language: Finnish

KEVÄTTUULAHDUKSIA

Runokokoelma

Kirj.

Niilo Mantere [Juhani Merenheimo]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1891.

SISÄLLYS:

Suomen kansalle.
Tovereille.
Pohjolan tähti.
Kesäaamu.
Herran aseet.
Kansanjuhlassa.
Juhannuksen aattoilta.
Pääskynen.
Vanhoillaanolija.
Paimenpoika.
Valoon!
Työhön!
Kaikki täyttää tarkotustaan.
Syksyllä.
Suomen uuden ajan aamu.
Sopuhun!
Vainiolle!
Totuuden voima.
Keväimellä.
Neidon muistikirjaan.
Yks muisto.
Armaan haudalla.
Riennä päivä!
Iltatähti.
Runonpäitä.
Kotoni.
Kesällä.
Mihin lienenkin ma luotu?
Epäilijä.
Toivomuksia.
Luonnon kieli.
Pois aineen orjuus.
Etsi totuutta!
Muista tarkotustas!
Elokuun ilta.
Uusi aamu.
Kerran.

Suomen kansalle.

    Yöhyt himmeä ja musta
    Peljättää ei meitä voi:
    Mielihin jo valistusta
    Luopi valon aamukoi.

    Innokkaasti kylvää kansa,
    Kylvää kevät-toukoaan;
    Kansa kylvää, kasteellansa
    Taivas hedelmöittää maan.

    Uutta voimaa, miehuutt' uutta
    Sykkii Suomen sydän nyt,
    Uuden toivon suloisuutta
    Laaksohon on virinnyt.

    Sointumaan käy syönten kielet,
    Veljiä on lapset maan;
    Yhteistyöhön kaikkein mielet
    Hehkuu jaloon ihanaan.

    Kuolevaks ken kansan luuli,
    Uljaiks näkee rivit nää:
    Puhdas kansallinen tuuli
    Herättäen hengähtää.

    Mieltä, jota huminoivat
    Korven kuuset kukkapäät,
    Jota laululinnut soivat,
    Jota luonnossakin näät.

    Samaa mieltä puhuu kansa,
    Samaa ajatusta vaan,
    Sama syvyys luonteessansa,
    Elinvoima riennoissaan.

    Pontevana Pohjan kansa
    Rientää ajan taistohon,
    Uljuutta on rinnassansa,
    Voimaa, kuntoakin on.

    Vankka se kokee vaarat,
    Sydän voimakkaasti lyö;
    Taidon tammen juuret, haarat
    Suojaa lämmin hengentyö.

    Viel' ei uhkaa kuolon halla,
    Kuolla kansamme ei saa:
    Tuoll' on silmä taivahalla,
    Joka meitä johdattaa!

    Viel' on meillä paljon työtä,
    Paljon taisteluita on:
    Valistuksen virran myötä
    Tulvii voimaa elohon.

    Laajennut on taistotanner,
    Toiseksi käy sota nyt:
    Rauhan sotaan Suomen manner
    Lippunsa on vihkinyt.

    "Valon tietä, polvi nuori,
    Pyrji yhä eteenpäin!
    Seiso myrskyissä kuin vuori!"
    Lippuus piirretty on näin.

    Sikspä rohkeasti kansa
    Kulkee kohti onneaan,
    Soittaa tenhokanneltansa,
    Luottaa itsehensä vaan.

    Kieli, mieli muukalainen
    Viihtyä ei täällä voi:
    Puhdas kansan henki vainen
    Virkeänä uutteroi.

    Kotoisenpa hengen kuvat
    Suloudella täyttää maan,
    Niistä yksin kuvastuvat
    Onni, riemu rikkainnaan.

Tovereille.

    Suloiset jo Suomen lehdot juhlapukuun pukeutuu,
    Kaukomailta liitää linnut, lehtimähän käypi puu;
    Nurmet tuoksuu, vihannoivat, virkoaa jo päivän koi,
    Verhota ei vainioita talven kylmät hanget voi.

    Kevätsoitot soreaiset täyttää maisemat ja maat,
    Valon, vapauden lauluin kaikuvan sa kuulla saat:
    Laulut nuo ne mielihinkin keväthengen herättää,
    Sävelihin niiden sulaa sydäntenkin rautajää.

    Sulaa talvi sydämmistä, haihtuu mielten pilvisäät,
    Luonnon auringonpa säteen mieliin heijastuvan näät;
    Kaikkialle kukkasiaan, tuoksujansa kevät luo,
    Virkeinä myös mielet aaltoo, aaltoo niinkuin kevään vuo.

    Niinkuin lämmön säkenistä sulostuu nyt luonnon työ,
    Niin myös sulotoiveinensa ihmissydän taasen lyö;
    Leivon äänin laulavansa Suomellensa sydän sois,
    Sätehenä poistavansa harmaat, öiset udut pois.

    Toivon kuvat ihanaiset sydämmenne täyttää nyt,
    Kirkkahinna nuoruuden on tuli sinne virinnyt;
    Valoisna kuin kevätpäivä loistaa teille elontie,
    Jaloihin se taisteluihin, suuriin pyrintöihin vie.

    Uusi into, uusi henki rinnoissanne hengähtää,
    Toukojansa juurruttaapi mielihinne kevätsää.
    Suokoon Luoja, että sadon viljavan ne maalle tuo,
    Täyteläiksi tähkäpäiksi kasvaa kevään oraat nuo!

    Hellästi te pakkasilta aina niitä verhotkaa,
    Suojelkaa myös, ett'ei niitä kuivuus, pouta panna saa!
    Kun ne säilytätte, kuinka maailmassa teille käy,
    Ansoja ei pahimpia elon polullanne näy.

    Vaikka taivas synkistyy ja myrskyt riehumahan saa,
    Valo, mik' on syömmissänne, kulkuanne johdattaa:
    Nousipa tai laski täällä elon ryöppyilevä vuo,
    Hengen valo, sielun toivo eloon suloisuutta tuo.

    Näinpä hyödytön vaan korsi ette ole päällä maan,
    Näinpä elon onnen juuret eivät konsaan kuivukaan:
    Hempeänä helottaapi onnen aamu kirkas, uus,
    Murehilta murtuu terä, kohtaloilta katkeruus.

    Määräpatsahansa kau'as itsekukin luokohon,
    Älköön koskaan luulotelko, että täysin kypsä on:
    Koulua ja kokemust' on koko elämämme työ,
    Sitten vasta vaja lakkaa, iltahetkemme kun lyö!

    Kuni virta vilpas vettä metsälähtehestä juo,
    Oppia siis, veli, janoo, oppia myös muille suo!
    Mutta ällös tietojen niin anna syöntäs paisuttaa,
    Ett'ei sua omaksensa tunne enään kansa, maa.

    Muista, että syväin rivein keskellä sun paikkas on,
    Siellä olo armasta ja kaunis käydä taistohon!
    Niinhän sydänjuures kiinn' on kotikunnaiss', ett'et voi
    Kultaan, loistoon vaihtaa kuvaa, minkä syömmehes se loi.

    Yhtä kirkkahina aina rinnassasi humiskoot
    Kotikuuset, joiden kieltä lasna kuunnellunna oot!
    Älköön koskaan unhottuko yksinkertahinen työ,
    Koskaan kuvaa kotimajan himmentäkö unheen yö!

    Näin kun työtä kalliin maasi, isänmaasi hyväks teet,
    Kansallesi uhraat voimas, uhraat kätes jäntereet,
    Totta kerran vaivoistasi ihanan saat palkkion,
    Totta jälkipolvi vielä siunaava sun muistos' on.

    Mutta vaikk'ei muistopatsas hautoasi koristais,
    Vaikka hiljaa sammuis päiväs, hiljaa unhoon nimes sais,
    Tunnon lepo kuitenkin on jaloin seppele sun työs:
    Sit' ei kuolo kuihduta, ei lakastuta aika myös.

Oulussa 28/5 1890.

Pohjolan tähti.

    Tähti Pohjolan koitti,
    Uuden ajan enteet toi,
    Suomen sumupilvet voitti,
    Ruson kultaisen se loi:
    Usvat haihtui,
    Orjuus vaihtui
    Hengen varmaan vapauteen.

    Aaamutähti Suomehenki
    Pilkahti jo valoaan:
    Siitä nuortui kansan henki,
    Virkenivät voimat maan.
    Rintahansa
    Kätki kansa
    Onnen ensi orahat.

    Monet surut, myrskyt suuret
    Saa se nähdä matkallaan,
    Mutta elon sydänjuuret
    Niissä voimistuvat vaan:
    Juuri nuissa
    Taisteluissa
    Sielun voimat puhdistuu.

    Päiv' ei tuntuis ihanalta,
    Jos ois outo meille yö,
    Rakkahalt' ei valon valta,
    Jollei joskus myrskyt lyö.
    Näinpä aivan
    Silmä taivaan
    Karkaisee ja kasvattaa.

    Näinpä armas suomenkansa
    Tottuu taistot voittamaan,
    Tottuu luomaan Luojahansa
    Ilot, surut isäinmaan,
    Hältä uutta
    Voimakkuutta
    Valoakin etsimään.

    Pois' on pelko kuolon, poissa,
    Poissa kalman katkeruus,
    Lehdoissa ja laaksoloissa
    Valo rusoittaapi uus:
    Suomenkansa
    Kulkuansa
    Johtaa aamutähden luo.

    Tähti Pohjolan, sä loista,
    Loista, älä sammu vaan,
    Laaksoista sa varjot poista,
    Tuikkeile tääll' ainiaan!
    Riennä, jalo,
    Puhdas valo,
    Matalaankin majahan!

Kesäaamu.

    Nyt taas maille aamu koitti,
    Lehtoloissa linnut soi,
    Taas yön varjot valo voitti,
    Hymyileepi päivän koi.

    Nurmi tuoksahtaapi mailla,
    Kastehelmet kimaltaa;
    Sulomorsiamen lailla
    Riemukyyneleiss' on maa.

    Tuolla oraat vihannoivat,
    Laiho nuori aaltoaa;
    Täällä sirkun laulut soivat,
    Kukkimahan kuuset saa.

    Tuolla lähteensilmä loistaa
    Tyynnä, levollisna vaan;
    Täällä metsän kaiku toistaa
    Laakson laulut uudestaan.

    Tunnustele nuori kansa:
    Lempes ansaitseeko tää?
    Luonto tenhorunoillansa
    Voiko syöntäs sytyttää?

    Kaikki, mit' on Luoja luonut
    Pohjolahan suloimpaa,
    Nautittavaks on sen suonut
    Meille armas isänmaa.

    Taivaan lahjoja nyt maamme
    Runsain määrin tarjoaa;
    Rinnoissamme tuta saamme
    Lemmen tulta hehkuvaa.

    Nuoruus on nyt aika Suomen,
    Aika kukoistuksen on,
    Lauluinensa sulo huomen
    Herännyt on laaksohon.

     Entistänsä ehommasti
    Väinön kanteloinen soi,
    Jylhiin rotkoihinkin asti
    Viestit viedä kaiku voi.

    Kaikkialla kilpamielin
    Toimitaan ja taistellaan, —
    Suomenmielin, suomenkielin
    Vainioilla isäinmaan.

Herran aseet.

    Taivaan aseenapa kansa
    Pienoinenkin olla voi,
    Kun vaan sitä voimallansa,
    Mik' on totta, vartioi.

    Usein heikon kuoren alle
    Luoja kätkenynnä on
    Totuutensa maailmalle,
    Kirkkautensa auringon.

    Ylevimmän valon meille
    Judakansassaan Hän toi,
    Totuudesta eksyneille
    Johtotähden kirkkaan soi.

    Puhtahana tähti loisti
    Velttoon, synkkään maailmaan;
    Pakanuuden yön se poisti,
    Valostaen kaiken maan.

    Turhaan miekkoinensa koitti
    Riehua nyt pakanuus:
    Valtain ponnistukset voitti
    Hengen valo syvä, uus.

    Vaikka Judan mahti mainen
    Saikin vihdoin sortumaan,
    Kukistu ei henki vainen,
    Sammu ei sen valo vaan.

    Henki kuihtuu sitten vasta,
    Kun ei enään etsikään
    Juda isäin Jumalasta
    Uutta voimaa elämään.

    Mutta armosiipein alle
    Nöyränä kun turvautui,
    Niinpä kau'an maailmalle
    Judan valo kuvastui.

    Heikko kansa, vuoren lailla,
    Valoansa vartioi.
    Säteillänsä voimakkailla
    Kansain yöhön aamun loi.

    Sivistyksen korein kukka
    Muualla kun lakastuu,
    Kohoo siellä hengen kukka
    Vankkana kuin tammipuu.

    Näinpä myöskin suomenkansa
    Kukoistaa voi loistossaan,
    Kunhan sitä voimallansa,
    Mik' on totta, puoltaa vaan.

    Lyhetty ei käsi Herran
    Suomell' ole vieläkään:
    Korkeimpana vielä kerran
    Raikuu riemu kansan tään!

Kansanjuhlassa.

5.7.1891.

1.

    Henkisyyden kahle katkes,
    Suomi elpyi elohon,
    Öinen, tumma verho ratkes:
    Kansa valvehilla on!

    Hengen tou'ot heilimoivat,
    Ruskoaan luo aurinko;
    Laaksoiss' aamulaulut soivat:
    "Päiv' on Suomen, päivä jo!"

    Päiv' on Suomen: valoansa
    Taivaan Herra syömmiin luo;
    Maansa alttarille kansa
    Kilvan uhrejansa tuo.

    Kilpasilla intomielin
    Suomen poik' on pelloillaan;
    Suometarkin sulokielin
    Vainioll' on isänmaan.

    Missä muinen piili halla,
    Missä karhu karjan löi,
    Siellä tuoksull' ihanalla
    Laihomme nyt hedelmöi.

    Toinen on nyt aika, toinen,
    Hengen rientoin aika on;
    Valon kirkas aurinkoinen
    Säteilee nyt laaksohon.

    Kansallisen hengen töihin
    Suomen henki hehkuu nyt,
    Valon suuriin pyrinnöihin
    Sydämmet on sykkinyt.

    Niistäpä voi kansa hoivan
    Löytää, kun on murheissaan,
    Löytää riemun, toivon oivan,
    Kun käy tummaks taivas maan.

    Puhdas, kirkas valon taika
    Ikitoiveet kansaan luo;
    Suomen hengen aamuaika
    Kyllin toivon syytä suo.

    Pois siis murhe painamasta
    Mieltä Suomimorsion:
    Nythän riemuin aik' on vasta,
    Nythän häiden hetki on!

2.

    Kas, luontokin niin juhlii nyt, kuin viettäis sekin häitä,
    Ja vihkijuhlaan kaunistais juur' kummukoita näitä,
    Niin että Suomen sulho vois ihailla morsiaansa,
    Ihailla tenholauluja ja suloisuutta maansa.

    Ja kaunis onkin morsio nyt hohtopu'ussansa.
    Ei ihme, että rinnassaan rakkautta tuntee kansa!
    Sa katso: kukkaisverhoinen on lemmityisen rinta,
    On hymyilynsä hempeä, kuiskeensa lumoovinta!

    On luonnon työ taas, tenhoinen, on loistossansa maamme,
    Taas päivyt hellä suutelee suloista Suomelaamme;
    Vapaina aallot läikkyilee, ja laululinnut soivat,
    Ja sulo tuoksun luontohon taas kaunokukat loivat.

    Luo silmäs noihin maisemiin tai järven ulapoille,
    Luo kirkkahalle taivaalle tai hetteisille soille,
    Näät kuvan niistä kotoisen, näät piirteet Suomenmaasta,
    Näät hengen kansan hengestä uljaasta, voimakkaasta!

    Jo laske käsi povelles nyt, kallis suomenkansa,
    Ja kuule, kuinka kaipailee jo Suomi sulhoansa!
    Jo, nuorukainen, rientele sa kultasesi luokse,
    Avoimeen kukkaissylihin avoimin sylin juokse!

    Niin lemmi, kansa, kultoas, kuin sekin puhtahasti,
    Niin lämpimästi, syvästi, niin sydänvereen asti!
    On köyhä tosin morsios: ei palkaks kultaa anna,
    Mut kuitenkin sa kuvaansa kalliina aina kanna!

    Näin riemu, onni kirkkaammin taas heijastella voipi,
    Näin ehompina entistään taas toivelaulut soipi;
    Näin kahlehistaan irtautuu kansamme luova henki,
    Ja verhostansa puhkeaa taas päivyt Suomehenki!

3.

    Kuni luonto kukkaisvuoteellansa
    Riemuitsee nyt, niinpä suomenkansa
    Riemuinen ja toiveinen myös on.
    Kirkkahinna valo kansaan loistaa,
    Epätoivon, murheen varjot poistaa,
    Toivon kuvat luopi laaksohon.

    Hengen valo, kansallinen tunto,
    Suomen periluonnon syvyys, kunto,
    Ne voi paljon luoda maailmaan.
    Vaikka vaiheet vaiheit' ajan siirtää,
    Kirkkaan lehden Suomen kansa piirtää
    Aikain sivistyksen historjaan.

    Lapsuudessaan Suomen henk' on vasta:
    Valonsäde vasta taivahasta
    Herehille hengen voimat loi;
    Mutta lapsuus miehuutt' ennustaapi
    Loistavata, josta Suomi saapi
    Nimen, kau'as kaikua mi voi.

    Hellä, lämmin, niinkuin uusi huomen,
    Onpi siksi toivelaulu Suomen,
    Kukkaislaaksoista mi kohoutuu.
    Idän pilvet, lännen huolet lymyy,
    Riemujansa Väinön kansa hymyy,
    Niinkuin neidon kihlatunkin suu..

    Kilvan soi nyt sirkut runojansa,
    Kilvan lauluun yhtyypi myös kansa,
    Virittäen tenhokanneltaan.
    Juhlahetk' on sulo taivasalla,
    Juhla sydämmissä kaikkialla,
    Toivon henkäys käypi yli maan.

Juhannuksen aattoilta.

    Juhannuksen aattoilta
    Iloinen ja tyven on;
    Metsä kaikaa, taivahilta
    Soipi leivo suruton.
    Luonto hymyy,
    Kukat lymyy
    Tuoksuin nurmikehdossaan.

    Tuolla lampi tyynnä päilyy,
    Säteiss' ilta-auringon;
    Täällä vihryt laiho häilyy,
    Täällä lehto tuttu on.
    Kaikkialla,
    Taivasalla
    Juhlarauha hallitsee.

    Juhlavirttä linnut soivat,
    Luontokin se juhlii nyt,
    Laulain laaksot unelmoivat,
    Sydän sykkii vertynyt.
    Hellämielin,
    Kiitoskielin
    Inehmokin iloitsee.

    Kaikki kiittää taivastansa,
    Luotu kiittää Luojoaan.
    Juhlapukineissa kansa
    Kilpaileepi kera maan:
    Kilvan koittaa
    Laulaa, soittaa
    Hekin kiitoslaulujaan.

    Taivahia Suomen kansa
    Toivelauluin kai'uttaa,
    Tunteet, syvät, puhtaimpansa
    Korkuutehen huokajaa:
    Luoja, maata,
    "Isänmaata
    Valista ja varjele!"

Pääskynen.

    Iloisna pääskyn virret soi
    Taas taivahilla maamme:
    Näin riemun rinnassaan se toi
    Suloiseen Suomelaamme.

    Se tänne kylmään Pohjolaan,
    Miss' asuu hyinen halla,
    Riemuiten riensi, tänne vaan
    Ilolla ihanalla.

    Ei viileä, niin herttainen
    Oo kesä kaukomaalla,
    Ei luonto luonnon vertainen,
    Mik' onpi synnyinmaalla.

    Halk' ilmain pääsky Suomehen
    Siis kiiti kevään tullen.
    Nyt soipi riemusävel sen
    Toiveita, maani, sullen!

    Tääll' armahin on seutu sen,
    Tääll' ihanin on olla:
    Ei missään turvaa tupasen
    Kuin meidän asunnolla.

    Tääll' ensi virret soitellut
    Se onpi Suomen puulla,
    Ja laulelmiaan koitellut
    Kai'uttaa kansan kuulla.

    Suomenpa kunnahilla on
    Sen siipi siinnyt hento;
    Tääll' ensin suuntas taivohon
    Sen leijuvainen lento.

    Tääll' ensin kesäpäivän koi
    Sen tuuti unelmille,
    Ja karu, laiha luonto soi
    Lapsuuden ruo'an sille.

    Nyt näet, miks'ei pääskyinen
    Unhoittaa meitä saata:
    Riemuinen, pieni sydän sen
    Kaipailee synnyinmaata!

    Taas, uskollisna maallehen,
    Se soipi laulujansa,
    Ja kaikuileepi sävel sen:
    "Sa lemmi maatas, kansa!"

Vanhoillaanolija.

    "Pois koulut! Valon lietsimet nuo pois!
    Kukoistaa Suomi ilman niitä vois".

    "Ne onnen pohjan jäytää köyhän maan,
    Sen tuudittavat uneen veltoimpaan".

    "Näin köyhtyy kansa, uupuu isäinmaa,
    Kun laiskureita koulut kasvattaa".

    "Niit' elättää saa kansan sitkee työ;
    Ne herkkuilee, kun kansa petun syö".

    "Pois koulut! Valon lietsimet siis pois!
    Kukoistaa Suomi ilman niitä vois".

    "Vapaasti lehtii, haaroittuupi puu,
    Vapaana luonnon kukka kaunistuu".

    "Kuin luonnon lapskin, vaatein vapauttaan,
    Niin kasvakohon lapset isäinmaan!"
    — — — — —

    Mut, veikko, sijaa aattehille suo,
    Ei paikallansa olla sana tuo!

    Kuin tarhurin työ kasvit jalostaa,
    Kouluista kansa jalostusta saa.

    Katkaisseet koulut kansan kahleet on,
    Sen elvyttäneet itsetuntohon.

    Ei orjuuteen tok' hengen valo vie:
    Tie tiedottoman onpi orjan tie!

    Kuin hajoo lauma, miss' ei paimen näy,
    Niin valotta myös kansojenkin käy.

    Sa sanoit, että "uupuu isäinmaa,
    Kun laiskureita koulut kasvattaa".

    Mut kouluin syy ei laiskuus olekaan:
    Se kodin hengen hedelmä on vaan.

    Siis unta valon säteet eivät tuo,
    Vaan valveille ne kansan silmät luo:

    Ne nuorisoa siihen totuttaa,
    Mit' vaatii ihmisyys ja isänmaa.

    Ja selvin värein etenemme luo,
    Ett' aineen orjuus onnea ei tuo.

    Mut henkeään ken innoin valistaa,
    Hän pysyväisen elon onnen saa.

    Siis valoa sä syviin riviin suo,
    Ja itse tiedon lähtehiltä juo!

    On oppi paras perinnöistä maan,
    Joill' isät, äidit turvaa lapsiaan:

    Sit' ei syö ruoste, eikä raiskaa koi;
    Sen lapsilleen myös köyhät antaa voi.

Paimenpoika.

    Ikihongat huminoipi,
    Kukkasissa tuoksuu maa;
    Karjankellon ääni soipi,
    Salomaita kai'uttaa.

    Paimenpoika pienokainen
    Siellä karjaa vartioi,
    Sydän, kirkkaan lähteen lainen,
    Kuviansa unelmoi.

    Edessänsä kesätaivaan
    Puhtaan, selkeen näkee hän,
    Näkee Suomen luonnon aivan
    Kirkkaimmissa väreissään.

    Tuoss' on laihot kukkapäiset,
    Vihreet loistopu'ussaan;
    Tuolla linnut liitäväiset
    Laulaa laaksoloissa maan!

    Tuossa sorsapari soutaa
    Salolammen laineita;
    Tuossa muurahainen noutaa
    Talon tarveaineita!

    Eloisuutta taivasalla
    Luojan luomakunnass' on;
    Silmin, suin sit' ahnimalla
    Paimen vaipui unohon.

    Taivaan loistoasunnoista
    Paimen pieni uneksuu;
    Kelmeet kasvot riemuin loistaa,
    Autuaasti hymyy suu.

    Hetket rientää. Taivahalta
    Pilveen piilee päivän koi;
    Puhkeemass' on myrskyn valta,
    Vienosti jo salamoi.

    Oi, jo herää uinailusta,
    Nouse, paimen, katsomaan,
    Kuinka uhkaavana musta
    Ukkospilvi verhoo maan!

    Levotonna ammoo karja,
    Luonto kaikki huokailee;
    Laululintuin sulo sarja
    Pesihinsä pakenee.

    Taajemmin jo taivahalla
    Tulta tuiskuu, salamoi,
    Mutta yhä hongan alla
    Paimenparka unelmoi.

    Jo nyt lankes kuolon arpa:
    Honka kaatui poikaan päin,
    Ruhjoi raukan, — runotarpa
    Paimenesta kertoo näin.

    Myrsky vaiken'. Luomakunta
    Virkos. Soi jo sulosuu.
    Mutta ijäisyyden unta
    Paimenpoika uneksuu.

    Turhaan äiti ainoistansa
    Kyynelehtii, ikävöi,
    Turhaan kaipaa kalliimpaansa,
    Minkä surmaenkel' löi. — —

    Jalo nuorukainen, säästä
    Suomiäitis suruista;
    Kaihon kyynelistä päästä,
    Kansoasi paimenna!

    Valppaasti kun voimallansa
    Kukin maataan vartioi,
    Uljahasti Suomen kansa
    Ajan myrskyt kestää voi.

Valoon!

    Keväimensä Suomen kansa
    Sulon vasta nähnyt on,
    Vasta noussut voimahansa
    Uuden ajan valohon.

    Kuni kevätpäivän koitto
    Luonnon saattaa elohon,
    Niinpä hengen valon voitto
    Kansan herättänyt on.

    Riemuisuutta, toiveisuutta
    Valon aamurusko tuo,
    Voimaa, miehuuttakin uutta
    Suomen sydänsuoniin luo.

    Turhaan uhkaa taivahalta
    Pilven tumma varjo nyt:
    Suomen toivo: hengen valta
    Voimakkaaks' on kehkeynyt.

    Eipä kaadu kasvut Suomen:
    Juuret sisässä on maan;
    Sydämmissä sulo huomen
    Kirkastuupi yhä vaan.

    Riemutarhalta nyt näyttää
    Valon tou'ot loistossaan.
    Sulo lemullaan ne täyttää
    Rakkaan, armaan isäinmaan.

    Aamumme siis yöks' ei muutu,
    Toivon täht' ei piillä voi,
    Kun vaan kansa toint' ei puutu,
    Valohon kun uutteroi.

    Kaikki lakastuupi mainen,
    Hengen työt ei kuole vaan,
    Hedelmänsä ihanainen
    Säilyy jälkimaailmaan.

    Liehukoon siis lippu valon
    Yli kaiken kotimaan,
    Liehukohon myöskin salon
    Synkkään soppeen loistamaan!

    Näin kun hengen kipinäiset
    Liekkiin ajan tuuli saa,
    Silloin myrskyt, tuulispäiset
    Turhaan tulta sammuttaa.

    Olemisen taisteloissa
    Turvamme on hengen työ,
    Se on ilo, toivo noissa,
    Sit' ei sorra kuolon yö.

Työhön!

    Opinahjohon, kansa, käy lietsoilemaan,
    Kun pilvejä käy yli taivaan ja maan!
    Kuin tähtöset yön sulot, kirkkahat on,
    Niin työmmekin kansassa loistakohon!

    On toivomme, turvamme toimekas työ,
    Ei henkistä työtä lyö kuoleman yö.
    Kun kansamme aatteiden lähteiltä juo,
    Niin voittoja taistelo Suomelle suo.

    On kansamme pieni. Niin olkohon vaan!
    On lait pyhät, korkeat kilpenä maan,
    Ja henki on suuri ja kirkas on koi,
    Ja intoa Väinämön kantelo soi.

    Ei myrskyistä kansamme säikkyä voi:
    Se niissähän kasvoi ja voimansa loi.
    Min' uhkuili hurmetta Suomelan tie,
    Ja taistoon se kansamme taasenkin vie.

    Mut' rauhanpa taistoon nyt syömmemme lyö:
    Nyt henkist' on riento ja henkistä työ.
    Pois peljätty miekka jo väistyä saa:
    On sankariaikamme muistelma vaan.

    Meill' armainna loistaapi riemuista maan:
    Tääll' ihmisnä palvella, taistella vaan.
    Työ maailman puhtahin nautinto on,
    Työn piiri on pyhä ja koskematon.

Kaikki täyttää tarkotustaan.

    Sinelläpä taivahankin tähti toistaan kirkkaamp' on,
    Tummea on välkkyvinkin niistä rinnall' auringon;
    Eipä yhtä upeina myös hohda nurmen kukatkaan,
    Eikä yhtä suloäänin livertele linnut maan.

    Angervaiset vaaleet tuolla luovat maille tuoksujaan,
    Rinnallansa hento heinä, sekin laillaan pukee maan.
    Tuolla laulaa satakieli, leijuin etelähän päin,
    Pensastossa kerttu liikkuu, lauluansa virittäin.

    Tuolla meren aalto, tuolla kuohuu hurja vaahtopää,
    Täällä metsälammen laine vieno hiljaa vieriää.
    Tuolla ylös taivahille kurottaapi honkapuu,
    Täällä koivun näre hoikka turvatonna kohoutuu.

    Koskinensa pauhaa tuolla levotonna virran vuo,
    Täällä puro hiljaisena sinilähtehestä juo.
    Tuolla vuori ylpeänä taivaan rantaa tavottaa,
    Täällä kaino kukkakumpu piilee koivahaisten taa.

    Näinpä erilaista Luojan luomakunta kaikki on,
    Mutt'ei siltä yksilöistä hennoinkaan oo arvoton:
    Tarkotustaan kaikki täyttää, samaa tarkotusta vaan :
    Väritystä luonnon auttaa kukin niistä tavallaan.

    Värein kirjavuus ei luontoon ristiriitaisuutta luo:
    Suloisessa soinnussa on lammet, laaksot vaarat nuo.
    Kuni taivaan kaaren värit, sulosointuhun ne käy,
    Jäykiltä ei eri värein vivahdukset konsaan näy.

    Näin on luonnon. Näinpä kansain värityksen myöskin on:
    Eri aineksista kansat liittyneet on kokohon:
    Toiset asuu palatseissa, puettuina purppuraan,
    Toisilla on puku halpa, maja, työkin halpa vaan.

    Kaikille ei lahjojansa onni runsain käsin suo,
    Yksille vaan kunniata, kultaa, kukkasia luo;
    Mutta sama jalo määrä elon taisteluilla on:
    Hengen jalostus ja kansan kehitystyö valohon.

    Siispä vaikka istuja sa kultaistuimella oot,
    Taikka puutteen kyyneleitä silmäsi ain' vuotakoot,
    Palvelusta vaatii sulta, vaatii armas isänmaa,
    Äidinvaivain palkkiota sultakin se kaipajaa.

    Ällös katso heikkouttas, maallesi sä uhraa työs,
    Itse valistu ja muita valistuta aina myös!
    Näin kun kansan lapset kaikki Suomeansa rakastais,
    Vainolaisen kytkis kansa, valon suuren voiton sais!

    Epätoivon pilvi silloin verhota ei maata vois,
    Suloisata onnea ja tositoivehia ois.
    Riemun, rauhan puhtaat henget, joita kevätluonnoss' on,
    Sijoittaisi sydämmihin onnen ikiasunnon.

Syksyllä.

    Poiss' on kehto kaunis kesän,
    Puiden lehti kellastuu,
    Poiss' on räystähältä pesän
    Pääsky pieni, riemusuu:
    Luonto kaikki Suomenmaan
    Kulkeepi jo kuolemaan.

    Kuihtuvat jo kummun kukat,
    Halla maisemamme lyö,
    Raukeavat ruusurukat,
    Maan ja taivaan täyttää yö.
    Aalto jäähtyy. Kahleesen
    Kietoo kohta kylmä sen.

    Mutta vaikk' on kesä poissa,
    Luont' on paljas, alaston,
    Vaikka salon hongikoissa
    Soi vaan tuuli ponneton,
    Riemuitenpa lapset maan
    Soittelevat kanneltaan.

    Taashan käydään tositoimin
    Ajan suureen taistohon.
    Uhkuvin taas nuoruusvoimin
    Kansa valvehilla on.
    Kaikki kantaa uhrejaan
    Alttarille isäinmaan.

Suomen uuden ajan aamu.

    Valon latu hiihdetty jo onpi tänne Pohjolaan.
    Uuden ajan aamurusko väikkyy yli kaiken maan.
    Pontevammin, rohkeemmin jo Suomen kansan sydän lyö,
    Itsekkäiset edut väistyy, karttuu yhteishyvän työ.

    Sitkeätä vastarintaa kau'an kyllä ollut on,
    Ennenkun on saatu kansa selvään itsetuntohon;
    Mutta nyt, kuin yksi miesi, vartijana isänmaan
    Kansamme on valveillansa, kalliimpaansa puoltamaan.

    Olemisen taisteluun jo sulo Suomi noussut on,
    Ilmitulta lietsoo kansa kilvan opinahjohon.
    Lemmen puhdas, lämmin liekki kansoamme innostaa,
    Tenhosanana nyt kaikuu kaikkialta: isänmaa!

    Se on nimi, joka kiistat, veliriidat tyhjiks luo.
    Nimi, joka innostusta pyhää povellemme tuo:
    Elävillä kirjaimilla syömmiin piirretty se on,
    Kallihinna soi niin vanhain rinnoissa kuin nuorison.

    Vaikka erimielisyyttä paljon kansassamme lie,
    Vaikka lippuja on monta, eri poluille ne vie,
    Yks' on päätie, yksi määrä, yksi tarkotus vaan tää:
    Kansallista olemusta kohottaa ja kehittää.

    Jos siis myrskyt sulo maamme kehitystä uhkajaa,
    Lailla vuoren, uljahana, torjuilee ne synnyinmaa.
    Vaaran tullen lämpimämmin Suomi lastaan kasvattaa,
    Hellemmän myös vastalemmen äiti lapseltansa saa.

    Ei, kuin ruoko myrskysäässä, Suomi enään häilykään,
    Noussut onpi kansamme jo, noussut uuteen elämään.
    Uuden ajan, ihanan jo kirkastuupi aamukoi,
    Kansa riemuin sivistyksen siunauksen nähdä voi.

Sopuhun!

    Pimetessä Suomen päivän,
    Suomen ilman sumetessa,
    Toivon riemun riutuessa,
    La'atessa ihanan laulun,
    Sovintohon suostukaatte,
    Liittohon likentykäätte
    Sulon Suomemme iloksi,
    Ilmamme imanteheksi!

    Soikohon saloilla Suomen,
    Helkkyköhön heleästi
    Väinön kaunis kanteloinen
    Soreata sovintoa
    Nuorisolle nousevalle,
    Kansalle kasoavalle,
    Jott'ei vieras meiltä veisi,
    Murentaisi muukalainen
    Kypsyvätä kylvöämme,
    Hengen viljoa vihantaa!

Vainiolle!

    Vainiolle, miesi, aainen,
    Työhönne jo astukaat:
    Kevätsäde ihanainen
    Sulailee jo Suomen maat!

    Nurmi nuori vihannoipi,
    Siro silmut saa jo puu,
    Peippo pensikossa soipi,
    Visertääpi sulosuu.

    Suloista on luonnoss' olla,
    Kylvää peltotilkkuaan,
    Tuossa kotitakalolla
    Työskennellä eestä maan!

    Elon pauhu maailmasta
    Sinne kuulua ei voi;
    Luonnon rauha korven lasta
    Kehdossansa vartioi.

    Vainiolle, miesi, nainen,
    Työhönne jo astukaat:
    Kevätsäde ihanainen
    Sulailee jo Suomen maat!

    Mutta ällös omin voimin
    Sentään peltotyötäs tee:
    Työ, mi tehty ihmistoimin
    Typö tyhjiin raukenee!

    Muista, että korven viljat
    Myrsky kaataa voipi myös,
    Kaataa salon sulot liljat,
    Runnella sun elontyös!

Totuuden voima.

    Mik' on totta, pyhää, sit' ei mainen mahti maahan lyö.
    Mik' on Luojan tahto, sit' ei muuksi muuta ihmistyö.
    Hetken vaan voi näyttää siltä, kuin ei oikeus voittaiskaan,
    Kuin ois taivas tumma aivan, uus' ei huomen koittaiskaan.

    Kuni turhaan tulvaa vasten hetken sotii jäykät jäät,
    Sitten kahlehensa murtaa virran aallot vaahtopäät,
    Niinpä turhaan vasten oikeutt' ihmisvoimat rynnistää :
    Totuus sortaa sortajansa, niinkuin hanget kevätsää.

    Mutta vaikka viipyy voitto, toivo älköön sammuko,
    Epätoivon musta yöhyt miesten mieltä murtako:
    Kerran toivo toteutuupi, nousee uuden ajan koi,
    Kun vaan miehuutta on maassa, tunteet tulta salamoi!

    Suruntuttu onpi ollut Väinön kansa ainiaan,
    Mutta tylsään epätoivoon sortunut ei konsanaan.
    Siispä, sankar'isäin lapset, uljahasti astukaa
    Aina totta puoltamahan: sitä vaatii isäinmaa!

    Työ, mi tehdään totuudelle, pysyvimmät he'elmät saa,
    Jälkipolville se vielä tekijästään todistaa.
    Mutta mainettaan ken etsii, etsii omaa etuaan,
    Tuomion saa tunnolleen ja häväistystä isänmaan.

Keväimellä.

    Vaipunut on talven valta,
    Suomen luonto pukeutuu;
    Päivyt välkkyy taivahalta,
    Lehtimaan jo käypi puu.

    Vapaana taas aalto läikkyy,
    Kahleet särki päivän koi;
    'Kaste timantteina väikkyy,
    Lintuin riemulaulut soi.

    Kaunista on kaikkialla
    Suomen luonto verraton;
    Luonnon sali taivasalla
    Valoisa ja vapaa on.

    Sulo rauhan, sointuisuuden
    Luontohon nyt kevät luo,
    Ihmissydämmiinkin uuden
    Toivon, riemun, levon tuo.

    Juhlarauha mielet täyttää,
    Juhlaa viettää kaikki maa;
    Kalleuksiaan meille näyttää
    Suomi, sulo synnyinmaa.

    Purppurassa, kullassansa
    Loistaa köyhä äiti nyt;
    Syömmensä taas Suomen kansa
    Toiveille on vihkinyt.

Neidon muistikirjaan.

1.

    Kuki, ruusu, kotikunnahalla,
    Virittäen tulta kotilieden;
    Laita, ett'ei sydäntäs lyö halla,
    Elonvoimaas, purppuraasi vieden;
    Aina sydänjuuriasi kasta
    Nestehellä, mik' on taivahasta!

2.

    Lakastua luonnon kukat, lehdet kellastua voi,
    Mainen maaksi maatua ja sammua myös päivän koi;
    Mutt'ei Luojan puhaltama ihmishenki kuole vaan:
    Sen on suotu niittää laiho kylvämästä oraastaan!

3.

    Kuin luonto sulo Suomenmaan
    On puhdas, raitis kerrassaan,
    Niin mieles myös
    Ja rientos, työs
    Puhtaita olkohon!

4.

    Lemmi, immyt, lemmi puhtahasti,
    Lemmi aina kuolohosi asti
    Sitä, mik' on taivaista ja suurta,
    Mik' ei surkastuta sydänjuurta!

5.

    Kuin kukkanen kaunonen loistele vaan,
    Mut loistehes uhraja onneksi maan!
    Kun kuntoa, voimia tarpehen on,
    Maan lippua seuraja taistelohon!

    Sä aatteiden rientohon pyrkiös myös,
    Ja lämpöä saakohon niistä sun työs:
    Ne puhtaita riemuja, onnea tuo,
    Jot' ei säre kohtalon murtava vuo!

    Ja vaikkapa vanhuus sun voimasi vie,
    Ja ruusut vaan hetkisen poskilla lie,
    Niin nuori sun syömmesi olkohon vaan
    Ja kirkas kuin tähtönen loistellessaan!

    Näin henkes kun aatteiden lähteiltä juo,
    Kun korkeimman toiveensa taivohon luo,
    Ja kansalle, maalle sun syömmesi lyö,
    Ei verhoa työtäsi kuoleman yö.

6.

    Sielun toivo olkoon siskonasi,
    Tunnon rauha sulo tuttunasi:
    Näin sä ikionnen löydät vasta
    Puhtaan, kirkkaan myrskyn maailmasta!

    Uljahasti souda elon merta
    Vaikka päivyt piilee, myrsky kohtaa!
    Toivo: päivyt myrskyn jälkeen hohtaa
    Entistänsä kirkkaampana kerta!

8.

    Mik' on pyhää, totta, aina puolla,
    Vaikka tuliskin sen eestä kuolla!

9.

    Vienon, tyynen lähteensilmän lailla,
    Mikä kuvastelee maan ja taivaan
    Loistossansa, niinpä olkoon aivan
    Syömmes puhdas, myrskyjäkin vailla!

10.

    Suo isänmaalle lempes uhri pyhä,
    Sen kuvaa kanna rinnassasi yhä!
    Kuin sulhoasi, lemmi sitä aina,
    Kuin äitiäsi, syömmellesi paina!

11.

    Lempi, taivaan lahja sulo, maailmahan onnen tuo,
    Lemmen liekki puhdas, pyhä paradiisin tänne luo.
    Lempi onpi korein kukka, minkä elo luoda voi,
    Lempi nuoruuden on ilo, toivo, kirkas aamukoi.

12.

    Ken ei sodi, ei myös konsaan voita,
    Ei saa sulolaakereita, joita
    Taisteloista jalo sydän saapi,
    Sydän joka maataan armastaapi.

Yks muisto.

    Yks muisto, kuva kultainen
    Sielussain siintää vielä;
    Se tähteni on ainoinen
    Pimeellä elon tiellä.

    Näin kerran immen, katsahdin,
    Katseensa säihkyi tulta;
    Näin ruusuhuulten hymyilyn, —
    Ja tunteet heltyi multa.

    Tunteiden virtaa kuohuvaa
    En voinut tyyntää, estää;
    En sinisilmäin salamaa
    Ma voinut, raukka, kestää.

    Ma lemmistyin, ma uinailin,
    En aatellut nyt muuta,
    Kuin neidon silmäin sineä
    Ja somaa ruususuuta.

    Oi, suloisaa, oi, katkeraa,
    Oi, aikaa autuasta,
    Kun sydän onnen kuvia,
    Vaan näkee maailmasta!

    Ma toivoin, neittä jumaloin,
    Kuin enkel' ollut oisi,
    Ja huolehdin ja riemuitsin,
    Kuin mulle lempens' soisi.

    Näin vieri hetket, viikotkin.
    Autuuden päivyt loisti:
    Sain vastalemmen hellimmän,
    Se huolet kaikki poisti.

    Ma unelmiin nyt antausin,
    En aatellunna muuta,
    Kuin kullan silmäin sineä
    Ja somaa ruususuuta.

    En aatellut, ett' ainaista
    Mun onneni ei oisi,
    Ja että multa kultoain
    Ees taivas riistää voisi.

    Kuin unta oli eloni,
    Kuin siivin päivät kiiti;
    Ol' naurua, ol' hymyä,
    Ja huolet ohi liiti.

    Mut pian päivyt pimeni,
    Ja itkuun ilo haihtui,
    Ja utu-unet todeksi
    Niin katkeraksi vaihtui.

    Hän kuoli, — kuihtui kultani,
    Pois riensi maailmasta;
    Nyt enkelinä silmäilee
    Hän mua taivahasta.

    Näin lohduttavat ystäväin:
    "Hän enkeliks' ol' luotu:
    Siks taivohon on kihlattu,
    Ja taivas kodoks suotu."

    Mut iltaa ei oo ainoaa,
    Ei valkene se aamu,
    Jolloinka haihtuis muistostain
    Armaani vaalee haamu.

Armaan haudalla.

    Jo hiljaa heijuu hennot udut maasta,
    Yö vaikenee, ei lintuisetkaan haasta;
    Mut kaste kiiluu, hengitseepi tuokse,
    Kun hiivin tuonne armaan haudan luokse.

    Oi, kuink' on sulo, taivaan sulo ilta!
    Kuink' illan rusko väikkyy kukkasilta!
    On, kuni kulta hymyn mulle soisi,
    Kuin taivahista luonto kaikki oisi.

    Mut hetkenpä vaan ilo heijastaapi,
    Ja murhe musta mielehein jo saapi!
    Kun illan säde metsän taakse haihtuu,
    Myös yöksi päivä sydämmeni vaihtuu.

    Vaan mietelmiin kun jylhiin siinä vaivun,
    Haudalle notkistun ja maahan taivun,
    Niin henkein virkoo murheen uinailusta,
    Ja hälveneepi mielen peitto musta.

    Niin on, kuin ääni kullan kuiskajaisi,
    Nää korvihini sanat hellät soisi:
    "Ah, kuolleen kuvan palvelus sa heitä,
    Kuin miesi, astu elävien teitä!"

    "Sun maatas, kansaas palvella sa koita,
    Ja rauha tyven tunnollesi voita:
    Niin yhtyä me saamme kerran sitten
    Ijäiseen lemmenlauluun enkelitten!"

Riennä, päivä!

    Aik' on pitkä, pitkät päivät,
    Hiljallensa hetket käy;
    Sydän huokaa kaihoansa,
    Kuvaa kultani ei näy.

    Lempeet lehdot, rastaan soitto,
    Luonto viihdyttää ei voi;
    Luonnon laulajainkin virret
    Kaipausta mulle soi.

    Yks' on kuva pyhä, kallis
    Mielessäni päivin öin:
    Kuolleen kullan kalpee kuva,
    Jota aina ikävöin.

    On, kuin etähällä ois se,
    Vaikka asuu rinnassain,
    Kuin ois unikuva ollut,
    Jota hetken nähdä sain.

    Näinpä lemmen sulokuvat
    Rikkoutua pian voi,
    Lakastua kaunein ruusu,
    Jonka elo meille loi.

    Aik' on pitkät, pitkät päivät,
    Hiljalleen nyt hetket käy,
    Sydän huokaa kaihoansa,
    Kuvaa kultani ei näy.

    Mutta vaikka hetken poissa
    Luota sulhonsa hän on,
    Pian yhdistymme jälleen
    Taivaan iki-ilohon.

    Rientele siis, elon päivä,
    Joudu, joudu, ilta, jo,
    Paina, kuolo, huulilleni
    Ikuisuuden suutelo!

Iltatähti.

    Kas, kuin iltatähti tuolta katsoo Pohjan lasta,
    Niinkuin silmä Jumalan sulouden maailmasta!

    Taivaan korkeudessa tuolla iltasilla se hohtaa,
    Valjun valon hopeeniidet Väinöläänkin johtaa.

    Kun ma katson tuikettansa, enpä tiedä, miksi
    Tunteheni vivahtuu niin vienon suruisiksi.

    Oiskohan siks kun niin usein elon taivahalta
    Toivon tähti sammuupi, ja puhkee myrskyn valta?

    Vaiko oisi siksi kun oon hetken kukka täällä,
    Siksi kun mä heilun, kuni heinä myrskysäällä?

    Oi, nyt tiedän: kultanipa kuollut silmää sieltä,
    Suruisesti nuhdellen mun häilyväistä mieltä!

    Siispä tuika, tähtikulta, vilku hetki vielä,
    Matkan määrää muistuttele, jotta pysyn tiellä!

    Helota ain', iltatähti, kunnes aamu koittaa,
    Taivaan ranta vaalenee, yön varjot valo voittaa!

Runonpäitä.

    Kellä toivon säde säilyy,
    Onnellinen onpi täällä,
    Mutta toiveheton häilyy,
    Kuni vaahto myrskysäällä.

    Myrskyiss' elon ei se lempi kestä,
    Jok' ei johdu, syty sydämmestä.
    Aika jäähdyttää ja tyyntää, — mutta
    Ei vie kuvaa sieluun painunutta.

    Suudella kun kerran saisin!
    Mutta kun en tiedä laisin,
    Mit' on mesi simasuiden,
    Inhon suuteloita muiden.

    Lemmen esikartanohon
    Suukko meidät vie;
    Suudelmasta alkaa
    Lemmen yhdystie.

    Iloista onpi eleä,
    Suloista suruja nähdä,
    Kun onpi rinnassa rauha,
    Sointu sulo sydämmessä,
    Sivulla ihala impi,
    Ystäväinen ylen armas
    Kuormoamme kantamassa,
    Taakkoamme tasaamassa
    Tämän maailman matkalla,
    Polull' aivan polvikkaalla.

    Älä leiki lemmen kanssa,
    Laakson lintua likene:
    Lempi polttaapi povesi,
    Iskee syömmees syvät haavat!

    Ei onnen laps' oo ystäviä vailla!
    Mut, tuhon tullen, akanaisten lailla
    Ne hajoo, haihtuu maailmahan suureen,
    Taas pysähtyen ruusupensaan juureen.

    Elo onpi luonnon lainen,
    Kuva luonnon kukkasesta:
    Kerran hentona helottaa
    Kevätsäteen suudellessa,
    Kerran kukkana kukoistaa
    Kesän armahan ajalla,
    Kerran lehtenä lakastuu
    Syksyn syksän runnellessa.

    Hanki oppia halulla,
    Syvän henkesi himolla:
    Se on sulo seuranasi,
    Hupi hyvä huolissasi,
    Turva maailman turulla!

    Minne johtaneekin elontiesi,
    Sodi sortumatta niinkuin miesi,
    Puoltain kotiliestä, isänmaata, —
    Ethän unhottaa sa niitä saata!

    Kallihimp' on kultaa
    Miehuullinen mieli;
    Aarteit' arvokkaampi
    Vilpitön on kieli.

    Sorea onpi sotia,
    Miesten käydä mittelöhön
    Isänmaallehen iloksi,
    Suloudeksi Suomellensa.

Kotoni.

    Kotoni Pohjolassa on
    Vaan köyhä, halpa, loistoton;
    Mut vaikk' on kuori tumma sen,
    Mä timanttiin sen vertailen.

    Kaipaillen vielä muistan nyt
    Ne hetket, jotk' oon viettänyt
    Lapsuuden siilokehdossa,
    Sen riemuissa, sen toiveissa.

    En tiennyt silloin taistoist', en:
    Maailma loisti hymyten,
    Ja aatos kuni perho vaan
    Riens kukkasesta kukkahan.

    Jos saikin joskus ruikuttaa,
    Taivaisna jälleen välkkyi maa,
    Kun muiskun, kaksi äiti soi,
    Mamuisen lapsellensa toi.

    Oi, aikaa, jolloin viaton
    Ja vapaa, puhdas sydän on,
    Ja jolloin mureet, itkut maan
    Kaikk' äidin lauluin kartetaan!

    Oi, lapsi-ijän manteret,
    Suloiset leikkitanteret,
    Niin paljon kultaa puhtaimpaa,
    Kuin teill' on, harvoin nähdä saa!

Kesällä.

    Jo joutui suvi suloinen,
    Ja vaipui talven valta,
    Ja päivyt hellä, herttainen
    Taas välkkyy taivahalta.
    On, kuni uus
    Ois' avaruus
    Ja luonto kaikki uusi.

    On Suomen luonto vapaa nyt
    Taas talven kapalosta,
    Pien' perhokin jo liidellyt
    Ilmoille kotelosta;
    Ja ruohot maan
    Nyt tuoksuaan
    Luo maille, mantereille.

    Nyt taasen taivoltamme saa
    Lintuisten virttä kuulla;
    Nyt kankaitamme kansoittaa
    Ne, soiden sulosuulla.
    Ne lauluissaan
    Tään Suomenmaan
    Suloutta kilvan soivat.

    Vapaana aalto vaahtopää
    Riehuupi ulapalla,
    Ja purjehtijaa kiidättää
    Tuul' järvell' aukealla.
    Näin kesäsää
    Luo elämää
    Kaunoista kaikkialle.

    Raskaina marjaterttuin näät
    Nyt punertavan mailla,
    Näät, kuinka tou'ot, tähkäpäät,
    Aaltoovat meren lailla.
    Oi, suloisaa,
    Taivas ja maa
    Kun viettää riemujuhlaa!

    On luonto Pohjolassa nyt
    Suloinen, ihanainen,
    On mieliin riemu virinnyt
    Myös luonnon riemun lainen.
    Taas sydän on
    Myös inehmon
    Toiveinen, uinaavainen!

Mihin lienkään mä luotu?

    Mihin lienenkin ma luotu? —
    Korpitietä kulkemahan
    Vihurissa viileässä,
    Myrskysäätä soutamahan
    Tuiki vienolla venolla,
    Lehtysenä lentämähän
    Ajan ilmoissa isoissa.

    Oon kuin ruoho ruohikossa,
    Taimi hento heinikossa,
    Siemen karukankahalla,
    Varpu laulajain lu'ussa.

    Mut vaikkapa tähteni sammuva lie,
    Ja mustaksi, jylhäksi käy elon' tie,
    Niin kuoleman pelko pois olkohon hetken:
    Nyt katselen tähteä yötisen retken!

Epäilijä.

    Kun taivaani verhosi pilvien yö,
    Ja turhilta tuntui jo taisto ja työ,
    Niin tähtönen kiiltävä yöhöni loisti,
    Ja kohtalon usmat ja huurehet poisti.

    Niin kaunis, niin välkkyvä tähteni on,
    Ett' arvelen: liekö se sammumaton? —
    Kentiespä vaan hetkisen tuikkaa ja haihtuu,
    Ja rusko sen kuoleman yöhön jo vaihtuu.

    Niin paljon, niin paljon muuttuupi maa,
    Ja kärsiä maailman myrskyissä saa,
    Ett' autuus ja onni vaan varjoilta näyttää,
    Ja riemukin rintamme huolilla täyttää.

Toivomuksia.

    Kun mä kuulen takalolla,
    Kuinka laulurinnat soi,
    Kuinka huoletoinna olla,
    Riemuita ne yhä voi,
    Tahtoisinpa, niinkuin nuo,
    Laulain liitää kultain luo.

    Kun mä näen, kuinka mailla
    Kukka kukkaa lemmitsee,
    Kuinka lempiväisten lailla
    Suutakin ne suihkaisee,
    Sulokukkanenpa maan
    Soisin olevani vaan.

    Kun mä huomaan, kuinka taivaan
    Kautta vuori yllättää,
    Kuinka riehuu turhaan aivan
    Vasten sitä myrskysää,
    Soisin elon myrkyissä
    Vuori olevani mä.

    Aaltoa kun vaahtopäätä
    Rantasilla katselen,
    Kuinka vasten rajusäätä
    Kivutont' on itku sen,
    Silloin sydänparka sois:
    Oi, jos sieluton noin ois!

Luonnon kieli.

    Kulkija kun uupuu harhaan,
    Taivahansa unhottaa,
    Luonnosta hän kuvan parhaan
    Elon-määrästänsä saa.
    Näin on luonnon lapsositten:
    Hetken kukkii, kuihtuu sitten.

    Tähtiparvet taivahalta
    Kuiskaa mykkäkielellään,
    Ilmasta ja ilman alta
    Kuulet vienon virren tään:
    Kuolevaa on valta mainen,
    Päiv' on pisin sammuvainen.

    Pienet linnut liitäväiset
    Samaa lauluissansa soi,
    Samaa lammen sinerväiset
    Aallot todistella voi:
    Kuolevaa on valta mainen,
    Päiv' on pisin sammuvainen.

    Hiljaa sulolähde soipi,
    Kertoo heinä helpeinen,
    Hongistokin huminoipi,
    Äänteleepi laulu sen:
    Kuolevaa on valta mainen,
    Päiv' on pisin sammuvainen.

    Ruoho maassa, lehti puussa,
    Ääni vedess' eläväin,
    Kieli luonnossakin muussa,
    Taivaskin se huokaa näin:
    Kuolevaa on valta mainen,
    Päiv' on pisin sammuvainen.

    Kevään puhdas, uljas puku,
    Syksyn synkkä hallayö,
    Rinnoiss' ääni, mik' ei nuku,
    Kertoilee ja ihmistyö:
    Kuolevaa on valta mainen,
    Päiv' on pisin sammuvainen.

Pois aineen orjuus!

    Ah, muista: loiste päällä maan
    Vaan onpi hetken kukka,
    Sen palveluksess' ainiaan
    Kuihfuupi henkirukka!

    Jos oisi silmämääränäs
    Vaan aineisuus ja kulta,
    Niin kallein lahja elämäs:
    Vapauskin katois sulta.

    Yks' aatos, yksi päivät, yöt
    Sun mieltäs ahdistaisi,
    Yks' aatos ohjais henkes työt:
    Kun kultaa, kultaa saisi!

    Näin lepo, rauha pakenee
    Ain' aineisuuden orjaa,
    Ja sielun sumut sakenee, —
    Tämmöisnä hauta korjaa.

    Mut aartehet ei runsaatkaan
    Kuollutta enään auta:
    Jää kullat, hopeet päälle maan,
    Mut ruumiin perii hauta.

    Niin paljas on ja verhoton
    Korkeinkin täältä mennen,
    Kun syntyissään hän ollut on
    Ja kehdon lasna ennen.

    Siis muista: loiste päällä maan
    Vaan onpi hetken kukka,
    Sen palveluksess' ainiaan
    Kuihtuupi henkirukka!

    Mut sielunvoimias kun vaan
    Jalostaa aina koitat,
    Ei onnes kukka kuolekaan:
    Taivaisen onnen voitat!

Etsi totuutta.

    Miks nouset, aatos, ilman kotkan lailla,
    Ja loistetta vaan etsit elon mailla?
    Miks' unhoon heität hengen alkujuuren
    Ja ihmisrientoin loppumäärän suuren?

    On paljon, mikä kukkivalta näyttää,
    Ja sulotuoksuin sydämmemme täyttää;
    Äl' kuitenkaan sen usko kangastusta:
    Sen kuori kiiltää, vaan on sydän musta!

    Kaikk' ilot maan ja loistot haihtuu kerran,
    Maan, taivaan piirin muuttaa sana Herran,
    Mut totuus, kotoisin mi taivahasta,
    Puhtaimmaks silloin kirkastuupi vasta.

    Ei toden tie käy kukkasilla täällä:
    Sen puoltaja käy aina myrskysäällä!
    Mut katajaista ehkä onkin kulku,
    Tok' aukee vihdoin kunniankin sulku.

Muista tarkotustas!

    Ihmishenki, taivon lapsi, muista syntyjuurtas vaan,
    Muista, mik' on tarkotukses pyhä, päällä jalo maan:
    Sotia ja voittaa täällä, voittaa elon taistelo,
    Painaa taivaskuvat syvään sydämmeesi täällä jo!

    Tumma verho ihmishengen riennot usein himmentää,
    Unheen sumuun matkan pää ja toivon kaukoranta jää:
    Sille, mik' on kuihtuvaista, sille sydämmemme lyö,
    Sen, mik' onpi taivahista, verhoo unhotuksen yö.

    Mutta synkk' on elon tie ja kuolon hetki toivoton,
    Jos vaan katoovainen onni, riemu rientoin määrä on.
    Ei voi ihmisaatos korkein löytää tyyntä valkamaa,
    Jollei taivaan liedestä se valon säkenettä saa.

    Lailla tähden välkkyväisen, mikä sammuksihin käy,
    Maisen olon, onnen tähti tuikahtaa, — ei enään näy.
    Luotojapa salaisia elon aallot täynnä on,
    Joita vasten pursi särkyy, joutuu haaksirikkohon.

    Mutta kesken suurten suruin riemuinen hän olla voi,
    Joka taisteloiden määrän näköpiirihinsä loi:
    Niinkuin, vaikka pyörteet pauhaa, vesi tyyntä syväll' on,
    Silloin syömmen pohjahankin myrskyn aalt' on voimaton.

    Tarkotustaan muistakoon siis ihmishenki ainiaan,
    Sielun kultaa puhtahinta poimikohon päältä maan
    Silloin rientojaan ja työtään turhaan murtaa myrskysäät,
    Silloin mainen kylvö kantaa ikuisuuteen tähkäpäät

Elokuun ilta.

    Hiljaa, tyynnä lepää järven pinta,
    Uinaen puut nuokkuu, ihaninta
    Tuoksuansa huljuu kasvikunta
    Äänetön, kuin nukkuis ikiunta.

    Lehvät eivät liiku. Hongikossa
    Lirittää yörastas tuolla, jossa
    Äsken vielä kilvan laulut soivat,
    Kilvan hongat virttään huminoivat.

    Kuuhut loistaa. Valju onpi ilta.
    Tähtiparvet tuikkaa taivahilta,
    Vaipuin tuonne yöhön kaikaisuuden,
    Siirtyin eestä loistoparven uuden.

    Noinhan — mietin — ihmispolvet muuttuu,
    Hetken riehuu, sitten katoo, puuttuu;
    Noinhan lailla luonnon asukasten
    Hetkistä on riento ihmislasten!

    Niinkuin järven pinnan tyynet kuvat
    Tummeasta kuusta kuvastuvat,
    Vaan ne hento tuuli rikkoo sitten:
    Niin on onnen kuvat sydämmitten.

    Kirkkahana alkaa usein aamu,
    Mutta pian nousee pilven haamu,
    Nousee, raivoo: ennenkun on ilta,
    Kuihtuu toivo maassa asuvilta.

    Suokoon, Luoja, että iltahetki
    Tyyn' ois mulle, tyyni elon retki,
    Että voiton taisteluista saisin,
    Elon määrän pyhän saavuttaisin!

Uusi aamu.

    Erhetykset ihmislasta
    Maailmassa eksyttää;
    Totuudesta, taivahasta
    Poikkeaa näin elo tää:
    Henki vaipuu,
    Maiseen haipuu,
    Löytämättä onneaan.

    Mutta toivo täyttyy kerran,
    Valkeneepi kuolon yö,
    Viittauksesta voiman Herran
    Kirkastuupi luonnon työ:
    Maan ja taivaan
    Uuden aivan,
    Uuden luonnon Luoja luo.

    Uudet tähdet, kuunkin uuden,
    Uuden luo Hän auringon,
    Herttaisimman suloisuuden
    Kaikkehenkin luontohon.
    Eikä silloin
    Luonto milloin
    Jäähdy, kuihdu, kuolekaan.

    Ilma tääll' on painavainen,
    Siellä kevyt, leuto on,
    Hempee hengitellä vainen,
    Vilpas, puhdas, sumuton.
    Siell' ei näitä
    Myrskysäitä
    Taivaan luonnos olekaan.

    Kylm' ei siellä maisemasta
    Konsaan lehtykäistä lyö,
    Eikä kyynelillään kasta
    Helmojansa halla yö.
    Aina uutta
    Suloisuutta
    Taivaan salit tarjoilee.

    Siell' ei soitto soreainen,
    Laulu lakastua saa,
    Korkeempana, kuni mainen,
    Kanteloinen kajahtaa.
    Kilvan siellä
    Sulomiellä
    Luodut kiittää Luojoaan.

    Etsi, sydän, siemenlasta,
    Etsi itsellesi tie,
    Joka myrskyn maailmasta
    Toivon kartanoihin vie:
    Silloin täällä
    Et maan päällä
    Turhaan elä, taistele!

Kerran.

    Kerran ikihenki, kerran loistaa
    Kirkkahinna, vapaus kahleet poistaa,
    Elon pyörre lakkaa riehumasta, —
    Silloin ihmishengen tyynt' on vasta!

    Omillansa sielu onpi kerran,
    Puhtahana helmalasna Herran.
    Kerran tyyntyy sydän, tuntee rauhaa,
    Eikä matkan myrskyt enään pauhaa.

    Kerran elo saapi värin uuden,
    Rikas, köyhä yhdenvertaisuuden:
    Kuningas ja kerjäläinen kerta
    Ylähäll' on yhtä lihaa, verta.

    Kruunuineen voi loistella se siellä,
    Kovia ken koki elon tiellä.
    Arvomerkit, loisto valtiasten
    Hälvenee kuin päivyt yötä vasten.

    Kerran tapaa valkamansa haaksi.
    Mik' on maasta, muuttuneepi maaksi.
    Mutta mik' on taivahista, tuolla
    Löytää levon tähtitarhan puolla!