*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 44840 ***

TALVINEN TARINA

Kirj.

William Shakespeare



Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi v. 1894.






Näytelmän henkilöt:

LEONTES, Sisilian kuningas.
MAMILLIUS, hänen poikansa.
CAMILLO,    |
ANTIGONUS,  |  Sisilian ylimyksiä.
CLEOMENES,  |
DION,
POLYXENES,  Böhmin kuningas.
FLORIZEL, hänen poikansa.
ARCHIDAMUS, böhmiläinen ylimys.
Merimies
Vanginvartija.
Vanha paimen, Perditan isäksi luultu.
Hänen poikansa.
AUTOLYCUS. veijari.
Aika, khoorina.
HERMIONE. Leonteen puoliso.
PERDITA, Leonteen ja Hermionen tytär.
PAULINA, Antigonuksen vaimo.
EMILIA, kuningattaren kamarirouva.
MOPSA,   | paimenettaria.
DORCAS,  |

Hoviherroja, hovinaisia, ylimyksiä, oikeuden virkamiehiä
ja palvelijoita, paimenia ja paimenettaria, vartijoita y.m.

Tapahtuu osittain Sisiliassa, osittain Böhmissä.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Sisilia. Vierashuone Leonteen hovilinnassa.
    (Camillo ja Archidamus tulevat.)

ARCHIDAMUS.
Jos joskus, Camillo, satutte Böhmissä käymään samanlaisessa toimessa,
kuin mikä nyt on minun virkaintoni liikkeelle pannut, niin saattepa,
kuten sanoin, nähdä, että suuri on erotus meidän Böhmin ja teidän
Sisilian välillä.

CAMILLO.
Luulenpa, että ensi kesänä Sisilian kuningas aikoo Böhmin kuninkaalle
maksaa velkansa ja käydä vuorovierailulla.

ARCHIDAMUS.
Vaikka vieraanvaramme tuottaakin meille häpeätä, niin on kuitenkin hyvä
tahto puolustuksenamme; sillä tosiaankin --

CAMILLO.
Mitä joutavia!

ARCHIDAMUS.
Toden totta, puhun täydestä sydämmestä: me emme voi sellaisella
loistolla -- niin suurenmoisella -- en tiedä kuinka sanoa. --
Pitänee antaa teille unijuomaa, että aistinne eivät tajuaisi
puutteellisuuttamme, eivätkä meitä ainakaan moittisi, jos eivät
kehuakaan saattaisi.

CAMILLO.
Liian kalliisti maksatte vapaaehtoisen tarjon.

ARCHIDAMUS.
Uskokaa minua, minä puhun niin kuin tietoni käskee ja niin kuin suoruus
vaatii.

CAMILLO.
Sisilia ei milloinkaan voi Böhmille osoittaa liikaa ystävyyttä. He
kasvoivat yhdessä lapsina, ja silloin heihin juurtui keskinäinen
rakkaus niin suuri, että sen nyt täytyy aluvia työntää. Sitten kuin
kypsynyt arvo ja kuninkaalliset velvollisuudet erottivat heidät
toisistaan, ovat he, vaikk'ei itse kohdastansa, kuitenkin
kuninkaallisten edustajien kautta yhtyneet vaihtamaan lahjoja, kirjeitä
ja ystävällisiä lähetyksiä, niin että erilläänkin ollen ovat näyttäneet
yhdessä olevan, paiskanneet kättä ikäänkuin pohjattoman syvyyden ylitse
ja syleilleet toisiaan ikäänkuin vastakkaisten ilmain ääriltä. --
Jumala heidän ystävyyttään varjelkoon!

ARCHIDAMUS.
Luulenpa ettei maailman pahuus eikä mikään voi sitä muuttaa. Teille
tuottaa sanomatonta iloa nuori Mamillius prinssinne; hän on
toivehikkain nuorukainen, minkä ikänäni olen nähnyt.

CAMILLO.
Minulla on samat hyvät toiveet hänestä kuin teilläkin. Hän on
erinomainen lapsi, hän oikein virvoittaa alamaista ja lohduttaa vanhaa
sydäntä. Ne, jotka sauvain nojassa kulkivat, ennen kuin hän oli
syntynyt, toivovat elävänsä siksi, että näkisivät hänet miehenä.

ARCHIDAMUS.
Kuolisivatko he muuten mielellään?

CAMILLO.
Varmaankin, jos ei heillä olisi muuta syytä toivoa pitempää elämää.

ARCHIDAMUS.
Jos ei kuninkaalla olisi poikaa, mielisivät he sauvain nojassa käydä,
kunnes hän saisi pojan.

    (Poistuvat.)



Toinen kohtaus.

    Seutu sama. Juhlahuone hovilinnassa.

    (Leontes, Polyxenes, Hermione, Mamillius,
    Camillo ja seuralaisia tulee.)

POLYXENES.
Vetisen kuun jo paimen yhdeksästi
On nähnyt vaihtuvan sen jälkeen kuin
Jäi meiltä valtaistuin tyhjillensä;
Ja saman verran aikaa kiitoksetkin
Ne meiltä veis, ja sittenkin me velkaan
Ikuiseen jäisimme. Siis niinkuin nolla,
Jok' oikean saa paikan, samoin minä
Yhdellä "kiitän" kertaan monta tuhatt'
Edellä käypää.

LEONTES.
               Säästäkäätte kiitos
Lähtöönne asti.

POLYXENES.
                Huomenna on lähtö.
Kotona jotain varon tapahtuneen
Poiss' ollessani, varon vinhan tuulen
Siell' yltyvän, jok' ajaa huudahtamaan:
"Niin kävi, paha kyllä". Sitä paitse
Liiaksi teitä vaivaan.

LEONTES.
                       Pääni pidän,
Sit' ette käännä.

POLYXENES.
                  Lähteä mun täytyy.

LEONTES.
Vain viikko vielä.

POLYXENES.
                   Ei, ei, huomenna.

LEONTES.
No, aika tasan siis; ja sitä vastaan
Ei inttämistä.

POLYXENES.
               Älkää kiusatko!
Ei toista ketään maailmassa, joka
Mun valtaa niin kuin te; niin kävis nytkin,
Jos vaatis sitä tarve, vaikka kohta
Mun täytyisikin kieltää. Toimet kotiin
Mua käskevät; jos estätte nyt mua,
Niin vitsaust' on mulle rakkautenne,
Ja jäämiseni rasitusta teille;
Sen vältän näin: hyvästi, veliseni!

LEONTES.
Kuningatarko mykkä? Puhukaa.

HERMIONE.
Ma aioin vaiti olla, kunnes teille
Hän vannoisi, ett'ei hän jäisi. Liiaks
On pyyntönnekin mieto; sanokaatte:
Böhmiss' on kaikki hyvin, tieto sieltä
Vast' ikään tänne sai; se sanokaa,
Niin aseet hältä riisutte.

LEONTES.
                           Niin oikein.

HERMIONE.
Jos poikaans' ikävöi hän, se syy kelpaa;
Mut sanokoon sen siis ja matkaan menköön.
Jos sen hän vannoo vain, ei saa hän jäädä,
Ajamme hänet täältä värttinöillä.
    (Polyxeneelle.)
Kuninkaallista seuraanne vain viikoks
Anoa rohkenen. Kun teille Böhmiin
Mun tulee mieheni, täys häll' on valta
Viivähtää kuukaus yli lähtöpäivän,
Ja kuitenkaan en kellon naksausta
Vähemmin lemmi sinua, Leontes,
Kuin mikään vaimo miestään. -- Jäättehän?

POLYXENES.
En.

HERMIONE.
    Jäättepä.

POLYXENES.
              En, totta vie, en voi.

HERMIONE.
Vai "totta vie". Se vala suurt' ei paina.
Mut minä, vaikka valallanne tähdet
Radaltaan syöksisitte, minä sanon:
"Te jäätte, totta vie". Niin, jäättehän?
Vaimonko "totta vie" ei yhtä voipa
Kuin miehen? Jäättehän? Jos teille mieluump'
On olo vankina kuin vierahana,
Niin lähteissänne saatte ruoan maksaa
Ja kiitoksista pääsette. No, vastaus:
Vanki vai vieras? Toinen taikka toinen,
Niin, totta vie!

POLYXENES.
                 Siis mieluisemmin vieras.
Vankina olo rikost' olettaa,
Jot' ei niin helppo ole minun tehdä
Kuin teidän kostaa.

HERMIONE.
                    Vanginvartijanne
En ole siis, vaan hyvä emäntänne.
Kas niin, nyt urkin poikajuonianne,
Mun mieheni ja teidän; oli teissä
Kai veitikoita?

POLYXENES.
                Kaunis kuningatar,
Kaks velikultaa, joilla muut' ei huolta,
Kuin ett' on taaskin päivä huomispäivä
Ja että poikuutt' ikuisesti kestäis.

HERMIONE.
Mun mieheni kai teistä oli pahin?

POLYXENES.
Me niinkuin kaksoisvohlat auringossa
Hypimme, toisillemme määkyen.
Viatont' oli viattoman leikki,
Pahuuden oppi outo oli meille,
Ei moista uneksittukaan. Jos näin me
Elelleet oisimme, ja heikko henki
Verestä kuumast' ei ois yltyyn noussut,
Niin taivahalle uljaast' olisimme
Vastanneet: "syyttömät"; -- niin, ottamatta
Perintävikaa lukuun.

HERMIONE.
                     Kompastuitte
Siis myöhemmin?

POLYXENES.
                Oo, hurskas rouva, sitten
Se tuli kiusaus; tähän hullausaikaan
Mun siippan' oli, nähkääs, laps, eik' ollut
Kisakumppaninkaan silmä kauneuttanne
Äkännyt vielä.

HERMIONE.
               Herra varjelkoon!
Siksensä johtopäätös! Perkeleiksi
Sanotte muuten vaimonne ja minut.
Vaan lisää! Synneistä, jotk' aikaan saimme,
Vastaamme me, jos meidän kanssa teitte
Ens' syntinne ja meidän kanssa yksin
Rikosta jatkoitte ja ette muiden
Kuin meidän kanssa hairailleet.

LEONTES.
                                Sa voitit?

HERMIONE.
Hän jää.

LEONTES.
         Ei minun pyynnöstäni jäänyt.
Hermione, puhunut et ole koskaan
Noin hyvin.

HERMIONE.
           Enkö koskaan?

LEONTES.
                         Kerran vainen.

HERMIONE.
Kuin? Kahdesti? No, milloin ensi kerran?
Kehuilla syöttäin, lihoittakaa meitä
Kun aljoelukkaa: yks hyvä teko,
Mi maineetonna kuolee, sikiöitään
Tuhansin tappaa. Palkkamme on kiitos;
Pikemmin hellin muiskuin tuhat virstaa
Meit' ajatte, kuin ruoskall' askeltakaan
Mut asiaan: mun viime hyvä työni
Tää pyyntö oli; mikä ensimmäinen?
Vanhempi sill' on sisar, niinkö totta?
Oi, jospa olisi sen nimi Armo.
Vain kerran ennen hyvin puhuin, -- milloin?
Sanokaa, kuulla halaan.

LEONTES.
                        No niin, silloin
Kuin kolme vitkaa kuuta tuskaan hivui,
Ennenkuin valkokätes tarjosit
Ja lempes annoit mulle; sanoit silloin:
"Ijäksi sinun".

HERMIONE.
                Armo todellakin.
Kas vaan, puhunut kahdest' olen hyvin:
Ens kerrall' ijäks jalon miehen voitin,
Toisella vähäks aikaa ystävän.

    (Tarjoo kätensä Polyxeneelle.)

LEONTES (syrjään).
Tulista, liian tulista!
Likeinen ystävyys likentää verta.
Mun mieltän' ahdistaapi, sydän hyppii,
Mut ei vaan ilosta. Tuo mairittelu
Viatont' olla voi; sen liika vapaus
Voi hyvyytt', auliutt', ystävyyttä olla
Ja siivolt' aivan näyttää, -- niinpä kyllä.
Mut käden kutkutus, ja sormittelu
Tuo tuommoinen, ja kiekaileva hymy,
Kuin peilist' opittu, ja huokaus raskas,
Kuin hirven, joka torven sointiin kuolee!
Ei, lepertely tuo se ei tee hyvää
Ei sydämmen, eik' otsankaan. -- Mamillius,
Oletko poikan'?

MAMILLIUS.
Olen, isä.

LEONTES.
                Niinkö?
Niin, käpyni, niin! Kah! Noessako nenäs?
Se, sanotaan, on minun malliseni.
Tulehan, pyyhin turpas -- ei, ei, nenäs:
Härillä, vasikoilla, mullikoilla,
Niill' ompi turpa. -- Yhä kopeloi hän
Tuon miehen kättä! -- Kuules, virkku vaska!
Oletko vaskani?

MAMILLIUS.
                Jos tahdot, isä.

LEONTES.
Jos sulla ryhmy-otsa ois ja sarvet,
Ilmetty poikani sa oisit. Meidän
Sanovat olevan kuin kaksi munaa;
Niin vaimot väittää, kaikkia ne väittää.
Mut vaikka petollista oisi kaikki
Kuin suru silattu, kuin ves' ja tuuli,
Ja petollista kuin sen arpapeli,
Jok' omastaan ei toisen omaa tunne,
Niin tott' on poika näköiseni. -- Tule,
Luo minuun sinisilmäs, sulo lapsi,
Aarteeni, lihani! Voiko äitis? -- Tokko? --
Hekuma! kohti ydintä sä tähtäät;
Mahdolliseksi mahdottoman teet
Ja unelmissa virut. -- Kuinka vois hän?
Sa yhdess' oleettoman kanssa toimit
Ja tyhjään liityt; luultavaa siis, että
Yht' olet jonkin kanssa; olet varmaan,
Ja luvallista enemmän, -- sen tunnen,
Sen tunnen niin, ett' aivot siitä potee
Ja otsa kuortuu.

POLYXENES.
                 Mik' on kuninkaan?

HERMIONE.
Kovinpa rauhaton.

POLYXENES.
                  Kuningas hyvä,
Kuink' ompi laita, veliseni?

HERMIONE.
                             Näyttää
Kuin tuskan pilvet peittäis otsanne.
Vihanko merkki?

LEONTES.
                Ei, ei, todestaan.
Useinpa luonto heikkouttaan näyttää
Ja hellyyttään, ja kylmäverisempäin
Pilaksi joutuu. Tuossa kun tuon pojan
Tarkastin kasvoja, niin oli niinkuin
Kakskolmatt' oisin vuotta nuoremp' ollut,
Avoimin säärin, yllä samettinen.
Vihanta tanttu, vyöllä miekka tylppä.
Ett'ei se miestään purisi ja vaaraa
Sais aikaan, niinkuin useinkin nuo hemmut.
Kuink' olin mielestäni nyt tuon vesan,
Tuon kyysän näköinen, tuon herrastyngän! --
Mies, hyvänäskö pidät korvapuustin?

MAMILLIUS.
En, minä tappelen.

LEONTES.
                   Vai niin! No niin,
Mies elää onnellansa! -- Veliseni,
Noin rakasko on pikku prinssis sulle
Kuin mulle tää?

POLYXENES.
                Hän tuolla kodiss' ompi
Iloni, rattoni ja aatokseni,
Vuorottain ystävä ja vihollinen,
Soturi, norkko, ministeri, kaikki.
Lyhentää talvipäiväks suvipäivän,
Jokeltain poies houreet, jotka muuten
Pilaisi veren.

LEONTES.
               Täällä sama toimi
On tällä myös. Me kahden kävelylle
Nyt käymme; teill' on tärkeämpää tointa. --
Hermione, lempeäs mua kohtaan näytä
Myös veljellemme; kallein olkoon halpaa.
Sun ja tuon pikku perhon jälkeen hän on
Sydäntäni lähin.

HERMIONE.
                 Jos meit' etsitte,
Niin puistoss' ollaan. Varrommeko siellä?

LEONTES.
Halunne mukaan tehkää; teidät löydän,
Jos ilmoill' olette. -- (Syrjään.) Nyt minä ongin,
Vaikk' ette huomaa, mihin siiman heitin.
Kas niin, kas niin!
    (Tarkastelee Polyxenesta ja Hermionea.)
                    Kas, kuinka nokkaa, suuta
Hän tuolle kurkoittaa, ja vaimon julkeutt'
Aseenaan käyttää hyvää miestään vastaan!
    (Polyxenes, Hermione ja seuralaiset poistuvat.)
He ovat poissa! Varpain, kynsin, hampain,
Sormin ja sarvin kannattaa saan aisaa!
Käy, poika, leikkimään; sun äitis leikkii;
Ja minä leikin, mutta hölmön osaa,
Ja leikin loppu vihellys on hautaan,
Ja kuolonkelloina on pilkan nauru. --
Leikitse, poika! -- Aisaa kannatettu
On ennenkin, sen tiedän; mont' on miestä --
Nyt tällä haavaakin, kun siitä puhun --
Jotk' eukkoansa halaa, tietämättään
Ett' tokehessa salaa naapuri
On kalastellut, herra Silivili,
Läheinen naapuri. Se lohduks ompi,
Ett' ovet muillakin noin tahtomatta
On seljällään. Jos toivon heittäis kaikki,
Joilt' eukot kompastuu, niin hirttäjäsi
Mies joka kymmenes. Eik' auta mikään!
Tuhoova kiimatähti vallall' on
Ja pohjat, idät, etelät ja lännet
Se hallitsee; ja loppupäätös ompi:
Ei kohdull' ole salpaa, piru vieköön:
Vihollisen se antaa tulla, mennä
Kiluineen, kaluineen. Tää tauti meissä
On tuhansissa, vaikka salass' on se. --
No, poika?

MAMILLIUS.
           Teidän näköisenne lienen.

LEONTES.
Niin, kiitos Herran! -- Kuin? Camillo täällä?

CAMILLO.
Niin, herrani.

LEONTES.
               Käy leikkimään, Mamillius!
Sin' olet kelpo verta. --
    (Mamillius poistuu.)
                          No, Camillo,
Tuo armollinen herra jääkin tänne.

CAMILLO.
Työt' oli saada ankkur' iskemään;
Kun te sen viskasitte, ei se purrut.

LEONTES.
Sen huomasit?

CAMILLO.
              Hän teidän pyynnöstänne
Ei jäänyt; syyksi sanoi tärkit toimet.

LEONTES.
Sen huomasit? -- Tilani tunnetaan jo;
Supistaan, kuiskaillaan: "Sisilia on --
Niin, tiedättehän". Niiks on tullut, että
Mun täytyy moista kuulla. -- Kuinka jäi hän?

CAMILLO.
Kun hyvä kuningatar häntä pyysi.

LEONTES.
Kuningatar, niin! Hyvä tässä sopis,
Mut nyt on niin, ett'ei se sovi. Onko
Muut ovelat sen hoksanneet kuin sinä?
Sull' äly on kuin sieni: sisääns' imee
Enemmän kuin muut pölkkypäät. Sen onko
Vaan tarkkapäiset tajunneet, ne, joilla
Kalua kalloss' on? Ei tyhmät kollot
Hämyä jutust' ole saaneet? Niinkö?

CAMILLO.
Jutusta? Selväähän on, että Böhmi
Ei vielä lähde.

LEONTES.
                Mitä?

CAMILLO.
                       Viel' ei lähde.

LEONTES.
Mut miks'ei?

CAMILLO.
             Tyydyttääkseen teitä, herra,
Ja kuningatarta.

LEONTES.
                 Vai tyydyttääkseen!
Kuningatarta tyydyttääkseen! -- Hyvä!
Camillo, sydämmeni ajatukset,
Salaiset neuvonikin sulle uskoin.
Kuin pappi poveni sa perkasit,
Ja parattuna luotasi ma lähdin.
Mut suoruutes -- se, mikä siltä näytti, --
Petosta oli.

CAMILLO.
             Varjelkohon Luoja!

LEONTES.
Niin kyllä: sin' et ole rehellinen,
Tai jos sit' oletkin, niin pelkur' olet,
Rehellisyyden rampautat ja siltä
Häkäytät vauhdin; taikka työssäs veltto
Olet palvelija, johon olen pannut
Vakavan turvani; tai hupsu, joka
Menetetyksi pelin näet ja rahat
Ja pilana sen pidät.

CAMILLO.
                     Hyvä herra,
Voin olla veltto, pelkuri ja hupsu;
Ken näistä vioist' on niin vapaa, ettei
Sen pelkuruus ja velttous ja hupsuus
Maailman moniss' askareissa joskus
Pujahda ilmi. Teidän toimissanne
Jos milloinkaan ma tieten olin veltto,
Niin hupsuutt' oli se; jos ehdoin tahdoin
Ma hupsuttelin, niin se velttoutt' oli
Kun loppua en aatellut; jos tehdä
Sit' arastelin, josta varoin vaaraa,
Ja jonka seuraus laiminlyömisestä
Mua soimas, niin se pelkuutt' oli, jost' ei
Lie vapaa viisainkaan. Siis luvallista
On moinen heikkous, johon takertuupi
Rehellisyyskin. Mutta suvaitkaatte
Puhua suoraan; rikostani silmiin
Mun suokaa katsella; jos silloin kiellän,
Niin syytön olen.

LEONTES.
                  Etkö ole nähnyt, --
Oletpa niin, jos aisan pontta paksump'
Ei ole silmämunas, -- taikka kuullut --
Näin päivänselväst' asiast' ei vaiti
Voi huhu olla, ei, -- tai ajatellut, --
Ken tät' ei aattele, on aatospaitti, --
Ett' uskoton on vaimoni? Jos myönnät,
Ja julkeast' et kiellä, ett' on sulla
Ajatus, silmät, korvat, -- sano ett' on
Livakka vaimoni, niin, kiimaisempi
Kuin piika-lutus, jonk' on ihat alttiit
Jo ennen vihkivalaa. Vastaa, myönnä!

CAMILLO.
En voisi kuulla, heti kostamatta,
Kuningatartani noin soimattavan.
Kautt' elämäni, puhett' en noin halpaa
Teilt' odottaisikaan; sen toistaminen
Ois synti yhtä hirveä kuin rikos.
Jos se on tosi.

LEONTES.
                Onko kuiske tyhjää?
Ja posken hierto poskeen? nokan nokkaan?
Lipovat suutelukset? syvä huokaus
Keskellä naurun tyrskää? -- varma merkki
Uskottomuuden, -- jalkain kihnuttelu?
Sopissa hiipiminen? Toivo, että
Kuluisi aika, tunti minuutiksi
Ja päivä yöksi? että umpi-sokot
Kaikk' oisivat pait he, jott' irstaella
Sopisi näkymättä? Sekö tyhjää?
Haa! Silloin mailma kaikkineen on tyhjää.
On taivaslaki tyhjää, Böhmi tyhjää,
Vaimoni tyhjää, itse tyhjyys tyhjää,
Jos tää on tyhjää!

CAMILLO.
                   Koittakaatte, herra,
Tuo houruluulo poistaa aikanansa;
Se vaarallist' on.

LEONTES.
                   Olkoon, se on tosi.

CAMILLO.
Ei, herra, ei!

LEONTES.
               Mut on. Sa valheit' ajat,
Niin valheita, sen sanon; sua vihaan.
Älytön orja olet, tyhmä pöllö
Tai liukas liehakko, jok' ihantelet
Hyvää ja pahaa yhtä suopein silmin.
Jos vaimollain niin saastunut ois maksa
Kuin elämä, ei eläis hietalasin
Hän juoksemaa.

CAMILLO.
               Ken hänet saastutti?

LEONTES.
                                    Hm!
Tuo, jonka kaulassa kuin muistoraha
Hän riippuvi, tuo Böhmi; -- oo, jos taatut
Mull' olis miehet, jotka näkisivät
Mun kunniassan' omaa etuansa,
Ominta hyötyään, he toimisivat
Niin, että tuosta toimest' oisi loppu.
Ja sinä, hänen juomanlaskijansa,
Sa, jonka nostin halpuudesta arvoon
Ja joka häpeäni näet niin selvään,
Kuin taivas näkee maan ja maakin taivaan,
Sä voisit höystää maljan, joka ijäks
Ummistais vihamieheltäni silmät;
Mua virvoittais se rohto.

CAMILLO.
                          Voisin kyllä;
Mut ankaraa en rohtoa ma käyttäis,
Vaan vitkaan hivuttavaa, jok' ei tehoo
Niin tuimasti kuin myrkky. Mut en usko
Ett' tahraa moist' on kuningattaressa,
Jot' itse majesteetin maine turvaa.
Rakastin teitä --

LEONTES.
                  Hornaan arveluines!
Mua luuletko niin hupsuksi, niin hulluks,
Ett' etsin huvikseni moista tuskaa,
Ryvetän valkovuoteeni, -- jok' unta
Tuo puhtaana, mut tahrattuna polttaa
Kuin okaat, nokkoset ja ampiaiset, --
Sokaisen kruununprinssin veren -- jonka
Omaksen' uskon, omanani lemmin --
Vain syyttä, suotta? Tekisinkö moista?
Ken ois niin pöllö?

CAMILLO.
                    No niin, uskon teitä,
Ja Böhmin täältä laitan, ehdoll' että
Kun poiss' on hän, te kuningattarelle
Aseman hälle tulevan taas suotte,
Poikanne tähden etenkin, ja ett'ei
Tutuissa hoveissa ja liittomaissa
Sais kielikellot valtaa.

LEONTES.
                         Tien sa neuvoit,
Jonk' itsekin jo valita ma aioin.
Liata hänen kunniaans' en tahdo.

CAMILLO.
Arvoisa kuningas,
Menkäätte siis, ja -- katse kirkkahana
Kuin vieraspidoiss' aivan -- puhutelkaa
Kuningatartanne ja böhmiläistä.
Min' olen hänen juomanlaskijansa;
Jos terveellistä juomaa saa hän multa,
En tahdo olla miehiänne.

LEONTES.
                         Hyvä!
Tee se, niin puolet sydäntäni saat;
Jos et, niin omas halkaiset.

CAMILLO.
                             Ma teen sen.

LEONTES.
Tekeydyn iloiseksi, kuten neuvoit.

    (Menee.)

CAMILLO.
Oi, kuningatar raukka! -- Mutta kuink' on
Itseni laita? Myrkyttää mun pitää
Tuo hyvä Polyxenes; muut' ei syytä
Kuin kuuliaisuus herralleni, hälle,
Jok' itseänsä vastaan kapinoipi
Ja samaa vaatii seuraltaan. -- Tuo teko
Ylentää voisi; -- vaikka tuhansin
Niit' olis, jotka voideltujen murhast'
On arvoon nousseet, min' en sitä tekis.
Kirotkoon konnakin sen, kosk' ei moista
Lie kiveen, vaskeen, päärmään pantu! Hovi
Mun täytyy jättää: jos sen teen tai en,
Niin menee kaula. Onnen tähti, koita!
Kah, tuoss' on Böhmi!

    (Polyxenes tulee.)

POLYXENES.
                      Kummaa! Horjumassa
Jo tääll' on suosioni. Puhumaton! --
Camillo, terve!

CAMILLO.
                Terve, majesteetti!

POLYXENES.
Mit' uutta hovista?

CAMILLO.
                    Ei erityistä.

POLYXENES.
Kuningas on sen näköinen, kuin oisi
Maa-alan kadottanut yhtä rakkaan
Kuin oma henki. Kohtasin juur' hänet.
Tervehdin niinkuin tapa on, mut hänpä
Pois käänsi päänsä, muikisteli suutaan
Halveksivasti, riensi pois ja jätti
Mun miettimähän syytä, mikä moisen
Lie muutteen tuonut.

CAMILLO.
                     Sit' en tietää tohdi.

POLYXENES.
Et tohdi? Kuin? Sä tiedät, vaan et tohdi
Sanoa sitä mulle? Niin se on;
Sill' itselles sen sanot, minkä tiedät,
Et sanokaan: "en tohdi". Oi, Camillo,
Sun muotos muuttunut on niinkuin peili,
Joss' itseni ma näen muuttuneena.
Mua koskenee tuo muutos siis, kosk' on se
Minutkin muuttanut.

CAMILLO.
                    On jokin tauti,
Jok' iskee muutamiin; en tiedä, mikä
Se tauti on, mut teist' on tarttunut se,
Vaikk' olettekin terve.

POLYXENES.
                        Minustako?
Mun silmäni ei ole basiliskin;
Tuhansiin olen katsonut ja katseen'
On tehnyt hyvää, tappanut ei ketään.
Camillo, ylimys sa olet, lisäks
Kokenut tietomies, -- jok' yhtä paljon
Ylimyst' ylentää kuin isän jalo
Perintönimi, -- pyydän, ilmaise,
Jos jotain tiedät, jonka tieto hyödyks
Vois olla mullekin; sit' älä peitä
Vait'olon kätköön.

CAMILLO.
                   Vastata en tohdi.

POLYXENES.
Minusta tarttunut, vaikk' olen terve?
Mun täytyy tietää se. -- Camillo, kuule:
Rukoilen kautta kaiken, mihin miestä
Velvoittaa kunnia -- ja tämä pyyntö
Ei ole mikään halpa -- ettäs sanot,
Mink' arvaat tuhon mua väijyvän,
Se onko lähellä vai etähällä,
Kuink' estää sitä voi, jos voi; jos ei,
Mitenkä sitä kestää.

CAMILLO.
                     Sanon sen,
Kun kunniaani vetoo mies, jok' itse
On kunnon mies. Siis kuulkaa neuvoni,
Jot' yhtä joutuun tulee noudattaa,
Kuin sanoa sen ehdin; muuten meillä
Pää vaarass' on ja henki kaupan.

POLYXENES.
                                 Sano!

CAMILLO.
Mun määräsi hän teidät murhaamaan.

POLYXENES.
Ken määräsi?

CAMILLO.
             Kuningas.

POLYXENES.
                       Mistä syystä?

CAMILLO.
Hän luulee, jopa vannookin sen varmaks,
Ikäänkuin nähnyt ois tai itse teillä
Apuna ollut, -- että ilkityötä
Olette tehnyt kuningattarelle.

POLYXENES.
Myrkkyiseks silloin hyytyköhön visvaks
Sydänvereni, ja nimeni sen nimeen
Nivottakohon, joka petti Parhaan!
Maineeni puhtain tulkoon löyhkäks, jota
Jo kaukaa tylsimmänkin aisti kammoo.
Näköni inhon tuottakoon ja kauhun
Kuin iljettävin rutto, mit' on nähty
Tai koskaan kuultu.

CAMILLO.
                    Vannokaatte vaikka
Jok' ainokaisen taivaan tähden kautta
Ja kaiken niiden tenhon, ennen voitte
Te kieltää meren kuulemasta kuuta
Kuin valoin järkyttää tai neuvoin kaataa
Tuot' epäluulon linnaa, jonka perus
On hänen uskonsa ja joka kestää
Niin kauan kuin hän itse.

POLYXENES.
                          Mikä syynä?

CAMILLO.
En tiedä, mutta varmaan vaaraa taatump'
On karttaa kuin sen syytä tiedustella.
Siis, -- jos te luotatte mun kunniaani,
Mi tässä ruhoss' asuu, jonka voitte
Mukaanne pantiks ottaa, -- pois tän' yönä!
Ma tiedon siitä miehillenne kuiskaan
Ja kaksittain heit' eri teitä päästän
Kaupungist' ulos. Teidän turvihinne
Jää oma onneni; se täällä nyt on
Jo menetetty. Älkää epäröikö!
Kautt' isieni kunnian: totta puhun.
Mut sitä tutkimaan jos tänne jäätte.
Niin minä teit' en varro; eikä teillä
Tääll' olo liene taatumpi kuin sillä,
Jonk' itse kuningas on tuominnut ja
Telattavaksi vannonut.

POLYXENES.
                       Sua uskon.
Jo hänen kasvoistansa sydän kuulti.
Kätesi mulle; oppaakseni lähde,
Niin paikkas mua lähinnä on aina.
Purjeiss' on laivat; kaksi päivää lähtöön
On väki ollut valmiina. -- Tuo koskee,
Tuo luulevaisuus kallist' olentoa.
Se yhtä suuri on, kuin hän on kaunis,
Ja yhtä hillitön kuin mies on voipa,
Ja kahta karvaammaksi tehnee koston
Se luulo, että häväissyt on häntä
Mies, joka aina hänt' on kunnioinnut.
Mun valtaa pelko. Onneksi tää päätös
Minulle olkohon ja lohduks tuolle
Jalolle olennolle, joka syyttä
Miehensä luuloiss' on. Camillo, tule:
Sua niinkuin isää kunnioitan, jos
Viet hengissä mun täältä. Paetkaamme!

CAMILLO.
Mun arvoni se mulle aukaiseepi
Kaupungin kaikki portit. Suvaitkaa vaan
Ajasta ottaa vaari. Lähtekäämme.

    (Poistuvat.)




TOINEN NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Paikka sama.
    (Hermione, Mamillius ja hovinaisia tulee.)

HERMIONE.
Pois poika viekää; mua häiritsee hän,
En sitä nyt voi kestää.

1 HOVINAINEN.
                        Tulkaa, prinssi,
Minusta saatte leikkitoverin.

MAMILLIUS.
Sinust' en huoli.

1 HOVINAINEN.
                  Miksi, rakas prinssi?

MAMILLIUS.
Mua suutelet ja puhut, niinkuin vielä
Olisin lapsi. -- Paremp' olet sinä.

2 HOVINAINEN.
Ja miks?

MAMILLIUS.
         Ei siksi, että silmäkarvat
On sulla mustemmat; lie joskus kauniit
Mustatkin silmäkarvat, jos vaan eivät
Ole liian paksut, -- sulin tehty juomu,
Kuunkanta hienon hieno vain.

2 HOVINAINEN.
                             Ken teille
On moista opettanut?

MAMILLIUS.
                     Naisten kasvot. --
Mut mink' on väriset sun silmäkarvas?

1 HOVINAINEN.
Siniset.

MAMILLIUS.
         Älä! Rouvan näin, joll' oli
Sininen nenä, vaan ei silmäkarvat.

2 HOVINAINEN.
Mut kuulkaas! Kuningatar, äitinne,
On pikkusiin; koht' uuden, hienon prinssin
Me saamme; kyllä silloin kisaisitte,
Jos teistä huolisimme.

1 HOVINAINEN.
                       Niin, hän vahvast'
On paisunut. Jumala hälle avuks!

HERMIONE.
Mit' ilveilyä siellä? Tule, lapsi,
Taas seuraas kaipaan. Istu, kerro mulle
Tarina.

MAMILLIUS.
        Hauskako vai surullinen?

HERMIONE.
Niin hauska kuin vain tahdot.

MAMILLIUS.
                              Surullinen
Sopivin talvell' on. Ma yhden tiedän,
Siin' aaveit' on ja noitia.

HERMIONE.
                            Se kerro.
No, istuhan ja ala; aaveillasi
Mua oikein säikytä; sit' osaat tehdä.

MAMILLIUS.
Oli kerran miesi --

HERMIONE.
                    Istuhan; no ala!

MAMILLIUS.
Jok' asui kirkkomaalla. -- Kerron hiljaa
Nuo sirkat sit' ei kuulla saa.

HERMIONE.
                               No, jatka,
Ja korvahan! kuiskaa.

    (Leontes. Antigonus, hoviherroja ja seuralaisia tulee.)

LEONTES.
                      Sielläkö
Hän nähtiin? Seuroineen? Camillo myötä?

1 HOVIHERRA.
Männistöss' yhdyin heihin. Moista kiirett'
En ole nähnyt. Silmin heitä saatoin
Laivastoon asti.

LEONTES.
                 Mua miekkoista,
Kun oikein näin ja toden arvasin! --
Oo, vähempikin riittäisi Lemmon tuskaa
Tää miekkoisuus! -- Voi maljass' uida lukki,
Ja sinä juot ja poistut tietämättä
Myrkystä mitään, sillä oma tietos
Ei ole myrkytetty; vaan jos joku
Tuot' inhaa otust' osoittaa ja näyttää
Mit' olet juonut, silloin kuotus tuima
On sulta poven katkoa ja kyljet. --
Minäkin join ja lukin näin. Camillo
Hänt' auttoi, teki parittajan virkaa. --
He hengen multa tahtovat ja kruunun;
Epäilys toteen käy: -- tuo viekas konna,
Mun palkkaamani, palkoiss' oli hällä;
Hän hankkeeni on ilmaissut, ja minä
Nolattu olen narri, joka nulkin
Ivailtava. -- Mut kuinka pääsivätkään
He portist' ulos?

1 HOVIHERRA.
                  Hänen arvollansa,
Mi käskystänne suurempaakin aikaan
On saanut.

LEONTES.
           Hyvin tiedän. -- Poika tänne!
    (Hermionelle.)
Hyvä, ett'et sinä häntä imettänyt.
Vaikk' on mun näköäni hän, niin liiaks
On häness' äidin verta.

HERMIONE.
                        Leikkiäkö?

LEONTES.
Pois poika viekää! Hän sit' ei saa pitää;
Pois, pois! Sen kanssa nyt hän leikitelköön,
Jota hän kantaa, sillä Polyxenes
Sen hälle tehnyt on.

HERMIONE.
                     Ei, sanon, ei,
Ja vannon, että uskotte, min sanon,
Vaikk' yritätte kieltää.

LEONTES.
                         Hyvät herrat,
Katselkaa häntä tarkoin; jos on mieli
Sanoa teillä: "hän on kaunis", heti
Vavahtaa tuntonne ja lisää: "sääli,
Ett'ei hän ole siveä ja puhdas!"
Kiitelkää hänen ulkomuotoansa, --
Jok' ansaitseekin suurta ylistystä, --
Niin heti olan nykäys, hm! ja haa!
Nuo poltinmerkit, joita parjaus käyttää --
Ei, mitä? -- sääli käyttää, sillä parjaus
Hyveenkin polttaa; -- niin tuo olan nykäys,
Nuo hm! ja haa! -- sanottuanne juuri
"Hän kaunis on"; -- teit' estää sanomasta:
"Hän ompi siveä". Mut tietyks tulkoon
Sen suusta, jolla suurin syy on harmiin:
Hän portto on.

HERMIONE.
               Jos sanoisi sen konna.
Viheliäisin konna maailmassa.
Hän suuremp' ois vaan konna; mut te, herra.
Te erehdytte.

LEONTES.
              Itse erehdyitte
Te, hyvä rouvani, kun Polyxeneen
Leonteeks luulitte. Oo, sinä eläin,
Jot' en voi oikein nimin nimittääkään,
Ett'ei mua raakuus matkisi ja samaa
Käyttäisi kieltä kaikensäätyisille,
Näin unhottain, mik' erotus on prinssin
Ja kerjäläisen välillä. Ma sanoin,
Ett' on hän portto, sanoin myöskin, kelle.
Lisäksi: kavaltaja, jonka kanssa
Camillo liitoss' on, mies, joka tietää
Mit' itsekin tuon pitäis hävetä
Katalan raiskaajankin nähden tietää,
Ett' on hän portto pahempi, kuin mit' on
Pahimmat tulenlautat; niin, hän tiesi
Tuon paon myös.

HERMIONE.
                En tiennyt, totta Jumal',
En siitä tiennyt! Teitä kaduttaa,
Parempaan tietoon kerran tultuanne,
Nää herjauksenne. Hyvä puoliso,
Mua tuskin hyvitätte sillä, että
Sanotte pettyneenne.

LEONTES.
                     Ei, jos petyn
Tään rakenteeni perustusten suhteen,
Ei silloin koulupojan hyrrää jaksa
Maapallo kantaa. -- Tyrmään hänet viekää!
Ken puhuu hänen puolestaan, on syypää
Jo siksi, että puhuu.

HERMIONE.
                      Turman tähti
Nyt hallitsee. Mun malttaa täytyy, kunnes
Suopeemmaks kääntyy taivas. -- Hyvät herrat,
Niin hevin kuin muut naiset min' en itke,
Ja tämän hyödyttömän kasteen puutos
Teilt' ehkä säälin kuivaa; mut tääll' asuu
Siveyden syvä suru, ja se palaa
Niin, ett'ei sitä sammuttaa voi itkut.
Mua, hyvät herrat, pyydän, tuomitkaa
Niin leppeesti kuin ihmisrakkaus sallii; --
Ja täyttyköön nyt tahto kuninkaan.

LEONTES.
Mua totellaanko?

HERMIONE.
                 Seuraako mua kukaan?
Rukoilen, herra, suokaa naisieni
Mukaani tulla; tilani sen vaatii,
Sen näette. Ei, hyvät lapset, itkuun
Ei syytä nyt; mut vankeuteen syypääks
Jos emäntänne kuulette, niin silloin
Valukoot kyyneleet, kun vapaa olen.
Koetus tää tuo ikionnen mulle. --
Hyvästi, kuningas; en murheisena
Sois koskaan teitä näkeväni; mutta
Niin käynee nyt. -- No, tulkaa, teill' on lupa.

LEONTES.
Pois, tehkää niinkuin käskimme; pois täältä!

    (Kuningatar ja hovinaiset poistuvat.)

1 HOVIHERRA.
Rukoilen: palauttakaa kuningatar.

ANTIGONUS.
Punnitkaa tarkoin, muuten oikeutenne
On väkivaltaa; siitä kolme kärsii:
Te itse, poikanne ja puolisonne.

1 HOVIHERRA.
Siit' uskallan ma henkeni, jos vaan se
Takeeksi kelpaa, että kuningatar
On puhdas taivaan edessä ja teidän,
Syytteestä -- tarkoitan.

ANTIGONUS.
                         Jos toteen saadaan,
Ett' toisin on, niin vaimoani vahdin
Yöt päivät, häneen kytkettynä kiinni,
Ja sen vaan uskon, minkä näen ja tunnen;
On silloin joka tuuma naisen lihaa,
Niin, joka hiuke naista uskoton.
Jos hänkin on.

LEONTES.
               Vait ole!

1 HOVIHERRA.
                         Hyvä herra --

ANTIGONUS.
Puhumme teidän, eikä omaan puoleen.
On joku viettelijä, lemmon konna
Teit' uskotellut; jos sen tuntisin,
Niin ruhjoisin sen. Hänkö kunniaton! --
Tytärtä mull' on kolme, yhdentoista
Ja yhdeksän ja viiden ijässä;
Jos tott' on tää, niin, kautta kunniani,
Sen heille kostan, kohdun heiltä leikkaan,
Ennenkuin neljäntoista ovat vanhat
Ja epäsikiöitä siittää saavat.
Mun perivät, mut ennen olen salvio,
Kuin kelvottoman rodun kantaisä.

LEONTES.
Vait! Täss' on vainu yhtä valju teillä
Kuin kuolleen nenällä; ma tunnen, näen sen
Niinkuin te _tämän_ (kouristaa häntä) tunnette, ja näette,
Mik' elin teihin koskee.

ANTIGONUS.
                         Niin jos on,
Ei kunnialle hautaa ole tarvis;
Lemuksiks siit' ei jää maan tunkiolle
Niin hiukkaakaan.

LEONTES.
                  Mua ei siis uskota!

1 HOVIHERRA.
Parempi jos täss' uskottaisi mua,
Kuin teitä, herra! Ennen soisin, että
Hän puhdas olis, kuin te oikeassa,
Vaikk' oiskin moitteeksi se teille.

LEONTES.
                                    Miksi
Kyselen tuumianne? Paremp' on
Totella vihan puuskaa. Majesteetti
Ei neuvojanne kaipaa. Hyvyyttämme
Sen kerroimme. Jos ette voi tai tahdo --
Joko luonnon- taikka teko-tyhmyydestä --
Niin nähdä totuutta kuin me, niin sitä
Paremmin tutkikaatte; neuvojanne
Ei meidän tarvis; asia, sen meno,
Sen voitto, tappio meit' yksin koskee.

ANTIGONUS.
Parempi olis ollut hiljaisuudess'
Asiaa ensin tutkia kuin siitä
Melua nostaa.

LEONTES.
              Mahdollistako?
Sin' olet joko vanhuudesta tylsä
Tai luotu narriksi. Camillon pako,
Tuo tuttavallisuus -- niin peittämätön.
Niin epäiltävä, että todisteeksi
Vaan näkemistä tarvittiin, ei muuta
Kuin näkemistä, ilmeisethän oli
Muut seikat kaikki -- pakotti mua tähän.
Mut vielä paremmaksi vakuudeksi --
Näin tärkiss' asioissa hurja toimi
Ois surettava -- olen lähettänyt
Apollon temppelihin, pyhään Delphiin
Cleomeneen ja Dionin, jotk' ovat,
Tiedämmä, taatut miehet. Kaikki riippuu
Oraakelista nyt; sen pyhä neuvo
Mua auttaa taikka kaataa. Teinkö oikein?

1 HOVIHERRA.
Ihan oikein, kuningas.

LEONTES.
                       Vaikk' itse vanna
Asiast' olen enkä muuta kaipaa
Kuin minkä tiedän, tulee oraakelin
Tyventää muiden mielet, moisten, jotka,
Typerän tyhminä kuin tuo, ei jaksa
Yletä totuuteen. Suvaitsin siksi
Tuon naisen poistaa läheisyydestämme,
Ett'ei hän noiden kahden paennehen
Petosta panis täytäntöön. Nyt tulkaa;
Puhua tahdon kansalle; tää tapaus
Kiihottaa meitä kaikkia.

ANTIGONUS (syrjään).
                         Niin, nauruun,
Kun selvä totuus tulee päivän valoon.

    (Poistuvat.)



Toinen kohtaus.

    Seutu sama. Etuhuone kuningattaren vankilassa.
    (Paulina ja useita palvelijoita tulee.)

PAULINA.
Hae tänne vanginvartija ja sano
Nimeni hälle. --
    (Yksi palvelijoista menee.)
                 Jalo rouva, sulle
Ei parhain hovi ole liian hyvä,
Miks siis nyt tyrmäss' istut?
    (Palvelija palajaa, mukanaan vanginvartija.)
                              Ystävä,
Te tiedätte, ken olen?

VANGINVARTIJA.
                       Arvonainen,
Ylevä rouva.

PAULINA.
             Päästäkää siis minut
Kuningattaren luo.

VANGINVARTIJA.
                   En tohdi, rouva,
Päinvastainen on mulla jyrkkä kielto.

PAULINA.
Kaunista kieltää ystävien seura
Hyveeltä, kunnialta! Onko lupa
Tavata hänen naisiaan? Vain yhtä?
Emiliaa?

VANGINVARTIJA.
         Jos suvaitsette, rouva,
Lähettää syrjään seuranne, niin saatan
Emilian luoksenne.

PAULINA.
                   Se, pyydän, tehkää. --
Menkäätte syrjään!

    (Seuralaiset poistavat.)

VANGINVARTIJA.
                   Minun täytyy olla
Keskustelussa läsnä.

PAULINA.
                     Hyvä, hyvä!
    (Vanginvartija poistuu.)
Mik' into tahratonta tahrata!
Ihana kaunoaisti!
    (Vanginvartija palajaa Emilian kanssa.)
                  Hyvä rouva,
Mitenkä kuningattaren on laita?

EMILIA.
Niin hyvin kuin niin ylhäisen voi olla
Noin sorrettuna. Surusta ja kauhusta --
Kovempaa ei lie koskaan hento nainen
Kokenut -- synnytti hän ennen aikaa.

PAULINA.
Pojanko?

EMILIA.
         Tyttären, ja kauniin lapsen,
Terveen ja virkun. Äiti iloitseepi
Ja sanoo: "Vanki parka, niinkuin sinä,
Viaton minäkin".

PAULINA.
                 Sen minä vannon.
Kirotut kuninkahan hullut houreet!
Tään saa hän tietää, saapa niin! Se toimi
On naiselle kuin luotu; minä teen sen.
Jos mairii kieleni, niin rakkoutukoon,
Niin ett'ei vihaa verisilmäist' enää
Se koskaan torveta! Emilia hyvä,
Mua suositelkaa kuningattarelle;
Jos lapsens' uskoa hän tohtii mulle.
Niin kuninkaan sen nähdä vien ja lupaan
Asiat' ajaa oikein kuuluvasti.
Kenties tuo heltyy, kun hän lapsen näkee;
Viaton, puhdas äänettömyys usein
Enemmän voi kuin puhe.

EMILIA.
                       Jalo rouva,
Hyveenne, hyvyytenne on niin taattu,
Ett' altis, suora hankkehenne varmaan
Hyvinkin päättyy. Sopivampaa naista
Ei tähän toimeen löydy. Pyydän, käykää
Lähihuoneeseen, niin kuningattarelle
Ilmoitan heti jalon tarjonne.
Hän tänään hautonut on samaa tuumaa,
Mut ketään arvomiest' ei tohdi pyytää,
Peläten kieltoa.

PAULINA.
                 Sanokaa hälle,
Ett'en ma kieltän' aio lainkaan säästää;
Jos se niin liukas on, kuin miel' on uljas,
Niin jotain aikaan saanen.

EMILIA.
                           Kost' jumala!
Kuningattaren luo nyt lähden. Käykää
Lähemmä, olkaa hyvä.

VANGINVARTIJA.
                     Kuningatar
Jos suvaitsee nyt lapsen luotaan antaa,
Niin kuinka käy mun, jos sen täältä päästän,
Kun mull' ei siihen valtaa?

PAULINA.
                            Huolet' olkaa!
Laps vanki äidin kohduss oli vainen.
Ja suuren luonnon lain ja säännön mukaan
Siit' on se vapaa nyt, ei osallinen
Kuninkaan vihaan eikä syypää myöskään
Kuningattaren rikokseen, jos moista
On olemassakaan.

VANGINVARTIJA.
                 Sen ihan uskon.

PAULINA.
Siis huolet' olkaa: minä astun teidän
Ja vaaran väliin, kautta kunniani!

    (Kaikki poistuvat.)



Kolmas kohtaus.

    Seutu sama. Huone hovilinnassa.
    (Leontes, Antigonus, hoviherroja ja seuralaisia tulee.)

LEONTES.
Ei rauhaa öin, ei päivin! Heikkoutt' on
Tää mielentila, pelkkää heikkoutta.
Jos syy vaan olis poissa -- osa syystä --
Tuo naikko! Kuningasta hylkiötä
Ei yllä käteni; hän turviss' ompi,
Ajuni ampumatkan ulkopuolla.
Mut iskeä voin naikkoon. Hän jos poissa
Ja tulen oma ois, niin pala jäisi
Taas toinen puoli rauhaa. -- Kuka siellä?

PALVELIJA.
Palvelijanne.

LEONTES.
              Kuink' on pojan laita?

PALVELIJA.
Makasi hyvin yönsä; luultavasti
On tauti taittunut.

LEONTES.
                    Mik' ylväs lapsi!
Kun tajusi hän äidin häväistyksen,
Niin oiti kuihtui, laihtui, tunsi kaihon,
Ikäänkuin tarttunut ois häpy häneen,
Menetti ilon, unen, ruokahalun,
Pelehtyi aivan. -- Yksin tahdon olla;
Pois, käykää poikaa katsomaan. --
    (Seuralaiset lähtevät.)
                                  Hyi, häntä
Älä aattelekaan! Siihen suuntaan käypä
Jo pelkkä koston ajatuskin kimmoo
Takaisin minuun; suuri häll' on valta,
Suvut ja liittolaiset; -- hän siis jääköön
Parempaan aikaan; naikkoa vain kosto
Nyt kohdatkoon. Camillo ja Polyxenes
Mua nauravat, ivaavat suruani;
Jos yltää heidät voisin, eivät naurais,
Ei, eikä tuokaan, jok' on vallassani.

    (Paulina tulee, lapsi sylissä.)

1 HOVIHERRA.
Täst' ette pääse.

PAULINA.
                  Mitä? Hyvät herrat.
Pikemmin tulis teidän mua auttaa.
Pelättävämpi tuonko hurja vimma
Kuin henki kuningattaren, sen raukan,
Mi puhtaamp' on, kuin tuo on luulevainen.

ANTIGONUS.
Vait, vait!

1 HOVIHERRA.
            Hän yöt' ei maannut, eikä salli
Kenenkään päästä luokseen.

PAULINA.
                           Tyynny, veikko!
Juur' unta tulen tuomaan. Teidän moiset,
Jotk' ympärillään luikitte kuin varjot,
Te teidän moiset häntä valvotatte.
Ma tulen vilpittömin, terveellisin,
Vakavin sanoin loihtimaan pois vammaa,
Jok' unen hältä vie.

LEONTES.
                     Melua mitä?

PAULINA.
Ei melua, vaan tuumailua, mistä
Sais ylhäisyydellenne kummin.

LEONTES.
                              Mitä?
Pois rietas vaimo tuo! Antigonus,
Sua kielsin päästämästä häntä tänne,
Aikeensa tiesin.

ANTIGONUS.
                 Omani ja teidän
Vihanne uhalla ma häntä koitin
Täält' estellä.

LEONTES.
                Hänt' etkö suistaa voi?

PAULINA.
Pahasta, kyllä; vaan täss' asiassa --
Jos ei hän tee kuin te, ja tyrmään heitä
Mua siitä, ett'en kunniaani heitä --
Hän ei mua suista.

ANTIGONUS.
                   Nyt sen kuulette!
Jos noin hän kiltoo, juoskoon minkä jaksaa,
Hän kyll' ei kompastu.

PAULINA.
                       Kuningas hyvä,
Ma pyydän, mua kuulkaa! Teille tahdon
Ma lääkär' olla, taattu palvelija
Ja nöyrä neuvoja, vaikk' en niin julkee
Tuskanne lieventäjän' esiintyä,
Kuin liehakkonne nuo, -- mun lähetti
Hyvä kuningatar.

LEONTES.
                 Hyvä kuningatar!

PAULINA.
Niin, hyvä, sanon, hyvä kuningatar,
Ja siitä tappelisin, mies jos oisin,
Vaikkapa kehnoin.

LEONTES.
                  Aja hänet ulos!

PAULINA.
Se, jok' ei pelkää silmiään, se ensin
Käsiksi käyköön! Lähden milloin tahdon.
Asia ensin! -- Hyvä. kuningatar --
Hyvä on hän -- antoi teille tyttären:
Täss' on se, siunaustanne pyytää.

    (Laskee lapsen Leonteen eteen.)

LEONTES.
                                  Ulos,
Sa, noidan narttu! Hiiteen täältä! Pois,
Lipakka parittaja!

PAULINA.
                   Erehdytte:
Tuost' olen yhtä tiedoton kuin te,
Sen nimen antaja, ja yhtä siivo
Kuin te olette hullu; joka kyllin
Jo siivoutt' on tähän mailman aikaan.

LEONTES.
Kavaltajat! Hänt' ette viskaa ulos?
Kakara hälle viekää! --
    (Antigonukselle.)
                        Sinä narri,
Sinä ämmälauri, narttusi kun annat
Sun orrelt' ajaa! -- Ota äpärä,
Otahan, sanon; ämmälles se anna!

PAULINA.
Ijäksi kätes saastukoon, jos kosket
Prinsessaan nyi, kun näin on häneen syyttä
Ajettu lokaa.

LEONTES.
              Eukkoaan hän pelkää.

PAULINA.
Jos tekin tekisitte sen, niin varmaan
Omistaisitte oman lapsenne.

LEONTES.
Kavaltajia kaikki!

ANTIGONUS.
                   Totta jumal',
En minä.

PAULINA.
Enkä minä, eikä kukaan;
Yks on, hän itse; kavaltain hän oman
Hyvän maineensa ja kuningattarensa
Ja poikansa ja tyttärensä alttiiks
Näin heittää parjaukselle, joka puree
Miekkaakin kipeämmin, eikä tahdo --
Kirottua, ett'ei voi häntä siihen
Pakottaakaan! -- pois tyynni temmata
Tuon luulon juurta, jok' on yhtä laho,
Kuin tammi on tai paasi terve.

LEONTES.
                               Suulas,
Lipakka lutka, jok' on miestään piessyt
Ja nyt mua hämää! Mun ei ole pentu,
Polyxeneen se peruutt' on. Pois, pois se,
Ja äitineen se tuleen viskatkaa!

PAULINA.
Se teidän on ja teidän näköisenne
Niin -- käyttääkseni vanhaa sananpartta --
Ett' oikein hävettääpi. -- Nähkääs, herrat,
On koko pieni, vaan se ihan isän
On jälkipainos: silmät, huulet, otsa,
Nenä ja kulmakarvat, niin, ja posken
Ja leuan sievät kuopanteet, ja hymy
Ja kätten, sormien ja kyntten muoto. --
Hyvä jumalatar, Luonto, joka lapsen
Näin isän näköön teit, jos luonteen myöskin
Voit muodostaa, niin keltaist' älä käytä
Väriä vain; se muuten, kuten tuokin,
Epäilee, ett'ei lapsens' ole hänen
Miehensä lapsi.

LEONTES.
                Sinä, hiiden velho! --
Sinäkin, pöllö, hirtettävä oisit,
Kun tuon et kieltä suistaa voi.

ANTIGONUS.
                                Jos kaikki
Ne miehet hirtettäisi, jotka moista
Ei aikaan saa, niin tuskin teille yhtään
Jäis alamaista.

LEONTES.
                Vaimo pois, ma sanon!

PAULINA.
Pahempaa luonnottomin ilkiökään
Ei tehdä voisi.

LEONTES.
                Sinut poltatan.

PAULINA.
Siit' en ma huoli; tulen virittäjä
Kerettiläinen on, ei tulen uhri.
Tyranniks teit' en sanoa ma tahdo,
Mut tämä julmuus vaimoanne kohtaan --
Kun muuta teill' ei ole todistusta
Kuin pelkkä luulo -- tyranniuteen hiukan
Se vivahtaa, häväisee teitä, tekee
Maailman silmiss' ilkiöksi.

LEONTES.
                            Kautta
Vasallivalanne, pois, pois tuo vaimo!
Jos oisin tyranni, niin hän ei eläis;
Ja noin ei haastaa tohtisi, jos siksi
Mun tuntisi hän. -- Ovest' ulos!

PAULINA.
                                 Älkää
Mua täältä työntäkö, kyll' itse lähden.
Lastanne hoitakaatte, se on teidän.
Zeus sille suokoon ylevämpää mieltä. --
Pois kätenne! -- Te, jotka hyväilette
Noin hänen hulluuttaan, te ette koskaan
Hänt' auttaa voi, ei, ainutkaan ei teistä.
Kas niin, hyvästi vaan, nyt minä lähden.

    (Poistuu.)

LEONTES.
Petturi, tähän yllytit sa vaimos.
Mun lapseniko? Pois, pois! -- Sinä, joka
Niin sitä hellittelet, ota pentu
Ja tulen syötäväks se heitä oiti.
Niin, sinä, juuri sinä! Vie se heti!
Tunnissa tieto tuo, ett' on se tehty,
Ja täysi todistus, tai omasi
Ja omaistesi hengen vien. Jos kiellät,
Vihaani ärrytellen, sano vaan se,
Niin omin käsin äpärän tuon aivot
Murskaksi lyön. -- Vie se ja tuleen paiskaa!
Sa vaimos tähän yllytit.

ANTIGONUS.
                         En, herra;
Nää loordit, jalot ystävät, mun puhtaaks
Julistaa voivat.

1 HOVIHERRA.
                 Armollinen herra,
Hän syytön vaimonsa on tänne tuloon.

LEONTES.
Valehtelette kaikki!

1 HOVIHERRA.
                     Suvaitkaa
Parempaa meistä luulla; uskollisest'
Olemme teitä palvellehet; siitä
Tunnustus suokaa. Polvin rukoilemme --
Entisten palvelusten palkinnoksi
Ja tulevaisten -- muuttakaa tuo päätös;
Verinen, kauhea se on ja varmaan
Vie turmioon. Me polvistumme kaikin.

LEONTES.
Ma höyhen olen joka tuulen viedä.
Nähdäkö täytyy mun, kuink' äpärä
Tuo polvistuu ja isäkseen mua kutsuu?
Ei, parempi nyt polttaa se kuin sitten
Kirota sitä. Mutta -- jääköön eloon!
Ei sittenkään! --
    (Antigonukselle.)
                  Käy tänne, sinä siellä;
Sa, joka puuhassa niin helläss' olit
Tuon kätilösi, Kaisa-rouvan kanssa
Äpärän pelastukseksi, -- se on hän,
Niin totta kuin on partas harmaa -- mitä
Tuon pennun hengest' uskallat sa?

ANTIGONUS.
                                  Kaikki,
Min tehdä voin ja kunnia niin vaatii.
Jos muuta en, niin tämän: vähäisetkin
Vereni tähteet turvaks syyttömyyden
Ma uhraan; kaikki, minkä vaan ma voin.

LEONTES.
Sen kyllä voit. Tuon miekan kautta vanno,
Ett' täytät käskyni.

ANTIGONUS.
                     Sen vannon, herra.

LEONTES.
Siis kuule ja se tee; näet, vähimmässä
Jos vilpistelet, niin et yksin sinä,
Vaan herja vaimoskin on kuolon oma;
Nyt saa hän anteeksi. -- Me käskemme siis
Vasallivalas nimess', että saatat
Pois tämän tyttöäpärän ja viet sen
Syrjäiseen, jylhään metsäseutuun, kauas
Rajoilta näiltä, ja sen sinne jätät,
Armotta aivan, omaan hoiteeseensa
Ja säiden valtaan. Outo sallimus
Sen tänne toi, siis oikein vaadin, että
Sen outoon korpeen viet, miss' sallimus
Sit' imettäköön tai sen tappakoon.

ANTIGONUS.
Sen totta teen; mut kyllä laupiaampi
Ois äkkisurma. -- Tule, lapsiraukka,
Ylempi valta sääkset pankoon, korpit
Sua imettämään! Moista armon työtä
On tehneet sudetkin ja karhut, raivons'
Unohtaen. -- Te onnellisemp' olkaa,
Kuin mitä sietää tekonne! -- Ja siunaus
Julmuutta vastaan sua puoltakohon,
Hylätty lapsi-raukka!

    (Menee lapsen kanssa.)

LEONTES.
                      Min' en vieraan
Kakaraa ruoki.

PALVELIJA (tulee).
               Herrani, vast'ikään
On Delphiin matkaajilta sana tullut:
Cleomenes ja Dion hyväll' onnell'
On kotiin palanneet ja maalle nousseet;
Koht' ovat täällä.

1 HOVIHERRA.
                   Tuopa arvaamatont'
On joutuisuutta.

LEONTES.
                 Päivää kolmekolmatt'
Olivat poissa; moinen kiire näyttää,
Ett' tahtoo suur' Apollo joutuun tehdä
Totuuden tiedoksi. Siis valmiit olkaa;
Neuvosto kokoon! Tuomionsa saakoon
Tuo valapatto. Yhtä julkinen
Kuin syytöskin, yht' ilmeinen ja vapaa
Myös olkoon tutkinto. Sydäntä vaivaa
Niin kauan kuin hän eloss' ompi. -- Menkää
Ja tehkää, mitä käskin.

    (Lähtevät.)




KOLMAS NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Seutu sama. Erään kaupungin katu.
    (Cleomenes ja Dion tulevat.)

CLEOMENES.
Suloist' on ilmanala, lauhaa sää
Ja saari viljava, ja templi voittaa
Kehutkin kaikki.

DION.
                 Ihaninta oli,
Hurmaavaa ihan, taivaiset nuo puvut --
Niin niitä nimittäisin -- sekä pappein
Vakava arvoisuus. Ja uhritoimi,
Kuink' ylevää se, ylimaallist' oli
Ja pyhää!

CLEOMENES.
          Entä huumaava tuo jyry
Ja oraakelin ääni, joka pauhas
Kuin herranvoima ja niin valtas aistit,
Ett' aivan menehdyin.

DION.
                      Jos matkan tulos
Niin suotuinen on kuningattarelle --
Sen taivas suokoon! -- kuin se oli meille
Suloinen, hauska, joutuisa, niin toivo
On saavutettu.

CLEOMENES.
               Suur' Apollo kaikki
Parhaaksi kääntäköön! Nuo juonet, joilla
Koetaan kuningatar syyhyn saada,
Mua eivät miellytä.

DION.
                    Noin kiivaat toimet
Tekevät selvän kaikesta tai lopun.
Kun tietoon tulee ennus, jonk' Apollon
Pääpappi tähän lukitsi, niin varmaan
Jotakin kummaa ilmaantuu. -- Hoi! Tänne
Ravakat ratsut! Kaikki hyvin käyköön!

    (Lähtevät.)



Toinen kohtaus.

    Seutu sama. Oikeushuone.
    (Leontes, hoviherroja, virkamiehiä ja oikeudenpalvelijoita tulee.)

LEONTES.
Tää toimitus, sen surulla ma myönnän,
Mun sydäntäni kalvaa: syytetty on
Kuninkaan tytär, puoliso, ja lisäks
Niin hellitty ja rakas. Älköön meitä
Tyranniks sanottako, kun näin suoraan
Vetoomme lakiin, joll' on täysi valta
Julistaa syyllisyys tai syyttömyys. --
Esille vanki!

OIKEUDENPALVELIJA.
              Kuninkaan on tahto,
Ett' itse tänne oikeuden eteen
Syytetty saapuu. Hiljaisuutta vaadin.

    (Hermione tulee vartioituna, Paulinan ja muiden
    hovinaisien seuraamana.)

LEONTES.
Lukekaa syytös!

OIKEUDENPALVELIJA.
"Hermione, suurisukuisen Leonteen, Sisilian kuninkaan puoliso, sinä
olet tänne haastettu, syytettynä valtiopetoksesta, kun olet ryhtynyt
Polyxeneen, Böhmin kuninkaan kanssa salavuoteuteen ja yhtynyt Camillon
kanssa salaliittoon, ottaaksesi hengiltä herrasi ja puolisosi, kaikkein
armollisimman kuninkaamme. Ja kun tämä hanke oli todistuksilla osaksi
julki tuotu, olet sinä, Hermione, vastoin uskollisen alamaisen
velvoitusta ja velvollisuutta, neuvonut ja auttanut heitä yön selkään
pakenemalla turvaa itsellensä etsimään."

HERMIONE.
Kun se, mit' aion sanoa, on suoraan
Vain syytteen kieltämistä, eikä mulla
Muut' ole todistusta puolellani
Kuin omat sanani, niin tuskin auttaa.
Jos sanon: "syytön". Vilpittömyyttäni
Vilpiksi luullaan, mainitaankin siksi,
Jos siihen turvaan. Mut jos ihmisteot
Jumalten tiedoss' on -- niinkuin ne onkin, --
Niin varmaan hävetä saa väärä syytös
Viattomuuttani ja hirmuvalta
Vavista tyynyyttäni. Herra, parhain
Te tiedätte -- vaikk' ette tahdo tietää --
Ett' yhtä onneton, kuin olen nyt,
Yht' uskollinen, siveä ja puhdas
Menoni ain' on ollut, aivan toista
Kuin kertomukset, joilla näyttämöltä
Rahvasta itketellään. Katsokaa mua:
Kuninkaan vierellinen, puolen kruunun
Omaaja, suuren valtakunnan tytär,
Toiveikkaan prinssin äiti, tässä seison,
Rupattain kunnian ja hengen eestä
Jokaisen korvan kuullen. Henki mulle
Vain tuskaks on, sen kernaast' annan pois;
Mut kunnia on omaisteni omaa,
Ja sitä tässä puollan. Sanokaa ja
Tuntoonne menkää: ennenkuin Polyxenes
Hoviinne tuli, lemmittenkö mua
Ja sitä ansaitsinko? Mitä sitten
Tein hänen tultuaan niin väärää, että
Nyt syytteess' olen? Kunnian jos tieltä
Vähääkään siirryin aikeessa tai työssä,
Vain vähääkään, niin joka kuulijani
Kovetkoon sydän, ja mun hautaani
Inhotkoon lähin omaiseni.

LEONTES.
                          Kuullut
Ain' olen, että riettauden orja
Tekonsa kieltää yhtä julkeasti.
Kuin hän sen tekeekin.

HERMIONE.
                       Se kyllä totta;
Mut, herra, lause tää ei sovi minuun.

LEONTES.
Et omista siis?

HERMIONE.
                Enempää, kuin mitä
On itsessäni virheen nimellistä,
En saata omistaa. Polyxenesta,
Mun syytetoveriani, sen myönnän,
Rakastin niin, kuin kunnia sen vaati,
Sen verran kuin mun-arvoiseni naisen
Rakastaa sopi; aivan niin, -- ei toisin, --
Kuin olitte te itse käskenyt;
Jos sit' en olis tehnyt, oisin varmaan
Kovakorvainen ja kiittämätön teille
Ja ystävälle ollut, jonka rakkaus,
Siit' asti kuin voi haastaa, sanoi suoraan
Omistavansa teille. -- Salaliitto,
Vaikk' eteeni se pantais maistimiksi,
En tiedä miltä maistuis. Sen vaan tiedän,
Ett' on Camillo kunnon mies; mut miksi
Hän karkas, sit' ei tiedä jumalatkaan,
Jos eivät tiedä enemmän kuin minä.

LEONTES.
Pakonsa tiesit, niinkuin myöskin tiesit,
Mik' oli silloin tehtäväsi.

HERMIONE.
                            Herra,
Puhutte kieltä, jot' en ymmärrä.
Henkeni houreittenne vallass' on,
Se viekää.

LEONTES.
           Työsi on vain houreitani.
Polyxeneesta sull' on äpärä,
Se hourett' on vain. Niinkuin kielsit hävyn, --
Se kuuluu virkaan -- kiellät totuudenkin;
Mut kiellä vain, ei se sua suurin auta;
Sikiös syöstiin surmille, ja syystä,
Kosk' oli isätön, -- se tosin oli
Sun vikas eikä lapsen, -- samoin sinä
Saat tuta oikeutta; sen lievin päätös
On kuolemaksi.

HERMIONE.
               Säästäkäätte uhka,
Pelättiänne minä etsin turhaan.
Iloksi ei voi elo mulle olla;
Sen sulon, arvon, teidän rakkautenne,
Ma kadotin; se mennyt on, sen tunnen,
Vaan kuinka, sit' en tiedä. Toinen auvo,
Kohtuni esikko, pois multa viedään
Kuin ruttotautiselta. Kolmas lohtu
Tuo onnen heittolapsi, rinnoiltani,
Viaton maito viattoman suussa.
Surmille syöstään; itseäni portoks
Kaduilla huudetaan; tylysti viedään
Minulta lapsivuoteen rauha, joka
Jos mille suodaan naiselle; mua vihdoin
Raastellaan tänne taivasalle, ennen
Kuin palanneet on voimat. Sanokaatte,
Mik' ilo mull' on elämästä, jotta
Pelkäisin kuolla? Jatkakaa, -- vaan kuulkaa,
Käsittäkää mua oikein: elämäni
Ei maksa korttakaan; mut kunniani
Pelastaa tahdon. Näin jos luulosyillä
Mua tuomitaan, -- kun nukkuu kaikki näytteet,
Pait epäilynne nostamat, -- niin sanon:
Tää väkivaltaa on eik' oikeutta. --
Vetoan oraakeliin, hyvät herrat,
Apollo minut tuomitkoon.

1 TUOMARI.
                         Se pyyntö
On aivan oikeutettu. Julki tulkoon
Apollon nimessä siis ennus vastaus!

    (Muudan virkamies menee ulos.)

HERMIONE.
Venäjän keisari ol' isäni;
Jos nyt hän eläisi ja tyttärensä
Näkisi syytettynä! Oi, jos vainkin
Hän äärettömän näkis kurjuuteni,
Ei toki koston silmillä, vaan säälin!

    (Virkamies palajaa, mukanaan Cleomenes ja Dion.)

VIRKAMIES.
Cleomenes ja Dion, vannokaatte
Oikeuden miekan kautta, että Delphiss'
Olette olleet molemmat ja tämän
Lukitun ennustuksen siellä saaneet
Apollon papilta, ja että pyhää
Avanneet ette ole sinettiä
Ja salaisuutta nähneet.

CLEOMENES ja DION.
                        Vannomme.

LEONTES.
Sinetti murtakaa ja lukekaa.

VIRKAMIES (lukee).
"Hermione on puhdas, Polyxenes nuhteeton, Camillo uskollinen alamainen,
Leontes luulevainen tyranni, hänen viaton lapsensa laillinen aviolapsi,
ja kuningas jää ilman perillisettä, jos se, mikä on kadonnut, ei
löydy."

KAIKKI.
Siunattu, suur' Apollo!

HERMIONE.
                        Ylistetty!

LEONTES.
Luitko oikein?

VIRKAMIES.
               Luin, herra, aivan
Niinkuin on tässä kirjoitettuna.

LEONTES.
Totuutta ennustuksessa ei laisin.
Kokousta jatkakaa; tuo petost' on.

    (Palvelija tulee kiirein.)

PALVELIJA.
Kuningas, hyvä kuningas!

LEONTES.
                         No, mitä?

PALVELIJA.
Oi, vihaa saanen sanomastani:
Tuskasta, säikäyksestä äidin tähden
Poikanne, prinssi, pois on mennyt.

LEONTES.
                                   Poisko?

PALVELIJA.
Niin, kuollut.

LEONTES.
               Vihastunut on Apollo;
Tekoni väärän rankaisee nyt taivas. --
    (Hermione pyörtyy.)
No, mikä siellä?

PAULINA.
                 Tieto tuo se surmaks
On kuningattarelle.

LEONTES.
                    Pois hän viekää!
Vain tunteen kuohua; se ohi menee. --
Liiaksi omaa luuloani uskoin. --
Kokekaa kaikin mahdollisin keinoin
Pelastaa henki. --
    (Paulina ja hovinaiset vievät pois Hermionen.)
Anteeks suo, Apollo,
Ett' ennustustas pyhää herjasin!
Sovitan Polyxeneen, vaimoni ma
Lepytän jälleen, palautan Camillon,
Jok' oli hurskas, kunnon mies, sen myönnän;
Kun mun, näet, ajoi epäluulon houreet
Verisiin koston tuumiin, niin Camillon
Valitsin myrkyttämään ystäväni
Polyxeneen; se olis tehty, ellei
Camillon jalo sydän käskyn kiirett'
Ois ehkäissyt; ja vaikka kuolemalla
Hänt' uhkasin ja lahjoill' yllyttelin,
Jos sit' ei tekisi hän tai sen tekis,
Niin kunnon miehenä ja ihmisenä
Hän kuninkaalliselle vieraalleni
Ilm' antoi hankkeen, tänne jätti suuret
Hyvyytensä ja epävarman onnen
Varmaksi antautui saalihiksi,
Vain kunniasta rikkaana. Oh, kuinka
Mun ruosteheni rinnalla hän loistaa!
Ja hurskaudellaan yhä mustemmaksi
Mun ilkityöni saattaa!

    (Paulina palajaa.)

PAULINA.
                       Ah! Voi! Auki,
Kurehet auki, muuten sydämmeni,
Ne katkaistessaan, itse kätkee!

1 HOVIHERRA.
                                Mik' on?

PAULINA.
Tyranni, mikä piina nyt mua vartoo?
Rovio, teili, ruhjonta vai raipat?
Vai lyijyssä ja piessä kiehuminen?
Mit' uutta tuskaa keksitkään ja vanhaa,
Kun joka sanani sun kiukkus nostaa?
Julmuutesi ja tuo sun epäluulos, --
Jota tyhmempää ei keksis poikanulkit
Ja tyttöletukatkaan, -- aatteleppa,
Mit' ovat tehneet nuo, ja tule hulluks,
Rutihulluks aivan; entiset sun hourees
Ne esimakua vain oli tälle.
Polyxeneen sa petit, se ei mitään;
Se narrin löyhyytt' osoitti ja kurjaa
Vain kiittämättömyyttä; eikä mitään,
Ett' yritit Camillon maineen tappaa
Kuninkaan vereen; -- pikku rikoksia,
Kun suurempia tiedoss' on! ja niistä
Tuo lapsen heittäminen korpin ruoaks
On joutavaa, vaikk' ennen pirukin se
Tulessa itkisi kuin moista tekis;
Ei syysi suoraan sekään, että kuoli
Tuo nuori prinssi, jolta mielen jalous --
Niin nuoress' outo -- mursi sydämmen,
Kun huomas törkeän ja hupsun isän
Emoa hellää rääkkäävän; ei, tuot' ei
Sun panna syyksesi, -- vaan viime työsi --
Kirousta huutakaa, kun tuon sen julki! --
Kuningatar, niin, loordit, kuningatar
Suloisin, lempein kuollut on! Ja vielä
Ei iske kosto!

1 HOVIHERRA.
               Varjelkohon Luoja!

PAULINA.
Niin, totta, kuollut; jos ei sana riitä
Ja vala, menkää katsomaan. Jos voitte
Eloa, verta silmiin, huuliin luoda,
Hipiään lämpöä ja keuhkoon ilmaa,
Niin jumalina teitä palvelen. --
Mut sinä, julmus, älä kadu työtäs,
Se raskaamp' on, kuin kaikki tuskan huudot,
Siis muut' ei sulle jää kuin epätoivo.
Tuhannen polvea vaikk' yhtämittaa
Viistuhatt' vuotta paastois alastonna
Kaljulla vuorell', alituisen myrskyn
Ja ikitalven keskellä, niin sinuun
Jumalat sittenkään ei leppyis.

LEONTES.
                               Jatka!
Torua et voi kyllin; katkerinta
Kiroust' ansaitsenkin.

1 HOVIHERRA.
                       Vaiti, vaiti!
Kuink' onkaan asia, niin rikollist' on
Puheesi julkeus.

PAULINA.
                 Mua surettaa se.
Mit' olen rikkonut, sen kadun, kunhan
Sen huomaan vaan. Ah, naisen kiivautt' olen
Liiaksi ilmaissut! Sydämmeen häntä
Syvimpään osasin. -- Miss' apu turhaa,
On turhaa parku. Älkää tuskastuko
Sanoistani. Mua ennen rangaiskaa,
Kun mieleen toin, mik' unheeseen on jääpä.
Kuningas hyvä, armost' anteeks suokaa
Tää teko houkan naisen. Rakkauteni
Kuningattareen -- taaskin houkka! -- Hänest'
En enää puhu, enkä lapsistanne,
En, enkä miehestänikään, mi mennyt
On hänkin. Mieltänne nyt malttakaa,
Min' olen vaiti.

LEONTES.
                 Hyvin sinä puhut
Ja suoraa totuutta, jot' ennen kuulen
Kuin surkuasi. Pyydän, saata minut
Kuningattaren ruumiin luo ja prinssin.
He yhden saakoot leposijan. Siihen
Syyn kuolemaansa piirrän, ikuiseksi
Minulle häpeäksi. Päivittäisin
Käyn heidän haudallaan, ja lohtunani
On siellä kyyneleet. Niin kauan kuin
Vain luonto sitä kestää, joka päivä
Ma lupaan tämän pyhän toimen täyttää.
Vie minut tuohon murheen majaan. Tule.

    (Lähtevät.)



Kolmas kohtaus.

    Böhmi. Autio seutu meren rannalla.
    (Antigonus, sylissä lapsi, ja merimies tulevat.)

ANTIGONUS.
Varmaanko Böhmiin autiaan on laiva
Nyt rantaunut?

MERIMIES.
               Varmaan, mutta, pelkään,
Poloiseen aikaan; taivas synkistyypi,
Tuloss' on hirmumyrsky. Totta puhein,
Vihoissaan taivas on ja hankkeellemme
Rypistää otsaansa.

ANTIGONUS.
Sen pyhä tahto täyttyköön! -- Käy laivaan,
Ja venheest' ota vaari: ennen pitkää
Ma sua huudan.

MERIMIES.
Pitäkää kiirettä, ja kauas maihin
Vain älkää menkö; kurja syntyy ilma;
Lisäksi petoeläimistään paikka
Pahassa maineess' ompi.

ANTIGONUS.
                        Mene; minä
Pian tulen myös.

MERIMIES.
                 Sydämmest' iloitsen.
Kun tuosta pääsin.

    (Menee.)

ANTIGONUS.
                   Tule, lapsi raukka! --
Sanotaan, että kummittelee kuolleet;
Sit' uskonut en ole; vaan jos totta,
Niin viime yönä äitis näin ma, sillä
Niin valvoksen ei kaltaist' ole uni.
Mua haamu lähestyi, se päätään käänsi
Välistä puolehen ja toiseen; koskaan
En ole nähnyt surun astiata
Niin täyttä ja niin somaa. Niinkuin pyhyys,
Puhtaissa valkovaatteissa hän luotuu
Kojua, missä makaan, kolmasti
Mua kumartaa, suuns' aukoo puhuakseen,
Mut silmät on kuin kaksi lähteensilmää.
Kun antoi tuska, puhumaan hän puhkes:
"Antigonus, kosk' ompi sallimus,
Parempaa tahtoasi vastaan, sinut
Määrännyt, valaas myöten, heittehelle
Panemaan lapsi-parkani, niin Böhmiss'
On erämaita kyllin, itke siellä
Ja parkumaan se jätä; ja kosk' ijäks
Se luullaan hukkuneen, niin anna sille
Nimeksi _Perdita_; mut tämän julman
Tekosi vuoks et enää näe koskaan
Paulinaa, vaimoas". -- Näin, vaikeroiden,
Hän ilmaan haihtui. Säikähdyin, mut pian
Ma toinnuin taas, ja mietin: todellista
Tää on eik' unta. Tyhjää ovat unet;
Mut tällä kertaa taikauskoisesti
Nyt tuota noudatan ma. Luulen, ett' on
Hermione saanut surmansa ja ett' on
Apollon tahto, -- koska lapsi varmaan
Polyxeneen on, -- että tänne jää se
Elämään taikka kuolemahan omall'
Isänsä maalla. -- Hyvin viihdy, kukka!
    (Laskee lapsen maahan.)
Jää tuohon; tuoss' on nimes, tuossa tuokin;
    (Laskee mytyn lapsen viereen.)
Se sinun on, ja kasvattaa se voi sun,
Jos onni suopi. -- Myrsky alkaa. -- Raukka,
Kun äitis virheen tähden näin sä joudut
Tuhoon ja vaaraan. -- Itkeä en taida,
Mut sydän verta vuotaa. Mua kurjaa,
Kun moisen vannoin valan! -- Hyvästi!
Sää yhä kiihtyy; julman kehtolaulun
Nyt varmaan saat; en taivast' ole päivin
Noin synkkää nähnyt. Mikä hirmuhuuto? --
Pois laivaan joutuun! -- Haa! Kas, tuossa otus!
Hukassa olen, voi mua!

    (Pakenee, karhun ahdistamana.)
    (Vanha paimen tulee.)

VANHA PAIMEN.
Soisin, ett'ei olisi ikää laisinkaan kymmenen ja kolmenkolmatta vuoden
välillä, tai että nuoriso koko sen ajan nukkuisi; sillä se ei sillä
välin tee muuta kuin piioille lapsia, vanhoille harmia, varastelee ja
tappelee. -- Kuulehan vaan! -- Ketkäpä muut, kuin tuollaiset
yhdeksäntoista- ja kahdenkolmatta-vuotiaat huimapäät tällaisessa
ilmassa metsällä kävisivät? Ovat säikäyttäneet kaksi parasta
lammastani, ja varonpa, että susi ne ennen löytää kuin niiden omistaja.
Jos niissäkään, niin ovat ne varmaan tuolla rannemmalla murattia
mutustamassa. Auta, onni, jos se on tahtosi! -- Mitä tämä? (Ottaa
maasta lapsen.) Hyväinen aika, kakara, oikein kaunis kakarat Poikako
lienee vai likka? Kaunis kappale, oikein kaunis! En ole mikään
painotaituri, mutta präntti on kamarineitsyen, sen kyllä näen. Jotakin
patustyötä, jota sopissa, luhdissa ja lehdoissa tehdään. Kuumempi oli
sen tekijöillä, kuin mitä nyt on tuolla raukalla tuossa. Turviini otan
sen armeliaisuudesta; odotan kuitenkin, kunnes poikani tulee. Hän
luikkasi vast'ikään. Hoi, hojoi!

NUORI PAIMEN (alkaa).
Hoi, hojoi!

VANHA PAIMEN.
Mitä? Niinkö lähellä! Tuleppa tänne, jos tahdot nähdä jotakin, josta
kannattaa puhua vielä silloin, kuin olet kuollut ja mädännyt.

    (Nuori paimen tulee.)

Mikä sinun on, poika?

NUORI PAIMEN.
Olen nähnyt kaksi semmoista näkyä maalla ja merellä, -- ei, en voi
sanoa merellä, sillä nyt se on kaikki yhtä pilveä. Sen ja taivaan
väliin ette saisi naskalin kärkeäkään mahtumaan.

VANHA PAIMEN.
Mitä, poika? Sanohan.

NUORI PAIMEN.
Jospa vaan näkisitte, kuinka se kiehuu ja kuohuu ja kuinka se
rantoja pieksee. Mutta tämä ei ole vielä kaikki. Oi, kuinka surkeasti
ne parkuvat, nuo ihmisraukat! Väliin ovat näkyvissä, väliin
näkymättömissä; milloin laiva on puhkaista kuun isomastollaan, milloin
se taas hukkuu kuohuun ja vaahtoon, niinkuin tulppa härkätynnyriin
heitettäessä. Ja se maajuttu sitten, -- nähdä, kuinka karhu repi
häneltä lavat irti, kuinka hän huusi minua avukseen ja sanoi, että
hänen nimensä on Antigonus ja että hän on ylimysmies. Mutta saadakseni
nyt laivajutun loppuun -- nähdä kuinka sen meri kuumaltaan kulautti, --
ei, mutta ensin kuinka ne ihmisparat mylvivät ja meri niitä ilkkui, --
ja kuinka se herra parka mylvi ja karhu häntä ilkkui, ja molemmat
mylvivät kovemmin kuin meri ja myrsky.

VANHA PAIMEN.
Jumal' armahtakoon! Milloinka se oli?

NUORI PAIMEN.
Nyt ihan; en ole silmiäni räpäyttänyt siitä kuin nämät näyt näin.
Miehet eivät ole vielä vedessä jäähtyneet, eikä karhu vielä
puoleksikaan herrasta täyttynyt; se jatkaa vielä syöntiään.

VANHA PAIMEN.
Voi, jos olisin siellä ollut tuota vanhusta auttamassa!

NUORI PAIMEN.
Jospa olisitte ollut laivan luona niitä auttamassa; siellä ei olisi
armeliaisuutenne pohjaa saanut.

VANHA PAIMEN.
Huono juttu, huono juttu! Mutta katsos tätä, poikaseni. Risti nyt
kätesi! Sinä kohtaat kuolevia, minä kohtaan vastasyntyneitä. Tämä on
näky, jota kelpaa katsellasi; katsos, oikein ylimyslapsen ristimäpuku!
Kas, mikä tuo! Ota se, poika, ota ja avaa se. Kas niin, annas nähdä.
Minulle on ennustettu, että tulen rikkaaksi keijukaisten avulla. Tämä
on vaihdokas. -- Avaa se: mitä on siinä, poika?

NUORI PAIMEN.
Nyt olette varakas mies, ukkoseni. Jos nuoruutenne synnit olette
anteeksi saanut, niin on teillä nyt hyvät päivät. Kultaa, ihka kultaa!

VANHA PAIMEN.
Se on noidan kultaa, poika; sen saamme kohta nähdä. Ota joutuun, pidä
kiinni! Kotiin, kotiin suorinta tietä! Poika, me olemme onnenmyyriä, ja
ollaksemme sitä alati, ei tarvis muuta kuin vaitioloa. -- Lampaat
menkööt! -- Tule, poikani, suorinta tietä kotiin!

NUORI PAIMEN.
Menkää te löytöinenne suorinta tietä, minä menen katsomaan, joko se
karhu on jättänyt sen herran ja onko se paljonkin hänestä syönyt.
Karhut ovat pahoja vain silloin, kuin ovat nälissään. Jos hänestä on
mitään jäljellä, niin hautaan sen.

VANHA PAIMEN.
Se on hyvä työ. Jos siitä, mitä hänestä on jäljellä, voit nähdä, mikä
mies hän on ollut, niin laita niin, että minäkin saan hänet nähdä.

NUORI PAIMEN.
Kyllä, kyllä; ja tiedän pitää minua auttaa saamaan hänet hautaan.

VANHA PAIMEN.
Tämä on onnenpäivä, poikaseni, ja semmoisena päivänä tulee meidän tehdä
hyvää.

    (Menevät.)




NELJÄS NÄYTÖS.


    (Aika esiintyy khoorina.)

AIKA.
Ma -- joka kaikki tutkin, hyvää säästän,
Rankaisen pahaa, erheet luon ja päästän, --
Nyt Ajan nimell' esiinnyn, ja liidän
Nopeaan lentoon. Ohitse ma kiidän
Kuustoista vuotta; syvän juovan tuon
Iloineen, murheinensa umpeen luon.
Lait hävittää on mulla valta vapaa,
Kukistaa, muuttaa perittyä tapaa.
Min' olin ennen synkkää muinaisuutta,
Oloa näin ma vanhaa sekä uutta,
Näin kaiken synnyn, tiedän mistä niill' on
Alkunsa milläin. Nykyisyyden kiillon
Pimentää voin ma; koht' on hämärässä
Satuni alku; tiimalasin tässä
Kun käännän, näyttämö on muuttunut,
Ja kaikki vaan ol' unta. Luopunut
Houreistaan on Leontes, murheeseen
Ja suruun vaipuneena. Kauniiseen
Nyt Böhmiin siirtykää, ja muistakaatte.
Ett' oli kuninkaalla poika; saatte
Nimeksi hälle panna Florizelin.
Ma Perditasta teille kertoelin,
Hänest' on tullut ihmeen kaunis nainen;
Muun jätän kertomatta; kohta vainen
Sen nähdä saatte. -- Tytär lampurin,
Ja mikä häntä koskee likemmin,
Aineeni nyt on. Tarkat olkaa vaankin;
Lie käytettynä aikaa huonompaankin;
Jos niin on, kuulkaa sana vakaa silloin:
Ma soisin, ettei mointa sattuis milloin.

    (Poistuu.)



Ensimmäinen kohtaus.

    Böhmi. Huone Polyxeneen hovilinnassa.
    (Polyxenes ja Camillo tulevat.)

POLYXENES.
Camillo hyvä, älä kiusaa minua kauemmin. Kipeäksi tulisin, jos täytyisi
minun jotakin sinulta kieltää, mutta tämän myöntäminen toisi minulle
kuoleman.

CAMILLO.
Kuusitoista vuotta on nyt siitä kuin isänmaani näin; vaikka olenkin
suurimman osan elämääni vieraassa ilmassa elänyt, tahtoisin kuitenkin
siellä laskea luuni lepoon. Sitä paitse on katuvainen kuningas, minun
herrani, haettanut minua; voisin häntä hänen syvässä surussaan
lohduttaa, ainakin niin luulisin; ja siinä toinen syy, joka kehoittaa
minua lähtemään.

POLYXENES.
Jos mua rakastat, Camillo, niin älä tee kaikkia hyviä töitäsi tyhjäksi
sillä, että nyt minut jätät. En voi olla sinua ilman, olet siksi kelpo
mies; parempi ett'en koskaan olisi sinua omistanut, kuin että näin
sinut kadotan. Koska olet johdattanut minua yrityksiin, joita ilman
sinua en voi loppuun saattaa, niin täytyy sinun jäädä tänne itse ne
perille ajamaan, taikka ottaa mukaasi ne palvelukset, jotka olet
minulle tehnyt. Jos en ole näitä tarpeeksi palkinnut -- liiaksi
en sitä koskaan voisi --, niin koetan osoittaa sinulle suurempaa
kiitollisuutta, josta hyödyn sen, että ystävyytemme lisääntyy. Älä puhu
enää tuosta onnettomasta maasta, tuosta Sisiliasta, jonka pelkkä
nimikin jo vaivaa minua, johtaen muistiini tuon katuvaisen, joksi häntä
sanoit, ja leppyneen kuninkaan, minun veljeni, jonka tappio,
kadottaessaan verrattoman kuningattarensa ja lapsensa, on vieläkin yhtä
surkuteltava, kuin jos se olisi äsken tapahtunut asia. Sano, milloin
näit poikani, Florizel prinssin? Kuninkaat, joilla on pahankuriset
lapset, eivät ole vähemmän onnettomat kuin ne, jotka kadottavat
lapsensa, kun nämä jo ovat hyviä tapoja osoittaneet.

CAMILLO.
Herra, siitä on kolme päivää, kuin prinssin näin. Mitä hauskanpuolista
toimitettavaa hänellä lienee, sitä en tiedä; mutta ikävyydekseni olen
huomannut, että hän viime aikoina on ruvennut vieraantumaan hovista ja
laiminlyömään ruhtinaallisia harjoituksiaan enemmän kuin ennen.

POLYXENES.
Olen sen minäkin huomannut, Camillo, ja olen siitä huolissani siihen
määrään, että olen palkannut silmiä urkkimaan, mitä hän poissa
ollessaan toimittaa; niiltä olen saanut tiedokseni, että hän
enimmäkseen oleksii alhaisen lampurin talossa, miehen, joka, kuten
kerrotaan, aivan tyhjästä ja naapureillekin käsittämättömällä tavalla
on tullut upporikkaaksi.

CAMILLO.
Olen kuullut puhuttavan semmoisesta miehestä ja että hänellä on
erinomaisen kaunis tytär, jonka maine on niin laajalle levinnyt, että
tuskin voi käsittää sitä niin halvasta majasta lähteneeksi.

POLYXENES.
Osaksi sentapaista olen minäkin tietooni saanut. Varon, että se on se
syötti, joka poikaani sinne vetää. Sinun pitää seurata minua sinne;
siellä me, ilmaisematta keitä olemme, rupeamme keskusteluun lampurin
kanssa, joka, luulemma, on niin yksinkertainen, ett'ei käyne vaikeaksi
heruttaa hänestä syytä poikani tiheään siellä käyntiin. Pyydän, että
minua heti autat tässä toimessa ja herkeät nyt Sisiliaa ajattelemasta.

CAMILLO.
Mielelläni käskyänne noudatan.

POLYXENES.
Camillo, ystävä! -- Mutta meidän täytyy pukeutua tuntemattomiksi.

    (Menevät.)



Toinen kohtaus.

    Seutu sama. Maantie lampurin majan läheisyydessä.
    (Autolycus tulee laulaen.)

AUTOLYCUS.

    Kun kukkima-aika on kielokin, --
    Hei, helttuni vaan, ulos maailmaan! --
    On vuoden aikakin herttaisin,
    Veren tuopi se talvehen kalpeaan.

    Kun valkenemassa ma paidan nään, --
    Hei vaan, miten linnut ne laulaa vaan, --
    Niin syyhyvän tunnen ma sormenpään:
    Olutves' se on herkkua ruhtinaan.

    Ja naakkain laulu ja rastasten
    Ja liirutus leivonkin, -- hei vaan! --
    Se on soittona mulle ja heltullen',
    Kun heinikossa me kiemaillaan.

Minä olen palvellut Florizel prinssiä ja herrastellut aikoinani
hienossa sametissa; mutta nyt olen virkaheitto.

    Mut tuotako, kultani, huolehdin?
    Nyt kirkas on kuudanyö;
    Minä maat sekä mannut kuljeksin,
    Se mulla on mielityö.

    Saa reppuri kulkea laukkuineen,
    Ja saa sitä moni muukin;
    Minäkin siis kulkurin virkaa teen,
    Peri vaikkapa jalkapuukin.

Minun erityisyyteni on paitakauppa; kun haukka pesii, varokaa silloin
pikku pesojanne. Isäni antoi minulle nimen Autolycus; hän oli, niinkuin
minäkin, Mercuriuksen alla penikoittu, ja hänkin se tuollaisia
turhanturhia pikkukaluja näpisteli. Arpapelistä ja porttoloista olen
nämä hetaleet saanut; ja ainoa tulolähteeni on viaton taskuvarkaus.
Hirsipuut ja kuoliniskut ovat valtateillä liiaksi mahdissa; selkäsauna
ja hirttämys ovat minulle kauhistuksena; mitä tulevaan elämään tulee,
niin niistä ajatuksista pääsen nukkumalla. -- Saalis, saalis!

    (Nuori paimen tulee.)

NUORI PAIMEN.
Annas kun lasken: -- joka yhdestoista jäärä -- kahdeksankolmatta
naulaa; kahdeksankolmatta naulaa -- punta ja muutamia killinkejä; tuhat
viisisataa kerittyä -- mitä tekee niiden villat?

AUTOLYCUS (syrjään).
Jos ansa pitää, niin on kurppa minun.

NUORI PAIMEN.
Tästä en saa selkoa ilman laskulautaa. -- Annahan olla: mitä pitikään
minun ostaa keritsijäisjuhlaamme? "Kolme naulaa sokeria, viisi naulaa
korintteja, riisiryynejä", -- mitä se tuo sisareni riisiryyneillä
tekee? Mutta isäni on hänet pannut juhlan emännäksi, ja hän osaa
käskeä, hän. Hän on sitonut neljäkolmatta kukkavihkoa keritsijöitä
varten; he ovat kolmiäänen laulajia kaikki, ja hyviä laulajia, vaikka
useimmat ovat tinuria ja paasia, yksi vain puritaani, joka laulaa
virsiä säkkipillin säestyksellä. Sitten: "sahramia omenatorttujen
keltaamiseksi, muskottikukkaa, taatelia" -- ei, sitä ei ole listassani
-- "muskottipähkinöitä seitsemän, yksi tai kaksi pötköä inkivääriä" --
mutta ne minä varaan itselleni -- "neljä naulaa väskynöitä ja sama
määrä rusinoita".

AUTOLYCUS.
Voi mua, ett'en olisi syntynytkään!

    (Kiertelee maassa.)

NUORI PAIMEN.
Mitä, mitä, Herran nimessä?

AUTOLYCUS.
Apua, apua! Riistäkää vain yltäni nämä ryysyt; ja sitten kuolema,
kuolema.

NUORI PAIMEN.
Voi, ihmisparka! Parempi, että saisit enemmän ryysyjä verhoksesi, kuin
että nuokin vähät menettäisit.

AUTOLYCUS.
Ah, herraseni, niiden ryöttäisyys vaivaa minua enemmän kuin ne lyönnit,
joita sain, ja niitä tuli jämeitä ja miljoonittain.

NUORI PAIMEN.
Mies parka! Miljoona lyöntejä, se lienee jo hyvinkin paljon?

AUTOLYCUS.
Minut ovat ryöstäneet ja piesseet; rahani ja vaatteeni ovat vieneet ja
jättäneet nämä ruokottomat ryysyt sijaan.

NUORI PAIMEN.
Ketkä? Hevosmiehetkö vai jalkamiehet?

AUTOLYCUS.
Jalkamiehet, herra hyvä, jalkamiehet.

NUORI PAIMEN.
Niin kylläkin, jalkamiehet; sen näen vaatteista, jotka ovat sinulle
jättäneet; jos tuo on hevosmiehen nuttu, niin on se monta kuumaa
nähnyt. Annahan kätesi, niin autan sinua jaloillesi; kas niin, kätesi
tänne!

    (Auttaa häntä nousemaan.)

AUTOLYCUS.
Varovasti, herra, varovasti!

NUORI PAIMEN.
Voi ihmisparkaa!

AUTOLYCUS.
Varovasti, herra, varovasti; pelkään että lapaluuni on sijoiltaan.

NUORI PAIMEN.
No, kuinka on nyt laitasi? Voitko seisoa?

AUTOLYCUS.
Varovasti, herraseni! (Varastaa rahakukkaron hänen taskustaan.)
Varovasti! Olette minulle tehnyt oikein rakkauden työn.

NUORI PAIMEN.
Tarvitsetko rahaa? Voisin antaa sinulle hiukkasen.

AUTOLYCUS.
Älkää, hyvä, rakas herra, älkää; minulla on sukulainen parin kolmen
virstan päässä tästä; olin juuri menossa hänen luokseen; häneltä saan
rahaa ja kaikki, mitä tarvitsen. Älkää, älkää tarjotko minulle rahaa,
se pahoittaisi mieltäni.

NUORI PAIMEN.
Minkä sorttinen mies se oli, joka sinut ryösti?

AUTOLYCUS.
Mies, joka hyvin tuntee neljän kuninkaan lakikirjat. Tiedän, että hän
kerran on ollut prinssinkin palveluksessa. En voi sanoa, mistä
hyveestä, mutta varma on, että hänet piestiin ulos hovista.

NUORI PAIMEN.
Paheesta, tarkoititte kai; hyveitä ei hovista piestä ulos; niitä päin
vastoin hyväillään, että sinne jäisivät, ja kuitenkin ne siellä vaan
ohimennen pistäytyvät.

AUTOLYCUS.
Niin, paheesta, tarkoitin. Tunnen sen miehen hyvin; hänestä tuli sitten
marakatin kuljettaja ja sitten oikeudenpalvelija ja vihdoin maapoliisi;
sitten hän pani ylös nukketeatterin, joka kuvaili tuhlaajapoikaa, ja
nai kattilanpaikkurin lesken peninkulman päästä minun kodistani ja
kartanostani; ja koeteltuaan kaikenmoiset rakkarinammatit rupesi hän
vihdoin yksinomaan veijariksi. Olen kuullut häntä puhuteltavan nimellä
Autolycus.

NUORI PAIMEN.
Lempo hänet periköön! Taskuvaras, jumalauta, taskuvaras! Kulkee kaikki
kirkkojuhlat, markkinat ja karhun tanssiaiset.

AUTOLYCUS.
Aivan niin, herra, sama, sama mies. Se konna se mullekin nämä repaleet
laittoi.

NUORI PAIMEN.
Niin pelkuria konnaa ei ole toista koko Böhmissä. Jos vaan olisit
tuikeasti häneen katsonut ja sylkenyt häntä silmiin, niin olisi hän
juossut tiehensä.

AUTOLYCUS.
Totta puhuen, en ole mikään tappelija; siinä kohden olen heikko, ja sen
hän, piru olkoon, tiesi.

NUORI PAIMEN.
Kuinka nyt on laitasi?

AUTOLYCUS.
Paljon parempi kuin äsken, hyvä herra; voin seisoa ja käydä. Nyt jätän
teidät hyvästi ja kävelen tästä hiljalleen sukulaiseni tykö.

NUORI PAIMEN.
Saatanko sinua tielle?

AUTOLYCUS.
Älkää, soma herra! Älkää, hyvä herra, älkää!

NUORI PAIMEN.
Hyvästi siis. Minun pitää mennä ostamaan maustimia keritsijäisiimme.

AUTOLYCUS.
Onnea vaan, rakas herra! (Nuori paimen poistua.) -- Kukkarosi ei liene
kyllin vari maustimien ostoon. Tulenpa kyllä minäkin sinne teidän
keritsijäisiinne. Jos en tästä kepposesta haudo vielä toista
samanlaista ja muuta keritsijöitä lampaiksi, niin pyyhittäköön minut
kirjoista ja pantakoon nimeni hyveiden rekisteriin.

    Hei, lakkaamatta nyt eteenpäin,
    Yli vetten ja maan kuin haukka!
    Mies reipas se kulkevi tietään näin,
    Mut jälkehen jääpi raukka.

    (Menee.)



Kolmas kohtaus.

    Seutu sama. Aukea paikka lampurin majan edustalla.
    (Florizel ja Perdita tulevat.)

FLORIZEL.
Tuo outo puku suloas vain lisää.
Et ole paimentyttö, et, vaan Flora,
Esikko kevään. Keritsijäisenne
On lemmenjumalien juhla, jossa
Sin' olet kuningatar.

PERDITA.
                      Ruhtinaani,
Mun moittia ei sovi ilvettänne, --
Anteeksi sanani! -- ett' oman arvon
Ja maanne loiston himmennätte tuolla
Maakansan puvulla ja halvan tytön
Naisjumalaksi laitatte. Jos tyhmyytt'
Ei olis juhlissamme paljon, jota
Tavasta sallitaan, niin punastuisin
Puvussa teidät nähdä, jossa oman
Kuvani tunnen.

FLORIZEL.
               Onnen hetki tuo,
Kun havukkani lentotiensä suuntas
Isäsi maalle.

PERDITA.
              Zeus meit' auttakoon!
Erotus tää mua huolettaa; te, prinssi,
Pelosta ette tiedä. Vapisen jo,
Kun aattelen, ett' isännekin tänne
Vois tuoda sattumus. Kuink' äimistyisi,
Kun kansissa noin halvoiss' oivan näkis
Hän teoksensa? Mitä sanoisikaan?
Ja minä näissä lainahepaleissa
Kuin kestää voisin katseens' ankaruutta?

FLORIZEL.
Iloa nyt vaan muista. Jumalatkin
Ne, Lemmen nöyrtäminä, pukeuivat
Eläinten muotoisiksi. Härkänä
Jupiter mylvi, vehreä Neptunus
Määkötti oinaana, ja panun herra,
Kultainen Phoibos, oli halpa paimen,
Niin kuin nyt minä. Heidän muunnokseensa
Ei syynä kauniimp' ollut kaunotar,
Eik' aie puhtaampi; ei mun myös ole
Haluni juljeton, ei himon hehku
Uskollisuutta palavampi.

PERDITA.
                         Prinssi,
Ei rohkeus suurta voi, jos -- kuten pelkään --
Kuninkaan valta sitä vastustaa.
Yks kahdesta on välttämätön silloin:
Joko teidän tulee jättää hankkeenne,
Tai minun elämä.

FLORIZEL.
                 Oi, kallis impi,
Noill' oudoill' aatoksilla älä häiri
Nyt juhlaamme. Sun omas olen, taikka
Isäni oma en; en kenenkään,
En itsenikään oma voi ma olla,
Jos sun en ole; siinä pysyn, vaikka
Epäisi kohtalo. Iloitse, impi;
Nuo mietteet karkoita ja tositoimiin
Nyt mieles käännä. Tuloss' ovat vieraat;
Iloinen katsees' olkoon, niinkuin oisi
Hääpäiväs tämä, jonka tulevaksi
Olemme vannoneet.

PERDITA.
                  Oi, onnetar,
Sa meitä suosi!

FLORIZEL.
                Vieraat tulevat.
Iloiseen vastaanottoon valmistaudu,
Ja laita, että riemu punaa posket.

    (Paimenia tulee, niiden seurassa Polyxenes
    ja Camillo valepuvussa, vanha ja nuori paimen,
    Mopsa, Dorcas ynnä muita.)

VANHA PAIMEN.
Hyi, tytär! Eukko vainaani kun eli,
Niin tänäpäivänä hän passar' oli,
Emäntä, piika, edeskäypä, kokki;
Tervehti, palvel', auttoi kaikkia;
Lauluksi pisti, tanssiks; milloin yli-
Ja milloin alipäässä pöytää kieppui,
Hyväillen kuta kulloin; posket hehkui
Niin puuhista kuin myöskin virvokkeista;
Kutakin saastoi, näet. Sin' olet ujo,
Kuin oisit vieras etkä tämän juhlan
Emäntä itse. Tervetulleiks sano
Nää oudot ystävämme; siten tullaan
Paremmiks ystäviksi. No, kas niin,
Punasi heitä, näytä mikä olet:
Juhlamme kuningatar; kas niin, meidät
Keritsijäisiin tervetulleiks sano,
Jott' onnistuisi karjas!

PERDITA (Pokyxeneelle.)
                         Tervetullut!
Isäni tahto on, ett' olen minä
Tääll' emäntänä tänään. --
    (Camillolle.)
                           Tervetullut!
Nuo kukat anna, Dorcas. -- Arvo-herrat,
Ruutua täss' on, rosmariinia,
Väri ja tuoksu niiss' on koko talven;
Osanne olkoon armo sekä muisti.
Juhlaamme tervetulleet!

POLYXENES.
                        Paimenetar.
Sulotar; arvaat, että vanhan koreit'
On talvikukat.

PERDITA.
               Vuoden vanhetessa,
Kun kesä viel' ei ole kuollut eikä
Viluinen talvi syntynyt, -- kas, silloin
Leukoijat kirjavat on kauneimmillaan;
Sanovat niitä luonnon äpäriksi:
Ei niitä meidän tarhass' ole, enkä
Niist' istukkaiksi liioin huoli.

POLYXENES.
                                 Miksi,
Ihana impi, niitä halveksit?

PERDITA.
Min' olen kuullut sanottavan, että,
Pait suuren luonnon luontivoimaa, taito
Ne myöskin kirjavoittaa.

POLYXENES.
                         Olkoon niinkin;
Mut luontoa ei muu voi keino muuttaa
Kuin luonnon luoma keino; ja se taito,
Mik' auttaa muka luontoa, se luonnon
On oma taito. Jylhään metsäpuuhun,
Näet, impi, jalon oksan yhdistämme,
Näin hedelmöittäen sen halvan kuoren
Jalolla siemenellä. Se, se taito
Luontoa auttaa, -- oikeammin muuttaa --
Mut itse se on luontoa.

PERDITA.
                        Niin kyllä.

POLYXENES.
Leukoijia siis kasvitarhaas hanki,
Äläkä niitä äpäriksi moiti.

PERDITA.
En niitä varten lastaa maahan pistä,
Enempää kuin, jos maalattu ma oisin,
Tuon pojan soisin kiittävän mua siitä
Ja siksi kosivan. -- Kas, tässä teille
Meiramit, lavendelit, myrrhat, mintut
Ja päivikki, mi päivän kanssa nukkuu
Ja sen kanss' itkein herää; sydänkesän
Ne kukkia on, jotka miehille
Kesk'ikäisille sopii. Tervetulleet!

CAMILLO.
Jos laumaas oisin, jättäisin maan herkut
Ja silmän herkust' eläisin.

PERDITA.
                            Oi, silloin
Niin laihtuisitte, että lävitsenne
Kävisi talvimyrsky. -- Armas sisko,
Ollappa kevätkukkia: ne sopis
Sun ikäkaudelles, ja sun, ja sun,
Te, joiden impi-oksill' yhä nuokkuu
Neitsyyden ruusu. -- Oi, Proserpina!
Ollappa kukat, jotka säikäyksissäs
Pudotit Pluton vaunuista: narsissit,
Jotk' ennen pääskyst' ilmestyen, kevään
Lumovat tuulta; orvonkukat tummat,
Mut vienommat kuin henkäys Venuksen
Tai Junon silmäluomet; kalvaat vuokot,
Jotk' ennen kuin on Phoibos kirkkaimmallaan,
Kuihtuvat naimatonna, jok' on usein
Immenkin osa; uljaat orhinpäät,
Ja liljat kaikenlaiset, kruunulilja
Ja kurjenmiekka myös, -- jos ne mull' oisi,
Sitoisin seppeleitä, joilla, armas,
Sun aivan peittäisin!

FLORIZEL.
                      Kuin ruumiin?

PERDITA.
                                    Enkä;
Kuin nurmen, missä lemmettäret leikkii!
Vai ruumiin! -- kyllä, jos sa elävänä
Syliini hautaannut. -- He, tuossa kukat!
Mut näyttelenhän tässä niinkuin tapa
On helkajuhlissa. Tää pulska puku
Mun muuntanut on varmaan.

FLORIZEL.
                          Mitä teetkin,
Sen ihanasti teet. Kun puhut, armas,
Sun soisin aina puhuvan; kun laulat,
Sun soisin laulain ostavan ja myyvän,
Kodissas askaroivan, rukoilevan
Ja almuj' antavan. Ja kun sa tanssit,
Niin soisin, että oisit meren laine,
Joka ei muuta tee kuin liikkuu, läikkyy,
Alati liikkuu, läikkyy. Kaikki toimes
On pikku kohdissaan niin oivaa, että,
Jos mitä teetkin, kuningatar-leiman
Saa kaikki työsi.

PERDITA.
                  Oi, Doricles, nyt sa
Liiaksi kehut; jos ei siitä nuoruus
Ja lämmin veri kaunihina kuultais,
Todistain, että olet rehti paimen,
Niin viisast' olis pelko, ett' on pyytees
Vain petosta.

FLORIZEL.
              Sull' yhtä vähän, luulen,
On pelko mielessä, kuin mulla mieli
Herättää sitä. Pyydän, tule tanssiin;
Kätesi, armas! Täss' on kyyhkyspari,
Jok' erota ei aio.

PERDITA.
                   Toden totta!

POLYXENES.
Somempaa mökinlasta ei lie koskaan
Hypellyt nurmikolla; puheet, toimet
Jalommat ovat, kuin mit' on hän itse.
Hän liian ylevä on moiseen paikkaan.

CAMILLO.
Tytölle jotakin hän kertoo, joka
Sen poskiin veren ajaa; toden totta,
Maidosta, kermast' on se kuningatar.

NUORI PAIMEN.
Hei, soitto soimaan!

DORCAS.
                     Mopsa sun on tyttös;
Sen muisku höystä sipulilla!

MOPSA.
                             Kas vaan!

NUORI PAIMEN.
Vait siellä! Tapoja nyt tulee noutaa.
Hei, soitto soimaan!

    (Paimenet, miehet ja naiset, tanssivat.)

POLYXENES.
                     Sano, lampuri,
Ken on tuo kaunis paimen, joka tanssii
Sun tyttäresi kanssa?

VANHA PAIMEN.
                      Doricleeksi
Sanovat häntä; kehuu, ett' on hyvä
Hänellä laidun; itse hän sen sanoo,
Mut uskon sen; hän on kuin ilmi-totuus.
Hän sanoo tytärtäni lempivänsä.
Sen uskon myös: niin kuu ei veteen päily,
Kuin hän se tytön silmiin katsoo, katsoo,
Ikäänkuin kirjaa lukis. Totta puhein
Väliä heidän lemmellään ei puolen
Lie muiskun vertaa.

POLYXENES.
                    Sieväst' impi tanssii.

VANHA PAIMEN.
Niin tekee kaikki hän, vaikk'ei mun siitä
Sopisi kerskata. Jos vain Doricles
Saa hänet omakseen, niin kapioiksi
Se tyttö tuo, mit' aavistaa ei saata.

    (Palvelija tulee.)

PALVELIJA.
Isäntä, isäntä! Jos vaan kuulisitte tuota tuppisaksaa tuolla ulkona,
niin ettepä koskaan enää tanssisi rummun ja pillin mukaan, eipä edes
säkkipillikään teitä enää hypittäisi. Hän laskettelee lauluja pikemmin,
kuin te voisitte laskea rahoja; ne pulppuavat hänen suustaan, ikäänkuin
hän olisi arkkiviisuista vatsapakolla, ja kaikki kuuntelevat, korvat
höröllään, hänen lauluansa.

NUORI PAIMEN.
Hän ei olisi voinut sopivampaan aikaan tulla; tuokaa sisään se mies.
Minä pidän hiivatin paljon arkkiviisuista, olkoonpa sitten surullinen
tarina, joka käy iloisella nuotilla, tai oikein lystikäs pätkä
itkunuotilla.

PALVELIJA.
Hänellä on viisuja miehille ja naisille, kaikensorttisia; ei ole
muotisaksalla niin paljon hansikoita varastossaan. Hänellä on mitä
sievimpiä lemmenlauluja tytöille, ei ollenkaan ruokottomia, joka on
harvinaista, ja niissä on somat loppukerrat, semmoiset kuin: "hilsula,
hilsula, hilsumpila, pila", "tuulan, tuulan, tuulan tee", "järvi on
klaari ja keskellä on saari"; ja missä joku suupaltti riiviö ajattelisi
rivoja ja hölmäisi suustaan aika tyhmyyden, siinä antaa hän tytön
vastata: "Ei saa tyttöön koskea, hävetä poikain pitää!" Ja niin työntää
hän pois hänet ja tiuskaisee: "Ei saa tyttöön koskea, hävetä poikain
pitää!"

POLYXENES.
Sepä kelpo mies.

NUORI PAIMEN.
Tosiaankin, se mahtaa olla vallan älykäs mies. Onko hänellä käypää
tavaraa?

PALVELIJA.
Hänellä on rihmoja, kaikkia taivaankaaren värisiä; pauloja enemmän,
kuin mitä yksikään juttuherra Böhmissä voisi ammatissaan käyttää,
vaikkapa niitä tukuittaisinkin ostettaisi; kertolankaa, villalankaa,
kamaripalttinaa, liinakangasta, joita kaikkia hän laululla ylistelee,
ikäänkuin ne olisivat jumalia ja jumalattaria. Voisi tulla siihen
luuloon, että naisen paita on enkeli; niin kauniisti hän kuvailee sen
hulpioita ja röyhelöitä.

NUORI PAIMEN.
No, käskeppä hänet sisään, ja pyydä, että hän laulaa tullessaan.

PERDITA.
Ja varoita, ettei hän mitään sopimattomia laula.

    (Palvelija menee.)

NUORI PAIMEN.
Noilla tuppisaksoilla on enemmän kalua kuin voit luulla, sisko.

PERDITA.
Niin, veikkoseni, tai luulotella.

    (Autolycus tulee laulaen.)

AUTOLYCUS.

    Liinaa lumivalkoista,
    Sysimustaa harsoa,
    Hienon hienoja hansikoita,
    Koko- ja puoli-naamioita,
    Kalvoisnauhaa, sepaletta,
    Parasta naisten suitsuketta,
    Tanuja, vöitä ja rihkamaa
    Lemmenlahjaks sopivaa,
    Neulaa, nappia, käherrintä,
    Naisten kalua parahinta.
    Ostakaa, pojat, ostakaa,
    Ett'ei tyttöset suuttua saa.
    Ostakaa!

NUORI PAIMEN.
Jos en olisi pihkaantunut tuohon Mopsaan, niin eipä tältä pojalta
ropoakaan heltiäisi. Mutta kun nyt häntä niin hellin, niin täytynee
tuosta hellitä jokunen rihmanpätkänen ja hansikkapari.

MOPSA.
Tuota on minulle luvattu jo ennen juhlaa, vaan ei se nytkään liian
myöhään tule.

DORCAS.
Hän on muutakin sinulle luvannut, jos eivät ihmiset valehtele.

MOPSA.
Sinulle hän on kaikki maksanut, minkä on luvannutkin: ehkäpä lisäksi
vielä muutakin, jota sinun pitäisi hävetä antaa hänelle takaisin.

NUORI PAIMEN.
Eikö nyt enää ole tytöillä säällisiä tapoja? Aikovatko alushameensa
panna siihen, missä kasvojen pitäisi olla? Eikö nyt enää lypsäessä,
maata pannessa ja leivinuunin ääressä ole aikaa kuiskailla mokomia
salaisuuksia! Vai täytyykö tuollaista lorunlorua kaikkien vierasten
kuuluville tuoda? Hyväpä kuitenkin, että vaan kuiskuttelevat. -- Vaiti,
kielikellot, ei enää sanaakaan.

MOPSA.
Minä olen valmis. Kuules, sinä lupasit minulle kiiltävän kaulanauhan ja
hyvänhajuiset hansikat.

NUORI PAIMEN.
Olenhan sanonut sinulle, että tiellä minut peijasivat ja veivät kaikki
rahani.

AUTOLYCUS.
Niin, herra, täällä liikkuu veijareita; pitää olla varuillaan.

NUORI PAIMEN.
Älä pelkää, mies, täällä ei sinulta mitään viedä.

AUTOLYCUS.
Olenkin siinä toivossa, sillä minulla on paljon muiden tavaraa.

NUORI PAIMEN.
Mitä sinulla on? Arkkiviisujako?

MOPSA.
Osta niitä, hyvä poika, joitakuita; painetuista viisuista minä pidän
niin paljon, sillä niistähän tietää varmaan, että ne ovat tosia.

AUTOLYCUS.
Tässä olisi yksi, joka käy sangen surullisella nuotilla: "kuinka
koronkiskurin vaimo synnytti kaksikymmentä pussillista rahaa, ja kuinka
sitten rupesi himoamaan käärmeenpäitä ja sammakkohakkelusta."

MOPSA.
Onko se myöskin tosi? Mitä luulette?

AUTOLYCUS.
Ihan tosi juttu, eikä kuukautta vanhempi.

DORCAS.
Jumala minua varjelkoon joutumasta koronkiskurin vaimoksi!

AUTOLYCUS.
Tässä on mainittuna kätilökin, eräs rouva Juoninen, ja viisi tai kuusi
kunniallista vaimoa, jotka olivat läsnä. Miksi minä valheita
kantelisin?

MOPSA.
Hyvä poika, osta se viisu.

NUORI PAIMEN.
No, niin, pane ne erikseen ja näytä meille ensin toisiakin viisuja;
noita muita tavaroitasi ostamme sitten.

AUTOLYCUS.
Tässä on toinen viisu "kalasta, joka nähtiin rannikolla keskiviikkona
kahdeksantenakymmenentenä päivänä Huhtikuuta neljäkymmentä jalkaa
vedenpinnasta ja joka lauloi tämän laulun tyttöjen kovasta sydämmestä":
luullaan että se oli nainen, joka oli muutettu kylmäksi kalaksi, kun ei
tahtonut rakastajansa lihanhimoa noudattaa. Se viisu on sangen
surullinen, ja samaten tosi.

DORCAS.
Luuletteko, että se varmaan on tosi?

AUTOLYCUS.
Siitä on viiden oikeuden jäsenen allekirjoitus ja todistajia enemmän
kuin reppuuni mahtuisi.

NUORI PAIMEN.
Pane sekin erikseen; vieläkö muuta?

AUTOLYCUS.
Tässä on hauska viisu, mutta varsin sävykäs.

MOPSA.
Joitakuita hauskojakin pitää meillä olla.

AUTOLYCUS.
Katsokaas, tämä tässä on erittäin hauska ja se käy samalla nuotilla
kuin: "kaks tyttöä priiasi yhtä poikaa". Tuskin on tuolla
lännenpuolella yhtäkään tyttöä, joka ei tätä laulaisi; se on varsin
mielukas, sen voin taata.

MOPSA.
Me osaamme molemmat sen laulaa; jos sinä laulat yhtä ääntä, niin saat
kuulla; se on kolmiääninen.

DORCAS.
Olemme jo kuukauden päivät sen tunteneet.

AUTOLYCUS.
Kyllä minä ääneni laulan; sehän kuuluu ammattiini, tiedämmä. No,
pitäkää varanne.

    Laulu.

AUTOLYCUS.
Pois mun täytyy matkustaa,
Minne, sit' et tietää saa.

DORCAS.
Niin vain?

MOPSA.
           Niinkö vain?

DORCAS.
                        Niin vain?

MOPSA.
Valan mulle vannoit sie,
Minut mukanasi vie.

DORCAS.
Ethän mua jätä vain?

MOPSA.
Aittaanko vai myllyynkö?

DORCAS.
Jos sen teet, olet heittiö.

AUTOLYCUS.
En vain.

DORCAS.
         Etkö vain?

AUTOLYCUS.
                    En vain.

DORCAS.
Mulle vannoit rakkauden.

MOPSA.
Minullekin vannoit sen.
Minne menet? sano vain.

NUORI PAIMEN.
Tämän laulun laulamme loppuun, kun jäämme yksin. Isäni ja herrat
puhelevat oikein tosissansa, emmekä nyt tahdo heitä häiritä. Tule
perässäni reppuinesi. Tytöt, minä ostan teille kummallekin jotakin.
Kauppamies, ensin pitää meidän saada valikoida. -- Tulkaa, tytöt!

AUTOLYCUS (syrjään).
Mutta kuristaa saat kukkaroasi, saat kuin saatkin.

(Laulaa.)

    Nyöriä ja hihnaa,
    Pitsiä ja rihmaa,
    Tytöt sirot, ostakaa.
    Vannetta ja vyötä,
    Somaa ripsut yötä,
    Kaikki uutta, komeaa.
    Muistakaatte saksaa;
    Kell' on rahaa maksaa,
    Saapi mitä haluttaa.

    (Nuori paimen, Autolycus, Dorcas ja Mopsa poistuvat.)
    (Palvelija palajaa.)

PALVELIJA.
Isäntä, tuolla on kolme ajuria, kolme lampuria, kolme karjanpaimenta ja
kolme sikopaimenta, jotka ovat kiireestä kantapäähän ihkasten
karvaiset. Sanovat olevansa "saturia" ja hyppivät hyppyä, josta tytöt
sanovat, että se vaan on sekasotkuista koikkimista, kun eivät saa olla
mukana. Mutta itse he luulevat -- jos se ei vaan käy liian kiivaasti
muutamilta heistä, jotka eivät muuta ymmärrä kuin jyrään jyrrytystä,
että se tulee näyttämään sangen sievältä.

VANHA PAIMEN.
Tiehensä menkööt! Me emme huoli tuommoisesta. Täällä on jo nähty
typerää hassutusta tarpeeksi. -- Varmaankin, hyvä herra, me pahoitamme
mielenne.

POLYXENES.
Noiden mielen pahoitatte, jotka mieltä hyvittävät. Pyydän, sallikaa
meidän nähdä nuo neljä paimenkolmikkoa.

PALVELIJA.
Yksi kolmikko heistä on, oman puheensa mukaan, tanssinut kuninkaankin
edessä, ja huonoinkin heistä tekee kahdentoista ja puolen jalan
syrjäloikkauksia.

VANHA PAIMEN.
Älä siinä jaarittele. Koska nämä kunnon vieraat sitä tahtovat, niin
tulkoot sitten sisään, mutta heti.

PALVELIJA.
He ovat jo tässä ovella.

    (Palvelija menee.)

    (Kaksitoista satyyriksi puettua talonpoikaa tulee.
    He tanssivat ja poistuvat.)

POLYXENES.
Niin, isä, toiste lisää. -- (Syrjään.) Liikaan lienee
Jo suhde mennyt. -- Ero pitää tulla. --
Hän kielii tyhmyyttään. -- (Ääneen.) No, kaunis paimen,
Sydämmelläs on jotain, joka mielen
Juhlasta vie. Kun minä nuori olin
Ja lemmissä, niin tyttönipä aivan
Helyihin käärin; kaupin silkkivarat
Ma kaikki tyhjensin ja kullan eteen
Ne karistin. Sin' annat miehen mennä
Etk' osta mitään. Jos nyt tyttös suuttuis
Ja rakkauden ja lemmen puutteheksi
Tuon selittäisi, niin et tietäis, mitä
Pulassas vastata, jos sydämmelles
Hän muuten rakas on.

FLORIZEL.
                     Oi, tiedän, että
Hän moist' ei kysy joutavaa. Ne lahjat,
Mitk' on hän multa saapa, sydämmeni
On kätkössä, jonk' olen luvannut jo,
Mut viel' en hälle antanut. --
    (Perditalle.)
                               Oi, tässä
Sieluni puran tuolle vanhukselle,
Jok' on, sen arvaan, lemmiss' ollut hänkin.
Käteesi tartun, kätöseen, jok' ompi
Kuin kyyhkyn höyhen pehmyt, valkeampi
Norsunkin luuta taikka uutta lunta,
Mi kahdesti on pohjan seulass' ollut.

POLYXENES.
Mitäpä tuosta tullee? Hellästipä
Pesevän näyttää nuori paimen kättä,
Jok' ilmankin on puhdas. -- Häiritsenkö?
Vakuutteitanne jatkakaa; mun suokaa
Valanne kuulla.

FLORIZEL.
                Vierasmiesnä olkaa.

POLYXENES.
Tää naapuriko myös?

FLORIZEL.
                    Hän myös ja muutkin
Kuin ihmiset, maat, taivaat, kaikki: että --
Vaikk' oisin mailman kruunupäistä suurin
Ja arvoisin, tai kaunein nuorukainen,
Mi hurmannut on mailmaa, tai voimass,
Älyssä ihmist' ylempi, niin turhaa
Tuo kaikk' ois ilman hänen rakkauttaan.
Kaikk' uhraan, hälle pyhitän, tai kaikki
Se tyhjiin rauetkohon!

POLYXENES.
                       Kaunis tarjo.

CAMILLO.
Ja suuren lemmen merkki.

VANHA PAIMEN.
                         Sinä, tyttö,
Sanotko samaa?

PERDITA.
               Min' en voi noin hyvin
Läheskään haastaa, parempaa en suoda.
Mut hänen sydämmensä puhtauden
Omastain arvaan.

VANHA PAIMEN.
                 No niin! Käsi käteen!
Te, vieraat, olkaa todistajina:
Hän tyttäreni saa, ja sen kanss' osuutt'
Omansa verran.

FLORIZEL.
               Tyttärenne kunto
Se osuus lie; näet, muudan mies jos kuolee,
Enemmän mull' on, kuin mit' uneksitte
Tai aavistatte. Vierasmiesten nähden
Nyt meidät kihlatkaa.

VANHA PAIMEN.
                      No, kätes anna, --
Ja, sinä, tytär.

POLYXENES.
                 Malta, paimen, hiukan;
Sull' onko isää?

FLORIZEL.
                 On; no, mitä siitä?

POLYXENES.
Hän täst' ei tiedä kai?

FLORIZEL.
                        Ei, eikä saakaan

POLYXENES.
Minusta isä poikansa on häissä
Etevin pöytävieras. Sano: onko
Isäsi järkitoimiin saamaton.
Typerä vanhuuttaan, vai leinin lyömä?
Puhua voiko, kuulla? Miehen miehest
Erottaa voiko? Omaisuuttaan hoitaa?
Vuoteenko oma? Lapsi uudestaanko?

FLORIZEL.
Ei, hyvä herra, hän on aivan terve
Ja monta ikäistänsä voimakkaampi.

POLYXENES.
Mut, kautta valkopartani, jos niin on,
Teet hälle väärin; työs ei ole lapsen.
Mun poikani, se tietty on, saa itse
Valita vaimonsa; mut tietty myöskin,
Ett' isä, jonka ainoa on ilo
Ihana jälkipolvi, sananvaltaa
Moisessa tahtoo hankkeessa.

FLORIZEL.
                            Sen myönnän.
Mut kiivas herra, toisestapa syystä,
Jot' ette tietää saa, tät' isälleni
En ole ilmaissut.

POLYXENES.
                  Mut ilmaiskaa se.

FLORIZEL.
En, sit' en tee.

POLYXENES.
                 Ma pyydän.

FLORIZEL.
                            En, en voi.
Nyt kihlaus!

POLYXENES.
             Nyt ero, hyvä herra;
    (Ilmoittaa itsensä.)
En pojaksi sua sanokaan, siks olet
Sa liian halpa. Valtikanko vaihdat
Pois paimensauvaan! -- Vanha petturi,
Ikävä, että hirsipuu vain viikon
Elämääs lyhentää! -- Ja sinä, velho
Soma ja sieväsuinen, varmaan tunsit
Tuon narrin ruhtinaaksi, jonka kiedoit. --

VANHA PAIMEN.
Voi, sydäntäni!

POLYXENES.
                Orjantappuroilla
Suloutes pieksen, teen sun riettaammaksi
Kuin säätys onkaan. -- Sinä, poika hölmö,
Jos kuulen vaan, ett' ilvenettä tuota
Huokailet nähdäksesi, -- jota, luulen,
Et koskaan näe, -- niin perinnötön olet,
Et omaa vertani, vaan vierahampi
Kuin itse Deucalion. Sanani kuule!
Pois hoviin käy. -- Sä, moukka, vaikka olet
Vihamme alainen, niin kuolon iskun
Täll' erää vältät. -- Sinä, viettelys,
Mi paimon ansainnetkin, jopa tuonkin, --
Jok' ei, vaikk' arvomme sen sallisikin,
Sua ansaitse, -- jos tästälähin koskaan
Tään majan salvan hälle avaat taikka
Syliisi hänen ruumihinsa suljet,
Niin sulle keksin surman yhtä julman,
Kuin itse olet hento.

PERDITA.
                      Kaikki mennyt!
En suurin säikkynyt ma; kerran pari
Sanoa olin hälle suoraan, että
Se sama aurinko, mi hoviin paistaa,
Mökiltäkään ei peitä kasvojansa,
Vaan molempia hellii. -- Menkää, prinssi!
Sanoinhan, mitä tästä tulee; omaa
Aatelkaa tilaanne; näin unta minä;
Nyt valveill' ollen, kuninkuuden heitän
Ja lampaitani lypsän vain ja itken.

    (Menee.)

CAMILLO.
Kuink', ukko, voit? Oi, vastaa, johan kuolet.

VANHA PAIMEN.
En puhua ma voi, en ajatella.
En tohdi tietää, mitä tiedän. --
    (Florenzelille.)
                                 Herra,
Kolm'yhdeksättä-vuotiaan tapoitte,
Jonk' oli toivo saada rauhaan kuolla,
Nukahtaa samaan vuoteeseen kuin isä
Ja maata päästä hurskaan luiden viereen.
Mut mestaaja nyt liinoihin mun käärii
Ja viskaa pois, ja tomuani pappi
Ei siunaa kirkonmultaan. -- Lemmon hylky,
Kun tiesit hänet prinssiksi ja sentään
Voit hälle kihlautua! -- Kaikki mennyt!
Jos nyt ma kuolisin, niin nähnyt oisin
Sen hetken, milloin mielelläni kuolen.

FLORIZEL.
Miks noin mua tarkkaatte? Mun valtaa murhe,
Vaan eipä pelko; hillitä mua voidaan,
Mut muuttaa ei; mik' olin, se ma olen,
Pidätyksestä yllyn vain, mut lempi
Mua helpost' ohjaa.

CAMILLO.
                    Armollinen prinssi,
Isänne luonteen tunnette; nyt häntä
Ei hyvä puhutella, -- jota, arvaan,
Te ette aikonekaan --; pelkäänpä, että
Nyt teitä tuskin nähdäkään hän sietää.
Siis, kunnes majesteetin viha lauhtuu,
Hänt' älkää lähetkö.

FLORIZEL.
                     En aiokaan.
Camilloko?

CAMILLO.
           Niin, armollinen prinssi.

PERDITA.
Olenhan usein ennustanut moista,
Sanonut usein: "Arvoni se menee,
Kun tietyks tulee se".

FLORIZEL.
                       Ei muuten kuin
Jos minä petän sanani; mut silloin
Maan kohdun luonto ruhjokoon ja siitä
Kaikk' idut kadottakoon! -- Nosta silmäsi --
Pois pyyhi, isä, perintöni; minä
Perijä olen lempeni.

CAMILLO.
                     Oi, kuulkaa!

FLORIZEL.
Kyll', lempeäni; sitä järkeni
Jos noudattaa, niin järjilläni olen;
Jos ei, niin tervetullut silloin hulluus;
Se paremp' on.

CAMILLO.
               Tuo toivottomuutt' ompi.

FLORIZEL.
Sit' olkoon; valanihan pidän silloin,
Ja se on kunniallista. Camillo,
En, vaikka Böhmin koko loiston saisin
Ja kaikki, minkä päivän silmä näkee
Tai kätkee kohtu maan tai meren syvyys
Poveensa salaa, valaani en riko,
Jonk' armaalleni vannoin. Siis sua pyydän,
Isäni kunnon ystävätä, että,
Kun hän mua kaipaa, -- sillä koskaan häntä
En enää nähne, -- hyvin puhein hänen
Vihansa lepytät. Ma onnen kanssa
Tulevaisuudest' ottelen. Tää kuule
Ja hälle kerro: merille ma lähden
Sen kanssa, jot' en omistaa saa maalla.
Paraiksi tässä lähellä on laiva,
Vaikk' ei juur' tätä varten varustettu.
Mihinkä tieni otan, siit' en huoli
Nyt kertoa ja sit' ei tarvis tietää.

CAMILLO.
Oi, armas prinssi, soisin, että teissä
Neuvoille mieli herkemp' oisi taikka
Hädässä karaistumpi.

FLORIZEL.
                     Perdita, -- (Vie hänet syrjään.)
    (CamilloIle.)
Heti teitä kuulen.

CAMILLO.
                   Luja hällä päätös
On paeta. Ma miekkoinen, jos voisin
Etua tuosta niittää, kaita häntä,
Palvella, hyödyttää ja siten päästä
Näkemään rakasta Sisiliata
Ja onnetonta kuningastani,
Jot' ikävöin niin suuresti.

FLORIZEL.
                            Camillo,
Niin raskaat mua toimet painaa, että
Unohdan käytöstavat.

    (Aikoo lähteä.)

CAMILLO.
                     Tuntenette
Ne halvat rakkauden työt, jotk' olen
Ma isällenne tehnyt?

FLORIZEL.
                     Ansionne
On suuret. Soittoa on isälleni
Kehua teitä, eikä vähin huoli
Niin teitä palkita, kuin mielis.

CAMILLO.
                                 Hyvä.
Jos todell' uskotte mun kuningasta
Rakastavan, ja hänen tähtens' sitä,
Ken hänt' on lähin, teidän korkeuttanne,
Niin kuulkaa neuvoni: jos hankkehenne,
Mietitty, vakaa, muuttamista sietää,
Niin, kautta kunniani, teille näytän,
Miss' osaksenne kohtelun te saatte
Arvonne mukaisen, miss' armahanne
Omistaa voitte, -- josta, kuten huomaan,
Ei muu kuin -- taivas varjelkohon! -- surma
Erottaa teitä voi, -- ja naida hänet,
Ja -- poissa ollessanne niin ma laitan --
Isänne vihan lepyttää ja häntä
Taivuttaa suostumukseen.

FLORIZEL.
                         Mitä sanot?
Jos sula ihme tuo on mahdollista,
Niin enemp' oot kuin ihminen, ja sinuun
Ijäti luotan.

CAMILLO.
              Onko teillä paikka,
Mihinkä mennä, tiedossa?

FLORIZEL.
                         Ei vielä;
Mut koska äkkisattumus on syynä
Tekoomme hurjaan, niin nyt antaumme
Orjiksi sallimalle, kärpäsiksi
Jokaisen tuulen lennättää.

CAMILLO.
                           Mua kuulkaa:
Jos ette tahdo aiettanne muuttaa,
Vaan pakoon turvata, niin menkää silloin
Sisiliaan ja siellä itsenne
Ja prinsessanne -- siksi kai hän tullee --
Esittäkää Leonteelle; mut puku
Aviollenne sopiva häll' olkoon.
Jo näen, kuink' avaa sylinsä Leontes
Ja itkee teille tulotervehdystään,
Pojalta anteeks anoo niinkuin oisi
Se isä itse, nuoren prinsessanne
Käsiä suutelee, ja vuoroin puhuu
Vihastaan, lemmestänsä, toisen kiroo
Syvimpään hornaan, toisen käskee kasvaa
Aatosta sekä aikaa ripeämmin.

FLORIZEL.
Camillo hyvä, millä puolustaisin
Ma käyntiäni.

CAMILLO.
              Isän, kuninkahan,
Nimessä tulette te tervehtimään
Ja lohduttamaan häntä. Tavan, miten
Käyttäidä teidän tulee, mitä hälle
Isänne puolest' ilmoittaa, -- ja josta
Ei neljäs tiedä, -- kirjoitan ma teille.
Te siitä näette, mitä joka eräll'
Esittää teidän tulee; näin hän luulee.
Ett' isän mielen lausutte ja tämän
Sydämmen paljastatte.

FLORIZEL.
                      Kiitos sulle!
Tuo tepsii, tuo.

CAMILLO.
                 Se taatumpata kuin
Vesille tiettömille heittäytyä
Ja tietymättömille rannikoille:
Ei tiedoss' apua, vaan kurjuus varma;
Kun yhden pahan vältät, uhkaa toinen;
Ei mikään taatumpi kuin ankkurinne:
Se tekee parhaansa, kun pitää teitä,
Miss' ette itse tahtoiskaan. Pait sitä
On onni rakkauden taatuin side;
Sen puhtaan hipiän ja sydämmenkin
Voi murhe muuttaa.

PERDITA.
                   Puolet tuost' on totta:
Voi murhe posken muuttaa, sen ma luulen,
Mut mielt' ei koskaan.

CAMILLO.
                       Uskotteko sen?
Isänne taloss' seitsemähän vuoteen
Ei toista synny moista.

FLORIZEL.
                        Oi, Camillo,
Hän jaloudess' on edellä sen verran,
Kuin synnyltänsä jäljessä.

CAMILLO.
                           Ei puutu
Hän tietoa, sen takaan: voittaa voisi
Hän monen opettajan.

PERDITA.
                     Anteeks, herra;
Punastun kiitokseksi.

FLORIZEL.
                      Sulo impi! --
Mut okailla nyt seisomme! -- Camillo,
Isäni suojelija, ja nyt minun,
Kotimme lääkäri! Kuin tehdä? Mulla
Kuninkaan pojan varusteit' ei ole;
Sisilia ei usko --

CAMILLO.
                   Huolet' olkaa!
Te tiedätte, ett' omaisuuteni
On kaikki siellä. Huolenani olkoon
Niin teitä ruhtinaiksi huolitella,
Kuin omaa osaani te näyttäisitte.
Todisteeks, ett'ei mitään puutu -- kuulkaa!

    (Puhelevat hiljaa keskenään.)
    (Autolycus tulee.)

AUTOLYCUS.
Ha, haa! Se rehellisyys, mikä narri se on! ja luottamus, sen
syliystävä, mikä typerä tolvana! Olen myynyt kaikki kamani: tekokivet,
rihmat, peilit, hajupallot, soljet, muistitaulut, arkkiviisut, veitset,
lankavyhdet, hansikat, kengänpaulat, rannerenkaat, sarvisormukset;
kaikki mun reppuni lihavuus on mennyt. He kiistelevät, kuka ensin saisi
ostaa, ikäänkuin romuni olisi ollut pyhää ja tuottanut ostajalle
siunausta; tällä keinoin tulin näkemään, kenen kukkaro paraiten piti
karvansa, ja minkä näin, sen panin muistiini vastaisuutta varten. Tuo
nuori narri, joka vain on hiukkaista vajaa ollakseen järkevä mies,
rakastui niin noihin piikarenkutuksiin, ett'ei tahtonut sorkkaansa
liikahuttaa, ennenkuin oli saanut sekä nuotit että sanat; ja tämä veti
muunkin karjan niin minun luokseni, että kaikki heidän muut aistinsa
istuivat kiinni korviin; olisin voinut alushameen nipistää, tai
housunlämsästä leikata kukkaron, kenenkään sitä tuntematta, tai viilata
irti avaimia, joita vitjoissa kantoivat; ei mitään muuta kuultu, ei
älytty kuin tuon tolvanan laulua ja hänen ihastustaan sen tyhjyydestä,
niin että tämän huumauksen aikana minä nipistin useimmilta heidän
kemukukkaronsa; ja jos ei vanhus olisi tullut ja melua nostanut
tyttärestään ja kuninkaan pojasta ja pelottanut variksiani pois
akanoista, niin en olisi jättänyt henkiin yhtäkään kukkaroa koko
armeijassa.

    (Camilla, Florizel ja Perdita tulevat esiin.)

CAMILLO.
Ei, mutta kirjeeni, mi matkassanne
Perille menee, epäilyksen poistaa.

FLORIZEL.
Ja kirje, jonka Leonteelta saatte, --

CAMILLO.
Lepyttää isän.

PERDITA.
               Olkaa siunattu!
Puheenne sulotunteen tuo.

CAMILLO (hommaa Autolycuksen).
                          Ken tuossa?
Hän meille tulkoon välikappaleeksi;
Ei päästää saa mist' apua voi olla.

AUTOLYCUS (syrjään).
Jos vain ovat kuulleet puheeni, niin ei muuta, kuin oiti hirteen!

CAMILLO.
Mit', ystävä? Noin miksi vapiset?
Älä pelkää, mies, ei sulle pahaa tehdä.

AUTOLYCUS.
Minä olen köyhä vaivainen, hyvä herra.

CAMILLO.
No niin, olehan vaan; täällä ei sitä kukaan sinulta viene. Mutta mitä
köyhyytesi ulkokuoreen tulee, täytyy meidän tehdä pieni vaihdos. Siis,
riisu heti vaatteesi -- se on välttämätöntä, tiedä se -- ja vaihda
pukua tämän herran kanssa. Vaikka tosin hän siitä tappiolle joutuu,
niin saat kuitenkin väliä; kas tuossa!

AUTOLYCUS.
Olen köyhä vaivainen, hyvä herra. -- (Syrjään.) Kyllä minä teidät hyvin
tunnen.

CAMILLO.
No, tee joutua! Herra tässä on jo puoliksi kuorittu.

AUTOLYCUS.
Täyttäkö totta, herra? -- (Syrjään.) Hoksaanpa juonen.

FLORIZEL.
Joutuun, kuuletko!

AUTOLYCUS.
Täyttä totta tämä väliraha lienee, mutta minä en voi sitä ottaa vastaan
hyvällä omallatunnolla.

CAMILLO.
Riisu, riisu!
    (Florizel ja Autolycus vaihtavat pukua.)
Hallitsijatar onnellinen, -- toteen
Sanani käyköön tää! -- nyt piiloutukaa
Pensaaseen tuohon; kullan hattu päähän;
Syvälle painakaa se; kasvot peittoon;
Pukua muuttakaa ja muotoanne
Mikäli voitte, jotta tuntematta
Tulette laivaan, -- vakoojia pelkään.

PERDITA.
Niin näytelmästä näkyy, että osa
Siin' olla pitää mullakin.

CAMILLO.
                           Ei auta. --
No, valmisko?

FLORIZEL.
              Jos nyt mun näkis isä,
Pojakseen ei mua sanoisi.

CAMILLO.
                          Pois hattu! --
No, tulkaa, neiti. -- Hyväst', ystävä!

AUTOLYCUS.
Hyvästi, herra.

FLORIZEL.
Oh, Perdita, mik' unohtuikaan meiltä!
Sananen kuule.

    (Keskustelevat syrjässä.)

CAMILLO.
Ens' työni ilmoittaa on kuninkaalle.
Ett' ovat paenneet ja minne menneet;
Pakottavani tällä häntä toivon
Jälestä lähtemään. Näin seurassansa
Sisilian nähdä saan, jot' ikävöitsen
Kuin sairas vaimo.

FLORIZEL.
                   Onni, meitä johda!
Nyt rantahan, Camillo, kiiruhdamme.

CAMILLO.
Jot' ennemmin, sen parempi.

    (Florizel, Perdita ja Camillo poistuvat.)

AUTOLYCUS.
Kyllä ymmärrän juonen; minä kuulen sen. Avoin korva, valpas silmä,
nopsa käsi ovat taskuvarkaalle välttämättömät; tarkka nenä on hyvä
sekin valmistamaan työtä muille aisteille. Hyvä on, näemmä, tähän
aikaan jumalattoman elää. Mikä vaihto tämä olisi jo ilman välirahaakin!
Ja minkä välirahan olen tästä vaihdosta saanut! Toden totta, tänä
vuonna jumalat meitä päästävät läpi käden ja me voimme nyt tehdä
tekojamme oikein mielihavilla. Itse prinssilläkin on hiukan koiruus
mielessä, kun pujahtaa varkain pois isänsä luota, venkale kintuissa.
Jos pitäisin kunniallisena tekona puhua tästä kuninkaalle, niin en sitä
tekisi; pidän lurjusmaisempana olla asiasta vaiti, ja siinä kohden olen
uskollinen ammatissani. Piiloon, piiloon! Uutta työtä kuumille
aivoille! Joka kadunkulmassa, myymälässä, kirkossa, keräjissä ja
teloituksissa on toimimiehellä jotakin tekemistä.

    (Vanha ja nuori paimen tulevat.)

NUORI PAIMEN.
Kas nyt vain, mikä te olette mieheksi! Muuta ei ole tässä keinoa kuin
sanoa kuninkaalle, että tyttö on vaihdokas eikä teidän lihaanne ja
vertanne.

VANHA PAIMEN.
No, mutta kuulehan.

NUORI PAIMEN.
No, mutta kuulkaahan.

VANHA PAIMEN.
No, puhu sitten!

NUORI PAIMEN.
Hän ei ole lihaanne ja vertanne; lihanne ja verenne ei siis ole
kuningasta loukannut, siis hän ei voi lihaanne ja vertanne
rangaistakaan. Näyttäkää ne kalut, jotka hänellä oli löydettäissä,
kaikki piilokalut, paitse mitä hänellä itsellään on mukana. Kun tämä on
tehty, niin laki saa pitkän nenän, sen ma takaan.

VANHA PAIMEN.
Minä kuninkaalle kerron kaikki tyynni, joka sanan, vieläpä hänen
poikansa koiruudetkin, joka, sen ma sanon, ei kunniallisen miehen
tavalla kohtele isäänsä ja minua, kun noin vain tahtoo minusta tehdä
kuninkaan langon.

NUORI PAIMEN.
Niinpä kyllä, vähintäinkin langoksi hänelle olisitte voinut tulla; ja
silloin olisi verennekin tullut kalliimmaksi, -- sanonko, kuinka monta
luotia.

AUTOLYCUS (syrjään).
Viisaasti puhuttu, tyhmyrit!

VANHA PAIMEN.
Kas niin, nyt kuninkaan luo! Tässä on jotakin tässä mytyssä, joka panee
hänet korvantaustaansa kynsimään.

AUTOLYCUS (syrjään).
En tiedä, mitä haittaa nämä valitukset saattavat tehdä herrani paolle.

NUORI PAIMEN.
Jumala suokoon, että hän olisi linnassa.

AUTOLYCUS (syrjään).
Vaikka en luonnostani ole rehellinen, olen sitä kuitenkin joskus
sattumuksesta: -- nyt taskuun tuppisaksan parta! (Ottaa pois
valepartansa.) -- No, maaukot, minne matka?

NUORI PAIMEN.
Linnaan, teidän ylhäisyytenne luvalla.

AUTOLYCUS.
Asianne? Mikä? Kelle? Tuon mytyn laatu? Olinpaikkanne? Nimenne, ikänne,
varanne, sukunne ja kaikki mikä asiaan kuuluu? Suu puhtaaksi, puhukaa!

NUORI PAIMEN.
Olemme vain halpaa, yksinkertaista väkeä.

AUTOLYCUS.
Valhetta! Olette karvaista villi-sukua. Minä en salli valheita. Ne
eivät sovi muille kuin kauppasaksoille, ja nämäpä usein niitä
valheitaan meihin sotamiehiin ajavatkin; mutta me maksamme sen heille
kolikkomitalla, eikä selkämitalla; siis ei maksa vaivaa valheen
kengillä juosta.

NUORI PAIMEN.
Teidän armonne, te olitte itse juuri juoksemaisillanne, mutta
huomasitte kai, että kenkä ahdisti.

VANHA PAIMEN.
Oletteko hovista, luvalla kysyen?

AUTOLYCUS.
Luvalla tai luvatta, hovista olen. Eikö jo vaatteuksenikin ole hovin
tapainen? Eikö käyntini hovin sipsutusta? Eikö minusta hovin lemut
nenääsi lemahda? Eikö sinun halpuutesi säteile minusta hovin
ylenkatsetta? Sen tähdenkö, että sinua hyvittelen ja kierrän sinusta
asiasi, senkötähden en olisi hovista? Minä olen hovimies kiireestä
kantapäähän, mies, joka voin joko edistää tai vastustaa asiaasi
hovissa; jonka vuoksi vaadin, et£ä minulle asiasi ilmoitat.

VANHA PAIMEN.
Kuninkaalle minulla on asiaa.

AUTOLYCUS.
Entä advokaattia, onko sinulla semmoista?

VANHA PAIMEN.
Luvalla sanoen, en tiedä.

NUORI PAIMEN.
Advokaatiksi sanotaan hovikielellä fasaania; sanokaa, ettei teillä
semmoista ole.

VANHA PAIMEN.
Ei, herra, ei ole minulla fasaania, ei kukkoa eikä kanaa.

AUTOLYCUS.
Me, miekot, me noin tyhmät emme ole. Mut noidenlainen voisin sentään
olla; Sentähden min' en halveksia tahdo.

NUORI PAIMEN.
Tuo lienee varmaankin ylhäinen hovimies.

VANHA PAIMEN.
Hänen vaatteuksensa on komea; mutta hän ei sitä sievästi kanna.

NUORI PAIMEN.
Jota eriskummaisempi, sitä vihaisempi; hän on suuri mies, siitä lyön
vetoa; senhän näkee jo tuosta hampaiden kaivelemisesta.

AUTOLYCUS.
Tuo mytty tuossa? Mitä on siinä mytyssä? Ja mitä tuo rasia toimittaa?

VANHA PAIMEN.
Tässä mytyssä ja tässä rasiassa, niissä on semmoisia salaisuuksia,
joita ei saa tietää kukaan muu kuin kuningas, ja hän ne saa tietää
vielä tällä hetkellä, jos vaan pääsen hänen puheillensa.

AUTOLYCUS.
Ukkoseni, hukkaan on mennyt vaivasi.

VANHA PAIMEN.
Kuinka niin, herra?

AUTOLYCUS.
Kuningas ei ole linnassa; hän on mennyt uuteen laivaansa
vilvoittelemaan ja purkamaan pahaa tuultaan; sillä, jos sinulla on
kykyä käsittää vakavia asioita, niin tiedä, että kuningas on täynnä
huolia.

VANHA PAIMEN.
Niinhän sanotaan; poikansa takia kai, joka tahtoi naida lampurin
tyttären.

AUTOLYCUS.
Jos ei lampuria jo ole putkaan pistetty, niin laittaukoon pakoon;
kiroukset, jotka hän saa kantaa, ja kidutukset, jotka hän saa kärsiä,
voisivat murtaa mieheltä selän ja hirviöltäkin sydämmen.

NUORI PAIMEN.
Niinkö luulette, herra?

AUTOLYCUS.
Eikä yksin hän tule kärsimään kaikkea, mitä äly voi keksiä haikeata ja
kosto karvasta; vaan kaikki, jotka ovat hänelle sukua, vaikkapa vain
viidennessäkymmenennessä polvessa, annetaan pyövelin uhriksi; se on
tosin hyvin surkeata, mutta välttämätöntä. Rutivanha lammasten
laamanni, mokomakin oinasten kaitsija koettaa saada tyttärensä
majesteetiksi! Toiset sanovat, että hän tulee kivitetyksi; mutta
minusta tämä kuolema on hänelle liian lievä. Laahata valtaistuimemme
lammaskarsinaan! Kaikki kuolintavat yhteensä ovat liian lieviä,
kovimmatkin liian helppoja.

NUORI PAIMEN.
Lieneekö tuolla vanhuksella poikaa? Oletteko siitä mitään kuullut?
Rohkenen kysyä.

AUTOLYCUS.
On, on hänellä poika, joka elävältä nyljetään; sitten hunajalla
rasvataan ja ripustetaan ampiaispesän kohdalle, jossa saa riippua,
kunnes on henkeä kolmeneljännestä tai kahdeksannes jäljellä; sitten
herätellään taas henkiin paloviinalla tai muulla väkevällä, jonka
jälkeen hän, ihan veriseltään ja almanakan kuumimpana päivänä,
asetetaan kiviseinää vastaan, jossa aurinko häntä katselee suvisella
silmällään ja jossa hän saa sitä katsella, kunnes kärpäset ovat hänet
kuiviin syöneet. Mutta mitäpä noista puhelemme, noista kavalista
konnista, joiden surkeutta vain saattaa nauraa, kun niiden rikos on
niin kauhea. Sanokaa, -- sillä te näytte olevan suoria, rehellisiä
miehiä, -- sanokaa, mitä teillä on kuninkaalle asiaa? Jos saan jotenkin
sopivat hyväntekijäiset, niin saatan teidät hänen luoksensa laivaan,
esitän teidän persoonanne hänen armollensa ja kuiskaan hänen korvaansa
hyvän sanan teidän puolestanne. Jos kukaan, paitse kuningasta, on mies
täyttämään teidän pyyntönne, niin on tässä siihen mies.

NUORI PAIMEN.
Hänellä näyttää olevan suuri valta; pitäkää miehestä kiinni, antakaa
hänelle rahaa. Vaikka valta on itsepäinen karhu, voi sitä kuitenkin
kullalla nenästä vetää. Näyttäkää kukkaronne sisäpuolta hänen kätensä
ulkopuolelle, ja sillä hyvä. Aatelkaa, jos tullaan kivitetyiksi ja
elävältä nyljetyiksi!

VANHA PAIMEN.
Jos suvaitsette, herra, ottaa haltuunne asiamme, niin on tässä kaikki
kulta, mitä minulla on. Annan saman verran lisää, ja jätän tämän nuoren
miehen pantiksi, siksi kuin sen teille tuon.

AUTOLYCUS.
Sittekö, kun olen lupaukseni täyttänyt?

VANHA PAIMEN.
Niin, herra.

AUTOLYCUS.
Hyvä! Anna tänne toinen puoli. -- Oletko sinäkin toimessa osallinen?

NUORI PAIMEN.
Tavallani, herra; mutta vaikka se koskisikin nahkaani, niin toivon
kuitenkin, ett'ei sitä kokonaan nyljetä.

AUTOLYCUS.
Ei, se koskee vain lampurin pojan nahkaa. Hirteen se mies! Hänestä on
tehtävä varoittava esimerkki.

NUORI PAIMEN.
Lohduttavaa, sangen lohduttavaa! Mutta nyt kuninkaan luo, näyttämään
näitä ihmeellisiä nähtäviä; hänen tulee saada tietää, että se ei ole
teidän tyttärenne eikä minun sisareni; muuten olemme hukassa. Minäkin
annan teille saman verran kuin tämä vanhus, ja jään, niinkuin hän
sanoo, teille pantiksi, siksi kuin hän sen teille tuo.

AUTOLYCUS.
Tahdon uskoa teitä. Käykää edeltäpäin rantaan; pitäkää oikealle; minä
vain hiukan pistäydyn tänne pensastoon, tulen kohta jäljestä.

NUORI PAIMEN.
Sepä vasta siunattu ihminen, totta tosiaankin, siunattu!

VANHA PAIMEN.
Menkäämme edeltäpäin, niinkuin hän käski. Hän on vartavasten meille
hyväntekijäksi valittu.

    (Vanha ja nuori paimen menevät.)

AUTOLYCUS.
Vaikka halusta tahtoisinkin olla rehellinen, niin huomaan, että onnetar
sitä ei salli; se tuo saaliin ihan suuhuni. Minua nyt mielistelee kaksi
hyvää: kulta, ja keino tehdä herralleni, prinssille, pieni palvelus;
kuka tietää, miksi tässä kerran vielä ylenen. Nuo molemmat sokeat
myyrät saatan hänen luokseen laivaan. Jos hän sopivaksi näkee heittää
ne takaisin maalle, ja jos valitukset, joita he aikovat kuninkaalle
esittää, eivät häntä liikuta, niin sanokoon hän minua tästä
liiallisesta avuliaisuudestani vaikka konnaksi; sellaiseen arvonimeen
ja siitä mahdollisesti tulevaan häpeään minä olen tottunut. Tahdon
heidät hänelle esittää; saatanhan siitä jotakin kostua.

    (Menee.)




VIIDES NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Sisilia. Huone hovilinnassa.
    (Leontes, Cleomenes, Dion, Paulina y.m. tulee.)

CLEOMENES.
Olette kyllän tehnyt, katunut
Kuin pyhimys. Jo täll' on sovitettu
Jos mitkä synnit; liiaksikin korvaa
Katumus rikoksen. Siis niinkuin taivas
Te tehkää: itsellenne anteeks suokaa
Ja unhottakaa tekin.

LEONTES.
                     Kun ma häntä
Hyveineen muistelen, niin muistan aina,
Mit' olen rikkonut ja itselleni
Vääryyttä tehnyt, -- vääryytt' ankaraa,
Kun perillisen vallaltani ryöstin
Ja surmaan syöksin parhaan puolison,
Mik' ilona on miehell' ollut.

PAULINA.
                              Totta,
Liiankin totta! Vaikka immest' impeen.
Maailman piirin hakisitte halki
Ja kaikkein hyveist' yhteen tekisitte
Ehoimman vaimon, vertaans' sittenkään
Ei surmaamanne sais.

LEONTES.
                     Niin, surmaamani!
Mun surmaamani! Kipeästi koskee
Sanasi tuo; sun kielelläs se yhtä
On katkera kuin minun mielessäni.
Sit' älä usein sano.

CLEOMENES.
                     Älkää koskaan.
Tuhannet muuthan asiat nyt oisi
Paremmin paikallaan ja sydäntänne
Paremmin kunnostaisi.

PAULINA.
                      Liette niitä,
Jotk' uuteen soisitte hänt' avioon?

DION.
Jos te sit' ette suo, niin maanne teille
Ei rakas eikä kuninkaanne nimen
Elossa säilyminen; unhotatte,
Mi vaara, jos hän lapsetonna kuolee,
Uhata valtakuntaa vois ja niellä
Pelokkaan joutoväen. Hurskast' ompi
Autuutta kiittää kuningatar vainaan;
Mut hurskaampaa on -- nuorennukseks suvun,
Nykyisten iloks, turvaks tulevaisten --
Kuninkaan vuode jälleen siunata
Somalla puolisolla.

PAULINA.
                    Vainaan jälkeen
Ei siihen arvokasta. Taivas tahtoo
Salaiset aikehensa täytetyiksi.
Sanoihan jumalallinen Apollo,
Ja se on myöskin ennuslauseen mieli,
Ett' ennen ei saa perijää Leontes,
Kuin laps on löydetty; ja ihmisjärjest'
On yhtä mahdotonta se, kuin että
Mun puolisoni hautans' auki murtais
Ja tänne palajaisi; sillä varmaan
Hän lapsen kanss' on kuollut. Herraammeko
Neuvotte vastustamaan jumalia
Ja heidän tahtoansa? Perijästä
Ei huolta; kyllä kruunu miehen löytää.
Arvokkaimmalle suuri Aleksander
Sen antoi ja näin jälkeläisekseen
Parhaimman varmaan sai.

LEONTES.
                        Paulina hyvä,
Ma tiedän, että Hermionen muiston
Pyhänä pidät. Oi, jos oisin aina
Totellut neuvoas, niin nytkin voisin
Katsella puolisoni avosilmiin
Ja aarteen ottaa huuliltaan!

PAULINA.
                             Jok' aarre
Vaan annist' enentyisi.

LEONTES.
                        Totta haastat.
Ei moista vaimoa; siis toista ei.
Huonompi, vaikka tosin hemmitympi,
Manata voisi vainaan hengen eloon
Ja tälle näyttämölle, missä seison
Nyt rikollisna, ääneen vaikeroimaan:
"Miks tämän mulle teit?"

PAULINA.
                         Jos sen hän voisi,
Ei puuttuis syytä.

LEONTES.
                   Eikä; varmaan saisi
Mun murhaamaan sen toisen.

PAULINA.
                           Oikein. Minä,
Aaveena tuona, teitä pyytäisin
Sen silmiin katsomaan ja sanomaan,
Miks ontto katse tuo loi lemmen teissä.
Ja sitten kirahtaisin niin, ett' teiltä
Halkeisi korvat, päätökseksi huutain:
"Mua muista!"

LEONTES.
              Tähtösiä! Tähtösiä!
Muut silmät mustaa hiiltä! -- En, Paulina,
En vaimosta ma huoli; pois se aatos!

PAULINA.
Siis, vannokaa, ett'ette koskaan nai,
Jos min' en lupaa anna.

LEONTES.
                        En, en koskaan!
Kautt' autuuteni vannon sen, Paulina.

PAULINA.
Te, hyvät herrat, valan todistatte.

CLEOMENES.
Liiaksi koittelette.

PAULINA.
                     Jos ei toista,
Hermionen oman kuvan näköist' ihan,
Silmänsä kohtaa.

CLEOMENES.
                 Niin, --

PAULINA.
                          En sano muuta.
Mut, jos te naida tahdotte, jos varmaan
Ja välttämättä tahdotte, niin minun
Valita suokaa kuningatar teille.
Se ei niin nuori tule olemaan
Kuin entinen; mut semmoinen se tulee,
Ett' yksin ensi puolisonne haamu
Ilolla hänet näkis sylissänne.

LEONTES.
En nai, Paulina, kunnes luvan annat.

PAULINA.
Sen saatte, entinen kun kuningatar
Taas tulee elohon, mut ennen ette.

    (Hovimies tulee.)

HOVIMIES.
Florizel prinssi, Polyxeneen poika, --
Siks itsensä hän sanoo -- puolisoineen --
En nähnyt ole ihanampaa -- pyytää
Kuninkaan eteen päästä.

LEONTES.
                        Mitä kuulen?
Tää tulenta ei sovi isän arvoon;
Se outous, äkkinäisyys näyttää, ett'ei
Tahallist' ole se, vaan pakollista
Ja satunnaista. Entä seurue?

HOVIMIES.
Vähäinen, halpamainen.

LEONTES.
                       Prinsessa
Mukana, niinkö?

HOVIMIES.
                Ah. niin, kaunein luoma
Auringon alla.

PAULINA.
               Oi, Hermione!
Nykyisyys aina itseänsä kerskaa
Paremmaks entisyyttä; nyt sun hautas
Saa väistää toisen tieltä. --
    (Hovimiehelle.)
                               Tehän itse
Sanoitte, kirjoititte -- vaan nyt kylmemp'
On kirjoituksenne sen esinettä --:
"Ei hänen vertaans' ole eikä tule".
Näin runo silloin hälle kiitost' uhkui;
Sen tulva laskee nyt, kun ihanampaa
Jo ylistätte.

HOVIMIES.
              Anteeks suokaa, rouva!
Tuon toisen melkein unhotin jo; -- anteeks! --
Tää toinen, -- silmänne jos hänet yltäis,
Hän kielennekin veisi. Hänpä lahkon
Jos laittaisi, niin muiden uskon-innon
Tukehuttaisi hän ja luopioiksi
Tekisi kaikki.

PAULINA.
               Naiset myöskin?

HOVIMIES.
                               Naiset
Siks häntä lempivät, ett' on hän nainen
Ja kalliimpi kuin mikään mies; ja miehet
Siks, ett' on naisist' ihanin.

LEONTES.
                               Cleomenes,
Käy ystävines, nouda heidät tänne;
Tuo heidät syliini.

    (Cleomenes y.m. menevät.)

PAULINA.
                    Jos meidän prinssi,
Se kultalaps, nyt eläisi, niin hyvin
Tuon prinssin seuraks sopisi; ei oisi
Ijässä kuukautt' eroa.

LEONTES.
                       Vait, vaiti!
Hän uudestaan, sen tiedät, multa kuolee,
Jos häntä mainitaan. Kun näen tuon prinssin.
Puheesi varmaan mieleen mietteit' ajaa,
Jotk' ehkä järjen vievät. -- Tuossa ovat. --
    (Cleomenes, Florizel, Perdita ja seuralaisia tulee.)
Äitinne, prinssi, oli puhdas vaimo:
Isänne, kuninkahan, ilmi-kuvan
Hän teissä loi. Jos kaksikolmatt' oisin, --
Niin ilmetty on teissä isän muoto,
Olento, kaikki, että teitä veljeks
Sanoisin, niin kuin häntäkin, ja monta
Kujetta kertoisin, joit' ennen teimme.
Sydämmest' olkaa tervetullut te
Ja kaunis prinsessanne -- jumalatar! --
Ah, parin kadotin ma, joka tässä
Nyt maan ja taivaan välill' oisi voinut
Ihailtavana seistä niinkuin sinä,
Ihana pari! Silloin kadotin --
Kaikk' oma syyni -- uljaan isänne
Niin seuran kuin myös ystävyyden, hänen,
Jot' onnenheittonakin vielä kerran
Halaisin nähdä.

FLORIZEL.
                Hänen käskystänsä
Ma tulin tuomaan parhaat tervehdykset,
Mitk' ystävällinen voi kuningas
Lähettää veljellensä. Jos ei heikkous,
Jok' ikää seuraa, oisi hiukan hältä
Ramua vähentänyt, niin hän itse
Mitannut oisi maat ja meret, jotka
Erottaa valtionne toisistansa,
Nähdäkseen teitä, jota rakastaa --
Niin sanoa hän käskee -- hartahimmin
Kaikista kruunupäistä valtiaista.

LEONTES.
Oi, veljeni, sa kunnon ystävä!
Tuo vääryys, jonka sulle tein, se taaskin
Mua kouristaa, ja nämä tervehdykset,
Niin erin hartaat, omasta mua soimaa
Hitaudestani. -- Tervetullut meille
Kuin kevät nurmikolle! Lisäks onko
Pelottavan Neptunin julmuudelle --
Ei, epäkohtelulle -- alttiiks pannut
Noin kalliin aarteen, tervehtääkseen miestä.
Mi moisen vaivankaan ei väärtti, saati
Tuollaisen hengen kaupan?

FLORIZEL.
                          Arvoherra,
Hän Libyast' on.

LEONTES.
                 Missä Smalus uros
Hallitsee pelvolla ja rakkaudella.

FLORIZEL.
Niin, sieltä, arvoherra, hänen luotaan,
Jok' eronhetkell' itkusilmin tämän
Julisti tyttärekseen. Sieltä meidät
Suotuinen lounatuuli saattoi tänne
Isäni käskyn täyttämään ja teitä
Näin tervehtämään. Parhaan seurueeni
Sisiliasta lähetin ma pois;
Se matkall' on nyt Böhmiin ilmoittamaan
Menestystäni Libyassa sekä
Minun ja puolisoni onnellista
Tuloa tänne.

LEONTES.
             Ruttoaineist' ilman
Peratkoot armon jumalat sen ajan,
Mink' ootte täällä! Hurskas teill' ol' isä,
Armosta rikas, jonka korkeutta,
Vaikk' on se pyhä, loukannut ma olen;
Vihainen taivas lapsettomaks siitä
Mun tehnyt on; isänne teiss' on saanut
Ansaitun armolahjan jumalilta,
Hyveessä vertaisensa. Mikä onni,
Jos minäkin nyt tyttären ja pojan
Noin autuaina nähdä voisin!

    (Hovimies tulee.)

HOVIMIES.
                            Herra,
Sanani uskomatont' ois, jos eivät
Todisteet lähell' oisi. Teitä, herra,
Mun kauttan' itse Böhmi tervehtääpi
Ja vaatii vangitsemaan poikansa,
Jok', arvons' unhottain ja tehtävänsä,
Isänsä, toiveittensa luota karkas
Ja paimentytön kanssa.

LEONTES.
                       Miss' on Böhmi?

HOVIMIES.
Kaupungissa; ma tulen hänen luotaan.
Puhelen sekavaa, mut sitä vaatii
Tää kumma sanomani. Hoviinne
Kun riensi hän, -- tuot' ihmeparikuntaa
Vainoovan näytti -- niin hän tiellä kohtas
Tuon valhedaamin isän sekä veljen,
Jotk' olivat tään nuoren prinssin kanssa
Matkanneet maastaan.

FLORIZEL.
                     Mun Camillo petti,
Min kunnia ja kunto näihin asti
Säät kaikki kesti.

HOVIMIES.
                   Häntä nuhdelkaa,
Hän kuninkaan on seurassa.

LEONTES.
                           Camillo?

HOVIMIES.
Camillo, niin; hänt' äsken puhuttelin.
Nyt kuulustaa hän noita poloisia.
Niin raukkainkaan ei vapisevan luulis:
He polvistuvat, maata suutelevat,
Kiroovat itseänsä joka sanaan.
Korvansa tukkein Böhmi heille uhkaa
Tuhannen surman surmaa.

PERDITA.
                        Isä parka! --
Vakoilee meitä taivas; liittoamme
Ei pyhittää se tahdo.

LEONTES.
                      Naimisissa?

FLORIZEL.
Ei, herra, vielä, eikä kenties koskaan;
Kyll' ennen tähdet maata suutelevat,
Kuin liittyy alhainen ja ylhäinen.

LEONTES.
Sanokaa, kuninkaanko tytär on hän?

FLORIZEL.
On, kun hän tulee vaimokseni kerta.

LEONTES.
Isänne kiireen tautta sangen myöhään
Tuo kerta tullee. Surku mun on, surku,
Kun menetitte hänen suosionsa,
Johonka teidät velvollisuus sitoi;
Myös sääli, ett'ei ole valittunne
Niin rikas arvosta kuin kauneudesta,
Ollakseen syyllä teidän.

FLORIZEL.
                         Rohkeutt', annas!
Vaikk' onnetarkin, vihamieltä näyttäin,
Meit' isän kanssa vainoisi, ei vois se
Vähääkään muuttaa lempeämme. -- Pyydän,
Muistelkaa aikaa, jolloin te olitte
Mun ikäiseni; niillä tuntein mua
Nyt puolustakaa; pyynnöstänne isä
Pois kalliimmankin heittää niinkuin lelun.

LEONTES.
Siis pyydän hältä kallist' armastanne,
Kun hänest' on se lelu.

PAULINA.
                        Liiaks nuoruutt'
On katseessanne; kuningattarenne
Ois vielä kuukautt' ennen kuolemaansa
Paremmin moisen katseen ansainnut
Kuin tuo, mit' ihailette nyt.

LEONTES.
                              Juur' häntä
Ma tällä katseell' aattelin. --
    (Florizelille.)
                                 Mut viel' en
Pyyntöönne ole vastannut: nyt lähden
Isänne luo; jos pyyteenne ei ole
Liannut kunniaanne, olen niiden
Ja teidän ystävä. Sen vuoks nyt lähden
Tapaamaan häntä; seuratkaa, niin näette,
Mitenkä onnistuu se. Tulkaa, prinssi.

    (Lähtevät.)



Toinen kohtaus.

    Hovilinnan edustalla.
    (Autolycus ja muudan ylimys tulevat.)

AUTOLYCUS.
Sanokaa, hyvä herra, olitteko saapuvilla, kun siitä kerrottiin.

1 YLIMYS.
Olin saapuvilla, kun mytty avattiin, ja kuulin paimenvanhuksen
kertomuksen, miten hän oli sen löytänyt. Sitten, lyhytaikaisen
hämmästyksen jälkeen, käski hän meidän kaikkien lähteä huoneesta.
Ainoastaan sen olin kuulevinani hänen sanovan, että hän oli lapsen
löytänyt.

AUTOLYCUS.
Minua ilahuttaisi tietää asian päätös.

1 YLIMYS.
Minä vain vaillinaisesti voin tehdä asiasta selkoa; mutta ne muutokset,
joita huomasin kuninkaassa ja Camillossa, olivat todellisia ihmetyksen
ilmeitä; niin he toisiinsa tuijottivat, että minusta olivat
silmäluomensa revähtää; heidän äänettömyytensä puhui, kaikki heidän
liikkeensä puhuivat; he näyttivät siltä, kuin olisivat kuulleet
maailman hukkuneen tai maailman pelastuneen. Valtaava heissä näkyi
hämmästys; vaan tarkinkaan katselija, joka ei tiennyt muuta kuin mitä
näki, ei olisi voinut sanoa, oliko siihen syynä ilo vai murhe, mutta
toista tai toista se oli ylenmäärin.

    (Toinen ylimys tulee.)

Tässä tulee mies, joka kenties tietää enemmän. Mitä uutta, Rogero?

2 YLIMYS.
Ei muuta kuin ilotulituksia. Ennustus on käynyt toteen; kuninkaan tytär
on löytynyt; sellainen joukko ihmeitä on tunnin kuluessa tullut ilmi,
että arkkiviisujen tekijäkin joutuisi niistä ymmälle. Tuossa tulee
Paulina rouvan hovimestari; hän voi kertoa teille lisää. --

    (Kolmas ylimys tulee.)

Mitä nyt kuuluu, herra? Tuo uutinen, jota todeksi vakuutetaan, on niin
vanhan tarinan kaltainen, että täytyy suuresti epäillä sen
todenperäisyyttä. Onko kuningas löytänyt perillisensä?

3 YLIMYS.
On varmaan, jos milloinkaan totuus on asianhaarain kautta selväksi
tullut. Sen, minkä kuulette, vannoisitte nähneenne, niin yhtäpitävät
ovat todistukset. Kuningattaren, Hermionen, vaippa -- hänen
helmikorunsa lapsen kaulassa -- Antigonuksen kirjeet, paikalta löydetyt
ja hänen tutulla käsialallaan kirjoitetut, -- tytön majesteettisuus ja
äidinnäköisyys -- hänen ylevä olentonsa, joka on enemmän syntyperän
kuin kasvatuksen hedelmä, -- ja monet muut seikat todistavat ylen
varmaksi, että hän on kuninkaan tytär. Näittekö molempien kuningasten
yhtymisen?

2 YLIMYS.
En.

3 YLIMYS.
Olette siis jäänyt osattomaksi näystä, joka pitää nähdä ja jota ei voi
kertoa. Siinä olisitte nähnyt toisen ilon toista kaunistavan; niin ja
siten, että suru näytti itkevän sitä, että täytyi jättää heidät
hyvästi, sillä heidän ilonsa kahlasi kyyneleissä. Siinä silmin
taivasteltiin, siinä käsin hosuttiin ja kasvoja väänneltiin, jotta
heidät saattoi vain tuntea vaatteista eikä muodosta. Kuninkaamme, joka
oli ilon-innoissaan löydettyään tyttärensä, huusi, ikäänkuin ilo
yht'äkkiä olisi tappioksi muuttunut: "Ah, sun äitisi, sun äitisi!"
Sitten hän pyytää Böhmiltä anteeksi, sitten halailee vävypoikaansa,
sitten melkein kuoliaaksi kuristaa tyttärensä syleilyksillään; sitten
kiittää paimen vanhusta, joka siinä seisoo niinkuin vanha, lahistunut
kaivonvipu ennenmuistoisilta ajoilta. En ole ikänäni kuullut puhuttavan
senkaltaisesta yhtymisestä; se hervaisee kertomuksen sitä seuraamasta
ja tekee kaiken kuvailun mahdottomaksi.

2 YLIMYS.
Mutta miten kävi Antigonuksen, joka lapsen täältä saattoi pois?

3 YLIMYS.
Sekin tuntuu vanhalta tarinalta, jolla aina riittää kertomista, vaikka
nukkuisikin usko ja kaikki korvat olisivat lummessa. Hänet karhu repi
palasiksi; sen todistaa lampurin poika, jonka sanan taas oikeaksi
vahvistaa ei ainoastaan hänen yksinkertaisuutensa, -- joka näyttää
olevan suuri, -- vaan myöskin niistinliina ja sormukset, jotka Paulina
tuntee Antigonuksen omiksi.

1 YLIMYS.
Mihin sitten laiva joutui ja hänen seuralaisensa?

3 YLIMYS.
Haaksirikkoon, samassa tuokiossa kuin heidän herransa kuoli, ja
lampurin pojan silmäin edessä; niin että kaikki välikappaleet lapsen
surmille panossa ihan silloin katosivat, kuin se löydettiin. Mutta oi,
mikä jalo taistelu ilon ja surun välillä Paulinan mielessä! Toinen
silmä maahan laskeuneena, että oli kadottanut puolisonsa, toinen
taivaaseen kohouneena, että ennustus oli toteen käynyt. Hän nosti
prinsessan maasta ja sulki hänet syliinsä niin lujasti, kuin olisi
aikonut sydämmeensä hänet kiinnittää, jottei vain uudestaan häntä
kadottaisi.

1 YLIMYS.
Tämä suurenmoinen kohtaus ansaitsi kyllä kuningasten ja ruhtinasten
katsomista, sillä sellaisethan sitä näyttelivät.

3 YLIMYS.
Mutta liikuttavinta kaikesta, ja joka yritti saada minunkin silmäni
onkeensa -- veden se niistä sai, vaan ei kalaa -- liikuttavinta oli
nähdä, kerrottaessa kuningattaren kuolemasta ja tavasta, miten hän
sortui -- kuningas kauniisti sen tunnusti ja sitä valitteli -- kuinka
sen kuuleminen syvästi koski tyttäreen, kunnes, toisesta tuskan
ilmauksesta toiseen, hän vihdoin, voikahtaen, itki, niin sanoakseni,
verta, sillä totta on, että minun silmäni itkusta veristyivät.
Kivenkovuisinkin sydän siinä muutti karvaa; toiset pyörtyivät, kaikki
olivat syvästi murheelliset. Jos koko maailma olisi voinut sen nähdä,
niin olisi voihkina ollut yltä yleinen.

1 YLIMYS.
Ovatko he palanneet hoviin?

3 YLIMYS.
Eivät. Kun prinsessa kuuli puhuttavan äitinsä vartalokuvasta, joka on
Paulinan tallessa, -- jota teosta on monta vuotta tehty ja jonka vasta
äskettäin suuri italialainen maalari, Julio Romano, on valmiiksi
saanut, mies, joka, jos hän itse olisi ikuinen ja voisi puhaltaa henkeä
teoksiinsa, riistäisi luonnolta kaikki kannattajat, niin täydellisesti
hän sitä jäljittelee; hän on Hermionen tehnyt niin Hermionen
näköiseksi, että -- niin sanotaan -- voisi häntä puhutella ja jäädä
odottamaan vastausta; sinne he nyt, rakkautta ahnaillen, kaikki ovat
menneet, ja aikovat siellä illastaakin.

2 YLIMYS.
Arvelin kyllä, että hänellä siellä oli jotakin tärkeätä tekeillä, sillä
Hermionen kuoleman jälkeen hän on salaa kahdesti tai kolmasti päivässä
käynyt tuossa syrjäisessä asuinmajassa. Mennäänkö mekin sinne ottamaan
osaa muiden iloon?

1 YLIMYS.
Kenpä sieltä jäisi pois, jolla on lupa päästä sinne? Jokainen
silmänräpäys voi synnyttää jonkun uuden ilon; me olemme omasta
tiedostamme välinpitämättömät, jos jäämme pois. Menkäämme siis!

    (Kaikki kolme ylimystä menevät.)

AUTOLYCUS.
Jos minussa nyt ei olisi tahran tähdettä entisestä elämästäni, niin
tulvimalla niitä ylennyksiä sataisi päälleni. Minähän tuon vanhuksen ja
hänen poikansa saatoin prinssin tykö laivaan; kerroin hälle, mitä olin
kuullut heidän puhuvan mytystä, enkä tiedäkään, mitä kaikkea; mutta hän
oli silloin niin suunnattomasti ihastunut lampurin tyttäreen, -- sillä
siksi hän häntä yhä luuli, -- joka alkoi tulla kovin merikipeäksi; ja
kun hänen omakaan tilansa ei ollut paljoa parempi, ja tuota kauheata
ilmaa yhä kesti, niin jäi koko salaisuus selvittämättä. Mutta se on
minulle yhdentekevää; sillä vaikkapa olisinkin tämän asian päivän
valoon saattanut, niin ei se olisi minun huonoja asioitani paljonkaan
parantanut. -- Tuossahan nuo tulevat, joille olen hyvää tehnyt vastoin
tahtoani, ja esiintyvätpä jo onnensa kukoistuksessa.

    (Vanha ja nuori paimen tulevat.)

VANHA PAIMEN.
Niin, poikani, minä en enää saa lapsia, mutta sinun poikasi ja
tyttäresi syntyvät kaikki aatelismiehinä.

NUORI PAIMEN (Autolycukselle).
Kah, hyvää päivää, herra' Te taannoin epäsitte taistella kanssani
siksi, ett'en ollut synnynnäinen aatelismies. Näettekö nämä vaatteet?
Sanokaa, ett'ette näe, ja pysykää luulossanne, ett'en ole synnynnäinen
aatelismies; mutta yhtä hyvä olisi sanoa, että nämä vaatteet ei ole
synnynnäisiä aatelismiehiä. Sanokaa minua valehtelijaksi; tehkää se,
niin saatte nähdä, olenko synnynnäinen aatelismies.

AUTOLYCUS.
Minä tiedän, herra, että nyt olette synnynnäinen aatelismies.

NUORI PAIMEN.
Niin, ja olen se ollut joka aika jo neljä tuntia sitten.

VANHA PAIMEN.
Niin myös minä, poikaseni.

NUORI PAIMEN.
Niin myös te. Mutta minä olin synnynnäinen aatelismies ennen isääni,
sillä kuninkaan poika paiskasi minulle kättä ja sanoi minua veljeksi;
ja sitten ne molemmat kuninkaat sanoivat isääni veljeksi; ja sitten
prinssi, veljeni, ja prinsessa, sisareni, sanoivat isääni isäksi; ja
sitten me itkettiin; ja ne olivat ensimmäiset aateliskyyneleet, joita
ikänä olemme vuodattaneet.

VANHA PAIMEN.
Jos elää saamme, poikaseni, vuodatamme niitä paljon enemmän.

NUORI PAIMEN.
Niin kyllä; olisipa muuten sula onnettomuus, kun nyt olemme tulleet
niin rankilliseen asemaan.

AUTOLYCUS.
Pyydän nöyrimmästi anteeksi kaikki, mitä olen rikkonut teidän
ylhäisyyttänne vastaan, ja pyydän myöskin, että puhuisitte hyvää minun
puolestani prinssille, minun herralleni.

VANHA PAIMEN.
Tee se, poikani; meidän pitää olla jaloja nyt, kun olemme jalosukuisia.

NUORI PAIMEN.
Lupaatko elämäsi parantaa?

AUTOLYCUS.
Lupaan, teidän armonne luvalla.

NUORI PAIMEN.
Kättä sen päälle! Minä vannon prinssille, että sinä olet yhtä
rehellinen ja kelpo mies kuin mikään böhmiläinen suinkin.

VANHA PAIMEN.
Sano se vaan, mut älä vanno.

NUORI PAIMEN.
Mitä? Enkö vannoisi nyt, kun olen aatelismies? Moukat ja poroporvarit
sanokoot, minäpä vannon.

VANHA PAIMEN.
Mutta jos se on väärää.

NUORI PAIMEN.
Olkoon vaikka kuinka väärää, kelpo aatelismies voi sen vannoa ystävänsä
tähden: -- ja minä vannon prinssille, että sinä olet rohkea ja näppeä
mies ja ett'et juo itseäsi humalaan, vaikka hyvin tiedän, ett'et ole
mikään rohkea ja näppeä mies ja että juotkin itsesi humalaan; kuitenkin
sen vannon, ja toivoisin, että tulisit rohkeaksi ja näppeäksi mieheksi.

AUTOLYCUS.
Tahdon koettaa, voimieni mukaan.

NUORI PAIMEN.
Kaikin mokomin koeta tulla rohkeaksi mieheksi. Jos en ihmettele, kuinka
sinä uskallat juoda itsesi humalaan, vaikk'et olekaan rohkea mies, niin
älä koskaan minua usko. -- Kuulkaa! Kuningas ja prinssit, koko meidän
sukumme, menevät nyt katsomaan kuningattaren kuvaa. Tule kanssamme, me
tahdomme sinua suosia.

    (Menevät.)



Kolmas kohtaus.

    Sali Paulinan asunnossa.

    (Leontes, Polyxenes, Florizel, Perdita, Camillo,
    Paulina, hoviherroja ja seuralaisia tulee.)

LEONTES.
Paulina, jalo nainen, minkä lohdun
Sult' olen saanut!

PAULINA.
                   Armollinen herra,
Hyv' oli aikeeni, jos erehdyinkin.
On täysin palkittu mun hyvät työni.
Mut että te, kuninkaat kruunupäät.
Ja vallanperijänne, nämä nuoret,
Suvaitsette mun majahani tulla,
On liikaa armoa, jot' eläissäni
En ehdi koskaan maksaa.

LEONTES.
                        Oh, Paulina,
Sua kunnioitus häirii. Tulimme nyt
Kuningattaren kuvaa katsomaan.
Mont' esinettä hauskaa, harvinaista
Salissas ihailimme; mut ei nähty,
Mit' innoin halaa tyttäreni nähdä,
Äitinsä kuvaa.

PAULINA.
               Niinkuin eläissänsä
Hän oli verraton, niin, luulen, voittaa
Kuvansa kuollut kaikki, mit' on nähty
Tai ihmiskäsin tehty; siksi pidän
Sit' erillään. Täss' on se: siinä elo
Niin eläväks on mukailtu, kuin koskaan
Voi uni mukaella kuolemaa.
Katselkaa vain, ja ihmetelkää! --

    (Paulina vetää syrjään esiripun, niin että
    Hermionen vartalokuva tulee näkyviin.)

Vait'olonne ma ymmärrän: se paras
On ihmetyksen ilme. Sanokaahan: --
Kuningas, ensin te: se eikö ole
Näköinen, mitä?

LEONTES.
                Hänen ryhtins' aivan!
Mua toru, kallis kivi; silloin sanon:
Hermione olet; ei, ei, hän sä olet,
Jos et sa toru: niin hän oli hellä
Kuin laps ja taivaan armo. -- Mut, Paulina,
Hermione noin kurttuinen ei ollut,
Noin vanha ei kuin tuo.

POLYXENES.
                        Ei likimainkaan.

PAULINA.
Sit' ihmeempi on taiteilijan taito.
Eteenpäin siirtyin kuusitoista vuotta,
Hän kuvaa hänet niin, kuin nyt hän eläis.

LEONTES.
Ja voisikin nyt elää, yhtä paljon
Lohduksi mulle, kuin nyt sydäntäni
Tuo näkö kaivelee. Oi, noin hän seisoi
Elävän ylevänä -- lämmin elo
Nyt tuoss' on kylmä -- kun hänt' ensin kosin.
Hyi, häpeän; mua kivi eikö soimaa,
Ett' olen minä kovempi kuin se?
Kuninkaallinen patsas, tenhovoimaa
On suuruudessasi; taas esiin loihdit
Mun syntini ja elinnesteet imet
Sä tyttärestäsi, jok' ihmetyksest'
On kivettynyt hänkin.

PERDITA.
                      Sallikaatte --
Sit' älkää taiaks luulko -- että tässä
Nyt polvistun ja siunausta anon. --
Oi, äiti, kallis kuningatar, joka
Elosi päätit, kun sen aloin minä,
Ojenna kätesi mun suudellani.

PAULINA.
Anteeksi! Patsas vast' on pystytetty,
Ei värit vielä kuivat.

CAMILLO.
                       Syvään, herra,
On suru teissä juurtunut, kun sit' ei
Kuustoista ole talvea ja kesää
Pois voinut puhaltaa tai kuivata.
Niin kauan tuskin mikään ilo elää,
Ja suru surmannut ois itsens' aikaa.

POLYXENES.
Veli hyvä, se jok' oli tähän syypää,
Häll' olkoon valta ottaa murheest' osaa
Niin runsaasti kuin tahtoo.

PAULINA.
                            Jospa oisin
Tuon arvannut, ett' tämä kuva parka
Noin teihin koskis -- sillä mun on kivi --
En sit' ois näyttänyt.

LEONTES.
                       Sit' älä peitä.

PAULINA.
Sit' ette katsella saa enää; vihdoin
Te luulette sen liikkuvan.

LEONTES.
                           Seis! Älä!
Kas, surma olkoon, minust' eikö se jo --
Ken on sen tehnyt? -- Veli, katsokaa,
Se eikö hengitä, ja lämmin veri
Sen suoniss' eikö virtaa?

POLYXENES.
                          Taitoteos!
Sen huulillahan elo lämmin läikkyy.

LEONTES.
Ja silmäin loistossa on välähdystä.
Noin voiko taide eksyttää?

PAULINA.
                           Sen peitän;
Kuningas on jo suunniltaan; hän vihdoin
Sen luulee elävän.

LEONTES.
                   Paulina, näin
Mun kaksikymment' anna vuotta luulla.
Ei kaiken mailman äly voita tätä
Hulluuden suloisuutta. Älä peitä.

PAULINA.
Mua surettaa, ett' teitä näin ma kiusaan;
Kiduttaa voisin vieläkin.

LEONTES.
                          Oi, tee se;
Kidutus tuo on maultaan niin maire
Kuin makein lemmen juoma. -- Yhä tuntuu
Kuin henki tuosta huokuis. Hieno taltta,
Kun kiveen veistää hengen! Ilkuttenko,
Jos häntä suutelen?

PAULINA.
                    Ei, herran tähden;
Huulillaan kostea on puna vielä;
Sen tärväis suutelu, ja maaliin itse
Te tulisitte. Peitänkö ma kuvan?

LEONTES.
Ei vuoteen kahteenkymmeneen.

PERDITA.
                             Sen ajan
Minäkin tässä katselisin tuota.

PAULINA.
Nyt joko huone jättäkäätte, taikka
Varokaa vielä suurempata kummaa.
Jos voitte sietää sen, niin laitan, että
Tuo kuva liikkuu, astuu päin ja teitä
Kätehen tarttuu; mutta silloin luullaan --
Min kiellän minä -- että paholaisen
Liitossa olen.

LEONTES.
               Anna hänen tehdä
Jos mitä, tyynnä katson; puhua
Jos mitä, tyynnä kuulen; yhtä helppo
On antaa hänen puhua kuin käydä.

PAULINA.
Mut siihen vaaditahan valpas usko. --
Nyt hiljaa, kaikki; se, ken luulee, että
Tää luvatont' on taikaa, poistukoon.

LEONTES.
No, jatka; täält' ei kukaan liikahdakaan.

PAULINA.
Herätä hänet, soitto! --
    (Soitantoa.)
                         Nyt on aika;
Nyt heitä kivetykses; astu alas;
Näkijät kaikki hämmästykseen saata.
Ma hautas umpeen luon; no, tule, riennä;
Tuonelle jätä jäykkyytes, sun sieltä
Elämän ilo pelasti. -- Te näette.
Hän liikkuu.
    (Hermione astuu alas jalustalta.)
             Älkää peljästykö: tämä
On yhtä hurskasta, kuin taikanikin
On luvallista. Pois hänt' älkää syöskö,
Ennenkuin taas hän kuolee; muuten hänet
Tapatte kahdesti. No, kättä hälle!
Kositte häntä, kun hän oli nuori.
Nyt vanhana hän kosii.

LEONTES (syleillen häntä).
                       Hän on lämmin!
Jos taikaa tää, se yht' on luvallista
Kuin syöntikin.

POLYXENES.
                Hän miestään syleilee.

CAMILLO.
Kapuvi kaulaan. Elossa jos on hän,
Niin puhukoon hän myös.

POLYXENES.
                        Niin, ilmi tuokoon,
Miss' elänyt hän on ja miten päässyt
On kuolon kourista.

PAULINA.
                    Jos kerrottaisi,
Ett' elää hän, niin sitä nauraisitte
Kuin vanhaa tarinaa; mut nyt sen näette,
Vaikk' ei hän vielä puhu. Malttakaa. --
Välittäjäksi, neiti! Polvistukaa
Ja siunaust' äidiltänne anokaa. --
Huomatkaa, rouva: Perdita on löytty.

    (Perdita polvistuu Hermionen eteen.)

HERMIONE.
Jumalat, alas meihin katsokaa,
Ja armon pyhät maljat vuodattakaa
Mun tyttäreni päähän! -- Kerro, lapsi.
Mitenkä pelastuit? Miss' olet ollut?
Kuink' isäs hoviin löysit? Tiedä, että,
Kun kertoi Paulina, ett' oraakeli
Sun elämisestäsi toiveit' antoi,
Sua odottelin täällä.

PAULINA.
                      Tuosta toiste;
Ilonne muuten häiriintyy, kun muutkin
Kysellä tahtoisivat. -- Yhteen menkää
Te, miekot voiton saajat. Hurmauksenne
Levitköön kaikkiin. Minä, vanha kyyhky,
Oksalle lennän kuivalle, ja siinä
Eloni loppuun itken puolisota
Ijaksi kadonnutta.

LEONTES.
                   Ei, Paulina;
Sa minult' olet miehen saapa, niinkuin
Sinulta minä vaimon sain; niin oli
Valalla sovittu. Sin' olet löynnyt
Mun omani, vaan kuinka, sit' en tiedä;
Näin hänet kuollehena, niinkuin luulin,
Ja monet rukoukset suotta luin
Ma hänen haudallansa. Kaukaa en
Sinulle etsi kelpo puolisota --
Ma tunnen hänen mielensä -- Camillo,
Tuo ota käsi; kunnias ja kuntos
On täysin taattu, ja sen vahvistamme
Me, kaksi kuningasta. -- Lähtekäämme.
    (Hermionelle.)
Kuin? -- Katso veljeämme! -- Anteeks suokaa,
Ett' epäluuloin pyhät katsehenne
Ma myrkytin! -- Kas, tuossa vävysi,
Kuninkaan poika, joka taivaan tahdost'
On tyttäresi ylkämies. -- Paulina,
Vie meidät jonnekin, miss' ystävyksin
Kysellä saamme, kertoilla, mit' osaa
On kukin näytellyt sen pitkän ajan,
Mink' eross' olimme. Niin, rientäkäämme.

    (Poistuvat.)








End of the Project Gutenberg EBook of Talvinen tarina, by William Shakespeare

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 44840 ***