*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13259 ***

YLÖSNOUSEMUS III

Kirj.

Leo Tolstoi


Tekijän luvalla suomentanut Arvid Järnefelt


1900.




I.


Joukkokunta, jonka mukana Maslova matkusti, oli jo kulkenut noin viisi
tuhatta virstaa. Permiin asti Maslova matkusti rautatietä ja
höyrylaivalla rikoksentekijäin seurassa, ja vasta tässä kaupungissa
Nehljudofin onnistui saada hänet siirretyksi valtiollisten joukkoon,
kuten Bogoduhofskaja, joka matkusti samassa joukkokunnassa, oli hänelle
neuvonut.

Matka Permiin asti oli ollut sangen raskas sekä ruumiillisessa että
henkisessä suhteessa. Oli ahdasta, likaista ja paljon syöpäläisiä, jotka
eivät antaneet mitään rauhaa, ja henkisesti taas oli yhtä paljon haittaa
miehistä, jotka syöpäläisten tavoin vaihtuivat jokaisessa
majoituspaikassa, mutta olivat yhtä tungettelevaiset ja tarttuvaiset
joka paikassa, eivätkä antaneet mitään rauhaa. Mies- ja naisvankien,
vartijain, sotamiesten keskuudessa olivat irstaiset tavat niin
juurtuneet, että jokaisen ja erittäinkin nuoren naisen täytyi olla
alituisesti varuillaan, ellei hän tahtonut käyttää nais-asemaansa
edukseen. Ja tämä alituisen pelon- ja taistelunalaisuus oli hyvin raskas
kantaa. Maslova oli erittäinkin hyökkäysten uhrina sekä ulkonaisen
viehättävyytensä että kaikille tunnetun entisyytensä vuoksi. Kun hän nyt
ehdottomasti torjui jokaisen miehen ahdistelemisia, pitivät nämät sitä
loukkauksena ja olivat hänelle suutuksissaan. Hänellä oli kuitenkin
vähän apua siitä, että Fedosja ja Taras olivat läheisyydessä. Taras oli
saanut tietää, että hänen vaimoansa ahdisteltiin; hän oli sentähden
pyytänyt päästä vangituksi voidakseen puolustaa tätä, ja matkusti nyt
Nishninovgorodista saakka vankina rikoksentekijäin joukossa.

Siirtyminen valtiollisten joukkoon paransi Maslovan aseman kaikissa
suhteissa. Puhumattakaan siitä, että valtiolliset olivat paremmin
sijoitetut, saivat parempaa ruokaa ja vähemmän raakuutta osakseen,
parani hänen asemansa vielä siinäkin, että noista miesten
ahdistelemisista tuli loppu, ja hän saattoi nyt elää ilman että hänelle
joka hetki muistutettiin sitä entisyyttä, jota hän nyt niin halusi
unohtaa. Mutta tämän siirtymisen pääetu oli siinä, että hän tutustui
muutamiin henkilöihin, joilla oli häneen suuri ja mitä jalostuttavin
vaikutus.

Majoituspaikoissa oli Maslovan lupa sijoittua valtiollisten kanssa,
mutta matkustaa hänen piti rikoksentekijäin seurassa, koska hän ei ollut
mitenkään sairas. Näin hän oli kulkenutkin aina Tomskista asti. Yhdessä
hänen kanssaan kulki, niinikään jalkasin, kaksi valtiollista: Maria
Pavlovna Stshetinina, tuo sama kaunis lempeä- ja pulleasilmäinen neiti,
joka oli ihastuttanut Nehljudofia, kun tämä oli ollut Bogodubofskajaa
tapaamassa, ja vielä eräs Jakutin piiriin lähetetty Simonson, se sama
musta, pitkätukkainen mies, jolla oli silmät niin syvällä otsan alla ja
jonka Nehljudof niinikään oli samassa tilaisuudessa huomannut. Maria
Pavlovna teki matkaa jalkasin sen johdosta, että oli luovuttanut oman
vankkuripaikkansa eräälle raskaudentilassa olevalle naisvangille;
Simonson taas sen johdosta, että hän piti vääränä käyttää hyväkseen
säätyoikeuksia. Erillään muista valtiollisista, jotka tulivat myöhemmin
vankkureilla, läksivät nämä kolme liikkeelle rikollisten kanssa varhain
aamulla. Näin tapahtui myöskin viimeisestä majoituspaikasta lähdettäessä
ennen suurta kaupunkia. Joukkokunnan oli vastaanottanut uusi
vartioupseeri.

Oli varhainen, sateinen syyskuun aamu. Milloin tuli lunta, milloin
tihkui räntää kylmän tuulen mukana. Kaikki joukkokunnan vangit--400
mies- ja noin 50 naisvankia--olivat jo majoituspaikan pihalla. Toiset
häärivät vartioaliupseerin ympärillä, joka jakeli kopin vanhimmille
muonarahoja kahdeksi vuorokaudeksi; toiset ostelivat syötävää pihalle
lasketuilta kauppiailta. Rahojen laskeminen, osteleminen ja myyminen
synnytti keskeymättömän sorinan vankien joukossa.

Katjusha ja Maria Pavlovna, molemmat saappaissa ja puoliturkeissa,
huivit päässä, tulivat majoitustalosta ulos pihalle ja menivät
ruokakauppiaiden luo, jotka toinen toisensa vieressä istuivat tuulen
suojassa ja tarjoilivat tavaraansa: tuoretta leipäpiirakkaa, kalaa,
makaroonia, puuroa, paistikasta, lihaa, munia, maitoa; olipa eräällä
paistettu porsaskin.

Simonson guttaperkkanutussaan ja gummikalossissaan, jotka hän oli
nauhoilla kiinnittänyt villasukkiensa päälle (hän oli vegetariaani eikä
käyttänyt tapettujen eläinten nahkoja), oli myöskin pihalla odottamassa
lähtöä. Hän seisoi ovella, kirjoitellen muistikirjaansa ajatusta, joka
oli hänessä syntynyt: »Jos bakterio», kirjoitti hän, »tarkastelisi ja
tutkisi ihmisen kynttä, pitäisi se ihmistä elimettömänä olentona. Samoin
pidämme mekin maapalloa, tarkastellessamme sen kuorta, elimettömänä
olentona. Se on väärin».

Ostettuaan munia, naulan rinkilöitä, kalaa ja tuoretta vehnäleipää,
asetteli Maslova näitä säkkiin, sillaikaa kuin Maria Pavlovna maksoi
kauppiaille. Samassa syntyi vankien keskellä liikettä. Kaikki hiljeni,
ja ihmiset alkoivat asettua riviin. Upseeri ilmestyi ja antoi viimeisiä
määräyksiänsä ennen lähtöä.

Kaikki kävi vanhaan tapaansa: miehet lueteltiin, kahleitten eheys
tutkittiin ja parit yhdistettiin käsiraudoilla. Mutta äkkiä kuului
äkänen päällikön ääni, kuului läimäyksiä vasten ihmisruumista ja lapsen
huutoa. Hetkeksi oli kaikki hiljaa, mutta sitten syntyi väkijoukossa
tukahdettu nurina. Maslova ja Maria Pavlovna läksivät melupaikalle.




II.


Päästyään sinne Maria Pavlovna ja Katjusha näkivät seuraavaa: upseeri,
pönäkkä ihminen, jolla oli suuret vaaleat viikset, hieroskeli vihasena
vasemmalla kädellään oikeata kämmentään, johonka koski siksi, että oli
sillä lyönyt niin kovasti vangin kasvoihin, ja huusi herkeämättä
hävyttömiä, raakoja haukkumasanoja. Hänen edessään seisoi lyhyessä
vankitakissa ja vielä lyhyemmissä housuissa pitkä, laiha vanki, puoli
päätä paljaaksi ajeltuna. Tämä pyyhki toisella kädellään veriin lyötyjä
kasvojaan ja toisella huiviin käärittyä kimakasti huutavaa tyttölasta.

--Kyllä minä sinut, (sopimaton haukkumasana), opetan mokisemaan (taas
haukkumasana), vie se akoille,--kiljui upseeri.--Rautoihin!

Upseeri vaati yhteisselliläisen käsirautoihin pantavaksi. Tämä oli
kaiken matkaa kantanut sylissään tyttöä, jonka hänen Tomskissa
lavantautiin kuollut vaimonsa oli hänen huostaansa jättänyt, kuten
vangit kertoivat. Mies oli koettanut selittää, ettei käsiraudoissa
voinut lasta kantaa. Mutta upseeri oli pahalla päällä, äkämystyi ja löi
uppiniskaisen vangin veriin. [Tämä tapaus löytyy kerrottuna D.A.
Linjofin kirjassa: »Po etapu».]

Vastapäätä tuota pahoinpideltyä miestä seisoi vartiosotamies ja vahva
mustapartainen vanki, toisessa kädessä raudat ja synkästi katsellen
silmäkulmiensa alta milloin upseeriin milloin lyötyyn toveriinsa ja
tämän tyttöön. Upseeri toisti vartiosotamiehelle käskynsä, että tyttö
oli otettava pois isältä. Vankien joukossa yltyi murina yltymistään.

--Tomskista saakka ei ole tarvinnut rautoja pitää,--kuului käheä ääni
takariveistä.--Eihän se ole mikään koiran pentu, lapsihan se on.

--Mihinkä hän lapsensa panisi? Onkos se nyt laitaa tuommoinen,--sanoi
vielä joku.

--Kuka uskaltaa purista?--kiljasi upseeri vimmoissaan ja hyökkäsi
laumaan,--kyllä minä sinut opetan! Kuka se oli? Sinäkö? Sinäkö?

--Kaikkihan nuo sanovat...--sanoi leveäharteinen, lyhytkasvuinen vanki.

Mutta hän ei päässyt päähän. Upseeri alkoi molemmin käsin läiskiä häntä
kasvoihin.--Vai te kapinoimaan? Kyllä minä näytän teille kuinka
kapinoidaan. Ammutan teidät kuin koirat, enkä saa siitä muuta kuin
kiitoksia päälliköiltäni. Ota tyttö!

Väkijoukko vaikeni. Yksi sotamiehistä tempasi epätoivoisesti huutavan
tytön isän sylistä, toinen alkoi panna vangin käsiä rautoihin. Vanki
ojensi nöyränä kätensä.

--Vie akoille,--huusi upseeri sotamiehelle selvitellen miekkansa
kannatin-hihnoja.

Tyttö yritteli vapauttamaan kätösiänsä huivin alta ja parkui kohti
kulkkua, kasvot vertyneinä. Väkijoukosta erkani Maria Pavlovna ja
lähestyi sotamiestä, joka vei tyttöä.

--Herra upseeri, antakaa minun kantaa lasta. Sotamies pysähtyi.

--Kuka sinä olet?--kysyi upseeri.

--Minä olen valtiollinen.

Maria Pavlovnan kauniit kasvot ja nuo erinomaiset pullistuvat silmät
näyttivät vaikuttavan upseeriin, (hän oli jo huomannut hänet
vastaanottaessaan joukkokuntaa). Hän katsahti Maria Pavlovnaan vaijeten,
ikäänkuin olisi jotain punninnut.

--Minulle se on yhdentekevää, kantakaa jos tahdotte. Kyllä teidän kelpaa
sääliä, mutta kuka vastaa karkulaisista?

--Kuinka hän karkuun pääsisi tyttö sylissä?--sanoi Maria Pavlovna.

--Ei minulla ole aikaa teidän kanssanne lörpötellä. Siinä on, ottakaa!

--Käskettekö antamaan?--kysyi sotamies.

--Anna.

--Tule minun syliini,--puhui Maria Pavlovna, koettaen viekotella tytön
luokseen.

Mutta tyttö yhä riuhtoi itseänsä irti sotamiehen sylistä isään päin ja
huusi eikä tahtonut mennä Maria Pavlovnan syliin.

--Odottakaas, Maria Pavlovna, kyllä se tulee minun syliini,--sanoi nyt
Maslova hakien vesirinkilää pussista.

Tyttö tunsi Maslovan ja nähtyään hänet sekä rinkilän meni hänen
syliinsä.

Kaikki hiljeni. Portit avattiin, joukkokunta purkautui ulkopuolelle ja
järjestyi riveihin; vartioväki luetteli taas kaikki; säkit asetettiin
sijoilleen ja sidottiin, sairaat ja heikot nostettiin paikoillensa.
Maslova asettui tyttö sylissä naisten joukkoon Fedosjan rinnalle.
Simonson, joka oli kaiken aikaa seurannut tapausten menoa, tuli pitkin
askelin, päättäväisesti upseerin luo, joka oli juuri antanut viimeiset
määräyksensä ja oli istuutumassa ajopeliinsä.

--Olette menetelleet huonosti, herra upseeri,--sanoi Simonson.

--Laittautukaa paikallenne, se ei kuulu teihin.

--Minun asiani oli sanoa teille, ja minä sanoin, että menettelitte
huonosti,--sanoi Simonson katsoen tuuheitten kulmakarvojensa alta
tuikeasti upseerin silmiin.

--Onko kaikki valmiina? Eteenpäin mars!--komensi upseeri huolimatta
Simonsonista, ja nojautuen kuskisotamiehen olkapäähän kiipesi rattaille.
Joukkokunta läksi liikkeelle ja tuli likaiselle, molemminpuolin
ojitetulle tielle, joka kävi tiheän metsän halki.




III.


Kuusi vuotta kestäneen irstaisen, ylellisen ja hienostuneen
kaupunkielämän ja kaksikuukautisen rikoksentekijäin seurassa vietetyn
vankilassaolon jälkeen tuntui Katjushasta elämä nyt valtiollisten
seurassa, huolimatta kaikista niistä vaikeuksista, joita heidän oli
kestäminen, hyvinkin hyvältä. Jalkasin tehty 20--30 virstan matka, hyvän
ruuan ja päivän lepuun ohella kahden päivän kulkemisen jälkeen,
vahvistivat häntä ruumiillisesti; ja yhteys uusien toverien kanssa avasi
hänelle semmoisia elämänaloja, joista hänellä ei ollut ennen
käsitystäkään. Semmoisia mainioita ihmisiä, kuten hän sanoi, kuin ne,
joiden kanssa hän nyt teki matkaa, ei hän ollut ennen tuntenut eikä
voinut mieleensä kuvaillakaan. »Ja minä hullu, kun itkin että minut
tuomittiin», puhui hän. »Ikäni on minun Jumalaa kiittäminen. Olen saanut
tietää semmoista mistä en olisi muuten ikinäni tietänyt». Hyvin helposti
ja ilman enempiä järjenponnistuksia hän ymmärsi ne aiheet, jotka olivat
näille ihmisille määrääviä, ja ollen kansan lapsi, hän täydellisesti
hyväksyi ne. Hän ymmärsi, että nämät ihmiset nousivat kansan puolesta
herrassäätyisiä vastaan; ja se seikka, että nämät ihmiset itse olivat
herrassäätyisiä ja panivat kuitenkin alttiiksi etuoikeutensa, vapautensa
jopa henkensäkin kansan edestä, saattoi hänet suuresti kunnioittamaan ja
ihailemaan heitä.

Kaikkia uusia tovereitaan hän ihaili, mutta ennen muita hän kuitenkin
ihaili Maria Pavlovnaa, eikä ainoastaan ihaillut, vaan rakasti häntä
erityisellä kunnioittavalla ja innokkaalla rakkaudella. Häntä ihmetytti,
että tuo kaunis neiti, vaikka oli rikkaasta kenraalin talosta ja osasi
kolmea kieltä, käyttäytyi kuin tavallinen työnainen, antoi toisille pois
kaikki, mitä hänen rikas veljensä hänelle lähetti, pukeutui ihan
yksinkertaisesti jopa köyhästikin, eikä pannut mitään huomiota
kauneuteensa. Tuo piirre, ettei hän nimeksikään koettanut viehättää,
ihmetytti erityisesti ja sentähden veti Maslovaa hänen puoleensa.
Maslova näki, että Maria Pavlovna tiesi, jopa oli hyvilläänkin
kauneudestaan, eikä kuitenkaan ollut milläänkään siitä vaikutuksesta,
minkä hänen ulkomuotonsa teki miehiin, vaan päinvastoin pelkäsi sitä ja
suorastaan kammoi rakastumisia. Hänen miespuoliset toverinsa, jotka
tiesivät tästä, jos kiintyivätkin häneen, eivät uskaltaneet osoittaa
sitä hänelle, ja kohtelivat häntä kuin miestoveriaan; mutta
tuntemattomat usein kiusasivat häntä, ja näistä hän pääsi ainoastaan
suuren ruumiillisen voimansa avulla, josta hän oli sangen ylpeä.

--Kerran minä,--kertoi hän nauraen Katjushalle,--kun yksi herrasmies
minua ahdisteli kadulla eikä meinannut päästää, ravistelin sitä niin
että se pelästyi ja pötki tiehensä.

Vallankumouksellisten joukkoon hän oli yhtynyt, kertomuksensa mukaan,
siitä syystä, että oli lapsuudestaan asti tuntenut inhoa herrasväen
elämään, ja oli aina rakastanut yksinkertaisten ihmisten elämää. Häntä
oli aina nuhdeltu siitä, että hän viihtyi piikain kamarissa, kyökissä,
tallissa, vaan ei sisähuoneissa.

--Piikojen ja kuskien kanssa minun oli hauska olla, mutta meikäläisten
herrojen ja neitien kanssa ikävä,--kertoi hän.--Sittemmin, kun aloin
ymmärtää, huomasin, että meidän elämämme oli ihan huono, Äitiä ei
minulla ollut, isästä en minä pitänyt, ja niinpä minä yhdeksäntoista
vuotiaana menin toverini kanssa tehtaan työhön.

Tehtaasta tultuaan hän asui maalla, sitten matkusti kaupunkiin ja tuli
vangituksi eräässä kortteerissa, missä oli salainen kirjapaino. Hänet
tuomittiin pakkotöihin Siperiaan. Maria Pavlovna ei ollut kertonut
koskaan itse, mutta Katjusha oli saanut kuulla muilta, että hän oli
pakkotöihin tuomittu sen johdosta, että oli ottanut syykseen laukauksen,
jonka yksi vallankumouksellisista oli kotitarkastuksen aikana pimeässä
ampunut.

Siitä saakka kuin Katjusha tutustui Maria Pavlovnaan, huomasi hän, että
tämä, olipa missä ja millaisissa olosuhteissa tahansa, ei milloinkaan
ajatellut itseänsä, vaan aina oli huolissaan siitä, miten saisi
palvelluksi tai autetuksi toisia joko suuressa tai vähässä. Yksi hänen
tovereistaan, Novodrof, sanoi pilalla hänen harjoittavan
hyväntekeväisyyttä urheiluna. Ja se oli totta. Kuten metsästäjälle pyyn
löytäminen, oli koko viehätin hänen elämässään tilaisuuden löytäminen
palvellakseen muita. Ja tämä urheilu muuttui tavaksi, muuttui hänen
varsinaiseksi työkseen. Ja hän teki sitä niin luonnollisesti, että
kaikki, jotka tunsivat hänet, eivät enää kehuneet häntä siitä, vaan
vaativat sitä häneltä.

Ensimmältä, kun Maslova tuli heidän joukkoonsa, tunsi Maria Pavlovna
inhoa häntä kohtaan. Katjusha huomasi sen, mutta sitten myöskin huomasi,
kuinka Maria Pavlovna pakoitti itseänsä muuttamaan käytöstään ja alkoi
kohdella häntä hyvin hellästi ja hyvästi. Ja tämä hellyys ja hyvyys,
jotka tulivat näin erinomaisen olennon puolelta, koski niin syvältä
Maslovaan, että hän koko sydämmellään antautui hänelle, tietämättään
omisti hänen mielipiteensä ja tahtomattaan kaikessa häntä matki.

Tämä Katjushan altis rakkaus liikutti Maria Pavlovnaa ja hänkin kiintyi
Katjushaan. Näitä naisia liitti toisiinsa vielä heidän yhteinen inhonsa
sukupuolirakkauteen. Toinen inhosi tätä rakkautta sen johdosta, että oli
kokenut sen koko hirveyden, toinen taas, kun ei ollut sitä koskaan
kokenut ja sentähden piti sitä käsittämättömänä ja yhtaikaa myöskin
inhoittavana ja ihmisarvoa loukkaavana.




IV.


Tämä Maria Pavlovnan vaikutus oli toinen niistä vaikutuksista, joiden
alainen Maslova oli. Se syntyi siitä, että Maslova kiintyi Maria
Pavlovnaan. Toinen oli Simonsonin vaikutus. Ja tämä vaikutus syntyi
siitä, että Simonson kiintyi Maslovaan.

Kaikki ihmiset elävät ja toimivat osaksi omien, osaksi vierasten
ajatusten ohjaamina. Siinä, mikäli ihmiset elävät omien ajatustensa
ohjaamina ja mikäli vierasten, on yksi tärkeimmistä erotuksista ihmisten
välillä: toiset ihmiset useimmiten käyttävät omia ajatuksiaan niinkuin
jotakin järjen leikkiä, käyttävät ymmärrystään niinkuin vauhtipyörää,
josta on välitysremmi otettu pois, mutta teossa noudattavat vieraiden
ihmisten ajatuksia,--yleisiä tapoja, lakia; toiset taas pitävät omia
ajatuksiaan kaiken toimintansa päävaikuttimina, melkein aina kuuntelevat
oman järkensä vaatimuksia ja tottelevat sitä, ainoastaan ani
harvoin--tarkoin punnittuansa--noudattaen sitä, mitä muut ovat
päättäneet. Semmoinen mies oli Simonson. Hän punnitsi ja päätti kaikki
järkensä avulla, ja minkä kerran päätti, sen täyttikin.

Niinpä hän jo lyseolaisena ollessaan päätti, että hänen isänsä, entisen
makasiinivirkamiehen ansaitsema omaisuus on ansaittu epärehellisesti, ja
sentähden hän ilmoitti isälle, että tämä omaisuus oli annettava
kansalle. Kun isä ei ottanut häntä kuullakseen, vaan päinvastoin
ankarasti nuhteli, läksi hän talosta eikä enää käyttänyt hyväkseen isän
varoja. Päätettyään, että kaikki olemassa oleva paha saa alkunsa kansan
sivistymättömyydestä, hän yliopistosta tultuaan yhtyi kansanvaltaisiin,
rupesi opettajaksi erääseen kylään ja rohkeasti julisti sekä oppilaille
että talonpojille kaikkea sitä, mitä piti oikeana, ja kielsi sen, mitä
piti valheellisena.

Hänet vangittiin ja haastettiin oikeuden eteen.

Oikeudenkäynnin aikana hän tuli siihen päätökseen, ettei tuomarilla
ollut oikeutta häntä tuomita ja hän lausui tämän ajatuksensa julki. Kun
tuomarit eivät suostuneet tähän, vaan jatkoivat oikeudenkäyntiä, niin
hän päätti parhaaksi olla vastaamatta heidän kysymyksiinsä, ja olikin
siitä pitäen vaiti. Hän lähetettiin Arkangelin lääniin. Siellä hän
muodosti itselleen uskonnollisen opin, joka tuli kaikkien hänen
tekojensa määrääjäksi. Tämän uskonnollisen opin mukaan maailmassa oli
kaikki tyyni elollista, eikä mitään kuollutta ollut olemassa, kaikki
esineet, joita me pidämme kuolleina, elimettöminä, olivat ainoastaan
suuren, meille käsittämättömän elimistön osia, ja sentähden ihmisen
tehtävä, hänen ollessa suuren elimistön osana, on kannattaa tämän
elimistön ja sen kaikkien elollisten osien elämää. Sentähden hän piti
rikoksena hävittää sitä, mikä elää: hän ei hyväksynyt sotia, ei
kuolemanrangaistuksia, eikä minkäänlaista ihmisten tai edes elukkainkaan
tappamista. Avioliiton suhteen hänellä niinikään oli omat periaatteensa.
Hän ajatteli, että ihmissuvun lisääminen on vaan alempi aste ihmisen
toiminnasta, ylempi aste on jo olemassa olevan elämän palveleminen. Tätä
aatetta vahvisti hänen mielestään se tosiasia, että veressä löytyy niin
sanottuja fagosiittejä. Naimattomat ihmiset olivat hänen mielestään
juuri noita fagosiittejä, joiden tehtävänä oh palvella elimistön
heikkoja, sairastuneita osia. Siitä pitäen hän alkoikin elää niinkuin
oli päättänyt, vaikka oli ennen nuorempana joskus viettänyt siveetöntä
elämää. Hän piti itseään samoin kuin Maria Pavlovnaa maailmallisina
fagosiitteinä.

Hänen rakkautensa Katjushaan ei ollut ristiriidassa tämän aatteen
kanssa, sillä hän rakasti platoonisesti, arvellen, ettei tämmöinen
rakkaus häiritse, vaan päinvastoin vielä enemmän innostuttaa tuohon
fagosiitilliseen heikkojen palvelemiseen.

Mutta paitsi sitä, että hän ratkaisi omin päin siveyttä koskevat
kysymykset, hän ratkaisi omin päin myöskin enimmät käytännölliset
kysymykset. Kaikkiin käytännöllisiin asioihin nähden hänellä oli omat
teoriansa. Oli sääntöjä siitä, kuinka monta tuntia oli työskenneltävä,
mitä syötävä, miten pukeuduttava, miten lämmitettävä uunia ja miten
valaistava huoneita.

Tämän ohella Simonson oli sangen ujo toisten ihmisten parissa ja ylen
vaatimaton. Mutta kun hän kerran jotain päätti, ei häntä enää mikään
voinut pidättää.

Ja hänelläpä nyt oli suuri vaikutus Maslovaan sen kautta että hän tätä
rakasti. Maslova tajusi hyvin pian asianlaidan naisellisella
vaistollaan, ja tieto, että hän oli voinut herättää rakkautta noin
erinomaisessa ihmisessä, nosti häntä hänen omissa silmissään. Nehljudof
tarjosi hänelle avioliittoa ylevämielisyydestä ja sen johdosta, mitä oli
ennen tapahtunut; mutta Simonsen rakasti häntä semmoisena kuin hän oli
nyt, ja rakasti vaan siksi että rakasti. Paitsi sitä Maslova tunsi, että
Simonson pitää häntä harvinaisena, kaikista muista eroavana naisena,
jolla oli erikoisia, korkeita siveellisiä ominaisuuksia. Ei Maslova
tarkalleen tiennyt, mitä ominaisuuksia Simonson nimenomaan hänessä oli
löytänyt, mutta varmuuden vuoksi, ettei tulisi pettäneeksi häntä, koetti
kaikin voimin herättää itsessään parhaimpia ominaisuuksia, mitä suinkin
taisi mieleensä kuvailla. Ja tämä seikka pani hänet koettamaan saavuttaa
niin suurta hyvyyttä kuin suinkin mahdollista.

Tämä kehitys oli saanut alkunsa jo vankilassa, kun hän ollessaan
valtiollisten vankien yhteisessä vierashuoneessa oli huomannut
Simonsonin erittäin itsepintaisen katseen tuolta syvältä otsan alta,
tuuheitten kulmakarvain takaa, hyvistä, tummansinisistä silmistä. Jo
silloin hän oli huomannut, että tuo ihminen on erinomainen ja
erinomaisesti katsoo häntä, oli huomannut miten kummallisesti ja
silmiinpistävästi samoihin kasvoihin oli yhtynyt sekä ankaruus, joka
ilmausi töröttävästä tukasta ja rypistyvistä silmäkulmista, lapsellinen
hyvänsuopuus ja ilmeen viattomuus. Sitten näki hän Simonsonin uudelleen
Tomskissa, kun hänet oli siirretty valtiollisten joukkoon. Ja vaikkeivät
he olleet vaihtaneet sanaakaan keskenään, oli siinä silmäyksessä, jolla
he katsahtivat toisiinsa, tunnustus, että he muistavat toisiaan ja ovat
toisilleen tärkeät. Mitään merkittävää keskustelua ei heidän välillään
jälestäkään päin ollut, mutta Maslova tunsi, että Simonsonin puhe,
silloin kun hän oli mailla, tarkoitti häntä, että Simonson puhui häntä
varten ja koetti sitä varten lausua ajatuksensa niin selvästi kuin
suinkin. He lähestyivät toisiansa erittäinkin siitä pitäen kuin Simonson
alkoi kulkea jalkasin tavallisten rikoksentekijäin matkassa.




V.


Nishninovgorodista Permiin asti ei Nehljudofin onnistunut tavata
Katjushaa kuin vaan kaksi kertaa: ensimäisen kerran Nishninovgorodissa,
ennenkuin vangit sijoitettiin proomuun, ja toisen kerran Permissä,
vankilan konttorissa. Ja molemmilla kerroilla Katjusha, oli tuntunut
suljetulta eikä suopealta. Nehljudofin kysymykseen: oliko hänen hyvä
olla ja eikö hän jotain tarvitsisi, vastasi hän vältellen,
ympyrjäisesti ja hänessä tuntui Nehljudofin mielestä sitä samaa
vihollismielistä moitteenhalua, mikä oli hänessä ennenkin ilmaantunut.
Ja tämä hänen synkkä mielialansa, joka johtui silloin vaan noista
miesten ahdistelemisista, vaivasi Nehljudofia. Hän pelkäsi, ettei vaan
ne raskaat ja turmelevat olot, joissa Katjusha matkan aikana oli,
saattaisi häntä jälleen siihen sisälliseen hajaannukseen ja epätoivon
tilaan, jossa Katjusha aina vihasi häntä ja joi ja poltti unohtaakseen
kaikki. Mutta Nehljudof ei voinut mitenkään auttaa häntä, sillä
alkupuolella matkaa ei Nehljudof ollut tilaisuudessa usein tavata häntä.
Vasta sitten kuin Katjusha siirrettiin valtiollisten joukkoon, pääsi
Nehljudof kokonaan näistä epäilyksistään ja joka tapaaman perästä alkoi
hänessä huomata yhä varmistuvaa sisällistä mielenmuutosta, jota
Nehljudof niin sydämmestään halusi hänessä nähdä. Ensikerran Tomskissa
tavatessa oli hän taas samallainen kuin oli ollut ennen matkalle lähtöä.
Hän ei mennyt nyrpeän näköiseksi eikä hämmentynyt nähtyään Nehljudofin,
vaan päinvastoin iloisesti ja yksinkertaisesti kiitti häntä siitä, mitä
Nehljudof oli hänen hyväkseen tehnyt, ja erittäinkin siitä, että oli
toimittanut hänet niiden ihmisten yhteyteen, joiden seurassa hän nyt
oli.

Kaksikuukautisen matkustuksen jälkeen näkyi hänessä tapahtunut muutos jo
hänen ulkomuodossaankin. Hän laihtui, päivettyi, vähän niinkuin vanheni;
silmäin ja suun pielet menivät pieniin ryppyihin, hiuksiaan hän ei enää
laskenut otsalle, vaan sitoi huivin alle, eikä hänen puvussaan yhtä
vähän kuin muussakaan käytöksessään ollut entisiä keikailemisen merkkiä.
Ja tämä hänessä tapahtunut ja yhä jatkuva muutos tuotti Nehljudofille
lakkaamatta suurta iloa.

Hänen nykyisessä tunteessaan Maslovaa kohtaan oli jotain semmoista, mitä
hän ei koskaan ennen ollut kokenut. Siinä ei ollut mitään jäljellä
entisestä runollisesta viehätyksestä, ja vielä vähemmän siinä oli tuota
aistillista rakastumista, jota hän oli sitten kokenut, ei edes sitä
täytetyn velvollisuuden tuntoa ja siitä johtuvaa oman itsensä
ihailemista, jonka nimessä hän oli oikeudenkäynnin jälkeen päättänyt
mennä hänen kanssaan naimisiin. Nykyinen tunne ei ollut muuta kuin se
sama säälin ja hellyyden tunne, jota Nehljudof oli tuntenut tavatessaan
Katjushaa ensi kerran vankilassa, ja joka oli kasvanut hänen käytyään
lasaretissa, jolloin hän voitti inhonsa ja antoi Katjushalle anteeksi
tuon jutun välskärin kanssa, joka juttu sittemmin kuitenkin oli
osoittautunut vääräksi; tunne oli sama, mutta siinä oli kuitenkin se
eroitus, että silloin se oli hetkellistä laatua, jota vastoin se nyt oli
tullut pysyväiseksi. Mitä ikinä Nehljudof nyt ajattelikin, mitä ikinä
hän teki, hänen yleinen mielialansa oli tuo säälin ja hellyyden tunne
Katjushaa kohtaan, eikä ainoastaan Katjushaa, vaan kaikkia ihmisiä
kohtaan.

Tämä tunne ikäänkuin avasi Nehljudofin sielussa sen rakkauden sulut,
joka ei ennen ollut löytänyt ulospääsyä, mutta nyt suuntautui kaikkiin
ihmisiin, joita hän tapasi.

Koko matkan aikana Nehljudof tunsi olevansa siinä ylevässä
mielentilassa, joka teki hänet ehdottomastikin huomaavaiseksi ja
osanottavaksi kaikkia ihmisiä kohtaan, alkaen kyytimiehestä ja
vartiosotamiehestä vankilapäällikköön ja kuvernööriin saakka, joille
hänellä oli asiaa.

Tähän aikaan, Maslovan siirtymisen vuoksi valtiollisten joukkoon,
Nehljudof tutustui monien valtiollisten kanssa, ensin Jekaterinburgissa,
missä heillä oli hyvin suuri vapaus, niin että he saivat olla kaikki
yhdessä, suuressa huoneessa, ja sitten matkalla niiden viiden miehen ja
neljän naisen kanssa, joiden joukkoon Maslova oli joutunut. Tultuaan
tekemisiin Siperiaan tuomittujen valtiollisten kanssa muuttui
Nehljudofin käsitys heistä kokonaan.

Heitä kohdeltiin niinkuin sodassa kohdellaan vihollisia, ja he
luonnollisesti käyttivät samoja keinoja kuin mitä heitä vastaan
käytettiin. Ja niinkuin sotilashenkilöt elävät aina yleisen mielipiteen
ilmakehässä, joka peittää heidän tekojensa rikoksellisuuden jopa
julistaa ne päinvastoin urotöiksi,--niin vallankumouksellisiakin
ympäröitsi aina heidän toveripiirinsä yleinen mielipide, jonka valossa
heidän vapauden ja hengen kadottamisen uhalla tekemänsä julmat teot
eivät näyttäneet heistä pahoilta, vaan jalomielisiltä. Näin selitti
Nehljudof itselleen sen oudon ilmiön, että mitä hyväluontoisimmat
henkilöt, jotka eivät olisi voineet tuottaa tai edes nähdä tuotettavan
kärsimyksiä eläville olennoille, aivan rauhallisesti valmistuivat
tappamaan ihmisiä ja melkein kaikki pitivät tappoa, kun se tuli
kysymykseen itsepuolustuksena, tai oli tarpeen korkeimman yhteishyvän
saavuttamiseksi, laillisena ja oikeutettuna. Suuret ajatukset, jotka
heillä oli omasta asiastaan ja siis myöskin itsestään, syntyivät
luonnostaan siitä merkityksestä, minkä hallitus heille antoi, ja siitä
rangaistusten ankaruudesta, minkä alaisiksi se heidät teki. Heillä piti
olla korkeat ajatukset itsestään, että he olisivat voineet kestää
kaikkea sitä mitä heidän oli kestäminen.

Tutustuttuaan heihin lähemmin huomasi Nehljudof, etteivät he olleet
järjestään kaikki konnia, joina toiset heitä pitivät, eivätkä järjestään
sankareja, kuten toisten mielestä, vaan tavallisia ihmisiä, joissa,
kuten joka paikassa, oli sekä hyviä, pahoja että keskinkertaisia
ihmisiä. Muutamat heistä olivat saattaneet tulla vallankumouksellisiksi
sentähden, että rehellisesti luulivat olevansa velvolliset taistelemaan
olemassaolevaa pahaa vastaan; mutta oli semmoisiakin, jotka olivat
valinneet tämän toiminnan itsekkäistä, kunnianhimoisista vaikuttimista;
enimmät olivat kuitenkin antautuneet vallankumousliikkeeseen
Nehljudofille hänen omilta sotilasajoiltaan tutusta halusta hakea
vaaroja, sitä nautintoa, jonka tuotti leikki oman elämän kanssa,--eli
siis tunteista, jotka olivat ominaiset kaikkein tavallisimmalle,
toimintahaluiselle nuorisolle. Se mikä erotti heitä heidän eduksensa
muista ihmisistä, oli se seikka, että siveellisyyden vaatimukset olivat
heidän joukossaan ylempänä, kuin muiden tavallisten ihmisten
keskuudessa. Heidän piireissään pidettiin välttämättömänä
kieltäytyminen, köyhyys elämässä, rehellisyys, anteliaisuus ja myöskin
alttius uhraamaan kaikki, jopa oma henkikin. Ja sen vuoksi ne heistä,
jotka olivat ylempänä keskinkertaisuutta, olivat hyvin paljon sitä
ylempänä, ja olivat pidettävät esimerkkeinä harvinaisen korkeasta
siveellisestä kehityskannasta; ne taas, jotka olivat keskinkertaisuutta
alempana, olivat paljon alempana sitä, ja olivat usein pidettävät
epärehellisinä, teeskentelevinä ja samalla itseensäluottavina ja
ylpeinä. Niin että muutamia uusista tutuistaan Nehljudof sekä kunnioitti
että koko sydämmestään rakasti; mutta toisia kohtaan hän tunsi enemmän
kuin välinpitämättömyyttä.




VI.


Erittäinkin kiintyi Nehljudof erääseen keuhkotautiseen Kryiltsof
nimiseen nuoreen mieheen. Tämä kuului samaan joukkokuntaan, johon
Katjushakin, ja oli tuomittu Siperiaan pakkotöihin. Nehljudof tutustui
häneen jo Jekaterinburgissa ja sitten matkan aikana usean kerran tapasi
häntä ja seurusteli hänen kanssaan. Kerran kesällä, majoituspaikassa
levättäessä, vietti Nehljudof hänen parissaan melkein koko päivän, ja
Kryiltsof, päästyään oikein puheisiin, kertoi hänelle koko elämäkertansa
ja miten oli tullut vallankumoukselliseksi. Hänen historiansa ennen
vankeuteen joutumista oli hyvin lyhyt. Isä, rikas tilanomistaja
etelälääneistä, kuoli hänen vielä lapsena ollessa. Hän oli ainoa poika,
ja äiti kasvatti häntä. Hänen oli helppo oppia, hän kävi lyseon läpi ja
oli sitten yliopistossa, jossa suoritti luvut ensimäisenä kandidaattina
matemaattisessa tiedekunnassa. Hänelle tarjottiin tilaisuus tulla
yliopistonmieheksi ja päästä ulkomaille. Mutta hän viivytteli asiaa. Oli
eräs neiti, johon hän oli rakastunut, ja hän alkoi miettiä avioliittoa
ja kunnallistoimia. Kaikkea hän olisi halunnut, mutta mihinkään hän ei
uskaltanut ryhtyä. Tähän aikaan entiset yliopistotoverit pyysivät
häneltä rahaa yhteistä asiaa varten. Hän tiesi, että tämä yhteinen asia
oli vallankumouksellinen, josta hän ei silloin paljonkaan välittänyt,
mutta toveruuden tunteesta ja myöskin itserakkaudesta, ettei luultaisi
hänen pelkäävän, hän antoi rahat. Rahan saajat joutuivat kiinni;
löydettiin paperilappu, josta kävi ilmi että Kryiltsof oli antanut
rahat; hän vangittiin, ensin vietiin polisikonttoriin ja sieltä
vankilaan.

--Vankilassa, mihin minut vietiin,--kertoi Kryiltsof Nehljudofille, (hän
istua kuuhotti, rinta painuneena, korkealla lavitsalla, nojaten käsiänsä
polviin, ja vaan silloin tällöin katsahti välkkyvillä, kuumetautisilla,
ihanilla silmillään Nehljudofiin),--siinä vankilassa ei noudatettu
erityistä ankaruutta; me saimme vapaasti koputella toisillemme, mitä oli
sanottavaa; saimme liikkua käytävässä, usein juttelimme toistemme
kanssa, jaoimme eväitä, tupakkia, ja iltasin me lauloimmekin köörissä.
Minulla oli hyvä ääni. Juu-juu. Jollei äiti olisi niin surrut
kohtaloani, olisi minun ollut hyvä olla vankilassa, jopa mieluista ja
hyvin opettavaa. Täällä minä muun muassa tutustuin kuuluisan Petrofin
kanssa, joka sitten linnassa leikkasi kurkkunsa lasisirpaleella, ja
vielä muidenkin kanssa. Mutta minä en kuulunut vallankumouksellisiin.
Sitten minä tutustuin vielä kahden koppinaapurin kanssa. He olivat
joutuneet kiinni samasta asiasta noiden puolalaisten julistusten kanssa
ja heitä syytettiin yrityksestä päästä karkuun sotamiesten käsistä, kun
heitä kuljetettiin rautatielle. Toinen oli puolalainen, Losinsky, toinen
juutalainen, Rosofskij sukunimeltään. Juu-juu. Tämä Rosofskij oli ihan
vielä poika. Hän sanoi olevansa seitsemäntoista, mutta näöltään ei hän
ollut kuin noin viidentoista vuotias. Semmoinen laiha, pienehkö,
kiiltävät mustat silmät päässä, ja vilkas ja sitten hyvin
soitannollinen, niinkuin kaikki juutalaiset. Hän ei ollut vielä
äänenmurroksestaan päässyt, mutta hän lauloi kuitenkin mainiosti.
Juu-juu. Minun aikanani he molemmat vietiin tutkittaviksi. Aamulla
vietiin. Illalla he palasivat ja kertoivat, että oli tullut
kuolemantuomio. Ei kukaan ollut sitä odottanut. Ihan mitätön oli heidän
juttunsa--he olivat vaan yrittäneet riuhtaantua irti sotamiehen käsistä
eivätkä edes ketään haavoittaneet. Ja sitten: näytti niin
luonnottomalta, että tuommoista poikaa kuin Rosofskij olisi ruvettu
kuolemalla rankaisemaan. Ja me tulimme vankilassa kaikki siihen
päätökseen, että oli tahdottu vaan pelottaa ja ettei tuomio tulisi
vahvistetuksi. Kun olimme aikamme levottomina olleet, niin jo
rauhoituimme ja elämä alkoi kulkea tavallista menoaan? Juu-juu. Mutta
annas ollakkaan. Eräänä iltana lähestyy vartija minun oveani ja
ilmoittaa salaperäisenä, että salvumiehet ovat tulleet hirsipuuta
asettamaan; minä en ensi hetkessä ymmärtänyt,--mitä? mitä hirsipuuta?
Mutta vartija, ukko, oli niin kiihoittuneena, että hänet nähtyäni minä
ymmärsin asian tarkoittavan meidän kahta. Minä tahdoin koputtaa ja
keskustella toverien kanssa, mutta pelkäsin, että nuo kuulisivat.
Toverit eivät myöskään hiiskuneet mitään. Kaikki näyttivät tietävän.
Käytävässä ja kopeissa vallitsi kaiken iltaa kuollut hiljaisuus. Me emme
koputelleet emmekä laulaneet. Kymmenen aikaan vartija tuli jälleen minun
luokseni ja ilmaisi, että pyöveli oli tullut Moskovasta. Sanoi ja
poistui. Minä aloin häntä kutsua taas takaisin. Yhtäkkiä kuulen
Rosofskijn äänen huutavan omasta kopistaan käytävän yli minulle: »Mikä
nyt? miksi kutsutte häntä?» Minä höpersin jotain että hän oli tuonut
minulle tupakkia, mutta hän rupesi aavistamaan ja kysyi minulta: miksi
emme olleet laulaneet? miksi ei koputeltu? En muista mitä minä hänelle
vastasin, ja menin vaan pois, etten tarvitsisi puhua hänen kanssaan.
Juu-juu. Se yö oli hirveä. Koko yön kuuntelin jokaista risahdusta.
Yhtäkkiä aamupuoleen kuulen kuinka käytävän ovea avataan ja lähestyy
joku, monta. Minä asetuin ikkuna-aukon eteen. Käytävässä paloi lamppu.
Ensimäisenä kulki ohitse tirehtöri. Hän oli lihava, muka itseensä
luottavainen ja päättävä mies. Mutta nyt ei häntä olisi tuntenut: hän
oli kalpea, pää painuksissa, ihan kuin pelästyneeenä. Hänen perässään
tuli apulainen, synkkänä ja päättävän näköisenä; sitten vahtisotamiehet.
Menivät minun oveni ohi ja pysähtyivät viereisen kopin ovelle. Ja minä
kuulen kuinka tirehtörinapulainen huutaa kummallisella äänellä:
»Losinsky, nouskaa, pankaa yllenne puhtaat vaatteet.» Niin. Sitten
kuulen oven narahtavan, he menivät hänen koppiinsa, sitten Losinskyn
askeleet: hän meni vastapäiselle puolelle käytävää. Minä saatoin nähdä
vaan tirehtöriä. Seisoo kalpeana, napostelee nappia kiinni ja taas
päästää auki ja kohauttelee olkapäitään. Niin. Yhtäkkiä hän ikäänkuin
säikähtää jotain ja väistyy. Se oli Losinsky, joka kulki hänen ohitsensa
ja tuli minun ovelleni. Kaunis oli nuorukainen, tiedättehän: tuota hyvää
puolalaista tyyppiä: leveä, suora otsa, vaalea kiharainen hieno tukka ja
ihanat siniset silmät. Semmoinen kukoistava, nuortea, terve nuorukainen.
Hän pysähtyi minun aukkoni eteen, niin että näin koko hänen kasvonsa.
Hirveät, laihtuneet, harmaat kasvot. »Kryiltsof, onko paperossia?» Minä
aijoin antaa hänelle, mutta apulainen, aivan kuin olisi pelännyt
myöhästyvänsä tempasi esille oman paperossikotelonsa ja tarjosi hänelle.
Hän otti yhden paperossin, apulainen sytytti hänelle tulitikun. Hän
alkoi polttaa ja näytti ikäänkuin vaipuvan ajatuksiinsa. Sitten
ikäänkuin muistaen jotakin alkoi puhua: »se on sekä julmuutta että
vääryyttä. Minä en ole mitään rikosta tehnyt. Minä...»--hänen
Valkosessa nuoressa kaulassaan, jota en voinut olla katsomatta, värähti
jotain ja hän pysähtyi. Niin. Samassa kuulen Rosofskijn käytävässä
huutavan jotain hienolla juutalaisella äänellään. Losinsky viskasi pois
paperossin pätkän ja väistyi ovelta. Nyt ilmestyi Rosofskij aukolle.
Hänen mustat silmänsä olivat kosteat ja lapsekkaat kasvonsa punaset ja
hikiset. Hänenkin yllään oli puhtaat vaatteet, ja housut olivat liian
väljät, hän kannatteli niitä molemmin käsin ja koko hänen ruumiinsa
vapisi. Hän toi onnettomat kasvonsa ihan minun ikkuna-aukkoni eteen:
»Kryiltsof, onhan totta, että tohtori määräsi minulle rintateetä? Minä
en ole terve, minä juon vielä rintateetä.» Ei kukaan vastannut mitään,
ja hän katseli kysyvästi vuoroin minuun ja vuoroin tirehtöriin. Mitä hän
tällä tahtoi sanoa, jäi minulle epäselväksi. Niin. Yhtäkkiä apulainen
muutti kasvonsa ankariksi ja kummallisella käheällä äänellä huusi: »Mitä
joutavia? Mennään.» Rosofskij ei nähtävästi jaksanut tajuta mikä häntä
odotti, ja ikäänkuin kiirehtien, melkein juosten, meni kaikkien edellä
käytävää pitkin. Mutta sitten hän teki tenän--minä kuulin hänen kimakkaa
huutoansa ja itkuaan. Syntyi melua ja jalkojen tömistystä. Hän kirkui ja
itki. Sitten eteni etenemistään,--käytävä-oven kello rämähti, ja kaikki
hiljeni... Niin. Niin ne sen sitten hirttivät. Kuristivat nuorilla
molemmat. Toinen vartija oli nähnyt ja kertoi minulle, että Losinsky ei
pannut vastaan, mutta Rosofskij oli kauan riuhtonut, niin että hänet
hilattiin lavalle ja väkisin pujotettiin pää paulaan. Niin. Tämä vartija
oli vähän tyhmänlainen. »Minulle oli kerrottu että se pelottaa. Mutta ei
ollenkaan. Kun ne jäivät riippumaan, niin ei kuin kaksi kertaa näin
olkapäillä»,--hän näytti kuinka olkapäät suonenvedontapaisesti nousivat
ja taas laskivat.--»Sitten pyöveli nykäsi nuoria, että näet paulat
kiristyisivät, ja siinä oli kaikki: eivät hievahtaneetkaan enää. Ei
ollenkaan pelottanut,» toisti Kryiltsof vartijan sanat ja tahtoi vetää
suutansa hymyyn, mutta sen sijaan purskahti itkuun.

Kauan hän oli tämän perästä vaiti, hengitti raskaasti ja nieli kaulaan
nousevia nyyhkytyksiänsä.

--Siitä pitäen minä yhdyinkin vallankumouksellisiin. Niin,--sanoi hän
rauhoittuen, ja lyhykäisyydessä kertoi historiansa loppuun.

Hän kuului kansanvaltaisten joukkoon jopa oli erään toimivan osaston
päällikkönäkin, jonka osaston tehtävänä oli terroriseerata hallitusta
eli saattaa sitä semmoiseen ahdistukseen, että se itse kieltäytyisi
vallastaan ja kutsuisi kansankokouksen. Tässä tarkoituksessa hän
matkusteli milloin Pietarissa, milloin ulkomailla, milloin Kievissä,
milloin Odessassa ja jokapaikassa oli hänellä menestystä. Eräs henkilö,
johon hän täydellisesti luotti, antoi hänet ilmi. Hänet vangittiin,
tutkittiin, pidettiin kaksi vuotta vankilassa ja tuomittiin kuolemaan,
joka sitten muutettiin elinkautisiin pakkotöihin.

Vankilassa hän sai keuhkotaudin, ja nykyisissä oloissa ei hänellä
näyttänyt olevan elettävänä kuin joku kuukausi. Hän tiesi sen eikä
katunut tekojaan, vaan sanoi, että jos hänellä olisi vielä toinen elämä,
niin hän käyttäisi sen samaan,--niiden olojen hävittämiseen, joissa oli
mahdollista se mitä hän oli nähnyt.

Tämän ihmisen historia ja lähestyminen häneen selittivät Nehljudofille
paljon semmoista mitä hän ei ollut ennen ymmärtänyt.




VII.


Sinä päivänä, jona majoituspaikasta lähdettäissä tuo rettelö tapahtui
vartioupseerin ja vankien välillä tuon lapsen tähden, heräsi Nehljudof.
oltuaan yötä kestikievarissa, myöhään ja viipyi vielä kirjoittamassa
kirjeitä, joita hän valmisti läänihallituksen kaupunkiin saapumisen
varalle, niin että hän läksi kestikievarista tavallista myöhemmin eikä
saavuttanut joukkokuntaa tiellä, kuten aina ennen, vaan tuli uuteen
majoituskylään hämärän aikana. Pantuaan ylleen kuivat vaatteet
kestikievarissa, jossa oli emäntänä vanhanpuolinen, lihava, tavattoman
paksu ja valkeakaulainen leski, tuli Nehljudof siistiin ruokasaliin,
joka oli monen monilla jumalankuvilla ja tauluilla koristettu, joi
teensä ja kiirehti majoituspaikkaan, pyytääkseen upseerilta tapaamisen
lupaa.

Kuudessa edellisessä majoituspaikassa ei yksikään vartioupseereista,
vaikka olivat välillä vaihtuneet, päästäneet Nehljudofia majoitustaloon,
niin ettei hän ollut yli kuuteen viikkoon nähnyt Katjushaa. Tätä
ankaruutta piti noudattaa siksi, että odotettiin ylhäisen
vankilanpäällikön ohimatkustamista. Nyt oli tuo päällikkö jo ollut ja
mennyt, katsahtamattakaan majoituspaikkaan, ja Nehljudof toivoi, että
vartioupseeri, joka oli aamulla vastaanottanut joukkokunnan, sallii
hänen tavata vankeja, niinkuin muutkin olivat sallineet.

Emäntä tarjosi ajopeliä Nehljudofille matkaa varten majoituspaikkaan,
joka oli kylän toisessa päässä, mutta Nehljudof tahtoi mieluummin
kävellä. Nuori, leveäharteinen hyvinvoipa renki, tavattoman suurissa,
vastavoidelluissa ja tervalta haisevissa saappaissa, otti saattaakseen
hänet perille. Taivaalta tuli sadevitiä ja oli niin pimeä, että kun
renki meni parikin askelta edelle niissä paikain, missä ei ollut
ikkunoista tulevaa valoa, ei Nehljudof enää nähnyt häntä ja kuuli vaan
hänen saappaittensa läiskinnän syvässä liejussa. Päästyään torin ja
kirkon ohi ja kuljettuaan pitkän kadun päähän, jonka ikkunoista loisti
kirkas valo, tuli Nehljudof saattomiehensä jälessä kylän laitaan
pilkkopimeään. Mutta pian tässäkin pimeässä alkoi tuikkia sumussa
säteileviä lyhtyjen valoja, joita paloi majoitustalon luona. Punertavat
tulet yhä suurenivat ja kirkastuivat; tuli näkyviin vankila-aita ja
vahtimiehen liikkuva hahmo, juovikas tolppa ja vahtikoju. Vahtimies
huusi tulijoille tavallisen: »kuka siellä?» ja saatuaan tietää, ettei
ollut omia, heittäytyi niin ankaraksi, ettei olisi sallinut odottaa
piikkiaidan luonakaan. Mutta Nehljudofin saattomies ei ollut hätäpoikia.

--Mikä sinut nyt niin on äkiyttänyt?--sanoi hän hänelle.--Hoihkaseppa
aliupseerille, niin me tässä sillaikaa odotamme.

Vahtimies ei vastannut mitään, vaan huusi jotain pikkuportin kautta ja
pysähtyi tarkastamaan kuinka hartiakas renki puhdisti tikulla
Nehljudofin saappaita niihin tarttuneesta liasta. Aidan takaa kuului
mies- ja naisäänten meluavaa purinaa. Noin kolmen minutin kuluttua
rämähtivät portin raudat, se aukeni, ja pimeydestä tuli valoon vanhempi
aliupseeri, sinelli hartioilla, kysyen mitä oli asiaa. Nehljudof antoi
hänelle valmistamansa kirjelapun, jossa pyysi päästä puheille
yksityisessä asiassa, ja käski antamaan upseerille. Aliupseeri oli
vähemmän ankara kuin vahtisotamies, mutta sen sijaan hyvin utelias. Hän
tahtoi välttämättä tietää, mitä asiaa Nehljudofilla oli upseerille, ja
kuka hän oli; hän nähtävästi vainusi saalista eikä tahtonut sitä
käsistään päästää. Nehljudof sanoi vaan, että olipahan erityinen asia,
ja että hän kyllä kiittää, ja taas pyysi viemään lappua perille.
Aliupseeri otti lapun ja nyykäyttäen päätään meni. Jonkun ajan kuluttua
hänen lähdettyään portti jälleen rämähti auki ja siitä alkoi tulla ulos
naisia, kantaen koreja, leilejä, kannuja ja säkkejä: kovaäänisesti
lavertaen erityistä siperialaista murrettaan he koikkivat portin
kynnyslaudan yli. Kaikki he olivat puetut kaupunkilaiseen eikä
maalaiseen malliin, palttoihin ja pikku turkkeihin; hameet olivat
korkealle ylös nostetut ja päät huiveihin käärityt. Lyhdyn valossa he
uteliaasti tarkastelivat Nehljudofia ja hänen opastaan. Yksi heistä
näytti ilostuvan tavattuaan leveäharteisen rengin ja haukkui heti
lempeästi häntä siperialaisilla haukkumasanoilla.

--Sinä sen riivattu, mitä sinä täällä teet?--puhui hän.

--Matkustavaista opastamassa,--vastasi renki.--Entäs sinä, mitä olit
tänne tuomassa?

--Maitoa, aamulla käskivät taas tulemaan.

--Eivätkö yöksi pyytäneetkään?--kysyi mies.

--Vai sinä sen,--huusi toinen nauraen,--lähde yhteen matkaan, saata
meidät kylään.

Mies sanoi hänelle vielä jotain semmoista, että paitsi naisia
vahtisotamieskin rupesi nauramaan, ja kääntyi sitten Nehljudofin
puoleen:

--Löydätteköhän yksin takaisin? Ette kai unohda?

--Kyllä, kyllä.

--Kun tulette kirkon ohi, niin kaksikerroksisesta talosta se on toinen.
Siinä on teille sauva,--sanoi hän antaen Nehljudofille sauvansa, jota
hän oli käyttänyt ja joka oli häntä pitempi, ja lotskuttaen suurine
saappaineen hävisi hän pimeyteen naisten kanssa.

Hänen äänensä kuului vielä naisäänten joukosta sumusta, kun portti taas
rämähti auki ja aliupseeri tuli pyytämään Nehljudofia upseerin puheille.




VIII.


Tämä majoitusvankila oli samanlaatuinen kuin kaikki muutkin Siperian
tiellä olevat majoitusvankilat: pihassa, jota ympäröi teroitetuista
pölkyistä tehty pystyaita, oli kolme yksikerroksista asuinhuonetta.
Yhdessä niistä, kaikkein suurimmassa, jossa oli rautaristikoilla
varustetut ikkunat, olivat vangit. Toisessa oli vartiokomennuskunta,
kolmannessa upseeri ja kanslia. Kaikista kolmesta rakennuksesta loisti
ikkunoista valot, puhuen kuten aina, ja erittäinkin täällä, jostakin
olemattomasta sopusuhdasta ja kodikkuudesta siellä sisällä. Rakennusten
ovien edessä paloivat lyhdyt, ja vielä noin viisi lyhtyä paloi
seinivieressä, valaisten pihaa. Aliupseeri saattoi Nehljudofin lautaa
myöten pienimmän rakennuksen portaille. Noustuaan kolme porrasta
aliupseeri päästi hänet edellensä pienellä lampulla valaistuun,
häkäiseen eteiseen. Uunin luona joku sotamies karkeassa paidassa,
kaulalapussa ja mustissa housuissa, toisessa jalassa keltavartinen
saapas, ja toista käyttäen palkeena sytytteli kumartuneena samovaaria.
Nähtyään Nehljudofin sotamies jätti samovaarin, auttoi hänen yltään
palttoon ja meni sisähuoneeseen.

--Täällä on, herra upseeri.

--No käske sisään,--kuului vihainen ääni.

--Astukaa tuosta ovesta,--sanoi sotamies ja ryhtyi heti jälleen
samovaaria laittamaan.

Toisessa huoneessa, jota valaisi katosta riippuva lamppu, oli pöytä ja
sillä jäännöksiä päivällisestä ynnä kaksi pulloa. Sen ääressä istui
upseeri, kotinutussa, joka ruumiinmukaisesti peitti hänen leveän
rintansa ja hartiansa. Hänellä oli suuret vaaleat viikset ja hyvin
punaset kasvot. Lämpimässä ruokahuoneessa tuntui paitsi tupakinsavua
vielä jokin hyvin väkevä, paha hajuvesi. Nähtyään Nehljudofin upseeri
kohautti itsensä istualtaan ja aivankuin pilkallisesti ja epäilevästi
tuijotti häneen.

--Mitä suvaitsette?--hän sanoi, ja odottamatta vastausta huusi oveen:
Bernof, eikö se samovaari vihdoinkin joudu?

--Tuokiossa.

--Kyllä minä näytän sinulle tuokiota,--huusi upseeri silmät välkkyvinä.

--Jo tuon, jo tuon,--huusi sotamies ja hynttyytti sisälle samovaarin.

Nehljudof odotti niinkauan kuin sotamies asetti samovaaria (upseeri
saattoi häntä pienillä vihaisilla silmillään, ikäänkuin hakien paikkaa,
mihin lyödä.) Sitten upseeri laittoi itse teen; nouti viinikellarista
neliskulmaisen pullon ja Albertin biskviitiä, ja asetettuaan tämän
kaiken pöydälle, kääntyi hän jälleen Nehljudofiin.

--Millä siis voin olla avuksi?

--Olisin pyytänyt päästä erään naisvangin puheille,--sanoi Nehljudof
istuutumatta.

--Valtiollisenko? Se on vastoin lakia,--sanoi upseeri.

--Se nainen ei ole valtiollinen,--sanoi Nehljudof.

--Vai niin, tehkää hyvin, istukaa,--sanoi upseeri.

Nehljudof istui.

--Hän ei ole valtiollinen,--toisti hän,--mutta minun pyynnöstäni on
korkein päällystö sallinut hänen matkustaa valtiollisten kanssa...

--Vai niin, kyllä tiedän, keskeytti toinen.--Pieni, musta? Miksei, kyllä
se käy päinsä. Suvaitsetteko polttaa.

Hän tarjosi Nehljudofille paperossilaatikon ja kaadettuaan säntillisesti
teetä kahteen lasiin, asetti toisen Nehljudofin eteen.

--Tehkää hyvin,--sanoi hän.

--Kiitän teitä, minä olisin tahtonut tavata...

--Yö on pitkä. Kyllä ehditte. Minä toimitan sen teille ulos.

--Eikö kävisi laatuun, että minä pääsisin itse sinne?--sanoi Nehljudof.

--Valtiollistenko luo? Vastoin lakia.

--Minut on monta kertaa laskettu, Jos pelättäisiin, että minä toimitan
heille jotain, niin voisinhan toimittaa hänen kauttansa.

--Eipä niinkään, hänet syynätään,--sanoi upseeri ja naurahti
epämiellyttävästi.

--No syynätkää siis minut.

--Tullaan kyllä toimeen ilman sitäkin,--sanoi upseeri tuoden avatun
pullon Nehljudofin lasin luo.

--Saako olla? No, niinkuin tahdotte. Täällä Siperiassa kun asuu niin
eipä todella usein saa tavata sivistynyttä ihmistä. Tiedättehän itsekin
että meidän virkamme on niitä surullisimpia. Ja kun ihminen on tottunut
toisellaiseen, niin on todellakin raskasta. Meikäläisestähän on
semmoinen arvelu, että kun on vartioupseeri, niin on siis raaka ihminen,
sivistymätön, eikä kukaan ajattele, että ihminen voisi olla ihan toiseen
aijottu.

Upseerin punaset kasvot, hänen hajuvetensä, sormus ja erittäinkin
epämiellyttävä nauru olivat hyvin vastenmieliset Nehljudofista, mutta
hän oli nytkin, niinkuin koko matkansa aikana, siinä totisessa,
huomaavaisessa mielialassa, jossa hän ei sallinut itsensä käyttäytyä
kevytmielisesti ja ylenkatseellisesti ketään kohtaan, olipa se mikä
ihminen tahansa, ja piti välttämättömänä puhua jokaisen ihmisen kanssa
»koko sielullaan,» kuten hän itsekseen määritteli tämän suhteen.
Kuunneltuaan upseeria ja ymmärrettyään tämän henkisen tilan, hän sanoi
totisesti:

--Minä luulen, että teidän virassanne voi löytää lohdutuksen ihmisten
kärsimysten helpoittamisessa,--sanoi hän.

--Mitä kärsimyksiä niillä on? Ne ovat semmoisia ihmisiä.

--Missä suhteessa ne olisivat erilaiset kuin muut?--sanoi Nehljudof.--Ne
ovat ihan samallaisia kuin kaikki. Ja onpa viattomiakin.

--Tietysti on monenlaisia. Tietysti niitä tuleekin sääli. Toiset ovat
hyvin ankaria heille, mutta minä teen helpotuksia missä vaan voin. Ennen
kärsin vaikka itse, kunhan eivät ne. Toiset ovat heti valmiit lakia
käyttämään, kun vaan on vähänkään syytä, vieläpä ammuttavatkin, mutta
minä säälin. Saako olla? Juokaa nyt pois vaan,--sanoi hän, kaataen vielä
teetä.

--Kuka hän oikeastaan on, se, jota tahdotte tavata?--kysyi upseeri.

Se on eräs onneton nainen, joka oli joutunut haureuslaitokseen, ja
siellä häntä vääryydellä syytettiin myrkyttämisestä, mutta hän on hyvin
hyvä nainen,--sanoi Nehljudof.

Upseeri pudisteli päätään.

--Semmoista tapahtuu. Kasaanissa, kuulkaapas, oli yksi semmoinen--Emma
nimeltään. Syntyjään hän oli unkarilainen, mutta silmät ehta
persialaiset,--jatkoi hän voimatta salata hymyään tätä muistellessaan,
--käytös oli semmoinen, että ei kreivittärellä parempaa...

Nehljudof keskeytti upseerin ja palasi entiseen puheaineeseen.--Minun
ymmärtääkseni te voitte helpoittaa semmoisten ihmisten kohtaloa,
niinkauan kuin ne ovat teidän vallassanne. Ja niin menetellen te ihan
varmaan löytäisitte suuren ilon,--puhui Nehljudof, koettaen lausua
ajatuksensa niin selvästi kuin mahdollista, niinkuin puhutaan
ulkomaalaisten tai lapsien kanssa.

Upseeri katsoi Nehljudofiin kiiltävillä silmillä ja näytti
maltittomuudella odottavan, milloin tämä lopettaa, voidakseen sitten
jatkaa omaa kertomustaan unkarittaresta ja hänen persialaisista
silmistään, joka oli nähtävästi elävänä hänen mielikuvituksessaan ja
nieli koko hänen huomionsa.

--Se on niin, se on epäilemättä niin,--sanoi hän.--Minä säälinkin heitä;
mutta minä tahdoin kertoa teille siitä Emmasta. Ajatelkaas mitä hän
teki...

--Minua ei huvita tuo asia,--sanoi Nehljudof,--ja sanon teille suoraan,
että vaikka olen itsekin ollut ennen toinen, niin nyt minä inhoan
semmoista suhdetta naisiin.

Upseeri katsahti pelästyneenä Nehljudofiin.

--Ettekö suvaitsisi vielä teetä?--sanoi hän.

--Ei, kiitoksia.

--Bernof!--huusi upseeri.--Saata tämä herra Bakulofin luo, sano, että
laskevat erityiseen huoneeseen valtiollisten luo; saa olla siellä
iltahuutoon asti.




IX.


Sotamiehen saattamana Nehljudof tuli jälleen pimeälle pihalle, jota
punertavasti palavat lyhdyt huonosti valaisivat.

--Minnekkä matka?--kysyi vastaantuleva vartiosotamies siltä, joka
saattoi Nehljudofia.

--Erityiseen koppiin n:o 5.

--Ei tästä pääse, ovi on suljettu, täytyy mennä toista kautta.

--Miksi on suljettu?

--Aliupseeri sulki ja meni itse kylään.

--Niin tulkaa sitten täältä.

Sotamies vei Nehljudofin lautoja pitkin toiselle ovelle. Jo pihalle
kuului sisältä ääniä ja liikkeitä, niinkuin hyvästäkin mehiläispesästä,
mutta kun Nehljudof tuli lähemmäs ja ovi aukeni, yltyi pauhu ja muuttui
huutavien, kiroilevien, nauravien äänten sekamelskaksi. Kuului kahleiden
kalinaa ja nenään tuoksahti tuttu, raskas haju.

Molemmat nämä vaikutukset: kiljunta ynnä kahleiden kalina ja tuo kauhea
haju yhtyivät aina Nehljudofilla yhdeksi tuskalliseksi tunteeksi: siinä
oli jokin henkinen kuvotus, joka tahtoi muuttua oikeaksi kuvotukseksi.
Ja molemmat vaikutukset sekaantuivat ja kovensivat toisiaan.

Tultuaan nyt majoitusvankilan eteiseen, missä seisoi tavattoman suuri
haiseva korvo, näki Nehljudof ensimäiseksi vaimoihmisen, joka istui
korvon reunalla. Häntä vastapäätä oli mies, litteä lakki kallistettuna
ajellulle puolelle päätä. He juttelivat jotain keskenään. Miesvanki,
nähtyään Nehljudofin, iski silmää ja, mutisi:

--Ei keisarikaan saa vettä pysähtymään. Mutta nainen laski helmansa ja
perääntyi.

Eteisestä mentiin käytävään, jonne koppien ovet avautuivat. Ensimäinen
oli perheellisten koppi, sitten suuri naimattomien miesten koppi ja
käytävän päässä kaksi pientä, valtiollisille eroitettua koppia.
Majoitustalossa, joka oli aijottu 150 hengelle, oli 450 henkeä; se oli
niin täynnä, etteivät kaikki mahtuneet koppeihin vaan täyttivät
käytävän. Muutamat istuivat tai loikoivat lattialla, toiset liikkuivat
edestakasin tyhjien ja kiehuvalla vedellä täytettyjen teekannujen
kanssa. Näiden joukossa oli Taras. Hän saavutti Nehljudofin ja tervehti
ystävällisesti. Tarasin hyväntahtoiset kasvot olivat täynnänsä sinelmiä,
nenällä ja silmien alla.

--Mikäs sinulle on tullut?--kysyi Nehljudof.

--Tuli vaan semmoinen riita,--sanoi Taras hymyillen.

--Tappelevat alituistaan,--sanoi vartiosotamies ylenkatseellisesti.

--Naisen päällisiä,--lisäsi heidän takanaan tuleva vanki.--Fetjkan
kanssa painivat.

--Entä Fedosja?--kysyi Nehljudof.

--Tervennä hän on, vien tässä hänelle teevettä,--sanoi Taras ja meni
perheellisten koppiin.

Nehljudof katsahti ovesta. Koko huone oli täynnänsä naisia ja miehiä
sekä lavitsoilla että niiden alla. Kopissa oli höyryä kuivuvista
kosteista vaatteista ja kuului yhtämittainen naisäänten huuto. Seuraava
ovi vei naimattomien koppiin. Tämä oli vieläkin täydempi ja
ovensuussakin tunkeili meluava joukko, kosteissa vaatteissa; siinä
pelattiin tai ratkaistiin jotain. Vartiosotamies selitti Nehljudofille,
että siinä vankien vanhin antoi pelaajalle niitä ruokarahoja, joita
vangit olivat pelissä kadottaneet, korteista tehtyjen pilettien mukaan.
Nähtyään aliupseerin ja herrasmiehen vaikenivat lähempänä seisojat
vihasesti silmäten ohimeneviä. Pelaavien joukossa huomasi Nehljudof
tutun pakkotyöläisen, Fjodorofin, seurassaan ainainen surkeannäköinen
nuorukainen, jolla oli kulmakarvat nostettuina, kasvot vaaleat,
ikäänkuin turvonneet; ja sitten erään inhoittavan, rokonarpisen,
nenättömän kulkurin, josta kulki semmonen huhu, että hän karkuretkellään
muka oli tappanut toverinsa ja ravinnut itseään tämän lihalla. Kulkuri
seisoi käytävässä, märkä mekko heitettynä toisen olan yli, ja
pilkallisesti ja häpeemättömästi katseli Nehljudofia, väistymättä hänen
tieltään. Nehljudof kiersi hänet.

Niin tuttua kuin tämä näky Nehljudofille olikin, ja vaikka hän näinä
kolmena kuukautena oli kylläkin usein nähnyt nuo samat 400 vankia mitä
erilaisimmissa oloissa: kuumassa, tomupilvissä, jotka nousivat heidän
jalkakahleistaan, matkan pysähdyspaikoissa, majoitusvankilain pihalla
lämpimän aikaan, missä tapahtui kauhistuttavia avonaisen irstaisuuden
kohtauksia,--hän kuitenkin, joka kerta kuin tuli heidän keskuuteensa ja
huomasi, kuten nyt, että heidän huomionsa on häneen kääntynyt, tunsi
tuskallista häpeää ja omaa syyllisyyttänsä heidän edessään. Mutta
raskainta oli hänestä se, että tähän häpeän ja syyllisyyden tuntoon
sekaantui lisäksi voittamaton inhon ja kauhun tunne. Hän tiesi, että
siinä asemassa, mihin he olivat asetetut, ei voinut olla muuna kuin minä
he olivat, eikä hän sittenkään voinut tukahuttaa itsessään inhoa heihin.

--Kyllä noiden tuommoisten--kelpaa niiden keiletellä,--kuuli Nehljudof
lähestyessään valtiollisten ovea jonkun käheän äänen sanovan ja lisäävän
siihen vielä sopimattoman haukkumasanan.

Ja sitten kuului pahansuopa, pilkallinen nauru.




X.


Naimattomain osaston ohi päästyä aliupseeri sanoi Nehljudofille
tulevansa häntä hakemaan ennen iltahuutoa ja palasi takasin. Tuskin oli
aliupseeri poistunut, kun Nehljudofin luo tuli kiirein askelin paljain
jaloin, jalkarautojansa kannatellen ja tuoden muassaan väkevää, hapanta
hien hajua, vanki, ja salaperäisellä kuiskauksella sanoi:

--Puhukaa hänen puolestansa, herra. Ovat ihan nutistaneet miehen.
Olivat juovuksissa. Ja hän äskeisessä vastaanotossa jo on sanonut
itsensä Karmanofiksi. Puhukaa hänen puolestansa, meidän ei käy laatuun,
tappavat,--sanoi vanki, levottomasti katsellen ympärilleen ja poistui
heti Nehljudofin luota.

Asia oli se, että pakkotyöläinen Karmanof oli vietellyt erään hänen
näköisensä miehen, joka oli siirtokuntaan tuomittu, asettumaan hänen
sijallensa, niin että pakkotyöläinen tuli siirtokuntaan, mutta toinen
pakkotyöhön hänen sijalleen.

Nehljudof jo tiesi tästä asiasta, sillä sama vanki oli viikko sitten
ilmoittanut hänelle tästä vaihdosta. Nehljudof nyykäytti päätä
osoittaakseen ymmärtäneensä ja tekevänsä minkä voi, ja katsahtamatta
taakseen meni edemmäs.

Nehljudof tunsi tämän vangin Jekaterinburgista asti, missä hän oli
pyytänyt Nehljudofia anomaan, että hänen vaimonsa sallittaisiin seurata
häntä, ja ihmetteli tämän tekoa. Mies oli keski kokoa ja ihan tavallista
talonpojan muotoa, noin 30 ikäinen, pakkotyöhön tuomittu ryöstön ja
murhan yrityksestä. Hänen nimensä oli Makar Djefkin. Hänen rikoksensa
oli hyvin kummallinen. Tämä rikos, kuten hän itse Nehljudofille kertoi,
ei ollut hänen, Makarin, vaan _sen_, paholaisen tekoa. »Makarin isän
luo,» kertoi hän, »oli poikennut eräs matkustavainen ja kahdesta
ruplasta tingannut kyydin 40 virstan päässä olevaan kylään. Isä oli
käskenyt Makarin mennä matkustavaista kyytiin. Makar valjasti hevosen,
pukeutui ja alkoi yhdessä matkustavaisen kanssa juoda teetä.
Matkustavainen siinä juodessa kertoi olevansa naimisretkellä ja vievänsä
mukanaan Moskovassa ansaitsemansa 500 ruplaa. Tämän kuultuansa Makar
meni pihalle ja pani reen pohjalle olkien alle kirveen. »En itsekään
ymmärrä, miksi minä kirveen otin,» kertoi hän. »Otahan kirves,» sanoi
_se_: minä otin. Istuimme rekeen ja läksimme ajamaan. Ajamme, ajamme,
minä unohdin koko kirveen. Jo rupesimme lähenemään kylää, noin kuusi
virstaa oli enää jäljellä. Kylätie nousi ylämäkeen. Minä nousin ja kulin
reen perässä, mutta _se_ kuiskuttaa: »Mitäs mietit? Kun pääset mäelle,
on siinä asuntoja ja kohta sitten alkaa kyläkin. Kyllä ne rahat menee
menojaan, mutta jos aijot jotain tehdä, niin tee nyt.» Minä kuukistuin
rekeen, muka olkia korjatakseni, mutta kirves tuli kuin itsestään
käsiini. Hän katsahti minuun. »Mitäs nyt meinaat?» sanoi hän. Minä
ojensin kirveen, aijoin iskeä, mutta hän oli sukkela ihminen, hypähti
reestä ja tarttui käsiini. »Mitäs sinä, poika kujeilet?...» Hän kaatoi
minut lumeen, minä en vastaan pannutkaan, vaan antauduin. Hän sitoi
vyöllä käteni ja runttasi minut rekeen. Vei suoraan, vallesmannille.
Minut pantiin linnaan. Käytiin käräjiä. Kunta antoi todistuksen, että
mies olin hyvä, eikä mitään pahaa oltu koskaan huomattu. Isäntäväki,
missä asuin, myöskin kehuivat. Mutta asianajajaa en saanut
toimitetuksi,» puhui Makar, »ja sentähden pääsivät tuomitsemaan neljäksi
vuodeksi pakkotöihin.»

Ja tämä ihminen nyt, aikoen pelastaa maamiehensä, tietäen panevansa
noilla sanoilla henkensä alttiiksi, kuitenkin ilmaisi Nehljudofille
vankilasalaisuuden, josta hän, jos vaan olisi saatu tietää hänen sen
tehneen, olisi varmaan toimitettu hengiltä.




XI.


Valtiollisten hallussa oli kaksi pientä koppia, joiden ovet antautuivat
käytävän erotettuun osaan. Tänne erotettuun osaan tultuaan Nehljudof
näki ensimäiseksi Simonsonin. Hänellä oli mäntyhalko kädessä ja hän
istui kyykkysillään, lyhyessä nutussaan, hyvin syttyneen uunin edessä,
jonka alapeltiä veto vapisutti ja imi kiinni.

Nähtyään Nehljudofin hän nousematta asennostaan, katsellen alhaalta
ylös tuuheitten kulmakarvojensa takaa, ojensi kätensä.

--Olen iloinen että tulitte, minun täytyy puhua kanssanne,--sanoi hän
merkitsevän näköisenä ja katsoen Nehljudofia suoraan silmiin.

--Mitä niin?--kysyi Nehljudof.

--Sitten. Nyt ei minulla ole aikaa.

Ja Simonson ryhtyi jälleen uuniinsa, jota hän lämmitti oman teoriansa
mukaan: kadottamalla mahdollisimman vähä lämpöä.

Nehljudof oli jo menemäisillään ensimäisestä ovesta, kun toisesta ovesta
tuli kumarassa asennossa, luuta kädessä ja edellään lykkien uunia kohden
suurta roska- ja tomuläjää, Maslova. Hän oli valkoisessa röijyssä, hame
ylös käärittynä, sukkasillaan. Pää oli pölyn tähden silmäkulmiin asti
huiviin käärittynä. Nähtyään Nehljudofin hän oikasihe ja punakkana ja
virkeänä asetti luudan pois, pyyhki kätensä hameeseen ja pysähtyi
suoraan Nehljudofin eteen.

--Siivootte huoneita?--sanoi Nehljudof tarjoten kättä.

--Niin, sehän on minun vanha toimeni,--sanoi hän ja hymyili.--Mutta
likaa onkin täällä niin hirveästi--niin hirveästi.

--No, onko vaippa kuivunut?--kääntyi hän Simonsonin puoleen,

--Melkein,--sanoi Simonson katsoen Maslovaan jonkinlaisella
erinomaisella katseella, joka kummastutti Nehljudofia.

--No sitten minä haen sen, ja tuon turkit kuivumaan. Meikäläiset ovat
kaikki täällä,--sanoi hän Nehljudofille, mennen peremmäs ja osoittaen
läheisempään oveen.

Nehljudof avasi oven ja tuli pienenlaiseen koppiin, jota vähäinen
matalalla lavitsalla seisova metallilamppu heikosti valaisi. Kopissa oli
kylmä ja haisi tomulta, kosteudelta ja tupakalta. Läkkilamppu valaisi
kirkkaasti sen vieressä olijoita, mutta lavitsat olivat pimennossa ja
seinillä liikkui heiluvia varjoja.

Tässä vähäisessä kopissa olivat kaikki, paitsi kaksi miespuolista,
joiden asia oli taloudenhoito ja jotka olivat lähteneet kiehuvaa vettä
ja eväitä hakemaan. Täällä oli Nehljudofin vanha tuttu, Vera Jefremovna,
tavattoman suurine, säikähtyneine silmineen, harmaassa nutussa, paisunut
suoni otsalla ja tukka lyhyeksi leikattuna. Hän istui sanomalehtipaperin
edessä, minkä päällä oli hajoitettua tupakkaa, ja täytteli
paperossihylssejä äkillisillä liikkeillään.

Täällä oli myöskin yksi Nehljudofin mielestä parhaimmista valtiollisista
naisista, Emilia Rantseva, jonka toimena oli ulkonainen talous ja joka
osasi vaikeimmissakin tilaisuuksissa antaa sille naisellisen kodikkuuden
ja viehättävyyden leiman. Hän istui lampun vieressä ja hihat käärittyinä
päivettyneiden, kauniiden ja vikkeläin käsien tieltä kuivasi ja asetteli
ruukkuja ja kuppeja lavitsalle katetun käsiliinan päälle. Rantseva oli
rumanlainen, nuori nainen, viisas ja lempeä ilme kasvoissa, joilla oli
se ominaisuus, että ne hänen hymyillessään yhtäkkiä muuttuivat
iloisiksi, reippaiksi ja lumoaviksi; tämmöisellä hymyllä hän nyt
vastaanotti Nehljudofin.

--Ja me kun luulimme, että olette jo perin palanneet takasin
Venäjälle,--sanoi hän.

Täällä oli myöskin, varjossa, sinnemmäisessä nurkassa, Maria Pavlovna.
Hän toimitteli jotain pienen, valkotukkaisen tytön kanssa, joka
herkeämättä jotain loruili somalla lapsen-äänellään.

--Sepä mainiota, että tulitte. Oletteko nähneet Katjaa?--kysyi hän
Nehljudofilta.--Katsokaas, tämmöinen vieras meillä on.--Hän osoitti
tyttöä.

Täällä oli myöskin Kryiltsof. Kuihtuneena ja kalpeana, jalat allensa
taivutettuina, kyyristyneenä ja tutisten hän istui lavitsain
etäisimmässä kulmassa. Hänellä olivat kädet pistettyinä puoliturkin
hihoihin ja kuumetautisilla silmillä hän katseli Nehljudofia. Nehljudof
tahtoi mennä harien luokseen, mutta oven oikealla puolella, hakien
jotain säkistä ja puhellen sievän, hymyilevän neiti Grabetsin kanssa,
istui kihara- ja punertavatukkainen mies, silmälasit päässä,
guttaperkkanutussa. Se oli kuuluisa vallankumouksellinen Novodvorof, ja
Nehljudof kiiruhti häntä tervehtimään. Erittäin hän kiirehti tätä
tekemään senvuoksi, että kaikista tämän puolueen valtiollisista
vangeista oli vaan tämä ainoa hänelle vastenmielinen. Novodvorofin
siniset silmät välkähtivät silmälasien yli Nehljudofia kohden ja
otsaansa rypistäen hän antoi hänelle kaidan kätensä.

--No, hyvinkö matkustus on mieleenne?--sanoi hän nähtävästi ivalla.

--Kyllä, paljon on opittavaa,--vastasi Nehljudof ollen muka huomaamatta
ivaa ja pitävinään sitä vaan ystävällisyytenä, ja tuli Kryiltsofin luo.

Ulkonaisesti Nehljudof oli osoittanut välinpitämättömyyttä, mutta
sydämmessään hän ei ollut läheskään valiäpitämätön Novodvorofia kohtaan.
Nämä Novodvorofin sanat, hänen selvästi näkyvä halunsa sanoa ja tehdä
jotain mieltäpahoittavaa pilasivat Nehljudofilta sen hyväntahtoisuuden
mielialan, jossa hän oli. Hänen tuli paha ja surullinen olla.

--Kuinka nyt jaksatte?--hän sanoi puristaen Kryiltsofin kylmää ja
vapisevaa kättä.

--Tuossahan menee, en vaan tahdo päästä lämpimäksi, olen
kastunut,--sanoi Kryiltsof, kiireisesti piiloittaen kätensä
puoliturkkinsa hihaan.--Täälläkin on kylmä kuin koirilla. Tuolla ovat
ikkunat särjetyt.--Hän osoitti kahdessa kohden rikkilyötyjä ruutuja
rautaristikon takana.

--Entä te? miksi ette ole ennen käynyt?

--Eivät päästä, päällystö on ankara. Vasta nyt sattui vähän
inhimillisempi upseeri.

--No, vai inhimillinen,--sanoi Kryiltsof.--Kysykääpäs Mashalta, miten
hän aamulla käyttäytyi.

Maria Pavlovna, nousematta paikaltaan, kertoi miten tuon tytön oli
käynyt aamulla, majoituspaikasta lähdettäissä.

--Minun mielestäni on välttämätöntä ilmaista kollektiivinen
vastalause,--sanoi Vera Jefremovna päättävällä äänellä, yhtaikaa
kuitenkin epävarmasti ja arasti katsahdellen milloin yhtä milloin
toista silmiin.

--Vladimir ilmaisi paheksumisensa, mutta siinä ei ole kyllin.

--Mimmoinen vastalause?--murahti Kryiltsof kärsimättömästi rypistäen
otsansa. Vera Jefremovnan teeskennelty puhetapa ja hermollisuus oli
nähtävästi jo kauan sitten suututtanut häntä.--Te haette kai
Katjaa?--sanoi hän sitten Nehljudofille.--Hän vaan tekee työtä ja
siivoaa. Tämän huoneen hän on siivonnut ja meidän--miesten huoneen; nyt
siivoaa naisten huonetta. Mutta kirppuja ei hän vaan saa häviämään,
tahtovat ihan elävältä syödä. Mitäs Masha siellä tekee?--kysyi hän
osoittaen päällään siihen nurkkaan päin, jossa Maria Pavlovna oli.

--Kampaa ottotyttöänsä,--sanoi Rantseva.

--Kunhan ei vaan syöpäläisiä meidän päällemme päästäisi?--sanoi
Kryiltsof.

--Ei, ei, kyllä minä tarkasti.--Nyt hän on puhdas,--sanoi Maria
Pavlovna.--Ottakaa hänet nyt,--sanoi hän Rantsevalle.--Minä menen Katjaa
auttamaan. Ja tuon Kryiltsofille vaipan.

Rantseva otti tytön ja äidin hellyydellä puristaen itseänsä vasten
lapsukaisen paljaita, pulleita käsiä, asetti sen polvelleen ja antoi
sille sokeripalan.

Maria Pavlovna poistui huoneesta, ja hänen jälkeensä tuli koppiin kaksi
miespuolista, toisella kiehuvaa vettä, toisella eväitä.




XII.


Toinen heistä oli lyhyenläntä, kuivahtanut nuori mies, veralla peitetty
puoliturkki yllä ja pitkävartiset saappaat jalassa. Hän tulla keppelehti
kevyein ja nopein askelin, tuoden kaksi höyryävää suurta teekannua ja
puristaen kainaloonsa liinaan käärittyä leipää.

--Siinäpä on vihdoin ruhtinaammekin,--sanoi hän asettaessaan teekannua
kuppien keskelle ja antaen leivän Maslovalle.--Mainioita ostoksia
olemme tehneet,--sanoi hän heittäen turkkia päältään ja lähättäen sen
toisten päiden yli lavitsain nurkkaukseen. Markel osti maitoa ja munia;
tästä tulee kerrassa kalaassit. Ja Kirillovna se vaan yhä noudattaa
esteettistä puhtauttaan,--sanoi hän, hymyillen katsoen Rantsevaan.--No
ei muuta kuin ala keittää teetä,--sanoi hän hänelle.

Koko tämän ihmisen ulkomuodosta: hänen liikkeistään, äänestään,
katseestaan henki reippautta ja iloisuutta. Toinen tulijoista oli
myöskin lyhyenläntä, luiseva ihminen. Hänen harmaiden kasvojensa
poskiluut olivat hyvin ulkonevat, silmät olivat kaukana toisistaan ja
niissä oli mainion kaunis, vihertävä väri, huulet olivat hienot, ilme
kasvoissa päinvastoin synkkä ja haluton. Hänellä oli vanha pumpuli
vuorinen palttoo ja kalossit saappaiden päällä. Asetettuaan Rantsevan
eteen kantamuksensa, hän tervehti Nehljudofia taivuttamalla kaulaansa,
niin että kumartaessaan koko ajan katsoi häneen. Sitten, annettuaan
hänelle haluttomasti hikisen kätensä, hän alkoi vitkallisesti asetella
eväitä korista.

Nämä molemmat valtiolliset vangit olivat kansan lapsia: edellinen oli
Nabatof niminen talonpoika, jälkimäinen oli tehtaan työmies Markel
Kondratjef. Markel oli joutunut vallankumoukselliseen liikkeeseen
iältään jo 35 vuoden vanhana; mutta Nabatof jo 18 vuotiaana. Päästyään
kyläkoulusta suurien taipumustensa vuoksi kymnaasiin, Nabatof elätti
itseään kaiken aikaa yksityistunneilla, mutta sai kuitenkin koulusta
päästyään kultamitalin. Yliopistoon hän ei kuitenkaan mennyt, sillä jo
VII:nellä luokalla ollessaan hän oli päättänyt mennä kansan joukkoon,
josta oli tullutkin, levittääkseen sivistystä unhotettujen veljiensä
keskuudessa. Niin hän sitten tekikin: aluksi rupesi kirjuriksi suureen
kylään, mutta vangittiin pian sen johdosta, että oli lueskellut
talonpojille kirjasia ja perustanut heidän keskuudessaan kulutus- ja
tuotantoyhtiön. Ensi kerralla häntä pidettiin vankilassa kahdeksan
kuukautta ja päästettiin sitten ehdonalaiseen vapauteen. Irtipäästyään
hän heti matkusti toiseen lääniin, toiseen kylään, ja ruvettuaan siellä
opettajaksi, toimi samoin kuin ennenkin. Hän joutui taas kiinni ja sai
tällä kertaa viettää vankilassa vuoden ja kaksi kuukautta, mutta siellä
hän vaan yhä varmistui vakaumuksissaan.

Toisen vankeuskauden perästä hänet lähetettiin Permin lääniin. Sieltä
hän karkasi. Taas saivat hänet kiinni, ja pidettyään vankilassa
seitsemän kuukautta lähettivät Arkangelin lääniin. Sieltä hän karkasi
toistamiseen ja joutui jälleen kiinni; nyt hänet tuomittiin
siirtolaisvangiksi Jakutskin piiriin; niin että hän vietti puolet
miehuudenikäänsä vankilassa ja maanpaossa. Kaikki nämä retkeilemiset
eivät vähimmässäkään määrässä heikontaneet hänen terveyttään eikä
tarmoaan, vaan päinvastoin virittivät hänen tarmoaan. Hän oli virkeä
ihminen, mainio oli hänen ruuansulatuksensa, aina oli hän yhtä topakka,
aina iloinen ja reipas. Ei koskaan hän mitään katunut, ei liioin kovin
kauas tulevaisuuteen tähtäillyt, vaan järkensä koko voimalla,
ketteryydellä ja käytännöllisyydellä toimi nykyisyydessä. Ollessaan
vapaana hän työskenteli sen tarkoituksen eteen, minkä oli itselleen
asettanut, siis kansan, erittäinkin talonpoikaisen työväen
sivistyttämiseksi ja yhteenliittämiseksi; mutta kun vapaus oli häneltä
riistetty, hän toimi yhtä tarmokkaasti ja käytännöllisesti yhteyttä
varten ulkomaailman kanssa ja laittaakseen elämän niin siedettäväksi
kuin olevissa oloissa suinkin oli mahdollista, eikä ainoastaan
itselleen, vaan lähimmille tovereilleenkin. Hän oli ennen kaikkea
yhteiskunnallinen ihminen. Itseänsä varten hän ei luullut mitään
tarvitsevansa, ja hän saattoi löytää tyydytystä vaikka tyhjästä, mutta
toverikuntaan nähden hän vaati paljon ja saattoi tehdä kaikkea työtä,
sekä ruumiillista että henkistä, pitkät ajat herkeämättä, unetta ja
ruuatta. Talonpoika kuin oli, hän oli työteliäs, kekseliäs, varovainen,
sukkela töissä ja luonnollisella tavalla kieltäytyväinen ja ilman vaivaa
kohtelias, huomaavainen sekä muiden tunteita että myöskin mielipiteitä
kohtaan. Hänen vanha äitinsä, lukuataitamaton talonpoikainen leski,
täynnänsä taikauskoa, oli vielä elossa, ja Nabatof auttoi häntä ja
vapaana ollessaan kävi häntä tapaamassa. Semmoisissa tilaisuuksissa
kotona ollessaan hän otti selvän hänen elämänsä yksityisseikoista,
auttoi häntä töissä eikä laiminlyönyt entisiä talonpoikaisia
tovereitansa: poltteli kotitekoista tupakkia satunnaisesta, paperista
kääräistystä piipusta, veti käsikarttua ja koetti selittää heille,
kuinka he kaikki olivat petetyt, ja kuinka heidän oli irtautuminen siitä
valheesta, jossa heitä pidettiin. Kun hän kuvaili mielessään ja puhui
siitä mitä kaikkea vallankumous oli saava aikaan kansan hyväksi, hän
kuvaili aina eteensä juuri tämän saman kansan, jonka lapsi hän oli,
melkein samoissa olosuhteissa, ainoastaan omistavana maata ja ilman
herroja ja virkamiehiä. Vallankumouksen ei hänen mielestään pitäisi
muuttaa kansan elämän perusmuotoja--siinä asiassa hän ei ollut yhtä
mieltä Novodvorofin ja tämän seuraajan Markel Kondratjefin
kanssa,--vallankumouksen ei ollut hänen mielestään särkeminen koko
rakennusta, vaan sen oli ainoastaan uudella tavalla järjestäminen tämän
ihanan, luotettavan, suunnattoman suuren ja hänen tulisesti rakastamansa
rakennuksen sisäisiä asumuksia.

Uskonnollisessakin suhteessa hän oli yhtä tyypillinen talonpoika: ei hän
koskaan ajatellut metafyysisiä kysymyksiä, kaiken alkua, haudantakaista
elämää. Jumala oli hänelle sitä mitä se oli Aragolle,--hypoteesi, jota
hän ei siihen asti ollut vielä tarvinnut. Ei hänellä ollut mitään
tekemistä sen kysymyksen kanssa, miten maailma oli alkunsa saanut:
Mooseksenko vai Darvinin mukaan, ja Darvinin oppi, jota hänen nykyiset
toverinsa pitivät niin tärkeänä, oli hänen mielestään samallaista
ajatuksen leikkiä kuin luominen kuudessa päivässä.

Tämä maailman luomisen kysymys ei huvittanut häntä, juuri siksi, että
kysymys, kuinka saattaisi maailmassa parhaiten elää, oli aina hänen
edessään. Tulevaisesta elämästä hän ei myöskään koskaan perustanut,
sillä sisimmässä sydämmessään hänellä oli esi-isiltä peritty luja,
rauhallinen, kaikille maanviljelijöille ominainen vakaumus, että
niinkuin eläin- ja kasvimaailmassa ei mikään lopu, vaan alituisesti
muuttuu yhdestä muodosta toiseen,--lanta jyväksi, jyvä kanaksi, pääkkö
sammakoksi, mato perhoseksi, siemen tammeksi,--niin ihminenkään ei häviä,
vaan muuttuu. Hän uskoi näin, ja sentähden hän oli katsonut reippaasti
ja iloisestikin kuolemaa silmiin ja lujamielisesti kesti kärsimyksiä,
jotka sinnepäin veivät, mutta hän ei rakastanut eikä osannut puhua
tästä. Hän rakasti työtä ja puuhasi aina käytännöllisissä asioissa ja
yllytteli näihin käytännöllisiin toimiin tovereitaankin.

Toinen tähän joukkokuntaan kuuluva valtiollinen vanki, Markel
Kondratjef, oli aivan toisenlaatuinen ihminen. Viidentoista vuotisesta
asti hän oli joutunut tehdastyöhön, ja alkanut tupakoida ja juoda
tukehuttaakseen hämärän loukkaantumisen siitä, että hänelle tehtiin
vääryyttä. Loukkaantunut hän oli ensi kerran silloin kuin he pojat
olivat jouluaattona käsketyt tehtaanisännän kotiin, jossa rouva oli
toimittanut joulujuhlan. Hän ja hänen toverinsa olivat saaneet
kopekanmaksavan pikku torven, omenan, kullatun pähkinän ja rypälemarjan,
mutta tehtailijan omat lapset saivat lahjoja, jotka näyttivät todellisen
joulupukin tuomilta ja maksoivat, kuten hän myöhemmin sai tietää, yli 50
ruplaa. Hän oli noin kolmenkymmenen ikäinen, kun heidän tehtaaseensa
pestautui kuuluisa vallankumousnainen, joka huomasi Kondratjefin
luonnonlahjat ja alkoi antaa hänelle kirjoja ja lentokirjasia ja puhua
hänen kanssaan, selitellä hänen tilaansa, syitä siihen ja keinoja sen
parantamiseen. Kun hänelle tuli ihan selväksi että oli mahdollista
vapauttaa itsensä ja muut siitä sorronalaisesta asemasta, jossa hän oli,
näytti hänestä tuon aseman vääryys vielä julmemmalta ja kauheammalta
kuin ennen, ja hän rupesi intohimoisesti toivomaan ei ainoastaan
vapautumista vaan myöskin niiden rankaisemista, jotka olivat tähän
vääryyteen syynä ja ylläpitivät sitä. Tuon mahdollisuuden antoivat,
kuten hänelle selitettiin, tiedot, ja Kondratjef rupesi intohimoisesti
tietoja hankkimaan. Tosin hänelle oli epäselvää, millä tavalla
sosialistinen ihanne on toteutuva tietojen avulla, mutta hän uskoi, että
koska tieto oli hänelle selvittänyt sen vääryyden, jota hän asemassaan
kärsi, niin sama tieto oli tuon vääryyden korjaavakin. Paitsi sitä tieto
ylensi hänet hänen omissa silmissään muita ihmisiä ylemmäksi. Ja
sentähden, jätettyään juomisen ja tupakanpolton, hän käytti lukuihin
kaiken vapaan aikansa, jota kyllä riitti sittenkuin hänestä tehtiin
varastohuoneen hoitaja.

Vallankumousnainen opetti häntä, ihmetellen hänessä sitä suurta kykyä,
jolla hän koskaan kyllikseen saamatta nieli kaikenlaisia tietoja.
Kahdessa vuodessa hän oppi algebran, mittausopin ja historian, jota hän
erikoisesti rakasti, ja hän luki läpi myöskin kaiken esteettisen
kirjallisuuden, mutta erittäinkin sosialistisen.

Vallankumousnainen vangittiin ja yhdessä hänen kanssaan myöskin
Kondratjef, koska tältä oli löytynyt kiellettyjä kirjoja, ja pistettiin
aluksi linnaan, mutta sitten karkoitettiin Vologodskin lääniin. Siellä
hän tutustui Novodvorofiin, luki lisäksi paljon vallankumouksellisia
kirjoja, pani kaikki mieleensä ja vahvistui vielä enemmän
sosialistisissa vakaumuksissaan. Maanpakonsa jälkeen oli hän suuren
työlakon johtajana, joka lakko päättyi tehtaan häviöön ja tirehtörin
tappoon. Kondratjef vangittiin ja tuomittiin oikeutensa menettäneeksi ja
siirtolavankilaan lähetettäväksi.

Uskontoon nähden hän oli yhtä kieltoperäisellä kannalla kuin oleviin
taloudellisiinkin oloihin. Ymmärrettyään sen uskon järjettömyyden, jossa
hän oli kasvatettu, ja suurella voimainponnistuksella, aluksi peläten
mutta sitten innostuneena vapauduttuaan siitä, hän ikäänkuin sen
petoksen kostamiseksi, jossa häntä ja hänen esi-isiään oli pidetty, ei
väsynyt myrkyllisellä vihalla nauramasta pappeja ja uskonkappaleita.

Hän oli tottumuksestaan askeetti, tyytyi vähimpään ja niinkuin jokainen
lapsuudestaan työhön tottunut ihminen, jolla oli kehittyneet jäntereet,
saattoi helposti, paljon ja sukkelasti tehdä kaikkea ruumiillista
työtä, mutta rakasti ennen kaikkea joutoaikaa, voidakseen vankiloissa ja
majoituspaikoissa jatkaa opintojansa. Hän tutki nyt Marxin ensimäistä
nidosta, ja suurenmoisella huolella niinkuin kalliinta aarretta,
säilytti tätä kirjaa säkissään. Kaikkia tovereitaan kohtaan hän
käyttäytyi töykeästi, välinpitämättömästi, lukuunottamatta Novodvorofia,
jolle hän oli erittäin altis ja jonka mielipiteitä kaikista aineista hän
piti kumoamattomina totuuksina.

Naisia kohtaan, joita hän piti vaan turhina häiritsijöinä kaikissa
tärkeissä asioissa, hänellä oli voittamaton ylenkatse. Mutta Maslovaa
hän sääli ja oli tälle ystävällinen, koska Maslova oli hänen mielestään
esimerkkinä siitä tavasta, millä yläluokka sorti alaluokkaa. Samasta
syystä hän sitävastoin ei rakastanut Nehljudofia, ei antautunut hänen
kanssaan puheisiin eikä puristanut hänen kättään, vaan tarjosi
puristettavaksi oman ojennetun kätensä, kun Nehljudof häntä tervehti.




XIII.


Uuni oli palanut loppuun ja lämminnyt, tee oli saatu kiehumaan ja
kaadettiin laseihin ja ruukkuihin, ja vaalistettiin maidolla, esillä oli
rinkilöitä, tuoretta hiiva- ja vehnäleipää, koviksi keitettyjä munia,
voita ja vasikan pää ja jalat. Kaikki siirtyivät lavitsan ääreen, jota
nyt käytettiin pöytänä, ja juotiin ja syötiin ja juteltiin. Rantseva
istui laatikon päällä kaataen teetä. Hänen ympärilleen kokoontuivat
kaikki muut paitsi Kryiltsof, joka oli ottanut kostean puoliturkkinsa
yltään, kääriytynyt kuivaan vaippaansa ja loikoi nyt paikoillaan
jutellen Nehljudofin kanssa.

Kylmän, kosteuden, lian ja epämukavuuksien perästä, joita he olivat
saaneet kokea, niiden vaivojen perästä, joita heillä oli ennenkuin
saivat kaikki järjestykseen, ja syötyään ja juotuaan kuumaa
teetä,--olivat kaikki mitä parhaimmalla ja iloisimmalla tuulella.

Se seikka että seinän takaa kuului töminää, huutoa ja haukkumasanoja
vankien keskuudesta, ikäänkuin muistuttaen heitä siitä, mikä oli heidän
ympärillään, lisäsi vielä enemmän kodikkuuden tuntoa. Niinkuin
pysähdysasemassa keskellä merta nämä ihmiset tunsivat hetkeksi olevansa
vapaat siitä alennuksien ja kärsimyksien tulvasta, joka ympäröitsi
heitä, ja senvuoksi he olivat ylentyneessä ja eloisammassa
mielentilassa. Puhuttiin kaikesta muusta, ainoastaan ei omasta asemasta
eikä siitä mikä heitä odotti. Paitsi sitä kuten on tavallista nuorten
miesten ja naisten välillä, erittäinkin kun heidän on pakosta oleminen
yhdessä, niinkuin olivat yhdessä kaikki nämä ihmiset, syntyi heidän
välillänsä myötäisiä ja vastaisia, monella tavalla kutoutuneita suhteita
toinen toisiinsa. He olivat melkein kaikki rakastuneita. Novodvorof oli
rakastunut nättiin, hymyilevään neiti Grabetsiin. Tämä Grabets oli nuori
kurssilainen, hän oli hyvin vähän ajatellut ja oli aivan väliäpitämätöin
vallankumouskysymyksistä. Mutta hän otti vaarin ajan hengestä, teki
jotain valtiollisesti luvatonta ja passitettiin Siperiaan. Niinkuin
hänen päätarkoituksensa vapaudessa ollessaankin oli viehättää miehiä,
oli juuri sama hänen vaikuttimensa sittemminkin tutkinnoissa, vankilassa
ja maanpaossa. Nyt tämän matkan aikana hän löysi tyydytystä siinä, että
Novodvorof oli häneen kiintynyt ja että hän itse puolestaan oli
rakastunut Novodvorofiin. Vera Jefremovna, jolla oli suuri taipumus
rakastumiseen, mutta ei mitään viehätysvoimaa, vaikka kyllä alituista
vastarakkauden toivoa, oli rakastunut milloin Nabatofiin milloin
Novodvorofiin. Jotain rakastuneen tapaista oli myöskin Kryiltsofin
puolelta Maria Pavlovnaa kohtaan. Hän rakasti tätä niinkuin miehet
rakastavat naisia, mutta tietäen mitä hän ajatteli rakkaudesta, peitti
Kryiltsof tunnettansa tavalliseen ystävyyteen ja kiitollisuuteen siitä,
että Maria Pavlovna erityisellä hellyydellä häntä hoiti. Nabatof ja
Rantseva olivat yhdistetyt hyvin monimutkaisilla rakkaussuhteilla
toisiinsa. Niinkuin Maria Pavlovna oli täydellisesti siveellinen neito,
niin oli Rantseva täydellisesti siveellinen nainut nainen.

Jo kuudentoista vuotiaana, vielä koulussa ollessaan hän oli rakastunut
herra Rantseviin, pietarilaiseen ylioppilaaseen, ja 19 vuotiaana mennyt
naimisiin tämän kanssa hänen vielä ollessa yliopistossa. Neljännellä
kurssilla ollessaan hänen miehensä oli sekaantunut johonkin
ylioppilaslevottomuuteen, karkoitettiin Pietarista ja muuttui
vallankumoukselliseksi. Silloin Rantseva jätti lääketieteelliset
opintonsa ja matkusti hänen perässään ja myöskin muuttui
vallankumoukselliseksi. Jos hänen miehensä ei olisi hänestä ollut
kaikkein parhain ja maailman kaikkein viisain ihminen, niin hän ei olisi
rakastunut häneen eikä siis myöskään mennyt naimisiin hänen kanssaan.
Mutta kun oli kerran rakastunut ja mennyt naimisiin hänen mielestänsä
parhaimman ja maailman viisaimman miehen kanssa, niin hän luonnollisesti
ymmärsi elämää ja sen tarkoitusta juuri samalla tavalla kuin maailman
parhain ja viisain mies sitä ymmärsi. Tämä mies ymmärsi aluksi elämää
niin, että täytyi oppia, ja siis Rantsevakin ymmärsi elämää niin. Kun
toinen tuli vallankumoukselliseksi, niin tuli toinenkin siksi. Nyt
Rantsevakin osasi varsin hyvin todistaa, että oleva järjestys oli
mahdoton, ja että jokaisen ihmisen velvollisuus on sotia tätä
järjestystä vastaan ja koettaa luoda sitä valtiollista ja taloudellista
elämänmuotoa, jossa yksityinen ihminen voi vapaasti kehittyä--ja niin
edespäin. Ja hänestä näytti, että hän todellakin ajattelee ja tuntee
niin, mutta oikeastaan hän ajatteli ainoastaan sitä, että kaikki mitä
hänen miehensä ajattelee on totta ja oikein, ja hän haki siis vaan yhtä
ainoata:--täydellistä sopusointuisuutta, sulautumista miehen sieluun,
mikä yksin antoi hänelle siveellistä tyydytystä.

Ero miehestä ja lapsesta, jonka äiti oli ottanut käsiinsä, oli hänelle
ollut hyvin raskas. Mutta hän kesti eron lujamielisesti ja
rauhallisesti, tietäen kestävänsä sitä miehensä ja sen asian nimessä,
jonka totuudesta ei ollut epäilemistä, koska mies kerran sitä asiaa
palveli. Hänen ajatuksensa olivat aina miehessään, ja yhtävähän kuin hän
ennen ei ollut rakastanut ketään, niin ei hän nytkään voinut rakastaa
ketään muuta kuin miestänsä. Mutta Nabatofin altis ja puhdas rakkaus
liikutti häntä ja teki hänet levottomaksi. Tämä Nabatof, siveellinen ja
lujaluontoinen ihminen, hänen miehensä ystävä, koetti kohdella Rantsevaa
niinkuin sisartaan, mutta heidän suhteeseensa pujahti jotakin muutakin,
joka pelotti heitä molempia samassa kuin se kaunisti heidän nykyistä
vaikeaa elämäänsä.

Niin että tässä piirissä olivat rakastumisesta aivan vapaat ainoastaan
Maria Pavlovna ja Kondratjef.




XIV.


Toivoen pääsevänsä, kuten tavallisesti, kahdenkesken Katjushan puheille,
istui Nehljudof yhteisen teenjuonnin ja illallisen jälkeen Kryiltsofin
vieressä, keskustellen tämän kanssa. Muun muassa hän kertoi, miten Makar
oli kääntynyt hänen puoleensa, ja mimmoinen tämän rikos oli ollut.
Kryiltsof kuunteli tarkkaavasti, kiiltävin silmin herkeämättä katsoen
Nehljudofiin.

--Niin,--sanoi hän äkkiä,--minua usein hämmästyttää ajatus, että tässä
me nyt elämme heidän rinnallaan, mutta kenen »heidän»?--Juuri niiden
samojen ihmisten, joiden edestä me elämmekin. Ja kuitenkin me emme tiedä
heistä niin mitään, emmekä edes tahdokaan tietää. Ja he puolestaan--sen
pahempi--vihaavat meitä ja pitävät vihollisinaan. Se on hirmuista.

--Ei siinä ole mitään hirmuista,--sanoi Novodvorof kuulostellen mistä
oli puhe.--Rahvas aina jumaloi vaan vallanpitäjiä,--sanoi hän
rätäjävällä äänellään.--Tänään on hallituksella valta,--tänään siis
hallitusta jumaloidaan ja meitä vihataan; huomenna on meillä valta,
huomenna siis jumaloidaan meitä...

Nyt kuului seinän takaa kirouksia, seinää vastaan rymyytettiin jotakin,
kahleet kalisivat, kiljuttiin ja huudettiin. Jotakuta lyötiin, joku
huusi vartijoita apuun.

--Kuuletteko mitä eläimiä ne ovat! Mitä yhteyttä voi olla heidän ja
meidän välillämme?--sanoi Novodvorof rauhallisesti.

--Sinä sanot eläimiksi, mutta Nehljudof kertoi tässä juuri ikään
seuraavan tapauksen,--sanoi Kryiltsof hermostuneesti ja kertoi nyt.
kuinka Makar oli henkensä kaupalla tahtonut pelastaa maamiehensä.--Se ei
ole mitään eläimellisyyttä, vaan urostyö.

--Sentimenttalisuutta!--sanoi Novodvorof ivallisesti.--Meidän on vaikea
ymmärtää noiden ihmisten sisällisiä aiheita ja heidän tekojensa
vaikuttimia. Sinusta se oli ylevämielisyyttä, mutta ehkä siinä ei ole
mitään muuta kuin kateutta tuota pakkotyöhön tuomittua kohtaan.

--Sinäpä et vasta tahdo nähdä toisessa mitään hyvää,--sanoi Maria
Pavlovna, yhtäkkiä kiihoittuneena (hän oli »sinä» kaikkien kanssa).

--Ei voi nähdä sitä mitä ei ole.

--Kuinka ei olisi, kun ihminen kerran panee henkensä alttiiksi.

--Minä luulen,--sanoi Novodvorof,--että jos tahdomme toteuttaa omaa
asiaamme, niin ensimäinen ehto siihen (Kondratjef jätti kirjan, jota
luki lampun ääressä, ja alkoi tarkkaavasti kuunnella opettajaansa)--on,
ettemme vajoudu unelmiin, vaan katsomme asioita niinkuin ne ovat.
Rahvaan hyväksi on tehtävä kaikki, mutta siltä ei saa mitään odottaa.
Rahvaan hyvä--se on meidän toimintamme esine, mutta tämä rahvas ei voi
olla itse myötävaikuttamassa meidän asiassamme, niinkauan kuin kansa on
voimattomuuden tilassa, kuten nyt,--alkoi hän, ikäänkuin luentoa
pitäen.--Ja sentähden on aivan illusoorista odottaa heiltä apua, kun
kehityksen prosessi ei ole vielä tapahtunut,--se kehityksen prosessi,
johon me heitä valmistamme.

--Mikä niin kehityksen prosessi?--rupesi Kryiltsof punehtuen
sanomaan.--Me sanomme olevamme mielivaltaa ja despotismia vastaan, mutta
eikö tuo ole juuri kaikkein hirmuisinta despotismia?

--Siinä ei ole mitään despotismia,--vastasi Novodvorof
rauhallisesti.--Minä sanon ainoastaan tuntevani sen tien, jota kansan
täytyy käydä, ja voin sen tien osoittaa.

--Mutta miksi olet vakuutettu, että tuo sinun osoittamasi tie on oikea?
Eikö se juuri ole samaa despotismia, josta oli seurauksena
inkvisitsiooni ja suuren vallankumouksen kuolemanrangaistukset? He
myöskin tiesivät tieteen mukaan ainoan oikean tien.

--Se, että silloiset ihmiset eksyivät, ei todista minun eksyvän. Ja
sitäpaitsi on suuri eroitus ideoloogien haaveiden ja positiivisen
taloustieteen välillä.

Novodvorofin ääni täytti koko kopin. Hän yksin puhui, kaikki muut olivat
vaiti.

--Aina vaan väittelevät,--sanoi Maria Pavlovna, kun hän hetkeksi
vaikeni.

Kuinka te sitten siitä asiasta ajattelette?--kysyi Nehljudof Maria
Pavlovnalta.

--Minun mielestäni Kryiltsof on oikeassa,--ettemme saa istuttaa väkisin
kansaan omia katsantotapojamme.

--Entä te, Katjusha?--kysyi Nehljudof hymyillen, ja peläten, ettei
Katjusha vaan sanoisi mitään asiaan-kuulumatonta, odotti hänen
vastaustaan.

--Minä luulen, että yksinkertaiselle kansalle tehdään vääryyttä,--sanoi
hän sävähtäen tulipunaiseksi,--suurta vääryyttä tehdään yksinkertaiselle
kansalle,

--Juuri niin, Mihailovna, juuri niin,--huusi Nabatof.--Kauheaa vääryyttä
kärsii kansa. Täytyy laittaa niin, ettei sille tehtäisi vääryyttä.
Siinä juuri on koko meidän tehtävämme.

--Merkillisiä käsityksiä vallankumouksen tarkoituksista,--sanoi
Novodvorof ja alkoi äänettömänä ja vihaisena polttaa paperossia.

--Sen kanssa on ihan mahdotonta puhua,--kuiskasi Kryiltsof ja vaikeni.

--Paras onkin olla puhumatta,--sanoi Nehljudof.




XV.


Vaikka Novodvorofia kaikki vallankumoukselliset suuresti kunnioittivat,
vaikka hän oli hyvin lukenut ja vaikka häntä pidettiin hyvin viisaana,
niin Nehljudof kuitenkin luki hänet niiden vallankumouksellisten
joukkoon, jotka olivat siveellisessä suhteessa keskinkertaista
kehityskantaa alempana ja siis olivat sitä paljon alempana. Tämän miehen
järjen voimat--eli hänen osoittajansa olivat kyllä suuret; mutta se
arvo, jonka hän antoi omalle itselleen--eli hänen nimittäjänsä--oli
mittaamattoman suuri, ja oli jo kauan sitten kasvanut hänen järkensä
voimien yli.

Hän oli henkiseen elämäänsä nähden täydellinen vastakohta Simonsonille.
Simonson oli noita etupäässä, miespuolisien keskuudessa tavattavia
luonteita, joiden teot ovat suoria seurauksia ajatuksen toiminnasta ja
ovat sen määräämiä. Mutta Novodvorof taas kuului niihin etupäässä
naispuolisien joukossa tavattaviin luonteihin, joiden ajatustoimintaa
johtaa osaksi tunteen asettamat tarkoitusperät osaksi tarve järjen
kannalta, puolustaa tunteen vaikuttamia tekoja.

Novodvorofin koko valtiollinen toiminta, huolimatta siitä, että hän
osasi kaunopuheliaasti pönkittää sitä hyvin vakuuttavilla selityksillä,
näytti Nehljudofista perustuvan ainoastaan kunnianhimoon, haluun olla
ensimäisenä muiden joukossa. Aluksi, taipumuksia kun hänellä oli
vieraiden ajatusten omistamiseen ja niiden esittämiseen sanoilla,
hänellä oli opintojen aikana sekä opettajien että oppivien keskuudessa,
missä tälle taipumukselle annetaan suurta arvoa,--lyseossa,
yliopistossa, maisterina,--ensimäinen sija, ja hän oli siis tyydytetty.
Mutta saatuaan yliopistollisen arvotodistuksen ja päätettyään opintonsa,
hän, kun tämä ensimäisyys ei enää ollut näkyvissä, ja päästäkseen nyt
ensimäiseksi uusissa piireissä, yhtäkkiä kokonaan muutti entiset
mielipiteensä, ja vähittäisvapaamielisestä rupesi punaisimmaksi
kansanvaltaiseksi. Näin kertoi Nehljudofille Kryiltsof, joka ei sietänyt
Novodvorofia. Kun tämän luonteesta puuttui siveellisiä ja esteettisiä
ominaisuuksia, jotka tavallisesti synnyttävät epäilyksiä ja horjumisia,
tuli hän vallankumouksellisessa puolueessa hyvin pian hänen
itserakkauttaan tyydyttävään johtajan-asemaan. Kerran valittuaan
suuntansa hän ei enää milloinkaan epäillyt eikä horjunut ja oli
sentähden myöskin varma siitä, ettei hän milloinkaan erehtynyt. Kaikki
tyyni näytti hänestä olevan tavattoman yksinkertaista, selvää,
epäilemätöntä. Ja hänen kapean ja yksipuolisen näköpiirinsä ohella
kaikki todella olikin hyvin yksinkertaista ja selvää, eikä tarvinnut
muuta kuin, kuten hän sanoi, olla loogillinen. Hänen luottamuksensa
omaan itseensä oli niin suuri, että se saattoi ainoastaan joko työntää
luotansa ihmisiä taikka alistaa heitä allensa. Ja kun hänen toimintansa
tapahtui hyvin nuorten ihmisten keskuudessa, jotka luulivat hänen
rajatonta itseluottamustaan syvämielisyydeksi ja viisaudeksi, niin
enimmät alistuivatkin, ja niinpä hänellä oli suuri menestys
vallankumouksellisissa piireissä. Hänen toimintansa tarkoitti kapinan
valmistamista, jossa hänen oli anastaminen valta ja kutsuminen
kansankokous. Kokouksessa oli sitten pantava esille hänen sepittämänsä
ohjelma. Ja hän oli täysin vakuutettu siitä, että tämä ohjelma käsitti
kaikki kysymykset, ja ettei sitä voinut olla toteuttamatta.

Toverit kunnioittivat häntä hänen rohkeutensa ja päättäväisyytensä
tähden, vaan eivät rakastaneet häntä. Hän puolestaan ei rakastanut
ketään ja piti kaikkia etevämpiä ihmisiä kilpailijoinansa: hän olisi
näille tehnyt samaa mitä vanhat urosapinat tekevät nuorille, jos vaan
olisi voinut. Hän olisi temmaissut toisilta ihmisiltä kaiken
ymmärryksen, kaikki taipumukset, kunhan he vaan eivät olisi häirinneet
hänen taipumustensa ilmaisemista. Hyvin hän kohteli ainoastaan niitä
ihmisiä, jotka häntä ihailivat. Näin hän nyt kohteli matkalla
hengenheimolaistansa, työmiestä Kondratjefia, Vera Jefremovnaa ja sievää
Grabetsia, jotka molemmat olivat rakastuneet häneen. Vaikka hän
periaatteessa kannattikin naiskysymystä, niin sisimmässä sydämmessään
hän piti kaikkia naisia tyhminä ja mitättöminä, paitsi niitä, joihin hän
oli usein sentimenttaalisesti rakastunut, niinkuin nyt Grabetsiin, ja
silloin hän piti heitä harvinaisina naisina, joiden ansioita hän yksin
osasi huomata.

Sukupuolikysymys näytti hänestä, niinkuin kaikki muutkin kysymykset,
sangen yksinkertaiselta ja selvältä, ja se oli täysin ratkaistu sillä
että tunnusti vapaan rakkauden oikeutetuksi.

Hänellä oli olemassa yksi nimellinen vaimo, toinen oikea vaimo, josta
hän oli eronnut huomattuaan ettei heidän välillään ollut todellista
rakkautta, ja nyt hän aikoi rakentaa uuden vapaan avioliiton Grabetsin
kanssa.

Nehljudofia hän ylenkatsoi siitä syystä, että tämä muka oli
teeskennellyissä suhteissa Maslovaan, ja vielä erittäinkin siksi, että
tämä uskalsi ajatella yhteiskunnallisista epäkohdista ja niiden
korjaamisen keinoista hiukan toisella lailla, kuin hän, Novodvorof, ja
vieläpä jollakin omalla, ruhtinaallisella, s. o. typerällä tavalla.
Nehljudof tiesi tästä Novodvorofin suhteesta häneen, ja mielipahakseen
tunsi, että huolimatta siitä hyvästä ja sydämmellisestä mielialasta,
jossa hän matkan aikana oli, hän nyt maksoi samalla mitalla
Novodvorofille eikä mitenkään voinut voittaa itsessään mitä suurinta
vastenmielisyyttä tätä ihmistä, kohtaan.




XVI.


Viereisestä huoneesta kuului nyt päällikköjen ääniä. Kaikki hiljeni, ja
sen jälkeen tuli huoneeseen vanhempi aliupseeri ja kaksi
vartiosotamiestä. Se oli iltahuuto. Aliupseeri luki kaikki, osoittaen
jokaista sormellaan. Kun vuoro tuli Nehljudofiin asti, hän sanoi tälle
suopeasti ja tuttavantapaisesti:

--Nyt, ruhtinas, ei enään saisi jäädä tänne iltahuudon jälkeen. Täytyy
mennä.

Nehljudof tiesi mitä tämä merkitsee, tuli hänen luokseen ja pisti hänen
käteensä edeltäpäin, varustamansa kolme ruplaa.

--No, minkäs teille teki. Istukaa sitten vielä.--Aliupseeri oli jo
menossa, kun huoneeseen tuli toinen aliupseeri ja tämän jäljessä pitkä
laiha vanki, jonka silmä oli sinelmissä ja harvaa partaa leuvassa.

--Minä tulin sitä tyttöä hakemaan,--sanoi vanki.

--Siinähän on pappakin,--kuului äkkiä kimakka lapsen ääni ja
valkotukkainen pää kohosi Rantsevan takaa, joka yhdessä Maria Pavlovnan
ja Katjushan kanssa ompeli tytölle uutta pukua Rantsevan uhraamasta
hameesta.

--Minä, minähän se olen,--sanoi vanki leppeästi.

--Hyvä sen on täällä olla,--sanoi Maria Pavlovna osaa ottavalla
kärsimyksellä katsoen vangin pahaksi lyötyihin kasvoihin.--Jättäkää se
vaan tänne.

--Neidit laittavat minulle uutta pukua,--sanoi tyttö osoittaen isälle
Rantsevan työtä.--Hyvä tulee, punanen,--loruili hän.

--Jäätkö meille yöksi?--sanoi Rantseva, hyväillen tyttöä.

--Jään. Ja pappa myös. Rantseva puhkesi hymyynsä.

--Pappa ei saa,--sanoi hän.--Jättäkää siis tyttö tänne,--sanoi hän
kääntyen isän puoleen.

--Olkoon menneeksi, jääköön,--sanoi aliupseeri, pysähtyen ovessa, ja
meni sitten yhdessä toisen aliupseerin kanssa.

Heti kun sotamiehet olivat menneet, lähestyi Nabatof vankia, ja
koskettaen tätä olalle sanoi:

--Kuules, veikkonen, onko totta että teillä Karmanof tahtoo asettaa
toisen sijaansa?

Vangin hyväntahtoiset, leppeät kasvot menivät yhtäkkiä surullisiksi ja
hänen silmäinsä päälle vetäytyi jonkinlainen samea, hieno kalvo.

--Emme ole kuulleet. Tuskinpa,--sanoi hän, ja yhä sama surun kalvo
silmissään lisäsi:--no, sinullapa nyt on hyvät päivät tässä rouvasväen
parissa,--ja läksi kiireimmiten.

--Tietää kaikki, ja vaihto on epäilemättä tapahtunut,--sanoi
Nabatof.--Mitäs te aijotte tehdä?

--Sanon kaupungissa päällystölle. Minä tunnen heidät molemmat
ulkonäöltä,--sanoi Nehljudof.

Kaikki olivat vaiti, nähtävästi peläten että riita voisi uudistua.

Simonson oli kaiken aikaa äänettömänä kädet pään alla loikonut nurkassa
lavitsalla. Nyt hän päättäväisesti nousi ylös ja varovaisesti kiertäen
istuvia tuli Nehljudofin luo.

--Oletteko nyt tilaisuudessa kuulemaan minua?

--Tietysti,--sanoi Nehljudof ja nousi mennäkseen hänen kanssaan.

Katsahdettuaan Nehljudofiin ja kohdattuaan tämän silmäyksen Katjusha
punastui ja, ikäänkuin ymmärtämättä, pudisti päätään.

--Minulla on seuraava asia teille,--alkoi Simonson kun he yhdessä
Nehljudofin kanssa tulivat käytävään. Tänne kuului sangen kovasti
vankien meluavat huudot. Nehljudof rypisti silmiänsä; mutta Simonson ei
näyttänyt välittävän.

--Tuntien teidän suhteenne Katarina Mihailovnaan,--alkoi hän, katsellen
tarkkaavasti ja suoraan hyvänluontoisilla silmillään Nehljudofin
kasvoihin,--pidän itseni velvollisena...--jatkoi hän, mutta oli
pakoitettu keskeyttämään, sillä juuri ovessa kaksi ääntä kiljui yhtä
aikaa riidellen keskenään.

--Johan olen sanonut sinulle, koira, ettei se ole minun,--ärjyi toinen.

--Mene helvettiin, saatana,--kähisi toinen. Nyt tuli Maria Pavlovna ulos
käytävään.

--Mikä selvä tässä tulee,--sanoi hän,--tulkaahan tänne, täällä on vaan
Vera. Ja hän meni edellä viereisestä ovesta, joka vei pienen pieneen,
nähtävästi yksinäiseen koppiin, joka oli nyt annettu valtiollisten
naisten heteille. Lavitsalla makasi Vera Jefremovna kietoutuneena
päinensä vaippaan.

--Hänellä on migreeni, hän nukkuu mistään tietämättä, ja minä menen
tieheni,--sanoi Maria Pavlovna.

--Päinvastoin, jää vaan tänne,--sanoi Simonson,--minä en salaa mitään
keltään, saati sinulta.

--Sen parempi,--sanoi Maria Pavlovna, ja lapsen tavoin keikauttaen
ruumistansa puolelta toiselle, päästäkseen näin ylemmäksi lavitsalle,
valmistui kuuntelemaan ja kiinnitti kauniit lampaan silmänsä kauas
etäisyyteen.

--Asiani olisi nyt se,--toisti Simonson,--että tietäen teidän suhteenne
Katarina Mihailovnaan minä katson olevani velvollinen ilmoittamaan
teille oman suhteeni häneen.

--Se tahtoo sanoa, mitä niin?--kysyi Nehljudof ehdottomasti ihaillen
sitä yksinkertaisuutta ja rehellisyyttä, jolla Simonson oli kääntynyt
hänen puoleensa.

--Se tahtoo sanoa, että minä tahtoisin mennä naimisiin Katarina
Mihailovnan kanssa...

--Merkillistä!--sanoi Maria Pavlovna pysähtäen katseensa Simonsoniin.

--... ja olen päättänyt pyytää hänen suostumustansa siihen, siihen
nimittäin, että hän tulisi minun vaimokseni,--jatkoi Simonson.

--Mitäs minä siihen taitaisin? Se riippuu hänestä,--sanoi Nehljudof.

--Niin, vaan hän ei ratkaise tätä kysymystä ilman teitä.

--Miksei?

--Siksi, että niinkauan kuin kysymys teidän suhteestanne häneen ei ole
lopullisesti ratkaistu, ei hän voi tehdä mitään vaalia.

--Minun puoleltani on kysymys ratkaistu lopullisesti. Minä tahdon tehdä
sen, minkä pidän velvollisuutenani, ja paitsi sitä helpoittaa hänen
asemaansa, vaan en missään tapauksessa tahdo rajoittaa hänen
vapauttansa.

--Niin, mutta hän ei tahdo teidän uhraustanne.

--Mitään uhrausta ei ole olemassa.

--Ja minä tiedän että tämä hänen päätöksensä on horjumaton.

--Mitä puhuttavaa sitten on minun kanssani?--sanoi Nehljudof.

--Hänelle on tarpeen, että tekin myönnätte niin olevan.

--Kuinka ininä voisin myöntää, ettei minun pidä tehdä sitä, niitä pidän
velvollisuutenani. Ainoa minkä voin sanoa, on, että minä en ole vapaa,
mutta hän on vapaa.

Simonson oli hetken aikaa vaiti miettien jotakin.

--Hyvä, sen minä sitten sanonkin hänelle. Elkää te luulko, että minä
olen häneen rakastunut,--jatkoi hän.--Minä rakastan häntä niinkuin
hyvää, harvinaista, paljon kärsinyttä ihmistä. Minä en tarvitse häneltä
mitään, mutta hirveästi haluttaisi auttaa häntä, helpoittaa hänen
kohta...

Nehljudofia kummastutti kuulla Simonsonin äänen vapisevan.

--... helpoittaa hänen kohtaloansa,--jatkoi Simonson.--Jos hän ei tahdo
ottaa vastaan teidän apuanne, ottakoon vastaan minun apuni. Jos hän
suostuu, niin olisi aikomukseni pyytää päästä sinne minne hän
lähetetään. Neljä vuotta ei ole ijankaikkisuus. Minä eläisin hänen
rinnallaan ja ehkä voisin helpoittaa hänen kohtal...--taas hänen oli
pysähtyminen mielenliikutuksen tähden.

--Mitäpä minä voisin siihen sanoa?--sanoi Nehljudof.--Olen iloinen että
hän on löytänyt sellaisen suojelijan kuin te...

--No juuri sitä minun pitikin vaan saada tietää,--jatkoi Simonson.--Minä
halusin tietää, kun rakastan häntä ja tahdon hänen hyväänsä, pidättekö
tekin, että minun avioliittoni hänen kanssaan olisi hänelle hyväksi?

--No, arvatenkin,--sanoi Nehljudof päättävästi.

--Kaikki tarkoittaa vaan hänen parastaan, minä tahdon vaan, että tuo
kärsinyt sielu saisi levähtää,--sanoi Simonson katsoen Nehljudofiin
semmoisella lapsellisella hellyydellä, jommoista ei olisi mitenkään
odottanut noin synkännäköiseltä mieheltä.

Simonson nousi seisaalleen, otti Nehljudofia kädestä, lähensi kasvonsa
häntä kohden, hymähti ujosti ja suuteli häntä.

--Siis minä sanon hänelle niin,--sanoi hän ja meni huoneesta.




XVII.


--Onko nähty mokomata?--sanoi Maria Pavlovna.--Rakastunut, ihan
rakastunut. Kyllä en olisi voinut aavistaa, että Vladimir Simonson
rakastuu tuommoisella kaikkein tyhmimmällä ja poikamaisimmalla tavalla.
Merkillistä! Ja suoraan sanoen: myöskin surkeata,--päätti hän ja
huokasi.

--Entäs Katja? Mitä luulette hänen ajattelevan asiasta?--kysyi
Nehljudof.

--Hänenkö?--Maria Pavlovna pysähtyi nähtävästi tahtoen vastata
kysymykseen niin säntillisesti kuin suinkin.--Nähkääs, hän on,
huolimatta entisyydestään, luonnon laadultaan mitä siveellisimpiä
ihmisiä ... ja tuntee niin hienosti, niin hienosti... Hän rakastaa
teitä--rakastaa syvästi, ja on onnellinen voidessaan tehdä teille vaikka
vaan sen kieltoperäisenkin palveluksen, ettei yhdy teidän kanssanne.
Hänelle olisi avioliitto teidän kanssanne hirveä lankeemus, pahempi kuin
mikään entinen, ja sen vuoksi hän ei milloinkaan suostu siihen. Ja
kuitenkin teidän läsnäolonne tekee hänet levottomaksi.

--Pitäisikö minun sitten hävitä, vai kuinka?--sanoi Nehljudof.

Maria Pavlovna veti suunsa suloisen lapsekkaaseen hymyyn.

--Niin, osaksi.

--Kuinkas voi hävitä osaksi?

--Minä valehtelin, mutta hänestä tahdon teille sanoa, että luultavasti
hän huomaa Simonsonin tyhmän innokkaan rakkauden, vaikkei tämä olekaan
vielä hänelle mitään puhunut, ja hän on siitä sekä mielissään että
peloissaan. Tiedättehän etten minä ole niissä kysymyksissä mikään
asiantuntija, mutta minusta näyttää, että Simonsonin puolella ei ole
muuta kun kaikkein tavallisin miesten tunne, vaikkakin naamioittu. Hän
tosin sanoo, että tuo rakkaus enentää hänen tarmoansa, ja että se on
platoonillinen. Mutta minä tiedän että jos rakkaus tarkoittaa jotakin
erikoisesti, niin sen pohjalla on välttämättä sittenkin jotakin
likaista... Niinkuin esimerkiksi Novodvorofin rakkaudessa Grabetsiin.

Maria Pavlovna joutui näin syrjäpoluille, kun pääsi omaan
lempiaineeseensa.

--Niin, mutta mitä minun nyt on tekeminen?--kysyi Nehljudof.

--Luullakseni on parasta että sanotte hänelle. Aina on hyvä että kaikki
on selvänä. Puhukaa nyt hänen kanssaan, minä kutsun hänet tänne.
Tahdotteko?--sanoi Maria Pavlovna.

--Olkaa niin hyvä,--sanoi Nehljudof, ja Maria Pavlovna meni.

Merkillinen tunne valtasi Nehljudofin, kun hän jäi yksin tähän pieneen
koppiin kuunnellen Vera Jefremovnan hiljaista hengitystä ja uiketta, ja
vankien melua, joka yhtä mittaa kuului kahden oven läpi.

Se, minkä Simonson oli hänelle sanonut, vapautti hänet siitä
velvollisuudesta, jonka hän oli suorittaakseen ottanut ja joka
heikkouden hetkinä näytti hänestä raskaalta ja oudolta, ja kuitenkin
teki hänelle jokin asia sekä pahaa että kipeätä. Tähän tunteeseen
sekaantui muun muassa se, että Simonsonin aikomus hävitti kaiken
erikoisuuden eli harvinaisuuden Nehljudofin teolta, vähensi hänen omissa
ja muiden silmissä sen uhrin arvoa, johon hän oli valmistunut: jos joku
ihminen, ja vielä niin hyvä ja aivan riippumaton kaikista entisyyden
siteistä, oli valmis yhdistämään kohtalonsa Maslovan kanssa, niin ei
Nehljudofin uhri siis ollutkaan mitään erikoisen merkillistä. Oli siinä
myöskin ehkä tavallisen mustasukkaisuudenkin tunnetta: hän oli niin
tottunut Katjushan rakkauteen häntä kohtaan, ettei voinut ajatellakaan
Katjushan voivan rakastua toiseen. Oli siinä myöskin paha mieli kerran
omaksumansa suunnitelman kukistumisesta, jonka mukaan hänen piti elää
Katjushan rinnalla niin kauan kuin tämä kärsi rangaistustaan. Jos
Katjusha meni naimisiin Simonsonin kanssa, niin ei Nehljudofin läsnäolo
enää ollut tarpeen, ja hänen piti muodostaa itselleen uusi elämän
suunnitelma.

Ei hän vielä ehtinyt tunteissansa täysin selvitä, kuin avatusta ovesta
remahti yltynyt vankien melu (heillä oli tällä kertaa jotakin
erikoista), ja huoneeseen tuli Katjusha.

Hän tuli nopeasti Nehljudofin luo.

--Maria Pavlovna lähetti minut,--sanoi hän pysähtyen ihan Nehljudofin
viereen.

--Niin, minulla olisi vähän puhumista. Istukaahan. Vladimir Ivanovitsh
on puhunut minun kanssani.

Katjusha istahti, pani kätensä polvilleen ja näytti ihan rauhalliselta,
mutta heti kun Nehljudof oli vaan maininnut Simonsonin nimen, hän
sävähti tulipunaiseksi.

--Mitäs hän sitten puhui teille?--kysyi Katjusha.

--Hän sanoi tahtovansa mennä naimisiin teidän kanssanne.

Katjushan kasvot yhtäkkiä rypistyivät ilmaisten tuskaa; hän ei sanonut
mitään, vaan loi ainoastaan katseensa alas.

--Simonson pyysi minun suostumustani tai neuvoani. Minä sanoin, että
kaikki riippuu teistä,--että teidän on itsenne päätettävä.

--Voi, mitä tuo nyt on? Mitä varten?--sanoi Katjusha ja katsahti
Nehljudofiin tuolla omituisella vähän vinolla katseellaan, joka oli aina
hyvin voimakkaasti vaikuttanut Nehljudofiin. Muutamia sekuntia he
äänettöminä katsoivat toisiansa silmiin, ja tämä katse sanoi paljon sekä
toiselle että toiselle.

--Teidän täytyy päättää,--toisti Nehljudof.

--Mitä minulla on päättämistä?--sanoi hän.

--Kaikki on aikaa sitten päätetty.

--Ei, vaan teidän täytyy päättää otatteko vastaan Simonsonin
tarjouksen,--sanoi Nehljudof.

--Eihän minusta, pakkotyöhön tuomitusta ole vaimoksi. Miksi minä
pilaisin elämän vielä häneltäkin?--sanoi hän pahoilla mielin.

--Niin, mutta jos onnistuisi niin että tulisi armahdus?--sanoi
Nehljudof.

--Voi, jättäkää minut. Ei ole enää mitään puhumista,--sanoi hän, nousi
ja meni kopista.




XVIII.


Kun Nehljudof palasi Katjushan perässä miespuolisten koppiin, olivat
siellä kaikki hyvin kiihoittuneina. Nabatof, joka aina liikkui
kaikkialla, joka oli kaikkien kanssa tekemisissä ja otti kaikesta
selkoa, oli tuonut kummastuttavan sanoman. Hän oli löytänyt seinän
rakoon pistetyn paperilapun, jonka oli kirjoittanut Petlin niminen,
pakkotyöhön tuomittu vallankumouksellinen. Kaikki olivat luulleet, että
Petlin oli jo aikoja sitten määräpaikassa, ja nyt tuli ihan odottamatta
ilmi, että hän oli vasta ikään kulkenut tätä samaa tietä yksin
tavallisten rikoksentekijäin kanssa.

»17 p. Elokuuta», oli loppuun kirjoitettu, »lähetettiin minut yksin
rikoksellisten kanssa. Nevjerof oli minun mukanani ja hirttäytyi
Kasaanissa, hulluinhuoneessa. Minä olen terve ja virkeä ja toivon
kaikkea hyvää».

Kaikki keskustelivat Petlinin asiasta ja Nevjerofin itsemurhan syystä.
Mutta Kryiltsof oli vaiti, ja miettiväisen näköisenä, pysähtynein,
kiiltävin silmin katsoi eteensä.

--Mieheni on minulle kertonut, että Nevjerof oli nähnyt näkyjä jo
Petropavlovskin linnassa,--sanoi Rantseva.

--Niin, hän on niitä runoilijoita, fantasteja, semmoiset ihmiset eivät
kestä yksinäisyyttä,--sanoi Novodvorof,--minä kun jouduin
yksinäiskoppiin, en päästänyt mielikuvitusta ollenkaan valloilleen, vaan
mitä järkiperäisimmällä tavalla järjestin aikani. Senpätähden aina
kestinkin mainiosti.

--Mitä siinä on kestämistä? Minä olin usein päinvastoin suorastaan
iloinen, kun jouduin kiinni,--sanoi Nabatof reippaalla äänellä,
nähtävästi haluten lieventää mielialan raskautta;--vapaana ollessa
kaikki pelottaa: pelottaa että itse joutuu kiini, että saattaa toiset
vaaraan, että yhteinen asia kärsii; mutta kun otetaan kiinni, niin
loppuu kaikki edesvastaus: saa levähtää. Ei muuta kuin istuu ja
polttelee.

--Tunsitko häntä lähemmin?--kysyi Maria Pavlovna, levottomasti
katsahdellen Kryiltsofin äkkiä muuttunutta ja jäykistynyttä muotoa.

--Nevjerofko fantasti?--alkoi Kryiltsof äkkiä puhua, hengästyneenä,
aivan kuin olisi kauan huutanut tai laulanut,--Nevjerof oli semmoinen
ihminen, joita ei tämä matoinen maailma monta synnytäkään. Niin ... hän
oli kokonansa kristallista, niin että hänen läpitsensä saattoi nähdä.
Niin ... puhumattakaan valehtelemisesta,--hän ei voinut ollenkaan
teeskennellä. Hän ei ollut ainoastaan hienonahkainen, vaan oli ihan kuin
puhtaaksi nypitty, kaikki hermot maalla. Niin ... monipuolinen, rikas
luonne, ei mikään tuommoinen... No, mitä siitä puhuukaan!...--Kryiltsof
oli vähän aikaa vaiti.--Me tässä riitelemme, mikä on parempi,--sanoi hän
vihaisen näköisenä,--ensinkö sivistää kansaa ja sitten muuttaa elämän
muodot, vai ensinkö muuttaa elämän muodot, ja sitten--kuinka muka on
taisteleminen: hiljaisellako opin levittämisellä, vaiko terroorilla?
Riitelemme, niin. Mutta _nuo_ ne eivät riitele, ne tietävät asiansa,
heille on ihan yhdentekevä, hukkuuko vaiko ei huku kymmeniä satoja
ihmisiä, ja vielä mimmoisia ihmisiä. Päinvastoin he tahtovat, että juuri
parhaimmat hukkuisivat. Niin, Hertzen sanoo, että kun dekabristit
toimitettiin elävien joukosta, niin yleinen siveyden kanta aleni. Kuinka
muuten voi ollakkaan! Sitten toimitettiin itse Hertzen pois ja hänen
hengenheimolaisensa. Nyt Nevjerofit...

--Ei ne kaikkia saa häviämään,--sanoi Nabatof reippaalla
äänellään.--Aina niitä jää siksi että pääsevät leviämään.

--Eikä jääkkään, jos me rupeemme säälimään _noita_.--sanoi Kryiltsof
korottaen ääntänsä ja antamatta itseään keskeyttää.--Anna minulle
paperossi.

--Mutta eihän sinun pitäisi polttaa,--sanoi Maria Pavlovna,--ole nyt
niin hyvä äläkä polta.

--Anna minun olla,--sanoi hän vihaisesti ja sytytti paperossin, mutta
kohta rupesi rykimään; häntä alkoi yököttää niinkuin oksentaessa.
Sylettyään kyllikseen hän jatkoi:

--Ihan toisin meidän olisi pitänyt menetellä, ihan toisin. Ei
jaaritella, yhtyä vaan kaikki ... ja hävittää heidät.

--Mutta ovathan hekin ihmisiä,--sanoi Nehljudof.

--Eivät, ne eivät ole mitään ihmisiä, jotka voivat tehdä sitä mitä he
tekevät... Ei, kehutaan että on keksitty pommia ja ilmapalloja. Niin,
pitäisipä nyt nousta ilmapallossa ja sirotella alas pommeja kuin
lutikkojen päälle, kunnes kuolevat sukupuuttoon... Niin juuri. Sen
tähden että...--oli hän vielä alkamassa, mutta ihan punaisena rupesi
jälleen yskimään ja veri syöksähti hänen suustaan.

Nabatof juoksi hakemaan lunta. Maria Pavlovna sai esiin valerianatippoja
ja koetti tarjota hänelle, mutta hän, silmät ummessa, torjui häntä
luotaan valkoisella laihtuneella kädellään ja hengitti raskaasti ja
tiheään. Kun lumi ja kylmä vesi olivat vähän rauhoittaneet häntä ja
hänet oli saatu yölevolle, jätti Nehljudof kaikille hyvästi ja meni
ulko-ovelle yhdessä aliupseerin kanssa, joka oli tullut häntä hakemaan
ja jo kauan odottanut häntä.

Vangit olivat nyt jo vaienneet ja enimmät nukkuivat. Vaikka kopeissa
makasi ihmisiä sekä lavitsoilla että lavitsain alla ja välillä, eivät he
kaikki voineet saada sijaa, vaan osa makasi käytävän permannolla,
peitettyinä märkiin mekkoihinsa, päät säkkien päällä. Koppien ovista ja
käytävissä kuului kuorsaamista, voivotuksia ja unissapuhumista. Joka
paikassa näkyi ihmisröykkiöitä mekkojen alla. Ainoastaan naimattomien
vankien kopissa valvoi muutamia miehiä, jotka istuivat nurkassa
kynttiläpätkän ääressä, minkä he sammuttivat nähtyään sotamiehen, ja
sitten käytävässä eräs ukko lampun alla; hän istui paljaana ja poimi
eläviä paidastaan. Valtiollisten vankien kopissa oleva pilaantunut ilma
tuntui puhtaalta verrattuna täällä olevaan haisevaan ja ummehtuneeseen
ilmaan. Savuava lamppu näytti tuikkivan kuin sumun läpi, ja oli vaikea
hengittää. Päästäkseen käytävää myöten eteenpäin, astumatta jalalle tai
satuttamatta ketään nukkuvista, piti edeltäpäin hakea itselleen tyhjä
paikka ja, pantuaan siihen toisen jalkansa, hakea paikka taas
seuraavalle askeleelle. Kolme henkeä, jotka eivät nähtävästi olleet
löytäneet sijaa käytävässä, olivat asettuneet etehiseen juuri sen
haisevan ja liitteistään vuotavan likavesikorvon luo. Yksi näistä
ihmisistä oli heikkomielinen äijä, jota Nehljudof oli usein matkalla
nähnyt. Toinen oli noin kymmenvuotias poika; hän makasi kahden vangin
välissä ja käsi päänsä alla nukkui toisen vangin jalan päällä.

Tultuaan ulos portista Nehljudof pysähtyi ja hänen piti rintaansa
levittäen vetää keuhkoihinsa kauan ja nopeasti pakkasilmaa.




XIX.


Ulkona oli taivas tähdessä. Palattuaan jo jäätynyttä ja vaan muutamin
paikoin enää läpäsevää likaa myöten kestikievariinsa, Nehljudof koputti
pimeään ikkunaan, ja leveäharteinen paljasjalkainen työmies avasi
hänelle oven päästäen hänet eteiseen. Eteisestä oikealle kuului renkien
tuvasta ajurien kovaa kuorsaamista; oven edestä pihan puolelta kuului
kuinka suuri joukko hevosia narskutti kauroja. Vasemmalla oli ovi
vierashuoneeseen. Vierashuoneessa oli käryä ja hienhajua, ja
väliaitauksen takaa kuului tasainen kuorsaaminen vahvoista keuhkoista,
nurkassa paloi punaisen lasin takana pieni yölamppu jumalankuvan edessä.
Nehljudof riisuutui, levitti vaippansa vaksivaatteella vuoratun sohvan
yli, asetti siihen nahkatyynynsä ja pani pitkäkseen, muistellen mitä
kaikkea hän oli tänäpäivänä nähnyt ja kuullut. Kaikesta siitä, mitä
Nehljudof oli saanut nähdä, tuntui hänestä hirveimmältä se poika, joka
makasi korvosta vuotavan lian päällä ja oli pannut päänsä vangin
jalalle.

Vaikka Nehljudofin tämäniltainen keskustelu Simonsonin ja Katjushan
kanssa oli niin odottamaton ja merkillinen, Nehljudof ei pysähtynyt sitä
miettimään: hänen suhteensa siihen oli liian monimutkainen ja vielä
epämääräinenkin, ja sentähden hän karkoitti luotaan nuo ajatukset. Mutta
sitä elävämmin tulivat hänen eteensä nuo onnettomat pilaantuneessa
ilmassa ja haisevassa liassa nukkuvat ihmiset, ja erittäinkin tuo
viattoman näköinen poika, joka nukkui pakkotyöläisen jalan päällä. Se
näky ei mennyt hänen mielestään.

Toista on tietää, että jossain kaukana jotkin ihmiset kiduttavat toisia,
saattaen heitä kaikenlaisen turmeluksen alaisiksi, toimittaen heille
alennuksia ja kärsimyksiä, ja ihan toista on kolmen kuukauden aikana
yhtä mittaa itse nähdä kuinka toiset ihmiset turmelevat ja kiduttavat
toisia. Ja Nehljudof sen nyt näki. Näiden kuukausien ajalla hän oli
enemmän kuin yhden kerran kysynyt itseltään: »olenko minä hullu, että
näen sitä mitä eivät muut näe, vai ovatko hulluja ne, jotka saavat
aikaan sitä mitä minä näen?» Mutta ihmiset (ja niitä oli paljon) tekivät
sitä, mikä häntä niin kummastutti ja kauhistutti, niin rauhallisina ja
vakuutettuina siitä, että täyttivät velvollisuuttansa ja vielä
päälliseksi että olivat hyvin tärkeässä ja hyödyllisessä toimessa,--
että oli vaikea pitää kaikkia näitä ihmisiä hulluina; itseänsä taas
hän ei voinut pitää hulluna, koska hän oli tietoinen oman
ajatuksensa selvyydestä. Ja sentähden hän oli aina kummallisessa
ristiriitaisuudessa.

Se, mitä Nehljudof oli näinä kolmena kuukautena nähnyt, esiintyi hänelle
seuraavassa valossa: kaikista vapaudessa elävistä ihmisistä otettiin
tuomioistuimen ja hallinnon toimesta erikseen kaikkein etevimmät,
tulisimmat, elävimmät, lahjakkaimmat ja voimakkaimmat, semmoiset, jotka
olivat muita vähemmän viekkaat ja varovaiset, ja nämä ihmiset, jotka
eivät suinkaan olleet syyllisemmät tai yhteiskunnalle vaarallisemmat
kuin ne, jotka jäivät vapauteen, teljettiin ensiksikin vankiloihin,
majoituspaikkoihin, kuritushuoneihin, missä sitten kuukausittain ja
vuosittain ylläpidettiin täydellisessä työttömyydessä, toimeentulonsa
puolesta turvattuina ja erillään luonnosta, perheestä, työstä, s.o.
ulkopuolella kaikkia luonnollisen ja siveellisen ihmiselämän
olosuhteita. Ensiksikin se. Toiseksi, näitä, ihmisiä saatettiin
näissä laitoksissa kaikenlaisten tarpeettomien alennusten
alaisiksi--kahlittiin, pää ajeltiin, puetettiin häpeälliseen pukuun,
s.o. heiltä riistettiin se päävaikutin, joka on omansa johtamaan
heikkoja ihmisiä hyvään elämään: huolenpito toisten ihmisten
arvostelusta, häveliäisyys, inhimillisen arvon tunto. Kolmanneksi, ollen
alituisesti hengenvaaran alaisina,--puhumatta nyt semmoisista
poikkeustapauksista kuin auringonpistoista, haaksirikoista,
tulipaloista, alituisista tarttuvista vankilataudeista,
pahoinpitelemisistä, tappeluista,--nämät ihmiset olivat aina siinä
asemassa, jossa kaikkein parhainkin ja siveellisin ihminen,
puolustaakseen omaa itseään, tekee ja antaa anteeksi toisten tekemiä
mitä kauheimpia ja julmimpia tekoja. Neljänneksi, nämät ihmiset
yhdistettiin pakollisesti elämän erikoisesti pilaamien (ja erittäin
juuri tämän laitoksen pilaamien) irstailijain, murhaajain ja
pahantekijäin kanssa, jotka vaikuttivat niinkuin hapatus taikinaan
kaikkiin niihin ihmisiin, jotka eivät vielä olleet mainituilla keinoilla
saatu täydellisesti pilatuiksi. Ja vihdoin viidenneksi, kaikenlaisilla
epäinhimillisillä teoilla, lasten, vaimojen ja ukkojen kiduttamisella,
lyönneillä, vitsoilla ja raipoilla, palkitsemalla niitä, jotka saivat
elävänä tai kuolleena kiinni karkurin, eroittamalla miehiä vaimoistaan
ja yhdistämällä yhteiselantoon vieraita vaimoja vieraiden miesten
kanssa, ampumisilla, hirttämisillä, opetettiin näille ihmisille mitä
vaikuttavimmin, että hallitus ei kiellä kaikkea mahdollista väkivaltaa,
julmuutta ja eläimellisyyttä, vaan nimenomaan antaa siihen
suostumuksensa, kun se on sille edullista, ja siis tuo kaikki oli sitä
enemmän luvallista niille, jotka olivat vankeudessa, puutteessa ja
kärsimyksissä.

Ne olivat aivan kuin tahallaan keksittyjä laitoksia semmoisen
äärimmilleen paksunnetun epäsiveellisyyden ja pahantekeväisyyden
saavuttamiseksi, jota ei olisi millään muulla tavalla eikä missään
muissa oloissa voitu aikaansaada, tarkoituksessa sitten levittää tätä
paksunnettua pahuutta ja irstautta mitä laajimmalle koko kansan
keskuuteen. »Aivan kuin olisi annettu tehtäväksi löytää paras ja
luotettavin keino, millä voi turmella suurimman joukon ihmisiä»,
ajatteli Nehljudof syventyessään siihen, mitä vankiloissa ja
majoituspaikoissa tapahtui. Sadat tuhannet ihmiset saatettiin vuosittain
äärimmäiseen turmelukseen, ja kun ne olivat täysin turmeltuneet,
laskettiin vapaiksi, jotta he olisivat koko kansan keskuuteen
levittäneet samaa vankiloissa omistamaansa turmelusta.

Tjumenskin, Jekaterinburgin ja Tomskin vankiloissa sekä myöskin
majoituspaikoissa oli Nehljudof nähnyt, kuinka tämä yhteiskunnan
itsellensä asettama tarkoitusperä menestyksellä saavutettiin.
Yksinkertaiset, tavalliset ihmiset, joilla oli venäläisessä
ykteiskunnallisessa, talonpoikaisessa, kristillisessä elämässä
tavattavat siveyskäsitteet, luopuivat näistä käsitteistään ja omistivat
uusia vankilan siveyskäsitteitä, joiden mukaan kaikki haukkuminen,
väkivalta ihmispersonaa vastaan, jopa sen mitättömäksi tekeminenkin, oli
luvallista milloin oli edullista. Ihmiset, jotka olivat jonkun aikaa jo
eläneet vankilassa, kokivat koko olennossaan, että päättäen siitä, mitä
heille tapahtui, kaikki nuo siveelliset lait, jotka vaativat
kunnioittamaan ja rakastamaan lähimmäistä ja joista sekä kirkolliset
että maalliset opettajat saarnasivat, olivat todellisuudessa kumotut ja
ettei sen vuoksi heidänkään ollut syytä niitä noudattaa. Nehljudof
huomasi sen kaikista hänelle tutuista vangeista: Fjodorofista,
Makarista, jopa Tarasistakin, joka, vietettyään pari kuukautta Siperian
matkalla, hämmästytti Nehljudofia arvostelujensa epäsiveydellä. Matkalla
Nehljudof sai kuulla, kuinka kulkurit pakenevat metsiin, viettelevät
mukanaan jonkun toverin, tappavat sen ja syövät sen lihaa. Hän näki
omin silmin ihmisen, jota siitä syytettiin ja joka tunnusti rikoksensa.
Ja kauheinta oli että semmoiset tapaukset eivät olleet mitään
harvinaisuuksia, vaan uudistuivat alituisesti.

Ainoastaan erityisesti kehittämällä rikosmieltä, niinkuin tehtiin näissä
laitoksissa, oli mahdollista saattaa venäläinen ihminen siihen tilaan,
jossa hän oli kulkurina ja jommoisena hän oli toteuttanut Nieztschen
uusimman opin: piti kaikkea mahdollisena eikä mitään kiellettynä, ja
levitti tätä oppia ensin vankien ja sitten koko kansan keskuuteen.

Ainoa, millä tätä kaikkea selitettiin oli se, että rangaistuksen
tarkoitus on suojelu, peloitus, parantaminen ja lainmukainen kosto,
niinkuin kirjoissa kirjoitettiin. Mutta todellisuudessa ei näkynyt
jälkiäkään ensimäisestä, ei toisesta, ei kolmannesta eikä neljännestä.
Estämisen asemesta rikokset vaan levisivät. Peloittamisen asemesta
päinvastoin yllytettiin rikoksiin, niin että useat pahantekijöistä,
kuten kulkurit, vartavasten pyrkivät vankiloihin. Parantamisen asemesta
järkiperäisesti opastettiin kaikkiin paheisiin. Ja koston tarve ei
tullut virallisten rangaistusten kautta suinkaan lievennetyksi, vaan
päinvastoin kasvatetuksi kansassa, missä sitä ennestään ei edes
ollutkaan.

»Niin miksi he siis menettelevät noin?» kyseli Nehljudof itseltään eikä
löytänyt vastausta.

Ja enin kummastuttavaa oli, ettei tätä tehty vahingosta tai
ymmärtämättömyydestä, tai sattumalta, vaan alituisesti, satojen vuosien
kuluessa, ainoastaan sillä eroituksella, että ennen särjettiin nenä ja
leikattiin korvat, mutta nyt pidettiin kahleissa ja kuljetettiin
höyryllä hevoskyydin asemesta.

Selittää asiaa niin, että se mikä häntä kauhistutti, oli muka vaan
seuraus, kuten vankilan virkamiehet sanoivat: vankilain ja siirtolain
puutteellisuudesta, ja että siis kaikki oli parannettavissa, kunhan vaan
uudenaikaiset vankilarakennukset saadaan toimeen,--se ei tyydyttänyt
Nehljudofia, koska hän tunsi, että mikä häntä kauhistutti, ei ollut
seuraus enemmän tai vähemmän täydellisistä vankilalaitoksista. Hän oli
lukenut parannetuista vankiloista, joissa oli pantu käytäntöön
sähkökellot ja Tardesin suosittamat sähkömestaukset, mutta nuo
parannetut väkivallan keinot vielä enemmän kauhistuttivat häntä.

Nehljudofia kauhistutti etupäässä se, että oikeuksissa ja ministeriöissä
istui ihmisiä, jotka nauttivat suurta, kansalta koottua palkkaa siitä,
että he lakikirjojen mukaan, joita olivat kirjoittaneet samallaiset
virkamiehet samoissa tarkoituksissa, sovittelivat eri pykäliin niiden
ihmisten tekoja, jotka olivat rikkoneet heidän kirjoittamiaan lakeja
vastaan, ja näiden pykälien mukaan lähettivät ihmisiä jonnekin
semmoiseen paikkaan, missä heitä ei enää näkynyt ja missä nämä ihmiset
julmien, raaistuneiden tirehtörien, vartijain, vartiosotaväen
vallanalaisina miljoonittain kukistuivat henkisesti ja ruumiillisesti.

Opittuaan lähemmin tuntemaan vankilat ja majoituspaikat Nehljudof näki,
että kaikki ne paheet, jotka kehittyivät vankien keskuudessa, juoppous,
pelaaminen, julmuus ja kaikki ne hirvittävät rikokset, joita vankilassa
tehtiin, jopa itse ihmissyöminenkin--eivät olleet satunnaisuuksia tai
perinnöllisen alentumistilan ilmiöitä, esimerkkiä rikoksellisesta
tyypistä, raajarikkoisuudesta, kuten tylsäpäiset tiedemiehet,
hallitusten mieliksi selittävät, vaan se on ehdoton seuraus siitä
käsittämättömästä harhaluulosta, että ihmiset voivat rangaista toisiaan.
Nehljudof näki, että ihmissyöminen ei alkanut metsissä, vaan
ministeriöissä, komiteoissa ja departementeissa, mutta ainoastaan
päättyi metsissä; että hänen lankonsa esimerkiksi ja kaikki muutkin
laki- ja virkamiehet, alkaen oikeuden palvelijasta ministeriin asti,
eivät vähintäkään välittäneet oikeudenmukaisuudesta taikka kansan
edusta, mistä he puhuivat, vaan että kaikille oli tarpeen ainoastaan ne
ruplat, joita maksettiin siitä, että he tekivät kaikkea sitä, mistä tuo
turmelus ja nuo kärsimykset olivat seurauksina. Tämä oli päivän selvää.

»Tapahtuiko nyt tämäkin kaikki ainoastaan ymmärtämättömyydestä? Kuinka
voisi tehdä niin, että kaikille noille virkamiehille turvattaisiin
heidän palkkansa, jopa annettaisiin palkintokin siitä, että he vaan
olisivat tekemättä sitä, mitä he tekivät,»--ajatteli Nehljudof. Ja
näihin ajatuksiin hän kukon toisen laulun jälkeen, huolimatta kirpuista,
jotka hänen liikahtaessaan suihkuna pärskyilivät hänen ympärillään,
sikeästi nukkui.




XX.


Kun Nehljudof heräsi, olivat ajurit jo kauan sitten lähteneet
liikkeelle, emäntä oli juonut teetä ja pyyhkien liinalla hikistä,
lihavaa kaulaansa tuli sanomaan, että sotamies oli tuonut kirjelapun.
Lappu oli Maria Pavlovnalta. Tämä kirjoitti, että Kryiltsofin
taudinkohtaus on totisempaa laatua kuin he olivat luulleet. »Me yhteen
aikaan aijoimme pysäyttää hänet ja jäädä hänen luokseen, mutta sitä ei
sallittu ja me nyt viemme hänet mukanamme, mutta pelkäämme pahinta.
Koettakaa järjestää kaupungissa niin, että jos hänet jätetään, joku
meistä jätetään hänelle toveriksi. Jos sitä varten on tarpeen, että minä
menen hänen kanssaan naimisiin, niin minä tietysti olen valmis.»

Nehljudof lähetti rengin asemalle hevosia hakemaan ja alkoi kiireimmän
kautta koota kamssujaan. Hän ei vielä ollut juonut toista lasiaan
loppuun kuin postihevoset kulkusia helistellen ja pyörien rämistessä
jäätyneellä lialla ihan kuin kivi kadulla, ajoivat portaiden eteen.
Maksettuaan lihavakaulaiselle emännälle, Nehljudof läksi kiiruisasti
ulos ja istui vankkureihin sekä käski ajaa niin pian kun mahdollista,
että saavuttaisi joukkokunnan. Kujatien porttien takana hän vähän
matkan perästä todella saavuttikin säkeillä ja sairailla täytetyt
rattaat, jotka kolisivat jäätyneellä röykkyläisellä tiellä (upseeria ei
näkynyt, hän oli ajanut edelle). Sotamiehet olivat nähtävästi
juovuksissa ja iloisesti haastellen kulkivat takana ja tiepuolessa.
Rattaita oli paljon. Etummaisissa istui ahtaasti litistettyinä, kuusi
henkeä jokaisessa, käymään kykenemättömiä vankia, takimmaisessa kolmessa
vankkurissa ajoivat, kolme kussakin, valtiolliset. Viimeisessä istuivat
Novodvorof, Grabets ja Kondratjef, toisessa Rantseva, Nabatof ja se
heikko luunsärkyä sairastava nainen, jolle Maria Pavlovna oli
luovuttanut sijansa. Kolmannessa heinien ja tyynyjen päällä makasi
Kryiltsof. Hänen vieressään istui Maria Pavlovna. Nehljudof käski
kyytimiehen pysäyttämään Kryiltsofin kohdalle ja meni tämän luo.
Juopunut sotamies huitoi Nehljudofille kädellään; mutta Nehljudof ei
välittänyt siitä, vaan meni vankkurin luo ja pidellen sen laidasta kulki
sen rinnalla. Kryiltsofin pään ympärille oli kääritty lämmin vaippa ja
suun eteen oli sidottu liina. Hän näytti entistä laihemmalta ja
kalpeammalta. Hänen ihanat silmänsä näyttivät erittäin suurilta ja
kiiltäviltä. Heikosti täristen tien epätasaisuuksien vuoksi hän
hellittämättä katsoi Nehljudofiin, ja kun tämä kysyi hänen terveyttään,
ainoastaan pani silmänsä kiinni ja vihasesti pudisti päätään. Hän näytti
tarvitsevansa kaiken tarmonsa kestääkseen rattaiden tärinää. Maria
Pavlovna istui toisella puolella rattaita. He vaihtoivat Nehljudofin
kanssa merkitsevän katseen, jolla Maria Pavlovna ilmaisi koko
levottomuutensa Kryiltsofin tilan johdosta, ja rupesi sitten heti
puhumaan iloisella äänellä:

--Häpesipä upseeri sentään,--sanoi hän huutamalla, että Nehljudof
eroittaisi sanat rattaiden räminän vuoksi.--Vihdoinkin otettiin
käsiraudat pois. Nyt hän kantaa itse tyttöä, ja heidän kanssaan kulkee
Katja ja Simonson, ja minun sijastani Vera.

Kryiltsof sanoi jotain, jota ei saattanut kuulla, osoittaen Maria
Pavlovnaan, ja rypistäen silmiänsä, nähtävästi pidättäen yskää, pudisti
päätänsä. Nehljudof lähensi päänsä kuullakseen. Silloin Kryiltsof
selvitti suunsa vaatteen alta ja kuiskasi:

--Nyt on paljon parempi. Kunhan ei vaan vilustuisi.

Nehljudof nyykäytti myöntävästi päätänsä ja katsahti Maria Pavlovnaan.

--Kuinka nyt on käynyt kolmen kappaleen probleemin?--kuiskasi vielä
Kryiltsof ja vaivaloisesti hymyili. Ratkaisu on vaikea, tiedämmä?

Nehljudof ei ymmärtänyt, mutta Maria Pavlovna selitti hänelle, että se
oli kuuluisa matemaatillinen probleemi kolmen kappaleen keskinäisen
suhteen määräämisestä: auringon, kuun, ja maan, ja että Kryiltsof oli
pilalla keksinyt tämän vertauksen Nehljudofin, Katjushan ja Simonsonin
suhteista toisiinsa. Kryiltsof nyykäytti päätään osoitukseksi, että
Maria Pavlovna oli käsittänyt oikein hänen pilansa.

--Ei ratkaisu riipu minusta,--sanoi Nehljudof.

--Saitteko kirjeeni, teettekö mitä pyysin?--kysyi Maria Pavlovna.

--Tietysti,--sanoi Nehljudof, ja huomattuaan, ettei Kryiltsof ollut
tyytyväinen, meni rattaittensa luo, kapusi ylös ja pidellen molemmista
laidoista, rattaiden täristessä epätasaisella tiellä, alkoi sivuuttaa
virstan pituudelle hajaantunutta harmaamekkoisten, jalkarautaisten ja
parittain kahlittujen vankien jonoa. Toisella puolella tietä Nehljudof
tunsi Katjushan sinisen huivin, Vera Jefremovnan mustan palttoon ja
Simonsonin takin ja kudotun lakin, valkoiset villasukat, jotka olivat
sandaalien tavoin remmillä sidotut. Tämä kulki naisten rinnalla ja
selitteli jotain kiivaasti.

Nähtyään Nehljudofin, naiset nyökkäsivät hänelle päätään, mutta Simonson
nosti juhlallisesti lakkia. Nehljudofilla ei ollut mitään puhumista ja
hän ajoi pysähtymättä heidän ohitseen. Päästyään jälleen oikealle tielle
kyytimies lisäsi vielä vauhtia, mutta hänen oli yhtämittaa syrjäytyminen
tieltä, päästäkseen edelläajavien ja vastaan tulevien kuormien ohi.

Syviin raiteihin kulunut tie kierteli tummassa havumetsässä, jossa
siellä täällä molemmin puolin tietä helkkyi keltaiset hiekan kirjavat
koivun lehdet, joista osa ei ollut vielä pudonnut. Puolimatkasta metsä
loppui, ja syrjiltä avautui peltoja, loisti luostarin kultaisia ristejä
ja kirkon kupuja. Päivä seestyi kokonaan, pilvet hajosivat, aurinko
nousi metsää ylemmäksi, ja lätäköt, kirkkojen kuvut ja ristit välkkyivät
kirkkaasti auringon paisteessa. Edessä oikealla, kaukaisessa
etäisyydessä siinti vuorijono. Hevoset ajoivat esikaupungin suureen
kylään. Kyläkatu oli täynnänsä kansaa--sekä venäläisiä että muukalaisia
kummallisissa lakeissaan ja mekoissaan. Humalaisia ja selväpäisiä,
miehiä ja vaimoja kiehui puotien, ravintolain, kapakkain ja kuormien
ympärillä. Alkoi tuntua kaupungin läheisyys.

Napauttaen oikeanpuolista sivuhevosta ja istuutuen pukille syrjittäin,
niin että ohjat tulivat oikealle puolelle, kyytimies, nähtävästi mahtia
näyttääkseen, ajoi suurta katua myöten ja vauhtia vähentämättä tuli
virran partaalle, jonka yli oli mentävä lautalla. Lautta oli virran
keskellä, tulossa toiselta puolelta. Tällä puolella odotteli
parikymmentä kuormaa. Nehljudofin ei tarvinnut odottaa kauan. Päästyään
kauas vasten virtaa lautta tuli nopean veden ajamana pian laiturin
eteen.

Pitkät, leveäharteiset, jäntehikkäät ja harvapuheiset lauttamiehet
puoliturkeissaan ja pitkävartisissa saappaissaan heittivät sukkelasti ja
tottuneesti köysipaulat rantapaaluihin, ja nostaen syrjälle sulkuriu'ut
päästivät lautalta kuormat rannalle ja alkoivat täyttää lauttaa uusilla
kuormilla, asettaen vauhkoiset hevoset vieri viereen. Kovaa vauhtia
juoksevan leveän joen vesi tärskyi lautan reunoja vastaan pinnistäen
köysiä. Kun lautta oli ahdettu täyteen ja Nehljudofin rattaat ja
valjaista päästetyt hevoset pantu seisomaan tungokseen toiselle
reunalle, asettivat lauttamiehet sulkuriu'ut jälleen paikoilleen,
ottamatta korviinsa rannalle jääneiden pyyntöjä päästä mukaan,
irroittivat paulat ja läksivät liikkeelle. Lautalla oli hiljaa, kuului
ainoastaan lauttamiesten askeleita ja liikahtelevien hevosten kavioiden
töminää.




XXI.


Nehljudof seisoi lautan reunalla katsellen leveää nopeaa virtaa. Hänen
ajatuksiinsa tuli milloin vihamielisyydessä kuolevan Kryiltsofin
rattailla tärisevä pää, milloin tuo reippaasti tien viertä kulkevan
Katjushan kuva hänen astellessa Simonsonin kanssa. Toinen näistä
vaikutuksista--kuolemaan valmistumaton Kryiltsof--oli raskas ja
surullinen. Mutta toinen vaikutus--reipas Katjusha, joka oli saavuttanut
semmoisen ihmisen kuin Simonsonin rakkauden, ja joka oli nyt tullut
varmalle ja oikealle hyvän tielle,--sen olisi pitänyt ilahuttaa
Nehljudofia, mutta sekin oli Nehljudofista raskas, eikä hän voinut tästä
raskaudesta päästä.

Kaupungista kuului vettä myöten suuren vaskisen kirkon kellon kumajava
ääni. Nehljudofin vieressä seisova kyytimies ja kaikki kuorma-ajurit
paljastivat toinen toisensa jälkeen päänsä ja tekivät ristinmerkkiä.
Mutta lähimpänä häntä, kaidepuiden luona seisova lyhyenläntä,
pörröpäinen äijän kanttura, jota Nehljudof ei aluksi huomannutkaan, ei
tehnyt ristinmerkkiä, vaan nosti päänsä ja alkoi tuijottaa Nehljudofiin.
Tämä äijä oli puettu paikattuun takkiin, sarkahousuihin ja kuluneihin,
niinikään paikattuihin saappaisiin. Selässä hänellä oli pieni kontti,
päässä korkea kulunut karvalakki.

--Miks'et sinä äijä paha rukoile?--sanoi Nehljudofin kyytimies pantuaan
lakin jälleen päähänsä,--vai etkö ole kristitty?

--Ketä pitäisi rukoilla?--sanoi pörröpäinen ukko päättävästi ja
varmasti.

--Kaiketi jumalaa,--sanoi kyytimies ivallisesti.

--Näytä sinä se minulle,--se jumala!

Ukon kasvojen ilmeessä oli jotakin niin totista ja lujaa, että kyytimies
tunsi olevansa tekemisissä voimakkaan ihmisen kanssa, ja hiukan
hämmentyi, sitä kuitenkaan osoittamatta, ja ettei jäisi vastausta
vaille ja siten häpäisisi itseään kuuntelevan yleisön edessä, vastata
toksautti:

--Missäkö? Taivaassa kaiketikin.

--Oletko sinä siellä ollut?--

--Olen tai en ole, kaikkihan tietävät, että jumalaa pitää rukoilla.

--Jumalaa ei ole kukaan missään nähnyt. Ainokainen poika, joka on isän
helmassa, hän ilmoitti,--sanoi äijä ankaran näköisenä ja yhtä nopeasti.

--Sinäpä taidatkin olla pakana. Rukoilet tyhjään ilmaan,--sanoi
kyytimies, pujottaen piiskansa vyön alle ja korjaten hevosensa länkiä.

Joku naurahti.

--Mitä uskoa sinä vaari kulta oletkaan?--kysyi vanhanpuolinen mies, joka
kuormineen seisoi lautan laidalla.

--Ei minulla ole mitään uskoa. Sillä minä en usko kehenkään, paitsi
itseeni,--vastasi äijä vanhalla tavallaan.

--Miten sitä itseensä uskoo?--sanoi Nehljudof ottaen osaa
keskusteluun.--Voihan erehtyä.

--Ei ikipäivinä,--sanoi ukko varmasti, pudistaen päätänsä.

--Miksi sitten olisi eri uskoja?--kysyi Nehljudof.

--Siksipä juuri onkin eri uskoja, että ihmisiä uskotaan, mutta itseä ei
uskota. Minäkin uskoin ennen ihmisiä ja harhailin jumala tiesi missä;
niin pahasti sekaannuin, etten tahtonut selville päästäkkään.
Starovertsejä, uususkolaisia, irvinkiläisiä, hihhuleja, paptisteja,
papittomia, molokaaneja, kuohitsijoita, ja kuka ne kaikki luettelee.
Jokainen lahko vaan itseänsä kehuu. Siksipä ovat kaikki menneetkin
hajalle kuin sokeat palikat. Uskoja on monta, mutta henki on yksi.
Sinussa, ja minussa, ja hänessä. Siispä jokainen uskokoon omaa
henkeänsä, ja niin tulevat kaikki yhdistetyiksi. Jokainen pitäköön
kiinni omasta itsestään, ja kaikki tulevat yhdeksi.

Äijä puhui kovalla äänellä ja vilkkui ympärilleen niinkuin olisi
toivonut, että mahdollisimman suuri ihmisjoukko olisi hänet kuullut.

--Jokos te olette kauan näin uskonut?--kysyi häneltä Nehljudof.

--Minäkö? Jo siitä on aikaa. Jo kaksikymmentäkolme vuotta he ovat minua
vainonneet.

--Kuinka niin, vainonneet?

--Niinkuin vainosivat Kristusta, niin vainoovat minuakin. Ottavat kiinni
ja vievät milloin tuomarien, milloin pappien eteen,--milloin
kirjanoppineiden, milloin fariseusten; kerran istuttivat
hulluinhuoneessakin. Mutta eivät vaan voi minulle mitään, sillä minä
olen vapaa.--»Mikäs sinun nimes on?»--Luulevat että minä omistan jonkun
nimen. Mutta enhän minä tunnusta mitään nimeä. Minä olen kaikesta
luopunut: ei ole minulla nimeä, ei asuinpaikkaa, ei isänmaata,--ei
mitään. Minä olen itse vaan. »Miksi sanotaan?» Ihmiseksi.--»Kuinka
vanha?»--Enpä ole laskenut, enkä voisikaan laskea, sillä minä olen aina
ollut, ja aina olen oleva.--»Kuka on ollut isäsi, äitisi?»--Ei minulla
ole isää eikä äitiä, paitsi jumalaa ja maata. Jumala on isä, maa on
äiti.--»Tunnustatko keisaria»,--Miksen tunnustaisi? Hän on keisari
itsekseen ja minä olen keisari itsekseni.--»No eipä sinun kanssasi
pitkälle päästä».--Minä vastaan: en ole pyytänytkään sinua puhumaan
kanssani. Noin he kiusaavat.

--Minnekäs te nyt kuljette?--kysyi Nehljudof.

--Minne jumala johtaa. Työssä olen, mutta jos työtä ei
ole,--kerjään,--päätti ukko huomattuaan, että lautta lähestyi toista
rantaa, ja voitonriemuisena katsahti kaikkiin, jotka olivat häntä
kuunnelleet.

Lautta tuli toiselle rannalle. Nehljudof otti kukkaronsa ja tarjosi
ukolle rahaa. Ukko ei ottanut.

En minä ota semmoista. Leipää otan,--sanoi hän ja alkoi sovitella
selkäänsä konttia, jonka oli ottanut pois. Sillä välin oli Nehljudofin
rattaat vedetty maalle ja hevoset valjastetut eteen.

--Että viitsittekin puhua tuommoisen kanssa,--sanoi kyytimies
Nehljudofille, kun tämä annettuaan juomarahaa mahtaville lauttamiehille
kiipesi rattaille.--Mikä lienee hupsu vouhake.




XXII.


Ajettuaan ylös mäelle, kyytimies kääntyi takaperin.

--Mihin hotelliin ajetaan?

--Mikä on paras.

--Paras on »Siperialainen». Mutta on Djukofkin hyvä.

--Aja minne vaan.

--Kyytimies istuutui jälleen syrjin ja enensi vauhtia. Kaupunki oli
samanlainen kuin kaikki muutkin: samanlaiset viheriäkattoiset talot,
samanlainen kirkko, pääkadulla puodit ja makasiinit, jopa samanlaiset
polisitkin. Talot vaan olivat melkein kaikki puisia, ja kadut
kivittämättömiä. Eräällä vilkasliikkeisemmällä kadulla kyytimies
pysäytti kolmivaljakkonsa ravintolan portaiden eteen. Mutta ravintolassa
ei ollut joutavia huoneita, niin että oli ajaminen toiseen. Tässä
toisessa oli huone saatavana, ja Nehljudof ensikerran kahden kuukauden
kuluttua sai nauttia tuttua puhtautta ja mukavuutta. Vaikka se huone oli
kaikkea muuta kuin ylellisesti sisustettu, koki Nehljudof suurta
kevennystä päästyään vieterittömistä vankkureista, kestikievareista ja
majoituspaikoista. Ennen kaikkea piti hänen päästä puhtaaksi täistä,
joista hän ei ollut koskaan kokonaan vapaa majoituspaikoissa käytyään.
Järjestettyään tavaransa hän heti ajoi saunaan; ja sieltä, pantuaan
ylleen kaupunkilaisvaatteet: tärkätyn paidan ja matkakistussa
rutistuneet housut, verkatakin ja palttoon,--läänin päällikön luo.
Ravintolan ovenvartijan hankkima ajuri toi hänet täyteläisellä, suurella
kirgiisiläis-hevosella ja köykäisellä ajopelillä suuren kauniin
rakennuksen eteen, minkä ovella seisoi vahtisotamiehiä ja pölisi. Talon
edessä ja takana oli puutarha, jossa lehdettömäin, paljaina töröttävien
koivun ja haavan oksain keskellä kuuset ja männyt tummina ja tiheinä
viheriöitsivät.

Kenraali ei ollut terve eikä ottanut vastaan. Nehljudof pyysi kuitenkin
vahtimestaria jättämään hänen käyntikorttinsa ja vahtimestari palasi
suotuisalla vastauksella:

--Käskettiin pyytämään sisälle.

Eteinen, lakeija, sotamies, rappuset, salin parkettipermanto,--se kaikki
muistutti Pietaria, oli vaan likaisempaa ja komeampaa. Nehljudof
saatettiin työhuoneeseen.

Kenraali, vähän turpeakasvoinen potaattinenä, pahkurat otsassa ja
pääkallossa, ja löksöttävä nahka silmäin alla, sangviininen ihminen,
istui tatarilaisessa silkkimekossa, paperossi kädessä ja joi teetä
lasista, joka oli hopeisessa alustimessa.

--Hyvää päivää, hyvää päivää. Anteeksi, että otan vastaan aamunutussa;
onhan parempi kuin ei ollenkaan ottaa vastaan,--sanoi hän peittäen mekon
kauluksella lihavaa monipoimuista niskaansa.--Minä en ole hyvinvoipa
enkä käy ulkona. Mikäs teidät on tuonut tänne yhdeksänteen valtakuntaan?

--Minä olen seurannut vankikuntaa, jossa on minulle läheinen
henkilö,--sanoi Nehljudof,--ja tulin nyt pyytämään teidän
ylhäisyydeltänne muuanta asiaa, joka koskee tätä henkilöä ja sitten
vielä erästä toista seikkaa.

Kenraali harppasi teetä, sammutti paperossinsa malakiitiseen
tuhka-astiaan ja kääntämättä kapeita, vetreitä ja kiiltäviä silmiään
Nehljudofista kuunteli totisesti. Hän keskeytti Nehljudofia ainoastaan
kysymällä tahtoiko tämä polttaa.

Kenraali oli noita oppineiden sotilashenkilöiden tyyppejä, jotka
pitävät mahdollisena sovittaa vapaamielisyyttä ja humaniteettia
virkatoimensa kanssa, mutta ollen luonnostaan viisas ja hyväluontoinen
mies, hän hyvin pian oli tuntenut tämmöisen sovittamisen mahdottomaksi
ja ollakseen näkemättä sisällistä ristiriitaisuutta, jossa hän
alituisesti oli, hän antautui yhä enemmän ja enemmän tuohon
sotilashenkilöiden keskuudessa niin levinneeseen tapaan juoda paljon
väkeviä, ja antautui siihen määrään että 35-vuotisen sotapalveluksen
jälkeen muuttui siksi, mitä lääkärit sanovat alkoholistiksi. Hänen
ruumiinsa oli kokonaan viinan vallassa. Kunhan oli vaan jotain juoksevaa
hän jo tunsi humaltumista. Ja viinan juonti oli hänelle semmoinen tarve,
jota paitsi hän ei voinut elää, ja joka päivä oli hän illaksi aivan
valmis, vaikka hän tosin oli niin totuttanut itsensä tähän tilaan, että
saattoi olla horjumatta ja puhumatta erityisempiä tyhmyyksiä. Mutta jos
hän niitä puhuikin, niin hänellä oli niin ylhäinen esimiehen asema, että
sanoipa hän kuinka suuren tyhmyyden tahansa, sitä olisi pidetty sulana
viisautena. Ainoastaan aamulla, juuri silloin kuin Nehljudofkin tapasi
hänet, hän oli järjellisen ihmisen näköinen ja saattoi ymmärtää mitä
hänelle puhuttiin, sekä suuremmalla tai vähemmällä menestyksellä täyttää
tehtävänsä. Ylimmät esimiehensä tiesivät hänet juopoksi, mutta hän oli
sittenkin sivistyneempi kuin muut,--vaikka olikin pysähtynyt
kehityksessään siinä kohden, missä juoppous hänet saavutti,--hän oli
rohkea, sukkela, edustavainen, osasi päihtyneenäkin noudattaa
sopivaisuuden vaatimuksia, ja sen vuoksi häntä yhä pidettiin siinä
näkyvässä ja vastuunalaisessa asemassa, jossa hän oli.

Nehljudof kertoi hänelle, että kysymyksen alainen henkilö oli
nainen,--että tämä oli syyttömästi tuomittu,--että oli jätetty
armonhakemus.

--Jaha, jaha, no entä sitten?--sanoi kenraali.

--Minulle on Pietarista luvattu, että tieto tämän naisen kohtalosta
lähetetään viimeistään tämän kuukauden kuluessa ja tänne...

Kääntämättä silmiään Nehljudofista kenraali ojensi lyhytkasvuisen
kätensä pöytää kohden, soitti ja jatkoi vaieten kuuntelemista,
tupruttaen paperossiaan ja kovaäänisesti yskien.

--Niin minä nyt pyytäisin, olisiko mahdollista, että tämä nainen
jätettäisiin tänne siksi, kunnes vastaus saapuu anomukseen.

Sisään astui sotilaspukuun puettu renkilakeija.

--Kysy onko Anna Vasiljevna noussut, sanoi kenraali tälle, ja tarjoo
enemmän teetä. Onko vielä muuta--kääntyi kenraali Nehljudofin puoleen.

--Toinen pyyntöni,--jatkoi Nehljudof,--koskee valtiollista vankia, joka
seuraa tätä joukkokuntaa.

--Vai niin!--sanoi kenraali merkitsevästi nyykäyttäen päätänsä.

--Hän on arveluttavasti sairas--kuoleman kielissä. Ja hän arvatenkin
jätetään tänne sairaalaan. Nyt tahtoisi yksi valtiollisista
naisvangeista jäädä hänen toverikseen.

--Onko nainen vieras?

--On, mutta kyllä hän olisi valmis menemään vaikka naimisiin sairaan
kanssa, jos hän siten vaan tulee tilaisuuteen jäädä.

Kenraali katsoi tarkasti kiiltävillä silmillään ja oli vaiti
kuunnellessaan, nähtävästi aikoen hämmästyttää toista katseellaan, ja
koko ajan poltti.

Kun Nehljudof lopetti, hän otti pöydältä kirjan ja nopeasti sormillaan
selaillen sen lehtiä löysi luvun avioliitosta ja luki sen.

--Mihin nainen on tuomittu?--kysyi hän nostaen silmänsä kirjasta.

--Pakkotöihin.

--Niinpä tuomitun tila ei voi hänen avioliittonsa kautta parantua.

--Mutta eihän...

--Malttakaahan. Jos joku vapaa menisi naimisiin tuon naisen kanssa, niin
tämän olisi kuitenkin kärsiminen rangaistuksensa. Tässä on kysymys: kuka
heistä on ankaramman rangaistuksen alaisena, mieskö vai nainen?

--He ovat molemmat tuomitut pakkotöihin.

--No sitten se on kuitti,--sanoi kenraali nauraen.--Mitä toiselle se
toisellekin. Mies voidaan sairauden tähden jättää,--jatkoi hän,--ja
tietysti tullaankin tekemään kaikki mikä on mahdollista hänen kohtalonsa
keventämiseksi; mutta nainen ei voi jäädä tänne, vaikka menisikin
naimisiin hänen kanssansa.

--Kenraalinna juopi kahvia,--ilmoitti lakeija.

Kenraali nyykäytti päätään ja jatkoi:

--Tahdon ehkä ajatella sentään asiaa. Mikä on heidän sukunimensä?
Kirjoittakaapas tähän.

Nehljudof kirjoitti.

--En voi sitäkään sallia,--vastasi kenraali Nehljudofin pyyntöön saada
tavata sairasta.--Minä en tietysti teitä epäile,--sanoi hän,--mutta te
pidätte hänestä ja muista, ja teillä on rahoja. Ja täällä meillä on
kaikki ostettavissa. Minulle sanotaan: lahjomiset ovat hävitettävät.
Mutta mitenkä sitä voisi hävittää, kun kaikki ottavat niitä? Ja mitä
alempi virkamies on, sitä enemmän. Miten semmoista voi valvoa viiden
tuhannen virstan päähän? Hän on siellä samanlainen pikkukuningas kuin
minä täällä, ja hän rupesi nauramaan.--Tietysti te olette tavanneet
valtiollisia, olette antaneet rahoja, ja teitä on päästetty?--sanoi hän
hymyillen.--Niinhän?

--Niin, kyllä se on totta.

--Ymmärrän hyvin, että teidän on niin menetteleminen. Te haluatte tavata
valtiollista ja te säälitte häntä. Mutta tirehtöri taikka vartiomies
ottaa vastaan rahan, koska hänellä on palkkaa joku 50 kopekkaa ja perhe,
eikä hän siis voi olla ottamatta. Ja hänen asemassaan samoin kuin
teidänkin asemassanne minä menettelisin samoin kuin te ja hän. Mutta
omassa asemassani minä en suostu poikkeemaan ankarimmasta lain
puustavista juuri sen vuoksi, että olen ihminen, ja että säälin tunne
voisi viedä minut harhaan. Mutta minä olen tarkka toimissani, minulle on
tämä lääni uskottu erityisillä ehdoilla, ja minun täytyy osoittaa
ansainneeni tätä luottamusta. Niinpä siis tämä kysymys on päättynyt. Ja
nyt, alkakaapas kertoa mitä teillä siellä pääkaupungissa tehdään?--Ja
kenraali alkoi kysellä ja itse kertoi, nähtävästi haluten yhdellä kertaa
sekä saada tietää uutisia, että myöskin osoittaa, merkitystänsä ja
ihmisystävyyttänsä.




XXIII.


--No, ja sanokaapas: missä olette kortteeria? Djukiksessako? Ja siellä
on tietysti kamala olo. Mutta tulkaa te tänne syömään,--sanoi kenraali
päästäen Nehljudofin,--kello viisi. Puhuttehan englannin kieltä?

--Puhun kyllä.

--No se on mainiota. Tänne on näettekö saapunut englantilainen
matkustaja, joka tutkii siirtolarangaistusta ja vankiloita Siperiassa.
Ja hän nyt tulee meille päivälliseksi, tulkaa siis tekin. Me syömme
kello viisi, ja vaimoni vaatii säntillisyyttä. Silloin myöskin annan
vastauksen teille mitä tuohon naiseen ja sairaaseen tulee. Ehkäpä
voimmekin jättää jonkun hänen luokseen.

Jätettyään kenraalin hyvästi, Nehljudof kiihkeänä ja toimekkaana ajoi
postiin.

Postikonttori oli matala holvattu huone; pulpetin takana istui
postivirkamiehiä jaellen tungeskelevalle kansalle lähetyksiä. Yksi
heistä, pää kallellaan lyödä jyskytteli vikkelästi leimasimella alle
pistettyihin kirjekuoriin. Nehljudofin ei tarvinnut kauan odottaa ja
nimensä sanottua hän sai jotenkin suuren postinsa. Siinä oli sekä rahoja
että useita kirjeitä ja kirjoja ja »Vestnik Jevropyn» viimeinen numero.
Saatuaan kirjeensä, Nehljudof meni istumaan puiselle penkille, jossa jo
ennestään istui odottamassa sotamies pikkukirja kädessä. Nehljudof
istui hänen viereensä tarkastellen saamiaan kirjeitä. Niiden joukossa
oli yksi vakuutettu, suljettu mainioon kirjekuoreen kirkkaan punaisella
lakalla, jossa näkyi selvä sinetti. Hän avasi kirjekuoren ja nähtyään
Seleninin kirjeen yhdessä jonkinlaisen virallisen paperin kanssa, tunsi
että veri hyökkäsi hänen kasvoihinsa ja sydän kouristui. Se oli päätös
Katjushan asiassa. Mimmoinen päätös olikaan tullut? Olisiko mahdollista,
että hylkäävä? Nehljudof luki hätäisesti pienellä, vaikeasti
ymmärrettävällä, kovalla, särjetyllä käsialalla kirjoitetun kirjeen ja
huoahti tyytyväisenä. Päätös oli suosiollinen.

»Rakas ystävä!» kirjoitti Selenin, »Viimeinen keskustelumme jätti minuun
syvän vaikutuksen. Sinä olit oikeassa Maslovan suhteen. Minä tarkastin
huolellisesti asiakirjat ja näin, että hänen suhteensa oli tapahtunut
sanomaton vääryys. Asiata saattoi auttaa ainoastaan anomuskomiteassa,
mihin sinä jätitkin paperit. Minun onnistui myötävaikuttaa asian
ratkaisuun siellä, ja tässä lähetän nyt jäljennöksen armokirjasta sillä
osoitteella, minkä sain kreivitär Jekaterina Ivanovnalta. Alkuperäinen
paperi on lähetetty sinne, missä häntä säilytettiin oikeudenkäynnin
aikana, ja tulee arvatenkin heti lähetettäväksi Siperian
päähallitukseen. Kiirehdin ilmoittamaan sinulle tätä hyvää uutista.
Puristan ystävällisesti kättäsi. Sinun Selenin».

Mainitun paperin sisällys oli seuraava: »Hänen Keisarillisen
Majesteettinsa Kanslia Keisarilliselle Majesteetille asetettujen
anomuksien vastaan ottamista varten. Jutun laatu. Pöytä johon juttu
kuuluu. Päiväys. Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Keisarilliselle
Majesteetille asetettujen anomusten kanslian ylipäällikön määräyksestä
annetaan täten kaupunkilaisnaisen Katarina Maslovan tiedoksi, että hänen
Keisarillinen Majesteettinsa, Hänelle tehdyn alamaisimman anomuksen
johdosta, suvaiten ottaa huomioon Maslovan pyynnön, on Kaikkein
Korkeimmasti käskenyt muuttaa pakkotyörangaistuksen vapaaseen
asunto-oikeuteen Siperiassa».

Tämä tieto oli iloinen ja tärkeä: oli tapahtunut se, mitä Nehljudof
saattoi toivoakin Katjushalle, ja myöskin itsellensä. Tosin kyllä tämä
hänen asemansa, muutos tuotti uusia mutkia suhteessa häneen. Niinkauan
kuin Katjusha oli vielä pakkotyöläisenä, oli se avioliitto, jota
Nehljudof hänelle tarjosi, ainoastaan nimellinen ja tarkoittikin vaan
hänen tilansa helpoittamista. Nyt sitävastoin ei ollut mikään estämässä
heidän yhdyselämäänsä. Mutta siihen ei Nehljudof ollut valmistunut. Entä
sitten tuo Katjushan suhde Simonsoniin? Mitä olivat hänen eiliset
sanansa tarkoittaneet? Ja jos Katjusha suostuisi yhtymään Simonsonin
kanssa, olisiko se hyvä vai paha. Nehljudof ei mitenkään voinut päästä
selvyyteen näissä ajatuksissa eikä ruvennut nyt erityisesti
ajattelemaankaan. »Kaikki tuo selviytyy sitten itsestään», ajatteli hän,
»nyt pitää vaan niin pian kuin mahdollista tavata häntä ja ilmoittaa
hänelle tämä iloinen sanoma ja vapauttaa hänet.» Nehljudof kuvaili, että
se jäljennös, joka oli hänen käsissään, oli riittävä sitä varten. Ja
tultuaan postikonttorista hän käski issikan ajaa vankilaan.

Vaikka kenraali ei ollut luvannut hänen käydä vankilassa aamulla, tiesi
Nehljudof kuitenkin kokemuksesta, että alemmat virkamiehet usein kyllä
helposti myöntyvät siihen, mitä ylemmät eivät millään ehdolla salli. Hän
päätti sittenkin koettaa päästä vankilaan heti, toimittaakseen
Katjushalle iloisen sanoman ja ehkä vapauttaakseen tämän, ja myöskin
saadakseen tietää miten Kryiltsof voi ja ilmoittaakseen hänelle ja Maria
Pavlovnalle mitä kenraali oli sanonut.

Vankilan tirehtöri oli hyvin pitkä ja lihava jättiläinen, hänellä oli
suupieliä kohden kääntyvät viikset ja poskiparta. Hyvin ankarasti hän
otti vastaan Nehljudofin, ilmoittaen suoraan, että syrjäisille hän ei
voinut ilman päällikön suostumusta sallia pääsyä vankilaan. Nehljudofin
huomautukseen, että häntä oli kyllä pääkaupungissakin päästetty, vastasi
tirehtöri:

--Hyvin mahdollista, mutta minä en päästä.--Hänen puhuttelutapansa
ilmaisi hänen tämän ohella ajattelevan: »te pääkaupunkilaisherrat
luulette hämmästyttävänne meitä; mutta me täällä Siperiassakin hyvin
tunnemme asetukset ja voimme teitä opastaa.»

Ei myöskään tuo paperi Hänen Majesteettinsa omasta kansliasta
vaikuttanut mitään tirehtöriin. Hän kieltäytyi kiven kovaan laskemasta
Nehljudofia vankilan seinien sisäpuolelle. Nehljudofin lapsekkaaseen
arveluun, että Maslova voisi tulla vapautetuksi tämän jäljennöksen
nojalla, hän vaan ivallisesti hymähti, ilmoittaen että vapauttaa ei
voinut ketään ilman määräystä hänen välittömältä päälliköltään. Kaikki,
mitä hän lupasi, oli siinä, että hän ilmoittaa Maslovalle armoituksesta,
eikä pidätä häntä ainoatakaan tuntia, sittenkuin on saanut esimiehensä
määräyksen.

Kryiltsofin terveydestä hän myöskin kieltäytyi antamasta minkäänlaisia
tietoja, eikä sanonut voivansa edes ilmaista oliko sellaista vankia
olemassakaan: Niinpä siis Nehljudof saamatta mitään aikaan istui
issikkaansa ja ajoi ravintolaan.

Tirehtörin ankaruuteen oli etupäässä syynä se seikka, että laillisen
määrän yli kaksinkertaisesti täytetyssä vankilassa juuri tähän aikaan
raivosi ankara lavantauti. Nehljudofia kuljettava issikka kertoi hänelle
matkalla, että »linnassa kuolee väkeä kovasti, niihin on kumma tauti
tullut. Kaksikymmentä henkeä kuopataan päivässä.»




XXIV.


Huolimatta vastoinkäymisestä vankilassa Nehljudof yhä samassa reippaassa
toiminnan touhussa ajoi kuvernöörin kansliaan tietämään oliko siellä
saatu Maslovan armoituskirjaa. Paperia ei ollut tullut, ja sentähden
Nehljudof, palattuaan ravintolaan, kiiruhti heti, jättämättä
toistaiseksi, kirjoittamaan asiasta Seleninille ja asianajajalle.
Lopetettuaan kirjeet hän katsahti kelloonsa: oli jo aika lähteä
päivällisille kenraalin luo.

Matkalla hänen päähänsä juolahti taas ajatus miten Katjusha ottaa
vastaan armoituksensa. Minne hän oli sijoitettava? Kuinka hän itse
rupeaa elämään hänen kanssaan? Mitä Simonson? Mikä on Katjushan suhde
häneen? Muisti sen muutoksen, joka oli Katjushassa tapahtunut. Muisti
tällöin myöskin hänen entisyytensä.

»Täytyy unohtaa, pyyhkiä pois muistista», ajatteli hän ja kiirehti taas
ajamaan luotaan Katjushaa koskevia ajatuksia. »Sittepähän nähdään»,
sanoi hän itsekseen ja alkoi miettiä mitä sanoa kenraalille.

Kenraalin päivälliset, joissa esiintyi kaikki se rikkaiden ihmisten ja
korkeiden virkamiesten elämän ylellisyys, mihin Nehljudof oli tottunut,
oli kaiken ylellisyyden jopa välttämättömimpien mukavuuksien puutteen
jälkeen hyvin mieluinen hänelle.

Emäntä oli pietarilainen vanhanaikainen _grande dame_, entinen hovineiti
Nikolain hovista. Hän puhui sujuvasti ranskaa ja vähemmän sujuvasti
venättä. Hän piti itseään tavattoman suorana, ja liikuttaessaan käsiään
oli eroittamatta kyynäspäitä vyötäryksistä. Hän osoitti rauhallista ja
hiukan surumielistä kunnioitusta miehelleen ja oli tavattoman
ystävällinen, vaikka kohtelikin kutakin vieraistaan heidän eri arvoonsa
nähden hiukan eriävällä värityksellä. Nehljudofin hän otti vastaan kuin
omaisensa, käyttäen sitä erityisen hienoa, huomaamatonta imarrusta, joka
saattoi Nehljudofin uudestaan tuntemaan kaikki omat ansionsa ja kokemaan
suloista tyydytystä. Hän antoi Nehljudofin huomata että hän tiesi tämän
rehellisestä, vaikkakin hiukan omituisesta teosta, joka oli tuonut hänet
Siperiaan, ja että hän piti Nehljudofia erikoisempana ihmisenä. Tämä
hieno imarrus ja koko tuo komea ylellinen elämäntapa kenraalin talossa
saivat aikaan, että Nehljudof kokonaan antautui nauttimaan ympäristön
kauneutta, makeata ruokaa, keveätä ja mieluista seurustelua hänen
piiriinsä kuuluvien hyvin kasvatettujen ihmisten kanssa, aivan niinkuin
kaikki se, minkä keskellä hän oli viime aikoina elänyt, olisi ollut
unta, josta hän nyt oli herännyt oikeaan todellisuuteen.

Päivällisillä oli paitsi kotiväkeä--kenraalin tytärtä miehineen ja
ajutanttia,--vielä: englantilainen, kullankauppias ja kaukaisesta
Siperian kaupungista saapunut kuvernööri. Kaikki nämä ihmiset
miellyttivät Nehljudofia.

Englantilainen, terve, punaverinen mies, joka hyvin huonosti puhui
ranskaa, mutta englantia merkillisen kaunopuheliaasti ja vaikuttavasti,
oli hyvin paljon nähnyt matkoillansa ja oli sangen huvittava
kertomuksineen Amerikasta, Intiasta, Jaapanista ja Siperiasta.

Nuori kullankauppias, talonpojan poika, yllään Lontoossa valmistettu
hännystakki ja briljanttinapit paidassa, suuren kirjaston
omistaja, laajan hyväntekeväisyyden harjoittaja, mielipiteiltään
europpalais-vapaamielinen, oli Nehljudofista hauska, koska oli ihan uusi
ja hyvä tyyppi europpalaisen sivistyksen ymppäyksestä terveeseen
talonpoikaiseen villipuuhun.

Kaukaisen kaupungin kuvernööri oli tuo entinen departementin päällikkö,
sama, josta niin paljon puhuttiin siihen aikaan kuin Nehljudof kävi
Pietarissa. Tällä miehellä oli turpeat kasvot, harva kiharoituva tukka,
silmät vienon siniset, ruumiin alapuoli hyvin paksu ja kädet vaaleat ja
hoidetut, täynnä sormuksia, huulilla miellyttävä hymy. Talon isäntä piti
arvossa tätä kuvernööriä sen vuoksi, että hän oli poikkeus muista siinä,
ettei ottanut lahjoja. Emäntä taas, joka rakasti soitantoa ja soitti
itse mainiosti piaanoa, piti häntä arvossa sen vuoksi, että hänkin oli
hyvä soittoniekka ja soitti hänen kanssaan nelikätisesti. Nehljudof oli
siihen määrin suopealla tuulella, ettei tämäkään ihminen ollut nyt
hänelle vastenmielinen.

Iloinen, tarmokas, sinertäväleukainen ajutanttiupseeri, joka
oli kaikissa asioissa valmis palvelemaan, oli miellyttävä
hyväntahtoisuutensa vuoksi.

Muita vielä miellyttävämpi oli Nehljudofin mielestä kuitenkin nuori
pariskunta, kenraalin tytär miehineen. Tämä tytär ei ollut kaunis, hän
oli vaatimaton nuori nainen, joka oli koko olennollaan antautunut kahden
lapsensa hoitamiseen: hänen miehensä, jonka kanssa hän pitkän taistelun
jälkeen vanhempien kanssa oli mennyt naimisiin rakkaudesta, oli
vapaamielinen filosofian kandidaatti Moskovan yliopistosta, hiljainen ja
viisas, palveli virastossa ja harrasti tilastotiedettä, erittäinkin
muukalaisrotuisia koskevaa, joita hän tutki, rakasti ja koetti pelastaa
sukupuuttoon häviämästä.

Kaikki kohtelivat Nehljudofia suopeasti ja ystävällisesti ja näyttivät
olevansa iloiset tästä uudesta ja huvittavasta tuttavuudesta. Kenraali,
joka ilmestyi päivällisille sotilastakissa, valkoinen risti kaulassa,
tervehti Nehljudofia kuin vanhaa tuttua, ja käski vieraat heti
voileipäpöydän ääreen ryyppyjä ottamaan. Kenraali kysyi Nehljudofilta,
mitä tämä oli tehnyt tultuaan hänen luotaan, ja Nehljudof kertoi
olleensa postissa ja saaneensa tietää sen henkilön armoittamisesta,
josta aamulla oli ollut puhe, sekä uudelleen pyysi päästä vankilassa
käymään.

Kenraali ei näyttänyt olevan hyvillään siitä, että päivällisten aikana
otetaan puheeksi virka-asioita, hän rypisti otsansa eikä sanonut mitään.

--Saako olla paloviinaa?--kääntyi hän ranskaksi englantilaisen puoleen.
Englantilainen otti ryypyn ja kertoi käyneensä kirkkoa ja tehdasta
katsomassa, mutta sanoi haluavansa vielä nähdä suurta siirtovankilaa.

--Se sopii hyvin,--sanoi kenraali, kääntyen Nehljudofin puoleen,--voitte
mennä yhdessä. Antakaa heille pääsy,--sanoi hän ajutantille.

--Milloin te aijotte sinne?--kysyi Nehljudof englantilaiselta.

--Minä katson paraimmaksi käydä vankiloissa iltasin,--vastasi
englantilainen:--kaikki ovat silloin saapusalla, eikä ole valmistuksia,
vaan kaikki on niinkuin on.

--Hän näette tahtoo tarkastaa sitä koko loistossaan? Tarkastakoon vaan.
Minä olen kirjoittanut, mutta ei otettu kuuleviin korviin. Lukekoot nyt
ulkomaalaisesta sanomalehdistöstä,--sanoi kenraali ja tuli
päivällispöydän ääreen, missä emäntä osoitti paikat vieraille.

Nehljudof istui emännän ja englantilaisen väliin. Häntä vastapäähän
istui kenraalin tytär ja departementin entinen tirehtöri.

Päivällisillä keskusteltiin katkonaisesti eri aineista, milloin
Intiasta, josta englantilainen kertoi, milloin Tonkinin retkikunnasta,
jota kenraali ankarasti tuomitsi, milloin siperialaisesta
petollisuudesta ja lahjomisesta. Näistä ei mikään huvittanut
Nehljudofia.

Mutta päivällisten jälkeen syntyi vierashuoneessa kahvia juotaessa
Gladstonista hyvin vilkas keskustelu englantilaisen ja emännän välillä,
jossa Nehljudof mielestään tuli lausuneeksi paljon hyvää ja viisasta,
minkä muut huomasivat.

Ja Nehljudofin tuli päivällisen, viinin ja kahvin jälkeen hyvin hyvä
olla istuessaan pehmeässä nojatuolissa suopeiden ja hyvin kasvatettujen
ihmisten seurassa. Mutta kun emäntä englantilaisen pyynnöstä istuutui
entisen departementin päällikön kanssa pianon ääreen ja he alkoivat
soittaa hyvin harjoittamaansa Beethovenin 5:ttä sinfoniaa, tunsi
Nehljudof täydellisen itseensä tyytymisen mielialan, jommoista hän ei
ollut pitkiin aikoihin tuntenut, aivan kun hän nyt vasta olisi saanut
tietää, kuinka hyvä ihminen hän oikeastaan oli.

Piaano oli erinomainen, sinfonia suoritettiin mainiosti. Ainakin
Nehljudofin mielestä, joka rakasti ja tunsi tätä sinfoniaa.
Kuunnellessaan tuota ihanaa andantea, hän tunsi kutkutusta nenässään
pelkästä liikutuksesta oman itsensä ja kaikkien hyveittensä vuoksi.

Kiitettyään emäntää pitkästä aikaa taas nauttimastansa soitannosta
Nehljudof jo tahtoi jättää hyvästi ja lähteä, kuin emännän tytär
lähestyi päättäväisenä Nehljudofia ja sanoi punastuen hänelle.

--Te kyselitte lapsistani; ehkä tahtoisitte nähdä heitä?

--Hänestä näyttää että kaikkia huvittaa nähdä hänen lapsiaan,--sanoi
äiti hymyillen tyttären suloiselle kömpelyydelle.--Ruhtinas ei ole
ollenkaan siitä huvitettu.

--Päinvastoin olen hyvin huvitettu,--sanoi Nehljudof liikutettuna tästä
laitojen yli vuotavasta onnellisesta rakkaudesta.--Näyttäkää kaikin
mokomin.

--Meneekö se nyt näyttämään pienosiaan ruhtinaalle,--huusi kenraali
nauraen korttipöydän luota, minkä ääressä hän istui vävynsä,
kullankauppiaan ja ajutantin kanssa.--Täyttäkääpä nyt velvollisuutenne.

Nuori nainen, nähtävästi ihan kiihoittuneena siitä, että hänen lapsiaan
tullaan kohta arvostelemaan, kulki nopein askelin Nehljudofin edellä
sisähuoneisiin. Kolmannessa korkeassa, valkeatapeettisessa huoneessa,
jota valaisi pieni tummavarjostiminen lamppu, seisoi vierekkäin kaksi
pientä sänkyä ja niiden välillä istui valkoisessa peleriinissä
lastenhoitaja, kasvoista päättäen hyväluontoinen siperialainen. Hoitaja
nousi ylös ja, kumarsi. Äiti kumartui ensimäiseen sänkyyn, jossa suu
auki hiljaan nukkui kaksivuotias tyttö, pitkät kiharaiset hiukset
sekasin tyynyllä.

Tämä nyt on Katja,--sanoi äiti korjaellen sinisiin juoviin kudottua
peitettä, jonka alta hervottomana esiintyi vaalea jalkapohja.--Eikö ole
soma? Se on vasta kaksi vuotias.

--Suloinen!

--Ja tuo on Vasja, vaarin lempipoika. Ihan toinen tyyppi, siperialainen.
Eikö totta?

--Pulska poika,--sanoi Nehljudof tarkastellen mahallaan makaavaa
pylleröä.

--Niinkö?--sanoi äiti hymyillen paljon merkitsevästi.

Nehljudof muisti kahleet, ajellut päät, tappelut, irstaudet, kuolevan
Kryiltsofin, Katjushan kaikkine entisyyksineen,--ja häntä rupesi
kadehdittamaan, ja haluttamaan osakseen samanlaista rikasta, puhdasta
onnea, jota hän nyt oli näkevinään.

Moneen kertaan kehuttuaan lapsia ja siten tyydytettyään edes johonkin
määrin äitiä, joka ahnaasti imi sisäänsä näitä ylistyksiä, hän tuli
hänen kanssaan takasin vierashuoneeseen, missä englantilainen jo odotti
häntä lähteäkseen yhdessä, kuten he olivat sopineet, vankilaan.
Nehljudof sanoi hyvästi vanhoille ja nuorille isäntäväelle ja tuli
yhdessä englantilaisen kanssa ulos kenraalin talon portaille.

Sää oli muuttunut. Tuli alas tiheä lumisade peittäen tien, puutarhan
puut, oven eduksen, ajopelin kuomun ja hevosen selän. Englantilaisella
oli oma hevonen, ja Nehljudof käski englantilaisen kuskin ajamaan
vankilaan, istui yksin omaan ajopeliinsä ja raskain mielin, niinkuin
vastenmielistä velvollisuutta suorittaessa, ajoi hänen jälessään
pehmeästi ja vaikeasti lumen päällä pyörivillä rattailla.




XXV.


Vankilan synkkä rakennus portin luona olevine vahtimiehineen ja
lyhtyineen, huolimatta tuosta puhtaasta valkoisesta vaipasta, joka nyt
peitti, sekä ovenpäällisen katon, että seinätkin, teki vielä synkemmän
vaikutuksen, kuin aamulla, nyt noine pitkin koko matkaa valaistuine
ristikko-ikkunoineen.

Jättiläis-tirehtöri tuli portaille ja luettuaan lyhdyn valossa
Nehljudofille ja englantilaiselle annetun päästölipun, kohautti
ikäänkuin ymmärtämättä tarkoitusta mahtavia olkapäitään, mutta täyttäen
käskyn pyysi kävijöitä seuraamaan itseänsä. Hän saattoi heidät aluksi
pihalle, ja sitten oven kautta oikealle, ja rappusia myöten konttoriin.
Pyydettyään heitä istumaan hän kysyi miten voisi heitä palvella, ja
saatuaan tietää Nehljudofin tahtovan tavata nyt Maslovaa, lähetti
vartijan tätä hakemaan, sekä valmistui vastaamaaan niihin kysymyksiin,
joita englantilainen heti alkoi Nehljudofin kautta hänelle tehdä.

--Kuinka monen hengen varalle vankila on rakennettu?--kyseli
englantilainen.--Kuinka monta on vankia? Kuinka monta miespuolista,
kuinka monta naispuolista, lapsia? Kuinka monta pakkotyöläistä,
siirtokuntaan tuomittua, vapaaehtoisesti seuraavaa? Kuinka monta
sairasta?

Nehljudof käänsi englantilaisen ja tirehtörin sanoja, ajattelematta
niiden sisällystä ja oli aivan odottamattaan hämillään kohta
tapahtuvasta tapaamisestaan. Kun hän kesken englantilaiselle
käännettävää lausetta kuuli lähestyviä askeleita, kun konttorin ovi
avaantui ja vartija, kuten monta kertaa ennen, astui sisälle ja
Nehljudof näki Maslovan tämän jäljissä, huivi päässä ja
vankipuvussa,--hänen tuli vaikea ja raskas olla.

»Minä tahdon elää, haluan perhettä, lapsia, haluan inhimillistä elämää»,
välähti hänen päässään sillä hetkellä, kuin Katjusha silmiään nostamatta
tuli nopein askelin huoneeseen.

Nehljudof nousi ja astui jonkun askeleen häntä vastaan, ja Katjushan
kasvot näyttivät hänestä ankarilta ja epämiellyttäviltä. Ne olivat
jälleen samanlaiset kuin Katjushan silloin nuhdellessa häntä. Katjusha
vuoroin punehtui, vuoroin kalpeni. Hänen sormensa hypistelivät
suonenvetoisesti nutun reunaa, ja hän milloin katsahti Nehljudofiin,
milloin laski alas silmänsä.

--Tottahan tiedätte, että on tullut armahdus?--sanoi Nehljudof.

--Kyllä, vartija puhui siitä.

--Niin että kun vaan paperi on saapunut, te voitte päästä pois ja
asettua minne tahdotte... Saamme lähemmin miettiä...

Katjusha keskeytti hänet kiireisesti:

--Mitäpä miettimistä minun on? Minne Vladimir Ivanovitsh (Simonson),
sinne minäkin hänen mukanaan.

Mielensä kiihoittumisesta huolimatta hän nostaen silmänsä Nehljudofiin
lausui kaiken tämän nopeasti, selvästi, aivan kuin olisi edeltäpäin
valmistanut sen, minkä sanoo.

--Vai niin!--sanoi Nehljudof.

--Minkäs minä sille, Dmitri Ivanovitsh, koska hän tahtoo, että minä
hänen kanssaan eläisin...--Katjusha pysähtyi säikähtyneenä ja oikasi
puheensa,--että minä olisin hänen luonaan. Enhän voi parempaa
toivoakaan. Minun täytyy pitää sitä onnena... Mitäs minusta?...

»On vaan kaksi mahdollisuutta: joko Katjusha rakastaa Simonsonia eikä
ollenkaan huoli siitä uhrauksesta, jota minä luulin hänelle tekeväni,
taikka sitten hän yhä rakastaa minua ja juuri minun hyväkseni, hylkää
minut ja ainaiseksi polttaa laivansa, yhtyen Simonsoniin», ajatteli
Nehljudof ja häntä alkoi hävettää. Hän tunsi punastuvansa.

--Jos te rakastatte häntä...--sanoi Nehljudof.

--Mitä se rakastaminen on? Ne asiat olen jo jättänyt. Ja onhan Vladimir
Ivanovitsh semmoinen ihan erilainen.

--Niin, tietysti,--alkoi Nehljudof.--Hän on erinomainen ihminen, ja minä
luulen...

Katjusha taas keskeytti hänet ikäänkuin peläten hänen sanovan jotakin
liikaa tai ettei itse ehtisi sanoa kaikkea.

--Ei Dmitri Ivanovitsh, antakaa te minulle anteeksi, ellen tee sitä mitä
te tahdotte,--sanoi hän katsoen Nehljudofiin vinolla salaperäisellä
katseellaan.--Niin se nyt vaan näyttää käyvän ja täytyyhän teidänkin
elää.

Katjusha sanoi hänelle juuri saman, mitä hän oli äskettäin itse
ajatellut. Mutta nyt ei Nehljudof enään näin ajatellut, vaan ajatteli ja
tunsi ihan toista. Häntä ei ainoastaan hävettänyt, vaan hän kaipasi
kaikkea sitä, mitä häneltä meni Katjushan kanssa hukkaan.

--Minä en odottanut tätä,--sanoi Nehljudof.

--Miksi jäisitte tänne elämään ja kärsimään. Olette jo kylliksi
kärsinyt.

--En ole kärsinyt, vaan minun on ollut hyvä olla, ja minä olisin
tahtonut vielä palvella teitä, jos vaan voin.

--Me, hän sanoi: »me»,--ja katsahti Nehljudofiin,--emme tarvitse mitään.
Kuinka paljon olettekaan jo minun hyväkseni tehnyt. Jollei olisi
teitä...--hän aikoi jotain sanoa, ja hänen äänensä vavahti.

--No te ette nyt ainakaan saa kiittää minua,--sanoi Nehljudof.

--Miksi tässä tiliä tekisimme? Meidän tilimme on Jumala laskeva,--sanoi
Katjusha ja hänen silmänsä kiilsivät kyyneleisinä.

--Kuinka hyvä te olette,--sanoi Nehljudof.

--Minäkö hyvä?--sanoi Katjusha kyynelien läpi ja surullinen hymy valaisi
hänen kasvojaan.

--_Are you ready_? [Oletteko valmis?]--kysyi jo englantilainen.

--_Directly_, [Paikalla,]--vastasi Nehljudof ja kysyi Katjushalta
Kryiltsofista.

Katjusha irroittihe mielenliikutuksesta ja rauhallisesti kertoi mitä
tiesi: Kryiltsof oli heikontunut matkalla ja oli heti sijoitettu
sairashuoneeseen. Maria Pavlovna oli ollut hyvin levoton, oli pyrkinyt
lasarettiin sairaanhoitajaksi, mutta häntä ei päästetty.

--Minun pitää ehkä lähteä?--sanoi hän huomattuaan että englantilainen
odottaa.

--En jätä vielä hyvästi teille, minä tapaan vielä teitä,--sanoi
Nehljudof tarjoten hänelle kättä.

--Antakaa anteeksi,--sanoi Katjusha tuskin kuuluvasti. Heidän katseensa
kohtasivat toisiansa ja Katjushan omituisessa silmäyksessä ja
surullisessa hymyssä, jolla hän hyvästin asemesta sanoi tuon »antakaa
anteeksi», näki Nehljudof, että kahdesta mahdollisesta syystä hänen
päätökseensä oli toinen syy oikea,--Katjusha rakasti häntä ja pelkäsi
pilaavansa hänen elämänsä, jos sitoisi itsensä häneen, mutta lähtiessään
Simonsonin mukaan, luuli vapauttavansa Nehljudofin, ja nyt iloitsi
siitä, että oli päättänyt mitä tahtoi ja samassa taas kärsi erotessaan
Nehljudofista.

Katjusha puristi hänen kättään, kääntyi nopeasti ja meni.

Nehljudof katsahti englantilaiseen valmiina seuraamaan tätä, mutta
englantilainen kirjoitteli jotakin muistikirjaansa. Nehljudof
häiritsemättä häntä istui puiselle sohvalle seinän viereen ja tunsi
äkkiä hirveätä väsymystä. Ei hän ollut väsyksissä unettomasta yöstä, ei
matkustuksesta eikä mielenliikutuksesta, vaan hän tunsi olevansa
kauheasti väsynyt koko elämään. Hän nojausi sohvan selustimeen, ummisti
silmänsä ja nukkui siinä silmänräpäyksessä raskaaseen sikeään uneen.

--Suvaitsetteko nyt tarkastaa koppeja?--kysyi tirehtöri.

Nehljudof havahti ja oli ihmeissään huomatessaan missä hän oli.
Englantilainen lopetti muistiinpanonsa ja halusi tarkastaa kopit.
Nehljudof meni hänen perässään väsyneenä ja haluttomana.




XXVI.


Kulettuaan eteisen ja yököttävä-hajuisen käytävän läpi, missä he
hämmästyksekseen näkivät kahden vangin laskevan vettä suoraan
permannolle, tulivat tirehtöri, englantilainen ja Nehljudof vartijain
seuraamina ensimäiseen pakkotyöläiskoppiin. Lavitsat olivat keskellä
koppia ja kaikki vangit jo makasivat. Niitä oli noin 70 henkeä, he
makasivat vieri vieressä ja pää päässä kiinni. Vieraiden tullessa
hypähtivät kaikki kahleita kalistellen pystyyn ja seisoivat lavitsain
luona, vasta ajellut päänpuoliskot kumottavina. Kaksi jäi pitkäkseen.
Toinen oli nuori mies, punanen, nähtävästi kuumeessa, toinen oli ukko,
joka taukoomatta voivotteli.

Englantilainen kysyi oliko nuori vanki jo kauan sitten sairaana.
Tirehtöri sanoi että aamusta, mutta että äijä oli sairastanut mahatautia
jo kauan, vaikkei häntä voitu sijoittaa lasarettiin, koska tämä oli jo
aikoja sitten täpö täynnä. Englantilainen pudisti paheksuvasti päätään
ja sanoi haluavansa lausua noille ihmisille pari sanaa, sekä pyysi
Nehljudofia kääntämään sen, mitä hän aikoi sanoa. Tuli ilmi että
englantilaisen matka tarkoitti paitsi Siperian vankilain ja siirtolain
kirjallista kuvaamista, myöskin pelastuksen saarnaamista uskon ja
lunastuksen kautta.

Sanokaa heille, että Kristus sääli ja rakasti heitä,--sanoi hän,--ja
kuoli heidän tähtensä. Jos he uskovat siihen, niin he pelastuvat.--Hänen
puhuessaan kaikki vangit seisoivat ääneti lavitsain edessä, kädet ojona
pitkin housun sivuja.--Tässä kirjassa, sanokaa heille,--päätti hän,--on
se kaikki sanottuna. Onko lukutaitoisia?--Kävi ilmi että lukutaitoisia
oli yli 20 henkeä.

Englantilainen otti käsilaukustaan esille muutamia, nidottuja Uusia
Testamentteja, ja jäntehikkäät kädet ynnä kovat mustat kynnet ja
likaiset paidan hihat ojentautuivat häntä kohden, toinen toistaan
syrjäyttäen. Hän antoi tässä kopissa kaksi Evankeliumia ja meni
seuraavaan.

Seuraavassa kopissa oli sama juttu. Sama ummehtunut ilma ja sama katku;
ikkunain välissä perällä riippui samaten jumalan kuva, mutta vasemmalla
ovesta seisoi likakorvo, ja samaten kaikki makasivat ahtaasti kylki
kyljessä, ja samaten hypähtivät pystyyn ja ojentuivat kolmen hengen
jäädessä makaamaan. Kaksi näistä ensin nousi, mutta istuutui heti
jälleen, mutta yksi maatessaan ei edes katsahtanut tulleisiin; ne olivat
sairaita. Englantilainen lausui saman puheensa ja samalla tavoin antoi
kaksi Evankeliumia.

Kolmannessa kopissa oli neljä sairasta. Englantilaisen kysymykseen,
miksi sairaita ei koottu yhteen huoneeseen, vastasi tirehtöri, että he
itse olivat sitä vastaan. Näillä sairailla ei ollut tarttuvaa tautia, ja
välskäri pitää heitä silmällä ja antaa apuansa.

--Kahteen viikkoon ei ole silmiänsä näyttänyt,--sanoi eräs ääni.

Tirehtöri ei vastannut, vaan johdatti seuraavaan koppiin. Taas avattiin
ovet, ja taas kaikki nousivat ja vaikenivat ja taas englantilainen
jakeli Evankeliumia: sama tapahtui viidennessä ja kuudennessa, sekä
vasemmalla että oikealla, pitkin kumpaakin puolta.

Pakkotyöläisten luota mentiin siirtovankeja katsomaan. Siirtovankien
luota yhteisselliläisten ja vapaaehtoisesti seuraavien luo. Kaikkialla
oli samaa. Kaikkialla samat kylmettyneet, nälkäiset, työttömät, taudin
tartuttamat, häväistyt, teljetyt ihmiset, ihan kuin villit eläimet.

Englantilainen, jaettuaan määräluvun Evankeliumia ei antanut niitä
enään, eikä puhunut edes puheitansakaan. Raskas näky ja erittäinkin tuo
ummehtunut ilma olivat nähtävästi lamauttaneet hänenkin tarmonsa, ja hän
kulki nyt kopeissa lausuen vaan tuon »all-right»'insä tirehtörin
ilmoituksiin, mitä vankeja kussakin kopissa oli.

Nehljudof kulki kuin unissaan jaksamatta kieltäytyä ja lähteä, ja tunsi
yhä samaa väsymystä ja jäytävää toivottomuutta.




XXVII.


Eräässä kopissa Nehljudof tapasi ihmeekseen sen kummallisen äijän, jonka
hän oli nähnyt lautalla. Tämä äijä, tukka pörröllään ja koko kasvot
rypyissä, tuhkanharmaassa ja olkapäästä repeytyneessä paidassa ja
samallaisissa housuissa istui paljain jaloin lattialla lavitsain
vieressä ja vihaisen kysyvästi katsoa tuijotti sisään tulleisiin. Hänen
nääntynyt, likasen paidan repeymistä näkyvä ruumiinsa oli surkea ja
heikko, mutta hänen kasvojensa ilme oli vieläkin miettiväisempi,
totisempi ja elävämpi kuin lautalla. Vangit hypähtivät niinkuin ennenkin
kaikki pystyyn ja ojentuivat sotamiesasentoon esimiestensä tullessa;
mutta äijä istui paikallaan. Hänen silmänsä kiiluivat ja kulmakarvat
menivät vihaisiin ryppyihin.

--Ylös,--kiljasi hänelle tirehtöri.

Äijä ei liikahtanutkaan, vaan hymähti ylenkatseellisesti.

--Edessäsi seisovat sinun palveliasi. Mutta minä en ole sinun
palveliasi. Sinulla on leima...--sanoi äijä osoittaen tirehtörin otsaa.

--Mitä?--sanoi tirehtöri uhkaavasti lähestyen häntä.

--Minä tunnen tuon miehen,--kiirehti Nehljudof sanomaan
tirehtörille.--Miksi hän on tänne tuotu?

--Polisi on lähettänyt passittomana. Me olemme kyllä pyytäneet etteivät
lähettäisi, mutta he vaan lähettävät,--sanoi tirehtöri vihaisesti
vilkkuen äijään.

--Taidat vaan sinäkin kuulua antikristuksen sotajoukkoon?--kysyi äijä
Nehljudofilta.

--En, minä olen vaan käymässä,--sanoi Nehljudof.

--Olet kai tullut näkemään kuinka antikristus ihmisiä kiusaa? Tässä
ollaan, katso. Katso kuinka paljon hän on ihmisiä koonnut ja pistänyt
koko joukkonsa häkkiin. Ihmisten pitää otsansa hiessä leipää syömän,
mutta hän on teljennyt niitä kuin sikoja, ja syöttää työttömiä, että ne
vaan villiintyisivät.

--Mitä se puhuu?--kysyi englantilainen. Nehljudof sanoi, että äijä
moittii tirehtöriä siitä, että tämä pitää ihmisiä suljettuina.

--Kysykääpäs häneltä mitä hänen mielestään pitäisi tehdä niille, jotka
eivät lakia noudata,--sanoi englantilainen.

Nehljudof käänsi kysymyksen.

Äijä rupesi oudosti nauramaan paljastaen hammasrivinsä.--Lakiko,--toisti
hän ylenkatseellisesti,--hän ryösti ensin kaikki, koko maan anasti,
kaiken rikkauden otti ihmisiltä, vei omiin käsiinsä, löi allensa kaikki,
jotka olivat häntä vastaan, ja sitten kirjoitti lain, ettei saa ryöstää
eikä tappaa,--olisi edes ensin lain kirjoittanut.

Nehljudof käänsi. Englantilainen naurahti.--No, kuitenkin kysykää mitä
nyt on tehtävä varkaille ja murhaajille?

Nehljudof käänsi taas kysymyksen. Äijä rypisti ankarasti silmänsä.

--Sano hänelle, että hän ottaisi päältään antikristuksen leiman, niin
hän pääsee sekä varkaistaan että murhaajistaan. Sano vaan niin.

--_He is crazy_, [Hän on mielipuoli.]--sanoi englantilainen sitten kuin
Nehljudof oli kääntänyt ukon sanat, ja olkapäitään kohauttaen meni
kopista.

--Suorittele sinä vaari omia asioitasi, eläkä seuraa noita. Jokainen
hoitakoon itseänsä. Jumala tietää ketä pitää rangaista ja ketä armahtaa,
emmekä me,--sanoi äijä.--Ole oma esimiehesi, niin ei sinulla ole
esimiehiä ollenkaan. Menehän nyt,--lisäsi hän vihaisen näköisenä ja
kiiltävin silmin katsoen kopissa viipyvään Nehljudofiin.--Vai etkö ole
vielä kylliksesi nähnyt, kuinka antikristuksen palveliat täille
ihmislihaa syöttävät? Alahan vaan mennä.

Kun Nehljudof tuli käytävään seisoi englantilainen tirehtörin kanssa
erään tyhjän kopin ovella ja kyseli tämän kopin tarkoitusta. Tirehtöri
selitti, että se oli ruumishuone.

--Oo,--sanoi englantilainen, kun Nehljudof oli kääntänyt, ja ilmoitti
halunsa käydä katsomassa.

Ruumishuoneena oli tavallinen pienenlainen koppi. Seinässä paloi pieni
lamppu ja valaisi heikosti yhteen nurkkaan ladottuja säkkejä, halkoja ja
neljää ruumista oikealla puolella lavitsoilla. Ensimäisen ruumis,
likaisessa paidassa ja rääsyhousuissa oli pitkäkasvuisen miehen, jolla
oli pieni parta ja pään puolisko ajeltu. Ruumis oli jo kangistunut;
siniset kädet olivat olleet nähtävästi rinnan päällä, mutta olivat nyt
kohonneet hajalleen, paljaat jalat olivat myöskin hajallaan ja
jalkapohjat töröttivät ulospäin. Hänen vieressään makasi valkoisessa
hameessa ja nutussa paljasjalkainen harvatukkainen vanha nainen, lyhyt
saparo niskassa, pienet keltaiset kasvot rypyssä ja nenä terävänä. Eukon
takana oli vielä miehen ruumis, yllään jotain punasinervää. Tämä väri
muistutti Nehljudofille jotakin.

Hän tuli lähemmäksi ja alkoi katsella ruumista.

Pieni, terävä, ylöspäin töröttävä parta, kova kaunis nenä, valkoinen
korkea otsa, harvat kiharahiukset. Hän tunnusteli noita tuttuja
piirteitä, eikä uskonut silmiään. Vielä eilen oli hän nähnyt nämät
kasvot kiihoittuneen vihaisina, kärsivinä. Nyt ne olivat rauhalliset,
liikkumattomat ja hirvittävän kauniit. Niin, se oli Kryiltsof, tai
ainakin se jäännös, minkä hänen aineellinen olemuksensa oli jättänyt.
»Miksi hän oli kärsinyt? Miksi hän oli elänyt? Ymmärsikö hän sen nyt?»
ajatteli Nehljudof, ja hänestä näytti ettei vastausta ole, ettei ole
mitään muuta paitsi kuolemaa ja hänelle tuli paha elämä. Jättämättä
hyvästi englantilaiselle, Nehljudof pyysi vartijaa saattamaan häntä
ulos, ja haluten välttämättä olla yksin, voidakseen koota ajatuksissaan
kaikki tämäniltaiset vaikutukset, hän ajoi ravintolaan.




XXVIII.


Panematta maata käveli Nehljudof kauan aikaa edestakaisin huoneessansa.
Hänen asiansa Katjushan kanssa olivat lopussa. Hän ei ollut tälle
tarpeellinen, ja se häntä sekä suretti että hävetti. Mutta häntä vaivasi
nyt toinen asia. Ja tämä toinen asia ei ollut suinkaan lopussa, vaan
päinvastoin voimakkaammin kuin koskaan ennen vaivasi häntä ja vaati
hänen toimintaansa. Kaikki se hirmuinen surkeus, jota hän oli nähnyt ja
saanut tietää tähän aikaan, ja erittäinkin nyt tässä kauheassa
vankilassa, koko tuo surkeus, joka oli kukistanut myöskin hyväsydämisen
Kryiltsofin, oli ylimmillään, valloillansa, eikä näkynyt mitään
mahdollisuutta sen voittamiseen tai edes ymmärtämiseen miten se oli
voitettava. Hänen mielikuvituksessaan uudistuivat nuo tukahduttavaan
ilmaan suljetut sadat ja tuhannet häväistyt ihmiset, jotka siellä
istuivat väliäpitämättömien kenraalien, yleisten syyttäjien, tirehtörien
telkeäminä. Hän muisteli tuota outoa, esimiesten virheitä paljastavaa
vapaata ukkoa, jota pidettiin mielipuolena, ja ruumiiden joukossa noita
vihamielisyydessä kuolleen Kryiltsofin vahakasvoja. Ja uudella voimalla
astui hänen eteensä vastausta vaatien tuo vanha kysymys, hänkö Nehljudof
on hullu, vaiko nuo ihmiset ovat hulluja, jotka pitävät itseänsä
järkevinä ja tuota kaikkea tekevät.

Väsyttyään vihdoin kävelemiseen ja ajattelemiseen, hän istui sohvalle
lampun ääreen ja ajattelematta avasi evankeliumin, jonka englantilainen
oli hänelle muistiksi antanut, ja jonka hän tyhjentäessään taskujaan
kaikesta mitä niissä oli, oli heittänyt pöydälle. »Sanotaan siellä
olevan selityksen kaikkeen», ajatteli hän ja alkoi lukea evankeliumia
siitä mistä se oli avautunut. Mattheuksen 18 luku.

1. _Sillä hetkellä tulivat opetuslapset Jesuksen tykö, sanoen: kuka,
siis on suurin taivaan valtakunnassa?_

2. _Ja Jesus kutsui tykönsä lapsen, ja asetti sen heidän keskelleen._

3. _Ja sanoi: totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule
niinkuin lapset, niin ette suinkaan tule sisälle taivaan valtakuntaan._

4. _Sentähden, joka itsensä alentaa niinkuin tämä lapsi, se on suurin
taivaan valtakunnassa._

»Niin, niin se on», ajatteli hän muistellen, kuinka hän oli kokenut
rauhaa ja elämän iloa ainoastaan mikäli hän oli alentanut itseään.

5. _Ja joka holhoo senkaltaisen lapsen minun nimeeni, hän holhoo minun._

6. _Mutta joka pahentaa yhden näistä pienimmistä, jotka uskovat minun
päälleni, parempi hänen olisi, että myllyn kivi ripustettaisiin hänen
kaulaansa, ja hän upotettaisiin meren syvyyteen._

»Miksi siinä sanotaan: _joka holhoo_, miten holhoo? ja mitä merkitsee:
_minun nimeeni_?»--kysyi hän itseltään tuntien että nämät sanat eivät
merkitse hänelle mitään. »Ja miksi myllyn kivi kaulaan ja meren
syvyyteen? Ei, siinä on jotakin vierasta: epäselvää, hämärää»,--ajatteli
hän muistaen monta kertaa ennenkin eläessään aikoneensa evankeliumia
lukea, mutta aina saaneensa kylläkseen tuommoisista epäselvyyksistä. Hän
luki vielä 7:nen, 8:nen, 9:nen ja 10:nen värsyn kiusauksista, siitä että
pahennusten täytyy tulla maailmaan, ijankaikkisen tulen rangaistuksesta,
johon ihmiset, heitetään, ja joistakin enkeli-lapsista, jotka näkevät
Taivaallisen Isän kasvoja. »Mikä vahinko, että tämä on niin kömpelöä»,
ajatteli hän, »ja kuitenkin tuntuu että siinä on jotakin hyvää».

11. _Sillä Ihmisen Poika tuli autuaaksi tekemään sitä kuin kadonnut
oli._

12. _Mitä te luulette? Jos jollakin ihmisellä olisi sata lammasta, ja
yksi heistä eksyisi: eikö hän jättäisi yhdeksänkymmentä ja yhdeksän, ja
menisi vuorille, ja, etsisi sitä eksynyttä?_

13. _Ja jos niin tapahtuu, että hän löytää sen, totisesti sanon minä
teille: hän iloitsee enemmän siitä, kuin yhdeksästäkymmenestä ja
yhdeksästä, jotka eivät eksyneet._

14. _Niin ei ole myös teidän Isänne tahto, joka on taivaissa, että joku
näistä pienimmistä hukkuisi._

»Niin, ei ollut Isän tahtoa, että he hukkuisivat, ja siinä ne kuitenkin
hukkuvat sadottain ja tuhansittain. Eikä ole mitään keinoa pelastaa
heitä», ajatteli hän.

21. _Silloin Pietari tuli hänen tykönsä, ja sanoi: Herra, kuinka usein
minun pitää veljelleni, joka rikkoo minua vastaan, antaman anteeksi?
Onko seitsemässä kerrassa kyllä?_

22. _Sanoi Jesus hänelle: en minä sano sinulle ainoastaan seitsemän
kertaa, mutta seitsemänkymmentä kertaa seitsemän._

23. _Sentähden on taivaan valtakunta kuninkaahan verrattu, joka tahtoi
lukua laskea palveliainsa kanssa._

24. _Ja kuin hän rupesi laskemaan, tuli yksi hänen eteensä, joka oli
hänelle velkaa kymmenen tuhatta leiviskää._

25. _Mutta ettei hänellä ollut varaa maksaa, käski hänen herransa hänen
myytää, ja hänen emäntänsä, ja lapsensa, ja kaikki mitä hänellä oli; ja
maksettaa._

26. _Niin se palvelia lankesi maahan ja rukoili häntä, sanoen: herra,
ole kärsivällinen minun kanssani, ja minä maksan kaikki sinulle._

27. _Niin armahti herra sitä palveliata, päästi hänen, ja antoi hänelle
velan anteeksi._

28. _Niin se palvelia meni ulos, ja löysi yhden kanssapalvelioistansa,
joka hänelle oli velkaa sata penninkiä: ja hän tarttui häneen, ja
kiristi häntä kurkusta, sanoen: maksa minulle velkasi._

29. _Niin hänen kanssapalveliansa lankesi maahan hänen jalkainsa
juureen, ja rukoili häntä, sanoen: ole minun kanssani, ja minä maksan
kaikki sinulle._

30. _Mutta ei hän tahtonut: vaan meni ja heitti hänen torniin, siihen
asti kuin hän velan maksaisi._

31. _Mutta koska muut hänen kanssapalveliansa näkivät, mitä tehtiin,
murhehtivat he sangen kovin, tulivat ja ilmoittivat herrallensa kaiken,
mitä tehty oli._

32. _Silloin kutsui Herra hänen eteensä, ja sanoi hänelle: sinä paha
palvelia, minä annoin sinulle anteeksi kaiken sen velan, ettäs minua
rukoilit:_

33. _Eikö myös sinun pitänyt armahtaman sinun kanssapalveliatas,
niinkuin minäkin armahdan sinua?_

»Eikö todellakaan ole mistään muusta kysymyskään?» huudahti Nehljudof
äkkiä ääneensä, luettuaan nämä sanat. Ja koko hänen olemuksensa
sisällinen ääni sanoi: »Ei, ei mistään muusta.»

Ja Nehljudofin kävi samoin kuin usein niiden, jotka elävät henkistä
elämää. Kävi niin, että ajatus, joka oli alussa näyttänyt hänestä
oudolta, paradoksilta, jopa vaan pilapuheelta, yhä useammin ja useammin
löydettyään vastinetta elämässä yhtäkkiä tuli hänen eteensä
yksinkertaisimpana ja selvimpänä totuutena. Niin hänelle nyt selvisi
ajatus, että ainoa varma pelastus siitä hirveästä onnettomuudesta, jota
ihmiset kärsivät, on se, että he tunnustavat itsensä syyllisiksi Jumalan
edessä ja sentähden kykenemättömiksi rankaisemaan tai oikaisemaan muita
ihmisiä. Hänelle selvisi nyt, että koko se kauhea kurjuus, jota hän oli
nähnyt vankiloissa ja kuritushuoneissa, samoin kuin tämän onnettomuuden
aikaansaajain levollinen varmuus sai alkunsa vaan siitä, että ihmiset
tahtoivat tehdä mahdottomuuksia: ollen itse pahoja tahtoivat oikaista
pahoja. Rikokselliset ihmiset tahtoivat oikaista rikoksellisia ja
luulivat voivansa tehdä sen koneellisella tavalla. Mutta kaikesta siitä
oli vaan seurauksena, että rahaa tarvitsevat ja ahnaat ihmiset olivat
tehneet itselleen ammatin tuosta ihmisten luullusta rankaisemisesta ja
oikaisemisesta ja siinä äärimmäisyyteen asti sekä itse turmeltuivat että
lakkaamatta turmelivat niitä, joita he kiduttivat. Nyt hänelle selvisi,
mistä oli tuo hänen näkemänsä hirmu saanut alkunsa ja mitä oli tehtävä
sen hävittämiseksi. Vastaus, jota hän ei ollut voinut löytää, oli se,
minkä Kristus oli antanut Pietarille: pitää antaa aina anteeksi,
kaikille, lukemattoman monta kertaa, sillä ei ole olemassa semmoisia
ihmisiä, jotka olisivat syyttömiä ja voisivat rangaista tai oikaista.

»Mutta mahdotonta on, että asia olisi näin yksinkertainen», sanoi
Nehljudof itsekseen, mutta samassa hän kuitenkin ehdottoman selvästi
näki, että niin oudolta kuin se oli hänestä alussa tuntunutkin, tottunut
kuin hän oli päinvastaiseen, siinä sittenkin oli kysymyksen yhtä varma
järkiperäinen kuin käytännöllinenkin ratkaisu. Tuo alituinen vastaväite,
että voiko muka pahantekijöitä noin vaan jättää rankaisematta, ei saanut
häntä enää tolalta. Tuolla vastaväitteellä olisi ollut merkitystä, jos
olisi ollut todistettua, että rangaistus vähentää rikoksia, parantaa
rikoksentekijöitä; mutta kun on todistettu ihan päinvastaista, ja kun on
selvä, ettei toisten ihmisten oikaiseminen ole toisten vallassa, niin
ainoa järjellinen teko, mihin te pystytte, on, että herkeätte tekemästä
sitä, mikä on sekä hyödytöntä että suorastaan vahingollista ja
sitäpaitsi sekä siveetöntä että julmaa. Te olette usean vuosisadan
kuluessa ottaneet hengiltä ihmisiä, joita pidätte rikoksellisina. Mitäs,
ovatko ne hävinneet? Eivät ole hävinneet, vaan niiden luku on ainoastaan
kasvanut. Niiden lisäksi on tullut, paitsi noita rikoksentekijöitä,
joita rangaistukset turmelevat, vielä ne rikoksentekijä-tuomarit,
-syyttäjät, -lainvalvojat, vanginvartijat, jotka tuomitsevat ja
rankaisevat ihmisiä. Nehljudof ymmärsi nyt, että yhteiskunta ja
järjestys yleensä eivät ole senvuoksi olemassa, että löytyy noita lain
määräämiä rikoksentekijöitä, jotka tuomitsevat ja rankaisevat muita,
vaan sen vuoksi, että tästä siveellisestä sekasorrosta huolimatta
ihmiset sittenkin säälivät ja rakastavat toisiaan.

Toivoen löytää samassa evankeliumissa tukea tälle ajatukselleen
Nehljudof alkoi lukea sitä alusta. Luettuaan vuorisaarnan, joka oli aina
ennenkin häntä liikuttanut, hän nyt ensi kerran oivalsi tässä saarnassa
jotakin muuta kuin pilventakaisia, kauniita ajatuksia ja enimmäkseen
liioteltuja ja mahdottomia vaatimuksia. Nyt hän näki yksinkertaisia,
selviä ja käytännössä toteutettavia käskyjä, jotka, jos ne täytettiin
(mikä oli aivan mahdollista), rakensivat hämmästyttävän ja hänelle ihan
uuden inhimillisen yhteiskuntamuodon, jonka ohella itsestään katosi koko
se väkivalta, joka niin kauhistutti Nehljudofia, ja tuli saavutetuksi
korkein ihmiskunnalle mahdollinen onni--Jumalan valtakunta maan päällä.

Näitä käskyjä oli viisi.

_Ensimäinen käsky_ (Mat. V, 21-26) oli se, että paitsi tappamisen
kieltoa ihminen ei saanut suuttua veljelleen, ei saanut pitää ketään
mitättömänä, »rhaka», vaan jos hän jonkun kanssa riitautuu, hänen on
sopiminen ennenkuin menee lahjaansa uhraamaan jumalalle, s.o.
rukoilemaan.

_Toinen käsky_ (Mat. V, 27-32), oli se, että paitsi huorintekoa, ihminen
ei saa pitää naisen kauneutta nautintonsa esineenä, ja kerran yhdyttyään
jonkun naisen kanssa hän ei saa tätä milloinkaan hylätä.

_Kolmas käsky_ (Mat. V, 33-37) oli se, ettei ihminen saa mitään valalla
luvata.

_Neljäs käsky_ (Mat. V, 38-42) oli se, että vaatimatta silmää silmästä
ihmisen oli päinvastoin kääntäminen toinen poskensa, kun häntä oli
toiselle lyöty, hänen oli antaminen vääryydet anteeksi ja nöyrästi
kantaminen ne, eikä keltään kieltäminen, mitä häneltä toiset tahtoivat.

_Viides käsky_ (Mat. V, 43-48) oli se, että ihminen ei saanut vihata
vihollisiaan ja sotia niiden kanssa, vaan hänen täytyi rakastaa heitä,
auttaa, palvella heitä.

Nehljudof rupesi katsomaan palavan lampun valoon ja huumaantui.
Muistettuaan meidän elämämme koko surkeuden, hän selvästi kuvaili
eteensä, mimmoiseksi tämä elämä voisi muuttua jos ihmiset
kasvatettaisiin näiden sääntöjen mukaan, ja kauan sitten sammuksissa
ollut riemu täytti hänen sydämmensä. Aivan kuin hän olisi pitkällisen
nääntymisen ja kärsimisen jälkeen yhtäkkiä löytänyt rauhan ja vapauden.

Hän ei nukkunut koko yöhön, ja niinkuin käy lukemattomien lukijain,
jotka ensi kerran evankeliumiin syventyvät, hän lukiessaan ymmärsi
ajatuksen joka kohdassa, semmoisissa sanoissa, joita oli monta kertaa
ennen lukenut vaan ei huomannut. Niinkuin pesusieni imee vettä, niin hän
imi itseensä sitä tarpeellista, tärkeätä ja iloista, mikä hänelle tässä
kirjassa avautui. Ja kaikki mitä hän luki, näytti hänestä tutulta,
näytti ikäänkuin vahvistavan, tajuntaan saattavan sitä mitä hän oli jo
kauan sitten tietänyt ennenkin, vaikkei ollut täydellisesti tajunnut
eikä uskonut. Mutta nyt hän tajusi ja uskoi. Eikä ainoastaan sitä, ei
ainoastaan niin, että täyttäen näitä käskyjä ihmiset saavuttavat
korkeimman onnensa, vaan nyt hän tajusi ja uskoi, ettei kenenkään
ihmisen ollut muuta tekeminen, kuin täyttäminen nämä käskyt,--että siinä
on ihmiselämän ainoa, järjellinen aate,--että jokainen poikkeus siitä on
virhe, joka heti tuopi mukanaan rangaistuksen. Tämä oli tuloksena koko
opista ja se oli erinomaisella selvyydellä ja voimalla sanottu
vertauksessa viinamäentyömiehistä. Viinamäentyömiehet kuvailivat, että
viinamäki, johon he olivat lähetetyt työtä tekemään isännälle, oli
heidän omaisuutensa, että kaikki mitä löytyi viinamäessä, oli tehty
heitä varten ja että heidän asiansa oli vaan nauttia elämästään tällä
mäellä, unohtaen isännän ja tappaen ne, jotka muistuttivat heitä
isännästä ja heidän velvollisuuksistaan tätä kohtaan.

»Juuri samaa mekin teemme», ajatteli Nehljudof, »eläessämme siinä
järjettömässä vakaumuksessa, että me olemme itse oman elämämme isäntiä,
että se on meille omaksi nautinnoksi annettu. Tämä on ihan selvästi
järjetöntä. Sillä jos me olemme tänne lähetetyt, niin se on arvatenkin
tapahtunut jonkun tahdosta ja jotakin tarkoitusta varten. Mutta mepä
olemme päättäneet, että elämme vaan omaksi iloksemme, ja sentähden
meidän onkin tietysti paha olla, niinkuin on paha olla työmiehen, joka
ei täytä isännän tahtoa. Mutta isännän tahto on lausuttu juuri noissa
käskyissä. Jos ihmiset vaan täyttävät nuo käskyt--niin maan päällä
syntyy Jumalan Valtakunta, ja ihmiset saavat korkeimman onnen, mikä on
heille mahdollinen.»

_Etsikää ensin Jumalan Valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, ja kaikki
nämät teille annetaan._ Mutta me haemme _kaikkia näitä_ emmekä tietysti
löydä mitä haemme.

»Siinä se nyt on minun elämäni tehtävä. Juuri päättyi toinen, niin jo
alkaa toinen».

Tästä yöstä lähtien alkoi Nehljudofille aivan uusi elämä, ei ainoastaan
siksi, että hän tuli uusiin olosuhteisiin, vaan siksi, että kaikki, mikä
hänelle tästä lähin tapahtui, merkitsi hänelle ihan toista, kuin oli
merkinnyt ennen.

Mihin tämä hänen elämänsä uusi kausi päättyy, sen tulevaisuus osoittaa.

Moskovassa, Tammikuun 12 p. 1899.


LOPPU.





End of the Project Gutenberg EBook of Ylösnousemus III, by Leo Tolstoi

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13259 ***