Title: Kotikuusta kuunnellessa
Uusia runoelmia
Author: Niilo Mantere
Release date: March 2, 2026 [eBook #78093]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa, 1907
Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78093
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
language: Finnish
Uusia runoelmia
Kirj.
NIILO MANTERE [Juhani Merenheimo]
Helsingissä, Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa, 1907.
1. Kun ma kuulin kotikuusta
I. Kotikuusi.
2. Proloogi J.V. Snellman'in satavuotisjuhlaan Vaasassa 12/V 1906
3. Limingan kansanopiston päättäjäisissä 1905
4. Juhlaruno "Pohjan Leimun" 20-vuotisjuhlaan Oulussa 16/X 04
5. Taas terve, kallis vapaus!
6. Puijo
7. Juhlaruno Oulunsalon kansakoulun urkuharmoonin hankkimista varten
pidettyihin arpajaisiin 17/VI 06
8. Nouskaa, nuoret!
9. Oi, sa järveni sininen! —
10. Juhlaruno 5:nteen yleiseen pikku- ja kiertokoulunopettajain
kokoukseen Oulussa 26/VI 07
11. Raittiuskansan laulu
12. Raitis Suomi!
13. Tie onnehen
II. Hän ja koti.
14. Sain paljon Luojalta, armahain 15. Sua lemmin — 16. Minä laulan nyt toden laulun 17. Sun äänesi soinnun, oi, armahin 18. Mä matkalla viikkoja viivyin vain 19. Kalervon kehtolaulu 20. Kaunolle 8-vuotiaana
III. Tunnelmia.
21. Syksyn tultua 22. Lapsen haudalla 23. Hautaa kohden, hautaa kohden 24. En ihaile yksin kevättä 25. Niin kuluvi päiväkullat 26. Mä olen tunne-ihminen 27. Atoomi olen pieni vain 28. Lasten iltarukous 29. Lasten aamurukous 30. Nyt veisatkaatte! 31. Miks sä huokaat, sydämeni
IV. Pyhä vuori.
32. On helluntai — 33. Diakonissojen laulu 34. Kiitä Herraa! 35. Oi, muistatko? 36. Iloitse, tytär sä Siionin! 37. Paimenvirka — kallis virka 38. Tänään vielä — 39. Oi, syy on soittaa — 40. Sun ristisi juurelle, Jeesus — 41. Lasten joululaulu 42. On joulu — 43. Luo, Herra, sa silmäsi!
Mä lauloin vienot lauluni kotoisen kuusen alla, min juuret maass' on syvällä, vaan latva taivahalla.
Mä lauloin vienot lauluni
sen kuusen kuiskiessa,
sen oksiss' ilman tuulien
säveltään soitellessa.
Kons' oli leuto tuulonen,
mi hiljaa lauloi, haastoi;
kons' idän, pohjan tuulispäät
mun kuustain repi, raastoi.
Mut mistä tuuli milloinkin,
se kuusi seisoi, säilyi,
vaikk' oksat murtui muutamat,
kun myrskyssä se häilyi.
Oi, kuusosein, oi, kuusosein,
kautt' aikain säily, kallis!
Sun sortuvan, sun murtuvan
en koskaan, koskaan sallis!
Ain' olkoot juures tervehet,
sa kuusi pyhä, jalo,
ja runkos terve! — hymyilköön
ain sulle taivaan valo!
Ja aikain vierren latvasi,
se nouskoon korkeemmalle!
Ja oksas, lehväs levitkööt
ylt’ympär' avaralle!
Ja kauniit tou'ot tuoksukoot
sun oksiesi alla,
ja kultakukat kukkikoot
sun luonas kaikkialla!
Ja rinnat Suomen lapsien
ain sulle sykkielkööt!
Ja käet, kultarintaiset,
ne sulle helkähdelkööt!
Oi, kuusosein, oi, kuusosein, kautt’ aikain säily, kallis! Sun sortuvan, sun murtuvan en koskaan, koskaan sallis!
J.V. Snellman'in satavuotisjuhlaan Vaasassa 12/V 1906
Mikä juhla suuri, jalo, tänään Suomenmaassa on, kun niin raikuu juhlalaulut, kaikuu soitot kantelon?
Oi, mi juhla kallis, armas,
kun nyt kautta kaiken maan
liehuu sinivalko-liput,
yli Suomen juhlitaan?
Oi, mi juhla! Pienet, suuret,
köyhät sekä rikkahat,
kansa kaupunkein ja korpein, —
miksi kaikki juhlivat?
Miksi juhlii? Ällös kysy!
Lapset korpein tölleinkin
tietää: muistopäiv' on tänään
suuren J.V. Snellmanin.
Tietää, että hän on ollut
poika suurin Suomenmaan,
ase vankka Kaikkivallan
Väinön kansaa nostamaan.
Että kansan uinuvaisen
hän se valveutti, hän;
hän se syntysanat lausui
Suomen uuden elämän.
Tietää: siksi juhlapäivää
tänään viettää Suomenmaa,
siksi raikuu tenholaulut,
kantelotkin kajahtaa;
siksi kautta Suomen liehuu liput sinivalkoiset, siksi on niin hartaat, syvät kansan kaiken tuntehet, —
kun nyt suurint' urhoansa, sankariaan valtavaa kiitollisna muisteleepi armas, kallis isänmaa.
Yön, kuolon varjot peitti Suomenmaan, ja suomen kieli kitui kahleissansa, ja sivistyst' ei omaa ollutkaan, ja henkist’ unta uinui Suomen kansa.
Ja näytti, että ijäks kuolohon
tää kansa kallis tuomittu on vallan,
ja sortuva se että kerran on
valoa vailla alle idän hallan.
Mut ei! Tään kansan pienen puolehen
loi Luoja suuri katsehensa armaan;
hän tahtoi valoon, riemuun, onnehen
maan nostaa keskelt’ öisen usvan harmaan.
Ja kas, jo nousi sankar' pystöpää,
mi terästahdoin ryhtyi suureen työhön: —
"Mun täytyy maani armas herättää,
se kuolla ei saa, sortua ei yöhön."
"Mun huutaa täytyy halki Suomenmaan:
nous' ylös, nouse, herää, Väinön kansa!
Sun on tää ihanainen maa, sun vaan,
nous', että henkes puhkee kukkanansa!"
"Nous' ylös! Vaali kieltäs ihanaa!
Sivistys oma luo sa suomen kielin!
Sua kohtaa turmiosi, synnyinmaa,
jos tietäs et käy suomalaisin mielin!"
Näin huusi Suomen suuri tietäjä,
ja kuni vetten pauhu ääni kaikui,
ja sytytti se monta sydäntä,
ja heräs laaksot, rannat vastaan raikui.
Ja vaikka vallat öiset elämöi,
ja pysähdytti sankaria hetken,
ei horjunut hän, — vartoi, taasen löi,
siks kunnes voitto kruunas urhon retken.
Ja vaikka hällen muukalainen maa
ois kunniata, kultaa, rauhaa suonut,
ja isäinmaa vain köyhyytt’ ankaraa
ja tuskaa teille poikans' oli luonut, —
oi, ennen suuri suomalainen tää
maass' isäin tahtoi elää sekä kuolla,
kuin vieraan rannan ilmaa hengittää,
vaikk' aarteet mitkä tarjoll' oisi tuolla!
Isäimme maa, oi Suomi ihana,
ilolla sulle uhraa poikas työnsä!
Sun tähtes, kulta-äiti, riemulla
hän päivin toimii, kärsii, valvoo yönsä!
Oi, Suomi, sulomaani, tähtes vaan
hän taisteli, sun poikas suuri, jalo,
ja taistons' uljaan kautta loistamaan
sai saloillesi uusi kevätvalo!
Nyt helmassas jo sankar' uinahtaa, min kautta valkes sulle uusi huomen; mut työnsä elää, — elää aikain taa, niin kauvan kuin vaan säilyy kansa Suomen.
On poissa jo sankari ponteva. Hän nukkuvi nurmen alla. Mut seista hän elonsa illalla sai kunnian kunnahalla. Hän nähdä jo sai, että kansa tää hänen aatteilleen arvon antoi, ja nähdä hän sai, että hedelmää hänen työnsä tarmokas kantoi.
On poissa jo tietäjä verraton, mut polvi uus työtänsä jatkaa. Ja suurtakin Suomessa tehty jo on, päämäärähän sentään on matkaa. Viel' intoa, tarmoa tarvitaan, työt' uurasta, uutterinta. Siks leimutkoon lempeä isänmaan, tult’ uhkukohon joka rinta!
Tiet', uraa Snellman'in viittaamaa me tarmolla astukaamme, niin silloin sorru ei Suomenmaa, jos kovaakin kokea saamme! Kun luottamus Luojahan meillä on, ja jatkamme Snellman'in työtä, niin Suomi on kallio sortumaton, jos tulkoonkin myrskyä, yötä!
Nuoret! Nyt on päivä tullut, jolloin päättyy yhteistyö, päivä tullut, kaihon päivä, jolloin eronhetki lyö. Talv' on pitkä työtä tehty, työtä sydämen ja pään, nyt ne soivat eron kellot, eron juhlaa vietetään.
Talv' on pitkä työtä tehty suojiss' armaan ahjon tään,
kylvetty on valkeutta sydämeenne sykkivään.
Valon teille, Herran teille teitä, nuoret, ohjattiin,
pyrkimyksiin kehoitettiin pyhiin, suuriin, yleviin.
Oppia ja ihanteita varten vastaiselämää
pyytänyt on teille antaa valon, tiedon templi tää;
pyytänyt on teitä saada pystyviksi toimimaan
kunniaksi Korkehimman, iloks' armaan isänmaan.
Pyytänyt on teille, nuoret, antaa pohjan, jolle te
itsekasvatuksen työssä rakentaa nyt voisitte;
pyytänyt on näyttää teille suunnan, suuren määränpään,
johon Luoja suur' on luonut ihmiskunnan pyrkimään!
Opin aik' ei pitkä ollut, — yksi talvikausi vaan.
Mutta tiedon, tieteen haarat monet ovat luvultaan.
Tiedon valtakunt' on suuri, suuren suuri, rajaton, —
muutamat vain ääriviivat siitä vasta nähty on!
Mutta minkä näitte, saitte — oi, te kätkekäätte se,
evähäksi kätkekäätte elämänne matkalle!
Elon taisteloissa tuolla eväst' oivaa tarvitaan,
jott’ei sortuis onni oma, sortuis onni synnyinmaan !
Oi, te, nuoret, kätkekää siis, sydämiinne kätkekää,
mitä teille teroitellut ompi tiedon templi tää!
Valon, hyveen, Herran teitä aina, aina kulkekaa!
Silloin iloita voi teistä kotiseutu, isänmaa!
Muistakaa, oi, ystäväni: valon, hyvän voimat ne
yksin takaa onnen teille, takaa onnen Suomelle!
Muistakaatte: valo, tieto, minkä saitte, velvoittaa:
Sivistyksen siunausta kansa teissä tarkastaa!
Muistakaa, oi: parahimmin tällekin te templille
kannatusta, rakkautta kansan kesken voitatte,
kun teist’ armas kotiseudun kansa kuulla, nähdä saa:
"Onpas totta! Opisto se kasvattaa ja jalostaa!"
No, niin, neidot, nuorukaiset, — toivomukset hellät nää
tahtoi teille sydämiinne painaa valon templi tää,
kun nyt kaikuu eron kellot, eri suuntiin erotaan,
hajoo kallis, tuttu perhe kautta kaiken synnyinmaan.
Ja nyt, nuoret, oi, te nuoret, — Herran haltuun jääkäätte!
Hän ain' elon taisteloissa, myrskyiss' olkoon turvanne!
Hän, Hän teille voimaa suokoon kiusaukset voittamaan,
voimaa aina kulkemahan kohden rantaa taivaanmaan!
raittiusseura "Pohjan Leimun" 20-vuotisjuhlaan Oulussa 16/X 1904
On Suomea sortanut kauvan valta, mi tuskaa ja turmaa kanssaan toi, ja onnen mi karkoitti kaikkialta, maan parhaille riennoille esteitä loi. Sen vallan on painoa vaikeaa myös kärsien kantanut Pohjanmaa.
On täälläkin tuskien huuto soinut, ja riutunut rintoja tuhansin, kun alkoholi on valtikoinut, tuo kuningas kurjin ja ilke'in. On täälläkin nähty sen ilkityöt, on nähty päivät ja nähty yöt.
On nähty lapsia mieron tiellä, on nähty nuorien sortuvan. On nähty raukeevan ruusuin siellä, miss' alkoholi sai valtikan: on nähty raukeevan ruusujen pois poskilta impien, äitien.
On nähty hourujenhoitoloita sen uhrien kurjien täyttävän, ja nähty hurjia tappeloita, ja kuultu kahleiden helskävän, ja nähty on tuhanten kärsiväin, kuin haamujen, hoippuvan hautaan päin.
Oi, sulo Suomi, oi, Pohjolamme,
kuink' on sun lapsesi kärsineet!
Ja kuinka sä kaipaat rakkauttamme,
mi kuivaisi silmäisi kyyneleet!
Oi, pitk' oli lastesi murheen yö!
Ja konsa heill' onnensa hetki lyö?
Oi, konsa se koittavi hertas huomen, mi turmion tulvalle telkeet lois? Ja konsa se nousevi kansa Suomen ja sortajan suistavi maastaan pois? Ja konsa se valtias vaipuvi, mi tuhanten onnen turmeli?
Oi, Suomi-äiti, oi, Pohjanmaa, viel' onnesi aika koittaa! Sua alkohol' ain' ei sortaa saa, ei sortaa, ei vahingoittaa! Jo aljettu sortajaas vastaan on retki, ja lyövä on kerran voittomme hetki!
Jo liehuvi pystössä lippunen, ja sota käy sortajaa vastaan. Ja jo riemuita armeija raittiuden saa työstään ja toiminnastaan: se iskuja antoi jo sortajalle, sen taistellen salpasi ahtaammalle.
Ja varttunut, karttunut kautta maan
on aatteemme ylevän valta.
Ja tuhannet lapset jo Suomenmaan
nous' sortajan ansojen alta.
Ja tuhannet siunaapi jaloa työtä,
mi kirkasti kotien kolkkoa yötä.
Oi, tuhannet äityet, lapsoset jo Luojalle kiitosta kantoi, kun poisti hän tuskat ja puuttehet ja valjeta aamun antoi, ja syntyä antoi aattehemme ja siunauksensa soi riennoillemme!
Pääs pystöhön siis, jalon aatteen mies
Ei turhiin sun työsi raukee!
Sen kautta on murtuva kauhea ies,
sen kautta tie onnehen aukee.
Pääs pystöhön! Sammua intos äl’ anna,
vaan uusihin voittoihin lippuas kanna!
Pääs pystöön, ja taistelon tietä vaan sä tarmolla eespäin kulje, ja sortaja piirihin ahtaampaan vuos vuodelta sulje, sulje, siks' kunnes sen murtuvi viimeinen ansa, ja kansamme kallis on raitis kansa!
Veljet! Viel' ei läsnä loista taistelomme määränpää. Viel' on tarpeen tarmo meillä, viel' on syytä rynnistää! Vielä vierii turman virta yli Suomen, Pohjanmaan, tuoden tuskaa, turmiota isänmaahan ihanaan.
Vielä sadat Suomen äidit rukoellen huutavat: poistakaatte turman paulat, kodin onnen uhkaajat. Vielä satain Suomen lasten ääni vieno väräjää: poistakaatte väkijuomat! Pienoisia säälikää!
Viel', oi, vielä Suomen miehet kahlehia kantavat! Vielä sadat Suomen sulhot eivät ole vapahat! Vielä tähden hornan myrkyn särkyy rinnat tuhannet, viel' oi, kuihtuu poskipäiltä ihanaiset ruususet!
Poistakaatte väkijuomat! kaikuu huuto kärsiväin. Poistakaatte väkijuomat! tuhannet ne huutaa näin. Kuunnelkaamme, veljet, noiden kärsivien huutoja! Väkijuomain valtaa vastaan taistelkaamme tarmolla!
Taistelkaamme, kunnes kerran ihana se hetki lyö, jolloin määränsä on päähän päässyt Suomen raittiustyö: — lakikirja kieltolailla taistelomme kruunoaa, yli raittiin Suomen kansan uusi päivä leimuaa!
Taas terve, kallis vapaus, sa maani onnen ehto, sa, pyhä kalleus kansani, sa hengen kukkain kehto! Kun poissa olit, oli niin, kuin päivyt poissa oisi, kuin tullut kylm' ois talviyö, mi kaikkeen jäätä loisi.
Kun poissa olit, oli niin, kuin kaikk' ois lyönyt halla:
ne itki kukat, huokas maat, soi kaiho kaikkialla.
Surua linnut liversi, se laineen laulut täytti,
ja hallan jälki kolkolta, jos minne katsoi, näytti.
Mut taas kun saimme, saimme sun, sa aarre pyhä, jalo,
niin on, kuin Suomeen helottais taas päivän hellä valo;
niin on, kuin talven jälkehen, kun lyöpi kevään hetki:
jäät lähtee, kukat puhkeaa, käy Suomeen lintuin retki.
Niin on, kuin juhannuksena, niin on, kuin kesäkuussa:
kauniina laihot lainehtii, soi ilmassa ja puussa
ihanat laulut lintujen, vapaina laineet läikkyy,
ja kylväjälle vastaisuus niin valoisana väikkyy.
Oi, terve, terve vapa'us, sa kansain onnen luoja,
sa ruusuista maan ihanin, sa kevään uuden tuoja!
Oi, terve, viesti pyhä sä, mi kerroit kautta Suomen:
jo sortui Suomen sortolait, jo yöst’ on tullut huomen!
Oi, terve, viesti tenhoovin, sa jota kuullessansa
urohot itki ilosta, syleillen toisiansa,
urohot itki, immetkin ja poi’at riemuin huusi,
ja oli, kuin ois auennut tääll' elo aivan uusi.
Oi, vapaus sa kultainen! Taas on, kuin poveltamme
pois kivi vieritetty ois; nyt taas me Suomessamme
vapaasti voimme hengittää ja tehdä kylvötöitä,
ja mielin reippain harrastaa pyhiä pyrinnöitä!
Oi, vapa'us! Kun koitit, niin uus' auvon aika koitti,
maa kallis, köyhä, sorrettu taas elinehdot voitti.
Ja mielet virkos murtuneet, ja huolten usva haipui,
ja taas nous katse pilvihin, mi äsken maahan vaipui.
Ja innoin kansa luomahan käy Suomea nyt uutta,
käy luomaan maalleen, itselleen ihanaa vastaisuutta.
ja vapauden auringon kun Luoja loistaa suopi,
niin vielä ihmekukkia ne Suomen laaksot luopi.
Ja vielä Pohjolastakin, tuhanten vetten maasta,
vie viesti tiedon maailmaan suvusta onnekkaasta,
mi sivistyksen lippua kohottaa korkealle,
ja haudatuksi tullut ei, ei hankein, sorron alle.
Ja vielä, vielä poistuvat ne sortovuotten vammat,
ja vielä meille koittavat taas olot armahammat,
kun toimia ja uhrata vain osaa miehet, naiset,
ja rakkaus kun soinnuttaa saa mielet eroovaiset.
Ja vielä Suomen kantelo kauniimmin kerran kaikuu,
ja sinivetten rannoilta ne suuret virret raikuu,
ja kansa tää se piiristään pois yön, pois puutteet sulkee,
ja Suomi eespäin rivissä sivistyskansain kulkee!
Oi, vapaus, sa vapaus, mun maani onnen ehto,
sa, pyhä kalleus kansani, sa hengen kukkain kehto!
Kun poissa olit, oli niin, kuin päivyt poissa oisi,
kuin tullut kylm' ois talviyö, mi kaikkeen jäätä loisi.
Mut taas kun saimme, saimme sun, sa aarre pyhä, jalo,
niin on, kuin Suomeen helottais taas päivän hellä valo;
niin on, kuin talven jälkehen, kun kevät kaunis koittaa: —
jäät lähtee, kukat puhkeaa, ja satakielet soittaa!
Oi, vapauden aurinko, kautt' aikain Suomeen loista!
Maa täytehen luo kukkia, ja varjot maasta poista!
Ja ett’et sortuis, sulkekoon sun Luoja suojahansa!
Eläös, vapaus! Eläköön myös Suomi, Suomen kansa!
Oi, Puijo, sa Luojani valtava työ! Sinä maisemat mainiot näytät. Ylt’ympäri sun sinivetten on vyö, sulotuntein sa mieleni täytät. Siniharjut ja veet, jotka siintävi sulta, ihan leimuamaan saa lempeni multa.
Oi, Puijo, sa Luojani valtava työ!
Sua, kaunista, ihailen, lemmin.
Sua katsoissa syömeni innosta lyö,
veri suonissain käy tulisemmin.
Oi, Puijo, mun Suomeni suloista maata
sa tuhannet syvemmin lempimään saata!
Sa, Puijoni, vallan oot voittamaton,
sun ei ole Suomessa vertaa.
Ken kerran sun harjultas katsellut on,
hän unelmoi uutta jo kertaa.
Hän unelmoi, että taas onnetar soisi
suvihetken, min viettää sun huipullas voisi.
Oi, Puijo, en unhoittaa sua voi,
sinä syntymäseutuni helmi.
Sa, min kuusissa keväisin käköset soi,
ikihongissa tuuloset telmii.
Sa korkea-otsa, sa suuri ja vapaa,
min vihreät metsät ne taivaita tapaa!
Myös huipultas veljille kaukomaan kuvan kauniin voin Suomesta antaa, voin viitata laaksohon vihantaan, voin viitata vettä ja rantaa ja kuiskata riemulla, ylpeydellä: kell’ ois ihanamp' isänmaa, oi, kellä?
Oi, Puijo, sa Luojani valtava työ! sinä maisemat mainiot näytät. Ylt’ympäri sun sinivetten on vyö, sulotuntein sa mieleni täytät. Siniharjut ja veet, jotka siintävi sulta, ihan saa salamoimaan tunteeni multa.
Oulunsalon Salonpään kansakoulun urkuharmoonin hankkimista varten pidettyihin arpajaisiin 17/VI 1906
Taas Suomessamme on sulo kesä: jo pääskysillä on valmis pesä, ja käki kukkuu, ja leivo soi, ja aalto vapaana keinuu tuolla, ja laihon laineet käy pellon puolla, ja nurmen silkki se vihannoi.
Taas voitti taistossa valon valta, taas talven kahleiden, lunten alta on eloon uutehen noussut maa. Kun päivät piteni, kevät koitti, niin valon valta se silloin voitti, — ja eloa loi se taas kukkivaa.
Ja oi, kuink' armas ja ihanainen on synnyinseutus taas, pohjolainen, tää virtain uurtama Pohjanmaasi Tuoll’ uljas meri sun silmiis siintää, tuoll’ ihastuttaa ja mieltäs kiintää nuo virrat, mi vapaina vyöryy taas.
Ja tuoll’ on kosket, jotk' antaa lohta, ja joiden pauhu kun korvaa kohtaa, niin juhlalliseks käy mieleltään. Ja tuoll’ on suuri tuo nurmitanner, min vertaa toista ei Suomen manner voi ilmi tuoda, ei yhtäkään!
Ja pohjoisempana tuolla sitten on sarja tummien tunturitten, on myöskin kukkula kuulu tuo, min huipulle, kun lyö juhannushetki, käy katsomaan vierahat kaukaisetki, kuink' aurinko loisteli' yl' yönkin luo.
Ja taas kun saapuvi talvisaika, niin revontultenpa sulotaika sun mieltäsi silloin tenhoaa. Ja kuu kun valaisee valkolunta, ja vait' on metsä, kuin uinuis unta, on kaunis silloinkin Pohjanmaa.
Oi, armas, ponteva Pohjolamme, sua lemmimme, sua rakastamme, oot meille helmi sä herttaisin! Sun sinisalos, sun koskeis pauhut, sun virtais välke, sun majais sauhut, — ne meille on kauneus kallehin!
Oi, kallis, kultainen Pohjanmaamme, sa, äiti armas, me jolta saamme niin paljon kaunista, ihanaa, sua rakastamme me kuoloon asti, sun onnes templiä uutterasti ja tarmolla tahoomme rakentaa!
Köyh’ olet sä tosin, et aarteit’ anna, et lapsilles lahjoja liioin kanna, et ilmaiseks heillen sä leipää suo, mut siksipä asuukin vainioillansa tääll' uuras, tarmokas, karkaistu kansa, mi esteit’ ei säiky, vaan tieltään ne luo!
Oi, laaja, ponteva Pohjolamme, sua lemmimme, sua rakastamme, oot meille helmi sä herttaisin! Sun sinisalos, sun koskeis pauhut, sun virtais välke, sun majais sauhut, ne meille on kauneus kallehin!
Valo maasta poisti kirren, valo soimaan uuden virren sai taas saloillamme. Valo meistäi sulattaapi kirren, soimaan uuden saapi laulun rinnoissamme.
Valon suuri tenhovalta
nosti kukat hangen alta
laaksoloissa tuolla.
Niinpä nostaa valon henki
kukat rinnoist’ ihmistenki.
Valoa siis puolla!
Vuokko, päivänkukka, lilja, niityn nukka, pellon vilja, — valon on ne työtä! Inehmonkin aatteet hyvät, tunteet jalot, suuret, syvät seuraa valon myötä.
Estä valo kukkasilta, silloin niill' on elonilta, kuolohon ne nukkuu! Estä valost’ ihmislasta, niin se hyvän kukinnasta lakkaa, — yöhön hukkuu!
Pimeys on kukkain turma,
hengen yö on hengen surma,
pois siis yöhyt maasta!
Pois yö hengen Pohjolasta!
Pois jo maata tahraamasta
elon öisen saasta!
Ylös siskot, ylös veikot, poistamaan siis öiset peikot majoist’ armaan Suomen! Niillekin, jotk' eivät vielä vaeltaa voi tiedon tiellä, koittakoon uus huomen!
Lapset kurjimmankin majan opist' oivan opastajan saakoot vapahasti! Sinnekin, miss' on nyt salo pimein, synkin, pääsköön valo, viime soppeen asti!
Ylös siis te, miehet, naiset!
Ylös työhön, pohjolaiset,
ett’ei jatkuis yötä!
Hyväks' valon, onneks maamme
riemuiten me uhratkaamme
varoja ja työtä!
Ylös valon taistoon innoin!
Ylös lempirikkain rinnoin
suojaks Suomellemme!
Työtä avulla kun Herran
teemme, suuremp' onni kerran
koittaa kansallemme!
Koittaa aamu armahampi, kirkkahampi, ihanampi, jolloin kaikki kansa tuntee Suomen omaksensa, sillen uhraa aartehensa, vaikka ainoansa.
Ylös siis te miehet, naiset!
Ylös työhön, suomalaiset,
luomaan aikaa uutta!
Pois jo uinuminen yössä!
Onnen takeet meill' on työssä
varten vastaisuutta.
Ylös! Alttarille valon uhris vie, jok' aatteen jalon puolesta tee työtä! Ällös jääkö kysymähän, paljonko sä voit vai vähän, voitko poistaa yötä!
Uskollisena uutterasti tee vaan työtäs kuoloon asti, Suomen mies ja nainen! Silloin suojaat Suomeasi, silloin näytät olevasi kelpo suomalainen!
Nuoret voimat uhkuvaiset, yhtehen te liittykää!
Nuoret voimat, yhteisvoimin valon sotaan rientäkää!
Liput liehuu, kalvat kalskaa, rummut pärrää, torvet soi.
Nouskaa, nuoret! Suomen onni murtua se muutoin voi.
Nouskaa, nuoret! Valonlippu kätehenne temmatkaa!
Nouskaa, nuoret! Viipymist’ ei kestää jaksa synnyinmaa.
Tuolla, täällä taistelleitten rivit heikot, harvat on.
Öisten valtain kahlehissa riutuu rinnat nuorison.
Ylös, ylös, nuoret joukot! Rivit järjestyksehen!
Kylki kylkehen nyt kiinni, pienoisriidat unheesen!
Yhteisonni, Suomen onni, kaikill' olkoon korkein!
Kaikkein onni jokaiselle pyhin, suurin, kallehin!
Yhteen voimat! Yksinänsä mahtavinkin heikko on.
Heikoimmatkin mahtavat on liittyneinä liittohon.
Liitto voimat vahvistaapi, työhön pontta, voimaa luo,
mutta kiistain keskinäisten tuli turmaa aina tuo.
Katso, virran pisaraiset kuinka pienen pienet on!
Mutta miljoonien noiden liittyessä liittohon,
katso, mik' on voima niillä, mikä voima valtava:
paadet paukkuu, vuoret värjyy liittyneitten voimasta!
Katso ihmerakennusta "luonnon kruunun", ihmisen!
Jäsen jäsenehen liittyy, toinen toistaan palvellen.
Ruumis, sielu, silmät, korvat, kädet, jalat, sydän, pää, —
kaikki kannattaa ne yhdess’ ehjää voi vain elämää.
Katso jättipalatseita kaupunkien uljasten!
Miten nousi noitten seinät, yllättäin luo pilvien?
Yhteistyön ne kautta nousi, kautta yhteistoiminnan.
Satain, tuhanten on työtä suuret teot maailman!
Katso, noin on liitto voimaa, liitto satain, tuhanten!
Mit’ ei yksin aikaan saada, aikaan saadaan yhtyen.
Käsi kätehen siis, nuoret! Työhön voimin yhteisin!
Työhön puolest' ihanteitten, hengen valon kallihin!
Työhön, nuoret! Työhön nuoret! Työhön! huutaa isänmaa.
Yhteistyöllä Suomellemme suojamuuri muuratkaa!
Mutta työlle ylähältä anokaatte siunaus,
kylvöllenne, kukillenne Kaikkivallan varjelus!
Työ näin tehty turhiin konsaan, milloinkaan ei raukea.
Työssä moisessa on voima, vastuksetkin voittava.
Näyttäköhön hämärältä, himmeältä vastaisuus,
kautta työn ja Herran pelvon koittaa kerran aika uus!
Nuoret voimat uhkuvaiset, yhtehen siis liittykää!
Nuoret voimat, yhteisvoimin valon sotaan rientäkää!
Liput liehuu, kalvat kalskaa, rummut pärrää, torvet soi.
Nouskaa, nuoret! Suomen onni murtua se muutoin voi.
Oi, sa, järveni sininen, lampueni läikkyväinen, rikas ahventen asunto, linna kaunoinen kalojen, sinisorsain sountipaikka, kuikkain uinnin kultapaikka, sievällä sinisalolla, kankaan kaunihin takana!
Oi, sa, järveni sininen, lampueni läikkyväinen, vesinesi vienoisine, armahine aaltoinesi, rauhaisine rantoinesi, "Urhon saarines" somine!
Oi, sa, järveni sininen, kaunis lampeni kalainen, hiekka helkkävä, heleä verhoo venhevalkamasi, petäjät perin soreat reunustavi rantojasi. Kelta-ulpukat upeat ranta-aalloissas asuvi.
Sua, järveni sininen, lampueni läikkyväinen, sua muistelen, suloista, sua, armast’, ajattelen talven ankean ajalla, lumituiskuin tuprutessa, pohjan viimain viuhuessa, pakkasenkin paukkuessa.
Oi, sa, järveni sininen, kaunis lampeni kalainen! Kuink' oi, kuljin ma monesti, soudin, sorsana somasti, liikuin veden lintusena vesiäsi vienoisia vienoisella venhollani! Päivyt paisteli povehes’ kalvohosi kimmelteli, kuuhut illoin, öin ihanin hohti pinnalles hopeita. Lintuin helkkyili liverrys, tahi kaikui karjankellot, — muutoin rauha rannoillasi, lepo vienoilla vesilläs: — ja mun huoleni hupeni, surut liiti linnun teitä, tuoksui tuomena elämä, lemukukkana lemusi, noita mun ihaillessani ilman kaiken ihmehiä, töitä taivasten tekijän.
Sulo järveni sininen, lampueni läikkyväinen! Monet aamut armahaiset, monet illatkin ihanat, kesä-yönkin hellät hetket vietin onkien vesilläs, kalamiesnä kalvollasi, alta aaltojes vetelin ahvenia aimolailla, maultansa mainioita, tai jos haukeja halusin, toivoin vaikka vaihteheksi, laskin ulos uistimeni, sillä hauit ssieppaelin, kalat kookkaat koppaelin.
Oi, sa, järveni sininen, kaunis lampeni kalainen! Herttaisesti vieri hetket, tunnit siirtyi tuulen siivin, päättyi kesken kesäpäivät, venosessani vesilläs, lainehillas läikkyvillä, taikka saaressas somassa pienessä kalamajassa, jonka luona joutohetkin pannu pantihin porohon, kelpo kahvit keitettihin, laitettihin laatujuomat, sekä aimo ahvenia päällä tuiskuvan tulosen, hiilosilla hehkuvilla pideltihin, paisteltihin, suolavesin suolattihin, sitten niitä miehin, naisin, miehin, naisin nauravaisin makoisina maisteltihin.
Sulojärveni sininen, kaunis lampeni kalainen! Oi, jos joutuis jo kesonen, kevätkuita kerkeäisi, lumet metsästä menisi, jäät sulaisi järvistämme, nähdä saisin taas sinesi, katsella sun kauneuttas, soutaa sorsana vesilläs, ulpukkana uiskennella, rantais rauhoa ihailla kesäpäivän päilyessä, taikka illan tuutiessa armait’ aaltojas unehen!
Oi, jos joutuis jo kesonen, kevätkulta kerkeäisi!
5:nteen yleiseen pikku- ja kiertokoulun-opettajain kokoukseen Oulussa 26/VI 1907
Kas, tervehdys teille nyt lämpöisin, suvun nousevan opastajat, te tarhurit, taimensa kalleimmat joille uskoivat Suomeni majat!
Kas, terve sä tarhuri Hämeenmaan,
ja sä Karjalan neito ja miesi,
ja sä veikko ja sisko myös Suomen muun,
joka ohjasit pohjolaan tiesi!
Oi, terve sä tänne, miss' aukeepi
sulle uljaana Pohjanlahti,
ja vapauden virttä soi Oulun vuo,
ja tenhoova öitten on mahti!
Oi, terve sä tänne, miss' unhoittaa
suvi-aurinko maillehen entää,
ja missä on tasaista kansa ja maa,
niin kau'as kuin katse lentää!
Oi, terve, oi, terve! — Pohjanmaa
tää tahtois nyt sullen antaa,
mitä herttaista helmansa tarjoaa,
mitä kaunista sylinsä kantaa.
Mut rinnalla suloisen Suomen muun
karu luonto on näillä mailla.
Tok' ei elo, luonto pohjolankaan
ole kaunista, armasta vailla.
Ja _sun _isänmaatasi tääkin on: —
nuo virrat, nuo kuohuvat kosket,
ja vainiot, niityt, niin kauniit nyt,
kuni morsiot ruusuposket!
Ja _sun _se on kansaasi kallista
tää pohjankin kulman kansa;
ja äidinkielesi kultainen
soi täälläkin sointujansa!
Soi äidinkielesi kultainen,
ja Väinön kannel se kaikuu,
ja yhteiset ilot ja murehet
sen kieliltä ilmi raikuu.
Oi terve, oi, terve siis pohjolaan,
meren siintävän rantamalle!
Oi, terve sun heimosi kalliin luo,
saman juhlivan lipun alle!
Oi, terve! Nyt pohjolan luonnossa
ylösnousemusjuhlan näät jalon;
näet äärillä pontevan pohjolan,
mitä tenho voi lämmön ja valon.
Oi, terve, oi, terve sä, vaalija,
maan jalointen taimilavain,
sa, joll' oli Suomeni lapsille
opin temppelin ensi avain!
Niin, — terve! — Sun työtäsi siunajaa maan tuhannet, tuhannet kodit! Hyvän taistelon Suomeni hyväksi sinä vartiopaikallas sodit!
Rakennuksen työssä, veljet, perustus on tärkeä, tärkeä on pohja luja, kivijalka kestävä. Tehtäneekö temppeliä taikka majaa matalaa, perustus se ei saa pettää, vaipua ei pohja saa!
Kehno oisko kivijalka, pohja epävakainen,
olkoon sitten templin, tornin, hovin kuninkaallisen
taikka majan matalimman, — seuraus on sortumus:
— koko rakennus se raukee, jos vain pettää perustus!
Ja mit' uljaamp', ihanampi rakennus vain luodahan,
sitä kaunihimmat kivet kivijalkaan tuodahan,
sitä valppahammin pohjan kestävyyttä valvotaan,
sitä syvemmälle paalut lyödään sisään löyhän maan.
Niin on rakennuksen työssä; hengen alall' on myös näin: —
tärkeä on täälläi tehdä pohja lujaks' altapäin.
Valon templikin se pohjaa kallioista tarvitsee,
ett’ei sortuis, vaikka myrskyt mylvii, virrat vierinee.
Valon templikin, min torni aurinkohon nouskohon,
yli pilvein tuonne, missä tähtein pyhät tulet on,
valon temppelinkin pohja syvään paalutettakoon,
graniittiseen perustukseen, lujaan Kristus-kallioon!
Kalliolla tällä seisten sit’ ei kuohut kumoon lyö,
eikä ydintänsä vailla ole opetuksen työ: —
ikikalliosta tuosta virtaa voima, elo uus,
leviääpi elohomme uusi lemu, ihanuus.
Leviääpi valo uusi, valo, joka kirkastaa,
katseen nostaa korkealle, kohden taivast’ ihanaa
valo, joka sulattaapi rinnoist’ itsekkyyden jään,
tahoon terästääpi, voimaa antaa kaikkeen ylevään.
Torju päivyt kukkasilta, niin ne kuihtuu, lakastuu!
Taita juuret valkokoivun, niin se kuolee, kaunis puu!
Nosta aallost' ylös kala, — kuolon hetki sille lyö!
Riistä ihmisiltä Kristus, ja — on maassa kuolon-yö!
Riistä ihmisiltä Kristus, alku-aikain kallio,
siirrä syrjään pyhin aarre, elon ydin: — uskonto,
kuori, madon syömä, silloin kaikesta vain jälkeen jäis,
ihmisyyden aurinkokin yöhön hukkuis, häviäis!
Alku-aikain kalliolle nojatkoon siis meidän työ!
Sillä seiskoon Suomen kansa, ett’ei sitä myrskyt lyö!
Sillä seiskoon Suomen kansa, sillä valon-templimme,
mutta torni nouskoon ylös siintävälle taivolle!
Korkealle ylös torni aurinkohon nouskohon,
yli pilvein tuonne, missä tähtein pyhät tulet on!
Mutta perustus ja pohja syvään paalutettakoon,
lujaan graniittihin asti: — alku-aikain kallioon!
Silloin, vaikka sade lankee, virrat vierii, tuulet käy,
seisoo torni, seisoo templi, — kukistusta sen ei näy!
Seisoo torni, seisoo templi, seisoo Suomen kansa tää,
eikä meitä hautaa mikään ajan aalto vaahtopää!
Te kalliopohjalle templiä teitte, te Suomeni lapsia valoon veitte, ja turhaa se työnne ei ollut, ei! Se hiljaista oli ja vaatimatonta, mut kallista siementä monta, monta maan lapset mukaansa varmaan vei.
Te kylvitte Herran taimitarhaan, te kylvitte siemenen pyhän, parhaan, kun totuuden siementä kylvitte. Te laskitte syvään kivijalkaa, jost’ itse seinät ja torni alkaa, — näin kannoitte uhria Suomelle!
Ja valjeta alkoi moni loukko, sä, valon vartijain etujoukko, kun viritit vartiotulesi: — siell' ajan viestit ja sana Herran jo selville saatiin, missä kerran sun vartioliekkisi leimahti.
ja oloissa ahtaissa, vaikeoissa sa Suomen tuhansiss' asunnoissa näin kautta vuosien työtä teit. Näit ehkä puutetta, kärsit hiljaa ja kylvit kyynelin hengen viljaa ja lapsia aarteille tiedon veit.
Oi, kiitokset etujoukolle sulle, niin usein työssäsi unohdetulle! — Ei ollut sun uhrisi arvoton: — sun unhoiteta ei toimintaasi, sen aikakirjoihin piirtää maasi, — ja kiitollinen sun kansas on!
Oi, kiitokset vartiotoimestanne,
min uskollisina paikallanne
maass' isien suorititte te!
Oi kiitos! ja vartiotulten loistaa
te suokaa, pimeyttä yhä poistaa, —
ovet korkeiksi valolle tehkäätte!
Eespäin! Se olkohon tunnussana!
Eespäin iki-Luojahan luottavana!
Hän työtä siunaa ja voimaa suo.
Eespäin, valon vartijaketju taaja! —
Päämäärä on pyhä, työkenttä on laaja,
ja aika se uusia tarpeita tuo.
Eespäin! ja tehdyistä kylvötöistä
ja valon pyhistä pyrinnöistä
on nouseva uusi Suomenmaa!
Ja vartiotulista nyky-Suomen
on koittava viel' uus', kirkkaampi huomen,
ja Suomi se kukkivi aikain taa!
Oi, siunatkoon Luojamme kansaa meidän, oi, siunatkoon vartijatointa teidän, oi, siunatkoon lapsia synnyinmaan! Kun Jumala seisovi puolellamme, mit’olkoonkin vaiheita vastassamme, ei sorru Suomemme koskonkaan.
Sotarintahan riennä jo, nainen ja mies!
sotatorvet ne kutsuen pauhaa.
Tuhon, turmion vaarassa on kotilies,
vihamies sen sortavi rauhaa.
Tuhatmäärin se Suomeni kansaa jo kaatoi,
kevättoukoja tallas ja rintoja raatoi.
Tule, riennä jo, kansani, rintamaan!
Tule turvaksi synnyinmaan!
Väkijuomat ne Suomeni sortaja on,
ne on polkija kansani ponnen.
Tuhotyönsä on määrätön, kertomaton,
ne on tuhooja tuhanten onnen.
Ylös, kansani, sortajan kahleiden alta!
Ylös! Raittihin kansan tääll' olkohon valta!
Ylös, polvi sa vanha, ja polvi uus!
Suur luokaamme vastaisuus!
Ihanaisena, raittiina Suomenmaan
sukupolvi uus saakohon meiltä!
Ylös! Pauloja käykäämme poistamaan
tulevaisien polvien teiltä!
Ylös taistohon, taistohon eest' isänmaamme,
vihamiehen ett' ilkeän lyödyksi saamme!
Enemp' et sen sortoa sallia saa,
et sallia voi, jalo maa!
Sinun onnesi päivä jo loistakohon, ikikallis Suomeni kansa! Sinun lastesi lauma se poistava on väkijuomien vuon kokonansa. Tuhat muuria vaikkakin vastassa oisi, yli niidenkin poikasi polkunsa loisi! Ole huoleti, Suomeni! — voittoon vie sinun valppaiden lastesi tie!
Ole huoleti, Suomeni! — surujes yö, tulijuomat min tuottivat sulle, jo on valkeneva, jalo hetki jo lyö, sulle, Äidille kiusatulle, jalo hetki jo lyö, jona poissa on maasta satavuosien yö, satavuosien saasta! Valan kalliin, oi, Äitini, teimme sen: — iäks poistaa sen yöhyen!
Sotarintahan riennä jo, nainen ja mies!
Sotatorvet ne kutsuen pauhaa.
Tuhon, turmion vaarassa on kotilies,
vihamies sen sortavi rauhaa.
Tuhatmäärin se Suomeni kansaa jo kaatoi,
kevättoukoja tallas ja rintoja raatoi.
Tule, riennä jo, kansani, rintamaan!
Tule turvaksi synnyinmaan!
Raitis Suomi! — täss' on ihanteemme, puolesta min, veljet, työtä teemme, raitis, onnellinen Suomi! — tää taistojemme suur' on määränpää.
Raitis Suomi, miss' ei viinavalta
pohjaa uurra maani onnen alta;
raitis Suomi, jonka majoiss' on
kirkkautta onnen auringon!
Raitis Suomi, miss' ei äidit, lapset,
eikä vanhukset nuo valkohapset,
sorru helmaan murheen mustan yön
kautta tulijuomain tuhotyön!
Raitis Suomi, miss' ei hoippuin kulje
nuorukaiset, eikä linnat sulje
myrkkyjuomain tähden kansaa maan,
sortunutta loitos onnestaan.
Raitis Suomi, miss' ei pilvet peitä
otsaa naisten, eikä kyyneleitä
vuoda silmät vuoksi turmion,
mikä tullut tulijuomist' on.
Raitis Suomi, missä raitis kansa
mielin valppain vaalii vapauttansa;
pohjall' isäin uskon rakentaa
vastais-onneansa valoisaa.
Raitis Suomi, missä mies ja nainen
yhdess’ uhraa, toimii — siihen vainen
pyrinnöissään aina pyrkien,
mik' on onneks kokonaisuuden.
Suomi, missä laitkin lausuu, kaikuu
ääntä kansan, kansan kieli raikuu
huipuillakin yhteiskunnan, maan, —
sivistyskin sitä puhuu vaan; —
Suomi, oi sa olet ihanteemme,
tähtes, sun, oi, sun me työtä teemme!
Raitis kansa, raitis Suomenmaa, —
aate tää se hurmaa, innostaa!
Aatteen tään myös voiton juhla koittaa.
Vastustettakoonkin, niin se voittaa!
Voiton seppel _meille _kerran jää,
viinavallan muurit häviää!
Eespäin nyt vain, eespäin urheasti,
rivit raittihitten, voittoon asti!
Eespäin! Työtä tarmokasta vain!
Ja on lyövä hetki kieltolain!
Eespäin! Raitis, eheämpi kansa
asuu täällä kerran majoissansa,
kansa, joka Herran turvissa
kasvaa, kukkii onnen-kansana!
Tien onnehenko löytää tahdot, veikko, luo luotas silloin epäuskon peikko, ja rukoellen toimi, työtä tee! Tos'-onnesta ei tietää voi se miesi, ja kylmä, köyhä on se kotiliesi, jonk' ilmapiirist' usko loittonee!
Pois ihmishoureet! Luojahasi usko, jos tahdot, että onnen kirkas rusko sun poluillesi hohdettansa luo! Pois ihmishoureet! Turh' on oma tarmo, jos työt' ei siunaa taivahinen armo, jos siunaa ei ja suojelust' ei suo!
Pois houre se, ett' aartehet luo onnen, jos koht' on totta, että satain ponnen on nähty murtuvan ali' ahdingon! Pois haave, että taivas ois maan päällä, jos ulko-olot onnellistuis täällä, — kurjuuden juuret syvemmällä on!
On tosin oikein tiellä laillisella oloja onnellistaa, tasoitella, — on varmahan myös Herran tahto tää! On oikein pyytää nostaa köyhää, kurjaa, ja koittaa poistaa, mik' on väärää, nurjaa, ja kehitystä tervett' edistää!
On oikein tää, on oikein se, oi, veikko, sa kauvan kärsinyt ja köyhä, heikko, ett' oikeuttas ryhdyit valvomaan! On oikein se, mut käytä taistotapaa, mi vihan, koston hengestä on vapaa, ja minkä neuvoo Herra sanassaan!
Käy esiin, kristitty mies, nainen, kansa,
ja näytä, kuinka valvoo oikeuttansa
se kansa, joll' on Herra lippunaan!
Käy esiin nöyrin, rakastavin rinnoin!
Käy esiin suurin uskoin, suurin innoin!
Käy luomaan vastaisuutta synnyinmaan!
Käy esiin, kristitty! Ja muista: — virkas on olla suola maan ja valo kirkas, mädälle suola, yössä valkeus! Ja muista, että sepä onni vainen ei ole hetken ruusu raukeevainen, min luopi usko, toivo, rakkaus!
Niin oli näät, kun kuljin elon teitä ja katsoin kukkuloille ylenneitä ja palatseja suurten, mahtavain, tai tarkastelin kansaa turvemajain takana vankkain viljaseutuin rajain, joiss' aarre ainut hurskaus ol' vain, —
niin oli: — harvass' onnea näin noilla ylhäisill' yhteiskunnan kukkuloilla, keskellä silkin, kullan, nautintoin: — väsymys, tyhjyys, rauhan puute siellä ja elon onttous oli onnen tiellä ja pelko kuolon, ruostehen ja koin!
Mut korven turvetölleihin kun astui, niin silmä liikutuksest’ usein kastui, kun näki, mikä rauha, rakkaus siell' asui pukuin repaleisten alla, ja kuinka ajallakin ahtaimmalla soi kiitos, mieliss' eli luottamus.
Ja nähdessäin tään varmistui se usko: on olemassa onni, jonka rusko ei suhteist’ ulkoisista riipukaan! On onni, joka kukkii, viihtyy siellä, miss' aina Luojaan luottavalla miellä ja tyytyen kaikk' ai'at kannetaan!
Oi, Herra, onnea tät' oikeata, tät' onnea niin suurta, ihanata suo tuntea maan lasten kaikkien! Tään onnen maamme kattojen sa alla suo asua, niin silloin parhaimmalla on pohjall' onni Suomen majojen!
(Kesän Viestiin 1907.)
Sain paljon Luojalta, armahain, kun hältä sun ikiomaks sain, kun kukkien keskeltä tuhanten sain poimia liljan niin puhtoisen.
Sain paljon Luojalta, armahain,
kun kotini sieluksi sinut sain,
kun astahdit majaani kullaksein,
niin kirkastui kotini, sydämein.
Sa armasta auringonpaistetta toit,
sa kotini onnelaksi loit.
Yöst’ ihanaan päivähän sa mun veit
ja talven tuiskuista kevään teit.
Ja orpolapsille, armas, sä
soit todellist’ äidinlempeä.
Ja siitä orpojen kanssa me
sua riemukyynelin kiitämme.
Sain paljon Luojalta, armahain, kun hältä sun ikiomaks sain, kun kukkien keskeltä tuhanten sain poimia liljan niin puhtoisen.
Sua lemmin, armas, syvästi, sun oon ma kokonaan. Sua kaihoan, jos hetkenki sa viivyt poissa vaan.
Sua kaihoan, ja koti, oi,
niin tyhjäks, tyhjäks käy,
jos äänesi ei mulle soi,
jos hetkeks' ei sua näy.
Ah, monestihan, armahain,
ma istuin ikkunaan,
ja kaihokatsein sua hain,
jos rahdun viivyit vaan.
Ja tunnit, minuutitkin, ne
oi, oli pitkät niin;
ja päivä — ijäisyydelle
se tuntui tunteisiin.
Sun äänes hellää kaikua
ja kuiskett', armahin,
ja suudelmaa ja katsetta
niin sulta kaihosin.
Kuin päivyt, kaste ruusullen, niin olet mulle sa. Sua läsnä elän, riemuitsen, sua ilman kuihdun ma.
Minä laulan nyt toden laulun, sinust’, armaani, laulan sen. Ikilempemme syttymispäivää minä, sirkkuni, siunailen.
Sitä siunaan ma päivää, jolloin
sulosuultas sen kuulla sain: —
sinä tahdot mun oman' olla,
oman' ainian, armahain!
Sitä siunaan ma päivää, — silloin
valo syömmeeni syttyi uus,
ja mun onneni aurinko nousi,
jaloks valkeni vastaisuus.
Sinä, kultani tummakutri,
sinä yöstä mun aamuun veit;
sinä surujen sortaman rinnan
ihan onnellisimmaks teit!
Kuni kumpua kukkivaa kulkee
elonpolkuni selvä nyt;
ilot kanssasi on ihanammat,
surun kärki on särkynyt.
Sulotoivein, niin onnellisna,
kuni lempivä lintunen lie,
sinun kanssasi, sirkkuni sievä,
minä käyn, kuhun kulkevi tie.
Minä lauloin nyt toden laulun, sinust’, armaani, lauloin sen. Ikilempemme syttymispäivää minä, sirkkuni, siunailen.
Sun äänesi soinnun, oi, armahin, mä tuhanten keskeltä tuntisin. Sun astuntas armahan, joustavan jo kaukoa, kallehin, eroitan.
Ja silmäsi tummat ja tukkas sun
myös tumman ja ylös solmitun,
ja pienoiset, hienoiset kätesi, —
ain' muistan ne, kultaisin kultani!
Ja kaikki, mi sinulla, sinuss' on,
joka piirrekin pienoinen, vaatimaton,
se painui syvälle sieluhun mun, —
niin tarkoin mä, kukkani, tunnen sun!
Sun äänesi soinnun, oi, armahin, ma keskeltä tuhanten tuntisin, ja astuntas armahan, joustavan jo kaukoa, kallehin, eroitan.
Mä matkalla viikkoja viivyin vain mun armahimpani luota poissa, vain viikkoja, mutta syvään sain jo uiskella kaihojen aaltoloissa. Ja koti se mielessäin kultaisna väikkyi, ja tuntehet liikkui, ja tuntehet läikkyi, — sun luoksesi, kultani, kaihosin niin.
Sain matkalla nähdä mä Suomeni maan suloisimpia seutuja monta, monta, ja ma tunsin katsoissa kauneuttaan ihastusta niin suurta, niin verratonta, mut kuvas se kultaisna mielessäin väikkyi, ja tuntehet liikkui, ja tuntehet läikkyi, — sun luoksesi, kultani, kaihosin ma.
Niin vierasta siell' oli, outoa, jos kohtakin kansa ja maa oli omaa. Ei tuntunut kotoinen tunnelma, ei majaa niin ollut herttaista, somaa, kuin kotoni pienoinen tarjoaa mulle, miss' auki sun sylis on mulle, mun sulle, Ja jossa niin hellyyttä, lämpöä on!
Oli outoa päivin ja illoinkin, oli vierahan vuodekin lämpöä vailla, Se tehtynä kylmin lie sydämin, ei kätösten rakkaitten, hellien lailla. Ja hetkiä useinkin vierähti, haipui, mun silmäni ennenkuin unehen vaipui, niin oudolta tuntui mun rinnassain.
Oi, koti! Mik' aarre, mi kalleus oot, kun asuvi onni sun ortesi alla! Sa tyyntä suot, lämpöä, riehahtakoot kuin myrskyt tuoll’ ulkona maailmalla! Oi, koti, min järjesti puoliso hellä, ja jossa on rakkautta väsynehellä, sa heijastus taivahan mailta oot!
Uinu, uinu, kukkaseni, nuku, kultainen Kalervo, äidin aarre armahuinen, isän vieno, kallis virpi, kotitarhan nuorin taimi! Uinu sievästi unehen, pian uuvu unten maille! Uinu unten untuville, levon vaivu lehväsille, — unen untuvat on hienot, levon lehväset suloiset virven niillä viivähdellä, umpueni uinaella, nukahdella nuppuseni. Uinu, uinu, kukkaseni, nuku, kultainen Kalervo!
Uinu, uinu, kukkaseni nuku, kultainen Kalervo, äidin aarre armahuinen, päiväpaiste päilyväinen! Pysy, pulmut, tervehenä, raittihina, rastahani, pilttiseni pirteänä! Luojan vaippa varjeleva, siivet enkelten suloiset ylläs, lieto, levitköhöt, kaartukohot, keijuseni, ett’et sairahaksi saisi, vaipuis, marjut, vaivan alle, mullan alle, armahani! Uinu, uinu, kukkaseni, nuku, kultainen Kalervo!
Uinu, uinu, kukkaseni, nuku, kultainen Kalervo, äidin aarre armahuinen, siskoparven sirkkulainen! Elontiehyt suokoon sulle kultaisia kukkasia, elon-aava armoansa allilleni antakohon! Päilyköön poluilles päivyt, aurinkoinen askelilles, valo venhoosi vesillä! Kivet Herra kiusausten, turmapaatoset paheitten, vaarakarit kaikenlaiset siirtäköhön tieltäs, sirkku, poistakoon polultas, pulmut, väylältäsi väistäköhön, ett’et kaatuis, kaunoiseni, sortuisi, siruni soma, itkuks kerran itsellesi, sydänvaivaks vanhemmilles, suvullesi myös suruksi! Uinu, uinu, kukkaseni, nuku, kultainen Kalervo!
Uinu, uinu, kukkaseni, nuku, kultainen Kalervo, äidin aarre armahuinen, veikkojen suloinen veito!veikkojen suloinen veito! Nuku! — nouse nuorukaiseks sekä mieheksi ylene, mieleltäsi miehekkääksi, poveltasi puhtoiseksi, hurskahaksi hengeltäsi! Nouse, kasva kaunihisti, kuni nuori koivahainen tuolla kukkakunnahalla: — povin puhtoisin sa nouse, kuin on puhdas koivun vyöhyt! Kohti taivasta kohoa, kuin tuon nuoren koivun latva! Levitä lemua muille, kuin nuo koivun kultalehvät! Niin sa juurru synnyinmaahas, kuin tuon juurtui koivun juuret! Näin on nouse, nuppuseni, kasva, kallis kukkaseni, kunniaksi Korkehimman, isänmaallekin iloksi! Tai jos paatuisit pahaksi, turmeltuisit, tuloseni, luopuisit pois Luojan teiltä, äitis särkisit sydämen, isos rinnan rikki löisit, silloinpa sun soisin piennä, viatonna vierähtävän, ikirauhaan raukeavan. — Uinu, uinu, kukkaseni, nuku, kultainen Kalervo!
Vuotta, Kauno, kahdeksan täsmälleen nyt täytit, tähän asti armahan ajan leikkiin käytit: — kera pärräin, kiekkojen kului aikakulta, kera heppain, pallien suli päivät sulta. mutta nyt se hetki lyö, jolloin alkaa toinen työ.
Kirjat, taulut, kynät, ne kumppaliks nyt astuu. Tiedon puusta irralle moni opin lastu nyt ois otettava sun, kallis Kaunokulta! Onko mieles lukuhun? Sujuuko se sulta? Ainakin kai ahkera aina tahdot olla sa?
Kai myös tahdot vanhinna pojist' esimerkin oivan antaa, suomatta ruman, vanhan Erkin sua pahaan langettaa, vaikkakin se koittaa! Tahdot pahaa vastustaa, tahdot sen myös voittaa! Tee niin! Ja nyt: — onnea! Siunatkoon sua, jumala!
Saapunut taas syksy on, syksy synkkä, valoton. Lehdot paljahiksi käy, laululintuja ei näy.
Halla kylmää hengittää,
kuihtuin vaipuu kukkain pää.
Pimeys maan valtoaa: —
päivyt tuskin pilkoittaa.
Pohjatuuli riehuva
vinkuu puissa, nurkissa.
Aalto kylmä, vaahtopää
rantakiviin räiskyttää.
Alla anturoiden maa
kummasti myös kumajaa.
Vesilammet verhoo jää,
jäiset hilseet heläjää.
Vetten väljienkin luo
pakkas-aamu kohta tuo
silta-arkkuin ainekset,
luoden sillat siniset.
Valkovaipan myöskin maa
kohta verhoksensa saa.
Hautakummut kukkien
haipuu alle hankien. —
Syksy kylmä, valoton
Suomehen siis tullut on,
vaan en sure: — aittoihin
saatiin riista runsahin!
Sitäpaitse kodissain
hausk' on kanssa armahain;
iltapuhtein puuhoan
luona takkavalkean.
Pirteät taas pilttimme
kouluapa käypi ne.
Ja kun suopi koulutyö,
hupaiset he leikit lyö.
Konsa lentää luistimet,
konsa kiitää kelkkaset,
konsa suksin survotaan
yli jäiden, yli maan.
Näin, kun Luoja armons' suo, taittuu pitkä talvi tuo, koittaa kevät kultainen kera lauluin, kukkien.
Nuku rauhassa, Veikko kulta, pienet taistos jo päättyi sulta! Nuku, — myrskyt ne täällä pauhaa, siellä nautit sä ikirauhaa!
Nuku, mullat ei paina lasta,
lasna kuolla on autuasta!
Nuku, — sielusi taivaan mailla
loistaa enkelin armaan lailla!
Nuku huostassa hellän Herran!
Maasta kirkasna nouset kerran,
nouset elohon pyhään, uuteen,
nouset taivahan ihanuuteen!
Nuku, — syytä ei surra lasta,
joka piennä pääs maailmasta!
Onhan onni se kaikkein parhain
päästä Jeesuksen luo jo varhain!
Nuku rauhassa, Veikko kulta, pienet taistos jo päättyi sulta! Nuku, — myrskyt ne täällä pauhaa, siellä nautit sä ikirauhaa!
Hautaa kohden, hautaa kohden rientää elo ihmisen. Haudan lepoon kulkee matka kautta elon taistojen. Haudan lepoon ihmislapsi valkoliinoin kannetaan. Nuori niinkuin harmaahapsi, haudan lepoon lasketaan.
Haudan valjuun valkamahan päättyy kaiken kansan tie. Kuninkaat kuin mierolaiset kuolo kaataa, tempaa, vie. Ei niin suurta, mahtavata, jot’ ei kukistaa se voi; ei niin pientä, viatonta, jolle ei sen kellot soi.
Hauta harmaa, multa musta, — siin' on osas, ihminen! Synnyt, kasvat, kukit, kuihdut, kuni korsi, kukkanen. Suunnittelit kenties suurta, — kuolo ovelles jo lyö! Elämälle sykki rintas, — silmäs peittääkin jo yö!
Solmit siteit’, ihanoita kuvia sun henkes loi, vastaisuutta kirkkahaksi sydämesi unelmoi, tuonen tummat vaunut silloin luoksesi jo kiirehtää, lähdön hetki lyö, ja piiriin armahitten aukko jää…
Suru sentään pois! Ei elo kuolemassa sammukaan; kuolon rannan tuolla puolla kalleimmat taas kohdataan! Onnellisest’ erooville uusi aamu aukeaa, autuaasti nukkuville ylhääll' uus' on taivas, maa.
Miks siis surtais, hautaa kohden vaikka kulku täällä käy? Miksi surtaisiin, vaikk' onni tääll' ei kestäväksi näy? Miksi surtais, hetkiseksi vaikka armaist’ erotaan, kunhan kerran, kunhan kerran kunniassa kohdataan?
En ihaile yksin kevättä, mi kukkien aueta antaa, haat, vainiot verhoovi vihantaan ja toiveita kauniita kantaa, ja lintuset tuo ja lauluja luo ja nuoret ja lapset ja harmajahapset saa sykkimään intoa uutta.
En ihaile yksin kevättä, vaan myöskin syksyistä aikaa, kun niittyjen nukka jo talless' on, ja marjamieslaulut ne raikaa, kun peltoinen työ jo poikk' elot lyö, tai aamuisess' yössä jo varstat on työssä, ja aamut on raittiit ja armaat.
En ihaile vain myös nuoruutta, elon kevättä herttaisinta, min kasvoilla kaunihit ruusut on, ja toiveita täysi on rinta, ja min elontie ylös, kauvaksi vie, ja miltä myös valo ja oikea, jalo saa hehkumaan sydämen herkän.
Myös ihailen vanhuuden iltaakin, myös rakastan harmajapäitä, ikä joille jo hopeaa hapsihin loi, kun koki he monia säitä, ja joilt’ isänmaa jo taltehen saa, min kylvi he kerran töin, taisteloin, — Herran nyt lepoa rauhassa vuottaa.
Oi, Herra, niin monet vain kukkaset hedelmöimistä ennen lyö halla, niin monta myös elämää keväistä on sammunut sortumalla! Sa syksyjä suo, jotk' iloa tuo, ja nuorten äl’ anna pois miehuutta panna ja toiveita Suomeni sortaa!
Niin kuluvi päiväkullat, aika armas rientelevi, kuin tie orhilt' oivimmalta, taival taivon tuuloselta. Tuossa orhi tuskin korskui, tuossa juoksi nopsajalka, kuin jo kulkevi kylällä, maita muita matkoavi. Tuossa tuulonen tohisi, aivan kohdalla kohisi, — kaukana jo karkelevi, virstain päässä viilettävi, sohajavi, soittelevi toisen kunnan kuusikoissa, kodin toisen koivikoissa, toisten veijojen vesillä. — Niin kuluvi päiväkullat, aika armas rientelevi!
Niin kuluvi päiväkullat, aika armas rientelevi, kuin kuluvi linnun matka, kurjen kulku korkealla, taikka taival koskivenhon kosken kuohussa kovassa. Väleen lintu liitelevi, kurki siirtyvi sivutse, ohi lentää leijahuttaa; väleen väistyvi venokin, puinen pursi puikahtavi, sivu rantain siirrähtävi kosken aalloissa kovissa, vaahtovirran vilinässä kohti valkamaa kotoista taikka muuta satamata. — Niin kuluvi päiväkullat, aika armas rientelevi!
Niin kuluvi päiväkullat, — anna, armias jumala, ajan kultainen kuningas, armaast' aikani kulua, viikkojeni vierähellä! Anna, armias Jumala, korkeuksien kuningas, ett’en armast’ aikoani, päivieni päärlylöitä, hetkieni helmilöitä möisi, kuin möi Esau muinen, epatto, esikoisuuden, kallehimpansa, katala, halpaan hernekeitoksehen, ruumiin rokkaan ruskeahan! Anna aikani paremmin, hetkieni herttaisemmin korkeampihin kulua, kallehimpihin kaota!
Anna siunaust’ ajastani, ajastani, toimestani ees pisaran pienen verran, taikka kortisen vähäisen kallihille kansalleni, suloiselle Suomelleni!
Vielä viimeksi, Jumala, kun on aikani kulunut, elon' ilta ehtinynnä, suo'os silloin mun Sinussa, aaltoraukan rauhattoman, kyynelöivän kyyhkysrukan löytää ikirauhan ranta, iki-oksani ihana!
Ma olen tunne-ihminen, mies olen mieli-alojen. Niin herkkä kaikelle kaunihille, niin altis tunteitten aaltosille.
Ei tarvis paljon, ennenkun
jo kirkkahin on mieli mun: —
vain säde pienoinen taivahalta
tai kukka kummulta kukkivalta.
Ja väleen taas poiss' ilo on,
ja sydän mer' on rauhaton:
vain kylmä tuuli tuoll’ ulkosalla
tai loukkaus pien', — oon jo pilven alla.
Vaan kaunista jos kuulla saan,
tai luoda katseeni ihanaan,
niin silloin suunniltain olen poissa,
niin henkeni silloin on haltioissa.
Lie paha, kun noin herkkä oon,
noin joudun usein aallokkoon,
vaan jäiseksi järki-ihmiseksi
mä tahtoisin sentään viimeiseksi.
Se onhan, kuni kivi, puu,
jonk' yht’ on, mitä tapahtuu;
sen kivirinnass' ei tunteet tyrsky,
sen laskelmiin vaikuta tyyn' ei, myrsky.
Ei! Tunnen syväst’ ennemmin,
jos siin' on myötä kyynelkin,
kuin tahtoisin olla vain järjen jäätä,
vain arvoja laskevaa kylmää päätä!
Ma olen tunne-ihminen, mies olen mieli-alojen. Niin herkkä kaikelle kaunihille, niin altis tunteitten aaltosille.
Atoomi olen pieni vain ma kaikkeudessa maailmain. En merkitse siin' enemp', en, kuin maassa mullan matonen.
Atoomi olen pieni vain
rinnalla luotuin suurempain,
rinnalla taivaan planeettain,
tai valtamerten vaahtoovain.
Niin pieni olen, voimaton,
ja aikani niin lyhyt on: —
kuin tähdenlento, eloni
vain hetken kestää, sammuvi.
Vuoskymmenet kun vierii vaan,
ei mua muista ainutkaan.
Mun hautan' unhoituksiin jää,
sen risti ruostuu, häviää…
Ja sentään, vaikka atoomi
ma kaikkeudessa olenki,
on merkityksein on rajaton,
mun henken' ikihenki on!
On asemani arvokkain: —
ma luonnon kuninkuuden sain.
Ja valtioin on verraton: —
kaikk', kaikki allein pantu on!
Kaikk', kaikki maassa, meressä
mua palveleepi, ihmistä.
Ma tutkin tähdet, planeetat,
mua kantaa aallot vaahtoovat.
Ja jylhät luonnonvoimat saan
myös palveluuni taipumaan.
Kuningassauva siis mull' on,
oon luotu herraks luontohon!
Ja tässä viel' ei kaikkikaan:
mull’ ihmisellä, mulla vaan
myös hengenvaltakunta on,
ihana, laaja, rannaton!
Ja vihdoin, perustukset maan
kun pettää, raukee radoiltaan
planeetat, — mullen silloinkin
jää valtakunta ihanin!
Ja silloin koitoss' aamukoin
vast’ ymmärtää sen täysin voin,
kuink' ihmiskurjan pienen on
ijäinen arvo rajaton!
Ja silloin ymmärrän myös sen,
ett' aate, teko jokainen
ja sana, joka kuiskataan,
ei kuole seurauksiltaan! —
Vain pienen-pieni atoomi mä kaikkeudessa olenki, kuningaskruunun sentään sain, ja henken' elää ijät', ain!
Nyt kiitos, Herra, kun tänäänkin mua suojelit, pientä lastas! Oi, suojele ensi yönäkin, ja enkelis taivahastas sä lähetä, Jeesus, mun vuoteeni luo ja anteeksi syntini mullen suo! Myös varjele äitiä, isääkin ja veikkoja, siskoja — kaikkiakin sä, suloisin, rakkahin Jeesus!
Yön suloisesta levosta nyt kiitän, Jeesus, sinua. Ja rukoilen: mua pienoistas myös tänään kätke suojahas! Isälle, auta, äidille laps hyvä että olisin. Ja kuuliaisna sinulle sun tietäs aina kulkisin. Ja rakkahalle kodillein suo suojas myös, oi Jeesuksein!
(Jouluviestiin 1902)
Nyt veisatkaatte, nyt soittakaatte te sydämistänne Herralle! Nyt ihmehen suurimman nähdä saatte, kun Betlehemihin käytte te: on luomaton ihmismuotoon luotu ja Jumalan Kristus meille suotu.
Hän köyhänä seimess' uinuu tuolla,
kuin lapsonen köyhin konsanaan.
Ja seudut tään seimen ulkopuolia
ne kaikki on öisessä rauhassaan.
Ei maailma tiedä, ei kuningashovi,
mi sykkää nyt alkoi ylhäinen povi.
Mut vait! Mikä laulu yössä raikuu?
Mi taika loi kirkkahaksi yön?
Se on enkelten ääni tuo, mi kaikuu
ja ylistää suuruutta armotyön!
Kas, ilmassa leijuvi enkeleitä
ja Herran kirkkaus on ympäri heitä!
Ja paimenet köyhät, jotk' yöllä valvoi ja vaaroista varjeli karjojaan — he, joiden sydäntä synti kalvoi ja jotka kaihosi autuuttaan — he hämmästyneinä nyt saavat kuulla, kuink' enkeli puhuu sulosuulla:
"Oi, älkää peljätkö! — kaikuu sana näin paimenill' ihanan enkelin — teill' ilmoitan ilona suurimpana nyt syntymän Kristussankarin. Hän kansan on kaiken Vapahtaja, ja seimessä halvass' on hällä nyt maja!"
Ja paimenet kuulivat enkelitten
nyt kiittävän Herraa hartaimmin.
Ja ihana näky se haihtui sitten —
ja kaikk' oli, niin kuni ennenkin.
Ja tiennyt ei kansa, ei kuningashovi,
mi sykkää nyt alkoi ylhäinen povi.
Mut paimenet köyhät ne riensi innoin
nyt Vapahtajaansa katsomaan,
ja seimen lapsessa riemurinnoin
he tunsivat Kristuskuninkaan.
Oi, paimenet! Mikä autuus teillä!
Mik' autuus ja ilo myöskin meillä!
Me tosin luonnonsilmillä emme,
kuin paimenet, Kristusta nähdä saa.
Hän kuulevi sentään rukouksemme,
ja läsnä asuvi uskovaa.
Siell' on hän läsnä ja nähdään, missä
hän syntyä saapi sydämissä.
"Oi, älkää peljätkö!" — kajahtaapi
näin enkelin tervehdys vieläkin.
Ja murheinen rinta se riemun saapi,
sydän toivoton sykkivi toivehin.
Ja lohduton saapi lohdutusta,
ja valkenee mielten yöhyt musta.
Oi, veisatkaamme, oi, soittakaamme siis sydämistämme Herralle! Nyt ihmehen suurimman nähdä saamme, kun Betlehemihin käymme me: on luomaton ihmismuotoon luotu ja Jumalan Kristus meille suotu!
(Suomennos)
Miks sä huokaat, sydämeni? miks' oot, silmän', itkuinen? Taivaan Isä, sielulleni lausu lohdun sananen! Kaikki kaikess' olet mulle, miksi näin nyt hylkäät mun? Oi, et hylkää, — kallis sulle olen, kerran näen sun!
Avattu tie luokse Luojan kautt' on Herran haavojen, niissä suloisimman suojan löydän sekä autuuden. Koittavasta kunniasta riemuitse jo, rintani! Kerran pääset sotimasta, rauhas kestää ijäti!
Juurella kotikuusen elän, lemmin —, mut katse olkoon pyhään vuoreen päin! Kuin kukka, pian kuihdun, kuolen täältä, kuin virran kuohut, kiitää elämäin.
Mut vaikka ikän' ois kuin Metusalan,
vaikk' eläisin mä tuhat vuottakin,
se vailla sisällystään parhaint' oisi
sinutta, Siion, vuori ihanin!
Sun puolehes siis, pyhä vuori, katson
ma kulkeissani kautta korpimaan,
kuin katsoo purjehtija aalloill' yössä
majakan valoon, kaukaa vilkkuvaan.
Ja katsoen sua, valotorni pyhä, mä vaarat vältän, turvass' olla voin, on rauha rinnassaan ja riemuin kerran saan nähdä ijäisyyden aamukoin.
On helluntai; kevättuulonen taas huokuvi vesillä, mailla. — Oi, Herra, myös Henkesi tuulosen suo kautta Suomeni laaksojen kevättuulosen tuulla lailla, uutt' elämää tuoretta luoden niin kuolleisiin, kuivihin luihin, uutt' elämää vihantaa tuoden niin kuivihin Siionin puihin!
On helluntai; kevätvalkeus taas hellästi heijastaapi. — Suo, Herra, ett' armosi kirkkaus, sun sanasi, Henkesi valkeus myös loistaa mielihin saapi, yön keskelle aamun antaa, ja murheesen riemua luoda, ja köyhille aarteita kantaa ja raukoille rauhaa suoda!
On helluntai; kevään henki jään ja hanget jo haihdutti vallan. — Suo, Herra, sun Henkesi liekillään myös murtaa rintaimme rautajään ja haihduttaa itsekkyyshallan! Suo rakkautta uhraavaista, min käsi ain' valmisna oisi, kun poistaa se puutetta maista ja taakkoja tasata voisi!
On helluntai; kevätlaulut ne niin hellät taas luonnossa raikuu! Oi, Herra, sa avaos huulemme, suo Henkesi seurakunnalle, siit’ että sun kiitokses kaikuu! Luo kiittävä mieli sä meihin, sua että me voisimme kiittää, ja lintujen säveleihin nyt kiitosvirtemme liittää!
(Oulun diakonissakotia varten mukaellen suomennettu.)
Oi, Ylipaimen, astu keskehemme, lähetä Henkes johdattajaksemme, suo templinäs tään olla huonehemme, Jeesus, oi, Jeesus!
Sä, joka kannoit syntisairautemme,
luo tosi hehku meidän povehemme,
sinulle elääksemme, kuollaksemme,
Jeesus, oi, Jeesus!
Kaikk' kantaaksemme hiljaa, nöyryydellä,
suo meille sydän siveä ja hellä,
sä pue meidät mieles hellyydellä,
Jeesus, oi, Jeesus!
Meit' auta että kärsiviä hoitaa
ain' osaisimme, heidät sulle voittaa,
sua kaikella, min teemme, kunnioittaa,
Jeesus, oi, Jeesus!
Niin, kaitse meit’ ain, Paimen ylimmäinen,
suo meille lempi, kaikki kärsiväinen,
kaikk' uskova ja kaikki peittäväinen,
Jeesus, oi, Jeesus!
Ja vihdoin kuolemass', oi, Jeesuksemme, suo sulorauhasi sa sielullemme, sua ylhääll' ijäisesti kiittääksemme, Jeesus, oi, Jeesus!
Kiitä Herraa! — rajaton rakkautens' ollut on. Kiitä Herraa! — tuhannet armons' ovat antimet.
Kiitä Herraa! — hän sun loi,
tarpees kaikki sulle soi.
Kiitä! — hänen lahjojaan
koti, terveys, kaikk' on vaan.
Kiitä Herraa! — sieluas
rakasti niin Jumalas,
että tähtes kuolohon
Poikans' antanut hän on.
Kiitä Herraa! — syntisi
hän ain' anteeks' antavi:
katuvalle ei hän tee,
niinkuin synnit ansaitsee!
Kiitä Herraa! — matkallas
sana on sun soihtunas;
siitä virtaa virvoitus,
uuvuksissa uskallus.
Kiitä Herraa! — katsehin
hän sua seuraa rakkahin.
Kiitä! — huutos heikoimman
kuulee korva Jumalan!
Kiitä Herraa! — horjutko,
hänpä tukemass' on jo.
huokaatko all' ahdingon,
hänpä viihdyttämäss' on.
Kiitä Herraa! — onnekses
muuttaa hän sun murehes.
Kiitä! — kohden kotia
johdattaa sua Jumala.
Kiitä Herraa! — päivin, öin armoaan hän näyttää töin. Kiitä! — kaunis kaukomaa kohta porttins' avajaa!
("Pyhään muistoon" 1905.)
Sa lupasit hiljan, nuor' ystävä, tuoll’ alttarin ympärillä, kautt’ elosi vuosien kaikkien ain' astua jälkiä Jeesuksen. Lupauksesi teitkö, nuor' ystävä, sa tunteilla vilpittömillä?
Sä lupasit synnistä luopua
ja jättää turhuuden retken.
Sä lupasit hyljätä maailman,
päin kulkea kunnaita taivahan.
Oi, muistatko kallihit lupaukses
ja liittosi uudistushetken?
Sä muistatko, sielusi ystävän
kuink' ääni ol' armas, hellä,
kun huusi hän: "lapseksi tullos mun!
Ma siunaan ja suojaan ja varjelen sun".
Oi, muistatko katsetta, min hän loi
sua kohti, sun ystäväs hellä?
Ja muistatko, kuinka hän muistutti, min hinnan hän sielustas antoi, kun yrttitarhassa taisteli ja ristillä verensä vuodatti, ja kuinka hän raskasta ristiä sun tähtesi kerran kantoi?
Ja muistatko, kuinka hän varoitti: mit’ auttaa se ihmistä voisi, jos voittaiskin kalleudet kaiken maan ja puettu vaikk' olis purppuraan, kun kuolottomalle vain hengelle ikiturmio tuosta oisi?
Ja muistatko, kuinka hän kuiskaili:
#Pysy, lapseni, valvehilla!
"Et tiedä sä, konsa se hetki lyö,
mi päättävi päiväs ja kuolonyö
sun työsi, sun kulkusi katkaisee, —
pysy, lapseni, valvehilla!"
Ja muistatko senkin, nuor' ystävä, mitä johtotähteä tahtoi sun sielusi sulho sua seuraamaan ja uskoen katsomaan uutteraan? Sana Herran, tuo jalkojes kynttilä, joko unhoittua se mahtoi?
Ja vielä, nuor' ystävä, muistatko, kuink' aina sun ystäväs parhain lupas kuulla sun huutosi, kuiskaukses, kun ilmoitat hallen sä puuttehes? Tätä käytötkö kallista oikeuttas sä nuoruudessas jo varhain?
Oi, ystävä nuori, äl' unhoita, mitä lupasit templissä tuolla! Äl' unhoita sielusi ystävää, älä retkille synnin riennä, jää, — ikähenkesi muutoin kauhean ikikuoleman voipi kuolla!
Pysy liitossa Jumalan lapsena,
tai luovuitko, — käänny, oi, käänny!
Viel' armoa Herrasi tarjoaa,
viel' anova anteeksiannon saa.
Tule! — vielä nyt autuuden päivä on!
Tule, nouse, palaja, käänny!
Kätes laske sä kätehen Jeesuksen, ja sielusi hällen usko! Ja turvallisna sä kuljet näin kotimaahasi uuteen, pyhään päin, ja kerran sun silmiisi loistavi iki-aamun ihana rusko!
Iloitse, tytär sä Siionin! Riemuitse sä, kristikansa! Jo saapui kuningas Saalemin sun tähtesi kunniastansa! Hän seimessä tuolla nyt piennä makaa, mi valoa, rauhaa rintaasi jakaa! Sun tähtesi ihmislapsena on tuolla Jumala!
Iloitse! Jo valkeni synkkä yö: — meit' etsinyt ylhäält' on koitto. Jo riemuiten, murheinen rinta, lyö! Jo synnistä, kuolost' on voitto. Laps' seimen on maailman autuus, valo, laps' seimen on kuoleman voittaja jalo, laps' seimen on totuus, elämä, — oi, häntä ylistä!
Hänt' ylistä, tytär sä Siionin, nyt harpuin, kanteloin, kielin, ja laulaos laulusi ihanin sa hänelle hartahin mielin! Ja portties auki suo olla hälle, sun sielusi suurelle ystävälle, hänt' ylistä, tytär Siionin, sa lauluin tuhansin!
Sun murheesi päiv' on päättynyt, ja mennyt on odotusaikas, sun kuninkaas kallis on tullut nyt, — siis soikohon laulusi raikas! Ja niin kuni Siimeon, nähden Herran, hänt' uskossa syleili riemuiten kerran, hänt' uskossa syleile myöskin sä ja häntä ylistä!
Niin, — ylistä, kiitä sä Jeesusta ja kunnia Herralle anna! Ja syväll' ain' olentos pohjassa sa Jeesusnimeä kanna! Tää nimi se tyyntää myrskyn, mi pauhaa, tää nimi luo eloosi, kuoloosi rauhaa. Tät' ylistä lauluin tuhansin oi, tytär Siionin!
Paimenvirka — kallis virka, toimi jalo, ihana, — kuinka voisin oikein täyttää tehtäviäs suuria? Kuinka voisin ase olla suuren Ylipaimenen, olla tosipaimen hellä, Herralle kaikk' uhraten?
Paimenvirka — kallis virka, mutta raskas, painava. Kuinka voisin paimennella oikein Herran laumoja, tuhansia elontielle eksyksistä johdattaa, sanalla ja elämällä totuudesta todistaa?
Kuinka voisin, kuinka voisin olla altis, uuttera, laaksoissa ja kukkuloilla varoitusta voimalla ilmi huutaa? Tosi-innon, voiman, halun mistä saan? Itse olen kylmä, kuollut, laimea mä kokonaan.
Herra, sinun etehesi
sydämeni huolet tuon.
Herra, sinun puolehesi
etsivän mä silmän luon.
Tuhat rukousta sulle
rinnastani kohotan.
Anna, Herra, apus mulle!
Apuasi kaihoan.
Sinä tosipaimeneksi
Henkes kautta minut tee!
Lämmitä sä sydän kylmä,
niin se sulaa, lämpenee!
Tee sä kuollut eläväksi,
uhraavaiseks' itsekäs!
Auta arkaa, väetöntä
väkevällä Hengelläs!
Kaiken Herra kaikkivoipa, ylipaimen, kuningas, sieluni sa köyhän puoleen silmäsi luo armossasi Anna sinä paimenvirkaan mulle Henkes valtuutus! Vuodata sa sydämeeni ehjä paimenrakkaus!
Vuodata, niin nimestäsi en mä väsy huutamaan, laumaas ruokin uutterasti, kaitsen, hoidan ahkeraan. Sanallasi särjetyitä sydämiä lohdutan, paatuneille parannusta, kääntymystä julistan!
(Hepr. 3:7, 8.)
Tänään vielä ääni Herran kaikuu sulle, suruton, Tänään vielä, — mutta kerran varmaan vaikeneva on. Tänään vielä kutsumuksen ääni hellä sulle soi, huomenna jo parannuksen teko myöhäist' olla voi.
Tänään vielä Jeesuksesi kolkuttavi ovelles, iki-aarteet sielullesi antaa tahtois omakses. Tänään vielä, — sydäntäsi ällös siis sä paaduta! Kohta sammuu elämäsi, armonaik' on lopussa!
Tänään viel’ on auki ovi taivaan valtakuntahan, eikä esteeks mikään sovi eessä Herran Jumalan. Tänään vielä taivahassa armoitetaan syntinen. Miks siis, kuten Meriibassa, seisot, Herraa kiusaten?
Tänään vielä katuvalle tapahtuvi laupeus, myöskin kaikkein kurjimmalle täysi anteeks'antamus! Kiiruhda! Ja syntis kanna eteen armo-istuimen! Kurjuudessas itses anna käsiin hyvän Paimenen!
Kiiruhda, kun tänään vielä tarjona sull' armo on! Meriibassa, synnin tiellä, ällös viivy, onneton! Omatuntos tylsyy, paatuu, koveneepi sydämes, Herran vihan malja kaatuu, kuni paula ylitses!
Tänään viel' on — oi, se tiedä! mahdollinen kääntymys, mutta ikikuoloon viedä pieninkin voi viivähdys. Tänään armaan auttajasi turvihin siis kiiruhda! Polta sillat takanasi! Taivashan on tarjona!
Oi, syy on soittaa, oi, syy on laulaa nyt kiitosvirttä jos koskonkaan, kun synnin kahleita, kuolon paulaa on Kristus tullut nyt murtamaan. On syytä laulaa, — vapauden, voiton toi Kristus sullen, toi aamukoiton!
On syytä linnulla riemuin soittaa,
jos paulast', ansasta pääsee pois.
Ja vapauden jos vanki voittaa,
sen eikö riemuiten ääni sois?
Mut _sinä _vaiti? Ei! Laula, laula!
On kahlees rikki, on poikki paula!
On kahlees rikki, vapauden ovi
se auk' on, päättää voit orjantyös.
Pois murhelaulut siis! Riemuun povi
ja kiitos soimaan, kun loppui yös!
Ei pakko käydä nyt kuolon teitä,
vie iki-elohon Jeesus meitä!
Siis laula, kiitä! Tuhansin verroin on riemuhun suurempi sinun syys, kuin linnun, vangin — miljoonin kerroin on aikaa pitempi ijäisyys! Oi, laula! Taivoon sa vapaast' entää nyt voit, nyt kotkana ylös lentää!
Oi, laula! Synnin ja kuolon alta
sun nostaa lapsonen jouluyön.
Oi, laula! Vaipunut on se valta,
mi turmeli ihmisen, Luojan työn.
Oi, laula! Jeesus sun vapaaks' osti,
yön valloille puolestas hän kosti.
Oi, laula, nuori, oi, laula, lapsi, oi, laula, nainen, ja laula, mies, ja laula, vanhuskin valkohapsi, sa, jolle pian jo päättyy ties! Oi, laula! — suakin varten jalo on joulun lahja, on Jeesus-valo.
Oi, laula, ja avaos hällen oves, — ja sulorauhan hän rintaas suo, ja juhlariemua uhkuu poves, ja kuolon kammon hän kauvas luo, ja ikijuhlaa sa viettää kerran saat, voitosta laulaen, luona Herran!
Sun ristisi juurelle, Jeesus, ma kurjana kumarrun; uutt' armoa rukoellen sun eteesi polvistun.
Sun ristisi juurelle, Jeesus,
käyn nöyrästi tunnustain:
ma, raukk', olen rikkonut paljon,
ja mulla on syntejä vain.
Sun ristisi juurelle, Jeesus,
mä syntini synkät tuon.
Niin kurjana kuin olen, puolees
mä kaihoovan katseen luon.
Sun ristisi juurelta, Jeesus,
ain' rintaani rauhan sain,
sain lohtua lohdutonna,
sain iloa murheissaan.
Siell' äänesi kuiskaavan kuulin,
kun taistelin epäillen:
"Se on täytetty!", velkasi maksoin,
mä täydesti maksoin sen.
Ja voimattomuuttain jos itkin,
ja huokailin huonouttain,
sä käskit mun sinussa nähdä
mun kaikken' oi, auttajain.
Niin, ristisi juurelta, Jeesus,
ain' armoa uutta sain.
Oi, vieläkin, kallis Jeesus,
sa armahda kurjuuttain!
Sun ristisi juurella mullen
kaikk' anteeksi syntini suo!
Mua puhdista veressäsi,
mun rintaani rauhas luo!
Sun ristisi juurella, Jeesus,
suo pysyä aina mun!
Suo ett' ikikotia varten
ma valvon ja valmistun!
Sun ristisi juurella, Jeesus, mun elää, mun kuolla suo! Kun nukun, suo nukkua silloin mun riemuiten ristisi luo!
(Lasten Lähetyslehteen 1904.)
Taas tullut on armas joulujuhla, ja kaikk' on suloista, ihanaa. Mut suloisinta on Jeesuksesta taas kuulla suloa sanomaa.
Hän tullut meille on turvaksemme,
suloinen sieluimme ystävä;
hän rakkaudesta jok' itsens' uhras
ja kuoli Golgatan ristillä.
Hän Betlehemissä joulu-yönä
lepääpi pienenä lasna nyt.
Hänestä enkeli, valkosiipi,
julisti: Kristus on syntynyt!
Ja syntyessä tään Jeesuksemme
ne lauloi enkelit kauniisti,
ja Herran kirkkaus se sydänyössä
yl' öisen taivahan loisteli.
Oi, terve tultuas, kallis Jeesus,
sä rauhan, autuuden Ruhtinas!
Nyt autuasna voin elää, kuolla
sä, hellä Paimen, sun helmassasi
Sä synnyit tähteni ihmiseksi,
ja veres tähteni annoit sä.
Näin ihmislapsen mun, pienen, heikon,
vapahdit kuolosta, synnistä.
Nyt laulan, suloisin Jeesus, sulle
kiitosta kaikesta armostas.
Oi, ollos kiitetty, kallein Jeesus,
sun syntymästäs, sun kuolostas!
Mut laulaessani kiitosvirttä
mun muistuu mieleeni synkkä maa,
min lapset sinua tuntematta
viel' yössä elää ja kuolla saa.
Oi, anna heillenkin valos, Jeesus,
heilt' yön jo synkeys poista pois,
ett' ylistystäsi hekin laulaa
ja sinust’ iloita sais ja vois!
Niin, kuule, armahin Jeesus, meitä ja juhlamieli nyt meihin luo, ja kerran ijäistä valon juhlaa sa meidän luonasi viettää suo!
(Nuorison Jouluun 1901.)
Jo sydämet synkeät valjetkoot, ja tyyntykööt tunnon tyrskyt! Ja kaukaa kaikuna korvihin vain soikohot elämän myrskyt! On joulu, juhlien juhla, nyt! On joulu, ja jouluna syntynyt on rauhan Ruhtinas, Kristus!
Pois hetkeksi huolet ja touhut työn!
Pois aatokset halvat, maiset!
Pois pienoisseikat, pois murehet,
nuo rintoja riuduttavaiset!
On joulu, juhlien juhla, nyt.
On joulu, ja jouluna täyttynyt
on kansojen kallehin toivo.
Oi, hiljaa! Kuulehan! Enkelten kuink' äänet sulosti pauhaa, ja kuinka he, harppuja helistäin, taas julistaa juhlan rauhaa: "Maass' olkohon rauha ja sovinto ja ihmisill' ihana suosio! Tänä päivänä syntyi Kristus!"
Oi, hiljaa! Kuuntele, katsele!
Jo taivas armasna aukee!
Jo koittavi ihmekirkkaus,
jo vankilan holvit raukee!
Ja seimen lapsosen pienen luo
maat, kansat jo kaukaiset uhria tuo,
hän onhan kansoille kallein!
Tuo uhrisi, ystävä, myöskin sä! Tuo uhrisi, kumarra lasta! Ja iloitse, ihastu taivahan sä lahjasta suurimmasta! On joulu, juhlien juhla, nyt! On joulu, ja jouluna syntynyt on rauhan Ruhtinas, Kristus!
Luo, Herra, sa silmäsi isäimme maan, luo kansamme köyhän puoleen! Tääll' aallot nyt uskottomuuden käy, sun uskollistasi mont' ei näy. Viha kirkkoas vastaan kiihtyy, sadat-tuhannet synneissä viihtyy. Oi, Herra, luo silmäsi isäimme maan, luo kansamme köyhän puoleen!
Meit' armahda, Herra, viel' armossas, viel' anna sä parannusaikaa! Kyll' ääretön synteimme paljous on, kyll' ansaitsimme me tuomion, kun kuljimme synnin teitä, yhä torjuin, kun kutsuit meitä. Mut armahda, Herra, viel' armossas, viel' anna sa parannusaikaa!
Viel' anna sa kaikua kutsuntas,
viel' armoas, Herra, tarjoo!
Ja sanasi vasaroin meitä lyö,
meist' ett' uni väistyis ja poistuis yö!
Suo tilaamme tomussa surra!
Auk' ovemme, porttimme murra!
Viel' anna sa kaikua kutsuntas,
viel' armoas. Herra, tarjoo!
Ja jos emme muutoin me heräjä, niin vitsaakin, Herra, käytä! On armoa sekin, kun vitsaa suot, kun taivahallemme pilviä luot. Siell' etsimme pilvien alla sua mielellä rukoilevalla. Siis jos emme muutoin me heräjä, niin vitsaakin, Herra, käytä!
Mut paatumuksen sa tuomion meit' ällös suo kohdata, Herra! Suo muistaa sa kansamme ainiaan, kuin sortui ne kaupungit pyhän maan, kun alla ne vihasi hukkui, ohi armonsa ajan kun nukkui! Oi, paatumuksen sa tuomion meit' ällös suo kohdata, Herra!
Tät' aikaa, niin synkkää, seurata suo, Herra, sa helluntaituulten! Uutt' elämää, henkeä kirkkoos luo, uus' ihana helluntaikaste sa suo, ja meidät sun voimallas täytä, maan äärille kunnias näytä! Tät' aikaa, niin synkkää, seurata suo, Herra, sa helluntaituulten!
Niin, pelasta, pelasta isäimme maa viel' armossas, laupias Herra! Suo kasvois viel' armoa säteillä! Suo kansamme nousta, herätä! Suo kukkia korpein ja soiden ja valjeta vainioiden! Oi, pelasta, pelasta isäimme maa viel' armossas, laupeas Herra!