanat sattuivat. Vaimoihmiset tulivat ensin synnintuntoon ja tekivät parannusta ja sitten vakaat miehetkin, isännät ja talonmiehet, jopa joku torppari ja renkimieskin. He ottivat uskon ristin kantaakseen.

Kivitalonkin haltijaväki teki parannuksen, samoin vanhempi Harri-veljeksistä. Isäntä ei enää kironnut kuin joskus kiireen tullen tiukkapaikoissa. Joka tapauksessa hän koki hillitä itseään, jopa mällinesteen valumistakin leuan sängelle. Mutta vähäisiltä näyttivät ainakin aluksi uskon aikaansaamat ulkonaiset muutokset. Köyhältä kiskaistiin sama tiukka penninki perunakapasta ja piimäkannusta, äkäisesti tiuskittiin palvelusväelle ja pahajuonista kakaraa pieksettiin entistä enemmän. Se tapahtuikin Jumalan mielinouteeksi.

Mutta totisena istui kivitalolainen seuroissa emäntänsä rinnalla, totisena ja huuli tönössä. Olivatpa seurat joskus hänen omassa pirtissäänkin, vaikka hänen sääliksi lienee käynytkin, että piti silloin ruokkia saarnamiehiä. Ne olivatkin syöläitä piikojen mielestä. Ihmeen paljon he ahtoivat sisäänsä sianlihaa pyhää henkeä täynnä oleviksi miehiksi. Nykyjään kivitalolainen saattoi usein muistuttaa palvelusväkeäänkin siitä, että nämä niin surutta elivät tätä maailmaa. Mutta eipä hän kutsunut heitä kuitenkaan herätystä kuulemaan edes silloin, kun hartauskokous oli omassa talossaan. Siitä olisi työaika lyhentynyt. Itse isäntä istui saamassa sielulleen ravintoa seuratuvassa, mutta palvelijat saivat tehdä töitä kuten ennenkin.

Olipa kerran taasen kiertävä saarnamies saapunut kylään, ja Kivitalossa pidettiin sitten seuroja. Oli talvinen ilta. Taneli ja Leviämaa olivat juuri tuoneet halkokuormat ja purkivat niitä pirtin päähän pinoon. Sellainen oli tapa siihen aikaan. Halkoliitereitä ei ollut, ja pirtin seinän vierestähän puut olivat nopeasti saatavissa. Toinen Harri-veljeksistä istui pirtissä saarnaa kuulemassa. Mutta Leviämaa sanoi, että maalliseksi vahingokseen hän siellä hengellisiä herkkuja nautti. Menetetty työaika vähensi hänen palkkaansa.

— Pistetäänhän puut rapsakasti pinoon, että saarnamieskin huomaa, kuinka huonoa heidän olisi herraa kiittää, jos eivät syntiset lämmöstä huolehtisi.

Niin he iskivät halkojen päitä ankarasti seinään, että koko rakennus tärähteli, saadenkin aikaan sen mitä Leviämaa oli tarkoittanut. Sanankuulijain ja piammiten sananselittäjänkin ajatukset johti jyrisevä työnteon ääni maallisiin. Saarnamies sanoikin pian:

— Jos isäntä käskisi ne työmiehet sieltä kuulemaan, sillä sana ei taitaisi tehdä niille pahaa. Heidän työnteossaan on ylimielinen öykkärin ääni…

Niinpä isäntä tuli portaille ja sanoi, että tulkaapa miehet kuulemaan sananselittäjää. Puretaan ne kuormat sitten aamulla.

Rengit tekivät kuten käskettiin, astuivat pirttiin ja etsivät sijansa penkin nokalta. Pirtti oli täynnä sanankuulijoita. Likellä pöytää uskovaisia, parannuksen tehneitä, mutta ovensuun puolessa suruttomia, nuoria piian tuikkuja ja pojan jääriä, jotka eivät vielä kyllikseen ole ehtineet päästä maailman makuun. He etsivät vielä lihan iloja ja elämän koreutta. Unisena ja yksitoikkoisena vieri pöydän takana istuvan saarnamiehen ääni ylitse hämärän pirtin. Hän puhui synninsitkaasta ihmisluonnosta ja Jumalan pojan kalliista haavoista, ja vakaasti ja hurskaasti kuuntelivat vöyräiden talojen haltijaväet, kuuntelivat tahi nuokkuivat penkeissään.

Mutta äkkiä saarnamies hiiltyy hengessään, tuohtuu, kiskoo innostusta. Hänen sanoihinsa tulee ikään kuin sateen kiivautta ja rakeitten raskautta:

— Meidän tähtemme nostettiin Jumalan poika puuhun, meidän takiamme iskettiin raaspiikit hänen jäseniinsä, ruosteiset naulat raskaalla vasaralla…

Jopa uilahtaa joku vaimoihminen itkuun, katkeran-haikeaan ja ulvahtelevaan, ja pian yhtyy siihen toisia ääniä. Heidän sisässään lienee hätää ja tuskaa synnissä nuhraantuneitten sielujen puolesta. Mutta kevytmielisesti kurkistelevat nuoret ovensuussa, ja joku vakaa isäntämieskin havahtuu penkillään: Mitä tapahtuukaan, kenen sielua hätä ja itku kirkastaa…

Hetken täyttää pirtin itkijöiden ulina ja nyyhke, jonka seasta vain vaivoin voi kuulla saarnamiehen korotetun äänen. Mutta eihän ihminen voi enempäänsä itkeä, eikä nauraakaan. Kaikesta on lakattava aikanaan: tanssi lopetettava, kun ei enää kuulu pillin ääntä. Saarnamiehen innostus laskee, puhe tyyntyy uniseen tasaisuuteensa ja itkukin jo vaimenee.

Ilta kului, virsi veisattiin, rukous luettiin ja väki hälveni. Joku oli ehkä saanut sieluunsa rauhan, lohtua ja lievitystä. Kivitalon huonekunta nukkui raskasta unta.

Mutta jo kello kolme oli isäntämies hereillä. Kelteisillään hän käveli, päre hampaissa, ja töytäsi renkejä olkapäähän:

Vähäiset olivat päälle näkyvät uskon vaikutukset tässä isännässä. Leviämaa katsoikin kohtuulliseksi puhua takapuolella hänestä, että usko ei ollut vaikuttanut Kivitalon isännässä enempää kuin paljas vesi. Ei se mies muka tuntenut Jumalaa enempää kuin nupo sonni.

Myöskin Tanelin äiti, Hota-Leena, oli tehnyt parannuksen ja oleskeli usein Kivitalossa uskonsisariensa ja veljiensä parissa ja puheli silloin alituiseen pojalleenkin parannuksen teon tarpeellisuudesta. Mutta Taneli oli penseä ja välinpitämätön. Hän ei ymmärtänyt hölynpölyä koko hommasta.

— Rupeahan, poika, vain uskoon, ja minä rupean myös. Ehkä siitä olisi jotakin apua ja lievennystä tähän nykyiseen elämäänkin, ehkä tipahtaisi sen turvin jokin liika ruuan muru, jokin kuppi kahvia siunatuilta uskonveljiltä. Ehkä tämänkään talon töissä heränneellä miehellä ei olisi niin tulipalokiirettä kuin syntisellä.

Hän alkoikin puhua talonväelle ja muillekin jumalisia ja pian tuli tiedoksi, että hän ja Taneli olivat uskoon kallistumassa. Tämä tieto tuottikin heille jonkin ylimääräisen kahvitilkan. Mutta oikeaan parannuksen tekoon, vanhurskasten kaulaan nousemiseen, he eivät ryhtyneet. Yleensä lienevätkin kaikki hienokseen epäilleet Leviämaan kääntymyksen oireiden vilpittömyyttä. Vapaasti he saivat nyt kuitenkin istua pirtissä silloin kun Kivitalossa oli seurat, jopa he joskus pääsivät niihin kylän toisiinkin taloihin.

Mutta uskossa oleva Harri-renki oli näihin aikoihin saanut aatteen ryhtyä saarnamieheksi. Hän oli nähnyt näiden vanhurskasten miesten tienaavan ruokansa ja rasvaisen ruoan köykäisellä istumatyöllä ja olevan muutenkin ihmisiltä nähtyjä ja kunnioitettuja miehiä. Häneen oli mennyt kunnianhimon piru tulla sananselittäjäksi, pyhäksi ja Jumalalle otolliseksi mieheksi. Hän olikin siihen jo hyvällä alulla, ollen hyvä-ääninen, paras veisaaja kylässä. Puuttui vain, että olisi aloittanut puheet. Hän olikin jo ilmituonut aikeensa, ja varsinkin Leviämaa kannatti ja yllytti häntä kaikin tavoin.

Sitten eräänä sunnuntaina alkoivat kylän uskovaiset kokoontua
Kivitaloon. Harri-renki oli nyt pitävä ensimmäisen sananselityksensä.
Saarnamies saataisiin omaan kylään.

Kaikki alkoikin hyvin. Harri asettui pöydän taakse raamattu edessään. Veisattiin virsi, joka huilahteli hänen kurkustaan komeasti kuten ennenkin. Sitten hän luki saarnansa tekstin selvästi ja kangertelematta ja nosti silmänsä aloittaakseen puheensa. Mutta nyt olikin ikään kuin tulppa pistettynä hänen kurkkuunsa. Ei ollut sanaa suuhun tulevaa. Hän ruopi päätään, ojenteli kaulaansa, karautti kurkkuaan, ja tuskan hiki kohosi hänen ohimoilleen ja vyörähteli kasvojen parran sängelle. Viimein pusertuivat hänen ahdistuneesta sydämestään sanat:

Sanankuulijat valtasi mykistävä hämmästys. Kuului jokin salainen naurun tirskahdus. Leviämaa oli ryöminyt uunin leveään solaan ja nauroi siellä, että hartiat hytisivät.

— Harri, tulepa pois sieltä pöydän takaa! Että mies rupeaakin kuvattelemaan…

Se oli Harrin ensimmäinen ja viimeinen saarnayritys. Sen johdosta hän joutui vielä riitaan isännän kanssa, menettipä uskonsakin ja vajosi entiseen synnillisyyteensä äkäpäissään. Seuraavana kekrinä hän muuttikin akkoineen Kivitalosta Isoon Mahalaan.

Mutta Taneli ja Leviämaa palvelivat yhä Kivitalossa ja kävivät seuroissakin, koska Leviämaa katsoi siitä koituvan jotakin etua. Hän selitti Tanelille, että voivathan he olla uskosilla, kuten nuo toisetkin: istua seurapirtissä hurskain naamoin, olla uskosilla aikansa, kuten lapset talosilla, ja elää välillä kuten luonto myöten antaa. Niinpä se näkyy tapa olevan. Harvoilla se usko riittää seurapirttiä pitemmälle.

He olivat silloinkin matkalla seuroihin Alapellon taloon sunnuntaisena iltapäivänä. Nuori Taneli mietti toverinsa puhetta.

— Ero siinä sittenkin on, sanoi hän sitten. — He istuvat seuroissa totuudessa ja me sen sijaan leikillämme. Ja Jumalahan ei taida sitä leikkiä tuntea. Siitä tulee meille raskas synti vanhana miehenä vedettäväksi.

— Saattaapa niinkin olla. He tekevät kaiken sydämensä yksinkertaisuudessa ja me viisauksissamme. Taitaisipa siis olla parasta, että heittäisimme jumalisuuden pois. Tulot siitä ovatkin olleet vähäisemmät kuin luulin. Saahan sen tyhjän pyytämättäkin.

Taneli myönsi sen. Kun he tulivat Alapellon kujan suuhun, kuulivat he pillipelin iloisen mutkikkaan juoksun.

— Mitä tämä on? ällistyi Leviämaa. — Mutta aivan oikein! Alapellon ja Yläpellon isännät eivät vedä oikein yhtä köyttä: kun toisella on uskovaisille seurat, on toinen laittanut suruttomille ilot.

Niin olikin. Yläpellon ja Alapellon talot seisoivat vastakkain saman kujan päässä välillään vain kartanomaa. Isännät olivat riidassa keskenään. Niinpä oli nyt Yläpellon tuvassa soittoa ja tanssia, mutta pihan toisella puolella veisattiin ja aherrettiin autuuden asian eteen.

— Nyt, sanoi Leviämaa, tässä on tienhaara: tuo tie on lavia ja tuo toinen kaitainen. Mutta kuten me tuolla mietiskelimme, keräämme me vain syntiä päällemme jos viisauksissamme kuljemme sillä näkökaitaisella polulla. Minä menen siis sille väljälle pistämään polokaksi.

Hän suuntasikin kulkunsa Yläpellon portaita kohti ja Taneli alkoi seurata häntä. Mutta samassa hän näki Hota-Leenan, äitinsä, Alapellon portailla. Eikä äiti ollut ääneti:

— Poika, tulehan tänne! Kyllä siellä synnin teillä kerkiät juosta, kun sinne mieli vetää, vielä vanhempanakin…

Taneli astua marri vastahakoisesti seuratupaan. Sillä äitiään hän katsoi tulevan totella. Ja eihän hänestä vielä oikein tanssijaksikaan ollut, alaikäisestä. Yhtäpä siis istua täälläkin, missä virsiä veisattiin, istua hieman unisena ja alakuloisena. Pihamaan ylitse avomista ovista kantautui tännekin soiton ja tanssin ääni.

Ilta kului ja molemmissa taloissa aherrettiin omaa hommaansa. Joku tyttö tuli kuitenkin tanssituvasta ylitse pihamaan seurapirttiin. Hän itkeskeli hiljaa. Eräs uskovainen kysyi häneltä, miksi hän itki. Tyttö sanoi nyyhteensä lomassa:

Se oli oudon vilpitön tunnustus ja jonkun uskovaisenkin suu meni pilkalliseen irveen. Mutta toiset hymähtivät hyväntahtoisesti ja puhelivat hänelle sopivia lohdutuspuheita. Niinpä tyttö tuntui pääsevän niine tunnustuksineen uskonlahkon helmaan.

Toinenkin, Tanelille merkittävämpi tapaus sattui tänä iltana. Äkkiä joku töytäisi häntä kylkeen ja suhahti: isäsi…

Taneli näki ovella seisovan kookkaan, leveäharteisen, punakkakasvoisen miehen, jonka ruskeat viikset pörhöttivät komeina. Hän vinkkasi juuri koukistetulla etusormellaan Hota-Leenalle, kutsuen tätä ovelle. Mutta tämä oli mennyt punakaksi ja hämmentyneen näköiseksi, eikä ollut näkevinään. Ovella seisovan miehen kärsivällisyys näytti loppuvan. Hän viittasi kiivaasti, entistä käskevämmin ja karjaisi samalla komeasti kajahtavalla äänellä yhden ainoan sanan:

Nyt Hota-Leena nousikin ja käveli ovelle ikäänkuin vastahakoisesti. He menivät portaille ja näkyivät sitten kävelevän rinnakkain tielle.

Taneli istui penkillään seura-ajan loppuun ja mietiskeli tätä tapausta: yhtäkkiä oli ovella seisonut hänen isänsä, jota hän ei ollut ennen koskaan nähnyt.

— Sinähän et ole ennen tainnut isääsi nähdäkään? No, miltä hän näytti?

Emännän arvelu saattoi olla oikeakin. Ainakaan ei Hota-Leenan mies sopinut elämään talossaan kuin jonkin päivän. Hän oli riitaantunut Hotakassa isännöivän poikansa kanssa ja lähtenyt jälleen. Taneli ei ehtinyt häntä nähdä muuta kuin sen yhden kerran Alapellon pirtin ovella.

Sinä syksynä oli Tanelin ikä jo lipunut niin pitkälle toista kymmentä, että hän oli kelvollinen rippikouluun. Rippikouluviikko sattui nyt pyhäinmiesten aikaan, palkollisten vapaaviikoksi. Äitimuori varusti tuohikontin täyteen leipää ja pisti sinne voirasian, ja lihanokareen. Takkinsa avaraan taskuun Taneli sovitti tarvittavat kirjat, virsikirjan ja testamentin ja pitkäsivuisen katkismuksen. Äiti puheli hänelle vielä neuvonantopuheita: kuinka tulee käyttäytyä kiltisti, oppia kirjansa, eikä ottaa esimerkkiä niiltä ihmisenaluista, jotka näyttävät maailmallisilta. Eikä ollut esikuvaksi liioin siitä kirkkoherrastakaan, joka oli pahasti synteihin jammertunut ihminen, suoraan sanoen räähkä mies. Muuksikin ihmiseksi, jopa sitten papiksi. Että Jumalakin suvaitsi sellaista seutukunnan paimenena…

Mutta Taneli tuskin kuuntelikaan näitä puheita. Hän heitti kontin viilekkeistä olalleen ja lähti astumaan. Iloisesti hän käveli, sillä tämä alkava rippikoulu ja ripille pääsy oli ikäänkuin päästötutkinto elämään. Ihminen tuli aikuiseksi, seisoi omilla kantapäillään ja käänsi oman nokkansa vasten maailman tuulia. Ja maailman tuulet kävivät iloisina. Ripille pääsy oli vapaus, vapaus kaikkiin elämän mielenkiintoisuuksiin. Kuten lauluntekijäkin lauloi tanssipelin railakkain sävelin:

Tiellä Taneli tapasi kaksi kotikylänsä poikaa, samoin kontit hartioinaan ja samoin matkanmäärin. Sitten he astelivat kolmisin eteenpäin kohti kirkonkylää puhellen keskenään ripille pääsyn merkityksestä ja kirkkoherrastaan. Kaskut tämän pappismiehen elämästä eivät olleet oikein soveliaita rippikoululapsille.

Talvi oli kouristanut jo rautaiset sormensa syksyn tumman märkyyteen.
Maa oli kohveessa, rapakot hohtavat jäähileissä. Sunnuntaisen
iltapäivän taivas kajasteli valjun selkeänä yöpakkasta ennustellen.
Talitiainen lauleli koivupuun paljailla oksilla tiukoin äänin.

Pojat ikuistivat senkin värssyn, minkä joku oli runoillut tänään linnun suuhun:

Tämä heidän pappinsa ja paimenensa, mitäpä hän vaatinee. He kertoivat hänestä uuden jutun ja iloitsivat että heille oli sattunut sellainen opettaja: helppoa oli läpäistä koulu.

He saapuivat kirkonkylän laitaan. Kirkon maalailtu huippu hohteli korkeana iltataivasta vasten. Taneli ei ollutkaan käynyt kirkonkylällä muuta kuin sen yhden ainoan kerran, silloin kun hänen nenärustonsa oli iskeentynyt kasaan vasten lukkarin puustellin seinää. Mutta se nenä oli parantunut kukaties entistä ehommaksi Syinmaan tietäjän ja Hallelujaa-Aatamin hoivissa.

Outo oli siis Tanelille kirkonkylä. Mutta hän katseli nyt jo kaikkea arkisin silmin, järkimiehen silmin. Ei missään enää ilmennyt sitä outouden ja merkillisyyden hohdetta, joka kaikesta tulvahteli hänen aisteihinsa ja tajuunsa silloin, vuosia sitten.

Mutta kas, siinäpä astui heitä vastaan Tanelista kummallisesti tutun näköinen ja kuitenkin outo olento. Hän oli nuorimies, jopa herraspojan näköinen, lyhyessä mustassa paltossaan ja patiineissaan. Hänen iso päänsä ja kuunpyöreä naamansa laajalierisen hatun alla muistuttivat Tanelista jotakin aivan tuttua. Patiinijalkainen nuorimies katseli myös tulijoita tutkivasti. Sitte hän astui askelen Tanelia kohti ja sanoi:

Samassa välähti Tanelinkin tajussa tuntemisen ilo: Närhi-Iikka, hänen lyhyen lapsuutensa paras toveri, jonka hän oli viime vuosina jo melkein unohtanut. Tämä olikin joutunut pois kotikylästään jo Tanelin ensimmäisinä renkeysvuosina. Hänen vanhempansa olivat kaatuneet yht'äkkiä melkein samaan hautaan, ja Iikan, heidän ainoan lapsensa, oli kutsunut luokseen joku kaupungissa asuva setämies. Tämä setämies oli jonkin sattuman kautta joutunut maakylästään opinteille ja oli nyt kaupungissa jossakin herran virassa. Hän oli ottanut hoitaakseen ja kasvattaakseen orvoksi jääneen veljensä pojan.

Nyt tämä Närhi-Iikka seisoi siinä kätellen Tanelia ja toisiakin poikia. Jollakin tavoin vieraalta ja hienostuneelta hän tuntui patioissaan ja päällystakissaan. Hän kertoi tulleensa rippikouluun, hänkin, kysellen sitten Tanelilta missä tämä oli kortteeria. Kuultuaan, ettei vielä missään, hän tahtoi Tanelia toverikseen. Hänen kortteeripaikkansa oli tuolla toisella puolella kirkkoa, pieni, harmaa talo.

Taneli erosikin tulotovereistaan lähtien Närhi-Iikan mukana, joka jutteli iloisesti ja puheliaasti. Kyseli kaikenlaisia synnyinkylästään ja kertoi sitten itsestäänkin, kaupungista, jossa hän oli istunut monet vuodet koulunpenkillä. Mutta tämän viimeisen kesän hän oli ollut jo maanmittarin apulaisena, kulkenut laajasti maakunnassa ja pystytellyt viittaseipäitä. Ensi talvena hän jo piirusteleisi ja värittäisi karttoja.

Mitenkä hän oli tullut lähteneeksi tänne rippikoulun käyntiin, sai
Taneli viimein tiedustetuksi.

— Onhan se kirjakin vielä täällä. Ei ole setämieheltä tullut sitä muutetuksi. Ja onhan mukava vähän nähdä näitä tekopitäjänsä maita. Setäukko oli kyllä tänne tuloa lujasti vastaan. Sanoipa, että jos en noudata hänen mieltään, niin ei tipu enää avustusta. Tippukoonpa jos tahansa, kyllä minä jo pääni pärjään.

— Ja siltikin minä tänne tulin, kun täällä on semmoinen rostoi pappi. Täällä ei tarvinne pahasti tutkia niitä uskonkirjoja, joita minä en suvaitse…

Nyt he saapuivat siihen pieneen, harmaaseen taloon, josta Närhi-Iikka tiedusteli Tanelillekin kortteerin. Sitten he puhelivat illan läpeensä. Taneli pani merkille, ettei Närhi-Iikka nytkään nauranut koskaan, enempää kuin pienenä poikasenakaan. Harvoin hänen suupielensä meni edes hymyn viistoon. Mutta vaikka hän tässä suhteessa olikin entisensä, tuntui hän Tanelista silti joltakin toiselta vieraalta Iikalta, eikä hänen entiseltä ystävältään.

Merkillisen tietävältä, aikuiselta mieheltäkin hän vaikutti. Taneli muisti kuitenkin ennen kuin nukkui, ettei se ole koskaan miehen töitä tehnyt. Istunut vain setänsä ruokkimana ja ruokkoamana koulun penkillä.

Niinpä sen rippikouluviikon päivät alkoivat kulua, harmaat ja lyhkäiset marraskuun päivät. He istuivat pappilan pirtissä pitkillä penkeillä ja saivat olla, enimmäkseen omissa oloissaan. Jo alkuelämästään maailman viisautta oppineet kokivat keksiä siellä ilon aihetta. Pappi kävi jakamassa opetustaan vain harvoin ja silloinkin lyhyen hetken. Tämä oli hänen tavanmukainen kysymyksensä:

Muuta hän ei kysynyt. Meni ryypiskelemään. Sillä sitä tämä pappi, keski-ikäinen poikamies, etupäässä harrasti, jospa sitten lisäksi muutakin humoristista elämää. Hän kuului tähän pitäjään tullessaan olleen hyvälahjainen pappi, erinomainen saarnamies. Ja hyvin se saarnasi vielä nykyäänkin, kun niikseen tuli. Täällä korven yksinäisyydessä hän oli ruvennut ryypiskelemään ja sitä lyytä mennyt yhä suurempiin hullutuksiin. Kansan keskuudessa kerrottiin hänestä monet hullunkuriset ja hävittömät jutut, todet ja myöskin tekaistut.

Ihmeellisen hyvin häneltä nyt kuitenkin sujui koulun pito. Melkein arvokkaan näköisenä hän tuli ja teki kysymyksensä armonvälikappaleista. Kerran hänellä kuitenkin oli liikaa höyryä päässään. Silloin hän konttaili penkkien välissä ja örisi:

Siten saattoi tämä pappi ja sielunpaimen esiintyä, ja rippikoululaisilta kului aika hupaisesti.

Mutta siiloin, kun vanha ja harmaapartainen lukkari piti veisuutuntinsa, ei ollut turhia naurelemista. Täytyi istua vakaana penkissään ja vyörytellä totinen veisuun ääni henkitorvestaan.

Niin kuluivat ne päivät. Taneli sanoi hyvästi Närhi-Iikalle, joka meni kai sinne jonnekin, kaupunkiin. Mutta Tanelin oli käveltävä Kivitaloon renkimiehen töihin tyhjentynyt kontti, jossa voirasia kumisi, hartioillaan.

Kului sitten talvi, kuten jo moni entinenkin ja kuten vielä useampi jälkeenpäin, juhdan ajossa, ruokkoamisessa ja ruokkimisessa. Niin menivät talven lumiset, huurteiset ajat.

Ja tuli kevät ja lumi hupeni ja vesi solisi, ja sulava ja lämpenevä maanpovi uhkui kasvun voimaa.

Silloin oli Tanelin jälleen täytettävä konttinsa kuivalla muonalla ja kuljettava kirkonkylään jatkamaan tutkinnoita, joilla päästiin pyhän seurakunnan yhteyteen, saatiin akan ottoluvat ja muut.

Oli juuri peltotöiden aika, ja Kivitalon isäntä oli vähän tyytymätön, kun renkimies joutui niille istumatöille näinä kiireisinä toukoaikoina. Tyytymättömänä hän mutristi suutaan ja nosti housujaan, joiden takapuoli pyrki aina riippumaan alhaalla kinttukivertimissä. Eihän hänellä, uskonmiehellä, ollut tietenkään mitään rippikoulua vastaan. Mutta kun se pappikin oli sellainen… Niin, paremmin olisi ehkä elänyt Jumalan mielinouteeksi pellolla sahran kurjessa tahi lantatadikon varressa uhkean sinisen kevättaivaan alla…

Mutta tässä maailmassa ei ole aina tekemistä sitä, mikä parempi ja oikeampi olisi. Tavoilla ja pitämyksillä on oma mahtinsa. Siispä Taneli eli ne rippikouluviikkonsa vähin tapahtumin pappilan väentuvan penkillä ja pienessä kortteeritalossaan, keskustellen Närhi-Iikan kanssa, joka oli myöskin tullut jatkamaan kouluaan, piirusteltuaan talven mustia rajaviivoja ja metsien ja niittyjen vihreitä kuvioita valkoiselle karttapaperille.

Sitten saapui se sunnuntai, jolloin he astuivat Herran armopöytään, iloinen ja avara kevätkesän sunnuntai. Taivaan sinisellä rinteellä auringon naama oli lempeässä hymyssä. Koivumetsien nuoret lehdet ikään kuin arkailivat vihreyttään, mutta maan ruohojen väri oli mustanpuhuva ja ujostelematon. Koko maailma näytti nuorelta ja leikillisesti iloiselta.

Silloinpa Tanelikin könötteli polvillaan alttarin ympärillä Närhi-Iikan vieressä, saaden suuhunsa naurettavan pienen, valkoisen leipäjytysen ja isosta, kauniista pikarista ryypyn jotakin suunmukaista ainetta. Se oli kummallinen ja outo tapahtuma: Jumala oli niissä aineissa läsnä lihallisesti ja teki poikasista ja tyttösistä täysi-ikäisiä ihmisiä maailman kylmää tuulta vastaan.

Se oli juhlallinen pyhäpäivä. Kirkon akkunat ja maalaillut seinät hohtelivat auringon paisteessa ja virsi hymisi ylös kuperaan kattoon, missä kynttiläruunut heiluivat vitjoissaan. Ja juoppo pappi saarnasi ihmeellisesti selvänä ja selkeällä äänellä.

Viimein kaikki toimitukset olivat ohi, ja Taneli seisoi ulkona kevätkesän taivaan juhlallisen ja uhkean kuvun alla, jonka rinnalla kirkonkin maalaillun katon avaruus oli naurettavaa pienuutta. Uutuuden kankea, äidin kutomasta kankaasta valmistettu puku oli Tanelilla yllään. Se samainen äiti, joka oli myöskin ollut katsomassa poikansa ehtoolliselle pääsyä, tahtoi häntä nyt kulkemaan kanssansa kotikylään. Mutta Taneli vastasi vähän kuin leikillä, että onhan hän nyt aikamies. Kyllä hän jo pääsee yksinkin. Hän puhelee vielä tovin Närhi-Iikan kanssa, joka kohta lähtisi kauas, vieraisiin kyliin.

Niinpä Hota-Leena lähtikin kävelemään tummissa, pyhäisissä vaatteissaan kesäistä tietä, laskien pienen huokauksen sydämestään. Hetkistä myöhemmin kävelivät Taneli ja Närhi-Iikkakin sitä samaista tietä. Närhi-Iikka sanoi nyt haluavansa nähdä synnyinkylänsä. Tuskinpa siellä tulee sen koommin käydyksikään.

Hänen kädessään heilui pieni läkkipeltinen lekkeri. Taneli tiesi, mitä se lekkeri sisälsi, tiesi varsinkin sitten, kun he poikkesivat männikköön kiviselle mäelle ja kallistelivat jonkin kerran tuota iloisesti pulisevaa esinettä. Se oli viinaa, outoa ja tulista juomaa, jota Taneli oli tuskin maistanutkaan kuin kerran vuosia sitten hyvin vajamittaisena, jolloin he tämän saman Närhi-Iikan kanssa olivat varastaneet Ison Mahalan ruotiukon viinaa.

Ei Närhi-Iikkakaan sanonut maistaneensa, mutta luuli, että kyllä hän tästä lähtien maistelee, kun pääsee oikein itsensä haltijaksi. Se lämmittää ihmistä. Tässä maailmassa kun tuulahtelee toisinaan niin kylmästi.

Niinpä he kävelivät, istuksivat tien kupeessa, joivat viinojaan, ilostuivat ja puhelivat paljon. Kun he ehtivät kotikylän laitaan, oli jo viileä iltayö. Yön viileää ja vaaleaa hiljaisuutta leikkasi vain koiran ääni jostakin kylän tummaisesta kartanosta ja laulurastaan iloinen hupatus kuusipuussa. Se muheva kuusi kantoi latvassaan kuin hyviäkin hedelmiä, juhlavan punaisia käpyjä.

Närhi-Iikka sanoi, että mitäpä hän tuolla kylässä. Se näyttää niin vieraalta ja tylyltä. Mihinpä siellä mennä? Ainoastaan kotimökkiään hän käypi katsomassa ja lähtee sitten.

Sinne he menivätkin kylän laitamien ruohoisia polkuja. Ja Närhi-Iikka näki synnyinmökkinsä murheelliseksi autiona, muurin purettuna ja akkuna-aukot mustina ammottaen. Se mökki sijaitsi Kivitalon maalla, ja Närhi-Iikan vanhempien kuoltua oli kivitalolainen ottanut sen haltuunsa, autioittanut sen ja niitteli nyt sen hyvästi kasvavat nurmikot.

Tämän aution mökin seinän vieressä istuivat sitten nämä ripillä käyneet nuoret miehet ja ryyppäsivät viinaansa. Närhi-Iikka toi ilmi mietteitään, ties mistä saamiaan, Tanelista outoja ja sekavia ja käsittämättömiä.

Närhi-Iikan mielestä tapahtui vääryyttä maailmassa. Hänen isänsä oli pystyttänyt tämän mökin sakeaan metsään, raivaillut ympärille nämä pienoiset pellot. Se on raskasta työtä. Hiki siinä vierähtää miehen pinnasta. Mutta maan kasvut olivat kasvaneet, lehmä ammunut ja mökin liesi oli lämmittänyt väsynyttä ihmistä illan tullen. Kunnes tämä ihminen kuoli, ja eräs ison talon isäntä purki sen lieden ja heitti huoneet lahoamaan ja niitteli eräinä vuosina maan kasvut siltä kuolleen miehen raivaamalta ja höystämältä maalta. Kunnes maa pelehtyi, pientaret pajuttuivat, ja miehen työ oli mennyt hukkaan.

— Niin, oli, maa oli Kivitalon isännän. Mutta miksi maa ei ole sen, joka sitä kuokkii? Silloin tässäkin mökissä olisi muutakin lämmittävää kuin mitä me lekkerissä toimme…

He ryyppäsivät viinansa ja juovusten henget kiehuivat heidän verissään. Taneli sanoi, että täällä oli yksinäistä ja ikävää. Kylälle hän tahtoi. Mutta Närhi-Iikka ei sinne lähtenyt. Hän jäi istumaan lekkeri vieressään entisen kotinsa seinän viereen, Tanelin lähtiessä harhailevin askelin kohti Kivitaloa. Siellä hän iski piikojen aitan oveen ja pyysi päästä sisään. Tyttöjä hän tahtoi puhutella. Hän oli saanut siihen luvan. Mutta piiat vain nauroivat, eivätkä avanneet ovea.

Niinpä Taneli kömpi sitten tallin ylisille ja nukahti heiniin viileänä, hiljaisena kevätkesän yönä.

Seuraavana päivänä huomattiin Kivitalon maalla seisoneen aution Närhin mökin palaneen poroksi. Tästä salaperäisestä tapauksesta riitti moniksi päiviksi puheita Kivitalossa ja koko kylässä. Ilkityö, epäilemättä, murhapoltto, päätti Kivitalon isäntä. Mutta vähän siitä on kostunut polttaja, eikä hänkään paljon menettänyt. Mitäs lahoilla seinähirsillä! Nyt niiden tuhka voidaan levittää pellolle. Ja peltoja ne eivät voi hävittää eivätkä kätkeä.

Taneli olisi mielestään voinut jotakin sanoa tähän asiaan. Hän piti varmana, että humalainen Närhi-Iikka oli mökin sytyttänyt lähtiessään. Mutta hän piti suunsa kiinni. Sitäpaitsi oli hänellä kyllin keskustelemista piikojen kanssa yöllisestä rippikirkosta tulostaan.

Sitten isäntä lähetti hänet hajoittamaan Närhin mökin tuhkaa. Silloin kaamea pelko heräsi Tanelissa: ettei vaan porosta mitään löytyisi… Ettei vaan Närhi-Iikan humalaiseen päähän ollut juolahtanut ajaa Eliaan tavoin tulivaunuissa taivaaseen… Mutta hänen lapionsa ei tavannut tuhkasta mitään epäilyttävää. Sieltä löytyi vain rutistunut ja palanut pieni läkkipeltinen lekkeri. Sitä Taneli katseli kauan, ja hänen nuoreen mieleensä tulvahti jostakin syvällisiä mietteitä: kuinka ei koskaan voinut tietää minkä siemen ja matkaansaattaja tuollaisen astian sisällys oli.

Sen kesän Taneli oli vielä Kivitalossa, mutta sitten römppäviikon tullen hän jätti sen harmaan talon, missä oli elänyt ja varttunut seitsentoista vuotiaaksi, täysiin rahkeisiin pystyväksi mieheksi.

Äitimuorinsa oli hänelle puuhannut rengin paikan Laahan kylään, taloon, jonka haltijaväet olivat heille vähän sukuhaisua. Sieltä Taneli sai vähän paremman palkan. Muutenkin olivat hänen välinsä Kivitalon isännän kanssa menneet hieman sekaisin, niin että hän ikäänkuin ilolla erosi hänestä.

Laahan kylä oli naapurikylä, mutta suuri tietön metsä erotti sen Tanelin kotikylästä, Latvusta, joten kylien asukkaiden välillä ei ollut paljon kanssakäymistä.

Aivan kuin raittiimpaa ja vapaampaa oli siellä ilma Tanelin hengittää. Vaikka elämä itse olikin sitä entistä renkimiehen elämää: varhain oli noustava ja myöhään levolle ruvettava, heilutettava vetojuhdan ohjaksia lumisella tiellä ja apekeppiä tallissa.

Mutta Taneli oli nuori, väkevä veri kierteli hänessä, maailma näytti hänestä hauskalta ja viehättävältä ja hän lauleli ja naureli. Turha vakavuus ja ihmisen iloa ja uskallusta kalvavat mietteet eivät saaneet pesäänsä hänen päähänsä.

Helposti ja hanakasti nuoret tyttöihmiset ottivat hänet tuttavuuteensa. Hän oli täällä outo ja mielenkiintoinen tulokas. Kotikylällä hän oli ollut vain Kivitalon renki ja Hota-Leenan poika.

Pian oli Tanelilla ystävä aivan siinä äärellä, palvelustalossa, vieläpä talon tyttö, sangen nuori ja vaaleaverinen Eeva. Ja sitten etempänä taloissa ja mökeissä näytti niitä olevan useampiakin, kuten mäen mansikoita, kypsinä ja päivän hehkuttamina odottamassa poimijain sormia. Kuinka näyttikään maailma ihanalta! Siinä oli mukava elää.

Niin meni nuorelta renkimieheltä talvi ja kesä tuli, tulivat juhannuskesän vaaleat, pitkäsivuiset päivät. Silloin näytti olevan tulossa suuri muutos Tanelin elämään: akanmies ja perheen elättäjä näytti hänestä paisuvan tuossa tuokiossa.

Sillä mutkalla olivat nyt asiat sinä juhannusaattopäivänä, kauniina kesäisenä päivänä. Taneli oli matkalla renkeystalonsa Eevan kanssa kotiinsa, näyttämään morsiantaan äitimuorilleen ja saamaan lupiin tämän tärkeän teon tekemisen. Tytön vanhempien mielipide oli jo tiedossa. Eivät he halunneet asettua vastahankaan, vaikka Taneli olikin vain renkimies. Mutta verotalostapa hän itse asiassa olikin lähtöisin, vaikkakin pienestä, oli hyvännäköinen katsoa ja työ häneltä kävi. Saattaisi se sattua hullumpikin: joka valitsemaan rupeaa, sille jää piankin luu kouraan.

Mutta kahdenpa tytön kanssa Taneli nyt kuitenkin asteli metsäpolkua kotikyläänsä, kahden nuoren ja vaaleissa, pyhäisissä pukimissa astelevan tytön parissa. Toinen oli se hänen renkeystalonsa Eeva, mutta toinen oli torpan tyttö, Riitu nimeltään. Molemmat olivat hyvät nähdä ja kai myös suloiset maistaa, ja molempia tunsi Tanelikin rakastavansa, niin ettei oikeastaan tiennyt kumman ennen ottaisi. Siksipä Taneli olikin ottanut nämä molemmat mukaansa, että hänen vanha ja ymmärtäväinen äitinsä miettisi tätä asiaa ja päättäisi, kumpi näistä olisi hänen pojalleen soveliaampi.

Ja taisipa siinä olla mukana jotakin ylpeyden ja näyttämisen henkeäkin: mennä kotikyläänsä ja kotiinsa kauniiden tyttöjen kanssa, että näin näitä mies saa…

Mutta hieman vaikea ja mietityttävä oli Tanelille se aurinkoinen päivä ja pitkä metsäinen polku. Eipä tiennyt oikein miten olla ja elää. Sillä kahta nuorta ja kaunista ja mieluista tyttöä hän kuljetti mukanansa.

Mutta niinpä he viimein illan tullen saapuivat Tanelin pienoiseen kotitaloon, Hotakkaan, missä nähtiin ja tuli ilmi, millä asialla poika nyt oli liikkumassa. Ällisteli siinä vähän äiti Leena, että pian se ihminen ehtii vaikka toisia tekemään… Mutta melkein iloinen hän silti oli, ottaen asian vähän kuin oikealta uskon kannaltakin: kun mies akottuu, niin se vakiintuu; on jo vähän kuin haudassa ja pois maailman teiltä…

Niinpä siis Hota-Leenalle oli selvillä, että nämä kaksi tyttölasta olivat nyt hänen pojalleen tarjolla ja sai tietää heidän nimensä ja sukujuurensa ja vähän muutakin. Silloinpa hänelle aivan pian selkisi kumpi näistä oli otollisempi otettavaksi, ja hän selitti sen pojalleenkin.

Näin oli asia: tämä Eeva oli rikkaanlaisen talon ainoa tyttö, ja oli siis hänen mukanaan saatavissa aikaa voittaen, jos hyvin ja nöyrästi eleli kotivävynä, kokonainen talokin. Joka tapauksessa kuitenkin maata talon paikaksi ja kaksi, kolme lehmää ja muu hyvä elämän alku. Kun taasen tästä toisesta saisi vain paljaan Riitun. Sievän Riitun tosin, mutta eipä ollut mitään virhettä toimessakaan. Ja kauanko täällä kauniina pysytään jos turvana ovat vain paljaat nyrkit maailman kylmää tuulta vastaan…

Taneli tunsi ja tunnusti nämä äitinsä aatteet oikeiksi ja viisaiksi. Näin tämä asia oli ratkaistava. Mutta kuinka monasti ihmisen sydän kapinoikaan pään aatteita vastaan? Miksi murheen pitää aina ollakin läsnä ihmislapsen suloisimpanakin kesänä?

Mutta niin täytyi tämän asian nyt päättyä. Sillä yhtä vaikea olisi Tanelia ollut luopua Eevastakin. Riitun onnettomuus oli se, että hän oli vain paljas Riitu. Ei ollut hänen mukanaan toivoa maasta eikä maitoisista naudoista.

Niinpä sitten kaunis Riitu aavisti ja sai tietää puuttuvaisuutensa, ja surumielisenä Ja närkästyneenäkin hän lähti heti, lähti yksin, kai itkeskellenkin, valkoisena Juhannusyönä vaeltamaan halki suuren metsän takaisin kotiinsa.

Mutta vaikeata oli tämä nähdä Tanelinkin ja eipä liene paljon puuttunut, ettei vesiä tullut hänenkin silmäkulmiinsa. Sillä kovasti hän tunsi Riitua rakastavansa. Eevaa oli vain opittava rakastamaan vielä enemmän niiden lehmien ja muiden vuoksi, koska tämän maailman olemus ei sallinut hänen molempia ottaa.

Mutta Hota-Leenan silmässä olivat vedet pelkästä hyvästä mielestä. Oikean johdatuksen hän näki tässä. Hyvältä ihmiseltä näytti nuori Eeva. Vanha vaimoihminen kaivoi kätköistään esiin kaksi ohutta kultaista sormusta. Ne olivat hänen ja hänen kulukkeella olevan miehensä sormukset. Nyt nämä nuoret ihmiset saivat ne. Ja vanha vaimo toivoi, että ne liittäisivät heidät yhteen onnellisemmin kuin mitä Herra oli nähnyt hyväksi hänen maalliseksi kohtalokseen…

Tämä oli juhannusyö. Ja kylän laidassa, kentällä, jota nimitettiin Iloahoksi, oli kylän nuorilla hypyt ja ilot. Viulu soi. Sinne tuli lähtö kihlautuneidenkin. Taneli tahtoi nähdä tovereitaan ja ennen kaikkea näyttää, minkäkaltaisen linnun hän oli jo ehtinyt pyydystää.

Se juhannusyö oli vaalea ja sopivasti viileä. Tummanmuhevassa metsässä kukkui käki, viulu soi ja kuiva kunnas kumisi tanssin askelista. Ja kylän ihmisillä oli tietona, että Hota-Leenan poikakin siellä pyörähteli morsiamineen.

Tanssiaholla seisoskeli myöskin Ahon talon isäntä, vielä nuorehko mies. Mutta ilonsa tässä maailmassa hän löysi etupäässä viinapullosta. Tämä isäntä näki nyt siellä Tanelin morsiamineen ja joistakin syistä tunsi auliutta häntä kohtaan ja päätti jakaa ilonsa nuoren renkimiehen kanssa. Kyllähän Taneliin ryyppy painuikin metsän puiden varjossa. Niin hän kuitenkin sanoi, ettei tässä silti murtomiin mennä kun ollaan näin morsianten kanssa kulussa. Minkä isäntäkin tunnusti oikein puhutuksi.

Aamu ehti, aurinko nousi punaisena ja loistavana, ja yönsä iloinneet ihmiset alkoivat hajaantua asuntoihinsa. Tanelikin oli matkalla morsiamineen tämän kotikylään. Niin äkkilähdön hän oli nyt tehnyt. Ahon isännän kanssa hän käveli iloisesti puhellen, ja nuori Eeva asteli yksin jälessä. Hieman surumieliseltä hän näytti ja hypisteli kädessään kedon kukkaa, vaikka Taneli oli hänelle kuiskannutkin, että elähän nyt, ei tässä honkiin horista…

Mutta siinä oli polun ohessa Ahon talo ja isäntä sanoi, että sopiihan nuorten pistäytyä, sisälle istumassa levokseen. Pitkä on se polku Laahan kylään. Taneli menikin sisälle, mutta hänen tyttönsä jäi odottelemaan pihamaalle.

Sisällä, pitkän pirtin pöydän päässä, Ahon isäntä kaatoi väkiaineita kahteen tinaiseen pikariin. Ja nuori Taneli heltyi puhumaan ja sanoi, että tämä oli hänelle lempeää lohdutusta, koska hänen sydämensä oli syvästi murheellinen, sillä sievä morsian oli hänen pitänyt hylätä…

Ja Taneli ryhtyi selittämään asiaansa, ja isäntämies kallisti uudemmat ryypyt pikareihin. Meni hetki, ja sitten Taneli muisti, että morsianhan siellä odottelee pihalla valkoisessa ja pyhäisessä puvussa, seitsentoista vuotias ja rikkaan talon tyttö, kaikin puolin virheetön, ja hän tahtoi lähteä. Mutta isäntä sanoi, että istupa vielä hetki. Aina sen ääressä olla ehdit liiaksikin ja kyllitellenkin.

Pikarit kumottiin jälleen ja Tanelin huolet hälvenivät. Iloinen hän oli, eikä muistunut mieleen enää Eevansakaan, joka lienee istunut siellä nurmella murhemielellä juhannusaamun auringon paistaessa.

Mutta Ahon isäntä oli nuuka ja säästäväinen mies, viisas mies, vaikkakin viinaa maistavainen.

Nyt hänet olivat jo vallanneet ryyppyöitten aamutunnelmat, väsymys ja kyllästys. Hän kysyi itseltään harmistuneena, että miksi hän juotteli viinojaan tälle renkipojan nulikalle… Se ei ollut kohtuullista. Sopivasti hän toi esiin, ettei hänellä oikeastaan ollut tätä lääkitsevää lohtua rahatta ja hinnatta antaa. Hänen mielestään tuli nuoren miehen, olletikin kun hänellä oli tulossa morsian myötäjäisineen, kustantaa lohdutuksensa ja ilonsa itse. No, eipä ollut Tanelilla rahaa. Ei ollut arvannut sitä varata tälle retkelle. Mutta olihan hänellä kultaa, oli kaksi ohutta sormusta, äidin antamaa, liivin taskussa. Kihlasormuksiksihan ne olivat tosin annetut, mutta komeammat ne oikeastaan pitäisi olla ja uudetkin. Ja voihan ne lunastaa sitten isännältä pois, jos se osoittautuu välttämättömäksi.

Niin selvisi se asia, ja vielä kerran täytettiin tinaiset pikarit. Päivä oli kohonnut jo korkealle, mutta olipa jo näiden ilojen loppukin lähestymässä.

Hota-Leena oli pitkästynyt odottelemaan vieraitaan, jotka olivat vielä aikoneet palata hänen majaansa, mennyt kylälle kuulostelemaan ja saanut selville, että sielläpä istuskelee nuori sulhasmies Ahon pirtissä isännän kanssa ilolauluja laulellen.

Niinpä sitten avautui Ahon pirttihuoneen ovi ja aukeni Hota-Leenan suu ja suussa kieli kääntyili sangen vikkelästi: siinä ei ollut luita. Kovasti haukkui tuohtunut muori ja sormuksetkin täytyi Ahon isännän luovuttaa hoteistaan. Sillä alaikäinen oli vielä Taneli kauppojen tekoon. Äänettömäksi synkistyi isäntä pöytänsä päähän, ja Hota-Leena vei poikansa ulos, missä juhannuspäivän aurinko paistoi. Mutta valkopukuista tyttöä ei näkynytkään missään odottelemassa.

— Vai vielä tässä pitäisi odottaa, sanoi Hota-Leena. — Kotiinsa on tietenkin mennyt tuommoisen resun matkasta. Ja renkeyteesi se on sinunkin paras kiirehtiä ja parantaa tapojasi tai kolusti sinua kohtelee vielä maailman ranta…

Hän saattoi poikaansa kappaleen Laahan kylään johtavaa polkua ja katsoi, että tämä kulki edelleen metsän suojaan. Sitten hän raskaasti huokaisten palasi takaisin kaksi ohutta kultaista rengasta kourassaan.

Murhemielellä Tanelikin kulki polkuaan: niinkö tässä sitten kävi, ettei saatu yhtään morsianta, että ainoakin meni…

Mutta eipä sentään. Siinä kylän laidassa katajaisella kummulla hän näki valkovaatteisen seitsentoistavuotiaan Eevansa istumassa. Murheelliselta hän näytti ja vetistelevältäkin, mutta yhäpä oli vain odotellut. Mitäpä lienee hän siinä miettinyt tuntien vitkaan kuluessa, taittaessaan mustamarjaisen katajanlatvan tämän odotuksensa muistoksi. Oli siinä sitten vähäisellä katajaisella kummulla toruskelevia ja anteeksi pyyteleviä sanoja ja katumusta ja kyyneleitä ja suuri sovinto.

Ja kun he juhannuspäivän painuessa iltaan saapuivat tytön kotitaloon olivat he aivan iloisia, melkein viserteleväisiä, kuten silkkikupuiset pääskyset talon räystäitten alla.

Niinpä sitten sekin kesä meni enimmäkseen hikeä pusertavissa töissä, kuten ennenkin ja kuten jälkeenkin. Ja kihlattu morsian oli Tanelilla, kalliina ja vahvalla kultasormuksella ja pienellä kiiltävävitjaisella kellolla kihlattu seitsentoistavuotias rikkaan talon Eeva.

Mutta syksy tuli, ja tämä asia tuntui jo Tanelista ikäänkuin vanhalta ja väljähtyneeltä. Oli römppäviikko, kun joku poikamies puheli hänelle, että päästääpä se muitakin viereensä, tuo sinun Eevasi, on maineen alainen ihminen. Lisääkin hän puheli, että siihenpä nyt mies itsensä nakkaa keskulaiseen taloon ja tyttäreen, niin nuori ja notkea ja naisissa menestyvä mies.

Taneli tunsi ja tunnusti nämä puheet oikeiksi ja viisaiksi. Onhan niitä tyttöjä, uudempia ja isommista taloista. Niinpä sitten sinä römppäviikkona tapahtui, että Taneli sai kihlansa pois ja vaihtoi ne viinaan. Iloita hän tahtoi ja samalla murehtiakin, että tämän maailman olemus oli saattanut hänet eroamaan Eevasta, joka kuitenkin oli rikkaan talon tyttö, valkoinen ja virheetön ja seitsentoistavuotias.

Sitten Taneli käveli kotikyläänsä ja ryhtyi rengiksi Ahon taloon. Sinne hän kuuli, että juuri se hänelle puhellut poikamies, oli piammiten maineen alaisen Eevan korjannut.

Taneli eleli siis nyt renkinä Ahon talossa, jonka isäntä oli nuorehko ja viinaa maistavainen. Töillä ei tässä talossa tavallisesti ollut erin kiirettä, mutta joskus niitä voitiin syöntyä huhtomaan lujastikin. Tahi kuten isäntä sanoi, tekemään ryymingillä.

Kaikki pyhän seudut isäntä ryypiskeli, ja viinaa riitti silloin rengillekin, riitti mikäli palkkaakin riitti. Sillä pian sai Taneli huomata, että ryypyt olivat pitkiä, mutta palkka lyhyt. Se tuli kokonaisuudessaan holkituksi viinana, mutta sittenkin sait istua monet sunnuntain seudut kuivin suin. Koko kylä tiesi, että Ahon talon rengissä on pahasti viinan vikaa.

Mutta se ei Tanelia vielä huolettanut eikä hidastanut. Hänellä oli tyttöjä kylässä, oli viisikin riijattavaa yht'aikaa. Oli elettävä kiivaasti, kun välistä piti käväistä jokaisen luona yhtenä yönä.

Näillä viina- ja tyttöpoluilla asiat saattoivat joskus mennä hakkauksiin poikamiesten kanssa. Nyrkit heiluivat ja joskus seipään kappaleetkin, ja ruumiiseen saatiin koristeellisia mustelmia.

Taneli näytti olevan lavealla tiellä. Kyläläisten mielestä hänen elämänsä vaikutti surullisen hupaiselta. Mutta hänen vanha äitinsä ei nähnyt siinä mitään hupaisuutta: linnaan, lasarettiin ja äkillisesti saatuihin lautaverhoihin se oli johtava tässä elämässä ja iäisiin vaivoihin toisessa. Tätä mielipidettään hän ei väsynyt joka silmännäkemä ilmilausumasta pojalleen.

Mutta tähän ei mikään sananlahja näyttänyt tehoavan. Hän oli nuori mies. Hauskalta näytti maailma ja hupaista oli siinä elää. Häneltä kului parisen vuotta Ahon talon renkimiehenä. Palkka solahteli viinana kurkkuun ja silti sitä tuntui olevan vain ilman maistiaisiksi; takki oli repaleinen ja useampi yö tuli juostuksi yöjalassa.

Yöjalassa Taneli oli taasenkin tummana ja lauhkeana syyskuisena yönä. Ison Mahalan nuoren renkimiehen kanssa he kävelivät naapurikylään. Käsissään he heiluttelivat outoja, valoa välähteleviä miekkoja. Ne olivat sellaista puolilahoa, välkkyvää puuta, jota joskus metsässä tapaa ja joka hohtelee satuista valoa pimeydessä. Ison Mahalan renki oli sitä löytänyt kokonaisen haapaisen pökkelön ja siitä he olivat molemmat tänä lauantai-iltana veistelleet puiset ja tuliset miekat talon liiterissä lähtiessään öiselle retkelleen. Nyt he kiireesti astellen kieputtelivat välähteleviä miekkojaan käsissään ja puhelivat piloja: enkeli Kaaprielit tässä olivat matkalla tulisten miekkojen kanssa viemään hyvää sanomaa…

Syyskuisen yön pimeys oli viisas ja lauha: kaikki tuntui pehmeältä ja hyvältä.

Niin he saapuivat naapurikylään, sen aitan eteen, jonka oven oli määrä heille avautua. Kuten avautuikin. He pelästyttivät tytöt miekkojensa hohteella. Sitten seurasi naurun kikatusta, supatusta ja hiljaisuutta ja vähäisiä huokauksia vuoteissa punaisten peittojen alla. Aitta, jonka nurkissa riippuivat lakastuneina ja kellastuneina kesällä taitetut tuomenkukat oli täynnänsä rakkauden punahehkua. Tyttöjen vaatearkun kannelta hohtelivat puiset miekat satuista valoa aitan tummuuteen.

Sitten tapahtui, että ulkoa kuului laahaavaa tassutusta, ja jokin jumahti raskaasti oven päälle. Paksu hirsi oli asetettu pönkäksi vahvasti raudoitetulle aitan ovelle. Kuului supatusta ja vahingoniloista naurua.

Sielläpä olivat nyt rakastavaiset kistussa. Ja siellä pysyivät, kunnes talon väki aamulla tulisi herättälemään piikojaan ja haalaamaan pois oven päältä jyhkeitä salpapuita. Nolopa olisi sieltä silloin piikojen astua päivänvalkeuteen, nolo myöskin naapurikylän poikain.

Äkisti sieltä punaisten peittojen alta olivatkin kimmonneet sekä Taneli että Ison Mahalan renki ja asettaneet olkapäänsä vasten ovea. Mutta se ei antanut perään vähääkään. Ja kirouksen voimalla lausuttuun uhkaukseen, että pönkkä oli otettava pois, tahi muuten olisi pönkittäjäin selkä pian yhtä pehmeä kuin mahakin, tuli vastaukseksi vain naurua ja uuden hirren jumahdus oven päälle.

Tytöt pysyivät hiljaa ja hisahtamatta vuoteillaan, kun olivat ensin selittäneet pelästynein äänin, että siellä olivat pääpönkitsijöinä tämän talon pojat. Ne kun eivät suvainneet, että talon piikojen luona kävi poikia. Piiat kuuluivat sitten nuokkuvan päivällä työn ääressä.

Telkien asettajat poistuivat ruohikossa sipsuttavin askelin ja naureskellen. Näytti siltä, että nuorten renkimiesten oli odotettava häpeällisesti, kunnes isäntäväki suvaitsi raottaa ovea ja luikahtaa sitten ulos häpeilevän koiran tavoin. Sillä aitan seinät olivat jyhkeätä honkaa ja työlästä olisi myöskin kiivetä kattoon ja tunkea vahvojen lautojen lävitse hartioitaan.

Puuhaan he kuitenkin ryhtyivät. Pari lattialankkua väännettiin irti ja pujahdettiin aitan alle, josta kuitenkin vain perin vähäinen reikä johti multapenkin lävitse vapauteen. Mutta nuoret renkimiehet kävivät kynsin kiinni multaan, kuten kettu tahi mäyrä, ja kalvoivat ja ruoputtivat ja laajensivat aukkoa. Mutta riittävän väljää siitä ei kuitenkaan näyttänyt syntyvän. Molemmin puolin oli vastassa joku kivi tahi hirsi, johon kynnet eivät pystyneet. Ison Mahalan renki, joka oli hoikka mies, pujahti jo kuitenkin siitä lävitse kuin mato, riisuttuaan itsensä alusvaatteisilleen. Ahtaammalle otti jo Tanelin. Hän riisuutui ihan alasti ja alkoi ahtautua lävitse kylmän ja kostean mullan. Luut rutisivat ja ahtaasti pihahteli hengitys rinnasta, mutta lävitse hän rynnisti. Ja pieni piikainen itki hiljaa, työnteli vaateverhot jälestä tuosta ahtaasta hiirenreiästä. Viimeksi sieltä ojennettiin ne pari puista ja tulista sapelia.

Niinpä he sitten kyyriskelivät syyskuisessa lauhassa ja viisaassa pimeydessä siinä aitan seinustalla ja kaaputtelivat multaa ihostaan ja vaatteistaan ja pukeutuivat ja purivat hammasta, kiroilivat hiljaa ja miettivät, miten kostaa tämä ahtaasta portista käynti.

He päättivätkin sitten käydä talon pirtissä näyttämässä, etteivät he niin vain pysy pönkkien takana. Sillä talon pojathan tässä telkeämisessä olivat olleet pääpukareina.

Ei tavannut silloin olla lukkoja eikä esteitä talojen ovilla. Saranat vain naukaisivat, kun he avasivat jykevän oven ja astuivat sisään. Pirtissä vallitsi musta, öinen pimeys. Silmä ei siellä erottanut mitään. Jokin vanhan miehen kurkku tuntui vain rykäisevän tekorykäisyn pirtin perällä. Tulijat olivat hiljaa, mutta alkoivat sitten heilutella puisia, välähteleviä miekkojaan. Kaameasti hohteli lahon puun vihertävä valo pirtin mustassa pimeydessä.

Nuoret miehet eivät vastanneet sanaakaan, mutta heidän aseensa väläyttelivät yhä kaamean vihertäviä salamoitaan yömustassa pirtissä. Ollapa tuolla pirtin perällä heikko sielu, synnintuntoineen ja maailman runtelema ihminen! Mikä pelko ja oudot kuvitelmat valtaisivatkaan hänet tuon sanattoman välähtelevän öisen näyn edessä: siinä on sielunvihollinen, pelsepuupi, kohennuskeppeineen, tahi ehkä valonenkeli Kaaprieli on saapunut ihmistä noutamaan… Mutta siellä pirtin perällä on talon vanha isäntä, joka on paksupäinen ja joka ei uskone enkeleihin ja haamuihin enempää kuin nupo sonni.

Unisia ja ällisteleviä miehiä kimpoili pystyyn pimeydessä, kirveskaha romisi ja sitten hyökättiin ovensuun puoleen kohti tuota outoa, tuntematonta vaaraa.

Nuoret renkimiehet olivat väläytelleet aseitaan yhä kiihtyvällä voimalla, mutta nyt he havaitsivat puiset ja tuliset miekkansa ylen köykäisiksi aseiksi tuon joukkoryntäyksen edessä. He kääntyivät suin päin pakoon, ovi läjähti ja porstuan lattiapalkit kolisivat. Ylitse kartanomaan he säntäsivät kirvesmiehet kintereillään. Mutta solalla Taneli kompastui reen aisaan. Hän kuvitteli, että kirves oli pudota humahtamaisillaan hänen niskaansa. Kuin kirppu hän kimposi pystyyn, sieppasi aisan ja hosui sillä umpimähkään ympärilleen. Kuului parahduksia, joku kaatui maahan ja voivotteli. Mutta vielä huhtoi Taneli kotvan aikaa aisallaan ilmaa, ennen kuin heitti sen tantereesen ja lähti juoksemaan toverinsa jälkeen.

— Tulipa siinä kiivasta liikettä, sanoi Taneli. Annoin tuossa solalla vähän niille aisalla pitkin pintaa, jotta tietävät, ettei niitä ihmisiä kirveellä veistellä…

He lähtivät kulkemaan kohti omaa kyläänsä. Mutta Taneli ei tuntenut oloaan oikein hyväksi, eikä levolliseksi. Outo levottomuus, melkein hätä, tunki hänen mieleensä. Mitähän siellä solalla oli oikein tapahtunut? Niin siellä oli kaatunut mies kuin härkä kenttään. Etteihän vain tullut ruumista?

— Ja sitä minäkin arvelin, vastaili tämä, kun sieltä kuului niin äkäinen tappelun ääni. Olisikohan palata takaisin näkemään, miten kävi… Sittenhän tietäisit karkuunkin lähteä…

— Niin karkuunko? Kävipä miten kävi, en karkaa. Viekööt. Pitää sen miehen huutonsa vastata…

— Niin, jatkoi Ison Mahalan renki, pian kai se kuullaan, mitä siinä tuli. Tuskinpa muuta kuin kuhmuja kulmaan. Ja mikäs pirun pakko sinun on tunnustaa! Sano, että itse juoksivat pimeän päässä otsansa puhki seinään…

— Oikeassa on se äitimuori, mietti hän, linnareissut tässä taitaa olla edessä…

Ensi kerran hänestä maailma ei näyttänyt hauskalta, kun syyskuinen aamu vaikeni.

Seuraavana päivänä tiedettiin jo kylällä, että Ahon talon renki Taneli oli heilunut naapurikylässä aisa kourassa, niin että Soron talon poikain päässä oli paljon reikiä. Yksi kuului makaavan vuoteessa lähellä kuolemaa. Vai sekö tuon sen vuoteessa olon vaikuttanee, että kinttukin siltä kuuluu menneen poikki kuin savipiipun varsi.

Sunnuntainen päivä oli puolimaissa, kun Ahon taloon tuli Erinäköinen Josefiina, kyläkunnan paras ja pelättävinkin tietoihminen. Nyt hän hurskahtelevalla kiivaudella selitteli näitä uutisia.

Hän tiesi vielä lisäksi, että kova käräjänkäynti tästä on tulossa, vaikkapa siitä kuoloa tekevästä miehestä ei aivan peräti henki irtautuisikaan. Kovin oli ollut luonnossaan Soran vanha isäntä ja lähettänyt heti hakemaan vallesmannia. Ja vallesmannilla on aina riittävästi rautoja mukanaan, kun tapahtuu näin törkeitä rikoksia…

Ahon isäntä istui pöydän päässä ja oli taasen aivan aamusta ruveten kumonnut sisäänsä runsaasti ryyppyjä. Renki Taneli oli istunut tahi makaillut pöydän vieressä penkillä koko sunnuntaisen aamupäivän ja näyttänyt levottomalta ja alakuloiselta ja nololtakin. Isäntä oli sitä itsekseen ihmetellyt, mutta arvellut sitten sen johtuvan siitä, että renkinsä piti viettää sunnuntainsa kuivin suin, koska palkka oli pahasti etukynteen kulunut. Olipa hän jo päättänyt tarjota rengilleen ryypyn. Mutta ainoastaan yhden, tuikun murheeseen. Sitten oli tullut tämä Erinäköinen Josefiina tietoineen, ja oli asia alkanut kirkastua isännälle. Josefiinalle hän ei kuitenkaan sanonut — eikähän siihen ollut tilaakaan, koska Josefiinan kieli oli sangen taipuisa kappale — muuta kuin, että ohoo ja jopa jotakin…

— Tarkatpa sillä onkin Josefiinalla tiedot. Ehkä olitte itse näkemässä…

— Kyllä se ihminen kuuleekin. Ja ehkäpä tässä vielä nähdäänkin, kun kotva eletään.

Sitten Erinäköinen Josefiina lähti. Kiire hänellä oli aina. Tietojen levittäminen ja kuuleminen oli hänen elämänsä, hänen nautintonsa.

— Lieneepä niissä totta liitoksiksi. Kyllä siellä yöllä aisa kopeutui kouraani, mutta Soron väen käsissä heiluivat kirveet. Oli kai vain miesten huonoutta, etteivät niillä mitään aikaansaaneet. Vai lienevätkö pimeän päässä kopsineet toisiaan…

Asiaa selitettiin ja katsasteltiin tarkemmin. Isäntä väliin kumosi ryypyn ja ähkäisi ja sanoi lopuksi:

— Paha juttu, jos siellä on sattunut hengenmenon paikoille tahi tullut jäsenvikoja. Rautoihin siitä joudut ja ruunun leipiin. Se renkimiehen viisaus on aina lain edessä osottautunut lyhyeksi, vielä kappaletta lyhemmäksi kuin talonpojan taito. Herrojen järki siellä vain on täysipitkä. Sen vuoksi olisi parasta, että lähtisit nyt hiiden vonkaa sinne Soroon ja koittaisit, eikö asiasta mitenkään pääsisi sovittelemalla läpi. Lupaa niille kaikkea kaunista, pelottele omilla tiedoillasi, mutta elä puhu itseäsi pussiin…

Asiaa tuumittiin ja Taneli huomasi neuvon viisaaksi. Hän veti takin hartioilleen, ja isäntä antoi hänelle lähtöryypyt ja sanoi:

— Pidä nyt älynuorasi ja kielesi selkeänä. Vaikka kyllä kai se lopultakin on niin, että rikas vastaa rahallaan ja köyhä selkänahallaan…

Taneli läksi. Erinäköinen Josefiina sattui näkemin hänen kiireisen kulkunsa Ison Mahalan solalta. Niinpä hän voikin pistäytyä talon pirttiin puhumaan, että karkuun siinä näkyi tulleen lähtö Ahon talon rengiltä.

Astuessaan huoneitten solana Soron talon kartanomaalle Taneli näki itse vanhan isännän seisovan portaitten edessä tanakkana kuin harmaa patsas. Kummastuneen tuikeasti ja kysyvästi hän katsoi lähestyvää nuorta miestä.

Mutta tämä lähestyi vain huolettomasti ja teki hyvän päivän. Silloin isäntä ärjäisi, että hänen leikkotukkansa lepsahti:

— En. Tulin puhumaan, etteikö niistä yöllisistä pääse sopimalla sivuitse…

— Sopimalla? Millä sinä niistä muulla vastaat kuin selkänahallasi! Ja ruunu siitä huolehtii. Vallesmannia lähdetään hakemaan. Hyvä oli, että tänne tulit. Nyt et karkaa.

— Ei ole meininkikään. En minä ole kirves kourassa heilunut yösydännä niin kuin tämän talon väki, ettei kulkija tahdo ohitse päästä.

— Huuti poika! Ensin tunkeudut yöllä aseinesi ihmisten huoneisiin ja sitten tulet tänne suutasi soittamaan.

— Tuommoisten resumiesten puheista viisi. Kuulut saattavan työtäkin tehdä, mutta mielihaluksesi kuitenkin juovan viinaa ja kulkevan piikaihmisten aitoissa ja kaikenlaisia koirankonstia järjestät. Linna sinun kotisi lopultakin on. Sitä parempi, että ajoissa joudut sinne.

Taneli oli istunut rappusille ja ukko myöskin. Ympärille ilmestyi muitakin miehiä, jotka kuuntelivat vaiteliaina ja yrmyn näköisinä. Jonkun naamaan painoi katkeran ilmeen suuri, musta kuhmu. Mutta pirtissä kuului makaavan vanhin Soron pojista pää nyytissä ja toinen sääri lastoissa.

Soron ukon ja Tanelin keskustelu jatkui, jatkui kauan ja monin mutkin, ärein kääntein ja jälleen lauhtuen.

Aika kului ja jo laskeutui maille syyskuisen sunnuntai-illan hämy. Silloin Taneli nousi portailta ja sanoi Soron ukolle hyvästi aivan kättä lyöden. Puhuen tämä asia oli selvinnyt.

Niin oli käynyt, että Taneli oli lupautunut ikään kuin Soron ukolle ottopojaksi. Tämän tuli hoitaa ja kasvattaa Taneli mieheksi. Hän palvelisi vuotensa umpeen Ahon talossa, mutta tulisi sitten Soroon rengiksi. Aluksi hänen oli korvattava työllään se, minkä vanhin poika tämän yöllisen tapauksen vuoksi joutui makailemaan sääri lastoissa. Sitten juoksisi palkka. Mutta ei viinaa eikä muita riettaita vehkeitä. Ainoastaan ankara ja harmaa työ, joka miehen ja mielen sitkistää. Ja kun Taneli oli myöskin kuleskellut Soron aitassa sen Kaisa piian luona, niin siitä oli Soron ukon mielestä tehtävä julkinen juttu eikä mikään salavuoteus. Vasta oman vaimon kupeessa se miehestä mies tulee. Akaton mies kuin hännätön susi…

Tämmöinen oli nyt Tanelin elämän ohjelma. Mutta ihmeen vapaaksi, melkein hihkuvan iloiseksi, hän tunsi itsensä astellessaan syyskuisen illan hämyssä. Linnat ja lasareetit, joiden portilla hän oli melkein tuntenut seisovansa, olivat jälleen tempautuneet jonnekin taivaan rannan taa. Viuh, vauh, ne olivat kadonneet!

Jääköön poikuus ja nuoruuden huimuus. Partamies hänestä vahvistuu. Se on elämän laki. Edessä ovat elämän pitkät härkäviikot, kuivat, mutta terveelliset reikäleivät.

Tuli pyhäinmiesten päivä ja renkimiesten ja piikapalvelijain römppäviikko. Tällöin Tanelin asiat ja elämä olivat jo niin pitkällä, että hänen häänsä piti vietettämän juuri sillä viikolla. Morsian oli se Soron piika, Kaisa Parras. Oikeastaan Taneli ei itsekään tietänyt, kuinka se nyt oli juuri tämä niistä puolestakymmenestä, joita hän oli kierrellyt. Sillä kun asiaa mietti, taisivat kaikki toiset olla hieman kauniimpia ja hieman rikkaampiakin. Sillä eipä tällä Kaisalla ollut enempää maallista hyvyyttä kuin jotkut ruumiinverhot ja kolmekymmentäviisi penniä rahaa, nyt häiden ollessa saapumassa. Kuitenkin oli Taneli sanonut: Kaisa Parras on paras. Ehkä oli ratkaisuun vaikuttanut pääasiassa juuri se syyskuinen öinen tapaus Soron talossa. Eikähän Kaisassa mitään virhettä ollut: nuori hän oli ja sitkeä jäseniltään, töihin pystyvä ja hyvänlaatuinen luonnoltaan. Eikäpä voisi sitten akkana pahankuriseksi käytyään ryppyillä siitä, että mies oli juonut ja hurvitellut hänen perintönsä. Ei akka, eikä kukaan muukaan. Kuten ei voinut äitikään, vaikka sillä olisi siihen hyvä halu. Perinnöt niin omalta suvulta kuin akankin suvulta jäivät Tanelilta saamatta. Jos hän hurvitteli, niin omiaan hurvitteli, rehellisellä, harmaalla työllä irti saamiaan.

Eikähän tässä ollut aikomus hurvitellakaan. Sitä vartenhan hän oli tuleva Soron taloon ja sitä varten nämä häät piti vietettämän, että kaikki hurvittelu pois.

Mutta miehellä ovat omat häänsä hyvässä lykyssä vain kerran. Ja ne ovat juhlan ja riemun päivä. Viisaasti ja kauan ja monella muotoa Taneli oli puhellut tästä asiasta Soron vanhalle isännälle. Eikä tämä ollut aivan seinälle puhumista; sillä vaikka Soron ukko olikin totisen ja harmaan ja seivässuoran elämän mies, niin katsoi hän silti juhlat ja riemunpäivät joskus asiaan kuuluviksi ihmiselämässä. Olipa hän joskus itsekin yhtynyt ja yltynyt juhlaan nuoruudessaan, kuten Taneli oli kuullut. Raamatusta hän oli lukenut, että voi sitä maata, jossa ei viinaa ole. Omassa mielessään hän tunsi, että voi niitä häitä, joissa ei iloa ole. Ja viinasta saatiin iloa.

Mutta kauan Tanelin oli puhuttava, kauan isäntä jupraili. Loppujen lopuksi Taneli sai kuitenkin kantaa kookkaan tammisen viina-aamin rekeen. Hän lähti ajamaan sadan virstan päähän kaupunkiin. Muiden talon tuomisten joukossa hänellä oli lupa tuoda aamillinen iloa omiin häihinsä. Soron ukko itse katsoi, että taidolla iloittaisiin. Sillä ne häät oli määrä viettää Soron talossa.

Tulipa sitten se hääilta, marraskuinen ilta. Tähtien sakarat vilkkuivat mustankuultavalta taivaalta, maanpinta oli routainen ja musta. Mutta Soron suuressa pirtissä hohti öljylamppu ja kymmenkunta talista kynttilää. Hääväkeä ei ollut paljon: joitakin morsiamen ja sulhasen omaisia ja nuoria ystäviä, joitakin isäntiä ja emäntiäkin. Kahvia oli juotu ja vehnästä syöty ja jotkut läheisemmät ja arvokkaammat miesvieraat olivat saaneet kohtuulliset ryypyt tuimaa paloviinaa. Häätunnelma ja juhlainen tuntu oli ottanut sijansa avaraan pirttiin. Isännät juttelivat jo vuoden tuloksista, ja nuoret miehet olivat naurutuulella, odotellen tanssia.

Sillä pirtin perällä napsutteli jo viulua vireeseen Näppi, pitäjän raatari ja pelimanni, mies, joka monessa kylässä rakensi juhlat, valmisti häävaatteet ja ruskeanvälkkyvällä viulullaan kohotti ilon ylös suurten tupien karstaisiin kattoihin. Iältään hän oli jo vanha mies ja näöltään harmaa ja tuima. Mutta notkeat hänellä oli sormet: syntyi puku ja syntyi soitto. Nuottien oudot koukerot hän ymmärsi ja taisi niin epälukuisen määrän pelejä, ettei viikkoon tarvinnut laskea viulua leuan alta sen vuoksi, ettei olisi muistunut uusi peli mieleen äsköisen päähän päästyä.

Tämä harmaa ja tuimamuotoinen Näppi näppäili siis vanhaa viuluaan pirtin peränurkassa ja kohotti sen sitten leuan alle. Sormet tekivät työtään ja käyrä kieppui ja peuran suolet vonkuivat tahdikkaan hääpolskan. Nuoret miehet ja pyhäiset piiat alkoivat tanssin. Mutta pöydän ympärillä juttelivat isännät vuoden tuloksista, muistelivat nuoruutensa päiviä, ennen olleita häitä.

Haltioituneesti ja riemuitsevasti kaikui vanhan Näpin viulu, ja huimasti kävi jo tanssi. Jopa riemastui Taneli pyörittäessään morsiantaan ja hypähti tanssiessaan penkille ja uuninpankolle ja jopa tukevalle pöydällekin. Ripsakasti se kävi ja tahdista hairahtumatta. Mutta silloin nosti jo jyhkeätä päätään talon vanha isäntä:

— So, so, pojat! Ei hypitä seinille eikä varsinkaan pöydälle. Jos joku tässä talossa pöydälle hyppää, niin se olen minä…

Silloin Taneli meni istumaan isännän viereen ja puheli tälle matalalla äänellä supatellen ja suostutellen. Sitten he nousivat, isäntä ja sulhanen, joka katsahti ympärilleen ja teki sormenkoukulla merkin, ja moni näytti ymmärtävän tämän salamyhkäisen osviitan. Vanha pelimannikin laski viulun viereensä penkille ja seurasi sulhasta lävitse eteisen porstuanperäkamariin.

Siellä sitten sulhanen seisoi keskellä lattiaa läkkinen kannu jalkojensa juuressa ja miehiä niinkuin mustia patsaita ympärillään. Siinä olivat talon pojatkin, joiden naamoista olivat jo sen syyskuisen yön mustat kuhmut silenneet, siinä seisoi vanhin Velikin, jonka koipiluu oli luutunut jälleen kuntoon. Kaikkien heidän kanssaan Taneli oli jo juonut sovinnon maljat: ettei sitä tapausta sen enemmän muistella.

Niinpä siis seisottiin siinä hetki se läkkinen kannu sulhasen jalkain juuressa. Epäilemättä hänellä oli mielessä lausua jotakin juhlavaa.

— Olisihan tässä vielä vieraille jotakin kielenkostuketta ja suunavausta…

Ja Taneli tempasi voimallisesti läkkipeltisen kannun kantta. Se kansi oli sangen tiivis. Koko kannu tempautui ilmaan ja sitten kansi heltisi ja avonainen astia putosi rämähtäen lattialle ja kaatui. Tuikea Paloviita räiskähti ympäri huonetta ja valui lammikkona pitkin lattiaa.

Tyrmistytä ja kirosanoja, lyhyitä ääneen lausuttuja aatoksia. Sitten sulhanen ja moni muu mies laskeutui lattialle nelinryömin tahi vatsalleen. Ja he ryystivät tuota murheellisesti hukkaan valuvaa mielijuomaa vanhan lattian monilukuisista koloista, latkivat, lipoivat kielellään, kuten koira kupin laitaa karkeita lattiapalkkeja. Äikeänä kohosi kattoon alkoholin haju.

Mutta talon vanha isäntä ja pelimanni Näppi eivät olleet köyristäneet niskaansa tomuun viinan jumalan edessä. He seisoivat oven suussa hetken ja mutisivat jotakin, että niin se käy poikasille. Sitten he palasivat pirttiin. Vaiti isäntä istui pöydän kulmaan ja raukein elein tarttui Näppi viuluun.

Porstuanperäkamarissa miehet nousivat toinen toisensa jälkeen nöyristelevistä asennoistaan. Nuori sulhanen oli viimeisimpiä. Mutta ei tuntunut olleen apua tästä kumarruksesta. Kaikkien päät tuntuivat kajahtaneen kuulaiksi ja selkeiksi kuten ulkona marraskuinen tähtitaivas. Kaikki entinenkin ilo tuntui tukan juuresta haihtuneen. Jopa joku katsoi nuoreen sulhasmieheen karsaasti ja puheli, että tämä kai on jotakin uutta tyyliä tarjota häävieraille viinaa…

Taneli oli vaiti, sillä syystä hän tunsi olevansa moitteen alainen. Niinpä astuttiin perätysten pirttiin, kaikki hieman vaiteliaina ja yrmyn näköisinä, jonkun naamassa pahatekoisen naurun väreet, joku puhellen pilapuheen:

— Oli tämän Tanelin häissä ainetta! Lattiatkin lainehtivat kuin
Atlantin meri…

Myöskin talon vanhin poika oli kai närkästynyt, sillä hänkin puheli entisiä muistelevan lauseen siitä, kuinka kummaa oli, että Taneli lopultakin jammertui tähän piika Kaisaan, vaikka se jo kerran pyrki ja pääsi sen luota hiiren reiästäkin…

Mutta Taneli oli niin masentunut, että hän sulatti hiljaa kaiken. Juhlatuntu ja tunnelma olivat kadonneet ja haihtuneet, öljylampun ja niiden kymmenkunnan talisen kynttilän valo näytti himmenneen. Alakuloisesti soivat Näpin viulussa peuran jänteet ja raskaasti kuin savirana näytti kiertävän tanssin ympyrä.

Kohta vieraat nousivatkin lähtöön. Pistivät kättä talonväelle ja nuorelle parille onnea toivotellen. Annettiin myös hääverot: jotakin avioparille tarpeellista kalua, joitakin hopearahan kulmuja lautaselle. Sitten poistuttiin yöhön.

Viimein Taneli huomasi istuvansa yksin avaran pirtin penkillä. Häät olivat olleet.

— No, olivat ne kuitenkin railakat häät, sanoi hän itsekseen, riisuutui ja ryömi häävuoteeseensa. Pirtin peräseinällä löi kello aamuyön tunteja. Painot hurahtivat.

Sangen pian tämän nuoren parin oli noustava, piian ja rengin. Vaimon tartuttava sontalapioon ja naudan nisiin, miehen mentävä talliin ja otettava kouriinsa vetojuhdan ohjakset.

Oli kevät, joka on tullut ja mennyt niin monasti, kovin monasti jo saman ihmisen elonpäivinä. Sen luulisi olevan jo ylenpalttisesti tutun asian. Ja kuitenkin se on aina ikään kuin uusi, tuore ja voimallinen.

Kuinka maa pullisteleekaan keväällä siittämisen ja kasvamisen himoa: miettimättä ja surematta se elää. Sen kyltymättömästä ja väsymättömästä, älyttömästä elämän halusta tarttuu silloin hiven ihmiseenkin, joka on maan lapsi ja tulee onnettomaksi, jos kuvittelee siitä irti olevansa, unohtaa viisaittensa sanat: maata olet, maasta olet tullut ja maaksi olet jälleen tuleva.

Oli siis kevät. Aurinko paistoi, maa vihersi ja lintujen kurkut visersivät monisanaisia värssyjään. Puhjenneitten lehtien väri oli vielä hento ja ujosteleva ja taivaan väljyyden sini ja sileys kaiken yläpuolella oli uusi ja ällistyttävä.

Tämän kevään jonakin päivänä Taneli kulki metsäistä polkua harteillaan ankara taakka työvehkeitä ja ruoka-aineita. Hänen nuori vaimonsa seurasi häntä melkein yhtä raskaasti kuormitettuna talouskaluilla ja muilla. Viimeisenä käveli vanha Hota-Leena talutellen lehmää.

Taakka oli raskas, työläs oli hengittää ja pinnasta valui suolainen hiki. Mutta maan keväinen, miettimätön ja suruton elämisen halu istui taakan kantajassa. Hänen mielensä oli iloinen, sillä ainahan se oli pysynyt lähellä maata.

Nuorelta parilta oli kulunut talvi Soron talossa palkkalaisina. Roimasti ja vanhan isännän mieliksi oli Tanelilta käynyt työ. Eikä ollut tarvinnut etsiä iloa viinasta ja turhista juoksuista. Mielessään hänellä oli uusi aatos: oma maja tulisi saada, oma eläminen. Hän puhui siitä vanhalle isännälle. Tämä olikin suostuvainen: lupasipa vielä torpparikseen. Mökin saisi rakentaa hänen maalleen, Naavakorpeen. Heti kun talon toukotöistä päästäisiin, saisivat nuoret mennä rakennushommiinsa. Kunhan kävisivät sitten talon töissä kesän kiireimpinä aikoina. Ja sehän oli heille tarpeellista leipäasiainkin vuoksi. Vähäisestä kotitalostaan Taneli sai lisäksi lupiin lehmän.

Nyt kesäisenä päivänä saapui siis tämä matkue Naavakorpeen, kolmen neljän kilometrin taakse ihmisasunnoista. Suuret kuusipuut kasvoivat siinä, missä Tanelin mökin pitäisi pian sijaita. Sitten alkoi pajupensaikko, jonka takaa avautui Soron avara ahteniitty. Kapean, mutkaisen joen vesi pilkoitteli niityn keskeltä.

Lehmä sidottiin kiinni kuusen tyveen ja kampeet järjesteltiin ja ensimmäisen puuropadan alle viritettiin tuli. Syötyä Taneli ryhtyi rakentamaan havumajaa väliaikaiseksi asunnoksi sillä välin, kun hänen vaimonsa ja vanha äitinsä kiskoivat kourin sammalia irti ja levittelivät niitä kuivamaan. Näin alkoi työ. Illalla maja oli jo asuttavissa ja siihen käytiin levolle. Taneli sanoi:

Viilenevässä yössä lauloi lahorastas, ja havumajan seinän takana ynähti lehmä ja kalisutti vaskista kelloaan.

Aamulla sangen varhain, kun yönusvat viipyivät vielä jokiuoman yllä, niityllä ja rytöisellä korpimaalla, olivat uutisasukkaat jo nousseet.

Kirves alkoi tuiman, kuivan laulunsa kuusia kasvavalla rinnemaalla.
Aamuinen aurinko väritti viimeisen kerran monen aarnikuusen latvuksen.
Rungot parahtivat ja tanner jymähteli.

Ihminen oli ottanut asuinsijansa näiden puiden juurille. Ja missä ihminen ryhtyy elämään, siellä kuolee paljon heikkoja ja vähätaitoisia.

Näin olivat alkaneet ne päivät, pitkät ja hikiset työpäivät, kesäisen, nauravan auringon alla. Voimalla Tanelin kirves teki työtään. Sen välähtelevä terä ei tehnyt turhia liikkeitä, eikä kohonnut korkealle, mutta syvälle painui jokainen isku kesäisen puun mehuisaan lihaan. Oma työ: se tuntui tuovan jäseniin tuhattulimmaisen ydyn ja tarmon. Harvan puun kannolle eksyi istahtamaan ja tuumailemaan ja lataamaan piippua. Vaikka ujostelemattahan ne heiluivat ennen Tanelin jäsenet vieraankin työn ääressä.

Niin kaatui ja karsiintui pitkiä puun runkoja, jotka sitten aseteltiin ristikolle, nuijittiin päätökurikan jämähtävillä iskuilla lujaan salvokseen, sammallettiin ja veistettiin. Kaisa asetteli sammalta, hirsien selälle ja Taneli käytteli kirvestä ja sahaa. Kävipä nuori vaimo myöskin pihkaisin, pelkäämättömin kourin kiinni hirsiin, kun niitä yhä työläämmin hinattiin nousevalle seinälle. Tanelin vanha äitimuori viipyi myöskin heidän apunaan: kantoi kylältä ruoka-aineita ja valmisti ne syötäväksi, nyhti sammalia, irroitti tuohilevyjä koivujen rungoista, kellanhohtavia, kookkaita kattotuohilevyjä.

Pianpa sai Taneli jo nuijia paikoilleen kurkivuolen. Valkoisin, pihkaa kihoilevin seinin kohosi nyt hänen uuden mökkinsä kehikko vasten tummaa kuusimetsän reunaa. Sitten oli valmistettava lankkuja lattiapalkeiksi ja muihin tarpeisiin. Korkeilla pukeilla seisoi Taneli ja Kaisa pukkien alla, ja leveä lankkusaha kulki jurnuttaen tietään hirttä päästä toiseen. Sahanpurut pölähtelivät auringon paisteessa.

Pian oli jyhkeä lankkulattia rakennettu, pian myöskin tuohinen katto. Sitten aseteltiin paikoilleen akkunat. Pitäjän kirkkoa korjattiin juuri niihin aikoihin. Sieltä saatiin halvalla akkunat ruutuineen vieläpä ovikin. Taneli sanoi, että ne ovat hänen uudelle asumukselleen onneksi: sillä lujasti pyhitettyä tavaraahan ne ovat, kauan oltuaan Herran huoneessa. Mutta hänen vanhalla äidillään oli omat aatoksensa. Hän vastusti aika lailla niiden ostamista ja paikoilleen asettamista: kirkon väet ja muut pienet kummitukset voivat ehkä niiden johdosta liiaksi mielistyä tähän asumukseen…

Mutta Taneli eli nyt elämänsä kiivaimpia päiviä: kaikki pelko tuntui hänestä nyt naurettavalta.

Muurari Pekka muurasi sitten uunin. Melkein pelkistä luonnonkivistä se tehtiin. Tiiliä kun oli vähän. Lujasti täytyi iskeä savea rakoon. Kaunista siitä ei tullut, mutta hyvin nousi haiku taivaalle, kun siihen juhannuspäivän aattona viriteltiin ensimmäinen tuli.

Niin Taneli pääsi jo juhannukseksi ensimmäiseen omaan tupaansa, minkä paikalla sen seinähirret olivat tuulessa humisseet vajaat kuukauden päivät sitten ja metsän elävät ja taivaan linnut eläneet niiden naavaisilla oksilla.

Sitten seurasi heinäaika Soron talossa. Vasta valmistunut mökki tumman kuusikon reunassa jäi Tanelin äitimuorin yksin asumaksi. Hän hoiteli siellä lehmää ja valmisti voita. Taneli heilutti viikaterautaa saaren talon niityllä ja hänen vaimonsa haravaa. Siihen aikaan oli talossa vain luonnonniittyjä, ahteita ja märkiä nevoja, monasti penikulmien takana. Sinnepä riiputettiin selässä suurissa tuohikonteissa leipää ja kalaa ja leileissä piimää. Sekin kävi työstä: kahdeksankannuinen leili ripustettiin pienen piiankin hartioille ja sitten kiireesti halki rimpien ja kivisten kankaitten. Niittysaunoissa oltiin yöpuulla. Mikä oltiin. Sillä työpäivä oli niin pitkä kuin keskikesäisen auringon paistekin. Joskus miehet voivat huhtoa töitä aivan totisessa kilvoittelussa, että vesi tipahteli housun takamuksista. Urheilijan veri kierteli silloinkin miesten suonissa: kuka tässä nyt on se pitäjän pistämättömin niittomies… Lihavellin ja ohrapuuron ääressä puhuttiin voiman töistä.

Sellainen oli heinäaika, viisi kuusi viikkoa. Sitten tartuttiin käyrään sirppiin ja vielä elokuisen illan pimeydessä pystyteltiin kykkäitä.

Mutta sittenpä työt talossa jo hälvenivät, niin että Taneli pääsi omaan asumukseensa huhkimaan töitä, rakentelemaan syksyn pilvisinä päivinä navettaa ja saunaa ja koluamaan vielä kulottunutta heinääkin talon laajan niityn laiteilta lehmälleen. Melkoisen koon heiniä ja lehtikerppuja oli keräillyt jo kesän mökillä asustanut äitimuorikin. Hota-Leena ilmaisikin haluavansa näistä puolin mieluummin asustaa Taneli-poikansa uudessa asumuksessa, sillä Hotakassa, kotitalossaan, vanhimman poikansa ja miniänsä luona hän luuli olevansa liika kapine. Taneli sanoikin hänelle, että miksei, kun tässä vain leipä riittää.

Näinpä Tanelista näytti olevan tulemassa ja vakiintumassa vakaa akan mies ja torpanmies.

Huurteinen talvi tuli. Hänen vaimonsa ja äitinsä elelivät ja askaroivat siellä uudessa ja yksinäisessä lumeen vajonneessa mökissä, hoitivat lehmää ja vasikkaa, käsittelivät villoja kartoilla ja hyrisevällä rukilla. Mutta Taneli toimiskeli talollisten metsänkaatomiehenä pakkasen kourissa risahtelevassa metsässä.

Tämmöinenkin tapaus sattui hänelle sitten sinä talvena: kouravoimien ja kynnenkovuuden näytös, urheiluesitys. Sillä urheilijan lihaa, luontoa ja verta hänessä kyllä oli, halua olla jotakuta pykälää nohevampi muita miehiä. Hän oli halonhakkaajana Soron talossa, jossa usein puhuttiin voimista ja voiman töistä. Muun muassa ihasteltiin ja ihmeteltiin muutamaa kuulua Halkomyllyksi mainittua miestä, joka oli tunnissa hakannut pystymetsästä sylen halkoja.

— Sen nyt tekee kuka tahansa, sanoi Taneli. — Uskaltaako isäntä panna viinahallin veikkaan, niin yritetään?

Isäntä uskalsi. Mentiin solevaan koivumetsään ja Tanelin kirves alkoi heilua ja ääntää. Puut parahtelivat, kaatuivat, katkesivat ja halkesivat. Hakkaaja teki työtään kuin viimeistä päivää, mistään muusta välittämättä. Mutta hänen liikkeissään ei huomannut mitään hätäistä tempoilemista ei harhaiskua. Hän osasi ammattinsa. Halkoja tuli, niin että harmaapäisellä isännällä oli täysi työ latoessaan ne pinoon. Aivan äkkiä hän huomasi halkokasan kasvaneen syltä pitkäksi ja korkeaksi.

— Top, hän sanoi ja kai voi housunliitingistä hopeakuorisen kellonsa — kaksikymmentä minuuttia, sanoi hän sitten ja päästeli pieniä ihmetteleviä kirouksia. — Ensi pyhänä saat sen hallin viinaa.

Tanelin arvo oli kohonnut monet pykälät isännän silmissä. Hän aivan iloitsi, että hänellä oli sellainen voimakas ja työn taitava mies torpparina. Tulipa tämä Tanelin työnryymäys puheeksi kylälläkin ja jotenkin ikäänkuin pehmoisella pensselillä siveli sisäisesti hänen rintaansa. Olihan jotakin, että Naavakorven isäntä oli sellainen maankanto puunhakkaaja.

Kului parisen vuotta ja Naavakorven uutuuttaan hohtavat seinät olivat jo taivaan tuulissa hieman siintyneet. Navetassa lehmät olivat karsuneet kahdeksi kappaleeksi, pirtin perään oli muokattu vähäinen perunamaa, ja talon suuren niityn laitaan pensaikkoon oli raivattu pienoinen ala niittymaata.

Tähän aikaan Tanelin elämässä sattui uusi tapahtuma: hän joutui tekemisiin kaukaisten voimien kanssa. Salamyhkäinen ja voimallinen Ruunu tahtoi tarttua häneen, vyöttää hänen kupeensa ja viedä hänet minne tahtoi, kysymättä miehen omaa mieltä. Ruununherroilla on pitkät ja voimalliset kourat. Yksilön temput ja taito ovat hädän edessään avuttomia. Silti moni nuori mies yritti itsepintaisella oveluudella pettää herroja: olla sairaana, syövyttää kuparirahalla reikää sääreensä, puhallella olkipillillä itsensä tyrien kantajaksi, tahi lyödä pahan kirveshaavan jalkaansa. Sillä enimmäkseen tämä kansa ei ole koskaan rakastanut ruununleivissä oloa, vaan katsonut silloin kantavansa orjuuden iestä, kärsivänpä linnarangaistusta ja elävänsä koiran elämää. Sotapalvelus on aina katsottu pelättäväksi elämän muodoksi, ehkäkin sotakentällä on monasti tapeltu yrmyllä raivolla ja ällistyttävällä kiivaudella.

Nyt oli siis arvannosto sen miehisen lihan edessä, joka oli saman vuoden satoa kuin Tanelikin. Eikä Taneli ollut siihen ihastunut. Mutta ei myöskään ryhtynyt niihin sairaus- ja jäsenten typistämistöihin, joita tiesi joidenkin suunnittelevan. Eihän tämän takia nyt sentään tarvinnut terveyttään menettää. Onhan mies nyt jonkin vuoden vaikka alimmaisena aidanvitsaksena. Se on vähäinen aika iankaikkisuuteen verraten. Sitäpaitsi: tässähän oli toivon paikka, tapahtui jännittävä peli. Nostettiin arpa, joka näytti menikö ihmisen elämästä vain joitakin kesäkuukausia, vai vyötettiinkö hänen kupeensa kolmeksi vuodeksi.

Arvannostopäivä tuli. Nuoret miehet heiluivat juovusten käsissä, sillä viina oli nyt tositarpeeseen miehen luonnon karkaisemiseksi, ettei siinä huomattaisi mitään mielenliikutusta, vaikka tipahtaisi sen kolmen vuoden tuomio. Miesten alastomat ruumiit mitattiin ja tutkittiin. Useat valittivat suurta raihnaisuuttaan. Mutta ruununherrat sanoivat, että siispä he olivat omansa sotaan, kuolemaan kunnialla. Arvat lankesivat ja niille, joille sattuivat ne Joonan arvat, näytti elämä katkeralta, vaikka viinaa olikin paljon päässä. Mutta Taneli pääsi reservipalvelukseen.

Seurasi paluumatka. Talojen pojilla oli hevoset ja suuret heinähäkit rattailla. Näillä häkkirattailla nuoret miehet istuivat nostettu arpa näkyvissä hatun ponnen alla ja viinahenttari jalkojen välissä. Kurkuista helähteli laulu:

    Liian ankara Suomen pojille
    oli ruunun sotaherra,
    kun se ei antanut arpaa nostaa
     kuin yhden ainoan kerran…

Sinä iltana Taneli tuli ensimmäisen kerran väkijuomien liikuttamana Naavakorpeensa. Mutta hänen vaimonsa ja vanha äitinsä ottivat lohdutuksensa siitä, että hyvä osahan hänelle oli langennut. Jospa nyt mies vähän riemuitsikin siitä, että oli välttänyt kolme vuotta kruununleipää.

Tulivatpa sitten ensimmäiset kesäiset viikot reservikasarmissa, aurinkoiset, kuumat viikot. Tämä elämä oli Tanelista jollakin tavoin lapsellista ja leikillistä: aikuisia miehiä koottiin turhiin riskaustöihin parhaiksi työviikoiksi. Hiekkaisen harjoituskentän pöly ja hiki, raskas kivääri ja ammunnan räiske, hurstihousut, hernesoppa ja karvas tee, ryhdin pöyhistys, koko tempukas elämän järjestys, kaikki oli Tanelista omituista ja tähän elämään kuulumatonta, joutilaitten herrojen keksintöjä. Ja kaikki tehtiin totisesti ja synkeästi, nauramattomin suin, aivan kuin jokin Jumalan palvelus ja uskonnollinen meno. Pienikin hairahdus oli ikäänkuin anteeksisaamaton rikos jotakin pyhää henkeä vastaan.

Mutta yleensä Tanelin aika kului verraten hyvin. Hän ajatteli, että saapa tässä nyt ihminen levotella ja pitää leikillistä rokulia samaan aikaan, kuin kotipuolessa rikkainkin isäntä hikoilee kesätöitten ääressä. Ei tämä hänestä työtä ollut, vaikka joskus hiekkaisella, paahteisella kentällä saattoikin joku heikko mies pyörtyä kesken temppujen. Mutta Tanelilta temput kävivät rapsakasti. Eivät päässeet herrat hänen kanssaan rihlailemaan. Sen verran hän kuitenkin tuli laiminlyöneeksi palvelustaan, että joku ylimääräinen veden kantovuoro hänelle järjestettiin.

Tapahtuipa hänelle sentään täällä reservikasarmissa muuan iloisesti ällistyttävä kohtaus: hän näki siellä Närhi-Iikan. Sotapalvelustaan hänkin oli suorittamassa. Paljon oli heillä nyt toisilleen kertomista. Taneli kuuli, että myöskin Närhi-Iikka oli akalle vakiintunut mies, että hän oli heittänyt maanmittauksen, kun setämiehensä kaupungissa oli kuollut ja testamentannut hänelle jäämistönsä, joka ei kyllä ollut mikään rikkaus eikä omaisuus, vaan kuitenkin sievä summa. Samoin oli vaimon mukana tullut rahoja. Nyt Närhi-Iikka suunnitteli jotakin liikehommaa sinne vasta rakennetun rantatien viereen ja jokivarteen. Sen saman joen, jonka latvajuoksulla oli Tanelinkin kotikylä ja eläminen. Närhi-Iikalla kuului olevan siellä kauppapuoti ja pieni sahalaitoskin rakenteilla. Siinä valmistettaisiin lankuksi ja muuksi tavaraksi paksuja petäjiä. Tämä puutavara myytäisiin sitten jopa ulkomaille asti, engelsmannille ja muille kovasta hinnasta. Närhi-Iikka selitteli laajasti näitä asioita: kuinka uusi aika saapuu, jolloin puukin on rahanalaista tavaraa. Talonpoikakin saa siitä rahaa. Puu kelpaa muuallekin kuin piisiin työnnettäväksi.

Taneli selitteli myöskin oman elon kehityksensä: kuinka hänellä on oma akka, torppa ja lehmä. Ja siihen kai hän sitten harmaantuukin yhtä rintaa sen mökkinsä kanssa.

Mutta Närhi-Iikalla oli omat tuumansa ja ehdotuksensa: hänen mielestään oli hauskempi valmistaa luitaan lahoamaan vaihtelevammassa elämässä. Hän ehdotti, että Taneli tulisi hänen apumiehekseen. Hän tarvitsisi miehen, johon voisi luottaa, jonkunlaiseksi etumieheksi ja katsastelijaksi, sahan isännöitsijäksi. Taneli ensin vastusteli. Puhui, ettei hänestä ole herran viroille, kirjoitukseen taitamattomasta ja korvessa kasvaneesta. Mutta Närhi-Iikka sanoi, ettei hän aivan herran päiville vielä pääsisikään, ja kyllä hän opastaisi ne työnsä hoitamaan.

Niinpä Taneli hautoi ja tuumi tätä asiaa niinä kesäisinä viikkoina, temppuja suoritellen hurstihousut yllä ja kivääri kourassa. Päätös oli se, että hän lupautui Närhi-Iikan palvelukseen. Hän lupasi hävittää elämisensä kotiseudullaan ja saapua vaimoineen Maston asemakylään jo varhain sinä syksynä.

Reservi viikot kuluivat loppuun ja Taneli palasi Naavakorpeen, mutta mielessään aatos, että oli sen jättävä, pian ja ainiaaksi. Hänen Kaisansa kauhistui ensin tätä tuumaa, joka näytti tekevän täydellisen mutkan ja solmun heidän elämänsä naruun. Mutta Taneli ryhtyi vain selviytymään lähtöön ja saikin mökilleen ja lehmilleen ostajan. Halvasta ne menivät, mutta hyvä, että heillä jotakin sai. Eräänä syyskuisena päivänä Taneli ja hänen vaimonsa ottivat kontit selkäänsä ja lähtivät vaeltamaan kohti Maston asemaa. Heidän pystyttämänsä Naavakorpi jäi sinne syyskoreitten metsien sisään jo hieman siintynein seinin. Jotkut toiset ihmislapset ottaisivat sen rypypaikakseen. Tanelin äiti Leena seisoi sen pihalla vettä pyyhiskellen vanhoista silmistään. Ehkäpä hän näkikin nuorimman poikansa siinä viimeisen kerran. Hänen itsensä olisi otettava jälleen turvansa kotitaloonsa Hotakkaan, vanhimman poikansa luo.

Maston asemalla oli Närhi-Iikalla maatalo, johon hän oli muodostanut kauppapuodin, mistä myytiin kaikenlaista tavaraa. Sekahedelmiä, kuten hän Tanelille sanoi. Mutta hän viljeli myöskin talon maita. Hänellä oli lehmiä navetassa ja pari hevosta tallissa. Tämän maatalouden etumiehenä ja isäntärenkinä tulisi Tanelin pääasiassa aluksi olla. Lisäksi hänen oli opeteltava jonkinlaiseksi isännän silmäksi ja jalaksi vasta valmistuneella pienellä saha- ja myllylaitoksella, josta hän ei aluksi paljon ymmärtänyt.

Lyhyesti: olemaan ikään kuin oikeana kätenä Närhi-Iikalle, joka hänestä nyt äkkiä tuntui pelättävältä ja kunnioitettavalta mieheltä. Kas, mikä porho ja öykkäri oli äkkiä paisunutkaan sen palaneen mökin pojasta sieltä jokilatvan korpikylästä: sillä oli kaikenlaisia laitoksia, monenlaatuista olemista, palkkalaista ja käskyläistä. Olivat karjapiiat ja hevosmiehet, olivat sahan työmiehet ja jauhotakkinen mylläri, oli mies ja poikanen kauppapuodin tiskin takana, oli konttorihuoneen kirjojen takana muuan silmälasipäinen ja kalpeanaamainen mies, joka ei tehnyt muuta kuin istui siellä kynä mampsellinsormissaan. Ja kaikki nämä menivät ja tulivat Närhi-Iikan osviitan mukaan… Kuinka pohjustaakaan ihmistä maallinen oleminen…

Tanelille alkoi ikään kuin uusi elämä Maston asemakylässä. Hän sai kauppakartanon rakennuksesta asuttavakseen omituisen pienen kamarin. Hänen työnsä oli monipuolista ja enimmäkseen helppoa ruumiille, sellaista päältäkatsovaa ja huolta pitävää. Hengelliseksi hän itse sitä joskus nimitti. Mutta hänen vaimonsa toimi karjapiikana ja haisi lehmän ihville, kuten Taneli leikillään sanoi. Kaisa ei siihen vastannut muuta kuin epämääräisen: hmm. Olisihan tästä joku voinut ruveta ryppyilemään, että eipä mies pysty muun laatuista tuoksuvettä vaimolleen hankkimaan. Mutta Kaisa oli sellainen hiljainen ja hyvänlaatuinen ihminen. Hän oli tyytyväinen, kun sai olla puuhissa, joihin oli tottunut; kun sai jokapäiväisen leipänsä. Taneli oli häneen sangen tyytyväinen, silloin, kuten ennemmin ja myöhemminkin. Hän uskoi, että tuo hiljainen, pieni ihminen piti hänet ikään kuin aisoissa tämän elämän edessä.

Maston asemakylän halkaisi musta, kylän kohdalla koskena kihisevä joki, ja poikki joen ja kylän kulki rautatien vasta valmistunut suora linja. Se oli ikään kuin joku elävä suoni ja jänne tämän alakuloisen metsäisen maan pinnalla. Se tiesi eloa, kolinaa ja ääntä: äänihän on elämän merkki.

Taneli seisoi monasti syksyisessä iltapimeässä ja katseli kuinka juna, tuo outo ja voimallinen kulkija, rynnisti näkyviin tarkasti viitoitettua tietään. Hehkuvin silmin ja valoa välähtelevin kupein se ryömi tietään kuin valtaisa, satuinen mato, vatsassaan ihmisiä ja esineitä. Sitten se hihkaisi ontosti kajahtavan nenävihellyksen ja seisahtui kiltisti asemarakennusten luo. Mutta yhä ihmetteli Taneli veturia, joka voi siinä liikahdella välkkyvin kupein, puhkuen rajua voimaa, puuskuttaen että maa tärähteli. Tanelista se oli elävä, valtaisa peto, ja hän ihmetteli sielussaan, kuinka junamiehet voivat hallita sitä, ettei se lähde omille teilleen noilta pitkiltä rauta-anturoiltaan, metsiin ja maille. Jos Tanelilla olisi tuollaiset voimat, katsoisi hän ylön kaikki nuo junamiehet. Mutta tuohan olikin kone, rautainen kappale, jolla ei ollut ymmärrystä, joka vieläkin vähemmin napinoin kuin hevonen tai ihminen alistui vetojuhdan töihin.

Myöskin se sahalaitos siellä kosken partaalla oli aluksi uusi ja viehättävä. Siellä oli outoa, kiihoittavaa humua, kun työ kävi. Monikonstiset rattaat hyräsivät, raamisaha leikkeli paksut petäjät sieviksi laudoiksi, sirkkeli särisi. Joka miehellä oli omat tehtävänsä. Ja valkoiset lautakasat rakentuivat humussa ja läiskeessä. Tässä kaikessa oli jotakin suurta: punakuoriset petäjät olivat seisoneet ja kasvaneet jossakin kaukana jokilatvoilla, ehkä hänen kotikylänsä metsissä, vuosikymmeniä suuressa hiljaisuudessa talvisen tahi kesäisen taivaan alla. Sitten tuli puun kaataja, mutta ei rakentanut niistä huonetta siihen, eikä lähikylään. Hevoset vetivät puunrungot vesireitin varteen, ja notkeasivuinen vesi kuljetti ne kauas, hoilaavien piikkiniekka miesten mukana. Sitten tämä humuinen laitos iski monet ja purevat hampaansa puiden runkoihin ja valmisti ne oivaksi lautatavaraksi, jota tarvitsevat hakivat täältä. Sitä nostettiin myöskin sen suuren ja mustan ja voimallisen vetojuhdan monille rattaille, joilla ne kulkivat jos johonkin, missä toimeliaitten miesten vasarat kiinnittivät ne tarpeellisiin paikkoihin lahoamaan.

Maailma näytti tämän sahalaitoksen piirissä kummallisen avaralta, kaikki näytti kulkevan ylen monien kätten kautta ja elämä olevan mutkallista.

Sahalaitoksen kupeessa oli myöskin mylly, joka oli Tanelille ikään kuin tutumpi ja rauhallisempi, melkein kuin se sammaltunut vesiratasmylly kotikylän Myllykoskessa. Täällä kävi kolisten kaksi kiviparia hienontaen lähiseudun maanomistajain jyvät. Mylläri oli vanha ja laiha mies, ikään kuin hienon myllynpölyn valkaisema. Hän tuli pian Tanelille ylen tutuksi. He istuivat monasti pienessä, tomuisessa myllykamarissa, missä rautainen kamiini hehkui lämpöä, viinalasin ääressä. Mylläri kertoi juttujaan, enimmäkseen tarinoita kummituksista ja aaveista. Hänen mielikuvituksensa tuntui olevan tulvillaan jotakin aavemaista ja näkymätöntä, tyhjän pamahtelua. Hän oli hiljainen ja vaitelias mies, mutta viinojen ääressä hän muuttui puheliaaksi ja lempeästi naurahtelevaksi.

Viehättävän viinan kanssa Taneli tuli nyt olleeksikin tekemisissä runsaasti. Kaisa moitiskeli häntä siitä alinomaa ja ehkä estikin monasti liiemmän ryypyn ottamisen.

Myöskin Närhi-Iikka, tilanomistaja ja kauppias, harjoitti ryyppäämistä, tahi oikeastaan hän joi melkein alinomaa. Taneli ei tietänyt, lieneekö hän ollut aivan selkein päin ainoatakaan päivää. Mutta hän oli ylpeä siitä, että tämä hänen nykyinen isäntänsä piti häntä yhä ystävänään ja joskus juomatoverinaankin. Viina näytti kuitenkin aniharvoin saavan Närhi-Iikan iloiseksi ja remuisaksi. Enimmäkseen hän pysyi viinojensa ääressä vakaana ja vaiteliaana murhemielisen näköisenä. Hän puhui monasti Tanelille, kuinka tämä maailma ei tunnu hänestä pysyväiseltä majalta. Ja sanaapa tälle miten näissä hollituvissa elät ja oleskelet. Kuinka turhaan täällä puuhasit ja rakensit, nämä sahalaitokset jos muutkin, jopa ihanat asuinsijat ja puutarhatkin. Ne osoittautuivat vain turhuudeksi ja vaivaksi, ihmisen lähtiessä taipaleelle hollikartanosta koska sattui, jonkun Taivaan Isännän käskystä, kuten hän, sahanomistaja, lähetti kirveet metsän puitten juurille… Samoili siellä tulevassakin hollituvassa tuli ehkä polttoaineen tarve piisiin… Miksi siis pyrkiä kiivaaseen elämään, toteuttamaan joskus mielessä itävät ajatukset teoiksi… Parasta antaa niiden riutua ja sammua, kuolla ja hautautua. Ihminen on niin heikko ja haihtuva olento. Eläköön siis hiljaa, naurettavasti ja hupaisesti viinaa ryypiskellen…

Tähän tapaan puheli Närhi-Iikka kauppakartanon vinttikamarissa Tanelille. Mutta Taneli ei häntä ymmärtänyt. Hän ei ollut koskaan tuntenut sitä, mitä Närhi-Iikka nimitti elämään kyllästymiseksi.

Välistä Närhi-Iikka saattoi ikäänkuin innostua. Hänen valju ja ilmeetön kuunpyöreä naamansa sai väriä ja hänen silmänsä elivät. Hän kertoi silloin oudoin ja hämärin esitystavoin, mitä hän tekisi, jos hän olisi rikas mies, jos hänellä olisi kultakaivos. Tuon kovan ja keltaisen ja kummallisen välikappaleen voimalla hän rakennuttaisi palasen tämän köyhän ja alakuloisen maan pintaa paremmaksi ja iloisemmaksi. Mutta Taneli ei jaksanut käsittää hänen hämäriä sanojaan ja mielikuviaan, ei saanut selvää käsitystä minkä näköinen tämä keinotekoinen eedeni ja puutarha olisi.

— Mutta entäpä sitten, hän sanoi, jos Taivaan Isäntä nyt äkkiä lupaisi, että siinä on kultaa: lohko ja järjestä ja rakentele. Niin tuskinpa minulta tulisi mihinkään ryhdytyksi. Ehkä mieluummin istuisin tämän viinalasin ääressä haaveillen. Sillä minä tiedän, ettei todellisuus koskaan ole mielikuvittelujen veroinen. Mielikuvitus on siunattu asia. Muuten olisi ihmisellä vain autiota tyhjyyttä…

Vaikka Taneli ei ymmärtänytkään täysin hänen puheitaan, viihtyi hän kuitenkin hyvin isäntänsä seurassa siellä kauppakartanon vinttikamarissa. Varsinkin silloin, kun tämä ryhtyi muistelemaan heidän yhteistä lapsuuttaan, ikään kuin jotakin sadan vuoden takuista aikaa, kuinka ongittiin, kuinka juostiin kumisevilla kankailla…

Itse kauppakartanon rouva, Närhi-Iikan vaimo, toi heille usein kahvia ja kuumia vesiä. Hän oli kaunis, vaalea ja vaitelias. Ei puhunut tavallisesti sanaakaan, katseli vain surullisin silmin. Muuten hän näytti herrassäädyn ihmiseltä, ja vaikka hän ei mitään puhunut, huomasi Taneli selvään hänen pitävän miehensä toveria jonakin halpana ja tuskin siedettävänä olentona.

— Mitä? Kyllä Hotakka on yhtä hyvää lähtöä kuin minäkin, sinun herra miehesi. Vieläpä parempaakin. Hän on perintömaan poika, mutta minä kurjan torpparin…

Tavallisesti nämä heidän öiset istuntonsa jatkuivat, kunnes Närhi-Iikan mielikuvituksen siunattu tuiju sammui, ja hänet ympäröi autius ja tyhjyys. Hän nukkui mustalla nahkasohvallaan. Jos hän oli vielä pystyssä Tanelin lähtiessä, puheli hän varoittavasti:

— Elä sinä laske viinaa liiaksi veriisi. Koeta pitää pääsi selkeänä ja katsastaa, että nämä maalliset elämisen keinomme jotenkin käyvät. Siksi minä olen sinut tänne hommannut, koska sinuun luotan, että leivässä ja viinassa pysyttäisiin nämä lyhkäiset elonpäivät…

Taneli vakuutteli selväpäisyyttään ja rehellisyyttään, hiipi ulos ja sitten omaan kamariinsa oman vaimonsa viereen, joka silloin tavallisesti heräsi ja mutisi unimieliinsä:

Niin meni Tanelilta tässä asemakylässä Närhi-Iikan, sahanomistajan ja kauppiaan, lähimpänä miehenä vuosi ja meni toinenkin. Hän oli jo oleentunut tähän ympäristöön, missä sahalaitos humisi kosken partaalla, junat vaelsivat ja kauppoja ja muita pieniä keplottelulaitoksia seisoi ruskean maantien molemmilla sivuilla. Täällä oli elämä ikään kuin notkeasivuisempaa kuin siellä metsäisessä kotikylässä, missä vain kuokka ja kirves tekivät töitään vähin äänin. Täällä ihmiset monin keinoin ja eri asein hankkivat purtavaa hampaittensa rakoon ja muita elämän ilojaan. Täällä näki monen eri näköisen miehen pysähdyttävän laihan tahi lihavan juhtansa kauppakartanon eteen, näki monien uusien kasvojen muodostelevan ilmeitään miehen istuessa puodin köysinipuilla, kuuli monen eri kielen sujuttautuvan tarinoihin, esittävän älynsä keskeisinä syntyvät ja kuolevat sikiöt.

Tässä ympäristössä Tanelin pitkärunkoinen olemus toimi ja näkyi, kuten hän olisi jo ollut siellä kauan, siihen syntynytkin. Keskikesän viikoiksi hänen oli vain mentävä harmaaseen reservikasarmiin, missä myöskin oli monia kasvoja, ääntä ja hälinää, touhua ja tointa, älyn ja tyhmyyden ojentelua. Hänen isäntänsä ei sinne enää mennyt. Hän oli hankkinut lääkärintodistuksen siitä, ettei hänen ruumiinsa sietänyt asepalvelusta.

— Kas, sanoi hän Tanelille, minä olen jo vähän kuin herrassäätyä. Ja herrat voivat järjestää tätä elämäänsä. Mutta, kas, he ovat silti tyytymättömiä, enimmäkseen. Tyytyväisyys asuu vain siellä, missä ei joudeta ajattelemaan, eikä järjestämään, vaan ollaan pakotettuja kiivaisiin liikkeisiin jokapäiväisen leivän vuoksi. Elä sinä pyri koskaan herrain ja kissain päiville. Tahi mielesi myrtyy ja happanee ja järkesi tyhmistyy…

— Minusta näyttää, että sinä kuitenkin itse viettelet sellaisia päiviä, nauroi Taneli.

— Siksipä minä tunnenkin asian. Katso, ihmisen ymmärrys voi välistä käsittää kaiken, hyvän, mutta liha lököttää vain mukavuudessaan. Minkä sille mahtaa. Mutta asiaa se ei muuta.

Tanelikin oli suorittanut jo loppuun reservipalveluksensa ja hänen elämänsä näyttämönä näyttivät tulevan olemaan tästä lähtien tämä asemakylä, sahalaitos ja kauppakartanon tanteret. Mutta sitten tapahtui, että Närhi-Iikka yhtäkkiä möi sahalaitoksensa eräälle tukkiyhtiölle, jollaiset näihin aikoihin ojentelivat pitkiä kynsiään kaukaisimpiinkin metsäkyliin. Oli huomattu, että Närhi-Iikan perustama sahalaitos oli hyvällä paikalla, pitkän ja metsäisen jokilaakson suupuolessa, mutta hänellä ei ollut varoja, eikä luultavasti yritteliäisyyttäkään paisuttaa liikettään täyteen voimaansa. Ja yhtiöllä oli kiire, himo päästä leikkaavine aseineen äkkiä noiden isänmaan puiden juurille. Ja noiden puiden rungoissahan — ei pinnassa, kuten joskus ennen — oli monen miehen leipä, monen herran pitkä ryyppy korkeakantaisesta pikarista. Yhtiö tarjosi siis hyvän hinnan Närhi-Iikan sahalaitoksesta ja tämä möi. Hänen elämänhalunsa ja yritteliäisyytensä näytti menevän yhä enemmän sammuksiin. Hän ajatteli, että kaipa tässä leipä ja viina riittää jo tämän kaupankin turvin, jossa liikuteltiinkin jo paljon tavaraa.

Taneli joutui nyt siis pois sahalaitoksen humisevasta piiristä, jossa hän oli ollut jo työnjohtaja ja isäntä. Nyt hänen oli ryhdyttävä tavallisiin renkimiehen töihin kauppakartanon maille tahi pusailemaan jauho- ja suolasäkkien kimpussa makasiinissa. Tämä hänestä tuntui siltä, kuin olisi häntä elämänsä puussa pudotettu jotakuta oksaa alemmaksi.

Sattui myöskin sellainen seikka, että hän viinan viljelyksessä joutui riitaan muutamien kylän nuorten miesten kanssa, joille tuli päämääräksi antaa Tanelille selkään ja ottaa hänet suuren pelon alle. He tunkeutuivat jo muutamana yönä Tanelin kamariinkin tämän nukkuessa yövuoteellaan. Sieltä he kuitenkin palasivat sangen äkkiä. Taneli pyörähti vain kerran ympäri puntari kourassa. Muuan ei joutunut etsimään oveakaan, vaan ryntäsi ulos akkunasta ja juoksi tiehensä akkunan raamit kaulassaan. Ja pimeään yöhön kajahti Tanelin huuto:

Seuraavana päivänä oli valkeatakkinen lääkärimies saanut poimia lasinpalasia miehen ruumiista ja sitoa haavoja. Muuten tämä tapaus vain lisäsi miesten pienistä seikoista alkanutta äkää. Taneli huomasi joskus pimeinä iltoina heidän kyttäilevän kauppakartanon nurkissa tiilikivet kourissa. Ja hän tunsi olonsa epävakaiseksi ja tukalaksi.

Kerran isäntä oli kutsunut hänet taasen vinttikamariinsa, missä he istuivat puhellen ja ryypiskellen. Siinä sattui Taneli mainitsemaan, että tämmöisenä kauppiaana sitä menisi hänkin täydestä, niin kuin väärä raha…

— Tosiaankin. Sinäpä sanoit totisen sanan. Sinusta tulisi kauppias paremmin kuin minusta. Sinä osaat puhella mukavia ihmisille. Ja kauppiaita tarvitaan näistä puolin muuallakin kuin kaupungeissa ja rautateitten varsilla. Nyt ovat uusi aika ja uudet tuulet tulossa. Maakylien tunkiojuntatkaan eivät tule enää toimeen yksien ja samojen kätten töillä. Ei käy enää laatuun, että isäntämies jonkin kerran vuodessa käy kaupungissa ja tuo suolaa ja rautaa. Sinähän voisit perustaa kaupan kotikylääsi. Minä voisin hankkia sinulle tavarat, antaa luottoa, kyllä se kävisi. Tosin et osaa kirjoittaa, mutta voisithan oppia. Ehkäpä sitä siltä pärjäileekin, notka mies, kunhan osaa nimensä papereihin piirustella…

Niin oli uusi aatos itämässä ja versoi äkisti eläväksi ja voimalliseksi. Jo viikon kuluttua Taneli lähti vaimoineen siitä mustan joen ja rautatielinjan ristiin halkaisemasta asemakylästä, perustaakseen kaupan Latvuskylään, kotitantereilleen.

Närhi-Iikka jäi kauppakartanoonsa ylen mietteliäänä ja viinaan mielistyneenä miehenä. Hän oli luvannut kaikin tavoin auttaa Tanelin asiaa jalalle.

Latvuskylässä tiedettiin, että kauppias, porvari, oli nyt tuleva Taneli Hotakasta, joka oli sinne saapunut pieneltä retkeltään isommasta maailmasta. Siinäpä oli seikka ja tapahtuma kylän asukkaille. Monta kertaa täytyi tämän vuoksi pudistaa päätä ja liikuttaa kieltä ja nauraa hohottaakin: kauppa tähän kylään ja Taneli Hotakka kauppiaaksi, renki ja viinalta vaivattu ihminen… Jopa nyt jotakin! Varsinkin Erinäköinen Josefiina, kylän tietorikkain ihminen, puhui tästä asiasta paljon ja ennusti. Ennustuksen sisältö oli tämä: kuuseen kurkistelija kompastuu katajaan.

Yleensä oltiin sitä mieltä, että koko homma jää vain aikomukseksi ja jutuksi. Mutta Taneli osti Kivitalon isännältä vanhoja rakennuksia ja kylän keskeisimmältä raitilta palan maata. Hän kuului ottaneen posan taskustaan ja lukeneen hinnan heti pöytään. Sitä sieti miettiä. Sitten rakennukset siirrettiin paikoilleen ja nostettiin pystyyn. Taneli heilui siellä kahden palkkalaisen kanssa kirveineen ja kurikoineen. Viikon kuluttua oli kauppakartano pystyssä: puoti tiskeineen, sen perässä asuinhuone ja erillään makasiinirakennus. Kaikki oli kyllä vanhan ja harmaan näköistä, mutta hirret olivat vielä lujat.

Sitten tulivat ensimmäiset rahtimiehet, kokonaista puolikymmentä hevosta, syksyn ensimmäisillä lumilla. Puotiin ja makasiiniin purettiin ruis- ja vehnäjauhoja, sokeria ja suolaa, kahvia ja tupakanlehtiä ja muuta. Ensimmäiset ostajat tulivat ja ensimmäiset kaupat tehtiin. Kauppias seisoi tiskin takana ja puheli hauskoja, nauratteli vakaita isäntiäkin. Kävivät mökkien akat ja mummot jostakin lantin saatuaan vaihtamassa sen kahvipapuihin ja sokerinmuruun. Sillä asialla käväisi Erinäköinen Josefiinakin. Kai hän myöskin tahtoi omin aistimin tunnustella, että tämä kaikki oli todellista, eikä mitään harhaa ja silmäin lumetta. Lipevä hänellä oli mieli ja kieli: niistä vuoti uuden kauppiaan ylenpalttista arvostusta.

— Jo minä olen sanonut, että hyvä se on koko kylälle, että kauppa saatiin. Ei tarvitse nyt talosten tehdä viikkokautista kaupunkimatkaa tavarain takia, ei köyhänkään vaivaisin jaloin vaeltaa kirkonkylään ostaakseen tarvenyssäkkänsä, jota köyhänkin syntinen liha vaatii, niin kauan kuin hän täällä majaa pitää…

Se kirkonkylän kauppa oli ollut jo olemassa kymmenkunta vuotta. Mutta yleensä se oli elänyt hiljaisesti ja kituliaasti, ehkä siksikin, että kauppias oli kovin laiska ja unelias mies. Saattoi sattua, että hän ostajan tullessa oli makaamassa puotinsa tiskille viidenkilonpunnus päänsä alla. Eikä suinkaan aina noussut ostajan kysyessä jotakin tavaraa. Näin hän saattoi vastata:

— Näkyykö sitä hyllyllä? Eikö? Makasiinista olisi haettava, mutta enpä tästä nyt viitsi nousta ruokalevoltani. Tule jokin toinen kerta…

Mutta nyt kuultuaan, että uusi kauppa oli perustettu hänen alueelleen, hän ihmeellisesti virkistyi. Alkoi puuhata, naulasi ja vasaroi paikkoja kuntoon, sai uutta puhtia ja elämää.

Moni latvuskyläläinenkin saattoi vielä käväistä hänen puodissaan. Joku heistä sanoi Tanelille.

— Helpommalla myy kirkonkylän kauppias. Se se lopultakin on haka kauppiaaksi tässä pitäjässä…

— Niin haka? Minä olen sitten koukku, koukkijainen. Koukin ja kaivelen rahat pois ihmisten kukkaroista.

Siitä alkaen pidettiin Tanelia porvarina ja kauppamiehenä, ja
Koukkijainen oli silloin hänen nimensä.

Hänen kauppansa näyttikin jo päältä nähden seisovan vahvasti kantapäillään. Liike kävi. Myytiin ja ostettiin. Kyläkunta oli sangen laaja. Siinä oli monta taloa ja vielä useampia mökkiläisiä, kotureita ja ahertajia. Ja rahahan kulkee monien hyppysien kautta, käväisee pienessä määrässä joskus köyhienkin kourissa. Tukkiyhtiöitten kynnet olivat niinä vuosina ensi kertoja isketyt ympäristön metsiin. Moni isäntämies saattoi sanoa: kyllä mänty maksaa. Ja köyhä kirvesmieskin saattoi jonkin kerran elää hurskaasti kahvinpapujen ja vehnäjauhojen ja riisiryynien parissa.

Närhi-Iikka Maston asemakylästä antoi surutta tavaraa, lähetti sitä joskus pyytämättäkin kuormittain. Valtaisat pinot oli Tanelin makasiinissa jauhoja ryynisäkkejä. Hän saattoi niitä katsellessaan tuntea mielensä juhlalliseksi: hänet on pantu paljon haltijaksi. Eikä ollut nyt huolta omastakaan jokapäiväisestä leivästä: täysinäisiin säkkeihin voitiin pistää ammennusastia.

Taneli osti myöskin maantuotteita: voita ja pajunkuoria. Ostipa hän Simo-äijältä kaikki tämän rakentamat maalaillut länkipuut ja Verkkoukon, mainion kytän, salametsästämät metsot. Maatuotteet lastattiin rattaille ja ajettiin kaupunkiin, joskus monella hevosella. Taneli itse etumaisen kuorman päällä. Perillä tavarat myötiin ja toista laatua ostettiin tilalle. Niillä länkipuilla ja suolatuilla metsontäkillä ei monastikaan tuntunut tulevan nettoa, päinvastoin. Mutta Taneli oli sitä mieltä, että kaupan ja meriliikkeen piti käydä.

Melkein jokaisella kaupunkimatkalla piti myöskin astua viinapuodin ovelle valtavat ja kumisevat henttarit kourissa. Kaupungissa oli elämä sitten iloista väriltään, samoin paluumatkalla, jopa jonkin päivän kotonakin. Varsinkin markkina-aikaan olivat nämä kaupunkimatkat Tanelista hupaisia. Silloin tapasi tien päällä tuttuja isäntiä, kuten kirkonkylän Pasionkin, suuren talon isännän ja suuren ryyppymiehen, joka ei koskaan selvää päivää nähnyt. Hänenkin kanssaan Taneli tuli tutuksi näillä matkoillaan, kallisteli ryyppyjä ja puhui komioita. Pasio se osasikin puhua aina jotakuta pykälää komeammin kuin muut. Hän oli sanonut muun muassa, että kuoltuaan on hänet haudattava pystyyn ja pää näkyviin. Hänellä kun on paljon tuttuja savolaisia, niin ne voivat sitten markkinoilta palatessaan käydä kolistamassa ryypyn edesmenneenkin kaverin suuhun…

Niin saattoi puhua Pasio, joka oli pitkän vuosikymmenen elänyt yhdessä ja ainoassa viinan sumussa. Mutta varojensa mukaan on ihmisen yritettävä. Köyhä ei pysty täällä pysyväistä turvaa eikä suojaa saamaan maailmaa vastaan. Sade ja pouta lankeavat hänen päällensä niin, kuin Taivaan Isäntä tahtoo.

Ja Taneli ei ollut rikas mies. Lekkerit tyhjentyivät ja pää sellosi arkisen harmaaksi. Tuli katumuskin ja hengen vaiva ja unettomat yötkin, aivojen laskiessa ja vatvoessa, kuinka tämä kauppa kävi, kuinka tämäkin kaupunkimatka oli lyönyt leiville. Kirjanpito olikin tämän Tanelin kaupankäynnin heikko puoli. Hän kun ei pystynyt sitä juuri kynällä pitämään. Monet illat hän oli kyllä istunut korvallista kuumentavassa ja kynsiä kouraavassa oppityössä. Mutkikkaat viirut syntyivät paperille työläästi, suunkin soppeillessa, huulien muodostellessa samansuuntaisia kuvioita. Loppujen lopuksi hän osasi piirtää paperille vain nimensä ja senkin sait panna puoleksi arvaamalla. Tanelin oli siis kaikki asiansa vyörättävä ja sessottava selville aivoissa. Ja välistä tuntui jokin suti sielläkin laaseskelevan kaikki sekaisin.

Mutta kauppa kävi kuitenkin. Tavaraa oli valtaisat pinot, ja kauppias Koukkijainen tunsi itsensä usein paljon haltijaksi. Hänellä oli jo haaraliikekin. Kylän toisessa laidassa asui muuan viisas leskivaimo. Hän sai Tanelilta myytäväkseen kaikkea ruokatavaraa suuret säkilliset. Sitten aikanaan huomasi Taneli, ettei tästä liikkeen laajennuksesta ollut muuta kuin suurta hallaa. Kahvia, ryyniä ja muuta mannaa vietiin sinne ilman määrää, mutta rahaksi niistä näytti vaihtuvan vain pieni ripe.

Mutta saihan Taneli komeasti sanoa, että sielläkin on minun liikettäni. Saattoivat ihmiset vähän hymyillen puhua kauppias Koukkijaisen haaraliikkeestä, jota viisas leskivaimo hoiti.

Välistä käväisi Taneli rahtimiehen mukana Maston asemakylässä Närhi-Iikan, päätavaranhankkijansa ja luoton antajansa, luona selvittelemässä asioitaan, saamassa neuvoja, viemässä hänelle liikeneviä rahojakin. Närhi-Iikka oli edelleenkin sama vakaa ja nauramaton mies. Hän kutsui Tanelin ryypylle vinttikamariinsa ja puheli:

— Mitenpä minä kauhalla kaatanen mieltä päähäsi, ellei sitä ole sinne saanut Taivaan Isäntäkään. Mutta elä sekaannu housuihisi. Yritä pysyä puujaloillasi. Korkein kohta taivaasta kai se Latvuskylässäkin näyttänee olevan. Pitäisipä siellä yhden siistin kyläkauppiaan elää…

Närhi-Iikan rouva oli yhäkin yhtä valkoisen ja hienon ja herrassäätyisen näköinen. Mutta nyt hän puhui Tanelillekin jonkin sanan, nimittäen häntä Koukkijaisen herraksi.

Niinpä Taneli eleli kauppiaana ja Koukkijaisena kaksi kokonaista vuotta ja kappaleen kolmatta. Sitten tuli taasen taite hänen elämäänsä. Närhi-Iikka oli yhtäkkiä myönyt kauppaliikkeensä ja mennyt ties mihin. Ostajat ryhtyivät sitten tiukkoihin tileihin Tanelin kanssa, olivat tyytymättömiä, kielsivät uuden tavaran annin ja luoton ja vaativat entisetkin saamisensa pois. He saivatkin ne, kun ottivat Tanelilta koko kauppakartanon tavaroineen ja möivät ja hävittivät sen.

Taneli huomasi nyt olevansa joku muu kuin kauppias Koukkijainen. Hän sanoi, että kun kauppiaalta on luotto lopussa, niin loppuu muukin, koko liike.

Kyläkunta oli jälleen toistaiseksi ilman kauppaa. Asukkaat, myöskin köyhät, kahvinkipeät muorit, saivat jälleen tallustella taivalta kirkonkylään.

Nämä ajat olivat Tanelin elämässä sumuisia ja sieluakin, ihmisen lihojen ja luiden sisässä väliaikaisesti asustavaa kapinetta, ahdistavia aikoja. Oli hänelle siinä kauppaliikkeen lusahtaessa loppuun jäänyt sen verran varoja, että sai useammat litrat kirkasta ja väkevää viinaa. Sitten alkoi ryypiskely mielen lohdutukseksi, kauppias Koukkijaisen maahanpanijaiset, kuten hän itse sanoi. Pari kolme viikkoa hän oli yhdessä ainoassa korkeassa viinassa. Se pakkasi jo lopulta hämyä, viinahulluutta päähän. Hän uskoi yhteen aikaan, että hänen päälaessaan oli nyrkin mentävä reikä, josta sielu oli karannut tiehensä, joten hän oli ikään kuin autio, kylmille heitetty maja. Hän meni jo Syinmaan tietäjän luokse näyttämään avointa päälakeaan ja puhumaan, tokko tähän neuvoa keksittäisiin. Mutta tietäjä sanoi, että jos häneltä kerran on sielu karannut, niin hän on kuollut mies. Ja kuollut ei kakkua tarvitse.

Siellä tietäjän talon penkillä maatessaan hän oli myöskin joutuvinaan pirun kämmenille. Tämä pahahenki oli ikään kuin sian muotoinen ja röhkivä. Mutta kämmenet sillä oli suuret ja voimalliset, ja niillä se kiikutti Tanelia liki huoneen mustaa lakea. Hänet valtasi sellainen tuska ja hätä, että hän siitä päätteli sielun yhäkin hänessä asuvan. Sieluton ja hengetön pökkelö ei sellaisia tuskia tunne.

Tämän kummitusmaisen pahan hengen kämmenien kiikutuksesta vapauduttuaan hän lähti Syinmaasta ja kulki kirkonkylään. Mutta sielläkin oli outoja vastaantulijoita: valkoposkisia virstantolppia pitivät hänen viinansumuiset silmänsä kovakaulaisina, pitkäviittaisina lähetyssaarnaajina. Jopa hän kerran lankesi polvilleen sellaisen juurelle maantien raviin ja rukoili suruttomuuttaan anteeksi. Hän kävi myöskin Pasion, sen suuren talon isännän ja väsymättömän ryyppymiehen, luona. Mutta Pasio ei ryhtynyt hänen kanssaan millekään. Sanoi, että kauppias Koukkijaisen hän tunsi, mutta ei tuollaisia viinapäissään kuljeskelevia irtolaismiehiä.

Siten Tanelin oli lähdettävä Pasion talosta niine hyvineen. Hänen viina-aineensa olivatkin jo lopussa. Pää selvisi ja henget eivät enää tuppaantuneet hänen seuraansa. Hän tunsi varmasti olevansa maan pinnalla ja nahkojensa sisässä. Mutta suuri synnintunto häneen jäi. Hän oli valmis lausumaan: minä vaivainen mato ja matkamies.

Kotikyläänsä tultuaan hän kuuli vaimonsa Kaisan olevan huonemiehenä Kivitalossa. Taneli muisti, ettei heillä nyt ollut mitään omituista asuntoa eikä turvapaikkaa. Siitä hänen äkkiä pystyttämästään kauppakartanosta olivat valtaisat tavarapinot kadonneet. Eivätkä autiot seinätkään olleet hänen. Muurari-Pekka asui nyt siinä monilukuisine paljaskoipisine lapsineen.

Kivitaloon Tanelin oli siis käveltävä tapaamaan Kaisaansa. Ja ankara rippi odotti siellä häntä: vaimo ja talon emäntäväki kävivät yhteisymmärryksessä hänen kimppuunsa. Ja Taneli tunsi häpeävänsä ja nöyrtyvänsä. Hänen sielunsa tila oli nyt otollinen uskonnollisille jyvillekin. Hän kiipesi uskonlahkoon kuuluvien ihmisten kaulaan ja teki parannusta ja luetteli syntejään. Kaikki tämä totinen homma tuntui kummallisesti virkistävän ja parantavan hänen mieltänsä ja sieluansa. Olihan hänellä nyt uskonveljiä ja -sisaria, jotka puhuivat lohduttavia ja anteeksi antavia sanoja. Taneli tunsi olevansa valmis tämä kuittinippu kourassaan astumaan vaikka Taivaan Isäntää vastaan. Hän tunsi jonkinlaista pyhää iloa ja sanoi:

Jälleen oli kyläkunnan kiehtonut kesäinen lämpö, vehmaus ja pehmeys. Ja Taneli oli ryhtynyt pystyttämään omaa asumusta, omaa rypypaikkaa ja pesää. Hyvät naapurit ja uskonveljet auttoivat. Ison Mahalan vanha emäntä oli lahjoittanut hänelle kyläkunnan vanhimman, repaleiseksi käyneen, iänikuisen raamatun ja vaikuttanut asiaan, niin että itse Ison Mahalan isäntä luovutti hänelle velaksi jauhosäkin. Kivitalon isäntä oli taasen antanut mökin paikan maaltaan, kyläkunnan laitametsästä..

Sinnepä siis Taneli laski hartioiltaan jauhosäkin kuusen juurelle, asetti raamattukirjan säkin päälle ja ripusti oksan tynkään kailettikellon. Hän sanoi vaimolleen, että tähän syntyy Kuusela. Ja työ alkoi.

Ajat olivat muuttaneet näinä muutamina vuosina: ei käynyt nyt torpan pystyttäjän kaataminen suuria aarnipuita mökkinsä seinähirsiksi. Metsänomistaja sai niistä nyt rahat puuyhtiöltä. Niin oli saanut Kivitalon isäntäkin. Suuri raiskio se oli, johon Taneli nyt oli ryhtynyt asumusta pystyttämään. Metsä oli ikävän näköinen, kuten puoleksi kynitty linnunraato. Pienien puiden ja näreiden seassa törröttivät kellastuneet oksat ja kaadettujen tukkipuiden latvukset. Näistä joutilaista maahan maatuvista latvapuista oli Tanelilla nyt lupa laatia majansa.

Työ alkoi suurella kiivaudella. Kas, vieläpä Taneli pystyi tarttumaan kirvesvarteen, vaikka olikin ollut kauppiaana ja Koukkijaisena täysien säkkien ääressä tiskin takana. Puiden latvat karsittiin ja kannettiin kasaan. Vaimo oli suurena apuna. Kirves napsoi ja lastut sinkosivat varhaisista aamuista hamoihin iltoihin, ja seinät kohosivat. Kun yksitoista työpäivää oli kulunut siitä aamusta, jolloin Taneli laski jauhosäkkinsä ja raamattunsa puun juurelle tässä raiskiossa, oli Kuuselan torppa valmis. Haiku kohosi savupiipusta ja akkunalasit kimaltelivat iltaisen auringon paisteessa.

Niin oli Taneli jälleen oman kurkihirren alla. Siinäpä oli akalla tyyssija, siinä voit joskus itsekin levätä öitäsi ja iloita vaimostasi, pistää ruoan murua rintaan, mikäli sitä irti sait. Mutta siinäpä sitä olikin tietämistä. Yleensä sait ripustaa kintaasi ovensuunaulaan. Perälle pirttiä niitä turhaan veit.

Ei ollut toki ilmestynyt suurta lapsilaumaa perässä vedettäväksi. Lapsia ei heille Taivaan Isäntä näyttänyt siunaavan. Olivathan he eläneet ja rakastaneet jo siksi monta vuotta, suudelleet, kuten Taneli hulluutensa päähän puhui, että kinnasparit olivat orrelta tipahdelleet. Mutta kas, kun Kuusela valmistui, valmistui ja syntyi siinä myöskin pieni poika. Tämä poika kuoli kuitenkin sangen pian. Sijaan syntyi kuitenkin tyttö, joka eli ja kasvoi. Useampi ei enää yritellytkään. Ja ainahan tämän yhden lapsen ruoissa piti. Olipa hän ikään kuin ilokin vanhemmilleen, toivo vanhojen päivien elatusavusta. Hänet ristittiin Mariaksi.

Niin elettiin. Kuuselan mökki näytti pysyvän vain vuosi vuodelta entisellään, pienenä ja vesakkometsän läheltä piirittämänä. Ei ollut tässä torpassa navettaa, eikä lehmää. Särpimet oli kannettava taloista läkkipeltikannussa. Pieni se oli perunamaakin seinän takana. Joku olisi saattanut sanoa, että miksei Taneli penkonut ja viljellyt sitä maata laajemmalti? Mutta köyhä ihminen ei aina nälältä kykene tekemään sitä, mikä ehkä viisasta olisi. Suolet pakottavat hänet toisen ihmisen töihin, mistä leivänpalat saavutetaan nopsemmin hampaisiin. Sitäpaitsi oli se torppain vuokrajärjestys siihen aikaan epämääräinen. Torppari oli turvaton lakien ja isäntien edessä. Taneli luuli tietävänsä kuinka moni heistä oli ahertanut torpassaan elämänsä ajan ja lopuksi nähnyt tuuleen työtä tehneensä: työstä ei ollut turvaa torpparin vanhuudelle eikä hänen perillisilleen.

Niin kuluivat vuodet vähin vaihein. Epämääräisen luvun metsän puita katkoi ja halkoi Tanelin kirves, yhä venyivät hänen kaivamiensa ojien pitkät sivut, yhä leveni kuokkimiensa maiden leveys. Kaiken hän teki määrämaksusta talojen isännille. Ja niin voivat he kaikki kuljettaa suoliensa lävitse ravintonsa. Niin on tämä elämä järjestetty.

Mutta yleensä Taneli eli surematta: hänen suunsa ja kielensä muodostivat monien vuosien kuluessa epälukuisen määrän mukavia puheita ja naurua. Uskonnollisuuden tuuli oli äkkiä kulkenut hänen ylitseen ja jättänyt hänet taasen rauhassa jammertumaan maallisiin. Hänen välinsä Kivitalon isännän kanssa eivät pysyneet oikein hyvinä. Hänen oli tehtävä torpastaan veropäivät, ja silloin isäntä tavallisesti asetti hänet hakkaamaan halkoja ahneus mielessä, sillä pystyihän Taneli siihen työhön aivan ylös hypäten. Mutta kas, halkoja tulikin päivän mittaan vain se määrä, mikä muiltakin miehiltä, parisen syltä. Kivitalon vanha isäntä mutusteli suutaan tyytymättömänä:

— Vähännäppipä sitä jälkeä on. Onhan se monasti kuultu ja nähty, että sinä saat hakatuksi neljä viisi sylenmittaa päivässä…

— Saan milloin saan, vastasi Taneli. Mutta ei nyt olekaan lyöty viinahallista veikkaa. Olen suorittamassa veropäiviäni ja teen työtä sen, minkä muutkin talonmiehenne ja renkinne. En hituistakaan vähemmän. Pikemmin enemmän. Miehen työn olen tehnyt joka päivä. Eipä pitäisi olla mitään muistuttamista.

Mutta isännän mielestä oli. Se oli hänestä ilkeyttä ja laiskuutta. Taneli eli kuitenkin oman päänsä jälkeen: hakata huhtoi nopeasti määränsä ja istuskeli sitten jouten työmaalla ja veisaili virttä äänekkäästi, siinä tarkoituksessa, että se kävisi isännän älälle entistä enemmän.

Kuten se kävikin. Huonot olivat torpparin ja isännän välit. Uhkasipa isäntä hänet häätää aivan pois mökistään. Mutta Taneli ehtikin ennen häntä. Hän möi Kuuselansa halvasta hinnasta muutamalle köyhälle miehelle ja pystytti sitten Kivelän mökin Ison Mahalan maalle ja asui siinä aikansa. Möi senkin ja rakensi sitten Kitulan. Kaikki torpan tarvitsijat kun eivät pystyneet tahi ryhtyneet rakennustöihin. Mutta Tanelilta nousi mökki maasta yhtä äkkituumaisesti kuin sieni sateen perästä.

Mutta näihin aikoihin, juuri kun hän oli saanut valmiiksi uudemman mökin ja nimittänyt sen Kitulaksi, alkoivat Tanelin tajussa puhallella ja elää uudet tuulet ja tuumat. Häneen iski voimallinen Amerikan kuume.

Se oli tavantakaa ikään kuin sivunnut ja hiponut häntä ennenkin. Olihan hän nähnyt monien miesten menevän meren taakse ja jonkun sieltä palaavankin. Ja silloin nämä, lähtiessään aivan köyhät ja tavalliset miehet, olivat olleet rahamiehiä, herrasmiehen asulla ja komeilla kellonperillä varustettuja. Se maa siellä suuren lätäkön takana lienee ihmeellinen ja lämmin maa. Se houkutteli ja kiehtoi mieltä. Ja nyt tämä viehätys oli äkisti kasvanut voimalliseksi kuumeeksi. Työkään ei käynyt ja öiden unikin oli vähäistä. Mutta pitkä matka vaatisi varoja, joita Tanelilla ei ollut. Olisipa hänen entinen ystävänsä Närhi-Iikka nyt saapusalla. Taneli ei kuitenkaan tiennyt mihin tämä mies oli haihtunut. Voimallinen halu ja harrastus vievät kuitenkin pyrkimyksiin, jotka aikanaan kantavat kaltaisensa hedelmän. Niinpä Tanelikin alkoi istuskella kylän isäntien luona ja selittää heille asiaansa, ensin taitavin esipuhein, ja sitten suoraan. Ja kas, jokin päivä kului ja jo oli Tanelilla isäntien nimiä pönkämiehinä velkakirjassa, jolla Ison Mahalan isäntä luovutti rahat.

Enempää ei Taneli aikaillutkaan. Jonakin kevättalven päivänä hän suuntasi matkansa meren taakse. Hänen Kaisansa pienine tyttärineen jäi Amerikan leskeksi Kitulan mökkiin.

Mutta koko tämä matka oli Tanelin mielestä jotakin epätodellista, elämä siellä maailman rannoilla ikään kuin unennäköä. Ällistyttävän viljavasti oli hänen mielestään merellä vettä, jonka suuret tuulet saattoivat sellaiseen heiluntaan, että kookas laiva tuntui sen valtaisilla kämmenillä epävarmalta, päreisen vakkaresun tavoin ratisevalta kappaleelta. Monta vuorokautta hän makasi meritaudissa, joka tuntui kaivavan ulos kaikki sisälmyksetkin.

Tämänkin siivottoman veden paljouden ylitse päästiin viimein ja Taneli astui Lännen manterelle kiveränokkaisine saappaineen ja karvalakkeineen. Maihinnousupaikassa hänen piti tavata tuttu, jo vuosia sitten tänne matkustanut kotikylän mies. Tämä tapaaminen tapahtuikin ja hyvältä tuntui Tanelista tämä kohtaus, sillä orvoksi ja ikään kuin naudan tavoin kulotettavaksi hän tunsi täällä itsensä.

Sitten piti ryhdyttämän työhön, irroittamaan niitä arvokkaita taaloja. Se työ oli kolin purkua, missä kyllä tarkeni armottomassa auringon paisteessa. Kolin mustaamat ohuet vaatteet liimautuivat ihoon, josta hiki tuntui kihoavan aivan vaahtona kihisten. Mutta myöskin niitä taaloja tuli. Ensimmäinen rahakirje voitiin lähettää vanhaan maahan.

Sen työn lopussa Taneli joutui eroamaan toveristaan. Hän oli sitten töissä maaseudulla aivan toiskielisellä farmarilla, joka ei osannut Suomen sanaa. Eikä talossa ollut muitakaan suomalaisia. Vaikka hän jotenkin tulikin toimeen isäntänsä kanssa työhommassa, niin kovin hänestä tuntui tukalalta tämä mykkä elämä. Siinä vanha maa, kotikylän metsäiset ja alakuloiset maisemat, nousivat jo ylen kauniina kangastuksina hänen mieleensä. Jopa pakkasi aivan huokaisuttamaan, että miksi nuo tuli jätetyksi ja tokko noita enää koskaan nähnee.

Lähistöllä jonkin mailin päässä oli myöskin eräällä suomalaisella farmi. Tämä oli ryhtynyt jo aivan taloksi, siinä mielessä, että tänne hänen luunsa vanhenevat. Hän oli kuljettanut tänne koko perheensä, myöskin äitinsä, vanhan maan nälkäpitäjässä elämänsä eläneen naisen.

Palvelijoista oli puute siinä seudussa. Niinpä tämä vanha muori oli jonkin aikaa lapsenhoitajana juuri sillä toiskielisellä farmarilla, jota Tanelikin palveli. Tämä muorin läsnäolo ikään kuin teki hupaisemmaksi ja lievitti Tanelin elämää: saihan kuulla edes vähäisen kristityn ihmisen puhetta.

Muuan kuva ymppäytyi hänen mieleensä tältä ajalta. Oli sunnuntai ja Taneli ja se vanhan maan nälkäpitäjien muori olivat aterialla. Ruoka, leipä, se pääasiassa teki Tanelin elämän täällä vaikeaksi. Se leipä oli vehnästä, joka ei hänen vatsassaan ajan pitkään tuntunut ruoalta. Se teki elämän nivon tuntuiseksi ja vei ruokahalut. Samoin oli muorinkin laita.

He siis syödä nälvivät vehnäleipää asetellen voita sen päälle tahi töhräten sitä siirappiin. Eikä heidän sydämensä eikä sisuskalunsa tuntuneet sitä ilolla vastaan ottavan. Jopa sanoi Taneli:

Sen Taneli muisti vielä vanhanakin: olipa siinä tapaus, ettei ihminen ole tyytyväinen vehnäsenkään ääressä, vaan hänen mieleensä muistuu, vieläpä herkkuna, hieman punertava ja pihkainen petäjänkuorileipä.

Kauan ei Taneli siinä farmilla palvellutkaan. Hän siirtyi kaivosseutuun. Kovin sotoista hänestä oli kuitenkin kaivostyömiehen elämä siellä maan uumenissa suuressa pimeydessä. Siellä hän kuitenkin kärräili kiviä vuoden päivät lepatteleva kynttilä lakissa, vaikka kaiken aikaa miettikin, ettei tämä ole hänen työtään eikä elämäänsä. Mitä hänellä lienee sitten ollut muistuttamistakin, sillä paremmin hän täällä eli kuin ikipäivänä ennen tahi jälkeen: töitten väliajoilla sai esiintyä aivan herraskaisessa asussa, löysipä täällä mieleistään ruokaakin ja voi viettää salongissa juomien ääressä hurskasta elämää. Mutta vanha maa, pieni Kitulan mökki, muistuivat aina hänen mieleensä.

Sitten tapahtui kaivannossa onnettomuus. Jokin osa siitä luhistui kasaan, ja monta miestä kuoli ja loukkautui. Taneli ei kyllä ollut onnettomuuden sattuessa työvuorollaan, mutta kovin oneaksi vei hänen mielensä, kun hän näki miesten jäännöksiä säkissä kuljetettavan pois. Hän ajatteli, että noin voi hänkin siellä joskus lahistua kiven alle kuin hiiri loukkuun. Olisikohan sittenkin parasta elää loputkin elämäänsä siellä lähtöpaikallaan, kun ne eivät kuitenkaan haihdu mielestä… Ei siellä ainakaan kivi tipahda päälakeen.

Hänellä oli tarvittava määrä rahaa taskussa ja niinpä hän jonkin päivän päästä oleili jälleen keinuvassa laivassa sen viljavan veden paljouden päällä. Niin äkkiä hän palasi suurelta retkeltään. Rikkautta hän ei ollut käsittänyt. Mutta olipahan sekin mielikivi kierretty.

Jonakin toukokuisena aamuna hän sitten avasi Kitulan mökin oven.
Kolmatta vuotta oli siitä, kun hän oli sitä viimeksi käsitellyt.

Kitulan torpan Amerikan leski oli iloisesti hämmästynyt ja näytti Tanelista uudelta ja viehättävältä. Hänen pikku tyttärensä Marian pituus näytti myöskin venähtäneen muutaman korttelin.

— Tuleehan se mies meren takaa, ihastui Kaisa. — Ja vieläpä turppaan altakin, lisäsi Taneli.

Sitten Tanelin elämä jatkui kuten ennenkin mökin miehenä ja puun kaatajana ja maan kuokkijana.

Tämän Latvuskylänkin kasvojen ilme oli ikään kuin muuttunut niinä parina Amerikan vuotena, niitä ennen ja niiden jälkeenkin, aivan vitkalleen ja huomaamatta. Oikea ruskea, somerolla kyllästetty, virstantolpilla varustettu maantiekin oli rakennettu kirkonkylään. Joidenkin talojen ja torppien seiniin oli sivelty punaista väriä. Uusi kauppias, vakainen ja ymmärtäväinen Kitunen, pystytti kauppansa kylään, lähelle Tanelin entistä kauppakartanoa, joka oli nyt alentunut Muurari-Pekan harmaaksi ja köyhäksi mökiksi. Tämä kauppa pysyikin nyt pystyssä vuodesta toiseen, vaikkakin hiljaisena, ikään kuin kituliaana. Tästä kauppiaasta Taneli ajatteli ja sanoikin, että kostoon kovaan on mies kauppias.

Talojen maille ilmestyi rautaisia maan kääntäjiä, touhukkaasti repiviä rullaäkeitä. Ensi kerran Iso Mahanen lähetti Tanelin kaivamaan viemäriä vetiselle suolle. Sen mustasta, epävarmasta pinnasta oli maanomistajalla nyt mieli saada viljaa, etupäässä heiniä naudoille.

Lehmänannekin vietiin nyt jo rautaisen koneen käsiteltäväksi, meijeriin. Se oli vielä pieni ja käsinväännettävä kone, kyläkunnan yhteinen. Mutta rasva siinä maidosta erotettiin ja puristettiin voiksi. Hiljalleen joutivat lahomaan talojen maitokamarit ja monilukuiset valkoiset pytyt.

Yhtä ja toista uutta ilmestyi. Kuten puhelinlinjakin maantien viereen kauppias Kitusen rakentamana. Tolpat kohosivat ja musta rautalanka humisi tuulessa, ikään kuin voivotteli, että sen täytyi niin kiireesti kuletella ihmisten puheita. Tämä laite oli aluksi kyläkunnan ihme ja sitä nimitettiin juorulangaksi.

Niin kuluivat vuodet ja niin ilmestyi aina uusi ilme ja ryppy kyläkunnan kasvoihin. Eikä kukaan voinut tietää, kävikö sen ilme vanhemmaksi vai nuoremmaksi, sairausko sitä muodosteli vaiko suuri elonvoima.

Elämän verkossa ovat kuteet ja loimet monisäikeiset ja mutkalliset. Sitä kudotaan, kudotaan, pujotellaan, moni käsi lennättelee sukkulaa, moni jalka painaa poikimia. Ja verkko ja kudelma käy yhä mutkallisemmaksi, kirjavammaksi, oudoksi ja käsittämättömäksi. Itsekunkin harmaa tahi verevä elämän rantu voi siinä yht'äkkiä vaihtaa väriä, saada sykkyröitä tahi katketa syistä, joihin oma ohjaus ei ole paljon vaikuttanut. Ollapa sormesi kuinka taitavat ja notkeat tahansa, jalkasi vaikka miten voimakkaat: elämän suuressa nuotassa kuitenkin pyristelet nuotassa, jota vedetään kohti suurta tuntemattomuutta.

Niinpä tämänkin puunhakkaajan, ajurin ja kuokkamiehen elämään valmisteltiin pieniä mutkia, sillävälin kun hän itse löi puita, loi maata.

Pitäjän kirkonkylän kauppiashan oli se ylenmääräisesti ja hupaisesti laiska ja unelias mies, joka oli havahtunut vähän puuhaamaan ja elämään silloin, kun Taneli Hotakka yritti kasvaa ja äityä porvariksi ja kauppamieheksi. Niihin aikoihin hän oli sitten ottanut apulaisen, nuoren ja elävän miehen, jolle vähitellen siirtyi koko kauppaliikkeen hoito ja johto. Siitä pitäen kauppa menestyi ja vaurastui. Liikkeen omistaja itse eli vielä vuosikausia uneliasta, hiljaista elämäänsä, kunnes kuoli. Ja nyt hänen tiskimiehensä toi esiin paperit ja sopimukset, joiden mukaan melkein koko edesmenneen miehen omaisuus oli hänen, ja sukulaiset ja perilliset saivat nuolla huuliaan. Ensin käytiin kuitenkin monet käräjät, mutta nuoren liikemiehen paperit ja todistajat pitivät kutinsa, ja hän peri voitot.

Yleensä ajateltiin ja sanottiin, että tässä nuoressa miehessä oli liian suurta viisautta: tyhjin kämmenin aloittanut mies ja nyt jo noin pitkällä. Mihin vielä ehtineekään tuo elävä mies, ajattelevainen, mutta kuitenkin nopsa ja tarttuvasorminen, samalla kun hänen sielunsa oli niin rasvatun liukas, että tuskin itse niiden elämän suurten onkimiesten näpit siihen pystynevät. Kas, ihmeitä hän näyttää tämän metsäisen pitäjän köyhälle kansalle. Loiskis: hyvällä naimakaupalla hän, pulska mies, lisää omaisuuttaan. Liikettä laajennetaan ja syrjäkylille pyritään pystyttämään sivukauppoja.

Tanelin kotikylässä on Yläpellon talo joutunut yksinäisen leskivaimon hoteisiin. Uusi kauppias ostaa nyt leskeltä Yläpellon ovelasti ja edullisesti metsineen. Myö sitten puita ja perustaa taloon kaupan, mutta pitää samalla yllä talon maanviljelystä. Hänellä on korea ja kiharainen neiti kaupanhoitajana, ja kylän entinen kauppias Kitunen menettää melkein tyystin ostajansa ja muuttaa jo jonkin vuoden kuluttua pois kylästä. Tähän sivukauppaansa on nuori liikemies, Purnu on hänen nimensä, sangen tyytyväinen, mutta ei tilan maatalouteen. Hänen itsensä kun pitää enimmät ajat oleskella pääkaupassaan, niin laajanlainen talo tarvitseisi toimeliaan tilanhoitajan.

Mutta sitäpä ei tahtonut löytyä: monet yrittäjät ilmenivät pian joko nahjuksiksi tai liian viisaiksi.

Sitten Purnu tuli tuntemaan Taneli Hotakan. Purnu oli osaava mies päällyskuoresta päättelemään ihmisen sisälläpitoa. Hänen ei tarvinnut kauan ihmistä katsella, kun jo aavistus ja valittujen lasten henki sanoivat hänelle mitä lajia ja luontoa kukin oli. Näinpä hän lienee tuumaillut Tanelista: tuo huhkii töitä, on juuri parahiksi tyhmä ja parahiksi viisas. Tuolla ei ole himoa koota katoavaisia tavaroita. Syöpi mitä saapi ja tyytyy siihen. Ehkä hän mielellään ottaisi iloakin elämästä ja pitäisi hyvän päivän, mutta toista ihmistä isosti pettämään hänellä ei ole harinetta eikä taitoa. Siinäpä minulle mies.

Taneli puolestaan myöskin mielistyi nuoreen ja iloiseen, ravakasti puhelevaan kauppamieheen, joka toi viisaasti ja taitavasti esiin asiansa. Päätös oli se, että Taneli Hotakasta tuli tilanhoitaja kauppias Purnun omistamaan Yläpellon taloon. Vaimonsa Kaisan, joka jo näihin aikoihin alkoi olla sairasteleva ja raihnas, hän heitti asumaan Kitulan mökkiin. Maria tyttö, joka jo hyvin pystyi juoksentelemaan, kanteli sinne Yläpellosta maitoa ja muuta muonaa. Siellä he sitten elivät turvallisesti mökin seinien sisässä, äiti ja tytär. Taneli kävi siellä ainoastaan sunnuntaisin ja vain joskus arkisina yönseutuina.

Hänellä oli kiire. Hänen täytyi esiintyä toprasti talon isäntänä. Hänellä oli renki ja joskus päiväläisiä, puun hakkaajia ja ojan kaivajia ja heinä- ja elonkorjuuaikoina aivan kokonainen työväki. Ja vuodenajat ja työt vaihtuivat, ja aika kului. Välistä juhlapyhinä Tanelin piti saada vielä viinaakin, ja silloin hän sormet harrillaan puhui puotineitsyelle ja talon muille naisille leuhkevia, niin että nämä sekä kauhistuivat että ilostuivat.

Yleensä kauppias Purnu oli häneen tyytyväinen ja hän kauppiaaseen. Joskus Purnu saattoi häntä kyllä moittiakin, mutta enemmän hän puhui höystäviä puheita. Sattui kerrankin, että kauppias tuli taloon ja huomasi, ettei halkoja ole kuin jokunen kalikka.

— Hakkaa nyt halkoja, hakkaa niin, että niitä kerrankin on eikä oleskele, varoitti hän.

Taneli renkeineen hakkasi. He iskivät sisukkaasti ja hellittämättä päivän ja viikon ja toisen viikon. Halkoja oli talon solalla kokonainen valtava vuori, niin että ne tukkivat tien kartanolle. Tulipa sitten kauppias hevosellaan ja pysähtyi halkovuoren eteen ja puhua holotti kiivaasti:

— Mitäs puun siivoa tämä on? Miksi niitä ei ollenkaan ole ladottu liiteriin?

— No, niitähän oli puhe tehdä näkymään asti. Ja nythän kauppiaskin ne heti huomasi. Ne älyää ohikulkijakin, selittää Taneli ja nauraa.

Kauppiaskin yhtyy nauruun. He ovat molemmat leikin tuntevia miehiä. He sopivat hyvin.

Tuleepa kauppias myöskin joskus kesällä heinäaikana ja tahtoo nähdä kuinka työ käypi talon etäisellä ahteniityllä, jossa parasta aikaa heinää kaadetaan. Varhain aamulla he lähtevät talosta taipaleelle. Kauppias kävellä huhkii edeltä. Hänellä on aina kiire. Hän on kiivas ja kiihkeä elämässään, puuhakas, monta asiaa muistava. Mutta kauppias kävelee tyhjiltään ja Tanelilla on iso piimäleili selässä heinäväelle einesärpimiksi. Hänelle tulee hiki, mutta yhä kauppias lisää vauhtia, jopa sanoo lopulta:

Ja he juoksevat koukeroista metsäpolkua, mutta Taneli on pudottanut raskaan leilinsa selästään tien viereen. He saapuvat suurelle luonnonniitylle, missä heinämiesten hihat heiluvat. Taneli ottaa viikatteen, ja kauppiaskin tarttuu haravaan. Tulee suuruksen aika ja istutaan syömään. Mutta piimää, välttämätöntä särvintä ei näy. Kauppias katselee ympärilleen ja sanoo:

Ja muuta puhumatta kauppias Purnu nousee ja menee itse hakemaan leiliä. Väki saa istua ja odottaa särvintä, mutta kaikki ovat silti hymyileväisiä ja hyväntuulisen näköisiä.

Niin Taneli ja kauppias opettavat toisiaan. He hioutuvat ja liippautuvat, viisastuvat.

Yläpellossa elätetään ja kasvatetaan myöskin sikoja. Ne paisuvat ja lihovat, ja sitten ne teurastetaan ja katoavat johonkin. Mutta Tanelin mielestä tulee talon pöydässä aniharvoin näkyviin mitään sikamaista.

Kauppias on ollut taasen talossa ja teurastuttanut pari sikaa ja kätkenyt ne lukon taakse. Nytpä Taneli tahtoo kauppiaalta tämän varastoaitan avainta.

— Siellä kun on ne ruumiit, ja minä pelkään ruumiita. Sanovat, että arkuus katoaa, kun saa koetella ruumiin jäseniä…

— Mitä sinä, miehinen mies, arkailet. Karkaise vain luontosi. Mitäpä se ruumis tekee? Lötköttää. Etkö sinä ollut hyvissä väleissä niiden vainajien kanssa.

Niin Taneli ja kauppias kestailevat. He ovat molemmat eläviä ja iloisia miehiä. He sopivat hyvin.

Niin vuodet kuluvat. Taneli puuhailee kauppias Purnun tilanhoitajana, ja kyläkunnan kasvot ympärillä aivan hiljaa ja huomaamatta saavat uusia ilmeitä, vereksiä ryppyjä. Tuulet puhaltelevat, monien aatteiden tuulet. Ihmiset näyttävät heittäneen tulevaisen elämän hautomisen ja mietteet siitä, mikä usko ja oppi tekisi autuaaksi vähemmällä. He ikään kuin jo tähän maailmaan haluaisivat rakentaa jonkin pysyväisen majan. Ilma ja tuulenhenki ovat aivan kuin uutuutta ja aatetta täynnä. Sanomalehdet, joita alkaa jo tulla melkeinpä jokaiseen taloon ja mökkiin, ovat ikään kuin siementä ja lantaa. Niin tulee työväenaate, tuo, jonka pitäisi yhdistää voimalliseksi möhkäleeksi kaikki alhaiset ja köyhät, työtä tekeväiset, jotka kuitenkin ovat jääneet kuirinosalle tämän maailman hyvyyksistä. Ja kas, se aate on äkkiä itänyt tässäkin kylässä, noussut näkyväiseksi. Kohoaa punaseinäinen työväentalo, jossa tätä aatetta selitetään ja levitetään, jossa myöskin nuorten iloksi soitetaan hanuria ja tanssitaan pyhäilloin. Tulevat myöskin raittiusaatteet ja nuorisoseura, ja toinen talo kohoaa, toinen hanuri soipi. Toiset ovat siitä iloisia, mutta jotkut vanhat ja kovasti uskontöhröksessä olevat nimittävät näitä taloja pirunkirkoiksi. Onhan Tanelikin ollut uskoa tunnustamassa, mutta uskon karvas yrtti ei ole löytänyt hänestä sopivaa maaperää. Se on äkisti kuoleutunut. Hän voipikin siis käydä toisinaan työväentalolla, mutta innokasta aatteen miestä hänestä ei tule. Hänen aivonsa eivät oikein käsitä, mitä tämä liike tahtoo, miten se menettelee. Mutta hänellä on työläisen sielu: hän tuntee nahkoissaan, että köyhä elää kurjaa elämää, kun taasen rikas on rikas. Tuskin tuota Taivaan Isäntä lienee niin järjestänyt, tuskin se on hänen tahtonsa.

Kylään rakennetaan myöskin kansakoulu vahvoista hirsistä. Se on komea kuin linna. Leveät akkunalasit välkehtivät. Lapset kulkevat tässä talossa laukku selässään vuosikausia. Taneli puhuu tästä asiasta vähän pilapuheita, että kuinka oppinut ihminen nykyaikana tarvitaan sontalapion varteenkin. Mutta silti hän lähettää Mariansa kouluun. Siellä tämä kulkee puolikymmentä pitkää vuotta. Sitten hän on kypsä aloittamaan piikaihmisen elämän.

Tulee myöskin muita aatteita, tulee uusi kirjanoppinut maahenki ja osuustoimintaliike. Ihmiset alkavat elää seuroissa ja yhdistyksissä. Kenenkään ei ole hyvä yksin olla. Soita kuivataan ja viljellään. Suonurmi ja sonniyhdistys lisäävät lehmänannetta. Uusi kalkinvalkoinen meijeri kohoaa kyläkunnan keskelle. Siinä on voimallinen höyrykone. Se puhaltaa juhlallisen pilliäänen. Syksyinen varttojen jyske mustaotsaisissa riihissä vaikenee. Puimaosuuskunta erottaa jyvät oljista höyryn voimalla ja moninivelisen ja hampaisen koneen humisevalla työnryskeellä.

Peltojen pintaa myöskin möyhentelevät moninaiset vehkeet. Tanelikin on jo Yläpellon nurmia kaatanut maalaillulla niittokoneella, haravoinut heinää kokoon pitkähampaisella hevosharavalla. Hän on myöskin siroitellut pelloille pussilantoja. Hän on puhunut isännälleen, että kovasti tämä tekee maan päälle työtä kauppiaaksi, kun ei riitä enää omintakeiset sonnatkaan. Ulkomailta täytyy tuoda jotakin Pietarin ulostusta. On sekin Pietari ammatti-ihminen. Mutta ei taitaisi olla hulluin ammatti. Mitä isäntä arvelee: eiköhän tuo yhden äjäkän antaisi jos oman talon ihmiset ja elukat hyvin söisivät ja hyvin kakaseisivat…

Mutta kauppias sanoo, että siistimpää se näin on kuin siten, että oman talon väki uhalla räpisteleisi ruoan kanssa.

Kyläkunta on paljon muuttunut. Tuskinpa joku vanha ihminen enää tuntisi tätä kylää, sen oloa ja elämää. Mutta mistäpä se vanha ihminen tulisi? Vanhat kuolevat ennen kuin näkevät perin merkillistä. Vuosia on jo siitä, kun Taneli on seisonut äitinsä haudan partaalla. Sinne on mennyt kaiken maailman tietä myöskin Erinäköinen Josefiina kaikkine tietoineen, sinne moni muu. Ja he pysyvät poissa. He eivät nouse kurkistelemaan, vaikka kuinka ihmeellinen koje käydä hyrisisi heidän hautojensa päällä.

Oli syksyinen päivä ja Taneli oli käymässä kirkolla. Hän ajeli tuota jo vuosia sitten valmistettua ruskeapintaista tietä pääkaupasta tavaran hakuun.

Tällä matkalla tapahtui jotakin, joka sekä ilostutti Tanelin mieltä että teki hänet samalla surulliseksi, miettiväiseksi. Yleensä liikutti häntä. Oikeastaan ei tapahtunutkaan mitään: hän näki vain Närhi-Iikan, miehen, jonka hän jo oli melkein unohtanut. Tahi paremminkin hän näki vain jonkin jätteen ja haamun tästä ihmisestä.

Joku mies makasi kauppias Purnun pirtin penkillä, rappeutuneet patiinit jaloissa ja pieni nyyty päänsä alla. Taneli ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota: monastihan niitä miehiä makaili kauppiaan pirtin penkeillä. Mutta se makaaja äänsi:

Taneli katseli kauan aikaa epäillen ja ällistellen, ennen kuin älyämisen ja muistamisen säen räsähti hänen tajussaan: hän äkkäsi noiden rappeutuneiden ja muuttuneiden, ruskeanharmajan parran peittämien kasvojen takaa jotakin entisestä Närhi-Iikasta. Ja hänen mielensä täytti outohohtoinen, iloinen surumielisyys.

— Höh, sinäkö se olet? Mikä sinut siihen nakkasi? Ja tuohonko se sinunkin leveä elämäsi on kutistunut, likaiseen nyytiin?

Mutta sitten Taneli huomasi jo Närhi-Iikan ensimmäisistä katseista ja sanoista, että tämä mies oli jotenkin heilahtanut. Hänen hermonsa ja järkensä näyttivät olevan pois tolaltaan. Olivatko liika viina ja mietteet, vaiko suuret vastoinkäymiset kulkeneet liiaksi raudoitetuin anturoin hänen tajunsa ylitse? Niinkö heikko ihminen oli Närhi-Iikkakin, josta Taneli oli melkein luullut, että hän on niitä miehiä, joiden päätä saa vaikkapa porossa keittää… Ja noinko hän oli joutunut tienkululle heikkomielisenä…

Niin hänenkö olonsa ja elämänsä kutistunut? Ei se vielä niin vähissä ollut kuin tässä näytti. Hän oli yritellyt yhtä ja toista. Nyt viimeksi oikein siistiä käsillä tehtyä työtä: hän oli kelloseppä. Hän oli tullut tänne katselemaan, eikö täällä tarvittaisi sellaista käsityöläistä. Ja muutenkin on ihmisellä kumma halu tulla vanhenemaan ja lahoamaan lähtöpaikoilleen…

Vilkkaasti ja viisaastikin hän puhui, mutta koko hänen olentonsa ilmaisi jotakin vinossa olevaa. Tanelin mieli oli surullinen. Varovasti hän teki joitakin kysymyksiä: missä hänen vaimonsa oli, ja missä hän oli harjoittanut uutta ammattiaan?

Närhi-Iikka ei vastannut mitään näihin kysymyksiin, vaan alkoi selittää, että hänellä oli ollut aikamoinen liike, arvokas kellovarasto. Mutta sitten hän joutui Venäjän keisarin, tämän Nikun, kanssa riitaan ja sanoi itsensä irti tämän alamaisuudesta. Silloin keisari otti hänen kellovarastonsa takavarikkoon ja mynttäytti sen rahoiksi. Hänen itsensäkin täytyi lähteä vähän kuin pakopirtille, tänne syrjään, pois liikeseuduilta…

Tämä oli jo jotakin sekavaa ja ihmeellistä. Taneli sanoi siihen, että ne ovat vaarallisia ne valtiolliset asiat…

— Ovat, myönsi Närhi-Iikka sävyisästi. Pikkuhiljaa se on paras elää. Mutta onhan niitä aina meitä tyhmiäkin, että öykkäritkin saavat tilaisuuden näyttää voimiaan.

Mutta sitten hän avasi nyyttinsä ja Taneli näki, että hänellä todellakin oli taskukelloja ja kellosepän työkaluja. Yhden kellon hän tahtoi välttämättömästi lahjoittaa Tanelille. Tämän oli se otettava.

— Muistoksi, sanoi Närhi-Iikka. — Olemmehan me olleet niin paljon tekemisissä. Eikä tämä minun liikkeeni aivan tässä ole. Sain pelastetuksi pienoisen arkun tavaroita keisarin kynsistä. Olen nyt täällä tunnustelemassa, sopisiko tänne asettua elämään käsillä tehtävällä työllä.

Hän puhui jälleen vallan järkevästi. He muistelivat menneitäkin, sitäkin kuinka he hurstihousut jalassa polkivat reservikasarmin kenttää, että hiekka pölähteli. Mutta äkkiä kävivät Närhi-Iikan muistot kummallisiksi ja satumaisiksi.

— Minä ajoin sieltä hevosella kaupunkiin päin ja siinä, kaupungin lähellä oli, kuten muistat, myöskin pataljoona venäläistä sotaväkeä leirillä. Ja minä en tietänyt ryssän sotalakia. Ne käskivät minun pysähtymään, mutta minä vain yllytin hevosta juoksuun. Niinpä koko pataljoona alkoi ampua jälkeeni ja sellainen oli loppu, että sain maata kolme kuukautta sairaalassa kipsikääreissä…

Närhi-Iikan mielikuvitus näytti elävän ja heiluvan kuin suuri tuli tuulessa. Hänen kiiltävät silmänsä näyttivät näkevän kaiken edessään, hän huitoi käsillään ja epäilemättä uskoi, ettei sen vakaisempia asioita puhuta raamatussakaan. Siksi Taneli ei sanonutkaan hänelle, että jopa sinusta on tullut suuri valehtelija, vaan kysyi:

— Kuusisataa yhdeksänkymmentä yhdeksän osumaa, vastasi Närhi-Iikka ja alkoi sitten selittää nykyisen elämänsä järjestämistä. Kyllä hän taitaa lopultakin jäädä tänne tekopitäjäänsä. Ehkäpä täällä elää: saa aina myydyksi jonkin kellon ja korjatuksi toisen. Tämä kauppiashan möisi tai vuokraisi tuon punaisen mökin tien vierestä. Se kun on sille kaupoissa kiertynyt tarpeettomasti.

Niin Närhi-Iikka puhui ja selitti taasen asioita ylen ymmärtäväisesti. Mutta Taneli uskoi silti, että pilalla on mies, suoraan sanoen hullu. Mutta hänen mielestään oli melkeinpä hupaista, että ihminen on hieman hupsu, kunhan se nyt vielä ymmärtää vähän maallisiakin asioitaan, eikä tule köysien ja koppien tarpeeseen.

Mutta silti hän istui syvissä ja surumielisissä mietteissä paluukuormansa päällä. Niinpä oli käynyt Närhi-Iikallekin, hänen lapsuutensa ystävälle, jota hän oli aina pitänyt jonkinlaisena ihmemiehenä. Niinpä elämä itsekutakin heittelee miten tahtoo.

Iltainen aurinko paistoi ja hullun miehen lahjoittama hopeakuorinen kello tokutti hänen taskussaan.

Aika kului. Kyläkunnassa käsiteltiin maita ja lypsettiin nautoja. Meijerin pilli hihkui aamuisin, maitotonkat kolisivat. Myöskin uutta tapahtui: ensimmäinen sinikupeinen auto kävi kylässä, hyrisevä ja haiseva kummitus, ja nuoret miehet ajelivat polkupyörällä kylän raitilla. Suurempaakin tapahtui: vanha vesimylly purettiin, kosken kupeelle kaivettiin kanava, pato rakennettiin ja pystytettiin myllylaitos, jossa saatiin jyvät jauhoiksi ja ryyneiksi, puunrungot laudoiksi, jossa myöskin joen musta vesi muutettiin kirkkaaksi valoksi. Siinä oli Tanelin mielestä jotakin kummallista ja taikuutta: pylväitä pystytettiin ja lankoja pingoitettiin ja valot syttyivät taloissa ja mökeissä lasisiin onteloihin. Hohtelivat ne Yläpellossa kaupan edessä patsaitten nenissäkin. Tanelin mielestä tämä oli kovin ylävää ja juhlavaa, hiukan kuin ylimielistä. Hän kun oli nähnyt, kuinka päreet paloivat loppuun ja nyt joutivat jo öljylamput loukkoon, ja öljyn kauppa alkoi käydä huonosti.

Mutta muutakin suurta tapahtui, joskin jossakin etäällä. Sanomalehdistä luettiin, että sota on syttynyt, suuri sota, maailman sota. Siellä on tulta ja verta, raunioita ja ruumiita. Tapelkoot. Tottapa heillä on yllin kyllin syytä. Tässä kylässä näytti kaikki käyvän vuodesta vuoteen kuten ennenkin. Naudat ammuivat ja heruivat maitonsa, työväentalolla ja raittius- ja nuorisoseuran talolla puhuttiin asiasta ja soitettiin hanuria. Luettiin sotauutiset ja liimattiin sitten aviisi kamaripöksän seinään tahi käytettiin se nuusniekassa tarpeelliseen tarkoitukseen. Tosin kohosi Purnun kaupoissa hiljalleen kirisperien hinta ja samoin kävi kaikelle tavaralle. Mutta itsekukin lypsi jostakin, kuten muulloinkin, tarpeelliset lantit. Suuri sota alkoi vitkaan vaikutuksensa kaukaisten kylien elämään.

Taneli eli kuten ennenkin Yläpellossa kauppias Purnun tilanhoitajana, hänen vaimonsa kärsi kärsivällisesti ja hiljaisesti ja yksin leinin nakertelua jäsenissään Kitulan mökillä. Heidän tyttärensä Maria oli kasvanut ja päässyt ripelleen. Hän oli nyt piikapalvelijana Isossa Mahalassa ja kävi tansseissa työväentalolla. Mutta hän oli sangen säädyllinen tyttö ja hän voi tarjota iloa vanhemmilleen sunnuntain seutuina jonkin ruoka- ja herkkupalan muodossa.

Sitten tapahtui pitäjässä jotakin, joka ehkä jälleen oli vaikuttava Tanelin jo kauan vakaisesti jatkuneeseen elämään Yläpellon isäntärenkinä. Pitäjään perustettiin osuuskauppa. Siitä oli pitäjäläisten keskuudessa ollut jo kauan puhetta, hankkeitakin. Mutta Purnu, ainoa kauppias pitäjässä, oli sellainen haka, porho, oikea kaupparuhtinas, että hankala näytti olevan sen yhteisen osuuskaupan nousta jaloilleen. Nyt se oli kuitenkin perustettu ja myymälät kohosivat kuin kohosivatkin sekä kirkonkylään että syrjäkylille. Purnu oli saanut kilpailijan. Ostajat vähenivät, kauppa alkoi käydä huonommin. No, joka tapauksessa oli kauppias Purnulla edessään vielä jokapäiväinen leipänsä ja särpimensä. Ja saapahan ihminen levotella. Mutta koska on kauppias Purnu levotellut: aina hänellä on hankkeita ja suunnitelmia. Hän on rapsakka ja iloinen mies ja sanat eivät ole koskaan hänen suustaan puuttuneet.

— Terve, isännät, sanoi hän. Te käytte kauppaa ja viljelette maata.
Minä voin tehdä samoin. Minunkin hallussani on tätä isänmaan pintaa.

Ja kauppias Purnu tarttui kynään ja paperiin ja kirjoitti vakaisia asioita. Hän kirjoitti virkamiehille ja valtaherroille, jotka monasti menettelivät yhteisen kansan kanssa niin kuin tahtovat. Nyt kai kauppias Purnu tahtoi saada heidät menettelemään niin kuin hänestä oli hyvä. Hän kirjoitti vakaisia papereita, asiakirjoja. Sitten kului vuosi ja toinenkin hiljaisuudessa. Mutta ne paperit kulkivat kai herrain hyllyillä ja tekivät vaikutuksensa.

Sillä eräänä päivänä alettiin viitoittaa maantielinjaa poikki sydänmaan Tanelin kotikylästä Laahankylään. Tämä tie yhdistäisi kaksi maantietä, lyhentäisi seutukunnan matkaa rautatieasemalle, vaikuttaisi edullisesti monen pitäjän elämään ja kanssakäyntiin. Eikä tietä ainoastaan viitoitettu. Ojia alettiin lapioida, tietä raivata ja karia vetää. Tietä rakennettiin valtion suurilla voimilla.

Ja tämän olivat matkaansaattaneet kauppias Purnun hakemukset ja asiakirjat. Mitä hän oli tarkoittanut? Hän antoi kyllä pitäjäläisten ymmärtää, että katsokaa ihmistä: näin hän voi vaikuttaa ja suuresti edistää koko seudun yhteistä hyvää. Nyt saa siinä köyhä lapiomieskin työtä, ja arvaamaton on tämän tien merkitys, jahka se valmistuu.

Mitäpä tähän oli sanomista? Ehkäpä kauppias Purnu saikin itseään kansan silmissä nostetuksi, jokusen uuden ostajan kauppaansakin. Sitäpaitsi se lyhensi hänen rahtimatkojaan rautatieasemalle. Mutta palvelihan tie yhtä uskollisesti osuuskauppaakin.

Tämä uusi maantie kulki kauppias Purnun maiden halki, poikki Yläpellon takamaasaran. Siinä oli metsää ja oli avara suokin, Susisuo, musta ja voimallinen. Purnu möi niihin aikoihin tämän metsäsaran puut. Pitäjässä tiedettiin puhua, että hän oli osannut tehdä tämän metsäkaupan vähän ovelammin kuin muut. Puutavarayhtiön työnjohtaja oli siitä viinapäissään puhunut ja puskenut vihaa kauppias Purnua kohtaan ja sanonut, että tämä oli kettu ja sanansa syöpä mies. Niinpä pitäjässä tiedettiin, että Purnu oli ryhtyessään metsäänsä myymään tarjonnut tälle työnjohtajalle konjakkiryypyt ja sanonut, että maksa nyt niistä puista yhtiön puolesta niin hyvä hinta kuin suinkin kärsii, niin minä maksan sitten sinulle sen ja sen summan. Näin tapahtui. Purnu sai puistaan hyvän hinnan ja pisti rahat massiin. Mutta sitten hän ei enää muistanutkaan sopimustaan työnjohtajan kanssa.

— Mitä, oli hän sanonut, eikö puutavarayhtiö pysty maksamaan miehilleen taipeeksi palkkaa? Luulisi pystyvän. Niin halvalla viepi puut metsänomistajilta.

Kauppias Purnu on viisas mies. Hän osaa tehdä työtä ja pelata tässä maailmassa. Hän on myöskin sanonut, etteivät nämä metsärahat menekään niinkuin monilta isänniltä pyhäruoan parannuksiin ja väkevään viinaan. Hänellä on muka niin lyhyt kaula, ettei hänen kannata herkutella. Pitkäkaulaisille se sopii. Niissähän herkut maistuvat vähän pitempään. Hän katsoo aina seutukunnan yhteistä hyvää ja vaurastumista.

Nämä tapahtumat ja tuumat ne toivat taasen muutteen Tanelin elämään. Hän joutui pois Yläpellosta, jossa hänen elämänsä oli niin monet vuodet jatkunut. Mutta hän ei silti joutunut pois kauppias Purnun palveluksesta. Ei suinkaan. Kauppias Purnu puhui hänelle höystäviä ja mielillä pitäviä puheita. Sanoi, että sinä olet niin oikea mies, että missä tuo toinen lieneekään. Sellaista miestä hän ei heitä milloinkaan. Hän lupasi Tanelille vapaan asunnon ja ikuisen eläkkeen, jos tämä tulisi liian vanhaksi työhön, kun tämä pysyisi edelleenkin hänen miehenään ja hoitaisi työnsä ja tehtävänsä kuten omansa. Eikä toimittaisi niitä kuin kepillä hämmentäen, kuten toisen työt tavallisesti tehdään.

Ja Taneli mielistyi näihin puheisiin ja niiden puhujaan. Siinäpä vasta oikea mies, mies, joka ymmärtää järjestää työläisensäkin vanhuuden päivät. Siinäpä hänelle turva, jota ei jokainen työntekijä tavoitakaan. Toisenmoinen tuskanpäivän vara kuin tuo työläisen tavallinen vaivaisapu ja vaivaistalo. Sillä eikö suoran ja rehellisen työmiehen ole aina pitänyt saaliinsa syödä heti kissan tavoin? Voiko hän ottaa vanhuuden turvansa lapsiinsa? Mitä apua Taneli voi odottaa ainoalta tytöltään, joka jo oli mennyt naimisiin sangen nuorena köyhän miehen kanssa? Nyt he asuivat pienessä mökissä ja purkivat maailman valkeuteen ihmisen taimia. Ei, Tanelille ei ollut apua lapsestaan. Pikemminkin sait häntä vielä itse hoitaa ja holhota.

Taneli mielistyi siis kauppias Purnun puheisiin ja lupasi häntä palvella kuin omaa lihaansa. Ja kauppias Purnu oli ryhtyvä nyt viljelemään Susisuota, jonka halki se uusi maantie oli johdettu. Tällä suolla maantien vieressä oli vähäinen metsäinen mäki, kuten saari järven selällä. Tällä saarelmalla alkoivat nyt kauppiaan käskystä kirveet napsaa ja valkoseinäinen pirtti kohosi, suuri jos suurikin. Akkunat olivat laveat ja tiilinen uuni kaunis katsella. Tämä olisi nyt Tanelin asunto. Tämä olisi nyt viimeinenkin, sanoi kauppias, Tanelin viimeinen asumus, jossa hän vanhenisi, jossa hän saisi turvallisesti kuolla, vieläpä tietoisena kunnon peijaisista.

Tähän uuteen asumukseensa Taneli muutti vaimoineen keväisenä päivänä. Kitulan torppa jäi ja myöskin Yläpellon talo. Siellä asuivat ja elivät nyt toiset ihmiset. Taneli oli tullut elämään ja kuolemaan Susisaareen suuren suon keskelle.

Mutta te rääkyvät sorsat rapakoissanne ja te juhlalliset, satumaisen pitkäjäseniset kurjet, jotka pelättävän raikuvalla rumpuäänellänne huudatte suon sumuiseen aamuun, te taidatte elää täällä viimeisiä kesiänne. Tämä ei ole enää teidän laidunmaanne. Sinäkin, vilkas ja outoeleinen taivaanvuohi, joka soitat häntähöyhenilläsi suon yläpuolella, sinä saisit virittää soittimesi murhelauluun. Sillä maanne ja vainionne otetaan teiltä.

Jo on Taneli laskeutunut suolle kuokkineen ja lapioineen, ja hänen mukanaan tulee monta miestä, monta kymmentä miestä. Sillä kun kauppias Purnu kerran on ryhtynyt Susisuota viljelemään, tekee hän sen suurella ryymingillä ja komeudella. Hän tahtoo näyttää tälle yksinkertaiselle kansalle, kuinka hän osaa elatuksensa ottaa maastakin yhtä hyvin kuin kaupan käynnistäkin. Monet lapiot alkavat siis luoda viemäreitä ja sarkaojia, monet kuokat kääntää suon pintaa nurin. Työ ja elämä ottavat sijansa suon avaralle ja alakuloiselle pinnalle. Tanelin kuokkakin kääntää siellä omaa sarkaansa. Mutta hän on myöskin ikään kuin päällysmies ja työn vanhin. Hän on isännän edustaja: hän katsoo, että työ tulee kunnollista, mittaa sen ja tekee työlaput, joilla miehet saavat palkkansa rahassa tahi tavarassa itse Purnulta. Kyllähän Taneli, entinen kauppias, ymmärtää sen verran paperityön päälle. Ja kauppias Purnu tuntee hänen paperityönsä ja luottaa siihen. Tuskinpa hän on itse siellä suolla käynytkään.

Mutta siellä on muita miehiä, monta sitkeäsisuista ojuria ja kuokkamiestä. Suorat ja sileäseinäiset ojat johtavat pois suomaan ruskeata vettä, ja yhä laajenee musta kuokan jälki suoaavikon laidassa. Kerran on tuo laaja suo kasvava heinää laidasta laitaan. Kerran sanotaan, että se Purnu, kauppias ja suuri maanviljelijäkin, otti ja raivasi tämän suon.

Tanelin uuden asumuksen ympärillä on ateria-aikojen ja iltojen tullen kuin jokin savotta ja leiripaikka. Sielläpä on käriseviä sianpintapannuja nokinaamaisten miesten käsissä. Tanelin varhain vanhentuva vaimokin on virkistynyt elämään. Hän keittää suurella pannulla sen kaltaista mustaa kahvia, että siinä vaikka tikku pystyssä pysyy. Miehet ojentelevat särkeviä sivujaan ruohikossa ja kielet taivutetaan puheisiin. Siinä pohditaan sitä, kuinka tässä maailmassa tarvitaan kauppias Purnu ja tämän rahat ja epälukuisten miesten sitkeät selät. Siten on tämä maailma järjestetty: köyhän miehen vatsa vaatii leipää ja läskiä ja saattaa hänet yhteisymmärrykseen rahamiesten ja rahojen kanssa. Puhutaan myöskin ennustuspuheita kauppias Purnun tulevaisuudesta, siitä, kuinka moni rikas mies ehtii sitkeähenkisen työmiehen rinnalla köyhtyä. Olihan tämä Tanelikin jo kauppiaana ja kalliina miehenä, mutta tännepä vain sortui Susisuolle kuokka kouraan…

Niin voivat maan mullistajat puhua. Mutta etupäässä he tekevät jotakin. Susisuolla tapahtuu vakaita asioita. Syksyyn mennessä on siellä jo ojia arvaamattoman pitkästi, ja nevan kulon kellertävään pintaan on ilmestynyt avara, musta vyöhyke.

Sitten tulee talvi ja värjää Susisuon sileällä ja valjulla värillään. Sen yllä on hiljaisuus ja pimeys tahi välkkävä tähtien paljous ja joskus revontulien satuinen hohde. Tanelin uusi pirtti maantien laidassa, vasten metsäsaarelman huurteista rintaa on ikään kuin alakuloisiin mietteisiin vajonnut.

Mutta pian tulevat hevosmiehet juhtineen ja savirekineen. Savikuopissa sitkeäsivuiset miehet luoda jutkistavat kuorman jos toisenkin. Suurella, valkealla suoaavikolla on jälleen liikettä ja elämää. Sen pinta rikotaan ja rypytetään loppumattomalla savikuormien jonolla. Keskenkasvuinen poika huutaa ja kiroaa juhdalleen talvisen taivaan alla. Taneli, joka myöskin täyttää kuormia kuopassa, sanoo, että hyvinpä olette lukeneet aapisenne: niinhän siellä ennen sanottiin, että ajaja huutaa ja kananpoika piipattaa…

Rahtijuhdat junnaavat myöskin kuormiaan ylitse suon, sitä vasta valmistunutta maantietä. Mutta Tanelin uuden pirtin, Susisaaren mökin, kohdalla on heillä majapaikka: juhta saa heiniä eteensä ja rahtimies rappeutuneessa turkissaan ja kaulahuivissaan lämmittää kohmettuneita jäseniään mökissä ja puhelee uutisensa. Pitkän, valkean ja pimeän talven päiville löytyy jotakin sisällystä tänne suuren suonkin keskelle, Susisaareen.

Ja sitten tulee kevät. Joku kurki kiertelee ja ääntelee orvon tunnelmissa suuren suon laiteilla, joku taivaanoinas virittää siellä vielä värisevän häälaulunsa pyrstösoittimellaan. Mutta kun kevätvedet ovat kuivuneet, laskeutuvat suolle taasen kuokkamiehet. Vieläkin monta sitkeäselkäistä miestä, vaikkakaan ei enää monikymmenistä laumaa. Kuokkasaroille ajetaan nyt ensi kerran myöskin rullakarhit. Siellä käsitellään myöskin apulantapusseja, siroitellaan kauroja ja heinänsiemeniä maahan, jota aivan äskettäin tallasivat kurkilinnun valtavat varpaat, jossa kypsyivät suomuuraimen ihanat hedelmät. Kesän kuluessa kaura ja heinä nousevat taimelle ja kasvavat. Suolle kohoilee myöskin heinälatoja, joiden valkoiset pärekatot hohtelevat kauas.

Niinpä on mennyt taasen vuosia, yleensä ylen rauhallisesti siihen nähden, että sota, meteli ja veriset vaatteet olivat tietojen mukaan sangen suuressa käytännössä maailman pääpaikoilla. Mutta tässä kaukaisessa kylässä melkein uskottiin, että kählälle tuo se tappelu käynee, koska siitä ei sen valmiimpaa tule.

Tulipa kuitenkin lopulta jonakin maaliskuun päivänä suuria kuulumisia, kuului pitkin puhelinlankaa ja näkyi sanomalehtien sivuilla. Ryssän keisari ja Suomen suuriruhtinas on kukistunut ja pudonnut lavitsaltaan.

Sepä oli jo vakainen tieto. Siitä sopi puhua. Keisarilta oli otettu niskavoimat pois. Hänen kaunis kuvansa voitiin pudottaa kansakoulun seinältä. Kansa itse ryhtyisi nyt hallitsemaan itseään oikein ja viisaasti. Tässäkin kaukaisessa kylässä ikään kuin metsä kohisi aatteiden ja vapauden tuulen puhaltaessa. Punaisia rusetteja kantoi joka mies rintapielissään.

Niinä päivinä kohosi köyhän työkansankin arvo ja se tuli suuriin luuloihin voimistaan. Tämä työkansa oli yleensä näihin asti ollut hiljaista ja ikään kuin siinä luulossa elävää, että kaikki oli niin kuin ollakin piti, että heidän kohtalonsa oli säädetty ylhäällä ja annettu heille viisaita miehiä herroiksi ja opettajiksi ja paimeniksi. Mutta nyt siinä ilmeni katkeruutta ja pahaa sisua ja suuta. Monet heistä avasivat päänsä ja puhuivat, että niin tässä joutaisi käydä monelle muullekin, eikä ainoastaan ryssän Nikulle. Monet valtamiehet ja rahamiehet joutaisivat lentämään lavitsoiltaan ja pehmeiltä istuimiltaan ja puhtaiden pöytien päistä. Jokunen niistä Latvuskylänkin sitkeäselkäisistä kuokka- ja kirvesmiehistä jutteli puheita, joita joidenkin oli ikävä kuunnella. He puhuivat muun muassa monista paksumahaisista isännistä, jotka ovat kasvattaneet vatsansa köyhien hiellä ja Luojan hoitamien tukkipuiden ytimellä, venyttäneet sisuskalunsa häpeällisen valtavaksi, pian kottikärryllä työnnettäväksi, nautaeläimen rapamahaksi. Olisi muka oikeus ja kohtuus ja heille itsekullekin terveellistä, että hekin joutuisivat kumartumaan metsän puitten juurille, kääntämään nurin suon pintaa. Siinä ehkä suolistokin kutistuisi ja mies tulisi ihmisellisemmän näköiseksi.

Mutta päivät kuluivat, kesä tuli ja kesä meni. Ihmisten tajussa oli kuitenkin ehkä jotakin raskasta ja helteistä, jyrähdyksiä odottelevaa. Kuultiin, että täälläkin oli perustettu jokin suojeluskunta, jokin järjestyskaarti. Oli kaksi ihmisluokkaa: ne, jotka eivät omistaneet juuri muuta kuin ruumiinsa, ja ne, jotka saivat sanoa omakseen ja pidellä jotakin muutakin tämän maailman hyvyyttä. Ja ne katselivat epäillen toisiaan. Leivän puute näyttäytyi myöskin jo näinä aikoina: sitä jaettiin koreilla paperisilla korteilla, määränsä kullekin.

Tuli talvi ja sitten tuli outoja tapauksia. Ei kukaan tietänyt, miten se oikein alkoi. Mutta häikän aika oli äkkiä aivan käsissä.

Tässä pitäjässä sai suojeluskunta sangen helposti vallan ilman aseellista yhteenottoa, kuten yleensä maan pohjoisessa osassa. Joitakin työväenaatteen miehiä vangittiin, etsittiin ja löydettiin toimettoman punakaartin aseita. Olivatpa asiat kuitenkin menneet niin iholle, että jotkut punaisimmat ja pahasuisimmat pitäjän miehet saivat lopettaa päivänsä pyssyn kuulista. Siellä helmikuisella lumella oli pienoinen ruumiskasa. Puhuttiin, kuinka muuankin köyhä akan kuvatus oli sitä kierrellyt ja puhellut, että siellä se poikakin makaa ja isän turkki päällä. Mutta jotkut valkoisen aatteen miehet kuuluivat puhuneen vähän kuin vahingoniloisesti, että sielläpä he saivat sen ihanne valtakunnan: kolme kyynärää maan alla.

Kaikki huomasivat, että nyt ovat käsissä totiset ja vakaiset päivät. Ei ollut hyvä päästää suustaan kaikenlaisia ääniä, muuten voit pian olla ylen hiljainen ihminen. Opetus osattiin antaa nopea ja tepsivä.

Taneli säilyi erillään niistä asioista. Hän oli jo iälle ehtinyt mies.
Hän asui suuren suon keskellä ja teki töitään. Hänellä oli kauppias
Purnulta tiedossa ikuinen eläke. Hän kuunteli, mitä joku hänelle puhui
tapahtumista ohi kulkiessaan, ja ihmetteli ajan kovuutta ja kiivautta.
Saattoipa hän puhua leikkipuheitakin ihmisen rauhoitusajan loppumisesta.

Sitten seurasivat sotakuukaudet. Punakaartihan oli saanut etelässä vallan ja pyrki pohjoiseen, ja valkokaarti tunki etelään. Sodan räiske ei nytkään kuulunut tähän kaukaiseen kylään, mutta etelämpää tuotiin verisiä ruumiita, jotka haudattiin kirkkomaahan suurella komeudella ja pyssyn räiskeellä.

Sitten tuli kevät ja voitto, vapaus ja itsenäisyys. Tuli myöskin ruoan puute ja vähäväkisille suora nälkä. Tanelikin sai nylkeä petäjän kuorta leipäänsä, kuten moni muukin. Muistuipa siinä mieleensä se pitkään nielettänyt nisu siellä Amerikan maassa, ja hän ajatteli, että onpa ihmiselämässä aikansa kutakin. Ohikulkijalle hän saattoi julistaa, että kyllä sota on surkia seikka, vaikka sillä lieneekin saavutettu itsenäisyys ja muita hyviä asioita. Mutta köyhän ja nälkäisen ihmisen suussa eivät maistu komeat puheet, hänen silmäänsä eivät ilahduta juhlalliset patsaat sankarien haudoilla.

Kun Taneli sinä kevännä puri pihkanmakuista leipäänsä ja painoi sen vatsaansa kehnojen särpimien keralla, mietti hän monasti ja puhuikin työkansan lyhyestä ymmärryksestä, kun se lähti leventämään niukkaa leipäänsä pyssyntorvilla ja pistimillä. No, moni heistä sai riittävän ja tukevan leipäkortin, mutta loppujen elämä näytti menneen yhäkin heikommille pohjille.

Näihin aikoihin heräsivät taasenkin kauppias Purnun toimeliaassa tajussa uudet tuumat. Hän ei ollut löytänyt tyydytystä Susisuon viljelemisestä, eipä koko paikkakunta häntä enää miellyttänyt. Hänen luulonsa mukaan väestö kantoi vihankaunaa häntä vastaan ja karttoi hänen kauppaansa, ja kunnan miehet rasittivat häntä sietämättömän raskaasti veroilla. Niinpä kauppias Purnu katseli ympärilleen ja oli havaitsevinaan jossakin toisessa pitäjässä otollisemman laidunmaan elämälleen. Hän oli pyyhkivä tämän paikkakunnan tomut saappaistaan. Ehkä täälläkin sitten joskus herätään ja huomataan mitä on menetetty.

Kauppias Purnu siis järjesteli muutosta elämäänsä näinä kiihkeinä aikoina. Hän lopetti kauppansa ja möi koko tavaravarastonsa osuuskaupalle. Hän möi myöskin kiinteimistönsä ja maansa. Alapellon talon kuului ostaneen Ison Mahalan isäntä, vielä nuorehko, mutta vakaasti toimelias mies, joka oli näinä sotavuosina kaikessa hiljaisuudessa maan hedelmillä ja lehmänanteella kartuttanut sievoisesti omaisuuttaan. Ja nyt hän laajensi maitaan kokonaisella talolla saaden myöskin haltuunsa Susisuon komeasti aloitettuine viljelyksineen.

Taneli kuuli kaikista näistä ja tuli mieleltään hieman levottomaksi. Miten käypi kaikissa näissä mulkkauksissa hänen ikuisen elatuksensa ja kaunniitten peijaistensa? Muistiko kauppias mitä järjestää myyntihommassaan? Mutta olihan hän niin oikea mies. Taneli oli kyllä jo aikeissa lähteä puhuttelemaan häntä itseään, mutta sitten tuli uusia huhuja, ohikulkijain kertomia.

Kauppias Purnu ei olekaan onnistunut hankkeissaan ja ostoissaan toisessa pitäjässä. Ja sitten hän on ryhtynyt katsastelemaan kauppojaan täällä ja havainnut tehneensä tyhmästi. Rahahan näytti näinä aikoina kadottavan kaiken arvonsa, mutta maa ja maantuotteet olivat vakaisia arvoesineitä. Kauppias Purnu kuului yritelleen saada kauppojaan puretuksi, siinä onnistumatta. Ja hänelle kuuluivat tulleen tuskan päivät ja unettomat yöt, katkerat katumuksen ajat.

Oli jo käsissä kesä ja Taneli ja joku toinen mies olivat Susisuolla kuokkatöissä. Heillä oli ennen annettu lupa tehdä siellä töitä milloin vain voivat, ja mitään kieltoa ei oltu annettu. Työnteosta oli kuitenkin nyt puhti ja saatto poissa, sillä ruoat olivat ylen heikot. Ja heikko työteho tiesi sitä, että ruokakin kävisi yhä kapeammaksi.

Tänne suolle ilmestyi sitten eräänä päivänä kauppias Purnu kiiltävissä saappaissa ja nahkainen salkku kainalossa. Hän tuntui yhtä puheliaalta ja rapsakalta mieheltä kuin ennenkin, kukaties entistä vilkkaammalta.

Taneli ilostui peräti hänet nähdessään: nythän hän kuulisi mitä niissä puheissa on perää. Kuinka on hänen tulevaisuutensa järjestetty? Onko kauppias myönnyt tämän suon ja maan?

— Myynytkö? Kuuluuhan sitä kansa hölyävän. Ja minähän olen kauppias, minä myyn ja vaihdan. Mutta kyllä minä tällä kertaa olen täällä isäntä. Elä huolehdi ollenkaan, kyllä puheet pitävät. Iskekää päälle vain, palkka siitä maksetaan.

Sitten noustiin suolta Tanelin pirttiin, missä keitettiin kahvit. Kauppias otti salkustaan pullon ja lirautti sekaan kermaa, jota ei kissat kuulu haistavan. Sitten hän otti salkustaan papereita ja sanoi, että tässähän on nyt tosimiehiä todistajiksi. Mitä papereita ne olivat? Taneli ja se toinen kuokkamies olivat tulleet iloisiksi ja naureleviksi. Ollapa mitä olla. Hyvä mies oli tämä kauppias, laatuun käypä mies. Sen verran he kuitenkin käsittivät, että ne paperit olivat uudet kauppakirjat. Niissä todistettiin, että kauppias Purnu jälleen oli maittensa ja tavarainsa isäntä ja omistaja. Taneli ja se toinen työmies piirustivat niihin papereihin nimensä. Kauppias Purnu antoi heille myöskin rahaa kuokkatyöstä. Sitten hän pisti paperit ja pullon salkkuunsa, nousi ja lähti.

Tanelin mieli oli tämän käynnin johdosta keventynyt ja ilostunut. Olihan hyvä tietää, että tuo niin laatuunkäypä mies ei ollut häntä hylännyt. Ruoan niukkuus tosin vielä vaivasi. Mutta ehkäpä se oli hetkellistä. Olihan sotahommat jo heitetty ja ryhdytty peltotöihin.

Tuli syksy ja maasta saatiin sato, koottiin vilja ja juurikasvit. Maanmies havaittiin kaiken perustaksi ja pohjaksi niinä aikoina. Oli jälleen opetettu ihminen havainnollisesti uskomaan todeksi vanha sana, että leipä on pääasia. Tosin eivät köyhemmät vieläkään voineet sitä leveästi haukata: määrän perästä sitä tippui. Mutta hyväpä näinkin.

Monta ainetta oli näihin aikoihin niukasti. Kaikkien hyppysiin ei riittänyt tupakkaa eikä muutakaan elämän koreutta. Mitä rahamies sai, sen hän sai satumaisesta hinnasta. Varakkaat kokosivat varastoja, keinottelijat keräsivät rahaa ja rikastuivat. Rahaa oli, paperia. Kyläkunnassa myötiin ja ostettiin taloja alituiseen. Keinottelun, kaupalla ja viisaudella elämisen ja rikastumisen himo oli istunut yhteiseen kansaankin.

Näinä päivinä lähestyivät raskaat koettelemukset Tanelia. Ehkäpä hänen sielunsa oli jälleen kuurauksen tarpeessa, ehkä se oli liiaksi jammertunut lihaan ja maailmaan.

Tapahtui niin, että eräänä päivänä Susisaareen tuli Laati niminen mies, pienoinen tukkipomo. Hän oli jo vanhahko, mutta vielä pysty mies. Viikset pörhöttivät komeina hänen tavattoman paksujen, kaksinkertaisten huultensa yläpuolella. Hän sytytti oikein kunnollisen tupakan, mitä niihin aikoihin sai pitää äveriäisyyden ja älyn merkkinä, tarjosi Tanelillekin, puhui soveliaat esipuheet ja toi sitten ilmi asiansa. Seikka oli se, että hän oli tullut katsomaan omaa taloaan. Hän oli ostanut tämän Susisaaren mökin kauppias Purnulta.

Sepä oli sana. Taneli ällistyi ja säikähtyi, meni aluksi aivan sanattomaksi, mutta pystyi lopultakin ilmituomaan, että ei noissa liene perääkään sellaisissa puheissa.

Mutta silloin pieni tukkipomo Laati vähän loukkaantui ja kopautti poveaan ja sanoi, että täällä on tokumentit ja kaivoi ne lopuksi esiin. Kauppias Purnu oli hänelle myönyt tämän asumuksen. Eikö hän ollut sen omistaja? Eikö Taneli asunut tässä vain vuokralla, eli aivan kuin armosta? Vai oliko hänellä ehkä lailliset omistuspaperit?

Taneli oli hämmästynyt, eikä osannut muuta sanoa kuin että papereita ei ollut, mutta oli kauppias Purnun pyhä lupaus, että hän saisi tässä asua elinaikansa. Vieläpä saisi työkyvyttömyyden tultua elatuksen ja kuoleman tultua maahanpanijaiset.

Laati sanoi, etteivät ne asiat hänelle kuuluneet. Saattoipa olla niin kuin Taneli sanoi, mutta paljonhan niitä maailmassa puhutaan ilmanaikuisia tupakkapuheita. Hän oli nyt kuitenkin tämän Susisaaren mökin ostanut ja tulisi siihen asumaan aivan kohta. Taneli saisi katsella itselleen muuta olinpaikkaa.

Nämä puheet pidettyään Laati nousi ja lähti, mutta lupasi pian tulla takaisin vaimoineen ja kaikkine olemisineen. Taneli nousi ja lähti myöskin. Hän aikoi kauppias Purnun puheille. Mutta hän ei tavannut tätä. Kukaan ei tietänyt missä hän sillä haavaa oli. Kylällä kuulikin hän outoja ja ihmeellisiä seikkoja kauppias Purnusta ja tämän asioista. Ne tuntuivat olevan aivan sekaisin. Huhuttiin jos jonkinlaista väärennetyistä asiapapereistakin ja muista. Kauppias Purnulla kuuluivat olevan edessä tukalat ajat. Sanottiin hänen jo edesvastuusta päästäkseen teeskentelevän syyntakeettomuutta, tekeytyvän hulluksi, kuten joskus Israelin Taavetti.

Taneli palasi siis Susisaareen niine tietoineen ja tunsi mielensä ja elämänsä raskaaksi. Niinkö ihminen pettyy ja petetään vielä vanhoilla päivillään? Laaja suo aloitettuine viljelyksineen näytti harmaalta. Sinne ei enää tuntunut osaavan lähteä kuokkaa heiluttamaan, kun ei edes tuntunut varmalta, maksaisiko siitä kukaan palkkaa.

Syksy ehti pitemmälle, näytellen jo routaa ja lunta. Silloin eräänä päivänä tuli Susisaareen pieni ja paksuhuulinen tukkipomo Laati muuttokuormineen ja vaimoineen. Taneli oli ollut metsässä polttopuita keräilemässä. Mökilleen palatessaan hän näki sänkynsä ja pöytänsä ja muut vähät kapineensa kartanolla. Laati oli vienyt omat tavaransa sisään ja leventeli siellä nyt isäntänä. Tanelin Kaisa vuodatteli vettä silmistään. Näyttiväthän he nyt joutuvan talvisen taivaan alle. Oliko heidän nyt lähteminen kylälle anelemaan turvaa, jonkun armeliaan ihmisen katon alta?

Mutta siinähän oli pieni ja nokiseinäinen sauna. Sen oli Taneli rakentanut omin varoinsa ja apuinsa. Siinä ei kauppias Purnulla ollut osaa eikä arpaa. Laati kyllä oli sitä mieltä, että hän oli ostanut Susisaaren saunoineen päivineen, mutta eipä hän kuitenkaan voinut estää sitä, että Taneli laittoi saunan suitsuten lämpenemään ja työntyi sinne vaimoineen. Laati sai, ainakin toistaiseksi, tyytyä siihen, että Taneli piti saunaa omanaan.

Niinpä Taneli oli joutunut elämään savuista saunaelämää. Ja koko hänen elämänsä näytti olevan vain surun sauhua. Eräänä päivänä tuli lautamies ja haastoi hänet oikeuteen. Sillä hän oli sekaantunut kauppias Purnun juttuihin. Miksi hän oli mennyt piirtelemään nimensä tämän sotkupapereihin? Väärä todistus: siitä antoi jo tuntuvan rangaistuksen ajallinen oikeus, puhumattakaan iankaikkisesta.

Tukalaa ja ahdistavaa oli nyt Tanelin elämä. Yöllä ei saanut unta, ja paita sikesi täpötäyteen täitä, ja päästä katosivat kaikki hiukset. Se oli häpeällisen paljas, kun taasen naamoissa rehoitti parta kunnioitettavan harmaana ja takkuisena. Ja jumalisuus ja uskonnollisuus tunkivat taasen ylenpalttisina hänen mieleensä. Jumalaan ja näkymättömiinhän on ihmisellä turva tuskan päivän tullen. Ensikerranhan Tanelilla oli meno lakitupaan. Ja edessä olivat väärät todistukset.

Hän oli ylen levoton ja sairas sielultaan. Hän käveli saunastaan Laatin pirttiinkin puhumaan jumalisia, sitäkin, kuinka piru teettää jos jotakin lihaltaan heikolla ihmisellä. Mutta vähänpä tästä oli lievitystä. Vanha tukkipomo oli savotoissa ja liikkuvissa töissä oppinut komeita puhetapoja.

— Joo, hitaastihan se käypi parannuksen teko meiltä köyhiltä, jotka emme voi rahoista rakentaa turvaa maailman pahuutta vastaan. Tosi on se vanha sana, että hyvä on kokan syöjän herraa kiittää. Minäkin olen montakymmentä vuotta kääntymystä tehnyt, eikä ole vielä kuin huulet nurin…

Niin puhui Laati leikkipuheita paksuista, kaksinkertaisista huulistaan. Mutta Tanelin mieli oli murheellinen. Hän ei saanut nyt iloa eikä lohdutusta tällaisista puheista.

Tuli lopulta se vaikea päivä, tuskallinen päivä. Raskaat olivat Tanelin askelet, kun hän käveli käräjäpaikalle. Mutta kun hän sieltä palasi, nousivat hänen jalkansa joustavasti, mieli oli keveä ja tuskasta vapautunut ja kasvot kirkastunet. Onpa maailmassa sentään hyvyys ja oikeuskin jossakin nurkkajuurissa.

Siellä käräjätalon nurkalla Taneli oli nähnyt vanhan Laki-Matin, asianajajan, oikeuden enkelin, kuten tämä kieleltään nokkela mies saattoi itseään nimittää. Hänet Taneli vei vähän syrjään ja uskoi hänelle asiansa ja huolensa ja sai viisaita neuvoja halvalla hinnalla. Sitten hän seisoi korkean oikeuden edessä ja selitti asiaansa. Kuinka hän oli mennyt piirustamaan nimensä tällaisiin papereihin, mennyt todistamaan sellaista, mistä hän ei mitään tietänyt.

Taneli sanoi, että hän oli vanhan ajan mies, kirjantaitamaton ja luonnostaan yksinkertainen ja tyhmänsekainen. Hän oli kauan ollut tämän kauppias Purnun työmiehenä ja oli monasti ennenkin piirrellyt nimeään tämän papereihin ilman, että siitä oli mitään jälkipuheita kuulunut. Niin että jos hän tässä oli langettanut syyn päällensä, oli se tapahtunut vain suuresta tietämättömyydestä ja ymmärtämättömyydestä…

Tuomari katsoi häneen pöytänsä ja silmälasiensa takaa tutkiskelevin ja tutkimattomin silmin. Hän teki Tanelille ja tämän todistajatovereille muutamia tiukkoja kysymyksiä ja pudisteli päätään. Sitten hän teki kysymyksiään myöskin kauppias Purnulle, joka seisoi siellä myöskin laihtuneena ja kärsineen näköisenä. Mutta hänen kielensä toimi yhäkin vilkkaasti. Hän puhui laajalti. Tuomari ärjäisi jo hänelle pariinkin kertaan, että olkaa hiljaa. Sitten hän äkkiä sanoi Tanelille ja tämän toverille:

He menivät. Laki-Matti tuli heidän luoksensa ja sanoi, että kiittäkää onneanne, sillä niin taisitte päästä kuin koirat veräjästä. Nyt olette vapaat menemään ainakin toistaiseksi. Menkää siis, elkääkä silleen syntiä tehkö.

Niinpä Taneli ja se toinen kuokkamies lähtivät astumaan keventynein ja ilostunein mielin, kielin ja jäsenin. Heidän sielunsa kiittivät Taivaan Isäntää, joka oli johdattanut kaikki parhain päin.

Kuinka rakkaalta näyttikään nyt Tanelista se savuinen sauna suuren suon keskellä ja myöskin hänen vanha vaimonsa, joka oli odottanut siellä huolestuneena ja kuuli nyt mieheltään huojentavat ja mieltä ilahduttavat sanat.

Viuh-vauh! Se raskas juttu oli mennyt ohitse. Hoi, henkiin ihminen ja hänen eläväinen sielunsa.

Asiat alkoivat järjestyä. Kauppias Purnu joutui pois pitäjästä ja sai oikeudessa heliseviä sakkoja. Mutta siksi liukas hän oli vielä pinnaltaan, etteivät lain sormet hänessä pahemmin pysyneet. Kuin kala hän karkasi pyytäjän kourasta väljään veteen.

Osuuskauppa peri hänen sijansa kaupankäynnissä ja Ison Mahalan isäntä, toimelias maanviljelijä, Yläpellon talon ja suuren Susisuon. Taneli on hänen kantatyömiehensä suolla. Mutta avaran pirttinsä ja kuvitelman eläkkeestä ja juhlallisista maahanpanijaisista hän on kadottanut. Hän asuu talven saunassaan. Hänen raamattunsa ja uskonkirjansa savustuvat lauteiden kulmalla ja hänen jumalisuutensa savustuu samaten. Herra on häntä taasen armahtanut, ja usko väljähtyy ja sijaan tulee suruttomuutta ja kevytmielisyyttä. Se ilmenee muun muassa siinä, että hän myöpi aikaisemmin hankkimansa Laestadiuksen postillan uskon veljelle, koska se mies hänen mielestään oli liian ravakka meikäläistä haukkumaan.

Kesän tullen hän muurauttaa saunaansa pienen uunin ja naulailee siihen lattian, muodostaa siitä pienen, mustan mökin. Hänen kuokkansa ja lapionsa laajentavat jälkiään suolla. Hän voi Kaisoineen syödä leipää ja kuumentaa kahvia.

Siinä hänen entisessä laajassa pirtissään asuu edelleenkin turpeahuulinen pieni tukkipomo Laati vaimoineen. Heidän lapsensa ovat jo kasvaneet aikuisiksi, menneet ja elävät jossakin omaa elämäänsä. Mutta Laati-ukkokaan ei ole vielä mikään laho mies. Hän on kesät uittoväylillä ja lajittelupaikoilla pienessä pomon virassaan. Myöhään syksyllä hän palaa pienenä rahamiehenä mökkiinsä ja vaimonsa luo. Hän ei enää mielellään lähde lumisiin metsiin leimailemaan puita ja mittailemaan niiden kokoa. Hänelläkin on omat kotkotuksensa. Hänkin haluaa järjestellä elämäänsä ja elää sitä niin kuin hyväksi näkee.

Tämä vanha tukkilainen haluaa oleilla talvensa ikäänkuin herraskaisen kauniissa ympäristössä. Hän on naulaillut korkkimaton asumuksensa lattialle, maalailluttanut uunin rinnan ihmeellisen koreaksi ja liimauttanut seiniin punakukkaiset tapeetit. Hänen siipikarjansa, kanat ja komea kukko, asuvat myöskin tässä kauniissa huoneessa ja jättävät mustan- ja valkoisenkirjavat merkkinsä korkkimatolle ja pöydän latvallekin. Mutta Laati-ukko on herkkusuu: hän haluaa joskus saada kanankovia suunsa nahalle. Ehkäpä myöskin nuo puhtaat ja punahelttaiset linnut kuuluvat hänen mielestään kauniiseen kalustoon. Sillä lasiset kannutkin ja posliiniset lautaset, kuten myöskin kiiltävä haarukka ja veitsi, tällä miehellä pitää olla. Monasti kevättalvella elämä voi olla ahdasta: leipäpalaa ja keltaista, käpertynyttä silakkaa hän käsittelee pöytäaseineen ja kaataa kannusta sinistä sintunestettä. Mutta ne maistuvat kai hyvältä ja ovat ravitsevia herraskaisten vehkeitten ansiosta. Tyytyväisenä, hän istuu keinutuoliinsa, sytyttää armiron ja puhelee kesämorsiamista eukkonsa kiusaksi.

Mutta syystalvella, juuri kun hän on palannut kesäretkeltään pienenä rahamiehenä, hänen elämänsä voi olla juhlavaa. Hänellä on silloin käsillä mahtava parrunpää ja kiiltävä pikari. Hän kaataa silloin ryypyn Tanelillekin, joka saapuu häntä tervehtimään. Taneli on jo unhoittanut näränsä Laatia kohtaan. He ovat rakentaneet yhteisen saunan. He elävät niinkuin naapureille ja kylänmiehille sopii. He miettivät, aprikoivat ja nauravat. Elämä ei ole masentanut näitä vanhuksia. He ovat molemmat iloluontoisia, hieman ärtyisän hupaisia. He eivät ole niitä viisaimpia luomakunnassa, koska he ovat elämässään paljon vaivaa nähneet, mikä ei liioin liene järjen mukaista. Mutta he ovat niitä tarpeellisimpia jäseniä ihmiskunnassa, kaiken perustus, väkevien voiman ja viisaitten älyn. He ovat yksiä tuhansista. Heitä ei huomata. Mutta ilman heitä ei olisi kauneutta eikä kukkia, ei elämän koreutta, eikä rikkauden loistoa. He ovat niitä, joilla elämän raskas, rautainen jyrä lannoittaa ja höystää köyhän maan.

Toinen heistä on aina askarrellut puitten kimpussa kuten tikka, toinen möyrinyt enimmäkseen maata myyrän tavoin. Nämä ovat nyt heidän elämänsä juhlahetkiä kiiltävän pikarin ääressä korkkimatolla varustetussa huoneessa. Heidän mielikuvituksensa tekee katselmusretkiä, he puhelevat korkeita asioita. Kuokkamies lienee taipuvainen vanhoillisuuteen, koska hän esittää seuraavan elämänkatsomuksen: maailman asiat eivät ole parantamalla parantuneet. Miksi, esimerkiksi, pudotettiin lavitsalta kaksi niin hyvää miestä kuin ryssän keisari Niku ja tämän pitäjän entinen kauppias Purnu? Ei ollut kuokkamiehellä henkilökohtaista aihetta ylistää tätä vähän liian viisasta miestä, joka lupasi hänelle eläkkeen ja olikin vähällä vähimmittäin saada hänet eläkevaariksi oikein komeaan taloon, kiviseen ja monikerroksiseen… Mutta tottahan oli, että Niku lähetti tänne jauhoja ilman määrää, ja Purnu jakoi niitä halvasta hinnasta kaikelle kansalle. Sitten vallankumous karkoitti Nikun ja osuuskauppa Purnun. Mitä tapahtui: tuli kaiken puute ja selvä nälkä. Tosin nyt jo tuntuu helpottavan, mutta ei ole elämä entisen veroista.

Mutta puutavaran käsittelijässä on kai jotakin punaisuutta ja kapinahenkeä. Sillä hän laulaa laulun kommunismin parantamisesta: kuinka siihen saksalaiset pillerit olivat parhaita, vaikkakin maistajille karvaita.

Myöskin toisenkaltaisen laulun hän laulaa, surullisen kauniilla sävelellä. Näin hän laulaa: — Alasti synnyin maailman helmaan… Ja lausuu väliin — Ja nyt jo oleilen näinkin hyvässä asussa. Sitten taasen laulat — Itkulla aloitin eloni tään… Siihen selitys: — Ja nyt jo olen näinkin hyvällä mielellä, iloinen poika…

Molemmat miehet nauravat. Eihän ole tosiaankaan syytä suruun: näin on edistytty onnessa ja olosuhteissa siihen katsoen kuinka vähin välikappalein itku suussa elämä aloitettiin.

Sitten he juhlivat, kaksi vanhaa miestä, kunnes parrunpää on tyhjä kuin rumpu. Vanha tukkipomo elää talvensa kauniissa huoneessaan ja keinutuolissaan. Varat ovat vähäiset, mutta talvi niillä sivuutetaan rauhallisesti. Jonkin kerran sattuu sellainen tapahtuma, että kukko tipauttaa valkoisen ja mustan kirjavan jälkensä kirkkaaseen pikariin. Laati-ukko on yleensä ylen suvaitsevainen tätä luontokappaletta kohtaan, mutta tämä on kuitenkin liiallista ylitsekäymistä. Hän etsii kirveen ja pölkyn ja huolimatta vaimonsa ja kukon äänekkäistä armon rukouksista hän täynnänsä pyhää ja armotonta kiivautta mestaa korean, punahelttaisen linnun. Mutta aamulla hänellä on lähtö kylälle etsimään uutta sulttaania kanarouville.

Toisen kerran sattuu, että hammaspiikkiä hänen telassaan äityy särkemään, päiväkauden hän istuu ja kävelee synkkämielisenä ja ärtyneenä ja syntisesti manaten. Sitten hän sitoo hammaspiikkiinsä lujan narun ja naruun halon, istuu lattialle ja viskaa halon voimalla päänsä ylitse. Sitten hän ähkyy ja sylkee verta ja kirouksia. Mutta kipeästä hampaasta hän on vapautunut.

Niin talvi kuluu ja kevät tulee ja vedet vapautuvat. Laati-ukko lähtee vesireittien vapauteen ja työhön. Mutta syksyn tullen hän sieltä palaa pienenä rahamiehenä korkkimatoin ja punakukkaisin tapetein kaunistettuun huoneeseensa ja oman vaimonsa ääreen.

Hän elää elämäänsä niin kuin osaa, mies, joka on monta kymmentä vuotta tehnyt kääntymystä, mutta saanut vasta huulensa nurin.

Vuodet ja vuodenajat kiertävät järkähtämättöminä maan ylitse. Niillä on yhäkin samat tuimat tahi leppeät ilmeensä. Sade, tuuli ja auringon hohtava hymyily ovat kaiken yläpuolella.

Mutta jos joku entinen mies, jonka hyppyset ovat jo ammoin pehmenneet, nousisi täysin muistin ja aistein kuopastaan, niin hän tuskin tuntisi elämänsä laidunmaita. Kuinka toiselta näyttääkään nyt Susisuo, jonka pehmeässä ja alakuloisessa leveydessä ennen kurjet ja taivaanoinaat asuivat: se kasvaa nyt heinää laidasta laitaan. Sen pinnasta kohoaa epälukuinen määrä harmaita latoja. Sen ylitse ojentautuu yhä lujittuva, ruskea maantien nauha, jolla vain joskus talvisin näkyy enää rahtimies kiusattuine juhtineen. Öljyjen voimalla kulkee tietä tavara-auto valtavine kuormineen. Siinä kuljetetaan ihmisiä pitkässä katetussa vaunussa. Susisaaren mökkien sivuitse hyrisee myöskin vöyräitten ihmisten silmäin pyynti ja elämän koreus puhdaskupeisissa autoissa.

Susisuollakin työskentelee outo ja voimallinen juhta: Ison Mahasen traktori. Se kyntää ja äestää nurkumatta. Ajajan huutoa ja kirousta ja ruoskan ääntä ei kuulu. Mutta yhä tarvitaan suon laiteilla kuokkamiehen vahvaa selkää valmistamaan sille tietä. Siellä nyökkyy ja kiskaisee vanha Taneli kuokkarautoineen. Sieltä hän irroittaa leipänsä.

Harvoin hän käypi enää kylällä, jossa on paljon puhelinlankoja ja sähköjohtoja, taikamaista kosken vesistä kiskottua valoa lasisissa onteloissa. Siellä on myöskin taloissa outoja kojeita, jotka taivaan tuulista haravoivat puhetta ja peliä iltojaan istuvien ihmisten iloksi.

Vielä harvemmin hän käypi kirkonkylässä, jossa on äskettäin kuollut ja haudattu Närhi-Iikka, hänen entinen ystävänsä, joka oli joskus viettänyt hyviä päiviä ja ymmärtänyt paljon asioita. Nyt viimeisinä aikoina hän oli ymmärtänyt paikalleen vain kellojen rattaat ja koneistot. Hänen kaikki muut mielipiteensä olivat epäsuhtaiset ja satumaiset. Ja sitten hän kuoli yksin ja köyhänä, kellojensa koneisto erinomaisen täsmällisessä pyörinnässä, mutta mielensä rattaat kummallisen hupaisessa käynnissä.

Taneli on käynyt hänen haudallaan, alakuloisella ja köyhän paljaalla sorakasalla. Tuo vanha kuokkamies näyttää aivan katoamattomalta ja patsasmaiselta siinä seisoessaan. Hänen päällensä on kyllä laskeutunut ikään kuin ajan harmaa tomu ja hänen päänsä on häpeällisen kalju ja puhdas, kun hän ottaa lakin päästään. Hän miettii, että niin me täältä kaikki menemme suurine viisauksinemme ja hulluuksinemme. Ei ole rahamiehelläkään ainoatakaan lanttia taskussa, kun hän astuu Herramme eteen. Tanelin mieleen tunkee taasen ylenpalttinen uskonnollisuus.

Maailma käypikin hänestä yhä oudommaksi ja kummallisemmaksi. Viinakin on nostettu korkealle apteekin hyllylle. Sillä apteekkikin äikein hajuin seisoo nyt kirkonkylän mäellä. Siellä on myöskin puhdaskauhtanainen lääkärimies. Seudun entinen lääkemies, Syinmaan tietäjä, on hänkin jo mennyt vuosia sitten kaiken maailman tietä, kaikkine mahteineen ja salamyhkäisyyksineen. Eipä Tanelilla tosin enää olekaan mitään erikoisempaa innostusta viinan katoaviin iloihin. Ei hän etsi metsäkeittäjien pontikoita, eikä pirtunkuljettajien läkkiastioita. Hän voi vieläpä kieltäytyä tarjotustakin ryypystä. Hänen mielensä on kohta yhtä puhdas kaikista tämän maailman turhuuksista kuin päälakensa hiuksista. Hän onkin sanonut, ettei järki eikä viina eikä hiuksetkaan sovi samaan päähän.

Kesät ja talvet hän möyrii teräkaluineen suolla, talvella luoden savikuormia, harmaana ja hieman köyrynä, mutta yhä vielä miehisten miesten veroisena. Hänelle ei tapahdu suuria asioita. Mutta jonkin kerran hän näkee ihmeen. Jonakin syksyisenä päivänä hän kuulee salamyhkäistä surinaa ja näkee valtavan linnun lentävän taivaalla suoaukean ylitse. Se on lentokone: järkiviisaitten siittämä ja synnyttämä teräksinen lintu. Taneli katsoo sitä sieltä alhaalta kuokkaansa nojaten, kunnes se katoaa. Yhä se tämä maailma viisastuu, on hänen aatoksensa. Hänen mielensä ihmettelee maailman viisaitten älyä, taitoa ja tointa. Hänen mieleensä ei juolahda ajatella itsestään suuria, möhkälemäisiä ajatuksia.

Ei hän siis mieti, että kimpoilkaapa minkä kimpoilette, maahan te kuitenkin lopuksi tulette. Maa on teidän astinlautanne. Te tarvitsette paljon tällaisia miehiä, kuin on tämä kuokkamies alhaalla suolla. Ilman heitä kuihtuisi kaikki teidän viisautenne, toimenne ja komeutenne. Maankasvuja ja maanhedelmiä te kaikki tarvitsette. Se on ainoa välttämätön. Niistä te loppujen lopuksi annatte mitä hyvänsä. Muilla vehkeillä ja puuhilla on vain se arvo mikä niille tahdotaan antaa.

Taneli näkee myöskin sen kun rautatielinja viitoitetaan halki seutukunnan. Rautaiset kiskot asetetaan paikoilleen ja hiekkaiset penkeret kohoavat. Juna kulkee puhkuen aivan läheltä suurta Susisuota. Iso Mahanen voi pullistaa tyytyväisenä valtavaa vatsaansa: kaikki menee oikeinpäin. Hän on hyvän osan valinnut. Kyläkunnan laitaan rakennetaan asemarakennukset, kookkaat ja värikkäät.. Niiden ympärille juurrutetaan kaunistukseksi puita ja pensaita.

Mutta Tanelin elämän ympärillä ei ole enää mitään kohisevaa. Mitään erikoista ei voi hänelle enää tapahtua. Ehkä oli viimeinen tapaus se, kun Ison Mahalan isäntä hankki hänelle hopeisen kunniamitalin, ritalin, kellonvitjoihin ja paperisen kunniakirjan, lasilla peitetyn ja kullatuilla puilla kehystetyn, hänen mökkinsä seinälle, pitkästä ja uskollisesta maatyöstä.

Nyt on vain kysymys siitä, montako turpasta hän voi vielä kääntää nurin, montako lapion pistoa pistää multaa. Hän on seitsemänkymmentä vuotta elänyt mies, mutta vielä jäseniltään ällistyttävän sitkeä. Ehkäpä hän voi vielä tehdä työtään kauankin. Ja niin kauan kuin hän sitä voi, saa hän myöskin asua mökissään, syödä leipänsä ja ryypätä kahvinsa. Se asumus on pieni, yksinkertaisista yksinkertaisin. Siellä ei ole esimerkiksi mitään pehmoista sänkyä väsyneille jäsenille. Ei sänkyä ollenkaan. Yöksi levitetään lattialle kasa vaatteita. Eikä asumuksessa ole ylenpalttisen puhdastakaan. Sillä Tanelin Kaisa on jo vanha ja taudin runtelema, silmiltäänkin melkein sokea. Hän on aivan ylenmäärin kumaraan painunut niin ettei kummitus kummempi ole kuin hän, kun hän myyrän silmin ja koukkuisin polvin kömppeilee tarttuakseen kahvipannun sankaan. Muutenkin hän on tullut äreäksi luonnoltaan, oikein kotiristiksi Tanelille. Hän saattaa esimerkiksi puhua tohtoreista ja lääkkeistä, joiden tarpeessa hän muka olisi. Mutta Tanelin kaljun pään alla istuu yhä hänen iloluontoisuutensa, jota eivät monet vuodet eivätkä uskossa oloyritykset ole masentaneet.

— Lääkkeitä? Jopa jotakin! Niinhän ne menisivät kuin lahoon kantoon. Se olisi aivan yhtä kuin kaataisi kalliit ropit lahoon pökkelöön tuossa mäellä. Jos jotakin, niin meille olisi määrättävä ketunmyrkkyä, yli kohtuuden eläneille…

Mutta nuo kaksi vanhaa ihmistä on katsottava sankareiksi: he haluavat taistella viimeiseen saakka ja kaatua seisaaltaan. Kynsin hampain he kamppailevat vielä maailmaa vastaan, irroittaakseen leipäpalansa ja elääkseen kättensä töillä. Heidän harras halunsa on saada kuolla omin avuin omassa majassaan.

Ehkäpä Taivaan Isäntä, joka on hyvä, suopi heille sen armon ja ilon. Mutta ehkä hän katsoo kohtuulliseksi antaa heille viimeisen nöyryytyksen: ehkä ei Taneli eräänä päivänä enää pystykään menemään työn ääreen suurelle suolle. Mutta siitä huolimatta elää edelleen. Silloin ei ole edessä muuta kuin ihmisten armo, kunnanapu ja vaivaistalo. Silloin hän katsoo ja tuntee tunnossaan, ettei ole kestänyt elämän taistelussa, että hän on kärsinyt siinä häpeällisen tappion.

Mutta joka tapauksessa kirkonkellon malmiääni soittaa, ja virsi vyöryy veisuumiehen kurkusta. Aikansa elänyt ihminen lasketaan maan poveen hiljaa ja rauhallisesti. Ja joku vielä elävä ja touhuava saattaa sanoa toiselle:

VIIMEINEN VÄRSSY

Oli heinäkuu. Maan kasvut kukoistivat vihreinä ja tuoksuisina. Taivaan vahvuus oli ylen väljä ja sininen. Sen hohtava räppänäaukko, lännen maille painuen, loisti surkeilematta.

Suorana ja ruskeana halkaisi maantien nauha suoaukean, joka iltatuulessa aaltoili heinämerenä laidasta laitaan. Keskellä suota oli vähäinen mäki, jonka ylitse tie kiipesi. Mäellä oli pieni metsikkö ja kaksi mökkiä, toinen isompi ja punamullalla väritetty, toinen ylen pieni ja ylen tumma. Sen nurkkajuuritse ojenteli tie pitkäsivuisia kupeitaan ja painui jälleen suolle, missä heinä kasvoi, tyhjät, harmaat ladot pullistelivat rintakehiään, ikäänkuin ahnaina odotellen hetkeä, jolloin niiden vatsa tungetaan täyteen nuorten heinien vihreyttä.

Tänä heinäkuisena iltana pitkin tien ruskeata nauhaa kulki suruton matkue. Ylen joutilas ja ylen suruton sivusta katsoen: nauravin suin istuskelevia nuoriamiehiä ja jokunen valkoinen neiti heleässä puvussa nopeasti kulkevassa autossa. Joku soitti hanuria vaunun laidalla, jonka vihreä panssari välkkyi heinäkuisessa ilta-auringossa. Niin kulki se vihreä, suruton vaunu halki heinäisen, tuoksuvaisen suon.

Mutta suon laidassa, sen vähäisen mäen juurella, huomasivat autossa istujat kummallisen olennon. Hän oli hahmoltaan ikään kuin ihminen. Hänen runkonsa, jonka alapäätä peitti jokin tumma verho, oli ylhäältä paljas ja verhoton. Se kumartui ja ojentui herkeämättä ja jokin aseentapainen välähteli iltaisen auringon säteissä. Ase upposi aina maahan, olennon hartiat nytkähtivät ja kappale maan pintaa repesi sijoiltaan ja kääntyi nurin. Koko maan pinta olennon selän takana olikin surkeasti raastettua, risuja törröttävää. Edessä oli villin suon sammaleinen, väkevästi haisevia kasveja ja vihreitä pensaita kasvava pinta.

Olennon korvat erottivat vihreäkupeisen vaunun surinan, nahkapalkeisen hanurin suruttoman äänen, naurun ja laulun. Hän ojensi selkäänsä ja loi välinpitämättömän, synkeän katseen matkueeseen. Hänellä oli iän leimaamat ihmiskasvot.

— Se onkin ihminen. Se on vanhan ajan mies, vanha maatyömies. Hän ja hänen kaltaisensa ovat muuttaneet tuon suon, kurkilintujen laidunmaan, tuollaiseksi heinäerämaaksi. Ohhoh, että manttaalinmies nostaa pulskan meijeritilin! Tämä otus, vanhan ajan mies, on sille, joka ymmärtää, yhtä mielenkiintoinen kuin muumio. Hän on elänyt aikana, jolloin tällaiset vaunut eivät tätä maantietä pyörineet, ehkä ei ollut tätä tietäkään. Sen poskeen ei ollut pingoitettu puhelinlankoja, eikä kylien taloissa oudot kojeet haravoineet ääniä taivaan tuulista, valo ei kulkenut langoissa, eikä sulkeutunut onteloon pulloon, eikä valtava, ihmisten rakentama sudenkorento surissut kylän ylitse. Seis, kuski! Astun alas.

Vihreäkupeinen vaunu pysähtyi ja jatkoi jälleen surutonta matkaansa. Mutta alas astunut nuori mies käveli pitkin suunnattoman pitkän heinäsaran piennarta, kunnes saapui maata runtelevan olennon kohdalle. Tämän paljas, pitkä selkä oli alkanut jälleen heilua. Kuokan rauta iski kamaraan, kiskaisi palan irti ja kohosi jälleen. Kohosi ja laski, tasaisesti, herkeämättä. Eikä hän huomannut tahi ollut huomaavinaan tulijaa ja katsomaan seisahtajaa. Hän oli maatyömies. Hän kuokki. Ne ja ne pennit sai hän ristisyleltä. Paljon oli ehdittävä, että irtautuisi päivän leipä, suola ja särvin.

Vanhan miehen paljas runko ei herennyt heilumasta, kuokan rauta tempoi irti turvetta.

— On jolla on. Meikäläisen päivä on monasti sen muotoinen kuin rengas tahi ainakin hevosenkenkä…

Mutta kun aurinko oli painunut sangen alas ja suosta uhosi tuskin näkyvä viileä usva, nousivat vanha kuokkija ja suruttomasta autosta pudottautunut nuori mies suolta sille vähäiselle mäelle. He astuivat pieneen ja mustaotsaiseen mökkiin, jonka seinät olivat longahtaneet sinne jos tännekin. Ahdas oli se mökki, eikä mikään paikka kohdellut ylen uutena eli puhtaana. Sänkyä ei näkynyt, mutta nurkassa oli myttyyn kääräisty läjä vuodevaatteita. Vanhuudenhimmeä kailettikello kävi seinällä alustanaan kellertävä sanomalehti. Oli lyhyt lavitsa ja pari koivun rungosta katkaistua pölkkyä ja pieni onnahteleva pöytä, jonka nurkalla oli raamattu.

Sen pulskempaa kotia ei maankuokkija ole saanut vanhoille päivineen. Ja ylen epätietoista on, tänäänkö vai huomenna kävelet siitäkin kunnan vaivaistuvalle. Kun miehellä on ikää seitsemän vuosikymmentä ja ainoat elämänpuut ovat kirveen ja kuokan varret.

Eipä ole suuren kuokkijan vaimokaan enää ylen uusi, kun hän istuu muurin vieressä pölkyn nokassa. Ei hänen mekkonsa hohtele enää kesäisen heleänä eikä harmaat hiuskarvat ole taidoin asetettu.

Vanha kuokkamies ja vihreäkupeisesta vaunusta pudottautunut nuori mies istuvat vastatusten ontuvan pöydän ääressä ja harrastavat jotakin salamyhkäistä ja taikamaista. Pöydän kulmalla on kupposessa vettä ja pullosessa samaten kirkasta nestettä. Kuuluu lirinä, kun nesteet sekoittuvat yhteen, kuuluu kulaus, kun sekoitus kallistetaan kurkkuun.

Se on taikuutta. Heidän mielensä ja kielensä notkistuvat. Heinäkuisessa yössä elää joku satuinen rome.

Vanha mies kertoo elämänsä tapahtumia, sen seitsemän vuosikymmenen pituisesta juoksusta. Se juoksu ei ole ollut erin merkillinen eikä oudosti ohjautunut. Hän on syntynyt köyhistä vanhemmista, ollut renkipoikasena ja renkimiehenä, akoittunut, tehnyt mökin korpeen ja tehnyt niitä sittemmin useampiakin. Yksin lukien seitsemän kappaletta. Seitsemäs oli tämä, jossa nyt istuttiin, ja ehkäpä viimeinenkin. Olipa hänen elämänsä juoksuun tullut kuitenkin pari kolme mutkan paikkaa, melkein kuin koristelevaa solmua: kerran hän oli ollut sahalaitoksen isännöitsijänä, kerran kyläkauppiaana, pienenä, reiluna porvarina. Olipa hän kulkenut poikki valtamerenkin, lännelle, kaivamaan esiin kuparia ja purkamaan hiililaivoja. Mutta tämä kaikki oli vähäistä: yleensä olivat elämän puina kirveen, kuokan ja lapion varret. Yli viisi hehtaaria oli hänen kuokkansa kääntänyt maata tuohonkin mäen alle samaan teliin. Ei se ollut omaa maata. Se oli suuren maanviljelijän, Ison Mahasen.

Ja yhä tämä mies kuokkii ikävuosiltaan seitsemissä kymmenissä. Yhä hän pitää itsensä ja akkansa leivässä ja lämpimissä kirveen ja kuokan varresta. Tämän häävimpää se ei kyllä ole. Ja vaikka vieras tuntuu luulevan, että tämmöinen elämä se tätä isänmaata vahvistaa ja pönkissä pitää, niin eipä ole tullut vanhanakaan mitään eläkettä, pansuunia. Semmoisista se taidetaan antaa hienommista lillityksistä.

Eipä silti, ettei miestä olisi huomattu. Siinä näkee vieras seinällä kunniakirjan ja kellon vitjoissa hopeaisen ritalin. Talousseuran antamat pitkästä ja uskollisesta maantyöstä.

Hiljainen heinäkuinen yö ikään kuin taikamaisesti nosti näkyviin tuon pitkän, pitkän elämänkulun, jonka pääasiallinen sisällys on ollut harmaa, harmaa työ. Työ, jolla ei ole muuta käsitetty kuin niukka leipä. Ja jotkut, jotka eivät elämänpäivänä ole kättään työlle panneet, ovat rikkaita ja elävät hyvin. Se lienee kaikki ajassa ja onnessa.

He puhelevat edelleen ja tulevat raamatutkin ja uskonasioihin, joita vanha kuokkija on miettinyt paljon, kokenut olla uskontöhröksessäkin varsinkin nyt vanhana ja silloin tällöin ennemminkin. Paljon on hän ollut tekemisissä omantuntonsa kanssa ja murhe ja huolet ovat pudottaneet joka-ainoan karvan hänen päästään. Se hohtelee nyt puhtaana ja sileänä kuin naurispaistikas tahi tuo posliinikuppi.

— Ei kai nämä tämmöiset minua paljon uskostani horjuta, vai? sanoo vanha mies.

He puhelevat edelleen, muistelevat menneitä, ankaria työpäiviä ja hengen vaivoja ja vähäisiä iloja morsiamien ja viinakorttelien ääressä.

Ja he käsittelevät posliinista kuppia. Vanha maatyömies koukkaa ämpäristä vettä kupposeen, kurkistaa sinne ja näkee siellä jotakin.

— Ei kun sen muna, sanoi vanhus. — Sinä taidat olla niin herrasmies, että se pitää ottaa pois.

Hän ojentaa pitkän, mustan etusormensa ja kaivaa russakan takapuolen vedestä. Kupposeen lirisee pullosen väritön neste.

Vanhan miehen mieleen muistuvat entiset ryyppypäivät, ammoin jo sivuutetut, sen aikuiset naurut ja laulut. Ja hänen päänsä kohoo, rinta paisuu ja hän laulaa nuoruutensa ryyppylaulua:

    Jos meillä oisi lasi ja kortteli viinaa,
    oisi hupainen laulella,
    ilopäiviä vietellä,
     kun lasi on meillä tallella.

    Ryypätään nyt ryyppy kahtia,
    siitä saamme laulun mahtia.
    Muutamat soittaa,
    toiset tanssaa,
     polkekoot joutilaat tahtia.

Mutta vanha vaimoihminen, joka on hiljaa huokaillen istunut pölkyn nokassa muurin kupeella, sillä leini jäytää hänen jäseniään, tulee nyt kärsimättömäksi ja puhuu, kuinka hautaankaatuva saisi jo harrastaa toisenmoisia värssyjä.

— Hautaanko? Turvasi se vielä on, joka istuu ja laulaa. Ja kaada sinäkin tuosta kupista suuhusi: lähtee kolotus koipiluusta…

Heinäkuinen yö on ehtinyt aamupuoleen. Nuori mies nousee ja sanoo hyvästi vanhalle maatyömiehelle, joka käy lyhyelle levolleen. Sillä jonkin tunnin kuluttua hänen on mentävä manttaalin miehen heinäväkeen. Kuokka ja lapio joutavat eräiksi viikoiksi nurkkaan. Sitten niihin taasen tartutaan, jos jäsenissä yhä on tarvittava voima.

Nuori mies astuu ulos matalasta ovesta. On aamu. Auringon silmä nousee verestäen laajan, heinäisen aavan takaa. Yörastas hupattelee vielä jossakin kesäisiä mielihauteitaan. Mutta suoviljelyksen laidasta rupeaa kuulumaan niittokoneen surina, kuten jättiläissirkan surunvoittoinen laulu, joka kertoo, kuinka kukat kuolevat ja kaikki katoaa. Maanviljelijä on noussut varhain niittääkseen huomista luokopäivää varten, joka on kirkas, mutta jonka yllä leuhahtaa kuolon tuoksu.

Nuori mies seisoo siinä vähäisellä mäellä, sen pienen ja mustan mökin nurkkajuuressa ja katsoo suurelle suoviljelykselle. Mustan seinän takana nukkuva mies on siihen kuokkansa jäljellä rakentanut muistomerkkinsä, laajan ja uhkean. Sen kupeessa ei nähdä hänen nimeänsä, mutta se pysyy aina ja iankaikkisesti. Kauemmin kuin paksuinkaan patsas. Ehkä sitä ei kukaan huomaakaan, ei ajattele. Korkeintaan sanoo: se ja se manttaalinomistaja sen teetätti. Se oli suuri maanviljelijä.

Köyhä kuokkamies on silloin jo ehkä kannettu hautaan ja hänen luunsa lahoavat unhoitettuina, eikä kukaan mainitse hänen nimeänsä. Mutta maasta nouseva viljankorsi muistaa sen. Hänen elämästään on jäänyt jälki. Hän on ollut maan hiljaista ja voimallista suolaa, niitä näkymättömiä pönkkäpuita, joita paitsi kaikki komeus lusahtaisi kasaan.

Hiljaisena heinäkuisena yönä nuori mies miettii tämän maailman järjestystä: kuinka siinä ne, jotka paljon vaivaa näkevät, eivät voi jammertua kiinni elämän koreuksiin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HOTA-LEENAN POIKA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Hota-Leenan poika

HOTU-LEENAN POIKA

PENTTI HAANPÄÄ

VIIMEINEN VÄRSSY

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE