*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 46553 ***

MARTININ RIKOS

Novelli


Kirj.

MARIA JOTUNI



Otava, Helsinki, 1914.






I


Anna loikoi viel‰ tilallansa ja katseli, kuinka tuuli hulmuutteli
ohuita uutimia ja kuinka p‰iv‰ paistoi avonaisesta ikkunasta suoraan
h‰nen s‰nkyns‰ jalkap‰‰h‰n. H‰n veti peitteen alta jalkansa ja
liikutteli sit‰ p‰iv‰npaisteessa.

H‰n ei viitsinyt nousta viel‰ ylˆs. H‰n oli valvonut pitk‰‰n eilen ja
ajatellut t‰m‰n maailman asioita. Nyt ei h‰n viitsinyt edes ajatella.
Oli huoletonna siin‰ hyv‰ olla.

Veli Alvarin lapset Martta ja Einar melusivat etehisess‰. Mummo tuntui
toruvan heit‰, pelottelevan, ett‰ Anna-t‰ti viel‰ nukkuu.

Kuitenkaan ei ‰iti itse malttanut olla pilkist‰m‰tt‰ Annan kamariin.

"Katsos unikekoa, kello on kohta yhdeks‰n." Sitten huusi ‰iti
etehiseen: "Miina, tuokaapa kahvia t‰nne."

ƒiti oli viel‰ toruvinaan Annaa, korjasi siin‰ uudinta, joka oli
irronnut kokonaan pitimest‰‰n ja hulmueli vapaana.

Anna lep‰si yh‰ liikahtamatta ja katseli ‰iti‰ns‰. H‰n ihmetteli, ett‰
‰iti jaksoi olla niin iloinen. Ja nuoren n‰kˆinenkin oli viel‰ ja
kaunis. Ei olisi mummoksi luullut, vaikkapa hopeahaivenia pilkistikin
sen myssyn alta.

"Mit‰p‰ unta n‰it", kysyi ‰iti Annalta ja istuutui s‰ngyn laidalle ja
otti Annan jalan k‰teens‰.

"En sanottavia."

"Et sanottavia."

"Mit‰p‰ sin‰ itse?"

"Min‰? Mit‰ lienee ollut, ik‰vi‰, en muista. Mutta miss‰ ovat kortit,
katsotaanpa p‰iv‰n tapahtumia."

"ƒitih‰n ne vei eilen."

"Nyt muistan, no, olkoot."

He vaikenivat. ƒidist‰ ja tytt‰rest‰ oli molemmista hyv‰ niin olla,
katsella toinen toistansa ja ymm‰rt‰‰ toinen toisensa syd‰melliset
ajatukset, joista katse kertoi ja joita ei sanoiksi aina saatu.

N‰in aamuisin tuli ‰iti aina Annan luokse, istuutui h‰nen s‰nkyns‰
laidalle. Siin‰ katselivat he p‰iv‰n tapahtumia korteista tahi
juttelivat syd‰mellisesti pienist‰ seikkasistansa. Eiv‰t ne seikkaset
ihmeit‰ olleet, eiv‰t he siksi niist‰ puhuneetkaan. He iloitsivat vain
toistensa l‰heisyydest‰ ja siit‰ ymm‰rryksest‰, joka vallitsi heid‰n
v‰lill‰‰n. Ja n‰in he ik‰‰nkuin liittoutuivat p‰iv‰n ik‰vi‰ vastaan,
he ik‰‰nkuin tahtoivat vakuuttaa toisillensa, ettei heid‰n el‰m‰ss‰‰n
ollut mit‰‰n vakavasti otettavaa. Ja he iloitsivat salaisesti, jos
luulivat omalla huolettomuudellaan voineensa toinen toiselleen sit‰
vakuuttaa.

Miina toi kahvia ja meni. ƒiti kaatoi tytt‰rellens‰. Ja kun Anna kohosi
istualleen, huomasi ‰iti, ett‰ jokin ik‰v‰ ajatus painoi taas h‰nen
mielt‰ns‰. Itsep‰inen ryppy ilmestyi otsalle silmien v‰liin.

"Oliko Alvar eilen myˆh‰‰n poissa", kysyi Anna kahvinsa unohtaen.

"Ei h‰n myˆh‰‰n ollut. Min‰ valvoin viel‰."

"Min‰kin valvoin. Vaan olihan se jo aamupuolta yˆt‰."

"Miksi sitten kysyt?"

"ƒiti, sin‰ et saa puolustaa Alvaria. Sinun t‰ytyy olla ankarampi
h‰nelle. T‰t‰ el‰m‰‰ ei voi en‰‰ siet‰‰."

ƒiti punastui. H‰nen ohuet sormensa piteliv‰t kahvileip‰‰, k‰‰nteliv‰t
sit‰, niin ett‰ muruja tippui h‰nen huomaamattaan lattialle.

H‰nt‰ loukkasi, kun Anna rikkoi t‰ten heid‰n ‰‰nettˆm‰n sopimuksensa
kosketella arkoja asioita. H‰nt‰ loukkasi Annan muistutus. Mit‰ Anna
el‰m‰st‰ tiesi.

Annakin katui jo ‰skeisi‰ sanojansa ja virkkoi sovittaen:

"Mist‰h‰n he saavat varojakaan? Ja is‰ saapi el‰tt‰‰ perhett‰", lis‰si
h‰n katkerasti.

"Ehk‰ heill‰ on viel‰ Iidan myˆt‰j‰isi‰."

"Myˆt‰j‰isi‰? Siit‰kˆ vaivaisesta kymmenest‰tuhannesta? Ne ovat
menneet jo aikoja sitten. Ei rahat niill‰ pysy. Sill‰ tavalla kun
Iida pukeutuukin. Etkˆ sin‰ voi sanoa Iidalle, ett‰ n‰in pieness‰
kaupungissa on h‰pe‰m‰tˆnt‰ pukeutua siten?"

"H‰n on tottunut. Miksi me sotkeudumme toisten asioihin", esteli ‰iti
hiljaa.

"Siksi, ett‰ h‰n h‰p‰isee meid‰t", sanoi Anna lujasti.

"Anna, min‰ pyyd‰n, sin‰ pahoitat mielt‰ni ajattelemattomilla
sanoillasi."

"Niinh‰n sin‰ itsekin sisimm‰ss‰si ajattelet."

"Min‰ en ajattele. Minun ei sovi ajatella. Minun t‰ytyy tyyty‰ siihen,
mik‰ on. Enh‰n min‰ voi vaatia, ett‰ kaikki olisi mieleist‰ni."

"Mutta min‰ vaadin. Vaadin ainakin sen, ettei minun nime‰ni h‰v‰ist‰.
Katkeroittakoot el‰m‰n t‰‰ll‰ kotona -- vaan, vaan kaupungilla ei --."

ƒiti viittasi k‰dell‰ns‰ pyyt‰en Annaa hillitsem‰‰n itse‰ns‰ ja kohosi
siit‰ ylˆs. H‰n aikoi l‰hte‰ pois. Haikea tunto valtasi h‰nen mielens‰.
H‰n seisoi hetken neuvotonna, kun ei lˆyt‰nyt sanoja, joilla puolustaa
taas Alvaria. Iidan suhteen oli h‰n osiksi samaa mielt‰, mutta h‰nen
poikansa Alvar oli mik‰ oli, mink‰p‰ sille taisi, eih‰n h‰nt‰ en‰‰
toiseksi saanut.

"ƒiti, istuhan viel‰", pyysi Anna.

ƒiti istuutui j‰lleen. H‰n ei voinut vastustaa lastansa. H‰nen
syd‰mens‰ l‰mpeni taas, kun h‰n katseli tervett‰ ja voimakasta
tyt‰rt‰ns‰, joka kuitenkin oli oikeassa.

"Kauniit ilmat", sanoi Anna ja heitt‰ytyi viel‰ s‰nkyyns‰.

"Kauniit. Kes‰ on tullut."

"Taas kes‰. Jopa kuluu t‰m‰ el‰m‰kin", sanoi Anna ja nosti paljaan
jalkansa ‰idin syliin. ƒiti otti sen taas k‰teens‰ ja silitti sit‰.

"Mit‰p‰ siit‰, jos kuluukin. Kuluttavahan sen on. Mik‰ sinulla on
h‰t‰n‰, oletpahan meid‰n ilonamme t‰ss‰."

"Olisi ik‰‰ jo, h‰vett‰‰, vuosi vain ja ik‰‰ on jo kaksikymment‰viisi
vuotta. Monilla ik‰isill‰ni on jo suuria tytt‰ri‰."

"Sit‰kˆ sin‰ --"

"Sit‰", sanoi Anna. "Eikˆ se muka olekaan asia? Min‰p‰, rehellisesti
sanoen, en el‰m‰st‰ mit‰‰n tied‰."

"Odotahan."

"Montako kymment‰ vuotta?"

"Itse tied‰t."

Anna punastui ja ‰iti jatkoi:

"V‰h‰tp‰h‰n el‰m‰st‰ nyt, kun on t‰llaiset ilmat. Eikˆh‰n pit‰isi
hommautua kes‰asunnolle jo?"

"Eikˆ oltane pitemp‰‰n kaupungissa? Vai mit‰ ‰iti arvelee?"

"Miksi pitemp‰‰n? No, is‰ kyll‰."

"Ja me muutkin."

"Ahaa, ymm‰rr‰n."

"V‰‰rink‰sit‰t, ‰iti. Siit‰ asiasta ei viel‰", sanoi h‰n. "Mutta Alvar,
kun tuo Alvar taas --"

H‰n ei sanonut enemp‰‰, ettei pahoittaisi taas ‰idin mielt‰. Mutta
raskaina tulvahtelivat ajatukset ja h‰n unohtui niiden valtaan.

Tiesih‰n ‰iti, mit‰ Anna ajatteli, eik‰ kysynyt enemp‰‰. Tiesih‰n
h‰n, ett‰ Alvar se Annaa huolestutti. Alvar j‰i kaupunkiin koko
kes‰ksi, niinkuin viimekin kes‰ksi oli j‰‰nyt. Sellainen juonti-into
h‰nell‰ oli ja sellaiset asiat. Is‰k‰‰n ei viihtynyt heid‰n kanssaan,
h‰nkin j‰i kaupunkiin syytt‰en sairask‰yntej‰‰n, vaikka oli kaksi
l‰‰k‰ri‰ niin pieness‰ kaupungissa ja kes‰asunnolta olisi sit‰paitsi
voinut vastaanotoillaan k‰yd‰. Vaan tosinhan is‰n oli pakko hoitaa
raha-asioitakin, etenkin nyt, kun kaikki n‰ytti niin sotkuiselta.

"Onko is‰ mennyt kaupungille", kysyi Anna.

"On, tapansa mukaan."

"Is‰ on vanhentunut n‰in‰ viime aikoina."

"En ole huomannut."

Anna tiesi, ettei se ollut totta. ƒiti oli sen huomannut. Vaan ‰iti
ei tahtonut is‰st‰ puhua. He olivat vieraita kesken‰ns‰. Is‰ kulki
yksin omia teit‰ns‰ ‰‰netˆnn‰ kuin vieras, joka jostakin syyst‰ oli
pakotettu asumaan yhdess‰ heid‰n kanssansa. Tekiv‰th‰n he niinkuin is‰
toivoi, kun is‰ toivonsa heille ilmaisi. Vaan is‰ ei sit‰ usein tehnyt.
Viime aikoina oli h‰n koetellut l‰hesty‰ Annaa ja puhellut usein h‰nen
kanssansa, ja Annasta tuntui, kuin h‰n sen kautta olisi ik‰‰nkuin uuden
tuttavan lis‰‰ saanut.




II


Eilisen‰ p‰iv‰n‰ oli Martin tavannut kaupungilla Lennart Ahlmanin ja
pyyt‰nyt kotiinsa ja Lennart tuli.

Anna s‰ik‰hti, kun h‰n ikkunasta n‰ki is‰n ja Lennartin tulevan
yhdess‰. H‰n sulki nopeasti kamarinsa oven ja h‰nen syd‰mens‰ lˆi
pelosta. Mutta kohta h‰n rauhoittui, avasi levollisesti ovensa ja meni
vierasta vastaan. Eih‰n h‰nen tarvinnut pel‰t‰ Lennartia, eih‰n h‰nen
tarvinnut pel‰t‰ sit‰, mink‰ v‰ltt‰m‰tt‰ t‰ytyi tapahtua. H‰nen oli
naitettava itsens‰. Ja niist‰ nuorista miehist‰, joita kaupungissa oli,
oli Lennart Annan mielest‰ parhain ja ainoa, jota h‰nen sopi ajatella.

Ik‰v‰ vain, ettei ‰iti ollut samaa mielt‰. ƒidist‰ oli Ahlmanin
kauppiassuku vastenmielinen. Vaan kenelleh‰n ‰iti tahtoi s‰ilytt‰‰
h‰nt‰ sitten? Kenelle? Kaupungissa ei ollut nyky‰‰n ket‰‰n mahdollista.
Ja kukapa ‰idin mielest‰ olisi ollutkaan kyllin hyv‰? Hyvittih‰n
se Annaa tavallaan, vaan teki samalla olon tukalaksi ja ratkaisun
vaikeammaksi. ƒiti haaveili tietysti tyhj‰‰. Odotti sellaista, jota
mist‰‰n ei tullut. Ihmeellist‰, ettei ihminen niin vanhanakaan oloihin
j‰rkev‰sti suhtautunut. Se ‰iti oli nuori syd‰melt‰‰n aina, sellainen
haaveilija. Toista oli is‰.

Is‰ n‰ki tietysti mielell‰‰n, ett‰ Lennart pyysi h‰nt‰ ja h‰n suostui.
Ja is‰ oli oikeassa. Sill‰ jos Anna Lennartin otti, ei h‰n rasittanut
en‰‰ kotiansa, h‰nen toimeentulonsa ja olonsa olivat taatut. Ja
is‰n silloin myˆskin. Se oli p‰‰asia nyky‰‰n. Ja siksi toisekseen
aika oli jo menn‰. Eik‰ Annasta ollut suinkaan vastenmielist‰ sit‰
ajatella. P‰invastoin, siihen mieli viime aikoina aina palasi ja sen
ajatteleminen tuotti usein salaista tyydytyst‰ ja iloa. H‰nest‰h‰n
nyky‰‰n koko perheen onni riippui. Ja siksi ei h‰nell‰ itsell‰‰n ollut
en‰‰ mit‰‰n ratkaistavaa siin‰. Ja olivathan he Lennartin kanssa olleet
jo vuosia hyvi‰ tuttuja, vaikkeiv‰t olleet koskaan oikein puhelleet
kesken‰‰n.

Siksip‰ nyt ‰kki‰ tuntui oudolta. Puhe ei tahtonut sujua. Oikeastaan ei
Annalla ollutkaan puolestaan mit‰‰n sanottavaa.

T‰m‰ on kauppa kuten maalaisten, ajatteli Anna. Eip‰ runollisuutta,
eip‰ rakkautta. Kauppa, ihan niinkuin h‰n oli p‰‰tt‰nyt, ett‰ h‰np‰
kaupat teki jonkun kanssa, joka sitten ei voinut v‰itt‰‰ menett‰neens‰
eik‰ tuntea pettyv‰ns‰. H‰np‰ ne teki, siksi ett‰ teht‰v‰ oli, siksi
ett‰ se oli maailman meno, siksi ett‰ siten oli hyˆty‰ h‰nenkin
el‰m‰st‰‰n, joka muuten kului aivan hyˆdytˆnn‰.

Ja siin‰ sitten he saivat kuin saivatkin p‰‰tetyksi jotakin outoa,
sinnep‰in, ett‰ he t‰st‰l‰hin muka niinkuin kuuluisivat yhteen. Kuinka
se lienee tapahtunut, puoliksi v‰kisin, puoliksi leikkien, ik‰‰nkuin
kevytmielisesti itse‰‰n tyˆnt‰en. Ei itsek‰‰n siihen uskonut, ei
syd‰mess‰‰n pys‰htynyt niihin sanoihin, joita pani itsens‰ sanomaan.
Mutta neh‰n olivatkin mahdottomia ihmisten v‰lill‰ aina. Tuli niit‰
tahdikkaasti ja kylm‰sti k‰sitell‰, niinkuin Anna tekikin v‰isty‰kseen
t‰st‰ tapahtumasta sopivasti pois toiseen.

Kun Lennart oli onnestansa huumaantunut ja liikutettu, ihmetytti se
Annaa. Tunsiko Lennart enemm‰n kuin h‰n? Tahi mit‰p‰ h‰n tunsikaan.
Eip‰ h‰n muuta kuin ihmetteli, ett‰ sellainen sattumako teki k‰‰nteen
h‰nen el‰m‰ss‰‰n, sellainen v‰h‰p‰tˆisyys, sellaiset mit‰ttˆm‰t
sanat m‰‰r‰siv‰t kokonaan h‰nen el‰m‰ns‰ kulun. Sit‰ h‰n ei t‰ysin
tajunnut, vaikka olisi sit‰ itsellens‰ tuhannesti kerrannut. Tekikˆ h‰n
v‰‰rin? Itse‰‰n kohtaan h‰n v‰‰rin teki, jos teki. Itsep‰ h‰n omasta
el‰m‰st‰‰n vastasi. Eiv‰tkˆs olleet v‰‰ri‰ n‰m‰ p‰iv‰t, joita h‰n
kotona toimetonna vietti, v‰‰ri‰ n‰m‰ vuodet, jotka hitaasti eteenp‰in
vieriv‰t, v‰‰r‰‰ koko t‰m‰ el‰m‰, jolla ei ollut mit‰‰n tarkoitusta?

Niin ett‰ h‰n oli menetellyt oikein, kun asian t‰ten ratkaisi. Tiesih‰n
nyt edes, mihin kiinte‰sti pyrki‰ ja mit‰ tahtoa. Oppia toista
ymm‰rt‰m‰‰n ja h‰nt‰ rakastamaan. Oppia h‰nest‰ lˆyt‰m‰‰n ihminen ja
oppia sen ihmisen kanssa sopiutumaan.

Sopiutua? Eikˆ ollut siin‰ kaikkien pulmien ratkaisu?

Sit‰ oli Anna miettinyt koko eilisen iltaa ja yˆt‰ odottaessaan
Alvaria kotiin. Ja kuta myˆhemm‰ksi aika kului, sen selvemm‰lt‰ ja
yksinkertaisemmalta n‰ytti se h‰nest‰. H‰n ei pyyt‰nyt itsellens‰
suuria iloja. H‰n p‰‰tti palkita Lennartille sen rakkauden, jota t‰m‰
tarjosi. Ja h‰n toivoi, ettei Lennartin koskaan tarvitseisi katua sit‰,
ett‰ h‰nt‰ pyysi. H‰nen t‰htens‰ ei h‰n saanut tuntea onnettomuutta.
H‰n koettaisi t‰ytt‰‰ velvollisuutensa ja koettaisi oppia rakastamaan
miest‰ns‰, olkoon h‰n mink‰lainen tahansa.

Ja miksi h‰n ei oppisi? Rakastihan h‰n muitakin, kaikkia t‰‰ll‰ kotona,
miksi ei sitten Lennartia, miksi ei omaa miest‰ns‰?

Sit‰ h‰n mietti.

Ja el‰m‰ n‰ytti toiselta niiden ajatusten valossa. T‰ytt‰v‰‰, melkeinp‰
riemukasta oli siin‰ uudessa velvoituksessa. Se tuotti tyydytyksen ja
sen kautta selveni kaikki.

H‰n ajatteli sit‰ yˆll‰, kunnes v‰syi aamupuoleen ja nukkui
mietteisiins‰. Ja nytkin viel‰, loikoessaan siin‰ s‰ngyss‰ns‰ tunsi h‰n
v‰symyst‰ eilisest‰. Mutta veret tulvahtelivat outojen ajatusten ja
tuntojen t‰hden ja haihduttivat v‰symyst‰.

ƒiti katseli ikkunasta ulos ja sanoi sitten:

"Lennart oli k‰ynyt t‰‰ll‰ eilen."

"K‰vi."

"Ja mit‰ p‰‰titte?"

"Ei, ei viel‰ mit‰‰n, h‰n tulee t‰n‰‰n", sammalsi Anna h‰mm‰styneen‰ ja
‰iti vaikeni.




III


ƒiti seisoi ikkunan luona ja katseli yh‰ auringonpaisteiselle kadulle,
katseli tuttua n‰kˆalaa, jota h‰n lapsuudesta saakka oli katsellut.
Kadun toisella puolen oli rivi mataloita puurakennuksia, oikealla
niiden takana oli kauppaneuvos Ahlmanin korkea kivitalo ja vasemmalla
n‰kyi kaupungin vanha kivikirkko.

Samat puutalot olivat seisoneet siin‰ niin kauan kuin h‰n muisti.
Toisia omistajoita oli joihinkuihin ehtinyt jo muuttua, vaan useimmat
olivat samoilla suvuilla kuin viisikymment‰ vuotta sitten. Ahlmanien
kivitaloa ei h‰nen lapsuudessaan siin‰ ollut. He olivat muuttaneet
paikkakunnalle vasta parikymment‰ vuotta sitten. H‰nen lapsena
ollessansa olivat ÷hmanit kaupungin mahtavimpia. Heid‰n kauppansa
lienee ollut yht‰ vanha kuin kaupunkikin. He eiv‰t loistaneet
kivitaloilla. He asuivat vanhassa sukutalossaan torin laidalla, kirkon
tuolla puolen. Eiv‰tk‰ he muutenkaan ulkonaisen loistonsa t‰hden
muista eronneet. Heid‰n synnynn‰inen ‰lyns‰ ja kykyns‰ erotti heid‰t
muista pikkukaupunkilaisista. Niin ainakin ennen. Kuinka lienee nyt?
Huhuiltiin kaikenlaista. Huhuiltiin nuoren Erikin ruvenneen juomaan ja
h‰vitt‰m‰‰n pes‰‰. Huhuiltiin heid‰nkin asioittensa menev‰n siksi yh‰
alasp‰in. Kukapa sen tiesi. Ihmiset ovat aina valmiita pahaa puhumaan.

Vaan jos se oli totta, niinkuin se kuitenkin taisi olla, niin olipa
vanhalla Erik ÷hmanilla raskaat vanhuuden p‰iv‰t. Ehk‰ yht‰ raskaat
kuin h‰nell‰ itsell‰‰nkin, Fredrika Martinilla.

Erik ÷hman oli ollut h‰nen leikkitoverinsa, h‰nen parhain yst‰v‰ns‰. Ja
h‰n jumaloi viel‰kin Eriki‰. Olihan h‰n miehi‰ jo joitakuita el‰ess‰‰n
n‰hnyt, vaan Erikin veroista ei ainoatakaan. Erik eli yksin‰isyydess‰‰n
omaa kielt‰ytyv‰‰ el‰m‰‰ns‰, eik‰ kukaan muu kuin h‰n ehk‰ aavistanut,
mit‰ h‰n itseens‰ k‰tki.

H‰n oli toivonut Erikille kaikkea hyv‰‰. Ja kohtaisiko Eriki‰ nyt
sellainen suru? Tiesih‰n h‰n, milt‰ tuntui, kun n‰ki sukupolven
rappeutuvan, kun n‰ki poikansa menev‰n alas. Erik ponnisteli siell‰
salassa, olihan h‰nell‰ vain yksi ainoa poika.

Yksi ainoa, niinkuin h‰nell‰ itsell‰‰nkin. Siksip‰ h‰n tiesi, milt‰ se
tuntui. Toisen ei tarvinnut sit‰ h‰nelle vakuuttaa. Niin, Erik, n‰in
heille nyt k‰vi.

H‰n oli salaa toivonut, ett‰ nuori Erik ja Anna olisivat sopineet
toisillensa. Vaan ei. Kaikki h‰nen toiveensa olivat rauenneet alusta
alkaen. Seh‰n se olikin omituisinta, ettei ainoakaan h‰nen toiveensa
toteen k‰ynyt.

Mustat, pahviset katot n‰yttiv‰t harmailta kirkkaassa
auringonpaisteessa. Paisteista katua ajoi joku maalainen k‰rryiss‰‰n
torille. Sinne kulki talonem‰nti‰ rannukkaiset, harmaat saalit
hartioilla, maitokannu ja torikori k‰dess‰‰n. Suorina ja j‰ykkin‰
kulkivat rikkaammat, sivuilleen katsomatta. Kˆyhemm‰t ja laihemmat
tyˆmiesten vaimot menn‰ humppasivat kiireesti k‰si‰‰n huitoen ja p‰‰
etukumarassa ja tervehtiv‰t nˆyr‰sti rikkaampia, jotka vain huuliaan
liikuttaen arvokkaasti vastasivat.

Naapurin em‰nt‰ pys‰htyi torilta tullessaan kadun toisella puolen
puhutellakseen toista naapurin em‰nt‰‰, joka portista oli juuri tulossa
ja h‰‰teli kahta huutavaa lasta helmoistansa. Lapset pelk‰siv‰t
naapurin em‰nt‰‰ ja pujahtivat portin taakse ja katselivat portin
raosta, milloin vieras j‰tt‰isi ‰idin. Vaan siihen j‰iv‰t vaimot
kielest‰ns‰ kiinni. Heid‰n keltaisilla kasvoillansa pysyi j‰ykk‰
ja arvokas ilme, huulet vain liikkuivat hiukan ja k‰si viittaili
saalin alta. Kohta viittasivat he tohtorilaan p‰in ja kasvoille tuli
pahansuopainen ja ilke‰ ilme. He p‰lyiv‰t yh‰ Martinin ikkunoihin ja
tohtorinna kuuli, miten he mainitsivat Alvarin ja Iidan nimet.

Fredrika Martin k‰‰ntyi ikkunasta. Anna oli jo pukeutumassa. H‰n sattui
katsahtamaan ‰itiin ja h‰n ihmetteli, miten ‰iti yht‰kki‰ oli k‰ynyt
niin vanhan n‰kˆiseksi.

"Voitko pahoin", kysyi h‰n ‰idilt‰.

"T‰llainen auringonpaiste tuntuu ‰kki‰ voimakkaalta."

"ƒidin ei pid‰ olla ikkunassa."

Anna ajatteli, ett‰ jokin ‰idille vastenmielinen henkilˆ oli kulkenut
kadulla. Ehk‰ se oli Lennart? Jos niin oli, olkoon! Asialle ei en‰‰
mit‰‰n tainnut. H‰n oli jo valinnut Lennartin, ottanut h‰net. Ja ‰idin
t‰ytyi siihen tyyty‰, tuntukoon kuinka vaikealta tahansa. Lennart oli
jo h‰nen!

H‰nen! Ilo t‰ytti syd‰men. H‰n hymyili kuvallensa istuessaan peilin
edess‰. H‰n katseli peilist‰ silmi‰ns‰, katseli tukkaansa. H‰n oli
tyytyv‰inen itseens‰. H‰n oli nyt tyytyv‰inen olemiseensa. H‰n oli
melkein onnellinen.

ƒiti n‰ki h‰nen hymyns‰. H‰n tiesi, mit‰ se merkitsi, vaan h‰neen ei
ilo tarttunut.

H‰nest‰ tuntui ‰kki‰, kuin Anna ei olisikaan h‰nen lapsensa, vaan jokin
vieras, nuori nainen, joka hymyili rakkaudelleen. Ja mink‰laiselle
rakkaudelleen? Eikˆ Anna ymm‰rt‰nyt, mit‰ h‰n teki? Antoiko h‰n
ulkonaisten olosuhteiden vaikuttaa? Rahaanko h‰n myi itsens‰? Myi
h‰pe‰‰ tuntematta. H‰nen tytt‰rens‰, h‰nen ainoa tytt‰rens‰!

Kauniin onnenpa el‰m‰ h‰nen lapsillensa tarjosi. Eip‰ ollut syyt‰
ainakaan ylpeill‰.

"ƒiti", sanoi Anna, "el‰m‰ selvi‰‰ t‰st‰ viel‰."

"Mitenk‰ niin?"

"Min‰ selvit‰n sen."

"Mill‰, lapseni?"

"Tahdollani."

"Vaan muista, ett‰ mit‰ teet, teet oikein."

"Kun teen kaikki mit‰ voin, enkˆ tee oikein?"

"T‰ytyy vain tuntea ja tiet‰‰, mik‰ on oikein. Jos tunnet --"

"Tunnen. Ei ole vaikeata tuntea eik‰ tiet‰‰ sit‰ -- meid‰n asemassamme."

"Meid‰n tahi muiden, se ei asiaa toiseksi muuta."

"Se muuttaa."

"En ole samaa mielt‰. ƒl‰ ratkaise asioita j‰rkesi mukaan."

"Vaan syd‰men. Syd‰n ei minulle mit‰‰n puhu."

"Mutta miksi sin‰ lankeat ottamaan niin raskaasti n‰it‰ pieni‰
ulkonaisia koettelemuksia, koeta s‰ilytt‰‰ syd‰mesi iloisena ja
puhtaana, niin n‰et, ett‰ syd‰nkin sinulla puhuu."

"Ei, ‰iti, j‰tet‰‰n se. Usko, etten v‰‰rin tee. Minulla on hyv‰ olla ja
se tulee hyv‰st‰ omastatunnosta."

"Uskon."

"Ei siis siit‰ mit‰‰n en‰‰."

"Ei. Eth‰n sin‰ ole en‰‰ lapsi."

"En. Olen sinun viisas tyttˆsi, ‰iti rakas, rakas --"

H‰n ajatteli sanoa kiitokset kaikesta menneest‰, kaikesta rakkaasta,
mik‰ heill‰ oli ollut yhteist‰, vaan ei lˆyt‰nytk‰‰n sanoja. H‰n
tarttui ‰idin k‰teen ja kyyneleet tulvahtivat h‰nen silmiins‰. ƒiti
itki hiljallensa. He ymm‰rsiv‰t toisiansa. He rakastivat toisiansa. Ja
yht‰ katkeralta tuntui nyt heist‰ molemmista se askel, joka kenties
i‰ksi erotti heid‰t toisistansa.

"Lapsi."

"Se on minun kohtaloni ja min‰ olen onnellinen."

Anna kohotti p‰‰t‰ns‰ ja hymyili jo. Ja ‰iti ei saanut selkoa,
liioitteliko Anna vai oliko jokin vieras ja h‰nelle k‰sitt‰m‰tˆn tunto
saanut jo jalansijaa h‰ness‰.




IV


"Kes‰ on", sanoi ‰iti Annalle kevyesti, ett‰ he vapautuisivat
‰skeisest‰, "kuuluu jo lasten ‰‰nist‰kin."

Lapset rynt‰siv‰t samalla sis‰‰n.

"Mummo, ‰iti l‰htee taas ajelemaan eik‰ ota meit‰ mukaan." Lapset
kiipeiliv‰t mummon syliin.

"Mep‰ l‰hdemme kohta kes‰asunnolle."

"Ei oteta ‰iti‰ mukaan", sanoi pienempi.

"Ei ‰iti meist‰ v‰lit‰k‰‰n", sanoi suurempi.

"V‰litt‰‰ kyll‰", sanoi mummo, "l‰hdet‰‰np‰ kysym‰‰n vaikka."

Mummo vei lapset etehiseen, jossa Iida valmistihen l‰hte‰kseen
ajelemaan. Hevonen odotti jo oven edess‰. Iida sanoi iloisesti huomenta
mummolle, korjasi peilin edess‰ vaaleita hiuksiansa hatun alle ja veti
harson silmillens‰.

"Olkaapa lapset nyt kilttej‰, ‰iti menee ajelemaan hiukan", h‰n pui
sormeansa lapsille varoittaakseen heit‰ ja sanoi mummolle herttaisesti:

"ƒiti rakas, ei pit‰isi rasittua lasten t‰hden. Einarikin, iso poika,
antaa mummon kantaa itse‰ns‰."

"Ole huoletta, Iida."

Iida pyˆr‰hteli kevyesti ja h‰nen silmiss‰ns‰ oli kirkas loiste.

Ja mummo tunsi helpotusta, kun h‰n katseli Iidaa ja n‰ki, miten h‰n
osasi olla iloinen. Iidan avioliitto Alvarin kanssa oli ollut alentavaa
jos kenen. Mit‰ Alvar oli pystynyt Iidalle antamaan? Ei mit‰‰n. Ei omaa
kotia edes. Oliko siis ihme, jos Iida ulkopuolelta kotia iloa etsi? Oli
onni, ett‰ h‰n uskalsi el‰‰ huoletonna ja iloita olemisestansa. Kenell‰
oli oikeus kielt‰‰ sit‰ toiselta, joka kenties tarvitsi sit‰ pystyss‰
pysy‰kseen? Eih‰n Iidan laista oltu luotu t‰llaista ahdistavaa el‰m‰‰
varten.

"Hauskaa matkaa", toivotti h‰n Iidalle vilpittˆm‰sti. "Onkin kaunis
ilma."

"Kaunis on. No, hyv‰sti, pikku typyk‰t, ja hyv‰sti, ‰iti."

"Hyv‰sti."

Iida pyˆr‰hti ulos. Mummo vei lapset salin ikkunalle ja k‰ski
huiskuttamaan hyv‰stiksi. Iidan vaaleat kasvot n‰yttiv‰t niin somilta
suuren hatun alla. H‰n kohotti viel‰ hansikoitua k‰tt‰ns‰ hyv‰stiksi,
ja hevonen l‰ksi kiit‰m‰‰n kirkolle p‰in.

P‰iv‰n polttamalla kadulla kulki joku vaimo torilta kantamuksineen,
pys‰htyi ja j‰i hevosella ajajaa katsomaan.

Kirkonkello kumahutti kymmenlyˆntins‰. Kohta ajoi kadulla ÷hmanin nuori
Erik, katsahti ikkunoihin, l‰im‰hytti piiskalla hevostansa ja katosi
kirkolle p‰in. Vaimo kadulla pys‰htyi uudelleen, laski kantamuksensa
maahan ja j‰i katsomaan heid‰n ikkunoihinsa.

Lapset l‰ksiv‰t kiit‰m‰‰n hevosina pitkin huoneita, mutta mummo j‰i
istumaan v‰syneen‰ ompelupˆyt‰ns‰ ‰‰reen. H‰n istui siin‰ ja katseli,
kuinka ilma v‰r‰hteli l‰mmˆst‰, kuinka auringonpaiste kiilteli naapurin
koivujen tuoreilla lehdill‰, kuinka ohut savukiemura kohosi heid‰n
piipustansa ja haihtui pilvettˆm‰lle taivaalle.

H‰n katseli sit‰ mit‰‰n ajattelematta. H‰n tunsi tarvitsevansa lepoa.

Mutta ‰kki‰ h‰n her‰si. H‰n kuuli ruokasalista askeleita ja liikett‰.
Siell‰ oli Alvar.

Alvar oli siis viel‰ kotona. Luojan kiitos. Kunpa Martin ei nyt heti
tulisi kaupungilta. Kunpa Alvar saisi rauhassa edes syˆd‰, ennenkuin
l‰htee taas matkoillensa. Lienev‰tkˆ laittaneet h‰nelle aamupalaa edes?

Siell‰h‰n se liikkui Alvar h‰t‰‰ntyneen‰ kuin takaa ajettu otus. Jospa
h‰n koettaisi puhutella ja viihdytt‰‰ h‰nt‰. Ja pitih‰n h‰nen saada
n‰hd‰ poikaansa, ennenkuin h‰n taas l‰ksi.

Ruokasalissa istui Alvar syˆm‰ss‰. H‰n nieli suuria paloja, ja k‰det
vapisivat. H‰n kiirehti, sill‰ h‰n pelk‰si, ett‰ is‰ ehtisi tulla.

Kun ‰iti tuli ruokasaliin, painoi Alvar p‰‰t‰ns‰ alemma ja katsoi
lautaselleen. H‰nen silm‰ns‰ olivat punaiset ja pˆhˆttyneet eilisest‰
juonnista, ja h‰n h‰pesi ‰iti‰. ƒiti tunsi sen ja istuutui kauemmaksi
h‰nen taaksensa ja sanoi herttaisesti:

"Kaunis s‰‰ t‰n‰‰n."

"Kaunis."

"Kes‰ siit‰ nyt tulee."

"Kes‰ n‰kyy tulevan."

"Pit‰isi l‰hte‰ kes‰asunnolle vaikkapa pist‰ytym‰‰n."

"Vai jo ‰iti sinne?"

"Jo. Et sin‰ haluaisi?"

"En jouda."

"Pit‰isi sinun saada lev‰t‰ hiukan ja virkisty‰."

"Kes‰ll‰ sitten, kun on lomaa."

"Jospa haluaisit jo?"

"En, ‰iti on huoletta."

Alvar oli vaivautunut ja arka. Ett‰ h‰nen n‰in piti valehdella.
Miksi ‰iti tunkeutui aina kyselem‰‰n ja puhelemaan. Antaisi h‰nen jo
olla. Siell‰ se nytkin istui h‰nen selk‰ns‰ takana, ik‰‰nkuin h‰n
ei sielt‰kin tuntisi h‰nen tuskaista katsettansa ja tarkasteluansa,
eik‰ tiet‰isi, mit‰ h‰n siell‰ mietti, eik‰ tuntisi, kuinka h‰n oli
neuvoton, kun ei lˆyt‰nyt sanoja, mill‰ puhetta taas alkaa. Siin‰
se ‰iti istui ja vaivasi h‰nt‰ ‰‰nettˆmyydell‰‰n. Eikˆ h‰n alkanut
ymm‰rt‰‰, ett‰ h‰n oli jo mennytt‰, ett‰ h‰nt‰ vaivasi kaikki, ett‰
h‰n tahtoi saada vain rauhassa kulkea omaa tiet‰ns‰, veip‰ tuo minne
tahansa! Olisivat antaneet h‰nen olla ja s‰‰st‰neet hellyytt‰ns‰. Ei
h‰n en‰‰ toiseksi muuttunut.

Mutta ‰iti ei sit‰ uskonut. Eik‰ h‰n voinut j‰tt‰‰ lastansa. Jos Alvar
ei toiseksi muuttunutkaan, tahtoi ‰iti kevent‰‰ h‰nen taakkaansa. Kun
vain tiet‰isi miten? Sit‰ h‰n siin‰ tuskissansa mietti ja mietti.
Miten voisi l‰hesty‰ Alvaria? Miten voittaa h‰nen luottamuksensa? Ei
h‰n lˆyt‰nyt sanoja, ei edes vaatimattomia, joilla ilmaista, ett‰ ‰iti
ymm‰rsi h‰nt‰ ja kaikesta huolimatta rakasti h‰nt‰. Kun olisi saanut
sen sanotuksi niin, ettei Alvarin olisi tarvinnut tuntea itse‰ns‰
loukatuksi, kun olisi voinut jotenkin selitt‰‰, ett‰ tekip‰ Alvar mit‰
tahansa, ‰iti ei h‰nt‰ tuomitseisi, ei h‰nt‰ j‰tt‰isi. He kaksi, he
kuuluivat yhteen; mink‰ Alvar el‰m‰ll‰‰n rikkoi, sen h‰nkin rikkoi.

Tuska kohosi yh‰ ‰idin syd‰meen, kun h‰n katseli poikaansa. El‰m‰ oli
vaikeata. Se oli haavoittanut h‰nen lastansa ja tahtoi tuhota h‰net
kokonaan, eik‰ h‰n voinut auttaa.

Siin‰ istui h‰n ja kuiskasi h‰nelle ‰‰netˆnn‰ sanoja, joilla lohdutteli
h‰nt‰. H‰nest‰ oli Alvar sama pieni lapsi, jota h‰n ennen rinnoillansa
syˆtti. Silloin uinuivat siin‰ h‰nen syd‰nt‰ns‰ vasten kaikki h‰nen
rakkaimmat unelmansa. Nyt olivat ne unelmat toteutuneet. Siit‰
lapsesta oli tullut mies. Mutta ei se, jota h‰n oli toivonut. Ei se,
jota vaatimattominkaan toive olisi vastannut. Vaan se, jonka oloa
kammosivat, se, joka heikkona ja kaikkien halveksimana kulki teit‰,
teit‰, joilta ‰iti ei h‰nt‰ koskaan takaisin lˆyt‰nyt.

Niin meni h‰nen ainoansa, niille teillens‰ ehk‰ i‰ksi katosi, eik‰ h‰n
voinut auttaa h‰nt‰.

Sanoiko kukaan, ett‰ oikeus el‰m‰ss‰ tapahtui?




V


Alvar oli hoitanut viimeksi jonkinlaista kirjanpitoa Ahlmanin
konttorissa. Mutta jo pari kuukautta sitten oli h‰nen tyˆns‰ annettu
toisille. Kuitenkin k‰vi h‰n siell‰ p‰ivisin, luki konttorihuoneessa
sanomalehti‰, tupakoi puodissa ja jutteli maalaisten kanssa. H‰n
nosti palkkansa ja oleili vapaasti muiden paitsi Lennartin kanssa.
Sit‰ h‰n karttoi. Lennart oli m‰‰r‰nnyt, ettei kukaan saanut loukata
h‰nt‰. Salaa h‰n toivoi, ett‰ Alvar saisi tyˆt‰ muualta. Heill‰ oli
h‰n mahdoton. H‰n teki omaksi edukseen tahallisia virheit‰ ja sotki
asioita, niin ett‰ h‰nest‰ oli suoranaista haittaa ja h‰nen tekemi‰‰n
nappauksia oli vaikea peitt‰‰ muilta. P‰‰si v‰hemm‰ll‰, kun maksoi
h‰nelle ja antoi h‰nen olla.

Alvar olisi pystynyt tyˆhˆn, mutta h‰n ei viitsinyt sit‰ tehd‰. Ei
h‰n viitsinyt tehd‰ edes siksi nimeksik‰‰n, ett‰ olisi pett‰nyt
kotijoukkoja, kuten ennen. ƒidille h‰n en‰‰ puhuikin tyˆst‰. Ja
jos ‰iti ymm‰rsi, ett‰ h‰n valehteli, ei h‰n siit‰ v‰litt‰nyt. Ei
h‰n v‰litt‰nyt mist‰‰n. Ei siit‰k‰‰n, kauanko t‰t‰ h‰nen el‰m‰‰ns‰
t‰llaisenaan kesti vai joko se pys‰htyi siihen. H‰n oli v‰linpit‰m‰tˆn
ja kyll‰stynyt. H‰n ymm‰rsi, ett‰ h‰n oli julkea ja ett‰ h‰nen
olemisensa loukkasi toisia. Mutta se ei liikuttanut h‰nt‰. Mik‰‰n ei
her‰tt‰nyt en‰‰ voimakkaita tunteita. Tavallaan h‰n ymm‰rsi ihmisten
ajatukset, mutta aina j‰i h‰n ihmettelem‰‰n sit‰, kuinka ihmiset
jaksoivat verev‰sti suhtautua el‰m‰‰n ja sen sellaisenaan todeksi
ottaa. H‰n ei sit‰ en‰‰ voinut. H‰n katseli itse‰ns‰kin kuin toisen,
vieraan varjoa, ja toisia katseli h‰n kuin outoja, kaukaisia olentoja,
joiden harrastukset tuntuivat v‰kin‰isilt‰ ja luonnottomilta ja joiden
el‰m‰st‰ ei tahtonut keksi‰ mit‰‰n mielenkiintoista. Mit‰ heid‰n tyˆns‰
heist‰ kertoi? Vain heid‰n ahtaudestansa ja ‰‰rettˆm‰st‰ turhuudestansa.

Vaan jopa, eikˆ tuntunut, ett‰ h‰n olisi tahtonut sanoa jotakin
syytt‰v‰‰? Ket‰ kohtaan? Eikˆ el‰m‰ ilmestynyt vain muodoissa, jotka
sille olivat mahdollisia, ja eiv‰tkˆ ihmiset olleet kuin lapsia,
syyntakeettomia ja viattomia kaikki.

Ei h‰n viitsinyt ajatella sit‰. Oli miten oli. Ep‰miellytt‰v‰,
inhonsekainen tyls‰ tunto t‰ytti mielen ja karkoitti turhat ajatukset.
H‰n vajosi tunnottomuuteensa ja tiedottomasti toivoi, ett‰ jokin
tapaus, vaikka jokin onnettomuus, j‰rkytt‰isi h‰nt‰ ja tuottaisi
vaihetta h‰nen iljett‰v‰n tasaiseen, tyls‰‰n tilaansa. H‰nen
puolestansa olisi loppukin voinut tulla. Sill‰ loppuhan siit‰ tuli
ennemmin tahi myˆhemmin. Oli kysymys vain hetkest‰ ja siit‰, miten
se sattui. Tuliko se ulkoap‰in, vai tuliko se itsest‰‰n, tahi jospa
h‰n joutuisi jostakin kiinni -- niin, p‰‰asia, kauanko t‰t‰ kesti,
kauanko laahustaa p‰iv‰st‰ p‰iv‰‰n, kauanko el‰‰ niit‰ siet‰m‰ttˆm‰n
tuskallisia aamuja, joina ei tiennyt, mist‰ el‰m‰nkevennyst‰ lˆyt‰isi,
mist‰ edes ryypyn, joka tekisi olon hiukan siedett‰v‰mm‰ksi. Sill‰
kukapa tiesi, jos vaikka t‰m‰ oli viimeinen p‰iv‰.

Sit‰ viimeist‰ p‰iv‰‰ oli h‰n jo kauan el‰nyt ja n‰hnyt ihmeeksens‰,
ett‰ aika vain eteenp‰in riensi ja yh‰ niit‰ p‰ivi‰ riitti. Yh‰
h‰n eli toisten keskuudessa, nukkui, sˆi, joi. Yh‰ kulki h‰n
samoja katuja, n‰ki samoja ihmisi‰, samoja taloja, yh‰ siis eli,
eik‰ kukaan h‰nt‰ syrj‰‰n sys‰nnyt. Ei kielletty h‰nelt‰ el‰m‰‰.
Tuo s‰‰nnˆllinen pikkuel‰m‰, joka samanlaisissa muodoissa jatkui,
samanlaisia perinn‰ismuotoja suosi, joka julmistui rikkeist‰, olikin
nyt pitk‰mielinen ja venyi liiaksi suvaitsevaisuudessaan, kun ei siit‰
v‰litt‰nyt, kun ei sit‰ ‰rsytellyt. Se oli kuin olento, jolle oli
velkaa ja jonka vallassa oli ja joka k‰ytti valtaansa, laski jokaisen
veloittavan askeleen, siksi kunnes mitta oli t‰ysi.

Silloin se vapautti h‰net painajaisesta ja h‰n pudisti tyls‰n olon
p‰‰lt‰ns‰ ja k‰vi rauhaan.

Ja sit‰ rauhaa ei mik‰‰n h‰irinnyt. Ei ne tyhmyydet, joita h‰n oli
tehnyt, ei ne rikokset, joiksi h‰nen pieni‰ tekojaan sanoivat. Sen
rauhan h‰n peri niinkuin muutkin. Kannattiko surra? Toinen t‰‰ll‰ oli
toisenlainen, toinen toisenlainen. Kaikki samanarvoisia. -- Kunpa
‰itikin sen k‰sitt‰isi.




VI


Alvarin rappeutuminen oli alkanut nuorena ja v‰hitellen. H‰ness‰
tapahtui jonkinlainen ruumiillinen v‰symys, jota ei juuri huomattu.
Pienen‰ oli h‰n ollut herttainen kuten hyv‰ns‰vyiset lapset ja
kasvavana oli h‰n hienotunteinen, ei sanallakaan loukannut toisia
eik‰ koskaan kiivastellut. Mutta h‰n ei myˆsk‰‰n vastustellut eik‰
vastustanut mit‰‰n. Ja siin‰ h‰nen hyvyydess‰‰n oli h‰nen heikkoutensa.

Kun h‰n erosi koulusta antautuakseen k‰yt‰nnˆlliselle alalle, ei h‰nen
onnistunut lˆyt‰‰ sopivaa tointa. H‰n yritti yht‰ ja toista, mutta ei
pysyv‰sti mit‰‰n. Ja v‰liajoilla tyˆttˆm‰n‰ oppi h‰n kuljeksimaan ja
ryypiskelem‰‰n. H‰nell‰ ei alussa ollut mit‰‰n himoa juomiseen. Oli
hauskaa istua toverien seurassa ja kevent‰‰ mielt‰ns‰. Jokap‰iv‰isyyden
paino h‰visi ja aukesi kuin uusi maailma ja uusi el‰m‰, joka tuntui
ihmisarvon mukaiselta. El‰m‰ oli ainaista juhlaa ja sunnuntaita.
Sai nauttia. Mit‰ siit‰, jos v‰list‰ liikaa sattui. Ehtip‰ viel‰
tasaantuakin.

Niin ajatteli ‰itikin, kun huomasi Alvarin pienet poissaolot ja salasi
niit‰ is‰lt‰.

Vaan siin‰ h‰n pettyi. Alvar tottui siihen el‰m‰‰n ja tottui juomiseen.
Halu iskeytyi vereen, niin ettei h‰n en‰‰ voinut tulla toimeen ilman.
H‰n huomasi itsekin vaaran, vaan lohdutti itse‰‰n sill‰, ett‰ ainakin
silloin voi, kun koettaa ja viimeinen pakko on. Mutta pakkoa ei tullut,
ja niin se j‰i. H‰n tylsyi v‰hitellen, niin ettei tuntenut tilansa
luonnottomuutta. H‰nen tuntojensa herkkyys ja ajatuksensa joustavuus
katosi. H‰neen ei vaikuttanut mik‰‰n ulkoap‰in tuleva voima, ja
sis‰isi‰ sys‰yksi‰ ei ollut. Niin vieriv‰t miehistymisvuodet, ja h‰nt‰
pidettiin jo menneen‰.

Mutta tuli aika, joka tuotti kotijoukolle iloa. Alvar oli ‰idin
hommasta saanut paikan ÷hmanin konttorissa. Ja vanhan ÷hmanin yst‰vyys
her‰tti Alvarissa halun saada el‰‰ tyˆll‰‰n niinkuin muutkin. H‰n
kiintyi tyˆhˆns‰ ja h‰nen el‰m‰nintonsa her‰si. H‰nen ulkonainenkin
olentonsa muuttui. K‰ynti oli vapaata ja katse kirkas ja avonainen.
H‰nen komea ulkomuotonsa vieh‰tti naisia. H‰nt‰ pidettiin kaupungin
kauneimpana nuorena miehen‰.

Sattui niihin aikoihin, ett‰ Alvar rakastui. Iida oli tullut sattumalta
k‰ym‰‰n sukulaistensa luokse kaupunkiin, h‰n huomasi heti Alvarin. Ja
niin se alkoi.

He olivat lapsellisia hulluudessaan. Seurasi kihlaus ja suunniteltiin
naimista.

ƒiti ei ollut ihastunut Iidaan, mutta h‰n tunsi suurta kiitollisuutta
Iidaa kohtaan, kun Iida pelasti Alvarin. Nyt ei h‰nen tarvinnut
Alvarista en‰‰ huolehtia. Alvarin el‰m‰ oli taattu.

Itse Martinkin iloitsi kihlauksesta. H‰n toivoi Alvarin k‰sitt‰v‰n
asemansa. Tosin h‰nest‰ oli Alvarin naiminen hullua viel‰, mutta mink‰
taisi. H‰n koetti puhua Alvarille tuloista ja el‰m‰n k‰yt‰nnˆllisist‰
puolista, vaan t‰ll‰ kertaa uskalsi Alvar nauraa is‰lle. Heill‰ Iidan
kanssa oli omat suunnitelmansa.

No menkˆˆt, ajatteli is‰, kunhan tasaantuvat, ainahan jotenkin toimeen
tullaan. Nyth‰n Alvarin oli pakko toimia, ja se oli onneksi. Kentiesp‰
heist‰ tuli viel‰ tervett‰ sukua. Ja seh‰n oli p‰‰asia. Sairaalloisissa
ja heikoissahan se oli ihmiskunnan vitsaus. Niinkuin Alvarista n‰ki.
Mutta kenties se ei ollut viel‰ t‰ydellist‰ rappeutumista, vaikka
heikkous oli perinnˆllist‰: Fredriikan pehmeydess‰ ja liiallisessa
herkkyydess‰ n‰htiin jo ne oireet. H‰nen liikatunteellisuudestaan
oli Alvarin tahdottomuus kotoisin. Ja kuinka Alvar ulkonaisestikin
muistutti ‰iti‰‰n. Samat k‰det, sama k‰ynti, samat silm‰t. Is‰n
terveit‰ hermoja ja rautaista terveytt‰k‰‰n eiv‰t lapset olleet
perineet. Niinp‰ ei h‰n itsek‰‰n ollut voinut varoa heikon hedelm‰n
syntymist‰. H‰nen tietoinen tahtonsa ei ollut mit‰‰n vaikuttanut
siin‰ suhteessa. Turhaa oli siis laskea niit‰ mahdollisuuksia, joihin
perinnˆllisyys uudet polvet vei. Viel‰ n‰ytti melkein kuin sokea
sattuma olisi hallinnut, kuin el‰m‰ kulkisi latujansa merkillisiss‰
nousuissa ja laskuissa, kuin kulun suunnan m‰‰r‰isiv‰t tuntemattomat
tekij‰t sukuketjuissa ja eri sukujen yhdistelmiss‰.

Ja ihminen vain vastuunalaisuutta vailla eli ja huoletonna jatkui,
niinkuin ei toinen sukupolvi olisi toista seurannutkaan, niinkuin t‰m‰
el‰m‰ ja t‰m‰ p‰iv‰ olisi kaikista t‰rkein, t‰m‰ ihminen se p‰‰m‰‰r‰,
jota varten koko mennyt oli. Menkˆˆt siis lapset, niinkuin olivat
menneet toiset ja mennyt h‰n itsekin. Menkˆˆt, ei h‰n niille mit‰‰n
tainnut.

Vietettiin iloiset h‰‰t. Ja n‰ytti, ett‰ iloa riitti h‰‰p‰iv‰n ylikin.
Iida oli kevytjalkainen ja vieh‰tt‰v‰ pikku hupakko, jonka p‰‰h‰npistot
ilahduttivat heit‰ kaikkia. Alvarista h‰n oli verraton. Alvar ei
alussa osannut muuta kuin katsella ja ihailla h‰nt‰ h‰mm‰styneen‰ ja
yll‰tettyn‰ siit‰, ett‰ h‰n omisti sellaisen naisen, jolla ei ollut
vertoja miss‰‰n. T‰h‰n saakka oli h‰n n‰hnyt tavallisia yksitoikkoisia
naisia, niinkuin ‰idin ja Annan, jotka olivat luodut vain vartioimaan
miehi‰ns‰ ja huokailemaan heid‰n t‰htens‰, nyt n‰ki h‰n sen oikean,
jonka edest‰ kannatti el‰‰kin.

H‰nen ihmisarvonsa nousi h‰nen omissa silmiss‰‰n ja muidenkin silmiss‰.
Olihan h‰n nyt mies, joka tyˆskenteli perheens‰ hyv‰ksi.

Olipa varattu keinot, joilla ihminen kiinnitettiin el‰m‰‰n. N‰in oman
tarpeen, edun ja tottumuksen t‰hden olivat aikojen kuluessa kehittyneet
muodot, jotka velvoittivat tyˆskentelem‰‰n ja pyrkim‰‰n, ja se
velvoitus ei tuntunut raskaalta eik‰ ahdistavalta. Se tuotti riemua ja
sen kautta ihminen vapautui ahtaasta yksilˆllisyytens‰ painosta, niin
ett‰ puhdassyd‰misen‰ ja rohkeana antautui uuteen el‰m‰nleikkiin. Ja
nyt Alvar siunasi el‰m‰‰. Se oli t‰ynn‰ vaikeuksia, mutta h‰n koetti
ponnistaa. Vaikeinta oli lˆyt‰‰ sopivaa tyˆt‰. H‰n sai paikan pankissa,
mutta pienet tulot eiv‰t riitt‰neet heille molemmille. H‰nen t‰ytyi
siis yritt‰‰ muuta ja j‰rjest‰‰ el‰m‰ j‰rkev‰lle pohjalle, etteiv‰t he
n‰in j‰‰neet vanhuksien ainaisiksi vastuksiksi.

Mutta vaikkapa Alvar kuinka mietti, ei h‰n mit‰‰n keksinyt. Nyt
huomasi h‰n, ett‰ is‰ oli ollut oikeassa. Heid‰n naimisensa oli ollut
liian aikaista ja kevytmielist‰. Iida oli tottunut el‰m‰‰n v‰lj‰sti,
ja se pieni perintˆ, jonka Iida sai, k‰ytettiin aluksi, mutta siihen
loppuikin heid‰n hyvinvointinsa.

Ensi onnen menty‰ alkoi Iidaa kiusata Alvarin saamattomuus. H‰n alkoi
arvostella h‰nt‰. Alvar oli ep‰k‰yt‰nnˆllinen ja mahdoton. Luuliko h‰n,
niinkuin mik‰ tyhm‰ nainen, ett‰ paljaalla rakkaudella voitiin el‰‰?
Olivatpa he olleet lapsellisia ja ymm‰rt‰m‰ttˆmi‰ naimisiin menness‰‰n.
Mutta miten korjata sit‰ en‰‰?

Sit‰ mukaa kuin Iida Alvaria arvosteli, sit‰ mukaa kylmeni h‰nen
tunteensa h‰nt‰ kohtaan. Heid‰n el‰m‰ns‰ alkoi tuntua h‰nest‰ ahtaalta
ja ik‰v‰lt‰. Eik‰h‰n heill‰ ollut omaa kotia edes. He asuivat
is‰n ja ‰idin turvissa ja heid‰n leiviss‰ns‰. Eik‰ Iida tottunut
siihen ahtauteen eik‰ heid‰n kotinsa painostavaan tuntoon. Eik‰ h‰n
virkistynyt en‰‰ Alvarin lapsellisista rakkaudenosoituksista. Se oli
sit‰ samaa aina. Ei sit‰ jaksanut aina n‰hd‰.

Mutta sille ei en‰‰ mit‰‰n tainnut, mit‰p‰ sit‰ katua sitten! Ei ollut
muuta keinoa kuin sopiutuminen. Ja pian Iidan keve‰ luonne ja joustava
ajatus taltuttivat h‰net tyytym‰‰n oloihin, jotka olivat h‰nest‰ aivan
vieraat.

H‰n otti p‰iv‰n sellaisenaan kuin se tuli, nautti siit‰, mist‰ nauttia
voi, eik‰ ollut huomaavinaan sit‰, mik‰ ik‰v‰‰ tuotti. Tavallaan oli
helpotuskin, ettei Alvar ollut ihmeellisempi. H‰nt‰ eiv‰t muut voineet
ihmeisiin velvoittaa. Eik‰ h‰nt‰ voitu myˆsk‰‰n syytt‰‰. Eiv‰t Martinit
sit‰ tehneet, siksi kuitenkin ymm‰rsiv‰t, ei sit‰ tehnyt Annakaan, joka
oli heist‰ ahtain. Annaa ei Iida siet‰nyt. H‰n melkein vihasi sellaisia
pikkukaupunkilaismamseleja, jotka kirein silmin seurasivat jokaista
keve‰mp‰‰ jalannousua, kammoksuivat iloista puhetta ja s‰ik‰htiv‰t
v‰h‰ist‰kin naurua. He olivat vanhoja jo syntyess‰‰n. Ja n‰hd‰ sitten
ik‰ns‰ t‰t‰ harmaata ja ik‰v‰‰ ymp‰ristˆ‰, jota katsellessa kalvoi ja
j‰yti mielt‰, autioita, kuolleita hiekkakatuja, pieni‰ puurakennuksia,
jotka ik‰‰nkuin vanhuuden heikkoina olivat lyyhistyneet kirkkonsa
ymp‰rille, ja ihmisi‰, jotka puutuneina, el‰m‰st‰ mit‰‰n tiet‰m‰tt‰
kulkivat l‰pi ik‰ns‰ samoja katuja, samoissa pihoissa, samoissa
ajatuksissa kuin heid‰n vanhempansa ja vanhempainsa vanhemmat olivat
kulkeneet.

Iida p‰‰tti, ettei h‰n antanut heid‰n s‰ik‰hdytt‰‰ itse‰ns‰. Tarvitsiko
h‰nen h‰vet‰ sit‰, ett‰ h‰n oli nuori ja tahtoi el‰‰ ja iloita. Jos ei
sit‰ ymm‰rretty, eih‰n se ollut h‰nen syyns‰.

Kului pari, kolme vuotta. Heille oli syntynyt kaksi lasta, jotka
tuottivat iloa koko Martinin perheelle. Iida ainoastaan ei ymm‰rt‰nyt
erityisesti iloita. Lapset olivat vaivaksi. H‰n ei ollenkaan k‰sitt‰nyt
sit‰ ihastusta, jolla heit‰ odotettiin ja vastaanotettiin. Puhui
is‰ suvun jatkumisesta ja el‰m‰n jatkumisesta. Niinkuin ei olisi
ollut samantekev‰‰, jatkuiko suku tahi oli jatkumatta, katosiko
el‰m‰ tahi s‰ilyikˆ vaikka ikuisesti. Kun itse oli el‰nyt, ei siit‰
en‰‰ mit‰‰n tiennyt. Ja itse oli p‰‰asia itsellens‰, pitemm‰lle ei
ajatus ulottunut. Eikˆ liene ollut teeskentely‰ tahi itsepetosta
heid‰n el‰m‰nrakkautensa? Eiv‰t he itsess‰‰nk‰‰n el‰m‰‰ rakastaneet,
he kielsiv‰t sen. He huokailivat olemisen raskaan taakan alla.
Tarvittiinko lis‰‰ samanlaisia huokailijoita, vai tarvittiinko
niit‰, joiden vuoksi huokailtiin? Vai odotettiinko ihmeit‰ uudelta
sukupolvelta? Eih‰n ihminen vuosisadoissa, ei vuosituhansissa ollut
muuksi muuttunut. Mik‰ h‰net sitten juuri seuraavassa polvessa
toiseksi muuttaisi? Eikˆ se ollut vain n‰iden el‰m‰ns‰ tukahtuneiden
ep‰toivoinen unelma, saituutta, jolla he tinkiv‰t el‰m‰lt‰ omilleen
sit‰ osaa, jota itse eiv‰t olleet raskineet k‰ytt‰‰?

Iidaa eiv‰t tyydytt‰neet n‰m‰ haaveet, ei lapsen vuoteen ‰‰ress‰
tunnelmoiminen eik‰ turhien toiveiden tuudittelu. Mit‰‰n uskonnollista
hartautta ei h‰n tuntenut lapsen edess‰, h‰n n‰ki heiss‰ vain tulevia
ihmisi‰, samantapaisia kuin he itsekin, ei pahempia eik‰ parempia. Ja
h‰nest‰ tuntui, ett‰ liika rakkaus heit‰ kohtaan oli tarpeeton. Se esti
heit‰ karaistumasta ja v‰h‰‰n tyytym‰st‰. Ellei h‰nkin, Iida, olisi
kasvanut orpona ja yksin, ei h‰n niink‰‰n hyvin olisi voinut sopiutua
eik‰ outoja oloja siet‰‰. El‰m‰ oli ollut h‰nt‰ kohtaan kova. H‰n oli
kova myˆskin, h‰n ei h‰mmentynyt v‰h‰st‰. Jos h‰n ei saanut sit‰, mit‰
toivoi, otti h‰n osansa siin‰, mit‰ h‰n ei ollut osannut toivoa, siin‰,
mit‰ el‰m‰ kunakin p‰iv‰n‰ tarjosi.

Kun h‰n ei voinut rakastaa en‰‰ Alvaria ja kun koti tuntui ahtaalta,
etsi h‰n itsellens‰ huvitusta kodin ulkopuolelta. H‰n seurusteli
Alvarin tuttavien kanssa. H‰nest‰ oli oikeus ja kohtuus saada hiukan
lev‰ht‰‰ ahdistavista perheasioista. Ja jos kohtalo oli kohtuuton, oli
h‰nen otettava korvaus itse. H‰n salli itsellens‰ nautintoja ja iloa.
Ei h‰n syvemmin hakenut niit‰, mutta koska niist‰ kerran oli luovuttava
kuitenkin, jouti niit‰ nyt olla; eiv‰tk‰ h‰nt‰ t‰ysin tyydytt‰neet
ne ihmiset, joita h‰n oli tavannut, mutta parempiakaan ei mist‰‰n
tullut. Ja oikeastaan h‰n piti ihmisist‰ sin‰ns‰ ja lˆysi tien heid‰n
syd‰miins‰, silloin kun h‰n tahtoi.

Niin oli h‰n tullut el‰neeksi pari pient‰ rakkautta Alvarin j‰lkeen. Ne
olivat arvottomia eiv‰tk‰ h‰nelle merkinneet mit‰‰n. H‰n olisi ollut
valmis luopumaan niist‰ heti, jos niikseen olisi sattunut. Ne syntyiv‰t
mit‰ttˆmist‰ syist‰ ja sammuivat yht‰ mit‰ttˆmist‰ syist‰. H‰nen
sielunsa oli niist‰ vapaa. Siksi eiv‰t ne h‰nen rauhaansa rikkoneet.
H‰n ei tehnyt mit‰‰n kysymyst‰ niist‰. Selv‰sti ja kevyesti suoriutui
h‰n niist‰ ja ihmeellisen helposti aukoi h‰nen ajatuksensa uusia aloja
ja omisti ne tuskattomasti.

Niin ett‰ mit‰‰n vaikeutta ei tuottanut en‰‰ se, kun Erik ÷hman
rakastuneena tahtoi h‰net ja sai h‰net. H‰n piti Erikist‰, he
ymm‰rsiv‰t toisiansa. Iida tiesi kyll‰, ett‰ leikki kerran loppui, ehk‰
piankin. Oli siis kysymys vain siit‰, kuinka h‰nen tuli tahdikkaasti
menetell‰, ett‰ asia pysyi salassa. H‰nell‰ ei ollut syyt‰ loukata
Martineja.




VII


Kun Iida oli alkanut olla poissa kotoa, oli h‰n ensin tehnyt sen siksi,
ett‰ Alvar oli myˆs poissa. Mutta kun Alvar huomasi sen, loukkasi se
h‰nt‰, ja niin alkoi h‰n j‰lleen entisen el‰m‰ns‰. H‰n oli poissa
tihe‰mmin ja tihe‰mmin, ja kun Iida sitten koetti pid‰tt‰‰ h‰nt‰, ei
h‰n en‰‰ voinut. Niin meni el‰m‰ menojaan ja he joutuivat yh‰ etemm‰s
toisistansa.

Alvar oli joutunut pois paikastansa ja kuljeksi jouten. Aluksi h‰pe‰‰
peitt‰‰ksens‰ oli h‰n p‰iv‰t pitk‰t poissa kotoa, mutta sitten se tuli
h‰nen tavaksensa. H‰n joi enemm‰n kuin ennen. Kun h‰n selvin‰ hetkin‰‰n
viel‰ huomasi, kuinka pitk‰lle h‰n oli mennyt, p‰‰tti h‰n lakata. Mutta
hyv‰t p‰‰tˆkset ja lupaukset j‰iv‰t vain p‰‰tˆksiksi ja lupauksiksi.
Ja oikeastaan, mit‰p‰ niist‰. Ei ollut olemassa mit‰‰n, joka olisi
h‰nt‰ velvoittanut pyrkim‰‰n. Ett‰kˆ muka pyrki‰ perheen‰, ett‰kˆ
muka ihmisill‰ oli jotakin yhteist‰? H‰n nauroi niille ajatuksille,
jotka olivat kangastaneet h‰nen mieless‰‰n. Ei ollut olemassa mit‰‰n
velvollisuuksia, ei mit‰‰n tarkoitusta el‰m‰ll‰ enemp‰‰ kuin se, mit‰
ihminen oli asettanut itselleen pett‰‰kseen itse‰‰n, ei ollut olemassa
mit‰‰n rakkautta, valhetta oli kaikki. Ei ollut eroa pahojen ja hyvien
tekojen v‰lill‰, ei ollut v‰li‰ sill‰, mit‰ tiet‰ kulki. Ei ollut
vapautta valita edes teit‰ns‰, meni niin, kuin oli luotu menem‰‰n.
N‰kih‰n h‰n itsest‰‰n. Jo syntym‰st‰ oli h‰nell‰ ne merkit, ett‰ h‰n
t‰t‰ tiet‰ kulki. Eiv‰t auttaneet mit‰‰n tahto eik‰ ponnistukset.
Sisimm‰ss‰‰n oli h‰n siit‰ ollut selvill‰ aina. Jokaisen hyv‰n p‰iv‰n
oli h‰n mieless‰‰n el‰nyt kuin varkain, kuin lainaksi, h‰n oli silloin
aina itsellens‰ vieras, ja h‰nt‰ vaivasi se ep‰vapaus ja pakko, jota
h‰n tunsi. Ei, h‰nen el‰m‰ns‰ oli luotu jo kulumaan toisin, menem‰‰n
alas niit‰ teit‰, joita h‰n kulki. Kuin unessa oli h‰n n‰hnyt jo koko
el‰m‰ns‰. Se oli tuttua. Outoa ei siin‰ ollut muu kuin se, mink‰ h‰n
pakotetusti eli, eli kuin ihmiset muutkin.

Eikˆ h‰n nyt jo ollut selvill‰ siit‰? Eikˆ ollut aika viskata
ainaiseksi ies p‰‰lt‰ns‰, olla valhettelematta ja olla pyrkim‰tt‰,
kest‰kˆˆn el‰m‰ sitten mink‰ kest‰‰?

Mutta h‰n tunsi, ettei h‰n voinut viel‰. H‰n oli kiinni Iidassa ja
h‰n kaipasi h‰nt‰, h‰n ei syd‰mess‰‰n voinut viel‰ luopua h‰nest‰.
Niin oudosti he olivat kohdanneet toisensa, ja n‰ytti alussa, kuin he
olisivat tarvinneet toisiansa. Ei, he eiv‰t olisi tarvinneet. Se oli
erehdyst‰ kaikki.

Mutta h‰neen koski kipe‰sti, kun h‰n ei saanut pit‰‰ Iidaa. Ei h‰n
nurissut siit‰, ett‰ siin‰ tapahtui v‰‰ryys. Ei, kaikki tapahtui,
niinkuin tapahtua pitikin, ja tiesip‰ h‰n, mit‰ olisi pit‰nyt tehd‰,
ett‰ h‰n olisi saanut Iidan takaisin, h‰n tiesi sen selv‰‰n, vaan eip‰s
voinut mit‰‰n tehd‰. Kuin kirous oli siin‰, ettei h‰n tahtonutkaan,
eik‰ voinut mit‰‰n tahtoa. H‰nen tahtonsa oli kuollut. Siin‰h‰n oli
koko sairauden syy, ett‰ h‰nen tahtonsa oli kuin kuollut, se ei
ollut h‰nen vallassansa. H‰n n‰ki, mit‰ olisi teht‰v‰, miten olisi
tahdottava, mutta h‰n ei saanut tahtoansa en‰‰ hereille. Se oli
v‰hitellen kuollut, se oli alunpit‰en ollut heikompi kuin muilla, ja
jokainen pieninkin ponnistus jo kasvavana oli tuottanut h‰nelle suuria
vaivoja. Kun olisi jo pienest‰ ymm‰rt‰nyt hoitaa sit‰, kuin pahaa
sairautta hoidetaan. Kun olisivat sen tajunneet. Tahi oliko t‰m‰ h‰nen
kohtalonsa, jolle ei mit‰‰n olisi voinut. Ainakaan ei h‰n en‰‰ voinut.
H‰n kulki tajuttomana ja melkein tunnottomana kuin vieraan mahdin
vallassa. Kun h‰n koetteli ajatella toisten tavalla, tunsi h‰n olevansa
vain sairas ja kuolemaan tuomittu, jota ei mik‰‰n en‰‰ voinut pelastaa,
joka teki ep‰toivoissaan, loppua odottaessaan, rikoksia, joista seurasi
rangaistus. Ep‰toivoissaan? Ei. Kylmin syd‰min teki h‰n nyky‰‰n kaikki,
mit‰ h‰n teki. H‰n oli tullut v‰‰rent‰neeksi nimi‰ rahaa saadakseen,
h‰n oli ottanut vieraita varoja, h‰n oli kirjanpidossaan tehnyt
suoria v‰‰rennyksi‰. Ja viel‰ ei h‰n ollut joutunut kiinni! H‰n oli
viisaasti ja kavalasti laskenut, milloin h‰nen sopi, milloin ei. Olipas
sielunvoimia ja tarkkan‰kˆisyytt‰ h‰nell‰, olipas tahtoa silloin. Ja
kuinka etev‰sti h‰n oli j‰rjest‰nyt asiat peitt‰‰kseen tekojansa? H‰nt‰
oli kyll‰ ep‰ilty ja pari kertaa saatu jo ilmi h‰nen tekonsa, mutta
kotijoukot eiv‰t tiet‰neet viel‰ mist‰‰n.

N‰m‰ pienet selkkaukset her‰ttiv‰t h‰nen toimintahalunsa ja tahtonsa,
ja kuin kuumeessa ja oudossa hourailussa tyˆskenteliv‰t h‰nen sielunsa
voimat lyhyen hetken ja sammuivat samassa, j‰tt‰en h‰net tavalliseen
tyls‰‰n ja tunnottomaan tilaansa. Ja kuin kaksi eri rikoksentekij‰‰ oli
h‰ness‰, toinen vaaraton ja tahdoton, toinen rohkea ja vaarallisempi.

H‰n seurasi niiden ihmeellist‰ vaihtelua itsess‰ns‰ hiukan katkerana ja
alakuloisin mielin. Oliko h‰nell‰ siis oikeutta pit‰‰ ihmist‰, naista
itse‰ns‰ varten? Vaikka h‰n olisi rakastanutkin Iidaa, ei h‰nell‰
en‰‰ olisi ollut oikeutta ajatella h‰nt‰. Mutta h‰n ei rakastanut
h‰nt‰. H‰n piti h‰nest‰, h‰n kaipasi h‰nt‰. Iidan huoleton ja iloinen
olento h‰ik‰isi h‰nt‰ viel‰kin. Iidassa oli nuoruutta ja el‰m‰‰, sit‰
v‰ljyytt‰, joka antoi vapauden toiselle ja s‰ilytti oman vapautensa.
H‰n otti tinkim‰tt‰ ja antoi surkuilematta. H‰n ei ahdistanut toista,
h‰n antoi toisen olla ja menn‰. H‰nen kevytmielisyydess‰‰n oli
enemm‰n viisautta kuin kaikkien toisten vaanivissa ja n‰iverteleviss‰
ajatuksissa. H‰nen luonaan oli hyv‰ l‰mmitell‰id‰. Siell‰ oli Iida nyt
Erik ÷hmanin luona. H‰n huvittelihen. Se oli h‰nen asiansa. H‰nell‰ ei
ollut oikeutta sotkeutua siihen. Mutta jotenkin, kuinka lienee, vaivasi
se h‰nt‰.




VIII


Kun Alvar l‰ksi syˆty‰‰n kotoa, ei h‰n tiennyt, minne olisi painunut.
T‰n‰‰n oli h‰nen saatava rahoja vaikka mist‰. Kun olisi voinut tavata
Iidaa ja saada neuvotella. Mutta h‰n ei uskaltanut j‰‰d‰ kotiin
odottamaan, kun pelk‰si tapaavansa is‰n.

H‰n kulkea laahusti tulliportille ja ulos kaupungista. Pensaikkoon,
maantien viereen h‰n istuutui. Siit‰ n‰ki h‰n ohikulkijat, eiv‰tk‰
ne h‰nt‰ huomanneet. Siit‰ n‰ki h‰n, milloin Iida ajoi kotiin, kun
sanoivat h‰nen ajelemaan l‰hteneen, tietysti oli mennyt Erikin kanssa.

H‰n ei ollut saanut maistaa mit‰‰n virkist‰v‰‰ ja h‰n istui v‰syneen‰
siin‰. Suuta kuivasi. Ajatus seisoi. H‰n tunsi jotakin ep‰m‰‰r‰ist‰
katkeruutta tahi inhoa koko oloa kohtaan.

P‰iv‰kin oli niin kirkas. Vihre‰t, kirkkaat v‰rit leikkasivat ihan
h‰nen silmi‰‰n Nekin, vihamielisin‰ ik‰‰nkuin tyˆnsiv‰t h‰nt‰ luotansa.

Niin tyˆnsiv‰t nyky‰‰n kaikki, mutta ei ollut paikkaa, mihin menn‰.

No, miksi ei? Olipa tuolla hautausmaa ihan vastap‰‰t‰ sattui. Siell‰p‰
oli toki paikka. Ei h‰n kaivannut sinne, mit‰p‰ tyhj‰st‰. Johtui vain
mieleen, ett‰ oli paikka, josta ei pois sysitty. Mutta ehtip‰ tuota
olla siell‰kin. Kauemmin siell‰ joutui olemaan kuin t‰‰ll‰. Ehk‰p‰
kyll‰stym‰‰n asti, jos h‰nt‰ kyll‰stym‰‰n asti oli t‰‰ll‰kin.

Niinp‰ tuo aika seisoi h‰nen kohdallaan. Kulki niin hitaasti kuin olisi
siihen paikkaan ihan uupunut. Uupukoon, pys‰htykˆˆn. H‰n istuu t‰ss‰
maankamaralla tyhj‰n‰ ja paljaana, yht‰ uupuneena, ja riisuu pois
p‰‰lt‰ns‰ kaiken maallisen ikeen, kaiken ajatuksen, tahdon ja tunnon.
H‰n ik‰‰nkuin haihtuu pois olemasta, vapauttaa itsens‰ hetkeksi. Miten
turhaa ajallisen ajan tuska ja el‰m‰n kahlehdittu olo! Mik‰ vapautus
ajattomuudessa ja olemattomuudessa.




IX


Kun Alvar oli hetken olematonna, her‰si h‰n ja huomasi nukahtaneensa
nurmikolle. Virkistyneen‰ nousi h‰n ylˆs ja kulki kotiinsa. H‰n hiipi
sis‰‰n, tapasi Annan ja kysyi h‰nelt‰ h‰t‰isesti:

"Onko Iida tullut jo kotiin?"

"En tied‰. Alvar, minulla on sinulle asiaa."

"Asiaa? Mit‰ sin‰ minusta."

Anna jatkoi hiljaa ja lujasti:

"Sinun t‰ytyy jo j‰tt‰‰ nuo tapasi."

"ƒl‰ viitsi, aina sin‰ sit‰ samaa."

"En, nyt sanon kuin viimeist‰ kertaa. Etkˆ sin‰ todellakaan k‰sit‰?"

"Tietysti k‰sit‰n, miksi en k‰sitt‰isi."

"ƒl‰ silloin mene pois, kuuntele."

"Onko sinulla muutakin?"

"On. Saman sanon viel‰kin. Jollet lopeta, voi tapahtua vaikka mit‰."

"Ha-ha-haa."

"Sin‰ naurat toisen tuskalle. N‰etkˆ, ett‰ olet mielipuoli, rikollinen?"

"J‰t‰", sanoi Alvar vakavasti. "Anna minun olla, k‰rsin itsekin."

"Rakas veli, etkˆ sin‰ sitten voi?"

"En."

"Usko vain."

"Anna olla. Tapahtukoon mit‰ tahansa, ‰l‰ v‰lit‰ minusta, olen -- no,
sin‰h‰n sen jo sanoit."

Alvar katsoi Annaa silmiin ja Anna n‰ki h‰ness‰ veljens‰, jota h‰n
ei voinut olla rakastamatta. H‰n ymm‰rsi h‰nt‰ ja rakasti h‰nt‰
rikoksineen ja valheineenkin. Ja kuitenkin olisi h‰nest‰ ollut onni,
jos ‰kkin‰inen tauti, jos salama olisi h‰net tappanut ja tuhonnut
tuohon h‰nen eteens‰. Kun vain kunnialla olisi el‰m‰st‰ suoriutunut ja
s‰‰stynyt suuremmilta h‰v‰istyksilt‰.

Rattaat ajoivat pihalle.

"Iida tuli nyt. K‰skenkˆ h‰net t‰nne", kysyi Anna.

"K‰ske."

P‰‰st‰kseen Alvaria n‰kem‰st‰ ja h‰nt‰ turhaan kiusaamasta keksi Anna
kysy‰ sit‰. H‰n odotti Iidaa ja pyysi h‰nt‰ Alvarin luo.

Iida meni.

"Onko h‰t‰ suurikin", kysyi Iida.

"Istuhan ensin. Puhutaan hiljaa, etteiv‰t muut kuule."

"Sulje siis ovet. Onpa t‰m‰ juhlallista."

"Kun me nyky‰‰n puhelemme kesken‰mme, tapahtuu se vain siksi, ett‰ on
juhlallista sanottavaa, etkˆs ole sit‰ huomannut?"

"Niin, kun et ole kotona en‰‰ koskaan. Pyyt‰isin sinua muuten --"

"ƒl‰ vaivaannu suotta. Annakin t‰ss‰ jo pyysi."

"Tietysti. Olen pahoillani --"

"Ei tarvitse. Alanko esipuheetta?"

"Arvaankin asiasi. Tarvitset rahaa."

"Tarvitsen rahaa. Olet onnistunut saamaan hyv‰ksi tuttavaksesi
rahamiehen pojan."

"Mustasukkaisuuttako?"

"Ei, en tunne sit‰, eik‰ minulla ole oikeutta siihen."

"Sit‰ min‰kin."

"Olet vapaa tekem‰‰n mit‰ tahdot."

"Se ei ole imartelevaa suinkaan. Mieluummin n‰kisin, ettei minulla
olisi oikeutta."

"Mutta kun nyt on oikeus. En toki ole kohtuuton. Sinulla on oikeus
tehd‰ mit‰ tahdot. Olenko sanallakaan moittinut sinua, pid‰n sinusta
toki siksi ja ymm‰rr‰n sinua."

"Kiitos, kiitos. No, ja nyt tarvitset sin‰ taas rahaa?"

"Ja luotan siihen, ett‰ sin‰ autat minua, pyyd‰t Eriki‰ auttamaan
minua."

"Oletko hullu?"

"Muuta keinoa ei en‰‰ ole. Eih‰n se ole sinusta hauskaa, mutta t‰ll‰
kertaa se on t‰rke‰t‰."

"Mink‰laisia asioita sinulla sitten on?"

"Ei ole suuria, on vain viisisataa, Erik voi antaa sen helposti."

"Mutta min‰ en voi pyyt‰‰, sanon viimeisen sanan, min‰ en voi."

"Katsos, eih‰n sill‰ v‰li‰ olisi muuten, mutta siin‰ on is‰n nimi."

"Hyv‰ Alvar. Oletko sin‰ sen --?"

"Itse kirjoittanut, v‰‰rent‰nyt! Olen. Minulla oli er‰s kunniavelka."

"Kunnia?"

"Sano sitten h‰pe‰."

"Mutta, Alvar, t‰m‰h‰n on kauheaa. Mit‰ t‰st‰ en‰‰ tuleekaan!"

"Ei mit‰‰n. Se maksetaan kauniisti, ollaan kohteliaita is‰lle. Ei se
ole vaarallista, ei siin‰ kukaan k‰rsi."

"Mutta seh‰n on rikos."

"Sin‰ puhut leikkis‰sti. No, ehk‰ se on, ehk‰ ei. Saat pett‰‰ minua,
saat loukata minua, saat nujertaa minut, minusta se ei ole mit‰‰n ja
nyt sin‰ turhanp‰iv‰isesti kauhistelet. Pieni paperi, joka ei ansaitse
sen suurempaa huomiota."

"Sanoisin sinulle er‰‰n asian, mutta sin‰ k‰sit‰t minua v‰‰rin."

"Sano. Tahi j‰t‰. Tied‰n sen asiasi. Kaikki te sit‰ samaa. Arvelit,
ettenkˆ ole ajatellut itsemurhaa tai niin poisp‰in. Sin‰ punastut.
No, seh‰n on teid‰n kaikkien ajatus ja pelko tahi toivo. Ja se on
luonnollinen ajatus. Tuottaisi teille helpotusta. Mutta ik‰v‰ sanoa, en
ole sit‰ ajatellut."

"Olet kamala."

"En sanaakaan sano, jos lupaat. T‰ll‰ kertaa vain."

"Mutta Erik ei saa rahoja is‰lt‰‰n."

"H‰n saa jotenkuten, jos sin‰ tahdot."

"Olkoon siis. Mutta vain t‰m‰n kerran. Ja sitten lupaathan l‰hte‰
kes‰ksi maalle?"

"En lupaa, en tule siell‰ toimeen."

"T‰n‰ kes‰n‰ on t‰ss‰ talossa h‰‰tkin, jos oikein ennustan."

"Kenen muka?"

"Annan ja Lennartin."

"En usko viel‰. Miksi Anna ottaisi Lennartin?"

"Ja sit‰ sin‰ kysyt? N‰eth‰n, kuinka yksi voi m‰‰r‰t‰ useiden
el‰m‰nkulun."

"Eip‰h‰n se olisi onnettomuudeksi."

"Ei. Rahoja tarvitaan t‰ss‰ talossa. Mies on vain yksinkertainen."

"Ei muuta kuin kokematon viel‰."

"En voi antaa h‰nelle anteeksi h‰nen loukkaavia sanojaan. H‰n oli
sanonut Erikille kerran minua kevytmieliseksi ja varoittanut minusta.
Tekisi mieleni kostaa jotenkuten."

"J‰t‰ se. Tied‰n, miten se p‰‰ttyisi. Varoitan, ‰l‰ ole huvitettu
h‰nest‰."

"No, min‰ l‰hden siis, mutta, kuten sanottu, onhan se viimeinen kerta?"

"En voi mit‰‰n luvata, rakas Iida. Muuten, olen sinulle kiitollinen."

"T‰st‰?"

"Kaikesta."

Iida naurahti ja pyˆr‰hti ulos ja Alvar j‰i paikoilleen seisomaan. H‰n
kuunteli Iidan keveiden askelten poistumista ja kuuli is‰n raskaiden
askelten kohoavan portaita.

Eikˆ pit‰nyt is‰n tulla jo kotiin? P‰‰st‰ vain jotenkuten tapaamasta
h‰nt‰.




X


Kumarassa ja v‰syneen‰ palasi Martin kotiin. H‰n n‰ytti vanhalta ja
harmaap‰iselt‰ ukolta, jolla ei ole t‰‰ll‰ en‰‰ pitki‰ oltavia. Mutta
h‰nen terveytens‰ oli silti luja ja mielens‰ masentumaton ja kova.
H‰nen pieniss‰ silmiss‰ns‰ oli viel‰ eloa ja tulta, kun h‰n kiivastui.

"Oletko kuullut ik‰v‰‰ jotakin?" kysyi Fredriikka miehelt‰ns‰ ja
seurasi Martinia h‰nen huoneeseensa.

"Se Alvar, lurjus, onko se kotona?"

"Miten sin‰ noin. Kotonahan se on Alvar, jos ei olisi ehtinyt tyˆhˆns‰
jo menn‰."

"Mihin tyˆhˆns‰?"

"Sin‰h‰n nyt. Ahlmaniin tietysti."

"Toista kuukauteen ei hau ole siell‰ en‰‰ ollut, kuuletko. Ei muuta
kuin huviksensa ja meit‰ pett‰‰kseen k‰ynyt. Ymm‰rr‰tkˆ sin‰?"

"Ymm‰rr‰n, ymm‰rr‰n, ‰l‰ huuda."

"H‰n on valehdellut taas."

"S‰‰st‰ sanojasi. H‰n tietysti ei ole uskaltanut siit‰ puhua, ettei
pahoittaisi meit‰."

"Sit‰ h‰n taitaa ajatella. H‰n ei osaa muuta kuin pahoittaa, kuin
valehdella, olla h‰pe‰n‰ ja pahennuksena."

"Martin, ‰l‰ kiivastu taas. H‰n on erehtynyt."

"H‰n ei ole koskaan muuta tehnytk‰‰n. Ja sin‰ uskot aina h‰nen
juttujansa. Aina sin‰ annat pett‰‰ itse‰si. Jos sin‰ kerrankin
koettaisit n‰hd‰, miten asiat oikein ovat, etk‰ sotkisi niit‰
hyvyydell‰si."

"Koetanhan min‰. Enh‰n min‰ liikaa luulottele, k‰rsinh‰n min‰."

"K‰rsit, k‰rsit. Se ei tuota mit‰‰n tulosta, t‰ytyy toimia."

Is‰ k‰veli viel‰ kiivaana edestakaisin, mutta h‰nen ‰‰nens‰ oli jo
lauhkeampi.

"Toimitaan, Martin, toimitaan vain. Tehd‰‰n niinkuin sin‰ tahdot.
M‰‰r‰‰ sin‰ vain, ja niin tehd‰‰n."

"T‰ss‰ me seisomme vanhoina ja harmaap‰isin‰, emmek‰ viel‰ tied‰, mit‰
olisi teht‰v‰. Oli vain yksi poika ja siit‰k‰‰n ei saatu miest‰."

ƒiti vaikeni peloissaan.

"Tapasin vanhan Ahlmanin juuri ja h‰n sanoi, ettei Alvar ole toista
kuukauteen ollut siell‰. Ja sitten mainitsi h‰n jostakin paperista,
jossa piti olla minun nimeni."

"Siin‰ t‰ytyy olla erehdys."

"Vaan kun ei ole."

"Hyv‰ Jumala."

"Ja min‰ olen p‰‰tt‰nyt, ett‰ min‰ en sit‰ maksa."

"Sinun t‰ytyy."

"En. Asia menkˆˆn menojaan. Kerranhan siit‰ kuitenkin t‰llainen loppu
tulee."

"Min‰ rukoilen ja sinun t‰ytyy taipua. Enkˆ ole tehnyt t‰ss‰ kaikki,
mit‰ ihminen tehd‰ voi, enkˆ ole jo k‰rsinyt kylliksi? N‰eth‰n sin‰,
kuinka olen nˆyryytetty, kuin maahan lyˆty, kuinka minulta on viety
kaikki, kaikki. Siit‰ saakka kun sinut otin, on el‰m‰ ollut minulle
pelkk‰‰ kielt‰ymist‰. Olenko valittanut, olenko sanaakaan sanonut,
olenko itselleni mit‰‰n pyyt‰nyt? Nyt pyyd‰n min‰, ja jos sinulla on
syd‰nt‰ v‰h‰‰k‰‰n, niin sin‰ j‰rjest‰t t‰m‰n asian minun t‰hteni."

Is‰ vaikeni ja sanoi hetken kuluttua myˆntyen:

"Se on vaikeata."

"Saadaanhan jotenkin rahat, onko paljosta kysymys?"

"Ei ole rahoista kysymys nyt, niist‰h‰n on kysymys aina, niit‰h‰n saa
j‰rjestell‰ aina, vaan on petoksesta, v‰‰rennyksest‰ kysymys. Sellaiset
asiat j‰rjest‰‰ laki. Niiden peittelemist‰ ei oikeudentunto salli."

"Minun sallii", sanoi ‰iti hiljaa ja jatkoi pelj‰ten ett‰ is‰
peruutuisi: "H‰n on minun lapseni ja minun velvollisuuteni on suojella
h‰nt‰, muuta min‰ en tunne. Min‰ rakastan h‰nt‰ kipein syd‰min ja olen
oppinut kaikkea heikkoa ja erehtyv‰‰ h‰nen kauttansa ymm‰rt‰m‰‰n ja
rakastamaan."

"Mutta meill‰ on velvollisuuksia muitakin kohtaan kuin itse‰mme ja omaa
rakkauttamme kohtaan."

"Ket‰ kohtaan?"

"Yhteiskuntaa kohtaan ja niit‰ terveit‰ ja voimakkaita kohtaan, jotka
tulevaisuutta takaavat. Liika hellyys ja rakkaus kasvattaa heikoissa
rikollisuutta."

"Mit‰ olisi pit‰nyt tehd‰?"

"Olisi pit‰nyt antaa Alvarin menn‰ pois kotoa ajoissa, k‰vi miten k‰vi."

"Maailmalle kuljeksimaan."

"H‰n olisi saanut siell‰ koetella voimiaan, joko kest‰‰ tahi kaatua."

"H‰n olisi kaatunut."

"Mit‰ siit‰. H‰n kaatuu nytkin..."

"J‰‰h‰n h‰nelt‰ lapset."

"Oletko varma, ettet kerran sanoisi, ett‰ olisi ollut parempi, jos
heit‰ ei olisi ollut?"

"Oletkos sin‰ varma siit‰, ett‰ kerran toivoisit heid‰t olemattomiksi?"

"En suinkaan. Mutta mit‰‰n emme tied‰."

"ƒlk‰‰mme siis langettako tuomioitamme. Eth‰n sin‰k‰‰n ole voinut
vastata j‰lkel‰isist‰si etk‰ mit‰‰n taata, niin eiv‰t muutkaan voi.
Kuka on siis syyllinen?"

"Rikollisia seuraa tavallisesti kuitenkin rikolliset ja heikkoja
heikot."

"Syyllinenkˆ olen siis min‰?"

"Et, ehk‰p‰ me kaikki."

"Siin‰ sanot oikein."

Is‰ huokasi kuin taakan alla ja ‰iti kohosi ylˆs. H‰n j‰i ajatuksissaan
seisomaan viel‰ paikoillensa. Tietysti oli is‰ oikeassa. Mutta yht‰
oikeassa tunsi h‰nkin olevansa.

Miksi h‰nen siis tarvitsi pel‰t‰ tuota miest‰, joka oli hallinnut h‰nt‰
yli kolmekymment‰ vuotta? Olihan se vieras mies nyt, niinkuin ennenkin.
Vieras, jonka k‰siin sattumus oli h‰net viskannut ja tehnyt h‰net h‰nen
lastensa ‰idiksi. Miehenkˆ olivat lapset? Ei. Ne olivat nyt h‰nen. Koko
ajan oli h‰n k‰ynyt salaista sotaa heist‰. Ja nyt sai h‰n pit‰‰ heid‰t.
Annankin kohta, kun h‰n oli tehnyt haaksirikkonsa ensin.

Eikˆ ollut kuin pahaa unta koko t‰m‰ el‰m‰? T‰ss‰ he olivat
harmaap‰isin‰ vanhuksina Martinin kanssa ja puhelivat pojastansa kuin
kaksi vierasta. N‰in olivat he taivaltaneet el‰m‰ns‰ melkein loppuun,
p‰‰sem‰tt‰ l‰hemm‰ksi toisiansa. Ja kun se heid‰n osaltansa loppui,
mit‰ j‰i j‰ljelle?

Oli tuskaista ajatella sit‰. Heid‰n el‰m‰ns‰ tuntui nyt heid‰n lastensa
el‰m‰n rinnalla valoisalta. Ei tiennyt, mitk‰ onnettomuudet heit‰
vaanivat viel‰. Onni ei ollut seurannut heit‰ miss‰‰n.

Siit‰ se alkoi, kun h‰n Martiniin tutustui ja kevyesti el‰m‰ll‰‰n
leikkim‰‰n rupesi. Siit‰ se alkoi.

Erik ÷hman oli silloin ulkomailla. Huhuiltiin h‰nen olevan kihloissa
siell‰. Ja h‰n sen uskoi.

Silloin katosivat h‰nen kauniit lapsuutensa p‰iv‰t. H‰n oli el‰nyt
Eriki‰ varten ja odottanut vain h‰nt‰. Mutta itselleenk‰‰n ei h‰n
tahtonut tunnustaa, ett‰ isku oli sattunut h‰neen. Ja kun Martin kosi
h‰nt‰ niihin aikoihin, lupautui h‰n. Erik palasi ulkomailta, mutta oli
jo liian myˆh‰ist‰, h‰n oli jo Martinin. Oliko Erikill‰ ollut ket‰‰n,
sit‰ ei Fredriikka saanut tiet‰‰. Vasta muutamien vuosien kuluttua h‰n
nai er‰‰n kaupungin tytt‰rist‰.

Niin oli Martin saanut sen, jota halusi, mutta ei h‰n. H‰n kunnioitti
miest‰ns‰ ja koetti unohtaa oman itsens‰ h‰nen rinnallansa. Ja kun
lapsia tuli, eli h‰n heid‰n el‰m‰‰ns‰ ja iloitsi heid‰n ilojansa,
ja hiljallensa, h‰nen huomaamattaan, kuoli entinen kaipaus h‰nen
rinnastansa.

Niin, ei h‰n ollut enemp‰‰ el‰nytk‰‰n, sarjan harmaita p‰ivi‰ vain.
Eik‰ h‰n ollut itse pyyt‰nytk‰‰n olla mit‰‰n. Olihan h‰n vain
rengas, joka kohdaltaan sitoi toisen sukupolven toiseen sukupolveen.
Rengas, jonka kautta menneiden tuskat periytyiv‰t uusille ja
tuleville. Uusille, joiden el‰m‰st‰ enemm‰n odotti ja joita enemm‰n
kuin aikalaisiaan rakasti. Eiv‰tkˆ siit‰ kertoneet ne ep‰m‰‰r‰iset
kaipaukset ja unelmat, jotka jokaisen puristetusta syd‰mest‰
kumpusivat? Eiv‰tkˆ ne sis‰lt‰neet aavistusta siit‰ t‰ydellisyydest‰,
jota kohti kuljettiin, josta aikojen ja ikiaikojen kuluessa polvi
polvelta unelmoitiin?




XI


Kun ‰iti tuli pois is‰n luota, katosi h‰nest‰ se varmuus, jota h‰n oli
jo tuntenut. H‰nt‰ huimasi ajatus ja pelotti taas kaikki. Taas tunsi
h‰n itsens‰ turvattomaksi ja orvoksi. Ei ajatus edes ollut omaa.

Kuka tiesi, kuka oli oikeassa. H‰n olisi tarvinnut tukea ja turvaa.
Sit‰ h‰n ei saanut miehelt‰ns‰ eik‰ lapsiltansa. Ja h‰nen oma
ajatuksensa vaappui sinne t‰nne eik‰ jaksanut kasvaa eik‰ kypsy‰
voimakkaaksi eik‰ itsen‰iseksi. H‰n olisi kaivannut sellaista, jota h‰n
olisi ymm‰rt‰nyt ja jonka ajatuksiin h‰n olisi saanut luottaa ja jonka
tuntoihin h‰n olisi saanut turvata.

Ja heikon tavalla toivoi h‰n vain, ett‰ t‰m‰kin p‰iv‰ olisi ohi.

"K‰y is‰n luona", kehoitti h‰n Alvaria, "pist‰ydy siell‰."

"Mit‰ h‰n minusta?"

"H‰nell‰ on asiaa. ƒl‰ vastusta h‰nt‰, kuuntele vain ja pysy ‰‰neti,
h‰n on hyvin vaivaantunut, h‰n siit‰ paperista."

"Joko sekin on tietona? Iida tuli ‰sken, h‰n on jo j‰rjest‰nyt sen."

"Maksanut? No Luojan kiitos. Mene sanomaan se is‰lle."

"Ei ole tarpeellista."

"Mene, lapsi, mene nyt minun t‰hteni. Lupaa h‰nelle, ett‰ se on
viimeinen kerta."

"ƒiti tyhj‰‰. Min‰ tarvitsin rahaa, oli kunniavelka, ja ‰iti arvaa,
etten tyˆtt‰ rahaa saa. Min‰ lainasin is‰n nime‰, taisi olla suurikin
rikos? Olen maksanut sen, eik‰ kukaan joudu k‰rsim‰‰n siit‰. Mink‰ min‰
taidan t‰llaiselle sattumalle?"

"Voi, Alvar."

"Kun min‰ koetan tehd‰ kaikki, mit‰ voin, mit‰ viel‰ tahdotaan?"

"Koetatkohan sin‰?"

"Koetan. Syy ei ole minussa, vaan siin‰, etten jaksa enemp‰‰. Mit‰p‰ se
puhuen paranee?"

"Lupaathan nyt pist‰yty‰ is‰n luona, niin selvit‰‰n taas ja minulla on
hyv‰ olla."

"Kyll‰ ‰iti."

Alvar huokasi helpotuksesta, kun p‰‰si toiseen huoneeseen. H‰nt‰
vaivasi itse‰‰n se varma ja valheellisen rˆyhke‰ ‰‰nens‰vy, jolla h‰n
puhutteli koko ajan ‰iti‰. H‰n tiesi sen vaikuttavan rauhoittavasti
‰itiin. ƒiti tuli vakuutetuksi, ett‰ Alvar oli oikeudestaan varma,
ja ‰idille teki hyv‰‰ saada n‰hd‰ h‰nen kiivastuvan, jos h‰nt‰ muka
aiheettomasti syytet‰‰n. Ja Alvarille itselleen teki hyv‰‰, kun h‰n
n‰ki ‰idin rauhoittuvan ja uskovan h‰neen. H‰n tunsi kuitenkin itsens‰
turvattomaksi ja h‰nen syd‰mens‰ k‰vi heikoksi, kun h‰n n‰ki ‰idin
pelokkaan ja aran katseen. H‰nt‰ melkein s‰‰litti ‰iti. Olisi tehnyt
mieli ottaa h‰net k‰sivarsillensa ja itke‰ h‰nen kanssansa. Itke‰ pois
kaikki paha kuin lapsena ennen, sellainen ‰iti kun h‰nell‰ oli.




XII


Oli Martinin vastaanottotunti, vaan ket‰‰n ei kuulunut tulevaksi.
Nuorempi l‰‰k‰ri vei joukot. Martinin luona k‰vi vain joku maalainen
ja joku tuttu, joka ei viitsinyt toisen luo menn‰. Sanoivat h‰nt‰ jo
vanhaksi ja vanhanaikuiseksi.

Sanokoot. Siin‰ h‰n kuitenkin oli vanhanaikuinen, ettei h‰n viitsinyt
imarrella ihmisi‰ eik‰ ostaa heid‰n suosiotansa. H‰nell‰ ei ollut
yst‰vi‰ eik‰ l‰heisi‰ tuttavia. T‰nne saakka oli h‰nen onnistunut
suoriutua el‰m‰st‰ yksin. Nyt n‰ytti, ett‰ h‰nen t‰ytyi l‰hesty‰
toisia apua saadakseen. H‰n oli maksanut useita Alvarin velkoja ja
velkaantunut itse. Velat eiv‰t olleet suuria, mutta h‰nen tulonsakaan
eiv‰t riitt‰neet perheelle.

Oli v‰ltt‰m‰tˆnt‰ naittaa Anna. Ei h‰n tahtonut sanallakaan pakottaa
eik‰ edes ilmaista, ett‰ se oli h‰nen tahtonsa. Ymm‰rsih‰n Anna sen
sanomattakin. Ja h‰nt‰ ilahdutti, kun h‰n n‰ki, etteiv‰t nuoret olleet
vastahakoisia kesken‰ns‰.

Siis selvittiin siit‰ puolesta kuitenkin ja tavallaan omin voimin
viel‰. Mutta oli seikkoja, jotka eiv‰t koskaan ilman onnettomuuksia
selvinneet.

Alvarista he eiv‰t p‰‰sseet.

Martin istui tuoliinsa painautuneena, hartiat kumarassa ja p‰‰ k‰den
varassa, istui raskaissa ajatuksissansa, jotka painostivat h‰nt‰ kuin
sairaus. Nyt kun voimat v‰heniv‰t ja mieli olisi tarvinnut jonkun
lepohetken, k‰vi el‰m‰ yh‰ kire‰mm‰lle. H‰n teki yh‰ tili‰ itseksens‰,
miss‰ m‰‰rin h‰n oli syyp‰‰ Alvarin kohtaloon. H‰n oli laiminlyˆnyt
h‰nen kasvatustaan ja j‰tt‰nyt sen ‰idille, mutta laiminlyˆtiinh‰n
niin monen muunkin kasvatus, eik‰ se mit‰‰n merkinnyt. Ja olihan h‰n
sitten koettanut hyv‰ll‰, oli koettanut pahalla, mik‰‰n ei ollut
auttanut. Oliko Alvar syntym‰st‰‰n ollut rikollisuuteen taipuva,
vaikkei aikaisemmin ollut tilaisuutta tekoihin? Jos niin oli, olisi
h‰nt‰ pit‰nyt sairaan tavoin hoitaa, erottaa terveist‰, ettei tautiaan
levitt‰isi ja sill‰ terveit‰ turmeleisi.

H‰nen ajatuksensa keskeytyiv‰t, kun ovelta kuului koputusta.

"Astu sis‰‰n."

Alvar tuli ep‰varmana.

"Asia on jo maksettu, pist‰ydyn sit‰ vain sanomaan."

"Vaan ymm‰rr‰tkˆ sin‰, mit‰ olet tehnyt?"

"Sanon, asia on jo hoidettu."

"Ei ole kysymys siit‰, on kysymys siit‰, ymm‰rr‰tkˆ edes, mit‰ olet
tehnyt", is‰ kiivastui.

"Ymm‰rr‰n. Lainasin v‰h‰isen summan rahaa ja maksoin sen."

"Ja sin‰ kehut ja kerskut siin‰ silmieni edess‰. Lainasit muka.
Kavalsit, v‰‰rensit." Ja is‰ kiihtyi yh‰ enemm‰n, kun h‰n n‰ki Alvarin
rˆyhke‰n v‰linpit‰m‰ttˆmyyden, h‰n ei voinut en‰‰ hillit‰ itse‰ns‰, h‰n
melkein huusi:

"Tied‰tkˆ, miss‰ sinun paikkasi olisi? Siell‰, miss‰ muidenkin
vaarallisten."

Alvar naurahti ja n‰p‰hytti sikaristansa tuhkan lattialle.

"Sin‰ naurat."

"Pit‰isikˆ itke‰?"

"H‰vet‰ pit‰isi."

"H‰peiss‰nih‰n min‰ nauran, kun is‰ on liian nuorekas ik‰isekseen."

"Sinuna tiet‰isin min‰, mit‰ tekisin."

"Ei minun rahani jouda luotien ostoon. Mutta kiitos is‰llisest‰
neuvosta. Joko saan menn‰?"

"Mene, mene, mene vaikka ikuisiksi ajoiksi."

Alvar poistui nopeasti ja is‰ oli rynn‰t‰ h‰nen j‰lkeens‰. H‰n ei
voinut hillit‰ itse‰ns‰. Miksi piti h‰nen antaa t‰m‰n jatkua viel‰.
Miksi ei loppu saanut jo tulla?

Tuntui kuin yht‰kki‰ vuosien paino olisi h‰vinnyt, ruumis keventynyt.
Veri kuohui vanhoissa suonissa ja viha leimusi h‰nen mieless‰ns‰. H‰n
tunsi voimansa k‰ytt‰m‰ttˆmiksi. H‰n olisi tahtonut k‰sin ruhjoa ja
h‰vitt‰‰ sit‰ el‰m‰‰, jonka olemiseen oli itse syyp‰‰. Saada leikata se
pois kuin paha kasvannainen, koska se tervett‰ el‰m‰‰ rasitti, saada
leikata se omin k‰sin, ilman s‰‰li‰ ja tuskaa. Saada tehd‰ oikeutta
osaltansa, panna rajat jo t‰lle h‰pe‰lle ja ainaiselle ep‰toivolle.

Oikeutta, sit‰ h‰nen sielunsa janosi hinnalla mill‰ tahansa.




XIII


T‰n‰‰n p‰iv‰ll‰ piti Lennartin tulla. Anna odotti h‰nt‰, ei kiihke‰sti,
ei kaivaten, vaan varmana, p‰‰tt‰v‰n‰ ja rauhallisena. Ei saanut tulla
kysymykseen mik‰‰n sis‰inen ratkaisu en‰‰, se puoli oli valmista,
kaikki oli vain ulkonaista asettelua.

Ja est‰‰kseen mielens‰ painumasta mihink‰‰n mietiskelyyn kuljeksi
h‰n huoneesta huoneeseen j‰rjestellen niit‰. H‰n antoi kyˆkiss‰
m‰‰r‰yksens‰ ja valvoi, ett‰ kaikki tapahtui hyvin.

Nyt siis tapahtui se, jota h‰n oli ik‰ns‰ haaveksinut, p‰‰st‰ pois
kotoa ja saada tehd‰ jotakin hyˆdyllist‰. Nyt sai h‰n alkaa el‰‰ omaa
el‰m‰‰ns‰ ja muodostaa sen mielens‰ mukaiseksi. Vihdoinkin siis.

H‰n otti n‰in rauhallisesti, taitavasti el‰m‰n, h‰n muodosti sen niin
kauniiksi ja tyydytt‰v‰ksi kuin voi.

N‰in kirkas oli p‰iv‰, jona h‰n kihlautui, ja n‰in rauhalliseksi
selvennyt mieli.

H‰n voi hyv‰ll‰ omallatunnolla menn‰ Lennartia vastaan ja ojentaa
h‰nelle k‰tens‰. H‰n voi katsoa suoraan Lennartin silmiin ja Lennart
sai n‰hd‰ h‰nen sielunsa pohjaan saakka, ja varmaan ei h‰nen pit‰nyt
lˆyt‰‰ h‰nest‰ mit‰‰n, jota h‰n ei hyv‰ksynyt ja ymm‰rt‰nyt.

Siis selvisi el‰m‰ vihdoinkin. Kuinka h‰n oli onnellinen ja
tyytyv‰inen. T‰h‰n asti oli h‰n ottanut liian pienesti el‰m‰n, h‰nelt‰
oli puuttunut mielenmalttia ja ymm‰rryst‰. Tuntui kuin h‰n nyt yht‰kki‰
olisi n‰hnyt laajemmalta ja t‰h‰n saakka eletty n‰ytti pienemm‰lt‰ ja
kaukaiselta.

Kun Lennart tuli, meni h‰n ensin is‰n luo.

Milt‰h‰n nyt is‰st‰ tuntuu, arveli Anna, h‰nen mielens‰ ilostuu
varmaan, kun asia n‰in nopeaan k‰y. Sattui t‰m‰ hyv‰‰n aikaan. Onni
aivan, ett‰ kerrankin voi is‰lle iloa tuottaa. Nyt antoi is‰ siell‰
h‰net pois. Olipa is‰ll‰kin viel‰ mit‰ antaa. T‰st‰ l‰htien katsoi h‰n,
ettei is‰lt‰ saanut mit‰‰n puuttua. H‰n j‰rjesti asiat. Niin, ett‰ h‰n
siihen vihdoinkin pystyi, ett‰ oli rikas se, jolle h‰n meni.

ƒiti odotti jo salissa. H‰n oli valellut silmi‰ns‰ vedell‰, mutta
silm‰luomet olivat viel‰ punaiset.

"Minun t‰htenikˆh‰n ne ovat punaiset", arveli Anna.

"Liekˆ Alvar mennyt jo ulos", kysyi ‰iti.

"Kotona on viel‰."

"Oletko pyyt‰nyt, ett‰ h‰n pysyisi nyt kotona?"

"Miksi, ei h‰n v‰lit‰ sellaisesta."

"Anna, pyyd‰ nyt, salli minulle se ilo, ja onhan se hauska Lennartinkin
t‰hden, olkaamme kerta perheen‰ koolla nyt, kun on t‰llainen
perhejuhla."

Anna pyˆr‰hti pois ja kun h‰n tuli takaisin saliin, olivat is‰ ja
Lennart tulleet jo sinne. ƒiti toivotti Lennartin syd‰mellisesti
tervetulleeksi ja is‰ hymyili Annalle ja hymyili sitten Lennartille.

Ja se hymy teki Annalle niin hyv‰‰, ett‰ kyyneleet pyrkiv‰t silmiin.
Pelk‰‰m‰tt‰ ojensi h‰n molemmat k‰tens‰ Lennartille ja Lennart otti
h‰net luoksensa kuin omansa.

Onnellisena irtautui Anna h‰nen sylist‰ns‰ ja ‰iti itki ja syleili
h‰nt‰.

Pian pyyhittiin kyyneleet ja onnellisina ja iloisina juteltiin nuorten
tulevaisuudesta.

"Ja milloin tahdotaan h‰it‰", kysyi is‰.

"Rakas Anna -- milloin", kysyi Lennart.

"Eih‰n h‰ill‰ ole kiirett‰, annetaan nuorten mietti‰ viel‰", arveli
‰iti.

"Miksi mietitt‰isiin", sanoi Anna. "Vai viel‰kˆ ep‰ilet, tahdotko
mietti‰?"

"En, en."

"Siis pian, eikˆ niin, is‰, eikˆ niin, ‰iti?"

"Tietysti niin, niinkuin te tahdotte", sanoi ‰iti.

He siirtyiv‰t toiseen huoneeseen, jossa kahvipˆyd‰n luona seisoivat
jo Iida ja Alvar. Iida onnitteli heit‰ ja Alvar puristi v‰kin‰isesti
heid‰n k‰tt‰ns‰.

"T‰m‰h‰n oli odottamatonta", sanoi Iida.

"Nyt, Iida", sanoi is‰ leikkis‰sti, "pit‰‰ sinun uhrata aikaasi
Annalle."

"Aikani on kokonaan h‰nen k‰ytett‰viss‰‰n, is‰."

"Kiitos", sanoi Anna. "En tee juuri varustuksia, eikˆ niin, Lennart?"

"Niin, tietysti niin."

ƒidin kasvoille oli levinnyt lempe‰ ja onnellinen hohde, kun
h‰n kerrankin sai istua koko joukkonsa kanssa pˆyd‰n ymp‰rill‰.
Siin‰ istuivat vastakkain Alvar ja is‰, ja he olivat, niinkuin ei
olisi mit‰‰n tapahtunut. H‰nt‰ rauhoitti se ja h‰n tunsi suurta
kiitollisuutta is‰‰ kohtaan, Annaa kohtaan ja kaikkia kohtaan. H‰n
katsoi is‰‰ silmiin ja sanoi silm‰ten jokaista:

"Olen t‰n‰‰n niin iloinen, tuntuu kuin olisi pyh‰ tahi suuri juhla."

"Niinkuin onkin", sanoi Iida. "N‰it‰ juhlia ei ole tavallisesti kuin
yksi ihmisen el‰m‰ss‰."

Iida k‰‰ntyi Lennartiin p‰in ja jatkoi puheluaan iloiseen tapaansa:

"Ja tep‰ vasta olette oikea pikkukaupunkilainen, ette liiku miss‰‰n ja
nyt teist‰ tuleekin vasta oikea kotitonttu."

"Miss‰ liikkuisi", sanoi Lennart.

"Ja miss‰ viihtyisi paremmin kuin kotonaan", sanoi ‰iti.

"Minusta ennen tyttˆn‰", jatkoi Iida, "oli koti viimeinen paikka, miss‰
olisin ollut."

"Niinkuin nytkin", ajatteli Anna vastata, vaan vaikeni. H‰n ei tahtonut
turhasta kinastella eik‰ sotkea sill‰ rauhaansa.

Vaikka oikeastaan se oli jo sotkeutunut. Iida h‰iritsi h‰nt‰. Ja niin
avoimin silmin kun h‰n katsoi Lennartiin ja liian kauan antoi katseensa
seisoa h‰nen silmiss‰ns‰. H‰n teeskenteli itsens‰ lapsellisemmaksi
ja viattomammaksi kuin olikaan. Ja mist‰ h‰n saikaan tuon tyhm‰n ja
kysyv‰n ilmeen, jonka valheellisuus oli niin silmiinpist‰v‰? Mit‰ h‰n
sill‰ nyt tarkoitti?

"Kodit", jatkoi Iida, "h‰vitt‰v‰t ilon, vaikka ei ole kohteliasta
suinkaan pelotella sill‰ nyt teit‰."

"Emme sit‰ pelk‰‰", sanoi Lennart.

"Ja ehk‰ ilo tahi huvi ei meist‰ olekaan p‰‰asia", sanoi Anna.

"Iida on oikeassa", sanoi ‰iti. "Ilo on t‰rke‰. Se nuorentaa. Ja
toisillekin tekee hyv‰‰ n‰hd‰ iloisia ihmisi‰. Iidakin yh‰ nuortuu ja
kaunistuu."

"Nyt ‰iti liioittelee taas. ƒiti hemmottelee minut pilalle", torui Iida.

"ƒiti on oikeassa nyt niinkuin aina", sanoi is‰. "Iida on nuortunut
taas."

Is‰ ja Lennart johtuivat puhumaan liikeasioista ja Alvar, joka oli
huoletonna istunut ja tupakoinut, yhtyi heihin. Ja Anna n‰ki syrj‰st‰,
ett‰ Alvarin tarkoitus oli n‰ht‰v‰sti ‰rsytt‰‰ is‰‰. Kylm‰sti ja
ylimielisesti viskasi h‰n sanansa ja oli aina valmis v‰ittelem‰‰n is‰n
kanssa. Se oli Annasta niin outoa, ett‰ pelotti. H‰n n‰ki, kuinka is‰
koetti hillit‰ itse‰ns‰ ja vaieta.

Alvar kertoi Lennartille er‰‰st‰ oikeusjutusta, jossa rikollinen
vastaaja oli nerokkaasti peitt‰nyt j‰lkens‰. Is‰ ei voinut olla siihen
kiivaasti huomauttamatta:

"Min‰ en tuota sinuna viitsisi kertoa."

"Mutta seh‰n on suurenmoista", sanoi Alvar.

"Pett‰‰ niin, ettei oikeuskaan pysty."

"Muodollinen oikeus, pyyd‰n huomauttaa."

"Mutta moraalinen?"

"Ei ole mit‰‰n moraalista oikeutta. Tyhm‰ petos, se on tietty, on
halveksittava, mutta nerokas petos her‰tt‰‰ ehdottomasti ihastusta.
T‰ytyy hailia oikeita rikoksia ja oikeita rikoksentekijˆit‰."

Is‰ nousi ylˆs ja h‰nen silm‰ns‰ iskiv‰t tulta, mutta Iida, joka koko
ajan oli huomannut vaaran, sys‰si ik‰‰nkuin vahingossa kuppia, joka
kaatui h‰nen p‰‰llens‰. H‰n kiljahti muka kauhusta ja syntyi h‰lin‰‰,
jonka aikana Anna sai viitanneeksi Alvarille, ett‰ poistuisi. Ja Alvar,
Annan suureksi ihmeeksi, pujahti pois, ja tuntui heti kuin paine olisi
v‰hentynyt.

Mutta Annan mieli oli alakuloinen. H‰n tunsi vain pelkoa ja h‰pe‰‰.
Olisi voinut ‰sken synty‰ yhteentˆrm‰ys is‰n ja Alvarin v‰lill‰. Ja
kuinka silloin olisi k‰ynyt? Hiukan vain, ja kumpikin olisi ollut
kuohustilassa, jossa ei olisi kierrellyt sanojaan.

Ja nyt, kun Lennart oli heill‰ ensi kertaa.

Kuinka h‰pe‰llist‰ joutua naimisiin juuri nyt, siirty‰ sinne
t‰llaisista mielentiloista. Tuntui varmemmalta vain, ett‰ niit‰ tahtoi
paeta eik‰ mit‰‰n muuta. Tuntui selv‰lt‰, ett‰ siten petti ottajaa.
Kuinka saada se selitetyksi Lennartille, ettei h‰n voinut syytt‰‰
siit‰. Tietysti h‰n voi syytt‰‰ aina h‰nt‰ ja h‰nell‰ oli oikeus.

"Oletko v‰synyt", kysyi Lennart Annalta, kun he j‰iv‰t kahdenkesken.

"En."

"N‰yt‰t niin surulliselta. Kadutko?"

"En. Ellet sin‰ kadu. T‰‰ll‰ kotona ovat olot nyky‰‰n niin ik‰v‰t.
Tuntuu pahalta oikein l‰hte‰ nyt, tuntuu kuin pakeneisi jotakin, en
osaa sit‰ selitt‰‰."

"Ja minua pelottaa vied‰ sinua sinne, siell‰ voit sin‰ ik‰vˆid‰, voit
tuntea itsesi yksin‰iseksi ja kaivata t‰nne."

"Ei, ei."

"Min‰ olen vain tavallinen ihminen. Min‰ voin hyvin v‰h‰n antaa
sinulle. Ettet vain pettyisi?"

"Ei, ei. ƒl‰ sin‰k‰‰n odota minulta liikoja. Koetan tehd‰ kyll‰ kaikki,
mit‰ voin, tehd‰kseni sinut onnelliseksi, mutta en tied‰."

"Sin‰ teet minut onnelliseksi jo sill‰, ett‰ tulet minulle. Sanoisi,
ett‰ se on liikaa, jos ei olisi niin itsek‰s ja sit‰ juuri haluaisi.
Anna, olen jo vuosia sit‰ ajatellut ja toivonut. Mutta sin‰ olet ollut
minusta niin korkealla, etten ole uskonut saavani sinua."

"Min‰ rukoilen, ett‰ voisin tyydytt‰‰ sinua."

"Armas, oma, sin‰ teet sen. Sin‰ olet liian hyv‰ minulle. Mill‰
palkitsen min‰ sinut, mill‰ palkitsen ‰itisi ja is‰si, jotka suovat
sinut minulle?"

"Lennart, ole heille hyv‰, he ovat k‰rsineet paljon viime aikoina. ƒl‰
tyˆl‰sty heihin koskaan."

"Oma armas. Odotan, ett‰ saan sinut. Siis pian! Kuinka kaipaan, siksi
kunnes olet siell‰."




XIV


Annan h‰‰t oli p‰‰tetty viett‰‰ syksyll‰. Anna oli mennyt ‰idin ja
lasten kanssa maalle. Is‰, Alvar ja Iida olivat j‰‰neet kaupunkiin.

Annalla ei ollut suuria varustuksia teht‰v‰n‰. Lennartilla oli siell‰
valmis koti. Niin olikin hyv‰.

Anna tunsi itsens‰ v‰syneeksi ja tylsyneeksi. Tuntui kuin aina ei
tajuaisi kaikkea, kuin kulkisi h‰n kuin puolihorroksissa, josta ei
oikein tahtonut p‰‰st‰ hereille.

Se j‰nnitys, jota h‰n oli ennen aina tuntenut, oli h‰vinnyt. H‰n
oli liioitellut el‰m‰‰ synkemm‰ksi kuin mit‰ se oli. Kaikkialla oli
h‰n n‰hnyt ristiriitoja, jokainen Alvarin teko oli saanut h‰net
h‰t‰‰ntym‰‰n. Eiv‰th‰n kaikki ihmiset olleet mallikelpoisia ja tietysti
jokaisella muullakin perheell‰ oli pikkuhuolensa. Mutta he eiv‰t
el‰m‰ss‰ n‰hneetk‰‰n muuta kuin huolta.

Niin. H‰n oli paennut hyv‰n miehen turviin. Kihlautuminen tapahtui
‰kki‰, mutta ei saanut sit‰ oudoksua. El‰m‰ h‰mm‰stytti oudoilla
k‰‰nteill‰‰n. Kaksi, jotka eiv‰t olleet ennen toisistaan mit‰‰n
tienneet, joutuivat yhteen. Niinh‰n usein k‰vi. Ja mit‰ siin‰? Ehtih‰n
perehty‰ ja tutustua sittenkin, kun yhdess‰ oli. Riitti aluksi, ett‰
molemmat luottivat toisiinsa, silloin kiintyiv‰t he sit‰ mukaa kuin
oppivat toinen toistansa tuntemaan.

Anna oli k‰ynyt puolestansa vaatimattomaksi. H‰n ei antanut ajatustensa
eik‰ tuntojensa puhua vapaasti. H‰n pakotti niit‰ aloille, jotka olivat
niille vieraat. H‰n tahtoi ajatella niinkuin muutkin ajattelivat, ja
tuntea, niinkuin luuli muidenkin tuntevan, ja tehd‰ vain sen, mik‰ oli
aivan v‰ltt‰m‰tˆnt‰. Niin oli h‰nell‰ helpompi olla.

H‰n rakasti siis siksi, ett‰ oli rakastettava. H‰n meni Lennartille,
koska oli ment‰v‰, koska ei ollut muuta menomahdollisuutta. H‰n j‰tti
oman el‰m‰ns‰, oman itsens‰, koska tiesi, ett‰ se tuotti hankaluuksia
ja vaikeuksia. Niin eli h‰n jonkun toisen el‰m‰‰, odotellen, mille
laduille h‰nen t‰ytyi k‰‰nty‰ ja miksi el‰m‰n t‰ytyi muodostua, ett‰
siihen tyydyttiin, ett‰ h‰n sill‰ saisi maksetuksi ottajalleen sen
lainan, jonka h‰n tunsi ottaneensa nimiins‰ ostaakseen itselleen ja
perheelleen turvatun olon.

Sill‰ niinh‰n se oli. Sit‰ ei h‰n itselt‰‰n kielt‰nyt.

Ja t‰m‰n kielt‰ymyksen ja tahdonponnistuksen alla h‰nen tuntonsa
vaimenivat ja h‰nen ajatuksensa tottelivat h‰nt‰ niin, etteiv‰t ne
h‰nt‰ h‰irinneet.

H‰n oli tehnyt voitavansa ja h‰nell‰ oli siit‰ hyv‰ olla.




XV


Sunnuntain seuduissa k‰vi Lennart aina maalla Annan luona. H‰n ajoi
omalla hevosellansa ja usein toi h‰n Iidan mukanansa.

Lennart oli kes‰n kuluessa tottunut Martineihin. Alvarin
ep‰s‰‰nnˆllisyydest‰ huolimatta oli h‰n j‰rjest‰nyt h‰nelle helppoa
tyˆt‰, josta h‰n toivoi Alvarin tasaantuvan edes hiukan. Ja Iidan
seurassa viihtyi h‰n hyvin. Iidan iloisuus ja keveys oli vapauttanut
h‰net siit‰ j‰ykkyydest‰, joka h‰nt‰ itse‰‰nkin vaivasi. Ja
maallak‰yntimatkat sunnuntaisin muodostuivat heille suureksi huviksi,
jolla oli oma salainen vieh‰tyksens‰. Iidan seurassa sai Lennart
varmuutta ja ryhti‰. H‰n kypsyi mieheksi.

Anna ihmetteli sit‰, ihmetteli h‰nen joskus ylitsevuotavaa ja
aiheetonta iloansa. Annalle sanoi Lennart, ett‰ liikeasiat luistivat
hyvin, oli nautinto ajatella el‰m‰‰. Siit‰ saakka, kun Anna lupautui
h‰nelle, tunsi h‰n kuin jokin salainen voima veisi h‰nt‰ eteenp‰in,
niin ett‰ kaikki, mihin h‰n ryhtyi, onnistui hyvin.

Anna iloitsi siit‰, ett‰ h‰n vaikutti Lennartiin. Oli onnellista, ett‰
h‰nell‰ oli oma osuutensa ja teht‰v‰ns‰. Lennart muuttui siten h‰nelle
l‰heisemm‰ksi. Ja usein tunsi h‰n jo kaipaavansakin Lennartia.

Ik‰v‰ns‰ ja sellaisen l‰mpim‰n kaipauksen valtaamana l‰ksi Anna kerran
‰kki‰ kaupunkiin tapaamaan Lennartia. H‰n luuli sill‰ ilahduttavansa
h‰nt‰. H‰n satutti tulonsa iltap‰iv‰ksi, jolloin tiesi Lennartin olevan
yksin kotona.

Arkana ja ep‰varmana soitti h‰n Lennartin ovelle.

"N‰in odottamatta. Hauskaa. Kun et toki ilmoittanut", sopersi Lennart
h‰mill‰‰n.

"Tuli yht‰kki‰ niin ik‰v‰", sanoi Anna.

"Etkˆ viihdy siell‰ en‰‰?"

"Viihdyn, mutta --", Anna ei tiennyt, mit‰ sanoa. H‰n oli pahoillaan,
kun Lennart ei k‰sitt‰nytk‰‰n. Siis Lennart ei ollut kaivannut h‰nt‰.

"Tulinko sopimattomasti", kysyi h‰n sis‰‰n astuessaan.

"Et, kuinka niin? Iidakin juuri sattui t‰nne tulemaan."

Anna tervehti Iidaa j‰yk‰sti. T‰‰ll‰ istui siis Iida Lennartin luona.
Anna olisi tahtonut juosta pois, syd‰nt‰ puristi, tuntui kuin jotakin
h‰pe‰llist‰ olisi ollut tekeill‰.

"Olinkin juuri l‰hdˆss‰", sanoi Iida, "katselemaan tavaroita, joita
Lennart oli ostanut."

"Anna n‰ytt‰‰ v‰syneelt‰", sanoi Lennart.

"Ei, nyt minun t‰ytyy j‰tt‰‰ teid‰t." Iida nousi ylˆs l‰hte‰ksens‰.

"ƒl‰ anna minun h‰irit‰ itse‰si", sanoi Anna.

"Ha-ha-haa, sep‰ oli sana", nauroi Iida. "Sinun h‰irit‰ -- minua ja
Lennartia! Ei, hyv‰sti vaan."

Anna kuuli Iidan nauravan viel‰ etehisess‰, mutta se nauru oli jo
toisenlaista. Annasta oli siin‰ voitonriemua ja ilkuntaa, se oli
kiihottunutta ja julkeaa.

Mit‰ oli siis tapahtunut?

Ehk‰ Lennart oli jo h‰nen.

Tuntui kuin h‰net yht‰kki‰ olisi syˆsty jonnekin huimaavaan syvyyteen.

H‰nt‰ petettiin. Heill‰ oli jotakin kesken‰ns‰. Iidan nauru sen
ilmaisi. H‰n ei voinut siit‰ erehty‰.

Kun Lennart tuli takaisin, koetti h‰n saada selvyytt‰, mutta Lennart
oli samanlainen kuin ennenkin. Ja se rauhoitti Annaa.

Ehk‰ h‰nen ep‰ilyksens‰ oli turha. Tietysti se oli turha.

"Sin‰ olet alkanut siet‰‰ Iidaa", sanoi h‰n kohta.

"Ei h‰n ole minusta koskaan ollut vastenmielinen."

"Muistelin vain."

"Kun en tuntenut h‰nt‰, oli h‰n minusta pel‰tt‰v‰. Enk‰ niin v‰‰r‰ss‰
tainnut ollakaan", nauroi Lennart.

"On siis syyt‰ pelkoon?"

"Kielt‰m‰tt‰ miellytt‰‰ h‰n miest‰", sanoi Lennart.

Ehk‰ vertasi Lennart h‰nt‰ ja Iidaa. H‰n ei miellytt‰nyt, h‰n ei
pystynyt kilpailemaan. Iidalla oli syyt‰ ilkkumiseen.

Anna j‰ykkeni, raskaat ajatukset tulvivat mieleen. Lennart ei saanut
h‰nt‰ en‰‰ iloisemmaksi. Pettyneen‰ palasi Anna maalle.

Maalla eiv‰t ep‰ilykset en‰‰ j‰tt‰neet h‰nt‰. H‰n ymm‰rsi ja n‰ki yh‰
selvemp‰‰n, mit‰ oli tekeill‰ ja oli jo koko kes‰n ollut, vaikkei h‰n
ollut sit‰ ymm‰rt‰nyt. Lennart ja Iida olivat lˆyt‰neet toisensa.
Olivathan he kuin luodut toisillensa. Ja silloinkin heid‰n naurunsa,
heid‰n ‰‰nens‰, heid‰n asentonsa ilmaisi heid‰t. N‰ki, ett‰ he pitiv‰t
toisistansa. H‰n vain oli ollut niin yksinkertainen, ettei ollut sit‰
ennen huomannut. Ja Lennartin ja Iidan maalle tultua katseli Anna heit‰
jo toisin silmin. H‰n vaani jokaista heid‰n liikett‰ns‰. Eik‰ ollut
vaikeata n‰hd‰, ett‰ h‰n oli ollut oikeassa. He eiv‰t tehneet paljoa
peitt‰‰kseen v‰li‰ns‰. Heid‰n katseensa puhui selv‰‰ kielt‰. Luulivatko
he, ettei h‰n sit‰ ymm‰rt‰nyt.

Tehtiin h‰nen edess‰‰n petosta. Teeskenneltiin, laverreltiin muka
viattomasti, vaan alla oli toista. Kuinka herttaiselta ja nuorelta
n‰ytti nyt Lennart ja kuinka miehek‰s ja kohtelias h‰n oli. Sellaista
kohteliaisuutta ei viel‰ ollut h‰nen osakseen tullut.

Annan hermot olivat ainaisessa j‰nnityksess‰ ja ajatus askarteli aina
saman asian ymp‰rill‰. Pois oli kadonnut tylsyys ja tajuttomuus, pois
sovinnainen hyv‰ ajatus. H‰n oli katkera ja mielelt‰ns‰ ilke‰. Ja
itsekk‰‰t pyyteet ja halut saivat valtaa h‰ness‰.

Sit‰ mukaa kuin h‰nen ajatuksensa askartelivat ep‰toivoisina ja
kiihkein‰, sit‰ mukaa kasvoi myˆs halu voittaa Lennart. H‰nelle ei
ollut nyt en‰‰ samantekev‰‰, saiko h‰n h‰net vai eikˆ. H‰n tahtoi h‰net
ja h‰nen t‰ytyi saada h‰net. H‰n tunsi rakastavansa h‰nt‰.

Sill‰ Lennart ei ollut h‰nest‰ en‰‰ se, jonka kanssa h‰n kihlautui. H‰n
kihlautui tuntemattoman, elottoman miehen kanssa, jolla ei n‰ytt‰nyt
olevan suuria vaatimuksia el‰m‰lt‰. Nyt n‰ki h‰n, ett‰ se mies oli
voimakas ja ett‰ sen sielussa liikkui el‰m‰, joka n‰ytti rikkaalta. Kun
p‰‰sisi kosketuksiin sen kanssa. Se pysyi vain suljettuna h‰nelle. H‰n
ei p‰‰ssyt l‰hestym‰‰n sit‰. Mutta sellaista voimakasta, el‰v‰‰ ihmist‰
oli Anna kaivannut, sellaista, joka her‰tt‰isi h‰netkin.

Olihan h‰n her‰nnyt. Mutta miten? Oli kuin olisi h‰net lastenkamarista
heitetty katuojaan, eik‰ h‰n tiennyt, minne menn‰.

Mit‰ h‰n oli tehnyt sitten? H‰n oli tehnyt sen, mink‰ niin monet
muutkin. H‰n aikoi myyd‰ itsens‰. H‰n oli vannonut rakastavansa
Lennartia. Samaa olisi h‰n voinut vannoa sadoille muille kunnon
miehille, kenelle tahansa, joka olisi voinut tarjota h‰nelle aseman ja
toimeentulon. H‰n oli luullut tapaavansa onnen, kunhan vain k‰tens‰
ojentaa ja ottaa, ja ansaitsevansa rakkautta, kunhan vain huuliansa
myˆnnytykseksi liikahuttaa.

Vaan saikos h‰n? Eikˆ el‰m‰ss‰ muka oikeutta ollut?




XVI


Tahtomattaan ja sattumalta kuuli Anna kerran Iidan ja Lennartin puhelun
huoneesta, jonka ikkunan alla h‰n sattui olemaan. Kun h‰n oli kuullut
‰‰net, ei h‰n voinut liikahtaa paikaltaan eik‰ ilmaista itse‰‰n.

"Oletko nyt t‰‰ll‰ onnellinen", sanoi Iida.

"ƒl‰ puhu ‰‰neen, joku voi kuulla."

"Huoneissa ei ole ket‰‰n, kaikki ovat rannalla. N‰etkˆ, miten Anna on
hermostunut? H‰n ihan vihaa minua."

"Ei ole suotta,"

"Miksi et j‰t‰ h‰nt‰?"

"Valitseisin h‰net viel‰kin. H‰n on minun mieleiseni. Onko sinulla
siihen mit‰‰n sanomista?"

"Sit‰ sin‰ kysyt."

"Olen sanonut, t‰m‰ meid‰n v‰limme ei muuta asiaa. Seh‰n oli sovittu jo
alussa."

"Jos Anna tiet‰isi."

"Ei sittenk‰‰n. Min‰ sopisin h‰nen kanssansa. Sanoinhan jo, h‰n on
mieleiseni, h‰n on sopuisa."

"Niin ett‰ antaa pett‰‰ itse‰ns‰."

"H‰n ei saa tiet‰‰ mit‰‰n. Ymm‰rr‰h‰n toki, ettei t‰llainen
j‰rjettˆmyys saa mit‰‰n merkit‰."

"Nyt se on j‰rjettˆmyytt‰."

"On. En ikin‰ olisi aavistanut, ett‰ sen j‰lkeen, kun saisin sen, jota
olin halunnut, tapaankin sinut. Seh‰n on j‰rjetˆnt‰. Vaan me eroamme
ajoissa, nyt, kun viel‰ ei mit‰‰n ole tapahtunut."

"Eikˆ mit‰‰n ole tapahtunut? Voiko viel‰ enemm‰n tapahtua? Sin‰
rakastat minua ja min‰ rakastan sinua."

"Voi. Min‰ voisin sokeassa hulluudessani rikkoa Annalle antamani
sanan. Ja se ei saa tapahtua. Minun v‰lini Annan kanssa t‰ytyy s‰ily‰
kirkkaana ja puhtaana."

"Sanoit rakastavasi vain minua."

"Avioliitto ja rakkaus ovat kaksi aivan eri asiaa, se sinun pit‰isi
tiet‰‰."

"Lennart rakas."

"Vaikene."

"Min‰ vien sinut sittenkin, niinh‰n --"

"Vaikene, hullu, joku kulkee ikkunan alatse. Sin‰ olet varomaton."

Anna l‰ksi sielt‰ huoneeseensa ja lukitsi ovensa. Kun ‰iti tuli h‰nt‰
kohta hakemaan, pyysi h‰n sanomaan vieraille, ett‰ h‰n oli sairas eik‰
voinut tulla en‰‰ sis‰‰n.

Tuskissaan ja h‰peiss‰‰n voihki h‰n ja valvoi sitten koko yˆn unta
saamatta.

H‰nest‰ tuntui niin katkeralta ja h‰pe‰lliselt‰ se alennus, johon h‰n
oli joutunut oman heikkoutensa t‰hden. Likainen ja matala oli maailma.
Ja kuitenkin tuntui kipe‰lt‰ kielt‰yty‰ siit‰ el‰m‰st‰, joka siin‰
maailmassa ainoana h‰nelle tarjoutui.




XVII


Seuraavana p‰iv‰n‰ ilmoitti Anna ‰idille kihlauksensa puretuksi. H‰n ei
ilmoittanut mit‰‰n purkamisen syist‰, eik‰ ‰iti kysynytk‰‰n. Vaieten
hyv‰ksyi h‰n Annan teon. H‰n tiesi, ett‰ se oli v‰ltt‰m‰tˆnt‰, muuten
ei Anna olisi sit‰ tehnyt.

Iltap‰iv‰ll‰ l‰ksiv‰t ‰iti ja Anna kaupunkiin. ƒiti tahtoi olla nyt
kotona ja Annan tukena, jos h‰n tukea tarvitseisi.

Oli ihana syyskuinen ilta, kun he ajoivat ‰‰nettˆmin‰ kaupunkia kohti.

Kauempien vaarojen harjuilta n‰kiv‰t he jo pienen kaupunkinsa kuin
mets‰kukan heloittavan kirjavan mets‰n keskell‰. Saarekkaat vedet
aukenivat heid‰n silmiens‰ edess‰ ja sulkivat kaupungin niemekkeineen
syliins‰.

ƒidist‰ ei kaupunki ollut koskaan n‰ytt‰nyt niin kauniilta eik‰
tuntunut niin rakkaalta. Siell‰ oli kaikki, mit‰ h‰nell‰ oli, h‰nen
syd‰mens‰ oli kiinni siell‰. Siell‰ oli h‰n aina el‰nyt, muusta
maailmasta ei h‰n tiennyt. Kaupunki, sinne h‰n kuului, siell‰ vain oli
h‰n kotonaan.

Aurinko alkoi jo laskeutua l‰nteen ja loi hohdettaan taivaan rannalle.
Saaret kohosivat tummina kirkkaan veden sylist‰. Saarekasta vett‰
kimmelsi silm‰nkantamat, sinne miss‰ maa ja taivas n‰yttiv‰t yhtyv‰n,
sinne miss‰ maan heikko, sinerv‰ juova suli autereisen taivaan rantaan.

Kirkonkello kajahutti lyˆntins‰. Tuntui kuin olisi n‰hnyt ‰‰nen
v‰r‰j‰vin‰ aaltoina levi‰v‰n l‰pi laakson ja kajahtelevan kaupunkia
ymp‰rˆivien harjujen rinteill‰ ja painuvan hiljalleen j‰rvelle p‰in.
N‰ytti kuin kirkko, talot, koko kaupunki olisi peittynyt hienoon
sinipunervaan usvaan ja lev‰nnyt jo iltauntaan metsiens‰ keskell‰.

Jo erotti ‰iti Ahlmanien rakennusten punaiset katot. Milt‰h‰n Annasta
tuntunee, ajatteli h‰n. Siin‰ istui h‰n ‰‰netˆnn‰ ja kalpeana. ƒiti
toivoi, ettei h‰nen kokemuksensa olisi rajoittunut vain yhteen. Yksi
kokemus oli vaarallinen, se vei koko el‰m‰n. Niinh‰n oli h‰nellekin
k‰ynyt.

Siell‰ n‰kyi kirkon luona ÷hmanin talo. Siell‰ jo h‰nenkin kotinsa
katot n‰kyiv‰t. N‰m‰ kaksi paikkaa ne olivat h‰nest‰ rakkaimmat, niihin
liittyi kaikki se tuska ja k‰rsimys, jolla el‰m‰ oli h‰nt‰ siunannut.

Jo oltiin l‰hell‰ kaupunkia. Hautausmaan puunrunkojen lomitse
paistoivat valkeat hautaristit maantielle saakka. Siell‰ oli ÷hmanien,
siell‰ oli heid‰n maatansa. Siell‰ lahosivat pikkuasukasten puuristit
ja kummut tasaantuivat hiljalleen pengermiksi. V‰ki kaupungista muutti
sinne. Aika vieri ja siell‰kin j‰ljet h‰visiv‰t.

Oli kotonaan taas, kun oli kaupungissa. Harmaat, kellert‰v‰t ja
punaiset pikkutalot ik‰‰nkuin hymyiliv‰t tulijoille. T‰‰ll‰ oli
hyv‰ olla, t‰‰ll‰ tunsi el‰m‰n noiden pikkupihojen sis‰ss‰, tunsi
ihmiset, tunsi heid‰n ajatuksensa. Niit‰ ymm‰rsi ja niit‰ rakasti. Ja
naapurivaimoja, jotka hypp‰siv‰t ikkunoihinsa tulijoita katsomaan,
tervehti ‰iti kuin parhaita sukulaisiaan.

Eiv‰tkˆ ne olleetkin sukulaisia? Viereisill‰ maapaloilla olivat he
vuosikymmenens‰ itsekukin omat taistelunsa taistelleet ja viereisill‰
maapaloilla he siell‰ kaupungin vieress‰ pysyv‰isen sijansa saivat.
Eiv‰tkˆ he olleet kuin sukulaisia? ƒiti hymyili. Niin rakasta kaikki.
Rakkahin tuo kotitalo, vanha pes‰, jonka oli isilt‰ saanut.




XVIII


Alvarilla oli t‰n‰‰n ollut tavalliset vaikeutensa. H‰n oli tehnyt
paperin ja tarvitsi t‰n‰‰n rahoja sen maksamiseen. H‰n oli luottanut,
ett‰ h‰n saisi nyt Iidalta niinkuin kerran ennenkin, mutta Iida
kielt‰ytyi jyrk‰sti menem‰st‰ Erikin luo, jonka kanssa h‰n oli
lopettanut jo kev‰‰ll‰ v‰lins‰, ja Lennartin luo, jonka kanssa h‰nell‰
ei ollut mit‰‰n tekemist‰. H‰n tunsikin, ettei h‰n voinut nˆyrty‰ siten
Lennartin edess‰. Lennart oli loukannut h‰nt‰ j‰rkkym‰ttˆmyydell‰‰n.
Mutta Iida oli tehnyt laskelmansa, josta h‰n ei halunnut luopua.
Lennart oli h‰nen mieleisens‰ ja h‰n tarvitsi h‰nt‰, ja toivoi h‰net
saavansa viel‰, kunhan h‰n jaksoi vain odottaa.

Mutta h‰nt‰ s‰‰litti Alvar, joka vajosi yh‰ auttamattomammin
heikkouteensa. Taas oli h‰n k‰ytt‰nyt is‰n ja Lennartin nimi‰, itse
kirjoittanut ne. Oliko Alvar niin herkk‰uskoinen, ett‰ luuli voitavan
sellaisia v‰‰rennyksi‰ helposti peitt‰‰? Iida ymm‰rsi kyll‰, kuinka
vaarallisen hetken uhatessa ja huiman, uhkarohkean ajatuksen huumaamana
voi runoilla satunnat mahdollisiksi. Mutta niinkuin heill‰, eih‰n
heill‰ ollut mit‰‰n maksumahdollisuuksia, jos petoksen saisikin muuten
peitetyksi. Kuinka lyhytt‰ ja lapsellista se Alvarin ajatus. Tahi
kuinka hirvitt‰v‰‰ leikki‰ h‰n huolettomuudessaan leikki. Ei mit‰‰n
vastuunalaisuutta. H‰n oli kuin sairas tahi hullu, joka ei tiennyt mit‰
teki.

Ja nyth‰n oli Alvar vain luottanut h‰neen. H‰nt‰ s‰‰litti Alvar, eih‰n
h‰nt‰ saisi j‰tt‰‰ pulaan. Ja Iida lupasi k‰yd‰ pyyt‰m‰ss‰ iltap‰iv‰ll‰
lainaa Erik ÷hmanilta, joka silloin oli kotona tavattavissa.

Alvar oli kiitollinen. H‰n pyysi Iidalta viel‰ pient‰ rahaa, pyysi
siksi kunnes sai. Ja iltap‰iv‰ksi, jolloin h‰n tuli kotiin, oli h‰n
vahvistanut itse‰‰n niin, ett‰ h‰n hoiperrellen kohosi vinnille Iidaa
odottamaan.

Kuinka h‰nt‰ j‰nnittikin t‰m‰n asian suoriaminen t‰ll‰ kertaa. H‰n ihan
toivoi, ett‰ kaikki olisi selvill‰ taas.

Mutta ellei selvi‰isi?

Ei selvi‰isi. Ymm‰rrett‰v‰‰ sekin, ajatteli h‰n. Kerran tietysti j‰‰
selvitt‰m‰tt‰. Ja se on loppu. Eik‰ se odottamatta tullut.

Kuinka olisi kuitenkin kaunista t‰m‰ el‰m‰. Olla n‰in rauhassa, antaa
el‰m‰n luistaa eteenp‰in pienine, viattomine kidutuksineen ja katsella
sit‰ toimetonna. Ja k‰rsi‰ mielell‰ns‰, mit‰ siin‰ oli k‰rsimist‰.
Siin‰p‰ oli vieh‰tyst‰. Eip‰ tahtonut sen loppuvan vain.

Tietysti ei tahtonut, kun oli olemassa kerran. Tietysti ei tahtonut jo
mukavuuden vuoksi. Karttoi kaikkea ep‰mukavuutta ja vaaraa. Niinkuin
h‰nkin nyt. Toivoi kuin koulupoika, ett‰ kunhan is‰ ei saisi sit‰
tiet‰‰. Is‰p‰ se taisi j‰‰d‰kin suurimmaksi pelotukseksi koko el‰m‰ss‰.

Ei niin, ettei is‰ olisi oikeassa. Tietysti oli oikeassa, ja sen viha
oikeutettua aina. Mutta mink‰p‰ h‰nk‰‰n en‰‰ itselleen taisi? Niin,
syyllinen oli, rikollinen oli. Ajatus tunnottomana sen myˆnsi, mutta
sille hym‰hti, niinkuin ei itse olisi sit‰ uskonut kuitenkaan.

H‰n muisti, kuinka h‰n h‰t‰‰ntyi ja katui, kun h‰n oli ensi kertaa
pett‰nyt ‰iti‰. H‰n vannoi silloin, ettei se saanut uudistua. Mutta se
uudistui. Ei loppunut ‰idilt‰ se suru. Ja sellainen ‰iti kun h‰nell‰
oli.

Alvar heltyi ajatuksissaan niinkuin aina, kun h‰n juovuksissa ajatteli
‰iti‰‰n. ƒidin t‰hden olisi el‰m‰ saanut olla toisenlainen. ƒiti,
sellainen ‰iti kun oli.

Alvar muisteli ‰iti‰ maatessaan vinnill‰ tavaroiden ja vanhojen
mattojen seassa ja kuunnellessaan askeleita alhaalta. Sielt‰ kuuli h‰n
sitten Iidan ja is‰n vaihtavan sanoja kesken‰ns‰. Is‰n ‰‰ni oli kiivas.
Olisiko is‰ jo saanut tiet‰‰ h‰nen asiansa? Varmaan oli. Mit‰ h‰n
Iidalle nyt muuta?

Alvar ei uskaltanut menn‰ viel‰ tapaamaan Iidaa. Kohta kuulikin h‰n
rattaiden ajavan pihaan ja sitten ‰idin ‰‰nt‰. ƒiti tuli siis kotiin
kuin kutsuttu.

Hetken kuluttua laskeutui Alvar alas ja pujahti omaan huoneeseensa.

"Luojan kiitos", sanoi ‰iti, kun lˆysi h‰net sielt‰, "olen etsinyt
sinua."

"Nukuin tuolla vinnill‰."

"Min‰ laitan sinulle t‰nne vuodetta."

"Antaahan olla."

"En h‰iritse sinua, menen pois. ƒsken sielt‰ Annan kanssa ajoimme.
Siell‰ alkaa olla jo ik‰v‰, johan sielt‰ t‰ytyy kohta tulla kokonaan
pois. Lapset eiv‰t vain tahtoisi. Kuinkas sin‰ olet jaksanut?"

"Hyv‰sti."

"Tietysti. Mutta mik‰ on tuossa otsassasi ja silm‰kulmassasi, ihanhan
se on verinen."

"Kaaduin vinnill‰ tavaroihin, liekˆ loukkaantunut siit‰. Ei se mit‰‰n."

"Ei se mit‰‰n. Jos min‰ kuitenkin hautoisin sit‰ vedell‰?"

"Antaahan olla, ‰iti."

"Katsohan. N‰in hiukkasen, haudon sit‰. En tied‰, mik‰ minulle ‰sken
tuli. Yht‰kki‰ alkoi niin pelottaa. Ajattelin, ett‰ jos sinulle olisi
jotakin pahaa tapahtunut."

"Mit‰p‰ minulle."

"Niin, ei tietysti. Se johtui kai siit‰, kun kuulin is‰n ja Iidan
siell‰ v‰ittelev‰n. Is‰ etsi muuten sinua. Onko jotakin ik‰v‰‰
tapahtunut?"

"Ei mit‰‰n."

"Luojan kiitos, ett‰ kaikki on hyvin. Min‰ niin pelk‰sin. Syd‰meni on
tullut hiukan huonommaksi."

"ƒiti ei saa rasittaa itse‰‰n niiden lastenkaan t‰hden en‰‰. ƒidin
pit‰‰ jo lev‰t‰."

"Ole huoletta, ainahan minulla on aikaa lev‰t‰."

ƒidist‰ tuntui niin hyv‰lt‰ Alvarin sanat, ne l‰mmittiv‰t h‰nen
syd‰nt‰‰n ihan. N‰inp‰ he kuuluivat yhteen, n‰inp‰ he ymm‰rsiv‰t
toisiansa ja kenties joskus erottamattomasti kuuluivat yhteen. Ja
hautoessaan siin‰ Alvarin otsaa, ei ‰iti voinut olla hiljalleen
silitt‰m‰tt‰ h‰nen tukkaansa, niinkuin Alvarin pienen‰kin ollessa. Sama
lapsihan h‰n oli ‰idist‰ viel‰, avuttomampi viel‰ vain. Sama katse
h‰nell‰ oli, sama pelokas ja arka ilme. ƒidist‰ ei h‰n ollut muuttunut.
H‰nest‰ h‰n oli s‰ilynyt yht‰ puhtaana, vaikka h‰nt‰ oli peloteltu
ja pahoitettu h‰nen mielt‰ns‰. Maailma oli outo. Ihmekˆ, jos h‰nen
k‰yntins‰ t‰‰ll‰ oli tullut niin raskaaksi, ihmekˆ, jos joka askel,
jonka otti, vei harhaan? Ainoastaan yksi askel, se ei harhaan vienyt,
se vei sinne, jossa tuskaa ei ollut, sinne miss‰ koti oli.

Alvarille teki hyv‰‰ ‰idin hellyys. Tuntui suloiselta ummistaa silm‰ns‰
ja unohtaa itsens‰. ƒidin k‰si pyyhki olemattomaksi pahan unen. H‰n oli
taas lapsi, joka uneksi ep‰m‰‰r‰isi‰ ja tiedottomia unelmiansa.

Toisesta huoneesta kuului Annan ja Iidan kiivasta riitaa. Mit‰ se oli?
Mit‰ he n‰in? Mit‰ Anna huusi?

ƒiti s‰ik‰hti. H‰nen t‰ytyi menn‰ sulkemaan ovet, ettei is‰ edes
kuulisi.

Kun ‰iti meni sinne, syˆksyi Iida h‰nt‰ vastaan ja keskell‰ lattiaa
seisoi Anna kalpeana ja tuijotti tajuttomasti.

Tahtomattaan, sanan sanalta sysien sanoi h‰n:

"Nyt h‰nen t‰ytyy muuttaa meilt‰ pois. Min‰ en voi en‰‰ t‰t‰ siet‰‰,
ei, ei en‰‰ p‰iv‰‰k‰‰n."

"Odotahan, Anna, ‰l‰ ole j‰rjetˆn. Mit‰ on sitten tapahtunut."

"He h‰p‰isev‰t meid‰t. Ja h‰n viel‰ ilkkui Alvarin v‰‰rennyksill‰."

"Mit‰ sin‰ nyt, Anna?"

"Is‰ on taas, ‰sken saanut ilmoituksen jostakin Alvarin asiasta. Ja
Iida -- ei, en voi h‰nt‰ siet‰‰. Pois, heid‰n t‰ytyy nyt muuttaa t‰st‰
pois!"

"Mutta mihin he joutuvat, ajattelehan. Ja Alvar raukka, voi
onnettomuutta."

Anna meni pois, mutta ‰iti j‰i paikoillensa. H‰n ei uskaltanut
liikahtaa siit‰. H‰n oli tullut kotiin ja iloinnut. Mutta t‰‰ll‰ oli
joka nurkka tuskaa t‰ynn‰.

H‰n seisoi siin‰ kuin j‰hmettyneen‰.

Minne, minne h‰n olisi voinut menn‰?




XIX


Alvar kohosi ‰kki‰ sohvaltansa. Kuului is‰n l‰henev‰t askeleet.

Is‰ etsi h‰nt‰. Silloin oli h‰n hukassa.

Sekunnit tuntuivat iankaikkisuudelta. Ehti ajatella l‰pi koko el‰m‰ns‰
ja tuli t‰h‰n hetkeen. Koetti ajatella pakoa, mutta se oli liian
myˆh‰ist‰.

Is‰ tuli.

Alvar katsoi s‰ik‰htyneen‰ h‰neen ja torjuen nojautui h‰n sein‰‰ vasten.

"No?"

"Mit‰, is‰?"

"Tulenpa keskustelemaan kanssasi", sanoi is‰ vaivoin hilliten raivoansa.

"Mist‰?"

"N‰ytp‰ tiet‰v‰n."

"Ei minulla ole nyt mit‰‰n is‰lle sanottavaa."

"Minullapa on. Yh‰ sin‰ jatkat v‰‰rennyksi‰si?"

"Tilap‰isess‰ h‰d‰ss‰."

"Lastenko, vaimonko t‰hden? Tahi ehk‰ jo vanhuksia el‰tt‰‰ksesi?"

Alvar koetti p‰‰st‰ pelostaan, mutta ei viel‰ onnistunut. H‰nen
mieless‰‰n v‰l‰hti, ett‰ jos h‰n voisi olla vain rohkea, siten h‰n
parhaiten suoriutuisi.

"Sinun t‰ytyy muuttaa el‰m‰ntapojasi! Vastaa, voitko?"

"Tied‰tteh‰n!"

"Et voi?"

"Turhaa luvata, en voi."

"Silloin sinun velvollisuutesi on -- poistua."

"Helppo sanoa."

"Sin‰ voit sen tehd‰, ymm‰rr‰tkˆ?"

"En tahdo!"

"Sin‰ tahdot."

Is‰ veti taskustaan revolverin, jonka pani pˆyd‰lle Alvarin eteen.

"J‰t‰n sen siihen. Se on ladattu."

Alvar oli jo voittanut rohkeutensa, h‰n nauroi k‰he‰sti ja v‰kisin:

"Ha-ha-haa, sukkelaa, siet‰isip‰ olla katsojoitakin, ha-ha-haa."

"Sin‰ ilkut."

"Ilkun. En tee sit‰, liian v‰h‰ll‰ p‰‰sisitte. Vaan tehk‰‰ te, onhan
teill‰ velvollisuuksia minua kohtaan. Ettekˆs te ole is‰, vai onko
is‰ni ehk‰ joku muu?"

Martin tarttui Iidan ratsupiiskaan, joka oli j‰‰nyt pˆyd‰lle, kohotti
sit‰ ja Alvarin silmiin katsoen h‰n sanoi lujasti:

"Sin‰ teet sen!"

H‰n n‰ki Alvarin rukoilevan ja ep‰toivoisen katseen ja kuuli h‰nen
sanovan: "is‰, is‰", mutta h‰n kertasi vain ylivoimaisen tuskan ja
rakkauden pakottamana:

"Sin‰ teet sen, sinun t‰ytyy."

Piiska heilahti vasten Alvarin kasvoja, j‰tt‰en j‰lkeen syv‰n, verisen
naarmun.

Is‰ heitti piiskan pois ja taaksensa katsomatta l‰ksi huoneesta.

Tuskin h‰n oli tullut omaan huoneeseensa, kun kuului laukaus.

Vihdoinkin. H‰n tiesi, mit‰ se merkitsi. Vihdoinkin oli Alvar totellut
h‰nt‰. H‰n oli antanut pojallensa viimeisen avun ja ainoan, joka en‰‰
oli mahdollinen.

Vai erehtyikˆ h‰n? H‰n ei ollut sit‰ ennen ep‰illyt, h‰n oli aina
tuntenut, ett‰ t‰ss‰ oli ainoa pelastus.

Ja nyt ei h‰n sit‰ tiennyt.

H‰nen voimansa pettiv‰t, h‰n lyyhistyi tuolillensa.

Uusi tuska, synkempi kuin kaikki entiset, vyˆryi raskaana h‰nen
p‰‰llens‰, h‰n paineli k‰sill‰ p‰‰t‰ns‰, huojutteli sit‰ ja voihki
‰‰neen.








End of the Project Gutenberg EBook of Martinin rikos, by Jotuni Maria

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 46553 ***