language: Finnish

"PAIMENTYTÖT"

1-näytöksinen jääkäriaiheinen näytelmä

Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS

Näytelmäkirjasto N:o 1

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1924.

HENKILÖT:

ALLI KALLIO, kruununvoudin tytär | Ylioppilasneitejä.
INGA RINTALA, nimismiehen tytär. |
ELLI KUUSELA, papintytär.
OSMO RINTALA, Ingan veli |
ARVO KALLIO, Allin veli | Ylioppilaita, jääkäreitä.
KUSTAA KUUSELA, Ellin veli |
POLIISI.
Viisi ryssän sotilasta.

Tapahtumapaikka Etelä-Pohjanmaalla. Aika 1917.

Metsäniitty, jolla vanha, ränsistynyt heinälato, takana synkkä korpi.
Ladon edustalla jonkun matkan päässä pieni nuotiovalkea, jolla
kahvipannu parast'aikaa kiehumassa pistettynä pitkän seipään kärkeen.
Oikealta kuuluu silloin tällöin lehmänkellon kalkahdus.

Elli, Alli ja Inga puettuina tavallisiin maalaispukuihin aterioivat eväsrepuistaan. Aamupäivä.

ELLI. Tämä paimennusajatus oli sentään mukava keksintö. Kuka sen meistä keksikään?

ALLI. Inga se oli.

ELLI (Suu täynnä voileipää). Niin — Ingahan se oli.

INGA. Minä sen keksin. Huomasin, ettei ollut missään oikeaa rauhaa työmme tekoon ja keskusteluun sydäntä polttavista asioista. Siksi keksin tämän tuuman: ruvetaan paimeniksi.

ELLI. Se oli oiva keksintö. Täällä voimme rauhassa työskennellä ja keskustella. Ei ole kuuntelemassa, ei katselemassa muut kuin metsän puut ja ne eivät kieli.

ALLI. Minun äitini löi ensin aivan mahdottomaksi, että minä rupeaisin paimeneksi. Hän sanoi, ettei se ylioppilasneitoselle sovi. Mutta isä sanoi, että: Kyllä, antaa tytön mennä vain.

INGA. Meillä oli taas äiti myötä ja isä vastaan. Hän sanoi: "Miltä se nyt näyttäisi, jos nimismiehen tytär rupeaisi metsiä ravaamaan kuin karjapiika?" Mutta äiti sanoi: "Tyttö tarvitsee liikettä ja raitista ilmaa. Antaa mennä vain!" Ja niin minä sain tahtoni läpi. (Kahvipannu kuohuu. Tempaa sen pois tulelta.) — Muuten olisin miettinyt toisen tuuman, jollei tämä olisi onnistunut.

ELLI. Äiti keksi kerran käsityömme, kun vinttikamarissa sitä neuloin. Hän ihmetteli lausetta: "Verellä Saksan jääkärein maa vapaaks ostetaan." En ehtinyt sitä piiloittaa ja hän katseli minua tutkivasti kauvan ja pitkään. Ei puhunut kuitenkaan mitään, vaan hiljaa nyökäten päätään hiipi huoneesta pois. Silloin huomasin, ettei kotipappila ollut sopiva työskentelypaikka. Isä olisi saattanut yllättää minut yhtä hyvin ja silloin olisi ollut leikki kaukana.

ALLI. Sinun isäsi on kauhea jääkäreitten vihollinen. Ajatelkaas — tässä muutamana päivänä hänen pistäytyessään meillä hän joutui väittelyyn äidin kanssa. Silloin hän sanoi, että jääkärit ovat isänmaan pettureita.

INGA. Ja kuitenkin on pappilan Kustaa siellä samoinkuin meidän Osmokin.

ELLI. Ja kruununvoudin Arvo.

ALLI. Minä olin vastaan Kustaan lähtöä, mutta en voinut mitään. (Toiset vaihtavat merkitseviä katseita.)

INGA (Kaataa kahvia kuppeihin). Mutta Arvon lähtöä et pannut niin sydämellesi?

ALLI (Kaivellen eväsreppuaan). Kyllähän te, tytöt, arvaatte… sinä,
Elli, varsinkin. Kustaa ja minä…

ELLI (Haaveellisesti). … 'olemme kauvan rakastaneet toisiamme'.

ALLI. Niin — mitäpä siitä peitteleisin enää: me olemme salakihloissa.
Sormusta vain en ehtinyt saada enkä antaa.

ELLI (Ottaa vastaan kahvikupin Ingalta). Kyllä minä, Alli rakas, olen sen aikoja tiennyt ja arvannut.

INGA. Minusta taas oli alussa sangen ikävä, kun Arvo lähti.
(Hiljaisemmin.) Vaikka ei Arvo siitä mitään tiedä.

ALLI (Ilostuen). Oliko? Voi, Inga! (Hetken mietittyään.) Kyllä minä, Inga, olen sen salaisuuden perille päässyt. Arvaapa, mitä laulua Arvo hyräili lähtöiltana, kun olin pakkaamassa hänen tavaroitaan?

INGA. Mistäpä sen arvaisin.

ALLI (Hyräilee).

Ois helppo matkustaa maailmalla, ois helppo saavuttaa määränpää. Mut lempi toivoton kulkijalla, kun kallis kaivattu kylmäks jää.

INGA (On peittänyt kasvonsa). Voi, Alli…

ALLI. Niin hän hyräili ja katseensa oli kaipausta täynnä, ja sitten hän uskoi minulle tuon kaivatun nimen. Sanonko, kuka se oli?

INGA (Ottaa kädet pois kasvoiltaan). Sano! (Peittää jälleen kasvonsa.)
Oi, älä sano!

ALLI. Saatan minä olla sanomattakin.

INGA (Paljastaen kasvonsa). Sano kuitenkin!

ALLI (Kiusotellen). Se oli… se oli…

INGA. Älä sano!

ALLI (Kuten äsken). Se oli… Inga Rintala.

INGA (Silmät loistaen). Sanoiko hän niin?

ALLI. Sanoi.

INGA. Luuletko, että hän todella pitää minusta?

ALLI. Siitä olen yhtä varma kuin siitäkin, että tämä kahvi on liian laihaa. — Minä panen lisää höystöjä pannuun. (Asettaa pannun uudelleen tulelle ja lisää höystöjä.)

ELLI. Te onnelliset! Teillä on omanne. Minä en omastani tiedä vielä mitään.

INGA. Meidän Osmolla ei tiettävästi ole vielä ketään. Ehkäpä ottaisit hänet?

ELLI (Tehden kärsimättömän liikkeen). Osmo ei ole voinut minua koskaan sietää. Sitäpaitsi hän lukee papiksi enkä minä pidä sellaisista. Minulle pitäisi olla lääkäri.

ALLI. Tai jääkäri.

ELLI. Niin — miksei, kun vain löytyisi sellainen, joka minusta huolisi.

INGA. Entäpä jos Osmo hyvinkin huolii. Minä luulen panneeni hiukan merkille…

ELLI (Tehden torjuvan liikkeen). Ei — hänelle pitää olla sellainen sileäksi kammattu, hurskaannäköinen nunna. Minä taa? olen niitä maailman iloisia tyttöjä. — (Hyräilee.)

Juo mettä perhonen silkkisiipi, kun latvaan kukkasen lennähtää. Juo mettä poika, mi luokse hiipii, mut kainot kauniisti ilman jää.

(Nauraa iloisesti.) Siinä kuulitte, tytöt!

ALLI (On käynyt kohentamaan tulta). Kuulimme, kuulimme! Se on Elliä se!

ELLI (Vakavissaan). Ei kai tytön sovi käydä tarjoamaan itseään.

INGA. Ei, ei, siinä olet aivan oikeassa. Mutta — kyllä se Osmokin vielä "luokse hiipii", kunhan aika koittaa.

ELLI. Saattaa — mutta vielä hän ei ainakaan ole minkäänlaisia merkkejä näyttänyt.

ALLI. Eipä kuulu Ellin vastenmielisyys pappiskokelaita kohtaan kovin vakavaa laatua olevankaan.

ELLI. Kyllä se sentään on. Papit eivät osaa kurkistella. (Ladon ovesta pistää äkkiä esiin pörröinen pää.) Ne kulkevat suoraan kuin ahvenet. (Lyö käsiään yhteen.) Mutta käsityömme — seinäverho Missen rintaman upseerikämppään nimeltä "Kotiniemi". Sen olemme vallan unohtaneet!

INGA. Odotahan, kun on kahvit juotu, sitten alamme. Niin — "Kotiniemi", siinä kämpässähän se Osmokin asuu. Tiedätkö, Elli, että Osmo on joukkueenjohtaja?

ELLI. Kyllä tiedän. (Ladon ovesta kurkistaa toinen pörröinen pää.)

ALLI. Ja Arvo ja Kustaa ovat ryhmäpäälliköitä.

INGA. Niin ovat. Viimeksi kun lähetin kirjeen Osmolle, ilmoitin käsityöstämme ja kerroin, että kaikkein punaisimmat pisteet siihen on pistänyt Elli. (Ladon ovesta kurkistaa kolmas pörröinen pää.)

ELLI (Punastuen). Kirjoititko? Sinä velikulta! Mitä se Osmo ajattelee?

ALLI. Hyvillänsä on.

ELLI (Kuin itsekseen). Kunpa olisi….

ALLI. Kas vain! Siinä kuulimme! 'Kunpa olisi'! Aivan varmasti on. Sinusta tulee komea pastorska. (Rupeaa laittelemaan kuppeja uudelleen kuntoon.)

INGA. Tai majurska.

ELLI (Heittäen toisia ahvenenruodolla). Olkaa nyt siinä! (Iloista naurua.)

INGA. Helsinkiläiset naiset ovat lähettäneet pojillemme yhtä ja toista Missen rintamalle. Eräskin neiti — kuulin nimenkin, mutta en nyt muista — oli lähettänyt samovaarin.

ELLI. Se oli varmasti vanhapiika.

ALLI. Varmasti.

INGA. Ei se tainnut niin vanha olla, vaan rikas kyliäkin.

ELLI (Halveksivasti). Samovaarin! Niinkuin ei nyt olisi muuta ollut. Kyllä meidän pojat niitä ryssiltä ottavat yllinkyllin ilman että niitä tarvitsee ruveta Suomesta lähettelemään.

ALLI. Niin minäkin ajattelen. (Kaataa kahvia kuppeihin.) Kas nyt, tytöt, juodaan pian, jotta pääsemme työhön.

INGA (Hörppien kahvia; oikealle viitaten). Katsopas, Elli, kun meidän
Heluna ja teidän Punakorva ovat ruvenneet tappelemaan.

ELLI (Kahvia juoden; katsoen osoitettuun suuntaan). Niinpä näkyvät.
Nehän ottelevat kuin Saksa ja Venäjä.

INGA. Ja Saksa voittaa!

ALLI (Suu täynnä voileipää). Kumpi niistä on Saksa?

INGA. No, Heluna tietysti! (Innostuen.) Katsokaa… katsokaapa nyt!
Hei, eläköön! Saksa voitti! Eläköön!

OSMO (Pistäen päänsä ladon ovesta). Eläköön!

TYTÖT (Kiljaisevat kauhusta ja pudottavat kahvikuppinsa).

ELLI (Ensimmäisenä tointuen). Mikä se oli?

INGA (Katsellen ympärilleen). Joku huusi.

ALLI. Jos se oli vain kaiku?

ELLI. Ei — se kuulosti aivan ihmisääneltä.

ALLI. Ihmisenpä tietysti… eipäs muuten.

ELLI. Ei — se kuulosti miehen ääneltä. (Katselevat säikähtyneinä ympärilleen.)

INGA. Miehen ääneltä se minustakin kuulosti. Hyi, minua värisyttää vieläkin! Täällä kummittelee. Tämähän on Noitaniitty.

ALLI. Niin on, mutta kummituksiin minä en usko. (Katselee oikealle.) Nyt meidän Mansikki lähtee Iahnaamaan metsään. (Nousee ja rupeaa huhuilemaan.) Tprui, Mansikki, tprui, Mansikki, tule pois, tule poois!

ARVO (Kurkistaa ladon ovelta). Tule pooois!

TYTÖT (Yhteen ääneen). Kuulitteko taas?

ELLI. Minä kuulin aivan seivästi. Miehen ääni!

INGA. Ja minä!

ALLI. Kuulin minäkin nyt. Ei, me siirrymme tästä paikasta pois. Mene, Inga, noutamaan käsityö ladosta, niin panemme kamsut kokoon ja lähdemme. (Katselee ympärilleen.) Tämä paikkahan on noiduttu.

INGA (Menee ladon luo, yrittää sisään, mutta kauhusta kirkaisten vetäytyy äkkiä pois.)

ELLI. No, mikä tuli? Käärmekö pisti?

INGA (Juosten toisten luo; kalpeana). Tytöt, tytöt! Ladossa… ladossa…!

KUSTAA (Pistäen päänsä ulos ladon ovesta). Terve, armas Noitaniitty! (Kömpii ulos, toiset perässä. Tytöt juoksevat eri tahoille peljästyksestä suunniltaan.)

OSMO. Älkää peljätkö, tytöt! Oman kylän väkeä.

ELLI (On pysähtynyt näyttämön laitaan äärimmäisen vasemmalle). Aivan
Rintalan Osmon ääni.

OSMO. Elli, tulehan tervehtimään vanhoja tuttuja.

ARVO (Osoittaen pensaikkoa oikealla). Ja Inga kykkii tuolla kuin jänis pensaikossa. (Rupeaa laulamaan pannen kädet torveksi suun eteen.)

Oi tullos ikkunaan, oi tullos, tyttö, oi! Nyt jahtitorvi soi ja metsä raikuu vaan: Ratta-raa, ratta-raa! Sua, tyttö, rakastaa tää uljas metsämies.

INGA. (Kurkistaen pensaikosta.) Kuulostaa aivan Arvo Kallion ääneltä. Tuotahan Arvo aina ennen lauloi kulkiessaan meidän ohitse vesilintujahtiin.

ARVO. Tule rohkeasti vain, Inga. Minä se vain olen.

INGA (Astuu arkaillen kohti). Onko se mahdollista? Sinä, Arvo… Minä en jaksa käsittää. Kuinka ihmeessä? (Huutaa.) Tytöt, tulkaa tänne! (Elli lähestyy. Kustaa, joka on juossut Allin perään, tulee käsikoukussa tämän kanssa.)

KUSTAA. Ma löysin metsänneidon!

(Yleinen riemu; kättelevät toisiaan ja asettuvat sitten nuotion ääreen.)

ELLI. Kuinka ihmeessä te ilmestyitte tähän? Minä säikähdin niin, että olin kuolla siihen paikkaan.

KUSTAA (Pidellen Allin kättä omassaan). Maailma on ihmeitten maailma! Tuleepa kolme jääkäripoikaa illalla väsyneenä tutulle niitylle ja kömpii latoon nukkumaan. Herääpä kolme jääkäripoikaa aamulla unenpöpperöisinä ihmisääniin, luulevat jo ryssän jäljille osuneen, kun huomaavatkin ilokseen omat rakkaat sisarensa ja yhden miekkoisen morsiamen. Sepäs sattui! (Vetää Allin luokseen.)

ALLI. Ja me kun luulimme teidän olevan rintamalla Missen varrella.

OSMO (Piippuaan ladaten). Siellä on oltukin ja kahakoitu ryssän kanssa. Mutta nyt ollaan täällä. (Katselee ympärilleen.) Mitä te täällä oikeastaan puuhaatte?

INGA. Me ollaan paimenessa. Kun kylässä ei saanut enää rauhaa uteliailta katseilta, niin täytyi keksiä tällainen tuuma.

ARVO. Rauhaa? Kuka teitä sitten on ruvennut hätyyttelemään?

ELLI. Ei kukaan. Se kun meillä vain on muuan työ tekeillä, jota emme soisi asiaankuulumattomien näkevän.

OSMO. Olette tainneet ruveta pommeja valmistamaan?

ALLI. Ei nyt sentään. Meillä on vain muuta tehtävää, mutta salaperäistä sekin.

KUSTAA (Katsoen Allia veitikkamaisesti silmiin). Olette tainneet ruveta hääkapioita neulomaan?

ALLI. Entäpäs jos olisimme…?

KUSTAA. Kuka mahtaa olla se onnellinen?

INGA. Älä usko! Meillä on vain eräs käsityö, jonka aiomme teidän kämppäänne lahjaksi. — Mutta millä asioilla te oikein liikutte?

ARVO (Ladaten piippuaan). Me ollaan komennuksella. Lähdimme kuukausi sitten ja nyt teki mieli käydä salaa tervehtimässä omaisia.

ALLI. Vaarallisilla retkillä olette. Täällä voi joutua satimeen.

KUSTAA (Vetäen Allia puoleensa). Niinpä näkyy joutuvan. Minä olen tätä Alliani muistellut Missen varrella juoksuhaudoissa ja yöllä etuvartiopostissa seisoessani. (Kuiskaa jotakin Allin korvaan.) Mitäpä siitä salailemme: Minä olen salakihloissa tämän Allin kanssa, ollut jo kaksi vuotta. Nyt me siis julkaisemme sen tässä keskellä Noitaniittyä. (Ottaa sormuksen liivin taskusta.) Tämän ostin Mitausta sinulle, Alli. Pane se sormeesi.

ARVO (Katsellen salaa Ingaa). Minä en ole vielä niin pitkälle päässyt, vaikka olenkin toivossa elänyt. Mutta koska nyt kuin taivaan sallimuksesta olemme toisemme tavanneet ja koska jääkärin tie on vaaroja täynnä, olisin onnellinen tietäessäni, että minullakin olisi ystävä, joka minua muisteleisi. (Kääntyy Ingan puoleen; leikkisästi.) Inga, ottaisitko vastaan köyhän jääkäripojan sydämen?

(Inga on peittänyt kasvonsa; suuret kyyneleet vierivät poskia pitkin; nousee ja viittaa Arvoa seuraamaan; menevät syrjään vasemmalle.)

ALLI. Mutta — tässä istuu vielä yksi, joka on jäänyt aivan osattomaksi.
Elli, sinun osallesi jäi papinkokelas.

OSMO. Eihän Elli ole koskaan voinut pappeja sietää.

ALLI. Mutta jääkäreitä kyllä. On erikoisesti juuri halunnut neuloa punaisella meidän yhteistä lahjaamme, jonka olemme aikoneet lähettää teille.

OSMO (Siirtyen Ellin luo). Onko se totta, Elli?

ELLI (Painaen päänsä alas). On.

OSMO. Kuulepas, mennäänpäs mekin hiukan tuonne syrjään. (Ottaa Elliä käsipuolesta ja taluttaa hänet oikealle.)

KUSTAA (Kietoen kätensä Allin kaulaan). Tässä taisi tulla kolmet kihlajaiset keskellä kotoista korpea!

ALLI. Ajatteles! Eikö sattunutkin somasti? Ellikin rakastaa Osmoa, vaikka onkin koettanut näytellä toista.

KUSTAA. Ja Osmo Elliä. Sormus on liivin taskussa sillä pojalla myös. Kaikki ostimme samasta juutalaisliikkeestä ennen lähtöämme ja Osmo sanoi vielä, 'että muista sie, äijä, vain antaa oikeaa kultaa, sillä sormus tulee sellaiselle tytölle, joita ei ole maailmassa monta'.

(Inga ja Arvo, Elli ja Osmo palaavat onnellisen näköisinä, tytöillä sormukset sormessa.)

ARVO (Kumartaen leikkisästi). Saanko esitellä morsiameni, neiti Inga
Rintalan.

ELLI (Kuten Arvokin). Ja minä sulhaseni jumaluusopin ylioppilas, nykyään joukkueenjohtaja Hänen majesteettinsa Preussin kuninkaan jääkäripataljoonassa kaksikymmentäseitsemän, Osmo Rintalan. (Iloista naurua ja onnitteluja.)

INGA. Ihmeellinen päivä! En tahdo jaksaa uskoa tätä todeksi. Tämähän on kuin satua!

KUSTAA. Sadultapa tämä minustakin tuntuu. Eilen märkinä kuin uittomiehet, nälkä suolissa ja myrkky mielessä, ja tänään onnellisia sulhasia!

ARVO (Kääntyen Osmon puoleen, lyöden asennon; virka-äänellä). Herra joukkueenjohtaja! Ilmoitan kuuliaisimmin: Saapuvilla kolme onnellista kihlaparia Noitaniityllä Korpijoen pitäjässä valmiina vihollista vastaan ottamaan.

OSMO (On hypännyt pystyyn; käsi lakin reunassa). Kiitän ilmoituksesta ja käsken komennuskunnan kohottamaan (Kustaa hypäten pystyyn, tekee asennon) kolminkertaisen eläköönhuudon uskolliselle lemmelle. Eläköön!

KAIKKI. Eläköön! Eläköön!! Eläköön!!! (Yleistä naurua ja ilakointia.)

ELLI. Ja nyt kahvipannu jälleen tulelle! (Asettaa pannun tulelle.) Ja sitten otamme käsityömme esille ja näytämme pojille. Inga, mene sinä hakemaan.

INGA (Istuen Arvon vieressä kädet tämän sylissä). En minä, mene sinä,
Alli.

ALLI (Istuen Kustaan vieressä kädet tämän sylissä). En minä, mene sinä,
Elli.

ELLI. Voi meitä rakkauden hullaannuttamia! Menkäämme kaikki! (Hyppäävät pystyyn ja kävelevät ladolle, kädet toistensa vyötäisillä.)

INGA. Pojat saavat hakea sen. Se mies, joka löytää! (Pojat sukeltavat ladon ovesta sisään. Kuuluu heinien kahinaa ja iloista naurua. Hetken päästä pistää ladon ovesta käsivarsi, heiluttaen suurta valkoista liinaa, jolla näkyy monenvärisiä kirjauksia.)

ARVO, Inga, Inga, tässä on! Voitto on minun! (Ladosta kuuluu iloista telmimistä.)

KUSTAA (Hyppää ladosta pitkiä heinänkorsia hiuksissa; tempaa Allia vyötäisiltä.) Voitto on meidän kaikkien!

ARVO (Kömpii ladosta ulos). Osmo, heitäpäs eväslaukut ja mauserit tänne. On parasta, että kaikki on käsillä. Olemmehan vihollismaassa, niin surkeaa kuin se onkin.

KUSTAA (Pyörittäen Allia ympäri). Vihollismaassa, vihollismaan tytärten vankeina! (Arvo ottaa reput ja mauserit vastaan kantaen ne tulen ääreen.)

OSMO (On tullut ladosta ja seurannut toisia nuotion ääreen). Tähän lyökäämme leiri, leiri lempeän Amorin!

ARVO (On hakenut pitkän seipään, johon parasta aikaa kiinnittää seinäverhoa lipuksi). Ja leirin keskelle Amorin lippu, uskollisen lemmen monikirjava vaate!

KUSTAA (Ripustaa mausereita männyn oksaan). Ja sodan jumalan aseet rakkauden leirin ulkopuolelle, vaikka tarpeeksi lähelle, jos sattuisi vihollinen konstaapeli Kokkareen hahmossa näille main. (Istuvat nuotion ympärille.)

OSMO. Niin — Kokkare. Onko mies vielä yhtä uskollinen ryssäin kätyri kuin ennenkin?

ELLI. Samanlainen — kenties vieläkin pahempi. Oli tässä tuonnottainkin uhannut, että jos hän vain tapaa yhdenkin jääkärin, niin heti ampuu, olipa tämä sitten vaikka oman kylän poikia.

ARVO. Taitaa jäädä Kokkare-paralta ampumatta.

OSMO. Mutta asiasta toiseen. Miten jaksavat kotona? En ole pitkiin aikoihin saanut minkäänlaisia sanomia.

INGA. Isä vanhus hoitelee virkaansa, pannen toimeen kuvernöörin laittomia vangitsemismääräyksiä. — Mutta raskaalta se näyttää hänestäkin tuntuvan. Äiti suree sinun kohtaloasi. — Isän läsnäollessa ei sinusta koskaan puhuta sanaakaan.

ELLI. Aivan niinkuin meilläkin. Äidin kanssa keskustelemme Kustaasta, jolle isä ei voi antaa anteeksi Saksaan menoa. Sitä hän erikoisesti kummeksii, että Osmo, papiksi aikova, on liittynyt isänmaan petturien joukkoon.

OSMO. Kurjat isät, joiden pojat kiertävät vainottuina kuin metsänpedot — vapauden kalliin asian tähden. (Kuin havahtuen.) Isä olisi varmasti ensimmäinen minut vangitsemaan?

INGA. Sitä en sentään usko, mutta pahaan pulaan saattaisit hänet, jos kotiin ilmestyisit.

KUSTAA. Kurjat isät! Todellakin! Sanoitpa paikalleen, Osmo. Minunkin isäni, pappi ja sielunpaimen, on sortajan uskollinen palvelija. — Ja ennen pappi Matatias vanhan Testamentin aikana, tempasi miekkansa ja asettuen vapausliikkeen etunenään, karkoitti syyrialaiset sortajat. Elli, sano terveisiä isälle, että tutkisi Makkabealaisten kirjoja. Ne ovat terveellistä luettavaa näinä surullisina aikoina.

ARVO. Mutta — ovatpa pojat mukana, vaikka isät palvelevatkin vanhoja jumalia. Ja tytöt ovat myös. Uusi polvi on entistä parempi. (Osoittaa lipuksi nostettua seinäverhoa.) Ja tuossa liehuu lippumme, vapauden viiri! Mitäpä siis huolehdimme, tulevaisuus on meidän!

OSMO. Ja luetut ovat hetket, jotka orjuus vielä tässä maassa omiksensa laskee.

ALLI (Kaataen kahvia kuppeihin). Niinhän mekin toivomme, tytöt?

INGA ja ELLI (Yhteen ääneen). Niin toivomme!

KUSTAA. Koittaa vielä se päivä, jolloin laskee Suomen rantaan laiva täynnä viheriätakkisia jääkäreitä, ja silloin leikki aikaa!

ELLI. Ja silloin isämmekin muuttavat mielensä, kun näkevät vapauden aamun. He tunnustavat erehdyksensä ja pyytävät anteeksi lapsiltaan.

ALLI. Niin uskon minäkin, sillä he ovat pohjaltaan rehellisiä miehiä.
Heillä on nyt vain toinen vakaumus.

INGA. Kurja vakaumus, mutta sille emme mitään mahda. (Juovat kahvia.
Hetkinen vaitioloa.)

KUSTAA (Kuin omissa mietteissään). Siis kotiin ei voikaan mennä.

ELLI. Ei vielä, Kustaa, mutta tulee kai sekin aika vielä.

OSMO. Ja minä kun olin kuvitellut, miten ihanaa olisi taas kulkea tuttua lehtikujaa ja hiipiä äidin luo puutarhaan.

INGA. Niin — äiti olisi varmaankin tullut sanomattoman iloiseksi.

ARVO. Ja minä olin toivonut päästä taputtelemaan meidän vanhaa Ruskoa.

ALLI. Niin — sinä, Arvo, olet aina ollutkin niin eläinrakas. (Viittaa oikealle, josta kuuluu lehmänkellojen kalahtelua.) Tunnetko tuttuja tuolla?

ARVO (Nousten seisomaan). No, donnerwetter…! Siellähän on Tiistikki, Marja ja Omena… ja Mansikki! Tuo jukuripää vasikka vain on jälkeenpäin tullut.

ALLI. Arvaapa, mikä sen nimi on?

ARVO. Mahdotonta arvata. Se on tietysti sinun keksintöjäsi.

ELLI. Se on — Hindenburg.

ARVO (Innostuen). Pojat, lähdetäänpä tervehtimään sotamarsalkka Hindenburgia! Siellähän märehtii meidän kaikkien karja. (Pojat poistuvat oikealle.)

INGA (Kahvikupit sylissä; huokaa). Kolme onnellista morsianta!

ELLI. Onnellista ja — onnetonta.

ALLI. Niin — sulhomme lähtevät taas. Ja tuntemattomia kohtaloita kohden.

INGA. Mutta meidän rakkautemme seuraa heitä.

ALLI. Niin seuraa. Mutta sittenkin pelkään. Kustaa on sellainen huimapää.

ELLI. Huimapäitä he ovat kaikki. (Katselee oikealle.) Katsokaapa, siellä taputtelevat pojat lehmiä. Karja on noussut ylös ja Hindenburg seisoo kovin tuumailevan näköisenä. Hän ei nähtävästi tunne jääkäreitä.

(Oikealta kuuluu iloinen hihkaisu: "Eläköön Hindenburg!")

INGA. Katsokaapa, kuinka Hindenburg juoksee pitkin ahoa häntä suorana ja puistelee päätään! Ha-ha-haa!

(Tytöt nauravat.)

ALLI (Katselee sormustaan). Mutta kuulkaahan, meillä on jokaisella kimmeltävä sormus sormessa, jotavastoin sulhoillamme ei ole mitään. (Innostuen.) Me laitamme heille vitsasormukset!

ELLI. Sen teemme! (Menevät lepikköön ja taittelevat varpuja. Hetken hiljaisuutta, jolloin ei kuulu muuta kuin lehmänkellon kalahtelua.)

INGA (Palaa, hento varpu kädessä). Vitsasormus on yhtä laillinen kuin kultasormuskin. Olen kuullut, että vitsasormuksella on vihittykin.

ALLI. Kihloihin ainakin menty.

(Pojat palaavat.)

ARVO (Nauraen). Olipa se koko jukuripää!

OSMO. Oli totisesti! Niin mulkoili kuin tarkastava kenraali. (Nauravat.)

ELLI (On saanut sormuksen valmiiksi; kääntyen Osmon puoleen ja pujottaen veikeästi sormuksen hänen sormeensa). Tässä on minun sormukseni. Se pitää yhtä hyvin kuin kulta.

OSMO (Suudellen Elliä poskelle). Kiitos, Elli! Parhaimpana aarteenani säilytän tätä.

ALLI (Kustaan puoleen kääntyen laulaa, säestäen lauluaan ruumiin liikkeillä, jokaisen värssyn viidennen säkeen aikana pyörien keveästi ympäri ja pitäen vitsasormusta korkealla oikean käden hyppysissä.)

Oot kultakahleisiin mun, armas, kietonut. Ma koivukahleisiin sun aion kietoa, kotikoivu-, kotikoivukahleisiin sun aion kietoa!

    Oot kultakahleisiin
    mun, armas, kietonut.
    Ma koivukahleisiin
    sun aion kietoa.
    Solkikoivu-, solkikoivukahleisiin
    sun aion kietoa!

    Oot kultakahleisiin
    mun, armas, kietonut.
    Ma koivukahleisiin
    sun aion kietoa.
    Mahlakoivu-, mahlakoivukahieisiin
    sun aion kietoa!

Oot kultakahleisiin mun, armas, kietonut Ma koivukahleisiin sun aion kietoa visakoivu-, visakoivukahleisiin sun aion kietoa!

(Lentää Kustaan kaulaan nauraen kyyneleet silmissä. Sitten vakavammin.)

Kas, tässä, Kustaa, ota! (Pujottaa sormuksen Kustaan sormeen.)

KUSTAA (Liikutettuna.) Sinä metsänneito, sinä keijukainen!

ARVO. Metsänneitoja ovat morsiamemme. (Osoittaa sormustaan, jonka Inga on Allin laulaessa hänelle antanut.) Kahleissa olen minäkin!

KUSTAA (Innostuen). Kihloissa olevia miehiä ja niin uljaat morsiamet! Hei, pojat! Tämän ihmeellisen päivän kunniaksi pistämme tanssiksi tällä aurinkoisella niityllä. Laulamme "On jääkäri retkillään"…

(Kukin ottaa parinsa ja tanssi alkaa, poikien laulaessa "Kulkurin valssin" sävelellä):

On jääkäri retkillään vaaroissa vain, hänet saavuttaa surmakin voi. Ilo-luontonsa sentään on matkassa ain', Sotatorvi jos millonka soi. On mielessään siiloinkin kulta, hält' terveiset tuulonen toi. Ja keskellä tykkeinkin tulta sua muistaa hän, tyttönen, oi!

On jääkärin retkillä riemunsa ain', hän kohdata kullankin voi. Ah, sykkäilee syömensä onnesta vain, kun suudelman armas jo soi. Mut mieless' on siiloinkin turma, sen terveiset tuulonen toi, Ja vielä, kun saavuttaa surma, sua muistaa hän, tyttönen, oi!

(Jälkimmäisen värsyn aikana on poliisi Kokkare hiipinyt läheisyyteen vasemmalta ja, tunnettuaan jääkärit, jäänyt seuraamaan heidän puuhiaan pensaan takaa.)

KUSTAA (Innostuksissaan). Tämä päivä on suurenmoinen! Kolme vainottua jääkäriä kohtaa mielitiettynsä metsäisellä niityllä ja vaarallisen retkensä unohtaen jäävät huvittelemaan ja tanssimaan, aivan kuin ei maailmassa löytyisikään yhtään vihamiestä. Mutta — (huomaa poliisin) kukas tuolla pensaan takana kykkii?

OSMO (On myös huomannut poliisin). Otetaanpas, pojat, selvää! (Lähtevät kolmisin harppaamaan pensaikkoa kohti. Poliisi yrittää pakoon, mutta Kustaa saa hänet kiinni. Syntyy hetken kestävä tuima kamppailu, jonka aikana poliisi ampuu Osmoa käsivarteen. Tämä lyyhistyy maahan. Siirtyvät tapellen keski-alalle, jolloin tytöt peljästyksestä kirkuen juoksevat sinne tänne.)

ARVO. Väännä siltä ase pois!

KUSTAA (Vääntäen poliisilta aseen kädestä). Kokkare, sinä kirottu mies!
Tiedätkös, mitä teit?

POLIISI (Tempaa puukon vyöltään; hampaidensa välistä). Isänmaan petturit!

ARVO (On siepannut mauserinsa). Kädet ylös, taikka minä ammun!

POLIISI (On huomannut mauserpistoolin). Älä ammu! Saatan minä heittää tämän pois. (Viskaa puukon pois.)

KUSTAA (On siepannut mauserinsa männyn oksalta). Viemme äijän metsään ja teemme selvän! (Viittaa Arvolle ja hyökkäävät poliisin kimppuun, joka terhakasti rimpuilee vastaan.)

POLIISI (Hätääntyen). Tappaa ei saa!

INGA (Rukoillen). Pojat, älkää tehkö sitä… isäimme tähden!

KUSTAA (Rynnistellen poliisin kanssa; raivoissaan). Isäimme tähden juuri!

ALLI. Arvo, hillitse Kustaata! Kustaa, rakkautemme tähden! (Juoksee hillitsemään poikia.) Tule, Inga, tule!

INGA (On tarttunut Arvoa kaulasta). Arvo, rakkautemme tähden! Ei murhaa!

ARVO (Tempoen irtipäästäkseen). Onko hän säästänyt meitä? Hänhän murhasi Osmon!

POLIISI (jonka kädet Kustaan on onnistunut sitoa). Tappaa ei saa!

OSMO. Pojat, hillitkää itsenne! Minulla ei ole mitään hätää.

ELLI (joka on koettanut Osmoa auttaa; itkien). Käsivarsi poikki!

OSMO. Ei ole poikki. Lihashaava vain. (Samassa pääsee poliisi karkuun. Kustaa yrittää hänen peräänsä, mutta kun Alli riippuu hänen kaulassaan, ei hän pitkälle pääse.)

ARVO (Irroittautuen Ingan syleilystä). Se meni, hylky, ja ryssille sanaa viemään! (Katselee raivokkaasti ympärilleen.) Hei, pojat, nyt on lähdettävä! Pian ovat ryssät täällä!

ELLI (Itkien). Mutta mitenkä Osmo voi lähteä, joka on haavoittunut?

OSMO (Käsi siteessä). Kyllä minä kykenen. Auta minua vain pystyyn.
(Elli auttaa.)

KUSTAA (Irroittautuen Allin syleilystä). Lähdettävä on tai tässä tulee kuumat paikat. Hei, tytöt, leiriä purkamaan ja sitten jokainen omalle suunnalleen!

(Leiriä ruvetaan purkamaan suurella kiireellä. Pojat sitovat rensselit selkäänsä ja mauserit vyöllensä. Tytöt kokoilevat tavaroitaan. Elli auttaa Osmolla rensseliä selkään. Etäältä kuuluu pari laukausta.)

KUSTAA. Siellä ne pirut tulevat. (Ojentaa kätensä Allille.) Jää hyvästi, Alli! Jumala siunatkoon sinua! (Sulkee Allin syliinsä.)

ALLI (Itkien). Voi, Kustaa, jos ne saavuttavat teidät.

KUSTAA. Kas ei! Metsien suojassa me kyllä puolustaudumme. (Huutaa.)
Kiiruhtakaa!

ARVO (Hyvästellen Ingaa). Hyvästi, Inga, sinun jääkärisi lähtee.
(Sulkee Ingan syliinsä.)

INGA (Itkien). Voi, Arvo, Arvo! Minä kuolen, jos sinä kaadut.

ARVO. Elämä ja kuolema ovat Jumalan kädessä. — Osmo, oletko valmis?

OSMO. Valmis olen. (Hyvästelee Elliä.) Elli, morsiameni, jää hyvästi!
(Sulkee Ellin syliinsä.) Hyvästi tytöt! Terveisiä kotiin!

KUSTAA. Hyvästi, tytöt!

ARVO. Hyvästi, tytöt! Meidän täytyy nyt mennä.

(Lähtevät nopeasti oikealle.)

TYTÖT (Silmiään pyyhkien ja vuoroin nenäliinojaan heilutellen). Hyvästi… hyvästi! (Vasemmalta kuuluu kaukaista huutoa: 'Hohooi!' Tytöt tähystelevät peljästyneinä sinnepäin. Oikealta kajahtaa jääkärien laulu: "On jääkäri retkillään vaaroissa vain". Ensimmäisen värsyn perästä syöksähtää näyttämölle poliisi, huitoen ja viittoen vasemmalle: "Tänne päin!" Jääkärit aloittavat toisen värsyn, joka kuuluu jo heikommin, mutta silti kyllin selvästi.)

ELLI (Huutaen oikealle). Pojat, olkaa varuillanne!

KUSTAAN ÄÄNI (Oikealta, kaukaa). Huoleti olkaa! (Laulu katkeaa ja kuuluu jääkärien yhteislaukaus, jolloin poliisi säikähtäen juoksee vasemmalle huutaen: 'Hei, maltsii, tänne päin!' Kuuluu jääkärien laulu: '… on mielessä silloinkin turma, sen terveiset tuulonen toi' j.n.e. Tytöt juoksevat oikealle. Näyttämö hetkeksi tyhjänä, kunnes yht'äkkiä vasemmalta syöksyy puolikymmentä ryssää näyttämön yli oikealle, poliisi etunenässä.)

Esirippu.