The Project Gutenberg eBook of Hermann ja Dorothea
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Hermann ja Dorothea

Author: Johann Wolfgang von Goethe

Translator: Otto Manninen

Release date: February 11, 2026 [eBook #77913]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1929

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HERMANN JA DOROTHEA ***




HERMANN JA DOROTHEA

Kirj.

Johann Wolfgang von Goethe


Suomentanut

O. Manninen





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1929.




SISÄLLYS:

    I. Kalliope
       Onnettomuutta ja osanottoa
   II. Terpsichore
       Herman
  III. Thaleia
       Porvarit
   IV. Euterpe
       Äiti ja poika
    V. Polyhymnia
       Maailmankansalainen
   VI. Klio.
       Aikakausi
  VII. Erato
       Dorothea
 VIII. Melpomene
       Hermann ja Dorothea
   IX. Urania
       Tulevaisuuden toive




Ensimmäinen laulu: KALLIOPE

ONNETTOMUUTTA JA OSANOTTOA


»Ei tori, ei kadut olleet lie näin tyhjinä koskaan!
Kaikk’ ihan ihmiset on kuin laastuja pois, sukupuuttoon!
Viitt’ edes kymment’ ei nyt sielua lie kotosalla.
Kylläpä vain iso into on uusia urkkia! Kilvan
koitoa kulkua katselemaan pakolaisien kurjain
rientää nyt joka kynsi. On tie, jota tuo jono kulkee,
kaukana, ainakin tunnin on matka, ja paahtavi päivä;
sinnepä sittenkin tomutupruun kaikki ne työntyy.
En toki hievahtais minä katselemaan pakomatkaa
ihmisparkojen, jotk’ yli Reinin, maat omat, armaat
jättäen, saapuivat, kera rippeet vain tavaroistaan,
mutkia kulkien nyt tämän viljavan, kukkean laakson.
Oikein, eukkoni, teit, kun säälien kurjia varten
vanhoja liinoja, myös vähän ruokia, juomia viemään
nyt pojan laitoit. Näät kell’ on, sen täytyvi antaa.
Hei sitä vauhtia! Hei, miten orheja poika se ohjaa!
Vaunut on uhkeat, uudet nuo, mukavastihan istuis
neljäkin miss’, ajomies kera laudallaan. Ihan yksin
lähti hän nyt; kevyesti ne vierien vei ohi kulman!»
Näitäpä portillaan torin äärell’ istuen haastoi
Leijonan Kultaisen mies mielissään aviolleen.

Tuohon virkkoi taas sanan viisas, mielevä vaimo:
»Liinoja vanhojakaan hevin pois, isäkulta, en anna;
monta ne hyötyä tuo, niit’ ei edes saa rahan eestä,
konsa on tarvis. Vaan nyt silti mä pois ilomielin
paidat, päällysteet monet lahjoitin hyvät, ehjät;
lapsia, vanhoja näät repaleissa ma kulkevan kuuulin.
Anteeks suotkohan vain? Verotettu on myös sinun kaappis.
Sielt’ yönuttusikin, joka intialais-kukikasta
karttunikangast’ on ja flanellia hienoa vuori,
annoin pois; ohut on se ja vanha ja muoditon aivan.»

Mies hyvä naurahtaa: »Toki jääneen toivonut oisin
oikean intian-karttunisen kotinuttuni vanhan,
toista kun ei sen vertaa saa. Vaan viisipä tuosta,
joutava on se jo. Käskeehän nykymuoti nyt miehen
lievenuttua vain sekä nauhustakkia käyttää,
saappaiss’ astua; ei sovi tohvelit, ei pipolakki.»

Vaimopa virkahtaa: »Kas, kas, tulemassa jo tuolla
katselijoita on pois; ohi mennä jo matkue mahtoi.
Kengät on niin pölynkeltaiset, niin päät palavissaan!
Kaikki ne pois nenäliinoillaan hikihelmiä pyyhkii.
Ei toki päivänpaahteeseen näky veis mua moinen
nääntymähän! Ne jo kuullakin tott’ ylenkyllin on mulle.»

Toimekkaastipa haasteli nyt talon haltia: »Harvoin
sattuu yhteen näin hyvä korjuusää sekä kasvu.
Kuivana kuin oli heinätkin, katon alle me saamme
viljan; taivas on sees, yht’ ei näy pilkkua pilven.
Hiljaa vilvas vain itätuulen huokuvi henki,
ilmoja ennustaa pysyväisiä. Kyllin on kypsää
viljakin; aamull’ alkaa siis elon runsahan leikkuu.»

Näin hänen haastaissaan yhä taajemmin tuli parvin
miehiä, naisia astellen toriaukion poikki
taas kotiporteilleen; avo-landoossaan ajelulta
tuo rikas naapuri myös, koko seudun kauppias suurin,
juoksiamillaan nyt tuli tyttärineen talohonsa
vast’ ihan uusittuun, toriaukion toisehen laitaan.
Vilkastui kadut; näät oli kansava kauppala pieni,
askart’ antoivat monet tehtaat, ammatit uuraat.

Noin pari tuo sopusointuinen lakan alla nyt istui
kansaa katsellen, huvinaan moni huomio hauska.

»Katsos», vihdoin vaimo jo arvokas äkkiä virkkaa,
»tuollahan pastori kanss’ apteekkarin astuvi tänne.
Siispä he kertoa saa, mitä kaikkea siell’ ovat nähneet,
vaikk’ ylen ei näkemänsä ne lie ilahuttavat olleet.»

Luo tuli tervehtäin, lakan alle jo ystävät astui
penkkejä puisia painamahan, pölyn jalkinehistaan
polkien, huiskien pois nenäliinoin hehkua helteen.

Tervehdyksien jälkeen koht’ apteekkari ensiks
alkavi haastaa, näin vihapäällä jo virkkavi melkein:

»Moisia ihmiset on, kaikk’ yksiä höyniä totta:
toisen turmaa kurkkimahan kukin ain’ ylen ahnas!
Kaikki ne katselemaan tuhovalkean loimua rientää,
kulkua kuoloon ankarahan lainrikkoja-raukan.
Kaikkien nyt piti myös pakolaisia parkoja nähdä;
kenkään aattele ei, miten voi sama surkeus häntä
kohdata itseäkin joko nyt tahi vast’edes ehkä.
Houkkuus puoltamaton; vaan niin se on ihmisen luonto.»

Tuohon vuorostaan jalo, viisas pastori virkkoi,
kunnia kaupungin, mies viel’ ihan nuori, — hän tunsi
maailman, elämänkin, ties sanankuulijan tarpeet,
mies elähyttämä tuon pyhän, korkean kirjojen kirjan,
kohtalot ihmisten joka ilmaisee sekä mielet;
tunsipa tyyten myös hän parhaat maalliset kirjat.
»Moiti en», lausui hän, »viatonten viettien lahjaa,
ihmislapsilleen mitä laupias soi emo-luonto;
sillä mit’ ain’ ei voi äly, järki, sen voi useasti
taipumus ehdoton, meitä jok’ onnistuttaen ohjaa.
Jos tuta uutt’ ei ois halu kiihkeä, seljetä mieleen
kaunis kaiken kuink’ olevaisen vois sopusointu?
Ensiks uutt’ ikävöi näet ihminen, uupumatonna
hyödyllistä jo harrastaa; päämääränä vihdoin
on hyvä kaikk’, yleväksi mi saa, sisint’ arvoa antaa.
Nuoruudessahan on toveruksena hauskana huimuus,
peittää vaarat tää, pahan tuskia tuottavan arvet
poistaa taas nopeaan, heti kun sivu päästy on siitä.
Kunnia miehen sen, vakavuuteen jossa ja järkeen
vuosien kypsempäin tuo vallaton hilpeys vaihtuu,
intoa työn jok’ on täynnä ja pontta, jos onni mik’ olkoon.
Näin hyvän aikaan saapi ja vanhat vauriot korjaa.»

Vaimopa malttamaton heti äänin lausuvi suopein:
»Nyt näkemänne jo haastelkaa, halu noit’ olis kuulla.»

Vastasi toimessaan apteekkari: »Enp’ ilomieltä
pitkään aikaan taas näkemiltäni tuntene näiltä.
Kaiken kurjuuden kuka voiskaan tuon kuvaella!
Niittyjä ennenkuin alas ehdittiin, tomupilvi
loittoni vain loputonna; jo kumpujen taa oli kauas
matkue kerjennyt, siit’ ettei paljoa nähnyt.
Tiellepä päästessämme, mi laakson kulkevi poikki,
matkaajain, ajoneuvojen viel’ oli ankara tungos.
Murheekseen näki nyt ohikulkija-parkoja kyliin,
kussakin huomasi, kuink’ oli katkera tuo paon tuska,
kuink’ ilo kuitenkin, edes ett’ oli säilynyt henki.
Säälien katsoa sai moninaisia myös tavaroita,
tallentaa mitä vain talo vauras voi, mitä pannut
taiten on paikoilleen talonhaltia, tarjona jott’ ois
tarvittaissa ne; tarpeen näät sekä hyötynä kaikk’ on.
Huiskin haiskin niit’ oli kiireessään pakolaiset
täyteen kuormanneet monenmoiset vankkurit, rattaat.
Kaapin päällä on seula ja vaippa, ja patjoja täynnä
taikinakaukalot on sekä peilin peittona raiti.
Vaara se ihmisen maltin vie, — palo näytti sen ennen
tuo, jost’ aikaa nyt parinkymmenen vuoden on verran,—
jotta hän ottaa turhia vain, sekä jättävi parhaat.
Noin rojukuormia vain oli, koottuja päättömin huolin,
noillakin, härkien kuin hepo-raukkain kiskoa uupuin:
saavia, lautaa myös, jopa hanhenkoppi ja häkki.
Ähkivät eukot, lapsetkin, mytyt taakkana taikka
myös vasut, soikot, joit’ ihan tarpeeton kama täytti;
näät vihoviimeistään hevin ihminen ei toki heitä.
Joukkue eelleen tunkihe noin, tomu tuprusi, kaikki
yht’ oli mylläkkää; mikä hiljaa juhtien heikkoin
kulkea antanut ois, mikä hoppusi kiivahin kiirein.

Siinäpä kirkuu sulloutuin naisjoukko ja lapset,
nautojen ammuntaan siin’ yhtyy koirien haukku,
vanhojen voihke ja sairasten, ne kun istua vaappuu
vuoteissaan, jotk’ on täpötäysien kuormien päällä.
Mutta jo raiteeltaan ravikuoppaan kirskuva pyörä
luiskahtaa; alassuin tiepuoless’ on ajoneuvot,
kauas viskautuu, suinpäin väki vainiomaalle
kierii, kauhuin kiljahtaa, toki vaurion välttää.
Viereen vankkurien kaikk’ arkut myös kera kierii.
Murskaavan ihan oisi nyt arkkujen, kaappien luullut
ihmiset alleen kohta, ken vain näki, kuinka ne kaatui.
Pirstana vankkurit on, apu kaukana kaatunehilta.
Muut ohi kiirehtää näet kaikk’ ajamalla ja käyden,
viemänä ihmisvuon, oma itse on ainoa aatos.
Mentiin luo: nämä, jotk’ oli vuoteissaan kotonansa
vaivoin kestänehet kivun ainaisen kolotusta,
mullin mallin maass’ oli vaikertain, valitellen,
päivä kun poltti ja tuprullaan tomu salpasi hengen.»

Lempeä heltyy perheenmies, näin lausuvi: »Jospa
Hermann kohtais heitä ja virvoittais sekä verhois!
Surkeutt’ itse en sois sitä nähdä, se koskisi mieleen.
Kohta, kun ens sana saatiin, kuink’ ylen suur’ oli kurjuus,
liiastamme jo laitettiin ropo liikeneväinen,
jott’ edes joillekin hoivaa tois; niin tunto se tyyntyi.
Mutta jo herjetkää kovan onnen kertomisesta,
ihmismieleen näät pian hiipii pelko ja huoli;
mulle ne inhemmät ovat, kuin on vaurio itse.
Tulkaa vilpoisaan peräsuojaan nyt, salihimme,
sinnepä päiv’ ei paistele, ei läpi muurien paksuin
konsaan tunkeu helle, ja haihdukkeeksi jo huolten
kymmenvuotistaan emo tilkan tuo. Sitä juoda
tääll’ ei rattoisaa ole kärpäsien surinassa.»
Lähtivät sinne, ja siell’ oli vilpeä, viihdykäs olla.

Toi emo toimelias ihanaisen, kirkkahan viinin,
tahkotun pullon tuon, tinatarjoin kiiltävä alla,
oikeat vihreät toi lasit Reinin-viiniä varten.
Kolmisin istuvat kohta he ääreen pyöreän pöydän,
ruskean, kiillotetun, jalat jonk’ oli valtavan vankat.

Maljoja nyt talontaatto ja pastori myös kilahutti;
kolmas mietteissään vain sormielee lasiansa;
ystävälausein siis talon haltia hälle jo haastoi:
»Juokaa, naapuri! Pois kovan onnen torjunut meiltä
aina on armias Luoja, ja niin hän vastakin torjuu.
Ken näet kieltäis, että hän nyt, palon kauhean jälkeen,
ankaran tuon kurituksen, taas ilahuttanut meit’ on,
meit’ yhä suojellut, ihan niinkuin ihminen aina
silmää suojaelee, joka kallein on elimistä.
Eikö hän vastakin siis yhä ois tuki meille ja turva?
Luojan voima se tunnetahan vast’ aikana vaaran.
Kauniin kaupunkimmeko hän tuhast’ elpyä ensin
soi väen ahkeran työllä ja siunasi viel’ ylenmäärin,
taas tuhon tuottaakseeen, työ turhako kaikk’ olis ollut?»

Tuost’ ilomielin näin hyvä pastori lauhana lausui:
»Tää yhä säilyköhön teiss’ usko ja tää vaka mieli;
viisaus, varmuus siin’ ajall’ onnen on, myös surun tullen
lohtua tuo ihanaista se, kirkkaan nostavi toivon.»

Viisain, mielevin miettein taas talon haltia virkkoi:
»Kuink’ olen kertaa mont’ ihaellut kuohuja Reinin,
kun sen rantoja matkaamaan asioillani jouduin!
Suur’ oli aina se nähdä ja mieltä ja tuntoa nosti.
Mutta en arvannut, pian että sen armahat äyräät
vallina torjua sais tuhojoukkoja tuimia Ranskan,
uoma sen uljas ett’ ylipääsemätön olis este.
Niinpä se suojaa luonto ja Saksan sankarijoukko,
niin isä taivainen; ken houkkio toivoton oiskaan!
Uupuu taistelijat jo, ja rauhaan kaikki jo viittaa.
Rauhanjuhlapa, tuo ikävöity, kun alkavi vihdoin
kirkossamme ja soi kera urkuin kellojen ääni,
torvien raikahtaissa jo kaikuu Te Deum ylhä,
silloin Hermannkin, hyvä pastori, sais etehenne
astua alttarin luo kera morsion arvelematta,
jott’ ois viettämä kaiken maan jalo tää ilojuhla
mullekin vuotuinen kotionneni korkea päivä!
Miellytä ei mua vaan, ett’ on tämä poika, jok’ aina
uuttera on kotitöiss’, ujo, nahjus ulkona varsin.
Joukoss’ ihmisien halu ei ole liikkua hällä;
nuoria neitojakin kovin karkkoo, karttavi, hauskaan
karkelohon ei käy, mihin mieli on nuorison kaiken.»

Herkesi kuuntelemaan. Kumu kiitävän valjakon kaukaa
käy yhä yltyen, koht’ ajoportin suulta jo kuuluu
myös jyry vaunujen, kun karahuttaa nuo pihamaalle.




Toinen laulu: TERPSIKHORE

HERMAN


Poikapa kauniskasvuinen katon alle kun astui,
pastori saapujahan läpitunkevan loi heti katseen
muotoa tarkastain, hänen kaikkea käyttäymistään
tutkijan silmin, kohta jok’ ilmeet tulkita taitaa.
Hälle jo näin hymysuin sanat tuttavat laati ja lausui:
»Siinäpä mies, kuin muuttunut ois! En viel' ole koskaan
katseestanne ma noin ilon nähnyt loistavan ennen.
Hilpeytenne jo tuo sen kertoo, ett’ ovat raukat
saaneet antimet, siunanneet myös teit’ ovat niistä!»

Vastasi tuohon taas vakavasti ja tyynenä poika:
»Tokkopa kiittelemistä on työssäni! Vaan sydän käski
niin tekemään, kuin sen nyt tarkoin teille ma kerron.
Vanhoja vaatteit’ äiti se pitkään etsi ja penkoi,
siksipä myöhään vast’ oli valmis käärö, ja taiten
sääliä vaunuihin olut, viini, se myös veti aikaa.
Tulli kun taakseni jäi, kun maantien saavutin, vastaan
virtasi kansaa kaupungin, tuli nuorta ja vanhaa;
kauas ehtinyt näät oli matkue maanpakolaisten.
Mennäpä annoin vaan, kylän saavuttaa minä tahdoin,
jossa nyt aikomus on, kuten kuulin, yöpyä heillä.
Siin’ ajaessani siis tien uuden nousua juuri
vankkurit äkkiä näin, tukevista ne puist’ oli tehty,
härkiä vieraan maan kaks eess’ oli suurta ja vankkaa,
reippain askelin käy, vetojuhtia aimoja ohjaa,
pitkää heiluttain ajosauvaa, toimeva tyttö,
hiljentää tahi jouduttaa, kulun johtavi taiten.

Kun minut huomasi, luo tuli valjakon tyynenä tyttö,
mulle jo virkkoi: ’Ei elo meidän näin ole aina
kurjaa ollut, kuin on nyt pakoretkeä tehden.
Vierailt’ en minä viel’ ole kerjännyt; moni kieltäis,
ellei raukast’ irralleen haluaisi hän päästä.
Vaan hätä haastattaa. Tilanhaltian puoliso rikkaan,
jonka ma, kohtaisen, pois härkä- ja vankkurikyydein
vaivoin auttelin, tuolla nyt oljill’ on, kupehellaan
äskensyntynyt laps, ihan verhoja vaill’, emo henkiin
jäi hädintuskin; näin piti meidän jääpyä jälkeen,
paljoa muill’ ei antaa ois, kyläss’ yhtyä heihin
seuraavassa jos voisikin taas, johon yöks yritämme
ehtiä, vaikka jo pelkäänkin, he jo ett’ ovat menneet,
Liinaa liikenevää teill’ oisko, jos itse te liette
tääll’ asuvaisia, armahtain polosille se suokaa.’

Näin hän virkki, ja oljiltaan emo raukea, kalvas
nousi ja katseen loi mua kohti; ma vastasin jälleen:
Kai joku taivahinen hyvän ihmisen ohjata mahtaa
puuttehet arvaamaan, jotk’ uhkaa veljeä köyhää,
koskapa äitini aavistain tämän surkeutenne
tään mytyn antanut on hädän ankean auttamiseksi.’
Aukoen kääröst’ annoin koht’ isän yönutun, annoin
paitoja, liinoja. Kiitoksiin hän puhkesi riemuin:

’Vieläkin ihmeit’ on, vaikk’ ei sitä onnekas usko;
vasta kun kurjuus on, käsi Herran näät tuta voidaan,
työn hyvän täytäntään joka noin hyvät ihmiset ohjaa.
Tehköön teille hän sen, mitä meille te nyt hänen työnään!’

Liinoja sormielee erilaisia noit’ ilomielin,
lauhkeavillaist’ olletikin nutun vuoria vaimo.
’Kiire jo on kylä saavuttaa’, näin, tyttö nyt virkkoi,
’sinne jo tullut on seurue muu, siell’ yöpyä aikoo;
siellä mä lapsenverhot myös heti laittelen kaikki.’

Sitten kiitokset hyvästellen mulle hän hartaat
lausui; nyt härät lähti, ja vierivät vankkurit. Mutta
hilliten orheja vielä mä viivyin, arvelin, sinne
itsekö rientäisin hevosiltani, kaikk’ elintarpeet
kesken joukon tuon jakeleisin vai nekö neidon
viedä mä antaisin, jaon järkevän uskoen hälle.
Pitkään empinyt en, vaan jälkiä seuraten immen
hiljakseen pian ehdin luo sekä näin heti lausuin:
’Kuules, tyttö sä, mun pani myötäni muutakin äiti
kuin nämä palttinat, että ne verhois vaattehitonta,
näät hänen antamiaan myös ruokia, juomia vielä
alla on vaunujen istuimen tääll’ yhtä ja toistain.
Vaan haluaisin nyt sinun huomaas uskoa nääkin
antimet, niin näet parhaiten koko toimeni täytän;
viisas sun jakos on, mua johtais sattuma yksin.

’Tuntoni jälkeen jaan varat uskotut’, vastasi neito,
’ett’ ilahuttais niitä ne, joill’ avun tarve on suurin.’
Laatikot aukaisin heti, sielt’ otin liikkiöt aimot,
leivät, viinit sielt’, oluetkin, hälle ne annoin
kaikki, ja antanut vielä ma runsaammaltikin oisin,
vaan jopa laatikot tyhjeni. Nuo pian nosteli eineet
kaikk’ emon sairaan jalkoihin, taas lähti jo tielle
neito; ma kaupunkiin hevosillani kiidätin jälleen.»

Vaikeni Hermann, mutt’ apteekkari nyt pakinoimaan
päätyi virkkaen noin: »On onnekas, ken kotonansa
nää paon, melskehien ajat yksin on vain elämässä,
kyyrytä kyljessään ei säikkyen vaimo ja lapset!
Näin hyvä olla mun on; isä nyt hevin olla en tahtois,
vaimon, lapsien huoltaja, — ei, ei, vaikka mik’ olkoon!
Miettinyt kertaa mont’ olen myös pakoretkeä, kooss’ on
parhaat kalleudet, rahat ammoiset sekä käädyt,
jättämät äitini, joist’ ei rahtuakaan ole myyty.
Siltikin paljon jäis, mitä korvata ei hevin voisi.
Yrttejä, juuriakaan, joit’ uurastain olen koonnut,
heittää raskisi en, vaikk’ ei iso niill’ ole arvo.
Vaan jos tänne proviisori jää, niin huoleti lähden.
Muustapa viis, kun vain rahat jää, oma säilyvi henki;
ainahan parhaiten mies yksinkulkeva pääsee.»

Hermann nuoripa nyt vakavasti jo vastasi hälle:
»Mielt olen aivan toista ja moitin lausehianne.
Kunnon mieskö se, kell’ ylin aatos vain oma itse
aina on, jos mikä kohtalo lie, ja ken riemua, huolta
toisien ei ota tietääkseen, sydän kuurona kulkee?
Nyt jos milloinkaan minä naimaan taipuva oisin;
miehen suojaa näät moni kaipaa tyttönen oiva,
vaimoa mies, ilon antelijaa, kova onni kun uhkaa.»

Tuost’ isä virkahtaa hymysuin: »Sepä hauska on kuulla!
Moista sa järjen kielt’ olet harvoin haastanut ennen.»

Noinpa jo lausui myös sanan toimevan äitikin armas:
»Oikein, poikani! On hyvä vanhempais esimerkki.
Eihän liittoa meidänkään ilopäivänä tehty,
vaan sitä solmittaiss’ oli murheen ankara aika.
Sen hyvin muistan, maanantain se ol’ aamu, sen päivän
jälkeinen, jona kaupungin palo kauhea nieli.
Kaksi jo kymment’ on ohi vuott’, oli näin kuni nytkin
sunnuntai, kova helle ja pouta ja veest’ iso puute.
Kaikk’ oli parveilleet pyhävaatteissaan kesän helmaan,
maakylät, myllyt myös, kapakatkin täytteli kansa.
Pääss’ oli kaupungin palo alkanut, vaan kadut kaikki
valtasi vauhdissaan, vetotuultaan kiihtäen itse.
Niin vajat, aitat poltti se, myös sadon korjatun, runsaan,
kuin asumuksetkin torin ääreen asti, ja sortui
liekkeihin talo tää sekä viereinen isävainaan.
Pois vähän saatiin vain. Minä vahtina sänkyjen, arkkuin
kaukana nurmell’ istuilin läpi yön ylen kurjan.
Vihdoin torkahdin, ja kun aamun viileä kaste,
päiväsen eellä mi laskeutuu, minut sai herehille,
hiilikot sauhuavat minä näin, takat, autiot seinät.
Mieleni musteni nyt; mutt’ entistään ihanammin
paistoi nouseva päivä, ja rohkaistui sydän jälleen.
Joutuen nousin pois, palopaikkaa huonehiemme
miel’ oli nähdä ja kuink’ oli selvinneet kana-raukat, —
mielin lapsekkain kovin näät olin kiintynyt niihin.
Saavuin sinne ja näin kotikartanon suitsuavaiset
rauniot eessäni vain, talon aution tuon, tuhon saaliin;
toistapa saavuit taas sinä puolta ja paikkoja tutkit.
Sult’ oli pilttuuseen hepo hiiltynyt; murska ja hirret,
hehkuen vielä, sen tähteetkin näkymästä ne peitti.
Siinä me vastakkain surumielin miettien seistiin;
sortunut eest’ oli näät kotikartanojen väliseinä.
Vaan kädest’ ottain näin sinä mulle jo haastelit: ’Liese,
täälläkö oot? Tule pois! Poro kuuma se kenkäsi polttaa;
multa jo kärventyy kovat anturat saappaidenkin.’
Niin käsivarsilles minut nostit, tänne sa kantain
toit pihamaas yli. Holveineen viel’ ehjänä portti
seisoi niinkuni nyt, sepä vain oli säilynyt yksin.
Maahan laskien taas, mua suutelit, vaikka ma torjuin.
Vaan tosi mielessäs sinä haastoit ystävälausein:
’Kaatunut on koti, tänne sä jää, sen nostamisessa
auttele, niin minä myös talon nostoa taattosi autan.’
Tuon vast’ ymmärsin, puhemiesnä kun äitisi saapui
meille, ja päätettiin iloll’ armas koht’ aviomme.
Hirret hiiltynehet minä muistan vieläkin, riemuin
nousevan auringon näen eessäni yht’ ihanaisna.
Päivän tuottama tuon oli ylkäni näät, hävityksen
kauhean anteja myös oma nuorena saamani poika.
Siks sua kiitän, Hermann, kun surupäivinä näinä
impeä itselles sinä aattelet luottavin mielin,
rohkenisit kosimaan surun aikana, rauniot allas.»

Näinp’ isä vastasi taas, heti virkkoi vilkkahin innoin:
»Kiitost’ aie se ansaitsee, tosi myös oli juttu,
jonk’, emokulta, sa kerroit; niin kävi kylläkin kaikki.
Vaan sanon: oivempaa, mikä oivempaa! Joka miehen
ei eloaan, oloaan lie alkaa alkua myöten
pakko ja rehkiminen, mikä meillä ja muill’ oli silloin.
Onnen poika se, kell’ isän, äidin hankkima valmis
on koti, kaunistaa min viihtyisäksi hän voipi!
Alku on hankala aina, ja hankalin on talon alku.
Tarvett’ on monenmoista, ja kaikkipa vain joka päivä
kallistuu; hyvä siis on kartuttaa rahakassaa.
Siksipä Hermann, nyt sinun kohtakin meille jo toivon
nuorikon noutelevan kera sievoisten kapioitten;
rikkaan morsion arvoinen näet miehevä mies on.
Kenp’ ei mielissään ole, jos kera toivotun vaimon
lahjaa hyötyisää lisä karttuu vakkahan arkkuun.
Suott’ ei lapselleen emo pitkin vuosia laita
aivina-aartehiaan, valioita ja vahvoja, paljon,
suott’ ei kummit tuo hopeaisia lahjoja, suott’ ei
kultia lippaaseen isä harvoin saatuja kätke.
Moisin tuomisin näät ilahuttava kerran on neito
ylkää nuorta, jok’ on hänet katsonut kaikkien kesken.
Tiedän, kuink’ olo viihtyisää kotonansa on vaimon,
joll’ omat tuomat on nuo tutut suojien, keittiön tarpeet,
peitot vuotehien, kateliinat pöytien kauniit.
Neitopa näin varaeltuna vain miniäksi on mielu.
Mies yli olkain näät toki viimein katsovi köyhää:
piika on arvoltaan, joka piikana toi mytyn myötään.
Vaativa miesten on mieli, ja loppuu koht’ ajat lemmen.
Hermann, tuottaisit ilon vanhuudelleni suuren,
nuorikon kohdakkoin kotisuojiin jospa sa toisit,
naapurin tyttären, — tuon talon vihreän kyllähän tiedät.
Vauras on haltia sen, yhä kasvaa kauppa ja tehtaat
rikkautt’ aimompaa. Mist’ ei toki kauppias hyötyis?
Kolmepa tyttöä vain perijöinä on siell’ ihan kaiken.
Tiedän, on vanhimmalla jo ottaja, mutta ne kaksi
viel’ ovat tarjona, jos nekin kohta jo tehnevät kaupat.
En sinun kohdassas olis vitkaillut tähän asti,
vaan tytön noutanut oisin, kuin otin äitisi ennen.»

Noin isän kärttelyhyn sanan säyseän vastasi poika:
»Niin, oli mieli se mun, kuten teidänkin, joku ottaa
neitoja naapurin tuon. Mehän kasvinkumppanit ollaan.
Ennen näät torill’ ain’ ilakoitiin luona me kaivon,
poikien häijyyksiin useasti ma suojelin heitä.
Siitä jo aikoja on. Kotihinsa ne kartteliaina
jää tytöt varttuissaan sekä huimia leikkejä vieroo.
Niin, hyvinkasvatetuit’ ovat totta he! Siell’ olin joskus,
vanhana tuttuna noudattain minä toivehianne;
mutta en milloinkaan ilomieltä mä tuntenut tuosta.
Heidän moittehiaan näet aina mun kärsiä täytyi:
takkini liian on pitkä, ja karkea, kuositon kangas,
ei tukan leikkaus, ei kiharatkaan muotia myöten.
Päätin vihdoin siis asun hienon hankkia niinkuin
puotien keikarit nuo, pyhäpäivisin joit’ yhä siellä
kulkee, kaulassaan suvisäin sekasilkkinen riepu.
Vaan pian kyllä mä näin, minust’ että he vain teki pilkkaa;
ylpeyteeni se koski, ja haavan löi kipeimmän,
halpa kun heist’ oli noin mun mieleni kiintymys harras
heihin, Minnaan varsinkin, joka heistä on nuorin.
Pääsiäisenä näät menin vihdoin noin minä sinne,
ylläni takki ol’ uus, jok’ on pantu nyt ullakon kaappiin,
poikien muitten muotiin myös kiharoituna tukka.
Kun tulen, tirskuvat, enp’ ole tuonanikaan minä tuosta.
Minna klaveeria soittaa, myös isä itse on läsnä,
kuunnellen kovin mielissään, kun tyttäret lauloi.
Lauluist ymmärtää en paljoakaan minä voinut,
vaan yhä toistuivat nimet niissä: Pamina, Tamino.
Enk’ ihan ääneti olla ma aikonut! Laattua laulun
tiedustin, mikä laulu se on sekä keistä se kertoo.
Kaikki nyt vaikenivat hymyellen, vaan isä virkkoi:
’Varmaan ystävä tää vain tuntevi Aatamin, Eevan?’
Pääs ilo irralleen, pojat, neidot äänehen nauroi,
hytkyi äijäkin, sai ihan kannattaa käsin vatsaa.
Niin minä hämmennyin, kädest’ että jo kirposi hattu,
Tirskuna jatkui vain, joko soitti he taikkapa lauloi.
Sieltä mä riensin pois, nolo, myrtynyt mull’ oli mieli,
takkini kaappiin vein, tukan suortelin taas harasormin,
vannoen, ett’ yli tuon en kynnyksen minä astu.
Oikein varmaan tein, tyly hepsake vain kukin heist’ on,
vielä Taminoks ilkkuvan vain mua kuuluvat siellä.»

Vaan emo vastasi: »Ei noin kauan lapsia kohtaan
kaunaa kantaa saa; nehän kaikk’ ovat lapsia vielä.
Minna on oikein kiltti, ja ain’ oli suopea sulle.
Taannoinkin sua tieteli taas. Hänet sun sopis ottaa!»

Vastasi tuohon poika: »En tiedä mä, niin puri mieleen
loukkaus tuo, ettei todentotta mun ois halu nähdä
häntä klaveerin ääress’, ei hänen laulavan kuulla.»

Vaan isä närkästyin nyt nousi ja vastahan virkkoi:
»Et mua liioin lie ilahuttanut, sen ma jo lausuin,
sulla kun ain’ oli vain halu talliin, peltojen hoitoon.
Sen, mitä renki jo suorittaa talonhaltian rikkaan,
teet sä; ja kaivata saa isä poikaa, kunnia josta
koituis hälle, jot’ ois ilo katsoa naapurienkin.
Turhiin toivelmiin mua äitisi vietteli muinoin,
kun luku, oppi ja kirjoitus sult’ aikana koulun
luontunut ei, vaan aina sa luokan loppuna istuit.
Niin todentottakin käy, kun rinnass’ ei ole nuoren
kunniantuntoa, kun ylöspäin hän ei pyri yhtään.
Josp’ isä mulle sen antanut ois, mitä sulle ma annoin,
pannut kouluun, palkannut kotineuvojat oikein,
Leijonan Kultaisen minä enpä nyt olvuri oisi.»

Poikapa tuosta jo nous, oven luoksi hän asteli hiljaa,
vaiti ja verkalleen; vihankuohussaan isä vielä
jälkeen huuteli: »Niin, mene vaan, tuon uhmarin tunnen!
Pois mene, toimita työs, niin ettei syyt’ ole moitteen!
Vaan älä arvelekaan, miniäkseni että sä tuoda
milloinkaan talonpoikaisen tytön töllerön saisit!
Vuosia mulla jo on, kera ihmisten tulen toimeen,
herroja, rouvia voin minä kestitä, jotta he tyytyin
lähtevät pois; sopusuulla ma vieraan suosion voitan.
Siksipä vuoroon nyt miniänkin saada ma tahdon
kohteliaan, joka rattona ois mun vaivani runsaan.
Mulle klaveeria myös hän soitelkoon. Huviseuraan
kaikkien kaupungin valiointen on tultava tänne,
kuin pyhäpäivisin aina ne saapuvat naapurihinkin.»
Poikapa hiljaa nyt ovisalvan nosti ja lähti.




Kolmas laulu: THALEIA

PORVARIT


Sai puhe kiihkeä tää noin poistumahan pojan kainon
mutt’ isä jatkoi vain yhä äskeiseen sävyhynsä:
»Mistäpä ottais mieltä, mit’ itsess’ ei ole? Tuskin
toivoni parhain siis lie konsaan täyttyvä, ettei
poikani ois isän vertainen, vaan hänt’ etevämpi.
Sillä mit’ ois talo tai mitä kaupunk’, into jos ei ois
kunkin hoitaa, säilyttää yhä, korjata kuntoon,
uudistaa, edistää ajan, naapurikansojen malliin!
Ei osa ihmisen maast’ ole puhjeta kuin mikä sieni,
syntymäpaikalleen pian jälleen vain mädätäkseen,
ett’ ei jälkeä jää elon toiminnasta ja työstä!
Ainapa ilmaisee talo koht’ eläjänsäkin laadun,
töistään kaitsijat kaupungin heti saapuja tuntee.
Muurit, tornit miss’ ovat rappeuneet sekä täynnä
törkyä kaivannot, kadut törkyä täynn’ ovat kaikki
tai kivi viereksii, joka liitoksesta on päässyt,
on lahot palkistot, tukimikseen uusia turhaan
saa talo vartoa, huono sen paikan on hoito ja johto
Näät miss’ ylhäält’ ei tule järjestys sekä puhtaus,
siell’ äkin vallitsee lika vain, vetelehtivä velttous,
niinkuin vaatteisiin repaleisiin kerjuri tottuu.
Siis olen tuuminut, että nyt matkustais pian Hermann,
ainakin Strassburg oisi ja Frankfurt nähtävä ynnä
Mannheim, kaunis kauttaaltaan sekä hilpeä, hauska.
Sillä ken kaupungit näki suuret, siistit, on uuras
kaunistuttamiseen kotikaupunkinsakin pienen.
Kiittää vieraskin nämä nähden korjatut portit,
tornin valkaistun sekä uljaaks uusitun kirkon!
Ken kehu ei kivitystä? Ken ei ojaverkkoa oivaa,
min vesirunsaat nuo salasuonet hyötyä, turvaa
tuottavat, torjuen pois tulenvaaran ain’ ihan alkuun?
Eikös kaikk’ ole tehtyä tää palon kauhean jälkeen?
Kertaa kuus olin valvoja työn valikoimana raadin,
suosio porvarien oli palkkani siitä ja kiitos.
Tarmokkaasti sen tein, mihin tartuin, noin toteuttaa
miesten kelpojen hankkeet sain minä, heitetyt kesken.
Vihdoin neuvoston joka mies oli intoa täynnä.
Kaikki nyt harrastaa, kohotie pian uusi se täältä
kulkeva suureen on päätiehen, on varma jo päätös.
Mutta mä pelkään vaan, niin ettei nuoriso toimi.
Kellä on mielessään huvi vain sekä haihtuva loisto,
ken taas nuhjustaa kotinurkissaan nökötellen.
Kunp’ ei Hermann vain olis sellainen iän kaiken!»

Kohtapa tuohon virkkoi noin hyvä, järkevä äiti:
»Poikaas kohtaan ain’ olet ankara niin, isäkulta!
Noinp’ ei ensinkään hyvät toivees täyttyä tainne.
Emmehän lapsia muovata voi, miten ois oma mieli;
niinä ne saa, minä Luoja ne antoi, hellien hoitaa,
parhaan pannen, kasvattain, kuten luonne on kunkin.
Näät tämä tällä ja tuo taas tuolla on lahjojen laatu:
kullakin on omat, on hyvä, onnekas vain kukin laillaan.
Hermann-lastani ei saa moittia, sill’ epäkelpo
ei ole hän perimään, mitä meiltä hän saa, esimerkki
kerran on oiva hän porvarien, talonpoikien kesken,
eik’ ole raadin viimeinen, sen nähdä jo saatan.
Mutta kun raukkaa noin joka päivä sä vain yhä soimaat,
rohkeutensa jo kaiken viet, kuten teit sinä nytkin.»

Virkkaen noin heti lähti jo pois, pojan jälkehen riensi,
jostakin löytääkseen hänet taas sekä lausehin lempein
hänt’ ilahuttaakseen; sen on ansainnut hyvä poika.

Äidin mentyä näin hymyellen koht’ isä haastoi:
»Kumma se totta jo vaankin on vaimojen laatu ja lasten!
Kaikk’ eleleisivät niin kuin näyttää vain oma nokka,
käskisi sittenkin silitellä heitä ja kiittää.
Mutt’ yhä paikallaan sananparsi se vielä on vanha:
Ken edespäin ei käy, käy taapäin! Niin se on aina.»

Arvelevaisena näin apteekkari vastasi: »Myönnän
täydelleen minä tuon, hyvä naapuri, itsekin etsin
parhaint’ aina, mik’ ei tule kalliiks, uutta jos onkin.
Vaan mitäs auttaa uurastaa, sisält’, ulkoa innoin
uudistella, jos ehtymätön rahan ei ole runsaus?
Porvari liian ahtaall’ on, moni jää hyvä hanke,
vaikka sen ymmärtäis; on liian kukkaro laiha,
tarpeet liian suuria taas, ja se estävi aikeet.
Paljon muuttanut oisin, vaan ketäs ei kulut julmat
kammottais, nyt varsinkin, kun on vaarojen aika!
Uuteen kuosiin ois talo pantu jo meilläkin ammoin,
saanut seiniin ois isot, välkkyvät ikkunaruudut,
vaan ken kilvata voi kera kauppiasnaapurin, jolla
kullat on kukkurapäät, myös parhaat hankkimakeinot?
Tuolla sen on talo uus! Miten näyttääkään upealta
kiekurakipsit nuo, kun on pohjana vihreä seinä!
Kuink' isot ikkunat! Kuinka ne kuultaa, peilinä välkkyy,
ett’ ihan himmentyy torilaidan muut talot kaikki!
Meill’ oli kuitenkin talot kauneimmat palon jälkeen,
Enkelin Rohtola, Kultainen tämä Leijona myöskin,
seudun kuulupa myös pihatarhani; kulkijan aina
sen kivikääpiöt kirjavat, sen kivikerjuriäijät
sai heti vilkumahan punamaalatun taa säleaidan.
Kahvia juomaan jos kenen kaunoiseen tekoluolaan
vielä mä vein, joka hylky nyt on sekä sortunut puolin,
hän näki mielissään rivit raakkujen hohtavat, sorjat;
oikea tuntijakin jäi silmin huikenevaisin
kiiltoa katselemaan kideharkkojen ynnä korallein.
Yht’ oli mainiot maalaukset salin seinien, joissa
puiston polkua käy sirot herrat, hempeät naiset
kukkia kannellen sekä hennoin tarjoten sormin.
Niistä ken huolisi nyt! Ei tee ulos astua mieli,
kun muka hienoa, uutta on tyyliä oltava kaiken,
valkeat vain säleaidatkin sekä valkeat penkit!
Pelkkää on silopintaa kaikk’, ei kultaus kelpaa,
ei koruleikkaukset, — ja mahongit nuo, nepä maksaa.
Niin, hyvin mullekin mieluist’ ois vähän hankkia uutta,
kai toki vaihtelisin kalustoita ma, seuraten aikaa,
Mutta jo muutos pieninkin pelon nostavi mieleen;
ken näet jaksaiskaan ajan tään työpalkkoja maksaa?
Taannoin kultauttaa minä rohtolamerkkini tuumin,
enkeli Mikaelin sekä julman myös lohikäärmeen,
tuon, joka kiemurrellen on enkelin jalkojen alla,
vaan jätin ruskeaks ennalleen, kun pelkäsin hintaa.»




Neljäs laulu: EUTERPE

ÄITI JA POIKA


Miehet rattoisaa yhä jatkoi juttua. Äiti
taas meni poikaa etsimähän, pihamaallapa ensin
katseen loi kivipenkkiin hän, pojan istumapaikkaan.
Sieltä kun löytänyt ei, niin katselemaan meni talliin,
varsana ostamiaan siell’ oisiko hoitelemassa
orheja oivia, joit’ ei konsaan uskonut muille.
Renkipä virkkoi noin: »Puutarhaan tuonne hän lähti.»

Riensi nyt joutuisaan emo kummankin pihan poikki,
tallit taa sekä aitat jäi hyvinveistetyt, astui
näin puutarhaan, kaupungin joka muurihin päättyi,
sen läpi kulki ja loi ilokatseen kasvuhun kaikkeen,
korjasi paikoilleen tukisalkoja oksien alle,
jotk’ omenoitaan, pääryniään täpötäysinä notkui,
kaalistaan rehevästä hän myös madon muutaman nyppi;
vaimopa uuttera näät yht’ askelt’ ei ota hukkaan.
Näin puutarhan päähän ol’ ehtinyt äiti jo pitkän,
luo majan kuusamanlehväisen; maja yht’ oli tyhjä
kuin puutarhakin, jost’ oli poikaa etsinyt turhaan.
Portti se siin’ oli vain raotettuna, jonk’ oli ammoin
muuriin murrattaa pormestari, tuo suvun kanta,
saanut, hälle se näät erikoinen suosio suotiin.
Tuost’ yli kuivan kaivannon mukavasti hän kulki,
miss’ ajotien sivult’ alkaen näit hyvinaidatun tarhan
jyrkkänä päivään päin rypäleisen kääntävän rinteen.
Myös sitä nousi, ja mielissään hän katseli, kuinka
lehvien siimeksest’ ihan ulkoni uhkeat tertut.
Varjokas, vilpoinen oli keskinen käytävä tarhan,
sinnepä hakkaamattomat vei kivipaatiset portaat.
Täällä nyt tertuissaan »gutedel», myös jalo »muskat»
nuokkui, täyteläs tuo, sinipuuntava sill’ oli hohto;
kaikk’ oli huolell’ istutetut pitopöytiä varten.
Yksittäin vesarungot muut taas katteli rinteen,
marjat on pienemmät, hyvän viinin antajat, niissä.
Näin ylös asteli hän ja jo aatteli riemuja syksyn,
riemuja juhlan tuon, jona ihmiset kaikk’ ilomielin
poimii, survoo taas rypäleet, mehu kuohuva täyttää
tynnyrit, loistaa, räiskyelee ilovalkeat illan,
noin sadon saantia kauneimman joka seutu kun juhlii.
Vaan levotonna jo käyskeli hän, pari, kolmekin kertaa
tiell' oli huudellut, huhuellut — vain monin äänin
vastasi kaupungin kivitornien kielevä kaiku.
Poikaans’ etsiä niin oli outoa hälle, kun aina
virkkoi, jonnekin jos meni tää, jott’ ei emo armas
huolissaan olis, ei tapaturmaa tullehen pelkäis.
Tieltäpä ainakin nyt hänen uskoi löytyvän äiti,
kosk’ oli kumpikin, niin ylä- kuin alaporttikin auki
köynnöstarhan tuon. Tuli niin jo hän vainiomaalle,
kummun harjanteella mi laajana aukeni. Pohja
viel’ oma vain jalan all’ oli, viel’ ilahuttivat silmää
ain’ omat kylvöt vain, oma uhkea, nuojuva vilja,
voimaa kultaist’ aaltoillen yli vainion kaiken.
Peltojen halki hän nyt välipientaren polkua astui,
viittana silmissään iso päärynäpuu, rajamerkki
heill’ oman kartanon maan. Ken puun oli mahtanut ammoin
istuttaa, ei tietty. Se seudun kuuluna kauas
siinteli kummultaan, ja se mainiot päärynät antoi.
Alla sen atriataan ilomielin söi elomiehet,
varjoa vilpoisaa myös karjojen kaitsijat saivat;
pantuna istuimiks oli paaterot sinne ja turpeet.

Eikä hän erhety; siell’ emon etsimä henkäsi Hermann,
istui vain käsi poskellaan sekä katsovan näytti
kauas vuoristoon, selin äitiin siellä hän istui.
Luo emo hiljaa hiipi ja hieman olkahan koski
poikaa, tää heti kääntyi päin; oli vettynyt silmä.

♦Äiti», hän virkkoi hämmästyin, »minut yllätit aivan!»
kuivasi kyynelet nyt jalotuntoinen heti poika.

»Kuinka? Sa itket?» hämmästyin emo haasteli hälle.
»Outoa mulle on tuo, sitä koskaan enp’ ole nähnyt.
Kerro, mik’ ahdistaa noin mieltäsi, miksikä istut
alla sa päärynäpuun vesisilmin tääll’ ypöyksin?»

Vastasi mieltään rohkaisten jalo poika ja virkkoi:
»Sen kivirinnass’ ei sydän ihmisen sykkisi, ken nyt
kylmänä katsoa vain väkijoukkoa vois koditonta.
Eik’ ois rahtua järkeäkään sen päässä, ken huolt’ ei
vaaran vuoks oman, vuoks isänmaan tähän aikahan tuntis.
Tuo, mitä kuulin, näin tänäpäivänä, mieltäni särki;
niinpä mä läksin käyskelemään, edess’ aukeni laaja,
kaunis maisema tää, sen kukkeat, kaartuvat kummut;
tääll’ elo kultainen se jo nuokkuu sirppiä vartoin,
tarhoist’ aittoihin sato kohta on karttuva kaunis.
Vaan lähell’, ah, kuink’ on vihamies! Tosin aallot on Reinin
suojana meillä; mut ah, mitä aallot on, vuoret on eessä
kansan kauhean tuon, joka nyt ukonilmana uhkaa!
Kaikilt’ ääriltään näet koolle he kutsuvat nuoret
niinkuni vanhatkin, päin hurjina syöksyvät, eivät
pelkää kuoloakaan, sotalaumat -laumoja seuraa!
Turvallisnako vain mies Saksan jää kotihinsa?
Kaikkia uhkaavan tuhon tuon vain hänkö se välttäis?
Oi rakas äiti, on siitä mun katkera mieleni, että
jäin vapahaksi, kun katselmus asekelpojen miesten
tääll’ oli taannoin. Ainoahan minä kyll’ olen poika,
laaja on myös talonhoito, ja tärkeä on tämä toimi;
vaan rajarintamahan paremp’ eiköhän astua oisi
kuin koton’ istua, kunnes on täällä jo sorto ja kurjuus?
Niin, se on sieluni ääni ja käsky, ja rintani täyttää
into ja uskallus isänmaalleni henkeni antaa,
muillekin miehuuden esimerkkinä oivana olla.
Totta jos nuoriso vain koko Saksan koolla nyt oisi,
voimin yhteisin rajaturvana, torjuen vieraat,
eipä ne koskaan sais tätä armast’ astua maata,
eik’ ois katsoa pakko, kun vievät meilt’ omat viljat,
miesten sortajat nuo sekä ryöstäjät vaimojen, neitoin.
Nähkääs, äiti, mun on sydämessäni nyt syvä päätös,
että mä sen heti teen, mik’ on oikea, järkevä tehdä.
Ain’ ei näät osu oikeimpaan, ken miettivi kauan.
En kotisuojiin käänny mä, nähkääs! Tästä nyt oitis
astelen kaupunkiin sekä tarjoudun soturiksi,
tää käsivarsi ja tää sydän palvelkoon isänmaata.
Sitten lausua saa isä, eiköpä kunniantunto
myös mua ohjaa, enkö mä siis ylöspäin pyri yhtään.

Nuhtelevastipa noin hyvä, järkevä äiti nyt haastoi:
hiljaa kyynelet herkät hält’ alas poskia vien.
»Poikani, miks olet muuttunut noin, mikä sulle on tullut,
kun avomielin, suoraan et, kuten aina sa ennen,
haastele äidilles, mitä toivoisit, halajaisit?
Kuullut jos sanas ois joku kolmas, koht’ ylenmäärin
hän sua kiittäis kai sekä päätökses ylevyyttä,
harhaan näät hänet haastelemas puhe ponteva veisi.
Mutta ma moitin vain, joka tarkemmin sinut tunnen.
Tuntees kätkien näät puhut toista ja aattelet toista.
Tiedän: houkuta ei sua räikynä torvien, rumpuin,
ei univormut uljailuun vedä neitojen nähden,
sillä sun kutsusi on, kuink’ ootkin oiva ja uljas
vainion vaaliminen sekä toimelias talonhoito.
Siis sano suoraan vain: mikä päähäsi nuo pani tuumat?»

Vastasi näin vakavasti nyt poika: »Sa erhetyt, äiti.
Päivät vaihtuvat, poika jo miestyy, kypsyvi toimeen,
hiljaa varmemmin, kuin kiihkeän hyörinän kesken
kypsyä vois, joka turmiohon vie niin monet nuoret.
Vaan miten hiljainen olen ollutkin minä aina,
voi vihan nostattaa sydämessäni sorto ja vääryys,
myös vähin oivallan olot maailman, elon toimet,
työst’ on jäntevä tää käsivarsi ja vanttera jalka.
Kaikk’ on tää tositotta, sen uskallan minä väittää.
Syystäpä sittenkin mua nuhtelit, äiti, mun äsken
haastavan puolin totta ja teeskenneltyä puolin
tunsit. Sillä, sen tunnustan, mua vaarojen uhka
houkuta pois kotipohjalt’ ei, ei korkea aatos
olla nyt turvana maan sekä kauhuna maan vihamiesten.
Vain sanasointua tuo oli, tahdoin vain minä sillä
kätkeä tunteet, jotk’ ylen tuimina raateli rintaa.
Jättäös siis minut, äiti! Kun kerran toivehet turhat
täyttävät rintani, niin saa hukkaan myös elo mennä.
Tuon toki tiedän: on turhaa, vain oman vaurion saa, jos
altis on yksi, kun yhteiseen kaikk’ ei pyri määrään.»

»Jatka sa haasteluas», noin virkkoi mielevä äiti,
»juttele kaikk’ isot, pienetkin sinä seikkasi julki;
miehet on kiivaat näät, vain viimeisintä he muistaa;
kiivas pillastuu pian tieltä, jos eessä on vastus;
nainen on taitava taas, voi keinot keksiä, kiertäin,
kaartaen kulkea, jotta hän vois hyvin määrähän päästä.
Kerropa kaikki jo siis, miks on niin kiihtynyt mieles,
ett’ ihan outoa nähdä se on, mikä nostavi kuohuun
noin veren suonissas, vedet silmiis saa väkisinkin!»

Pääsi jo valloilleen pojan oivan tuska, hän itki,
pää emon parmaill’ itki hän ääneen, heltyen lausui:
»Loukkasi tottakin nuo isän nuhteet mieltäni äsken;
niitä en ansainnut minä, en nyt, enk’ ole kuunaan.
Vanhemmilleni ain’ olen kunnian antanut, kenp’ ois
viisas, mielevä niin minust’ ollut, kuin oli armaat
vaalijat lapsuuden hämäräisen, nuo vakamielet!
Niin monet silloisten kisaveikkojen kepposet siedin,
niin useasti kun niillä ne vain hyvän tahtoni maksoi;
kostanut en monen monta ma iskua, heittoa heille.
Mutta jos vain isä heill’ oli pilkkana, kun pyhäpäivin
kirkost’ asteli hän vakavasti, jos nauhoja myssyn,
yönutun kukkia nauroivat, joka niin komeasti
verhosi häntä — se, jonka nyt vast’ ihan sai pakolaiset,
niin käsi nyrkkiin kouristui, sydän raivohon syttyi,
kimppuun hyökkäsin, löylytin heit’, ihan löin sokeasti,
vain mihin sattui. Nuopa jo ulvoivat verinaamoin,
iskuja, potkuja vimmahisen oli vaikea väistää.
Niin minä miehistyin, monet kestää sain isän puuskat,
mulle kun pauhasi hän, jos tuottivat muut pahan tuulen,
ärtynyt äskeisessä jos istunnoss’ oli raadin;
riidat kumppanien ne ja rettelöt sain minä maksaa.
Kertaa mont’ oli surku sun itsesi; sillä ma paljon,
vanhempain hyvättyöt sydämessäni tuntien, siedin,
joitten huolena vain yhä uutta on hankkia meille,
säästää lapsilleen, monet itseltään ilot kieltäin,
Mutta, ah, eihän säästäminen iloks aikojen toisten.
yksin onnea tuo, ei kullat kukkurapäätkään,
ei monet vainiot, vaikka ne niin hyvin yhtehen liittyis;
näät isä vanhentuu, kera vanhenevat pojat, eikä
päivän riemua heill’ ole, jää vain huomisen huolet.
Katsele, kuink’ ihanaiset on nuo alati viljavat, armaat,
viiniäversova rinne, ja tuo puutarha sen alla,
aittoja, talleja tuo rivi kaunis, kaikk’ omiamme!
Mutta kun tuonne ma katseen taas talon luon pihapäätyyn,
ullakon-ikkunahan oman kammio-soppeni pienen,
menneit’ aattelen aikoja, kuink’ olen yöt monet siellä
vartonut nousua kuun, monet aamut koittoa päivän,
mulle kun muutama hetki jo tervett’ unt’ oli kyllin.
Ah, kuink’ autio on oma kammio tuo, piha, tarha,
vainio kultainen, yli kumpujen laajenevainen,
niin sydämelleni kaikki on kolkkoa: kumppani puuttuu!»

Tuohon vastasi näin hyvä, järkevä äiti ja lausui:
»Poikani, neitoa kammiohon palavammin et itse
noutaa toivone, jott’ ois yö elos armahin aika,
päiväsi työ omas oikein ois, ei pakkona painais,
kuin isäs, äitisi toivo se on. Sua koimmehan aina
neuvoa neidon katsontaan, ihan kärttelemällä.
Vaan toki tunnen sen, sydän selvään mulle sen lausuu:
hetki jos ei tule, oikea tuo, eik’ oikea tyttö
silloin, tuotakin tuonnemmas jää vaali, ja pelko,
että se väärään vie, yhä vaikein este on eessä.
Kuulehan, poikani, lie ihan varmaan tehty jo vaalis;
lie satutettu, kun noin ylen arka nyt on sydän sulla.
Siis sano suoraan vain, näet senpä jo sieluni arvaa:
tuo kotimaaton tyttö se on valikoitusi varmaan.»

Poika nyt vilkastui: »Hyvin arvasit, äitini armas,
hän se on, hän! Jos en tuo tänäpäivänä häntä jo tänne
morsiamekseni, hän pois rientävi, häipyvi multa
ehk’ ikipäivikseen sodan murheiseen sekasortoon.
Turhaa ainian, äiti, on silloin karttuva rikkaus,
turhat vastaiset myös mulle on viljavat vuodet,
viihdytä silloin ei puutarhat, ei koti tuttu,
rakkaus äidinkään ei lohtua tuo polon rintaan.
Sillä jok’ ainoa muu side ratkee, lempi kun pauloo,
tunnen sen; isäst’ ei, ei äidist’ erkane yksin
neito, kun mieleistään hän seuraa miestä; on poissa
myös pojan mielest’ äiti ja poiss’ isä, neitosen konsa,
armaan ainoisen, saa nähdä hän häipyvän luotaan.
Suo minun lähteä siis, mihin vieneekin epätoivo!
Sillä jo ratkaissut isän ankara on sana kaiken;
ei hänen kattons’ all’ ole paikkani, siellä jos ei lie
myös sija neidon sen, joka yksin on mun halu noutaa.»

Tuohon vikkelähän hyvä, järkevä-äiti nyt virkkoi:
»Niinkuin kalliot vastakkain kaks aina on miestä!
Jyrkkä ja ylpeä kumpikin on, ei luo tule toisen,
laueta ensimmäinen suust’ ei voi sopulause.
Siks sanon, poikani, sen: sydämessäni toivo se viel’ on,
ett’ isä, köyhän sulta jos kielsikin niin ihan tiukkaan,
kihlaa neitosi sulle, jos hän hyvä, kelpo on tyttö.
Kiivaaseen tapahansa hän paljonkin näet haastaa,
jost’ ei totta hän tee; jopa sallii sen, mitä kielsi.
Vaan sanan vaatii nouteliaan sekä vaatia voikin,
sillä hän on isä! Eikä, sen tiedät, atrian jälkeen
nuo vihat paljoa paina: hän kiistää, kiivas on, kieroiks
uskovi muut; viriää koko tahdon kiihkeä tarmo
viinist’, ei hänen kuuntelemaan suo malttua muita;
mahtia kuulee vain oman äänen, on oikeass’ yksin.
Vaan pian ehtii ilta, ja paljot nuo pakinansa
hän kera ystävien pakinoinut on kaikki jo loppuun.
Lauhtunut into jo on, ohi pieni jo tuo kiho viinin,
tuntevi tunto, jos kiihtyin hän ketä kohteli väärin.
Siis heti toimeen! Arvelu pois! Vain rohkea voittaa.
Meille nyt ystävät, jotk’ yhä viel’ isän seurana istuu,
pastorin arvoisan apu ennen muita, on tarpeen.»

Taiten neuvoen noin kivi-istuimelta jo nousi,
myös veti, vei pojan pois, ihan estelemättömän; astui
kumpikin ääneti vain, sydämessään tärkeä aie.




Viides laulu: POLYHYMNIA

MAAILMANKANSALAINEN


Kaikkipa kolmisin kooll’ yhä istuivat, tarinoivat,
hengenmies, apteekkari, myös talon haltia itse;
aihepa juttelun myös oli entinen heill’ yhä eelleen,
paljon pohdittiin sitä selvittäin joka puoleen.

Mutta jo harkiten näin jalo, arvokas pastori haastoi:
»Teitä en tahdo ma vastustaa. Ain’ ihmisen täytyy
pyrkiä oivempaan; ja hän määriin ain’ ylevämpiin
pyrkiikin, sen näämmehän, uutt’ yhä ainakin etsii.
Siltipä liian ei ole kauas mentävä; luonto
näihin tunteisiin halun vanhaan jäädä se liitti,
siit’ ilon tuntea myös, mihin tottunut on kukin ammoin.
On hyvä näät tila aina, mi luonnon on luoma ja järjen.
Paljon tahtoo ihminen, vain vähän hälle on tarpeen;
näät vähät päivät on vain, raja ahdas kulkijan maisen.
Konsaan moiti ma en sitä miestä, jok’ uupumatonna
ainian aaltoja halkoo tai maan äärihin matkaa,
uljas on, uuttera, voitostaan ilon tuntevi, runsaat
kartuttaa varat itselleen, omiansakin varten..
Siltipä saa mult’ arvoa myös työn raataja tyynen,
askelin hiljaisin joka taattojen peltoja polkee,
maataan hoitavi, kuin kukin vaatii aika ja hetki.
Hällepä ei joka vuosi se maaperä perkaten muutu,
taimest’ äkkiä puu ei korkene, ilmoja kohden
oksia kurkottain, puetettuna kukkasin runsain.
Ei, lujan tarvitsee mies moinen, malttavan mielen,
puhtaan, ainian rauhaisan, sekä selkeän järjen.
Hän vähät siemenet vain näet uskovi maaemon helmaan,
myös vähän karjaa kartuttain elätellä hän taitaa;
hällä on mielessään näet vain, mikä hyötyä tuottaa.
Onnekas, jolleka soi tämän mielen luonto! Hän meidät
työllään ruokkivi kaikki. Ja onnekas porvari pienen
kaupungin, kun on näin näet porvari hän sekä maamies!
Ei ole alla hän ahdingon, maamiestä mi painaa,
kaupungiss’-asujain ei vaateliaat halut vaivaa,
joitten on vallass’ aina he, varsinkin tytöt, vaimot,
rikkait’, ylhiä matkisivat, varat vaikkakin puuttuu.
Siks yhä siunatkaa pojan tyyniä toimia, töitä,
vaimoa myös, jonk’ on samanmielisen tuova hän kerran.»

Näin hänen haastaissaan ovest’ astui äiti ja poika,
jonk’ isän luo hän toi talutellen, tälle jo lausui:

»Kuink’ ilon päivää tuot’, isäkulta, jo niin useasti
toivoen pohdittiin, joka koittava oisi, kun ottais
morsion Hermann, sillä jo vihdoin meit’ ilahuttain!
Tuonne ja tänne me tuumittiin, tämä hälle ja tuokin
tyttö jo pääteltiin, kuten pohtii ain’ isät, äidit.
Tullut on päivä se nyt: nyt on tuonut, on näyttänyt taivas
morsion hälle, hän tehnyt on päätöksen sydämessään.
Ainahan aateltiin, häll’ ett’ oma valta on vaalin.
Juur’ oma toivosi tuo oli, että hän reippahin innoin
neitoon mieltyvä ois. Nyt on hetki se tullut, on tunne
syttynyt, vaali on tehty ja varma ja miehevä päätös.
Tuo pakolainen on tyttö se, jonka hän kohtasi; häntä
poikasi pyytää tai, sen vannoi, aina on yksin.»

Pyysi jo poikakin noin: »Hänet suokaa mulle! On vaiston
puhtaan, varman vaali se, tuo hyvän tyttären teille.»

Ei isä vastannut, vaan hengenmies heti nousi,
loihe lausumahan: »Elonjuoksun, ihmisen kaikki
kohtalot ratkaisee lyhyt tuokio vain; joka päätös
pitkien harkintainkin on jälkeen tuokion työ vain;
oikean oivaltaa toki viisas vain valitessaan.
Vaara on suuremp’ aina, jos myös sivuseikkoja vaakaan
laskee niitä ja näitä ja hämmentää siten tunteen.
Tunnen Hermannin pojast’ asti; hän puhdas on, kätt’ ei
pienenäkään mihin vain kurotellut; kaikki, mit’ etsi,
myös sopi hälle, ja niin piti kiinnikin siitä hän tiukkaan.
Ei tule säikkyä oudoksuin, äkin totta jos toiveet
kauan toivotut on. Tosin on tämä täyttymys toista
kuin kuvitelmat nuo, mitä mieless’ ehk’ oli teillä.
Toiveet itse ne voi näet kaihtaa sen, mitä toivoo;
ylhäält’ antimet saapuu ain’ oman ottaen muodon.
Arvio nurja nyt ei sovi tyttöön siis, jok’ on ensi
kiintymys Hermanin, pojan rakkaan, järkevän, oivan.
Onnekas, ken omaks ensi- ja ainoan lemmityn saa, sen
hiukene rinnass’ ei salatuskana armahin toive!
Niin, näen päältä jo päin: nyt hälle on kohtalo säätty.
Saa tosi kiintymys kehkeämään pojast’ äkkiä miehen.
Ei ole häilyvä hän; jos ette te suostu, ma pelkään,
vierii vuodet hält’ ihanimmat hukkuen huoleen.»

Puuttui nyt puhumaan apteekkari mielevin miettein,
jolt’ yli huulten kirpoamaan sana pyrki jo kauan:
»Keski- on tie vain kultainen paras kulkea nytkin!
’Verkkaan riennä!’ ol’ itse Augustus keisarin ohje.
Rakkaan naapurin palveluhun minä ain’ olen altis,
hyödyks ystävien koen järkeni rahtua käyttää.
Nuoriso varsinkin kokeneempien johtoa kaipaa.
Suokaa siis minun lähteä, niin tytön tuon minä tutkin,
selkoa seuraltaan otan, jossa hän tuttuna liikkuu.
Ei mua puijata, ei hevin; punnita voin, mitä kuulen.»

Näin sanat siivekkäät heti säisteli poika: »Se tehkää,
menkää, naapuri, tiedelkää! Vaan lähtevän myötä
pastorin arvoisan minä toivon myös; pätevyyteen
luottaminen toki kahden on niin jalon katsomamiehen.
Oi isä, kulkuri ei ole tyttö se, ei ole moinen
maitten kiertäjätär, joka seikkailee sekä verkkoon
viekkaaseen pojan vehkeillään kokemattoman kiehtoo.
Ei, sodan, kaiken-sortelijan, tuhokohtalo tuima,
maat joka raastavi, niin jok’ on monta jo muuria vahvaa
kaatanut kannaltaan, polon tempasi tuon pakotielle.
Eikö nyt harhaa noin moni kuulu ja korkea? Karkkoo
ruhtinahat valekaavuin, on moni valtias maaton.
Ah, niin häätynyt hänkin on, parhain tuo sisaristaan,
maanpako-matkalleen; oman unhottain kovan onnen
muita hän hoivaa, vaikk’ avutt’ itse, on auttaja altis.
On hätä, surkeus suuri, mi maan yli yltyen tulvii;
eiköpä saapua sais toki onnikin aikana turman,
morsion rinnall’ enkö mä vois sekä puolison puhtaan
tuntea, kuink’ ilon tuo sota mulle nyt kuin palo teille?»

Tuohon vastasi näin isä lausein nuhtelevaisin:
»Kylläpä, poika, nyt irti on kielesi kanta, mi sulla
pitkät vuodet suuss’ oli jäykkänä, liikkuen vaivoin!
Siis nyt tuntea saan, mik’ on tääll’ isän uhkana kunkin:
noin pojan kiihkeän tahtoa koht’ ylen lempeä äiti
valmis on noutelemaan, sitä puoltavat naapurit kaikki,
kunhan vain isä ahdinkoon tai puoliso saadaan.
Vaan mitä auttais vastustaa minun kaikkia teitä?
Uhma ja kyynelet vain olis seuraus siitä, sen arvaan.
Herran tähden, menkää siis, tytön tutkia, tuoda
tänne te saatte; jos ei, hänet unhottaa pojan täytyy.»

Näin isä. Vaan puhumaan ilon ilmein puhkesi poika:
»Ennen on iltaa nyt tytär oivin teille jo tuotu,
mink’ ikin’ itselleen mies mielevä sois miniäksi.
Onnekas silloin kelpo on tyttökin, toivoa tohdin.
Niin, yhä kiittävä on mua, jälleen ett’ isän, äidin
teistä mun kauttani moisen saa, kuin järkevät lapset
toivoa saattavat. Vaan nyt en viivy, mä käyn, pian pistän
valjaisiin hevot, ystävät vien lähimaille ma armaan;
siell’ omin viisain harkinnoin selon hankkia saavat.
Heidän ratkaisuunsa ma taivun, teille sen vannon,
enkä mä, ennenkuin omaks saan, näe neitoa jälleen.»
Niin hän lähti, ja muut piti neuvoa nyt, puhe vilkas
alkoi, pohtiminen monin puolin tärkeän seikan.

Talliin kiiruhtaa heti Hermann, kuss’ orot uljaat
seisovat rauhaisasti ja selviä kauroja syövät,
kuivia heiniä myös, rehuvainion kasvua parhaan.
Sukkelahan pani niille hän suitset välkkyvät suuhun,
hihnat sorjiin myös hopeoituihin veti solkiin,
solmisi ohjat kiinni jo, pitkät nuo, leveätkin,
toi hevot tanhuahan, johon toimeva renki jo vaunut
työntänyt helpolleen oli tarttuen vehmarotankoon.
Akselinolkaan nyt vetohihnoin kytkivät muhkein
kerkeäjuoksuisen hepovaljakon kiitävän voiman.

Ruoskaan tarttuen nous ajamaan, hevot ohjasi Hermann
portin suulle; ja vaunuihin mukavasti kun istui
ystävät, joutuen pyöri ne pois, jäi taa kadun paadet,
muurit kaupungin sekä hohtavan valkeat tornit.
Noin kohotietä nyt tuttua päin karahutteli Hermann,
noin mäet nousten, laskien vain yhä vauhtia yhtä.
Vaan kylän kirkontorni jo kun näkyviin tuli eikä
kaukana kartanot sen, puutarhain kaartamat, olleet,
päätti hän mielessään hevot siihen siis pysähyttää.
Varjoon juhlaisaan ikipuitten korkealatvain,
lehmusten, monet siinä jo vuossadat versonehitten,
siimestyin kylän luon’ oli laaja ja vihreä nurmi,
niin kylän kansan kuin lähikaupungin huvipaikka.
Kaivopa puitten all’ oli kaivanteess’ alahalla.
Vei alas portaat, näit kivipenkkien kiertämän lähteen
siellä sä, puhtaan tuon, ikipulppuavan, kehämuuri
suojana, korkea ei, jost’ ammentaa oli helppo.

Päätti nyt Hermann siis tähän varjostoon pysähyttää
orhit vaunuineen. Ja hän niin teki myös sekä virkkoi:
»Käykää tietelemään te nyt, ystävät, tokko on tyttö
sen käden arvoinen tosiaankin, jonka mä tarjoon.
Itse sen uskon; en uutta, en outoa teiltä ma kuulle.
Vain oma valta jos ois, kylähänpä ma kulkisin oitis,
hän elononneni ratkaisis sanan ainoan lausuin.
Helppo hän tuntea teille on muitten kaikkien kesken;
hällepä vertaa ei hevin muotoa muull’ ole kellään.
Vaan puvun puhtoisen toki kerron tuntemamerkit:
näät poven kaarteell’ on siropaulainen punakaista,
vartalonmyötäinen ihan tiukkaan musta on liivi;
paidankaulus taas somin röyhelletty on poimuin,
viehkeän valkoinen kehys ympäri pyöreän leuan;
hilpeän luontevat hällä on pään sironsoikean liikkeet;
kierretyt palmikot paksut on neuloihin hopeaisiin;
liittyen liivin vyötäröhön hame poimukas alkaa,
astujan jalkoja lyö sironilkkoja sen sinihulmu.
Vaan sanon teille, se on vaka pyyntöni: tyttöä älkää
laisinkaan puhutelko ja aiett’ antako ilmi,
muilta te vain kysykää; mitä tietävät kertoa, kuulkaa.
Kuulemianne kun kyllin on rauhoitteeks isän, äidin,
tulkaa taas; mitä sitten on tehtävä, harkita saamme.
Näin minä matkall’ aattelin näät, ajaessani tänne.»

Virkkoi noin. Kylähänpä nyt ystävät kulkivat; siellä
kaikk’ oli tulvillaan ladot, tarhat, kartanot kansaa,
rattahien rykelmää katu laaja se pääst’ oli päähän.
Ruokkia ammuva karja ja myös hevot miesten ol’ askar,
kuivasivat pesujaan joka pensaass’ uutterat naiset,
polskuttain puron veess’ ilakoitsivat lapsien laumat.

Tunkihe rattahien seass’, ihmisien, elikoitten
tutkijat tullessaan, tähyellen tänne ja tuonne,
eiköpä jostakin ilmestyis kuvaeltu jo neito.
Yhtään ei toki näy, joll’ ois näkö tuon ihanaisen.
Taajeni tungos vain. Kova riitely kuormien luona
miesten ol’ uhkaavain, johon naiset kirkuen yhtyi.
Askelin arvokkain tykö riitelijäin tuli silloin
vanhus; vaientui melu kohta, kun vaati hän rauhaa,
kuin isä nuhdellen vakavasti ja neuvoen heitä:
»Eikö jo hillinnyt kova meit’ ole onni sen vertaa,
kullakin ett’ äly ois sovuss’ olla ja kärsiä toistaan,
vaikk’ ei oikein punniten ois joka mies menetellyt?
Närkkäit’ onnekkaat ovat miekkoset tottakin! Eikö
veljesriitaa vieromahan hätä neuvo jo vihdoin?
Vieraan maan kamaralla te kullekin siis tila suokaa;
myötä mit’ on, jakakaa, niin laupeus teillekin tehdään.»

Mies noin virkki, ja vait väki kaikk’ oli; leppyen miehet
järjestää elikoit’, ajoneuvoja taas sovuss’ alkoi.
Mutta kun nuo sanat kuuli ja tuon näki tuomarin vieraan
mielen tyynen, rauhaisan, hänen astuen luokseen
painokkaasti jo näin puhumaan nyt pastori puuttui:
»Niin, isä, totta on tuo! Kun viettää päiviä onnen
kansa, kun ruokkii maa, joka laajana, aavana aukee,
vaihtuvin vuosin vain yhä antimet toivotut uusii,
silloin itsestään käy kaikki, ja viisahin, parhain
on kukin mielestään; tasan kaikki on, mies kuni toinen,
viisainkin sama arvoltaan kuin vain joku muukin;
käy kuin langeten luonnostaan tasakulkua kaikki.
Mutta jos järkyttää hätä nuo elon entiset raiteet,
kaataa kartanot, myös puutarhat, vainiot raastaa,
miehet, naiset karkoittaa katon alt’ oman, armaan
harhaamaan povess’ ahdistus yhä yötä ja päivää,
ah, jopa katsellaan, ken on viisain mies, sanat oivat
ei hänen huuliltaan mene hukkaan, kuin meni ennen.
Vaan sanokaas, isä, varmaankin pakolaisien näitten
tuomari liette, kun noin heti rauhoititte te mielet?
On kuin eessäni ois joku muinais-johtaja kansain
karkoitettujen, kautt’ erämaan joka eksyvät ohjaa,
kuin joku Joosua tai joku Mooses, jolle ma haastan.»

Katsahtain vakavasti nyt vastasi tuomari tuohon:
»Tottakin aika on tää ihan ihmeisimpiä, joist’ on
tietoa historian, pyhän niinkuin maallisen; sillä
ken eli eilisen tai tämän päivän päivinä näinä,
hän eli vuosia: niin tapauksia täynnä on aika.
Kun vähän katselen taa, minust’ on kuin harmajat kaudet
päätäni painais, vaikka on voimani virkeä vielä.
Meitäpä noihin voi hyvin verrata, joilleka Herra
pensaass’ ilmestyi palavass’ ajan ankaran alla:
meillekin ilmestyi hän pilvien, liekkien kesken.»

Mutta kun haasteluaan halu pastorin viel’ oli jatkaa,
miehen kohtalot kuulla ja myös osaveljien muitten,
kumppani vikkelähän salavihkaa kuiskasi hälle:
»Jääkää juttelemaan kera tuomarin vain, puhe tyttöön
johdelkaa; minä käyn hänet etsimähän, ja kun löydän,
riennän tänne ma taas.» Vain nyökkäsi pappi, ja lähti
etsijä kiertelemään läpi pensastot, vajat, tarhat.




Kuudes laulu: KLIO

AIKAKAUSI


Pappi kun tieteli nyt, mitä kärsinyt, häätynyt milloin
pois kotipohjaltaan oli joukko jo tuo, sanan virkkoi
tuomari vieras: »Ei lyhyt tää ole kärsimysretki.
Näitten vuosien näät kirokalkin joimme jo kaiken,
sen kamalamman, kun meni meiltäkin kaunehin toive.
Ken näet kieltäiskään, ett’ intoon nous sydän ylhään,
sai povi sykkeen puhtaamman, avaramp’ oli rinta,
loisto kun uuden auringon loi ens sätehensä
ihmis-oikeutt’ ilmoittain, joka ois oma kaikkein,
intoisaa vapautta ja myös tasa-arvoa oivaa!
Silloin toivoi vain omin ohjin kaikk’ elävänsä;
näyttipä kahle jo kirpoavan, joka maat monet kietoi,
jonk’ oli vartia vain etu itsekäs, toimeton laiskuus.
Kansat katsehiaan ajan kuohuss’ eikö jo luoneet
maailman pääkaupunkiin, jona niin se jo kauan
loisti, nyt ansaiten, jos koskaan, tuon nimen ylvään?
Viestin tuojien tuon nimet ensimmäisien eikö
olleet kuin nimet korkeinten, korotettujen tähtiin?
Eikö jok’ ihmisen henki ja myös sanat lentoa saaneet?

Meidät, naapurit, sai heti ensiks into se hehkuun.
Niin sota alkoi, riens asehissa jo päin rajojamme
Ranskan miehet, vaan oli kuin sulan ois sovun tuoneet.
Toivat myös, jalon näät elähyttämät kaikk’ oli haaveen.
Koht’ iloviirejä pystyttäin vapautta he juhli,
kullekin siin’ oma hallitus, kaikk’ oma muu lupaeltiin.
Valtasi nuoret koht’ ilon hurmio, valtasi vanhat,
uusien lippujen alla jo hilpeä karkelo alkoi.
Ensin miesten mielet tuo väki voitokas Ranskan
saattoi mieltymähän, meno urhea, raisu ja reima,
viehtely torjumaton pian hurmasi naissydämetkin.
Meist’ oli vain kevyt myös sodan kaikkea-vaativan taakka,
kaukana kangastain näet väikkyi hohtava toivo,
kiehtoen kaikkien katseet, kuss’ urat aukeni uudet.

Ah, kuink’ armas on aika, kun käy kera morsion sulho
tanssiin, vartoen vain tulopäivää toivotun liiton!
Vaan ihanamp’ oli aika, kun korkein tuo, mitä mieli
ihmisen toivoa voi, lähimääränä kutsuvan näytti.
Silloin kaikkien kieli se kirposi, haasteli vanhat,
miehet, poikaset myös, sydämessään korkeat tunteet.

Vaan pian taivas synkistyi. Edun kiisti ja vallan
vuoks suku kelvoton, vain pahan mahtaja, ei hyvän minkään.
Kiista se murhiin vei, koki uudet naapurit, veljet
sortoa, kiusana maan pian kiskoja-laumat ol’ ahneet.
Ahmivat suuremmat sekä päält’ osan ryöstivät aimon,
pienet ain’ alas pienimpään peräss’ ahmi ja ryösti,
kuin hätä siit’ ois, että jos jää mitä huomisehenkin.
Surkeus liian suur’ oli, vain yhä sorto se yltyi;
ei hätähuutoja kuultu, he tuon oli herroja hetken.
Tuskaan tyyninkin tuli silloin rinta ja raivoon;
kostaa kaikki jo ilkiötyöt kukin päätti ja vannoi,
kahtakin karvaammin noin pettänehet valetoiveet.
Onnipa kääntyi suotuisaks sotureille jo Saksan,
Ranskan joukot karkkosivat suinpäin pakosalle.
Ah, nyt vastapa tunnettiin sodan kohtalo kolkko!
Voittaja näät hyvä, suuri on — siltä hän ainakin näyttää —
säästää miestä hän voittamataan kuin veljeä konsaan,
aina jos altis on vain tämä palvelemaan tavaroineen,
vain laki yks pakolaisen’ on: oman varjelu hengen,
häikäilyttä hän ahmii vain varat joutuen loppuun.
Häll’ ylen kiihtynyt mieli on myös, sydämest’ epätoivo
ilmi jo riehuttaa teot riettaat. Hän pyhän kaiken
rienaten ryöstää vain. Himo hillitön vie väkivaltaan
naistakin kohtaan, hirmuks saa noin rosvotun riemun.
Kuolema kinterehillä hän julmana tuokiot nauttii
viimeiset, veri hekkumanaan sekä tuska ja parku.

Meidän miehet nyt raju valtasi raivo, he kostaa
ryöstetyt tahtoivat tavaransa ja turvata tähteet.
Äkkiä kaikk’ asehiss’ oli, sortajien pakokiire,
kasvot kalpeat intoa soi, arat, vilkuvat katseet.
Kaikuen herkeämättä nyt kutsuivat hätäkellot,
vaarat vartovat hillinneet ei hehkua vimman.
Maatyön rauhaisat tamineet nepä koht’ asehiksi
muuttihe; hangot, viikatteet sai tiukkua verta.
Niitettiin vihamies vaill’ armoa, sääliä maahan;
raivosi vain vihan valta ja raukkuus luihu ja arka.
Toiste en nähdä mä sois, ett’ ihmisen noin alas inha
eksytys vie! Näky kauniimp’ on peto riehuva. Älköön
huutakokaan vapautta, hän itsens’ itsekö voisi
hallita! Irroillaan heti kohta, kun poissa on esteet,
on paha kaikki, mi kuiluissaan lain pakkoa piili.»

Pastori painokkaasti nyt vastasi: »Moittia teit’ en
voi, jalo mies, noin teistä jos inha on ihminen; kyllin
teille jo kärsintää tihutyöt, meno mieletön toikin!
Vaan surun aikoja noita jos tarkkaisitte, sen itse
myöntäisitte jo: myös monet kerrat kuntoa näitte,
oivaa moista, mi piilee vain sydämessä, jos ei saa
vaara sit’ ilmenemään, hätä ihmist’ ankara saata
enkeli tääll’ olemaan sekä toisten suojelushenki.»

Näin hymyellen taas jalo vastasi tuomari-vanhus:
»Viisas on viittaus tuo: palon jälkeen noin hopeoita,
kultia muistutetaan surevaan talonhaltian mieleen,
kun sulaneina ne tuhkaan on, siru siellä ja täällä.
Suuria säilynyt ei, toki myös vähäll’ arvo on kallis;
köyhtynyt kaivaa sen, ilo löydöstään iso häll’ on.
Noin ilomiellä ma käännän myös ajatukseni niihin
oiviin töihin harvoihin, mitä jäänyt on muistiin.
Näin vihamiesten, en kiellä, mä veljinä torjuvan turmaa
kaupunkinsa; mä näin, miten uskomatont’ ihan mahtoi
ystävän alttius, vanhempain sekä lapsien rakkaus;
näin, miten miehistyi yht’äkkiä poika ja vanhus
nuoreni taas, jopa vauraan laill’ ihan lapsikin toimi.
Myös moni heikompaa sukupuolta — se niin tapa onhan
mainita — aimo ja suur’ oli työss’, oli neuvokas, uljas.
Ennen kaikkea mun teko kaunis kertoa suokaa,
sankarimainen työ tytön ylvään, neitosen oivan,
suureen kartanohon talon tyttärien kera jääneen
yksin, — mennyt miesväki näät vihamiest’ oli vastaan.
Silloin joukkio rosvoavain kävi karkuri-roistoin
kartanon kimppuun, tunkeutui heti naisväen suojiin.
Neitosen kauniskasvuisen kun keksivät, armaat
tyttöset myös, jotk’ oikeimmin oli lapsia vielä,
kuin pedot, mielessään himo hillitön, syöksyvät kimppuun
värjyvän parven tuon sekä neitosen urheamielen.
Vaan tämä tempasi miekan vyöst’ erähältä ja voimall’
iski, ja suistui mies tytön jalkoihin verihinsä.
Iskuin miehekkäin vapautti hän nyt tytöt, neljää
rosvoa haavoittain, toki karkoten vältti he surman;
jäi avun varrontaan asevahtina, löi ovet salpaan.»

Kons’ oli neitoa noin hänen pastori kiittävän kuullut,
puolest’ ystävän nous sydämeen heti hälle jo toivo;
juuri hän aikoi tiedustaa, mihin tyttö se joutui,
murheisellako hän pakotiell’ oli muun väen myötä.
Vaan tuli touhuissaan apteekkari luo, nyki syrjään
hengenmiestä ja kuiskasi näin: »Jopa tyttö se löytyi
vihdoinkin, seast’ ihmisten satamäärien tunsin
tuon kuvauksen jälkeen! Siis näkemään omin silmin
tulkaa, tuokaa tuomari myös lisätietoja suomaan.»

Kääntyvät pyytääkseen — poiss’ onkin tuomari, hält’ on
neuvoa tarvinnut, hänet kutsunut pois oma joukko.
Seurasi pastori silti, kun eell’ apteekkari astui
pensas-aidan aukeamaan, ovelasti jo viittoin:
»Näättekö tuon tytön tuolla? Kas, hän kapaloinut on vauvan;
karttunin vanhan, myös sinikankaisen hyvin tunnen
tyynynpäällisen, toi mytyss’ äsken hälle ne Hermann.
Kylläpä nopsa ja toimekas tuo oli lahjojen käyttö!
Selvät on merkit nää, hyvin muutkin sattuvat kaikki;
näät poven kaarteell’ on siropaulainen punakaista,
myös ihan vartalonmyötäinen tuo musta on liivi.
Paidankaulus taas somin röyhelletty on poimuin,
viehkeän valkoinen kehys ympäri pyöreän leuan;
hilpeän luontevat hällä on pään sironsoikean liikkeet;
kierretyt palmikot paksut on neuloihin hopeaisiin;
vaikka hän istuukin, hyvin vartalon korkean huomaa,
laajana laskostuu hame poimukas vyötärehiltä
jalkoihin sironilkkaisiin, sinehensä ne kietoin.
Hän se on, hän ihan varmaan! Siis heti tietoa saamaan,
kunnon tyttökö on, hyvä, nuhteeton, kotiharras.»

Virkkoi pastori, istujahan loi tutkivan katseen:
»Eip’ ole ihme, jos nuorta hän viehättää. Näet turhaan
virhiä katseellaan hänest’ etsii mies kokenutkin.
Onnekas, kell’ emo-luonnon on lahjana oikea muoto;
aina on suosio häll’, ei vierota, karteta missään.
Pyrkiä luo halu kaikkien on, halu viipyä luona,
mieluisaa jos on käytös vain, sulomuotohon sointuin.
Nyt pojall’ on, sanon, saatte sen uskoa, tiettynä tyttö,
riemastuttaja vastaisten elonpäivien, rinnall’
uskollisna jok’ ain’ ajat kaiket naisen on voimin.
Noin ihanainen muoto se myös maja sielun on puhtaan,
vanhuuden tae onnekkaan noin reipas on nuoruus.»

Näin apteekkari taas nyt arvelevaisena vastaa:
»Montakin kertaa voi näkö pettää! Kuorta en usko;
nähdä mä tuon todeks sain sananlaskun niin useasti:
Ennenkuin vakan suoloja syöt kera tuttavan uuden,
ei tule laatuun tuon sinun luottaa. Aika sen yksin
näyttää voi, mik’on miehekseen, miten taattu se tuttuus.
Ensin on kuultava siis, mitä kunnon ihmiset virkkaa,
neidon tuntevat, nuo; nehän tietoja voi hänest’ antaa.»

Myönteli pastori: »Ei kadu katsova! Eik’ omall’ olla
sulhastiellä nyt! Eestä se toisen on ankara toimi!»

Lähtivät astelemaan katuvartta ja tuomarin oivan
siinä jo kohtasivat, joka toimissaan tuli jälleen.
Hällepä näin varovasti nyt virkkoi pastori viisas:
»Kuulkaas, tuolla ken lie puutarhass’ istunut tyttö,
lastenverhoja laati hän all’ omenaisien oksain,
vanhoja karttunikaistoja, kai apulahjoja, arvaan.
Niin soma meist’ oli hän. Lie kunnon tyttö. Mi teille
tiettyä lie, sanokaa; on vilpitön tää kyselymme.»

Käy puutarhan luo heti tuomari, sinne jo silmää,
lausuvi: »Tuttu on teille jo hän; näet neito se, jonka
kerroin tehneen tuon teon uljaan temmaten miekan,
sill’ avun itselleen, tovereilleen hankkien aimon,
hän se on juuri! Sen näätte, on neito hän varteva, vankka,
vaan hyvä myös kuin vahvakin. Näät sukulaista hän vanhaa
hoiteli, kunnes surman toi suru tälle ja surkeus
sorretun kaupungin, hätä hukkumisest’ oman kaiken.
Tyynnä hän tuskan myös syvän kesti, kun sulhanen kuoli.
Mies jalo, nuor’ oli tää, heti kutsua korkean aatteen,
ylhää pyrkiä päin vapautta, hän hehkuen kuuli,
riensi Pariisiin, koht’ oli uhrina kuoleman julman;
sielläkin kuin kotonaan näet juonia, sortoa torjui.»

Kertoi tuomari noin. Ja he kiittivät jäähyväsensä
lausuen. Taskustaan rahan kultaisen veti pappi —
pois hopeansa jo kaikk’ oli almuiks ehtinyt kylvää,
kun ohi kulkivat nuo pakolaisien surkeat parvet —
tarjosi tuomarin ottaa sen: »Jakakaa raha», virkkoi,
»kesken kärsivien, lisäelköön antimen Luoja!»
Vaan ei mielinyt ottaa mies, näin vastasi: »Talless’
on moni taaleri meillä, on vaatett’, on tavaraakin.
Riittävän toivon, kunnes taas kotonamme jo ollaan.»

Pastori vastasi näin, rahan painaen tuomarin kouraan:
»Älköön ainoakaan tänä aikana empikö antaa,
empikö ottaa ainoakaan, mitä aulius tarjoo;
ei tuta kenkään voi, omanaan oma kuinka on kauan,
kuinka hän kauan saa mait’ outoja matkata vielä,
kaivaten peltoa, myös puutarhaa, joist’ eli ennen.»

»Voi toki!» touhusi noin apteekkari, »myötä kun mull’ ei
nyt rahan rahtuakaan; sitä antaisin, sitä saisi
kaikk’, isot, pienetkin; kai tarpeess’ on moni teistä.
Lahjatt’ en toki laske ma teitä, nyt ees hyvän tahdon
näytän, vaikk’ ei vastaakaan teko tahtoa.» Virkkoi,
nauhoistaan veti nahkaisen hän kirjatun massin,
tuon tupakoitten säiliön, sen siron kohteliaasti
aukoi, tarjosi; piipuntäys tuli muutama sieltä.
»Lahja on pieni», hän lausui. Vaan näin tuomari vastaa:
»Ainapa mieleen matkaajan toki sauhut on oivat.»
Hienoa knasteriaan apteekkari kiitteli kotvan.

Vaan hänet pois veti pappi, ja tuomarin luota he lähti.
Virkki jo viisas mies: »Nyt on rientäminen! Levotonna
nuori on vartoja. Koht’ iloviestin kuulla jo saakoon.»

Riensivät, saapuivat; nojaellen vaunuja vastaan
all’ oli lehmusten mies nuor’, orot nurmea raisut
kuopi, hän mietteissään piti ohjia, hilliten niitä,
ääneti katseli vain etehensä ja ystävät keksi
vasta, kun huuteli nuo, ilon merkkejä hälle jo viittoi.
Koht’ ison matkan pääst’ apteekkari alkavi haastaa;
vaan liki tuosta jo tullen nyt kädest’ ottavi häntä
pastori, lausuu näin, sanavuoron saa toveriltaan:

»Onnea, nuori sa mies! Vaka silmäsi, vaistosi puhdas
oikean löys! Ilo sulle ja nuoruutes valitulle!
Hän sun on arvoises; tule siis sekä käännä jo vaunut,
niin kylän kulmaan kohta ne vie; kosimaan heti mennään,
oitis tuodaan myös talohonkin neito jo oiva.»

Vaan mies nuoripa seisoi siin’, ilon merkkiä vailla
viestin kuuli, mi lohtua toi ihanaa kuni taivas,
raskaan huokaisun veti, virkkoi: »Kiitäen tultiin,
ehkäpä eessä nyt on nolo, verkkainen kotimatka.
Tässä kun varroin näät, minut valtasi huoli ja pelko,
kaikk’ epäluulo ja muu, mik’ on tuskana lempivän mielen.
Vai heti myötä, kun tullaan vain, muka lähtisi tyttö,
meillä kun rikkautt’ on, kotipuutto hän kulkija köyhä?
Ylväs on köyhyyskin, joka syyttä on tullut. On tyttö
virkku, sen näin mä, ja viihdykäs; kaikk’ ovet auki on hälle.
Vai muka kasvanut nainen on kaunis noin, avurunsas,
eikä jo syttänyt ennen mielt’ ole poikasen oivan?
Vai tähän asti hän lemmelt’ ois oman sulkenut rinnan?
Turhapa hoppu on tuonne; me saatais vain häpeällä
kääntää hiljalleen hevot taas kotitielle. Ma arvaan,
jollekin antanut lie sydämensä jo, lie käsi reima
lyöty ja ainahisen lupauksen onnekas saanut.
Ah, häpeissäni siin’ olen turhia tarjoten silloin.»

Aikoen lohduttaa avas suunsa jo pastori, mutta
kumppani ehtikin eelt’, ylen haastelias, kuten aina:
»Emmepä noin nolot olleet ois todentotta me ennen,
hankkeet hoidettiin, kukin laillaan, laatua myöten.
Kun pojan morsiamen oli vanhemmat valikoineet,
ensin kutsuivat talon ystävän uskotun jonkun;
tää puhemiehenä luo tytön vanhempain lähetettiin,
katsotun morsiamen; asu hienoin yllä hän astui
arvon porvarin luo, pyhäpäivänä, puolisen jälkeen,
tään kera haasteli siin’ aluks ystävisin tätä tuota,
taiten suuntaillen, sujutellen juttua. Vihdoin
kiittäen mainittiin tytär myös monen kiertelyn jälkeen,
kiiteltiin talon haltia, jonk’ asioilla nyt oltiin.
Viisaat aikeen arvasivat, pian arvata mielen
viisas voi puhemies, jo nyt selvempään selitellä.
Kauppa jos raukesi, ei ylen karvaat rukkaset olleet;
mutta jos luontui, niin puhemiespä se mainio sitten
ain’ oli kaikkien tuon kodin juhlien kunniavieras;
kautt’ elon kaiken näät pariskunta se muisti, ken solmut
ensimmäiset nuo käsin taitavin solmisi kerran.
Mutta on muoti nyt uus, tämä kuin moni muu tapa oiva
pantu jo pois. Kosimaan kukin itse nyt käy. Käsin ottaa
siis omin saa, joka saadakseen, myös rukkaset vastaan,
siinäpä seisoa noin nolonaamana saa tytön eessä.»

»Lie, miten lieneekin», sanatulvaan vastasi poika
tuskin kuunneltuun, sydämessään vahva jo päätös,
»itse mä lähden, siell’ oman kohtalon itse mä kuulla
tahdon suusta sen neidon nyt, johon luottamus mulla
suurin on, milloinkaan mikä kellään ollut on naiseen.
Tiedän, on järkevä, on hyvä vastaus, jonka hän antaa.
Vaikk’ ois kerta se viimeinen, toki vielä mä kerran
silmän tumman tuon avokatseen kohdata tahdon;
vaikk’ ei kuunaan sais syli sulkea, nähdä mun täytyy
vartalo tuo, jota kietoa niin käsivarteni kaihoo,
nähdä mun vielä se suu, sana suostuva, suutelo jonka
tuo ikionneni, kieltopa mult’ iäks onneni murtaa.
Sinne nyt yksin käyn. Mua älkää vartoko. Menkää
luo isän, äidin kertomahan, ettei ole poika
eksynyt, arvolt’ että on vertojen verta se tyttö.
Niin, menen yksin nyt! Jalan kummun polkua tulla
voin ohi päärynäpuun, kotirinteen tarhojen halki
suoraan taas talohomme. Ah, armaan josp’ iloriennoin
myös kera noutaisin! Kotipolkua ehkäpä yksin
hiipinen jälleen, enk’ ilomiellä sit’ astu sen koommin.»

Lausui näin sekä ohjakset pani pastorin kouriin,
tottunehesti jok’ otti ne, hilliten korskuvat orhit,
nopsana vaunuihin ajo-istuimelle jo nousi.

Mutta sa vitkailit, varovainen naapuri, virkoit:
»Sieluni, henkeni voin hyvin, ystävä, uskoa teille,
vaan tae taatuin ei ole ruumiill’, ei jäsenillä,
haltuuns’ ottanut hengenmies kun on maalliset ohjat.»

Vaan hymyellen vastasit näin sinä, pastori viisas:
»Nouskaa vain, kera sielun myös hyvin uskoa ruumiin
mulle te voitte, on tää käsi ohjiin oppinut ammoin,
mutkan jyrkimmänkin on kaartoon tottunut silmä.
Meill’ oli Strassburgiss’ ajo vaunujen tuttua työtä,
nuorta paroonia sinne kun saatoin. Sain joka päivä
ohjata kaiukkaan solaportin suusta ma vaunut,
kiidättäin pölytiet’, ohi lehmuslehtojen, niittyin,
ihmisparvien, joill’ on vain huvikäyskely työnä.»

Puolin rauhoittuin apteekkari nousi ja istui
vaunuihin, kuin ois alas hyppäämään heti valmis.

Orhit kiitivät pois kotitalliin kaivaten; kiiri
tien pöly pilvinä vain kavioitten vankkojen alta.
Kauan seisoi poika ja katseli, kun pöly nousi,
kun pöly hälveni, katseli vain ajatuksia vailla.




Seitsemäs laulu: ERATO

DOROTHEA


Niinkuin kulkeva mies, joka katseen loi sädesilmään
laskevan auringon, sen juur’ aletessa jo nopsaan,
metsää tummenevaa tai kallion kylkeä vasten
huomaa väikkyvän nyt kuvan tuon; kuhun katse jos entää,
eellä se välkehtii väriloistossaan ihanassa:
noinp’ ohi Hermannin polull’ immen viehkeä hahmo
liukui vienona liikehtäin päin vainion viljaa.
Vaan unest’ ihmeisestä hän säpsähtää, kylätielle
vitkaan kääntyvi, taaspa jo hämmästyy, näet taaski
vastaan neidon käy ihanaisen korkea hahmo.

Tuota hän tyyten tarkkasi; ei valehaamu se ollut,
impi ol’ itse. Hän, sangassaan käsi kumpikin, kantain
ruukkua suurta ja pienempää tuli kaivoa kohti.

Rohkaisee näky armas; käy iloll’ impeä vastaan
Hermann, noin tulijalle jo virkkaa yllätetylle:

»Näin pian työssäkö vain näen taas sinut, tyttö sa reipas?
Toisia auttaa, virvoittaa halus altis on aina!
Miks, sano, vain sinä näin haet lähteen vett ani-kaukaa,
muuthan tyytyvät, siellä kun vain kylän vettäkin saavat?
Voima ja raikkaus kyll’ erikoinen on tään. Sitä sairaan
juodako viet, jota niin hädäss’ uskollisna sa autoit?»

Herttaisesti nyt tervehtii heti neitonen oiva,
lausuu: »Niinpä jo palkan tää veden noutelu saikin,
kun minä kohtaan sen, joka niin monet toi hyvät lahjat;
sill' ilo nähdä on antaja myös kuten antimet. Tulkaa
itse te katselemaan, keit’ auttoi auliutenne,
saamaan kaikkien hoivattuin myös vilpitön kiitos.
Vaan heti tietääksenne, mintähden täältä nyt aioin
ammentaa minä, miss’ yhä pulppuelee vesi puhdas,
syyn sanon sen: kyläss’ ihmiset nuo varomatta ne kaikki
sotkivat veet, kylän lähteeseen, joka vett’ asujoitten
tarpeeks antavi, sai vetojuhdat kahlata kilvan,
pesten, huuhtoen vaattehiaan kylän kaukalot, altaat
tahrivat kaikki, ja myös ryvetettyjä kaikk’ ovat kaivot;
sill’ oma itse ja vain lähin tarve se kunkin on aatos,
vain heti saada se tyydytetyks, ei huoleta uudet.»

Haastaen näin oli laskeutunut hän portahat laajat
saattajineen; kehikolle nyt istui kumpikin lähteen.
Ammentaakseen neito jo kuuristui; vesiruukkuun
toiseen tarttui poika ja kuuristui: kuva keinui
siellä nyt kummankin, sinitaivas pohjana taulun,
nyökkäsi toistaan tervehtäin alas ystävät nuoret.
»Neito, mun annas juoda!» jo virkkoi hilpeä poika;
tarjosi ruukun neito. Ja nyt nojas astiahansa
tuttavat tuokion viihdykkään; vaan neitopa virkkoi:
»Kuink’ olet täällä? Ja miss’ ovat orhisi, vaunusi, virka!
Kaukana täältähän näin sinut ensin! Kuink’ olet tullut?»

Katseli miettien maahan, vaan jopa nosti ja silmiin
neitosen Hermann tyynen loi sydämellisen katseen,
lohtua tunsi ja rauhaa, mutt’ ois mahdoton ollut
lempeä mainita; katseess’ ei tytön lempeä ollut,
kirkas ol’ ymmärrys, joka vaakaamaan sanat vaati.
Kohta hän malttihe, virkkoi kuin hyvä tuttava tuolle:
»Haastaa suo, rakas lapsi, mun vastata suo kysymyksees.
Sun tulin tähtesi tänne, mä miks sitä peittelisinkään?
Mull’ olo onnekas on, eloss’ on isä, äitikin, joita
autan, minkä mä voin, kodin hoidannassa ja maitten,
näät olen ainoa poika, ja puuhia meillä on paljon.
Vainiot hoitelen kaikk’, isä on talon haltia uuras;
toimekas äitipä siellä on sieluna askaren kaiken.
Vaan sinä tietänet myös, miten perheenäitiä kiusaa
vilppi ja huolimaton hutiloiminen palvelijoiden;
vaihtaa pakko on aina, ja vain viat uusihin vaihtuu.
Kauan on kaivannut talon töihin tyttöä äiti,
häntä jok’ auttava ois sydämelläkin, ei kädell’ yksin,
tyttären lailla, kun hält’ oma varhain kuoli jo. Kun näin,
reimana vankkurejas kuink’ ohjasit, näin käsivartes
jäntevän tarmon, terveyden, jäsenistä jok’ uhkui,
kuulla kun järkevät sain sanas, hämmästyin minä aivan,
luo isän, äidin, ystävien kehumaan tytön oudon
kuntoa kiiruhdin. Tulen nyt, sanan tuon, mitä toivoo
sulta he kuin minä myös. — Sujumattomat suo sanat anteeks.»

»Arkailutt’ ihan ilmaiskaa se», nyt vastasi tyttö,
»ei mua loukkaa tuo, sen kiitollisna ma kuulin.
Suoraan vain sanokaa; minä en sitä säikkyne. Aie
pestata ois minut teill’ isän, äidin palvelijaksi
vankkaan, vauraaseen talohonne sen toimien hoitoon.
Usko se teill’ on myös, minä ett’ olen kunnokas tyttö,
töihin tottunut, ei tyly, töykeä mieleni laatu.
Tarjous tuo lyhyt on; lyhyt siis myös vastaus olkoon.
Niin, minä lähden myötä ja kohtalon kutsua kuulen.
Tehty on työni, ma sairaan sain omiensa jo huomaan,
on ilo kaikkien, ett’ elämään jäi äiti ja lapsi.
Kooll’ enin joukko on heitä jo, kai pian löytyvät muutkin.
Varmaan uskovat kaikki jo kohtakin taas kotimailla
oltavan; aina on tuo kuvitelmana maanpakolaisen.
Vaan valevirva se ei mua murheen päivinä näinä
viettele, uusia vain jotk’ uhkaa päiviä murheen:
irti on maailman joka liitos; kenpä ne liittää
muu viel’ yhteen kuin hätä, ankara pakko, mi pääll’ on?
Työll’ elatuksen jos taloss’ arvokkaan minä miehen,
johdoss’ oivan saan talonrouvan, tott’ ilomielin
suostun; horjuva aina on näät tytön kulkevan maine.
Niin, heti lähden myötä, ma vain veden vien, jota vartoo
ystävät, heit’ anon siunaamaan mua vielä. Te tulkaa
heitä nyt katsomahan, heilt’ ottamahan minut vastaan.»

Kuullut päätöksen tytön suostuvan suust’ oli riemuin
poika, nyt empien vain, toden tunnustaisiko hälle.
Vaan tytön heittää erheeseen toki päätteli parhaaks,
saattaa vain kotihinsa ja pyytää siell’ omaks sitten.
Kultainen tytön sormess’, ah, jopa kiilteli sormus!
Siksi hän tarkaten kuunteli vain, kun haasteli neito.

»Mennään nyt!» tämä jatkoi. »Saa pian tyttö se moitteet,
kaivoll’ aikaillen joka kauan viipyvi; armas
haastelo partaall’ ois toki lähteen pulppuavaisen.»
Nousivat, katsahtain alas kaivoon kumpikin vielä
kerran viimeisen, sulo kaipaus valtasi heidät.

Tarttuen ruukkuun kumpaankin nyt ääneti neito
nousi jo portait’, armastaan heti seurasi Hermann,
ruukkua pyyteli toista hän taakan tuon tasatakseen.
»Älkää», torjuvi tyttö, »on näin tasapainoni parhain.
Käskijän vastaisen minä palvelemaan panisinko!
Älkää katsoko noin mua, kuin osapuoli ma oisin!
Varhain oppia palvelemaan, elontehtävähänsä,
tietköön nainen; näät vain palvelu vie hänet vihdoin
valtaan ansaittuun, kodin johtoon, hälle mi kuuluu.
Veljen on, vanhempain on palvelu hällä jo varhain
työnä, ja ainaist’ on elo eestaas-kulkua hällä,
nostoa, kantoa, toisten vuoks yhä tointa ja puuhaa.
Sen hyvä on, joka tottuu, jott’ ei askelet mitkään
kirvele liioin, jost’ yö, päivä on yhtä, jok’ ei saa
liian huonoa työt’, ei liian hienoa neulaa,
jonk’ elo itsens’ unhottain vain muita on varten!
Kaikk’ avut tottakin tarvitsee hän äitinä kerran,
sairaan, heikon kun herätellen vaativi rintaa
pieni ja noin kivun kesken on huolta ja hoitoa. Miestä
ei kakskymment’ yhdess’ ois sitä kantava kuormaa,
eik’ ole tarvis; mutta sen kiitollisna he tietkööt.»

Haastaen noin oli hiljaisen kera saattajan tullut
tarhojen halki hän luuvan luo, johon jäänyt ol’ äsken
vaimo se pienosineen, omat tyttäret rattona, uljaan
nuo käden varjelemat, kuvat puhtauden sulosorjat.
Sinne he astuivat, vaan vastaiseltapa puolen
astui tuomari, toi talutellen lasta hän kahta.
Nuo katehiss’ oli harhailleet, hätä heist’ emoll’ ollut,
mutta nyt tungoksest’ oli heidät löytänyt vanhus.
Riensivät tervehtäin emokultaa kohti he riemuin,
intoon heidät sai veli uus, lelu uus, tover’ outo;
nyt Dorothean luo ilohuudoin juoksivat, leipää
pyysivät hält’, omenoita ja vett’, ihan villinä vettä.
Kaikkien juoda hän tarjosi nyt. Joi kumpikin lapsi,
joi emo vuoteessaan, joi tyttäret, tuomari myös joi.
Kaikkipa virvoittuin vett’ oivaa kiittivät; juomaa
terveellist’ oli tuo, maku happoinen sekä raikas.

Lausui katsahtain vakavasti nyt tyttö ja haastoi:
»Ystävät, kerran viimeisen kai tarjoan ruukun
huulillenne ma nyt, vesin virvoittaakseni niitä.
Mutta kun vilvoittaa vesi kuumana päivänä vasta,
kun levon siimes suo, sulojuoman läikkyvä lähde,
niin mua muistelkaa, mun ystäväntyötäni, jonka
rakkaus ennemmin on teettänyt kuin sukulaisuus.
Myös hyvän, saamani teiltä, ma muistan kautt’ elon kaiken.

Teist’ iloll’ erkane en, vaan nyt kukin kuormana toisten,
ei hevin lohtuna lie; hajoeltava kaikkien vihdoin
maihin on vieraisiin, jos sallita ei palausta.
Tässä se nuori on mies, jolt’ auliit antimet saatiin,
lapsenverhot nää sekä niin ylen tarvitut eineet.
Hän mua pyytänyt on kotihinsa nyt palvelijaksi
oivien vanhempain, talon rikkaan töihin. En aio
kieltäen vastata; palveluhan tytöll’ aina on työnään,
piinaavaa koton’ ois olo toimeton vaivana toisten.
Mennä on mieleni siis; hän on kelpo ja järkevä poika,
niinp’ isä, äitikin lie, kuten oltavakin väen rikkaan.
Siis hyvin jääkää nyt, rakas ystävä, laps ilonanne
olkoon, terve ja pirteä, niin joka teitä jo tarkkaa!
Tuo poveanne kun vasten on kirjava kääry, sen myötä
muistukohon hyvä, nuor’ avun antaja, hän, joka ruokkii,
vaatettaa mua myös nyt täst’edes, kumppanianne.
Teillekin, oi jalo mies», hän kääntyi tuomarin puoleen,
»kiitos, teist’ isän sain joka vaiheess’ auttelevaisen!»

Tyttö nyt polvistui lavan ääreen, itkevän äidin
huulia suuteli, kuuli, kun siunaten kuiski ne hiljaa.
Hermannillepa siinä sa, arvokas tuomari, virkoit:
»Ystävä, tuosta jo toimekkaan talonhaltian tuntee,
ett’ apulaisia hän talon toimiin oivia etsii.
Sill’ useasti ma näin, miten ostoa, vaihtoa tehden
ensin tarkoin tutkitahan hepo, lehmä ja lammas;
onnen kaupall’ ihminen taas otetaan, mikä sattuu,
hän, joka hoitaa kaikki, jos kuntoa, taitoa häll’ on,
kaikkipa mies on tärvelemään nurinpäin menetellen;
niin katumuksen myöhän tuo hätiköity se päätös.
Vaan tepä ymmärrätte, mä nään; valikoituna teillä
oiva on noutaja nyt oman, vanhempainnekin käskyn.
Kohdelkaa hyvin myös! Hänen tullessaan talon toimiin
teillä on sisko, ja vanhemmat hyvän tyttären saavat.»

Lasta ja äitiä katsomahan sukulaisia joukko
nyt tuli tuomisineen, majan mainita ties mukavamman.
Kuulivat tuon tytön päätöksen, moni siunaus suotiin
myötä nyt Hermannin, moni vihjova katse ja aatos.
Näin näet toinen toiselleen kai kuiskasi korvaan:
»Tuosta jos sulhon saa, niin tyyneen päässyt on tyttö.»

Hermann neitoa nyt kädest’ ottaa, lausuvi: »Mennään!
Kaupunkiin iso matka on, iltakin mailla jo.» Naiset
kaulasi erkanevaa, puhe virtasi; hän monet vielä,
jätteli terveiset, kun Hermann pois veti vihdoin.
Vaan tytön vaatteisiin kamalasti nyt kirkuen tarttui
lapset, pois nepä päästäiskään ei toist’ emoansa.
Niitä jo kieltelemään kävi naisist’ yksi ja toinen:
»Hiljaa, lapset! Kaupunkiin hän lähtevi, teille
kyllin kakkua tuo sokeroitua. Sen tilas äsken
veikko jo pieni, kun hänt’ ohi leipurin haikara kantoi.
Kauniit, kullatut tötteröt tuo pian sieltä hän teille.»
Kirkujat päästi, ja vaivoin sai sylist’ ystävätärten
Hermann pois hänet, liehumahan jäi kaukana liinat.




Kahdeksas laulu: MELPOMENE

HERMANN JA DOROTHEA


Kulkivat kumpikin noin nyt päivän painuvan puoleen,
kun ukonilmaa uhkaaviin se jo pilvihin peittyi,
hehkuvin katsein loi viel’ aavistuttavan hohteen
kaihtavan hunnun alt’ yli vainion tuonne ja tänne.
»Kunp’ ei nousisi vain rajusää», näin virkkavi Hermann,
»viljaan kauniiseen rae- tai sadekuuroja tuoden!»
Kumpaakin ilahutti se korkea, nuokkuva vilja;
vartevat vaikk’ oli itse he, pään yli ylti se melkein.
Ystävä-oppaalleen taas lausui neito: »Te oiva,
ensimmäisnä jot’ onnen on suopean vuoksi ja suojan
velka mun kiittää, kun moni jää koditonna nyt myrskyyn!
Vanhempanne mun ois tuta toivoni, heistä nyt kuulla,
joit’ olen altis palvelemaan sydämestäni aivan.
Käskijän helpommin näet tyydytät, jos hänet tunnet,
siitä kun huolehdit, mitä tärkeimmäksi hän katsoo,
mielessään mikä hällä on määränä järkkymätönnä.
Siis sanokaa: miten siell’ isän, äidin suosion voitan?»

Tuohon vastasi taas hyvä, järkevä poika ja lausui:
»Oi, hyvin oivallat, sinä viisas, verraton tyttö,
kohta kun vanhempain kysyt laatua! Sill’ olen turhaan
mielt’ isän koittanut miellyttää tähän asti ma hoitain
maata, se kuin oma ois, yhä puuhaten uutterin huolin,
varhain, myöhään vaalien vain talon peltoa, tarhaa.
Äitiä tyydytin kyllä, hän arvon työlleni antoi;
niin sinä myös hänen silmissään olet neitojen oivin,
jos vain teet talon askaret, kuin omas oisi se aivan.
Maata on toist’ isä; näät menot, muodot hälle on mieleen.
Luulla et saa, hyvä tyttö, ma ett’ olen niin tyly, kylmä,
kun heti koht’ isän paljastan sinun, vierahan, kuullen.
Ensipä kerran nyt, sen vannon, pääs sana moinen
suustani, juoruamaan joka ei ole tottunut. Vaan nyt
saat minut uskomahan sinä itselles ihan kaikki.
Kas, vähän sievistett’ elämäss’ isä oiva se kaipaa,
merkkejä rakkauden sekä arvoa-antavan mielen,
huonompaankin palvelijaan vois tyytyä, norjaan
mielen noutelijaan, hyvä nurjuutt’ ehkäpä kohtais.»

Vastasi näin ilomieliä ja askeliaan ripeämpään
vauhtiin kiihtäen tummenevaa kävi polkua neito:
»Toivon voivani tyydyttää minä toista ja toista;
tuohon on äidin laatuun mull’ oma luonto, ja sievää
oppinut käytöspartt’ olen nuorest’ alkaen. Ennen
Ranskan-puoliset naapurit näät pani korkean arvon
kohteliaisuuteen, talonpoika ja porvari niinkuin
ylhäisötkin; sai kotonaan kukin tottua siihen.
Meilläkin Saksan puoll’ oli noin tapa lausua lasten
huomen tervehdys käsisuukoin, niiaten eessä
vanhempain, koreasti ol’ oltava myös koko päivä.
Minkä mä oppinut lien, mihin nuorena tottunut, kaiken
vanhuksille ma teen, sydämestä se lähtevi suoraan.
Vaan sua itseäs kuinka ma kohtelen, sen kuka neuvoo,
poika jok’ ainoa siell’ olet, myös mua käskevä vasta?»

Näin hänen haastaissaan luo päärynäpuun oli päästy.
Täytenä kuulteli kuu ihanainen korkeudesta;
yö oli, viimeisin punarusko jo riutunut illan.
Taajana vastakkain valot siin’ oli silmien eessä,
kirkkaat nuo kuni päivä, ja varjot yön syväntummat.
Hermann herttaisen kysymyksen kuul’ ilomielin
varjoss’ uhkean puun, rakas joss’ oli paikka, mi nähnyt
kyynelet äskeiset tytön vuoks oli tuon pakolaisen.
Sinne kun istuivat levätäkseen tuokion pienen,
niin kädest’ impeä otti nyt lempivä poika ja lausui:
»Vastatkoon sydän sulle, sit’ yksin vain sinä seuraa!»
Vaan ei jatkaa tohtinut, vaikk’ oli oiva se hetki;
tois sanan torjuvan hoppu, hän pelkäsi. Ah, ja hän tunsi
tuon sydäntuskakseen, tytön sormess’ ett’ oli sormus.
Niinpä he rinnakkain siin’ istui ääneti, hiljaa.
Vihdoin virkkavi neito jo näin: »Kas, kuinka on armas
kuun suloloiste! On kirkkaus sen kuin selkeä päivä.
Tuollahan kaupungin talot, kartanot nään minä tarkkaan,
päädyss’ ikkunan tuon, — ihan ruudut laskea voisin.»

»Tuo, mihin katsot», poika nyt vastasi valliten mieltään,
»meidän on kartano, sinne ma vien sinut. Ullakon päädyss’
ikkuna tuo valon antaa mun sopukalleni. Ehkä
kammion sen sinä saat; on muuttelu meillä nyt tarpeen.
Meidän on vainiot nää; heti aamull’ alkavi leikkuu.
Atriapaikka ja myös leposiimes tässä on meillä.
Vaan alas viini- ja myös puutarhan halki jo sinne
käymme nyt; ankara, katso, on yll’ ihan koht’ ukonilma,
iskien tulta ja kuun kehän kultaisen pian peittäin.»
Niinpä he nousivat, astelivat alas polkua pellon,
sankean viljan halki nyt, kirkkautt’ yön ihaellen;
tarhaan joutuivat he jo köynnöslehvikon varjoon.

Tuost’ alas astelemaan monipaatiset käytävän portaat,
hakkaamattomat askelmat, neitt’ autteli poika.
Hartiot tään nojanaan alas vitkaan astuvi neito;
kuu väräellen kurkistaa läpi Jehvikon heihin,
vaan pimeäänpä jo tuon parin jättää peittyen pilviin.
Laskihe neitonen noin, varanaan opas vankka ja valpas,
vaan jalan harhaan outopa vei rosopaatinen porras,
naksahtain nivel niukahtaa, — oli kaatua neito.
Käänsihe koht’ ojetuin käsivarsin neuvokas poika
armast’ auttaakseen; tämä hiljaa vastahan vaipuu,
painuvi rintaan rinta ja poskeen poski. Ja poika
seisoo kuin kuva marmorinen, lujan suistama tahdon,
neitoa kannattaa käsivarrell’, ei vedä luokseen.
Niin sulotaakan tuon hän tunsi ja myös sydänlämmön,
palsamihenkäyksen hänen huuliltaan, ja jo kantoi
miehisin tuntein naista hän salskean sankarin vertaa.

Neitopa vain kivun tuon salaellen leikkiä laski:
»Harmia tietää tää; niin merkkien uskojat haastaa,
jalka kun niukahtaa talon kynnyksellä. Ma oisin
ennett’ oivempaa toki toivonut. Viipyä hiukan
saamme nyt, ettei sun talonhuoltosi huonoa olleen
moittisi vanhempas, kun nilkkuja neitoja pestaat.»




Yhdeksäs laulu: URANIA

TULEVAISUUDEN TOIVE


Lemmen suojelijat, sydänliittojen, oi runoneidot,
ohjanneet pojan oivan tien tähän asti, jo ennen
kihlaust’ immen parmailleen hänen sulkea suoneet,
viekää päätökseen parin lempivän liitto ja pilvet
nuo heti häädelkää, jotk’ onnea vielä sen uhkaa!
Ennen muutapa nyt kotikuulumat kuulla te suokaa!

Miesten huoneess’ äiti jo maltiton kaks oli kertaa
käynyt, lähtenyt taas hätäellen, nyt tuli jälleen,
haastoi, kuink’ ukonilma jo nousi, jo kuu oli piillyt,
vaan yhä viipyi poika, ja yöt ovat vaaroja täynnä;
ystäviään kovin moitti, kun tyttöä ei puhutelleet,
puolest’ ei kosineet pojan, vaan tämän jättivät sinne.

»Vain pahan suurennat!» isä ärtyen vastasi hälle;
»päätöst’ itsekin täss’ odotamme ja selkoa, nääthän.»

Tyynenä tuolillaan näin alkoi naapuri haastaa:
»Aina kun rauhaton hetki on moinen, kiittäen muistan,
kuink’ isä-vainaa mult’ ihan nuorna jo juuria myöten
kiihkeän kiireen vei, ihan viimeiseen hidun hiukkaan
kiskoi, ett’ opin malttamahan kuin viisahin tuskin.»
»Ettekö kertois tuot’ isän keinoa?» pastori virkkoi.
»Sen halumielin teen, kukin voi näet oppia siitä»,
vastasi naapuri taas. »Oli sunnuntai, minä varroin,
hoppusin, malttamaton pojannaskali, vaunuja, joiden
meidät Lehmuslähteen luo oli vietävä. Niit’ ei
kuulunut vaan; minä kärppänä tuoll’ olin, tääll’ olin, portaat
pääst’ yhä päähän puijasin noin, ovet, ikkunat eestaas.
Sormia syyhysi, poltti, ma raaputin pöytiä, heiluin,
hyppelin temmeltäin, oli kurkuss’ itku jo aivan.
Kaiken tuon näki malttava mies; vaan kun ihan kummiks
elkeni yltyi, hän käsivarteen tyynenä tarttui,
vei minut ikkunahan, sanat mieleenpantavat lausui:
’Puusepän työpajan tuon, lepopäiväks suljetun, näätkö?
Aamull’ auki on taas se ja vilkkuen käy sahat, höylät,
koitteest’ ehtooseen siell’ uuras on työ joka hetki.
Vaan pane mielees: aamu se kerran on koittava, jolloin
mestari kaikkine siell’ apureineen arkkua sulle
ryhtyy laatimahan, työ taiten käy, nopeasti.
Tännepä toimeliaasti ne lautaisen majan tuovat,
vihdoin mallikkaan joka vie, kuten vie hätikönkin.
Kattoa raskast’ on heti sitten määrä sen kantaa.’
Henkeni silmin näin heti, ett’ oli kaikki jo totta,
lautoja liitettiin sekä tehtiin maalia mustaa.
Rauhass’ istuin koht’, ihan tyynenä vaunuja varroin.
Muut kun hoppuavat nyt vartoen, malttia vailla
vauhkottain, jopa vaan minun täytyy arkkua muistaa.»

Virkkoi pastori taas hymysuin: »Kuva haikea kuolon
katsoa kammona ei ole viisaan, loppuna hurskaan.
Toist’ elon toimintaan vie, kannustaa, tulevaisen
onnen toivoa vahvistaa murehessa se toisen;
kuolema kummankin eloks on. Teki siin’ isä väärin,
kuolon kuolona kun pojan herkkään mielehen painoi.
Nuor’ iän kypsyyden jalon arvon oppia saakoon,
vanhuus uhkuvan nuoruuden, iki-kiertävä kulku
jott’ ilahuttais kumpaakin, eloss’ ain’ elo täyttyis!»

Mutt’ ovi aukeni. Ilmestyi pari muhkea, aimo.
Ystävät hämmästyi, rakas hämmästyi isä, äiti
kasvua morsiamen, ihan yljän vartalon vertaa,
riittävän ei ovi näyttänyt tuon parin astua ylvään
rinnakkain yli kynnyksen. Tytön koht’ esitellen
vanhemmilleen siivekkäät sanat lausuvi Hermann:
»Tässäpä nyt talohonne on tyttönen toivoja myöten!
Hän hyvän suosion ansaitsee, isäkulta. Ja armas
äiti, nyt tutkailkaa talon toimia kaikkia hältä,
näätte sen koht’, ett’ ansaitsee lähell’ olla hän teitä.»
Sitten joutuen vei hän syrjään pastorin oivan,
virkkoi: »Nyt pulass’ autelkaa, rakas pastori, tässä
pulman purkamiseen, joka saattaa mieleni kauhuun.
Sillä en morsiameks ole tyttöä pyytänyt, tänne
luulee palvelijaksi hän vain tulevansa, ja pelkään
suuttuen lähtevän pois, avioksi jos aiotun kuulee.
Vaan heti selvyys! Kauemmin ei saa peteluuloon
jäädä hän, en minä kauemmin epätietoa kestä.
Joutuen nähdä nyt taas jalo viisautenne te suokaa!»

Puolehen seuran muun nyt hengenmies heti kääntyi,
vaan kova onni: jo hämmentää oli neitosen mielen
siin’ isä kerjennyt; oli tarkoittain parahintaan
lausunut laatuisasti hän nää sanat hilpeät hälle:
»Oivallista, hyv’ on, rakas lapsi! Ma nään iloll’, ett’ on
myös pojall’ aistia kuin isäll’, aikoinaan joka aina
kauneimman vei karkelohon, kotihinsakin vihdoin
nouteli nuorikon kauneimman, tämän täss’ emokullan.
Morsiamestapa huomaa, jonk’ on mies valikoinut,
hällä mi henki ja mieli ja kuink’ oman tuntevi arvon.
Teilt’ ei päätös kai toki pitkiä aikoja vienyt?
Sill' ei seurata lie kovin vaikea häntä, ma arvaan!»

Hermann nuo sanat vain ohi korvan kuuli, ja värjyi
ain’ ytimiin hän saakka, ol’ äänetön äkkiä seura.

Poskilleen punan lennähtäiss’, alas kaulahan asti,
seisoi loukkautuin, sisin haavoitettuna sielu,
kunnon tyttö, kun lauseet nuo ivaks ottaen kuuli;
silti hän malttautui sekä vastasi valliten mieltään
vanhukselle, mut tuskaans’ ei toki kätkenyt tyyten:
»Vastaanottoon ei mua tällaiseen varaellut
poika, kun haasteli hän tavat taaton, porvarin oivan.
Tiedän myös, edess’ ett’ olen taitavan, tietävän miehen,
viisas kohtelu jolla on kullekin henkilön jälkeen.
Vaan minust’ on kuin ette te kyllin säälisi köyhää,
näin talohonne kun astuu hän ja on palveluvalmis;
ettehän muuten muistuttais noin pistävin pilkoin,
kuink’ eri tietä mä kuljen kuin isä, poikakin moinen.
Köyhänä kyll’ ovest’ astun vain kera myttyni tänne,
hilpeän, varman miss’ olon vauraus suo asujoille;
vaan toki itseni tunnen, tääll’ oman kohtani arvaan.
Siis jalomielist’ onkohan noin mua ilkkua kohta,
ett’ ihan kynnykseltä on miltei kääntyä pakko?»

Viittoi pastori-ystävätään hädän hetkenä Hermann,
koht’ ett’ erheen hän, välimieheks astuen, poistais.
Astui viisas mies heti luokse ja huomasi neidon
harmin hiljaisen sekä kyynelet, hillityn tuskan.
Neuvoi henki nyt hänt’, ettei heti purkava pulmaa,
vaan tytön mielt’ ois kuohuisaa vähän tutkiva ensin.
Tutkistellen siis hän käänsihe neitosen puoleen:
»Harkita mahtanut et, maan vieraan neito, sa oikein,
outoja palvelemaan ylen äkkiä kun sinä suostuit,
millaist’ astua kartanohon on käskevän herran.
Vain kädenlyönti se näät koko vuoden kohtalon määrää,
paljon sietämähän sana ainoa suostuva saattaa.
Raskaat askelet ei pahin viel’ ole palvelun puoli,
ei hiki karvas, ainahinen jonk’ askare tuottaa;
rinnan raataa näät kera käsketyn käskijä uuras;
mutta kun oikkuja saa ihan syyttäkin moittivan herran
kärsiä, ristiin kun käy käskyt noin- sekä näinpäin,
kiivas on myös talon vaimo ja suuttuu joutavan vuoksi,
lasten on häijy ja raaka ja röyhkeän vallaton käytös,
työläs on kestää moista ja siltikin virkkuna, nopsaan
tehtävät toimittaa, äkäpäin ei ähmiä itse.
Pystyvän et sinä siihen näy, kun noin otit itsees
suust’ isän tuon pilan pienen, vaikk’ ihan ainahan sillä
tyttöä kiusaillaan, ett’ on muka mieltynyt poikaan.»

Haasteli noin. Kovin neitoon tuo puhe sattuva koski;
hillitä mielt’ ei voinut hän, väkitulvana tunteet
purkautui, povi nous, syvä huokaus tunkihe sieltä,
kuumien kyynelien valuessa hän vastasi kohta:
»Toisien tuskaan, ah, kuka viisas neuvoja kuunaan
arvaa, kuinka se voi vähän kirvoittaa, sana kylmä,
pois surun kuormaa, jonka on korkea kohtalo pannut!
Teill’ ilo, onni on tääll’, ei voi pila loukata teitä.
Kosketus pienikin sairaaseen kipeästi jo käypi.
Ei, mua auttais ei, jos teeskennelläkin voisin.
Siis heti julki, mi suurentais vain tuskani vasta,
hiljaa-kalvavahan veis kurjuuteen minut ehkä!
Lähteä suokaa mun! En voi minä viipyä täällä;
pois menen, etsin taas oman köyhän heimoni, jonka
hylkäsin noin hädän all’ osan oivemman minä vuoksi.
On luja päätös tää; voin tunnustaa minä siksi
sen, mitä muuten vuosia kai sydän kätkenyt oisi.
Siks isän pilkka se ei mua viiltänyt, että on mulla
herkkä ja ylpeä mieli, mi ei sovi palvelijalle,
ei, vaan siks, ett’ on sydämessäni tottakin tunteen
nostanut tuo tämänaamuinen jalo, nuor’ avun tuoja.
Ensin, tiellä kun hän minust’ erkani, hänt’ yhä mieli
jäi vain muistelemaan, sen aattelin onnea neidon,
jonka hän morsionaan sydämeensä jo kätkenyt ehk’ on.
Kaivon luona kun näin hänet taas, ilon mulle se moisen
toi, kuin ilmestys ihan taivahinen olis ollut.
Kun minut pestasi hän, minä seurasin niin halumielin.
Toivo, sen tunnustan, toki tiellä se mieltäni mairi,
ett’ omaks ansaitsen hänet ehkä mä vielä, kun kerran
vain muka välttämätön tuki näät talon tääll’ olen kaiken.
Ah, nyt vastapa nään, mihin vaaroihin minä heityin,
luon’ asuakseni hiljaisten ajatusteni armaan.
Vasta ma tunnen nyt, miten kaukana poika on rikkaan
katsoakaan tytön köyhän, vaikk’ ois tyttöjen parhain.
Näin puhun kaikk’, ettei mun mieltäni arvata väärin,
sattuman loukkaamaa, joka onneks sai minut järkiin.
Vartoa näät minun täytynyt ois, mykät peittäen toiveet,
morsion että hän kohtakin tuo kotihinsa; ja kuinka
silloin kalvavat nuo salatuskat kestänyt oisin!
Onni, kun sain opetuksen tään ja kun näin salat ilmi
pääs sydämestäni, kun pahan voi toki korjata vielä!
Nyt se on kuultu. Ja nyt ei hetkeäkään mua jäämään
mahdit mitkään saa häpeään vain tänne ja huoleen,
itse kun lempeni ilmaisin sekä toivoni hupsun.
Ei mua estä nyt yö, ei raskaat, sankeat pilvet,
ukkonen ei, jyly jonka jo kuuluu, ei sade rankka,
tuolla mi ulkona tulvailee, ei viuhuva myrsky.
Kaikkipa murheisella ne sain pakotiellä mä kestää,
vaikeat nuo, vihamies yhä vainoten kinterehillä.
Tielle mä lähden taas, olen tuohon tottunut ammoin,
kaikest’ erkanemaan, ajan pyörteen viemänä myötään.
Siis hyvin jääkää! Mennä on aika nyt. Näin oli säätty.»

Virkkoi noin, ripeästi jo päin oviaukkoa astui
kantaen myttyä, kainalohon joka viel’ oli jäänyt.
Vaan käsivarsillaan tytön lähtevän kietoen äiti
huudahtaa ylen ihmeissään: »Mitä kummia moinen
merkitsee, sano Nuo mitä turhat kyynelet tietää?
Poikani morsiohan olet, ei, sua en minä päästä!»

Vaan isä nyrpeissään sitävastoin seisovi katsoin
impeen itkevähän sekä ärtyisästi jo haastaa:
»Siis tähän kostoon vain minä niin olin myöntyvä kaikkeen,
päivän päätteeks ett’ ihan harmia saan ikävintä!
Kaikkein ilkeint’ on minust’ itku ja kirkuna naisten,
kiihkollaan sekavalla mi seikat sotkevi, jotka
rauhass’ aivan selvittää hitu järkeä voisi.
Katsoa kauemmin tätä ilvett’ en minä kummaa
viitsi; nyt vuoteeseen menen. Selväks itse se saakaa!»

Käänsihe rientääkseen heti kammiohon, leposuojaan
tuttuun tuohon, miss’ aviollinen häll’ oli vuode.
Vaan hänt’ esteli poika ja virkkoi näin rukoellen:
»Älkää rientäkö noin, isä, älkää suuttuko tyttöön!
Vain minun yksin on syy tähän hämminkiin, joka yltyi
vielä, kun ystävä yllättäin noin teeskeli. Tuokaa,
pastori, kunnian mies, tosi julki, sen teillehän uskoin!
Olkaa auttaja nyt, ei kiihtäjä, tään hädän, harmin!
Teille en arvoa vois niin suurta ma täst’edes antaa,
jos teko kiusan on vain halunanne nyt, ei jalo viisaus.»

Vastasi näin hymysuin vaka pastori taas: »Mikä viisaus
tunnustuksen tuon tytölt’ oivalt’ ois ihanaisen
saanut houkutetuks, salatuimman näyttänyt mielen?
Eiköpä huoltasi seurannut heti koht’ ilo, riemu?
Siis puhu itse jo vain; selitykset toisten on turhat!»

Astui armaan luo, sanat lausui hellivät Hermann:
»Noit' älä kyyneliäs kadu, helmiä haihtuvan tuskan;
onnen mulle ne tuo ja, ma toivon, sullekin täyden.
Tuonne ma lähteen luo maan vieraan neitoa oivaa
tullut en pestaamaan; anomaan tulin lempeäs, armas.
Vaan ujo, arkapa katse, ah, arvata sun sydäntuntees
kuink’ ois voinut! Vain oli ystävän silmäys sille,
kun sitä tervehdit kuvakalvost’ uinuvan kaivon.
Puoli ol’ onnea tuo jo, kun vain sinut toin minä tänne;
nyt sen täydeks sait! Tulon siunatun toivotan sulle!» —

Katseen loi syvän, liikutetun, ei karttanut neito
sulhon suudelmaa, sylinantia, huippua riemun,
kun se on vahvistus, ikävöitsemä lempivän kahden,
vastaiseen elon onneen, joll’ ei ääriä näy nyt.

Pastori muille jo kaikk’ oli kertonut. Vaan isän luokse
nyt tuli herttaisesti ja niiasi viehkeä neito,
suuteli kätt’, ei siin’ isän auttanut estely, virkkoi:
»Anteeks yllätetylle te suottehan, tuomiten oikein,
ensin tuskan kyynelet nuo sekä nyt ilon itkut.
Tuskani, riemunikin, oi, anteeks suottehan, suotte
onneen oppia vain minun, löyttyyn taas! Pahamieli
ensimmäinen tuo, jota hämmennykseni tuotti,
viimeiseksikin jääköön! Mink’ oli antava piika,
palvelun alttiin, kiintynehen, tytär teille sen antaa.»

Kätkien kyyneliään isä rinnoilleen hänet sulkee.
Hellänä suutelemaan emo lempeä käy, käsin kättä
puistavi; kaulakkain ovat ääneti itkevät naiset.

Joutuen taattoa nyt kädest’ otti jo tuo hyvä, viisas
pastori, vihkimäsormuksen veti tältä hän ensin
sormest’ — ei hevin lähtenyt tuo, nivel turpea esti —
äidin sormuksen veti myös sekä kihlasi lapset;
virkkoi: »Renkaat kultaiset nämä vielä ne liiton
näin nyt solmitkoot lujan, kaikess’ entisen laisen.
Poikaan syttynyt on syvä rakkaus neitoa kohtaan,
niin myös neitokin tunnustaa pojan toivotetukseen.
Teidät kihlaan siis, ajat koittavat teille ma siunaan
vanhempain luvall’, ystävän tään sekä naapurin kuullen.»
Onnea toivottaa kumarrellen naapuri kohta.

Mutta kun kiiltävän sormuksen pani neitosen sormeen
pappi, hän hämmästyin näki toisen, tuon, jota äsken
Hermann kaivon luon’ oli katsellut surusilmin.

Näin nyt virkkoi hän sanat leppeän leikkisät: »Kuinka?
Kihloiss’ ennestäänkö jo siis olet? Kunpahan ei vain
astune alttarin luo tähän esteeks entinen sulho!»

Vastasi neitonen: »Oi, tätä muistoa helliä suokaa
hetki mun pieni! Sen ansaitsee tuo oiva, jok’ antoi
tään erotessaan mulle, kun lähti ja jäi ikitielleen.
Ennalt’ arvasi kaikki hän, kun vapautta hän hehkuin,
intoa vaikuttaa, olomuotojen tultua uutten,
riensi Pariisiin, missä hän kohtasi vankilan, kuolon.
’Jää hyvin’, virkkoi hän. ’Minä lähden; kaikkihan liikkuu
nyt, mitä päällä on maan, kaikk’ irti on ratkeamassa.
Raukee valtojen vahvinten peruslait iki vankat,
kaikk’ oma liukuu pois, kaikk’ oikeus haltian vanhan,
ystävä ystävän luota ja lemmen luotakin lempi.
Multa nyt tänne sä jäät; sinut näänkö ja missä mä jälleen,
kenpä sen ties? Tämä ehkä on viimeinen puhelumme.
Ihminen vieras on vain maan päällä, on totta se; nytpä
vieraamp’ on kuni kuunaan. Ees oma maa omaks ei jää;
kulkevat aarteet pois; hopeoitten, kultien muodot,
nuo pyhät, vanhat, pois sulatellaan. Kuohuvi kaikki,
muotouneen kuin maailman peris yö sekä kaaos
jälleen, jättäen sen haparoimaan hahmoa uutta.
Jäät sydämessäsi mulle; ja tiemme jos yhtyvät kerran
viel’ yli pirstotun maailman, olioita me liemme
uusia, toisia kai, joit’ ei sido kohtalo. Sillä
sen mikä kahlita vois, ken nää näki, nää eli päivät!
Mutta jos toisin on säätty, jos ei ohi vaarojen näitten
kerran lie sylitysten taas iloll’ yhtyä suotu,
muistoni mielessäs yhä väikkyä suo sinä silloin,
tyynenä voidakses kovan kohdata kuin hyvän onnen!
Uus olo, liitto jos uus sua kutsuu, nauttios kiittäin,
kohtalon arpa mit’ antava lie. Suo lempesi puhtaan
hoivata rakkahias, hyvän suo tuta kiintyvä kiitos.
Vaan pidä silloinkin kevyt, lähtöön kerkeä jalka;
kahtapa tuimempaa näet tuskaa uus ero uhkaa.
Olkoon päivä ja työ pyhä sulle; mut ei elo silti
suuremp’ arvoltaan kuin muu hyvä pettävä täällä!’

Noin hän virkki, ja konsaan ei jalo saapunut jälleen.
Hukkui kaikkeni mult’, opetuksen tuon yhä muistin,
niin tänä hetkenäkin, uutt’ onnea täällä kun tarjoo
rakkaus, siintelemään ihanimmat loihtivi toiveet.
Anteeks, ystävä, suo, mua jos vapisuttavi, vaikk’ on
suojana sun käsivartesi! Niin merimies, joka vihdoin
pääs satamaan, lujan maan kamarankin huojuvan luulee.»
Virkki ja sormeen sormuksen veti vierehen toisen.

Sulhopa, miehekkään, jalon tunteen täyttämä, lausui:
»Vain sitä vahvemp’ olkoon siis, kun järkkyvi kaikki,
liitto nyt tää! Dorothea, me horju, me hellitä emme,
ei jätä toinen toist’, ei kaunoisuutt’ oman kaiken.
Sillä ken keskell’ on ajan horjuvan horjuvamieli,
vain pahan paisuttaa, vain laajenemaan yhä laskee;
vaan oman maailmansapa luo luja, kestävä luonne.
Älköön salliko Saksan mies tuhon kauhean tulvan
vyöryä laajemmalle ja häilykö tuonne ja tänne.
Meidän on tää! sanokaamme, ja työ sanan taatkohon! Maineen
viel’ yhä saa joka kansa, mi kamppailuun Jumalansa,
lain, kodin, vanhempain sekä vaimojen, lapsien eestä
yhtenä miehenä nousi ja suistui sortajan miekkaan.
Mun olet; nyt omemp’ on kuin konsaan kaikk’ oma mulle.
Ei ole huoli sen vartia, nauttija ei suru arka,
ei, vaan voima ja uljuus. Nyt tahi vasta jos uhkaa
ken vihamies, minut itse sa vyötä ja tuo tamineeni!
Kun kodin, rakkaat vanhemmat sinun vaalivan tiedän,
silloin kohtaamaan vihamiestä on rintani varma.
Jos kukin aattelis näin, pian voimaa nousisi vastaan
voima, ja kaikkien meidän koht’ ois riemuna rauha.»
p/

       *       *       *       *       *

Nyt ilmestyvän »Hermann ja Dorothea» runoelman suomennosta
suorittaessaan on kääntäjällä ollut lähtökohtanaan eräitä esitöitä.

Runoilija _Arvi Jännes_, »Hirvenhiihtäjäin» suomentaja, on kääntänyt
osan tätä runoelmaa. Käännös, käsittäen I laulun ja 171 säettä II
laulusta, on — tekijänsä ilmoituksen mukaan keskeneräisenä — ilmestynyt
julkaisussa »Suomalainen, Suomalaisen sanomalehtimiesliiton albumi II»
(1911), johon albumiin sisältyy myös II laulun loppu _K.V. Vesalan_
käännöksenä, ja on liitetty myös »Muistoja ja toiveita» kokoelman
toiseen painokseen (1918).

Ottamalla huomioon nämä käännökset on sittemmin maisteri _Antti
Rytkönen_, Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston toivomuksesta,
tehnyt harrasta työtä tämän runoelman pukemiseksi suomenkieliseen
asuun. Ollen kuitenkin muilta toimiltaan estetty lopullisesti
toteuttamasta tätä aiettaan on hän jättänyt käännösluonnostensa
käsikirjoitukset niiden aikaisemman tarkastajan käytettäväksi työn
loppuunsaattamista varten.

Vaikka tosin kahden eri suomentajan erilainen tyylitunne sekä ennen
kaikkea pyrkimys runoelman sisällyksen ja ilmaisutavan mahdollisimman
uskolliseen kuvasteluun on pakottanut tehtävän läpikotaiseen
uudelleenkäsittelyyn, on tietenkin näissä luonnoksissa jo joukko
säkeitä ollut varteenotettavassa muodossa. Ja sekin, mikä ei
semmoisenaan ole tuntunut käyttökelpoiselta, on tavallaan voinut olla
kannustimena mainitulle pyrkimykselle, joka samalla on tavoitellut
tämän Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston kannatuksella
tapahtuneen aloitteen saattamista sen tarkoituksia vastaavaan
päätökseen.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HERMANN JA DOROTHEA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.