*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 42295 ***

PALVELUSVÄKEÄ

Kirj.

Santeri Alkio


WSOY, Porvoo, 1904.



Senssuurin hyväksymä. Porvoo, 5 p. marrask. 1904.




I.


Lutin arkulla paloi pieni läkkilamppu. Hämärässä valossa näkyi nuori
mies, joka vitkaan liikkuen keräsi pieniä tavaroitaan lattialle
levitetyn vanhan päällystakin päälle, josta näytti olevan aikomuksena
tehdä matkalaukku. Lutissa oli myöskin aution näköinen sänky, josta
laidan ylitse kohosi tukuttain oljenkorsia ja jalkopuolessa olivat
läjässä kurjat nahkaset. Seinät olivat autiot, tomuiset, hämähäkin
verkkoja täynnä. Mutta vielä tukalamman näköinen oli rönsöinen
pärekaton-alus, josta oli alituiseen tippumassa kaarnoja ja
madonjauhoja. Se sentään peittyi kesäöinäkin hämärään ja oli
sellaisenaan omiaan synnyttämään turvattomuudentuntoa ja aavemaisia
mielikuvia yksinäisessä nuorukaisessa, joka sai asua tässä huoneessa,
makailla tuossa sängyssä olkien päällä ja katsella hämäränpeittoon
katoavaan kattoon. Ikkunaa ei rengin asunnossa ollut enempää kuin
muissakaan samallaisissa, mutta seinässä oli pieni luukku, jonka
edestakaisin liikutettavalla laudanpalasella saattoi mielensä mukaan
sulkea ja avata. Sen saattoi avata valoisana kesäyönä ja katsoa ulos
aivan niin pitkälle ja leveälle, kuin näköpiiriä siitä avautui --
kyynärän päässä olevaan tallinseinään. Sai huvitella ja kuvitella
olevansa kotonaan, polttaa lyhyellä notkovartisella piipullaan
pesällisen toisensa jälkeen, istua korkeajalkaisella pyykkituolilla ja
muistella Marttaa, jonka lutti oli vaatteilla puettu, soman ja rikkaan
näköinen, Marttaa, jonka pellavatukkainen pää niin huolimattomasti
lepäsi pieluksen vieressä päänaluksen reunalla ja silmät nauroivat heti
kun Matti ovenaukeamaan ilmestyi, Marttaa joka oli niin ... niin...

»R-r-akas!» äänsi Matti aina itsekseen, kun näille maille joutui. Ja
Martta oli niin rakas yhdeltäpuolen sen vuoksi, että hänkin oli
havainnut olevansa rakas Martalle. Vielä ei ollut ehtinyt Martan
vieressä makailemaan kuin yhden yön, mutta sen muistot lämmittivät
tänäkin iltana.

Hän loi vielä yleiskatsauksen ympäri luttia ja huomasi, että
omaisuutensa oli nyt kaikki tuossa päällystakilla, lukuunottamatta
pyhäisempää päällystakkia, kahta pikkumekkoa, yökulkuhousuja, liiviä ja
hattua, silinterikelloa, tuppea puukkoineen ja puolen tuopin pulloa
viinaa, jotka kaikki olivat päällä.

Hän ei puhellut itsekseen, ähkyi vaan kun kääri omaisuuttaan kokoon.
Saatuaan sen tehdyksi, pisti lampun taskuun, otti mytyn kainaloonsa,
kävi ulos, väänsi oven lukkoon ja otti avaimen reijästä, -- aivan kuin
muulloinkin. Alas tultuaan heitti mytyn portaille ja meni tupaan.

Tupa oli siisti, matot lattiassa. Pöydän luona paloi kattolamppu.
Sisällä oli vaan nuori emäntä, joka puuhasi keitosta takan ääressä ja
souti kätkyttä.

Matti asteli juhlallisesti pöydän luo, laski lutinavaimen siihen, meni
tarjoomaan emännälle kättä:

»Hyvästi nyt», sanoi. Ääni oli soinnuton ja värähti.

»Joko Matti nyt menee? Käteni on niin märkä että pyyhin sen. No hyvästi
vaan ja onnea uuteen paikkaan.»

»Hyvästi vaan. Panin lutinavaimen tuohon pöydälle ja nahkaset jätin
luttiin, sieltä ne löytää Oskari.»

»Aijoin sulle illallista panna, mutta ei ole vielä valmiina.»

»Eipä ole nälkäkään tässä... Hyvästi vaan ja sanokaa isännälle
terveisiä.»

»Hyvästi. Kyllähän niitä sopii sanoa.»

Matti meni ulos hitain raskain askelin. Otti portailta tavarat
kainaloonsa ja alkoi astua.

Tänään oli palvelijain muuttopäivä. Talossa, jonka oven juuri kiini
painoi, oli Matti palvellut vuoden. Eikä hänen ollut siellä mikään paha
olla, vaikka hänenkin mielestään olisi lutin makuusija voinut olla
vähän siistimpi, työnvaatimus hiukan helpompi ja ruoka vähän parempaa.
Mutta kun haltiaväet söivät itse samaa, niin ei ollut siitäkään niin
paljoa välittänyt. Ja monta kertaa hän oikein säälitteli näitä ihmisiä,
Matalamäen nuoria haltioita, kun he ottivat työhön kiini aivan kuin
orjat, eikä suuri velka talon hinnasta tahtonut sittenkään vähentyä. --
Olkoon miten tahansa muuten, mutta liian kitsaasti ne pitävät työväkeä,
ajatteli Matti monasti. Olisi hän kernaasti jäänyt toiseksikin
vuodeksi, vaikka työvaatimus olikin niin tuima ... hän olisi koettanut
pitää itse määränsä. Kun oli syyskesällä pikeytynyt Marttaan oikein
vakavasti, olisi nyt tuntunut niin rehdiltä, varmalta ja rikkaalta kun
oli kulta, eikä olisi tarvinnut muuttaa taloa. Mutta Matalamäen isäntä
ei ollut puhunut mitään toiseksi vuodeksi jäämisestä, eikä hän
ymmärtänyt ... ellei tuo mahtanut pelätä, että rupean tässä akottumaan.
Matalamäki ei huoli äijämiesrengeistä. Sitten sukeutuivat ajatukset
aivan itsestään mietiskelemään kysymystä: miksi toisilla ihmisillä on
parempi n.s. työnkurssi kuin toisilla? Esimerkiksi Iikka, joka tulee
Raitalaan hänen palveluskumppalikseen, on oikein kuuluisa. Sanotaan,
että Iikka on narri ja tekee sen mukaan kuin kehutaan ... hän taas ei
välitä kehumisesta, sillä se on narraamista...

»Enkä minä välitä mistään, jumaliste! -- kun se siksi tulee», hän
ääneensä huudahti ja löi jalkaa maahan.

Eikä sellaisilla palkoilla, kuin hänelle maksetaan, kannata oikein
hosua, -- aivan toinen olisi asia jos saisi sellaisia palkkoja kuin
Iikkakin saa.

»Mutta Ratulaisen pojalle ei makseta korkopalkkoja, eikä häntä
ihmisenäkään pidetä ... kun isä on Ratulainen,» hän virkkoi itsekseen
mutisten ja löi taasen jalkaa kovemmin maahan.

Kun osaisikin jotain muutakin kuin olla renkinä, -- juoksi hänen
ajatuksissaan.

»Mutta kun ei kukaan opeta, nauretaan vaan kun puhdetöitäkin yritän.»
Ja hän ajatteli edelleen, että kun oliskin saanut olla vielä
Matalamäessä, niin isäntä kenties tänä talvena olisi opettanut.
Raitalassa tulee kuitenkin hevoshoito hänelle ja Iikka saa tehdä
puhdetöitä. Mieliala muuttui yhä katkerammaksi, kun johtui ajattelemaan
syntyperänsä halpuutta, josta luuli kaiken pahan lähtevän.

»Ei minulla ole mitään lahjoja, ei minkäänlaisia lahjoja. Kuinka niitä
Ratulaisen pojalle olisi suotu!... Se on vaan lorvi, renkiveklus,
joutava piru, hylky!»

Hänet valtasi raivokas tunnelma. Mutta sattumalta vilahti taas mieleen
Martta. Ajatusmaailmaan säteili siitä lempeätä, viihdyttävää valoa ja
mieliala kävi rauhallisemmaksi. Matti ajatteli taas akottumista ja
kodin perustamista, aivan kuin toteutettavissa olevaa ihannetta.
Äskeinen puuskaus ei ollut häneen syvästi koskenut. Se oli muuten tuttu
tunnelma, joka palasi usein, josta palvelijain joukossa usein
puhuttiinkin, joskus nauraen, toisinaan katkerasti moittien. Mutta
Matilla ne hetket menivät helposti ohi, muutama tuima kirous
huippukohtana, -- ja hän eli taas hetken elämää.

Oli pimeä syksyinen ilta ja tie rapainen. Matti jo katui, että oli
korkkosaappailla lähtenyt taivaltamaan ja pieksusaappaat laukkuun
pannut. Mutta rapakossa tallusteleminen loppuisi kuitenkin kohta, sillä
hän läheni jo Raitalaa.




II.


Alakuloisuus alkoi uudestaan kasvaa mikäli läheni uutta
palveluspaikkaa. Se ei ollut hyvässä maineessa palvelusväen kesken,
tämä Raitala. Isäntä oli pitäjän isäntäyhdistyksen puheenjohtaja,
lautamies ja mitä liekään. Jo nämä virkanimitykset äitelöittivät
Mattia.

»Ne sellaiset ne juuri ovat aina palkollistensa niskassa! Ovat
olevinaan herroja -- mitä herroja! -- ja lukevat kotona ja kokouksissa
lakia pal... -- saamari, kun olin vähällä kaatua! Muutama paksumaha
(tarkoittaa tulevaa isäntäänsä) ei edes pihasiltaansa korjaa, kun
ihmiset oikein kaatuvat.»

Taas malttoi hän mielensä, kun saapuessaan Raitalan pihaan joukko uusia
ajatuksia ja tunnelmia täytti mielen. Vitkastellen sisään menoa katseli
uusi renki ikkunoihin, joista loisti tuli. Toisiaan takaa-ajaen
kiitivät ajatuksissa vauhdilla kaikki ne juorut, joita palvelijain
kesken oli tästä talosta liikkeellä. Matin mielikuvituksessa
esiintyivät pahat puolet nyt synkässä valossa.

»Ne syövät kamarissa, isännät ja pojat, ja tällaisten jätkämiesten
täytyy tyytyä tuvan pöydässä keltaiseen silakkaan ja meijerihuituun...»

Vinttikamarista näkyi ystävällinen tulenvalo.

»Se poika, Vilhelmi, siellä varmaankin...» ja vaistomaisesti kääntyi
Matin pimeässä teroittunut katse toiselle puolelle pihaa, kohti
luttirakennusta, joka oli taasen seinä seinässä tallin kanssa, missä
hevoset kolistelivat ja söivät. Kylmä vastenmielisyyden väristys karsi
pitkin selkäpiitä.

Pian sen jälkeen löysi renki itsensä tuvan ovensuusta. Tehden iloisen
ja reippaan hyvänpäivän, johon sai itsensä pakoitetuksi, kävi
sivupenkille istumaan.

»Päivää», sanoi emäntä, pannen painoa viimeiselle tavulle ja Vilhelmi,
joka oli jotain nakerrellut höyläpenkin vieressä, meni ystävällisesti
tarjoomaan kättä.

»Terve tuloa taloon.» Vilhelmi katsoi että onko se päissään.

»Terveeksi vaan!» Matti nousi ja vähän niijasi toisella jalallaan ja
nyökäytti päätä samalla kuin terävällä silmäyksellä tutkasi Villen
katseita. Mielessä välähti samalla: mahtaneko tuo ruveta nuorisoseuraan
vaatimaan? Ajatus synnytti orjuuttavan tunnelman. Silmänräpäyksessä
nousi uhka.

»Siellä alkaa olla rapaa», jatkoi Vilhelmi.

»Pirusti!» vastasi Matti. Nouseva uhka sai tästä karskista vastauksesta
jonkullaista tyydytystä.

Illan kuluessa tuli muitakin uusia palvelijoita, piika ja renki. Piika
oli ennestään Matille aivan vieras, mutta sivultapäin katsottuna
muistutti tämä paljon Marttaa. Ja Matti tunsi tähän rakastuvansa
Marttan vuoksi. Varsinkin sitte Matin sydän hommaili, kun näki tytön
kiireesti vilkkasevan edestakaisin tuvassa, alushameessa, joka
säästellen kääri punaisia, uusiin, nariseviin kenkiin peittyviä sukkia.

Matti oli melkein aina Liisan tiellä, milloin mitäkin asiaa teki,
väliin apua tarjosi, toisinaan pyysi.

Sievä tyttö, ajatteli Matti, samalla koetellen oliko pullon tulppa
visusti kiini. Hän ottaisi tänä iltana pari ryyppyä...

Toinen renki, joka illan kuluessa oli taloon tullut, oli vanhempi ja
päissään. Oli mennyt porstuanperä-kamariin isännän kanssa juttelemaan.
Matin mielestä ne luultavasti siellä istuivat pullon ääressä, Iikan
pullon, joka jo tuvassa oli käsillä ollut. Aikoneeko jo tehdä itsensä
hyväksi isännän kanssa? mietiskeli, ja muisti kuulleensa, että Iikka on
sellainen ollut ennenkin. Alkoi mielessään tätä halveksia.

Oli jo käyty hevosia yöstämässä. Vilhelmi ja Liisa olivat kadonneet
tuvasta, kumpikin huoneisiinsa kai. Emäntä vielä joutessaan päätänsä
kampaili uunin puoleisella penkillä ja Matille, joka torkkuen
tupakoitsi, virkkoi:

»Sinne ovisänkyyn saat makuulle mennä.»

Mutta sitä ei Matti ollut ajatellutkaan, päässään vaan aprikoitsi,
kumpasen viereen menisi pyrkimään tänä yönä, Martan vaiko Liisan.

Iikka kuului tulevan porstuankamarista kovasti kohlaten ja rämisten.
Tultuaan tupaan kävi retuuttamaan Mattia, joka hiljaa istui.

»Lähdetään jo.»

Matti lähti.

»Älkää pojat lähtekö, kun ensi yötä olette talossa. Siellä on puhdas
sänky, vasta pyykityn lakanan panin sinne.»

»Emäntä, älkää pahana pitäkö, mutta tämä ilta on renkimiehelle kuin
viimeinen ryyppy jätkälle ... sitte se loppuu. Hyvää yötä vain, emäntä,
aamuun asti.»

Mattia kutkutti nauru. Emäntä aikoi terhakasti ruveta vastaväitteisiin,
mutta mennen ulos ja kädellään viittoen keskeytti Iikka:

»Minä sen tiedän, emäntä, aivan ulkoa osaan, että te käskette Jumalaa
pitämään silmäinsä edessä ja tottelemaan haltiaväkeä... Mutta nyt en
minä kuule sillä korvalla, huomenna vasta... Kello 5 huomenaamuna
pankaa mihin tahdotte... Hyvää yötä vain.»

He menivät ulos. Iikka alkoi jo ovessa rallattaa. Satoi hiljaa. -- Kun
olis sateenvarjo, ajatteli Matti. Ennenkin, päänpitoviikolla oli se
ollut monasti mielessä, mutta eivätpä olleet rahat siihen ehtineet.

»Mennäänkö Liisaa katsomaan?» Matti kysyi.

Vastaamatta ohjasi Iikka kulkuaan luttia kohti.

»Oletko sinä jo ollut meidän 'kamarissamme'?» kysyi Iikka renkien
luttia tarkoittaen.

Ei Matti siellä ollut vielä käynyt. Sanoi vaan viimevuotiselta rengiltä
kuulleensa, että siinä oli sellainen lattia, joka saattoi laskea
läpitsensä miehen putoamaan alla olevaan puotiin.




III.


Liisa järjesteli vaatteitaan lutissa ja ilostui kun pojat tulivat
katsomaan.

»Annas minä autan», tarjoutui Matti muuatta vaatetta katonrajaan
kurottamaan.

»Pane sitte, koska sinä olet nuorempikin.»

»Valehtelet. Et sinä ole vielä kahdenkymmenen.»

»Ja sinäkö olet! Ihmiset puhuvat että sinä olet vasta alun
viidennellätoista.»

»Kuka sitä?»

Liisa nauroi.

»Tyttö vain, yksi tyttö.»

»Mikä, kuka? Sinä valehtelet.»

»Sellainen tyttö, jota sinä olet kullaksunut.»

»Minäkö?» Matti oli olevinaan hämillään ja sydän oli riemusta kurkussa.

    »Ja neljä kertaa kuulutettiin
    se Saapas-Matin Heikki»

lauloi Iikka.

»Pane hiukan ylemmäksi, mutta älä putoa siihen väättäväksi», kehoitti
Liisa Matille.

»Minä olen, kuulkaa orjat, juonut jo kahdenkymmenen markan loven tämän
vuoden palkkaan», kertoi Iikka.

Liisa äikitteli:

»Käskee juoda.»

»Syödäkö se pitäisi?»

»Ei mutta ostaa tytöille vehnäsiä, menisi paremmin niin kuin toteen.»

»Kuule Liisa, kun kaikki panee viinaan, niin sitte sen tietää että on
juonut.»

»Oliko Iikka iltamassa?» kysyi Liisa.

»Häh, missä?»

»Iltamassa, palvelusväen, siinä johon ilman pääsi.»

»Sivistettäväksi», jatkoi Matti.

»Reidottavaksi», Liisa virnakoi.

»En viitsinyt suosiolla, kun ei väkisin viety.»

»Pöllöt sellaisiin», virkkoi Matti ajatuksissaan.

»Paljoa parempi, kun saa oikein sydämmestänsä hypellä eikä tarvitse
ketään orjailla», selitti Liisa.

»Sitä; saa kyllä meikäläinen olla käskettävänä ja opetettavana pitkin
vuotta, vielä nyt sitte päänpitoviikoilla», puhui Matti. Iikka täytti:

»Iestä kantamaan.»

Jokainen näytti olevan mietteissään. Iikka otti ryypyn, tarjosi
toisillekin, jotka myöskin ryyppäsivät. Iikka pani piippuun ja alkoi
selittää:

»Minä olen ajatellut siksi, että jos me sivistymme, me palkolliset,
niin ettei ole seuraelämässä mitään eroa meidän ja talollisten välillä,
niin mahdammeko me enää tulla toimeen näissä eläinten huoneissa, vai
laittavatko haltiaväet meillekin kamareita silloin?»

»Joo, kyllä ne laittavat sulle oman kamarin tässäkin talossa samoin
kuin mullekin», vakuutteli Matti ja Liisa nauroi. Lopettaen työnsä
istui tyttö ja alkoi sanoa:

»Mutta on se palvelijan elämä vähän kummallista kiertolaiselämää,
muuttaa lutista luttiin. Mekin nyt tässä istumme kyyhöttäen...»

»Kuin kolme varpusta», keskeytti Matti.

»Istumme kyyhöttäen...»

»Ja aijomme ruveta palvelemaan Raitalassa ja luomaan lantaa, etteivät
itse tarvitsisi likautua...» keskeytti Iikka. Mutta Matti häntä taasen
keskeytti:

»Että saisivat olla kamaritöissä, lautamies käydä kuntakokouksissa ja
Isäntäyhdistyksissä...»

»Ei, antakaa nyt minä sanon!» huusi tyttö. »Minä vaan tarkoitan, että
kun me nyt olemme tulleet kukin omalta haaraltamme, niinkuin...»

»Varikset», täytti Matti.

»Voi voi voi-i!»

»Sano nyt.»

»Kissa!»

»Oletko sinä paha suuttumaan?»

»Olen!»

Matti ja Liisa leikkivät jotain käsileikkiä ja Iikka hyräili:

    »Neljä kertaa kuulutettiin
    se Saapas-Matin Heikki.»

Leikkinsä ohessa yhtyivät toiset samaan lauluun:

    »Helluni laulu se kauas kuuluu
    ja saappaat narahtelee,
    vellikello se aisassa heiluu
    ja pyörät jyrähtelee.»

Iikka oli avannut oven ja kurkisteli ulos pimeyteen. Sateenrapinata
jatkui yhä ja lutin räystäistä tippui vesi pihaan muodostuneesen
lammikkoon synnyttäen syksyisen, lotisevan äänen. Liisa oli mennyt
vuoteelle ja Matti haukotteli.

»Tuolla se nyt on», virkkoi Iikka uneliaasti rämisevällä äänellä.

»Mikä?»

»Vilhelmi vain, tämä Vilhelmi Raitala ... maanviljelijän poika ...
herra Raitala...»

Matti lähestyi ovea kurkistellakseen pimeään sateiseen yöhön, että
missä se on, ja näki tulen loistavan Vilhelmin kamarin ikkunasta.

»Kirjoittelee morsiamille», jatkoi Matti samaan nuottiin unisella
äänellä ja molempain vierekkäin istuessa lutin kynnyksellä.

»Preivejä», lisäsi Iikka.

»Sivistyneitä preivejä.»

»Mitä ne nyt siinä ilvehtivät?» Liisa tuli katsomaan hänkin. Ja kaikki
kolme katselivat läpi mustan pimeyden hauskasti valaistuun ikkunaan,
jota alapuolelta varjosivat karttuuniset akuttimet ja ylempää
harsouutimet.

»Siinä se nyt rakastelee», huokasi Iikka.

»Ja riijailee», jatkoi Matti.

Kaikki purskahtivat kaklattavaan, ilkeälle vivahtavaan nauruun.
-- -- --

»Sadetta tahtoo, sanon minä», virkkoi Matti astuessaan alas lutin
rappusista. Kääntäen takin kauluksen pystyyn kysäsi hän Iikalta:

»Et ole sinäkään kalossia ostanut?»

Iikka oli vähän aikaa vastaamatta. Matti ymmärsi, että hän mietiskelee
sydämmen kysymyksiä ja ajattelee palaamista Liisan luo.

»Olikin mulla jo, mutta myin pois», sanoi Iikka ilman virnistelemättä.
»Mitäpä meikäläinen...»

Matti jätätti itsensä vähän jälkeenpäin:

»Kyllä minä tulen», sanoi ja kehoitti Iikkaa menemään edelleen. Mutta
Iikka meni vaan pienen kappaleen ja pysähtyi epäluuloisena. Sillä aikaa
kiersi toveri nurkan ympäri, hiipien uudestaan luttiin ja naputti
hiljaa ovelle. Haka napsahti auki ja Matti pistäysi sisään sulkien
oven, itsekseen myhähdellen ja naureskellen.

Iikka pyrki ikävystymään ja huuteli:

»Matti! ... mihin se joutui? ... jätän sinut!»

»Jätä vaan», tuumi Matti lutissa.

»Hyi, kun on kylmä», hytisi Liisa sängyssä ja tuntui olevan
mielihyvissään jostain. Viinapulloaan sovitteli Matti nurkkaan
aprikoiden, tarjoaisiko Liisalle lämmitysryypyn.

»Ota, lämpenet», sanoi ja tarjosi.

»Matti!» kuului Iikan äkäinen ääni.

»Ei se lämmitä yhtään», intti Liisa, mutta maistoi kuitenkin.

Lutin seinään heitettiin puukalikalla ja Iikka ärhenteli ulkona äkeällä
äänellä.

»Kyllä se lämmittää», myhäili Matti, löi tulpan kiini ja muisti
vilaukselta Marttaa. Liisa tuntui tällä hetkellä kuitenkin niin
puoleensa vetävälle, somalle ja omalle, että rakkaus Marttaan aivan
taistelematta näytti kalpenevan ja laihtuvan.

Iikan laulu etääntymistään etääntyi, sillä katkonaisia ääniä siitä enää
vaan kuului.

»Iikka se laulelee», virkkoi Matti, sammutti lampun ja siunasi.




IV.


Matti oli kaunis nuorukainen, ja sen tähden tytöt hänestä pitivät,
vaikka olikin Ratulaisen poika. Hän kävi uskollisesti kaikissa
tanssikökissä, mitä ulottuville sattui ja otti elämän helpolta kannalta
aina silloin kun oli läheisissä väleissä jonkun tytön kanssa.

Muutamana sunnuntai-iltana satuttiin taasen tanssikökkään. Sinne oli
Marttakin tullut, mutta Liisa viipyi jossain. Kohta tupaan tultuaan ja
Martan nähtyään tunsi Matti taas tätä aivan erityisesti rakastavansa.
Kävi hyppelemään tytön kanssa ja ajatteli ensin, että pysyköönpä vaikka
kokonaankin poissa Liisa, tämän kerran, -- puserteli Marttaa kädestä ja
vyötäisistä. Mutta mikä Martan on? alkoi poika peläten kysyä itseltään,
kun tyttö hyppeli virallisesti, juhlallisesti aivan kuin vieraan
kanssa, oli outo ja kylmä! Punaiset posket heloittivat ja vaaleat,
paksut palmikot leiskuivat lyhyen selän päällä kiehtovasti, -- mutta ei
mitään puristuksia, ei mitään rakkauden merkkejä. Matille tuli hätä
käteen, hänen rakkautensa nousi nousemistaan.

Myöhemmällä Martta yhä enempi miellytti ja sytytteli loitolta: hyppeli,
leiskui ja nauroi muiden kanssa mutta Mattia ei huomaavinaankaan ollut.
Matti poltti paperosseja ja sikareja miettien.

Vaan missä on Liisa? Hyljätyn tunne pani Matin sitäkin kysymään.
Yht'äkkiä havahtui mielessään: Jos Vilhelmi ehkä olisikin saanut
juoniteltua Liisan iltamaan!

Kello alkoi jo 11:sta mennä ja matka seurahuoneelle oli 3 kilometriä.

»Mitähän tässä ihminen tekisi?...»

Matista alkaa tuntua yksinäiseltä, vaikka tyttöjä kuhisee ja tirskuu
ympärillä, eikä tarvitsisi muuta kuin oikaista käsivartensa ja ottaa
kumpaseenkin kainaloon. Mutta häntä suututtaa Martan käytös.

Hiki kihoaa otsalle, kun Martta pyyhkäsee ohitse kuin enkeli, tahi
ainakin sinnepäin. -- -- --

»Onko se meidän Matti?» huutaa pihassa perään Iikka, jonka ääni taas
rämisee kun on ryypännyt.

»Pidä leukojasi!» sähisee Matti ja rientää puolijuoksua roustikkoisella
kujalla.

Seurahuoneen ovella on vielä vartija, vaikka siellä jo pitäisi tanssit
alkaman.

»Mitä pääsylippu maksaa?»

»Viisikymmentä penniä.»

»Vaikkako ei ole enää ohjelmassa muuta kuin tanssia?»

»Vaikka ei. Ja mitähän sinäkin muusta ohjelmasta välität», virnistelee
oven vartija tutunomaisesti. Matti seisoskelee ja polttelee.

»Onko siellä muita kuin niitä --?»

»Keitä niitä?»

»Mahtavia ja isoja vain?»

»On siellä sinunkin kaltaisiasi.»

»Keitä?»

»Piikoja. Osta lippu ja mene katsomaan.»

Matin teki mieli kysyä, että onko Raitalan nuortaväkeä ja keitä, mutta
ei viitsinyt, jos ovenvartija ehkä aavistaisi. Osti lipun ja kävi
sisään.

Juuri silloin alkoi siellä tanssi. Ihmisiä ei ollut paljoa.
Keskilattialla oli alussa avarata tilaa, reunoilla ja seinustoilla
kuhinata ja leikkiä. Ovenpuoli eteiseen käsin oli tyhjänä.

Matin silmä vilkui joka rakoon. Kaikki hän täällä tunsi, mutta
sittenkin oli niin vierasta. Vaikka olikin pääsylipun ostanut, tuntui
sydämmessä joku sellainen tunne kuin kirkossa oli ennen lapsena
kuvitellut, että miltä tuntuisi, jos menisi herrainpenkkiin, tahi
astelemaan kuoriin silloin kuin pappi messuaa... Ei mikään saisi häntä
astumaan lattian yli, tuon aukean paikan yli, tullakseen niiden
joukkoon jotka täällä näyttivät olevan kuin kotonaan. Siellä kyllä
voisi seisoa ja oli monasti seisonutkin, mutta mennä sinne, se oli
aivan toista.

Liisaa ei näkynyt missään. Vilhelmi seisoi tuolla toisen huoneen
ovella. Matille oli alkanut kummallinen katkeruus nousta.

»Herra Raitala», mutisi hän saman ilvehtivän tunteen valtaamana kun oli
»herra Raitalaa» lukenut Vilhelmin kirjeitten päällekirjoituksista.

Ihmisiä liikkui edestakaisin hänen ohitsensa, joku oli päätään
nyökännyt, mutta kädestä ei ollut vielä kukaan tervehtimään tullut,
eikä puhuttelemaan. Hän seisoi nojaten ovipieleen, päällystakin kaulus
pystössä, lakki korvallisille painettuna ja sikarintumppi hampaissa
silmäili halveksivaisesti elämää. Viulu oli alkanut soida, tanssi
käydä.

»Mutta missä on Liisa?»

Tiheät ryhmät hajautuvat, mutta Liisaa ei näy täällä. Melkein Matti jo
rauhoittuu: Liisa on jäänyt kotiin lukemaan emännälle virsikirjaa,
kuten siivon tytön tulee ja sopii!...

Tämä helpottava ajatus laskee jo huomion muihinkin kääntymään. Tanssi
on hajoittanut seisoskelevia ja odottavia nuoria ovipuolellekin ja
aukea paikka on hävinnyt. Hälinä saa Matin oloihin perehtymään. Lakki
on takaraivolla, päällystakin kauluksen toinen puoli pystössä ja
ylöspäin piipottava sikarintumppi suupielessä, kun hän astuu lähimmän
penkin luo, työntää toisia syrjään istuakseen hänkin, suu vakaassa
hymyssä.

»Mikä piru tuo on joka noin tyrkkii?»

Useampain katse kääntyy Mattiin, kun yksi noin sanoo. Matti ei puhu
mitään, tuijottaa vaan ajattelevan näköisenä sikari hampaissa ja huulet
hymyssä tanssivia.

»Ei täällä saa polttaa, mies!»

»Mies!» matki toinen tirskuen.

»Onpa teillä ahdasta.»

Matin veri alkoi kiehua: onhan hänellä piletti, on hän ainakin yhtä
komeakin kuin tuokin tuossa, halttokoipi! Sikari on yhtä hyvä kuin
silläkin, mutta kun on renki ja Ratulan Matti ja kuuluu sorkkaväkeen,
niin se niitä ahdistaa...

Vilhelmi meni tanssien ohitse.

-- Pistänkö? ajatteli Matti pistääkseen jalkansa Vilhelmin eteen.

Mutta Vilhelminkin huomio oli jo Mattiin kääntynyt. Tanssin tauotessa
tuli tämän luo tutunomaisesti ja vei hiukan syrjään.

»Ole veikkonen niin kuin muutkin täällä, on hauskempi, ota tuo lakki
päästäsi äläkä polta. Tuossa toisessa huoneessa saa polttaa.»

-- Mutta nytpä niitä ahdistaa, sen kuvaisia, ajatteli Matti tuskastuen,
vaan ääneen hän sanoi:

»Samapa tuo lie missä polttaa.»

Vaan lakin otti hän päästänsä.

»No saat sinä totellakin! Näet etteivät täällä salissa muutkaan polta»,
jatkoi Vilhelmi harmistuen varsinkin Matin sivuilleen kyräilevistä
katseista.

»Kylläpä se nyt ahdistaa, kun yksi renki on eksynyt aimojen joukkooni»

Nousi ja aikoi mennä.

Vilhelmi tarttui hänen olkapäähänsä.

»Ei, kuule, veikko, ei se ahdista, mutta katso, jokaisen pitää
noudattaa sääntöjä.»

»Sääntöjä! Polttaapa tuolla tuo kauppiaskin.»

»Sekin rikkoo sääntöjä.»

»Eipä hänelle kukaan muistuta.»

»Muistutetaan. Mutta älä nyt mene, ei sinua täältä kukaan pois käske.»

»Saakeliko täällä viitsii ihmisten rasituksena! Hyvästi vaan ja
kiitoksia.»

Vilhelmi jäi neuvotonna seisomaan. Hän tunsi kipeästi miten väärin
Matti ymmärsi häntä. Kuohui vihakin Matin itsepäisyyden vuoksi. Josko
hän pakoittaisi sen jäämään ettei saisi aihetta kehua toisille, että
häntä on täältä ajettu?

Vaan Matti oli jo mennyt paukuttaen ovea.




V.


»Eikö huvittanut?» kyseli ovenvartija puoleksi irvistellen.

Matti haukkui koko ihmiskuntaa, etupäässä kuitenkin niitä, joiden
kanssa hän oli joutunut äsken tekemisiin. Päästyään ulos, sattui hän
vahingossa käymään istukaspuuhun. Tämä yhä nostatti sappea. Puun Matti
taittoi poikki ja tunsi jonkullaista riemua toimitetusta kostotyöstä.
Himo jatkamaan samalla tavalla heräsi. Mursi jo toisen. Vaan sitte
yht'äkkiä ajatteli: jos ne huomaavat ja alkavat epäillä syylliseksi! Ja
kohta inhotti ja kadutti. Hän oli aina pitänyt kartanopuista, hänestä
tuntui aivan kuin niissä olisi elävä henki. Joskus oli itsekin
istuttanut niissä taloissa joissa oli palvellut. Ja niitä hän ikävöi,
kävi useampia kertoja kesässä katsomassa...

Hän poistui puolta juoksua ja huomasi pelkäävänsä.

»Hyi sentään!» Kuinka ilkeästi se narskahti murtuessaan. Ja mitä iloa
siitä nyt minulle on? Aivan toista olisi ollut antaa siellä sisässä
jollekulle naamaan, oikein valkean valossa ja sanoa, että te luulette
itseänne joksikin, mutta mitä te olettekaan! Katsokaa riskiä poikaa,
jolla on luonto kuin kristalli...

»Hyi sentään!» Aivan kuin olis varastanut ... pimeässä ihan kuin varas!

Moneen kertaan pään ympäri kiersi asia ennen kuin Matti ehti oman talon
lutin ovelle. Sieltä pilkisteli ovenraosta tuli, mutta Matin noustessa
rappusia se sammutettiin. Rauhallisesti ja tyynellä itseluottamuksella
alkoi hän kuitenkin koputella ja hiljaa viheltää. Mutta ovi ei
aukenekaan! Mitähän tämä on?

»Liisa», hän koetti varmuuden vuoksi ilmoittaa äänensä, että Liisa
tietäisi kuka ovella on. Vaan ei se auttanut. Veri nousi päähän.
Nuorimies alkoi jyskyttää pamppailevin sydämmin.

Vihdoin aukeni ovi.

»Oikeinpa sinä säret oven», rupesi Liisa nuhtelemaan.

Oudon epäilyksen valtaamana otti Matti tulta.

Liisan arkulla olivat toisen miehen pyhävaatteet.

Matti vihelteli hetkisen, yritteli paria kolmea sukkeluutta, joihin
kerran vastasi vieras sieltä sängystä. Sitte lähti hän ulos tavoitellen
miehuullista malttia. Vaan päästyään pihan ulkoreunalle alkoi sydän
kiirehtiä. Aivan kuin vainukoira juoksi hän Martan lutinovelle.
Marttaapa hän sittenkin rakastaakin!...

Mutta Marttakaan ei laske sisään! Yksin seisoi hyljätty nuorimies
routaisella maantiellä pimeässä yössä. Mieliala oli käynyt niin
alakuloiseksi että oikein itku pyyti. Muuan yksinäinen kulkija kuului
tulevan kylästä päin saapastaen. Laahustavasta astunnasta tunsi Matti
Oton. Menee morsiamensa luokse. Matti jo hiukan ilostui, päivänsarana
hänen mielensä synkässä yössä alkoi sarastaa.

»Hou!»

»Hou, hou! Mattiko siinä on?»

»Myöhäänpä Ottokin on liikkeellä.»

Matti lyöttäysi Oton seuraan.

»Tulen sinun kanssasi, Otto, yöksi», tarjoutui Matti.

»Mitä sinä sinne ... miksi et mene vaikka tuonne Martalle?»

»Siellä on jo muita.»

»Keitä?»

Ei tiennyt Matti.

»Älä huoli tulla minun kanssani», kielteli Otto.

Olivat vähältä jo joutua riitelemään.

»Kun toinen hyvän tutun vuoksi tulisi seuraan ja sitte sinä laittaudut
niin isoksi ja mahtavaksi», päätyi Matti nuhtelemaan.

»Älä vihastu, Matti, tyhjästä, mutta ajattele itse, jos sulla olisi
vasituinen morsian...»

Sovittiin lopuksi siitä, että Matti kuitenkin sai seurata.

Kun Matti kohta sen jälkeen yksin loikoi lutin peräsängyssä, ei
tahtonut uni ollenkaan tulla. Hortoon päästyä hätyyttivät kamalat näyt.
Ensin niissä äskeisissä hypyissä kaatui Martan kanssa ja kun nousi oli
toinen jalka korttelia pitempi ja pani niin kauheasti ontumaan. Ja
sitte vielä ilmestyi siihen pitkään jalkaan pieksu, jota hän oli
rumuutensa vuoksi aina vihannut, kotona muisti olevan ne uudet
patiinat, joihin oli itse ostanut saksalaiset päälliset. Ja kun hän
taas pyysi Marttaa hyppyyn, istuivat nuo kumman epätasaiset jalat
lattiassa kuin naulatut, eikä mies päässyt paikaltaan. Martta nauroi
muiden mukana, piti häntä aivan kuin pilanaan! Matti heräsi tuskaansa.

Vaan kohta joutui Liisan ja Iikan vihkiäisiin. Kaiken muun ilkeyden
lisäksi piti siellä olla sikahumalassakin, antaa muiden itseään narrata
sekä tehdä heidän komentonsa mukaan tyhmyyksiä. Hulluinta oli se, että
itse piti kaikki tyhmyydet niin selvästi käsittää, aivan kuin olisi
omia tekojaan syrjästä selvinpäin katsellut!

Aamupuolella yötä kummailivat unissa ne seurahuoneella katkaisemansa
istukaspuut. Jossain oli ollut kuulevinaan sellaisen ennustuksen, että
joka pilstoaa ja haaskaa puutarhain istukaspuita, hän saa helvetissä,
niistä kärsiä. Pirut polttavat hänen allansa juuri niitä puita, mitkä
on puutarhasta pilstonut. Eivätkä sellaiset puut kulu ollenkaan,
eivätkä lopu milloinkaan, tuli vaan kuumenemistaan kuumenee, -- ikuinen
tuli. Mattia kauhistutti ja kädessä jo tuntui polttoa. Jo koetti
rukoilla anteeksikin kamalaa syntiänsä, oli olevinaan polvillaan, lakki
vieressä ja kädet ristissä katkenneen puurungon ympärillä. Mutta
murtuneitten puitten katkenneet rungot ne kurottautuivat kaulat
pitkällään pilviä kohti aivan kuin valittaen ja kostoa etsien...

»En minä ymmärtänyt!» koetti Matti nöyrästi, vaikeroiden vakuuttaa.

Yhtäkkiä löysi jo itsensä ajattelemasta, että pian nuo loppuun palavat.
Nousi pois käydäkseen ja kohotti ylpeästi päätänsä. Mutta samassa
muistui mieleen, etteivät ne ollenkaan palamisesta kulu. Kauhu valtasi
uudelleen. Alkoi hämärtää, nurkat peittyivät varjoon ja aavemaisia
kuvia rupesi muodostumaan hätäytyneen nuorukaisen silmäin eteen.
Muutamassa nurkassa selvisi ensin haaru, hirmuinen haaru, jonka kourat
olivat kuin miekanterät. Ensin oli se teräsharmaa, sitte tulipunainen.
Ei epäilemistäkään: siellä liekarehtaa myöskin haarunpitelijä, vaikka
ei vielä näytä itseänsä...

»Apuun! Armoa!»

»Hääh?» kysyi Otto unesta heräten. Tiltakin heräsi. Matti lörpötteli
unissaan pitkän jutun katkotuista puista ja rukoili.

»Poika on varmaankin jossain istukaspuita katkonut», Tilta unisella
äänellä arveli.

»Ja nyt vaivaa omaatuntoa», lisäsi Otto.




VI.


Matista tuli nyt vähäksi aikaa maailman murjoma.

Pitkiä aikoja oli hänen elämänsä koossa pitävänä voimana olleet aivan
tilapäiset rakastumiset ja yöjuoksujen hurmaavat ilot. Yhtenä iltana ja
yönä tulee sitte joukko vastoinkäymisiä ja ikäviä kokemuksia, jotka
hajoittavat tähän rakastumiseen perustuvan ihanan elämänkäsityksen.
Mitä tehdä? Etsiäkö uusia tyttöjä? Ajatellako Amerikkaan menoa?
Lähteäkö tukkitöihin?

Renkinä ei tästä ainakaan uudelleen pääse nousemaan, ajatteli hän.

Näiden asiain aprikoiminen teki hänestä entisestään paljoa vakavamman
miehen. Ennen oli kuusipäiväinen arkielämä usein tuntunut olevan aivan
kuin välttämätön paha; vain lauantai-illasta maanantai-aamuun oli
oikeata aikaa; vain pyhäöiden tienoissa maksoi vaivan elää. Kun
ijankaikkinen järjestys ei kerran sallinut sitä sukkelaa ajatusta
toteuttaa, että voisi nukkua maanantaista lauantaihin, saattoi asiata
järjestää niin, että kävi silloin tällöin arkiöinäkin öitsimässä. Elämä
kuitenkin silloin maksoi vaivan.

Mutta nyt ei sillä enää suurtakaan arvoa ollut.

Matti rupesi ajattelemaan elämänkysymyksiä. Siihen olikin nyt hyvää
aikaa samalla kun murehti kolkkoa tulevaisuutta ilman tiettyjä
rakkaussuhteita. Hän oli ollut kovin kiintynyt paikallisiin oloihin
näihin asti, eikä ollut joutunut toivomaan elämää juuri toisellaiseksi
kuin mitä se oli. Mutta nyt kun oli ruvennut murjottamaan, hän
seuraavan pyhän tienot makasi sekä molemmat yöt, että päivän.

-- Kiusalla! ajatteli hän ja makasi. -- Saa Liisakin nähdä, että hän ei
paljon tästä maailmasta välitä.

-- Eikä hän mene hyppykökkäänkään illalla, Liisan mukana vaan
lähettäisi pisteliäät terveiset ... oikein kurilliset terveiset.
Jälkeen päin kuulustelisi mitä maailma humisee. Hän loikoisi vielä
tulevankin pyhän tienot sängyssään ja sitte vieläkin, -- eiköhän
Martallakin jo alkaisi olla asioita tänne päin? Siksi hyvin hän Martan
tuntee! Tämä ajatus viehätti. Jospa hän voisi ne pakoittaa ikävöimään
itseään... Sepä olisi tosiaankin!... -- -- --

Vilhelmi oli itsekseen oppinut puuseppä. Nikkaroitsi usein päivät
pääksytysten, toisinaan vaan puhdetöiksi. Iikkakin oli tekomies. Matin
yritykset supistuivat pieniin, -- eikä hänellä olisi suuresti aikaakaan
ollut kun hevosia hoiti ja toisille valkeata näytti. Tämä valkean
näyttäminenkin oli tullut ikään kuin välttämättömäksi. Matti oli siihen
niin sopiva ja joutilas. Hän saattoi samalla niin mukavasti toimittaa
mielityötään: polttaa piippua.

Vilhelmi teki kiillotettavaa kirjoituspöytää, Iikka soututuolia.
Soututuolin teko on vaikeata työtä ensikertalaiselle, ei mihinkään sovi
kulmamitta, eikä paljon muukaan mitta. Hän sovitti jalkoja. Kokeneemmat
olivat neuvoneet että jalat pitää yht'aikaa sovittaa sekä pohjaan että
anturoihin, jos hyvä tulee. Tehtävä olisi ollut aivan helppo, jos vaan
olisi kyennyt määräämään sopivan tasapainon ja saanut jaloille
yhtäläisen, suhteellisen, sopivan suunnan. Tuolin selkänoja oli jo
haamullaan seinässä naulalla ja näytti somalta, pohja oli valmis ja
hyvin muodollinen. Hiki tippui Iikan otsalta. Silmistä säteili
ahkeruuden ja innostuksen kanssa huomattava itseluottamus.

Vilhelmi kiillotti pöytäkaapin oven peiliä. Työ kävi hiukan
epävarmasti, mutta tehtiin tarkkuudella ja huolella. Mikäli työ
edistyi, kasvoi innostus.

Matti näytti Iikalle tulta ja torkkui.

Isäntä istui pöytäpenkillä. Lihava mies, kasvot älykkäät, lihavuus
antoi niille kuitenkin jonkullaisen velttouden leiman. Sanomalehden oli
jo heittänyt kädestään ja leväten poskea käteen, jonka kyynäspää nojasi
pöytään, katseli hän mieltyneen näköisenä nuortenmiesten reipasta
työskentelyä. Emäntä keitti. Liisa kehräsi pellavia. Talon oma tyttö
takkavalkean valossa koululukujaan luki.

Raitala oli usein hermostunut ja pahalla tuulella, mutta nyt hän
nähtävästi oikein nautti elämästä. Hänen ilmeikkäistä kasvoistaan
saattoi lukea: on aina hupaisata ja miellyttävää katsoa kun työtä
tehdään innostuksella ja rakkaudella. Pojat tuossa, jopa koko tupa,
koko talous esiintyi tällä kertaa hänen silmissään tavallista
sielukkaampina, jalompina ja herättivät hänessä parempia, sopusointua
synnyttävämpiä tunteita.

Vaan yhtäkkiä hänen silmissään ilme muuttui kiihottuneeksi. Katsellen
pisteliäästi torkkuvaa Mattia, joka tuon tuostakin kuitenkin muisti
piippunsa sytyttää, hän virkkoi:

»Milloin Matti aikoo alottaa puhdetöitä?»

»Ei milloinkaan», Matti venytellen ja vastahakoisesti äänsi ja käänsi
päätä toisaalle.

Vilhelmikin katsoi työstään ja pyyhki paitahihallaan hikeä kasvoiltaan:

»Olemme Iikan kanssa monasti Mattia kehoittaneet.»

»Kuitenkin sitte pilkataan ja nauretaan, kun ei se tapahdu», väitti
Matti.

»Kuka yrittävälle nauraa, muutama pöllö!» ärjäsi Iikka aivan kuin
vanhempi veli, ja pyyhki myöskin hikeä. »Sulle on monta kertaa sanottu,
että sille vasta nauretaan, kun ei mies osaa mitään.»

»Naurakoot!» Matti rupesi taas ajattelemaan että Iikka tällä puheella
pyrki haltiaväen suosioon. Ja kun tätä tuli ajatelleeksi, kiihtyi
vastustushalu, jonka hyvin huomasi silmistä ja sieraimista, vaikkei hän
mitään puhunutkaan.

Isäntä huokasi suu hymyssä:

»Liian ylpeä luonto.»

»Sellaiselle», jatkoi moitittu itse terävästi.

»No vaikka niinkin, jos niin tahdot», täytti isäntä äänellä, joka
kehoitti jo Mattia hillitsemään itseään.

Pyrkien rauhoittamaan keskustelua ja pitääkseen sitä tolalla, jatkoi
Vilhelmi:

»Ei kukaan mestarina saa alottaa, kaikki ovat taitamattomia ensin».

Matti aivan kuin nieli jotain ja virkkoi katkeruudella:

»Kun ei ole mitään lahjojakaan, niin mitä sitä oppii ... ei viitsi
yrittääkään».

»Ei niin lahjatonta ihmistä olekaan, joka ei opi. Mutta kun on laiska
ja huono itseänsä kohtaan», sanoi isäntä.

Naurussa suin liittyi Liisakin rukkinsa takaa hätyyttämään:

»Laiskuus on suuri lahja sille, joka sen oikein nautita taitaa.»

Matti huomasi tulevansa hätyytetyksi joka puolelta ja alkoi oikein
perusteellisesti puolustautua:

»Kyllä minullakin halua on ollut ennen nuorempana, mutta kun ei kukaan
opettanut ... ja piti kaikki puhteet muille tulta näyttää. Jos jotain
yritti, niin paremmat jo huusivat: -- tules näyttämään Masa!»

»Mutta kun nyt saisit opetella, niin mitä tuo tähän kuuluu? Emme me
kumpanenkaan sinun näyttämistäsi kaipaa. Mutta olet haluton ja laiska,
ei mitään muuta.»

»Menen Amerikkaan, en huolikaan enää koko puutöistä.»

Pilkallisesti nauroi isäntä:

»Sielläkö luulet sellaisten taitamattomain olevan hyvinkin kysyttyjä
miehiä?» Hänen kasvoilleen levisi välinpitämättömän tyytyväisyyden sävy
ja renkipojan kohtaloineen näytti hän unohtavan ajatukseen: kun ei hän
halua, niin oma asiansa. Mutta Iikka ei vielä jättänyt.

»Pane hiiteen se tyhjä kopeutes», hän virkkoi taasen vanhemman veljen
tavalla, »ota ja tee mustalle silppuastia.»

Emäntä tirkisteli silmät sirrillään puuropataan ja puhui sinne:

»Matti kai arvelee, että saavat akat pitää huolen puutöistä ja
elättämisestä.»

Tämä, näennäisesti viaton huomautus, vaikutti omituisesti: isäntä
naurahti, Liisa katsahti hätäisesti Mattiin, Iikka ei ollut
huomaavinaan, mutta Vilhelmi nosti katseensa työstä ja virkkoi
nuhtelevalla äänellä:

»Äiti!»

»Mi-itä?» kysyi äiti päätään kääntämättä keittäen ja yhä hymyillen
salaperäistä ivahymyään.

Matti meni ulos. Emännän muistutuksen oli jokainen käsittänyt
tarkottaneen hänen isänsä ja äitinsä välisiä suhteita.

Ensin ajatteli Matti jäädä vaanimaan oven taakse kuullakseen mitä ne
vielä hänestä sanoisivat, mutta keksi samassa, että joku saattaisi
tulla ja huomata. Tunsi myöskin emännän tavat: se tapahtui joka kerta
kun rupesi jälkipuheisiin poistuneista ihmisistä, että hän katsoi
varmuuden vuoksi ovesta porstuaan, oliko siellä ehkä joku kuulemassa.

Ja hän jatkoi tallia kohti. Ajatuksissa kiehtoi yhtä myötään:
Ratulaisen poika, Ratulaisen poika... Ja sitte hän jo suuttui itseensä
samalla kun noitui huonoja vanhempiaan ja vannoi vihaa emännälle. --
Ratulaisen poika!...

»Minkä minä sille voin!... Enhän minä itse syntynyt, enkä itse isääni
valinnut ... enkä lahjojani tehnyt...»

Hän kävi tallissa istumaan jauhovakan reunalle ja laski posken käden
nojaan.

»Ja miksi eivät ne käske, aja, pakoita minua niin kuin omiakin
poikiaan! Minähän olen sellainen vetelys, enhän tee mitään oppiakseni,
omaksi hyväkseni. Kaikki sanovat niin ja antavat kuitenkin
laiskotella... Ja minä ymmärrän nyt taas, että se on itselleni suurempi
vahinko kuin selkäsauna...»

Kuumat kyyneleet vuosivat pitkin poskia.

»Miksi ei isäntä käske minua tekemään mustalle silppuastiata!...
Käskisi aivan kuin muuhunkin talontyöhön. Sitte sen tietäisi.» Ja hän
tunsi nyt selvästi, miten hänellä oli aina vastakkainen mielipide
valmiina kun johonkin käskettiin. Mutta kun käsky koski tavallisia
talon askareita, painui vastustushalu itsestään ja hän totteli,
sydämmessään nuristen ja kapinoiden. Vaan annas kun käskettiin jotain
joka oli vapaehtoista, taisteli hän vastaan kuin sankari. Piti tulla
näkyviin, että hänelläkin oli mielipide. Ja tästä hän oli ylpeä.

Tällä kertaa tuo vanha ylpeys yritti masentua kaikista puolustuksista
huolimatta. Ja samalla kun se masentui, tunsi nuorukainen itsensä
väsyneeksi, tahdonvoimaa ja peräsintä vailla olevaksi raukaksi, joka on
lähellä kadottaa itse-kunnioituksensa.

»Olenkohan minä sellainen, jota sanotaan huonoksi itseänsä kohtaan?»
kysyi hän huoahtaen ääneen. Hänestä näytti melkein sellaiselta.
Mutta tällä kertaa tuntui taas kaikki vaipuvan haluttomuuden ja
voimattomuuden sumeaan suohon, josta ei viitsisi yrittääkään
ominneuvoin... »Oliskin joku joka pakottaisi», toivoi hän uudestaan
nöyrtyneenä.

Kun taas tuli tupaan, oli isäntä mennyt kamariin ja Iikka antoi hänelle
lampun käteen. Äskeisestä ei puhuttu mitään.




VII.


Kerran he kaikin kolmen, Matti, Iikka ja Vilhelmi tulivat metsästä.
Iikka toisten huviksi kertoi muuatta vanhaa juttua leppäisistä
aisoista. Matti mietiskeli jotain itsekseen, pyöräytti puheen yht'äkkiä
toisaalle ja kysyi:

»Kuuleppa Vilhelmi, mitä on _aate_?»

»Aate, mikä aate?»

»Aate vain? Mitä tarkoitetaan aatteella, sellaisella aatteella, josta
puhutaan?»

»Aateko? Siinä on miestä joka ei tiedä mitä aate on!» Iikka nauroi.

»Tiedätkö sinä?»

»Aatettako? Tottahan tuon tietää. Se on sellainen romaani, eli
kertomus, jossa puhutaan raittiudesta.»

»Onko se?» kysyi Matti Vilhelmiltä, joka nauroi.

»On kyllä, tavallansa. Ei se romaani, eli kertomus ole aate, vaan se
mielipide, jota kertomuksen kautta tahdotaan esiin tuoda», yritti hän
selittää.

»No niin! Enkö minä sitä sanonut? Se on sittekin aate.»

»Aatteita ovat oikeastaan kaikki ne mielipiteet, joiden mukaan
ihmisille suunnitellaan uusia tehtäviä ja tarkoitusperiä.»

»No niin. Niin kuin esimerkiksi, jos Matti aikoo mennä Liisan kanssa
naimisiin, niin se on aate.»

»Iikka Liisan kanssa aikoo!» huusi Matti.

»Pure kieleesi» ärisi Iikka.

»No niin, vaikka niinkin, mutta se on jonkullainen aate.»

»Naimisen aate.»

»Naimisen aate. Ja tällä Matilla on sellainen aate, mutta ei se itse
vaan sitä ymmärrä», selitti Iikka.

»Valehtelet.»

»Jumaliste! -- jotta mä vannon, kun vaan löytäisit tytön, jolla olisi
myöskin sellainen aate, niin suoraa päätä...»

Nuorten miesten joukossa vallitsi reipas mieliala. Kaunis talvinen ilma
ja hyvä rekikeli antoivat mielialalle luonnollisen taustan. Tie joka
kulki läpi nuorta koivikkoa kasvavan mäen, oli uurtautunut syvälle
kinosten sisään kuin kaukaloon. Muuan joulukuulla harvinainen auringon
säde loisteli puitten välistä saaden aikaan kevättä muistuttavan
värityksen. Kulkusten helinä synnytti hauskan kaiun. Jänesten ja
kärppäin jälkiä näkyi runsaasti puhtaalla lumella. Muutamia yksinäisiä
suksenlatuja johti tieltä viidakon sisään herättäen salaperäisen,
lumoavan halun seurata niitä aina sinne missä jänö rauhoitettuna
teutaroi ja herkutellen halvan atriansa haavan kylestä nakertelee ja
lunta särpimekseen haukkaa. Siellä piiloutuisi tuuhean kuusen suojaan
ilman pyssyä ja nauttien katseleisi Suomen metsien uskollisen jänön
paratiisi-elämää. Kun olisi kyllikseen katsellut kerrakseen, hiipisi
takaisin suksilleen, veisi ihmisten ilmoille viestin erämaan rauhasta
ja itselleen muiston, joka vetäisi tänne taas uudestaan, kun luonnon
paratiisillinen, rauhoittava voima sydämestä alkaisi haihtua...

Nuoret miehet istuivat hymyhuulin puukuormillaan ja nauttivat. Ajatus
oli aivan kuin seisahtunut, tunnelmat vaan elivät ja määräsivät
mielialat. Taasen kun tie johti lakealle suolle, missä vaivaismäntyjä
harvakseen kohosi kinoksista, hellittivät tunnelmat. Matti alotti
melkein samasta mihin äsken oli pysähdytty.

»Mutta onko nuorisoseurakin jokin aate?» kysyi hän.

»Sama aate se on kuin sunkin aattees!» riennätti taas Iikka
hyväntuulisena vastaamaan.

Vilhelmi koki panna parastaan selittääkseen:

»Se on sellainen aate, jonka tarkoituksena on saada nuoriso innostumaan
itsensä kasvattamiseen, tekemään itsestään tietävämpiä, taitavampia ja
parempia ihmisiä kuin luonnostamme olemme. Sitte sen tarkoituksena on
tehdä se sillä pohjalla, että ihmisten keskinäisessä elämässä
ruvettaisiin noudattamaan tasa-arvoisuuden periaatetta, että meistä
tulisi veljiä...»

Iikka sai kiini samasta, vallattomasta tunnelmasta, joka äsken pysähtyi
keskellä metsää. Iloisesti huusi hän Matille:

»Että sinusta ja Vilhelmistä tulisi veljeksiä ja kanssaperillisiä.»

Matti, joka oli sovinnollisen mielialan vallassa, pelkäsi Vilhelmin
suuttuvan ja suhdittaen nuhteli:

»Iikka!»

Mutta Vilhelmi ei tyhjästä välittänyt, vaan jatkoi:

»Tavallaan sitäkin. Mutta se on vielä niin kaukainen päämäärä, että
nuorisoseura-aatteen yhteydessä ei siitä kannata edes puhua. Minä
muuten luulen; että kun ihmiskunta kehityksessä kerran siihen asti
ehtii, niin perintökysymys tulee olemaan hyvin helposti ratkaistu.
Sillä ihmisten tosi veljeys ja keskinäinen toistensa tukeaminen on
satakertaa varmempi turva orvoiksi jäävien jälkeläisten toimeentulolle,
kuin vaivainen muutaman tuhannen perintö.»

Matti yritti oikein tosissaan selittää asiaa käytännöllisesti, sanoen:

»Oikeastaan nuorisoseurassa siis tarkoitetaan sitä, että oltaisiin
veljiä kaikessa muussa, mutta perinnönjaossa ei, että oltaisiin
oikeastaan niin kuin velipuolia, niinkuin yhtä äitiä, mutta eri isää.»

»Jotenkin sillä tavalla», nauroi Vilhelmi. »Niin kauan kuin elämme
tässä puolisivistyneessä maailmassa emmekä yksi enempää kuin toinenkaan
ole yhteisomaisuuden periaatteesen kasvaneet, täytyy käytännöllisten
ihmisten asettua edistystä harrastamaan olevien olojen pohjalla.
Hyppimällä ei kuitenkaan päästä uusiin oloihin.»

Koirankurisesti silmiään sirristäen, virkkoi Iikka kuormaltaan:

»Mitähän meidän emäntämuori sanoisi, jos me täältä mentyämme nyt
menisimme kaikin kamariin syömään ja sanoisimme: 'mamma hoi! me olemme
velipuolia!'»

Vilhelmi naurahti, mutta selvästi huomasi että leikki oli häneen
koskenut. Hän oli aina pitänyt ikävänä seikkana kamarissa syöntiä ja
itse suureksi osaksi siitä luopunut. Mutta paremman palan maku
houkutteli toisinaan, aivan kuin juoppoa, vasten parempaa vakaumustaan.
Mitään virkkamatta alkoi hän juosta hevosensa perään, joka meni
toisista hyvän matkan edellä.

Iikka ei oikeastaan ollut tarkoittanut pistellä, mutta huomattuaan
sanainsa vaikutuksen käsitti mitä oli tapahtunut. Ensin harmistui, vaan
kohta sai takaisin rattoisuutensa. -- Suuttukoon, ajatteli, kyllä
munkin suuni hyvän maistaisi... Mitä hänen tarvitsee, ikään kuin meiltä
varkain, kulkea kamarissa herkkupaloja näykkien, viekastellen...

Vaikka Matti oli ollut niin hyvällä ja rauhallisella tuulella, tuntui
Iikan pila hauskalle ja kututtavalle. Se hänen mielestään sattui niin
paikalleen. Istuen perimmäisen hevosen kuormalla alkoi hän vaipua
unelmiinsa. Iikka löi raipalla hidastelevaa hevostaan ja virkahti:

»Hoi aate!»

»Aate!» matki Matti ja nauroi.

Iikka rupesi laulamaan:

    »Talonpojat ne istuvat
    ja renkipojat seisoo,
    kun Topran Samppaa vihitään
    niin kotia kuuluu veisoo.»

Kun he tulivat kotiin, ei Vilhelmi tavallisuuden mukaan mennytkään
kamariin kahvia saamaan. Ei hän sittenkään mennyt vaikka äiti silmää
iski ja viittoi. Vihdoin äiti huusi. Silloin Vilhelmi tuskastuneen
näköisenä kävi kamariin.

»Tämä jäähtyy», sanoi äiti, ottaen kahvipannun pesästä.

»Antakaa myöskin Iikalle ja Matille, äiti.»

»Eei, ei täältä tulisikaan. Mitähän ne kahvista välittävät, kun eivät
ole siihen tottuneet.»

»En minäkään välitä tällä kertaa», vastasi Vilhelmi rupeamatta enempiin
väittelyihin.




VIII.


Koko hiekkamäki oli täynnä omituista ääntä, joka lähti kymmenien reen
jalasten kitinästä, rautakankien iskuista, lapiopistoista, heitoista,
kulkusten helinästä, ajajain ja luojain huudoista. Vaalean harmaana
hämärsi jo aamu, 25° pakkasessa nousi ilmaan höyry, joka syntyi
ihmisten ja eläinten hengityksestä. Kaivanto oli matalan kankaan
kyljessä. Tiet risteilivät erityisten kuoppien välillä aivan kuin
pienoisen kaupungin kadut. Useimmat työläisistä olivat miehiä, vaan oli
siellä kolme neljä naistakin. Kun tiet olivat edellisten päivien
ajoista hiekottuneet, luotiin niihin lunta. Äänekäs melu yhä kasvoi,
mikäli työn vauhtiin päästiin. Leikinlasku ja vähemmän hienot
sukkeluudet lentelivät rajattomassa vapaudessaan ja synnyttivät
terveäänistä, kuuluvaa työmiesnaurua. Edellisiltä päiviltä muotiin
tulleita sukkeluuksia matkittiin. Myöhästyneille tulijoille kukin oman
sukkeluutensa vastaan heitti ja nauroi kun näki näiden ymmälle
joutuvan.

Raitalan miehet tulevat vasta ensi kertaa. Heitä on neljä, Iikka, Matti
ja ajopoika Jukka, sekä mökkiläinen Lintuneva. Matti on matkalla
kontistunut, seiselee viluisena ja koukussa, huitoo toisinaan käsiään
ja odottelee hevosensa vieressä. Esimerkkiä uskollisesti noudattaa
ajopoika, lyöden jalkoja yhteen ja huitoen isännän suuren mekon hioja
ristin rastin lämpimikseen. Kengätkin pojalla ovat lainassa, Vilhelmin
pieksusaapasrajat. Hän mouskattaa niitä maahan, hyppii hevosen vieressä
reuhkana. Iikka liikkuu ympäri ikäänkuin johtaja, isännän sijainen.
Turkkinsa on heittänyt hevosen selkään. Puhuttelee asiallisesti, vielä
asiallisemman näköisenä naapureita. Lintuneva, pieni, terhakka mies,
tulee puolijuoksua jostain, juuri sytytetty piippu pöllyten kuin
savutorvi, tempaa puulapion reestä ja alkaa kuopan tilalta lunta luoda.

»Luomme ensin lumen pois», virkkaa samalla kuin riisuu takin, käärii
sen kauniisti kokoon ja vie sinne missä on kasa heiniä ja niiden päällä
eväskontit.

»Saamme lumesta tyhjäksi, niin...» Hän luo lempeän, tarkoittavan
katseen Mattiin, joka yhä seisoo, nyt väännellen ja hytistellen,
askaroiden vihoissaan piippunsa kanssa, jonka reikä on kylmettynyt
tukkoon. Arka päiväläinen ei viitsi isoa renkiä loukata suoraan
käskemällä. Mutta palelevalle ajopojalle, joka yhä hyppii ja huitoo,
virkkaa:

»Tässä saa lämpimänsä, Jukka. Ota lapio reestä ja tule koettamaan.»

Taitavasti etsii Lintuneva kaikki äänilajit, jotka lisäävät
hyväntahtoisuuden sävyä. Työnvauhti yhä kiihtymistään kiihtyy. Matin
piippu on auttamaton ja sen kanssa hän harmissaan kiroilee. Iikka on
saanut kaikki toimitetuksi ja käy nyt rautakangen kanssa työhön. Heille
syntyy puhelu. Arvelevat puoli päivää menevän ennenkuin ensimmäiset
kuormat irti saadaan. Lämpimänsä siinä kyllä tulee saavuttamaan. Viime
vuotena ei maa tässä ollut juuri ensinkään kylmettynyt... Oikeastaan
olisi pitänyt lumeta tuolla pala tietäkin...

Iikka ei saata olla enää sanomatta:

»Aikooko Matti seipään reikään, vai mitä se siinä niin suoraksi
totuttelee?»

»Kun on tuo piippukin kylmettynyt niin, että...»

Lintuneva naurahti.

»Ottaisi ja tekisi valkeata, että sais sulaksi, saakeli tuota...»

Lintuneva antoi jo pilkkansa kulkea avonaisia teitä. Iikka pysähtyi ja
aikoi oikein tosissaan kutsua palvelustoveria esiin turkkien sisästä,
kun kuopalle ilmestyi uusi tulokas, Peltosaaren isäntä, alkoi jotain
kysellä ja häiritsi Iikan aikeestaan. Matti jäi silloin selän taakse ja
aavistaen mitä oli tulossa, aikoi ruveta itsekseen purkamaan turkkiaan.
Silloin kuului iloinen pilkallinen tytön ääni Peltosaaren reestä:

»Matun on vilu! ... voi kun Matun on vilu!» Matti oli heti kuin
herännyt, kääntyi terhakasti, kysyvin, naureskelevin katsein. »Hiltako
se on?»

»Hiltako se on!...» matki naurava tyttö. Hän olikin Hilta, kooltaan
vähäinen tyttö, Matin kasvintoveri, joka palveli Peltosaaressa. Nämä
kaksi eivät olleet toisiaan nähneet pariin vuoteen, kun Hilta oli ollut
ennen palveluksessa etäämmällä.

»Kaah!»

Matti tuli loistavin katsein kasvintoverin luo, löysi tämän käärittynä
myöskin isäntänsä vanhaan palttoosen ja uuteen, kukikkaaseen
pumpuliseen »villasaaliin», jonka oli tuonut joulumarkkinoilta. Saalin
sisästä tirkisteli pari ruskeita, iloisia silmiä. Kaikki mitä muuta
sieltä näkyi, oli ylöspäinen nykerönenä ja osa poskia, kaikki punaista
ja verevää.

»Olet muuttanut», sanoi Matti, mielissään katsellen silmiä, nenää ja
huivia ... jotka kaikki kiihoittivat hänen mieltymystään. Hilta oli
tullut täysikasvuiseksi sen jälkeen kun oli nähty...

»Muuttamattako olisin tullut, hassu!» nauroi tyttö vallattoman
tutunomaisesti. »Kuule Matti, eikö sulla ole vielä akkaa?»

Pojat toisissa reissä nauroivat.

»Rupee sinä!»

Matti yritti joutua hämille.

»Niin, rupee sinä!»

»Näytät niin viluiselta ... ja laihalta, poika parka, millä minä sun
lämmitän?»

Pojat yhä nauroivat, tyttö kävi suulaammaksi. Matti joutui enempi
alakynteen ja alkoi korvata sanojensa sukkeluuden puutetta karkeudella.
Mutta ei tyttö siitä välittänyt, pojat nauroivat yhä enempi. Peltosaari
tuli, laittoi hevoset liikkeelle.

»Älä suutu, Matve!» huuteli tyttö mennessään, äänessä merkitsevä,
sovittava sävel. Aivan kuin olisi kutsunut ja tarkoittanut, että tule
katsomaan... Hän menee ensi lauantai-iltana! lupasi mielessään Matti ja
kävi työhön tämän ajatuksen innostamana.

Peltosaarelaisten täytyi tyytyä muutamaan, vaarallisuutensa vuoksi
hylättyyn kuoppaan, sillä kaikki edullisemmat olivat jo ennen vallatut.
Kuoppa oli kaivettu pitkälle leualle, joten siihen oli muodostunut
suuri vieremän vaara. Isäntä ja rengit rupesivat kohta väittelemään.
Isännän mielestä ei tuo leuka ikänä putoa, ei pudottamallakaan. Rengit
taas arvelivat sen olevan hyvin näpällä, kolhase kangella pari kolme
kertaa, niin alas tulee ja tappaa jos joku alla on. Isäntä iskee
rautakangella leukaa ja kokee varoen seista ulohtaalla. Ja kun ei se
putoa, väittää ettei sitä mikään alas saa. Mutta rengit yhä tekevät
tenää. Isäntä ei ole pahantahtoinen mies, eikä äkkinäinenkään. Koko
joukko seisoo kuopan suulla hiljaa, totisena, neuvotonna. Siinä olisi
ainakin päivän työ, jos leuan pudottaisi ja vaarattomaksi tekisi...

»Hilta tulee kuoppaan minun kanssani», virkkaa isäntä äänettömyyden
jälkeen, silmäilee tyttöä suu hymyssä, kyselevänä, arvelevana. Tyttö ei
kiellä, astuu kuopan sisään, katselee ylös, nauraa.

»Tule sinäkin, Väinö, me olemme joutilaita kuolemaan», sanoo leikkiä
laskien isännän pojalle. Mutta kohta hän muuttuu vakavammaksi. Kohottaa
lapiota leukaa kohti ja kaapii sitä.

»Putookohan tuo?»

Rengit väittävät että se putoo. Isäntä käy uhallisen näköisenä kuopan
pohjukkaan, alkaa iskeä rautakangella, mutta levotonna käy katse
katoksessa joka iskun välillä. Poikansa, joka kuoppaan tulee, käskee
hän poistumaan, mutta Hiltalle osottaa siellä työpaikan ja kehasee
tämän uskaliaisuutta. Pian puhelu harvenee, tytön iloisiin silmiin on
muodostunut tutkiva, pelokas ilme. Isäntäkään ei ole entistä
levollisempi. Rengit ovat alkaneet vähän matkan päässä uutta tilaa
tehdä. Väinö näkee isän epävarmuuden, levottomat silmäykset ja kutsuu
pois. Mitä useampi hetki kuluu, sitä enemmän viipyminen kuopassa
näyttää uhkaavalta. Sieltä ei tosin putoile mitään, mutta... Hilta
kaivaa ihan pohjalla, kymärässä, kuokallaan vetelee hiekkaa, kun isäntä
irti iskee. Rengit toisella kuopalla ovat hämillään ja ravistelevat
päitänsä. Väinö pelkää ja kutsuu taasen pois. Isä nousee palavissaan
lepuuttamaan. Hänelle on nyt selvinnyt, että kuopasta voidaan ottaa
hiekkaa. Rengit saisivat siis yrityksensä toisessa paikassa lopettaa ja
tulla katsomaan, kun Hilta kuokkii ja luo jo sulassa hiekassa...

Mutta muutaman minuutin kuluttua oli se tapahtunut: tyttö kaivettiin
hengetönnä ja murskautuneena ylös.

Peltosaari riehui, parkui ja huusi kovemmin kuin kukaan muu, vaikka
hätään keräytynyt väkijoukko kokonaisuudessaankin huusi ja valitti
monin kymmenin äänin. Ei hän olisi sinne tyttöä pannut, jos tuon
ymmärsi. Väinökin pyysi, mutta hän onneksi esti. Lukeeko Jumala nyt
hänellä tämän viaksi? Hän antaisi talonsa, jos saisi sillä hengen
ihmiseen. Jumalan pyysi auttamaan, tekemään ihmeitä...

Melu oli suuri. Edessä kaikki Peltosaarta lohduttelivat. Se oli
vahinko, Jumala oli sallinut tulla. Ei se olisi tullut, ellei Jumala
olisi sallinut. Tämä kuolema oli Hiltalle määrätty ja »päälle pantu» jo
luomapäivänä. Vai eikö isäntä usko? Luomapäivänä se on jo määrätty
millä kuolemalla kukin kuolee... Ihmisiä kokoutui yhä uusia kylästä.
Kun vaan Jumala nyt armahtaisi ja sielun ottaisi, ettei perkele saisi
ja veisi. Vainaja oli ollut nuori, iloinen ja siis jumalaton. Mutta ei
sitä kenenkään siltä tuomita sovi. Eipä tiedä vaikka olisi viimeisellä
hetkellä... Lapsihan se oli eikä paatunut. Peltosaaren ei pitäisi asiaa
niin sydämmelleen ottaa, tietäähän koko mailma ja Jumalakin, ettei hän
olisi tyttöä tuonne käskenyt, jos ymmärsi että se siellä kuolemansa
kohtaa... Peltosaari kuivasi kyyneleensä. Kuolema on voinut olla
hyvinkin autuas, arveli monikin. Isäntä lähti viemään ruumista kotiin
-- ensin määrättyään pojille työjärjestyksen.

Hänen mentyään alkoi pääjoukko hajota, mutta kokoutui taasen nähtävästi
pienempiin ryhmiin juttelemaan.

Tämä oli ollut Sussun isätön tyttö, sen Sussun, joka pienillä
kaupuksilla ennen kierteli ympäri pitäjää ja oli hauska, iloinen hassu.
Sussu oli aikoinaan hyvinkin tunnettu ja naurettu...

Eikä kertoja saattanut olla nytkin suutaan nauruun laskematta.

»On sullakin naurunainetta ... paremmillasi naurat!»

Katsoivat ympärilleen. Keksivät Raitalan Matin sotaisena ja uhkaavana,
silmät itkettyneinä uskaltavan asettua naurettavaa vaimoa puoltamaan.

»Se Sussu oli hyvä ihminen, minä tiedän sen ... olimme tämän vainajan
kanssa lapsina aina yksissä.»

Matti voitti, sai myötätuntoisuutta osakseen. Joku toinen kertoi, että
Sussu on nyt jo jonkun vuoden ollut täydessä mielen viassa ja saanut
kunnalta elatuksensa.

Kun huomattiin Peltosaaren ruumiin kanssa pois ajavan, rupesivat
syytökset häntä kohtaan vasta esiin tulemaan. Kuinkahan kokenut,
ikämies, menee tuollaiseen kuoppaan? Ja sitte vaatii vielä muita
kanssansa, -- menisi yksin jos huvittaa! Itse osasi tulla pois
aikanaan, mutta tyttöhomppelo jäi sinne. Piti tytön uhrina. Eipä
poikaansa laskenut, vaikka sekin halusi. Kyllä tämä oli niitä ajattomia
kuolemia...

»Ajattomia kuolemiako?» kysyi tutkivan terävästi muuan ukko. »Mikä on
ajaton kuolema? Sanoppa se! Oletko ollut tutkimassa Jumalan kirjoja?
Vai etkö ole lukenut: ei hiuskarvakaan putoa! -- Niin seisoo sanassa.
Ei putoa ilman Herran tiedotta ja tahdotta.» Hänellä oli haaveksiva,
hymyilevä katse ja hänen huulensa vapisivat. Jatkoi:

»Järki se on, ihmisparka, järki, joka sellaisia tuumii ja sovittelee.
Oi herra, millä kuolemalla vain näet hyväksi kutsua... Hän oli nähnyt
hyväksi kutsua pois tämän piikasen ja salli sen tapahtua näin
tapaturmaisella tavalla.»

»Salli, salli, sitä te aina!...»

Uusi puhuja, jonka syvä ääni vapisi kiihtymyksestä, oli kalpea, pieni
mies, näytti käsityöläiseltä, ennen kaikkea suutarilta.

»Sallimus», matki hän vielä kerran.

Vanha mies katsoi hymyillen suutaria ja sanoi päätä heilauttaen ja
joukkoon päin kääntyen:

»Hän ei usko Jumalaa, tämä Erkki.»

»Uskoi mitä uskoi, mutta ei hän ainakaan oman Jumalansa syyksi
tällaisia tekoja lukisi.»

»Mutta mikä se oli kuin sallimus?» kysyi joku kolmas.

»Köyhän kohtalo se oli! Köyhän lapsen kohtalo, näetkös.»

Joukko hyrisi, toiset hyväksyen, toiset vastaväitteitä tehden. Suutari
sai piippunsa kuntoon ja selitti uudelleen ajatustaan. Ukko hoki sen
kestäessä yhtä myötään:

»Se on Jumalankieltäjä ... ei sitä viitsi kuulla!»

Mutta joukko kuitenkin kuulteli. Ja suutari selitti heille, etteivät
rikkaat talolliset yleensä pidä tapanaan panna hienoja, sieviä
tyttäriään hiekkakuoppiin talvella, pakkasella. Eikä sellaisiin
parempia piikojakaan panna, huonompia vain ja halpapalkkaisempia.

Peltosaaren Väinö riensi selittämään: Ei pitäisi kovin suutansa soittaa
sen joka ei asioita tiedä. Ei kukaan ollut Hiltaa pakoittanut, omasta
halustaan meni, oikein leikkiä laskien, kun isä oli kerran vaan sanonut
että »Hilta menee».

»Miksi et sinä mennyt?»

»Isä ei laskenut.»

Siinäpä se oli! -- nauroivat. Miksi ei isäntä poikaansa laskenut, kun
rengitkin tekivät tenän ja työvoimaa kylmetyn maan murtamiseen
tarvittiin? Aavistiko vaaraa? Muita käski, mutta poikaansa ei
laskenut...

»Piikatytön voi yleensä aina työntää edellään vaaraan, kokeelle, aivan
kuin leivinuuniin koetusleivän, oman onnensa nojaan», pilkkasi suutari.

Pojalle tuli itku isän puolesta. Hänen lapsentuntonsa oli herkkä,
levoton ja arka. Ei hän uskonut isästä mitään sellaista. Toiset
rupesivat lohduttamaan. Suutari sai silmilleen pari emäntää, jotka
ottivat asian periaatteen kannalta. Mitäs pajalla tekeekään ellei sillä
työtä teetä? Lasikaappiinko panee ja koreutena näyttelee? Vanhus nauroi
katketakseen näillä sukkeluuksilla. On kuitenkin ihmisiä jotka tuon
suupaltin uskottoman suun tukkivat! Mutta sitte hän yht'äkkiä huomasi,
että suutari silmäili totisena ja äänetönnä häntä silloin kuin hän
nauroi. Kavahti ja kääntyi hämillään toisaalle...

»Kun isäntä itse on mukana, silloin ei ole mikään rikos vaatia
palvelija rinnalleen. Mitä niillä muutenkaan tekisi?»

»Pitäiskö isännän kyetä kuolemakin estämään?»

»Ja mennä Jumalan sallimuksen edelle?» kyselivät emännät.

Suutari vastasi:

»Ikämiestä on kokemus opettanut tulemaan pois alta ennen kuin putoaa.
Mutta mitä tällainen puoli kypsä ja puoli höpsä tyttölapsi, joka on
8-vuotiaasta kasvatettu toisten vuoksi uhraamaan elämänsä leivän
tähden! Ensin teidän lammastenne ja vasikkainne, sitte lastenne, sitte
teidän ja isäntäinne palvelijoina. Se on köyhän kohtalo!»

Joukko oli vaiti kuin henkeään pidätellen. Useimpain kasvoille ilmestyi
toljottava, pelästynyt ilme. Emännätkin vaikenivat, aivan kun olisivat
jotain vielä odottaneet. Muuan poika-vekara joukon takapuolella tyrkki
toista:

»Kuules nyt ... mitä se puhuu!... Se vaan puhuu...»

Suutari huomasi että hän oli saavuttanut huomiota. Siitä innostuneena
jatkoi:

»Kaikkihan ne pitivät sitä kuoppaa vaarallisena. Toiset olivat sen jo
hylänneet. Rengit kuuluvat kieltäytyneen sinne menemästä. Oli isännältä
järjettömän teko mennä sinne itse ja rikollinen teko käskeä sinne
tyttö, joka ei pystynyt vaaran suuruutta arvioimaan. Oliko se tytölle
vapaehtoista? Ei kukaan hänelle edes huomauttanut, vielä vähemmin
esti!»

»Huomautettiin.» Rengit selittivät miten he sen tekivät ja panivat
lisäksi vähän omiaan.

»Huomautitte kuten pelkurit ja Kainit. Jos joku aikoo ampua itsensä, ei
vaarasta huomauteta, siitä estetään.»

Rengit rupesivat taas itseänsä puolustamaan. Kyläläiset lähtivät
kotiinsa kaksin, kolmin parvissa. Vanha mies meni kahden emännän mukana
puhellen kovaäänisesti, josta eroitti usein uudistuvan sanan:
»rikkiviisas». Suutarikin valmistausi lähtemään ja sanoi
puollustautuville rengeille:

»Jokainen käsittää ja uskoo, että te teitte mitä ymmärsitte. Mutta te
ymmärrätte ja käsitätte liijan vähä. Sitä tahtoisin teille sanoa. Te
ette ole siellä sisässänne tunteneet vielä koskaan niitä voimia, jotka
pakoittavat vapaan kansalaisen työhön ja taisteluun yhteisen vapauden
ja sorretun veljen puolesta. Siinä koko juttu!»

Hänen ympärilleen alkoi taasen kerääntyä uusia miehiä, kasvoilla
utelias, toljottava ilme. Mutta suutari nyt iski tulta sammuneesen
piippuunsa ja valmistausi lähtemään, vielä mennessään selkänsä taakse
ennustaen:

»Mutta tulee kyllä aika, jolloin työnuhrin kuolemapäivää vietetään
suuremmalla osanotolla kuin tänään.»

Hän meni nopeasti astuen ja silmiänsä pyyhkien.




IX.


Rantalan miehet olivat äskeisen tapauksen jälkeen vaiteliaita, aivan
kuin hautajaisissa. Minkä puhuivat, sen yrittivät mitä ystävällisimmin
sanotuksi saada. Matti teki työtä kuin unissaan.

»Katsos Matti, jos siirryt vähäsen, luon tuosta», puheli Lintuneva.
Hänen kuormansa oli kohta täysi ja Matin vasta puolillaan. Mutta
enempää aprikoimatta kävi Lintuneva Matin laatikkoa täyttämään kohta
kun oli valmiina. Iikka pysähtyi katsomaan ja virkkoi täynnä ihailua:

»Te olette merkillinen työmies, Lintuneva.»

»Miksi niin?» kysyi Lintuneva jatkaen keskeyttämättä työtään.

»Siksi vaan, että minä olen luultavasti kolmattaosaa vahvempi, mutta en
riitä teille työnteossa. Enkä minäkään pidä itseäni laiskana.»

Lintuneva heitti lapion, otti pienen hengähdysajan ja alkoi nopeasti
iskeä piippuun.

»Katsos», sanoi hän, »onhan meidän välillä suuri ero: sinä olet
yksinäinen, minun pitää elättää viisi. Sen vuoksi täytyy yrittää.»

»Vaan sellaista leikkiä eivät jaksa kaikki.»

Omituisen vaatimattomalla itsetietoisuudella sanoi Lintuneva:

»Pitää jaksaa, kun on köyhä.» Kävi rivakasti taas lapioon kiinni. Aivan
kuin keskustelu olisi herättänyt Matin alkoi hänkin vireästi
työskennellä, yhä vaijeten.

»Kas niin, Matti!» kehäsi Lintuneva.

Matti heitti lapion kuorman päälle ja virkkoi ylenkatseellisesti:

»Mitä se hyödyttää! ... tee enempi tahi vähempi, niin...»

Hän heltyi eikä voinut jatkaa. Toiset katsoivat syvällä osanotolla.
Kunnioittavan vaitiolon jälkeen alkoi Lintuneva sanoa:

»Eihän se ole kumma... Nämä olivat aina yksissä, Hilta ja Matti, kun
olivat pieniä. Kerrankin muistan...» Ja hän kertoi miten nämä molemmat
olivat muutamana talvena tulleet Isoltamäeltä pyytelemämatkoilta.
Hiltan kädet rupesivat Pitkällävainiolla palelemaan. Matti niitä
keskitiellä huokumalla lämmittämään. Heitä tuli isompi joukko miehiä
metsästä samaa tietä. Matti oli polvillaan kelkalla ja huokui Hiltan
käsiin. Ja vaikka ei kuljeskelevia lapsia tavattu juuri rekeen
tiloittaa, ottivat he sillä kertaa. Yksi kääräsi Matin turkkinsa sisään
ja toinen Hiltan. Hänellä oli Hilta. Kun tultiin kotiin, tuli isäntä,
Hovilainen, portissa vastaan ja kysyi: »mitä teillä on kuormillanne?»
Selitettiin, että ne ovat niitä ja niitä ja että niiden oli siellä niin
vilu. Isäntä päätti: »Kaikkia piruja te vedätte!» Lintunevan kasvoille
oli noussut tumma puna. Kun hän katkaisi tähän, kiirehti Matti
täyttämään.

»Ja minä muistan hyvin, kun sinä löit kädessäsi olevan kirveen
hirrentyveen ja sanoit: 'Kaikkia s----noita tässä pitää palvellakin!'»

»Taisin vähäsen suuttua», sanoi Lintuneva ainainen ystävällinen hymynsä
uudelleen sijoittuneena suusoppeen. --

Matin muistissa vertymistään vertyivät lapsuuden ihanteelliset ja
vähemmän ihanteelliset muistot. Hiltalla ei ollut edes tiettyä isää.
Äitinsä oli aina ollut hiukan sairasmielinen eukko, aina hyvällä
tuulella, näki näkyjä, ennusti ja kulki seuroissa. Mökkinsä luovutti
lasten vapaaksi leikkipaikaksi, siellä melkein rajattomalla vapaudella
saatiin toteuttaa pienissä aivoissa herääviä aikeita. Kirota ei saanut
eikä siunata. Jos sellaiseen joskus hairahduttiin, suuttui Sussu
julmasti tahi itki rajusti ja antoi selkään kelle tahansa. Matti oli
melkein aina kuullut ihmisten puhuvan pilkaten tai halveksien tästä
akasta. Mutta miten lie? Oikeaanko osuu ihmisten halveksiminen ja
pilkka aina? Hän, joka lapsuudessaan oli saanut osakseen säännöllisesti
jatkuvaa halveksimista ja pilkkaa, ei muistanut niiltä ajoilta yhtään
muuta ihmistä, jota vastaan ei ollut katkeroita muistoja. Sussu oli
epäilemättä hiukan hassu, mutta hän oli Hiltan äiti, hänen ajatuksensa
menivät usein yhteen heidän ajatustensa kanssa. Sussu ei ollut
Mattiakaan kohtaan arvosteleva, kohteli kuin arvokasten ihmisten lasta.
Sitävastoin omat vanhemmat haukkuivat, eikä heistä ollut varsinaisesti
minkäänlaisia valoisia muistoja. Kyläläiset kohtelivat aina vihaisesti;
tosissaan muistutellen ei löytänyt ketään muuta joka olisi kohdellut
häntä syyttömänä lapsena. Melkein aina liittyi kyselyihin, kun
puhuttelivat, joku suora tai viisto vanhempien huonoutta koskeva
salaperäinen viittaus ja karkoittava ilve-hymyily suusopessa...
Ensiaikoina, oikein pienenä ei sitä ymmärtänyt. Vaan vähitellen alkoi
tajuta, mitä se merkitsi kun vanhemmat aina utelivat mitä ihmiset
olivat puhuneet, noituivat ja panettelivat kun kuulivat. Siten hän
nopeasti kasvoi ymmärtämään viittauspuheita sekä harjautui
valehtelemaan. Molempien vanhempien luonteista oli perinyt runsaan
annoksen yhtäkaikkisuutta, joka auttoi pian unohtamaan ihmisten
häjynkurisia kosketuksia. Sitä vastoin veljensä Heikki oli äkäisempi,
sille annettiinkin nimi »pirunpoika». Isä ja Heikki olivat siitä
ylpeitä, äiti ja Matti käyttivät tätä nimeä vaan silloin kuin
suuttuivat. Heikin välit kyläläisten kanssa kävivät niin pahoiksi että
tämä päätti lähteä kaupunkiin ja jäikin sinne. Kuuluu nyt olevan
satamatöissä, ei käy kotikylässä, josta on pahoja muistoja.

Äitiä oli hän tavannut viimeksi toissa päivänä. Kohtaus kävi kuin
ainakin tavallisesti:

»Isäsi pyysi viittäkolmatta penniä särvinrahaa... On kipeäkin.»

»Mikä kipeä? laiska! ja te senlisäksi valehtelette.»

»En valehtele vähääkään, usko jos tahdot.»

»Mitähän te muuta osaisitte tehdä kuin valehdella. Ei isä ole kipeä,
vaikka vannon sen päälle... Menköön töihin, niin paranee.»

»Töihin! Hyvä on sanoa, kun itsellä on työ ja ruoka. Mutta mistä nyt
töitä saa ja kuka isääsi ottaa?»

»Pyytäkää vaivaishoidosta sitte!»

»Niin kuin ei sieltä olisi pyydetty!... Aivan elävältä saa nälkään
kuolla ennenkuin pennikään lähtee.»

Halveksien sanoi poika:

»Ikäänkuin ei sitä tiedettäisi, että te melkein aivan sieltä elätte ...
ainakin niin sanotaan.»

»Se on valhe ja vihapuhetta joka niin sanoo! Mutta jos niin oliskin...
Paha on nälkään kuolla eläväin ihmisten ja kun on lapsiakin, eikä saa
työtä, eipä saa paremmatkaan miehet kuin isäsi.»

»Ei mulla ole rahaa», sanoo poika rauhallisesti, ikäänkuin koetteeksi.

»Ota isännältä ja anna kohta puolimarkkaa, ei sillä viidelläkolmatta
pennillä saa mitään. Tarvitseisi silakkaakin.»

Lopulta akka saikin 25 penniä. Vaan sen saatuaan pisti pojan käteen
isonlaisen lääkepullon ja sanoi:

»Tuohon käski isäsi vähä viinaa pyytää, kun sulla sitä kuitenkin on.
(Mielistellen) Sanoo isäs, että ei sen Matin viinat koskaan kaikki ole,
kun ei oikein maistakaan. Isäs sydänalusta on kipeä.»

»Ei ole viinaa, eikä se isän tautiin auta.»

»Auttaa se, kun pannaan voiteita sekaan... Ja tarvitseeko sitä
niin kipeä ollakaan jos ryypyn ottaa? Anna vain, älä ole niin
turhanaikainen!»

Poika täytti äidin pyynnön.

»Enpä minä ole ollut sulta pitkään aikaan kerjäämässä», lohdutteli äiti
kun pullon sai. »Anna vielä vähä tupakkaa isälle», jatkoi, tarjoten
isoa tupakkamassia.

»Ei ole tupakkaa, enkä minä viitsi... Kun te yhtä saatte, niin toista
jo pyydätte.» Äidistä oli hupaisempaa kääntää asia leikin näköiseksi.

»Anna paperossia, kyllä isäs niitäkin saattaa polttaa... Tapaan isälles
sanoa, kun sinä poltat aivan paperossia, että juutas kun ne komeilevat
rengitkin tähän aikaan. Talontyttäriä se meidänkin Masa niillä
paperossilla narraa...»

Poika lähti täyttämään tupakkamassia.




X.


Pitkiin aikoihin ei Matti ollut käynyt isän mökillä. Eikä hänellä sinne
ikävä ollut, eikä mieli tehnyt tavallisissa oloissa. Mutta nämät
äskeiset tapaukset ja muistot verryttivät kaipuun, oikein ikävän.
Eräänä iltana päätti hän siellä käydä, kun ilmestyi asiatakin. Isällä
oli vanha, kaksipiippuinen pistooli, jota Matti oli alkanut mielitellä:
sillä olisi hauska ampua räiskyttää yölliseen aikaan ja herättää
huomiota. Sen oli keksinyt, kun eräällä hyvällä tutulla, talonpojalla,
oli revolveri, jolla se ampui ilmaan tyttöjoukoissa. Ne kiljuivat
kauhuissaan, mutta nauroivat kuitenkin. Mattikin tahtoisi kiljuttaa ja
naurattaa niitä. Sitäpaitsi sopisi pistoolilla vaihtokauppoja tehdä,
saisi myydäkin jos ostaja sattuisi. Mennessään kuvitteli Matti
pistolista lähtevän hauskaa aivan loppumattomiin.

Mökistä, joka ei ollut enää hyvä, tuprusi savua ovenraon täydeltä. Ovi
olikin savun kulkua varten tuettu puoliltaan auki. Perhe, johon kuului
isä ja äiti sekä 10-vuotias raajarikko, ontuva poika, Mikko ja häntä
pari vuotta nuorempi sisko Lissu, oli parhaillaan iltaruoalla. Matti
huomasi että hänen tullessaan oli äiti juuri heittämässä sänkyyn
jotain, isä ja siskokset pälyivät oveenpäin.

»Tuopa siellä vain tuleekin», isä sanoi rauhoittuen. »Käy istumaan. --
Anna tänne se läski!» Viimeinen sanottiin äidille, joka totellen aikoi
heti noutaa sängystä sinne äsken heittämänsä Amerikan silavakimpaleen,
mutta Lissu ennätti edelle. Matille muistui elävästi, miten ennenkin,
hänen lapsuudessaan, aina paremmat suupalat heitettiin vällyjen alle
sänkyyn, kun vieras ruuan aikana tuli. Niin piti tehdä, kun ihmiset
aina heidän herkuttelemistaan haukkuivat, jos niiltä jotain pyysi -- ja
vaikka ei pyytänytkään.

»Savuapa täällä on», moitti Matti, mutta pani kuitenkin paperossinsa
lisäksi savuamaan. Hän alkoi tarkastaa pöytää. Siinä oli tuo
äskenmainittu raaka silavakappale, josta kukin tarpeen mukaan vuoleksi
viipaleita syödäkseen, sekä läkkikannu, josta palanpainimeksi
hörppivät. Pöytälaatikko oli auki ja sieltä näkyi muutamia
leipäkannikoita. Syöminki muuten näytti olevan joku välipala-ateria,
sillä tulella kiehui puurovesipannu. Tähän välipalaan oli kai
houkutellutkin vaan satunnainen mieliteko ja tilaisuus: kun Mikko tuli
kylästä puolen kiloa silavaa ja maitokannu mukana, houkuttelivat herkut
ensin isän, sitte vähitellen muutkin maistelemaan, kunnes ruokahalu
kasvoi niin suureksi, että maistelemisesta sukeusi oikein syöminki.
Vaan silavakimpale hupeni huomattavasti, ensin rupesi kadehtimaan isä
sitte äiti, tyrkkivät lapsia ja nuhtelivat ahneudesta. Vanhempain
yhteisestä neuvosta käärittiin silavanjäännös paperirääsyyn ja pantiin
lukolliseen arkkuun, jonka avain katosi äidin taskuun. Isä nousi
pöydästä Jumalaa kiittäen ja yltäkylläisyyttään huokien, pani päähänsä
lakin, jonka painoi korvia myöten. Lakki antoi hänelle tuon naurettavan
ulkomuodon, josta Ratulainen oli tunnettu. (Sillä hänellä oli niin
pieni pää, ettei koskaan nuorena saanut sopivaa lakkia.) Pistettyään
poskeensa mällin akkunalaudalta alkoi mies laittaa piippua kuntoon.
Hänen sitä takan luona tehdessään sattui Mikko jotenkin astumaan
jalalle. Isä julmistui, potkasi poikaa ja päästi jakson kirouksia.
Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut isolle pojalle komeilla
kotoherruudellaan. Mikko meni parkuen penkin nurkkaan.

»Tuon sinäkin voitat, muutama!» sanoi äiti harvakseen hammasten
välistä. »On siinäkin, jumal'auta, olevinaan miestä, ensin siunaa ja
sitte kiroilee. Onpa kun mieskin.»

Ratulainen lannistui huomattavasti uhkaavan vihurin edessä, mutta
koetti kuitenkin pitää edelleen ryhtinsä, pyrkien suoristamaan pientä,
koukistunutta ruumistaan.

»Mitä sen tarvitsee jaloissa kompuroida.»

»Kompuroida!» matki akka. »Itse olet poikaparan potkinut ja vielä
haukut, vietävä.»

Matille oli tämä kaikki tuttua. Ennen oli isä useimmiten, kun riita
tälle asteelle ehti, ottanut luudanvarren ja äiti lähtenyt karkuun, he
lapset perässä minkä ehtivät. Mutta vanhentuneen näkyi jo isä ja
kurssikin sitä mukaa heikontuneen, koska ei niin tehnyt enää. Sen
sijaan astui Matin luo.

»Sulla lie tupakkaa?» Matti antoi.

Lissu, jolla oli kipeät silmät, lähenteli isoa veljeä.

»Salmenpe-erä-än, Salmenpe-erä-än», hoki lauluäänellä ja katseli
naurussa suin veljen silmiin kiehtoen hänen polvellaan.

»Mitä, Salmenperään?»

»Lissu on mielissään, kun se on Salmenperään lastenhoitajaksi ja
lammasten paimeneksi luvattu.»

»Eihän se vielä kelpaa», arveli Matti.

»Ja sellainen porukonttikin on, aina raakuu, eikä se näekään», jatkoi
Mikko käheällä, omituisella miesäänellään.

»Mutta pääsee talollisten ruokaan, ja silmätkin paranevat kun ei ole
aina savua tuvassa», intti lapsi sellaisella innostuksella, että Matti
rupesi nauramaan ja isä virkkoi halveksien:

»Äidiltänsä se on tuon oppinut!»

»Minkä?» tiuskasi äiti.

»Sen vain, että talollisten ruokaan.»

»Noo, aina sitä on talollisilla toisellainen ruoka kuin ratulaisilla.»

»Itse olet ratulainen», pilkkasi mies.

»Niin olenkin, kun olen sun ottanut.»

Lapsi jatkoi pikkuvanhan tavoin aivan kuin äitinsä ajatusjuoksua:

»Ja sellainen, aimo talo.»

»Joka pisara maitoakin meijeriin viedään!» kähisi nauraen Mikko. Ja
sitte hän kuvaili minkälaiseksi sisar tulee niin kuivassa talossa,
tavalla, jota ei voi kertoa. Mutta hän sai koko huonekunnan nauramaan.
Itse kertoi menevänsä Koivuportaasen ajopojaksi ja kehui että siellä on
ihmistenmoista elämää vielä, »kun ei meijeriinkään viedä».

»Toinen hyvä!» nauroi isä kaksimielisenä, ettei oikein tietänyt
poikaako hän tarkoitti vai taloa. »Saa siitäkin hyvän!» jatkoi
jonkullaisella ihailevalla syrjäsilmällä katsellen poikaa, joka
pyöritteli mälliä poskessaan ja syleksi kuumaan poroon takassa.

»Pitääkö se suussaan?» kysyi vanhempi veli. »Kun saa tupakkia. -- Ootko
sinä mun tupakkiani ottanut?»

»En, porvarista sain.» Poika ei päätäänkään käännä puhuttelun aikana,
takkaan vaan syleksii.

»Koivuportaan emäntäkin on häjynkurinen», jatkaa tyttö.

»Ja sekö on enkeli, Salmenperän ämmä? Vie sun...» kähisee Mikko.

Vanhemmat eivät kiistaan sekaannu. Kun eivät lapset vaan heitä hauku
eivätkä mitään pyydä, saavat kernaasti jutella sellaista mikä heitä
huvittaa. Mikäli omilta harrastuksiltaan ehtivät, seuraavat huvikseen
joskus näitä juttuja, milloin hyväksyvästi naurahdellen, kulloin
häiriytyneenä karttaen hiljaa olemaan.

Matti oli jonkullaisella mielenkiinnolla katsellut tätä varsin
jokapäiväistä elämää, samalla kun koetti kaupotella isältä vanhaa
ruostunutta pistoolia, jota arvokapineena oli säilytetty arkun
salalaatikossa. Viime aikoina olivat sattumat raottaneet hänelle aivan
uusia puolia elämässä. Yksi sellainen oli oma kykenemättömyytensä,
josta oli johtunut monia ennen tuntemattomia huolia, jopa suoranaista
katkeruuttakin.

»Panisitte tuon Mikon oppiin, suutarin tai räätälinoppiin», virkkoi hän
painostavan mielialan valtaamana. Hän oli silloin jo pois lähdössä,
mutta tahtoi tuon saada sanotuksi.

»Eivät ne ota», sanoi isä.

»On puhuttu jo monelle», lisäsi äiti.

Hekin olivat sitä siis ajatelleet.

Oltiin iso aika vaiti. Jokainen arvasi syyn, mutta kukaan ei tahtonut
sitä puheeksi ottaa. »Ihmiset eivät huoli, kun se on _viallinen_»,
sanoivat vanhemmat vieraille, tarkoittaen ruumiinvikoja. Mutta itse he
tiesivät syiden olevan sielunvikoja. Isä tyhjensi piipusta porot
poskeensa, äiti hyräili virttä, Matti katseli vaijeten pistoolia joka
äsken oli tullut hänen omakseen, Lissu oli nukkunut takanala. Puuro oli
valmiiksi keitettynä pannussa. Hiiloksesta tollahtelivat viimeiset
liekit hämärästi valaisten. Mikko oli nojannut väsyneesti muutamaan
nurkkaan, leuka rintaa vasten ja kuunnellut, jatkoi eteensä tuijottaen
miettimistään yhdessä toisten kanssa. Vihdoin äänsi kähisevällä,
omituisella miesäänellään:

»Minä rupean hevosvarkaaksi.»

Sylki, tuijotti yhä eteensä kiiluvin silmin, hiljaa viheltäen.

»Siihenkö luulisit kelpaavasi?» kysyi äiti haukotellen ja koputti
tulta.




XI.


Vilhelmi kärsi siitä, etteivät palvelijat hänen kodissaan viihtyneet.
Itse yritti tehdä parhaansa asian auttamiseksi, oli ystävällinen
rengeille, kutsui heitä huoneesensa ja koetti olla niin »veljellinen»
kuin mahdollista. Veljellisyydestä puhuttiinkin tähän aikaan
paikkakunnalla paljon, semminkin nuorisoseurapiireissä; siellä oli se
koko aatteellisen harrastuksen pohjana, tahi oikeammin äänenä.

»Äänenä se vaan on nuorilla, eikä pohjana», sanoi kerran Valjakka,
muuan talollinen, Vilhelmin ystävä. »Mutta se voi vastaisuudessa tulla
pohjaksikin, kunhan nuoriso ensin jaksaa pitää ääntä, kasvaa, kypsyy.»

Kasvaa, kypsyy! Vilhelmi oli kokenut jo, että täytyi todellakin elää
uudenaikaisten mielipiteitten mukaan, jos voi niitä omistaa. Oikeinpa
toisinaan valtasi ihmettely, miten suureen ristiriitaan saattaa joutua
veljeyskokeilujen ensi-asteilla: aate nousee päähän kuin viina,
yllyttää, innostaa, katkoo kielensiteet ja panee puhumaan; sielu
laajenee niin ettei tahdo enää mahtua tavalliseen asuntoonsa. Tuskin on
ennättänyt tämän innostuksensa hetkellisen kuohun vallassa lähestyä
Mattia, kun jo työntäytyy esiin toinen voima paksuna, tympeänä,
taipumatonna. Se etsii Matin vikoja itsepintaisesti nuuskien, nauraa
virnistellen pitää ne esillä eikä anna anteeksi...

Iikan seurassa kyllä hyvinkin viihtyy, semminkin hetkittäin. Mutta
tämäkään ei juuri milloinkaan tule ylikamariin ilman kutsumatta, ja kun
tulee ei ole luonnollinen... Matti tulee vielä harvemmin, on aina
umpimielinen ja ikävä. Veljeyttä ei tässä ole! Mitä veljeyttä tämä
olisikaan? Ollaan kuin virkamiehet ja kansa, vastakkain. Kumpanenkin
luulee uhrautuvansa toisensa edestä. Toisen pitäisi toista kiittää ja
palvella. Eikä kumpikaan palvelisi!

»Se on», sanoi Valjakka erään kerran, »sillä tavalla, että me emme
pysty osoittamaan veljeyttä köyhiä ja palkan edestä palvelevia kohtaan,
niin kauan kuin yrityksemme lähtee hyväntahtoisuudesta eikä
todellisesta toveruudentunteesta.»

Vilhelmi otaksui että tämä selittää hänelle paljon, ja innostui. Hän,
esimerkiksi, on läheinen toveri Heikin kanssa, samoin Samun, molemmat
renkejä kylässä. Niitä hän voisi kohdella toverin tavoin. Ja myöskin
Iikkaa. Mutta hän luulee että Matti pilaa Iikankin. Sitäpaitsi äiti ei
taivu suutansa hillitsemään, pureksii, haukkuu ja riitelee kelle
sattuu. Isä usein istuu kamarissa ja kirjoittaa, käy pitäjällä, antaa
ylimalkaisia käskyjä, suututtelee kun ei käy mielen mukaan. Mitä hän
sitte voi? -- --

Monasti löysi Vilhelmi tänä talvena itsensä näistä mietteistä. Ennen
oli elämä niin päiväpaisteinen, suopea, lapsellisen viaton. Sitte alkoi
siinä huomata pieniä vikoja ja nuori sielu kuohui innostuksesta saada
ne korjatuiksi. Mitä enempi parsi, sitä suuremmaksi kävi repeämä, -- ja
niitä ilmestyi yhä uusia. Silmä ja korva keksivät aivan sietämättömällä
tarkkuudella näitä elämän varjopuolia. Maanviljelijä-elämä oli niitä
aivan täysi. Ensiksikin se ei oikein kannattanut, ainakin niin
sanottiin. Kunnollisia palvelijoita oli kovin vaikea saada, sillä ne
menivät Amerikkaan, tahi etsivät kotimaassa parempia toimeentulon
ehtoja. Raskasta oli olla itse palvelijain mukana ihan joka päivä;
mutta jos ei ollut, ne panettelivat ja olivat laiskoja. Jos taas joka
päivä pitäisi työssä olla, milloin sitä elämästä nauttisi, -- ja mitä
hyötyä olisi olla talollisena? Isä ei oikeastaan näyttänyt taloudesta
paljo välittävän. Milloin ei pitäjällä ollut, istui ja kirjoitti. Äiti
taas hoiti naistaloutta aivan ylellisellä huolellisuudella, vaan
silläkin oli vikansa, jota olisi pitänyt saada korjata. Mutta äidin
kanssa ei käynyt neuvotteleminen!

Ikään kuin pelastavana takaporttina alkoi ensin hälppimällä, vaan
sitten yhä selvempänä esiintyä ajatuksissa halu päästä pois kotoa.
Menopaikkoina väikkyivät mielessä: kauppapalvelijantoimi, kansanopisto,
Amerikka, kansakouluseminaari.

Kaikki sellainen tarkoitti tulevaisuutta. Mutta hetken mielialoja
määräävänä vaikutti yhä voimakkaasti halu päästä lähempään,
sydämmellisempään sopusointuun ympäristönsä kanssa. Kodissa eli
jokainen yksilö tarkoin rajoitettua omaa elämäänsä. Katkeruudekseen
alkoi Vilhelmi huomata olevansa isänsä kanssa aivan yhtä vieras kuin
renkienkin kanssa. Iltasin, puhdetöiden aikana, tunsi usein ikäänkuin
lämpimän tuulahduksen siitä muinoisesta, ihanteellisesta talonpojan
perhe-elämästä, josta äiti niin kuvaavasti tapasi kertoella. Silloin
huomasi olevansa toveri Iikankin kanssa. Mutta isä ei tullut usein
mukaan. Hänellä oli niin paljo tehtäviä. Ja kun kerran oli alkanut isää
kaivata, tuli se oikein piinaavaksi. Koetti arkoen lähestyä, mutta
umpimielinen isä kohteli häntä lapsena. He eivät toisiaan ymmärtäneet.

       *       *       *       *       *

Muutamana arkisena vapaapäivänä oli Iikka juopotellut parin toverin
kanssa. Iltasella vetäytyivät Raitalan tupaan. Kaiken päivää kyliä
juostuaan oli Mattikin tullut kotiin. Maaten ryömällään höyläpöydällä,
hän poltti paperossia ja kuunteli vaijeten toisten loruamista. Vilhelmi
sattui sisään tulemaan. Iikka kohta keksi hänet ja sanoi rämisevällä
tavallaan:

»Kaa ... Vilhelmi! Nämä pojat tulevat nuorisoseuraan.»

»Joo», sanoi toinen vieraista ja katsoi oikoisesti Vilhelmiin, silmissä
töllöttävä, teeskentelevä ilme. Hän oli pieni ja lapsellisen näköinen
nuorukainen, nosteli kaulaa ja hartioita aivan kuin tahtoisi näyttää
suuremmalta. Toinen painoi syhyen leukaa rintaansa, nauroi
salaperäisesti ja teeskennellen, samalla sivuilleen vilkuen. Hän oli
pitkä, niin hontelo ja hoikka, että istuessaan juovuksissa painui
moneen koukkuun.

Juoppo vaikutti Vilhelmiin aina härnäävästi. Hän kysyi:

»Raittiusosastoonko?» Aivan kuin vastatakseen naurajain ilveesen.

Iikan kasvojen ilme oli veltto. Vilpittömästi silmäillen tovereitaan,
ikäänkuin näiden mieltä kuulustellakseen hän vihdoin omin päin päätti:

»Ee-ei, tuota, muuten vaan nuorisoseuraan.»

»Menkää Valjakkaan, hän on esimies, enkä minä.»

»Mutta ota sinä vain ... kirjoita vain paperiin.»

Se joka töllötti oli nyt vasta järjessään päässyt selville mistä on
kysymys. Ja hän kertasi Iikan sanat:

»Joo, muuten vaan nuorisoseuraan.»

Se toinen piti yhä suutaan kurillisessa hymyssä, tuhri leukaa rintaan,
vilkuili sivuilleen ja virkkoi:

»Ainakin tämän Eetvartin saa kirjoittaa raittiusosastoon.»

»Juuskanpa sinne-hgk -- saa kir-hgk-jottaa.» Eetvartti käänteli
toljottavia silmiään Juuskan ja Iikan välillä aivan kuin palokärki,
mutta hitaammin.

Matti makasi yhä kättensä päällä ja nauroi. Seinäkaapista toi Iikka
paperossia eikä huomannut kun Vilhelmi poistui tuvasta. Kaapissa
kopeloiden, selkä toisiin, hän jutteli:

»Saa ne, juuttaat, molemmatkin, kirjoittaa raittiusseuraan... Ovat aika
juoppoja, toinen toistaan parempia... En minäkään niille piisaa.»

Eetvartti käänteli päätänsä yhä, silmiin oli tullut enempi eloa,
arvattavasti jostain ajatuksesta, joka liikkui mielessä. Sitte se jo
tuli uloskin.

»Voi lehmänkieli, kun sitä taas onkin ryypätty!»

Painosta ymmärsi, että »lehmänkieli» oli sukkeluus. Poikanen oli niin
nuori, että oli vasta ensikertoja juopottelemassa. Se toinen syhyi yhä
leukaa rintaa vasten, oikoi ja venytteli pitkiä koipiaan, tirskui ja
hoki:

»Saakelin saakeli!...»

Hän tahtoi narrata ja nauraa Eetvarttia.

Lorusivat taasen pitkän rupeaman, kunnes Iikka havaitsi Vilhelmin
poistuneen. Alkoi toisia kehoittaa ylikamariin Vilhelmin luo ja kehui
tätä sopivaluontoiseksi. Juuska soti vastaan, mutta Eetvartti oli
valmis. Mattikin heräsi nukuksistaan ja rupesi yllyttämään.

Lähtivät vihdoin kaikin, Iikka oppaana edellä, Matti jälkimmäisenä
virnakoiden ja hengessään odottaen mitä tapahtuisi.

»Käykää istumaan, pojat... Istukaa tuonne sohvaan, siellä on
pehmoinen ... olkaa rohkeana vaan... Vilhelmi aina käskee tänne.»

Itse istuu Iikka soututuoliin ja jatkaa:

»Tulimme katsomaan sua, älä moiti vaikka on vähä ryypätty ja sinä oot
raitis.»

Nolona ja kankeana istuu Vilhelmi tuolillaan ja saa vihdoin itsestään:

»Noo...»

Eetvartti ja Juuska ovat sijoittuneet vanhaan sohvaan, josta muutamat
vieterit kommottavat uhaten puhkaista. Eetvartti yhtä sellaista alkaa
käsin nyplätä ja Vilhelmin tekee mieli kieltää, ettei puhkaise. Mutta
nyplääjää alkaa raukaista, samoin Iikkaa soututuolissa. Matti istuu
ovipielessä ja Juuska sohvassa mukavasti lojuu ja vetelee paperossin
sauhuja, pää retkallaan selkänojaa vasten. Hän ei nyt virnistele, mutta
rupee sen sijaan juttelemaan.

»On ollut oikein siivo-ilmat.»

Sitte hän koputtaa piippuaan lattiaan maton päälle ja sylkäsee.
Vilhelmi myöntää, että niin on ollut. Samassa putoaa nukkuvan Eetvartin
paperossi sohvalla ja Vilhelmille tulee sopiva tilaisuus sekautua
asiaan. Hän juoksee sitä korjaamaan, kiihoittuu, moittii, että kun
tänne tullaan juovuksissa nukkumaan ja rypemään. Siitä jo Iikkakin
havahtuu. Matti kätkee kaikki mitä näkee ja kuulee. Iikka uudestaan
alkaa kehoittaa Vilhelmiä kirjoittamaan hänen toverinsa nuorisoseuraan.

Yhä enempi kiihoittui Vilhelmi:

»Sinä puhut häpeemättömiä... Nämä ovat juovuksissa... Ei seuraan
juopuneita oteta ... enkä minä ketään sinne ota... Esimies niitä ottaa,
eli kirjuri.»

Iikan mielestä puhui Vilhelmi tyhjiä. Kovaäänisesti ja iloinen
tietoisuus koko torkkumisesta heränneessä naamassa, hän väitti:

»Oo-otetaan! Kirjoita vaan, pelkäämättä, kyllä ne jäsenrahansa
maksavat.»

»Eikä me mitään niin vasituisia juoppoja olla, minä ollenkaan ... eikä
tämä Juuskakaan.»

Eetvartti oli näet herännyt ja Juuska nukkunut.

»Sinä!» ärjyi Vilhelmi. »Sulle olis selkäsauna pienillä raipoilla
paikallaan... Kakara olet vielä, etkä mies!... Mikä juopottelija sinä
olet?»

Vaan Eetvartti julmistui: vannoi ja kehui olevansa yhtä hyvä kun
Vilhelmikin. Saisi tulla koettamaan paikalla jos lystää.

Vilhelmi oli suunniltaan.

»Kuka on sinun käskenyt juoppoja tänne vetämään?» hän kyseli Iikalta.
Tämä nousi, kasvojenpiirteet voimistuivat nopeasti. Kävi retuuttamaan
Juuskaa ja käski kerskaavan Eetvartin pitää suunsa kiinni taikka hän
lyö. Kun vieraat alkoivat ulos lappaa, valtasi Vilhelmin taasen
katumus. Hän ajatteli että olisi pitänyt menetellä aivan toisin! Pyysi
näitä palaamaan että saatais jutella. Hän puhuisi ja juttelisi niin
mielellään.

Mutta ne eivät pysähtyneet, eivät edes mitään puhuneet muut kuin
Eetvartti kerskui ja Iikka lupasi häntä kepittää kun ulos tullaan.
Vilhelmi kuunteli porstuan päällä. Äiti avasi tuvan oven ja katsoi ja
huusi:

»Kylläpä ne koluuttavat...»

Jatkoa ei eroittanut. Mutta sen sijaan kuului portailta Iikan vastaus:

»Älkää aina murehtiko, antaa hevosen murehtia jolla on suuri pää».

Tämän jälkeen kuului naurua, kunnes kaikki hiljeni.

Hän meni takaisin kamariin, sysi epäjärjestykseen joutuneet tuolit
paikoilleen ja kuulteli yhä vielä tarkkaavaisena alkaisiko kylän
raiteilta kuulua lollotusta. Tälläkertaa olisi hän mielellään halunnut
että ne huutaisivat. Mutta mitään sellaista ei kuulunut...

-- Iikka ei lepy ikänä. Hän ei tästä sano koskaan mitään, mutta hän
ajattelee...

-- Ne tulivat sellaisina kuin he ovat, ei parempina, ei huonompina. He
eivät osaa parempaa.

Sitte hän ajatteli, että kun ne nukkuivat sohvaan oli se rumaa,
kerrassa aivan sopimatonta. Taisivat istua ensikerran topatulla
sohvalla ja ne ovat tottuneet vaan puupenkillä istumaan ja lutin
arkulla. Ja hän muisti sitä nukkumahetkeä, miten niiden juopumuksesta
väsyneet silmät painuivat kiinni ... ja sitte painui Juuskan ruumis
painumistaan, Eetvartin pää vaipui ja Iikan kädet valahtivat. Aivan
kuin he olisivat jossain harhaillessaan väsyttäneet itsensä ja nyt
löytäneet levon, uudenlaisen, hivelevän, mukavan...

Monta monituista kertaa oli Vilhelmi ajatellut, että mikseivät ne tule
milloinkaan kutsumatta ja ole kuin kotonaan? Nyt ne tulivat ensikerran
ja olivat kuin kotonaan. Mutta hän suuttui, kun eivät asettuneet hänen
mielensä mukaan, haukkui ja ajoi pois!...

Katui, katui katkerasti. Hetki jota oli odottanut, kaivannut,
ihannoinut, meni tuntematonna ohi. Viipyi kuitenkin siksi että hän ehti
turmella kaikki ... kaikki... Että joku toinenkin olisi samoin
menetellyt, se ei vähääkään lohduttanut ... hän kun ei ajattele
niinkuin ne...

Kerran taas tunsi sielussaan painavaa väsymystä ja halua päästä pois...
Hän ei kuitenkaan jaksa ... ei jaksa toteuttaa mitään ihanteita! Elämä
on niin täynnä ristiriitoja ja väärinymmärrystä ja vastakohtia ja
ihmisten kelvottomuutta ... ennen kaikkea omaa. Hän lähti tapaamaan
Valjakkaa. Sinne mennessä kuuli kun ne rääkyivät toisella puolen kylää,
ne äskeiset pojat. Äänissä oli tavallinen repivä, ärsyttävä sävel. Ne
menevät lutista luttiin, remuavat ja ryyppivät ja yöllä ne tulevat ja
kirkuvat Raitalan pihalla. Hän, Vilhelmi valvoo ja valittaa
kykenemättömyyttään, isä nousee ja käy ovesta uhkaamassa ja aamuksi
äiti valmistaa Iikalle ja Matille kuivan ripin...




XII.


Vilhelmin astuessa Valjakan tupaan korjasi tämä paraillaan työkaluja
höyläpöydältä syrjään, päätetyn puhdetyön jälkeen. Hän oli iso, iloinen
mies, joka nauroi vilpittömästi, paljastaen rivin lujia, valkeita
hampaita. Taisi olla 30 ikäinen.

»Olet niin 'lyödyn' näköinen», sanoi hän Vilhelmille kättä
puristaessaan. Mutta kääntyen emäntäänsä, lisäsi: »Vedä luudallasi
lastut tuolta». Työnsi höyläpöydän ulos penkin vierestä tehden siten
tilaa lakaisijalle. Vilhelmi istui penkille ja sanoi jotain sanoakseen:

»Teet rekeä.»

»Oikeastaan teemme sitä vuorotellen Hempan kanssa. Toinen tekee
toisena, toinen toisena iltana.»

»Samaako rekeä?»

»Samaa. Hemppa ei ole vielä niin tottunut ... mutta tällaisen
yhteistyön kautta näyttää kuin paremmin sujuvan.»

Kysyi Valjakka, mennäänkö kamariin, vai tuvassako istutaan. Vilhelmi
olisi mennyt, olisi siellä vapaampi puhua, kun kaikkea ei voi naisten
kuullen keskustella. Mutta ei viitsinyt sanoa syitään. Kamarissa kuului
sitäpaitsi renki Hemppa kirjoittavan. Emäntäkin pyysi olemaan tuvassa,
että hänkin saisi olla mukana. Ja niin jäätiin.

»Olet saanut Hempan kirjoittamaan?» kysyi Vilhelmi.

Oli. Mutta siitä ei ennen tullut mitään, ennenkun järjestettiin
pakolliseksi puhdetyöksi. He käyttävät nyt vuoroiltoina höyläpöytää,
vuorotellen taasen kamaria. Vilhelmi innostui kehumaan Hemppaa, että
hänessä on myöskin hyvä aines, hän on niitä parhaita renkimiehiä.
Toista on saada tällaista vuoroilua aikaan kaikellaisten kanssa.

»Kyllä Hemppa on hyvä poika», kehui Valjakka. Mutta muuten hän sanoi
luulevansa, että huonoja poikia yleensä ei olisikaan aivan paljoa, jos
vaan olisi ensin hyvää isäntäväkeä. Hän oli ruvennut vähitellen
uskomaan palvelijain arvosteluihin yhtä paljon kuin isäntäväenkin.
Vaikka ne liiottelevat, niin yleensä on perussyy arvosteluun aina
suunnilleen oikea. Hän on varma siitä, että isäntäväki suorastaan
vaikuttaa kasvattavasti palvelusväkeen voimakkaammin kuin he
isäntäväkeen. Vilhelmi sanoi tätä Valjakan järjestelmäksi. Kehui sitä
ja piti oikeana. Mutta siinä oli vaan se vika, että sitä oli niin
vaikea omaksua. Emäntä yhtyi Vilhelmiin. Sanoi että tällaisessa
pienessä taloudessa kuin heillä, ja kun on sellainen hassu kuin heidän
isäntä, että rengin pitää saada puolen purrusta palastakin, siinä se
jotenkin menee. Mutta toista on suuremmissä. Hän on sanonut isännälle:
»Kun mekin tulevana syksynä otamme piian, niin tuleeko minunkin
järjestää iltatyöt vuoroilloiksi piian kanssa?» Eikä hän ymmärrä mitä
sillä piialla sitte tekee, ainakaan talvella. Hänestä on miehensä
ajatus kaunis, mutta mahdoton. Kodin pitäisi palvelijain saada siellä
missä he työtäkin tekevät, sekä opetusta, sen hän myöntää. Mutta miten
sen vaan järjestäisi?

»Kyllä sinä sen osaat järjestää, siitä vika!» nauroi mies. Emäntä vielä
lakaisi lattiata ja jutteli siitä.

»Eihän tässä muu tietysti auta kuin täytyy koettaa.» Sen hän kyllä
ymmärtää, ettei isäntä ennen helpota; ja haluttaa häntä itseäänkin
yrittää. Jos eivät he, nuoret ja vast'alkavat yritä, niin vanhat eivät
ainakaan. Hän ei tahdo kotiaan miksikään orjain kasvatuslaitokseksi.
Mies todisti:

»Siinäpä se on! Sinä et tule kokeilematta toimeen. Luontosi ei anna
perään. Se on sellainen muija.»

Viimeisen sanoi hän Vilhelmiin kääntyneenä, leikkisä hyväntuulen ilme
koko olennossa.

»Kun sais sellaisia palvelijoita, jotka eivät ole ehtineet pilaantua,
niin sitte minäkin uskoisin että maksaa vaivan yrittää», sanoi
Vilhelmi. Hän oli kokenut, että esimerkiksi renkimiehet, jotka
muuttavat talosta taloon, ovat niin kieroja, teeskenteleviä, eivät
mukaudu, eivätkä puolestansa luovu vanhoista pahoista tottumuksistaan.

»Sellaisia kyllä monet ovat», myönsi Valjakka, mutta luuli, ettei
palvelusväkeä itseään yleensä voi asettaa edesvastuunalaiseksi siitä
minkälaiseksi heidän luonteensa on kasvanut. Palvelijain pitäjät
käyttävät heitä liian paljo omaksi edukseen, pystymättä antamaan siitä
mitään siveellistä korvausta. Palvelusväen alkukasvatus ei laske
oikeastaan mitään pohjaa itsekasvatusta varten. Haltiaväki on kasvanut
vaatimaan mukautuvaisuutta palvelijoilta, asettamaan omat tottumuksensa
siksi laiksi, jota palvelijain tulee noudattaa. Mutta ei se
mukautuvaisuus ole helpompaa palvelijalle kuin isännälle ja
emännällekään.

Vilhelmi lausui vakuutuksenaan, että niin perinpohjainen
taloudellisten, yhteiskunnallisten ja perittyjen etuoikeuksien
vapaehtoinen syrjäyttäminen kuin Valjakan periaatteet edellyttävät, ei
ole mahdollinen vielä pitkiin aikoihin.

»Se on vaikeata niin kauan kuin tähän lähentymiseen pyritään siinä
mielessä, että yritys on jonkullainen uhraus, että lähenemistä
tarkoitetaan yksin palvelijain etua silmällä pitäen. Mutta onko
haltiaväen asema nykyään niin tyydyttävä, että sen säilyttäminen maksaa
vaivan?»

»Katsokaa: minä tahtoisin luoda kokonaan uudet suhteet ihmisten
välille, uudenaikaisesti patriarkaaliset suhteet!» Isäntäväen pitäisi
enempi tuhlaten käyttää rakkauttaan ja ihmisyyttään ja itse hankkia
sitä lajia omaisuutta. Se ei käyttämisestä kulu. Kun palvelijain
palvelusta korvattaisiin sillä, muuttuisi suhde aivan varmaan.
Rahapalkka jäisi toisiasteiseksi kysymykseksi. Täällä ei kärsitä niin
paljon leivän nälästä kuin ihmisyyden nälästä. Me olemme niin kuin
lapsi, joka imee nyrkkiään, vaikka äidin rinta on vieressä. Luulemme
että meidän toimeentulomme riippuu etupäässä rahasta. Yritämme rahaa ja
riitelemme, kilpailemme, varastamme, valehtelemme, aina vain
rahanhimossa! Ystävillemme annamme aina ilman, emmekä köyhdy, muilta
otamme mitä ollenkaan. Jos koko maailmassa olisivat kaikki ihmiset
ystäviä keskenään, kenen tarvitsisi pelätä silloin nälkää ja
kodittomuutta?...

Sittemmin tuli Hemppa ja kävi istumaan miesten joukkoon. Kiehuvasta
puurovedestä oli emäntä varustanut teetä. Talon väki kävi pöytään
syömään.

»Ihmisen luonne on omituinen», alotti Hemppa syömään ruvetessaan.
»Ihmisellä pitää olla aina asia jota enempi kuin muuta asiaa ajattelee,
-- en osaa oikein sanoa niin kuin tarkoitan. Minä tarkoitan...»

»Keksi joku esimerkki, saat selville paremmin», kehoitti isäntä.

Emäntä luuli ymmärtävänsä:

»Hemppa tarkoittaa...»

»Älkää ... antakaa selitän. Vuosi takaperin oli minulla harmonikka. Kun
kituuttelin sitä kaikki kesäillat lutin kynnyksellä, innostuin ja opin
soittamaan vähitellen. Vaikka minulle olisi kuinka paljo riidelty
kituuttamisesta, en välittänyt. Siihen aikaan en viitsinyt ajatellakaan
paljo muuta. Nyt kun olen päässyt kirjoituksen alkuun en jouda
ajatellakaan muuta, unohdan hevosetkin tallissa... Kun ihminen alkaa
osata, rupeaa innostumaan.»

»Kun pääsee hyvään alkuun ensinnä, alkuun on vaikein päästä», todisti
emäntä.

»Uutuuden viehätys siinä vaikuttaa», jatkoi Vilhelmi.

»Onnistumisen viehätys», väitti Valjakka.

»Sitä juuri minä tarkoitin!» huudahti renki, »onnistumisen viehätystä.
Onnistumisen viehätys se on.»

»Vaan mikä silloin auttaa kun ei ole lahjoja. Onnistumisen viehätyskään
ei auta jos ei ole lahjoja», arveli Vilhelmi.

Mutta Hemppa väitti jokaisella olevan lahjoja niin paljon, että
esimerkiksi kirjoittamisen alkuun pääsee, kun vaan tahtoo, eikä ole
rutihullu, että ymmärtää. Vaan Valjakka taas tiesi, eitä kaikkien
kanssa ei auta mikään. Hän oli kerran kokenut kun heillä oli renkinä...
Vilhelmi sanoi jo otaksuneensa, että miehet täällä luulevat saavansa
neroja jokaisesta hutiluksestakin. Hän esimerkiksi pelkäsi, että
sellaista kuin Matti hänen kotonansa olisi vaikea saada esimerkiksi
kirjoittamaan. Eikä kukaan häntä vastaan varmasti väittänyt. Valjakka
sanoi ettei hän tunne tätä nuorukaista. Yht'äkkiä kysyi Hemppa:

»Onko Iikka ollut juomingissa tänään?»

»On.»

»Ettei se jo lakkaa!... Mutta kyllä vielä sekin aika tulee... Älä vaan
puhu sille.»

»Mistä puhu?» kysyi Vilhelmi uteliaana.

»Yleensä vaan ... ei paljoa mistään hänen vioistaan. Anna vain olla,
kyllä se asettuu. Iikka on siivoluontoinen mies, mutta arka ... niin
kauheasti arka, ei siedä neuvomisia.»

»Ylpeä», virkkoi Valjakka.

Emäntä kutsui teelle. Sanoi että se on laimeata, mutta kun olivat teet
vähissä. Vilhelmi kehui laimeata teetä, mutta Valjakka sanoi sitä
joutavaksi. Hän olisi tahtonut mieluimmin kahvia.

»Ei ole vehnästäkään, miesparka!» Emäntä toi nauraen tuoretta
ruisleipää ja voita.

»Tiesit että minä pidän siitä!» ilkamoi Valjakka. »Kyllä sulla vehnäsiä
on.»

»Ei todellakaan!»

»En minäkään usko», väitti Vilhelmikin leikkiin sekautuen.

Ja Hemppa kertoi:

»On emännällä! Tänään ostettiin Keppi-Laurin Liisalta.»

Nuoren emännän sydämmellinen nauru helisi ja soi:

»Voi, voi, voi noita! Kun ihminen on yksin kolmea vastaan, ei pääse
puuhun ei pitkään.»




XIII.


Vilhelmin halu päästä pois kotoa oli vihdoin kypsynyt niin, että oli jo
päässyt selvyyteen siitäkin mihin tulisi antautumaan. Hän aikoi
kansakoulunopettajaseminaariin. Olihan kuitenkin aivan selvää, ettei
hän tulisi koskaan näissä oloissa viihtymään. Miksi sitte kiusaisi ja
kiduttaisi itseänsä? Hän menisi ja pysyisi edelleen talonpoikana, s.o.
ihailisi talonpoikaa, kasvattaisi koululapsia kunnioittamaan ja arvossa
pitämään maalaistoimia. Tahtoisi antaa isänmaalle, jota hän niin
hellästi rakasti, parhaan itsensä, opettamalla lapsia ja nuorisoa.
Opettajana voisi olla paremmin aatteen ihminen ja lukumies kuin
talonpoikana. Välttäisi kokonaan pakon olla tekemisissä palvelusväen
kanssa, joten siitäkin ristiriidasta vapautuisi. Isä saattaisi pitää
taloa parikymmentä vuotta ja vaikka vähemmänkin. Jos niiksi tulisi,
voisi hän sen jälkeen ottaa talon ja koettaa pyrkiä opettajaksi
lähitienoille. Ehkäpä vanhempana saisi innostusta maanviljelykseenkin.

Ensin ilmaisi poika ajatuksensa äidille, joka tavattomasti hämmästyi ja
rupesi itkemään. Mutta kun sai itselleen mielikuvan siitä, että
Vilhelmi voisi tulla opettajaksi näihin oman pitäjän kansakouluihin,
alkoi hän katsoa asiata valoisammalta kannalta. Ja sitte jo itsekseen
keksi, että tytär voisi tässä tapauksessa saada koko talon, eikä se
ainakaan olisi mitään hullua, se... Niin että Vilhelmi voisi puhua
isälle.

Mutta isälle oli vaikea puhua tätä asiata. Sillä vaikka hän oli itse
kirjoitusmies, jumaloitsi hän kuitenkin maanviljelysammattia ja puhui
katkeruudella herroista. Kuitenkin täytyi uskaltaa.

He olivat silloin kahdenkesken kamarissa kun Vilhelmi sen teki. Isä
katsoi ensin pitkään ja kysyvästi poikaan, sanoi sitte:

»Minä olen sitä aavistanut.»

»Vai olette.»

»Olen. Sinä olet muuttunut.»

»Minäkö?»

Oltiin kotva vaiti. Isä taas kysyi:

»Mistä syystä?»

»Muuttunutko?»

»Ei, vaan mistä syystä menisit seminariin?»

Vilhelmi yritti aluksi selittää lyhyesti, mutta ei mielestään
onnistunut. Ja kun isä maltillisesti kuulteli, laajeni selitys
laajenemistaan. Lopulta sai hänen esityksensä yhä ihanteellisempaa
lentoa. Hän ei pelkää ruumiillista työtä, mutta hän tuntee itsessänsä
vastustamattoman voiman henkiseen työhön. Hänen aikansa kuluu hukkaan
halonhakkuussa ja maanmöyrimisessä... Isä maltillisena kuultelee yhä.
Isä voi paremmin palvelijoita käskeä ja paremmin teettää, kun häntä ei
ole. Hän suoraan tunnustaa, ettei hän siihen kykene...

»Haluat siis vapaasta talollisesta virkamieheksi?»

»Opettajaksi...»

»Pikkuvirkamieheksi, päästäksesi rukoilemaan hallitukselta
palkankoroitusta?»

»Mutta ei se ole häävi talonpojankaan toimeentulo.»

»Onko sinulta jotain puuttunut?»

»Ei suinkaan, mutta tarkoitan yleensä.»

»Työväestön kanssa et sano tulevasi toimeen?»

»Niin, ihanteellisesti, niin kuin tarkoitan.»

»Tietysti _ihanteellisesti_...»

»Kyllähän tavallisesti, jos saattaisin palvelijoita kohdella niin kuin
alammaisia, eli huonompia ihmisiä.»

»Niin niin, mutta ylihallitusten, johtokuntain, pappien ja akkojen
kanssa joiden poikia koulutat, niiden kanssa luulisit tulevasi
toimeen?»

»Varjopuolensa ovat tietysti tälläkin alalla, enkä minä sitä ole
laiskuuden vuoksi valinnut. Siinä ovat selvät lait ja asetukset, jotka
määräävät opettajan velvollisuudet.»

»Saadaksesi olla herra itsekin, kumartelet mieluummin toisia herroja ja
turvaat selkääsi asetuksilla, päästäksesi olemasta vapaa talonpoika?»

Vilhelmille näyttivät nämä sanat antavan miettimisen aihetta. Epäröiden
hän sanoi:

»Se on kyllä ... en ole tullut sitä ajatelleeksi... Talonpoika on yhä
edelleen minun ihanteeni, mutta...»

»No mutta, oletko sinä niin huono ettet kykene talonpojaksi? Vai mitä
sinä loruat? Talonpoika ihanteena ja kuitenkin pyrkii herraksi!»

Tällä kertaa ei asia tullut päätetyksi, Raitala tahtoi jättää pojalle
miettimis-aikaa ennen kuin otti sen lopullisen keskustelun alaiseksi.
Kun he muutaman päivän kuluttua uudestaan tulivat yhteen siitä
puhuaksen, alotti isä:

»Oletko kuullut mitä Tanskan maanviljelijät tekevät sellaisille
pojille, jotka haluavat ja ikävöivät virkamiehiksi ja opettajiksi
kyllitellen maanviljelysammattia?»

»Siellä kaikki saavat käydä maanviljelyskoulun ja kansanopiston,
mutta...»

»Sitäkin kyllä», keskeytti isä, »mutta he tekevät jotain tärkeämpää.»

Poika ei arvannut mitä isä tarkoittaa.

»Noo, he lähettävät poikiaan vuodeksi, pariksi palvelemaan renkeinä
vieraisiin taloihin, pois kotipaikalta.» Mitä Vilhelmi siihen sanoisi?
Isä oli huomannut että Vilhelmin työhalu oli laimentunut, että hän oli
veltostunut ja tullut laiskaksi. Hän luulee, että se onkin laiskuus
toisella puolen ja toisella herraksi pääsemisen halu, joka poikia
houkuttelee virkamies-kouluun. Tiedon halu ei niinkään ahdista. Isä oli
nähnyt tämän surulla. Kun muut olivat ennen valittaneet poikainsa
vieraantumista työstä, oli hän saattanut kerskata pojastaan. Mitä hän
nyt sanoisi, jos sekin seminariin menisi? Menköön maanmieskouluun! Sitä
isä oli ajatellut. Ja sieltä tultua vuodeksi rengiksi jonnekin,
toiselle puolen maata, kuten tanskalaiset.

Hän itse on huomannut selvästi, että halunsa maanviljelykseen on
kadonnut vähitellen, tunnusti Vilhelmi. Sitä ei ymmärrä mikä sen
vaikuttaa. Oli ajatellut: johtuuko se ehkä siitä, kun ei isälläkään ole
käytännöllistä innostusta asiaan, kun ei kellään ole innostusta. Kaikki
vaan yhtämyötään kulkee vanhaa uraa, vanhenee ja rappeutuu.
Uudistuksista puhutaan ja innotellaan, mutta ei mitään käytännössä
toteuteta. Joutuu uskomaan, ettei niitä voikaan toteuttaa. Näkee
edessään vastaisen elämänsä samallaisena, vanhana, minkä jo monet
polvet ovat kulkeneet, rasittavampana ja vaivalloisempana vaan.
Sellaiseen väsyy ihminen, joka vaatii elämältä muutakin, ei vain
niukan leivän ja kunnian olla talollinen. Isä ei ole koskaan häntä
innostanut edes sillä kuin nyt, että olisi antanut luvan päästä
maanviljelyskouluun. Häntä on vaan käsketty. Hän on joutunut isän
työvoudiksi, kaikki pitää tehdä isän käskyn mukaan. Ja jos isä jossain
suostuu hänen tahtoonsa, kyllä äiti jo kumoo. Sellaisissa oloissa
kuolee tahto...

Poika oli liikutettu kyyneliin asti. Isä yritti toisinaan heikosti
keskeyttää, mutta poika tahtoi jatkaa kiihtyvällä vauhdilla. Monessa
kohden loi isä häneen avuttoman katseen, jolloin kauneista silmistä
säteili ikäänkuin rukous.

»Minä en ole ollut innostunut maanviljelykseen», alkoi hän sanoa
harvakseen, tuijotellen eteensä, ikäänkuin kooten ajatuksiaan, »tahi
oikeastaan olen ollut siihen innostunut sen verran kuin nämä monet
muutkin talolliset». Ei ymmärrä mistä se lamaus oikein saa alkunsa. On
monasti sitä ajatellut. Ehkä se on sittekin liijallinen vanhoillaan
oleminen. Kynnetään, kylvetään, niitetään ja korjataan vaan elääkseen,
kenties myöskin rikastuakseen. Mutta on alkanut näyttää siltä, että
tämä ei enää yksistään riitä antamaan tarpeeksi tukevaa innostusta
elämänpyrkimykselle. Vasta viimeaikoina on ruvennut sitä ajattelemaan.
Ennen oli maanviljelys yksitoikkoista ja mautonta kuin virkamiehen työ:
tee kaavan mukaan kaikki. Nyt sitä saattaa verrata tiedemiehen ja
keksijän toimeen. Jokainen maanviljelijä saattaa olla tiedemies,
itsenäinen kokeilija, luonnontutkija samalla. Mutta hän on liijan vanha
enää käymään käsiksi. Vanhan on monessa suhteessa melkein mahdoton
hankkia alkutietoja. Häntä sitäpaitsi estää elämänvarrella saavutetut
tottumukset. Elämä menee jo alasmäkeä.

»Mutta miksi ei isä ole näin ennen puhunut?»

Hän ei ole voinut, kun on tuntenut oman syyllisyytensä. Nyt tuli pakko,
kun näki että poika rupesi veltostumaan jo nuorena. He vanhat ovat
tottuneet kulkemaan hiljakseen. Ei koskaan kiirettä.

»Ajatellessani uudistuksia talossa, innostun joskus, mutta sitte
muistan äitisi. Tiedät ettei hän salli edes lehmänhäntää liikuttaa
toisin kuin hän tahtoo. Kaikki jää sinulle... Hän tietää että tämä on
velttoa, mutta ei voi muuta. Maanmieskoulua oli hän jo kauan ajatellut
Vilhelmille, mutta ei ollut tullut vielä puhuneeksi. Nuoren polven
pitäisi ottaa maanviljelysammatti ihanteen kannalta... Aseta vapaan
maanviljelijän elämä tältä kannalta otettuna riippuvaa, kaavamaista
virkamieselämää vastaan ja sinä näet!...

»Vaan miten olet päättänyt, menetkö seminariin?»

»En!» vastasi Vilhelmi lujasti ja katseli isäänsä nyt ymmärtäen ja
silmät loistavina.

»Minulla on virheeni», jatkoi isä, nähtävästi mieltyneenä pojan
vastauksesta, »ja niin on äidilläsikin, mutta niin on sinullakin. Olet
meidän ainoa poikamme... Älä jätä meitä! Saat mennä ulos, kouluun,
maanmieskouluun, oppiaksesi alkutietoja kyetäksesi käytännölliseksi
uudenaikaiseksi maanviljelijäksi. Tule viisaampana kotiin ja jää tänne.
Opi vanhempaisi heikkouksista välttämään samallaisia, mutta älä opi
niiden vuoksi heitä halveksimaan. Tiedät, että minua ihmiset pitävät
viisaana miehenä, mutta juoppona. Opi sinä viisaammaksi, mutta älä
juo... Noudata vaan ihanteitasi, mutta valitse ne ensin.»

Heillä oli ollut kumpasellakin omat aatteensa. Isä harrasti
osuustoimintaa ja poika oli nuorisoseurassa mukana. Mutta he eivät
niistä toisilleen puhuneet juuri milloinkaan. Kun nyt suhde oli tullut
avatuksi, olivat he joka ilta yhdessä aivan kuin toverit.




XIV.


Kyntää ruismaita metsäisten mäkien välissä kesäkuulla! Kun aurinko
valaa keväistä lämpöään ja uutuuttaan vihertävät nuoret puut raikkaasti
tuoksuvat. Auran jälestä ylös kuohuva multa lämpimyydestään höyryää.
Hevosen kupeille ilmestyy kiiltäviä, kosteita juovia. Metsäkärpäset
laulavat riemulauluaan, hevosta ja ajajaa hätyytellen. Kyntäjä on
heittänyt lakkinsa ja takkinsa pientareen viereen kivelle. Heikko tuuli
käy. Kyntäjällä on kuitenkin melkein liijan lämmin. Hän pysäyttää
hevosen keskivaolla, käy itse pientareen luo piiputtelemaan. Katselee
ympärilleen nauttivin, unisin katsein. Ei muita ihmisiä näy, ei kukaan
kiirehdi.

Matti lepää, polttelee ja miettii.

»Mattu-u! ... uhuhu-hu-hii-hi-haa!»

Kuin tulissaan kohottaa Matti päänsä ja silmiin ilmestyy eloa.
Katsellen ympärilleen joka taholle, saa väsähtänyt katse yhä
reippaamman, iloisemman sävyn ja hän aikoo jo huutoon vastata, kun sama
leikki uusiutuu.

»Mattu-u!-ihi-hi-haa!»

»Martta!»

Matti alkaa nopeasti käydä sinne mistä ääni kuuluu. Mäenrinteessä on
tiheätä viidakkoa. Kun sinne tulee, kuulee uudelleen saman naurun ja
nopeasti juoksevan ihmisen jalan synnyttämää rausketta. Rattoisa
kilpajuoksu alkaa. Pienet piipittäjät pyrähtelevät puissa, ajavat
kärpäset keräyvät miehissä mukaan. Matti huutelee Martan nimeä
hillitysti, ettei kauas kuuluisi.

Ja Martta nauraa.

Vihdoin tapaavat he toisensa, kumpikin hioten ja uupumuksesta
huohottaen.

»Mitä sinä täällä teet?» Matti utelee, kun istuivat sammalpäiselle
kivelle puhkuen ja nauraen.

»Juoksen.»

»Sitä vartenko olet tullutkin?»

»Mutta!»

»Lehmiä toit?»

»Olenko minä mikään paimen?»

Sai vihdoin Matti selville, että Marttakin on kyntämässä tuossa
toisella puolen mäkeä. Oli hauska olla, ei kumpanenkaan ikävöinyt
mihinkään. Sopi jutella kaiken maailman asiat. Kun lutissakin juttelee,
täytyy aina kuiskata, koska toisessa lutissa saattaisi joku kuunnella.
Nyt ei ollut kuuntelijoita, olo tuntui niin yksinäiselle ja somalle.

»Herra siunatkoon!» pelästyy Martta ja hyppää ylös, alkaen kiireesti
astua omalle puolelleen.

»Mitä sinä nyt?» Matti käy jälessä. »Istutaan ja jutellaan ja pidetään
hauskaa. Vai isäntääkö pelkäät?»

»Mitähän välittäis Kivikikkarista!» [Kiviluhdan haukkumanimi] isottelee
Martta.

»Eivät ne pidä sen paremmasta.»

»Vaikka kuinka hosuis.»

»Se teidänkin kiklu.»

»Älä hauku, Mattu, mun isäntääni, eli mä sanon sille.»

»Sano. Pitääkö se pahana kiklun nimeä?»

Martta nauroi että suuret, valkeat hampaat loistivat. Samalla kiirehti
hän yhä käyntiään ja Matti kierteli. Tultua mäen toiselle reunalle,
näkyi sen alla Kiviluhdan maa ja hevonen keskipellolla, aura ajettuna
syvään vakoon. Menivät rattaitten luo mäkivieremän ladolle. Joivat
piimäleilistä ja istuivat.

»Tässä on nyt herrasväkeä, jotka ovat tulleet metsään huvimatkalle
yhteisin eväin», rupesi Matti runoilemaan.

»Otatko voileivän, niin annan?» kysyi Martta.

»Ettäkö sulla on voita? Sen valehtelet.»

»Onpa, katso!» Ja Martta veti laukusta esiin häränsilmä-askin. Matti
pisti sinne puukollaan koetteeksi. »Voita on, mutta sulla ei ole.»

»Ei olekaan. Mutta ihmettelen että se kitupiikki...»

»Ei hän, mutta emäntä. Kuka kiklua palvelis, jos ei olisi sitä emäntää.
Tuos on voileipä, syö.»

»Mitä minä sinun ruokaasi!...»

»Syö nyt, mun se onkin ... saanhan minä sen syödä kaikki, taikka saan
antaa kelle tahdon...»

»Saat pyhänä konvehtia sinä. -- Mun laukussani oli pari kuivanutta
silliä, eilisiä perunoita, leipä ja huituleili.»

»Jaksa sillä sitte vain, palvelijaparka, tehdä työtä.»

»Ja olla hyvällä mielellä. Meilläkin kun neljä henkeä on melkein aina
kotona ja kolme töissä kulkee, palvelijat vain... Niiden työllä sitte
koko huusholli pystyssä pysyy.»

»Meillä ei ole sellaista kotiväkeä niin vakinaista», sanoi Martta,
»mutta meillä pitää tehdä kovemmin kuin teillä, kun on aina isäntä
mukana. Saatpa nähdä, että hän tulee tännekin.»

»Ei tule meidän isäntä», vakuutti Matti ja laskeusi selälleen, kun oli
syönyt voileivän. Siitä makuultaan tarttui Martan käsivarteen ja veti
luoksensa, viereensä nukkumaan.

»Ei uskalla», vastusti tyttö, »nukumme ... ja siitä kiklu löytää! Mitä
sitte sanot?» Jutellessaan painui Martta kuitenkin Matin käsivarrelle.
Aurinko paistoi lämpimästi ladon seinustalle. Leikkivää paria raukasi
ja väsytti. Ja ennen kuin ehtivät sitä aavistaakaan, nukkuivat jo
syleillen toisiaan kuin sisarukset.

Nukkuessaan ajatteli Matti: jos tapaavat niin pidättäköön päivän
palkastani. Mutta Martta sopersi:

»Voi ... kun ei ihmisiä vaan tulisi...»

He olivat nukkuneet noin tunnin verran, kun vastaiselle puolelle
aukeata ilmestyi mies, joka näytti nousevan tänne ylös. Ensin se meni
ruoatta seisovan hevosen luo, päästi aisoista ja talutti pientareesen
syömään. Mies oli pitkä, vanhemmanpuolinen ja laiha, käveli hiljaa ja
hoippuen. Silmät omituiset: ne vaanivat ja nauroivat yht'aikaa, samalla
kun huulet olivat pitkällään ja leuka sisään painanut. Hän
katsoi kelloa, joka osoitti puoli yksi. Piian arvasi makaavan
päivällislepoa...

»Mutta kuinka se, kanalja, on jättänyt hevosen ruuatta keskipeltoon?»

Miestä sapetti. Kepillä, joka oli kädessä, antaisi hän sille vähän
hameitten päälle, jos nukkuu.

»Voi jumalatonta saakuria mikä on tuo Marttakin», äijä itsekseen
mutisee. »Pane sitte tällaisia päiväkunnalle ominpäin, pian saat vetää
konit nahkana parkkiin... Maksa vain korkeat palkat ja syötä voita ja
lihoja mahat täyteen...

»Täällä se makaa mollottaa vaan ... Mitä helvettiä? Kuka se mies on?»

Kiviluhta lähenee hiipien, kaula pitkällään, silmissä vaaniva ilme
voittavimpana. Pysähtyy makaavain viereen ja katselee heitä leveä suu
hermostuneessa naurussa, tuntien samalla kiukkua ja vahingoniloa.

Ne makasivat toinen toisensa käsivarrella raskaasti hengittäen. Aurinko
oli hehkunut paksut hikipisarat kumpasenkin terveille, punakoille
kasvoille. Martan pitkä palmikko kietoutui ympäri kaulan ja irtauneet
hiussuortuvat peittivät silmiä. Matin lakki oli painunut silmäin päälle
turvaksi.

Kiviluhta katseli ja katseli pääsemättä selvyyteen mitä niille tekisi.
Olisi mielellään antanut keppiä Martalle, mutta ennen kuin siihen ehti
alkoi pelätä, että Matti antaisi takaisin.

»Ruveta niiden kanssa ottelemaan, vanha mies! ... saa vielä niskaansa
ja vainoavat joka polulla... Luultavasti on tuo Raitalan renki tuossa
toisellapuolen töissä, mutta perhanako sen tänne toi?... Mitä lie
emäntä pannut tuolle kekkulalle laukkuun?» Hän jättää nuoret nukkumaan
ja käy laukkua tutkimaan. »Voita! ... entä ei ole syönyt sitä aivan
kaikkea.» Isäntä tekee itselleen voileivän ja alkaa syödä. Näkee että
silakka ei ole kelvannut. »Kyllä kelpaa vielä ... kun se pari yhteen
tulee, niin kelpaa kaikki, vannon sen... Vai oikein nyt friiataan
takamailla, päiväpalkoin... Ovat ne todellakin väkeä, kun
päiväsydämmenä killastetaan, ja jos en minä olisi sattunut tulemaan,
niin hevonen varmaankin olis saanut seisoa ruuatta iltapäivään kun nämä
tässä kikkaloivat... Lie syöttänyt Ratulaisen pojalla meidän
voileipääkin, kun ei kuulu voita panevan päiväkunnalle laukkuun,
Raitalan emäntä... Eivätkä ne sen parempia ole!... Näkee nyt tässäkin:
meidän piika on voilla ja piimällä syötetty ja Ratulaisen poika
huidulla ja sillillä. Siinä molemmat makaavat yhtä laiskoina
sikoina!...»

Nauraa ja nousee ylös.

»Ja köyhinä», jatkaa äskeistä ajatustaan. Käy makaavain luo ja taas
itsekseen virkkaa:

»Ohenevat sunkin paksut poskes kun meidän muorin pöydästä eroat, sen
minä sanonkin!... Kello on jo lähes yksi eikä lemmon västäräkki huoli
hevosesta mitään, vaikka se janoon ja nälkään kuolis. Jos minä teille
annattelen tuota seipään tyveä. -- Nukuttaako?»

Hän jalallaan potki Marttaa.

»Kylläpä nukkuu.»

Martta heräsi. Näki isännän ja pelästyi, työnsi Mattia ja hyppäsi
jaloilleen.

»Kuinka sinä jätät hevosen ruuatta keskipellolle, kun itse
puolipäivä-levolle käyt? Ja minä olen sulle aina sanonut, että hevosten
ruuasta ja juomasta päiväkunnalla tulee ainakin pitää huolen, oli
ihmisten kanssa miten tahansa.»

»-- siunatkoon!» sai Martta sanotuksi. »Panin juuri tähän levolle kun
söin, ja hevosen unohdin. Mistä tuo on siihen tullut?» Hän katsoo
pitkään Mattia, joka vähitellen herää.

»Mistä on tullut!» nauraa Kiviluhta huvitettuna. »Taivaasta on pudonnut
ylkämies käsivarrellesi, enkeli on pudottanut, heh...»

»Minä juuri söin», uudistaa Martta ja iskee silmää Matille, »panin
siunaaman ajaksi pitkälleni.»

»En minä siitä, mutta kun hevosen jätät ruuatta ja juomatta valjaissa
seisomaan. Saat selkääsi, piru vieköön, jos pahat päähäni panen.»

Martta katselee ympärilleen ja näkee että hevonen on syömässä.

»Tekö laitoitte sen syömään?» kysyi isännältä.

»Kukahan sitte, heh.»

Mattikin otti sananvuoron.

»Lähdin päivällislevolla kävelemään ja tulin tähän kun Martta nukkui.
Panin viereen maata ja nukuin minäkin.»

»En ole yhtään kuullut», sanoo Martta.

Matti muistaa hevosensa hänkin ja säpsähtää: jos senkin joku löytäisi.

»Täytyy mennä jo», sanoi ja lähti kiireesti. Martta alkoi juosta
hevosensa luo hänkin ja jutella mennessään:

»Menen juottamaan mustan.»

Isäntäukko istuu, panee piipun ja rupee nauttivan näköisenä nojalleen
äännellen:

»Olette te aika vekluksia, olette jo!... Mutta ruveta näiden kanssa
riitelemään, niin pian ne niskaansa saa. Panee ennen narraamalla ja
kehumalla ja katsoo perään, niin enempi sillä voittaa. -- Anna sen
hevosen syödä vielä!»

Viimeisen huusi hän Martalle, joka aikoi juotettuaan panna hevosen
uudestaan valjaisiin.




XV.


Lintuneva oli viime keväästä asti ollut kaupungin töissä. Meni aina
sunnuntai-iltoina junassa. Lauantai-iltoina palasi samaa tietä,
tyhjässä evässäkissä ranskanpullaa lapsille ja vaimolle tuomisiksi,
sekä litran vetävä nassakka puolillaan viinaa. Matkapullossa oli
useimmiten halpaa konjakkia, joskus aarakkipunssia. Lintuneva oli aina
vähä juovuksissa kun tuli kotiin. Mutta hän oli hyvänsävyinen mies,
joka ei nostanut päissäänkään melua eikä haastanut riitaa, ei edes
muijansa kanssa.

Hän oli ollut jo monta viikkoa katujen kivittämätöissä. Palkkaa sai
kaksin kerroin, verrattuna kuokkurin ja ojanluojan palkkoihin
kotikylässä. Ja sen vuoksi oli tänä kesänä Lintunevan mökissä voitu
hyvin entiseen verraten. Mies aikoi pysyä katujen kivittäjänä niin
kauan kuin vaan sitä riittää.

Mökki oli metsänlaidassa matalalla, kivisellä mäellä, missä useita
muitakin pieniä asuntoja seisoi. Siellä oli joka paikassa kiviä, suuria
ja pieniä. Saattoi ymmärtää miten suuri piti olla halu ja tarve saada
kodin viereen pieni tilkku perunamaata, kun katseli kuinka kovasta
kivikosta nuo pienet tilkut mökkien lähiseuduilla olivat raivatut.
Alhaalla, viljavain vainioittensa keskellä asuivat talolliset.

Lintuneva makasi tupansa edustalla ruohikolla selällään ja lauleli
hiljaa. Kolme lasta, nuorin 2-vuotias poika, toiset 4 ja 5 vuotiaita
tyttöjä, leikkivät ympärillä. Kivien välissä pihassa kasvoi viheriäistä
ruohoa. Tupaan olivat ovet auki ja sieltä tunki ulos tuoreen kalan
haju.

    »Minäpä olen laulajapoika
    ja mull' on laulunääni!
    Hei illalla, minä laulelen vaan...»

»Itä, itä, itä, itä», hoki pieni kaksivuotias. Lapsella oli vaalea,
pitkä kaunis tukka, joka teki pojan miellyttäväksi, vaikka
ristiraitasesta pumpulikankaasta laitettu mekko oli likanen, samoin
kuin kasvot ja sääretkin. Poika asettuu isän käsivarrelle tuhrien.

»Minäpä olen laulajapoika...»

»Laulajapoka ... laulajapoka ... laulajapoka...» laulaa lapsi mukana.
Ihastuneena tempaa isä sopertelevan pienokaisen syliinsä ja suutelee
sen meheviä huulia.

»Kenen poika? ... kuulitko Samu, kenen poika, hää? ... kenen?»

»Kenen?» kysyy lapsi tutkivasti katsoen isää silmiin nähtävästi
yrittäen tajuta kysymystä.

»Kenen poika?... Kenen Samu?... Isän Samu...»

»Itä tamu...»

Isä taas suutelee, mutta lapsi kääntää päätään pannen nenäänsä
sikkaraan inhoten. Ja kun isä hellittää, katsoo oudostellen tämän
silmiin.

»Haitee.»

»Haitee ... ha, ha haa... Äiti hoi!»

»Noo ... hääh?»

Tuvan ovelle ilmestyy nuori, surkastunut, raskauden tilassa oleva
vaimo. Poskipäät punottavat heleästi, kun tulee juuri lieden äärestä,
mutta sitä surkastuneemmalta ja rumemmalta näyttää kellastunut väri
muualla kasvoilla.

»Tämä poika on viisas!»

Isä pitää Samua kiini ja katselee sitä hymyten, kuitenkin selvästi
huomattavalla juopuneen ilmeellä.

»Noo, sitäkö...»

Äiti palaa samantien tupaan.

Navetannurkan takaa polulta astuu esiin naapurimökin haltia, ukko
Törrönen, kylpeneenä ja juhlallisena.

»Moron Törrönen! ... eli kuafton. Joko Joeli makaa?» huusi vastaan
Lintuneva, selältään potkien ilmaan ja leikkien Samun kanssa. »Hää,
poikajunkkari! ... velikulta...»

»Moron, moron. Ei se makaa, läksi suutarin luo.»

»Oletteko saanut ryyppyä?»

»Mitä siltä ryyppyä saa, joka on raitis ... sellainen vasikka.»

Molemmat nauroivat hyväntahtoisesti.

»Minä annan, tuota noin.»

»Olkoon sinään, en välitä.

»Tiedänhän minä sen ettette sitä pyytämään tullut.»

»En välitä.»

Mutta Lintuneva meni sisään hakemaan nassakkaa. Tuvasta alkaa heti
väittely kuulua. »Tuo vaan ulos ... juodaan herroiksi kahvit, ulkona
ruohikolla. Mitä siihen ihmisten tulee. Itse minä rahani tienaan ja
kaupungista tuon joka pennin.»

Välissä kuuluu aina vaimon hillitty ja supattava ääni, kun hän tekee
vastaväitteitä. Vihdoin mies mukautuu ja kutsuu naapurin tupaan juomaan
pienet plöröt.

Lintunevan lakki on takaraivalla ja koko olemuksesta loistaa juopuneen
hyvä tuuli. Juttu käy yhtenä porinana. Nassakka on pöydällä
kahvilaitosten mukana ja kupit ovat puolillaan... Muijankin kuppiin on
isä-Samu tahtonut tilkan panna.

Lintuneva puhuu maaten ryömällään pöydällä ja ojentaen nyrkkiään
Törröseen:

»Kun on niin köyhä kuin minä, eikä ole muuta elämisen keinoa kuin
näillä käsillä ansaita jokapäiväisen leipänsä, niin sanonkin minä sen,
että saa siinä vain koettaa! Ei mulle maa kasva... Mun sarkani on
kivestä -- tuossa noin!... Niin että, tosi ja leikki niin, jonka
ansiollaan pitää elää, sanon mä sen, että ei nyt enää maantöillä
elä ... jolla pieniä mukuloita on.»

»Kun kaikki tehdään koneilla.

»Kun kaikki tehdään koneilla! Työvoimaa supistetaan vaan niin ettei
tarvita kuin leikkuuaikana.»

»Muuttuneet ovat ajat. Ennen sitä oli mökkiläisillä töitä talvellakin,
mutta ei nyt mitään ole. Mutta ovat ajat muutenkin muuttuneet. Nykyään
saavat palvelijatkin kaksin-, kolminkertaiset palkat, vaan ei niillä
sen enempää säästy kuin ennenkään. Mikä siihen lie syynä mielestäs?»

»En tiedä, kuulkaa Törrönen, en tiedä. Tottapa rahat kuluvat paremmin
jos niitä on enempi, minä ainakin luulen. En tiedä. Mutta kun ne
talollisetkin aina vaan köyhtyvät, vaikka kermovat jo kaivovetensäkin!
Sen minä vaan olen tullut huomaamaan, että ainakin mulle kannattaa
katujen kivittäminen paremmin kuin kuokku ja ojain luonti.»

Vanha mies nauroi ja matki:

»Maan kivittäminen kannattaa paremmin kuin sen viljeleminen.»

»Sepä oli hauska havainto! -- Terve sentään, emäntä!»

Ääni kuului ovesta ja sisään astui emäntää tervehtien nuori, reipas
mies. Se oli Joel Törrönen, ammatiltaan muurari. Kun vieras asettui
istumaan rahille, sanoi Lintuneva hiukan hämillään ja itseään
puollustellen:

»Sulle ei sovi plöröä tarjota ... et huoli. Kaada Liisa kahvia.»

»Ei ole väliä kahvista. Mutta mistä te puhuitte?»

Selitettiin. Nuori Törrönen nauroi.

»Se on todellakin kuvaavaa, että katujen kivittäminen kannattaa
paremmin kuin leipämaiden kuokku. Mutta siinä on vielä yksi puoli:
täällä maalla on vaikea pitää maanteitä kunnossa hiekan avulla. Miksi
ei niitä kivitetä?»

»Jopa sinä nyt!... Ei siihen riittäisi valtionkaan varat. Näkee että se
on kaupunkilainen!» nauroi isä.

»Mutta minkä vuoksi kaupungissa kannattaa rakentaa palatseja ja
kivittää katuja, teidän mielestänne, eikä maalla?»

»Mies, kuule, rikkaita kauppamiehiä, virkamiehiä, pankkeja ja
herroja ... rikkaita kaikki! Hätäkö kaupunkilaisten on? Mutta täällä
maalla vaan kaikki köyhtyy ja menee alaspäin.» Lintuneva pani suunsa
leveään, voitolliseen hymyyn.

»Vaan mistä se johtuu?» kysyi Joel, »Mistä! Sano sinä jos tiedät.»

»Se johtuu ensiksikin siitä, että maalaiset ovat tyhmiä ja
taitamattomia, kaupunkilaiset viisaita ja taitavia...»

»Käyvät korkeat koulut ja saavat hyvät palkat», keskeytti isä-Törrönen
osoittaakseen ymmärtävänsä.

»Mitä kehittyneempi ja ovelampi kaupunkiväestö, sitä tyhmempi ja
köyhempi ympäristön maalaisväestö. Katsokaas, kaikki johtuu siitä, että
kaupunki elää maaseudun kustannuksella. Porvari, joka harjoittaa
viljankauppaa, rikastuu, maanviljelijä, joka kasvattaa viljaa, köyhtyy.
Virkamiesluokalla ei ole koskaan hallavuosia. -- Valehtelen, äsken
näkyvät muutamat virkamiehet oikein vapaehtoisesti luovuttaneen
palkoistaan kaksi prosenttia hallalle, pohjanmaan nälänhätää
kärsiville. Virkamiespalkkoja voi siis kohdata 2 % halla. No niin: kun
maanviljelysväestö köyhtyy, niin se myöskin tyhmistyy.»

»Mutta mistä se johtuu?»

»Siitä, että maantuotteita tulee mailman markkinoille enempi kuin niitä
tarvitaan. Viljelysolojen kehittyessä tuotanto kasvaa vuosi vuodelta --
ja laskee tuotannon arvoa. Hikoile kuinka tahansa, kun peltosi kasvaa
enempi, laskeutuu viljan hinta suhteellisesti.»

»Minä en ymmärrä, tuota...» sanoi Lintuneva päätä ravistaen ja
isä-Törrönen kuulteli haluttoman ja tympeän näköisenä. Olisi nähtävästi
mieluimmin tutkinut nassakkaa kuin poikansa aatteita. Mutta
tarkkaavimpana kuunteli Lintunevan vaimo.

»Mutta mikä siinä sitte tulee talollisille neuvoksi?»

»Kyllä talolliset aina neuvonsa keksivät! Niin kauan kuin he omistavat
maan, he ainakin _elävät_ niin kuin tähänkin asti, kunnes uuden
yhteiskuntajärjestyksen kautta maa joutuu yhteisomaisuudeksi. Mutta
maanviljelyksestä elävän palkkatyöväestön tulevaisuus on uhkaavin.»

»Menee kaupungintöihin niinkuin minäkin ja moni muu», keksi Lintuneva.

»Sinne eivät mahdu kaikki. Ja koetappa muuttaa sinäkin kaupunkiin
kokonaan, niin näet että talvella saat jo armoleipää syödä. Kaupunki
houkuttelee kyllä maalta työväestöä kiireimpänä aikana korkeammilla
palkoilla, vaan heti kun työ on lopussa, työntää ne luotaan kylmästi
aivan kuin joutavan roskan.»

»Eikä se ole täällä maalla paljon sen paremmin talvella», sanoi
Lintuneva. »Ennen sai ottaa vapaasti puita metsästä, nyt ei oksiakaan,
lehmä sai käydä yhteisellä laitumella, nyt saat siitäkin maksaa
parikymmentä kesältä.»

»Ja heinämaata sai ennen lehmän heinää varten riittävästi muutamalla
päivätyöllä, nyt maksaa kuorman maa kymmenen markkaa», lisäsi vanhempi
Törrönen.

»Ja millä te kaikki nämä rahat ansaitsette?» kysyi Joel.

Vaan puhe keskeytyi vähäksi aikaa, kun tupaan ilmestyi Raitalan Matti.
Asiakseen selitti että isäntä oli pannut kutsumaan ensi viikon
alkupäiviksi elonleikkuusen tuvan tilan arennista.

»Saa muija tulla», lupasi Lintuneva. Mutta Matti selitti, että isäntä
kutsui häntä itseä. »Pane vuoreen», sanoi Lintuneva leikissään. »Ettäkö
minä nyt parin, kolmen leikkuupäivän vuoksi menettäisin työpaikkani?
E-hei kuule, poika, sano isännälles jotta kylvää vast'edes sen verran
kuin tietää jaksavansa korjata. Sano että teen syksyllä ja talvella
itse sitte vaikka kaksi päivää yhdestä, jos ei akka kelpaa kesällä.»

Vaimo suhdetti ja naapurit nauroivat. Mattikin nauraa. Sanoo ettei hän
siihen osaa sanoa mitään.

Lintuneva saa kiinni hurjan iloisen leikin päästä:

»Että minä nyt jättäisin työpaikkani teidän leikkuunne vuoksi! Jopa
sinä oikein, Matti... Leikatkoon koneella.»

»Saman minä sanon», yllytti Joel.

»No niin!» innostui Lintuneva, »ja vieläkin minä sanon, kylväköön sen
verran kuin luulee jaksavansa itse leikata ja riihitä! Me muuraamme
kiviä, sinä seiniin, minä katuun, juutas, -- ja sitte voidaan kaikin
hyvin.»

Mökissä syntyi aika riemu, nauru ja melu. Miehet työntäysivät ulos
portaille nauttimaan kauniista illasta. Lintunevan vallaton ilo oli yhä
kohoamassa. Käsiä heiluttaen hän huusi että mäki kaikui:

»Kun ihmisen on oikein hyvä olla, niin se on tällainen!... On työtä,
saa palkkaa ja tulee toimeen --. hih hei! -- ja mökki päällä.»

Vaimo tuli jälessä ja suhditti:

»Tuki suus, rehvana. -- Jumalatonta kuinka veti itsensä.»

Mutta vaimokaan ei jaksanut olla nauramatta Lintunevan repäisevälle
ilolle.




XVI.


Matti oli viipynyt leikkuuväen tilausmatkalla niin kauan, että isäntä
sai häntä tavata vasta aamulla. Se oli sunnuntai-aamu.

»Tuliko niitä leikkuuväkeä lupaan?» kysyi kun keksi Matin. Tämä kertoi
saaneensa muutamia akkoja, mutta miehet olivat mikä missäkin kiini
töissään. Ainoastaan vanha Törrönen lupasi.

»Olisi saattanut pois jäädä sekin.» Raitala oli tupaan tullessaan
näyttänyt jurolta, nyt muuttui pahantuuliseksi.

»Sekin Lintuneva, koko suven päivätyöt on tekemättä. Mitä sanoi?»

Matin valtasi houkutteleva halu kertoa koko talon väelle miten
hauskalla tuulella tapasi Lintunevan. Ja saadakseen asian oikein
mieltäkiinnittäväksi rupesi luottelemaan, aluksi vähä, mutta sitte yhä
enempi ja paksummin. Kaikki olivat olleet päissään, eukkokin, oli
tanssittu, laulettu, käsketty kylvää niin paljo kuin tietää jaksavansa
leikata...

»Valehteletko sinä?» kysyi isäntä tuiman näköisenä.

Mitä hänelle siitä olisi hyötyä, sanoo Matti. Raitalan kasvoille nousi
suuttumuksen tummempi väri. Pani takin päällensä ja lähti. Isännän
mentyä Iikka kuiskasi Matin korvaan:

»Ei kaikkea pitäisi kertoa!»

»Miksi ei? Totta minä puhuin.»

Ja sitte hän mielessään aprikoitsi, oliko liiotellut. Eikä siinä muuta
sellaista keksinyt kuin sanan siellä, toisen täällä, mutta pääasia oli
oikea. Hän luuli niiden ainakin olleen juovuksissa, akankin, ja
Lintuneva hyppeli itse kuin hullu.

»Kun kerran totta puhuu», uudisti hän aprikoituaan.

»Sun totuutes ... kannat kieliä.» Iikka lähti vihaisena kävelemään
ulos.

Matti juoksi jälkeen ja koetti pitää puoliaan, mutta riippui täpärällä
ettei saanut selkäänsä.

Kun Raitala läheni Lintunevan mökkiä, tunsi hän vihansa yhä kasvavan.
Pitää näitä maallansa, lähettää suveksi kaupungin töihin, kun täälläkin
tarvittaisiin, holhota ja avustaa talvella, -- ja kun tarvitaan
päivätöihin lentävät yli päänsä! Hän on antanut mökkien olla
korottamatta niiden vuokraa silloin kun muut ovat korottaneet.
Harrastanut tilattoman väestön lainarahaston hankkimista. On silitellyt
tosissaan niiden häntiä silloin kun muut ovat potkineet ja lyöneet.
Tästä palkaksi hänelle sanotaan kun hän tarvitsee: »kylvä niin paljo
kuin tiedät kykeneväs kunnolla korjaamaan!»...

»Tulin oikein itse katsomaan, kuinka kovin sinä olet paisunut», hän
virkkoi pidätellen ja huohottaen. Ollen itsekin levotonna eilisen
johdosta kävi Lintuneva nöyrästi isäntää vastaan ja pyyteli:

»Herra armahtakoon, enhän minä tarkoittanut niin pahaa... Isäntä on
hyvä ja istuu. Juovuksissa mitä lienen höpissyt.»

»Saisit vähän ymmärtää kelle leveilet.»

»Niin todellakin, isäntä, mutta juoppo on juoppo.» Isäntä nyt antaisi
anteeksi ja ottaisi täältä ryypyn. Oli ollut aikomus tulla itse
puhumaan isännälle, että jos sopisi rahalla niistä päivätöistä
suoriutua, kun ei muijakaan tuossa ole oikein työkunnossa. Taikka hän
tekisi syksyllä eli talvella kättäparaten vähä useampia päiviä, jos
isäntä ei nyt tahtoisi. Köyhälle ei usein satu sellainen onni että saa
koko kesäisen työn hyvällä palkalla, niin kuin hänelle nyt. Jos pitäisi
jäädä päiväksikin pois, ottavat ne kohta toisen sijaan ja sitte se on
mennyt. Mutta Raitala on suuttunut. Hän on antanut mökkiläisten olla
maallaan vanhoilla ehdoilla, on antanut heille talvieloa velaksi, on
hommannut tilattoman väestön rahastoa, holhoaa vaivaisia. Kun hän
tarvitsee, silloin haukutaan ja lennetään silmille. Lintunevakin juo
kaupunkipalkkansa, vetää ranskanpullat, konvehtit ja viinit, mitä
niistä palkoista sitte on hyötyä vaikka ne kuinka hyvät olisivat, kun
ne menevät sillä tavoin? Lintuneva kuuluu hihassaan kantavan
häntäkin...

»Mitähän se Matti lie kertonut», huokaa vaimo, joka on kyyristynyt
vuoteen viereen kuuntelemaan.

»Monta nälänpäätä olen, tietääkseni, sultakin katkaissut, vai kuinka?»

Lintuneva ei vieläkään suutu, hän yrittää ja yrittää sovittaa.

»Ei mutta...»

»Miten luulet ensitalvena tulevasi toimeen? Ei enää taideta
meikäläisten apua tarvita? Vai pannaanko oikein kokoon rahoja
kaupungintöissä?» Raitala silmäili ivallisesti nassakkaa, joka oli
saanut sijansa kaapin päällä.

»Minä en muuta tähän tiedä kuin sovitaan pois, isäntä, minä tulen
huomenna.»

»Siitä ei ole enää kysymys!» huudahti Raitala. Kun ei Lintuneva enää
tarvitse häntä, ei suinkaan hän rupea tämän apuun väkisin turvautumaan.
Täytyy kumpasenkin tulla toimeen toisettaan. Jos ei Lintuneva enää
tarvitse talvella jyviä, ei hän puolestaan pakota ketään.

»Parina talvena olen saanut teiltä hehtolitran rukiita.»

»Nooh, sehän on pikkuasia.»

»Jotka olen työlläni maksanut.»

»Vai olet saanut töilläs maksaa!»

»Mutta ne ovat olleet kalliita viljoja, isäntä.»

»Kalliita?»

»Te olette laskenut niistä päivätöistä minulle vaan puolen palkkaa,
mitä urakkatöissä ansaitsen.»

»Vaan sinä et kai laske talon ruualle mitään arvoa, kuten
tavallisesti?»

»Lasken vaan että, minä olen, hyvä isäntä, maksanut ne viljat niin
kalliisti, että niistä ei pitäisi oleman enää jälellä mitään
kiitollisuuden velkaa.»

Hymyillen kalseasti ja nähtävästi ymmällä Lintunevan puhetavan
muuttumisesta, sanoi Raitala:

»Niinpä olemme siis toisillemme sopimattomat. Parasta on että muutat
mökkis pois mun maaltani.»

Lintuneva ei ottanut käskyä heti vakavasti. Katsellen lattiaan hän
virkkoi:

»Tämä maapala ei ole suuriarvoinen. Muutetaan vuokramaksu rahaksi,
isäntä, ja sovitaan pois. Mitä me riitelemme! Maksan vaikka kaksin
kerroin rahassa.» Lintuneva innostui keksintönsä johdosta ja nosti
suottailevan, sovittavan katseensa isäntään. Vaan Raitala ei ottanut
ehdotusta korvaansa.

»Voin antaa tämän mökintilan toiselle», jatkoi hän entiseen nuottiinsa,
»sellaiselle josta on mullekin jotain hyötyä. Saatan antaa lisää
maatakin, kun tulee sellainen joka viitsii maata viljellä. En halua
olla tekemisissä ihmisten kanssa jotka käyttävät minua vaan hyödykseen.
Muuta pois!» Nousi lähestyen ovea.

Lintuneva jäi isoksi aikaa äänettömäksi, jolla aikaa hän pari kertaa
nosti kummastelevan katseensa isäntään, tumman punan kohotessa
poskille.

»Koston vuoksiko minut mökkineni tästä karkoitatte?» kysyi hän hiljaa.

Raitala tunsi että Lintunevan säyseä luonne toisinaan kuohahtaa ja
purkautuu hillitsemättömään raivoon. Sellaisen hetken aavisti hän nyt
olevan lähenemässä. Omituinen vapisuttava, kylmäävä, kaduttava tunnelma
pääsi hänessä vaikuttamaan.

»Kostonko?» kertasi hän nolona. Hän oli todellakin puhunut tyhmästi ja
havaitsi nyt, ei ainoastaan katuvansa vaan pelkäävänsäkin.

»Jätetäänkö kaikki ennalleen, jos tulen huomenna?» kysyi vähän ajan
kuluttua Lintuneva. Äänestä kuuli Raitala heti, että mökkiläinen oli
vielä kyennyt painamaan kuohuvan vihansa. Melkein iloisena kiirehti
myöntymään, luullen että Lintuneva edelleen piti vaan itseään
syyllisenä:

»Voidaan jättää, jos niin haluat.»

Lintuneva astui Raitalan ohitse ulos, istui kivelle ja tuijotti maahan.
Raitala meni vähän jälkeen pois ja huusi hyvästit sinne missä Lintuneva
istui.

»Hyvästi vaan ... kyllä minä sitte...» Lintuneva ei nostanut
päätäänkään, istui vaan kivellä ja katseli maahan. Työansio, josta oli
koko kesän iloinnut, oli nyt yht'äkkiä lopussa. Eikä hän tahtonut
tottua siihen ajatukseen. Kun vihdoin meni tupaan, oli vaimo itkenyt.
Alkaa heti puhua miehelle, ei itkien, vaan valittaen. Nyt ovat kesän
ilot lopussa. Olikin ollut liijan hyvää ja iloista tänä suvena ja hän
oli pelännyt aina että siihen tulee joku huono loppu. Eivät saa
lapsetkaan uusia pukuja. Puotiin ei saa maksetuksi viimeisiä
keväällisiä velkoja, jotka aijottiin ensi viikon likviitistä. Mies
neuvoo malttamaan mieltään. Hänkin ensin otti pahakseen. Mutta köyhän
on parempi olla kun ei ota mitään pahakseen eikä mitään välitä.
Paikataan lasten vaatteita vielä ja pyydetään kauppiasta odottamaan.
Ehkäpä saa vielä työtä, vaikka tämä menee. Vaimo ei sano ilkiävänsä
enää pyytää ketään odottamaan. Josko koettaisi käydä toisissa
puodeissa. Ettäkö tekisi kuin ratulaiset? Moni muu tekee niin,
rikkaammatkin kuin ratulaiset, kun ei rahaa satu olemaan.

»Rikasten sopii niinkin tehdä, mutta ei köyhäin», sanoo vaimo.

Lapset tulevat tupaan ja hälisevät. Pienin pyrkii isän syliin, mutta
tämä työntää pois vaijeten ja synkkänä.

»Itä, itä», hokii lapsi ja katsoo odottaen isän silmiin ja hyppii,
polveen nojaten.

»Itä», matkii Lintuneva kaijuttomasti, työntää lapsen luotaan ja laskee
kyynäspäät polvien nojaan.

Kirkonkellot soivat jumalanpalvelukseen kutsuen. Aamu on ihana.
Lintuneva on aina ollut ahkera kirkkomies. Nyt ei hän sitä ajattele.
Uudelleen ja yhä uudelleen koettaa hän tavoitella köyhänmiehen
välinpitämätöntä sieluntilaa ... sellaista, joka ennen oli hänelle niin
tuttu. Mutta ei mikään keino näy auttavan; häntä kiusaavat kuin
paholaiset viime viikkojen kuluessa syntyneet rohkeammat mielikuvat.

Kirkonkellot soivat. Ukko Törrönen käy ohitse virsikirja kainalossa ja
kyselee eikö naapuri seuraa tee. Hän ei viitsi. Törrösen pihasta jo
huhuilee Joel. Lintunevassa tämä ääni herättää ikäänkuin jotain
innostavaa. Hän nousee ja menee sinne tuskiaan juttelemaan.




XVII.


On syksyinen sunnuntai. Matti makaa ylisängyssä puoliunissaan ja
puhaltelee mielihyvissään, kun samassa kuulee isännän kutsuvan äänen:

»Missä se poika on? Tule antamaan vieraan hevoselle heiniä!»

Matin hyvätuuli kohta katoaa, hengessään alkaa hän noitua taloa, jossa
ei edes sunnuntaina saa lepoa. Pyhät ja yöt pitäisi olla palvelijan
omia. Vaan mitä ne ovat!... Ellet juokse ja hyppää ympäri kyliä, ettet
ole käsissä...

»Poika! Mihin se meni, kun aivan äsken oli tässä?»

Isäntä tulee raskain, kiireisin askelin porstuasta tupaan. Hänet
löydetään kohta, arvaa Matti, Raollaan olevasta kamarinovenraosta
kuuluu emännän hiljainen veisu. Matti arvelee että sekin sieltä on jo
lähdössä etsimään häntä, silmälasit otsalla ja silmät sirrillään...

»Kuuletko sinä, poika!»

Matin pistää vihaksi tämä »poika»; sanoisi edes nimeltään... Mutta
tuoli sängyn vieressä rusahtaa ja Matti tuntee säärestään tempaavan
lujan käden.

»Noo!» yrittää Matti suhdittaa unisella äänellä. Mutta asiat on nyt
suoriutua alas ja rientää ulos puolijuoksua. Mennessä ohi, seisoi
emäntä kamarinovenraossa, silmälasit otsalla ja silmät sirrillään.

»Aina se nukkuu, se Matti-parka. Kuinka sitä jaksaakin, nuori ihminen»,
hän sanoo puoleksi ystävällisellä, puoleksi leikkisällä äänellä. Isäntä
puhkui purkauksensa jälkeen.

»Kuka sillä tavalla», emäntä häntä rauhoittaen nuhtelee.

»Panetko kahvia», käski isäntä. »Sinne tuli patruuna Tossavainen.»

Emäntä ei puhu mitään, kääntyy vain viemään pois silmälaseja ja kirjaa.
Vieras oli pitkä ja laiha ja hänet vietiin isännän kamariin, johon
päästiin eteisestä.

Emäntä ryhtyi kahvinkeittopuuhiin kuin nuoret ihmiset. Raottaen ovea
huusi ulkoa Mattia, joka siellä jaaritteli patruuna Tossavaisen rengin
kanssa. Kun huudettu tuli sisään, alkoi sanoa:

»Kuule Matti, sinun pitää juosta leipurilla ... äläkä nyt ollenkaan
laita niskojasi vääräksi. Kun ei ole tyttöjä kotona, niin sinun täytyy
mennä. Tässä on rahaa ja kori. Kahdenkymmenen viiden pennin ankkastukki
ja viidelläkolmatta pennillä pientäleipää. Sano leipurille että pitää
olla tuoretta ja hyvää. Älä nyt yhtään kässäile ja hiljaa kule, käy
vikkelästi, juokse... Kylläpä on kinttuja kun omilla asioilla
juostaan... (Hiljempaa kuiskaten). Älä yhtään mutise ja kyräile!
Kehtaisitko? Koko päivän on maannut, luulisi huviksensakin... Aina se
paperossi pitää olla hampaissa. Kuluisi se, Matti-parka, sunkin palkkas
muutenkin. Mitä niistä suurista palkoista on hyvää, kun ne aivan
poltetaan ja ryypätään ja nisuina syödään?... Oletko jo valmis? Käy nyt
sukkelaan Matti, olet hyvä poika jos tulet pian.»

Matti oli jo niin tottunut emäntään, että saattoi noita ripityksiä ja
neuvoja usein pitää melkein ystävällisinäkin. Mutta matkalla alkoi
isännän äskeinen kohtelu kaivella ja mokottaa. Nousi mieleen outo ikävä
ja kummallinen orpoudentunne alkoi vaivata. On niin ikävää, että jos on
kotona pyhinä, ei ole kenen kanssa sanan vaihtaa, kun aina ovat
kamarissa. Olisi isäntäkin joskus mun kanssani tuvassa ja polttelisi
pitkällä piipullansa ja nappisaappaat remollansa keikottelisi
soututuolissa ja puhuisi mun kanssani niin kuin se tekee Iikan kanssa.
Puhuisi joskus muustakin, ei vaan töistä, ja nauraisi mullekin
muutenkin, ei vaan noloudelleni... Vilhelmikin oli saanut vieraita
sillä aikaa kun Matti oli poissa, kaksi tyttöä ja poika samalla
hevosella. Vehnäspussineen aikoi Matti mennä suoraan sisään, mutta
Vilhelmillä oli käskettävää:

»Tälle hevoselle annat, Matti, vettä. Mutta ei niin paljoa, että se
vilustuu.»

Vastaamatta pyörähti renki viemisineen sisään ja näytti
pahantuuliselta.

Emännälle olivat jo avuksi ehtineet Liisa ja oma, puolikasvuinen tytär
Lempi. Vilhelmi johti vieraitaan ylikamariin ja kävi sitte tuvassa
kahvia kyselemässä.

Tytöillä oli juoksua ja hommaa, väittelivät ja kuiskivat suuressa
touhussaan. Patruuna Tossavaisen renki Eero ja Matti ovat vieretysten
sijoittuneet ikkunan luokse, penkille. Savuavat paperossit suussa,
ikkunalaudalla Matin Armiro-laatikko puolillaan ja tulitikkusäiliö.
Emännän ääni kuuluu ylimpänä, hyvin iloisena, alakamarista, ylhäältä
tyttöjen helakoita nauruja.

Eero on päättänyt heittää rengittämisen ja ruveta puumieheksi,
rakennusmieheksi, kertoo hän itse Matille. Nyt pääsee hän ensin setänsä
ja tämän poikain kanssa harjoittelemaan. Eero juttelee uusia tuumiaan
innostuksella. Hänellä ovat suuret, intohimoiset sieramet,
itseluottamusta osoittavat terävät huulet ja kauniit siniset silmät.
Päällystakki yllä ja kaulus pystössä. Hillityllä, puoleksi kuiskivalla
äänellä hän puhuu harvakseen, melkein erikseen joka sanan, aivan kuin
nauttien niiden mausta ennen kuin laskee suustansa. Olla salvumies,
rakennusmies, on sentään jotain muuta kuin olla renkinä, soi sävel
hänen koko puhelustaan. He katselivat jutellessaan ja joutessaan noita
tyttöjä, jotka siinä hikipäissään juoksivat tarjottimineen kantaen
syömisiä ja juomisia alas ja ylös.

»Kun oliskin saanut ihminen oppia jotain muutakin, ei vaan sitä
tavallista, oikoista talonpojantyötä.» Matin äänessä on syvän
alakuloisuuden sävy.

Eero hymähtää osanottavasti:

»Hyvä se on kun ihminen osaa.» Ei hänkään vielä niin paljoa osaa oikein
nurkkaa tehdä, mutta on kuitenkin saanut oppia aseita käyttelemään. »Ja
setä sanoo, että mulla on taipumusta ja että hän tahtoo vähän auttaa ja
neuvoa veljenpoikaa.»

»Sepä se! Mutta kun on noloa ja lahjatonta sukuakin vielä, muun hyvän
päälle... Kahdeksan vuotiaasta saanut elättää itseänsä ja olla
paimenena talollisilla...» Eikä ne mitään välitä. Jos ei itse osaa
yrittää, teetetään vain oikoisia rengin töitä, joihin opettamatta
pystyy. Toisinaan oikein ajatuttaa, että mitä ottaa eteensä jos joskus
rengin virasta luopuu... Kun menee mieleen sellainen ajatus, että
pitäisi olla renkinä koko elämänikänsä niin kuin tuo Nahu, niin oikein
hirvittää...

»Kolme, neljäkymmentä vuotta.»

»Kiertää talosta taloon ja olla aina orjallisella mielellä ja valmis
tottelemaan ja muille hyödyksi.»

»Ja aina kärsiä halveksimista...»

»Viimein vasaran nenään ja vaivaishoitoon.» -- --

Ylikamarista kuului iloista melua. Emäntä luki pöydänpäässä
puoliääneen, pitäen kädessään pientä lasilamppua, jolla valaisi kirjaa.
Alakamarista kuului innokkaan keskustelun sorina. Isännän äänessä oli
jo muuan kiljahtava sivuvivahdus, josta Matti arvasi siellä
ryypättävän. Hän kuiskasi havaintonsa Eerolle. Ja kun patruuna
Tossavainenkin oli juoppomies, niin saattoivat rengit valmistua yhdessä
olemaan vielä tuntikausia. Tytöt käsittelivät teekojeita. Touhu ja
hetken tunnelma, kun oli tavannut toverin, jonka kanssa sai
keskustella, herätti Matissa vahvan halun saada kodikkaasti juoda
teelasi vieraansa kanssa ja nauttia hetkestä. Hän meni emännän luokse
nöyrästi ja hiljaa.

»Eikö mekin saataisi teetä tuon Eeron kanssa? Kyllä minä maksan.»

Eero katseli kesti-isäntäänsä, jonka silmissä ja olemuksessa kuvastui
aivan erityinen nöyryys ja teenhalu. Matti nojasi oikealla kädellään
pöytään ja katseli pää kallellaan emäntää.

Kohottaen vitkaan katseensa, nuhteli emäntä hiljaa:

»Mitä joutavia!... Mitä teellä tekee? En minäkään ollenkaan välitä. Ja
mahtaako siellä enää olla vettäkään?»... Hän etsi kirjastaan kohtaa,
johon oli lukemisensa keskeyttänyt. Matti seisoi yhä oikealla kädellään
pöytään nojaten ja silmäillen pää kallellaan emäntää, joka alkoi
puoli-ääneen vaikeasti lukea.

»Saisikohan sitä?» uudistaa Matti.

»Sitä teetäkö? Mutta etkö sinä palkkaas saa muutenkin kulumaan? Ja
siihen menee niin paljo sokeriakin teehen, jos sitä vehnäsen kanssa
juodaan, että... Eikä tässä ole antajaakaan, Liisakin on jo navettaan
mennyt.»

Pettynyt ilme silmissä palasi Matti penkille häpeissään. Isäntä tuli
kamarista loistavin silmin ja höyryävänä. Mennessään emännän luo,
huomasi hän pojat.

»Matti, oletko muistanut käydä hevosia katsomassa?»

»Olen.»

»Mutta mene nyt kuitenkin kun käsken. Ja katso sinäkin, patruunan
ajopoika, hevostasi. Renkien pitää aina muistaa hevosia!»

Emäntä oli jo huomannut että hänen miehensä oli päissään hyvällä alulla
ja kiirehti mutinalla suhdittamaan. Matti oli jo lähtenyt liikkeelle
ennen kuin isännän käsky oli loppunutkaan ja Eero seurasi hymyillen
jälessä.

»Antakaa vaan hevosille ruokaa. Ottakaa heiniä patruunankin hevoselle.»
Ja sitte hän kuiskasi emännälle, että pitäisi vielä saada kuumaa vettä.

»Ei siinä ole enää kuumaa vettä ja valkeakin on kaikki.»

»Puita on sola täynnä.»

»Soo-ola täynnä!» matki emäntä ääni jo muuttuneena. »Panen pahat
päähäni, niin en minä teille enää mitään vettä laita. Pitääkö aina
kohta juoda kun vähä maistaa?»

»Tuota ... aina sinä... Katsos, jos nyt pari lasia ottaa patruuna
Tossavaisen kanssa...»

Mutta emäntä ei enää joutanut odottaa jatkoa, vaan keskeytti:

»Liisa on navetassa ja Tilta ylhäällä, -- eivät sieltäkään näy vieraat
osaavan lähteä ilman ajamatta, enempää kuin muutkaan näkyvät
ymmärtävän. Minä en vesikokiksi kaksikertoihin rupea, juopoille. Juokaa
viinaa!»

Isäntä yritti hillitä, mutta havaitsi pian, että sellainen keskustelu,
jota huoletta saattaisi antaa vieraitten kuulla, oli nyt lopussa.
Salaperäisesti sihisten hampaitten takaa poistui hän kamariin. Aivan
kuin ei olisi mitään erityistä tapahtunut, jatkoi emäntä lukemistaan.




XVIII.


Tallia valaisi himmeä lamppu. Matti vihelteli nojaten seinään ja
tuijotellen kattoon. Toisinaan muuttui vihellys kimakan kirkuvaksi,
toisinaan uupuen aivan kuin Matti olisi muun ajattelemisen vuoksi
unohtanut puhaltaa. Hevosilla, joita oli neljä, ei ollut mitään
syötävätä. Muutamat niistä katselivat Mattia odottaen. Harmaa oli
heittänyt silppuastiansa pilttuun lattiaan kumolleen. Mustan loimi oli
irtautunut vyöstä ja makasi lannassa. Eero kuului ulkona vihertelevän
hevoselleen ja taputtelevan sitä. Vilhelmin vierasten hevonen kuopi
maata ja pärskyi. Matti yhä liikkumatta istui ja vihelteli, kun Eero
tuli talliin.

»Lähdetkö kylään, viinan hakuun?» kysyi Matti.

»Viinan hakuun», nauroi toinen, osoittaen ymmärtävänsä mistä on
kysymys. »Etpä ole vielä antanut hevosille ruokaakaan.»

»Enkä annakaan! Antakoon itse ne, jotka juovatkin.»

»Taitavat olla tässä talossa vähän...»

»Ovat ne paljonkin...» Ja Matti alkoi purkaa. Eero vaikeni ikäänkuin
kunnioittaen myrskyn edessä. Kysyi vihdoin hiljaa:

»Missä Iikka on?»

»Missä lie... Ei Iikka milloinkaan ole pyhinä kotona. Hullu oliskin.»
Synkästi tuijotellen astui hän ulos tallista.

»Lähdetään pois», sanoi.

»Anna noille elukoille ruokaa. Kylläpä ne olisivat sen tarpeessa.»

»En.»

»Et? Miksi et? Otan edes tuon loimen pois.» Eero nosti sen pilttuulle.

»Eikö tuo harmaa säre silppuastiaansa?» Eero otti senkin ylös. Matti
nojaili koko ajan tallin ovipieleen.

»Särkeköön!»

Hänen vihansa alkoi jo kuohua Eeroakin kohti. Sitä nostatti
syyllisyyden tunne, jota vastaan ei voinut puollustautua.

»Anna niille heiniä», käski Eero.

»Anna itse!»

Eeron suuret sieramet alkoivat kohoilla. Ripeästi juoksi hän tallin
yliselle ja heitti hevosille heiniä.

Enempää riitelemättä mentiin vaijeten ulos. Matin sappi oli hyvin täysi
ja mennessään tupaan hän sanoi Eerolle nyt menevänsä viinan hakuun,
saisi tulla mukaan jos huvittaa. Otti päällystakin tuvan seinältä ja
lähti.

»Ethän vaan yökenkään lähde jo? Ei hevosille sovi näin aikaisin yöksi
antaa», puhui emäntä pannessaan puita takkaan ja pysähtyi käskevästi
silmäilemään Mattia. Siitä huolimatta meni renki ulos ja pani oven
peräänsä lyömällä kiini. Emäntä kiihottui ja juoksi porstuan ovelta
huutamaan:

»Kuulitko Matti? Et saa mennä ... minä kiellän!... Kaikki kelvottomatpa
tässä alkavatkin ovia paiskia, vaikka ei mies kykene...»

Mutta Matti pakeni juosten kyläänpäin ja ajatukset pyörivät kiehuvana
moskana.

Mitä se oli? Hevosen kulkunen vaan kilahti Latikkalan portilla. Matti
pysähtyi ja kuunteli.

»Matkamiesten hevosia!»

Outo, vieras ajatus värisytti ja kiihoitti.

»Mitäs minä teen?» kysäsi hän itseltään väristen. »En mitään ...
juon ... juon!...»

Oli pimeä. Hän penkoi tulisella kiireellä matkamiehen rattailla. Löysi
suuren viinanassakan ja alkoi juoda. Se polttaa suuta. Kuuluuko mitään?
Hän juo vielä. Viina on kovin tuimaa hänelle. Kuinka ne voivat sitä
niin juoda? Päässä ja koko ruumiissa alkaa omituisesti kiehua ja
humista, mutta hän juo vielä. Aikoo ruveta ylenannattamaan ja hän panee
astian pois. Muistaa tulpan, vaan sitä ei löydy mistään. Hän hoitaa
nassakkaa aivan kuin omaansa, panee heiniin, peittelee... Pihasta alkaa
kuulua ääniä. Matti pelästyy, juoksee. Jalat alkavat sotkea. Ylönantava
tunnelma kohoo vatsasta kurkkuun... Mieliala on hyvä ja iloinen niin
että laulattaa.

Tien vieressä on räätäli Lundbergin tupa. Ja Lundberg oli kerran
ilvehtien nauranut, Matin luulon mukaan, hänen piipulleen ja toisen
kerran sanonut jossain, että viimevuotisessa palveluspaikassaan ei
Mattia pidetty sen vuoksi kun oli laiska.

»La-a-a-ais-ka...» lauloi hän lonottaen lähestyessään Lundbergin
mökkiä. Sappi alkoi kiehua... Sanoo sille räätälille, että mitä se
hänestä tahtoo... Hän sanoo...

»Rallallaa ja laiskat laulaa, rallallaa ja laiskat laulaa...»

Hän potki ja paukutti räätälin ovella.

»Ja rallallaa...»

Huomasi että tupessa oli puukko. Otti sen, veteli piirtoja oveen ja
kirkui joka vedolla erityisesti. Kuume kohosi. Kun eivät avanneet ovea,
löi kovemmin ja huusi. Pani puukon taskuun, että voisi paremmin
nyrkillä takoa. Yhtäkkiä muistui mieleen Martta. Kohta muodostui uusi,
innostava ajatus: hän lähtee Martan luo. Viha unohtui. Hän löi
viimeisen kerran oveen, nyt ilon vallassa ja poistuessaan repäisevän
riemun remuavassa humussa löi vielä nyrkillään ikkunan keskipuuhun.
Mutta nyt tuli vahinko, ikkunasta meni kaksi ruutua säpäleiksi. Matti
pelästyi ja laulu lakkasi.

Räätäli ryntäsi ulos tuvasta kuin vihuri, alusvaatteissa ja kävi
kostavana rankaisijana Matin kimppuun. Tämä aikoi paeta, mutta ei
onnistunut, hän kaatui juostessaan edellä. Ensin räätäli häntä
paljaalla kädellä löi siihen asti, että Matti rupesi itkemään. Sitte
huusi räätäli emäntänsä tuomaan itselleen vaatteita. Häthätää
puettuaan, jolla aikaa piteli Mattia toisella kädellä, alkoi hän
työntää tätä kauluksesta edellään. Matti ensin juonitteli ja
vastusteli, mutta rupesi vihdoin tolkussaan kävelemään, koettaen
samalla väsyneesti nojata räätälin tukevaan käsivarteen, vaikka tämä
ärhenteli ja haukkui siitä.




XIX.


Kun Matti seuraavana päivänä puolisen tienoissa heräsi, havaitsi hän
olevansa aivan vieraassa tuvassa ja pelästyi. Maaten esiripulla
varustetussa sängyssä, jossa oli hiukan olkipahnoja ja olkipussi
päänalusena, kohotti hän kätensä hieroakseen silmiään. Käteen koski
kipeästi, se oli turvonnut ja kankea. Hän uudestaan pelästyi. Seurasi
harmaa hämminki. Ajatukset alkoivat liikkua hitaasti. Alkoi muistella
eilisillan hämäriä tapauksia. Ei muistanut oikeastaan mitään sen
jälkeen kun oli alkanut koluta räätälin oven takana. Ikkunan särkemistä
muisti kuin hämärää unta ja sitä että oli saanut selkäänsä. Kipu alkoi
yhä häiritsevämpänä tuntua päässä, kädessä ja vihdoin nenässä, jonka
keksi ajettuneen isoksi ja helläksi. Vaan mikä on tuo mies?

Mies istui penkillä ja esiripun aukeamasta saattoi hänet nähdä.
Silmät olivat sumeat ja hämärtävät ja muistikin. Tunsi vihdoin
vanginkulettajan. Tämä tuli sängyn luo ja tempasi esiripun auki samassa
kun Matti oli arvannut missä hän on. Tuijotellen vapisevana isännän
silmiin teki hän samalla havainnon, ettei hänellä ainakaan ole rautoja.
Kysyi arkoen:

»Mitä minä olen tehnyt?»

Miehen jörömäisessä naamassa ei näkynyt mitään erikoista ilmettä kun
vastasi:

»Murhan.»

Kauhistuneena tempausi Matti istumaan ja kiljasi. Hätäisesti siunaillen
syöksi hän lattialle ja kysyi josko se on totta.

»Totta se on», vakuutti isäntä, mutta jörömäinen naama kiertyi
helpottavaan hymyyn. Vaikka Matti alkoikin epäillä asian todellisuutta
ei hän nyt enää saattanut pidättää itkuansa. Sen kestäessä alkoi
puhella kaikellaista ajattelematonta ja joutavaa, katuvaa ja
epämieluista yhtaikaa. Porua ja epätoivoa pysähtyivät emäntä ja nuori
palvelustyttökin katsomaan. Kääntäen selkänsä sanoi isäntä yhtä jurona
ja jyrkkänä kuin ennenkin.

»Älä nyt aivo. Et sinä ole murhaa tehnyt.»

Sepä edes hyvä!

»Mitä minä olen tehnyt?»

Isäntä ei ollut nopsa kertomaan. Saihan kuitenkin vihdoin
tyydyttäneeksi Matin uteliaisuutta: oli teloittanut puukolla räätälin
käsivartta ja olkapäätä ja särkenyt ikkunoita.

Koko päivän sai Matti vanginkulettajan luona istua tietämättä pääseekö
pois, vai linnaanko lähetetään. Nimismies oli vaan käskenyt siellä
pitää, hän tulisi vasta huomenna. Iltapäivällä tuli tuttuja katsomaan.
Tästä osanotosta Matti ihastui. Ei hän jaksanut olla niin huomattuna
tulematta ylpeäksi... Siitä ei saattaisi missään tapauksessa
aivan pitkää vankeutta tulla... Ujoina alkoivat mieleen tunkea
vanhanaikaisten murhalaulujen kiihottavat sanat ja säveleet. Sappi
vähitellen paisui ja luonto kohosi aamullisesta surkeasta
lamauksestaan. Puhelu sai jo tilapäisiä röyhkeyden vivahduksia.

Mutta päivemmällä saapuu tieto, että olkapäähaavoja on lääkäri pitänyt
vaarallisina. Vuosituomion kamala uhka nousee eteen kuin pelottava
haamu. Mieliala laskeutuu eikä enää pääse kohoamaan.

Martan rakkauden muisto kohoo ikävöivänä ja uskollisena keskellä synkän
tulevaisuuden mielikuvia. Hän on asettunut istumaan ikkunapieleen mistä
näkee tielle, josta silmä luopumatta, loppumatta etsii: eikö Marttaa
näy? Mikäli ilta kuluu kadottavat muut asiat arvonsa. Vanki ajattelee
vaan Marttaa ja itseltään kyselee: tuleeko hän? Vapiseva aavistus antaa
siihen joka kerta epäröivän ja umpimielisen vastauksen. Jos ei Martta
nyt tule, voi kulua vuosi, kaksi, kolme, ennen kuin hän saa nähdä ja
puhutella. Martta ei tiedä häntä odottaa eikä tiedä josko haluaakan kun
ei ole tullut koskaan mitään puhutuksi, on vaan oltu yksissä ja pidetty
toisistaan. Mutta vuosien kuluttua voi Martta jo olla toisen oma... Jos
hän tulisi tänne, -- jos menisi edes tuosta ohitse, tietä pitkin,
ymmärtäisi hän, että Martta on tullut hänen tähtensä ... että Martta
todella rakastaa, että on edes joku joka häntä suree ja ikävöi kun hän
parasta nuoruuttaan linnassa haaskaa. Katse kulkee maantietä pitkin
pituuttaan, mutta ei vaan näy Marttaa...

Mielessä on ollut jo isomman ajan niin pimeätä. Raitalaan ei ole ensi
vuodeksi pyydetty rengiksi eikä muuallekaan. Iikkaa on tahdottu
pestata, mutta ei ole luvannut kun aikoo Liisan kanssa yhteen ja
odottaa Amerikan piljettiä. Hän muistaa miten tämä ajatus häntä eilen
illalla erityisesti vaivasi silloin kuin lähti. Mieli katkeroittuu ja
hänen tekee mielensä kurillisesti nauraa kun muistaa miten hän varkain
veti oikein pääntäyden matkamiehen leilistä...

Ihmisiä käy talossa.

»Rautoihinko se Mattikin itsensä laittoi?» useimmat sanovat, äänessä
tuomitseva sävel. Matissa herää taas halu pöyhkeillä ja komeilla. Mutta
kun näkee Vilhelmin tulevan hätkähtää ja epäröi miten tulisi tälle
esiintyä. Heti selvenee, että katumusta ei hän ainakaan näyttele!
Suussa on jo sana... Mutta Vilhelmi tulee kättelemään, ei huudakaan
siveellisiä neuvojaan talonväen ihmeteltäviksi vaan istuu viereen ja
kuiskuttelee:

»Kuinka sinä, velikulta...»

Matin edellytykset ovat pettäneet. Arkoen yrittää hän katsoa Vilhelmin
silmiin ja sydän pyrkii heltymään. Vilhelmi näki Matin surun.

»Luulen», sanoi hän, »ettei se ole aivan vaarallista. Räätäli ei kuulu
edes makaavan.»

Matti innostui tästä. Hän selitti Vilhelmille, ettei hän ollut aikonut
lyödä, vaan kun räätäli yhtämyötään tyrkkii häntä jokapuolelta,
antamatta elävää rauhaa ... ja hänelle oli tullut siinä vahinko kun
ikkunan särki.

»Mutta mistä sait viinaa?»

»Viinaako?» Matti kävi tulipunaiseksi. Mutta vanha tottumus auttoi.

»Tapasin tuttuja matkustavaisia.»

Vilhelmi ei enempää udellut.

»Sinä et ole edes juoppo, ja sinun piti noin käydä», jatkoi Vilhelmi.

Matti kertoi olleensa toisen kerran eläissään päissään. Miksi hän nyt
oli niin juonut? kysyi Vilhelmi. Hän oli vaan juonut. Matti ajatteli
itsekin että miksi hän todellakin oli juonut? Hänen mielensä uudelleen
katkeroittui ajatellessaan eilisillan tapauksia kotona. Ja Vilhelmin
ystävyyttä alkaa hän mitata kalvavalla epäluulolla.

Marttaa vaan ei näy.

Myöhemmin tuli Iikka ja Matin apea mieli siitä kohosi hiukan.

»Kaikki jotka harvoin ryyppäävät, nolottelevat aina, vaan mitä sinä
tuolla tavalla...» Iikka ei asiata tosin niin vaarallisena pitänyt, oli
käynyt räätälissä ja nähnyt ettei sitä mikään vaivaa. Ollaan vain niin
mahtavia että, jos heitä vähän sormellaan koskee niin heti mies
linnaan... Matti ei enää jaksanut pidättyä.

»Etkö ole nähnyt Kiviluhdan Marttaa?» hän kuiskasi Iikan korvaan.

»En», vastasi Iikka kysyvästi katsoen. Vaan sitte hän ymmärsi ja
lohdutti:

»Kaippa se tulee.»

»Luuletko?»

Niin Iikka luuli, tahi ainakin sanoi luulevansa.

Tulee hämärään ovensuuhun nainen ja Matti jo säpsähtää että onko se?

»Tulin katsomaan tätä Mattia», kuuluu sieltä hänen viimevuotisen
emäntänsä hyvälle sointuva ääni kun lähenee Mattia. »Saako sen lähelle
mennä, vai kuinka tarkkaa on?»

»Saa», sanoi isäntä.

»Jumala armahtakoon kun oikein pitää sun vankina nähdä.»

Matti meni kiitollisena kättä tarjoomaan haluamatta yhtään ylpeillä.

»Minä tästä pidin paljo sen vuoksi kun ei se ollenkaan ryypännyt»,
jutteli emäntä vangin kulettajaan päin kääntyen. Jatkoi: »Ja nyt noin
piti käymän. Mutta kun ei ole ollut isästä eikä äidistä neuvojiksi,
niin lapset saavat oppia kokemuksen koulussa.»

»Ei ole mua kukaan neuvonut niin kuin te.»

»Mitäs minä... Mutta lienen sentään joskus sanonut kun sinä olit niin
ahkera kyliä juoksemaan.»

Siitä urkeni pitkäkin keskustelu. Emännällä ei ollut niin kiirettä kun
koti oli aivan lähellä. Mutta ennen kuin lähti, kysyi Matti arasti,
josko hän saisi tulla tulevaksi vuodeksi Matalamäkeen?... Miten tässä
asiat kääntynevät. Hän olisi vaikka palkatta, jos isäntä opettaisi
jotain tekemään puusta, kun ei hän osaa mitään. Emäntä ei tietänyt
siihen suoraa vastausta antaa. Vanginkulettaja virkkoi:

»Opettele linnassa. Moni on siellä oppinut.»

Linnassa? Tosiaankin! Matti alkaa innostua. Siellä häntä ainakin
pakotetaan. Ja hän ajatteli puuastiain tekotaitoa aivan kuin kaikesta
pelastavana keinona.

»Linna on köyhän koulu!» hörötteli isäntä uudelleen.

»Hyvä koulu ... saa oppia ja pannaan tekemään», ihaili Matti. He
keskustelivat isännän kanssa kahden kun muut olivat menneet.

»Eivätpä ne enää rengeiksi mene kun sieltä tulevat», jatkaa isäntä.

Sisään tuli vähäinen naishenkilö. Matti tuntee Martan ja hänet valtaa
omituinen, koko sisäistä elämää liikuttava vapistus. Matti siirtyy
lähemmäksi ovea ja Martta tulee luokse ujona ja hämillään:

»Täälläkö sinä nyt olet?» kuiskaa.

»Täällä.»

Lampusta oli öljy lopussa joten se himmeni ja alkoi kitistä. Juro
vanginkulettaja näytti nuokkuvan pöydänpäässä.








End of the Project Gutenberg EBook of Palvelusväkeä, by Santeri Alkio

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 42295 ***