The Project Gutenberg eBook of Pakanoita
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Pakanoita

Author: Ferenc Herczeg

Translator: K. Emil Jaakkola


        
Release date: July 2, 2026 [eBook #78999]

Language: English

Original publication: Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1913

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78999

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PAKANOITA ***
language: Finnish




PAKANOITA

Romaani


Kirj.

FERENC HERCZEG



Unkarin kielestä suomentanut

K. Emil Jaakkola





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1919.






FERENC HERCZEG.


Herczeg Ferenc, unkarilainen kirjailija, on syntynyt 1863 ja on siis
nyt viidenkymmenen vuoden vanha. Ollen parhaissa miehuuden voimissa
voi häneltä odottaa vielä monta arvokasta lisää Unkarin kansalliselle
kirjallisuudelle. Viime aikoina hän ei kuitenkaan ole ollut oikein
uskollinen runottarelleen, vaan on sen sijaan heittäytynyt politiikan
hurjina kuohuviin pyörteisiin. Valtiopäivämiehenä hän kuuluu
kansalliseen työpuolueeseen ja on nykyisen pääministerin, kreivi
István Tiszan innokas kannattaja. Tämä on ehkä jonkunverran vähentänyt
hänen suurta kansansuosiotaan, varsinkin äärimmäisten radikaalien ja
vastustusmiesten piireissä.

Mutta kukaan ei kuitenkaan voi kieltää hänen suurta kykyään, hänen
vilpitöntä isänmaanrakkauttaan ja kansallismielisyyttään. Herczeg
on puhdas unkarilaishenkinen kirjailija, johon vieraat virtaukset
eivät ole päässeet vaikuttamaan. Hän on pysynyt unkarilaisen
elämän unkarilaisena kertojana, kun sen sijaan monet nuoremmista
kirjailijoista ovat tavallaan asettuneet kuvattavansa kansan
sivulle tai yläpuolelle ja sieltä usein ylimielisellä ivalla ja
ymmärtämättömyydellä käsitelleet aiheitaan. Heidän teoksensa eivät ole
unkarilaisia mieleltään, joskin sitä kieleltään. Tämä koskee varsinkin
niitä nuoria kirjailijoita, joiden näytelmät nykyään kiertävät ympäri
Europpaa. Useimmat niistä eivät tuota suurtakaan kunniaa Unkarille,
sillä vaikka niiden aihe onkin otettu Unkarista, niin niiden henki
ei ole unkarilainen, vaan budapestiläis-juutalainen. Syystä kyllä
huomauttaakin eräs arvostelija, että oikeille unkarilaisille tuottaisi
paljoa suuremman ilon, jos näiden tekeleiden sijasta Herczegin näytelmä
»Bizánc» (Byzantium) lähtisi kiertämään maailmaa, sillä vaikka se
aiheeltaan käsitteleekin Itä-Rooman keisarikunnan oloja, niin sen
hengeltään kuitenkin tuntee unkarilaisen miehen kirjoittamaksi. Sekä
aiheeltaan että käsittelyltään syvästi isänmaallinen kansallishenkeä
kohottava on hänen näytelmänsä »Ocskay brigadéros» (Brigadikenraali
Ocskay), joka käsittelee Rákóczi II:sen aikaisia oloja.

Paitsi näytelmiä on Herczeg julkaissut suuren joukon novelleja ja
romaaneja, joiden aiheet yleensä ovat otetut nykyaikaisen unkarilaisen
yhteiskunnan ylemmistä piireistä. Kaikissa niissä ilmenee kirjailijan
hillitty ja ylhäinen tyyli, tarkka huomiokyky ja hieno huumori.
Herczeg ei koskaan ponnistele saadakseen aikaan rakettivaikutuksen,
ja siksi hän ei herätäkään lukijassa sellaista kovaäänistä naurua,
josta jälkeenpäin tuntee pahoinvointia. Hänen kertomustaan seuraa
mielihyvällä, myhäillen ja itsekseen myönnellen, että hyvin sanottu,
mainion hyvin sanottu. Toisinaan hänen kertomuksistaan huokuu
hiljainen, tyyni kohtaloonsa alistuminen. Sielunkuvaus on aina sattuvaa
ja syvää. Varsinkin naisen sielunelämää Herczeg mielellään kuvaa.

Herczegiltä on ennen suomennettu, paitsi eri sanomalehdissä olleita
novelleja, mainion humoristinen Gyurkovics-sarja. Tämä nyt suomennettu
teos »Pogányok» on hänen huomattavin romaaninsa. Se kuvaa kristinuskon
ja pakanuuden välistä taistelua Unkarissa. Mutta ei vain kristinuskon
ja pakanuuden välistä taistelua, vaan eri kansallisuuksien välistäkin,
sillä suuri, voisipa sanoa päähuomio on kohdistettu kansallisille
vastakohdille. Vaikka kyllä petshenegit, jotka kirjassa ovat
asetetut etualalle, oikeastaan olivat turkkilainen eikä unkarilainen
heimo, niin voidaan kuitenkin täydellä syyllä sanoa, että tässä
käsitellään suomalais-ugrilaisten kansojen taistelua maahan tunkevia
länsimaalaisia, varsinkin germaaneja vastaan. Kirjailija on näet
pitänyt petshenegejä — samoinkuin turkkilaistakin — unkarilaisten
sukulaisina ja antanut niille täydelleen unkarilaisten ominaisuudet.
Tällaisen aiheen luulisi herättävän mielenkiintoa meilläkin.

Suomentaja.






ENSIMÄINEN KIRJA




I.


Uusi-uskolaiset kirjoittivat silloin vuoden tuhatneljäkymmentäkuusi
Herran syntymän jälkeen.

       *       *       *       *       *

Purppurainen hämärä muuttui tummaksi, lauhaksi yöksi.

Kuu ei vielä ollut noussut Marosin laakson yläpuolelle,
taivaankansikaan ei valaissut tasankoa, vaan kumotti omassa
korkeudessaan.

Tähtitarhat taajenivat tänä ihmeellisen selkeänä yönä. Rauhassa
vaeltavien taivaallisten laumojen joukkoon, joita pusztan kansa pitää
silmällä, sekaantui outoja tähtiä. Pieniä teräväsilmäisiä eläimiä,
jotka tuntemattomien tähtiriuttojen timantti-usvan ympäröimiltä
huipuilta heittäytyivät alas kuin vuorivuohi laitumella käyvän
lammaslauman keskelle.

Vain yhdellä taholla oli taivas tumma: virran suunnalla. Siellä
pelottavassa pimeydessä, aivankuin maan uumeniin johtavassa aukossa,
häämötti Csanádin maalinnan rakennusrykelmä.

Lankkuaidalla varustettujen vallien ja jättiläishirsistä rakennettujen
ikitornien varjokuva on kuin muodoton nyrkki, joka on tarttunut vapaan
pusztan kurkkuun ja heittänyt sen maahan. Tai kuin musta arkku, johon
Etelä-Unkarin kansallisuuksien vapaus on haudattu. Musta varoitustaulu
tasangon sydämessä. Ikuinen uhka ja säälimätön mahtikäsky, joka jyrisee
telttapakanoille.

Ajtony herran muinaisen valtakunnan kaukaisimmassakin kolkassa tuntuu
tukahduttava painostus, jolla tuo musta rakennusrykelmä ahdistaa
pusztan rintaa. Sen painon alla vapaan pusztan kansat korisevat,
kiemurtelevat kuin metsäkauris ilveksen kynsissä, mutta eivät kykene
enää nousemaan jaloilleen.

Hämärissä, kun linnan portit jo ovat suljetut, ilmaantuu muutamia
aavemaisia haamuja näköpiirin reunalle tasangolle. Ne ovat
kuljeskelevia seikkailijoita, arkoja yön ritareita, jotka äänettömästi
kiertävät maavallitusta ja vihasta hehkuvin silmin tuijottavat
torneihin.

Vallitusten ja puutornien yläpuolelle kohoaa mahtava kivipalatsi
ylpeästi valliten linnaa. Niin uhmaavasti se kohottaa taivasta kohti,
kulmatorninsa, aivankuin neljällä nyrkillään uhkaisi kiitäviä pilviä.

— Jumalan linna! — kuiskaavat pusztan ihmiset.

Siellä asuu tuo uusi jumala, jonka István kuningas toi maahan. Hänen
palatsissaan käynyt tietää kertoa, että sen seinätkin ovat verhotut
hopealla ja sametilla. Siellä on verisiä palvontakuvia, puoleksi
nyljettyjä ja ristiinnaulittuja pikku jumalia... Jumalan linnaa
vartioivat mustat papit. Ne paastoovat paljon, ruoskivat itseään ja
laulavat kuolinvirsiä. Sillä uusi jumala on murheellinen jumala, jonka
mieli halaa kyyneleitä ja tuskaa. Uusi jumala on vihainen herra,
hän heittää ijankaikkiseen tuleen jokaisen, joka ei maksa hänelle
kymmenyksiä.




II.


Äänettömässä yössä kuului ylhäältä linnan rinnukselta, suuren tornin
varjosta, ihmisen ääni. Toinen ääni vastasi siihen. Ihmistä ei voinut
nähdä pimeydessä, ja tornin vartija saattoi luulla yön henkien
haastelevan keskenään kaikuvin äänin.

— Sinäkö siellä olet, Márton kaniikki?

— Minä, Walter herra.

— Mitä teet yöllä yksinäsi linnan rinnuksella?

— Katselen pusztalla palavaa tulta.

— Mitä katsomista siinä on?

— Tummat olennot kykkivät sen ympärillä... Keitä lienevät?

— Harhailevia pakanoita lienevät, Márton. Pusztan rouvan palvelijoita.

— Silloin tällöin nousee yksi heistä heittämään kimpun kuivia ruokoja
tuleen... Liekki tukehtuu hetkeksi, sitte se taas hulmahtaa kipinöiden
korkealle... Näetkö, kuinka palaa? Näetkö, kuinka loimuaa? Punainen
usva leijailee sen yläpuolella...

— Sinun sielusikin, Márton, on levoton kuin pusztan tulen loimu.

— Sentähden että pusztan tuuli siihen puhaltaa.

— Kuule minua, Márton! Gellért piispa lähetti minut luoksesi. Hän
sanoi: Mikä Márton kaniikkia vaivaa? Minä vapautin hänet paastosta eikä
hän kuitenkaan syö. Kielsin häntä valvomasta eikä hän kuitenkaan lepää.
Hänen kasvonsa ovat kalpeat kuin loppukuu, silmänsä taas kiiluvat kuin
sairaan suden. Itsekseen kulkee kaniikki, ja veljensä arkailevat häntä
puhutella. Mitä tämä merkitsee?

— Piispako kysyy?

— Piispa on meidän kaikkien isämme ja sinua hän erityisesti suosii.
Suuren ja pyhän tehtävän on hän määrännyt sinulle: pakanallisten
veljiesi, petshenegien käännyttämisen.

— Piispa on hyvä isä. Ei hän koskaan ole ruoskituttanut minua, vaan
usein kutsunut pojakseen.

— Mitä vastaat hänen kysymykseensä?

— Sano piispa-isälleni, että hänen poikansa on kahden viikon kuluttua
kuollut.

— Oletko sairas, Márton?

— En tunne sairautta.

— Mikä sinut sitte tappaisi kahden viikon kuluessa?

— Pusztan tuuli tappaa.

— En ymmärrä puhettasi, Márton.

— Et ymmärrä, herra, kun olet saksalainen. Mutta minä synnyin täällä
pusztalla.

— Ripitä itsesi, poikani. Piispa toivoo sitä.

— En tiedä, olenko tehnyt syntiä, mutta uskon joutuvani kadotukseen.
Kadotukseen vie minut pusztan tuuli. Confiteor, pater! Niin kauan kuin
kasvoin Bakonyin pappien luona, kostean metsän povessa, en ajatellut
pusztaa. En ajatellut mitään, kidutin vain itseäni, kuten muutkin, ja
aamusta iltaan rukoilin autuuteni puolesta.

— Hurskaat veljesi silloin ennustivat sinulle marttyrikuolemaa intosi
palkaksi...

— Gellért herran tahdosta piti minun tulla tänne. Mutta siitä asti kuin
uudestaan kuulen tuulen huminan, vapaan pusztan tuulen, joka kerran
pullisti isäni telttapalatsin seiniä ja leikki sotaratsuni harjalla,
siitä asti ovat taivaanvaltakunnan portit minulle suljetut...

— Etsi voimaa rukouksesta!

— Confiteor, pater! Ristin kuvan edessä polvistun ja yhtäkaikki
kuulen kaislikon kahinaa. Hymnejä laulan, mutta keskellä niitä
johtuvat mieleeni petshenegien sotalaulut, jotka jo aikoja sitte
luulin unohtaneeni. Ja turhaan pyrkii sieluni taivasta kohti: aina se
syöksähtää alas ja harhailee matalalla pusztan yläpuolella, pusztan
päällä kuin pääsky pilvisäällä.

— Kuulen, poikani.

— Tiedät, herrani, että hyvin kestän kärsimystä. Lapsuusaikananikin
vain kerran itkin: kun suuri kuningas István tuhosi pakanallisen sukuni
ja minä jäin orvoksi Tiszan rannalle. Siitä lähtien on silmäni ollut
kuiva. Mutta nyt kuukauden ajan on minusta tuntunut kuin kuumat pisarat
taukoamatta tippuisivat sydämeeni. Voiko ihmisen sydän itkeä, Walter?

— Puhu edelleen, poikani.

— Jos kuulen hevosenhirnuntaa pusztalta, vavahtaa joka jäseneni. Jos
kaukainen torventoitotus kajahtaa korvaani, lakkaa sydämeni sykkimästä.
Ja kuinka kadehdin, ah, kuinka kadehdin rannalla räpytteleviä, kirkuvia
kuikkia! Ne saavat vapaasti kulkea kaislikossa eikä niiden tarvitse
välittää ikuisesta autuudestaan...

— Minä kauhistun, Márton. Muistatko meidän onnetonta Jeromos veljeämme?
Uskollisesti hän palveli Herraa, kunnes hänen järkensä vei unkarilainen
tauti ja hän karkasi pusztalle, jossa nyt majailee teltassa kirottujen
pakanain seurassa. Mikä paha henki viettelee teitä autioille aroille?

— Jo viikkokausia on minua kiusannut sama unikuva.

Unissani kävelen ulkona pusztalla. Ympärilläni ei missään ole
ainoatakaan ihmistä. Kiirehtien riennän eteenpäin, aina eteenpäin!
Väliin kirkaisen riemusta kuin hurja lintu. Väliin heittäydyn maahan
ja syleilen kulottunutta nurmikkoa. Sitte riennän taas eteenpäin, aina
eteenpäin, kunnes hengitykseni salpaantuu ja voimani pettävät. Käperryn
kokoon ja kuolevana olen niin onnellinen, isäni, niin onnellinen, etten
hereillä koskaan ole ollut.

— Saatana ojentaa sinua kohti käsiään, saatana, joka suden hahmossa
hiiviskelee pakanallisella pusztalla... Älä kuuntele hänen
kuiskutuksiaan, Márton.

— Lupasin piispa-isälleni olla hänen kuuliainen poikansa ja sanassani
pysyn. Mutta siihen kuolen.

— Kuka välittäisi maallisesta elämästään? Vain kuolemamme olkoon autuas.

— Minun kuolemani on oleva kirottu, isäni. Sillä kuolemassakin on minua
kiusaava ajatus, että minun täytyy nukkua tuomiokirkon ummehtuneessa
hautaholvissa enkä saa levätä ulkona pusztalla, tuulenkäymällä
pusztalla...

— Vain Jesuksen armo voi sinua auttaa. Seuraa minua nyt, kaniikki, on
messun aika.

Nuo kaksi pappia lähtivät tuomiokirkkoa kohti. Hitain askelin he
kulkivat linnan rinnuksella, ja kun tuuli pullisti heidän kaapunsa
leveitä hihoja, kasvoi heille yökön siivet. Valaistusta kirkosta kuului
jo kaniikkien latinalainen hymni:

»Herra, koston väkevä Jumala, kostava väkevä Jumala, ilmesty jo!»




III.


Pusztan tuli, joka äsken kuvasti pieniä loistavia pilkkuja linnan
rinnuksella seisovien miesten silmiin, välkkyi tuolla Maros-joen
pinnalla, avari-padon suunnalla.

Uusi-uskolainen ihminen ei mielellään yötisaikaan liikkunut sielläpäin.
Ruohonpeittämän maanrepeämän juurella seisoi vanha suotammi, jota
vanha-uskolaiset pyhänä palvelivat. He väittivät, että täydenkuun
aikana kokoontuvat kuuttaret sinne. Muutamat vakuuttivat nähneensäkin
nuo lempeäkatseiset, valkopukuiset immet, kun ne hitaasti kuin
leijailevat yön haikarat laskeutuvat alas taivaalta. Ne istuvat tammen
hajallaan olevilla oksilla ja laulellen pyörittävät hopeavärttinäänsä.
Kaislikon impyet vastaavat heille vedestä.

Csanád ispaani, joka aikoinaan keihäänvarrella pakotti Marosin
rantalaiset kasteeseen, hävitti komitaatistaan kaikki palvontakivet ja
kaasi kaikki pyhät puut. Tämän yhden hän kuitenkin säästi.

Vaikkei kristitty ihminen mielellään kulkenutkaan puun lähellä, jota
salaperäiset kädet koristivat uhrieläinten pääkalloilla ja sairasten
ihmisten vaatteilla, niin piispan kalastajat kuitenkin arvelivat,
että siellä oli Marosin paras leiripaikka. Muuten heillä ei ollutkaan
kovin innokkaan kristityn mainetta. Kirkon ruoskaa peljäten koko
kalastajakunta juhlapäivisin marssi Marosvárin jumalanäidin kirkkoon,
mutta siitä huolimatta piti rovasti heitä yökönuskoisina. Jouluna
hän saarnatuolista varoittikin heitä verkkoa vetäessään laulamasta
rumia unkarilaisia lauluja ja kehotti ennemmin virittämään Jumalalle
otollisen Maria-virren.

Loimuavan tulen ympärillä kyyristeli nurmikolla noin kolmekymmentä
ihmistä. Kaikki eivät kuuluneet kalastajakuntaan; noin puolet oli
ympäristön nuorukaisia, jotka toivat hevosensa yöilmaa hengittämään.
Ispaani oli kyllä kieltänyt sellaiset yölliset harhailut, mutta
kesäaikaan itse linnankin nuorukaiset uittivat hevosensa Marosin yli
rakentaakseen rovion vapaalle pusztalle. Itsekään he eivät tienneet,
mitä tekemistä heillä oli kasteisella niityllä, mutta teltassa
majailleiden isien levoton veri ajoi heitä pusztalle.

Miehet istuivat liikkumattomina ja vaieten tulen ympärillä. Leimuava
liekki punasi hurjalla hohteella heidän uurteiset kasvonsa. Jos tuli
riutui, joutuivat he hetkeksi varjoon, ja huippulakkeineen, avaroine
turkkeineen he olivat kuin jättiläiskokoisten madonlakkien ryhmä,
joka juuri pujahtaa esiin maan povesta. Vähän kauempana loikoilivat
kalastajien apurit ja hevosia paimentavat poikaset.

Syvän hiljaisuuden katkaisi nyt apupoika, joka toi vettä Marosista. Hän
asetti sangon kalastajapäällikön eteen ja sanoi tyynesti:

— Kuollut mies tuli näkyviin vedestä.

— Eilen putosi eräs vaimo padon luona virtaan, — puhui muuan
hevosvartijoista.

Apuri vastasi olkansa yli:

— Ei se silloin ole nainen, kun se on mies. Vatsallaan kelluu vedessä.

Vanha Pós, kalastajapäällikkö, tuijotti välinpitämättömästi tuleen,
mutta tarpoja puhui nuorukaisille:

— Pitäkää silmällä vanhaa verkkoa, ettei Vesihiisi sitä sotke.

(Viekas vedenhaltija tekeytyy toisinaan kuolleeksi ja ui silmät
seljällään Marosissa päästäkseen käsiksi verkkoon.)

Hän puhui niin hiljaa kuin pitäisi varmana, että Marosilla on korvat.
Pojat taas henkeään pidättäen kuuntelivat, eikö musta vesi jo loisku.

— Pós setä, — alkoi apupoika taas puhua, — tuolla kuolleella on
nuolenpää lapaluun alla. Ja hämärissäkin kellui Marosissa nuolella
ammuttu mies. Kaukaa ne ovat tulleet.

— Silloin taas erdélyiläiset kahakoivat.

Taas puuttui puheeseen kalastajajoukon tarpoja. Hän oli mustapintainen
mies, rinta sisäänpainunut. Hän puhui nopeasti käheällä äänellä.

— Eikä tulekaan rauhaa, ennenkuin uusi maanjako pannaan toimeen! Sillä
ensimäinen jako ei ollut oikeudenmukainen. Sotaa käyvät ottivat parhaan
osan, muille jäi arvoton maa, useat eivät saaneet mitään. Ja István
herra otti monelta ihmiseltä senkin, mitä heillä oli, ja antoi papeille
ja saksalaisille... Mutta kylläpä uuden jaon toimittavat Endre ja
Levente. Alkakoot vain erdélyiläiset!

Päällikkö kuunteli pärpättävää miestä. Hän heitti tukun kaisloja
liekkeihin ja murisi sitte tyytymättömästi:

— Keväästä alkaen jokainen lapsi ja jokainen narri uneksii sodasta.
Mutta niin kauan kuin Csanád ispaani levollisena istuu linnassaan,
niin kauan sota on vain suupuhetta. Sillä eipä suotta ispaanilla ole
kotkannokka: ennemmin hän vainuaa veren hajun kuin kukaan muu. Ja kun
toiset vasta panevat suitsia hevosen suuhun, silloin hän jo istuu
satulassa.

Vanha Pós vaikeni eikä kalastajista kukaan uskaltanut väittää häntä
vastaan. Mutta eräs rohkeannäköinen nuorukainen, joka juuri saapui
kaislikosta taluttaen kahta harmaata tammaa, katkaisi uhkarohkeasti
hiljaisuuden.

— Pós setä, ispaani on jo satuloinut!

Kaikki kalastajat kääntyivät nuorukaista kohti. Tämä katsahti
ympärilleen ja sanoi matalalla äänellä:

— Aamun sarastaessa hän iskee pusztan rouvan niskaan. Nyt rupesi
kysymyksiä satelemaan.

— Odottaako pusztan rouva Csanád herraa?

— Odottaako? Jo viikon on valmistellut vastaanottoa. Siitä lähtien
eivät hänen jousimiehensä muuta teekään kuin nuolia sulittavat. Sillä
petshenegirouva näkee sinnekin, minne ei katseensa kanna.

Marosvárilainen nuorukainen oli silminnähtävästi ylpeä, kun sai puhua
tällaisessa seurassa. Seikkaperäisesti hän kertoi ispaani Csanádin
ja petshenegiläisten rajavartijain välille puhkeamassa olevan riidan
syistä.

Petshenegiläiset rajavartijat eivät kesästä asti enää olleet
käyneet kirkossa, siitä lähtien kuin Oroszlámosin papeille uudessa
rajankäynnissä jaettiin parhaat laitumet. Joku päivä takaperin ilmoitti
Csanád petshenegien rouva-ispaanille, Seruzádille, jonka risti-isä
hän muuten oli, että hän Pyhän Neitsyen päivänä haluaa nähdä hänet
kaikkine telttaväkineen messussa. Jollei hän nytkään tulisi, lähtee hän
itse häntä hakemaan petshenegien leiristä ja täyttää häneen nähden sen
rangaistuksen, jonka pyhä kirkko on kirkonkäymisen laiminlyömisestä
säätänyt: keritsee hänet nutipääksi.

Kopea pusztan rouva loukkasi silloin Csanád ispaania niin pahasti,
ettei kukaan mieskään ole uskaltanut siten menetellä. Hän ilmoitti
puolestaan odottavansa, poikiiko tiine tammansa Pyhän Neitsyen
päiväksi. Jos tulee tammavarsa, silloin hän täyttää rakkaan
rippi-isänsä toivomuksen.

Seruzádin tamma luultavasti sai orivarsan, koska Pyhän Neitsyen päivä
jo on mennyt eikä ainoatakaan petshenegiä ilmestynyt kirkkoon. Siksi
siis satuloitsi nyt ispaani...

— Petshenegi ei vikuroisi, — puhui kalastajapäällikkö, — jolleivät
pakolaiset ennustajat sitä rohkaisisi. Ne ovat lukeneet tuhasta, että
heidän Alpár päällikkönsä ilmestyy Begen rannalle heti, kun pyhä
sotatorvi raikuu...

— Entä missä majailee nyt petshenegipäällikkö? — kysyi muuan kalastaja.

— Etsi hänet, — kehotti Pós setä leikkisästi. — Jos hänestä tiedon
veisit petshenegeille, saisitpa maljan täyden hopearahoja.

Alpár herra oli Surbánin heimoa olevien petshenegien päällikön, vanhan
Thonuzóban poika. Vanhan päällikön, joka ei luopunut isiensä uskosta,
hautasi kuningas István Abádin kahlaamon luona. Hautasi hänet elävältä
vaimoineen ja hevosineen. Kuningas vei sitte mukanaan Thonuzóban kaksi
orpopoikaa, Alpárin ja pikku Örköndin. Sen jälkeen olivat poikain
jäljet kadonneet. Muutamat tiesivät heidän joutuneen pappien käsiin,
mutta useimmat olivat vakuutetut siitä, että he olivat kuolleet.
Hevesin, Mosonyin ja Etelä-Unkarin surbani-petshenegit kuitenkin yhä
odottavat nuoria päälliköltään. Regös'it (laulajat) laulavat heistä,
juhlissa aina ensimäinen malja kohotetaan Alpár herralle. Palavalla
halulla, kiihkeällä itsepäisyydellä häntä odotetaan.

Marosilainen nuorukainen, joka äsken toi tuon suuren uutisen, puhui
taas:

— Tuomiokapitulissa on nuori kaniikki, — kuukausi takaperin toi piispa
hänet mukanaan Tonavan takaa, — hänen kerrotaan olevan petshenegiläisen
ylimyksen. Lienee tuossa kahdenkymmenen korvissa. Aina hän kulkee
yksinään; hänen katseensa on kova kuin keihään kärki. Nimensä Márton
kaniikki.

Taas vaipuivat kaikki ajatuksiinsa, ja uudestaan syntyi syvä
hiljaisuus. Sillä aikaa kohosi kaislikon takaa kuun verenpunainen kehrä.

— Täysikuu! — lausuivat monet yhtaikaa, melkein juhlallisella äänellä.

Kalastajapäällikkö sammutti tulen sangollisella vettä. Kun kuu
täyteläisenä nousee, ei se halua nähdä ihmisten tekemää tulta. Niin
ainakin vanhat väittivät. Totta kyllä, että kalastajakunta oli
uusiuskoista, mutta siitä huolimatta he eivät tahtoneet joutua riitaan
niiden mahtien kanssa, joita heidän isänsä olivat palvelleet.

Kaikki katselivat kuuta. Hyvän aikaa näytti siltä, kuin se olisi
tarttunut kiinni näköpiirin reunaan. Koettaessaan kiskaista itsensä
irti maasta se ponnistelussaan muuttui melkein munan muotoiseksi.
Sitte se yhtäkkiä ponnahti kevyesti, omituisen surullisen suloisena
leijailemaan tasangon yläpuolelle.

Tällä hetkellä kuului pyhältä puulta merkillinen ääni. Aivankuin
jättiläiskokoinen puutorvi olisi soinut syvällä, pehmeällä,
sydämeenkäyvän surullisella sävelellä. Ensi hämmästyksessä olisi voinut
luulla itse pusztan sydämen laulahtaneen väräjävien kuunsäteiden sitä
lempeästi hyväillessä. Kuitenkin se oli ihmisääni. Laulavan miehen ääni.

Kalastajat eivät voineet nähdä laulajaa, mutta kaikki olivat kyllin
nuoria kristittyjä tunteakseen heti ikivanhan uskon pyhän laulun. Usein
sattui, että he nähdessään kuun täysimmillään itsekin vaistomaisesti
alkoivat hyräillä kuunjumalan hyvin tunnettua laulua. Laulu ei
muistuttanut Pyhän Neitsyen kaniikkien latinalaista psalmia. Se oli
yksinkertainen, jopa yksitoikkoinen; voimakas, melkeinpä raaka. Ja
kuitenkin niin suloinen, niin alakuloinen ja tuttu kuin ikivanha
kehtolaulu, joka tuo aurinkoisen lapsuusajan vanhan ihmisen mieleen.
Sen pitkäveteisessä rytmissä ikuinen kysymys ja siihen annettu vastaus
tuntui alituisesti toistuvan; se oli syntynyt jo Volgan tuulisilla
tasangoilla.

Laulu vaikeni, kun kuu kohosi korkeammalle. Vanhan Pósinkin rintaa
hiukan ahdisti, nuoremmat taas oli vallannut katkera tyytymättömyys,
jonkinlainen tuima, polttava kotikaipuu.

Nyt himmeni maisema heidän silmissään: kuu pimeni silmänräpäykseksi.
Avari-padolle ilmestyi ratsastajan tumma varjo. Kalastajat olisivat
ensi hetkessä voineet luulla, että se astui esiin suoraan kuun kehrästä.

Ratsastaja laskeutui rinnettä alas ja ajoi hiljaista juoksua
kalastajain ohi kääntämättä päätään heitä kohti. Joka ei ennen ollut
häntä nähnyt, hän voi nyt hyvin tarkastaa häntä kalpeassa kuutamossa.
Hän oli lyhyt, tanakka, jänteväniskainen vanha ukko. Päälakea peitti
kämmenen levyinen kultakypäri. Hänellä oli taaja, lumivalkoinen parta,
sysimustat kulmakarvat ja terävät silmät. Hänen hiuksensa olivat
vanhauskoisten tapaan käärityt kolmelle sykkyrälle.

Pusztan ihmiset saattoivat nähdä ukon usein, kun hän yöllisen
usvaviirun kaltaisena liikkui kentällä. He tiesivät myöskin, kuka hän
oli. Lännestä tuleva tulva peitti koko maan, hävitti ja vei mukanaan
kaiken, mikä oli vanhaa ja unkarilaista; ikivanhasta rakennuksesta
jäi jäljelle vain kova, vanha pylväs, joka yksinään taisteli kuohuvaa
merta vastaan. Hän ilmestyi milloin siellä, milloin täällä. Synkillä
harhailuillaan hän herätti pelkoa uusi-uskolaisissa ja lietsoi
vihaa vanha-uskolaisten keskuudessa. Kansa mainitsee hänen nimensä
taikauskoisella kunnioituksella. Kerrotaan, että hän voi ratsastaa
kiitävillä pilvillä ja torjua tieltään ammutut nuolet.

Se, joka hänestä puhuu, nimittää häntä vain maanpakolaisukoksi. Hänen
nimeään ei koskaan lausuta. Kuitenkin hyvin tiedetään, kuka hän on:
erdélyiläisen Gyula-suvun viimeinen tietäjä, maanpakolainen ylipappi.

Maanpakolais-ukko saapui nyt Marosin satamaan, vastapäätä linnaa.
Siellä hän seisautti hevosensa ja puhalsi vaskitorveen.

Hämmästyttävän sotainen ja uhmaava toitotus pani linnan seinät
kaikumaan. Se oli kuin kolmesti uudistuva rastaan kirkaisu.

Kun torven ääni taukosi, kohotti maanpakolainen oman äänensä.
Omituisessa laulavassa rytmissä, mutta niin kaikuvalla äänellä, että se
varmaankin tärisytti linnoituksen tuomiokapitulin palttina akkunoita,
hän huusi mustaan yöhön:

— Thonuzin poika Alpár! Alpár päällikkö — Alpár! Herää — jo päivä
sarastaa!

Ja aivankuin olisi varma, että asianomainen kuuli hänen huutonsa, hän
käänsi hevosensa ja karautti nopeasti kaislikkoon.

Ympärillä joka taholla kurnuttivat monet tuhannet sammakot vedellen
rakkausveisujaan. Niiden laulu yhtyi litiseväksi kujerrukseksi ja
kuului kauaksi yön hiljaisuudessa.




IV.


Puoliyön jälkeen, kun peltopyy jo oli äänensä korottanut, rikkoi
kavionkapse ja aseitten kalina yön hiljaisuuden. Kalastajat olivat jo
silloin Marosilla, mutta harhailevat nuorukaiset hikoilivat vielä padon
juurella ja saattoivat kalpeassa kuutamossa nähdä, kuinka Marosvárin
ispaanin keihäsmiehet ratsastivat satamasta kaislikkoiseen kahlaamoon.
Sumu peitti ratsut rintaan asti, ja sivulta katsoen näytti siltä, kuin
ne pää pystyssä uisivat kentällä.

Ispaanin henkivartijoita oli noin viisisataa. Viisisataa
villinnäköistä, päättävää soturia, jotka Csanád itse oli valinnut
sadankahdeksan kansakunnan kaikkein hurjimmista miehistä ja joita vain
hänen rautainen kätensä saattoi pitää kurissa. Eläimelliseen voimaansa
luottavien, härjänniskaisten, kopeannäköisten nuorten miesten rinnalla
ratsastaa ratsutaisteluiden kaikkein viekkaimpiinkin temppuihin
perehtyneitä, kauheiden arpien rumentamia vanhuksia. Ratsastajilla on
yllään ikivanha turkkipuku: kahdesta yhteenneulotusta lampaannahasta
toinen peittää rintaa, toinen selkää; käsivarret ovat kainalosta asti
paljaat; uumalta kiristää leveä, metallinappinen vyö. Päässä on suippo
lammasnahkalakki, joka on varustettu kämmenen levyisellä vaskikuulla.
Tämä on sekä sotainen kaunistus että suoja miekaniskua vastaan.

Jalustimeen pistetty keihäs hyppelehtii olkapäältä riippuvassa
hihnassa. Heidän jousensa ja nuolikotelonsa riippuvat vyöstä. Tätä
lammasnahkoihin puettua pelottavaa joukkoa sanoi kansa piloillaan
Csanád ispaanin karitsoiksi.

Pääjoukon edellä ratsasti kolme kypäripäistä miestä. Keskimäinen oli
Marosvárin ispaani, yksi kaikkien aikojen suurimpia sotureista, Csanád
herra.

Maajalassa ollessaan hän oli vain keskikokoinen mies, mutta hevosen
seljässä istuessaan hän teki jättiläisen vaikutuksen. Nuoremmalla
ijällään hän oli kuuluisa ruumiinvoimistaan; nytkin vielä luut
murtuivat hänen kätensä painosta, mutta kun hänen sakea verensä on
häntä kovasti nuijinut, on hänen ryhtinsä veltostunut. Se, joka näki
hänet päivänvalossa, havaitsi hämmästyksekseen, että hän tavattomassa
määrässä muistutti jalopeuraa. Vieläpä väriltäänkin. Kun hän alkoi
vanheta, saivat hänen hiuksensa ja partansa omituisen keltaisen värin,
hänen kasvonsa taas muuttuivat sairauden takia keltaisenruskeiksi.

Hänen kasvoillaan lepäsi petoeläinten kuninkaan vakava tyyneys ja
alakuloinen ylevyys, joka kuitenkin huonosti peitti hänen hirveän
ärtyisyytensä. Terävät, kirkkaat, säälimättömän viisaat silmät puoliksi
peittyivät paksujen yläluomien alle, mikä seikka antoi hänelle kopean
leiman. Tästä kauheasta, kauniista päästä näki, että ispaani on
teräksentarmokas, leijonanrohkea mies; mutta senkin näki, että hänen
viekkautensa on vielä ehkä voimaakin suurempi.

Csanád herra istui mahtavan etelköziläisen ratsun seljässä. Hänellä oli
päässään huipukas hopeakypäri ja yllään rautapaita. Satulan vieressä
riippui suuri kaksiteräinen sotakirves, jollaista Konstantinopolin
keisarin normannilaiset henkivartijat siihen aikaan käyttivät
taistelussa. Karitsat kertoivat, että heidän herransa taistelun
kuumuudessa tällä sotakirveellä iskee kuoliaaksi miehen ratsuineen.

Ispaanin oikealla puolella ratsasti pappi Taszilló, Marosvárin
tuomiokapitulin sotaisa rovasti. Pappi oli varustettu patakypärillä,
kolmikulmaisella kilvellä ja pitkällä saksalaisella miekalla. Taszilló
oli frankkilaista ruhtinassukua, aikoinaan, ennenkuin hän oli
kyllästynyt maailman menon turhuuteen, hän oli kuuluisa urho. Mutta nyt
hän jo oli unohtanut sotaisen nimensä ja tahtoi ainoastaan palvella
Herran kunniaa. Hänen ulkomuotonsa oli sellainen, että hänet kerrankin
nähnyt ei helposti häntä unohtanut. Hän oli laiha hongankolistaja,
kasvot niin hirvittävän kalpeat, ankarat ja surulliset kuin haudalle
veistetyn kivikuvan. Ohuet, verettömät huulet päästivät harvoin turhan
sanan, puheliaat olivat vain hänen silmänsä, joista loisti haaveellinen
tuli.

Ispaanin vasemmalla puolella hölkytti linnanpäällikkö Becs, jota
kansa nimitti Sokeaksi Becsiksi, koska muuan raivostunut karitsa oli
puhkaissut hänen toisen silmänsä. Muuten oli hänellä vaskenkarvaiset
linnunkasvot ja ihmeellisen pitkä kotkankaula, jossa suonet paisuivat
köyden paksuisiksi. Jos hänen ulkomuotonsa muistutti petolintua,
niin hänen mielenlaatuaan voi jotenkin verrata kahlekoiraan, joka
ei raatelevia hampaitaan käytä omaksi hyödykseen, vaan ruokkivan
isäntänsä palvelukseen. Kun Csanád herra tahtoo, niin Sokea Becs
hyökkää kristittyjen sotilaiden Kyrie eleison huudolla pakanoiden
nuolituiskuun. Mutta jos ispaani olisi vaatinut päinvastaista, niin
Sokea Becs olisi kohottanut vanhan sotahuudon Hujrá ja hakannut mäsäksi
uusi-uskolaiset.

Varustukset, joita Csanád oli tehnyt joukon aamuista matkaa varten,
ilmaisivat, ettei hän katso leikinasiaksi pusztan rouvan luona
käyntiä. Jälkijoukossa ajaa hölkytteli useiden toisiinsa sidottujen,
nuolia kuljettavien hevosten keskellä pyöveli, suuret rautasakset
vyöhön pistettyinä. Näiden terä on leikkaava Seruzádin ruskean tukan,
kauniimmat naisenhiukset laajoilla alueilla. Useimmilla keihäsmiehillä
oli likaiset nahkasäkit satulannupin alla. Tällaisiin säkkeihin he
kokosivat ihmispäitä. »Sokean Becsin laskujen mukaan, jos näet asia
luistaa hyvin, on jokaisesta Seruzád rouvan kiharasta hakattava poikki
yhden petshenegin pää.»

Csanád ispaani tiesi jo aikoja sitte, että ennemmin tai myöhemmin on
miteltävä voimia rajavartijain kanssa.

Kajdum-heimoa olevat petshenegit (heitä nimitettiin myös
kulta-armeijaksi kirjavan sotisopansa vuoksi) omistivat Kuel-heimoa
olevien mustien petshenegien kanssa yhdessä Begen ja Temesin varsilla
olevat seudut. Suurella itseluottamuksella he sanoivat itseään
kuninkaan hurskaiksi rajavartijoiksi; mutta siitä huolimatta he
hommasivat rajalla kaikkea muuta kuin vartioimista. Se oli ylpeä,
levoton, sakeaverinen ja sotaisa kansakunta, ja pari vuotta takaperin
se oli vastahakoisesti tunnustanut kristinuskon erityisten lihavien
peltojen ja laidunten toivossa. Kun heidän ispaaninsa tai kuten he
sanoivat, bekensä, kuoli, — muutamien kertoman mukaan hänet tappoi
metsäsika, toisten mukaan oman puolison puukko, — korotti kulta-armeija
beken lesken, sotaisan Seruzád rouvan päälliköksi. Mustat petshenegit
eivät kuitenkaan halunneet naista palvella: veristen kahakkain jälkeen
he lähtivät tiehensä Begen leiristä ja vaelsivat pitkin Temesin rantaa
Karánin laaksoon.

Naisen hallinnon alaiseksi jouduttuaan kulta-armeija oli aivankuin
tullut riiviöön. Keväällä liikkui pyrstötähti taivaalla, ja koska
sellainen taivaanmerkki kaikkialla maailmassa ennustaa sotaa, jättivät
kajdumilaiset kynnöt ja kylvöt, alkoivat asestautua ja kiertelivät koko
kesän pusztalla niin levottomina kuin savun karkoittamat ampiaiset.
Muun vihollisen puutteessa he kahakoivat mustien petshenegien kanssa.
Begen petshenegileirissä alkoi taas taajaan käydä maanpakolaisia
ennustajia ja vanhaan uskoon kiintyneitä regösejä.

Heidän levottomuuttaan vielä lisäsi Alpár päällikön pikaisesta paluusta
puhuvat ennustukset.

Csanád herran kärsivällisyyden mitta tuli vihdoin täyteen tuon
uhkarohkean loukkauksen kautta, jonka röyhkeä pusztan rouva kohdisti
kirkkoon ja ispaaniin.

Karitsat kulkivat Harangodin matalan virran yli, ja Sokea Becs kannusti
hevostaan saadakseen kiinni vakoojat, jotka eteenpäin ojennetuin
keihäin nelistivät joukon edellä väijyväin koirain tavoin tehden suuria
kaarroksia rämeisellä maalla.

Silloin ryhtyi pappi Taszilló puhumaan. Hän puhutteli ispaania latinan
kielellä; samoinkuin Gellért piispa, ei hänkään osannut kansan kieltä.

— Tietoomme on tullut, — sanoi hän, — että Keven metsässä majailevat
pakolaiset ovat onkineet kivisen epäjumalankuvan Tonavasta ja
rakentaneet sille alttarin metsään. Keven linnan päällikkö ei uskalla
kukistaa tuota kurjaa kuvaa, mutta odotamme, ettet sinä, herra, ole
kärsivä häpeäpilkkua kirkkokomitaatissamme.

— Jos pään katkaiset lohikäärmeeltä, silloin voit polkea kuoliaaksi
käärmeenkin, — vastasi Csanád herra lyhyesti.

— Luuletko, herrani, että keskipäiväksi olemme suoriutuneet
kulta-armeijasta? — kysyi Taszilló.

— Joko me siitä tai se meistä, — vastasi ispaani kuivasti.

— Jollet luota voimiisi, silloin olisit tehnyt viisaasti, jos olisit
kutsunut aseisiin linnan alustalaisetkin.

Csanád herra kohautti hartioitaan. Luultavasti hän piti lapsellisena
papin myöhästynyttä neuvoa.

— Olisin tehnyt sen, jos olisin heihin luottanut, — vastasi hän
murahtaen. — Mutta en usko enää muuhun kuin omaan miekkaani —
henkivartijoihini vain niin kauan kuin ratsastan heidän edessään.

Rovasti katsoi synkästi ispaaniin, mutta Csanád jatkoi jyrisevällä
leijonanäänellä:

— Ei minulla ole enää aikaa aprikoida! Alföldin herrojen asunnoilla,
Marosista aina Számosiin asti, paukkuu yötä-päivää vasara. Tiedätkö,
ketä varten taotaan näin paljon nuolia? Sinua varten, pyhä isäni, ja
minua varten. Ei tuulella täytetty petshenegi ole meidän vihollisemme,
vaan itsepäinen alföldiläinen ja viekas erdélyiläinen... Minä tarvitsen
huomiseksi viisisataa päänuppia naulatakseni ne linnani seinälle...
Silloin ehkä herrat huomaavat, ettei ispaani Csanádin suusta ole vielä
kaikki hampaat pudonneet.

— Kapinaa valmistetaan Tiszan tienoilla, kapinaa vuorten takana,
kapinaa kaikkialla! — puhui pappi.

Sitte hän kumarsi päänsä ja alkoi rukoilla.

Csanád herran suupieliin ilmestyi äkkiä sapekas hymy. Sairaan leijonan
katkeralle mielelle tuotti lievitystä ihmisten kiusaaminen.

— Tiedätkö, mitä Tiszan herrat sanovat? He sanovat, etteivät ole
Nazaretin Jesuksen vihollisia, vaan italialaisten ja saksalaisten,
jotka kiipeilevät Kristuksen palatsiin. He tunnustavat, että Jesus
on oikea Jumala, mutta ne, jotka hänen nimessään tulivat meidän
keskuuteemme, ovat vääriä apostoleja.

Taszilló kiinnitti kysyvästi mustat silmänsä Csanádiin. Mutta tämä
jatkoi huomattavalla mielihyvällä:

— Beilusilainen Vata, joka nyt on ensimäinen mies heidän joukossaan,
luetutti kirjureillaan pyhiä kirjoja, ja niistä kävi selville, että
kun vanhat apostolit täytettiin pyhällä hengellä, he alkoivat saarnata
vierailla kielillä ja julistivat sanaa kullekin kansalle sen omalla
kielellä. Kas, sanoo nyt Vata, nuo apostolit jotka István lähetti
meidän keskuuteemme, eivät ymmärrä meidän kieltämme, vaan opettavat
meille vieraita tapoja, siis ne eivät ole pyhän hengen oikeita
apostoleja.

— Kurjaa kerettiläisyyttä! — huusi rovasti. — Sata kertaa kurjempaa
kuin pakanain uskottomuus!

Rovasti huomasi Csanádin huulilla ilkeän hymyn ja silloin hänestä
yhtäkkiä tuntui siltä kuin hän näkisi suurherran monimutkaiseen
sieluun. Sentähden hän hillitsi kiivastumisensa ja sanoi kylmästi:

— Totisesti sanon, että vaikka unkarilaiset pukeutuisivatkin lammasten
vaatteisiin, he kuitenkin sydämeltään ovat kaikki susia. Kuningas
István tunsi hyvin heidän petomaisen luonteensa, sentähden hän ei
heille uskonutkaan kirkon pyhän viljelyksen vartioimista. Maan
mullassakin siunattakoon suurta kuningasta, joka pyhässä innossaan ei
tuntenut sääliä omaa vertaankaan kohtaan. Samoinkuin Abraham oli valmis
uhraamaan oman poikansa Herralle, samoin Istvánkin uhrasi Jumalalle
oman verensä karkoittamalla maasta uskossa heikot Arpád-prinssit ja
korottamalla valtaistuimelle uskossa vahvat venezialaiset. Péter
herra taas, vaikka hänessä onkin puutteita, on hankkinut itselleen
ikuisia ansioita sen kautta, että hän päätti Istvánin työn, antautui
kristinuskon etevän taistelijan, Saksan kuninkaan vasalliksi ja jätti
vallan koeteltujen uskovaisten vieraiden käsiin. Unkarilaiset herrat
kerskaavat liiaksi maanvalloittajien esi-isiensä Arpádin ja hänen
päällikköjänsä kunnialla. Mutta kirjoitettu on, ettei maailmassa ole
muuta kunniaa kuin se, jonka ihminen hankkii Jumalaa palvellessaan.
Ja liiaksi ääntä pitävät unkarilaiset herrat siitäkin, että tämä maa
on unkarilaisten. Mutta mikä on unkarilainen? Mikä on saksalainen?
Tyhjä sana, henkäys! Kansat tulevat ja katoovat kuin virran aallot;
ikuinen valtakunta on vain yksi: Jesuksen valtakunta. Jesus on Rooman
pyhän paavin ja keisarin käteen antanut kaiken maallisen vallan. Mutta
joka ei nöyristy Jesuksen maallisten vallanpitäjien edessä, se kapinoi
taivasta vastaan ja niittää ylpeydestään rangaistuksen...

Csanád kuunteli pappia ivallisen tyynesti. Muuten on todennäköistä,
että vaikkei hän kaikessa ollut yhtä mieltä rovastin kanssa, hän vielä
vähemmän oli samaa mieltä Vatan kanssa. Hän oli kautta koko elämänsä
kulkenut omia tutkimattomia, aina päämäärään vieviä teitään.

Nuorena, kun hän vielä oli Marosvárin suurherran, Ajtonyin
alapäällikkönä, hän oli kristinuskon päättävä ja vaarallinen
vihollinen. Kun hän myöhemmin oppi tuntemaan uudessa uskossa
piilevän, vastustamattomasti kasvavan voiman, siirtyi hän István
kuninkaan palvelukseen ja kuninkaan joukkojen etunenässä teki lopun
Ajtonyin vallasta ja elämästä. Siitä alkaen Csanád oli unkarilaisen
kristillisyyden terävä piilukirves.

Hän ei vielä koskaan ole pyytänyt neuvoa keltään. Csanád herra tietää
tälläkin kertaa, mitä tulee tehdä. Tälläkin kertaa hän on oleva
piilukirveenä. Hän panee liikkeelle koko peljättävän voimansa ja
kaiken armottoman päättäväisyytensä puolustaakseen uutta järjestystä,
puolustaakseen omaa maankuulua mahtiaan ja määrätöntä omaisuuttaan.

Ispaani olisi ehkä jatkanut vielä ärsytystään, jollei hänen ratsunsa
olisi pärskyen nostanut päätään. Karitsain riveistä kuului murinaa.

He olivat petshenegi-alueen rajakummulla, jonne Gellért piispa oli
hiljakkoin pystyttänyt suuren puuristin. Ristinkuva makasi nyt
saastaisten käsien kaatamana poikki tien... Vapahtajan kuva makasi
kasvot päin turvetta. Ristin sijaan oli pystytetty ohut, pitkä keihäs
ja sen kärkeen kurjan pilkallisesti isketty verinen hevosen pää...

Taszilló papin otsalle ilmestyi kaksi veripunaista täplää.

— He ovat häpäisseet Herran! — mutisi hän kauhuissaan. Ispaanin kasvot
synkistyivät.

— He pilkkaavat minua! — ärjäisi hän.

Se oli varsan pää, valkoisen varsan. Aamutuuli liehutti harjaa korvien
välissä, suu oli auki kuin hirnumista varten.

Muuan nuori mies aikoi lyödä sen alas keihään nokasta.

— Älä koske! — kiljaisi Csanád. — Sitte vasta saat sen kaataa, kun minä
sen sijaan pistän uskottoman lurjuksen verisen pään!

Kuu katosi nyt mustan pilvenrepaleen taakse. Taajoissa riveissä
ratsastava joukko oli kuin jättiläiskokoinen musta karvamato, joka
nälkäisenä ja ahneena ryömii petshenegipusztan sydäntä kohti.




V.


Vahvasti ruskotti jo, kun Csanádin joukko ehti petshenegimetsän laitaan.

Ispaanin komennuksesta he pysähtyivät sinne odottamaan edeltä käsin
lähetettyjen vakoojain palaamista. Muutamat keihäsmiehet juottivat
hevosiaan, toiset tarkastelivat aseitaan. Sitte kaikki liikahtamatta
ja tarkkaan katselivat aamu-usvassa tummalta näyttävää metsää kuin
susilauma lammasläävän seinää. He olivat, päättäväisiä, mutta
huonolla tuulella: he tiesivät, että läävää vartioi tuhat kiukkuista
petshenegikoiraa.

Pitkän ajan kuluttua ilmestyi nelistävä ratsastaja sumusta: Sokea Becs.

— Herrani, — sanoi hän, — ihmeen näin metsässä. Petshenegien leiri on
kadonnut kuin maa olisi sen niellyt. Tuo koirankuonolainen nainen on
lähtenyt tiehensä ja vaunuineen, telttoineen ruvennut maata kiertämään.
Talviasuntonsa ja rehuvarastonsa hän on polttanut.

— Perässä! — huusi Csanád.

Linnanpäällikkö oli puhunut totta.

Tummien metsäseinien ympäröimä aukeama, jossa vielä eilen koko
telttakaupunki sijaitsi, oli nyt äänetön ja autio. Vain paljaaksi
poljettu nurmikenttä, maahan lyödyt paalut ja kaikkialle varisseet
oljenkorret ilmaisivat, että tässä oli ihmisiä majaillut. Jätteiden
joukossa kuopi jokunen laiha koira, ratsastajat nähdessään ne
peljästyneinä juoksivat tiehensä. Metsän laidassa kohoavan kummun
huipulta nousi ohut savu kytevistä hirsistä. Siellä seisoi äsken
petshenegien beken karkeasti kokoonkyhätty talviasunto.

Karitsat katselivat vaieten toisiaan. Kentällä vallitsi ahdistava,
melkeinpä pelottava hiljaisuus.

Tumman metsän yläpuolella taisteli yksinäinen, alakuloinen tähti
aamuruskon kanssa.

— Tuuli musertakoon noiden uskottomain koirain luut, — huudahti Sokea
Becs, — aina olen sanonut, että heillä on liittolaisia linnassa!

Muuan ratsastaja ajoi keihäänsä varrella erään melkein kuoliaaksi
peljästyneen miehen Csanádin eteen. Hänet oli löydetty muutaman kuopan
pohjalta makaamasta, nukkuneena tai nukkuneeksi tekeytyneenä.

Vanki heittäytyi kasvoilleen ispaanin eteen ja suuteli maata. Sitte hän
kohosi polvilleen hampaiden kovasti kalistessa.

Ensi silmäyksellä näki, ettei hän kuulunut sotilassäätyyn, eipä edes
ollut petshenegi. Seljässään hän kantoi kolmikielistä kannelta, joka
selvään ilmaisi hänen ammattinsa. Hän oli yksi noita kierteleviä
laulajia, joille koitti sangen huonot päivät, kun Gellért piispa
ankarasti moitti unkarilaisia herroja siitä, että he kuuntelevat
regösien ja igricien jonninjoutavuuksia ja yöt läpeensä istuvat katetun
pöydän ääressä. Kulkurilla oli kulunut nahkatakki, siniset roimahousut
ja ruojut. Hän oli jäntterä poika, tavattoman ruma parrattomine
kasvoineen ja sellaisine varkaansilmineen, joista kansa sanoo, että
niiden katseesta seinänrakokin ritkahtaa. Hänen pitkä tukkansa riippui
saksalaiseen tapaan alas kasvoille, niin että korvat jäivät peittoon.
Tämä seikka saattoi epäluuloisessa henkilössä herättää sen arvelun,
että laulaja oli jättänyt korvansa jonkun kihlakunnantuomarin kouraan.

— Kuka olet? — kysyi ispaani kiinnittäen terävän rautakatseensa
viuluniekkaan.

— Olen Jumalaa pelkäävä kristitty, — vastasi hätääntynyt poikkikorva. —
Nimeni on Ekese... Pannonhalman pyhiltä isiltä opin kirjoitustaidon ja
myöskin osaan viulullani soittaa hartausvirsiä.

— Mitä hakee kristitty ihminen koiranuskoisten majoista?

— Älä pane pahaksi sanojani, suurherra, en vapaaehtoisesti joutunut
tänne. Pyrin käyden Keven linnaan, jonka päällikkö on hurskaan laulun
suosija, mutta illalla huomasivat minut tasangolla harhailevat
rajavartijat...

— Kerro, mitä näit leirissä. Mutta varo kieltäsi!

Ekese suuteli uudestaan maata.

— Henkeni on kädessäsi, suurherra. Kun he laahasivat minut
tänne, ei enää yhtään telttaa ollut pystyssä aukeamalla. Pelkkiä
asestettuja miehiä näin vartiotulien ympärillä... He olivat hauskalla
tuulella, laulelivat ja joivat... Heidän puheistaan sain tietää,
että telttakuormat olivat naisväen kera lähteneet liikkeelle jo
iltapäivällä... Yksi naisihminen kuitenkin oli heidän joukossaan ja
häntä he kaikki kunnioittivat päällikkönään. Pitkä, komea nainen;
hänellä on rautapaita ja torvi kaulasta riippumassa... Kun he
huomasivat, että olen laulaja, eivät he tehneet minulle mitään pahaa,
mutta kuitenkin he pakottivat minut juomaan kanssaan ja laulamaan
heille... En sitä mielelläni tehnyt, suurherra, sillä olen harras
kristitty, mutta en uskaltanut vastustaa...

— Älä lörpöttele, vaan kerro mitä näit!

— Kuu vaelsi jo jotenkin korkealla, kun eräs kultakypärinen vanha mies
saapui leiriin. Silloin he ryhtyivät sellaisiin jumalattomuuksiin,
joita vain kauhulla saatan muistella ja joita en uskalla kertoa...

— Puhu!

— Sinä vaadit sitä, suurherra, siis kerron: he uhrasivat hevosen
hirveälle epäjumalalleen. Valkoisen varsan teurasti kultakypärinen
mies, tuo saatanan kirottu ylimäinen pappi. Kun varsan veri juoksi,
puhalsivat he kaikkiin torviinsa ja kalistivat kauheasti aseitaan...
Sitte he tanssivat leimuavan uhritulen ympärillä ja tanssia johti
rautapaitainen rouva... Miehet leikkasivat tukkansa lyhyeksi, söivät
hevosenlihaa ja harjoittivat muita jumalattomuuksia... He sanoivat,
ettei saksalainen jalka-jumala heitä enää hallitse, vaan taas on
pusztalla herrana vanha ratsu-jumala. Ah, kuinka kristitty sydämeni
vuosi verta nähdessäni noin suurta hävyttömyyttä!

— Koska ne lähtivät matkaan? — kysyi ispaani.

— Sitä en tiedä, armollinen herra. Päästäkseni erilleni heistä pujahdin
kuoppaan. Mitäpä kieltäisin, he juottivat minulle paljon viiniä ja niin
vaivuin syvään uneen. Vasta silloin heräsin, kun palvelijasi suvaitsi
potkaista minua kylkeen.

Ispaani käänsi silmänsä pois ja katseli synkin kasvoin taivaalla
näkyvää yksinäistä tähteä. Nyt alkoi Sokea Becs tutkia laulajaa.

— Minne olet korvasi jättänyt? — kysyi hän.

— Marosin linnaan, — vastasi Ekese nöyrästi, katse maahan luotuna.

— Muistan sinut, kulkuri. Kaksi vuotta takaperin tuomitsi ispaani sinut
varkaudesta...

Silloin puhui pappi Taszillókin.

— Rikkokaa hänen viulunsa!

Muuan keihäsmies riisti Ekesen olkapäältä hihnasta riippuvan
soittokoneen ja sotki sen korkoraudoillaan mäsäksi.

— Ekese, — sanoi linnan päällikkö, — nenäsi olet vielä meille velkaa.
Jos pistät nokkasi linnaamme, perimme sinulta saatavamme.

Csanád ispaani lopetti keskustelun.

— Perässä!

Sokea Becs raapi korvallistaan... Kaikesta siitä, mitä tähän asti
oli käynyt ilmi, hän näki selvästi, että kulta-armeija oli päättänyt
taistella viimeiseen asti. Jos olisi voitu yllättää petshenegit
äkkiarvaamatta, niin karitsat luultavasti olisivat suoriutuneet heistä.
Mutta ei ollut viisasta hyökätä avoimessa taistelussa kahta vertaa
suuremman joukon kimppuun. Muuten ei petshenegien tapana ollut myydä
halvasta nahkaansa.

Kunnon linnanpäällikkö ajatteli vain näin, mutta ei puhunut
päällikölleen mitään. Hän heitti silmäyksen hänen kasvoihinsa, joissa
suonet paisuivat sormenpaksuisiksi, sitte hän lanteessaan riippuvalla
lyhyellä ruoskalla iski ruskonaan päähän ja huusi itsekin: Perässä!

Kun viimeinenkin ratsastaja jo oli kadonnut puiden taakse, kömpi Ekese
ylös maasta. Hän kokosi viulunsa pirstaleet ja surullisena tarkasteli
ja sovitteli niitä toisiinsa. Yhtäkkiä pääsi sitte suuri kiukku hänessä
valloilleen. Hän pui nyrkkiään poistunutta joukkoa kohti ja huusi
vihaisesti:

— Rangaiskoon heitä Jesus Kristus!

Varovaisuuden vuoksi hän vielä lisäsi:

— Ja rangaiskoon myös Allah, rangaiskoon Okkán jumalakin!

Tämä laulaja oli yksi noita kaikkiuskoisia, joita silloin oli
valtakunnassa suuri joukko. He pelkäsivät joka jumalaa, mutta eivät
palvelleet yhtäkään.

       *       *       *       *       *

Perässä!

Pusztallakin on helppo löytää tie, jota tuhat hevosta on polkenut...
Karitsat suuntasivat kulkunsa etelää kohti.

Kun he ehtivät Begen laajaan kaislikkoon, levisi sokaiseva, liekehtivä
valomeri kautta koko tasangon. Eläimet ja ihmiset höyrysivät hiestä,
mutta kaikkiin oli tarttunut päällikön tulinen takaa-ajokiihko.
Karitsat tiesivät kyllä, että heidän täytyy taistella suurta ylivoimaa
vastaan, mutta he eivät kuitenkaan olleet levottomia. He luottivat
niin sokeasti Csanádin voittamattoman maineeseen, että he hänen
päällikkyytensä alaisina olisivat taistelleet vaikka helvetin legionia
vastaan.

Joka tunti he pysähtyivät antaakseen ratsujensa levähtää. Leili
kulki silloin kädestä käteen... Mutta Csanád teki pikaisen lopun
levähdyksestä. Perässä!

Pensaikot ja aukeat niityt lensivät heidän ohitseen... Silloin-tällöin
he saapuivat alastoman järven rannalle, josta vesilintu lensi räkättäen
ylös ilmaan...

Päivällisen aikaan, kun hiottava kuumuus porotti kaislikkoon, ohjasi
rovasti ratsunsa Csanádin rinnalle.

— Herra, — sanoi hän, — emme nyt toimi hyvin. Jos saavutammekin
pusztan rouvan, niin kuinka voimme taistella hänen kanssaan väsyneillä
ratsuillamme?

Ispaani kääntyi silloin Taszillón puoleen, ja pappi kauhistui hänen
kasvojaan. Csanádin kasvot olivat siniset, melkein mustat. Silmät
verestivät. Raskaasti hengittäen hän vastasi:

— Joko leikkaan pusztan rouvan hiukset tai hautaannun tänne aavikolle.
Sillä sanon sinulle, että jollemme tänään tukahduta tätä tulta, jos
Csanád ispaani palaa kotiin kärvennettynä, häpeissään, niin huomenna jo
on oma asuntomme liekeissä ja minun kanssani palatte tekin!

— Niinpä siis meitä auttakoon sotajoukkojen herra!

Aurinko oli jo laskun puolella, kun Sokea Becs karautti päällikkönsä
rinnalle ja viittasi kädellään itäiselle taivaanrannalle.

— Tuolla ne ovat!

Matalalla rannalla liikkui muutamia mustia pisteitä. Kaukaa katsoen
olisi voinut luulla kurkiparven siellä liikkuvan.

— Niillä on tupsuiset keihäät, petshenegejä! — sanoi linnanpäällikkö,
joka yhdellä silmällään näki yhtä hyvin kuin ilves kahdella.

Sokea Becs huomasi ihmeekseen, että ispaani istui satulassa silmät
kiinni...

— Perässä! — hörähti Csanád.

Petshenegit eivät pitkään aikaan liikahtaneet kummullaan. Kuitenkin
heitä oli kaikkiaan vain noin kymmenen tai kaksitoista. Kun karitsat
olivat enää ainoastaan muutaman nuolenkantaman päässä heistä, he
vihdoinkin vilkastuivat. Mutta vielä silloinkin kulki viinileili
kädestä käteen ja he korjasivat ohjaksia. Muuan heistä, pitkä roikale,
joka istui kirjavan ratsun seljässä, asetti kämmenensä torveksi suunsa
eteen ja huikautti takaa-ajajille:

— Hiljemmin, Becs setä, huomennakin hevosta tarvitaan!

Hänen toverinsa päästivät raikuvan naurun tämän neuvon johdosta. Sitte
yksi heistä vihelsi kimeästi, jolloin kaikki kumartuivat hevosensa
harjaan ja nuolennopeasti kuin pääskyparvi kiisivät pitkin tasankoa.

— Emme ikänä saa heitä kiinni! — murisi linnanpäällikkö katkerasti.

Petshenegit katosivat toisinaan kumpujen taakse, kunnes uudestaan
pujahtivat takaa-ajajain näkyviin. Toisinaan heidän joukkonsa
lisääntyikin. Nyt he noin kolmenkymmenen miehen suuruisena joukkona
nelistivät yhdessä rivissä, huikeasti huudellen ja heilutellen
keihäitään päänsä päällä. Muuan makasi seljällään nelistävän hevosen
seljässä, toinen seisoi satulassa. He ärsyttivät takaa-ajajiaan.

Sokea Becs kirosi yhtäkkiä rajusti. Eivätkös väinkin eksyttäneet heitä
vaunujoukon jäljiltä?

Harhailevia heittiöitä seuratessaan he olivat poistuneet pääjoukon
jäljiltä. Linnanpäällikkö muutti suuntaa ja johti taas etelää kohti
poikiaan. Petshenegijoukko kääntyi heti ja seurasi nyt karitsain
jäljessä kuin hyttysparvi kedolla kulkevan ihmisen perässä. Oikealta
puoleltakin ilmestyi muutamia tupsukeihäitä, ja petshenegit luottaen
levänneihin hevosiinsa kiertelivät nyt tuskin parin nuolenkantaman
päässä henkivartijain ympärillä. Yksi ja toinen nuori poika, joka
tuskin pysyi nahoissaan, ohjasi ratsunsa lähemmäksikin ja rivoja sanoja
karjuen kiidätti heidän ohitseen.

— Nytpä tiedän jo, minne pusztan rouva aikoo, — sanoi linnanpäällikkö,
— Keven hietakentille!

— Perässä! — mutisi Csanád.

Jo alkoi hämärtää, kun vihdoin keksittiin petshenegien pääjoukko
pusztan rannalla. Linnanpäällikkö huomautti siitä Csanádille; ispaani
kannusti väsynyttä hevostaan ja nelisti pois riveistä. Miehensä
katselivat ihmetellen häntä... Hänen ratsunsa teki suuren kierroksen
nurmella ja kääntyi sitte Marosvária kohti... Ispaani horjahti
satulassa ja kallistui hevosen kaulalle... Muutamat nelistivät hänen
perässänsä ja ehtivät juuri oikeaan aikaan ottamaan vastaan satulasta
putoavaa suurherraa...

Jättiläinen makasi kulottuneella nurmella suljetuin silmin,
tummansinisin kasvoin ja pelottavasti koristen.

— Häntä ahdistaa sakea verensä, — kuiskasivat miehet.

— Herrani, Csanád herrani! — huusi Sokea Becs.

Aurinko oli jo silloin laskemassa. Taivaanlaki oli veripunainen,
samoin pusztakin, aivankuin jokainen korsi olisi kastettu vereen. Oli
aivan tyyni, ei ruohonkorsikaan liikkunut. Kaukaa kuului petshenegien
nelistävien hevosten kapsetta ja taajaa torventoitotusta.

Pappi Taszilló polvistui Csanádin viereen ja alkoi kuuluvalla äänellä
lausua kuolevain rukousta:

— Proficisce anima christiana...

Silloin Csanád avasi taas silmänsä. Hän ei tiennyt, missä oli, eikä
ymmärtänyt mitään siitä, mitä ympärillään tapahtui. Surullisesti,
mietiskellen ja kysyvästi hän tuijotti punaiselle taivaalle yhä
uudestaan toistellen tuota sanaa, joka nyt ratkaisemattomana
arvoituksena ahdisti hänen mieltään.

— Pusztan rouva! Pusztan rouva!

Papin pään päällä viuhahti petshenegin nuoli. Silloin huusi Sokea Becs
jyrisevällä äänellä:

— Piiriin, miehet! Puolustakaamme kuolleen herramme ruumista.




VI.


Sunnuntai koitti.

Marosvárissa — jota paikkaa viime aikoina István kuninkaan tahdosta oli
alettu nimittää Csanádin linnaksi — ei vielä keskipäivällä tiedetty
mitään petshenegejä vastaan lähteneen joukon kohtalosta.

Vesiportin edustalla ja sisällä linnassa vallitsi aika vilkas liike.
Piispan asuntokaupunki täyttyi sunnuntaisin kastetta haluavista, joita
papit ja ispaanin miehet johtivat pitkissä jonoissa tuomiokirkkoon.

Viime aikoina oli merkillisesti taajentunut nuorten kristittyjen
lauma, kun oli liikkunut huhu, että Csanád ispaani aikoo karkoittaa
maatiloiltaan kaikki kastamattomat suvut.

Miehet saapuivat ratsujoukoissa. Lautaspyöräiset vaunut kuljettivat
naisia. Jopa kymmenenkin istui varjoa antavan kirjavan katoksen
alla, tummanpunaisia, räikeäpukuisia vaimoja, kukitettuja tyttöjä ja
loistavasilmäisiä pienokaisia. Vaunujen vieressä laaposti peräkanaa
pitkässä rivissä ruojujalkaista palvelusväkeä, sohien kepillään tien
syrjiä.

Ne, jotka eivät heti mahtuneet tuomiokirkon kastekappeliin, etenkin
kärsivällisenluontoiset köyhät, oleskelivat siksi, kunnes heidän
kastamisvuoronsa tuli, Marosin rannalla vesiportin edustalla. Siellä
pitivät ismaelilaiset tällaiseen aikaan markkinoita. He tarjosivat
miehille veitsiä ja tuluksia, naisille lasihelmiä ja hopeasolkia.

Satamassa oli kaksi kuninkaan suolalaivaa. Suolamöhkäleillä täytetyt
suuret puualukset tulivat Erdélyista ja Tonavaa kohti pyrkiessään
pitivät pyhää linnan juurella. (Tällainen laiva oli kerran syynä Ajtony
päällikön kukistumiseen; kreikkalaiseen lankoonsa luottava suurherra
otti tullia István kuninkaan suolasta, ja Csanád herra pesi Ajtonyin
verellä kuninkaan oikeutta kohdanneen häpeän.)

Linnan ihmiset muuten eivät mielellään seurustelleet kuninkaan
laivaväen kanssa. Vaikka he nauttivat suuria etuoikeuksia, niin kirkko
kuitenkin katseli heitä epäluuloisin silmin; samoinkuin erdélyiläiset
yleensä, niin hekin uskonasioissa olivat kaksinaamaisten maineessa.
Heistä kerrottiin sitäkin, että heidän laivoissaan usein piileskelee
erdélyiläisten pakanaherrojen sanansaattajia.

Piispan asepalvelijat, jotka linnan varusväen poissaollessa vartioivat
vesiporttia, ihmettelivät kovin, kun puolenpäivän rinnassa pieni
ratsujoukko alföldiläisiä maatilanomistajia pyysi päästä sisään
portista.

Yleisesti tunnettu asia oli, että herrat itsepäisellä kopeudella
karttoivat Csanádin linnaa. Noita harvinaisia vieraita saattoi
olla kahdeksan; heidän johtajansa oli kaunis, harmaapartainen
viekkaannäköinen ukko. He istuivat sulkatöyhtöisten, loimella
varustettujen ratsujen seljässä. Heidän yllään oli monivärisillä
persialaisilla kukilla kirjailtu valkoinen mantteli. Kokonainen
palvelijajoukko karautti heidän jäljessään kuljettaen monilukuisia
varahevosia. Varahevosia ei ollenkaan tarvittu, he kuljettivat niitä
mukanaan vain komeilun halusta.

Vaikka Tiszan herrat kaikki olivat tulleet osallisiksi kristinuskon
pyhyydestä, niin he kuitenkin erdélyiläisten kera olivat uuden
järjestelmän sitkeimpiä vastustajia. He asuivat Tiszan rannoilla
Marosista aina Számosiin asti. Heidän talviasuntonsa sattuivat
sangen kauaksi toisistaan, kun ne sijaitsivat suurten vainioiden
keskellä, jotka heidän kanta-isänsä ensimäisessä maanjaossa olivat
itselleen hankkineet. Kesäisin he majailivat huopateltoissa, suureksi
mielipahaksi Gellért piispalle, joka alati heitä kehotti, pyysi
ja uhkaamalla vaati rakentamaan, kristillisiä kivitaloja muiden
jumalaapelkääväin kansojen tapaan.

Vaikka veriset rajakahakat olivat tavallisia herrojen kesken, niin
he kuitenkin kaikitenkin vetivät yhtä köyttä ja pitivät itseään
kaikkia muita, vieläpä pyhästi eläviä pappejakin parempina. Heidän
esi-isänsä kuuluivat vanhaan sotilassäätyyn, tuohon etuoikeutettuun
palkkasoturijoukkoon, joka Arpád ruhtinaan päällikkyyden alaisena
suoritti loppuun maanvalloitustaistelut ja joka myöhemminkin, maahan
asettumisen jälkeen, piti koko maanosaa hampaita kalisuttavan pelon
vallassa. Silkinkarvaiselta, kamalan kauniilta tiikerijoukolta
mahtoi näyttää tuo armeija, joka pehmeillä käpälillään hiipien
varasti itselleen europpalaisen kansankartanon. Yhtä tahtoa totellen,
hornamaisella nopeudella se ilmestyi milloin siellä, milloin täällä,
yötisaikaan, punaista tulenloimua levittäen, ja tiikerinkynsien isku
ennätti aina ennen hätäkapulaa.

Maatila on kaiken sotaisen järjestyksen surma. Kun herrat jo olivat
pystyttäneet telttansa omille pelloilleen eikä enää vapaalle pusztalle,
silloin heidän sotakurinsa höltyi, karaistuksensa ja ampumataitonsa
huononi. Saaliinhimo ja hillitön tappelunhalu kuitenkin yhä vielä
kiihotti heitä ja saattoi kansakunnan usein vaaraan. Ruhtinas Géza teki
sitte lopun heidän vallastaan ja kuningas István asetti ulkomailta
tulleita herroja sotajoukkojensa päälliköiksi.

Heidän jälkeläisensä olivat jo toisen ajan kasvatteja, mutta siitä
huolimatta näki heidän ulkomuodostaankin, että vapaiden ja onnellisten
isäin veri virtasi heidän suonissaan. He olivat sopusuhtaisia,
ylpeäryhtisiä miehiä. Suu ja nenä oli kaikilla yhtä jalopiirteinen ja
jokaisen katse oli tulinen ja rauhaton.

Heitä luonnollisesti ei vetänyt kaupunkiin uskonnollinen into, vaan
uteliaisuus; he olivat saaneet kuulla, että Csanád ispaani oli
ratsastanut petshenegipusztalle, ja halusivat nyt saada tietää, mitä
hän oli siellä toimittanut.

Vaikka heidän joukossaan oli sellaisiakin, jotka vasta ensi kerran
elämässään näkivät kivitalon, niin kuitenkin erehtyisi, jos luulisi
kaupunkielämän vilinän herättäneen pusztan miehissä ihmettelyä tai
kunnioitusta. Ylpeän levollisena, nähtävästi tykkänään vapaana
uteliaisuudesta, joukko kulki portista sisään ja ratsasti pitkin
pääkatua. Teltassa asuvien esi-isien jumala kirosi kiviseinien
kaikki rakentajat, ja heidän jälkeläisensäkin tunsivat osaksi
vastenmielisyyttä, osaksi sääliä niitä ihmisiä kohtaan, jotka taajoihin
parviin sulloutuneina asuvat sikin-sokin kivi- ja puukonissaan. Pusztan
perimätietojen mukaan on kaupungin asukas pelkuri, lörppö ja petturi.
Moitittava jo senkin vuoksi, että jakaa rahasta vieraanvaraisuutta.
Senkin tiesivät aurinkoisten lakeuksien asukkaat, että kaupunkien
tunkkaisissa komeroissa inhottavat rikokset ja sairaudet sikiävät.

Etelä-Unkarin muinaisen herran, Csanádin kukistaman Ajtony päällikön
aikana oli Marosvár vain jonkinmoinen vallikaivannon ympäröimä
leiri. Mutta Csanád herra lujitti sen tonavantakaisten linnain
malliin ja varusti vallitukset torneilla. Sen jälkeen kuin se tuli
piispan asuntokaupungiksi, sijoittui muurien sisäpuolelle paljon
ulkomaalaisia käsityöläisiä ja monta kelvotonta seikkailijaa. Siihen
aikaan, ennen ristiretkien alkamista, vaelsi jo suuria joukkoja
ulkomaalaisia kulkureita pitkin maata. Osaksi ne olivat pyhälle
haudalle pyrkiviä katujia, osaksi levotonverisiä seikkailijoita.
Jälkimäisistä monet rupesivat kuninkaan ja linnanispaanien palvelukseen
ja useat heistä hankkivat itselleen maatilan, jopa linnankin.
Toiset, jotka eivät saavuttaneet kuninkaan suosiota, vetäytyivät
edemmäksi ja pyytämättömillä käännyttämisyrityksillään ja alituisilla
väkivaltaisuuksillaan suututtivat siihen määrään tuon ulkomaalaisia
niin suuresti suosivan Istváninkin, että hän ajatti ruoskalla useita
tällaisia pyhiinvaeltajajoukkoja maasta pois.

Kun kaupunki kasvoi nopeasti eikä sitä kaivantojen ahtaan kehän
takia voinut laajentaakaan, pääsivät porvarit pälkähästä siten, että
rakensivat pienet olkikattoiset puukönsänsä toisten niskaan ja selkään.
Kaupunginmuurien sisällä paisuva rakennusten rykelmä, monimutkaiset,
lokaiset avopaikat, kapeat polut ja kirjavan romun täyttämät
nurkkaukset tekivät puunkoloon ahtautuneen mehiläispesän vaikutuksen.

Suurempia rakennuksia oli vain etelänpuoleisessa yläkaupungissa.
Siellä kohosi Ajtony päällikön vanha palatsi jossa nyt Csanád ispaani
hallitsi. Maakerros oli rakennettu mahtavista kivimöhkäleistä; kapeat,
kulman muodostavat kiviportaat johtivat tammiovelle; lasin asemesta
öljytyllä palttinalla varustettujen kaksoisakkunain kaarta tukivat
pienet pyöreät pylväät. Yläkerros oli ruskettunutta tammea; akkunain
edessä oli taaja puuristikko. Leveäräystäisen katon alla koristivat
seiniä punaisella ja sinisellä värillä maalatut, luonnottomasti
toisiinsa kietoutuneet tulpaanikukat. Kiviseinään oli kiinnitetty
rautarenkaita, pitkin sivuseinää taas kulki ruuhi vieraiden ratsuja
varten.

Kaupungin komein rakennus oli luonnollisesti nelitorninen suuri
tuomiokirkko, joka vasta äsken oli lopullisesti valmistunut. Sen
vieressä kohosi piispan asunto, — pitkä puutalo, — sitte tuomiokapituli
ja koulu, jossa Walter mestari opetti laulua, Henrik mestari taas
latinaa pojille.

Tuomiokirkon ohella oli vielä kaksi muuta kirkkoa Marosvárissa: Pyhän
Neitsyen kirkko, joka sijaitsi benediktiniläisluostarin vieressä, ja
Pyhän Jánosin kirkko. Jälkimäinen kai oli oikeastaan vain kappeli,
vaikka se oli Etelä-Unkarin vanhin herranhuone. Kaikkiuskoinen Ajtony
rakensi sen kreikkalaisia pappeja varten ollakseen Konstantinopolin
hovin mieliksi. Kun Csanád ispaani otti hallitusohjat käsiinsä,
karkoitti hän kreikkalaiset Oroszlámosin luostariin, jossa ne nyt
hiljaisessa hartaudessa viettivät aikaansa.

Silloin ei vielä ollut avointa repeämää noiden kahden kirkon
välillä. Mutta kun kreikkalaiset papit joskus joutuivat väittelyyn
benediktiniläisten kanssa, lausuivat he syvän paheksumisensa siitä,
että latinalaiset kerettiläiseen tapaan pitentävät pyhän ristinmerkin
alisen sakaran, sen sijaan että tekisivät kaikki neljä haaraa yhtä
pitkiksi; benediktiniläiset taas eivät millään muotoa voineet sietää
sitä, että kreikkalaiset kolmen arkkienkelin ohella palvelivat vielä
neljättäkin, Uriel nimistä.

Kaupungeita hävittäneiden heimojen pojista tuntui olo muurien sisällä
samanlaiselta kuin kesytetystä sudesta oli lammasläävässä. Heidän
rintaansa ahdisti ilman puute, mutta heitä samalla kiihotti kaikki,
mitä näkivät. Kaikki kauppiaan rihkama, porvarin tavara ja akkunasta
kurkistelevan kauppiaan vaimon ruusuiset kasvot... Jalot petoeläimet
kulkivat ylpeä tyyneys pronssinvärisillä kasvoillaan vaaleaveristen,
pöyhkeitä näyttävien laumaihmisten keskellä. Jos heidän kova silmänsä
kohtasi jonkun uteliaan yksinkertaisen katseen, käänsivät he kylmästi
kasvonsa toisaalle.

Muutamat heistä pikemmin vaistomaisesti kuin tarkoituksella
tähystelivät muureja, tottuneella silmällä hakien paikkaa, josta
päättävä joukko tilaisuuden tarjoutuessa voisi tunkeutua Csanádin
linnaan.




VII.


Eräästä suolalaivasta hyppäsi nahkatakkinen nuori mies rannalle.

Se oli tuo Ekese niminen kulkuri, jonka viulun rovasti Taszilló rikkoi
petshenegimetsässä.

Tyhjäntoimittajan veltoin ammattiaskelin hän loikkaroi rannalla
istuvien uskonhartaiden välistä. Tarkasti hän katsoi jokaista silmiin
ja nälväisikin erästä hurskasta csücsködiläistä metsästäjää.

— Kova puute vallinnee teidän puolen metsässä, — sanoi hän, — koska
olette ryhtyneet kalastajanammattiin.

— Emme me kalasta, — vastasi csücsködiläinen jousimies lyhyesti.

— Ettekö sitä varten tulleet linnaan, että laihan kampelan takia
sukellatte koko kolme kertaa veden alle?

Tämä julkea viittaus koski kastemenoja ja niitä seuraavaa
paastoateriaa, jonka Gellért piispa tarjosi poikkeuksetta kaikille
uusille tulokkaille (niin nimitettiin nuoria kristittyjä).

Poikkikorva jatkoi matkaansa.

Lautan luona osuivat hänen silmänsä erääseen jättiläiskokoiseen,
papilta näyttävään ukkoon, joka nurmella istuen paistatti päivää.
Hämmästyneenä Ekese katseli ukkoa, astui sitte hänen luokseen ja löi
häntä olalle.

— Kocsobur vaari!

Kaapupukuinen mies tarttui tervehtimisen sijasta poikkikorvaa kurkkuun
ja sanoi tyynesti:

— Kiikissä olet, sammakkojen kuningas! Annappas nyt paikalla minun
kymmenen hopeadenariani, taikka likistän sinut liiskaksi.

Vaikka hänellä oli yllään katujan karvakaapu, ei hän vähimmässäkään
määrässä tehnyt hurskaan miehen vaikutusta. Hän oli sangen vanha mies,
mutta suora kuin keihäänvarsi, niskansa oli jäntevä kuin sonnilla.
Hänen paljaalla otsallaan kulki taajoista valkoisista harjaksista aina
oikeaan poski päähän asti kauhea arpi. Sellaista reikää ei iske miekka,
vaan ainoastaan kreikkalainen sotakirves. Vaikka hän oli hyvissä
voimissa, näki kuitenkin, että hän oli monet myrskyt kokenut hänen
kasvonsa olivat uurteiset, jopa halkeilleet kuin vanhan haavan kuori.
Ikäänsä ei katuva ukko itsekään tietänyt. Niin paljon hän vain muisti
taaksepäin, ettei hän enää ollut eilispäivän lapsia silloin, kun hän
taisteli kapinoivan Kopány'in joukoissa; ja siitä lienee kulunut jo
viisikymmentä vuotta.

— Annatko kymmenen rahaani?

— Annan, Kocsobur vaari! Vapaaehtoisesti annan. Mutta keskustelkaamme
ystävällisesti, kuten vanhain toverien sopii.

— Saatana pitäköön toveruutta sinun kanssasi, Ekese. Kymmenellä hyvällä
denarillani pelastin oikean kätesi kihlakunnantuomarin kirveen alta, ja
sinä sentään aiot pettää... Kuitenkin vannoit antavasi!

Poikkikorva hieroi kurkkuaan ja rupesi sitte soittamaan suutaan.

— Oli erehdys, vaari, ettemme vielä silloin vannoneet oikean jumalan
kautta, — selitti hän. — Mutta sanoppas kuinka olet joutunut noihin
pukimiin. Kun viimeksi näin sinut Kocsobur, olit Tonavan saarilla
majailevien vapaiden urhojen päällikkö. Laajoilla aloilla olit
kuuluisin rosvo, tunnettu maan tieritari, maanmainio hevosvaras ja
murhapolttaja...

— Älä sano minua Kocsoburiksi, — puhui ukko, — sillä nimeni on Katuja
Omodé. Äläkä muistuta tuota aikaa, jolloin vielä piehtaroin synnin
suossa.

— Käännyit, vaari?

— Pyhä Benediktus pelasti orposieluni.

— Piruja! Ja minne ovat joutuneet toverisi, janoinen Bork, karso
Csingesz ja liimakäsi bulgari?

— Keven ispaani naulasi heidän päänsä porttinsa päälle...

— Ja mikä vaivaa oikeata kättäsi, Kocsobur?

— Se tuli hervottomaksi, kun muuan lurjus lävisti sen nuolella
Tonavalla.

— Vanha susi menetti hampaansa ja tarjoutui sitte paimeneksi
lammastarhaan. Ylistetty olkoon sentähden Pyhän Pentin nimi!

— Sinä! — sanoi ukko, — jos vielä kerrankin mainitset ruokottomalla
kielelläsi minun Pentti herrani nimen, isken kaikki haisevat hampaasi
kurkkuusi!

Ekese astui askeleen taaksepäin, mutta kysyi sitte tyynen hävyttömästi:

— Minne on joutunut kuuluisa sotaratsusi, Kocsobur?

— Bács astui minun kanssani yhdessä luostarin palvelukseen. Sen nimi on
nyt Belzebub ja se kuljettaa puita ja suolaa pyhille isille, ja minä
itse ajan sitä, koska eivät muut voi sitä hillitä.

— Sinulla lienee hyvä olo benediktiniläisten luona. Sanotaan, että he
huuhtovat kurkkuaan viinillä ja pyyhkivät sitä paistinmakkaralla.

Katujan kasvot synkistyivät.

— Oloni ei ole huono, — sanoi hän sitte avomielisesti — kunpa vain ei
olisi paastoa ja valvomista. Veisata jo osaan, mutta latinan oppimiseen
on pääni liian kova eikä sentähden minusta saatakaan tulla pyhää pappia.

— Katuja Omodé, — puhui poikkikorva, — maksan sinulle nyt velkani,
jos tulet mukanani laivaan, sillä jätin sinne kukkaroni... Ja annan
noiden kymmenen lisäksi vielä pari hopearahaa, jos teet minulle pienen
palveluksen...

Ukko tarkasteli epäluuloisesti toveriaan.

— Tunnetko linnan pappien joukosta nuorta Márton kaniikkia? — kysyi
laulaja.

— Petshenegi Mártonia? Totta kai tunnen!

— Eräs matkustaja haluaisi puhella hänen kanssaan. Hän on tullut kaukaa
ja tuonut sanomia kaniikille tämän herroilta maanmiehiltä.

— Ja miksi et itse vie häntä linnaan?

— Niin hullu en ole! Marosvárin lainvartija on iskenyt silmänsä minun
nenääni, mutta minä en siitä mielelläni luopuisi, koska olen siihen jo
niin tottunut.

Keskustelun kuluessa saapuivat he suolalaivan luo.

Rannalle levitetyllä lampaannahalla istui jalat ristissä allaan pieni
vanha ukko. Tällä kertaa ei hänellä ollut päässään kultakypäriä,
vaan hattu, mutta joka kerran oli katsonut noihin mustiin, pistäviin
silmiin, se tunsi hänessä helposti maanpakolaisen tietäjän.

Poikkikorva puhui ukolle:

— Tässä, suurherrani, on eräs Omodé niminen hurskas mies, hän on vievä
sinut sinne, minne haluat.

Kääntyen sitte katujaan puhui hän näin:

— Ja sinä Kocsobur-Omodé lähde liikkeelle, ja kun palaat, saat nuo
kaksitoista rahaasi.

Palvelijan nöyryys, jolla Ekese kohteli vakavaa ukkoa, teki
Omodéseenkin vaikutuksen. Paljonnähneen ihmisen vaistolla hän aavisti
seisovansa jonkun suurivaltaisen päämiehen edessä eikä hänen sielunsa
ollut vielä niin täyttynyt maailman turhuudesta puhuvasta opetuksesta,
ettei hän olisi ollut notkea kumartamaan maallisille suuruuksille.

Ekese astui laivaan ja katosi päällikön hyttiin. Nuo kaksi vanhusta
taas lähtivät linnoituksen porttia kohti.

Huopahaarniskaiset piispan keihäsmiehet laskivat heidät sanaa sanomatta
kaupunkiin.

Omodé haki kaniikkia ensiksi tuomiokirkon hautausmaalta. Hautojen
ympärillä istui joukko kastetta haluavia jotka kuuntelivat nuorten
pappien opetusta. Mutta Márton ei ollut kirkkomaalla. Omodé pistäytyi
sitte kastekappeliin ja sai siellä tietää, että Márton kaniikki oli jo
lopettanut päivän työn ja vetäytynyt lepäämään vallinsarvelle.

He olivat tuskin sata askelta astuneet hiljaisen lankkuseinän
juurella, kun Omodé näytti erästä pitkää, mustapukuista pappia, joka
lankkuseinään nojaten liikkumatta katseli pusztalle.

— Siinä hän on!

Maanpakolainen teki silloin käskevän liikkeen Omodélle, ja katuja —
itsekin ihmetellen tottelevaisuuttaan — astui kapeita portaita alas
kirkkopihaan jättääkseen nuo miehet kahdenkesken.

Márton kaniikki...

Kun hän huomasi, että vallinsarvella kulki ihmisiä, piilotti hän
molemmat kätensä kaapunsa avaroihin hihoihin ja lähti pää kumarassa ja
hitain askelin tuomiokirkkoa kohti.

Hän oli kalpean ja surullisen näköinen nuori mies. Mutta ahkera
itsensäkiduttaminen ei kuitenkaan vielä ollut kyennyt turmelemaan hänen
vartalonsa miehekästä ryhtiä, ja paljaassa niskassa pingoittuivat
vahvat suonet kuin nuorella orihevosella. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat, mutta eivät vaaleat, vaan tasaisen keltaiset kuin vanha
norsunluu. Voimakkaan, pyöreän leuan jakoi syvä kuoppa kahtia; tämä
syvennys oli Thonuzin poikien sukumerkki.

Maanpakolainen vanhus sulki kaniikilta tien. Hän katsoi kaniikkia
kasvoihin ja katseensa oli kova kuin saalista vaanivan haukan.

— Miksi seisot tielläni? — kysyi kaniikki lempeästi nostamatta
katsettaan maasta.

— Alpár! — sanoi ukko hiljaa, syvällä äänellä.

— Miksi seisot tielläni? — kysyi kaniikki uudestaan, mutta tällä kertaa
värisi hänen äänensä mielenliikutuksesta.

— Alpár päällikkö — päivä on koittanut!

Márton sulki silmänsä ja teki ristinmerkin. Hänen rintansa läähätti
raskaasti. Soinnuttomalla äänellä hän sanoi:

— Tunnen äänesi, mutta en ymmärrä sanojasi. Miksi sanot minua
Alpáriksi? Alpár kuoli sinä päivänä, jolloin Márton nousi ylös
kastemaljasta. Ja miksi sanot minua päälliköksi? En kykene
päälliköksesi, koska itsekin olen heikko hyveessä.

Ukko tarttui Mártonin käsivarteen ja pudisteli häntä kuin unissakävijää.

— Herää, päällikkö! Sudet ovet syösseet laumaasi. Tartu isäsi
sotanuijaan ja karkoita verenjanoiset käärmeet.

Kaniikki tempaisi kätensä irti ja sanoi pitkäveteisellä, melkein
laulavalla äänellä:

— Laumojen kohtalo on Herran kädessä. Hänen tietämättään ei
villakarvakaan putoa kedolla käyvästä lampaasta.

— Päällikkö, — puhui maanpakolainen synkästi, — miksi kartat minua
vilpillisellä nöyryydellä? Jos olet mies, niin katso minua silmiin.
Maanmiehesi, herra Vata lähetti minut luoksesi ja Örkönd veljeltäsikin
tuon terveisiä.

Mutta Márton ei nytkään katsonut vanhusta silmiin.

— Ei minulla ole sukulaisia, — sanoi hän surullisen jäykästi. — Jätin
kansalaiseni seuratakseni Mestaria ainoastaan ja tulin Kristuksen
sukulaiseksi. Älkää siis häiritkö rauhaani.

— Valehtelet, kun rauhasta puhut! — huusi maanpakolainen. — Sinut
haudattiin, Alpár, mutta et kuollut. Herää, Alpár, katkaise
käärinliinasi: elämä kutsuu!

Kaniikin huulille ilmestyi raukea hymy. Hän kohautti hartioitaan ja
kysyi ihmetellen:

— Entä mikä olen minä, kurja mato, että minut on katsottu tällaisten
koettelemusten arvoiseksi! Todellakin alan ymmärtää noita, joista
kirjoitus puhuu, että heidät ilo valtaa, kun he näkevät ruumisarkkunsa.

Vanha maanpakolainen teki epätoivoisen liikkeen.

— Puhun sinulle, mutta sinä et ymmärrä isiesi kieltä! Ah, Alpár,
minkälaisella taikajuomalla venezialainen Gellért on vienyt järkesi?

— Hän on antanut minulle rakkauden juomaa, — vastasi kaniikki,
sanomaton surullisuus äänessään.

Ukon kasvot vääntyivät katkerasta ivasta.

— Totta, — sanoi hän, — teidän jumalanne on rakkauden jumala! Rakkauden
nimessä naulitsi hän ristille oman poikansa ja rakkauden nimessä
hän on antanut teille ruoskan ja piikkivyön — kansalle paaston ja
kymmenykset... Rakkauden nimessä hän on tehnyt teille vastenmieliseksi
oman sukunne ja isienne muiston... Ja jotta kuolemannekin jälkeen
tulisitte osallisiksi hänen rakkaudestaan, hän on kaivanut teille
tulikivisen helvetin...

Márton käänsi kasvonsa toisaalle.

— Anna hänelle anteeksi, isäni, — sanoi hän, — sillä hän ei tiedä, mitä
hän puhuu.

Mutta maanpakolainen jatkoi kasvavalla kiihkolla:

— Tähänkin asti olen vihannut muukalaisia, mutta nyt, kun näen
heidän työnsä, polttaa satakertainen viha sydäntäni... Thonuzóban
poika, mitä he ovat sinulle tehneet? Nuori kotka olit, ja he ovat
katkaisseet siipesi. Sinusta on tullut ryömijä; siiventyngilläsi
isket maan ruoppaa. Sinä hiiviskelet pyhäsavuisissa hautaholveissa,
ja puheistasikin löyhkää ruumiin haju... Tunnen sinun mestarisi,
Alpári. Ne ovat sellaisia, joiden sielu sairastaa kuumetta. Heidän
kärsimyksensä on kostonhimoinen kuin sairas susi, ja kun he ovat
kyllästyneet omien märkivien haavojensa katselemiseen, iskevät he
raatelevat hampaansa toisten lihaan... Viekkaita kauppiaita, Alpár,
ovat mestarisi, jotka tahtovat pettää kaikkitietävän jumalan. He
polvistuvat alttarin edessä ja hierovat näin kauppaa luojan kanssa:
Minun elämäni on lyhyt ja surullinen, Herrani, sentähden lahjoitan sen
sinulle, mutta anna sinä siitä ijankaikkinen autuus. — Ja ruoskiessaan
itseään he viekkaasti maiskuttavat huuliaan, koska edeltäpäin
hekkumoivat paratiisin riemuissa. Oikea jumala kuitenkin kääntää pois
loistavat kasvonsa ja puhuu näin: Minkälaista hyvettä on tämä, joka
itkien ja nyyhkien saapuu luokseni kuin ismaeliitan täyteen sullotut
kuormavaunut ja vaatii palkkaa? — Petetyt petturit ovat mestareitasi,
Alpár; kirotut peltomiehet, jotka kitkevät pois elämän kylvön ja
istuttavat sijaan kuoleman siemenen...

Silloin Márton suoristautui ylpeästi, aivankuin olisi jo kyllästynyt
nöyryyden naamariin, ja katsoi lujasti ukkoa silmiin. Äidiltään
Csedéniltä, jota laulajat olivat ylistäneet tähtisilmäksi, oli kaniikki
perinyt ihmeellisen kauniit, syvätuliset silmänsä. Hänen katseensa oli
muulloin surullinen ja uneksiva, ikäänkuin pusztan pilvinen taivas
kuvastuisi siihen; mutta nyt se tunkeutui terävänä, vihamielisenä ja
tuimana vanhuksen silmiin.

— Kylliksi oli jo juttua, — sanoi hän suurherran kärsimättömyydellä. —
Jos tunnet sellaisen lääkenaisen, joka voi parantaa kuolleen ihmisen:
lähetä hänet luokseni. Mutta suunpieksemisesi on turhaa vaivaa.

Ukko tarttui kaniikin ranteeseen.

— Tunnen sellaisen naisen! Hän asuu tuolla pusztalla!

Márton katsoi silmänräpäyksen peljästyneenä eteensä. Mutta sitte hän
työnsi ukon käden luotaan ja sanoi vihaisesti:

— Illasta aamuun olen itkenyt pusztaa kuin sudenpenikka emäänsä.
Aamusta iltaan taas olen rukoillut Herraa lyömään silmäni sokeudella,
etten sitä enää koskaan näkisi. Sillä jos näkisin sen sellaisena kuin
tiedän sen olevan: vanhana, kuihtuneena, pelkurina, silloin kuolisin
satakertaisella kuolemalla...

— Jollet sinä mene sen luo, tulee puszta sinua hakemaan. Tulee eräänä
päivänä kuin kevättulva: vastustamattomana, kauheana, jymisten... Ja
tämä kurja kiviröykkiö, jossa nyt pelkurina piileksit, on horjuva
perustuksillaan...

Pelkuri-sana saattoi kaniikin kasvot veripunaisiksi. Mutta sitte hän
hymyili.

— Mitä on pelkuruus Herran silmissä? Ja mitä on rohkeus?

Hän käänsi selkänsä ukolle ja poistui nopein, komein askelin
tuomiokirkkoa kohti. Kun hän saapui holvikaarisen oven luo tapahtui
hänessä omituinen muutos. Hänen kasvoistasi haihtui vihainen ilme,
vartalonsa köyristyi, ja nöyrin, äänettömin, laahaavin askelin hän
katosi kirkon hämärään.

Maanpakolais-ukko katseli synkin kasvoin hänen jälkeensä Silloin joku
kosketti hänen käsivarttaan. Se oli Omodé.

— Kuuletko torventoitotusta? Se ilmoittaa, että kaupungin portit
suljetaan. Jollet halua jäädä tänne sulkeeseen, niin riennä, herra.

Ilmaa vapisutti todella voimakas torvenpuhallus.




VIII.


Siihen tavattomaan tapaukseen, että vesiportti suljettiin valoisalla
päivällä, oli tavaton syykin. Karitsain etujoukko saapui takaisin
petshenegipusztalta. Sokea Becs, joka silloin vielä Harangodin
kahlaamon luona taisteli kantapäillään seuraavaa kulta-armeijaa
vastaan, lähetti varovaisuudesta edeltäpäin osaston keihäsmiehiä
ajamaan pois kaupungista monet vieraat henkilöt.

Henkivartijat karauttivat pitkin pääkatua ja äänekkäästi haukkuen
ajoivat vieraita porttia kohti; marosvárilaisten sydäntä taas ahdisti
aavistuksellinen pelko.

Ratsujoukko oli sangen risaisen näköinen, muutamain miesten yllä
riippuivat vaatteet verisinä repaleina; ratsut olivat samoin likaisia
ja verisiä.

Vakavan hiljaisuuden vallitessa saapui pääjoukkokin Taszillón
johtamana. Rovasti oli kadottanut kypäränsä ja kaapunsa oli repaleina.

Csanád ispaanin ruumista kuljetti yksi varahevosista. Kun neljä miestä
palatsin edessä nosti alas vaippaan puetun jättiläisen ruumiin, kuului
nyyhkytyksiä ja äänekästä itkua kadulla.

Kuolemanväsyneeltä näyttävän Taszillón nostivat samoin alas nuoret
kaniikit.

— Soittakaa kirkon kaikkia kelloja, — lausui rovasti soinnuttomalla
äänellä, — jokainen asekuntoinen mies menköön kaupungin muurille, sillä
meitä painaa Herran käsi!

Vihdoin saapui Sokea Becskin jälkijoukkoineen. Kentälle oli yöllä
jäänyt kaksisataa karitsaa ja kaksi kertaa niin monta varahevosta.

Vesiportin edessä seisoivat kaupungista karkoitetut pusztan ihmiset
suurissa joukoissa. Epävarmoina ja epäluuloisina he silmäilivät
toisiaan. Eivät tienneet vielä, merkitseekö ispaanin kuolema vaaraa
vaiko vaarasta pelastumista. Muutamat peloissaan katselivat linnan
porttia, toiset säikähtyneinä silmäilivät kaukana petshenegipusztalla
kierteleviä tomupilviä...

Yhtäkkiä syntyi rannalla hiljaisuus. Ihmiset tungeskelivat suolalaivaa
kohti, jonka korkeassa keulassa seisoi levitetyin käsivarsin
maanpakolainen tietäjä. Ukon silmät säkenöivät, kasvot hehkuivat, kun
hän syväsointuisen torven avulla alkoi puhua joukolle. Hän puhui ihan
erehdyttävän samanlaisella, omituisella äänenpainolla kuin Marosin
papit juhlapäivisin kirkossa saarnatessaan.

Ja tietäjän saarna kuului tähän tapaan:

Kylliksi on teille julistettu uuden jumalan evankeliumia, nyt on aika
muistuttaa vanhasta Jumalasta.

Ja monta vertausta ovat mustat papit teille kertoneet, nyt kuulkaa
minunkin vertaukseni.

Entinen suurherra tahtoi koetella hevospaimentaan ja antoi hänelle
lemmikkiratsunsa. Se oli loistavakarvainen raudikko, kevytjalkainen
kuin hirvi ja rohkea kuin metsäsika.

Ja suurherra puhui näin hevospaimenelle: Uskon sinulle hevoseni,
vartioi sitä kuin silmäterääsi ja vaali sitä kuin äiti lastaan.

Mutta kun koetusaika oli päättynyt, meni suurherra taas pusztalle
ja pyysi hevospaimenta näyttämään ratsuaan. Mutta mitä piti hänen
nähdäkään! Hevonen oli laihtunut kuin isännätön koira ja alakuloisena
se käydä köntysti niityllä eikä välittänyt isäntänsä kutsuvasta
vihellyksestä.

Ja suurherra puhui näin hevospaimenelle: Näytä minulle laidun, jolla
hevoseni kävi syömässä.

Hevospaimen vei silloin suurherran rämeiselle niitylle; jolla ei
kasvanut muuta kuin kaislaa ja saraheinää.

Ja suurherra puhui näin hevospaimenelle: Näytä minulle lähde, josta
hevoseni kävi juomassa.

Hevospaimen vei silloin suurherran sammakonkutuiselle kuopalle.

Ja suurherra puhui näin hevospaimenelle: Näytä minulle valjaat, joita
hevoseni kantoi.

Hevospaimen näytti silloin suurherralle raskasta iestä.

Suurherran sydän tuli sangen murheelliseksi ja hän puhui näin
hevospaimenelle: Kas tässä, palvelijani, maksan sinulle palkkasi.

Ja hän kutsui asemiehensä esiin, ja nämä hakkasivat hevospaimenen
kuoliaaksi.

Mutta suurherra puhui näin: Voi tuollaista huonoa hevospaimenta, joka
kohtelee sotaratsua samalla lailla kuin työjuhtaa.

Maanpakolainen vaikeni ja virran rannalla syntyi syvä hiljaisuus.
Silloin aukeni vesiportti puoliksi ja muuan papin palvelija muodostaen
kämmenistään torven luihki väkijoukolle:

— Linnanpäällikkö Becs sallii kaikkien kristinuskoa tunnustavain tulla
kaupunkiin seitsenhenkisissä joukoissa ja aseettomina.

Mutta maanpakolais-ukko kohotti molemmat kätensä ja huusi jyrisevällä
äänellä:

— Huono hevospaimen sai rangaistuksensa, ja sinä, kaunis sotaratsuni,
ihana unkarilainen vereni, janoatko yhä vielä lätäkköä ja kaipaatko
iestä?

Eikä miehistä ainoakaan halunnut mennä kaupunkiin. Oli vain yksi ainoa
nainen, joka noudatti kutsua vetäen pientä poikaansa perässään. Heidän
jälkeensä paukahti suuri tammiportti kiinni...

Muut uskoivat itsensä pusztan huomaan ja kiiruhtivat kukin omalle
taholleen. Niiden harvojen joukossa, joiden matka johti kohti
petshenegipusztaa, oli Ekesekin. Laulaja kantoi ihka uutta viulua
olallaan ja ehtien kaikkien muiden edelle liikutteli vikkelästi
ruojujaan. Alföldin herratkin kannustivat ratsujaan ja saavuttuaan
tielle nelistivät kilpaa ehtiäkseen jokainen ensiksi kertomaan kotona
oleville suuren uutisen. Heidän nostattamastaan tomupilvestä kuului
villiä huutoa. Se kuului kuin haukan kirkuna, kun se on vapautunut
pitkällisestä vankeudesta.

Sillä aikaa soivat kellot valittavasti kaupungissa. Suuren ispaanin
kuolema herätti hirveätä levottomuutta. Pääkadulla juostiin ja
voivoteltiin, aivankuin kauhun pyörre kiertäisi pitkin kaupunkia.
Muukalaiset papit ja uuden järjestelmän kannattajat juoksivat itkien
tuomiokirkkoa kohti. Suuri ispaani on kuollut! Kristityt, jotka tähän
asti Csanádin suureen voimaan luottaen huolettomasti katsoivat kohti
tulevaisuutta, huomasivat nyt yhtäkkiä, että jumalantuomion päivä oli
saapunut.

Ja sillä aikaa kuin he ahdistetuin sydämin kuuntelevat kellojen
peljättävää soittoa, kerääntyy tuonne salaperäisen pusztan rannalle
salamoita sinkoilevia pilviä. Vaskenväriset pilvet muodostavat
jättiläiskokoisen naisen pään, joka riippuvine usvakiharoineen
kauhistuttavassa kauneudessaan leijailee pusztan päällä.




IX.


Myöhään iltapäivällä ilmoitti rouva Csanád, odottamatta leskeksi tullut
ispaaninrouva, että hän haluaa puhua Gellért piispan kanssa.

Piispan asunto oli tuskin lapsen nuolenkantaman päässä palatsista,
mutta kuitenkin antoi vallasrouva satuloida raudikkotammansa, jonka
seljässä oli yhtä mukava istua kuin hiljaa kiikkuvassa lapsenkeinussa.
Kullalla kirjailtu satulaloimi oli levitetty ratsun selkään, punaisia
suitsia koristivat kauniisti kilisevät pienet hopeatiu'ut. Kaksi
punapukuista hovipalvelijaa piteli ohjia ja palvelustytöt seurasivat
jalkaisin rouvaansa, heille kuuluvan hovipalveluksen mukaan kantaen
pitkävartista riikinkukkoviuhkaa, silkkityynyä ja hajuvedellä täytettyä
pulloa.

Csanádin leski ei enää ollut nuori, mutta hänen lakastuvilla
kasvoillaan oli kuitenkin vielä jälkiä muinaisesta kuulusta
kauneudesta. Hän oli kreikkalaissyntyinen nainen, ja hänen suora
nenänsä, pyöreä vartalonsa ja harvinaisen suuret silmänsä ilmaisivatkin
vierasta syntyperää.

Kultakirjaillun pitkän hunnun verhoamana, jonka hän murheen merkiksi
oli kiinnittänyt mustalla nauhalla, pää surullisesti kumarassa, mutta
kuitenkin luontevan ylpeänä hän istui hevosensa seljässä. Suuressa
lesken surussaankaan hän ei unohtanut velvollisuuttaan suurta arvoaan
ja syntyperäänsä kohtaan.

Rouva Csanád näet oli Konstantinopolin suuren keisarin Basilios
Bulgarien-tappajan tytär. Hän ei tosin ollut keisarillinen prinsessa
ollen syntynyt avioliiton ulkopuolella, mutta kuitenkin häntä isänsä
tahdosta kasvatettiin porfyripalatsin loistavissa saleissa. Hänen
äitinsä oli korintilainen palvelijatar; rouva Csanád ei häntä juuri
muistellutkaan, vaan sitä enemmän muistossa suurta isäänsä, pyhää
keisaria.

Rouva Csanádin ensimäin en mies oli Ajtony päällikkö, Marosin
suurherra. Konstantinopolin hovilla oli yhteen aikaan kauas tähtääviä
valloitussuunnitelmia, ja se tahtoi voittaa niiden puolelle
Ajtonyinkin, joka silloin hallitsi aliselta Tonavalta, Itä-Rooman
valtakunnan rajavirralta aina Marosiin asti. István kuninkaan nopeasti
kasvava valta saattoi rajan keisarillisen hovin suunnitelmille, herra
Csanádin sotatappara taas teki lopun Ajtonyin elämästä. Leskirouva
silloin tosin vertavuotavalla sydämellä, mutta suurella kiireellä
vannoi ikuista uskollisuutta Csanádille ja lähetti Ajtony herran pienen
tyttären Zenóbian konstantinopolilaisten sukulaisten luo.

Tällä liitolla tahtoi Csanád lujittaa valtaansa Etelä-Unkarissa, ja se
onnistuikin hänelle täydellisesti, kuten kaikki, mihin hän ryhtyi.

Vallasrouva saapui nyt seurueineen piispan asuntoon. Mutta kun hänet
laskettiin Gellért herran autioon munkkikoppiin, kääntyi hän säpsähtäen
takaisin, sillä piispan sijasta hän tapasi siellä sairaan kerjäläisen,
joka valitellen heittelehti olkisäkillä. Gellért piispa itse oli jo
kaksi päivää syömättä ja juomatta rukoillut Pyhän Neitsyen kirkossa,
ennakolta laitetun hautansa ääressä.

Tämän tiedon sai ispaaninrouva Walter mestarilta, piispan uskotulta
papilta, joka viipymättä riensi vierasta vastaanottamaan.

Leskirouva ryhtyi papin kanssa puheisiin. Hän käyttäytyi miellyttävän
vapaasti, keisarin hovissa totutulla kohteliaisuudella. Kun ensin
oli hienolla imarruksella ylistänyt tuon kuuluisan ja pyhän piispan
hyväntekeväisyyttä, palasi hän siihen ankaraan iskuun, jolla
kaitselmus käsittämättömässä viisaudessaan jo toisen kerran oli nähnyt
hyväksi häntä koetella. Tällöin hän piti pienen sopivan väliajan
osoittaakseen, kuinka vaikeata hänelle oli nöyrä alistuminen taivaan
tahdon alle. Väliajan jälkeen hän heti ryhtyi hyvinkin maallisia
asioita käsittelemään. Hän lausui sen toivomuksen, että tuo kuuluisa
piispa, lesken sydämen ainoa toivo, hänen hervottomuutensa tuki ja
tietämättömyytensä valaiseva soihtu, on toimittava niin, ettei Csanádin
perhe joudu kärsimään arvonsa eikä omaisuutensa suhteen. Erittäinkin
hän pani suuren painon siihen, että kirkossa vastedeskin saisi
erityiseltä paikalta kuunnella pyhää messua ja että linnan vartiosto
osoittaisi hänelle kuuluvaa kunnioitusta. Kylliksi selvän viittauksen
muodossa hän lausui senkin toivomuksen, että kuninkaan uusi ispaani
nimitettäisiin vain sillä ehdolla, että hän ottaa vaimokseen Csanádin
lesken...

Vanha kaniikki kuunteli alakuloisena ja hajamielisesti leskirouvan
puheliaisuutta. Mutta sitte hän äkkiä alkoi tulla tarkkaavaiseksi...
Ispaaninrouva puhui tytärtään uhkaavasta suuresta vaarasta. Rouva
Csanád oli nimittäin keväällä vaatinut Ajtonyin tytärtä, Zenóbiaa
tulemaan Konstantinopolista kotiin Marosváriin, jotta hänet voitaisiin
sopivasti naittaa. Tyttö nähtävästi oli jo aivan kotiutunut keisarin
pääkaupungissa, ylhäisten sukulaistensa keskuudessa eikä tahtonut
kuulla puhuttavan kotiintulosta. Pitkän vastustuksen ja viivyttelyn
perästä täytyi hänen kuitenkin lopulta lähteä liikkeelle. Viimeksi hän
oli antanut tietoja itsestään bulgarialaisesta Valkeastakaupungista
(Belgradista). Matkasuunnitelma oli sellainen, että hän kreikkalaisina
seurueineen kulkee veneellä Valkeastakaupungista Keveen, josta hän
Keven ispaanin suojeluksen alaisena matkustaa edelleen Marosváriin.
Mutta Keven ja Csanádin linnan välinen seutu oli kokonaan kapinoivien
rajavartijoiden hallussa, ja leskirouva ajatteli kauhulla sitä vaaraa,
joka uhkaisi Csanádin tytärpuolta, jos hän joutuisi suuttuneiden
pakanain käsiin.

Tätä mahdollisuutta kauhistui Walter mestarin isänsydänkin.

— Menen piispan luo, — sanoi hän, — sillä jos kukaan, niin hän voi
auttaa sinua suuressa ahdingossasi... Hän tosin kielsi häiritsemästä
itseään aamunkoittoon asti, mutta luulen, että hän tällä kertaa on
antava anteeksi tottelemattomuuteni.

Kaniikki kiirehti pois, mutta rouva Csanád istahti eräälle puupenkille,
jonka hänen palvelustyttönsä varustivat tyynyillä. Palvelijattaret
olivat polvillaan rouvansa ympärillä. Penkki oli aivan vastapäätä
piispan kopin avointa ovea, joten vallasrouva voi tarkastaa Gellértin
asuntoa. Suuri pöytä, kaksi tuolia, kirjateline ja kirjelaatikko olivat
ainoat huonekalut. Vuode oli myöskin huoneessa, jos nimittäin siksi
voi sanoa karkealla säkkikankaalla peitettyä olkipatjaa, jolla sairas
kerjäläinen nyt heittelehti. Seinällä riippui suuri, musta ristinkuva,
sen alla piispan cilicium — piikkivyö — ja ruoska, jolla hän itseään
kidutti. Noilla kauheilla kidutusaseilla hän pääasiallisesti silloin
kuritti ruumisraukkaansa, kun lankesi vanhaan vikaansa, kiihkeyteen.
Sillä täydellisyyteen vievä tie on vaikea sille, jolla luonnostaan on
niin vilkas, tulinen, niin runoilijamaisen epävakainen, innostukseen,
haltioitumiseen ja kiivauteen altis sielu kuin Gellért herralla oli.

Kirjatelineellä oli hänen mielikirjailijainsa teoksia. Pyhä Ambrosius,
Pyhä Augustinus, Cassiodorus, Boëtius, Platon ja Zeno. Lisäksi
Hieronymus, jumaloimiseen asti rakastamansa beatissimus Hieronymus,
jota hän rajattomassa ihastuksessaan sanoi kaikkein loistavimmaksi
valoksi taivaan suurinten tähtien joukossa.

Pöydällä oli levällään täyteen kirjoitettuja pergamenttilehtiä.
Deliberation käsikirjoitus. Gellért piispa selitti tässä teoksessaan
Isingrim ystävälleen Kolmen miehen kiitosvirttä, ja vaikka tästä
mystillisestä teoksesta oli valmistunut jo kahdeksan kirjaa, oli hän
selityksissään ehtinyt vasta viidenteen värssyyn.

Äskettäin oli hänen täytynyt jättää työnsä kesken, kun kirjoitusnahka
oli loppunut.

Pitkän ajan kuluttua palasi Walter mestari, mukanaan Henrik niminen
vanha pappistoveri. Kaniikin kasvot olivat mielenliikutuksesta kalpeat.

— Puhuin piispan kanssa ja kuulin häneltä ihmeellisiä asioita.

— Ilmoititko hänelle Csanád herrani kuolemasta? — kysyi leskirouva.

— Kerroin hänelle, mutta Gellért herra ei osoittanut mitään
hämmästystä. Hän kysyi minulta ainoastaan, minkälaisilla aseilla
ispaani oli lähtenyt petshenegipusztalle, ja kun kerroin hänen
lähteneen miekoin ja keihäin, pudisti hän surullisena päätään.

— Puhuitko hänelle tytärtäni uhkaavasta vaarasta?

— Puhuin.

— Ja mitä hän vastasi?

— Sen saat heti tietää.

Walter mestari kääntyi tämän jälkeen Henrikin puoleen

— Piispa käskee tuomiokapitulin nuorimman papin aamunkoittaessa
istumaan ratsun selkään... Kuka on nuorin kaniikki?

— Márton kaniikki, — vastasi Henrik hiukan mietittyään Kun hän mainitsi
tämän nimen, leimahti äkkinäinen valo Walterin sieluun.

— Oh, nyt ymmärrän jo piispan viisauden, — huudahti hän loistavin
kasvoin.

Henrik isä kiiruhti itse Mártonia hakemaan. Rouva Csanád ei ymmärtänyt
rahtuakaan kaikesta tästä ja katsoi kasvavalla hämmingillä Walteria,
joka innokkaasti rukoili piispan kopin kynnyksellä. Mutta hän ei
uskaltanut puhutella pappia.

Nyt saapui Márton piispan taloon. Leskirouva katseli suorastaan
taikauskoisella uteliaisuudella tämän kookasta vartaloa ja lujia
piirteitä.

— Poikani, — puhui Walter nuorukaiselle, — piispa puhui sinulle minun
suuni kautta.

— Kuuntelen Gellért herraa, — vastasi Márton.

— Aamun koittaessa nouset ratsaille ja ajat petshenegipusztalle...

Jos sotanuijalla olisi lyöty Mártonia päähän, ei hän olisi kovemmin
vavahtanut kuin nämä sanat kuullessaan. Hänen kasvonsa kalpenivat,
mutta tulivat seuraavassa silmänräpäyksessä tulipunaisiksi. Hän painoi
molemmat kätensä rintaansa vasten, aivankuin tahtoisi tukahduttaa
sydämensä kiivaan sykkimisen.

— Sinun on suoritettava kolme työtä, — jatkoi Walter mestari. —
Rauhoitat kapinoivat pakanat ja leikkaat poikki syntisen pusztan rouvan
tukan.

— Ymmärrän, — vastasi Márton.

— Menet Keven metsään ja hakkaat rikki pakolaisten kivisen
epäjumalankuvan.

— Ymmärrän.

— Menet tapaamaan kristittyä neitoa, joka bulgarialaisesta
Valkeastakaupungista on saapunut Keveen, tartut häntä käteen ja tuot
tänne äitinsä luo.

Nyt puuttui ispaaninrouva hiljaa puheeseen.

— Zenóbiaksi ristittiin tyttäreni, mutta enemmän hän pitää Angyika
nimestä, jonka imettäjänsä hänelle antoi.

Mártonin rinta huokui vielä voimakkaasti, mutta hänen kasvonsa olivat
jo saaneet takaisin pappien arvoituksellisen ja nöyrän ilmeen.

— Ja vielä jotakin sanoo sinulle piispa, — puhui Walter. — Sano Márton
pojalleni, — puhui hän minulle äsken, — sano hänelle, että Gellért
tahtoo poimia viikunoita ohdakkeista ja viinimarjoja orjantappuroista.
Olen puhunut.

Ukko syleili ja suuteli sitte nuorta kumppaniaan, jonka jälkeen Márton
äänettömin askelin meni takaisin tuomiokapituliin.

— Mutta herrani, — huudahti ispaaninrouva, joka nyt vasta alkoi
tointua syvästä hämmästyksestään, — minkälainen valta on annettu tälle
nuorelle papille, että hän voi suorittaa sen, mitä ei suuri Csanád
viisinesatoine keihäsmiehineen voinut ajaa perille?

— Rakkauden valta, — vastasi Walter loistavin kasvoin.




X.


— Benediktiniläisten joukossa on muuan katuja-veli, — sanoi Henrik
mestari, jonka kanssa Walter neuvotteli nuoren kaniikin lähettämisestä,
— hänen kerrotaan hyvin tuntevan pusztan kahlaamot ja Tonavan metsien
piilopaikat... Hänen nimensä on Omodé... Pyydämme Fülöp apottia
antamaan hänet Márton kaniikille kumppaniksi ja oppaaksi.

Omodé oli helposti löydettävissä.

Tähän aikaan hän aina vetelehti János mestarin työpajassa. Tonavan
rosvojen entinen päällikkö osasi täälläkin, luostarin ahtaiden seinien
sisäpuolella, varjella vapautensa pieniä jäännöksiä. Hyväluontoinen
Fülöp apotti arveli, ettei taivaaseen vieviä portaita ole veistettävä
kovin jyrkiksi sellaisen henkilön varalle, jonka hyve käy lyhyillä
jaloilla. Sentähden hän ummisti silmänsä, kun Omodé tuontuostakin
katosi luostarista tai haarikan pohjalle upotti ristin. Pääasia oli,
että kadonnut lammas aina palasi takaisin karsinaansa.

Ne tiheät vierailut, joita tuo kovapäinen frater teki János
mestarin työpajaan, lienevät johtuneet jonkunlaisesta sielullisesta
tottumuksesta. János oli nimittäin luostarin kultaseppä. Vuosia
takaperin oli Gellért piispa tuottanut hänet Kölnistä, ja Marosin
seurakuntain kirkkokalleudet olivat suurimmat osaksi lähteneet hänen
työpajastaan. Suuri mestari oli János ja hänen hopeamaljojaan,
koristeltuja ruukkujaan ja pyhäin jäännösastioitaan ihaili koko
maailma. Mutta kaikkein enimmin niitä ihaili frater Omodé.

Katuja taisteli sellaisissa tilaisuuksissa kaikkein hurjimmat
taistelunsa helvetin herraa vastaan. Viekas vastustaja yllytti näet
yhtämittaa häntä puhaltamaan haltuunsa nuo loistavat aarteet.

— Sieppaa kouraasi vasara, Kocsobur! Iske mestari mäsäksi! Poimi
poveesi hopeat — sitte hui tiehesi!

Omodé puolustautui urheasti viettelijää vastaan.

— Apage, Satanas! En tee — sitäpaitsi Csanádin keihäsmiehet minut pian
koppaisivat kiinni.

Muutamina öinäkin ilmestyi viekas kiusaaja. Ilmestyi hänelle unessa,
vei korkealle vuorelle ja näytti hänelle koko maailman, joka oli
täpötäynnä János mestarin maljoja kuin puropohja sannanrakeita.

Tänään erittäinkin oli Omodélla vaikea päivä. János isä näytti hänelle
uuden mestariteoksensa, Tömpösin luostarille valmistetun aquamanilen.

Mestari itsekin tunnusti, että suojeluspyhimyksensä oli ollut hänelle
tällä kertaa erinomaiseksi avuksi. Astia kuvasi kukkoa. Jánosin mukaan
samaa lintua, joka Pilatuksen pihalla kiekui. Kukko kantoi seljässään
vesiastiaa kuin kameli kyttyräänsä. Sillä oli kaunis, lovellinen heltta
ja karneolisilmät. Kaula oli paljoa pitempi kuin tavallisella kukolla;
melkein yhtä pitkä kuin hanhen kaula. Joku saattaisi luulla, että
linnun ruumista peittivät höyhenet. Ei suinkaan! Siksipä János mestari
olikin taiteilija, että hän kykeni uudestaan luomaan ihmelintunsa ja
verhoamaan sen kalansuomuksilla.

Mutta Omodéta ihmetytti ja ihastutti parhaiten keksintönsä, että
kukolla oli kolme jalkaa. (Kolmannen jalan oli mestari tehnyt
sentähden, että eläin seisoisi tukevammin.)

— Entä oliko pyhän Pietarin kiekujalla kolme jalkaa? — kysyi frater
hartaalla ihailulla.

— Siihen nähden, oliko tuolla kukkolinnulla kolme jalkaa, en ole
löytänyt mitään varmaa todistusta pyhistä kirjoista. Kuitenkin
on minulla syytä luulla, että tuo lintu, jonka ominainen,
kuuluisa toiminta on ollut vaikuttamassa meidän pyhää uskontoamme
perustettaessa, ei voinut olla samanlainen kuin muut tavalliset linnut.
Ei voida olettaa, esimerkin mainitakseni, että se olisi kuopustanut
tunkiolla, ja sangen todennäköistä on, että se ruumiinrakenteensakin
tavattomalla muodolla erosi kumppaneistaan.

Omodé tarttui nyt kukkoon, ja mestari huomasi, että hänen silmänsä
kiiluivat kuin hehkuvat hiilet.

— Veli! — sanoi hän lempeästi nuhdellen, — kiusaako sinua taaskin paha
henki?

— Kauheasti kiusaakin, — tunnusti Omodé huoaten.

— Minä olen varma, ettet sinä taistele häntä vastaan tarpeellisella
voimalla. Jos koettaisit paastoa ja ruoskimista, niin luultavasti
saisit hänestä kunniakkaan voiton.

Katuja vastusti kiivaasti.

— Ei, ei! Sinä et tunne minun perkeleeni luonnetta, mutta minä olen
siihen jo täysin perehtynyt. Hellävaroen on sitä kohdeltava.

Keskustelu taukosi, kun palvelija kutsui Omodén apotin puheille.

Hyvä Fülöp isä ilmoitti hänelle lyhyesti, että hänen on aamun
koittaessa Márton kaniikin seurassa lähdettävä matkalle
petshenegipusztalle.

— Minne? — ihmetteli Omodé.

— Pusztalle.

— Ja montako keihästä tulee mukaamme? — uteli ukko.

— Keihäänne olkoon uskonne, suojakilpenne taas Pyhän Benediktuksen
nimi. Muuten te lähdette vain kahden.

Omodé raappi tyytymättömänä korvantaustaansa.

— Ja mitä tekee kaniikki pusztalla?

— Hän hakkaa maahan pakolaisten epäjumalankuvan ja tuo kotiin
ispaaninrouvan tyttären... Ja vielä yhden käskyn on piispa hänelle
antanut: hänen tulee leikata poikki pusztan rouvan tukka...

— Pusztan rouvan tukka?

Omodé unohti silloin tykkänään velvollisen kunnioituksensa ja purskahti
hirnuvaan nauruun. Yrittääkö nuori kaniikki sellaista, jota ei ehkä
itse saatanakaan uskaltaisi yrittää: leikata poikki petshenegien
rouva-ispaanin tukan? Tätä hän piti erinomaisen huvittavana.

Surullisena katseli Fülöp herra sinertävää ja ilmaa haukkovaa äijää.

— Omodé, Omodé, — sanoi hän sitte lempeästi nuhtelevalla äänellä, —
niinkö vähän sinä luotat Herran voimaan?

Omodé tuli äkkiä totiseksi, vieläpä häntä hiukan hävettikin.

— Herrani, — sanoi hän, — kaniikki ei ikimaailmassa ole näkevä Seruzád
rouvan tukkaa. Ensimäinen petshenegien valiojoukko, jonka tapaamme, on
kiskova kengännauhoja nahastamme.

Fülöp herra katsoi rohkaisten, melkeinpä rukoillen Omodéta.

— Tee se, poikani, tee se! Jos pakanat surmaavatkin sinut, tulet
marttyriksi, ja koko kristitty maailma on sinua kadehtiva ja laulava
ylistystäsi.

Katuja mietti vähäisen.

— Hyvä on, teen sen. Jos kaniikissa on miestä lähtemään tällaiselle
matkalle, älköön hän saako sanoa, että häntä huonommat miehet
palvelevat pyhää Penttiä.

Sillä välin tuli pimeä.

Marosvárin tornit peittyivät purppurahämyyn. Maavalleilla seisoi
peitsimiehiä, terävästi katsellen eteläisen pusztan helmassa kiiluvia
pieniä valopilkkuja. Kalpeat valopilkut olivat pusztan rouvan
vartiotulia.






TOINEN KIRJA




I.


Aamu-usva levittäytyi harmaan vaipan tavoin Marosin rannoille. Vaipan
takana, petshenegipusztalla, mylvi sarvas... Nyt virisi tuuli. Sen
puhallus saattoi taivaanrannan hehkumaan sinipunertavana kuin raudan
kuona. Kaukaa kuului kaikuvaa kuminaa; sata kieltä lauloi kasteisessa
kaislikossa: vesiriista heräsi viheltäen ja kujertaen. Pilvet
muodostivat jättiläisporttiholvin pusztan yli; portista heitti vielä
näkymätön aurinko vaaleat sädekimppunsa kentälle.

Kaksi ratsastajaa ajoi Harangodin kahlaamoa kohti, Márton ja Omodé.
Silmänkantamattomalla tasangolla tunsivat he itsensä pieniksi kuin
koppakuoriainen.

— Minne vien sinut, herra? — kysyi vanha vaari.

— Seruzádin leiriin, — vastasi Márton kaniikki.

— Helppo on sinne osata, helpompi sinne kuin sieltä pois. Mutta jos
menemme seitsenpäisen lohikäärmeen luo vieraisille, ei meidän silti ole
tarvis syödä aamiaista käärmeiden kanssa.

Käärmeillä Omodé tarkoitti pusztalla kierteleviä petshenegejä; niiden
kiusallista seuraa hän tahtoi karttaa.

Hän siis poikkesi tieltä ja ohjasi kaislikkoon. Entinen rosvo tunsi
mainiosti kulun ruohoisten saarentojen välissä, jotka pitkässä jonossa
johtivat etelää kohti. Heidän matkansa oli vaivalloinen, mutta ihmisiä
he eivät tavanneet. Eräässä paikassa he tapasivat imevän sudenpesueen,
Begen lähistöllä taas he ajoivat pakoon muutamia maata tonkivia
metsäsikoja.

Omodé ratsasti Belzebubillaan. Belzebub — sen nimi oli ennen Bács — oli
katujan entinen sotaratsu ja hänen kanssaan yhdessä se astui luostarin
palvelukseen. Vaikka se saattoikin suuresti komeilla isäntänsä
kunnialla, niin se kuitenkin enemmän muistutti metsäkarjua kuin
tammasta syntynyttä ratsua. Se oli pieni, paksuniskainen, salakavalan
näköinen eläin, paatunut ja paha purija kuin lyhyt käärme. Sitä ei
juuri voitu käyttää auran edessä, ja koska se oli sangen vaatelias
niihin ratsastajiinkin nähden, joita sieti seljässään, niin ajan
mittaan Belzebubkin saavutti saman erikoisaseman kuin isäntänsäkin ja
vietti ihan samanlaista tyhjäntoimittajan elämää benediktiniläisten
laitumilla kuin Omodé luostarissa.

Márton ratsasti voimakkaalla oriilla, jonka oli valinnut piispan
tallista.

Kun Omodé aamulla satuloitsi häntä varten tuon hurjasti riuhtovan
hevosen, sanoi hän ivallisesti:

— Tämä ei ole hurskaalle miehelle sopiva ratsu.

Ulkona kentällä hän kuitenkin muutti mielipiteensä. Kaniikki istui
täysiverisen ratsumiehen huolettomalla keveydellä satulassa ja ratsu,
opittuaan tuntemaan mestarinsa, tuli lauhkeaksi kuin lammas.

Rovastin käskystä tuli Mártonin matkustaa maallikon puvussa. Entiseen
arvoonsa sopivien vaatteiden joukosta valitsi hän itselleen koruttoman
nahkapuvun, jollaista muinaiset suurherrat tavallisesti käyttivät
rautapaitansa alla. Kaulaansa ripusti hän hopealla huolitellun
jouhirepun, olkapäilleen heitti mustan vaipan.

Mutta Omodé ei millään hinnalla tahtonut luopua kaavustaan. Vaikkei hän
sitä aina pitänytkään arvossa, oli hän kuitenkin ylpeä pappispuvustaan,
jota itse pakanatkin kohtelivat jonkunlaisella aralla kunnioituksella.

Suuresti suretti vaarin sydäntä, ettei hän millään lailla voinut
hankkia itselleen saappaita ja että hänen sen johdosta täytyi vetää
lapikkaat jalkaansa.

Begen rannalla pysähdytti Omodé Belzebubin ja viittasi toveriaan
olemaan hiljaa. Iloinen pulikoiminen ja veden pärske kuului heidän
korviinsa. Hyvän matkan päässä heistä uitti viisi kuusi puolialastonsta
miestä ratsujaan. Ne olivat ruskeaihoisia miehiä, niin kaarevarintaisia
ja pienivatsaisia kuin ajokoirat. Sysimustista hiuksistaan saattoi
heidät tuntea petshenegeiksi.

Omodén täytyi tehdä pitkä kierros päästäkseen toiselle rannalle.

Kun he vihdoin näkivät kaukana siintävän metsän, täytyi heidän jättää
suojeleva kaislikko.

Ulkona suurkedolla, noin viidensadan askeleen päässä heistä, lepäili
pieni hevoslauma yksinäisen puun ympärillä. Laumassa oli pelkkiä mustia
hevosia. Ukko nosti silloin kätensä ja lausui juhlallisesti, melkeinpä
taikauskoisella ihailulla:

— Herra, katso, Ete-hevossiittola!

— Sitte hän lisäsi:

— Pysähtykäämme; Ete-hevospaimenella on tapana ensin ampua nuoli
ihmisen kurkkuun ja sitte vasta kysyä, millä hän voisi palvella.

Maankuulu siitoslauma, jonka esi-isäksi petshenegiläinen taru mainitsi
Volgan rannoilla kiertelevän Tuulen jumalan ratsun, oli kulta-armeijan
ylpeys ja kallein aarre. Jalorotuisten taikahevosten nopeutta,
kestävyyttä ja viisautta ylisti moni kansanlaulu.

Koirat huomasivat pian matkamiehet, jolloin puolitusinaa paimenta
karautti heitä kohti. Petshenegit pysähtyivät noin nuolenkantaman
päähän heistä.

— Keitä olette? Mitä tahdotte täältä? — kysyi unkariksi vanha
hevospaimen.

Omodé muodosti torven kämmenistään.

— Menemme lähetteinä Seruzád rouvan luo! — kiljaisi hän.

— Kenen nimessä tulitte?

— Jesuksen Kristuksen nimessä! — vastasi ukko.

— Sen kanssa ei begeläisillä ole mitään tekemistä! — huusi hevospaimen
vastaan.

Huonoakin palvelijaa suututtaa, kun vieras ihminen loukkua hänen
isäntäänsä. Kun siis eräs petshenegi kysyi heiltä, mistä tulevat,
vastasi Omodé korskeasti:

— Sieltä missä ei minun kaltaiseni herrasmies ryhdy puheisiin
tuollaisen paimennulikan kanssa.

Kun hevospaimenet tulivat vakuutetuiksi, että olivat tekemisissä
aseettomien ihmisten kanssa tai kun heitä ehkä peljätti rouvan nimen
mainitseminen, lähtivät he lyhyen neuvottelun jälkeen takaisin puuta
kohti jättäen suurten valkoisten koirien tehtäväksi häiritä edelleen
vieraita.

— Tunsin erään rohkean miehen, — selitti ukko Mártonille, — joka sai
päähänsä ajatuksen hankkia itselleen varsan tästä siitoslaumasta...
Kaksi päivää hän vaani kaislikossa, lasso kädessä... Sitte hänet
kuitenkin nappasivat kiinni koirankuonolaiset paimenet... Mutta minun
ystäväni ei ollut ainoastaan rohkea, vaan myöskin viekas... Hän tiesi,
etteivät pusztan asukkaat tee pahaa heikkomielisille ihmisille, ja
sen vuoksi hän tekeytyi höperöksi. Puolipäivästä auringonlaskuun asti
hän teki kuperkeikkoja nurmella, sitte hevospaimenet päästivät hänet
menemään...

(Vaikka Omodé ei sitä sanonut, voi kuitenkin pitää varmana, että hän
itse oli tuo puheena oleva rohkea mies.)

He olivat jo jotenkin kaukana hevoskasvatuslaitokselta, kun nopea
kavionkapse kuului heidän korviinsa. Eräs paimenista nelisti heidän
perässään.

— Eipä petshenegi muuten olisikaan härkäpäinen, jos hän niin vähällä
jättäisi kiusantekonsa! — murisi Omodé.

Nuori mies saavutti heidät ja karautti yhtä rintaa heidän kanssaan.
Näkyi, että hän oli neuvottomana, kun ei tietänyt kuinka pääsisi
kunnialliseen riitaan matkustajain kanssa. Tällöin sukeutui seuraava
kaksinpuhelu petshenegin kielellä hänen ja katujan välillä.

— Kuuletko, pappi, minua miellyttää sinun satuloitu siilisi. Paljollako
antaisit?

— Sinulle halvalla, kaunis veljeni. Annan sen tuosta mädäntyneestä
nauriista, jota kannat lakkisi alla.

— Sinulla on hapan vatsa, pyhä mies.

— Minun vatsaani puree aina, kun näen paimenen. Että hänelläkin,
raukalla, täytyy olla kahden korvan välissä pää, vaikkei hän muuten ole
muiden ihmisten kaltainen.

— Miksei, pyhä isäni?

— Siksi, että ihminen ymmärtää puheesta, paimen vain iskusta.

— Oletko jo ehkä lyönyt paimenta? — kysyi mies pyörittäen kädessään
rautavartista tapparaansa.

— En yhtä kerrallaan koskaan, veliseni, sillä sääntöni mukaan kolme
paimenta vastaa yhtä miestä.

Sanottuaan tämän mahtavan kerskauksensa hellitti vaari ohjat ja veti
satulannupin vierestä suuren bulgarilaisen nuijan. Fülöp herra oli
kyllä kieltänyt häntä ottamasta asetta mukaansa, mutta Omodé tuumaili,
että vaikka Pyhän Pentin nimi onkin hyvä suojakilpi, niin täytyy sen
ohella olla joku hyökkäysasekin.

Nuori mies käänsi hevosensa ja seisoi katujaa vastassa.

— Maahan, kuuluisa! — huusi hän.

Omodé ei mielellään taistellut paljain päin, senvuoksi hän veti hilkan
päähänsä. Koska oikea käsivartensa oli rampa, otti hän nuijan vasempaan
käteensä; ratsuaan hän ohjasi jaloillaan. Nopeasti he karauttivat
toisiaan kohti. Kun petshenegi iski tapparallaan, niin Belzebub, jolle
tämä varmaankaan ei ollut ensimäinen tämänluontoinen seikkailu, hypähti
salamannopealla sarvashypyllä syrjään, jolloin isku kohtasi tyhjää
ilmaa. Kuinka olikaan, seuraavassa silmänräpäyksessä Omodé oli jo
petshenegin vasemmalla puolella, ja samalla kuin Belzebub vihaisesti
pärskyen iski hampaansa petshenegin hevosen harjaan, samalla ukko
hurskaalle kristitylle soturille sopivalla kyrie eleison karjaisulla
täräytti vastustajaansa korvanjuureen, jotta tämä paikalla kierähti
alas satulasta.

Sillä aikaa Márton ratsasti tyynesti eteenpäin eikä edes sen vertaa
vaivautunut, että olisi katsonut taakseen tappelun melskettä.

Omodé katsoi epäröiden kaatuneen vastustajansa ratsua, joka
hurjistuneena laukkasi hevossiittolaa kohti. Pusztalla vallitsevien
lakien mukaan kuului maahan lyödyn miehen hevonen nyt hänelle.
Häntä kiihotti uteliaisuuskin tutkimaan, mitä olisi petshenegin
satularepussa. Mutta sitte hän piti viisaampana tyytyä tällä kerralla
moraliseen voittoon.

Paimen oli seuraavassa hetkessä taas jaloillaan. Hän raappi
korvallistaan ja huusi äänekkäästi:

— Ei ollut oikea lyönti! Ei ollut oikea, sillä hevosellasi on huonoja
tapoja.

Omodé katsoi hämmästyneenä sättivää miestä.

— Voi, voi, sinua Kocsobur! — huudahti hän sitte katkerasti. — Vanhuus
on tullut! Jos viisi vuotta takaperin iskit jotakin korvanjuureen, niin
hän ei enää suutaan soittanut!

Vähän aikaa Márton ja hän ratsastivat pensaita kasvavaa puron rantaa,
kunnes pensaat kahahtivat ja muuan keihäsmies lennätti laajassa
kaaressa puron poikki. Ensimäistä ratsastajaa seurasi toinen, kolmas ja
neljäs höyryävillä hevosilla.

— Olemme jo heidän kaupungissaan! — murisi Omodé.

Neljän petshenegin rintaa verhosi luusuomuilla peitetty nahkahaarniska.
Kultasoljesta, joka loisti heidän paljaalla käsivarrellaan, saattoi
tietää heidän kuuluvan kulta-armeijaan.

Sillä aikaa kuin kahden keihään käsivarren pituinen rautakärki kosketti
Mártonin ja Omodén rintaa, sitoi kaksi miestä nahkasiteellä heidän
kätensä taakse. Kunnes olivat tämän työn tehneet, eivät he lausuneet
sanaakaan. Yhtä meluava ja levoton kuin petshenegi on jalkaisin
ollessaan, yhtä vaitelias hän on satulassa istuessaan. Seuraavassa
silmänräpäyksessä karautti pieni joukko jo metsää kohti.

Petshenegit olivat nähtävästi iloissaan vangeistaan. He olivat noita
kylpeviä nuorukaisia, joiden valppauden Omodé vältti. Myöhemmin he
kuitenkin joutuivat matkustajien jäljille ja lähtivät mielettömän
nopeasti ajamaan heidän perässään. He tiesivät, että jos vieraat
ehtivät ennen heitä leiriin, silloin Hurtoba serdari, pusztan rouvan
sotapäällikkö, hakkauttaa huolimattomien vartijoiden pään poikki.

Kun he saapuivat jo aukeaman lähelle ja korpi yhä enemmän alkoi
harveta, sattui heidän korviinsa jonkinlainen rytmillinen kohina,
joka tuntui korven povessa nukkuvan jättiläiseläimen hengityksellä.
Ihmeekseen Omodé huomasi, että kaniikin kasvot, tulivat yhä
kalpeammiksi ja silmänsä lasimaisiksi kuin kuolleen ihmisen.

— Kuinka tuo epatto pelkää! — murisi ukko halveksivasti.

Mártonin kiihtyneessä sielussa oli todellakin taikauskoinen pelko
saanut vallan. Hän pelkäsi, että nuo, jotka lähettivät hänet
pakanallista heimoaan katsomaan, ovat tehneet hänestä vain julmaa
pilkkaa. Pitkinä talviöinä, joina hän Bakonyin luostarissa valvoi,
oli hänen sieluunsa syöpynyt surullinen vakaumus, että petshenegien
kansakunta jo aikaa oli sortunut. Hän itse on viimeinen petshenegi...
Ensimäisellä käynnillään hän on näkevä suuren aukeaman. Mutta
aukeamalla hän on elävän leirin sijasta näkevä kulta-armeijan suuren
hautausmaan... Kummulla istuu pusztan rouva kuolleena, luurangoksi
laihtuneena, luiseville olkapäille riippuvin hiuksin. Kummun juurella
ja yltympäri koko aukeamaa lojuu kuolleita urhoja kuin lahoavia
puunrunkoja. Ja kaikki nuo monet luurangot katselevat häntä tyhjillä
silmillään kuin tahtoisivat sanoa:

— Myöhään tulit, Alpár päällikkö!

Nyt he ehtivät tien käänteeseen.

Márton kaniikin sydän tykytti melkein kuuluvasti, kun hän loistavassa
aamuauringon valossa näki kulta-armeijan leirin.

Missä Csanád ispaani kaksi päivää tätä ennen tapasi vain paljaan
nurmen, siellä näki Márton nyt taas koko leirikaupungin. Niin kauas
kuin matkustajain silmä kantoi, oli suippopäisiä telttoja riveissä
toinen toisensa vieressä, kuin olisi mehiläispesä rakennettu viheriälle
maalle. Etualalla, kummun juurella, upeilivat päämiesten teltat.
Ristiin laitettujen, räikeästi kirjailtujen huopatelttojen eteiskatosta
kannattivat hopeakärkiset pylväät. Näiden takana, kadoten lopulta
utuiseen ilmaan, seisoi muiden valkea telttametsä.

Suuri kihinä ja kuohina vallitsi leirissä. Paikaltaan häädetty
ja uudestaan takaisin ryöpsähtänyt vaellusjoukkokunta oli
pesänrakentamisen puuhissa. Ihmiset hääräilivät kuormien ympärillä,
loivat vallihautaa, kiinnittivät köysiä. Kaikki tämä käy petshenegeillä
suurella häärinällä ja loputtomalla puheenporinalla. Yhtä vaitelias
kuin on tavallinen magyari, yhtä puhelias on petshenegi. Porinansa
on pelkkää huutelua, vannomista ja kiroilemista; hän joutuu turhasta
riitaan vastustajansa kanssa ja on valmis mädäntyneestä paalusta
vuodattamaan verta. Sen ohella käy naisten kieli taukoamatta
keittotulen luona; telttojen, vaunujen ja hevosten välissä kiertelee
suurissa laumoissa kirkuvia lapsia.

Hurtoba serdari, Seruzád rouvan sotapäällikkö, otti vangit vastaan.
Hän oli suuripartainen, tuima vanha sotilas. Arvonsa merkiksi hän
kantoi olkapäillään pantterinnahkaa, jonka päänahka kypärin tavoin
peitti hänen kaljua päätään. Kun hän sai tietää, että vieraat tahtovat
puhutella päällikkörouvaa, vapautti hän heidät köysistä ja vei heidät
kummulle Seruzádin teltan eteen.

Mahtava, moniosastoinen huopapalatsi välkkyi kaikissa sateenkaaren
väreissä; oven eteen oli pystytetty kultakärkinen, jouhitupsuinen
keihäs vallan merkiksi. Teltan vieressä sukivat pusztan rouvan
palvelijat juuri muutamia komeita ratsuja. Seruzád rouva ei ollut
teltassa. Muutamain ylimysten kera hän ratsasti pusztalla eikä kukaan
tietänyt, koska hän palaa telttaansa.

Serdari asetti kaksi tapparalla varustettua miestä heidän rinnalleen,
osaksi heitä vartioimaan, osaksi heitä puolustamaan kokoon kertyneitä
joukkoja vastaan. Petshenegisoturit eivät kuitenkaan juuri
välittäneet vieraista, — uteliaisuus yleensä ei sovellu ratsumiehen
arvokkaisuuteen, — mutta päivänpaahtamat, vilkkaat nuorukaiset ja
valkohampaiset, teräväsilmäiset naiset seisoivat kokonaisissa parvissa
kummulla.

Noin kaksi tuntia saivat matkustajat siinä viettää kärsivällisesti
kuunnellen joutilaiden irvailua. Odottaessaan oli heillä tilaisuus
saada jonkunlainen käsitys petshenegien kasvatusjärjestelmästä. Kummun
juurella aukealla kentällä pidettiin juuri koulua. Noin viisikymmentä
paljasnaamaista poikaa istui satuloimattoman, nelistävän varsan
seljässä ja ampui nuolella keskikokoista olkikuvaa kohti. Opettajat
hoitivat armottomalla kovuudella tehtäväänsä ja viuhuvilla kepeillään
iskivät verihaavoja muutamain taitamattomani lasten kylkeen.

Ratsastajaheimojen lapset viettivät nuoruutensa kovan opetuksen
alaisena. Kymmenen vuotta täytyi taukoamatta harjoitella, ennenkuin
nuori ratsu- ja jousimies laskettiin täysin harjaantuneena sotariveihin.

Valmiita sotureitakin harjoitettiin ahkerasti aseidenkäytössä. Vain
näin erinomaisesti valmistetut ja kovasti varustetut armeijat,
kykenivät suorittamaan volgalaisen taktiikan mukaisia ratsutaisteluita.

Iltapuoleen hälyyttävä torventoitotus rikkoi metsän hiljaisuuden.
Väkijoukko vaikeni paikalla.

— Rouva beke!




II.


Paksujen puunrunkojen takaa pujahti muutamia tavattoman suuria koiria
näkyviin, sen jälkeen tulivat ratsastajat, joukon edessä ratsasti
Seruzád.

Hän oli kauniskasvoinen, komeavartaloinen ja ruhtinaallisen ryhdikäs
nainen. Jäntevä, pitkä kukanvarsi, kullankeltaisten lihavalehtisten
vesikukkien huumaavaa lajia, joka oli kypsynyt kesän hedelmöittävässä
helteessä. Pyöreät säännölliset kasvot oli paahtanut pusztan päivä, ja
ne loistivat kuin sametinhieno, ruskea emalji. Vähän viistoon olevissa
kovakatseisissa silmissäkin paloi eteläisen auringon tuli. Kasvojen
eläimellistä ja kuitenkin ylevää levollisuutta häiritsi vain yksi
piirre: kopeuden ilmaus, joka pysyvästi veti kurttuun hänen voimakkaita
mustia kulmakarvojaan. Tumma tukkansa — tuo paksu, metallinkiiltävä
tukka, johon Csanád ispaanin sakset katkesivat — riippui kahdessa
pitkässä palmikossa hänen rinnallaan.

Hänen päässään oli haikaransulalla varustettu, suippokärkinen
huopalakki; valkoisesta lampaannahasta valmistetun nutun alla —
jonka hän kovan kuumuuden takia oli viskannut olalleen — oli vyöhön
asti heliseviä hopearahoja täyteen neulottu haarniska; hame oli
loistavan kirjava. Suippokärkiset saappaatkin olivat neulotut täyteen
metallinappeja.

Päällikkörouvan kaulasta riippui luupäinen veitsi hopeavitjoissa,
sudennahkaisella loimella varustetun satulan viereen oli ripustettu
pienehkö sarvijousi ja punainen nahkaviini.

Kun hän teltan edustalla laskeutui satulasta, väsyneenä ja veltosti,
mutta kuitenkin kevyesti kuin maahan laskeutuva lintu, kilisivät nuo
monet hopeat hänen puvussaan.

Serdari astui hänen luokseen ja ilmoitti, että kaksi vierasta miestä
oli tuotu leiriin kentältä, jossa olivat lyöneet maahan erään
paimennuorukaisen.

— Miksi kerrot minulle tätä? — sanoi päällikkörouva. — Eikö siis
metsässä ole kylliksi puita, joihin voit heidät ripustaa?

— Toinen heistä näyttää papilta...

Nyt kääntyi Seruzád ja heitti tutkivan silmäyksen Omodéseen.

— Oi, — sanoi hän, — koska ovat penttiläiset varikset ruvenneet
höyhentämään haukkoja?

— Vallasrouva, — puhui Omodé, kunnioittavasti notkistaen polvensa,
— en petollisesti, vaan kunniallisessa kamppailussa syöksin miehesi
maahan... Mutta älä tuhlaa vihaasi palvelija raukkaan, joka ei ole edes
sen hamppuköyden arvoinen, jonka olet hänelle aikonut. Tässä on minun
Márton herrani, kyllä hän vastaa puolestani.

Sen sanottuaan hän kumarsi toisen kerran ja vetäytyi nöyrästi kuin
syksyinen kärpänen kaniikin seljän taakse.

Rouva huomasi nyt vasta Mártonin. Hän astui häntä ihan lähelle eikä
pitkään aikaan ottanut hänestä teeskentelyyn tottumattomia silmiään.
Nuori kaniikki olikin muuten sellainen mies, että naiset häneen
helposti unohtivat katseensa.

— Kuka sinä olet? — kysyi rouva sitte unkariksi, mutta huomattavasti
petshenegiksi murtaen.

Márton vastasi petshenegin kielellä.

— Olen matkalla oleva mies ja aseettomana tulin leiriin.

— Mitä täältä haet?

— Petshenegin vanhaa hyvettä, Thonuzóban kansan vieraanvaraisuutta.

Sekä petshenegirouvaa että ympärillä seisovia suuripartaisia herroja
hämmästytti Mártonin puhe.

— Olen sodassa, — sanoi Seruzád, — ja vakoojat kulkevat leiripaikan
ympärillä. Tahdon tietää, mikä on nimesi.

Kaniikki asetti silloin kätensä teltan varjostavalle katokselle ja
puhui:

— Ulkona kentällä voit kysellä minulta enemmänkin, mutta täällä tiedät
tarpeeksi: Olen vieraasi! Vai eikö Kajdumin heimoa olevilla surbaneilla
ole niin tapana?

Vallasrouva nyökäytti vastenmielisesti päätään.

— Hyvin tiedät, sellainen on tapa. Hae siis itsellesi leiristä sinulle
sopiva isäntä, joka hoitaa ja ruokkii ratsujasi.

— Minulle sopivasti tahdon levätä sinun teltassasi, — sanoi Márton
tyynesti, — ja sinun haltuusi uskon ratsuni.

Rouva-ispaani tarkasti hämmästyneenä vierasta.

— Tiedätkö, kuka olen? — kysyi hän kulmakarvojaan rypistäen.

— Kean kuninkaan tytär olet, — vastasi Márton välinpitämättömästi.

Seruzád kumarsi nyt vähän päätään ja sanoi sen, mitä kansan tavan
mukaan tuli sanoa:

— Kiitän sinua, herrani! Astu telttaani ja lepää luonani.

Täyttääkseen muodollisuuden laski hän kätensä Mártonin hevosen
ohjille. Hänen palvelijansa ottivat sitte hoitoonsa kummankin hevosen,
päällikkörouva taas katosi hieman hämillään telttaan.

Omodé seurasi kaniikkia. Ukko tunsi tarpeeksi pusztan asukkaiden tapoja
tietääkseen, että niin kauan kuin he huvitellevat leirissä, kohdellaan
Márton kaniikkia suurherralle tulevalla kunnioituksella. Mutta kun he
jättävät leiripaikan, saattaa tapahtua, että Seruzádin ratsumiehet
ottavat heidät kiinni rajalla, ja jos he silloin kiskovatkin jalustimen
hihnoja heidän kummankin seljästä, eivät he vähimmässäkään määrässä
riko petshenegien sopivaisuussääntöjä vastaan.

Molemmat papit astuivat monisoppiseen telttaan. He lepäsivät siellä
siksi, kunnes kaunis lombardialainen orjatyttö kohotti oviverhoa ja
ilmoitti hymyillen, että aterian aika oli tullut.

He astuivat todelliseen palatsiin, joka oli suhteellisesti suurempi
kuin teltan ulkomuodosta saattoi päättää. Maata peitti paksu matto
ja huopaseiniä ihmeen kauniit verhot. Helmistä loistavalla silkillä
kierteli satumaisia kukkaköynnöksiä, joihin persialaiset naiset
olivat kutoneet vaiteliaan sielunsa hehkuvat unelmat. Teltan seinillä
riippui Thonuzóba päällikön aseet, joita kulta-armeija säilytti kuin
pyhäinjäännöksiä, ja suuri norsunluusta veistetty torvi, kansan pyhä
sotatorvi.

Kaksi orjatyttöä veti rihmoissa kulkevan seinän aliosan syrjään,
ja silloin saattoi mahtavain puunrunkojen välistä nähdä kummun
juurella leviävään leiriin, jonka kirjavaan kiehinään tukahduttava
auringonpaiste heitti vaaleita säteitään. Voimakkaasta valosta taas
seinäverhojen alakuloiset kukat alkoivat äkkiä hehkua sateenkaaren
kaikissa väreissä, ikäänkuin äkisti yllättänyt kiihko olisi vallannut
niiden hoikat varret.

Seruzád ilmestyi saliin, ja nyt oli hänellä jo toinen puku. Vaikka
Adrianopoli olikin kaukana Begen pusztalta, niin sikäläiset
silkkikauppiaat olivat kuitenkin löytäneet tien tänne. Hänen yllään
oli avara, sininen silkkipaita, joka poven alapuolelta oli kiinnitetty
suomuksisella vyöllä. Hänen korvissaan oli ontot renkaat, ruskeassa
käsivarressaan kultasolki. Seruzád istui karhuntaljalle ja näytti
Mártonille paikan vierellään. Vieraina oli vielä noin kymmenen
ylimystä. Omodé sai paikan herrasseurasta kauempana, oven vieressä.

Tarjottiin ohrakeittoon hakattua metsähärjän lihaa, lampaanlihaa, sitte
kalaa ja vehnäleivoksia. Höyryävät lautaset asetettiin vieraiden eteen
matolle, ja jokaisen annoksen jälkeen kulkivat tytöt pesumaljat käsissä
ympäri.

Kultatukkainen italialainen tyttö antoi mahtavan juomasarven
vallasrouvan käteen ja täytti sen reunojaan myöten helmeilevällä
viinillä. Rouva-ispaani joi vähän ja antoi sitte sarven Mártonille,
joka kosketti sitä huulillaan ja antoi sen sitte kulkea edelleen.

Kun sarvi saapui takaisin Seruzádin käteen, puhkesi oven luona istuva
Omodé moittivalla äänellä puhumaan:

— Seruzád vallasrouva, sotaisen Kean kuninkaan vieraanvarainen tytär,
suvaitse nuhdella lyhytmuistista tyttöäsi, sillä vaikka olenkin
palvelija, niin siitä huolimatta kuulun vieraisiin ja maineesi saisi
pahan tahrapilkun, jos minun täytyisi vedellä sammuttaa janoni.

Rouva-ispaani täytti sarven kukkuralleen ja antoi sen italialaistytön
käteen.

— Vie se hänelle, Rozvita, juokoon pappi, mutta jos hän jättää viiniä
juomatta, kaada loppu hänen niskaansa.

Silminnähtävästi oli tytölle rouvansa käsky mieleen. Viehättävällä
uteliaisuudella hän katseli, kuinka vaari joi, ja kaksi kuoppaa
ilmaantui hänen kaunispiirteisille poskilleen. Mutta kun hän otti
takaisin sarven Omodén kädestä ja katsoi sisään, sanoi hän pettyneellä
ihmettelyllä:

— Rouvani, pisara ei ole paljon, mutta pappi ei sitäkään jättänyt.

Petshenegiherrat purskahtivat silloin raikuvaan nauruun, niin että
teltan seinä vapisi, jopa ylpeä Seruzádkin hymyili hiukan.

Juomasarvi teki vielä muutaman kierroksen. Sitte vallasrouva heitti
nopean syrjäsilmäyksen Mártoniin ja lausui teeskennellyllä valittelulla:

— Joimme viiniä, mutta vieraamme huuli pysyi kuivana; nauroimme,
mutta vieraamme kasvot pysyivät vakavina; kutsukaa sisään poikkikorva
laulaja, hänen laulunsa ehkä ilahuttaa vieraamme sydäntä.

Kun vallasrouva mainitsi poikkikorvaa, ajatteli Omodé heti kahtatoista
hopearahaansa, ja todellakin, tuo jäntterä mies, joka kannel kainalossa
astui sisään ovesta, oli hänen tunnoton velallisensa. Mutta Ekese
käyttäytyi kuin ei olisi tuntenut velkojaansa ja työntäen lapikkaansa
alleen istui Seruzádin jalkain juureen ja koetti hartaasti kanteleensa
kolmea kieltä. Mutta sillä välin hän loi terävän ja tutkivan katseen
Márton kaniikin kasvoihin.

— Jokin sankarilaulu, Ekese, — sanoi tyynyihinsä nojautuen
vallasnainen. — Tarinoi meille esi-isistämme, jotta vieraamme kalpeat
kasvot saisivat väriä.

Teini kaiutti kanneltaan ja lauloi Thonuzóban tarinan. Ei petshenegin,
vaan unkarin kielellä. Vaikka petshenegiherrat erottautuivatkin
magyareista sodassa, puhuivat he kuitenkin mielellään sukulaiskansan
kieltä ja suosivat suuresti magyarilaisten laulajain lauluja. Tarina
oli omituista laulun ja puheen sekoitusta. Ekese lausui yhtäläisellä
valittavan pitkäveteisellä äänellä säkeistön ja vasta sen lopussa
kohosi hänen äänensä, värisevästi sointuen, kuin rantaan lyövä aalto.

Thonuzóban taru kuului tähän tapaan:

    Jopa lähti matkaan Gézan poika István,
    Kulkee kulkemistaan taakse suuren Tiszan;
    Musta ristinmerkki on hällä kädessään,
    Tuhat keihäsmiestä nyt seuraa jälessään.

    »Herra mieles kääntää, Thonuzóba, taitaa,
    Saavuin tiedustamaan sinun uskos laitaa:
    Uskotko sä Jesukseen?»

    Kiersi viiksiänsä suuri Thonuzóba:

    »Jumala jos oikee Jesus ollut oisi,
    Ei hän aasin seljäss' ratsastella voisi.
    Göncöl jumalall' on ratsu toista maata,
    Juutalaiset sen ei voimaa viedä saata.»

    »Herra mieles kääntää, Thonuzóba, taitaa,
    Saavuin tiedustamaan sinun uskos laitaa:
    Uskotko Herran äitiin?»

    Kiersi viiksiänsä suuri Thonuzóba:

    »Päällikkönä naisten nainen simasuinen,
    Naista pontevampi urho partasuinen.
    Okkán jumalamme tuntee parrastansa,
    Maailmass' ei toista hänen vertaistansa.»

    »Herra mieles kääntää, Thonuzóba, taitaa,
    Saavuin tiedustamaan sinun uskos laitaa:
    Uskotko pyhään henkeen?»

    Kiersi viiksiänsä suuri Thonuzóba:

    »Kyyhkysjumalaan en uskoa mä saata.
    Turul jumalamme voiman voin mä taata.»

    Lausui Magyar István:

    »Keihäsmiehet, kuoppa maahan kaivakaatte,
    Siihen tämä maailman hylky haudatkaatte.»

    Kun jo polvet peittyy, lausuu Thonuzóba:

    »Kuolo urhon lainen!
    Silkinkarvaa metsäkoiraa säälin vainen.»

    »Keihäsmiehet kuulkaa, hetki vuottakaatte,
    Silkinkarva rakki kanssaan kuopatkaatte.»

    Kun jo vyökin peittyy, lausuu Thonuzóba:

    »Kuolo urhon lainen!
    Hopeekenkää ratsuani säälin vainen.»

    »Keihäsmiehet kuulkaa, hetki vuottakaatte,
    Hopeekenkä ratsu kanssaan kuopatkaatte.»

    Kun jo kaula peittyy, lausuu Thonuzóba:

    »Kuolo urhon lainen!
    Tähtisilmää vaimoani säälin vainen.»

    Kaksi pientä poikaa sylihinsä sulkein
    Lausuu vaimorouva haudan luokse kulkein:

    »Keihäsmiehet kuulkaa, hetki vuottakaatte!
    Huntupäähineeni mulle noutakaatte,
    Juhlapuku tuokaa, hame kultakirjo,
    Näädännahkaturkki, kengät kaunokaiset.
    Niihin puettuna jätän kaikki maiset.

    Ensin suutelen mä Alpár poikaistani,
    Sitte imetän mä Örkönd poikaistani,
    Laskeudun sitte puolisoni viereen.
    Yksi hautakumpu peittää ruumiitamme,
    Yksi puro huuhtoo veren haavoistamme.»

Laulu vaikeni ja teltassa vallitsi raskas hiljaisuus. Thonuzóban,
valkopartaisen sankarin nimi oli loihtusana, jonka kaikuessa kuumat
petshenegisydämet milloin kiihkeästi löivät, milloin murheesta
kouristuivat.

Seruzád katsahti vieraaseensa ja huomasi hämmästyksekseen, että
Márton oli nostanut viittansa kauluksen pystyyn ja istui paikallaan
liikkumatta kuin kivikuva. — Tämä laulu näyttää katkeroittaneen
vieraamme mielen, — sanoi päällikkörouva vähän ivallisesti. — Ekese,
osaatko mitään iloisempaa Thonuzóbasta?

Laulaja alotti rytmiltään sotaisen petshenegiläisen laulun. Hänellä
oli kaunis, miehekäs ääni, ja kun hän lauloi, välkkyivät hänen heran
väriset silmänsä ja kasvonsa suorastaan kaunistuivat. Hän jalostui
kiertäväksi taiteilijaksi.

Hänen laulunsa kuului:

    Kun soi Thonuzóban torvi,
    Ratsun selkään kaikki miehet;
    Sodan tuoksinassa raikuu,
    Petshenegein huuto kaikuu:
       Hei, Thonuzóba!

    Näätäturkki, rautavöinen,
    Haukansiipi hatussansa,
    Kullattu on kirvesvartta,
    Hopeasta hällä parta —
       Hei, Thonuzóba!

    Teltan luona rovioista
    Valkeneepi ilman kansi.
    Kaikki häntä tottelevat,
    Jotka pusztaa kuljeksivat.
       Hei, Thonuzóba!

    Vihastansa syttyy liekkiin
    Piiritetyn talon hirret.
    Maljaksi vie pitoihinsa
    Kallon uljaan soturinsa...
       Hei, Thonuzóba!

Seruzád kaatoi viiniä Ekeselle.

— Juo vähän, laulaja, ja anna sitte kuulua: Saapuu vielä Alpár
päällikkö!

Tämä oli petsheneginuorukaisten mielilaulu. Ehkeivät he itsekään
uskoneet, että nuoren päällikön legendamainen olento vielä joskus
ruumiillistuisi, mutta siitä huolimatta he kuitenkin lauloivat,
uskonnollisella haltioitumisella toistelivat: Saapuu vielä Alpár
päällikkö! Silloin kaikki heidän vastuksensa ja murheensa loppuvat.
Petshenegi tulee jälleen siksi, mikä muinoin oli: vapaaksi ja
taistelussa voittamattomaksi.

— Laula, Ekese!

Mutta Ekese laski kanteleensa viereensä ja lausui uhkarohkeasti:

— Sitä en enää laula.

Läsnäolijat katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Seruzádin silmän
yläpuolelle ilmestyi ryppy.

— Kutsukaa sisään ruoskija.

Silloin Ekese nousi paikaltaan ja lausui:

— En pelkää sinua, Seruzád. Vaikka olenkin palvelija, niin palvelijatar
olet sinäkin, sillä Alpár päällikkö on jo saapunut!

Hän puhui näin ja heittäytyi sitte polvilleen Márton kaniikin eteen
asettaen kanteleensa hänen jalkojensa juureen.

       *       *       *       *       *

Teltassa istuvat katsoivat kivettyneinä kaniikkiin...

Serdari liikahti ensimäiseksi. Kauhea mielenliikutus valtasi ukon.
Hänen hampaansa kalisivat ja suuri partansa tutisi... Hän tempasi
miekkansa tupesta, painui polvilleen, laski paljastetun säilän Mártonin
eteen ja sanoi äänekkäiden nyyhkytysten tukahduttamalla äänellä:

— Voi, herrani, Alpár päällikköni, hakkaa poikki meidän kaikkien
kelvoton päämme, kun emme heti sinua tunteneet...

Nyt kaikki Thonuzóban entiset asetoverit ja alamaiset tunsivat vieraan
kasvoissa suuren päällikön rakkaat piirteet.

Tietysti siinä määrässä kuin nuori metsäsika saattaa olla isänsä näköön.

Kaikki kiihottuivat, menettivätpä melkein järkensä yllätyksestä,
riemusta. Kuuma petshenegiläisveri kuohui heidän suonissaan. He
hyökkäsivät hänen luoksensa, ympäröivät hänet, polvistuivat hänen
edessään, suutelivat hänen vaatteitaan, silittivät hänen käsiään.
Samalla he nyyhkivät ja huusivat:

— Alpár herramme! Nuori päällikkömme! Siis kuitenkin tulit! Voi, kuinka
odotimme! Kuinka odotimmekaan!

Useat ryntäsivät ulos teltasta ja heilutellen paljastettuja miekkojaan
ilmassa he juoksivat kuin mielettömät kohden leiriä.

Mutta serdari otti teltan seinällä riippuvan pyhän torven, joka
Thonuzóban hautajaisissa oli soinut viimeisen kerran, ja puhalsi siihen
härjän-keuhkojensa koko voimalla.

Vihaisesti mylvähtäen pamahti torvi soimaan herättäen metsän kaiun.
Kolme kertaa uudistui Thonuzóban sotahuuto.

Keskipäivän kuumuudessa lepäävä telttakaupunki alkoi herätä.
Tasangolta kuului kaukaista kohinaa, joka pelottavalla nopeudella
kasvoi ja läheni. Ihmiset ryntäsivät kumpua kohti huutaen toisilleen
ja heiluttaen miekkojaan. Kokonaiset kirkuvat parvet lähestyivät kuin
myrskyn ajamat lokit. Viimein kuohuva ihmismeri ympäröi kummun... Ja
tuhannet huudot keskittyivät yhdeksi sanaksi: Alpári

Katso, sana tuli lihaksi, ja ihmisten silmissä paloi haltioitumisen
tuli. He polvistuivat kummun rinteellä laajoissa ryhmissä ja ojensivat
käsiään Mártonia kohti. Ja yhä uusia saapui leiristä. Vaimot toivat
lapsiaan, vieläpä vanhuksetkin ja puolialastomat, kuihtuneet miehet,
jotka vuosikausia olivat telttojen sopukoissa poteneet ilkeitä
nuolenhaavoja, laahautuivat esiin. Liehuvaharjaisilla ratsuilla nelisti
pusztalta pelottavannäköisiä ratsujoukkoja.

Mutta hän, jonka ympärillä tämä rakkauden myrsky riehui, seisoi ääneti
ja surullisena kummun huipulla ja rukoili nöyrästi:

— Herrani Jesus, ota pois minulta tämä kalkki!




III.


Omodé, jonka arvo äkkiä paisui leirissä kuin silavankamara hiilustalla
seikkaili koko iltapäivän telttakaupungissa. Hän tunsi olonsa niin
perin mainioksi aseittenkalinan ja hevosenhirnunnan kuuluessa, että hän
riemussaan olisi tahtonut hihkaista kuin juopunut.

Kas vain! Hän sai Ekesen käsiinsä.

— Kaksitoista rahaani! — huusi hän.

Laulaja veti povestaan kultaisen byzantinin ja välkytti sitä
auringonvalossa.

— Anna takaisin, mitä siitä jää, — sanoi hän ylpeällä tyyneydellä.

Harvinainen näky sokaisi Omodén silmät ja jonkun verran se häntä
lepyttikin. Vaistomaisestikin täytyi hänen tuntea jonkinlaista
kunnioitusta kultarahan omistajaa kohtaan. Muutenkin oli teinin ulkoasu
muuttunut edukseen. Kuluneen nahkatakin sijasta oli hänellä kaunis
varsannahkainen nuttu. Varsan loistava karva oli nutun päällispuolella,
kaulusta taas peitti silkkinen harja, joka keikarimaisesti iski häntä
selkään. Tämä oli siihen aikaan komeilevien petsheneginuorukaisten
mielipuku.

Koska Ekese ei tahtonut varsa-velkaansa maksaa hevosella, menivät
he yhdessä erään rikkaan miehen maineessa olevan petshenegin luo
vaihtamaan byzantinia.

Mutta koska petshenegi olisi voinut vaihtaa kultarahan ainoastaan
lampaannahoiksi, jättivät nuo kaksi kunnon ystävää rahakysymyksen
toistaiseksi ja ottivat vastaan isännän vieraskutsun. Isäntä kestitsi
heitä kanakurjen lihalla ja sebesiläisellä viinillä. Paitsi heitä
oli teltassa vielä useita muita, niiden joukossa muuan mustapukuinen
laiha mies, joka murheellisen näköisenä ja vaieten istui tulisijan
vieressä ja silminnähtävällä inholla torjui luotaan lihan, jota hänelle
tarjottiin.

Petshenegin vaimo oli kristitty bulgarilaisnainen, ja isäntä itsekin
kallistui uuden uskon puolelle.

Uskovaisten ja kaikkiuskoisten läsnäolo, jotka erikoisella
kunnioituksella kohtelivat Omodén kaapua, herätti ukon sielussa
turhamaisuuden uinuvan pirun. Hän päätti kerran hänkin saarnata, kuten
oppineet papit, joille komitaatissa osoitettiin kunnioitusta.

Kun hän synkkiin aatoksiin vaipuneena oli lopettanut ateriansa, veti
hän pitkän siemauksen puupullosta ja kakistellen kurkkuaan alkoi
naisten suureksi sielunrakennukseksi saarnata.

Tekstikseen hän valitsi erään tuntemattoman kirkkoisän lauselman:
»Älkää olko senkaltaiset kuin koirat, jotka raatelevat omat heikot
kumppaninsa, vaan olkaa senkaltaiset kuin siat, jotka yhteen ääneen
röhähtävät yhteisen vihollisen lähestyessä». Saarnansa juoksua hän
valaisi esimerkeillä, mainiten merkillisennimisten pyhimysten tekoja,
välillä hän taas lausui sellaisia latinalaisia sitaatteja, että niiden
takia kultasuinen Hieronymus varmaankin kääntyi Betlehemin haudassaan.

Se mustapukuinen mies, joka äsken ei tahtonut lihaa syödä, kuunteli
kasvavalla levottomuudella Omodéta. Yhtäkkiä hänen sappensa halkesi ja
hän iski kiukkuisesti kiinni Omodén sanoihin.

Omodé sattui sanomaan, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen...

— Valehtelet, kirottu lurjus! Valehtelet! — kirkui vieras säkenöivin
silmin.

Omodé katseli hämmästyneenä vihaista miestä.

— Eikö siis Jumala luonut ihmistä?

— Valehtelet, valehtelet! Se on kurjaa, mitä puhut, Jumalan pilkkaa!
Peräytä! Peräytä!

Isäntä, jota silminnähtävästi huvitti oppinut kiista, keskeytti heidät.

— Kuka siis loi ihmisen, jollei Jumala?

— Niin, kuka loi? — kysyi Omodé.

— Saatana, sinä lurjus, saatana, sinä kaapuun puettu kettu! Hän siitti
Eevalle Kainin ja Kalomenan, kirottu Kain taas tappoi ihmisen lapsen ja
kansoitti maailman saatanan jälkeläisillä. Sinäkin olet niitä, vanha
lurjus! Tarkasta itseäsi, saatanan sikiö! Mässäyksen paksumahainen
säkki olet; juoppouden viinitynnyri olet; valheen pullistuva rakko;
kaiken halpamaisuuden synnin ja ilkeyden ikuisesti vuotava lähde...
Sinutko olisi luonut Jumala omaksi kuvakseen? Hän, joka on kaunein,
täydellisin, hän olisi saastuttanut maailman sellaisella epäsikiöllä?
Peräytä sanasi, ilkeä lurjus, kadu ja itke rumaa kerettiläisyyttäsi!

Omodé hätkähti armottomat sanat kuullessaan. Hän muisti kyllä Fülöp
isän erään senkaltaisen huomautuksen, että jokainen ihminen on synnissä
syntynyt, mutta tähän asti hän ei ollut tiennyt, että ihmiskunta voisi
johtaa sukujuurensa takaisin aina helvetin herraan asti. Mutta koska
asia ei näyttänyt kokonaan mahdottomalta, ajatteli hän varovaista
peräytymistä.

— Vaikka olenkin synnissä syntynyt, olen kuitenkin puhdistunut kasteen
sakramentissa, — mutisi hän.

Mustan miehen silmät loistivat voitonvarmasti.

— Tarkatkaa tänne, maanmieheni, — huusi hän, — kuinka otan ketun kiinni
hänen omassa luolassaan!

— Sano minulle, lurjus, missä sinut kastettiin. Ja sano sekin, millä
sinut kastettiin.

Omodé alkoi kiukustua.

— Jos tahdot sen tietää, niin Marosin kirkossa minut kastettiin kaksi
vuotta takaperin, — huusi hän, — ja oikealla vihkivedellä kastettiinkin!

— Ylistetty olkoon Herran nimi! — huusi toinen, — nyt sain sinut
kiinni, kettu, etkä enää pääse vapaaksi. Tiedätkö, mikä on kirkko?
Pahojen henkien kokouspaikka! Ja tiedätkö, missä asuu kirottu saatana?
Tätä ennen asui se Jerusalemin temppelissä, mutta myöhemmin siirtyi se
Byzantiumin tuomiokirkkoon. Ja tiedätkö, kuka loi veden, jolla sinut
kastettiin? Taas saatana! Ja sinä uskot, että kun loalla huuhdotaan
pois lika, silloin tulee puhtaaksi?

Omodé tuli aivan siniseksi kiukusta.

— Millä sitte ihminen kastetaan, jollei vihkivedellä? — karjaisi hän.

— Sanon sen sinulle, tietämätön pappi, opi siitä. Vain yksi kelvollinen
kaste on, se, joka tapahtuu Johanneksen evankeliumin päällepanemisella
Jumalan paljaan taivaan alla, jossa eivät temppelin pirut rähise...

— Sinähän tiedät kaikki toisin kuin minä! Ehkä kiellät senkin, että
Jesus Kristus istuu Herran oikealla kädellä?

— Totta kai kiellän! — kirkui musta mies. — Jesuksen pyhä ruumis
lepäilee ilmassa ja pysyy siellä tuomiopäivään asti.

— Kiikissä olet, senkin tuulella täytetty, — huusi Omodé voitonvarmana.
— Sillä katso, Marosvárin temppelissä on Jesus maalattu istuvana
Herran Jumalan oikealla kädellä. Omilla silmilläni olen nähnyt ja ehkä
Ekesekin on nähnyt...

— Totta, — sanoi Ekese väliin, — minäkin olen nähnyt. Musta mies
kohotti silmänsä kohti taivasta ja puhui:

— Herra, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät!

— Kuka olet sinä joka tahdot tietää kaikki paremmin kuin muut ihmiset?
— kysyi Omodé.

Musta mies sanoi loistavin kasvoin:

— Kiitä Jumalaa, että puhuin sinulle. Sillä minä, joka olen
täydellinen, puhun vain silloin uskottomille, kun tahdon heidät
käännyttää... Tiedä, että minä olen maan suola, maailman valkeus, kedon
lilja. Minä olen saastaisuudesta ja synnistä vapaa pyhä, taivaallisesti
elävä bogumili!

Lausuessaan sanan bogumili musta mies — aivankuin olisi kunnioittanut
itseään — kumarsi syvään.

Nyt tiesi Omodé jo, mitä lajia vieras oli. Bogumilien lahko — heitä
nimitettiin myös manikealaisiksi — oli silloin suuresti levinnyt
naapurimaahan Bulgariaan. Kristillinen kirkko vainosi ankarammin
manikealaisten lohikäärmepäistä kerettiläisyyttä kuin pakanain
uskottomuutta.

Katuja nousi silloin ylös ja puhui näin kerettiläiselle:

— Sinä kelvoton bogumili! On mahdollista, että sinut on saatana luonut,
mutta minut on luonut Herra omaksi kuvakseen. Vaadin sinua uskomaan
tämän, tunnustamaan tämän.

— Todista se! Todista se! — huusi manikealainen.

Koska Omodélla ei sattunut olemaan muuta todistuskappaletta käsillä,
kopautti hän bulgarilaisen nuijan pienemmällä päällä kerettiläistä
päähän.

— Uskotko jo?

Manikealainen ei iskusta älähtänytkään.

— Minua voit lyödä, mutta totuus on ikuinen!

Omodé iski taas bulgaria.

— Etkö vieläkään usko?

— Olkoon siunattu se käsi, joka tuottaa minulle pyhän marttyriuden! —
huudahti manikeus onnellisesti hymyillen.

Eipä tiedä, kuinka tämä kanoninen riita olisi päättynyt, jollei isäntä
olisi astunut väliin.

— Jos jumalat, — sanoi hän, — eivät mahdu taivaaseen toistensa
hinnalle, silloin he taistelkoot etusijasta, ja se, joka on oikea,
heittäköön toisen pois maailmastaan. Mutta ihmisille on jumalan keihäs
liian raskas. Sentähden sanon teille, miehet: rakastan vieraita, mutta
joka vielä kerrankin minun teltassani uskaltaa mainita pirun tai
kasteen, hänet heitän ulos ovesta.

Omodé tyytyi moraliseen voittoonsa ja jätti Ekesen seurassa teltan.

He eivät kuitenkaan vielä aikoneet keskeyttää huvitteluaan. He kävivät
läpi koko leirin. Ekese heläytti kanteleellaan iloisia lauluja, Omodé
taas rautakeppi olallaan seurasi häntä tahdikkain askelin. Koko joukko
nuoria poikia seurasi peräkanaa heitä.

Erään suurenpuoleisen teltan edessä he seisahtuivat ja alkoivat laulaa:

    Isäntämme vuoteellansa
    Nukkuu, rahat kupeellansa.
    Pussissa on paljon rahaa,
    Puolet siit' on laulajan,
    Puolet talon haltijan.
    Vaatteemme on kellukkaat,
    Jalkineemme tollukkaat...

Isäntä pisti lampaannahkalakkisen päänsä ulos ovesta ja lausui:

— Sisemmä jota janottaa!




IV.


Kun tuli pimeä, polvistui Márton kaniikki yksinään telttapalatsissa ja
salaperäisessä rakkovalaistuksessa alkoi lukea hiljaa iltarukoustaan.

Hän ei vielä ollut lopettanut, kun oviverho kahahti ja pusztan rouvan
korkea vartalo ilmestyi aukkoon.

Silmänräpäyksen hän seisoi siinä liikahtamatta, sitte hän pehmeästi
ja nopeasti kuin käärme asettui matolle. Hän puhui vasta sitte, kun
kaniikki jo oli lopettanut hartautensa.

— Miehet osoittivat sinulle kunnioitustaan, — puhui Seruzád, — ja nyt
osoittaa sinulle kunnioitusta nainenkin. Paljain jaloin tuli, hiukset
hajalla, palvelijattarelle kuuluvasti odottaen, mitä käskee päällikkö.

Jonkinlainen pieni iva näkyi hänen suupielessään, kun hän tätä lausui,
ja kulmakarvainsa välissä oli vielä nytkin kopea uurre.

— Totisin huulin ja nöyrin sydäminkö tätä sanot minulle? — kysyi Márton.

Rouva ei vastannut, vaan hymyili. Mutta hän ei kestänyt kaniikin
puhdasta, kovaa katsetta, vaan itsekin ihmetellen loi alas katseensa.
Márton otti silloin teltan seinällä riippuvien aseiden joukosta pitkän
puukon.

— Polvistu! — sanoi hän rouvalle.

Tämä seisoi pystypäin ja avoimin silmin hänen edessään. Mutta ei hän
nytkään kauan kestänyt Mártonin katsetta. Hän taivutti alas päänsä ja
vaipui sanaa sanomatta toiselle polvelleen. Kaniikki taas laski kätensä
Seruzádin pään päälle ja leikkasi rouvan ohimon yläpuolelta paksun
kiharan tuuheasta tukasta.

Leikatessaan hän lausui:

— Se, joka tahtoo palvella, karkoittakoon sydämestään ylpeyden!

Hiuskiehkura kiertyi hänen kätensä ympäri kuin musta, kiiltävä käärme.

— Herra! Mitä teit Kean kuninkaan tyttärelle? — kysyi hiljaa,
kauhistuneella äänellä pusztan rouva, joka yhä polvistui matolla.

Hymy oli kadonnut hänen huuliltaan, mutta kopea kurttukin oli kadonnut
hänen otsaltaan.

Márton asetti leikatun kiehkuran laukkuunsa ja heitti manttelin
hartioilleen.

Kun hän myöhemmin astui ovelle, istui Seruzád maassa miettien katsellen
maton kukkia. Hänelle tapahtui nyt ensi kerran, että oli nöyrtynyt
miehen edessä. Ja ihmeekseen hän havaitsi, ettei tämä nöyrtyminen häntä
kiusannut.

Katsomatta ylös puhui hän Mártonille:

— Jollet vielä ole uninen, on Seruzád kaatanut sinulle keitettyä
viiniä. Ja tanssiakin osaa Seruzád, miekka kädessä, kun rumpu pauhaa,
tai liehuvin hunnuin, kun viulu soi. Vai laittaako hän vuoteesi?

— Tahdon maata ulkona hevosten luona, — vastasi kaniikki.

Serdari laittoi hänelle tulen metsän laitaan, herrat taas niittivät
heinää, jotta hänen makuupaikkansa olisi pehmoinen. Márton laskeutui
pitkälleen ja sulki heti silmänsä, mutta hän ei kuitenkaan nukkunut,
vaan kuunteli syövien hevosten hiljaista pureskelemista, tulen
räiskettä ja sirkkojen sirkutusta. Petshenegiläiset herrat istuivat
niin hiljaa tulen ympärillä kuin kivikuvat.

Telttojen luota hiipi yhä uusia varjoja esiin. Ylhäällä kummun harjalla
he istuivat pitkässä puoliympyrässä, äänettöminä ja liikkumattomina,
harmaina kuin yölintuparvi. Ensimäisen joukon taakse asettui toinen,
sen taakse kolmas, kymmenes.

Kun lopullansa oleva kuu nousi, tuntui Seruzád rouvastakin teltan ilma
tukehduttavalta ja hän siirtyi räiskyvän tulen luo. Kirjavat naisen
turkit hartioillaan, hiukset valtoimina hän asettui miesten keskelle ja
katseli yhdessä heidän kanssaan tulta.

Márton avasi äkkiä silmänsä ja sanoi:

— Huomenna täytyy minun lähteä.

Syvä hiljaisuus seurasi hänen sanojaan. Pitkän ajan kuluttua puhui
serdari:

— Kuka käskee sinua, päällikkö?

— Jumala, joka asuu sydämessäni.

— Silloin mene. Koska tulet takaisin?

— Tulen takaisin, ennenkuin ensi lumi lankee.

Hän laskeutui taas maata, mutta ei nytkään voinut nukkua. Kun kuu kulki
jo korkealla, nousi hän kyynärpäilleen ja katseli hyvän aikaa tulta.
Sitte hän taas puhui:

— Tulen takaisin, ennenkuin ensi lumi lankee. Ja kansalleni valloitan
sellaisen maan, jossa ikuinen onni asuu. Mutta sen surbanin, jonka
keihään kärki on veressä, karkoitan luotani. Olen puhunut.

Hän laskeutui taas maata.

Ennen pitkää suloinen raukeus sai hänessä vallan. Hän ei nukkunut;
tiesi, missä oli, tunsi tuoreen heinän hajun, kuuli hevosten
marhamintain kalinan, mutta hän ei kuitenkaan ollut valveilla eikä
olisi voinut avata silmiään.

Jonkinlainen ihmeellinen, koskaan ennen tuntematon hurmaus sai hänet
valtoihinsa. Ja puoliunessa hän tietää, että nuo, jotka istuvat hänen
ympärillään, tuntevat samaa kuin hän. Hän hymyilee, ja tämä onnellinen
hymy tekee hänen surulliset kasvonsa viehättävän kauniiksi. Ja
ympärillä istuvien huulillekin ilmestyy sama onnellinen ja kärsivä hymy.

Samalla kuin hänen tietoisuutensa yhä enemmän katoaa, kaiuttaa yö yhä
voimakkaamman sävelen hopeisen savupilven takana, joka kiitosuhrin
tavoin leijaa pusztan yläpuolella... Harmoninen humina sulautuu ylevän
kauniiksi hymniksi... Milloin vienona väräjää, milloin myrskyisenä
pauhaa laulu, jota on autuus kuunnella... Kuitenkaan ei kukaan
laulanut. Pusztan poika kuuli äitinsä povella uinuessaan oman nuoren
verensä riemukkaan kohinan.




V.


Aamun koittaessa Márton lähti matkalle Keven metsää kohti. Omodén
satulareppu oli täyteen ahdettu muonaa, satulannupin vieressä taas
pullotti isomahainen leili. Kun vaari sai tietää, että kalpeakasvoinen
pikku pappi on sodassa kuulun kansakunnan päällikkö, osoitti hän häntä
kohtaan palvelijan nöyryyttä ja sotilaallista tottelevaisuutta.

Márton ei ottanut vastaan aseellista saattuetta, jota petshenegit
hänelle tarjosivat, mutta hän ei voinut estää kulta-armeijan edellä
laukkaavia vartijoita puhdistamasta tietä kuljeskelevista rosvoista.

Begen leirissä levisi muuten jo illalla huhu, että nuori päällikkö
lähtee vakoilumatkalle. Senvuoksi hän matkustaakin ilman saattuetta,
yksinkertaisessa puvussa... Ehkä hän menee Tonavan yli ja tutkii
kreikkalaisia kaupunkeja, joissa on niin paljon aarteita, joissa naiset
ovat niin kauniita ja miehet niin pelkureita. Sielläpäin on oleva se
uusi isänmaa, josta päällikkö sanoi, että ikuinen onnellisuus asuu
siellä... Keväällä varmasti puhalletaan pyhään torveen — sitte hujrá!
onnen maahan, mutta siihen asti olkoon rauha pusztalla.

Illan hämärässä kulkivat matkustajat ilman mitään vaikeuksia Temesin
yli, yöksi he laittoivat tulen suuren veden rannalle, jota Omodé
nimitti jäätymättömäksi järveksi.

Aamulla tulivat he suurelle padolle, jonka vanhat valloittajakansat
olivat laittaneet ruovikkoon Marosista aina Tonavaan asti.
Keskiviikkona ehtivät he Keven suuren hieta-aavikon reunalle ja myöhään
iltapäivään asti he ratsastivat yli keltaisten kumpujen. Omodé tunsi
täällä jo tien kulun paremmin kuin luostarin käytävissä.

Aurinko oli jo puoliksi laskenut, kun he erään hietamäen huipulta
näkivät alhaalla välkkyvän hopeajuovan. Se oli Tonavan virta.
Vasemmalla puolella oli Keven linna, oikealla suuri rantametsä, joka
täältä ulottuu aina Pancsovan virtaan asti.

Ilta hämärsi jo, kun he laskeutuivat virran rannalle. Siinä leviytyy
meren levyisenä heidän eteensä vanha Ister, hitaalla arvokkaisuudella
työntäen aaltojaan itään, äitinsä Mustanmeren helmaan.

Vähenemässä oleva kuu nousi juuri silloin toisella rannalla
häämöttävien hietavuorten yläpuolelle ja alakuloisena katseli itseään
vanhan Tonavan vedessä.

— Haikarain leiri! — sanoi Omodé, kun he saapuivat metsän laitaan.

Vanhoista ajoista asti olivat haikaraperheet tuhansittain pesineet
rannan puissa. Metsä oli täällä ihmeen paljas, harvalehtisissä puissa
häämötti tuhansittain pesiä kuin jättiläiskokoisia piikkisiä hedelmiä;
puiden alla kummuilla mätäni pudonneita kalan ja sammakon ruumiita.
Tonavan soilta tuli vielä pitkissä parvissa kotiin yön haikaroita,
äänettömin siivin kiitäen kuun kehän ohitse.

Tunnin ratsastuksen jälkeen saapuivat matkustajat haikaraleirin laitaan
ja astuivat silloin alas ratsuilta.

— Minne vien sinut nyt, Márton herra? — kysyi ukko.

— Vie sen veistetyn kuvan luo, jonka pakolaiset ovat pystyttäneet
metsään.

Omodé tarttui Belzebubin ohjiin ja tunkeutui päättävästi kapeaan
aukkoon, joka johti läpipääsemättömältä näyttävään tiheikköön. Kaniikki
seurasi jäljessä.

Metsä oli suurimman osan vuotta veden alla, ja kosteata maata peitti
ihmeellisen runsas kasvullisuus. Milloin kulkivat he sylen mittaisten
kaislojen välissä, milloin jättiläislehtisten sanajalkojen keskellä.
Pahkuraiset, ilkeästi repeilleet puunrungot olivat siellä-täällä
vanhuuttaan kaatuneet, paikoin taas köynnöskasvit muodostivat
lehtikatoksen pienen, mustan järven yli, laskien käsivarren paksuisia
köynnöksiä riippumaan alas. Useita pieniä järviä oli metsässä. Niiden
pintaan kuvastuivat kalpeat liljat, ja vedessä kellui avosuisia, lapsen
pään kokoisia kellokukkia.

Metsässä majailivat pakolaiset. He olivat viimeisiä jätteitä
ikivanhasta kansasta, jonka onnentähti kerran häikäisevänä loisti.
Kun vuosisataisten taistelujen jälkeen sodan myrskyt repivät heidän
kansansa pirstaleiksi ja moni ylpeä valloittaja painoi jalkansa heidän
niskalleen, he voimaltaan heikkoina, lukumäärältään supistuneina
vetäytyivät tänne läpipääsemättömän metsän kohtuun. Täällä he
unohtivat vanhan, ylpeän avarin nimensäkin ja sanoivat itseään vain
karkulaisiksi, pakolaisiksi ja elivät ahdistettujen metsäneläinten
tuntematonta ja surullista elämää.

Aina metsän kosteassa hämärässä eläen muuttuivat sotaurhojen
jälkeläiset arkakatseisiksi, kalpeiksi, kuihtuneiksi ihmisiksi. He
pukeutuivat tuoreisiin eläintennahkoihin ja kuorimattomat nuijat
käsissä, metsästyskeihäs olalla he äänettömästi harhailevien haamujen
kaltaisina kulkivat tiheiköissä.

Keveläiset karttoivat taikauskoisella pelolla karkulaismetsää, sillä
he kertoivat sudenkuoppien ja lentävien silmukoiden uhkaavan ihmistä
tiheiköissä. Väliin heidät yllätettiin yöllisellä kalaretkellä. Huudon
tai airon kovemman loiskeen johdosta he äkkiä sammuttivat soihtunsa,
upottivat verkkonsa ja heittäytyen kaulaa myöten veteen katosivat
kaislikkoon.

Omodé, joka pimeässäkin näki kuin kissa, pysähdytti nyt kaniikin.

— Olemme tässä aukeamalla, — kuiskasi hän.

Kalpeassa kuutamossa aukeni mahtava kenttä, jolla kasvoi hajanaisia
puuryhmiä. Yltympäri häipyi kaukainen metsä hopeausvaan. Tällaisella
samettinurmella tanssinevat mielellään keijukaiset ja yöttäret, joista
laulajat laulavat.

Kun he olivat kulkeneet aukeaman poikki, saapuivat he laajaan
pensastoon.

— Umpiperä! — sanoi entinen rosvo.

He sitoivat ratsunsa kiinni puuhun ja pujahtivat sitte tuskin
huomattavan kapean aukon kautta pensaiden sekaan. Heidän täytyi kulkea
taitavasti hakatun, oikullisesti kiemurtelevan, loputtoman pitkältä
tuntuvan tunnelin läpi. Pakolaiset olivat oman typistyneen ruumiinsa
mukaan hakanneet tunnelin, kahden pitkäkasvuisen papin täytyi siis
kulkea kyyryllään. Maa oli tähän suuntaan kumpuista, metsä kuivempaa.

— Astu hiljaa, herra, puhu matalalla äänellä, — sanoi Omodé. — Ei
kukaan tiedä missä metsän ihmisten makuupaikat ovat, mutta heidän
unensa on valpasta ja korvansa terävä.

He saapuivat pienelle pyöreälle aukeamalle ja saattoivat taas suoristaa
itsensä. Omodé tarttui kaniikin käsivarteen.

— Näetkö? Tuolla!

— Veistetty kuva! — kuiskasi Márton.

Siellä seisoi metsän ihmisten valkoinen epäjumala, korkealla
jalustalla, kuun valossa kylpien...

Anadyomene, suloisin Hellaan jumalatar, kuinka jouduit tänne barbarien
kosteaan metsään? Siellä seisot, majesteetillisessa alastomuudessasi,
voitonriemuinen kauneutesi tietoisuus valkeilla marmorikasvoillasi.
Huulillasi väikkyy hieno, hempeä, riutuva hymy, joka kerran kajasti
Knidoksen naisten kasvoilla. Kuunloiste, joka hyväillen hivelee jaloja
jäseniäsi, näyttää valavan elämää marmoriruumiiseesi.

Vaeltavat pakanatko toivat sinut tänne Hellaan kirkkaan taivaan alta?
Vai Rooman valloittajalegionatko raahasivat mukanaan? Vuosisatoja
lepäsit Tonavan kullankeltaisessa hiekassa. Sitte sinut kaivoivat esiin
pakolaiset ja pystyttivät sinulle alttarin.

Ah ei, sudennahkaiset barbarit eivät käsittäneet kauneutesi harmoniaa,
eivät ymmärtäneet knidolaista katsettasi, klassillista hymyilyäsi.
Mutta vaistomaisesti he tunsivat, että olet jumalatar, ja eläimen
nöyryydellä he lankesivat valkoisten jalkaisi eteen.

Kaksi pappia katsoi kauan liikahtamatta, väsymyksestä huohottaen
marmorikuvaa. Syvä, salaperäinen hiljaisuus vallitsi metsässä. Tuhansia
kiiltomatoja välkkyi heidän ympärillään, aivankuin kultasade tippuisi
puista.

— Se on hän! — sanoi Márton pappi.

— Kuka hän? — kysyi ukko.

— Venus-piru; saatanan armeijasta kaikkein hirvein.

Kaniikki lausui sitte tuimasti Omodélle:

— Anna tänne rautakeppisi!

— Mitä aiot tehdä, herra? — kysyi ukko peljästyneenä.

Kaniikki kohotti nyt äänensä:

— Täytän sen suhteen kirjoituksen sanat: Ja heidän jumalainsa veistetyt
kuvat te lyökää maahan. Iske palasiksi, Omodé!

— En, herra, en minä! — huusi kauhuissaan Omodé.

Márton temposi hänen kädestään bulgarilaisen nuijan ja karkasi
kömpelölle kivialttarille. Ja iski jumalankuvan päähän...

Kivi antoi äänen! Valittava, syvä kellonkumahdus rikkoi metsän
äänettömyyden. Toisen, kolmannen, kymmenennen iskun jälkeen, jotka hän
kiihtyvällä voimalla suuntasi patsaaseen, muuttui sointuva kumajaminen
epäsointuiseksi räminäksi. Kuvan jäsenet lensivät säkenöiden sinne
tänne. Mutta ruohossa lepäsi vielä kauneuden kaikkeuden muutamia luovia
osia. Jumalattaren pyöreä povi, neitseellinen lanne. Nekin täytyi
murskata, ettei uusi lahko rakentaisi uutta alttaria niille.

— Herra, rientäkäämme, rientäkäämme! — huusi Omodé.

Tiheiköstä kuului pitkällinen, valittava sudenulvonta. Metsä heräsi
kauhistuneena syvästä unestaan, intohimoinen, tulinen tuskanhuuto
nostatti kaikunsa.

— Rientäkäämme, rientäkäämme!

Márton pisti yhden marmorikappaleen laukkuunsa, sitte he toisiaan
nykien ja tuuppien, kompastellen, poissa suunniltaan juoksivat kuin
itse teossa tavatut murhamiehet. Silloin oli jo koko metsä niin täynnä
ääntä, kuin jokainen puu olisi valittanut ja nyyhkinyt.

Kun he löysivät ratsunsa, otti Márton kaniikki esiin tulukset.

— Mitä aiot, herra? — kysyi Omodé.

— Kirjoitus sanoo: Polttakaa heidän lehtonsa tulella!

Ukko tarkasti tuulen suuntaa, ja kun hän sai selville, että itätuuli
puhalsi, auttoi hän innokkaasti toveriaan sytyttämispuuhissa.

— Savun haju, — mutisi hän, — eksyttää jäljiltämme nuo pistimellä
varustetut ampiaiset.

Kuivaan lehdikköön tarttui kipinä. Kuivunut lehtipuu leimahti liekkiin,
ja ennen pitkää loimusi tuli puiden latvoihin asti. Pienen ajan
kuluttua nopeasti kiitävä, humiseva tulivyöry levisi länttä kohti.
Metsä oli sielläpäin kuivaa.

Papit heittäytyivät satulaan, kannustivat ratsujaan eivätkä
taakseenkaan katsoneet sinne, missä veripunainen usva ja kumea kohina
ilmoitti, että jokin suuri, jokin sanomattoman suuri onnettomuus oli
tapahtunut.

Vasta silloin he uskalsivat hengähtää, kun edessään näkivät Keven
linnan tummat maavallit.

— Herra, — sanoi silloin Omodé, — olen varma, että kirottu epäjumala
kostaa meille. Sillä en uskoisi, että se lopullisesti olisi tuhoutunut.
Katsohan kivenliuskaa, joka on laukussasi, — pyhän Benediktuksen kautta
sanon, että se hymyilee!

Márton ei vastannut, vaan katseli kumpaakin kättään, olisiko niihin
tarttunut verta.




VI.


Ajtonyin tytärtä he eivät tavanneet vielä Kevessä, mutta
linnanpäällikkö oli jo saanut tiedon bulgarialaisesta
Valkeastakaupungista, että Zenóbia neiti oli seurueineen lähtenyt
Tonavalle.

Ensimäisenä yönä, jonka kaniikki vietti Keven rovastin talossa, näki
hän kummallisen unen.

Hän lepäsi vuoteessaan, — hereillä vaiko nukuksissa, sitä hän ei
itsekään tiennyt — ja katseli valkoista neliötä, jonka akkunasta
paistava kuu muodosti seinälle. Ulkoa kuului torninvartijain
alakuloinen torventoitotus.

Äkkiä kuvastui hänen silmiinsä näköhäiriö: seinällä loistavaan neliöön
ilmestyi ihmisen pään musta varjokuva... Taikauskoinen pelko vapisutti
silloin papin jäseniä. Hän ajatteli metsän jumalankuvaa, ja kun hän
pitkän ajan kuluttua taas uskalsi kääntyä, sattui hänen katseensa
valkoiseen marmorikuvaan.

Haamu katsoi akkunasta sisään. Hän seisoi vaaleassa kuutamossa, nojaten
viehättävästi leukaansa paljaaseen käsivarteensa ja kivisilmillään
surullisesti ja kysyvästi katsellen Mártonia, ikäänkuin odottaen
häneltä vastausta johonkin salaiseen kysymykseen.

Kaniikki riuhtaisihe lopulta irti pelon kahleista.

— Lyökää rikki heidän jumalainsa veistetyt kuvat! — huusi hän, hyppäsi
ylös makuusijaltaan ja rupesi ajamaan takaa haamua.

Se leijaili häntä pakoon vähän väliä seisahtuen kuin häntä ärsyttäen,
liidellen kevyesti kuin perhonen. Hautojen ja pensaiden yli kulki öinen
takaa-ajo poikki kaislikkojen ja rämeikköjen tummaan metsään.

Nyt pysähtyi jumalankuva. Mutta Márton heilutti pyhällä vihalla
nuijaansa ja iski sitä otsaan. Mutta kivi ei mennyt pirstaleiksi. Iskun
jälkeen syntyi tuore haava, josta suuret veripisarat tippuivat alas,
loistavien rubinien kaltaisina välkkyen hänen lumivalkealla povellaan.

Merkillinen hiljaisuus vallitsi metsässä. Yltympäri avautui
jättiläiskokoisia, huumaavia kasveja, puiden alla lenteli
nyrkinkokoisia, loistavia kiiltomatoja.

Hengästyneenä antoi kaniikki nuijansa vaipua alas. Hän ei kestänyt
jumalattaren katsetta, tuota lempeätä, kärsivää, salaperäisen kysyvää
katsetta. Hän ei kestänyt tätä näkyä. Hänen sydämensä valtasi yhtäkkiä
tulinen, kiihkeä, intohimoinen kaipaus. Hän tunsi, että hänen täytyy
kuolla tähän suureen kaipaukseen. Hän heittäytyi polvilleen ja
epätoivoissaan syleili jumalankuvan jalkoja...

Silloin kuohahti koko metsä. Veriset tulenliekit leimusivat tummien
puunrunkojen takana, hehkuva ja sokaiseva usva leijaili epäjumalaa
kumartavan papin ympärillä...

Kun Márton heräsi, peitti hiki hänen ruumiinsa ja polvensa olivat
kankeat, ikäänkuin hän todellakin olisi aamuun asti kierrellyt
tiheikössä. Hän kiiruhti temppeliin ja rukoili keskipäivään asti Pyhän
Neitsyen alttarin edessä. Samoinkuin jo pitkän aikaa takaperin, ei hän
nytkään löytänyt lohdutusta rukouksesta.

Iltahämärässä, kun virran kalvo loisti himmeän opalin värisenä ja illan
usva levisi rantanäreikköihin, ilmoitti vesitornin vartija kuuluvalla
torventoitotuksella, että asestettu soutulaiva kulkee virralla. Kauan
odotettu kreikkalainen laiva saapui.

Rovasti, linnanpäällikkö ja useita muita Keven ylimyksiä kokoontui
rannalle Mártonin rinnalle.

Lännessä näkyi tumma piste purppuraisen, taivaan reunalla; ensin se
näytti pieneltä kuin vettä viistävä perho; pian se kuitenkin mahtavan,
ruhtinaallisen laivan hahmossa halkoi virran selkää.

Laivan keulaan oli veistetty kullattu, siivekäs hevonen, perässä seisoi
purppurateltta, joka takanaan kuvasti verhojaan vedessä. Neljäkymmentä
alastonta, ruskeata, kahlehdittua jättiläistä liikutti pitkiä airoja
tasaisessa tahdissa.

Laivan sivulla seisoi useita miehiä, niin loistavasti asestettuina,
että heitä jokaista olisi voinut luulla päälliköksi. Keisarin komeuden
heijastus saattoi ihmetyksiin unkarilaiset herrat, jotka odottivat
sammakonkutuisten soiden keskelle pystytetyn savilinnansa juurella,
mutta kaikkien auringonpaahtamilla kasvoilla säilyi kuitenkin
välinpitämätön, ylpeä ilme.

Kun laiva laski satamaan linnan juurelle, niin sekä unkarilaiset että
kreikkalaiset soturit asettivat rauhallisten tarkoitustensa merkiksi
vasemman kätensä sydämelleen ja kohottivat oikean kohti taivasta.

Ensimäisenä astui maalle hoikka, hieno mies, joka teki paremmin
valepukuun puetun naisen kuin sotilaan vaikutuksen. Kuitenkin oli
hän, joka nyt asetti ruusukyntisen, kultasormuksisen kätensä Keven
linnanpäällikön känsäiseen kouraan, Spiridion herra, Szeremin
uusi centurio. Hänellä oli päässään runsaasti kullattu kypäri ja
yllään hopeahaarniska, joka oli enemmän koristeeksi kuin suojaksi.
Silkkimantteli peitti aistikkaasti poimutettuna hänen hartioitaan,
hiuksensa olivat käherretyt kiiltäville kiharoille ja levittivät
vahvaa ruusuntuoksua. Spiridion oli ollut vielä hiljan pyhän keisarin
suosikki, mutta kaikkivaltias keisarinna Zoe ei häntä suosinut, vaan
karkoitti hänet rajalinnaan. Unkarilaisten herrain joukossa hän nyt
näytti susilaumaan eksyneeltä rotukoiralta.

Suurherran luontevuudella centurio puhutteli Keven linnanpäällikköä
koetellen kaunopuheisuuttaan, joka hänet oli tehnyt yhdeksi
keisarikaupungin suosituimmista seuramiehistä.

— Urhoollinen ja jalosukuinen turkkilainen päällikkö, — puhui hän
miellyttävästi hymyillen, — pyhänimisen ja voittamattoman keisarin,
kansoja onnellistuttavan Konstantinon ylhäisestä käskystä olen tuonut
tänne ja jätän sinun käsiisi hänet, joka autuaaksitekevässä kasteessa
on saanut nimekseen Zenóbia ja joka varmaankaan, jos Ledan tyttären
tavoin olisi istunut Spartan ruhtinaallisella istuimella, ei olisi
antanut aihetta Priamon ylpeän linnan kukistumiseen, koska hyveensä
kilpailee voitokkaasti kauneutensa kera. Ja samalla kuin uskon hänet
sinun sankarillisen kätesi turviin, en voi salata, että minut täyttää
tuskallinen riemu, tai oikeammin sanoen: riemukas tuska, ajatellessani,
että Rooman valtakunnan pyhältä taivaalta on kadonnut rakastettava
tähti, joka tästä lähtien on valaiseva jousiniekkojen turkkilaisten
kukoistavaa isänmaata.

(Kreikkalaiset sanoivat säännöllisesti itseään roomalaisiksi,
unkarilaisia taas turkkilaisiksi.)

Centurion hieno kaunopuheisuus meni muuten hukkaan; Keven
linnanpäällikkö ymmärsi vain pari sanaa kreikkaa.

Ajtonyin tytär astui maalle. Tuolle maalle, joka silloin kuin hän
viimeksi kosketti sitä lapsenkengällään, kuului aina Marosiin ja
Kanizsnan satamaan asti hänen isänsä vallan alle.

Tytön kasvoja peitti tiheä huntu, vartaloaan taas ruumiinmukainen
valkoinen samettimantteli, jota leuasta kullalla koristettuihin kenkiin
asti kaunisti vaaksan levyinen kirjo-ompelus. Näkyi, että hän tätä
tilaisuutta varten oli erityisesti pukeutunut. Hänen kanssaan tuli
hänen vanha imettäjänsä ja neekeri kamaripalvelija.

— Kuka on Marosvárista saapunut minua hakemaan? — kysyi Zenóbia.

Márton astui esiin.

— Minä olen, — sanoi hän. — Sinäkö olet se tyttö, joka noudattaa
Angyika nimeä?

— Minä se olen, — vastasi tyttö.

Silloin hän miellyttävällä kädenliikkeellä työnsi taakse hunnun ja
näytti hymyileviä kasvojaan.

Venus-piru!

Hän se on! Hänen ovat marmori valkoiset kasvot, pyöreä leuka,
vieraspiirteiset suuret silmät, hänen on salaperäisesti ja surullisesti
hymyilevä suu...

Tässä silmänräpäyksessä jo ratkaistiin Mártonin kohtalo. Hän ei osannut
teeskennellä, vaan asetti käden sydämelleen... Siellä sisällä hän tunsi
pelottavan voimakasta takomista. Rinnassaan jo silloin työskentelivät
parhaillaan hänen nuoruutensa vapaaksi päässeet demonit mullistaakseen
kaiken, mille hän tähän asti oli elämänsä pyhittänyt.

Angyika katseli omituisesti hymyillen nuorukaista silmiin ja lausui
itsekseen:

— Näytän kauniilta barbarista...

Sillä välin kannettiin laivasta tytön matkateltta ja viisi hirveän
suurta nahkasäkkiä.

Kreikkalaiset herrat kieltäytyivät kohteliaasti linnanpäällikön
kutsuista. He tiesivät kyllä, että naapurinsa, kuten kaikki
itämaalaiset barbarit kunnioittivat ehdottomasti vierasoikeutta ja että
he tyynemmin voivat vierailla Keven hökkeleissä kuin hänen pyhyytensä
keisarin marmoripalatsissa, jossa ei ainoastaan kerran oltu kaadettu
myrkkyä vieraan maljaan; mutta kreikkalaiset tiesivät senkin, että
kun unkarilaiset herrat juopuvat, miellyttävät heitä suuret hurjat
rehentelyt.

Kun keveläiset opastivat matkustajia linnaan, nojautui Angyika
imettäjäänsä ja katseli pelokkailla linnunsilmillään uteliaasti ja
alakuloisesti ympärilleen.

Linnan paalutettu savivalli näytti hämärässä jättiläispetoeläimen
mädäntyvältä leukaluulta. Portin yläpuolelle oli naulattu pari
ihmispäätä, varoittavaksi esimerkiksi kaikille maa- ja merirosvoille.
Sisällä näkyi vain pieniä ruokohökkeleitä ja mökkejä. Matalain
huoneiden ovien edessä loikoili lyhytturkkisia, villikatseisia miehiä.

Angyikan kaipaavien sielunsilmien eteen ilmestyi silloin keisarillisen
Byzantiumin hymyilevän, lauhan iltahämyn kuva, missä purppurainen usva
leviytyy plataneille ja laskeva aurinko suutelee Kultaisen sarven
marmoripalatsien kupoleita... Ja Angyika alkoi katkerasti itkeä...




VII.


Päivän levon jälkeen lähti Ajtonyin tytär saattajineen matkalle
Marosvária kohti. Konstantinopolista tulevien palvelijain lisäksi vain
kolme keveläistä palvelijaa telttaa kuljettavine hevosineen saattoi
matkustajia.

Kuta kauemmaksi he ehtivät kauhealla Keven hieta-aavikolla, sitä
enemmän ahdisti Angyikan sydäntä. Pitkään aikaan hän ei ollut nähnyt
isänmaataan ja kuvitteli sitä nyt sellaiseksi, millaiselta se ensi
silmäyksellä näytti. Lentohiekkakummut ja syvät onkalot, alastomat
hiekkakentät ja kauheat repeämät vaihtelivat keskenään. Ei missään
pensasta, ei puuta. Maaäiti on kuollut; tomullaan leikkivät synkät
tuulet.

Ajtonyin tytär oli lapsuudestaan asti elänyt kultaisessa
Konstantinopolissa, Porfyripalatsin hovinaisten joukossa. Maailman
pääkaupungissa hengitti hän täysin siemauksin vaipuvan kulttuurin
kulta-usvaista, huumaavaa ilmaa. Puolibarbarilapsen ruumiista,
sielusta tuli Byzantiumin tytär, ja hänen sielussaan kehittyivät
byzantinilaiset toiveet. Niinkuin auringonkukka kääntyy loistavaa
tähteään kohti, niin hänen unelmansakin kääntyivät luottavalla
hartaudella suuren Konstantinon satulinnan sisäpalatseja kohti. Hänkin
tahtoi tulla ylhäiseksi hovinaiseksi. Sellaiseksi, joka välkkyvässä
kirjomanttelissaan esiintyy Pyhän Stefanin temppelin naisten
pylvästössä, josta hänen majesteettinsa Augusta katselee hippodromin
silmiä huikaisevia leikkejä. Hänkin tahtoi viehättävällä rohkeudella
pujotteleida milliariumin kivitunneleissa, joissa puhe häipyy
kohteliaaksi kuiskaukseksi ja joissa hyvä käytös vaatii hymyn huulilta
katoamaan. Hän tahtoi iltahämärässä soudella matoilla sisustetulla
aluksella Marmorimeren peilikirkkaalla pinnalla, hyvänhajuisiin
patjoihin nojautuen, teeskennellystä uupumuksesta huokuvin povin.
Hän tahtoi heittäytyä sateenkaaren värisiin pyörteisiin, jotka
tuntemattomat voimat hänen tielleen synnyttivät.

Konstantinopolilainen muotinainen istui nyt nopeasti juoksevan
unkarilaisen hevosen seljässä ja häpeissään katseli autiota aroa.

Sekin kiusasi tyttöä, ettei hänen saattajansa nähtävästi hänestä
välittänyt. Márton ratsasti aina lähdöstä asti nuolenkantaman matkan
joukon edellä tietä tarkastellen. Karkoittaakseen alakuloisuuttaan
kutsui Angyika Omodén rinnalleen.

— Sinun herrasi pitää kyllä huolta turvallisuudestamme, mutta
viihtymyksestämme hän välittää jotenkin vähän. Mikä on tuon omituisen
miehen nimi?

— Mártoniksi häntä sanotaan.

Tämä lyhyesti viskattu vastaus hämmästytti tyttöä. Kreikkalaiset
palvelijat alottavat aina vastauksensa sanoilla: Jos minulla on lupa
elää ja puhua...

— Minkälaista sukua hän on? Minkälainen arvo hänellä on unkarilaisten
keskuudessa?

Mutta Omodé oli tällä kertaa harvasanaisempi kuin tavallisesti.

— En luule, että Márton herra olisi mielissään, jos tästä puhuisin.

— Mutta voit kuitenkin sanoa, miksi hän ei kanna aseita. Teidän
luonanne kulkevat palvelijatkin miekka vyöllä.

— Toimensa kieltää, — sanoi ukko.

Angyika hyväksyi tämän vastauksen. Jo silloin saapui taajaan
Konstantinopoliin pyhälle haudalle vaeltavia frankkilaisia joukkoja,
joiden johtajia kreikkalaiset (frankkien barbarisella arvonimellä)
sanoivat kreiveiksi ja joilla narrimaisista narrimaisimmat
päähänpistot eivät olleet tavattomia. Sattuipa sellainenkin kreivi,
joka loistavissa aseissa, mutta paljain jaloin suoritti Jerusalemin
matkan. Kreiviksi nimitetyt ihmiset saattoivat kaikkialla, missä
liikkuivat, ikävää häiriötä aikaan hirveällä tietämättömyydellään ja
barbarisella hurjuudellaan. Konstantinopolin forumia kaunistavia,
Roomasta ja Hellaasta tuotuja antiikkisia kuvapatsaita he pitivät
epäjumalankuvina, ja toisinaan he huimassa röyhkeilyssään mukiloivat
toisiaankin kuoliaaksi. Keisarin hovissa pidettiin heitä naurettavina
ja halveksittavina, mutta miksi suotta kieltää: naismaailman mieltä nuo
jättiläisjäseniset barbarit kuitenkin kiinnittivät.

— Mutta jos vihollinen hyökkäisi kimppuumme? — jatkoi tyttö pakinaansa.

— Saat olla rauhallinen, neiti, Márton herran sivulla voit
turvallisemmin taivaltaa pusztaa, kuin jos Konstantinopolin keisarin
tuhat kirjavaa kuvatusta loikkaroisi ympärilläsi.

Vähempikin olisi ollut kylliksi herättämään tytön uteliaisuuden. Ja
mitä pitemmälle he ehtivät matkallaan, sitä vahvemmaksi kasvoi hänessä
se vakaumus, että Mártonin tahtoa noudattaa koko joukko näkymätöntä
palvelija-armeijaa, joka raivaa heille tien ja kaukana ympäröi heidät
kuin vartijahenkien joukko. Tiellä tapasivat he kaikkialla petshenegien
hevosenkenkien jälkiä. Vesipurojen yli risuisia häthätää kyhätyt
sillat osoittivat edellä laukkaavien tiemestarien huolenpitoa. Joskus
ilmestyikin näköpiirin rajalle pari tupsuista keihästä; mutta jos he
pääsivät heitä lähemmäksi, katosivat he kuin maa olisi heidät niellyt.

Illalla pystytettiin teltta naisia varten pienen hiekkaonkalon
pohjalle. Kun palvelijat laittoivat tulen ja imettäjä koitti
illallista, seisoi Márton yksinään etäämmällä olevan kummun harjalla,
ja hänen kuvansa näytti jättiläismäiseltä iltataivasta vastaan.

Äkkiä hän kuuli askeleita alapuoleltaan: Omodén käteen nojautuen
kiipesi Angyika ylös kummun rinnettä.

Nyt seisoi hän hänen rinnallaan.

— Herra, — sanoi tyttö kohteliaasti kumartaen ja suloisesti hymyillen,
— sinä pidät niin innokkaasti huolta minun turvallisuudestani ja
osoitat minua kohtaan niin paljon ansaitsematonta hyväntahtoisuutta,
että uskallan tehdä rohkean pyynnön, täydennä ystävällisyytesi vielä
sillä, että ja'at kanssani vaatimattoman ateriani.

Kreikkalaisen kohteliaisuuden tulvaan sekaantui pieni pisara ivaakin...

Kaniikki ei tiennyt, mitä vastaisi. Angyika, peittääkseen omaa
hämilläänoloaan, katseli sitte taivasta ja ilostui tuntiessaan samat
tähtiryhmät, joita hän helteisinä kesäöinä oli niin monta kertaa
katsellut keisarillisen palatsin marmoriparvekkeilta. Omodé nimitteli
hänelle järjestään taivaan kiertolaisia.

— Tuolla on Heinänhaistaja tähti, — tuo sumusilmäinen Vaunujen
alapuolella, Tasangonvartija... Toistensa rinnalla ovat Ristiin
katsova, Orpotytön katse ja Raskasjalkainen tähti... Tuolla menee
Kurkien johtaja, tuolla kyyristelee Leili... Valkoisen välin alla
on Kultatukka, sen alla Tytönsilmä... Tuolla on Apila, Verisilmä...
Tuo pieni kalpea tuolla kummun yläpuolella on Unkarilaisten tähti...
Vanhat sanovat, että se niiden edellä loisti voimakkaammin ja kulki
korkeammalla...

Heitä kutsuttiin illalliselle ja sentakia menivät he alas laaksoon. Kun
olivat asettuneet matolle, jonka palvelijat levittivät sametinhienolle
hiekalle, täytti Angyika pienen kultapikarin Kypron viinillä ja
kostutettuaan sillä huulensa ojensi sen Mártonille.

— Maistoin sitä, joten sinun ei nyt enää tarvitse peljätä myrkkyä, —
hymyili hän byzantilaisella kohteliaisuudella.

Ensimäinen kysymys, jonka hän jälleen teki, oli:

— Salaisesti ehkä olet sanova minua tietämättömäksi, kun kysyn sinulta,
onko äitini kaupungissa hippodromia.

— En tiedä, mikä se on, — vastasi Márton tulipunaisin kasvoin.

— Et ole vielä suvainnut käydä Konstantinopolissa? — kysyi tyttö lyhyen
vaitiolon jälkeen.

— En.

Angyika hymyili — mutta sitte hän korjasi aikomattaan osoittamansa
epäkohteliaisuuden ja alkoi puhua kultakaupungista. Silloin hän tunsi
olevansa omalla alallaan. Hän tunsi nimeltä kaikki keisarilliset
herttuattaret. Oh, noita porfyrigeneettoja! Ne ovat niin ylväitä ja
kauniita kuin pyhäinkuvat, sen ohella vaarallisia ja arvaamattomia
kuin loistavakarvaiset petoeläimet, joita keisarin puistoissa
vartioidaan... Zenóbia tunsi keisarin suuresti kadehditut suosikitkin,
mahtavat logeteetat, akoliitat ja protospatairot, jauhetukkaiset,
kultahaarniskaiset suurherrat, jotka barbaripalkkasoturilegionillaan
taistelevat taistelunsa sekä myös silloin kun vihollinen uhkaa
kultaista porttia; he lausuvat sukkeluuksia naisille ja virittävät
pauloja toisilleen pyhän palatsin tummassa marmorisalissa... Ja hän
tunsi vaippaan kääriytyneet filosofitkin, jotka kaikki viimeaikoina
ovat tulleet Diogeneen opin hartaiksi kannattajiksi, mutta siitä
huolimatta tulisella hartaudella noudattavat hoviseremonian
tuhansia ohjeita... Ja hän tunsi muodissa olevat elegiarunoilijat,
silkkitoogaiset hoviherrat, jotka ovat henkeviä ja lörpötteleviä,
sovinnaisen rohkeita ja käärmemäisen matelevia, purevia ja imeliä,
kunnioituksesta pakahtuvia ja kauhean julkeita...

Márton ei kertaakaan katkaissut tytön pakinaa, vaan janoisin korvin imi
joka sanan.

Hänellä oli sellainen miellyttävä, kaikuva ja kuitenkin vieno ääni
kuin kultakellon helinä. Kun hän puhui, tuntui Mártonista siltä kuin
kultaliljoja putoilisi taivaalta. Kun hän puhuu äänekkäämmin, on
saunakukalla leimuava loiste; kun hän kuiskaa, silloin kukan loiste
himmenee ja se putoo alas loivassa kaaressa, hitaasti. Loistavat
kukat putoavat hänen päälleen, kulkevat läpi hänen ruumiinsa kuin
kivensirpaleet veden läpi. Ja hän voimattomana sietää sitä suloisesti
väristen. Kerran Angyika purskahti nauruun ja näytti kosteata
hammasriviään, — silloin valkoisia helmiä putoili hänen sydämelleen
kuin taajoja lumihiutaleita.

       *       *       *       *       *

He matkasivat jokseenkin hitaasti. Oikeastaan vain aamulla ja
iltapäivällä he istuivat satulassa. Illat olivat jo silloin lyhyitä,
ja auringonlaskun jälkeen joskus sumu levisi pusztalle. Joskus paistoi
aurinko vielä polttavasta mutta sen tuli oli äkkinäistä ja alakuloista,
ja sen loistetta seurasi jo katoavaisuuden himmeä varjo.

Matkansa kolmantena päivänä oli Angyikalla merkillinen kohtaus.

He pitivät keskipäivän lepoa jättiläistammen varjossa ja tyttö
kulki seurassaan muuan keveläinen palvelija vesipuron rantaa kukkia
poimiakseen. Hän löysi niin ihmeellisiä, suuria, hoikkia ja pistäviä
kukkia, jollaisia ei puhjennut keisarin puutarhassa. Ne muistuttivat
enemmän ylpeitä neitoja kuin kasveja, ja kun Angyika katkaisi jonkun
lihavan varren, tuntui hänestä siltä kuin olisi elämän murhannut. Siitä
huolimatta hän poimi niitä mielellään, koska ne olivat niin tyttömäisiä
ja ylpeitä.

Korkean kaislikon takia hän ei voinut nähdä puron toiselle rannalle.
Äkkiä hän sitte tuli uteliaaksi katsomaan, millainen lienee maailma
siellä, ja hän erotti hajalle viheriät varret. Silloin näki hän
omituisen näyn.

Noin kymmenen askeleen päässä hänestä erään kummun huipulla — se lienee
ollut jonkun avaripäällikön hautakumpu — seisoi ratsastajaolento
liikkumattomana. Se oli nainen. Ylpeä, komea ja peljättävä hän oli
kuin nuo rautajänteiset, hoikat amazonit, jotka kivisillä alustoillaan
seisoen ovat vuosisatoja vartioineet Konstantinopolin hippodromin
sisäänkäytävää.

Nyt kohtasi heidän katseensa toisensa. Ratsastajanainen katsoi
vakavasti, kysyvästi Angyikaa silmiin. Hän oikein lävisti ja kiinnitti
väkäkatseisen silmänsä häneen, ikäänkuin tahtoisi viedä mukanaan
Ajtonyin tyttären kuvan.

— Kuka se on? — kysyi Angyika hengitystään pidättäen.

Seuraavassa silmänräpäyksessä näky katosi kummun harjalta. Vain korkean
kaislikon huojunta osoitti, minnepäin hän meni.

— Kuka se oli? — kysyi Angyika uudestaan.

— Voi meitä! — huusi keveläinen, — näimme pusztan rouvan.

Jos hän olisi nähnyt lohikäärmeen poikineen matavan rämeikössä, ei
kauhunsa silloinkaan olisi voinut olla suurempi.

Tyttö meni takaisin tammen alle ja polvistui Omodén viereen, joka juuri
laittoi tulta.

— Omodé, — sanoi hän, — sano, minkälainen voima on pusztan rouvalla.

— Hänellä on suurempi voima kuin kaksituhantisella keihäsmiesjoukolla.

Tytön kasvot kalpenivat.

— Ja minkälainen voima on Márton herralla?

— Jos Márton herra tahtoo, Angyika, silloin, pusztan rouva on avaava
sinun kenkäsi punaiset nauhat.

Tytön kasvot tulivat punaisiksi.

       *       *       *       *       *

Sinä päivänä viipyivät he satulassa kauemmin ehtiäkseen Temesin
rannalle. Illan hämyssä puhui Angyika rinnallaan ratsastavalle Omodélle.

— Katso, mikä juoksee perässämme!

Vanha susi loikki joukon jäljessä, kieli roikkui ulkona suusta, korvat
olivat luimussa kuin väsyneellä koiralla.

— Susiko? — kysyi Angyika.

— En uskoisi, että se on oikea susi, mieluummin luulisin sitä joksikin
pääsyihin kietoutuneeksi kummitukseksi. Kyllä pian saan selvän
komelista.

Omodé karjaisi nyt kahdesti vanhalle sudelle: — Jumala! Jumala! — Susi
loikkasi kaislikkoon eikä enää näyttäytynyt.

— Ei ollut susi, vaan peljättävä ihminen, — nauroi Omodé. — Kunnon
susi ei juokse pakoon Herran nimeä mainittaessa. On täällä pusztalla
kaikenkaltaista kiertelevää väkeä, ihmeellisiin mestari temppuihin
kykeneviä heittiöitä, jotka eläimen hahmossa ahdistavat matkamiestä.
Minua kerran ajoi vasikka takaa aamuun asti kaislikossa... Silloin
en vielä tuntenut tapojaan. Mutta kun Jumalan nimeä huutaa ihminen,
silloin eläimennahka putoaa heidän yltään ja sairaus heidät murtaa.

Kun he hyvin myöhään saapuivat Temesin rannalle, hypähti ratsujen
edestä suuri joukko mustia kääpiöolentoja ylös ja heittäytyi veteen.

— Kas, kuinka paljon neekerilapsia! — ihmetteli Angyika.

— Eivät ne lapsia ole, vaan majavia, — selitti Omodé. — Heidän majansa
ovat tuolla saarella, — he ovat rakentaneet kokonaisen kaupungin
itselleen ja suuria sulkuja veteen. Poikavuosinani asui niitä vielä
tuhansittain Temesin rannalla, mutta sen jälkeen kuin jokainen
petshenegiläinen nylkyrinsälli komeilee majavannahalla päärmätyllä
lakilla, on niiden lukumäärä suuresti supistunut.

Yö oli kaunis ja lauha, ja illallisen jälkeen istuivat he vielä kauan
rannalla, Angyikan teltan edustalla. Lauhkea tuuli kantoi siivillään
omituisia ääniä petshenegipusztan helmasta.

— Joku laulaa, — sanoi tyttö.

— En kuule, — vastasi Omodé. — Kun kerran hakattiin kreikkalaisella
sotakirveellä isoa kattilaa, halkesi rumpukalvoni. Mutta on
mahdollista, että kuulen luonnottarien laulua. Ne asuvat saaren
metsässä. Heidän seurassaan on metsän emäntä ja metsän peikko.

— Mikä on metsän peikko?

— Hänen tapanaan on pelottaa puunhakkaajia. Siitäkään hän ei pidä, että
joku kulkee kirves kädessä metsässä. Kun puunhakkaajat tekevät kuormaa,
jättävät he aina yhden rangan jäljelle peikkoa hyvittääkseen.

Heidän jalkainsa alla loiskahti vesi, ja Angyika kumartui silloin ukon
olkaa vastaan ja kysyi kuiskaten Omodélta:

— Onko niitä vedessäkin?

— Onpa kyllä! Vetehisiä, vedenneitoja ja kaislikon impiä. Kaunein
heistä on Kaisla neiti. Mustat lapsetkin asuvat vedessä ja lisäksi
vielä muuan, josta on paras olla puhumatta...

— Miksi niin? — kysyi Angyika uteliaisuudesta väristen.

— Kun se kuulee nimensä, silloin se nousee ylös vedestä, ja se, johon
se luo katseensa, kuolee kolmen päivän kuluttua.

(Salaperäinen vesihiisi, jota Omodé ei tahtonut nimeltä mainita, oli
kalastajain kauhu, Kuollutmies.)

Tuolla rämeisellä rannalla tuikki aarnivalkea.

— Katso, Omodé, katso! — sanoi kauhuissaan Angyika, joka nyt näki
aaveita kaikkialla.

— Tulenhaltija, — selitti Omodé. — Sinivaippainen miekkonen, lyhty
kädessä. Ei kiusaa ketään se jumalan luoma, vaan hyppii paikasta
paikkaan. Kun se kolmannen kerran hyppää, voit toivoa itsellesi jotakin
hyvää. Minä kerran toivoin itselleni Ete-tammaa, mutta Tulenhaltija on
totisesti sen vielä nytkin minulle velkaa.

Itse asiassa ei Omodé suuriakaan välittänyt pusztan aaveista ja yön
kauhuista. Mutta tilaisuuden tarjoutuessa hän puhui niistä, ettei
näyttäisi tietämättömältä.

       *       *       *       *       *

Päivällä oli tyttö oloonsa tyytyväinen. Hänestä oli Mártonin,
rakastuneen barbarin omituinen käytös huvittavaa. Joskus hän
kiusoittikin häntä vähän, mutta silloin hän säpsähti hänen hehkuvaa
katsettaan. Mutta kun hän illalla vetäytyi makuutelttaansa, ei hän
välittänyt Mártonista eikä äidistään, vaan ajatteli Konstantinopolia ja
purskahti itkuun. Oh, kultainen Byzantium, kaupunkien kaupunki! Joka
kerran on maistanut vesijohtosi vettä, sen sielua kalvaa ikuinen kaipuu
sinun luoksesi! — Hänen imettäjänsä viihdytti häntä siksi, kunnes hän
itki itsensä nukuksiin.

Hän oli puhelias vain silloin kun oli puhe Konstantinopolista. Silmänsä
säikkyivät, kun hän kertoi hovielämästä, ja kun hän lausui Konstantinos
Manomahon nimen, aleni hänen äänensä hartaaksi kuiskaukseksi.

Pyhä keisari! Zenóbia oli elänyt viisitoista vuotta keisarin hovissa,
ja sen ajan kuluessa oli neljä hallitsijaa vaihtunut valtaistuimella,
mutta vain kerran oli hän nähnyt silmästä silmään Itä-Rooman
valtakunnan herran.

Pyhä keisari elää palatsilabyrintin hiljaisessa povessa, kauheassa
yksinäisyydessä, huimaavan korkealla herttuain yläpuolella. Mutta siitä
huolimatta hän näkee ja kuulee kaikki. Jos hän näyttäytyy ihmisille,
täytyy kaikkien polvistua ja pitää kätensä silmäinsä edessä, ikäänkuin
keisarin ilmestymisen loiste sokaisisi heitä. Valtaistuimen kummallakin
puolella seisoo kultainen leijona. Kun keisari istahtaa, niin kumpikin
leijona avaa kitansa ja karjuu. Hovimenot vaativat, että silloin
jokaisen on käyttäydyttävä kuin olisi puolikuoliaaksi peljästynyt.

Sitä ei Angyika kuitenkaan kertonut, ehkei hän tietänytkään, että
kaksitoista vuotta tätä ennen iski Romanos III:nnen kuoliaaksi
hänen kamaripalvelijansa, joka sitte itse tuli keisariksi Mikael
Paflagonialaisen nimellä. Mikael Paflagonialainen täytyi myöhemmin
raivohulluna sulkea vankikoppiin. Hänen seuraajansa Mikael Kalafatos
tuli kirvesmiehestä keisariksi. Tämän molemmat silmät puhkaistiin ja
hänet suljettiin luostariin. Sitäkään ei Angyika kertonut, että nyt
hallitsevan Konstantinon oli tapana, oman perheensä salamurhayrityksiä
peljäten, öiksi sulkeutua Anemas-vankilaksi nimitettyyn
kalliokellariin. Hovitapa vaati, ettei näistä seikoista saanut tietää
mitään.

Se, minkä hän kuuli Konstantinopolista, täytti tulisella kaipuulla
kaniikin sydämen. Oli kuin hän olisi kuullut sateenkaaren värisen
linnun laulavan kaukaisten aarniometsien satukauneuksista.
Konstantinopoli! Angyikan kertomuksen nojalla ilmestyi hänen
sielun-silmiensä eteen tuhattorninen tarupalatsi, joka oli sekä kirkko
että linnarakennus, jonka marmoriseiniä siniset laineet huuhtovat ja
jonka fantastiset kultatornit lävistävät purppuraisen taivaanlaen...

Aistillisen voimakas halu nähdä Konstantinopoli ei nyt ensi kertaa
vallannut Thonuzóban poikaa. Idän pusztan lapset ovat syntymässään
saaneet seikkailijahalun, joka magneettisella voimalla vetää heitä
kaupunkia kohti. Kunniallista tasankoa, joka ensi silmäyksellä avaa
koko sielunsa, viehättää ja viekoittelee taukoamatta synnillinen
salaisuus, joka piilee kaupunkien muurien sisällä. Pusztan poika
halveksii kaupunkilaista, mutta tuntee synnillistä kaipuuta kaupunkia
kohtaan. Jokainen kaupunki on hänelle muureilla ympäröity arvoitus;
hän ei ole levollinen, ennenkuin on ratkaissut sen veripurojen
ja ruumisröykkiöiden hinnalla. Jokainen kaupunki on tuntematon
nainen, joka murhaavaan ja hurmaavaan syliinsä odottaa miestä. Jos
linnanmuurien verho putoo, tulee päivänvaloon sellaisia aarteita,
joiden aavistuskin täyttää satumaisella onnellisuudella teltan asukkaan
mielen.

Tämä seikkailijahalu oli ison aikaa maailmanhistorian käyteaineena. Se
kiskoi irti nomadit asuinpusztiltaan, teki paimenista kiertolaisia ja
kiertolaisista valloittajia. Nyt taas riippuvat jokaisen ratsumiehen
silmät Konstantinopolin kupoleissa, uneksien ja kaivaten kuin lapsen
silmät sateenkaaressa. Ja jo ennakolta ihaillaan, ylistetään ja
kadehditaan sankaria, joka valloittajana on astuva sisään maailman
pääkaupungin kultaisesta portista.

Angyika katsoi viehkeästi hymyillen kauniin barbarin hehkuviin silmiin
aavistamatta, että vieras, suloinen tuoksu, joka hänen vaatteistaan
tulvahti, herätti teltassa majailleiden esi-isien jälkeläisen sielussa
uinuvan valloittajahalun.




VIII.


Kun he matkansa viimeisenä päivänä jo olivat jättäneet petshenegimaan,
sattui heille vaarallinen seikkailu.

Harangodin rannalla tuli heitä vastaan pieni matkajoukko. Raskaista,
suurista ratsuistakin jo näki, että he olivat lännen maista.
Ratsastajina oli kolme pappismiestä ja yksi asestettu soturi, jota
kaksi palvelijaa seurasi.

Soturi oli kantapäihin asti verhottu teräslankapukuun, hänen tavattoman
suurta ratsuaankin peitti huopahaarniska. Teräskypärinsä oli hän suuren
kuumuuden vuoksi kiinnittänyt satulannuppiin, pörröistä, keltaista
tukkaansa peitti nahkalakki. Hänen mahdottoman suurta keihästään kantoi
toinen palvelija hänen jäljessään. Soturi teki ylhäisen, voimakkaan ja
ylpeän taistelijan vaikutuksen. Muuten oli hän hyvin kaunis nuori mies.

Nähtävästi saksalainen oli yksi noita kierteleviä sotureita, joita
jo István kuningas oli suurin joukoin kutsunut maahan. Péter
kuningaskin suosi muukalaisia, mutta sitä murhaavampaa vihaa
tunsivat heitä kohtaan unkarilaiset herrat. Vaikka kulkurit olivat
enimmäkseen saksalaisia, eivät he katsoneet kuuluvansa mihinkään
kansallisuuteen, vaan palkan takia taistelivat mielellään omaakin
rotuaan vastaan. Usein he rikkoivat vieraanvaraisuutta vastaan ja
hurjalla käytöksellään loukkasivat tyyniä ja arvokkaita pusztan
asukkaita. Uskonasioissa olivat he kovin suvaitsemattomia, ja jos
heistä olisi riippunut, olisivat he vanha-uskolaiset vaimoineen ja
lapsineen ilman muuta surmanneet. Kuitenkin he itsekin vain nimeltä
olivat uusi-uskolaisia; lähimäisenrakkaudesta ja nöyryyden opista oli
heillä kovin yksipuolinen käsitys. Heidän uskontonsa oli oikeastaan
vain taikauskoista epäjumalanpalvelusta, jonka he kohdistivat jonkun
sotamaineessa olevan pyhimyksen muistolle. Suureksi osaksi olivat he
päättäviä taistelijoita, mutta heidän sotatapansa oli aina vain raakaa
nahikoimista. Heille sota ei ollut välikappale, vaan päämaali, ja
voimiaan koetellakseen he mukiloivat toisiaankin teillä ja taipaleilla.
Se, joka heistä oli useimmat miehet pudottanut satulasta, oli etevin
miekkonen. Sotakurista he eivät piitanneet mitään eivätkä kyenneet
joukkoja johtamaan. Sotatieteen oikea oppikoulu oli Volgan rantama;
kovassa kurissa pidettyjä ja yhtenäisesti johdettuja joukkoja, jotka
sieltä tulivat, eivät länsieuroppalaiset koskaan voineet vastustaa.
Hunnit ja myöhemmin unkarilaiset olivat voittamattomia niin kauan kuin
pysyivät uskollisina isiensä sotatavalle. Kaksisataa vuotta myöhemmin
taas tatarit samalla sotataidolla valloittivat Unkarin, joka sotataito
kerran teki kauhistuttavaksi Arpádin armeijan.

Kun kaksi joukkuetta kohtasi toisensa, karautti Omodé varovaisuuden
vuoksi edelle ja kunnioittavasti tervehti vieraita par vobiscum'illa.
Papit pysähdyttivät ukon ja kyselivät tietä Marosváriin.

Kuljeksivan soturin katse osui Angyikaan. Sellaisen ihmisen lailla,
joka aina panee täytäntöön, mitä mieleensä juolahtaa, seisahtui hän
poikittain tielle, pakottaen Mártonin joukonkin pysähtymään. Márton
ohjasi kiireesti hevosensa Angyikan ja saksalaisen väliin.

— Mitä haluat? — kysyi hän latinaksi.

Saksalainen vastasi hänelle vieraalla kielellä eikä kumpikaan
ymmärtänyt toinen toistaan. Keihästä kantava nuorukainen lienee ollut
rajaseutujen saksalainen, hän ymmärsi unkaria ja rupesi herransa
tulkiksi.

— Minun sankariherraani, — sanoi nuorukainen, — velvoittaa asemansa
kunnioittamaan kauniita naisia. Hän tahtoo siis tietää, ansaitseeko
sinun naisesi kunnioitusta, ja vaatii häntä kohottamaan huntuaan.

— Jos herrasi on kristitty pyhiinvaeltaja, — vastasi Márton, — niin
menköön hän Herran nimessä tiehensä älköönkä loukatko niiden tytärtä,
joiden viinistä hän on juopunut.

Palvelija huudahti suuttuneena.

— Ja sinä, hullu, uskot, että minä rohkenen sanoa sen herralleni?
Tiedä, että tämä on herra Diterik von Ramberg, joka on kuuluisa siitä,
että hän puhuu hitaasti ja iskee nopeasti.

Saksalaista herraa nähtävästi jo kyllästytti puhelu ja härjän mylvinän
kaltaisella äänellä hän antoi jonkun käskyn palvelijalle. Nuorukainen
naurahti.

— Tiedätkö, mitä Diterik herra sanoo? Jollet heti näytä naisesi
kasvoja, on hän riisuva hänet puolialasti.

Tämän sanottuaan nuorukainen kumartui Angyikaa kohti ja tempaisi hunnun
hänen kasvoiltaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo horjahti
satulassa ja pää halkaistuna koristen putosi maahan... Márton ei oikein
itsekään tietänyt, kuinka kaikki tapahtui. Antoiko Omodé hänen käteensä
bulgarilaisen nuijan vai kiskaisiko hän sen itse ukon kädestä? Kun hän
kauhealla voimalla iski nuorukaista korvanjuureen, huusi hän kuohuvalla
vihalla: Hei, sinä koira!

Kaikki tämä tapahtui salamannopeasti.

Rautamies mylvähti, tempaisi sitte vitjoissa riippuvasta tupesta
sotakirveen ja iski kipinöivällä kiukulla Mártonia kohti. Ensimäisen
iskun kaniikki suisti nuijansa rautavarrella. Toista kertaa ei soturi
enää voinut, iskeä, sillä kun Omodé huomasi, että asia kääntyi
vakavaksi, heitti hän takaapäin saksalaisen niskaan karvalassonsa ja
tempaisi mahtavalla nykäisyllä hänet alas ratsultaan. Soturi kiemurteli
maassa tukahtumaisillaan ja röhisten tietämättä, mitä hänelle oli
tapahtunut, mutta siitä huolimatta hän lujalla voimalla puolustautui.

Angyikan neekeripalvelija juoksi pakoon, samoin vieraat papitkin.
Toinen saksalainen palvelija katseli ääneen itkien herransa kaatumista,
mutta ei uskaltanut lähestyä.

Keven miehet heittivät saksalaisen päähän päällisvaippansa ja riensivät
sitte vääntämään hänen kädestään tapparaa. Pitkään aikaan he eivät
kyenneet häntä voittamaan; rautamies ravisti heitä ilmassa kuin karhu
karvassaan riippuvia koiria. Omodé kiristi silloin silmukkaansa, soturi
alkoi vavahdella ja hellitti hervahtuneesta kädestään aseen.

— Älä lyö! — huusi Omodé, kun näki veitsen toisen nuorukaisen kädessä.
— Elävän karhun viemme Becs herralle ja varmasti saamme siitä ämpärin
viiniä.

Keveläiset sitoivat tainnuksiin menneen soturin ja heittivät hevosen
selkään kuin jauhosäkin. Pieni joukko jatkoi sitte matkaansa. Mutta
Omodé tarkasti ensin maahan lyötyä miestä. Se oli jo silloin mennyttä,
vain jalka vielä vähän vavahteli.

— Tälle antoi kaniikkiherrani viimeisen voitelun, — sanoi ukko.

Sen sanottuaan hän sylki ruumista. (Tämä oli hänen vanha soturitapansa.)

He kulkivat jo Harangodin luona, kun yhä kuului heidän korviinsa
herraansa itkevän pojan nyyhkytys.

Angyika ratsasti koko ruumiiltaan väristen puolustajansa rinnalla. Hän
ei uskaltanut häntä puhutella, sillä Mártonin kasvoja synkisti vieläkin
viha ja silmänsä paloivat hehkuvien hiilien tavoin. Virran rannalla
tyttö kuitenkin rohkaisi itsensä ja asetti lempeästi kätensä Mártonin
käsivarrelle.

— Herra, — sanoi hän hiljaa, — en voi istua satulassa... Sydämeni
lakkasi sykkimästä pelosta ja päätäni pyörryttää, kun katson vettä...
Jollen ole sinulle rasitukseksi, niin ota luoksesi ratsullesi.

Sanaa sanomatta istutti Márton tytön eteensä, sitte ohjasi hän
hevosensa matalaan veteen. Keskellä virtaa täytyi hellittää ohjia,
jotta ratsu saisi juoda. Angyika pyörtyi kuitenkin, kun näki juoksevan
virran, ja nojautui voimattomana Mártonin olkaa vastaan. Vain hänen
sydämensä voimakkaasta sykinnästä ja kaniikin kaulalle kiertyneen
käsivarren värähdyksestä tunsi tämä, että hän eli.

Hän näki aina verissään viruvan saksalaisen silmäinsä edessä. Ajatus,
että tuo luja käsivarsi, joka nyt rautavanteen tavoin häntä ympäröi,
oli vuodattanut hänen tähtensä verta, se ajatus täytti hänet hampaita
kalisuttavalla pelolla, mutta samalla myös hurmasi häntä. Koreasta
nukesta tuli nainen; hän tunsi itsensä onnelliseksi ja rikolliseksi.
Hän avasi silmänsä ja etsi kuumeisella, suloisella alistuvaisuudella,
itsepäisellä, janoovalla silmäyksellä Mártonin katsetta kuin
sarvashieho, jonka puoliso on murhaavassa ottelussa voittanut.

Äkkiä he huomasivat olevansa monien ihmisten keskellä; he olivat
Csanádin linnan portin edustalla.

Suuri kansanpaljous oli rannalla: marosvárilaiset hyvästelivät juuri
piispaansa. Gellért herra istui nelivaljakon vetämissä vaunuissaan,
ihmiset taas piirittivät vaunuja suudellakseen rakkaan mestarinsa kättä.

Kuluneina päivinä oli tapahtunut suuria asioita maassa, ja Gellért
näki hetken tulleen, jolloin hänen oli kiirehdittävä kuninkaan luo,
onnettoman venezialaisen maanmiehensä luo, joka käsittämättömässä
sokeudessaan saattoi vaaraan koko kristinuskon aseman. Sellaiseen
vaaraan, jonka vain Gellért piispa käsitti.

Piispa näytti kärsivältä. Viime päivinä kidutti hän itseään kovasti
omassa puhtaassa ja heikossa ruumiissaan kärsiäkseen sen, mitä toiset
rikkoivat, toiset, jotka olivat epäpuhtaita ja voimakkaita. Hän
oli juuri ottanut jäähyväiset rakkailta kaniikeiltaan, yksitellen
heitä puhutellen, tuolla lämpimällä ja isällisellä lempeydellä, joka
valloitti hänen puolelleen jokaisen sydämen. Hänen ylen hienostunut
sielunsa aavisti jo silloin, ettei hän tässä maailmassa ole enää
näkevä noita, joita hän nimitti pojikseen. Mutta siitä huolimatta
hän hyvästijättöhetkellä oli hämmästyttävän tyyni, jopa iloinenkin.
Hänen tyyneytensä valoi rohkeutta pappien sydämeen, hänen iloinen
mielensä taas loi ylevää suloa hänen teräväpiirteisille, ruskeille
italialaiskasvoilleen.

Kun hän jo istui vaunuissaan, ilmoittivat torninvartijat kuuluvalla
torveni odotuksella, että odottamalla odotetut matkustajat tulevat.
Gellért herra pysähdytti silloin vaununsa.

Angyika pudottautui Mártonin hevosen seljästä suoraan äitinsä syliin.
Ja nuo kaksi naista, unohtaen hetkeksi korkean arvonsa, syleilivät
toisiaan äänekkäästi nyyhkyttäen.

Kaniikki heittäytyi satulasta ja astui paljain päin mestarinsa eteen.

— Leikkasitko poikki pusztan rouvan hiukset? — kysyi piispa.

Márton otti laukustaan paksun, metallinkiiltoisen hiuskäärmeen. Nytkin,
pyhien pappien läsnäollessa, levisi siitä synnillinen, suloinen tuoksu.

— Murskasitko pakolaisten epäjumalan?

Márton näytti hänelle valkoista kiven kappaletta. Siinä oli epäjumalan
suun uurteinen reuna, ja uteliaat papit panivat päätään pudistaen
merkille, että tuo julkea kivensiru nytkin hymyili.

Gellért herra asetti kätensä nuoren kaniikin pään päälle.

— Katso silmiini, poikani!

Niinä kahtenatoista päivänä, joina Márton oli kulkenut pusztalla, oli
hänen muotonsa kokonaan muuttunut. Katseensa oli tullut tuliseksi ja
voimakkaaksi, päivä oli paahtanut hänen ihonsa ruskeanpunaiseksi,
kulmakarvainsa välissä näkyi lyhyt, syvä uurre.

Piispan kasvot tulivat äärettömän surullisiksi.

— Ispaaninrouvan tytär on saapunut, mutta eikö minun rakas poikani ole
kadonnut? — kysyi hän niin hiljaa, että ainoastaan Márton sen kuuli.

Kaniikki ei kestänyt mestarinsa katsetta. Hän kumartui ja peittääkseen
hämminkiään aikoi suudella piispan kättä. Ja silloin tapahtui uskomaton
asia. Gellért herra, tuo suurivaltainen piispa, jonka mainehikas
nimi kaikui jo silloin kaukana maan rajojen ulkopuolella, ehti ennen
Mártonia ja suuteli itse nuorimman kaniikkinsa kättä sanoen:

— Muista tätä: nöyrien on taivaanvaltakuuta.

Sen sanottuaan hän lähti matkalle Székesfehérvária kohti.






KOLMAS KIRJA




I.


Erdélyin rajavuorilta päin, jossa Töhötömin jälkeläiset, Bajna ja Baja
olivat silloin hallitsijoina, nousi aurinko veripunaisena. Marosin
papit ja munkit katsoivat kalpeina toisiinsa; he tunsivat, että kauhea
vihuri oli tulossa. He eivät uskaltaneet tästä puhua, sillä he eivät
enää epäilleet, että Gellért piispan ennustamat kovat koetuksen ajat
olivat saapuneet.

Kaikki oli muuttunut; kaikki. Hartaat uskovaiset jäivät pois
temppelistä tulta vartioimaan, mutta tilapäisuskoiset polvistuivat
siellä alttarin edessä, huomattavalla hartaudella lyöden rintoihinsa.
Kirkkojen ovien edessä maleksi vieraita, hehkuvakatseisia, peljättäviä
olentoja. Ulkoa kesäasunnoilta, majapaikoilta, kalastajamökkien luota
ja metsästäjien keskuudesta kuului kuhinaa ja suhinaa, ikäänkuin
mehiläisyhteiskunta valmistuisi parveilemaan. Yöaikaan kuului
tasangolta uhkaava äänten sorina. Tuomiokirkon tornista saattoi nähdä
salaperäisten varjojen kiitävän pusztalla vartiotulelta vartiotulelle.

Sen ohella saapui maalaiskirkkoherroilta yhtämittaa valituksia
kansanyllyttäjiä ja maata jakavia kiillottajia vastaan. Vieraita
henkilöitä kulki asunnolta asunnolle, viekkaita, iloisia vekkuleita,
jotka hyvin osasivat kansan kieltä. Viinileili kädessä ne tervehtivät
jokaista, puristivat palvelijainkin kättä ja lupasivat bellusilaisen
Valan nimessä uuden maanjaon ja vapaan metsästysoikeuden. Paikoin
bellusilaiset lähettiläät kokosivat kansan pappien maille ja
merkitsivät siellä tarkasti muistiin, kuinka paljon laidunta ja kuinka
monta auranalaa maata kukin vaati itselleen.

Samoinkuin toitottavat torvenäänet ilmoittavat myrskyn tuloa, samoin
rutenilaiselta rajalta saapuvat sanomat julistivat maan hurjaa
kuohuntaa. András ja Levente, ulkomailla maanpaossa olevat Arpádin
jälkeläiset, kokoavat armeijaa vuoristossa. He tulevat, he tulevat!
He peittävät taivaan liekkeihin ja pesevät verellä läänitykseksi
muuttuneen maan häpeän. He tuovat takaisin vanhan lain, vanhan maineen,
ja lakaisevat maasta vieraan roskan. Tulevat, hei tulevat!

Monet silmät kääntyivät pohjoiseen tutkien tien tomua ja monet kädet
tarttuivat miekan kahvaan.

Pari päivää sen jälkeen kuin Márton oli lähtenyt rajalle, alkoi
Marosvárin alapuolelle kokoontua suurin joukoin Tiszan seutulaisia ja
erdélyiläisiä herroja, jotka Vata oli kutsunut neuvotteluihin.

Kaikki tulivat suurin, asestetuin saattojoukoin, ja ennen pitkää
peittivät heidän telttansa kentän Marosin toisella puolella. Joka
päivä aamumessun jälkeen neuvottelivat herrat leirissään, hevosen
seljässä istuen. Heidän seurassaan oli pari linnanispaania ja useita
kuninkaan miehiä. Kiihkeä puheenkohina kuului silloin kaupunkiin, ja
usein näytti siltä kuin väittely kääntyisi veriseen yhteentörmäykseen
heidän välillään. Yhteen viikkoon he eivät voineetkaan päästä mihinkään
tulokseen, mutta sillä välin heidän lukunsa yhä lisääntyi. He odottivat
ratkaisevaa sanaa Gyulán pojilta ja Vata herralta, jotka huhun mukaan
jo olivat matkalla Marosvária kohti.

Päivällä häiritsi alituinen hevosenhirnunta ja torventoitotus
luostarien hiljaisuutta, yöllä taas laulu ja kanteleensoitto. Hyvää
Fülöp apottia suututtikin heidän käytöksensä, ja sunnuntaisaarnoissaan
hän jyrisevällä äänellä pauhasi viinistä juopuvia ja laululla
huvittelevia. Kun hän vielä puhui, kulki alttarin edessä seisovien
herrojen kesken tieto, että ulkona kirkon pihalla on nähtävänä
sellainen kurjenuntuvainen ratsu, jonka vertainen ei vielä koskaan
ollut juonut Marosin vettä. Tämän johdosta kaikki yksitellen poistuivat
kirkosta. Fülöp isä sisällä uhkasi leiriä Sodoman kohtalolla; herrat
taas ulkona sillä aikaa suurella ihastuksella taputtivat kaunista
ratsua kaulalle ja asiantuntevasti katselivat sen jalkoja.

— Ah, voi minua, — huusi silloin benediktiniläinen apotti pyhässä
vihassaan repäisten kaapunsa rinnalta kahtia, — voi minua, jonka
täytyy julistaa Jumalan sanaa sellaisille, jotka hevosia ja talleja
lukuunottamatta eivät ymmärrä mitään!

On huomattava, että Fülöp herra sanoi tämän latinaksi, hänen vieressään
polvistuva tulkki käänsi sen sitte, jotta kansa tietäisi, miksi pyhä
isä on vihoissaan.

Puheenaolevan kurjenkarvaisen ratsun seljässä istui sama bellusilainen
Vata, jota Tiszan herrat silloin kunnioittivat päällikkönään.

Arpád herttuain puolue leirissä vahvistui suuresti Vatan saavuttua.
Tämä sankari, järkevä ja kaikkien suosima suurherra vastasi yksinään
kokonaista sotajoukkoa. Hän oli ruskeakasvoinen, tulisilmäinen, hoikka,
kaunis mies. Hän oli horjumattoman rohkean miehen maineessa, mutta
osasi sen ohessa koristella puheensa kuin vain harvat kirkolliset
tohtorit. Neuvotteluissa hän aina säilytti leikillisen iloisuutensa,
silloinkin kun hänen vastustajansa kiukusta puhisivat. Hauskoilla sanan
parsillaan ja ratsastajaelämästä otetuilla sattuvilla vertauksillaan
hän voitti epäröivät puolelleen paremmin kuin toiset pitkällä
sanatulvallaan.

Koska hän suurherran arvostaan huolimatta puristi tavallistenkin
ihmisten kättä, joita hän sanoi unkarilaisiksi veriheimolaisikseen,
niin nuo köyhät ihmiset olivat valmiita menemään vaikka tuleen hänen
puolestaan.

Nyt odotettiin enää ainoastaan erdélyiläisiä unkarilaisia, Bajaa ja
Bajnaa leiriin. Oli itsestään selvä asia, että nuo jäykät Gyulán pojat
liittyvät Arpádeihin. He olivat jaloa Töhötöm päällikön verta eikä
heidän unkarilainen kopeutensa sallinut heidän herranaan kunnioittaa
venezialaista seikkailijaa, joka italialaisen mallin mukaan järjestetyn
palatsivallankumouksen avulla oli Istvánin henkivartijakapteenista
tullut Unkarin kuninkaaksi. He eivät koskaan alistuneet Péterin
alamaisiksi, vaan elivät, siitä alkaen kuin venezialainen painoi
päähänsä kruunun, vapaina herroina vuorillaan.

Suuri kiihtymys, joka silloin tulistutti ilmaa, ulotti pian laineensa
tuomiokapitulin kouluunkin. Eräs Marót niminen papinkokelas viritti
lauluharjoituksen jälkeen toveriensa suureksi ihastukseksi unkarilaisen
laulun. Joltakin kiertävältä laulajalta hän lienee oppinut laulun, joka
ylisti maanvalloittajia pakanoita. Kunnon laulumestari Walter suuttui
tästä jumalattomuudesta niin suuresti, että löi nuorukaista.

Türjen sukua olevan Marótin kuuma veri syöksähti silloin kasvoihin ja
hän iski viulunsa kappaleiksi kunnon laulumestarin päähän. Taszilló
rovasti masensi silloin säälimättömällä ankaruudella kapinoitsevan.
Hän ruoskitutti hänet verille ja suljetutti kirkon alla olevaan
tyrmään; samalla hän julistutti koulussa ja tuomiokapitulissa, että
unkarinkielinen puhelu (ritus gentium) ja kansanlaulujen laulaminen
(falsae fabulae rusticorum) oli ruoskimisen uhalla kielletty.

Tästä kaikesta ei Gellért piispa tietänyt mitään. Hän ei silloin
enää oikeastaan elänyt maallista elämää, vaan aamuun asti kestävissä
rukouksissa pyysi Herraa poistamaan kristinuskon nuorta laihoa uhkaavan
myrskyn.

Riitelevät herrat tulivat sitte odottamatta yksimieliseen päätökseen.
Saapui nimittäin leiriin luotettavia lähettiläitä, jotka toivat
kauhistuttavan sanoman: venezialainen Péter oli houkutellut ansaan
Bajan ja Bajnan ja hirttänyt Töhötömin jälkeläiset kuin jotkut
maantierosvot.

Tämän johdosta suuri melu yhtäkkiä taukosi; koko leiriin levisi
kuolemanhiljaisuus.

Bellusilainen Vata puhkesi kokouksessa ensiksi puhumaan. Ratsullaan
hän karautti leiripaikan keskelle, tempasi käteensä terävän, käyrän
miekkansa ja huusi jylisevällä äänellä:

— Venezialainen Péter ei ole minun kuninkaani. Jos täällä on yhtään
urosta, joka herranaan kunnioittaa isänmaatonta kulkuria, hän mitelköön
miekkaa kanssani.

Hän toisti kolme kertaa vaatimuksensa, mutta ispaanien ja suurherrain
joukosta ei yksikään silloin tunnustanut itseään kuninkaan mieheksi.

Toisena päivänä oli vain tyhjä leirin sija jäljellä kentällä. Yöllä
kiskoivat he irti telttapuunsa, ja aamulla tuo monen kirjava armeija
lähti liikkeelle ja kulki pohjoista kohti. Uhkaavasti kirkuen,
kiivaasti kiirehtien, matkallaan yhä uusia parvia itseensä liittäen
he muuttavien villihanhien tapaan kiidättivät Abaujta kohti, jossa jo
silloin veripunaisina loistivat Endrén ja Leventen leirin vartiotulet.

Mutta aamun sarastaessa rikkoi kaupungin hiljaisuuden kauhea tappelun
melske ja karjunta, ikäänkuin tuhat nälkäistä sutta taatelisi toisiaan
kaduilla. Sokean Becsin karitsoista teki noin sataviisikymmentä
kapinan, tappoi upseerinsa, karkasi kaupungista ja liittyi Vatan
poistuvaan joukkoon.

Iltapäivällä linnanmuurilta tähystelevät ihmiset näkivät mustia
savupatsaita pohjoisella ilmanrannalla.

— Tömpösin luostari palaa! — sanoivat he.

Sitte vasemmalla kädellä näkyi vielä yksi, oikealla kädellä kaksi
kaukaisempaa savupilveä. Jokainen pilvi merkitsi yhden kirkon häviötä.

Taszilló rovasti soitatti silloin kelloja kutsuakseen uskovaisia
nöyrään rukoukseen.

Mutta Gellért piispa ilmestyi odottamatta tuomiokapituliin ja
käski laittamaan kuntoon hänen matkavaununsa. Hän aikoi mennä
Székesfehérváriin kuninkaan puheille.

Silloin saapui Márton kaniikki Angyikan keralla.




II.


Iltamessun aikaan tapasi kaniikki tuomiokirkon edustalla Omodén.

— Pysähdy, herra, — sanoi ukko, — sillä sanon sinulle tärkeän uutisen.
Tiedä, että harhaileva soturi, jonka pehmitimme Harangodin rannalla,
ei ole mikään tavallinen saksalainen, vaan Marosvárin uusi ispaani.
Keven poikien kanssa kopeloimme läpikotaisin hänen satulalaukkunsa,
mutta emme löytäneet sieltä rahaa, vaan suuren sinetöidyn kirjeen
löysimme. Siinä on kirjoitettu, että tästä lähtien Diterik von Ramberg
on Marosvárin ispaani... Rouva Csanádin teini luki... Hän sanoi siinä
olevan Péter kuninkaan omakätisen nimikirjoituksenkin... Kun saimme
tämän tietää, juoksimme niin monelle haaralle kuin meitä oli miestä.
Mutta teini päästi saksalaisen ispaanin nuorista ja vei herran Sokean
Becsin luo. Becs herran leuka venyi pitkäksi, sillä hän oli varmasti
luullut itse tulevansa uudeksi ispaaniksi.

Omodé hyvästeli sitte lyhyesti kaniikin ja liittyi pariin nuoreen
mieheen, jotka hihkuen kompuroivat kadulla. Juopuneet miehet olivat
Sokean Becsin karitsoita. Kun suuri ispaani oli kuollut, ei kukaan
voinut pitää kurissa hänen henkivartijoitaan. He valtasivat Csanádin
viinikammion ja juopottelivat aamusta iltaan.

Meluavat miehet kulkivat eteenpäin, ja Márton jäi yksin hiljaiselle
kadulle. Yö oli musta ja lauha. Hän aikoi mennä tuomiokirkkoa kohti,
mutta lempeä, himmeä, punainen valo, joka loisti ispaanin palatsin
akkunasta, veti häntä puoleensa kuin yöperhosta. Márton pysähtyi kadun
varjoon ja katseli kauan akkunaa. Tiheän puurivin läpi voi nähdä osan
huonetta. Seiniä ja lakea peittivät punaiset verhot. Se mahtoi olla
hyvin pehmeä, tuoksuva naisen kammio.

Nyt kuului sieltä hiljaista, aivan hiljaista luutun näppäystä, sitte
lauloi matala naisääni hiljaa kuin uninen lintu olisi visertänyt. Sen,
joka elämässään kerrankin oli kuullut tämän verhotun, alakuloista
suloa täynnä olevan, kullalta heläjävän äänen, hänen täytyi tuntea
Angyikan ääni. Hän hyräili jotakin muodissa olevaa kreikkalaista
laulua, jossa oli puhe Lampsakosta. Niin paljon tukahdutettua tulta,
niin paljon kiihkeätä kaipausta, niin paljon toivotonta surumielisyyttä
oli laulussa kuin itse siinä syysilmassa, jota Márton huohottaen veti
keuhkoihinsa.

Polttava liekki leimahti silloin Mártonin sydämessä.

— Hän on minun, hän on minun, — mutisi hän, — elämäni hinnalla,
autuuteni hinnalla!

Muuan käsi laskeutui Mártonin olalle. Taszilló rovastin käsi.

— Jos näkösi pahentaa sinut, niin heitä pois silmäsi. Jos kuulosi
pahentaa sinut, niin vuodata lyijyä korviisi. Sillä totisesti sanon
minä sinulle: parempi on, että kadotat näkösi ja kuulosi, kuin että
avaat tien sieluusi pahalle.

       *       *       *       *       *

Kun tuomiokirkon kellot kajahtivat, kutsuakseen pyhään aamumessuun
uskovaisia, oli kirkon eteisessä seisovan suuren ristinmerkin alla
polvistuneena karvamekkoinen katuja.

Se oli Márton kaniikki. Jo puoliyöstä asti oli hän siinä ollut
polvistuneena. Siitä asti hän tuskin oli liikahtanut. Kasvonsa painoi
hän ristillä riippuvan Vapahtajan jalkoihin ja näytti hartaasti
rukoilevan.

Katumuksen oli hänelle määrännyt hänen rippi-isänsä, Taszilló rovasti.
Edellisenä iltana oli hän ripittänyt Mártonin ja kun oli saanut kuulla
Harangodin seikkailun yksityiskohdat, oli hän puhunut hänelle:

— Olet rikkonut, poikani, mutta rikoksesi annetaan anteeksi. Vaikka
tapoitkin ihmisen, älköön hänen verensä tulko sinun pääsi päälle. Sinut
riivasi ylpeyden perkele. Luovu pahasta, nöyryytä itsesi tomuun asti
totisen Jumalan edessä ja minä päästän sinut synnistäsi.

— Olkoon niin, isäni, — vastasi Márton.

— Kun huomenaamulla jumalanpalvelus päättyy, täydennät sinä
nöyryytyksesi uskovaisten kokouksen edessä, sen jälkeen minä puhdistan
sinut synnistä Herran ruumiilla...

— Kiitän, isäni.

Nyt hän oli polvistuneena siellä kirkon eteisessä. — Hän tahtoi
rukoilla, mutta ei voinut. Ristin juurellakin synnilliset harhakuvat
häntä kiusasivat. Oikeastaan ei hän tietänyt sitäkään, missä oli.
Hänestä tuntui siltä kuin hän loikoilisi pehmeällä pilvivuoteella
ja sielunsa sulaisi, häviäisi suloiseen ajatukseen. Uudelleen eli
hän mielikuvissaan yhteisen matkansa jokaisen yksityiskohdan, ja
muisteleminen hurmasi häntä. Hän suuteli puuristiä eikä tietänyt,
mitä huulillaan kosketti. Toisinaan heräsi hänen tajuntansa, ja hän
teki epätoivoisia ponnistuksia tempautuakseen irti horroksista. Pari
minuuttia hän käsittämättä mutisi rukouksen tuttuja sanoja, mutta
sitte hän taas vajosi sateenkaaren väreissä loistavaan, polttavaan ja
huumaavatuoksuiseen usvaan...

Jumalanpalvelus päättyi. Tuomiokapitulin papit vetäytyivät pitkässä
parittaisessa rivissä kirkon eteiseen. Etumaisena asteli rovasti
lyhytvartinen nahkaruoska kädessään. Taszilló herra laski kätensä
Mártonin olalle.

— Nouse ylös, poikani!

Márton nousi pystyyn ja katseli harhailevin silmin ympärilleen,
aivankuin olisi syvästä unesta poukahtanut hereille. Pappien takana
tungeskeli suuri lauma uskovaisia.

Taszilló rovasti suuteli silloin ruoskaa ja ojensi sen nuorelle
kaniikille.

— Nöyryytä itsesi Herran nimessä, hurskaiden veljiesi
sielunvirkistykseksi.

Márton otti vaistomaisesti ruoskan käteensä, kaksi kirkonpalvelijaa
riisui hänen mekkonsa, niin että hän seisoi vyöhön asti alastomana
ristin juurella.

Harhaileva katseensa tapasi tällöin kahdet ihmiskasvot. Toiset olivat
saksalaisen ispaanin, Diterikin kasvot, toiset Angyikan. Molempien
kasvoista tuijotti peljästynyt silmäpari kaniikkia. Sekä saksalainen
että Angyika tunsivat heti Mártonin, ja kumpikin sai nyt vasta tietää,
että pusztan uros oli pappismies. Saksalaisen kasvoilla kuvastui häpeää
ja halveksumista, tytön kasvot taas saattoi lumivalkeiksi tuskallinen
pettymys.

Kun Márton kaniikki näki edessään sen ainoan naisen, jota hän rakasti,
ja sen ainoan miehen, jota hän vihasi, hypisteli hän ruoskaa kädessään
ja heitti sen sitte Taszilló rovastin jalkojen eteen.

— En halua! — sanoi hän hiljaa.

Papit katsoivat kauhistuneina toisiinsa.

— Mitä sanot, poikani? — kysyi Taszilló synkän tyynesti.

— En halua! — toisti Márton, tällä kertaa jo kuuluvalla äänellä.

Kuolemanhiljaisuus syntyi eteisessä. Rovasti sulki hetkeksi silmänsä.
Sitte hän puhui kylmästi:

— Sitokaa kapinoitsija!

Kirkonpalvelijasta, joka hyökkäsi Mártonin kimppuun, tuntui siltä
kuin kauhea rautavasara iskisi häntä päähän, maailma musteni hänen
silmissään ja hän kaatui seljälleen eteisen lattiakivelle.

Márton seisoi ristin alla vyöhön asti alastomana, vihan vääntämin
huulin, uhmaavana ja raivokkaana, taisteluun ja kuolemaan valmiina.
Hänet voidaan taittaa, mutta ei taivuttaa. Hän oli hirvittävä kuin
viimeiseen ponnistukseen valmistuva petoeläin ja majesteetillinen kuin
pakanain sodanjumala.

— Älkää koskeko! — sanoi Taszilló rovasti. — Viekää tyrmään.

Márton huomasi, ettei kukaan aio kohottaa kättään häntä vastaan, ja hän
seurasi vapaaehtoisesti vanginvartijaa.




III.


Tuomiokirkon pääalttarin vierestä johtavat kapeat kiviportaat
alitemppeliin.

Sinne alas maan poveen on pystytetty alttari uuden uskon
murheellisimmalle mysteriolle, siellä on pyhän haudan kappeli. Pieni
lamppu taistelee ikuisia hämäryyttä vastaan; sen heikko valo tuikkii
yhtä toivottomasti kuin kuolevan ihmisen sielu. Matalan luolan mustassa
aukossa lepää Vapahtajan valkoinen kiviruumis. Kauhistuttavassa
yksinäisyydessään, hirvittävässä alastomuudessaan lepää Kainin poikien
surkuteltava uhri.

Alitemppelistä johtaa kapea kaarikattoinen käytävä tyrmäluoliin.

Kun rautaovi suljettiin Mártonin jälkeen, huomasi hän olevansa
pimeässä, ahtaassa kuopassa. Pyöröholvin muotoon hakatun kapean
kivikanavan päässä on ulkoilmaan vievä, rautaristikolla varustettu
aukko, jonka läpi vähän valoa tunkeutuu tyrmään.

Seinällä riippuu ristinpuu kuvaten Kristusta orjantappurakruunu
päässä. Kuva on karkea veistos, sen jäsenet ovat muodottomia, mutta
se kuvaa kauhistuttavalla todenmukaisuudella kuolevan ruumiin tuskaa,
jäykistyvien jänteiden viimeistä pingoitusta.

Kaniikki kulki edestakaisin ahtaiden seinien välissä kuin kuoppaan
pudonnut susi. Sekavat ajatukset ajoivat toisiaan takaa, mutta
myöhemmin hän ei enää muistanut mitään, sillä liikkeidensä
yksitoikkoisuus hänet täydelleen huumasi.

Kun häntä iltapäivällä alkoi vaivata ankara jano, kääntyi avain
rautaoven lukossa. Vanginvartija työnsi sisään päänsä.

— Kunnioitettava rovasti lähettää tämän kirjan sinulle.

— Anna juotavaa! — sanoi Márton.

— En anna. Ylihuomenaamuun saat olla syömättä ja juomatta. Jos siihen
mennessä kadut rikostasi ja tarpeellisella nöyryydellä otat vastaan
sinulle määrätyn rangaistuksen, saat juoda niin paljon kuin haluat.

Sen sanottuaan hän sulki oven ja poistui kumisevin askelin.

Márton otti kirjan käteensä. Se oli Jobin kirja. Hän avasi sen
umpimähkään ja alkoi lukea ääneen:

»Minun sieluni suuttuu elämästä; minun valitukseni minusta annan minä
olla: ja puhun minun sieluni murheessa:

»Sanon Jumalalle: älä minua tuomitse: anna minun tietää, minkätähden
sinä riitelet minun kanssani.

»Onko sinulla ilo siitä, ettäs väkivaltaa teet, ja hyljäät minun, joka
käsialas olen?

»Onko sinulla lihalliset silmät? eli katsotkos niinkuin ihminen katsoo?

»Onko sinun päiväs niinkuin ihmisen päivät? eli vuotes niinkuin ihmisen
vuodet?»

Siihen täytyi jättää lukeminen, kun tuli pimeä. Kaukaa — kuin pilvien
korkeudesta kuuluisi — kuului yövartijan laulu. Márton makasi maassa ja
kuuli oman rintansa raskaan läähätyksen.

Yhtäkkiä kuului ääntä mykässä yössä... Ulkopuolelta, maanalaisesta
käytävästä kuului laahustavia askeleita sekä köhimistä ja katkeraa
huokailemista... Nyt kuului kiivasta jyskytystä kaukaa jostakin maan
povesta kuin joku molemmilla nyrkeillään takoisi rautaovea.

— Antakaa juotavaa! Pyhän laupeuden nimessä antakaa juotavaa! — huuteli
naisen ääni kaukana.

Tuskallinen, murtunut miehen ääni vastasi:

— Kuka olet sinä janoinen sielu, joka Naso raukkaa kauhistutat?

— Olen Babó muori, ennustajanainen! — vastasi naisen ääni. — Tuhasta
katsoin tulevaisuutta eräälle tytölle, ja rovasti poltatti rintaani
kirkon tulisen avaimen ja raahasi tänne... Siitä saakka on minun
jano... Ah, kuinka janottaa! Piru vai aave, mikä tahansa olet,
siemauksesta vettä annan kurjan sieluni!

— Kirottu noita-akka, älä kiru! — huusi miehen ääni. — Hyvä Babó muori,
jos rakastat, niin ole hiljaa, — lisäsi hän rukoillen. — Älä kutsu
pahaa, sillä on puoliyö, ja silloin hän ratsastaa mustalla hevosella
kirkon ympärillä... Mustalla hevosella ratsastaa ilmassa, tunkeutuu
sisään joka akkunasta ja hakee katuvaa Naso raukkaa... Ylistetty olkoon
Jesus Kristus!

Márton kaniikki tiesi, kuka tuo katuja Naso oli. Hän oli Vendel niminen
käsityöläinen, joka kaksi vuotta takaperin kuristi vaimonsa. Csanád
ispaani tuomitsi puolisonsa murhaajan kuolemaan, mutta kun Vendeliä
vietiin hirtettäväksi, onnistui hänen päästä karkuun keihäsmiesten
käsistä ja paeta kirkkoon. Siitä asti maleksi hän kirkossa, jota hän
ei enää voinut jättää, jollei tahtonut joutua kiinni. Kun hän oli
suuresti laihtunut ja omituinen, suuri nenänsä oli melkein kasvanut
ulos päästä, sanoivat seurakuntalaiset häntä Nasoksi. Päivällä hänet
harvoin nähtiin, silloin hän tavallisesti kyyristeli jossakin nurkassa
kuin siili, mutta yöllä hänet valtasi suuri rauhattomuus, ja aamun
sarastukseen asti hän valitellen harhaili kirkossa.

Ennustajanainen hakkasi kiukkuisesti huutaen ovea, ja Naso milloin
itkevällä äänellä häntä tyynnytti, milloin äänekkäästi haukkui, mutta
siitä huolimatta hän järjettömien ihmisten itsepäisyydellä oleskeli
hänen ovensa edessä aamun koittoon asti.

Kun päivä valkeni, otti Márton jälleen käteensä pyhän kirjan.

»... sinä ajat minua takaa niinkuin jalopeura; ja taas ihmeellisesti
minun kanssani menet.

»Miksis minun annoit lähteä äitini kohdusta? joska minä olisin kuollut,
ettei yksikään silmä olisi minua nähnyt!

»Niin minä olisin kuin en olisikaan ollut, kannettu äitini kohdusta
hautaan.»

Kaksi viimeistä värssyä, ehkä valtavimman hätähuudon mikä milloinkaan
on synkästä maasta kohonnut loistavaa taivasta kohti, hän luki kahteen
kertaan.

Sitte laskeutui hän pitkälleen kivipenkille ja pysyi liikkumatta iltaan
asti.

Hämärän mukana laskeutui tyrmään musta, kylmä, toivoton alakuloisuus.
Mártonissa heräsi synkkä ajatus, että hän on jo kuollut. Ehkei hän
koskaan ole elänytkään, on vain uneksinut elämästä, noista muutamista
auringonpaisteisista päivistä, jotka vietti pusztalla. Ikuisesti on
hän makaava täällä mustassa arkussa, ikuiseen suruun ja yksinäisyyteen
jätettynä.

Jätettynä? Yhtäkkiä hänestä kauhukseen tuntui siltä, kuin tyrmän pyöreä
pieni akkuna olisi silmä, joka mittaamattomasta korkeudesta katsoo
hänen hautaansa. Kauhean välinpitämätön, tutkiva silmä, joka tunkeutuu
ytimiin ja ylimielisellä ivalla katselee hänen vääntelemistään.

Ja sydämensä loputtomassa katkeruudessa hän alkoi riidellä tuon
kauhean silmän kanssa, kuten kerran Job, ja viskasi sille tällaisia
sisällyksettömiä, kiroavia sanoja:

— Näen sinut, mutta en tunne sinua... Kenen olet sinä salaperäinen
silmä? Hiutuvalla, leimuavalla rakkaudella etsin sinua hirveässä
orpoudessani, mutta sinä pysyit minusta kaukana... Kaukaisten pilvien
takaa sinä vaanit minua kuin metsästäjä saalistaan... Minkälainen
saalis olen minä sinulle, sinä jousimies? Sinä annoit, sinun on
elämäni! Muuta ei minulla enää olekaan... Minä makaan edessäsi tomussa,
avaan edessäsi sieluni, sydämeni, kuten väijyksiin joutunut matkustaja
kukkaronsa, ja tyhjennän eteesi kaiken, mitä minussa on. Elämäni,
vapauteni, kaikki salaiset ajatukseni ovat sinun... Mitä vielä tahdot?
Etkö vieläkään kyllästy katselemaan minun kurjuuttani? Jo tiedän, mitä
tahdot: rakkauttani! Sitä en anna! Sinä voit minut musertaa, polkea
maahan, heittää ijankaikkiseen kadotukseen, mutta yhteen ainoaan et voi
minua pakottaa: sinua rakastamaan!

Kuuma veritulva syöksähti Mártonin päähän, sitte hän raivoavalla
riemuntunteella hypähti seisaalle. Kun hän seisoi siinä, tunsi hän
äkkiä, kuinka titaninen voima paisuttaa hänen jäseniään; hän alkaa
kasvaa, kohota — hartioillaan hajoittaa hautansa, hurjalla voimalla
horjuttaa temppelin perustuksen...

Kuohuvalla raivolla hyökkäsi hän rautaovea vasten ja alkoi jyskyttää
sitä nyrkeillään. Kun jo kätensä olivat verillä, lyyhistyi hän
pyörtyneenä kylmille kiville.

Kun hän pitkän ajan kuluttua tuli tuntoihinsa, oli hän kuulevinaan
kaukaista laulua. Tuhat syväsointuista miehen ääntä laulaa jotakin
ikivanhaa petshenegiläistä laulua, sitte tuhat sulosointuista naisen
ääntä jatkaa laulua... Niin paljon surullista kaipausta, niin
paljon liikuttavaa uskollisuutta ja rakkautta on laulussa kuin itse
petshenegikansan sielu siinä soisi... Ah, petshenegit! Ulkona vapaalla
pusztalla leiriytyvät monin tuhansin miehet ja naiset ja kaikki
ajattelevat uskollisella rakkaudella nuorta päällikköään... Tämä
mahtava rakkaus tulvaa pusztalle, kohisten lähestyy kaupunkia, virtaa
yli muurien, löytää, kohottaa, lämmittää, rohkaisee, tuudittaa uneen,
sulkee syliinsä nuoren päällikön...

— Márton!

Kaukainen ääni puhutteli häntä.

— Márton!

Kaniikki hypähti ylös ja aikoi huutaa, mutta hänen kuivasta kurkustaan
kuului vain käheä parahdus.

— Márton, minä, sinulle puhun, minä, Omodé palvelijasi. Seison akkunasi
luona... Toin viiniä! Tässä on pitkä kaisla, sen lasken alas luoksesi
ja juotan sinua... Riennä, ennenkuin vartija tulee tännepäin.

Kaniikki otti hampaidensa väliin kaislan pään ja joi pitkään.

— Missä ovat petshenegit? — kysyi hän sitte.

— Petshenegit? — ihmetteli Omodé. — Ne ovat ulkona pusztalla. Heitänkö
palan leipää alas?

— Ei tarvitse! Jos teet sen, mitä sanon, palkitsen sinut, Omodé.

— Kuuntelen, herra!

— Voisitko nyt pujahtaa ulos linnasta?

— Voisin koettaa, herra.

— Voisitko hankkia itsellesi ratsun?

Omodé tuumi vähän.

— Ehkä voisin varastaa ispaaninrouvan hevoslaumasta.

— Nelistä metsäleiriin... Älä säästä hevosta!

— Minkä sanoman vien petshenegaille?

— Alpár päällikköä pitävät papit vankina tuomiokirkon tyrmässä...
Jolleivät he vapauta häntä siksi, kunnes aamukaste kuivaa, niin
surbanimiehet leikatkoot tukkansa ja luokoot muistokummun veden
rannalle, sillä heidän päällikkönsä on kuollut. Tämä heille sano, älä
muuta!

— Se on tapahtuva, herra! — huusi ukko, jonka pakanallisten sanojen
kuuleminen saattoi jonkinlaiseen omituiseen, sotaiseen kiihkoon.

Omodé riensi pois, mutta Márton ojentautui suoraksi kivipenkillä ja
vaipui heti syvään uneen.




IV.


Kun aamun koittaessa kalpea valo tunkeutui rautaristikkoisen akkunan
läpi Mártonin tyrmään, kuului askeleita oven takaa, ja avain kiertyi
lukossa.

— Nouse ylös, Márton kaniikki, ja seuraa meitä, tuomariesi eteen!

Kaksi hihapaitaista kaniikkia odotti häntä oven takana ja muutamia
kirkon palvelijoita.

Hitain askelin, erikoisella juhlallisuudella hänet kuljetettiin
tuomiokirkkoon ja sieltä sakariston läpi tuomiokapitulin kokoussaliin.

Siellä olivat koolla tuomiokapitulin kaikki papit. Taszilló rovasti
kurinpitäjänä istui piispan istuimella, pitkän pöydän ympärillä
istuivat vihityt kaniikit. Nuoret täyttivät takaosan huonetta; oven
vieressä seisoi tuomiokapitulin pyöveli, Kuvrát, synkännäköinen
jättiläinen.

Kun Márton seisahtui rovastin eteen, levitti Taszilló molemmat kätensä.

— Oremus, fratres!

Hiljainen rukouksen humina täytti salin. Mutta Márton ei rukoillut,
vaan kuunteli terävästi akkunaa kohti, josta viileä aamu-ilma tulvasi
matalaan saliin.

Rovasti istahti uudestaan ja käänsi kasvonsa Mártonia kohti.

— Márton kaniikki, sinä olet raskaasti rikkonut Chrodegang piispan
sääntöjä vastaan.

Márton ei kiinnittänyt huomiotaan rovastiin. Hän sulki puoliksi
silmänsä, pidätti hengitystään... Nyt hän oikeastaan eli ja tunsi vain
rumpukalvollaan.

Äkkiä puna peitti hänen kasvonsa... Papit eivät kuulleet mitään, mutta
hän, pusztan ilveskorvainen poika, vainusi jo tuhannen sukulaisen
läsnäolon...

— Kadutko ja valitatko rikostasi? — kysyi rovasti.

Kaniikki ei vastannut. Kun rovasti toisti kysymyksensä, vastasi hän
tuimalla kärsimättömyydellä:

— En mitään kadu enkä paru!

Ne, jotka katselivat häntä, tuskin tunsivat häntä Márton kaniikiksi.
Heidän edessään seisoi Thonuzóban poika ylpeänä, kohotetuin päin,
huulilla halveksiva hymy. Ja papit havaitsivat nyt vasta, että Mártonin
vasemman korvan yläpuolella oli yksi hiussuortuva hopean valkoinen.
Kuitenkin oli kaksi päivää takaperin hänen tukkansa vielä kauttaaltaan
ruskea.

— Poikani, — sanoi Taszilló kylmän tyynenä, — isällinen
velvollisuutemme on pelastaa autuutesi pakanallisen ylpeytesi
purkauksilta. Minun sydämessäni ei ole mitään puolueellisuutta, ja
samalla mitalla, jolla mittaan sinulle, mittaan itselleni. Minussakaan
ei vain kerta ole leimahtanut liekkiin muinainen sotaisa ylpeys, mutta
silloin alistin nöyrästi hartiani ruoskan alle. Kuitenkin olen isäsi.

Kaniikki mittaili halveksivasti rovastia silmillään.

— Sopiikin sinulle piiska, — sanoi hän sitte, — koska olet koditon
ulkolainen. Mutta minä olen Thonuzóban poika!

Papit katsoivat kauhistaneina toisiinsa nämä uhkarohkeat sanat
kuullessaan.

— Kapinoiva, älä unohda, että seisot tuomariesi edessä! — sanoi
Taszilló herra kylmästi.

— Kuka täällä voi minut tuomita?

Rovasti nousi ylös paikaltaan.

— Minä, jolle Jumala on vallan antanut!

Hän ei vielä ollut lopettanut lausettaan, kun jylisevä torventoitotus
tärisytti aamu-ilmaa. Niin uhkaavasti, niin pelottavalla voimalla
pauhasi linnan alla Thonuzóban sotatorvi, kuin viisikymmentä
hurjistunutta metsähärkää olisi yhteen ääneen päästänyt
taistelukarjahduksen.

Papit säpsähtivät, mutta Márton kuljetti piirissä terävää katsettaan.
Ja silloin muistuivat hänen mieleensä pakolaisen tietäjän sanat:
Puszta tulee sinua hakemaan vastustamattomana, kauheana, jymisten kuin
kevättulva.

Katso, puszta on tullut poikaansa hakemaan.

— Ei teille, vaan minun käteeni on antanut vallan Jumala. Ja se, joka
kohottaa kätensä minua, Alpár päällikköä vastaan, saa sen elämällään
maksaa.

Kuolonhiljaisuus tuli saliin. Vasta jonkun ajan kuluttua puhkesi muuan
avoimen akkunan luona istuva vanha kaniikki puhumaan itkunsekaisella
äänellä:

— Voi herrani, Taszilló herrani, armottomat pakanat ovat piirittäneet
kaupungin.

Rovasti astui silloin akkunan luo, peljästyneet papit tungeksivat hänen
takanaan. Näky, joka heille aukeni, hyydytti veren heidän suonissaan.

Tuskin nuolenkantaman päässä muurin alla seisoivat petshenegiläiset
ratsumiehet pitkässä sotarintamassa. Hampaisiin asti asestettuina
kaikki, loistavassa sota-asussa, ylpeinä, komeina, pelättävinä. He
olivat taistelujärjestyksessä, aina joka seitsemännen ratsumiehen
perästä oli kahden askeleen väli. Vasen siipensä häipyi aamu-usvaan. He
istuivat liikkumattomina palmikkoharjaisten ratsujensa seljässä kuin
kuparipatsaat. Nyt kaikki kiinnittivät terävät silmänsä tuomiokapitulin
akkunaan. Nuolisuoran sotarintaman edessä seisoi pantterinnahkainen
sotapäällikkö, paljastettu miekka vasten polvea. Kukaan ei voinut
ymmärtää, kuinka petshenegit olivat huomaamatta päässeet linnan alle.
Sudennahkaiset airuet puhalsivat uudestaan keuhkojensa koko voimalla.

— Mitä tämä merkitsee? — kysyi Taszilló.

Kysymykseen antoi Sokea Becs vastauksen. Linnanpäällikkö ryntäsi
miekkaansa kalistellen saliin.

— Pyhä isäni, — sanoi hän, — uskottomat ovat piirittäneet kaupungin ja
vallanneet kuninkaan lautankin... En tiedä, mitä he päässään keittävät,
mutta jollemme hyvähyvyydellä heitä tyydytä, paistavat he illalla
silavaa Csanádin linnan hiilustalla.

— Ihminen, — sanoi silloin halveksivasti Taszilló herra, jossa nyt
leimahti liekkiin vanha sankarisydän, — pane pois miekka ja ota käteesi
värttinä. Vai istuvatko rajavartijat siivekkäillä ratsuilla, koska he
voivat lentää yli vahvojen linnanmuurien?

Linnanvartijan kasvot tulivat tulipunaisiksi.

— Herra, — sanoi hän, — jos tarvitaan, uhraan minä István kuninkaan
lain mukaan sielunikin pappien puolesta, mutta useaa tuhatta vaimoa
ja lasta en uhraa. Tiedä, että minulla on jäljellä kaikkiaan vain
satakuusikymmentä miestä ja niistäkin on viisikymmentä pakanaluopiota.
Luopiot, ovat vallanneet vesiportin, jolta he luihkivat pakanoille.
Uskon, että heitä enemmän miellyttää tuomiokirkon aarteet kuin
petshenegien nuolet.

— Mitä rajavartijat vaativat? — kysyi rovasti.

— Tässä on heidän neuvottelukirjansa, — puhui Becs ojentaen
kokoonkäännetyn pergamenttilehden Taszillólle. — Lue se, minä en kykene
siihen konstiin.

Sillä aikaa kuin rovasti levitti lehden, sanoi linnanvartija leveällä
suden naurulla:

— Enpä tiedä, kuinka kauan Begen rämeet ovat kasvattaneet
kirjoitustaitoisia tohtoreita.

Kirjelmän, ehkä hullunkurisimman neuvottelukirjan, joka koskaan
on mihinkään piiritettyyn linnaan lähetetty, oli kirjoittanut
ennenmainittu Ekese niminen teini. Hän oli kirjoittanut sen
soihdun valossa Csücsködin metsässä. Kun ei ollut käytettävissä
kirjoituspöytää, työskenteli hän nelinkontin seisovan surbanin
sotaisen seljän ääressä. Sankari petshenegi, joka silmää räpäyttämättä
oli monet kerrat ratsastanut viuhuvaan nuolisateeseen, oli sangen
kiihtynyt oudosta osastaan. Ylimykset kokoontuivat Ekesen ympärille
ja katselivat hartaalla uteliaisuudella, kuinka hän piirteli sangen
sukkelasti toisiinsa liittyviä, ohuita kirjaimia. Heidän taakseen
taas kokoontuivat ratsumiehet, ja suippokorvat ratsutkin ojentelivat
uteliaina kaulaansa.

Ekeseä miellytti yleinen mielenkiinto eikä hän säästänytkään vaivojaan.
Hän piirsi kauniita kiehkurakirjaimia ja maalasi isot alkukirjaimet
vyössään riippuvasta erityisestä tolposta turkinpunaisiksi.

Ja pakanain neuvottelukirja kuului seuraavasti:

Ylistetty olkoon Jesus Kristus! Me Kujdumin heimoa olevat hurskaat
kuninkaan rajavartijat tervehdimme täten Marosvárin pyhiä pappeja ja
ylimyksiä. Mutta koska tietoomme oli tullut, että meidän päällikköämme
ja herraamme, Thonuzóban poikaa Alpária pidetään kovassa vankeudessa,
päätimme keskenämme, että meidän herramme pääsköön vapaaksi. Siitä
syystä vaadimme teitä, oi te linnan pyhät papit ja ylimykset, ennen
aamukasteen kuivumista laskemaan Alpár herra kunniallisesti ulos
portista. Jos jätätte tämän tekemättä, lupaamme Jesus Kristus, Allah
ja Okkán jumalien nimessä: että käsissämme olevat kuusi pyhää pappia
hirtämme; item Marosvárin hävitämme emmekä jätä siihen kiveä kiven
päälle; item linnassa asuvien kaikensäätyisten miesten, naisten,
vanhuksien ja lasten veren vuodatamme; item Marosvárin pyhät papit
ja munkit, kuin myös kirkonpalvelijat hevosten hännissä revitämme.
— Annettu Csücsködin metsässä sijaitsevalla sota-asemallamme
Neitsyenpäivänä. Teitä tervehtivät kaikki hurskaat rajavartijat.
Tervehtikää toisianne pyhällä suutelolla. Terveiset kirjoitan minäkin,
Ekese kancellarius, minun omalla kädelläni. Herran Jesuksen Kristuksen
armo olkoon teidän kanssanne!

Kun Ekese oli lukenut kirjeensä petshenegeille, oli eräs ylimys tuonut
esille sen katsantokannan, että nuo monet terveiset ja Jesuksen
ylistykset ehkä voisi jättää pois.

— Kuinka voisi? — oli vihaisesti itsetunnossaan loukattu teini
kivahtanut. — Vai oletko milloinkaan nähnyt kirjettä, joka ei näin
alkaisi ja näin päättyisi?

Sillä välin Taszilló rovasti pääsi kirjeen loppuun.

— Onko totta, että pakanoilla on pappeja käsissään? — kysyi hän.

— Katso itse, Taszilló herra! — huusivat akkunan luona seisovat.

Sumu oli sillä välin haihtunut ja nyt saattoi nähdä eräälle taampana
olevalle kummulle, jolla kuusi kiireesti kyhättyä hirsipuuta törrötti
aamu-ilmassa. Joka puun alla seisoi yksi sidottu pappi. Kaniikit
tunsivat Borzvan kirkkoherran valkeat hiukset ja Varsányin papin
lihavan olennon. Muut neljä olivat Oroszlámosin kreikkalaisia munkkeja,
jotka rajavartijat yöllä olivat suurella kiireellä ajaneet ylös
vuoteiltaan. Vangit olivat nähtävästi jo tehneet tilin elämästään.
Yksi luki pää kumarassa rukoustaan, toinen tuijotti lumivalkein
kasvoin eteensä ja kolmas katsoi lähellä olevan marttyriuden toivossa
hartaudesta loistavin kasvoin pilviselle taivaalle...

Mutta linnan vartijat, joista useita oli avoimessa ovessa, eivät niin
erittäin hartaasti toivoneet marttyriuden seppelettä, vaan kiroillen
vaativat avaamaan linnan porttia.

— Missä on tuo petshenegiläinen herra, jota he meiltä vaativat? — kysyi
linnanpäällikkö päättävällä äänellä.

Useat papeista kiirehtivät näyttämään Mártonia. Sokea Becs kääntyi
kaniikkia kohti.

— Sinäkö olet Thonuzóban poika? — kysyi hän.

— Minä olen, — vastasi Márton.

Linnanpäällikkö ojensi silloin kätensä otsalleen ja sanoi
mahdollisimman ystävällisesti:

— Vapaa olet, herttua, ja saat mennä, minne tahdot. Ja jos sinulla
olisi palvelijoita ja juhtia linnassa, saat viedä nekin mukanasi.

— Minulla ei ole täällä ketään eikä mitään, — vastasi Márton synkästi.

Taszilló rovasti kääntyi Mártonia kohti, joka jo silloin seisoi ovella.

— Tyrmästä vapauduit, Márton, mutta Herran kädestä et voi vapautua.
Ovi, josta astut ulos linnasta, vie helvettiin!

— En huoli taivaasta, jos minun täytyy jakaa se sinun kanssasi,
— vastasi kaniikki. Teidän taivaassanne on vain saksalaisia ja
italialaisia. Mutta helvetissä on isäni yhdessä Arpád ruhtinaan ja
kaikkien unkarilaisten päällikköjen kanssa.

Sen sanottuaan hän käänsi rovastille selkänsä ja meni ulos. Mutta vielä
kadullekin hän kuuli kaniikkien äänekkään itkun, jolla he surivat
veljensä syntiinlankeemusta.

Kun Márton linnanpäällikön kera ehti portille, heittäytyi hänen eteensä
polvilleen eräs pappispukuinen nuorukainen, joka siellä odotti.

— Päällikkö, — sanoi hän rukoilevalla äänellä, — vie minut mukanasi
pusztalle!

Hän oli tuo Marót niminen pikku pappi, jota Taszilló herra oli
ruoskituttanut unkarilaisen laulun takia.

— Mukanani vien, — vastasi Márton.

Linnan raudoitettu portti sulkeutui jymähtäen Mártonin jälkeen.
Kaniikkia pyörrytti silmänräpäyksen ajan, ja hän nojautui muuria
vastaan... Aamutuuli hiveli hänen kasvojaan... Huikaisevassa
valovirrassa kylpi puszta hänen edessään... Tämä on vapautta!
Ympärillään tuhat nuorta sotilasta riemuitsi, tömisti... Tämä on elämää!

Haukkasilmäiset rajavartijat tunsivat heti päällikkönsä. Korvia
huumaavalla huudolla ja torventoitotuksella he tervehtivät nuorta
päällikköään, mutta heidän rivinsä vihollisen lähellä olon vuoksi eivät
hievahtaneetkaan.

Eräs vanha mies talutti pantterinnahkaisella satulaloimella ja
höyhentöyhdöllä varustetun ratsun kaniikin eteen. Márton laski kätensä
hevosen harjalle heittäytyäkseen satulaan, mutta sitte hän vähän
peräytyi ja katseli tarkasti eläintä.

Sysimusta, hentopäinen, hoikka, teräsjänteinen oli ratsu. Sen silmät
olivat tuliset ja viisaat kuin nuoren naisen. Ensi silmäyksellä näki,
että Eten jalo veri virtasi sen suonissa.

Ja kun Thonuzóban poika katseli ratsuaan, joka sirona ja ylpeänä,
vapaan pusztan vertauskuvana seisoi hänen edessään, tapahtui hänelle
omituinen seikka. Silmänsä, jotka isän kuolemasta saakka eivät olleet
osanneet itkeä, täyttyivät äkkiä kyynelillä, ja Márton syleili
äänekkäästi nyyhkyttäen ratsunsa kaulaa.

Linnan vallilla seisoi suurin joukoin surevia pappeja. He vetäytyivät
kokoon mustaksi laumaksi ja piilottaen kätensä kaapunsa hihoihin
katselivat vaieten poistuvaa sotajoukkoa. He saattoivat vielä nähdä,
kun ratsastajain rivit alkoivat murtua ja kun nelistävä joukko
puolikuun muotoisena ympäröi nuoren päällikkönsä.

Pitkässä, venyvässä kaaressa nelistävät petshenegit toistensa rinnalla,
hurjassa iloisuudessaan huudellen, satulassaan seisoen, keihästään
heitellen ja siepaten sen lennosta kiinni. Ne eivät olekaan ihmisiä,
vaan ratsastavia demoneita. Pauhaava aalto vyöryy pusztalla, ihmisten
intohimojen jättiläisaalto, joka kuljettaa voitonriemuisena mukanaan
kalpeata nuorukaista, pusztan kadonneeksi luultua ja jälleen löydettyä
poikaa. Maa järkkyy heidän allaan...

Ja nuorten kaniikkien joukossa, jotka kaikki olivat unkarilaisia,
ei vain yhden, ah, ei vain yhden sydäntä kalvanut kiihkeä kaipaus
pusztalle. He seisoivat vallilla kuin siipirikot linnut, jotka
katselevat aurinkoisessa ilmassa leijailevia tovereitaan.




V.


Omodé vaari istui ulkona Marosin rannalla ja katseli tarkkaavaisena
kuninkaan satamamiesten työtä. Sellaista ihmistä, joka ei itse juuri
tee työtä, ilahduttaa aina kovin, kun toinen ihminen melkein nääntyy
työstä. Missä taloa rakennettiin tai laivaa korjattiin, siellä Omodé
vetelehti tuntikausia hoputtaen miehiä ja jakaen heille hyödyllisiä
neuvoja.

Satamamiehet laskivat juuri jotenkin suurta venettä vesille.
Vene sullottiin täyteen naisten telttoja, mattoja, ruokakoreja,
viiniastioita ja pitkävartisia keihäitä.

Eräs satamaystävä sanoi Omodélle, että ispaanin leskirouva hankkiutuu
matkalle. Kun rajavartijat olivat nousseet kapinaan, ei rouva Csanád
enää tuntenut itseään turvalliseksi palatsissaan, vaan tahtoi
mennä tyttärineen Székesfehérváriin odottaakseen kuninkaan hovissa
pakanamyrskyn ohimenoa. Omodé sai satamamieheltä tietää naisten
matkasuunnitelman yksityiskohdat: he kulkevat laivalla Bödin satamaan
asti, sieltä taas Csongrádin linnanispaanin suojeluksen alaisina
jatkavat ratsain matkaansa kohti Fehérvária.

Diterik herra, uusi saksalainen ispaani liittyi myös naisten matkaan.
Saksalainen oli jo tullut huomaamaan, ettei hänellä ollut mitään
tekemistä Csanádvárissa. Kuningas voi tehdä hänet ispaaniksi, mutta ei
voinut antaa hänelle ispaanin valtaa. Sokea Becskään ei hänestä suuria
välittänyt, linnan tuittupäiset vartijat taas aina riitelivät hänen
kanssaan ja ivailivat häntä. Csanád vainajan karitsoista oli sangen
hullunkurista, että heitä tahtoo komentaa sellainen mies, joka ei edes
ymmärrä heidän puhettaan.

Keskipäivän rinnassa rouva Csanádin asestetut palvelijat kantoivat
rautavöisiä arkkuja laivaan. Omodé tuli silloin sangen levottomaksi.

— Viedään Csanádin aarteita!

Suurestikaan vaivaamatta aivojaan, äkkiä kuin jonkun korkeamman voiman
kuiskauksesta valmistui hänen päässään rohkea seikkailusuunnitelma:
Viisikymmentä päättäväistä petshenegiä kulkee salaa Marosin yli, pääsee
ratsuja vaihtamalla laivan edelle ja vastapäätä Gyümölcsénymetsää
valtaa nahkasäkeillä uiskennellen Tiszan. Jolleivät anasta laivaa
naisineen, kultineen, eivät ole oikeita petshenegejä.

Hurskaat benediktiniläis-isät odottivat sinä päivänä turhaan Omodéta
päivälliselle; siihen aikaan vanha katuja jo tallusti syömättä ja
juomatta kohti petshenegipusztaa. Hän ei muuten mielellään käynyt
jalkaisin, mutta tällä kertaa hän väsähtämättömällä innolla nosteli
ruojujaan.

Harangodin korkeassa kaislikossa näki Omodé ratsastavan nuorukaisen;
nuorukainen tuli hiljaa ajaen häntä vastaan. Istumisesta tunsi
hänet petshenegiksi. Ukko luihkasi, mutta ratsastaja katosi äkkiä
kaislikkoon, kuin maa olisi hänet niellyt. Omodé tunkeutui silloin
myöskin kaislikkoon ja varovasti hiipien eteenpäin löysi pian
nuorukaisen. Petshenegi kyyristeli pienessä kuopassa ja hevonen makasi
hänen vieressään liikkumatta, kaula pitkällä; jollei se toisinaan olisi
hännällään huiskinut kärpäsiä, olisi sitä luullut kuolleeksi.

— Näen sinut, vekkuli, näen! — huusi Omodé.

Nuorukainen hypähti jaloilleen ja naurahti hämillään.

— Sinäkö se olet, Kocsobur vaari? Sinuapa juuri haenkin!

— Minuako?

Nuorukainen istahti silloin Omodén suureksi ihmeeksi nurmelle ja veti
nopeasti saappaat jalastaan. Kummastakin putosi kaksi välkkyvää rahaa.

— Nämä lähettää Alpár päällikkö sinulle, Kocsobur vaari.

Kun Omodé tuli vakuutetuksi, että kaikki neljä rahaa olivat kultaisia
byzantineja, huudahti hän iloissaan, ja huutonsa kajahti kaislikon läpi
kuin vanhan oriin hirnunta.

— Ylistetty olkoon Herran nimi! — huusi Omodé. — Kas, siinä nähdään,
mikä ero on petshenegiläisen päällikön ja somogyilaisen sikopaimenen
pojan välillä.

(Somogyilaisella sikopaimenen pojalla hän tarkoitti Ekeseä, tuota
tunnotonta velallistaan, joka ei kahdenkaan vuoden kuluttua tahtonut
maksaa velkaansa.)

Kun nuorukainen sai tietää, että ukko pyrki kohti leiriä, tarjosi
hän vieraanvaraisesti hänelle hevosensa takapuolta, eikä Omodé kauan
siekaillutkaan, vaan kapusi hänen taakseen ratsulle.

— Mikä on nimesi? — kysyi ystävällisesti ukko.

— Etkö siis tiedä? Kuitenkin olemme vanhoja hyviä tuttavia.

— En koskaan ennen ole nähnyt poskiasi, poikani!

— Eikö mitä! Olenhan minä se paimen, jonka suvaitsit lyödä alas
hevosen seljästä silloin kuin Alpár herran kera lähetystönä tulitte
ylimysrouvan luo.

— Vaikka pääni olisi kirjelaatikko, en silloinkaan voisi muistaa
kaikkia niitä, jotka eläissäni jo olen satulasta pudottanut, —
kerskaili Omodé.

— Mutta jos olisimme käyneet nyrkkisille, et olisi niin helposti
minusta suoriutunut, sanoi nuorukainen.

— Enkö? Nuorempana huvittelin bulgarialaisessa vuoristossa siten, että
nyrkilläni kaasin karhuja.

— Bulgarialainen karhu ei liene petshenegin veroinen, — vastasi
nuorukainen.

— Halkee petsheneginkin kallo, jos hyvään paikkaan osaa mies.

— Sopiiko koettaa?

— Mielelläni koetan.

He astuivat alas seljästä ja asettuivat toisiaan vastaan. Ratsu katseli
ihmetellen ja mielenkiinnolla heitä. Omodé ei juuri voinut käyttää
lävistettyä oikeata kättään, mutta hän luotti kuitenkin itseensä, koska
lapsesta saakka oli vasuri.

— Voimme alkaa, poikani, — sanoi hän.

Sen sanottuaan hän iski petshenegiä nenälle, jotta tämän silmissä
leimahti punainen, sininen ja viheriä liekki.

— Ei ollut huonosti, — puhui nuorukainen.

Silloin osasi hän Omodéta leukaperiin, ja ukko sylki paikalla yhden
syömähampaan suustaan.

— Paikalle sattui, — puhui Omodé.

Hyvän aikaa he mukiloivat toisiaan lausuen hyväksyviä sanoja jokaisesta
osuvasta iskusta. Kummankin nenästä vuosi jo verta. Vihdoin petshenegi
sai sellaisen iskun mahan tienoille, että kellahti seljälleen nurmelle.

Kun hän taas kompuroi pystyyn, sanoi hän vilpittömän kunnioittavalla
äänellä:

— Näen, pyhä isäni, että kykenet tähänkin!

Sitte he istuivat taas ratsaille ja jatkoivat hyvässä sovussa
matkaansa, rakentavalla ja opettavalla keskustelulla lyhentäen matkaa.

— En vieläkään tiedä, mikä on nimesi, poikani, — puhui vanhus.

— Bozdurgán on nimeni.

— Bozdurgán on kaunis nimi, mutta ei hyvä nimi,

— Miksi ei hyvä?

— Koska se on pakanallisella tulella annettu sinulle eikä vihityllä
vedellä.

— Kuitenkin minut on kerran kastettukin, kun päällikkö vainaja ajoi
tuhannen meitä Marosin veteen. Jonkun sangen korean nimen he silloin
antoivat minulle, mutta olon sen todella jo unohtanut, sillä siitä on
pitkä aika kulunut.

— Siinä olet tehnyt huonosti, poikani! Sillä tiedä, että tuomiopäivänä
Jesus Kristus on seisova paratiisin portilla ja huutava järjestyksessä
kristittyjä nimeltä. Mutta se, joka ei heti hyppää esiin, kun hänen
nimensä huudetaan, saa mennä gehennaan. Mutta kuinka sinä nyt voit
hypätä esiin, kun et edes tiedä, mikä on nimesi?

Bozdurgán mietiskeli ison aikaa. Sitten hän sanoi:

— Onko totta, että Kristus on oikeampi kuin vanha jumala?

— Kun minä niin sanon, voit uskoa! — sanoi Omodé syvän vakaumuksen
äänellä.

— Mistä sinä tiedät sen?

— Olen sen kokenut ja kerron sinulle, että sinäkin siitä viisastuisit.
Soturiaikanani, kun uskoni vielä oli heikko, rupesi hevoseni kerran
ontumaan. Hyvä on! sanoin, nyt siis saan tietää, kumpi on oikea jumala.
Menin ensin erään loitsuvaimon luo, jotta tämä vanhan tavan mukaan
lukisi kipusanat ja parantaisi ratsuni. Hän lukikin ja minä maksoin
hänelle majavan nahan, totta kyllä, vain kesänahan. Mutta tosiaankaan
ei vanha jumala parantanut hevostani. Silloin menin sitte vanhan erakon
luo, joka asui Keveä vastapäätä metsässä. Ensin hän ei tahtonut lukea
rukousta hevoseni puolesta, mutta kun häntä vähän kovistin, luki hän
kuitenkin. Ja hänen rukouksensa kuului näin: »Kun herramme Kristus
meni aasin seljässä Jerusalemiin, rupesi hänen aasinsa ontumaan. Sen
näki Neitsyt Maaria. Hän lausui silloin nämä sanat: Poikani Jesus
Kristus, ratsusi ontuu. Kristus kuuli hänen sanansa ja lausui: Minun
rakas vanhempani, äitini! Se ontuu, koska sen jalka niukahti. — Minun
rakas poikani Jesus Kristus, käsken sinun pyhällä maineellasi ja sinun
tahdollasi, että sinun ratsusi paranisi.» Näin rukoili ukko, ja toisena
päivänä oli hevoseni jalka terve. Hirtettäköön minut metsänlaitaan,
jollei näin tapahtunut! Päätä nyt itse, Bozdurgán, kumpi jumala on
oikea jumala.

Sellaista hyödyllistä ja virkistävää puhelua ylläpitäen he saapuivat
suurkedolle, josta jo näkivät petshenegimetsään asti. Kedolla muuan
ratsumies tuli heitä vastaan.

— Kas, sieltä tulee Ekese, laulaja! — huusi Bozdurgán.

— Mistä lienee varastanut ratsun? — ihmetteli Omodé. Laulaja tunsi
heidät ja ohjasi hevosensa heitä kohden. Hämmästyksekseen Omodé pani
merkille, kuinka Jumala oli hänen velallistaan vienyt eteenpäin. Hän
istui kauniin, kiiltävän ratsun seljässä, jalassaan oli uudet saappaat,
hartioillaan rasvattu nahkavaippa, jollaista ratsumiehet siihen aikaan
käyttivät sadetta vastaan. Satulareppunsakin hän oli hyvin täyttänyt,
ja satulannupin vieressä kelletti paksumahainen leili.

Pomojen tapaan laski Ekese kätensä lanteille ja mittaili ylpeästi
Omodéta.

— Hei sinä, — sanoi hän sitte, — hyvä, että tapasin sinut täällä!
Tunnetko tietä Csongorádiin päin? Voiko nykyään kahlata poikki
Körtvélyesin järven?

— Voi, kohti suurta tammea. Mutta mitä sinä teet Csongorádissa?

— Csongorádin ispaanille on syntynyt poika, ja minä tulen sen
ristikummiksi, — sanoi Ekese. Sitte kannusti hän hevostaan ja hyvästiä
heittämättä nelisti tiehensä.

Entä koska annat rahani? — huusi Omodé hänen jälkeensä.

Mutta Ekese oli jo kaukana silloin.

— Hävytön valhe! — ärjäisi Omodé. — Hänkö tulisi Csongorádin ispaanin
kummiksi? Onko edes sellaista nylkyriä Csongorádissa, joka ottaisi
kummiksi tuon laulajalurjuksen? Jos rakastat minua, Bozdurgán, anna
tänne hevosesi rientääkseni hänen jälkeensä! Pyhän Benedekin nimessä
sanon, talvikintaat laitan itselleni hänen nahastaan.

Bozdurgán oli hyvä poika, mutta hän oli petshenegi. Ja petshenegi antaa
mieluummin lainaksi vaimonsa kuin hevosensa.

Kun he saapuivat metsään, valtasi Omodén suuri tyytymättömyys. Hän
huomasi jo selvästi, että matkansa oli turha. Petshenegit eivät
tarvinneet hänen tietojaan; koirankorvat olivat jo vainunneet, että
rouva Csanád vei Tiszalle ispaanin aarteet. Siitäkin oli ukko varma,
ettei Ekese rientänyt Csongorádiin, vaan Bödin satamaan. Petshenegit
lähettivät hänet vakoilemaan.




VI.


Seruzád rouva pukeutui teltassa. Teltta oli täynnä palvelijattaria.
Rozvita, vaalea lombardialaistyttö suori hopeakammalla rouvan hiuksia,
jotka paksuissa, mustissa suortuvissa taipuivat tytön valkoisessa
kädessä. Muuan unkarilainen orjavaimo oli polvillaan maassa ja piti
Seruzádin edessä pyöreää teräskuvastinta. Pieni petshenegiläinen
palvelustyttö makasi vatsallaan matolla ja maalasi pieniä punaisia
puolikuita ylimysrouvan varpaiden kynsiin. Vaatteita hoitava tyttö piti
sillävälin jo valmiina kullankeltaista silkkipukua, jonka ylimysrouva
aikoi ottaa ylleen.

Seruzádin pukeutuminen oli muulloin palvelijattarien kova taitavuuden
koetus; ylimysnainen oli kiivasluontoinen ja mitättömästä asiasta
rankaisi säälimättömästi tyttöjään. Tyttöjen rouva — ankarannäköinen
vanha ämmä — seisoi nytkin ruoska kädessä teltan perällä. Mutta tänään
oli beke-rouva huomattavan hyvällä tuulella. Tosin ei hän paljon
puhellut, mutta kuunteli Rozvitaa hiljaisesti hymyillen, ja hänen
hymynsä kuvastui kaikkien palvelijattarien kasvoilla kuin auringonvalo
pusztan lammikossa.

Kun vallasrouva oli hyvällä tuulella, oli hänen tapana sanoa vaalealle
tytölle: Puhu, Rozvita! Ja Rozvita alkoi silloin hyristä kuin
ampiainen; hän kertoi miellyttäviä, sukkelia ja värikkäitä juttuja;
hänen äänensä oli pehmeä kuin viulun kielen värähdys. Mutta siitä
huolimatta ei tyttö ollut typerä. Hän tiesi aina, millä voisi kutittaa
Seruzádin korvia.

Nyt hän puhui Alpár päälliköstä.

— Solakka kuin koivu, vahva kuin tammi on meidän nuori, kaunis
päällikkömme. Hänen silmänsä ovat surulliset, suunsa vaitelias,
kasvonsa kalpeat. — Alpár, ah, Alpár.

Seruzád keskeytti Rozvitan.

— Toinen puoli hänen päästään on harmaantunut. Oletko nähnyt?

— Pitkinä talvi-iltoina harmaantuvat miehen hiukset, jollei naisen käsi
niitä silitä...

— Olet hupsu, Rozvita! Minkälaista pukua käyttää päällikkö?

— Hänellä on näädännahkainen nuttu, rautapanssari, haukansiipi hatussa,
— visersi tyttö.

Tällä hetkellä kuului voimakasta hevosenhirnuntaa teltan edustalta.
Hirnunnan kuullessaan kaikki palvelijattaret purskahtivat nauruun.

— Miksi nauroitte? — kysyi Seruzád.

— Luvallasi sanoen, vallasrouva, — vastasi Rozvita, — on nauramisen
aihetta, kun karhu hirnuu. Sillä se, jonka äänen kuulit, vallasrouvani,
ei ole rehellinen hevonen, vaan sama saapasvarsikurkkuinen pappi, jonka
Alpár päällikkö kerran toi leiriimme.

Tytöillä oli hyvät korvat. Todellakin Omodé hirnui juuri. Ukko näki
joukon naisia kaivolla ja tervehti heitä äänekkäällä pilallaan.

— Kutsukaa sisään saapasvarsikurkkuinen, — sanoi Seruzád, — ja antakaa
hänelle kannu keitettyä viiniä. Saanpa nähdä, kuka teistä kykenee
karhua tanssittamaan.

Aina leikinhaluisia tyttöjä miellytti nähtävästi suuresti rouvansa
käsky.

Omodé astui sisään telttaan ja kohteliaasti toivotti heille pax
vobiscum'ia. Kun hän näki nuo monet hyvätuuliset naiset, ymmärsi hän
heti, mistä nuorasta tässä on vedettävä. Viekkaalla nöyryydellä hän
kyyristyi oven viereen.

— Puhu hänelle, Jaksa, — kehotti Seruzád vaatevartijaa.

— Pyhä mies, vallasrouva haluaa ottaa sinut palvelukseensa.

— Hyvä herra on minun nykyinen herrani, — vastasi Omodé, — eikä vielä
ole aikani täytetty hänen luonaan.

— Onko herrasi hyvä?

— Palvelijalle on paras herra se, jota vähän näkee. Minä en vielä
koskaan ole nähnyt herraani, sillä hän on Pyhä Benedek.

— Paljonko herrasi maksaa palkkaa? — kysyi Rozvita.

— Hän maksaa viikottain kahdella paastopäivällä ja kahdella
ruoskimisella, — vastasi Omodén sijasta vaatevartija.

— Meillä voisit saada vaikka kaksi kertaa niin paljon palkkaa, pyhä
mies.

Omodé pudisti päätään.

— En halua sellaiseen paikkaan, jossa tamma heittää lasson oriin
kaulaan.

Nyt puuttui Seruzád puheeseen.

— Jos liittyisit meihin, pappi, antaisin sinulle puolisoksi jonkun
palvelustytöistäni.

Pieni kynsien maalaaja kirkaisi iloisessa peljästyksessään.

— Hillitse itsesi, pieni varsa, — sanoi Omodé hänelle ylimielisesti, —
ei sinua valjasteta.

— Kenet heistä valitseisit? — kysyi vallasrouva. — Tahdotko Rozvitan?

— Älä pane pahaksi sanojani, armollinen rouva, — vastasi katuja, —
sinun tyttösi muoto on kovin hymyilevä, mutta meillä sanotaan: luimua
hevosta ja hymyilevää naista ei pidä uskoa.

— Pyhä mies ottaa aina hevosista esimerkkejä, — sanoi Jaksa. — Hän
näkyy enemmän oleskelleen hevosruuhen kuin kirjahyllyn ääressä.

— Ehkei hän olekaan pappi, vaan hevosvaras. — arveli kynsien maalaaja.

— Sellainen pappi, joka uhraa varastetun hevosen Okkán jumalalle, —
lisäsi vaatevartija.

Kuinka olikaan, tämä huomautus sapetti Omodéta.

— Jos varastaisinkin hevosen, — sanoi hän vihoissaan, — en tosiaankaan
uhraisi sitä sinun pirun epäjumalallesi, vaan Pentti herralleni.

— Vallasrouvani, — puhui Rozvita, — minäkin tiedän tähän sopivan
hevosvertauksen: Huonoja tapoja saa vanhakin hevonen, jollei sitä
pidetä kurissa.

Sekä kynsien maalaaja että Rozvita saivat sillä välin työnsä valmiiksi.
Pieni tyttö veti sitte helmillä koristetut, punaiset tohvelit
vallasrouvan jalkaan; Seruzád nousi sitte ylös ja laski ruskean,
kauniin käsivartensa Rozvitan marmorivalkealle olalle.

— Soljet! — sanoi hän.

Lombardialaistyttö kiinnitti hänen käsivarteensa kultaiset soljet ja
suuteli samalla rohkealla imartelulla rouvan käsivartta.

— Et voi sanoa, etten olisi hyvä emäntä sinulle, — lausui Seruzád
Rozvitalle. — Aioin hankkia sinulle miehen, mutta sinä et kelpaa
saapasvarsikurkkuisellekaan. Nyt saat mennä järven rannalle ja sanoa
villihanhille: tervehdin teitä, sisareni, minäkin pysyin tyttönä!

Vallasrouva kääntyi taas Omodén puoleen:

— Mitä sanoisit Jaksasta, pappi? Naisitko hänet?

Omodé mittaili halveksivasti silmillään kauniin Jaksan solakkaa
vartaloa.

— Hänkin on vain sellainen suriseva rukki! — sanoi hän sitte.

Naiset purskahtivat kaikki nauramaan, paitsi Jaksa, joka laski
liukkaan kielensä valloilleen ja maalasi hänet maan tasalle. Ukko
kuunteli huvikseen tytön pärinää; vaikkei Jaksa jättänyt hänelle
senkään vertaa kunniaa, kuin on venettä vetävällä hevosella, tuntui
se Omodésta kuitenkin ainoastaan siltä kuin selkäänsä olisi suomittu
heinänkorsilla. Sillä aikaa Rozvita otti teltan seinällä riippuvan
kolmikielisen kanteleen ja säesti hauskasti Jaksan suunpieksemistä.

Vihdoin Seruzád kädenliikkeellä saattoi tytöt vaikenemaan.

— Kovin vaativainen olet, pappi; huomaanpa: jos pääsi halkaistaisiin,
ei milloinkaan löydettäisi mieltymystäsi. Sano nyt heti, mitä vikoja
huomaat tytöissäni.

— Ei kyllä ole sopivaa, että hurskaselämäinen mies vaivaa päätään
sellaisilla turhuuksilla, — vastasi Omodé, — mutta jos kerran puukko
on jo kurkullani, niin mitäpä kieltäisin: todella vähän välitän
tytöistäsi, vallasrouva. Älä pane pahaksesi sanojani, kun väitän, että
jos nainen on hyvä, olkoon hän hyvä monessa asiassa. Sinun tyttösi ovat
omiaan vain viehättämään miehen silmiä; mutta päivän vanhaa varsaa ei
yksikään heistä kykenisi tuomaan kotiin laitumelta, vehnäsäkkiä taas ei
yhdenkään hartiat kestäisi.

Kun Omodé huomasi, etteivät sanansa herättäneet mieltymystä Seruzádin
sydämessä, jatkoi hän puheen lankaa liukaskielisellä kohteliaalla
tavalla halventaen tyttöjä, jotta siten viekkaasti saisi ylistää
Seruzádin uljasta kauneutta.

— Tosiaankin sanon, naiseenkin nähden on karjuva tiikeri toista kuin
naukuva kissa. Mutta sittenkin on moni mies samanlainen kuin lapsi,
joka on pyydystänyt perhosen eikä vaihtaisi sitä kurkeenkaan. Onpa
minun Alpár herranikin sellainen.

Omodé, joka tahtoi esittää naisille vain mieltäkiinnittäviä juoruja, ei
aavistanutkaan astuneensa pettävälle pohjalle.

— Minkälaisen perhosen on Alpár herra pyydystänyt? — kysyi Seruzád,
jonka otsaan ilmestyi syvä, lyhyt uurre.

Telttaan tuli haudan hiljaisuus. Tytöt katsoivat kauhistuneina
toisiinsa. Mutta Omodé ei vielä tuntenut tarpeeksi ylimysrouvaa, vaan
jatkoi viattomasti pakinaansa:

— Konstantinopolista pyrähti tänne hänen perhosensa. Kun näin
heidät yhdessä pusztalla, johtui mieleeni vanha laulu: Lammas,
vuohi kultainen: pian on pesä yhteinen. — Ja tänäänkin tuli sama
laulu mieleeni, kun tapasin Ekesen, jonka suurherra oli lähettänyt
perhosjahtiin...

Omodé katkaisi äkkiä puheensa, katsoi Seruzádiin ja toivoi, ettei olisi
ollenkaan puhunut: olisi ennemmin purrut poikki kielensä!

Vallasrouva seisoi hänen edessään, vähän kumarassa, värisevin jäntein
kuin hyppyyn valmistuva pantteri. Kasvonsa olivat kauhean hurjat ja
kauniit.

— Vielä sana, lausu vielä sana, — sanoi hän syvällä äänellä, — ja
käteesi annan niin paljon kultarahoja kuin sinulla on hampaita!

Mutta kuinka Omodé olisi voinut puhua! Jos jokainen kaisla pusztalla
olisi ollut kullasta ja jokainen lammikko täynnä timantteja ja nämä
kaikki olisi hänelle tarjottu, ei hän silloinkaan olisi puhunut
enempää. Nelinkontin ryömi hän ulos teltan ovesta, hiljaa ja nöyränä
kuin syksyinen kärpänen.

— Rozvita! — vihlaisi Seruzád vihaisesti kuin haavoitettu haukka.

Lombardialaistyttö heittäytyi maahan ja painoi kasvonsa vallasrouvan
jalkoja vasten.

— Rozvita!... Puhuiko pappi totta?

— Valehteli, vallasrouvani. Pyhän Veronikan huivin kautta vannon, että
hän valehteli! Hän olisi valehtelija sittenkin, vaikka olisi syntynyt
mykkänä!

— Rozvital Onko pappi hullu?

— Järjetön kerjäläinen, vallasrouva, sellainen likainen houkkio, joka
kulkee luikkien pusztalla ja jota lapset heittävät kuralla.

— Rozvita! Olenko minä ruma?

— Vihassasikin olet ylhäisen kaunis kuin raivoava meri, rouvani, —
sanoi lombardialaistyttö. Sitte hän lisäsi italialaisella viekkaudella:
— Mutta kun hymyilet, rouva, silloin olet vastustamaton ja viehättävä
kuin nuori aurinko, kun se nousee Ligurion pyhän lahden yläpuolelle.

Ja Seruzád hymyili — värisevin huulin.




VII.


Karánin laaksossa majailevat mustat petshenegit eivät tahtoneet
totella naista, vaan erosivat siitä syystä kaksi vuotta takaperin
kulta-armeijasta. Mutta kun kuulivat sanoman, että Thonuzóban poika
istuu Begen päällikköteltassa, lähettivät he kiireesti lähettiläitä
hänelle alamaisuuttaan osoittamaan. Hajallaan maassa majailevat
petshenegit osoittivat taikauskoista kunnioitusta Thonuzóban nimeä
kohtaan; hänen suvustaan he odottivat petshenegien vanhan vapauden
uudelleen luojaa. Lähettiläät toivat verona Alpárille mustan ratsun
sekä sen lisäksi metsästysaseita ja Sebesin viiniä. Kun oli sovittu
toinen toisensa kanssa, vannoivat mustat petshenegit uskollisuudenvalan
päällikölle, ikivanhan tavan mukaan kastaen miekkansa teurastetun
koiran vereen.

Illalla päällikkö kutsui lähettiläät vieraiksi telttaansa.
Kulta-armeijan ylimysten lisäksi oli siellä Seruzádkin ainoana
naisvieraana. Kulta-armeijalaiset ja mustat, jotka vielä äskettäin
olivat keihäänkärjellä ajaneet toisiaan takaa pusztalla, joivat nyt
paljon uuden ystävyyden kunniaksi. Alpár ei juonut juuri mitään
eikä puhunut paljoa. Suuripartaiset herrat tuumivat, että nuoren
päällikkönsä käytös sopii hyvin hänen arvolleen, ja muistelivat, että
suuri Thonuzóbakin, vaikka suosi iloisia ihmisiä, itse kuitenkin aina
oli kohtuullinen ja harvapuheinen.

Aterian lopulla toi Rozvita viisi orjatyttöä telttaan.
Lombardialaistyttö toi kanteleen, neljä tyttöä pienen käsirummun, yksi
taas kilisevät rautapalikat.

Seruzád nousi silloin paikaltaan ja kääntyen Alpárin puoleen kumarsi
sulavasti ja syvään.

— Herrani, — sanoi hän, — jollei sinulla ole mitään sitä vastaan,
tanssii palvelijattaresi sinulle nyt miekkatanssin.

Petshenegiherrat vaihtoivat paljon puhuvia katseita ja seurasivat sitte
jännittyneen tarkkaavaisina Seruzádin jokaista liikettä.

Miekkatanssia, rakkauden ja verenjanon kuvaannollista mysteriota
tanssivat vallasnaiset vain hyvin harvoin julkisesti. Voittoisain
sotien jälkeen, kun koko heimokunnan innostus oli kohonnut
mielettömyyteen asti, sattui kyllä, että yksityiset naiset sillä tavoin
toivat ilmi intohimoisen riemunsa, mutta se sankari, jonka edessä he
tanssivat, sai pitää tätä naisen ehdottoman alistuvaisuuden todisteena.

Seruzád irroitti vyönsä, Rozvita taas laskeutui polvilleen ja veti
rouvansa jalasta punaiset tohvelit.

Seruzád seisoi hymyillen ja kohotetuin päin, mutta kalpein kasvoin
herrain edessä; oikeassa kädessään hänellä oli kapeateräinen, käyrä
miekka, jonka kärki kosketti mattoa.

Nyt äännähtivät rummut. Kuului sellainen merkillinen, rytmillinen
kumina, kuin kaukana laukkaa vien ratsujen kavioiden alla puszta
jymisisi. Rautapalikkain kilinä taas muistutti kaukaa kuuluvaa
miekankalinaa. Tähän soinnuttomaan sekaääneen yhtyi yksiääninen,
valittava, mutta kuitenkin verta kiihottava laulu, jota Rozvita säesti
kanteleellaan.

Miekka piirsi säkenöivän kaaren ja pysähtyi rouvan pään yläpuolelle, ja
Seruzád kosketti sen kärkeä vasemman käden sormella.

Seruzád liikahti. Juhlallisen, oudon arvokkaasti, pehmein, pitkin
askelin hän kulki ympäri telttapalatsia. Ja terävä säilä säkenöi
salamannopeissa kaarissa hänen ympärillään. Niin omituinen oli näky,
kuin satumaisen nopea hopeakäärme leikkisi pantterin kanssa.

Rummut pärisivät yhä voimakkaammin ja nopeammassa tahdissa.
Toisinaan Rozvita löi kädellään kannelta ja jäljitteli äänellään
petshenegisoturien sotahuutoa.

Seruzád pysähtyi nyt maton keskikohdalle. Miekka kiersi viuhuen
ilmassa muodostaen leveän hopealautasen rouvan pään yläpuolelle.
Rouvan lanteet pysyivät liikkumatta, mutta hartiat joutuivat hitaasti
aaltoavaan liikkeeseen. Hän oli kuin nuori puu, joka taistelee ankaraa
myrskytuulta vastaan. Hänen kasvonsa tulivat tulipunaisiksi, silmänsä
olivat puoleksi suljetut ja huulensa värisivät hampaiden ympärillä,
ikäänkuin tanssi tuottaisi hänelle tuskaa.

Herrat eivät silloin enää hillinneet kuohuvaa vertaan; he taputtivat
käsiään tahdissa, huudahtelivat ja juopuivat omasta hurjuudestaan.

Nyt vaikeni yhtäkkiä soitto ja melu. Seruzádin polvet taipuivat; rouva
heittäytyi maahan. Miekan kahva oli Alpárin sylissä, kärki naisen
povella. Seruzádin hehkuvat, janoiset silmät hakivat eläimellisellä
alistuvaisuudella Alpárin katsetta. Mutta päällikkö ei katsonut häntä
silmiin, vaan nyökäytti päätään.

— On kylliksi huviteltu! — sanoi hän hiljaa.

Nuoren päällikön verta poltti sama tuli kuin muidenkin petshenegien.
Hänen tarvitsi vain avata sydämeensä rakennetut sulut, jotta heti
pääsisivät vapaiksi kaikki nuo huimat ja runolliset taipumukset, jotka
ainaisessa keväthurmauksessa pitivät kangastavien pusztain poikia.
Vapaiden nuorukaisten kansakunta tunsi vain kaksi arvokasta asiaa
elämässä: sotamaineen ja rakkauden. Alpárin sielu janosi kiihkeästi
kumpaakin uuden elämänsä korkeimpana päämääränä. Tätä naista hän
ei kuitenkaan halunnut. Hänen kaunis ruumiinsa, joka tuskallisesti
vetosi häneen ja itseään tarjoten huohotti hänen edessään, johti hänen
mieleensä toisen naisen, jonka ominainen, hieno sulous jo aikoja
sitte oli vienyt nuoren barbarin sydämen ja järjen. Se toinen oli nyt
matkalla kuninkaan leiriin. Sen, joka tahtoi häntä seurata, täytyi
rynnätä halki tuli- ja verimeren. Tämä ajatus teki Zenóbian kuvan
vieläkin lumoavammaksi, kiihottavammaksi, vastustamattomammaksi.

Ja samalla kuin hänen sydämensä myrskyisästi sykki, viittasi nuori
päällikkö itämaalaisten itsehillitsemiskyvyllä näöltään tyynenä mustien
petshenegien päämiehen luokseen.

— Kuinka monta jousimiestä voitte asettaa satulaan?

— Meitä on kolmekymmentä joukkoa, suurherrani, kussakin joukossa
seitsemänkymmentä ratsua.

Teltassa vallitsi haudan hiljaisuus. Herrat katsoivat jännitetyllä
tarkkaavaisuudella Alpárin kasvoja. Nuori päällikkö kääntyi silloin
Hurtoba serdarin puoleen.

— Puhalla pyhään torveen, — sanoi hän mielenliikutuksesta värisevällä
äänellä.

Ukko hypähti säihkyvin silmin ylös matolta.

— Keitä vastaan menemme, päällikkö?

— Vieläkö kysyt? Tonavan takana Arpádin pojat taistelevat
uusi-uskolaisia vastaan...




VIII.


Pari päivää myöhemmin, varhain aamulla soi Csanádvárin hälyytyskello
kutsuen linnan muureille asestetun väen. Vieläpä kaniikitkin menivät
sinne ruostunut kypäri päässä, peitsi ja kirves kädessä.

Petshenegit kulkivat muutaman nuolenkantaman päässä linnan muurilta
poikki Marosin. Kun Sokea Becs tuli selville heidän aikeistaan, oli hän
heti varma, ettei linnaa uhkaa vaara. Kun nuo ratsastajakansakunnat
lähtivät sotaan, pidättäytyivät he ankarasti kaikista tarpeettomista
kahakoista. Jotenkin iso ratsujoukko seisahtui kyllä vastapäätä
linnaa porttia tarkastamaan, mutta pääjoukko ei ollut näkevinäänkään
marosvárilaisia, vaan kulki tulisella kiireellä virran yli. Yksityiset
joukot heittäytyivät torventoitotuksen kajahtaessa nuolisuorissa
riveissä virran keltaiseen veteen.

Ylimeno tapahtui sangen hyvässä järjestyksessä, mikä ei olekaan
ihmeteltävää, koska sota-aikana näiden joukkojen keskuudessa pieninkin
hairahdus rangaistiin kuolemalla. Muuten petshenegien sotajoukko näytti
sangen suurelta. Petshenegit, samoinkuin vanhat unkarilaisetkin,
kuljettivat aina mukanaan sotaan monta vararatsua ja kuormajuhtaa.
Yhden jousimiehen osalle tuli kahdeksan, jopa kymmenenkin hevosta, ja
vain siten he saattoivat kulkea sillä satumaisella nopeudella, joka
oli heidän sotamenestyksensä pääedellytys. Nelistäessään vihollisen
alueella he aina kulkivat nopeammin kuin sanoma heistä.

Linnan muureilla seisovien pappien kesken syntyi äkkiä liikettä.

— Siinä on päällikkö!

Alpár ratsasti ylimysten pikku joukon edessä, hevosenhännällä
varustetun kultakeihään alla. Hän oli kyllä jotenkin kaukana
linnasta, hänen musta ratsunsa näytti suuren etäisyyden takia tuskin
kahta vaaksaa korkeammalta, mutta ilma oli kirkas ja papit voivat
erottaa päällikön vaatteetkin. Lyhyt nahkaturkki oli heitetty
hänen hartioilleen, sen alla oli hopealangoista kudottu paita.
Soopelinnahkaisen lakin syrjään oli pistetty haukansiipi.

Kun päällikkö saman päivän aamuna jätti hyvästi Begen leiriin jäävän
vartiojoukon, astui ylimysrouva Seruzád hänen luokseen ja solmi
punaisia nauhoja hänen ratsunsa harjaan. Samalla hän siunasi hevosta
hiljaisella äänellä, niin ettei kukaan muu kuin Alpár sitä kuullut.

Seruzádin siunaus kuului näin:

— Nauhoja sidon, onneatuottavia punaisia nauhoja harjaasi... Vie,
hevoseni, vie mennessäsi nuori päällikköni ja palaa hänen kanssaan...
Kun taisteluun menet, hevoseni, lentäköön kauhu edelläsi yökönsiivin,
älköötkä kavioisi jäljissä korpit nähkö nälkää... Kultasaaliin painosta
kitiskööt ympärilläsi kuormarattaat ja kahlehditut orjat kulkekoot
perässäsi itkien... Ja vaikka tuhat orjaa ottaisikin isäntäsi: Seruzád
pysyy hänen uskollisimpana orjanaan... Ja jos hän löytää naisen,
joka on Seruzádia kauniimpi: Seruzád omin käsin repii siltä sydämen
rinnasta...

Sillä välin kulki pääjoukko virran yli.

Mustien petshenegien muodostama jälkijoukko lähestyi nuolia
kuljettavine hevosineen. Alpár päällikkö heitti viimeisen silmäyksen
kaupungin tornia kohti ja kuluneiden vuosien muistot tulivat
silloin vielä kerran hänen mieleensä. Latinaisten virsien ainainen
yksitoikkoisuus, kirkon ummehtuneessa hämärässä leijaileva pyhäsavu,
Vapahtajan vääntynyt, verinen ruumis, karkeat pyhimysten kuvat, joiden
edessä hän yökausia tuskaisena vääntelehti, mietiskelyt, kuumeiset
kaipaukset, synkät mielentilat, kuumeiset tajuttomuuden hetket, sitte
saatanan kauhea irvikuva, joka aina vaani synkän munkkikopin hämärässä:
kaikki nämä olivat pitkän, synkän unen kuvia, joita hän ei enää
tahtonut muistella.

Tuhannen miehen äänen kaikuva huuto kuului hänen korvaansa. Mustat
petshenegit tervehtivät nuorta päällikköään. Ja kun Alpár katseli
kiiltäväkarvaisilla ratsuilla istuvia nuoria miehiä, joita hurmasi
heidän kiivaasti sykkivä verensä, kannusti hänkin hevostaan ja kiiti
kotkana pitkin tasankoa.

Vielä ei ollut häipynyt jälkijoukon jäljessä kiirivä tomupilvi, kun
yksinäinen ratsastaja ilmestyi linnan muurin alle. Se oli Omodé.

Kun petshenegit lähestyivät kaupunkia, juoksi ukko ulos kaupungista
luostarin laitumelle viedäkseen varmaan talteen niityllä syövän
ratsunsa. Onnekseen hän löysikin Belzebubin. Nyt olisi hän voinut
viedä sen kaupunkiin, mutta ei vienyt. Hän ratsasti pienessä ympyrässä
katsellen milloin kaupungin porttia, milloin poistuvia pakanoita.

Fülöp apotti, joka benediktiniläistensä kanssa seisoi linnan muurilla,
tunsi katujan.

— Poikani, Omodé, — huusi hyvä apotti, — tule pian linnaan! Jos ehkä
sentakia ajaisit siellä ulkona, että haluat marttyriuden seppelettä,
niin hillitse pyhää intoasi, sillä minä sanon sinulle: sinun aikasi ei
ole vielä tullut?

— En voi tulla nyt linnaan, — vastasi Omodé, — sillä minulla on
asiaa Marosin tuolle puolelle. Siellä muuan mies on minulle velkaa
kaksitoista denaria.

— Voi, poikani Omodé, — huusi Fülöp herra, — älä seuraa Judaksen
esimerkkiä, joka rahasta myi Jesuksen!

Ukko pani kovin pahakseen Judakseen vertaamisen. Loukkaantuneella
äänellä hän huusi:

— Uskon, etten aivan ilman kunniaa ole jo kilvoitellut saatanaa
vastaan, ja jos kuitenkin kerran vähän horjahdan, niin ei sentähden
heti tarvitse minua korpiksi kuvata!

Näin hän huusi ja löi ohjasten perillä Belzebubia niskaan. Belzebub
hirnahti riemusta ja nelisti herroineen sinne, minne omakin halu veti:
petshenegiratsujen jälkeen.






NELJÄS KIRJA




I.


Äiti Tuulen vanhin poika, Puhuri kuningas heräsi sinisessä
silkkiteltassaan, joka oli pystytetty Sinivuoren huipulle, ja katsoi
ulos laumaansa. Todellakin, nuo korpinselkäiset, kultavatsaiset
pilvikäärmeet kuljeskelivat hajallaan ilmassa. Muutamat majailivat
Gyümölcsény-metsán yläpuolella, toinen lauma taas oli laitumella Botvan
suon puolessa. Puhuri herra istahti silloin ratsulleen, heilutti
ajoruoskaansa ja vihaisesti kirkuen alkoi koota kelvotonta laumaansa.
Kun hän laukkasi Zalánin entisen valtakunnan, Ondin maan yli, nelisti
alhaalla hulmuavaharjainen hevoslauma kilpaa hänen kanssaan. Mutta
Tonavan takana tervehti unkarilaisten pyhä metsä, Bakony, ilman
kuningasta pilviin kaikuvalla, pelottavan voimakkaalla riemuhymnillä.
Jokainen puu soitti kuin jättiläiskanteleen kieli.

       *       *       *       *       *

Bakonyin suurella vainiolla, Veszprémin laaksossa kohoaa naisluostari,
jonka István kuningas rakennutti kreikkalaisia nunnia varten.

Monikattoisen, synkän rakennuksen edustalla olevalle aukeamalle
on asettunut suuri joukko ihmisiä. Joukko uusi-uskolaisia, jotka
piileksivät kapinoivia vanha-uskolaisia. He eivät näytä ihmisiltä, vaan
paremmin rääsyihin pukeutuneilta aaveilta.

Kurjuus mursi heidän voimansa, ainainen kauhu väänsi heidän kasvonsa.
Heidän joukossaan on vapisevia, kumaraan painuneita vanhuksia.
Luurangoiksi laihtuneita, tylsäkatseisia nuorukaisia. Naisten
irvikuvia, jotka likistävät laihaa rintaansa vastaan rääsyisiä
kapaloita. Koko joukko on kalpea ja eloton kuin kuiva lehtikasa, jonka
raivoava tuulispää on lakaissut kokoon etäisessä metsänkolkassa.

Muuten on tuskin ainoatakaan unkarilaista heidän joukossaan. Heidän
pellavainen tai punainen tukkansa, paksu nenänsä ja huokoinen
hipiänsä osoittaa, että he ovat muukalaisia siirtolaisia. Kaupunkien
porvareita, käsityöläisiä, pappien palvelijoita ja kymmenysten
kokoojia. Jo viikkoja he ovat eläneet ahdistetun petolauman kurjaa
elämää. Kokonaisen kansakunnan raivoava viha ahdistaa heitä. Metsien
ja soiden läpi he ovat karanneet päästäkseen kirotun maan rajan yli,
mutta aina he ovat tavanneet uusia metsiä ja soita edessään. Unestaan
herättää heidät hirveiden ahdistajien hujrá-huuto. Muutamia heistä
ahdistajat saavat kiinni ja repivät kappaleiksi, muut juoksevat eri
suuntiin ja harhailevat yksikseen metsässä, kunnes tapaavat uuden
pakolaisjoukon. Nyt joutuivat he tänne. Liikkumattomina kuin kadotetut
sielut tulevaisen maailman porstuassa he istuvat yhdessä ryhmässä ja
katselevat hämärtyvää taivasta. Ylhäällä veripunaisella taivaanlaella
kerääntyy sysimustia pilviä yhteen. Ikäänkuin demoniset ratsastajat
nelistäisivät liehuvaharjaisilla hevosilla...

Karkulaiset odottivat iltaista leivän jakoa. Heidän tylsän
uneliaisuutensa karkoittivat äkkiä kauhistavat äänet: hevosten
kavionkapse ja aseenkalina... Pian he kuitenkin rauhoittuivat, kun
huomasivat saksalaisten soturien saapuvan luostarin eteen.

Ratsastajia lienee ollut satakunta. Heidän joukossaan oli kaksikymmentä
kokonaan rautaan puettua miestä, ulkomailta tänne kulkeutuneita
senlaatuisia herrasseikkailijoita, jotka itseään nimittivät ritareiksi.
He ajoivat partakuonoisilla, raskailla sotaratsuilla. Eivät ainoastaan
miehet, vaan hevosetkin olivat haarniskaan puetut. Ritareita seurasivat
aseenkantajat ja jousipalvelijat. Muutamat ratsupalvelijoista kantoivat
verisiä pakanain päitä keihäidensä kärjessä.

Osaston päällikkö oli tuimakatseinen, leveäharteinen jäntterä
saksalainen, jolla oli kultaketjut kaulassa ja joka nähtävästi nautti
suurta kunnioitusta toveriensa puolelta. Hänen nimensä oli Kunrát ja
hän oli István kuninkaan suosituimman saksalaisen, kuuluisan ja mainion
kreivi Wencelinin poika. Kunrát herran vasemmalla puolella ja vähän
taaempana ratsasti pitkä, kaunis mies: Diterik herra, saksalainen
ispaani.

Herrat laskeutuivat satulasta luostarin edustalla ja astuivat sitte
kolisevin askelin kaarikattoiseen käytävään.

— Ruokaa pyhän ristin sotureille, viiniä kauniiden naisten
suojelijoille! — huusi Kunrát herra.

Mieshenkilö ei muulloin saanut astua naisluostarin kynnyksen yli, mutta
ainaisen kauhistuksen päivinä abbedissa hellitti paljon ankaruudestaan
ja otti kohteliaalla vieraanvaraisuudella vastaan ritarit aina, kun
ne tänne joutuivat. Komáromin luona leiriytyvä Péter kuningas lähetti
taajaan sellaisia joukkoja Bakonyiin pitämään silmällä luostareita.

Kaksi mustapukuista naista otti ritarit vastaan. Toinen oli päänunna,
toinen Csanádin leski. Kun Péter kuningas jätti Székesfehérvárin
pystyttääkseen leirin Komáromin edustalle, ei rouva Csanád tuntenut
itseään enää turvalliseksi kuninkaan kaupungissa, jonka asukkaat
kallistuivat vahvasti Arpádien puolelle.

Suurrouva haki siis turvaa heimolaistensa, kreikkalaisten nunnien luota.

— Tervehdin teitä, hurskaat ritarit! — puhui abbedissa.— Mitä uutta
Tonavalta?

— Tonavalla on kaikki rauhallista, — vastasi Kunrát herra, — ja niin
kauan kuin pyhän Yrjön palvelijat eivät laske miekkaa kädestään, eivät
kaljupäiset pakanat uitakaan hevosiaan Tonavan yli.

— Pyhä Yrjö vahvistakoon kätenne, — sanoi päänunna.

Nyt puuttui puheeseen Diterik herra, rouva Csanádin puoleen kääntyen.

— Ja missä on tyttäresi, hurskas Zenóbia? Toin hänelle ritarilahjan
Tonavalta.

Ispaaninrouvan sijasta vastasi päänunna.

— Zenóbia on kuollut! — sanoi hän kuivasti.

— Kuollut?

— Niin, miehiin nähden.

— Hän rupesi nunnaksi?

Päänunna nyökkäsi päällään.

— Hänen äitinsä suositti häntä Pyhälle Neitsyelle, ja Pyhä Neitsyt
kuuli Zenóbian valan.

— Me elämme niin vaikeita aikoja, — lisäsi rouva Csanád, — että
ylhäisten ihmisten tulee yhdistää rukouksensa kansan kanssa, jotta
siten kentiesi voisimme poistaa Herran vihan.

Diterik herran kasvot synkistyivät. Häntä ei miellyttänyt kuulemansa.
Kun hän matkusti yhdessä naisten kanssa Marosvárista Székesfehérváriin,
miellytti Zenóbia häntä suuresti ylhäisen käytöksensä takia, ja sen
jälkeenkin hän oli usein ajatellut tyttöä.

— Minkälaisen lahjan toit Tonavalta? — kysyi päänunna, joka kaiken
jumalisen olemuksensa ohella oli sangen utelias nainen.

— Saimme kaislikossa kiinni kuusi petshenegiläistä vakoojaa, ja niiden
kaljut päät toin mukanani.

Abbedissa hymyili.

— Pyhä neitsyt antoi aseillenne menestystä!

Mutta Csanádin leski peljästyi petsheneginimen kuullessaan.

— Olisit ennemmin tuonut lohikäärmeen hampaan kuin petshenegin pään,
— huusi hän. — Tunnen petshenegit ja olen varma, että saatoit meidät
siten suureen vaaraan.

Kunrát herra naurahti äänekkäästi.

— Suurrouva, — sanoi hän, — sinä et paljon luota pyhän Yrjön
palvelijain urhoollisuuteen, jos luulet, että pakanat joskuskaan
voisivat tulla Tonavan yli. Pakanat, jotka nutistimme, olivat muuten
Marosin sotajoukoista ja ne hävittävät nykyään Tiszan seutuja.
Jolleivät he lentävällä rasvalla voitele ratsujaan, menee heiltä
ainakin kolme päivää, ennenkuin ehtivät Tonavalle.

Tässä silmänräpäyksessä puhui outo ääni, joka herätti holviseinien
kaiun:

— Marosin sotajoukko on jo kaksi päivää takaperin kulkenut Tonavan yli
ja tänä aamuna polttanut Pannonhalman linnan.

Syvä hiljaisuus seurasi näitä sanoja. Eräs kauhean ruma mies polvistui
ovella. Hänet oli äsken tukasta taluttaen tuonut sisään muuan
saksalainen keihäsmies.

— Mistä olet saanut kynsiisi tämän metsähiiden? — kysyi Kunrát herra.

— Suurherrani, — sanoi vanki, suudellen kiveä, jolla polvistui, —
jos haluat tietää, kuka olen, sanon itse. Suosiollisella luvallasi
pyydän sanoa: minä en ole metsähiisi, vaan harras kristitty ja nimeni
on Viulu-Ekese. Jos marosvárilainen suurrouva ei pitäisi arvolleen
sopimattomana muistaa köyhää palvelijaansa, silloin hän voisi sanoa,
että puhun totta. Ja niin voisi sanoa kristittyjen ritarien helmikin,
jumalaa pelkäävä ja sodassa hirmuinen Diterik herra...

— Ei tämä miesraukka ole meille tuntematon, — puhui rouva Csanád.
— Csongorádin luona hän kapinoivia pakanoita paeten liittyi meidän
seuraamme ja Székesfehérváriin saakka huvitti meitä monenkaltaisella
taitavuudellaan.

— Tuletko sinä Pannonhalmasta? — kysyi Kunrát herra.

— Tulen, suurherra. Tänä aamuna vielä olivat luostarin pyhät isät minun
herrojani, mutta nyt ei Pannonhalmassa ole enää luostaria eikä pappia
ja minä tulin isännättömäksi palvelijaksi. Minä olen ainoa ihminen,
joka Pyhän Benedekin merkillisestä armosta pääsin hengissä linnasta.
Henki kurkussa kiiruhdin tänne. Kun näin palvelijasi, juoksin heitä
pakoon, koska sokeassa pelossani luulin heidänkin olevan jumalattomia
pakanoita...

— Irvikuva, — sanoi Kunrát herra, — raahaan sinut hevosen hännässä
Pannonhalman luo, ja jos linna on pystyssä, vedätän hohtimilla
valehtelevan kielesi suusta.

— Elämäni on kädessäsi, — vastasi Ekese.

— Kuinka voit sanoa, että pakanat ovat kulkeneet Tonavan yli, kun tänä
aamuna sain tietää heidän olevan vasta Tiszan varrella?

— Suurherrani, — sanoi Ekese, — nopeasti ratsastaa petshenegi!
Nopeammin kuin maineensa!

— Ja kuinka he olisivat yhtenä päivänä voineet valloittaa urhoollisten
benediktiniläisten lujan linnan?

— He eivät, sitä väkirynnäköllä valloittaneet, vaan petoksella. Kuulin
heidän keskustelunsa, kun he pitivät voittojuomingeita savuavilla
raunioilla, ja tiedän, että pirullinen juoni oli syntynyt erään Omodé
nimisen papin päässä, joka pappi pakanain seurassa kiertelee maata.
Jumalasta luopunut Omodé puki papin pukuun noin viisikymmentä pakanaa,
— vaatteita heillä oli runsaasti, sillä ovathan he Marosista Bakonyiin
asti ryöstäneet jokaisen kirkon, — sitte he inhottavalla mylvinällä
matkien hurskaiden pyhiinvaeltajien laulua marssivat linnaan. Urheat
benediktiniläiset avasivat portin mielellään, koska luulivat niiden
olevan pakenevia veljiään... Silloin sitte syntyi kauhea kahakka...
Valepapit valtasivat portin ja satimeen joutuneiden susien tavoin
riehuivat, kunnes toverinsa tulivat avuksi piilopaikoistaan... Niin
tapahtui Pannonhalman hävitys. Omodé lurjus sai kahakassa kelpo iskun
päähänsä eräältä hurskaalta taistelijalta, mutta kemuissa hän taas jo
hurjalla ilolla tanssi kuolintanssia. Mutta olen vakuutettu, että hän
helvetissä on kiehuva eri kattilassa...

Kunrát herra oli mies, joka ei tällaisen kauhean sanomankaan kuultuaan
menettänyt malttiaan.

— Hei, on siis yhtä luostaria vähemmän maailmassa, — sanoi hän. — Mutta
pakanat saavat sen kalliisti maksaa. Péter herramme on leiriytynyt
tuskin puolen päivämatkan päässä heistä vahvoine sotajoukkoineen ja on
varmaankin jo iskenyt heidän niskaansa.

Ekese katsoi ihmeissään saksalaista.

— Kuinka, suurherra, etkö siis tiedä, mitä on tapahtunut kuninkaan
sotajoukoille? Kuninkaalla ei enää ole sotajoukkoja.

Kunrát herran sydämen täytti sappi tämän sanoman kuullessaan.
Hän kirosi kauheasti ja heitti sitte Ekeseä kädessään olevalla
suurimahaisella maljalla. Ekese väisti taitavasti ja pakeni päänunnan
vaatteiden taakse.

Abbedissa kohotti torjuvasti molemmat kätensä ja lausui vihaisella
arvokkaisuudella kiukustuneelle saksalaiselle:

— Kirkon kirous kohdatkoon uhkarohkeata, joka vereen tahraa Pyhän
Neitsyen talon!

— Oi minua onnetonta, — valitti Ekese, — miksen ennemmin menettänyt
henkeäni petshenegi-taistelussa! Jos uskottomien käden kautta olisin
kaatunut, loistaisi marttyriuden seppele pääni päällä, mutta jos minun
nyt näin ilman rippiä ja viimeistä voitelua täytyy kuolla kristityn
miehen käden kautta, lankee osakseni kiirastuli.

— Rauhoitu, hurskas palvelijani, — puhui abbedissa, — ja kerro ilman
pelkoa, mitä tiedät kuninkaan sotajoukkojen kohtalosta.

Ekese polvistui silloin ja suuteli päänunnan hameenlievettä.

— Anna minun polvistua edessäsi, ylimysrouva, sillä sinä olet
samanlainen kuin arkkienkelit, jotka loistavin kasvoin käyvät
paratiisin puutarhassa ja säälivät kurjaa syntistä. Ja usko, pyhä
rouva, tahtoisin mieluummin, että nuo jumalattomat pakanat, jotka
vuosia takaperin leikkasivat poikki korvani, ennemmin olisivat vieneet
kieleni, jotta en nyt voisi saattaa sydäntäsi surulliseksi.

Abbedissaa miellytti Ekesen sorea puhetapa; hyväntahtoisesti hän lausui
hänelle:

— Jos todellakin pyhän uskomme palveluksessa menetit molemmat korvasi,
silloin voit osittain tunnustaa itsesi autuaaksi, sillä vaikkapa et
koko ruumiissasi, niin ainakin muutamissa jäsenissäsi olet kärsinyt
marttyriuden, ja tämä seikka todennäköisesti on lyhentävä monta vuotta
sinun kiirastulessa oloaikaasi. Mutta nyt kerro, mitä Komáromista
kuuluu.

— Pannonhalman pyhät isät tiesivät jo kaksi päivää takaperin, —
puhui Ekese, — että kuninkaan väki oli suureksi osaksi liittynyt
kapinallisiin. He sanoivat, että saatanan sotapäällikkö, tuo
bellusilainen Vata, oli lähettänyt sananviejiä Komáromiin. Kolme
rohkeata pakanaa ratsasti yöllä keskelle kuninkaan leiriä ja siellä
vanhan tavan mukaan jyrisevällä äänellä julisti asiansa. Vanhan
Jumalan, Endre ja Levente herttuain nimessä on säädetty, että on
tapettava piispat, papit, munkit ja muukalaiset kaikki. On pistettävä
kuoliaaksi kymmenysten kerääjät, on poistettava kymmenykset ja
palattava takaisin isäin uskoon. Näin kuului Vata herran julistus.
Ja aamun sarastaessa täytyi Péter kuninkaan tehdä se havainto, että
tuskin oli jäänyt ainoatakaan unkarilaista leiriin. Vieläpä hänen
henkivartijansakin karkasivat Arpádien luo. Vain saksalaiset ja
tshekkiläiset jäivät jäljelle.

— Jos niin on kuin sanot, — lausui abbedissa, — silloin Jumala
armahtakoon meitä! Neuvo, sankari Kunrát, mitä nyt teemme.

Ekese, jolta ei kukaan pyytänyt neuvoa, lausui uhkarohkeasti:

— Älä pelkää mitään, suurrouva. Tunnen pakanain tavat: miehiä kohtaan
he ovat armottomia, mutta eivät tee pahaa naisille.

Mutta Kunrát herra järjesti toisin.

— Ei meillä ole aikaa hukattavana. Zalan rantaa pitkin voimme vielä
päästä rajalle. Ylihuomisaemuna olemme jo Markburgissa.

Sitte kääntyi hän Ekesen puoleen.

— Sinut vien mukanani, ja jos puheesi oli valhetta, keitän sinut
öljyssä.

— Tulemmeko maanpakolaisiksi? — kysyi murheellisena päänunna.

— Ole huoletta, rouvani, — vastasi Kunrát herra, — mitä pikimmin
palaamme taas. Keisari kokoo suunnattoman sotajoukon rajalle,
läänityksensä puolustukseksi. Tunnen minä mustan Henrik herran ja
miehen sanani annan: hän ei ole pistävä pyhää miekkaansa tuppeen,
ennenkuin viimeinenkin pakana on vuodattanut verensä. Sillä maailmassa
ei ole muuta valtaa kuin pyhä kirkko ja keisari. Ja se kansa, joka
niitä vastaan kapinoi, on katoava maan päältä.

Abbedissa soitatti kelloja. Ulkona luostarin suojatit, nääntyneet
pakolaiset, kuulivat kauhukseen, että heidän golgatatiensä alkaa
uudestaan.




II.


Pimeänä iltana, syksyisessä tihkusateessa tunkeutuivat naisluostarin
pakolaiset sakeaan metsään.

Joukon edessä ajoivat saksalaiset keihäsmiehet, punaiselta loistavilla
soihduilla karkoittaen uinuvan metsän fantastiset varjokuvat. Puhvelien
vetämät, jättiläispyöräiset rattaat seurasivat heitä epätasaisella
tiellä, surkeasti valittaen rautaisten arkkujen painon alla. Muutamissa
arkuissa säilytettiin luostarin kulta- ja hopeakaluja, muissa Csanád
herran aarteita. Rattaiden takana ratsasti noin kolmekymmentä nunnaa
taajaan joukkoon vetäytyneenä. Kaikkien kasvoja peitti tiheä huntu, ja
kun abbedissa kirkonkirouksen uhalla oli kieltänyt heitä puhumasta,
eivät he vastanneet sanaakaan loistava-aseisten ritarien paksuihin
sukkeluuksiin, vaan kököttivät vaieten satulassa kuin yön peikkojen
synkkä parvi. Ratsastajien jäljessä laahusti väsyneitä, repaleisia
ihmisiä kuljettaen mukanaan suuria myttyjä ja valittavia lapsia. Ne
olivat luostarin suojatit.

He olivat matkanneet jo ison aikaa metsässä, kun soihdunkantajien
äänekkäät huudot vetivät luokseen saksalaiset herrat rattaiden
viereltä. Ratsupalvelijat olivat napanneet kiinni puoleksi alastoman,
vanhan miehen pensaikosta.

Kunrát herra ojensi tikarin puolikuoliaaksi peljästyneen miehen kurkkua
kohti saadakseen hänet tunnustamaan, kuka hän oli. Kävi selville, että
hän oli somogyilainen pappi.

Päänunna, joka oli koko rantaseudun haltija ja suojelija, kävi
vihaisesti ukkoa nuhtelemaan:

— Miksi olet jättänyt seurakuntasi? Onhan Somogy rauhallinen.

— Voi, suurrouva, — vastasi ukko itkien, — eilisestä saakka on
Somogy kapinoivien paholaisten vallassa. Hurskaista lampaistamme
tuli hurjistuneita susia, jotka hävittivät lammashuoneen ja repivät
kappaleiksi paimenen.

— Mitä on siellä tapahtunut?

— He saivat kiinni Péter kuninkaan kirjettä kuljettavan sanansaattajan,
jossa kirjeessä kuningas kutsuu maahan Saksan keisarin. Silloin
kuohahti koko Somogy. Kansa soitti kelloja ja alkoi asestautua huutaen:
saksalainen tulee! Monet kapinalliset puheet julistivat, että tähän
ovat ulkomaalaiset syynä, ja silloin valtasi heidät kiukkuinen raivo,
ja he alkoivat murhata pappeja ja kymmenysmiehiä. Ja me jouduimme
uskomattomien asiain silminnäkijöiksi. Balatonin autioilta saarilta
tuli esille jo aikoja sitte kuolleiksi luultuja ihmisiä... Kahdeksan-yhdeksänkymmenen
vanhoja rosvoja, valkopartaisia, hehkusilmäisiä
pahantekijöitä, jotka puolivuosisataa takaperin taistelivat julman
Kopányin rinnalla ja siitä asti olivat piileksineet kaislikoissa.
Saatanallisella raivolla he kiihottavat kaikkea vastaan, mikä on
vierasta. Ja kansa kunnioittaa heitä profeettoina ja suutelee heidän
nuttunsa lievettä. Ja kun hämärissä leimuavat merkkitulet syttyivät
Zalan vuorenkukkuloilla, sanoivat somogyilaiset kapinalliset: Siellä
on Vatan joukko! — ja laskeutuivat suurin joukoin järvelle. Sata
parkkia ja soutuvenettä natisi keihäsmiesten painosta, ja heidän
torventoitotukseensa vastasivat tihonyilaisten torvet.

— He ovat katkaisseet rajalle vievän tien, — sanoi Kunrát herra.

— Mitä nyt teemme? — kysyi päänunna.

Ritarit alkoivat saksan kielellä neuvotella keskenään. Neuvottelusta
teki aina säihkymätön Kunrát lopun.

— Takaisin! Raivatkaamme itsellemme tie kuninkaan, leiriin!

Raskaat rattaat käännettiin ympäri säikähtyneine naisineen, ja kun
he olivat taivaltaneet poikki Sédin laakson, ohjasivat he kulkunsa
pohjoiseen.

Ekese teki koko matkan erään keihäsmiehen hevoseen sidottuna. Hänen
kiiltävät, pienet silmänsä liikkuivat alati nunnien parvessa. Kun hän
pakenevain joukossa oli nähnyt rouva Csanádin, oli hän varma, että
Angyikakin siellä oli, mutta hän ei voinut tiheän hunnun alta tuntea
tyttöä.

Aamu alkoi valjeta. Sade oli kyllä lakannut, mutta puiden yläpuolella
kiitivät harmaat pilvet kuin kiirivä savu. Tie kääntyi itään ja
kierteli syvän rotkon parrasta. Kun etujoukko ehti rotkon reunalle,
kuului viuhina, kuin nopeasiipinen lintuparvi lentäisi lehtien välistä.
Yksi ratsupalvelijoista putosi kurkku nuolen lävistämänä säihkyvän
hevosensa seljästä, hänen kumppaninsa taas mielettöminä karauttivat
takaisin rattaiden luo. Yöunestaan heräävän metsän täytti kauhistuttava
ulvonta, kuin tavaton susilauma laulaisi nälkälauluaan. Sitte tuli
pelottava hiljaisuus. Metsässä ei oksakaan rapsahtanut.

Kunrát herra ja saksalainen ispaani nelistivät rotkon reunalle.
Nuolituisku otti heidätkin vastaan. Toisella puolella oleva avara rinne
kuhisi ratsumiehiä.

— Pakanoita! — sanoi Kunrát herra.

Sitte hän jyrisevällä äänellä huusi huoveilleen:

— Jousimiehet, ratsailta!

Palvelijat eivät osoittaneet erityistä intoa taisteluun, mutta kun
Diterik herra hirveästi haukkuen uhkasi heitä miekalla, he kuitenkin
hyppäsivät ratsuiltaan ja rotkon reunalla seisovien paksujen
puunrunkojen taakse asettuen alkoivat ampua vihollista.

Osa pakanoita vastasi taukoamattomalla nuolituiskulla, mutta toinen
suuri ryhmä heitä tarttui ratsujaan ohjiin ja laskeutui alas rinnettä.
Rinne oli sangen jyrkkä, mutta heidän hevosensa kapusivat niin
taitavasti alaspäin kuin vuohet. Alhaalla matalassa vuoripurossa he
jakaantuivat kahteen osaan. Toinen joukko hyppäsi satulaan ja lennätti
itää kohti puron juoksua seuraten luultavasti kiertääkseen ritarit
ja hyökätäkseen heidän selkäänsä. (Kun itämaiset kansat hyökkäsivät,
käyttivät he aina saarrostaktiikkaa, suureksi mieliharmiksi
kristityille, jotka tätä pitivät epäritarillisena salahyökkäyksenä.)
Mutta pakanain suurin osa jätti ratsunsa sinne alhaalle ja alkoi
pitkälle venytetyssä ketjussa ryömiä ylös korkeata rinnettä.
Paljastettu miekka hampaissa he demonisella nopeudella kiipesivät
ylöspäin.

Paljaalla kallionhuipulla toisella rannalla seisoi jättiläiskokoinen,
papinkaapuinen mies, joka kovalla luihkinalla rohkaisi ja yllytti
hyökkääviä pakanoita. Pää verisiin riepuihin käärittynä heilutti tuo
saatanan pappi vasemmassa kädessään suurta bulgarilaista nuijaa. Se oli
Omodé vaari. Hän lienee kertonut hauskoja juttuja, koska jousimiehet
hirnuvalla naurulla ottivat hänen lauseensa vastaan. Vieläpä nekin
nauroivat, jotka laahasivat haavoittuneita tovereitaan sotarintaman
taakse.

Kunrát herra puhalsi nyt vaskitorveensa.

Ritarit kokoontuivat hänen ympärilleen.

— Mitä teemme, herrat? — kysyi päällikkö. — Puolen tuntia vielä voimme
puolustaa rantaa, mutta silloin varmasti nuo kirotut meidät saartavat.

Eräs nuori ritari, jonka mielen sodan melske oli huumannut, vaati,
että mentäisiin miekka kädessä pakanoita vastaan. Mutta toiset eivät
viitsineet edes vastata hänelle, vaan katsahtivat ratsujaan.

— Rattaita emme voi viedä mukanamme, — sanoi Kunrát herra.

— Joutuvatko aarteet sitte pakanain käsiin? — huudahti abbedissa.

Herrat katsahtivat toisiinsa.

— Pelastakaamme niistä niin paljon kuin voimme!

Näin puhui Kunrát herra ja halkaisi teräsnuijallaan yhden arkun raskaan
kannen.

Hänen kumppaninsa seurasivat esimerkkiä ja nuolien viuhuessa ja
sotilaiden karjuessa he täyttivät satulalaukkunsa välkkyvillä
aarteilla. Kun jousipalvelijat huomasivat, mitä heidän herransa
hommasivat, jättivät hekin taistelun sikseen ja riensivät hevosiaan
hakemaan. Mutta monet kuitenkin suuressa kiireessäkin ehtivät kourimaan
aarrearkkuja. Toisiaan tönien, vihaisesti kirkuen kuin haaskalle
kokoontuneet korpit he koppoivat jalokivisiä ristinkuvia, kalkkeja ja
rannerenkaita. Kalliit kankaat he repivät rikki toinen toisensa käsistä
ja raskaat hopea-kulhot heittivät pois.

— Miten meidän käy? Miten meidän käy? — nyyhkytti päänunna.

— Pakanat eivät tee pahaa naisille, — huusi Kunrát kannustaen hevostaan.

Kun Diterik herra jo istui satulassa, osuivat hänen silmänsä kalpeisiin
naiskasvoihin. Se oli Zenóbia. Suuressa pelossaan tyttö unohti kiellon
ja kohotti huntunsa. Epätoivoisena hän haki äitiään.

— Sinua olisi vahinko, kaunis Zenóbia! — sanoi saksalainen.

Hän huusi miekankantajaansa, ja ennenkuin tyttö aavisti hänen
aikomustaan, tarttui palvelija häneen ja nosti herransa eteen satulaan.
Sitte Diterik nelisti saaliineen metsään.

Osa pakanoita ehti sillä välin rannalle. He tapasivat vielä muutamia
ryöstäviä huoveja, jotka he miekoillaan naulasivat kiinni arkkuihin.
Nyyhkyttävät naiset he ajoivat kaikki yhteen joukkoon ja rikkoivat
sitte niiden tavara-arkkujen kannet, jotka pakenevat saksalaiset olivat
jättäneet. Pakenevia he eivät voineet ajaa takaa, kun olivat tulleet
jalkaisin rotkon yli, ratsastava saartojoukko taas ei ollut vielä
saapunut.

Omodékin ilmestyi aukeamalle. Ukko katseli itsekin hiukan ympärilleen
sotatantereelle tutkien järjestään kaatuneiden saksalaisten taskuja.
Nyt hän pysähtyi erään nahkatakkisen miehen edessä, joka makasi
seljällään pensaan juurella. Ukko polvistui hänen rinnalleen
tutkiakseen hänen laukkuaan, mutta sitte hän ärjähti kiukkuisesti:

— Ähkytkö vielä, kurja?

Hän tarttui äkkiä bulgarilaiseen nuijaansa iskeäkseen sillä, mutta
silloin lausui kuollut:

— Kyni vain, Omodé — minä se olen!

— Kas vain, laulaja! — ihmetteli ukko.

— Jos rakastat minua, Omodé, leikkaa poikki tämä kirottu köysi! —
rukoili Ekese.

Ukko vapautti viulu-teinin kädet saksalaisten nuorista, ja Ekese
hypähti jaloilleen sekä seuraavilla sanoilla toi ilmi ystävällisen
mieltymyksensä:

— Jos maailmassa on vielä iestä, on se ripustettava sinun niskaasi,
vanha puhveli! Jos vielä on ruoskaa, on sen pehmitettävä sinun selkääsi!

Omodéta hämmästytti siihen määrään tämä kiittämättömyys, ettei hän heti
löytänyt vastaustakaan. Ekese jatkoi kiihtyvällä vihalla:

— Minkälaista kokoonhaalittua roskaa on tämä väki? Ehkä varmaankin
Alpár herran sotilaita! Olen pyytävä päällikköä pistämään teidät
kuormastoslovakkien joukkoon. Mutta pelkään, että te valjastatte toinen
toisenne ja syötte itse rehun... Sillä pieni on harakan pää, mutta
siinä on kuitenkin enemmän järkeä kuin teidän puhvelinpäissänne. Joka
tahtoo ampua harakan, se älköön soittako kaarta! Harakka lensi pois,
saksalainen karkasi tiehensä.

— Niin, — sanoi Omodé kirjavasti kiroten, — mutta älä sen vuoksi
mökötä, puolet aarteita se jätti jälelle.

— Jätti niin jonninjoutavia hopeatuoppeja, lumppuisia lautasia. Mutta
mukanaan vei Csanádin aarteet ja sen, mikä on vieläkin arvokkaampi.

— Mitä vei vielä mukanaan?

— Meidän onnemme vei mukanaan, Omodé! Sinä olisit voinut päästä
piispaksi, minä ryysyinen taas kansleriksi, jos olisimme vieneet
Alpárille Angyika neidin!

— Angyikan? Oliko hän siis täällä?

Omodé ymmärsi jo, jopa antoi arvoakin toverinsa suuttumukselle.

Iso aika kului, ennenkuin ratsut tulivat. Mutta joukon päällikkö ei
tahtonut kuulla puhuttavankaan saksalaisten takaa-ajosta. Häntä oli
käsketty nostattamaan aseihin zalalaiset ja somogyilaiset. Tämän
hän suoritti. Ennen auringonlaskua oli hänen taas yhdyttävä Alpárin
pääjoukkoon Marcalin rannalla. Jollei aurinko paista, kun he ehtivät
yhtymäpaikalle, jos he myöhästyvät tai eksyvät, lankeaa siitä syy
päällikön niskoille. Siis satulaan!

Tätä suurta intoa saivat luostarin naisetkin kiittää siitä, että heidät
jätettiin rauhaan. Heidän henkeään ei kyllä mikään uhannut, — ratsumies
ei tapa naista, mutta nuoremmille nunnille olisi voinut tapahtua, että
heidät olisi viety orjiksi.




III.


Bakonyin partioretkeläiset ehtivät ajoissa Marcalin rannalla
leiriytyvän pääarmeijan luo. Alpár päällikkö puhallutti sen jälkeen
torveen ja kulkien virran yli ohjasi joukkonsa Mosonyia kohti. Hänen
joukkonsa olivat jo silloin karttuneet Hanságin petshenegiläisillä
rajavartijoilla. Nämä olivat kyllä aina tähän asti olleet
mallikelpoisten kirkonkävijäin maineessa ja asuivat jo suureksi osaksi
kylissäkin, mutta kun he hiljakkoin saivat kuulla, että Thonuzóban
poika sotii lähistöllä, kuohahti paikalla heidän petshenegiverensä,
ja he kaipasivat taas pusztaa. Hanságin petshenegit olivat muuten
kovia sotilaita, suvin-talvin he taukoamatta kahakoivat saksalaisten
rajavartijani kanssa, mutta nyt he pakanallisessa julmuudessakin
kilpailivat kulta-armeijan ja mustien petshenegien kanssa.

Alpár herra sai Ekese teiniltä tietää, että Angyika on saksalaisen
käsissä. Tämän sanoman kuullessaan valtasi hänet viha ja katkeruus,
mutta silmänräpäystäkään hän ei ajatellut poiketa tieltään. Vaikka
tästä olisi riippunut hänen elämänsä, ei hän silloinkaan olisi voinut
poiketa suunnaltaan, koska hän sillä aikaa jo oli saanut Vata herran
sanoman, että Hanságissa tapahtuu ratkaiseva ottelu kansallisten
sotajoukkojen ja kuninkaan puoluelaisten välillä.

Niiden neljän unkarilaisen armeijan kesken, jotka silloin istuivat
satulassa, oli Alpárin armeijan tehtävänä sulkea valtakunnan läntinen
portti pakenevilta muukalaisilta ja pitää silmällä saksalaista
naapuria. Jollei ollut sisilisko, ei voinutkaan pujahtaa Tonavan ja
Fertőn välissä kiertelevien petshenegien vartioketjun läpi. Vatan
miehet tiesivät hyvin, että kuinka monta uusi-uskolaista ehein nahoin
pääsee ulos maasta, niin monta kostoa hehkuvaa-syyttäjää heillä on
oleva keisarin hovissa. Saksan Henrik herra muutenkin piti aivan
liiallista huolta Unkarista, jonka suhteen hän vaati läänitysherran
oikeuksia itselleen. Toinen armeija oli Vatan, kansan sotaväen
ylipäällikön. Hän oli jo karkoittanut Péter kuninkaan Komáromin
leiristä ja ahdisti häntä nyt hitaasti rajaa kohti. András herttua,
kansallisen puolueen ruhtinasehdokas, kulki sillä välin venäläisine ja
puolalaisina palkkasotureineen Fehérvária kohti, ottaakseen haltuunsa
hallituskaupungin. Nuorempi Arpád-poika, jäykkäniskainen pakana
Levente, oli jo muutamia päiviä aikaisemmin vallannut Csepelszigetin,
kartuttaakseen armeijaansa yhä vielä saapuvilla Alföldin ja Erdélyin
herroilla.

Alpár pysähtyi leiriin Mosonyin luona ja odotti Vatan joukkojen
saapumista, samalla kuin hän teki taajoja partioretkiä rajalle. Täällä
hän sai tietää senkin, että muutamia päiviä aikaisemmin useahko tuhat
saksalaista soturia oli laskeutunut alas Tonavaa ja liittynyt Péter
kuninkaaseen.

Kolme päivää olivat leiriytyneet petshenegit jo värjötelleet
taukoamatta tihuttavassa syyssateessa, kun vihdoinkin Vatan edellä
lähetetyt vakoilijat ilmestyivät näköpiirin rajalle. Keihäsmiehet
olivat Tiszan herroja; heidät saattoi tuntea kirjavista mantteleistaan
ja punaviirisistä keihäistään. Pienen ajan kuluttua ilmestyi kentälle
sekä oikealta että vasemmalta loputtoman pitkissä peräkkäisissä
riveissä kulkevia ratsumiehiä. He ajoivat hiljaista hölkkää, keihäs
olalla, turkkeihinsa kääriytyneinä ja ainaista sadetta noituen.
Etujoukolta sai Alpár tietää, että unkarilaisten joukkojen ympäröimä
kuninkaan armeija seuraa heitä noin kahden tunnin matkan päässä.

Tiszan herrat olivat muuten huonolla tuulella ja haukkuivat täyttä
kurkkua Vata herraa, kun tämä ei halua iskeä yhteen Péter kuninkaan
kanssa. Jo päiväkausia he olivat kulkeneet näin, joka puolelta
piirittäen kuninkaan, taukoamatta vaihtaen tuimia katseita hänen
rautamiestensä kanssa, ilman että olisivat iskeneet toisiinsa.
Yöaikaan he kyllä alinomaa häiritsivät ja ammuskelivat nuolilla
kristittyjä, mutta Vata herra oli antanut kovan määräyksen, että hän
mestauttaa jokaisen, joka tahraa miekkansa verellä. Joka kerta kun
joku saksalainen joukkue hyökkäsi heidän kimppuunsa, hajaantuivat
Vatan miehet nopeilla ratsuillaan kuin akanat tuuleen. Tiszalaiset
pelkäsivät, että venezialainen Péter sillä tavoin luiskahtaa yli rajan,
ja koska he muutenkin olivat tunnettua ilkeäkielistä heimoa, syyttivät
he päällikköään siitä, ettei hän ymmärrä sotataitoa ja että hän on
myynyt heidät saksalaiselle.

Alpár nousi ylimyksineen satulaan ja riensi Vataa vastaan. Hän löysi
päällikön erään kummun harjalta, josta hän silmäili hajallaan kulkevia
joukkojaan. Aina hyvätuulinen suurherra puristi nauraen Alpárin kättä.

— Pax tecum, pyhä kaniikki! Hyvin olet rukoillut, koskapa
kaksiviikkoisen sateen jälkeen vihdoinkin taivas kirkastuu.

Harmaiden pilvien lomasta todellakin kalpea valojuova tunkeutui
loistava-aseisten ratsumiesten joukkoon.

Tällä hetkellä saapui nelistäviä ratsumiehiä, jotka toivat Vatalle
tiedon, että kuningas laittaa jo leirin yöksi.

Päällikkö ei tätä kummastellut.

— Lyhyeen astuu saksalainen, hän jo hengästyy.

Hänen silmänsä tutki taas taivasta.

— Jos huomenna paistaa aurinko, — sanoi hän, — silloin käymme
saksalaisen niskaan kuin koira siilin kimppuun.

Että päällikkö tähän asti niin huolellisesti karttoi ratkaisevaa
ottelua, siihen oli monta syytä. Ennen kaikkea hän tahtoi väsyttää
kristityt, sitte hän tahtoi vahvistaa-oman armeijansa petshenegeillä.
Mutta muutenkaan hän ei tahtonut taistella sateisena aikana, koska
hän silloin ei olisi paljoakaan hyötynyt jousimiehistään. Maailma ei
tähän päivään asti tunne itämaisia jousimiehiä, ratsastavia ampujia
etevämpää aselajia. Kun he sotivat volgalaisen taktiikan mukaan, ei
koskaan minkäänlainen länsi-europpalainen sotajoukko kyennyt heitä
vastustamaan. Tämä sotatupa edellytti kuitenkin perusteellista
kouluutusta, rautaista kuria, sitkeätä kestävyyttä ja — kaunista ilmaa.
Sellaisten joukkojen päävoima ilmeni nopeissa liikkeissä. Sen takia he
eivät suosineet raskasta rautapukua eivätkä käyttäneet edes kilpeä.
(Ainoastaan ylimykset, jotka eivät itse ampuneet, käyttivät sellaista,
mutta hekin pääasiallisesti koristuksena.) Keihäshyökkäykseen ei Vata
herra mielellään vienyt sotilaitaan korviin asti rautaan puettuja
saksalaisia vastaan. Keihäskahakka jätettiin aina taistelun siihen
hetkeen asti, jolloin jo horjui vihollisen ihmisvalli.

Silloisten unkarilaisten sotajoukkojen ja länsimaisten joukkojen
taistelutavan välillä oli suuri ero, samoin oli ero suuri näiden kahden
kansanrodun luonteiden välillä. Kristityt herrat pitivät personallista
urhoollisuutta kaikkea muuta parempana. Muutamien yksinkertaisten
menojen ohella he ripustivat ruumiilleen puolen sentneriä rautaa
ja Jesuksen nimeä huutaen he sitte sokealla raivolla hyökkäsivät
vihollista vastaan. Kun Volgan rannalta tulleet kansakunnat lähtivät
sotaan, pitivät he onnellisen tuloksen saavuttamista kaikkea muuta
tärkeämpänä. He taistelivat yhtenäisesti kouluutetussa kansallisessa
sotajoukossa, yhtenäisen johdon alaisena. Heillä muodostui
joukkomurhaamisen taito taiteeksi. Kristityt, jotka he usein pettivät
ja voittivat etevämmällä taidollaan, puhuivat suurella halveksumisella
pakanain epäritarillisesta taistelutavasta, mutta oppivat sen heiltä
viimein.




IV.


Hämärissä Omodé vaari satuloitsi Belzebubin.

— Mihinkä menet? — kysyi Marót, joka Bozdurgánin ja Ekesen kanssa
yhdessä oli ukon telttatoverina.

— Pistäyn katsomaan saksalaista, — vastasi Omodé.

Marót ja Bozdurgán heittäytyivät silloin myöskin ratsuilleen, mutta
Ekese ei halunnut mennä heidän kanssaan. Hän sanoi, ettei häntä haluta
nähdä elävää saksalaista, hän on jo luonnostaan sellainen.

Ratsastajat ajoivat ravia borsilaisten jousimiesten leirin läpi.
Erään viinikuorman luona huvittelivat nuorukaiset slovakkilaisella
säkkipillillä.

Kun he pääsivät ulos matalain valkoisten huopatelttain kaupungista,
sattui heidän eteensä nelistävä erdélyiläisten keihäsmiesten joukkue.
Ne olivat Gyulán poikain joukkoihin kuuluvia miehiä, jotka Vata herra
oli määrännyt puoliyöhön asti ärsyttämään saksalaisia nuolilla.
Puoliyöstä aamun koittoon oli somogyilaisten meluttava vihollisen
leirin ympärillä, niin ettei vihollinen saisi kuinkaan levätä.

Taukoamaton nuolituisku, jonka unkarilaiset lennättivät kuninkaan
leiriin, saattoi paljon vahinkoa aikaan ratsuissa, juhdissa, mutta
vahinkoakin suurempi oli sen siveellinen vaikutus. Yöllä ja päivällä
alituiseen lentävät nuolet, jotka kopahtivat vankkureihin kuin harva
raesade, pitivät yhtämittaisessa kauhussa vihollista. Yöllä monet
kristityistä vetäytyivät vankkurien alle tai kaivoivat itselleen maahan
kuopan, jonka he peittivät kilvellä, ollakseen turvassa. Ikuinen pelko
kidutti heitä, saattoi useat todelliseen epätoivoon, veipä muutamilta
järjenkin.

Runsaan puolituntisen ratsastuksen jälkeen näki Omodé tovereineen
vihdoin vihollisen leirin kaukaisilla kukkuloilla. Yöksi laittoi
kuningas aina vaunulinnan, jota hänen sotilaansa jalkaisin vartioivat.
Päivällä kulkivat hänen haarniskaiset ratsumiehensä kahdessa jonossa
sulkien väliinsä vaunut, naiset, pakenevat papit ja pakanaorjat. Kun he
olivat lähteneet matkalle Komáromista, niin alkuaikoina Vatan miehet
osasivat viekotella pääjoukosta silloin-tällöin pienemmän parven,
jonka he sitte äkkiä piirittivät ja ampuivat kuoliaaksi. Parin päivän
päästä kuitenkin vihollinen pääsi heidän juonensa perille. Nyt he
eivät enää ryhtyneet ajamaan takaa unkarilaisia partiolaisia, vaan
etenivät suljetuissa riveissä rajaa kohti. Jos he luulivat, että heidän
kimppuunsa hyökätään, seisahtuivat he piiriin ja käänsivät keihäänsä
pakanoita kohti. Silloin oli koko heidän armeijansa kuin siili, joka
puolustautuu koiraa vastaan.

Nuo kolme toverusta nelistivät Omodén päällikkyyden alaisina suoraan
leiriä kohti. Kun he olivat jo noin kolmensadan askeleen päässä,
pysähdytti Omodé ratsunsa.

— Katsokaas saksalaista!

Marót ja Bozdurgán katsoivat uteliaina rautakypärisiä miehiä,
jotka kolmikulmainen kilpi seljässä ja peitsi olalla marssivat
jättiläiskokoisten vaunujen välissä. Sitte he kaikki kolme yhtäkkiä
tulivat raivoon.

— Saksalainen, saksalainen! — luihkasi Omodé, — huomenna viiltelen
tollukkaannauhoja nahastasi!

Saksalaisten silmään pisti Omodén eriskummallinen olento. Yksi heistä,
muuan jäntterä veikko, alkoi kiekua, toiset nauroivat, mutta kuitenkaan
he eivät tulleet esille vaunujen välistä.

Kolme toverusta alkoi sitte kiertää leiriä tutkiakseen, olisiko vielä
jotain näkemisen arvoista. Äkkiä sattuivat heidän silmänsä erääseen
ratsumieheen, joka parin nuolenkantaman päässä vaunuista seisoi
kummulla. Se oli kantapäistä asti rautapukuun puettu, mahtavan kookas
mies. Hän seisoi liikkumatta kuin kivestä veistetty jumalankuva.
Silminnähtävästi hän tarkasti kaukaisella tasangolla liikkuvia
unkarilaisia joukkoja.

— Tämän nappaamme! — huusi Omodé.

Kaikki kolme kannustivat hevosensa laukkaan päästäkseen saksalaisen
ja leirin väliin ja kaikkien kolmen silmissä paloi metsästyksen tuli.
Saksalainen huomasi heidät kuitenkin ajoissa ja lähti vaunuja kohti.

— Ei, mutta katsos sellaista romuluista saksaa, — ihmetteli Bozdurgán,
— hänessä olisi tarpeeksi ainesta tavalliseen mieheen ja koiraan.

Ritari oli enää vain kahdensadan askeleen päässä leiristä. Silloin
pysähdytti hän ratsunsa ja vaihtoi tuimia katseita ahdistajainsa
kanssa. Nämätkin pysähtyivät lapsen nuolenkantaman päähän hänestä.
Omodé olisi tahtonut ryhtyä hänen kanssaan puheisiin, mutta kun hän
ei osannut saksaa, tyytyi hän siihen, että uhkaavasti ja sotaisesti
hirnui häntä päin silmiä. Silloin soturi kannusti hevostaan ja pitäen
tavattoman suurta keihästään kainalossa ajoi suoraan heihin päin. Hän
oli jo saavuttamaisillaan heidät, kun kolme notkeata unkarilaista
ratsua pyrähti hajalle kuin varpusparvi kukon edessä.

— No, katsoppas puhvelia! — viisasteli Omodé, — se saattaa vielä
vahinkoa aikaan ihmiselle.

— Bozdurgán — puhisi Marót, — jos rakastat minua, ammu nuoli sen
naamaan.

Saksalainen tyytyi kokeeseen ja nelisti leiriä kohti. Toverukset
seurasivat kantapäillä. Bozdurgán ampui tulisella kiireellä kaksi
nuolta hänen lapojensa väliin, mutta ne tietysti ponnahtivat takaisin
rautapaidasta.

Omodé ohjasi aivan lähelle ritarin rinnalle, samalla kun hän irroitti
satulastaan lasson. Hän arveli, että olisi hyvä, jos voisi heittää sen
hänen niskaansa. Sitte hän äkkiä kirosi vahvasti hämmästyksissään,
sillä hän tunsi soturissa Diterik herran, saksalaisen ispaanin. Nyt
Omodé tiesi senkin, että Angyika neiti oli saksalaisten leirissä.

Nuoli viuhahti ukon korvan vierestä. Eräiden rattaiden päältä ammuttiin
heitä.

— Takaisin, pojat! — huusi Omodé. — Hullu se, jota puree ruttoinen
koira!

He ohjasivat matkansa unkarilaisten leiriä kohti. Omodé joudutti
tovereitaan, sillä hän paloi halusta kertoa Alpár päällikölle
havainnostaan, että Angyika on saksalaisten leirissä.

Sillä välin tuli aivan pimeä. Läntisellä taivaanrannalla ruskotti
taivas sinipunaisissa liekeissä. Pusztalla vallitsi suuri hiljaisuus.
Silloin kuului leiristä päin pitkäveteinen, alakuloinen laulu.
Ratkaisevaan taisteluun valmistuvat kristityt veisasivat iltavirttään.
Pyhä laulu tukehtui kauheaan epäsointuun: kuului hurjia huutoja ja
korinaa vaunuleiristä. Omodé ja hänen toverinsa saivat vasta seuraavana
päivänä tietää, mitä tämä pelottava melske merkitsi: Péter kuninkaan
käskystä pistivät saksalaiset kuoliaaksi kaikki pakanavankinsa.

Nuo kolme ratsumiestä seisoivat erään kummun huipulla ja katsoivat
takaisin saksalaisten leiriin. Kaukaa yöstä kuului nelistävien
joukkojen kavionkapse. Mustalla taivaalla liikkui ristiin-rastiin
valkoisia valoviiruja hitaissa, pitkissä kaarissa.

— Palavilla nuolilla ampuvat leiriä, — sanoi Omodé.




V.


Aamun koitosta keskipäivään asti marssivat kuninkaan joukot taas
suljetuissa riveissä eteenpäin. Sillä välin he ehtivät rämeiselle
maalle, Fertőn vanhalle järvenpohjalle, — jossa vesilätäköt ja
juurakkoiset rannat vaikeuttivat heidän kulkuaan. Täällä he yhtäkkiä
huomasivat edessään taistelujärjestykseen asettuneen suuren pakanain
joukon. Saksalaisista ne, jotka jo tunsivat unkarilaisten sotatavan,
pitivät varmana, että ratkaiseva hetki oli tullut. Jos asema oli
unkarilaisten sotapäällikköjen määrättävissä, valitsivat he mieluimmin
tällaisen taistelukentän, joka katkaisi vihollisen sotarintaman.

Kuninkaan panssarimiehille jäi vain niin paljon aikaa, että he
juuri ehtivät järjestyä riveihin, kun vihollinen jo hyökkäsi kuin
pyörremyrsky. Keihäsmiesten edessä nelistivät jousimiehet venytetyissä
hajariveissä. He lennättivät nuolituiskun saksalaisia vastaan ja
pyörähtivät sitte hajalle oikealle ja vasemmalle tehden tilaa
jäljessään ryntääville keihäsmiehille.

Hyökkääjät iskivät kauhean sotahuutonsa kaiuttaen kuninkaan
puoluelaisten kimppuun. Mutta tuskin olivat aseet sattuneet toisiinsa,
kun he jo kääntyivät ympäri ja kiitivät pois kuin savupilvi. Ritarien
yksi joukko ryhtyi heitä takaa-ajamaan, mutta vain parin nuolenkantaman
päähän; saksalaiset herrat tiesivät, että he rientävät varmaa perikatoa
kohti, jos erottuvat pääjoukosta. Sillä aikaa kuin ritarit kahakoivat
keihäsmiesten kanssa, hyökkäsi toinen parvi vihollisten kuormavaunujen
kimppuun, kaatoi muutamia näistä raskaista laitoksista, tappoi
kuljettajat ja ajoi tiehensä osan juhtia.

Nyt lähestyivät jotkut hajallaan nelistävät pakanajoukot kuninkaan
miehiä. Kun he ehtivät jousen kantomatkalle, hajaantuivat he säteettäin
ja seisahtuivat sitte pitkään linjaan saksalaisia vastapäätä. He
alkoivat ampua nuolilla. Saksalaiset palvelijat vastasivat heikosti
ja huonosti unkarilaisten nuolituiskuun, ja sentakia ritarit
keihäshyökkäyksellä karkoittivat häiritsijät. Jousijoukko katosi
kahteen ryhmään jakaantuneena, mutta heidän takanaan seisoi uusi
jousimiesryhmä, joka taajalla nuolisateella saattoi saksalaiset
peräytymään. Nämä jousimiehet kuuluivat kaikki Aban entiseen armeijaan
ja olivat maan taitavimpia jousimiehiä.

Alpár petshenegeineen ei vielä ollut ottanut osaa taisteluun. Heidät
lähetti ylipäällikkö Vata jo varhain aamulla väijyksiin. Surbanit
oleskelivat hyvän matkan päässä ensimäiseltä yhteentörmäyspaikalta
matalan kukkulaketjun takana; päällikkö itse johtomiehineen astui
satulasta ja nousi kummun harjalle, josta saattoi katsella taistelun
kulkua.

Jousitaistelu kesti myöhään iltapäivään; siihen asti ei ollut loppua
eikä määrää viekkailla pakenemisilla ja toistensa takaa-ajamisilla;
se oli väsyttävää katsellakin. Sillä aikaa kahakoivat sotajoukot
liikkuivat hiljaa eteenpäin rämeisellä tasangolla ja lähestyivät yhä
enemmän väijyksissä olevia petshenegejä.

Aurinko oli jo alhaalla taivaalla, kun tehtiin uusi keihäshyökkäys
kuninkaan joukkoja vastaan. Tällä kertaa hyökkäsivät tiszalaiset
sotajoukot; heidät saattoi tuntea jo kaukaa keihäissä liehuvista
pienistä punaisista viireistä. Tiszalaisten tehtävänä oli
valehyökkäyksellä ja nopealla paolla viekotella saksalaisia yhä
edemmäksi sivuväijyjiä kohti. Mutta he eivät olleet syntyneet
tottelemaan, ja kun he keskenään kilpaillen hurjasti karauttivat
vihollisen kimppuun, päättivät he kiljuen, etteivät peräydy, vaan joko
polkevat saksalaisen mäsäksi tai itse sortuvat viimeiseen mieheen.
Kun heidän ensimäiset rivinsä keihäillään pistivät vihollista, eivät
he enää olisi voineet peräytyä, vaikka olisivat tahtoneetkin, sillä
takajoukko ei levittäytynyt, vaan kiivaan kärsimättömänä painoi heitä
eteenpäin.

Yhteentörmäys oli kauhea. Keihästettyjen ihmis- ja hevoskumpujen
yli hurjilla hujrá-huudoilla yhä uudet ratsumiehet syöksyivät
saksalaisten keihäsmetsään. Tässä hirveässä rynnäkössä muutamat
tiszalaiset murtautuivat rautapukuisten rivien läpi. Mutta nämä
kuninkaan tapparamiehet heti löivät kuoliaaksi. Se, jolta vain
hevonen keihästettiin, hyppäsi pystyyn ja jatkoi jalkaisin mieletöntä
tappelua, kunnes hänet päällehyökkääväin rautapukuisten joukko polki
mäsäksi. Hyökkäyksen voima murtui saksalaisten ritarien rautamuuria
vastaan kuin aalto kivipatoa vastaan. Murrettu joukko horjui vielä
jonkun aikaa sinne tänne vihollisen edessä, sitte se pakeni hurjassa
epäjärjestyksessä. Kopeiksi paisuneet ritarit taas ajoivat heitä takaa
voittokiljunnoin.

Ylipäällikkö Vata katseli kaukaiselta kummulta, kuinka saksalainen
niittää hänen sotureitaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta hän
ei kuitenkaan liikahtanut paikaltaan. Vaikka ympärillä seisovat
päällikköherrat kaikki vapisivat sotakuumeesta, eivät he uskaltaneet
häntä puhutella.

Yhtäkkiä tulivat ylipäällikön silmät veripunaisiksi, hänen silmänsä
säikkyivät.

— Puhalla petshenegeille! — sanoi hän takanaan seisovalle airuelle.

Suuri torvi mörähti: Thonuzóban hälyytystä puhalsi.

Vähän aikaa ylipäällikkö kuunteli terävästi, sitte hän tyytyväisenä
hymyili, kun kaukaa, petshenegikummun puolelta, kuului vastaus.

Kun pakenevat tiszalaiset kiitivät ohi kummun alta, olivat petshenegit
jo aikoja sitte hypänneet satulaan. Kauheassa, kiduttavassa
kärsimättömyydessä, taisteluinnosta vavisten ja läähättäen he odottivat
merkinantoa. Miehet olivat ihmeellisesti muuttuneet. Heidän silmänsä
paloivat, huulensa vapisivat, kasvonsa olivat vääntyneet kulmikkaiksi.
Kun nuoret oriit tunsivat verenhajua, teutaroivat ne raivoisina maata
polkien ratsastajien alla. Tuossa ihmis- ja eläinjoukossa, joka odotti
kumpujen harjalla, hehkui hillitty, tavaton voima ja tuli. He seisoivat
yhdessä paikassa, ja kuitenkin jymisi ja vapisi maa heidän allaan,
aseet kalisivat taukoamatta, ikäänkuin niitäkin ravistaisi sotakuume.

Nyt soi torvi... Alpár päällikkö paljasti miekkansa ja heitti hehkuvan,
huumaavan katseen miehiinsä.

— Bissanyé — huj!

Hillitön hurjuus, raivoisa verenjano, joka petshenegit teki kaikkien
aikojen villeimmiksi sotilaiksi, jyrähti kuin ukkonen, lähti liikkeelle
kuin pyörremyrsky ja sytytti kuin salama.

Bissanyé-huj! on heidän sotahuutonsa.

He eivät jumalaa puhuttele, vaan huutavat oman nimensä. Oman nimensä
kaiku panee heidän verensä kuohumaan, hurmaa heidät. Majosteetillisen
villi sotamusiikki on heille tämä nimi, jonka kaikuessa kuolema
on ihana. Vuosisataisten veri- ja tulimerien läpi kahlanneiden
esi-isien kohtalokas perintö on heidän nimensä. Sen kaikuminen täyttää
petshenegin sydämen jumalallisella ylpeydellä, pirullisella uhmalla ja
suloisella, riuduttavalla surullisuudella. Ikäänkuin hän aavistaisi,
että hänen nimensä on oleva hänen kansakuntansa perikato, sillä se on
nostava hänelle vihollisia joka taholta, kunnes viha, kosto ja pelko on
ampunut viimeisen petshenegiheimon kuoliaaksi.

Surbanien hyökkäys kohdistui kuninkaan armeijaa päin rintaa. Takaa-ajon
kiihkossa oli kristittyjen sotarintama jo ennen rikkoutunut, ja
petshenegien esiin laukkaavat ratsumiehet tunkeutuivat ainakin
kymmenessä paikassa panssariarmeijan asemille kuin hangon piikit
heiniin. Kauhistava ryntäys horjutti ja saattoi pois asemiltaan koko
saksalaisen armeijan; kristityt ja pakanat toisiinsa takertuneina
nelistivät eteenpäin, yksityisiksi joukoiksi ryhmittyen. Syntyi hirveä
sekasorto. Kokonaiset rivit kohosivat maasta ja ratsut hyppäsivät
toistensa selkään. Suuren tungoksen takia eivät soturit voineet
käyttää keihästä, vaan taistelivat miekalla, tapparalla ja veitsellä.
Saksalaiset tiesivät, että heidän perikatonsa oli nyt tullut. Jos
pakana kerran on murtanut panssaroitujen rintamamuurin ja päässyt
käsiksi vastustajan ruumiiseen, silloin ei mikään ihmismahti enää
voi häntä vastustaa. Ritarit taistelivat kuolemaan valmistuneiden
ihmisten kiivaalla epätoivolla, huutaen Jesuksen ja Sankt Jürg'in
nimeä. (Niin he nimittävät Pyhää Yrjöä.) Mutta heidän huutonsa hukkui
pakanain sotahuutoon kuin tukahtuvan ihmisen korina raivoavan meren
pauhuun. Rotevain vaaleaveristen ritarien kimppuun kävivät laihat,
tummaveriset demonit, jotka käärmeen notkeudella väistivät saksalaisten
sotakirveiden kauheita iskuja ja satumaisella nopeudella iskivät
takaisin. Vaikka taistelevan petshenegin tekikin raivoavaksi hänen
verenjanonsa, oli hän vaistomaisesti laskeva kuin susi, joka aina
hyppää vihollisensa kurkkuun.

Sodan riehuva pyörremyrsky kiidätti Alpár päällikön silmänräpäykseksi
Péter kuninkaan läheisyyteen. Taistelijoiden rykelmästä kohosi esiin
kuninkaan pää, jonka saattoi tuntea teräslakkia koristavasta pienestä
kultalehtisestä kruunusta. Kiharapartaiset ruskeat kasvot olivat
hiessä, mustat suuret silmät veristivät. Venezialainen heilutti
miekkaansa kiivaan päättäväisenä.

Alpár huusi, mainiten nimeltä Péteriä, mutta isännättömien ratsujen
hurjistunut lauma erotti ja työnsi heidät eri suuntiin.

Sitte petshenegipäällikkö huomasi äkkiä olevansa jättiläiskokoisen
saksalaisen rinnalla. Kun he iskivät miekoillaan, tunsivat he heti
toisensa: ritari oli Diterik, saksalainen ispaani. Mitä sitte tapahtui,
sen muisti vain hämärästi Alpár. Hän sai kauhean voimakkaan iskun
päälakeensa; lyönti rikkoi hänen kypärinsä ja peitti vereen hänen
kasvonsa. Sitte lienee tapahtunut, että hänen oma miekkansa katkesi,
koska hän heitti sen luolaan ja panssarin rikkovalla säilällään, jonka
hän tempasi satulansa alta, pisti Diterikiä vatsaan.

Jonkun aikaa he vielä nelistivät toistensa rinnalla, uhkaavasti katsoen
toisiaan. Ritari, jonka kasvot olivat lumivalkeat, katsoi lasimaisilla
silmillään Alpária, jolloin hänen kasvoilleen ilmaantui omituinen,
hämmästynyt hymy. Hymyllään hän ehkä tahtoi osoittaa, ettei pelkää
kuolemaa. Yhtäkkiä hän putosi hevosen seljästä ja katosi ainaiseksi
päällikön silmistä.

Taistelu päättyi; mutta ajometsästys jatkui edelleen. Vata herran
levännyt joukko, jota hän erityisesti tätä tarkoitusta varten oli
säästänyt, ajoi armottoman sitkeästi takaa pakenevia, hajoittaen,
polkien jalkoihin yksityisiä joukkoja, ajokoiraparven tavoin syöksyen
pensaisiin ja nuuskien rämeiköt.

Ennenkuin tuli pimeä, saatiin jo kiinni kaikki valtoimet hevosetkin.
Sumuinen kenttä tuli silloin täyteen kumarassa käyviä, puikkelehtivia
ihmisiä. Nämä riisuivat kaatuneet alasti ja kokosivat nahkasäkkeihin
poikkihakatut ihmispäät. Pääkalloista he myöhemmin päällikköjen
läsnäollessa tulisoihtujen valossa rakensivat kummun, saappaillaan
potkaisten kokoon hajalle vieriviä päitä.

Kun kuului kokoontumismerkki, muistui Alpárin mieleen yhtäkkiä Angyika.
Hän kannusti väsynyttä hevostaan ja karautti päällikköineen vaunuleiriä
kohti. Leirin edessä seisoi suuri joukko börzörminéyiläisiä kauppiaita,
jotka halusivat ostaa sotilailta saalista. Ei kukaan tiennyt, mistä
he tulivat näin suurin joukoin, mutta joka taistelun jälkeen he
saapuivat säännöllisesti kuin korppikotkat. Leiriä piti itse Vata
herra hallussaan. Kaatuneiden vihollisten aseet ja muut tavarat saivat
miehet mielihyvin anastaa, mutta leiri ja sen mukana kuninkaan aarteet
joutuivat säännöllisen jaon alaisiksi.

Vata herra seisoi vaunujen välissä ja puheli ylimystensä kanssa. Juuri
tuotiin hänelle tieto, että Péter kuningas oli yhden ratsujoukon
kera päässyt pakoon ja mennyt Rábcaa kohti. Ylipäällikkö odotti vain
levänneitä ratsuja lähteäkseen sitte itse ajamaan takaa venezialaista.

Yltympäri virui useita verisiä ruumiita, kuninkaan seurueessa olleiden
uusi-uskolaisten pappien; maanpakolainen tietäjä, joka ratkaisun
hetkellä oli odottamatta ilmestynyt leiriin, oli heidät kaikki
surmauttanut. Vanhus katseli nyt miettien ruumisriviä.

— Ihmettä he rukoilivat jumalaltaan, — sanoi hän, — mutta totisesti
sanon, on vain yksi ihme: miehen rohkeus!

Vata herra tunsi Alpárin, vaikka tämän kasvoja peittikin veri, ja
ojensi hänelle kätensä.

— Siinä on Thonuzóban poika! — sanoi hän.

Tätä mainiompaa ylistystä hän ei osannut hänelle antaa. Ja uudestaan
ryhtyi ylipäällikkö puhumaan.

— Me päälliköt olemme päättäneet keskenämme, että kunnioitamme
Thonuzóban poikaa ja annamme hänelle vapaan valintaoikeuden saaliista,
ennenkuin sen jaamme. Katso ympärillesi, Alpár, ja vie telttaasi mitä
silmäsi haluaa.

Heidän edessään oli kasassa useita kulta- ja hopeatavaroita,
jalokivillä koristeltuja aseita ja kalliita kankaita. Aarteiden
vieressä taas seisoi ja istui joukossa vangitut naiset, nuoret ja
vanhat, tuskalliseen parveen kerääntyneinä.

Alpár antoi silmänsä kulkea toisesta toiseen, mutta sitä, jota hän
haki, ei hän löytänyt heidän joukostaan. Silloin hän katsoi Ekeseä,
laulajaa, joka seisoi siinä ihmettelevien ihmisten joukossa. Laulaja
ymmärsi herransa katseen ja näytti kädellään erästä valkopukuista
naista; nainen istui aivan yksikseen nahkasäkillä, pää polviin
vaipuneena.

— Saaliikseni valitsen tämän! — sanoi Alpár.

Vata herra hymyili vähän.

— No, vie sitte telttaasi! — sanoi hän.

Ekese kosketti tytön käsivartta.

— Seuraa, neiti, vien sinut isäntäsi telttaan.

Zenóbia kohottautui hitaasti ja katseli pelokkaasti ympärilleen. Mutta
kun hän leimuavan soihdun valossa näki sen miehen, jonka teltassa hänen
tästä lähtien oli oltava orjana, kirkaisi hän kauhistuneena ja vaipui
seuraavassa hetkessä tajuttomana maahan.

Alpárin ulkomuoto oli tällä hetkellä todella kauhistuttava. Koko
hänen kasvojaan peitti paksulti hyytynyt veri; tummasta naamasta
vain silmämuna loisti valkeana. Hän ei ollutkaan ihmisen kaltainen.
Sellainen saattoi olla intialaisten satujen tiikerinpäinen demoni, joka
yöllä hiipi kyliin kukistaakseen ihmiset heidän nukkuessaan.




VI.


Sota loppui. Joukot kulkivat kotiin.

Tonavan lehtimetsäisellä rannalla kulki itää kohti isoääninen
ratsujoukko. Siinä oli noin kaksikymmentä Alpárin palvelijaa, vara- ja
kuormahevosineen. Heidän seurassaan oli Omodé vaarikin, Ekese teini,
Bozdurgán ja Marót.

Miesten leveään tuuleen oli omituinen seikka syynä. Mosonyin
taistelun jälkeen oli Omodén ryhmä löytänyt kaislikosta yhdet
kuninkaan kuormavaunut, joiden aisa oli poikki ja jotka olivat täynnä
viinisäkkejä. Omodé vannotti silloin palvelijoitaan olemaan kertomatta
löydöstään mitään, jotta itse saisivat juoda kaiken. Tämän valansa he
uskollisesti pitivätkin. Heidän lähtiessään vielä neljä hevosta tuskin
jaksoi kuljettaa heidän perässään noita märjillä lehdillä peitettyjä
nahkasäkkejä, mutta nyt jo kaksikin riitti kuljettamaan kuivuneita
jäännöksiä. Kaksi päivää takaperin oli Omodé napannut kiinni jostakin
slovakialaisen säkkipillin soittajan: hänet istutettiin hevosen selkään
ja vietiin mukana. Slovakki soitti heille yhden päivän taukoamatta,
mutta sitte hän kyllästyi huviin ja luikki tiehensä seuraavana yönä.
Sen jälkeen Ekese piti heidän musiikistaan huolta. Ollakseen hänelle
mieliksi, antoivat he hänelle mahtavan saksalaisen oriin ja ripustivat
hänen rikkinäisen nahkatakkinsa päälle punaisen samettimanttelin, jonka
joku heistä oli sotatantereelta siepannut. Omodékin oli tullut hyvin
varakkaaksi. Ukko istui satulassa kierretyllä kultalangalla kirjailtu
messukasukka yllä, päässä oli hopeasarvinen saksalainen kypäri, ja
hänen hevosensa oli kauttaaltaan lastattu kaikenlaisella kirjavalla
saalistavaralla. Muutenkin miehet olivat hassunkurisesti puettuja,
ja jokainen ratsutöyhdöllä varustettu. Sellainen oli heidän matkansa
syksyisessä auringonvalossa kylpevällä rannalla, kuin viininkorjuun
jumalan papit pitäisivät riemujuhlaansa.

Alpár päällikkö uskoi sotajoukkonsa serdarin haltuun ja lähetti sen
edeltäpäin Levente herttuan leiriin Csepelszigetiin. Hän aikoi sieltä
lähettää miehensä haavoitettujen ja saalista kuljettavien rattaiden
kera kotiin, itse hän aikoi nuoremman Arpád-pojan seurassa lähteä
Székesfehérváriin ollakseen läsnä valtiopäivillä ja hankkiakseen
petshenegeille Marosin ispaanikunnan alueen, jonka Vata ylimyksineen
lupasi hänelle Levente herran nimessä.

Muuten näytti siltä, ettei päällikön matka ollut niin kovin kiireinen.
Hän itse matkusti laivalla Tonavaa alas eikä päiväsaikaan paljon nähnyt
palvelijoitaan. Mutta kun illalla Zenóbiaa varten piti pystyttää
makuuteltta virran rannalle, silloin aina ilmestyi näkyviin miehistön
selvempi osa.

Aluksen peräsintä hoiti Alpár, airoissa taas oli kaksi
jättiläiskokoista hanságilaista soutajaa. Nuo kaksi laivamiestä olivat
hämmästyttävässä määrässä toistensa näköisiä. Kummallakin oli karkea
majavannaama ja pienet keltaiset silmät.

Kirjaillulla verholla peitetyllä heinäpatjalla lepäsi aluksessa
päällikön orjatar, Zenóbia. Hänen jalkojensa luona ja hänen
sylissään oli vesikukkia; varjokatoksen suurta lehteä hypisteli hän
kädessään. Tyttö oli uninen; hänen kasvonsa olivat kalpeat, melkeinpä
läpikuultavat kuin perhosen siivet, joiden peitinpölyn syksyinen usva
on huuhtonut.

Nyt avasi hän silmänsä.

Toisen majavamiehen suonikas, maanvärinen käsi näytti kohti rantaa.
Sinertävässä etäisyydessä seisoi yksinäisen, suuren lammen alla
musta metsähärkä. Suuren etäisyyden lakia näytti vanha härkä pienen
kissan kokoiselta. Nyt se mylvähti, — ääni kuului kaukaisuudesta kuin
yöperhosen surina, — sitte se katosi pensaisiin.

Äkkinäinen väristys kulki läpi Zenóbian jäsenten, kun alus saapui
lehtipuiden muodostaman holvin alle. Rannalta kajahti airon loiske
hiljaa takaisin.

Valkeita, sinipunervia ja keltaisia suuria kukkia kasvoi kuivuneessa
virran haarassa. Kaikki kuihtuneita, surkastuneita ja uneliaita.
Rikollisia naisia, jotka odottivat kuolemantuomiotaan ja sillä välin
uneksivat satumaisesta onnestaan, joka heidän turmionsa aiheutti. He
muistelevat kesäöiden tuoksuavaa hurmausta, hurjaa tanssia, jonka
ovat tanssineet etelätuulen kanssa, tulisia suuteloita, joita ovat
vaihtaneet auringonsäteen kanssa. Kuuramiekkoineen lähestyy heitä
jo pyöveli... Ylhäällä rannalla huojuu nurmiruusupensaita. Ne ovat
täynnä piikkimarjoja, jotka ovat punaisia, kirpeitä ja uhittelevia
kuin neitosen suu. Viisaat immetkin siellä ylhäällä kuulevat pyövelin
lähestyvät askeleet. Heidän sydämensä valtaa silloin katkeruus ja
synkästi kadehtien he katselevat narrimaisia naiskukkia, jotka niin
mielellään kuolevat.

Kirkas valo häikäisi Zenóbian silmiä. Kaikki oli kullankeltaista hänen
ympärillään: vesi, rantametsä ja taivaan laki. Läheisen kuoleman ajatus
saattoi maailman omituiseen tuskalliseen värihurmaukseen. Taivas hehkui
ja välkkyi intohimoisesti; sen syvyydessä pilvenhattarat syleilivät
toisiaan pitkällä häämatkallaan. Metsä tahtoi vielä kerran olla kaunis
ja puki ylleen purppuraisen ja kultaisen vaippansa. Autereisessa
ilmassa virtaili kasvin tuoksu, hedelmällisyyden ja kypsyneisyyden
tuoksu.

Syksyn hurmaus valtasi Zenóbiankin sydämen. Hänen sydämensä jyskytti,
veripunainen suunsa vavahteli, kun hän katsoi Alpárin silmiin. Hän ei
kestänytkään nuoren herransa katsetta. Häntä pyörrytti, hän loi alas
katseensa. Mutta sitte hän kuitenkin taas katsoi häntä, pelokkaana ja
kuitenkin uteliaana, niinkuin lapsi katsoo syvyyteen.

Avoimin silmin hän uneksi olevansa Syksyn morsian, ja että hänen
aluksensa oli kukitettu ruumisarkku, jota kultavirta hiljaa kuljettaa.
Pian he saapuvat salaperäiselle saarelle, jolla keltapylväinen
temppeli kohoo. Siellä on Onnellisen Kuoleman alttari. Minne tahansa
hän nyt menee, kaikkialta puut ja pensaat katsovat häntä äänettömällä
ihmettelyllä. Ryhmittyvät, kumartuvat toistensa puoleen, osoittavat
häntä lehtikäsillään: Siellä, siellä viedään kuningas Syksyn morsianta.

Tytön silmät sattuivat nyt äkkiä pieneen puuhun, jonka jälkikesä oli
pukenut valkoisiin kukkiin. Tämän myöhästyneen kukkimisen suloinen ja
toivoton ihme, joka ei koskaan voi valmistua hedelmäksi, vaan kuihtuu,
viehätti Zenóbiaa. Hän taputti käsiään ja nauroi, — Alpárista tuntui
silloin kuin valkoinen helmisade valuisi hänen sydämeensä, — mutta
sitte vaihtui nauru yhtäkkiä itkuksi. Hän ei itsekään tiennyt mitään
syytä, mutta kuitenkin ahdisti hänen sydäntään niin, että täytyi itkeä.

Kun aurinko katosi rantapuiden taakse, valtasi luonnon kuoleman
raskaus. Kalpeaksi tuli taivas, kalpeaksi maa ja vesi. Alakuloinen
tuuli särki Tonavan tyynen pinnan, ja silloin kalpenivat Zenóbian
kasvotkin. Hän kohotti molemmat kätensä ja luki iltarukouksensa. Kun
hän lopetti, tulvahti äkillisen selvenemisen katkeruus hänen sydämeensä
ja hän alkoi itsekseen taistella taivaitten herraa vastaan.

— Jumalani, Isäni, mitä olet minulle tehnyt? Keisarin jälkeläisen olet
tehnyt barbarin vuodetoveriksi.

Alpár ehkä aavisti, mitä tytön mielessä liikkui. Hän laski kätensä
hänen olalleen.

— Minne katosi kyyhkyseni naurava tuuli?

Tyttö ei vastannut, vaan katsoi häntä suurilla, surullisilla
linnunsilmillään.

— Teen sinut päällikkötelttani rouvaksi, — puhui päällikkö hiljaa.

Zenóbia väänteli käsiään epätoivoissaan.

— Kuinka voisin olla vaimosi? Kuinka? Eikö ruumiini, sieluni ole Pyhän
Neitsyen?

Hän ajatteli kauhistuneena Pyhää Neitsyttä, ei lempeätä, hyvää äitiä,
vaan kreikkalaisen luostarin tylyä impeä, joka istuu kultaistuimella
ja tulikuolemalla rankaisee palvelijattariaan, jos he ovat lupauksensa
pettäneet.

Alpár ohjasi aluksen rantaa kohti. Päällikön palvelijat olivat sinne jo
laittaneet tulen ja pystyttäneet teltan yöksi.

Zenóbia asettui tulen luo ja piti kauan aikaa palelevia pieniä käsiään
liekkejä kohti ojennettuina. Kämmenien kautta levisi suloinen lämpö
hänen jäseniinsä, ja kun hän myöhemmin nousi ylös, olivat hänen
kasvonsa taas ruusuiset ja silmänsä välkkyivät.

Lämpimät turkit yllään hän sitte asteli rannalle ja katseli kauan aikaa
tähtitaivasta. Lentävät tähdet kyntivät kokonaisissa kipinöivissä
parvissa tummaa taivasta. Ne kyllästyivät siellä ylhäällä kylmään
yksitoikkoisuuteen ja vaihtoivat koko tähtiloistonsa hetkelliseen
leimahtamiseen. Palavin silmin, hurmaavalla nopeudella ne kiiruhtivat
toistensa ohitse ja heittäytyivät pimeään syvyyteen. Tulinen jälki,
jonka ne jättivät avaruuteen, oli kuin yössä kajahtava riemuhuuto.

— Lentävät, lentävät! — kuiskasi Zenóbia ja levitti molemmat
käsivartensa sekä hieroi silmiään.

Hänetkin valtasi jonkinlainen hurja ja suloinen alakuloisuus. Jos hän
olisi ollut tähti, olisi hänkin heittäytynyt syvyyteen huutaen ja
liekehtien hävitäkseen mustaan tyhjyyteen.

Aika oli jo hyvin myöhäinen, kun puiden alla kävelevät aseelliset
vartijat kuulivat hiljaista kanteleensoittoa naisteltasta. Päällikön
orjatar lauloi. Se oli joku outo laulu, niin murheellinen ja suloinen,
sen ohessa niin tulinen ja riutuva kuin puolisoaan kutsuvan satakielen
laulu.




VII.


— Ensi yön nukumme Leventen leirissä, — sanoi Alpár.

Oli myöhäinen iltapäivä, kun he kulkivat Megyesin sataman ohitse.

Satamanuorukaiset istuivat ja puhelivat rannalla. Vene kulki kyllä
keskivirtaa, mutta siitä huolimatta kuului satamamiesten ääni hyvin.
Sanat kimposivat takaisin virran kalvosta, ja puhe kumpusi voimakkaana
kuin manalan ääni.

Yhtäkkiä Alpár hätkähti. Mitä se oli?

Gellért piispan nimi kaikui veden yli...

Gellért piispa!

Hänen nimensä kaikui leveän virran yläpuolella kuin kellon kumahdus...
Päällikön kasvot synkistyivät, hänen suunsa vääntyi pahasti... Ei,
ei! Hän ei tahdo kuulla hänestä! Hän ei tahdo kuulla mitään papista,
joka itse oli hyvyys ja heikkous ja kuitenkin niin ihmeellisellä,
käsittämättömällä vallalla hallitsi ihmisiä... Jos hän olisi joutunut
silmä silmää vasten hänen kanssaan, silloin kun hän miekka kädessä
nelisti hyökkäävän joukkonsa etunenässä, niin ehkä hän olisi heittänyt
aseen kädestään... Kunpa ei sellaista kauheata hyvyyttä olisi
maailmassa!

Hän pisti melan syvälle veteen ja voimakkain vedoin työnsi venettä
eteenpäin. Hanságilaisetkin alkoivat nopeammin liikutella airojaan, ja
vene halkoi vihaisemmin vettä. Ponnistuksesta huohottaen, kiivaasti
rientäen he saapuivat Budán rauniokaupungin seuduille. Vanhojen
jäännösten, tuntemattoman kansan kylmilleen jääneen pesän luona näkyi
Budán matala puuvallitus.

Jo hämärsi, kun he saapuivat Pestin kalliovuorten kohdalle. Virran
yli kohoavan jyrkän kallion juurelle oli pystytetty pari puuhökkeliä;
sitä vastapäätä vasemmalla rannalla on pieni Pestin kaupunki. Tonavan
rannalla on kaupungin tori: siellä kohoaa uusi-uskolaisten kirkko.

Alpár jätti melomisen ja kääntyi ihmeissään kirkkoa kohti.

Kellot soivat juhlallisesti, mutta niiden äänen voitti tuhansien
ihmisten harras veisuu. Pakanalliseksi muuttuneen maan sydämessä kaikuu
vapaana ja voitonvarmana uuden uskon pyhä hymni! Temppelin avatusta
ovesta ja akkunoista tunkee vieno valovirta pimeään yöhön. Ovesta
saattaa nähdä sisällä kirkkaassa valossa liikkuvan kultapukuisia yleviä
olentoja. Mutta ulkona, pimeällä torilla polvistuvat tuhannet ihmiset,
kasvot kohti temppeliä. Heidän asennostaanko näkyy, että heidät kaikki
on vallannut sama huumaava ja intohimoinen tunne.

— Hän on siellä sisällä! — mutisi Alpár.

Ja äkkiä hänet valtasi taikauskoinen pelko. Hän pelkäsi Gellért piispan
astuvan ulos temppelistä, käyvän kuivin jaloin yli veden ja tulevan
lempeästi hymyillen puhuttelemaan rakasta nuorta kaniikkiaan, kuten
hänellä ennen oli tapana... Kunpa ei sellaista kauheata lempeyttä olisi
maailmassa! Eteenpäin! Eteenpäin!

Yö nieli valon. Laulu lakkasi. Kuului enää ainoastaan kylmän, mustan
virran kohina. Vene kulki taas autioiden, matalain rantojen välitse.

Nyt he saapuivat Csepelin haaraan.

Yhtäkkiä kuului pitkäveteinen, tuskallinen huuto.

Päällikön sydämen lävisti suuren, koskaan parantumattoman onnettomuuden
aavistus.

— Bissanyé — huj!

Ratsumiehen musta haamu heittäytyi veteen.

— Kuka olet? — kysyi päällikkö.

— Olen palvelijasi Hurtoba! — huusi ratsumies.

Se oli vanha serdari.

— Hurtoba, missä on joukkoni? — kysyi Alpár.

— Noin viisisataa odottaa prinssin leirissä!

— Ja muut, Hurtoba?

— Muut kelluvat Tonavassa, suurherrani, ja lepäävät Pestin vuoren
juurella, tapettuina.

— Mitä on tapahtunut, Hurtoba? Kerro, jos elämäsi on sinulle rakas!

— Olen kyllästynyt elämääni, suurherrani, mutta siitä huolimatta
tottelen käskyäsi. Juuri siksi jäinkin eloon, että saisin
menettelystäni tehdä tiliä päällikölleni.

— Mitä on joukolleni tapahtunut?

— Käskysi mukaan johdin sotajoukon Mosonyista Csepeliä kohden
ratsastaen alati Tonavan rantaa... Kolme päivää takaperin saavuimme
Pestin kalliovuoren juurelle, siellä liittyi joukkoomme maanpakolainen
suuri tietäjä, ja silloin koitti meille onnettomuuden päivä...
Vakoojamme ilmoittivat, että András prinssin sotajoukko lähestyy...
Vuoren juurella tapasimme koko joukon uusi-uskolaisia, jotka lippuineen
ja ristineen kulkivat Arpádin poikaa vastaan. Etunenässä kulki paljon
pappeja, niiden joukossa Marosvárin piispa Gellért ja lisäksi kolme
muuta ylipappia, joita sanottiin Bödiksi, Beszterédiksi ja Benetaksi...
Kun suuri tietäjä katseli uusi uskolaisia, rupesi hänen sisunsa
kuohumaan ja hän yllytti heidän kimppuunsa mieheni, jotka sitte
alkoivat murhata heitä... Olihan András ja Levente prinssien nimessä
meitä käsketty tappamaan uusi-uskolaiset.

— Ja Gellért piispa? — kysyi Alpár.

— Hänetkin tapettiin muiden mukana. Vain Beneta yksin pääsi pakoon.

Päällikkö taivutti alas päänsä.

— Ah, voi herrani, hyvä Gellért herrani! Sanoit kerran tahtovasi poimia
viinimaljoja petshenegiläisistä orjantappuroista. Ja kuitenkin kävi
niin, että piikit repivät sinut verille!

Vanha Hurtoba jatkoi kertomustaan:

— Monen sankarin olen nähnyt kuolevan, mutta kukaan ei ole rohkeammin
katsonut kuolemaa silmiin kuin tuo pappi. Olisi voinut luulla hänen
iloitsevan kuolemastaan. Hän hymyili ystävällisesti, kun jo vuosi verta
monesta haavasta, ja siunasi meitä ristinmerkillä. Mieheni vimmastuivat
tästä ja raahasivat hänet vuoren huipulle. He löysivät sieltä pienet
käsirattaat, sitoivat hänet niihin kiinni ja työnsivät alas syvyyteen.
Nyt hänen ruumistaan säilytetään Pestin kirkossa ja ihmiset tekevät
sinne toivioretkiä.

— Ja sotajoukkoni? — kysyi Alpár synkin kasvoin.

— Kun miehemme surmasivat uusi-uskolaisia, saapui prinssi András
joukkoineen. Kun hän huomasi meidän hommamme, puhallutti hän paikalla
torveen ja iski niskaamme. Hyökkäys yllätti meidät äkkiarvaamatta,
miehet olivat hajaantuneet pitkin seutua, suuri osa oli astunut alas
ratsultakin... Se ei ollut mitään taistelua, vaan teurastusta. He
repivät meidät kappaleiksi, polkivat jalkoihinsa, ajoivat Tonavaan...
Kun jo kurkkumme oli verillä, emme silloinkaan vielä tietäneet, mikä
oli hätänä. Olimmehan András herran tähden vuodattaneet vertamme, hänen
käskystään olimme hävittäneet uusi-uskolaiset, ja nyt hän risti kädessä
hyökkäsi kimppuumme ja iski meidät kuoliaaksi. Vanha tietäjäkin sai
siellä surmansa venäläisestä sotakirveestä...

Serdari vaikeni, Alpárin rinnasta kuului tuskallinen korina. Hänellä
oli sellainen kauhea tunne, että tavaton kivimöhkäle painaa hänen
sydäntään. Ja tästä painosta hän ei enää koskaan elämässään päässyt
kokonaan vapaaksi.

— Mitä pelkäämällä pelkäsin, se on minut saavuttanut! — mutisi raamatun
sanoilla pakanallinen päällikkö.

— Kun olin koonnut joukkoni jäännökset, — jatkoi serdari tilintekoaan,
— vein ne prinssi Leventen leiriin. Itse asetuin tänne vartioon, sillä
tiesin, että sinun täytyy tulla tätä tietä, ja kaksi päivää jo olen
sinua odottanut. Jos pidät minua syyllisenä, suurherrani, niin tuossa
on miekkasi ja tässä kaulani.

— Vie minut Leventen leiriin! — sanoi Alpár.

Ukko katsahti Angyikaan ja sanoi sitte hiljemmin:

— Häntä et voi viedä mukanasi, suurherrani. Levente herra on ankara
päällikkö. Kun hän sai vihiä herrojen kamuista, käski hän tappaa kaikki
naiset, jotka tulevat leiriin. Viinitkin hän kaatoi kaikki Tonavaan ja
poltti roviolla paljon kirjavaa korua, jota oli saatu saksalaisilta.
Prinssi on vannonut, ettei laske kädestään miekkaa, ennenkuin on nähnyt
sen punaisena petturiveljensä verestä, ja nyt hän odottaa vain teitä
kahta, sinua ja Vataa, lähteäkseen joukkoineen liikkeelle.

Sillä välin saapuivat rannalle myöskin päällikön telttapalvelijat
Ekesen ja Uniódén kera. Alpár valitsi joukosta neljä miestä ja viittasi
sitte Ekesen luokseen.

— Sinä lähdet heti matkalle ja viet Angyikan Begen petshenegileiriin.
Viet hänet Alpár päällikön vaimona. Päällään vastaa hänestä jokainen
petshenegi.

— Ymmärrän, herrani! — vastasi Ekese.

Päällikkö hyppäsi rannalle.

— Vie minut Leventen leiriin! — sanoi hän serdarille.

— Alpár, älä jätä! — lausui Zenóbia hiljaa.

Mutta Alpár ei vastannut, vaan nousi satulaan.

— Alpár, älä jätä! — huusi Zenóbia toistamiseen.

Päällikkö kannusti ratsuaan ja nelisti keihäsmiehineen tiehensä... Kuka
välittäisi naisen huudoista, kun korvat ovat täynnä tuhannen miehen
kuolemankorinaa? Hän oli jo ehtinyt kauaksi, kun pimeästä yöstä taas
kaikui hänen korviinsa epätoivoinen, häipyvä huuto:

— Alpár, älä jätäl




VIII.


Kuu kumotti jo korkealla Soroksárin rannan yläpuolella, kun Hurtoba
pysähdytti joukon ja viittasi miehiä olemaan hiljaa.

Kaukaa yöstä kuului kopinaa ja hevosenhirnuntaa.

Edelle lähetetyt vakoojat palasivat ja kertoivat, että joukko Tiszan
herroja kulki heidän edellään pitkin rantaa. Luultavasti Vata tai
joku muu päällikkö johti heitä, koska heillä oli mukanaan paljon
palvelijoita ja varahevosia.

Alpár päällikkö puhallutti silloin torviin ja tiszalaiset vastasivat
samalla tavalla. Kun nuo kaksi joukkoa kohtasivat toisensa, niin
todellakin Vata otti heidät vastaan muutamain soihduilla varustettujen
miesten ympäröimänä.

Kun he kättelivät toisiaan, huomasi petshenegipäällikkö, että
ylipäällikön pää oli siteessä. Kuitenkin hän oli muistavinaan, ettei
Vata Mosonyin taistelussa haavoittunut. Hänen vaatteensakin olivat
rikki ja veressä, mikä seikka kummastutti Alpária, kun hän tiesi
bellusilaisen suurherran rakastavan sotaista komeutta.

— Mistä tulet, veljeni? — kysyi nuorukainen.

— Székesfehérvárista huvittelemasta, — vastasi ylipäällikkö.

— Puhuitko András herran kanssa valtakunnan asioista?

— Puhuin.

— Ja mitä hän vastasi?

Vata osoitti silloin sidottua päätään ja sanoi:

— Kas tässä on kuninkaan vastaus pääkuoreeni piirrettynä.

— Miksi nimität kuninkaaksi Szár Lászlón poikaa? — kysyi hämmästynyt
petshenegi.

— Hän kruunautti itsensä siksi Fehérvárissa. Saavuin myöhään, mutta
kuitenkin voin sanoa, että komeat olivat kemut. Piispa painoi hänen
päähänsä Istvánin kruunun, juuri leivottu unkarilainen kuningas suuteli
sitte ristiä ja vannoi olevansa pyhän kirkon kuuliainen palvelija.

Vata kertoi näistä kauheista asioista hiljainen ivan väre äänessään.

— Ja kansa? — kysyi Alpár. — Kansa?

Äsken vielä jumaloitu kansanjohtaja teki kädellään halveksivan liikkeen.

— Kansako? Kuningas jakeli hopearahoja kansalle ja kansa huusi: Kyrie
eleison!

Syntyi pitkähkö äänettömyys. Vihdoin jatkoi Vata kuivasti:

— Kun saavuin Fehérváriin, olivat pidot jo lopussa... Kohtasin
kuninkaan kadulla, tartuin hänen ratsunsa suitsiin ja sanoin: Koira
on äitisi, András, kavaltaja olet! Suurherra ei itse vastannut, vaan
viittasi venäläisilleen, ja nämä sitte veistelivät sotakirveellään
kuninkaan vastauksen päähämme. Olimme jalkaisin, juhlapuvussa, siksi
he helposti meidät voittivat... Samalla he hyökkäsivät kaupungin
edustalla majailevan sotajoukkonikin kimppuun. He tapasivat mieheni
viinitynnyrien ääressä ja iskivät heidät kuoliaaksi. Menetimme
siellä paljon kunnon miehiä. Minä ja palvelijani raivasimme miekalla
itsellemme tien kaupungin läpi ja pääsimme pakoon.

— Kuinka meidän nyt käy, herrani? — kysyi Alpár.

Vata kohautti olkapäitään.

— Siitä vain on mieleni paha, että puhkaisin venezialaisen Péterin
silmät. Ajoin häntä takaa Mosonyistä Zámoriin asti — kuninkaalla oli
hyvä hevonen! — siellä pakotin hänet sulkeutumaan erääseen saksalaiseen
aateliskartanoon. Puolen kolmatta päivää hän puolustautui urhoollisesti
kuin metsäkarju, mutta vihdoin minä hänet voitin ja puhkaisin hänen
silmänsä. Mutta kautta sieluni sanon: jos vielä kerran tapaan tuon
sokean miehen, niin seuraan häntä... Sen teen! Hän oli etikkakuningas,
mutta András on myrkkykuningas... Metsäpäärynän vaihdoimme keisoon;
sisiliskon käärmeeseen. Peter on uusi-uskolainen ja polvistuu
saksalaisen edessä; András on yökonuskoinen ja polvistuisi vaikka
hevoseni edessä, jos hän siten saavuttaisi kruunun. Vaikka hänellä
olisi yhtä paljon silmiä kuin riikinkukon hännässä ja minä puhkaisisin
ne kaikki, niin sittekin täytyy valittaa suuresti Péterin kahta silmää.

— Kuinka meidän nyt käy, herrani? — kysyi Alpár uudestaan.

Vata kohotti ylpeästi päänsä.

— Kun kerran söimme kalat, tulee meidän särpiä liemikin. Sotaako
kaivataan? Tulkoon sota! On vielä tervejalkaisia varsoja pusztalla...
Päästämme Fehérvárin käärmeen niskaan Csepelin lohikäärmeemme,
viekkaan Andrásin niskaan tulta syöksevän Leventen. Leventessä virtaa
oikea Arpádin veri: hän on kova, terävä ja puhdas kuin terässäilä...
Andrásilla on vain niska, kuten kaikilla Arpádin pojilla, mutta
Leventellä on niskain niska... Tiedätkö, mitä teemme tänä yönä?
Kohotamme kilvillemme Leventen, hän olkoon Unkarin ruhtinas!

Vata lausui tämän jo jyrisevällä äänellä, ja hänen ympärillään
ratsastavat herrat murisivat hyväksyvästi.

Sillä välin saapuivat he jo Taksonyin tienoille. Siellä alkoi
rantaseutu muuttua metsäiseksi. Ennen pitkää joutuivat ratsastajat
rämeiseen metsään. Polku kiemurteli mahtavien, ryhmyisten, kumaraan
painuneiden puunrunkojen välistä.

Alpárin samoinkuin muidenkin herrain sydämen täytti omituisella
hartaudella ajatus, että he pian saavat katsoa silmästä silmään
Leventeä, maankuulun perheen ehkä kovinta vesaa. Sillä eivät ainoastaan
unkarilaiset, vaan ikivanhoista ajoista lähtien kaikki itämaiset
ratsastajakansat kohtelivat suurella, melkein taikauskoisella
kunnioituksella legendamaista alkuperää olevaa Almosin perhettä.
Volgasta Lajtaan asti jokainen tiesi, että tämä hallitsemaan luotu suku
erosi sekä ruumiillisesti että henkisesti kaikista muista ihmisistä,
aivankuin itsekseen kulkeva jalo petoeläin eroaa laitumella käyvästä
laumasta. Sen suvun miehet olivat vakavia, viekkaita ja vahvoja
kuin leijonat; jokainen oli esi-isiltään perinyt kauhistuttavan
tahdonvoiman, joka sai aikaan ihmeitä niin hyvässä kuin pahassakin.
Kerrottiin, etteivät he osanneet nauraa eikä itkeä. Regösit taas
lauloivat, että heidän naisensa olivat haukkoja naakkain keskellä: he
olivat kaikkia muita naisia rohkeammat, kauniimmat ja tulisemmat.

Yhtäkkiä Alpár pysähdytti ratsunsa ja tarttui Vatan käsivarteen.

— Näetkö, herrani, näetkö?

Metsän sydämessä, näköjään äärettömän kaukana kiilui vahvavaloinen,
valkoinen tähti.

— Kuuletko, herrani, kuuletko?

Yöstä kuului laulua... Tuhansien ihmisten laulua... Ei se oikeastaan
ollut laulua, vaan paremminkin epätoivoisen surullista ulvontaa. Mustan
toivottomuuden, raivokkaan tuskan valitusvirttä. Ikäänkuin tuhannet
susiemot olisivat vaikeroineet penikkainsa verisen ruumiin ääressä.

— Vietetään peijaisia, — kuiskasi Vata.

— Kenet haudannevat näin? — kysyi Alpár väristen.

— En tiedä. Mutta vaikka itse vanha Jumala olisi kuollut, eivät metsän
asukkaat voisi häntä syvemmin surra.

Kylmät väreet puistattivat noita kahta pakanapäällikköä, jotka muuten
ainoastaan nimeltään tunsivat pelon. Ei kumpikaan uskaltanut kannustaa
ratsuaan. Heidän hevosensa astelivat lyijynraskain jaloin, mutta
niinkin he tarpeeksi ajoissa ehtivät murhepaikalle.

Keskellä metsää oli suuri aukeama. Aukeamalla paloi polttorovio, niin
tavaton puuröykkiö, ettei ehkä sellaista oltu sitte Attila kuninkaan
hautauksen rakennettu. Rovion ympärille oli sijoittunut sureva
perhe: useita tuhansia ihmisiä. Vanhoja ja nuoria, loistavapukuisia
ylimyksiä ja repaleisia köyhiä, mutta kaikki sotureita. He istuivat
ja seisoivat fantastisissa ryhmissä loimuavan rovion ympärillä. Monet
syleilivät toisiaan, kuten veljekset isänsä hautajaisissa; muutamat
suuressa surussaan nojasivat päätään naapurinsa olkaa vastaan; toiset
kieriskelivät maassa. Koko metsä kohisi, valitti, nyyhki ja kamppaili.

Vata astui satulasta ja puhutteli erästä vanhaa miestä.

— Ketä täällä haudataan?

Ukko käänsi häntä kohti lasimaiset silmänsä, mutta ei vastannut, vaan
nyökäytti päätään.

Vata herra raivasi silloin itselleen tien joukon läpi ja astui rovion
ääreen.

Keihäällä lävistetyn sotaratsunsa rinnalla makasi tulessa
loistava-aseinen, kookas nuorukainen. Hulmuavat liekit eivät vielä
koskettaneet ruumista, vaan syleilivät sitä yltympäri muodostaen sen
yläpuolelle tulikielen.

Kun Vata herra näki nuorukaisen kalpeat kasvot, päästi hän käheän
ulvahduksen kuin isäntäänsä itkevä koira. Sitte hän tempaisi vyöstään
veitsen, loikkasi vasemmalta ohimoltaan hiussuortuvan ja heitti sen
tuleen.

Alpárkin astui rovion luo.

Vaikkei hän koskaan ollut nähnyt sankaria, tunsi hän hänet kuitenkin
heti. Hänen piirteensä olivat ankarat kuin raudasta taotut. Hänen
nenänsä kaareutui rohkeasti, hänen suunsa ympärillä ja otsallaan lepäsi
majesteetillinen tyyneys, jumalaisen ylpeyden ilme. Pää oli pyöreä
ja mahtava kuin tiikerin. Jäsenet pitkät, kuten Arpádin kaikkien
jälkeläisten. Jäntevän, ruskean käden jäykät sormet puristavat
lujasti päällikön nuijaa. Sormien kynnet ovat kaarevat ja terävät
kuin haukan... Roviollakin maaten hän hallitsee vielä ympärilleen
kerääntynyttä joukkoa.

Alpár veti helmillä koristetusta tupesta veitsensä leikatakseen
suortuvan hiuksistaan...

Loppu, kaiken loppui Unkarin tasangot, Unkarin pusztat, täyttykää
kyynelistä ja murheesta, sillä Leventen kera kuoli magyarien Vanha
Jumalakin. Levente oli viimeinen Arpád, joka uhrasi hänelle kummuilla.
Tästä lähtien ei kukaan hänelle enää uhraa eikä hän ole oleva vapaiden
herrojen Jumala, vaan piileskelevien kerjäläisten, jotka kuiskaten
lausuvat hänen nimensä metsien tunkkaisessa hämyssä... Ja kuoli vanha
magyarilaisuuskin. Koskaan ei magyari enää ole oleva vapaa, sillä
hän ei ohjaa kohtaloaan oman tahtonsa voimalla, vaan hän on konttiva
alttarien edessä ja luikerteleva kansojen neuvoskunnissa. Loppunsa
sai oma magyarilainen jumala, oman magyarilaisen maailman mainehikas
unelma; tämän jälkeen magyari käy ja tungeksii kansalaumojen yhteisellä
laitumella. Loppu, kaiken loppu! Turhaan siis rakennettiin röykkiöitä
ruumiista, jotta voitaisiin hyökätä taivaaseen ja pysähdyttää päivän
kulku: ajan kaikkivaltias henkäys puhalsi heidät takaisin maan tomuun,
josta olivat nousseet. Turhaan raukesi pakanain kiivas rynnistys:
heidän tiensä katkaisi aika taivaaseen ulottuvan rautamuurin tavoin.
Kaiken loppu!

Hänen katsellessaan mietteissään rovion tulta, syttyi yhtäkkiä
omituinen valo Alpárin sielussa.. Ja silloin hän ymmärsi, että heidän
sodankäyntinä oli alusta alkaen ollut toivoton. Pakanat menettivät
taistelunsa jo silloin, kun he vielä satuloivat hevosiaan. Sillä
he asestautuivat tappamaan ruumiita; mutta mahtava vihollinen ei
asu ruumiissa, vaan sieluissa. Lujaa uskoa vastaan ei voi taistella
keihäällä, vaan vielä lujemmalla uskolla. Mutta heillä ei ole uskoa
ollenkaan. Ei hän eikä varmaan Vatakaan ole enää pitkään aikaan voinut
uskoa tietäjäin ja loitsijain yksinkertaisiin taikoihin; he olivat
uskovinaan, koettivat pakottaakin itseään uskomaan, mutta eivät
voineet. Oh, nuo mustat papit ovat tehneet hyvää jälkeä! Jolleivät
he voineetkaan valaa uutta uskoa jokaiseen sydämeen, kykenivät
he tukahduttamaan vanhan kaikista. Itse Vatakaan ei enää ollut
vanha-uskolainen, hän vain kapinoitsi uuden uskon tyranniutta vastaan.
Päälliköistä kaikkein pakanallisimmatkin tuumiskelivat näin: Jos
ruhtinas Arpád joutui helvettiin, joudan minäkin sinne! — Sisimmässä
sydämessään he eivät kieltäneet uuden Jumalan mahtavuutta, mutta he
taistelivat häntä vastaan, koska heidän ääretöntä vapaudenrakkauttaan
loukkasi hänen holhouksensa ja rajaton mahtinsa. Ja monet kapinoivista
olivat salaa vakuutettuja siitä, että he tulevassa elämässä saavat
kärsiä töistään ja niin tulevat vapaudenrakkautensa marttyreiksi.
He olivat oikeita magyareja, jotka pitivät vapauttaan autuuttaan
kalliimpana ja rakastivat isänmaataan enemmän kuin taivasta. Mutta
heidän jäykässä päättäväisyydessäänkin ja salaisessa pelossaankin kyti
uusi usko. Ei, he eivät enää olleet oikeita pakanoita. Heidän isänsä
olivat. Muhkeiden, vahvain petojen lailla he kiertelivät pusztia,
uskoivat elämään, elivät oman itsensä vuoksi elämäänsä eivätkä koskaan
kysyneet, mitä sitte seuraa. Mutta nuorten sydämessä iti jo kuoleman
siemen, jonka mustat papit olivat taitavasti kylväneet, eikä heidän
elämänsä sen jälkeen enää ollut todellista elämää. Aina piili heidän
mielessään kysymys: Mitä sitte seuraa? Tämä kauhea kysymys välähti
nytkin heidän sielussaan heidän seisoessaan viimeisen pakanaruhtinaan
rovion ääressä. Muutamat tunnustivat, ettei seuraa mitään; toiset
uskoivat, että jotakin seuraa. Ja nämä molemmat mahdollisuudet
lannistivat pakanain itseluottamuksen. Mustat papit opettivat kansalle
kauhean taidon: opettivat sen ajattelemaan. Onnellisesta eläimestä tuli
ihminen, ja ihminen kärsii, sillä hän ajattelee.

Alpár tunsi vihlovaa pyörrytystä. Tuota pyörrytystä, jota vuosituhansia
kestäneen onnellisen tiedottomuuden usvasta päivänvaloon haparoiva
ihminen lienee tuntenut ensi kerran havaitessaan elämänsä rajat. Tästä
pyörrytyksestä ei enää pääse vapaaksi: se on seuraava viimeistä ihmistä
hautaan.

— Vata herrani, mitä nyt tehdään? — kysyi petshenegi hiljaa.

Ylipäällikkö laski kätensä ratsunsa harjalle.

— Nyt ei tehdä enää mitään. Menen kotiin pusztalleni, kylvän kauraa ja
kasvatan varsoja. Sinä puolestasi mene takaisin Marosvárin pappilaan
ja jatka messuasi siitä, mihin keskeytit. Mustat papit ottavat kyllä
mielellään sinut vastaan, sillä heidän jumalansahan antaa arvon
takaisin tulleille lampaille.

Tätä sanoessaan hänen kasvonsa vääristyivät. Sydämessä ääretön
katkeruus heittäytyi kansan ylipäällikkö sitte hevosensa selkään ja
nelisti mustaan yöhön sanomatta jäähyväisiä kenellekään entisistä
asetovereistaan.




IX.


Kaikki luulivat pakanamyrskyn hävittävän uuden uskon nuoren laihon.
Ja kävikin selville, että verinen vihuri oli kääntynyt sille hyväksi.
Sielun kylvö orasti kauniimpana ja rehevämpänä nyt kuin koskaan ennen.

Papit eivät turhaan olleet kuoleman evankeliumin julistajia: voiton,
jota he eläessään eivät olleet voineet saavuttaa, hankkivat he
kuolemallaan. Ja se oli luonnollistakin, sillä heidän elämänsä ei
voinut olla täydellinen, mutta kuolemansa oli.

Erittäinkin oli Gellért herran kuolema tuhoisa isku pakanain asialle.
Hänen kuolemansa käännytti ehkä useampia pakanoita kuin koko
hänen elämänsä. Jättäen heikon tomumajansa kohosi hänen henkensä
jättiläissuuruisena pilvien yläpuolelle, toisen maailman saarnatuoliin,
ja sana, jota hän muinoin heikolla äänellä ja vieraalla kielellä oli
julistanut, kaikui nyt ukkosen äänenä kautta maan. Ja kansa painui
polvilleen sen edessä.

Mosonyin taistelun jälkeen sanoi Vata: Maassa ei enää ole ainoatakaan
kristittyä! Äkkiä kävi ilmi, että maassa tuskin oli enää ainoatakaan
pakanaa. Oli vain villiintyneitä ihmisiä, joiden mielen oli vienyt
kuninkaan tyrannius ja viha muukalaisten röyhkeyttä kohtaan. He
selvisivät äkkiä verisestä hurmauksestaan ja kauhistuen havaitsivat,
mihin olivat vyörymässä.

Siellä-täällä kömpivät paenneet papit esiin piilopaikoistaan. Missä
ikinä ilmestyivätkään, otti kansa heidät vastaan intohimoisella
ilolla. Katuen lankesivat he heidän jalkojensa juureen, kostuttivat ne
kyynelillä ja suudelmilla ja veivät heidät riemuiten takaisin kyliin.

Papit taas, jotka vielä äsken olivat olleet kansan sortajia, muistivat
nyt olevansa Kristuksen palvelijoita. He antoivat anteeksi kaikki.
Vieläpä nuo pakenemisen kärsimyksissä köyristyneet miehet lohduttivat,
rohkaisivat härjän voimaisia murhaajiaan, jotka eivät voineet, eivät
rohjenneet uskoa anteeksiantamukseen. Omasta jalomielisyydestään
liikutettuina siunasivat he noita ihmisiä, jotka pari päivää takaperin
verenjanosta suunniltaan hakivat heitä tappaakseen heidät. Heidän
säteilevä hyvyytensä riisti aseet jäykimmänkin käsistä. Tämä oli
ihmeellistä, ja jumalasta luopunut kansa etsi epätoivoissaan taivaan
merkkiä.

Kansan herkän sydämen valtasi uusi huumaus: katumuksen huumaus. Kautta
maan tapahtui merkkejä, jotka yhä edistivät yleistä herätystä. Gellért
herran ruumis lepäsi yhä vielä Jumalanäidin temppelissä O-Budassa,
mutta jo rajaseuduillakin puhuttiin niistä ihmeistä, joita se teki. Jos
sokea tai sairas ihminen suuteli hyytynyttä verta, tuli hän näkeväksi
tai terveeksi. Korskuen näytti muuan pakana tovereilleen hiussuortuvaa,
jota hän säilytti repussaan ja jonka hän sanoi olevan siitä ajellusta
päästä, joka tahtoi kääntää maan vanhasta uskostaan — ja äkkiä hän
menetti järkensä, alkoi raadella omaa ruumistaan ja kuoli surkean
kuoleman.

Csongorádissa nähtiin noin tunti auringonlaskun jälkeen tulinen merkki
tummalla taivaalla; se oli Kristuksen orjantappurakruunun kaltainen.
Szalankamánin lauttamiehet taas, jotka veripäivinä olivat upottaneet
pakenevia uusi-uskolaisia Tonavaan, kuulivat öisin vedestä äänekästä
rukousta, josta he niin peljästyivät, että pakenivat muille maille.

Verinen myrsky taukosi. Taivas kirkastui. Vain yksi myöhästynyt
musta pilvenlonkare riensi vielä etelää kohti: Alpárin kutistunut
petshenegiarmeija.

Iskiessään vihollisen kimppuun oli se aina selviytynyt voittajana,
mutta kuitenkin kulta-armeija ratsasti nyt kotiin supistuneena,
lannistettuna. Tiellään tapasi se usein katujajoukkoja, jotka vaelsivat
pyhiin jonkun marttyripapin haudalle.

Kylissäkin kaikkialla otettiin heidät kirkkolauluilla vastaan.
Katuvat ihmiset olivat ihmeellisen rohkeita. Szegedin seuduilla muuan
mustakaapuinen, laiha ihminen astui petshenegien tielle. Musta mies oli
yksinään pitäen ristiä kädessään.

— Nöyryyttäkää! itsenne Jesuksen edessä! — huusi hän korkealla äänellä.

Nähtävästi hän oli yksi noita pappeja, jotka veripäivinä hyväsydämiset
uskovaiset piilottivat ja pelastivat. Mutta on mahdollista, että hän
lopulta tunsi pientä kateutta tovereitaan kohtaan, jotka marttyriuden
hinnalla jo olivat saavuttaneet ikuisen autuuden, ja halusi nyt
samanlaista kunniaa ja sielun pelastusta. Mutta petshenegit — tiesi
mistä syystä — kaarsivat hänet muristen yhdenkään nostamatta kättään
häntä vastaan. Tätä kertoivat myöhemmin ihmeenä Szegedin kalastajat.

Alpárin joukko meni Kenezsnan kahlaamosta Tiszan yli. Sakeassa
sumussa he astuivat Ajtonyin vanhan valtakunnan soiselle maalle
oppaan torven alinomaa soidessa. Myöhemmin, kun usva alkoi hälvetä,
tunkeutuivat auringonsäteet sen läpi, ja petshenegit huomasivat
kulkevansa sokaisevassa, hopean hohtoisena lainehtivassa pilvimeressä.
Etujoukko kohtasi silloin vieraita ratsastajia, jotka sumussa venyen
jättiläispitkiksi näyttivät Csaba päällikön henkisotajoukolta.

Ensiksi surbanit luulivat Sokean Becsin karitsoiden tahtovan sulkea
heidän tiensä ja tarttuivat jousiinsa. Pian kuitenkin kävi selville,
että keihäsmiehet olivat Seruzádin leirivartiostoon kuuluvia
ratsastajia. Pusztan rouva oli jo saanut tiedon päällikön tulosta ja
oli lähettänyt häntä vastaan muutamia sanansaattajia.

Ennen pitkää saapui joukko Oroszlámosin luostarin luo, jonka Csanád
herra oli rakentanut Ajtony päälliköstä saamansa suuren voiton
muistoksi. Ispaani haudattiinkin sinne luostarin kirkkoon.

Luostarin paikalla törröttivät nyt nokiset rauniot sumuisessa ilmassa.
Raunioiden päällä leijaili suuri parvi korppeja.

Kulta-armeija levähti tuokion, ja Alpár ohjasi ratsunsa kummulle sekä
loi pikaisen silmäyksen kirkon luhistuneiden seinien sisäpuolelle.
Hirret savusivat vielä hiljalleen merkiksi siitä, että murhapoltto
oli vastikään tapahtunut. Tuhasta pisti esiin muutamia hiiltyneitä
ruumiita. Viime viikkoina oli Alpár sadottain nähnyt sellaisia
ruumiita. Kaikki olivat samanlaisia, mustia ja muodottomia, ja kaikkien
luiset käsivarret olivat vääntyneet rintaan päin.

Puolipäivän tienoissa kuljettuaan Harangodin yli kohtasivat he Begen
leirin varusväen päällikönkin. Hän kertoi päällikölle kaikki, mitä
tämän poissaollessa oli tapahtunut. Suurena uutisena hän mainitsi,
että Tyrák kaani, Valakién ja Etelközin suurpetshenegien kuningas oli
lähettänyt lähettiläitä Begen leiriin. Kun lähettiläät eivät tavanneet
siellä Alpár päällikköä, olivat he menneet Karánin laaksoon, mutta
lupasivat tulla takaisin. Asiastaan he eivät kuitenkaan olleet mitään
hiiskuneet.

Varusväen päällikkö kertoi sitte, että Seruzád rouva oli kaksi päivää
takaperin polttanut Oroszlámosin luostarin. Tällä hän kosti Csanádin
linnanpäällikölle, Sokealle Becsille, joka oli tappanut muutamia
kentällä harhailevia rajavartijoita. Luostarin kirkossa oli juuri
silloin kun se sytytettiin marosvárilaisia pyhiinvaeltajia. Ne olivat
suurimmaksi osaksi naisia, joiden johtajana oli rovasti Taszilló. He
paloivat kaikki kirkkoon. Lopuksi pusztan rouva Sokean Becsin kiusaksi
avautti Csanád herran haudan ja heitätti ispaanin ruumiin kedolle.

Tätä kuunnellessaan katsoi päällikkö taukoamatta leiristä tulleen
joukon torvenpuhaltajan ratsua. Hevosen otsalla riippui pieni,
siniseksi emaljoitu risti, ehkei niin paljon ivan osoituksena kuin
koristuksena.

Yhtäkkiä sanoi Alpár torvensoittajalle:

— Mikä on nimesi, poikani?

— Olen Ompudin poika Katapán, suurherrani, — sanoi nuorukainen
iloisesta hämmästyksestä punastuen.

— Mikä risti riippuu valkosi otsalla? Mistä olet sen saanut?

— Sain sen eilen toveriltani Fancsalilta. Annoin siitä metallinappisen
vyön.

— Ja mistä oli Fancsal sen saanut?

— Sitä en tiedä, suurherrani. Mutta kysyn häneltä leirissä.

— Anna se tänne. Ostan sen.

Päällikkö otti pienen ristin käteensä... Tällaista korua kantoi Zenóbia
povellaan... Hän kantoi sitä vaatteidensa alla, onnea tuottavana
kalleutena; kukaan ei sitä voinut nähdä, vain Alpár tunsi sen... Se oli
tällainen — vaiko tämä?

Hän katsoi sitä uudestaan. Eräästä kohdasta oli sininen emalji
sulanut, aivankuin se olisi ollut tulessa... Kultalilja, missä aukeaa
nyt alakuloinen kukkasi? Kultakannel, missä helkkyy nyt suloinen
kielesi? — Tytön ruumiin ja sielun outo hienous, jota hän ei koskaan
voinut ymmärtää ja joka täytti hänet tuskallisella hiutumuksella ja
kaipauksella silloinkin kun hän piti häntä sylissään, valtasi nyt
taaskin yhtäkkiä kaikki hänen tunteensa.

Päällikkö viittasi leirin vartijan luoksensa.

— Lähetin erään orjattaren leiriin...

— Emme ole nähneet, suurherrani.

— Lähetin Ekesen mukana, ymmärrätkö? Tuon laulavan teinin...

— Ekese näyttäytyi leirissä, mutta hän kuljeskeli yksinään.
Orjattaresta hän ei puhunut. Laulaja ei nyt ole leirissä...

Joku kertoi Ekesen erään toisen nuorukaisen kanssa vetäytyneen Begen
kaislikkoon. Siellä he ovat rakentaneet mökin itselleen. Vakoilijat
näkevät heidät usein.

Alpár katsoi hurjasti ympärilleen...

Te petshenegit, te magyarít, jos tytölle on tehty pahaa, niin verellä,
ah! verellä huuhdon pusztan!

Kun he saapuivat Begen suureen kaislikkoon, liittyi heihin uusia
leirinvartijoita. Näiden joukossa oli tuo Fancsalkin, jolta
torvensoittaja oli saanut ristin.

— Suurherrani, — ilmoitti Ompudin poika Katapán, — nyt jo tiedän,
niistä sininen risti on saatu. Se oli Oroszlámosin saaliin joukossa.

Alpár viittasi nuorukaista vaikenemaan. Hän ei uskaltanut puhua. Hän
pelkäsi kauhean, epäinhimillisen äänen tunkeutuvan rinnastaan. Hänen
katseensa kierteli taivasta. Sumu oli jo kohonnut. Taivaanlaki oli
harmaa, vain yhdessä kohdassa loisti huikaisevan valkoinen täplä. Olisi
voinut luulla valotäplää taivaalliseksi silmäksi, joka kylmästi katsoi
alas mittaamattomasta korkeudestaan.

Sydämensä suuressa pelossa alkoi pakanapäällikkö rukoilla.

— Jesus Kristus, minä huokaan sinun puoleesi! Sinä voit tehdä ihmeitä,
tee siis ihme. Tee tapahtumattomaksi se, mikä on tapahtunut. Tässä
olen, katso sydämeeni! Poista siitä kaikki se, mikä ei ole sinulle
mieleen. Älä taistele minua vastaan, Herra, älä taistele, sillä
sinähän olet Jumala, minulla taas ei ole voimaa, ei tahtoa. Sinäkin,
Jumalanäiti, sinäkin, Gellért herra, te kaikki säälikää minua!

Silloin kuului huutoa kaislikosta; kaksi ryysyistä ihmistä juoksi
joukon luo ja heittäytyi polvilleen Alpárin eteen. Ekese oli niistä
toinen.

— Pusztan rouva on syynä kaikkeen, — huusi hän tukahtumaisillaan
nyyhkytyksistä.

— Puhu! — huusi päällikkö käheästi.

— Käskysi mukaan matkustimme, suurherrani... Saavuimme Csongorádiin
ilman että meitä olisi kohdannut mikään onnettomuus...

— Puhu hänestä!

— Csongorádissa sitte valtasi suuri levottomuus tyttörouvan sydämen...
Itkien pyysi hän, ettemme veisi häntä petshenegileiriin, vaan ennemmin
Csanádin linnaan, sillä hän pelkäsi kovin pusztan rouvaa... Rohkaisin
häntä minkä voin, mutta Csongorádista lähtien ei hänellä enää ollut
rauhaa. Ja mitä lähemmäksi leiriä saavuimme, sitä suuremmaksi tuli
hänen kauhunsa.

— Puhu! Puhu!

— Kenezsnassa kuljimme Tiszan yli ja silloin onnettomuudeksemme
tapasimme Sokean Becsin sissejä... Heitä lienee ollut noin
viisikymmentä ja linnanpäällikkö oli itse johtamassa... Ehkä kuitenkin
olisimme voineet pujahtaa heidän ohitseen kaislikossa, jollei
tyttörouva Angyika olisi huutanut apua... Hän tunsi linnanpäällikön
ja huusi: Herra Becs, pelasta minut pusztan rouvan käsistä! Karitsat
alkoivat ajaa meitä takaa ja saivatkin Harangodin rannalla kolme
meistä kiinni, ja Angyikakin joutui heidän käsiinsä. Minä ja muuan
toinen pelastuimme heittäytymällä veteen. Sokea Becs mestautti
kolme toveriani; häntä raivostutti kovin nuoli, jonka paetessamme
olimme ampuneet hänen lonkkaansa. Mutta tyttörouvan hän vei mukanaan
linnaan... Sen jälkeen, suurherrani, me, pelastunut toverini ja
minä kahden alati väijyskelimme linnan portin tienoilla, koska emme
olleet unohtaneet, että meidän oli päällämme vastattava sinulle
Angyikasta. Arvelimme, että jokin onnellinen sattuma vielä saattaa
käsiimme orjattaresi... Kaksi päivää takaperin näytti siltä, että onni
aikoo meitä suosia. Kaupungista lähti pyhiinvaeltajia Oroszlámosin
luostariin. Pyhiinvaeltajia johti Taszilló herra...

Kuulin eräältä linnan mieheltä, että rovasti oli unissaan nähnyt
Gellért herran, joka oli sanonut pakanakapinan loppuvan, jos
kolmekymmentä verenvuodatuksesta puhdasta uskovaisia lukee
kolmekymmentä rukousta Csanád herran haudalla. Pyhiinvaeltajat olivat
siis pääasiallisesti naisia; ne olivat puhtaita verenvuodatuksesta.
Heillä ei edes ollut aseellista saattojoukkoa, koska Taszilló herra
kertoi piispan sanoneen, ettei uskottomia vastaan ole puolustauduttava
keihäillä, vaan Kristuksen nimellä.

— Puhu hänestä!

— Angyikakin oli pyhiinvaeltajien joukossa... Näin hänet selvästi,
sillä hän kulki tuskin kymmenen jalan päästä ohi sen suon, jossa
piileskelin... Hänellä oli musta puku yllään... Sillä aikaa kuin minä
vakoilin pyhiinvaeltajia, nelisti toverini leiriin viemään sanaa
Seruzád rouvalle. Päällikkörouva kokosi heti väkensä, hän itsekin
istui satulaan ja toi mukanaan sata keihäsmiestä... Koskaan en ole
nähnyt Seruzádia niin kiihkeänä kuin silloin! Hän alkoi heti jyskyttää
luostarin porttia, mutta kreikkalaiset papit sulkeutuivat sisään,
ampuivat akkunoista meitä nuolilla ja soittivat taukoamatta kelloja,
jotta kaupungissa huomattasiin heidän olevan vaarassa... Silloin
päällikkörouva kuohuvassa kiukussaan antoi käskyn, että luostarin
katto oli sytytettävä tuleen... Koskaan en ole nähnyt rouvaa niin
hurjana kuin silloin... Turhaan jo ennen hyökkäystä rukoilin häntä
odottamaan pyhiinvaeltajien kotiinpaluuta, ulkona kentällä saisimme
helposti voiton naisista: Seruzád ei välittänyt minusta enempää kuin
hevosensa kavion alla kiemurtelevasta madosta... Katto syttyi ja paloi
ilmiliekissä... Se oli suuri palo, suuri palo... Pyhiinvaeltajat
menivät silloin kaikki kirkkoon, jossa hartauslauluja laulaen
valmistautuivat kuolemaan...

— Kaikki paloivat sinne? kysyi päällikkö kumealla äänellä.

— Kaikki! Heidän laulunsa vaikeni vasta silloin kun katto suurella
ryskeellä putosi heidän päälleen... Tällainen on asia, suurherrani.
Tässä polvistumme kahden, minä ja toverini. Jos niin tahdot, Alpár
herrani, iske meiltä kummaltakin pää poikki.

Kuihtui kultalilja. Vaikeni kultakannet ijäksi...

Alpárin kasvoilla ei näkynyt mitään erityistä muutosta. Hän loi vain
sumean katseen pilviselle taivaalle.

       *       *       *       *       *

Kaikki se tuska, joka ahdisti hänen rintaansa, muuttui murhaavaksi
vihaksi, kun hän pusztan rouvan teltan edustalla laskeutui satulasta.
Vanha serdari seurasi huolissaan herraansa.

Sisällä otti lombardialainen tyttö syvään kumartaen heidät vastaan.

— Tahdon nähdä rouvan, — lausui päällikkö.

— Nyt ei ole mahdollista, suurherrani, päällikkörouva pukeutuu, —
hymyili Rozvita.

— En hänen ryysyjään tahdo nähdä, vaan hänen kasvonsa.

Peljästyneenä peräytyi Rozvita miesten edellä. Silloin suhahti oviverho
ja Seruzád astui saliin.

— Tässä olen, mitä herrani käskee? — lausui hän tyynesti.

Silkinhieno, valkoinen lampaannahka oli hänen ainoa vaatetuksensa.
Nahan hän oli kietonut solakan ruumiinsa ympärille ja kiinnittänyt
sen hihnalla poven alapuolelta. Vaskenkarvainen tukka oli hajallaan.
Ruskeat olkapäät ja käsivarret olivat paljaat, samoin jalat polviin
asti. Käsivarret hajalla, pää pystyssä hän seisoi päällikön edessä.
Puhtaana ja luonnollisena kuin pusztan eläin, jolla ei ole mitään
salattavaa ruumiissa sen paremmin kuin sielussakaan.

— Mitä herrani käskee?

— Miksi poltit luostarin?

Rouvan huulilla vilahti heikko hymy.

— Eikö päällikkö ole opettanut, kuinka poltetaan luostareita ja
tapetaan uusi-uskolaisia?

Tuskallinen korahdus vapisutti Alpárin rintaa. Helppo on Hänen tuolla
ylhäällä! Ei tarvitse Hän miekkaakaan taistellakseen: Hän iskee pakanan
sydämeen tämän omalla miekalla.

Tuntui siltä kuin rouvaa olisi jo kaduttanut nöyryytensä. Hän astui
lähemmäksi päällikköä ja kiinnitti itseensä tämän katseen. Hänen
kasvonsa tulivat punaisiksi, huulensa vapisivat, kun hän hillitystä
kiihkosta värisevällä äänellä lausui:

— Hyvin tiedät, Alpár, miksi sen tein...

Inhottava ja kuitenkin komea näky oli tuo nainen, joka luonnon
järjestyksen muuttaen murhaavassa kamppailussa voitti kilpailijansa ja
nyt seisoi vaatien miehen edessä.

Päällikkö käänsi inholla selkänsä Seruzádille ja lausui serdarille:

— Karkoita tämä portto pois leiristäni!

Vanha Hurtobakin hätkähti nämä kauheat sanat kuullessaan.

Pusztan rouva seisoi silmänräpäyksen tupertuneena, silmät kiinni
Alpárin edessä. Mutta vain silmänräpäyksen. Kaikki se palava intohimo,
joka oli kerääntynyt hänen sydämeensä, muuttui paikalla vihaksi.

Hän ei ollut enää nainen, vaan kuolettavasti haavoitettu peto. Pusztan
koko hurjuus liekehti, kuohui, jyskytti hänen veressään.

Muiden aseiden ohella riippui teltan seinällä kaksi lyhytvartista
metsästyspeistä. Seruzádin verestävät silmät osuivat aseihin, ja
kirkaisten viiltävästi kuin haukka hyppäsi hän niiden luo ja tempaisi
ne alas seinällä. Toisen keihään hän salamannopeasti ja hurjalla
voimalla heitti kohden Alpária. Vaistomaisella liikkeellä heittäytyi
serdari väliin, ja kuolettava isku osui häneen. Peitsenkärki kurkussa
vääntelehti vanhus koristen matolla, jonka tahrasi höyryävä, musta
veri. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli rouva jo kadonnut teltasta.

Ulkoa kuului kirkumista ja kavionkapsetta...

Seruzád rouva ilmestyi teltan edustalle, kiepsahti pantterinhypyllä
Alpárin sotaratsun selkään, jota muuan palvelija suitsista pitäen
kävelytti, ja nelisti pusztalle sellaisenaan, hiukset hajalla,
puolialastomana, kohottaen peistä korkealle.

Ulkona olevat kuulivat hänen huutonsa: Minä olen Kean kuninkaan tytär!

Kukaan ei häntä seurannut eikä kukaan hiiskunut hänestä enää sanaakaan
leirissä.




X.


Taivas on harmaa, maa kulo, vesi musta. Puszta on jättiläispaarit,
joille kuollut kesä on laskettu. Sumuisessa ilmassa saapuvat loputtomat
korppiparvet peijaisiin. Öisin taas kuuluu kaislikoista susien
valittava ulvonta. Oli niin alakuloinen syksy, ettei koskaan enää
luullut kevään saapuvan. Ja syksyn kolkossa harmaudessa värjötti
petshenegien kutistunut kansakunta, ponnistellen toivottomana kuin
kohmettunutsiipinen kurki.

Kun ensimäiset härmäyöt saapuivat, palasivat Begen leiriin ne
suurpetshenegiläiset lähettiläät, jotka Tyrák kaani oli pannut matkalle.

Kahden saapuivat valakialaiset herrat; monta palvelijaa ja hevosia
oli heidän saattueessaan. Ilmestymisellään ja oudoilla puvuillaan he
herättivät suurta huomiota leirissä.

Heidän päällikkönsä oli ilveksen näköinen ukko. Hänen punainen partansa
ulottui vyöhön asti; pörröisten kulmakarvojen alla välähtelivät
viekkaat kissansilmät. Hän saattoi olla noin kahdeksankymmenen vuoden
vanha ja pääsi tuskin käymään enää, mutta kun hänet nostettiin hevosen
selkään, istui hän siellä lujasti kuin ilves kauriin seljässä. Hänen
toverinsa oli tumma jättiläinen. Iho oli niin musta, että häntä hyvin
olisi voinut luulla neekeriksi; hänen käsiään, niskaansa, vieläpä
poskipäitäänkin peitti musta karva. Koko hänen leirissäoloaikanaan ei
kukaan kuullut hänen lausuvan sanaakaan. Nuorukaisen kerrottiin olevan
kaanin vahvimman miehen, ukon taas kaikkein viekkaimman. Tosiasia oli,
että ukko osasi niin laverrella Haramvárin ispaanille, että tämä laski
heidät rajan yli, vieläpä antoi heille aseellisia palvelijoitaankin
saattajiksi.

Suurpetshenegit, joita senaikaiset kirjuriteinit nimittivät nimellä
crudelissimi bissani [julmimmat petshenegit. Suom.], asuivat Valakiassa
ja Etelközissä. Kun he kokosivat heimonsa, voivat he lähettää sotaan
jopa satatuhatta ratsumiestä, niiden joukossa maailman nopeimmat
ratsu- ja tarkimmat jousimiehet. He olivat magyarien peljättyjä
vihollisia näiden vanhoilla vaellusretkillä. Magyarien maanvalloituksen
edellistä aikaa peittävään sumuun heittävät petshenegien kanssa käydyt
hävityssodat tulisen hohteen.

Jos petshenegikansakunnat rauhan aikanakin olisivat voineet totella
yhteistä ruhtinasta, niin on mahdollista, että Itä-Europalla nyt olisi
toinen muoto. Mutta he eivät olleet kansalliseen kuriin kykeneviä
niinkään suuressa määrässä kuin heidän magyarilaiset veljensä.
Silloin-tällöin joku suuri kaani saattoi heidät järjestymään joksikin
ajaksi, mutta kun ruhtinaan silmän lumousvoima loppui, niin paikalla
nämä kuumaveriset kansakunnat hyökkäsivät toistensa kimppuun, levännein
voimin kuin puskevat pässit. Heidän maansa oli tulinen kattila,
joka aina kiehui ja kuohui veristä vaahtoa. Matkustaja ei hevillä
rohjennut kulkea heidän maansa läpi. Veriset melskeet pakottivat
aikoinaan surbanilaisen päällikön Thonuzóbankin luopumaan kuhisevasta
petshenegiläisestä mehiläispesästä ja kulkemaan Unkarin rajavuorten yli.

Lähettiläät astuivat nyt Alpárin telttaan. Jätettyään nuorelle
päällikölle tavanmukaiset lahjat kaanin isällisten tervehdysten kera
kertoi vanhempi heistä itämaisella kukka- ja hunajakielellä Tyrák
kaanin asian.

Kaani varustautui kaikkine suurine petshenegikansakuntineen hyökkäämään
Konstantinopolin keisaria vastaan ja tahtoi avukseen myöskin Alpárin
miekan. Ehkei hän niin suuresti ollut miekan tarpeessa kuin sen
innostuttavan loiston, joka vielä silloinkin ympäröi suuren Thonuzóban
suvun nimeä.

Kaanin suureen yritykseen oli nytkin, kuten kaikkiin petshenegisotiin,
syynä personallinen loukkaus. Muuan Kegen niminen petshenegipäällikkö
kieltäytyi tottelemasta Tyrák herraa ja pakeni telttaväkineen
kreikkalaiselle alueelle. Keisari ei ainoastaan ollut antamatta
kapinoitsijaa takaisin tämän herran käsiin, vaan vieläpä otti hänet
hyvin suosiollisesti vastaan ja jakoi maata hänen väelleen. Tyrák
herra tästä suuresti suuttui ja lähetti sanan keisarille, että hän
ensi keväänä tulee häntä tervehtimään Konstantinopoliin ja pyytämään
hyvitystä kärsimästään loukkauksesta. Hän aikoi asettaa ratsaille
kahdeksankymmentätuhatta miestä ja luotti siihen, että hän nostattaen
kapinaan kreikkalaisen ikeen alla huokaavat bulgarit ja serbialaiset
voi murtaa keisarikaupungin lujat muurit.

Suuri kaani ehdotti Alpárille palkkasoturisopimusta, tarkalleen
määräten, minkä arvon antaa hänelle yhdistyneissä joukoissa ja kuinka
suuren osan myöntää hänelle yhteisestä saaliista.

Lähettiläät antoivat päällikölle viikon miettimisaikaa. Alpár jäi
yksikseen telttaan lahjoineen. Tyrák herra oli lähettänyt hänelle
kultavitjat, hopeisen juomasarven, kaukasialaisen miekan, persialaisen
satulaloimen ja kappaleen kreikkalaista silkkiä.

Kun päällikkö silitti kädellään silkkiä, joka välkkyi kuin liekehtivä
tuli, lehahti häntä vastaan suloinen, tuttu tuoksu... Samanlainen
omituinen tuoksu levisi Angyikan vaatteistakin! Se oli Konstantinopolin
tuoksua, jonka nuori päällikkö kuvitteli aina leijailevan siellä
marmoripalatsien ja keisarin puistojen päällä. Yhä uudestaan
hän silitti silkkiä, joka välkkyi, kahisi ja tuoksui kaukaisen
ihmekaupungin kiihoittavana symbolina. Ja silloin valtasi hänet sama
intohimoinen, kiihkeä kaipuu, jota hän tunsi jo kerran Temesin rannalla
Zenóbian kertoessa kaupunkien kaupungista. Oi, kultainen Byzantium!

Alpár katsahti teltan avoimesta ovesta ulos. Aution pusztan
yläpuolelle, lohduttoman harmaalle taivaalle oli muodostunut
pilvenrepeämä, jota kultaisella ja purppuraisella loistolla valaisi
laskeva aurinko. Ja kaukaiseen repeämään ilmestyi ihmekaupungin kuva,
sellaisena kuin nuori barbari sen kuvitteli... Tuhattornisen lumolinnan
marmoriseiniä huuhtovat siniset laineet, fantastiset kultakupolit
piirtävät purppuraista taivaanlakea... Viehättävien vanhojen unelmien,
lapsuudenaikaisten toiveiden muisto saattoi päällikön sydämen
värisemään kuin kultasointuisen, suloisen naisäänen laulu.

Nomadien pojassa heräsi yhtäkkiä vanha vaellushalu. Salaperäinen,
vastustamaton himo, joka ajoi esi-isät idän kaukaisilta aroilta
tänne, alkoi nyt levitellä siipiään ja iskeä haukankyntensä hänen
sydämeensä... Pois täältä murheen ja kuoleman kalpealta pusztalta.
Pois tuntemattomiin, hopean hohteisiin etäisyyksiin! Takana suuren
virran, takana suuren vuoren, takana monen maan on auringon kaupunki,
Konstantinopoli. Konstantinopoli on elämä, onni. Se viittaa
kaukaisuudesta kuin oudon kaunis, viehättävä nainen ja levittää
käsivartensa sulkeakseen valloittajansa tuliseen, hurmaavaan,
murhaavaan syleilyynsä.

Päällikköä aivan pyörrytti ajatus, että hän marmoriseinäin takaa on
löytävä sen suloisen, sateenkaaren loistoisen, kultahelkkyisen onnen
lähteen, jonka yhden pisaran hän jo oli tavannut Zenóbian huulilla.

Seuraavana päivänä saapui uusi lähetystö petshenegileiriin. Tämä tuli
Marosvárista päin ja Jumalanäidin kunniaa julistaen, virsiä veisaten se
astui leiriin. Lähettiläitä oli kaksi: Walter, Csanádin tuomiokapitulin
laulumestari ja isä Fülöp, benediktiniläispappien päämies.

Uskonnollinen hurmaus noina päivinä rohkaisi ihmeellisesti kirkon
ihmisiä. Gellért herran esimerkki vaikutti heihin niin mahtavasti, että
arkaluontoisetkin pitivät maallista elämäänsä vähäpätöisenä. Niinpä
tapahtui, että nämä kaksi hurskasta vanhusta rohkenivat risti kädessä
tunkeutua itse lohikäärmeen pesään.

Fülöp ja Walter tulivat käännyttämään ja kuuliaisuuteen taivuttamaan
uskonluopiota Márton kaniikkia. He arvelivat, että heidän hurskas
tehtävänsä joko onnistuu tai ei onnistu. Jos se onnistuu, silloin he
niittävät siitä viljalti maallista kunniaa ja taivaallisen palkinnon.
Jos he taas saavat surmansa, silloin he pikaisesti saavuttavat
suurimman, mitä uskova ihminen voi saavuttaa: pyhän marttyriuden
loistavan kruunun.

Pusztan vakoilijat ottivat ukot kiinni jo Harangodin rannalla ja veivät
heidät suoraan päällikön eteen. Suuri pelko täytti silloin Fülöp herran
sydämen; hänen kasvonsa kalpenivat ja hampaansa kalisivat. Walter
mestari ei peljästynyt. Mutta kun hän astui kerran niin lämpimästi
rakastamansa kaniikin eteen ja näki, että Mártonin nuori pää oli jo
aivan lumivalkoinen, valtasi sellainen tuska, hänen sydämensä, että hän
puhkesi äänekkääseen itkuun.

— Voi, Márton kaniikki, — lausui vanhus, — minkälainen jälleennäkeminen
tämä onkaan? Sinun rakas pääsihän, poikani, on harmaantunut synnissä.

— Ainoastaan toinen puoli on harmaantunut synnissä, — vastasi Alpár
katkerasti hymyillen, — toinen puoli harmaantui jo hyveessä.

— Kristuksen viiden haavan nimessä pyydän sinua, rakas poikani Márton,
puhu ja vastaa: onko elämäsi nyt onnellinen?

— Ei se ole onnellinen, herrani, kuten ei silloinkaan ollut, kun vielä
elin keskellänne.

— Elät jumalattomuudessa, rakas poikani, ja Herra on sinua siitä
rankaiseva.

— Kuinka Herra rankaisee? — kysyi Alpár.

— Laskee kätensä sen päälle, joka on sinulle kaikkein rakkainta.

— Silloin hän ei enää voi rangaistu, sillä hän laski jo kätensä
rakkaimpani päälle. Herra menetteli kanssani vihaisen kuninkaan tavoin:
tappoi kaikki panttivangit eikä hänellä enää ole valtaa ylitseni.

— Kristuksen pyhässä nimessä pyydän sinua, Márton, puhu ja vastaa: etkö
usko ijankaikkiseen tuleen ja etkö kammoksu helvettiä?

— Jos uskoisin siihen, hyvä herrani, en silloinkaan sitä kammoksuisi,
sillä siellä on isäni, suuren Thonuzóban olinsija.

— Voi, poikani Márton, miksi on sydämesi niin kova, ettei se sula
rakkauden lämmöstä? Ja miksi ovat korvasi niin tukossa, etteivät ne
kuule totuuden sanaa?

— Jos sydämeni on kova, niin Herra loi sen sellaiseksi. Jos korvani
ovat kuurot, niin Herra on ne tukkinut. Pyydän sinua, Walter herrani,
puhu ja vastaa: Miksi menetteli Herra siten kanssani? Ja jos hän teki
niin, miksi riitelet minun kanssani etkä hänen kanssaan?

Vanhukset kauhistuivat tämän hirveän sadatuksen kuullessaan. Walter ei
enää avannutkaan suutaan, mutta hänen sijastaan puhui isä Fülöp, jossa
oli vähän maailmallista viekkauttakin.

— Rakas poikani Márton, pyydän sinua armahtamaan itseäsi. Tiedä, että
hävittävä myrsky kokoontuu pääsi päälle. Pyhän kirkon miekankantajat
ovat jo antaneet tuomionsa sinusta ja kansastasi. Becs herran pestaajat
käyvät ympäri valtakuntaa, Keven ja Haramin linnanispaanit hiovat
jo miekkojaan sinun pääsi varalle. Sinun kansasi on vähentynyt ja
menettänyt rohkeutensa. Jos tämä päivä saapuu, silloin ei varmaan
yksikään miehesi vältä kohtaloaan.

Alpár hymyili.

— Ja miten pelastuisin vaarasta? — kysyi hän.

— Jos kaiken väkesi kanssa palaat takaisin pyhän kirkon helmaan, niin
ei hiuskarvaannekaan koskettaisi.

— Katso, — sanoi Alpár, — te olette Herran vääriä paimenia. Hän lähetti
teidät tänne noutamaan uskoani. Mutta te veisitte hänelle pelkoni
sanoen: Tässä on Alpár päällikön usko! Kuitenkaan ei Herran edessä saa
valehdella. Kuinka, te papit? Alpár kukisti Jumalan kymmenen huoneen
tornin, sammutti sadan hänen pappinsa elämän eikä peljännyt. Nyt uhkaa
vaara hänen köyhää kotiaan, vaara hänen kurjaa elämäänsä, senkötähden
hän nyt pelkäisi? Sanon teille: Herralle ei kelpaa sellainen
katumus. Jos hän on oikea Jumala, niin hän tahtoo, että miehet häntä
rukoilisivat eivätkä koirat. Sanoin, enkä enempää puhu.

Vanhukset katsoivat surullisina toisiinsa. Márton kaniikki ei enää
ymmärtänyt heidän kieltään eivätkä he hänen. He puhuivat hänelle
luostarikoulujen kielellä, hän taas vastasi pusztan kielellä.




XI.


Sokea Becs, joka Oroszlámosin murhapolton jälkeen yhä katsoi
sudensilmällä Begen pakanoita, oli jo monta päivää takaperin saanut
tietää, että leirissä hankitaan jotakin. Kerran sitte palasivat
vakoojat ilmoittaen, ettei pusztalla enää ole leiriä. Surbancissa oli
taas herännyt vanha muuttolintuluonto. He kokosivat kapistuksensa ja
katosivat. He kulkivat kiireesti ehtiäkseen Valakiaan ennen lumen
tuloa. Talviasuntonsa ja liian rehunsa he polttivat, kaiken muun
veivät mukanaan vaunuilla. He eivät jättäneet jälkeensä juuri muuta
kuin joukon hajanaisia hautakumpuja puron rannalle. Ei kukaan ollut
iloinnut, kun he muinoin saapuivat maahan. Ei nytkään kukaan itkenyt,
kun he menivät tiehensä.

Pari päivää he viipyivät Keven suuressa metsässä, joka yötä-päivää
kajahteli heidän kirveensä iskuista, sitte he laskeutuivat Tonavan
rannalle. Keven ja Haramin linnanvalleille kokoontui kansa katsomaan
ihmettä, kun virran aalloille ilmestyi pitkä rivi mahtavista hirsistä
kyhättyjä lauttoja. Vanha virta vilkastui tästä kansainvaelluksen
myöhäisestä rippeestä. Kaukaa katsoen olisi lauttoja voinut luulla
siiliparveksi, niin törröttivät siellä pystyssä lukuisat keihäät.
Rattaat ja sidotut hevoset vietiin keskelle aluksia. Pitkiin,
raskaisiin airoihin tarttui kuhunkin viisi-kuusi riisuuntunutta
nuorta miestä, köyristäen ja taas oikaisten ruskean vartalonsa.
Päällikkölautta antoi torvella toisille merkkejä, jotka välissä olevat
kertasivat jälkijoukolle, niin että rantavuoret kajahtelivat.

Missä tahansa he kulkivat, kiristelivät rannan asukkaat kiukkuisesti
heille hampaitaan, mutta kukaan ei uskaltanut karata heidän kimppuunsa.

Kun he saapuivat vuorten väliin ja jo olivat jättäneet taakseen
keskellä Tonavaa olevan yksinäisen kallion, joka kohoaa vedestä kuin
hukkumaisillaan olevan jättiläisen nyrkki, lähetti Alpár herra rannalle
miehiä ottamaan mukaan kalastajia, jotka tunsivat kulkuväylän. Kömpelöt
lautat lähtivät äkkiä liikkeelle nopeasti ja kevyesti kuin laukkaavat
ratsut. Ja Tonavan tuulet tervehtivät humisten kulta-armeijaa.

Siellä-täällä vuorten rotkoissa kyyhötti kurjia pikku kyliä. Paaluilla,
seipäillä ja kaikenlaisella romulla kehnosti vallitettuja jokirosvojen
pesiä. Muutaman luolan suukin oli hirsillä tukittu; ihmiset piileksivät
siellä kuin rantapääskyt. Oikealla rannalla asuvat ihmiset painuivat
lauttojen saapuessa rautakypärin päähänsä, ottivat lyhyen keihään
kainaloonsa ja riensivät kiireesti metsässä oleviin piilopaikkoihinsa.
Rannalle jäivät vain suuret mustat koirat, jotka kiukkuisesti
haukkuivat lauttoja. Kun matkue oli kulkenut ohi, hyppäsivät rannan
ihmiset pieniin sielunhukuttajiin ja soutelivat kiihkeästi edestakaisin
Tonavalla.

Kolmantena päivänä saapuivat petshenegit jyrkkien kalliorantojen
väliin. Kallioiden yläpuolella lenteli suuria parvia kultapäisiä
kotkia, jotka nähdessään kulta-armeija suuresti ilostui, sillä nämä
olivat kansakunnan mielilintuja.

Oikealla rannalla oli vuoreen hakattu pitkä sola. Vanhempi
suurpetshenegien lähettiläistä, punainen mies, joka oli paljon
maailmaa kokenut, selitti Alpárille, että tien olivat hakanneet
jotkut vanhat rakentajakansat. Ne aina vain kaivoivat ja rakensivat,
koska he luonteeltaan muistuttivat majavaa, ja heidän täytyi kyetä
liikkumaan veden allakin, sillä muuten he eivät olisi Tonavan pohjalle
pystyttäneet tornin korkuisia kivipylväitä, jotka vielä nytkin olivat
nähtävissä päivänmatkan päässä täältä, Petshenegimaan ja Bulgarian
rannan välissä. Raja-Orsovan linnan lähellä oli rantakalliossa säilynyt
jokin heidän salaperäinen kirjoituksensakin.

Vanha uros näytti sitte rannalla olevaa kumpua. Kaukaa katsoen
petshenegit luulivat sitä kiviröykkiöksi, mutta lähemmäksi tultuaan he
näkivät, että siinä oli pelkkiä ihmisen luita. Purossa, joka virtasi
vuorenharjalta alas Tonavaan, virui tuhansittain mätäneviä luurankoja.
Näky oli sangen omituinen. Tuntui sillä kuin nuo monet luurankoihmiset
olisivat juopuneet ja nyt maassa lojuen koettaisivat vyöryttää toisiaan
alas vuorenrinnettä. Alhaalla rannalla oli röykkiö pääkalloja.
Neljäkymmentä vuotta kestäneen murhaavan sodan jälkeen oli suuri
kreikkalainen keisari Basilios ylhäällä vuorella saartanut ja surmannut
viimeisen bulgarialaisen sotajoukon. Angyikan keisarillinen isoisä oli
tämän johdosta saanut nimen Bulgaroktonos, Bulgarientappaja. Kaatuneet
soturit eivät kuolemansakaan jälkeen saaneet olla rauhassa. Tonava
vaati heitä omakseen, ja vuosikymmenien aikana oli sadevesi koettanut
vierittää luita alas laaksoon, kuten puro pieniä kiviä.

Musta lähettiläs, jonka ääntä ei kukaan vielä ollut kuullut, avasi nyt
odottamatta suunsa. Luuröykkiötä katsellessaan hänen synkät kasvonsa
kirkastuivat ja hänen kovapiirteisillä huulillaan näkyi tyytyväinen
hymy.

— Olipa siinä kelpo työ! — sanoi hän rämisevällä, syvällä kurkkuäänellä.

Lautat kääntyivät sitte taas vasenta rantaa kohti, jolloin Omodé vaari,
joka Ekesen kera oleskeli päällikön palvelijoiden joukossa, keräsi
vähät tavaransa myttyyn ja alkoi satuloida Belzebubia.

— Suurherrani, — sanoi hän, — minä menisin nyt pois.

— Jätätkö minut, vanhus? — kysyi Alpár.

— Jätän, herrani. Minua painaa vanhuus, ja jolla ei ole kynsiä, se
älköön raappiko. Olen paljon liehunut maailmassa, olen jo pudottanut
monta sulkaa eivätkä siipeni enää kannata Konstantinopoliin saakka.
Totisesti, herrani, minun taloni palaa, vaikkei savua näykään. Menen
siis takaisin luostariin, jossa paastoon anteeksi syntini. Fülöp herra
on hyvänahkainen mies, tiedän, että hän tuota pikaa minulle leppyy.
Kuolihan minunkin puolestani Jesus.

Sen sanottuaan meni ukko Ekeseitä pyytämään kahtatoista denariaan,
joita laulaja ei vieläkään ollut maksanut.

Ekese sanoi, että muuan mies neljännellä lautalla on hänelle velkaa;
jos tämä maksaa velkansa Raja-Orsovassa, silloin hänkin maksaa
Omodélle. Ukko ei lausunut enää sanaakaan laulajalle, vaan pyysi
päällikköä toimittamaan hänet rantaan. Hänet vietiin veneellä maalle.
Belzebub ui heidän perässään. Omodén kera astui rannalle Rozvitakin,
Seruzádin tyttö, jolle päällikkö oli antanut vapauden. Ukko lupasi
viedä tytön Marosváriin. He istuivat kahden kivelle; Omodé nojasi
leukaansa käteensä, Rozvita taas laski ristissä olevat kätensä
helmaansa ja niin odottivat he vaiti, kunnes viimeinen lautta oli
kulkenut heidän ohitseen. Sitte he läksivät kulkemaan vuorten poikki.

Jo alkoi hämärtää, kun ensimäinen lautta ehti Tonavan käänteeseen.
Äkkiä syntyi liikettä kulta-armeijan keskuudessa. Kaikkien silmät
kääntyivät rantaa kohti.

Veden yli kaartuvan jyrkän kallion huipulla seisoi ratsastaja kuin
patsas kivijalustalla. Se oli niin liikkumaton, että sitä helposti
olisi voinut luulla veistetyksi jumalankuvaksi. Ilvessilmäiset surbanit
tunsivat ensin ratsun, sitte ratsastajan.

Ratsastaja oli Seruzád rouva. Nähtävästi hän oli vaipunut ajatuksiinsa
ja katseli kuohuvaa vettä tiukasti kuin kaislikon haukka. Hänen
pukunaan oli nytkin lanteilta hihnalla kiinnitetty lampaannahka;
hajalla oleva tukka valui harjan tavoin harteille; kädessä oli peitsi.
Nilkassa loisti kultarengas; sitä hän ei ollut voinut kadottaa,
sillä se oli juotettu kiinni. Välinpitämättömyyden ja syksyisen ajan
jäljet näkyivät vain siinä, että hänen jäsenensä olivat kauttaaltaan
yhtäläisesti ruskettuneet ja tuuhea tukkansa kertynyt. Mutta se vain
lisäsi hänen komean ja solakan vartalonsa villiä kauneutta. Eteenpäin
taipuneen pitkän, vahvan kaulan ja pyöreän rinnan jalot ääriviivat
piirtyivät terävästi kalpeata taivasta vastaan. Siinä seistessään
hirveässä hyljätyn tilassa oli hän miehen ikeen alta vapautuneen
naisen, ylpeän, mutta onnettoman naisen esiäiti.

Päällikkölautta ehti nyt kallion alle. Silloin soutajat liikuttivat
hitaammin pitkiä airojaan ja kaikkien silmät hakivat päällikön
katsetta. He odottivat häneltä jonkinlaisia käskyä. Mutta Alpár pysyi
vaiti ja liikkumatta. Hän seisoi lautan keulassa, kietoutui viittaansa
ja katseli surullisena taivaalla uiskentelevia pilviä.

Ja kun loittonevan lautan fantastiset ääriviivat vähitellen häipyivät
illan sumuun, niin Seruzádin kauniilta kasvoilta — ehkä ensi kerran
hänen elämässään — katosi tyly ja kopea ilme; niille ilmaantuivat
hämmennyksen ja arkuuden naiselliset, pehmeät piirteet.

Raja-Orsovan läheisyydessä herätti yhä uudistuva hevosenhirnunta
surbanien huomiota. Rannalla juoksenteli isännätön ratsu. Väliin se
heittäytyi veteen, aivankuin tahtoisi uida poikki Tonavan, väliin kiisi
pitkin tietä, jotta kengät iskivät tulta. Petshenegien ratsut hirnuivat
sille lautoilta.

Viimeisellä lautalla kaksi nuorukaista irroitti veneen ja sousi maihin.
He saivat hevosen helposti kiinni. Se oli Seruzádin ratsu. Rinta ja
jalat olivat täynnä verinaarmuja: se näytti pudonneen hyvin korkealta.
Nuorukaiset veivät hevosen lautalle, mutta ratsastajasta ei heidän
kesken ollut puhetta.

Ei magyari eikä petshenegi saanut koskaan tietää, mikä tuli kuningas
Keanin tyttären kohtaloksi.

Orsovan pienen maalinnan takaa alkoi jo suuri petshenegien valtakunta.
Rannalla oli keihäitä pystyssä kuin okaita. Suuri ratsujoukko odotti
kuuluisan Thonuzóban poikaa. Ne olivat komeita, tuimia ja pelottavia
sotilaita: suurpetshenegejä.

Taivaanlaki ui punaisessa tulimeressä, mutta Tonavan laaksoon oli jo
laskeutunut illan hämy.

Ekese istui nuoren päällikön jalkojen juuressa ja kaiutti hiljaa
kanneltaan. Hän soitti jotakin ikivanhaa, surullisen suloista
kotikaipuuta huokuvaa unkarilaisia laulua.

Suuri lautta laski hiljaa ja synkästi rantaan kuin jättiläissuuret,
mustat paarit, joilla tuodaan kuolleen jumalan ruumista. Jumalan, joka
syntyi aurinkoisessa idässä ja jonka lännen hämärä tappoi.

       *       *       *       *       *

_Muistutus_. Meillä on vielä muutamia niukkoja tietoja tässä
kertomuksessa esiintyneiden henkilöiden myöhemmistäkin vaiheista.

Sellainen on vanha muistiinpano, joka kertoo Pyhän Gellértin jäännösten
ihmeitä tekevästä voimasta. Viiden ihmetyön muisto on meille säilynyt
myöhemmällä ajalta. Ensimäinen tapahtui pian sen jälkeen kun
pyhäinjäännökset olivat siirretyt Csanádin Jumalanäidin temppeliin.
Eräs nainen, — kertoo kronikka, — joka ennen oli Ajtonyin puoliso ja
myöhemmin tuli ispaani Becsin vaimoksi, sairastui ankaraan kuumeeseen.
Hän meni Pyhän Gellértin haudalle ja tavan mukaisen lahjalupauksen
tehtyään suuteli pyhimyksen kamelinkarvaista viittaa, ja itsepäinen
tauti luopui hänestä.

Tästä saamme tietää, että kuningas András nimitti Sokean Becsin
Csanádin ispaaniksi ja että Zenóbian äiti vielä vanhoilla päivillään
meni kolmannen kerran naimisiin.

Toisista lähteistä tiedämme, ettei kulta-armeijan poistuessa maasta
Thonuzóban suku hävinnyt Unkarista. Kirjoituksissa puhutaan Urkundista
tai Örköndistä, joka oli petshenegipäällikön poika ja josta tuli
Tomaj-suvun kanta-isä. Tämä Alpárin veli oli pakanakapinan aikana vielä
niin nuori, ettei hän voinut ottaa osaa taisteluihin. Mutta myöhemmin
hänestä tuli huomattu päällikkö ja innokas uusi-uskolainen. Tomaj-suvun
vesat kukoistavat vielä tänä päivänäkin Unkarissa.

Vata herrasta tiedämme, ettei hän koskaan suostunut uuteen
järjestelmään. Kuolemaansa asti hän eli pakanain tavalla
borsodilaisella maatilallaan Tuhkakiven ja Uhrikiven tienoilla.
Kuningas András ei koskaan hätyyttänyt itsepäistä herraa, vaikka hän
sen helposti olisi voinut tehdä.

Ja Alpár? Hänen kohtalonsa kietoutui suurpetshenegien vaiheisiin,
nimensä hävisi ainiaaksi sotien hurjiin pyörteisiin.

Tyrák kaanin kahdeksankymmentätuhatta ratsumiestä kulki kaksi vuotta
myöhemmin keväällä 1048 — Tonavan yli. Taistelu petshenegien ja
kreikkalaisten välillä riehui kauan. Sodan vaiheista tiedämme vain
vähän. Sen tiedämme varmasti, että petshenegit sijoittuivat Sofian ja
Nishin väliselle autiolle seudulle, jossa pitivät vuosikausia puoliaan.
Myöhemmin he leiriytyivät Osma-joen rannoille, jolloin he toinen
toisensa jälkeen tuhosivat kolme kreikkalaista armeijaa. Kapinoiva
Kegen päällikkö, sodan varsinainen aiheuttaja, taisteli taas silloin
Tyrák kaanin rinnalla. Kultaista sarvea ei kuitenkaan yksikään heistä
nähnyt. Jollei ehkä orjana...

Vuosi 1065 on petshenegikansan verisen auringonlaskun ajastaika.
Dnjesterin luota hyökkäsivät heidän kimppuunsa heidän kauheat veljensä,
kumanialaiset, jotka nimittivät itseään nimellä úz. Byzantilainen
diplomatia osoitti mestarillisuuttaan, kun se voi usuttaa kumanialaisen
leijonan petshenegiläisen tiikerin niskaan. Vielä kerran leimahti
häikäisevänä petshenegien hurja sota-into valaisten loistollaan
vuosisatojen kronikoita, mutta hirveiden ponnistusten tulessa heidän
kansansa paloi loppuun. Miehuuden kotimaasta syöksyvien nuorten
kumanialaisten rynnäkkö lakaisi heidät tieltään. Sen jälkeen ei enää
ole olemassa petshenegien kansakuntaa. Kumanialaiset kääntyivät sitte
kreikkalaisia vastaan ja hävittivät kuudenkymmenentuhannen ratsumiehen
voimalla keisarin maita, vieläpä Hellastakin. Konstantinopoliin asti
eivät hekään päässeet.

Oli vielä kuluva melkein neljäsataa vuotta, ennenkuin eräs toinen
sukulaiskansa valloittajana marssi kultaisesta portista sisään.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PAKANOITA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.