The Project Gutenberg eBook of Heittääpi suolavettä - ynnä muutakin, by Sulo-Weikko Pekkola

Huvilanvahtina.
»Heittääpi suolavettä, heittääpi».
Korpilaki.
Kaasusota.
Keskeytynyt hirvenjahti.
Praasniekoilla.
Kyllösen Riston lintulangat.
Kelovaaran musta karhukoira.
Upseerin ahteri.
Lampuri.
Kihlajaiset.
Karhua vitsalla.
Änätinpää.
Penhatti Hietasen vauhtipuu
Aaron kosto.
Kalamajalla.
Sinikan tarina.

HUVILANVAHTINA.

Nyt ne menivät, pois lähti koko kesäinen joukko, ja tyhjyys ammottaa kaikkialla vastaan. Ei sellainen tyhjyys, jonka tapaa autioissa, kylmilleen jätetyissä huviloissa. Niissä käydessään tuntuu siellä vallitseva autius ikäänkuin luonnolliselta, tuntuu kuin ne eivät voisi sen kodikkaampia ollakaan.

Mutta tätä tyhjyyttä katsellessa repii ja raastaa jossakin. — Jokainen nurkka täällä muistuttaa lähteneistä. Kuistilla Pojun korvapuoli puuhevonen katselee laiturille kuin ihmetellen, että eikös sitä miestä enää kuulukaan rulluttamaan, kuten Poju ajamistaan kutsui; Elna-tyttösen nukke, jota vielä aamulla puettiin ja koristeltiin, on lähtökiireessä unohtunut sohvalle Kaisun keskeneräisten piirustusten joukkoon. Ja kun hetkeksi heittäydyn lepäämään vuoteelleni, henkii naapurivuoteen päänalusesta niin tuttu tuoksu, — taitaa vielä olla sitä joulupukin tuomaa hajuvettä.

Poissa ovat he kaikki. Vain kasi, Halli ja minä jäimme tänne puutarhaa vartioimaan ja keräilemään syksyn satoa.

Kun ehtoohämärässä palasin heitä saattamasta, kehräsi kasi laiturin äärimmäisessä nokassa, ja Halli katsoi kummissaan, jotta »yksinhän vain tulit, minnekkä veit kaikki leikkitoverini?»

Kyllä hän sen jo arvasi, kun aamuvarhaisesta lähtien tavaroita kannettiin laiturille, etteivät asiat nyt ole oikealla tolallaan. »Minkätakia vietiin pojun sänky pois, minkätakia kerättiin pihamaan hiekkalaatikosta kaikki ne kirjavat kipot ja kapot, joita kesän mittaan siinä auringonpaisteessa lekotellessa oli niin hauska katsella, kun lapset niillä leikkivät?»

Vinkaisee Halli vastaani veneestä noustessani ja katsoo vielä tarkemmasti, eikö sieltä nousisi sitä pikkuista punalakkistakin, joka aina niin pehmeästi repi turkista, kaulaa halasi ja kuiskutti korvaan. Vaan tyhjä on vene.

Tehtiin sitten kiertokäynti huoneesta huoneeseen, ja allapäin seurasi Halli askel askeleelta. Mutta kun yläkerran makuusuojiin piti lähdettämän, silloin ratkesi Hallin odotus sydäntäsärkeväksi ulinaksi: »Älä mene sinne, ne veivät sieltä kaikki pois, veivät kulkusniekkalängetkin, joilla Poju aina minua ajeli.»

Näinhän haasteli Halli alaportaalla eikä suostunut nousemaan ylemmäs houkuttelemallakaan.

»Mutta mitäs tämä tällainen suru on, nälkähän meidän tulee. Lähdetäänpäs keittiöön katselemaan jotakin suuhunpantavaa. — Onhan täällä ryyniä ja jauhoja, on sokeria, ja mikäs pussi se tuossa on? Eikös vain olekin talkkunoita, niitä viimekesäisiä torilta ostettuja, joista tuli vatsa kipeäksi: muistathan sinä Halli sen. Mutta nyt me teemmekin näistä jauhoista puuron sellaisen, että murheet haihtuvat. — Mitenkäs se sanoi Pielaveden ruustinna talkkunapuuron laitettavan: kolme litraa vettä, talkkunajauhoja niin paljon, että kauha seisoo pitelemättä ja suolaa maun mukaan.»

»Kolme litraa vettä, onhan se suurenpuoleinen annos, niin että täytyy ottaa tuo suurempi kattila. Siinähän sitä sitten kiehuu viikon eväät meille, jos keitos onnistuu. Ellei onnistu, ei puhuta kenellekään, vaan viedään vähin äänin possulle.»

Näin juttelen minä taas Hallille valkeata viritellessäni ja laitellessani kattilaa tulelle. Pianhan vesi poutakuivilla puilla kiehahti, talkkuna lyötiin sekaan ja hämmennettiin.

»Mutta mitenkäs paljon suoloja tähän pitikään? Maun mukaan, sanoi ruustinna, vaan miten sen nyt maistelet? Eiköhän panna kaksi tukevaa kourallista, vai mitä arvelet? — Jaha, häntääsi heilautat ja vilkutat silmää, pannaan sitten kaksi kourallista.»

Tulihan siitä keitos, puuro miehen kestävä, joskin vähän vankkasuolainen. Kasi pisteli sitä kupillisen, Halli kaksi lautasellista, ja minä ammentelin suoraan kattilasta. Voisilmää ei toki unohdettu yhdestäkään annoksesta.

Piti toki possujakin muistaa, ennenkuin vallan pimeni ehtooksi. Käydään siitä kolmisin kaalimaalle, josta nyimme valtaisan kasan alalehtiä ja viemme karsinaan. Jalkeilla kuuluvat siellä vielä olevan, jopa taisi nälkäkin kiristää.

Hallin tuuhea musta häntä heilahtelee tätä katsellessa, ja aina leikkisä kasi hyppää silloin tällöin häntään käsiksi. Mutta yksinäisyys yhdistää. Aamulla vielä Halli ärähti, kun kasi kärpästä tavoitti hänen käpälästään, nyt sallii hän lauhkeana kasin roikkua hännässään astellessamme takaisin asuntoon.

Sytytän öljylampun ja heittäydyn sohvalle pitkäkseni kaupungista tuomiani sanomalehtiä silmäilemään. Kasi jalkopäässä jo hyrrää, vaan Halli vielä levottomana vaeltelee suojasta toiseen, kunnes raskaasti huoahtaen laskeutuu lattialle sohvani viereen.

»Älähän sure, Halli-poikani», juttelen hänelle, »mikäpäs hätä meillä täälläkään on. Eletäänhän nyt tämä syyskausi kahteen pekkaan, vahdimme taloa, muistelemme muinaisia, sellaisia vuosikymmenien takaisia asioita — joista sinä Halli et tiedäkään — ja pannaan iltojemme kuluksi paperille toistenkin luettavaksi. — Ja vielähän ne kaupunkilaisetkin sieltä katsomaan tulevat. Odotahan lauantaihin saakka, niin jo soittelevat puhelimella ja kehoittavat, jotta tule, hyvä mies, noutamaan meitä kylylle. Ja kylvynhän me heille lämmitämme, lämmitämme niin, että kivet paukahtelevat. Kaikki makeimmat omenat poimimme ja paistamme perunahauvikkaita. Sitten taas Poju rulluttaa hevosellaan ympäri kuistia, ja Kaisu antaa sinulle sokeripalan, kunhan ensin sanot »kovan sanan». Ja vielä mekin täältä lähdemme. — Kun syksy tuuli repii puista lehtiä ja panee nurkat kolkosti ulvomaan, silloin puhdistamme puutarhan, lyömme ovet lukkoon ja ikkunat tukkoon, soutuveneet vedämme maihin, käännämme ne nurin ja peitämme ja viimeisen kerran heitämme moottorin käyntiin tänä syksynä täältä lähtiessämme. Eihän siellä kaupungissa ole niinkuin täällä: aina pitää raapaista ovea ulos päästäkseen, ja kun sisälle pyrkii, täytyy joskus oikein hermostuneesti haukahtaakin. Vaan mitäs ne vaivat ovat? Siellähän on Poju ja kulkuslänget, siellä on niin monta hyväilijää. Ja sitten taas ensi kesänä… No, mikäs nyt tuli?» Halli urahtelee ja käpälät käyvät vilkkaasti; elelee kesäisissä muistoissaan. Nukahtipa kesken juttujani.

Sammutan minäkin lampun; sanomalehti valahtaa lattialle, painuvien silmäluomien alle välähtää vielä ohratuli lounaiselta taivaalta ja kuin tuudittaen kuuluu väylältä moottoriveneen jyskytys…

»HEITTÄÄPI SUOLAVETTÄ, HEITTÄÄPI.»

Navettamme takaa kulki rapakkoinen kuja haan läpi Anttisepän metsään. Sitä rapakkoista kujaa pitkin kuljetti Otto joka aamu talonsa karjaa syöntimaille ja illalla taas takaisin. Ja niin pitkälle kuin muistini riittää, en muista aamua, jolloin Otto ei olisi opastanut Anttisepän viittä lehmää laitumelle, niitä vähän niinkuin varkain juottanut navettakaivolla meidän lehmiä varten jauholla suurustetusta korvosta, enkä myös iltaa, ettei Otto olisi lehmiensä kanssa palannut pursuvaa kujaista pitkin takaisin maantielle.

Siihen aikaan eivät autot vielä hätyytelleet maantielehmiäkään, joten ne löysivät kotiinsa ilman johdattajaakin. Siksipä Otto aina jättikin lehmät maantielle, ja kolmasti viikossa, postin tultua, poikkesi meille lainaamaan sanomalehtiä. Sanomalehti oli silloin vielä melko harvinainen julkaisu, eikä niitä meillekään tullut kuin kolmisen kappaletta, ja niistä yksi oli Keski-Suomi. Sitä Otto erikoisesti harrasti, ja tullessaan hän aina pyysikin, jotta

Ottoa pidettiin yleensä höynäpäisenä, ja sitä hän epäilemättä olikin — ainakin mitä pukeutumiseen tulee. Ei talvellakaan, saati sitten kesällä suostunut hän käyttämään muuta vaatekappaletta kuin säkkiriekaleen, joka roikkui toisella olkapäällä. Tuuheavillainen, kuparinruskea rinta paistoi paljaaltaan, eikä alaruumiillakaan ollut muuta verhoa kuin luonnollinen harvahko karvapeite.

Siksipä häveliäämmät naisihmiset — ja varsinkin tyttölapset — koettivat kaihtaa Oton seuraa, paitsi missä ei ollut sivullisia näkijöitä. Otto oli nimittäin ihastunut suuresti naisväkeen ja missä yhdenkin tapasi, riensi heti luokse, ojensi kätensä ja kysyi:

Miehiselle väelle Otto aina tarjosi tupakkaa peltirasiasta, joka oli hänen ikuinen seuralaisensa. Sinne keräsi hän kaikki maantieltä löytämänsä sikaarien ja savukkeidenpätkät, hieroi ne nuuskaksi ja tarjosi tapaamalleen, kenelle tahansa, ja jutteli asioita. Sillä Otto kykeni puhumaan asiallistakin, ilmoista, vuodentulosta, lehmien poikimisesta ja muusta sen sellaisesta, eikä hän koskaan haastanut riitaa.

Otto oli käynyt koulujakin, kaksi luokkaa Porvoon ruotsalaista lyseota — siis yhtä paljon kuin eräs armeijamme everstiluutnanteista —, mutta hänellä ei ollut yhtä suuria kohoamisen mahdollisuuksia, koska siihen aikaan ei käyty sotia. Hän jäi vain karjapojaksi, kun isä kuoli, ja veli otti talon hallituksen käsiinsä.

Minun silmissäni hän ei vanhettunut koskaan. Minä näin hänet aina ikämiehenä, parransänkisenä, säkkirääsyssään törkyisenä ja hymyilevänä.

Mutta saattoi Otto joskus suuttuakin, ja silloin kaikui koko kylä hänen karjahduksistaan. Eikä silloin kukaan liikkunut huoneestaan, kun Otto seiväs tai viikate kourassaan heilui kylän kujasilla. Harvoin se sattui ja vain silloin kun Ottoa härnättiin, mutta muistan erään tällaisen tapauksen.

Olimme poikalauma lauantai-iltapäivällä uimassa pappilan rannassa, juuri siinä sillankorvassa. Ilma oli helteinen ja tyven, ja törmänrinteisestä tiilimiilusta kohosi sauhu suoraan taivaalle. Lekottelimme karvarin laiturilla silloin tällöin pistäytyen joessa vilvoittelemassa.

Otto toi lehmiä kotiin ja näki meidät. Hän jätti lehmät kävelemään itsekseen kotiin ja tuli kanssamme uimaan, kuten joka päivä oli tehnyt. Riisui yltään säkkinsä ja hyppäsi jokeen.

Hän oli mestari uimaan, mutta sukeltamisen taitoa hän ei koskaan oppinut. Taikka oppi vain osittain. Peräpuoli oli nimittäin aina pinnalla, vaikka hän kuinka pitkään olisi pitänyt päätään veden alla. Omasta mielestään oli hän kuitenkin kylän paras sukeltaja.

Suutarin Eelis oli tiilimiilun vahtina ja seisoi rannalla katselemassa uintiamme. Hän oli tunnettu suureksi koiranleuaksi, vaikka me pikkupojat emme sitä silloin vielä tienneet. Nyt hän ehdotti, että pitäisimme sukelluskilpailun; hänellä kun oli oikein kellokin, niin näkisimme tarkkaan, kuka kauimmin pysyy vedenpinnan alla.

Suostuimme kaikki ehdotukseen, ja varsinkin Otto oli kilpailuista innostunut. Asetuimme lautan reunalle, ja Eelis laski kolmeen, jolloin hyppäsimme. Emmehän me pojannaskalit Oton kanssa kyenneet kilpailemaan, sillä kun hetken kuluttua kohosimme pinnalle, pyristeli Otto vielä veden alla takapuoli pinnalla.

Tätä oli suutarin Eelis odottanutkin, varannut käteensä särmikkään tiilenpalasen, ja sen hän linkosi nyt taitavasti Oton peräpeiliin. Samassa hetkessä oli Oton yläpääkin vedenpinnalla, ja hän päästi karjahduksen, joka kuului aina kylän toiseen laitaan saakka ja pani meidät vilkkaasti liikkeelle. Sillä tiesimme, että nyt ei ole hyvät oltavat Oton lähettyvillä.

Kipaisimme henkemme edestä pormestarin ruispeltoon, joka alkoi juuri siitä törmältä ja kauhuissamme katselimme, kuinka Otto heitteli paitamme ja neliniitiset housumme laiturilta jokeen ja sitten läksi otattamaan maantielle.

Hetken kuluttua uskalsimme tulla piilostamme esille, etsimme vaatteemme kaislikosta ja panimme ne kuivumaan karvalaatikon päälle laiturille. Kaiken aikaa piti kuitenkin yksi aina vahtia, ettei Otto palaisi takaisin.

Kirkonkello töyryn takaa ilmoitti kuudennen hetken lyöneen, vaatteemmekin olivat kuivuneet, ja päätimme lähteä kotiin kylvylle. Vatsakin huusi jo ruokaa.

Kun Anttisepän talo oli siinä matkan varrella, päätimme sentään poiketa vilkaisemassa, millä tuulella Otto mahtoi olla; tunsimme vähän niinkuin vastuunalaisuutta hänen suuttumuksestaan, vaikka itse asiassa olimme aivan syyttömiä.

Ei näkynyt mitään liikettä talon pihatolla. Isäntä ja emäntä olivat saunassa, piika Hevilla oli tulossa karjapihasta pirttiin. Piilouduimme seinäntakaiseen pensaikkoon, kiipesimme avonaisen akkunan alla olevaan suureen omenapuuhun, josta saatoimme seurata tapahtumia pirtissä.

Otto oli jo asettunut ja istui nyt pöydän ääressä edessään leivänpuolikas ja litran vetoinen suolavesikuppi, jossa uiskenteli pari laihaa silakkaa. Rauhallisena istui hän siinä kovaa palaa pureskellen, silloin tällöin ryypäten suolavettä palansa paineeksi. Vihansa oli jo tykkänään unohtunut.

Silloin tulee Hevilla sisälle käy takan ääreen ja alkaa sättiä Ottoa.
Sillä Hevilla oli pahansisuinen eikä olisi sallinut leivänpalastakaan
Otolle, ja heidän välillään oli ainainen suukopu.

Sana seurasi toistaan, Ottokin joskus aina harvakseen vastaili, mutta siitä Hevillan sisu vain yltyi. Vaan kun ei sana näkynyt enää pystyvän Ottoon, teki Hevilla sen viimeisen naisellisen tempun, jota vastaan miehellä ei ole mitään valttia. Hän meni Oton eteen, kääntyi ympäri, nosti hameensa, kumartui ja näytti, mitä siellä oli nähtävää.

Tämä oli sentään jo Otollekin liikaa. Hän vilkaisi Hevillaan käsin, sanoi sitten vakavasti:

Hevilla laski esiripun ja palasi kiiruusti takan luo, mutta haastoi yhä riitaa sen kun kerkesi. Innostui lopulta niin, että juoksi uudelleen pöydän luo ja teki saman tempun kuin äskenkin.

»Heittääpi suolavettä, heittääpi», hoki hän ja nakkasi samalla silakkakuppinsa sisällön juuri sinne esiripun alle. »Heittääpi, heittääpi.»

Hevilla kirkaisi, hypähti korkealle ja täyttä kurkkua huutaen juoksi pihamaalle ja siitä kaivolle.

Mutta me pojannaskalit huusimme myös täyttä kurkkua riemusta, pudottauduimme omenapuusta pensaikkoon ja kipaisimme yli kujan ja kallion lepikkoon.

KORPILAKI.

Oli kuukausi kuljettu umpisaloja, oli mitattu maita ja aapoja, kun insinööri, sellainen maanmittari, työsakin johtaja sanoi Aatulle, etelästä viimeksi saapuneelle vitjamiehelle, että »käypäs sinä Sovankylän kirkolta posti ja palkkarahat; niitä pitäisi siellä olla viitisentuhatta markkaa.»

Eipä sillä, että palkkarahoja olisi siellä saloilla tarvittu, jossa et viikon vieremiin nähnyt muita kuin oman työsakkisi miehet eikä korvaasi ottanut muu ääni kuin kirveen kajahtava kumahdus linjalta tai palokärjen vihlaiseva huuto kelohongasta. Mutta kun rahat kerran olivat tilauksen mukaan kirkolle saapuneet, niin samallahan ne saattaa ottaa postin mukana. Sielläpä kulkeutuvat selkärepussa siksi kuin lopputilitys tehdään ja rahanalaista tavaraa saadaan niillä rintamailla.

Aatu läksi tarpomaan kahdeksankymmenen kilometrin pituista jalkamatkaa kirkolle. Olihan tämä jo reipasta hommaa päästä kesken kesää kirkolla käymään. Niin, olikin vitjamiehenä olo alkanut tympeyttää, — arvaahan sen, ikänsä uittotöihin tottunutta, jonka mieleen aina muistuivat ne vastarannalla vietetyt rokulipäivät, jolloin ei suma juossut, vaan palkka sentään juoksi niinkuin Hackmanin konttorista.

Aatu suoritti asiansa hyvin, nosti repullisen postia ja kapallisen rahaa — näet pientä rahaahan siellä saloilla tarvitaan, mikäli tarvitaan — ja toisen päivänpuolisissa läksi paluumatkalle.

Olisihan tuon matkan Aatun sisulla painaltanut pysähtymättäkin, eikä Lapin kesäyö taas pakota pimeän takia polulta poikkeamaan, mutta kun se kirkolla vietetty yö tuppasi väkisinkin raukaisemaan, pysähtyi Aatu aapan laitaan puolimatkassa, viritti pienen tulen sääskien pelotukseksi ja kaivoi repustaan palasen makkaraa kurkun täytteeksi. —

Nahkaisessa repussa oli makkaraa ja leipää rahanippujen joukossa, ja Aatu kaiveli kumpiakin. — »Olisipa tuossa, pahuus soikoon, nyt otettavissa kerrakseen. Mitäpä, jos jättäisi koko savotan ja painuisi suorastaan Muurmannille; — kuka siellä enää jälkiä nuuskii — — —.

Mutta ei; Aatu hypähti kanervasavultaan kuin olisi mato pistänyt ja saapui vihellellen yövilakka jängänlaitaa pitkin notkolle, siitä kankaalle, siitä taas notkolle ja kankaalle, kunnes puolissapäivin kirveenisku linjalta jo kumahti korvaan, ja postit ynnä rahat luovutettiin »insinöörille», jonka jälkeen pidettiin tavallista pitempi tupakkatunti.

Sinä iltana ei rakovalkealla äkisti nukuttu, sillä olihan postit luettava, maailmantapaukset saatava selville. Vasta kun puoliyö kääntyi aamupuoleksi ja norolta nouseva usva pani sääskenkin vaiteliaammaksi, käännähti mies toisensa jälkeen kyljelleen, ja insinöörikin veti päänsä huppuun.

— Mutta Aatu ei nukkunut. — Kulkijaveri alkoi taas nousta eikä tämä linjallakäynti enää miellyttänyt. Pois pitäisi päästä isommille oloille, mutta mistä ottaa rahat? — Ajatus alkoi yhä kuumemmin polttaa ohimoissa, ja silmä pakostakin kääntyi insinöörin jalkopuoleen, — selkäreppuun. Siellähän oli rahaa, valtion valuuttaa niputtain. Hänhän oli sen kunnollisesti saattanut perille penninkään puuttumatta, nyt se oli viskattu tuohon kankaalle vaikka ketun vietäväksi. Kuka sitä tällaisessa parikymmenmiehisessä jätkäjoukossa tietää, mikä mikin on, häntä ei ainakaan voisi kukaan epäillä — — —.

Aatu nosti päätään ja kuunteli. Kaikki näkyivät nukkuvan, raskas kuorsaus vain ympäri leirin sekottui sääsken piipitykseen sekavaksi sorinaksi eikä kukaan liikahtanutkaan.

Insinöörin selkäreppu oli miltei käden ulottuvilla, vain parin miehenmitan päässä Aatun makuupaikasta. Hän hivuttausi hiljalleen repulle, avasi vetosolmut ja työnsi hiukan vavahtelevat sormensa aukkoon. Ja siinähän ne olivatkin rahat, aivan samassa paikassa, mihin insinööri oli ne työntänyt, nuoralla sidotuissa puolentuuman paksuisissa nipuissa setelit. Kovat, rullalle kierretyt markat olivat valuneet jonnekin syvemmälle.

Nippu toisensa jälkeen siirtyi repusta Aatun väljän housunkauluksen sisäpuolelle, ja sitten hän varovaisesti vierittäysi takaisin makuupaikalleen. Rakovalkea räiskähteli unisesti, koillisessa rusotti jo taivaanranta, ja leiristä kuului vain nukkuvien kuorsaukset. Hyvä olisi ollut suoristaan painua taipaleelle, mutta silloinhan hän olisi myös paljastanut itsensä. Ei, ei Aatu niin tyhmä ollut; vielä viikon päivät päätti hän vedellä vitjoja linjalla ja sitten vasta pyytää eron oikein reilusti. Hän veti takin päänsä yli sääskien suojaksi ja nukahti.

Tuli aamu ja insinööri huomasi tekosen tapahtuneeksi, mutta ei siitä mitään puhellut, katselihan vain miehiään, jos olisi jonkun katse työn kavaltanut. Mutta aamuaskareet kulkivat entistä latuaan, eikä Kainin merkkiä saattanut kenessäkään havaita. Sitten, ennen töihin lähtöä kutsui hän kaksi työsakin vanhinta sivummalle ja ilmoitti tapahtuneesta.

»Kyllä asia selvitetään», sanoi toinen heistä, »antakaahan minun vain järjestää».

»Pojat, tässä sakissa on varkaita, ja niitä me emme suvaitse. Tunnettehan te Korpilain, joka sanoo, että tappaa saa, mutta ei varastaa ja varkaalle on annettava sakin hivutusta. Kuka on ottanut insinöörin rahat?»

»No, sitten pojat, reput auki ja vaatteet pois päältä, niin kyllä varas löytyy.»

Nopeasti aukenivat nahkaiset laukut ja vaatteet riipaistiin päältä. Aatukin levitti eväänsä sammalikolle ja antoi takkinsa tarkastettavaksi, mutta mitään ei löytynyt.

»Heitetään pieksut ja housut», komensivat toiset, vaan Aatu vitkasteli. Silloin tarttuivat rotevat kädet Aatuun, hänet kaadettiin kankaalle ja pieksut sekä housut vedettiin vastusteluista huolimatta jaloista. Ja sieltähän ne löytyivät etsityt rahatkin nyöritetyissä nipuissa.

Silläaikaa kuin toiset pitelivät Aatua suullaan maassa, noutivat toiset hetteen laidasta pikkusormen paksuisia koivunvesoja, joista alkoivat kiertää notkeita vitsoja. Insinööriä tämä jo kauhistutti, ja hän sanoi antavansa Aatulle anteeksi, kun kerran oli saanut rahat takaisin.

»Insinööri voi kyllä antaa anteeksi, mutta sakki ei anna. Sakin kunnia vaatii Korpilakia», sanoivat miehet ja sitten se alkoi. Pari miestä piteli käsistä ja jaloista Aatua alallaan, ja neljä miestä huiteli notkeilla, väännetyillä koivunvitsoilla hänen paljasta selkäänsä tahdissa.

Ensin Aatu kiroili ja uhkaili, sitten muuttuivat kiroilut ähkimiseksi, sitten alkoi hän itkeä ja rukoilla armoa ja sitten kuului vain ähkimistä.

»Lopettakaa jo», komensi insinööri ja miehet jättivät Aatun rauhaan, mutta ei hän siitä liikahtanutkaan, sillä selkäsauna oli ollut siksi perinpohjainen.

Yksi mies määrättiin Aatun vartijaksi, siksi kunnes heräisi, toiset painuivat linjalle. Kun joukko taas illalla palasi leiripaikalle, ei Aatua siellä enää ollut. Puolissapäivin oli hän vetänyt vaatteet päälleen ja sanaa puhumatta lähtenyt pohjoista kohti. Mutta kun oli päässyt pari kivenheittoa leiriltä, oli kääntynyt vielä ympäri, nostanut nyrkkinsä ilmaan ja karjaissut käheästi kuin huuhkain:

KAASUSOTA.

Kaasusota on tulevaisuuden sota, kaasusotaan tähdätkäämme ponnistuksemme ja pitäkäämme silmämme sirrillään tätä tulevaisuuden aselajia kohtaan.

Näin puhuvat nykyajan sotateknikot, harjoittavat ja kirjoittavat ja luulevat vasta nyt keksineensä tämänlaatuisten aineitten hirvittävän moraalisen voiman ja vaikutuksen. —

Mutta on sitä kaasuja ennenkin käytetty, minunkin nuoruudessani, ja koska henkilökohtaisesti jouduin niistä vähän niinkuin edesvastuuseen, haluan kokemuksistani hieman kertoa, sillä voihan sattua, että jyvänen jutuistani putoaa otolliseenkin maaperään.

Silloin oli syksy ja sunnuntaiaamu. Päivämäärää en tarkalleen muista, sillä äiti piti muna-allakan omissa heteissään ja minun aikani kului muutenkin. Perunat oli kuitenkin jo nostettu maasta ja koivun lehti alkoi kellistyä. (Muualla kyllä sanotaan, että lehti kellastuu, mutta pornaislainen sen samalla myös kellistää, niin että minäkin annein sen kellistyä.) Oravalla oli vielä kesäkarva.

Silloin sunnuntaiaamuna sanoi äiti minulle aamiaista syödessä, että »laittau sinäkin siitä kirkkoon sanaa kuulemaan, ettet taas juokse pitkin mäkeä oravia kivittämässä.»

Poistuinkin jo ennen papinkellojen soittoa siihen maantien varteen makasiinin nurkkaukseen katselemaan kirkkoväen menoa. — Kyllähän minä kerkiän sitten urkuparvelle lukkarin viereen, kun soittavat yhteen. Lukkari antoikin minun aina istua aivan siinä urkujen vieressä omalla penkillään, ja minusta oli suurin nautinto katsella ja kuunnella lukkarin liturgiaa. Erikoisesti kiinnosti mieltäni lukkarin ja papin vuorolaulu, kun pappi ensin veisaa seurakunnalle, että »Herra olkoon teidän kanssanne», niin lukkari kohteliaasti seurakunnan puolesta vastaa »olkoon Herra teitinkin kanssa», vaikka kirjassa oli nimenomaan pitkällä ässällä sanottu »sinunkin kanssas». Minä huomautinkin siitä kerran lukkarille, mutta hän katsoi minuun tiukasti ja sanoi: »Tyst, Sulo!» — Myöhemmin huomasin tämän kohteliaisuuden johtuneen lukkarin puuttuvasta hammasrivistöstä, joka ei ollut otollinen ässän lausumiseen.

Seisoin siinä makasiininmäellä katselemassa vanhemman väen menoa, joista moni tervehti minua ystävällisesti— arvaahan sen, opettajanpoikaa. Naapurinpojat, Tiljanterin Eemeli ja Kaalsonnin Eemeli tulivat myös luokseni, kirkkomatkalla hekin. Kaalsonnin Eemeli kertoi, että Anttisepän metsässä se viime viikolla sytytetty muurahaispesä vielä kytee, ja niin päätimme pikimmältään käydä katsomassa sitä, kun ei matkaakaan ollut kuin rohkea kilometri.

Kytihän se pesä ja hehkui hirveästi. Joku pahansuopa oli ohikulkiessaan tuikannut tulitikun pesään pengottuaan sieltä ensin esille kuivemman, tulenaran sisuspuolen, eikä tuli ottanut sammuakseen, vaikka jo viikon päivät oli kytenyt. Kannoimme sinne tuohisella vettä ja läksimme paluumatkalle.

Tulimme koulun perunapellon kohdalle, ja Tiljanterin Eemeli sanoi, että sinne on jäänyt paljon perunoita poimimatta, jotka sade nyt on liuottanut pinnalle, ja ne ovat aivan kuin kuukunanmunia.

Päätimme käydä niitäkin katsomassa; mielestämme oli haaskausta jättää perunoita sillä tavoin mätänemään. Pujahdimme lepikon läpi kokkomäelle, jonka vierestä koulun perunasarat alkoivat. Siellä oli tosiaan runsaasti valkoisia saksalaisia perunoita savikkopellon pinnalla, niinkuin kuukunanmunia, ja niitä aloimme poimia.

Sarat olivat kuitenkin märkiä, ja kun olimme saaneet taskumme täyteen mukuloita, läksimme pois. Arvelimme, että tulemme vaikka huomenna; kuka sitä nyt näin pyhäpäivänä työntekoon. Ja minnekkäs ne nämä perunatkaan, kun ei sattunut säkkiä mukaan.

Tiljanterin Eemeli, joka nähtävästi oli syönyt jo aikaiseen aamiaisensa, sanoi, että maakuopassa paistetut perunat maistuvat hyviltä ja ehdotti, että paistettaisiin nämä saaliimme, pieniä kun muutenkin olivat ja joutuisivat luultavasti sianperunoiksi. Se olikin mukava ajatus ja valitsimme sopivan rinteen siinä koulun aidan takana kivikkomäessä vastapäätä kirkkoa. Siihen kuului kirkkoveisuukin vallan selvästi, kun milloin joku sattui aukaisemaan oven.

Eihän meillä tupakoimattomilla pojannallikoilla ollut tulivehkeitä taskussamme niinkuin aikavammilla, ja minä hyppäsinkin puutarhan aidan yli noutamaan keittiöstä tulitikkuja. Siellä tuli kuitenkin huoneenhaltijan kanssa riita, joka päättyi minun tappiokseni, hän kun väitti, että »viimeinen aski on käsissä ja milläs sitten kirkkokaffit keitetään». Pyysin edes paria tikkua ja vähäisen askinsyrjää, mutta en niitäkään saanut. Huulillani oli jo melko nasevat sanat tällaista suvaitsemattomuutta vastaan, mutta sitten muistin papan tupakkalaatikon. Siihen oli kyllä vähän arveluttavaa koskea, mutta kuka sitä kiireessä kaikkia määräyksiä muistaa.

Menin peräkamariin ja sieltä löysinkin kokonaisen askin sellaisia vänta-lite-tulitikkuja, rikkipäisiä, sääksjärveläisiä. En malttanut olla samalla vilkaisematta viereiseenkin laatikkoon. Siellä oli paljon haulikon patruunoita ja ruutia. Sitten näin siellä sellaisen pienen, pyöreän, vihreäkantisen rasian, jossa rapisi niin mukavasti. Siinä oli kauniita kullankuparille välähteleviä nallihattuja, sellaisia suustaladattavan pyssyn sankkireikänalleja, joilla nyt ei ole enää mitään virkaa. — Pistin senkin taskuuni perunoiden joukkoon.

Mäenrinteeseen kalvoimme kukin perunakuoppamme, teimme tulet ja hautasimme perunat. Valkea helotti kirkkaasti, hieno sininen savu vain pujottelihe pensaikon välitse painuen pitkin maata Latopellolle päin sinne ojiin häipyen, sillä ilma oli tyyni, ja pilvet lepäsivät matalalla. Mikään ei ilmaissut olinpaikkaamme sivullisille.

Perunoita järjestellessäni putosi se vihreäkantinen nalliaski taskustani ja hajosi sammaleikkoon, viimekesäiseen keltiäispesään. Noukimme niitä sieltä yksitellen ja heittelimme tuleen, mutta ne kuin vain vähän tuhahtelivat. Sitten Kaalsonnin Eemeli, joka kansakoulussa oli etevä laskennossa, ja jolla oli linkkuveitsi, katkaisi leppäisen kepin ja työnsi nallin sen nokkaan. Kun tätä vähän kuumennettiin tulessa, antoi se melkein samanlaisen paukun kuin suustaladattava rihlakko. Tämä oli meistä hauskaa, kun kaiku aina kirkolta vastasi yli tyvenen pellon.

Tiljanterin Eemeli, jolla nähtävästi oli jo nälkä, kaivoi tulesta paistinperunoita. Niitten pinta oli vasta vähän ruskettunut ja ne narskahtelivat hampaissa kuin turnipsi, emmekä niitä viitsineet syödä. Kävimmekin koulun puuliiteristä hakemassa tasapäisen halon ja siihen painelimme kaikki nallit, mitä keltiäispesästä löysimme.

Mutta siinä perunoita kaivellessamme oli muutama kostea sammaltukko vierähtänyt tuleen. Se pihisi eikä palanut, ja kaunis valkoinen savukiemura lähti vierimään pitkin maata. Ilma oli raskas, eikä savu jaksanut nousta juuri vyötäisiämme ylemmäs. Oli niin hauskaa juosta tämän savupatsaan läpi edestakaisin. Me noudimme lisää sammaleita ja saadaksemme oikein komean savun, kastoimme ne läheisessä kivenvieruslätäkössä. Nyt lähtikin lumenvalkoinen vaippa tulisijoiltamme; se mateli pitkin maata Latiskan portille, leveni siinä pellolla ja vyöryi kirkolle päin ylämäkeä läpinäkymättömänä verhona. Menimme Santran tuvan nurkalle — jossa oli aukeampaa — katselemaan näkyä ja välillä juoksimme kohentelemassa tulia samalla työntäen sen nallipäisen halonpään käriseviin sammaleihin.

Silloin kumahti tapulin isokello ilmoittaen jumalanpalveluksen päättyneeksi, ja väkeä alkoi virrata kirkon ovista. He näkivät kauhistuneina tämän aavemaisen savujuovan, joka koulun mäeltä läheni yli pellon.

»Koulu palaa», huusi joku kimakalla äänellä. Mekin kuulimme huudon ja kipaisimme läpi vesakon auttamaan sammutustyössä, mutta eihän koululla mitään hätää ollut. Silloin käsitimme, että meidän perunahautamme savuhan se vain oli ihmisiä pelottanut ja kiireesti riensimme sammuttamaan tuliamme, sillä arvasimme tehneemme jotakin levotonta, josta ei hyvä seuraa. Mutta tulille ei ollut enää hyvä mennä. Nallit olivat kuumentuneet ja tiheään kuului sieltä repäisevä pamaus, jota muuten olisi ollut niin mukava kuunnella aivan vierestäkin. Nyt nämä paukut meitä hirvittivät emmekä kuolemaksikaan olisi menneet sinne.

Isäukko näkyi oikaisevan kujaa pitkin mäelle. »Älkää menkö, ne ampuvat», huusi joku jälkeen, mutta hän kyllä arvasi tämänlaisen ampumisen ja tuli, niin että musta kirkkotakki heilahteli. Samalla rasahti veräjä takanamme, ja Perkin pappa, jota myös kunnioitimme suuresti, tuli notkeasti yli kivikon. Hän huomasi meidät tiheässä pensaikossa, sieppasi karahkan maasta, ja nyt otatettiin metsään.

»Vai työ pojan pultterit, vai työ sotaa käytte sabbattina! Opettajan poika − −» kuului jälkeemme, mutta me emme enää kuunnelleet. Patalammille saakka kipaisimme yhtä mittaa ja siellä aidan juuressa, suuren kuusen alla levähdimme.

Emme asiasta paljon keskenämme puhuneet ja kun olimme hetkisen hengähtäneet juoksun jälkeen, läksimme taas liikkeelle. Ketään ei haluttanut mennä suoraa päätä kotiin, vaikka siellä kirkkokahvit odottelivat; mielessä tuntui vähän levottomalta ja vatsassa hiukan löysältä. Mutta sen päättelimme johtuvan niistä puolipaistuneista paistinperunoista.

Aina iltahämyyn saakka kiertelimme metsässä ja päivällinenkin jäi siltä vuorokaudelta syömättä. Vasta kun saunan takaa kurkistellen huomasin isän ja äidin lähtevän kyläilylle, menin muina miehinä kotiin ja ennen heidän paluutaan olin jo nukkumassa.

KESKEYTYNYT HIRVENJAHTI.

Kauppias ja tilanomistaja olivat jo hyvissä ajoin kesällä hakeneet kuvernööriltä hirvenkaatolupaa. Kahdeksaa oli pyydetty, oikein rutkasti, kun niitä jahtimaitakin sattui laajemmalti kuin mitä laki välttämättömään luvansaantiin vaati.

Papinkirjat, protokollat ja leimamerkit oli laitettu visusti järjestykseen. »Jos ei anna kahdeksaa, antaahan toki neljä.»

Kuvernööri, pahansisuinen mies, veti kuusi hirveä luvusta pois. — »Mokomat», tiuskaili, hän, »pyssyt niiltä pitäisi ottaa, — vallankumousta vain puuhaavat ja opettelevat ampumaan.»

»Olihan toki hyvä, että jätti ne kaksi, mistäpä niitä enempiä hirviä enää näillä main löytyy», lohduttelihe kauppias.

Tuli elokuun viimeinen, jahtipäivän aatto. Jo hämärissä meni tilanomistaja kauppiaalle lataamaan patruunoita, kotona kun ei sattunut olemaan ruutia.

Kauppiaan kamarissa istuttiin, patruunoita ladattiin, jahtimatkan eri kohtia suunniteltiin. Ruumistakin vahvistettiin silloin tällöin konjakilla, jota kauppias oli jahtia varten tuottanut kaksi kannua.

Näin päätettiin: aamulla, jo ennen hämärää painutaan karjakujaa pitkin nevan poukamaan; — siinä olivat karjapiiat melkein joka aamu nähneet kaksi hirveä, selitti kauppias.

Kauppiaalla oli kivääri, oikein pertaani. Hyvä oli mies muuten ampumaan, nuorisoseuran ampumakilpailuissa vain harvat pääsivät pielillekään; mato ampuja se kauppias.

Tilanomistajalla ei ollut kivääriä, olihan vain tavallinen takaaruokittava lintupyssy, haulikko. Ei häntä nyt juuri jahtimieheksi oikeastaan voinut sanoa, — sikoja oli lahtiaikana ampunut ja joskus käynyt teerenkuvilla. Eihän sitä maanviljelykseltä jouda juoksemaan oravan takia, mutta tämä se on toista.

»Se on pentelettä», sanoi kauppias, »etteivät ne anna ampua naarashirveä. Jos kerran härkähirvet ammutaan loppuun, niin mitäs sitten tekee naaraillakaan. Mutta ei auta, sakko on kova, jos ammut.»

»Ei pidä ampua naarashirveä», selitti tilanomistaja, joka oli innokas karjamies; »siitä nousee metsään uusi sarvipäinen polvi.»

Renki-Aapo makasi valveillaan pirtin sängyssä. Uni ei tullut, vaikka mikä olisi. Kauppiaan kamarista kuului keittiön läpi keskustelun hyrinää, vaan sanoista ei saanut tolkkua.

Aapo oli kauppiaalta kärttänyt päästä jahdille mukaan, vaan kauppias ei ottanut korviinsakaan sellaisia puheita. — »Mitäs sinä kakara miesten matkassa, pilaat jahtionnen.»

»Voi, kun olisi pyssy», ajatteli Aapo. »Kyllä minä ainakin yhden hirven ampuisin: niinhän se putosi sepän rihlakolla oravakin viime talvena korkean kuusen latvasta.»

Aapo käänsi kylkeään ja koetti nukkua. Kumma kuinka nyt valvottaa, vaikka muuten jo tähän aikaan on vetänyt pitkiä kuorsauksia. — Hiottamaankin tuppasi. — Kauppiaan kamarista kuului yhä epäselvää pörinää, ja se tuntui yhä kovenevan.

Ei malttanut enää. — Aapo hypähti sängystä, livahti porstuaan ja siitä kauppiaan akkunan alle. Siihen kuului selvästi, mitä huoneessa puhuttiin.

Aapo painui seinänviereen litteäksi ja kuunteli. — Voi kummaa, viisikymmentä jänistä yhtenä päivänä; — se on metsämies, tuo kauppias.

Tunnit kuluivat ja idässä alkoi kajastaa. Nyt oli aika lähteä, jotta kerkiää takamaalle.

Aapo kiersi nurkantaitse pirttiin, veti housut jalkaansa, ovipielestä otti virsut ja lähti seuraamaan metsämiehiä. — Ei hän muuten, kun kauppias oli kieltänyt, mutta olisi se hirventappokin nähtävä. — Parin kivenheiton matkalla seurasi, niin pitkällä, että kauppiaan sikaarinsavu tuntui vielä ilmassa.

Kylästä laskeusi karjapolku läheiselle nevalle, puolen virstaa taisi olla kangasta, — siitä vei kapulatie hetteen yli korpeen ja jakaantui pienemmiksi poluiksi takamaaniityille.

Tultiin jo suonlaitaan. — Pysähdyttiin odottamaan pensaikossa. —
Tässähän ne karjapiiat…

Ja niinhän oli kuin tarjottimella. — Rämeiköstä, nevan kaulakkeen takaa tuli kaksi hirveä suoraan kohti. Suurisarvinen uroshirvi kulki edellä ja sarveton naaras vähän syrjemmällä, niinkuin oikeus ja kohtuus vaatii.

Kauppias painoi sikaarinsa mättääseen: — sillä on tarkka vainu tuolla hirvieläimellä, saattaisipa hyvinkin kavahtaa sikaarinsauhua. Vaan tuulen allahan tässä oltiinkin; nevoilta vieri valkoinen usva metsämiehiä kohti, ehti kankaanlaitaan ja siinä hajaantui.

Suoraan kohti tulivat hirvet, aivan päin. Lähestyivät vielä matkan ja pysähtyivät nuuskimaan ilmaa. — Nyt oli ammuttava. Se sarvipää seisoikin niin sivuttain kuin maalitauluna, kauppias laski ainakin kahdeksan sakaraa sarvessa.

»Tähtää tuota härkää lapaan sillä suurireikäisemmälläsi, minä otan hiukkaista ylemmäs», määräsi kauppias.

Kuin yhdestä pyssystä kiiri laukauksen kaiku yli usvaisen nevan. Kun ruudinsavu oli haihtunut, nähtiin uroshirven kiidättävän kaukana nevalla, sarvekas pää uljaasti koholla. Naarashirvi seisoi paikoillaan, ikäänkuin ei olisi käsittänyt koko tapausta, sitten etujalat retkahtivat, ja se painui hengetönnä sammaleelle.

Kauppias katsoi tilanomistajaa, tilanomistaja kauppiasta. Kumpikin tiesi tähdänneensä nupopäätä arvellen, että kyllähän kaveri huolen pitää tuosta sarvipäästä; — samalla iskulla kaksi hirveä, — kuka sitä sukupuolia enää kyseli, kun nahka oli poissa, ja lihat aitassa.

Mutta nyt sattui tuollainen rötöskä. — »Ethän sinä tähdännytkään lapaan, kuten käskin», sanoi kauppias. — »Ethän sinäkään tähdännyt siihen hiukkaista ylemmäs», sanoi tilanomistaja.

Hirvi oli saatava nopeasti nyljetyksi, sillä kylän karja kulkisi kohta ohi, ja paimenet saattoivat nähdä.

Renki-Aapo oli tullut aivan suon laitaan; — ei malttanut enää mieltään, vaan riemuissaan huusi:

»Ka Aapo, — pentele, — mitä helv—»… pääsi kauppiaalta. »Laputa heti kotiin töihin.»

Mutta sitten hän keksi jotakin. — Kun Aapo oli kerran nähnyt kaikki, niin parasta ottaa hänet uskotukseen.

»Ka Aapo, tulehan tänne; — käy sieltä ylisiltä se hirven sarvi ja vajasta kirves. Käy vikkelään.»

Metsämiehet ryhtyivät nylkemään saalista, Aapo vilkkaisi kylään; — kujalla kalkatti jo karjankello.

Kylässä tehtiin nousua. Aapo tapasi tiellä leipurin pojan ja vihjaisi, että »nyt se iso hirvi kaadettiin.» — Neuvoipa paikankin vielä.

Leipurin poika kertoi nimismiehen rengille, ja niin levisi tieto talosta taloon.

Muutamia uteliaita kävi tappopaikalla katsomassa kummaa otusta, ja nimismieskin ulotti tavanomaisen aamukävelynsä tänne saakka, kun kuuli hirven kaadetun. — Pitihän sitä niinkuin virankin puolesta.

Sillävälin oli renki-Aapokin joutunut takaisin. Ylisiltä oli hän etsinyt suuren hirvensarven, joka aikaisemmin oli koristanut kauppiaan kamarinseinää, mutta sitten, kun huoneeseen saatiin oikein paperitapeetit, viskattu tarpeettomana syrjään. Nythän se olisi tässä uteliaille osoituksena, että sarvipäitä niitä vain on ammuttu, eikä mitään nupoja.

Kirveellä kolhittiin hirven otsanahka luuta myöten rikki siitä kohden, missä sarvien tulisi olla. Aapon noutama sarvi viskattiin viereen mättäälle. — Eihän tosin ollut kuin yksi, vaan kukapa sitä huomaisi. »Metsämiehiä on tänään onnestanut», tervehti nimismies kapulatieltä.

»Onnestanut, onnestanut», hoki kauppias kiskoessaan nahkaa irti hirven kupeista.

»Näyttääpä olevankin vankka sarvi.» — Nimismies otti sarven mättäältä alkaen sitä tarkastella, metsämiehet kiskoivat nahkaa niin, että hiki valui, eikä kukaan puhunut hetkeen mitään.

»Naulallakos se tämän hirven sarvi on ollut päässä kiinni», sanoi sitten nimismies. »Onpahan niinkuin ruostunut naulantynkä tuossa juuressa.»

»Pentele!» pääsi kauppiaalta, ja verinen nylkyveitsi putosi kädestään sammaleelle.

»Sinä sen ammuit tämän naarashirven», sanoi kauppias. »Minä tähtäsin sarvipäätä, mutta ammuin yli.»

»Minä tähtäsin sarvipäätä, niinkuin käskit», puolustihe tilanomistaja.
»Kyllä tämä on sinun työtäsi.»

»Saadaanhan asiasta selvä, kun katsotaan, minkälainen on kuulanreikä», sanoi nimismies ryhtyen tarkastamaan saalista.

Ja siinähän olikin suurempi reikä lavassa, — tilanomistajan haulikonkuulasta — ja toinen pienempi hiukkaista ylempänä — kauppiaan kiväärinkuulasta, siis aivan kuin puhuttu.

»Hirvenjahti taisi loppua tähän», tuumaili nimismies; minä takavarikoin lihat kruunulle, ja syyskäräjillä saatte tulla sopimaan asiasta.»

»Pentele», sanoi kauppias vielä lopuksi ja lähti astelemaan kotiinsa. Tilanomistaja seurasi äänettömänä jäljessä. Hyvästelemättä erosivat kauppiaan portilla.

Nimismies hankki kylältä miehen lopettelemaan nylkemistä, omalla hevosellaan vedätti sitten lihat aittaansa.

Syyskäräjillä kumpaakin metsämiestä sitten sakotettiin luvattomasta naarashirven ampumisesta.

Mutta senjälkeen eivät tilanomistaja ja kauppias ole yhteisiä jahtimatkoja tehneet.

PRAASNIEKOILLA.

Siihen aikaan uskoi Karjalan kansa vielä jumaliin, teki ristinmerkin kuvajaisen edessä, molinoi ja vietti praasniekoita. — Praasniekkapalvelus oli toki mieluisinta, silloin kun joko syötiin tahi tantsuttiin taikka kaulattiin.

Pienemmän jumalaisen praasniekka kesti noin kolme päivää. Suurempien, niinkuin esimerkiksi Petrus-vainajan, saattoi kestää viikonkin. Ei silloin väliä heinänteolla tai viljankorjuulla, — praasniekka oli vietettävä, puolen viikkoa tässä, toinen puoli tuossa kylässä. — Jumalainen huolehti maatöistä.

Repolan Törhösen isäntä oli jo parisen kertaa kesän kuluessa lähettänyt sanan, jotta »pitää tulla Petrunpyhinä Rjebolaan, siellä praasniekat.» Veneen lupasi laittaa vastaan, vesimatkaakin kun oli välillä.

Koska silloin toimitin metsätöitä siellä rajan lähistöllä, eikä juhlapaikalle ollut matkaa kuin viitisen penikulmaa, päätin noudattaa kutsua.

Niinpä heinäkuun kymmenentenä annoin miehille ylimääräisen loman ja läksin taivaltamaan pitkin ruutikuivaa kangasta kohti Repolaa. Asia oli miehillekin pyhä, — suuri osa heistä oli oikeauskoisia — ja he seurasivat mukana.

Vierasvarainen oli Törhösen talo ruotshille: Nadja siellä saajut pöytään kantoi, Vera sultsinat paistoi ja isäntä silloin tällöin peräkamariin kutsui, krimiläistä tarjosi.

Praasniekkapaikkaan, Haukkasaareen, sieti Repolasta soutaa hyvän rupeaman, se häämöitti Lieksanjärven takana epäselvänä kohoumana vasten taivasta.

Vierasta varten oli veneeseen kannettu pari lyhdettä olkia ja niille kehoitettiin makoamahan. Naiset soutivat, miesväki istui ja jutteli. Heinäkuun päivä oli lämmin, kaikilla juhlamieli, ja hetki hetkeltä kohosi Haukkasaaren ranta yhä selvempänä näköpiiriin.

Perillä oli vinha tanssi käynnissä. Siinä sai nuorukainen näyttää notkeuttaan, kun yhdellä jalalla kyykkyyn hyppien tavoitteli armaistaan. Jos huonosti teit hypyt, kiusattiin pitempään, jos paremmin teit, antautui nopeammin.

Haukkasaaren rusopartainen isäntä kutsui minut kamariin, kaikkein pyhimpään; pappi ja kanttori kuuluivat olevan vierainaan.

Pappi, lyhyenläntä, punakkanaama, tihrusilmä, istui samovaarin vieressä höyryävä lasi edessään. Seuranaan oli kanttori, pitkänsalskea vanhapoika, joka turhaan koetteli kasvattaa itselleen papillista partaa.

Pian tulimme tuttaviksi. Pappi kertoi avomielisesti olleensa paremmissakin paikoissa, Pietarissa ja muualla rintamailla. — Tuli eletyksi huonosti, ja piispa määräsi tänne. A vot soromnoo. Hyvä on täälläkin.

— Karjalahan olikin jonkunlainen rangaistussiirtola kelvottomille virkamiehille, ja mikäli kuulin, oli papillinen suku sellaista miltei järkiään.

Ei, — ei hän nytkään pessotoimaan tullut, vaan kun naapuritalossa on lapsi kastettavana, pääsi mukavasti juhlaväen veneessä. »Tule katsomaan, kastamme lapsen, aivan on naapurissa.»

Suostuin mielelläni tehtyyn ehdotukseen, olihan siinäkin taas jotain uutta ja ennen näkemätöntä. Nousin lähteäksemme.

Ei kuitenkaan ollut niin hoppua. Kun olimme särpineet lähes ämpärillisen teetä mieheen — ja yhä sitä vain tyrkytettiin, nouti isäntä papin viittauksesta viinapullon pöytään. Pappi pyyteli anteeksi, että hän hengen miehenä ottaa ryypyn, mutta, sanoi hän, »kaksikymmentäkahdeksan vuorokautta olen paastonnut, tänään on ensimäinen päivä, jolloin saan ottaa. Siis ottakaamme.»

»Kaksikymmentäkahdeksan vuorokautta on hän ollut humalassa yhtämittaa», selitti isäntä suomeksi.

— Tulimme ristiäispaikalle, noin pari tuntia luvatusta ajasta myöhästyneinä. Siitä huolimatta ei ristiäisvalmistuksiin oltu vielä ryhdytty: »Jos ei tule, hukkaan meni vaivat, jos tulee, vielä kerkiää valmistella, ei ole kiire papilla.»

Miehissä kannoimme pirttiin suuren ammeen. Juuri niin suuren, että ovesta mahtui, ja asetimme perälle kahden nurkittaisen akkunan väliin. Amme täytettiin lähdevedellä, ja siihen piti lapsi kastettaman.

Joku sentään arveli lähdeveden olevan liian vilpoista pikkumiehelle — lapsi oli miespuolinen ja kysyi isännältä, eikö saisi kuumaa vettä joukkoon, kun lapsi voi muuten sairastua.

Istuimme ja odottelimme. Miesväki oli asettunut seinänvieruspenkeille katselemaan pyhää toimitusta, naiset puuhailivat karsinan puolella, ja sieltä kuului kuin hanhilauman kaakotus. Näytti siltä kuin asia ei ollenkaan olisi koskenut heitä.

Pappi paineli peukalollaan moniaita kahdenkopeekan kynttilöitä ammeen laidoille; niin piti olla, ettei paha päässyt kastettavaan. Kanttorilla oli täysi työ saadakseen kunnollista pyhääsavua. Puut olivat märkiä, hiillosta ei ollut, eikä pyhäsavu ilman kekälettä palanut. Löytyi toki tuohenkäppyrä nurkasta, unohtunut, viimevuotinen. Se kun työnnettiin suitsutusastiaan, jo läksivät mirhamitkin palamaan, vallan tukahuttamaan tuppasi.

Toimitus alkoi: isä lapsineen seisoi ammeen vieressä, pappi sen takana, kanttori sivummalla. Miesväki odotti, akat kirkuivat karsinassa.

Ammeen veden yli oli ensin luettava luvut ja loitsut, ja pitkälti pappi jaksoikin molista. Lukujen välillä heitteli hän taskustaan jonkunlaisia ryyniä veteen, jotta se paha kaikkoaisi. Silläaikaa heilutteli kanttori mirhamiastiaa suuressa kaaressa edestakaisin, aina väliin pirauttaen ja meille silmää iskien: »Hospodi pomiiluii, hospodi pomiiluii.»

Kun melu karsinanpuolella yhä vain yltyi, meni kanttori rauhoittamaan suupaltteja. Naurun sai vastaansa.

Vesi oli nyt pyhitetty. Vielä piti kiertää ammeen ympäri kolmasti myötä- ja kolmasti vastapäivään, ja pappi viittasi seuraamaan. Luulin viittauksen tarkoittaneen itseäni ja läksinkin lapikoimaan papin jälessä, kunnes kanttori jo toisella kierroksella työnsi minut penkille istumaan; olin ottanut kanttorin ja pyhänsävun paikan. Nyt he kahden vaelsivat hitaasti vaappuen ympäri ammeen: pappi luki, kanttori huusi hospodia ja kohdallamme heilautteli raskasta mirhamiastiaa arveluttavan läheltä päätämme, jotta savu tuprusi kuin saunan luukusta.

Seurasi itse kastetoimitus. — Isä ojensi ruusunpunaisen palleroisen papille, joka siihen tarttui niskasta kuin koiranpoikasta. Heilutteli hetken ilmassa ja sitten upotti lähdekylmään veteen umpisokkeloon, pitäen siellä kotvan aikaa.

Kun poika oli saanut tuhistuksi enimmät vedet suustaan ja sieramistaan, päästi hän korviavihlovan huudon. Ja samalla tapahtui se välttämätön, se lapsen pienempi vahinko, lensi kaaressa yli ammeen vasten kanttorin naamaa ja kaapua, sihahtipa mirhamiastiaankin.

»A katsho, ei ole likainen, puhdasta vettä», koki isä lohduttaa kanttoria, jota ei suihku oikein miellyttänyt.

Yön nukuin praasniekkapaikassa ylisillä. Kun aamulla varhain astuin kamariin, istui pappi siellä viinapullo edessään ja koki selittää:

»Kaksikymmentäkahdeksan vuorokautta olen paastonnut, tänään on ensimäinen päivä, jolloin saan ottaa. Siis ottakaamme.»

Puolissa päivin teki Törhösen joukko lähtöä. Jäähyväispuheita riitti aina venevalkamalle saakka, yhä kehoitettiin palaamaan. Emme jääneet.

Minuakin jo työt kutsuivat, ja illan suussa läksin taivaltamaan viisipenikulmaista kangastietä. Törhönen oli reppuuni pistänyt viinipullon, sanoi sen olevan oikeata krimiläistä.

— Ja kun sitten aamuyössä kuivin suin astelin vielä eilisestään helteistä kangasta, kuiskutteli pullo korvaani:

Kaksikymmentäkahdeksan vuorokautta olen paastonnut, tänään on ensimäinen päivä jolloin saan ottaa. Siis ottakaamme…

KYLLÖSEN RISTON LINTULANGAT.

Kyllösen Risto asui siinä salmen rannalla männikön kupeessa ja siitä hänet aina aamuisin otimme veneeseen, kun soudimme pitkän lahden pohjukkaan, josta kapea ura veti työmaallemme.

Risto oli kruununtorppari ja toimi leimuusakissamme kirvesmiehenä. Ahkera mies muuten, lyhytläntä, vanhanpuoleinen, mutta tarinaa riitti loppumattomiin, jotta mittamies sai toisinaan hoputtaa.

Metsästysjuttuja se Risto kertoi vallan merkillisiä. Oli Kajaanista saakka toissasyksynä tullut herroja jänisjahtiin ja Risto heillä oppaana. Koirien jäljessä juoksenteli, ja kaukana kulki ajo, kun suuri jänis tuli totisena vastaan, ja silmät »kiehui päässä». Ei se nyt oikinen jänis ollut sellainen. »Voi kehveli, tuokaa, tuokaa pyssy», parahti Risto, mutta jänis ei kun päälle vain.

Risto livahti pensaaseen eikä jänis hänestä huolinut, meni menojaan niitä herroja kohti. Heti pamahti laukaus, sitte toinen ja kolmas. Koiratkin ehtivät siihen hötäkkään, ja yhden koiristaan olivat reten ampua, se jänis kun niin ovelasti kuljetti.

Puolen päivää paukuttelivat tätä jänistä, mutta nahkansa piti jänis, ja sitten tuli pimeä. Sitä ammuttua koiraa olivat laastaroineet yön seudun ja aamulla lähteneet kirkolle.

»Siellä se on sama jänis vielä, eikä se oo oikia elikko. Lumikelillä sen jäljen näkee, niin on kuin hukalla.»

Risto oli itse myös innokas metsästäjä, syksyt kaiket kulki rihmoilla. Nyt oli hankkinut jo suusta syötettävän rihlan, kun esivalta kielsi rihmoilla pyynnin. Silmänlumeeksi vain, sillä kuuluipa Riston aitassa olevan sadottain uusia linturihmoja valmiina viritettäviksi metsäpoluille, kun poikaset isommiksi varttuvat, ja laki myöntää pyyntöajan. Ei Risto kyllä rihmoistaan kenellekään puhunut, eikä kukaan hänen pyyntimaitaan tiennyt, — kuka siellä suurella salolla toisen jälkiä nuuskii.

Eikähän nyt ollut vielä metsälinnun pyyntiaikakaan, vasta muutama päivä oli saatu sorsanräähkäleitä ahdistella, nyt leimailtiin vain metsiä.

Ristolla oli kolme lehmää, jotka kulkivat siellä aitaamattomalla salolla vetreäruohoisten purojen rannoilla aterioimassa ja illalla palasivat kotiin kun muistivat, milloin varemmin, milloin myöhään illalla. Liikkuihan kontiokin niillä main, mutta kun leimuujoukko päiväkauden metsissä huuteli, ei uskaltanut sarvipäitä ahdistella.

Siinä elokuun alkupäivinä, kun teerenpojat jo lentelivät, tuli Ristolle kova hoppu lehmänhakuun. Ei hän aikaisemmin niistä ollut hätiköinyt, mutta nyt arveli, että kyllä ne ovat menneet kauas korpeen, ja siellä kontio ne nykistää. Ja kun toiset oikaisivat työmaalta uraa pitkin veneelle lahden pohjukkaan, painui Risto viistoon kauas salolle ja sieltä omia aikojaan lehmien kanssa mökilleen.

Mikäpäs siinä, olihan maidonantajista huoli pidettävä, vaikka vähän ihmettelinkin, että Riston jalka niin kepeästi nousi raskaan päivätyön jälkeen. Mutta kun parina ehtoona soutaessamme salmen läpi havaitsimme lehmien jo pihatossa märehtivän, mutta Risto vielä viipyi hakumatkallaan, rupesin epäilemään, että eiköhän se lehmänhaku vain olekin vetänyt linturihmoille.

Kysäisin aamulla asiata Ristolta, mutta hän väitti turhiksi kaikki sellaiset luulot ja sanoi, ettei vuosikausiin ole rihmasta nähnytkään paitsi mitä talvella on jäniksille halmeenlaitaan lankoja viritellyt. Eikä Risto sen päivän iltana lehmänhakuun lähtenytkään.

Mutta taas seuraavina päivinä hävisi Risto aina joukosta töiden loputtua, ja silloin olin varma, että rihmat ne miestä juoksuttavat. En puhunut enää sanaakaan koko metsästyksestä, vaan päätin löytää sen Riston pyyntipaikan. Mutta mistäpä tuollaisella Aasiaan saakka ulottuvalla salolla muutamat rihmaset löytäisi. Senhän kyllä arvasin, ettei riistamaa kovin loitolla saattanut sijaita.

Aamustapäivin läksin kiertelemään siihen suuntaan, johon Ristokin aina hävisi. Kävelin kangasta ja korpea, tuli suo väliin ja taas kangas, samanlaisia kaikki, linturihmoja ei löytynyt.

Katselin karttaa: tuollahan puolisen kilometrin päässä oli laaja rämeikkö, ja sen tällä rannalla toista kilometriä pitkä kangassuikale. Sellaisessahan luulisi lintujen viihtyvän. Oikaisin suoraan sinne. Loivasti viettävä, marjainen kangas tuli eteeni laskeutuen vesakkoisena rämeeseen. Kankaan laitaa johdatti polku, vain sellainen kankaan pituinen, korvesta alkoi ja korpeen päättyi, aikojen kuluessa syntynyt, lehmät syönnöksillään kulkeneet, joku metsämieskin tai muu metsänvaeltaja sitä käyttänyt, kunnes kanerva ja marjanvarsi oli kulunut pois. Siinä jos missään sopiva polku rihmoille.

— Ja eikös ollutkin! Tuossa aivan edessäni oli yksi: taidokkaasti tehty matala risuaita, jonka yli lintu kyllä hyppää, mutta kun näkee polun kohdalla avonaisen portin, niin oikaisee siitä. Mutta portissa vaaniikin silmukka, aivan uusi jouhipunonnainen, joka luistaa helposti eikä sykertele! Tämän vuotisia on tekoja — Riston hevosen hännästä.

Katselen polkua puoleen ja toiseen. Joka parinkymmenen askelen päässä toisistaan kyykötteli tällaisia aitauksia ja portteja, niitä oli useita kymmeniä.

Kun olin varustautunut tällaisia tapauksia varten, olin varannut taskuuni sellaiset pienet sakset, joilla voi sekä leikata kynsiä että nipsaista sikaareja. Sillä kynsipuolella nyt varovasti leikkasin rihman poikki maanrajasta, ja kun paula jo alunperin oli männynneulasilla pingoitettu oikeaan asentoonsa, jäivät rihman päät toisiinsa kiinni eikä katko kohtaa tarkemmin tutkimatta havainnut. Jos nyt pyy tai vaikkapa teeri meni ansaan, asteli se siitä läpi vahingotta, itsekään edes tietämättä, missä surmassa oli käynyt, jonka jälkeen joustavat langanpäät painuivat entisiin asentoihinsa, ja rihma näytti aivan eheältä.

Näin katkeilin tusinanverran lankoja, kun eräässä oli pyy, pieni rääpäle. Lämmin oli vielä, kun sitä koettelin, sääliksi kävi. Mutta sääliksi kävi myös tämä Riston uusien lankojen katkominen.

Jätin pyyn paikoilleen; saahan ukko edes jotakin harmiinsa, kun tulee kokemaan. Annanpa sitten läksytyksen toiste.

Samalla olin astua suuren, mustan käärmeen päälle, joka kiemurteli tien poikki. Ihminen vetää aina äkisti käärmeen nähdessään vaistomaisesti jalkansa pois, vaikka on paksunahkaiset pieksut jalassa. Niin tein minäkin, mutta samassa hetkessä painoin jo leveällä latuskapohjallani sen niskanikamia. Komea olikin mato, sahanteräselkäinen kyy, ja äkäisesti riuhtoi se pieksuni vartta. — Tapettavahan se on, ihmiskunnan vihollinen, ajattelin ja kantapää jo siirtyi lähemmäs kiiluvia silmiä, kun mielessäni välähti että »onhan se säästettävä Ristolle toinenkin saalis.» Kädessäni oli uusi jouhipunonnainen, siitä tein kahdenkertaisen silmukan, jonka hivutin kyyn kaulaan niin tiukalle, että niskanikama katkesi, ja leukapielet jäivät longalleen, vihaisesti silmät ammollaan. Vähän matkan päähän pyystä kiinnitin tämän otuksen sitten toiseen porttiin ja ajattelin, että »jos Ristolla on minkäänlaista uskontoa, niin tottapa jättää rihmapyydykset vähäksi aikaa.»

Kun päiväkin kului jo pitkälle, laukoilin nopeasti vielä löytämäni rihmat ja kiersin muina miehinä työmaalle enkä ollut Ristoa huomaavinanikaan.

Päättyi työ siltä päivältä, miehet painuivat kotipolulle, ja siinä jossakin käänteessä se Ristokin taas livahti lehmänhakuun. Kenellekään en hiiskunut pyydyksillä käynnistäni.

Tuli ehtoosta ja yöstä seuraava aamu, kun taas salmesta otimme Riston veneeseen. Totinen oli mies kasvoiltaan eikä puhekaan luistanut; tarkkaan tutkisteli vain minun piirteitäni, löytäisikö niistä selitystä ongelmaansa. Syyttömältä koetin näyttää, ja Ristokin rauhoittui, mutta sanattomana kulki koko päivän ja illalla tuli toisten mukana kotiin.

Olin yönseutuna jutellut kortteerini isännälle, metsänvartijalle tapahtumasta, ja kun seuraavana aamuna taas tapasimme Riston, huusi hän jo veneestä:

»Voi pertsetti, kuka?» — pääsi Ristolta, mutta malttoi mielensä. Hän katsoi meitä epäilevästi, että jokohan nuo —.

»Vartiuksen vanha isäntä on nähnyt unen, että Riston rihmassa on vielä mato korjaamatta.»

»Se on vale. Minä en ole rihmoja pitänyt eikä minulla niitä olekaan», väitti Risto.

»Parempi onkin, ettei pidä, tuollainen ei kuulu sattuvan hyvän edellä», varoitteli metsänvartija.

Miettiväisenä kulki Risto seuraavat päivät ja pysyi visusti joukon mukana iltasella kotiin palatessa. Ei vetänyt mieli enää rihmoille, kammotti koko pyyntimaa.

Metsänvartija ei jaksanut pitää salaisuutta omanaan, vaan kertoi siitä toisille, ja niin sai Ristokin kautta rantain kuulla asian oikean laidan. Sen syksyn pyynti oli kyllä mennyt pilalle, mutta jo seuraavana syksynä kuului hänellä olleen rihmoja entistä runsaammin.

KELOVAARAN MUSTA KARHUKOIRA.

Kelovaaran Oskarin Musti oli äkäinen ihmisille, taikka oikeastaan se oli äkäinen koko maailmalle. Jos ihmisiä ei ollut lähettyvillä, ärisi se itsekseen taivaan kuuta ja tähtiä, ja äänensä oli niin selkääkarmiva, että monta kertaa heräsin yöllä ja vedin peiton korvilleni.

Kelovaaran torppaa oli aikojen kuluessa kolme eri polvea rakentanut, kukin aina pirttinsä kerrallaan toinen toiseensa liittyen. Vanhin pirtti oli jo sortumaisillaan, keskimmäinen pahasti vinossa ja tämän Oskarin aikaista käytti nykyinen perhe asuntonaan. Siinä keskimmäisen pirtin kupeessa oli pieni kamarikin, maarajassa, parin metrin korkuinen, ja se oli Mustin ja minun asuntona, tosin siten, että minä asuin kamarissa, ja Musti kamarin alla multapenkissä, jonne se oli kaivanut mustan onkalon niin pitkälle kuin kahleiltaan ylti.

Sillä kahleissa oli Musti pidettävä, koska se salakavalasti kävi hampaillaan talossakulkijain pieksunvarsiin ja käymälihaksiin. Eihän niitä vieraita tällaisella salolla monia ollut, kenties yksi kuunkiertämää kohti, mutta kun sekin haluttiin jo uutistenkin takia taloon poikkeamaan, kytkettiin Musti rautakahleilla niin pitkälle portaista, ettei juuri yltänyt pirttiintulijan pohkeeseen.

Ensi tapaamisellamme lävisti Musti hampaillaan minun uuden pieksunvarteni, kun sitä yritin mennä hyväilemään. Mutta isäntä Oskari kerkisi pihalle ja karjaisi: »Syyti Musti», jolloin se livahti multapenkin koloonsa niin, että kahleet rapisivat, ja sieltä kiiluvin silmin katseli uutta tulijaa ilkeästi uristen.

»Eikä kun kaikille. Kevättalvella sen ostin porajärveläiseltä kulkijalta. Tuli savotasta, poikkesi tässä, ja kun oli Joensuuhun matkalla, möi sen minulle halvalla. Niin vakuutti, että monet kontiot on tämän emo haukkunut. Nuori tämä vielä on, vasta viimekesäinen pentu, mutta kunhan siitä varttuu.»

Näin vakuutteli Oskari, ja minäkin aloin uskoa hänen puheitaan, kun viikkojen kuluessa Mustia katselin ja tarkastelin. — Saattoipa hyvinkin tuollaisesta ärhäkkäluontoisesta mustakarvasta tulla karhun takavillojen purija, saattoipa hyvinkin Oskari vielä tehdä ihmeitä karhukorvessa tällä piskillä.

Vainu oli Mustilla niinkuin manalan koiralla. Jo neljänneksen päästä se tunsi tulijan askelen kankaalla tai kuuli, kun venettä telapuille vedettiin Koitereen rannalla, josta kapea polku uhotteli Kelovaaralle. Vaaralla ei vielä tietty mitään tulijasta, kun jo Mustin korvia vihlova ulvonta ketjun kärjestä sen ilmaisi. Oskarin lintukoira, Topi, silloin vielä veteli uniaan, ja vasta kun kulkija halmeen laidassa räväytti veräjän auki, nosti se niskavillojaan, päästi ulinan, mutta jo taloon nousevalla saunatiellä nuolaisi tulijan kättä ja viuhutti häntää, mikäli sen kippuraisuudelta kykeni. Sillä Topi oli ruskeakarva, kippurahäntäinen, joka haukkui lintua oman vainunsa päästä ja otti ruokapalan vieraaltakin.

Musti tottui minuun vähitellen, ja arvaahan sen, kun huonetovereita melkein oltiin, lattia vain välissä. Iltaisin istuskellessamme portailla salli se jo silitelläkin kiharaista turkkiaan, jopa kyhnäsi kuonollaankin polveen. Mutta kun aamulla mentiin metsään tai illalla sieltä kotiin tultiin, ja Musti näki haulikon olallani, silloin se joutui raivoon. Se tempoi ja rytki lyhyitä rautaketjujaan, ja silmät paloivat päässä kuin Änätin Riston jäniksen.

»Tätä koiraa on pyssyllä peloteltu», sanoin eräänä ehtoona Oskarille.
»Ei se totu paukkuun koskaan, parempi kun lopetat sen aikanaan.»

»Ei sitä tiiä», sanoi Oskari. »Kunhan kontion jäljen tapaa, totta luonto muuttuu.»

Näin kului aikaa toista kuukautta, ja Musti tottui jo haulikkoonkin, sallipa jo asettaa aivan multapenkin viereen. Kaukaa sitä kierteli, niin kaukaa kuin kahle salli, mutta ei enää murissutkaan.

Siellä Patvinsuon saarekkeen syrjässä, pienen lammen kupeella tapasimme sitten eräänä päivänä karhunjäljet. Milloin se oli nevan reunassa putkenjuuria kaivellut, milloin kankaan laidassa seiväsnäreen vitsakseksi vääntänyt, voimiaan mitellyt tai muurahaispesissä herkutellut. Nythän saammekin koetella, minkä verran Mustissa on kuulun emonsa verta ja sisua, kun tuomme sen vereksille jäljille.

Sattuikin seuraavana päivänä oikein taivaantäyteinen roimasade, joka ajoi meidät jo puoliltapäivin metsästä kotiin ja iltapuoleksi lykkäsi pilvienraosta kilottavan helteen. Silloin päätimme lähteä Mustia koettelemaan. Heitimme kiväärit selkään, otimme koviakin paukkuja mukaan ja talutimme Mustin sinne lammen lähelle suonlaitakorpeen, jossa karhu eniten oli mekastanut. Topikin sai tulla jaloittelemaan, irrallaan juoksenteli vierellämme, poikkesi aina väliin metsässäkin hätyyttämässä keskenkasvuisia teerenpoikia.

Taas oli kontio yöllä käynyt, kankaanlaidassa riehunut. Suuren muurahaispesän oli pohjiaan myöten penkonut ja paksun männyn kyljestä repinyt kaarnaa. Usutimme Mustin jäljille ketjusta taluttaen, mutta eihän Musti muurahaisista pitänyt, kerran nuuhkaisi ja aivasti. Veimme sen sitten sinne karhun käymän petäjän juurelle. Musti nuuhki tarkkaan puunjuuren, nosti sitten takajalkaa, nykäisi ketjua ja arveli, että »hyvä on, jo tästä joutaa poiskin».

»Vanhoja nämä ovat jäljet», sanoi Oskari, »lähetään tuonne syvemmälle korpeen».

Mutta silloin yllätti meidät raekuuro, silmiäsokaiseva, joka pani lammen tyynen pinnan kuin kiehumaan. Rannalla oli vanha tukkimiesten maja, sellainen kolmeseinäinen, viistokattoinen, neljän paalun varaan rakennettu. Sinne pakenimme sateensuojaan, kestihän katto toki pahimman ryöpyn. Mustin sidoimme yhteen ulommaisista kannatinpaaluista, jotta se saattoi olla sekä majassa että ulkona, itse vetäydyimme pitkäksemme aikoja sitten kalvenneille heinille katsellen lammen poreilevaa pintaa.

»Kerrohan, vosmestari, taas niitä soakkunoita sieltä etelämmiltä mailta», pyysi Oskari, kun piipuistamme nouseva Capstanin tuoksu oli saanut hänet herkemmälle mielelle.

Ja minä kerroin kauniita historioita, jotka panivat Oskarin silmät loistamaan, sillä hänellä oli lentävä mielikuvitus, ja tarinoihini lisäsi hän mielessään ainakin sata prosenttia.

Sade jo heikkeni, muuttui vihmaksi, ja ilta hämärtyi. Musti makasi siinä aukeamassa, nenä sateessa, häntä majassa, vinosilmin aina vilkaisten pyssyihimme.

Tuli lentää lehahti telkkä ja laskeusi lampeen. Räpisteli ja uiskenteli, mutta meistä tavallisen pyssynkantaman ulkopuolella. Oskari, joka pitkän aikaa oli ihmetellen katsellut uutta hanatonta »Hunsvaarnia», kuten hän sitä nimitti, yllytti, että »näyttääpäs nyt, vosmestari, miten se hanaton ottaa».

Nostin haulikon poskelleni ja laukaisin. Seuraavina sekunteina tuntui, kuin maanjäristys olisi kohdannut huonettamme. Pamausta seurasi äkäinen älähdys, ja koko kolmiseinäinen maja sortui niskaamme. — Musti oli kauhuissaan temmaissut maanrajasta lahonneen kannatinpaalun irti, johon se oli sidottu, ja majan katto oli haudannut meidät alleen.

Kun selvisimme jaloillemme puiden ja tuohien alta, kuului kankaanlaidasta vielä jokin ulahdus, ja polkua pitkin otatti karhukoira kotia kohti kuolemanpelossa, majan tukipuu jäljessä raahaten ja korkealle ponnahdellen, niin että kangas kumahteli.

»Kato mies, minkä teki, ammuttava se on koko Musti», päätteli hän.
»Pettihän porajärveläinen.»

Läksimme polkua pitkin seuraamaan; ei Topikaan enää polulta metsään poikennut, hiljaa tulla, lupsutteli jäljessämme.

»Niinköhän tuo vei pökkelön pihaan saakka», arveli Oskari. »Sisua on vietävällä.»

Mutta sille matkalleen oli karhukoiran vaellus määrätty päättyväksi.
Astuimme virstan verran pehmeää havuneulaspolkua, jonka märkään pintaan
Mustin kynnet ja perässä hyppivä kapula olivat jättäneet merkkejään.
Sitten tulimme suolle, vetelälle ujamalle kahden kankaan välissä, jonka
yli johti kapulatie.

Harvahkojen porraspuiden väliin oli majapaalun toinen pää osunut, siihen kiinni juuttunut ja vauhdistaan tempaissut Mustin kyljelleen syvään lettoon. Kauhuissaan oli se siinä piehtaroinut, kiertänyt riimun kahden kapulanpään ympäri ja siihen surmansilmukkaan työntänyt päänsä, niin että musta kuono jäi hetteeseen. Ei löysännyt ketju kaulasta, oli viimeisillä voimilla ahmaistava vettä keuhkojen täydeltä. Silmät pullistuivat päästä, takajalat tempoivat vielä vaistomaisesti sekoittaen veden vihertäväksi liejuksi, hetken värähteli vielä ruumis ja painui sitten liikkumattomaksi hetteeseen. Pystyyn jäänyt paalu törrötti aukealla kapulatiellä osoittaen lyhyen taistelun paikan.

Kun tulimme kohdalle, irroitimme surmansilmukan Mustin kaulasta ja nostimme rääsymärän ruumiin porraspuille; henki oli jo siellä, missä ei enää ampumalla peloiteta eikä panna paaluja kaulassa laahaamaan. Mutta himmenevät silmät olivat vielä auki, ja niistä loisti sama kiukku ja kammo, joka ei niitä ollut edes hetkeksi elämässäkään jättänyt.

Kankaanlaitaan hiekkaan koimme saada haudantapaisen ja sinne sen Oskarin mustan karhukoiran peitimme, valkoista jäkälää kummuksi kannoimme. Ihmeissään Topi toimitustamme katseli.

Kotimatkalla emme puhuneet kumpikaan mitään, ja vasta kun talo näkyi, ja vaaran rinnettä nousimme pihaan, arveli Oskari kuin itsekseen:

UPSEERIN AHTERI.

Ei sitä metsissä eläen ja asuen joudu paljonkaan urheilusta, sellaisesta areenaurheilusta tietämään eikä sitä harrastamaan. Sen kuin sanomalehti kerran pari kuussa postin saapuessa tietää ilmoittaa uusista ratasaavutuksista, niihin saat tyytyä. Katsomaan et jouda enempää kuin koettelemaankaan, eikö ehkä vielä meikäläisessäkin olisi rekordinlyöjäksi rintamaiden miesten rinnalla.

Kävelemistä on metsämiehen elämä, yhtämittaista tarpomista aamusta ehtooseen. Patinaa, pieksunpohjaa siinä kysytään, pohjelihaksia koetellaan ja pientä kilpailuntapaista pidetään niin metsään mennessä kuin kotiintullessa, — enimmäkseen kuitenkin kotiintullessa.

Kesän kuluessa työsakin miehet kyllä oppivat toisensa niin tarkoin tuntemaan, ettei loppusuvesta tuollaisia voimaspurtteja oteta enää kuin joskus hyvällä tuulella ollen juhlista palatessa. Alkukesä sitävastoin lukee hätää monelle ja silloin pannaan uudet miehet tiukalle.

Kesä oli alullaan ja meillä oli uusia miehiä useampia matkassa. Jokainen kehui voimillaan ja ennätyksillään, mutta eihän niitä siellä voinut tarkistaa. Piti vain odotella, mitä aika kustakin miehestä sanoisi.

Jallu oli hyvinruokittu, pulloposkinen, keskimittainen. Kun joku arveli, että hänen pitäisi laihtua melkoisesti, ennenkuin kykenee toisten mukana marssimaan, sanoi hän:

»Minut on Turussa vartavasten tutkittu ja eräs asiantuntija sanoi, että minulla on upseerin takapuoli, joka juuri sopii metsämiehelle.»

Katselimme ja tunnustelimme hänen takalistoaan, ja sellaiseksi lihavahkoksi palluraksi sen havaitsimme. Emme puhuneet mitään, kun kerran asiantuntija oli sen priimatavaraksi vakuuttanut, mutta mielessämme oli omat epäilyksemme. »Eiköpähän tuosta kesän kuluessa laihtune tavalliseksi takapuoleksi», arvelimme.

Niinkauan kuin työmaa oli lähellä kortteeria, pärjäsi Jallu siinä kuin toisetkin; vähäisiähän ne olivatkin muutaman kilometrin kävelyt, kun ilmatkin vielä pysyivät viileinä. Mutta kun sää muuttui helteiseksi, alkoi Jallun alaruumis reistata. Hän valitti aina iltaisin, että jossain hyvin pahassa paikassa hiertää ja hankaa.

Sitten muutettiin työmaata, kauas salolle kokopäivän kävelyn päähän. Viikon eväät lyötiin joka miehen selkään, sillä asutusta ei ollut lähempänä eikä ruokapaikkoja muuta kuin monet lammet, jotka onkimiehelle kyllä antoivat runsaan särpimen. Päivä oli jo aamusta saakka paahtavan lämmin, kun kolmenkymmenen miehen voimalla työnnyimme taipaleelle.

Ensimmäiset neljännekset asteli Jallu reippaasti joukon etupäässä. Sitten toisen tunnin lopulla alkoi hän jäädä noin niinkuin huomaamattomasti mies mieheltä jälkipäähän ja käyntinsä muuttui haasottavaksi kuin hanhen. Vihtori tämän huomasi ja mainitsi jotain upseerin takalistosta ja meitä toisia nauratti, tuhmasti kyllä, sillä ei kävely arvattavastikaan ollut Jallulle mikään leikin asia. Urhoollisesti hän kuitenkin ponnisteli mukana, ja mukana oli pysyttävä, ellei halunnut jäädä yksin tiettömään korpeen.

Aina puolimatkaan hän seurasi sanaa puhumatta, hikikarpalot vaan tippuivat nenänpäästä. Sitten levähdettiin ja pantiin tupakaksi. Jallu tuli minun luokseni ja pyysi vähän sivummalle, pensaan taakse. Siellä hän laski housunsa kinttuihin ja kehoitti katsomaan.

Ja voi onneton sitä näkyä: kummankin kauniin pyöreän ruumiinosan hankauspuoli oli hiertynyt verilihalle, paistoi ja punoitti kuin iltarusko. — Siinä se nyt oli se upseerin p—y.

Kun ei meillä ollut pumpulia, laastaria tai muita lääkeaineita mukanamme, keräsin vanhasta kuusesta naavaa, sellaista kellanharmaata ja pehmeätä, josta laitoin jonkunlaisen tyynyn asianomaiseen paikkaan ja Jallu sanoi helpottavan.

Jatkoimme taas matkaa uusin voimin joukon etupäässä, mutta nyt emme päässeet kuin viitisen kilometriä, kun hän jo pysäytti koko kulkueen ja sanoi, että »nyt siellä vasta oikein polttaa, ei se äskeinen ollut mitään tähän verraten.» Kysyi, olinko tahallani pannut sinne keltiäisiä.

Minä sanoin, että parhaan taitoni mukaan olen asiat järjestänyt, mutta hän vaati uutta tarkastusta. Tällä kertaa oli näky vielä murheellisempi. Kuiva kuusennaava oli kävellessä murentunut hienoksi jauheeksi, joka puuterin tavoin takertui hankauspintoihin samalla tuimasti kirvellen. En uskaltanut puhua näkemästäni mitään, sanoin vain, että täytyy hakea vähän tuoreempaa lääkettä.

Suosta kannoin sitten sylintäyteisen märkää suosammalta ja siitä teimme housuntäyteisen paketin, joka remmillä kiinnitettiin sopivasti housujen sisäpuolelle. Nyt helpotti taas, ja matkakin sujui huokeammin. Perille saakka, kaukaiselle salokämpälle Jallu pääsi pitemmittä pysäyksittä, sillä aina kun rupesi vaivaamaan, tarvitsi hänen vain hetkeksi istahtaa kannonkärkeen, niin märkä sammaltyyny luovutti virkistävää vettä kirveleville pinnoille.

Kului lähes viikon päivät rauhallisissa hommissa, ennenkuin Jallu uskalsi pistää juoksuksi, sitten hän jo tuli entiselleen. Mutta mielialansa ei tyyntynyt koko kesänä, sillä jos tahtoi saada hänet suuttumaan, tarvitsi vain ohimennen huomauttaa, että hänellä on muutamia upseerin ominaisuuksia.

LAMPURI.

Kirkonkylään oli tullut uusi apteekkari. Entinen oli tympeentynyt koko seutuun — vai liekö keksinyt tuottavamman liikkeen jostain muualta —, myynyt apteekkinsa tälle uudelle, ja nyt toimitettiin tavaroitten inventeerausta. Kun se välttämätön apteekki- ja tippatavara oli laskettu ja noteerattu, tehtiin kauppaa vielä kaikenlaisesta irtaimesta ja huushollitavarasta, sillä ainahan sitä poismuuttajalta yhtä ja toista liikenee, joka tulijalle taas on tähdellistä. Gramofooni joutui uudelle omistajalle, ja sitten tuossa rannassa kellotti vielä soutuvene, jonka entinen apteekkari olisi mielellään myynyt. Lähdettiin sitä miehissä katsomaan, minä kolmantena, kun satuin olemaan tuttava sekä entiselle että uudelle.

Juoksenteli siinä jaloissamme suuri, ruskea koiranvotkalekin, sellainen stöövari, ajokoira, entisen apteekkarin omaisuutta.

»Osta pois tuo jäniskoirakin», sanoi hän. »En viitsisi sitä sinne kaupunkipaikkoihin kuljettaa. Saat halvalla, ja ajaa varmasti.»

»Kyllähän ajokoiran olen aikonut hankkia, kun täällä on hyvät jänismaat, mutta jos se ajaa lampaita.»

»Ei ole Jalo lampuri, sen saat uskoa. Irrallaanhan se tässä kylässä on juoksennellut. Osta pois, viisisataa markkaa.»

»Kyllä minä vähän olen kuullut sitä lampuriksi mainittavan, mutta kun kerran vakuutat, niin olkoon menneeksi.»

Syyskuun ensimäistä odotimme kiihkeästi, sillä Jalon uusi isäntä oli kutsunut minut kanssaan ensimmäiselle jänisjahdille. Kovasti Jaloa taputtelimme ja kehuimme, sillä kun oli oikein rotumerkit ja kuuluisa suku, ja sitten niin viisaanlempeät silmät, kuten oikealla ajokoiralla tuleekin.

Tuonne järven taakse päätimme lähteä koettelemaan, pappilaan
Isoonmetsään. Siellä piti kuuleman mukaan olla jäniksiä runsaasti.

Jahtiaamu oli tyyni ja lämmin. Ei vielä kunnolleen hämärtänytkään, kun sonnustausimme kolmisin veneeseen ja läksimme lipumaan yli rasvatyvenen selän pappilan metsään, joka hienon usvan läpi häämöitti heikkoa aamurusotusta vasten kilometrin päässä.

Jalo oli kovin innoissaan. Se nuuhki veneenlaidan yli metsään päin ja vikisi hiljaa; näkihän sen, että sillä oli halu ja taipumukset jahtihommaan; oikein käpälät värisivät odotuksesta.

Vene karahti hiekkaiselle rannalle, ja samalla oli Jalokin maissa häviten rantapensaikkoon. Emme kerinneet kunnolla vetää venettä maihin, kun sillä oli jänis jo ylhäällä, ja täysi skalli eteni rannasta hieman oikealle, jossa tiesimme talonpoikain viljelysten tarjoovan hyvät syönnösmaat jäniksille. Sinnehän jänis tietysti oikaisisi omille syönnöksilleen, mutta vielä se kiertää takaisin makuulleenkin, sen tiesimme, emmekä pitäneet hoppua, sillä haukku kuului jo hyvin kaukana.

Etsimme siis itsellemme passipaikat, ja apteekkari, joka oli tuttu näillä main, käski minun jäädä siihen lähettyville kankaalle, kun hän taas etsi itselleen sopivan paikan vähän loitompaa. Siihen jäinkin mäntyiselle aholle polttelemaan tupakkaani ja odottelemaan.

Hetken kuluttua ajo kääntyi — ja suoraan minua kohti. Odotin molemmat hanat vireessä, ja sydän löi niin, ettei haukkua toisinaan erottanut korvien huminalta. Yhä läheni ajo, ja silloin aloin kuulla omituista töminää kankaalta, joka ei voinut olla jäniksen, vaan jonkun petoeläimen.

Vavisten siis odotin, mutta samalla ponkaisi eteeni pensaikosta lammas, töllisteli minua hetken ja sitten lähti otattamaan kuin ammuttu vastaiseen suuntaan. Joku kahahti vieressäni, ja siinähän se oli jänis. Nostin pyssyn poskelleni, mutta kuin taivaasta pyörähti siihen lammaslauma, ainakin kaksikymmentä lammasta. Ne poukkoilivat kuin mielipuolet sinne tänne, ja niin teki jäniskin, joten en uskaltanut enkä voinut ampua, sillä kaikki pyöri silmissäni yhtenä sekamelskana.

Jänis hävisi äkkiä kuten oli ilmestynytkin, ja sitten tuli Jalo, vinkaisi, heilautti häntää ja kysyi, että mitäs tässä nyt oikein tehdään. Minä osoitin Jalon jäniksen jäljille, ja pian oli ajo taas käynnissä. Hetken kuluttua kuului apteekkarin passipaikalta pamaus ja senjälkeen »alls todt».

Kiiruhdin ääntä kohti, ja siellähän apteekkari oli jo jänistä avaamassa Jalon läähättäessä vieressä omaa osaansa odotellen. Minut nähdessään se heilutti häntäänsä ystävällisesti ikäänkuin sanoakseen, että »enhän ole lampuri, vaikka ne minua parjaavat; jänistähän nytkin ajoin ja itsestään ne lampaat siihen tielle tulivat.»

Kerroin apteekkarille näkemäni ja päättelimme kaikesta kokemastamme, että Jalo ei ole lampuri. Tyytyväisinä siis jatkoimme jahtiamme ehtooseen saakka. Toisinaan Jalo viivähti vähän pitempään, ennenkuin taas sai jäniksen ylös, mutta eihän niitä nyt jäniksiäkään ole joka pensaassa. Ja silläaikaa kuin Jalo selvitteli uusia jälkiä, ammuskelimme me pyitä ja lennosta onnistuimme pudottamaan pari metsoakin. Hyvin Jalo jänikset ajoi, ja kun lehmien kanssa illalla saavuimme kotiin, kaivoi apteekerska repuistamme kuusi jänistä, kaksi metsoa ja kaksitoista pyytä.

Siinähän oli saalista kahden miehen osalle aivan hirvittävästi, ja hyvinhän meitä trahteerattiin koko illan. Aina myöhäiseen yöhetkeen saakka soitti vanhan apteekkarin gramofooni »Schwartzwaldin myllyjä», ja me kertoilimme toisillemme yksityiskohtaisesti, kuinka kukin otus, ja miltä hollilta oli tullut kaadettua. Jalolle oli laitettu vuode nurkkaan, ja siellä se lojui rentonaan silloin tällöin syvään huokaisten, kuten ainakin raskaan päivätyön suorittanut. Aamutunneilla menimme mekin nukkumaan.

Aamulla olimme jo varhain taas jalkeilla, mutta vielä varemmin näkyivät muutamat nousseen, sillä apteekin rantaan näet laski paraikaa vene tullen suoraan yli selän. Apteekkari arvasi jonkun vakavamman sairaustapauksen sattuneen ja häntä erikoisesti tarvittavan, kun kirkolla ei asunut vakituista lääkäriä. Senvuoksi menimmekin laiturille tulijaa vastaan.

Pian ehti vene möljän kupeeseen, ja veneenpohjalla saatoimme erottaa jotain valkoista, aivan kuin ruumiita.

Ja ruumiitahan siellä olikin, kaksi lampaanraatoa ja lisäksi sangen ryvettyneitä. Vakavana veli ukko veneensä maihin, kääntyi sitten meihin päin näin sanoen:

»Se ahteekarin lampurkoira roatel nämä eilessäpäivänä. Pitäis soaha korvaasta.»

Koettelimme väitellä vastaan, mutta ukko todisteli, että näkijöitäkin on ollut, jos vaikka heti käydään nimismiehen puheille.

Eihän apteekkari, hyväluontoinen mies, ruvennut riitelemään, kysyi vain, mitä lampaat maksavat, luki rahat ukon kouraan ja toivotti sitten sekä hänet että Jalon erääseen huonomaineiseen paikkaan. Otimme kumpikin lampaan kainaloomme ja veimme rengille nyljettäväksi.

Kalliinpuoleisia ne kyllä olivat, arvelimme aamukahvia juodessamme, mutta niinhän se aina on, että kun koira on lahtimiehenä, ei tavaraa niin tarkoin tule valituksi myyjän etua silmälläpitäen, jonkavuoksi myyjä sitten väittääkin, että tämä se oli paras koko katraasta.

»Eipä näitä nyt olisi tarvinnut», arveli apteekkari, »kun noita jäniksiäkin tuli noin runsaasti. Mutta kaipa talven mittaan kuluvat.»

Sitä me vain ihmettelimme, millä aikaa se Jalopoika oli kerinnyt käydä tekemässä tuommoiset rötökset, kun koko päivän kulki mukanamme. Viipyihän se tosin silloin tällöin pitemmänkin tovin poissa, mutta mehän luulimme, että se vain yöllisiä jäniksenjälkiä selvittelee. — Ei auttanut muu kuin uskoa, sillä kaikki tunsivat apteekkarin koiran.

Aamiaista syödessämme tuli sisäkkö ilmoittamaan, että portailla on muuan ukko, jolla on lammas.

»Mitä helv-—iä?» kivahti apteekkari ja pala suussa kiiruhdimme kumpikin ulos.

Siellä oli sama juttu kuin edelliselläkin. Jalo oli tullut metsästä, ajanut lampaan aidannurkkaukseen, sitten purrut ja rutustellut hengettömäksi ja hävinnyt taas sen tien metsään.

»Siinähän tuo menee kolmaskin», arveli apteekkari. »Pannaan suolaan ja palvataan.» — Mutta Jaloa me katselimme vähän kieroon.

Puolenpäivän korvissa souti taas vene rantaan, ja pahaa aavistaen riensin jo vastaan; apteekkari hoiteli silloin tärkeätä ekspeditsioniaan apteekissa.

Kolme kokonaista vohlaa retkotti tämän tulijan veneenpohjalla, ja ryhtymättä lähempiin keskusteluihin ukon kanssa, hän kun ensi sanoikseen ärähti minulle, jotta »työkös se oletta se uusi roppikauppias?» riensin apteekkiin, jossa isännälleni ilmoitin, että »siellä rannassa olisi nyt taas niitä palvattavia.»

Kun apteekissa oli väkeä, ei hän sanonut mitään kuuluvaa, mutta minä kyllä huomasin, mitä niin hyvin mielellään olisi sanonut siitä entisestä apteekkarista.

Venerannassa tehtiin kaupat vikkelään ja senjälkeen lähetettiin renki rautakauppaan ostamaan rautaketjua, sellaista lehmänriimua: se oli tarkoitettu Jalolle; — nyt loppui jalo vapaus.

Koko iltapäivän tähyilin selälle, tulisiko sieltä vielä useampia venelasteja, mutta turhaan odottelin. Jalo oli laskenut tarkalleen: kuusi jänistä ja kuusi lammasta. Joka »alls todt» huudon jälestä oli se itsekseen käynyt vielä ylimääräisellä jahdilla, sillä oikeus ja kohtuus vaati, että hänenkin piti saada osoittaa kuntoaan.

Illalla pohdimme apteekkarin kanssa, millä keinoin saisimme Jalon luopumaan tästä epäkiitettävästä ja kustannuksiatuottavasta tavasta, ja nukkumaan mennessämme olimmekin siitä jo selvillä. Päätimme, että lampaat itse saavat rangaista.

Jalo ulisi ikäväänsä ketjussa koko seuraavan päivän, mutta illansuussa läksimme taas kolmisin kävelylle. Vähän se ihmetteli, kun ei nähnyt meillä haulikkoja olallamme, mutta arveli kait sitten, että kyllä tästä muutenkin selvitään.

Kulkumme ohjasimme tuttuun taloon, jossa lampaat pidettiin öisin kaksiosaisessa navetassa, kapea ovi välillä. Sinne menimme Jalon kanssa, pujotimme sen säkkiin, niin että vain pää jäi näkyviin, ja säkin sidoimme oviaukon kohdalle juuri kynnyksen alle. Jalo ihmetteli tätä hommaa, mutta salli kaiken tapahtua, sillä se tiesi, että kaikki on hyväksi, mitä isäntä tekee.

Lampaat olivat kaikki ahtautuneet toisen navetan nurkkaukseen ja silmät pyöreinä katselivat toimitustamme, sillä tämä oli lampaiden pyhä paikka, eikä sinne saanut tuoda tuollaisia koiranvotkaleita, petoja.

Menimme sitten apteekkarin kanssa lampaiden luo ja hätistelimme niitä. Ne kiertelivät aluksi ympärillämme, mutta sitten joku keksi oviaukon, jonka kautta pujahti viereiseen, tyhjään navettaan, ja nyt seurasi koko katras jälestä. Jokainen lammas polki terävillä sorkillaan kynnyksen alla olevaa säkkiä, jossa Jalo reuhtoi irtipäästäkseen. Se ärähteli ja ulvahteli joka potkaisulla, yritteli puraista, vaan ei ylettänyt.

Menimme nyt toiseen karsinaan ja ajoimme koko katraan takaisin ja sitten vielä kerran, kunnes Jalon ärinä oli muuttunut uikutukseksi. Silloin irroitimme Jalon säkistään ja myös kahleestaan, sillä tahdoimme nähdä, minkälaisella mielialalla se nyt katselisi lampaita. Mutta se ei katsellut niitä ollenkaan, vaan lähti otattamaan kotia kohti suorastaan.

Ei pyytänyt sinä yönä huoneeseensakaan, kuten aina muuten oli valmis kärttämään, vaan koppi oli mieluisampi.

Joku voisi kenties sanoa, että tämä oli raaka rangaistustapa. Sen voin kuitenkin vakuuttaa, ettei se tehnyt yhtään kipeämpää kuin piiska, eikähän Jalo kivusta juuri välittänytkään, mutta se ääretön häpeä. — Sillä Jalo oli rotukoira.

Mutta hyvin tämä opetus tepsi, sillä Jalo jätti lampurinviran tykkänään, ja missä ikänään maantielläkin vasta tapasi lampaan, laski se heti häntänsä korttelia alemmaksi ja kiersi ojan vierustasta ohitse.

KIHLAJAISET.

Taas oli viikko kuljettu metsiä, ryvetty räntäsateisessa korvessa ja lauvantai-iltana saavuttu Hattuvaaran kylään, penikulman takaisen kortteeripaikkaan kylvylle. Ja niin mukavalle se kylpykin otti, että vielä sunnuntaiaamuna, lokakuisen pikkupakkaspäivän auringon kilotellessa akkunasta suoraan aina kynnykselle saakka, istuimme vielä yöpukimissamme sänkyjemme laiteilla, virkatoverini Manu ja minä. Istuimme siinä ja mietiskelimme, kannattaisiko lähteä tuohon vaaranjuurivesakkoon jäniksiä hätyyttämään — siinä kun viimeisten päivien kuluessa jo niin monet metsämiehet olivat tuhoaan tehneet.

Emme päässeet vielä täyteen päätökseen jahtiasiasta, kun keltaiseksi vernissattu kiero ovi, jota ei saanut lukkoon, avautuu, ja huoneeseen astuu naapuritalon nuori isäntä, Miihkaili. Kädessään oli korvaton kahvikuppi, josta sormille läikähteli kirkasta ainetta.

»Anteeks herrat, minä tuota tulin kuhtumaan kihlajaisiin illalla, jos sopisi tulla. Tässä olisi vähän niinkuin alkajaisiksi.»

»Vai aikoo se Miihkaili naimisiin. Kyllä vain sellaisessa talossa sietää olla kaksikin emäntää.»

Hetkisen istui Miihkaili kanssamme, sitten poistui kylälle toisia vieraita kutsumaan.

Miihkailin kotitalo oli kummulla parin kivenheiton päässä meidän kortteeritalostamme. Kreikanuskoisia olivat talon asukkaat, kuten niin monet muutkin tämän rajaseudun eläjät, eikä suomenuskoisten kanssa tavattu kovin tiheään vierailla. Niin tarkkoja oltiin tämän uskontoasian suhteen, että esimerkiksi metsätöissäkin puolisille ruvettaessa luterilaiset tekivät oman kahvitulensa ja kreikanuskoiset omansa vähän sivummalle. Yksillä tulilla ei sietänyt pannuansa kiehauttaa.

Nyt kuitenkin, näin merkkipäivänä, sai uskonto vaihtua tunteen tieltä, sillä Miihkaili näkyi jo aamusta päivin olevan melko tunteellisella tuulella; hän oli kallistellut pulloa ahkerasti, ja siksipä hän päätti kutsua koko kylän kihlajaisiinsa ja antoi palttua uskonnollisille ennakkoluuloille.

Karjalan tapa vaatii, että kihlajaiset vietetään morsiamen kotona, mutta Miihkaili teki tässäkin poikkeuksen, koska morsiamena oli suomalainen. Ja siksi vietettiin juhlat Miihkailin kotona.

Iltahämyssä sinne sitten painuimme muun kansan mukana ja auliisti otettiin vastaan. Istutettiin aivan peräpenkille pöydän taakse — arvaahan sen, kruunun virkamiehet — ja kahden puolen istuutui Hattuvaaran isäntämiehiä, enimmäkseen suomenuskoisia.

Piiraita ja sultsinoita tarjottiin kulhottain, saajua juotiin samovaari toisensa jälkeen, eikä viinastakaan ollut puutetta. Se oli oikeata punaleimaista »staloovajaa», pöytäviinaa, vartavasten Porajärveltä tuotettua, ja sitä tarjottiin joka palan alle sekä päälle.

Me virallisesti kutsutut istuimme siellä pöydän takana nauttien trahteerauksesta, kun taas nuorempi väki tanssi prissakkaa ja muita samantapaisia, joita näkee vain teerensoitimella. Pirtti oli laaja, mutta matala, ja kun kihlajaisrahvasta oli pirtin täyteiseltä, huokui ilma siellä kohta vahvasti tunaskille ja hielle. Pikkuinen öljytuikku viipotti katossa, eikä sen valo ulottunut kuin juuri meidän pöytäämme ja pihanpuolimmaiseen penkkiin. Koko ovi- ja karsinapuoli kuhisi pimennossa, ja tunnelma vaikutti perin kodikkaalta — tarkoitan karjalaisen kodikkaalta.

Isäntä, itse Miihkaili, tanssia retkutteli, mutta välillä aina pistäytyi pöydässäkin hoitelemassa trahtamenttia. Lopulta jätti hän koko tanssin ja istahti pöydän toiselle puolen minua vastapäätä. Kasvonsa olivat hiestä märkänä, silmänsä verestivät paljosta viinanjuonnista, ja hän retkahti kyynäspäilleen pöydälle. Työnsi punaleimaisen pullon pöydän ylitse ja tokaisi:

»Ka mikäpä siinä, hyvähän se on, että saatte kunnon tien kylän läpi; täällähän jo puhkoo silmänsä aidanseipäisiin kujilla ajaessaan.»

»A vot, mutta katsho sie; miulta menee siitä pellonnurkasta palanen valmista ruissarkaa, ka eipä mene Mustoselta.» — Mustonen istui minun vieressäni.

»Jos kaikilta menee, niin sittenhän tie tulee yhtä mutkaiseksi kuin se on ollut tähänkin asti, ja siitä tulee taas kinttupolku.»

»A katsho, maata annan, mutta kaikilta täytyy mennä, täytyy mennä Oinoseltakin.» — Oinonen istui pöydän toisella puolella, ja hänen muotonsa sattui nyt juuri Miihkailin silmään.

»Kyllä minä maata annan, kunhan vain vedätte tien sinne vaarankupeeseen. Jo toki lähti vaikka paras perunasarka tienpohjaksi.»

»Eipä nuo ole hääviä sinunkaan jumalaisesi tuolla nurkassa. Kuinkas sinulle opetti Porajärven pappi! "Katsho, varis lentää, ei putoa, siitä näet, että on jumalainen. Mutta jos minä ammun sen variksen, niin putoaahan se; missäs on silloin sinun jumalaisesi."

Tosiasia oli, että Miihkaili oli pari viikkoa aikaisemmin heti ensimäisellä lumikelillä yhyttänyt karhun ja saanut sen ammutuksi, mutta karhunpeijaisissa oli Miihkaili heikkona hetkenään uskonut jollekin ystävälleen, että hänelle oli tullut vahinko siinä ampumisessa. Siksipä Oinonen tokaisikin:

»Tshort — job tvaju —», karjasi Miihkaili, sieppasi yläpuoleltaan orsilta ladatun rihlakon ja tähtäsi Oinosta. Joku kerkesi kuitenkin väliin, löi piipunsuun ylös, ja kuula meni kattoon.

Miihkailin toverit väänsivät aseen hänen kädestään, me istuimme rauhallisina peräpenkillä nurkassa. Vähän aikaa Miihkaili teutaroi keskilattialla, sai sitten käsiinsä rautapuntarin. Koukusta kiinnipitäen heilautteli hän sitä hervottomasti ympärilleen, jotta pirtin permanto tyhjeni hetkessä. Sitten lähestyi hän pöytää, jonka takana me arvokkaimmat kutsuvieraat istuimme, heilautteli puntaria kuin lekaa, mutta kun istuimme aivan nurkkauksessa, ei hän suurilla kaarteillaan ylettänyt päähän, vaikka puntarin painava tyvipuoli pari kertaa heilahtikin aivan nenämme ohitse.

Uskonveljet karsinanpuolella olivat äkänneet tilanteen tärkeyden ja salavihkaa hiipivät Miihkailin julkopuoleen vetäen hänet selvälleen permannolle. Tallista tuotiin ohjasnuorat, joilla Miihkaili sidottiin käsistään ja jaloistaan, vaikka hän kyllä ankarasti koetti »tshorttia» huutaen panna tätä toimitusta vastaan.

Sitten me kutsuvieraat nousimme pöydän takaa, sanoimme hellät jäähyväiset lattialla makaavalle Miihkailille ja toivotimme hänelle rauhallista perhe- ja avio-onnea, jonka jälkeen pihatolla hajaannuimme kukin tahollemme.

Morsiankin seurasi kutsuvieraitten mukana, eikä häntä sen koommin ole nähty Miihkailin pirtissä.

KARHUA VITSALLA.

Siihen aikaan — noin parisenkymmentä vuotta sitten — päättyi Pielisensuulta tuleva kärrytie Lehmivaaran navetanseinään. Nyt näyttää jo kartta, että oikein valtamaantie on vedetty aina itärajalle saakka ja kenties siitäkin vielä pitemmälle, Porajärven pogostalle, jossa ennen tiettömiä saloja pitkin käytiin pessotoimassa karjalaistyttöjen kisoissa.

Mutta se oli silloin, ja Lehmivaaran navetanseinällä sai lännestä tuleva kulkija, mies kun mies, nousta rikkiviipotetuista kärryistään ja jatkaa matkaansa kinttupolkuja pitkin itäänpäin. Eikä siellä outo kulkija yksinään oikeaan taloon osunutkaan, ellei ollut mukana kartat, kompassit ja muut periskoopit, sillä polkuja oli monenlaisia. Nevojen reunoja kierteli kovaksi tallattuja petranpolkuja, vesien varsille oli tukkilaisenkin jalka joskus jättänyt poluntapaisen, ja ne häivyttivät oikealta uralta, joka muutamin paikoin katosi vallan olemattomiin. Mutta kun rämeikkömaalta vaara lopulta alkaa kohota, tasoittuu ja levenee polkukin, ja silloin tulee kulkijan mieleen erämiehen tunteellinen mietelmä: talo lähenöö, tie silenöö, akka lähenöö, mies järenöö.

Ne olivat silloin rauhallisia saloja, riistan asuinpaikkoja, karhujen pesimäsijoja. Talojen väliä oli virstoja viisitoista ja rapia päälle, ja miehet taloista tavallisesti savotan töissä, sillä mikäpäs siellä muukaan elätti. Naiset enimmäkseen saivat hoidella pikkuiset peltotilkut vaarojen rinteissä ja varjella lehmäriepunsa karhuilta, minkä kykenivät.

Pienvaaran Jyrilläkin oli torpantapainen Pienvaaran laella, keskellä synkintä saloa. Ikänsä oli sitä asunut, mutta leivänpuolta ei riittänyt tarpeeksi omasta pellosta, ja siksipä oli Jyrki taas savottahommissa. Jo talvella oli lähtenyt Repolan puolelle tukinkaatoon päätellen palata uittomiehenä keväällä takaisin.

Pitkään siellä oli viipynytkin, — juhannus kohta käsissä, mutta nyt oli viimeinenkin suma laskettu Mustapikisestä Suomen puolelle, jossa uittoyhtiö otti puut kuljettaakseen, ja suurin osa entisistä miehistä jouti pois. Olisihan Jyrki vielä saanut jäädä töihin, mutta pihattokin tuntui jo vetävän puoleensa, ja mitenkä se akka siellä yksinään mahtanee tulla toimeenkaan. Kohtahan tässä on heinäaikakin käsissä, ja silloin ainakin täytyy olla kotosalla, tuumaili Jyrki, ja niin nosti hän lopputilinsä Kokkovaaran pirtissä, jossa niitä jaettiin.

Yöllä kävi Jyrki vielä Mustapikisestä onkimassa kontillisen harjuksia, — viehän heitä edes akalle tuomisiksi, ellei kotosalla satu muutakaan särvintä olemaan. Aamulla kietaisi hän takkiinsa koiranpentupalleron, jonka oli Kokkovaaran isännältä ostanut viidellä markalla, ja niin läksi hän saloja pitkin poikkimaisin painaltamaan kotiinsa. Ei Jyrki polkuja tarvinnut enempää kuin kompassejakaan, hänelle olivat ilmansuunnat päässään selvillä, ja seudut muutenkin tuttuja.

Pitkälti oli pitänyt poutia, ja nopeasti katkeili kuiva kangastaival. Jyrki otti pitkän askelen, sillä hänen omakin pituutensa täytti kolme kyynärää, vaikkakin työ oli painanut hartiat hiukan kumaraan. Mutta tottunut kävelijä hän oli, vanha erämies.

Haukinevalle ehtiessään kilotti päivä jo korkealta pannen ilman nevan pinnalla autereisesti väreilemään, ja nevalta nousi vastaan lämmin hetteen haju, joka ei ole vastenmielistä, mutta ilmaisee, että kuivin jaloin ei sen yli pääse.

Haukineva on laaja. Paria virstaa leveämpi se ei ole mistään kohdasta, mutta pituutta on pitkälti, eikä Jyrki ruvennut sitä kiertelemään. Aina hän oli sen yli kulkenut, ja suoraan toiselta rannalta oli Pienvaaraan vain puolisen tunnin matka. Etsi hän kuitenkin sopivan niemennoukan lähtöpaikakseen, sillä pienikin lyhennys lähes polveen saakka upottavassa nevassa tuntuu helpotukselta.

Pääsee niemestä jo parikymmentä syltä aukealle, kun kuulee jäljessään merkillistä loksotusta. Jyrki käännähtää ympäri ja näkee karhun juosta lönköttävän kohti.

»Voipa kehveli, kun olisi rihlakkoni», välähti Jyrin mielessä, mutta asetta ei ollut pitempää kuin tuppipuukko, eikä sillä mennä karhua tappamaan.

Pitemmälti ei hän kerinnyt tätä asejuttua ajattelemaan, sillä karhu oli jo lähellä. Jyrki tempasi puukkonsa ja karjaisi karkeasti:

Mutta samassa Jyrki kuuli jotakin rapinaa suonrannasta ja katsottuaan sinne, näki hän karhunpennun kiipeävän mäntyyn juuri nevan laidassa, siinä kohden, josta hän oli tullut. Nyt hän äkkäsi loukanneensa perherauhaa, ja siitä emo oli kiukuissaan.

Mutta Jyrin metsästäjävaistot olivat myös heränneet, ja hän päätti ottaa tuon pennun vaikkapa vain puukolla. Hän teki äkkinäisen hyökkäyksen edessään istuvaa karhua kohti kovasti karjuen, ja hänen ihmeekseen karhu pakeni metsänreunaan. Jyrille oli pääasia päästä myös kuivalle, sillä hänellä oli omat taikansa karhua vastaan. Hän tiesi karhun karttavan tulta — turkkinsa takia —, ja siksipä hän nopeasti teki risuista tuohuksen. Palavaa tuohusta heilutellen pääsi hän aivan puun juurelle saakka, sytytti siihen nuotion, asetti kalakonttinsa ja takkiinsa käärityn koiranpennun aivan tulen viereen ja alkoi kiivetä puuhun.

Puu oli matalahko nevanlaitamänty, rosopintainen, ja karhunpentu oli pysähtynyt ensimäisen oksan kohdalle, josta se ihmetellen katseli sauhua, jonka kait ensikerran elämässään näki. Se nähtävästi luuli jäljessään kiipeävää Jyrkiä emokseen, sillä tämä ei savotassa ollut ajanut partaansa, ja naamansa oli yhtä karvainen kuin karhunkin. Niinpä ei pentu älynnyt kiivetä ylemmäs, vaan odotti, kunnes Jyrki pääsi käden ulottuville ja iski puukon sen selkään. Heikosti kerkesi poikanen parahtaa, ja silloin hyökkäsi emo aivan puun juurelle, mutta kärvensi karvansa ja murahtaen pakeni loitommalle.

Koiranpentu ja karhunpoika kainalossaan, tuohusta heilutellen Jyrki alkoi nyt uudelleen matkansa nevan yli karhuemon seuratessa muutamakymmen askelta jäljessä. Nevan puoliväliin kävi matka rauhallisesti, mutta sitten Jyrki putosi vyötäisiään myöten hetteeseen, ja tuohus sammui. Kun hän taas pääsi kuivemmalle ja alkoi astella edelleen huomasi karhu vaaranesineen kadonneeksi ja pahasti murahtaen hyökkäsi se yli hetteen Jyrkiä kohti. Siihen Haukinevalle olisi silloin Jyrin maallinen vaellus päättynyt, mutta kohdalla sattui olemaan runsaan miehen mittainen kuivunut nevamänty. Sen riuhtasi Jyrki juurineen maasta, huitasi sillä kohti karhua ja karjaisi taas:

Juurien mukana nevasta noussut märkä sammaltukko lennähti karhulle päin silmiä hämmentäen sen ajatuskyvyn, ja Jyrki sai vähän etumatkaa, mutta heti oli karhu taas kintereillä, ja sama peli uudistui. Jyrki kuljetti risua uskollisesti mukanaan, juoksi polveen saakka vajottavassa nevassa, milloin karhu perääntyi, ja kun tämä taas uskaltautui liian lähelle, huitaisi hän vitsallaan ja karjaisi henkensä edestä:

Lopulta päästiin nevan laitaan, ja siellä sai Jyrki itselleen uuden tuohuksen. Nevan laidasta johti poluntapainen Pien vaaralle, sitä pitkin kiirehti Jyrki pihattoonsa, mutta aina kotiveräjälle saakka karhu seurasi häntä. Siihen jäi istumaan ja tirkistelemään läpi puolapuiden.

»Ka akka, annahan rihlakko», huikkasi Jyrki pirttiin kiiruhtaessaan, tempasi suustaladattavansa seinältä ja saman tien pihamaalle. Siellä istui karhu veräjän raosta katsellen, ja saunakodan nurkalta Jyrki otti tarkan jyvän. Panos oli kuitenkin viime talvellisia eikä nallikaan syttynyt, ja ennenkuin Jyrki ennätti saada rihlakkonsa kuntoon, oli karhu jo hävinnyt metsän peittoon — itsekseen suremaan ja miettimään kostoa.

Ja sitten elokuussa — vaikka Jyrki palkkasi pojan paimeneksikin — tappoi karhu hänen viidestä lehmästään kaksi ja kolmannen repi vaivaiseksi.

ÄNÄTINPÄÄ.

Pitkä hevosmatka oli kestetty, selkää pakotti ja istuinlihaksia särki, nyt oli vielä jäljellä vajaa kolmipenikulmainen venematka.

Änätinpäähän, Änätinjärven luoteisnurkkaan olin matkalla valtion töihin, kruunun savottaan.

Änätinpään yksi kolmesta harvapuheisesta isännästä — se pienin ja mustin — oli tullut minua veneellään noutamaan maantien päästä, kuten olin jo viikkoa aikaisemmin pyytänyt suusanallisen lähetin kautta. Ja vene hänellä olikin, oikein purjehaahti: neljästä halaistusta säkistä oli purje, harmaa ja rääsyinen, raakapuut aidanseipäistä, mutta eipä näillä salojärvillä kilpapurjehduksia pidettykään. Navakassa sivumyötäisessä olikin mukava veneenpohjalla lekotella, antaa tuulen viedä, laineen laulatella.

Matkalla kertoi isäntä, että tämä järvi on ankara kulkijalle. Sitä oli ennen kutsuttu Ristijärveksi — ristiä muistuttavan muotonsa puolesta, mutta se oli joka vuosi vaatinut ainakin yhden ihmishengen. Sitten nimi muutettiin Änättijärveksi, ja siitä ajastajasta lähtien järvi luopui vaatimasta uhriaan.

Jutellessa vene veti ja taival lyheni, mutta idästä lähestyi meitä musta pilvenlonkare, joka kulki melkein vettä pitkin eikä ennustanut hyvää. Ja juuri kuin pääsimme Ristisalmeen, josta matkamme kääntyi vasemmalle ja saimme täyden myötäisen, saavutti kohiseva ukonilma meidät. Tuuli yltyi myrskyksi, purje painoi kölittömän, pienen veneemme aivan syrjälleen, ja saimme molemmat nojata täydellä painollamme ylälaitaa vastaan.

Mutta sitten äkkinäinen tuulenpuuska tempasi yhden lahon purjeennurkan irti, se räpisteli myrskyssä kuin siipirikko varis. Nyt huomasi isäntäkin purjeen olevan vaarassa, hän koki ottaa sitä alas, mutta silloin vene ryyppäsi alalaidallaan melkoisen annoksen. Ukko kuppelehti, ryömi ja pyllyili veneen pohjalla, kunnes kiukuissani huusin:

»Istu ylälaidalle äläkä liiku minnekään, jos haluat henkesi pitää.» —
Minä istuin nimittäin tyyrissä, kuten laki määrää.

Silloin juuri räsähti kuin sertinkiä reväisten, kirkkaus häikäisi silmämme, ja sieraimissa tuntui kuin palaneen käryä. Se oli salama aivan lähellämme, paukahti kuin tykinsuusta, ja silloin äkkinäinen tuulenpuuska myös tarttui purjeeseemme riipaisten sen mukanaan. Siellä se meni tuuliaispään mukana kuin likaisenharmaa joutsen.

Veneemme pääsi kutakuinkin tasapainoon, ja vaaratta saatoimme nyt soudella kohti rantaa, joka nopeasti lähestyi rankkasateen nostamasta usvasta. Hyökylaine heitti meidät kaurasaran reunaan kuiville kaikkineen, nousimme nopeasti veneestä ja vetäisimme sen vielä ylemmäs.

»Se purje ei enää hätyytä», sanoi isäntä katsellen vaahtoavalle järvelle.

Astuimme taloon. Se oli rakennettu korkealle kummulle parisataa askelta järvenrannasta. Itäpäässä asuttava pirtti, läpikäytävän porstuan takana toinen, keskentekoinen, ilman ovia ja akkunoita, ja sen sivussa maitokamari.

Pirtissä asui koko talonväki, maitokamari oli nyt tilapäisesti pyhitetty minulle. Tuloani odotellen oli sitä pesty, lattia kiilsi märkyyttään, ja ilmassa oli kokkelipiimän kirpeä tuoksu.

Taloa asui kolme veljestä, jokaisella oli emäntä ja jokaiselle emännälle siunattu liuta likaisia lapsia.

Yksitellen kävivät ensin isännät minua tervehtimässä, sitten tuli akkojen vuoro, ja sen vielä kestin, mutta kun lapsilauma alkoi oventäyteiseltä tunkeutua kamariini, jonne ne eivät kuitenkaan olisi yhtäaikaa mahtuneet, menin pirttiin ja sanoin:

Pyysin sitten eräältä emännältä jotain suuhunpantavaa, koska en ollut einettä nähnyt kellonkiertämään, ja menin maitokamariin sitä odottelemaan.

Kului lähes puolen tuntia; pirtissä oli melu lakannut, jotain tärkeätä siellä pohdittiin. — Sitten tuli kymmenvuotias tyttö ja ovea raottaen kysyi, mitä ruokaa saisi olla.

Kysymys tuli niin odottamatta, että tilasin heti Lindströmin pihvin ja toiseksi ruuaksi vaikka jäätelöä. — Hetkisen tuijotti tyttö minuun kuin halvattuna, sitten poistui.

Kului taasen puolituntinen. Huoneen piimänhaju ällötti, vatsa kurisi tyhjyyttään. Mutta kohtahan saisin oikein herkullisen aterian, olipa täällä saloilla jo elettykin leivällä ja särjenpoikasilla kolmisen kuukautta yhtämittaa.

Sitten taas raotettiin ovea, ja se samainen tyttö ilmoitti, että »ei ole muuta ruokaa kuin leipää ja muikkuja.»

Puolen tunnin kuluttua tuotiin pöydälleni valtainen leivänmurikka ja pahkakupillinen muikkuja, kuivia, äkeänsuolaisia, haukankynnen kokoisia.

Vatsa otti vastaan, mitä herransa hänelle tarjosi, mutta kurkussa karvastelivat suolaiset muikut. Nieleskelin niitä kokonaisina, pitkinpäin ja poikinpäin, miten vain nopeimmin sain suustani edelleen, ja vasta kun emäntä tuomistani eväistä oli keittänyt höyryävän saajun, pääsin entiselleni.

Jo syödessäni oli muutama russakka tunkeutunut muikkukupin laidalle; heilutellut siinä pitkiä viiksiään ja katsellut, mikä tulija se tämä on. Eihän tällaista hommaa ole maitokamarissa vielä koskaan pidetty.

Ne menivät uuninloukkoon sanomaan toisillekin, ja kohta niitä alkoi tulvia yli lattian, ruskeita, mustankirjavia ja joitakin valkoisiakin.

»Nuistapa nyt vastuksen työnsi», puheli emäntä kuin anteeksipyytäen koettaen paljaalla jalallaan tavoittaa suurinta juoksijaa.

»Kyllä niillekin on täällä keinot», sanoin, menin repulleni ja kaivoin sieltä myrkkypussin, Kuhmoniemen apteekista vartavasten ostetun.

Ripottelin myrkkyä seinänrakosiin, tuhauttelin vanhuuttaan halkeilleen piisin onkaloihin, ja pian alkoi kansainvaellus uuninnurkasta keskilattialle. Emäntä katseli ihmeissään:

»Katohan! Mitäpä se tuo on? Jopa otatti russakoilla! Voi, voi, tuollaista se vieras teille toi! Ähäh, nytpä saatte eholtanne syyväksenne, kas tuossa», hän tallasi jaloillaan elukoita kuoliaaksi, minkä ihmetykseltään kerkisi, muisti sitten lapsiaankin ja huusi pirttiin:

»Tulkaa lapset, tulkaa katsomaan ihmettä. Kahtokaahan, tuollaiset eväät se vieras russakoille toi. Heh, heh, heh.»

Koko pirtillinen väkeä tunkeutui maitokamariin katsomaan russakoita. Minut työnnettiin joukon edellä kamarin perimäiseen nurkkaan, jossa vielä koetin heilutella myrkkypussia yli hälisevän lauman. En muista, kauanko tätä kesti, ennenkuin lopen uupuneena vaivuin sänkyyn.

Se emäntä, joka minulle tarjoili ruokaa, oli ylen puhelias. Aina ehtoolla metsästä palattuani pidimme pitkän keskustelutunnin.

Rannekelloni oli myös herättänyt hänen ihmettelyään. Hän luuli sitä jonkunlaiseksi taikakaluksi, kun öisinkään en siitä luopunut, ja päivällä muka koettelin takinhihallani peittää sitä pahoilta katseilta.

»Ajantieto. Katsokaas nämä viisarit näyttävät tarkalleen, mitä kulloinkin tapahtuu; minä näen niistä, milloin teidän on noustava aamukahvin keittoon tai milloin on lypsyaika.»

Annoin hänen koetella kelloa sormineen, ja vapisevin hyppysin hän lasia silitteli miettiväisenä: onpa kumma laitos, kun tietää, milloin minun on noustava kahvinkeittoon. Tietäneekö tuo nukkumisajan ja vielä senkin − −, voi kehveli. Ihan tuppasi hävettämään.

»Onko tämä omilla rahoilla ostettu vai onko sen kuka antanna?» tuli lopulta, sillä tuntuihan mahdottomalta, että minä olisin voinut hankkia tuollaisen vehkeen, kun muuten olin vain niinkuin muutkin ihmiset.

»Keisari antoi lahjaksi. Käski näyttämään Änätinpään emännällekin ja tuomaan terveiset.»

Eräänä ehtoona illallisen syötyäni jäi emäntä tuokioksi ovipieleen sanattomana. Näpekseli esiliinaansa, puraisi huivin liehukkaa, vaan sanoiksi ei saanut.

»Katsokaas, kun nuo miehet tuolla pirtissä haastelevat. Onko siinä perää?»

»Jotta tuota — — siellä Helsingissä ne tyttöihmiset tuota — heh, heh — rahasta?»

Sen yön emäntä valvoi. Lieneekö tieto häntä muuten niin järkyttänyt vai suunnitteliko hän Helsingin-matkaa, en tiedä, mutta pihatolla hän kolusi useampaan otteeseen yön kuluessa. Aamulla kahvia tuodessaan hän kuitenkin palasi vielä asiaan ja tiedusteli vallitsevia hintoja siellä rintamailla.

Kun en itsekään ollut asiantuntija noteerauksien alalla, saatoin vain mielikuvituksesta kertoilla, kuinka minä sen asian olin ajatellut.

Senjälkeen kulki emäntä monta päivää mietteissään eikä puhunut mitään.

Olin nähnyt pellonaidan viereisessä metsässä mustia pallerolta, aivan kuin mustikoita, mutta kovempia. Tästä päättelin taloon kuuluvan lammaskatraankin.

Kun Änättijärvi ei antanut muuta kalaa kuin niitä tuumanmittaisia suolamuikkuja eikä metsänriistaakaan saanut vielä ampua, oli keksittävä keino lihallisemman ruuan saamiseksi. Muistin silloin ne mustat pallerot metsässä: lampaanpaisti ei tosiaankaan olisi hullummaksi.

Esitin asian emännälle pyytäen ostaa yhden lampaan. Emäntä esitti isännälle.

»Kyllähän sieltä yksi oinas olisi joutava teurastaa», sanoi hän, »mutta kun ovat niin villiintyneitä, ettei pääse käsiksi.»

Kolmetoista markkaa maksoi se oinas, ja vielä samana iltana menin haulikkoineni pellontakaiseen metsään vahtimaan. Lampaat olivat kuitenkin saapuneet sinne ennen minua, ja aitoviertä lähestyessäni pyrähti koko katras matalaan mäntyviidakkoon, jotta kangas naksahteli.

Menin aitoviereen väijyksiin jo silloin, kun lehmänkellon kalkatus kuului suonlaidasta, sillä olin havainnut lampaiden seuraavan lehmiä jälkijoukkona aina tarhaan kiljaisten suulle, ja siitä visusti peittyen tervaksiksi kolottuun pikkumännikköön.

— Sieltähän ne jo tulivatkin, varovasti ympärilleen katsellen. Oinas ensimäisenä, suurisarvinen jäykkäniska, tarkasteli pensaikkoja ja nuuhki ilmaa, jopa pysähtyikin kuin jotain epäillen, mutta lampaat olivat rohkeampia. Kohta jäi oinas lauman keskelle, ja ihmettelin jo, miten saisin sen sieltä ammutuksi, etten vahingoittaisi lampaita, kun näinkin kaksi pienempää oinasta lisäksi.

Mietin, minkä näistä kolmesta olin ostanut, ja verratessani mielessä painosuhteita, päättelin ostaneeni sen suurimman.

Täräytin haulikollani sitä päähän, ja kerran vain heilahti enää sarvekas otsa. Lampaat otattivat ahoa pitkin korpeen, niin että mieleeni muistui satu ketusta ja jäniksestä. — Nauramaan ei nyt kyllä ollut aikaa, kun piti laskea veri rautakauhaan, jonka joka ilta olin ottanut mukaani vahtipaikalle.

Voittoisana kävelin sitten taloon, jonka koko väen suurimmasta pienimpään oli laukaukseni häivyttänyt pihamaalle.

»Syön; tästä paistetaan verilettuja, sellaisia ohukaisia, tietäähän emäntä?»

Annoin emännälle reseptin, jonka mukaan taikina oli laitettava. Kauan hän mietti, — sitten, kuin jonkun saastaisen, otti hän verikauhan käteensä kiiruhtaen valmistamaan ruokaa.

Lettuja odotellessani saapui nylkemään lähtenyt isäntämieskin siihen pihalle.

»En minä tätä oinasta myynyt, vaan sen pienemmän», selitti hän vähän myrtyneenä.

»Sitähän minäkin ajattelin. — Vaan mikäpäs siinä, ammutaan huomenna se pienempi.»

»Ei, ei mitenkään, kuka se nyt kesällä liharuokaa syö. — Saa olla tämä sitten.»

Valmistuivat siitä veriletutkin, ja emäntä porstuasta ilmoitti, että »tulkaahan nyt katsomaan, minkälaista työ käskiä laittamaan.»

Kävin aterialle. Ensimäisen ohukaisen söin rohkeasti kuin spartalainen, sillä se maistui hyvältä, toista kerkesin jo katselemaankin. — Ja minkälainen lettu!

Olin joskus lukenut pegmatiitti-nimisestä kivennäisaineesta tai vuorilajista, jossa kaikki eri mineraalit esiintyivät täydellisenä sekasotkuna ilman makua ja järjestystä. Niin oli tämä lettukin: pohjavärin muodosti raaksi paistettu ruisjauhopuuro; sitten näin siellä tummia pilkkuja ja möhkäleitä, — ne esittivät verta. — Olinhan unhoittanut sitä lämpimänä sekoitella, ja niin heitti emäntä tämän hyytyneen kauhallisen omaan puurosekoitukseensa tällä tuloksella.

Jatkoin tutkimustani. — Niitten tummempien laikkujen välissä näkyi vaaleampia, aivankuin muumioita. Ne tunsin kyllä, vanhoja tuttaviani russakoita. Ei niistä haittaa. — Mutta sitten näin vieläkin vaaleamman möhkäleen, jonka herkullisen ulkonäkönsä takia työnsin suuhuni ja puraisin. — Räiskis kuului hampaissani, ja suustani pölähti valkoinen sauhu. Olin saanut suuren suolanrakeen, joka ympärilleen oli kerännyt sormenpäänkokoisen kuivan jauhopalleron. Kun sellaista puraisi, tuntui kuin olisi saanut kranaatin suuhunsa.

Ehtoo vaihtui yöksi, vaan kukaan ei vielä ollut käynyt levolle. Täytyihän toki olla katsomassa verensyöjää. — Niin pitkälti kuin maitokamarin ovi antoi myöten, kurkotteli siinä perhekunta toisiaan töykkien ja ihmetellen. Vain emäntä oli huoneessa, ja houkuttelin hänetkin maistamaan lettua.

Otti hyppysiinsä kuin lieron, maistoi, kirkaisi ja juoksi pihalle sylkemään; — yksin sain lopettaa veriruuat.

Neljänä päivänä söin sitten lampaankeittoa, viidentenä tarjottiin niitä tuumanpituisia suolamuikkuja.

Arvelin: emäntä tahtoo antaa vaihteeksi kalaruokaakin, ettei vatsa liiaksi rasittuisi — Olkoon menneeksi. — Mutta kun kuudennen ja vielä seuraavankin päivän ateriat näyttivät vain suolamuikkuja, sanoin emännälle, että »nyt ei lampaankeittokaan tekisi pahaa, jotta jos emäntä nyt panisi tulelle.»

»Mitä perhanaa, en suinkaan minä ole syönyt kolmenkymmenenkiloista pässiä neljässä päivässä?»

»Sitten minä ymmärrän, — mutta kun isäntä sanoi, ettei kesällä syö kukaan lihakeittoa.»

Jahtiaika alkoi, ja haulikollani pidin liharuuassa koko perheen niiden kahden viikon aikana, jonka vielä siellä vietin.

Kun mies on syönyt vankan oinaskeiton, vetänyt piipullisen tupakkaa ja hetkisen levännyt, alkaa olo tuntua rauhattomalta. — On ikäänkuin pyytäisi hankkia toisia olinpaikkoja.

Ensimmäisen oinaskeiton jälkeen tunsin minäkin tähän suuntaan ja kysyin emännältä, että »missä teillä on se sellainen?»

Kiiruhdin pinonviereen, mutta sain koko lapsilauman, luvultaan kaksitoista jälkeeni. Koetin eksyttää heidät. — Kiersin lehmitarhan kautta läävän taakse, mutta siellä oli joukko jo vastassani; pyörsin tunkiokäytävästä takaisin puupinon viereen, mutta niitä oli sielläkin. Portailta näkyivät emännätkin kiiruhtavan sinnepäin.

Valitsin ainoan mahdollisen, metsän. Sinne kipaisin. Mutta kun hätä lukee toista hätää, en päässyt kuin sänkipellon puoliväliin. Siellä laskin lipun puolitankoon ja jäin paikoilleni, — ja koko perekunta katseli pihatolta.

Ihmisellä on samanlainen vaisto kuin eläimelläkin, että mihinkä paikkaan tottuu, sen mielellään pitää toistekin. Niin tein minäkin aina seuraavina päivinä ja otin sen sänkipellon kuin omakseni.

Mutta aina seurasi koko Änätinpään huonekunta jäljessäni kuin pyhiinvaellusmatkalle. — Eivät he läävännurkkausta tai puupinonviertä edemmäs tulleet, siellä katselivat ja odottelivat paluutani, ja yksissä kävimme sitten huoneeseen.

Tuli lähtöpäivä. Kaikki kolme isäntää emäntineen laittautuivat saattamaan minua kahdeksanpenikulmaisella vesimatkalla kirkolle.

PENHATTI HIETASEN VAUHTIPUU.

Yksitoikkoiseksi käy elämä salolla, kun vain kolmisenkin kuukautta yhtämittaa sama työsakki metsiä tarpoo ja yönsä nukkuu kämpällä tai rakovalkealla. Metsän poikiahan ne ovat kaikki, saman jylhän luonnon kasvattamia, vähän maailmaa nähneitä. Vähän oli puhumistakin tavallisten välttämättömien lisäksi, ja kun joku suunsa avasi jotakin sanoakseen, saattoi jo melkein sanalleen arvata, mitä sieltä tuleman piti.

Mutta kun joukkoon sattui laajemmalti maailmaa katsellut mies, oikein remakka lentojätkä, joka oli käynyt ummet ja lammet, hän se toi vaihtelua jokapäiväiseen leipään ja tunsi myös itsensä toisia paljon ylevämmäksi ja etevämmäksi eikä suinkaan pannut kynttiläänsä vakan alle.

Meidän metsäleimuusakkiimme tuli tällainen ilmestys kuin taivaasta, komea mies, solakka, leveäsuinen. Tuli torppaan myöhään ehtoolla ja kysyi, että »tarvitaanko reilua miestä tähän savottaan?»

»Aina miehiä tarvitaan», vastasin hänelle. »Onkos sitä ennen oltu metsänleimuussa, jolta tietää, mittaajaksi vaiko kirvesmieheksi?»

Kun muuan kirvesmies oli pyytänyt päästä »pihassa» käymään, päätin ottaa tämän.

»Penhatti Hietanen minä oon. Tunnen minä muitakin vorsmestareita.
Senkin Porin kanssa olen — —»

»Ka Peernhart, vaikka eivät ne minun nimeäni osaa sanoa, niin että on
Penhatiksi kuhuttu.»

Salskeaan männikköön aamusella painuimme, ja reilusti löi leimoja Penhatti kirveellään, löi kerrallaan aina valkealta paistavan pilkan puun kylkeen ja siihen napautti kamarapuolella leiman, niin että korpi kajahti.

»Siitäpä sainkin reiman kirvesmiehen, jos vain ottaisi pysyäkseen», arvelin hyvilläni.

Metsä kumisi, aika juoksi — Penhatin mielestä ehkä liian hitaasti, koska jo tunnin päästä kysyi, että »eikös sitä tupakaksi pannakkaan tässä savotassa?»

Päästiin siitä viilon päähän aukean suon laitaan, hetteikön reunaan, jossa ei ollut pelkoa tulen irtipääsystä. Kangas oli näet kuivaa kuin tappura. Pantiin oikein »istumatupakat», (siellä kyllä käytettiin tuon »istuma»-sanan sijasta asianomaisen ruumiinosan nimitystä), ja alettiin jutella piipunraosta. Ja silloin vasta tuli Penhatin loistonumero esiin. Hän oli erinomainen kertomaan ja kehumaan. Puhetta tuli kuin turkinhihasta, sulavasti ja leveästi. Hän oli ollut joka paikassa, tunsi kaikki tirehtöörit, Hakmannit ja Kutsehvit, eikä toisilla ollut muuta tehtävää kuin kuunnella ja ihmetellä.

»Sieltä kuin sinäkin», vastasi Penhatti eikä ruvennut syntymätilojaan sen enemmälti selvittelemään.

Puhetta tuli taas tulvanaan ja olisi riittänyt yhtämittaa vaikka iltaan saakka, ellen olisi keskeyttänyt tupakkatuntia.

Puolisilla nukkui hän sen syönniltään ylijäämän ajan tarkkaan eikä puhunut mitään, mutta sitten taas alkoi. Kun tultiin harvempaan metsään eikä mittamies pannut kovaa kiirettä, joutui hän taas ajattelemaan urotöitään ja näkemyksiään ja kertoili niistä niin äänekkäästi, että sekoitti mittamiesten huudot, jotta piti jo kieltää.

Näin jatkui viikkoja pari. Kirveenlyönti petäjänkylkeen ei ollut enää yhtä naseva kuin ensirupeamalta, mutta suu kävi sen vilkkaammin; koetti nähtävästi toisella korvata toisen. Puheistaan oli käynyt selville, että hän oli erinomainen urheilijamies, joka oli monenlaisissa otteluissa lyönyt tunnetut nimet, joiden kaiku oli vähäisten sanomalehtien kautta täällä salollakin tuttu. Sitä vain Oinosen metsänvartija ihmetteli, ettei Penhatin nimeä ollut niissä mainittu.

»Eipä ne niitä teiän lehtiinne pane. Pääkaupungin lehissä niistä kirjoitetaan», selvitti Penhatti.

Mutta Oinosen metsänvartija, jo ikämies, oli haistanut Penhaatin syöttävän meille pajunköyttä kilometrikaupalla. Hän oli itse perin harvasanainen, mutta ajatteli sitä enemmän, ja milloin sanan tai lauseen jurautti, välähti silmissään aina pieni veitikka. Nyt hän odotti tilaisuutta Penhatin suhteen.

Leimattiin taas, ja viilo kulki pitkin leveän polun vartta. Oinonen vihjasi minulle sivumennen, että »tässä pitäisi kohta panna tupakaksi, olisi vähän tuolle Penhatille.»

Kun Oinonen sitten antoi merkin, kuulutin minä tupakkatunnin. Istuuduimme koko sakki polun kahden puolen vastakkain, ja Penhatti soitti suutaan.

»Eihän meillä täällä salolla ole urheiluvehkeitä sellaisia kuin siellä kaupunkipaikoissa, meillä on omat koetuksemme. Etpä sinä, Penhatti, piisaa meistä kenellekään puuhun kiipeämisessä.»

»Ettenkö piisaa», kivahti Penhatti. »Olen minä kiivennyt korkeamman puun latvaan, kuin mitä sinä olet nähnytkään.»

»Ka eihän nämä korkeita, nämä meikäläiset puut», sanoi Oinonen. »Mutta kunhan kiipeät tuotakin mäntyä niin korkealle kuin hangolla ylettää, niin saat viitosen, — ja antaahan vosmestarikin viitosen?» kysyi hän minulta.

Katsoin puuta. Se oli sylentäyteinen mänty, alhaalta rosopintainen, johon helposti sai kyntensä ja saappaansa tarttumaan, mutta neljän metrin korkeudelta muuttui pinta sileäksi kuin rasvattu, ja viidennellä metrillä runko sylen matkalla loivasti paksuni, aivan huomaamatta vain, mutta sentään senverran, että käsi lipesi joka otteella.

»Nyt jumalaut' siellä käydäänkin ja vähän äkkiä», uhoili Penhatti ja meni puun luo.

Penhatti sylkäisi kouriinsa, naurahti ivallisesti ja lähti kipuamaan. Ensimmäiset neljä metriä menivät kuin leikillä ja harmittelin jo, että »kyllä se sen viitosen vei», sillä viisi markkaa oli paljon rahaa silloin, vuotta ennen maailmansotaa.

Mutta sitten tuli se paksunnos. Joka ote, minkä Penhatti veti, lipui takaisin, ja näytti siltä, kuin olisi hän uinut koskessa.

Penhatti huilasi, mutta valui sen sileän metrin alaspäin ja jäi taas rosoisen reunaan neljän metrin päähän maasta. Yritti siitä uudelleen ylöspäin, vaan ei päässyt enää sitä sileätäkään metriä kohoumalle. Oli tultava maahan lepäämään.

Hetken kuluttua hän koetti uudelleen, mutta samalla tuloksella. Takin oli jo nakannut mättäälle saadakseen paremman otteen, mutta puu piti puoliaan. Hiki valui miehestä virtanaan, ja käsivarret ja ranteet punottivat.

»Ei se kiipeämättä jää», vakuutti Penhatti riisuessaan saappaita jaloistaan. »Kyllä minä tiedän, kuinka sinne mennään ja nyt menenkin latvaan asti samalla kympillä. Sinne on mentävä vauhdilla eikä huilattava välillä.»

»Alahan vain kaivaa viitosta taskustasi», ärähti Penhatti. »Nyt sen ihmeen näätte.»

Hän yritti kolmannen kerran. Alkuvauhti oli hyvä, ja kuin orava livahti hän neljä ensimmäistä metriä ja vielä viidennenkin, sen sileän metrin ja sai jo kätensä paksunnokselle. Mutta siinä tuli toppi. Kiiltävän sileä pinta ei pitänyt käsiä eikä paljaita sääriäkään ja kohouman reuna painoi rintaa. Oinonen piteli mittahankoa puuta vasten ja yllytti: »Vielä puoli metriä ja saat kympin.»

Penhatti hosui ja lipoi minkä käsistään irti sai, mutta tuuma tuumalta alkoi hän vaipua alaspäin, ja sitten voimat pettivät tykkänään. Ote heltisi, ja rentonaan putosi hän kankaalle selälleen kuin ammuttu.

Tällaisia sateli Penhatin kohiseviin korviin, kun hän haukkoili henkeä kankaalla. Sitten hän äkkiä silmät verestäen hypähti ylös, tempasi kirveensä ja iski sen leimaa myöten puolilahoon kantoon.

»Vedähän saappaat jalkaasi, niin päästään tästä taas viilolle», kehoitin häntä vähän niinkuin virallisesti.

Penhatti istui mättäälle ja nyki pahlikkaita jalkoihinsa, ei puhunut mitään, mutta silmästä puristui kiukun kyynel — vai olisiko se ollut häpeän?

Päivä kului lopulleen, eikä Penhatti puhunut mitään. Joku miehistä silloin tällöin linjalta vain huikkasi, että »tulehan katsomaan Penhatti, täällä olisi taas sellainen vauhtipuu.»

Olin syönyt iltaisen! torpassa, kortteeripaikassamme ja lojuin ettoneella nauttien piipustani, kun Penhatti astui huoneeseeni.

»Minkätakia kesken töiden. Ollaanhan nyt vielä viikon päivät, niin päästään kaikki kirkolle.»

»Olen minä ennenkin ollut vorsmestarien kanssa, mutta ei missään ole pilkkana pidetty. Senkin Porin kanssa — —»

Luin hänelle rahat kouraan ja löin kättä läksiäisiksi. Ovensuussa hän sitten kääntyy ja rämäyttää:

»Niin, että tunnetaan niitä suurempiakin herroja kuin tällaiset vorsmestarit. Senkin Kutsehvin tirehtöörin ja − −.»

Hän meni ja leimautti oven jäljessään kiinni niin, että talo tärähti, ja parvi russakoita putosi täräyksestä oven yläpielestä lattialle, josta ne kiiruusti etsivät uuninloukkoon turvaan.

Mutta minä istuin miettimään, mistä huomiseksi saisin yhden kirvesmiehen, sellaisen tosi urheilijan, joka ei leikistä suutu.

AARON KOSTO.

»No, minnekkä ne vasikat nyt?» kirkaisi Selma-emäntä portailta, kääräisi hameet kainaloon, pinkaisi karjakujalle ja siitä järvenrantalehtoon. »Ensikertaa ovat ulkona, järveen juoksevat», kuului vielä karjakujalta.

Lehti jo puhkeili koivuihin, mutta ruohosta ei ollut paljon haaraa, vähän viheriöitsi paikkapaikoin, ei siitä elukka vielä mitään saanut. Mutta pitihän ne luojanluomat laskea ulos, kun heinät käsiin loppuivat.

Näitä Selma mietiskeli kulkiessaan kivikkoista lehtoa alas järvenrantaan, jossa tukkilainen keräili irtonaisia pölkkyjä otvien alle.

»Oletko sinä, Matti, nähnyt minun vasikoitani?» kysyi Selma lähemmäksi päästyään.

Hän oli nuori, hauskannäköinen mies päivänpaahtamine kasvoineen ja avoimine paidanrinnuksineen seistessään siinä otvaspuulla keksiinsä nojaten. Selma katseli häntä hetken vaieten.

»Ka saatanpa lähteäkin», vastasi Matti, heitti keksinsä koivun varaan ja lähti seuraamaan Selmaa koivikosta vanhalle kaskiaholle, joka kasvoi typpyräistä mäntyä ja lepikkoa.

Lahnalahden talon emäntä se tämä Selma oli tuosta mäentöyryltä peltojen keskeltä. Ei hän Mattia sen paremmin tuntenut, kunhan nimen oli kysynyt tämän käydessä talosta eväitä ostamassa. Muutama päivä sitten oli tukkien mukana tullut ylävesiltä ja kohta taas suman mukana painuisi isommille vesille. Eikä Selma hänen kanssaan ollut pitemmälti jutustanutkaan, senverran oli vain saanut korvaan suhkaistuksi, että »käyhän toistekin talossa, kun näillä mailla viipynet.»

Sillä Selma oli vasta nuori ja katseli mielellään nuoria miehiä, sen kerran kun niitä Lahnalahteen sattui. Eipä sillä, että Lahnalahden Aaro-isäntäkään vielä ikäloppu olisi ollut, vasta puolissavälin neljääkymmentä, mutta hän oli sellainen jurrikka, itsepäinen, tyhmäksikin sanoivat, mikähän lie ollut. Naisväki oli kaihtanut koko ikänsä, ja vasta kaksi vuotta sitten, kun vanha emäntä oli kuollut, ja Aaro ainoana poikana ja perillisenä jäänyt taloa hoitelemaan, oli pakko käskenyt katselemaan emäntää.

Olisi kait Selma toisiakin saanut, ikäisihän ja vehmaamman näköisiä, mutta niin olivat kotona tälle Aarolle tyrkyttäneet, miltei väkipakolla. Ja isonenhan tämä Lahnalahden talo oli, tiloiltaan laaja, vaikka viime aikoina viljelykset olivat jääneet huonolle hoidolle, sillä Aaroa eivät maatyöt innostaneet. Kiireimpänä heinäaikana nuottaa paikkaili ja verkkoineen kuhkaili järvellä yökaudet. Rappiolla olivat rakennuksetkin, läävä vallan laho, pirtin nurkka vajonnut ja katto kaarella kuin laihan konin selkäruoto, mutta uudet rakennukset oli Aaro aivan ensi töikseen luvannut laittaa, ja niillä puheilla se Selma lopulta emännäksi suostui. Nyt oli jo kohta kaksi vuotta kulunut, mutta yhä viistommaksi painui pirtin pääty, ja purku työnsi lumen läävään. Tottuihan siihenkin vähitellen, mutta jotain sentään Selma kaipasi, kaipasi sellaista pientä piipittäjää rinnoilleen, mutta sitäpä ei kuulunut, missä lie vika; saamaton taisi olla Aaro miehekseen — — Eivät löytäneet Selma ja Matti vasikoita, ne kun olivatkin riihen takana orasmaassa, ja tyhjin toimin palasivat he karjakujan suulle metsänreunaan. Mutta sen olivat päättäneet, että Matti jättää uittohommat ja pyrkii Lahnalahteen rengiksi. Vaan varovaisesti siinä oli puhuttava, sillä Aaro-isäntä katseli kieroon vieraita.

Illansuussa Matti sitten saapui taloon, tuli niinkuin ennenkin evään ostoon. Istuttiin ja juteltiin minkä mitäkin, kunnes Matti tokaisee:

»Niinpähän sanoivat tänään, että puolet pannaan alapään miehistä pois, kun tästä alkaa nämä laajemmat vedet, ja pukseereilla vievät pölkyt edelleen.»

»Eipä sinusta tukkilaisesta olisi maatyön tekijäksi, se viimevuotinenkin läksi kesken aikojaan; sanoi tukkitöillä enemmän hankkivansa.»

»Maatöitäpä minä enemmän olenkin tehnyt», selitteli Matti. »Muuten vain tulin nyt lähteneeksi uittoon.»

»Ka kun pysynet, niin saatathan jäädä», sanoi Aaro hetken mietittyään, ja sillä oli asia päätetty.

Reima työmies näyttikin olevan Matti ja maatyöt osasi kuin opetettu. Ei häntä tarvinnut aamuisin ylös koluutella, kuten sitä viimevuotista renkiä, eikä hän päivän pituutta katsonut, niin teki kuin omaa työtään. Aaro-isäntä sitä hyvillään katseli ja päivä päivältä jätti omalta kohdaltaan maatyön sikseen, sen kun kalasteli vaan.

Niin oli kuin uusi henki olisi tullut taloon. Selmakin, joka pitkät ajat oli kulkenut allapäin ja sanattomana, touhusi kaikessa mukana ja silloin tällöin lurautti laulunkin karjapihalla, niin että kaiku koivikosta vastasi ja kantautui Aaron korvaan lahdelle. — Ei hän tiennyt Selmalla niin heleätä laulunääntä olevankaan.

Mutta sitä Aaro vain itseksensä mietiskeli, että mikä sen Selman nyt niin äkkiä oli muuttanut. Ei suinkaan se vain tuon Matin takia − −? Ei hän mitään ollut vielä huomannut, ja Matti oli kuin muutkin miehet, mutta hän päätti pitää varansa. Ja mitä enemmän hän asiaa mietiskeli, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että Matin tulo se oli Selman muuttanut; tiesi hänestä, mikä oli miehiään, vaikka osasi näytellä.

Kesä kului ohi Juhannuksen, ja kaikki oli kuin ollakin piti. Selma vain oli tullut kuin kukkeammaksi ja samalla huomaavaisemmaksi Aaroakin kohtaan, ei enää kartellut, kuten talvella tuppasi tekemään. Turhia oli Aaro tainnut epäillä — — —

Mutta sitten se tapahtui, joka sai Aaron entistään valppaammaksi. Heinäaika oli käsissä, ja viikate heilui aamuisin varhain, iltaisin myöhään. Lähti Aaro taas illansuussa verkoilleen, mutta ei viipynytkään puoleen yöhön, kuten tavallista, mikä lie kuin olisi kotiinpäin ajanut. Astui siitä pirttiin, jonka nurkkasänky oli annettu Matille, karjapiika kun nukkui luhdissa. Nyt oli Matin sänky tyhjänä. Paha aavistus mielessään kiiruhti Aaro kamarin ovelle. Vielä pysähtyi miettimään. »Avaankohan vai lyönkö säpin päälle?» Sitten äkkisysäyksellä työnsi oven selkoselälleen. — Selma siellä vain nukkui eikä herännyt, vaikka Aaro ääneen yskäisikin. Mutta avonaisen akkunan alta kuulosti kuin kahinaa, ikäänkuin askeleita. Aaro työnsi uutimen syrjään ja katsoi, mutta ei siellä mitään näkynyt.

Kävi siitä uudelleen pirttiin juuri kuin Mattikin avaa porstuan oven ja menee sängylleen.

Sen enempää ei Aaro asiata udellut eikä Selmalle hiiskunut sanaakaan, mutta siihen uskoon hän jäi, että Selman kamarissa se Matti oli käynyt, — ja ties kuinka monena yönä sitä ennen, kun hän on ollut kalastamassa.

Kahta tarkemmin vartioitsi Aaro siitä lähtien emäntäänsä, ei enää viipynyt yökausia järvellä, vaan jo ennen maatamenoaikaa laittautui kotiin, ja taas elettiin kuten ennenkin.

Oli lauantai-ilta elonkorjuun alussa, ja kylvyn jälkeen lähti Aaro taas verkoilleen. Kotvan siellä vain viipyi, iltainen oli vielä syömättä, mutta kun rantatörmää nousee taloon, näkee hän Matin menevän saunalta pirtille.

»Senkös perkelettä se siellä saunassa vielä kuhkailee, vaikka äsken juuri kylvyssä kävi?» kivahti Aaro ääneen ja astelee saunalle.

»Mikä on hätänä?» kuuluu lauteilta Selman ääni vastan läiskeen lomasta.

Aaro läjäytti oven kiinni, että karstat seiniltä karisivat ja kääntyi pirtille.

Sanattomina söivät molemmat miehet iltaisensa. Paljon ei kyllä muutenkaan puhuttu, nyt ei sitäkään. Mutta niin kiukutti Aaroa, että pala oli tarttua kurkkuun.

Kaikki olivat jo makuulla, Selma tuntui nukkuvan, ja pirtistä kuului Matin kuorsaus. Aaro nousi hiljaa vuoteeltaan, hiipi varovasti pihamaalle ja siitä lehmitarhaan, jossa sääskisavu vielä näkyi kytevän. Otti siitä kekäleen ja asteli saunalle. Pimeässä hamuili käteensä kuivan tuohenkäppyrän asetti sen kiukaan ja seinän väliin, puhalsi kekäleestä rätisevän liekin tuoheen ja sitten painoi oven kiinni kiiruhtaen takaisin kamariinsa.

»Ette ainakaan saunaa käy enää pilaamassa,», mukisi hän itsekseen odotellen, milloin loimotus alkaisi näkyä. — Pitkäänpä saikin odotella, — eiköhän seinä olisikaan ottanut syttyäkseen? Sauna antoi tosin rannanpuolelle, ja tämän kamarin akkunat olivat riihelle päin, mutta näkyisihän toki loimotus. Ja vihdoinkin, — riihen seinä alkoi punottaa ja välähdellä omituisesti joka hetki yhä kirkastuen, jotta kamariinkin heijastui kaamean punainen hohde.

»Kunhan eivät vain heräisi, että pääsee oikein vauhtiinsa», toivoi Aaro hiljaa mielessään nauttien loimosta.

Matti tuntui heti heräävän, Selma hypähti myös vuoteeltaan, mutta Aaro oli vielä nukkuvinaan. Vasta kun Selma häntä olkapäästä ravisti, örähti hän muka hereilleen.

Turhaa oli enää yrittää tulta sammuttaa, sillä katto leimahteli jo ilmiliekissä, eikäpä noita ollut sammutusvälineitäkään kuin sanko. Katseltiin, päiviteltiin ja ihmeteltiin, mistä tuli olisi alkunsa saanut, kunnes Aaro jurautti:

»Jopa tuota olet uutta kohta toista vuotta, tehnyt, vaan kota tuskin on valmiina», kivahti Selma.

Uutta saunaahan hän oli jo viime vuodesta saakka puuhaillut, kun tämä entinen uhkasi joka hetki päälle sortua, mutta valmiiksi ei ollut vielä saanut. Siitä pitikin tulla oikein kunnollinen sauna, jossa saisi äkäisen löylyn, sillä Aaro oli kova löylymies. Ja kota, oikea pesutupa piti siinä myös oleman, — niin oli Selma tahtonut — jossa oli muurattu pata ja lattia. Kaupungista olikin Aaro ostanut rautapadan, kaikkein suurimman minkä sai ja sen talvikelillä kulettanut kotiin. Viikon päivät oli muurari sitä sitten asetellut paikoilleen, laittanut uunin sen alle ja pannut johdot kiertämään, jotta nyt ei tarvinnut enää kiuaskivillä vettä lämmittää, kuten tähän asti. Tuumaisista laudoista oli tehty kansikin vankoille saranoille ja muurin kylkeen rautainen säppi, jotta kansi piti höyryn allaan, ja niin oli pata tiivis kuin viinapannu. Veistetyistä hirsistä oli kota sen ympärille rakennettu, ja siinähän ne olivat saunankin hirret valmiina; mikähän lie, ettei vain tullut ryhdytyksi salvoshommaan. Nyt se kuitenkin oli tehtävä, kun tuli tuo entinen poltetuksi, mutta sen hän kyllä katsoo, ettei siellä emännät ja rengit yhtäaikaa kylve − − Elettiin siinä sitten ilman saunaa jonkun aikaa, eikä sen puutteesta puhunut kukaan mitään, ennenkuin alkoi viljanpuinti. Silloin pani miettimään, missä nyt kylvetään, sillä riihipäivää ilman kylpyä ei voinut ajatellakaan.

»Onhan siellä kodassa muuripata, jonne kyllä sopii kaksikin, kun niikseen tulee. Minä ainakin kylven siinä.»

Niin tehtiin, muuripata lämmitettiin, ja kun riihi oli puitu, menivät isäntä ja Matti kotaan, piika lähti lypsylle, ja emäntä jäi pirttiin ruuanlaittoon.

Pata höyrysi, ja isäntä astui ensin pesemään. Hiukan väriksi oli piika veden lämmittänyt, mutta paremminhan pöly irtautuu. Hyvä siinä oli polskutella, aivan kuin ammeessa, arveli Aaro noustessaan kuivattelemaan.

»Hyvähän se on tämäkin», arveli Matti ammeesta, »mutta oikea saunan löyly se pitäisi saada, kuuma höyry.»

»Ka saanet tuota höyryäkin», murahti Aaro, loksautti raskaan padankannen alas ja väänsi vielä salvan kiinni. Kiireesti työnsi sitten uunin täyteen kuivia tervaspuita, jotka heti lehahtivat palamaan. Kodan oven painoi jäljessään säppiin ja käveli kelteisillään pirttiin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Selma paraikaa kanteli ruokia pöytään. Aaro istui peräpenkille syömään, mutta ruoka ei ottanut maistuakseen, joka pala oli huuhdeltava piimällä alas. Tuon tuostakin piti vilkaista kodalle päin, se kun näkyi juuri siihen sivuakkunaan.

Vihdoin nousee hän pöydästä, ojentelee raajojaan ja istuu sivupenkille akkunan viereen, mutta näkeekin samalla jotakin, joka saa hänet hypähtämään pystyyn kuin puukonpistosta. Piika on tullut karjapihasta ja on menossa kotaan. Älähtäen syöksyy Aaro pirtistä pihalle Selman hämmästyneenä seuratessa jälessä ja ehtii juuri kotaan, kun piika kohottaa muuripadan kantta. Sankka kiehuvan veden ja tuoreen lihan ällöttävä haju lehahtaa sieltä vastaan, ja kun lähemmin tarkastetaan padassaolijaa ja koetetaan kohottaa sieltä pois, erkanevat lihakset luista.

Pidettiinhän asiasta tutkinto, oikein kaupungista saakka tuli nimismies asiaa selvittämään, mutta ketään ei voitu tapauksesta syyttää. Isäntä sanoi rengin halunneen höyryä ja siinä tarkoituksessa lienee vetänyt kannen päälleen.

»Mutta piika sanoi, että säppi oli kiinni, kun hän tuli kotaan», uteli nimismies.

»Ka saattaapa hyvinkin olla», sanoi isäntä. »Se painuu itsekseen kiinni, kun laskee kannen alas.»

Käytiin kotaan koettelemaan, ja niin näkyi tosiaan olevan. Itsekseen se lukkoon painui, kun kannen räväytti kiinni.

Rengin vahingoksi tapaus laskettiin, eikä asiaa sen enemmälti tutkittu. Nostamattomilla palkkarahoilla Aaro hänet sitten hautaan toimitti, pitipä vielä peijaisetkin.

Mutta Selma muuttui siitäpitäen vallan sanattomaksi, ja Aaroa hän kaihtoi kuin vihamiestä. Ei suostunut enää samassa kamarissa nukkumaan, vaan piti Aaron muuttaa pirttiin. Sillä Selma muisti sen riihenpuinti-illan ja muisti myös monta muuta asiaa, joista ei tutkinnossa ollut puhunut mitään. Mutta hän tiesi myös ensi talvena saavansa sen kauan toivomansa, jossa Aarolla ei ollut yhtään osuutta.

Mutta kansa tietää myös paljon enemmän kuin mitä se puhuu, ja virallisista tutkimuksista huolimatta pitää se omat arvelunsa, jotka perintätietona kulkevat polvesta polveen yhtä tarkkaan kuin pöytäkirjojen pykälät. Tapauksesta on jo kulunut vuosikymmeniä, mutta jos matkailija ottaa vastarannalta vanhemmanpuoleisen soutumiehen, saattaa hän miltei varmuudella Lahnalahden sivuuttaessaan kuulla tämän huikkaavan rannalle — jos siellä vain on kuulijaa —

KALAMAJALLA.

Ei ollut enää sota, mutta ei ollut vielä rauhakaan, jonkunlainen turvaton aselepo vain, eikä tiennyt, milloin saattoi petollinen vastustaja taaskin syödä sanansa ja lähettää salakavalan joukon niskaan.

Olin erään toverini kanssa äärimmäisenä partiona idässä, ei sotamielellä sillä kertaa, vaan hankkimassa nääntyville hevosillemme ruokaa, heiniä, joita Suomen puolelta ei tullut riittävästi. Niin läksimme Lieksanjärven toisella puolen olevaan Tsholkan kylään tekemään heinäostoksia joukko-osastollemme Repolassa.

Ostot teimme, ja ensi hätään alkoivat ukot jo aamupimeässä valjastella hepojaan heinäaumojen viereen, sillä kiirettä oli pidettävä. Me kaksin riensimme jalkapatikassa neljän tunnin polkutaipaleen päässä olevalle veneellemme ehtiäksemme Repolaan ennen hevosmiehiä, joiden täytyi kiertää järven pohjoispuolitse, kenties aina Omeliaan saakka riippuen siitä, mitenkä lahdet olivat jäätyneet.

Sillä silloin oli jo täysi rekikeli sikäläisillä teillä, mutta Lieksanjärvi aaltoili vielä vapaana, ja sen turvin olimme uskaltautuneet tälle venematkalle.

Päivä kului, ja tuuli alkoi vonkua nurkissa. Kakon talossa, jonka rannassa veneemme oli, varoitettiin meitä lähtemästä järvelle, kun lyhyt marraskuinen päivä loppuisi jo matkamme puoliväliin, mutta minkä me olimme päättäneet, sen teimme myöskin.

Sitäpaitsi meillä oli myötätuuli, ja mitä pitemmälle rannasta pääsimme, sitä nopeammin veti myös pikkuinen keulapurje, jonka jotenkuten olimme saaneet kuntoon, ja Kakon ranta häipyi nopeasti näkyvistä.

Mukanamme veneen keulassa oli kolme kotieläintäkin, nimittäin kaksi vasta ostamaamme pystykorvaa sekä karhunpentu, niinikään Tsholkasta ostamamme. Ne olivat alkumatkalla ärtyisiä toisilleen, mutta kun aavalle tultuamme kylmä tyrsky löi laidan yli kastaen turkin, niin mielikin vähitellen heltyi, ja pian ne kiipesivät veneen äärimmäiseen kokkaan, jonne olimme järjestäneet öljykankaan peitokseen. Siellä ne nyt kuorsasivat väristen kippurassa, eikä ollenkaan himoittanut vihoitella, sillä jäätyvä vesi aavalla on pelottavin vihollinen, ja se taltuttaa sisun.

Pakkanen yhä yltyi, ja vesi tosiaan jäätyi laineen harjalla muodostaen jäähileitä vedenpinnalle. Ne olivat vain pieniä ja hauraita, jotka sulivat sormien välissä niitä koeteltaessa, mutta ne lisääntyivät ja kasvoivat joka hetki. Kohta tuntuivat ne hankaavan veneen laitoja, hidastuttivat kulkua, ja kun pääsimme kahden saaren väliseen salmekkeeseen, jäimme aivan paikoillemme.

Repolan tulet tuikkivat jo selän vastaisella rannalla, ja päätimme yrittää soutamalla, mutta olimme jäädä aivan pääsemättömiin. Sillä airo ei ottanut enää sauvomallakaan, saati sitten soutamalla, ja hädin tuskin pääsimme lähimmän saaren rantaan, jonne vedimme veneemme vaatteet likomärkinä. Molemmat koirat olivat niin kankeina, että vasta hieromalla saimme ne liikkeelle. Karhu pääsi rannalle omin voimin, vaan tällä kertaa sitä ei tarvinnut pakenemisen pelosta taluttaa, se seurasi kiltisti jäljessämme etsiessämme pimeässä autiota kalamajaa, jonka tiesimme siellä olevan.

Kalamajan löysimmekin kohta, ei tosin mitään talvihuvilaa, vaan oli siinä kuitenkin pieni kiuas. Sisäseinästä otimme sytykkeet, kelosta haloimme tervaksia ja kohta räiskyi majassamme kirkas valkea. Tunsimme olomme perin kotoiseksi paitsi ruuan suhteen, sillä sitä ei meillä ollut.

Satuimme päivällä näet Kakon taloon juuri, kun perhe nautti puolipäiväateriaansa ja näimme, mitä he söivät. Ateriaan kuului jonkunlaista haisevaa kalalientä sekä pikimustaa pettuleipää, joka mureni käsissä ja muodosti suussa karvaan palan, jonka vain väkisin sai niellyksi. Se ajanmittaan pilasi jo aikuisenkin sisukset, saati sitten pikkulasten, joita talossa oli moniaita.

Repuissamme oli vielä parisen kimpaletta sotilasleipää, senaikuista akanaista ja piikkistä, mutta kuitenkin viljaa ja herkkua tämän pettuleivän rinnalla. Ne olivat viimeiset eväät paluumatkaamme varten, mutta nähdessämme tämän surkeuden, kaivoimme ne esille ja jaoimme palasen kullekin lapselle; — mehän kerkiäisimme jo illaksi Repolaan.

Enkä ole leivänpalan vielä milloinkaan nähnyt suurempaa riemua nostavan. Lapset olivat aivan kuin sekapäisiä, sillä nuorimmat eivät olleet tällaista leipää vielä kertaakaan maistaneet, emäntä itki, tuli meitä kädestä kiittelemään ja sanoi, että »jumalainen se nämä vierahat tänne lähetti.»

Niinpä me nyt kalamajassamme olimme aivan ilman leipää tai särvintä märkinä ja nälkäisinä, mutta olihan mielemme sentään tyytyväinen siitä, että olimme voineet viimeisillämme joitakin osattomia ilahuttaa.

Mutta teelehtiä meillä oli — tosin vähän tupakan sekaisia — sekä repun nurkkaan unohtunut annos likaista sokeria, ja niiden varaan järjestimme elämämme tulevan yön ajaksi. Lisäsimme tervaksia uuniin, vähitellen vaatteet kuivuivat, ja mieli virkistyi. Koirat ja karhunpentu eivät pyytäneet mitään, ne kuorsasivat kukin nurkassaan, me taas havuvuoteella tulenvälkkeessä lojuimme teetä särpien ja tupakoiden. Kohtaloamme emme surreet, sillä myrsky oli tauonnut, pakkanen kiristyi, ja tiesimme aamulla salmien yli pääsevämme jäitse mantereelle. Kuitenkaan ei uni tullut silmään, vaan kun tarinan alkuun päästiin, niin juttu liittyi toiseensa, ja silloin yön hetkinä kertoi toverini minulle seuraavan tarinan. En tiedä kertoiko hän itsestään vaiko jostain toisesta, se oli kuitenkin Sinikan tarina.

SINIKAN TARINA.

Tuisku takoo akkunaa. Se on purevaa, pistävää, se etsii joka rakosen ja tunkee sinne, tuntuu kuin heittäisi hiekkaa ruutua vasten.

Vinkuen tulee se aukean pellon poikki, tapaa kyläryhmän ja kuin hämmentyneenä pysähtyy odottamattomaan esteeseen. Ulvahtelee puhelinlangoissa ja nurkissa, pyörittelee lunta rakennusten solissa, ja kun ei läpi pääse, löytää lopulta ylitse kasvattaen korkeat nietokset suojapuolelle. — Kiittää ken tällaisella ilmalla saa pysyä lämpöisissä suojissa.

Kylän reunassa, aukean pellon laidassa on punaiseksi maalattu talo, matala, uinuvan näköinen.

Aukeanpuoleisessa nurkkakamarissa tuikkaa tuli; se on tuikkinut sieltä jo niin monta yötä, ettei myöhäinen kulkijakaan sitä ihmettele. — Se kuuluu asiaan niinkuin tähti pakkasyön taivaalla.

Aukean poikki tuopi maantie, kapeaksi nietostunut. Ei kuulu nyt tieltä kulkusten kilinää, ei näe jalankulkijoita, tuisku siellä vaan yksin myllertää, aitavieriltä keskemmälle tietä teräväsärmäisiä nietoksia kasaa.

Kuitenkin joku; nietosten välissä kahlaa hintelä olento, valoa kohti tavottaa. — Kuinka lieneekin uskaltanut tällaisessa myräkässä matkalle.

Lähenee jo valoa, kahlaa tieltä ikkunalle. Koettaa tirkistää sisään, mutta jäähileet välissä peittävät näön, muodostavat kauniita kuvioita ruutuun. Napauttaa sitten varovasti akkunaa ja kiertää nurkan ympäri pihan puolelle ovelle. Värisee ja odottaa siinä hetken. Sitten kuuluu askeleita porstuasta, haka raksahtaa, jäinen ovi pahasti narahtaa ja avautuu senverran, että tulija siitä pääsee livahtamaan pimentoon. — Taas tuiskuaa pihatto tyhjänä, jäljet peittyvät nopeasti.

Pimeässä porstuassa tarttuu kaksi vankkaa käsivartta tulijaan ja avaaja saattaa hänet pimeiden huoneiden kautta nurkkakamariin, josta avoimeksi jätettyjen oviaukkojen kautta loistaa valoa. Sinne saattaja vie saaliinsa, auttelee lumiset vaatteet päältä ja katselee vierastaan:

»Tulithan, Sinikka, en luullut, että tällaisessa ilmassa hirviäisit lähteäkään.»

»Tottahan tulin. Näin iltapäivällä kun ajoit ohitse ja arvasin löytäväni sinut kotona. Mutta ethän suutelekaan minua.»

»Suutelenhan, Sinikkani, katselen vain ensin noita kiharoitasi, joilla lumihiutaleet sulavat niinkuin kaikki, mikä tulee sinun lähellesi.»

Ja hän koppasi tytön syliinsä, suuteli hänen kiharoitaan, silmiään ja suutaan kauan ja tulisesti, niinkuin se, jonka joka solu värisee toisen kaipauksesta.

»Päästä jo», huohotti tyttö, »sinähän vallan runtelet minut, sinä
Tulisukkani.»

»Minä rutistan sinut niin lähelle itseäni, että meitä on vain yksi, että sinä olet aina minussa ja minä tunnen aina huulesi lähelläni», sanoi toinen ja kantoi tytön keinutuoliin.

»Istu Sinikka ja kerro, mitä uutta on poissaollessani sattunut», sanoi hän sitten istuutuen pöydän viereen ja sytyttäen savukkeen.

Huone, jossa he olivat, näytti palvelevan sekä työhuoneena että makuusuojana. Akkunan edessä oli suuri kirjoituspöytä täynnä papereita ja kirjoitusneuvoja, keskellä pöytää vihreäkupuinen öljylamppu. Nurkassa lengotti valtaisa kasa kirjoja ja nippuihin sidottuja asiapapereita — kirjakaapin puutteessa sinne ladotut —, toisen seinän valtasi leveä sänky, jossa punakukkaisella peitteellä varustettu vuode odotteli, kolme neljä tuolia vielä lisäksi, muutamia karttoja ja väripainoksia seinällä, — siinä huoneen kalustus, oikea nuorenmiehen asunto.

»Ethän lähtenytkään jahdille, kuten uhkasit», sanoi keinutuolissa istuva tyttö. »Minä jo niin pelkäsin, kun sanoit viikon viipyväsi rajan takana.»

»En lähtenyt, toiset menivät viime yönä kahdella hevosella. Minulle tuli tärkeämpää.»

»Ethän sinä, Sinikka, näistä, kyllä minä tämänvertaiset itsekin kerkiän.»

»Kuulehan Tulisukkani, kuinka minä olen nyt ajatellut. Sinä muutat pois tästä täysihoidosta; minä tiedän jo, mistä saat vuokrata kamarin ja keittiön, ja sitten minä tulen sinulle ruokaa laittamaan. Minä en pyydä penniäkään palkkaa, en mitään, kunhan vaan saan olla aina sinun luonasi ja lupaat rakastaa minua.»

»Minä rakastan sinua joka paikassa ja aina, mutta kuulehan nyt,
Sinikkani, minun täytyy matkustaa pois, kauas.»

»Ei, Sinikkani, sinun täytyy jäädä tänne, sinä et voi mitenkään tulla mukaan.»

Tyttö hypähti tuolilta, ja kyyneleet kimmelsivät silmissä. Hän meni pöydän luo, istuutui toisen polvelle ja kiersi kätensä hänen kaulaansa.

»Niinhän olen pyytänytkin, ja kun tulen takaisin, niin sittenhän sen annat.»

»Oi saakeli», pääsi toiselta, mutta samalla hän kietoi tytön tukahuttavaan syleilyyn, niin intohimoiseen, kuin olisi hänet vasta nyt löytänyt.

»Niin tosiaan, sinulle minä saan sen sanoa, ja sinulle minun se täytyy sanoa. Kuulehan kun kuiskutan — — —»

»Mutta sinä kuolet sinne, ne ampuvat siellä Tulisukkani, sinä et saa lähteä.»

»Minun täytyy. Ei Tulisukkaasi siellä kukaan ammu, hän tulee vielä
Sinikkansa luo takaisin.»

»Mutta Sinikkani, minähän tulen takaisin, jaksaahan Sinikka vuottaa muutaman kuukauden.»

»Vuotanhan minä, mutta se on niin vaikeata. Ja kun varmasti tietäisin, että saan Tulisukkani takaisin.»

»Saat, saat varmasti, luota minuun. — Mutta istuhan hetkeksi tuohon vuoteen laidalle tai pane lepäämään, siksi kuin saan nämä liikkeen paperit kuntoon.»

»Jo huomenna! Onko tämä sitten viimeinen yö, jonka saan olla
Tulisukkani luona?»

»Viimeinen on. Huomenna täytyy välttämättä lähteä. — Mutta nyt minun täytyy ruveta kirjoittamaan, enhän voi papereita tällaisiksi jättää. Ei tämä vie kuin puolen tuntia.»

Tyttö nousi huoahtaen ja istuutui pöydän toiselle puolen. Siitä katseli, kuinka toisen kynä rapisi paperilla, mutta ei uskaltanut puhua mitään. Siinä oli niin monenlaisia kyniä ja pulloja pöydällä. Hän katseli niitä ja koetteli, kastoi pulloonkin ja alkoi raapustaa edessäänolevalle paperille —.

Hetken kuluttua nostaa toinen päätään: »Mitä sinä kirjoitat, mihin sinä kirjoitat? Herra Jumala, olet töhrinyt firman paperit, joiden aamulla piti postiin: anna tänne se.»

Säikähtyneenä ojentaa tyttö paperin pöydän yli, ja vedet kihoovat silmiin: »Anna anteeksi, en minä tiennyt − −».

Toinen tempaisee paperin ja lukee. Siihen on tottumattomalla käsialalla kirjoitettu:

»Älä ole vihainen, että tein tyhmästi. En minä tiennyt sitä niin tärkeäksi; ja kun minä vain ajattelin sitä − −.»

»Älä itke, Sinikkani, ei se niin tärkeä ollutkaan; minä kirjoitan vaikka kymmenen tällaista paperia uudelleen ja pidän tämän sinulta muistona. Olin paha ja tyly, anna anteeksi. Mitä me näistä papereista enää? Nyt sinä olet väsynyt ja minä vien sinut sänkyyni. Lepää siinä niinkauan kuin minä vielä vähän kirjoittelen. Sitten minä herätän.»

Ja hän kantoi tytön vuoteelleen ja peitti sillä punakukallisella peitteellä ruveten uudelleen selvittelemään papereitaan ja numeroitaan. — Vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin kynän rapinaa paperilla — — —.

»Eikö niin, Tulisukka»? sanoi tyttö hetken kuluttua. »Sittenkun tulet sieltä takaisin, niin vuokraat sen kamarin ja keittiön, ja sitten minä muutan sinne kanssasi asumaan ja — poju?»

»Tehdään niin, mutta eihän tiedä, vaikken tänne enää jäisikään asumaan.»

»Mutta tulethan minut täältä kuitenkin noutamaan, ethän jätä minua yksin?»

»En jätä, noutamaan tulen; mutta nuku nyt, Sinikka, niin minä saan nämä työt valmiiksi.»

Taas kului hetkinen ja paperit vain kahisivat, kynä juoksi rivejä pitkin. Seinän takana löi vanha kello puolituntisen.

»Tottakai, oikein kaluunoiden ja polettien kanssa, niinkuin tuolla asemasantarmilla.»

Hetket kuluivat, ja vuoteelta seurasi kaksi kirkasta sinistä silmää pöydänvieressä istujan liikkeitä. Sitten ne vähitellen painuivat umpeen, ja kuului vain tasainen hengitys − −.

»Jopa taisi Sinikka nukahtaa», arveli pöydän vieressä istuja ja alkoi keräillä papereitaan nippuihin, joihin jokaiseen kirjoitti lähemmät niiden suhteen vaadittavat toimenpiteet. »Sittenhän jälkeentulijalleni on helpompi päästä alkuun», arveli hän nippuja nurkkapinolle järjestellessään.

Ulkoporstuan jäinen ovi rämähti, seinän takana löi vanha kello kuusi kertaa. Oli pimeä, mutta jossain ulkona paloi lamppu ja muodosti himmeän akkunankuvan vastakkaiselle seinälle.

»Anna minun vielä hetken viipyä, täällä sinun luonasi on niin lämmin olla. Nythän on vielä pimeä, eikä kukaan näe, vaikka lähden vähän myöhemminkin.»

»Viivy, Sinikkani, enhän sinua tahdo luotani pois häätää; itseäsi vain ajattelin. Vaikka ikäni vierelläni pitäisin.»

»Syleile minua vielä kerran, minua ja poikaasi, tämähän on viimeinen kerta niin pitkästä aikaa.»

Ja tyttö kietoi kätensä toisen kaulaan, veti hänet lähemmäksi ja imeytyi kiinni niinkuin ei koskaan olisi tahtonut siitä irtautua.

Talossa liikuttiin, ulkona kilahti kulkunen, kun he molemmin pujahtivat narahtavasta porstuanovesta pihamaalle ja siitä narskuvalle maantielle. Tuisku oli asettunut, taivaalla värähtelivät kirkkaat tähdet, pureva viima vain ylti yli aukean.

»Kestä Sinikkani; ennenkuin syksyllä uusi lumi sataa, olen minä taas luonasi.»

He kääntyivät valtatieltä kapeammalle syrjätielle, tulivat yli aukean metsikönlaitaan, jossa lumisten mäntyjen välissä häämöitti rakennuksia. Ohi niitten he astuivat syvälle metsään ja pysähtyivät viimein pienehkön tiepuolessa olevan mökin kohdalle. Mökin akkunoista loisti valo.

»Siellä on niin pientä ja yksinkertaista. Ja sitten kun siellä on isä ja veli. Emme saisi koskaan olla kahden. Sinun luonasi on niin rauhallista, kukaan ei meitä siellä häiritse.»

»Sinikka odottaa joka päivä. Tuokon metsänpuoleiseen akkunaan naputa sitten, niinkuin minäkin sinun akkunaasi, ja minä tulen avaamaan.»

Taas purkaa taivas lumiaan, taas ulvoo pureva viima nurkissa, vonkuu puhelinlangoissa ja aidan vieriltä kerää keskemmälle tietä teräväsärmäisiä nietoksia.

Raskas tavarajuna saapuu huokuen asemalle, pyörät kitisevät pakkasessa, ketjut kolahtelevat.

Junan ainoasta matkustajavaunusta hypähtää lyhyeen turkkiin puettu mies, kiiruhtaa yli ratapihan ja häviää pimeälle, kylään johtavalle tielle.

Tuuli ryöpsähtää vastaan, teräviä jäähileitä iskee kasvoihin, ja on pakko nostaa korkea kaulus poskien suojaksi.

»Juuri samanlainen ilma kuin vuosi sitten, silloin viimeisenä iltana», puhelee kulkija itsekseen tarpeessaan eteenpäin puolisääreen ulottuvassa pehmeässä lumessa.»

»Lieköhän Sinikka jaksanut vuottaa?» jatkaa, hän ajatuksissaan poiketessaan valtatieltä yli aukean johtavalle syrjätielle, joka vie sinne mäntymetsään. »Ja mitenkähän se — poika?» Rinnassa hytkähdyttää niin omituisesti.

Hän kiiruhtaa yli aukean, saapuu mäntymetsään, sivuuttaa ne ensimäiset rakennukset ja painuu yhä syvemmälle, jossa viima ei ole enää niin ankara, ja jossa lumihiutaleet putoilevat miltei kohtisuoraan.

Jo tuikahtaa valo sieltä maantienposkeisesta mökistä, tuikahtaa niin lämpöisesti ja kuin kutsuen. Toiset asumukset ovat pimeinä, mutta täällä näytään vielä valvovan.

»Onhan Sinikka vuottanut, jos kauan viivyinkin», sanelee hän pysähtyessään mökin kohdalle.

»Tuohon metsänpuolimmaiseen hän käski naputtaa, niinkuin hänkin», muistelee vielä mielessään ja ottaa jo askeleen akkunaa kohti; mutta on niinkuin ei uskaltaisi, on niinkuin joku kieltäisi.

»Siellä on isä ja veli», sanoo hän ääneen. »Pelkäänkö minä niitä? Vai kuka minua kieltää Sinikkani luo menemästä?»

Hän kahlaa metsänpuoleisen akkunan luo, napauttaa kaksi kertaa ruutuun ja rientää sitten ovelle.

Kohta nostetaan salpa sisäpuolelta, ja oviaukossa häämöittää hento olento yöpukeissaan.

»Viivyit liian kauan. Joka ilta, joka yö olen vuottanut ja aina hukkaan. Mutta tulithan kuitenkin.»

»Tullut olisin jo aikaisemminkin, vaan en päässyt. Sieltä ei lähdetä, milloin itse haluaa. Onko isäsi kotona?»

»En voinut itse määrätä tuloani, monta oli tunturia matkalla, monta vettä välissä, monen herran komennettavana. Nytkin olen vain pikimältä käymässä.»

»Et vielä tällä kertaa. Sota kestää kauan, mutta luultavasti kesällä jo pääsemme. — Mutta, Sinikka, annoitko minulle pojan, niinkuin lupasit?»

»Tapoit, saatana, minun poikani», karjaisi mies ja tarttui rautakourin tytön paljaisiin käsivarsiin. »Muuten tietäisit ja rohkenisit katsoa silmiini.»

»Niin tapoinkin, ehollani tapoin», kiljahti tyttö ja riuhtaisi itsensä irti. »Lupasit tulla ennen lumen tuloa; miksi et tullut, miksi et pitänyt sanaasi? Isä uhkasi ajaa maantielle, kylällä pilkattiin.»

»Voi sinua kurjaa, voi minua vieläkin kurjempaa! Minun syytänihän tämä kaikki. Miksen saattanut vaikka karata sieltä jo syksyllä, tai tulla kesällä, kun olisi vielä päässyt? En omaa poikaani saanut nähdä. Sinikka − −» Mies istui sängynlaidalle ja nyyhkytti kuin lapsi.

»Kuule, Tulisukkani!» tyttö ryömi polvillaan sängyn viereen. »En minä häntä tappanut, sinua kiusatakseni vaan sanoin. Enhän olisi voinut poikaamme tappaa, vaikka itse olisin nälkään kuollut. Uskothan minua, kuule, uskothan? Minä vaan olin niin katkera, kun sinua ei kuulunut. Jos tietäisit ne tuskan illat, kun sinua odottelin, ja minä olin niin yksin, niin yksin − −.» Hän ratkesi valtoimeen itkuun syleillen miehen lumesta sulavia saappaita.

»Uskothan Tulisukkani, en minä häntä tappanut, vaikka ne niin sanovat», nyyhkytti hän.

Mies veti tytön syliinsä. »Uskonhan minä, Sinikkani, kun sinä sen sanot. Minun syytänihän tämä kaikki on. Älä itke, tyttö, kerro minulle, kuinka se tapahtui.»

»Kiitos, Tulisukka, että uskot minua, kukaan ei ole vielä minua uskonut. Minä annan sinulle toisen pojan, jos tahdot, vaikka kuinka monta, kunhan sinä vain et epäile minua.»

»Enpä. Kuule kun kerron. Täytyihän minun jotain ansaitakin, kun isä joka päivä uhkasi ajaa tielle, ja sitten sain työtä tehtaassa. Silläaikaa hoiti pojua tämä naapurin Liisa, ja minä aina laitoin hänelle pullon valmiiksi lehmänmaitoa poissaoloajakseni. Sitten saimme Partalasta raakaa maitoa, ja aamulla pimeässä lienen ottanut pojun pulloon väärästä astiasta. Kun illalla tulin kotiin, oli poju kuollut. Raaka maito oli muuttunut juustoksi ja tukahuttanut, tai jotain sellaista se lääkäri puhui, en minä ymmärtänyt. Minä itkin monta päivää ja olisin niin mielelläni itsekin kuollut, mutta minä odotin sinua joka ilta, — sinähän lupasit tulla jo syksyllä. Eikä minulla ollut ketään, kun pojukin vietiin hautuumaalle — — —»

»Mutta nythän olet taas minulla ja nyt on kaikki hyvin. Ethän enää jätä minua. Minä annan sinulle toisen pojan, jos jäät luokseni. Lupaathan? Olethan sama Tulisukka kuin ennenkin? Rakastathan minua vielä niinkuin silloin?»

»Enhän voi olla Sinikkaani rakastamatta, mutta minun täytyy taas mennä.
Sitten joskus, — en tiedä itsekään, milloin, — palaan luoksesi.»

»Ota minut mukaasi, otathan, eihän siellä kukaan tiedä, kuka minä olen.
Älä jätä minua tänne, minä pelkään.»

»Älä itke, Sinikkani; sinähän vallan väriset, minä peitän sinut tuonne lämpöiseen, muuten vilustut ja kuolet, ja kuka silloin on Tulisukkaa vastaanottamassa, kun hän ensikerran saapuu.»

Ja hän peitti vällyihin vapisevan tytön, sovitti pään pielukselle ja silitteli karhealla kädellään hänen polttavia ohimoitaan ja hiestä kosteita suortuviaan.

Oli niin hiljaista, että korvissa soi. Vain joskus tohahti metsän keskeen eksynyt myrskynpyörre savupiipussa, ja pieni seinäkello nakutti matkaa ijäisyyteen.

»En minä nukkunutkaan, minä vain uneksin siitä, kun sinä uudelleen tulit takaisin.»

»Silloin oli talvi, niinkuin nytkin, — emmehän me vielä kesää ole nähneetkään, — sinä tulit, ja minulla oli poju mukanani, etkä sinä ollut yhtään vihainen.»

»En minä tiennyt, mutta minulla oli vain niin hyvä olla. Minkätakia sinä, Tulisukkani, itkit?»

»Silloin kun tulit uudelleen minua ja pojua — — »Hyvästi nyt, Sinikka, minun täytyy ehtiä aamujunalle.»

»Minä tiedän sen ja nyt tiedän, että tulet takaisinkin. Hyvästi,
Tulisukkani.»

Ulkona syyti taivas vielä luntaan, mutta ilma oli lauhtunut, ja lumihiutaleet olivat suuria, pehmeitä. Niiden läpi näki maantielle poistuja valoisassa oviaukossa vielä varjon viipyvän. Käsi ojentautui pimeään, ja särkynyt ääni huusi sieltä:

»Tulisukka, älä jätä minua, minä niin pelkään», mutta lumihiutaleet vaimensivat äänen, ja kohta oli kulkijan ympärillä vain talviyön hiljainen pimeys ja polviin saakka ulottuva kaiken peittävä luminen käärinliina.

Asemalla on tulinen kiire. Rajan takaa on hätyytetty, että siellä olevien joukko-osastojen hevoset kuolevat nälkään. Rospuuton takia ei sinne ole voitu saada riittävästi heiniä, sillä tuollaisella matkalla söi hevonen jo puolet kuormastaan. Nyt lykkäsi äkkiä lumikelin routaiselle maalle, ja samalla tuli uusi sotilasjuna etelästä mukanaan monta vaununlastia heiniä.

Niitä nyt lastataan rekiin ja resloihin, mitä vain irti saadaan, ja kuorma toisensa jälkeen lähtee tuolle kaksipäiväiselle taipaleelle. Sotilaat juoksevat, upseerit määräävät, ja kiire on kaikilla, sillä eineen syömättä on jokainen aamusta, junantulosta saakka ahertanut, ja lyhyt talvipäivä alkaa kohta taas hämärtää. Viimeiset kuormat ovatkin jo valmiina, kun lähetti tuo tiedon, että »siellä se on kansakoululla soppa kuumana.» Silloin ovat myös kuormat valmiina lähtemään. Jokainen kiiruhtaa saamaan osansa ennen matkallelähtöä. Siinä on huutoa ja hälinää, reslat kitisevät, aisat kolahtelevat, ja hevoset hirnahtelevat kuin matkakuumeessa nekin. Kaikki kiiruhtavat kansakoululle saamaan kuuman ruoka-annoksensa. Miltei puolijuoksua mentiin, ja pakastava lumi narskahteli jalkojen alla.

Mutta siinä, missä valtatiestä haaraantuu kapeampi tie yli aukean kohti metsänreunaa, pysähtyy joukon jälkipäähän puoliturkkinen upseeri ratsain. Hän viipyy siinä, kunnes joukko on häipynyt tienmutkan taa ja karauttaa sitten kohti metsikön reunaa, siitäkin vielä edelleen, kunnes pysähtyy tienposkeisen mökin kohdalla. Aivan ovelle laskee ravia kuin kuningas ainakin ja ratsupiiskansa varrella kopahuttaa oveen, kerran, kahdesti, mutta mykkänä on ovensarana.

Hän katsoo akkunaan: Mitä? Jäässä akkunat. Hän kahlauttaa ratsunsa sinne metsänpuolimaisen akkunan alle ja kopauttaa, niinkuin »silloin», mutta lumikukkaset sieltäkin vastaan hymyilevät. Ei syty valo tulijalle.

»Mittee työ sieltä haetta?» kuuluu ääni maantieltä. Siellä ikäloppu eukko katselee miehen hommia.

»Ka vainootapa, ettenkö työ oo kuullunna? Sehän viime kesänä kuoli siihen espanjalaiseen.»

Eukko kulki edellä ja ratsumies jälessä, ja talvinen ilta yhä hämärtyi.
Tultiin hautuumaan portille; siinä eukko kääntyi:

»Enkä ajakkaan.» Hän hyppäsi maahan ja sitoi hevosen kivisen portinpylvään huurteiseen saranarautaan.

Sitten jatkoivat he matkaansa jalan pitkin suoraviivaista, lumenpeittämää käytävää, joka oli kuin pitkä pehmeä lakana, vedetty yli syksynroutaisen pinnan. Tuntui kuin olisi särkenyt vainajien lepoa astumalla jälkiä heidän käytävilleen, mutta pehmeän lumen peittämät ristit näyttivät niin tuttavallisilta, niin käsiään ojentavilta ja leppoisilta, että kohta siellä käveli kuin ystävien parissa.

Sinne kiviaidan juureen saattaja johti saatettavansa ja pysähtyi matalan puuristin viereen.

»Ka tähän ne sen Sinikan multasivat, pääpuoli on tässä ristin kohalla, ja tuossa juuri sivulla, tuon pensaan juuressa on sen poika, — tiiättenhän työ vissiin?»

»Kyllä tiiän, kiitos vaan.» Hän työnsi setelin eukon kouraan: »Menkää te vaan kotiin, minä tulen heti jäljestä.»

»Ka elekee suuttuko, menenhän minä;» ja eukko alkoi tarpoa lumista tietä läpi valkopeitteisten puuristirivien, kohti kylässä syttyviä valoja ja elämää.

Pakkanen kiristyi, vaikkei sitä haudallaseisoja huomannut. Hän puhdisti lumen siitä matalasta rististä, meni sitten pensaan juureen, niinkuin oli neuvottu, ja sieltä aivan lumen alta tuli käsiin toinen, pieni risti.

»Siinä on nyt poju, joka ei mitään meistä eikä tästä pahasta vielä tiennyt. Siinähän olet Sinikan turvissa. Mitenkäs se sanoi Sinikka viime kerralla erotessamme uneksineensa: 'Sinä tulit, ja minulla oli poju mukanani, etkä sinä ollut yhtään vihainen.' Tätähän Sinikka silloin tarkoitti, vaikken minä ymmärtänyt. — Oi Sinikka, kuinka paljon lienet kärsinyt minun tähteni.» — Silmissä tuntui kuin polttavan, sieltä herahti kyynel paksuille silmäripsille, mutta sen jäädytti viima heti kirkkaaksi jäähelmeksi.

Kuu kiersi korkealta taivaankaarta, hattarat ajoivat toisiaan öisellä ulapalla, viima vonkui yhä vihaisempana, mutta haudallaseisoja ei tuntenut viimaa eikä havainnut ajan kulkua. Hän nojasi ristiin ja eli uudelleen mielessään ajat viisi vuotta sitten.

Vasta kun hevonen portilla kärsimättömänä hirnahti, heräsi hän mietteistään. Nousi äkkiä, katseli ympärilleen ikäänkuin todetakseen, missä oli.

Sitten avasi hän turkkinsa, irroitti rintapielestään kaksi kirjavaa nauhaa ja kiinnitti ne kumpaankin ristiin.

»Nämä minä sain silloin kun te kärsitte; ne kuuluvat Sinikalle ja pojulle yhtä hyvin kuin minulle.»

Sanoi ja kääntyi kalmiston portille, missä ratsu jo levottomana kuopi lunta. Hyppäsi satulaan ja ravasi maantielle joukkojen jälkeen, kohti itärajaa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HEITTÄÄPI SUOLAVETTÄ - YNNÄ MUUTAKIN ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.