*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 41980 ***

HAUDANKAIVAJAN KERTOMUKSIA

Kirj.

K. J. Gummerus






K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1899.




SISÄLLYS:

 Alkulause.
 Luutnantin tytär.
 Kilmalan seksmanni.
 Mörkö-Maija.
 Hänen kostonsa.
 Kirje haudasta.
 Iso-isän testamentti.
 Papinvaali.




Alkulause.


_Työtänsä hän rakasti. Toimeliaan isännän näköisenä kulki hän
kirkkomaalla. Kuinka puhtaana hän sen piti! Hän hoiti vainajien
hautoja, kuin olisivat ne tallentaneet hänen omaistensa ruumiillisia
jäännöksiä; hän perkasi rikkaruohot kummuilta, ja -- omituista --
niiden haudoilla, joiden kömpelösti tehdyt ristit sanoivat, että lepoon
menneet eläissään olivat olleet köyhiä, alhaisia -- niiden luona
viihtyi hän paraiten.

Harva oli se päivä, jona ei hänen työtään kysytty, harva se päivä,
jona hänen lapionsa ei ollut avaamassa uusia leposijoja maailman
myrskyiseltä tantereelta lähteneille. Mutta jos jokin päivä jäi hänen
omaan haltuunsa, niin ei malttanut hän sittenkään kauan olla poissa
kuolleitten likeisyydestä. Sillä hautaa, minkä hän oli avannut ja
jälleen täyttänyt, näytti hän rakastavan.

Siinä oli kirkkomaan itäisellä rannalla paikka, joka enemmän kuin
mikään muu veti hänen huomiotaan puoleensa. Siellä oleskeli hän enimmät
aikansa. Se antoi hänelle työtä. Se kätki köyhimpien luut. Siinä
lepäsivät vierettäin pitkissä riveissä ne, joiden taistelut, surut ja
ilot eivät olleet ulottuneet heitä itseänsä etemmäksi ja jotka
tuntemattomina olivat eläneet ja vielä tuntemattomampina kuolleet.
Siinä oli heidän yhteinen leposijansa. Kuinka itarasti hän kullekin
jakoi maata! Arkku makasi siinä arkun vieressä, pienet miltei
suurempain peitossa. Pelkäsikö hän, ettei alaa kaikille riittäisi?

Kauimpana, kirkkomaan pohjoisimmassa kolkassa, jossa ei ristiä, ei
haudan jälkeä näkynyt, kasvoi yksinäinen tuuhea lehmus ja sen juurella
rehevä ruusupensas. Ensi silmäys jo sanoi, että tämä paikka oli
muistolle pyhitetty, ettei hoitajan käsi siitä kauaksi aikaa erossa
ollut. Niin, jos aamuisin, kun päivä valkeni, sinne silmäsi loit, tahi
illoin, kun aurinko mailleen meni, näit siinä vanhan haudankaivajan,
näit hänen kastelevan ja vaalivan ruusupensastansa, näit hänen hetkisen
aikaa avopäin seisovan, harmaat, tuuheat kutrinsa tuulelle alttiina;
näit hänen sitten hiljaan etenevän. Lepäsikö kerran elossa ollut tämän
ruusupensaan alla, tämän tuuhean lehmuksen suojassa -- tällä paikalla,
johon ei kukaan vapaaehtoisesti vainajiensa jäännöksiä kätkenyt? --
Niin pitkälle, kuin taapäin muistan, oli ukko pitäjän vainajille
viimeisen palveluksen tehnyt -- täyttänyt heidän hautansa. Hän oli
tuntenut jokaisen, ja jokainen näistä vainajista oli tuntenut hänen.
Olisi luullut, että hänen tehtävänsä olisi synkistyttänyt hänen
mieltään, karkoittanut kauaksi ilon hänen likeisyydestään; mutta niin
ei ollut laita. Hänen suurissa silmissään oli jotakin, joka sanoi, että
niiden takana asui puhdas sielu, että hän ja kuolema olivat sovinnon
tehneet. Hänen äänensä soi niin ystävälliseltä: koko hänen olennossaan
oli jotakin, joka veti puoleensa ja lämmitti, ja hänen käytöksensä ja
puheensa ilmaisivat, että hänen sydämessään asui rauha.

Kuha hän oli ja mistä hän oli tullut, sitä ei kukaan varmaan tiennyt.
Mutta puhe, joka oli kulkenut miespolvesta toiseen, tiesi kertoa, että
hän oli saapunut seurakuntaan samaan aikaan, jolloin siihen paikkaan,
mihin sittemmin tuuhea lehmuspuu ilmestyi, haudattiin nuori tyttö, joka
itse oli päivänsä lopettanut. -- Likellä kirkkomaata seisoi pienen
koivikon keskellä vanhuksen matala maja, josta aikaisin aamulla ja
myöhään illalla kuului kahden ääni -- hänen ja hänen vanhan sisarensa
-- mitkä virrellä alkoivat ja virrellä lopettivat päivän.

Oli omituista nähdä näitä molempia vierekkäin. Haudankaivaja oli pitkä,
hartiakas ja suora kuin honka, vaikka hänen ihka harmaat hivuksensa,
samaten kuin hänen kasvonsakin, jotka aina lempeyttä ilmaisivat,
selvään osoittivat, ettei hänellä enää voinut olla jäljellä pitkää
aikaa siihen päivään, jona hän itse oli lepäävä vainajien vieressä;
sisar taasen oli pieni, köyryinen ja vapiseva nainen, joka tuvassa
matalalla rahilla istuen sukkien kutomisella vietti niitä hetkiä, mitkä
eivät häneltä menneet koti-askareihin ja ruoan laittamiseen.

Usein kävin vanhusten luona, mutta vielä useammin kirkkomaalla
haudankaivajaa tapaamassa. Siellä milloin katselin hänen työtään,
milloin kuuntelin hänen kertomuksiansa. Sillä miltei jokaisen haudan
hiljaisesta asukkaasta tiesi hän jotakin mainita, ja väliin syntyi
siinä hänen kuvailustaan kokonaisia kertomuksia. Oli hyvin omituista,
omituisia tunteita herättävää, seisoa kertomuksessa toimivan
päähenkilön haudalla ja ajatella, ettei hänestä enää maan päällä muuta
jälkiä ollut, kuin hänen toimintansa, mikä vielä ehkä kantoi hedelmiä,
että toimiva itse maan povessa makasi, turpeen alla, jonka vieressä
seisoimme. Näitä kertomuksia jutellessaan vältti vanhus niin paljon
kuin mahdollista puhua omasta itsestään, ja kummakseni luulin
huomanneeni, että hän ikäänkuin kammoi sitä paikkaa, missä tuuhea
lehmus levitteli oksiansa.

       *       *       *       *       *

Täten pintapuolisesti esitettyäni kertojan, ryhdyn pitemmittä
poikkeuksitta paperille piirtämään niitä hänen kertomuksiansa, jotka
enin minua jännittivät ja joista muutamat vielä niin elävinä soivat
korvissani, kuin kuulisin vanhuksen juuri tänä hetkenä niitä minulle
kertovan._




Luutnantin tytär.


Kirkkomaan »yhteisen hautarivin» alkupäässä seisoi paalu. Jo aikoja
takaperin oli se siihen pystytetty. Eräänä päivänä oli se maan rajalta
vanhuuttansa niin lahonnut, että se oli katkeamaisillaan. Haudankaivaja
kulki hiljaa sen luo, toinen tanakka paalu kädessään, taittoi
katkeamaisillaan olevan ja asetti sen sijalle mukanansa tuodun. Sitä
tehdessään sanoi hän puolääneensä:

»Kyllä sinä, Vappu parka, tämän ansaitset, koska Laanilan luutnantin
kivi vielä on pystyssä... On siitä jo aikoja, kun tähän muutit
asumaan... Kyllä et uskonut kerran, että hautasi tällaiselta
näyttäisi...»

Ja seisoen haudalla ja nojaten vanhaa kättänsä uutta, maahan työnnettyä
paalua vastaan, kertoi ukko:

»Hän, joka tähän pitäjän vaivaisena haudattiin, oli syntyessään
mahtavan herran ainoa tytär. Loistossa syntyi hän, loistossa kasvoi
hän, loistossa kukoisti hän. Hänen kirkkaat silmänsä, hänen lumoavan
kauniit kasvonsa vetivät Laanilaan perhosia, kuten niitä kukka kentällä
luokseen vetää; paarmoja veti toiselta puolen sinne luutnantin rikkaus.
Kuinka siellä elettiin! Vappu oli keväimen lempeä, isä kylmä kuin
sydäntalvi, joka säälimättä pakkasellaan kaatoi kaikki, mikä hänen
tahtoonsa ei mukaantunut. Hän oli ylpeä tyttärestään, jota hän jumaloi,
sen verran kuin hänen kaltaisensa voi mitään jumaloida; ylhäisyyttä,
loistoa rakasti hän, yhä suurempaa loistoa halusi hän lapselleen.
Perhosista ei ollut kirjavinkaan kylläksi ylhäinen Vapulle. Ja Vappu
hymyili isälleen, sillä hän rakasti kylmää, ylpeätä miestä. Kuinka
siellä elettiin, kun Ahteelan paroni sinne tuli, Ahteelan vanha paroni!
Hän kelpasi vävyksi Laanilan luutnantille, hän, vanha ijänikuinen
leskimies, jonka pää heilui edestakaisin kuin tapulin kello. Mutta
Vapun kirkkaat silmät alkoivat siitä päivästä himmentyä, kukoistus
hänen poskiltansa alkoi kadota, ja viimein kulki hän oman itsensä
varjona Laanilan loistavissa saleissa. Silloin se taistelu tuli; suvi
ja talvi taisteli, tytär ja isä. Oi nuoria sydämiä! Oi vanhaa
itsekkäisyyttä! Vavisten, kalpeana ja kuolemaan asti ahdistettuna astui
Vappu isänsä luo ja tunnusti, ettei hän tahtonut ruveta tutisevan
elinkumppaliksi, että hänen sydämensä oli valinnut toisen. -- 'Ja
kenen?' kysyi isä. Tytär kääri vapisevat kätensä isän kaulan ympäri ja
sanoi: 'Kyllä tiedät sen, isä!' Ja Laanilan ylpeä luutnantti sen kyllä
tiesi. Hän oli jo kuukausia takaperin eroittanut Ruotsista kutsumansa
nuoren, mielittelevän pehtorin palveluksestansa; mutta Vapun sydämestä
ei hän voinut häntä eroittaa. Luutnantti seisoi siinä korkeana ja
kylmänä, ja -- niin kerrotaan -- hän työnsi tyköään sen, josta hän oli
ylpeillyt, sillä hänen sydämensä ylpeyden tieltä täytyi lemmenkin
väistyä; hän luuli sillä voittavansa. -- 'Olkoon, niinkuin tahdot',
sanoi hän; 'mutta samana päivänä, jona pappi sinut häneen yhdistää,
olet lakannut olemasta minun tyttäreni. Valitse!' Ja vapiseva tyttö
valitsi. Hän kuunteli sydäntänsä; hän meni sille, jonka tämä sydän oli
valinnut -- muutti pois, kauas pois lapsuutensa leikkien tanterelta...

»Siitä päivästä ei enää eletty Laanilassa. Kevät oli kadonnut: halla,
hyinen halla oli kaikki härmällä verhonnut. Sydäntalven hongan
kaltaisena, kun lumi sen valkoiseen vaippaan kietoo, seisoi luutnantti.
Ei tiennyt kukaan, mitä tämän lumen alla piili, kunnes eräänä päivänä
kuolema terävän kirveensä iskulla sen kaasi. Ja kaukaiset sukulaiset
tulivat, ottivat haltuunsa hovin, ja -- minä kaivoin haudan kylmälle,
tykyttämästä lakanneelle sydämelle. Silloin taasen elettiin Laanilassa.
Kauniita puheita siellä pidettiin ... ruumis kätkettiin maan poveen, ja
rikas perintö jaettiin. Sitten pystytettiin tuo suuri hautakivi
luutnantin haudalle, ja kultakirjaimilla kiinnitettiin siihen hänen
nimensä. Mutta Vappua, hänen ainoata lastaan, ei kukaan maininnut.

»Kului sitten vuosia. Tuohon ylpeään hautakiveen ilmaantui jo sammalen
täpliä. Silloin muutti seurakuntaan seitsenhenkinen perhe: kunnoton
isä, kuihtunut, harmaa vaimo ja viisi lasta. Ja jokainen tiesi, että
harmaa vaimo oli Laanilan entinen Vappu ja että hän oli uhrannut
itsensä ja kaikki, mitä hänellä maailmassa oli, muukalaiselle,
vieraasta maasta tulleelle kunnottomalle miehelle, joka ei lakannut
kiroillen kertomasta kaikille, jotka kuulla tahtoivat, kuinka kauheasti
häntä oli petetty, kuinka Laanila ja luutnantin muut rikkaudet olivat
häneltä ryöstetyt. Kyllä siihen aikaan moni suri Vapun kohtaloa, vaikka
oli niitä semmoisiakin, jotka päätään pudistaen tuumailivat, että
niitto tulee kylvöönsä ja että Vappu oli ansainnut kohtalonsa. 'Kuka
käski hänen mennä miehelle, joka toi mukanansa isän kirouksen ja lapsen
perinnöttömyyden?' Niin, niin! Kuka käski... Minä arvelen, että sydän
oli se, joka käski. Sillä Vapun sydän pysyi viimeiseen saakka
uskollisena kunnottomalle miehelle. Minä arvelen, että suru, sydämen
suru se oli, joka pusersi kyyneliä, noita kuumia kyyneliä riutuneen
himmeistä silmistä, kun kunnoton mies eräänä päivänä tietämättömiin
karkasi ja jätti kurjuuteen rakastavan vaimon ja lapsensa...

»Sitten vuotivat kauan Vappu paran kyyneleet, vuotivat kuivuaksensa
vasta silloin, kun viimeinen hänen lapsistaan oli äitinsä unhottanut.
Silloin oli noiden ennen niin kirkkaiden silmien vesi juossut kuiville.
Kun kauheita kärsinyt äiti seisoi yksin maailmassa, kun hänen kättensä
työ ei enää voinut häntä elättää, kun hänen täytyi sokeana elää muiden
armolahjoista, silloin ei hänellä enää kyyneliä ollut. Mutta hänen
erämaaksi muuttuneesta sydämestään huusi lakkaamatta ääni: 'niinkuin
peura himoitsee tuoretta vettä, niin minun sieluni himoitsee sinua,
Jumala! Koska minä tulen Jumalan kasvoja näkemään?' -- Kauan hänen ei
enää tarvinnut odottaa. Eräänä iltana oli sokeaa vanhusta kutsuttu
Laanilaan ja siellä kun lapset ympäröivät lempeää 'sokeaa Vappua',
saavutti hänet viimein kauan odotettu kuolema.

»Ja tähän» -- lopetti kertoja -- »tähän kaivoin minä hänen hautansa, ja
siinä odottaa sokea Vappu ylösnousemisen suurta päivää.»




Kilmalan seksmanni.


Eräänä päivänä tulin kirkkomaalle, juuri kun vanha haudankaivaja oli
lähdössä sieltä. Hän seisoi keskellä käytävää katsellen ympärilleen,
ikäänkuin tarkatakseen, oliko kaikki kunnossa, vai vaadittaisiinko
jossakin vielä hänen huoltansa. Äkkiä lähti hän kulkemaan oikealle,
mutta vaan seisahtuakseen erään vanhan puuristin viereen, joka näytti
taapäin kallistuneen. Hän asetti sen paikallensa, itsekseen mumisten
siinä: »Saan toiste tuoda mukanani suuteita, muuten kaatuu seksmannin
patsas. Se jo näyttää hyvin lahonneelta.»

»Kuka tuon patsaan alla lepää?» kysyin.

»Kilmalan seksmanni vainaja», vastasi ukko yksitoikkoisesti.

Äänestä huomasin, ettei vanhus ollut oikein kertomatuulella tahi että
Kilmalan seksmanni oli niitä, joista hän ei kirkkomaalla tahtonut
mitään puhua. Ukon omituisuuksia oli, näetten, muiden muassa se, ettei
hän mielellään puhunut haudalla seisoessaan vainajasta, jonka elämä ei
hänen mielestään soveltunut haudan vakavuudelle. Kysymättä sen enempää
seurasin häntä sitten kirkkomaalta.

Ääneti kuljimme vieretysten, kunnes tulimme hänen asuntonsa kohdalle.

»Tahdotteko kuulla Kilmalan seksmannista?» kysyi hän siinä äkkiä, pieni
hymy huulillansa, juuri kun olin hänestä eroamaisillani. Oli hyvin
harvinaista, että hän hymysuin muisteli vainajiansa. Se herätti
uteliaisuuteni, ja minä seurasin häntä hänen asunnolleen. Päivä oli
erinomaisen kaunis. Taivaan sininen laki ja lintujen viserrys
koivikossa käski välttämään tuvan yksitoikkoisuutta. Istuuduin
sentähden huoneen rappusille ukon viereen ja odotin saavani kuulla
jotakin, joka oli yhteydessä tuon pienen hymyn kanssa. Mutta hymy
katosi, ja vakavana, kuten ainakin, kun hän kertoi, alkoi hän lyhyen
vaitiolon jälkeen kertomuksensa.

       *       *       *       *       *

»Sinne, sinne ne vihdoin kaikki kokoontuvat, maan poveen. Sinne se
päättyi Kilmalan seksmanninkin pitkä kulku. Ei huikase enää hänen
silmiänsä kullan loiste, ei kutkuta enää hänen korviansa setelien
rapina, ei enää hänen poskiansa kalvenna kauhea viha, joka hänen
hautansa avasi.

»Olette Kilmalassa käynyt: olette nähnyt rikkaan talon vanhanpuoleisen,
hyvänsävyisen isännän kulkevan viljavilla vainioillansa: olette nähnyt
hänen emäntänsä hymysuisena, iloisena askaroivan kotitoimissansa;
olette kuullut heitä kiitettävän... Selailkaamme muutamia kymmeniä
vuosilehtiä taapäin heidän elämänsä muistojen kirjaa. Luokaamme silmäys
Kilmalaan semmoisena kuin se oli kolmekymmentä vuotta takaperin...

»Se sijaitsee siinä, missä nytkin, mutta hiukan toisella tavalla on se
asuttu. Harmaa, vanhuuttansa kallistuva rakennus seisoo mäen törmällä.
Ei ole sitä koskaan laudoitettu, ei sen homeisia seiniä edes
punamaalilla pyyhitty. Mutta sen katto on uusi, on vasta ikään talven
kuluessa kotona kiskotuista päreistä laadittu. Kauas järvelle, kauas
alankoon hohtaa se -- valkoisen silkkiliinan kaltaisena ryysyihin
puetun kerjäläisen päässä! Se tietää jotakin. Pellot kasvavat viljaa,
mutta aidat, jotka niitä ympäröivät, ovat kaatumaisillaan, ovat
pönkityt milloin milläkin, ovat paikatut laudanpalasilla ja risuilla.
Rappiolla on kaikki -- ulkonäköään. Ja kumminkin on kartanon asuja,
vainioiden omistaja rikas. Hän, Kilmalan isäntä, tallentaa
kirstuissansa summia, joiden suuruutta ei kukaan osaa edes arvata. Hän
on pitkä, laihanläntä mies: hänen huulensa ovat ohuet, hänen nenänsä
suuri ja käyrä, hänen poskensa kuivettuneet, kellahtavat, hänen
silmänsä harmaat ja kylmät kuni härmä syksyn kentällä. Sanottiin, että
kirstut hänen kammarissansa vetivät rahaa puoleensa, niinkuin rauta
salamoita.

»Aamusta varhain myöhään iltaan oli hän toimissaan; mutta näistä hänen
toimistaan ei ulkojälkiä näkynyt. Ajanhammas sai kenenkään estämättä
tehdä työtänsä. Missä sen nakerrukset liian syviä reikiä söivät, siinä
parsittiin, paikattiin -- sillä korjauskin maksaa rahaa, uudistuksista
puhumattakaan. 'Vähällä voi toimeentulla', oli Kilmalan seksmannin
alituinen sananparsi. Ja tuota sananparttansa hän koko elinaikansa
toteutti.

»Kylmää, kolkkoa -- mielisinpa sanoa kurjaa -- oli kaikki Kilmalassa,
ja kumminkin viihtyi siellä. Varhain aamuisin kuului karjapihalta
säveleitä. Aini lauleli -- Aini, seksmannin kuudentoista vuotinen,
hentovartinen, sinisilmäinen holhotti. Hän lauleli sydämensä lauluja,
ja tunne, mikä sävelten takana piili, sanoi että hänen sydämensä eli.
Seksmanni seisahtui väliin näitä lauluja salaa kuuntelemaan, ja hänen
ohuet huulensa vetäysivät omituiseen hymyyn; hänen harmaissa, kylmissä
silmissään välähti kummallinen leimu -- joka ei hyvää merkinnyt,
sanoivat ne, jotka häntä likemmin tunsivat; sillä se semmoinen leimu
tiesi, että hänen raha-aistinsa oli -- vaaninut varoja.

»Jo aikaisimmasta lapsuudestaan oli Aini asunut seksmannin luona. Hän
oli asunut Kilmalassa aina siitä saakka, kun hänen vanhempansa saivat
asuntonsa vainajien vahvassa linnassa. Vierteen rusthollin, Kilmalan
naapuritalon nuori isäntä ja emäntä olivat kuolleet saman vuoden
kuluessa, jolloin vielä Aini, heidän ainoa lapsensa, puolen vuoden
vanhana pienessä kätkyessään uinaili... Orpo sai kotinsa Kilmalassa.
Oikeudessa oli näet Lauri, seksmanni, määrätty hänen holhoojakseen.

»Kilmalassa kasvoi Aini; siellä viihtyi hän. Kilmalan emännästä sai hän
uuden äidin, joka jakoi äidillisen rakkautensa hänen ja oman ainoan
poikansa Laurin välillä. Mutta seksmanni yhdisti Vierteen viljelykset
omiin viljelyksiinsä, ja sehän soveltui mainiosti; rajatustenhan tilat
olivat. Ei tietänyt aivan moni, että pieni Aini antoi holhoojansa
hoidettavaksi koko suuren omaisuuden. Sitä paremmin tiesi sen
seksmanni, joka alusta aikain oli ottanut pitääksensä tämän omaisuuden
omanaan. Hänen luonansa Aini kasvoi, kehkeytyi kuni kukka nupustaan; ja
Ainin vieressä kasvoi Lauri, seksmannin ainoa poika. Yhdessä leikkivät
he lapsuutensa ajan; toisilleen uskoivat he viattomia havaintojaan.
Mutta sillä välin oli tytöstä tullut -- Laurin huomaamatta -- neito,
Laurista -- Ainin huomaamatta -- nuorukainen. Tämän onnellisen ajan
kuluessa oli yksi ainoa, mutta katkera suru heitä kohdannut. Kilmalan
kunnollinen emäntä oli saatettu lepoon vainajien majoihin. Yhdentoista
vuotinen Aini seisoi itkien hänen hautansa reunalla, ja Ainin vieressä
seisoi kyynelissä silmin kuudentoista vuotinen Lauri. He näkyivät
sydämessään tuntevan, kenen he olivat kadottaneet. Mutta kylmänä kuin
patsas seisoi heidän takanaan seksmanni. Ei sanonut väräyskään hänen
kasvoissansa, kenen hän maan poveen kätki...

»Aika huojentaa surun, uusi päivä hoivan tuo. Kilmalassa meni kaikki
entistä menoaan, joskin kohta huomattiin, että emännän käsi ei enää
ollut toimimassa, että seksmannin järjestelmä 'vähällä voi toimeen
tulla' yhä suurempaa alaa voitti. Vaimonsa eläessä oli seksmanni hyvin
vähän kajonnut lasten kasvatukseen; nyt kajosi hän siihen vieläkin
vähemmän. Hän ei nähnyt, ei huomannut muutosta, minkä aika lapsissa oli
tehnyt, ei ennenkuin eräänä päivänä muuan naapuri sattui viittaamaan
siihen, että Aini kohta oli naima-ijässä. Silloin heräsi seksmanni. Hän
näki viittauksen todeksi, ja ajatus, että Vierteen rustholli oli Ainin
perintö, että tilinteon päivä lähestyi, että hänen oli antaminen pois
-- toiselle -- suurin kirstunsa, se ajatus iski salamana hänen
mieleensä. Hän ei puhunut mitään, mutta hänen ohuet huulensa vetäysivät
kokoon, hänen kellahtavissa poskissaan näkyi omituisia väräyksiä, ja
hänen kylmät silmänsä näyttivät vielä kylmemmiltä. Hän rupesi pitämään
lapsia silmällä, ja siinä silloin tapahtui hänessä hyvin omituinen
muutos, joka ei jäänyt huomaamatta kotiväeltä yleensä, vielä vähemmin
Laurilta ja Ainilta. Nuo kylmät, harmaat silmät kääntyivät, näet, usein
hyvin omituisella katseella poikaan ja tyttöön. Näytti siltä kuin olisi
seksmannilla ollut jotakin mielessä. Hän seurasi heitä silmillään,
missä hän heidät näki; saattoipa vielä keskellä pihaakin jäädä heitä
katselemaan. Tuota kesti jonkun aikaa, ja se antoi jo kotiväelle
aihetta kaikenmoisiin miettimisiin. Aini ei tästä kaikesta ollut
millänsäkään. Jonkunmoisella arkuudella kohteli hän yhä edelleen
holhoojaansa, tämä kylmyys kun häneen jo hänen lapsuudessansa oli
pelkoa vaikuttanut. Mutta arkuus ei hänen iloisuuttansa häirinnyt.
Lauri-poikaa taasen, joka paremmin tunsi isänsä salaperäisyyden ja
itaruuden, arvelutti alussa isän muutos. Lauri oli nyt yhdenkolmatta
vanha, ja hänellä oli jo joku aika ollut selvillä, mitä laatua ne
tunteet olivat, jotka hänen Ainiin sitoivat, vaikka siinä aina oli
jotakin tiellä, joka esti hänen näitä tunteita suoraan Ainille
tunnustamasta. Kun isä tähän aikaan salaa tähysteli poikaansa ja
holhottiansa, niin hakivat nuorukaisen silmät kaikkialta vaan Ainia. Ja
kun eräänä päivänä se kumma tapahtui, että isä -- kasvoillaan jotakin
hymyn tapaista -- taputteli Ainin päälakea ja lausui: 'sinä olet kaunis
ja kiltti tyttö!' niin osoitti vaikutus, minkä jörön ukon käytös
nuoriin teki, heidän kehityskantansa eri asteita. Aini purskahti
nauruun ja huudahti iloisella, veitikkamaisella äänellä: 'olenko
todellakin!' Lauri taasen, joka tässä hyväilyssä näki hyviä enteitä,
loi kiitollisen silmäyksen isäänsä. 'Saadaanpa vaan nähdä, että
seksmannin Laurista tulee Vierteen isäntä', sanottiin kaikkialla, ja
taisipa tämä tuuma todellakin asua ukko Laurin mielessä; siihen luuloon
antoi aihetta ainakin hänen käytöksensä nuoria kohtaan.

»Mutta äkkiä tapahtui seksmannissa uudelleen muutos, ja tämä oli
paljoa omituisempi, paljoa huomattavampi kuin edellinen. Mikä
lieneekään uusi ajatus pölähtänyt ukon päähän. Alussa näytti hän
taistelevan oman itsensä kanssa. Niinpä käski hän eräänä päivänä
poikansa kahdenkeskiselle puheelle, mutta vaan lausuaksensa -- ettei
hänellä ollut mitään erityistä sanottavaa.

»Kyllähän seksmannin nytkin kuultiin käyttävän vanhaa sananparttansa
'vähällä voi tulla toimeen;' mutta suureksi kummakseen huomasi
talonväki, että hän alkoi tehdä yhä suurempia poikkeuksia tuosta
lempilauseestaan. Tähän aikaan sai vanha asuinrakennus tuon uuden
pärekaton, josta jo puhuin. Sitten maalautti seksmanni -- tosin vaan
vesivärillä -- oman kammarinsa ja Ainin kammarin seinät, vaikka --
'kyllähän ne maalaamattakin olisivat kelvanneet.' Kummallisemmaksi
muuttui kuitenkin hänen käytöksensä poikaansa kohtaan. Näytti siltä
kuin olisi tämä aina ollut hänen tiellään, kuin isä ei enää olisi
poikaansa suvainnut. Jos oli mitä asiaa pappilaan, kirkonkylään tahi
kaupunkiin, sai Lauri-poika ne toimitettavikseen.

»Niin, isä Lauri ei näyttänyt enää suvaitsevan poikaansa
likeisyydessäänkään. Hän lähetti hänet ulkotöihin jos jonnekin,
näyttipä oikein erinomaisella huolella estävän hänen ja Ainin
yhdessä-oloa, samalla kun hän itse pyrki Ainin likeisyyteen.

»'Mikä seksmannia riivaa?' sanoi eräänä kesäkuun lauantai-aamuna
Karja-Kaisa, kun näki ukon pyhäpukuun puettuna kepein askelin kulkevan
poikki etehisen Ainin kammariin. 'Eihän vaan se vanha kanto itse...'

»'Niin, kukapa noita seksmannin nykyisiä vehkeitä ymmärtää', vastasi
Matti, muonamies. 'Näitkös, Kaisa, kuinka kiireesti hän äsken lähetti
poikansa myllylle?'

»Ei ollut kukaan kuulemassa, mitä seksmanni Ainille tuona
lauantai-aamuna puhui; mutta kylläpä pian saatiin vihiä siitä, millä
asialla hän oli ollut. Synkkänä ja ärtyisänä palasi ukko Ainin tyköä ja
meni sitten suoraa päätä valjastamaan hevosen, johonkin lähteäkseen.
Että holhoojan ja holhotin kesken jotakin ikävää oli tapahtunut, sen
ilmaisivat sitten Ainin kalpeat kasvot, kun tyttö seksmannin lähdettyä
tuli kammaristaan. Mutta vielä suurempaa hämmästystä herätti
talonväessä nuoren Laurin toimenpiteet, kun hän myllyltä kotiin
tultuaan oli Ainin luona hetkisen viipynyt. Kiireesti juoksi hän
luhtikammariinsa, tuli pian sieltä, pyhäpukuun puettuna hänkin, kävi
pikimältään vielä kerran Ainin luona ja lähti jalkapatikassa seksmannin
jälkeen.

»Mitä palkolliset ja Muona-Matti tästä kaikesta tuumailivat, se jääköön
heidän kesken; mainitsen vaan, että he kyllä eivät aprikoimisissaan
suuresti erehtyneet ja ettei sanottavaa työnjälkeä tämän lauantain
osalle tullut.

»Iltapuoleen saapui seksmanni kotiin, iloisena kuin kiuru keväällä. Eikä
tämä hänen iloisuutensa näyttänyt suuresti lannistuvan siitäkään, että
kuuli Ainin naapuriin johonkin lähteneen. Näytti siltä kuin olisi ukko
kymmeniä vuosia nuorentunut. Poikaansa ei hän kysynyt. Tapahtuiko tuo
muistamattomuudesta vaiko muusta syystä? Sananpartensa 'vähällä voi
toimeen tulla' oli hän niinikään unhottanut, sillä suureksi kummaksensa
sai Karja-Kaisa käskyn iskeä juottovasikka penkkiin, sillä välin kun
muut piiat siivoisivat ja pesisivät pöydän ja lavitsat puhtaiksi.»

       *       *       *       *       *

»Pysyi se lauantaipäivä kilmalaisten muistissa!

»Miltei koko yön kesti mitä ankarinta hommaa. Ei siinä paljon nukuttu.

»Mutta niinpä olikin jo aikaisin aamulla tupa siivottu; juottovasikka
oli teurastettu ja nuorta voita kirnuttu. Kiirettä oli pidetty
semmoista, että tuskin oli ehditty edes ihmetellä, mitä tämä kaikki
tiesi. Ainoastaan silmänräpäykseksi oli homma tauonnut, kun illalla
myöhään Aini tuli kotiin. Oli nähty hänen omituisella tavalla luoneen
silmänsä seksmanniin, mutta sen ohessa välttäneen hänen läheisyyttään.
Ukko itse taasen oli puoleen yöhön asti ollut kaikkialla mukana. Omin
käsin oli hän kiillottanut suurta hopeista maljaa, joka vuosikausia oli
kirstun pimeydessä tummentunut. Sitten oli Lauri-seksmanni heittänyt
laitoksiin viime silmäilyn, nyykäyttänyt tyytyväisenä päätään ja
antanut luvan muutamille palkollisille ja Muona-Matille mennä huomenna
kirkkoon, '_jossa saisivat kummia kuulla_.' Tuon oli hän sanonut
kammarinsa kynnykseltä ja samalla sulkenut oven. Pari kertaa oli hän,
Ainin kotiin tultua, tähystellyt kujaa, joka Kilmalasta vei
valtatielle: mutta poikaansa hän ei ollut kertaakaan kaivannut.

»Hommattiin Kilmalassa vielä sittenkin, kun seksmanni oli vetäynyt
kammariinsa -- hommattiin vieraita varten. Mutta keitä vieraita? Sitäpä
siinä nyt mietittiin. Muona-Matin vaimo jo tuumaili, että viimeinen
päivä oli tulossa; sillä ei miesmuistiin oltu Kilmalassa mitään
tällaista nähty. Ja missä Lauri viipyi? Entäs Aini sitten! Mikä häneen
oli mennyt? Ja tekipä sitä paitse jokainoan mieli kirkkoon, kuulemaan
noita seksmannin 'kummia.'

»No niin. Hommaa kesti Kilmalassa, kesti aina puoleenpäivään saakka.
Silloin nähtiin ensinnä yksityisten kirkkomiesten seisahtuvan
valtatiellä, sitten koko parvien, kaikkien silmät käännetyt Kilmalaan
päin. Ukko seksmanni hymyili tuota nähdessään ja hieroi tyytyväisenä
kämmeniänsä, peukalot pystyssä, kuten ainakin!

»Vihdoin tulivat talon omat kirkkomiehet kotiin, Muona-Matti
ensimäisenä. Ja uutisia, suuria uutisia, tiesivät he kertoa. Oli
kirkossa kuulutettu avioliittoon seksmannin Lauri ja Aini.

»'Niin, semmoista sitä tapahtuu maailmassa, eikä tuo niin aivan
odottamatonta ole', tokaisi uutiseen Karja-Kaisa; 'johan sen jokainen
tiesi ennaltaan. Ovathan ne ikäänkuin luodut toisilleen, Lauri ja Aini.
Mutta missähän Lauri viipyy? Eihän ole sulhasen tapana olla kotoa
poissa kuulutuspäivänään.'

»'Terveisiä kirkosta, seksmanni!' sanoi Muona-Matti, kääntyen isäntään,
joka samassa tuli pihalle. 'Kylläpä osasitte sen salassa pitää! Koko
seurakunta ällistyi, vaikka eihän siinä mitään kummaa ollut.'

»'No, mitä siellä sitten tapahtui?' kysyi seksmanni ihmetystä
teeskennellen.

»'Eihän muuta kuin ilmoitettiin että saamme uuden emännän.'

»'Vai niin, vai ilmoitettiin?' kertasi seksmanni, tyytyväisyydestä
hymyillen. 'Kauan onkin jo emäntää Kilmalassa kaivattu... Kumpi se
tänään saarnasi, kirkkoherrako vai maisteri?'

»'Maisteri, ja hän piti oikein kauniin onnentoivotuspuheen; hän rukoili
kaikkea hyvää nuorille kihlatuille. Saattekin aika hyvän miniän,
seksmanni!'

»'Miniän! Minäkö miniän saan?'

»'Niin kaiketi, koska Aini menee Laurillenne.'

»'Laurilleni! Mitä höpiset, mies? Olet kai taasen istunut
Lekkeri-Rietun mökissä kirkonajan.'

»'Minäkö Lekkeri-Rietun mökissä!... Kävittehän itse eilen pappilassa
kuulutuskirjaa teettämässä, seksmanni, ja kutsuitte sitten, kuulin
kirkolla, tänne kuuliaiskesteihin papit, lukkarin ja vieläpä muitakin
juhlavieraita.'

»'Kyllä, mutta...'

»Samassa näkyi muutamia ajopeliä kääntyvän valtatieltä Kilmalaan.
Ensimäisissä istui kirkkoherran nuori apulainen ja lukkari sekä
taka-istuimella seksmannin Lauri; toisissa muutamia kirkonkylän
isäntiä.

»'Puhu suusi puhtaaksi, mies!' ärjäsi seksmanni, keskeyttäen itseänsä
ja heittäessään silmäyksen lähestyviin vieraisiin, 'Olitko kirkossa ja
keitä siellä kuulutettiin?'

»'Keitäkö kuulutettiin?' tuumaili Muona-Matti kummissansa. 'Johan tuon
olen sanonut. _Poikaanne ja Ainia_ siellä ensi kerta kuulutettiin;
kuulinhan tuon omilla korvillani. Se kyllä huomiota herätti, sen saatte
uskoa, vaikka kyllä se ei mitään odottamatonta ollut. Ja näinhän omilla
silmilläni maisterin kirkkomäellä puristavan poikanne kättä, kun hän
hänelle uudelleen onnea toivotti.'

»Seksmanni seisoi siinä, Muona-Matin vakuutuksen kuultuansa, niin
puusta pudonneen näköisenä, että tuskinpa olisivat vieressä seisojat
voineet olla kysymättä, mikä häneen oli mennyt, jollei vieraiden tulo
samassa olisi vienyt koko heidän huomionsa.

»Jo kaiketi aavistatte asian oikean laidan.

»Seksmanni oli edellisenä aamuna ollut Ainin puheilla ja siinä suoraan
pyytänyt häntä vaimokseen. Ukko oli kerskaillut suurista rikkauksistaan
ja luvannut Ainille jos jotakin, vaikka 'vähällä voi toimeen tulla.'
Mitä Aini, joka suurimmalla kummastuksella ja hämmästyksellä oli
kuunnellut ukon tarjousta, tästä kaikesta ajatteli, kun hän huomasi,
että hänen holhoojallaan oli täysi tosi mielessä, ei meidän tarvinne
kertoa. Inholla työnsi hän tyköään vanhuksen, joka kumminkaan ei siitä
näyttänyt olevan millänsäkään, hän kun sanoi tietävänsä, miten
itsepäisiä tyttöjä saataisiin taltumaan. Sen enempää ei siinä oltu
asiasta keskusteltu, mutta erotessaan oli seksmanni tullut
ilmaisseeksi, mitä hänellä Ainin kiellon johdosta oli mielessä; oli
sanonut suoraa päätä lähtevänsä pappilaan kuulutuskirjaa teettämään, ja
'huomenna ei Ainin enää sopisi potkia tutkainta vastaan, kun oli
kuulutettu.' -- Pappilassa oli asia päättynyt seksmannille mieliksi;
vanha kirkkoherra oli kirjoittanut kuulutuskirjan, tosin muistuttaen,
että Aini paremmin olisi sopinut _nuorelle_ Laurille, seksmannin
pojalle, mutta 'koska seksmanni itse vielä näytti olevan parhaimmassa
miehuuden voimassa ja koska Ainikin, seksmannin sanojen mukaan, ei
ollut vastaan tätä avioliittoa, joskin vähän kainosteli, niin sopihan
se.' Tämä viimeinen lausunto oli niin erinomaisesti miellyttänyt
seksmannia, jotta hän siinä, Vierteen rustholli mielessä, oli päättänyt
tehdä poikkeuksen tuosta 'vähällä voi toimeen tulla' ja pitää
kuuliaiskestit. --

»Ja nyt kun vieraat tulivat -- kenenkä kuuliaiskesteihin tulivat ne?
Ukko seksmanni tointui viimein siihen määrään, että sai raapituksi
korvantaustaa ja itsekseen päätetyksi, että Matti oli joko kuullut
väärin tahi että hän tahtoi laskea pilkkaa, ja jos niin olisi asian
laita, niin -- 'saisi hän sen vielä tietää', uhkasi seksmanni
itsekseen. Hän meni tässä mielessä vieraitansa vastaan, mutta ei
taasenkaan tiennyt mitä ajatella, kun näki poikansa maisterin ajopelien
taka-istuimelta hyppäävän maahan. Näytti siltä kuin olisi hän nyt vasta
häntä muistanut. Hänen harmaista silmistään leimusi viha, ja hänen
ohuet huulensa olivat yhteen puristetut. Mutta eihän siinä käynyt
kiukkua näyttäminen, vaikka täytynee tunnustaa, että seksmannin
nykyisessä asemassa ei liene moni ollut. Kuuliaisia vietettiin, mutta
sulhasta rupesi jo aavistuttamaan, ettei hän -- ollutkaan oikea
sulhanen.

»Vesivärillä maalattuun kammariinsa saattoi hän kumminkin nuoren
pastorin, joka siinä käytti tilaisuutta kuiskatakseen pari sanaa hänen
korvaansa, sillä seurauksella, että seksmanni sulki tupaan vievän oven.
Kahden kesken jäivät he sitten kammariin. Mitä siellä he toimittivat,
se on jäänyt heidän salaisuudekseen. Mutta kaiketi oli se jotakin
vakavaa, koska jonkun ajan kuluttua heidän luokseen kutsuttiin ensinnä
Aini ja sitten nuori Lauri, ja koska, kun vihdoin viimeinkin kaikki
neljä astuivat sieltä ulos, jokaisen kasvojen juonteissa oli nähtävänä
varsin erilaista mielenliikutusta.

»Mutta tahdotte kaiketi tietää, kuka tässä todellinen sulhanen oli,
vaikka olen varma siitä, että sen jo itsekin arvaatte.

»Kun nuori Lauri tuli kotiin myllyltä ja tapasi Ainin, uskoi tämä
tuskissansa ja pelossansa hänelle, mitä hänen ja seksmannin välillä oli
tapahtunut. Ja siinä -- siinä tuli myös selville, mitä tunteita Ainissa
vallitsi lapsuuden leikkitoveria kohtaan. Lauri tunsi isänsä ja tiesi,
ettei tämä koskaan heittänyt keskentekoiseksi, minkä kerran oli
päättänyt, ja ettei hänellä myöskään ollut tapana keinoista välittää.
Tuo tieto kauhistutti häntä, samalla kuin tieto, että Aini hänestä
piti, täytti hänen sydämensä ilolla. Seksmannin itsekkäiset tuumat
olivat tyhjiksi tehtävät. Lauri pukeusi pyhävaatteisiinsa
kiiruhtaaksensa pappilaan, sittenkuin hän oli sopinut Ainin kanssa,
että tämä myöhempään myöskin tulisi sinne. Muuta keinoa eivät nuoret
keksineet. Suoraan tahtoivat he kirkkoherralle puhua, miten asia
todellisuudessa oli. Ainakin toivoivat he voittavansa aikaa.

»Sill'aikaa, kun seksmanni oli kutsumassa vieraita Kilmalaan
kuuliaisiin -- onnekseen ei hän ollut sanonut kenen -- kuunteli
kirkkoherra nuorukaisen valitusta säälillä; hänen oli vaikeata uskoa
löytyvän isää, joka sokeassa itsekkäisyydessä, petoksella ja
väkivallalla tahtoi tallata jalkoihinsa lastensa onnen: hän kyllä tunsi
Kilmalan seksmannin, mutta tällaiseksi ei hän toki ollut häntä
ajatellut. Nuorukainen voitti kohta, mitä alussa oli tarkoittanut:
ettei huomispäivän kuulutuksesta tulisi mitään. Mutta kammarissa, jossa
tätä asiaa keskusteltiin, oli ollut kolmaskin, joka ei ollut puheeseen
sekaantunut: kirkkoherran nuori apulainen. Tämä, joka keskustelun
kestäessä oli selaillut kirkonkirjaa, ikäänkuin ei hän olisi kuullut
mitään koko keskustelusta, nousi äkkiä, kun Lauri vihdoin jäähyväiset
kirkkoherralle sanottuaan lähti, ja seurasi häntä ulos. Hänen kävi
sääliksi nuorukaisen kohtalo. Hänkin oli tullut tuntemaan Kilmalan
seksmannin, tuntemaan lyhyessä ajassa paremmin kuin vanha kirkkoherra
vuosikymmenien kuluessa. Hän oli ollut samassa tilassa kuin Lauri nyt
-- vielä kovemmassa, sillä hänen armaansa oli pakoitettu menemään
toiselle. Hän antausi puheeseen Laurin kanssa. Hän sai tältä tietää,
että Aini odotti läheisyydessä, saadaksensa pikemmin kuulla, mitä
kirkkoherra oli vastannut. Hän kulki Laurin rinnalla miettien ja
ääneti, kunnes nuorukainen poikkesi polulle, jonka varrella pienen
kuusen suojassa Aini häntä vartosi. Ja kun hän siinä ujon tytön suusta
kuuli, millä siteillä nuoret olivat toisiinsa sidotut, näyttivät hänen
mietteensä kypsyneen päätökseksi. Hän katseli hyvin omituisella
katseella nuoria, jotka siinä seisoivat ja ujostellen tirkistelivät
maahan, sitten kun Lauri oli tehnyt tilin käynnistänsä kirkkoherran
luona. Vihdoin sanoi hän, kääntyen Lauriin: 'Sinä olet Lauri, isäsi on
Lauri, ja iso-isäsi oli myös Lauri', ja kun Lauri tämän myönsi, lisäsi
maisteri, alussa hiukan hymyillen, mutta sitten vakavana: 'Minä luulen,
että löytyy keino, joka pikemmin voi viedä asian perille kuin kaikki
keskustelut, rettelöt ja kentiesi vielä käräjänkäynnitkin. Joka kuopan
toiselle kaivaa, langetkoon itse siihen... Minä tahdon _teidät_
huomenna kuuluttaa. Tosin on seksmanni Ainin holhooja ja siis isän
sijainen, mutta isä, joka tällä tavalla käyttää valtaansa, ei ole isä.'
Lauri ja Aini ensinnä hyvin hämmästyivät tätä puhetta, mutta sitten,
ajattelematta sen enempää asian mahdollisuutta ja luottaen nuoreen
pappiin, puhkesivat he yksin suin hiljaisiin kiitoslauseisiin. Ja juuri
samassa ajoi seksmanni heidän ohitsensa, osaamatta mitään pahaa
aavistaa, varmana voitostaan, kuuliaiskestit mielessään. Nuoret, jotka
seisoivat vähän matkaa tieltä, näkivät hänen, hän onneksi ei heitä. --
Ja seuraavana päivänä kuulutettiin: _nuori mies Lauri Laurinpoika
Kilmala ja nuori neiti Aini Vierre_.»

       *       *       *       *       *

»Ja nyt tuli maisterin vastata työstään.

»Miten hän siinä suoriutui -- mitä hänen ja seksmannin välillä
puhuttiin, kun he tuossa vesivärillä maalatussa kammarissa kahden
kesken olivat, sitä ei tietäne kukaan muu kuin asianomaiset. Arvelen
vaan, ettei nuori pappi juuri ihan huvikseen siellä ilmaissut, minkä
kepposen hän oli seksmannille tehnyt. Ja minä tiedän, että hän silloin
suuresti katui asiaan ryhtymistänsä.

»Me, seksmannin kuuliaisvieraat, joiden joukossa minäkin olin, emme
nähneet mitään kummaa siinä, että maisteri ja seksmanni sulkeusivat
kahden kesken kammariin, eikä aivan paljon siinäkään, että Lauri ja
Aini sinne käskettiin; mutta sitä suurempaa kummastusta herätti meissä
heidän katseensa, kun he kaikki neljä sieltä astuivat tupaan. Ja siihen
lisäksi oli jo Muona-Matti ja Karja-Kaisa ehtineet antaa pieniä
viittauksia... Seksmannin silmistä leimusi tuli, joka pelästytti; siinä
ei ollut enää tuota entistä jääkylmää katsetta: siinä kuvastui -- sen
näki selvään -- häädetty viha. -- Lienee maisteri asettanut ukon eteen
kuvastimen ja siinä antanut hänen nähdä oman itsensä oikeassa
karvassaan; oli miten oli, maisteri ei sillä voittanut muuta kuin että
seksmanni näki parhaaksi antaa asian jäädä semmoiseksi, jommoiseksi se
oli muodostunut, nostamatta siitä mitään melua. Kaiketi ymmärsi hän,
ettei hän käräjöimälläkään voittaisi muuta kuin ivaa ja häpeää, vaikka
saisikin maisterin edesvastaukseen.

»Ikävät olivat nämä kuuliaiskestit, ikävimmät kaikista, missä olen
ollut. Seksmanni ei puhunut sanaakaan päivällispöydässä, otti vaan
hopeamaljasta aimo kulauksia -- hän, joka aina oli tyytynyt veteen ja
kaljaan -- mutta ei tullut sen puheliaammaksi. Mitä hänessä liikkui, se
näkyi silmäyksistä, jotka hän silloin tällöin heitti maisteriin ja
kihlattuihin, ja vieläpä siitäkin, että hän, tuntematta kipua, pureksi
ohuet huulensa verille.

»Ei auttanut maisterin kaunis puhekaan, jossa hän muun muassa muistutti
kihlatuita siitä kunnioituksesta, jota he olivat velvolliset
osoittamaan seksmannille, ja jonka johdosta Lauri nuorempi vastasi,
että hän ja Aini aina tulisivat kohtelemaan isää niinkuin lasten tulee
kohdella vanhempiaan ja että he kykynsä mukaan koittaisivat tehdä hänen
vanhat päivänsä iloisiksi.

»Tämän päivän perästä ei seksmanni enää tullut entisellensä. Hän pysyi
enimmäkseen kammarissaan, eikä kärsinyt nähdäkään poikaansa ja tämän
morsianta. Häpesikö hän, katuiko hän vai kaiveliko salainen, sammumaton
viha hänen mieltään? Hän ei ryhtynyt mihinkään, ei puhunut tuskin
sanaakaan, ei komentanut edes Karja-Kaisaa. Ja eräänä aamuna -- nuorten
toisena kuuliaispäivänä -- istui hän halvattuna kammarissaan. Kynttilä
paloi pöydällä ja sen vieressä oli suuri velkakirja- ja setelikasa,
hiukan palanut, mutta ei pilalle. Ukko oli tahtonut -- polttaa ne
kaikki. Mutta mammonan orjaan lienee tämä tällainen kosto -- jolla hän
itse omat epäjumalansa hävitti -- koskenut liian kovasti. Kun hän
vuoteelleen kannettiin, oli hänen vasemmassa kädessään Vierteen
talonkirjat, ja kun niitä tahdottiin siitä ottaa, öyhki ukko ja ärisi.
Hän oli kadottanut puheenlahjan ja hänen ruumiinsa oikea puoli oli
tunnoton.

»Tuossa tilassa eli hän viikon päivät. Karja-Kaisa ruokki ja hoiti
häntä niinkuin pientä lasta; muita hän ei sietänyt nähdä. Ja kädessään
piti hän kaiken aikaa Vierteen talonkirjoja. Jos ken koitti niitä
häneltä ottaa, silloin näkyi, että ukko eli.

»Tapana on, että kihlatut kolmantena kuuliaispyhänään ovat kirkossa
kuuntelemassa, kun heidän nimensä saarnatuolista mainitaan. Lauri ja
Aini eivät tätä tapaa noudattaneet. He olivat olleet kovin suruissansa
siitä tosin sanattomasta, mutta kumminkin silminnähtävästä
vastenmielisyydestä, vieläpä tuskastakin, jota seksmanni osotti, kun
hän heidät näki. Nyt olivat he luulleet löytäneensä keinon, joka
masentaisi ukon vihan. Aini kurkisteli ovenraosta kammariin ja viittasi
kiireesti Laurille. Seksmanni oli muuttanut oikeaan käteensä Vierteen
paperit. Oliko halvaus antaunut?

»Lauri avasi oven ja laskeusi, Aini vieressään, polvilleen vuoteen
viereen, pyytäen että isä vihdoinkin leppyisi ja antaisi heille
siunauksensa. Vierteen, Kilmalan talot -- kaikki olisi isän; Lauri ei
pyytänyt muuta kuin että isä laskisi kätensä heidän päälaelleen...

»Ja seksmanni ojensi kätensä -- oikean. Ja Lauri ja Aini odottivat,
että tämä käsi heidän päälaelleen laskeutuisi. Turhaan odottivat he.
Kun he vihdoin loivat silmänsä seksmanniin, oli tämä -- kuollut. Mutta
käsi oli auennut ja Vierteen paperit makasivat Ainin helmassa...

»Lauri ja Aini ovat vielä sitä mieltä, että seksmanni siunasi heitä. Ja
hyvä on, että he niin luulevat. Minä olen vähän toista mieltä, sillä
minäkin tunsin Kilmalan seksmannin... Mutta tuossahan on hirrenpää,
josta saan suuteita hänen kaatumaisillaan olevan ristinsä tueksi.»




Mörkö-Maija.


Hiljaa keinuttelee lämmin länsituuli Koskelan ruisvainiota, jonka
täyteläiset tähkät, maahan päin kallistuneina, rikasta satoa lupaavat;
hiljaisesta yölevostaan nousee talonväki ja valmistautuu leikkuuseen.

Aamu on kaunis. Taivas on sininen. Hiljaista, yksitoikkoista lirinäänsä
lirisee puro, johon vainio päättyy.

Niin, yhdeltä taholta rajoittaa vainiota tuo pieni, lirisevä puro,
toiselta, Koskelaa vastapäätä olevalta puolelta metsä, joka pieneksi
kukkulaksi kohoutuu ja jonka puitten välistä mahtava talo ja sen
tilukset -- sen laajat tilukset -- näkyvät.

Siinä, metsäisellä kukkulalla, istuu lahonnutta kantoa vastaan
nojautuneena vanha vaimo. Kuinka ryppyinen on hänen otsansa, ja hänen
poskensa -- kuinka kurttuiset ja keltaiset! Juomuinen huivi, joka
hänellä on ollut päässään, on valunut alas hänen ahavoittuneelle,
tumman ruskealle niskalleen; hiljainen tuuli pörröttelee hänen harvoja,
lumenvärisiä hapsiaan. Hänen pienet, harmaat silmänsä ovat käännetyt
Koskelaa kohden, ja näistä silmistä lentää salamoita. Ojennettu on
hänen paljas, laiha käsivartensa, jonka väri vetää vertoja
lehmänsienelle, mikä kasvaa hänen kurttuisen jalkansa vieressä. Ja
hajallaan ovat käden sormet.

Äsken vielä seisoi hän kantonsa vieressä, ja silloin olivat hänen
molemmat käsivartensa ojennetut. Aamuruskon koittaessa laskeusi hiljaa
vasempi. Kun auringon terä alkoi näkyä, vaipui vanhus istumaan, mutta
oikea käsi ei ojennettua asemaansa muuttanut.

Hän istuu siinä sitten kauan liikkumattomana. Hän on miltei alasti. Ei
verhoa hänen ruumistansa muu kuin repaleinen, sammalen värinen paita ja
lyhyt punertava hame. Hän on kauhean näköinen.

Hänen huulensa liikkuvat, mutta sanaa hänen suustaan ei ole hiljainen
aamu kuullut.

Hänen silmänsä eivät räpähdä. Hän katsoa tuijottaa yhä Koskelaa kohden.

Vihdoin viimeinkin huomaa hän, että talon väki on herännyt; ja kun hän
sen huomaa, vetäytyvät hänen keltaiset, ryppyiset kasvonsa kokoon, ja
hänen silmistään lentää säkeniä, jotka näyttävät tahtovan sytyttää
tuleen koko talon. Yhä nopeammasti liikkuvat hänen huulensa, ja hänen
ojennettu kätensä vapisee.

Jo kuulee hän, että talon väki on liikkeellä, ja hän nousee. Hän
ojentaa nyt vasemmankin käsivartensa taloa kohden, ja hajallaan ovat
vasemmankin käden sormet.

Jo näkee hän talon emännän astuvan ulos huoneesta; ja kun hän sen
näkee, oikoo hän ruumistaan. Hän nostaa kolmasti kätensä taivasta
kohden, ja kolmasti laskee hän ne alas. Sitten huutaa hän täyttä
kurkkuaan kolme kertaa peräksyttäin:

»Kirottu ... kirottu ... kirottu...!»

Ääni on kimakka, mutta ei se kauas kuulu; heikot ovat vanhuksen voimat.

Kun sen viimeinen värähdys on kajahtanut, laskeuvat jälleen hänen
kätensä; huulet avautuvat nauruun, kamalaan nauruun, ja hän kääntyy
kiireesti. Oikea käsi tarttuu kannon nojassa seisovaan sauvaan, vasempi
pieneen, maassa makaavaan myttyyn. Ja eukko katoaa hiljaa kulkien
metsään. -- Kuka on hän? Mitä tietävät hänen kamala käytöksensä ja
hänen kauheat sanansa? -- Koskelan emäntä on äkkiä seisahtunut. Kuuliko
hän kirouksen? Mahdotonta! Kukkula on siksi kaukana ja sen lisäksi
tuuli vastainen. Mutta kumminkin seisahtuu hän.

»Mikä se?» kysyi hän itseltään. »Kuinka nyt juolahti mieleeni
Mörkö-Maijan eilinen uhkaus: '_Muistat minua huomenna_!'... Niin,
jopa muistan... Mutta mitä tarkoitti hän tuolla lisäyksellään: '_ja
joka päivällä on huomisensa, aina viimeiseen asti_?'»

       *       *       *       *       *

Hiljaa keinuttelee lämmin länsituuli Koskelan suurta ruisvainiota,
jonka täyteläiset tähkät, maahan päin kallistuneina, rikasta satoa
lupaavat. Vainio odottaa leikkaajaansa.

Ja leikkuuväkeä kokoontuu Koskelan tupaan, miehiä ja naisia. He eivät
ole iloisen näköisiä. He asettuvat kukin pöytään, joka on laihalla
ruoalla katettu.

Pienessä vuoteessaan herää Liili, Koskelan isäntäväen ainoa lapsi,
sinisilmäinen, punaposkinen, iloinen, isän ihastus, äidin kaikki. Hänen
heleä naurunsa soi. Lapsen ilo on tarttuva. Leikkuumiesten nurpeat
kasvot kadottavat nurpeutensa; hymy asettuu heidän huulilleen.

Koskelan isäntäväki on saitaa, ja siitä se on tullut pahaan maineeseen.
Palkolliset eivät siellä tahdo viihtyä: palkka on huono, ruoka vielä
huonompi. Mutta sen sijaan vaaditaan heiltä paljon. Karsain silmin
katsoo varsinkin emäntä heidän päivällisuntaan; ennen aikojaan
häiritsee hän sitä. »Isännän kanssa tulisi toki toimeen», sanovat
palkolliset; »mutta emäntä... Vaivainen hänen kynsiinsä joutuu!»

Tänään, kun leikkuu on aljettava, on työväki luullut saavansa suun
avajaiseksi kahvia. Vaarasen Kaisa tietää, että viime vuonna sitä
annettiin. Mutta nyt, kun väki tupaan tulee, ei tultakaan ole takassa.

Kylmää ruokaa: leipää, silakoita pöydällä.

»Ei minua monta päivää täällä nähdä», sanoo tovereilleen Lassi, vanha
loismies, joka ei tiedä kahvia parempaa.

»Ennen muinen sitä ryypyllä aljettiin», mumisee Tahvana, vanha loismies
hänkin, jonka pääherkkua väkijuoma on.

»Saas nähdä, annetaanko puuroon silmääkään!» utelee Kaisa-Liisa, joka
koko leikkuu-ajaksi on taloon pestattu.

»Ei vallesmannissakaan tällaista kurjuutta», valittaa Silmäpuoli-Mikko,
ja sitten lisää hän: »vaikkei sielläkään kaksista; parempaa toki kuin
täällä. Tulevalla viikolla siirryn sinne.»

Niin murisee työväki. Kukin saa vapaasti purkaa sydämensä. Isäntä on
ulkona pellolla, emäntä on mennyt aittaan.

Silloin herää Liili.

Hän, pieni kolmivuotinen tyttö, on kaikkien lemmikki. Häneen kääntyvät
kaikkien silmät. Hän hosuu ympärilleen. Kärpäsiä puhuttelee hän
pikkulintusiksi; hän tavottelee niitä pienillä käsillään. Sitten
kurottaa hän kätensä leikkuuväkeä kohti, mutta kätkee ne kiireesti
peitteen alle, kun joku tahtoo niihin tarttua. Hän nauraa ääneensä:
»Piilosilla, piilosilla!» Hän vetää peitteen päänsä päälle:
»Sokkosilla, sokkosilla!»

Leikkuuväki katselee häntä mielihyvillään. Se ei muista äskeistä
kiukkuansa; se kuuntelee pienosen pakinaa ja hymyilee hänen kujeilleen.
Nurina on hälvennyt.

Yhä uutta väkeä astuu tupaan.

Silloin samoo emäntä sisään. Hän on kalpea vihasta; tyhjä kaljatuoppi
on hänellä kädessään. Hän tulee kellarista. Joku on siellä käynyt.
Kaljatynnyrin tappi on poissa; tynnyri on tyhjä, ja lattialla -- mikä
siivo! Kuka on ilkityön tehnyt?

Kysyä saa; mutta eipä tekiä ole tynnyriin puumerkkiään piirtänyt.
Emännällä on kellarin avain. Ei sinne pääse muut kuin hän; lienee hän
itse illalla höllästi pannut tapin kiinni!

Ei, sitä hän ei ollut tehnyt. Hän oli sen lujaan painanut. Hän on itse
varma siitä... »Ah, Mörkö-Maija!»

Mutta miten hän oli kellariin päässyt? Lukossahan oli ovi, ja avain
emännän avainkimpussa. »Ah, noidan vehkeitä!»

»Onko Maijaa nykyjään näillä seuduin nähty?» kysyi Vääräsuu-Jussi.

»Kävihän se retkale täällä eilen; pyysi leipää, pyysi jauhoja,
perunoita ja voitakin, mutta minä hänelle passin annoin.» Ja emäntä
viittasi ovea.

»Kyllä ei Maijan kanssa ole hyvä leikkiä laskea», tuumaili Jussi.
»Mutta olen kuullut, ettei hän kosta omasta puolestaan... Oliko hän
yksin?»

»Mitä se sinuun koskee? Ihan yksin hän oli.»

»Oli kyllä, se on tosi», tokasi siihen Kaisa-Liisa, sama, joka koko
leikkuu-ajaksi oli Koskelaan pestattu; »mutta tuskinpa olitte ajanut
hänet tuvasta, niin tulihan Hölöpän-Matin Miina sisään pienen
raajarikkoisen tyttärensä kanssa ja pyysi Jumalan tähden illallista,
muistattehan, emäntä!»

»Ole vaiti! Jos minä kaikkia Miinoja ja kakaroita syöttäisin...»

»Ja sitten -- kuulittehan sen -- uhkasi Mörkö-Maija teitä, -- puhui
jotakin huomisesta. Ja kohta sen jälkeen menitte te kellariin.»

»Niinhän tein», myönsi emäntä ja kävi hiukan ajattelevaksi. Hänen
mieleensä johtuivat taasen Maijan sanat: »_muistat minua huomenna, ja
jokapäivällä on huomisensa, aina viimeiseen asti_...» Olisiko
Maija?... Hyvin mahdollista. Hän on tietäjä, suurikin tietäjä;
kaukaahan ihmisiä hänen luonaan käy. Viime talvenakin -- niin ainakin
puhuttiin -- pakoitti hän varkaan viemään takaisin Suurpään Kallen
kellon...

Emännän ajatuksenjuoksua keskeytti äkkiä ääni:

»Äiti!»

»Kah, joko sinäkin olet herännyt, Liili?»

»En, äiti, minä vielä nukun, minä näen unta.»

»Vai niin; mitä unta sinä näet?»

»Tuo ruma akka on täällä, mutta hän ei tee minulle pahaa... Hän
taputteli poskiani ja sanoi: 'se oli oikein, että tahdoit antaa
voileipäsi tuolle pienelle tytölle'... Äiti, miksi en saanut antaa?»

»Kuka ruma akka, kuka pieni tyttö? Kenestä sinä puhut, lapseni?»

»En tiedä, äiti... Hän sanoi myös, että minä olen hyvä tyttö ja että
sinä olet paha. Mutta minä sanoin, että sinä olet niin hyvä, niin hyvä
-- Liilille.»

»Lapsi on nähnyt unta Mörkö-Maijasta ja Hölöpän-Matin Miinan tytöstä»,
kuiskasi Kaisa-Liisa puoliääneen. Emäntä sen kyllä kuuli, mutta hän ei
ollut sitä kuulevinaan. Lapsen sanat olivat tehneet syvän vaikutuksen
häneen. Liili oli jo nukkunut, kun Mörkö-Maija ja Matin-Miina
Koskelassa kävivät; eihän hän voinut niiden käynnistä mitään
tietää. -- --

»Voi, voi sentään!»

Kaikkien silmät kääntyivät oveen päin.

Siitä ryntäsi sisään Karja-Lotta, silmät selällään. »Halki se on, ihan
halki: voi, voi sentään!»

»Mikä on halki? Oletko tullut hulluksi?» huudahti emäntä.

»Pata on halki, muuripata, tiedänmä! Vesi juoksee pesään... Menen
tekemään haudetta Mansikille, joka on sairas ja ähkää; menen kotaan,
vinttaan vettä pataan, rupeen laittamaan tulta... No, ei tässä
maailmassa! Pesä on yhtenä järvenä, ja pata on tyhjä... Se on halki,
ihan halki, sanon ma; ei se pidä vettä, ei! Ja...»

»Onko muuripata halki -- uusi muuripata?» keskeytti häntä emäntä
hämmästyneenä. »Kuka sen on halaissut? Sinä, tietysti, sen mokoma!
Mutta saatkin maksaa sen: viime markkinoiltahan Manne padan osti.»

»Minäkö? Maksaa! E-ei, siitä nyt ei lähde mitään! Pata on halki, se on
varma, se...»

»Mutta minä sanon, että sinä maksat sen! Sinä jätit eilen tulta pesään,
etkä huomannut, että padassa oli vesi kiehunut kuiviin...»

»Vai niin, vai sekö sen padan halkaisi; sillä halki se on, siitä ei
pääse... Mutta, emäntä hyvä, kukahan kodassa eilen viimeksi kävi,
minäkö vai te? Vai ettekö tahdo muistaa?... Mörkö-Maija teitä vielä
pihalla manasi, ja Matin-Miina kuljetti pois ontuvan kakaransa... Te
pistäysitte humalistossa, hyppäsitte sitten kotaan ja sieltä
kellariin... Minä näin sen luhdin ovelta; olin juuri maata menossa...
Ja kyllä sen Mörkö-Maijakin näki... Niin sen asian laita on. Vai minäkö
maksaisin padan!... Se on nyt halki, siitä ei pääse! Ja... Voi, voi
sentään! En muistanut sitä sanoa: koko lammaslauma on kauramaassa...
Kai jätitte veräjän auki, kun humalistossa kävitte...»

Isännän tulo keskeytti Karja-Lotan sanatulvan. Koskela, kookas,
keski-ikäinen mies, oli käynyt ruisvainiolla katsomassa, mistä
parhaiten sopisi leikkuuta alottaa. Palatessaan oli hän nähnyt lampaat
kauramaassa, ja sisään astuessaan ärjäsi hän suuttuneena: »Kuka roisto
on humaliston veräjän auki jättänyt? Ennenkuin leikkuulle lähdetään,
ovat lampaat kauramaasta pois ajettavat. Joka mies!»

Silmänräpäyksessä toteltiin isännän käskyä; eikä aikaakaan, niin oli
tupa tyhjä ihmisistä. Ei kumminkaan ihan tyhjä. Pikku Liili makasi
vielä pienessä vuoteessaan. Häntä ei ollut kukaan nyt muistanut, ei
äitikään, jonka täytyi kiiruhtaa katsomaan muuripataansa.

Ja Liili makasi siinä hetkisen rauhassa. Padan onnettomuudesta hän ei
ymmärtänyt mitään, mutta lampaat olivat hänelle tutut -- olihan hänellä
niissä pieni oma karitsansakin. Hän ei oikein käsittänyt, miksi niitä
kauramaasta ajettaisiin: mutta ei hän sillä päätänsä vaivannut. Hän
katseli pieniä sormiansa, ja vasemman kätensä sakarisormi oli hänestä
hänen pikkukaritsansa, iso sormi suuri sarvipää pässi, jota hän
pelkäsi. Hän koetti matkia karitsan ja pässin ääntä. Ja kun kärpäset
lentelivät hänen vuoteensa ympärillä, veti hän suunsa kurttuun: »Sys,
sys, sanoo pikku lintu.» Sitten rupesivat kädet piilosille. »Hae, hae!»
Mutta viimein kyllästyi hän leikkeihinsä. »Äiti, äiti!» huusi hän.

Mutta kun ei äitiä kuulunut, kömpi hän vihdoin vuoteeltaan, ja nyt näki
tuvan haltia, jos semmoista on olemassa, pienen, lihavan tyttötassukan
paitasillaan hyppivän lattialla. Se oli Liilistä niin hauskaa. Hän
marssi siinä »niinkuin isä;» hän pisti peukalon suuhunsa ja oli
tupakoivinaan; hän torui »niinkuin äiti Karja-Lottaa.» Hän leikki
nukkien kanssa ja asetti ne makaamaan vuoteeseen, josta hän itse vasta
oli noussut. Se oli niin hauskaa, niin hauskaa!

Mutta viimein kyllästyi hän ja rupesi lähemmin katselemaan ympärilleen
tuvassa. Siinä oli iso kasa sirppejä suuren kellokaapin vieressä
penkillä. Liili meni niiden luo. Ne olivat hänestä pieniä viikatteita.
Hän rupesi niitä käsittelemään; niistä sai hän uusia leikkikaluja.

Sillä välin oli leikkuuväki saanut ajetuksi lampaat kauramaasta.
Isäntä, joka oli kulkenut vainion perukkaan saakka, ollaksensa varma,
ettei ainoakaan eläin aitaukseen jäänyt, palasi sieltä viimeisenä.
Äkkiä seisahtui hän humaliston takana ja päästi kovan huudon:

»Tuokaa puukko tänne!»

Käskyn kuuli väki ja myöskin emäntä, joka oli kodassa käynyt ja
mieliharmikseen nähnyt uuden padan peräti tärvääntyneeksi sekä
päänpäätteeksi, aittaa tarkemmin katsellessaan, huomannut valloilleen
päässeen kaljan tunkeuneen suola-laariinkin.

»Mikäs on nyt taasen hätänä?» kysäsi hän, kun isännän käskyn kuuli.

Humaliston takana oli pieni kumpu, ja siihen oli perunakuoppa talven
varalle kaivettu. Isäntä, kun kuopan ohitse oli kulkenut, oli
sattumalta luonut silmänsä siihen. Mikä se? Kuopan esiinpistävässä,
rattimaisessa ilmatorvessa oli jotakin outoa. Liikkuihan siinä lampaan
saparo. Niin oikein! Torveen oli takaa-ajossa yksi lampaista vajonnut;
hypyssään olivat sen molemmat etujalat aukkoon joutuneet. Eläin parka
oli taittanut niskansa. Ja niin lujasti oli se reikään tarttunut, ettei
isäntä saanut sitä siitä hinatuksi. Ällistyneenä seisoi hän siinä,
saparo kädessänsä. Sitten huomasi hän, että lampaassa vielä oli vähän
henkeä, ja hänen mieleensä juolahti, että se kohta olisi pistettävä.

»Tämäpä päivä vasta onneton!» valitti emäntä, kun paikalle ehti.

»Jumalan kiitos!» kuiskasi Silmäpuoli-Mikko Kaisa-Liisalle: »nyt saamme
väkisinkin lampaan paistia. Nyt jään minä tänne vastaiseksi enkä
menekään vallesmannille vielä.» Ja kun sitten yhdistetyin voimin lammas
oli hinattu ahdingostaan ja se kummulla nurinniskoin makasi, veti Mikko
puukon tupestaan ja tarjosi sitä Karja-Lotalle, joka Koskelassa
teurastajan tointa hoiti. Mutta silloin siinä tapahtui jotakin aivan
odottamatonta.

»No, sen saan sanoa, olipa se koko tupsaus!» huusi Vääräsuu-Jussi.

Kummulle oli kokoontunut enemmän väkeä kuin kuopan katto kesti. Se
romahti liiallisesta painosta sisään, ja siinä makasi nyt kattopuiden,
turpeiden ja mullan keskellä Koskelan isäntä, emäntä ja leikkuuväki,
allansa lammas, joka oli niskansa taittanut. Pölyä ja tomua nousi,
ettei siinä alussa mitään eroittanut. Kyllä se oli naurettavaa, mutta
kyllä ei kuopassa makaavien hauskaa ollut. Kuinka he potkivat ja
ponnistelivat! Karja-Lotta, joka oli kyyristynyt lammasta kohden, kun
romaus tapahtui, makasi siinä melkein samassa asennossa kuin lammas
äsken ilmatorvessa, ja hänen päällään, multaa ja lautoja välillä,
Silmäpuoli-Mikko, koivet suorana ylöspäin; eikä kummallakaan nyt ollut
mitään sanomista. Vaarasen Kaisan päätä näkyi nenään asti, mutta suun
kohdalla oli suuri multamöhkäle, ja se nyt Kaisan kielen kurissa piti.
Isäntä itse oli jotenkin helpolla päässyt: hän istui hävityksen
reunalla: jalat vaan olivat mullistuksen peitossa. Emäntä ja Tahvana
taasen seisoivat sorassa kainaloita myöten, naamat niin likitysten,
jotta melkein koskettelivat toisiaan. Vääräsuu-Jussi ja Lois-Lassi
eivät olleet vielä kummulle ehtineet, ja siitäpä syystä he eivät
yhteiseen pulaan joutuneet.

Niin aivan; kyllä Vääräsuu-Jussi oli oikeassa, kun hän sanoi, että se
oli koko tupsaus, eikä Lassikaan ollut niin aivan väärässä, kun hän
tapauksen johdosta tuli miettineeksi, että vajoomiseen menee
tavallisesti paljoa vähemmän aikaa kuin ylöspyrkimiseen. He ryhtyivät
kumminkin molemmat, niin kiireesti kuin heidän oli mahdollista,
auttamaan tovereitaan.

Siinäkös mylläkkää, pölyä ja huutoa, ennenkuin kaikki taasen seisoivat
omilla jaloillaan! Isäntä kyllä pian saatiin hinatuksi aukon reunalta,
mutta eipä hänestä tänään näyttänyt olevan työnjohtajaksi -- yhtä vähän
kuin leikkuuseen Silmäpuoli-Mikosta, joka sitten saatiin korjuuseen.
Isäntä liikkasi, näetsen, kovin pahasti, hän oli kenties taittanut
jalkansa; ja Mikko ukolta oli nenä mennyt aivan väärään ylöspäin ja
venynyt niin pitkäksi, että sen huippu silmää kosketteli, ja sitä
paitse oli hän pahasti satuttanut päänsä. Hän öhki ja voihki ja
tunnusteli jäseniään, kun tukevalla maalla taaskin seisoi, ja oli aivan
oikeassa, kun tuumaili, että kuopan katto oli ollut liian heikko, tahi
että puuainekset olivat olleet pilalle lahonneet. Sillä välin tiuskui
ja riiteli emäntä, että Tahvana oli asettunut häntä liian likelle ja
vaati, että hän korjaisi pois tupakille haisevan suunsa vähän
kauemmaksi, johon Tahvana nöyrästi vastasi, että hän aivan mielellään
sen tekisi, jos se vain kävisi päinsä. Vaarasen Kaisa räpytteli ja
mulkoili silmiään, kun ei mullalta saanut mitään sanotuksi: epäilemättä
pyysi hän tällä ainoalla mahdollisella tavalla, että häntä
autettaisiin; mutta Mikon mielestä oli Karja-Lotta ennen muita saatava
ylös, hän kun varmaan oli pahimmassa vaarassa, ja samaa mieltä olivat
Jussi ja Lassi. Mutta Lottaapa ei ollut niin helppo auttaa. Hän oli
saanut raskaimman kuorman kannettavakseen -- miltei koko katon -- jotta
ison aikaa kului, ennenkuin hän tuli näkyviin. Jussi ja Lassi kaivoivat
ja heittivät ylös kiviä ja lautoja, minkä ennättivät, vaikkei tuo
heiltä aivan kiireesti käynyt. He eivät näyttäneet olevan millänsäkään
emännän ja Tahvanan riidasta ja avunhuudosta, eikä kentällä makaavan
isännän kirouksista ja voivotuksesta. Heittiväthän vain väliin heihin
silmäyksen ja lohduttavaisen: »kyllä, kyllä, odottakaa hiukkasen!»
Tähän Mikko, joka verta vuotavaa nenäänsä piteli ja väliin kosketteli
korvantaustaansa, mistä iso pala oli lähtenyt, vihdoin, juuri kun Lotan
jalat tulivat esille, pisti mietteensä: »kyllä; niin, kyllä on Lotta
roteva ja vahva, mutta saas nähdä, mitä hän tästä puuskasta sanoo!» Ja
sitten hän huudahti: »kas vaan!» kun Lotta äkkiarvaamatta potkaista
tokaisi Vääräsuu-Jussia vasten suuta, niin että hampaat helisivät, »kas
vaan, vielä on ämmä entisellään!»

Ja kyllä Lotta oli entisellään, kentiesi vielä entistänsä enemmänkin
entisellään. Kun hän viimein saatiin ylös, oli hän tosin vähän
typertyneen näköinen. Hän oli vähällä ollut tukehtua ahdingossaan;
lampaan villoja oli hänellä suussa, ja musta ja pölyinen oli hän kuin
nokikolari. Mutta pian hän siitä virkosi, varsinkin kun hän huomasi,
että hänen hameensa ja vielä paitansakin oli kappaleen matkaa sivulta
ja selän kohdalta aina alas asti halki -- melkein liepeisiin saakka --
ja vielä pahemmasti halki kuin muuripata kodassa. Ja sepä Karja-Lottaa
harmitti. Ja Mikon syy se tietysti oli, sillä olihan Mikko hänelle
ojentanut puukkonsa juuri kun romaus tapahtui. Eukko pudisti itseään
niinkuin piehtaroinut hevonen, korjasi kouraansa halenneen hameensa
reunukset ja torui samalla täyttä suuta Mikkoa: »sillä ei ole koskaan
maailmassa kuultu, että kukaan paljastaa puukkoa, juuri kun romaus
tapahtuu!» Mikko koetti puolustaa itseään. Hän sanoi, ettei kukaan
ollut tietänyt romausta aavistaakaan, eihän Lotta itsekään, ja että
Lotan sopisi kiittää Jumalaa, kun niin vähällä oli päässyt. »Sillä
olisihan puukko voinut pahempaakin jälkeä tehdä, kuin ratkoa vanhaa
hamerepaletta.» Sitten hän lopulta kysyi, mihin Lotta oli puukon
pannut, vieläpä näytti tahtovan ruveta likemmin tarkastamaan Lotan
rikkinäistä vaatetustakin, sieltä sen ehkä löytääksensä. Mutta
silloinkos eukko oikein suuttui, ja sen sai Mikko onnettomuudekseen
niin perinjuurisesti tietää, ettei sitä ikinä unohtanut. Kyllä hän
joskus ennenkin oli Lotan kouria kokenut, mutta nyt sai hän kipeälle
korvalleen aimo sutkauksen ja kuuli samalla jotakin revenneestä
nenästään mainittavan: ja se oli tyynen Mikon mielestä liikaa. Ärjyen
kivusta tempasi hän lautapalasen, sillä kuitatakseen saamansa
korvapuustin, ja aika tappelu olisi kaiketi siinä syntynyt, ja tiesi
kuinka kauan emäntä ja Tahvana vielä olisivat saaneet seisoa ja
katsella toisiaan suusta suuhun ja Vaarasen Kaisa harjoitelle silmiään
mulkoilemaan, jolleivät Lassi ja Jussi viimeinkin olisi raivostuneiden
väliin menneet ja saaneet heidän tulisimman vihansa ainakin vähäksi
aikaa asettumaan. Lotta oli torunut suulakensa kuiviin; häntä janotti
kovasti. Mikon korvallisesta juoksi verta, jota paitsi hänen nenäänsä,
joka oli suureksi pahkulaksi turvonnut, kovasti pakotti. Tiesihän sen,
että vettä he kaipasivat, Lotta ja Mikko. Molemmat palasivat sen tähden
kartanolle, Mikko pidellen nenäänsä ja Lotta hamettansa. Ja vielä
pihalta saakka kuului heidän toransa, vieläpä kaivon kanneltakin.

Emäntä ja Tahvana olivat tällävälin ponnistelleet voimiansa ylös
päästäkseen. Siinä sattuivat heidän kasvonsa monta kertaa yhteen, ja
että tuo aina kovasti suututti emäntää, sen kyllä kuuli. Vihdoin sai
Tahvana jonkun verran multaa ja romua syrjäytetyksi, ja Jussin avulla
emäntä ja hän viimeinkin pääsivät pintehestään juuri parahiksi
nähdäksensä, miten Lassi hinasi ylös Vaarasen Kaisaa, joka valitti
olleensa aivan kuoleman kynsissä, kun multa oli estänyt häntä
hengittämästä suun kautta, ja nenäkin oli ollut melkein kokonaan
tukkeessa. »Koettakoonpas toinen, miltä se tuntuu!»

»Tupsaus» oli kumminkin päättynyt onnellisemmasti kuin olisi voinut
uskoa: »sillä olisivathan kaikki voineet taittaa niskansa, samaten kuin
lammas, joka hyvän esimerkin näytti» -- sanoi sittemmin Vääräsuu-Jussi.
Mutta lukuunottamatta Silmäpuoli-Mikon haavoja ja Karja-Lotan
halaistuja vaatteita ei ollut kukaan muu sanottavaa vahinkoa saanut
kuin isäntä, joka ei kyennyt jaloilleen ja joka varsin pahaa ääntä
piti, kun Jussi ja Lassi hänet taloon kantoivat ja hän sillä välin
huomasi, että lampaat, jotka hetken aikaa olivat takapihalla seisoneet,
auki olevasta veräjästä olivat palanneet takaisin vainioon.

Ei onnettomuus tule kello kaulassa, sanotaan, eikä yksi paha toiselta
tietä sulje. Olisi sopinut odottaa, että koskelaisten koetukset tähän
olisivat loppuneet, mutta -- mitäpä vielä. Kun emäntä avasi tuvan oven
miehille, jotka isäntää kantoivat, oli siinä hänen edessään näky. joka
vähällä hänet kokonaan tyrmistytti. Pikku Liili istui verisenä takan
vieressä ja itki, ja pankolla istui Karja-Lotta paraikaa käärien
riepuja oikean jalkansa ympärille. Ja koko lattia oli miltei yleensä
veressä. -- Karja-Lotta oli huoneeseen samotessaan astunut
sirppikasaan, minkä Liili oli oven kynnyksen eteen koonnut.

Ehtimättä kuulla Lotan kirouksia ja toraa säntäsi kovin pelästynyt
emäntä tyttärensä luo. Liili kietoi käsivartensa hänen kaulansa ympäri
ja sai kyyneliltään tuskin nyyhkityksi: »Pikku viikate on paha, se
puree.»

Äiti repäsi silmänräpäyksessä paidan pienosen päältä. Ei Liilissä
mitään haavaa näkynyt. »Mihin puri paha viikate Liiliä?»

»Ei Liiliä, mutta Lottaa.»

»Jumalan kiitos!» huudahti emäntä, kun hän oli tullut vakuutetuksi,
ettei mitään onnettomuutta ollut Liilille tapahtunut. Ja hänestä
tuntuivat nyt kaikki entiset onnettomuudet hyvin pieniltä. Mutta
toisilla silmillä katsoi Karja-Lotta asiaa. Hän ei vihaltansa muistanut
voivottaakaan.

»Vai Jumalan kiitos! Vai ... vai... Olisitte kai suonut, että olisin
astunut molemmat jalkani... Vai Jumalan kiitos!» Ja vihan vimmassa repi
hän pois siteen haavalta ja ojensi jalkansa emäntää kohden. »Siinä sen
näette, mitä tyttökakaranne on aikaan saanut!» -- Jalkapöytä oli miltei
kahtia leikattu; haava oli kauhea, ja verta siitä pillinään ruiskusi
lattialle.

»Tervaa, missä on tervasanko?» huusi Jussi.

»Tervaa sinä suusi, vääräsuu!» ärjäsi Lotta yhä kieltänsä pieksäen ja
rupesi taasen sitomaan haavaansa. Mutta lienee hän viimeinkin
huomannut, ettei hän muiden avutta voinut toimeen tulla, sillä äkkiä
katkaisi hän sanatulvansa ja lausui maltillisemmalla äänellä: »Mene
noutamaan vettä kaivosta äläkä siinä töllistele, niinkuin et olisi
sirpin puremaa ennen nähnyt!»

Isännän kivut olivat vähän helpottaneet, kun hän omalla vuoteellaan
makasi. Hänkin oli kovin pelästynyt, kun näki Liilin verisenä. Mutta
pian käsitti hän koko tapauksen. Liili oli seisonut sirppikasan
vieressä, kun Lotta siihen astui. Koskelaa harmitti kovin aamun
tapaukset, ja kipu, minkä hän tunsi jalassaan, ilmaisi hänelle, että se
joko oli sijoiltansa, jollei poikki. Hän oli juuri lähettämäisillään
Vaarasen Kaisan lukkaria noutamaan, kun Jussi astui sisään vesikiulu
toisessa kädessään. Hän oli hiukan kalpea ja hieman vapisi käsi, kun
hän asetti kiulun Lotan viereen.

»Käykäähän veräjällä katsomassa! Kuusen havuja siinä on ja risti maahan
piirretty. Onpa siinä vielä tuohivirsutkin, käret tänne tupaan päin...»

»Enkös minä sitä sanonut!» keskeytti Jussia Kaisa-Liisa. »Mörkö-Maija
se tämän kaiken on aikaansaanut; ja kyllä emäntä on siihen syypää, kun
ajoi pois ja manasi Hölöpän-Matin Miinaa. Risti ja havut tietävät
varmaankin kuolemaa ja virsut, että täältä se ruumis kannetaan, koska
käret tännepäin viittaavat... Kyllä sinä nyt taidat lähtöä tehdä,
Karja-Lotta; kovinpa ovat poskesi kelmeät! Oletkin vuodattanut jo verta
niin paljon, ettei luulisi ihmisessä niin paljon löytyvän... Tahi
tarkoittaisiko risti isäntää ... niin, kukapa sen tietää?... Kyllä
tässä ei taida muuta neuvoa olla, kuin että emäntä kiireesti menee
Mörkö-Maijan luo ja nöyrästi pyytää häntä peruuttamaan kovat
kirouksensa.»

»Samaa mieltä minäkin», mumisi Vääräsuu-Jussi.

Kaisa-Liisan sanat olivat valtaavasti vaikuttaneet kaikkiin, itse
isäntäänkin, joka ei kumminkaan ollut taikauskoisimpia. Häntä
pelästytti kauheasti Kaisa-Liisan arvelu, että tuo risti ja havukasa
kentiesi häntä itseään tarkoitti. Karja-Lotta puhkesi ääneensä
itkemään, tunsi jo kuoleman kopristavan sydäntä. »Voi, voi, ja kun
vielä syyttömästi pitää kärsiä toisen syntien tähden!»

»Kyllä se ei taida vähemmästä käydä», lisäsi Jussin sanoihin
Silmäpuoli-Mikko. Hänen nenäänsä pakotti ylön kauheasti, ja kun hän
sitä tunnusteli, niin eipä hän ollut ihan varma, ketä tuo risti ja
havukasa oikein tarkoittivat.

Jos olisi asia riippunut Kaisa-Liisan, Vääräsuu-Jussin ja
Silmäpuoli-Mikon päätöksestä, niin olisi kaiketi emäntä paikalla
lähtenyt Mörkö-Maijan luo. Mutta eipä häntä itseään, emäntää näet,
ollut muu vahinko kohdannut kuin tuo kodassa ja kellarissa -- ja olipa
siinä jo vahinkoa kerraksi. Mannen jalka oli kentiesi vaan
nurjahtanut...

»Minäkö lähtisin noidan luo? En ikipäivinäni!» huudahti hän.

»Voi, voi sitä paatunutta sydäntä!» valitti Karja-Lotta ja antoi
vastustamatta jalkansa Lois-Lassin hoidettavaksi. Ja Lassi ponnisteli
miltei kaikin voiminsa, saadaksensa käärityksi oikein lujaan köyden
nilkasta ylöspäin Lotan jalan ympäri, jotta veri viimeinkin taukoisi
juoksemasta. Hän muisti joskus kuulleensa, että niin oli meneteltävä
tällaisissa tapauksissa.

»Voi, voi sitä paatunutta sydäntä! Ja minun viattoman... Oletko
riivattu, mokoma! Tahdotko vielä kuristaa poikki jalkanikin...»

»Älä sinä ole milläsikään...»

»Vai ette lähde, emäntä!» huudahti Kaisa-Liisa, joka suuresti mieltyi
siihen, että Vääräsuu-Jussi ja Silmäpuoli-Mikko pitivät hänen puoltaan.
»No, sama se! Mutta jos oikein tarkoin katselemme tuota ristiä veräjän
luona, niin olenpa varma siitä, että siinä on toinen hyvin pieni
vieressä, vaikkei Jussi sitä kiireessä huomannut; ja se varmaan tietää
jotakin. Pieni risti ... ketäpä täällä pientä on, muu kuin Liili, ja
että risti häntä juuri tarkoittaa, senhän me kaikki näimme. Sillä
minkätähden hän muuten olisi niin verinen ollut, kun tupaan astuimme...
Varoitus ... varoitus! Niin, menkää jos tahdotte, emäntä, se on teidän
asianne, mutta muistakaa sanani: ei Lottaa täältä yksin kanneta.»

»Voi, voi!» valitti Lotta, joka Kaisa-Liisan ennustaessa oli pistänyt
käärityn ja kauheasti pakottavan jalkansa Jussin tuomaan vesikiuluun.

»Mihin Lotta kannetaan, äiti?» kysyi Liili, joka oli saanut uuden
paidan yllensä ja nyt kummastellen katseli outoa näköä tuvassa.

»Hautaan, lapsi, hautaan!» sanoi Kaisa-Liisa juhlallisesti.

»Ja sinne taitaa sinunkin tiesi käydä, ennenkuin tiedätkään, Liili
parka!... Niin pieni, niin herttainen, ja katkaistaan kuin kukkanen
kentällä kuoleman viikatteella... Mitenkä se virsikirjassa kuuluukaan?»
-- tokasi Kaisa-Liisan puheeseen Vaarasen Kaisa, joka kaiken aikaa oli
päivitellyt, kuinka hän vähällä oli ollut tukehtua, ja nyt viimein
huomasi, että hänenkin tulisi asiain menoihin sekaantua.

»Ole vaiti ja mene noutamaan tänne lukkari!» ärjäsi isäntä, jota
Vaarasen Kaisan ennustus kovin peloitti. »Eikä tuo taitaisi pahemmaksi
olla, jos pistäytyisit Maijan luona» -- lisäsi hän, heittäen silmäyksen
vaimoonsa.

Emäntään oli niinikään kovasti koskenut Kaisa-Liisan ja Vaarasen Kaisan
ennustukset. Liilihän oli hänen ainoa lapsensa. Mutta nöyryyttää
itseään siihen määrään...

»Kävisihän päinsä, että Kaisa, kun lukkarin luota palaa, pistäytyy
Maijan luona ja ... vaikka käskee hänet tänne», sanoi hän
vitkallisesti, mieheensä kääntyen.

»Kyllähän se juuri kävisi päinsä, mutta pelkäänpä vain, ettei Maija
minusta välitä», tuumaili Vaarasen Kaisa; »Maijalla on omat meininkinsä
asioista, eikä hänen puheilleen kaikki pääse.»

Emäntä, joka oli kaapannut Liilin syliinsä, rupesi nyt uudelleen
tutkimaan, eikö tyttöä todella ollut mikään kohdannut; hän ei näkynyt
olevan varma asian oikeasta laidasta. Häntä alkoi yhä enemmän
kauhistuttaa ajatus, minkä leikkuuakkojen yhteinen ennustus oli hänessä
herättänyt. Eikä hän rauhoittunut sittenkään, vaikka hän ei tytössä
mitään outoa huomannut. »Jos hänen tähtensä Liiliä kohtaisi joku
onnettomuus ... se olisi kauheaa!... Jos hän voisi tuon onnettomuuden
estää menemällä Mörkö-Maijan luo...» Kuta kauemmin hän asiaa ajatteli,
sitä kiireemmästi rupesi hänen sydämensä tykyttämään... Ihan varmaan ei
Liili ollut niin punaposkinen nyt kuin aamulla. Ja miksi ei hän
pakissut ja nauranut niinkuin ennen...

Tällä välin oli Kaisa-Liisa äkkiä pistäynyt ulkona, ja kun hän sitten
palasi tupaan, oli hämmästys nähtävänä hänen kasvoillaan. »Menkäähän
vaan tieveräjälle katsomaan!» huusi hän jo ovelta. »Niin on kuin
sanoin: kaksi ristiä siinä on, suuri ja pieni, onpa hiukan
kolmattakin.»

Ja hänen huutoansa säesti Karja-Lotan surkea: »voi, voi; voi sentään!»

Mutta jo on aika meidän palata sen luo, joka Koskelaisten mielestä oli
kaikki nämä onnettomuudet aikaan saanut.

Mörkö-Maija -- kuka oli hän?

Aamulla näimme hänen kauhistuttavassa asennossa Koskelan vieressä
olevalla metsäkukkulalla seisovan ja sitten kamalasti nauraen sieltä
lähtevän. Puolenpäivän aikaan, jos astumme pieneen, yksinäiseen
mökkiin, joka sijaitsee noin 5-6 virstaa Koskelasta, pienen Ummetlammen
rannalla, näemme hänet uudelleen.

Hänen ulkomuotoansa olen jo koettanut kuvata. Mutta -- nyt ei
säkenöitse pieni, harmaa silmä, eikä käsi ole vihaan ojennettu.
Lempeään hymyyn ovat kurttuiset, keltaiset posket vetäyneet. Nytkin,
niinkuin aamulla, liikkuvat hänen huulensa, mutta tällä kertaa ei
kiroussanoja lausuaksensa.

Mökki, jossa hän asuu, on pieni. Köyhyys puhuu siellä äänetöntä
kieltänsä, jos minne silmänsä luo. Mutta lämmin hohde loistaa vanhuksen
katseesta, ja tunteellinen on hänen äänensä.

»Niin, niin!» lausuu hän vanhalle, ryysyiselle miehelle, joka istuu
pankolla takan vieressä, piippunysä suussaan; »kyllä sen muistat,
Samuli! Yhdessähän palvelimme vallesmannissa, joka ei silloin ollut
kova kuin nyt. Vasta sitten muuttui hänen mielensä, kun hyvä rouva
kuoli. Silloin olit sinä kunnon poika, eikä minua silloin noituudesta
syytetty.»

Samuliksi sanottu ei puhunut mitään, veteli vaan savuja piipustansa.

»Mutta sitten tuli toinen aika», jatkoi Maija suruisella äänellä. »Sinä
jätit minun ja valitsit toisen. Luulit, ettei se minuun koskenut!...
Voin sen kyllä sanoa nyt: minä surin. Ja sitten sairastuin -- sen
tiedät. Olin mielenviassa, sanottiin. Ja taisinpa kyllä ollakin.
Parikymmentä vuotta on kulunut elämästäni, josta ajasta en niin mitään
muista. Ja kun viimein muistini palasi, olin minä myyty -- Leena-muorin
hoidettavaksi. Sinä silloin elit ylellisyydessä vielä. Minä näin sinut
joskus; mutta ethän sinä luonut silmiäsikään -- Mörkö-Maijaan! Minä
kärsin nälkää ja vilua, mutta en valittanut. Koetin auttaa parhaan
kykyni mukaan häntä, joka oli minut elätettäväksensä ostanut, vaikka
sainkin toraa ja kirouksia palkinnoksi. Näin kyllä, että muori oli
hyvissä varoissa, vaikka hän aina köyhyyttänsä valitti; tiesin, missä
hän salasi aarteensa, jotka päivä päivältä lisääntyivät, vaikk'en ollut
siitä tietävinäni; olihan minulla selvillä, millä hän varojaan kokoili.
Pilkka ja häpeä, jota kaikkialla sain kärsiä, kun kuljin hänen
asioillaan, olisi paaduttanut monen muun sydäntä; minuun vaikutti se
toista. Minä muistin sinun käytöstäsi; kaikkialla ympärilläni näin
pahaa vain, yhä pahaa -- ja minä ihmettelin, että hyvä Jumala saattoi
tätä kaikkea kärsiä.

»Salaa kulki meillä siihen aikaan ihmisiä ja usein kaukaa, hyvinkin
kaukaa; ja kaikki menivät pois tyytyväisinä. He olivat saaneet, mitä
halusivat. Minut lähetti muori aina ulos, kun joku hänen luokseen tuli,
etten muka pääsisi hänen salaisuuksiensa perille. Väliin taasen salpasi
hän minut sisään milloin yöksi, milloin koko vuorokaudeksi, kun itse
salaperäisille matkoillensa lähti -- varsinkin uuden kuun aikoina. Minä
seurasin häntä kerran hänen tietämättänsä. Hänen tiensä vei
kirkkomaalle. Sieltä toi hän, mitä hän tarvitsi. Kauhistuneena seisoin
siinä kirkkopihan veräjällä. Oli kuutamoyö... Siinä opin loitsiaksi.
Hänen manauksensa soivat vielä korvissani. Noin pari viikkoa sitä ennen
oli Varvasmäen isäntä käynyt meillä. Hän oli riidoin naapurinsa kanssa
ja turvasi nyt Leenaan. Ja Leena oli luvannut auttaa häntä. Nyt auttoi
hän -- miten, sitä sinun ei tarvitse tietää... Minusta oli se kauheaa.
Eihän Varvasmäen toinen asukas ollut tehnyt mitään pahaa Leenalle...
Kolme päivää myöhemmin paloi hänen asuntonsa ja karjansa, ja hän oli
kerjäläinen. Siitä päivästä rupesin minäkin manaajaksi, mutta
tehdäkseni tyhjäksi Leena-muorin aikeet. Niitä pidin aina silmällä.
Hänen tietämättänsä opin hänen tietonsa, ja omat havaintoni ovat minua
eteenpäin vieneet... Olin mahdikas, sanoit sen: mutta jos olen mahtiani
mihinkään käyttänyt, en koskaan muuhun kuin pahan ehkäisemiseen,
pahojen kiroomiseen, hyvää tehdäkseni.»

»Senpätähden tulinkin luoksesi. Sanotaan, että sinulla on aarteita...»
mumisi mies pankolla.

Maijan harmaat silmät alkoivat säihkyä, ja toisella äänellä kuin äsken
puhui hän: »Minulla on aarteita. Leena-muorin aarre on koskematta: ne
ovat pahan palkka. Niitä sinä haluat -- sinä, joka et ole rakastanut
muuta mitään maailmassa kuin omaa itseäsi ja mammonaa. Seurakunta
tarjoo sinulle elatuksen, mutta menisikö 'Rikas Samuli' ruodille?
Ei, parempi rakentaa sovintoa Mörkö-Maijan kanssa, jotta pääsisi
Leena-muorin aarteille... Muistatko käytöstäsi Miina-vainajaa, vaimoasi
kohtaan? Hän antoi sinulle rikkaan talon, ja sinä -- mitä annoit sinä
hänelle? Pieksit häntä ja upotit viinaan talon. Ja miten kohtelit
lapsiasi? Mikset nyt mene nuorimman tyttäresi, ainoan elossa olevan
lapsesi luo asumaan?»

»Ei hänellä ole mitään... Älä nyt ole kovasydäminen, Maija!» mumisi
Samuli.

»Niin, sanoit sen; ei hänellä ole mitään. Mutta miksi ei hänellä ole
mitään? -- Sentähden, että sinä häneltä ryöstit, mitä hänen omansa oli,
ja vieläpä houkuttelit hänen miestänsä väärän valan tekoon ja --
kuritushuoneeseen. Kovasydäminen, sanoit; minä! No, jos niin tahdot,
autan sinua.»

Samuli otti piippunysän suustansa ja loi silmänsä uteliaasti Maijaan.

Eukko oli vähän aikaa ääneti, sitten jatkoi hän liikutettuna:

»Jää tänne minun mökkiini asumaan, ja'a leipäkannikkani, ja kun ei
leipää ole, kärsi nälkää -- niinkuin minä!... Sinusta ei enää ole
työhön: jonkun puukapulan voisit ehkä metsästä noutaa. Minulla on
hiukan voimia vielä jälellä; minä koetan elättää meitä molempia.»

Ukko katseli ympärilleen. Asunto ei näyttänyt häntä miellyttävän.

»Samuli», sanoi suruisella, mutta ystävällisellä äänellä Maija, joka
ymmärsi, mitä vanhuksen mielessä liikkui; »Samuli, me olemme molemmat
vanhat, meillä ei ole enää monta päivää jälellä. Oletko ajatellut
ijankaikkisuutta?... Jos olisit pysynyt semmoisena kuin olit nuorena,
olisi elämämme varmaan toisellainen, kuin se nyt on... Siitäkin, mikä
minua on elämässä kohdannut, sopisi minun syyttää sinua; mutta sitä en
tee. Jumala on tahtonut elämäni tällaiseksi... Usein olen kysynyt,
teenkö väärin, kuu sekaannun hänen töihinsä, ja silloin peloittaa minua
kuolema. Kun olen jakanut viimeisen leipäpalaseni nälkäisen kanssa,
tunnen rauhaa mielessäni; kun taasen olen mahdillani saanut rikkaan
saidan avaamaan aittansa, on minusta kuin olisin varastanut. Olen usein
ajatellut kysyä pappien neuvoa, mutta silloin on aina tuntunut,
niinkuin olisi joku ollut minua pidättämässä. Kuinka uskaltaisi
Mörkö-Maija, noita, jota kaikki kammoovat, papin eteen astua! Ja
kumminkin täytyy minun... Samuli! Elämämme yhdestoista tunti on
kulumassa: koettakaamme viimeisellä hetkellä sovittaa, mitä olemme
rikkoneet... Eilen tapasin tyttäresi Hölöpän Matin-Miinan. Kerjäten hän
kulki, eikä minulla ollut hänelle mitään antaa. Sääliksi kävi minun
hänen raajarikkoinen tyttärensä. Ottakaamme ne tänne! Mökkini on kyllä
pieni ja huono, mutta minusta tuntuu, että viihtyisimme. -- Olen varma
siitä, ettei laupias Jumala meitä hylkäisi.»

Ukko katsoi taasen ympärilleen; sitten kääntyivät hänen silmänsä
omituisella, kummastuksesta puhuvalla katseella eukkoon. Jotakin outoa
liikkui hänen mielessään. Hänen kylmät, kovat kasvonsa muuttuivat; ne
sanoivat, että hänen rinnassaan oli herännyt joku kauan siellä
uinaillut henki. Piippu, mikä jo aikaa sitten oli sammunut, putosi
hänen kädestään: hän ei sitä huomannut. Hän istui siinä kauan ja
tirkisteli Maijaa, joka seisoi hänen edessään, niinikään ääneti, eikä
luovuttanut silmiänsä hänestä.

»Olet kuullut ehdotukseni; jätän sinut nyt sitä miettimään, kunnes
palaan», sanoi Maija äkkiä ja meni ulos.

Hänen tarkat korvansa olivat kuulleet ulkoa askeleita. Samuli ei ollut
niitä huomannut.

Eukon poissa ollessa ei Samuli liikkunut paikaltansa. Missä hän oli
istunut pankolla, siinä istui hän vielä, kun Maija vihdoin kauan ulkona
oltuaan palasi huoneeseen. Näytti siltä kuin ei Samuli olisi edes
huomannut, että Maija oli ulkona käynytkään.

»No, oletko jo miettinyt?» -- Eukko loi häneen läpitunkevan silmäyksen.

Mutta Samuli ei vastannut sittenkään. Hän oli nojannut päänsä kättänsä
vastaan, ja silmät tuijottivat lattiaa.

Maija meni hänen luokseen ja laski kätensä hänen olallensa.

Silloin huokasi ukko syvään, ja nyt tapasivat vanhusten silmät
toisensa.

»Ja sitä sinä esität, Maija!» Samulin ääni vapisi.

»Niin, sitä esitän; ja sinä teet minulle suuren ilon, jos esitykseeni
suostut.»

»Jumala siunatkoon sinua!... Minusta on kaikki niin kummaa, niin outoa,
ja päätäni pyörryttää. En ole kahteen päivään syönyt... Et tiedä, mitä
varten tulin tänne... Sinä olet puhunut minulle elämäsi vaiheet siitä
saakka, kun vallesmannista erosimme. Minä tahdon sinulle puhua omani...
Mutta -- suotta se olisi; sinä tunnet elämäni. Kuitenkaan et tunne yhtä
seikkaa. Minä tulin tänne pyytääkseni sinulta apua ja -- ottaakseni,
ellet hyvällä antaisi. Mutta sinä olet ottanut minulta koko voimani.
Sinun puheesi äsken vei mieleni päiviin, jotka eivät palaja. Kun
esitit, että tulisimme sinun luoksesi asumaan, minä ja onneton
tyttäreni, luulin kuulevani saman äänen, minkä kuulin kuudettakymmentä
vuotta sitten sinä hetkenä, jona lupasit tulla vaimokseni, jos
muuttaisin elämääni. Muistatko? Sanasi silloin saivat sydämeni
värisemään, ja minä lupasin, vaikk'en pysynyt lupauksessani. Samaten
kuin silloin, saivat nyt sanasi sydämeni värisemään... Oi Maija, minä
olen kauhean paljon pahaa tehnyt! Ja sinä ottaisit minut mökkiisi
asumaan, minut, joka tulin aikeessa ... tappaa sinut, ellet hyvällä
antaisi rahoja!...» Samuli vaikeni liikutuksesta.

Mörkö-Maija itki ääneensä.

Sydämet, jotka nuoruudessa olivat toisiansa rakastaneet, jotka sitten
synti oli eroittanut, olivat lopulta tavanneet toisensa -- tavanneet
silloin, kun heillä elämästä ei ollut kummallakaan enää muuta odottaa
kuin ero, loppu.

»Jumalan kiitos!» kuiskasi hiljaa nyyhkien Maija; »nyt luulen, että
pääsen lepoon tuolta kalvavalta tuskalta.» Sitten kääntyi hän,
ikäänkuin hän olisi vielä jotakin pelännyt, uudelleen Samuliin ja
kysyi: »Se on siis totta, ihan totta; sinä jäät minun mökkiini, ja me
otamme tänne Miinan ja hänen lapsensa ... ja Hölöpän Matin, kun hän
kuritushuoneesta palaa.»

Syvältä, ikäänkuin sydämen sisästä lähteneenä kuului vanhuksen vastaus:
»niin, Maija!»

       *       *       *       *       *

Seuraavana pyhäaamuna kerrottiin kirkkomäellä kummia. Siinä puhuttiin
Mörkö-Maijan käynnistä Koskelassa ja niistä onnettomuuksista, jotka
tämän käynnin johdosta siellä olivat tapahtuneet. Tiesihän sen, ettei
Vaarasen Kaisa eikä Kaisa-Liisa suutansa tukkineet, kun kenenkään
keskeyttämättä saivat kerrankin oikein halusta piestä kieltänsä.
Tuskinpa koskaan oli eukkoja niin uteliaasti kuunneltu. Eri joukoille
he siinä juttelivat. Ja olipa Vääräsuu-Jussilla ja Lois-Lassillakin
miesten kesken yhtä ja toista sanottavaa. Koskelan isäntää ei
kirkkomäellä nähty, ei myöskään Karja-Lottaa eikä Silmäpuoli-Mikkoa.
»Heillä on poissa-oloonsa lailliset syyt», sanoi Lois-Lassi. Emäntä oli
kyllä aamulla ollut aikeessa lähteä kirkkoon, mutta syystä tahi
toisesta oli hän muiden lähtiessä nähnyt hyväksi jäädä kotiinsa.

Kirkkomäellä saatiin seikkaperäisesti tietää, mitä kaikkia oli
Koskelassa tapahtunut ja miten -- saatiinpa tietää hiukkasen
enemmänkin. Kaisa-Liisa oikein sai kuuliakuntansa kauhistumaan, kun hän
puhui noista »kahdesta rististä ja -- vähän kolmannesta»; hän oli ne
itse nähnyt niin selvään kuin »kirkon tuolla», vaikka Mörkö-Maija oli
tietänyt ne »konsteillaan» tehdä näkymättömiksi, kun niitä miehissä
lähdettiin tutkimaan. »Sillä ei siinä silloin tieveräjällä huomattu
muuta kuin ristiin käyneitä pyörien jälkiä, ja tuohivirsutkin olivat
hajauneet, jotta niistä vain oli jälellä muutamia käpristyneitä
tuohenpalasia. Mutta eivätpä ulottuneet Mörkö-Maijan konstit
kuusenhavuihin! Ne olivat siinä aina iltaan asti, jolloin emäntä palasi
Mörkö-Maijan tyköä. Ja varmaa on, että kyllä ristit tarkoittivat
Karja-Lottaa ja isäntää ja Liiliä: ja kyllä nämä jo olisivat tästä
matoisesta maailmasta päässeet, jollei emäntä puolenpäivän aikaan olisi
Mörkö-Maijan luona käynyt ja häntä tuomisilla lepyttänyt. Kolme naulaa
voita hän hänelle vei...»

»Viisipä», pisti äkkiä Kaisa-Liisan sanatulvaan Vaarasen Kaisa, joka jo
oli ehtinyt omalle kuuliakunnalleen suunsa puhtaaksi puhua ja nyt
ilmausi Kaisa-Liisan piiriin; »viisi naulaa hän vei...»

»Kolmepa, ja lehmänpaistin...»

»Lampaan takajalan, sanon ma... Mistä se lehmänpaisti keskellä kesää
olisi tullut?»

Kaisa-Liisa heitti vihaisen silmäyksen Vaarasen Kaisaan... »No olkoon
sitten lampaan ... ja muita tuomisia, tiesi mitä kaikkia. Mutta Maijan
mökkiin ei emäntä päässyt. Saunaan, joka seisoo Ummetlammen rannalla,
viittasi Mörkö-Maija häntä, ja siellä otti hän vastaan tuomiset. Mutta
Maijapa vaan ei leppynyt sittenkään eikä peruuttanut sanojansa,
ennenkuin oli jakanut kahtia lahjat ja saanut emännän lupaamaan, että
veisi toisen puolen Hölöpän Matin-Miinalle. Silloin vasta hän peruutti
kirouksensa, mutta niin kamalilla sanoilla, että ne oikein karsimalla
karsivat emännän ruumista. Sen tehtyään jätti hän saunaan saaliinsa ja
palasi, taluttaen emäntää kädestä. Ja kun sitten mökin luo tulivat ja
Maija avasi oven, sisään mennäkseen, niin saipa emäntä vilahdukselta
kurkistaneeksi hänen asuntoonsa. No, sen sanon, että en olisi tahtonut
olla emännän sijassa! Siinä istui pankolla itse paholainen, suuret
sarvet päässä... Mitä sitten tapahtui ja kuinka emäntä pääsi
maantielle, sitä hän ei sano muistavansa -- niin oli häntä
kauhistuttanut, mitä hän oli nähnyt...»

Kaisa-Liisa oli puhunut semmoisella vauhdilla, että häntä rupesi
yskittämään.

Vaarasen Kaisa käytti Kaisa-Liisan harmiksi tilaisuutta jatkaakseen:

»Eikä hän oikein tointunut, ennenkuin oli juossut pitkän matkaa
maantietä; sillä hän luuli, että paholainen oli hänen kintereillään.
Mutta silloin onneksi putosi aivan kuin taivaasta hänen eteensä Hölöpän
Matin-Miina, jonka Maija varmaan oli tielle noitunut...»

»Etköhän jo pane vähän omiasi?» kysyi Anttilan muori, jonka tilalla
Mörkö-Maijan mökki seisoi. --

»Minäkö omiani! Kysykää vaan Kaisa-Liisalta ja Lois-Lassilta ja
Vääräsuu-Jussilta... Paholainen siellä Maijan mökissä istui. Olihan
emännällä silmät päässä, tiedän mä.»

Tällaista pakinaa pidettiin kirkkomäellä Mörkö-Maijasta ja Rikkaasta
Samulista. -- Vielä tänäpäivänä on monta, jotka varmana pitävät
paholaisen vierailun Maijan mökissä. Koskelan emäntä oli kyllä siellä
käynyt: hänen ne askeleet olivat, jotka Maijan tarkat korvat olivat
kuulleet, kun hän Samulin kanssa keskustellessaan äkkiä mökistänsä
katosi. Totta on sekin, että emäntä oli vienyt tuomisia Maijalle ja
että tämä oli ottanut ne vastaan Kaisa-Liisan mainitsemilla ehdoilla.
Mutta kenen emäntä näki pankolla istuvan, kun hän vilahdukselta pääsi
kurkistamaan Maijan mökkiin, sen te hyvin arvaatte. Että se oli Rikas
Samuli, sitä ei kumminkaan sittemmin, kun asia tuli selville, moni
ottanut uskoaksensa. Olisihan juttu siinä tapauksessa kadottanut koko
hauskuutensa.

Niin, tällaista pakinaa kirkkomäellä pidettiin, ja varmaan olisi sitä
siinä kestänyt vielä kauan, jollei kirkonkellojen kajahdus olisi äkkiä
hajoittanut väkijoukon. --

Kaikkialla puhuttiin sitten Koskelaisten onnettomuudesta, Mörkö-Maijan
ilkityöstä ja paholaisesta, jonka Koskelan emäntä oli nähnyt. -- Mutta
palatkaamme jälleen Mörkö-Maijan luo.

       *       *       *       *       *

Ilta on rauhallinen; taivas pilvetön. Hiljaa nousee kalpea kuu öiselle
radalleen. Ummetlampi on rasvatyyni. Vanhat hongat sen rannalla
seisovat vakavina; vanhat koivut eivät liikahuta ainoatakaan lehteä.

Siinä lepää puiden varjostamana noidan mökki. Ovi on auki: syyskesän
lempeä ilma pääsee vapaasti tuulehduttamaan vanhan Maijan asuntoa. Ei
sieltä nyt kirouksia kuulu. Värisevä ääni veisaa virttä virsikirjasta.
Silloin lähestyy kaksi henkilöä. He kulkevat hiljaa. He seisahtuvat
mökin edustalle. He eroittavat virren sanoja:

    »Siis omas ota huomahas.
    En joukkoo julman pelkää taas.»

He astuvat sisään. Veisuu taukoo. Vuoteen vieressä istuu Mörkö-Maija.

Hölöpän Matin-Miina, Samulin tytär, on käynyt pastoria noutamassa.
Maija on lähettänyt hänet pappilaan, ja nyt ovat he tulleet, noutaja
pastorin kanssa.

Noita on taistelussaan oman pelkonsa kanssa päässyt voitolle.

Mökissä vallitsee hämärä, joka pimeydeksi on muuttumaisillaan. Miina
kokoo risuja takkaan, ja nyt valaisee vireä tuli pienen huoneen. Siinä
ei ole mitään, joka muistuttaisi asujan entisestä elinkeinosta. Maija
on hävittänyt ne kaikki. Köyhyyttä, kurjuutta, jos minne katsoo.
Ryysyisellä vuoteella makaa vanha mies, jonka sammumaisillaan olevat
silmät ilmaisevat, että tässä on kuolema kohta tekevä tehtävänsä.

Samuli oli sairastunut, kun hän pankolla istui, Maijan sanojen viedessä
hänen ajatuksensa menneisiin aikoihin. Hän huononi huononemistaan.
Maija antoi hänelle oman vuoteensa.

Ja tämän vuoteen vieressä istuu nyt pastori ja Maija; taempana takan
vieressä Samulin tytär, raajarikko lapsi sylissään.

Mitä siinä puhutaan, ei ole meidän vaikea arvata. Heikolla, murtuneella
äänellä, joka ilmaisee, että syvät, todellista katumusta osoittavat
sanat tulevat sydämestä, tekee siinä Samuli synnintunnustuksensa. Ja
paljon on hänellä tunnustettavaa. Hän on tehnyt kauhean paljon pahaa --
niinkuin jo kuulimme hänen Maijalle sanovan. Hän on nyt viimeinkin
herännyt näkemään oikeassa valossa kuluneen elämänsä. Se masentaa
häntä. Hän on epäilyksissään. Maija, jonka lempi ja kehoitus on
jyskyttänyt hänen vanhaa, paatunutta sydäntään, vuodattaa kyyneleitä,
kun kuulee sielunpaimenen vakavia, lohduttavia ja opettavia sanoja.
Eukko ei vielä ole päässyt purkamaan, mikä hänen sydäntänsä rasittaa,
mutta pastorin puheen pitää hän ihan itsellensä sanottuna, neuvot,
mihin murheellisinkin saa kääntyä rauhaa saadakseen, itsellensä
lausuttuina. Ja kun hänen vuoronsa vihdoin tulee, kun hän on uskonut
elämänsä salaisuudet opettajallensa, kun hän tuntee, näkee ja kuulee,
ettei hän ole ijankaikkisesti hyljätty, että hänkin vielä voi armoa
saada -- mikä ihmeellinen muutos tapahtuukaan hänen sielussansa! Hänen
pitkän elämänsä vaiheet, hänen luultu mahtinsa, hänen kamalat
kirouksensa, kaikki hänen tekonsa hamasta hänen elämänsä aamusta asti
-- kuinka mustina, kuinka kauheina astuvatkaan ne hänen eteensä! Hän
näkee, hän tuntee, että hänen elämänsä on ollut valhetta; mutta --
hänen sydämensä avautuu samalla ijankaikkiselle totuudelle. --

Yötä oli kulunut paljon, ennenkuin pastori vihdoin, syvästi
liikutettuna, jätti vanhukset, sanoen seuraavana päivänä palaavansa
heidän luokseen rippineuvot mukanaan. Kuinka tämä lupaus ilahutti
Maijaa. Niinkuin kerta ennenkin, kun hän ja Samuli vallesmannissa
palvelivat, saisi hän nuoruutensa lemmityn kanssa tulla Herran
sakramentista osalliseksi! Hän koetti saada tätä iloaan Samuliinkin
tarttumaan, mutta synkkänä pysyi vanhan miehen mieli; sitä poltti ja
kauhistutti ajatus, mitä varten hän oli Maijan luo tullut. Hän ei
saanut tältä ajatukselta rauhaa. --

Pastorin ei tarvinnut kumminkaan palata vanhusten luo, niinkuin hän oli
luvannut. Jo aikaisin seuraavana aamuna astui Maija hänen kamariinsa,
tuoden sanoman, että Samulin maallinen vaellus oli päättynyt. Ja
ääneensä itkien kertoi hän: »Juuri kun aurinko alkoi nousta, puristi
hän minun kättäni, ja sanoi: 'Kiitos. Maija ... kaikista!' ja siihen
hän nukkui. Hän ei saanut jäädä minun mökkiini asumaan. Nyt ei minulla
ole enää mitään maailmassa...» --

       *       *       *       *       *

Kolme kuukautta Samulin kuoleman jälkeen sai Maijakin laskea päänsä
viimeiseen lepoon. Hölöpän Matin-Miina, jonka hän mökkiinsä oli
ottanut, hoiti häntä hänen sairastaessaan. Sillä välin palasi Mattikin
kuritushuoneesta. Hän oli alussa hyvin vihoissaan siitä, että Miina oli
Maijan luona asuntoa. Mutta -- paremman kodin puutteessa jäi hän sinne
itsekin, »kunnes ehtisi oikean kodin saada.» Lienee se ollut Jumalan
sallimus, sillä sama »noita», joka oli ollut välikappaleena apen
herätykseen, tuli myöskin välikappaleeksi vävyn kääntymiseen. Se oli
hänen elämänsä työ.

Tuomiot ovat monellaiset tässä maailmassa.

Mitään hyvää eivät pitäjäläiset tahtoneet ottaa uskoaksensa Maijasta;
eikä Koskelan emäntä saanut eläissään päästänsä, että heidän
»onnettomuutensa» olivat Mörkö-Maijan nostamia. Turhaan koetti
pastori hänelle osoittaa, että niihin oli syynä -- hänen _paha
omatuntonsa_. -- »Entäs paholainen pankolla?» kysyi emäntä. Hän eli
ja kuoli siinä uskossa, että hän oli semmoisen Maijan mökissä nähnyt.
Ja muistona tuosta »onnettomasta aamusta» pysyivät alati hänen
mielessään Maijan sanat: »Muistat minua huomenna, ja joka päivällä on
huomisensa aina viimeiseen asti.»




Hänen kostonsa.


Oli ihana ilta -- Heinäkuun lauantain ilta. Pyhäkellot olivat soineet.
Aurinko laskeusi pilvettömällä taivaalla. Kaikkialla luonnossa vallitsi
rauha, tuollainen hiljainen, juhlallinen rauha, joka niin omituisesti,
viihdyttävästi vaikuttaa ihmisen mieleen. Ei liikkunut haavankaan
lehti; ei kuulunut pienintäkään ääntä. Hiljaisuutta, hiljaisuutta
kaikkialla. Tuollainen hiljaisuus -- kuinka juhlallinen onkaan se
luonnon suuressa temppelissä!

Me tulimme kirkkomaalta. Siellä oli vanha haudankaivaja vasta-ikään
avannut uuden haudan. Syvään kuoppaan, joka huomenna oli saapa
asukkaansa, oli aurinko luonut väreileviä säteitään, elämä silmäyksen
kuoleman yöhön. Hautaan oli vanha, harmaahapsinen, elämän taisteluissa
haaksirikkoon mennyt nainen laskettava ylösnousemisen suurta päivää
odottamaan.

Olin kirkkomaalla kysynyt haudankaivajalta, tiesikö hän, kenelle hän
viimeisen majan valmisti, tunsiko hän häntä. »Tiedän», oli hän
vastannut. »Tunsin hänen, tunsin onnettoman Rannan Mantan.» Sitten emme
siellä mitään puhuneet sen enempää. Semmoinen oli haudankaivaja-vanhus:
hän ei aina ollut kertomatuulella. Mutta kun maantielle tulimme ja hän
huolellisesti oli sulkenut kirkkomaan veräjän, sanoi hän: »Rannan Manta
on viimeinkin päässyt lepoon!»

Puhe keskeytyi taasen. Minä seurasin vanhusta hänen likellä olevaan
kotiinsa.

Kun vähän aikaa olimme hänen matalan mökkinsä rappusilla istuneet,
kohotti ukko päänsä. »Niin, niin», kertasi hän hiljaa. »Manta on
päässyt lepoon!»

»Oli aika», jatkoi hän sitten, vähän aikaa vaiti oltuaan, »oli aika,
jolloin hänkin oli nuori. Siitä on jo hyvin kauan. Enemmän kuin
kuusikymmentä vuotta oli siitä kulunut, kun viime kerran kuulin hänen
heleää nauruansa, kun viime kerran näin hänet kukoistuksessaan...
Päivät kuluvat, vuodet vierivät. Rannan Manta on nyt -- haudan.

»Hän oli kaunis. Ihastuksekseen häntä kaikki katselivat: ihastuksenaan
häntä pitivät nuoret ja vanhat, saati me, joiden sydämet olivat siinä
ijässä, jolloin kauneudella on erityinen lumousvoimansa. Hän oli
kaunis! Puhtaampaa loistetta ei ole naisen silmistä lentänyt kuin
hänen; ja tuo puhtauden loiste -- minkä sanomattoman sulouden antoikaan
se koko hänen olennolleen! Hänen ruusuiset poskensa, hänen korkea,
kirkas otsansa, hänen sysimustat, pitkät kiharansa, hänen suora,
solakka vartalonsa...!

»Kun hän rippikoulusta pääsi, liehuivat seudun nuoret pojat hänen
ympärillään kuin perhoset kesällä kauniin kukan. Vastustamattomalta
näytti se lumousvoima, jolla hän heitä luoksensa veti. Ja kumminkaan ei
hän tehnyt mitään sen tähden. Hän oli luonnon lapsi, avomielinen ja
suora. Teeskentelyä ei hänessä tavattu; ylpeyttä, joka niin
pian sokaisee kauneudesta kiitetyn, ei rahtuakaan. Mutta hyvä,
helläsydäminen kaikkia kohtaan hän oli, uhrautuvainen ja ystävällinen.
Olisitte nähneet hänet niityllä, kun hän apuansa tarjosi kartanon
köyhälle ruoti-ukolle, joka heinätaakkansa alle oli nääntyä -- kuinka
siinä kartanon nuoret miehet kilvan kiirehtivät ukon taakkaa kantamaan!
Rannan Manta voitti yhdellä ainoalla sanalla, yhdellä ainoalla
silmäyksellä, mitä eivät muut olisi saaneet aikaan hartaimmilla
rukouksillaan.

»Mutta hänellä oli yksi vika, ja se semmoinen, jota moni ihminen ei
antaisi taivaan enkelillekään anteeksi. Hän oli köyhä. Rannan Manta oli
Kortelan kartanon torpparin tytär. Kuulin sanottavan, että hänen oikea
paikkansa olisi ollut ruhtinaallisessa hovissa, mutta -- Luoja oli
hänet asettanut asemaan, jossa rikkaus ja ylhäisyys ei ole ihmisen
arvoa määräämässä. Hänen kauneutensa, hänen ulkonainen esiintymisensä,
hänen sielunsa jalot ominaisuudet -- ne olivat kumminkin sitä laatua,
että hyvin moni ei tullut ajatelleeksikaan tätä vikaa, kun hänet
näkivät. Mutta niin eivät kaikki. Niitä oli, joiden silmissä Rannan
Manta oli kaunis kukka, joka, koska se kasvoi autiolla maalla suojatta
ja hoidotta, oli kenenkä tahansa taitettava.

»Kortela oli alkuaan ollut herraskartano. Sen silloinen omistaja --
Saita-Pietariksi häntä yleisesti sanottiin -- oli kumminkin
talonpoikaista sukua. Sattuvasti keksii kansa nimiä. Saita-Pietari oli
Kortelan ostanut polkuhinnasta; se oli silloin peräti rappiolla.
Saita-Pietari ymmärsi sen arvon. Hänen hallussaan siitä tuli tila,
jonka omistaminen monessa seudun säätyläisessäkin herätti kateutta,
olletikin kun useimmat heistä -- puhumattakaan talonpojista -- olivat
kokonaan Pietarin käsissä. Saita-Pietari -- se nimi soveltui
omistajallensa. Itse oli hän ja hänen omaisensa aamusta iltaan
ensimäisiä työssä. Siinä tietysti ei mitään pahaa; päinvastoin. Mutta
kun pohjana ja alkulähteenä tähän oli itaruus -- niin suuri, että se
kadehti kuivaa leipäkannikkaakin, jonka köyhä työmies hänen pöydässään
söi, niin eipä juuri ystävällisillä silmillä isäntää katsottu. Kovemmin
rasitettuja alustalaisia kuin Kortelan ei löytynyt koko Suomessa siihen
aikaan -- siitä olen varma. Rannankin asukkaat sitä kyllä olivat
saaneet kokea. Neljä päivää viikossa tuli Kesäkuun 15 päivästä Lokakuun
1 päivään Rannan Jaskan työskennellä Kortelassa, talvella kaksi --
puhumattakaan muista veroista; ja Rannan torppa oli kumminkin
tiluksiltaan peräti vähäinen ja huono -- huonoin koko Kortelan
läänissä. Ei siinä Manta, köyhän Jaskan ainoa lapsi, herkuin kasvanut.
Mutta hän kasvoi kumminkin, ja kun hän oli kahdeksannentoista vuotensa
täyttänyt, suvaitsi Saita-Pietari, että hän isänsä sijassa sai Rannan
päivätöitä suorittaa. Tyttö oli hänestä reippaampi kuin isä.

»Siitä se alkoi juttu, joka ihmis-elämässä on niin tavallinen ja --
niin surkea. Saita-Pietarin vanhin poika tuli kiireestä kantapäähän
isäänsä; toinen, isänsä kaima, Pietari hänkin, ei sanottavasti. Pekka,
joksi häntä sanottiin, oli monessa suhteessa isänsä vastakohta. Kun
hartiakkaan, suoravartaloisen, avosilmäisen, punaposkisen ja reippaan
nuorukaisen näki pienen, kuihtuneen, laihan, ohuthuulisen, harmaa- ja
kylmäsilmäisen isän vieressä, ei olisi heitä pojaksi ja isäksi osannut
aavistaa. Ja yhtä suuri eroitus näkyi olevan heidän luonteessaan, jos
eroitusta on olemassa iloisuuden ja synkkyyden välillä. Yhdessä vain
muistutti poika isäänsä. Pekka näkyi ainakin jossain määrässä perineen
isän taipumuksen -- rahaan. Mutta sinä aikana, josta nyt puhumme, ei
tuo tullut suuresti näkyviin, ainakaan ei alussa.

»Kukan silmä aukeaa, kun sen aika on tullut. Samoin nuoren tytön sydän.
Se aukeaa tunteille, jotka ovat sille yhtä ihania, kuin vasta
auenneelle kukalle auringon ensi säteet. Jos Manta oli seudun kaikista
neitosista kaunein ja suloisin, niin voitti Pekka ikäisensä nuorukaiset
reippaudellaan. Kummako, että jo kauan ennen kuin itse sitä
tiesivätkään, nämä kaksi olivat toisiinsa mieltyneet. Itänyt siemen
kasvaa ja -- eräänä iltana selvisi nuorille, mitä laatua tämä heidän
taipumuksensa oli. Ensimäinen lemmen auringonsäde loisti heidän
sydämiinsä.

»He olivat silloin vielä nuoria. Rakkaus oli heidän elämänsä. He eivät
tarvinneet muuta kuin nähdä toisiansa. Minkä viehätyksen antoivatkaan
sydämen suloiset, ihanat tunteet Rannan ruusulle! Kuinka kirkkaasti
loistivat hänen silmänsä! Ja Pekka -- kuinka reippaasti ja iloisesti
teki hän työtä lemmittynsä vieressä pellolla, kuinka herttaisia
silmäyksiä lähetti hän hänelle! Se aika, jota he nyt elivät, jona ei
kukaan muu tietänyt mitään heidän suloisesta salaisuudestaan -- se oli
onnellisin heidän elämässään; mutta se aika -- kuinka lyhyt oli se!

»Tuli sitten aika, jolloin he rupesivat puhumaan tulevaisuudestaan.
Mutta siitäpä tuijotti heitä vastaan pelättävänä aaveena kirkkaan
taivaan keskeltä Kortelan isännän kylmä silmä. Mitä sanoi hän? Manta
vapisi sitä ajatellessaan. Hänen sydämensä vetäysi kokoon kuin kukka
yön tullessa. 'Hän ei ikinä siunaa meitä!' huokasi neitonen hiljaa.
'Jaskan tyttö ei kelpaa hänen miniäkseen.' Ja hänen suurissa,
ajattelevissa ja lempeissä silmissään välkkyi kirkkaita kyyneliä. Mutta
Pekka lohdutti häntä. Hän luotti rakkautensa voimaan, jos isä ensi
alussa olisikin heidän liittoansa vastaan; hän luotti miehuutensa
voimaan, joka kykenisi valmistamaan uuden kodin nuorelle lemmitylleen
-- jos siksi tulisi. Kaikki, kaikki antaisi hän alttiiksi Mantansa
voittaakseen. Ja tyttö uskoi häntä. Sitä uskoo niin mielellään, jota
toivoo. Ja kun hän katsoi Pekan silmiin, oli niissä jotakin, joka sai
hänet varmaksi niiden vakuutusten todellisuudesta. Mutta -- ainoastaan
silloin, kun hän niihin katsoi.

»Ei tietänyt kumpikaan heistä vielä silloin, että oli olemassa yksi,
jonka tarkka vainu jo aikoja oli saanut vihiä heidän lemmestään, ei,
että Kortelan isännän harmaat, kylmät silmät jo olivat päässeet
tirkistelemään sen verhon taakse, joka salasi heidän tunteensa. Mutta
hän ei ollut siitä millänsäkään; hän hymyili vain. Ja eräänä päivänä,
kun hän huomasi, että Pekka aikoi ottaa asiansa puheeksi, sanoi hän
äkkiä:

»'Olen miettinyt tulevaisuuttasi. Ruissalon rusthollarin tyttö ja ainoa
lapsi päälliseksi olisi hyvin sopiva minulle miniäksi; vai mitä
arvelet? Teitä täällä Kortelassa on kaksi poikaa, ja vaikka Kortela
onkin hyvä talo ja minä aina vähin olen saanut kokoon muutakin, niin ei
siitä kovin suuria riitä kunkin osalle. Ruissalon rustholli lisäksi, se
sinusta kerrassaan tekisi miehen, Pekka! -- Rakasta sinä vain ketä
haluat', lisäsi hän koettaen nauraa, 'mutta nai rusthollarin tytär!' Ja
sen sanottuaan lähti hän ja jätti Pekan miettimään asiaa.

»Pekka seisoi siinä vähän ällistyneenä. Siihenkö se päättyikin, hänen
aiottu tunnustuksensa? Ja hänkö vaihtaisi Mantansa Ruissalon Selmaan...
Ei tässä maailmassa!

»Mutta miten hän siinä mietti, tuli hän ajatuksissaan -- itse sitä
tietämättänsä -- verranneeksi Rannan Jaskan kurjaa navettaa, jossa hän
viime kevännä oli nähnyt yhden ainoan lamaantuneen lehmän pureskelevan
sammalia, Ruissalon muhkeaan kivinavettaan, jossa kuudettakymmentä
kytkyessään ammui. Tosin pilkoitti tuon kurjan navetan ovelta kaksi
lempeää, kirkasta silmää, mutta ... eipä Ruissalon Selmakaan niin
rumalta näyttänyt kävellessään siivilä kädessään suuren maitosaavinsa
luo. -- Pekka seisoi siinä tuota ajatellen vähän aikaa, kunnes hän oli
näkevinänsä Mantan silmät kyynelissä, ja niiden nuhtelevan katseen
tieltä katosi taas Ruissalon rikkaus.

»Saita-Pietari tunsi poikansa paremmin kuin tämä tunsi itsensä. Hän
tiesi, että Pekka oli lujaluontoinen, jonka kanssa ei ollut hyvä ruveta
painiskelemaan; mutta hän tiesi myös, mitä Pekka varallisuudesta ja
arvollisuudesta ajattelisi, kun hän kerran saataisiin näitä asioita
oikein ajattelemaan. Saita-Pietari oli tutkinut ihmisiä; ja näitä
tutkimuksiaan käyttämällä oli hän usein ennenkin voittanut, mitä toinen
häntä viisaampi kentiesi ei olisi voittanut. Hän tahtoi pojassa
herättää sitä mammonan jumaloimista, joka häntä itseään kaikessa
ohjasi, varmana kun oli siitä, että jos tämä hänelle onnistuisi, hän
samalla olisi estänyt avioliiton, joka hänen mielestään oli niin
järjetön, ettei sillä kannattanut muuta kuin nauraa. Hän otti silloin
tällöin puheeksi Ruissalon rusthollin, siten kylvääkseen yhä edelleen
omanmieleisiään siemeniä pojan mieleen. Hän tiesi myös, että veljesten
väli, vanhemman ja Pekan, ei ollut hyvä, ja senkin tiedon ymmärsi hän
tarkoitukseensa käyttää. Kun hän eräänä päivänä oli molempain poikainsa
kuullen kauan aikaa kiittänyt Ruissalon rusthollarin rikkauksia,
sanoi hän äkkiä: 'Siinä olisi jotakin teille. Jos minä olisin nuori,
niin kyllä tietäisin, mitä tekisin. Aukustilla tosin tulee olemaan
etu-oikeus Kortelaan minun jälkeeni, hän kun on vanhin; mutta eipä
olisi hullumpaa, jos hänellä olisi naapuriseurakunnassakin vähän
sanomista.' -- Siinä oli syötti, joka veti puoleensa. Vanhempi veli
tarttui siihen paikalla. Ja isä hymyili itsekseen, kun näki, minkä
vaikutuksen tämä Pekassa teki. Sitä eivät enää Mantan kyyneleet voineet
huuhtoa pois. Saita-Pietari oli varma voitostaan. Hän tiesi myös, mitä
rusthollari asiasta ajatteli; hän oli sitäkin salaa tiedustellut.
Kaikki kävisi niinkuin hän oli aprikoinut. Pekasta tulisi Ruissalon
isäntä.

»Ihminen tuumaa, laskee ja päättää. Se käy hyvin päinsä; mutta --
lopussa kiitos? Ei tiennyt Saita-Pietari parka, mitä voimia hän
vehkeillään ja salaisilla juonillaan oli pannut liikkeelle. Hän kyllä
koetti ajatella pitkälle, ja pitkälle hän ajattelikin; mutta oli
olemassa vaikuttajia, joita hän ei ymmärtänyt lukuun ottaa. Helppo on
tulta sytyttää, mutta vallalle päässyttä tulta ei ole enää niinkään
hyvä saada sammumaan. Usein tekee se tuhoja, joita ei sytyttäjä ole
osannut aavistaakaan.

»Pekan sydämeen oli tuollainen tuli sytytetty. Mutta kauan kyti se,
kauan poltti se, ennenkuin se valloilleen pääsi.

»Rakkaus on tarkkasilmäinen. Manta huomasi pian, että hänen lempensä
oli saanut kilpailian; hän huomasi myös, mitä laatua tämä kilpailia
oli. Hän näki, että se aarre, jonka hänen nuori, rikas sydämensä
salasi, päivä päivältä kadotti arvoansa sen rikkauden rinnalla, jota
maallinen tavara tarjosi. Ja kun hän eräänä iltana kuuli veljesten
riidellen keskustelevan Ruissalon rusthollista, niin tiesi hän
kohtalonsa. Kuinka se häneen koski, mitä tuo tieto sai hänet kärsimään,
sitä ei hän ainoallekaan ihmiselle ilmaissut; hän salasi
onnettomuutensa, samaten kuin hän oli salannut onnensa. Mutta hänen
silmiensä tuli sammui; nuo kauniit, sydämen jaloutta ja puhtautta
puhuvat silmät muuttuivat kuolleiksi, välinpitämättömiksi, ja ruusut
niiden vieressä hänen poskillansa kuihtuivat. Kadonnut, ainiaaksi
kadonnut oli se suloinen viehätys, joka lumoovana oli häntä ympäröinyt.
Siinä oli jäljellä vain varsi, jonka kukka oli lakastunut. Hän ei
sanallakaan ilmaissut Pekalle, mitä hän tunsi; hän kuunteli hänen
puhettaan, niinkuin ennenkin, vaikka hän näki, miten aste asteelta
ahneus valtasi sen sydämen, johon hän oli luottanut enemmän kuin
Jumalaan. Hän torjui vain pois puolestaan Pekan hyväilemiset, ja eräänä
päivänä sanoi hän huomanneensa, että hän oli pettynyt, kun luuli
Pekasta pitävänsä.

»Pekka katsoi häneen hämmästyneenä. Rakkauden tuli valtasi hänet
viimeisen kerran; oli kuin olisi hän nähnyt, minkä aarteen hän oli
kadottamaisillaan. Mutta -- siinä tuli kaukaa isä ja Aukusti, vihattu
veli; he keskustelivat jotakin, ja Aukusti hymyili ja viittasi
kädellään Ruissaloa kohti. Silloin -- silloin pääsi isän virittämä tuli
valloilleen. Pekan katse muuttui, ja siinä, itsekään oikein tietämättä,
mitä hän puhui, sanoi hän jotakin, joka hänenkin puolestaan ilmaisi,
mitä Manta vastikään oli ilmaissut. Kun sitten Manta, vaaleana kuin
sydäntalvena lumi, hänelle kätensä jäähyväisiksi, ikuisiksi
jäähyväisiksi tarjosi, taisteli hän vähän oman itsensä kanssa, mutta --
silmäys lähenevään isään ja veljeen, ja -- hän puristi tarjottua kättä.
Hän oli mielestänsä päässyt helpolla; hän oli jonkinmoisella pelolla
ajatellut tätä hetkeä, ja nyt -- kuinka tyhjältä, sanomattoman tyhjältä
tuntuikaan hänestä koko maailma, kun hän näki Mantan hiljaisilla, mutta
vakavilla askelilla etenevän ja vihdoin katoovan viidakon taakse. Siinä
tarvittiin todella isän läsnäolo ja viha veljeä kohtaan estämään häntä
juoksemasta tytön jälkeen, purkamasta äskeisen kylmän valheellisen
tunnustuksensa.

»Ei tiennyt kukaan, minkä uhrin Manta oli tehnyt, kun hän
vapaaehtoisesti luopui rakkaudestaan ja kielsi sen, joka oli hänen
elämänsä. Taistelua oli siinä ollut. Mutta tuosta taistelusta ei
tiennyt kukaan muu kuin hänen särjetty sydämensä. Manta parka osasi
nähdä asiat semmoisina kuin ne olivat; ja kun hänelle selvisi, että
kaikki hänen onnellisuutensa suloiset unelmat olivat olleet houreita,
jotka eivät koskaan tulisi toteutumaan, silloin tiesi hän, mitä hänen
tuli tehdä. Köyhän torpparin tytär oli yksi niitä aniharvoja, joita
eivät intohimot saa pyörteeseensä temmatuksi. Onneton tyttö olisi
kernaasti siirtynyt kauas pois seudusta, jossa kaikki muistutti häntä
siitä, mitä hän oli kadottanut; mutta hänen oli mahdotonta jättää
kivuloista isäänsä. Velvollisuudentunto pakoitti hänet jäämään,
pakoitti hänet, niinkuin ennenkin, suorittamaan Kortelaan isän
päivätyöt. Mantan ja Pekan muuttuneista olosuhteista ei tiennyt kukaan
muu kuin viimeksimainittu, ja tältä sokaisi viha veljeä vastaan silmät;
Saita-Pietari aavisti asian ja iloitsi siitä itsekseen, enempää sitä
ajattelematta.

»Viikot vierivät, kuukaudet kuluivat. Manta eli -- elotonta elämää. Hän
vältti, missä suinkin voi, Pekan läheisyyttä. Mutta hänen silmänsä
seurasivat sittenkin kaikkia Pekan tekoja. Hän näki, mitä eivät muut
niin selvään nähneet, -- vihan päivä päivältä kasvavan veljesten
välillä; hän tiesi vihan syyn, mutta hän aavisti, että tämän syy vain
oli näennäinen, että sen juuret kävivät paljon syvemmälle. Hän oli
kuullut veljesten suusta sanoja, jotka häntä kauhistuttivat; ja pari
kertaa oli hän uskaltanut puhua Pekan kanssa siitä, uskaltanut
rukoillen varoittaa häntä. Kiitokseksi oli hän saanut kovia sanoja,
saanut kuulla, että -- hän piti Aukustin puolta.

»Sillä välin oli Kortelan isäntä käynyt toimiin, jotka tähtäsivät
Ruissalon rusthollin voittamista joko Aukustille tahi Pekalle. Tuo ei
enää ollut mikään salaisuus, yhtä vähän kuin se, että Saita-Pietari
mieluummin soi Ruissalon vanhimmalle pojalleen, joka enemmän tuli
isäänsä ja joka kerran oli saapa Kortelan. Isä kyllä tiesi, mitä Pekka
tästä kaikesta ajatteli, tiesi, mimmoinen veljesten väli oli, ja koetti
parastansa saadakseen sammumaan tulen, jonka hän itse oli sytyttänyt.
Oi, hän ei tullut ajatelleeksi, että tämä tuli jo oli kulovalkeana
hävittänyt nuoremman pojan jaloimmat tunteet, että se yhä edelleen
hänessä raivosi ja ettei mikään maallinen voima sitä enää saanut
sammumaan. Eräänä kesäkuun iltamyöhänä näki Manta, joka muiden
lähdettyä oli jäänyt Kortelan perunavainiolle rikkaruohoja kitkemään,
Pekan ryntäävän talon pihalta ja kiireesti rientävän -- 'Ruissaloon!'
oli onneton tyttö kuulevinaan vienon iltatuulen kuiskaavan. Hänen
sydämensä vetäysi kokoon, ja hänestä oli kuin olisi maa auennut
nielläksensä hänet. Hän istuutui pyörtänölle ja painoi kätensä tuota
ainian levotonta sydäntänsä vastaan. Äkkiä herätti hänet synkistä
ajatuksista veräjän narina. Hän näki Aukustin ajavan Pekan jälkeen. Hän
hypähti ylös. Himmeästi tunsi hän, että veljesten välillä jotakin oli
tapahtunut, ja sanomaton tuska valtasi hänet. Tietämättä, mitä teki,
lähti hänkin kulkemaan samaa tietä, jota veljekset olivat menneet.»

       *       *       *       *       *

»Mikä se oli, joka Kainista teki veljensurmaajan? Pyhä kirja antaa
meille siihen vastauksen muutamilla sanoilla. Mutta jos otamme noita
sanoja likemmin tutkiaksemme, astuu niistä eteemme sarja kohtauksia,
jotka luonnollisessa järjestyksessä toinen toistaan seuraavat -- aina
murhan hetkeen saakka. Viha -- mitä onkaan se aikaansaanut maailmassa!

»Hankkikaa itsellenne luettavaksi R----n käräjäkunnan pöytäkirjat
välikäräjiltä Heinäkuussa 18-- sekä seuraavilta syys- ja
talvikäräjiltä! Niissäkin kerrotaan eräästä veljenmurhasta.

»Ennenkuin välikäräjien istunnot alkoivat, veti käräjätuvassa vanha,
pieni, laiha mies yleistä huomiota puoleensa. Hän kulki levottomana
edestakaisin. Hän näytti olevan syvimmän epäilyksen vallassa. Kaikki
väistivät häntä, mutta kaikkien kasvot olivat häneen käännetyt. Hänen
pienistä, harmaista silmistänsä lensi leimuja, jotka näkyivät tahtovan
tunkeutua jokaisen sisimpään. Kun asia otettiin esille, vietiin hän
tuomarin käskystä väkisin ulos, ja siinä silloin kuiskasi moni: 'nyt ei
ole Saita-Pietarin hyvä olla.' Häntä ei näkynyt kukaan säälivän, ja
kumminkin oli hänen vanhin poikansa murhattu ja hänen toinen
poikansa syytetty veljensä murhasta.

»Pekka tuotiin sisälle. Hän oli raudoissa. Jääkovaksi oli hänen
katseensa käynyt, uhkaavaksi hänen silmänsä. Hän kielsi kiven kovaan
syyllisyytensä. Missä hän oli ollut tuona yönä, jona Aukusti, hänen
veljensä, sai puukon iskusta surmansa, se ei muka koskenut ketään.
Todistajia kun kuulusteltiin, kuunteli hän tarkkaan. Kun isä,
Saita-Pietari, tuotiin sisään valatta kuulusteltavaksi ja siinä otti
maan ja taivaan poikansa syyttömyyden todistajaksi, katsahti syytetty
vihaisesti häneen. Kuulustelua kesti kauan, mutta ei kenelläkään ollut
mitään tärkeämpää esiintuoda. Useat kyllä tiesivät kertoa, että
veljesten väli oli ollut kireä ja -- varsinkin viimeaikoina --
riitainen, mutta -- siinäpä kaikki. Kortelan palkolliset olivat nähneet
murhatun valjastavan hevosensa ja lähtevän -- mihin, sitä he eivät
tienneet. Pekkaa he eivät olleet nähneet päivällisistä saakka, jolloin
hän ja isä olivat lähteneet kesantopellolta ja keskustelleet jotakin,
jota eivät todistajat kuulleet. Oliko Pekka ollut kotona vai poissa
murhayönä, sitä he eivät voineet sanoa.

»Todistajiksi haastetuista kaivattiin välikäräjissä vain yhtä -- Rannan
Mantaa. Kun Pekka kuuli hänen nimeänsä huudettavan, vaaleni hän, koko
hänen ruumiinsa värisi ja raudat helisivät. Tämä herätti suurta
huomiota, mutta vielä suurempaa se, ettei Manta tullut esille, että hän
-- kuten oikeudessa ilmoitettiin -- jo pari päivää haasteen jälkeen oli
kadonnut, kenenkään tietämättä mihin. Siihen päättyivät välikäräjät.
Asia lykättiin syyskäräjiin, joihin virallisen syyttäjän tulisi haastaa
uusia todistajia ja ennen kaikkia Rannan Manta. Syyskäräjissä kyllä oli
uusia todistajia, mutta nämä eivät tienneet enempää kuin edelliset, ja
Rannan Manta oli yhäti kateissa. Turhaan oli häntä lähitienoilta
tiedusteltu, turhaan Jaskaa, hänen isäänsä, kovalle pantu. Yleisesti
kerrottiin, että Mantakin oli murhattu, hän kun tiesi asioita, jotka
muka paikalla olisivat langettaneet Pekan. Metsistä ja vesistä
etsittiin kadonnutta. Turha vaiva; hän oli kuin maan päältä
poistunut. --

»Mutta samana päivänä, jona talvikäräjät alkoivat, levisi äkkiä huhu,
että hän oli tullut kotiinsa. Sitä ei kumminkaan kukaan uskonut. Oikeus
ryhtyi toimiinsa, ja Aukusti Kortelan murha-asia otettiin ensinnä
esille. Pekka tuotiin oikeussaliin. Hän oli kalpeampi kuin syksyllä;
vankeus kai oli sen aikaansaanut. Mutta yhtä ynseä oli hän kuin ennen;
yhä uhkaavat olivat hänen silmänsä. Hän kielsi yhä tietävänsä mitään
veljensä surmasta ja vaati, että hän julistettaisiin vapaaksi, 'koska
ei mitään häntä vastaan ollut tullut ilmi.' Silloin huudettiin taas
Rannan Mantaa todistajaksi. Pekka heitti välinpitämättömän silmäyksen
oveen päin. Mutta tällä kertaa se aukeni, ja sisään astui horjuvin
askelin pitkä, kuihtunut nainen.

»'Hänkö tuossa, Manta?' huudahtivat puoliääneen hämmästyksestä ne,
jotka olivat tunteneet Rannan ruusun hänen kauneutensa päivinä. Kuinka
hän oli muuttunut! Nuoruuden viehätyksestä ei hänessä näkynyt enää
jälkiäkään. Hänen silmiänsä verhosi omituinen sumu, ja kalman kalpeat
olivat hänen kasvonsa. Ihmisrauniona seisoi hän siinä, herättäen
kaikissa mitä syvintä sääliä. -- Silloin helähtivät äkkiä raudat, ja
syyllinen, jota vastaan kauan kateissa ollut tyttö oli tullut
todistamaan, olisi varmaan vaipunut maahan, jolleivät likinnä seisovat
olisi ehtineet häntä tukea. Häneen oli Mantan odottamaton esiintyminen
vaikuttanut, mitä ei kukaan ollut osannut aavistaa. Koko hänen
olentonsa oli silmänräpäyksessä muuttunut. Kun tuomarin käskystä
hänelle tuoli tuotiin, katsahti Manta häneen -- vilahdukselta vain, ja
hänen silmistään leimahti tuon omituisen sumun takaa salama, joka näkyi
kokonaan masentavan syytetyn. Tuo silmäys -- mitä kaikkia sisälsikään
se? Mutta ei ollut käräjätuvassa sen selittäjää. Todistajavalansa teki
kalpea tyttö lujalla ja varmalla, mutta omituisen sointuvalla äänellä,
joka kumminkin värähteli viimeiseltä ja päättyi syvään, tuskalliseen
huokaukseen. Hän oli nyt alkava todistuksensa. Hän alkoi, mutta alkua
pitemmälle hän ei päässyt. Hän ehti vain huutaa: 'Hän on viaton!'
Sitten tavoitteli hän käsillään pöytää, ikäänkuin etsien siitä tukea,
purskahti kamalaan nauruun ja vaipui alas lattialle.

»Voitte arvata, minkä hämmästyksen tämä odottamaton tapaus sai aikaan.
Pekka kohousi, ikäänkuin olisi hän tahtonut kiiruhtaa vaipunutta
auttamaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen silmänsä kosteat. Kun
Manta valansa teki, oli hän istunut peitellen käsillään kasvojansa.

»Oliko onnettoman tytön todistus todellinen, vai rankaisiko
Kaikkinäkevä häntä -- hänen valeestaan? Pitkään aikaan ei sitä
tiedetty. Manta heräsi tosin tainnuksistaan, mutta -- järkensä oli hän
menettänyt; sitä ei hän enää saanut takaisin. Heikkomielisenä eli hän
pitkän loppuelämänsä.

»Pekan asia kulki oikeudesta oikeuteen. Vihdoin päättyi se. Syytetty
pääsi 'sitovien' todistusten puutteessa vapaaksi -- vastaisuuden varaan
jätettynä.

»Saita-Pietari ei silloin enää elänyt. Hän oli niittänyt kylvönsä
hedelmän. Hän oli masentunut masentumistaan, joutunut vuoteen omaksi ja
kuollut houraillessaan Ruissalon ja Kortelan yhdistämisestä.

»Pekka ei viihtynyt Kortelassa. Tuo 'vastaisuuden tuomio' ja yleinen
mielipide, joka häntä piti veljensurmaajana, rasitti häntä. Hän myi
lapsuutensa kodin ja muutti kauas pois seudusta, joka ensin oli
tarjonnut hänelle onnea -- sitten kamalia muistoja.

»Mutta vielä kerran puhuttiin hänestä hänen kotipitäjässään.
Kuolinvuoteellaan -- niin kerrottiin -- oli hän tunnustanut, että hän
Ruissaloon vievän tien haarassa oli saavuttanut veljensä ja siinä
murhatun vieressä, murha-ase kädessään, seisonut kamalaa tekoansa
katsellen, kun Manta hänet yllätti...

»Manta oli siis tehnyt väärän valan, pelastaakseen kuolemantuomiosta
_sen_, joka hänet oli hyljännyt. Se olisi siis ollut hänen
kostonsa! Tuota on tavallisen ihmisjärjen vaikea käsittää. Mutta niitä
on maailmassa asioita paljon, joita ei ihmisjärki käsitä. Eihän edes
tullut ilmi, missä Manta oli piilounut, kun häntä kaikkialta etsittiin,
ja miksi hän ei jo silloin esiintynyt tuomio-istuimen edessä.

»_Jos_ hän väärän valan teki, niin oli hänen rangaistuksensa
kamala. Mielipuolisena ja _mykkänä_ kulki hän kuudettakymmentä
vuotta talosta taloon kerjäten, -- hän, Rannan muinainen ihailtu
ruusu! _Jos_ hän väärän valan teki, niin olkoon Jumala hänelle
armollinen, sillä varmaan teki hän sen -- rakkaudesta.»

       *       *       *       *       *

Aurinko oli jo mailleen mennyt, kun vanhan haudankaivajan tyköä lähdin.
Kuljin kirkkomaan sivu. Kuinka hiljaista siellä! Maailman ilot ja surut
-- hauta ne kaikki talletettavikseen ottaa, kunnes koittaa aamu, joka
kaikki valkeuteen tuo!




Kirje haudasta.


Olimme eräänä Kesäkuun iltana, vanha haudankaivaja ja minä,
keskustelleet yhtä ja toista erään pienen, »Kirjeitä Helvetistä»
nimisen kirjan johdosta, joka, ellen erehdy, on tanskalaista alkuperää,
mutta jonka ruotsinkielisenä käännöksenä olin lukenut. Kirjan omituinen
nimi oli vetänyt huomioni puoleensa. Se oli, niinkuin ajatella
sopiikin, kokonaan mielikuvituksen kyhäämä, eikä sillä ollut suurempaa
arvoa kuin muilla samallaisilla haaveellisilla, haudan toiselta
puolelta aineensa ottaneilla mielikuvituksen tuotteilla. Vanha
haudankaivaja hymyili, kun hänelle kerroin kirjan sisällyksen, ja sanoi
sitten: »eipä hätää, jos kirjeitä voisimme vaihtaa vainajiemme kanssa!
Mutta tuskinpa vaan postilaitoksemme ikinä niin pitkälle kehittyy.»
Samassa poistui äkkiä hymy hänen huuliltaan; hän kävi vakavaksi, ja
minä olin huomaavinani, että jokin muisto oli hänen mieleensä
juontunut. »Mutta», jatkoi hän; vähän aikaa ääneti oltuaan, »meidän ei
tarvitsekaan odottaa kirjeitä siitä maasta, josta ei kukaan ihminen
palaja, ei helvetistä eikä taivaasta; siitä, mitä haudan toisella
puolella on, emme tiedä emmekä tarvitsekaan tietää -- muuta kuin minkä
meille Raamattu ilmoittaa. Ja kumminkin -- mitä sanotte siitä, että
olen nähnyt kirjeen, haudasta tulleen, haudassa jo monta vuotta
maanneen vainajan kirjoittaman?»

Nyt oli minun vuoroni hymyillä.

»En laske pilaa», sanoi vanhus tavattoman vakavalla äänellä: »se on
aivan totta: olen semmoisen nähnyt. Se tosin ei sisältänyt monta sanaa,
mutta sitä suurempi oli niiden vaikutus... Minä huomaan, että olen
saanut teidät uteliaaksi, vai kuinka?»

»Olette todellakin», oli vastaukseni. »Omituisesta alusta päättäen
näyttää tapaus, johon olette viitannut, olleen kummallinen.»

»Kummallinen... Niin, tuomitkaa itse!»

       *       *       *       *       *

»Olen pitkän ikäni kuluessa huomannut, että hurskaiden lapset hyvin
usein poikkeavat vanhempiensa teiltä, että monen Jumalata pelkäävän,
Jumalan sanan mukaan kasvatettu poika hyvin usein on askel askeleelta
vajonnut mitä kauheimpiin synteihin, hakenut koko viihdytyksensä
kaikesta muusta kuin siitä, mihin hänen maallisesta ja ijankaikkisesta
onnestansa huolehtivat, rukoilevat vanhempansa olivat häntä opetuksilla
ja neuvoilla ohjanneet. Olen kuullut monen nuoruudessaan lempeän ja
hurskaan lapsen, joka äitinsä sylissä, kädet hänen kaulallaan, ilta- ja
aamurukouksensa luki, sittemmin vanhempana ivaavan ja pilkkaavan isänsä
ja äitinsä ja oman lapsuutensa uskoa; niin -- olen nähnyt monen näistä
lapsista muuttuvan suoraan Jumalan kieltäjäksi ja kaikkea pyhää
vihaavaksi pilkkaajaksi. Mutta olen samalla huomannut monen tällaisen
lapsuutensa uskon kieltäjän povessa kytevän kipinöinä muistoja tuosta
lapsuuden onnellisuudesta, muistoja, jotka hurjimmankin nautinnon ja
pahimmankin ivan ja pilkan keskellä ovat tulisina nuolina lennähtäneet
hänen sydämeensä ja hetkeksi tukkineet ivaavan suun, -- hetkeksi,
sanon, sillä kohta sen jälkeen on hän nauranut 'lapsellisuudelleen',
nauranut tuon 'lapseen tyrkytetyn uskon sitkeydelle', joka ei tahdo
millään lähteä ja joka muka juuri osottaa, kuinka perin väärää on
lapsen taipuvaan mieleen ennakkoluuloja istuttaa. Olen nähnyt monta
hurskasten lasta tällaiseksi muuttuvan ja olen kummastellen kysynyt:
kuinka se on mahdollista?

»Ja tuon saman kysymyksen: kuinka se on mahdollista? teki varmaan moni,
joka näki pastori M----n ja hänen puolisonsa ainoan pojan ja muisti
Jumalan kymmenen käskyn lupauksia.

»Kuinka saattoi hedelmä niin kauas puusta pudota? Tuo ainoa, rakastettu
poika, joka aikaisimmasta lapsuudesta oli ollut hellien vanhempainsa
silmäteränä, joka alati oli ollut heidän rukoustensa esineenä, johon he
olivat liittäneet kaikki maalliset toivonsa, kuinka saattoi hän, tämä
poika, langeta, langeta niin syvään, ettei kukaan enää rohjennut
toivoakaan hänen parantumistaan? Minä tiedän, että oli semmoisia
'viisaita', jotka, koettaessaan tätä arvoitusta selittää, lopulta
loivat omituisesti kysyvän, jos kohtakaan ei suoraan syyttävän
silmäyksen pastoriin ja hänen puolisoonsa. Mitä -- olisivatko itse
vanhemmat antaneet aihetta siihen? Ei, ei! Jos esimerkki mitään voi
lapseen, niin oli pojalla, Anterolla, isä ja äiti esimerkkeinä,
jommoisia harvalla lapsella konsanaan on ollut. Jumalan sanan
kuuliaisuuteen antauneena, häneen ainoaan turvaten, hänen sanaansa
kaikissa ohjenuoranaan pitäen oli pastori M. palava kynttilä, joka
valaisi, jonka luona huolestuneet sielut aina saivat lohdutusta ja
jonka voimalliset sanat jyskyttivät nukkuvien omiatuntoja. Ja äiti --
kuinka hurskas, kuinka hellä, kuinka nöyrä hän oli! Semmoisina
esiintyivät nämä vanhemmat. Pastori osotti koko elämällään, että hänen
oman sielunsa asia ja hänen sanankuulioittensa autuus alati oli hänen
silmämääränänsä. Siitä lähtivät hänen tekonsa. Ja uskollisena toverina,
luonnoltaan vielä herttaisempana, aina alttiiksi antauvana, auttavana
ja osaa-ottavana seisoi rakastettu puoliso hänen sivullaan. Heissä
vallitsi yksi sydän, yksi mieli.

»Ei olisi luullut löytyvän maan päällä onnellisempaa pariskuntaa.
Ja onnellinen se olikin, varsinkin kun rakastettu lapsi heidät
vielä likemmin yhdisti toisiinsa ja he hänet saivat yhteisesti
hoidettavakseen taimena, jonka he tahtoivat kasvattaa kokonaan Herransa
omaksi; onnellinen vielä sittenkin, kun he tämän rakastetun pojan
saivat ristiksensä, jonka paino usein puristi katkeria kyyneleitä
heidän silmistään; sillä tämä risti saattoi heidät yhä vaan likemmäksi
Herraa; -- niin, onnellinen aina siihen hetkeen asti, jona hellä äiti
ummisti silmänsä kuolemaan ja sureva puoliso hänen hautansa sulki.
Mutta eipä silloinkaan kyyneleet, jotka siinä virtasivat pastorin
silmistä, olleet onnettomuuden; ei, kaipauksen ja kiitollisuuden
osotteena kostuttivat ne turvetta, jonka alla uskollisesti tykyttänyt
sydän kylmänä makasi; kiitollisuuden siitäkin, ettei tämän sydämen
rauhaa enää päässyt häiritsemään ne tiedot, jotka hän samana aamuna oli
saanut kadotetusta, mutta yhä aina sanomattomasti rakastetusta
pojastaan.

»Niin, hän tämä sanomattomasti rakastettu poika, oli langennut, oli
vajonnut yhä syvemmälle siihen kuiluun, jonka loppu on kadotus. Kaikki,
mitä hurskaat vanhemmat olivat tehneet hänen hyväksensä: heidän
opetuksensa, heidän rukouksensa -- kaikki näkyi menneen hukkaan. Ja
turhaan olivat he koettaneet päästä käsittämään, miksi sen niin piti
oleman, miksi rukousten lapsi yhä kauemmaksi eksyi oikeuden tieltä,
eksyi pois siitä Herrasta, jolle he olivat hänet antaneet. Kuinka
herttainen, kuinka kiltti hän oli ollut lapsena! Kuinka miellyttävää ja
ylentävää oli ollut nähdä hänen panevan ristiin pienet kätensä ja
rukoilevan hellän äidin opettamia rukouksia! Kuinka iloinen hän oli
ollut, kuinka älykäs! Ja nyt...

»Kun pastori puolisonsa haudalta palasi ja sitten hautausvieraiden
lähdettyä sulkeusi kamariinsa, oli siellä kirje, jonka hän saman päivän
aamulla oli saanut ja jonka sisällys jo oli hänelle tuttu. Hän luki sen
nyt uudelleen. Se oli eräältä hänen vanhalta ystävältään ja sisälsi
tietoja Anterosta. Varovasti niitä ystävä jakeli, mutta viittausten
pohjaan tunkeusi isän silmä. Ja kun ystävä lopetti kirjeen sanoilla:
'luulen, että tekisit hyvin, jos pian tulisit tänne ja noutaisit kotiin
poikasi', niin tiesi isä, mitä hänellä oli odotettavissa. Hän kumartui
pöytää vasten ja istui siinä kauan liikahtamatta. Hän kävi
ajatuksissaan läpi poikansa koko elämän. Hän näki hänen lepäävän
kätkyessään, näki hänen ensikerran hymyilevän, näki hänen ottavan
ensimäiset askeleensa, kuuli hänen sopertavan ensimäiset sanansa, näki
hänen leikkivän äidin sylissä, iloitsevan ensimäisestä kirjastaan ja
opiskelevan siitä ensimäiset kirjaimet. Kuinka nopeasti hän sitten
edistyi; kuinka raskas oli ensimäinen ero kodista; kuinka riemullinen
hetki, kun hän jouluksi koulusta palasi ja hyvä todistus kädessään
juoksi vanhempiansa vastaan; kuinka he iloitsivat hänestä, kun hän
sitten koko koulu-ajan yhä toi hyviä ja kiittäviä todistuksia heille!
Oi, mielellään olisi isä jäänyt sitä aikaa ajattelemaan; mutta -- sitä
seurasi toinen, joka alussa nosti pieniä, kohta poistuvia, sitten aina
yhä sumuisempia pilviä heidän ilonsa taivaalle ja vihdoin peitti sen.

»Antero oli koulunsa ensimäisenä tullut ylioppilaaksi, mutta siitä se
alkoi hänen alentumistilansa. Hän joutui huonoihin seuroihin, jotka
vähitellen -- alussa melkein näkymättömästi -- uursivat sitä elämän
katsantotapaa, joka häneen oli kodissa istutettu ja tehnyt hänen
alkuelämänsä niin onnelliseksi. Hän oppi iloisten toverien seurassa
juomaan; hän joutui sitten semmoisten pariin, jotka korttia löivät.
Siitä se alkoi.

»Pastori tuli ajatelleeksi hetkeä, jona Antero ensi kerran oli jättänyt
kirjeessänsä mainitsematta rahalliset menonsa. Aina ennen, aina
ensimäisestä kouluajastaan oli hänellä näet ollut tapana kirjoittaa
vanhemmilleen kaikki, mitä hän oli tehnyt, muun muassa mihin hän
rahojaan oli pannut. Ja hän oli sen tehnyt vapaaehtoisesti, isän sitä
vaatimatta: se oli ollut niin luonnollista. Kun hän ensikerran tämän
laiminlöi, ei isä sitä minään olisi pitänyt, jollei kirje muutenkin
olisi tuntunut hänestä oudolta. Hän kaipasi siitä jotakin, -- mitä,
sitä hän ei itsekään ymmärtänyt. Mutta kun sitten tuli toisia kirjeitä,
joissa Antero yhä vähemmän kosketteli sellaisia seikkoja, jotka ennen
olivat olleet niiden pääsisältönä: mitä hän oli lukenut ja toimittanut,
niin alkoi jo isä tulla huolelle, semmenkin kun Antero alati näkyi
olevan rahantarpeessa. Sydämellisiin kirjeisiin, joita isä tuon
tuostakin kirjoitti, sai hän vain leikillisiä vastauksia: isän ei
tarvitsisi pelätä, ei ollut mitään vaaraa j.n.e.

»Tällaisessa kirjevaihdossa, joka isän puolelta kävi yhä
huolestuttavammaksi, kului vuosi; ja kun Antero vihdoin sen loputtua
tuli kotiin -- kuinka hän oli muuttunut! Mutta vielä voitti rakkaus,
vielä pystyi se jäätymäisillään olevaan sydämeen ja sulatti sen. Poika
heittäysi vihdoin vanhempainsa syliin ja tunnusti, millä teillä hän oli
kulkenut, tunnusti, katui ja lupasi parannusta. Se hetki oli kodissa ja
taivaassa ilon hetki. Kaikki oli taasen hyvin, kaikki anteeksi annettu
ja unohdettu. Kuinka kiittivätkään isä ja äiti taivaallista Isää, joka
heille oli antanut takaisin heidän poikansa!

»Kokonaisen vuoden pysyi nyt Antero kotona, ja ahkerassa työssä kului
tämä vuosi. Hän luki papin tutkintoa varten. Vakaviin tutkimuksiin
käyttivät isä ja poika illat. Kuinka pian se vuosi katosi... Syvä
huokaus pääsi pastorin rinnasta, kun hän tuota aikaa ajatteli. Ja kun
se loppui ja Anteron taasen tuli lähteä vaaralliseen maailmaan, kuinka
vakavat olivat hänen päätöksensä, kuinka monta sydämen syvimmästä
pohjasta käynyttä rukousta seurasi häntä hänen matkalleen! Äiti ei
tahtonut jäähyväishetkenä hänestä irtautua; uudelleen ja aina uudelleen
syleili hän häntä, ikäänkuin olisi hän aavistanut, että hän ijäksi
hänestä nyt erosi. Kuinka hitaasti kuluivat sitten päivät, kun Antero
oli lähtenyt: kuinka hartaasti rukoilivat isä ja äiti hänen puolestaan:
kuinka levottomasti odottivat he hänen kirjeitään! Ja ne tulivat, ne
rauhoittivat, ne viihdyttivät. Antero pysyi uskollisena sille Herralle,
jonka sananjulistajaksi hän valmisti itseään.

»Mutta taasen oli eräässä kirjeessä jotakin, joka ei isää oikein
tyydyttänyt; hän kaipasi siitä jotakin, vaikka hän ei nytkään tiennyt
oikein mitä. Ja sitten tuli kirje, jossa Antero ilmoitti, että hän
erään professorin neuvosta oli päättänyt ensin suorittaa filosofian
kandidaattitutkinnon, ennenkuin rupeisi papiksi -- jos ei isällä ja
äidillä ollut mitään sitä vastaan. Tämä suunnitelman muutos ei ollut
isän mieleen, mutta hän ei kumminkaan tahtonut sitä vastustaa. 'Tee,
niinkuin parhaaksi näet, mutta mitä teet, niin tee Herran nimessä!
Mieluummin olisin minä kumminkin suonut, että olisit jatkanut
suunnitelmaasi muuttamatta', oli hän vastannut.

»Sitten alkoivat kirjeet harveta, henki niissä muuttua toisellaiseksi.
Lapsellista rakkautta ei niissä enää ollut; kaikellaista korkeaa oppia
ne sisälsivät; viimein ei sanaakaan siitä, mitä vanhemmat mieluummin
olisivat tahtoneet kuulla: miten hänen sisällisen elämänsä laita oli.
Mutta sen sijaan sisälsivät ne pyyntöjä, että isä rahaa lähettäisi --
uudelleen rahaa. Sitten tuli kirje, josta henki entistä mielenlaatua,
joka puhui lankeemuksesta ja katumuksesta, mutta -- enemmän vielä
rahallisista huolista. Antero tarvitsi summan, jonka suuruus
kauhistutti isää. Pastori näet ei ollut rikas; hänen oli ollut vaikea
saada kokoon, mitä poika edellisissä kirjeissä oli pyytänyt. Hän
ponnisti kumminkin viimeiset voimansa, ja kun hän tuon suuren summan
lähetti, kirjoitti hän Anterolle, että hän oli sen -- lainannut.
Samassa kirjeessään oli hän myös lausunut, että äiti oli sairastunut ja
pyysi, että Antero jo senkin tähden kiireesti palaisi kotiin.
Viikkoja kului, mutta odotettua poikaa ei kuulunut. Äiti heikkoni
heikkonemistaan, eikä isän uusiin kirjeisiin edes vastausta tullut, ei
siihenkään, jossa isä ilmoitti, että äiti oli kuolemaisillaan ja halusi
vielä kerran nähdä rukouksiensa lasta. Äiti kuoli, ja nyt hänen
hautauspäivänään tuli vihdoin kirje -- ei Anterolta, vaan eräältä
pastorin lapsuuden ystävältä, -- ja se toi sanoman, että poika oli
erotettu yliopistosta petoksen ja väärennyksen tähden... Niin pitkälle
siis oli tuo toivojen lapsi joutunut harhatiellään.

»Voitte ajatella isän mieltä, kun hän yksinäisessä kamarissa istuu, pää
syvään vaipuneena ristiin asetettujen käsien varassa, mutta käsittää
sitä -- ken sitä voi? Kestämään, mitä hän on tänä päivänä saanut kokea
-- siihen tarvitaan voimia, joita ihmisellä ei itsellään ole. Kuumia
kyyneleitä virtaa hänen silmistään. Yön hetket kuluvat. Yhäti istuu hän
siinä. Hän tuntee sen: hän on kadottanut kaikki, kaikki, mitä hänellä
maailmassa oli rakasta: hän on yksin... Yksin? Ei! Hänellä on vielä
Jumalansa, ja tämän Jumalansa kanssa taistelee hän, rukous aseenansa.

»Kun koite idässä ilmaisi uuden päivän alkua, kohotti hän vihdoin
päänsä. Hän oli, niinkuin muinen Israel, saanut voiton; hän oli oppinut
kaikki jättämään sen isän huostaan, joka on kaikkein oikea isä, joita
taivaassa ja maassa lapsiksi nimitetään. Hän tarttui siinä pöydällä
olevaan kynään ja piirsi edessänsä olevalle paperille muutamia sanoja
-- ehkä ajatuksissaan, sillä hän jäi niitä isoksi aikaa katsoa
tuijottamaan. 'Poikani, poikani!' huokasi hän. 'Et ole ihmisten, vaan
Jumalan edessä valehdellut. Mutta Herra koittaa sinun ylitses, ja hänen
kunniansa pitää sinun päälläs nähtämän.'

»Sitten nousi hän ryhtyäksensä niihin toimiin, joihin ystävä oli häntä
kirjeessään kehottanut. Hän aikoi lähteä pääkaupunkiin etsimään
poikaansa. Mutta miten oli hänen laitansa? Hänen päätänsä pyörrytti,
häntä värisytti ja vilusti.

»Pastori oli tavallisesti aamuisin hyvin varhainen. Jo kauan ennen
muiden nousua oli hänellä tapana kuljeskella tiluksillaan tahi, jos
ilma ei sitä myöntänyt, istua huoneensa rappusilla. Mutta rouvansa
hautauspäivän jälkeisenä aamuna ei häntä näkynyt. Vanha Sanna,
uskollinen palvelia, joka rouvan sairauden aikana oli pappilassa
emännän toimia hoitanut, tähysteli turhaan tietä ja rappusia. Vihdoin
meni hän pastorin kammariin.

»Siellä makasi runneltu isä lattialla vuoteen vieressä. Äkkinäinen
halvaus oli häntä kohdannut. Sannan kauhistuksen huuto kokosi
rakastetun isännän luo talonväestä toisen toisensa jälkeen. Pastori
eli, vaikka tajutonna. Hän nostettiin vuoteeseen, ja siinä sitten hänen
ympärillään seisoi väki, tietämättä mitä tehdä, kunnes Sannan toimesta
vihdoin saatiin sana lukkarille.»

       *       *       *       *       *

»Aamu oli kaunis, ilma tyyni, taivas pilvetön. Vanhan kirkon akkunat
kimaltelivat kuin olisi Jumalan temppeli ollut valaistu; auringon
säteet kohtasivat niitä. Ne loistivat niin ihmeen kirkkaasti. Ilmaisiko
tuo, että sielunpaimen nyt oli astuva siihen iloon, johon hän oli niin
monta ohjannut?

»Rauha ja hiljaisuus vallitsi kirkkomaalla. Siellä ne nukkuivat
vainajat niin levollisesti. Heidän huolensa, heidän surunsa -- maa
peitti ne. Mutta maan päällä elävien kesken elivät huolten ja surujen
haltiattaret.

»Kalmiston hiljaisuutta häiritsi silloin tällöin syvä huokaus. Se tuli
haudalta, joka ihan äsken oli täytetty. Siinä makasi kauniina aamuna
yksinäinen nuorukainen polvillansa -- äidin haudalla poika, Hän oli
siinä näin maannut auringon ensi koitteesta asti. Hän oli kiiruhtanut
äitinsä sairasvuoteelle. Hän oli myöhästynyt. Hän tapasi äitinsä maan
poveen kätkettynä.

»Mitkä tunteet täyttivätkään siinä hänen sydämensä? Nuo syvät, katkerat
huokaukset, jotka ikäänkuin väkisin pusertuivat hänen rinnastaan --
äidin rakkaus, äidin rukoukset, äidin neuvot, jotka kaikki maailman
mudan peittäminä olivat hänen sydämensä pohjalla uinailleet, ne olivat
se lähde, josta nuo sanattomat huokaukset pulppusivat. Nyt vasta
ymmärsi hän, kun ei hänellä äitiä ollut, mitä hän oli kadottanut.

»Hän oli langennut. Tunsiko hän itse kuinka syvälle? Hän oli unohtanut
kotinsa, isänsä, äitinsä ja omat hyvät päätöksensä -- kaikki,
vajotakseen yhä syvemmälle maailman saastaisuuden likaan. Isänsä
lähettämän viimeisen suuren rahasumman oli hän käyttänyt pelastaaksensa
turmiosta, johon irstainen elämä ja peli oli hänet heittänyt -- mutta
vaan antautuaksensa jatkamaan samaa hurjaa elämää. Se sai hänet viimein
väärentäjäksi ja häpäisi ainaiseksi hänen nimensä. Yliopisto sulki
häneltä ovensa; raastuvan oikeuden tuomio riisti häneltä kunnian:
entiset juoma- ja pelitoverit käänsivät hänelle selkänsä... Epätoivo
pyöritti häntä kuilunsa suulla, pisti aseen hänen käteensä ja kuiskasi
hänen korvaansa: 'kuole!' Mutta silloin kohousi kaukaisena näkynä hänen
eteensä hänen entinen onnellinen elämänsä. Isä ja äiti astuivat hänen
sielunsa silmäin eteen, ja runneltu nuorukainen itki.

»Isä ja äiti eivät hylkäisi häntä nytkään, hän tunsi sen sydämessänsä.
Ja tuo tunne oli korsi, johon hän tarttui ja joka sai julmat itsemurhan
tuumat poistumaan. Sitten tuli isän kirje äidin sairaudesta ja toinen,
jossa äiti ilmaisi haluavansa vielä kerran nähdä poikansa... Ja taasen
raivosi nuorukaisen sielussa myrsky: katumuksen, itsesyytöksen, häpeän;
mutta siitä myrskystä kangasti äidin syli, ja kyynelvirtaan asettui
sydämen kuohu. Hän nousi. Hän tahtoi näyttää, että hänellä vielä oli
voimia alkaa uutta elämää. Oi, hän ei muistanut sitä apua, joka oli
äidin turva kaikissa. Nyt -- kotiin, kotiin!

»Siinä kului kumminkin päiviä, ennenkuin hän pääsi lähtemään. Hän oli
tuhlannut kaikki. Vasta viimeisillä meni hän isänsä vanhan ystävän luo,
jonka ovea hän kerran oli vannonut ei koskaan avaavansa. Hänen täytyi
se tehdä; äidin rakkaus voitti hänen ylpeytensä. Hän pyysi isänsä
ystävältä rahoja päästäksensä kotiin. Hän sai, mitä hän pyysi, ja kun
hän siinä rahat kädessään seisoi, tunsi hän, että tämä isän ystävä
olisi voinut olla hänenkin ystävänsä. Mutta tämä kiitollisuuden tunne
muuttui taasen katkeruuden tunteeksi, kun hän kuuli auttajansa
jäähyväissanat: 'sano terveisiä isäraukallesi!' Kuinka nuo sanat olivat
loukkaavat: -- 'isäraukallesi!' Hän kiiruhti pois. Hänellä oli
rahoja... Mitä, jos hän vielä koettaisi pelionneansa ennenkuin lähti...
Hän voisi sitten kulkea sitä kiiruummin... Ei, häntä ei olisi otettu
vastaan entiseen peliseuraan. Entiset toverit hylkäsivät nyt hänet, kun
olivat hänet onnettomaksi saattaneet. Tuo ajatus sai hänen kasvonsa
punastumaan vihasta ja hävystä.

»Hän poikkesi likellä olevaan ravintolaan. Hän tarvitsi korvausta
kärsimyksilleen. Äidin tila ei taitanutkaan olla niin peräti
vaarallinen... Hän joi lasin, joi pari; ja kuta enemmän hän joi, sitä
enemmän rohkaistui hänen mielensä. Hän oli jo ehtinyt siihen
kiihoituksen tilaan, jossa järki on jättämäisillään juomarin, kun
sisään astui muutamia hänen entisiä tovereitaan. Ylenkatse, mitä nämä
osoittivat häntä kohtaan, oli saada hänet raivoon; mutta hän osasi
vielä hillitä itseään. Hän joi lasinsa loppuun, sitten riensi hän ulos.
Vielä samana iltana oli hän kotimatkalle lähtenyt.

»Hänellä oli pitkä matka edessänsä. Kulkiessaan tuota ennen niin
rakastettua kotia kohden oli hänellä aikaa ajatella tilaansa. Hän kuuli
siinä ääniä syvyydestä -- ei enää vain noita löysiä, jotka hetken
riettaisiin ajanviettoihin kehoittivat. Hän tunsi nyt, mitä hän oli
tehnyt. Ja kuta likemmäksi hän kotoansa ehti, sitä rauhattomammaksi
muuttui hänen mielensä... Mitä sanoisi hän äidille ja isälle?

»Aurinko lähestyi taivaanrantaa, kun hän joitakuita peninkulmia
kodistansa sai tiedon äitinsä kuolemasta. Se oli hänet masentaa se
sanoma. Hän oli sydämestänsä rakastanut tätä äitiä... Omituinen on
ihmisen sydän. Kun hän tointui iskuista, minkä ensimäinen sanoma oli
hänessä vaikuttanut, tunsi hän jotakin rauhoittavaa mielessään. Äidille
ei hänen tarvinnut tunnustaa lankeemustansa. Äiti oli säästynyt
kauhealta surulta. Oi, jospa tämä tunne olisi ollut rehellinen: jospa
se olisi perustunut todelliseen katumukseen, eikä vain itsekkäiseen
lohdutukseen, siihen, että hän nyt pääsi tunnustamasta, pääsi
nöyryyttämästä itseään! Mutta isä -- mitä sanoisi hän hänelle?

»Antero oli matkansa alussa kulkenut mitä suurimmalla kiiruulla; nyt,
kun hän kotoa lähestyi, kävi kulku vitkallisemmaksi. 'Miten saattaisi
hän isää kohdata -- miten?' Siinä kysymys, joka kokonaan valtasi hänet
ja samalla ilmaisi hänen sisällisen ihmisensä. Kun hän ajatteli, missä
mielentilassa hän viime kerralla oli kotiin palannut, oli siinä
jotakin, joka sai kaipausta aikaan; kun hän sitten ajatteli, millä
mielellä hän oli kodista lähtenyt, hymyili hän katkerasti. Elää niin,
kuin hän silloin oli luvannut elää -- se oli kerrassaan mahdotonta.
Rukous -- mitä oli se? Hän tahtoisi nyt näyttää, mitä ihminen itse voi.
Hänen pahin kiusauksensa oli juominen; hän lakkaisi juomasta -- jos ei
alussa ihan kokonaan, niin vähitellen... Tuollaisia ajatuksia hyöri
hänen mielessään edes ja takaisin, ja niiden keskeltä nousi yhäti
kysymys, mitä sanoisi isä, mitä sanoisi hän isälle. Ja aurinko
laskeusi, yön hiljaisuus levitti vaippansa maiden ja vesien yli. Taivas
oli pilvetön ja selkeä. Koko luonto näytti niin juhlalliselta. Hän
vaan, onneton nuorukainen, ei siitä mitään tiennyt.

»Niin saapui hän viimeiseen kestikievariin. Siellä sai hän tietää, että
äiti oli samana päivänä haudattu...

»Hänellä oli puolentoista penikulmaa kotiin. Ääneti istui hän puheliaan
isännän vieressä, joka itse oli tullut 'pastorin Anteroa' kyyditsemään
ja nyt turhaan koetti pakinallaan vetää häntä pois hänen synkistä
ajatuksistaan. Jo alkoi aamu koittaa, jo haamoitti kaukaa kirkon torni.

»'Seisauttakaa; minä kuljen loppumatkan jalan', sanoi vihdoin Antero,
kun saapuivat kirkkomaan kohdalle. Ja hän hypähti alas kärryiltä ja
kiiruhti haudalle, jossa hänen äitinsä lepäsi. -- --

»Ja uusi päivä nousi herttaisen kauniina. Se kutsui elävät uusiin
toimiin, mutta menneistä ajoista suhisivat kirkkomaan tuuheat puut,
niiden toimista, jotka päivän kuorman ja helteen jo olivat loppuun
kestäneet ja nyt maan rauhallisessa sylissä töistään lepäsivät.

»'Äiti, jos sinun henkesi elää, niin tue minua!' --

»Askeleita kuului. Siinä tuli hautausmaalle ihmisiä. Ne lähestyivät
hautaa, jolla nuorukainen makasi polvillaan. Ne tulivat häntä hakemaan.
Kestikievari oli vienyt hänen tulostansa sanan pappilaan. --

»Se tuli niin kovin äkkiarvaamatta. Se kohtasi kuin ukkosen salama,
mutta kohdatessaan ehti se kuiskata -- tuo sanoma isän halvauksesta:
'näin se on parempi!'

»Ja poika kiirehti isänsä luo, kiirehti hänen vuoteellensa. Näinkö
heidän oli sallittu tavata toisiaan? Näinkö ne saivat ratkaisunsa nuo
kysymykset: 'mitä sanoo isä?'

»Pastori ei ollut herännyt tainnuksistaan. Elämä ja kuolema taistelivat
hänestä. Kuinka muuttunut hän oli!

»Näinkö se on parempi?... Ei, ei! Tuona hetkenä, jona pojan silmä
kohtasi isän silmää -- tuota silmää, josta rakkaus aina oli loistanut,
mutta joka nyt kylmänä, tajuttomana tuijotti häntä vastaan -- tuona
hetkenä tunsi poika viheliäisyytensä. Ei ollut hänellä enää maailmassa
ketään, joka hänestä välitti. Hänen syntinsä, hänen rikoksensa, hänen
häpeänsä -- yksin saisi hän ne kantaa -- jos isä kuolisi.

»Jos isä kuolisi! Tuo ajatus täytti nyt sanomattomalla kauhulla Anteron
sydämen. Jos isä kuolisi tajuntaansa enää heräämättä, rakkauden,
anteeksi-antamuksen sanaa lausumatta...

»Raskaasti kuorsaten hengitti sairas. Lukkarin suonenavaaminen ei
muutosta saanut hänen tilaansa. Ei mistään, mitä siinä koetettiin, apua
ollut. Voisiko lääkäri mitään? Ehtisikö hän edes? Sannan toimesta oli
häntä pantu noutamaan kaupungista -- kahdeksan penikulman päästä.

»Siinä oli Anterolla taaskin aikaa ajatella tilaansa; mutta tuskinpa
osasi hän mitään ajatella? Kirje, jonka pastori yöllä oli lukenut, oli
ollut lattialla. Antero oli sen huomannut. Sen sisällys oli hänelle
huudahtanut: 'Sinä olet kaikkeen syypää!' -- Kaikki selvesi nyt
kerrassaan hänelle: äiti oli kuollut surusta hänen tähtensä, ja nyt --
isä! Niin huikenteleva kuin hän olikin, oli hänen vaikea tätä kestää.
Äitinsä murhaaja, isänsä murhaaja!... Irstaisuudessa valvotut yöt,
väkevistä juomista runneltu ruumis ja pitkä, väsyttävä kotimatka, jolla
hän tuskin ollenkaan oli saanut unta silmiinsä -- tämä kaikki oli
vienyt hänen voimansa, ja sen lisäksi tämä sielun tuska... Hän istui
siinä isän vuoteen vieressä pidellen hänen kättään kädessään,
taukoamatta tuijottaen hänen kalpeihin kasvoihinsa. Turhaan koetti
uskollinen, vanha Sanna saada häntä pois isän tyköä, turhaan tarjosi
hän hänelle ruokaa.

»Tunnit kuluivat toinen toisensa jälkeen, mitään muutosta
aikaansaamatta. Vihdoin, kun kyökin kello löi kolme, taukosi tuo kamala
kuorsaaminen. Antero luuli samalla tuntevansa, että isän käsi värisi,
ja huudahdus, sanomattoman ilon huudahdus: 'Hän elää, Jumalan kiitos!
Hän elää!' purkausi hänen sydämestään.

»Niin, isä eli. Kadonnut oli tuo kamala tajuttomuus hänen silmistänsä;
niiden katse ilmaisi, että hän oli tullut tuntoonsa. Hän ummisti
silmänsä, hän avasi ne uudelleen. Ilon säde leimusi niistä. Hän oli
nähnyt ja tuntenut vuoteensa vieressä polvistuvan poikansa.

»'Antero!'

»Hän koetti kohottaa kättänsä. Se ei kohonnut, se ei enää totellut
hänen tahtoansa. Mutta uudelleen sai hän sopertavalla äänellä
lausutuksi: 'Antero!' Ja poika -- ikäänkuin olisi hän ymmärtänyt isän
aikomuksen, nosti hänen kätensä, asetti sen päänsä päälle ja kuiskasi:
'Isä, sano, että olet minulle anteeksi antanut!'

»Hervotonna lepäsi isän käsi onnettoman pojan päälaella. Kuinka
raskaalta se tuntui! Kuinka keveäksi se muuttui, kun isä hiljaa ja
katkonaisesti oli saanut lausutuksi sanat: 'An-teeksi an-ta-nut
kaik-ki!' Sitten liukui käsi alas pojan päälaelta ja jäi riippumaan
vuoteen laidalle.

»Kaikki anteeksi! Mikä ääretön vaikutus oli noilla isän katkonaisesti
lausutuilla sanoilla! Ne vapauttivat tuomitun, nostivat ylön kauhean
taakan hänen sydämeltänsä. Antero tarttui tuohon hervottomaan käteen ja
puristi sitä kauan nyyhkien. Viimein kuiskasi hän hiljaa: 'Minä lupaan,
isä, tästä päivästä parannusta.'

»Kuuliko isä tuon hiljaisen lupauksen? Ymmärsikö hän sen? Varmaan kuuli
hän sen, ymmärsi sen, sillä hänen huulensa vetäysivät riemulliseen
hymyyn, ikäänkuin olisi hän juuri tuota lupausta odottanut. Hän koetti
puhua, mutta se ei enää häneltä käynyt. Hän oli noilla anteeksiannon
sanoilla päättänyt tilinsä maailman kanssa.

»Iltaan saakka makasi hän näin. Silloin tapahtui hänen kasvoissansa
muutos. Hymy hänen huuliltaan kuoleutui, silmät kadottivat vähitellen
kirkkautensa. Kaikki sen näkivät: lähdön hetki oli tullut. Niin, se oli
tullut. Rauhallisesti, näkymättömästi erosi pastorin henki tästä
maailmasta, mukanansa pojan lupaus.

»Virkapukuunsa puettuna makasi pastori mustassa arkussansa. Ristissä
käsin, Sannan asettama virsikirja rinnallaan, makasi hän siinä niin
rauhallisena, niin onnellisen näköisenä. Kuusia oli pystytetty arkun
ympärille; auki-olevat akkunat olivat valkoisilla liinavaatteilla
peitetyt.

»Hän makasi omassa kammarissaan. Keskelle lattiaa oli asetettu kaksi
tuolia; niiden varassa oli arkku.

»Kaksi päivää oli hän ruumiina ollut. Likempää ja kauempaa olivat hänen
seurakuntalaisensa käyneet hänelle viimeiset jäähyväisensä sanomassa.
Ei siinä monta sanaa puhuttu, mutta ne harvat, jotka lausuttiin,
silmät, mitkä nyt viime kerran näkivät paimenen, kasvojen ilmeet --
kaikki ilmoittivat, kuinka rakas hän heille oli ollut,

»Ja poika?

»Vaikea on kuvata hänen sielunsa tilaa. Isänsä ruumiin vierestä ei hän
tahtonut eritä. Isän anteeksiantamuksen sanat soivat hänen korvissaan;
katumuksen polttava tuli riehui hänen rinnassaan. Hän tunsi, mikä hän
oli ja mikä hän olisi voinut olla. Muuan hänen isänsä vanhoista
ystävistä, kunnon lautamies, oli sanonut: 'Jos olisitte pappi, niin
pyytäisimme teidät isänne jälkeläiseksi.' Nuo sanat olivat lausutut
vainajan ruumiin vieressä.

»Oli ilta. Seuraavana aamuna oli ruumis vietävä hautaan. Vuoden aika
vaati sitä.

»Antero oli yksin isänsä kammarissa. Viimeisen kerran maan päällä
katseli hän tänään näitä lempeitä, kuolon koskettelusta jäähtyneitä
kasvoja. Suru, sanomaton suru valtasi hänet. Häpeän merkki otsallaan
täytyisi hänen lähteä maailmaan tästä kodista, jonka jok'ainoa esine
muistutti häntä rakastavan isän, rakastavan äidin huolesta ja lemmestä.

»Hän itki, itki katkerasti. Hän oli tunkeunut kuusimajaan, laskeunut
polvilleen isän arkun viereen ja painanut kuuman otsansa sen kylmää
reunaa vastaan. Oi, jos isän käsi vielä kohoutuisi, laskeutuisi hänen
päänsä päälle!... 'Anteeksi antanut kaikki!' niinhän ne kuuluivat isän
viimeiset sanat. Ne soivat uudelleen hänen korvissansa. Hän kuuli ne
taasen niin selvästi, kuin olisivat kuolon ummistamat huulet ne
uudelleen lausuneet. Hän nosti hämmästyneenä päänsä. Ei ... niitä
sanoja ei hän enää täällä maan päällä saisi kuulla... Siinä muistui
hänen mieleensä lupaus, minkä hän oli tehnyt: 'Minä lupaan, isä, tästä
päivästä parannusta.' Hän laski kätensä isän kylmälle otsalle ja kertoi
nuo sanat: 'Minä lupaan, isä, tästä päivästä parannusta.' Ja hän lisäsi
siihen vielä: 'kautta Jumalan!'

»Varmaan lähti tämä lupaus hänen sydämensä syvimmästä syvyydestä. Mutta
-- kenenkä apuun turvasi hän, kun hän tuon pyhän valan teki? Sitä hän
ei tullut ajatelleeksi. Oli yksi, joka sen tiesi, joka näki, että hän
turvasi vain -- omaan itseensä.

»Hän nousi. Aurinko oli laskeunut. Hiljaisuutta oli kaikkialla. Silloin
tällöin kuului vain kaukaa lehmänkellon kilinää ja yötuulen suhinaa,
kun se liikutteli kasvitarhan tuuheain puiden oksia.

»'Minä lupaan, isä, parannusta...'

»Se huumasi Anteroa, tuo lupaus; se syyti toivoa hänen sieluunsa. Hän
ei tuntenut enää itseään. Kaikki oli niin kummallista, niin juhlallista
hänen ympärillään.

»Siinä oli hänen isänsä kirjoituspöytä. Ei ollut koskenut siihen siitä
illasta saakka, jona isä sen luona viimeksi istui, muut kuin Sanna. Hän
oli järjestänyt siinä olevat kirjat ja paperit. Siinä oli isän kynä
mustetolpossaan; siinä oli vasemmalla hänen suuri raamattunsa ja sen
päällä hänen virsikirjansa. Tuoli vain pöydän edessä oli tyhjä.

»Antero istuutui siihen. Tuulen henki liikutteli hiljaa valkoista
liinaa, joka akkunaa verhosi.

»Pöydällä olevat paperit makasivat siinä päälletysten huolellisesti
asetettuina. Oli kuin olisi tuo liehuva akkunan verho viitannut niihin.

»'Niin, isä, minä tahdon sen tehdä!' kuiskasi poika.

»Ja hän sieppasi kiireesti puhtaan paperipalasen, kirjoitusvihon sivun
kokoisen. Hän ei likemmin katsonut sitä. Hän tarttui kynään ja
kirjoitti:

»'Isä! Minä lupaan tästä päivästä parannusta, niin totta Jumala minua
auttakoon! Sinun Anterosi.'

»Hän katsoa tuijotti kauvan kirjoitustaan; sitten nousi hän ja meni
isän ruumiin luo. 'Niin, isä, minä lupaan sen!' kuiskasi hän, käsi
nytkin isän kylmälle otsalle laskettuna.

»Hän kohotti hiukan ruumiin päätä. Kuinka kankea se oli! Kuinka hänen
kätensä vapisi! Siinä oli päänaluksessa isän pään kohdalla syvennys.
Siihen laski hän kirjallisen lupauksensa.

»Isän pää lepäsi lupauksen päällä, ja poika oli taasen polvillaan isän
ruumiin vieressä.

»'Vie se, rakas isä, hautaan, osoitukseksi poikasi katumuksesta ja
parannuksesta!'

»Hänen mielensä kävi niin kummalliseksi. Oli kuin olisi hänen
entisyytensä ollut unelma, jolla ei mitään todellisuutta ollut. Hän
tunsi itsensä niin onnelliseksi, niin ihmeen onnelliseksi.

»Kauan oli hän siinä polvillansa. Aamun ensi säde tapasi hänet vielä
siinä. Se pistäysi huoneeseen akkunaliinasen ja kuusien lomasta. Se
kohtasi yhtäkkiä hänen silmiänsä, ikäänkuin olisi se tahtonut tunkeutua
niiden kautta hänen sydämeensä nähdäkseen, mihin siellä tuo vakava
lupaus perustui: sitten valaisi se kuolleen kasvot, kirkastaen niitä.

»Oliko tuo säde vastaus korkeudesta Anteron lupaukseen?»

       *       *       *       *       *

»Kului päiviä, kului kuukausia, kului vuosia.

»Pastori, joka oli saanut mukaansa hautaan pojan lupauksen, oli
toistakymmentä vuotta rauhallisessa majassaan maannut. Hänen
jälkeläisensäkin oli jo ehtinyt Tuonen tuville muuttaa. Uusi polvi oli
kasvamassa.

»Harvoin enää kuuli seurakunnassa puhuttavan vanhasta pastorista,
hänestä, joka kuoli vaimonsa hautajaisten seuraavana päivänä; vielä
harvemmin hänen ainoasta pojastaan, joka oli lähtenyt avaraan maailmaan
ja siellä kotipitäjäläisiltään tietämättömiin kadonnut.

»Oli taasen kesä. Kirkkomaan tuuheat puut seisoivat juhlapuvuissaan.
Hiljaisella vainiollaan suhisivat ne, kookkaampina vain kuin tuona
yönä, jona tuhlaajapoika siellä oli polvillansa äitinsä haudalla, minkä
pimeään suojaan muutamia päiviä sen jälkeen hänen isänsä maalliset
jäännökset laskettiin ja -- hänen valalupauksensa.

»Viisitoista vuotta oli siitä päivästä ummelleen kulunut. Kookas koivu
varjosti jo rehevillä oksillaan tätä hautaa. Sannan istuttamat
orapihlajat ympäröivät sitä. Viiteentoista vuoteen ei ollut tähän
lepokammioon koskenut kukaan muu kuin uskollinen palvelia, jonka
rakkaus oli ottanut sen hoidon huoleksensa.

»Silloin saapui eräänä kesä-iltana neljä miestä tämän haudan luo. He
raivasivat pois osan orapihlajista. He alkoivat hautaa avata. Joku uusi
asukas oli elämänsä määrän päättänyt ja halusi maan rauhaan päästä.

»Kun he olivat lopettaneet työnsä, näkyi syvällä hiukan arkun reunaa.

»'Se on pastorivainajan arkku', sanoi yksi kaivajista, lautamies, sama,
joka oli Anteroa puhutellut sanoilla: 'Jos olisitte pappi, niin
pyytäisimme teidät isänne jälkeläiseksi.'

»'Olisi hauska tietää, missäpäin maailmaa hänen poikansa nyt kulkee',
lausui toinen kaivajista; 'oletteko, kuullut hänestä mitään,
lautamies?'

»'En, mutta minä pelkään, ettei hänen käynyt niin hyvästi maailmassa
kuin hänen isävainajansa olisi suonut. Sanna-vainaja kertoi, että
pastori ja rouva olivat hyvin huolissaan hänestä... Kentiesi on Antero
jo kuollut, koska ei hänestä ole vuosikausiin kuulunut mitään.'

»Kaivajat peittivät laudoilla haudan ja olivat juuri lähtemäisillään,
kun näkivät kurjan, ryysyihin puetun miehen heitä lähestyvän. Hän oli,
tämä mies, kauan etäältä katsellut heidän työtään. Nojaten erästä
puuristiä vastaan oli hän seisonut ja väliin ollut aikeessa astua
esiin, mutta aina vetäynyt takaisin. Nyt kun kaivajat tekivät lähtöä,
tuli hän heidän luokseen.

»'Kenelle tässä hautaa kaivetaan?' kysyi hän vapisevalla äänellä.

»Lautamies katsoi häntä pitkään. Mies oli hänelle aivan tuntematon.

»'Kaivetaanhan vaan Sanna-muorille', vastasi hän, 'pappilan vanhalle
ruotilaalle.'

»'Sannakin!' mumisi vieras tuskin kuultavasti. Sitten sanoi hän
ääneensä: 'Mutta tämähän hauta tässä on pastori M----n ja hänen
rouvansa?'

»'Niin on. Mutta nykyinen pastori on tahtonut noudattaa Sannan
viimeistä pyyntöä, ja sentähden saa mummo nyt leposijansa monivuotisen
isäntäväkensä vieressä... Mistä vieras on, kun en teitä tunne?'

»'Olenpahan vaan ... tuolta etelästä päin', mumisi kurja mies, kääntyen
toisaalle päin katsellaksensa, kun samalla auringon viimeiset säteet
pilvien lomista pilkottaen heijastavaa valoansa kirkon akkunoihin
heittivät. Sitten alkoi hän hiljaa kulkea kirkkomaan veräjää kohden.

»'Kukahan tuokin on?' mumisi lautamies, kun hautuumaalta tielle
ehdittyään näki vieraan kääntyvän pappilaa kohden, näki hänen aina
väliin seisahtuvan ja pikaisesti katsahtavan taaksensa.

»Niin, kuka oli hän? -- Te kyllä sen arvaatte. Viisitoista vuotta oli
poika, joka isänsä viimeisen päänaluksen alle oli kätkenyt valallisen
parannuslupauksensa, koettanut tuota lupaustansa täyttää, tullaksensa
vuosi vuodelta vain yhä paremmin näkemään -- ettei hän sitä voinut.
Hänen kohtaloistaan näinä vuosina en tiedä paljon kertoa, mutta sitä ei
minun tarvinnekaan; hänen esiintymisensä, hänen ulkoasunsa sen sanoja
paremmin kertoivat. Kurjuudesta kurjuuteen oli hän vajonnut, aina yhä
syvempään, kuta hartaammin hän oli koettanut nousta. Mutta nuo
alituiset lankeemukset eivät hänen mieltänsä tylsistyttäneet; ne
polttivat häntä joka kerralta kahta kauheammin. Viina ei voinut niiden
aikaansaamia pistoksia huuhtoa pois: se masensi kyllä hänen ruumiinsa
voimia, mutta se ei sammuttanut hänen sielunsa tuskaa. Päinvastoin.
Tulisilla kirjaimilla näki hän aina, kun hän juopumustilastaan selveni,
edessänsä kirjoituksen: 'Minä lupaan, isä, tästä päivästä parannusta,
niin totta Jumala minua auttakoon!' Ja tämä valalupaus oli isän
haudassa. Hän oli tuollaisina hetkinä tulla hulluksi. Mutta -- hän
_ei voinut_ nousta. Hän koetti ja -- lankesi. Tuo kirjoitus oli
viimein alati hänen mielessänsä. Se taisteli hänen himoansa vastaan;
mutta -- himo voitti, asettaakseen sitten yhä tulisemmilla kirjaimilla
hänen eteensä hänen valapattoisuutensa. Viimein ei hän ajatellut muuta
kuin sitä; yöt päivät näki hän tuon kirjoituksen. Hän kuihtui
luurangoksi. Paraassa miehuuden ijässä oli hän harmaapäiseksi ukoksi
muuttunut.

»Semmoisena esiintyi hän tuona vastamainittuna kesäiltana isävainajansa
haudalla.

»Hän oli viisitoista pitkää vuotta ollut kotiseuduiltaan poissa. Mikä
ohjasi sinne nyt hänen askeleensa?

»Uusi ajatus oli sen tehnyt. Hän tahtoi saada takaisin, tahtoi repiä
rikki, tahtoi polttaa poroksi tuon kirjallisen lupauksensa. Jos hän sen
saisi hävitetyksi, niin pääsisi hän näkemästä tuota kauheata
kirjoitusta, joka ei hänelle rauhaa antanut ja jonka olemassa-olo oli
häntä vuosikausia vaivannut.»

       *       *       *       *       *

»Kirkonkellot soivat. Pappilasta on ruumissaatto lähtemäisillään.
Pieni se on: nuori pastori, hänen talonväkensä, haudankaivajat,
ruumiinkantajat ja joitakuita muita. Sanna, uskollinen palvelia, joka
koko pitkän ikänsä oli pappilassa palvellut, on haudan lepoon
saatettava.

»Silloin, juuri kun saatto on lähtemäisillään, häiritsee sitä
omituinen, kamala sanoma. Uteliaisuudesta olivat muutamat kirkon
likiseudun lapsista kiiruhtaneet hautuumaalle, ollaksensa siellä
saattoa vastaanottamassa. He olivat kurkistelleet vasta avattuun
hautaan. He olivat siellä nähneet kauhistuttavan näön. Haudassa oli
ruumiin arkku avattu ja sen vieressä istui ryysyihin puettu mies,
nojautuneena haudan seinää vastaan.

»Tämä odottamaton, kamala sanoma iski salamana pieneen saattojoukkoon,
joka pappilan pihalla Sannan paarien ympärillä seisoi. Se keskeytti
hautaustoimituksen.

»Kiireesti riensivät pastori ja suuri osa saattojoukosta kirkkomaalle.
Siellä, kuu avatun haudan luo tulivat, näkivät he tuon samaisen kamalan
näön.

»'Eilinen vieras', mumisi lautamies, kun oli hautaan silmännyt.

»Haudan rauhan häiritsiä istui siinä liikkumatonna. Hänellä oli hieman
kellastunut paperi vasemmassa kädessään; oikea lepäsi avatun arkun
reunalla. Arkun kansi oli viistoon työnnetty; ruumiin pääpuoli näkyi
puolittaisin siten syntyneestä aukosta.

»Hämmästyneenä seisoi siinä väki vähän aikaa. Vihdoin saatiin kurja
mies nostetuksi haudan reunalle. Kuinka kauhean kamalalle hän siinä
näytti! Hänen kasvonsa olivat vääristyneet: hänen pitkät, suortuvaiset,
harmaat hiuksensa olivat veriset, ja verta juoksi hänen oikean kätensä
sormien päistä. Hän ei ollut kuollut. Hän hengitti vielä, mutta hän oli
tiedoton, tainnuksissa.

»Tuo kellastunut paperi hänen kädessään oli kohta vetänyt pastorin
huomion puoleensa. Hän koetti irroittaa sitä siitä, sill'aikaa kun
miehet hänen kehoituksestaan valmistausivat kantamaan onnetonta
likimmäiseen taloon. Väkivaltaa käyttäen onnistui se vihdoin
pastorille. Mutta samalla avasi onneton, kurja mies silmänsä. Olihan
paperi hänen aarteensa. Tiedotonnakin tunsi hän, että se nyt häneltä
ryöstettiin.

»Kamalan tuima oli silmäys, jonka hän pastoriin heitti, kun hän näki
kirjoituksen hänen kädessään. Äänellä, joka luita karsi, vaikka se vaan
kuiskauksena kuului, vaati hän tuota aarrettansa takaisin. Mutta
pastori ei ottanut sitä kuullakseen, eikä hän huomannut tuota tuimaa
silmäystä: koko hänen huomionsa oli paperin sisällykseen kääntynyt. Hän
luki sen ensin hiljaa, sitten ääneensä.

»'Poikani, poikani!' luki hän. 'Et ole ihmisten, vaan Jumalan edessä
valehdellut, mutta Herra koittaa sinun ylitses, ja hänen kunniansa
pitää sinun päälläs nähtämän!'

»Sitten loi hän silmänsä onnettomaan mieheen. Oliko tämä kuullut, mitä
pastori oli lukenut? Ihmeellinen muutos oli hänessä tapahtunut. Silmän
tuimuus oli kadonnut. Koko hänen ruumiinsa värisi. Hän ojensi kätensä
pastorin puoleen, ja pastori ymmärsi hänen tarkoituksensa. Onnettoman
ojennettuun käteen pani hän tuon kellastuneen paperin.

»Ja haudan reunalla makaava heitti siilien silmäyksen, pikaisen
silmäyksen vain. 'Isä!' huudahti hän. Mutta tuohon huudahdukseen oli
koko hänen henkensä, hänen sisällisen ihmisensä monivuotiset tuskat
purkauneet. Hän puristi kiihkoisesti paperia. Jyskytys, minkä tämä
hänen sisällinen ihmisensä oli saanut, oli liian suuri. Hänen murtuneet
ruumiilliset voimansa eivät jaksaneet sitä kestää. Hän meni taasen
tiedottomaksi.

»Tämä kaikki oli tapahtunut muutaman silmänräpäyksen kuluessa.
Ympärillä olevat eivät siitä ymmärtäneet mitään, ennenkuin lautamies
enemmän itsekseen kuin muitten kuultavaksi mumisi: 'Pappilan Antero!'»

       *       *       *       *       *

»Jos olisitte muutamia viikkoja tämän haudalla tapahtuneen kohtauksen
jälkeen käyneet pappilassa, olisitte siellä saaneet nähdä syvästi
murretun miehen -- Pappilan Anteron. Isänsä haudalta oli hän pappilaan
kannettu. Nuori pastori oli antanut onnettomalle asunnon hänen
lapsuutensa kodissa.

»Hän on äsken kovasta taudista noussut. Hän on vielä heikko: hänen
ruumiinsa voimat eivät vielä ole taudin seurauksia voittaneet, mutta
päivä päivältä vaurastuu hän.

»Hän on kertonut nuorelle pastorille elämäkertansa, kertonut
taisteluistaan ja tappioistaan, kertonut miten hän työnkatsojana,
kirjurina, rantakasakkana, jätkänä ja viimein kurjana kerjäläisenä oli
elänyt, päivä päivältä vain yhä syvemmälle vajotakseen; -- kertonut
mielenhäiriöstä, johon rikottu ja aina yhä uudelleen rikottu valalupaus
oli hänet syössyt; kuinka koko hänen olentonsa vihdoin oli kiintynyt
tuohon haudassa olevaan kirjoitukseen ja kuinka viimein sen takaisin
saaminen oli tullut koko hänen elämänsä päämääräksi. Nyt oli se hänen
käsissään, nyt oli se hänen kalliin aarteensa. Hän näki tuossa
omituisessa sattumuksessa, joka oli saanut hänet kirjoittamaan
valalupauksensa juuri samalle paperille, jolle isä vuorokausi sitä
ennen oli uskonut huolensa ja piirtänyt järkähtämättömän toivonsa, --
hän näki siinä Jumalan ohjauksen, samaten kuin siinäkin, että Sanna oli
kääntänyt kirjoitetun puolen alas päin, kun hän pastorin kuolinpäivän
aamulla järjesti hänen paperinsa. Pojan lupaus ja isän toivo olivat
siten -- samalle paperille kirjoitettuina -- saaneet maata viisitoista
pitkää vuotta haudassa, ennenkuin ne sieltä päivän valoon tulivat --
hedelmätä kantamaan.»

       *       *       *       *       *

»Kovan koulun läpi oli ennenaikojaan vanhentunut mies käynyt, ja mitä
hän oli tässä koulussa oppinut, sitä ei hän koskaan unhottanut. Kirje
haudasta oli hänet uuteen elämään herättänyt. Isän vahva usko loi
päivänpaistetta hänen sieluunsa, kun hän ajatteli entistä elämäänsä,
kun epäilys oli hänet voittaa ja kiusaaja hänen korvaansa kuiskasi:
'Sinustako vanhurskas Jumala huolisi!' -- Silloin, tuollaisina hetkinä,
joina himokin kauhealla voimalla vaati tyydytystä, loi hän silmänsä
tuohon kellastuneeseen paperiin, ja voimia, uusia voimia virtasi hänen
sieluunsa. 'Herra koittaa sinun ylitses ja hänen kunniansa pitää sinun
päälläs nähtämän', luki hän. Ja Herra koitti hänen ylitsensä. Häneltä
sai hän voimia toteuttamaan, mitä hän oli paperin toiselle puolelle
kirjoittanut.

»Pappilaan, jossa kaikki muistutti häntä hänen hurskaista
vanhemmistaan, sai hän yhä edelleen jäädä asumaan. Nuori pastori otti
hänet lastensa opettajaksi. Tällä toimella ja kirjoitustöillä ansaitsi
hän elatuksensa. Hiljaisena, nöyränä ja ylistäen sitä Herraa, joka oli
häneenkin ulottanut auttavaa kättänsä, eli hän lapsuutensa kodissa
joitakuita vuosia, taistellen yhä niitä himoja vastaan, jotka niin
kauan olivat häntä hallinneet, mutta -- voittaen ne. Silloin kohtasi
häntä hivuttava tauti, jonka omana hän toista kuukautta sairasti.
Seinälle, vastapäätä kuolinvuodettaan oli hän puitteisiin pantuna
asettanut tuon kellastuneen paperin, joka oli ollut välikappaleena
Herran kädessä hänen kääntymiseensä. Silmät siihen kiinnitettyinä erosi
hän rauhallisesti tästä maailmasta.

»'Herra koittaa sinun ylitses!' sanoi hiljaa pastori, joka lastensa,
vainajan oppilaiden kanssa seisoi hänen vuoteensa vieressä. Sitten,
muistaen että vainaja oli lapsuutensa ajan tässä samassa pappilassa
viettänyt, loi hän silmänsä omiin pienokaisiinsa, ja kirkas kyynel
kiilui hänen silmässänsä.»




Iso-isän testamentti.


Olimme eräänä iltana keskustelleet kansassamme vallitsevista
taloudellisista paheista. Olimme aamupäivällä olleet pitäjäntuvalla,
kun siellä huutokaupalla myytiin vaivaisia, olimme kuulleet raakaa
pilaa laskettavan harmaahapsisista, tutisevista vanhuksista, jotka
maailman koulusta olivat eroamaisillansa; olimme nähneet pieniä
orpolapsia nostettavan pöydälle kaikkien nähtäviksi -- kuten myytävää
kauppatavaraa ainakin. Ei kysytty, kenelle joutuivat nämä vanhat, ei
pidetty mitään lukua siitä, kenelle »lyötiin» nuo pienoiset, jotka
siinä seisoivat, mitkä itkien, mitkä ihmeissänsä ympärilleen katsellen.
Kysyttiin vain: »kuka helpoimmasta ottaa?» Ja siinä punnitsivat
huutajat, ja toiseen vaakaan laskivat he punnuksena kysymyksen:
»paljonko myytävä syö?» toiseen: »mitä hyötyä hän voi tehdä?»

Siinä myytiin Savikon sokea vaari. Samelan Kamari-Mikko hänet huusi.
Neljä tynnyriä viljaa -- puoleksi rukiita, puoleksi ohria -- oli hinta.
Sokea ukko ei puhunut mitään, mutta kirkkaita kyyneleitä tippui hänen
ryppyisille poskillensa. Hän oli muinen ollut varakkaan talon isäntä.
Mikko tarttui ukon käteen, ja vanhuuttansa hoiperrellen seurasi ijäkäs
taluttajaansa. Yleinen syntyi siinä nauru, kun Tanilan Lassi, nuori
talon isäntä, Mikolle oven suusta tiuskasi: »Taitaapa nyt Leenasi
iloita, kun mökkiin tuot maltaita, vaikka ylivuotisia ovatkin.» --
Pikku Katri, nelivuotinen, sinisilmäinen, kaunis tyttö »lyötiin»
Urvakon muorille, jota oli sakotettu kapakoitsemisesta ja pahasta
elämästä. Tynnyristä vain meni tyttö, mutta Lassi tuumasi, että Urvakon
muori laski hinnan tynnyristään saatavien viinakannujen mukaan, ja
»silloin kauppa kannattaa.» --

»Tuollainen huutokauppa on inhottava. Se tappaa kerrassaan kaikki
ihmiselliset tunteet, se tekee ihmisarvosta lopun. Ja kasvava sukupolvi
seisoo siinä vieressä, näkee ja -- oppii! Raakaa, kerrassaan raakaa!»
Koko sieluni oli kuohuksissa.

Vanha haudankaivaja oli kauan ääneti. Inhosiko hän siihen määrään
aamupäiväisiä näkemiänsä, ettei sanamuotoon saanut ajatuksiansa?

»Raakaa!» vastasi hän viimein huudahdukseeni. »Varsinkin säälin
lapsiraukkoja. Tuollainen muisto aikaisimmilta päiviltä painuu monenkin
mieleen ainaiseksi, puhumattakaan kasvatuksesta, jonka 'syötiksi'
asetettu pienoinen useinkin saa. Onneksi ei kansamme toki itse asiassa
ole niin sydämetön kuin äskeisestä tapauksesta päättäen voisi luulla.
Moni 'huutolainen' on saanut kokea hellääkin kohtelua.

»Ei voitane kumminkaan välttää, että orpo annetaan vähimmän vaativalle,
niin kauan kuin vaivaishoito on nykyisellä kannalla, vaikka kyllä
tapaa, millä se tapahtuu, voitaisiin muuttaa. Te kyllä hyvin tunnette
kansalaisemme. He eivät rupea paljoa maksamaan, jos vähemmällä voivat
päästä; he eivät suurestikaan pidä lukua, millä tavalla pääsevät,
kunhan pääsevät. Moni hyvä aije on mennyt myttyyn, sentähden ettei ole
katsottu muuta kuin -- mitä se maksaa; hyötyyn saakka ei ole ajatus
riittänyt, Markkaa ei tänään tahdota uhrata huomispäivänä saatavaan
kahteen. Mieluummin annettiin pikku Katri tynnyristä Urvakon muorille,
joka hänestä varmaan kasvattaa kunnottoman naisen, kuin puolestatoista
suntion leskelle, joka luullakseni olisi hänestä tehnyt hyvän ihmisen.
Se on aina ollut kehnoimpia puoliamme, ettemme ajattele nykyhetkeä
edemmäksi, ettemme huomisesta välitä, kunhan tänään pääsemme. Tuleeko
tuo pieni, kaunis tyttö huonon kasvatuksen kautta tulevaisuudessa
rasittamaan kuntaa, sitä tänään ei kysytä, hänen ihmisarvoansa vielä
vähemmän. Pää-asia on, että tänään päästään niin vähillä maksuilla kuin
suinkin -- eikä se toiselta puolen niin aivan kummakaan ole, sillä
lujassa istuvat talonpojan pennit, ja menoja ja maksettavia yhä vaan
karttuu. Vanhusten laita on myöskin surkuteltava. Moni, joka tänään
joutuu huonolle hoidolle, olisi ansainnut valoisamman elämänillan;
mutta hyvin moni saa nyt niittää, mitä itse nuorempana kylvi, hyvin
moni on, nähkää, itse syypää kohtaloonsa. Monelle käy vanhana, miten
Laarilan ukolle, vaikk'ei liene monellekaan oma vahinko tullut
jälkeläisille viisaudeksi, kuten se hänen jälkeläisilleen tuli, joskin
kauan hänen kuolemansa jälkeen.»

Jokin muisto -- huomasin sen -- oli vanhan haudankaivajan mielessä
vironnut, jokin muisto, joka oli jossakin yhteydessä niiden tapausten
kanssa, joita äsken olimme nähneet. Odotin, että hän ottaisi tuon
muistonsa kertoakseen, eikä minun tarvinnut kauan odottaa.

»Näen, että haluatte kuulla Laarilan kuudennusmiehen kohtalon. Se on
mielestäni monessa suhteessa opettava. Kärsimysten kautta hän meni
kunniaan. Hän kylvi itselleen ohdakkeita, hän niitti ohdakkeita; mutta
juuri näitä ohdakkeita niittäessään kylvi hän hyvää siementä, ja siitä
kylvöstä siunaavat hänen jälkeläisensä hänen muistoansa.»

       *       *       *       *       *

»Laarilan ukko...

»Hän istui tuvan nurkassa, takan vieressä pankolla. Likainen, haljennut
ja laidoista ryhmyinen puukuppi oli hänellä polvillansa. Hän oli
illalla särkenyt kivivatinsa ja Miina, hänen poikansa vaimo, oli
silloin vihoissaan ärjäissyt: 'vaari saa hakea itselleen velliastian,
mistä löytää; ei niitä ole talossa särkeä.' Ja vaari oli hakenut.
Vanhoista komeroista oli hän rikkinäisen kuppipahasen löytänyt. 'Se
joutaa vaarille!' oli Miina sanonut, kun astian näki.

»Vapisevin käsin oli ukko kantanut kuppinsa takan luo. Siinä oli
lämpöisempi. Siinä istui hän ja söi. Kupissa oli leipää, suolavettä,
perunoita ja perunankuoria -- pyhäpäivän aamuatria.

»'Joutaisi tuoda puita edes tupaan!' murisi Miina ukkoon katsoen.
'Oikein luita karmii, kuin näkee hänen taloa kuluttavan.'

»Olivatko nuo sanat lausutut ukon kuultaviksi?

»Hän kuuli ne, huokasi, asetti kupin pankolle viereensä ja herkesi
syömästä. Ei maittanut enää ruoka. Hän jaksoi töin tuskin tuvan poikki
astua, saatikka sitten puita kantaa pakkasessa. Hän oli kyllä kantanut
ja raatanut aikanansa. Hän ei sanonut mitään, ei silloinkaan, kun
Kyösti, hänen poikansa, kohmelopäisenä tuli kotiin, kirosi ja ärjyi ja
oli isänsä jalkoihin vähällä kaatua takan luokse hoiperrellessaan;
mutta kyyneleitä kiilui vanhuksen silmissä, kun hän siirtyi kauemmaksi
nurkkaan.

»Hän oli heikko, hän oli vanha. Kahdeksankymmentä ikävuotta painoi
hänen hartioitaan. Hän oli ollut suora ja vahva; nyt oli hän kumara ja
kuihtunut. Hän oli ollut varakkaan talon isäntä, yleistä kunnioitusta
oli hän nauttinut, hänellä oli ollut paljon sanomista kuntansakin
asioissa. Nyt oli hän unohdettu, syrjäytetty kuten vanha työkapine,
joka ei enää mihinkään kelpaa; nyt kadehti häneltä miniä suolavettä,
leipää, perunoita ja perunankuoria.

»Mitä oli hän tehnyt?

»Hän oli antanut talonsa pojalleen ja ruvennut eläkkeelle, mitään
erioikeuksia itsellensä pidättämättä. Siinä hänen pahat työnsä. Niistä
kärsii hän, on jo vuosikymmeniä kärsinyt -- alussa vähemmän, vuosien
eteenpäin vieriessä yhä enemmän, ja nyt, kun hänen ja kuoleman välillä
vain on askele, kun rakastetusta pojasta on tullut paatunut juomari --
nyt alkaa mitta olla täysi.

»Turhaan on hän koettanut poikansa omaatuntoa herättää. Turhaan on hän
varottanut, pyytänyt ja rukoillut. Mitä on hän sillä voittanut? Vihaa
ja kiukkua vain. Lopulta vaikeni hän, mutta vain sitä innokkaammin
huoatakseen, että taivaan Herra vihdoinkin pehmittäisi pojan kovan
sydämen. Ja siitä on hän saanut voimia kestämään; rukous on ylläpitänyt
häntä, ja hän on itsessään varma, että vielä koittaa aika, jolloin ei
enää tuota pohjatonta kuilua ole olemassa hänen ja hänen poikansa
välillä. Kerran, ainoan kerran vain on hän silmänräpäykseksi unhottanut
rakkautensa. Se tapahtui eräänä aamuna, kun poika tuli juopuneena
kotiin ja kiroten sieppasi hänen kädestään virsikirjan ja heitti
takkaan. Silloin ei isä voinut hillitä itseään. Hän nousi ja huudahti:
'Joka kiroilee isäänsä, sen pitää totisesti kuoleman, sanoo Herra
kaikkivaltias!' Mutta tuonakin kamalana hetkenä heltyi hänen sydämensä
kohta, kun hän oli Jumalan tuomion lausunut. Pojan, hänen oman poikansa
onneton, surkea tila karkoitti vihan. Ja kun sitten seuraavan viikon
kuluessa tuomio alkoi käydä toteen, kun Kyöstin vanhimmat pojat samana
aamuna hukkuivat ja iso-isä ja isä seisoivat heidän ruumiittensa
vieressä, silloin muisti vanhus, että hän oli Jumalaan vedonnut ja
syytti itseänsä poikien kuolemasta. Epätoivoisena, masentuneena seisoi
hän siinä, kun Kyösti loi silmänsä häneen ja huudahti: 'Tämän olet
minulle suonut!'

»Siitä päivästä oli ukko muuttunut oman itsensä varjoksi; siitä
päivästä tulivat hänen kärsimyksensä kahta kovemmiksi. Kammolla ja
vihalla katseli häntä Anterokin, hänen poikansapoika, Kyöstin ainoa
elossa oleva lapsi. Tuota kammoansa ja vihaansa osotti hän alituiseen,
sillä siihen yllytti häntä isän ja äidin esimerkki. Vanhus ei sanonut
mitään; mutta mitä tunsi hän, kun hän ristissä käsin yöt valvoen
pahnoillansa makasi? --

»Niin -- hän oli vetäynyt niin liki nurkkaa kuin pääsi. Siinä
virtasivat hänen kyyneleensä. Silloin kuuli hän sanoja, jotka saivat
hänen sielunsa viimeisen joustavuuden ponnahtamaan. Kiroten ilmoitti
Kyösti vaimolleen, että heidän talonsa tänään kuulutettaisiin
myytäväksi, 'ja', lisäsi hän isäänsä viitaten, 'tuo on sen
onnettomuuden meille tuottanut!'

»'En, en, sen tiedät sinä, taivaan Jumala!' huokasi vanhus sydämessään.
Hän yritti nousta, mutta vastustamaton voima pidätti häntä.

»'Nimismies ei siis ottanut odottaakseen?' kysyi Miina vapisevalla
äänellä.

»'Ei, ja vielä lisäksi kehtasi puhua vaarista...'

»Miinan silmät iskivät tulta. 'Sitähän olen aina sanonut, että siitä
päivästä, jona vaari sinut kirosi, on joka päivä tuonut tuhoja
meille...'

»Jo pääsi ukko nousemaan. Hän, joka viikkokausiin tuskin oli sanaa
virkkanut, puhui nyt:

»'Kyösti', sanoi hän vapisevalla, rukoilevalla äänellä, 'suo minun
tänään päästä kirkkoon...'

»'Kirkkoon!' huudahti Kyösti. Sitten purskahti hän kamalaan nauruun.

»'Kirkkoon!' huudahti Miina, tuskin korviansa uskoen. Sitten yhtyi hän
miehensä nauruun. 'Etkö ymmärrä, Kyösti? Hän tahtoo kuulla Laarilaa
kuulutettavan... Anna Vilposen Topon kyyditä häntä, koskei Antero ole
kotona. Se sopii! Menköön kuulemaan -- kuulutusta!'

»Ei ollut ukko moniin aikoihin Herran temppelissä käynyt. Eihän hän
moneen vuoteen ollut jaksanut jalan astua noita kahta pitkää virstaa,
ja sitten -- eihän hänellä ollut vaatteita edes. Mitä ajatteli hän, kun
hän pyyntönsä lausui, kun hän Anteron vaatteisiin ja turkkeihin
puettuna istui aikaisena tammikuun pyhäaamuna reessä ja Toppo,
renkipoika, häntä kirkkoon kyyditsi? Ken sitä tietää?

»Laarila oli tänään kuulutettava myytäväksi. Niin pitkälle oli siis
poika ehtinyt. Monta kertaa oli häntä jo sama vaara uhannut; nyt näytti
tosi olevan edessä. Koko eilisen päivän oli hän ollut kirkonkylässä.
Jos hän olisi saanut velkansa korot edes maksetuksi! Turhaan oli hän
kääntynyt kirkonkylän rahamiesten puoleen, turhaan rukoillut
nimismiestä odottamaan. Illan oli hän sitten viettänyt kievarissa.
Rohkeutta oli siellä hänelle taaskin antanut viina ja olut. Niihin pani
hän viimeiset rahansa.

»Kun isä oli lähtenyt, heittäysi poika vuoteellensa.

»Olipa se omituista. Tänäänkään ei Laarilaa kuulutettu myötäväksi. Sen
uutisen toi vaari kirkosta palattuansa. Mutta hän ei puhunut mitään
siitä, että hän menomatkallansa oli käynyt nimismiehen luona ja sitten
kirkonmenon jälkeen pastorin puheilla pappilassa. Toppo tuli illalla
noista käynneistä kertoneeksi.

»Salassa se kumminkaan ei kauan voinut pysyä. 'Laarilan eläkevaari oli
maksanut poikansa velan. Ukko onkin salarikas. Hänellä on rahoja kuin
roskaa' -- kerrottiin kaikkialla. Mistä tuo puhe oli alkunsa saanut,
sitä ei osannut kukaan sanoa, eikä myös miten paljon perää siinä oli.
Mutta Kyöstin velasta ei myöskään mitään kuulunut.

»Päivät kuluivat edelleen. Laarilassa ei sanottavaa muutosta
ulkonaisissa suhteissa huomattu, vaikkakin talonväki katseli ukkoa
hiukan toisilla silmillä kuin ennen. Hänellähän oli rahoja! Mutta jos
oli ukko todellakin pelastanut poikansa, niin ei hän sillä ollut mitään
voittanut, pianpa päinvastoin. Juopa isän ja pojan välillä näytti,
näet, vain kasvavan. Ja, mikä vielä pahempi, Antero, Kyöstin poika,
kaivoi tuon juovan yhä väljemmäksi. Antero oli ottanut oppia isältä.

»Kun taloa ei kuulutettu myytäväksi eikä sittemmin velkojaakaan
kuulunut, oli Kyösti pari kertaa ottanut tästä puhuakseen isänsä
kanssa; mutta ukko oli vain pudistanut päätään ja vastannut, ettei hän
tiennyt koko asiasta niin mitään. Sen sijaan kävi pastori tuon
tuostakin Laarilassa, ja hänen puheestaan ja varoituksistaan tuli
Kyösti varmaksi siitä, että pastorin ja iso-isän välillä oli jotakin
'salajuonen tapaista.' Varsinkin otti Miina pastorin muistutukset
pahaksi, ja usein sai ukko kuulla kunniansa, hän kun 'kehtasi antaa
ainoan lapsensa kuluttaa aikaansa lainanhauissa, vaikka vain tarvitsi
salakomeroitaan aukaista.' Ukko ei näyttänyt näistä miniänsä saarnoista
pitävän suurtakaan lukua, mutta kun Antero samaa nuottia viritti, kun
hän, nuorukainen, juovuksissa tuli kotiin ja kiroten uhkasi ottaa
selvän iso-isän salalaatikoista, niin silloin värisi vanhus, silloin
vuodatti hän katkeria kyyneleitä. --

»Oli Juhannus-aaton ilta. Sininen, pilvetön oli taivas, juhlapuvussa
maa, rasvatyyni Laarilammen pinta. Lehtipuilla oli Kyöstinkin asunto
koristettu. Rauha näytti siinä vallitsevan; mutta tuon näennäisen
rauhan peitteessä -- kuinka paljon rauhattomuutta!

»Ukko makasi pahnoillaan vuoteessansa. Hän ei ollut kahteen päivään
jaksanut siitä nousta. Hän tunsi, että viimeinen lähtö oli edessä.
Tuvassa ei ollut ketään. Miina oli mennyt naapuriin, Kyösti ja Antero
olivat kirkonkylässä.

»Ilta kului. Ukko arvasi, että hän saisi viettää sen ja kentiesi yönkin
yksin. Poltettiinhan Harjumäellä ja Riionvuorella tänä iltana
kokkovalkeita -- aivan niinkuin hänen nuoruudessaan. Silloin oli hänkin
ollut mukana. Siitä oli jo niin kauan, ja kumminkin tuntui hänestä,
kuin olisi tuo aika ollut eilen. Hän ajatteli elämäänsä, pitkää
elämäänsä. Mimmoinen se oli ollut? Mitä iloa oli hänellä siitä ollut?
Ja nyt lähestyi loppu.

»Tupa tuntui niin ummehtuneelta. Jospa olisivat jättäneet oven edes
auki! Hän koetti nousta. Hän ei kyennyt. Ulkona tuoksuivat puut, ulkona
oli kevättä. Elämä iloitsee, elämä tarvitsee lepoa; hauta on pimeä...

»Silloin kuului äkkiä kolinaa ulkoa. Sitten aukeni ovi, ja sisään astui
Antero. Hän katseli ympärilleen arastelevasti. Ukko ei ollut odottanut
häntä. Anteron ei ollut tapana niin pian palata kotiin, kun hän
kirkonkylään oli lähtenyt.

»'Jätä ovi auki', pyysi vanhus; 'ulko-ilma on niin vilpoista.'

»'Kyllä, jos niin haluatte, vaari...'

»Hän sanoi tämän niin sävyisesti. Sitten jäi hän seisomaan oven
viereen. Hän näytti ujostelevan. Se oli jotakin outoa.

»Ukko katseli häntä ihmetellen.

»Tämä poika oli kerran ollut hänen ilonsa, hänen lemmittynsä -- oli
vieläkin. Kun Kyöstin muut lapset vähitellen ja aina yhä enemmän
alkoivat syrjäyttää vanhaa iso-isää, oli Antero ollut ainoa, joka ei
sitä tehnyt. Lempeyden side oli yhdistänyt talon vanhimman ja
nuorimman. Siltä ajalta oli vanhalla miehellä monta iloista muistoa.
Hän oli koettanut nuoreen mieleen kylvää jaloja siemeniä, ja ne olivat
näyttäneet itävän. Mutta sitten tuli vihamies ja kitki pois hyvät
taimet. Isän, äidin, veljien esimerkki vaikutti. Side höltyi
höltymistään; pahuuden virta tempasi aste asteelta rakastetun 'pikku
Anteron' pyörteeseensä.

»Ja nyt oli tästä 'pikku Anterosta', tästä rakastetusta pojasta tullut
kookas ja kaunis nuorukainen, jota Miina ylpeydellä katseli, jonka
puolta isää vastaan hän aina piti ja jota hän ei raahtinut
pienimmälläkään sanalla 'närkästyttää.' Veljien onnettoman kuoleman
jälkeen sai Antero olla ja elää, miten itse halusi. Kotirauhan vuoksi
ei uskaltanut Kyösti avata suutaan. Reippaan nuorukaisen mieli halusi
iloa. Kirkonkylässä sai hän tovereita, joiden mieli myös halusi iloa.
Ja kun kievarin saunaan lauantai-illoin ilon etsijät kokoontuivat ja
hollimiesten ja hollipoikain kanssa viinapullon ääressä korttia löivät,
niin siinäkös iloa! Siinä painuivat rikkaruohojen alle iso-isän
viimeisetkin hyveen siemenet, ja kuta syvemmälle ne painuivat, sitä
mehuisampina rehoittivat nuo rikkaruohot, sitä enemmän vihaa ja
katkeruutta ne kypsyttivät. Olihan iso-isä syypää veljien kuolemaan --
äidin alituiset mielenpurkaukset olivat tuon Anteron mieleen
juurruttaneet. Ja niin muuttui lemmitty iso-isä vähitellen 'katalaksi
vaariksi, joka jo aikoja sitten olisi saanut kadota samaan hautaan,
johon hän oli velivainajat kironnut.'

»Tuollaisia hedelmiä kypsyttivät nuo rikkaruohot, ja ne versoivat ja
kasvattivat toisia, jotka käänsivät pojan mielen isää vastaan ja
vihdoin saivat äidinkin varmaksi siitä, että isä hävitti taloa, että
hän laiskuudellaan ja juopottelemisellaan tuhlasi heidän omaisuuttansa.
Ja kun äiti tästä varmistui, alkoi hänen avullaan poika korjata talteen
isän omaisuutta niin paljon kuin mahdollista, ja niin meni moni
jyvänelikko salaa isältä talteen -- kievarin aittaan. Iso-isä näki,
mitä hänen ympärillään tapahtui; ja hän aavisti, ettei enää ollut
kaukana päivä, joka syytäisi maantielle hänen omaisensa. Pönkkää
onnettomuuden eteen hän ei voinut panna, mutta viivyttää katkeraa
hetkeä hän saattoi, ja hän viivytti sitä -- kuten jo olen maininnut.
Hän rukoili ja toivoi, kun kaikki toivo näkyi olevan kadoksissa. Hän
riensi pelastamaan talon, mutta mitä oli hän sillä voittanut? Aljettua
uraa ryntäsivät hänen omaisensa vielä kiivaampaa vauhtia perikatoaan
kohden. Mitä tästä kaikesta olisi seurauksena, sen näki jokainen,
paitse asianomaiset itse. Tuskin olikaan puolitoista vuotta kulunut
tuosta ennenmainitusta odottamattomasta pelastuksesta, niin uhkasi sama
vaara uudelleen Laarilaa. Mutta tällä kertaa ei ollut kukaan, ei
Kyöstikään siitä juuri millänsäkään. Vaikkakin vaari ei ollut
tietävinänsä entisestä avunannosta ja vaikka hän oli vakuuttanut, ettei
hänellä mitään 'salavaroja' ollut, luotti Kyösti kumminkin siihen, että
vaari kyllä taasen maksaisi, kun siksi tulee. --

»Raitista kesäilmaa virtasi tupaan, jossa nyt perheen nuorin ja vanhin
olivat kahden kesken. Ihmetellen piti ukko himmeät silmänsä
kiinnitettyinä Anteroon. Miksi näytti nuorukainen olevan niin
hämillänsä? Miksi oli hän näin aikaisin jättänyt iloiset toverinsa ja
palannut kotiin?

»Ukko sai pian tietää sen.

»Antero vilkaisi vielä kerran ympärilleen, sitten astui hän hiljaa
vanhuksen vuoteen luo.

»'Kuulkaahan, iso-isä!' sanoi hän hiljaisella, salaperäisellä äänellä
ja istuutui vuoteen laidalle. -- Siitä oli kauan, kuin Antero viimeksi
oli puhutellut ukkoa tuolla tavalla. Siinä oli jotakin, joka muistutti
vanhusta entisistä ajoista, ja tämä muisto sai toivon leimauksen
välähtämään hänen silmistänsä. -- 'Kuulkaahan, iso-isä!... Olen tässä
viimeaikoina tullut tuumanneeksi yhtä ja toista... Te olette jo vanha,
ja varmaan ei ole elinaikanne enää pitkällinen. Jos te kuolette ja isä
saa rahanne, niin...'

»Vanhuksen silmistä katosi tuo äskeinen loiste.

»'Niin mitä sitten?' kysyi hän.

»'Menevät rahat samaa tietä kuin Laarila', vastasi Antero.

»Kun ukko ei tähän virkkanut mitään, jatkoi Antero:

»'Sentähden olen ajatellut, että ... jos antaisitte rahanne ...
minulle...'

»Iso-isän vapiseva käsi tarttui pojanpojan käteen ja puristi sitä.

»'Rahaa -- rahaako vain sinä pyydät, Antero? Ei minulla ole rahoja
enää... Kaikki, mitä minulla oli, rahat, jotka pastorin neuvosta
itselleni pidätin ja hänen tallennettavakseen uskoin, kun annoin
Laarilan isällesi, ovat menneet isäsi velkoihin. En ole tahtonut siitä
puhua, mutta te olette arvanneet sen. Minä lunastin Laarilan
kiinnityksen, ja siihen ne hukkuivat minun monivuotiset säästöni.
Teinkö mielestäsi oikein, Antero?'

»'Kyllä kaiketi', vastasi nuorukainen jotakin vastatakseen. Sitten
paljasti hän, mitä hänellä oli mielessänsä:

»'Jos olisitte ostanut Laarilan minulle, niin luulen että noilla
rahoilla olisi ollut enemmän siunausta...'

»'Kyllä sitäkin ajattelin. Mutta mikä on tehty, se on tehty... Antero,
muistatko, kuinka me ennen veisasimme ja rukoilimme yhdessä...?'

»'Muistan', vastasi nuorukainen tylysti; 'mutta nyt tarvitsisin rahoja.
Eikö teillä ole vähääkään täällä kotona?'

»Iso-isä huokasi syvään. 'Jos minulla olisi ja sinulle antaisin,
käyttäisitkö niitä paremmin kuin tähän asti olet isäsi varoja
käyttänyt?'

»Antero tuli hiukan hämilleen. Hän oli vähällä suuttua. 'Isäsi varoja!'
Hän hillitsi kumminkin itseään. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että
hän itse oli tuhlannut enemmän kuin isä, että hän pää-asiallisesti itse
tällä kertaa oli syypää isän velkaantumiseen. Jos tuollainen ajatus
joskus olisi ollut heräämäisillään hänessä, oli sen kohta karkoittanut
toinen: 'isä on Laarilan isäntä, ja isäntänä on hän talostansa
vastuunalainen. Isännän tulee pitää huolta siitä, että talossa on, mitä
talossa tarvitaan.' -- Tuota hämillä-oloa kesti vain silmänräpäys.
Olihan iso-isä sanonut: 'jos minulla olisi rahoja...' Siis varmaan
niitä iso-isällä oli.

»'Luulen, että minusta tulisi toinen mies...' mumisi nuorukainen
välinpitämättömästi vastaukseksi iso-isän kysymykseen.

»'Ja jos saisit Laarilan ... ja isäsi joutuisi minun sijaani tähän
makaamaan...?'

»Näiden sanojen syvä merkitys luiskahti Anteron korvien ohitse. Ukon
rahat veivät koko hänen mielensä.

»Vanha seinäkello löi 10. Antero kävi levottomaksi.

»'Se on nyt sillä tavalla, vaari, että minä tarvitsen paikalla 5 ruplaa
ja teidän täytyy ne minulle antaa...' huudahti hän, huolimatta vastata
vanhuksen viimeiseen kysymykseen.

»Äkkiä muuttuneesta äänestä aavisti ukko, että nuorukainen väkisin
koettaisi saada, mitä teeskennellyllä sävyisyydellä ei luullut
saavansa. Antero oli näetsen noussut ja seisoi siinä vuoteen vieressä
uhkaavana odottaen ukon vastausta.

»Se viipyi. Jospa nuorukainen nyt olisi osannut lukea, mitä vanhan
sydämessä liikkui!

»'Auta minua istumaan, Antero, henkeäni ahdistaa', kuuli pojanpoika
vihdoin iso-isän sanovan.

»Milloin oli poika viimeksi täyttänyt vanhuksen pyyntöä? Pitkä, hyvin
pitkä aika oli siitä kulunut. Mutta nyt ei iso-isän tarvinnut uudistaa
käskyänsä. Kiireesti ja reippaasti oli Antero nostanut hänet istumaan.

»Vanhus hengitti keveämmin. 'Mitään semmoista, jota sinä nyt mieluimmin
haluaisit, ei minulla ole antaa', sanoi hän juhlallisesti; 'mutta
kaikki, mitä minulla on, olen minä testamentissani sinulle luovuttanut.
Kun olen kuollut, mene pastorin luo; hänen hallussansa on
testamenttini. Siinä on vain yksi ehto; lupaatko täyttää sen?'

»Ilo leimahti nuorukaisen silmistä. Iso-isä oli testamentissaan
määrännyt kaikki hänelle! Ehto -- vähät siitä! 'Lupaan, rakas iso-isä!'

»Se kajahti niin tutulta ja kumminkin niin kaukaa tuo: 'rakas iso-isä!'

»Hiljainen tuulenhenki toi ulkoa uutta tuoksua tupaan. Vanhuksen silmät
loistivat niin omituisesti. Oliko hänen hartain toivonsa vihdoinkin
toteutunut?

»'Ota virsikirja, Antero, ja lue suvivirsi!'

»Testamentti, jonka olemassa-oloa hän ei ollut tietänyt aavistaa, pyöri
nuorukaisen ajatuksissa, saaden kummia aikaan. Hän teki ukolle
mieliksi.

»'Kiitos -- pikku Antero', sanoi ukko, kun nuorukainen oli lukenut
virren loppuun. Sitten lisäsi hän: 'minun on uni. Jos menet ulos, jätä
ovi auki!'

»Ja iso-isä laskeusi jälleen pahnoillensa.

»Antero pani virsikirjan pöydälle. Hänen mielensä oli niin omituinen.
Suvivirsikö oli sen muuttanut? Koko äskeinen tapaus oli kangastus hänen
lapsuutensa ajoilta. Hän muisti niin elävästi erästä kauan sitten
mennyttä juhannusiltaa, jona iso-isä oli sytyttänyt hänelle pienen
kokkovalkean pihalla. Kuinka tuo pieni tuli oli heitä molempia
ilahuttanut! Nyt oli kirkonkylän nuoriso kokoontunut Riionvuorelle.
Suuri kokko oli sinne tehty. Anterokin oli ollut mukana sitä
pystyttämässä. Kun se olisi poltettu, lähtisivät ystävät kievarin
saunaan -- niin oli päätetty. Antero oli luvannut varmaan sinne saapua,
mukanansa viime lauantai-illan velka. Rahaa tuohon velkaansa oli hän
lähtenyt iso-isältä kiskomaan; ei ollut enää isän aitassa mitä ottaa.
-- Kello kävi jo yhdettätoista. Kaiketi odottivat ystävät häntä kokon
luona. Ja tässä oli hän lukenut iso-isälle suvivirttä!

»Hän astui vitkalleen ulos tuvasta. Pihalla seisahtui hän. Oikein!
Riionvuorella oli kokko sytytetty. Tuli leimusi korkealle. Mutta
Anteron mieli ei nyt tehnyt sinne. Tuo suvivirsi oli kummia
vaikuttanut; tuo kokko hänen lapsuutensa ajoilta leimusi hänen sielunsa
silmien edessä, ja hänessä heräsi tunteita, joita hän lapsena oli
tuntenut. Se oli niin kovin omituista. Mistä tulivat nyt nuo kummat
ajatukset? Miksi hänen ei ollenkaan tehnyt mieli ystävien luo? Siksikö,
ettei hänellä ollut millä maksaa maksettavansa? Ei, velkaansa hän ei
nyt muistanut; sen sijaan kuului hänen sydämessään hiljainen kysymys:
miten on se velka syntynyt? Ja ensi kerran eläissänsä näki hän oman
itsensä semmoisena kuin hän todellisuudessa oli. Hän istuutui tuvan
portaille. Illan hiljaisuudessa kuuli hän kaukaa ääniä, iloisia ääniä.
Sinne, iloisten nuorten joukkoon... Kuului samassa toinen ääni likempää
-- tuvasta, syvä huokaus. 'Muistatko, Antero, kuinka me ennen
veisasimme ja rukoilimme yhdessä?'... Hän kääntyi auki olevaan tuvan
oveen päin. Ei, sieltä ei kuulunut mitään. Iso-isä mahtoi jo nukkua.
Tällaisessa tilassa ei ollut Antero koskaan ennen ollut.

»Kului iltaa. Vanha seinäkello löi 11. Antero istui yhä tuvan
rappusilla. Riionvuorella alkoi tuli vähetä, eikä sieltä enää ääniä
kuulunut -- silloin tällöin vain joku huuto. Häntäkö huudettiin, tuvan
rappusilla istujaa? Ja hän viipyi!

»Kello löi 12. Mitä, jos hän nyt palaisi kirkonkylään? Ei, ei. Sillä
kievarin saunassa oli niin kamalaa; täällä, kodin hiljaisuudessa,
tuoksuvan luonnon helmassa, kuinka rauhallista! Oli niin outoa, niin
tavattoman outoa. Siinä vieri hiljainen kyynele hänen poskeaan
alaspäin: se putosi hänen kädelleen... Iso-isä oli testamentannut
hänelle kaiken omaisuutensa -- hänelle! Millä oli hän tämän iso-isän
hyvyyden ansainnut? Hänen kävi sääliksi vanhaa iso-isää. Hän muisti,
kuinka hyvä iso-isä aina oli ollut häntä kohtaan. Ja hän...

»Siinä kuului joku tulevan. Antero säpsähti.

»Äiti se oli, joka tuli. Hän oli ollut Harjumäellä, kun siellä kokkoa
poltettiin. Hän seisahtui hämmästyneenä, kun hän Anteron näki. --
'Mitä, etkö olekaan Riionvuorella?'

»'En huolinut sinne enää palata.'

»'Onko isäkin jo kotona?'

»'Ei.' Antero lähti hiljaa astumaan järven rannalle päin. Hän halusi
olla yksin.

»Äiti loi häneen pitkän silmäyksen. Sitten meni hän tupaan, itsekseen
mumisten: 'lienee taasen saanut liikoja päähänsä.'

»Uuden päivän aurinko koitti. Antero vaan ei ollut saanut unen
rahtuakaan silmiinsä vaateaitassa maatessaan. Aamupuoleen oli hän
kuullut isän tulevan kotiin -- missä tilassa, sen ilmaisivat isän
kiroukset.

»Testamentti -- se veti vihdoin yhä enemmän nuoren miehen mielen
puoleensa. Olikohan ukolla paljonkin vielä tallessa?

»Ajatuksia tuhansia vaihteli Anteron päässä. Tulevaisuus kangasti niin
kauniina. Toisellaista elämää aljettaisiin Laarilassa viettää, kun hän
saisi talon haltuunsa. Iso-isän rahoilla se pantaisiin kuntoon
semmoiseen, että sopi elää oikein herroiksi. Iso-isän rahat... Niihin
nyt kiintyivät nuorukaisen ajatukset. Ne kasvoivat hänen mielessään
äärettömiksi summiksi, kuta kauemmin hän niitä ajatteli, ja niitä
ajatella oli niin mieluista, niin ihmeen mieluista. Niistä ei saisi
kievari penniäkään. Hän saisi vain katsella ja kadehtia Laarilan
isäntää, kun tämä komeissa kääseissä pyhäaamuina tulisi ajaen
kirkolle... Unehtunut oli nyt iso-isä, varjoon menneet nuo äskeiset
vienonsuruiset lapsuuden muistot.

»Oliko hän nukkunut? Aurinko pilkoitti raollaan olevasta vaateaitan
ovesta. Kuka häntä huusi? Hän hypähti vuoteeltaan. Hän hieroi
silmiänsä. Poissa oli loistavuus. Hän kurkisti ulos; hän näki äidin
tulevan juosten aittaan päin.

»'Mikäs on?' ärjäsi poika ovelta.

»'Vaari on kuollut!' huusi äiti hätäisesti.

»'Vaariko kuollut...'

»Salamana iski siinä Anteron mieleen ajatus: 'Laarila on minun, rahat,
kaikki!' -- Todellisuus oli odottamattoman äkkiä vastannut unelmiin.

»Kuolleen iso-isän muistolle ei nyt ollut Anteron sydämessä tilaa. Kun
hän seisoi vuoteen vieressä, missä vainaja viimeistä unta nukkui, pyrki
kyllä alussa hellempiä tunteita tunkemaan hänen mieleensä -- noita
omituisia, uusia, eilisiltaisia tunteita, mutta niiden juuret eivät
syvälle ulottuneet. Niin pian kuin hän kuolleen läheisyydestä poistui,
kiintyi koko hänen sisällinen ihmisensä testamenttiin; se valtasi koko
hänen olentonsa.

»Miina peitti rievulla ruumiin kasvot. Kyösti ei huolinut nousta vanhaa
isävainajaansa katsomaankaan. Hän ei ollut vielä selvinnyt eilisestä
humalastansa. Mutta jos ei isän kuolema hänessä mitään vaikuttanut,
sattuipa siinä sana hänen korviinsa, joka tavallista nopeammin sai
hänet jalkeille. Antero oli näetsen kertonut, että iso-isä oli tehnyt
testamentin, joka määräsi hänelle, pojanpojalle, hänen kaikki tavaransa
ja rahansa -- monta tuhatta markkaa. 'Ja nyt lähden suoraa päätä
pappilaan ilmoittamaan vaarin kuoleman ja perimään rahat', lopetti
poika. 'Teki se iso-isä sentään viisaasti, kun ne minulle määräsi.'

»'Sinulle!' huudahti Kyösti; 'minähän se tässä likeisin perillinen
olen.'

»'Niinhän sitä luulisi, isä, mutta testamentti taitaa olla toista
mieltä', tuumasi Antero.

»Pari tuntia tämän keskustelun jälkeen seisoi pastorin kammarissa
koko Laarilan talonväki -- eihän se Miinakaan rauhaa saanut
uteliaisuudeltansa, kun Kyösti ja Antero pappilaan lähtivät.

»'Vai jo sai vanha Laarila jättää maailman!' sanoi pastori, kun Kyösti
oli kuolemantapauksen ilmoittanut, samalla luoden sanantuojiin
läpitunkevan silmäyksen.

»'Niin, johan se viimein pääsi', virkkoi Miina ja nosteli vyöliinaansa,
silmiänsä muka pyyhkiäkseen.

»Kun asia siten oli toimitettu ja hautauspäivästä sovittu, ilmoitti
Kyösti, ettei hänellä tällä kertaa sattunut olemaan kirkolle meneviä
multarahoja, mutta kyllä hän ne vasta maksaisi.

»Pastori loi uuden läpitunkevan silmäyksen isään, äitiin ja poikaan.

»'Vai niin!' sanoi hän pitkään. 'Vai ei ole teillä multarahoja edes.'

»Laarilaiset eivät ymmärtäneet, mitä kovaa nuhdetta nämä sanat
sisälsivät. Heillä oli jotakin toista mielessä. Näyttihän siltä kuin
olisi Anterolla ollut jotakin sanottavaa, ja väänteli ja käänteli siinä
Kyöstikin lakkiansa. Heitä ennen ennätti kumminkin Miina.

»'Jos ette pane pahaksi, pastori, niin pyytäisimme tietää, eikö vaari
ole jättänyt teidän huostaanne jotakin ... testamentin tapaista.'

»'On', vastasi pastori. 'Vai on vainaja sen teille ilmoittanut. Puhuiko
hän myös, kenen hyväksi se on tehty?'

»'Kyllä hän sanoi, että minä se hänen omaisuutensa perisin', kiiruhti
Antero sanomaan.

»'Mutta minähän tuota...'

»'Älä puhu sinä mitään, Kyösti', keskeytti miestään Miina; 'vaari kyllä
tiesi, mitä teki.'

»Pastorin huulet vetäysivät hymyyn. 'Älkää nyt vaan ruvetko
riitelemään', sanoi hän; 'silloin voisi käydä niin, ettei kukaan teistä
perisi mitään. Muuten on Laarilan isäntävainajan määräys, että
testamentti luetaan vasta hänen hautauspäivänänsä.'

»Laarilaiset näyttivät hieman nolatuilta. Olisi ollut niin hauskaa nyt
jo tietää, paljonko vaari jätti jälkeensä. Mutta eihän heidän tarvinnut
kauankaan tuota tietoa odottaa.

»Ei, sillä jo seuraavana sunnuntaina oli iso-isä haudattava.

»Kummaa on, kuinka nopeasti huhut, jotka tietävät jotakin uutta kertoa,
leviävät. Laarilan vaarin kuolema oli tuskin tiedoksi tullut, ennenkuin
jo kaikkialla puhuttiin hänen testamentistaan. Ja kun maailmassa
kaikkia tiedetään, tiedettiin myös, että vainaja oli ollut upporikas,
että hän jossakin tallensi kolikoita oikein nelikoittain -- missä, sen
oli vaari uskonut pastorille. Ja kaiken omaisuutensa oli vaari
Anterolle, poikansapojalle, testamentannut! Siitäkös nyt puhetta
piisasi seurakunnassa! Oltiin kauhean uteliaita tietämään, paljonko
Antero tuli saamaan -- tuo onnellinen Antero! Häntä nyt katseltiin
toisilla silmillä kuin ennen. Ja kun hän ja Kyösti torstai-iltana
toivat vaarin ruumiin tapuliin, niin kylläpä sinne keräytyi väkeä
perillistä katsomaan. Ja mahtavalta siinä näyttikin perillinen.

»Miinalla oli kauhean kiire. Peijaisia hän puuhasi -- 'oikein komeita.'
Olipa Kyöstillä ja Anterollakin hommaa. Lainaksi täytyi hankkia, mitä
tarvittiin, ja ihmeekseen huomasivat isä ja poika, että kaikki, joiden
luo he kääntyivät, nyt olivat hyvin auliit antamaan lainoja. Anteron ei
olisi tarvinnut ottaa tulevaa perintöään puheeksikaan, jos ei hän olisi
tahtonut. Mutta hauskaahan oli siitä puhua, noista pastorin tallessa
olevista rahanelikoista, ihmeen hauskaa!

»Ja pian se tuli, tuo odotettu päivä -- iso-isän hautauspäivä. Paljon
oli siinä kutsuvieraita saattamassa vanhaa Laarilaa hänen viimeiseen
leposijaansa, mutta vielä enemmän uteliaita. Ei siinä suru ketään
vaivannut. Ohdakkeiden sekaan putosivat lämpimät sanat, joilla pastori
lopetti ruumiinsiunaamistoimituksen. Mutta sitten -- kuinka kauhean
pitkältä tuntui Anterosta jumalanpalvelus kirkossa, vaikka häntä kyllä
miellytti kaunis kiitos, jonka pastori teki iso-isän kuoleman johdosta,
ja varsinkin sen loppuosa, joka ilmaisi seurakunnalle, että
Laarilavainajan kunnollisuus ja rakkaus hänen omaisiaan kohtaan vasta
hänen kuolemansa jälkeen Jumalan avulla oikein tulisi näkyviin. Tuo
tietysti tarkoitti testamenttia, siitä oli Antero varma, ja samaa
ajatteli Kyöstikin, ollen itsessään sitä mieltä, että kyllä isä oli
hänelle tavaransa määrännyt -- ainakin tulisi hän niitä hoitamaan,
sillä olihan Antero vielä ala-ikäinen. Tuon viimeksi mainitun viisauden
oli kievari Kyöstiin istuttanut.

»Loppuihan se viimein jumalanpalvelus, ja samassa hevosessa kiirehtivät
isä ja poika kotiin, jossa pastoria ja kutsuvieraita komeat päivälliset
odottivat. Siinä hyöri Miina, joka ei ollut toimiltaan kirkkoon
ehtinyt; siinä oli häntä auttamassa naapurinaisia, jotta kaikki olisi
valmista vierasten tullessa.

»Kuinka omituisessa jännityksessä siinä oltiin! Näki että mielessä
pyöri jotakin tärkeämpää kuin ateria. Tutkien tirkistelivät siinä
vieraat jokaista esinettä. Saattoihan olla mahdollista, että ukko tänne
johonkin oli kätkenyt aarteensa. Ja kun vihdoin pastori saapui, kuinka
kovin salaperäiseltä hän heidän mielestään näytti, vaikka hän siinä
kätteli ja tervehti, niinkuin ei mitään tavatonta olisi ollut
odotettavissa.

»Mutta pettyivätpä siinä taasen laarilaiset ja vieraat, sillä eihän
pastori ollut tietävinänsäkään koko testamentista. Ruokapöydässä kulki
viinapokaali, suuri, hopeinen, miehestä mieheen, ja maistelivat siitä
naisetkin. Tapa silloin oli semmoinen. Syötiin ja juotiin, ja ruoka ja
juoma näyttivät hellittävän tuota äskeistä jännitystä. Anterossa vain
se päinvastoin yhä kiihtyi. Oli varsin omituista, kuinka elävästi hän
nyt muisti vanhaa iso-isää, semmenkin kun pastorin silmät häntä
kohtasivat, ja se tapahtui niin usein, että siinä kyllä oli enemmän
kuin sattumusta.

»Vihdoin oli ateria lopussa. Touhu ja puuha, joka sen kestäessä oli
vallinnut, taukosi vähitellen. Lukkari veisasi tavallisen kiitosvirren,
johon kaikki yhtyivät.

»Silloin, juuri kun vieraat olivat pöydästä nousemaisillaan, helisti
pastori pöytäveitsellä lautasen reunaan, ja kun kaikkien silmät olivat
häneen kääntyneet, puhui hän:

»'Se vanha, rehellinen ukko, jonka maalliset jäännökset tänään olemme
haudan lepoon saattaneet, oli kerran nuori hänkin. Köyhänä läksi hän
maailmaan isänsä torpasta, jossa ei leipää hänelle riittänyt. Työllä ja
ahkeruudella kunnosti hän itsensä, ja elävä jumalanpelko, joka asui
hänen sydämessänsä, raivasi hänelle tien. Tänne Laarilaan tuli hän
poika-ijässään. Tähän kiintyi hän ijäkseen. Vasta alulla oli Laarila
silloin, pieni uutistalo. Renkinä palveli hän täällä ensin, vävynä
sitten, vihdoin isäntänä. Kunto ohjasi hänen askeleensa, siunaus kulki
hänen työnsä jälkiä. Löytyy teidän seassanne moni, joka muistaa häntä
kirkon kuudennusmiehenä. Sen arvonsa ja sen maatilan, jonka isäntänä
hänen poikansa nyt on, sai hän palkaksi rehellisyydestään ja
ahkeruudestaan; mutta suurin palkkansa, maallisesti katsoen, on
kumminkin hänen jälkeenjättämänsä puhdas maine. Te, tässä saapuvilla
olevat vanhat, jotka hänen miehuutensa päivinä tunsitte -- te tiedätte
sanani tosiksi.

»'Maassamme on monin paikoin tapana' -- jatkoi pastori -- 'että isäntä,
joka nuoruutensa ja miehuutensa päivät on ahkerassa työssä kuluttanut,
vanhuuden rajoja lähestyessään, väliin jo sitä ennenkin, antaa maansa
ja isännyyden pojallensa, pidättäen itselleen, kuka runsaamman, kuka
niukemman eläkkeen. Tuota tapaa, joka yleensä ei ole kehuttava,
noudatti vanha Laarila. Jo parikymmentä vuotta sitten, samana vuonna,
jona minä tähän seurakuntaan tulin, luovutti hän maansa ainoalle
pojallensa. Hän toivoi häneltä ja hänen perheeltään, mitä isän on
oikeus toivoa lapsiltaan. Hän ei pidättänyt itselleen mitään
etuoikeuksia. Hän tahtoi jatkaa työtään jälkeläistensä hyväksi, syödä
heidän pöydässään, iloita heidän kanssaan vapaana siitä kuormasta,
jonka isäntänäolo laskee maanomistajan niskoille. Hän olisi tahtonut
antaa kaikki -- pääomankin, minkä hän toimeliaisuudellaan oli koonnut
-- pojallensa. Ettei hän sitä tehnyt, on minun syyni tahi -- ansioni.
Ja niin jäi pojalta ja kaikilta tietämättömiin, että hänellä oli
enemmän omaisuutta kuin Laarilan maa. Kun hän minulle tuumastaan puhui,
neuvoin minä häntä asettamaan rahasäästönsä turvattuun paikkaan ja
lupasin tässä suhteessa olla hänen apunaan. 'Ken tietää, mitä voi
tapahtua', sanoin, ja hän myönsi, että saattaisin olla oikeassa. Kun
hän antoi kaikin puolin kunnossa olevan Laarilan maan pojallensa, uskoi
hän minun huostaani, mitä hänellä rahaomaisuutta oli. Se teki
mahdolliseksi hänen vielä kerran lahjoittaa Laarila pojallensa, joka
muuten olisi menettänyt sen... Eikö niin, Kyösti? Sinä ja Miina
tiedätte, missä määrässä äsken hautaan lasketun isävanhuksen toiveet
rauhallisesta, onnellisesta vanhuuden päiväin vietosta ovat
toteutuneet. Mutta tässä ei ole paikka sitä likemmin tutkia. Te
tiedätte sen. Omatuntonne sanoo teille sen, puhuu teille siitä teidän
kuolinhetkeenne saakka. Olkoon teidän lohdutuksenanne tieto, että
vainaja teitä viimeiseen saakka rakasti, että hän viimeiseen saakka
toivoi.

»'Viime kuluneesta talvesta vuosi takaperin kävi vanha Laarila eräänä
pyhänä minun luonani viimeisen kerran. Kokemusta oli hänelle aika
lisännyt, ja tämä kokemus oli synnyttänyt uusia ajatuksia hänen
mieleensä. Mitä ensimäinen niistä sai aikaan, ei tarvinne minun enää
kertoa. Se on jo tehnyt tehtävänsä. Toinen sitävastoin koskee tänä
hetkenä hyvin likeltä kaikkia vainajan jälkeisiä. Vanha Laarila oli,
näetten, tuona vastamainitsemanani pyhäpäivän aamuna käynyt nimismiehen
luona, ja tämä saapui keskustellessamme meidän seuraamme. Minun ja
nimismiehen läsnä-ollessa saneli vanhus testamenttinsa, pyytäen meidän
se salassa pitämään hänen hautauspäiväänsä saakka. Laillisessa
järjestyksessä kirjoitti nimismies paperille vanhuksen viimeisen
tahdon, jonka mukaan kaikki hänen omaisuutensa, siinä tilassa, missä se
hänen kuolinhetkenään oli, tulisi hänen poikansapojan, Antero
Kyöstinpoika Laarilan omaisuudeksi.'

»Kyösti, joka ruokapöydässä oli syvästi kallistanut viinapokaalia --
kentiesi jo ennenkin -- ei ollut tähän asti välittänyt mitään pastorin
puheesta, vaikka olisi luullut sen kauttaaltaan kipeästi häneen
koskeneen. Mutta nyt, kun hän kuuli, että iso-isän rahat joutuisivat
hänen pojalleen, heräsi hän ja huudahti:

»'Se semmoinen testamentti ei ole laillinen.'

»'Se on laillinen', sanoi pastori vakavuudella, joka näytti viinan
vallassa olevaankin vaikuttavan. 'Talonsa on testamentin tekiä jo
eläissään antanut pojallensa. Talon suhteen hänellä siis ei ollut
mitään säätämisvaltaa. Mutta irtaimistonsa, rahansa -- jos
hänellä niitä oli -- oli hän oikeutettu antamaan kenelle tahtoi.
Testamentissaan onkin hän ne määrännyt poikansapojalle -- kumminkin
yhdellä kylläkin tärkeällä ehdolla', lisäsi pastori painavasti.

»Sitten vaikeni hän ja loi silmänsä Anteroon, jonka mieleen siinä
juohtui, että iso-isä viime eliniltanaan oli jonkinlaisesta ehdosta
puhunut ja että hän, Antero, silloin, sen enempää tuosta ehdosta
välittämättä, oli luvannut siihen mukautua.

»Oli kotvasen aikaa tuvassa aivan hiljaista. Jos pastori tahallaan oli
laatinut sanansa niin, että ne saisivat kuuliat jännitykseen, kyllä oli
hän voittanut tarkoituksensa.

»Nuorukaiseen kääntyen jatkoi hän vihdoin:

»'Sinusta, Antero, riippuu nyt, tahdotko noudattaa iso-isäsi määräystä,
täyttää hänen ehtonsa ja periä, mitä hän on aikonut sinulle luovuttaa,
vaiko jättää ehdon täyttämättä ja luopua kaikesta. Minä tiedän, että
iso-isäsi ehto tuntuu sinusta kovalta, mutta tiedän myös, että
iso-isäsi sillä sinun parastasi tarkoitti. Sentähden pyydän, että
tarkoin ajattelet tulevaisuuttasi, ennenkuin ryhdyt päättämään. Siinä
tapauksessa, että ehtoon mukaudut, koskee päätöksesi likeltä myöskin
minua. Ainoastaan iso-isäsi kyyneleet ja ne syyt, joihin hän ehtonsa
perusti, saattoivat minun suostumaan hänen määräykseensä. Iso-isäsi
luovuttaa sinulle, niinkuin jo sanoin, kaiken irtaimen omaisuutensa,
mutta vasta viiden vuoden kuluttua, ja silloinkin vain sillä ehdolla,
että sinä nämä viisi vuotta palvelet minun luonani ja nuhteettomasti
toimitat, mitä palvelian tulee toimittaa. Jos tähän iso-isäsi ehtoon
suostut, niin saat minulta tavallisen vuosipalkan ja sitten viiden
vuoden kuluttua, mitä iso-isäsi on sinulle määrännyt. Jos taasen
iso-isäsi ehtoon et tahdo mukautua, niin on testamentissa toinen
määräys, joka sanoo, mihin hänen omaisuutensa siinä tapauksessa on
käytettävä. Sinä silloin et tule siitä mitään saamaan. Nyt tiedät sinä,
mitä testamentti sisältää. Vapisevalla kädellä ja rukoillen, että Herra
sinun päätöstäsi ohjaisi, piirsi isoisäsi puumerkkinsä viimeisen
tahtonsa alle.'

»Kerrassaan nolattuna seisoi Antero siinä. Mitään tällaista ei hän
ollut osannut aavistaakaan. Semmoinenko se ehto olikin! Silläkö iso-isä
hänen parastansa katsoi! Hänen naamansa venyi niin pitkäksi, että
näytti oikein naurettavalta. Vetikin siinä suupieliänsä hymyyn kievari,
jonka oli ollut vaikea kadehtimatta ajatella Anteron onnea.

»'Paljonko siitä sitten lähtee?' kysäsi Miina yht'äkkiä, kun kaikki
vaitiollen tirkistelivät Anteroa ja odottivat hänen päätöstään.

»'Sen on tulevaisuus ilmaiseva', vastasi pastori.

»Mutta siihen ei ollut Miina tyytyväinen. Häntä kovin harmitti tuo
ehto, ja kimelällä äänellä tiuskasi hän: 'Kyllähän sen näkee, mitä
vaari tarkoittaa: Ainoan poikani tahtoo hän ryöstää meiltä, ainoan,
joka työhön kykenee...' Ja Miina peitti vyöliinallaan silmänsä.

»Tämä välikohtaus oli kumminkin onnellinen Anterolle. Kovin
vastenmielistä oli tosin mukautua iso-isän ehtoon, mutta -- parempi
toki pappilassa palvella, suuri omaisuus tiedossa, kuin elää kodin
kurjaa elämää... Viisi vuotta oli kyllä pitkä aika, mutta olihan hän
vielä nuori, ja sitten -- iso-isän suuri omaisuus... Suureksi,
tavattoman suureksi oli Antero oppinut sitä yhä varmemmin ajattelemaan.

»Pastori ei vastannut mitään Miinan mielenpurkaukseen. Hän tiesi, ettei
tuon ainoan pojan työ voinut karkoittaa vanhempain häviötä; hän tiesi
myös, ettei Laarilan nykyinen isäntäväki kykenisi taloa pitämään. Hän
kääntyi äidistä poikaan. Hän odotti, mitä Antero vastaisi iso-isän
ehdon johdosta.

»Ihmissydän on oikullinen. Jollei Miina olisi sekaantunut asiaan, olisi
Anteron hämmästys kentiesi kääntynyt suuttumukseksi ja suuttumus taasen
saanut hänet hylkäämään iso-isän ehdon; nyt sitä vastoin vaikutti äidin
nurjuus sen, että Antero tuli malttaneeksi mieltään ja ajatelleeksi,
mitä koti hänelle saattoi tarjota. Ja tämä ajatus ei ollut
houkutteleva. 'No, Antero', sanoi viimein pastori, kun poika yhä seisoi
ääneti, 'joko olet päättänyt, vai tahdotko aikaa miettimiseen?'

»'Mitäpä tässä on miettimistä', vastasi Kyöstin poika ja loi silmänsä
pastoriin. 'Kyllä minä taivun ehtoon, mutta kuka täällä kotona...?'

»'Asia on siis päätetty', sanoi pastori, ja puristaen Anteron kättä
lisäsi hän: 'Suokoon kaikkivaltias, että iso-isäsi tarkoitus
toteutuisi!'»

       *       *       *       *       *

»Yhdeksännellätoista ikävuodellaan oli Antero, kun hän iso-isänsä
omituista ehtoa noudattaen muutti pappilaan, neljännelläkolmatta, kun
nuo testamentin määräämät vuodet olivat loppuun kuluneet. Haikealla
mielellä oli hän alkanut 'koulunsa', joksi hän sittemmin näitä vuosia
sanoi; kovin oli hänen sydämensä varsinkin ensi viikkoina kapinoinut
tuota iso-isän määräystä vastaan, mutta -- 'eihän sitä maailmassa
mitään ilmaiseksi saa: täytyyhän monen palvella koko ikänsä, osaamatta
parempia päiviä toivoakaan', oli hänelle hänen tyytymättömyytensä
johdosta pastori kerran sanonut, ja tämä viisaus oli viimein
nuorukaiseenkin pystynyt. Noiden viiden vuoden kuluessa alkoi hän
vähitellen käsittää iso-isän tarkoituksen, ja kun ne olivat loppuun
kuluneet, ymmärsi hän sen täydellisesti. Iso-isä oli tahtonut saada
hänet pois kodin huonon vaikutuksen alaisuudesta, pannut hänet
uudelleen kasvatettavaksi.

»Kova oli koulu, monta katkeraa hetkeä tarjosi se, varsinkin alussa,
nuhteettomaan palvelukseen kun pastorin sanojen mukaan muun muassa
kuului kerrassaan luopuminen kievarin saunasta ja sen houkuttelevasta
ilosta: juomisesta ja kortinlyönnistä. Mutta päivä kului päivän
jälkeen, ja vähitellen tapahtui nuorukaisessa täydellinen mielenmuutos.
Pastori oli huomannut syvällä hänen sydämessään jäännöksiä iso-isän
istutuksista. Ne olivat kyllä orjantappuroiden ja rikkaruohojen
peitossa; mutta ne eivät olleet vielä kokonaan kuoleutuneet. Hän koetti
saada niille päivää ja valoa. Hän valvoi kasvattiaan, ja etenkin
lauantai- ja pyhä-iltoina, jotka nuorukainen ennen oli viettänyt
irstaisten toverien kanssa, piti hän häntä silmällä. Tukemalla
kiusausten hetkinä hänen parempia tunteitaan, ohjasi hän häntä voitosta
voittoon, huomaten samalla ilokseen, minkä vahvan kerroksen
luonteenlujuutta jokainen uusi voitto laski. Ja kun viimeinen vuosi
noista viidestä alkoi, saattoi hän jo itselleen sanoa, että koe, jonka
hän vanhan Laarilan tahtoa noudattaen oli tehnyt, oli onnistunut
paremmin kuin hän oli osannut ajatellakaan.

»Tuli vihdoin se päivä, jona Antero oli täyttänyt iso-isän ehdon.
Nuori, reipas, vakavakatseinen mies istuu pappilan palkollistuvassa
viikatetta varteen asettamassa. Muu väki on ulkotöissä. Hän tietää,
että hänen koetusaikansa on tänään loppunut.

»'Nyt sinusta tulee rikas mies, Antero; nyt voit ostaa Laarilan
takaisin', sanoi siinä eräs piioista, joka oli tehnyt asiaa tupaan ja
joka perinnön tähden perillistä suosi, toivoen hänkin tulevansa noista
iso-isän rahoista osalliseksi.

»Antero ei vastannut mitään.

»'Nyt olet ollut viisi vuotta täällä pappilassa?'

»'Niin olen', myönsi Antero.

»'Kaiketi saat sinä samalla hinnalla ostaa takaisin Laarilan kuin se
huutokaupassa myytiin?'

»'Enköpähän saane.'

»'Tiesi, mikä sinuun on mennyt; sinä et ole enää sama mies kuin tänne
tullessasi.'

»'Niinkö luulet, Liisa? -- Siitä kiitän iso-isävainajaa ja pastoria.'

»'Soo!' Liisa katsoi pitkään toivottua ylkää.

»Samassa aukeni tuvan ovi ja sisään astui vanhanpuoleinen, huonosti
puettu mies. Antero ja Liisa loivat silmänsä häneen. Siinä seisoi
Laarilan entinen isäntä.

»'Mitä kuuluu? Istukaa, isä!' sanoi Antero, vanhusta tervehdittyään.

»'Eipähän juuri sanottavia... Tietänet, että tänään on viisi vuotta
umpeen kulunut vaarin peijaisista... Olet ollut hyvä meille. Ilman
sinun avuttasi, en tiedä miten olisimme eläneet, minä ja
Miinavainaja... Nyt, kun saat vaarin rahat, niin muistathan
minuakin...'

»Antero loi omituisen silmäyksen isäänsä. 'Kyllä!' vastasi hän. 'Minä
ostan Laarilan ja siellä tahdon kohdella teitä, niinkuin te iso-isää
kohtelitte ja opetitte minua häntä kohtelemaan. Ja sitten, kun tulette
oikein vanhaksi, opetan minä poikani kiroomaan teitä...'

»Isä ei vastannut mitään. Älysikö hän, mitä poikansa sanat sisälsivät?
Kykenivätkö ne näyttämään hänelle, mitä hän oli rikkonut?

»Tuvan ovi oli jäänyt auki, kun Kyösti astui sisään. Ei huomannut
kukaan, että siinä seisoi pastori, isän ja pojan keskustelua
kuunnellen.

»'Niin, isä', jatkoi Antero: 'niin olisin varmaan tehnyt, jollen näiden
vuosien kuluessa olisi oppinut, että isää ja äitiä tulee kunnioittaa.'

»'Oikein, Antero!' sanoi pastori, ja luoden silmänsä Kyöstiin lisäsi
hän: 'Se on käsky, johon lupaus on liitetty.'

»Pastori oli odottamattomalla esiintymisellään hiukan hämmästyttänyt
tuvassa olevia. Kun hän sitten käski isän ja pojan seuraamaan häntä
hänen kamariinsa, ymmärsi Antero, että ratkaiseva hetki oli tullut,
hetki, joka vihdoinkin oli ilmaiseva iso-isän salaisuuden.

»Siinä he nyt taas seisoivat pastorin kamarissa, kuten kerta ennenkin.
Kyösti ja Antero. Miina vain oli poissa. Hän makasi samassa
kirkkomaassa, missä iso-isä. Vuosi takaperin oli hän äkkiä kuollut
Laarilassa, johon hän ja Kyösti uuden isännän suostumuksella olivat
saaneet jäädä itsellisinä asumaan.

»Odottaen seisoivat siinä isä ja poika. Liikutettuna katseli pastori
nuorta miestä. Vihdoin alkoi hän:

»'Nyt on koetusaikasi umpeen kulunut. Ehdon, jonka iso-isäsi
testamentti sinulle määräsi, olet kunnolla suorittanut. Sinä tulit
tänne siinä varmassa uskossa, että kun nuo viisi vuotta oli kulunut,
saisit suuren rahasumman. Mutta ettei työmies voi kovinkaan suuria
rahasummia koota, lienet jo itse kokenut, ja sentähden luulen, että
nyt, kun ajattelet, mitä iso-isäsi tarkoitti tuolla ehdollansa, sinä
siitä olet hänelle kiitollisempi kuin hänen rahastansa. Ahkeruudellaan
oli vanha Laarila saanut talteen 400 ruplaa, kun hän maansa isällesi
antoi. Tuon pääoman pidätti hän silloin minun kehoituksestani
itselleen. Hänen säästöjänsä oli edeltäjäni hoitanut, ja tältä perin
minä iso-isäsi luottamuksen. Kun isäsi sai Laarilan, ei tämä pääoma
enää kasvanut samassa määrässä kuin ennen; korotkaan eivät aina sen
hyväksi tulleet. Mutta kasvoi se kumminkin -- aina siihen päivään asti,
jona iso-isäsi sai kuulla, että Laarila oli myytäväksi kuulutettava.
Silloin tuli hän minun luokseni, ja -- Laarila oli kyllä sillä kertaa
pelastettu, mutta vähiin oli talletettavani pääoma mennyt. Kun
vanhukselle sen sanoin, istui hän kauan ääneti. Kyyneleet, jotka
valuivat hänen silmistänsä, ilmaisivat hänen huoliansa. 'Poikani
hyväksi en voi tehdä enempää', lausui hän viimein; 'mutta pikku Anteron
tahtoisin pelastaa.' Sitten rupesi hän puhumaan sinusta ja sinun
pelastuksesi mahdollisuudesta. Kuullessani, minkä osan hän minulle oli
ajatellut, hämmästyin ja vastustin. Mutta kun näin toivottomuuden
vanhan silmissä, kun kuulin hänen syvästi huoaten sanovan: 'silloin en
apua tiedä', heltyi sydämeni, minä suostuin rupeamaan hänen
liittolaisekseen, ja nimismies, joka samalla tuli luokseni, kirjoitti
testamentin. -- Suorituksen päivä on nyt tullut, ja minä kiitän taivaan
Herraa, että koe, johon iso-isäsi rakkaus minua houkutteli, on
onnistunut.

»'Tässä on tilini', jatkoi pastori ottaen kirjoituspöydältään kasan
papereita. 'Siitä näet, miten olen perintöäsi hoitanut. Kun iso-isäsi
kuoli, oli pääoma 112 ruplaa; viiden vuoden korot ja säästynyt palkkasi
siihen luettuna tekevät yhteensä 215 ruplaa. Tästä summasta on 200
ruplaa sijoitettu hyvään kiinnitykseen ja loppu on sinun saatavanasi
milloin tahdot.'

»Pastori ojensi kätensä, tarjoten paperit Anterolle.

»Nuoren miehen huulet vavahtelivat. 'Pitäkää ne, hyvä pastori, yhä
edelleen!' sai hän liikutukseltaan sanoneeksi. 'Minä en niitä tarvitse.
Käyttäkää niitä isäni vanhuuden päiväin turvaamiseksi ja sallikaa minun
jäädä palvelukseenne...'

»'Jos iso-isäsi nyt olisi tässä, kuinka iloitsisi hän!' sanoi pastori
hiljaa.

»Kyösti oli lakillaan peittänyt kasvonsa. Mutta nyyhkytykset
ilmaisivat, että jotakin outoa hänen sielussaan liikkui.»




Papinvaali.


Roudassa oli maa; ei tahtonut lapio siihen pystyä.

Vanhan haudankaivajan täytyi käyttää rautakankea alkuunpäästäkseen.

Paikka, johon uusi hauta oli avattava, oli verrattain vapaa.
Likisyydessä oli sotakamreeri-vainajan korkea hautakumpu
kivipatsainensa. Se tavallansa osoitti, että kirkkomaan uusi tulokas
oli eläissään ollut tavallista arvokkaampi mies.

Ja niinpä todellakin oli asia. Hän, joka vuosikymmenien kuluessa monta
sataa vainajaa oli tähän kirkkomaahan siunannut, hän oli nyt itse
siihen siunattava. Aivan äkkiarvaamatta oli kuolema hänet temmannut.
Adventtisunnuntaina se tapahtui -- kirkossa, juuri kun saarnavirttä
veisattiin. Reippaana, kuten aina, oli vanha pastori toimittanut
alttaripalveluksen ja sitten saarnavirren ajaksi vetäynyt sakaristoon.
Siellä oli hän järjestänyt päivän kuulutukset suntiolle, joka ne
saatuaan oli palannut kirkkoon ja parahiksi ehtinyt tavalliselle
paikallensa lukkarin viereen, kun tämä alkoi saarnavirren kolmatta ja
viimeistä värssyä. Vanha pastori oli jäänyt istumaan pöydän ääreen
sakaristoon, auki oleva raamattu edessänsä. Silloin tuli kuolema.
Paimen kutsuttiin tilinteolle ylipaimenen eteen. Siinä istui hän
entisessä asennossaan, pää vain oli vaipunut raamattua vastaan, kun
virren loputtua suntio kiireisesti riensi katsomaan, miksi ei pastori
saarnatuoliin noussut.

Tuona adventtisunnuntaina ei kirkossa saarnattu, mutta paremmin kuin
moni saarna vaikutti seurakuntalaisiin vanhan pastorin äkillinen,
silmänräpäyksellinen kuolema.

Ja nyt oli hänen hautansa kaivettava. Vanhan kaivajan käsi vapisi;
siinä putosi hänen tietämättään kuuma kyynel routaiselle maalle,
ikäänkuin olisi se tahtonut sulattaa sitä. Kauan ei ukko jaksanut
rautakankeansa käyttää. Hän antoi sen ja lapionsa apumiehilleen,
pappilan rengeille. Itse seisoi hän siinä vieressä katsoen, kuinka
hauta syvenemistään syveni. Koko tällä aikaa ei hän puhunut mitään.
Vasta kun työ oli loppunut ja hän renkien avulla oli laudoilla
peittänyt haudan, sanoi hän hiljaa: »Luulin, että pastori saisi tehdä
minulle viimeisen palveluksen, mutta niin ei ollut Herran tahto.»

Olin työn loppupuolella saapunut hautausmaalle. En ihmetellyt ensinkään
liikutusta, jota vanhan haudankaivajan kasvot kuvastivat. Lienee tuskin
koskaan vallinnut papin ja kirkonpalvelian välillä ystävyyttä sellaista
kuin vanhan pastorin ja vanhan haudankaivajan. Kummako, että toisen
kuolema koski toiseen?

Ennenkuin lähdimme hautausmaalta, meni vanha haudankaivaja
sotakamreerin kivipatsaan luo. Kauan katseli hän sitä. Sitten sanoi
hän: »Molemmat ovat nyt samassa autuaallisessa ijankaikkisuudessa. Hän,
joka tämän kummun alla jo kolmekymmentä vuotta on levännyt, hän se
vanhan pastorin tänne sielunpaimeneksi toimitti; ja vanha pastori, hän,
jonka hauta nyt on avattu, hän se Jumalan armosta toimitti
sotakamreerille autuaallisen pääsön tästä maailmasta... Ihmeelliset
ovat Herran tiet.»

       *       *       *       *       *

Ukon lauseissa oli viittauksia, jotka tekivät minut uteliaaksi. Tapani
mukaan seurasin häntä hänen kotiinsa. Kaiketi arvasi vanha
haudankaivaja, että halusin tietää, mitä nuo sotakamreeri-vainajan
haudalla lausutut sanat tarkoittivat; sillä tuskin olimme ehtineet
hänen asuntoonsa, kun hän äkkiä kääntyi minuun ja kysyi:

»Oletteko koskaan ollut saapuvilla papinvaalissa?»

»Olenhan toki», vastasin; »ainakin pari kertaa.»

»Ja kaikki kävi rauhallisesti?»

»Kävipä kyllä -- ainakin minun tietääkseni, vaikka ei kummallakaan
kertaa aivan yksimielisiä oltu.»

»Saattaapa olla, että maailma on hiukan muuttunut, siitä kun minä
papinvaalissa olin», arveli ukko. »Mutta enpä vaan tahdo ottaa sitä
oikein uskoakseni. Ennen muinoin olivat järkevät ihmiset sitä mieltä,
että jos milloinkaan saatana on liikkeellä, niin kyllä papinvaalissa.
Ainakin on niissä vaaleissa, joissa minä olen ollut saapuvilla -- ja
vieläpä hyvin monessa, joista olen kuullut puhuttavan -- riidelty ja
torailtu, koottu ääniä, kiitetty ja parjattu, aina viimeiseen nipukkaan
asti. Ja sitten -- hyvin usein on saatu katkerasti katua, kun tuo
kiitetty, haluttu ja valittu oli ehtinyt päästä näyttämään
kotitapojansa ja esiintymään oikeassa karvassaan. Ymmärtäkää minua
oikein», -- lisäsi ukko, kun näki että epäilin, oliko hän nyt niin ihan
oikeassa -- »ymmärtäkää minua oikein: en tarkoita vaaleja sellaisia,
joissa joku vaalipapeista on yleisimmin tunnettu ja rakastettu, vaan
sellaisia, joissa valitsioilla on joko todellisia tahi luultuja etuja
siitä, että toinen tahi toinen tulee valituksi. Silloin pääsevät
intohimot valloilleen, silloin näkee usein tyyniluontoisimpienkin
olevan kuohuksissa. Kovaa pannaan kovaa vastaan; yllyttäjiä ja äänien
kerääjiä liikkuu kaikkialla; ystävien väli käy riitaiseksi, naapurien
sopu rikkoontuu, ja koko seurakunta on ylösalaisin.»

Näitä mietteitä lausuessaan oli ukko heittänyt muutamia puunpalikoita
takkaan loppuun palamaisillaan olevien lisäksi. Hänen kasvoissaan
kuvastui erilaisia tunteita; hänen ajatuksensa näyttivät liikkuvan
kaukaisen menneisyyden tapauksissa. Vihdoin, kun olimme istuneet tulen
eteen, palasivat ne takaisin äskeiseen asiaan, ja hän jatkoi:

»Yleiseksi tuomioksi lienee kentiesi tuomioni liika ankara, mutta jos
se ei aina pitäisikään paikkaansa, niin ainakin piti se meidän
seurakunnassamme siihen aikaan, kun vanha pastori vainaja tänne
valittiin. Hän oli vaalipapeistamme toinen, eikä häntä ajatellut
kukaan. Toisten kahden välillä huojuttiin -- ensimäisen ja kolmannen.
En kuullut kenenkään aikovan häntä äänestää. Ja kumminkin sai hän
lopulta ääniä enemmän kuin molemmat muut vaalipapit yhteensä. Ihmetystä
se herätti kaikkialla; suurinta ihmetystä meissä itsessä. Mutta Herra
itse oli asiaan sekaantunut; Hän se oli mielet kääntänyt. Vielä
vaalipäivän aamulla oli kirkon ympärillä toraa ja riitaa. Suuri osa
seurakuntaa piti kamreerin puolta, ja että hän tahtoi ensimäistä
vaalipappia, sen tiesimme kaikki; toinen osa, eikä niin aivan
pienikään, oli lukkarin puolella, joka kaikin mokomin tahtoi kolmatta
vaalipappia. Herra oli valinnut keskimäisen... Siitä nyt on liki
neljäkymmentä vuotta.

»Niin», jatkoi ukko valkeaan tuijottaen, ikäänkuin olisi hän sieltä
muistojansa lukenut; »niin, tänä syksynä on siitä ummelleen yhdeksän
neljättä vuotta. Silloin oli kappalaisen virka seurakunnassa avoinna,
kuten nyt. Vanha pastori Starck, 'Tarkkipastori' -- vaikka ei hän
niinkään peräti vanha ollut -- oli kuollut. Tuomiosunnuntaina hän
loppui, ja adventtisunnuntaina hänestä kiitos tehtiin. Hän oli jo kauan
sairastanut, vuoteen omana; hänen kuolemansa ei tullut odottamatta. Hän
oli tavallisissa oloissa hyvänsävyinen mies ja pappina samallainen kuin
useimmat muut papit siihen aikaan, saamamiehenä jotakuinkin mukiin
menevä sen ajan vaatimusten mukaan. Hän pauhaili saarnatuolissa, ja
ääntä hänellä oli, se täytyy tunnustaa. Ei lukkarikaan hänelle vertoja
vetänyt. Saarnat vain olivat vuodesta vuoteen samat -- ihka samat. Joka
oli pannut muistiinsa, mitä Tarkki-pastori edellisenä vuonna oli
jonakin sunnuntaina saarnannut, sai seuraavana vuonna kuulla sanasta
sanaan saman saarnan, kenties vielä suuremmalla tarmolla huudettuna.
Tarkki-pastori käänsi, näet, vuoden lopulla nelikkonsa nurin, kuten
sanotaan, ja me kävimme häntä kuulemassa tavan vuoksi.

»Seurakunnassa vallitsi raakuus, ja sitä pastori usein valitti; mutta
hän ei tehnyt niin mitään sen poistamiseksi. Hän oli iloinen seuramies;
totia joi hän mielellään, osasipa korttiakin lyödä. Hän kuului niitten
lukuisten pappien joukkoon, jotka itse sitä tietämättään pitävät
saarnaviran ammattina, jotka saarnaavat sentähden, että se kuuluu
virkaan, ja jotka tyytyväisinä sanovat 'amen', kun ovat saaneet suuren
viikkotyönsä suoritetuksi. Hän neuvoi tosin Kristuksen, kun
synneistänsä huolestunut tuli hänen luokseen -- niinhän neuvoi häntä
hänen käsikirjansa; mutta kun tuo virallinen toimi oli loppunut,
saattoi hän samalla henkäyksellä syventyä maanviljelysasioihin ja
selittää esim. miksi eivät Thaërin kiittämät lannoitusaineet
soveltuneet meidän peltoihimme. Semmoinen oli hän terveytensä päivinä,
semmoinen tautinsa alkuaikoina.

»Hän ei häirinnyt seurakuntaa, eikä seurakunta häntä, ja rauhassa olisi
hän saanut kuolla, ellei hänen viimeisinä elinvuosinaan hengellinen
herätys, 'uusi oppi', olisi meilläkin alkanut voittaa alaa. Se harmitti
Tarkki-pastoria sanomattomasti, ja kun 'uusi oppi' tuli puheeksi,
silloin tuli myös ilmi hänen uskonoppinsa, eikä se ollut monimutkainen;
se kuului näin: 'kun ihminen _on tehnyt, mitä on voinut_, niin
tekee Jumalan armo lopun, ja luottaminen siihen on uskoa; synnintunto
ja muut 'tunnot' ovat perkeleen kiusauksia. Katumus on kyllä hyvä,
sillä se saa ihmisen palajamaan hyvien avujen tielle, ja --
_tekojensa_ mukaanhan jokainen tuomitaan.'

»Seurakunnassa levisi kumminkin levenemistään herätys, ja heränneet
kääntyivät heränneisiin lohdutusta ja neuvoa saamaan. He tuomitsivat
pastorin, ja pastori tuomitsi heidät, ja -- silloin kuoli pastori.
Armovuoden saarnaajaksi saimme vasta ikään yliopistosta päässeen
kevytmielisen nuorukaisen, joka ei osannut suomea ja joka ei muuta
halunnut kuin päästä pois 'erämaasta.' Hän rakasti tansseja ja
seuraelämää. Edellisiin ei ollut 'erämaassa' tilaisuutta, sillä
'kavaljeereja' puuttui, mutta kyllä seuraelämään -- semmoiseen kuin
sitä tarjosi Salmelan kapteenin ja Jokelan kamreerin perheet. Nämä sekä
pappilan ja Pileenin herrasväki olivat seurakunnan ainoat säätyläiset.
Jokelassa ja Salmelassa oli naisia yltäkyllin, yhteensä kokonaista
kahdeksan -- 'kapteenskaa' ja 'kamreerskaa' lukuunottamatta; pappilassa
hallitsi Tarkki-vainajan leski, hyvänsävyinen, kuuro rouva, ja hänen
kaksi tytärtään; Pileen, vanha nimismies, oli naimaton. Hänen kodissaan
edusti ijäkäs sisar, hiljainen Liisa mamselli, kaunista sukupuolta.

»Nimi- ja muina merkkipäivinä kokoontuivat nämä perheet, eikä silloin
puuttunut vanhan ajan kursailua ja hienotapaisuutta, kuten sopii
ajatellakin, kun muistaa, että rouvat olivat saaneet kasvatuksensa
hienossa maailmassa ja istuttaneet tyttäriinsä oman nuoruutensa ajan
sievistystä. Seurusteleminen näiden neitosten kanssa ei kumminkaan
tuottanut mitään sydämen vaaraa nuorelle maisterille; 'tytöt' olivat
näetten 'kovin rumia ja kaikki yli-ikäisiä', kuten hän eräälle
toverilleen kirjoitti -- nuorin, pastorin Liina, jo hiukan neljännellä
kymmenellä.

»Maisteri ei sentähden oikein ottanut viihtyäksensä naisten parissa,
mutta sitä paremmin herrojen. Näillä oli näet omat 'merkkipäivänsä'
joka toinen pyhä-ilta, jolloin he kokoontuivat toistensa luo korttia
lyömään ja juomaan rommitotia. Ja että he puolestaan mieltyivät
maisteriin -- kummako se? Olivathan nyt taasen saaneet pelipöytäänsä
'neljännen miehen', jommoisesta oli ollut syvä kaipuu aina siitä
saakka, kun Tarkki-pastori ei enää voinut ottaa osaa heidän
huvi-iltamiinsa. Ja tämä 'neljäs mies' ei pannut vastaan, kun kamreeri
ehdotti, että kokoonnuttaisiin, kuten ennen muinoin, lauantaisin,
Tarkki-pastorin mielestä olivat näet lauantai-illat vähän sopimattomat,
hänen kun oli pyhänä saarnaaminen ja -- 'aamu tuli usein liika
aikaisin.' Kamreeri oli kyllä väittänyt vastaan, sillä olihan pyhäpäivä
-- lepopäivä: ei tarvinnut silloin Pileenin olla pitäjällä eikä
kapteenin eikä hänen, kamreerin, komentamassa työväkeä. Pastorilla
tosin oli työpäivänsä silloin, mutta -- se työ! Kun kumminkin kapteeni
ja Pileen myönsivät, että pastorilla oli 'kohtuus' puolellansa, oli
kamreerin, vaikka vastahakoisesti, täytynyt myöntyä, ja niin oli
peliseura päättänyt pitää kokouksensa pyhäiltoina. Mutta nyt! 'Tusuuri
mies, tuo nuori maisterimme!' huudahti kamreeri iloisesti, johon
maisteri hymyillen vastasi: 'minusta on joka päivä yhtäläinen, ja kun
sedälle paremmin sopii lauantai, niin aivan kernaasti minun
puolestani.'

»Ja nuori sielunpaimen pelasi korttia ja joi rommitotia
lauantai-iltoina. Alussa eivät tuota panneet pahaksi muut kuin
kerettiläiset -- olihan Tarkki-pastorikin ollut korttimies, ja
semmoinenhan se tapa oli herroissa; mutta kun maisteri lopulta ei
tyytynyt lauantai-iltoihin, vaan usein sunnuntaisin kohta kirkosta
päästyään lähti muualle hakemaan 'viikkoseuraa' ja väliin tuli kotia
vasta myöhään lauantaisin, niin rupesi yksi ja toinen 'surutonkin'
seurakuntalainen sitä ottamaan pahaksi; kiivasluontoinen kamreeri
ärjäsi sellaisten tapausten sattuessa, kun neljättä miestä ei hänen
pelipöytäänsä kuulunut: 'maisteri juo, se sika!'

»Seurauksena tästä kaikesta oli, että kirkkoon saapui yhä vähemmän
sanankuulioita -- usein niin vähän, ettei maisteri luullut maksavan
vaivaa mitään jumalanpalvelusta pitää. Toiset nauroivat, toiset
surkuttelivat; ja kyllä olisi kaikki mennyt päin seiniä, ellei juuri
kirkkomme onnettomasta tilasta 'uusi oppi' olisi saanut yhä enemmän
vauhtia. Tätä 'uutta oppia' tulee meidän kiittää siitä, että henkinen
elämä itse asiassa vaurastui, vaikka kirkko joutui ylenkatseen
alaiseksi. Yksi ja toinen vakavampi seurakuntalainen uhkasi jo tehdä
kannetta maisteria vastaan, mutta siitä ei kumminkaan tullut mitään;
tiedettiinhän, ettei hänen aikansa tulisi pitkälliseksi, ja
'jaksaisihan nuo pari vuotta kärsiä.'

»En oikein osaa sanoa, onko se kansamme kunniaksi, vaiko päinvastoin,
että se anteeksiantavaisuudella kohtelee virkamiestensä vikoja ja
paheita. Niin on se tehnyt kaikkina aikoina, jotta kyllä jokaisen, joka
on joutunut sen kanteeseen, on täytynyt hankkia itselleen tavallista
kiivaampia mieskohtaisia vihollisia. Sitä paitsi oli toinen asia, joka
vei huomion pois maisterin irstaasta elämästä -- kysymys, kuka tulisi
Tarkki-vainajan jälkeen pastoriksi.

»Tavallisessa järjestyksessä oli, näet, Tarkki-vainajan virka
julistettu haettavaksi. Papinviran asettaminen herätti siihen aikaan
paljon suurempaa huomiota kuin nyt. Toukokuun loppupuolella tuli
tieto, kutka olivat vaalisijat saaneet. Ne olivat meille jotenkin
tuntemattomia. Kului sitten niin sanottu valitusaika, ja kun todellakin
tehtiin valitus, saimme odottaa monta kuukautta, ennenkuin lopultakin
kirkossa ilmoitettiin, kutka olivat ehdolle asetetut. Born -- Pummiksi
häntä sanoimme -- oli ensimäiselle sijalle pantu, Linsteeni toiselle ja
Maleeni viimeiselle.

»Suu auki kuuntelimme heidän ansioluettelojaan luettavan. Jo sitä ennen
oli tietysti heistä paljon puhuttu, ja mielet olivat alkaneet vähin
kallistua Pummin puolelle, kamreeri kun sanoi tuntevansa hänet ja kehui
häntä hyväksi ja kunnon mieheksi. Mutta lukkari oli kerran maailmassa
tavannut Maleenin, ja lukkarin mielestä oli Maleeni valittava. Maleeni
sai sitäpaitsi kannatusta jo siitäkin syystä, että konsistori oli muka
vääryydellä sulkenut hänet pois ensi vaalista. Maleeni oli valittanut
ja sillä seurauksella, että korkea esivalta antoi hänelle vaalisijan,
mutta piispalle ankaria nuhteita -- kerrottiin. Linsteenistä, joka oli
ijältään vanhin, vaikka vain toisella vaalisijalla, ei puhunut kukaan.

»Tuli sitten vaalisaarnojen aika. Kirkko oli täpösen täynnä näinä
sunnuntaina. Oikein tuntui se oudolta. Eivät mahtuneet kaikki
penkkeihin, kun oli ulkoseurakuntalaisiakin kuulemassa. Pummi saarnasi
niin, että seinät paukkuivat, ja messussa lähti hänestä ääntä vielä
enemmän kuin ennen Tarkki-pastorista. 'Tuomitkaa oikea tuomio!' --
siitä hän pauhasi. Mitä muuta hän puhui, en usko, että monikaan olisi
osannut selittää. Hän ei saarnannut kartasta; sanat tulivat kuin
koskesta, mutta minä ainakaan en saanut tolkkua niistä pienintäkään.
Yhteen ääneen sitä kumminkin itkettiin, ja kun kirkosta tultiin, niin
kuultiin kaikkialla: 'siinä se meidän pastorimme!'

»Linsteeni oli pieni, kalpea mies. Matala oli hänen äänensä, ja
kartasta hän luki; mutta sisältöä oli saarnassa, sen myönsi jokainen,
joka kykeni sitä kuulemaan. Tuli sitten Maleenin vuoro, ja parastansa
hän teki. Hän puheli kirkkomäellä ämmien kanssa, kiitti seurakuntaa,
johon hän oli tullut hakeneeksi, kun oli kuullut sen kunnollisista
asukkaista puhuttavan, taputteli lapsia poskille ja kysyi heidän
nimiään, antoipa vielä muutamille lakeriakin. Lauluääni hänellä oli
erinomainen. Hän messusikin, mitä vaan suinkin kävi päinsä messuta.
Saarna sitä vastoin oli niin imelä, että ainakin minua iletti. Me
olimme kaikki taivaan lapsia -- ei muuta kuin astua sisään vain. Jospa
kaikki seurakunnat olisivat semmoisia kuin meidän! Tuollaista saimme
kuulla, -- ei tosin suoraan, mutta kiertelevillä ja kaunopuheisilla
sanoilla, jotka olivat helposti ymmärrettävät.

»Pummi tahi Maleeni siis! Lukkari oli kohta laittautunut
viimeksimainitun ystäväksi, ja että Maleeni tiesi tuon hyväksensä
käyttää, sen ymmärtää. Pummi kävi saarnan jälkeen illalla tervehtimässä
vanhaa tuttuansa kamreeria, joka hänen kunniakseen oli kutsunut
luoksensa säätyläiset. 'Tusuuri mies, se Pummi!' Maisteri vain ei ollut
iltaansa oikein tyytyväinen, sillä kun viidettä miestä ei pelipöydässä
tarvittu, sai hän vain olla katsojana. Linsteeni tuli ja meni -- 'kävi
näyttämässä itsensä', sanoi Pileeni. Maleenin kunniaksi piti lukkari
iltakekkerit, joissa laulettiin virsiä. 'Ääni semmoinen sillä
pastorilla, että oikein sydän heltyy', sanoi lukkari, ja siihen
yhtyivät seksmannit ja Joosalan lautamies, ja heidän mielestään oli
Maleeni valittava -- hän, eikä kukaan muu. Oli siis olemassa kaksi
puoluetta seurakunnassa: Pummin eli kamreerin ja Maleenin eli lukkarin.
Herrojen hännysteliöitä on kaikkina aikoina ollut, ja näistä
tällaisista oli kamreerin puolue pääasiallisesti muodostettu, jos kohta
löytyi niitäkin, jotka Pummin pauhaavan vaalisaarnan vaikutuksesta
olivat siihen yhtyneet. Kamreeri oli sentähden aivan varma vaalin
tuloksesta. Mutta lukkari oli enemmän tekemisissä seurakuntalaisten
kanssa, ja kun hän nyt oli ottanut oikein tarmonsa takaa ajaakseen
Maleenin asiaa, niin ei Pummin tulevaa voittoa pitänyt kovinkaan
varmana se, joka kykeni näkemään, miten tätä voittoa hiljaisuudessa
uurteli salassa kulkeva, mutta yhä kasvava vastarinta.

»Kysymyspäivänä oltiin yksimielisesti tyytyväisiä vaalipappeihin, ja
siinä tuli samassa kylläkin selvästi näkyviin, että kysymys vain
olikin Pummista ja Maleenista -- ettei vaalissa Linsteeni tulisi
kysymykseenkään. Kysymystoimituksen loputtua jäin seisomaan
kirkkomaalle muutamien naapurien ja tuttavien kanssa. Vaihdoimme siinä
mielipiteitä noista kahdesta ehdokkaasta, ja minä olin uskaltanut
lausua sanasen kolmannenkin hyväksi, kun yht'äkkiä sakaristosta
kuului toraa ja riitaa, kamreerin ääni ylinnä. Lienee ukko siellä
saanut jonkinlaista vihiä siitä, ettei seurakunta ollut niinkään
yksimielisesti hänen kannallansa ja ettei Pummin voitto ollut niinkään
varma kuin hän oli luullut. Kamreerin mieltä oli vuosikymmeniä kaikissa
seurakunnan asioissa noudatettu; nytkö uskallettaisiin häntä vastustaa
-- häntä, joka vielä oli luvannut viran Pummille? Sehän oli jotakin
kuulumatonta! Ja sitä paitse, eihän Pummin rinnalla semmoinen mies kuin
Maleeni paljoakaan painanut. Kuulimme äänestä, että kamreeri oli
kiivastunut, ja tiesimme hiukan kukin omasta kokemuksesta, että silloin
oli leikki kaukana. Oma keskustelumme taukosi. Kuuntelimme. Kas vaan!
Lukkarihan se olikin joutunut kamreerin kynsiin. Emme tosin kuulleet
lukkarin lausuvan montakaan sanaa, hän kun puhui hyvin hiljaa ja
sävyisästi, mutta ymmärsimme, että häntä kamreeri tarkoitti, koska
'lukkarin pitäisi tietää huutia ja muistaa, kuka se oli, joka hänelle
oli lukkarin kapat toimittanut' -- johon purkaukseen kamreerin tora
loppui.

»Seurauksena tästä kaikesta oli, että puolueet käyttivät kysymys- ja
vaalipäivän välillä olevaa viikkoa miten parhaiten osasivat. Kamreeri
ei tosin nähnyt arvonsa mukaiseksi itse kulkea ääniä keräämässä, mutta
sen sijaan oli hänellä kätyreitä, ja kapteeni ja nimismies tekivät
myöskin parastansa. Seurakunnan kaukaisimmissakin kolkissa kulki äänten
ottajia ja valtakirjojen kokoojia; Pummia ylistettiin ja Maleenia
parjattiin. Annettiin siinä lupauksiakin -- puhumattakaan siitä, ettei
kamreerin luona 'suunavaajaisia' puuttunut, kun joku äänivaltainen kävi
hänen tykönään.

»Pileenin toimitustapa oli sittenkin ehkä tepsivämpi. Nimismies, joka
muuten ei juuri mistään välittänyt, saatikka papeista ja kirkollisista
asioista, oli nyt tavattomasti kiihkoontunut, ja pitäjällä hän oleskeli
tuon merkillisen viikon maanantaista aina lauvantaihin. Hänellä oli
mukanaan suuri kasa noita vaarallisia papereita, jotka, jos ei niitä
ajoissa lunasteta, saavat aikaan paljon häiriötä, ryöstöä ja
häviötäkin, ja näitä papereitaan tiesi hän tarkoitukseensa käyttää.
Sutelan isännälle, jonka talo oli huutokaupalla myytäväksi tuomittu,
lupasi hän odotusaikaa ainakin siihen saakka kuin Pummi oli valtakirjan
saanut -- kentiesi vielä pitemmäksikin -- ja Annalan muori saisi pitää
lehmänsä keväimeen, j.n.e. Sitä paitse teki hän pieniä viittauksia
niille, jotka olivat tavalla tai toisella kamreerista riippuvaisia,
kuinka vaarallista olisi loukata mahtavaa herraa. Kamreerska,
kapteenska, pappilan kuuro rouva ja neitoset, Liina mamsellista vanhaan
Liisa mamselliin saakka, olivat niinikään touhussa Pummin hyväksi, ja
ettei rouvilla ja mamselleilla ollut niinkään vähää sanomista, sen
ymmärtää.

»'Nyt luulen, että olemme voiton puolella', sanoi kamreeri, kun
lauantai-iltapäivällä 'ystävät' olivat kokoontuneet hänen luokseen;
'vai miten luulet veli?' lisäsi hän kääntyen naapuriseurakunnan
pastoriin, joka oli vaalinpitäjäksi määrätty ja jonka kamreeri oli
omalla hevosellaan noudattanut pappilasta luoksensa iltaa viettämään.
Pastori V. oli vanhanpuoleinen, hiukan huonokuuloinen, hajamielinen ja
heikkosilmäinen, mutta erittäin miellyttävä ukko, joka kamreerin
mielestä kyllä olisi ollut mukiin menevä, jos hän vain olisi osannut
bostonia pelata. Pastori oli jo puolenpäivän aikaan saapunut pappilaan,
saadaksensa hiukan levähtää ja rauhassa miettiä vaalipuhetta, jolla hän
seuraavana päivänä aikoi alkaa tärkeän toimituksensa. Hän olisi
mielellään pysynyt poissa kamreerin illanvietosta, mutta sävyisä kun
oli, pelkäsi hän loukkaavansa kiivasluontoista Jokelan herraa,
semmenkin kun hän oli hylännyt hänen kutsunsa kysymyspäivän toimituksen
jälkeen. -- Kamreerin kysymykseen ei hän suoraan vastannut, sanoi vain
kuulleensa, että erimielisiä oltiin vaalipappeihin nähden.

»'Oltiin, niin juuri, se on oikea sana, tahi paremmin: on oltu',
huudahti kamreeri vähän närkästyneenä; 'nyt ei toki enää olla. Minä
olen varma siitä, ettei Maleeni saa kovinkaan monta ääntä -- vai mitä
luulee maisteri?'

»'Minä olen aivan samaa mieltä kuin setä', vastasi nuori pappi, jonka
pastori V. oli ottanut notarioksi, -- 'paremman puutteessa', kuten
Pileeni oli mumissut, kun sen kuuli. Maisterin katseessa oli kumminkin
omituinen hymy, joka ei oikein ollut sopusuhteessa hänen vastaukseensa
ja joka sanoin tulkittuna olisi kuulunut jotenkin tähän tapaan: 'ei
kyllä kovinkaan monta ääntä, mutta aina muutamia enemmän kuin Pummi.'
Että maisteri saattaisi valittavan suhteen olla toista mieltä kuin
kamreeri, ei tämä viimeksi mainittu osannut silmänräpäystäkään
aavistaa, semmenkin kun yleisesti tiedettiin, etteivät maisteri ja
lukkari vetäneet yhtä köyttä. Löytyy kumminkin syitä tässä maailmassa,
jotka saavat kaksi vastustajaa ajamaan samaa asiaa, joskaan tuo asia ei
voi saattaa heitä likemmäksi toisiaan. Niin oli laita maisterin ja
lukkarin. Kummallakin oli omat etunsa siitä, että Maleeni tulisi
valituksi.

»Sanotaan, että itsekkäisyys hallitsee maailmaa, ja kyllä siinä
lauseessa on enemmän totta kuin tahdotaan uskoa; mutta että
itsekkäisyys saa olla toimintojen määrääjänä silloinkin, kun on
kysymyksessä niin korkea asia kuin sielunpaimenen valitseminen, sitä on
kamalata ajatella. Missä muodossa tämä itsekkäisyys oli lukkarin
pauloihinsa kietonut, sen ehkä ymmärrätte ja samalla myös, mitkä syyt
hänen toimenpiteisiinsä vaikuttivat, kun mainitsen sanat: kunnianhimo
ja kateus. Lukkari ei voinut kärsiä kamreeria, sillä mitä kamreeri
tahtoi, tahtoi suurin osa seurakuntaa, varsinkin 'vanha kansa', joka jo
vuosikymmeniä oli oppinut umpimähkään luottamaan Jokelan herraan ja
usein syystäkin saanut kiittää häntä hänen hyvistä neuvoistaan ja
ehdotuksistaan. Mutta tämä se juuri harmitti lukkaria -- harmitti
enemmän kuin hän uskalsi itsellensä tunnustaakaan. Hän olisi tahtonut
olla seurakunnassa ensimäinen, hän olisi tahtonut saada ääntänsä
kuuluviin muuallakin kuin kirkossa. Mutta niin kauan kuin tätä
kamreerin valtaa kesti, oli hän nolla, jonka arvoa ei suinkaan
kohottanut se kiusallinen välinpitämättömyys, jolla kamreeri kohteli
häntä, milloin ei tuittupäissään käskenyt hänen pitämään suutaan
kiinni. Tätä kaikkia oli kunniahimoisen lukkarin mahdotonta kestää, ja
sentähden oli kamreeri syrjäytettävä -- vähät siitä, että lukkari juuri
kamreerin mahtisanan perustuksella oli virkaansa valittu, jonka lukkari
kiusakseen hyvin usein sai kuulla. Tarkki-pastorin aikana ei lukkari
kumminkaan mitään voinut, sillä vanhuudestaan luotti seurakunta
pappiin, ja Tarkki-pastori oli kaikissa asioissa kamreerin puolella,
samoin kuin Salmelan kapteenikin, jotta 'vastoin parempaa tietoansa
täytyy äänestää heidän kanssaan, jollei tahdo joutua heidän
narrikseen', valitteli lukkari kerran kirkonkokouksesta tultuaan
Jooselan lautamiehelle -- 'paraimmalle ystävälleen.' Joosela, nähkää,
ei saattanut ikinä unohtaa, että hän kamreerin tähden oli menettänyt
paikkansa kihlakunnan oikeudessa, vieläpä saanut sakkoakin -- 'siitä
hyvästä, että uskalsin paljastaa muutamia kamreerin vehkeitä', oli
entisellä lautamiehellä tapana sanoa -- 'siitä hyvästä, että lahjojen
takia oli jättänyt tärkeän manuun toimittamatta', sanoivat pöytäkirjat.

»Mutta vaikka lukkari selvään näki, kuinka vähävoipainen hänen
vastustuksensa oli, ei hän kunnianhimoltaan saanut rauhaa. Se pakotti
häntä keräämään ympärilleen kaikki, jotka syystä tahi toisesta olivat
kamreeriin loukkautuneet, ja sellaisia oli enemmän kuin hän alussa
rohkeni toivoakaan. Kamreerin aavistamatta oli siis syntynyt puolue,
joka hänen tietämättään teki salaa ja hiljaisuudessa työtään. Lukkari
toimi viisaasti. Hän ei tahtonut astua esiin joukkoinensa, ennenkuin
oli varma voitostaan. Ja se päivä ei hänestä näyttänyt niinkään kaukana
olevan sen jälkeen kuin liittoon oli yhtynyt Haaran rikas seksmanni,
jonka sana painoi paljon ja joka sitä ennen oli ollut herrojen ja
varsinkin kamreerin 'ystävä.'

»Seikka oli, nähkää, semmoinen, että seksmanni olisi saanut valtion
rahoilla kaivetuksi suuren viemäriojan tilaansa kuuluvan Kotisuon
poikki, jollei kamreeri viimeisessä nipukassa olisi huomauttanut, ettei
tuosta viemäristä ollut hyötyä kenellekään muulle kuin Haaralle, joka
sitäpaitsi sen kyllä jaksoi itsekin kaivaa, kun sitä vastoin Kirkkosuon
kuivaaminen tuottaisi hyötyä koko kunnalle. Kamreeri oli tässä
väitteessään aivan oikeassa, mutta sepä se juuri suututtikin
seksmannia, ja kun sitten lukkari, 'vahingon kärsinyttä' säälien,
sydämestänsä otti osaa tuohon suureen tappioon, minkä kamreerin
pahansuopa kateus tuotti Haaralle, Kotisuon kuivaaminen kun olisi
antanut tiesi kuinka monta sataa tynnyrinalaa hyvää viljamaata, niin
näki seksmanni selvään, että kamreeri oli kerrassaan turmioksi
seurakunnalle ja että hänen valtansa oli kukistettava, jos oli mieli
yleisten asiain ottaa parantuakseen. Tämän keskustelun jälkeen oli
seksmanni 'sydämestä ja suusta' lukkarin miehiä, ja yhdessä sitten
tehtiin työtä 'hyvän asian' edistämiseksi, -- työtä, josta sittenkin
olisi saatu tiesi kuinka kauan odottaa hedelmiä, ellei Tarkki-pastorin
kuolema olisi pannut 'hyvää asiaa' aivan uudelle uralle ja lukkari ja
hänen liittolaisensa Maleenissa tavanneet miehen, 'joka tulisi pitämään
seurakunnan tosihyvää silmällä ja joka ei kulkisi kamreerin
talutusnuorassa.'

»Illanvietossa lukkarin luona oli 'tuleva pastori' esiintynyt siihen
määrään edukseen -- kentiesi hiukan liiaksikin -- että lukkari vihdoin
viimeinkin päätti uskaltaa ryhtyä ratkaisevaan taisteluun vallasta
kamreerin kanssa. Jollei tämä nyt kukistuisi, jos hän saisi ystävänsä
Pummin valituksi, niin ... mitä siitä seuraisi, sitä ei tahtonut
lukkari ajatellakaan. Sentähden: 'kaikki raudat tuleen; sillä jollemme
nyt voita, niin on siitä ijankaikkinen vahinko seurakunnalle', sanoi
lukkari ystävilleen Jooselan lautamiehelle ja Haaran seksmannille. Ja
kaikki 'raudat pantiin tuleen', mutta varovasti ja hiljaisuudessa.
Pajasta, nähkää, ei saanut nousta näkyviin savua, vielä vähemmin
kipinöitä.

»Eikä niitä noussutkaan; mutta kyllä sen sijaan alkoi takomista kuulua.
Huhuja ja juttuja, jotka riistivät Pummi paralta kunnon ja kunnian,
levisi miehestä mieheen, varsinkin vaalin edellisellä viikolla. Mistä
ne tulivat? -- kysykää tuulelta, mistä se tulee. 'Kuuluu', 'sanotaan',
-- siinä kaikki, ja kuta laajemmalle nuo kuulumiset, nuo sanomiset
leviävät, sitä varmempia ne ovat. Ja ne isonevat, kuten viertävää maata
vyöryvä lumipallo.

»Onneksi kumminkin -- jos tässä tätä sanaa käy käyttäminen -- oli tällä
kertaa kaksi vastakkaista suuntaa kulkevaa palloa vierimässä, ja jos
toisen jälessä Pummi ei ollut mistään kotoisin, niin eipä se
Maleeninkaan maine toisen vierusta kostunut. Jos ottaisin kertoakseni
vain pienen osan siitä, mitä nämä vanhat korvani tuon viikon kuluessa
kuulivat noista vaalipapeistamme, niin ei riittäisi siihen yksi ilta.
Ihmettelin, ettei Linsteenistä sanaakaan puhuttu, vaikka ei siinä olisi
pitänyt oleman mitään ihmettelemisen syytä: häntä, nähkää, ei vielä
oltu 'pajassa' käytetty. Herrat ja lukkari ne vain nyt takoivat,
edelliset enemmän julkisesti, lukkari ystävinensä kaikessa
hiljaisuudessa.

»Mutta molempien puolueitten tietämättä takoi yksin ja niin salaisesti,
ettei sitä kukaan osannut edes aavistaa, kolmas 'puolue', jos yhtä
miestä voi puolueeksi sanoa -- maisteri. Asianhaarat olivat tosin
saaneet hänen ajamaan samaa lopputulosta kuin lukkari, mutta mitään
yhteistoimintaa ei heidän välillään ollut. Maisterista oli aivan
yhdentekevä, kumpi ohjaksissa istui: kamreeri vaiko lukkari; hänen oma
itsensä, nähkää, oli kaikkea muuta tärkeämpi. Ja tuota omaa itseään
katsoessaan ei hän kammonut mitään.

»Elinkeinonsa valinnassa erehtyy moni, mutta että kukaan saattaa
erehtyä siihen määrään kuin armovuodensaarnaajamme, sitä on minun
vaikea ymmärtää. Antamatta mitään arvoa uskonnolle ja sille sanalle,
jota hänen tuli saarnata, oli hän suorittanut papintutkinnon, tehnyt
papinvalan ja lähtenyt sieluja voittamaan sille Herralle, jonka oloa
hän sydämessään kielsi. Hän oli kumminkin kasvanut kodissa, jossa
Herraa palveltiin, ja kodin vaikutus se kaiketi oli hänet papin alalle
ohjannut. Olisi varmaan paljo opittavaa hänenkin kehityksensä kulusta,
mutta siitä en tiedä juuri mitään kertoa. En ollut kuullut hänen
nimeänsäkään, ennenkuin hän tänne tuli, tuomiokapitulin määräys
taskussansa. Täällä tutustuin häneen, mutta vasta vaalipäivän
tapahtumat saattoivat minun näkyviini hänen sisällisen ihmisensä.

»Hän ei näyttänyt välittävän koko vaalista niin mitään. Hänestä kaiketi
olikin yhdentekevä, kuka Tarkki-vainajan leivälle pääsi, kun se ei
ollut hän itse. Mutta omaa etuaan hän sittenkään ei laimin lyönyt.
Tarkin mamsellit eivät voineet kylliksensä ihmetellä omituista
käytöstä, jota hän osoitti vaalipappeja kohtaan. Erinomaisen
ystävällisesti otti hän heitä kaikkia vastaan, kun he saarnaamaan
tulivat; mutta jos lähtiessään Pummi ja Linsteeni saivat syystäkin
suuttua hänen epäkohteliaisuuteensa, hänen röyhkeyteensä ja ivaansa,
niin sai sitävastoin Maleeni häneltä kunnianosotuksia ja imartelua,
jotta ei määrääkään. Liina mamselli otti tuosta kaikesta ripittääkseen
maisteria, mutta tämä vaan nauroi ja puolusti itseään sillä, että Pummi
ja Linsteeni olivat saaneet juuri sen, mitä heidän työnsä ansainneet
olivat. Liina mamselli ei tästä vastauksesta tullut tuota viisaammaksi,
maisteri kun ei ottanut ilmoittaakseen, mitä töitä hän tarkoitti.

»Jälestäpäin se tuli ilmi. Pummi ja Linsteeni olivat kieltäytyneet
menemästä maisterin puolesta takaukseen, johon taasen Maleeni kohta oli
sanonut varsin mielellään rupeavansa, jos vaan hänen nimensä kelpaisi
ja asianhaarat muuten sallisivat. 'Mutta -- älkää ottako pahaksi, että
tapani mukaan puhun suoraa kieltä' -- oli pastori surullisella äänellä
lisännyt -- 'nyt on laita semmoinen, että minun on hankittava leipää
vanhalle anopille, sairaalle vaimolle ja yhdeksälle pienokaiselle.
Tulisihan virkaveljesten auttaa toisiaan, mutta ... toista olisi, jos
olisin varma siitä, etten ole tätä matkaani tänne turhaan tehnyt.
Silloin...'

»Maisteri oli tähän aikaan kovassa rahapulassa. Sekin tuli jälestäpäin
tiedoksi samalla kertaa kuin se, että hän erään toisen, jotenkin suuren
velan uusimiseksi jo oli saanut Jokelan kamreerin, Salmelan kapteenin
ja nimismiehen nimet, kun oli pyhästi vakuuttanut, ettei hänellä muita
velkoja ollut. Että hän siinä valehteli, että hän juuri tuota
vakuuttaessaan mietti, miten selviytyä eräästä toisesta, vielä
suuremmasta velasta, se ei ollenkaan rasittanut hänen omaatuntoaan. Nyt
oli hänellä sekin asia selvillä. Vaalipapit saisivat kunnian mennä
takaukseen hänen uudesta lainastansa. Pummia oli maisteri siihen
pyytänyt, kun illalla myöhään palasivat kamreerin tyköä -- turhaan!
Linsteeniä oli hän pyytänyt kirkossa -- turhaan! Kummako, että hän
heihin vihastui? Nyt oli Maleeni tarttumaisillaan koukkuun:
siinä oli vain yksi mutta tiellä. Maisteri ymmärsi yskän, ja
maanantai-aamuna, vähää ennen kuin Maleeni lähti, olivat vaalipappi ja
armovuodensaarnaaja käyneet liittoon, joka toiselta puolen velvotti
viimeksimainittua toimittamaan Maleenille seurakunnan äänet,
toiselta puolen taasen Maleenia kirjoittamaan nimensä maisterin
velkakirjaan -- toiseksi takausmieheksi oli pastori V., vaalinpitäjä,
_lupautunut_, vakuutti maisteri, joka oli aikonut häntä siksi
pyytää.

»Kun tuota kauppaa ajattelen, muistuu aina mieleeni Juudas Iskariot»,
mumisi haudankaivaja ja keskeytti kertomuksensa sytyttääkseen
kynttilän; sillä takkavalkea oli jo loppuun palanut.

Me siirryimme nyt pöydän luo, ja vanha haudankaivaja jatkoi:

»Olen ollut ehkä liian seikkaperäinen, koettaessani saada teidät
käsittämään, millä kannalla asiat olivat seurakunnassamme, kun
vaalipäivä tuli. Mutta ennenkuin menen sen tapauksia kertomaan, täytyy
minun vielä palata tuohon äskeiseen lauantai-iltaan.

»Mainitsin jo, että herrat silloin olivat koolla kamreerin luona ja
että kamreeri tulevan voittonsa tunnossa kääntyi vaalinpitäjään ja
maisteriin, saadaksensa kuulla heidänkin olevan tuosta hänen
voitostansa varmat. Mainitsin myös, mitä he sen johdosta vastasivat,
sekä ettei maisterin katse oikein ollut sopusuhteessa hänen sanoihinsa.

»Mitä maisterilla oli mielessä, kun hän lupasi hankkia seurakunnan
äänet Maleenille, sitä en osaa sanoa. Kentiesi luotti hän tuohon
vanhaan sananparteen: 'nero keinon keksii.' Jos niin oli laita, niin
kaiketi oli tuo 'keino' nyt keksitty, vaalipäivään kun enää oli vain
muutamia tunteja.

»Kamreeri oli tuona lauantai-iltana erinomaisen iloisella tuulella,
vaikka 'papin takia' ei nyt korttia hänen luonaan pelattukaan.
Huomispäivän suuri voitto mielessänsä huvitteli hän 'veli pastorin
suosiollisella luvalla', vieraitansa kaskuilla ja jutuilla, varsinkin
pappijutuilla, joille sitte nauroi täyttä kurkkuansa. Tämä isännän
iloisuus tarttui 'ystäviin.' Rommitoti teki myös tehtävänsä, saaden
kielet yhä nopeampaan vauhtiin. Ja juttuja piisasi. Huomispäivän
voittoon vähä väliä kumminkin palattiin. 'Peli sekin, ja oikein
jännittävä', sanoi kamreeri. Mutta vaalin lopputulos näkyi käyvän yhä
varmemmaksi, kuta useampia kulauksia 'voiton kunniaksi' otettiin. --
'Pileenikin oli kuin toinen ihminen', sanoi sittemmin tästä
illanvietosta puhuessaan Salmelan kapteeni, sitten verkalleen lisäten:
'olisi kumminkin ollut suotavampi, ettei hän olisi toiseksi ihmiseksi
ruvennut.' Kun, nähkää, kunnon nimismiehemme tavallinen määrä oli
'kaksi lasia ja palanen päälle', niin meni tuo palanen tänä iltana
täydestä ja sitten vielä -- 'palanen päälle.' Häntä oli viikon ankara
työ ja alituinen matkalla-olo kovin rasittanut, mutta -- 'mainiosti se
kaikki onnistuikin', kerskaili nimismies, kun omaan itseensä
tyytyväisenä oli muutamilla tuollaisilla 'palasilla' virkistänyt
voimiansa. Kun sitten vielä uusi palanen oli kuohuttanut muulloin niin
harvapuheisen miehen innostuksen korkeimmilleen, joutui hän kerrassaan
haltioihinsa, teki alusta loppuun selkoa viikon toimista ja ilmaisi
muun muassa äänellä, jonka oli määränä laskeutua hiljaiseksi
kuiskaukseksi, mutta joka päinvastoin soi kuin torventoitotus, että
hänellä oli laukussaan valtakirjoja, jotka voisivat tehdä Pummista
'vaikka sotaprovastin eli -kamreerin -- kumman veljet tahtovat.'
'Ystävät', jotka eivät koskaan ennen olleet nähneet nimismiestä
tuollaisessa tilassa, katselivat vuorotellen häntä ja toisiansa, kunnes
vihdoin kamreeri, joka oli hyvillänsä siitä, että pastori oli
vetäytynyt rouvasväen puolelle, veitikkamaisesti ja silmää tovereihin
iskien huudahti: 'luulen, totta mar, että veli Pileen on saanut vähän
per nonkkis', sitten vakavammin lisäten: 'sillä tuollaisista asioista
ei julkisesti puhuta.' -- No niin, ei ollut tässä väkijuoma ensi kerta
näyttämässä, kenen asioita se ajaa. Oli herra tahi talonpoika,
humalaansa on moni saanut katkerasti katua.

»Ja kyllä sitä sittemmin katuikin Pileen -- 'tuota ainoata iltaa koko
nimismiesajallani. Jollen olisi juuri silloin joutunut pölinään, ei
olisi Linsteeni tullut näille mainkaan eikä veli kamreerista
kerettiläistä. -- Kuka olisi sitä uskonut!' -- Tuota hän kerran valitti
minullekin, mutta minusta tuntuu, että nimismiehen 'pölinä' oli ollut
'sallittu' -- käyttääkseni rahvaan sananpartta tapauksista, joissa se
näkee Jumalan sormen.

»Jälestäpäin ottivat kamreerin lauantai-illan vieraat muistaaksensa,
että maisteri, joka tavallisesti aina ennen oli loistavin silmin nähnyt
totitarjotinta tuotavan kamreerin kamariin, nyt ei heittänyt montakaan
silmäystä noihin kolmeen suureen karahviiniin, joiden hopeisissa
kilpilevyissä oli luettavana: '_Rhum_' (rommia), '_Arrack_'
(aarakkia) ja '_Portvin_.' Maisteri oli tänä iltana ihmeellisen
vakava. Kahdesti sai kamreeri kehottaa häntä 'panna sulamaan',
ennenkuin hän lähestyi totipöytää, jonka herkut eivät näyttäneet häntä
maittavan. Hän kyllä otti osaa keskusteluihin, nauroi eli koetti nauraa
kamreerin jutuille, ja tiesipä itsekin niihin lisätä muutamia
hullunkurisia; mutta jos 'ystävät' olisivat olleet hiukankin
tarkkasilmäisempiä, niin olisivat he huomanneet, että maisterin
ajatukset liikkuivat muualla.

»Salmelan kapteeni oli ainoa, joka tänä iltana ei oikein tuntenut
maisteria -- kuten hän sittemmin vakuutti. Mutta hän oli ajatellut,
ettei maisteri tahtonut esimiehensä läsnä-ollessa näyttää kotitapojaan.
Kapteeni muisti myöskin jälestäpäin, että samaan aikaan kuin Pileenin
innostus oli korkeimmillaan, maisteri yhtäkkiä oli lähtenyt ulos ja
viipynyt sillä tiellään isomman aikaa. Ja kamreerin rouva muisti
tavanneensa vähää ennen illallista etehisessä maisterin, joka oli
seisonut päällysvaatteiden vieressä ikäänkuin hakien jotakin ja
joutunut kovin hämilleen, kun rouva oli sanonut: 'ethän vielä aio
lähteä? Illallinen on kohta valmis.' Yhden seikan muistivat kaikki --
itsepä Pileenikin -- sen, että päinvastoin tapaansa maisteri, joka aina
oli viimeinen kemuista lähtemään, tänä iltana koetti saada seuraa
eroamaan kohta illallisen jälkeen, ja että hän etehisessä auttoi turkit
nimismiehen päälle, vieläpä vyötti ne hänen ympärilleen.

»Ei aavistanut kamreeri eikä kukaan hänen vieraistaan, kun he iloisella
mielellä jäähyväisensä sanoivat, huomenna kirkossa yhtyäksensä, että
illan tapaukset sittemmin tulisivat tarkan tutkinnon alaiseksi, ja
kaikesta vähemmin saattoi Pileen ajatella, että hän, joka koko ikänsä
oli koettanut punnita sanojansa ja siitä syystä tullut tunnetuksi
harvapuheisuudestaan, ennen elämänsä iltaa tulisi syytetyksi --
lörpötyksistä.

»Vaalipäivä koitti. Kylmä ja pilvinen se oli. Kävi läpitunkeva viima,
tuollainen ilman hyinen henkäys, joka jäähdyttää pahemmin kuin ankarin
pakkanen.

»Olin aikaisin liikkeellä tuona aamuna. Toimitin suntion virkaa, vanha
Lassi-suntio kun makasi sairaana. Tehtäviini tänään kuului muun muassa
avata kirkon ovet. Menin pappilaan avaimia noutamaan. Jollen olisi
tiennyt, mikä päivä meillä nyt oli, olisivat jo väkijoukot, jotka
kirkolle päin olivat matkalla, ilmaisseet, että jotakin tärkeätä oli
tekeillä. Kirkkomäellä seisoi Jooselan lautamies, ympärillään muutamia
akkoja, jotka tuntuivat olevan Pummin ihailioita. En joutanut
kuuntelemaan heidän jupakkaansa. Pappilan salissa tapasin lukkarin ja
seksmannit. Maisteri antoi minulle kirkon avaimet. Hän näytti minusta
hyvin hermostuneelta. Tarkki-vainajan kamarista tuli samalla pastori
V., ja häneen kääntyen sanoi maisteri: 'mitä arvelee setä, eiköhän
olisi parempi, että tänään kirkossa käyttäisimme lyijykynää; pelkään,
että muste jäätyy?' Pastorin vastausta en ehtinyt kuulla. Riensin
avaamaan temppelin ovet.

»Kirkko oli muutamassa minuutissa täyteen ahdettu. Siinä oli
vastakkaisia mielipiteitä, mutta piiloissansa ne nyt lepäsivät.
Tavallista aikaisemmin alkoi jumalanpalvelus. Maisteri saarnasi, ja
tällä kertaa oli hänen saarnassansa sisällystä. Sitä täytyi väkisinkin
kuulla. Loppupuolella hän kosketteli päivän tärkeää toimitusta, ja
sydämestä tuntuivat hänen sanansa lähtevän, kun hän vaaliin rukoili
Herran ohjausta. Ruumistani karsii, kun nyt ajattelen, mistä mielestä
ne todella lähtivät, nuo herttaiset sanat. Loppupuolella saarnaa tuli
kamreeri kirkkoon; sakariston ovelle hän asettausi ja teki kumarruksen
pastori V:lle, joka istui papin penkissä. Kohta jälestä tuli Salmelan
kapteeni. Ihmettelin, ettei nimismiestä näkynyt. Samaa lienee
kamreerikin ihmetellyt, sillä hänen ensimäiset sanansa kapteenille
olivat: 'mihin on veli jättänyt Pileenin?'

»Jumalanpalveluksen päätyttyä kannoin sakaristosta alttarin edustalle
pöydän, jolle sitten maisterin käskystä vein puhdasta paperia ja
muutamia lyijykyniä. Johtui siinä mieleeni, mitä pappilan salissa olin
kuullut maisterin ehdottavan. Näin nyt, että vaalinpitäjä oli
ehdotukseen mukautunut.

»Sitten alkoi toimitus. Pastori V. alusti sen pontevalla puheella,
jolla koetti saada seurakuntaa älyämään hetken tärkeyttä. Sen jälkeen
neuvoi hän jokaista äänivaltaista asettamaan asiansa sen Herran eteen,
joka tutkii sydämet, ja rukoilemaan Hänen ohjaustansa. Puheensa lopetti
pastori sydämellisellä rukouksella.

»Kun sitten hänen kehoituksestaan kirkon kuudennusmiehet eli seksmannit
olivat asettuneet kuoriin, johon heitä varten oli tuoleja tuotu,
maisteri kaksine vaaliluetteloineen ottanut notariona paikkansa pöydän
ääressä, seurakunta saanut tilaisuuden ilmoittaa, ettei se
vaaliluetteloon nähden mitään muutoksia pyytänyt, ja syrjäisille
tiedoksi annettu, että heidän tulisi poistua kirkosta -- jota käskyä,
sivumennen sanottuna, ei kukaan ottanut kuullakseen -- ryhdyttiin itse
vaaliin.

»Tähän saakka oli kirkossa vallinnut ihmeellinen hiljaisuus. Lukkari
seisoi penkkinsä suussa likellä vaalinpitäjän pöytää ja loi silmänsä
liittolaisiinsa, omituinen hymy huulillansa. Kamreeri ja kapteeni
kulkivat edestakaisin sakaristossa keskustellen, ja silloin tällöin
lausuen ihmetyksensä siitä, ettei nimismiestä näkynyt. Seisoin
sakariston ovella ja kuulin kamreerin viimein ehdottavan, että Pileeniä
pantaisiin hakemaan. 'Jotakin on tapahtunut, sillä muuten olisi hän jo
aikaa ollut täällä' -- kuulin hänen sanovan, samassa kun vaalinpitäjä
kehoitti Rajakylän äänivaltaisten astumaan esiin.

»'Pileen! -- missä on Pileeni?» huudahti kamreeri niin suurella
äänellä, jotta itse pastori V----kin sen pöytäänsä kuuli. Jokelan
kiivasluontoinen isäntä oli miltei haltioissaan. Rajakylän
äänivaltaisetko alkaisivat, ja nimismies oli kerskaillut saaneensa
valtakirjoja kaikilta Rajakylän isänniltä!

»'Rajakylä n:o 1. Leski Liisa Matintytär Tuohikoski' -- luki
vaalinpitäjä. Ei vastausta. -- 'Liisa Matintytär Tuohikoski!' -- Ei
vastausta nytkään. -- 'Ei näy olevan saapuvilla', sanoi Haaran
seksmanni. 'Siis abs', sanoi pastori, ja vaaliluetteloihin merkittiin
abs, joka kuuluu olevan lyhennetty muoto latinankielisestä
_abseus_ sanasta ja tietävän samaa kuin 'poissa-oleva.' --
Rajakylä n:o 2 -- n:o 3 -- n:o 4 j.n.e. -- abs, abs, abs. -- Nopeaan se
kävi. Kun vaaliluettelon ensi sivun äänestäjät olivat esiinhuudetut ja
jokaisen nimelle tuo abs merkitty, sanoi pastori V. puoliääneen:
'Osanotto ei näytä olevan suuri.'

»En ole ennen enkä myöhemmin nähnyt kamreeria semmoisessa mielentilassa
kuin nyt. Hän oli raivostunut, eikä hän saanut raivoansa purkaa. Hän ei
ollut oppinut hillitsemään tunteitansa, ja hänen täytyi ne hillitä!
Ajatelkaa kiivasluontoista tuollaisessa asemassa! Luulin että hän
pudottaisi silmät päästään. Kun vaalinpitäjä ja notario käänsivät
kumpikin luettelonsa lehden ja abs, abs, abs taasen yhteen jaksoon
alkoi kuulua, ei kamreeri enää pysynyt alallaan. Hän ryntäsi
vaalipöydän luo ja vaati että Rajakylä huudettaisiin viimeiseksi; hän
tiesi, että kyläläiset olivat antaneet äänestyslippunsa
nimismiehelle...

»Oli tuskallista nähdä herttaisen pastorin hämmästystä ja mielipahaa.
'Veli, veli!' sopersi hän. Viimein näytti hän muistavan tehtäväänsä ja
asemaansa. Kun eivät hiljaisesti lausutut varoitukset mitään auttaneet,
nousi hän ja sanoi vakavasti: 'Minä pyydän, ettei toimitusta häiritä.
Äänestys tapahtuu siinä järjestyksessä kuin äänestäjät ovat
hyväksyttyyn vaaliluetteloon otetut,' mutta tuskin olisi tämä muistutus
mitään vaikuttanut, ellei pastorille olisi tullut avuksi kapteeni. Tämä
tempasi kamreeria käsivarresta ja kuiskasi: 'veli, veli, älä tee
kirkonpahennusta!'

»Satuin vilkaisemaan lukkaria. Olisitte nähneet häntä siinä! Hän oli
kuin kirkastettu. Onneksi ei sattunut kamreeri luomaan silmiänsä
häneen, sillä siinä tapauksessa tuskinpa vain Jokelan herra olisi
voinut olla hänen kimppuunsa ryntäämättä. Nyt sitä vastoin sai
kapteenin järkevä muistutus hänet hiukan malttamaan mieltään. Kun
sitten molemmat herrat olivat vetäyneet takaisin sakaristoon --
kamreeri varsin vastenmielisesti -- saattoi pastori jatkaa keskeytettyä
vaalitoimitusta.

»Tämä kaikki vaikutti vastustuksiin tottumattomaan Jokelan herraan
tavalla, jota hän ei voinut kestää. Hän heittäysi istumaan sakariston
penkille. Hän vapisi ja puuhki. Yhäti kuuli hän noita yksitoikkoisia
abs, abs. Hän tunsi voimattomuutensa. Hän oli pakahtua vihasta.
Täytyisikö hänen vielä päällepäätteeksi itse olla todistajana omaan
häpeäänsä? Ei, se oli toki liikaa. 'Pummin äänet' -- huudahti hän
yhtäkkiä -- 'Pummin äänet menevät h----tiin! Kirottu Pileeni! Pois,
pois täältä!' Ja hän sieppasi lakkinsa pöydältä ja ryntäsi ulos
kirkkopihalle. Kapteeni kiiruhti hänen jälkeensä ja saavutti hänen.
Siinä he sitten seisoivat vähän aikaa keskustellen. En kuullut heidän
sanojaan; näin vaan, että kamreeri huitoi käsillänsä. Varmaan oli hän
saanut kylliksensä koko vaalista, sillä sen koommin hän ei enää tullut
takaisin sakaristoon, johon kapteeni palasi suuttuneena, saatettuaan
kirkkopihan veräjälle tuittupäistä ystäväänsä.

»Sillä välin oli vaali kirkossa mennyt menojaan. Koko suuresta
Rajakylästä oli saapuvilla vain kaksi pikkutalon isäntää, ja nämä
antoivat äänensä Maleenille.

»Toimitus oli tähän saakka ollut hyvin ikävää; nyt tuntui se alkavan
käydä hauskemmaksi. Pastorin ei enään tarvinnut järjestään piirtää
luetteloonsa noita ijankaikkisia absejansa. Heinämäkeläiset olivat
miehissä saapuvilla, ja 'Pummi!' -- 'Maleeni!' kuului vuorotellen. Tuli
Kolkkalan kylä. Sieltäkin olivat miltei kaikki ääntövaltaiset läsnä, ja
'Pummi' jokaisen suussa. Viimalan kylää huudettiin. N:o 1. Haaran
seksmanni. Hän antoi tietysti äänensä Maleenille, ja hänen esimerkkiään
seurasivat kaikki Viimalaiset. Lampilaiset äänestivät niinikään
Maleenia. Vihdoin ehdittiin kirkonkylään. Huudettiin n:o 1. Siihen
vastasi lukkari antamalla äänensä Maleenille. Mutta n:o 2:desta alkain
muuttui ääni kellossa. Pummi pääsi esille, ja Pummia huudettiin
järjestään n:o 16:teen -- Jokelaan asti. Nyt olisi ollut kamreerin
vuoro. Kahdesti huusi pastori häntä ja kääntyi ihmetellen, kun
vastausta ei kuulunut, sakaristoon päin. Lukkarin naama, joka oli
alkanut vähin synkistyä, selkeni, kun ei Jokelan herraa näkynyt eikä
kuulunut. 'Hän lähti tiehensä', ilmoitti kapteeni kylmästi sakariston
ovelta. 'Siis abs', sanoi pastori. Ei aavistanut hän eikä aavistanut
silloin kukaan, mikä suuren suuri merkitys kamreerin poissaololla
tulisi olemaan. Kapteeni äänesti tietysti Pummia, ja Pummia huusivat
Kirkonkylän jälellä olevat isännät lähinnä viimeiseen saakka. Viimeinen
oli Jooselan lautamies. Hän tahtoi Maleenia, ja Maleenin puolelle
kääntyi hänen jälkeensä koko Koskikylä. Kun Metsä- ja Ylikyläläisten
vuoro tuli, sai pastori taasen piirtää absejansa, joitakuita isäntiä
vain kun oli saapuvilla. Nämä äänestivät paraasta päästä -- kumma kyllä
-- Linsteeniä.

»Oli jo jotenkin pimeä. Vaali oli alkanut kello 12. Viidettä käydessä
se päättyi. Pastori ilmoitti, että tulos seuraavana päivänä
julistettaisiin pappilassa kello 6 illalla. Ei ollut enää monta tätä
ilmoitusta kuulemassa. Kirkko oli vaalin kestäessä vähitellen
tyhjentynyt.

»Kumpi oli valittu -- Pummi vaiko Maleeni -- sitä ei vielä osannut
kukaan sanoa. Maleenin nimeä oli kyllä useimmin kuultu kuin Pummin,
mutta manttaaliluvullahan sananvalta oli, ja suurimmat tilalliset
olivat äänestäneet Pummia. --

»Jos postinkulku nytkään ei ole maaseuduilla varsin nopea, niin vielä
hitaampi oli se siihen aikaan. Maanantaisin saapui se emäkirkolle, ja
lauvantaisin lähti Saaralan muori 'laukkua' sieltä noutamaan.
Tavallisesti palasi hän pappilaan niin hyvään aikaan pyhäaamuina, että
kuulutukset saapuivat kirkkoon ennen kirkonmenon alkua. Vaalipäivänä
oli mummo kumminkin myöhästynyt, jumalanpalvelus kun oli alkanut
tavallista aikaisemmin; mutta vanhan tavan mukaan -- kuten ainakin
tällaisissa tapauksissa -- lähetti Tarkki-vainajan rouva laukun
kirkkoon. Sinne tuli se vähän sen jälkeen kuin kamreeri oli sieltä
lähtenyt. Laukussa oli kyllä kuulutuksia, joiden nyt täytyi tulevaksi
pyhäksi jäädä; sitten oli siinä pari kirjettäkin, molemmat maisterille.
Hajamielisesti tyhjensin laukun ja asetin sen sisällyksen sakariston
pöydälle, seuratakseni vaalin menoa.

»Kun vaali vihdoin loppui, oli, kuten jo sanoin, jotenkin pimeä.
Maisteri, kun sakaristoon tuli, huomasi kumminkin pöydällä makaavan
postin ja sieppasi kiireesti kirjeensä. Päivän viimeinen hohde valaisi
hänen kasvonsa, kun hän akkunan viereen asettuneena avasi ja luki ne.
Mitä lienevätkin sisältäneet. Toista lukiessa hymyili hän; toinen
taasen teki häneen aivan päinvastaisen vaikutuksen. Näin selvään, että
hän kalpeni, että hikipisara kiilui hänen otsallansa, ja vihaisen ja
säikähtyneen silmäyksen loi hän minuun, kun uskalsin kysyä: 'Saitteko
ikäviä uutisia?' Kiireesti pisti hän kirjeet taskuunsa, kokosi
levottomasti vaalipaperit ja antoi ne minulle, käskien minun ottaa ne
mukaani pappilaan. Samassa kuulin lukkarin hiljaa kuiskaavan hänelle:
'Taisimmepa sittenkin päästä voitolle', johon maisteri vastasi pienellä
päännyökkäyksellä.

»Saatuani kirkonovet suljetuiksi, lähdin avaimineni ja tärkeine
papereineni pappilaan. Siellä oli herrasväki jo asettunut
päivälliselle, ja pöytään käski hyväntahtoinen kuuro rouva minutkin.
Ihmeekseni huomasin siinä, että maisteri, joka kirkossa ja sakaristossa
oli näyttänyt niin synkältä, nyt oli hyvin iloinen. Hänellä oli
kumminkin raskas työ edessään, kunkin vaalisaarnaajan äänet kun olivat
yhteenlaskettavat. Oletteko nähneet vanhoja vaaliluettelojen summia?
Siinä oli murtolukuja niin pitkiä, että päätä pyörrytti. Niiden
laskemiseen vaadittiin taitoa.

»Pöydässä vielä istuessamme saapui äkkiarvaamatta kamreeri ja nimismies
pappilaan, ja nyt saatiin tietää, miksi viimemainittu ei ollut vaalissa
saapuvilla. Hän oli näetsen ollut 'ääniänsä hakemassa' -- käyttääkseni
hänen omia sanojaan. Iloisella mielellä ja tyytyväisenä itseensä oli
hän kamreerin kemuista lähtenyt kotiinsa; yönsä oli hän nukkunut
rauhassa, mutta aamulla tuntenut itsensä kovin sairaaksi. Arvaatte
kyllä, mikä häntä vaivasi. Siinä täytyi Liina mamsellin ehtimiseen
sitoa kylmiä kääreitä hänen päänsä ympäri. Mutta oliko nyt
nimismiehellä aikaa sairastaa! Onneksi ei häntä tarvittu ennenkuin
vasta jumalanpalveluksen jälkeen. Hän makasi sentähden likemmä
puoleenpäivään asti kuunnellen äänettömänä Liisa sisaren ripityksiä ja
irvistellen hänen lääkkeilleen. Vihdoin täytyi hänen nousta ja
valmistautua lähdölle. Sitä ennen tahtoi hän kumminkin järjestää
paperinsa, mutta -- missä olivat ne, missä laukku...? Ei missään! Kauan
sitä haettiin. Mitä eivät Liisa mamsellin kylmät kääreet, ripitykset ja
lääkkeet olleet vaikuttaneet, sen vaikutti tuo ihmeellinen katoaminen.
Vallesmanni muisti eilisillan tapaukset ja hänen katumuksensa purkautui
huutoon: 'Fileen, Pileen! kuinka olet käyttäytynyt!' -- samoihin
sanoihin, jotka olivat olleet Liisa mamsellin ripityksen tekstinä. Hän
tuli ajatelleeksi Jokelaa; niin, sinne olikin häneltä laukku jäänyt.
Hevonen oli jo kauan ollut valjaissa. Nimismies heittäysi rekeen ja
ajoi tavatonta vauhtia Jokelaan. Kamreeri oli jo ehtinyt lähteä.
Nimismiehen tärkeästä laukusta ei Jokelassa tietänyt kukaan.
Ällistyneenä ja ensikerran eläissään kokonaan neuvottomana vaipui
nimismies kamreerin mukavaan keinutuoliin. Siinä valitteli hän
säälivälle kamreerin rouvalle onnettomuuttaan. Laukku oli ollut hänellä
mukana, kun hän eilen tuli Jokelaan -- hän muisti sen nyt aivan
selvään. Arvaa sen, millä mielellä nimismies oli. Aina väliin katsoi
hän kelloaan. Aika kului, tärkeä aika, mutta kateessa yhä oli laukku
papereinensa. Etehinen, kamreerin kamari ja muutkin huoneet tutkittiin,
sillä -- 'kuka sen niin varmaan tietää, missä laukku on', oli
kamreerska tuuminut. Silloin tapahtui jotakin odottamatonta. Kamreeri
tuli tuimaa vauhtia ajaen pihalle, ja mukanaan tuo tärkeä kapine,
nimismiehen tärkeä laukku -- 'Pummin äänet.'

»Elävällä tavalla kertoi kamreeri kaiken tämän ja selitti sitten, miten
laukku oli löytynyt. Hän oli vihoissaan lähtenyt kirkosta ja ajanut
nimismiehen luo. Siellä oli hän saanut tietää syyn, niiksi Pileen ei
ollut vaaliin saapunut, ja samalla, että nimismies oli lähtenyt
laukkuaan hakemaan Jokelasta. Kamreeri jätti -- viisaasti kyllä --
kertomatta, miten hän noitten uutisten johdosta oli käyttäytynyt, sanoi
vaan suoraa päätä lähteneensä ajamaan takaa Pileeniä. Silloin oli kumma
tapahtunut. Kun hän jo kotiveräjää lähestyi ja kiukussaan mietti
ankaraa läksyä Pileenille, oli hänen kyytipoikansa nähnyt jotakin
hihnantapaista pistävän esiin lumesta tien vieressä, ja ennenkuin
kamreeri oli ehtinyt ärjästä hänelle, oli poika näppärästi korjannut
lumen peitosta -- Pileenin laukun. 'Sanokaa nyt', lopetti kamreeri
kertomuksensa -- 'sanokaa nyt, ettei ihmeitä tapahdu ja että oikeus on
kuollut!' Mitä Jokelan herra tuolla huudahduksellaan tarkoitti, en
silloin ainakaan minä ymmärtänyt. Mutta kyllä sitä ihmeteltiin, miten
nimismiehen laukku oli Jokelan veräjänsuuhun hankeen joutunut, ja kyllä
sitä naurettiin kamreerin ja Pileenin vaalipäivän seikkailuille. Ne
kumminkaan eivät vielä olleet tähän loppuneet.

»Kamreerissa oli, nähkää, kun hän sai käsiinsä nimismiehen tärkeän
laukun, päässyt vireille ajatus, että koska vierasten miesten
todistamat ja laillisessa muodossa kirjoitetut vaaliliput _olivat
olemassa_, niin tehtäisiin Pummille mitä suurinta vääryyttä, jos ei
noita ääniä otettaisi varteen. Jos olisi nimismies ollut vaalissa
saapuvilla, niin olisivat äänet tietysti ilman muistutusta tulleet
hyväksytyiksi; kadottaisivatko ne nyt voimansa, sentähden, että ikävä,
selittämätön sattumus oli estänyt nimismiestä olemasta vaalissa läsnä?
Ei; Pummille olivat ne ennen vaalia annetut, sentähden olivat
Rajakyläläisten 'absien' sijalle heidän vaalilippunsa osottamat äänet
merkittävät. Tuollaisella 'järkevällä' tuumalla aikoi kamreeri saada
poistetuksi seuraukset nimismiehen poissaolosta vaalihetkenä. Jokelan
herra oli vakuutettu tuumansa oikeudesta, vaikka hänen kyllä täytyikin
Pileenin muistutuksen johdosta myöntää, 'ettei se taitanut olla aivan
laillista; mutta' -- väitti kamreeri -- 'oikea se on, se sinun täytyy
tunnustaa, ja kun laki vie ilmeiseen vääryyteen, niin on oikeassa
pysyttävä.' -- Tätä kysymystä olivat kamreeri ja nimismies jauhaneet
matkalla pappilaan, ja miten oli, kun kamreeri puolisen jälkeen esitti
tuumansa pastori V:lle, säesti häntä nimismies ehtimiseen huudoilla:
'veli on oikeassa, aivan niin!' Pastorista asia ei kumminkaan ollut
aivan niin. 'Veli kamreeri kyllä oli yhdeltä puolen aivan oikeassa,
mutta...' On sanottu, että kun joku oikein lämpimästi puhuu sydämensä
sisimmästä vakaumuksesta, niin on tällaisella puheella ihmeellinen
voima. Kamreeri puolusti tuumaansa tuollaisella vakaumuksella; hänestä
tuli oikea kaunopuhuja. Jos Rajakyläläisten äänet hyljättäisiin, niin
olisihan hyvin mahdollista, että seurakunta saisi sielunpaimenen, jota
ei sen enemmistö ollut tahtonut ja joka siis vääryydellä olisi virkansa
saanut. Eikö tuollainen tieto ainiaan kalvaisi veli pastorin
omaatuntoa? Tuohon tapaan hän puhui, kunnon kamreeri, itse siinä
kokonaan unohtaen oman omantuntonsa ja mitä se tiesi virkata tavasta,
jolla nuo Rajakylän äänet olivat kootut. 'Veljen kädessä on nyt laki ja
evankeliumi', sanoi Liina mamselli Jokelan herran huudahtaneen, kun
tämä illalla pappilasta lähtiessään jätti hyväiset pastorille.

»Tästä kaikesta emme tietäneet mitään, kun maanantai-iltana
kokoonnuimme pappilaan kuulemaan vaalin tuloksia. Ja utelijaita oltiin,
sen saatte uskoa. Tupaan oli kerääntynyt väkeä niin paljon kuin siihen
mahtui. Kauan saatiin odottaa. Vasta kello 8:tta käydessä huudettiin
oven suusta: 'nyt ne tulevat!' Ja sijaa tehtiin suurella vaivalla
pastorille sekä maisterille, kamreerille, kapteenille ja nimismiehelle,
jotka tulivat hänen seurassaan. Lukkari, joka oli istunut pöydän päässä
ja nyt siitä siirtyi, loi pikaisen silmäyksen maisteriin. Tämä huomasi
sen ja nyykäytti päätään, omituinen ilkeä ilme kasvoissansa. Sitten
otti pastori esiin vaaliluettelot, ja lausuttuaan muutamia
sanoja puheen aluksi, ilmoitti hän, että eilisessä vaalissa
pastori Pummi oli saanut ääniä 12-1/72 manttaalilta, pastori Maleen
8-6/6-4/7-7/7-2/7-9/8-1/8-8/5-1/6 Ja pastori Linsteen 67/72.

»Pöydällä paloi kaksi kynttilää pitkällä karrella; takassa leimusi
kyllä valkea, mutta eihän sen valo päässyt leviämään. Tuvassa oli
sentähden jotenkin pimeä, mutta kumminkin saatoin nähdä, miten pitkiksi
maleenilaisten naamat venyivät. Toista sitä vastoin sanoivat kamreerin,
kapteenin ja nimismiehen katseet. Kun Jokelan herra vilkasi lukkariin,
joka siinä seisoi suu selällään, tiesi tuo silmäys: 'siinä näet, sen
mokoma!'

»Kului ison aikaa, ennenkuin kukaan ehti hämmästyksestänsä tointua.
Parahiksi sai pastori pyytäneeksi muutamia kirkon kuudennusmiehistä
seuraamaan häntä vaaliluettelon allekirjoittamista varten
päärakennukseen, kun kummastus puhkesi ilmi sanoihin, joista ei voinut
eroittaa muuta kuin: 'miten se on mahdollista? Pummi kokonaista neljä
manttaalia enemmän!' Haaran seksmannin oli ääni, mutta kyllä me siinä
muutkin teimme saman kysymyksen. Neljä manttaalia! Emme, nähkää, tuosta
Maleenin pitkästä murtoluvusta mitään ymmärtäneet. Ja tuota tulosta
saadakseen olivat pastori ja maisteri laskien valvoneet suurimman osan
yötä ja sitten istuneet koko päivän niin ahkerasti luettelojensa
ääressä, että tuskin olivat ehtineet päivällistä syödä. Kamreerin
lämmin puhe oli tosin tehnyt hyvänsävyiseen pastoriin syvän
vaikutuksen, mutta hänen selvä ymmärryksensä tuomitsi sen aivan
vääräksi, jotta Rajakyläläisten äänet kyllä olisivat lopulta saaneet
jäädä arvoonsa -- jollei maisteria olisi ollut. Tämä oli, näetsen, omia
aikojaan ottanut laskeakseen, mimmoiseksi tulos tulisi, jos
Rajakyläläisten äänet hyljättäisiin, ja huomannut, että siinä
tapauksessa Maleen 1/3 osalla manttaalia voittaisi. Mutta Maleen ei
saanut voittaa: sen oli maisteri nyt itsekseen päättänyt. Ainakin
tahtoi hän tehdä parastansa sitä estääkseen. Mikä tähän keikaukseen oli
syynä, sen olisi hänen eilen kirkossa saamansa kirje osannut selittää.
Maisteri oli vielä kummakseen huomannut, että jos kamreeri olisi ollut
äänestämässä, niin olisi Pummi voittanut, -- tosin hyvin pienellä
murtoluvulla, mutta voittanut sittenkin; eikä siinä tapauksessa olisi
tarvittu Rajakyläläisten ääniin turvautua. Mutta niinkuin asiat nyt
olivat, ei ollut muuta neuvoa kuin ottaa täydestä nuo äänet. Sentähden
otti maisteri asian uudelleen puheeksi, kun pastori aamulla istuutui
työtä jatkamaan. Ja miten siinä keskusteltiin, tuumittiin ja
aprikoitiin, niin sai kuin saikin maisteri vihdoin pastorin
puolellensa, ja Rajakylän 'absien' sijalle pantiin talonomistajien
äänet -- Pummin hyväksi.

»Niin se päättyi vaalimme, ja Pummin me olisimme tänne papiksemme
saaneet, jollei olisi ollut toisin sallittu. Jo ennenkuin pappilan
tuvassa erosimme, kuulin lukkarin sanovan, ettei asia tähän jäisi, että
valitus vaalista olisi tehtävä. Ja kun vielä samana iltana tuli
selville, millä tavalla Pummi oli voittanut, niin ottivat Maleenin
puoltajat kohta alusta aikain valmisteita tehdäkseen -- uutta vaalia
varten. Tuota en pannut kovinkaan kummaksi, mutta sitä enemmän
ihmetyksen syytä antoi meille kaikille maisterin käytös. Hän, joka
vaalipäivään asti oli ollut Maleenin innokkaimpia puoltajia, oli nyt
äkkiarvaamatta kääntynyt Pummin hartaimmaksi ihailijaksi. Hänestä sai
nyt lukkari pahimman vastustajan.

»Silloin se tapahtui valitusten kulkiessa tavallista tietään tuo
ihmeellinen tapaus, joka syyti syrjään Pummin ja Maleenin ja toi esille
kolmannen vaalipapin -- Linsteenin.»

       *       *       *       *       *

»Oli myrskyinen, sysimusta syysyö. Mäkelän kestikievaritalon
vierashuoneessa kuleksi edestakaisin vanhanpuoleinen herra. Pöydällä
paloi pahanpäiväinen talikynttilä, joka himmeästi valaisi
yksinkertaista kamaria. Jo kellon seitsemättä käydessä oli vieras
kievariin saapunut; tuota päätä oli hän aikonut jatkaa matkaansa, mutta
rankkasade, joka samassa alkoi eikä näyttänyt aikovan niin aivan pian
heretä, oli pakoittanut häntä yöpymään.

»Toinen olisi vieraan sijassa ehkä mennyt isäntäväen tupaan jutteluilla
aikaa kuluttamaan. Vieras ei sitä tehnyt. Hän ei lähtenyt kamaristansa.
Hän oli keitättänyt vettä, ottanut esiin eväslaukustansa rommipullon ja
hakenut ajanviettoa totilasista. Sillä välin oli hän tehnyt, mitä
hänenä toinenkin olisi tehnyt: selaillut päiväkirjaa ja sitten
tarkastanut kievarin kirjastoa, joka sijaitsi pienessä nurkkakaapissa
ja jossa oli, paitsi Raamattua ja virsikirjaa, Vegeliuksen postilla,
Sionin virret, Huutavan ääni korvessa, Sana syntisille, Hunajan
pisarat, Saatanan vimma kristityssä maailmassa, eräs Paavo Ruotsalaisen
kirjoittama pieni lehtinen, pari hengellistä laulua, almanakka ja
markonkitaksa. Ylönkatseellisesti oli vieras lopulta kääntänyt selkänsä
noihin kirjoihin ja mumissut: 'Kelpaisi tuskin Pileenin Liisalle.'

»Arvaatte varmaan, että Mäkelän vieras on joku vanhoista tuttavistamme.
Niin, tuossa sisämaan kaukaisessa, yksinäisessä kestikievaritalossa
tapaamme nyt Jokelan kamreerin -- mimmoisessa mielentilassa, sen kyllä
käsitätte, kun sanon, että hän on matkalla Turkuun maisterin takia.

»Muistaakseni olen jo maininnut seurakunnan kauan ja melkeinpä
yksimielisesti toivoneen pääsevänsä eroon maisterista; mutta
toivomuksia etemmäksi ei asia varmaankaan olisi mennyt, ellei
lauantai-iltojen vartonaisessa peliseurassa sama toivomus olisi päässyt
vireille ja ellei tämän toivomuksen toteuttamiseksi olisi ruvettu
tarmokkaasti toimimaan. Seura oli, nähkää, lopulta päässyt heittämään,
kuten on tapana sanoa, silmäyksen maisterin kortteihin; se oli tavannut
maisterin valheesta ja petoksesta. Joitakuita viikkoja edellämainitun
vaalipäivän jälkeen olivat kamreeri, kapteeni ja nimismies samassa
postissa saaneet virallisen ilmoituksen siitä, että laina, jonka
maisteri heidän yhteisellä takuullaan oli saanut, oli maksettavaksi
sanottu. Tuota kummastelivat ystävät suuresti, ensin kukin yksikseen,
sitten kokoontuneina kaikki yhdessä.

»Lainahan oli vasta äskettäin annettu; mitä merkitsi tuo pikainen
irtisanominen? 'Saadaanpa nähdä, että maisteri on meitä petkuttanut',
arveli kapteeni; 'luottamukseni häneen on jo kauan horjunut.' --
'Maisteri on kovalle pantava', ehdotti Pileen. Ja kovalle maisteri
pantiin. Kamreeri lähetti pappilaan sanan, ja nuori pappi saapui
Jokelaan, aavistamatta muuta kuin että siellä oli jotakin hauskaa
tarjolla. Kauheasti hämmästyi hän, kun sai tietää, mistä oli kysymys.
Että laina oli irti sanottu, sen hän kyllä tiesi, hän oli siitä saanut
ilmoituksen; mutta että sama ilmoitus olisi nyt jo takausmiehille
lähetetty, ei hän ollut osannut aavistaa. Hän koetti kiemuroimalla
päästä 'setien aivan aiheettomasta epäluulosta.' Hän oli kekseliäs ja
olisi kentiesi onnistunut sokaisemaan kamreerin silmät, väittämällä
että irtisanominenhan vain oli -- muodon vuoksi, hänellä kun oli samaan
kassaan maksettavana toinen ylivuotinen laina, joka kumminkin parin
viikon kuluttua tulisi suoritetuksi.

»Mutta nimismiestä ei tämä selitys tyydyttänyt. Hänellä oli kysymyksiä,
joihin todenmukaisilta näyttäviä vastauksia ei niinkään helposti
tuulesta temmattu. Maisterin selitykset ja selvitykset kävivät yhä
arveluttavammiksi, ja viimein, kun hän huomasi auttamattomasti
takertuvansa kiinni nimismiehen virittämiin pauloihin, muutti hän
äkkiarvaamatta menetystapaa ja teki tunnustuksen -- edeltäpäin
arvatenkin aprikoidun sitä tapausta varten, että tunnustusta
tarvittaisiin. Hänellä oli, kertoi hän, samaan kassaan, josta hän
setien takuulla oli saanut viime lainansa, maksettavana eräs ennen
saamansa laina -- se, josta hän jo oli puhunut. Sitä varten oli hän
puuhannut uutta lainaa, jota hän ei ollut onnistunut saamaan, hänellä
kun ei ollut päteviä takausmiehiä. Hän oli koettanut hankkia semmoisia,
ja hänellä oli ollut niitä jo luvissakin, mutta viime tingassa olivat
he peruuttaneet lupauksensa. Varsinkin oli maisteri suutuksissaan
yhdelle näistä sanansasyöjistä -- pastori Maleenille, tämä kun oli
esiintynyt 'konnamaisena roistona.' -- 'Ajatelkaa, arvoisat sedät',
huudahti maisteri, kun näin pitkälle oli tunnustuksessaan ehtinyt,
'ajatelkaa, että tämä Maleeni samana päivänä, jona hän vaalisaarnansa
piti, sanalla ja kädenlyönnillä lupasi ruveta takausmieheksi, jos minä
ottaisin toimiakseni, että hän tulisi valituksi; ajatelkaa, että minä
kaikessa hiljaisuudessa koetin tehdä parastani hänen eduksensa,
vaikka tiesin teidän mielipiteenne -- suokaa, rakkaat sedät, se
minulle anteeksi, sillä minä olin silloin vielä vakuutettu hänen
kunnollisuudestaan; ajatelkaa, että kahdeksan päivää ennen saan häneltä
kirjeen, jossa hän pyytämällä pyytää minua tekemään mitä ikinä voin,
hänen hyväksensä ja -- edellyttäen tietysti että tuon teen -- uudistaa
takauslupauksensa: ajatelkaa sitten, että hän vaalipäivänä toimittaa
käteeni kirjeen, jossa hän vapauttaa minut kaikista toimista hänen
eduksensa ja sanoo alistuvansa kokonaan Kaikkivaltiaan tahtoon, hän kun
ei voikaan täyttää lupaustansa takaukseen nähden, niin mielellään kuin
hän tahtoisikin -- kotirauhan pysyttämisen takia muka, rouva pastorska
kun on sanonut: ei mitään takausta! Ja tämän kirjeen saan minä kirkossa
juuri kun vaalitoimitus on loppunut! Te kyllä ymmärrätte hänen ilkeitä
juoniansa. Hän ei ole syönyt sanaansa, kirjoittaa hän; hän on
peruuttanut lupauksensa _ennen_ vaalia. Jos minä olen nähnyt
vaivaa hänen tähtensä, niin olen muka vain tehnyt, mitä kukin ihminen
on velkapää tekemään lähimäisellensä, eikä hän ole muuta
tarkoittanutkaan, ei ensinkään, että minä sanankuulioilleni häntä
ylistäisin enemmän kuin hän ansaitsee, j.n.e. samaan tyyliin. Ja tämän
kaiken ilmoittaa hän minulle -- avaa silmäni näkemään paimeneksi puetun
suden, -- kun en enää voi tehdä tekemättömiksi toimiani, jotka yhdessä
lukkarin toimien kanssa ovat antaa hänelle voiton! Mutta niin hullusti
ei toki käynyt; minulla oli vielä huostassani valtti, ja se pelin
ratkaisi. Minä houkuttelin pastori V:n ottamaan Rajakyläläisten
valtakirjat Pummin hyväksi. Vaalin tuloksesta sitten kirjoitin
Maleenille ja ilmoitin, kuinka lähellä voittoansa hän oli ollut,
samalla mainiten, että olin hänen kirjeensä johdosta viime nipukassa
pelastanut hänen -- kotirauhansa. Hauska olisi tietää, kiittääkö hän
vielä konnamaisia juoniansa.'

»Ällistyneinä olivat sedät kuunnelleet näitä odottamattomia
'tunnustuksia', jotka tietysti eivät tarkoittaneet muuta kuin kääntää
heidän vihaansa jo ennen vihattua Maleenia kohtaan. Maleenihan oli
syypää siihen, ettei maisteri ollut saanut sitä uutta lainaa, jolla
vanha olisi tullut maksetuksi -- jossa tapauksessa rahalaitoksen
tuittupäinen johtokunta tietysti ei olisi sanonut irti sitä lainaa,
jota sedät olivat taanneet. Asia oli maisterin mielestä päivän selvä,
ja luullen nyt saaneensa kortit sekoitetuksi, vetosi hän setiensä
sääliin, 'hänen tulevaisuutensa kun Maleenin kunnottoman käytöksen
takia oli kerrassaan häviöön menemäisillään.'

»Näin pitkälle ehdittyään, asettausi maisteri setiensä edessä
syyttömästi kärsivän osaa näytellen odottamaan lohdutuksen, kentiesi
avuntarjouksenkin sanaa, kun Jokelan herra äkkiarvaamatta ryntäsi hänen
luokseen, tarttui mitään sanomatta häntä niskasta kiinni, käänsi hänen
kasvonsa ovelle päin ja antoi hänelle jalallansa sutkauksen, joka sai
tuon viattoman nuoren miehen lentämään suin päin ulos kamarista
etehiseen.

»Kamreeri oli kuohuksissa. Maisterin tavaton itsekkäisyys, petokset ja
konnantyöt olivat saaneet hänet raivoon. Hän ei kuullut Pileenin
järkevää muistutusta: 'maisteri sai passin; me saamme maksaa kulungit.'
Mutta kun kapteeni ehdotti, että maisteri mitä pikemmin olisi
toimitettava pois koko seurakunnasta, niin yhtyi kamreeri kiihkoisesti
siihen.

»Ja vielä samana iltana kirjoitti hän asiasta hyvänsävyiselle
arkkipiispalle yksityisen kirjeen. Se oli kumminkin laadittu siihen
tapaan, että Pileen, kun jälestäpäin sai lukea konseptin, arveli
kirjeen tuottavan kirjoittajallensa kanteen. Kiukussansa ei kamreeri,
näet, ollut malttanut olla antamatta ankaria letkauksia piispalle ja
tuomiokapitulille sen johdosta, että nämä suvaitsivat papinvirassa
pitää semmoisia miehiä kuin maisteria ja Maleenia. Mitään kannetta ei
kuitenkaan kuulunut, mutta ei myöskään mitään vastausta kirjeeseen, ja
sitä piti kamreeri suurimpana loukkauksena. Ankarin kanne olisi ollut
parempi kuin tällainen ylönkatse, joka -- niin luuli hän -- vielä
lisäksi oli omiansa alentamaan hänen yhteiskunnallista arvoaan,
kaikkien tietoon kun oli tullut, että ja mitä hän arkkipiispalle oli
kirjoittanut. Mutta tälle kannalle asia ei saanut jäädä -- vielä
vähemmin nyt kuin ennen.

»Pari kuukautta turhaan odotettuaan, että tuomiokapituli johonkin
toimeen ryhtyisi, päätti Jokelan herra itse käydä asiaan kiinni. Hän
piti kokouksen, jossa hän ehdotti, että pyydettäisiin maisterin
siirtämistä pois seurakunnasta. Ja kun tätä ehdotusta vastaan ei
kohonnut ainoatakaan ääntä, asetti hän isäntien allekirjoitettavaksi
laatimansa pyyntökirjan, jossa maisteri sai kuulla kunniansa ja jonka
nimismies oli tarkastanut, jottei siihen pääsisi pujahtamaan mitään
'kanteenalaista.' Ja tämän pyyntökirjan lupasi kamreeri itse omassa
persoonassaan viedä Turkuun, hänellä kun oli muka sinne hiukan muutakin
asiaa -- mitä, ei hän ilmoittanut, mutta minä tiedän, että hän oli
itsessänsä kovin pahoillaan tuosta edellämainitusta kirjeestänsä, ja
että hän luuli saavansa suusanallisilla selityksillä sen vaikutuksen
lievennetyksi.

»Ja tällä matkalla on nyt kamreeri, kun hänet tapaamme Mäkelän
kestikievarissa. On, kuten jo sanoin, sysimusta myrskyinen yö. Tuulen
vinkunalta ja sateelta, joka pieksää kamarin pientä akkunaa, mutta
parhaasta päästä kapinassa olevalta mieleltänsä kamreeri ei saa lepoa.
On siinä sitten vielä jotakin muuta, joka häntä häiritsee. Hän kuulee
silloin tällöin viereisestä huoneesta, joka sijaitsee hänen kamarinsa
ja tuvan välillä, milloin liikutuksia ja huokauksia, milloin hiljaista
puhetta -- niin hiljaista, ettei hän sanoja eroita. Kolkkous, joka
häntä ympäröitsee, on ikäänkuin takalistona hänen omalle
mielentilalleen.

»Kumea ääni kuuluu. Tuvan seinäkello löi 12. Yö on siis vasta puolessa.
Kamreeria ramasee. Hän heittää silmäyksen vuoteelle; hän nostaa sen
peitteen. Kuinka likaista! Ja sitten huomaa hän siinä kuokkavieraita,
jotka näyttävät levottomasti odottavan häntä. Tämä tekee kerrassaan
lopun hänen kärsivällisyydestään. Hän on jo ryntäämäisillään ulos
isäntäväen kimppuun, kun hän kuulee rattaiden kolinaa pihalta.
Matkustajiako tulee? Sepä olisi hauskaa. Viereisessä huoneessa puhutaan
korkeammalla äänellä. 'Vaari, hän tulee; hän tuli nyt juuri!' kuulee
kamreeri lapsen äänen sanovan, ja sitten kuulee hän vastauksen:
'Jumalan kiitos!'

»Koko talonväki on liikkeellä. Kuljetaan etehisessä. Joku sanoo: 'Emme
uskoneet teidän tässä ilmassa tulevan; odotimme teitä huomenna.'
Vastasiko siihen tuo vastatullut, ei kamreeri saanut tietää. Äänet
katosivat tupaan.

»Mitä tämä tiesi? Kamreerin uteliaisuus oli herännyt ja kääntänyt hänen
ajatuksensa pois hänen omasta asemastaan. Hän ei tarvinnut montakaan
minuuttia odottaa, ennenkuin sai vastauksen. Se tuli viereisestä
huoneesta.

»'Olette kutsuttaneet minua luoksenne; miten on laitanne?' kuuli hän
syvän äänen kysyvän. Hän asettausi tuon äsken niin suurella
ylönkatseella kohdellun kirjakaapin viereen paremmin kuullakseen.

»'Huonosti, herra pastori', vastasi heikko ääni; 'kyllä nyt taitaa
lähtö tulla!'

»'Ah, sairas ja pappi!' sanoi kamreeri itselleen ivallisesti hymyten.
'Jokin taikauskoinen narri, joka turvaa niin sanottuun sielunpaimeneen,
saadaksensa passin suoraa päätä taivaaseen. Sitä todella ei maksa
vaivaa kuulla.' Ja kamreeri vetäysi kirjakaapin tyköä, niisti kynttilää
ja istuutui pöydän viereen.

»Mutta sinnekin kuuli hän, kuuli sanan, joka teki häneen omituisen,
selittämättömän vaikutuksen.

»'Mihin?' kysyi tuo syvä ääni; 'mihin tulee lähtö?'

»Kamreeri heritti korviaan itse sitä tietämättä.

»Kului pitkä, äänetön minuutti. Kysyjä odotti kaiketi vastausta. Kun ei
semmoista kuulunut, uudisti hän kysymyksensä.

»Kamreeri oli sillä välin noussut ja taaskin lähestynyt kirjakaappia.
Mitä varten? Hän varmaan ei tullut sitä ajatelleeksi. Hän kuuli syvän
huokauksen, hän kuuli sairaan sanovan sanoja, joista hän ei selvää
saanut.

»Silloin rupesi pappi puhumaan. 'Olette lähdössä', sanoi hän, 'ettekä
tiedä mihin. Eikö se ole järjetöntä? Matka, joka on edessänne, on
kumminkin kaikista tähän saakka tehdyistä matkoistanne tärkein; siltä
ei ole mitään palajamisen mahdollisuutta. Te pelkäätte kumminkin tätä
lähtöä. Te kauhistutte sitä. Pelkonne on luonnollinen. Luonnollinen
ihminen pelkää kuolemaa; hän ei näe siinä muuta kuin hävitystä.
Kristitty ihminen ei sitä pelkää; hän näkee siinä oven, joka avaa
hänelle taivaan. Hän _tietää_, mihin hän lähtee, kun kuolema
sanoo: tule! Hän _tietää_ sen silloinkin, kun pimeys ympäröi
häntä, kun saatana koettaa kääntää hänen silmänsä pois Kristuksesta,
syytää hänen eteensä hänen pahat tekonsa ja syntinsä ja huutaa:
muistatko näitä? Hän tietää sen, sillä hän _uskoo_ Herraansa.
Tärkeätä on, rakas ystävä, että tässä valossa tutkitte sielunne tilaa.
Uskotteko Kristukseen vai onko Hän teidän hengellenne vieras? Onko hän
Vapahtaja, josta olette kuulleet puhuttavan, mutta jonka tuttavuutta
ette ole tehneet? Menkää itseenne; asettakaa sydämenne, sielunne,
eletty elämänne, koko ihmisenne taivaallisen isän eteen; kuulkaa:
_isän_! Menkää, niinkuin lapsena menitte maallisen isänne luo;
menkää täydellisellä luottamuksella! Tunnustakaa tälle taivaalliselle
isällä _kaikki_ syntinne vilpittömästi, koettamatta mitään salata.
Huutakaa hänelle: Tässä olen, Herra, armahda minua, tuhlaajapoikaa,
armahda minua isänimesi tähden; pelasta minua minun omasta itsestäni,
luo minuun uusi sydän, tee minusta uusi ihminen, anna anteeksi kaikki
ajatukset, sanat ja työt, joilla olen sinua pahoittanut, sinun mieltäsi
rikkonut! Lähtöni lähestyy; jokunen hetki, ja minä olen astuva sinun
tuomiosi eteen. Ota vastaan katuva, onneton, synnissä pitkän
elinaikansa viettänyt lapsesi! Yhdennellätoista tunnilla tulen Sinun
luoksesi. Sinä olet käskenyt minun tulla. Sinun Poikasi on käskenyt
minun tulla. Herra, minä tulen; Herra, tässä olen, armahda minua
Jeesuksen tähden!'

»Tähän tapaan puhui pappi. Saamalla sairaan mielen kääntymään uskossa
Kristuksen puoleen, koetti sielunpaimen valmistaa häntä matkaan. Että
hän siinä puhui toisellekin sairaalle, puhui miehelle, joka ei ollut
välittänyt Jumalasta eikä sielunsa autuudesta mitään, miehelle, joka
oli pitänyt kaikkea tällaista puhetta taikauskon keksimänä
hullutuksena, sitä ei pappi tietänyt aavistaa.

»Hän puhui sydämensä syvimmästä vakaumuksesta, puhui ainoastaan
hänelle, jonka vuoteen vieressä hän istui; mutta tuo toinen sairas --
hän omisti puheen, ikäänkuin olisi se ollut yksin hänelle puhuttu.
Niin, siinä oli perinpohjainen muutos tapahtumaisillaan kamreerissa.
Mitään tällaista ei hän ollut kuullut. Eikö? Oli kyllä; mutta Jumala ja
hänen rakkautensa, Kristus ja hänen rakkautensa olivat jääneet
ulkopuolelle hänen sydäntänsä. Nyt oli hänen hetkensä tullut. Kristus
tahtoi astua sisään hänen sydämeensä ja pitää ehtoollista hänen
kanssaan.

»Hän ei ymmärtänyt omaa itseänsä. Koko hänen olemuksensa oli siinä,
mitä hän kuuli. Ja kun pappi vihdoin kysyi, tahtoiko sairas tulla
osalliseksi Vapahtajasta, hänen ruumiistansa ja verestänsä, niin
sykähti tuon toisen sairaan sydän, ja sanaton huokaus yhtyi kuolevan
hiljaiseen, tuskin kuultavaan vastaukseen: 'tahdon!' Kamreeri oli
pitkän elämänsä kestäessä tiesi kuinka monta kertaa ollut
ehtoollisvieraana Herran pöydässä; ehtoollinen, jossa hän nyt oli
syrjäisenä saapuvilla, oli kumminkin hänen ensimäinen todellinen
ehtoollisensa. Hetkeä tähän verrattavaa ei ollut olemassa toista koko
hänen elämässään. Rukouksetkin, jotka pappi luki ja joiden sanat
tuntuivat tutuilta -- kuinka toisellaisilta ne nyt kuuluivat!

»Toimitus viereisessä huoneessa oli päättynyt. Sitä seurasi syvä
hiljaisuus. Ulkona oli sade tauonnut ja myrsky asettunut. Kamreeri
havahti kuin pitkällisestä unesta. Hän oli nojannut päätään
kirjakaappia vastaan. Kynttilä oli palanut tavattoman pitkälle
karrelle. Hän katseli ympärilleen. Oliko hän nukkunut?

»Kumea ääni kuului. Kello löi 2. Oliko kaksi tuntia kulunut sen
viimeisestä lyönnistä? Milloin oli kello lyönyt 1? Kamreeri ei ollut
sitä kuullut; hän oli siis todella nukkunut, nähnyt unta, mutta kuinka
kummallista...

»Ei; hän ei ollut nukkunut. Nyt puhuttiin taasen viereisessä huoneessa.
Siellä oli useita ihmisiä. Ne kuiskasivat hiljaa toisilleen. Kamreeri
ei voinut eroittaa ainoatakaan sanaa. Mitähän siellä nyt tapahtuu? Hän
teki tuon kysymyksen itselleen ja hän sai vastauksen.

»Hän kuuli tuon syvän äänen sanovan: 'Nyt eriää hänen sielunsa. Herra,
ota se vastaan! Se on turvautunut sinun armoosi Jesuksessa
Kristuksessa.'

»Sitte kuuli kamreeri tuon samaisen äänen alottavan virttä: 'Ma nukun
haavoin Kristuksen.' Siihen yhtyi vanha tärisevä ääni, sitten muutamia
muita ääniä. Se soi niin tavattoman juhlalliselta, tuo veisuu. Siinä
teki vanha ihminen loppua, ja hänen puolestansa vakuuttivat eloon
jäävät: 'Täält' lähden iloss', rauhassa; ehk' kuolen, elän Sinussa.'
Kamreerin silmät tulivat kosteiksi. Ja kun sitten virren lopulla
kaunis, korkea lapsen ääni ylinnä kuului, murtautui salpa, ja kuuma
kyynelvirta tulvaili lähteestä, joka vuosikymmeniä oli kuivillaan
ollut.

»'... Siis korjaa, Herra, sieluisen'!'

»Siihen se loppui tuo voimakas virsi. Se oli vallannut kamreerin koko
olennon. Ja kun sitten seurasi syvä hiljaisuus, tuntui hänestä kuin
olisi näkymättömiä henkiä liikkunut hänen ympärillään.

»Kului useita minuutteja. Vihdoin kuului taaskin kuolinhuoneesta ääniä.
Pastori ilmaisi haluavansa lähteä kotimatkalle.

»Jokapäiväisyyteen oli siis palattu.

»Kamreeri heräsi haaveiluistaan, heräsi vastenmielisesti. Mitä
viereisessä huoneessa oli tapahtunut, oli häneen tehnyt vaikutuksen,
joka ainaiseksi oli painautunut hänen sieluunsa, painautunut sitä
syvemmälle, kun hän ei ollut mitään nähnyt.

»Pyydettiin ettei pastori toki näin yön selässä lähtisi. Eihän enää
ollut pitkää aikaa aamuun; hän tarvitsisi lepoa; tuvassa hänelle
valmistettaisiin vuode, sillä, ikävä kyllä, vieraskamarin ainoassa
sängyssä makasi matkustavainen.

»Kamreeri oli tuskin saanut selville, mistä nyt oli kysymys, kun hän
ryntäsi ulos ja äkkiarvaamatta seisoi kuolinhuoneen kynnyksellä, siinä
ilmaisten kuulleensa, mitä oli puhuttu, ja tarjoten kamarinsa
pastorille.

»Siten tapasivat he toinen toisensa ensikerran eläissään -- pastori
Linsteen ja Jokelan kamreeri.

»Ihmeelliset ovat Herran tiet. Hän se oli heidät näin odottamattomasti
yhteen ohjannut; Hän se oli avannut kamreerin sydämen, valmistanut sitä
evankeliumille. Kuinka lieneekään kiivasluontoinen herra hämmästynyt,
kun hän sai tietää, että hän sittenkin oli kuunnellut Linsteenin
saarnaa, jota kuulemaan ei ollut hänen mielestään maksanut vaivaa
kirkkoon mennä, kun pastori siellä vaalisaarnaansa piti.

»Ei sinä yönä Mäkelän kestikievarin vierashuoneessa nukuttu! Väliseinän
takaa oli kamreeri kuullut herätyksen ja kehoituksen sanoja; -- seinä,
joka eilisiltaan saakka oli ollut hänen ja hänen Jumalansa välillä, oli
nyt poistunut, ja katuvasta sydämestä lähti huuto: 'mitä pitää minun
tekemän, että minä autuaaksi tulisin?'

»En osaa kertoa, mitä tuossa pienessä, matalassa kamarissa näinä
aamuyön tunteina puhuttiin. Tiedän vaan sen, että tuo syksyinen yö oli
kamreerin uudestasyntymisen yö, että hän aamun tullessa seurasi
pastoria pappilaan, ja että hän, kun hän seuraavana päivänä sieltä
lähti, 'meni iloiten tietänsä myöten', kuten muinoin Aitiopian
kuningattaren kamaripalvelia Filippuksesta erottuansa.

»Kamreeri jatkoi matkaansa Turkuun, ja siellä sai hän kuulla, että
Pileeni oli ollut arvelussansa oikeassa haasteeseen nähden.
Tuomiokapituli oli todella aikonut panna vireille haasteen, mutta
sitten esimiehen neuvosta päättänyt olla kirjeessä lausutuista
solvauksista mitään välittämättä. Me muistamme, että kamreeri oli
jotakin tällaista aavistanut ja että se oli kovasti suututtanut häntä.
Nyt oli hän siitä hyvillään, ja vanha kunnon Melartin, arkkipiispa,
jonka luona kamreeri useita kertoja kävi, oli myöskin hyvillänsä siitä,
ettei haastetta oltu tehty.

»Jonkunmoisella uteliaisuudella odottivat varsinkin nimismies ja
kapteeni kamreerin kotiintuloa. Edellinen oli usein sanonut
pelkäävänsä, että Jokelan herra, kiivasluontoinen kun oli, pilaisi koko
asian. Sitä suurempi oli sentähden hänen hämmästyksensä -- hänen,
kapteenin ja meidän kaikkien -- kun kamreeri palasi mieleltään ja
sielultaan aivan muuttuneena. Tämä nyt antoi aiheita puheisiin, sen
saatte uskoa. 'Kamreeri on tullut herätykseen; hänestä on tullut
kerettiläinen!' Suusta suuhun kulki ihmeen nopeasti tuo sanoma.
'Ystävät' olivat kuin puusta pudonneet; mutta heihin se kamreerin
'Turunmatkan viisaus' ei ottanut pystyäkseen. Lauantain peliseuroista
tuli tietysti loppu, eikä kortteja enää pyhäaamuina nähty, kuten ennen,
kamreerin pöydällä. Sen sijaan nähtiin tuolla samaisella pöydällä Uusi
Testamentti. Se oli todella jotakin uutta.

»Jokelan vanha herra oli kadonnut; hän, jota me kamreeriksi sanoimme,
ei enää ollut tuo vanha entinen. Hänen luonteensa kiivaus kyllä
vieläkin tuli näkyviin, mutta ennenkuin se ehti saada hänestä voiton,
oli hän kukistanut sen. Ettei se taistelutta tapahtunut, sen huomasi
selvään. Kun näin kamreerin tuollaisissa tilaisuuksissa innostuvan ja
kiihtyvän, mutta siinä samassa äkkiä vaikenevan ja väliin kiireisesti
lähtevän ulos huoneesta, muistui mieleeni Herran sanat Nikoteemukselle:
'Tuuli puhaltaa, kussa hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa ja et
tiedä, kusta hän tulee taikka kuhunka hän menee: niin on jokainen, kuin
hengestä syntynyt on.' Jos olisi joku, joka tiesi, mimmoisena kamreeri
lähti Turkuun, sanonut meille, mimmoisena hän siltä matkaltaan palaisi,
niin kyllä olisi semmoiselle puheelle naurettu. Vanha kamreeri Paavo
Ruotsalaisen miehiä! Kukapa olisi mitään sellaista osannut
ajatellakaan? Vähimmän kaikista ainakin kamreeri itse.

»Tuo ihme oli kumminkin tapahtunut, ja meistä -- ainakin minusta --
tuntui, että jotakin uutta oli tullut seurakuntaan. Mutta jos olisi
joku kysynyt: 'mitä uutta?' en olisi osannut sitä selittää.

»Sillä välin menivät ulkonaiset asiat tavallista menoaan.
Vaalivalituksen johdosta vaihdettiin kirjoituksia ja tehtiin
selityksiä. Seurakuntaa kuulusteltiin, vaalipappeja ja vaalinpitäjää.
Näissä kuulusteluissa ja selityksissä tuli nyt kamreerin toimesta ilmi
paljo sellaista, joka oli omiansa pilaamaan sitä asiaa, jota 'ystävät'
ennen olivat ajaneet. Että Pileeni ja kapteeni siitä kovin
närkästyivät, sen kyllä ymmärrätte. Siinä kesken kaikkea siirrettiin
maisteri yhtäkkiä kauas pois meidän seutuvilta. 'Sen hyvän sai toki
Jokelan herra toimeen kirotulla Turunmatkallaan', sanoi tämän johdosta
nimismies, ja samaa mieltä oli maisteri itse, joka kumminkin näytti
olevan uuteen määräykseensä tyytyväinen -- 'jos sillä ei vain ole muita
seurauksia.' Maisterilla oli syytä tuollaisiin aprikoimisiin, sillä
uuden määräyksensä ohessa oli hän -- vaikka hän meiltä sen salasi --
saanut kutsun tulla Turkuun arkkipiispa Melartinin puheille. Hän lähti
matkaansa, emmekä sen jälkeen ole hänestä mitään kuulleet. Hän olisi
kyllä piankin unohdukseen joutunut, ell'ei kauan olisi puhuttu
kepposesta, jonka hän tuona vaalipäivän edellisenä iltana oli tehnyt
Pileenille. Sillä, nähkää, maisteri se todellakin oli, joka silloin
anasti nimismiehen laukun ja kätki sen ynnä siinä olevat tärkeät
paperit Jokelan veräjän suuhun hankeen -- jotteivät Rajakyläläisten
äänet joutuisi Pummin hyväksi. Maisteri oli kerran 'eräässä iloisessa
tilaisuudessa' tullut tuon ilmaisseeksi kertoessaan mitä kaikkia hän
oli 'kiittämättömän Maleeni lurjuksen' hyväksi tehnyt; olipa hän vielä
ilmaissut senkin, että hän vaalipäivän aamulla asiansa menestymisen
varalle oli ehdottanut lyijykyniä vaalitilaisuudessa käytettäviksi --
voidaksensa tarpeen vaatiessa mukavammin muuttaa ääniä sekä omassa että
pastori V----n vaaliluettelossa. Neljättä vuotta kesti vaaliriitamme,
johon kamreeri yhä edelleen otti osaa, mutta toisella tavalla kuin
ennen. Linsteeni oli nyt hänen miehensä, sen ymmärtää. Mutta jotta
Linsteeni voisi tulla kysymykseen, oli uusi vaali aikaan saatava. Oli
omituista kuulla kamreerin puhuvan tuon ennen niin ylönkatsotun
vaalipapin puolesta. Ei hän siinä säästänyt itseään. 'Minä halusin
syntitoveria, hauskaa syntitoveria', sanoi hän eräässäkin
tilaisuudessa, jossa oli koolla suuri joukko isäntiä; 'että me
tarvitsimme pappia oli ajatus, joka ei silloin juolahtanut
mieleenikään. Nyt -- onko kummaa että soisin saavani sielunpaimeneksi
hänen, joka Jumalan kädessä oli välikappale kääntymiseeni synnin
tieltä.'

»Nämä tällaiset puheet ja tunnustukset vaikuttivat hyvin moneen --
nimismieheen, kapteeniin ja lukkariin ne vain eivät pystyneet. Lukkari
oli riidan kestäessä päässyt mahtiin, niin luuli hän ainakin itse, ja
kyllä oli siinä perää, että häntä 'kanaparvi seurasi', kuten Pileenillä
oli tapana sanoa. Varsinkin yltyi lukkari mahtavaksi, kun vihdoin
viimein pitkällinen riita tuli lopulliseen päätökseen ja 'hänen
meininkinsä oli saanut voiton', asia kun lykättiin uuteen vaaliin.

»Oli omituista nähdä kamreeria, kun tieto tuli siitä, että edellinen
vaali oli mitättömäksi julistettu. Arvaa sen, kuinka hän olisi
riehunut, jollei tuota suuren suurta muutosta olisi hänessä tapahtunut.
Nyt kirkastuivat hänen kasvonsa, ja ikäänkuin olisi hän ollut varmana
siitä, miten asia toisessa vaalissa tulisi päättymään, huudahti hän:
'Kiitos Jumalan!' Mihinkään vaalipuuhiin hän ei osaa ottanut, mutta
mielipiteitään hän ei myöskään salannut. Toisin oli nimismiehen ja
lukkarin laita. 'Uudestaan he alkavat vanhaa rallia', sanoi Sutelan
isäntä, joka ei enää ollut äänivaltainen. Niin kyllä -- uudestaan! Ja
kovaa siinä pantiin kovaa vastaan. Intohimoja kiihotettiin, ja -- niin
sitä mentiin kirkkoon sielunpaimenta valitsemaan! En huoli kertoa, mitä
vehkeitä siinä oli pidetty ja miten Maleenin ja Pummin puoltajat
yksissä mielin olivat parjanneet Linsteeniä -- hänen vuoronsa oli,
nähkää, nyt tullut -- samassa kun he ylistivät oman puolueensa
ehdokasta ja koettivat mustata toisen.

»Vaalipäivä tuli. Kirkko oli reunojaan myöten täynnä ihmisiä. Uusi
maisterimme, nuori herttainen mies, jota kumpikin puolue kaiken mokomin
oli koettanut pauloihinsa kietoa, piti pontevan saarnan, ja vielä
pontevamman puheen piti vaalitoimitusta alkaessaan uusi vaalinpitäjä.
Tällä kertaa oli Pileeni saapuvilla -- laukkuinensa. Tarvitsi vain
luoda silmänsä häneen, lukkariin ja kapteeniin, huomataksensa, millä
mielellä he vaaliin osaa ottivat.

»Nyt se alkoi. Rajakylä n:o 1. Liisa Matintytär Tuohikoski huudettiin.
Eukko oli itse saapuvilla, ja Linsteeniä hän äänesti. Rajakylä n:o 2,
n:o 3 -- Linsteeniä hekin äänestivät. Tuli sitten n:o 4, n:o 5 j.n.e.
Verkalleen astui nimismies esiin, kädessään valtakirjoja Pummin
hyväksi. Heinämäkeläisten äänet menivät jakoon jotenkin tasan Pummin
ja Maleenin välillä. Koikkalaiset huusivat kaikki Linsteeniä.
Viimalaisista oli Haaran isäntä ainoa, joka Maleenia äänesti; muut
kaikki menivät Linsteenin puolelle, vaikka vielä aamulla olivat
lukkarin luona kirkkoryyppyjä ottaessaan luvanneet pysyä entisissä
äänissänsä. Kun vielä Kirkonkyläkin -- lukkaria ja muutamia muita
lukuunottamatta -- kallistui Linsteenin puolelle ja samaten suurimmaksi
osaksi Koski-, Metsä- ja Ylikyläläiset, niin on selvää, että Linsteeni
oli saanut suuren enemmistön äänet. 'Miten on se mahdollista?' oli
Haaran isännällä kyllä syytä nytkin kysyä, hänelle kun -- kuten
lukkarille -- hyvin moni niistä, jotka sittemmin äänestivät Linsteeniä,
vielä vaalipäivän aamulla oli sanonut äänestävänsä Maleenia. Jos Haara
olisi ollut kuulemassa, mitä kamreeri vaalitoimituksen päätettyä
puhkesi sanomaan, niin olisi hän saanut vastauksen kysymykseensä.
Kamreeri oli sanonut: 'Jumalalta on se tapahtunut, ja se on ihmeellinen
meidän silmiemme edessä.'

»Niin saimme Linsteenin pastoriksemme», lopetti vanha haudankaivaja
verkalleen pitkän kertomuksensa. Sitten lisäsi hän vielä hiljaisella
äänellä: »Vanha pastori on nyt tilinteolle kutsuttu Herransa ja
mestarinsa eteen. Me, me saamme valmistautua -- uuteen vaaliin; mutta
tuskinpa enää saamme vainajan kaltaista; sillä harvassa on semmoisia.»

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 41980 ***