RISTI

Rakkaustarina

Kirj.

SIGBJÖRN OBSTFELDER

Suomentanut

J. Siljo

Kirjallisia pikkuhelmiä XXXVIII

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1911.

Sigbjørn Obstfelder (1866—1900) on Norjan kirjallisuuden omintakeisimpia lyyrikkoja. Kaikkeen hänen tuotantoonsa, myöskin suorasanaiseen, on painunut lyyrikon unelmoiva sävy, joka ilmenee varsinkin erinomaisen herkässä, samalla sekä musikaalisessa että kiinteän täsmällisessä poljennossa. Yksinkertaisuus on hänen runoutensa silmiinpistävimpiä ominaisuuksia; mahdollisimman yksinkertaisella sanontatavalla, jonka hän kuitenkin oman omituisen rytminsä ja omien runokuviensa kautta kehitti yksilölliseksi, hän tulkitsee yksinäisen ja elämää melkein lapsenomaisesti vierastavan sielun ahdistusta ja ijäisyydenkaipuuta, öisiä mielialoja sekä rajatonta myötätuntoa kaikkea orpoa ja särkyvää kohtaan. Yksinkertaiset ovat hänen aiheensakin: elämän pimeydessä kohtaa kaksi orpoa sattumalta toisensa, jatkaakseen hetken päästä taas yksinäistä vaellustaan sitä aavistuttavaa ijäisyyttä kohti, jossa kaiken elämään ja valoon luodun oikea koti on. — Rakkaus-elämässä O. näkee heijastuksen siitä suuresta valkeudesta, johon hän, yön ja yksinäisyyden runoilija, nääntymykseen asti kaipasi. Ihmiselämän ilossa ja kiihkeässä humussa hän näkee sairautta, häpeätä ja kammoa, ja tämän näkemyksensä hän on useissa hiljaisissa, mutta mieleenpainuvissa runoissa lausunut julki. — O:n tuotanto oli hyvin rajotettu, mutta sitä keskitetympi ja omintakeisempi sävyltään. Ensi teos "Digte" ilmestyi 1893, "To novelletter" 1895, "Korset" 1896, "En praests dagbog" 1900; j.n.e. Suomeksi on neiti Anna-Maria Tallgren julkassut teoksessaan "Runoilijoita" 1910 luonnekuvauksen Obstfelderistä.

Hän on hoikka ja notkea. Hänen käyntinsä ei ole tasaista, kevyesti hypäten ottaa hän joka neljännen askeleen.

Äkkiä poimii hän kiven maasta, singahuttaa sen kauvas pitkin meren pintaa siten, että se hypähtää jälleen ylös yksi, kaksi, kolme kertaa.

Sitten hymyilee hän kohti etäisyyden väräjäviä ääriviivoja. Sen jälkeen ottaa hän kaksi tanssiaskelta.

Mutta kas! Mitäs se on? Hän istuutuu. Hän käy niin vanhan, vanhan näköiseksi kasvoiltaan. Hänet valtaa surumielisyys. Mitähän surun syytä mahtanee hänellä olla, hänellä, joka on niin nuori.

Sitä ei kestä kauvan. Korkealle ilmaan hypähtäen hiipii hän puisto-aidan ympäri, poimii kukan ohijuostessaan, purasee poikki kaksi kolme terälehteä, heittäen ne sitten luotaan, astuu varpaillaan sisään.

Hän lukee puoli sivua. Sitten hiipii hän jälleen ulos katkerasti itkien. Kukaan ei ole jutellut hänen kanssaan. Hän ei ole kiistellyt kenenkään kanssa.

Hän seisoo ulkona ja puhelee itsekseen jotain hampaittensa välistä, sähisten kuin kissa. Hän seisoo nurmikolla. Aurinko laskeutuu. Vesi loiskii. Rauha on kaikkialla.

Mutta hän puristaa nyrkkiään. Kätensä on hän kohottanut ylös. Nuori povi aaltoilee uhmaavasti, hänen katsoessaan merelle päin. Ja äkkiä kiljasee hän niin, että kottaraiset kauhuissaan pyrähtävät lentoon: Minä tahdon! Minä tahdon!

Rinnan aaltoilu hiljenee. Myrsky on tauonnut. On niin rauhallista.
Silmät ovat suuret, silmäterät mustat.

Hän on paneutunut maata. Käsivartensa, nuo lihaksiset, hoikat kuin käärme, on hän ojentanut ylöspäin. Silmät ovat sulkeutuneet. Nukkuuko hän?

Ei. Äkkiä hypähtää hän ylös, liinavaatteet kietoutuvat hänen ympärilleen, ja hän sähisee: Minä tahdon! Minä tahdon!

Mitä hän sitten tahtoo?

* * *

Tämä kuva on niin usein edessäni. Enkä minä kuitenkaan häntä silloin nähnyt. En tuntenut häntä silloin. Kun kohtasin hänet, ei hän ollut varreltaan hoikka, vaan rehevä ja täyteläinen, ei ollut silloin hänen kasvoillaan tuota ikuista vaihtelua, eikä hänen rintansa uhmaa tuntenut.

Toisella tapaa hänen kasvonsa väreilivät. Ne saattoivat saada ilmeen, joka niitä jo kauvan oli hallinnut, vaihtaakseen sitten toiseen, pysyvään.

Minkätähden näen edessäni nyt, kun koetan vierottaa hänen kuvansa mielestäni, juuri tämän, tämän, jota en tuntenut? Senkö tähden, että niin hyvin muistan, kuinka hän eräänä aamuna kohotti paljaan käsivartensa ylös kattoa kohti — hän nousi äkkiä ylös, hän kohotti käsivartensa ja kaikki hänen kasvolihaksensa olivat jännittyneet — merkiksikö sekin tätä:

Minä tahdon! Minä tahdon!

* * *

Kuinka hänen silmänsä saattoivatkaan välähdellä! Niinkuin hänellä olisi ollut aurinko rinnassaan.

Mutta hän saattoi myös itkeä niin herkästi. Hän tuli silloin luokseni, heittäytyi, syliini, ja itki niin, että koko hänen ruumiinsa, hartiat, rinta, vartalo vapisivat.

Silloin en todellakaan voinut muuta kuin kevyesti ja hellävaroen vetää hänen päänsä rinnalleni ja siten häntä luonani pitää.

Minulla olikin oma omituinen tapani kohdella häntä, ja hän piti siitä. Sillä hänen oli tapana sanoa, että hän rakasti minua, sillä olin ainoa, jonka luona hän uskalsi itkeä mielensä keveäksi. Hän sanoi rinnassaan olevan suuren kyynellähteen, jonka täytyi joskus saada pulputa tyhjäksi.

Minä en tiedä, mistä se johtui, vaan tunsin usein rinnallani ikäänkuin raskaan painon, ja pitäessäni häntä itkevänä luonani, tunsin samoja tunteita kuin äiti, hänen synnyttäessään uuden olennon maailmaan. Minusta tuntui, kuin tekisin jotakin hyvin syvää ja vakavaa, jotakin, joka oli tuleva kirjotetuksi minun elämäni tilikirjaan.

Olin kerrankin, hänen poistuessaan luotani tuollaisen kohtauksen jälkeen, tuntevinani kipua sydämeni kohdalla, niissä hänen päänsä oli levännyt, ja ääneen sanoin silloin itselleni: Ei hän varmaankaan koskaan voi minua hyljätä!

* * *

Hyljätä minut! Asuiko hän sitten luonani? Enhän edes tiennyt, mitä hän itki! Hänen kyyneleinen surunsa oli aivan tuntematon minulle.

Se oli juuri se, joka oli niin harvinaisen pyhää: Minä en urkkinut.
Annoin hänen vaan itkeä luonani!

Minä sanoin ja ajattelin: Hän kärsii. Hänen olonsa ei tyydytä häntä. Tuntuu hyvälle saada jonkun luona itkeä. Se helpottaa. Minä ymmärrän kärsimyksen. Mielelläni sen vastaanotan, hänenkin tuskansa minä tahdon sulattaa, jos vaan voin.

Hyljätä minut! Hän tuli luokseni silloin tällöin.

Muuten en hänestä mitään tietänyt.

Ehkäpä joku mieshenkilö oli tuottanut tuskaa hänelle. Minä en sitä tiennyt, minä. Mahdollista oli myöskin, että hän itse oli tehnyt jotain, joka oli syynä hänen loppumattomaan suruunsa.

Minä en sitä ajatellut. Ajattelin vaan näin: Hänellä ei ole rauhaa! Hän ei tunne hyvän ja yksinkertaisen elämän iloa. Minä tahdoin niin mielelläni rauhottaa häntä, nähdä hänen povensa iloisesti, hitaasti, rauhallisesti aaltoilevan.

* * *

Hän kulki edestakaisin huoneessani. Hän istui viereeni, nojasi päänsä olkaani vasten, suuteli minua.

Hänkin ilostui, kun minä häntä suutelin. Ja hän sanoi, että hän rakasti minua.

Oliko se totta? Rakastiko hän minua jo silloin?

En tiennyt, missä hän väliaikansa vietti. En tiennyt mitään hänestä. En kysellyt häneltä. Joka kerta kun nielemisen halu houkutteli minua, tuntui, kuin joku olisi minua siitä pidättänyt.

* * *

Hänellä oli vaaleansiniset silmät. Kun hänellä oli päällään vaaleansininen samettipukunsa, voin tuskin sanoa, mikä oli sinisempää, puku vaiko silmät. En tiennyt, mikä pehmeämmin loisti.

Vaaleansininen samettipuku! Kuinka paljon voi liittyäkään elämässä kuolleisiin esineisiin, pukuun, rannerenkaaseen. Ihmiset tekevät kuolleet kappaleet eläviksi.

Minun ei tarvitse muuta kuin mainita nämä sanat: vaaleansininen samettipuku — niin näen pitkän jonon hetkiä edessäni.

Mutta erittäinkin yhden. Se ei tosin ole mikään tapaus. Siihen ei liity mitään myrskyistä. Kuin syvän veden rauha oli se ilta.

Puu, johon nojaten hän istui, joki joka tyynenä ohitse juoksi.

Minä sanoin näin:

Katsos kuinka joen juostessa aita pysyy paikoillaan. Vasta aitaan katsoessa voi huomata, että joki juoksee.

Sanoja, joilla ei muuta merkitystä ole. Ja kuitenkin minusta tuntuu, kuin kuulisin ne taas aikojen takaa, jotka ovat häipyneet jo, ja aivan kuin taikakeinoin loihtivat ne esiin päiviä, jotka eivät koskaan palaja.

Hänen värähtävä "niin". Aivan kuin olisin puhunut hänelle jostain kauheasta asiasta.

Ja sitä seurasi ilo.

Sillä kun olimme molemmat hyvän aikaa istuneet ääneti, katsellen samaan paikkaan ja joen juoksu oli kietonut katseemme, sanoi hän vihdoin:

— Minä olen iloinen.

Minä — olen — iloinen, sanoi hän hiljaa ja hitaasti.

Sitä iloa, jonka nainen tuntee, kun hän on täysin kehittynyt, ja sitä sävelten aaltoilua, joka hänen rintansa laajentaa. Se verhoo silmän niin pehmeäksi. Se on kuin kuutamoisen valojuovan väreily lahdella.

Kuinka selvään näen sen edessäni. Lehtien peittämä samettipuku, aivan kuin sulautuen yhdeksi hänen ruumiinsa kanssa, joka senkautta sai väriä.

Hän oli niin somannäköinen siinä. Sametin verhoamana kohosi ja laskeutui korkea rinta, sulautuen yhteen tummansinisten, väräjävien varjojen kanssa.

Alan kai tulla runolliseksi. Pyydän anteeksi. Mutta minusta on niin mieluista viivähtää näissä yritelmissä tehdä kuvaukseni todellisuuden mukaisiksi.

Mitä pitemmälle ilta pimeni, sitä epäselvemmiksi kävivät hänen piirteensä, sulautuen viimein yhteen lehtien ja ääneti kuluvien hetkien kanssa.

Sinä ainoana iltana hän tahtoi tupakoida. Hän sanoi:

— Minä näen hehkun sikaristasi, se on ainoa, mitä minä näen.

Minä sanoin:

— Minä näen sinun sikarisi hehkun ja sinun kätesi.

Hän sanoi:

— Nyt vain kuulen joen solinan. Ennen en sitä kuullut. Silloin sen ainoastaan näin.

Joku muistaa sellaiset paljaat lauseet kauvan, kun hehkuvat sanatkin ovat jo haihtuneet. Se ei ole kirjotettua, sillä se on sävel, joka on syvälle korvaan kätkeytynyt, sävel, joka soi yhteen kokonaisuuden kanssa.

Siitä on monta vuotta nyt. Mutta on öitä, jolloin nuo kaksi hehkuvaa sikaria näkyvät edessäni pimeässä, ja nuo äänettömät sanat kaikuvat hiljaisuudessa.

* * *

Olikohan se ehkä suloisin hetki, jolloin en vielä ollut elänyt sitä, joka elettävä oli. Tämä suuri hiljaisuus, ennenkuin elämä ja surut tulevat, onko se suloisin?

Hän istui silloin aivan vastapäätä minua. Hän sanoi, että hän oli iloinen. Hänen ilonsa teki minutkin iloiseksi.

Mutta tunsinko minä hänen iloansa? Ymmärsinkö minä sitä?

Senjälkeen tuli paljon surua. Mutta ei! Kauneimmat hetket, ne tulivat myöskin jälestäpäin. Niin ihmeellisesti yhteenliittyneinä tulivat nuo rikassisältöiset ja raskaat hetket, jotka saivat rintani kuohuksiin, ja kiihdyttivät mieltä, joka ennen oli ollut niin rauhallinen.

Ihmeelliset päivät, auringonpaistetta ja sadekuuroja kaiken sen lomassa!

* * *

Minulla ei ole aikaa taiteellisesti valmistaa kertomustani. Mieleni kuohahtaa, kun johdan muistiin nuo ajat, ja kuitenkin pitäisi minun saada kertoa kaikki, saadakseni rauhaa. Kohta loppuu myöskin yö. Olen jo kuullut linnun heräävän. Minä tahtoisin kuvailla, kuinka hänen vanhat, surullisennäköiset kasvonsa, hänet ensi kertaa kohdatessani, muuttuivat, ne saivat toisen ilmeen, rypyt silenivät, silmät saivat väriä, päivä päivältä kävi hän nuoremmaksi.

Tahtoisin kuvailla sitä onnea, jonka tunsin, tietäessäni syyn siihen olevan minussa. Että minussa oli voimaa siihen.

Viimein hän ikäänkuin monistui silmissäni. Tyttösen sulava notkeus lisäsi hentoutta hänen uhkeuteensa, neidon kaukaiset toiveet välkkyivät noilla kasvoilla, joille elämän huolet olivat jo virittäneet surunsuloiset sointunsa.

Se on ihme. Ja kuinka vaikeata minun onkaan selvittää, mitä oikeastaan tapahtui ja kuinka näin kävi.

Ja kaikki tämä oli punoutunut yhteen raskaitten, surullisten seikkojen kanssa.

Kun istun tässä, kirjottaakseni siitä, silloin ne sukeltautuvat eteeni, juuri kun haluan kutsua takaisin kuvan noista nuorentuneista kasvoista. Ja kun tahdon muistella sitä, miksi suru tuli ja levitti hohdettaan onnenhetkien yli, silloin taas näen tuon riehakkaan nuoruuden hänen silmissään, sen, joka on kaikista nuorin, joka on enemmän kuin nuoruus, uusi nuoruus, ikuinen nuoruus, nuoruus onneen luotu, nuoruus, minun luomani.

* * *

Niinkuin sinä iltana, jolloin hän oli saanut silkkihameen. Hän tahtoi ehdottomasti tilata viiniä. Hän poistui luotani sanaa sanomatta. Erääseen viinipuotiin.

— Madeiraa! huusi hän.

Hän jutteli ja nauroi, istui eräälle tuolille ja heilutteli jalkojaan kuin pieni tytöntyllerö.

Siellä seisoi joukko ihmisiä puhellen keskenään. Minä näin heidän seuraavan silmillään meitä, kun menimme ulos. Kuulimme yhden heistä kuiskaavan:

— Onnea!

(Tämä tapahtui niiden kolmen kuukauden aikana meren rannalla, niiden kolmen kuukauden, jotka olivat keskeytymätöntä riemua).

Hän heitti päänsä taaksepäin ja katsoi joukkoa silmissään iloisin "kyllä", mitä koskaan olen nähnyt. Minä en sitä unhota. Muistan myöskin, kuinka he jälkeemme katsoivat ilmeellä, ikäänkuin tahtoen sanoa:

— Emme koskaan ole nähneet noin kaunista. Löytyyhän maailmassa vielä onneakin.

* * *

Mutta minä huomaan, että tahdon mieluummin viivähtää noissa suloisissa hetkissä. En ole kertonut mitä sillä välin tapahtui. — Minä muistan niin hyvin, milloin ensi kerran näin Bredon. Me kohtasimme toisemme, niinkuin nykyaikaan on tapana, ravintolassa. Hän oli kuvanveistäjä.

Minulla on tuskin koskaan ollut niin äkillistä halua oppia tuntemaan ihminen. Vähitellen mekin jouduimme keskustelemaan kahden, me unohdimme toiset saman pöydän ääressä istuvat.

(Tässä kertomuksessani on niin vähän järjestystä. Minun pitäisi sanoa, että tämä oli jonkun aikaa ennen noita neljää kuukautta.)

En ole koskaan siten huomannut, kuinka toinen henkilö voi lausua julki sen, johon itse vasta etsii sanoja. Siinä on jotain kiusallista, sillä itsehän ehkä mieluimmin tahtoisi löytää oikeat sanat.

Me emme puhuneet taiteesta. Emme myöskään naisista. Muistan parhaiten sen, minkä hän lausui silloin, kun sähkövalo äkkiä rupesi lehattamaan ja ravintola kävi pimeäksi. Senjälkeen läksimme pois ja kävelimme kauvan pitkin katuja.

— Meiltä puuttuu kunnioitusta, meiltä puuttuu kunnioitusta! Onko meillä edes kunnioitusta aurinkoa kohtaan? — sanoi hän silloin sähkölampun sammuessa, noustessamme ylös ja puhellen mennessämme läpi tyhjän ravintolan.

— Aurinko, joka on aina uusi kaikessa siinä loistossa ja niissä valovivahduksissa, joita ympärillämme näemme…

Onko meillä kunnioitusta, — olimme tulleet ulos kadulle ja ohitsemme meni muutamia kuljeskelevia naisia, — onko meillä kunnioitusta naisen hymyä kohtaan? Naisen onnenhymyä, naisen onnenhymyä… Oi ei, olemme nyt koko ajan olleet puhumatta naisista, ja ehkä parhaiten puhummekin heistä, kun emme puhu heistä… Tahtoisin vaan sanoa: Kuinka usein haihtuu naisen onnenhymy?

Hän kuului niihin, jotka enemmän antavat äänessä ja lausunnassa, kuin itse sanoissa, ja jotka lyhyen hiljaisen hetken kuluessa äkkiä saavat sanotuksi asioita, saavat sanotuksi sen, joka on sisintä yksilöllistä, jonka palavin mielin tahtoo saada sanotuksi.

— Ja eikö meidän pitäisi kunnioittaa sitä hetkeä, jolloin meitä hymy kohtaa — eikö meidän pitäisi polvistua suutelemaan naisen jalkaa, kun hän hymyilee!

Me emme sitä tee. Meillä ei ole kunnioitusta.

Korkein valta maailmassa on sulous.

Tälle ajalle se on huono valtias… Ehkäpä onkin aina ollut yksinvaltiuden laita hiukan huonosti.

Kunnioitus… mitä minä sillä tarkotan? Siinä tarkotan sillä esimerkiksi sitä, että meillä pitäisi olla kunnioitusta itseämme kohtaan. Emme saisi kiduttaa itseämme hakemalla kaikkea surkeutta ja vikoja itsestämme. Meillä ei, Jumalan nimessä, ole mitään oikeutta kiduttaa itseämme, meillä ei ole enemmän oikeutta kiduttaa itseämme kuin muitakaan. Jumala tiennee, onko meillä! Hän kiivastui, puristi nyrkkiään, ja näytti unohtaneen minun läsnäoloni.

Kauvan senjälkeen sanoi hän:

— Ja me voimme itsekidutuksellamme kiduttaa toisetkin kuoliaiksi.

Hän sanoi sen niin hillitysti, ja sanan "kuoliaiksi" niin hitaasti ja surullisesti.

Ja samassa tarttui hän käteeni, sanoi hyvästi ja meni.

* * *

Kun olin lähtenyt hänen luotaan, jouduin uuteen, ihmeelliseen mielentilaan. Ja samassa oli Rebekan kuva (me emme koskaan maininneet toisiamme nimeltä, minusta hänen nimensä ei sopinut hänelle, hän tuntui samaa ajattelevan minun nimestäni) niin selvänä edessäni, ja omituista kyllä: selvempänä kuin silloin, nähdessäni hänet todellisuudessa. Ja kuitenkin olin pitänyt häntä käsivarsillani ja katsellut kauvan ja tarkkaan häntä.

Hän oli ikäänkuin muuttunut toiseksi mielessäni. Ja kysymys nousi minussa: Kuka hän on?

* * *

Kesti kauvan, ennenkuin nukuin ja maatessani ajattelin herkeämättä häntä. Omituisia ajatuksia. Oli kuin en häntä vielä olisi nähnytkään. Olinko koetellut hänen leninginrintamustaan? Olinko todella huomannut hänen kätensä puristuksen?

Ja korvissani kävi ikäänkuin tuulen humina:

Kuka hän on, kuka hän on?

Tahdoinko tietää hänen menneisyydestään? En. Tahdoinko tietää kuinka vanha hän oli? En. Tahdoinko tietää, oliko hän muita suudellut ja ketä? En.

Ei, sitä minä en tahtonut tietää. Kuka hän on, tuo syvällä mielessäni väikkyvä?

Ja — kenen oma hän on? Onko hän sitten minun?

— Niin, ja silloin hiipi minuun nousevan aamuruskon lailla ajatus: Jos hän olikin minun! Jos hän todella kuuluikin minulle! Eikö hän sitten ollut sanonut, että hän oli minun?

Kyllä. Olihan hän.

Mutta voiko se olla mahdollista? Oliko hän sitä todella tarkottanut? Enkö sitten koskaan ollut ajatellut, kuinka suloista olisi, jos hän olisi omani? Kuinka kirkkaalta tuntuisikaan tähtien tuike, ja kuinka aurinko mahtaisikaan loistaa!

* * *

Minä heräsin myöhemmin yöllä. Huomasin äkkiarvaamatta lausuvan! ääneen:
Hän on itkenyt. Minkätähden hän itkee?

Sytytin kynttilän ja nousin ylös. Hän oli tuonut minulle ruusuja, yhden keltaisen ja kolme punaista. En ollut niitä ennen nähnyt, enkä siis sitäkään, kuinka kauniita ne olivat!

Hän oli ne tuonut minulle. Minun poissaollessani oli hän asettanut ne vesilasiin. Otin ruusut, yhden kerrallaan, ja suutelin niitä. Sitten otin lasin ja asetin sen sänkyni viereen.

Tuoksu ei tehnyt minulle pahaa. Mutta minä vaivuin väkeviin ja kummallisiin unelmiin.

* * *

Pari päivää senjälkeen oli hän luonani. Puhuin hänelle uudesta tuttavuudestani, jonka olin tehnyt. Minä kuulun niihin henkilöihin, jotka, kun he pitävät jostakin naisesta, mielellään tahtoisivat, että hänkin oppisi tuntemaan ja pitämään kaikesta, josta he pitävät. Ne muut miehet, joitten kanssa siihen aikaan seurustelin, eivät minua niin miellyttäneet, että olisin tuntenut erikoista halua siihen. Toisin oli kuvanveistäjän laita. Hän oli tehnyt syvän vaikutuksen minuun, enkä voinut ajatella muuta, kuin että hän, Rebekka, ilomielin tahtoi tutustua häneen.

Minä ehdotin, että lyöttäytyisimme yhteen seuraavana iltana, söisimme ja joisimme viiniä yhdessä. Minä kuvittelin jo mielessäni sitä suloista tunnelmaa, joka syntyisi meidän kolmen yhdessäolosta, kuinka elämä silloin kohoisi ihanimpaan muotoonsa luonamme. Näin jo mielessäni hänen istuvan ja jännityksellä kuuntelevan kuvanveistäjää, ja kuinka itse istuin nauttien hänen silmiensä väreilystä, hänen seuratessaan puhetta.

Minä havahduin äkkiä, kun hän suudelmallaan keskeytti minut, kieltäen suostumuksensa.

Minä pyysin häneltä selitystä. En voinut uskoa, että se oli hänen tarkoituksensa. Ehkä se oli vaan pientä, hienoa keikailemista, tai ehkäpä myös jonkinlaista hitautta uuden tuttavuuden solmimiseen.

Mutta kaikkiin perusteluihin vastasi hän suutelemalla kieltäen.

Puhuin hänelle enemmän tuttavastani, aina suuremmalla lämmöllä ja ihailulla. Hän istui vaan ja katseli minua, silmissään ilme, niin syvä, etten niissä ennen ollut sellaista huomannut.

Viimein heittäytyi hän polvilleen eteeni, ojensi molemmat kätensä puoleeni ja sanoi — melkein kuin tuskassa:

— Oi, älä minua enää pyydä, rakkaani.

En koskaan ennen ollut nähnyt häntä sellaisena, kuin tämän keskustelun jälkeen. Tai mahtoiko se olla sitä, että itse olin alkanut katsoa häntä toisilla silmillä?

Kasvot olivat niin soman lämpimät, silmät olivat käyneet niin hiljaisen syviksi.

Kun hänen piti lähteä, järjesteli hän hiuksiaan peilin edessä. Minä lähestyin häntä. Näimme kumpikin kasvomme peilissä. Hän näki minun. Minä näin hänen.

Oliko se kyynel, joka hänen silmässään kiilsi? Vai oliko se onnenhymy?

* * *

Seurustelin tähän aikaan paljon Bredon, kuvanveistäjän kanssa. Omituinen myötätuntoisuus lähensi meidät toisiimme. Ainakin tunsin minä sitä häntä kohtaan. Hänessä oli jotain, jota en muissa ollut huomannut, ja joka sai minut tekemään sen havainnon, että kaikki, mitä voin tuntea, nähdä ja ajatella, eivät olleet erikoisuuksia, joita ei olisi voinut olla muillakin kuin minulla, mutta että sama voisi myös toisten ihmisten rinnoissa värähtää, ehkä jonkun niistä parhaista, niistä, joihin elämän sävel voimakkaimmin vaikuttaa.

Minusta oli myös mieluista, ettei välillemme muodostunut mitään niin sanottua "ystävyyttä". Emme koskaan puhuneet puhtaasti yksityisistä asioistamme. Minä en edes tiennyt, missä hän asui, eikä hänkään tiennyt sitä minusta. Kohtaamiset kahden henkilön välillä olivat niin luonnolliset, vapaat, ja seurustelussamme oli niin paljon kunnioitusta niitä toistemme ominaisuuksia kohtaan, joita kukin tahtoo osalleen saada. Hän ei koskaan antanut minulle sitä erittäin lujaa kädenpuristusta, joka velvottaa. Silloin tulee kysyneeksi itseltään: Mitä se oikeastaan merkitsi? Hänen kädenpuristuksensa tuli ainoastaan silloin, kun jokin oli häntä tai meitä molempia liikuttanut.

Hän saattoi lausua sanoja, jotka johtivat ajatukseni jo kauvan kaivatuille aloille. Minä saatoin esittää asian, joka hänestä oli kuin puuttuva rengas ketjussa, jonka kanssa hän oli askartanut.

Oli kuin olisi luonto suurentunut ja pyhittynyt ympärillämme yhdessä olomme aikana, elämäämme kirkasti kuin hetkinen valonheijastus, joka teki sen jännittäväksi, jollaiseksi kukin elämänsä tahtoisi. Ja kun erosimme, tuntui kuin yhtäkkiä olisi jotain salaperäistä meidän välillemme tullut — sitä salaperäisyyttä, joka kuitenkin on elämässä ja joka sitä ympäröi.

Muistan niin hyvin, kun tulin asuntooni kävelyretkemme jälkeen ja etsin tulitikkuja. Esineet saivat loistoa, aivankuin ikuisuuden heijastusta, ja minä sanoin itselleni: Täällä sinä asut, täällä on asuntosi, missä osan maallista elämääsi vietät, minkä ilmaa jonkun aikaa hengität.

Sillätavoin tulin hänen atelieriinsä. Tahtoisin sen mieluummin toisella tapaa kuvata. Jos mahdollista, tekisin sen sävelin. Minua surettaa tehdä se sanojen avulla, jotka ovat, välttämätön ilmasumuoto kaikkeen. Eikö se ole samaa kuin tehdä kaksinkertaiseksi tuska? Ja eikö ole synti toistaa sitä, joka jo on ollut. Joka oli, se oli, se loisti ja sammui! — Hän näytti minulle ensin varhaisimmat maalauksensa. Ne eivät tehneet minuun minkäänlaista vaikutusta. Ne näyttivät minusta ainoastaan puoleksi yhteensulaneelta sekotukselta, vaikutuksia ja hentoja yritelmiä löytää oma itsensä, joka ei vielä ollut täysin noussut näkyviin elämän kylvystä.

Mutta sitten ilmeni jotakin erikoista hänen teoksistaan. Niissä oli ensinnäkin eräs pää. Sen nähdessäni, johtui samassa mieleeni ilta, jolloin ensi kertaa olimme olleet yhdessä, — ei juuri erikoisemmin sen-iltainen keskustelumme, kuin sekään, mikä minussa itsessäni oli tapahtunut kotiintultuani. Kuinka olin itselleni sanonut: Hän, Rebekka, on mielessäni muuttunut uudeksi.

Kaikki hänen maalauksensa olivat erilaisia, aivan erilaisia. Niissä oli sekä iloa, surua että mietiskelyä. Mutta minun silmissäni ne kaikki sulivat yhdeksi.

Se esittää naista, joka tahtoo suudella. Niinkuin koko hänen olentonsa tahtoisi vaipua suudelmaan, hän tahtoo suudella, kuten tiikeri hyökkää saaliinsa kimppuun. Niinkuin hänen huulensa äänetönnä huutaisivat: Nyt minä tahdon suudella, en tiedä, tulenko elämässäni useampia kertoja suutelemaan, ja siksi minä tahdon suudella, — minä tahdon, minä tahdon!

Tunsin äkkiä piston sydämessäni. En koskaan ennen ollut tuntenut samanlaista. Olikohan muitakin kuin hän, jotka samalla tapaa tahtoivat suudella?

Oliko hän, Rebekka, seisonut tuolla ravintolassa, antanut vaatteiden päältään pudota, niinkuin mallit tekevät? Ainoa nainen, jota käsivarsillani olin pidellyt, — oliko joku toinenkin, joka tunsi jokaisen hänen ilmeensä, tunsi paremmin kuin minä, — hänen liikuntonsa, hänen liikuntonsa, kun hän työnsi hiuksensa noin taaksepäin — tai kun hän pusersi rintansa minua vastaan! — Niin! Nyt ne kaikki näin samalla kertaa edessäni!

Niin, hän se oli. Kaikki tässä hymyilee. Vaikea eroavaisuutta kasvoissa ja jäsenissä olikin, oli niissä kuitenkin aina jotain hänen olemuksensa sielukkaisuudesta, hänen jäsentensä sointuisuudesta.

Minä olisin tahtonut kiiruhtaa ulos, kätkeytyä johonkin, itkeä. Ja kuitenkin tunsin jonkunlaista itseäni kiduttavaa nautintoa seisoa siinä katsomassa, löytää jälleen piirteen täällä, jonka itse olin nähnyt, ja toisen tuolla, jota en vielä ollut huomannut, mutta jonka minä tiesin kuuluvan hänelle.

* * *

Kuljeskelin kauvan siellä täällä. Aivan kuin houreissa. En edes kävellessäni tointunut.

Äkkiä heräsi minussa ajatus: Mielikuvitukseni se leikittelikin kanssani. En ollut seurustellut muitten naisten, kuin Rebekan kanssa, jo kauvan olivat ajatukseni kierrelleet ainoastaan hänen ympärillään. Näin hänet kaikkialla.

Minä tunsin niin vähäosaisia. Ehkä löytyi joku, joka muistutti häntä ja jolla oli samat liikunnot. Ja ehkä Bredossa ja minussa oli jotain yhteistä, joka sai meidät näkemään samaa naisissa.

Olin, tullut lahden rantaan. Sillä oli yksi hiljaisista hetkistään. Suloinen tunne valtasi minut: Näin hänet kaikkialla! Näin hänen liikuntojaan kaikessa, mihin vaan katsoin. Kaikki naiset muuttuivat häneksi. Hän muodosti koko maailman.

Tuo syvä katse, jolla hän oli minua katsellut! Luonnossa, taiteessa, miehissä, kaikissa ilmeni ainoastaan yksi, josta kaikki säteili ulos ja johon se virtasi takaisin — se oli tuo katse!

Istuin eräällä penkillä, tätä ajatellessani. Samassa johtui mieleeni:
Tällä penkillä me istuimme ensi kertaa toisiamme suudellen.

Miksi juuri tällä? Mistä se johtui, että itsekään huomaamattani olin tullut juuri tänne?

Hän oli sanonut:

— Ei kukaan toinen suutele niinkuin sinä.

Tunsin jälleen piston sydämessäni. Hän oli ajatellut jotain toista. Hän oli muistellut toisia suuteloja. Ehkä hän samalla penkillä oli suudellut jotain toista. Ehkä samalla penkillä!

Olinko sitten koskaan ajatellut, ettei hän ennen ollut suudellut, ei myöskään ennen rakastanut? Mitähän minusta oli tullutkaan? Minkätähden kaikkea tätä mielessäni haudoin?

Hän oli tullut luokseni. Minä olin ottanut hänet syliini. Ja olin juuri ajatellut: Hän on ehkä rakastanut ja tullut petetyksi, ja siitä haavottunut. Minä olin ylpeillyt juuri siitä, että hän saattoi laskea päänsä niin turvallisesti rinnalleni, ilman että tein ainoatakaan kysymystä hänelle, ilman että minulla oli mitään menneisyyttä hänen kanssaan.

Itsehän olin tahtonut, että minulle kuuluisi ainoastaan nykyisyys, suuri, ihana nykyisyys, ihanampi ja ihanampi, aina sen mukaan kuinka tämä tunne hänessä kasvoi ja tunkeutui hänen olentoonsa ja lämmitti hänet kokonaan.

Ne eivät tosin olleet mitään selviä ajatuksia, ainoastaan vaistomaisia.
Nyt sen vasta huomasin, että olin sen sillä tavalla tahtonut.

Joka kerta, kun käteni siveli penkkiä, missä hän oli istunut, missä hänen hameensa oli poimuillut, tunsin pistoksen:

Se oli hän, joka oli siinä kuvassa, ainoastaan hänen jäsenistään kuvastui sellainen sielukkaisuus.

Tiedustelin Bredolta, oliko hän käyttänyt samaa mallia useimpiin maalauksiinsa.

Hän sanoi:

— Minä luulen, että hän tietämättäni on joutunut moneen maalaukseen.

Noissa sanoissa oli jotain, joka kiusasi minua. En ollut ajatellut, mitä hän tarkotti noilla sanoillaan. Mutta äänensävy oli varma.

* * *

Nuo sanat seurasivat minua lakkaamatta.

Minkätähden tämä mies on heti ensi hetkestä vetänyt minua niin vastustamattomasti puoleensa? Johtuiko se juuri siitä, että Rebekka ehkä oli ollut hänen elämässään, muodostunut hänestä, antanut sielua hänen maalauksilleen.

Ja se salaperäisyys, joka ajan kuluessa oli välillemme muodostunut — se oli nainen.

Juuri häntä minä, itsekään sitä tietämättäni, olin Bredossa etsinyt — kaikua hänen äänestään minä olin etsinyt Bredon äänen soinnussa, — kuvastusta hänen sielustaan Bredon vaihtelevista mielialoista.

Jos niin oli, eikö minun silloin pitänyt vihata tuota miestä? Eikö minun olisi pitänyt vihata tuota naista, joka ei ollut suora minulle? Eikö minun myös olisi pitänyt vihata elämää, joka saattoi minut osalliseksi arpapeliin?

Jotain siitä, joka tekee meistä miehiä elämässä, nousi vastaani kaikista näistä painavista ajatuksista. Äkkiä voi huomata jotain ulkopuolellaan olevaa, jotain korkeampaa, voimakkaampaa kuin itse on, se liikuttaa, se voi tulla omaksi ja sen kautta itse tulee entistään vahvemmaksi, ja rikkaammaksi, rikkaammaksi surusta, rikkaammaksi ilosta, aina sen mukaan kuinka arpa lankeaa.

Tässä kaikessa on jotain voimakasta: ei tuon ratkaisun ottaminen, eikä myöskään sen määrätyn tuomion lausuminen siitä, joka yksilöä kohtaa. On kuin häviäisi äärettömyyden suuruuteen, — ja itse tulisi suuremmaksi, antaessaan sielunsa täyttyä tuosta suuruudesta, sensijaan, että sulkisi sillä tien.

Sitä on niin vaikea selittää. On asioita, joita voi toiset, käyttämällä oikeita sanoja, saada ymmärtämään, — mutta on myös yksinkertaisia asioita, joita, huolimatta sanoista, ei voi ymmärtää ilman, että jotain samantapaista on itse kokenut.

(Minä filosofeeraan ehkä liian paljon. Mutta kun nyt istun ja koetan nähdä kokonaisuuden edessäni, kuinka se oli yhteenkutoutunut, kuinka näkymätön oli pannut kuteet näkyvään, ja kuinka se, joka oli kasvanut ja tullut siksi suureksi loimuavaksi, oli juuri sitä, joka oli hämärää, ja jota ei helposti voi selittää, ja minä tunnen kaihoisaa tyydytystä saada nähdä, kuinka tuo kaikki syvemmällä tapahtui).

Minä tunsin, etten saattaisi vihata enkä syyttää. Sen sijaan täytti minut ihmeellinen surunsekainen odotus. Mitä oli kohtalo tuova?

Minä tunsin olevani kuin laajakupuinen kirkko, joka hiljaa odottaa virrenveisuuta. Siitä voi viritä häälaulu, mutta se voi myös muuttua suruhymniksi.

* * *

Tämä odotus hallitsi minua kokonaan, kun hän seuraavalla kerralla oli luonani. En koskaan ollut häntä kohtaan sellainen ollut. Hän tahtoi suudella minua. Minä väistyin häntä. Hän pyysi minua puhumaan. Minä vaikenin.

Istuin sitten huoneeni toiseen nurkkaan. Ja kuitenkin minusta tuntui, kuin tämä välimatka olisi ollut suurempi kuin mikään muu maailmassa.

Kaikki minussa kaipasi hänen puoleensa. Enemmän kuin koskaan ennen. Minä odotin jotain tulevaksi, jotain, joka kaiken lämpöni sytyttäisi. Tahdoin syleillä häntä niinkuin en koskaan ennen ollut syleillyt, ja salasin katseeni. Tahdoin sanoihini ja ääneeni vuodattaa jotain lempeän hehkuvaa, niinkuin en ennen eläissäni, — ja minä vaikenin.

Tunsin, että hänessä tapahtui jotakin. Silläaikaa, kun kaikki minussa ikäänkuin tahtoi sytyttää koko elämäni hehkuvaksi roihuksi, tunsin aavistuksena, että hän tunsi virtaavan vastaansa vain jotain jäistä, surmaavaa kylmyyttä.

Saatoin mielessäni tuntea, kuinka hänen kasvonsa surullisesti värähtelivät. Minulla oli polttava halu saada nähdä hänen ilmeensä. Mutta minä voitin haluni.

Jo paljon aikaisemmin kun hän oli ehtinyt lausua sanaakaan siitä, minkä minä nyt esitän, tuntui kuin minussa olisi värissyt ja itkenyt: Nyt hän tahtoo puhua, nyt käy taistelu hänen rinnassaan, hänen on vaikea saada sanat lausutuiksi, hän pusertaa ne esiin:

— Tahdotko sinäkin kiduttaa minua?

Hän lausui sen hiljaa, hyvin hiljaa ja soinnuttomasti, aivankuin hän itse olisi ollut noitten sanojen ulkopuolella, jotka hän lausui. Senjälkeen nousi hän hitaasti ylös. Ymmärsin, että hän oli päättänyt lähteä.

Mutta samassa kun erilaiset tunteet minussa myllersivät — se, mikä viime aikoina oli minua ahdistellut, haihtui pois, kaikki se, mitä jo alussa olin tuntenut, tuli takaisin, — juoksin hänen luokseen, pakotin hänet sohvaani, polvistuin hänen eteensä, ja huusin, mitä ennen en ollut edes kuiskannut.

— Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua päivin ja öin, minä rakastan sinua hulluuteen asti.

Hän kuunteli minua ääneti, hiljaisin silmin.

Hänen rintansa aaltoili tätä sanoessani ja vielä jälkeenkinpäin. Sitten heittäytyi hän rajusti syliini ja itki, niinkuin ei koskaan ennen. Mutta keskellä kyyneltulvaansa nousi hän ylös ja sanoi, ikäänkuin tahtoakseen antaa merkitystä näille sanoilleen:

— Nyt minä itken itseni vapaaksi kaikesta siitä, mitä olen kokenut.
Hetken perästä sanoi hän:

— En enää koskaan aio itkeä.

Siihen taukosi hänen itkunsa. Ja — — hän nukahti rinnalleni, siinä istuessamme. Minä istuin ja pitelin häntä, niinkuin pidellään pientä lasta. Istuin ja katselin ympärilleni ja kuuntelin hänen hengitystään.

Näin kuuman posken ja siinä kostean suudelman jäljet. Hän oli puolivalveillaan.

Hetken perästä:

— Oh, sinähän se kuitenkin olet. Olin jo niin peloissani siitä, etten luonasi olisikaan.

Se oli viimeinen kerta kun näin hänen itkevän.

* * *

Olin istunut vastapäätä häntä, kylmänä ja vieraana, niinkuin hän ei minua lainkaan liikuttaisi. Ja juuri vähän jälkeenpäin oli se tapahtunut.

Kuinka se kaikki oli käynyt? Minä en sitä ymmärtänyt. Tiesin ainoastaan, että, hänen aikoessaan lähteä, ikäänkuin tulikirjaimin näin edessäni sanat:

Hän ei saa, ei saa mennä. Ja niin olin sanonut sen. Tuulispäänä oli rinnastani pulpahtanut rakkauteni tunnustus.

Hän oli lausunut ne sanat, jotka minuun niin koskivat. "Sinäkin, — sinäkin niinkuin se toinen", tahi "ne toiset."

Ja juuri silloin oli se tapahtunut. Juuri silloin, hänen lausuessaan tuon surua sisältävän, tunsin itsessäni huutavan: Minun täytyy — minä tahdon — suudella hänen leninkinsä liepeitä.

Se oli yksi niitä harvoja kertoja elämässäni, jolloin olin toiminut, tietämättä edeltäpäin tekoni seurauksista, aivankuin tuntemattomien voimien pakottamana. Siinä tuntee jotain miellyttävän nöyryyttävää. On kuin kevyt väräjävä lämpö virtaisi pitkin selkää ja hartioita, ja on kuin ei sydänkään painaisi rinnassa, vaan lepäisi jollakin ilmavuoteella.

Huone oli muuttunut temppeliksi, jossa nuo sanat olivat kaikuneet. Kaikki vieri pois onnen huumeessa, onnen, joka kätkeytyi suureen kyyneleeseen.

Ja ennenkuin nukuin, sain nähdä kauniin näyn, jolloin ajatukset loppuivat ja unelmat alkoivat: Koko maailman avaruus oli suuri väreilevä kyynel, jossa kaikki tähdet ja aurinko uivat.

* * *

Mutta minulla ei ollut lepoa. Heittelehdin edestakaisin.

Milloin sain halun atelieriin, ja kävelin edestakaisin sen ohi menemättä kuitenkaan sisälle. Milloin tunsin suurta pulppuilevaa iloa itsessäni, ylpeätä halua saada itse hallita nykyisyyttä ja tehdä se rikkaaksi. Tahdoin suojella häntä, varottaa häntä kaikesta, joka oli ollut ja joka oli tuleva. Oliko hän senvuoksi vähäisempi, jos hän toisillekin oli jotain ollut. Eikö hän vaan ollut sitä rikkaampi, salaperäisempi?

Mutta ah! silloin tuli jälleen se toinen! Ja itsekään tietämättäni olin tullut ylös. Seisoin käytävässä, kuulin sydämeni lyövän. Se kolkutti rinnassani: Tätä sinun ei pitäisi tehdä! Tämä ei ole kaunista. Tätä sinun ei pitäisi tehdä.

Ja kuitenkin sen tein.

Muutaman askeleen päässä ovesta pysähdyin. Sillä sieltä kuului ääniä.
Bredo ei ollut yksin. Se toinen ääni oli Rebekan.

* * *

Se meni ohitse kuin salama, mutta minä en sitä koskaan unhoita: Minä ulkopuolella — tuolla sisällä Bredo, jota kohtaan olin tuntenut enemmän kuin ketään muuta miestä, — Rebekan ääni, se joka oli kuiskaten puhunut ja itkenyt huoneessani.

Ehkä hän seisoi siellä alastomana. Se, jota minä uskalsin ainoastaan aavistaa, jonka ajatteleminenkin tuntui minusta rikokselta, se oli tuolla sisällä toisen silmien edessä, — ei minulle vieraan edessä, ei sellaisen, jonka katse voisi kilpistyä takaisin ja tuntua välinpitämättömältä. Ei, ytimiin se tahtoi tunkeutua, jokaisen säikeen se tahtoi sitoa ja ymmärtää.

Kuin unelma oli minut sillävälin vallannut, ainoastaan yöllä, jolloin meidät yllättää se, jota päivä ei ole uskaltanut julkituoda: Jos hänen ruumiinsa kerrankaan saisi levätä käsivarsillani. Hämärän aikoihin se olisi mieluista minulle, salaperäistä kuin elämän synty.

Missä oli se salainen, kun hän oli seisonut tuolla sisällä täydessä valossa, kaikki se, mikä oli poreillut unelmissani kuin kevyet, valppaat saippuakuplat, se oli alastonta, jokainen piirre paljastettua, toisen tuntemaa?

* * *

Suurimmatkin tuskat ovat harvoin sekottumattomia. Tuskin koskaan ovat ihmisen tunteet yksinkertaisia, kokonaisia. Niihin liittyy toisia. Ja ajatuksetkin ovat niihin sirotettuina. Ehkä juuri suurimmat tuskat synnyttävätkin syvimmät ajatukset.

Onkohan tämä syynä siihen että ihmiset eivät sorru kärsimyksiensä?

Jokainen hermo minussa soi ja itki, tuntui kuin rintakehäni olisi verellä täyttynyt.

Mutta samalla tuntui kuin kaikki aistimeni olisivat avautuneet, tuntui kuin olisin voinut nähdä kaikessa, joka oli, joka syntyi, kuoli, kärsi ja iloitsi, verkon, jumaluuden verkon. Minä näin, miksi elämä oli yhteenkierretty silmuihin, joitten säkeiden juoksusta ei yksikään ihmissilmä voi selkoa saada, mutta joista toisinaan kyllä vilahtavat valtavat näyt.

Ei ollut vielä monta päivää kulunut siitä, jolloin kaikki vielä oli niin rauhallista. En ollut ajatellut, että hän saisi minun mieleni kuohuksiin. Eikä minulla ole ollut pienintäkään halua oppia tuntemaan hänen elämäänsä ja sen vaiheita.

Minä olin ollut niin ylpeä ja voimakas. Ja nyt minä olin kuin haavanlehti. Joka kerta kun näin edessäni jälleen sen hetken, jolloin seisoin ulkopuolella ja kuulin hänen äänensä tuolta sisältä, poltti rintaani siltä kohden, jossa hänen päänsä oli levännyt.

Silittäessäni hänen hiuksiaan, olin hänelle vuodattanut sydänvereni, hän oli sen itseensä imenyt. Enkä minä ollut tiennyt sitä.

Tuntui kuin maanjäristys olisi tapahtunut. Saattoikohan elämä koskaan enää tulla entiselleen?

Hän petti minua, valhetteli edessäni, teeskenteli!

Mutta kuinka saattoi hän sillätavoin katsoa minuun? Ja kuiskata korviini, että minä olin ainoa, jolle jokainen hänen olemuksensa säije saattoi tuntea kuuluvansa ilman epäluuloja?

* * *

Minä kaipasin surua, niinkuin kaipaa arvotusta. Etsin jälleen Bredoa. Istuimme illalla kauvan yhdessä. Me tulimme silloin enemmän luottaviksi kuin koskaan ennen. Ja me istuimme lähellä toisiamme, upottaen katseet toistemme silmiin, ikäänkuin oppiaksemme kyselemättä tuntemaan toistemme salaisia suruja tai iloja.

Äkkiä huomasin — istuessamme puhellen asioista, jotka eivät vähääkään kosketelleet naisia — että hän katsoi pitkään minuun ja lausui yhden ainoan sanan:

— Rebekka.

Minä kohtasin hänen katseensa. Minä kysyin:

— Mitä sinä tarkotat?

Hän katsoi jälleen minua. Sitten sanoi hän reippaasti:

— Oh. En mitään.

Istuimme erään pienen pöydän ääressä vastapäätä toisiamme. Se oli kahvila, jossa kaupungin huomatuimnat henkilöt eivät käyneet. Siellä ei ollut muita kuin me, ja lamput toisten pöytäin kohdalla olivat sammutetut.

Minä näen sen pienen pöydän edessäni. Istumme vastapäätä toisiamme. Hetken hiljaisuuden perästä kohottaa hän katseensa, ja sanoo tuon ainoan sanan:

— Rebekka.

* * *

Kuka sen voi selittää? Olin kulkenut pelokkaassa jännityksessä. Ja kun hän itse lausui tuon nimen, kävin aivan äänettömäksi. Olisinhan voinut ottaa selkoa, saada kaikki tietää.

Ja ehkä kaikki olisi toisin käynyt.

* * *

Kun Rebekka seuraavan kerran tuli luokseni, olin äänetön ja kylmä. En voinut saada sanaakaan suustani. En rientänyt, kuten viimein, häntä estämään, kun hän tahtoi lähteä.

Hän ei sanonut mitään. Hänen huulensa olivat suljetut. Ne vapisivat hiukan. Hänen silmänsä olivat laskeutuneet aivankuin vieraita seutuja tai aikoja tähytäkseen.

Vasta tarttuessaan oven kahvaan, sanoi hän omituisella loukatulla ylpeydellä:

— Minä menen. En enää tule takaisin.

Hän pysähtyi vielä hetkeksi, ikäänkuin odottaakseen minulta jotain.
Sitten sanoi hän surunvoittoisesti:

— Tätä sinun ei olisi pitänyt tehdä!

* * *

Mutta kun hän oli lähtenyt, oli kuin jää rinnassani olisi sulanut tuhansiksi kyyneliksi, ja veri kuumana virrannut pitkin poskia.

Ja minä kuulin ainoastaan hänen viimeiset sanansa, ja äänensä soinnun. Mitä se ääni oli lausunut? Minä olin odottanut selvityksiä, toivonut, että tapahtuisi, tai tulisi sanotuksi jotain, joka tekisi kaiken levottomuuden tuskaksi. Miksi odotin selvityksiä?

Hän oli ymmärtänyt kaikki. Hänen äänensä sointu oli kaikki ilmassut.

Olikohan maailmassa toisella tuota äänensointua, joka ikäänkuin kääriytyi sydämeni ympärille, saaden sen aina kovemmin sykkimään, ikäänkuin tahtoakseen kuolettaa kaikki aivojen kiusalliset ajatukset?

Minä olin nöyryyttänyt häntä. Olin antanut hänen seisoa oven suussa kuin koiran. En ollut sanaakaan hänelle lausunut, olin kätkenyt katseeni. Ja kuitenkin häntä rakastin!

Silittää hänen hiuksiansa! Saada yksi ainoakaan kerta silittää hänen hiuksiansa! Voisin tehdä sen niin hiljaa ja hyvin. Silittää lempeästi pois kaikki, joka hänestä oli ollut tympeää ja pahaa elämässä, silittää lepoa ja rauhaa jokaiseen hänen hermoonsa!

* * *

Tämä se oli, joka sai minut jälleen unelmoimaan siitä, jota en ollut uskaltanut ajatellakaan, mutta joka oli niin hento ja lempeä.

Ja siitä syntyi pelokas värjyvä toivo saada tietää. Oli kuin se tuleva olisi joko kuolemaa tai elämää.

Ja minä kirjotin kirjeen, jossa kaikki minun sanani rukoilivat:

— Tule!

* * *

— Oi, kuinka hyvin muistan nämä päivät! Silloin ei tapahtunut mitään uutta, ja kuitenkin ne muistan, vaikka suuret tuskat olen unohtanut. Nyt — kun ei kukaan voi tulla kolkuttamaan pienellä hansikkaan selkämyksellään — liekehtii minussa vielä usein sama hehku.

Minä istuin siinä, missä hänen niin usein oli tapana istua, ja ikäänkuin odotin jotain uutta olentoa. Varhaisimmassa nuoruudessaan uneksitaan ensi suutelosta. Minulla oli tuo sama unelma, mutta tuhat kertaa tulisempana sitä naista kohtaan, joka niin usein oli suudellut minua.

Jos hän niinkuin menneinä aikoina — niin, se oli muuttunut menneisyydeksi — jos hän samoin kuin silloin koputtaisi hansikoidulla kädellään keveästi ovelle, ja ennenkuin sen ehtisin avata, seisoisi tuolla pienellä matolla, jossa hän niin usein oli seisonut, — oi, siitä on kuin miljoonia vuosia, — ja katsoisi minuun, katsoisi siten — siten — minuun.

Ei voisi koskaan enää käydä niin! Se tulisi olemaan toisenlaista, — jotain, josta en itsekään tietäisi, mitä se olisi.

— Kuka voi kuvata miehen odotusta? Hänessä myrskyää ja riehuu, hänessä taistelee kovuus ja lempeys, mies ja nainen. Yhdessä hetkessä rajuja syytöksiä, seuraavassa lempeintä nöyryyttä. Hän saa tuntea, että on antanut miehen istua ja tehdä itsensä paikan ja ajan orjaksi, mitättömän naisen takia, hän saa sen kerran tuntea! Oi ei, jos hän tulisi juuri tänä hetkenä, — minä voisin tehdä vaikka nöyryyttävintä, mitä keksiä voisin, voisin suudella hänen kenkänsä likaisinta kohtaa, minä voisin — voisin.

Sitten jälleen hiljaisia hetkiä, ikäänkuin väliaikoja alkusoitossa, jolloin äkkiä jokainen soittokone hiljenee. Seisomme elämän ulkopuolella. Mutta hiljaa alkaa se jälleen ympäröidä meitä, uusina muotoina, uusin huumaavin soinnuin. Huomaamme, ettemme koskaan ole tunteneet maailmaa, emme koskaan nähneet itseämme.

Ja äkkiä välähtää meissä salamana: Emme tahdo kuolla, Jumalan tähden emme tahdo kuolla vielä!

On niin paljon sellaista, jota meillä on ja jota olisi pitänyt antaa, emmekä ole antaneet. Emme tahdo kuolla, — emmehän ole vielä nähneet, miltä luodut kappaleet näyttävät, — emmehän ole kuulleet, millaista lintujen laulu on, — emmehän tunne vielä kaikkia piirtoja omissa käsissämme!

* * *

Tähän aikaan istuin eräänä päivänä puistossa. Olin juuri jättänyt Bredon. Muutamat hänen lausumansa sanat kaikuivat lakkaamatta korvissani. Hän oli sanonut:

Nainen on kuin köynnöskasvi. Hän on kaikkialla, hän on kuin vaarallinen muratti. Hän kiertäytyy jokaisen miehen ja jokaisen asunnon ympäri. Hän kiemurtelee yhden jaloissa ja tämä lankeaa, hän kietautuu kauniisti toisen ympäri, ja tämä kuljeskelee tuoksussa. Hän turmelee yhden asunnon, ja kohoaa kauniisti kattoa kohti toisessa.

Ja aina on vaan tuo sama nainen. Maailmassa on tuhansia, jopa satojatuhansia miehiä. Mutta siellä on ainoastaan yksi nainen, ainoastaan yksi ainoa. Se on tuo sama nainen, joka on yhteinen kaikissa naisissa, sama hiipivä unikuva, — joka voi tekeytyä pieneksi kuin hiiri, — ja valtavaksi ja ihmeelliseksi kuin fata morgana.

Niin, unikuva hän on. Sillä se mitä todellisuudessa ymmärretään naisella, niinkuin opettajattaret, kasöörskat, baalinaiset ja ruokarouvat, ei se ole nainen. Nainen on unikuva, joka näkymättömänä vaeltelee keskellämme, aivoissa ja sydämissä, ja on siten vaeltanut aina alkuajoista asti, tuo ikuinen Eeva. "Kas tämä on vaarallista: Me teemme yksinkertaisen naisen naiseksi, — naiseksi, unikuvaksi keskellämme. — — Oh, (jatkoi hän surumielisesti) ei tiedä koskaan missä hänet tapaa! Juuri, kun luulee hänen parhaillaan uinailevan käsivarsillaan, onkin hän tuhansien penikulmien takana!"

— Oli tullut pilkkosen pimeä. Kappaleen matkan päässä minusta istui vielä eräs lapsenhoitaja. Hänen edessään leikki pieni tyttönen. Eräs nainen lähestyi heitä. Hän puhui lapselle. Hän nosti sen ylös ja suuteli sitä. Ja hän seisoi kauvan sitä katsellen. Sitten asetti hän sen jälleen maahan ja otti esiin käsilaukkunsa. Minä näin hänen antavan rahaa sekä lapselle että lapsenhoitajalle.

Senjälkeen hän lähti. Minä seurasta häntä, itsekään tietämättä, että sen tein. Tuntui kuin olisin rauennut olemattomiin. Katseeni viipyi hänen keinuvilla lanteillaan, ja hänen poiskiiruhtavissa jaloissaan.

* * *

Hän oli kadonnut Mutta minä näin vaan edessäni hänen lanteittensa keinunnan ja jalkansa astunnan. En koskaan ennen ollut sitä sellaisena nähnyt. Hän oli ainoastaan oleillut huoneessani ja istunut rinnallani.

Minussa läikehti ja keinuili.

* * *

Tällöin alkoi minussa herätä taikauskoa kukkia kohtaan.

Minulla oli suuri punainen tulpaaninnuppu, jonka hän oli minulle tuonut. Itse olin ostanut valkean hyasintin.

Eräänä aamuna huomasin, että hyasintti oli taivuttautunut sille taholle, jossa tulpaani ruukussaan seisoi. Minä laitoin puikon tueksi sille.

Mutta seuraavana aamuna oli se jälleen taipunut, huolimatta tuesta, ja kumartunut alas ruukkuun melkein tavoittaen nupun.

Seuraavana yönä nukuin huonosti. Ajattelin Rebekkaa ja kaipaus oli polttava minussa. Tuoksukin, jota hengitin, oli tavallista voimakkaampaa.

Ja seuraavana aamuna oli hyasinttini kohdannut tulpaaninsa ja nuppu oli puhjennut auki.

Mutta samana päivänä tuli hän.

* * *

Hän tuli. Mutta hän oli muuttunut toiseksi. Hänen silmiinsä oli tullut jotain uutta. Minusta ne eivät näyttäneet sinisiltä. Nyt ne olivat tumman harmaat.

Hänen päänsä asentokin oli toisenlainen.

Hän oli käynyt hitaammaksi, aivankuin häntä vaivaisi lanteittensa keinunta, hiljaisemmaksi, aivankuin saadakseen kuunnella oman hengityksensä ääntä.

Olipa jotain myös hänen silmäripsissään — hymy — ehkäpä vaan tuikahdus.

* * *

Hän veti minua puoleensa, niinkuin meri vetää juhannusyötä. Tunsin hänen rintansa lähelläni. Minä tunsin, että se oli minun, että saatoin sen nähdä, suudella sitä. Enkä kuitenkaan uskaltanut.

Minä kosketin hänen rintaneulaansa. Hän laski alas katseensa.

Hetken perästä sanoi hän, — ja tuntui kuin sanat pusertuisivat esiin joistakin vuosikausien salaisista ja syvistä kätköistä:

— Sinun täytyy.

Enkä minä uskaltanut.

Hänessä oli ihmeellistä tavatonta arkuutta, — ei neidon, — harvinaisempaa, pelokkaampaa, syvempää.

Sitten saapui yö ja me vaivuimme toistemme syliin, enkä minä osaa kuvailla, mitä se oli. Sillä minulle se oli elämää.

* * *

Sitten tulevat nuo neljä kuukautta. Varmaankaan ei kukaan ole samanlaista kokenut. Kokonainen, täydellinen onni on niin harvinaista. Se on aurinko-mimosa, jota tuskin kukaan on nähnyt.

Tuli sitten ilta ja aamu, ilta ja aamu yli hiljaisuuden, joka sai kaikki meissä soimaan. Istuimme tuntikausia nojaten päät toistemme rinnoille, kuunnellen toistemme sydänten sykintää. Ja tuntui niin ihmeelliseltä ja suurelta talossa meren rannalla. Hän jäi usein lepäämään polvistuvaan asentoon edessäni, enkä minä saanut puhua, sillä hän tahtoi kuunnella sitä suurta ihanaa, sanoi hän.

Itse istuin ja annoin katseeni liukua pitkin vedenpintaa, jonka lipattelevilla laineilla auringon kuvastus nousi ja laski — se oli ainoa, joka liikkui.

Se oli hiljaisuus, jolloin kaksi voi nähdä ja kuulla sellaista, jota yksinäinen ei voisi. Kerran meistä tuntui, kuin kuulisimme auringon laulua huoneessamme.

Minä ilmasin hänelle ajatuksiani. Kuljimme ulkona koko illat, jolloin minä herkeämättä puhuin — ihmisten maallisesta elämästä, tähtien karkeloista, kuoleman salaperäisyydestä. Tunsin joskus puhuessani hänen katseensa päälläni ja huomasin, kuinka pienet minun tietoni olivat. Joskus tunsin hänen kätensä puristuksen, ilman että hän itse näytti siitä tietävän.

Opetin häntä tuntemaan jokaisen kiven niemen rannalla, annoin hänen katsoa suurennuslasiin.

Koetin saada hänet näkemään, kuinka elämän radat suuntautuvat alhaalta ylös korkeuksiin, sisältäpäin ulos taivaanrannan taa.

Keskeytin joskus äkkiä puheeni. En tiennyt kuuliko hän minua. Näytti kuin kulkisi hän valoisassa haavemaailmassa, ja antaisi minun puheeni kaikua vaan kaukaisena, inhimillisenä huminana ympärillään.

* * *

Oi nyt, kun siitä on pitkä aika kulunut, nyt kun istun ja silmäilen taaksepäin, muistan niin monta pikkuseikkaa, jotka silloin menivät ohitseni. Usein ollaan elämässä niin itseensä syventyneinä, ettei ole aikaa, eikä rauhaa tarkastaa, mitä toisissa, liikkuu, ei edes hänessä, jonka kanssa olemme yhdessä päivin ja öin.

Juuri nyt johtui niin elävästi mieleeni se, miksi hän eräänä aamupäivänä, järjestäessään hiuksiaan peilin edessä, niin kauhistuneena vetäytyi taaksepäin.

Sitten hän rauhottui ja jäi seisomaan katsellen katselemistaan tarkkaavasti.

Ja sen jälkeen tuli hän juosten luokseni. Syleili polviani, suuteli vaatteitani, käsiäni, koko ruumistani, minne vain voi, repi auki liivini, ja suuteli minua rinnalleni.

Hän käyttäytyi kuin koira, joka on kadoksissa ollut ja löytänyt herransa.

* * *

Hän keksi joka päivä sellaista, joka teki hänet uudemmaksi ja valoisammaksi. Hän pisti kokonaisia ruusukimppuja rinnalleen, vyöhön, hiuksiin, kaikkialle, missä ne vaan tilaa voivat saada.

* * *

Hän alkoi kertoa lapsuutensa päivistä. Kuvat, jotka elämän levottomuudessa olivat unhoon joutuneet, ilmestyivät hänen eteensä, ja päänsä olkaani vasten nojaten istui hän ja vieritteli eteeni päivän toisensa jälkeen, siitä ajasta, jolloin hänelle ei ollut vielä mitään tapahtunut.

Hänen kasvoillaan oli uusi ilme, joka ikäänkuin oli ollut kätkettynä hänen rintansa syvyyteen, mutta sitten enemmän ja enemmän alkanut kohota valoa kohti ja nyt oli täydessä auringossa. Ääneen tuli pieniä sointuja, joille hän itse nauroi, eikä tiennyt, mistä ne tulivat.

Ja oli kuin kaikki olisi sulautunut yhteen lämpimäksi sulosoinnuksi.

Yksi päivä saattoi näyttää hajanaiselta, mutta seuraavaan liittyi taas jotakin yhdistävää.

Noissa esiinsukeltavissa muistoissa oli oma merkityksensä, — ne voivat tulla esiin suuteloista, välkkeestä, jonka hän luuli silmissäni huomaavansa, tai jostain väreestä omassa äänessään.

— Minä muistan, sanoi hän.

— Minä näen edessäni jotakin, sanoi hän.

— Minä muistan, kuinka kerran — luulen olleeni silloin neljäntoista vuotias — kuljin rannalla. Minä kuljin ja kuljin ja löysin paikkoja, joilla en ennen ollut käynyt. Minusta tuntui tämä retkeni seikkailulta ja minä kuljin pelon valtaamana.

Minä pysähdyin usein ja pusersin molemmat käteni rintaani vasten. Minä katsoin kauvas yli meren, joka samassa näytti käyneen loppumattoman suureksi — se sama meri, joka vähän matkan päässä kodistamme lainehti, — en ollut huomannut sen olevan niin suuren, enkä uskaltanut katsoa sinne. Minä käänsin katseeni maalle päin, mutta se näytti niin äärettömän jylhältä ja kallioitten takana oli ikuinen pimeys — enkä uskaltanut katsella sinnekään.

Niin kuljin eteenpäin kädet laskettuina rinnan yli, ja katsellen ainoastaan eteeni, ja silloin huomasin jotain loistavan sinistä edessäni hiekalla.

Se oli eräs kasvi, jota en koskaan ollut nähnyt. Siinä oli muutamia, suuria sinisiä, lihamaisia kukkia. Se oli sineä, niin kirkasta ja silkkimäistä, että näytti kuin itse hiekka olisi sen luonut. Silloin tuntui minusta se kasvi niin kummalliselta. Ja minä uneksin siitä koko yön. Ja sitten — eikö se ollut ihmeellistä? — kuljin vuosikausia, enkä koskaan enää löytänyt tuota kasvia, ja minusta se kävi aina ihmeellisemmäksi, vaikken sitä koskaan enää löytänyt. Ja nyt, kun silmäilen taaksepäin, muistuu siitä vielä jotain mieleeni, vaikka ne suuret lapsensurut ovat unohtuneet.

— Sellaista saattoi hän istua ajattelemassa.

* * *

Viimein hän ikäänkuin monistui silmissäni. Hänen upeuteensa näytti liittyvän tyttösen joustava notkeus, immen salaperäinen ihmettely välkkyili hänen kasvoillaan, joille elämän suru oli piirtänyt nuo tuskallisen ihanat kirjailunsa.

Se oli ihmeellistä — lapsuudenseikkailut äidin rinnassa. Se valtasi mieleni kuin elämän oma runous, missä itku on naurua ja nauru itkua.

* * *

Mutta kun olimme siten eläneet kaksi kolme kuukautta, tuli minuun jotain uutta.

Tähän aikaan olin huomaavinani, että hän liukui pois luotani. Pitäessäni häntä vyötäisistä, saatoin äkkiä tuntea itseni niin yksinäiseksi. Kun satuin silloin katsahtamaan häneen, näin hänen katseensa vaipuneen maailmaan, jota minä en tuntenut.

Kun menin yksin ulos, tunsin käyväni rauhattomaksi, enkä voinut kulkea kauvan. Minut valtasi pelko: Ehkä hän oli nyt, tänä hetkenä, lakannut minua rakastamasta. Minun täytyi kotiin, minun täytyi nähdä hänet, nähdä hänen katsovan minuun, tuntea, että koko hänen olentonsa huokui minua ja ainoastaan minua kohti.

Alussa oli tämä minulle kylliksi. Mutta jonkun ajan kuluttua ei tämäkään.

Minä tartuin rajusti ja täynnä levottomuutta hänen vyötäisiinsä, minä kyselin: Rakastatko sinä minua? Ja uudelleen ja uudelleen kyselin: Oletko varma siitä, että sinä rakastat minua, ainoastaan minua?

Hänen täytyi sanoa minulle monta, monta kertaa, että hän rakasti minua. Minä pyysin häneltä rakkauden osotusta. Minä pyysin häntä kiertämään kätensä ympärilleni, voidakseni tuntea, että hän oli luonani.

Minut saattoi vallata sellainen, epätoivoon asti nouseva pelko, että hän voisi jättää minut, että minä jonakuna toisena iltana, kotiin tullessani, löytäisin asunnon tyhjänä.

Eräänä iltana olin tavallista levottomampi. Poistuin hänen luotaan, istuin ikkunan ääreen ja painoin pääni käsiini. Hänen täytyisi tulla perässäni, osoittaa rakkauttaan minulle.

Silloin sanoi hän viimein — selvällä, yksitoikkoisella äänellä, joka senjälkeen on joka päivä kaikunut korvissani:

— Se on ohi!

Minä tulin kuin hulluksi. Minä hypähdin ylös, laahustin hänen luokseen, tartuin kiinni häneen, aivankuin tahtoakseni hänet tukehduttaa, heittäysin maahan hänen eteensä ja huusin:

— Etkö enää rakasta minua?

— Enemmän kuin koskaan ennen.

Mutta se on ohi. Se.

* * *

Oli eräs toinenkin asia. Joka neljästoista päivä matkusti hän pääkaupunkiin. Hän sanoi, että se oli välttämätöntä, enkä minä kysellyt syytä.

Mutta kun levottomuuteni alkoi kasvaa minussa, rupesi minua kiusaamaan se, etten tiennyt, mitä hän teki, hän, jonka kanssa olin povi povea vasten elänyt. Minä vaadin häneltä selitystä. Hän sanoi alakuloisesti:

— Tahdotko sitten viimeinkin tietää sen?

Minä matkustan kaupunkiin, suudellakseni lastani.

* * *

Ja kaikki vanhat tuskat alkoivat uudelleen ahdistaa minua.

Minut valtasi raskas surumielisyys. Hän oli ollut toisen oma. Tuo versominen ja kukkaan puhkeaminen oli tapahtunut hänessä, ilman että minä olin sitä nähnyt ja siinä mukana elänyt. Ehkä joku toinen oli omistanut jotain siitä kauneimmasta, joka pakenee, tulematta koskaan enää takaisin.

Ja aina enemmän alkoi minua painaa ajatus: Hänen lapsensa ei ollut minun lapseni.

Kuka hän oikeastaan oli? Minkälaiset olivat hänen vaiheensa? Miksi hänelle oli ero tullut?

* * *

Ei ollut enää entisen kaltaista. Ei tullut enää noita pitkiä hiljaisia päiviä.

Oli kuitenkin hetkiä, jolloin minussa humisi ja lauloi, ja meren aallot näyttivät minusta aurinkoisilta nietoksilta. Silloin oli kaikki jälleen eheätä.

Mutta tuo ikuinen poltto ja kalvaminen ei lakannut, vaan aina uudelleen palasi.

Useita kertoja tapahtui, että hän katsoi minuun syvä suru silmissään.

— Miten on? kysyin minä.

— Sinä katsot minuun niin omituisesti.

* * *

Eräänä päivänä — minua halutti suurkaupunkiin, ihmisjoukkoihin ja meluun. Tuntui kuin en enää voisi ajatella tässä hiljaisuudessa, missä hän vallitsi kaikkialla, niin että minun oma itseni haihtui pois.

Minä matkustin. Näin liikettä rautaverkolla varustetulla asemalla. Suuret rakennukset katujen varsilla katsoivat minuun, kuin monisilmäiset kummitukset.

Ympärilläni vilisi silmiä, kuului äänten ja askelten humua. Kaukana etäisyydessä halkoivat iltaruskoa korkeat tornit huippuineen.

Minä kävelin ja katselin jokaista silmäparia. Tein sen aivan tietämättäni. Viimein selvisi minulle, että häntä minä etsin.

Mutta ei koko kaupungissa ollut yksiäkään kasvoja, joista ilmenisi se, — se, jonka minun sieluni ikäänkuin tunsi jo jostakin edellisestä olotilasta.

Ja minä huomasin, että hän se oli minulta poissa.

Ja minä aloin kuvailla häntä mielessäni sellaiseksi, kuin hän todellisuudessa oli, mutta jollaisena minulla ei ollut ollut rauhaa nähdä häntä. Ja kaikista noista rautaverkoista, talojen ikkunoista, torneista ja ihmisten jaloista kutoutuivat näkyviin hänen piirteensä, suurempina ja syvempinä, kuin miksi minä olin ne huomannut, ja minä näin syvällä hänen rinnassaan kätköjä, jotka minulle olivat pysyneet suljettuina.

* * *

Mutta ennenkuin minä palasin takaisin kotiin, menin erääseen ravintolaan, sen sisimpään huoneeseen. Se oli minusta kuin omituinen vaskipiirros, vanhoilta, unohdetuilta ajoilta. Olutta ja paloviinaa tuli ja katosi, palvelijat huusivat, voileivät tanssivat, ihmiset puhelivat, nauroivat, haukottelivat, päällysvaatteisiinsa pukeuneina.

Silloin näin ovea kohti tulevan erään miehen, joka käveli eri tavalla kuin toiset. Hänen katseensa liukui huoneessa paikasta toiseen, eikä hän katsonut keneenkään. Hän kulki eteenpäin kumartuneena, ja näytti kuin häntä olisi ympäröinyt osa sitä pimeyttä, josta hän tuli.

Hänkin näkyi pyrkivän siihen sisimpään huoneeseen. Minä nousin ylös. Me tervehdimme. Sillä hän oli Bredo.

Hän ei katsonut minua silmiin. Hän ei voinut puhua. Vasta kun hän oli paljon juonut, alkoi hän. Hän sopersi, hän puhui kuumeisesti, vähän väliä täyttäen lasinsa paloviinalla ja joi sen yhdellä siemauksella, sanoessaan:

— Minun täytyy juoda, minun täytyy juoda.

— Hän on poissa, sanoi hän.

— Minä kuljen ja kuljen. Minä en löydä häntä… Hän on poissa. (Hän ei ollut koskaan puhunut mitään "hänestä")… Atelieeri on suljettu… En enää mene sinne… Minä kuljen ohi illoin… illoin… monta kertaa… Minä en mene sisään… En uskalla mennä sisään.

Menin sinne eräänä yönä… En saanut rauhaa. Nousin ylös sängystä… makuusijaltani… Menin ulos kaduille… Siellä näin erään nukkuvan poliisin, ja juopuneen naisen… Minä tulin ylös atelieeriin… Siellä kummitteli oma ruumiini… oman elämäni ruumis… ruumis… ruumis…

Minä olen lopettanut työni… Minä lyyhistyn kokoon… Ihmiset (hän katsoi ympärilleen)… ihmiset, minä kuljen heidän joukossaan, sillä minä vihaan (hänen äänensä oli kohonnut).

Minä vihaan (hän puristi yhteen hampaansa, ja katsoi jäykästi minua silmiin ilmeellä, jossa oli jotain melkein mielipuolista) vihaan… minä vihaan sitä näkymätöntä, joka ympärilläni hiiviskelee, jonka kanssa en koskaan voi joutua julkiseen taisteluun… minä vihaan.

(Sitten jatkoi hän, muuttuen hyvin murheiseksi). Minä menen puistoon. Minä katselen hänen lastaan. Ostan hänelle makeisia. Lapsi muistuttaa häntä. Minä silitän sen hiuksia… Yhden ainoan kerran… kaukana… näin hameen, — ainoastaan hän, kulkee noin — hän viivähti nurkassa, — minä juoksin, hän oli poissa.

Tiedätkö mikä hänen nimensä on! Tiedätkö, mikä hänen nimensä on! (Hän sanoi sen melkein uhkaavasti).

Oi, ei… sinä et saa sitä tietää. Ehkä minä vielä tapaan hänet, ja silloin on maailmassa ainoastaan yksi ainoa, joka kuulee minun mainitsevan sen nimen. Silloin minä olen hyvä häntä kohtaan. (Oli kuin hän äänellään olisi tahtonut osottaa, kuinka äärettömän hyvä hän aikoi häntä kohtaan olla). Minä tahdon olla niin lempeä, — oh, hänestä tulee tuntumaan niin hyvältä. En aio koskaan olla synkkä, en koskaan synkkä.

Ajatella, että ne hiukset… ne pitkät hiukset, jotka valuvat alas kuin suru, pitkin hartioita, rintaa ja selkää, että ne kiertäytyvät toisen ympäri… toisen… en tiedä kenen… että hän imee itseensä niitten kutreista, juopuu hänen suloisista piirteistään.

Oh, (hän alensi äänensä melkein kuiskaukseksi) tiedätkö sinä, mitä se merkitsee: kantaa jonkun ihmisen kuvaa piirre piirteeltä sydämessään, nukkua yönsä joku noista piirteistä mielessään, herätä sen muistoon… ja sitten mennä ja… mennä ja…

(Hän tarttui kiinni päästään). Minä tulen hulluksi! (Sitten oli hän kauan vaipuneena syviin ajatuksiin. Viimein sanoi hän hitaasti):

Mutta ehkä taide vaatii lunnaansa. Ehkä sen Prometheus-työn täytyy täällä kuoleman valtakunnassa tunkeutua jumaluuden omaan pyhimpään, — sopusoinnun kotiin — luomisen salaisuuteen, — ehkä se täytyy sovittaa titaanin surulla… ja titaanin… kaipuulla.

* * *

Minä matkustin kotiin samana iltana. Mutta minä pelkäsin häntä nähdä taas.

Me sytytimme kolme kynttilää salissa. Ikkunat olivat auki.

Me istuimme ääneti kumpikin omalla puolellaan pöytää. Ilma oli täynnä muistoja suuteloista. Mutta tuntui kuin ne olisivat haavoittaneet minua. Ja ulkoa mereltä tuli kauhu, vallaten minut. Tuntui kuin olisin sen edessäni nähnyt ja tunsin jalkojeni alla äärettömän syvyyden, jonka pohjalla piileskeli oma omituinen maailmansa.

Minä nousin ylös ja suljin ikkunan.

Mutta silloin tuli pahempaa. Tuolla istui ainoastaan hän, mutta välillämme näin eräät masentuneet kasvot, joilta minä varastin ja joilta minä valhettelin.

Ja ensikerran välähti minussa ajatus, joka ei suurimpinakaan levottomuuden ja epäilysten hetkinä ollut synkistänyt minua:

Hän on huono nainen.

Silloin tunsin hänen kätensä pääni päällä. Äänettömästi oli hän lähestynyt.

Hän oli kuolonkalpea.

Minä en voinut puhua. Vilunväristyksenä lensi aivojeni läpi uusi ajatus: Ei hän minua liikuta. Hän seisoi hetkisen. Sitten meni hän hitaasti ulos. Minä kuulin oven hiljaa sulkeutuvan.

Kuulin hänen menevän ulos käytävälle. Kuulin hänen avaavan ovensa.
Sitten en enää kuullut mitään.

Mutta kun olin hetken aikaa istunut, olin kuulevinani itkua ikkunan alta ja meren yli. Avasin ikkunan, mutta kaikki oli hiljaista. Otava ja Linnunrata vaan välkkyilivät liikkumattomina veden pohjasta.

Minä istuin jälleen. Mutta kuulin taas jonkun itkevän.

Mieleeni johtui: Hän itkee. Ja suuri säälintunne — en tiedä ketä kohtaan — valtasi minut.

Minä menin hänen luokseen. Hän istui siellä hiljaa. Mutta hän ei itkenyt.

Minä asetin tuolin häntä vastapäätä. Tartuin hänen molempiin käsiinsä ja katsoin kauan ääneti häntä silmiin.

Niinkuin voimakas kainoudentunne olisi hänet vallannut. Hän laski katseensa edessäni eikä hän suudellut minua.

Ja se lisääntyi päivä päivältä. Hänellä ei enää ollut tuota tulista katsetta ennen yön tuloa. Kun minä lähestyin häntä, alkoi hän vavista, ikäänkuin pelkäisi minua. Jos hän sitten antautui, oli se niin pelokasta ja värisevää.

* * *

Minä vaivuin raskaaseen surumielisyyteen. Minä mietiskelin, enkä voinut päästä selville. Ja tuntui kuin joku minussa olisi tahtonut repiä minut kappaleiksi.

Minä saatoin istua ja lukea, vaikka hän oli huoneessa, enkä minä sitä huomannut.

Saatoimme kulkea koko päivän toisillemme puhumatta, — mutta sitten saatoimme kohdata toisemme käytävässä, tarttua äkkiä toistemme käsiin ja puristaa niitä katsomatta toisiimme.

Mutta kun me illan lähestyessä vaivuimme suuteloon, saatoin äkkiä tuntea kiusallista vastenmielisyyttä: Välillemme kohosi eräs pää, jonka hiukset olivat tuskasta pystyynnousseet.

Kun se tapahtui kävi hän kuolonkalpeaksi.

Näkikö hän saman näyn?

* * *

Minä aloin kulkea ulkona. Pelasin tuntikausia biljardia kaupungin klubissa. Minusta tuli etevä biljardin pelaaja. Ehkä se, että pääni oli niin täynnä muita ajatuksia, vaikutti, etten koskaan erehtynyt. Niinkuin nukkuvana voi kulkea pitkin katonräystäitä, samoin minäkin, itsekään sitä huomaamatta, pelasin uhkarohkeasti.

Ne miehet, jotka olivat ympärilläni, häipyivät kuin pilveen, he olivat kuin päitä maalauksessa.

Sisältä kahvilasta kuulin lasin kilinää.

Mutta koko ajan tunsin polttavaa kaipuuta kotiin. Minä kuvittelin, kuinka hän tulisi minua vastaan, heittäytyisi syliini, suipistaisi suutaan, tyytymättömänä pitkästä poissaolostani.

Hän ei tehnyt sitä. Niinkuin kaikki olisi ollut lopussa. Hänen silmiinsä oli tullut jotain ylpeää, vierasta.

Minä kärsin siitä kauheasti. Mutta samassa tunsin, että oma olentonikin muuttui, että olin synkkä kasvoiltani ja ääneltäni tyly.

Hänen kasvonsa muuttuivat yhä enemmän sellaisiksi, jollaisina en niitä senjälkeen ollut nähnyt, kun hänet ensikerran kohtasin. Niihin oli ilmestynyt ryppy, joka oli ollut poissa, jotain sammunutta oli silmiin ilmestynyt, ja usein levisi otsalle jotain raskasta, väsynyttä.

* * *

En koskaan unhoita näitä biljardihetkiä. On kuin sivelisin silloin liidulla biljardipöytää, tukalien kysymysten myllertäessä aivoissani. Ei mitään selviä ajatuksia. Ei mitään suoranaisia suruja. Tein joskus syytöksiä itseäni vastaan. Hetkellisesti tunsin itseni syvälle vajonneeksi, kurjaksi ja halveksittavaksi.

Eräänä iltana kävi tämä minulle niin voimakkaaksi, että keskeytin pelin ja lähdin pois. Oli pimeä, ja pääni oli niin täynnä ajatuksia, etten nähnyt minne menin. Tunsin ruohoa ja kiviä jalkojeni alla, ja pensaita ympärilläni.

Kuulin äkkiä puron solinaa, ja muistin, että se oli se, josta hän oli kerran pivollaan juonut. Silloin huomasin, kuinka kaunis se oli. Päivä oli kuultanut sen läpi. Illalla olin suudellut jokaista hänen sormeaan. Hän oli sanonut:

— Miksi tänä iltana suutelet jokaista sormeani?

Sellainen oli suhteeni häneen. Minä kuljin pilkkopimeässä, en nähnyt mitään ja tunsin kaikki. Mutta äkkiä saatoin nähdä jotakin välkkyvää, kuulla jotakin solisevan.

* * *

Kun tulin kotiin, heitin kiven hänen valaistuun ikkunaansa. Hän avasi sen:

— Kuka siellä?

— Minä se olen.

— Oh, se olet sinä.

Kaiku vastasi läheisyydessä. Ja pimeästä kaikui: Minä — sinä.

Hän meni sisälle huoneeseen, palasi takasin ja huusi:

— Odota, minä tulen alas. Hän tuli alas. Hänen hiuksensa hulmusivat hartioilla. Me istuimme eräälle kivelle. Hän sanoi:

— Nyt minä kiedon hiukseni ympärillesi.

Sitten heitti hän hiuksensa päälleni ja minä peityin niihin.

— Rakastatko sinä minua? sanoi hän.

— Minä rakastan sinua.

Sitten veti hän hiuksensa pois ja sanoi:

— Huuda yli meren: Minä rakastan sinua.

Minä huusin:

— Minä rakastan sinua.

Kaiku vastasi läheisyydessä:

— Minä rakastan sinua.

— Kuuletko, kuinka siellä loiskii? kysyi hän.

— Kyllä.

— Kuuletko, mitä se loiskii? Se loiskii: Minä rakastan sinua.

— Kuuletko, kuinka tuuli humisee? Se humisee: Minä rakastan sinua.
Sitten peitti hän minut taas hiuksiinsa, ja sillä tapaa me istuimme.
Näytti kuin tahtoisi hän peittää minut joltain pahalta.

* * *

Yöllä minä heräsin. Tuntui kuin joku olisi suudellut minua otsalle. Minä kohotin pääni ja kuuntelin. Minusta tuntui kuin joku koira makaisi matolla sänkyni edessä. Minä kuulin sen läähättävän. Minä katsoin sinne. Se oli hän. Hän nukkui siellä, tyyny päänsä alla, yöpuvussaan.

En uskaltanut herättää häntä. Minä nostin hänet niin hitaasti ja varovaisesti, kuin suinkin voin ja kannoin hänet sänkyynsä. Hänen silmänsä olivat koko ajan suljetut. Mutta ehkä hän ei nukkunutkaan.

* * *

Minä katselin merelle. Näkyi vielä illan jälkeen tulipunainen rusko. Minä ojensin ylös käteni. Minä omistin elämän ja kauneuden. Minä värisin ylpeydestä. Niinkuin nyt, en ollut koskaan ikävöinyt aamunkoittoa.

Oh, se minkä hän oli elänyt, minkä hän oli elänyt ulkopuolella minua — eikö se myös kuulunut minulle? Kun aurinko nousee, menisin hänen luokseen ja kysyisin, eikö kaikki ollut minun. Ja kaikki tulisi hyväksi. Ja siitä tulisi jotakin, jollaista ei koskaan ennen.

* * *

Minä makasin pitkään aamulla. Elämän voitonhuume kävi minussa. Nyt se oli alkava. Tuhansissa eri muodoissa tulisi minun olentoni häntä ympäröimään. Ei koskaan enää voisi mitään tulla välillemme.

Minä otin kylvyn. Sitten pukeuduin juhlapukuuni. Menin hänen luokseen.

Hän oli poissa. Pöydällä oli lippunen:

— Minä olen matkustanut kaupunkiin.

* * *

Tuossahan ei ollut mitään niin ihmeellistä.

Mutta minä kävin levottomaksi ja se lisääntyi päivän kuluessa. Minä kuljin ympäri, kuin jonkun näkymättömän seuraamana. Ja itsekään tietämättä olin viimein tullut rautatieasemalle. Ostin lipun, puoleksi tajutonna. Astuin vaunuun. Minä matkustin.

Harhailin ylös ja alas pitkin katuja. Minä en tahtonut, ei, minä en tahtonut.

Minä en voinut ajatella selvästi, kaikki pyöri ympäri kaaoksessa. Väristyksiä, joista en tiennyt mitä ne merkitsivät, muistoja, synkkiä, tuskallisia aavistuksia, senjälkeen taas tunsin keveän suutelon huulilleni, näin hymyn, jonka kerran näin hänen huulillaan.

Mutta aina vaan kalvoi mieltäni: Älä mene, älä mene.

Ja miksi minä sinne menisin? Miten olin tullut ajatelleeksi, että minun sinne pitäisi mennä?

Siten kuljin tuntikausia. Minä pakenin kaupungin laitakaduille, välttääkseni tulemasta siihen kaupunginosaan. Nousin eräälle korkealle kukkulalle.

Tuolla lepäsi kaupunki, ihmeellinen, monipäiväinen, monisilmäinen, ihmisten luoma olio, sumuvaippaan kääriytyneenä, savua tupruten. Se sai ravintonsa laivoista, rautateistä. Puhelin- ja sähkölennätinlangat olivat hermoja, joissa suhisten kulkivat tunteet ja ajatukset käskyn mukaan. Silloin pysähtyi katse: Tuolla se oli, tuon kadun varrella. Mikä noista katoista oli se?

Nyt täytyi minun kiirehtiä eteenpäin. En nähnyt enää mitään. Minä vain kuljin ja kuljin. Viimein huomasin tulleeni erääseen piharakennukseen, minä näin että se oli piharakennus, huomasin kulkevani ylös rappuja, ja pysähtyväni erääseen käytävään. Silloin minä havahduin. Kuulin ääniä sisältä. Yksi niistä oli hänen.

* * *

Yksi niistä oli hänen. Se kuului läpi avaimenreijän ja ovenraon, niinkuin ääni, joka pimeydessä kaikuen, ei ole mihinkään näkyväiseen yhdistetty.

Minä näin hänen sielunsa sen takana. En ollut koskaan kuullut sitä sellaisena, en koskaan ollut tiennyt, että sitä niin rakastin, sitä samaa ääntä, joka oli niin usein korviini kaikunut pieninä tuikkivina ääninä, jotka kultasäikeinä kietoutuivat hermojen ympäri, niitä lämmittäen ja saaden ne tuntemaan ainoastaan lämpymän ja miellyttävän olotilansa tuon äänen hyväilemänä.

Miksi minä alotinkaan tämän kertomukseni? Oi miksi minä alotin sen? On kuin sydän taas tahtoisi haljeta. Minä luulin tulleeni niin voimakkaaksi ja valtavan levolliseksi. Usein ennen halusin kyllä kirjoittaa tästä, sillä minusta tuntuu niissä olevan jotain, joka on hyvä ihmisten saada tietää, etteivät he tekisi elämäänsä kovin vaikeaksi, eivätkä kyynelillä turmelisi sitä, mikä oli syntynyt kirkkaan naurun ympäröiväksi, — mutta minä en uskaltanut, sillä joka kerta kun tahdoin alkaa, ajattelin näin: Sen voit sinä helposti kirjoittaa — ja sen — ja sen — — mutta, kun sinä tulet siihen, — siihen, jolloin kuulit äänen ovenraosta, viimeisen, jonka sait häneltä, viimeisen, voitko sinä silloin?

Enkä minä uskaltanut.

— Taas näin kuin salaman huikaisevassa valossa verkon, elämän verkon, ylläni, allani, kaikkien meidän välillämme.

* * *

Minä juoksin ulos. Muistan, kuinka sanoin itselleni: Ameriikkaan!
Ameriikkaan! Ameriikkaan! Ja tuskin tiesin itsekään, että niin sanoin.
Minä juoksin ja juoksin, silmieni edessä vilahteli ja korvissani humisi
kaikki se, mikä tapahtunut oli.

Minä näin jokaisen hetken edessäni, koetin tunkeutua syvyyksiin, löytää jotakin niitten takaa.

Minä muistan, kuinka äkkiä näin kaksi silmää edessäni, kaksi lapsellista ihmettelevää silmää, vaaleakiharaisten hiusten otsaa ympäröiden. Se oli yksi, tuhansista naisista, ehkä paljaan sattuman kautta hän oli herättänyt minut mietteistäni, ja kuitenkin näen hänet taas niin usein äkkiarvaamatta edessäni, niinkuin silloin, ja hänen lapsensilmänsä tunkeutuvat sieluni kätköihin, joita en itse tunne. Silloin tunsin hetkeksi suloisen rauhan laskeutuvan ylitseni: oli olemassa toinenkin maailma, oli jotakin muutakin kuin se vainen, jossa koko minun olentoni eli.

Ja hetket kuluivat. Ihmiset, jotka olivat ulkona, palasivat koteihinsa. Kaduilla kävi hiljaiseksi. Näkyi vain valaistuja ikkunoita. Kaikki mitä näin, tuli kohtalonomaiseksi, ja tuon tuostakin saatoin kuiskata: Tuolla kuolee joku, tuolla. — Siellä sisällä on surua — eräässä rinnassa käy myrsky, eikä kukaan siitä tiedä.

* * *

Keskiyön aikana havahduin erääseen ääneen, joka vaikutti minuun vastenmielisesti:

— Minne Te oikeastaan aijotte? Se oli eräs pitkä, leveäharteinen mies.

— Tehän kiertelette herkeämättä samaa kaupunginosaa.

— Kiertelenkö samaa kaupunginosaa?

— Niin, jumalan nimessä te kiertelette.

Olin huomaavinani ivaa hänen sanoissaan.

— Ettekö tahdo tulla sisään kanssani ja juoda lasin vhiskyä. Minä tunnen Teidät. Te olette… (hän mainitsi nimeni). Minua on kauan haluttanut puhua kanssanne.

Hänen olentonsa toukkasi minua, mutta minä seurasin häntä.

— Minulla on asunto täällä läheisyydessä.

Ne olivat ainoat sanat, jotka matkalla lausuttiin,

Vasta kun olimme haparoineet ylös portaita ja tulleet huoneeseen, sanoi hän, lähentäen kasvonsa likelle omiani, merkitsevästi hymyillen:

— Minä olen hänen miehensä. Oikeammin sanoen, olin hänen miehensä. Me olimme yhdessä papin ja alttarin edessä. Te voitte uskoa, että hän oli viehättävä morsiuspuvussaan, — viehättävä.

Minä tiedän, että Te olette… niin, kuinka sen nyt sanoisin… hm… hänen rakastajansa… nykyään. Voitte uskoa, että hän kiinnittää mieltäni. Ja senvuoksi minua huvittaa seurata hänen toimiaan hiukan.

Lausuessaan viime sanat, ojensi hän minulle sikarilaatikon, ja tuli niinmuodoin katsahtaneeksi minuun. Hänen kasvoillensa levisi varjo. Hän sanoi hiukan ihmettelevällä äänellä:

— Teihin koskee, kun käytän tällaista puhetapaa? Minä luulin…

Pyydän anteeksi, jos olen loukannut Teidän… Teidän tunteitanne. Niinkuin sanoin, hän kiinnittää mieltäni. Hän kuuluu siihen naislajiin, jota minä saanen kutsua — monipuoliseksi. He ovat parhaita silloin, kun he ovat meistä välimatkan päässä. Kun kylmästi voi heitä tutkia. Minä olen pitänyt tämän asunnon, jonka kerran… erinäisestä syystä… olin pakotettu ottamaan. Minua huvittaa näin toisinaan seurata hänen vaiheitaan.

Mutta mikään kilpailija en Teille ole. Minä aion jonkun ajan kuluttua mennä uudelleen naimisiin. Niin, että Te voitte olla varma, hm!

Minä olinkin liian raaka häntä kohtaan. Liian raaka. Hän sanoi minulle:
Minä olin liian raaka. Minä poljin hänen hienompia tunteitaan.

Sanokaa minulle: Onko Teillä hienoja tunteita? Niin, minunhan ei tarvitse sitä urkkia. Mutta hm, oletteko Te koskaan tuntenut naisen kantapään polkemassa hienompia tunteitanne.

Oh, se on niin huvittavaa… se on niin huvittavaa, tietäkää… se on korkeinta nautintoa! Kaikkein, kaikkein korkeinta!

En tarkoita, että minulla olisi niitä. Minä olen raaka, hyvin raaka. Mutta eikö se ole ihmeellistä, että vasta sitten, kun kaikki oli jo ohi, hän rupesi minua niin viehättämään… psykologisesti — kun hän, jos niin voin sanoa, oli polkenut minun… hm… toisenluokan hienotunteisuuttani.

Hetken perästä jatkoi hän:

— Minä se kuitenkin sain hänen ensimäisensä.

Te voitte uskoa, että hän oli silloin suloinen.

Niinkuin kärppä… niinkuin kärppä.

Hän väitti, että rakastin ainoastaan hänen ruumistaan. Se nyt onkin minun mielipiteeni, että ainoastaan ruumiissa on tarkotusta. Se on jotain kirotun sairaloista se toinen. Nuori, tuore rakkaus, se on ruumis, se, ruumis se vetää ruumista puoleensa. Kaiken sen muun tulee olla kuin suljettu kirja, antaa naisen pitää kaiken sielua koskevan aivan omanaan.

Oletteko Te huomannut, kuinka hiiden vaikeata on unhottaa? — Tämä kärppä, näettekös, tämä kärppä…

Tätä sanoessaan meni hän ikkunan luo ja kiersi ylös uutimen. Vasta nyt huomasin, että huone oli vastapäätä atelieeria.

— Siellä on valoisaa.

Kysymys tahtoi pyrkiä esiin, mutta vastenmielisyys, antaa vieraan ihmisen nähdä liikutustani, sai minut painamaan sen alas joka kerta.

Viimein sain henkeä pidättäen puserretuksi suustani:

— Luuletteko hänen olevan siellä?

Hän katsoi minuun — en tiedä oliko siinä osanottoa tai vahingoniloa — ja sanoi:

— Varmaan on hän siellä. Eihän se piru vieköön minusta muuten niin hauskaa olisikaan.

Hän alkoi lähestyä minua. Hän sanoi:

— Sanokaa minulle… oletteko Te suudellut… oletteko Te suudellut… ha, haa, se on tuollainen makuisa pieni viaton… oletteko Te suudellut… se on vasemmalla puolen… oletteko Te suudellut… juuri alle rinnan.

Oletteko Te suudellut.

Hän oli tullut aivan lähelle minua, hän tuijotti minuun, hän kumartui aivan korvani juureen, kuiskasi sinne erään sanan, joka vieläkin siellä suhisee.

* * *

Muistan erään yön. Ei näkynyt ketään muita ihmisiä, kuin kaksi, tähdet vain loistivat.

Sinne on vielä ilmestynyt kahdet tahraiset huulet.

* * *

En enää voinut matkustaa takaisin. Inho oli vallannut minut.

Mutta kun pari päivää oli kulunut, oli kuin joku olisi yli otsani sivellyt. Vihdoin tunsin jotakin hentoista eräässä kohden siinä. Mitä se oli?

Silloin muistin erään suutelon, jonka kerran unissani olin tuntenut. Se ei tahtonut hävitä pois. Minä matkustin.

* * *

Hän ei ollut kotona. Häntä ei löytynyt mistään. Minä kuljin pitkin rantaa. Näin, että venhe oli poissa. Minä lainasin erään toisen ja soudin ulos. Löysin oman venheemme. Se keinui tyhjänä. Minä riisuin päältäni ja sukelsin. Viimein lepäsi hän käsivarsillani.

* * *

Vielä näkyi hänen päänsä jättämä syvennys tyynyssä, tyynyssä, jossa toisinaan oli kaksikin syvennystä näkynyt. Minä tulin koskettaneeksi sitä. Sieltä vierii esiin eräs käärö.

Siinä oli päällä minun etunimeni. En uskaltanut sitä avata.

Kuljin ympäri kaikissa huoneissa. Ei ketään ollut luonani.

Pysähdyin silloin tällöin jonkun pikkuesineen eteen, hiusneulan, — nauhan.

Seisota pitkiä aikoja sitä katsellen. Mutta en uskaltanut koskettaa sitä.

Kuljeskelin huoneissa yhtämittaa yötä, päivää.

* * *

Silloin soivat kellot ja hänet haudattiin.

* * *

Kun olin jäänyt yksin, otin esiin käärön.

Huomasin ensin sinetillä suljetun kirjeen:

— Tyttärelleni, hänen täyttäessään kaksikymmentä vuotta.

Sitten erään päiväkirjan. Se oli vain alotettu. Sillä vasta ensi sivut olivat kirjotettuja. Se oli päivätty, — aina kellonlyönnilleen — se oli kaikki tuttavuutemme alkuajoista, juuri ennen noita neljää kuukautta.

Vielä oli eräs suuri käärö minulle.

Tässä seuraa, mitä hän, joka nyt on kuollut, on kirjottanut sille, joka ehkä syöksi hänet kuolemaan.

Päiväkirja.

Minun on niin hyvä olla. On niin hiljaista. Minä istun ja katselen pientä lamppua, enkä enempää tahdo. Ei, en tahdo enempää. Miksi en koskaan voi saada rauhaa rinnalleni? Miksi meillä naisilla täytyy olla sydän?

On eräs sana, jota en koskaan uskalla vapisematta kuiskata. Minä vapisen niin, että minua palelee. O—n—n—i.

Niin, minua palelee. Tahdon paneutua maata. Tahdon levittää ylleni hyvän, lämpimän peitteeni. Tahdon nukkua.

* * *

Hän. — Tuleeko se taas pettäen?

Enkö sitten jo ole tuota kaikkea kokenut?

Enkö ole kylliksi kärsinyt?

Miksi puristin hänen kättään? Tiesin sen vasta jälestäpäin.

Ei — en tahdo enempää. En tahdo.

— En voi kärsiä hänen nimeään.

Jospa se olisi mahdollista! Jospa sitä olisi maailmassa! Toisinaan tuntuu, kuin hänen silmänsä olisivat seuranneet minua aina iankaikkisuudesta.

— Ei. Ei. Minä en tahdo. On mieletöntä uskoa onneen.

* * *

Minä en voi ymmärtää, että olen elänyt, että niin monta päivää on vierähtänyt. Kaikki on kuin sumua. Muistan ainoastaan yhden asian:

Että minä synnytin.

Kaikki muu on kuin sumua. Makuuhuone: kasvot, jotka ylitseni kumartuivat. Uh, ei! En uskalla sitä ajatella!

Ja sitten tuli joukko miehiä ja kirjeitä, joukko kirjeitä ja kukkia.

Miksi nämä muistot eivät jätä rauhaan minua?

On kuin se suuri suippoparta minua taas koskettaisi.

Miksi tuon kaiken täytyy juuri nyt eteeni ilmestyä? Pois! Pois!

* * *

Minä kuulen oman huutoni siitä yöstä, synnytysyöstä.

Minähän rakastan sinua, lapseni. Minähän rakastan sinua kaikesta sielustani. Petänkö minä sinua, olenko uskoton sinulle? Oi, mitä minun pitää tehdä? Minunhan pitää elää, lapseni, minunhan pitää elää elämä. Minullahan on nuoruus, minullahan on jotain ihanaa rinnassani, jonka täytyy saada osansa! Oi, minulla on niin paljon, niin paljon!

Oh, elämä on niin paha, on niin turhaa, niin rajattoman turhaa koettaa tehdä kaikki oikein, siten kuin olisi tehtävä.

* * *

Nyt on maailmassa ainoastaan yksi ainoa suuri suutelo.

* * *

Ei ole ketään sellaista, kuin hän. Ei kukaan voi sitä, mitä hän voi. Hän tuutii minua kuin pientä lasta. Ja emmekö olekin kaikki pieniä lapsia tässä suuressa, ikuisessa melskeessä.

* * *

Hänen sanansa ovat minulle samaa kuin sinivuokot ja orvokit lapsena ollessani.

Tuntuu kuin eläisin. Poveni aaltoilee nousten ja laskien. Tuntuu niin lämpimältä ja hyvältä.

Että voikin unhottaa!

* * *

Hän on minut luonut.

* * *

Oi, miten saattoi hän sen nyt tehdä? Nyt, kun kaikki näytti muuttuneen maailmassa.

Mutta hänhän ei voi tietää.

Se oli niin pahasti. En voinut mitään sanoa.

"Tätä ei sinun olisi pitänyt tehdä."

Niinkuin olisin puhunut unissani silloin, kun sen sanoin.

Rakas Tulla! Ainoastaan sinun luonasi on rauhaa. Kun istun ja pidän sinua rinnoillani, silloin ei muuta olekaan. Silloin minä en kaipaa. Silloin en toivo mitään. Silloin en uneksi sitä, mikä on olematonta.

* * * * *

Kirje.

Rakkaani! Näinä öinä, jotka ehkä tulevat olemaan viimeisiäni täällä alhaalla, jossa sinä minulle elämän annoit, tahdon kirjottaa sinulle ja koettaa selvittää sinulle kaikki. Sinä jätät minut joka päivä ja minä olen ylpeä, enkä voi tulla sinun luoksesi. Mutta öisin sinun nukkuessasi, tulen luoksesi ja suutelen sinua otsallesi, jota rakastan.

Olen jo kauan aavistanut, että jotain täytyy tapahtua. Ja kaupungissa käynnistäsi tiedän, että minun on kuoltava.

Sinä et ole koskaan kysellyt minulta, mitä olen elänyt, enkä minä ole sitä koskaan sinulle sanonut.

Minä tahdoin sen niin. En tiedä miksi, mutta kun nyt istun täällä, ja kaikki on hiljaista, silloin ymmärrän niin olleen tarpeellista siksi, että se tulisi kasvamaan niin äärettömän suureksi, (tuskin voin uskoa, että se on tapahtunut), että niin pitäisi olla.

Minä tahdoin olla sinulle tuollainen kiehtova, josta et kaikkea tiennyt. Jos olisin kertonut sinulle kaikki, silloin sinä olisit niin paljon ajatellut sitä ja niin paljon merkitystä antanut sille. Minä tahdoin olla sinulle olemassa vain sellaisena, kuin sinä näit minut.

Rakkaani! Ole varma siitä, että minulla, Rebekalla, ei ole toista tässä elämässä ollut kuin sinä ja minkä sinä minulle annoit.

Sinä voit ottaa selvän siitä. Sinä voit saada tietää joukon asioita minusta. Ihmisethän tietävät kaikki. Sinä voit saada tietää, että minä erosin miehestäni, tietää, että se oli minun syyni, sinä voit saada kuulla suhteestani Bredoon.

Oh, sinä et saa mitään tietää! Ihmiset eivät tiedä mitään. Sitä, minkä joku ihminen on elänyt, sitä ei kukaan tiedä. Siitä, mitä tunteita kahden välillä on, siitä ei kenelläkään ole selkoa.

Ja jos minä olenkin syntiä tehnyt ja ollut paha, — yhtä kohtaan tiedän olleeni uskollinen ja puhdas ja siveä jokaiseen soluuni asti, joka minussa on, siitä saakka, kuin tiesin hänestä jotakin.

Oi, miksi en sitä tiennyt aikaisemmin!

* * *

Oh, miksi menet luotani? Minä ikävöin niin äärettömästi sinua? Etkö sinä aavista, kuinka minä kärsin päivisin, kun sinä olet poissa luotani? Missä sinä olet? Mitä teet?

Etkö sinä voi huomata, kuinka on kauheaa, että vaikka niin kauan olen jokaisen hetken luonasi viettänyt, sinä jätät minut yksinäisyyteen? Etkö voi huomata, kuinka kaikki mennyt ryntää päälleni ja paljastaa minut ja pistää ja ruoskii minua.

Etkö sinä voi huomata kuinka kaikki muuttui minussa, sinut kohdatessani? Ja koko menneisyys asettuu rauhani ja iloni tielle, ja on ainoastaan yksi, joka sen voi pois pyyhkiä, sinä.

Oh, miksi et tule minun huoneeseeni. Sinä menet ja paneudut yksin maata, — enkä minä saa nähdä niitä kasvoja, jotka ovat minun kaikkeni maailmassa.

Mutta minä en ole ollenkaan sinulle pahoillani, sillä sinähän annoit minulle kaikki, — oman itseni annoit minulle, — mutta minä en voi tulla luoksesi.

Tahtoisin niin mielelläni hyväillä sinua, jos sinä kärsit, — eikä sinun varmaan olekaan hyvä olla, rakas, — mutta minä en voi. Minä niin pelkään, että jotakin tapahtuu, eikä se saisi tapahtua. Pelkään niin sitä, että sinä joskus kyselet. Ja pelkään niin sitäkin, että pilkkaisit minua.

Se ei saa tapahtua!

* * *

Rakas, minusta tuntuu kuin sinä ruoskisit minua kaiken päivää. Ja minä olen käynyt niin pieneksi ja halveksittavaksi, en voi ymmärtää, että joskus olen uskaltanut pitää itseäni sinun omanasi, enkä nyt uskalla luoksesi tulla. Sinä olet niin kaukana, sinä istut korkealla ukkospilvessä ja katselet alas minuun. Ja jos minä tulin suutelemaan sinua, tahdoit sinä työntää minut pois luotasi. Eikä se saa tapahtua. Ei, se ei saa tapahtua!

Oi, miksi et tule kotiin ja ole luonani — sillä sinullehan minä kuulun.

Minä en voi saada sitä mielestäni. Ne ovat koko päivän edessäni, ne katsovat minuun, nuo surumieliset silmät. Minä tunnen, että jotakin on tuleva, niin, minä tunnen sen, jotakin tulee, tulee. Oh, jumala suokoon, että voisin sen sanoa sinulle, ja kysellä sinulta, sinä joka kaikki tiedät.

Mutta minä tunnen, etten saa.

Sinä et tiedä, kuinka kauhean hiljaista on päivisin tässä talossa. Samalla minusta tuntuu, kuin koko meri virtaisi ikkunoita kohti. Minä itse istun yksin ja hyljättynä keskellä maailmankaikkeutta peloittavan tuskan valtaamana. Kaikki mitä olen tehnyt, kulkee ohitseni ja joku kolea ääni kyselee minulta? Miksi sinä sen niin teit? Miksi et sitä niin tehnyt?

Minä en koskaan tiennyt, mitä minun pitäisi tehdä. Ei koskaan johtunut mieleeni ajatella sitä. Minä noudatin ensimäistä mieleenjohtumaa. Vasta kun sinä tulit, setvisi minulle samalla tämä: Noin sinun olisi pitänyt tehdä! Ja minä näin, että voi saada aikaan satoja muita asioita, kuin ne, joita tekee.

Se on kauhea ajatus!

Oh, minä en voi käsittää, että minun pitää kuolla, ennenkuin olet jälleen tullut hyväksi minua kohtaan, oikein hyväksi, niinkuin entisaikoina.

* * *

Tuntuu kuin jokin olisi alkanut ahdistaa minua, näetkös! Se on niin ilkeätä. Minä en voi sitä karkottaa! Oh, mitä minun pitää tehdä? Miksi et ole luonani? Olenko minä sitten turmeltunut? Kyllä, minä tunnen sen. Minä olen turmeltunut. Minä en enää koskaan voi tulla puhtaaksi!

— Hänen silmänsä olivat kuin ikuinen suru. Sinun silmäsi ovat kirkkaat. Ne voivat olla raskaat. Mutta kun sinä hymyilet, silloin olet kirkkain kaikista. Kun hän hymyili, oh, se ei ollut hymyä, se oli itkua, hän hymyili sensijaan, että olisi itkenyt.

— — Ei, en uskalla ajatella enempää tänä iltana. Pääni on niin väsynyt. Aion mennä hetkeksi sisälle ja nukkua sänkysi vieressä. Siinä on niin hyvä.

* * *

En jaksa enempää. Minä tunnen, että minun on mentävä hänen luokseen. En näe mitään muuta kuin nuo tummat, raskaat silmät. Minä näen ne kaikkialla. Ne vetävät minua puoleensa. Oi, mitä minun pitää tehdä, mitä minun pitää tehdä?

Rinnassa tuntuu niin raskaalta, en voi hengittää. Uneksin joka yö hänestä, minä uneksin, että hän surmaa itsensä ja kuolevan katseensa hän kohdistaa minuun.

* * *

— — Oi jumalani, mitä minä olen tehnyt? Kuinka saattoi niin käydä?
Kaiken sen ihanan jälkeen! Minä en muista mitään.

Tahdoin vain mennä hänen luokseen, nähdäkseni hänet. Hän laski päänsä helmaani ja itki, tuo voimakas mies itki, niin että värisi, hän väänteli tuskissaan, — ja sitten tartuin minä hänen päähänsä, — ja sitten, — ja sitten, minä en muista mitään, — se oli kuin ikuinen pimeys, — kaikki oli surua, vain surua, — sillä minunhan ei ollut mahdollista tulla omaksesi sellaisena, jollainen minun olisi pitänyt olla, enkä enää koskaan tahtoisi tulla luoksesi, sillä kaikkihan on tullut niin kurjaksi ja minä tahdon kuolla, minä tahdon kuolla.

Oh, anteeksi, että taas olen täällä, täällä, jossa on niin pyhää, anteeksi, että jaloin kuljen täällä, ja katselen sohvaa silmilläni. Mutta minne minä muualle kuuluisin, jos en tänne kuulu? Oh, en ymmärrä mitään. Kun minä taas olin tointunut, tahdoin vain juosta luoksesi, ja kertoa sinulle kaikki, mutta kuinka sinä voisit uskoa minua, eihän se sinulle enää koskaan voisi olla mahdollista, ethän sinä voisi uskoa, mitä minä sanon, kuinka sinä voisit uskoa minua, enkä minäkään enää voi katsoa sinun silmiisi. Ja minähän tiesin myös, että minun on kuoltava, tiesin senkin, että ikuisesti sinulle kuulun, — niinkuin en sitä ennen olisi tiennyt.

Tahdoin vain kerran vielä saada suudella niitä paikkoja, missä sinä olet istunut ja missä olet maannut, tahdoin yöllä nukkuessasi hiipiä sisään, sillä en enää voi silmiisi katsoa, — nukkuessasi, et sinä sitä olisi kuullut, mutta sinä et ollutkaan kotona, oi, missä sinä olet, missä sinä olet?

Oh, minut valtaa tuo ilkeä ajatus, joka kerran rintaani hiipi, ja jota haihduttaakseni vääntelin itseäni sängyssä: Tehdä rikos, tehdä rikos sinua vastaan, juuri sinua vastaan. Ja sinä löisit minua, sinä, sinä yksin, ja minä tahtoisin polvistua eteesi jok'ainoa päivä, kunnes kuolisin, ja pyytää anteeksi, — sinulta — jumalani. Sillä en voi ajatella mitään toista jumalaa. Mutta nyt en enää koskaan voi nähdä sinua. Enkä minä voisi kärsiä, en nytkään voisi kärsiä, että sinä pilkkaisit minua, sinä. Enkä minä voisi elää, näkemättä silmiäsi, minun auringoltani.

* * *

Suuri rauha on vallannut minut. Minä näen nyt kaikki niin selvästi ja tahdon selittää sinulle kaikki, että sinä ehkä paremmin ymmärtäisit, millainen minä olen. Ja ehkä sinä sitten kerran tahdot minulle anteeksi antaa. Niin, minä tiedän, että sinä annat anteeksi minulle. Sillä sinun täytyy.

Minä olen ollut sellainen minä, rakkahani, että aina olen tahtonut uskoa johonkin niin äärettömän suureen, jonka piti löytymän, johonkin niin ihmeen ihanaan, ettei kukaan voinut sitä kuvitella. Jo lapsuudesta asti minä olen aina ollut rauhaton, ja aina kun ajattelin: Nyt se on siellä, nyt se ehkä on siellä! niin minä uppouduin siihen ajatukseeni sieluineni ja ruumiineni. Mutta se muuttui aina suruksi. Kun minä sinut kohtasin, olin niin peloissani. Sillä kuinka minä uskalsinkaan uskoa, että se voisi tulla!

Minä en tahtonut sinua ajatella. Minä tein kaikki sitä estääkseni. Mutta oli kuin joku olisi pakottanut minut luoksesi tulemaan, ja minä tulin ja kolkutin ovellesi, ja jalkani astui vasten tahtoani.

Ja minut valtasi kammottava pelko, kun ymmärsin, että sinut Jumala oli minua varten luonut. Sillä minähän en voinut uskoa, ettei kaikki jo ollut liian myöhäistä, enkä sitäkään, että se kaikkein korkein voisi vielä tulla.

Jok'ainoa kerta minä niin äärettömästi pelkäsin, että sinä minulta jotain kyselisit. Ja vaikkapa et kysellytkään, niin täytyihän sinun aavistaa.

Oh, sinä, joka sanot, ettet ennen vielä ollut mitään kokenut, et koskaan, et koskaan ole tuntenut sitä, minkä minä itsessäni tunsin silloin, kun se ainakin tuli, kirjeesi, kaikki. Ne olivat kuin ihmetöitä. Minä uskon varmasti, että minulla meistä kahdesta on ihaninta ollut.

Sillä mikä taistelu sinulla onkaan mahtanut olla! Senvuoksi olen sinua rakastanut niin äärettömästi, että on tuntunut kuin rinta ei jaksaisi kestää.

— Mutta sitten sinä tulit taas levottomaksi. Vai minussako levottomuus ensiksi ilmeni? Minustako se alkunsa sai? Minä muistan, että olin jo unohtanut kaikki, kaikki. Mutta sitten vähitellen selvisi: Minulla ei ollut kaikkea sitä, minkä sinulle tahdoin antaa. En voinut olla sitä, mitä minun olisi pitänyt olla. Poveni ei ollut nuori. Minä tunsin tahroja itsessäni ja pelkäsin siitä sekä sinun että omieni kärsivän. Minä en ollut niin ylevä ja suloinen, kuin tahdoin olla. Voitko ymmärtää, kuinka teki kipeätä?

Ja voitko käsittää, kuinka oli kauheata, kun menneisyyttäni en voinut pois pyyhkiä? Se pyrki aina väliin.

Oh, en voi käsittää, kuinka sinä sait minut niin kaikki unohtamaan. Kesti kokonaisia päiviä ja öitä, jopa viikkojakin, jolloin en rahtuakaan tuntenut muuta kuin sitä. Oi kiitos, kiitos!

* * *

Minä olen niin rauhallinen. Minä iloitsen, että olen kohta kuoleva, ja saat nähdä, että sinäkin tulet iloiseksi, sillä siten tulee kaikki jälleen hyväksi. Minut on vallannut jokin, jota en voi sanoa, tuntuu kuin en enää kuuluisi maalliseen kotiini.

Jossakin toisessa maailmassa kai kaikki voinee täyttyä. Eikö totta, rakas? Toisessa maailmassa kai voinen tulla uudeksi; niin ettei mitään ole välillämme. Minusta se on niin ihanaa, suurta ja kirkasta, rakas. Ja kun yö on pitkälle kulunut, en enää tunne tuskaa siitä, mikä päivillä on minua eniten masentanut, se käy niin pieneksi, ja juuri sen vuoksihan se tulikin, kun me rakastimme niin äärettömästi toisiamme.

Minähän olen sinua varten syntynyt. Mutta jokin erotti meidät toisistamme. Kuitenkin me sitten löysimme toisemme. Ja niin minä opin tuntemaan sinut. Ja sinä minut.

Ja niin sinä tulet ja löydät minut silloin, kun olen valmis. Sinä olet mies, ja sinulla on vielä niin paljon tehtävää elämässä. Mutta minä odotan sinua. Minä olen nainen, ja nainen on luotu antamaan miehelle rohkeutta ja voimaa tehdä kaikki se, mikä hänen tehtävänsä maan päällä on.

Ja sitä minä tahdon antaa sinulle!

* * *

Minä luulen myös, että sinun kauniit puheesi ovat vaikuttaneet sen, että olen saanut sellaisen käsityksen kuolemasta.

Sinä et varmaan uskonut, että minä käsitin kaiken, mitä sinä sanoit. Mutta sinä et saa uskoa, ettemme me naisetkin näe ja ajattele, millaista kaikki on, ja ihmettele taivasta ja maata ja tähtiä ja kuolemaa ja kaikkea, mitä on olemassa. Emmekö me sitä voisi, me, jotka itsessämme olemme tunteneet luomisen ihmeen?

Korkeinta kaikesta olivat sinun puheesi. Silloin, minä luulen, sinä annoit minulle suurinta, mitä antaa voit.

Minä en ainoastaan kuullut sanojasi, vaan myös tunsin, millä tapaa sinä tunsit sen, mitä ajattelit.

— Oh, niin paljon muuta, mitä minun olisi pitänyt sanoa. Mutta minä ikävöin sitä suurta valkeutta, joka minut on toiseksi muuttava. Minä palmikoin sinulle hiuksistani ristin, jonka löydät näitten papereitten välistä.

Pyydän sinua kantamaan sitä aina lähinnä rintaasi.

Niin, minä tiedän, että sinä kerran tulet omakseni. Minä olen niin paljon ajatellut. Tuskin koskaan uskon naisen voivan kohdata sen, jota varten hän on syntynyt.

On kyllä monta, joita hän voi rakastaa, mutta sen jota varten hän on syntynyt, hän tuskin koskaan tapaa. Mutta ehkä hän, vaikkei häntä maanpäällä tapaakaan, kohtaa hänet sitten jossain toisessa maailmassa.

Me kaksi olimme syntyneet toisiamme varten. Ja juuri senvuoksi ei saisi olla mitään, ei mitään välillämme, eikö niin, rakas?

* * *

Risti on nyt valmis. Ja minä itsekin olen valmis. Rakkauteni seuraa sinua kaikkialla. Risti on kertova sinulle, että rakastan sinua päivin ja öin puhtaimmalla, korkeimmalla rakkaudella.

— — Olen suudellut tyynyä. Hyvästi! Ole iloinen! Minä olen iloinen!

* * * * *

Oi miksen minä aina voinut olla samanlainen kuin silloin ensi aikoina, jolloin en halunnut muuta kuin vetää hänet luokseni, tehdä hänen olonsa yksinkertaiseksi ja hyväksi, saada hänen rintansa iloisesti, hitaasti, rauhallisesti aaltoilemaan?

Kun hän siinä sitten lepäsi myrttikiehkura päässään, silloin ikäänkuin äkkiä välähti silmissäni: Sinä olit ainoa, joka olisit voinut hänelle rauhan antaa. Ja sinä kidutit hänet kuoliaaksi.

* * *

Luin hänen kirjeitään yhä uudelleen, monien vuosien kuluessa. Tunsin siitä lopulta huokuvan rauhaa mieleeni, kuin itse ikuisuuden rauhaa.

Ehkä sen kaiken täytyi käydä niin, sillä minä olin sellainen. Jos olisin ollut toisenlainen, ei hän olisi tuohon tekoon ryhtynyt. Mutta minä en tuntenut itseäni.

Ja ehkä elämän ja kaiken ihmiseen ulkoapäin tulevan tarkotus onkin vain olla koverana peiliin, johon sisäinen olentomme kuvastuu monikierroksisena, lukemattomia mutkia tekevänä kierrejousena, kunnes olemme nähneet kaukaisemman, salaisimmankin sopen itsestämme.

* * *

Olen kirjottanut siitä, minkä hän minulle jälkeensä jätti. Olen siitä kaikesta kirjottanut. Siinä on ehkä seikkoja, joita on kerrattu, tai jotka ovat toisarvoisia, mutta minulle hän ilmenee joka rivissä, enkä minä voi tarttua pikkuseikkoihin. Minulla ei ole enää mitään kerrottavaa. Aurinko on noussut. Minusta tuntuu, kuin kävisi sen hehku päivä päivältä voimakkaammaksi. Minä rakastan yötä, sillä se kätkee itseensä kuin miljoonia päiviä. Rakastan päivää, sillä se on kuin itse elämän uhkuva virta.

Ja kun minä aina enemmän lähestyn ikuisuutta, näyttää minusta aurinko loistavammalta ja tähdet läheisemmiltä. Minä tunnen rintani laajentuvan ottamaan vastaan sitä mikä oli, mikä on ja mikä ainiaan pysyy. Tulevatko sitten ihmiset päivä päivältä nuoremmiksi sensijaan että vanheneisivat?

— Nyt alkaa jo kuulua ihmisliikettä kadulta. Ne rientävät työhönsä. Minä kuulen puukenkien kopsetta. Raskaat työvaunut rämisevät kiviä vastaan.

Minunkin on mentävä työhöni. Olen läpi yön tuijottanut siihen, mikä minun lävitseni värähti ja sai hehkumaan jokaisen minun hermoni. Olen koettanut koota sen kaiken yhteen ja tarkastella sitä.

Minun täytyy ryhtyä työhön. Mutta toisinaan kohoaa papereista ihmettely: Mitä on tapahtuva? Niin, mitä on tapahtuva, mitä on tuleva, kun tämä solukudoksemme on tuhkana?

Siksikö se muuttuu tuhkaksi, että siitä luotaisiin jotain uutta, suurempaa, ihanampaa, joksi kaikki hyvä ja valoisa maailmassa oli aiottu, — tahi onko unelma, unelma, joka elämän suruista puhkeaa, onko se päämäärä?

Minä luulen niin, minä. Hänestä tuli minun marttyyrini ja pyhimykseni.
Hän uhrasi elämänsä meidän rakkautemme takia.

Muillehan hänen kirjeensä eivät voi olla sitä; mitä ne minulle ovat. Minulle on niissä jokainen sana kuin suuren valkoisen ijäisyyslinnun siivenlyönti, ja kuin valonsäde, lähtenyt maailman keskuksesta, sydämestä, jonka kuumat lyönnit eivät koskaan taukoa.

Hänen kirjeensä ovat minun raamattuni. Siihen sisältyy kaikki. Siinä on viisautta, jota kai kukaan muu ei voi nähdä. Ehkä se johtuu siitä, että ne ovat minulle enemmän kuin ainoastaan kirjotettuja sanoja. Hänen, jonka kanssa olen viettänyt ne hetket, jotka valasevat elämääni kuin kiertotähdet, hänen ruumiinsa ja verensä ovat nämä sanat.

Tämä ehkä tuntuu monesta Jumalan pilkkaamiselta. Mutta kuka on Jumala. Eikö hän ole se, jota me lähestymme tähtien loppumattomilla portailla, elämäin kirkastuksessa, sielujen ijäti uudistuvissa kohtaamisissa? Ehkä hän vähimmin vihastuu siitä, että joka ilta rukoillen suutelen tuota pientä hiusristiä.

Aamuisin, kun aurinko nousee purppuraisena yli meren, ikäänkuin maata verin kostuttaakseen — silloin täyttyy rintani kaipuusta saada luoda, saada sirotella ympärilleni ituja ja kipinöitä niin runsaasti, kuin elinpäiviäni riittää.

Iltasin, kun aurinko vaipuu välimereen, jonka aamun kylvämä purppura oli synnyttänyt, luoden yhdestä tuhansia, purppurasta miljoonia värivivahduksia, joissa vallitsee loppumaton ilo saada kylvää ja synnyttää, surmata ja synnyttää uudelleen, silloin, silloin nousee minussa ihmettely: Mitä on se autuus, se maan kauneus, jonka tulemista hänen ihana sielunsa ennustaa?

Minä koetan nähdä ja kuvailla sitä mielessäni. Mutta minun inhimillinen tajuntani ei siihen riitä.