*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 46785 ***

YLÖS HELVETISTÄ

Romaani


Kirj.

KONRAD LEHTIMÄKI



Ensimmäinen painos ilmestyi v. 1917
WSOY:n kustantamana Porvoossa.



SISÄLLYS:

 Prologi I, II, III, IV, V, VI
 Herääminen
   Rakkaus
   Kotitarkastus
   Joukkohauta
   Tutkintovanki N:o 3
 Entisyys
   Isäsi
   Jäähyväiset
   Kuumeessa
   Kuolleet silmät
 Pyörteeseen
   Ostettu ihmishenki
   Nälkälakko
   Isku
   Äänetön huuto
 Kostaja
   Punainen arpi
   Kaksintaistelu
   Miljoonien nimessä
 Näkymättömät voimat
   Maanalaisessa huoneessa
   Näkymätön
   Kaikki luhistuu
 Myrsky lähenee
   Kapina
   Perustukset horjuvat
   Yöllinen seikkailu
   Juudaan julistus
 Taistelu
   Viimeinen keino
   Veljien veri huutaa
   Murhenäytelmiä
   Asevarastoon
 Viimeinen ilta
   Laulaen kuolemaan
   Ääni pimeydestä
   Onnellinen päätös
   Jännittävät hetket
 Helvetti
   He eivät tiedä
   De mortuis
   Kadotettujen huuto
   Hirmuisia hetkiä
 Tulimeren rannalla
   Odottamaton kohtaus
   Pienokaiset
   Mielipuolet
   Näkyjä
 Aamu valkenee
   Ensimmäinen valonsäde
   Korkeuteen
   Onni kuoleman keskellä
   Teloittajat työssä
 Alkava elämä
   Hävityksen lintu
   Tuhanten rakkaudella vihitty
   Uuteen elämään
   Onnea matkalle
 Ylös helvetistä
   Marseljeesi
   Pois sota
   Maailma kuohuu
   Ylös helvetistä




PROLOGI.


I.

Oli parhaillaan vuoden suurin sotajoukkojen katselmus.

Pienellä kummulla kentän yläpäässä seisoi esikuntaupseerien
loistoautojen parvi ja siitä pisti esiin ylipäällikön auto
teräksenharmaana, solakkana -- aivan kuin laukaisuun valmis,
jättiläismäinen torpedo, joka ahnaasti kurottaa terävän kärkensä
vihollislaivaa kohden. Kummun ohi marssi sotajoukkojen loppumaton
kulkue -- kuin kohiseva, vastustamaton virta.

Mutta laajan kentän keskellä oli suunnattomaan neliöön järjestyneenä
kolmesataa lentokonetta. Ja niiden takana kaksikymmentä tavattoman
suurta, oudonnäköistä konetta, jotka muistuttivat joitakin sadun
hirviöitä -- siinä seisoivat äskettäin keksityt, maailman nopeimmat
lentokoneet.

Tämän rivin toisessa päässä, äärimmäisen koneen vieressä seisoi niiden
keksijä, insinööriupseeri Marcus, joka kaksi viikkoa takaperin oli
nimitetty lentueen päälliköksi; häntä pidettiin myöskin valtakunnan
taitavimpana ja rohkeimpana lentäjänä.

Hän oli vasta kolmikymmenvuotias, solakka ja jäntevävartaloinen;
kulmikkaat, terävät kasvot olivat pikemminkin rumat kuin kauniit,
mutta niistä kuvastui sellainen tarmo, päättäväisyys ja voima,
ettei niitä kerran nähtyään voinut unohtaa. Hänen sileiksi ajellut,
jäntevät kasvonsa näyttivät nytkin kylmiltä ja sulkeutuneilta hänen
katsellessaan ohivyöryvää ihmisten ja koneiden virtaa.

Marcuksen katse vilkastui hiukan, jalkaväkijoukkojen hiekanvärisissä
puvuissaan lähestyessä. Nämä joukot oli aseistettu uudella tavalla:
joka toisella miehellä oli pientä kivääriä muistuttava konepistooli,
toisilla taas kevyt kilpi ja patruunalippaita -- ja komppanian
jäljessä tuli panssaroitu ampumatarvikeauto, josta pisti esiin pieni
pikatykki. Jokaisen pataljoonan jäljessä mennä jyrisi kokonainen
jono panssariautoja pikatykkeineen, raskaine konekivääreineen ja
ampumatarvikkeineen. Välillä marssi taas kivääreillä aseistettua
jalkaväkeä, sitten pioneeriautoja kummallisine koneineen -- ja
taas ampumatarvikeautoja, sairasautoja, elintarvike- ja muita
kuormastoautoja loppumattomiin; tuli kolmipyöräisiä moottoripyöriä,
joissa oli pieni pikatykki tai konekivääri; sitten tiedustelijat ja
lähetit tavallisilla moottoripyörillä ja autoilla sekä ratsain.

Marcusta alkoi väsyttää tuo lakkaamaton moottorien ja pyörien
jyrinä; hän alkoi katsella toisaalle: kaukana kentän laidassa näytti
ylipäällikkö liikkumattomana tarkastavan ohimarssivia kiikarillaan.

Marcus katsahti vierustoverinsa Antoniuksen kasvoihin ja hämmästyi:
tämäkin katsoi kunnaalle, mutta hänen laihoilla, kalpeilla kasvoillaan
oli niin kylmä, peloittava ilme, ettei Marcus ollut koskaan nähnyt
ystäväänsä sellaisena.

-- Antonius, mikä sinun on? hän kysyi hiljaa. Puhuteltu näytti hiukan
hätkähtävän, aivan kuin olisi herännyt unesta; hän käännähti ja sanoi
väkinäisesti hymyillen:

-- Ei mikään, miksi niin luulet?

Marcuksen tuli paha olla: ystävän kasvoissa kuvastui jokin salainen
tuska; hänen suuret, mustat silmänsä näyttivät vajonneen entistäänkin
syvemmälle, ohimoilla näytti tukka entistä harmaammalta -- ja hän oli
vasta 35-vuotias!

-- Minusta vain tuntui -- ja sinähän olet laihtunutkin viime aikoina!
sanoi Marcus.

-- Olenko? En ole kai oikein terve...

Marcuksen mieleen muistui, että Antoniuksen molemmat veljet oli
viime maailmansodan jälkeen ammuttu sotaa vastustavaan salaliittoon
kuulumisesta. Kun hänen oma isänsä oli samaan aikaan surmattu kadulla,
hän tunsi karvasta katkeruutta ja hänen mieleensä lennähti epämääräinen
aavistus, että veljiensä tähden Antoniuskin kärsi.

Marcuksen ajatukset keskeytyivät, sillä tuulispäänä syöksyi kevyt
tykistö lujissa autoissa esiin. Autojen edessä oli lumiauran näköinen
panssari ja tavattoman voimakkaat koneet, joiden jyske täytti ilman
huumaavalla pauhulla; jonon loppupuoli peittyi pölypilveen.

Nyt kuului kumeata jytinää, ja valtavan suurissa autoissa lähenivät
30-35-senttimetriset haupitsit ja kenttätykit. Kivikova kenttä
vapisi niiden alla, ja Marcuksesta tuntui ikään kuin muinaisajan
hirviöt olisivat siinä raskaasti ähkyen ja huohottaen kömpineet
ohitse. Mutta vielä valtavampana häämötti kentän toisella puolella
rivi 48-50-senttimetrisiä mörssäreitä -- ikään kuin siellä olisi
istunut parvi jurakauden jättiläisliskoja -- mustat, ammottavat kidat
kohotettuina taivasta kohti kuin uhkaavaan irvistykseen.

Raskaan tykistön jälkeen lähenivät vuoristojoukot. Ensin tuli joukko
ratsastajia konepistoolein aseistettuina; sitten toisia, joilla
varahevosen selässä oli keveitä pikatykkejä, jalustoja ja kilpiä; sen
jälkeen ampumatarvikeosastot, sitten jalkaväkeä.

Marcusta alkoi taas kyllästyttää; hän tarttui kiikariinsa ja ojensi sen
kaupunkia kohden!

Nyt hän vasta huomasi, että miltei kaikki kentänpuoleiset parvekkeet
olivat väkeä täynnä. Eniten näkyi naisia vaaleissa puvuissaan, ja monet
vilkuttivat innokkaasti nenäliinojaan...

Ensin Marcus ei käsittänyt, mutta sitten hänelle yhtäkkiä selveni
-- nehän olivat täällä olevien morsiamia tai nuoria rouvia,
jotka tahtoivat näin ilmaista, että he nytkin ajattelevat vain
rakastettujaan. Tosin nämä eivät voi vastata, mutta lienee ainakin
suloista _nähdä_ noiden valkoliinojen liehuvan.

Marcus tunsi taas rinnassaan oudon, selittämättömän kaipauksen: jospa
_hänkin_, Aurelia, liehuttaisi jossakin valkoista liinaa, katselisi
omituisilla silmillään, kun hän kohoaa ilmaan.

Ei -- mitäpä Aurelia minua katselisi! -- Marcus ajatteli katkerana.

Ja sama epätietoisuus, joka monta viikkoa oli häntä kiduttanut, alkoi
taas kalvaa rinnassa. Hän muisti yksityiskohtia myöten ne muutamat
kohtaukset, jotka hänellä oli ollut tytön kanssa, punnitsi mielessään
tämän sanoja, silmäyksiä... Miten hän kerrankin...

Jospa hän sittenkin -- ehkä hän nytkin on tuolla väkijoukossa.

-- Mitä sinä niin onnellisena katselet? hän kuuli äkkiä Antoniuksen
äänen.

Marcus säpsähti kuin yllätetty pahantekijä, mutta nähdessään toverinsa
veljellisen katseen änkytti hiukan punastuen:

-- Katsos veli -- ajattelin sitä samaa asiaa, josta sinulle
toissailtana puhuin.

Antonius katsoi Marcusta hetken, ja sanoi sitten miltei surumielisesti:

-- Älä vain veli, luota _liiaksi_ onneen. Koeta ajatella myös
pettymystä -- sitten on helpompi, jos -- jos se sattuisi tulemaan.


II.

Äkkiä kuului vihlova vihellys, ja kolmesataa moottoria alkoi yht'aikaa
surista, kolmesataa lentäjää tarttui ohjauslaitteeseen.

Kajahti terävä kiväärinlaukaus -- ja aivan kuin sitä säikähtänyt
lintuparvi kohosi kolmesataa konetta valtavana, tiheänä parvena ilmaan.
Vasta siellä korkealla ne silmää hivelevän säännöllisesti järjestyivät
yhteen ainoaan ympyrään, joka alkoi hurjasti vonkuen pyöriä kentän
kohdalla aivan kuin maailman suurin vauhtiratas.

Mutta tätä mahtavaa näkyä ei tällä hetkellä kukaan katsonut.
Paikoillaan seisovat sotajoukot, esikuntaupseerit, ylipäällikkö, kaikki
tuijottivat henkeä pidättäen uusia, oudonnäköisiä koneita, jotka nyt
ensikerran lähtivät lentoon julkisesti.

Marcus tunsi omituista jännitystä, odottaessaan koneensa vieressä,
sillä hänen piti lähteä ensimmäisenä.

Kajahti terävä kiväärinlaukaus; hän hypähti notkeasti paikalleen, sanoi
jotakin apulaiselleen ja pani moottorit käymään.

Kone alkoi ankarasti täristä, surina oli ihan korviasärkevä; mutta
kun hän väänsi äänensammuttajat paikoilleen, se vaimeni omituiseksi
huminaksi, ja sitten hän lisäsi moottoreihin täyden vauhdin.

Kun lähtölaukaus oli pamahtanut, kuului tuhansista kurkuista ihastuksen
ja hämmästyksen huuto, sillä niinkuin suunnattoman suuri, ammuttu
raketti syöksähti ilmaan ensimmäinen kone; sitä seurasi kolmenkymmenen
sekunnin kuluttua toinen, kolmas: aina kolmenkymmenen sekunnin kuluttua
uusi -- aivan kuin ihmisjärjen käsittämätön jättiläismörssäri olisi
niitä nopeasti sylkenyt kidastaan. Ja viimeiset kaksi oli sidottu
yhteen rinnakkain -- se näytti vielä kummallisemmalta!

Huuto oli ehtinyt jo hiukan vaimeta. Mutta silloin saapui ensimmäinen
lentäjä tuon mahtavan, vinhasti pyörivän ympyrän ulkolaidalle -- ja
lukemattomat ylöspäin kohotetut kasvot kalpenivat oudosta hurmauksesta,
huuto kiihtyi, se muuttui puolittain kauhunhuudoksi; epäselvästi erotti
sen joukosta muutamia naisten kirkaisuja:

-- Kauheata!

-- Jumala auttakoon häntä!

-- Tuo on hirveätä!

Kun Marcus pani potkurit pyörimään ja kone syöksyi viistoon ylöspäin,
valtasi hänet omituinen riemun ja voiman tunne. Hän ohjasi yhä
jyrkemmin ylöspäin, ja hänen koneensa kohosi miltei kohtisuoraan! Hän
antoi sen nousta vieläkin noin viisisataa metriä -- ja sitten...

Kylmät väreet syöksyivät hänen ruumiinsa lävitse, kun hän ensin
antoi koneen pudota miltei kohtisuoraan alaspäin, sitten vähitellen
viistompaan ja vihdoin äkkiä vaakasuoraan eteenpäin. Tällä tempulla hän
saavutti heti tavattoman vauhdin. Samalla hän aukaisi erään laitteen,
joka lisäsi vauhtia vaakasuoraan lennettäessä, ja hetken kuluttua
näytti mittari suurinta, neljänsadan kilometrin tuntinopeutta.

Lentäessään toisten ohi Marcus vasta oikein huomasi, miten hirveä hänen
vauhtinsa oli. Hänen koneestaan kuului vain hillitty humina, mutta ilma
ulvoi ja vonkui -- niinkuin hänen ympärillään olisi lennellyt lukematon
parvi näkymättömiä, ulvovia pahojahenkiä.

Vilkaistessaan alas Marcus näki jotakin epämääräistä, värisevää
niinkuin paikallaan tanssivia lumihiutaleita...

Ahaa! Ne ovat vilkkuvia nenäliinoja -- väkijoukot osoittavat
suosiotaan. Ne vilkuttavat _hänelle_. Oi! Hän olisi tahtonut lentää
vielä hurjemmin!

Mutta kyllä hän kiitikin! Kuin myrskylinnut varisten ympärillä
kiersivät hänen koneensa vanhamallisten koneiden ympyrää. Ja kolmannen
kierroksen jälkeen Marcus alkoi suunnitelman mukaisesti kohota ylöspäin.

Armeijan ylipäällikkö käännähti ilmavoimien komentajan puoleen ja
kuiskasi jännittyneenä:

-- No kenraali, saavutammeko me tänään korkeuslentoennätyksen?

-- Toivon parasta, teidän ylhäisyytenne! Ilma on kaunis, ja hän on sen
miltei varmasti luvannut. Nopeusennätys on nyt kiistämättä meillä!

Ylipäällikkö hieraisi tyytyväisenä käsiään ja sanoi armollisesti:

-- Se on hyvä! Jos nyt vielä samana päivänä tulisi korkeusennätys, niin
minä kyllä tulen teidät muistamaan. Se tulee olemaan kirpeä uutinen
naapurimaassamme, joka jo liian kauan on tässä suhteessa kulkenut
etunenässä!

-- Niin, teidän ylhäisyytenne, lausui kenraali kumartaen. -- Tulen
olemaan sangen kiitollinen, teidän ylhäisyytenne.

Ylipäällikkö kohotti taas kiikarinsa ja sanoi hetken kuluttua iloisesti:

-- Hän on todellakin jo sangen korkealla.

Niinkuin oudonnäköinen, ylpeä lintu kohoaa yksinäinen lentokone yhä
ylemmäksi, tulee kierros kierrokselta yhä pienemmäksi. Nyt se näkyy
sinistä taivasta vasten vain pienenä pilkkuna. Mutta se ei tyydy, ei
taukoa -- se kohoaa yhä. Toisinaan se katoaa katselijoiden näkyvistä,
niinkuin aineeton varjo; taas näkyy, taas katoaa -- niinkuin varjo...


III.

Marcus nousi ensin viistoon mahdollisimman suoraan ylöspäin, sitten
vastakkaiseen suuntaan -- vasta sitten hän alkoi kohota kierrellen.

Nyt kun ei ohjaaminen enää vaatinut sellaista äärimmäistä huomiota, hän
katsoi alas huimaavaan syvyyteen.

Kaikki oli muuttunut omituisen epämääräiseksi, vähäpätöiseksi. Kenttä
oli vain pieni ruskea läiskä, jossa ei joukkoja enää erottanut: vain
vaivoin näkyi toisella laidalla muurahaisen kokoinen panssariautojen
rivi, joka hiljaa mateli eteenpäin. Kentän toisella laidalla häämötti
jokin pitkulainen, himmeä täplä, jonka hyvällä tahdolla voi selittää
katsojajoukoksi. Hänen alapuolellaan olevat lentokoneet näyttivät
hyönteisiltä, suurilta sudenkorennoilta, jotka parveilevat lammikkojen
kohdalla...

Yhä korkeammalle kohoaa Marcus -- ja hurja riemu täyttää hänen
rintansa. Hän on nuori ja voimakas, hän on keksinyt tämän huimaavan
koneen, joka nousee nopeana kuin ajatus. Hänellä on mukanaan
tarvittavat laitteet ja hän on varma, että voi kohota korkeammalle kuin
toiset.

Alkoi jo tulla kylmä, mutta hän kiinnitti ohjauslaitteen ja
puki nahkatakin päälle vielä lämpimän turkin. Ja vilkaistuaan
korkeusmittariin hän huomasi jo olevansa korkeammalla kuin koskaan
ennen.

Ilman ohenemisen vuoksi kone nousi hitaammin kuin ennen, vaikka
moottorit kävivät täyttä vauhtia -- mutta hän kohosi!

Ilma muuttui yhä kylmemmäksi, hän alkoi turkista huolimatta väristä
vilusta -- mutta mitäpä siitä -- hän _kohosi sittenkin_, jatkuvasti!

-- Voitto! hän lausui hetken kuluttua apulaiselleen.

-- Hyvä! vastasi tämä yhtä niukkasanaisesti, aivan kuin täällä ei olisi
lainkaan sopinut puhua. Ja he huomasivat kumpikin, että avaruudessa
ääni ei kajahtanut vähääkään, vaan kuului kummallisen kuolleelta.

Hänen apulaisensa kiinnitti pienen lyijypainon pitkään, punanauhaiseen
pyrstöön ja pudotti sen alas.

Se oli sovittu merkki korkeusennätyksestä.

-- Korkeammalle! lausui Marcus. Hän päätti kohota nyt niin korkealle,
ettei heti tarvinnut tulla parantelemaan ennätystään. Apulainen
nyökkäsi, he olivat jo ennen sopineet kaikesta.

Koneen vauhti hiljeni yhä, mutta se nousi vieläkin verraten nopeasti.
Marcus värisi vilusta, hän alkoi hengittää lyhyesti ja kuuluvasti,
ohimoissa jyskytti ankarasti... Mutta kun he sitoivat suulleen
hengitysnaamarin ja aukaisivat happisäiliön, tuntui heti paremmalta.

Marcus katsahti alas, ja sanoin selittämätön, juhlallinen tunne täytti
hänen rintansa: hän tunsi olevansa niin äärettömän kaukana elämästä,
omasta maailmastaan... Kaikki oli pienentynyt, kaikki ihmisten luoma
oli täällä hävinnyt näkymättömiin. Tänne häämöttivät vain vuoret,
suuret metsät, kaukaiset järvet hienon, siniharmaan autereen lävitse.
Koko maanpinta näytti jättiläissuurelta korkokartalta, jota peitti
salaperäinen, läpinäkyvä verho... Sitä katsellessaan Marcus tunsi
itsensä kovin pieneksi. Entäpä jos kone nyt joutuisi epäkuntoon? Oh --
lapsellisuuksia! _Ylöspäin!_

Mutta nyt kone nousi yhä hitaammin. Olokin tuli taas vaikeaksi.
Uudestaan alkoi tuntua tuo epämääräinen tuskallinen ahdistus. Ja koska
hän oli jo 800 metriä korkeammalla entistä maailmanennätystä, niin...

-- Eikö jo laskeuduta? änkytti hänen apulaisensa, ja hänen kasvoissaan
kuvastui kauhu.

Sanaa sanomatta Marcus pysäytti moottorin, ja kone alkoi kierrellen
liukua alaspäin.


IV.

-- Ei kai teidän suosikkinne vain lähde suoraa päätä taivaaseen!
virkkoi ylipäällikkö kuivan leikillisesti komentajalle. -- Se olisi
vahinko, sillä hän näyttää olevan etevä lentäjä.

-- En luule sitä, teidän ylhäisyytenne! tämä vastasi kumartaen.
-- Hän on myöskin varovainen; ei ole vielä koskaan pudonnut eikä
vahingoittanut konetta.

-- No toivokaamme siis, että hän vielä palaa.

Komentaja oli tuskin ehtinyt katsahtaa ylöspäin, kun hän äkkiä
kiihkeästi huudahti:

-- Tuossa tulee sanoma! Minulla on kunnia ilmoittaa teidän
ylhäisyydellenne, että korkeusennätys on meillä!

Samalla hän oli ponnahtanut kalpeana seisoalleen. Ylipäällikkö änkytti
hämmästyneenä:

-- Miten tiedätte...?

-- Tuo on sovittu merkki! ilmoitti komentaja ja viittasi punaiseen
viestiin, jota eräs täyttä laukkaa lähenevä ratsastaja heilutti
kädessään ja toi suoraan komentajalle.

-- Siinä tapauksessa saan vilpittömästi onnitella teitä, herra
kenraali! lausui ylipäällikkö, ojentaen armollisesti kätensä
kenraalille; sitten hän lisäsi iloisesti:

-- Pian ovat kaikki jo marssineet! Palkkajoukot vielä -- niin päästään
loppuosaan!

Samassa tulivatkin palkkajoukot suurissa, äskettäin parannetuissa
panssariautoissa, ja jok'ainoalla miehellä oli vaunun aseistuksen
lisäksi konepistooli.

Jos aseistus oli ensiluokkainen, niin oli miehistö sen sijaan sangen
kirjavaa. Siinä oli villinnäköisiä alusmaalaisia ja jättiläiskokoisia
maaseuduilta koottuja miehiä; näiden tylsäin härännaamain rinnalla
huomasi ovelia suurkaupungin kasvattien kasvoja: veijareita,
taskuvarkaita, epäonnistuneita liikemiehiä, rappeutuneita ylioppilaita.
Palkkajoukot oli perustettu viime maailmansodan jälkeen sotilaskapinan
aikana, ja hallitus oli jatkuvasti ponnistellut niiden miesluvun
lisäämiseksi. Niiden avulla oli jo monta kertaa tukahdutettu pieniä
sotilaslevottomuuksia ja uhkaavia lakkoja, ja hallitus oli niihin
erittäin tyytyväinen. Kansan valtava enemmistö vihasi niitä katkerasti,
nytkin kuului väkijoukosta vihaisia, uhkaavia huutoja.

Kukaan ei huomannut Marcuksen laskeutumista, ei sitäkään, että hän oli
laskeutunut kentän sivuun, jonne Antoniuksenkin kone ilmestyi.

Antonius nousi ystävänsä koneeseen ja tarttui hänen käteensä
onnitellakseen, mutta huomasi, että Marcus oli kalpea ja nääntyneen
näköinen.

-- Marcus, oletko sairas? hän kysyi huolestuneena.

-- En, olen vain väsynyt. Mutta sanohan, mitä tuolla tapahtuu?

He katsoivat jännittyneinä, miten palkkajoukkojen ohiajettua
poliisiparvi riehui väkijoukossa; kuului epäselviä kirouksia,
tuskanhuutoja, ja kaikki peittyi pian sekavaan hälinään ja
väentungokseen...

-- Siellä nähtävästi vain vangitaan röyhkeitä ihmisiä, jotka ovat ehkä
kutsuneet pyöveleitä -- pyöveleiksi! puhui Antonius katkerasti.

-- Kuulehan ystäväni! kysyi Marcus vilkastuen. -- Onko siinä perää,
että palkkajoukoissa on vankilasta otettuja murhaajia?

-- Totta se on. Muutetaan vain mahdollisimman kauas kotipaikoiltaan,
annetaan uusi nimi, värjätään tukka ja urhoollinen palkkasoturi on
valmis.

-- Se on inhottavaa! kuohahti Marcus, ja hänen kasvoissaan kuvastui
entinen tarmo.

-- Miksi niin! puhui Antonius karmivan ivallisesti. Nehän ovat
heti ammattitaitoisia! Ja palkkakin on sen mukainen; toiset saavat
vain hiukan tupakkarahaa ylläpidon lisäksi, kun sen sijaan monet
vapaaehtoisesti joukkoon yhtyneet murhaajat saavat kerrassaan suuria
palkkoja. Minäkin tiedän erään entisen maalaisrengin, joka saa everstin
palkan. Hän näet on parhaimpia pikatykin "ohjaajia" koko joukossa!

-- Mutta minä kuulin, että miehistössä on kaikilla sama palkka! virkkoi
Marcus hämmästyen.

-- Vain muodon vuoksi! Jokainen saa suljetun kotelon, eikä kukaan
todellisuudessa tiedä toisensa palkasta. Kas niin! Nyt ne ovat menneet,
pian esittää teatterinjohtajamme tämänvuotisen näytäntönsä.

-- Sanotko sinäkin hänestä niin? kysyi Marcus.

-- Ylipäällikkömme on luonne, joka tahtoisi häikäistä kaikki
omituisuuksillaan! Ja sen tähden...

Hänen sanansa katkaisi yksinäinen tykinlaukaus.

-- Nyt se alkaa! Katso itse!


V.

Heti ohimarssin jälkeen ahtautuivat kaikki jalkaväkijoukot kentän
keskikohdalle tiheäksi pyöreäksi muodostelmaksi, jonka etuosassa oli
viidestäkymmenestä sotilassoittokunnasta yhdistetty soittokunta. Tämän
ihmiskeskuksen ympärille oli järjestetty suunnattoman paljon aseita ja
muuta sotakalustoa säteettäiseksi, satakertaiseksi panssariksi siten,
että ihmisiä lähinnä oli raskas tykistö, sitten pioneerien välineet,
suuret rakettiautot, sen jälkeen muut ampumatarvikeautojen rivit;
seuraavina renkaina seisoi kevyt tykistö, näiden jälkeen, kulkunopeuden
mukaan, eri panssariautojen monilukuiset rivit ja äärimmäisinä
lähettien pienet torpedoautot ja suuret moottoripyörät.

Kun tykinlaukaus oli kajahtanut, tapahtui jotain tavatonta: soittokunta
alkoi pärryttää hurjaa sotamarssia, 70-tuhantinen miesjoukko huutaa
hurraata käskyn mukaan, ja tuo suunnaton ympyrä _alkoi pyöriä!_

Ensin se pyöri hitaammin, mutta vauhti kiihtyi vähitellen yhä
vinhemmäksi. Ihmisjoukkoa lähimpänä olevat autot kulkivat tosin
hiljalleen, mutta kun keskuksesta lähtevät säteet oli pidettävä
mahdollisimman suorina, täytyi uloimpien syöksyä eteenpäin suorastaan
hirvittävää vauhtia... Ja lisäksi oli kolmesataa konetta käsittävä
lentomuodostelma laskeutunut noin 100 metrin korkeudelle ja pyöri
ilmassa maassa olevan jättiläispyörän kohdalla -- _samanlaisena
säteikkönä_.

Jospa tuolla keskipalkoilla särkyisi pyörä, lennähti Marcuksen mieleen,
mutta hän ei uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun. Vauhti oli
kiihtynyt vimmatuksi, mielettömäksi... Tuhannet moottorit paukkuivat
ja surisivat, kymmenettuhannet pyörät jymisivät kivikovalla kentällä,
irroittaen siitäkin sakean pölypilven, ja noiden lukemattomien pyörien
alla tuntui maa tuskasta värisevän...

Marcus käännähti äkkiä, sillä meteliin yhtyi pikatykkien terävä jyrinä.
Se kuului kentän toiselta laidalta, missä tykkihirviötkin olivat.

Pikatykit näyttivät olevan lähinnä, ja niiden takaa näkyi muutamia
28-senttimetrisiä haupitseja. Tähän asti olivat viimeksi mainitut
olleet vaiti, istuneet vain paikoillaan kuin suuret koirat, jotka
antavat pienempien rähistä ja haukkua mielensä mukaan. Mutta aivan
kuin tästä nalkutuksesta lopulta raivostuen eräs niistä tulta ja savua
sylkäisten ärjähti kerran niinkuin yliluonnollinen helvetinkoira.
Siihen yhtyivät toisetkin, ja jokaisesta jymähdyksestä vavahti maa,
koko avaruus tuntui olevan täynnä pauhua, jylinää, mahtavampaa kuin
ankarin ukkonen; lähimmät lentokoneetkin alkoivat heilua, näyttivät
olevan putoamaisillaan kuin haavoitetut linnut...

Mutta tuossa mielettömästi pyörivässä, kaaosmaisessa koneitten
paljoudessa on sittenkin yhtenäisyyttä, ajatteli Marcus. Se näytti
yhdeltä ainoalta koneelta, niin suurelta, ettei sille enää keksi
vertauskuvaa, niin vastustamattomalta, ettei sitä enää ihmisvoimin voi
pysähdyttää eikä kukistaa. Armotta se rusentaa alleen kaiken, mikä sen
tielle asettuu...

_Ihmistä_ ei enää näkynyt, ihminen oli luomansa voiman rinnalla
liian pieni ja heikko, ihminen näytti sen rinnalla halveksitulta,
mitättömältä kääpiöltä.

Ja ihmisyys!

Niin -- se näytti vieläkin mitättömämmältä, vielä halveksitummalta.

Ystävykset olivat kaiken aikaa äänettöminä katselleet, mutta nyt
tapahtui sellaista, joka saattoi Antoniuksen suunniltaan.

Sattui parin sekunnin väliaika, jolloin tykinlaukauksia ei kuulunut, ja
silloin kuului läpinäkymättömästä tomupilvestä 70-tuhantisen miesjoukon
huuto.

Antonius oli äärimmäisen kiihtynyt. Ääni tuntui hänestä heikolta
hätähuudolta, niinkuin kadotetut olisivat helvetin sakeimman savun
keskellä huutaneet apua. Hänen kalpeat kasvonsa vääristyivät vihasta ja
tuskasta; hän tarttui aivan kuin rautakourin Marcuksen käsivarteen ja
huusi hurjasti:

-- Kuulitko miesten huudon? Eikö se ollut ikään kuin ihmisyyden
viimeinen hätähuuto raakalaisuuden helvetistä...?

Marcus ei koskaan ollut nähnyt ystäväänsä kiihtyneenä. Tämä oli aina
ollut niin kylmä.

Samassa molemmat hypähtivät seisoalleen. He näkivät, miten pyörteen
ulkolaidalla eräs lähettiauto ajoi moottoripyörän yli.

Moottoripyörä paiskautui uskomattoman kauas eteenpäin, ja niinkuin
raivokas villieläin hypähtää pakenevan uhrinsa jälkeen syöksyi auto
salamannopeana uudelleen moottoripyörän yli. Se rusentui siruiksi, auto
lennähti nurinniskoin, ja samalla kohdalla eräs toinen lähettiauto
hypähti pystyyn, aivan kuin kuolettavasti haavoittunut hevonen.
Onnettomuus tapahtui yhdessä rusahduksessa -- ja sitten tomupilvi
peitti kaiken...

Ystävykset tuijottivat kuin jähmettyneinä. He olivat vieläkin
kuulevinaan tuon ilkeän rusahduksen.

Kun pyörre vihdoin seisahtui ja tomupilvi hälveni, näkyi hääriviä
lääkintämiehiä, ja heti sen jälkeen kannettiin kentältä kahdella
paarilla jotain muodotonta, liikkumatonta...

Marcus kalpeni, puri hammastaan, ja Antonius muisti, että hän vielä
tänä aamuna oli puhutellut tuota nuorta tiedustelijaa, luutnanttia,
jonka jäännökset juuri vietiin pois. Hänellä oli ollut kirkkaat,
tummanruskeat pitkäripsiset silmät, ylähuulessa untuvaiset viikset, ja
hän oli hymyillyt niin iloisesti ja avomielisesti...


VI.

Ystävykset asuivat samalla suunnalla ja päättivät mennä jalkaisin
kotiin.

Kun he olivat kulkeneet hetkisen äänettöminä, sanoi Antonius kuin
anteeksi pyytäen:

-- Älä välitä siitä, vaikka tänään olin hieman hermostunut. Olen
valvonut liiaksi viime aikoina.

-- Ei veli! huudahti Marcus ääni mielenliikutuksesta vavisten. -- Minä
olen ajatellut tuota asiaa kaiken aikaa! Ja sinä puhuit totta, veli!
Sen _täytyy olla totta_, mitä äsken sanoit -- tuo on liian mieletöntä.

-- Tahtoisitko tehdä sellaista, mikä heikentäisi sitä? kysyi Antonius
taas hetken kuluttua.

Silloin Marcus seisahtui katukäytävälle, tarttui lujasti ystävänsä
käteen; hänen harmaissa, terävissä silmissään ja hillityssä äänessään
kuvastui sisäinen innostus ja voima, aivan kuin hän olisi lausunut
kalliin valan:

-- _Tahdon_.

-- Koeta siis saada keksintösi valmiiksi, sanoi Antonius hiljaa,
painokkaasti. -- Jos onnistut, niin ilmoita ensin minulle. Neuvotellaan
sitten, mitä on tehtävä.

-- Minä lupaan sen! -- vakuutti Marcus juhlallisesti. Sitten hän
puristi lujasti ystävänsä kättä ja lähti yksin asuntoansa kohden.

Mutta ajatukset pysyivät itsepäisesti kaikessa, mitä hän tänään oli
kokenut; sitten hän tietämättään mutisi hiljaa:

-- Olen ollut sokea.




HERÄÄMINEN.


RAKKAUS.

Marcus ei voinut ajatellakaan päivällistä. Hetken istuttuaankin
hän tunsi vielä outoa väsymystä. Sen tähden hän riisui takkinsa ja
laskeutui pitkäkseen sohvalle.

Päivän moninaiset tapaukset palautuivat hänen mieleensä selvinä,
elävinä. Ennätysten saavuttaminen ei häntä paljoa liikuttanut, sillä
todellisuudessa ne oli saavutettu samalla kuin keksintö valmistui.
Mutta tunnelmat siellä ylhäällä -- ja hornanpyörteen ääressä --
Antonius...

Niin, Antoniuksen sanat koskivat kummallisesti, ne pakottivat tuntemaan
juuri samalla _tavalla_ kuin hänkin.

Ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä selvemmin hän tunsi, että Antonius
oli oikeassa ja että hän oli suuri, voimakas ihminen.

Hän tunsi lämmintä kiitollisuutta, muistellessaan, mitä kaikkea
Antonius oli tehnyt hänen hyväkseen -- ja samalla syvää sääliä. Miten
paljon tämä lieneekään kärsinyt elämässä, kun hiuksensakin jo olivat
harmaat -- ja hänen veljensä...

Marcuksen mieleen palasi taas entistä voimakkaammin _isä_ -- hänen
elämänsä ja kauhea kuolemansa...

Hän hypähti sohvalta kuin käärmeen puremana ja alkoi kävellä kiivaasti
edestakaisin. -- Niin tehtiin isälle, ja hän, hän rakentelee
lentokoneita isänsä murhaajille... Uskollinen, rakastava poika!

Omituista, että Antonius viitsii edes puhua kanssani! ajatteli Marcus,
ja kuten kiihkeät luonteet yleensä, teki hänkin aivan äärimmäiset
johtopäätökset; hän tunsi julmaa nautintoa ruoskiessaan ja pilkatessaan
itseään ajattelemattomuudestaan, tyhmyydestään...

Ja kuitenkin Antonius oli hänelle kuin veli! Niin, Antonius hänelle oli
esittänyt Aureliankin.

Niin, Aurelia!

Marcus muisti taas elävästi heidän ensi tapaamisensa. Ja tuo suloinen
muisto työnsi tieltään kaikki toiset ajatukset: hän miltei _eli_
uudelleen tuon illan.

Oli hieno perhejuhla. Hän oli Antoniuksen kanssa tullut toisia
myöhemmin. Ilo oli ylimmillään, mutta hän ei voinut ottaa siihen osaa;
hän vain istui yksin, katsellen toisten iloa... Antonius oli hävinnyt
jonnekin sisähuoneisiin.

Silloin Marcuksen huomio äkkiä kiintyi siihen, että näki talon emännän
taluttavan erään mustapukuisen tytön flyygelin ääreen.

Marcus odotti jännittyneenä ja hämmästyi kuullessaan alkuakordit. Se
oli jotain outoa, tavatonta, kapinallista: Chopin'in surumarssi --
iloisessa perhejuhlassa!

Marcus oli useasti kuullut tuon kappaleen, mutta ei vielä koskaan
tuollaisena! Siinä kuvastui niin omituisen masentava, _suuri_ suru
-- niinkuin se olisi lähtenyt suoraan miljoonista haavoitetuista
ihmissydämistä. Niinkuin kokonainen kansa olisi seissyt äänettömänä,
jokaisen kasvoilla jäykistynyt epätoivo ja murhe.

Marcus oli lähellä flyygeliä ja seurasi tytön soittoa, koko hänen
olemustaan ikään kuin lumottuna. Tyttö ei keikaillut liikkeillään
niinkuin konserttien antajat, vain hiukan liikahti toisinaan hänen
solakka vartalonsa, ja hennot valkeat sormet liikkuivat koskettimilla
kevyesti kuin hyväillen.

Hänen kasvoistaan näkyi vain hieno profiili, ja Marcus huomasi, miten
lopussa kyynel vieri kalvennutta poskea pitkin.

Suuressa salissa oli syntynyt kuolemanhiljaisuus -- eikä kukaan enää
muistanut, miten sopimattoman teon tyttö oli tehnyt; kaikki kiittivät
häntä imartelevin sanoin. Mutta hän meni heti erääseen kulmaukseen
puolittain kukkien taakse ja istuutui toisen samannäköisen tytön
viereen.

Marcus meni heti Antoniuksen luokse ja sai tietää, että tytöt olivat
erään rikkaan kenraalin ainoat tyttäret. Vanhempi, joka äsken
soitti, oli hiljattain karkoitettu kotoaan vallankumouksellisten
mielipiteittensä tähden -- ja nyt hän antoi soittotunteja. Antonius
lupasi esittää tytöt hänelle.

Nyt vasta Marcus huomasi, miten tavattoman yhdennäköisiä sisarukset
olivat: samat kasvonpiirteet, sama tukka ja mustat silmät ja niissä
hiukan surullinen katse. Ainoa ero oli siinä, että nuoremman,
18-vuotiaan Julian kasvoissa oli vielä nuoruuden verevyyttä ja
pyöreyttä, kun taas Aurelian hiukan laihtuneet kasvot näyttivät miltei
läpikuultavilta ja katseesta näkyi, että hän oli jo ehtinyt paljon
kärsiä. Tuota surullista katsetta Marcus ei sen jälkeen voinut unohtaa.

Marcus heräsi muistoistaan aivan kuin olisi saanut tuskallisen
veitsenpiston rintaansa.

Aureliahan oli pari kertaa puhunut _samoista asioista_ kuin Antonius
tänään! Ja hän oli kuunnellut miltei puolella korvalla, kohteliaasti
myöntänyt kaikki todeksi -- kaiken aikaa ihaillen tytön kasvojen ja
vartalon kauneutta, mutta huomaamatta hänen sielunsa kauneutta. Hän oli
siis menetellyt tyhjän lörppöluutnantin tavoin, huokaillut itsekseen,
uskaltamatta edes tunnustaa rakkauttaan -- _hän_, työmiehen poika!

-- Mutta nyt sen täytyy loppua! hän huudahti ääneen. Sitten hän puki
takin ylleen ja syöksyi ulos.

Hän otti ensimmäisen vastaantulevan auton, ilmoitti osoitteen ja käski
ajaa nopeinta vauhtia.

Hän katsahti kelloonsa, se läheni jo kahdeksaa. Mutta hän ei olisi
kääntynyt, vaikka kello olisi ollut kaksitoista!

Marcuksen posket hehkuivat, hänen kasvoissaan kuvastui kiihtymys, kun
hän soitti Aurelian ovikelloa ja astui nopeasti sisään.

Aurelia kalpeni ja sopersi pelästyneenä:

-- Onko -- onko teille tapahtunut jokin onnettomuus?

-- Ei, ei mitään tapaturmaa -- tai sellaista, änkytti Marcus; sitten
hän katsahti tytön silmiin ja sanoi rohkeammin:

-- Minun täytyi tulla pyytämään teiltä anteeksi -- kaikkea... En ole
ymmärtänyt teitä. Olen ollut tyhmä ja epärehellinen.

-- Epärehellinen? keskeytti tyttö hymyillen; hän oli kokonaan
tointunut pelästyksestään eikä näyttänyt oikein uskovan Marcuksen
epärehellisyyteen.

-- Niin, minun täytyy tunnustaa --

-- Mutta tulkaa nyt toki istumaan! huudahti tyttö ja lisäsi miltei
äidillisen lempeästi:

-- Ja sitten pyydän, että kerrotte, mihin perustatte nuo omituiset
väitteenne. Mutta kertokaa ihan kaikki, jos teillä vain on aikaa, sillä
minulla on aikaa vaikka kuinka paljon _teitä_ varten!

Marcus kertoi viime viikkojen ankarasta työstä, miten hän toisinaan oli
ollut yöt päivät tehtaalla valvomassa keksimänsä koneen valmistusta;
kertoi tänään kokemansa tunnelmat alusta loppuun. Ja mitä pitemmälle
hänen kertomuksensa edistyi, sitä enemmän kirkastuivat hänen
kuulijattarensa kasvot. Mutta Marcus sen sijaan tunsi masentuvansa ja
katseli lattiaan, lopettaessaan seuraavin sanoin:

-- Kun monen vuoden aikana olen ponnistanut kaiken voimani, keksiäkseni
mahdollisimman tehokkaan -- murhakoneen, niin ymmärrätte kai, miten
häpeän itseäni.

-- Ette _saa_ sanoa noin! huudahti tyttö miltei ankarasti. -- Teidät
on kasvatettu siihen työhön, se on teidän ammattinne. Ettehän voi nyt
jättää työtänne -- tulevaisuuttanne.

-- Voi, te ette ymmärrä minua, mutisi Marcus katsomatta Aureliaa
silmiin. -- Jospa vain tietäisitte, minkälainen elämäni on, niin
ymmärtäisitte, miten väärin olen tehnyt.

Tytön kasvoilla kuvastui ensin epämääräinen kärsimättömyys, mutta
sitten hän äkkiä huudahti vilkkaasti:

-- No niin! Kertokaa siis minulle minkälainen teidän elämänne on ollut
-- ihan lapsuudesta alkaen!

-- En minä aivan sitä tarkoittanut, mutisi Marcus neuvottoman näköisenä.

-- Mutta tietysti te kerrotte, koskapa ilmoititte, että sitten
ymmärtäisin totuuden. Vai ettekö voi luottaa minuun sen vertaa, että
uskaltaisitte kertoa?

-- Oi, älkää sanoko niin! änkytti Marcus, muuttuen tulipunaiseksi
kasvoiltaan.

Ja sitten hän lyhyesti kertoi ilottomasta lapsuudestaan, miten
äiti oli aina ollut sairas ja pikkusiskot olivat kuolleet kaikki
pieninä. Kymmenvuotiaasta oli hänenkin täytynyt käydä isän kanssa
kivääritehtaalla työssä, sillä äidin sairauden tähden oli aina ollut
puutetta. Hän oli niin vaipunut muistoihinsa että puhui kuin itsekseen:

-- Muistan vielä senkin miten toisinaan, kun oli kovin paljon lokaa tai
lunta, isä kantoi minut selässään tehtaalle. Isä piti minusta paljon,
ja kun huomattiin, että minulla oli hiukan lahjoja, hän tahtoi saada
minut kouluun.

-- Olitteko iloinen sinne päästyänne?

-- No enpä tiedä... Se oli yhtämittaista taistelua puutetta vastaan;
kun isä joutui työttömäksi, menin minä työhön, ja kun hän sai työtä,
luin yöt päivät ja pääsin vielä toisten ohikin, ja niin lopulta tulin
sota-akatemiaan...

-- Entä sitten? kysyi tyttö mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä, ja
hänen silmänsä olivat kosteat.

-- Samanlaista sielläkin, välillä täytyi keskeyttää luvut ja ruveta
työhön, kun isä joutui työttömäksi; kerran hän loukkasi itsensä
tapaturmaisesti ja sairasti puoli vuotta. Sitten tuli maailmansota,
tarjouduin sinne isän puolesta, mutta minäkin olin sillä kertaa sairas
-- enkä kelvannut. Äiti oli myöskin sairas siihen aikaan. Isän täytyi
mennä, ja hän palasi vasta sodan loputtua -- toista kättä ja jalkaa
vailla.

-- Kauheata! mutisi Aurelia hiljaa.

Marcus vetäisi syvään henkeään, kuin olisi hänen kurkussaan ollut
jotain tukehduttavaa ja kuiskasi käheästi:

-- Ja kadulla isä sitten ammuttiin -- hiukan myöhemmin.

Aurelia peitti käsillään kasvonsa.

Vallitsi pitkä painostava äänettömyys. Marcus ei uskaltanut kohottaa
katsettaan peläten näkevänsä halveksumista tytön kasvoilla.

Mutta jos hän olisi äkkiä kohottanut päänsä, hän olisi tytön katseessa
nähnyt vain hellyyttä, rakkautta. Aurelian teki mieli polvistua tuon
miehen eteen ja suudella noita kasvoja varjostavia käsiä, jotka olivat
niin paljon työtä tehneet.

-- Ymmärrättekö nyt, että minun täytyy hävetä? kuului Marcuksen
tuskallinen kysymys. -- Minä olen tällainen, ja te, _te_ teette toista
työtä. Minä arvaan sen.

-- Minä voin tehdä niin kovin vähän, puhui Aurelia vapisevin äänin. --
Enkä minä muuta voi ymmärtää, kuin että te olette paljon kärsinyt... Ja
nyt koetatte tehdä itsenne syylliseksi johonkin -- ettekä onnistu! Mitä
teidän siis olisi pitänyt tehdä?

-- Kostaa! iski Marcus peittäen vihansa.

-- Hyvä! kuiskasi tyttö katsoen häntä läpitunkevasti. -- _Kenelle_
teidän pitäisi kostaa?

-- En tuota -- minä, mutisi Marcus.

-- Kun _se_ selviää teille, niin ehkä teillä silloin on _tilaisuuskin_
siihen!

Nuo salaperäiset sanat saivat Marcuksen hämilleen, hän änkytti hiljaa:

-- Mutta lentokone, se minua --

-- Tiesikö Antonius teidän keksinnöstänne? kysyi tyttö kiihkeästi
keskeyttäen.

-- Tiesi. Hän auttoikin minua jonkin verran.

-- Jos hän sen kerran tietää, niin silloin ei ole tapahtunut edes
pienintä _erehdystä! Kaikki on hyvin_.

Tuo salaperäinen varmuus tarttui Marcukseenkin, ja tytön omituinen,
loistava katse vaikutti häneen kuin väkevä viini. Hän nousi seisomaan
ja hänen äänensä kuului kiihkeältä kuiskaukselta:

-- Ehkä se onkin niin! Ja -- ja te annatte siis minulle anteeksi?

Tyttö katsahti Marcuksen silmiin, hänen miltei läpikuultavat poskensa
alkoivat hohtaa kuin sisäisestä tulesta, ja vieno ääni kuiskasi
hellästi ja tulisesti:

-- Teille minä antaisin anteeksi, vaikka olisitte syyllinen --
_rikokseenkin_.

Kun Marcus tarttui tytön pieniin vapiseviin käsiin ja katsoi tämän
loistaviin mustiin silmiin, alkoi hänen sydämensä lyödä aivan kuin
rinnassa olisi vasaralla jyskyttänyt; hän tunsi ensi kerran varmuuden:
Aurelia rakasti häntä! Se antoi hänelle hurjan voiman...

Tuo voima kuvastui hänen jäntevissä, kalvenneissa kasvoissaankin, ja
se hurmasi ja huumasi Aurelian ennen tuntemattomalla tavalla. Hän
unohti kaikki oppimansa sopivaisuuskäsitteet: hän näki edessään vain
rakastamansa miehen ja kuiskasi hiljaa, värähtäen:

-- Minä tahtoisin _kuolla_ sinun kanssasi.

Marcus puristi hänet rajusti rintaansa vastaan, kuiskaten omituisen
liikutuksen vallassa:

-- Ei Aurelia -- me _elämme_ yhdessä!

Marcus ei ollut koskaan aikaisemmin rakastunut -- eikä vielä puhunut
sanaakaan rakkaudestaan Aurelialle. Mutta eivät he nytkään puhuneet tai
kysyneet mitään. He tiesivät kysymättäkin _sen_, mikä täytti heidän
sydämensä sanomattomalla onnella.

Pitkän äänettömyyden jälkeen Marcus sanoi kuin uneksien:

-- Tämä on kummallinen päivä... Tuntuu kuin olisin herännyt pitkästä
unesta.

Tullessaan kadulle Marcus oli kuin juopunut. Hetkisen tuntui siltä kuin
hän olisi valvonut kokonaisen viikon, kokien lukemattomia tunnelmia.
Sitten taas tuntui kaikki unelta. Koko maailmahan oli muuttunut
toisenlaiseksi, hän itse oli muuttunut. Ja Aurelia rakasti häntä...

Tämä onni on liiallista -- voiko se lainkaan jatkua?

Silloin hän taas muisti keksintönsä ja Antoniuksen.

-- Niin, minä en voi kuitenkaan nukkua, ajatteli Marcus itsekseen. Ja
hän lähti suoraan kokeiluverstaaseensa -- vaikka oli melkein puoliyö.

Kun hän seuraavana aamuna palasi jalkaisin asuntoonsa, hehkuivat hänen
silmänsä kuin kuumeesta. Hän hymyili kummallisesti, muristen ääneen:

-- Vielä pari yötä kokeilen -- ja sitten...

Kun hän oli riisunut vaatteensa ja laskeutunut pehmeälle vuoteelle,
raukaisi häntä suloisesti ja hänen silmänsä painuivat umpeen. Sitten
hän muisti Aurelian ja hymyili onnellisena. Huomenillalla oli määrä
mennä hänen luokseen. Miten ihanaa onkaan taas tavata häntä!

-- Ehkä onnistun jo ensi yönä, hän ajatteli hiukan sekavasti. --
Silloin menen heti aamulla hänen luokseen -- ja sitten...

Marcus oli kuulevinaan jotakin suhinaa -- aivan kuin lehtipuiden
suhinaa vienossa tuulessa. Ja sitten sekin taukosi.


KOTITARKASTUS.

Kun Marcuksen askelten ääni oli lakannut kuulumasta, alkoi Aurelia
kävellä edestakaisin lattialla ilon ja mielenliikutuksen valtaamana.

Sitten hän äkkiä puki pienen päällystakkinsa ylleen ja lähti ulos.

Hän poikkesi läheiseen kahvilaan ja pyysi puhelimitse sisartaan
tulemaan heti luokseen. Sitten hän palasi asuntoonsa ja asetti teeveden
kiehumaan sähkökeittimeen.

Hetken kuluttua kuului kadulta pyörien jyrinää ja heti sen jälkeen
astui Julia reippaasti sisään ja kysyi liikuttuneena:

-- Onko jotakin ikävää tapahtunut?

-- Ei, ei ikävää -- lapsi kulta -- mutta --

Julia katsoi sisartaan tarkemmin ja huudahti kiihkeällä, hiukan
vapisevalla äänellä:

-- Aah -- nyt tiedän, Aurelia! _Hän_ on ollut sinun luonasi -- ja hän
on sanonut _sen_. Eikö niin Aurelia?

-- Niin, myönsi Aurelia; hän näytti syytetyltä, joka tunnustaa
rikoksensa.

-- Rakas sisareni, tule oikein onnelliseksi -- ja, ja...

Aurelia syleili sisartaan, ja tuntiessaan tämän hennon ruumiin
vapisevan pisti hänen rinnassaan tuskallisesti niinkuin hän olisi
tehnyt raskaan rikoksen sisartaan kohtaan.

-- Lapsiraukka, hän kuiskasi hiljaa, arastellen. -- Sinä siis rakastat
häntä yhtä paljon kuin ennenkin.

Julia puristautui lujasti häntä vastaan ja sopersi nyyhkyttäen:

-- Vielä _enemmän_, Aurelia! Huomasin sen tänään, siellä, kun hän
putosi siten. Olen vavissut tähän asti... Mutta älä vain ole vihainen
-- anna anteeksi! Koetan unohtaa.

Hän kohotti lapselliset, tuskan kalventamat kasvonsa, ja Aurelian
sydämessä läikähti kiihkeä hellyys ja sääli; hän pyyhki sisarensa
kyynelet kuin äiti lapsensa, puhuen värisevällä äänellä:

-- Rakas, rakas lapsi -- kuinka voit ajatellakaan, että olisin
_sinulle_ vihainen! Julia -- minä en voi sallia, että sinä kärsit. Minä
sanon, etten minä --

-- Ei, Aurelia! keskeytti Julia kiihkeästi. -- Et saa puhua noin!
Teidän molempien täytyy tulla onnellisiksi. Ja katsos Aurelia -- en
minä _sen tähden_ itke. On vain vähän ikävä.

Hänen puheensa katkesi rajuun itkuun.

-- Voi rakas, pieni sisareni... Ei kukaan voi olla noin hyvä kuin sinä,
et yhtään ajattele itseäsi, aina vain...

Mutta nyt ei Aureliakaan voinut hillitä itkuaan. Ja niin he sylitysten
itkivät kauan -- niinkuin metsään eksyneet lapset, kun alkaa hämärtyä
ja tuuli suhisee salaperäisesti puissa.

He olivat juoneet teensä ja istuivat vaieten, kun Aurelia kysyi
omituisesti epäröiden:

-- No, miten kotona? Onko äiti kirjoittanut sinulle? En muistanut
päivällä kysyä.

-- Ajatteles, minkälainen minä olen! huudahti Julia eloisasti. -- Juuri
tänään sain häneltä kirjeen -- enkä muistanut ottaa mukaan!

-- Mitä äiti kirjoitti?

-- Hän kirjoitti ikävöivänsä meitä kovasti ja surevansa isän menettelyä
sinun suhteesi. Ja ajatteles: hän pyysi meitä siitä huolimatta
rakastamaan isää!

-- Oi miten hyvä meidän äitiraukkamme sentään voi olla! puhui Aurelia
värisevin äänin. -- Isä on tuottanut hänelle niin paljon surua, ja
siitä huolimatta hän... Niin Julia: äiti ja sinä olette samanlaisia!

-- Mitä sinä puhut, Aurelia? -- Kuinka sinä ... sopersi Julia lievästi
moittien, ja hänen kasvonsa karahtivat punaisiksi. Aurelia katsahti
hellästi sisareensa ja puhui hetken kuluttua kuin itsekseen:

-- Kyllä äitiparan elämä siellä mahtaa olla kovin surullista. Ennen
olimme molemmat hänen luonaan -- ja nyt sinäkin vielä jouduit
lähtemään... Ei, kyllä minä jätän lukuni kesken ja menen maalle!

-- Minä sinne lähden! innostui Julia hypähtäen seisoalleen. -- Minun
lukuni eivät ole vielä juuri alullakaan -- ja äiti on tärkeämpi kuin
tuollaiset luvut! Mutta sinulla on täällä _tehtävä_, jota ei voi jättää!

Aurelian kasvot synkistyivät, ja hetken kuluttua hän kysyi arastellen:

-- Entä isä? Onko hän nyt puhunut mitään?

Julia loi katseensa alas ja vastasi tuskallisesti:

-- Minä en voi enää ymmärtää isää. Hän on, hän on...

Hän vaikeni, tarttui sisarensa käteen ja lisäsi sitten kiihkeästi,
paheksuen:

-- Niin, minä luin hänelle äidin kirjeen ja pyysin, että sinä saisit
taas tulla kotiin, niin hän -- hän vastasi tuimasti, että hänen talonsa
ei saa olla kapinallisten pesäpaikka! Hän ei ole mikään _isä!_

Julia alkoi taas katkerasti itkeä.

Isän kylmät sanat sattuivat Aurelian sydämeen kuin kovat, terävät
jääpuikot, ja hän veti henkeään aivan kuin ankarain ponnistusten
jälkeen. Mutta hän pakotti itsensä ulkonaisesti tyyneksi ja sanoi
hitaasti:

-- Katsos Julia, kasvatus ja yhteiskunnallinen asema tekevät hänet
sellaiseksi. En minä usko, että hän muuten niin menettelisi.

Silloin Julia lakkasi äkkiä itkemästä ja tarttui sisarensa käteen
sanoen päättävästi:

-- Aurelia. Minä tahdon myöskin ryhtyä siihen työhön! Toimita sinä
minut heti...

-- Kyllä minä muuten, mutta kun se on niin vaarallista -- ja...

Hän vaikeni, ja Julia kysyi levottomasti:

-- Mitä nyt, Aurelia? Sinä muutuit niin omituisen näköiseksi. Onko
jotakin tapahtunut?

-- Ei, mutta -- minä vähän epäilen. Ja nyt sanon siltä varalta,
että joutuisin vankilaan: älä vain tule sinne katsomaan! Silloin
vangitsisivat sinutkin.

-- Vankilaan? änkytti Julia pelästyen. -- Mistä epäilet?

Aurelia tarttui Julian käteen ja puhui tyynesti, rauhoittaen:

-- Katsos nyt, kun olin jakamassa viimeistä lentolehtistä piirini
luottohenkilöille, katsoi eräs sotilas minua niin omituisesti -- ikään
kuin _säälien_. Vaikka hän on luottohenkilö, tuntui minusta, ettei
hän ollut rehellinen. Ja viime viikolla, kun kävelin Marcuksen kanssa
tällä kadulla, seurasi meitä pimeässä joku mies. Marcus lähti äkkiä
sinnepäin, ja silloin tuo musta varjo pakeni kuin henkensä edestä.

-- Mitä nyt on tehtävä? hätäili Julia. -- Sinun pitäisi lähteä pois
kaupungista.

-- Ei se auta, kun minua kerran pidetään silmällä. Parasta siis on olla
aivan rauhallinen ja valmistautua kaikkeen. Älä sinä vain ole levoton,
Julia. Minun on aina hyvä olla silloin kun olen tehnyt velvollisuuteni.

-- Aurelia! huudahti Julia tulisesti ponnahtaen seisoalleen ja hänen
mustat silmänsä leimahtivat. -- Jos sellainen tapahtuu, niin sinun
paikkasi ei saa hetkeksikään jäädä tyhjäksi! Puhu jo huomenna siellä ja
anna minulle pieni kirje, että tietävät...

-- Niin, minä kirjoitan sinulle kirjeen.

Aurelia lausui nuo yksinkertaiset sanansa salaperäisen painavasti. Ja
kun he seisoivat vastakkain, innostuneina, päättäväisinä, näyttivät he
yhdennäköisiltä kuin kaksi nuorta puuta.

Aurelia meni kirjoituspöydän ääreen.

Kello löi kaksitoista.

Julian poskia myöten vieri kyyneleitä, ja hän piteli kädessään
tavattoman pientä kirjekuorta. Hänen toista kättään puristi Aurelia
puhuen hellästi:

-- Jos siis joutuisin _kokonaan pois_, niin anna tuo _hänelle_. Ja
luota, rakasta häntä -- tee hänet onnelliseksi! Rakas lapsi, muista nyt
tarkkaan, mitä sanoin.

-- Ei, ei, Aurelia, nyyhkytti Julia. -- Et saa kuolla -- ei --

-- Älä itke, pikku Julia! lohdutti Aurelia. -- Kaikki käy hyvin. Ehkei
mitään tapahdu -- minä vain siltä varalta...

Julia puki päällystakin ylleen, tarttui Aurelian käteen ja sanoi
hiljaa, sydämellisesti:

-- Näkemiin, rakas Aurelia! Tule jo huo--

Sana katkesi kesken, hän hätkähti kuin surmaavasta sähköiskusta, sillä
eteisen ulko-oveen iskettiin kolme harvaa lyöntiä. Hän alkoi vavista ja
kysyi käheällä äänellä:

-- Niitäkö?

-- Niin, kuului Aurelian matala kuiskaus; hän katsahti ovellepäin
tuskallisen jännittyneenä. Taas Julia vavahti; hänen lumivalkoisilla
kasvoillaan kuvastui niin hirveä hätä ja kauhu -- kuin ihmisen, joka
herää tainnostilastaan ratakiskoille sidottuna ja näkee pikajunan
tulisilmien lähenevän, suurenevan. Hän oli huutamaisillaan, mutta
silloin Aurelia peitti hänen suunsa ja kuiskasi hätääntyneenä:

-- Julia rakas -- tyynny, ei mitään vaarallista -- ei mitään! -- Ah --
nyt tiedän -- tule!

Hän tarttui sisarensa käsivarteen ja veti hänet emännän huoneeseen.

Kun he ehtivät sinne, tuntui koko talo tärisevän iskuista, ja emäntä,
uskomattoman lihava vanha leski ponnahti kirkaisten istualleen.

Aurelia juoksi hänen luokseen ja puhui kuumeisen nopeasti:

-- Tuolla on poliisi. Ottakaa sisareni taaksenne -- korvaan teille...

-- Ei ei, Jumalan tähden! Minä en uskalla poliisia vastustaa, sopotti
emäntä pelosta vavisten. -- Herra siunatkoon ei, ei!

-- Hän on viaton lapsi. Saatte tuhannen markkaa!

-- No Jumalan nimeen siis... Tulkaa tänne!

Aurelia näki sisarensa katoavan emännän leveän selän taakse, ja vaikka
poliisit jyskyttivät entistä vimmatummin, hän ei enää pelännyt. Hän
hiipi omaan huoneeseensa, sieltä eteiseen ja kysyi hiukan vapisevalla
äänellä:

-- Kuka siellä on?

-- Poliisi! rähähti ulkopuolelta aivan kuin kiukkuisen koiran
haukahdus. -- Te joudutte vielä tästäkin edesvastuuseen!

Aurelia tunsi vihaavansa tuota röyhkeätä ääntä, noita kaikkia, jotka
odottaen vahtivat ulkopuolella kuin koiralauma pienen, loppuunajetun
otuksen luolan suulla. Viha antoi sen verran voimaa, ettei hän enää
vavissut, kun hän aukaisi oven ja kysyi kylmästi:

-- Mitä asiaa teillä on minulle -- näin myöhään?

Aurelian varma käytös, hänen kaunis, hieno olemuksensa vaikutti
santarmiupseeriin niin, että hän aivan tahtomattaan kumarsi ja änkytti
hiukan hämmentyen:

-- Hyvä neiti -- velvollisuus... Ja tiedättehän te, neiti, että meillä
on oikeus tulla milloin tahansa.

-- _Väkivallan_ oikeus on maantierosvollakin. Tehkää siis vain mielenne
mukaan.

Aurelia lausui nämä sanat hillityllä äänellä, mutta hänen silmänsä
säihkyivät vihasta. Sitten hän istuutui sivuttain korituoliinsa
ja alkoi katsella seinällä riippuvaa pientä jäljennöstä Munkàcsyn
taulusta: "Kristus Pilatuksen edessä".

Ja poliisit aloittivat työnsä.

Aurelia ei tiennyt, miten kauan kotitarkastusta oli kestänyt. Kaikki
tuntui sekavalta, epätodenmukaiselta -- pitkältä, inhottavalta unelta.

Silloin kuului omituinen, ritisevä ääni; Aurelia käännähti ja näki
erään mustapartaisen miehen terävällä veitsellä viiltävän halki
nojatuolin plyyshipäällystä ja sitten alkavan tottuneesti penkoa
täytettä.

Aurelia kuuli oman, tuskanvoihketta muistuttavan huokauksensa; hän
heräsi kuin unesta, muistaen taas kaiken.

Tämä on siis _totta_.

Kirjat, käsikirjoitukset, liinavaatteet, taulut, halkaistut tyynyt --
kaikki oli viskottu lattialle. Eräs pitkä, laiha mies oli hyökännyt
toisenkin nojatuolin kimppuun, repien ja kaivellen sen sisuksia
silmät ahnaasti kiiltäen. Aurelia alkoi väristä inhosta ja tuskasta:
niinkuin nuo miehet olisivat jollakin julmalla tavalla raadelleet hänen
lemmikkiratsuaan.

Aurelia oli valmistautunut vangitsemiseen, kotitarkastuksiin, mutta
hän oli kuvitellut siinä olevan jotakin juhlallista, sankarillista. Ja
tämä: inhottavaa, rumaa, pitkää kidutusta...

Säälimättömänä, nälkäisenä varisparvena hyökkäsivät tosiasiat ja
muistot hänen päällensä, yksi toisensa jälkeen, ja jokainen iski
paksulla nokallaan hänen sydäntään: _hän_ oli äsken täällä -- hän istui
samalla tuolilla, joka nyt on revitty. Äsken oli elämän onnellisin
hetki -- ja nyt tämä.

Silloin tuntui Aureliasta, kuin olisi terävä nokka iskeytynyt ihan
sydämen lävitse ja sitten kuiskannut hiljaa sähisevästi:

-- Loppu...

Aurelia oli vaistomaisesti tuntenut jotakin tuollaista, mutta nyt
se varmeni: hän muisti, että lentolehden levittäjiä oli tuomittu
elinkautiseen vankeuteen, vieläpä teloitettukin. Hän katsahti
tuskallisesti ympärilleen, niinkuin olisi tahtonut paeta -- ja ymmärsi,
että kaikki on turhaa.

Täytyykö todellakin jättää kaikki? ajatteli Aurelia epätoivoisena.
Äiti, Julia, Marcus -- _kaikki_. Vain kolme tuntia täysin onnellinen --
ja sitten loppu...

Uhma häipyi vähitellen Aurelian mielestä; hän tunsi vain viiltävää
tuskaa, surua ja masennusta. Ne painoivat hänen rintaansa raskaina
kivilohkareina.

Pitkän aikaa hän oli istunut syvään kumartuneena tuolissaan,
käsin peittäen kasvojaan. Nyt hän alkoi hengittää raskaasti kuin
kuolemansairas: hän muisti viime päivien ihanat haaveilut ja
suunnitelmat...

Mutta hän oli nuori, jumaloi rakastettuaan, ja hänellä oli voimakas
mielikuvitus -- sen tähden nuo haaveet valtasivat hänet uudelleen.
Vähitellen hän _unohti_ nykyisyyden, tuon inhottavan toimituksen, eikä
kuullut sen toimeenpanijain salaperäisiä kuiskauksia. Ihanat haaveet
valtasivat hänen mielensä -- hän eli taas tulevaisuudessa. He tekevät
yhdessä työtä valoisamman tulevaisuuden eteen ja sen ohessa heidän
pienen, tulevan kotinsa hyväksi. Ja sitten...

... Marcus on juuri palannut puhujamatkalta, ja he kävelevät
käsikädessä pienessä puutarhassa; kumpikaan ei puhu mitään -- mutta hän
näkee Marcuksen silmäin loistavan hellyydestä. Lahden toisella rannalla
olevan metsäisen kukkulan verhoavat auringon viime säteet ihanaan
purppuravaippaan; vain honkien jykevät rungot hohtavat kuin solakat,
punagraniittiset pylväät. Aurelia tahtoisi itkeä ilosta.

... Ovi on hiukan raollaan. Hän näkee Marcuksen polvillaan pikku
vuoteen vieressä, jossa heidän pieni poikansa potkiskelee, välillä
nauraen vienolla lapsenäänellään. Marcuksen kulmikkaat kasvot näyttävät
niin lempeiltä, ettei Aurelia ole niitä koskaan sellaisina nähnyt.
Hän hiipii varpaillaan Marcuksen taakse ja suutelee häntä tulisesti,
sitten hän kumartuu pienokaisen vuoteen yli ja tuntee miten pikkuiset,
sametinhienot sormet sivelevät hänen poskiaan, tarttuvat korviin, ja...

-- Olkaa hyvä ja valmistautukaa lähtemään!

Aurelia hypähti pelästyneenä seisoalleen, ja hänen ruumiinsa alkoi
ankarasti väristä.

Samassa kuului jostakin matalaa, hillittyä naurua niin kylmää ja
raakaa, että se karkotti viimeisenkin toivonkipinän Aurelian sydämestä.
Äärimmäisellä tahdonponnistuksella hän hillitsi nyyhkytyksensä, joka
nousi kurkkuun katkerana, kirvelevänä.

Aurelia tunsi vaistomaisesti jotakin epämiellyttävää läheisyydessään.
Hän kääntyi ja vavahti, kuin olisi kylmä sammakko hypähtänyt hänen
paljaalle iholleen -- aivan hänen vieressään poliisiupseerin pienet
silmät kiilsivät oudosti ja paksut huulet hohtivat inhottavan punaisina
punertavien viiksien takaa.

Kapteeni huomasi tekemänsä vaikutuksen ja kääntyi poispäin, kysyen
röyhkeästi apuriltaan:

-- Onko kaikki kunnossa?

Saatuaan myöntävän vastauksen hän kääntyi uudelleen Aurelian puoleen ja
lausui teennäisen kohteliaasti:

-- Hyvä neiti! Saisinko vaivata teitä lähtemään?

Mitään vastaamatta Aurelia puki päällystakin ylleen. Hänen
käsikirjoituksensa ja eräitä kirjoja oli sullottu suureen
matkalaukkuun, ja mustapartainen mies lähti kantamaan sitä alas.
Kapteeni seisoi ovella kuin odottaen.

Aurelia astui jo muutaman askeleen ovea kohden, mutta sitten hän vielä
kerran kääntyi...

Nyt vasta Aurelia huomasi, miten paljon oli rikottu: miltei kaikkien
kirjojen kannet oli halkaistu, seinäpaperit ja taulut revitty...
Kristus oli irroitettu kehyksestä ja paiskattu nurkkaan.

Tuo tahallinen hävitys koski kummallisen kipeästi Aureliaan, sillä
pienemmät esineet hän oli ostanut omilla niukoilla säästöillään;
nojatuolit ja useimmat taide-esineet Julia oli yksin kuljettanut
heidän yhteisestä vastaanottohuoneestaan. Tässä pienessä huoneessa hän
oli elänyt elämänsä rikkaimman osan, se oli kuin vanha, uskollinen
ystävä, joka tietää ja ymmärtää kaiken -- ja nyt se täytyi jättää tänne
avuttomana, raadeltuna... Tarkastuksen perinpohjaisuudesta Aurelia
aavisti, ettei enää näkisi tätä huonetta. Ja Julia -- voi! Hän peitti
kädellään kasvonsa -- niinkuin olisi äänettömästi rukoillut.

Aurelian valtasi niin kamala tuska ja ahdistus, että hän luuli
tukehtuvansa. Kaikki ajatukset sekaantuivat: hän vaipui tuskallisesti
parahtaen ja tukahtuneesti nyyhkyttäen polvilleen.

Sitten hän kuuli epäselvästi joitakin käheitä sanoja, kuuma, hikinen
käsi tarttui hänen ranteeseensa...

Hän vavahti ja riuhtaisi irti kätensä, aivan kuin jokin inhottava,
saastainen eläin olisi kiertynyt sen ympärille, ja ponnahti viimeisillä
voimillaan seisoalleen.

Samassa sattui hänen katseensa särjettyyn Kristuksen kuvaan. Nurkkaan
heitettynäkin _Hän_ seisoi vihollistensa keskellä uljaana, miehekkäänä,
pelottomana.

Aurelia tunsi saavansa salaperäistä voimaa ja taukosi nyyhkyttämästä;
syvään hengähtäen hän suoristi vartalonsa aivan kuin heittäen
hartioiltaan raskaan näkymättömän taakan. Kalpeana hän lähti ovelle,
aukaisi sen astuen pimeään porraskäytävään -- joka oli täynnä
liikkumattomia, mustia olentoja.


JOUKKOHAUTA.

Marcus heräsi vasta puolenpäivän aikaan ja lähti kiireesti
lentokentälle.

Siellä hän sai kuulla hirveän uutisen.

Varhain aamulla oli kaupungissa taas vangittu paljon ihmisiä:
upseereita, sotilaita, siviilihenkilöitä ja naisia ja viimeksi
mainittujen joukossa oli _Aurelia_.

Marcus muisti Aurelian puheet ja kauhistui: jos hän on puhunut
toisillekin samoin, ja se tulee tietoon, niin...

Hän otti auton ja ajoi hurjinta vauhtia ystävänsä luokse. Kiihkeästi
hän tarttui Antoniuksen käteen ja kysyi, tiesikö tämä mitään
yksityisseikkoja ja mitä pitäisi tehdä Aurelian vapauttamiseksi.

Antonius ajatteli hetkisen ja sanoi hiljaa:

-- Ei mitään -- nyt vielä.

-- Ei mitään! Mutta sehän on kamalaa! huudahti Marcus kiihtyen.

Antonius kertoi, että sotaministeriön urkkijalaitos kyllä aavisti
sotilassalaliiton olemassaolon; mutta se ei ainakaan vielä ollut
päässyt siitä selville, koska nytkin on vangittu vain muutamia
apulaisia -- loput sivullisia. Aurelia oli myöskin apulainen, mutta
häneltä ei löydetty mitään.

-- Mitä ne mahtavat tehdä hänelle? kysyi Marcus käheästi.

-- Älä ole levoton, ystäväni, puhui Antonius lohduttaen. -- Se on
kyllä totta, että paljon viattomia on nykyisen taantumuksen aikana
tuomittu elinkautiseen pakkotyöhön, jopa teloitettukin. Mutta hän on
nuori nainen, jota ei pidetä kovin vaarallisena. Kun häntä vastaan ei
ole mitään todisteita, niin hän luultavasti pääsee jonkin viikon tai
kuukauden kuluttua vapaaksi.

-- Mutta miksi hänet on vangittu?

-- Oletko sinä esiintynyt hänen kanssaan ulkona kaupungilla? kysyi
Antonius.

-- Vain muutaman kerran ja silloinkin aina illalla.

-- Siinähän syy sitten onkin! huudahti Antonius. Urkkijat ovat
seuranneet teitä. Juuri tuollaisesta syystä on vangittu viime yönä
paljon nuoria naisia ja heidän seuralaisiaan. Ole siis valmis -- sinut
vangitaan myöskin.

-- Siitä en enää välitä, kunhan vain päästäisivät _hänet_ vapaaksi.

-- Miten työsi on menestynyt? kysyi Antonius äkkiä jännittyneenä.

-- Jospa olisin saanut rauhassa työskennellä, niin luulisin
onnistuvani. Mutta en ole voinut ajatella mitään, sen jälkeen kuin
hänet vangittiin.

-- Älä menetä toivoasi, Marcus, kaikki saattaa muuttua kokonaan
toiseksi! lohdutti Antonius salaperäisesti.

-- Oi ystäväni -- nyt minä alan aavistaa! huudahti Marcus kuin heräten.
-- Sinä puhuit salaliitostakin -- oletko sinä --?

-- Veljeni! keskeytti Antonius nopeasti. -- Sinä saat kyllä pian tietää
paljonkin! Mene nyt kotiin, ja jos sinulla on valokuvia tai jotakin
muuta häneltä, niin polta heti kaikki.

Marcus kalpeni ja sanoi hätäisesti:

-- Voi minua aasia, kun en ole hävittänyt!

Hän hyökkäsi ulos.

Kaksi päivää Marcus odotti kuumeisen jännittyneesti jotakin tietoa tai
vangitsemista -- mutta ei mitään.

Silloin hänelle selveni koko juttu.

Antonius tuli eräänä yönä salaa hänen luokseen ja kertoi, että yksi
vangituista, eräs insinööriupseeri oli päässyt vapaaksi, kun oli voinut
todistaa olleensa kokonaan toisessa kaupungissa. Upseeri oli kertonut,
että tutkintohuoneeseen tuotiin kaunis, nuori nainen ja kysyttiin,
tunsiko hän tätä. Tämä upseeri oli hyvin samannäköinen kuin Marcus
-- urkkija oli siis erehtynyt! Antonius oli sitä mieltä, että Marcus
kuitenkin vangitaan.

Se tapahtuikin seuraavana yönä. Hänet kuljetettiin päävahdin vankilaan.

Kaksi ensimmäistä päivää Marcus oli verraten tyyni.

Aurelian kohtalo häntä eniten vaivasi. Mutta hän uskoi varmasti
pääsevänsä muutaman päivän kuluttua vapaaksi, ja silloin hän pelastaisi
myös Aurelian vaikka millä keinolla!

Marcus suunnitteli yksityiskohtia myöten menettelytapansa; ensin
hän menee ilmavoimien komentajan luokse ja pyytää tätä käymään
sisäministerin puheilla -- ja sitten on Aurelia vapaa!

Mutta päivät kuluivat ilman pienintäkään muutosta, ja ennen
tuntemattomat viholliset: yksinäisyys ja toimettomuus alkoivat ahdistaa
Marcusta. Hän oli jo monta vuotta ollut yhtä mittaa kuumeentapaisessa
työssä ja hyörinässä -- aina liikettä, elämää... Nyt ei päässyt
mihinkään, ei nähnyt ketään, ei kuullut kenenkään ääntä... Vartija oli
ainoa elävä olento, mutta Marcuksesta tuntui useimmiten, niinkuin tämä
olisi ollut kuollut kone. Vartija ei vielä kertaakaan ollut sanonut
sanaakaan; jos Marcus jotakin pyysi tai tarvitsi, täytti vartija hänen
käskynsä jurolla kuuromykän äänettömyydellä.

Tämä äänettömyys kiusasi hänen kiihkeätä mieltään siihen määrään,
että hänen täytyi toisinaan lausua itsekseen joitakin sanoja -- edes
kuullakseen ihmisäänen.

Mutta hän lohdutti itseään kerran toisensa jälkeen sillä, että pian
sai nähdä Aurelian! Hän sanoo suoraan, että tämä nainen on hänen
morsiamensa ja he pääsevät heti vapaiksi!

Kolmantena päivänä hänet vihdoin vietiin mustaan umpiautoon, ovi
suljettiin ja auto lähti liikkeelle.

Kun ovi aukeni, hän huomasi olevansa santarmilaitoksen kolkon
rakennuksen edessä, jossa myös sijaitsi tämän laitoksen uusi,
maailmankuulu vankila rautakoppeineen; ne olivat rakennetut siten,
ettei sieltä kuulunut vihlovinkaan ääni -- eikä niistä ihminen
milloinkaan voinut paeta.

Marcus tunsi lievää väristystä astuessaan suureen tutkintohuoneeseen.
Nyt hän muisti, miten toissa vuonna laitoksen valmistuessa
hallituksen lehdet ihastuneina kirjoittivat, että tämä huone ilman
tutkintotuomariakin masentaa röyhkeimmänkin terroristin!

Se oli tavattoman pitkä ja korkea. Lattia, jossa ei askeleita
kuulunut, ja alastomat, ikkunattomat seinät olivat himmeän mustat.
Katto oli kokonaan ikkunana, mutta lasi oli maalattu sellaiseksi, että
ihmiskasvot näyttivät siellä harmaan kellertäviltä, kuin kuolleen
kasvot. Musta, pitkulainen kirjoituspöytä oli ainoa huonekalu,
eikä ainoatakaan ovea erottanut seinästä. Juuri tuo avara tyhjyys
ja aavemainen valo vaikuttivat, että siellä tunsi itsensä oudon
avuttomaksi, eristetyksi. Marcuksestakin tuntui siltä, kuin hän olisi
seissyt suunnattoman suuren joukkohaudan pohjalla.

Äkkiä alkoi hänen rinnassaan omituisesti ahdistaa: tämähän _on
joukkohauta_. Juuri tämän huoneen kautta ovat lukemattomat ihmiset
kadonneet elämästä yhtä jäljettömästi kuin joukkohautaan. Ja nyt on
Aurelia täällä -- Hänen täytyi purra hammastaan, voidakseen säilyttää
ulkonaisen tyyneytensä.

Marcus huomasi takanaan erään santarmikapteenin ja tämä yksin erottui
huoneen yleisvaikutuksesta; hän oli kookas ja lihava, hänen kasvonsa
olivat pulleat, punakat, ja tuuheitten punertavien viiksien alta
paistoivat inhottavat, paksut, punaiset huulet...

Vastenmielisin tuntein Marcus kääntyi uudelleen pöydän ääressä istuvan
tutkintotuomarin puoleen.

Huoneen kaameassa valossa näyttivät nuo liikkumattomat kasvot
kuolleilta tai tunteettomalta naamarilta, ja kylmä, tutkiva katse
oli kohdistettu Marcukseen. Ääni vain oli sointuva ja kohtelias, kun
tuomari pitkän äänettömyyden jälkeen lausui:

-- Olkaa ystävällinen ja sanokaa nimenne.

Marcus vastasi, ja tutkintoa jatkui; tuomari kyseli aivan pikkuasioita
ja Marcus vastasi lyhyesti, miltei ajattelematta, hän vain odotti
milloin...

Silloin avautui mustaan seinään aukko, ja siihen ilmestyi Aurelia --
yhtä kauniina ja hienopiirteisenä kuin ennenkin.

Äänettömästi hän asteli keskilattialle, hänen vartijansa jäi seinän
viereen -- ja nyt Marcus näki rakastettunsa kasvoilla tuskallisen
levottomuuden.

Marcuksen sydämeen syöksyi jälleennäkemisen ilo, rakkaus ja
epämääräinen tuska -- hän luuli miltei kuulevansa suontensa rajun
sykinnän.

Silloin hän kuuli Aurelian hiukan värisevän äänen, jota tämä koetti
saada teennäisen väsyneeksi:

-- Pitäisikö minun tämäkin herra taas tuntea?

-- Vaiti! -- ärjähti tutkintotuomari. -- Odottakaa, kunnes kysytään!

-- Mistä minä sen tiesin --? mutisi Aurelia hiljaa, ja hänen
kasvoillaan häilähti ikään kuin salainen ilo siitä että oli onnistunut.

Minkä erehdyksen Aurelia nyt olikaan tehnyt? ajatteli Marcus
tuskaisena. Jospa heidän suhteensa kumminkin saadaan selville? Jos hän
nyt ilmaisisi, joutuisi Aurelia valehtelijaksi, epäluulon alaiseksi --
ei pääsisi lainkaan vapaaksi...

Hänen täytyy nyt myöskin kieltää.

-- Tunteeko herra kapteeni tämän neidin? -- kuului terävä kysymys.

Marcus kääntyi hiukan ikään kuin tarkastaakseen, ja tuo ristiriita
repeli häntä vielä ankarammin; hänestä tuntui kauhealta valehdella
tällä tavoin. Mutta nähdessään tytön ankaran, rukoilevan katseen, hän
tiesi, ettei voinut tehdä tämän tahtoa vastaan. Hän katsoi siis yhä
Aureliaa, muka tunteakseen ja sanoi hiukan epävarmasti:

-- Ei, en luule... Tuntuu siltä, kuin olisin hänet nähnyt, mutta en
muista varmasti...

Hän luki kiitollisuutta tytön silmistä, ja taas tuomari kysyi ääntään
venyttäen:

-- Vai niin. Te ette siis tunne häntä varmasti?

-- Sanoinhan jo! vastasi Marcus terävästi ja punastui hiukan.

Sen jälkeen hän tuskin kuuli, mitä tutkintotuomari kyseli, mutta hän
oli tämän äänessä huomaavinaan jonkinlaista epäluuloa, ja kylmä hiki
pusertui hänen otsalleen. Hänen katseessaan kuvastui kalvava tuska, kun
Aurelia kuljetettiin ulos.

Neljännestunnin kuluttua Marcus oli taas omassa kopissaan.

Nyt Marcuksen viimeinenkin rauha oli mennyt.

Hän kertasi mielessään jokaisen tilaisuuden, milloin he olivat olleet
yhdessä...

Omituista kyllä, he olivat aina tavanneet toisensa kahdenkesken
tuon muutaman viikon aikana -- paitsi ensikerran tavatessaan. Tosin
kohtaamispaikalla oli paljon ihmisiä ja heidän tutustumisensa tapahtui
vasta myöhään yöllä, mutta kyllä urkkijat sittenkin saivat sen
tietoonsa.

Kiduttavassa jännityksessä hän odotti vain, milloin kaikki tuli ilmi.
Siitä tietysti epäluulot saisivat uutta vauhtia, Aurelia-raukka
joutuisi virumaan yhä kauemmin vankeudessa. Hän tunsi nyrkkiensä
puristuvan kuvitellessaan, että tuo naamarikasvoinen tutkintotuomari
saisi sanoa hänen valehdelleen.

Mutta ei olisi millään väliä, kun vain Aurelia pääsisi vapaaksi!

Päivät yhä vierivät vitkaan, nuo loppumattomat pitkät päivät.
Marcus käveli väsymättömästi koppinsa lattialla, hänen tuskansa
ja epätietoisuutensa muuttui yhä kauheammaksi. Eikä saanut puhua
sanaakaan, ei tietää mitään ulkomaailmasta.


TUTKINTOVANKI N:O 30.

Niin kului kolme viikkoa.

Marcus ei ollut enää nukkunut kuin pari kolme tuntia yössä ja vavahti
jokaisesta äänestä, mikä kuului hänen koppiinsa. Eikä mitään ratkaisua.

Hän ei voinut enää kestää, hän luuli tulevansa hulluksi, jos samaa
jatkuisi vielä päivänkin. Hänen täytyi päästä pois, saada jokin
ratkaisu, tutkinto...

Marcuksen mieleen juolahti eräs tuuma, keino, jolla hän ehkä pääsisi
vapaaksi, ja hän pyysi tavata vankilan päällikköä.

Vartija poistui äänettömästi; Marcus ei voinut tietää, oliko hän
kuullut vai ei.

Puolen tunnin kuluttua hän tuli takaisin, kohdisti Marcukseen tylsän
katseensa -- ja nyt Marcus kuuli ensikerran hänen äänensä: käheän,
ikään kuin kuolleen äänen:

-- Ei.

Ja hän poistui sulkien oven. Marcus ei ensin oikein ymmärtänyt. Mutta
sitten hän raivostui. Eikö enää aiota edes kuulla mitä hänellä olisi
sanottavaa!

Hän soitti uudelleen, ja kun vartija aukaisi oven, hän
selitti kiihkeästi, että hänellä oli tavattoman tärkeätä asiaa
vankilanpäällikölle ja pyysi tätä tulemaan mahdollisimman pian.

Jonkin ajan kuluttua tuli vahtimestari ilmoittaen, ettei päällikkö ehdi
tulla ja kysyi Marcuksen asiaa.

Marcus hillitsi vihansa ja selitti asiansa, lisäten vielä ilmoituksensa
olevan niin tärkeän, että siitä riippui koko valtakunnan puolustuskyky.
Ja vahtimestari poistui.

Noin tunnin odotuksen jälkeen kuului käytävältä monilukuisten askelten
kolinaa, ja vankilan päällikkö muhkeassa everstin virkapuvussa tuli
kokonaisen seurueen saattamana sisään. Hänen suuri ruhonsa horjahti
hiukan sivulle hänen astuessaan kynnyksen yli; hän oli nytkin hiukan
päihtynyt, ja hänen pienet rotansilmänsä kiiluivat kiukusta, kun hän
röyhkeästi kysyi:

-- Miksi te olette vaivannut minua? Selittäkää se mahdollisimman pian!

Marcuksen silmät leimahtivat raivosta, mutta hän ymmärsi, että nyt
täytyi hillitä itseänsä, muuten suunnitelma menisi myttyyn. Hän
hengähti syvään, ja pakottaen äänensä hiljaiseksi puhui kohteliaasti:

-- Herra eversti! Minulla on tärkeä, lentokoneita koskeva keksintö,
joka oli miltei valmis tänne joutuessani. Kun tämä keksintö on
aivan arvaamattoman tärkeä sotilaallisessa suhteessa, se kun tekee
meidät miltei voittamattomiksi, niin olen varma, että pääsisin heti
valmistamaan keksintöni, jos esimieheni tietäisivät -- Sen tähden
pyydän, että herra eversti ilmoittaisi ilmavoimien komentajalle
kenraali --

Hänet keskeytti päällikön röhönauru; tämän sinipunaiset posket oikein
hetkuivat, hänen ilkkuessaan käheällä äänellä:

-- Hyvä, hyvä! Eipä ole hullumpi keksintö, herraseni! Mutta te olette
sittenkin jonkin verran tyhmä, hyvä herra, kun luulette, että _minä_
antautuisin teidän narriksenne. Keksintö -- keksijä -- erinomaista, he
he...

Muutamat everstin seuralaisetkin yhtyivät kohteliaasti nauruun.

Marcuksen kädet puristuivat nyrkkiin, ja hänen äänensä vapisi, kun hän
miltei kuiskaten kysyi:

-- Herra päällikkö, tarkoitatteko, että valehtelen?

-- Nyt _keksitte_ oikean selityksen, hohotti päällikkö ihastuneena
sukkeluuteensa. -- Ette siis olekaan niin tyhmä, miltä näytätte!

-- Eikö päällikkö siis tiedä, että olen jo keksinyt lentokoneen?

Eversti oli parantumattoman juoppouden tähden erotettu armeijasta ja
pantu tähän virkaan. Hän ei välittänyt mitään virastaan -- sen tähden
hän ei nytkään tiennyt, että hänen vankinsa oli samanniminen keksijä.
Hän remahti yhä rajumpaan nauruun, ja hänen suuri suunsa, jossa näkyi
pari kolme ruskeata hammasta, aukeni ammolleen kuin vanha uuninsuu.

-- Yhä erinomaisempaa! Te olette jo keksinyt -- siis valmis keksijä!
Mikä kunnia meidän köyhälle talollemme, hehe, hirnui hän aivan kuin
vanha, lihava orhi. Sitten hän tekeytyi ankaran näköiseksi, suoristi
itseään ja lisäsi mahdollisimman virallisesti:

-- Nyt tämä ilveily saa riittää! Sillä painakaa päähänne että täällä
ei ole mitään _keksijöitä_. Te ette ole "keksijä", vaan _tutkintovanki
numero 30!_ Ymmärrättekö?

Marcus oli muuttunut kuolemankalpeaksi; hänen hampaansa kirskahtivat ja
hänen silmissään leiskui hurja tuli, kun hän astui askelen eteenpäin ja
sanoi käheällä, läpitunkevalla äänellä:

-- Roisto! Minä olen tehnyt valtakunnan hyväksi enemmän kuin tuhannen
mokomaa vanhaa narria! Ja te kohtelette minua tuolla tavoin! Ulos! Ihan
inhottaa nähdä teitä!

Jos joku terroristi olisi päällikön silmäin edessä kauhealla pommilla
yhtäkkiä hävittänyt vankilan, ei se hänen mielestään olisi ollut mitään
tällaisen verisen loukkauksen rinnalla! Hänen harva partansa alkoi
täristä, hän ähkyi ja puhkui hetkisen kuin haavoitettu metsäkarju.
Ja niinkuin tämä vihollisten lähestyessä viimeisen kerran nousee
uhkaavasti karjahtaen -- samoin karjui päällikkö:

-- Ooh! Oih! Se oli sinun _loppusi!_ Viekää hänet pimeimpään
karsseriin! Ei -- ruoskikaa hänet heti kuoliaaksi! Heti, heti!

-- Sitä parempi! huudahti Marcus pilkallisesti. -- Sitten minun ei
ainakaan enää koskaan tarvitse nähdä teidän siankasvojanne!

-- Ooh, ooh! röhki päällikkö uudestaan kerran toisensa jälkeen, mutta
sanat olivat häneltä loppuneet.

Hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä harmaansinisiksi, hän tarttui
rintaansa, horjui. Mutta tällöin riensivät kaikki tukemaan
päällikköänsä, ja hänen apulaisensa sopotti pelästyneenä:

-- Teidän ylhäisyytenne! Suvaitkaa poistua -- te voitte pahoin. Minä
toimitan heti käskynne täytetyksi.

He taluttivat päällikön ulos ja sulkivat oven. Tultuaan huoneeseensa
päällikkö joi yhteen henkäykseen suuren juomalasillisen viinaa. Se
virkisti heti sen verran, että hän jaksoi ärjäistä:

-- Antakaa heti ruoskimiskäsky! Tahdon itse tulla katsomaan ja
kuuntelemaan, kun hän rukoilee minulta armoa!

-- Herra päällikkö! alkoi apulainen arasti. -- En tiedä -- uskaltaako
sitä tehdä, sillä hän on todella keksijä.

-- Mitä -- kuka? kysyi päällikkö lyhyesti ja tolkuttomasti.

-- Se, joka keksi sen uuden lentokoneen, joka...

Hän ei jatkanut enempää, sillä päällikkö tuijotti häneen ikään kuin
mustimpaan ensiluokan kummitukseen. Sitten hän kaatoi itselleen toisen
lasillisen virvoitusjuomaa ja kumosi sen vitkastelematta kurkkuunsa,
josta alkoi kuulua ruostuneen rautaportin saranain kitinää muistuttava
ääni:

-- Onko se _hän_, meidän kuuluisin keksijämme? Jota koko maa -- Niin,
tarkoitan tuo, tuo _kirottu lurjus!_ Onko se sama kuin se -- Vastaa!
Onko se --?

Viime sanat hän huusi kaikin voimin, ja apulainen piipitti pelästyneenä:

-- On se tuota...

Hän keskeytti, vilkaisten kaipaavin katsein ovea, sillä päällikkö
tarttui pöytään ja teki kokeen noustakseen ylös. Hän vaipui kuitenkin
takaisin käheästi voihkaisten. Sitten hän veti syvään henkeään ja
karjui hurjistuneena:

-- Lurjus! Miksi et sanonut sitä minulle? Miksi? Kuuletko!

-- Teidän ylhäisyytenne, vikisi vavisten apulainen. Teidän
ylhäisyytenne ei sattunut olemaan täällä -- ja --

-- Vaiti! Vai sinä tulet arvostelemaan minun työtäni! Sinäkö?

-- Teidän ylhäisyytenne -- minä --

-- Vaiti! Etkö kuule! kiljui päällikkö käheästi kuin tukehtumaisillaan
ja iski nyrkkinsä pöytään. Onnettomuudeksi sattui hänen etusormensa
loukkaantumaan, hän kihahti kuin kissa ja katsoi tuhoaennustavasti
apulaiseensa. Päällikkö soi itselleen kolmannen lasillisen, ja kun se
oli loiskuen pudonnut pohjattomaan määräpaikkaansa, hän katsahti taas
apulaista -- niinkuin olisi päättänyt käyttää hänet suupalaksi ryypyn
päälle.

-- Ahaa! ähkyi päällikkö virkistynein voimin. -- Ahaa! Tietysti et
sanonut, kun kerran tahdot ryöstää virkani. Niin, _virkani!_

-- Teidän ylhäisyytenne! mankui apulainen valittavasti -- Teidän, ylh--

-- Kas niin konna! Hyvä, että tunnustat! ärjyi päällikkö
voitonriemuisesti. -- Sinä olet yhdessä tuon toisen konnan kanssa
tehnyt salaliiton -- yhdessä aiotte ryöstää virkani!

-- Teidän ylhäisyytenne, alkoi apulainen vieläkin surkeammalla äänellä,
mutta päällikkö keskeytti hänet, ulvoen hirmustuneena:

-- Vaiti! Sinä tahdot virkani -- kurja, saastainen sammakko! Mutta se
ei tule onnistumaan sinulle! Odotapas vähän -- vähän -- hieman...

Hän alkoi etsiä revolveria laatikostaan -- ja apulainen ja sihteeri
livistivät nopeasti tiehensä.




ENTISYYS


ISÄ.

Yksin jäätyään Marcuksesta tuntui aivan kuin hänen päänsä olisi ollut
sekaisin: hän ei hetkeen voinut ajatella mitään.

Mutta sitten hurja, kuumeinen viha syrjäytti kaiken muun. Se valtasi
vastustamattomana hänen koko olemuksensa. Hän olisi tahtonut tehdä
jotakin nyt heti paikalla, tappaa tuon kurjan roiston!

Mutta _täällä_ hän ei voi mitään! Täällä ei auta raivo, huuto ei
kuulu...

Kun hän tyyntyi sen verran, että saattoi ajatella, hän huomasi, ettei
tuo vanha narri oikeastaan ollut niinkään syyllinen. Äskeisen takia
hän oli oikeastaan enemmän säälittävä kuin vihattava; olivathan jotkut
hänen oman seurueensakin jäsenistä virnistelleet.

Marcus tunsi suutaan kuivaavan, ja juodessaan kalisivat hänen hampaansa
lasia vastaan kuin vilutautisen. Mutta kun hän istahti pienen pöydän
ääreen nojaten päätään käsiinsä, tuntui hänen otsansa tulikuumalta.

-- Mitä? Tulenko kuumeeseen? hän ajatteli hieman levottomana.

Mutta se unohtui hänen muistaessaan, kuka tähänkin kaikkeen oli
syyllinen: diktatuurihallitus! Hän muisti joukoittain entisiä tuttuja,
jotka oli teloitettu tai istuivat vankiloissa -- ja aina sama pyöveli!

Viha aivan kuin herätti hänet. Muisti tuntui tavattomasti terästyvän;
se lennähteli nuolennopeana nykyisyydessä, se sukelsi menneisyyden
likaiseen mereen, penkoen esiin vimmaisena kaikki hallituksen rikokset.
_Entisyys_, musta, rikoksista runsas entisyys yksityiskohtineen vyöryi
hänen sisäisten silmiensä ohi lukemattomina kuvina. Se vieri hänen
editseen kauhistuttavan selvänä kuin elokuvien rikosnäytelmä.

Mikä kamala hätä vallitsikaan maailmansodan loputtua! Marcus muisti
suunnattomat kerjäläislaumat, joissa oli vain naisia, lapsia, vanhuksia
ja muodottomia raajarikkoja. Nuo harmaat, rääsyiset laumat olivat
levinneet yli maan -- niinkuin likavesimeri olisi särkenyt patonsa ja
harmaana hyökyaaltona syöksynyt joka taholle. Onnettomien vaikerrus
ja avunhuudot kaikuivat kaikkialla; mutta useimmilla ei ollut mitään
annettavaa -- ja lopulta ihmiset tottuivat avunpyyntöihin ja paatuivat.
Ei herättänyt paljoakaan huomiota, kun ihminen kuoli nälkään.

Marcus muisti nytkin elävästi, miten eräänä talviaamuna oli ovensa
takaa löytänyt luurangoksi laihtuneen naisen lapsi sylissä --
kuoliaaksi kylmettyneenä. Nainen oli käärinyt hameriekaleensa lapsen
ympärille ja jääksi jäykistyneenäkin puristi sitä rintaansa vastaan.
Marcus oli koettanut sormellaan pienokaisen poskea: se oli kova ja
kylmä kuin jää.

Marcusta puistatti vieläkin tuo näky -- ja hän muisti edelleen,
miten hallitus samaan aikaan, kurjuuden ollessa korkeimmillaan,
määräsi joukoittain uusia veroja. Syntyi mellakoita, nälkäiset joukot
hyökkäsivät ruokatavaraliikkeisiin -- ja poliisit ampuivat kokonaisia
joukkoja maahan. Mutta jäljellä olevat ryntäsivät toveriensa ruumiitten
ylitse -- niinkuin nälästä hullaantuneet sudet pakkastalvena.

Silloin astui valtaan rajaton sotilasdiktatuuri. Marcus muisti, miten
useat joukot kieltäytyivät ampumasta nälkäisiä; nämä joukot tuhottiin;
seurauksena oli sotilaskapinoita monessa paikassa; hallituksen asema
näytti jo horjuvalta. Mutta silloin hallitus kutsui apua toisesta
valtakunnasta -- sieltä lähetettiin kaikkein raa'immat, paraimmilla
koneilla varustetut joukot...

Ja kapina kukistettiin.

Samaan aikaan perustettiin palkkajoukot, ja kun oli keksitty hyvin
kevyt ja varmasti käyvä konepistooli, aseistettiin palkkajoukot
noilla hirveän tehokkailla aseilla: heille valmistettiin myös parhaat
panssariautot pikatykkeineen.

Se oli peloittava joukko.

Mutta nälkä oli vielä peloittavampi. Ja sen tähden nämä uudet joukot
saivatkin heti näyttää kuntoansa.

Silloin isäkin kuoli...

Marcus hätkähti muistaessaan isän. Isän kohtalo -- hänen elämänsä,
palautui taas Marcuksen mieleen.

Koppi oli jo muuttunut pimeäksi, mutta Marcus istui yhä pöydän ääressä,
nojaten päätään käsiinsä. Eikä hän tarvinnut valoa: hän näki _liiankin_
hyvin.

Marcus oli asemalla vastassa, kun isä tuli -- ja kauhistui nähdessään
hänet.

Hänen kätensä ja jalkansa oli katkaistu, tukka oli muuttunut
lumivalkoiseksi, ja hänen kasvonsa olivat laihat ja kuolemanharmaat.

Mutta ilme oli kamalin -- Marcuksen sydäntä kouristi.

Kasvot olivat veltot ja liikkumattomat, silmät tuijottivat tylsinä.
Mutta niissä oli sen ohessa jähmettynyt kauhu -- ikään kuin hän
yhtä mittaa olisi tuijottanut ruumiskasaan -- jonka alta ojentuu
tuskallisesti hapuilevia, kouristelevia käsiä.

Monta päivää isä makasi selällään vuoteella ja tuijotti ylöspäin
kauhealla katseellaan.

Hän ei puhunut mitään, ei paljoa syönyt eikä sodasta palattuaan enää
kertaakaan nauranut.

Isä oli ollut kotona viikon päivät, kun Marcus kysyi, minkälaista
sodassa oikein oli ollut.

Tuo ilta oli syöpynyt lähtemättömästi Marcuksen mieleen. Nytkin oli
kaikki niin elävänä hänen edessään, että olisi pitänyt ravistaa
olkapäästä, ennen kuin hän olisi muistanut olevansa vankilassa.
Hän oli näkevinään isän istumassa vuoteensa laidalla, repaleinen
huopa hartioilla -- hän oli _kuulevinaan_ tuon vilusta, tuskasta
ja katkeruudesta värisevän äänen, jok'ainoan sanan, vieläpä omat
vastauksensakin.

-- Sodassa? Missä sodassa?

-- Siellä missä isä oli, sammalsi Marcus pelästyneenä: eihän isä vain
ollut menettänyt järkeänsä...

-- En minä sodassa ole ollut -- vaan _helvetissä!_ huudahti isä
kiihtyen. Hän huomautti, että niinkuin kansainväliset sopimukset
kumottiin, samoin kumottiin sotalait, ja lisäsi, ettei yksikään sota
ole vielä koskaan ollut niin raaka ja julma kuin viime maailmansota.

Marcus muistutti raakalaisten menettelystä, mutta isä väitti taas,
ettei esimerkiksi _omia_ miehiä ole koskaan kidutettu niin kamalasti
kuin viime sodassa.

-- Kun kuusikin päivää täytyy yhtä mittaa olla ampumahaudassa syömättä,
vavisten hyytävästä vilusta, toisinaan vielä nilkkoihin asti kylmässä
vedessä -- niin ankarampaa kidutusta ei ole. Tulee niin tavaton
heikkous ja tuska, että toivoo vain kuolemaa. Silloin miehet usein
nostavat päänsä tai kätensä ampumahaudan reunan yläpuolelle päästäkseen
edes pieneksi aikaa sairaalaan tai kuollakseen.

-- Sattuiko todellakin sellaisia tapauksia -- paljonkin? oli Marcus
hiljaa änkyttänyt.

-- Annettiinhan oikein julistus, jossa itsensä haavoittaminen ja
ammuttaminen kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettiin! Mutta sen
jälkeen monet ihan uhmalla nousivat juoksuhaudan reunalle -- he pitivät
kuolemaa parempana kuin sodan kärsimyksiä. Ja mitä vankeihin tulee,
niin...

Isä vaikeni, hänen kasvoilleen tuli hurja kauhu; hän vilkaisi
pelokkaasti taakseen, niinkuin siellä olisi ollut joku salaperäinen
vihollinen.

-- Mitä, isä? änkytti Marcus.

-- Sanon sinulle yhden esimerkin, puhui isä vapisevalla äänellä.

Ja sitten isä kertoi pöyristyttävän tapauksen, joka pani Marcuksen
hiukset kohoamaan pystyyn. Hän ei voinut rauhallisena kuunnella, vaan
hypähti seisoalleen ja keskeytti kauhistuksen ja raivon vallassa:

-- Ihmiset ovat tulleet raakalaisiksi, pedoiksi!

-- Älä sano niin, poikani! sanoi isä tuijottaen Marcusta silmiin, ja
hänen käheä, vihlovan katkera äänensä koski Marcukseen kuin tylsän
puukonterän vitkallinen viilto. -- Julmimmatkin pedot ovat viattomia
karitsoita, raakalaiset enkeleitä noihin verraten! Perkeleet -- se on
ainoa sopiva nimitys. Tiedätkö sinä poika esimerkiksi, miten minä nämä
menetin?

Marcus hätkähti nyt, samoin kuin silloinkin kuullessaan isän äänen.
Hän ei ollut moneen aikaan muistanut, missä oli. Hänen ympärillään oli
kuoleman hiljaista: vankila nukkui.

Mutta Marcus ei saa ajatuksiaan pois isästä. Muistot ovat
hellittämättömät, kuin takaa-ajavat veriviholliset... Ne ovat eläviä
kuin elämä, todellisuus; hän tuntee samaa hyydyttävää kauhua kuin
silloinkin. Hän unohtaa taas vähitellen vankilan, hän ei huomaa kopin
pimeyttä -- sillä hänen sisäisten silmiensä edessä on entinen koti.

Ja niin Marcus muistaa taas jok'ikisen sanan tuosta kamalasta
kertomuksesta. Hän on näkevinään, miten nälästä ja vilusta
puolikuolleihin miehiin kohdistetaan omat konekiväärit, miten he
horjuillen ja kaatuillen etenevät vihollisten varustuksia kohden;
sieltä alkaa konekiväärituli -- jotkut kääntyvät -- ja silloin
puuskahtaa heitä kohden _omien_ konekiväärien terässade. Onnettomat
vaipuvat maahan -- kaikki -- _isäkin_ --. Voi!


JÄÄHYVÄISET.

Hetken Marcus oli hämärästi tuntevinaan, että sen jälkeen oli
tapahtunut muutakin -- mutta kaikki tuntui niin tavattoman sekavalta ja
kummalliselta, ettei hän jaksanut käsittää, _mitä_ se oli. Hän tunsi
huultensa mutisevan sanaa _vankila_, mutta ei vain jaksanut käsittää --
ja hetken kuluttua oli kaikki omituisesti häipynyt, unohtunut.

Taaskin muistuu hämärästi mieleen isä, katumellakat... Niin, niin!
Kaupungillahan raivoaa kapina; hän istuu kotona, äiti makaa sairaana --
ja isä näyttää olevan aivan suunniltaan.

Miltei yhtäjaksoisesti kuului terävä räiske kaupungin eri puolilta
läheten ja edeten. Toisinaan se taukosi hetkiseksi -- aivan kuin jokin
kauhean suuri kone olisi mennyt epäkuntoon ja sitä olisi ryhdytty
rasvaamaan ja korjaamaan kuumeentapaisella kiireellä. Sellaisina
hetkinä Marcus odotti kuumeisesti väristen, milloin taas alkaa.

Öisin leimusi tulipaloja, ja niiden kellertävä kajastus valaisi heidän
pikku tupansa omituisen, epätodellisen näköiseksi.

He saivat tietää, että kapinalliset olivat kukistumaisillaan, eikä
isäparka voinut nukkua, ei syödä vähääkään. Vaikka Marcus koska tahansa
olisi herännyt, hän kuuli isän tekojalan epäsäännöllisen, hervottoman
kolkkeen; toisinaan taas näkyi hänen laihan vartalonsa varjo
liikkumattomana punertavassa ikkuna-aukossa. Se muistutti kuollutta
varjokuvaa, mutta sen kumarassa asennossa, hoikassa, eteenpäin
kurottavassa kaulassa kuvastui kauhu, hirmuisempi kuin kuolemankauhu
-- niinkuin tuo kuva olisi henkeä pidätellen odottanut, milloin
aavemaisesta valosta hirveänä olentona hypähtää _hulluus_.

Kolmantena yönä kuuli Marcus taas herätessään pimeydestä kaksi raskasta
voihkausta, sitten hammasten kiristystä. Marcus huomasi, että se oli
isä, hänestä tuntui kuin isä olisi ollut tukehtumaisillaan. Hän nousi
vuoteeltaan, asteli isän luokse ja tarttui tämän käteen -- mutta ei
voinutkaan sanoa mitään: rajusti nyyhkien hän vain painoi kasvonsa isän
laihaa rintaa vasten. Isä silitti hänen päätään ainoalla kädellään ja
kuiskasi käheästi:

-- Poikani -- Poikani...

Marcus tunsi, miten muutamat kuumat kyyneleet putoilivat hänen
niskaansa. Isän silmissä ei kertaakaan ollut näkynyt kyyneleitä, ja
se vaikutti vastustamattomasti Marcukseen. Hänen sydämeensä tulvahti
hellyys ja sääli, ja hän sopersi nyyhkyttäen:

-- Isä -- isäparka!...

Aamulla alkoi muun metelin yli yhtäkkiä kuulua pikatykkien kamala,
yhtäjaksoinen jyrinä. Isän kasvoissa välähti jotain mieletöntä, sitten
niissä kuvastui taas entinen tylsä kauhu. Hän kääntyi toisaalle, mutta
Marcus näki, miten hänen hartiansa nytkähtelivät silloin tällöin --
niinkuin hänen ruumistaan olisi pistelty jollakin terävällä...

Mutta kun hän hetken kuluttua kääntyi, oli hän kokonaan muuttunut. Hän
näytti tehneen jonkin tärkeän päätöksen ja sanoi miltei reippaasti:

-- Minä lähden hiukan katsomaan, mitä siellä tapahtuu...

-- Isä, älkää menkö! pyysi Marcus. -- Eihän siellä mitään voi --

-- Minä menen. Tahdon nähdä.

Marcus näki, että isä oli _päättänyt_ mennä: Hän ajatteli kiihkeästi
vähän aikaa ja sanoi sitten tyynesti:

-- No mennään sitten! Mutta vältetään kuitenkin vaarallisimpia paikkoja.

-- Sinä? sanoi isä kuin pettyneenä. -- Marcus, kyllä sinun tuota --
täytyy jäädä kotiin, kun äitikin on sairas.

-- Isä, te ette missään tapauksessa mene yksinänne! Ettehän te jaksa
edes kävellä!

Isän kasvoilla kuvastui taas epämääräinen pettymys ja neuvottomuus.
Mutta nähdessään, että myöskin Marcus oli päättänyt tulla mukaan, hän
suostui vihdoin.

Marcus oli jo ovella, kun isä hitaasti asteli äidin vuoteen viereen.
Hänen katseessaan kuvastui syvä mielenliikutus, sanomaton suru ja
kaipaus. -- Hyvästijättö -- lennähti Marcuksen mieleen.

-- Jäähyväiset, mutisi Marcus äänettömin huulin, ja hänen kurkkuansa
alkoi oudosti kuristaa: hän muisti sen nimisen taulun. Hämärtyvällä
taistelukentällä ojentaa kuoleva sotilas viimeisen kerran vanhalle
toverilleen voimattoman, lyijynraskaan kätensä, katsahtaa häneen
viimeisen kerran. Nyt _isän katse_ muistutti tuon kuolevan
sotavanhuksen katsetta. Hän näki äidin poskelta vierivän suuria
kyyneleitä, kalvakoilla huulilla näkyi kummallinen, ymmärtävä hymy.
Marcuksen silmät sumenivat, hänen aivoihinsa lennähti jokin hämärä
tunne, että hekin ovat yhdessä vierustovereina taistelleet pitkän,
armottoman taistelun -- heidän on täytynyt nähdä sekin, että heidän
rakkaimmat pienokaisensa ovat kaatuneet yksi toisensa jälkeen.

Isä nojautui raskaasti Marcuksen käsivarteen, hänen hengityksensä
kähisi ja vinkui aivan kuin laiha rinta olisi sisältä särkynyt,
repeytynyt riekaleiksi. Mutta hän ei tahtonut edes levähtää: yhtä
mittaa vain kohti keskikaupunkia, josta huumaava räiske ja pauhu kuului
kiihtyen ja vaimeten ja välillä hurjaa, moniäänistä huutoa...

Noin neljännestunnin kuluttua he saapuivat paikalle, jossa
ruokatavarakauppa oli ryöstetty tyhjäksi. Ikkunat ja ovet olivat
säpäleinä, ja käytävällä seisoi muutamia pelosta kalpeita, rääsyisiä
naisia.

Taistelu oli vasta äskettäin siirtynyt tästä: leivänmurujen, kaluttujen
luitten ja tyhjennettyjen säilykerasiain seassa näkyi hyytymätöntä
verta. Isä potkaisi terveellä jalallaan erästä tyhjää läkkirasiaa, ja
hänen äänessään kuvastui katkeran mielihyvän väre, kun hän hiljaa sanoi:

-- Tähän eivät pyövelien panssariautot ole vielä ehtineet. Ovat
ihmisraukat saaneet edes vähän syödä.

Mutta pian alkoi ilmetä kamalampia merkkejä. Jo kauas näkyi eräs
mustunut kivirakennuksen seinä pilkullisena kuin pantterin nahka:
siihen oli kohdistunut konekiväärien terässade. Ruokakauppa siinäkin
oli tyhjennetty, mutta ne leivät oli maksettu kalliilla hinnalla:
_verellä_ -- katu oli miltei yltäänsä punainen. Marcus kalpeni ja alkoi
tahtomattaan vavista.

Kun he olivat vielä pienen matkaa kävelleet, he näkivät edellään suuren
umpiauton, joka yhtämittaa seisahtui: se korjasi kaatuneita. Kuusi
miestä paiskeli niitä autoon kuumeentapaisella kiireellä -- aivan
kuin suurtilojen perunamaalla sateen uhatessa paiskitaan vaunuihin
täysinäisiä perunasäkkejä.

Vihdoin näkyi erään kadun toisessa päässä harmaa, tuhatlukuinen joukko.
Kuului villi huuto -- joukko näytti etenevän...

Isä oli kävelystä muuttunut yhä heikommaksi ja kalpeammaksi. Ja kun
hän Marcuksen taukoamattomista pyynnöistä vihdoin suostui lähtemään
kotiinpäin, kuvastui hänen nääntyneillä kasvoillaan taas selittämätön
pettymys.

He lähenivät jo asuntoansa; ja siellä olivat kadut miltei tyhjät
ihmisistä.

Silloin ilmestyi kadun toiseen päähän kaksi panssariautoa; ne lähenivät
hurjaa vauhtia.

Isän kasvoille ilmestyi äkkiä kiihkeä mielenliikutus; hän tarttui
lujasti Marcuksen käteen, ja hänen hätäinen äänensä värähti omituisesti:

-- Marcus, _poikani_ -- juokse pian katsomaan takapihalle -- pääsisikö
sieltä toiseen pihaan! Odotan tässä.

Hän tuli mukana porttikäytävään, ja Marcus oli niin hermostunut
näkemästään, ettei ehtinyt ajatella eikä arvostella isän käskyä.

Juostessaan hän kuuli lähenevien autojen jyrinän, ja saapuessaan pihan
perälle hän oli kuulevinaan käheän huudon.

Hänessä heräsi hirveä aavistus: _Isä_ --

Kuin henkensä edestä hän juoksi takaisin. Pihan keskikohdalla hän
kuuli laukauksen, heti sen jälkeen toisen, kolmannen -- ja hänen
porttikäytävään saapuessaan vilahti ohitse harmaa panssariauto --
laukauksia -- ooh...!

-- Isä seisoi horjuen kadulla ja heristäen tervettä nyrkkiään huusi
jotakin -- ja samassa kaatui.

Kuulat vinkuivat Marcuksen ympärillä, kun hän syöksyi isän luokse ja
kumartui vavisten hänen ylitseen. Luoti oli pyyhkäissyt hatun päästä,
viiltänyt mennessään pitkän haavan, valkoinen tukka tahrautui vereen.
Luinen rinta kohoili korkealle -- ja sitten hänen suustaan purskahti
vaahtoava verivirta.

-- Isä -- isä, vaikeroi Marcus kauheassa tuskassa. Älkää kuolko -- isä,
isä...

Kuolevan kasvoilla välähti kerran omituinen kirkkaus. Silmät loistivat
niinkuin joskus, joskus ennen sotaa. Mutta se häipyi tuskaan. Hänen
veriset huulensa liikkuivat, niinkuin hän olisi tahtonut sanoa jotain
tärkeätä, hän näytti ponnistavan epätoivoisesti: _ei voinut!_ Kuului
vain entistä kumeampi korahdus, ja veri alkoi tulvata yhä hurjemmin.

Kylmää kauhua tuntien Marcus katseli, miten isän silmät himmenivät
himmenemistään, ja kuiskasi epätoivon kiihkolla:

-- Isä, isä, _isä!_

Mutta isän silmissä ei enää näkynyt pienintäkään jälleentuntemisen
merkkiä -- niissä ei näkynyt enää elävää ilmettä...

Isän rinta kohoili yhä harvemmin, ja verenvuotokin alkoi tauota;
punainen vaahto vain pursui hänen yhteenpuristettujen hampaittensa
välistä ja jossain syvällä rinnassa korisi pitkään. Marcus aukaisi
isän punaiseksi tahraantuneen takin, liivin, paidan -- niin siinä
se oli, keskellä rintaa... Ja yhä pulppusi... Pitkän aikaa Marcus
katsoi tolkuttomasti tuota pientä reikää isän luurangoksi laihtuneessa
rinnassa -- harmaankalpeita kasvoja -- eikä hän kyennyt ajattelemaan
mitään.

-- Niin se olikin, luuli Marcus kuiskaavansa: hän muisti isän katseen
äidin vuoteen vieressä.

Se olikin heidän viimeinen hyvästijättönsä -- viimeinen katse. Ja nyt
hän ymmärsi, mikä isän äänessä äsken värähti, kun hän lausui tuon yhden
sanan. Se oli hyvästijättö _hänelle_. Marcus oli miltei kuulevinaan
noilta kalpeilta huulilta tuon hellyydestä värähtävän sanan: poikani...

Isäparka!

Silloin Marcus huomasi, että hänen ympärilleen oli kokoontunut pieni
väkijoukko. Hän hätkähti, hypähtäen ylös kuin peto, jota häiritään
tapetun pentunsa ruumiin ääressä. Mutta hän rauhoittui: kaikkialla
näkyi vain myötätuntoisia katseita, sääliviä ääniä. Ja joidenkin
miesten silmät kiiluivat uhkaavasti, alkoi kuulua hillittyjä
sadatuksia, joista hän erotti vain yhden sanan: murhaajat!

Ympärilleen katsahtamatta, ajattelematta hän nosti isänsä ruumiin
syliinsä ja lähti kotiinpäin. Joukko teki kunnioittavasti hänelle
tietä, ja joku naisääni kuiskasi hillitysti:

-- Poikaraukka!

Marcus oli voimakas nuorukainen, tottunut ankariin ponnistuksiin ja
työhön, mutta hänen täytyi jännittää kaikki voimansa; hiki alkoi heti
vuotaa hänen kasvoiltaan, ja ikään kuin hyvin kaukaa hän kuuli taas
joitakin säälin ja vihan huudahduksia.

Hänen silmissään alkoi lennellä mustia palloja, korvissa humisi, ja hän
oli vähällä kaatua -- mutta hän puri hampaansa yhteen! Tuossahan koti
jo olikin.

Raskaasti huohottaen Marcus lysähti eteisessä istumaan. Hän ei voinut
ajatella mitään. Vielä äsken kuiskasi isä: _poikani_. Ja nyt hänen
ruumiinsa alkoi jäykistyä.

Miten hirveän laiha tuo rinta olikaan -- vain terävät luut. Mutta
kasvoilla kuvastui vihdoinkin rauha -- nyt vasta.

Marcus säpsähti kuin pahantekijä; sisällä oli narissut vuode. Ja sitten
kuului äidin värisevä, tukahtunut ääni:

-- Kuka siellä on?


KUUMEESSA.

Tukehtuneesti parahtaen Marcus hypähti pimeässä seisoalleen,
käsittämättä oikein missä oli, näkikö unta vai oliko hereillä. Hän
luuli huohottavansa kantamastaan taakasta -- mutta kun hänen piti
vapisevalla kädellään pyyhkäistä hikeä otsaltaan, olikin se kuiva ja
polttavan kuuma.

Nyt vasta hän alkoi taas tajuta. Vaistomaisesti hän koetti
valtasuonensa sykintää: se hakkasi hurjan nopeasti.

Hänellä oli siis kuumetta.

Hän ei tiennyt, miten kauan oli istunut siinä pimeässä, pöytään
nojaten. Ensin hän luuli nukkuneensa ja uneksineensa; mutta pitkän,
vaivalloisen ajattelun jälkeen hän vihdoin käsitti, että oli vain
_muistellut_, ja nouseva kuume oli tuonut nuo surulliset tapaukset
mieleen ehkä elävämpinä kuin koskaan ennen -- hän oli suorastaan
_elänyt_ siellä menneisyydessä. Tämän hän käsitti sangen hämärästi,
kaikki oli omituisen hämärää -- kuin juopuneella. Mutta sama hämärä
vaisto kuiskasi, että hänen pitäisi mennä makuulle.

Marcus nousi ja alkoi astella sinnepäin, missä luuli vuoteen olevan
-- mutta silloin pimeään koppiin äkkiä syöksähti sähisevänä tulvana
tulikipunoita. Hän ymmärsi, että ne olivat eräitä myrkyllisiä,
tropiikin tulikärpäsiä; ne alkoivat ahdistaa yhä uhkaavammin, hän
koetti väistää niiden hyökkäyksiä ja kaatui lattialle. Lopulta hän
seinää myöten onnistui pääsemään vuoteelle.

Tulikärpäset hävisivät, ja hän tunsi hämärästi, että ne olivat
johtuneet vain kuumeesta. Mutta sitten tulivat muistot uudelleen yhä
tuskallisempina, sekavina. Isän kohtalo, äidin kuolema, kapinat, hänen
keksintönsä, Aurelia -- ja sitten hyökkäsivät tulihyönteiset uudestaan!
Silloin hän huomasi olevansa yksin paraatikentän suunnattoman
hornanpyörteen keskellä. Autojen mielettömästi pyörivä rengas pieneni
pienenemistään -- lentokoneet laskeutuivat yhä alemmaksi, potkurit
olivat murskaamaisillaan hänet...

Marcuksen valtaa kauhea tuska. Hän kumartuu, mutta murskaavien
haupitsivaunujen piiri pienenee, peloittavan nopeasti; lentokoneitten
lauma laskeutuu hänen päälleen pimittävänä, tukehduttavana. Hän koettaa
huutaa, mutta kaikki humisee, ulvoo, ryskyy ja pauhaa hirmuisena
tuulispäänä hänen ympärillään -- hän ei kuule omaa ääntään...

Marcus katsoo arasti ylöspäin ja näkee, miten hänen oma koneensa
syöksyy raivokkaasti ulvahtaen hänen kimppuunsa -- iskee häntä päähän
potkurillaan.

Marcus ei tuntenut kipua, huumaava pauhu vain taukosi -- sitten hän ei
muistanut enää mitään.

Kolme päivää Marcus oli kuumeessa -- ja neljäntenä hänet vietiin taas
santarmilaitokseen.

Kylmä hiki pusertui hänen otsastaan, kun hän nousi noita kolkkoja
portaita myöten toiseen kerrokseen: hän oli varma, että niillä nyt oli
todistukset hänen valheestaan. Ruumiillisesti hän oli niin heikko, että
jalat vapisivat.

Kun Marcus seisahtui keskilattialle, kääntyi eräs olento häntä kohden
-- ja hän tunsi Aurelian.

Joukkohaudan näköinen tutkintohuone hämärtyi, pimeni, sitten se alkoi
pyöriä. Hän hapuili kädellään kuin sokea, ja hänen oma äänensä oli
kuuluvinaan jostakin kaukaa:

-- Vettä, olkaa hyvä -- Olen sairas.

Marcus joi ahnaasti tarjotun veden ja katui, että oli pelästyttänyt
Aurelian; sen tähden hän lisäsi tuomariin kääntyen:

-- Olen ollut kolme päivää kuumeessa, äsken nousin ensi kerran
vuoteesta.

Hän oli pakottanut kasvonsa kylmiksi, mutta, katsahtaessaan toisen
kerran Aureliaan hänen täytyi purra hammastaan, jottei olisi huutanut,
syyttänyt tuomaria pyöveliksi, tehnyt jotain mieletöntä.

Aurelia oli tavattomasti laihtunut, kasvot kalvenneet lumivalkoisiksi,
silmien ympärillä tummat renkaat. Marcuksesta tuntui julmalta kieltää
hänet tällaisella hetkellä; hän olisi tahtonut heittäytyä polvilleen
tytön eteen ja itkien suudella noita laihtuneita pikku käsiä.

-- Herra kapteeni. Ettekö todellakaan tunne tätä neitiä? kuului äkkiä
tuomarin epäluuloinen, kavala ääni; sitä oli vaikea tuntea samaksi kuin
viime kerralla.

Marcus oli Aurelian silmissä vieläkin nähnyt kiellon, ja tuomarin
käärmemäinen ääni herätti hänen vihansa: hän iski kuumeisen katseensa
tuomarin silmiin ja kysyi tuimasti:

-- Mikä antaa teille aiheen kysyä sitä toistamiseen? Jos teidän
tehtävänne on kuulustelu, niin pyydän: tehkää se! Olen odottanut siksi
kauan, että minulla on oikeus _vaatia_ tutkintoa -- tietoa, miksi olen
vangittu!

Tämä hyökkäys tuli niin odottamatta, että tuomari ällistyi; mutta hän
tointui heti ja sanoi jäätävän kylmästi:

-- Ehkä minä tiedän, mitä kysyn -- ja myöskin sen mikä koskee _teidän_
asiaanne, herra kapteeni.

-- Kun sen tiedätte, herra tuomari, niin ilmoittakaa siis, mistä minua
syytetään!

Mitään vastaamatta tuomari kääntyi joitakin kysymyksiä tehden Aurelian
puoleen, joka vastaili väsyneesti ja koneellisesti.

Kun tuomari tarkasteli muistiinpanojaan, katsahti Aurelia kerran
Marcukseen -- ja tuo katse vaikutti häneen kuin tulisen raudan
kosketus. Tytön mustissa suurentuneissa silmissä kuvastui ikään kuin
epätoivoinen rukous ja mykkä, jähmettynyt kauhu.

Marcus muisti silmänräpäyksessä isä-vainaan katseen, kun hän saapui
sodasta -- ja nyt Aurelia katsoi _samalla tavalla_. Eivätkä he voineet
puhua sanaakaan...

Kun tuomari taas kääntyi Aurelian puoleen, kuuli Marcus sivultaan
puhisevaa hengitystä; kääntyessään hän näki santarmikapteenin viikset
pörrössä tuijottavan tulisilla silmillään Aureliaa -- niinkuin suuri,
paksu kissa, joka heinikossa väijyen, liikkumattomalla katseellaan
tuijottaa pientä, pahaa aavistamatonta lintua.

-- Eikö teillä ole siis mitään sanottavaa, herra kapteeni? kysyi taas
tuomari katsoen Marcusta terävällä, luihulla katseellaan.

-- On, sanoi Marcus lujasti. -- Minä tahdon tietää, miksi minut on
vangittu.

-- Olkaa hyvä, nyt saatte poistua.

Ja Aurelia jäi sinne -- niinkuin pieni lintu inhottavien korppikotkien
keskelle.


KUOLLEET SILMÄT.

Antonius istui yksin huoneessaan. Hänen kasvonsa olivat laihtuneet ja
entisestäänkin kalvenneet -- tukka näytti yhä vaalentuneen ohimoilta.

Äkkiä hän nousi kävelemään ja mutisi hiljaa itsekseen:

-- Kuinka kauan ne oikein pitävät häntä vankeudessa? Antonius oli
äsken käynyt ilmavoimien komentajan luona Marcuksen asian johdosta
-- ja tämäkin oli sanonut olevansa voimaton armeijan kaikkivaltiasta
santarmistoa vastaan. Kenet ne vangitsevat, se pysyy siellä, kunnes
katsovat hyväksi vapauttaa.

Antonius kaipasi Marcusta kuin veljeänsä. Ja mitä kauemmin tämä oli
vangittuna, sitä suuremmaksi kasvoi hänen levottomuutensa. Tapetaanko
hänetkin -- niinkuin omat veljet? Samalla tavalla pidettiin _heitäkin_
ensin vangittuina, ja sitten...

Antonius istahti nojatuoliin ja sytytti sikarin rauhoittuakseen, mutta
ei voinut. Hän muisti taas erään kevätpäivän, yhtä elävänä kuin eilisen
-- elämänsä hirmuisimman päivän.

-- Hän seisoo raskaan rautaportin takana ja odottaa. Hänestä tuntuu
ikään kuin olisi jonkin kauhean olennon kynsissä. Hän tuntee itsensä
yhtä avuttomaksi kuin pieni, vivisektorin pöytään sidottu koekaniini.
Ja hän kärsii yhtä paljon kuin tuollainen pieni uhriraukka.

On hurmaava kevät. Eriväristen kukkien koristama ruohokenttä muistuttaa
kallisarvoista, satumaista mattoa, ja ihanien jättiläiskukkien lailla
sitä reunustavat valkoisina kukkivat tuomet, omenapuut, pihlajat --
täyttäen ilman huumaavilla tuoksuillaan. Taivaan syvää sineä vasten
näyttää lehmusten ja saarnien vaalea vihreys ihmeellisen heleältä ja
kirkkaalta. Jossakin lähellä helskyttää satakieli ihanaa lauluaan, sitä
säestää lukemattomien lintujen helkkyvä kuoro, ja läpinäkymättömän
orapihlaja-aidan takaa kuuluu hiljainen laineiden loiske -- ikään kuin
rakastajien hillitty, hellä kuiskailu.

Mutta Antonius ei kuule mitään, hän ei näe luonnon äskenpuhjennutta,
hurmaavaa nuoruutta. Hänen katseensa tahtoisi tunkeutua paksun
tiilimuurin lävitse, nähdäkseen mitä tuossa vanhassa, hylätyssä
linnakkeessa tapahtuu. Aurinko paahtaa lämpimänä, vieno tuuli hyväilee
hänen poskiaan kuin rakastetun naisen käsi -- mutta hänen hampaansa
kalisevat kuin vilutautisella.

Hänen toverinsa, lääkintäupseerin virkapuvussa oleva mies käännähtää ja
katsoo häntä taas tutkivasti.

Äkkiä alkoi muurin sisäpuolelta kuulua usean konekiväärin korviasärkevä
särinä -- ja kukkivista pensaista pyrähtivät pikkulinnut pelästyneinä
lentoon.

Antoniuksen kasvot muuttuivat hirveän näköisiksi, hän tarttui päähänsä,
niinkuin se olisi ollut halkeamaisillaan, ja hänen kurkustaan tunkeutui
tukahtunut korina.

Vieressä seisova toveri tarttui hänen käteensä ja sähähti hänen
korvaansa läpitunkevasti:

-- Sinun _täytyy_ kestää. Muuten et voi _kostaa!_

Antonius oli kuullut selvästi vain viimeisen sanan, mutta heti hän
pakotti itsensä tyynemmäksi ja pyyhkäisi tuskanhien kalpealta otsaltaan.

Konekiväärit vaikenivat, kuului epämääräisiä ääniä, moottorien surinaa
-- mutta linnut olivat yhä ääneti kuin kuolemankauhun vallassa.

Kuin juopuneena Antonius asteli ystävänsä rinnalla sannoitettua
käytävää myöten. Oikealla näkyi vanhoja ruohottuneita pattereita,
taustalla pieni kasarmirakennus, joka oli palkkajoukkojen hallussa.
Nyt vasta hän muisti, että paikalla pantiin toimeen miltei kaikki
valtiolliset teloitukset.

He saapuivat pienen, köynnöksien peitossa olevan huvilan eteen -- ja
palkkajoukon päällikkö tuli ulos.

Hänellä oli ryppyiset, kuoppaiset kasvot, hampaaton, kokoonkutistunut
suu, ja sen yli kaareutui pitkä, käyrä nenä -- aivan kuin petolinnun
nokka. Tuo kauheannäköinen pää keikkui rauhattomana pitkän, ohuen
kaulan varassa, ja kun terävä, kellertävä katse kohdistui Antoniukseen,
välähti hänen mieleensä inhottava, jättiläissuuri raatolintu.

-- Ehkä herra eversti suvaitsee tulla hiukan tännemmäksi? hän kuuli
ystävänsä miltei kuiskaten kysyvän.

Antonius alkoi katsella vanhoja pattereita, mutta ikään kuin
noiduttuna hänen täytyi silloin tällöin vilkaista tuota inhottavaa
ihmistä. Eräistä sanoista ja liikkeistä hän ymmärsi tämän tinkivän
mahdollisimman korkeaa hintaa. Ja kun hän näki toverinsa ojentavan
everstille paksun setelitukon, alkoi hänen ruumiinsa väristä ennen
tuntemattomasta raivosta ja inhosta -- aivan kuin olisi täytynyt
voimattomana katsella jotain kauheata raiskausta.

Hän näki everstin poistuvan, ja he lähtivät kentälle.

Antonius tunsi jalkojensa uppoavan syvälle kuumaan hiekkaan, se oli
miltei polttavan kuumaa. Se muistutti todellisuutta -- mutta sittenkin
hän luuli ensin uneksivansa, nähdessään vaalealla hiekalla sekavan,
kauhean rivin.

Ensimmäisenä virui nuori tyttö, painaen kangistuvilla käsillään
rintaansa. Hänen vaalea tukkansa oli äskettäin kammattu, ja hänen
kuolemassakin kauniit kasvonsa olivat jäykistyneet raskaaseen,
loppumattomaan suruun.

Antonius tuijotti tolkuttomana tyttöparkaa, joka noin nuorena oli
kärsinyt marttyyrikuoleman.

-- Tuo muistikirjani, hän kuuli ystävänsä äreän äänen. Lähelle tultuaan
tämä kuiskasi hiljaa:

-- Urkkija -- tarkasta ruumiita!

Antonius totteli, ja vilkaistuaan sivulleen hän näki epämiellyttävät,
luihut kasvot, kavalat silmät.

He lähtivät eteenpäin. Teloitetut olivat kaatuneet mitä erilaisimpiin
asentoihin; muutamat olivat luonnottomasti koukistuneet, kasvot
kuvaamattoman kauhun ja tuskan vääristämät; jotkut näyttivät
liikkumattominakin tuskallisesti hapuilevan, ja eräs nuori mies oli
kaivanut kätensä syvälle hiekkaan -- niinkuin olisi viimeisellä,
epätoivon voimalla etsinyt _sieltä_ pelastusta, elämää.

Antonius muuttui yhä kalpeammaksi. Hänen ystävänsä käski hänen jäädä
tarkastamaan erästä kaatunutta ja pyysi urkkijaa auttamaan hiukan
itseään.

Kumartuessaan Antonius kuuli urkkijan kysyvän viattomasti:

-- Mitä tohtori tekee noista, kun niin suuren hinnan maksoi?

Antonius kuuli vain jonkin sanan, mutta käsitti ystävänsä selittävän,
että tämä valmistaa jotain "aineita" ja vielä voittaakin. Hän tiesi
ystävänsä eteväksi amatöörinäyttelijäksi, mutta häntä kauhistutti,
kuullessaan tämän innostuneesti huudahtavan:

-- Aa! Sinusta tulisi erinomaisen hyvää vaseliinia! Todellakin!

Tohtori meni urkkijan luokse, koetteli tämän käsivarsia, selkää ja
kehui yhä ihastuneempana. Hän katseli urkkijaa samanlaisella katseella
kuin nälkäinen höyryävää paistia ja kysyi vihdoin salaperäisesti
kuiskaten:

-- Etkö tule minulle palvelukseen? Maksan sinulle viisituhatta vuodessa!

Urkkijan huulet alkoivat väristä, hänen ruskeat kasvonsa muuttuivat
kauhusta täplikkäiksi, harmaankalpeiksi ja hän yritti lähteä.

-- Ei, älä nyt mene! huudahti tohtori kiihkeästi. -- Puhutaan asia
selväksi! Minä maksan kahdeksantuhatta!

-- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, eversti odottaa, änkytti
urkkija ja lähti.

-- Minä annan kymmenentuhatta!

Urkkija meni kuin takaa-ajettu. Mutta kun Antonius meni ystävänsä
luokse, kuvastui tämän kasvoissa syvä inho. Hän sylkäisi, ikään kuin
olisi saanut suuhunsa jotakin saastaista ja mutisi katkerasti:

-- Inhottavaa! Mutta tuohon pikkupyöveliin ei olisi mikään muu
pystynyt. Ja ellei hän olisi poistunut, olisit sinä velirukka antanut
itsesi ilmi.

Äkkiä Antonius seisahtui, ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta: siellä
he makasivat rinnakkain -- _hänen molemmat veljensä_.

-- Koeta nyt olla tyyni! hän kuuli toverinsa käheän äänen.

Antonius oli kuin potilas, jota tuskallisen leikkauksen kestäessä
kehoitetaan yhtä mittaa hymyilemään. Hän kiristi hampaitaan, hänen
huulillaan näkyi verta, mutta kenttä alkoi keinua kuin laiva myrskyssä
-- ja vaalea hiekka tuntui tummenevan aivan kuin auringonpimennyksen
aikana. Antonius ei nähnyt muuta kuin _heidät_.

Sammumaton viha ja uhka kuvastui vanhemman voimakkaissa kasvoissa;
yhteenpurtujen hampaitten välistä oli pursunut verivaahtoa, ja
uskomattomalla tahdonvoimalla hän oli viime hetkellä kohottanut
jäykistyvän nyrkkinsä -- hän näytti vieläkin äänettömästi vannovan
kostoa, uhkaavan.

Hänen vierellään virui "pikkuveli", jota Antonius oli rakastanut
enemmän kuin ketään muuta. Tämä oli kahdessa kuukaudessa laihtunut niin
paljon, että häntä oli vaikea tuntea: posket olivat kuopalla, ja ennen
hyvin sopiva kadetinpuku riippui hänen yllään avarana säkkinä. Sekin
oli sivusta repeytynyt, tahrautunut vereen, ja samalla kohtaa näkyi
hiekalla leveä, punainen läiskä: siihen oli hänen nuori sydänverensä
vuotanut.

Mutta hänen lapsellisilla kasvoillaan ei enää näkynyt tuskaa, ei
vihaakaan -- vain ihmettelyä. Hänen viaton, ylöspäin suuntautunut
katseensa näytti moittien ja ihmetellen kysyvän: miksi, _minkä tähden
minut tapettiin?_

Antonius tunsi jalkojensa horjuvan, ja kärpäsparven inhottava surina
tuntui etenevän -- sitten lakkasi kuulumasta. Mutta silloin tohtori
tarttui lujasti hänen käsivarteensa; hänenkin äänensä oli kuuluvinaan
jostakin kaukaa:

-- Sinähän lupasit _kostaa_.

Niinkuin nääntynyt, jalorotuinen juoksija vielä kerran ponnistaa
viimeiset voimansa saadessaan armottoman piiskaniskun, samoin vaikutti
Antoniukseen nytkin sana kosto: hän näytti heti muuttuvan tyyneksi.

Mutta hänen sielussaan tuntui kaikki sekaantuvan. Hämärästi hän
käsitti ystävänsä varoittavan, että eversti tarkasti heitä kiikarilla
ikkunastaan. Toveri näytti kyllä toimekkaalta -- mutta nyt hänenkin
äänensä oli tuskasta käheä, kasvonsa kalmankalpeat.

Heidän tuomansa umpinainen sairasauto oli jo kentällä; kuljettajan
avulla Antonius kantoi veljiensä elottomat ruumiit siihen. Sitten
tohtori lupasi mennä everstin luokse haihduttamaan tämän epäluuloja ja
käski kuljettajan ajaa ulos portista.

Autossa oli hiukan hämärä, ja Antonius säpsähti: pikkuveljen kasvot
näyttivät _muuttuneen_. Niissä näkyi kauhean kärsimyksen jälkiä, niissä
kuvastui vielä raskaampi suru kuin sen ammutun tytön kasvoilla.

Antonius pyyhki veren pikkuveljen huulilta, silitti hänen hienoa
tukkaansa -- ja lukemattomat muistot ja pikkutapaukset tulvahtivat
mieleen. Kun hän samassa muisti nykyhetken hirveän totuuden, alkoi
hänen ruumiinsa suonenvedontapaisesti hytkiä ja hän suuteli pojan
kylmeneviä huulia, nyyhkyttäen epätoivoisesti:

-- Pikkuveli -- pikkuveli --

Laihtuneet lapsenkasvot surullisine silmineen näyttivät nääntyneesti,
äänettömästi kuiskaavan:

-- Niin veljeni, tällaiseksi minut on rääkätty.

Kauhea aavistus välähti Antoniuksen aivoissa; hän koettelee veljensä
käsivarsia, jalkoja -- mitä...? Kaksi kuukautta sitten jäntevä
voimistelijanuorukainen -- nyt luut ja nahka. Paha aavistus kasvaa,
se kylmentää hänen ruumiinsa -- sitten hän ponnahtaa ylös, repäisee
yhdellä tempaisulla veljensä takin edestä auki, kääntää hänet...

Paita on kovettunut hyytyneestä verestä -- miltei mielettömänä hän
repii sen halki, ja --

Antoniuksen pidätetty hengitys tunkeutui rinnasta tuskallisena,
korisevana karjaisuna. Kun hän tuijotti poikaraukan selkää, tuntui kuin
olisi hänen omaa, alastonta selkäänsä poltettu tulisella raudalla.

-- Pikkuveli -- _pikkuveli!_ vaikeroi Antonius tukahtuneesti. Hän
tahtoisi huutaa, itkeä, tehdä jotakin, mutta hän ei ymmärrä mitään, ei
voi mitään -- on vain sellainen tuska, ettei hän ole koskaan sellaista
tuntenut. Hän kuulee taas tuntemattoman, korisevan äänensä:

-- Pieni veliraukka...

Poikaparka on ymmärtänyt, että vain _kuolema_ voi pelastaa hänet
kiduttajiensa kynsistä, ajattelee Antonius. _Sen tähden_ hän onkin
tyyntynyt, tuntiessaan otsallaan ainoan pelastajansa kylmän,
vilvoittavan käden.

Antonius katsahti toista veljeä; hänen kuolleet silmänsä näyttivät
elävän, niistä pursui kylmä raivo -- _ne vaativat kostoa!_

Nyt hän ymmärsi veljensä ilmeen, sillä sama viha tarttui häneen
vastustamattomalla voimalla, se raateli ja poltti hänen rintaansa
sammumattomana tulena. Hän tarttui veljensä jäykkään, kohotettuun
nyrkkiin ja kuiskasi hampaitaan kiristellen:

-- Ole huoletta veli -- _minä en unohda_.




PYÖRTEESEEN.


OSTETTU IHMISHENKI.

Antonius havahtui muistoistaan ja nousi nojatuolista ojennellen
jäseniään. Hänen sikarinsa oli palanut loppuun -- kas, hän oli
polttanut kaksi sikaria! Ja nyt huone oli täynnä savua!

Koneellisesti hän aukaisi ikkunan, istuutui uudestaan ja sytytti
kolmannen sikarin, sillä Marcuksen vankeus, joka oli johtanut hänen
mieleensä menneisyydestä mitä tuskallisimman kevätpäivän, kalvoi yhtä
mittaa hänen mieltään.

Hän tunsi rakastavansa Marcusta yhä enemmän -- enemmän kuin ketään
toista. Ja heidän suurelle asialleen tämä oli tärkeämpi kuin kukaan muu
-- jos hänen keksintönsä onnistuisi, niin se olisi suureksi avuksi.

-- Häntä ei saa tappaa, niinkuin...

Antoniuksen äänetön kuiskaus katkesi, mutta hänen kasvonsa muuttuivat
peloittavan näköisiksi.

-- No, eivät ne sitä teekään, hän ajatteli itseänsä rauhoittaen. --
Minä teen kaiken voitavani. Niin -- huomenna menen sisäministerin
luokse.

Hän nousi ja lähti illalliselle.

Antonius oli istunut jo puoli tuntia vastaanottohuoneessa, kun eräs
virkamies tuli ilmoittamaan, että hänet otetaan vastaan.

Silloin eräs mies pyysi Antoniusta tulemaan toiseen huoneeseen ja
riisumaan takkinsa. Huoneessa oli jo ennestään toinen mies; tämä
tarkasti asetakin, hänen saattajansa kopeloi housuntaskut, lahkeet ym.
puhuen samalla makeasti:

-- Tietenkään ei _teihin_, herra kapteeni, saata langeta pienintäkään
epäluulon varjoa! Tämä on vain pieni muodollisuus, jonka hänen
ylhäisyytensä tahtoo soveltaa kaikkiin -- etteivät todella epäiltävät
henkilöt pääsisi syyttämään häntä poikkeustoimenpiteistä heitä vastaan.

Sama repliikki esitettiin jokaiselle -- Antoniuksen muutamat ystävät,
jotka kävivät täällä useammin, olivat oppineet sen ulkoa.

Sisäministeri näytti itse sydämellisyydeltä ja kysyi heti kohteliaasti,
onko hän se Antonius, joka keksinnöllään on tehnyt suuria palveluksia
valtakunnan puolustukselle.

Antonius huomautti vaatimattomasti, että niistä ei kannata puhuakaan,
mutta että hän on tullut erään keskeneräisen keksinnön takia, jolla
on mitä suurin arvo koko maalle. Sitten hän mainitsi Marcuksen viime
keksinnön, selosti lyhyesti keksintöä, sen merkitystä, varsinkin siinä
tapauksessa, että jouduttaisiin sotaan, sekä ilmoitti keksijän olevan
vangittuna.

-- Vangittuna? toisti ministeri rypistäen kulmiaan, ja hänen silmänsä
alkoivat pälyillä rauhattomasti.

-- Niin teidän ylhäisyytenne, ja se on tapahtunut _erehdyksestä_,
lausui Antonius vakuuttavasti ja ojensi ministerille tutkintapöytäkirjat.
-- Näistäkin näkyy, ettei häntä vastaan ole mitään syytä olemassa. Sitä
paitsi olen itse pitänyt häntä lapsesta asti silmällä -- ja minä voin
taata hänestä yhtä varmasti kuin itsestäni.

Lopuksi hän pyysi, että ministeri tuon tärkeän asian vuoksi suvaitsisi
tarkastaa tutkintapöytäkirjaa.

Ministeri otti pöydältä tutkintapöytäkirjan ja silmäili koneellisesti
ja vastenmielisesti ensimmäistä sivua, samalla puhuen hitaasti ja
epäilevästi:

-- Kyllä minä pelkään, ettei tässä voi mitään tehdä. Asia on nyt
kuitenkin joutunut eräälle oikeusasteelle -- ja jospa heillä kuitenkin
_on_ syytä epäluuloon. Yleensäkään minä en sekaannu alaisteni
virastojen keskeneräisiin --

Juuri tällöin hänen ylhäisyytensä käänsi lehteä ja huomasi tukun suuria
seteleitä -- yhteensä kymmenentuhatta markkaa.

Yksikään lihas ei värähtänyt ministerin lihavilla, kellertävillä
kasvoilla, ankara ilme ei lieventynyt vähääkään; pienet silmät vain
alkoivat vilkuilla -- hänen katseensa kiiti paperilla edestakaisin,
ikään kuin iloisesti tanssien. Mutta hän oli lukevinaan sangen tarkkaan
pöytäkirjan neljä sivua, ja jokainen sivu näytti kirkastavan hänen
kasvojaan -- ainoastaan keskenjääneen lauseen hän unohti.

-- Minusta näyttää, että tässä on todellakin saattanut tapahtua jokin
erehdys, sanoi ministeri ja lisäsi juhlallisesti:

-- Kun tässä myöskin voi olla valtakunnan etu ja kunnia kysymyksessä --
niin minä olen tässä tapauksessa tekevä kaiken voitavani!

-- Teidän sananne, herra kreivi, merkitsevät jo sitä, että hän on
vapaa! lausui Antonius kohteliaasti kumartaen. -- Ja minä luulen, että
koko kansamme on siitä kerran oleva kiitollinen, teidän ylhäisyytenne!
Minun yksityinen kiitokseni ei siis merkitse mitään _niin_ suuressa
asiassa.

Antonius vaikeni, mutta nähtyään ministerin kasvojen loistavan
sisäisestä mielihyvästä, hän lisäsi vakuuttavasti ja painokkaasti:

-- Sillä jos hänen keksintönsä onnistuu, niin kaikki viholliset tulevat
olemaan _meidän vallassamme_. Ja minä olen varma, että kiitollinen maa
on silloin muistava myöskin _teidät_, herra kreivi!

Ministerin kasvoilla kuvastui miltei liikutus. Hän pudisti Antoniuksen
kättä ja lausui hyväntahtoisen armollisesti:

-- Minä kiitän teitä isänmaallisista sanoistanne, herra kapteeni! Ja
minä näen teidät hyvin mielelläni meillä torstaina, iltapäivällä...
Oli erinomaisen virkistävää kuulla todella isänmaallisesta mielestä
lähteneitä sanoja -- sillä niitä kuulee kovin harvoin!

-- Valitettavasti! olisi Antonius mielellään sanonut; mutta hän ei
sanonut mitään, kumarsi vain ja poistui ministerin työhuoneesta.


NÄLKÄLAKKO.

Kuulustelun jälkeen Marcus joutui aivan suunniltaan: hän ei ollut
uskonut, että voitaisiin menetellä hänen kanssaan tällä tavalla, koska
hän oli tehnyt maalle suuren palveluksen.

Mutta nyt hän ymmärsi, että hänelle tehdään mitä tahansa niinkuin
toisillekin; hänet voidaan "unohtaa" tänne kuin hautaan -- niinkuin
toisillekin on tehty.

Hän pyysi puhutella päällikköä tai apulaista -- kumpikaan ei tullut.
Elukkamainen vartija oli ainoa, joka tuli hänen koppiinsa. Hän
raivostui -- siitä ei ollut pienintäkään apua.

Epätoivoissaan hän vihdoin ilmoitti tekevänsä _nälkälakon_ siksi,
kunnes päällikkö tai hänen apulaisensa tulisivat hänen luokseen.

Neljä päivää oli kulunut.

Marcus makasi selällään vankilan kovalla vuoteella ja tuijotti avoimin
silmin kopin hiilimustaan pimeyteen.

Ensimmäiset kolme vuorokautta Marcus oli miltei yhtä mittaa kävellyt
edestakaisin koppinsa lattialla, mutta tänään hän ei enää jaksanut...

Korvissa alkoi kohista yhä kovemmin, päätä pyörrytti, silmissä sinkoili
kirkkaita kipunoita ja nälkä kalvoi toisinaan oikein tuskallisesti.

Mutta nälän kalvaminen ei ollut mitään erään hirveän ajatuksen
rinnalla, joka yöt ja päivät kalvoi aivoja inhottavana matona: _mitä on
Aurelialle tapahtunut?_ Hän näki yhtä mittaa edessään mustat silmät,
joissa kuvastui mykkä, mielettömyyttä lähentelevä kauhu ja epätoivo. --
Läpinäkymättömästä pimeydestäkin ne häneen tuijottivat.

Marcuksen ajatukset hämmentyivät yhä enemmän, ja lopulta hänen silmänsä
painuivat umpeen.

Marcus heräsi selittämättömään, salaperäiseen kauhuun, hän tunsi
ruumiinsa jäykistyvän -- niinkuin veri olisi hyytynyt suonissa.

Kuului _askeleita_ -- raskaita, tassuttavia askeleita ja Marcus tunsi
jollakin salaperäisellä tavalla, että lattialla hiipi häntä kohden
jättiläismäinen, harmaa eläin; sillä oli puoliksi ihmiskasvot, viekkaat
ja julmat ihmiskasvot, joissa törröttivät suuret, punaiset viikset.

Yhä lähenevät nuo tavattoman raskaat askelet, tuntuu kuin lattia
keinahtaisi jokaisesta askelesta; olento koettaa olla mahdollisimman
varovainen -- mutta sittenkin kuuluu suurten kynsien rapse kivilattiaa
vasten.

Marcus on tuntevinaan kasvoillaan jotakin lämmintä ikään kuin kuuman,
hillityn hengähdyksen... Kauhusta miltei mielettömänä hän peittää
hitaasti kasvonsa huovalla, mutta hän _tietää_ koko ajan, että tuo
suunnaton pää on aivan lähellä hänen päätään -- että pimeydestä
tuijottavat liikkumattomat, verenhimoiset silmät. Hän ei uskalla
hengittää, kylmä hiki alkaa valua pitkin ruumista -- mutta yhä hän
odottaa vavisten, milloin hirmuiset hampaat tarttuvat hänen kurkkuunsa.

Ja tuota odotusta jatkuu kauan, kauan...

Vihdoin Marcus tuntee, että jos hän vielä hetkenkin odottaa, hän
menettää järkensä... Karkottaakseen pedon hän karjaisee kaikin voimin
ja hypähtää lattialle...

Kun hänen paljaat jalkansa koskettivat kylmää sementtilattiaa, hän
alkoi taas käsittää: näky oli ollut joko unta tai nälän heikkoudesta
johtuneita houreita.

Mutta vieläkään hän ei ollut ihan varma, etteikö kopissa sentään ollut
joku. Voimatonta vihaa tuntien hän ymmärsi, miten tuskallinen oli se
kidutustapa, ettei nykyajan hermostunut ihminen koskaan yöllä saanut
valoa, vaikka olisi tullut hulluksi.

Marcus lysähti voimattomana vuoteelle pitkäkseen; hänen hampaansa
kalisivat ja ruumiinsa alkoi väristä suonenvedontapaisesti. Ja vasta
tämä herätti hänet täydellisesti.

-- Onko mahdollista? kuiskasi Marcus hiljaa itsekseen. _Hän_, joka
oli ollut niin kylmäverinen, voimakas -- parhaimpia ampujia ja
miekkailijoita -- onko hän nyt näin heikko? Onko kaikki nyt lopussa?
Vai tuleeko hän hulluksi?

Siitä Marcus nyt oli varma, että hänen annettiin kauniisti kuolla --
hänen vaatimuksestaan ei oltu tietävinään!

Toisen tosiseikan hän myös käsitti: jos hän jatkaa syömättä oloaan,
niin hän lopulta kuolee tai tulee hulluksi. Kuolema ei kauhistanut,
mutta kun hän ajatteli jälkimmäistä, nousi kylmä hiki uudelleen hänen
otsalleen.

Silloin hän muisti Aurelian.

Vain niin! Niinkö sitten käy? Hän kuolee täällä unohdettuna kuin koira!
Vankilanpäällikkö päästää röhöttävän paholaisnaurunsa -- ja _ne_, jotka
ovat kiduttaneet Aureliaa tuolla helvetin esikartanossa, saavat olla
rauhassa,

-- Ei! sähähti Marcus hiljaa, ja hänen ajatuksensa jatkuivat edelleen.

Marcus oli miltei näkevinään, miten yleisesikunnassa joku tupakoitaessa
ilmoittaa hänen kuolemastaan, toinen hieraisee tyytyväisenä käsiään ja
sanoo iloisesti:

-- Olipa hyvä, että hän ehti valmistaa sen keksintönsä Nyt meillä on
parhaat lentokoneet!

-- Ja kaikki ennätykset!

Hänen isänsä murhaajat naureskelevat vahingoniloisesti, että _meillä_
on nyt paras lentokone! Pysykööt nyt loitolla sekä sisäiset että
ulkonaiset viholliset!

-- Helvetin nimessä -- ei!

Koko vankilassaoloaikansa hän oli tuntenut vihaa ja katkeruutta --
mutta sellaista kylmää, kivikovaa vihaa kuin nyt hän ei koskaan ennen
ollut tuntenut!

Hän tunsi saavansa siitä loppumattomasti _voimaa_. Hän tiesi, että
vankilan viranomaiset mahdollisesti ilkkuvat hänen lakkoaan -- senkin
hän päätti kestää, hän odottaa vain tyynesti, kunnes pääsee pois.

-- Minä en tule _mitään_ unohtamaan, hän mutisi hiljaa.

Silloin hän muisti, että vankilan iltaruoka oli kopissa!

Ruoka oli aivan kuin kiusaksi tuotu jokaisen aterian aikana ja annettu
olla seuraavaan ateriaan -- sitten se taas oli viety koskemattomana
pois.

Nyt Marcus päätti mennä heti syömään!

Hän miltei ilostui muistaessaan, että ruoka oli velliä sillä hän ei
olisi nyt voinut syödä kuivaa ruokaa.

Hän veti sukat jalkoihinsa, puki takin ylleen ja nousi seisomaan.

Ihmeellistä! Äskeinen päätös oli antanut niin paljon voimia, ettei hän
paljon horjunutkaan, kun hän pimeässä, käsillään haparoiden meni pöydän
ääreen.

Marcus löysi lusikan ja pisti hiukan velliä suuhunsa ja pettyi -- se
ei maistunut juuri miltään. Toiselta puolen se on hyväkin, päätteli
Marcus; tätäkin oli paras syödä mahdollisimman varovasti.

Mutta seuraavana päivänä ruoka maistui hyvältä.

Marcus oli ollut vankilassa kaikkiaan kuusi ja puoli viikkoa,
kun päällikön apulainen eräänä aamuna tuli koppiin ja ilmoitti
kohteliaasti, että hän nyt oli vapaa.

Sekavat tunteet syöksähtivät Marcuksen mieleen. Hän tunsi hämmästystä,
jotakin epämääräistä iloakin, mutta pääasiallisesti hän tunsi vain
katkeruutta kärsimästään vääryydestä.

-- Voitteko sanoa, miksi minua on pidetty näin kauan vankeudessa?

-- Sitä en todellakaan tiedä, herra kapteeni! vastasi apulainen
nöyrästi kumartaen.

Marcus muisti sen sielullisen kidutuksen, jonka oli saanut kestää tässä
elävien haudassa, muisti ne tuhannet, jotka olivat myös syyttömästi
saman kärsineet -- ja katkeruus kirveli hänen sydämessään kuin
polttava neste auenneita haavoja. Hänen täytyi edes sanoa jotakin;
katsoen terävästi apulaista silmiin hän lausui teennäisen vakavasti ja
kaksimielisesti:

-- Mutta sanoisitteko minulle, herra päällikkö, _miksi_ minut nyt näin
päästetään vapaaksi!

Tuo arvonimi huumasi apulaisen niin, ettei hän lainkaan huomannut
toisen purevaa pilkkaa; sellaista kysymystä hän ei myöskään ollut
milloinkaan kuullut -- hän ei ymmärtänyt, mitä olisi pitänyt vastata.

-- En todellakaan, näin yht'äkkiä -- herra kapteeni! änkytti apulainen
nöyrästi. -- Se on todellakin hiukan harvinaista, herra kapteeni!

Ja apulainen hymyili taas nöyrästi ja anteeksipyytävästi. Hänen
kasvoillaan oli sellainen ilme, kuin olisi hän tällä vapauttamisella
tehnyt itsensä syypääksi johonkin virheeseen.


ISKU.

Marcuksen asunto ei ollut kovin kaukana vankilasta ja hän päätti mennä
jalkaisin kotiin. Mitä lähemmäksi hän ehti, sitä suuremmaksi kasvoi
hänen levottomuutensa ja tuskansa -- hän olisi tahtonut juosta. Joka
askele kajahti hänen korvissaan: _missä on Aurelia?_

Hän ajatteli ensin mennä Antoniuksen luokse, mutta aavistaen olevansa
silmälläpidon alainen, ei tahtonutkaan mennä sinne päivällä. Mutta ehkä
Aurelian sisaren luokse pääsisi huomaamatta.

Marcus aikoi ajaa partansa, ja nyt hän hiukan uteliaana katsahti
peiliin.

Hän hämmästyi -- muutos oli todellakin suuri! Kun kuume oli
vienyt ahavoituneen nahan kasvoista, näyttivät ne kapeilta kuin
aurinkokauhuisen ylhäisönaisen hipiä, silmät olivat suurenneet, posket
kuopalla -- ja ohimoilla _harmaita hiuksia!_

Hänen huulilleen ilmestyi tuskin huomattava, katkera hymy --
30-vuotiaana!

Ja kun hän otti käteensä partaveitsen, vapisi käsi niin ankarasti, että
hänen täytyi hetkiseksi istahtaa rauhoittuakseen.

Kun Marcus astui kadulle pukeutuneena parhaaseen virkapukuunsa, hän
huomasi, että kadunkulmaan oli ilmestynyt uusi tupakkakaupustelija.

Siinä se oli!

Marcus tekeytyi huolettomaksi, meni miehen luokse ja kysyi hyviä
sikareita. Tämä vastasi myöntävästi, ja kun hän hiukan kumartuneena
etsi pyydettyjä tavaroita, huomasi Marcuksen terävä silmä, että miehen
viikset oli värjätty -- ja tyhmyydessään tämä tuli näyttäneeksi erään
pienen, langattomassa puhelimessa tarvittavan avaimen! Miehellä oli
siis laatikossa langaton puhelin, jolla hän antaisi tiedon toisille
joka kerta, kun Marcus poistuisi asunnostaan.

Kas niin! Edempänä olikin toinen, valmiina seuraamaan häntä. Marcuksen
mieli kuohahti, hän päätti vetää miehiä nenästä. Näköjään huolettomana
hän siis otti kulmasta ensimmäisen auton.

Hän maksoi edeltäkäsin erääseen tunnettuun ravintolaan. Nähdessään
seuraajansa tulevan myös autoasemalle hän käski kuljettajan hiukan
hiljentää ensimmäisessä kadunkulmassa -- ja sitten täyttä vauhtia
hotellin edustalle!

Kun auto oli sivuuttanut ensimmäisen kadun risteyksen, Marcus hypähti
alas, pistäytyi erääseen porraskäytävään -- ja urkkija ajoi ohitse
kiihkeästi viittoillen kuljettajalle!

Sitten hän meni ulos, otti toisen umpiauton ja käski ajaa N:iin
Aurelian isän huvilaan.

Auto seisahtui komean palatsin eteen, ja astuessaan ylös
marmoriportaita virkapukuisten miespalvelijain seuraamana Marcus
muisti jutut kenraalin hurjasta, loisteliaasta elämästä täällä -- sen
sijaan hänen vaimonsa oli jo toistakymmentä vuotta asunut kaukaisessa
maakartanossa tyttäriensä ja näiden kotiopettajattaren seurassa.
Aurelia oli tullut yliopistoon viime syksynä ja Julia juuri vähää ennen
kuin Marcus tapasi heidät.

Hänet johdettiin pieneen, sivurakennuksessa sijaitsevaan loistavaan
salonkiin; kenraali oli siis järjestänyt tyttärilleen eri
vastaanottohuoneetkin -- ja sitten heti karkottanut toisen kuin
pahantekijän!

Eräs ovi aukeni. Marcus astui askelen eteenpäin, ja oli
huudahtamaisillaan ilosta. Hän oli taas _kotonaan_. Sitten hän huomasi
erehdyksensä ja punastui hiusrajaa myöten.

Kuinka se oli mahdollista! Ihan samannäköinen kuin Aurelia silloin, kun
he ensi kerran tapasivat.

Kun Julia näki, miten kauhean laiha ja kalpea Marcus oli, vihlaisi
hänen sydäntään niin kumman kipeästi, että hän luuli kaatuvansa
ja tarttui tuolinselkänojaan. Tuska, sääli ja rakkaus syöksyi
satakertaisena hänen sydämeensä -- hän ei voinut puhua.

-- Te -- te olette _vapaa!_ hän kuiskasi vihdoin vapisevalla äänellä;
ja viimeisessä sanassa soinnahti salaperäinen riemastus.

Mutta Marcus ei huomannut sitäkään. Hän tuijotti vain hämmästyneenä
Juliaa -- tämän _kädetkin_ olivat samanlaiset kuin Aurelian.

-- Niin, minä pääsin -- juuri äsken, änkytti Marcus katkonaisesti. --
Ja kun en tiedä mitään Aureliasta, niin...

-- Ettekö te tiedä _mitään?_ sopersi Julia kuin unesta havahtuen, ja
Marcus näki hänen käsiensä hermostuneesti vavahtelevan.

-- En mitään, sanokaa, sanokaa pian! kuiskaili Marcus hätäisesti, ja
hänen kasvonsa muuttuivat entistä kelmeämmiksi.

-- Koettakaa olla rauhallinen -- kyllä --

-- Minä rukoilen teitä sanomaan -- sanokaa! keskeytti Marcus oudolla,
käheällä äänellä, ja jok'ainoa hermo hänen ruumiissaan vapisi
tuskallisesta jännityksestä niinkuin kidutuspenkkiin sidotun uhrin. --
Mitä, mitä on tapahtunut?

Julia tarttui Marcuksen käsiin, katsoi tätä kyyneleisin silmin ja vain
äärimmäisin ponnistuksin sai hiljaa sanotuksi:

-- Ystäväni -- se on teille raskasta -- mutta -- Aurelia on poistunut
-- elämästä...

Hän ei voinut enempää, vaan kääntyi poispäin katkerasti itkien.

Marcus veti syvään henkeään, rykäisi usean kerran aivan kuin kurkku
olisi täyttynyt vähitellen jollakin tukehduttavalla aineella, eikä
hän voinut sanoa sanaakaan ja hänen täytyi istahtaa. Marcus katsoi
itkevää tyttöä, hänenkin hartiansa alkoivat hytkähdellä -- mutta yhtään
kyyneltä ei hänen silmiinsä tullut. Tuskallinen ahdistus vain levisi
rintaan, yli koko ruumiin, hän kuuli hengityksensä muuttuvan yhä
raskaammaksi -- lopulta se muistutti tiedottoman ihmisen korinaa.

Silloin Marcus tunsi, että hennot, vapisevat sormet koettivat irroittaa
hänen kättään kasvoilta, ja vieno, värisevä ääni sopersi:

-- Lakatkaa! Ajatelkaa sitä kuin minäkin: että hän kuoli _kalleimman_
asiansa puolesta! Tämä seikka lohduttaa, -- sillä hän kuoli niinkuin
nuori _marttyyri!_

Marcus hämmästyi: oliko tuo nuoren tytön puhetta? Nuorekas ääni soi
kuin hopeinen kello, tytön kalvenneita kasvoja kaunisti salaperäinen ja
samalla lapsellisen avomielinen hymy...

-- Teettekö tekin sitä työtä?

-- Minä alan huomenna! Aurelian kuolema _ei tule_ heitä hyödyttämään --
sillä minä tahdon nyt tulla Aureliaksi!

Tyttö näytti kasvavan, kun hän itsetiedottomasti suoristi sorjan
vartalonsa; Marcus tuijotti taas hämmästyksestä mykkänä: sama voima ja
tulinen innostus, samat loistavat silmät, vieläpä sama äänikin.

-- Te rakastitte häntä, kuiskasi Marcus hiljaa.

-- Rakastin.

Tuo tuskin kuuluva sana muistutti surullista huokausta, hänen silmänsä
kostuivat; mutta hän tukahdutti tahdonvoimallaan nyyhkytyksensä ja
lausui lujasti kuin itselleen:

-- Ei itkua! Hänkin kielsi.

-- Hän...?

-- Niin, me kävimme aina iltaisin toistemme luona. Sitten Julia kertoi
lyhyesti sen illan tapahtumat alusta loppuun -- paitsi niitä seikkoja,
jotka koskettivat Aurelian antamaa kirjettä.

Kertomus vaikutti järkyttävästi Marcukseen; Juliasta hänen käsityksensä
nyt myös kokonaan muuttui. Hän oli alussa tuntenut eräänlaista
kylmyyttä siitä, että Julia eli ylellisyydessä samalla kuin toinen
sisar on karkotettu. Nyt hän kyselemällä sai tietää, ettei Julia edes
ollut suostunut vastaanottamaan ainoatakaan pukua, niin kauan kuin
Aurelia oli poissa. Isä oli vähentänyt hänen käyttörahansa aivan
mitättömiin, mutta hän oli nekin luovuttanut Aurelialle.

Marcus tunsi katumusta silloisten epäluulojensa tähden. Kun hän näki
Julian silmiin taas nousevan kyyneleitä, valtasi hänen mielensä suuri
hellyys; hän kuiskasi värähtäen:

-- Julia -- te olette menettänyt sisarenne. Tahdotteko pitää minut
veljenänne?

Julian kasvot kalpenivat voimakkaasta mielenliikutuksesta ja hän nousi
seisomaan. Kuin unessa hän tunsi Marcuksen puristavan häntä rintaansa
vastaan ja kuuli oman nyyhkyttävän kuiskauksensa:

-- Miksi -- _miksi_ kysytte? Tahdon olla kuolemaan asti -- teidän...

Hänen sanansa hukkuivat rajuun itkuun -- se vapisutti hänen ruumistaan
kuin myrsky hentoa huonekasvia. Ja Marcus tunsi rinnallaan hänen
sydämensä kiihkeän sykinnän.

-- Älkää itkekö -- pieni siskoraukkani, kuiskasi Marcus liikuttuneena.

Julia kohotti kyyneleisen katseensa, jossa kuvastui suru ja hellyys --
ja vielä jotain selittämätöntä, jota Marcus ei oikein ymmärtänyt.

-- Julia, hän kuiskasi hiljaa, käheästi. -- Miten, minkä tähden hän...?

Julia vavahti, niinkuin olisi ajatellut vallan toista asiaa. Ja
sitten hän katkonaisesti kertoi, että eräs nuori mies oli päässyt
toissapäivänä vankilasta ja kertonut, että Aurelia oli kuollut viime
perjantaina. Mutta mies ei tiennyt mitään yksityiskohtia. Osoitteensa
hän oli kuitenkin jättänyt.

Oli jo ilta, mutta Marcus päätti lähteä heti kauas esikaupunkiin
tavoittamaan miestä.

Sinne päästyään hän sai kuulla, että nuori mies oli, luultavasti uuden
vangitsemisen pelosta, muuttanut kauas toisen esikaupungin ulkolaitaan,
jonne oli matkaa noin 6-7 kilometriä.

Puoliyön aikana Marcus vihdoin saapui osoitettuun taloon; hän koputti
hiljaa, ei vastausta; hän koputti lujemmin -- sama tulos: sisältä ei
kuulunut risahdustakaan.

Silloin hänelle juolahti mieleen uusi tuuma: hän koputti ensin hiljaa,
asetti sitten suunsa avaimenreiän kohdalle ja kuiskasi hillitysti:

-- Halloo! Täällä on ystäviä -- älkää pelätkö...

Ovi aukeni paikalla, mistä hän arvasi, että asukas oli odottanut oven
takana.

Tämä oli juuri se nuori mies, jota hän etsi. Marcus pyysi miestä
kertomaan kaiken, mitä tämä tiesi.

Nuori mies kertoi, että hänellä oli ollut setä vanginvartijana
santarmivankilassa. Tältä hän oli kuullut, miten Aurelialle kävi.

Nuori mies kertoi yksityiskohtia myöten, miten santarmiupseeri oli
eräänä yönä yrittänyt tehdä väkivaltaa Aurelialle, mutta hänen setänsä
oli keskeyttänyt miehen inhottavat aikeet -- ja tämä sai heti aamulla
toimestaan eron! Seuraavana päivänä hänen setänsä vanha toveri oli
kertonut, että santarmiupseeri oli uudelleen mennyt Aurelian koppiin
yöllä, mutta sillä kertaa julmuri oli löytänyt vain kylmän ruumiin...
Aurelia oli ottanut myrkkyä.


ÄÄNETÖN HUUTO.

Kurja, haiseva esikaupunki nukkui vielä kuolemankaltaisessa unessaan,
kun Marcus sen loppumattoman pitkiä kujia myöten käveli takaisin
kaupunkia kohden. Kaikkialla hiljaista ja pimeää, eräässä talossa vain
näkyi himmeän lampun kellertävä, lepattava liekki niin heikkona, että
Marcuksen mieleen muistui kuoleva lapsi.

Marcus säpsähti omaa ajatustaan: hän muisti, että täällä ei koskaan
öisin sytytetty tulta lamppuun paitsi aivan erikoisissa tapauksissa...
Tuon lampun kurjassa tuikkeessa varmasti joku nälkiintynyt, nääntynyt
vanhus veti viimeisiä henkäyksiään. Tai syntyiköhän siellä uusi
elämä, sellaisessa kurjuudessa -- ehkä itkevän lapsiparven keskellä.
Toisinaan kuului myös jonkin yksinäisen kulkukoiran haikeaa, surullista
ulvontaa...

Marcus oli vieläkin kuin jähmettynyt, tylsistynyt. Toisinaan hän ei
pitkiin aikoihin muistanut, missä oli, hänellä ei ollut ainoaakaan
ajatusta -- asteli vain konemaisesti eteenpäin, ja hänen liikkumattomat
silmänsä tuijottivat jäykästi pimeyteen.

Alkoi jo hiukan hämärtää, kun hän vihdoin huomasi saapuneensa siihen
laitakaupunkiin, joka oli täynnä tehtaita -- se virkosi parhaillaan
eloon salaperäisellä, miltei kauhealla tavalla.

Ensin kuului tyynessä aamuilmassa yhden tehtaan herätyspuhallus, ja
hetken kuluttua tuntui siltä, kuin olisi kokonainen suunnattomien
hirviöiden parvi nälkäisesti ja raivokkaasti ulvonut, vaatien
tavalliset, jokapäiväiset uhrinsa. Ja ikään kuin niiden ahnasta
ulvontaa totellen, työnsivät pienet, likaiset talot porteistaan
joukoittain viluisia, rääsyisiä ihmisiä -- ja pimeässä he todellakin
näyttivät uhriraukoilta, jotka vapisevina lähtevät kohtaloaan kohden.

Marcus asteli parhaillaan korkean lankkuaidan reunustamaa katua, kun
hän äkkiä seisahtui, alkaen väristä kuin peura susilauman lähetessä.

-- Mitä? mutisi Marcus kalpein huulin. -- Olenko vieläkin kuumeessa --
hourinko? Vai ovatko koko maailman kummitukset -- tulleet tänne?

Taukoamatta tulvasi harmaasta hämärästä esiin muodottomia olentoja:
yksisilmäisiä, yksikorvaisia, korvattomia, nenättömiä; muutamilla oli
suun kohdalla suhteettoman suuri, hampaaton aukko, toisilla toinen
poski poissa, leuka poissa. Tuli siinä jalattomia kainalosauvoineen,
puujalkaisia, kumijalkaisia, tuli joukoittain kädettömiä; nämä
olivat kamalan näköisiä: heillä oli käsien sijalla moninivelisiä,
rautaisia raajoja, koukkuja ja erilaisia laitteita -- he muistuttivat
jättiläissuuria hyönteisiä, joilta osa raajoja on katkottu. Näkyi
hirveän suuria, sinipunaisia arpia, halkinaisia huulia, ja jotkut
näyttivät yhtä mittaa kauheasti irvistävän, nauravan taukoamatonta,
äänetöntä naurua. Marcus odotti väristen, milloin tuo monilukuinen
joukko räjähtää hirvittävään hohotukseen joka hyydyttäisi veren, tekisi
mielipuoleksi.

Onnettomien joukko näytti loppumattomalta, niitä tuntui tulevan
tuhansittain: kainalosauvat ja puujalat kopisivat, terveitten
jalkojen rauta-anturat paukkuivat ja ikään kuin säestykseksi tuolle
epäsäännölliselle metelille sattuivat toisinaan rautakäsivarret
yhteen -- kalahtaen kuin vankiraudat. Ja kun suuri osa ontui, näytti
pimeänhämärässä siltä, kuin olennot olisivat hoippuneet juopuneina,
hyppineet hulluina -- ja siten kadonneet kaikki salaperäisesti suuresta
portista pimeään pihaan. Marcuksen kiihottuneessa mielikuvituksessa
näytti siltä, kuin olisi lukematon paholaisten parvi palannut
päämiehensä luokse yölliseltä sielujen saalistusretkeltään.

Silloin muuttui katu äkkiä valoisaksi: lankkuaidantakaisen avaran pihan
perällä oli lähes kaksisataa metriä pitkä 5-kerroksinen tehdasrakennus
leimahtanut täyteen valaistukseen.

-- Ahaa! Olen varmaan taas kuumeessa, kun en heti ymmärtänyt, mutisi
Marcus itsekseen. -- Viime maailmansodan todelliset tulokset!

Ja tässä on siis laitos, jossa noita onnettomia voidaan vielä käyttää
teollisuuden hyväksi.

Marcus ei ollut käynyt tässä laitakaupungissa, mutta nyt hän oli varma,
että tämä oli se kuuluisa tehdas, jossa miltei yksinomaan käytettiin
raajarikkoisten työtä. Amerikasta asti oli hankittu mitä erilaisimpia
koneita ja niiden avulla valmistettiin monenlaisia tuotteita.
Marcus muisti, että tämän tehtailijan poika oli äskettäin liittynyt
palkkaväkeen ja kohonnut kapteeniksi.

Silmänräpäyksessä välähti Marcuksen mieleen eräs upseeriklubilla
vietetty epämiellyttävä ilta. Joku oli kysynyt tältä samalta
tehtailijan pojalta, tekevätkö raajarikot hänen isänsä tehtaalla työtä
kumikäsillä. Ja tämä oli pilkallisesti nauraen vastannut:

-- Kumikäsillä? Mitä he kumikäsillä tekisivät? _Teräksinen_ heille
annetaan tehtaan puolesta. Siinä on koukkuja ja niveliä työn laadun
mukaan -- ja mars, koneen viereen! Kellä ei ole pienintäkään
kädentynkää jäljellä, tekee jaloillaan joitakin koneen vaatimia
liikkeitä. Sillä maailma edistyy yhtä mittaa. Kuurot ja sokeat taas
käyttävät konettaan mitä parhaiten -- eivätkä nenättömät ole vähääkään
huonompia. Sitä vain on varottava, ettei mene heitä katsomaan!

Hän oli räjähtänyt nauruun, mutta siihen ei ollut yhtynyt kukaan.

-- Kyllä se minun mielestäni on asia, josta ei kannattaisi tehdä pilaa!
oli äskeinen kysyjä sanonut moittien.

-- Eikä myöskään kehua, miten tuollaisia raukkoja käytetään rikkauksien
kokoamiseen! oli toinen, eräs nuori luutnantti lisännyt ja kalvennut
vihasta.

-- Vai niin, oli tehtailijan poika kiivastunut. -- Kaikki saisivat
kiittää, että isä on perustanut tehtaan, jossa raajarikot saavat työtä!
Muuten saisivat ehkä kuolla nälkään! Ja miksei niitä sopisi käyttää
-- sehän on halpaa ja nöyrää työvoimaa! Aina ne tyytyvät siihen, mitä
annetaan, ilman rettelöitä ja lakkoja! Pitäisihän myös käsittää, mikä
merkitys tällä on kotimaiselle teollisuudelle!

-- Minä poistun, ennen kuin joudun mihinkään kiusaukseen, oli silloin
keskustelun alkaja sanonut ivallisesti ja lähtenyt suoraa päätä ulos.
Monet muutkin olivat kääntäneet luutnantille selkänsä.

Marcus muisti, miten hän silloin oli noussut ja päättänyt iskeä
pilkkaajan maahan, jos tämä olisi sanankin jatkanut samaan suuntaan.

Tehtaasta tuli kirkas valo, ja Marcus katseli tarkemmin ohikulkevaa
joukkoa. Nyt vasta hän huomasi, miten heikoilta ja surkeilta he
näyttivät. Heidän laihoissa, kalpeissa kasvoissaan näkyi vieläkin
hirveitten kärsimysten jälkiä. Monet katsahtivat sivumennen Marcukseen,
mutta yksikään ei katsonut ilmaisematta katkeruutta ja vihaa --
voimatonta, sammumatonta vihaa.

Marcusta alkoi värisyttää ajatellessaan, että _jokainen_ heistä oli
kerran ollut terve, nuori, voimakas -- hekin olivat silmät onnesta ja
ilosta loistaen vieneet tyttönsä tuliseen tanssiin -- hekin olivat
eläneet, rakastaneet. Mutta nyt he eivät enää tunteneet elävänsä: he
olivat elävältä kuolleet. Niillä kurjilla jätteillä, jotka vielä olivat
jäljellä elämästä, ei heille itselleen ollut mitään merkitystä.

Ihmisraukat! ajatteli Marcus. Mikseivät he edes revi minua kappaleiksi?
Minua, joka rohkenen töllistellä heidän kauheata kidutustaan. Ja
lisäksi uskallan kantaa pukua, joka palauttaa heidän mieleensä
kadotetun elämän -- muistuttaa _siitä_, mikä aiheutti heidän
loppumattoman helvettinsä...

Entistä masentuneempana Marcus asteli asuntoansa kohden; koko elämä
tuntui kuvaamattoman surkealta ja kamalalta.

Hän ei saanut mielestään noita onnettomia, ja hänen katkeruutensa
lisääntyi hänen huomatessaan, että raajarikkoraukkojen oli täytynyt
mennä työhön vielä aikaisemmin kuin toisten -- sillä nyt vasta muuta
väkeä alkoi olla liikkeellä! Suuret ase- ja konetehtaat sijaitsivat
tällä puolella -- ja kadut olivat mustanaan työmiehiä.

Täällä olikin todella toisenlaista väkeä! Tosin hekin olivat nokisia,
viluisia, näkyi paljon väsyneitä, vieläpä raajarikkojakin -- mutta
heissä oli jotakin, mikä Marcuksen mielestä oli vielä tärkeämpää kuin
muutamat jäsenet.

Hämärä vaaleni yhä enemmän, ja Marcus tarkasteli jännittynyttä
mielenkiintoa tuntien vastaantulevien liikkumattomia kasvoja. Hänen
mielensä aivan omituisesti virkistyi: noissa kasvoissa, tuossa joukossa
oli _voimaa_. Kun se tuhatlukuisena, mustana joukkona marssi eteenpäin,
ilmeni siinä aivan kuin suunnattoman koneen voima; sen askelten
äänikin, tuo tuhansien raudoitettujen saappaitten pauke, oli niin kova,
tasainen ja yhtäjaksoinen kuin pikatykkien kaukainen, taukoamaton
jyrinä. Marcus ei kuullut ainoatakaan sanaa heidän huuliltaan, kukaan
ei viitsinyt heittää häneen silmäystäkään, mutta tuossa ylpeässä
äänettömyydessä oli hänen mielestään tietoista voimaa -- ja uhkaa.

Marcus tunsi syvää myötätuntoa heitä kohtaan; he vihasivat, tahtoivat
kostaa -- niin tahtoi hänkin!

Eihän tuo ihmeellistä ollutkaan. Tehtaassa oli isä työskennellyt koko
ikänsä, siellä oli hänkin työskennellyt monina vuosina. Nehän olivat
oikeastaan hänen _veljiään_, Marcus tunsi saavansa uutta voimaa ja
tarmoa olemukseensa.

Entä nuo äskeiset onnettomat -- voivatko he mitään?

Silloin Marcuksen sielussa välähti kuin valo: he voivat _enemmän_ kuin
toiset!

Sillä jokainen heistä todistaa vakuuttavammin kuin kokonaiset kirjat,
jokainen heistä on vaikuttavampi kuin tulisinkaan puhe! Heidän puhkotut
silmänsä, kauheat arpensa ja huulettomat suunsa, jotka näyttävät
kaameasti irvistävän -- äänettöminäkin ne huutavat _kostoa_. Heidän
aaveentapainen, lukematon joukkonsa on aivan kuin sydäntä järisyttävä,
_äänetön huuto:_

-- _Pois sota!_




KOSTAJA.


PUNAINEN ARPI.

Marcus kopautti kaksi kaksoislyöntiä ja kuullessaan ystävänsä
vastaavan, hän astui sisään.

Antonius katsahti häneen tutkivasti, mutta kysyi sitten näköjään
huolettomasti:

-- No, miten tällä kertaa pääsit urkkijoista irti?

-- Kyllä siinä pula oli! vastasi Marcus katkerasti hymähtäen. -- Sillä
nyt ne ovat tuoneet autonkin minua varten!

-- Autonkin?

-- Niin. Petin niitä muutaman kerran hyppäämällä autosta. Mutta tänään
istahdin urkkijan autoon -- ja kun eräässä kulmassa hyppäsin pois ja
pistäydyin porraskäytävään, seisahtui autokin jonkin matkan päähän, ja
sitten alkoivat odottaa -- jäljessä tuli toinen auto lähtien seuraavaa
katua vartioimaan!

-- No miten pääsit lopulta tänne?

-- Venytin matkan! naurahti Marcus. -- Kaksi kertaa ajoin
raitiotievaunulla, kaksi kertaa autolla, kerran ajurillakin -- ja
lopulta kiipesin erään lankkuaidan yli! Vihdoin vaihdoin lakkia -- ja
nyt olen tässä!

-- Entä keksintösi?

Marcuksen kasvot synkistyivät nopeasti, ja hän vastasi hiljaa, maahan
katsoen:

-- Siitä ei tule mitään.

-- Miten niin? kysyi Antonius hämmästyen.

Marcus koetti hillitä itseään, mutta yht'äkkiä hän sähähti
läpitunkevasti:

-- Minä en voi ajatella mitään -- niin kauan kuin _se_ konna on
terveenä -- ja voi harjoittaa petomaista menettelyään. Ei!

Hän nousi kiivaasti kävelemään, ja Antonius katsoi häntä kuin säälien
sekä sanoi hiljaa:

-- Veliparka, tuo on hermostumista -- sillä voisithan suorittaa asian
myöhemmin. Kyllä minä ymmärrän, että se on vaikeata sinulle -- mutta
hän on _santarmiupseeri_. Jos menet vaatimaan hänet kaksintaisteluun,
on varma, että sinut vangitaan etkä saa enää koskaan tilaisuutta
kostoon. -- No, oletko voimistellut?

-- Joka päivä olen kävellyt puoli tuntia, lentänyt, ampunut ja iltaisin
miekkaillut itseni näännyksiin -- mutta minä en, en... Kun Antonius ei
sanonut mitään, Marcus lisäsi epäröiden:

-- Minulla on kyllä eräs suunnitelma. Ajattelin koettaa päästä saman
klubin jäseneksi, ja -- ja tuttavaksi -- hän on peluri.

Kun toinen ei vieläkään vastannut, Marcus muuttui tulipunaiseksi
kasvoiltaan ja sanoi kiihkeästi:

-- Kyllä tiedän, mitä sinä ajattelet... Ja itsekin inhoan ja häpeän
itseäni... Mutta en voi olla missään, ellen saa kostaa -- tehdä hänelle
jotakin.

-- En minä sitä puolta ajatellut -- sellaiseen hirviöön ei tarvitse
soveltaa kaikkia kunnian vaatimuksia. Mutta voitkohan olla tarpeeksi
kylmäverinen?

-- Kärsin vaikka mitä, kun vain tiedän saavani _kostaa!_ huudahti
Marcus hurjasti.

-- Kyllä minun mielestäni on hiukan turhaa hätiköimällä panna itseäsi
vaaranalaiseksi tuollaisen yksinkertaisen konnan tähden, mutta tee
tahtosi mukaan. Koeta nyt ainakin olla varovainen -- toimittaa niin,
että _hän_ vaatii sinut --

-- Niin juuri ajattelin, sanoi Marcus, ja lisäsi hiljaisemmin: --
Antonius, ethän sinäkään voisi toisin tehdä tällaisessa asiassa..?

Antonius ei vastannut, vaan katsahti ulos ikkunasta.

Kaikki kävi Marcuksen suunnitelman mukaan. Hän sai suosituksen kyseessä
olevaan klubiin; santarmikapteenin tietoon tuli myös, että Marcus
oli saanut tavattomia summia keksinnöstään, ja kapteeni tuli itse
esittelemään itsensä, itse hän myös ehdotti peliä. Marcus oli huono
pelaaja, hän sai yrittää parhaansa -- hävitäkseen mahdollisimman
vähän. Hän ei kuitenkaan suostunut suuriin summiin, jotta sai rahansa
riittämään. Väkijuomia hän inhosi, mutta käytti niitäkin jonkin
verran -- suunnitelmansa vuoksi. Kaiken lisäksi hän kerran klubin
miekkailusalissa toimitti itsensä sattumalta miekkailemaan sapelilla
erään santarmikapteenin juomaveikon kanssa ja esiintyi niin kömpelösti,
että tämä huudahti isällisesti:

-- Se on vaarallista, nuori ystäväni!

-- Minä ammun hyvin, sanoi Marcus ikään kuin puolustellen. Ja kun
hän heti pistoolillaan ampui kolme kymppiä, oli entinen ratsumestari
aivan ihastunut. Hän kehoitti kuitenkin Marcusta harjoittelemaan myös
sapelimiekkailua.

Marcus halveksi ja inhosi itseään menettelynsä vuoksi; hän olisi
tahtonut iskeä nyrkillään tuota kirottua suuta niin että hampaat
olisivat varisseet! Mutta sitten hän taas ymmärsi, ettei kapteeni tule
kaksintaisteluun, ellei ole varma voitostaan -- vielä vähemmän, jos hän
aavistaa jotakin kostoa: ja hänen _täytyy_ kostaa!

Jok'ainoa päivä hän edelleen suoritti raskaan
ruumiinharjoitusohjelmansa. Ja kolmen viikon kuluttua hän oli
ruumiillisesti entisellään.

Tähän aikaan hän ei käynyt lainkaan ystäviensä luona -- sillä hän
epäili jokaista askeltaan kaupungilla seurattavan. Lentokentän alueella
hän suoritti harjoituksensakin.

Marcus istui kapteenin seurassa hienon ravintolan nurkkakomerossa.
Kapteeni oli sinä iltana voittanut Marcukselta huomattavan summan,
tarjonnut illalliset -- ja nyt hän tilasi vielä parasta konjakkia.

Kapteeni oli koko illan ollut humalassa, ja konjakkipullo oli vasta
puolillaan, kun hän alkoi kertoilla ruokottomia juttuja, nauraen niille
itse täyttä kurkkua.

Marcus teeskenteli myöskin humalaista, mutta todellisuudessa hän oli
ottanut korkeintaan pari kolme lasia; oli vain ryyppäävinään. Hän oli
päättänyt tänään saada ilmi täyden totuuden.

Puoliyön aikaan kapteeni oli miltei tolkuton, nojasi vain raskaasti
pöytään, silmät sulkeutumaisillaan. Mutta sitten hän äkkiä innostui ja
ehdotti että lähdettäisiin johonkin taloon.

-- Joutavia, änkytti Marcus juopuneesti. -- Onhan teillä kokonainen
haaremi neitosia! Olen sitä paitsi kuullut, että te olette oikea
mestari naismaailmassa.

Kapteenin pienet siansilmät alkoivat kiiltää. Hän maiskutteli paksuja
huuliaan kuin herkullista ruokapöytää ajatellessaan ja röhisi
itserakkaasti:

-- Jaa -- hm... En voi kieltää, että naiset yleensä juoksevat
jäljessäni. Ja onhan niitä ollut -- he, he, herkullisia... Mutta minä
olen aina sanonut: naisia pitää osata _käsitellä_, he, he...

Kapteeni naureskeli, kierrellen tuuheita viiksiään. Ja aivan kuin
äärimmäisesti ponnistaen Marcus sai sanotuksi käheällä äänellä:

-- Oli teillä silloinkin kaunis neiti -- kun minä siellä kävin... Enkö
ole oikeassa?

-- Kaunis se oli kuin enkeli -- mutta kissan sukua! huudahti kapteeni
innostuen; sitten hän remahti oikeaan röhönauruun, aivan kuin
muistellen jotakin hyvin hassunkurista tapausta ja hörähteli sen
lomasta:

-- Ajatelkaa, että se kynsi ja puri kuin kissa! Katsokaa tätä pientä
arpea nenässäni -- sen hän puri kun -- he, he -- yritin suudella...

Kuin nopeana elokuvana näkee Marcus, miten tuo hohottava hirviö
hiipi yön pimeydessä Aurelian koppiin. Tyttö herää oven narinaan --
askeleihin. Salalyhdyn valossa näkyvät hänen lumivalkeat kasvonsa,
kauhusta mielettömät silmänsä. Hän kirkaisee -- ja niinkuin inhottava
hämähäkki juoksee verkkoon takertuneen perhosen kimppuun, konna
hypähtää hohottaen Aurelian kimppuun -- paksut partaiset huulet
tukehduttavat ahnaasti värisevän avunhuudon...

-- Koetti, pahus, tärvellä minun antiikkisen nenäni, he, he, johon
kaikki naiset hullaantuvat! He, he...

Marcus mietti, mitä tekisi raiskaajalle. Nyt asia selvisi hänelle äkkiä
kuin leimahdus -- ja hän purskahti onttoon nauruun.

Ellei kapteeni olisi ollut niin tolkuttomasti humalassa, olisi
tuo nauru puistattanut häntä; nyt hän luuli sen aiheutuneen hänen
onnistuneesta sukkeluudestaan ja sammalsi yhä innokkaammin:

-- Katsokaas _tätä_ arpea. Se on saman pikku kissan kynsien jälkiä --
he, he... Ja ne olivat kauniit hampaat ja kynnet...

Kapteeni kallisti päätään -- ja myös hänen paksussa siankaulassaan
näkyi punainen arpi.

Saatanallisen selvästi Marcus näki uudestaan tuon tapauksen yhä
kiduttavampia yksityisseikkoja.

Samassa hän kuuli kapteenin muistonsa vallassa suutaan maiskuttaen
öhkivän:

-- Ja mikä vartalo -- mikä herkullinen vartalo!

Se oli liikaa! Marcuksen silmissä leiskahti kuin punaisia raketteja;
hänet valtasi mieletön himo tarttua tuohon paksuun kaulaan ja kuristaa
sitä, kunnes viimeinenkin vavahdus olisi tauonnut saastaisessa ruhossa!
Hän nousi, ja hänen sormensa aukenivat kuin kotkan kynnet.

Samassa silmänräpäyksessä taukosi aivan kuin yhdellä iskulla räikeä
marssi -- ja Marcus tuli järkiinsä; hän peräytyi, mutisten käheästi:

-- Siinäpäs on todellakin arpi -- Punainen arpi...

Hän koetti vaivata päätään, miten parhaiten olisi voinut vaatia konnaa
kaksintaisteluun. Mutta nyt se ei ollut mahdollista.

Täytyi vieläkin odottaa.

Mutta muutaman päivän kuluttua Marcus onnistui.

Klubilla oli paljon humalaisia upseereja, hän pelasi kapteenin kanssa
ja alkoi häviöstään syyttää kapteenia väärin pelaajaksi, varkaaksi --
niin hiljaa, etteivät toiset kuulleet. Kapteeni hypähti seisoalleen ja
löi Marcusta korvalle. Syntyi hirmuinen metakka, jonka lopputuloksena
oli se, että Marcus hiukan horjuillen koetti seistä suorana ja
ryhdikkäänä ja änkytti mahdollisimman juhlallisesti:

-- Herra kapteeni! Minulla on kunnia huomenaamuna lähettää edustajani.

-- Hyvä on! huusi kapteeni raivoisasti. -- Kyllä minä _näytän!_ Minä!

Päästyään kadulle Marcus huokasi aivan kuin hän olisi saanut
tehdyksi jonkin rasittavan, saastaisen työn, joka oli määrätty hänen
päivätyökseen.

Tummalla sinertävällä taivaalla vilkkuivat iloisesti tähdet. Marcus
seisoi hetkisen autiolla kadulla syvään hengittäen, sitten hän lähti --
ja hänen askelensa tuntuivat keveiltä ja joustavilta.

Kun Antonius ja eräs luutnantti Augustus seuraavana aamuna menivät
santarmikapteenin luokse, esittivät tavanmukaiset lauseet ja kysyivät,
mitkä aseet kapteeni valitsee, väreili tämän paksuilla huulilla tuskin
huomattava hymy; hän näytti aivan kuin ajattelevan hetkisen ja vastasi
sitten varmasti ja voitonriemuisesti:

-- Sapelit! V:ssä huomenaamuna kello kahdeksan! Sekundantit poistuivat
kumartaen.


KAKSINTAISTELU.

Oli mitä ihanin syysilma, kun Marcus seuralaisineen saapui
kohtauspaikalle hiukan ennen määräaikaa. Kun vastapuolue oli tullut,
mitattiin sapelit ja tehtiin muut tarvittavat valmistukset.

Kun kapteeni asetakkisillaan asteli paikalleen, näytti hän miltei
jättiläiseltä -- ja hänen täyteläisillä kasvoillaan väreili
voitonvarma, ylimielinen ilme.

Marcus taas näytti yhtä tyyneltä ja välinpitämättömältä, kuin olisi
aikonut harjoitella miekkailusalissa.

Kun sapelit olivat kalskahtaneet yhteen, näytti kapteeni tunnustelevan
hetken, ja sitten hän teki voimakkaan hyökkäyksen, minkä piti lävistää
Marcuksen oikea olkapää; toinen torjui sen kuin leikitellen -- ja
kapteeni ällistyi, ikään kuin olisi tapahtunut jokin erehdys. Hän
hyökkäsi uudestaan kaksi, kolme kertaa peräkkäin entistä hurjemmin --
ja Marcus väisti ne helposti edes silmää räpäyttämättä.

Kapteenin kasvoilla kuvastui ensin hämmästys, sitten pettymys, sitten
raivo; hänen ennestäänkin punakat kasvonsa muuttuivat tulipunaisiksi.
Hammasta purren hän hetken mulkoili hurjasti vastustajaansa.

Sitten seurasi näytelmä, joka saattoi sekundantit tavattomaan
jännitykseen. Sillä niinkuin äärimmäiseen raivoon ärsytetty
puhvelihärkä kapteeni hyökkäsi lukemattomia kertoja peräkkäin; ja
muutamilla, mitättömältä näyttävillä pikku liikkeillä Marcus torjui
nämä hyökkäykset; niinkuin siro, notkea tiikeri puhvelin hyökätessä
vain hiukan liikahtaa paikaltaan -- odottaa vain hiukan kyyristyneenä,
liikkumattomin silmin, uhkaavana, tilaisuutta kuolemanhyppyynsä ja
taukoamatta tuijottaa uhriansa peloittavalla katseellaan.

Kapteeni taukosi lopulta läähättäen, ja hänen kasvonsa olivat
muuttuneet kamalan näköisiksi: hiki pursui matalasta otsasta, ja
tuijottavissa, ulkonevissa silmissä kuvastui hirveä epätoivo ja raivo;
ja taas hän hyökkäsi.

Marcus oli kummallisen tunteen vallassa; hän eli _kahta elämää_.
Hänen erinomainen taitonsa ja kestävyys, jonka hän oli saavuttanut
kuukauden mitä ankarimmalla harjoituksella, teki sen, ettei hän
tuntenut pienintäkään jännitystä; hänen ruumiinsa puolustautui miltei
koneellisesti ja hyökkäilikin yhtä paljon kuin kapteenikin; mutta
sivullisista näytti, niinkuin hän ei olisi totta tarkoittanut, vaan
pilkannut, ärsyttänyt. Eikä hänen poskillaan näkynyt vielä edes punaa.

Mutta Marcuksen sielu oli toisaalla: sielunsa silmäin edessä hän näki
uudelleen tuon inhottavan tapauksen pimeässä kopissa, kun nuo paksut
huulet... Hän näki Aurelian hennon ruumiin vavahtelevan tuskasta,
kun hän oli ottanut kuolettavan myrkkyannoksen. Mitä hän mahtoi
ajatella, kun tunsi ruumiinsa jäykistyvän, kylmenevän -- mikä mahtoi
olla hänen viimeinen ajatuksensa, mikä _viimeinen kuiskaus_ hänen
kuolemankalpeilta huuliltaan?

Todistajien mielestä oli tuota kummallista taistelua jatkunut
kokonainen iankaikkisuus, mutta vieläkään Marcus ei ollut hengästynyt,
ei hikipisaraa näkynyt hänen kalpeilla kasvoillaan; hän käytti niin
tavattoman vähän voimaa liikkeisiinsä, jotka näyttivät vieläkin sirolta
leikittelyltä. Ja hän itse näki uudelleen ja uudelleen kiduttavan
selvästi tuon inhottavan rikoksen.

-- Roisto -- mitä -- mitä tämä on --? hän äkkiä kuuli kapteenin ähkyen
sähisevän.

Kylmä viha valtasi Marcuksen; hän teki muutamia valehyökkäyksiä, jotka
pakottivat kapteenin ponnistamaan kaiken voimansa puolustautuessaan.
Julmasti nauttien hän näki, että kapteeni oli menehtymäisillään: hiki
valui virtana ja suu oli ammollaan. Paksujen huulten takaa näkyivät
keltaiset, petomaiset hampaat -- ja suunnaton ruho hetkui raskaasta
läähätyksestä. Marcus puhui hiljaa, nauraen karmivan ivallisesti:

-- Kaksintaistelua. Älkää siis hermostuko herra kapteeni! Ehkä
keskustelemme hiukan -- se tyynnyttää hermoja. Puhutaan vaikkapa
naisista, se ehkä miellyttää teitä parhaiten! Eikös sekin ollut
kiintoisa, se, se ravintolatyttö? Ja entä se kissamainen, joka puri.
Ha, ha, ha! Eikö sellainen tule usein mieleen?

Kapteeni katsahti vastustajaansa ja alkoi vavista kauhusta; tämän
silmissä oli kylmä, julma kiilto, ne olivat tiikerin silmät. Ja ohuet
huulet hymyilivät sellaista hymyä, ettei hänellä saattanut olla
pienintäkään armoa odotettavissa, vastustaja tappaa hänet armotta
heti...

-- Konna, hän kähisi vaivalloisesti.

-- Herra kapteeni! Se ei ollut vastaus kysymykseeni! Miksi ette
keskustele! -- Sitten hän lisäsi niin hiljaa, että vain kapteeni kuuli:

-- Muistatteko nyt häntä -- _nyt juuri?_

Kapteenin sekavissa aivoissa välähti, ettei hänen vastustajansa
ollutkaan ihminen, vaan paholainen, joka oli lähetetty kiduttamaan
häntä sen tytön kuoleman tähden. Silmät kauhusta pullistuneina hän
puhkui hiljaa:

-- Sinä olet -- perkele...

-- Se ei vieläkään ollut vastaus. Ettekö siis enää muista häntä?

Viimeisen lauseen Marcus kuiskasi yhä hiljemmin.

Nyt kapteeni oli surkean, säälittävän näköinen: kuolainen vaahto
valui ammottavasta suusta, kurkku korisi kuin viimeisiä henkäyksiä
vetäessään; hän horjui kuin juopunut, sapeli oli vähällä pudota, mutta
viime hetkellä hän ehti muuttaa sen toiseen käteensä. Silloin toinen
kapteenin sekundanteista änkytti värisevällä äänellä:

-- Herra insinööri! Tämähän on julmaa kidutusta! Lopettakaa vihdoinkin!

-- Hyvä on! mutisi Marcus hiljaa.

-- Hyvät herrat -- korisi kapteeni kuin tukehtumaisillaan.

Mutta enempää hän ei ehtinyt.

Sillä salamana leiskui Marcuksen miekka, kun hän uskomattoman nopeasti
teki viisi kuusi valepistoa; kapteeni käännähteli niiden vuoksi
tolkuttomasti kuin suuri, kömpelö otus, joka on ajettu näännyksiin
ja nyt vain hiukan käännähtelee koirien ahdistaessa. Hän oli joutunut
hiukan sivuttain vastustajaansa, tämä otti vielä lyhyen askelen sivulle
-- ja hirveällä, paukahtavalla iskulla putosi maahan kapteenin korkea
nenä -- ihan kasvojen pintaa myöten... Kapteeni rojahti maahan kuin
päähän isketty härkä -- ja veri alkoi hurjasti tulvia.

-- Herra jumala! huudahti taas kapteenin toinen sekundantti
kauhistuneena. -- Tämähän on hirveää raakuutta! Ei luulisi ihmisen --

Marcus kääntyi hänen puoleensa, lausuen kohteliaasti:

-- Herra luutnantti! Säästäkää tuomionne siksi, kunnes olette kuullut
minua.

Ja sillä aikaa, kun tiedoton kapteeni kannettiin autoon, ja odottanut
lääkäri antoi ensi avun, vei Marcus nuoren miehen syrjään. Ja kun hän
oli hetken puhunut, näkivät toiset luutnantin tarttuvan Marcuksen
käteen ja puristavan sitä voimakkaasti. Hän näytti liikuttuneelta, ja
hänen silmänsä kiilsivät omituisen kosteina...

Kotimatkalla Antonius sanoi hiljaa:

-- Kyllä sinä osasit kamalasti kostaa.

-- Eikö hän ollut sitä ansainnut? kysyi Marcus hämmästyen.

-- Tietysti! Minun mielestäni ei se vielä silläkään ole kostettu,
vastasi Antonius. -- Varsinkin kun on satoja, tuhansia viattomasti
tuhottuja, joita ei voida koskaan kostaa. Sen tähden tämä olikin
pieni ja verraten rajoitettu tapaus, eikä ole varmaa, oliko hänkään
edes pääsyyllinen rikokseensa. Nykyinen, militaristinen hirmuvalta
_kehittää_ kätyreistään tuollaisia petoja -- _se_ täytyy siis kukistaa!

-- Niin, minä kyllä käsitän hämärästi, että sinä olet oikeassa, mutta
en voinut toisin tehdä! Ajattele, mitä hän teki!

-- Ystäväni! sanoi Antonius katsahtaen Marcusta silmiin. -- Minä kyllä
ymmärrän sinut täydellisesti.

Nyt puuttui puheeseen myöskin toinen sekundantti, eräs tykkiväen
luutnantti Augustus, joka poikasesta asti oli ollut Marcuksen ja
Antoniuksen ystävä. Hänen kauniit, hienopiirteiset kasvonsa olivat
vieläkin kalpeat, ja hän puhui epäröiden:

-- Kyllä minäkin ymmärrän sinut, mutta en voi auttaa, että se lopulta
tuntui -- sittenkin raa'alta. Minua puistatti...

-- Mutta eihän maapallolla _saa_ olla mitään liian raakaa _upseerille!_
huudahti Marcus hillityn harmistuneena. -- Kymmenettuhannet kuolleet,
sadattuhannet silvotut ruumiit, poltetut kylät, maahan murskatut
kaupungit: hävitys ja kuolema -- sehän on upseerin varsinaista työtä!
Juuri upseerin täytyy olla kaikista raakamaisin: hänenhän täytyy
_pakottaa_ viattomat ihmiset noihin raakuuksiin, kuoleman uhalla!
Marcus koetti nauraa, mutta hänen kasvonsa vääntyivät pidätetystä
vihasta ja äänessä kuvastui viiltävä katkeruus:

-- Tietenkään ei ole vähääkään raakaa, kun sinä suuntaat suurtykkisi
turvattomiin kaupunkeihin, ja naiset, vapisevat vanhukset ja pienet
viattomat lapset silpoutuvat silmänräpäyksessä kappaleiksi! Ja
kun minä ilmasta pudottelen sinne samanlaisia pommeja, niin eihän
se mitään tee -- eihän _se_ ole raakuutta! Mutta kun minä annan
hengenvaarattoman muiston santarmiupseerille, ihmispedolle, joka on
tuhonnut lukemattomien viattomien elämän, niin silloin minun ystävääni
puistattaa. Se on hirvittävän raakaa -- sillä hyttysen te kuurnitsette,
mutta kameelin te nielette!

Hän ei voinutkaan enää säilyttää pilkallista sävyään; hän kalpeni
raivosta ja lisäsi hiljaa, läpitunkevasti:

-- Kun sinä, jonka ammatti on raakuus, tulet puhumaan raakuudesta
minulle -- niin eikö sinua hävetä?

He olivat parhaillaan luonnonpuiston autiolla kävelytiellä; Augustus
seisahtui tarttuen Marcuksen käteen ja puhui mielenliikutuksesta
vapisevalla äänellä:

-- Ystäväni -- ystäväni -- anna anteeksi! Olen puhunut
ajattelemattomasti. Mutta älä vain luule, että hyväksyisin sotaa! Ei,
ajattelen siitä aivan samoin kuin sinä! ja ehkä kerran saat tietää,
miksi vielä olen upseerina. Älä vain ole vihainen -- minulla on
sellainen luonne, että sen, minkä juuri näen -- en ymmärrä itsekään...

Hän oli niin liikuttunut, että kyynelet tulivat hänen silmiinsä. Marcus
pudisti hänen kättään sanoen lämpimästi:

-- En, en veli! Kun kerran sanot, että... Älä sinäkään veli muistele
minun loukkaavia sanojani -- olen tuon asian tähden kärsinyt _liiaksi_.

-- Ei puhuta enää tästä, veljeni! lisäsi Augustus.

-- Marcus, oletko jo kauan ymmärtänyt kaiken noin selvästi? Ethän
koskaan ole noin puhunut! kysyi Antonius ja hänen äänensä väreili
omituisesti; Marcus näki ystävänsä mustien silmien loistavan
innostuksesta ja sisäisestä ilosta.

-- Olen paljon ajatellut noita asioita viime aikoina, vastasi Marcus.
Sitten hän kertoi lyhyesti vankilatunnelmansa; kertoi kohtauksensa
raajarikkojen kanssa ja mitä oli tuntenut nähdessään suuret
työläisjoukot sekä lopetti seuraavasti:

-- Siitä vain olen pahoillani, etten ennen ole tullut ajatelleeksi
oikeata elämää. Keksintöni on ehkä vienyt niin aikani, etten ole
ehtinyt harrastaa tärkeämpiä asioita.

-- Kyllä sinä pian opit tuntemaan...

Kun Augustus oli noussut raitiotievaunuun lähteäkseen kasarmiinsa
kaupungin toiselle puolelle, sanoi Antonius hiljaa:

-- Kuulehan, olen saanut tietää, että hallitus salassa valmistelee
sotaa naapurivaltakuntaa vastaan. Se pitäisi saada estetyksi. Jos sinä
saisit keksintösi valmiiksi, niin ehkä sekin olisi suureksi avuksi.

-- Veljeni, Marcus kuiskasi kiihkeästi, -- nyt minun _täytyy_ onnistua!
Minä alan kokeilla yöt ja päivät!

-- Älä sentään rasita itseäsi liiaksi -- silloin et onnistu niinkään.
Oletko varma, ettei herätä epäluuloja, jos olet kovin paljon
kokeilupajassasi?

-- Ei vähääkään! vastasi Marcus ja lisäsi hymyillen: Olen ilmoittanut
päällikölle, että koetan keksiä parhaillaan erästä apulaitetta
koneeseeni ... hän on antanut minulle lisää vapauttakin. Ja nyt hän
odottaa jännittyneenä, että onnistuisin -- että ansaitsisin _hänelle_
vielä toisenkin ritarimerkin!

He erosivat hiljaa naurahtaen.


MILJOONIEN NIMESSÄ.

Marcuksen kuumeisilla kasvoilla kuvastui salaperäinen riemu ja
hurmaus kun hän seisahtui keskelle kokeilupajansa lattiaa. Hän
tuijotti hetkisen loistavin silmin yhteen paikkaan -- niinkuin olisi
kaukaisuudessa nähnyt jotakin kaunista ja ihmeellistä -- ja kuiskasi
itsekseen:

-- Vihdoinkin!

Sitten hän puki takin ylleen, sammutti sähkölampun ja poistui. Ja
juostessaan portaita ylös maanpinnalle, hän tunsi jäsentensä vapisevan
ja päänsä humisevan -- hän oli kuumeisella innolla taukoamatta
työskennellyt kolme vuorokautta.

Oli vielä miltei pimeä. Kylmä aamuilma tuntui virkistävän, mutta
sittenkään hän ei malttanut kävellä, vaan otti auton ja ajoi siihen
kaupunginosaan, missä Antonius asui.

Marcus oli pari päivää sitten saanut hänen asuntonsa avaimen. Hän hiipi
taloon salatietänsä myöten, aukaisi sitten äänettömästi oven, asteli
ystävänsä vuoteen viereen ja lausui hiljaa hänen nimensä. Antonius
hypähti hätkähtäen istualleen, ja kun Marcus ilmaisi nimensä, hän kysyi
levottomasti:

-- Mitä nyt, Marcus? Onko tapahtunut jotakin?

-- On, vastasi Marcus ääni värähtäen.

Kun Antonius sytytti valon ja näki Marcuksen liikuttuneet kasvot, hän
tarttui kiihkeästi tämän käteen ja kuiskasi jännittyneenä:

-- Se on valmis...?

-- Se on valmis! vastasi Marcus kuin kaiku ja lisäsi juhlallisesti:

-- Nyt voin hämärässä ja pimeässä kiitää ilmassa näkymättömänä.

Marcus hämmästyi nähdessään, miten tavattomasti hänen ystävänsä
muuttui. Kasvot kalpenivat entistä kalpeammiksi, sieraimet laajenivat
ja suurenneet silmät säihkyivät. Kun hän oikaisi pitkän, solakan
vartalonsa, näytti hän yliluonnolliselta, ja hänen äänensäkin oli
vieras ja matala:

-- Veljeni, minä kiitän sinua _miljoonien puolesta_.

Marcuksen valtasi salaperäinen tunne, ja kylmät väreet kiitivät hänen
ruumiinsa lävitse. Hänet oli otettu kolme päivää sitten sotilasliiton
keskuskomiteaan; hän ei tiennyt siitä vielä mitään, mutta tällä
hetkellä hänestä tuntui, että Antoniuksella, sen johtajalla, todella
oli valta ja voima puhua miljoonien puolesta.

Antonius viittasi Marcusta istumaan, puki äänettömästi hiukan ylleen;
sitten hän istahti Marcusta vastapäätä ja pyysi tätä kertomaan, miten
hän lopulta oli onnistunut.

Marcus lupasi selittää toiste yksityiskohtaisesti; hän ilmoitti
näkymättömyyden aikaansaatavan pääasiallisesti siten, että rungon
alapuoli on kokonaan peitetty läpinäkyvällä selluloosalevyllä, joka
maalattiin hänen keksimällään värisekoituksella. Levy oli hiukan
irti rungosta ja tähän _väliin_ johdettiin tasainen sähkövalo, joka
säännösteltiin ympäristön valosuhteiden mukaan.

Antonius oli jännittyneenä kuunnellut selostusta; nyt hän kysyi:

-- Mutta miten lentäjä voi tietää, että valomäärä on sama kuin
ympäristön?

Marcus kertoi, että tässä juuri oli ollut suurimmat vaikeudet, mutta
hän oli lopulta keksinyt laitteen, joka automaattisesti piti valon
yhtäläisenä ympäristön kanssa. Kun hän oli vielä lyhyesti selostanut
laitteensa rakennetta, Antonius tarttui uudestaan hänen käteensä ja
puhui syvän liikutuksen valtaamana:

-- Veli, sinä olet tehnyt suuren työn. Minä olen myös tehnyt erään
keksinnön -- ja niiden molempien avulla voidaan ehkä ratkaisevasti
vaikuttaa sotien lopettamiseen: silloin kun suuret joukot aloittavat
viimeisen ponnistuksensa. Ja sinut tullaan _aina muistamaan!_

Mutta Marcus muisti samassa ensimmäisen keksintönsä, se lennähti hänen
mieleensä kuin ruma rikos; lattiaan katsoen hän virkkoi hiljaa:

-- Mutta ei mikään voi hyvittää sitä, että olen tuollaiselle
hallitukselle luovuttanut lentokoneeni keksinnön.

Antonius katsoi häntä hetken ja sanoi sitten terävästi:

-- Sanopa ystäväni, miten olisit tällaisessa urkkijamaassa voinut
rakentaa koneesi, ellet olisi luovuttanut sitä hallitukselle?

-- Jaa, tuota -- en nyt oikein --

-- Sinun täytyy myöntää: et missään! Tai _ehkä_ sinun olisi annettu
rakentaa se valmiiksi, sitten otettu kone ja keksintö -- ja sinut
itsesi lävistetty muutamalla kymmenellä kuuden millin kuulalla! Mutta
nyt sinä olet elossa -- ja valmiina on kaksikymmentä kappaletta
maailman paraita lentokoneita ja uusia tulee!

Marcus tuijotti Antoniukseen ällistyneenä, ja tämä jatkoi hitaasti ja
salaperäisesti ääntään hiljentäen:

-- Minä taas olen pitänyt huolta siitä, että näissä koneissa on
meikäläiset ohjaajat.

-- Oo, onko se totta? änkytti Marcus tuijottaen hämmästyneenä
ystäväänsä. -- Miten sinä olet voinut saada niin paljon...?

-- Niinkuin ehkä tiedät, alkoi Antonius kylmästi puhua, -- sain periä
miljoonaomaisuuden. Ja eräästä syystä olen kouluttanut parikymmentä
sopivaa nuorukaista lentäjiksi -- ja avustanut vielä muutamia. Nämä
ovat yleensä hyviä lentäjiä, ja kun minä olin harjoituspäällikkö,
ehdotin sinun uusiin koneisiisi ainoastaan meikäläisiä! Eikö näin ole
parempi?

Viime lauseen hän heitti kuin ilkamoiden.

Äskeinen hämmästys ja lumous valtasi Marcuksen kaksinkertaisena.

-- Sen tähden sinä siis minuakin avustit...? änkytti Marcus.

-- No, jos niin tahdot sanoa. -- Mutta älkäämme enää puhuko tästä.

-- Mutta enhän minä ole näihin asti ymmärtänyt mitään. Kuinka sinä voit
luottaa minuun?

Silloin Antonius puristi Marcuksen kättä, ja katsoen tätä miltei
hellästi silmiin, sanoi hiljaa, korostaen joka sanan:

-- Marcus, minä tiesin, että sinä tulet kerran _muistamaan isäsi_.

Marcus tunsi itsensä lapseksi tuon miehen edessä. Hän ei sanonut
mitään, mutta hänen katseestaan loisti ihailu ja kiitollisuus.

Antonius piteli yhä hänen kättään ja katsoen häntä silmiin kostealla
katseellaan puhui katkonaisella, käheällä äänellä:

-- Marcus -- sinä tiedät, miten molemmat veljeni... Niin -- sinä olet
samanluonteinen kuin minun toinen veljeni -- ja minä -- minä olen
pitänyt sinusta niinkuin...

Jotain outoa ja suurenmoista ilmeni noiden kahden raudanlujan miehen
hellyydessä; Marcuksen kasvot kalpenivat, hän puristi tietämättään
kaikin voimin toisen kättä, katsoi tätä tulisesti silmiin, ja vain
hampaitaan kiristäen hänen onnistui tukahduttaa nyyhkytyksensä. Vihdoin
hän änkytti hiljaa:

-- Veljeni -- _sinä_ minut pelastit -- vankeudesta...

-- Minä olin levoton sinun tähtesi, veli...

-- Veljeni -- veljeni, sopersi Marcus kuiskaten ja painoi päänsä
Antoniuksen olkapäätä vastaan.

Suuri hellyys täytti hänen sydämensä ja hänen oli vaikea pidättää
äänetöntä, kurkkuun kohoavaa nyyhkytystä -- hän pidätti pienen aikaa
hengitystäänkin; sitten hän kuuli Antoniuksen sanovan reippaasti:

-- Niin veli! Nyt meillä on _toivoa!_ Ja sinäkin kohoat taas yhden
arvoasteen.

-- Ilmoitanko siis tämänkin keksinnön hallitukselle? kysyi Marcus
neuvottomana.

-- Mitä pikemmin sitä parempi! Pääset eroon urkkijoista -- ja
santarmikapteenin pudotettu nenä unohdetaan! Sillä katsos, veli:
lukemattomat kerrat on yhden tuollaisen roiston nenän tähden pudotettu
_monen_ rehellisen miehen _pää_.

Kun Julia palvelijattaren kutsusta tuli vastaanottohuoneeseen,
leimahtivat hänen poskensa tulipunaisiksi ja hänen silmänsä alkoivat
loistaa. Hän näytti muutenkin virkeämmältä kuin ennen. Hän miltei
juoksi Marcusta vastaan ja tarttui tämän käsiin huudahtaen lapsellisen
luonnollisesti:

-- Miten iloinen olen, että vihdoinkin tulitte! Pelkäsin, ettette enää
koskaan tulisi. Hän loi katseensa lattiaan ja lisäsi kuiskaten:

-- Olen teitä niin _kovin_ odottanut.

-- On ollut erittäin tärkeitä toimia -- etten ehtinyt -- vaikka, koetti
Marcus puolustautua.

-- Ymmärrän sen.

Sitten tyttö tarttui uudelleen Marcuksen käteen ja kysyi tuskallisen
jännittyneenä:

-- No, sanokaa _te_ minulle totuus. Onko niissä huhuissa perää -- että
hän olisi -- myrkkyä...

Marcus koetti vastata vältellen, lohduttaa ja hälventää tytön
epäluuloja, mutta lopulta hänen täytyi ilmoittaa totuus.

Julian kasvot muuttuivat kalmankalpeiksi, hän hapuili käsillään ja oli
kaatumaisillaan, niin että Marcuksen piti tukea häntä ja taluttaa hänet
nojatuoliin.

Hän toi nopeasti lasillisen vettä ja nosti sen tytön vapiseville
huulille, sanoen hiljaa, hätääntyneenä:

-- Tointukaa! Ei sitä voi enää auttaa. Julia -- tointukaa! Voi miksi
kerroin...

Tyttö tarttui äkkiä Marcuksen käteen ja katsoi häntä silmiin, kuiskaten
katkonaisesti ja tukahtuneesti:

-- Älkää -- älkää -- te minusta mitään... Enhän minä enää --

Mutta samassa hän kääntyikin toisaalle ja alkoi epätoivoisesti itkeä.

Marcukseen vaikutti syvästi tytön voimakas suru.

Hetken kuluttua hän kosketti hentoa, vavahtelevaa olkapäätä ja sanoi
lohduttaen:

-- Rakas ystävä! Koettakaa ajatella, ettei sitä voi enää auttaa.

-- Te olette oikeassa, sopersi Julia, puristi hiukan Marcuksen kättä ja
poistui omaan kamariinsa.

Kun hän hetken kuluttua palasi, oli hän huuhtonut kasvonsa vedellä ja
ulkonaisesti hän oli verraten tyyni. Mutta kasvot olivat yhä kalpeat ja
silmissä kuvastui tuska.

-- Minkä tähden hän on sen tehnyt? kysyi tyttö hiljaa.

-- Sitä en tiedä, änkytti Marcus epäröiden. Julia katsoi häntä
tutkivasti ja kysyi sitten aivan kuin toista asiaa:

-- Niin! Miksi olitte kaksintaistelussa kapteeni V:n kanssa?

-- Miksikö? Se -- se oli jostakin korttipelistä -- aivan pikku asia.

Tyttö näki sen vihan salaman, mikä singahti Marcuksen katseesta hänen
lausuessaan ensimmäisen sanan, ja sanoi aivan kuin sääliä teeskennellen:

-- Miksi te siis pikkuasiasta silvoitte hänet niin hirveästi? Olen
kuullut siitä.

Tätä ei Marcus ollut odottanut! Hänen kasvoillaan kuvastui hämmennys ja
neuvottomuus.

-- Niin tuota -- asia oli nähkääs niin -- että tuota, sitten hän
laukaisi äkkiä läpitunkevasti:

-- Niin, hän on muutenkin konna!

-- Miten muuten? ahdisti tyttö tarkastellen häntä terävästi.

-- Minä tarkoitan sitä, että, että, mutisi taas Marcus.

Mutta silloin tyttö tuli hänen luokseen, tarttui hänen käsiinsä ja
kuiskasi tulisesti:

-- Tarvitseeko teidän _minulta_ salata totuus? Kyllä minä mieluummin
kuolen kuin ilmaisisin _teistä_ jotakin.

Tytön sanat sattuivat kipeästi Marcukseen, ja hän mutisi lattiaan
katsoen:

-- Mitä tarkoitatte?

-- Sitä, että tuo kapteeni on jotenkin syyllinen Aurelian kuolemaan --
ja te kostitte!

Kun Marcus ei vastannut, tyttö huudahti silmät säihkyen:

-- Nyt sain varmuuden, että teitte sen Aurelian tähden! Ja minä olen
teille koko elämäni ajan kiitollinen!

Marcus oli tullut saadakseen tavata edes rakastettunsa näköisen naisen
elävänä, ja nyt hän aivan hämmästyi: Julian kasvoilla kuvastui sama
tulinen innostus ja hurmaus kuin _hänenkin_ -- silloin -- onnellisena
iltana.

-- Te olette niinkuin Aurelia, kuiskasi Marcus hiljaa, liikuttuneena.
-- Minä tulen tänne usein. Me puhumme hänestä -- kaikkea...

-- Mitä sanoittekaan! keskeytti Julia hänet vapisevalla äänellä, kuin
huumaantuneena. _Minäkin_ ajattelin aivan samaa! Jospa tietäisitte,
miten kauhistavan ikävää minulla on toisinaan iltaisin, kun en saa
puhua kenenkään kanssa. Isän läsnäollessa ei saa lausua Aurelian
nimeäkään. Ja äiti on taas maalla. Mutta kun te tulisitte, saisimme
puhua hänestä -- silloin olisi ehkä hiukan helpompi olla.

Marcuksen kasvot tummenivat vihasta. Hän kysyi, oliko kenraali tehnyt
mitään lapsensa pelastamiseksi, ja kun Julia vastasi kieltävästi,
Marcus huudahti tulisesti, ettei sellainen ole mikään isä!

-- Kyllä hän on saanut kärsiä ylpeydestään, puhui Julia hiljaa. --
Sillä kun tuli tieto Aurelian kuolemasta, hän istui huoneessaan yhtä
mittaa neljä vuorokautta syömättä ja nukkumatta -- ja sitten hänen
tukkansa oli lumivalkea...

-- Entä äiti -- eikö hänkään? kysyi Marcus hetken kuluttua.

-- Tietysti äitiraukka teki kaiken voitavansa. Hän tuli heti maalta.
Mutta kun isä ei tahtonut tietää mitään, niin hän ei voinut pelastaa...

Julia peitti käsillään kasvonsa ja alkoi tukahtuneesti itkeä: hän
muisti taas jok'ainoan sanan isän ja äidin keskustelusta -- silloin kun
äiti saapui maalta...

Salongin ovi oli jäänyt auki, ja hän kuuli isän kohteliaasti
huudahtavan:

-- Ah! Te olette siis saapunut kaupunkiin, rakas ystäväni! Mikä tuottaa
minulle tämän ilon?

-- Olen täällä katsomassa, voisinko pelastaa teidän tyttärenne
vankilasta -- kuului äidin liikutuksesta värisevä ääni.

-- Erehdytte, hyvä rouva! lausui kenraali kylmästi. Tyttäreni oli aivan
äsken tässä. Sitä paitsi: kenraali D:n tytär ei koskaan, ei koskaan ole
vankilassa! Muistakaa se, hyvä rouva!

-- No niin -- Älkäämme siis puhuko tästä enempää -- näyttää olevan
turhaa vedota teidän sydämeenne, puhui äiti vaivalloisesti, kuin
tukehtumaisillaan. Sitten kuului hiljaa, katkonaisesti:

-- En olisi uskonut -- että voisitte -- loukata minua noin -- noin --

-- Raa'asti! keskeytti isän ääni teeskennellyn kohteliaasti. -- Se on
totta, rakkaani! Voitteko antaa minulle anteeksi!

-- Tiedättehän sen -- eikä minulla ole väliä, nyyhkytti äiti
sydäntäsärkevästi. -- Mutta rukoilen teitä: armahtakaa omaa lastanne --
pelastakaa hänet! Te voitte sen tehdä jos tahdotte...

Hän ojensi vapisevat kätensä miestään kohti kuin rukoillen; mutta
silloin tämä katsahti kelloonsa, huudahtaen toimekkaasti:

-- Oi rakas ystävä! Olin vähällä unohtaa, että minun pitää olla
pörssissä kymmenen minuutin kuluttua. Toivottavasti te ette tänään
matkusta?

Kunniamerkit helähtivät kenraalin kumartaessa, ja sitten säesti
kannusten kilinä reippaita, poistuvia askeleita.

Äiti nousi aivan kuin olisi aikonut lähteä poistuvan jälkeen. Mutta
samassa hän vaipui hervottomana polvilleen, painoi kasvonsa pehmeään
nojatuoliin ja itki katkerasti.

Julia tunsi jäntevän käden silittävän päätään, se vaikutti häneen kuin
käsky, sähkövirta. Hän pyyhki silmänsä ja kuiskasi kuin itsekseen:

-- Miksi itken? Eihän se auta; nyt täytyy vain toimia -- se lohduttaa
parhaiten. Niin _hänkin_ tahtoi.

Surullinen ääni, kyyneleiset silmät, soikeat kasvot, tytön koko olemus
oli niin erehdyttävän samannäköinen, että Marcus joutui salaperäisen
lumouksen valtaan: tyttö oli sittenkin Aurelia. Marcus puristi Julian
rintaansa vastaan ja suuteli hänen otsaansa, kuiskaten hiljaa:

-- Sinä _olet_ Aurelia.

Mielenliikutuksesta ja ilosta itkien Julia sopersi katkonaisesti:

-- Tahdon kaikessa -- tulla hänen kaltaisekseen. Ja olisin niin
onnellinen -- jos -- te kärsisitte vähemmän, kun...

Hän vaikeni, painaen vain kasvonsa Marcuksen rintaa vasten. Ja Marcus
tunsi poskillaan mustan, silkinhienon tukan.

Mutta tultuaan ulos kadulle Marcus tajusi taas totuuden: Aurelia oli
poissa, ikuisesti poissa.

Marcus alkoi kävellä nopeammin, hän koetti ajatella muuta, mutta tuo
kamala totuus ei hellittänyt hetkeksikään tuskallista puristustaan;
se tuntui kiduttavan häntä armottomasti, taukoamatta, niinkuin raskas
jalkarauta kiduttaa elinkautista vankia; se on kalvanut nilkan
nahattomaksi, veri tihkuu sen alta joka askelella -- mutta siitä ei
pääse hetkeksikään.

Marcus muutti lentäjän virkapuvun päälleen ja lähti lentokentälle. Vain
uhkarohkea taitolento ja kuumeinen työ tuntui hiukan lievittävän hänen
tuskaansa.

Viikon päivät Marcus työskenteli aivan kuumeentapaisesti. Likaiset
työvaatteet yllään hän teki kaikkein raskaimpia ruumiillisia töitä
lentokonetehtaassa, jossa hänen johdollaan paraillaan valmistettiin
hänen uudessa keksinnössään tarvittavia laitteita ja osia.

Eräänä päivänä, kun hän laskeutui kentälle, Antonius tuli hänen
luokseen ja ilmoitti, että illalla oli sotilassalaliiton pääkomitean
kokous, jonne Marcuksen pitäisi saapua.




NÄKYMÄTTÖMÄT VOIMAT.


MAANALAISESSA HUONEESSA.

Oli jo lähes puoliyö, kun Marcus ystävänsä seurassa varovaisesti
laskeutui pimeitä portaita myöten alas kellarikerrokseen. Antonius
naputti sovitulla tavalla, ja ovi aukeni.

Suuressa maanalaisessa huoneessa ei ollut ainoatakaan ikkunaa.
Salaliittolaiset, lähes kaksikymmentä miestä, olivat jo saapuneet ja
istuivat äänettöminä pitkän pöydän ympärillä. Pöydällä paloi vain
kaksi vahakynttilää, ja istuvien vartalot loivat jättiläismäisiä,
värähteleviä varjoja alastomille seinille. Harmaat, kosteutta
tihkuvat sementtiseinät kiilsivät niukassa, keltaisessa valossa kuin
liikkumattoman jättiläismatelijan niljakas nahka.

Antonius esitti muutamin sanoin Marcuksen, joka nyt ensi kertaa oli
salaliiton pääkomitean kokouksessa, ja sen jälkeen hän astui pöydän
päähän puheenjohtajan paikalle. Hän naputti pitkällä, laihalla
sormellaan pöytään ja alkoi puhua hillitysti matalalla, sointuvalla
äänellään; hän ilmoitti saaneensa tärkeän tiedon: -- hallitus aikoo
lähitulevaisuudessa julistaa yleisen liikekannalle-panon ja sen jälkeen
sodan naapurivaltakuntaa vastaan. Hän ehdotti siis keskusteltavaksi,
mitä on asian johdosta tehtävä, mihin ryhdyttävä, ja kehoitti jokaista
lausumaan mielipiteensä.

Tuo hitaasti lausuttu tiedonanto iski miesjoukkoon kuin salama.
Kaikkien kasvot näyttivät hämmästyneiltä, kiihtyneiltä, ja sitten
kuului hiljaista, uhkaavaa mutinaa.

Eräs nuori luutnantti nousi seisomaan. Hänen kauniit, miltei
naiselliset kasvonsa olivat kalvenneet, ja hän huudahti vihasta ja
mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä:

-- Ei! Kyllä meidän nyt täytyy tehdä jotakin -- sota täytyy estää
vaikka miten! Ja minä puolestani olen sitä mieltä, että nykyinen
pääministeri on suurin sodanlietsoja. Hän on jo kauan saarnannut sotaa
-- ja nyt hän on saanut sen aikaan! Jos hänet saataisiin nopeasti pois
virastaan, niin ehkei sodastakaan tulisi mitään. Ehdotan siis, että
hänet poistetaan -- ja minä tarjoudun panemaan sen toimeen!

Tällöin nousi muuan välskäri, jolla oli miehekkäät, avoimet kasvot, ja
alkoi puhua tyynesti ja vakuuttavasti:

-- Kuulkaapas nyt, toveri! Te olette hyvin nuori, muuten ymmärtäisitte,
etteivät muutamat ministerit sotia aiheuta eikä niitä poistamalla siis
voida estää sotaa. Huomenna olisi kaksi hänen tilallaan.

-- Oikein! Hyvä! keskeyttivät jotkut.

Nuori luutnantti puolusti ehdottamaansa tekoa edes vastalauseena, mutta
hänelle selitettiin, että siitä seuraisi vain kuritustoimenpiteitä.
Vihdoin hän kysyi tuskaantuneena:

-- Miten me sitten estämme sodan?

-- Koska toiset eivät puhu, niin minä sanon lyhyesti oman mielipiteeni,
puhui välskäri selvästi ja vakuuttavasti. -- Ensiksikin meidän on
heti ilmoitettava tästä kansainvälisen Sosialistien ja Sotilasliiton
pääkomitealle ja naapurimaan liitolle, jotta he itse voivat ryhtyä
vastatoimenpiteisiin, toiseksi oman maamme sosiaalidemokraattiselle
puolueelle, sillä siitä riippuu onnistuminen. Jos he voivat julistaa
ratkaisevalla hetkellä _suurlakon_, pysähdyttää liikenteen ja
sotatarviketeollisuuden -- niin sota on estetty!

-- Oikein! Oikein!

-- Se on totta!

-- Kolmanneksi olisi mielestäni viime hetkeen asti kartutettava _omaa
voimaamme_, siten että harjoitetaan entistä innokkaammin kaikenlaista
herätystyötä sotilaitten keskuudessa -- se on paras keino. Suullisen
agitaatiotyön harjoittajille olisi ehkä lähetettävä tästä uutisesta
salainen lentolehtinen, ja tämän ohessa yhtenäiset toimintaohjeet koko
maan paikalliskomiteoille.

Hän istuutui; pöydän ympäriltä kuului muutamia hyväksymishuutoja.

Kun kukaan ei pyytänyt puheenvuoroa, alkoi Antonius:

-- Minunkin mielestäni toveri B:n esittämät toimenpiteet ovat
välttämättömiä. Sodanjulistusta varten pitäisi sen ohessa lähettää
salaiset toimintaohjeet, joissa ensiksi kehoitetaan sotilaita
salaisesti päättämään, etteivät lähde sotaan; toiseksi valmistautumaan
taisteluun, valtaamalla kaikkialla asevarastot ja lentokoneet. Siihen
sopisi lisätä muitakin tarpeellisia ohjeita.

Silloin kuului muutamia epäileviä, matalia ääniä:

-- Mutta jospa emme voitakaan noilla keinoilla...?

-- Entä _palkkajoukot?_

-- Niillä on hyvä tykistö.

Nyt nousi Marcuksen sekundantti Augustus ja lisäsi liikuttuneella
äänellä.

-- Minun mielestäni pitäisi sentään ryhtyä jyrkempiin toimenpiteisiin
siltä varalta, ettemme muuten voita -- ja minä olen ajatellut erästä
keinoa --

-- Selitä, selitä! pyysivät muutamat nuoret upseerit kiihkeästi.

Luutnantti katsahti ympärilleen ja puhui salaperäisesti, ääntään
hiljentäen:

-- Kuten tiedätte, on meillä varoja pari miljoonaa toveri K:n
testamentin johdosta. Olen ajatellut, että ostaisimme talon ministeri
M:n talon vierestä, kaivaisimme sieltä uusimpien koneiden avulla
tunnelin hänen talonsa alle ja putkea myöten juoksuttaisimme sinne
esimerkiksi viisisataa kiloa pyroniittia. Kun siellä sitten on
paraillaan jokin loistava juhla, kun taantumukselliset vallanpitäjät
viettävät juominkejaan, silloin me sähkönappulan avulla sytytämme --,
ja kaikki muuttuu atomeiksi...

-- Mutta sitä ennen siepataan sinut kolostasi kuin myyrä -- ja viedään
kidutuspenkille! huomautti joku ivallisesti.

-- Ei tuollaisilla keinoilla ainakaan saada mitään aikaan! sanoi toveri
B. lujasti. -- Pian ne uuden hallituksen osaavat valita. Militarismia
pitäisi satuttaa suoraan sydämeen, jos kerran väkivaltaisia keinoja
käytetään!

Taas kuului kiihtyneitä ääniä:

-- Mutta miten?

-- Ei mitenkään!

Eräs sotaministeriön virkamies huudahti väräjävällä äänellä:

-- Toverit! Olemmeko petoja, kun ajattelemmekaan sellaista, että sadat
viattomat naiset joutuisivat noin kauhean kuoleman uhriksi. _Oikeuden_
aseilla me voitamme -- se on minun mielipiteeni!

-- Niin minäkin ajattelen!

-- Oikeus voittaa lopulta!

Heidän joukossaan oli pieni ryhmä anarkisteja, sekä jyrkkiä että
passiivisia. Viimeksimainittujen huudot saattoivat jyrkät ihan
suunniltaan, kun he muutenkin luulivat enemmistön lievän menettelytavan
johtavan suoraan perikatoon. Kun kaikkien täytyi hillitä ääntään,
kuulosti keskustelu raivokkaalta sähinältä:

-- Pyövelien "viattomia" rouvia te puolustatte!

-- Mutta ette kai välitä siitä, vaikka työläisnaisia ja lapsia ammutaan
kadulla kuin koiria!

-- Mitäpä niistä!

-- Missä te oikeutta olette nähneet?

-- Emme mitään sotaa voi estää! Ja siihen olette _te_ syypäät, kun ette
_uskalla_ hyökätä hirmuvallan kimppuun!

Nyt nousi meteli yhä hurjemmaksi. Tolstoilaiset anarkistit syyttivät
jyrkkiä sydämettömiksi julmureiksi, jälkimmäiset nimittivät syyttäjiään
ajattelemattomiksi narreiksi, pyövelien puolustusasianajajiksi.

Marcus oli siirtänyt tuolinsa seinän viereen ja tarkasteli sieltä
riiteleviä. Toveri B., jonka Antonius oli sanonut olevan sosialisti,
istui aivan tyynenä tuolillaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Antonius nousi seisomaan, ja Marcus näki, miten hänen laihoilla
kasvoillaan kuvastui ensin pettymys, sitten ylenkatse. Kun meteli ei
tauonnut, hän purskahti äkkiä ivanauruun -- ja väittely taukosi äkkiä
kuin puukolla katkaisten. Hetken kuluttua kuului suuttuneina, kysyviä
ääniä:

-- Mitä sinä naurat?

-- Mitä tämä merkitsee?

-- Pilkkaatko sinä meitä?

-- Voiko kukaan pilkata teitä enempää kuin itse pilkkaatte itseänne?
kysyi Antonius katkerasti.

Eräs luutnantti Brutus syöksähti kalpeana häntä kohden kädet nyrkissä
ja sähähti uhkaavasti:

-- Tämä on liikaa -- minä en salli.

-- Paikallesi!

Antonius sanoi sen hiljaa, tuskin kuuluvasti, mutta kun hän samassa
käänsi luutnanttiin pistävän katseensa, seisahtui tämä aivan kuin
hypnotisoituna.

-- Minä puhun totta, toverit! Ajatelkaa vain, että samaan aikaan, kun
hallitus valmistautuu viemään teidät teurastettaviksi, kun heidän
urkkijansa nuuskivat teitä kaikkialta kuin verikoirat -- te vain
sätitte toisianne.

-- Ei teidän tehoton menettelytapanne nuhdesaarnoista parane! huudahti
Brutus purevasti; hän oli jyrkkä anarkisti ja oli raivoissaan siitä
vaikutuksesta, minkä Antonius oli häneen tehnyt. -- Te olette aina
vedonneet "rauhalliseen valistustyöhönne", mutta ettepä ole voineet
lopettaa sotaa!

Nyt tarttui puheeseen B. ja selitti, miten sosialistien rauhallinen
toiminta on ollut yhtämittaista taistelua militarismia vastaan, miten
se innokkaan nuorisoagitaation avulla on kasvattanut lukemattomia
sodan vastustajia; nämä taas puolestaan sadoissa kasarmeissa jatkavat
tärkeätä työtään, joka yhä enemmän ja enemmän kasvattaa --

-- Pelkureita! iski Brutus kuin piiskalla, ja lisäsi pilkaten:

-- Ne jatkavat sitä hamaan siihen hetkeen asti, kunnes julistetaan sota
ja heidät viedään vastuksetta kuin lampaat teurastuspenkkiin! Niin kävi
viime maailmansodan edellä -- ja niin tulee tietysti käymään nytkin!
Mutta jos muutamilla rohkeilla teoilla lamautettaisiin vallassaolijat,
saatettaisiin heidät kauhun valtaan -- niin siinä tapauksessa nuokin
saattaisivat ryhtyä vastarintaan. Mutta te ette uskalla ryhtyä
todelliseen taisteluun -- ja sen tähden jatkatte "tärkeätä" työtänne
tuomiopäivään asti!

-- Niin pelkureita te olette! huudahti se nuori aliluutnantti, joka oli
tarjoutunut murhaamaan pääministerin.

Jossakin välähtivät silmät uhkaavasti, kuului hillittyä murinaa, mutta
kukaan ei sanonut mitään, kaikki katsoivat levottomina puheenjohtajaan.

Tämän mustat, syvällä olevat silmät näyttivät niin uhkaavilta,
että Marcus nousi levottomana seisoalleen -- hän pelkäsi ystävänsä
silmänräpäyksessä tekevän jotakin... Kaikki odottivat henkeä pidättäen,
ja hetken kuluttua Antonius kääntyi Brutukseen, puhuen hiukan käheästi,
jäätävän tyynesti:

-- Ensi kerran meidän keskuudessamme on tällaista katkeruutta -- ja
ensi kerran minua näin solvataan. Mutta minä tiedän, että sinä et
ajattele sanojasi ja että sinä vielä itse huomaat olleesi väärässä.
Ja minä uskon kaikesta huolimatta, että sinäkin olet oman käsityksesi
mukaan tahtonut tehdä työtä suuren asiamme eteen.

Silloin kuului keskeyttäviä, syyttäviä ääniä:

-- Sitä ei voi enää uskoa!

-- Hän voi olla provokaattori!

-- Ei, toverit! sanoi Antonius lujasti. -- Älkää sanoko niin! Ei hän
petturi ole.

-- Mistä sinä sen tiedät? kuului taas erään miltei jättiläiskokoisen
sotilaan järeä ääni. Ja häneen yhtyi muutamia kiihkeitä ääniä:

-- Selitä ainakin, millä perusteilla voit olla noin varma hänestä!

-- Minä voin todistaa sen! sanoi Antonius.

Äskeisen syyttäjän kasvot olivat valahtaneet kalpeiksi, kun hän
kuuli tuon hirveän syytöksen; mutta kuullessaan syyttämänsä miehen
puolustavan itseään, hän muuttui aivan avuttoman näköiseksi ja punastui
hiusrajaa myöten. Kuin unessa hän taas kuuli Antoniuksen hitaasti ja
läpitunkevasti puhuvan:

-- Toverit, tällaisella hetkellä ei olisi kenenkään pitänyt esiintyä
syytöksin, sillä pian meille tulee kysymys elämästä ja kuolemasta.
Mutta siksi täytyy meidän myöskin harkita jokaisen ehdotukset ja
suunnitelmat. Ja sen tähden kysyn: mitä sinä Brutus tahdot meidän
tekevän, kun sota julistetaan?

Tämä joutui kokonaan hämilleen noin suorasta kysymyksestä ja änkytti
tolkuttomana:

-- Esimerkiksi sen -- sen, mitä Augustus ehdotti...

-- Sinä siis ehdotat, että räjäyttäisimme pääministerin talon ilmaan?

-- Tuota -- niin ... hän mutisi avuttomana.

Antonius kääntyi Brutuksen ja muiden anarkistien puoleen ja sanoi
painokkaasti:

-- Te tiedätte, etten ole paljon puhunut; en myöskään ole teitä
erikoisesti moittinut. Olen vaieten kuunnellut Brutuksen pieniä,
typeriä murhayrityssuunnitelmia, ja miten toiset säälin, rakkauden ja
oikeuden nimessä ovat rukoilleet häntä luopumaan moisista julmuuksista!
Tuo taistelu on ehkä huvittanut joitakin -- mutta tämä aika on _liian
vakava_ huvitteluun.

Sitten Antonius lyhyesti todisti, miten tuollainen homma johtaisi heti
ensi päivinä vankilaan ja teloituksiin, ja kysyi lopuksi, miksi Brutus
todellakin oli sellaisen ehdotuksen tehnyt?

-- Saattaakseen meidät poliisin kynsiin! ärjäisi äkkiä äskeinen nuori
jättiläinen.

Brutus hypähti ylös kuin käärmeen puremana ja huudahti vapisevalla
äänellä:

-- Älkää nyt _enää_ sanoko tuota! Se on -- se on... Minä olen
ajatellut, että siten voittaisimme...

-- Odottakaa nyt siksi, kunnes minun todistukseni tulee esiin! huudahti
Antonius ja katsoen toista silmiin lisäsi harvakseen, karmivan
ivallisesti:

-- On väitetty, ettei oikeita uskovaisia enää olisi, mutta on
maailmassa vielä ainakin yksi: eräs salaliittolainen luutnantti! Sillä
anarkisti, joka vielä nykyaikanakin uskoo yksityisten murhilla ja pikku
räjähdyksillä voivansa lamauttaa diktaattorit, on uskovaisempi kuin
yksikään uskovainen -- marttyyrinkin usko on hänen uskonsa rinnalla
kuin hyttysen surina leijonan karjunnan rinnalla!

Kuului katkeraa, hillittyä naurua, Brutus oli kuin ruoskittu. Mutta
pilkkanauru herätti hänessä uudelleen vihan ja uhman; hän kohotti
katseensa ja kysyi katkerasti:

-- Oletko jo kaiken sanonut?

-- Sen vielä sanon, lausui Antonius raskaasti, että tällaisella
hetkellä on rikollista leikkiä varomattomuuksilla.

-- Ja vaikk'en olekaan sosiaalidemokraatti, ehdotan, että toimimme
nopeasti sen suunnitelman mukaan, jonka toveri B. esitti -- se on
järkevin.

-- Mutta ellemme onnistu? Mitä sitten on tehtävä? kysyi tiukasti
Brutuksen kannattaja, luutnantti Augustus.

Antonius oli jo muuttunut aivan kylmäksi ja sanoi tyynesti ja
painokkaasti:

-- Kuule siis, ja kuulkaa kaikki: jos jollakin on keino, millä voisimme
nöyryyttää tai kukistaa hirmuvallan siltä varalta, ettemme muuten
voita, niin luulisin sen hyväksyttävän yksimielisesti; minä hyväksyisin
julmankin keinon, jos sen avulla vain voidaan _varmasti_ estää
miljoonien kuolema...

-- Minä hyväksyn myös! Oikein! keskeyttivät useat salaliittolaiset.
Antonius jatkoi armottomasti:

-- Kun sinä, Brutus, olet aina _puhunut_ rohkeista teoista, niin
tällaisella hetkellä sinun pitäisi vihdoinkin tuoda ne esiin. Mutta
niiden pitäisi olla _ratkaisevia_ ja sellaisia, että ne voidaan
toteuttaa -- äskeinen ei ollut kuparikolikonkaan arvoinen.

Salaperäinen lumous valtasi läsnäolijat heidän kuullessaan tuon miltei
säälivän ylimielisyyden, ja taas kuului kiihkeitä ääniä:

-- Oikein! Oikein puhut!

Heidän katseensa kiduttivat tuskallisesti Brutusta; lopulta hän änkytti
tolkuttomasti:

-- Eipä ole tuota -- sinullakaan sellaista keinoa...

-- Ei Antonius ole koskaan kerskannutkaan mistään "rohkeista teoista",
sanoi sosialisti ja häneen yhtyi muutamia muita:

-- Ei koskaan!

-- Minä olen jo esittänyt keinoni, sanoi Antonius kylmästi.

Brutuksen korvissa soi vieläkin äskeinen pilkkanauru, hän näki nytkin
ympärillään ivallisia katseita -- ja hän tahtoi maksaa takaisin:

-- Anteeksi, että minun täytyy vieläkin kysyä: entä jos sittenkin
joudumme tappiolle -- ellemme sinun keinoillasi voikaan estää sotaa?

-- Siinä tapauksessa minulla on toinen keino, jolla me voitamme.

Antonius sanoi sen ulkonaisesti yhtä tyynenä kuin olisi Brutus kysynyt
tulitikkuja ja hän vastannut _siihen_ myöntävästi; se petti monen
läsnäolijoista niin, etteivät he ymmärtäneet heti, mitä kaikkea tuo
lyhyt lause sisälsi.

Mutta Marcus alkoi vavista jännityksestä: nyt hän saa kuulla ystävänsä
keksinnön! Hänen mielensä kuohahti, kun hän kuuli anarkistin sokeassa
katkeruudessaan sanovan pahansuovasti:

-- Olen sangen iloinen, että meillä oli yksi _viisaskin_ mies -- et kai
sinä suunnitelmassasikaan tyydy jonkin palatsin hajoittamiseen?

-- _En_.

Antonius ei huutanut, mutta tuo lyhyt, terävä sana tunkeutui jokaisen
sydämeen. Hän nousi hitaasti seisoalleen, ja hän tunsi ruumiinsa
kylmenevän omituisesta tunteesta -- niinkuin se olisi ollut hänen
elämänsä suurin hetki. Säkenöivin silmin hän hetkisen tuijotti Brutusta
ja lausui sitten hitaasti, ääntään hiljentäen:

-- En. Sillä jos tahdon, voin kymmenen toverin avulla tunnin kuluessa
_hävittää tämän kaupungin maan tasalle_.

Antonius seisoi yhä liikkumattomana paikallaan, entistä kalpeampana
ja pitempänä: hän muisti taas veljiensä lopun, _näki_ taas uhkaavan,
taivasta kohti kohotetun nyrkin, pikkuveljen verisen suun --
ihmettelevän katseen...

Marcuksen mielestä Antonius näytti profeetalta, kun hän lausui
nuo kauheat sanat. Hänen mustat silmänsä näyttivät entisestäänkin
suurenevan, niiden katse lumosi heidät salaperäisellä voimalla. Joku
kysyi kuiskaten:

-- Mitä, onko se mahdollista?

-- Kaikki on niinkuin sanoin. Minulla on siihen keino, puhui Antonius.
-- Toistakymmentä vuotta olen sen tähden yhtä mittaa tehnyt työtä.
Mutta vaikka se olisi kestänyt kaksi kertaa kauemmin, ei olisi väliä!
Hän katsahti tovereihinsa loistavin silmin, puhuen varmasti ja
voitonriemuisesti:

-- Sillä _estämme_ nyt sodan. Ellemme voi sitä estää inhimillisin
keinoin -- niin me estämme sen _sodan keinolla!_

Hänen äänensä muuttui miltei kuiskaukseksi, mutta kun hän ojensi
pitkät käsivartensa, ikään kuin syleilläkseen kaikkia, tuntui tuo ääni
värisyttävän heitä sähkövirran tavoin:

-- Veljeni, veljeni... meillä on nyt ase -- ja _tyrannit vapisevat_,
jos me siihen tartumme!

Kaikki tuijottivat Antoniukseen kuin huumaantuneina, voimatta lausua
sanaakaan.

Antonius otti hitaasti povitaskustaan mustan kotelon, aukaisi sen
varovasti -- ja samettipehmennyksen syvennyksessä oli pitkulainen,
suuren omenan kokoinen kellertävä pallo. Hän otti sen pitkien,
valkoisten sormiensa väliin ja asteli Brutuksen luokse; hymyillen
outoa, hirvittävää hymyä, hän jatkoi yhtä hillitysti:

-- Sinä tahdoit nähdä minun keksintöni ennen kuolemaasi. Katso nyt
siis. -- Tämä pallo on näin pieni, mutta jos pudotan sen esimerkiksi
tältä korkeudelta sementtilattiaan -- niin muutaman sekunnin kuluttua
ei sinua enää ole, ei meitä, ei tätä kuusikerroksista rakennusta eikä
lähitaloja.

Huoneeseen tuli painostava hiljaisuus -- niinkuin olisi joku juuri
kuollut ja kaikki katsoisivat kylmenevää ruumista, odottaen vielä
kerran näkevänsä jonkin elonmerkin. Kuului vain lyhyttä hengitystä, ja
joku pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Äskeisen pilkkaajan kasvoissa kuvastui
epämääräinen pelko, tuska ja häpeä; hän katsahti kerran ympärilleen,
aivan kuin paetakseen. Vihdoin sosialisti kysyi käheästi:

-- Onko se todellakin mahdollista?

-- Se on mahdollista. Minä olen varma siitä, että räjähdysaine tässä on
nyt kehitetty huippuunsa. Tämän pallon hävitysvoima on sama kuin suuren
mörssärinammuksen. Mutta tärkein ominaisuus on kuitenkin siinä, että se
räjähtää suunnattomana _liekkipatsaana_, sytyttäen samassa lähistöltään
kaiken palamaan!

Kun Antonius oli istunut paikalleen, kysyi joku kiihkeästi:

-- Minkälainen on suunnitelmasi?

-- Tahtovatko kaikki sen kuulla?

-- Tahdomme! vastasivat kaikki.

-- Mutta onko tarpeen ilmoittaa sitä? kysyi taas suurikasvuinen nuori
mies epäröiden.

-- Niin tosiaankin, sanoi Antonius. Mutta sanoin tietäväni, ettei
Brutus ole provokaattori. Ja minä tiedän senkin, ettei kenestäkään
teistä koskaan tule petturia! Minä näen, että ihmettelette sanojani, ja
sen tähden kerron, mistä sen tiedän.

Hän vaikeni hetkeksi, ja kaikki tuijottivat tuohon omituiseen mieheen
niinkuin olisivat nähneet hänet ensi kerran.

-- Maailmassa on vain yksi voima, yksi tunne, joka voi erottamattomasti
sitoa ihmiset, alkoi hän tyynesti. Lukemattomat narrit ovat huutaneet,
että se on rakkaus -- mutta se on suuri valhe. Rakkaus voi yhdistää
vain kaksi -- vaikka sekin on kovin epävarmaa: jonakin päivänä rakkaus
sammuu, ja silloin on sinulla petturi vierelläsi. Mutta _viha_ -- se
yksinään yhdistää kuolemaan asti! Ja minä tunnen teidät jokaisen ...
olen ottanut kaikesta selvän.

-- Mitä sinä sillä tarkoitat? kuului pöydän alapäästä tukahtunut ääni.

Hän siirsi katseensa miehestä toiseen puhuen hitaasti ja läpitunkevasti:

-- Missä onkaan sinun isäsi? Eikö hänet ammuttu viime vuonna? Eikö
niin? Ja sinun veljesi? ... kai vielä muistat, että hänet on hirtetty?
Entä sinä, joka puhut oikeudesta ja puolustit naisia -- oletko
unohtanut nuoren siskosi, joka kuoli salaperäisesti kaukaisessa
karkotuspaikassa? Ja sinä pikku Julius, joka minua syytit pelkuriksi --
voitko löytää äitisi haudan?

Hänen äänensä värisi hiukan nähdessään, miten viimeksi mainitun suuret
siniset silmät, joissa vielä oli lapsellisen avoin katse, laajenivat
kauhusta ja tuskasta.

Hän pysähtyi hetkeksi ja lausui sitten entistä hitaammin:

-- Entä sinä, Brutus, joka äsken minua pilkkasit -- muisteletko vielä
usein morsiantasi?

Brutus syöksyi seisoalleen, hänen kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi,
ja käheästi voihkaisten hän tarttui vapisevin käsin päähänsä. Ja
nuorukainen, jota oli Juliukseksi mainittu, kumartui käsiensä varaan ja
alkoi rajusti nyyhkyttää.

Mutta Antonius jatkoi yhä, ja jokainen, johon noiden mustien silmien
läpitunkeva katse sattui, hätkähti kuin olisi hänen ihoonsa työnnetty
terävä veitsi: muutamin sanoin loihdittiin heidän eteensä jokin kauhea
näky, jonka he satoja kertoja olivat nähneet, kokonainen tuskallinen
historia.

Monet tuijottivat Antoniukseen kauhistuneina: aivan kuin olisivat
nähneet jumalan tai perkeleen, joka tietää kaiken, jonka
kädessä on kaikki. Monet pöydällä olevat kädet puristautuivat
suonenvedontapaisesti nyrkkiin, kuului miltei läähättävää hengitystä;
ja hampaat kiristyivät narskahtaen yhteen, aivan kuin haavoittuneitten,
joille nukuttamatta tehdään tuskallinen leikkaus. Sillä muistot olivat
säälimättömiä -- monesta tuntui siltä, kuin olisi hiukan parantuneita
haavoja raa'asti revitty auki.

-- Niin toverit, jatkoi Antonius hetken vaitiolon jälkeen, tähän
pääkomiteaan ei ole otettu ainoatakaan, joka ei olisi saanut jotakin
parantumatonta haavaa militarismihirviön kynsistä -- _ei ketään_.
Ymmärrättekö nyt, ettemme koskaan petä toisiamme -- vaikka kuinka
riitelisimme. Sinäkin Brutus loukkasit minua ja meitä useimpia niin,
ettei minua elämäni aikana ole vielä koskaan niin loukattu -- mutta
sinäkään et minua koskaan _petä_. Enkö puhu totta, Brutus?

Viimeisen lauseen Antonius sanoi hiljaisella, miltei hellällä äänellä
-- ja silloin tapahtui äkkiä jotakin odottamatonta.

Brutus syöksähti seisoalleen, ja hänen koko ruumiinsa vapisi
mielenliikutuksesta, kun hän nopeasti asteli Antoniuksen eteen, puristi
tämän kättä sammaltaen tukahtuneesti:

-- Anna minulle -- anteeksi, vaikka minä...

Hän ei voinutkaan sanoa enempää, tuntui aivan kuin hänen kurkkunsa
olisi tukkeutunut, hänen hartiansa hytkyivät äänettömästä
nyyhkytyksestä ja vihdoin hän nojautui Antoniuksen rintaan voimatta
sanoa mitään. Ja Antonius lausui hiljaa liikuttuneena:

-- Veljeni -- rakas veljeni... Minä olen jo kaiken unohtanut -- sillä
sinäkin olet onneton...

-- Veli, minä olen ollut typerä -- en ole ymmärtänyt, puhui Brutus
tukahdutettujen nyyhkytysten lomassa. -- Mutta tästä lähtien teen
kaikessa niinkuin _sinä tahdot!_

Nuori aliluutnanttikin nousi seisomaan; hän piti toista kättään
silmäinsä edessä ja rykäisi raskaasti kuin tukehtumaisillaan joka sanan
välillä:

-- Kuinka minäkään -- voin koskaan enää -- silmiäni näyttää -- kun olen
puhunut -- niin tyhmästi -- ja...

Antonius kääntyi hänen puoleensa ja sanoi värähtäen:

-- Veliparka -- niin! Minulla on _ollut_ sellainen veli kuin sinä --
hän joutui hirmuvallan uhriksi vielä nuorempana kuin sinä nyt olet.
Tästä lähtien olet _sinä_ minun kadonnut veljeni ... jonka jälleen olen
löytänyt.

Nuorukainen poistui paikaltaan, ja Marcus näki, miten hän lyyhistyi
pimeään nurkkaan itkien hiljaa, katkerasti -- niinkuin pieni orpopoika,
joka vieraassa paikassa poistuu yksinäisyyteen itkemään äskettäin
kadotettua äitiään.

-- Veljeni! Minä lupaan kaikessa tehdä niinkuin sinä tahdot! vakuutti
Brutus tulisesti.

Tämä oli useimmille sellainen päivä, jollaista he eivät koskaan
aikaisemmin olleet kokeneet. Tavaton, suurenmoinen keksintö oli aivan
huumannut heidät; sitten omituinen paljastus, joka palautti heidän
mieleensä tuskallisen entisyyden. Viha, tuska, suru, kostonhimo, villi
voitonriemu ja valtava, ennen tuntematon innostus -- lukemattomat
tunteet myllersivät rajulla voimalla mielissä, liikuttaen ja hurmaten
kuin väkevä viini. Jalo toverillinen kohtaus liikutti yhä enemmän
heidän herkistyneitä mieliään; jokaisen silmät olivat kosteat, monet
peittivät kädellään kasvonsa -- mutta käsien takaa tipahteli pöydälle
kyyneleitä. Kuullessaan nyt Brutuksen kiihkeän, innostuneen lupauksen,
huudahtivat anarkistit ja monet muutkin aivan kuin yhdestä suusta:

-- Niin teen minäkin!

-- Minä lupaan myöskin sen.

-- Nyt huomaan olleeni väärässä!

-- Sinä olet mies!

-- Tätä minä en unohda.

Antonius puristi vielä nuoren miehen kättä ja kääntyi sitten
tovereihinsa:

-- Veljet! Jokainen teemme siten kuin yhdessä päätämme. Eikö niin,
toverit?

-- Oikein, oikein!

-- Tietysti niin! Mutta sinä ymmärrät parhaiten!

-- Se on totta!

Silloin näkivät kaikki, miten nuori, jättiläiskokoinen sotilas nousi
ja meni Brutuksen luokse. Hän ei puhunut mitään, puristi vain toisen
lujasti syliinsä. Ei Brutuskaan mitään sanonut, mutta kun he erotessaan
katsahtivat toisiaan silmiin, tunsi kumpikin, etteivät he koskaan
olleet pitäneet toisistaan niin paljon kuin nyt.

Antonius hillitsi mielenliikutuksensa tahdonvoimallaan, istui
paikalleen ja alkoi puhua:

-- Toverit! Ehkä kerron minkälaisen menettelytavan olen ajatellut
ehdottaa?

-- Kerro, kerro! kuului jännittyneitä kehoituksia.

-- Työväki tietysti ensin julistaa suurlakon, mutta jollei ainakin
puolet sotilaista kieltäydy lähtemästä sotaan tai jos hallituksen
joukot näyttävät pääsevän voitolle ja alkavat ampua työväkeä --
silloin nousee seuraavana yönä kymmenkunta lentokonetta ilmaan ja
muuttaa raunioiksi sen mahtavan linnoitusvyöhykkeen, joka ympäröi
tätä kaupunkia. Marcuksen keksimät uudet koneet voivat ottaa kuormaa
kaksi kertaa enemmän kuin entiset, mutta vaikk'ei otettaisikaan
mukaan enempää kuin 500 palloa konetta kohden, niin se merkitsee
500 mörssärinammuksen räjähdysvoimaa -- ja lisäksi tulta, jonka
kuumuudessa sulaa rautakin. On siis varmaa, että niin maanpäälliset
kuin maanalaisetkin varustukset tuhoutuvat. Seuraavana aamuna ilmestyy
lyhyt uhkavaatimus, jossa _käsketään_ peruuttamaan sodanjulistus -- ja
ilmoitetaan seuraukset, ellei käskyä totella...

Kaikki olivat miltei henkeä pidättäen kuunnelleet Antoniuksen
selostusta, mutta nyt tykistöluutnantti Augustus sanoi pettymyksen ja
pelästyksen vallassa:

-- Mutta lentokoneethan voidaan ampua nykyaikaisilla
ilmatorjuntatykeillä -- ja jos räjähtää sellainen määrä...

Ajatus oli niin kauhea, ettei hän uskaltanut jatkaa. Mutta Antonius
sanoi nytkin yhtä tyynesti:

-- Niitä ei ammuta.

Joka taholta kuului kiihkeitä hillittyjä kuiskauksia:

-- Mitä sanot?

-- Selitä pian!

-- Millä sen voi estää?

Antonius naputti kerran pöytään pitkällä, luisevalla sormellaan,
ja silmänräpäyksessä tuli kuoleman hiljaisuus. Sitten hän jatkoi
järkähtämättömän tyynesti:

-- Minun ystäväni, joka tänään ensi kerran on kokouksessamme, on aivan
äskettäin tehnyt sellaisen keksinnön, ettei lentokonetta voi ilmassa
pimeän aikana nähdä. Kun vain vähänkin hämärtää -- voi koneen muuttaa
näkymättömäksi.

Kuului hämmästyneitä ja innostuneita huudahduksia, ja kaikki katseet
kääntyivät Marcukseen, joka punastui tuosta huomiosta. Muutamat
nousivat, menivät hänen luokseen ja puristivat hänen kättään. Ja niin
epätavallinen oli tämä yö, että monet, jotka taukoamattoman vainon ja
kärsimysten alaisina olivat muuttuneet sulkeutuneiksi ja juroiksi --
nyt liikutuksen vallassa syleilivät tuota nuorta miestä, jonka ensi
kerran näkivät.

-- Tule tänne minun paikalleni, veli! huudahti lämpimästi eräs nuori
laivastoupseeri ja tarttui Marcuksen käsivarteen istuttaen hänet omalle
tuolilleen. -- Minä en voikaan nyt istua, minun täytyy hiukan kävellä.

Kun hiljaisuus oli palannut, Antonius jatkoi:

-- Hänen omalla johdollaan valmistetaan nuo uudet laitteet ja
kiinnitetään ensi tilassa hänen valmistamiinsa lentokoneisiin.

-- Entä lentokoneet? kysyi taas joku jännittyneenä. Mistä niitä saadaan
niin paljon? Uudet koneet ovat hallituksen hallussa, ja entä ohjaajat?

Silloin kumahti pöytään nyrkinisku, ja silmät kiiluen hypähti
seisoalleen eräs nuori mies; valkoiset hampaat välähtivät, jäntevät
kasvot ulkonevine poskipäineen muuttuivat tummanpunaisiksi raivosta,
hänestä huokui rajuilman voima, kun hän läpitunkevasti sähähti:

-- Olkoot vaikka perkeleiden hallussa, mutta minun koneeni syöksyy
suoraan helvettiin -- jos Antonius käskee!

-- Ja minun!

-- Ja minun!

Näiden kolmen lentäjän esiintyminen aiheutti taas hetken äänettömyyden.
Sitten jatkoi äskeinen kysyjä vilkastuen:

-- No niin! Kun vielä Antonius ja meidän uusi toverimme tarttuvat
ohjauslaitteeseen, silloin nousee jo viisi kapinallista lentokonetta
ilmoille. Mutta miten muut uudet koneet?

-- Kaikki kaksikymmentä konetta nousevat ilmaan silloin, kuin _me
tahdomme_.

Antonius sanoi tämänkin jäätävän kylmästi. Sitten hän kertoi lyhyesti,
miten oli kasvattanut joukon lentäjiä, ja lopetti seuraavin sanoin:

-- He eivät tosin tiedä tästä suunnitelmasta, mutta heitäkin yhdistää
tuo sama side: _viha_. Minä tiedän, että he ovat valmiit kaikkeen.

-- Minä olen yksi heistä! huudahti toinen niistä lentäjistä, jotka
ilmaisivat kannattavansa äskeisen toverinsa puhetta.

-- Ja minä tahtoisin kuolla sinun puolestasi -- sillä sinä annat
minulle koston!

-- Mitä tämä on? kuiskasi eräs vallankumouksellinen, joka puolet
elinvuosistaan oli istunut vankilassa. Hän katsahti ympärilleen ja taas
kauhistuneena Antoniukseen. Nämä miehet olivat tottuneet vaaroihin,
jännitykseen; he olivat kauan pelanneet uhkapeliä elämästä ja
kuolemasta -- mutta tämän yön tapaukset tuntuivat olevan liikaa.

Useimpien hermot ja mielikuvitus oli ärsytetty äärimmilleen. Ja kun
aina ilmeni uutta, alkoi monesta tuntua kaikki hurjalta, sekavalta
unelta, -- ja aina Antonius! Oliko tuo lainkaan heidän toverinsa --
aina tyynen ja kärsineen näköinen, harvapuheinen Antonius? Vai onko hän
kuollut ja lähettänyt manalasta tilalleen jonkun salaperäisen olennon,
joka on aina oikeassa, jolle ei mikään ole mahdotonta?

Mutta sittenkin tunsi jokainen ihailevansa tuota voimakasta miestä,
jokainen tunsi, ettei tarvinnut _turhaan_ kuolla, jos hänen käskystään
meni kuolemaan.

Antonius katsahti kelloansa ja sanoi tyynesti:

-- Kas, kun aika on kulunut pitkälle! Meidän täytyy kiirehtiä!

-- Se on totta!

-- Niin, oliko sinun suunnitelmassasi vielä jotakin?

Nuo jokapäiväiset lauseet rauhoittivat taas kiihtyneitä hermoja, heidän
tullessaan vakuuttuneiksi siitä, miten suunnaton voima heillä nyt oli.
He tunsivat saaneensa uutta lannistumatonta tarmoa, ruumiissaankin he
tunsivat tuon oudon, elähdyttävän voiman.

-- Se vain on ikävää, että siinä voi mennä tuhansittain viattomia
työläisiä, puhui Lucas huolestuneesti, sillä osa esikaupungeista
tuhoutuu myöskin.

-- Me voimme ilmoittaa tuntia ennen, että tietävät paeta. Mutta sitä
paitsi: minä olen tutustunut heidän elämäänsä, vieläpä tutkinut heidän
mielipidettään juuri tuontapaisesta asiasta: ja minä muistan useita,
jotka itkien vannoivat kuolevansa mielellään vaimoineen lapsineen.
Katsokaas, _heitäkin_ yhdistää meihin tuo sama side. Ja minä olen
vakuuttunut, että jos he tietäisivät myöskin _seuraukset_, niin
tuhannet olisivat valmiit Simsonin tavoin hautautumaan raunioihin.

Huoneessa vallitsi painostava äänettömyys.

-- Viattomien tähden en minäkään hyväksy keinoani ennen kuin viime
hädässä, jatkoi Antonius vakuuttavasti. Hän kuvaili lyhyesti niitä
suunnattomia uhreja, joita seuraava sota valtojen liittoutumisten ja
yhä kehittyneen asetekniikan takia tulisi vaatimaan, sekä kysyi lopuksi:

-- Ellei siis työväenjärjestöjen voima ole vielä kyllin suuri, elleivät
sotilaat ole vielä tarpeeksi valistuneita, ja mikäli hävittämällä
sotatarvikevarastot, linnoitukset ja sotalaivat ja uhraamalla muutamia
_tuhansia_ ihmisiä voisimme pelastaa _miljoonien_ viattomien elämän,
estää tuhansien hyödyllisten laivojen ja ehkä satojen kaupunkien tuhon,
ehkäistä sen hirveän hädän ja tuskan, jonka _sota_ tuo tullessaan --
_niin mitä meidän on tehtävä?_

Lucas ajatteli hetkisen ja lausui sitten lujasti ja päättävästi:

-- Veljet! Minä olen aina vastustanut väkivaltaisia tekoja -- mutta
nyt minusta tuntuu kuin tekisimme rikoksen, ellemme koettaisi käyttää
_kaikkia_ keinoja sodan vastustamiseksi. Sillä jos vieläkin syttyisi
sota, lamauttaisi se pitkäksi aikaa koko ihmiskunnan kehityksen. Tosin
se keino on kauhea -- mutta vielä kauheampi on sota.

-- Oikein, Lucas!

-- Oikein toveri!

-- Oikein, oikein!

Antonius puhui taas matalalla, hillityllä äänellä:

-- Itse asiassa meidän keinomme ei ole läheskään _niin_ raaka ja kamala
kuin monet myrkkykaasut ja muut nykyiset aseet.

-- Se on totta!

Hän jatkoi edelleen:

-- Te tiedätte, miten meilläkin maailmansodasta lähtien on ihan
kuumeentapaisesti ponnisteltu yhä tehokkaampien murhatapojen
keksimiseksi. Kansan varat, kaikki voimat on jännitetty siihen, että
tuleva sota saataisiin mahdollisimman kauheaksi. Sodanlietsojain ainoa
tunnuslause on ollut: _murhat, hävitys ja kuolema kunniaan!_ Mekin
olemme siis vain noudattaneet heidän periaatteitaan. Jos me esimerkiksi
veisimme sotaministeriöön tämän murhasuunnitelmamme, niin nuo hienot
herrat huudahtelisivat ilosta, syleilisivät meitä veljinään. Sitten
me jonakin seuraavana yönä lähtisimme naapurimaan pääkaupunkiin ja
tuhoaisimme sen nukkuvine asukkaineen. Ja sitten meidät julistettaisiin
kansallissankareiksi.

Tuo synkkä, raivoa ja pilkkaa uhkuva ääni valtasi jokaisen
vastustamattomasti. Kaikkialla näkyi vain vihasta säihkyviä silmiä,
nyrkkiin puristettuja käsiä.

Ja Antoniuksen sanat putoilivat raskaina kuin moukarin iskut:

-- Kun he aikovat käyttää viimeisetkin keinonsa ihmisyyttä _vastaan_ --
niin meillä on oikeus käyttää keinoamme ihmisyyden puolesta. Ellemme
siis muuten voi kukistaa sodan hirmuvaltaa -- niin nouskoon _kuolema_
vielä kerran kunniaan.

Kun hän hetkeksi vaikeni, huudahti Julius tulisesti:

-- Mutta sen jälkeen nousee kunniaan _elämä!_

Tuo sointuva ääni, nuo avonaiset loistavat sinisilmät, koko hänen
nuorekas olemuksensa vaikutti kuin lupaus -- hän oli aivan kuin elämän
lupaus valoisammasta tulevaisuudesta. Antoniuskin miltei hymyili, kun
katsahti nuorukaiseen, sanoen lämpimästi:

-- Oikein sanoit, nuori veljeni!

Kuului hillittyä hyväksymisen sorinaa.

-- Mutta jollemme voita -- ellemme saavuta mitään...?

-- Saavutamme ainakin _koston!_

Viimeinen sana kajahti terävänä ja läpitunkevana. He hätkähtivät,
he kuulivat ensi kerran tuon äänen. Mutta kääntyessään he näkivät
Marcuksen vihasta kalvenneet kasvot; Marcus sammalsi hämmentyneenä:

-- Anteeksi veljet -- että minä...

Silloin kuului innostuneita kuiskauksia:

-- Sinä puhut totta!

-- Vihdoinkin! Jo on aikakin!

Silloin eräs synkännäköinen sotilaslääkäri, joka ei koko iltana ollut
käyttänyt varsinaista puheenvuoroa, koputti rystysillään pöytään ja
puhui matalalla, kolealla äänellä:

-- Veljet. Täällä on kaksi miestä, jotka ovat antaneet meille koston,
mutta he ovat antaneet muutakin, vielä kalliimpaa, kalliimpaa kuin
elämä! Nimittäin sen, että tappiokaan ei voi enää muuttua helvetiksi,
niinkuin viime kapinan jälkeen. Sillä yksi ainoa sitä varten varattu
kone voi estää sen!

Hänen harmaat teräksenkiiltävät silmänsä tuijottivat liikkumattomina,
kun hän jatkoi hiljaa, ikään kuin itsekseen:

-- Kyllä on kamalaa muistella, että tuhansien täytyi voimattomina
katsella, miten omaisia syyttömästi tapettiin kuin karjaa. Isäkin
pyydystettiin umpimähkään kadulta, -- ja vaikka olen mies, niin kyllä
minä kärsin, kun hän makasi lumella kuulien lävistämänä. Lumella oli
hiilen tomua, se oli ihan samannäköistä kuin isän harmaanvalkoinen
tukka -- vain rinnan alla oli heleänpunaista.

Hän hätkähti havahtuen ja näytti ikään kuin häpeävän sanojaan, mutta
nähdessään toveriensa liikuttuneet kasvot hän lisäsi hitaasti:

-- Olen monesti ajatellut sitä, kuinka hirvittävästi meillä silloin
kärsittiin. Ja mitä mahtoivat tuntea heikot naiset, lapset, vanhat
äidit... Kun _tuollaisen_ uudistuminen voidaan estää teidän työnne
kautta, niin kiitokset ovat mitättömiä. Tästä huolimatta en voi olla
kiittämättä teitä, veljet -- ja luulen voivani kiittää teitä meidän
kaikkien puolesta.

-- Oikein! Kaikkien! Veljet! Veljet! Me kiitämme teitä! kuului
kaikkialta liikuttuneita ääniä.

Brutus syöksähti seisoalleen; hän oli aivan haltioissaan, hän näytti
kokonaan muuttuneelta puhuessaan käheällä, vapisevalla äänellä:

-- Veljet -- veljet, te olette tehneet niin paljon...! Me kiitämme
teitä myöskin niiden puolesta, jotka ovat kaatuneet uhreina,
niiden, jotka parhaillaan kärsivät. Jos he vain tietäisivät, niin
kymmenettuhannet kahlehditut, kidutetut ihmiset sopertaisivat teille
kiitosta pimeissä kopeissaan. Ja jos olisi mahdollista -- niin tuhannet
teloitetut, kidutuksen ja nälkäkuoleman uhrit kurottaisivat käsiään
teitä kohden tuntemattomista haudoistaan.

Hänen äänensä katkesi, niinkuin joku olisi äkkiä tarttunut hänen
kurkkuunsa, hän kohotti käden silmilleen ja kääntyi poispäin. Kaikki
muuttuivat synkiksi ja alakuloisiksi. Eräät nojasivat kyynärpäillään
pöytään, toiset näyttivät tarkastavan sen rosoista höyläämätöntä
pintaa, aivan kuin siinä olisi ollut erinomaisen tärkeätä nähtävää. Ja
useat tuijottivat tuskallisesti yhteen paikkaan, aivan kuin katsellen
jotakin kaukaista näkyä.

Marcus tunsi syvää sääliä, miltei kauhua: mitä näkevätkään nuo jäykät,
tuskalliset katseet! Monet näkevät kai rakkaimpansa heiluvan tuulessa
-- ja korpit kiertelevät vaakkuen yläpuolella.

Suurikokoinen sotilas oli peittänyt kasvonsa -- luultavasti hän näki
veljensä lyyhistyneenä kiviseinän viereen pää murskattuna... Joku näki
rakastettunsa kasvot myrkyn mustaamina... Ah niin...

Marcus unohti huomaamattaan toiset -- hän muisti taas Aurelian katseen
silloin -- viimeisenä iltana.

Kokonainen maailma näkyi Marcukselle noista loistavista silmistä.

-- Niin toverit, ovatko kaikki sitä mieltä, että tämä suunnitelma
hyväksytään?

Kuin unessa hän kuuli Antoniuksen kysymyksen ja joukon yksimielisen,
hillityn hyväksymisilmoituksen.

Marcus oli tahtomattaan purrut hammasta: hänen kurkkuunsa nousi taas
jotakin kirvelevää, tukehduttavaa.

Niin -- kokonainen maailma hänen silmistään silloin näkyi.

Mutta niiden loiste on sammunut ainiaaksi -- _ainiaaksi_.


NÄKYMÄTÖN.

Marcus kömpi esiin lentokoneen alta, pyyhki hikisiä kasvojaan ja sanoi
reippaasti:

-- Kas niin! Nyt luulen sen olevan kunnossa!

-- Mutta kyllä siinä on ollut työtäkin! huudahti Julius iloisesti.

Marcus katsahti nuoreen mieheen ja huomautti leikillisesti:

-- Ainakin _luulisi_, kun näkee tuon nokivaraston kasvoillasi! Sinähän
näytät enemmän neekeriltä kuin nuorelta luutnantilta!

-- Puheestasi saa sen käsityksen, ettei neljäntoista tunnin työpäivä
vielä oikein riittäisi nuorelle luutnantille! Julius kaivoi taskustaan
pienen peilin ja lisäsi sydämellisesti naurahtaen:

-- No, enpä todellakaan voisi tässä kunnossa häihin lähteä; mutta
ei työnantajanikaan enkelinvalkoinen ole -- vaikka onkin sälyttänyt
minulle likaisimmat työt.

Molemmat naurahtivat toistensa mustille kasvoille, joissa vain
hampaat loistivat valkoisina helminä. Ja heidän naurunsa helähti niin
luonnollisena ja raikkaana, kuin olisivat he kokonaan unohtaneet julman
todellisuuden, kostonsakin.

Kaksi päivää he olivat työskennelleet ihan kuumeisella
kiireellä. Tarvittavat levyt ja valolaitteet Marcus oli teettänyt
lentokonetehtaissa, mutta lopputyöt hän tahtoi tehdä omin käsin
yhden apulaisen avulla. Apulaisekseen hän oli ottanut Juliuksen,
joka äskettäin oli jalkaväestä siirtynyt lentojoukkoihin. Ja nyt oli
Marcuksen oma kone kunnossa!

-- No, minä voin toistaiseksi lyhentää sinun työpäiväsi kahteentoista
tuntiin, lausui Marcus teennäisen arvokkaasti, mikä saattoi Juliuksen
taas nauramaan. Sitten hän jatkoi vakavasti:

-- Tiedätkö -- sen eilisiltaisen kokeilun jälkeen en voinut yöllä
silmiäni ummistaa. Pelkäsin, että ne julistavat sodan, eikä meillä
olisi edes yhtään konetta kunnossa. Mutta nyt on aivan kuin raskas
taakka pudonnut hartioiltani!

Juliuksen kasvot muuttuivat tavattoman nopeasti huolestuneiksi -- ikään
kuin hän olisi nähnyt suloista unta ja herättyään huomannutkin olevansa
vankikopissa.

-- Mutta jospa ottaisitkin enemmän apulaisia?

-- Ei hätää! lausui Marcus varmasti. -- Kunhan meillä on yksikin
tällainen, niin kyllä nuo toiset muutenkin ovat heille hieman
vaarallisia. Ja parin päivän kuluttua on Antoniuksen kone valmis.

-- Hyvä on! Jos sinä ja hän olette valmiit -- niin julistakoot...

Julius miltei kuiskasi sanansa, mutta hänen nokisia kasvojaan olisi
ollut vaikea tuntea äskeisiksi; nyt kuvastui niillä sekaisin viha ja
uhka. Ja Marcus lisäsi:

-- Sitä paitsi tein Antoniuksen neuvosta sellaisen sopimuksen, että
keksinnön viimeinen paikalleenasettelu on kymmenen vuotta oleva
_minun_ tehtäväni, -- jos sairastun, tekee sen minun apulaiseni. Täten
pysyy salaisuus meillä! Marcus hymyili ylimielisesti, kun hän lisäsi
harvakseen:

-- Se tässä eniten naurattaa, että ne eivät voi minua hirttää -- vaikka
olisi kuinka palava halu -- keksintö tulisi heiltä hirtetyksi samalla
kertaa! Ja vankilastakin täytyisi minut aina välillä tuoda lentokoneita
viimeistelemään...! Katsos -- Antonius ymmärtää hieman yhtä ja toista.

-- Hän on sellainen mies että niitä on vähän -- ja sinä myös, Marcus!

-- Joutavia! keskeytti Marcus; sitten hän katsahti arastelevasti ylös
lasikattoon ja sanoi tyynesti:

-- Ehkä nyt on jo parasta lähteä kokeilumatkalle -- koska jo hämärtää.

Samassa aukeni ovi, ja Antonius astui sisään.

-- Sinä tulet kuin käskettynä! huudahti Marcus sydämellisesti. -- Aion
juuri lähteä!

Marcus katsahti harmaalle taivaalle sanoen Antoniukselle hillitysti:

-- Vihreä on siis epäonnistumisen, punainen täydellisen näkymättömyyden
merkki. Vastaa sitten, kun me näytämme keltaista tulta.

-- Hyvä on! vastasi Antonius.

Hän tuijotti jännittyneenä, kun Marcuksen kone hiljalleen kohosi
ilmaan. Sen harmaa haamu kohosi, kohosi, se oli jo vähintään 200 metrin
korkeudessa -- ja yhä se näkyi. Antoniuksen otsalle nousi hikipisaroita
-- jospa Marcus ei onnistukaan!

Mutta silloin se äkkiä katosi kuin varjo -- ja Antonius ymmärsi, että
Marcus oli nyt vasta asettanut valaisulaitteen toimimaan.

Antonius tarkasteli iloisen uteliaasti yhä pimenevää taivasta -- mutta
mitään ei näkynyt.

Marcus nousi ensin hiljalleen, sitten hän pani laitteen toimimaan ja
nousi nopeasti ylös.

Sitten hän alkoi kierrellä lentokentän kohdalla, ja Julius antoi merkin
lyhdyllään.

-- Punainen! huudahti Julius innokkaasti.

Marcus antoi koneen kierrellen laskeutua nopeasti yhä alemmaksi, mutta
aina Antonius vain vastasi punaisella valolla!

Antonius seisoi paikallaan katsellen ylös sakeaan hämärään, ja
merkkitulesta näkyi, että kone kierteli ympyrässä ja luultavasti
laskeutui alemmaksi joka kierroksella.

Ilta oli aivan tyyni, lentokentällä oli hiljaista eikä kaupungin
meluakaan kuulunut. Jo kuului Marcuksen koneen humina -- mutta
vieläkään ei näkynyt! Antonius heilutti taas innokkaasti punaista.

Vihdoin Antonius alkoi epäselvästi erottaa suuren koneen ääriviivat --
mutta se olikin aivan hämmästyttävän alhaalla.

Juliuksen innostus tarttui Marcukseenkin, kun hän näki miten alhaalla
he olivat. Hän näki jo Antoniuksenkin tummana pilkkuna punaisen valon
vieressä.

Hänen mieleensä lennähti jo, että Antonius tekee pilaa -- ei sentään,
ei hän voisi tehdä sitä tällaisessa asiassa!

Ja kun lopulta näkyi vihreä tuli -- hän pani koneen yht'äkkiä täyteen
vauhtiin! Ja sitten yli kaupungin.

_Näkymätön!_

Villi, raju riemu valtasi Marcuksen: näkymätön! Mikä suunnaton,
salaperäinen voima piileekään tuossa sanassa! Ymmärrättekö te siellä --
poliisit, urkkijat, ministerit!

Marcus laski yhä vain täyttä vauhtia -- ja kaupungin lukemattomat tulet
vilisivät sekavana rakettisateena häntä vastaan. Hän antoi koneen
kiitää yhä matalammalla, nauttiakseen tuosta oudosta tulisateesta.

Silloin ilmestyi äkkiä punertavasta hämärästä hänen eteensä kauhean
suuri, jättiläismäinen haamu -- läheten peloittavan nopeasti.

Marcuksen ruumis tuntui kylmenevän -- ja niinkuin mastosta putoava
tarttuu köysiin, samoin tarttui hänkin ohjauspyörään. Kone oli vähällä
menettää tasapainonsa, se kääntyi -- mutta ei tarpeeksi -- vauhti oli
liian hirveä...

Möhkäle näytti syöksyvän hänen päälleen... Marcus sulki silmänsä ja
hänen aivoissaan välähti: _kuulenko_ vielä, kun...

Silloin toinen siipi raapaisi hiukan johonkin -- nyt vasta selvisi
Marcukselle, että se oli kirkontorni!

Hän ohjasi miltei pystysuoraan ylös, hiljensi sitten vauhdin puoleen ja
antoi taas mennä vaakasuoraan.

Marcus katsahti sivulleen ja huomasi, että Julius oli ikään kuin
jähmettynyt. Hän vetäisi hansikkaan kädestään ja koetti otsaansa -- se
oli aivan kuin valeltu jääkylmällä vedellä.

Silloin valtasi Marcuksen epämääräinen raivo, ensin itseänsä kohtaan
siitä, että _hänen_ törkeän huolimattomuutensa tähden ehkä olisi
menetetty voitonmahdollisuudet, kosto ... _kaikki!_ Ja pahinta, ettei
hän keksinyt ketään muuta syytettävää kuin itsensä.

Epämääräinen viha ahdisti hänen rintaansa kuin raskas paino.
Hän pani moottorin käymään hurjinta vauhtia, aukaisi vielä
vauhdinkiihdyttäjänkin.

-- Perkele!

Julius hätkähti. Tuo sana singahti ilmaan kuin salamannopea
ruoskanisku. Hän katsoi salaa sivulleen: Marcus oli kumartunut
eteenpäin, ja syvyydestä kohoavassa, mustanpunaisessa valossa hän
hehkuvine silmineen suuresti muistutti sitä, jonka nimen oli lausunut.

Julius sulki silmänsä ja näki mielikuvituksessaan kaamean kuvan:
korkealla, suurkaupungin kajastuksessa kiitää hirmuista vauhtia
edestakaisin suurisiipinen äänetön jättiläishirviö -- näkymättömänä.
Vain sellainen voisi todella olla raivostunut perkele!

Marcus katsahti alas, ja valaistuksesta hän tunsi sen huvilakaupungin,
jossa Aurelian ja Julian koti oli. Ja _tuolla_ oli se vankila...

Hänen vihansa sai selvemmän muodon: tuolla ovat Aurelian pyövelit,
siellä Antoniuksen, Juliuksen ja Brutuksen omaisten pyövelit --
kaikki...

-- Ahaa!

Se oli aivan kuin hurja riemuhuuto, ja kun Julius katsahti häneen,
sähisi hän raivoisasti:

-- Tuolla ne nytkin ovat kylläisinä ja julmina kuin pedot, sillä ne
luulevat olevansa voittamattomia. Mutta odottakaahan! Te olette meidän
käsissämme -- _meidän vallassamme_.

Nuo sanat tarttuivat Juliukseen kuin tuli tappuroihin. Hän kumartui
hiukan katsoen alas kaupunkiin ja mutisi hiljaa yhteenpuristettujen
hampaittensa välistä:

-- Kerran te vapisette -- _kun aika on täytetty!_

Saavuttuaan asuntoonsa Marcus istahti taas nojatuoliin selvitelläkseen
ajatuksiaan.

Hän tunsi taas rinnassaan omituisen fyysillisen tuskan, niinkuin
aina ennenkin ankaran suuttumuksen jälkeen se kalvoi kuin nälkäinen
nakertaja.

Miksi hän oikeastaan oli antanut sellaisen vallan vihalleen -- nyt, kun
vihdoinkin oli saanut valmiiksi kallisarvoisen keksintönsä? Ja hän itse
oli...

Samassa kuului hermostunut koputus -- ja Antonius astui sisään.

Marcus pelästyi: hän ei ollut ensin tuntea Antoniusta -- tämä oli niin
kauhean näköinen.

Hän oli nähnyt nuo kasvot tuskan ja raivon vääristäminä, mutta
tuollaisiksi hän ei luullut ihmiskasvojen muuttuvan -- huuletkin olivat
aivan valkoiset, ja silmät tuijottivat niinkuin loppuun nääntyneen,
takaa-ajetun murhaajan.

Marcus aavisti vaaraa; notkeana hän ponnahti ovelle, salpasi sen,
hypähti vuoteen viereen ja sieppasi salalokerosta konepistoolin
patruunalippaineen...

-- Ovatko poliisit jäljilläsi? Oletko tappanut jonkun? kysyi Marcus
hiljaa, ja hänen kasvoillaan kuvastui hurja päättäväisyys. Ja kun
Antonius tuijotti häneen edelleen kuin mieletön, hän lisäsi hätääntyen:

-- Mitä on tapahtunut, Antonius?

-- Varastettu ... kuiskasi Antonius vieraalla, käheällä äänellä.

-- Mikä -- mitä on varastettu? kysyi Marcus tolkuttomasti.

-- Kaikki, _kaikki!_ kuului käheänä parahduksena Antoniuksen
vapisevilta huulilta. -- Asunnossani kaikki pengottu, viety kaikki
pallot... Ja resepti, _resepti -- ymmärrätkö!_

-- Onko se totta? änkytti Marcus.

-- Totta, totta se on! Joku meistä on _petturi_... Viimeinenkin
rehellisyyden ja kunnian hiven on maailmasta kadonnut.

Marcus tarttui päähänsä ja sulki silmänsä; tuntui kuin hän putoaisi
parhaillaan mustaan, pohjattomaan kuiluun...


KAIKKI LUHISTUU.

Seuraavana yönä kahdentoista aikaan he saapuivat kaikki entiseen
kokouspaikkaansa.

Kaikki olivat hermostuneita, jännittyneitä -- ja ennen kuin Antonius
puheenjohtajana ehti esittää syytä komitean äkilliseen koollekutsuun,
kuului hillittyjä, levottomia ääniä:

-- Mitä on tapahtunut?

-- Onko liikekannallepano julistettu?

-- Julistetaanko heti sota?

-- Onko se jo julistettu?

Antonius koputti sormellaan pöytään ja sanoi hiljaa:

-- Paljon pahempaa on tapahtunut.

-- Pahempaa...? Mitä tarkoitat?

-- Ei ole olemassa mitään pahempaa!

Antonius selitti muutamin sanoin, että hän eilen illalla oli palannut
lentokentältä asuntoonsa ja tavannut kaikki sekasorron vallassa -- ja
että kaikki oli varastettu. -- Joku meistä on siis ilmiantaja.

Hänen sanojensa vaikutus oli kauhea: aivan kuin tukehduttava
myrkkykaasupilvi olisi salaa tunkeutunut huoneeseen. Kaikki alkoivat
hengittää raskaasti ja kähisevästi, kalpenemistaan kalveten, ja kun he
katsahtivat toisiinsa, kuvastui laajenneissa silmissä tylsä hämmästys,
kauhu, miltei mielettömyys... Muutamain pöydällä olevat kädet alkoivat
kummallisesti vavahdella, toiset hapuilivat kuin sokeiden kädet,
kalpeat huulet vapisivat, mutta sanoja ei kuulunut.

Silloin kuului taas Antoniuksen kolea, vieras ääni:

-- Vuosikaudet olen työskennellyt tuon keksinnön tähden. Elämälläni ei
ole ollut muuta sisällystä, muuta päämäärää kuin sotien, hirmuvallan
lopettaminen yhdessä teidän kanssanne. En minä mitään itsestäni
välittäisi, mutta ajatelkaa, että meillä oli keino, jolla mielestäni
olisi varmasti voitu estää sodan puhkeaminen, joka antoi meille
ratkaisevan voiman -- ja nyt se on varastettu. Tämäkään ei ole pahinta,
sillä valistustyötä on tehty paljon, ehkä sota olisi jo voitu muutenkin
estää, mutta...

Hän veti syvään henkeään, niinkuin kurkkua olisi joku hiljaa
kuristanut, ja hänen äänensä muuttui yhä matalammaksi ja käheämmäksi:

-- Mutta nyt on _sekin työ_ tehty tehottomaksi, jos keksintö kerran
on joutunut oman hallituksen haltuun. Ajatelkaa vain, mikä hirvittävä
ase se on vanhoillisen diktatuurihallituksen käsissä; ensinnäkin se
tietenkin julistaa heti sodan ja hävittää maan tasalle naapurimaan
kaupungit. Sukupolvien työt, miljoonat viattomat ihmiset tuhotaan
nopeasti. Ja jos täällä yritetään vastarintaa, niin nyt he voivat heti
kukistaa kapinalliset -- meidän aseellamme. Ja meidät tietysti aivan
ensi tilassa teloitetaan.

-- Minä en ymmärrä...

-- Mitä teemme...?

-- Vielä kauheampaa on ajatella, että se olisi _vihollisten_ kynsissä.
Siellä on yhtä raaka hallitus -- se hävittäisi yhtä julmasti meidän
maamme. Ja noita hirvittäviä seurauksia _ei voi enää estää_. Minun
vuosikausia, yötä päivää kestänyt työni joukkomurhia vastaan -- tulee
nyt käytetyksi ihmiskunnan hirmuisimpaan teurastukseen.

Hän vaikeni ikään kuin tukehtumaisillaan. Sitten hänen katseensa
leimahti peloittavasti, se kiiti läpitunkevana miehestä toiseen, kun
hän jatkoi harvaan ja raskaasti, aivan kuin olisi tahtonut tappaa
sanoillaan syyllisen:

-- Mutta ajatelkaa sitä petosta ... se on ihmiskunnan suurin, katalin
_rikos_. Tämän petoksen tähden teurastetaan _miljoonia_ viattomia. Eikä
yksin miehiä, vaan naisia, horjuvia vanhuksia, satojatuhansia viattomia
pienokaisia. Saattoiko ihminen tehdä tuon...?

Monet pöydällä olevat kädet aukenivat ja vuoroin puristuivat
suonenvedontapaisesti nyrkkiin -- ja otsilta vieri suuria
hikikarpaloita kuin kirkkaita helmiä. Nuo hirmuiset sanat putoilivat
heidän päälleen raskaina kivilohkareina. Vasta viimeinen lause muutti
osan heidän tuskastaan raivoksi. Useat syöksähtivät seisoalleen, ja
heidän sanansa sähisivät huoneessa kuin haavoitetut käärmeet:

-- Ei ihminen -- vaan _saatana!_

-- Iankaikkinen helvetti! Tämä saattaa ihmisen hulluksi!

-- Toverit! kuului B:n ääni, hiukan tyynempänä kuin toisten. -- Me
näytämme jokainen siltä, kuin olisimme kidutuspenkissä. Ei minulla
ainakaan tämä sietämätön tuska johdu siitä pelosta, että toverit
epäilevät _minua!_ Sillä mitäpä nyt enää merkitsisi, vaikka tässä heti
tapettaisiin kymmenen viatonta! Mutta se _asia:_ ettemme enää voi estää
tuollaista kamalaa teurastusta, ja _toinen tosiasia_, että maailmassa
on voinut tapahtua noin musta petos -- ne saattavat ihmisen suunniltaan.

Hän kohotti suuret nyrkkinsä ilmaan ja hänen rinnastaan tunkeutui
tuskallinen, käheä voihkaisu. Ja taas kuului sekavana ryöppynä
tolkuttomia, uhkaavia ja raivokkaita huutoja:

-- Nyt on parasta ampua kuula otsaansa! huudahti nuori Julius.

-- Ensin murskataan se otsa, jonka takana on hautunut noin saastainen
rikos!

-- Se on totta!

-- Mutta _kuka_ sen teki?

-- Kuka se on?

-- Kamalaa on ajatella, että vain _me_ tiesimme keksinnöstä.

-- Se on siis yksi _meistä!_

-- Yksi meistä on siis -- _petturi!_

-- Kuka se on?

Silloin kuului huoneessa aivan kuin haavoitetun pedon karjahdus, ja
nuori jättiläiskokoinen salaliittolainen hypähti yhdellä loikkauksella
keskelle lattiaa. Hänen lujat hampaansa kirskuivat kuin toisiinsa
sopimattomat hammasrattaat, moukarintapaisten nyrkkien rystyset
vilkkuivat lumivalkeina ja hänen kalpeat kasvonsa vääristyivät, kun hän
jyrisi matalalla äänellään:

-- Kuolema ja kadotus! Tämä on liian hirveätä -- tätä ei voi ihminen
kestää! Meidän täytyy heti paikalla tehdä jotakin. Kukaan sivullinen
ei ole sitä tiennyt -- yksi meistä siis on petturi. Me olemme kaikki
täällä -- tuo maanpiirin suurin konna on siis _tässä huoneessa_.
Ilmoittakoon hän siis itsensä! Jos hän pelkää kidutusta -- niin minä
lupaan nyt -- minä vannon kunniani kautta, että minut täytyy ennen
tappaa, kuin annan häntä kiduttaa -- vaikkei mikään helvetin tuska
riitä sovittamaan yhtä miljoonatta osaa hänen rikoksestaan. Mutta
_elävänä_ hän ei saa olla hetkeäkään -- minä menetän ehdottomasti
järkeni, jos hän vielä pääsee tästä huoneesta hengissä.

Antonius ei puheenvuoronsa jälkeen lausunut enää sanaakaan -- hänen
katseensa vain siirtyi jokaiseen vuoronperään niin tutkivan terävänä
kuin vivisektorin veitsi. Kaikki näyttivät hänen mielestään viattomilta
-- ja kuitenkin täytyi yhden joukosta olla syyllinen. Hän tunsi vielä
suurempaa tuskaa siitä, että joku hänen tovereistaan voi noin julmasti
näytellä.

Kun nuoren jättiläisen hurja puhe oli päättynyt, kuului hyväksymisen
sorinaa. Ja heti nousi Brutus huudahtaen kiihkeästi:

-- Niin, meidän täytyy saada hänet ilmi! Tämä on liian hirveätä!

Sosialisti oli pitkän aikaa ankarasti ajatellen tuijottanut yhteen
paikkaan; nyt hän hypähti ylös ja vaati hiljaisuutta, puhuen
liikutuksen vallassa:

-- Toveri Antonius -- ja te kaikki toverini... Minä en _voi_ uskoa,
että meidän joukossamme olisi petturia... Itsehän sinä kolme päivää
sitten todistit, ettei meissä _voi_ olla pettureita -- ja minä luulen,
että on tapahtunut jokin kamala erehdys... Jospa...

Oveen jymähti luja nyrkinisku ... toinen, kolmas...

Jokainen oli niin äärimmäisen hermostunut, että nuo kumeat jymähdykset
tuntuivat ukkosenjyrähdyksiltä, kuoleman koputukselta. Kaikki
vavahtivat, monet hypähtivät seisoalleen tuijottaen oveen kuin
mielipuolet.

-- _Lopussa_...

Tuo hiljainen yksinäinen kuiskaus ilmaisi silmänräpäyksessä enemmän
kuin kokonaiset puheet. Se julisti että heidän työnsä, kostontoiveensa
ja taistelunsa oli lopussa; lyhyt, myrskyinen elämä toiveineen,
pettymyksineen ja tuskineen sammuu... Jymähdys oveen. Se loihti
monille erään näyn: he seisoivat kentällä kädet sidottuina, edessään
palkkajoukko konekivääreineen. Räikeä särinä -- he kaatuvat, hiekka
imee ahnaasti heidän lämpimän verensä. Tämä varmuus tyynnytti jonkin
verran, kaikki istahtivat jälleen paikoilleen, jotkut hymähtivätkin,
ottaen esiin kotelonsa.

-- Lopussa, niin -- sitä ei voi siis auttaa ... virkkoi Augustus.

-- Oma hallitus sen siis on saanut. Parempi niinkin...

Viimeisen huomautuksen keskeytti entistä tuimempi koputus. Antonius
nousi ylös ja kysyi hiljaa:

-- Päästetäänkö?

-- Kyllä niillä tuolla niin paljon väkeä on, ettei mikään auta.

-- Antonius! huudahti Brutus äkkiä kiihkoisesti. -- Onko sinulla mukana
sellainen?

-- Ei ole?

-- Miksei ole! sanoi Brutus pettyneenä, ja lisäsi hurjasti -- Olisimme
päästäneet ne tänne -- ja _sitten:_

Antonius nousi ja lähti ovea kohden. Silloin astui Julius hänen
tielleen; tämän nuorissa kasvoissa kuvastui aivan kuin yliluonnollinen
innostus ja haltioituminen, kun hän silmät loistaen kuiskasi:

-- Rakas veljeni! Hyvästi! Hän suuteli Antoniusta ja lisäsi hymyilevin
huulin:

-- Tiedäthän, etten _minä_ ole syyllinen.

-- Tiedän, tiedän, kuiskasi Antonius liikuttuneena. Taas kuului koputus
ja Antonius meni ovelle aukaisten sen.

Nopeana kuin ammattivaras pujahti ensimmäisenä sisään vihatun
palkkaväen virkapuvussa oleva sotilas. Tavallisuuden mukaan oli
hänelläkin kädessään konepistooli. Heti kun ovi avautui, oli ase
kohdistettuna heihin; ja suuri patruunalipas oli valmiina paikallaan.

Samalla hetkellä kuului röyhkeä ääni ulkona komentavan:

-- Kaksikymmentä miestä menköön heti sinne kuin sanoin!

Kuului jotain muminaa vastaukseksi, ja sitten astui suurikokoinen
palkkajoukon kapteeni sisään. Hänen pitkät viiksensä liikkuivat kuin
suuren hyönteisen tuntosarvet, hänen puhuessaan pirullisen kohteliaasti:

-- Hyvät herrat! Pyydän ensinnäkin lausua vilpittömän iloni siitä, että
olette ehtineet kaikki saapua arvoisaan kokoukseenne -- että se on
täysilukuinen...

Hän vaikeni, mutta kun kukaan ei vastannut, muuttuivat hänen
tunnottoman näköiset kasvonsa yhä julkeammiksi. Hän rykäisi ja lausui
kylmällä, röyhkeällä äänellä:

-- Sanoin tämän sen tähden, että minulla on eräs ilmoitus, joka koskee
_kaikkia_ sotilassalaliiton pääkomitean jäseniä -- ja se on seuraava.

Hän vilkaisi kelloaan ja jatkoi harvakseen, ikään kuin nauttien
julmista sanoistaan:

-- Tänä yönä kello kaksitoista, siis puoli tuntia sitten, julistettiin
sota -- ja samalla koko valtakunta sotatilaan. Ja sotatilan määräysten
perusteella on minulle annettu käsky ammuttaa teidät heti paikalla.
Koska teillä on kylliksi röyhkeyttä tulla pitämään kokoustanne
armeijalle kuuluvaan taloon, ja koska täällä on avara piha, niin ei
minun, esimieheni käskyn mukaan, tarvitse vaivata herroja kauemmaksi
kuin pihalle. Olkaa siis hyvät ja lähtekää!

-- Veljet! huudahti Julius hymyillen oudon innostuksen valtaamana. --
Eikö totta, että näin on parempi? Saamme kuolla kaikki yhdessä ilman
tuskallisen pitkiä tutkintoja.

-- Poikaparka ... mutisi joku hiljaa.

-- Niin todellakin, ärisi kapteeni itsekseen aivan kuin olisi ollut
harmissaan jostakin ja kaivoi erään paperin povitaskustaan. -- Olinpa
vähällä unohtaa yhden seikan ... Yksi herroista jää tänne, me viemme
hänet mukanamme vangittuna...

Viimeistä sanaa lausuessaan hän oli niin kavalan näköinen, että
salaliittolaisia inhotti; sitten hän tarkasti vuoroin paperiaan vuoroin
heitä ja lisäsi tuimasti:

-- Lähtekää siis pihalle ja asettukaa riviin! -- Ja kun minulla ei ole
kunnia tuntea sitä herraa, joka tulee vangittavaksi, niin pyydän, että
hän tulee luokseni katsomaan tästä paperista nimensä -- tarkoitan sitä
herraa, jota uhattiin vangitsemisella pari päivää sitten.

-- Älkää kiemurrelko, käärme! ärjäisi nuori jättiläinen raivoisasti. --
Sanokaa vain, että herra Juudas, joka on veljensä myynyt, astuisi esiin
saamaan verisen palkkansa!

Hän eteni muutaman askeleen, silmät peloittavasti kiiluen, mutta
konepistoolin suu kääntyi heti häntä kohden. Ja kapteeni karjaisi
raivosta tulipunaisena:

-- Oo -- vai niin! Vai te rohkenette syytää raakuuksia sellaista
henkilöä vastaan, joka vielä rakastaa isänmaataan! Mutta teidän
kiukkunne ja uhkailunne ovat turhia! Te ette pääse tältä pihalta --
eivätkä teidän ystävännekään voi mitään. Sillä jo huomispäivänä muuttaa
herjaamanne henkilö kauas ulkomaille -- ja tulee miljoonanomistajaksi.
Olkaa siis hyvä ja astukaa ilman pelkoa esiin!

Kapteeni kumarsikin hieman -- ja huoneessa vallitsi hetken aikaa
haudanhiljaisuus...

-- Olkaa hyvä, olkaa hyvä! kehoitti kapteeni uudelleen. Mutta nyt
ärjähtivät kaikki yhtaikaa raivokkaasti:

-- Konna! Roisto! Ulos!

-- Murhauta pian! Mutta älä näyttele enää itseäsi!

Antonius näki että _jokainen_ huusi täydessä raivossa.

Kapteeni peräytti ovelle ja huusi kiukkuisesti:

-- Hyvä! Minä ammutan teidät tänne, odottakaa!

-- Tuo vain tänne pyövelisi!

-- Ja mahdollisimman pian!

Eikä yksikään edes epäröinyt, puhumattakaan, että olisi seurannut
kapteenia.

Antonius tarttui päähänsä ja hypähti seisoalleen, puhuen tuskallisen
epätoivoisesti:

-- Veljet... Rakkaat toverit... Ei meistä kukaan olekaan syyllinen.
Mutta tämä kaikki on liian julmaa, kauheata...

Kaikki tuijottivat häneen kuin tylsämieliset -- mutta silloin
sosialisti, joka istui Antoniuksen vieressä, alkoi tuijottaa pöydällä
olevaa valkeata paperiarkkia; vihdoin hän viittasi siihen ja änkytti
käheästi:

-- Katsokaa ... hiekkamuruja ... ne putosivat äsken, tuolta... Hän
katsahti kattoon, sinne kohdistettiin useita taskulamppuja.

-- Se on -- se on -- pieni reikä! hän änkytti tolkuttomasti; hetken
kuluttua huudahti Antonius kauhistuneena:

-- Reikä -- megafoni -- vihollisten vakooja! Kuolema ja helvetti --
keksintömme on vihollisten hallussa. Niiden vakooja on ollut tuolla
yläpuolella ja pakeni poliisin tullessa. -- Sinä, sinä ja sinä:
nopeasti jälkeen! Se on juuri poistunut! Juoskaa, ampukaa! Elävänä tai
kuolleena!

-- Tulkaa pian! huusi konepistoolia pitelevä palkkasoturi -- ja kaikki
tunsivat hämmästyen Marcuksen kiihkeän äänen. Brutus, Marcus ja nuori
jättiläinen syöksyivät ulos.

-- Onko tämä ollut ilveilyä? kuului hetken kuluttua soinnuton ääni.

-- Ei ilveilyä, veli -- vaan hirmuista _murhenäytelmää_, jossa
miljoonien elämä on kysymyksessä! Mikään uhri ei ole liian kallis, jos
vielä voisi ehkäistä edes osan uhkaavasta tuhosta. Sen tähden uskalsin
tehdä tämän. Antonius selitti vielä muutamin sanoin menettelyänsä ja
mainitsi, että kapteenina esiintynyt näyttelijä oli hänen pyynnöstään
ollut avustajana, mutta tietämättä enempää asioista, sekä kysyi
lopuksi, hyväksyivätkö toverit hänen menettelynsä?

-- Minä puolessani kiitän sinua kaikesta sydämestäni! huudahti Lucas
kyyneleet silmissä. -- Sillä miten muuten olisimme saaneet totuuden
ilmi? Tosin me jouduimme hetkisen katsomaan kuolemaa silmästä silmään,
mutta täytyyhän meidän olla valmiita siihen koska tahansa! Eikä
kuolemantuska ole mitään sen kirvelevän tuskan rinnalla, että epäilee
jotakuta petturiksi. Minun ainakin olisi lopulta täytynyt ampua itseni.

-- Kaikki mitä _sinä_ teet on oikein! huudahti Julius tulisesti.

-- Etkö sinäkään ole vihainen ... veliraukka? kysyi Antonius
värisevällä äänellä.

-- En, en! Kuinka voit sellaista ajatellakaan! vakuutti Julius yhä
innokkaammin. Ja kaikkialta kuului sydämellisiä vakuutteluja:

-- Oikein sinä teit, veli!

-- En minäkään olisi voinut toisin tehdä!

-- Eikä kukaan!

-- Mutta se on omituisinta, ettei yksikään huomannut Marcuksen
poissaoloa! huomautti Lucas ihmetellen.

-- Tuollainen tilanne on siksi kamala, ettei ihminen kykene huomaamaan
pikkuasioita, puhui toveri B. -- Ja kun hän on vasta yhden kerran ollut
seurassamme, on seikka yhä ymmärrettävämpi.

-- Rakkaat veljet! Tuo onnettomuus kasvaa yhä, se on muuttunut
satakertaiseksi. Meidän täytyy koettaa sitä jotenkin estää. Jospa he
nyt saisivat kiinni ne vakoojat!

Kuului askeleita, ja takaa-ajajat palasivat hengästyneinä. Marcus
irroitti konepistoolin olkapäältään ja alkoi pyyhkiä kasvojaan, joilta
hiki suorastaan virtasi.

-- Mitä ... miten kävi?

-- Näittekö heidät?

-- Saitteko kiinni?

Ryöppynä satelivat kysymykset; Brutus kohotti kättään ja puhui sitten
hengästyneenä:

-- Me juoksimme kuin henkemme edestä nähdessämme kauempana erään
miehen juoksevan pakoon. Marcus aikoi ampua, mutta juuri silloin mies
pääsi kadunkulman taakse. Me paransimme vauhtia, mutta kadunkulmaan
saapuessamme ei enää näkynyt mitään -- auton moottorin etenevä jyrinä
vain kuului.

-- Voisimmeko vielä saada varastetut takaisin, jos ilmoittaisimme
hallitukselle, että se panisi toimeen ankaran tarkastuksen rajalla?

-- Ei puhettakaan! huudahti Antonius. -- Tietysti täällä viime
yönä oli valmiina lentokone, joka heti kiidätti saaliin varmaan
turvaan. Huomenaamulla on siis yhden mentävä ilmoittamaan naapurimaan
liittolaisille ja sosialisteille, että he koettaisivat kaikin keinoin
estää sotaa.

-- Mutta _elleivät_ he voi estää...? kysyi joku kuiskaten.

Antonius katsahti tolkuttomasti ympärilleen, ja Marcuksen valtasi
syvä sääli: noissa mustissa silmissä oli samanlainen katse kuin
haavoittuneella, joka voimattomana viruu kentällä, katsellen, miten
mahtava hyökkäysvaunuosasto jymisten syöksyy häntä kohden... Antonius
-- joka oli aina ollut niin voimakas!

-- Ei -- sitä ei _uskalla_ ajatella! kuiskasi Antonius tukahtuneesti ja
nojautui pöytään peittäen käsillään kasvonsa.

Kukaan ei pitkään aikaan puhunut mitään. Antoniuksesta tuo äänettömyys
tuntui hirvittävältä -- sekin tuntui syyttävän häntä. Hän sulki
silmänsä, mutta hän näki entistä kauheampia näkyjä: vihollinen tulee
pimeänä yönä ja alkaa hävityksensä; ihmiset heräävät hirvittäviin
räjähdyksiin, leimahduksiin, räiskeeseen... Kohiseva tuli...

Antonius vavahti kuullessaan viereltään toveri B:n lujan, vakuuttavan
äänen:

-- Kyllä he estävät, minä luotan sittenkin siihen!

Salaliittolaisista tuntui koettu yö ensin kamalalta painajaisunelta --
se oli liian kauhea ollakseen totta!

Oliko mahdollista, että he olivat pitäneet käsissään mahtavaa
voimaa, jonka avulla olisivat voineet lopettaa ihmiskunnan suurimman
onnettomuuden -- sodan? Ja sitten tämä voima yhtäkkiä muuttuu maailman
hirvittävimmäksi _sota-aseeksi_ -- heidän onnetonta, näännytettyä
kansaansa vastaan, koko ihmiskuntaa, _ihmisyyttä vastaan_. Ja heidän
täytyy voimattomina odottaa, milloin hävitys alkaa.

Antonius ei voinut vähääkään nukkua moneen vuorokauteen. Jos
hän hetkeksikin sulki silmänsä, oli hän kuulevinaan kauhistavan
räjähdyksen ja hypähti vuoteeltaan väristen ja vavahdellen kuin
kouristuskohtauksessa.

Neljän päivän kuluttua hän vihdoin meni lääkäriin, ja tämä määräsi
hänet vuoteeseen muutamaksi päiväksi ja käski ottamaan eräitä
unilääkkeitä. Vasta niiden avulla hän saattoi hiukan nukkua.

Myöskin Marcus oli kuin huumaantunut. Onneksi hänellä kuitenkin oli
tarmoa työhön. Hän meni Antoniuksen luokse -- he kirjoittivat yhdessä
julistuksen, jossa vain muutamalla sanalla kehoitettiin kaikkia
armeijan keskuudessa olevia agitaattoreja ponnistamaan kaikki voimansa
-- sekä toimitti niitä salaisia teitä pitkin eri paikkoihin. Hän
kävi toveri B:n luona, ja tämä lähti sosialistien puoluehallinnolle
ilmoittamaan sodanvaarasta ja varustautumaan sitä vastaan. Ja kun
hän sai kuulla, että eräs Antoniuksen apulainen, joka viime sodassa
oli menettänyt kuulonsa ja puhekykynsä, yhtä mittaa valmisteli noita
peloittavia palloja Antoniuksen alkuvalmistuksen jälkeen, alkoi hän
kuumeisella kiireellä asetella keksintöänsä käytäntöön. Hän oli
luvannut mennä Julian luokse, mutta nyt hän tällekin kirjeellisesti
ilmoitti, ettei ehtinyt tulla.

Kahden tuskallisen viikon kuluttua julistettiin yleinen
liikekannallepano. Ja nyt vasta huomasi Marcus, että sitä oli saattanut
osittain kiirehtiä sekin, että hän Juliuksen avulla oli saanut
näkymättömäksi jo kymmenen lentokonetta. Mutta nythän voi edes hiukan
puolustautua.

Eräs salaliiton pääkomiteaan kuuluva sähkölennätinvirkamies toi
Antoniukselle tukuttain langattoman lennättimen kautta tulleita
salamerkkisanomia, joista kävi ilmi, että sotilaiden enemmistö miltei
kaikkialla oli päättänyt, etteivät mene sotaan. Luotettavien aseihin
kutsuttujen kanssa oli jo etukäteen tehty sopimus menettelytavasta. Ja
huhut sodanjulistuksesta muuttuivat yhä varmemmiksi.

Silloin sattui jotakin tavatonta -- joka alkoi kiidättää tapauksia
eteenpäin myrskyn vauhdilla. Ja kun se kerran pääsi alkuun, tuntuivat
yksityiset ihmiset noissa tapahtumissa pieniltä ja mitättömiltä kuin
kuivat lehdet raivoavan pyörremyrskyn kynsissä.




MYRSKY LÄHENEE.


KAPINA.

Eräässä läheisessä pikkukaupungissa sattui seuraava tapaus.

Koko pataljoona seisoi kasarmin avaralla pihalla. Iltahuuto oli juuri
päättynyt.

Pataljoonan varsinainen päällikkö oli sairastunut ja hänen tilalleen
oli tilapäisesti määrätty eräs vanhahko kapteeni.

Tämä oli aivan huumaantunut ilosta ja ylpeydestä; hän ei ollut kohonnut
yhtä nopeasti kuin toverinsa, ja nyt, aavistaessaan sodan syttyvän,
toivoi hän jollakin erikoisella teolla pääsevänsä esimiestensä suosioon
-- ja tänään hän oli keksinyt tuollaisen teon ja valmistautunut siihen:
hänen piti kohottaa sotilaitten sotaista innostusta!

Kun siis tavanmukainen toimitus oli päättynyt, rykäisi hän arvokkaasti
-- ja illan hiljaisuudessa kajahti harvinaisen kova, hiukan rämisevä
ääni -- ikään kuin vanha, ruostunut sotatorvi:

-- Sotilaat!

Hän piti pienen tauon ja alkoi sitten röyhkeän juhlallisesti selittää,
mikä erinomainen kunnia lankeaa pataljoonan osaksi, kun sekin saa
hyökätä vihollisen kimppuun ja _kostaa_ viime maailmansodan tähden.
Hänen silmänsä alkoivat kiilua, ja samalla muuttui hänen puheensa
yhä verisemmäksi; hän miltei huumaantui kuvaillessaan, miten kurjat
viholliset murskataan mäsäksi, hajoitetaan kuin akanat tuuleen! Lopuksi
hän huusi haltioissaan:

-- Koska sota jälleen saattaa kunniamme välkkymään ja loistamaan
kirkkaana kuin aurinko -- niin nyt kohotamme kolminkertaisen
eläköönhuudon _sodalle!_ Eläköön!

Hän oli jo edeltäpäin nauttinut siitä, miten mahtavasti huuto kajahtaa
kasarmin seinästä toiseen -- ja nyt hän kuuli vain oman äänensä,
muutaman luutnantin ja aliupseerin säestämänä; mutta miehistö oli
ääneti.

-- Mitä, _mitä_ tämä on? Miksi ette huuda, kun käsken? Huutakaa, minun
jäljessäni! Eläköön!

Ei nytkään! Kapteeni oli kuvitellut, miten esikunta saisi raportin,
kuvauksen siitä mahtavasta sotainnosta, jonka hän herätti
pataljoonassa. Mutta nyt? Hiki nousi hänen päähänsä, ja hän ärjyi aivan
kuin hurjistuneena:

-- _Mitä_ tämä merkitsee? Uhmaatteko te minun käskyjäni? Vastatkaa
lurjukset?

-- Ei se kuulu palvelukseen! kuului jostakin sivultapäin hillitty ääni.

Kapteeni marssi sinne juhlallisena ja ankarana kuin vihastunut
kuningas, ja seinät kajahtelivat hänen karjunnastaan:

-- Kuka huusi? Ilmoittakaa heti, kuka huusi! Minä käsken teitä,
lurjukset! Te olette täällä totellaksenne minun käskyjäni!

Silloin kuului kaikkialta vihastunutta, matalaa murinaa, mutta siitä ei
erottanut kuin muutaman sanan.

Kapteeni joutui miltei suunniltaan. Nuo olivat ensin kokonaan pilanneet
hänen hyvän suunnitelmansa -- ja nyt vielä tuo...

-- Roistot! -- hän karjui vimmoissaan. -- Kuka huusi? Sanokaa se --
muuten näytän teille! Ja sanokaa, miksi ette huutaneet eläköön sodalle?
Vastatkaa!

Kolmannen komppanian ensi rivissä seisoi eräs laiha sotilas. Hän
vihasi kapteenia niinkuin muutkin, mutta nyt hänen silmänsä aivan
hehkuivat vihasta: kapteeni oli tänään taas juoksuttanut häntä pari
tuntia kasarmin pihalla, ja epämukava saapas oli kalvanut hänen toisen
jalkansa verille. Hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan huudahti
kiihtyneenä:

-- Huutakaa itse! Me emme lähde teidän sotaanne!

Sotilas huusi sillä kertaa yksin, ja kapteenin terävä katse
merkitsi miehen salamannopeasti -- aivan kuin taitava ampuja, joka
silmänräpäyksessä lähettää tappavan kuulan otuksen ruumiiseen. Mutta
hän koetti saada useampia. Hän oli siis kääntyvinään toisaalle ja huusi
pilkallisesti:

-- On häpeällistä, että pataljoonassamme on yksi pelkuri -- tai
isänmaanpetturi. Jumalan kiitos, että tulee sota! Siellä nuo
taudit paranevat nopeasti. Esimerkiksi ampumahautojen kaivaminen
konekivääritulessa on hyvin parantavaa: tulee hiljaiseksi, pelkuruus
katoaa ja lopulta mies oikein syleilee isänmaata.

-- Kyllä te mielellänne murhauttaisitte meidät! huudahti sama sotilas.
-- Mutta me emme tule, se on päätetty!

Kapteeni miltei tyyntyi: nyt mies oli sanonut tarpeeksi.

Hän asteli juhlallisesti kolmannen komppanian eteen ja komensi
kylmällä, ankaralla äänellä:

-- Numero 35 -- ulos rivistä! Mars!

Sitten hänen silmänsä pienenivät koviksi ja teräviksi kuin naskalin
kärjet, ja hän sanoi teennäisen hitaasti ja pilkallisesti:

-- Minä luulen, etten kuullut oikein ... sanoitteko päättäneenne,
ettette lähde sotaan?

Kapteenin pilkallinen ääni ärsytti sotilasta, hänen ahavoituneet
kasvonsa tummenivat vihasta, ja hän lausui lujasti:

-- Minä ja toverini emme aio lähteä sotaan. Sen minä sanoin -- ja se on
totta!

Hetkisen oli aivan hiljaista -- jossakin kaukana kaupungilla vain
jyrisivät yksinäiset rattaat.

-- Vai niin, vai niin! -- matki kapteeni venyttäen ääntään, joka
väreili salatusta tyytyväisyydestä, ikään kuin hän olisi hiljaa
murissut. -- No niin... Vai niin! Miksi ette siis lähde sotaan?

Sotamies kiinnitti kapteeniin pelottoman katseensa, ja hänen äänensä
oli katkera ja metallinkova:

-- Sota ei ole muuta kuin teurastusta, emmekä me tahdo ruveta
murhaajiksi. Ne, joita meidät nyt vietäisiin tappamaan, eivät ole
koskaan tehneet meille pahaa. Jos teillä on jotain keskinäistä vihaa
naapurimaan herrojen kanssa -- niin tapelkaa keskenänne!

Silloin kuului sotilasjoukosta mielenliikutuksesta vapiseva ääni:

-- Ja Jumala on kieltänyt tappamisen...

-- Ulos rivistä! karjaisi kapteeni käskevästi ja uhkaavasti.

Vaaleaverinen, pitkä sotilas astui rivistä omituisesti hoippuen. Hänen
laihat kasvonsa olivat kalvenneet, mutta hänenkään äänensä ei enää
vavissut:

-- Jumala on kieltänyt tappamisen... Hän on päinvastoin käskenyt
rakastamaan vihollisiaan. Teillä on kyllä sotalakinne -- mutta enemmän
tulee kuulla _Jumalaa_ kuin ihmisiä!

-- Onko teillä _vielä_ jotain sanottavaa? kysyi kapteeni käheästi, ja
hänen silmänsä välkkyivät pahaenteisesti.

-- Ja sill'aikaa kun meidät tapetaan vieraassa maassa, puhui taas
pitkä, laiha mies, -- kuolevat vaimomme ja lapsemme kotona nälkään.
Tappakoot siis ennen täällä jos tahtovat. Ottakoot vielä senkin synnin
päällensä!

Kapteeni käveli muutaman askeleen edestakaisin, aivan kuin
ymmärtämättä, mitä pitäisi tehdä. Vihdoin hän komensi kovalla,
käskevällä äänellä:

-- Sotilaat! Sitokaa nuo kapinoitsijat -- ja viekää putkaan! Mars!

Yksikään mies ei liikahtanut.

Kapteenin kasvot kalpenivat, ja hänen tuuhea täysipartansa heilui --
hän ei näyttänyt löytävän sopivia sanoja.

-- Kuuletteko, koirat?

Riveistä alkoi kuulua uhkaavaa murinaa ja joitakin synkkiä huudahduksia:

-- Me olemme kaikki samaa mieltä!

-- Emmekä me sentään _koiria_ ole!

-- Viekää meidät siis kaikki putkaan!

-- He puhuivat totta.

-- Menkää itse putkaan!

Kapteeni käännähti kostonhimoisena sinne tänne, mistä milloinkin kuuli
loukkaavampia huutoja, ja hänen suuri päänsä keikkui lyhyen kaulan
varassa kuin suuren pöllön, joka on äkkiä tuotu päivänvaloon.

Mutta kun hän ei saanut ketään kiinni, alkoi hän vavista raivosta ja
huusi hirmustuneena:

-- Ellette paikalla tottele, ammutan minä jok'ainoan! Sillä te olette
tehneet selvän _kapinan!_ Ja ellette...

Hänen äänensä hukkui voimattomana siihen vihan ja katkeruuden myrskyyn,
joka puhkesi sotilasjoukossa. Rivit näyttivät hiukan liikahtavan:
sekavan metelin ylitse erotti vain joitakin erinäisiä huutoja:

-- Ampukaa vain!

-- Ei ole väliä, missä ammutaan!

-- Ammu itse itsesi!

-- Mene itse sotaasi!

Kapteeni koetti urhoollisesti pitää puoliaan, mutta ylivoima oli liian
suuri. Kasvot raivosta tulipunaisina hän viittasi lähimpänä seisovan
aliupseerin luokseen ja käski viedä pääkapinoitsijan putkaan.

Kun sotilaat näkivät aliupseerin tarttuvan kapinoitsijan hihaan,
taukosi meteli yhtäkkiä.

Sotilas riuhtaisi itsensä irti, sähähtäen läpitunkevasti:

-- Minä _en_ tule yksin!

Aliupseeri pysähtyi neuvottomana, sillä kaikki tuijottivat häntä
uhkaavan näköisinä.

Silloin hyökkäsi kapteeni sotilasta kohden punaisena ja raivokkaana
kuin jättiläismäinen tappelukukko.

-- Vai sinä vastustat! Vai niin! Tuosta saat! Menetkö nyt? Menetkö?

Ja joka lauseen välillä hän iski sotilasta kaikin voimin nyrkillä
suoraan kasvoihin, sitten kummallekin korvalle; tämä saattoi vain
vaivoin pysyä pystyssä, ja veri alkoi pursua hänen suustaan ja
sieraimistaan.

-- Älkää lyökö enää! koetti sotilas iskujen välillä katkonaisesti
sopertaa, mutta sai samassa entistä ankaramman iskun vasten suutaan ja
lennähti hervottomasti selälleen.

Näytti aivan kuin pahahenki olisi mennyt mieheen. Kun hän äkkiä nousi
ylös, olivat hänen kalpeat, vertavuotavat kasvonsa vääristyneet -- ja
nopeana kuin haavoittajansa kimppuun syöksyvä pantteri hän hypähti
pistin ojossa kapteenia kohden.

Tämä sai juuri sapelinsa tupesta, kun leveä pistin hurjalla voimalla
lävisti hänen rintansa.

Kapteenin kädet revähtivät levälleen; hän vaipui käheästi voihkaisten
maahan... Joitakin hervottomia potkaisuja -- ja hän oli kuollut.

Syntyi kauhea sekasorto. Kolme aliupseeria hyökkäsi sapelit
paljastettuina murhaajan kimppuun, ja ensin näytti siltä, kuin tämä
tulisi silmänräpäyksessä silvotuksi.

Mutta samalla hetkellä kuului raivokas, moniääninen ärjähdys. Murhaaja
hypähti nopeasti hiukan taaksepäin ja kolme sapelia välkähti tyhjässä
ilmassa... Aliupseerien ylitse vyörähti ikään kuin harmaa, sekava
aalto, huutoja, teräsaseiden kalsketta -- sitten kaikki vaimeni
vähitellen, muuttui taas hiljaiseksi...

Vanhempi luutnantti seisoi hiukan sivussa nuoremman toverinsa kanssa,
ja hänen kasvonsa olivat kalvenneet liidunvärisiksi. Nyt hän kopeloi
suonenvedontapaisesti revolveriansa, hän vapisi niinkuin hänellä olisi
ollut ankara vilu ja änkytti katkonaisesti:

-- Mitä -- te olette -- tehneet?

Häntä läheni eräs voimakkaan näköinen mies, sanoen puolittain
ystävällisesti, puolittain uhkaavasti:

-- Herra luutnantti -- emme tahdo teille mitään pahaa. Lähtekää siis
vain ilmoittamaan!

Luutnantti tovereineen lähti.

Suuri miesjoukko oli hajaantunut useaan tiheään ryhmään.

-- Veljet, miten nyt käynee? kuului eräässä ryhmässä levoton pelokas
ääni; joku huoahti raskaasti, muutamat loivat ympärilleen hätääntyneitä
katseita.

-- Kapteenia ei olisi saanut tappaa.

Suurimman ryhmän keskellä seisoi murhaaja, masentuneena,
kuolemankalpeana; veri vuoti hänen suustaan ja sieraimistaan, mutta hän
ei näyttänyt sitä huomaavankaan. Kun hän raskaasti hengittäen katsahti
himmein silmin ympärilleen, tuli mieleen kuolettavasti haavoitettu
metsäneläin, joka herkillä korvillaan kuulee lähenevän metsästäjän
askeleet.

-- Veljet, pahasti minä tein, hän puhui matalalla, miltei vaikeroivalla
äänellä. -- En ymmärrä, miten kaikki kävi, en aikonut... Mutta kun
jalkaani poltti niin kovin siitä juoksuttamisesta päivällä, ja kun hän
ei tauonnut en ymmärtänyt enää mitään...

-- Oma vikansa! Sinua emme syytä! huusivat useat kiihkeästi.

-- Oikein teit!

-- Oikein se ei ollut, alkoi matalalla, sointuvalla äänellä sama mies,
joka luutnanttia oli puhutellut. -- Siitä voi tulla vielä kauheita
seurauksia. Mutta minkä sille voi. -- Ihminen on sentään ihminen.

-- Niin on! Emme voi syyttää!

-- Emme sinua syytä, veli!

Keskeytyksen vaiettua jatkoi äskeinen puhuja hillitysti ja vakavasti:

-- Nyt meidän täytyy vain koettaa estää nuo seuraukset. Ja ensimmäinen
ehto on, että pysymme lujina päätöksessämme. Jos pienempikin osa luopuu
tovereistaan, niin silloin joudumme kaikki kuoleman omiksi; mutta
jos kaikki ovat miehiä -- niin heidän on vaikea ampua täysilukuista
pataljoonaa. Rohkeutta siis! Ja kukaan älköön _pettäkö_ veljiänsä.

Kun hän oli lopettanut, kuului innostuneita, päättäviä huudahduksia:

-- Oikein puhut, veli!

-- Kaikki pysymme lujina!

-- Minut ainakin saa tappaa -- mutta minä en peräydy!

-- Enkä minä!

Ja aivan kuin vastaukseksi noihin huudahduksiin alkoi kaukaa
kaupungilta kuulua kumeata jyrinää; se läheni lähenemistään -- aivan
kuin olisi lähestynyt troopillisten maiden peloittava hirmumyrsky.

Se tuntui kaamealta illan hiljaisuudessa.

-- Panssariautot.

Syvän hiljaisuuden vallitessa he kuuntelivat, miten autot kasarmia
lähestyessään hiljensivät vauhtiaan -- aivan kuin pahantekijät, jotka
lähenivät rikospaikkaa.

Osa niistä kuului pysähtyvän pääportille. Pitkä ulkohuonerivi kadun
varrella esti näkemästä, mitä siellä tapahtui, mutta hillitystä
jyminästä ja maan tärinästä he tiesivät, että panssariautoja vyöryi
toisellekin portille -- aivan kuin salaa hiipien. Hetken kuluttua oli
hiljaista: autot olivat kaikki paikoillaan.

Saarretut!

Heidät oli siis suljettu aivan kuin häkkiin -- kuin lauma petoeläimiä.

Ja saarrettujen petojen lailla he katsahtivat ympärilleen.

Kauhea voimattomuuden tunne oli kalventanut heidän kasvonsa -- se
saattoi heidät kiristelemään hampaitaan.

Joku kuului hiljaa kuiskaavan:

-- Porttien takana on nyt _kuolema_.


PERUSTUKSET HORJUVAT.

-- Nyt hän tulee! huudahti eräs lihava, punakkakasvoinen kenraali.

Ulkona kuului suuren moottorin lähenevä jyrinä, ja samassa seisahtui
auto ulkopuolelle.

Hetken kuluttua lennähtivät esikunnan loistavan kokoussalin kaksoisovet
auki, kummallekin puolelle asettui jäykkänä koreapukuinen sotilas -- ja
valtakunnan sotavoimien ylipäällikkö astui sisään.

-- Mitä on tapahtunut? hän kysyi jonkin verran levottomana, kätellen
nöyrästi kumartelevia kenraaleja.

-- Teidän korkeutenne, on puhjennut kapina! lausui esikuntapäällikkö,
vanha, pienikokoinen mies, jolla oli sileäksi ajellut, terävät kasvot.
Hän oli äsken saanut siitä puhelimitse tiedon ja käskenyt jonkun
upseerin tulla heti selostamaan tapahtumaa. Onneksi oli esikunta vielä
koolla, jotta voitiin heti...

Päivystävä upseeri tuli sisään ja ilmoitti, että odotettu lähetti oli
saapunut.

Herrat istuivat heti suuren pöydän ympärille; puheenjohtajan paikalle
istahti ylipäällikkö.

Ensin päätettiin kuulla lähetin selostus.

Vanhempi luutnantti, joka suoraa päätä oli tullut esikuntaan kasarmin
pihalta, oli vieläkin kalpea äskeisestä. Hän sai kertoa tapauksen
alusta loppuun, ja esikuntapäällikkö pyysi häntä toistamaankin eräitä
kapinallisten lauseita ja merkitsi niitä muistiin.

Kun luutnantti oli poistunut, saatuaan käskyn jäädä odotushuoneeseen,
vallitsi pitkä äänettömyys. Kaikki näyttivät vakavilta, jopa
huolestuneiltakin. Vihdoin esikuntapäällikkö pyysi ensimmäisen
puheenvuoron ja alkoi hitaasti puhua:

-- Hyvät herrat! Ensinnäkin osoittaa tämä tapaus, että
sotilassalaliitto on erinomaisesti järjestetty. Juuri tänään sain
tietää, että lentolehtisiäkään ei anneta muille kuin agitaattoreille,
ja kaikki käy suullisesti niiden kautta. Vakoiluosaston miehet ovat
kyllä päässeet tällaisiksi agitaattoreiksi, mutta yksikään heistä ei
tiedä, kuka on johtaja -- kuka _kirjoittaa_ nämä lentolehtiset -- sillä
ne tulevat perille toisten apulaisten välityksellä. Näitä apulaisia,
enimmäkseen siviilihenkilöitä ja naisia, on paljon vangittu, mutta
_hekään eivät_ tiedä!

-- Anteeksi, että keskeytän! huudahti kiihkeästi eräs laiha,
parrakas kenraali. Heiltä pitäisi _ottaa_ tieto johtajista... Kai he
tietäisivät, jos...

-- Herra kenraali! lausui varmasti esikuntapäällikkö ja hänen ohuet,
ryppyiset huulensa vetäytyivät julmaan hymyyn. -- Olkaa vakuuttunut,
että näin tärkeässä asiassa _kaikki_ keinot on käytetty. Siellä on
terävät päät toimessa -- ja kun koko pataljoona tekee tuollaisen
päätöksen, niin tämä salaliitto ei ole vähäpätöinen. Olemme siis
kieltämättä mitä vaikeimmassa asemassa.

Syntyi pitkä, kiihkeä keskustelu. Suuri enemmistö oli sitä mieltä,
että säälimätön ankaruus oli nyt parasta; keinoista vain oli eriäviä
mielipiteitä. Useimmat tahtoivat, että jok'ainoa sotilas sotaoikeuden
säätämässä järjestyksessä tuomitaan ja ammutaan; toiset, että
viivytyksen välttämiseksi koko pataljoona tuomittaisiin yht'aikaa.
Eräs väitti syyttömäin teloitusten herättävän mieltenkuohua; toinen
huomautti, ettei upseerin murhaan syyllisiä voi saada selville
ja ehdotti, että otettaisiin arvan mukaan esim. 20 miestä joka
komppaniasta ja ammuttaisiin. Yksi ainoa, kenraali A. ehdotti
anteeksiantoa, upseerin murhaaja vain joutuisi rangaistuskomppaniaan.
-- Tällainen ennen kuulumaton lempeys olisi suurenmoinen voitto
ihmisyydelle, vakuutti kenraali -- ja samalla voimakas isku tuon
salaliiton naamioituja kasvoja vastaan, salaliiton, joka kaivaa maata
valtakunnan lujimman ja tärkeimmän perustuksen, _armeijan_ alta.

Esikuntapäällikön ohuet huulet vetäytyivät suorastaan pirulliseen
hymyyn, kun hän hitaasti ja ylimielisesti lausui:

-- Minä pelkään suuresti, että ensinnäkin _arpajaisissa_ -- mikäli
sellaiset voisivat tulla kysymykseen -- kaikki voitot lankeaisivat
vastustajillemme -- ja sen tähden pyytäisin nöyrimmästi vastustaa
niiden toimeenpanemista.

Kaikki paitsi asianomainen ehdotuksentekijä hymyilivät, ja useat
nauroivat ääneen. Kenraali A., joka oli lihava, terve ja iloinen
mies, nauroi ehkä äänekkäimmin. Mutta äkkiä hän taukosi, sillä
esikuntapäällikön terävä, ivallinen katse sattui häneen kuin pitkän,
hienosiimaisen piiskan sivallus, ja myrkyllinen ääni puhui teennäisen
vakavasti:

-- Samalla pyydän saada kenraali A:lle ilmoittaa, että myöskin
minä suorastaan kunnioitan ihmisyyttä. Juuri sen tähden pidänkin
sitä kotona turvassa -- varsinkin _sotaan_ lähdettäessä on parasta
lukita se, vaikkapa kassakaappiin. Se on vielä liian heikko ja
lapsellinen -- voisi eksyä ja tukehtua kaasupilveen tai saisi päähänsä
mörssärinammuksen... Muuten luulen, että jos kenraali A. ryhtyisi
diktaattoriksi ja antaisi salaliittolaisille ennen kuulumattoman
iskunsa, niin nämä mahdollisimman pian tekisivät vallankumouksen
ja hartaan kiitollisuutensa osoitukseksi kohottaisivat kenraalin
suorastaan ylös maasta.

Hänen puhetapansa oli niin vastustamatonta, että kumotut ehdotukset
näyttivät ihan mielettömillä. Kaikki muut paitsi kenraali A. hymyilivät
-- useimmat kiitollisina siitä, etteivät itse olleet esikuntapäällikön
hampaissa.

Mutta samassa esikuntapäällikön kasvot muuttuivat, ja kaikki vaikenivat.

-- Hyvät herrat! hän lausui hitaasti ja juhlallisesti. Eikö totta, että
meidän jokaisen toiminnan päämääränä on ollut sota -- _kosto_ niistä
iskuista, joita viime maailmansodassa isänmaamme sai?

-- On, on, on! kuului joka taholta.

-- Minä tiedän sen, hyvät herrat! jatkoi esikuntapäällikkö sointuvalla
ja läpitunkevalla äänellä; hänen mustat silmänsä loistivat ja hän
näytti parikymmentä vuotta nuoremmalta kuin äsken. Hän perusteli
pikaisen sodan välttämättömyyden niin vakuuttavasti, että kaikki
kuuntelivat henkeä pidättäen, ja lopetti seuraavin sanoin:

-- Kun me siis olemme näinä vuosina varustautuneet miltei
yli-inhimillisin ponnistuksin, kun meillä nyt on ylivoima, jonka uusi
lentokoneemme takaa miltei kaksinkertaiseksi, niin nyt on iskettävä! Ja
aivan heti! Jo ensi viikolla saattaa vihollisella olla jokin keksintö,
joka tasoittaa voimasuhteet. Siis mahdollisimman pian!

-- Minä olen samaa mieltä! sanoi eräs vanha kenraali. Ja
esikuntapäällikkö jatkoi:

-- Tämä suuri asia on siis kapina-asiassakin pidettävä pohjana.
Sillä -- hyvät herrat -- kapinan alkaminen on pakottanut meidät
aivan sodan kynnykselle! Nyt on kysymys tunneista -- korkeintaan
päivistä. Kapinallisia kohtaan on siis mielestäni olemassa vain yksi
menettelytapa; heidän rankaisunsa ei saa heikontaa armeijaa, vaan sen
täytyy lisätä sen kuria ja voimaa.

-- Niin, tietenkin -- ja sen täytyy tapahtua sotalakien mukaan.

Esikuntapäällikkö katsahti läsnäolijoihin ja hiljensi äänensä omituisen
läpitunkevaksi kuiskaukseksi:

-- Hyvät herrat! Nyt on niin tärkeä hetki, että laitkaan eivät saa
olla tiellämme. Jos siis sodan etu vaatisi kapinallisten armahtamista,
tehtäköön se. Jos nuo tuhannen nuorta miestä on uhrattava, niin
tehkäämme sekin silmää räpäyttämättä laeista huolimatta.

-- Mutta myöntänette toki, herra kenraali, että tuo puhe on hiukan
outoa _teidän_ asemassanne olevalta henkilöltä! huudahti sama kenraali,
joka äsken huomautti sotalaeista.

-- Minä olen samaa mieltä viimeisen puhujan kanssa! yhtyi toinen.

-- Hyvät herrat!

Ken näki esikuntapäällikön sillä hetkellä, ei ihmetellyt, että hän oli
armeijan vaikutusvaltaisin mies -- tuo pienikokoinen suutarin poika.
Sillä kun hän hitaasti kohosi seisoalleen, näytti hän monen mielestä
hyvinkin pitkältä. Ja hänen sanansa putoilivat kuin jääkylmät kivet
paljastetulle rinnalle:

-- Sotalakeja ja perustuslakeja voidaan milloin tahansa laatia _uusia_
-- mutta kun _valtakunnat_ kaatuvat, niin niitä ei enää voi nostaa --
_samat miehet eivät enää koskaan niitä rakenna_.

Suuressa salissa olisi kuullut kärpäsen surinan, kaikki tuijottivat
jähmettyneinä puhujaa... Ylipäällikkökin oli kalvennut ja änkytti
käheästi:

-- Mitä tarkoitatte, herra kenraali?

-- Minä tarkoitan sitä -- että _nyt horjuvat perustukset_.

Tuossa äänessä, tuossa hehkuvassa katseessa oli jotakin salaperäistä
ja kauhistavaa, joka lumosi läsnäolijat niinkuin jättiläiskäärmeen
katse. Ja hänen sanoillaan oli kaksinkertainen voima sen tähden, että
hän yleensä oli optimisti, mutta ei myöskään puhunut koskaan mitään
harkitsematonta.

Nuo kreivit ja paronit, kenraalit ja marsalkat, jotka aina olivat
kylmiä, ylpeitä ja ylimielisiä, näyttivät nyt kalpeilta ja
hermostuneilta; jotkut olivat nousseet seisoalleen ja änkyttivät
kalpein huulin:

-- Onko se mahdollista?

-- Eivät asiat toki liene niin hullusti.

-- Selittäkää, herra kenraali!

-- Se olisi kamalaa.

-- Selittäkää ajatuksenne, herra kenraali! sanoi ylipäällikkö ja
koputti hiukan pöytään vasarallaan. Ja esikuntapäällikkö alkoi
salaperäisesti:

-- Se vähäinen horjahdus, joka äsken tapahtui, voi saattaa koko
perustuksen horjumaan ja vihdoin viedä romahdukseen; valtakunnan
tukipylväiden alta on kannettu maata liian paljon.

Hän vaikeni hetkeksi antaen läpitunkevan katseensa liukua levottomasti
tuijottavien miesten yli ja jatkoi tunteettoman kylmästi:

-- Sotalakien mukaan ovat kaikki miehet syyllisiä. Jos siis ammutaan
vain yksi, joka varmasti voidaan todistaa syylliseksi, niin
salaliittolaiset näkevät heikkoutemme ja kapina leviää kuin kulovalkea.
-- Jos asetamme suuren joukon sotaoikeuden eteen, niin salaliitto saa
_aikaa_ valmistautumiseen sekä aihetta tehostettuun kiihotustoimintaan,
ja te saatte nähdä, hyvät herrat, että tuomioita toimeenpantaessa
syntyy kapina. Jos taas annamme kaiken olla sillänsä, niin
salaliittolaiset olisivat aaseja, elleivät käyttäisi sitä hyväkseen --
mutta heidän toimintansa osoittaa, että joukossa on nerokkaita miehiä.
Otamme siis minkä tahansa näistä menettelytavoista, niin armeijaa uhkaa
hajoamisen vaara. Ja kaikesta tästä huolimatta pitäisi heti julistaa ja
aloittaa sota -- sillä muutenhan se voi olla myöhäistä.

Hän vaikeni, ja kuulijoiden kasvoilla kuvastui neuvottomuus ja
hermostuminen. Puhuja katseli heitä kylmän ja tunteettoman näköisenä --
ikään kuin nauttien sanojensa vaikutuksesta.

Kuului käheitä, tuskastuneita huomautuksia:

-- Tilanne näyttää todellakin synkältä.

-- Mitä oikeastaan pitäisi tehdä?

-- Sitä en ymmärrä.

-- Sanokaa, hyvät herrat, mitä on tehtävä?

-- Mitä ehdotatte, herra kenraali?

-- Yhdestä asiasta olemme kai yksimielisiä, kuului taas
esikuntapäällikön läpitunkeva ääni. -- Siitä nimittäin, että näin
tärkeällä hetkellä ei meidän auta kiinnittää huomiota kellastuneihin
papereihin, johonkin inhimillisyyteen tai muutamiin ihmishenkiin --
sillä te tiedätte, hyvät herrat, mistä on kysymys!

Nyt kuului kaikkialta kiihkeitä huudahduksia:

-- Ne eivät saa tulla kysymykseenkään.

-- Ei, ei!

-- Meidän täytyy käyttää kaikkia keinoja!

-- Nyt on isänmaa vaarassa!

Eräs uskomattoman pyöreä kenraali oli noussut seisomaan. Hänen lihavat
kasvonsa olivat tulipunaiset, kun hän nyrkkiä puiden huusi:

-- Jumalani! Nuo roistot aikovat ryöstää meiltä virkamme -- laillisen
valtamme!

Ja useat lisäsivät kiihtyneinä:

-- Niin juuri -- se on niiden aikomus.

-- Mutta se on estettävä!

-- Estettävä, estettävä!

-- Mutta miten?

Silloin kuului ylipäällikön matala ääni:

-- Hyvät herrat! Meidän on nyt keskusteltava siitä, mitä menettelytapaa
on käytettävä. Onko herra esikuntapäälliköllä tehtävänä jokin ehdotus?

-- Niin! jokin keino, jolla voitaisiin pelastaa huolestuttava asema!
lisäsi lihava kenraali innokkaasti.

Esikuntapäällikkö rykäisi ja lausui hiljaa, korostaen joka sanaa:

-- Meillä ei ole muuta kuin yksi ainoa pelastus -- että kahden päivän
kuluttua _julistetaan_ ja _aloitetaan sota_.

Kuului kummastuneita kysymyksiä:

-- Sota -- kahden päivän kuluttua...?

-- Eihän liikekannallepanokaan ole loppuun suoritettu?

-- Entä kapinalliset?

-- Ei sitä voi niin pian.

-- Niin, pitäisi ministerineuvoston kanssa yhteisesti keskustella...

-- Hyvät herrat! alkoi taas esikuntapäällikkö. -- Minä olen
jo keskustellut ministerineuvoston puheenjohtajan kanssa.
Ministerineuvosto on parhaillaan koolla, joten voimme tarpeen vaatiessa
siirtyä sinne -- kun kapinallisten asia on ensin päätetty. Sitten hän
miltei kuiskaavalla äänellä esitti, miten kapinallisia on rangaistava
ja ehdotti, että huomenna aamupäivällä on hallituksen toimesta
levitettävä kaikkialle lyhyt juliste, jossa mm. ilmoitetaan, että
vihollinen on jo hyökännyt rajan yli, ja lopetti puheensa seuraavasti:

-- Kun siis samanaikaisesti rangaistusten toimeenpanon kanssa
levitetään noita julisteita, on salaliittolaisilta maa poissa jalkojen
alta; he eivät uskalla ryhtyä kostotoimiin -- he näkevät heti, että me
emme nyt _leikittele!_

Kaikki tuijottivat kauhunsekaisella ihailulla esikuntapäällikköä.
Monet vihasivat häntä, koska hän oli nousukas, alhaissyntyinen --
rohkeni julkeasti ja säälimättömästi ivailla heitä, elleivät he
aina hyväksyneet hänen mielipiteitään ja ehdotuksiaan. Mutta tällä
hetkellä, kun hän kylmäverisimpienkin hermostuessa yht'äkkiä kykeni
keksimään noin loistavan suunnitelman heidän pelastuksekseen tuntui hän
yliluonnolliselta nerolta! Ja muutamien mielestä hän ohuine huulineen
ja hehkuvine silmineen oli paholainen ihmishahmossa.

-- Mutta jos tulee ilmi, ettei vihollinen ole ... kuului käheä kuiskaus.

-- Herra kenraali on hieman hermostunut, hymyili esikuntapäällikkö
pilkallisesti. -- Mitä me lopultakaan tekisimme sotasensuurilla?

-- Kas, kun todellakin unohdin! tunnusti syyllinen hämmentyneenä ja
hymyili kiitollisena siitä, ettei esikuntapäällikkö lyönyt häntä
kovemmin.

-- Kunhan vain saataisiin kaikki nopeasti valmiiksi.

-- Aika on todellakin lyhyt, myönsi esikuntapäällikkö.

-- Mutta nyt täytyy jokaisen ponnistaa tarmonsa äärimmilleen -- asema
vaatii. Ilmavoimat, jotka sodan alussa ovat tärkeimmät, ovat kuitenkin
valmiit.

-- Mutta jos kapinallisten kohtalo herättääkin suuttumuksen myrskyn --
ellemme onnistukaan? kysyi taas eräs jännittyneenä.

-- Hyvät herrat! lausui esikuntapäällikkö koleasti. Siinä tapauksessa
olemme hukassa. Mutta muuta me _emme_ voi tehdä -- se on _viimeinen
keino_.

Pitkän aikaa vallitsi salissa miltei kuolemanhiljaisuus.

Vihdoin ylipäällikkö rykäisi arvokkaasti ja julisti juhlallisella
äänellä:

-- Minä puolestani kannatan herra esikuntapäällikön tekemää ehdotusta.

Ja pöytään nojaavien kenraalien loistavapukuisesta rivistä kuului
kaikkialta yksitoikkoisia, hartaita ääniä:

-- Ja minä.

-- Ja minä.

-- Ja minä.

-- Ja minä.

Yleisesikunnan päällikön tummissa silmissä välähti kerran ikään
kuin ylimielinen, salattu pilkka, ja ohuet huulet sulkeutuivat
entistä tiukemmin. Hän muisti, miten nuorena luutnanttina oli aina
purskahtamaisillaan nauruun kuullessaan alokkaitten rivissä hartaasti
lausuvan:

-- Yks, kaks!

-- Yks, kaks!

Kun kapinallisen pataljoonan luutnantti tuntia myöhemmin yleisesikunnan
määräys taskussaan astui odottavaan autoon, olivat hänen kasvonsa vielä
kalpeammat kuin illalla kasarmin pihalla.


YÖLLINEN SEIKKAILU.

Muutamat salaliittolaiset pitivät myöskin hät'hätää pienen neuvottelun
ja päättivät, jos suinkin mahdollista, lähettää kapinallisille
kehoituksen, etteivät nämä missään tapauksessa ryhtyisi vastarintaan,
vaan pysyisivät rauhallisina. Ja kun he aavistivat, että kasarmi oli
mitä tarkimmin vartioitu, tarjoutui Marcus lähtemään sinne.

Heidän neuvottelunsa oli tällä kerralla tapahtunut erään hienon
hotellin yksityishuoneessa naurun ja lasien kilinän säestämänä. Ja
kun Antonius oli tullut sinne nopealla kilpailuautollaan, jolla
Marcus oli paljon ajanut, päätti tämä lähteä sillä, ja Julius pyysi
hartaasti päästä mukaan. Kello yhdeltätoista he lähtivät, ja puolen
tunnin kuluttua he olivat perillä -- sinne oli vain kaksikymmentäviisi
kilometriä. Julius jäi pikku puistikon suojaan kaupungin laitaan;
Marcus lähti erään mäen ylitse kasarmia kohti.

Mutta saapuessaan mäelle hän huomasi tehtävänsä mahdottomaksi:
kasarmia ympäröivät kadut ja tiet olivat yhtä valoisat kuin päivällä!
Ja jokaisessa panssariautossa oli tietysti valonheittäjän vieressä
konekivääriampuja, joka epäilemättä pitäisi valaistun kadun puhtaana
elävistä olennoista.

Marcus ajatteli jo lentokonetta, mutta huomasikin samassa, että
takaportista meni sisään joitakin olentoja -- tietysti vahteja. Turhaa
siis olisi pudottaa pihalle mitään tiedonantoja!

Mutta kauheata olisi jättää asia sikseen. He olivat siksi
epätoivoisessa asemassa, että voisivat ryhtyä mihin tahansa. Ei, hänen
_täytyy_ päästä sinne!

Äkkiä hän lähti kiireesti alas mäeltä, hypähti autoon, tarttui
ohjauspyörään -- ja hurjaa vauhtia takaisin pääkaupunkiin!

Onneksi tie oli verraten suora ja leveä; muuten olisi täytynyt tapahtua
jokin onnettomuus, sillä Marcus ajoi kahdeksan-yhdeksänkymmenen
kilometrin tuntinopeudella syysyön pimeydessä! Tosin autossa oli
voimakkaat lyhdyt, mutta ei niillä kuitenkaan pitkälle nähnyt, ja
yhteentörmäys olisi todellakin ollut ratkaiseva!

Mutta onni näytti suosivan sillä kertaa, sillä kun pikkukaupungin
tornikello löi puoli yksi, seisahtui Marcus taaskin samalle mäelle
-- pukeutuneena palkkaväen upseerin univormuun. Ja taas hän alkoi
vaivata aivojaan samalla kysymyksellä: miten voisi tunkeutua kasarmia
ympäröivän valorenkaan lävitse.

Tornikello löi yksi, löi kaksi -- mutta hän ei uskaltanut toteuttaa
suunnitelmaansa. Joka portilla oli upseereja, ja ne kyllä tunsivat
toisensa. Ja aika joutui -- kello oli jo kolme!

Marcus oli seissyt kokonaisen tunnin erään lankkutapulin takana, kun
hän näki erään upseerin poistuvan pikkuportilta...

-- _Nyt!_ hän kuiskasi itsekseen, juoksi poispäin portista -- ja sitten
läheni rohkeasti vastakkaiselta suunnalta vahdissa seisovaa aliupseeria
ja kolmea sotilasta.

Aliupseeri teki kunniaa ja Marcus kysyi röyhkeästi, oliko portista
päästetty sisään eräs lyhytkasvuinen palkkaväen pukuun pukeutunut mies,
ja väitti, että kasarmiin oli päässyt kapinallisten lähetti.

Aliupseeri vakuutti, ettei tästä portista ollut päässyt, mutta Marcus
käski hänen tukkia suunsa ja lupasi mennä ottamaan sen roiston kiinni
kaikessa hiljaisuudessa. -- Hälyttää _ei saa_ missään tapauksessa. Jos
kutsun vihellyspillillä, silloin tulette heti kahden miehen kanssa
avukseni! Ymmärrättekö?

-- Ymmärrän, herra kapteeni! Mutta enkö saa...?

-- Vaiti! sähähti Marcus kiukkuisesti. Hän oli nähnyt hämmästystä
ja epäluuloa aliupseerin tuijottavissa silmissä; hän tiesi kaiken
riippuvan hiuskarvasta ja käsitti, että röyhkeys oli ainoa, mikä
voisi kohottaa hänen luottoaan. Hän käski aliupseerin noudattaa hänen
käskyänsä, säestäen sitä purevalla haukkumasanalla ja kirouksella, --
ja lähti kasarmiin.

Pääoven luona seisoi kaksi tummaa haamua; hän meni niiden luokse ja
kuiskasi hiljaa:

-- Olkaa heti valmiit tulemaan avukseni, jos huudan tai vihellän...
Menen ottamaan selvää...

-- Hyvä on, herra kapteeni! vakuutti vahti innokkaasti.

Koko yön olivat sotilaat neuvotelleet, mitä olisi tehtävä. Esitettiin
lukemattomia ehdotuksia, mutta suuri enemmistö kallistui lopulta sille
puolelle, että oli aseet kädessä rynnättävä ulos, koska heitä joka
tapauksessa odotti kuolema. Järkevämpien varoituksia ei enää kuunneltu.

Suuressa, pimeässä harjoitussalissa pitivät piiritetyt miehet kokousta;
he olivat juuri tekemäisillään sensuuntaisen päätöksen, kun Marcus
astui sisään. Hän ehti vain kuulla erään sotilaan päätöstä koskevat,
kiihkeät sanat. Suoraa päätä hän nousi tuolille mustan joukon viereen
ja kuiskasi nopeasti ja läpitunkevasti:

-- Olen sotilaskomiteasta ja ehdin sanoa vain jonkin sanan -- luulen
tulleeni ilmi. Älkää ryhtykö _mihinkään väkivaltaan!_ Liitto pelastaa
teidät, ennen kuin tuomiota ehditään toimeenpanna. Siis rauhallisuutta.
Lupaatteko?

Joukko hyväksyi ehdotuksen hillityllä, innokkaalla muminalla ja Marcus
lisäsi nopeasti:

-- Jos minut saadaan tuolla kiinni, niin pysykää te vain rauhallisesti
sisällä. Hyvästi toverit!

Samassa hän katosi ovesta ulos.

Kun Marcus varovasti läheni pikkuporttia, näki hän kahden upseerin
kiihkeästi viittoillen puhuvan aliupseerin kanssa. Sitten he
paljastivat revolverinsa ja lähtivät kasarmiin. Marcus näki heidän
seisahtuvan vielä portilla, ja toinen käski sotilaiden seurata heitä.

Marcus katsahti terävästi ympärilleen; hänen sydämensä alkoi kiivaasti
lyödä: piha oli siltä kohdalta aivan autio, -- ja upseerit lähenivät.

Marcus painautui maahan ja huomasi samassa jotakin tummaa polun
läheisyydessä; matalana kuin vaaniva jaguaari hän nelinryömin hiipi sen
taakse -- se oli jokin rikkaruohopensas.

Liikkumattomana, henkeä pidättäen makasi Marcus, sormi pistoolin
liipaisimella, kun hänen vainoojansa hiljaa kuiskaillen hiipivät ohi.
Sitten hän nousi ja juoksi kuulumattomasti toiselle puolen pihaa.
Lankkuaidan raosta hän katsahti kirkkaasti valaistulle kadulle, ja
nähdessään kadun toisella puolella avoimen pikkuportin päätti Marcus
asettaa kaikki viimeiselle kortille. Hän oli etevä voimistelija,
ja nyt tuntui, aivan kuin vaara olisi jännittänyt hänen ruumiinsa
teräsjouseksi. Hän veti itsensä käsivoimin aidalle, paiskautui
notkeasti yli -- ja samassa silmänräpäyksessä suoraan yli kadun kuin
henkensä edestä...

Juuri kun hän ehti portille, iskivät kuulat hänen takanaan katuun
räiskyen ja vonkuen, mutta hän pääsi sisään! Samaa vauhtia hän jatkoi
pihan perälle ja sieltä matalan aidan yli toiselle pihalle -- ehtipä jo
kolmannellekin...

Mutta äkkiä syntyi tavaton hälinä, hälytyslaukaukset räiskyivät,
ja valonheittäjäin suunnattomat valonsäteet syöksyivät sinne tänne
hätäisesti ja kiukkuisesti etsien aivan kuin jotkut ilmestyskirjan
pedot olisivat raivokkaina piesseet pyrstöillään taivasta ja maata.
Samassa Marcus kuuli panssariauton kumean jyrinän -- se seisahtui
seuraavan talon kohdalle!

-- Ahaa! Koettavat _sulkea tien!_ välähti Marcuksen aivoissa;
sekuntiakaan viivyttelemättä ponnahti hän taas yli lankkuaidan ja
huomasi tulleensa samalle mäelle, jonka takana Julius odotti! Kaikki
voimansa jännittäen hän kiiti ylöspäin epätasaista kallionrinnettä.

Hän oli jo miltei kallion laella, kun hänen ympärillään välähti
sokaiseva kirkkaus. Hän loikkasi vielä muutaman askeleen; kun hän
paiskautui erään kiven taakse, iskivät kuulat vinkuen ja räiskyen hänen
viereensä yhtenä terässateena, ja hänen mielessään välähti, ettei enää
pelastu...

Muuta hän ei muistanutkaan; koneellisesti hän hiipi kumarassa
korkeimman paikan yli kuulain vinkuessa. Sitten hän tunsi nousevansa
seisomaan ja lähti hurjasti juoksemaan alaspäin. Kuin unessa hän
hypähti liikkeessäolevaan autoon -- tunsi sen paiskautuvan eteenpäin
kuin pillastunut hevonen.

Nyt vasta hän huomasi huohottavansa ankarasti, kurkkua kuivasi, ja
suolainen hiki tunkeutui kirvelevänä silmiin.

-- _Pelastuneet!_

Eipäs -- sillä samassa kuului takaapäin laukauksia ja siellä näkyivät
auton tulisilmät!

Marcus hämmästyi: Julius ajoi suorastaan hirveää vauhtia eikä toinen
sittenkään jäänyt enempää -- ja taas vinkuivat kuulat korvissa...

Ahaa! -- kilpailuauto -- mauserpistooli! välähti Marcuksen aivoissa.
Hän sieppasi nopeasti konepistoolinsa ja kohdisti sen tulen
takaa-ajajan lyhtyihin.

Marcus ei kyennyt tähtäämään; hänen ruumiinsa vapisi ja otsalta
virtaava hiki sokaisi silmät. Onneksi näkyi toinen tulisilmistä sentään
sammuvan -- hetken kuluttua toinenkin.

Julius hiljensi vauhtia, ja he alkoivat suunnitella, miten parhaiten
pääsisivät kaupunkiin.

Mutta syysaamu alkoi jo hämärtää, ennenkuin he sinne ehtivät.


JUUDAAN JULISTUS.

Marcus nukkui vielä, kun Antonius puoli yhdeksän aikaan tuli hänen
luokseen. Hän näytti kiihtyneeltä ja ojensi vaieten Marcukselle
paksuilla kirjaimilla painetun julisteen:

    "Kansalaiset!

    "Isänmaata uhkaa kauhea vaara! Vihollinen on hyökännyt yli rajan!
    Ja luultavasti saman vihollisen palkkaamana teki S:ssa oleva
    pataljoona eilen illalla ilmikapinan! Hallituksen on täytynyt
    isänmaan edun tähden toimia nopeasti. Ja me luotamme lujasti
    siihen, että jokainen maataan rakastava kansalainen on huokaava
    helpotuksesta kuullessaan, että nuo röyhkeät isänmaanpetturit
    ovat tänään saaneet ansaitun rangaistuksensa. Kehoitamme jokaista
    toimimaan niin, että voimme voimakkaina kestää isänmaata kohtaavat
    koettelemukset, karkottaa takaisin julman vihollisen -- jos se
    määrättömässä röyhkeydessään rohkenisi julistaa sodan isänmaatamme
    vastaan!"

Marcus hieroi silmiään ja tuijotti uudelleen kauhistuneena paperia.

-- Onko mahdollista...? hän sammalsi tolkuttomasti. -- Onko tämä
hallituksen julistus? Ja miten sinä olet saanut tämän?

Antonius puhui kiireisesti, matalalla äänellä:

-- Toveri, joka työskentelee hallituksen kirjapainon "luotettujen"
osastossa, lähetti sen minulle.

-- Mitä nyt on tehtävä? änkytti Marcus.

-- Olen jo tehnyt suurimman osan siitä, mitä tällä hetkellä voidaan
tehdä. Menin sähkölennätinvirkamiehenä toimivan toverin luokse,
ja hän sähkötti heti rajajoukkojen päällikölle ja naapurimaan
salaliittolaisille. Toveri taas on parhaillaan ilmoittamassa
asiasta omille sosialisteille ja minä olen suunnitellut lyhyen
vastajulistuksen, joka pitäisi saada aivan heti painoon. Vaikein
kysymys on vain siinä, miten saamme sen levitetyksi kaikkialle
tarpeeksi pian. Moniin paikkoihin voidaan kyllä sähköttää, mutta kun
hallituksen julistus levitetään koko maassa klo 12, niin julistus
pitäisi lähettää painettuna.

-- Lentokoneissa! huudahti Marcus hypähtäen seisoalleen.

-- Suuri osa voidaan kyllä lähettää niin. Ja siitä aioin juuri puhua
sinulle. Kaksi muuta lähtee myöskin. Se on kyllä vaarallista, mutta ei
auta!

-- Ei se mitään! Mihin minun pitää mennä?

-- H:iin. Toimita niin, että lähdet kentältä muka kokeilemaan kello
11. Sitten otat koneestasi kaiken vauhdin, ja olet siellä ennen
puolta 12:ta. Pudota lähetys valtion asetehtaan kohdalle -- ja sitten
takaisin...

-- Meillä on ollut jakeluliike tällaista tapausta varten; pojat ja
tytöt levittävät julisteen täsmälleen puoli 12!

-- Mutta jospa heidät vangitaan, ja huomenna tarvitsisi lähettää toinen
juliste? kysyi Marcus.

-- Huomenna tekee sen toinen liike -- jonka henkilökunta katoaa...

Marcus katsahti ystäväänsä ihaillen Mutta kun hän vilkaisi taas
kädessään olevaan julisteeseen, kysyi hän jännittyneenä:

-- Mutta rangaistus...? Mitä he aikovat tehdä kapinallisille?

-- Sitä en vielä tiedä, vastasi Antonius tuskastuen. -- Lucaksen
pitäisi tulla tänne ilmoittamaan. Katsos, meidän täytyy saada se
tietää, ennen kuin julistus voidaan laatia -- ja se myöhästyy, ellei
hän pian tule... Hän keskeytti, sillä Lucaksen auto kuului seisahtuvan
ulkopuolelle -- sitten kuului eteisestä läheneviä kiireisiä askeleita.




TAISTELU.


"VIIMEINEN KEINO".

Pataljoonan uusi komentaja ratsasti edellä uljaalla rotuhevosellaan;
hän näytti kylmältä ja pahaenteisen sulkeutuneelta. Komppanioittensa
etunenässä marssivat luutnantit olivat myöskin tavattoman kalpeita
ja äänettömiä -- niinkuin astelisivat ammuttaviksi. Sotilaat eivät
myöskään rupatelleet niinkuin ennen, toisinaan vain katsahtivat
toisiinsa hämmästyneinä. Kulunut aamu oli kylläkin antanut siihen
aihetta enemmän kuin tarpeeksi.

Ensimmäinen hämmästys kohtasi heitä päivän valjettua, kun he
huomasivat piirittäjien poistuneen. Se kasvoi yhä, sillä kaikki oli
samanlaista kuin muinakin aamuina. Aliupseerit kävivät ilmoittamassa,
että kasarmiin oli saapunut uusi pataljoonan komentaja. Ja tämä oli
ilmoittanut, että palvelus tulee tapahtumaan samassa järjestyksessä
kuin ennenkin; ampumakentälle lähdetään siis entisen tavan mukaan kello
yksitoista aamupäivällä.

Se sotilas, joka illalla oli rauhoittanut tovereitaan, marssi toisen
komppanian keskellä ja virkkoi hillityllä äänellä:

-- Kummalliselta tämä näyttää. Jääköhän todella kaikki sillensä? Jos
niillä olisi aikomus ryhtyä rankaisuun, niin kyllä se olisi heti pantu
alkuun.

-- Niin sen täytyy olla.

-- Olipa onni, että teimme sotilaskomitean lähetin neuvon mukaan!

-- Oli se.

-- Muuten olisi kaikki käynyt hullusti.

-- Se vain on ikävää, että se aliupseeri kuoli.

-- Miksi ne onnettomat siihen hyökkäsivätkin, ihan kuin sudet.

-- Hyvä, että edes toinen paranee.

Näin he keskenään kuiskailivat.

Oli mitä ihanin syyspäivä. Aurinko helotti kirkkaansiniseltä taivaalta,
tuntui miltei helteiseltä, kun ei vähääkään tuullut. Maantie oli
samanlainen kuin kesälläkin; pöly peitti marssivat sisäänsä kuin
keltaiseen pilveen, tarttui heidän hikisille kasvoilleen, tunkeutui
kurkkuun...

Mutta he eivät tällä kertaa pölystä välittäneet. Jokaisen katseessa
kuvastui sisäinen ilo ja ihmettely, kun kaikki näytti päättyvän näin --
heidän jalkansa nousivat tavallista kevyemmin.

Ampumakentälle saavuttua sotilaat saivat tavallisuuden mukaan levähtää
hetkisen. Uusi komentaja ilmoitti upseereille lähtevänsä tarkastamaan
kenttää ja kannusti mustan oriinsa tuliseen laukkaan.

Pataljoona seisoi riveissä, kun eversti palasi tarkastusmatkaltaan.
Hän seisautti huohottavan hevosensa komppanioitten eteen ja hiukan
keskusteltuaan upseerien kanssa huusi kaikuvalla, tunteettomalla
äänellä:

-- Sotilaat! Minä en tule sietämään missään epäjärjestystä. Suojavallit
ovat tykkien harjoitteluammunnoista rikkoutuneet liian paljon. Sen
tähden käsken, että kaikki sotilaat ottavat varastohuoneesta lapioita,
kuokkia ja paareja tarpeen mukaan ja laittavat uudet, noin kaksi metriä
korkeat turvekerrokset kaikkiin tarpeellisiin paikkoihin. Lähemmät
ohjeet aliupseereilta. Kiväärit mukaan, ettei niitä tarvitse täällä
vartioida! Saatte lähteä!

Pystyteltyään kiväärinsä kentälle kekoihin sotilaat aloittivat työnsä.
Toiset irroittivat turpeita, toiset kantoivat niitä paikalle ja eräs
joukko alkoi latoa niitä uudeksi lisäkerrokseksi.

-- Ei tämä mitään paikkailemista tarvitsisi! sanoi eräs sotilas hieman
katkerasti. -- Tämän parempaa ampumakenttää ei ole missään. Tuon uuden
herran oikkuja!

Kenttä oli todellakin ihanteellinen. Taustan muodosti korkea, aivan
pystysuora kallioseinä, jonka eteen oli ladottu turpeita. Kummallekin
sivustalle oli vielä laitettu korkeat, kenttää kohti mataloituvat
suojavallit, joten kentän pohjukka oli aivan kuin jokin suunnaton
suppilo.

-- Ei tarvitsisi, ei! Mutta tehdään nyt, koska käsketty on, vastasi
toinen ja lähti toverinsa kanssa kentälle hakemaan turpeita.

Kun hän oli saanut turpeet ladotuksi, huomasi hän, että lankomies
kotikylästä oli aivan lähellä.

-- Hei siellä! Tulepas tänne tupakoimaan!

Lankomies noudatti kutsua, ja molemmat istahtivat aloitetulle
turvekerrokselle.

-- No, sinä olet siis jo isäkin! huomautti kutsuja iloisesti.

-- Niin siinä kirjeessä ilmoitettiin, vastasi puhuteltu, ja hänen
nuoret, terveet kasvonsa punastuivat kuin tytön. Hän alkoi nyppiä
vaaleita viiksenalkujaan ja lisäsi hämillisen näköisenä:

-- Poika kuuluu olevankin -- ja oikein suuri poika.

-- No, miten sisareni voi? Oliko kirjeessä mitään siitä? Ja entä
_sinun_ sisaresi?

-- Hyvin voi -- oikein terveen sanottiin olevan! Kaikki siellä hyvin
voivat! sanoi sotilas vilkkaasti.

He istuivat taas ääneti. Nuori isä veti pari savua, mutta sitten savuke
unohtui käteen; hänen ajatuksensa lensivät kaukaiseen kotiin -- kuin
salamannopea lintu. Hän muisti sen lyhyen, onnellisen ajan, minkä oli
elänyt yhdessä nuoren vaimonsa kanssa. Nytkin muistui mieleen, miten
tämä viime loman lopussa hyvästellessä oli purskahtanut katkeraan
itkuun.

-- Pelkäätkö kuolevasi? hän oli pelästyen kysynyt.

-- En, en sitä... Mutta minusta tuntuu niinkuin en enää näkisi sinua.
Niinkuin _sinä_ kuolisit... Voi, älä mene!

Koko viime yön hän oli ajatellut vaimonsa sanoja ja kärsinyt kauheasti.
Oliko tämä aavistanut...?

Mutta nyt hän oli niin sanomattoman iloinen -- kun ei kuitenkaan käynyt
niin huonosti! Kun nyt pääsisi katsomaan heitä, _molempia_. Lieneekö
_hän_ laihtunut -- rakas...

Toveri näki hänen hiukan hymyilevän itsekseen, ja hänen kasvoissaan
kuvastui onni ja hellyys -- hänen silmänsä kostuivat. Nuo silmät, jotka
olivat aivan samanlaiset kuin hänen sisarensakin -- joka odotti häntä.

Hänkin alkoi kuvitella, miten hän pääsee täältä -- he menevät heti
naimisiin...

Hän havahtui unelmistaan kuullessaan lankomiehen puhuvan hiljaa, kuin
itsekseen:

-- On se mukavaa mennä lomalle kotiin, kun ei ole sitä pientäkään vielä
nähnyt! Se pikkuinen onkin sitten jo kahden kuukauden.

Äkkiä hän vaikeni ja nousten seisomaan alkoi kuunnella; hän näki
jokaisen pysähtyvän työssään, kaikki katseet kohdistuivat kaupunkia
kohti.

Sieltä kuului omituinen pauhu, jyrinä, humina; se koveni, se kuului
nopeasti lähenevän, se kiihtyi yhä ankarammaksi, muistuttaen lopulta
kymmenien junien pauhua -- mutta eihän täällä junia...

Silloin he näkivät, miten ampumakentän alkupäähän porhalsi hurjaa
vauhtia palkkajoukkojen suurimallisin panssariauto; jatkoi samaa
vauhtia heitä kohden -- ja sitten kääntyi kentän vasemmalle puolelle.
Heti sen jäljessä syöksyi toinen, kääntyen oikealle, sitten kolmas,
neljäs, viides, kuudes -- aina vuorotellen oikealle ja vasemmalle.

Hirveä aavistus lennähti sotilaiden mieliin: niin hirveä, että se
tuntui hyytävän veren heidän suonissaan. He eivät lausuneet sanaakaan,
eivät liikahtaneet -- he vain tuijottivat. Harmaan yhä sakenevan
tomun lävitse näkyi epäselvästi, että kentälle syöksyi hurjaa
vauhtia joitakin suuria jyriseviä, harmaita olentoja -- niinkuin
satumaiset jättiläissudet olisivat saavuttaneet uupuneen uhrinsa
ja verenhimoisesti muristen kiirehtineet piirittämään sen kaikilta
puolilta.

Monet luulivat ensin näkevänsä vain kamalaa painajaisunta. Mutta siitä
ei voinut herätä: yhä vain tuli autoja. Sakea tomupilvi oli peittänyt
kentän toisen pään ikään kuin suurella hunnulla, mutta pauhu yhä
kiihtyi.

Lopulta se alkoi vaimentua ja sitten äkkiä taukosi kokonaan.

Sitä mukaa kuin tomu hälveni, paljastui heidän näkyviinsä
panssariautojen jono, joka sulki heidät ympyräänsä -- niinkuin jokin
pöyristyttävä sadun jättiläiskäärme... Ja heidän takanaan kohoutui
pystysuora kallioseinä!

Ei pieni kaniininpoikanenkaan ole jättiläiskäärmeen syleilyssä
avuttomampi, kuin he olivat tuon rautarenkaan puristuksessa. Muutamat
juoksivat jonkin askeleen kiväärikekoja kohden, mutta pysähtyivät
masentuneina -- mitä merkitsivät pienet harjoituskuulat tuota kauheata
konerengasta vastaan, jossa ei näkynyt ainoatakaan ihmistä!

Varmuus siitä, että täytyi täysin avuttomana kuolla noin julman
tyrannin kynsiin, vaikutti kaikkiin järisyttävästi. Jotkut kiristelivät
hampaitaan hurjan raivon vallassa, ja heidän katseensa muistutti
haavoitettujen petojen katsetta. Toiset vapisivat kuin löyhkäävään
teurastusvajaan vietävät eläimet; harhailevista katseista tuijotti
mieletön kauhu -- ja he ahtautuivat lähemmäksi toisiaan, läähättäen
raskaasti kuin kuolemansairaat.

Silloin sama sotilas, joka illalla oli kehoittanut tovereitaan
rauhallisuuteen, tunkeutui joukon eteen; hänen silmistään näytti
pursuvan tulinen, sammumaton viha, kun hän huusi oudolla, käheällä
äänellä:

-- Pyövelit, pyövelit! Jospa tietäisitte, miten meidän kuolemamme
kostetaan! Tämä on myöskin _teidän loppunne!_ Ampukaa, pelkurit!
Ampukaa!

Tuhannesta kurkusta kajahti villi, raivokas karjahdus; se jatkui,
paisui...

Mutta silloin tuntui koko auringonpaisteinen avaruus värähtävän,
räsähtävän; kentän laidalla olevista puista putosi joukoittain
kellastuneita lehtiä, ja varisparvi lensi pelästyneesti rääkkyen
tiehensä.

Samalla tapahtui jotakin uskomatonta: tiheä miesjoukko luhistui maahan,
aivan kuin suunnattoman pitkä, näkymätön niittokoneen terä olisi siinä
nopeasti edennyt -- ja heidän hurja huutonsa heikkeni, tukehtui.
Niinkuin se olisi lähtenyt vain _yhdestä_ kurkusta, jonka murhaajan
koura hitaasti kuristaa.

Takimmaiset pysyivät pystyssä kauimmin ... heristivät nyrkkejään
kiroillen ja kostoa huutaen, karjuivat sanattomasti kuin mielipuolet;
toiset rukoilivat, joku ulvoi kuin hullu koira -- ja muutamat lähtivät
juoksemaan eteenpäin toverien ruumiitten yli huutaen rukoilevalla
äänellä:

-- Lakatkaa!

-- Me menemme sotaan!

-- Armoa, armoa...

Mutta kaikki he lysähtivät maahan ähkyen, koristen...

Vasta kun viimeinen oli kaatunut, taukosi parinsadan konekiväärin
tulimyrsky yht'äkkiä -- ja kummallinen, repelevä kaiku kiiri vielä
hetken taivaanrannasta toiseen. Tuon kamalan metelin jälkeen tuntui
syyspäivän tyyni hiljaisuus miltei peloittavalta.

Sen keskeytti moottorin jyskytys: kaksi suurta panssariautoa lähti
kaatuneita kohden. Niiden lähetessä kuului surmattujen sekasortoisesta
läjästä vaikeroivia, uhkaavia ja käheitä ääniä:

-- Armoa ... Kristuksen tähden...

-- Kirotut murhaajat!

-- Minä kuolen...

Eräs kohotti kättään ja uikutti heikosti, epäinhimillisesti:

-- Minä menen sotaan...

Kummastakin autosta astui kymmenkunta miestä; toista ryhmää johti
suurikokoinen upseeri, jonka nenän kohdalla oli _musta side_. He
astuivat lähemmäksi ja paljastivat revolverinsa...

Jotkut kaatuneet nousivat vaivalloisesti kyynärpäittensä varaan, heidän
himmeät silmänsä kiiluivat vieläkin sammumattomasta vihasta ja uhmasta.
Toiset uhkailivat ja kiroilivat -- eräs ojensi suonenvedontapaisesti
nyrkkinsä ja koetti huutaa, mutta hänen lävistetty kurkkunsa korisi
vain käheästi ja veri pursui luodinreiästä. Ainoastaan yksi enää
rukoili armoa. Mutta palkkaväen upseerit olivat kylmäverisiä...

Nuori isä ryömii kotiinpäin. Hän on ryöminyt jo monta päivää ja nyt hän
on nääntymäisillään; veristyneet polvet kirvelevät; mutta hän kuiskaa
hiljaa itsekseen:

-- Vielä hetkinen -- sitten näen poikani...

Silloin putoaa vieras, vavahteleva käsi hänen kasvoilleen, hänen
kaulalleen pursuaa jotakin kuumaa, kohisevaa ja hän muistaa taas kaiken.

-- Tahtoisin nähdä vaimoni -- pienen poikani! kuiskaavat hänen
huulensa. -- Antakaa minun mennä!

Hän ponnistaa kaikki voimansa, mutta ruumis ei liikahda, hän ei jaksa
huutaakaan. Taivaan sini on muuttunut harmaaksi -- se näyttää nopeasti
tummenevan.

-- Jumala, anna minun nähdä pienokaiseni! hän rukoilee yhä kasvavan
epätoivon vallassa. -- Rakastin vaimoani enemmän kuin sinua, mutta
anna anteeksi... Anna minun nähdä hänet vielä kerran! Ja poikaseni,
sillä enhän minä ole häntä koskaan nähnyt... En tuntisi häntä
iankaikkisuudessakaan...

Hän aukaisee vaivalloisesti silmänsä, ja hyydyttävä kauhu jäykistää
hänen ruumiinsa: taivas on sysimusta! Aurinko vielä näkyy -- mutta
_mustanpunaisena_.

Hän on kuulevinaan laukauksia, omituinen kuuma värähdys kiitää hänen
ruumiinsa lävitse. Aurinko sammuu, kaikki sekaantuu, pyörii... Ja
sitten hän luulee kuiskaavansa:

-- Sinä tiesit sittenkin -- aavistit. -- Mutta tulithan sinä kuitenkin!
kuulee hän vaimonsa hellyydestä ja surusta värisevän äänen.

-- Pienokainen -- en näe, olen väsynyt -- minua paleltaa. Nosta hänet
pian rinnalleni -- että tietäisin -- lämpiäisin.

-- Kyllähän minä... Mutta etkö sinä näe?

Hellä ääni etenee, laukaukset -- kaikki etenevät, kaikki häipyy,
katoaa kauaksi. Mutta hän ei enää välitä; jokin lämmin peittää hänen
rintaansa: se on hänen pienokaisensa lämmin ruumis.

-- Poikaseni -- _oma poikani!_ Nyt nukumme yhdessä -- nuku sinä vain
minun rinnallani -- olet niin lämmin...

Kuului terävä vihellys. Panssariautot lähtivät liikkeelle ihailtavan
säännöllisessä jonossa. Sen alkupää peittyi pian sakeaan tomupilveen;
hetken kuluttua oli viimeinenkin kadonnut kentältä -- kuului vain
nopeasti etenevä, kumea jymy.


VELJIEN VERI HUUTAA.

    "_Ihmiset!_

    "Äsken on tapahtunut pöyristyttävän julma rikos!

    "Samaan aikaan kuin luette tätä, kello puoli 12, viruu L:n
    ampumakentällä hirveästi silvottuina tuhannen nuorta miestä:
    meidän veljiämme, poikiamme, rakkaitamme. He vetävät viimeisiä
    henkäyksiään -- heidän verensä vuotaa parhaillaan kentän hiekkaan.
    Ja syy: he rohkenivat eilen illalla ilmoittaa, etteivät lähde
    teurastamaan ihmisiä.

    "Tämän rikoksen on tehnyt oman maamme _hallitus!_

    "Ja tämän mustan rikoksensa peittämiseksi aikovat he tehdä vielä
    kauheamman rikoksen! Sillä tänään kello 12 levitetään kaikkialla,
    koko maassa hallituksen julistusta, jossa ilmoitetaan, että
    vihollinen on hyökännyt rajan yli!

    "Totuuden selville saamiseksi sähkötimme asianomaiselle päällikölle
    esikuntapäällikön nimessä, ja saimme seuraavan vastauksen:

    "'Tiedustelunne johdosta on minulla kunnia ilmoittaa, että koko
    raja-alueella on kaikki erittäin rauhallista. Ei toisella puolella
    myöskään ole rajavartioita lisätty!

    "Rajasotajoukkojen päällikkö, Kenraali D:a.'

    "Se on siis inhottava, _rikoksellinen valhe!_

    "Ja me olemme saaneet _varman_ tiedon, että hallitus ylihuomenna
    aikoo _julistaa sodan;_ hukuttaa kansamme vereen!

    "Ihmiset! Tämän maan monimiljoonainen kansa: saako tuo rikos
    tapahtua? Vastatkaa!

    "Tuhannen veljemme äsken silvotut ruumiit huutavat kostoa! Heidän
    vuodatettu sydänverensä on vielä lämmintä -- ja veljein veri
    _huutaa maasta:_

    "-- Pois pyövelit!

    "-- _Pois joukkomurhat!_

                            "_Armeijan antimilitaristinen liitto_."

Tällainen juliste levisi kaikkialle: ensin tehtaisiin, työmaille,
sitten syrjäkaupunkeihin, ja vihdoin vähän ennen kahtatoista
keskikaupungille.

Sitä jaettiin tuhansittain. Ja sen vaikutus oli kauhea; ihmiset
näyttivät tulevan miltei mielipuoliksi.

Jo kauan oli ankarain rangaistusten uhalla kielletty lakot,
kaikenlaiset kokoukset ja mielenosoitukset. Mutta kun nämä julisteet
saapuivat tehtaisiin, vaikeni koneiden jyrinä paikalla -- ja muutaman
minuutin kuluttua olivat tehtaat tyhjentyneet kuin taikaiskusta;
pomot katselivat kauhistuneina työmiesten lähtöä, uskaltamatta lausua
sanaakaan -- heidän kasvonsa näyttivät niin peloittavilta. Nuoremmat
alkoivat juosta keskikaupunkia kohden -- uhkaavina, äänettöminä.

Marcus lähti jo ennen sovittua aikaa; määräpaikkaa lähetessään hän
huomasi kuin ilokseen, että kaupunki oli kokonaan savunsekaisen sumun
peitossa: kirkkojen torninhuiput ja tehtaitten savupiiput vain pistivät
esiin, ikään kuin jättiläissuuret kannot. Hän tunsi hyvin valtion
tehtaan valkoisen savupiipun -- ja Julius pudotti julisteet suoraan
pihalle, ja heti hurjinta vauhtia takaisin. Kello 12 he olivat taas
lentokentällä, eikä heidän poissaolonsa näyttänyt herättäneen mitään
huomiota.

Saatuaan koneen suojukseen he ottivat auton, ja Marcus käski ajaa
keskikaupungille, sotaministerin palatsin läheisyyteen.

He astuivat autosta erään puiston reunaan, sillä ministeripalatsin
edustalla oleva tori oli jo miltei täynnä väkeä. Ja kaikkialta tulvi
yhtä mittaa lisää.

Marcus tuijotti kasvavaa väkijoukkoa, hänen ajatuksensa kiitivät sinne
tänne sekavina, kuumeisina.

Äkkiä Marcus kääntyi -- ja kylmät väreet syöksyivät hänen ruumiinsa
lävitse.

Niinkuin musta laavavirta vyöryy tulivuoren rinnettä alaspäin --
samoin läheni esikaupungeista johtavaa valtakatua hurjasti juosten
kaduntäyteinen, musta miesjoukko. Ja heidän raudoitettujen anturainsa
jyrinässä kuvastui sata kertaa suurempi voima kuin silloin -- kerran...

Marcus nousi penkille ja hämmästyi yhä enemmän: joukko näytti
loppumattomalta, tulvivalta virralta... Hän muisti lukeneensa jostakin
manalan mustasta virrasta, joka kumeasti pauhaten syöksyy eteenpäin --
tämä joukko muistutti sellaista virtaa.

Hän seisoi seisomistaan, katsellen huumaantuneena ohivyöryvää joukkoa,
nokisia, pahaenteisiä kasvoja. Suuri tori oli miltei täynnä, mutta
joukon loppua ei näkynyt.

-- Veljet! kuului jostakin mahtava, kiihkeä huuto, ja kaikki
käännähtivät sinnepäin. Eräs keski-ikäinen, jäntevä seppä oli noussut
torin laidassa olevan muistopatsaan jalustalle. Hän selosti äsken
tapahtunutta teloitusta ja hänen äänensä vapisi katkeruudesta ja
vihasta. Hän vaikeni hetken, ojensi sitten nyrkkinsä, ja hänen sanansa
kajahtivat joukon yli kuin moukarin iskut:

-- Ei niille riitä tuhannen miehen sydänveri! Ne tahtovat kuulla
_miljoonien_ valitukset ja kuolonhuudot, nähdä miljoonien leskien
ja orpojen kyyneleet! Minä en ymmärrä paljon noista asioista, mutta
minulla on kuusi lasta -- enkä minä lähde sotaan! Tappakoot vain
täällä! Minusta on samantekevää! Mutta _tänne_ minä jään! Hänen äänensä
oli muuttunut lopussa käheäksi, hurjan epätoivoiseksi, ja toverit
säestivät häntä kiihkeästi:

-- Oikein puhut!

-- Oikein! Oikein!

Samassa kuului torin toiselta laidalta entistä hurjempi huuto -- ja
laukauksia. Ja niinkuin tulvivat virrat keväällä purkautuvat mereen
-- samoin tulvi torille kaikkialta väkeä -- ja tungos kävi yhä
ankarammaksi.

Ensimmäisen jälkeen nousi jalustalle toinen puhuja, ja kun huudot
ja melu hiukan heikkenivät, kaikui hänen äänensä sointuvana ja
läpitunkevana.

-- Toverit! Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että nyt vasta ovat
maailmansodan iskemät haavat alkaneet vähän parantua; vasta nyt alkaa
nälkäkuoleman peikko hiukan väistyä -- ja nyt hallitus aikoo sodalla
syöstä kansan taaskin äärimmäiseen kurjuuteen.

Puhuja selitteli sotalaitoksen suunnattomia menoja; Marcus hämmästyi
kuullessaan tuon työmiehen selittelevän niitä ehkä vielä selvemmin ja
vakuuttavammin kuin Antonius! Puhuja innostui, hänen äänensä muuttui
yhä voimakkaammaksi, ja kaikki kuuntelivat kiihkeinä ja äänettöminä;
hän oli yksi heistä ja hänen sanansa tunkeutuivat suoraan heidän
sydämiinsä:

-- Me varoitamme hallitusta: älköön se tehkö enää tätä rikosta! Me
varoitamme _viimeisen kerran_. Ja jos he tästä huolimatta julistavat
sodan, silloin myöskin _me_ julistamme sodan! Meillä ei ole muuta
menetettävää kuin kahleet -- ja sen tähden me tulemme taistelemaan
_loppuun asti!_ Ja silloin...

Mutta nyt kajahti kymmenistätuhansista kurkuista yhtaikaa
ukkosentapainen huuto. Marcuksesta tuntui siltä, kuin olisivat he
tuossa huudossa tahtoneet huutaa maailmalle pitkät kärsimyksensä,
kurjuutensa, vihansa ja tuskansa. Puhuja ojensi kätensä hiljaisuutta
vaatien, huuto asettuikin, ja hän huudahti kiihkeän innostuksen
vallassa:

-- Veljet! Päättäkäämme tässä, että...

Jossakin kajahti teräviä kiväärinlaukauksia: puhujan ääni katkesi
kummalliseen korahdukseen, ja hän tarttui rintaansa; hän horjui,
hapuili vapisevin käsin ympärilleen -- niinkuin voimaton, sokea vanhus
-- ja sitten kuului omituinen, raskas mätkähdys.

Ensin parin sekunnin äänettömyys, mutta sitten tuo musta joukko ärjähti
kuin suuri petoeläin. Marcuskin miltei kauhistui kuullessaan tuon
kammottavan karjaisun -- siinä ilmeni niin peloittava voima ja raivo.

Samassa eräs kookas työmies hypähti patsaan jalustalle kasvot
vääristyneinä. Hän repäisi rajulla tempaisulla puseronsa halki, iski
paljasta rintaansa luisella nyrkillään ja huusi kuin mieletön:

-- Kurjat murhaajat! Pelkurit! Ampukaa nyt, kun mielenne tekee!
Kyllä _meitä riittää!_ Ettekö osaa ampua? Vaikka minä näytän teille
paikan! Minä olen vain työmies: mutta minä luin sotilaitten julisteen
ja minäkin kysyn: kuinka kauan me annamme teurastaa itseämme kuin
karjaa? Minunkin veljeni kuoli siellä äsken! Ja _minunkin veljeni veri
huutaa_...

Silloin hänkin putosi, ja miesjoukon karjunta tukahdutti
konekiväärienkin särinän kuulumattomiin.

Torin toiselle laidalle oli saapunut kaksi palkkaväen panssariautoa ja
paikalla syntyi vimmattu taistelu. Marcus ja Julius olivat keskellä
suunnatonta miesjoukkoa ja se kuljetti heitä mukanaan sinne tänne kuin
myrskyävä meri lastuja. Taistelusta he eivät nähneet mitään, vain
kuulivat: konekiväärien rätinää, hurjia huutoja. Kuka oli voitolla,
siitä ei saanut tietoa. Toisinaan aalto heitti heidät lähemmäksi,
toisinaan kauemmaksi.

Lopulta he pääsivät torin reunassa olevaan puistoon. Täällä Marcus
nousi hetkeksi eräälle penkille ja näki nyt kapinallisten vallanneen
kaksi panssariautoa -- niinkuin silloin maailmansodan jälkeenkin! Ja
nyt ne etenivät pakottaen hallituksen joukot perääntymään.

Mutta torin toisella puolella, missä konekiväärit oli kohdistettu
tiheään työläisjoukkoon, kohtasi hänen katseensa surullisen näyn:
mustana röykkiönä viruivat siellä kuolleet ja haavoittuneet
sekaisin ... eikä ollut sairasautoja, ei mitään apua. Siellä he saivat
kuolla verenvuotoon ja avun puutteeseen.

Silloin Marcus näki ilmassa vanhanmallisen lentokoneen, joka pudotteli
punaisia paperilappuja. Ja miltei heti kuului huutoja:

-- Pois kaduilta!

-- Pois, pois, pois!

Julius otti kadulta yhden lehtisen; siihen oli painettu yksi ainoa
lause: "Kaikki aseettomat _heti_ pois kaduilta!"

Ja allekirjoituksena heidän komiteansa nimi!

Tuon käskyn vaikutus oli ihmeteltävä. Kadulta kadulle -- suusta suuhun
toistettiin sitä miltei voitonriemuisesti. Ja äsken täpötäydet kadut
tyhjenivät salaperäisellä tavalla. Portit työnnettiin väkirynnäköllä
auki, ja pihat täyttyivät kuin nuijalla lyöden. He lähtivät
lentokenttää kohden.

Edestäpäin alkoi kuulua ankaraa jyrinää; heitä vastaan kiiti kaksi
kevyttä tykistöpatteria. Nuo 500-600-hevosvoimaiset moottorit
jyskivät korviasärkevästi ja katu tärisi ankarasti niiden syöksyessä
hurjasti ohitse. Ja etummaisessa tykkiautossa istui Augustus kalpeana
ja päättävän näköisenä. Jäljessä kiiti muutamia pikatykeillä ja
konekivääreillä varustettuja panssariautoja.

-- Minne ne menevät? kysyi Julius jännittyneenä.

-- Ammus- ja sotatarvikevarastoihin. Tänään päivällä siitä sovittiin.

Marcus näki erään ilmavoimille kuuluvan auton, viittasi sen luokseen,
ja he nousivat siihen.

Pienen matkan päässä he kohtasivat parinsadan suuruisen aseistetun
sotilasjoukon. Sen johtaja, nuori komiteaan kuuluva luutnantti oli
kalmankalpea ja hänen päänsä oli sidottu; monet sotilaatkin olivat
haavoittuneita, kalpeita, kiihtyneitä.

-- Mitä, miten teille kävi? kysyi Julius hätäisesti.

-- Tappio, vastasi nuori upseeri synkästi. -- Suuri enemmistö oli
hallituksen puolella. Sinne jäi paljon tovereita -- ja meidän täytyi
lopulta paeta.

Samalla hetkellä alkoi ammusvarastolta kuulua ankaraa tykkien jyrinää.
Luutnantti hätkähti ja kysyi käheästi:

-- Mitä se on?

Mutta kun Marcus kertoi Augustuksen tykistöstä, kirkastuivat
luutnantin kasvot; kääntyen sotilaihin hän huudahti innostuksesta ja
mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä:

-- Veljet, me olemme voitolla! Lähtekäämme! Meidän apuamme ehkä
tarvitaan! Järjestykseen! Mars!

Ja he lähtivät.


MURHENÄYTELMIÄ.

Marcus muisti sen kasarmin, jossa Brutus oli toimessa. Ja muistaessaan
Brutuksen olleen epävarman kasarminsa miehistön mielipiteistä
hän päätti ajaa sen kautta, toimittaakseen sinne apua, jos sitä
tarvittaisiin. Lähetessään erästä puistoa he huomasivat jo etäältä
taistelun merkkejä; Puista oli kaarna karissut, alastomat oksat
riippuivat kuin katkenneet jäsenet. Nurmikolla virui muutamia
kuolleita, ja pensaiden takana istui ja loikoili joukko haavoittuneita,
monet kuuluivat hiljaa vaikeroivan.

Äkkiä Julius hätkähti ja hypähti autosta...

Erään puun alla lepäsi pieni, rääsyinen poika kuolleena. Hänen
rikkinäisessä puserossaan oli rinnan kohdalla punainen läiskä -- siitä
oli luoti lävistänyt hennon ruumiin. Laihat, paljaat jalat olivat vielä
suonenvedontapaisesti koukussa, pienet likaiset kädet nyrkissä.

-- Ahaa! sanoi Marcus pitkään.

Hän oli edennyt hiukan ja katsoi ylös siihen puuhun, jonka alla
murhattu pienokainen oli.

Julius tunsi kylmien väreiden käyvän ruumiinsa lävitse.

Siellä oli toinen, pienempi -- ehkä viiden-kuudenvuotias poika.
Pienokainen oli jäänyt paksulle oksalle vatsalleen ja takertunut
kouristuksentapaisella voimalla toiseen oksaan -- aivan kuin eräät
yölinnut, jotka kuollessaan puristautuvat oksaa vastaan. Hänen
pienet, laihat kasvonsa olivat alaspäin, avoimissa, lasittuneissa
silmissä kuvastui hurja kauhu -- ja suu oli jäänyt auki kuin viiltävän
hätähuudon jälkeen.

He olivat nähneet äsken kokonaisen röykkiön ruumiita, mutta sekään ei
vaikuttanut niin järkyttävästi kuin nämä pienet murhatut veljekset.

Julius tuijottaa pienokaisia aivan kuin jähmettyneenä. Hän on ihan
näkevinään, miten lapsukaiset kiväärinpaukkeen lähestyessä kiipeävät
puuhun, vanhempi auttaen ensin pientä veljeänsä. Pikkuveli alkaa pelätä
tuon räikeän rätinän lähetessä, mutta vanhempi lohduttelee, että täältä
ylhäältä oikein hauska onkin katsella. Ne lähenevät... Pikkuveli alkaa
itkeä -- ne huomaavat -- nuori upseeri kohottaa pistoolinsa, ampuu...
Ei käy -- toinen nauraa -- sitten ampuvat molemmat... Pikkuveli
vavahtaa, putoaa monta oksanväliä... Vanhempi laskeutuu nopeasti, mutta
pikkuveli ei voi enää sanoa mitään, korisee vain... Ja äkkiä hänen
omat kätensä herpautuvat, hän ponnistaa kaikki voimansa -- ei, sormet
väsyvät, heltiävät -- hän putoaa, otsa paukahtaa kivikovaan käytävään...

Niin heidät oli ammuttu kuin pienet pyynpoikaset, jotka salametsästäjä
surmaa niiden ensimmäisellä lentomatkalla.

Miesten lähetessä Brutuksen kasarmia kuului jo kaukaa tavatonta melua
ja huutoja.

Marcus seisautti auton korkean lankkuaidan kohdalle, ja he alkoivat
jännittyneinä kuunnella.

Meteli tuntui yhä kiihtyvän, ovien pauketta, kolinaa, askeleita --
niinkuin sotilaat olisivat kaikki juosseet pihalle. Ja sitten kuului
pihalta voimakas huuto:

-- Sotilaat! Veljet! Kuulkaa tätä!

Meteli hiljeni, ja sama ääni luki harvaan, läpitunkevalla äänellä
julistuksen sotilaille. Pääsisältö oli sama kuin yleisölle levitetyssä
-- mutta sen lisäksi ohjeita, miten on meneteltävä upseereihin
nähden, samoin ilmoitettiin miten paljon ennestään on kumouksellisia
upseereita. Julistus päättyi seuraavasti:

    "Veljet! Tämä olkoon heidän _viimeinen rikoksensa!_ Ottakaa
    kaikkialla haltuunne ampumatarvikkeet ja asevarastot! Älkää antako
    enää kenenkään teurastaa aseettomia kansanjoukkoja. Nouskaa veljet!
    _Nyt on aika tullut_.

                            "_Armeijan antimilitaristinen liitto_."

Syntyi tavaton meteli, josta erotti seuraavia huutoja:

-- Heti arestiin!

-- Upseerit putkaan!

-- Aseet pois niiltä!

-- Aseet pois, heti!

Marcus nousi seisomaan auton istuimelle ja varpailleen nousten
hän ylettyi näkemään, että sotilaat Brutuksen johdolla nopeasti
piirittivät upseerien rakennuksen. Ja sitten kuului Brutuksen kiihkeä,
liikutuksesta värisevä ääni:

-- Hyvät herrat! Se rikos, mikä tänään on tapahtunut, on _liian
suuri_. Sen tähden toivomme, että te kaikki, hyvät herrat, yhdytte
meihin, astutte veljinä riveihimme! Mutta niillekin, jotka eivät
katso voivansa meihin yhtyä, vakuutamme kunniasanallamme täydellisen
loukkaamattomuuden ja turvan -- ehdolla, että kaikki luovuttavat
aseensa ja pysyvät kasarmissa omissa huoneistoissaan! Eikö niin,
toverit?

-- Oikein! Oikein! Me lupaamme kaikki sen! huusivat sotilaat
innostuneina.

-- Kaikki! Kaikki!

-- Pyydän siis, että herrat upseerit ilmoittavat mielipiteensä! lausui
Brutus kuuluvalla äänellä.

Silloin Marcus näki, että upseeriklubin rakennuksessa aukeni vielä pari
ikkunaa -- ja muutamat konekiväärit alkoivat hirveästi säristä.

Etummaiset, niiden joukossa Brutus, vaipuivat maahan -- aivan kuin
tiheään ihmisrykelmään olisi iskenyt ukkonen.

Syntyi kamala sekasorto; toiset alkoivat juosta sivullepäin, toiset
alkoivat ampua ikkunoita kohden: kaksi konekivääriä vaikenikin äkkiä.
Raivon- ja tuskanhuutojen kaikuessa peräytyivät kaikki sivulle, jonne
konekivääriä ei voinut suunnata. Mutta satakunta miestä jäi kentälle.
Monet nousivat alkaen horjuen astella tovereittensa jälkeen; monet
kaatuivat uudelleen ja jatkoivat matkaansa ryömien, jotkut lähtivät
heti nelinryömin -- mutta muutamat kohottivat vain päätään ja vaipuivat
uudelleen maahan kuin vastustamattoman väsymyksen vallassa.

Marcus alkoi vapista: sillä yht'äkkiä kohdistettiin konekiväärien tuli
näihin avuttomiin haavoittuneihin ja kuoleviin -- ja hetken kuluttua
olivat kaikki muuttuneet liikkumattomiksi.

Nyt näyttivät sotilaat raivostuvan, hurjistuvan. Villisti huutaen
he juoksivat tulesta huolimatta ovia kohden; useita kaatui, mutta
enemmistö ehti oville; ne iskettiin säpäleiksi, miehet syöksyivät
vimmastuneina sisään, kuului kirkaisuja, pauketta, räiskettä;
konekiväärit vaikenivat yksi toisensa jälkeen -- ja avoimesta ikkunasta
heitettiin alas jonkun aliupseerin hengetön ruumis. Hyökkääjät
nähtävästi eivät päässeet kaikkiin sisähuoneisiin, koska sieltä
kuului pistoolien terävää pauketta: upseerit ampuivat ovien lävitse
kapinallisia.

Äkkiä juoksivat sotilaat ulos, ja heidän joukostaan kuului moniääninen,
läpitunkeva huuto:

-- Tulta, tulta, _tulta!_

Kuumeisella kiireellä tuotiin öljykannuja, ne vietiin sisään,
valeltiinpa öljyllä ulkoseiniäkin -- ja pian leimahti koko rakennus
ilmituleen.

Sotilaat peräytyivät hiukan taaksepäin asettuen odottamaan, kiväärit
ampumavalmiina.

Pian alkoi palavasta rakennuksesta kuulua ääniä, ja savun lävitse
ryntäsi upseerijoukko ulos, jokaisella kädessään paljastettu miekka,
toisessa pistooli.

Kuului yksi ainoa kumea karjahdus -- niinkuin suunnattoman suuri
kahlekoira olisi karjahtanut ... ja upseerit lysähtivät maahan,
niinkuin jokaisen sääret olisivat äkkiä katkenneet.

Juliuskin oli noussut katsomaan; hän oli muuttunut kauhean kalpeaksi ja
sopersi vapisevin huulin:

-- Veljeni ... mennään täältä...

He istahtivat, ja kuljettaja pani auton liikkeelle; mutta he pääsivät
vain hiljaa eteenpäin -- suljetun portin taakse oli kokoontunut suuri
joukko uteliaita, jotka jännittyneinä kuuntelivat huutoja, tulen
kohinaa, ja katselivat ylöspäin kohoavaa, yhä sakenevaa savupatsasta.

Hiukan sen jälkeen kun Marcus oli saapunut lentokentälle, ilmestyi
ilmavoimien komentaja henkilökohtaisesti sinne. Hän kutsui Marcuksen
luokseen ja ilmoitti, ettei yksikään lentäjä saanut toistaiseksi
poistua mihinkään, ja kaikki koneet oli pidettävä lähtövalmiina.

Kaikeksi onneksi hän ei ryhtynyt tarkastamaan koneita -- hän olisi
silloin huomannut, että yksi uusista koneista oli poissa.

Kenraalin lähdettyä Marcus puhui huolestuneena Antoniukselle:

-- Mitä nyt on tehtävä? Eikö sinun pitäisi olla kaupungilla?

Antonius vastasi hiljaa ja varmasti:

-- Ole huoletta! Minä olen vuosikaudet ajatellut tätä asiaa
lukemattomilta eri puolilta. Muutamien toverien kanssa olemme
suunnitelleet kaikki pienimpiä yksityiskohtia myöten: jokaisella on
_oma_ tehtävänsä ja omat apulaisensa. Ennen iltaa minua ei tarvita
missään, ja silloin me kyllä lähdemme täältä vähin äänin.

Hän ilmoitti, että toveri B. oli hartaasti pyydettyään saanut luvan
käydä noutamassa 3-4 palloa -- ja nyt hän koneineen odotti kaupungin
ulkopuolella. Jos kapinalliset alkaisivat joutua tappiolle, ilmoittaisi
Augustus puhelimitse hänelle...

Marcus muisti sen tavattoman voiman ja raivon, mikä pääkomitean
kokouksessa oli kuvastunut tuon nuoren miehen jäntevillä kasvoilla.


ASEVARASTOON!

Ilta alkoi jo lähetä, mutta yhä jatkui taistelun pauhu kaupungin
eri kulmilla; toisinaan se heikkeni hiukan, toisinaan yltyi melkein
hirmumyrskyksi. Vain asevaraston taholta kuuluva jyrinä pysyi
samanlaisena. Sieltä sai Antonius sanan, että taistelu oli jokseenkin
tasaväkistä, mutta kaupungilta he eivät saaneet mitään tietoa.

Tuo epätietoisuus ja taukoamaton taistelun jyske hermostutti Marcusta
tavattomasti. Pitkän aikaa hänestä tuntui siltä, että tämä oli samaa
taistelua kuin isänkin kaatuessa; hän oli muka kotonaan samoin kuin
silloinkin ja kuunteli konekiväärien rätinää. Tajuttuaan taas totuuden
hän ihmetteli, miten samanlaista kaikki oli kuin silloinkin.

-- Voi, varmaankin hermoni pilaantuivat vankilassa ollessani, hän puhui
katkerasti ystävälleen. -- Tuskin voin olla paikallani. En ollut ennen
tällainen!

-- Älä lainkaan ihmettele! lohdutti Antonius. -- Se johtuu
_toimettomuudesta!_ Eivät sitä kestä vahvatkaan hermot!

Juuri silloin kuului järeän tykin laukaus asevarastolta päin, ja heti
sen jälkeen kranaatin räjähdys.

-- Tuo oli luultavasti 28-senttimetrinen haubitsi! sanoi Antonius ja
lisäsi vakavasti:

-- Kummalla puolella se lienee? Ettei vain hallituksen joukoilla...

Pienemmät tykit olivat alkaneet jyristä entistä ankarammin, ja aivan
toisaalta, kaupungilta päin, kuului välillä konekiväärien rätinän
voittaen ihmisjoukon tuhatääninen huuto.

-- Kunhan eivät vain räjäyttäisi ampumatarvikevarastoa. Voi käydä niin,
että tarvitsemme sitäkin, kun meillä... Niin jos ... vihollinen.

Alkoi jo hiukan hämärtää, mutta mitään ratkaisua ei tullut -- tykit
jyrisivät yhä samalla voimalla.

Silloin välähti häikäisevä leimahdus -- niinkuin satakertainen salama;
sitten jyrähdys, aivan kuin koko avaruus olisi omituisesti revähtänyt
taivaanrannasta toiseen -- ja sitä säesti luhistuvan kivirakennuksen
kamala ryske.

-- Nyt luulen palkkajoukkojen tykistön saaneen tarpeekseen! huudahti
Antonius hillitysti.

-- Jospa hän vain olisi osannut pudottaa _pienen_ yhtä hyvin kuin
suuria?

-- Ole huoletta! Hän on salassa harjoitellut samankokoisella pallolla.

-- Eivät ne todellakaan enää ammu! huudahti Marcus vilkastuen. -- Mutta
näetkö sitä?

-- En -- en näe! vastasi Antonius ihmetellen. -- Sitä ei todellakaan
näy, vaikka hämärtää vasta tämän verran!

-- Katso! Ettei vain ampumatarvikevarasto alkaisi palaa...? kuiskasi
Marcus.

He katsoivat taas äänettöminä. Tykkien jyrinä oli kokonaan tauonnut,
silloin tällöin vain kuului asevaraston seuduilta konekiväärin särinää
-- niinkuin joku olisi leikillään pärryttänyt -- sielläpäin roihusi
myöskin valtava tulipalo.

Ilma muuttui pimeämmäksi, ja tulipalo tuntui yhä yltyvän. Lisäksi niitä
alkoi näkyä kolmelta, neljältä eri taholta; niiden loimu leiskahti
toisinaan häikäisevän kirkkaaksi, toisinaan hiukan himmeni. Ilma oli
niin tyyni, että punertava savu nousi miltei pystysuoraan korkeutta
kohti. Marcuksen mielestä koko miljoonakaupunki oli kuin kohiseva,
hehkuva jättiläisahjo.

Silloin alkoi läheiseltä kadulta kuulua juoksevien askeleiden
yhtäjaksoista kopinaa ja välillä epäselviä huutoja:

-- Asevarastoon! Asevarastoon!

-- Asevarasto on vallattu!

-- Nyt saadaan aseita!

-- Aseihin! Aseihin!

-- Mistä ne tietävät? kysyi Marcus hämmästyneenä.

Antonius otti taskustaan punaisen ilmoituslapun ja sanoi tyynesti.

-- Asevaraston valtauksen ilmoittaminen on ollut myös erään toverin
huolena. Hänellä ei ole mitään muuta tehtävää -- ja hänen apulaisensa
ovat jo kolmen tunnin ajan olleet kaupungin eri puolilla, valmiina
jakamaan nämä liput merkin saatuaan.

-- Mutta ellei sitä olisi onnistuttukaan valloittaa? änkytti Marcus
hämmästyneenä.

-- Silloin ilmoitukset olisivat olleet tarpeettomat; he olisivat
kuitenkin odottaneet paikoillaan huomisiltaan.

Marcus oli näkevinään ikään kuin hymyn häivähdyksen Antoniuksen
huulilla ja sopersi ihaillen:

-- Sinä olet merkillinen mies.

-- Älähän nyt joutavia! En minä yksin ole ollut... Muutaman toverini
kanssa olemme jo vuoden ajan harkinneet kukin oman tehtävämme
yksityiskohtia, ja kaikki, mitä edeltäpäin on voitu valmistaa, on myös
valmistettu.

Konekiväärien tuli lakkasi kokonaan; joitakin yksinäisiä
kiväärinlaukauksia vain kajahti -- niinkuin vanhat, uskolliset
vahtikoirat, jotka yöllä puoleksi unessakin silloin tällöin haukahtavat.

Kun sitten pikatykit yht'äkkiä alkoivat raivoisasti jyristä, vaikutti
se niin voimakkaasti Marcuksen hermoihin, ettei hän voinut estää
väristystä. Kiväärien pauke kiihtyi, konekiväärit ärähtivät taas
uhkaavasti kuin levostaan häirityt villipedot -- tulipalon liekitkin
tuntuivat yltyvän, punertuvan; kuului epämääräistä ryskettä ja huminaa
ja eräässä paikassa leimahti muutaman kerran punainen tulitöyhtö
ylöspäin -- niinkuin jokin raivostunut hirviö olisi voitonriemuisesti
hulmauttanut tuliharjaansa. Kaiken lisäksi kuului taas jostakin kaukaa
entistä hurjempi huuto.

-- Olikohan se avunhuuto? ajatteli Marcus tuskastuneena.




VIIMEINEN ILTA.


LAULAEN KUOLEMAAN.

Komiteaan kuuluvat lentäjät olivat päättäneet, että vain Antonius ja
Marcus menevät kokoukseen: herättäisi liiaksi huomiota, jos monta
olisi vasten kieltoa poissa. Puoli kahdeksan aikaan illalla ystävykset
lähtivät hiljaa ulos takaportista.

Kaikki tulipalot oli kapinallisten toimesta sammutettu. Tämä puoli
kaupunkia oli miltei kokonaan heidän hallussaan, ja katuvalaistus oli
sammutettu.

Kun miehet olivat vähän matkaa kulkeneet, ilmestyi pimeydestä tumma
möhkäle: panssariauto.

Antonius astui varmana kuljettajan aukolle ja kuiskasi jotakin.
Etupuolelle ilmestyi pieni punainen lyhty, ja kun he olivat nousseet
autoon, se lähti liikkeelle hillitysti jymisten.

Autossa oli jo ennestään toveri B. Kun Marcus pimeässä istui hänen
viereensä, tunsi hän tämän tarttuvan käteensä ja sanovan liikutuksesta
värisevällä äänellä:

-- Veljet! Työväenpuolue on julistanut suurlakon kaksi tuntia
takaperin! Yksikään juna ei ole sen jälkeen lähtenyt kaupungista --
eikä tule lähtemään! Yksikään pyörä ei huomenna pyöri!

Äänestä soinnahti salaperäinen ilo ja varmuus. Marcus ei ollut koskaan
kuullut sitä sellaisena. Siitä tarttui häneenkin selittämätöntä
varmuutta ja rohkeutta.

He olivat kulkeneet vasta vähän matkaa, kun he saapuivat katusululle,
jota varustettiin kuumeentapaisella kiireellä. Joukon johtajana
toimiva työmies tuli heidän luokseen ja ilmoitti, että N:n torilla
pidettävän kokouksen takia oli tämä puoli kaupunkia kokonaan suljettu
katusuluilla, jotteivät palkkajoukot pääsisi aseettomien kimppuun. Hän
ilmoitti, mistä he pääsevät torille.

Sanottua paikkaa lähetessään he näkivät yhä enemmän äänettömiä
joukkoja, jotka kaikki pyrkivät samaan suuntaan kuin hekin; pimeässä he
näyttivät epämääräisiltä haamuilta.

Eräässä torille johtavan pääkadun risteyksessä seisoi lukuisa
aseellinen joukko, sotilaita, jotka olivat repineet irti olkaimensa,
ja seuraavassa risteyksessä oli luja katusulku pikakivääreineen ja
pikatykkeineen.

Eräs nuori upseeri tuli heidän luokseen ja johdatti heidät saman
poikkikadun ensimmäisestä portista sisään ja sieltä, särjetyn
tiiliaidan aukosta, toisen pihan kautta samalle kadulle.

Lucaksen upea yksityisasunto oli keskikaupungille johtavan pääkadun
varrella. Onneksi se oli kapinallisten kaupunginosan puolella, mutta
aivan läheltä kuului taistelun melua. Kun he olivat ajaneet auton
pihaan ja nousseet toverinsa asuntoon, avautui ikkunasta omituinen näky.

Noin sadan metrin päässä oli pieni puutalo alkanut palaa, ja sen
kellertävässä valossa laittoivat kapinalliset parhaillaan barrikadia.

Kaikki kävi uskomattoman nopeasti. He olivat jo aikaisemmin
pysäyttäneet kokonaisen jonon raitiovaunuja. Yksi toisensa jälkeen
lykättiin lähemmäksi, silmänräpäyksessä tarttuivat niihin kymmenet
miehet, ja kevyesti kuin tyhjät tavaralaatikot ne kaatuivat poikittain
kadulle suureksi röykkiöksi! Siihen joutuivat rikkinäiset autot,
lähiportit lyötiin säpäleiksi, ja pihoilta tuotiin vaunuja, lankkuja,
kiviä, vieläpä turpeitakin -- ja röykkiö kasvoi kuin taikavoimalla.

Tulipalon loiste kiihtyi yhä, nyt näkyi etäämmällä pari pienempää
panssariautoa, jotka antoivat silloin tällöin konekiväärien säristä,
ikään kuin koetellakseen, ovatko ne kunnossa.

-- Minä en ymmärrä, miksi ne eivät ammu jatkuvasti? puhui Antonius kuin
itsekseen. Jospa ne odottavat jotakin...

Paljon ne nytkin tekivät tuhoa. Katusulku oli vielä liian heikko:
kuulat sinkoilivat vaunujen lävitse kuin pahvilaatikoista.
Haavoittuneita kannettiin taukoamatta eräälle pihalle, jossa
valkohihainen mies (luultavasti lääkäri) näytti kiireisesti häärivän.
Julius kalpeni, katsellessaan kiikarilla, miten kuolleet siirrettiin
vain hiukan syrjään.

Silloin kuului toisaalta kiihkeitä huutoja:

-- Tietä, tietä, tietä!

Väkijoukko puristautui seiniä vastaan, ja keskelle aukeni kapea
väylä, jota myöten noin 50-miehinen aseistettu joukko nopeasti marssi
katusulkua kohden.

Mutta he eivät ehtineet vielä määräpaikkaansa, kun joukon huuto kajahti
entistä rajumpana -- ja siinä kuvastui aivan kuin vihaa ja kauhua.

Samassa he näkivät epäselvästi, miten keskikaupungilta läheni
peräkkäin joitakin suuria, harmaita... Tulipalon kaameassa valossa ne
muistuttivat entisajan kömpelöitä jättiläiseläimiä. Noin sadan metrin
päässä ne asettuivat rinnakkain, seisahtuivat.

-- Minä pelkäsin tuota! huudahti Antonius kiihtyneenä. -- Ne aikovat
murtautua tästä torille!

-- Mutta kai tänne heti apua tulee? änkytti Marcus.

-- Tietysti ne tiedot ovat lähettäneet. Mutta sitä ennen... Niillä on
neljä rynnäkkötykkiä ja useita konekivääreitä. Katso, nyt ne alkavat!

Palavan talon katto putosi sisään ja roihusi nyt suunnattomana
liekkipatsaana. Ympäristö oli kirkas kuin auringon valossa, ja he
näkivät kauhistuneina kapinallisten ainoan panssariauton pirstoutuvan
muutamassa sekunnissa -- hyökkääjät olivat kohdistaneet siihen
kaiken tulensa. Heti sen jälkeen tuli katusulun vuoro. Siellä
räiskyi, räjähteli; vaununsirpaleet, lankunpätkät sinkoilivat pyrynä,
ja tuo suuri röykkiö hupeni nopeasti, salaperäisesti -- aivan
kuin hirvittävät, näkymättömät hampaat olisivat sitä raivoisasti
pureksineet. Sulun puolustajia kaatui joukoittain paikalleen -- mutta
yksikään ei kääntynyt.

Juuri silloin sattui jyrinässä muutaman sekunnin väliaika -- ja nyt
sululta kajahti marseljeesi! Marcus kuuli sen lähenevän, se vyöryi ohi
-- kasvaen, kiihtyen kuin pyörremyrsky. Tykit eivät voineet sitä enää
tukahduttaa!

Marcus tunsi ruumiinsa kylmenevän. Hän näki elämänsä ylevimmän,
_järkyttävimmän_ näyn: kadun täyttävä työmiesjoukko lähtee kuin
yksi mies tultasyökseviä panssariautoja kohti; suurin osa heistä
on aseettomia, pikatykkien ja konekiväärien kaamea räiske lähenee,
mutta he astuvat nopeammin! He tietävät kaatuvansa, mutta he tahtovat
suojella tovereitaan ja he etenevät -- he _marssivat laulaen
kuolemaan!_ Ja kun jyrinä kiihtyy, kiihtyy myös heidän vauhtinsa, ja
heidän laulunsa uhkaa tukahduttaa tykkienkin jyryn!

Siinä oli jotain järkyttävän suurenmoista. Marcuksen mieleen muistui
lapsena näkemänsä yliluonnollinen uni viimeisestä tuomiosta. Hän näki
takaapäin tulevien sieppaavan kaatuneilta kiväärit, mutta monet eivät
ehtineet ampua laukaustakaan, kun jo vuorostaan kaatuivat.

Pikatykit olivat toimineet vasta minuutin verran, mutta Marcuksella
ei ollut mitään käsitystä ajasta, hän näki vain veljiensä,
noiden nimettömien sankarien kauhealla tavalla kaatuvan. Kasvot
liidunvalkoisina hän hypähti paikaltaan, ja hänen sanansa iskivät
nopeasti kuin kiväärinlaukaukset:

-- Nyt lähden. Hyvästi!

-- Minä myös! yhtyi Antonius.

-- Mutta, hyvät veljet, huudahti Lucas hätääntyneenä -- ettehän te
pienellä panssariautolla saa aikaan muuta kuin oman kuolemanne! Ehkä jo
tulee apua?

Marcus ei vastannut, hän meni parhaillaan ulos ovesta miltei juosten.

Mutta portailla Lucas saavutti heidät, huutaen liikuttuneena,
riemukkaalla äänellä:

-- Älkää menkö! Jo tulevat! Jo tulevat!

Se tapahtuikin viime hetkellä. Katusulku oli jo miltei kokonaan
tuhottu, sen etupuolella näkyi musta, kaduntäyttävä kaatuneiden
röykkiö -- ja nyt vihollisautot olivat yksitellen lähenneet aivan
barrikadin jätteiden viereen; niiden taakse oli ilmestynyt vielä
avuksi kymmenkunta autoa: niissä istui satakunta palkkasotilasta
konepistooleineen odottamassa, milloin pääsisivät _torille_.

Hyökkääjät eivät huomanneet, että väkijoukon suojassa läheni
Augustuksen neljä kenttätykkiä ja kaksi kaikkein suurinta
panssariautoa, joissa oli kaksi suurta pikatykkiä, konekivääri ja
valonheitin.

Nyt seurasi äskeistäkin kamalampi näytelmä.

Äkkiä kohdistettiin hyökkääjiin valonheittimien sokaiseva kirkkaus,
ikkunat tärisivät huumaavasta jyrinästä ja heti eräs palkkajoukon
auto hajosi, singahti kaikille tahoille! Siinä oli ollut jokin
voimakas pommi tahi käsigranaattivarasto -- jonka pikatykin ammus oli
lävistänyt. Kapinalliset kohdistivat kuulasateen ensin vihollisautojen
pyöriin, ja kun ne olivat kääntämättä, ei yksikään voinut paeta. Ensin
ne omituisesti lyyhistyivät ja kallistelivat, ja hetken kuluttua
alkoivat yksi toisensa jälkeen kaatuilla kyljelleen -- aivan kuin
suuret, kankeat eläimet, jotka ovat saaneet luodin sydämeensä.

Marcus muisti tuhannen teloitettua nuorta miestä, puunoksiin
takertuneen poikasen -- ja hän katseli kylmää vahingoniloa tuntien,
miten autojen suojassa odottaneet palkkajoukot hävisivät, niinkuin maa
olisi niellyt heidät kitaansa.

Jyrinä lakkasi -- kajahti kaamea, riemuitseva huuto ja mustana
maanvieremänä vyöryi valtava miesjoukko ottamaan haltuunsa
konekiväärit, lopettamaan viimeisenkin vastarinnan.

Kapinallinen pioneerikomppania alkoi repiä katukivitystä ja kiireesti
luoda vallia tykkien suojaksi. Ja nopeasti marssien saapui paikalle
aseistettuja miesjoukkoja yksi toisensa jälkeen. Sitten näkyi
toistakymmentä lähenevää sairasautoa.

Lucas katseli katusululle päin ja virkkoin värisevällä äänellä:

-- Kyllä tuolla on kamalaa.

-- Mutta ne eivät päässeet sittenkään torille! sanoi Marcus lujasti.

-- Ei -- eivätkä pääse, lisäsi Antonius.

Heidän kokouksensa päättyi kymmenen minuutin kuluttua. Lucas oli
saanut varman tiedon, että sota oli päätetty julistaa seuraavana yönä.
Päätettiin, että Antonius ja Marcus lähtivät samana yönä viemään
asiasta tietoa sikäläisille liittolaisille sekä kansainväliselle
pääkomitealle. Miehet ilmoittivat palaavansa klo 6 aamulla.


ÄÄNI PIMEYDESTÄ.

Vaikka kokous oli jo alkanut, vyöryi toria kohden vieläkin mustanaan
työmiehiä.

Hälytystorvi pärisi miltei yhtä mittaa, ja joukot hajaantuivat kahden
puolen aivan kuin aallot laivan kulkiessa ja kun punainen lyhty
huomattiin, kuului joukosta innostuneita huudahduksia.

Lähetessään toria Antonius ja Marcus tapasivat miltei jokaisessa
kadunristeyksessä aseellisen joukon, olipa parissa paikassa puolivalmis
katusulkukin vartiostoineen. Ja torilla, joukon ympärillä, oli vielä
kaksinkertainen ketju sotilaita ja aseistettuja työmiehiä.

Väkijoukkoja ei täällä voitaisi karjana teurastaa!

Heidän saapuessaan torille kuului paraillaan moniäänistä
hyväksymishuutoa, josta erotti muutamia sanoja:

-- Oikein, oikein!

-- Sinä puhut totta!

Kun he olivat aukaisseet auton yläpanssarin, kajahti pimeydestä
harvinaisen voimakas, kaunissointuinen ääni:

-- Niin julmasti on meitä sorrettu. Ja minkälainen on meidän elämämme
muuten ollut?

-- Ei minun tarvitsisi sitä kysyä, ei ehkä puhuakaan sillä tiedättehän
sen itsekin kauhistuttavan selvästi. Mutta en voi vaieta! Meidän
suumme on ollut _liian_ kauan tuskallisen suukapulan sitoma! Minun,
teidän, jok'ainoan työläisen sydän on täynnä vuosien tuskaa ja kalvavaa
katkeruutta. Meidän on täytynyt nähdä, miten rakkaimpamme ovat
menehtyneet nälkään, kylmyyteen, tauteihin. Useimmat pienokaisistamme
ovat kuolleet ennenaikaisesti kuin linnunpojat takatalvella -- haudat
ovat täyttyneet heidän pienistä, kuihtuneista ruumiistaan...

Ääni värähti, sitten vaikeni yhtäkkiä, aivan kuin tukehtuen. Ja tuossa
suunnattomassa joukossa vallitsi syvä, pahaenteinen hiljaisuus. Mutta
ääni pimeydessä muuttui vihlovan katkeraksi ja läpitunkevaksi:

-- Heidän on täytynyt kuolla sen tähden, että viimeisetkin pennimme
on lukemattomina veroina _ryöstetty_ meiltä! Ja näillä rahoilla,
meidän rakkaittemme _elämän hinnalla_ on rakennettu panssarilaivoja,
yhä suurempia mörssäreitä, yhä lujempia linnoituksia, konekiväärejä,
lentokoneita, panssariautoja -- joiden ainoana tehtävänä on
_ihmisten murhaaminen_, ihmisruumiitten silpominen mitä hirveimmällä
tavalla! Ja kaiken tämän lisäksi on omaisiamme kuoleman uhalla viety
teurastettavaksi. Ja kaikki on täytynyt kärsiä äänettömänä. Keskiajan
inkvisiittoritkin antoivat uhriensa huutaa, mutta meidän on _täytynyt_
äänettömänä kestää sanomattomat kärsimyksemme. Pienimmästäkin
vastalauseesta on tovereitamme teljetty vankiloihin, teloitettu, ja
heidän omaisensa, pienokaisensa ovat jääneet nälkäkuoleman uhreiksi.
Noin julmalla keinolla on meidät pakotettu vaikenemaan -- ja te
tunnette tuon suukapulan polttavan tuskan!

Ääni vaikeni hetkeksi, ja torilla vallitsi vieläkin kuolemanhiljaisuus.
Marcuksen mieleen lennähti kamala mielikuva: noiden kymmenien tuhansien
miesten suut olivat vieläkin sidotut kiduttavalla suukapulalla.

-- Tänään on tehty kamala rikos -- mutta mitä se onkaan niiden
_miljoonien_ uhrien rinnalla, jotka tuleva sota aiheuttaisi!
Näkymätön puhuja kuvaili elävästi, miten tuleva sota liittoutumisten
ja asetekniikan kehityksen vuoksi tulisi olemaan paljon katkerampi,
julmempi ja verisempi kuin viime maailmansota; selitti siitä
aiheutuvan kurjuuden ja hädän ja huudahti raskaasti syyttäen: -- Ja
nyt aikoo hallitus vieläkin pakottaa meidät tuollaiselle miljoonien
teurastuskentälle! Upottaa maan pöyristyttävään kurjuuden, tuskan ja
kyynelten mereen!

Tuosta elävästä, kuumeisesti sykkivästä pimeydestä kuului matala,
kumea murahdus. Se ei ollut äänekäs, mutta siinä kuvastui sellainen
pidätetty, raivoisa uhka, että Marcus tunsi kylmien väreitten syöksyvän
ruumistaan pitkin. Tuntui kuin olisi kidutettu jättiläisleijona
kumeasti murahtaen noussut seisomaan -- ja kita avoinna tuijottanut
verestävin silmin kiduttajaansa.

Jossakin kauempana alkoi taas konekivääri säristä. Ja näkymättömän
puhujan ääni vapisi mielenliikutuksesta ja katkeruudesta:

-- Hallitus on käskenyt palkkalaisensa murhaamaan meidät, he koettavat
hurjalla raivolla päästä tämän torin kumpaankin päähän, ampuakseen
mäsäksi nämä 200-tuhatta ihmistä. Juuri äsken on kaksituhatta
toveriamme uhrannut henkensä torjuessaan niitä, heidän ruumiinsa eivät
ole vielä kylmenneet, ja suuri joukko kituu silvottuina, kuolevina...
Ja meidät kaikki tahdotaan tappaa vain sen tähden, että olemme
joukkomurhien vastustajia!

Sen jälkeen puhuja selitti, minkä tähden hallitus niin epätoivoisesti
pitää kiinni sotalaitoksesta, selitti eri puolilta sotien syyt. Hänen
sanansa putoilivat näkymättömään joukkoon kuin tulikekäleet, hänen
äänensä paisui, siinä kuvastui epätoivon hurja päättäväisyys ja voima:

-- Toverit, veljet! Me olemme kaiken tähänastisen kärsineet -- mutta
tämä on liikaa! Me olemme olleet äänettömiä, mykkiä orjia -- mutta nyt
emme voi enää, emme _kestä_ enää! Tämä on kuolemaa pahempi. Nyt meidän
täytyy nousta. Me nousemme itsemme, pienokaistemme, miljoonien leskien
ja orpojen nimessä. Ja me sanomme: _seis! Nyt riittää!_

Viimeiset sanat tuntuivat pimeästä avaruudesta iskeytyvän joukkoon,
ne huumasivat jokaisen vastustamattomalla voimallaan. Marcus hypähti
seisoalleen; molemmat nyrkit kohotettuina hän alkoi huutaa kaikin
voimin.

Mutta hän ei kuullutkaan ääntään, sillä samassa silmänräpäyksessä
kajahti pimeydestä niin raju huuto, ettei Marcus ollut koskaan
sellaista kuullut -- se paiskautui seinästä seinään kuin tykkien
jylinä. Samassa leimahti ilmassa raketti, ja ensi kerran Marcus _näki_
-- mutta punainen valo muutti tuon pikaisen näyn salaperäiseksi,
uskomattomaksi: mustan meren pinnalla kellui lukemattomia kasvoja,
siitä kohosi uhaten satojatuhansia nyrkkejä.

Ja huuto jatkui yhä, kiihtyi omasta voimastaan kuin pyörremyrsky.

Kun se vihdoin vaikeni, kuului kaukaista kiväärien rätinää; sielläpäin
näkyi myös äskensyttyneen tulipalon loimu.

-- Toverit! Tuo ammunta muistuttaa, että meillä on edessämme ankarat
päivät, puhui sama läpitunkeva ääni kiväärinlaukausten säestämänä. Hän
selosti lyhyesti asemaa, kehoitti pitämään suurlakon mahdollisimman
täydellisenä, etteivät hallituksen joukot saisi muualta apua, ja
lopetti puheensa seuraavin sanoin:

-- Kun olemme vuosikaudet kärsineet nälkää heidän tähtensä, kun
miljoonat meistä ovat kuolleet _heidän sodissaan_, niin miksemme nyt
kärsisi muutamia päiviä _omassa_ sodassamme -- kuolisi ilomielin _oman_
asiamme puolesta, lastemme ja tulevien sukupolvien puolesta! Veljet,
päättäkäämme, että meidän _täytyy_ voittaa -- tai _kuolla viimeiseen
mieheen!_

Nyt puhkeava huuto vaikutti Marcukseen vielä järkyttävämmin: niin,
siinä kuvastui epätoivo -- _kuoleman epätoivon voima_. Tulipalo oli
alkanut valaista tänne asti, ja nyt Marcus epäselvästi näki, miten
tuo ääretön joukko alkoi liikehtiä niinkuin yöllinen, myrskyävä meri
-- josta vain silloin tällöin erottaa jotakin epämääräistä, kuohuvaa.
Selittämättömästä mielijohteesta Marcus sulki hetkeksi silmänsä,
hän luuli olevansa valtameren rannalla -- ja vuorenkorkuiset aallot
syöksyivät kumeasti pauhaten kallioita vasten.

Mutta kun huuto vaikeni, oli jossakin lähistöllä alkanut taas taistelu!
Palkkajoukot yrittivät kai taaskin tunkeutua torille uudesta paikasta!
Sieltäpäin alkoi hetken kuluttua kuulua pikatykin jyrinää. Torilla
syntyi vilkas liike; muutamat panssariautot lähtivät porhaltamaan
jyrinää kohden, aseellisten joukkojen saattamana.

Antonius antoi kuljettajalle merkin; he lähtivät taas lentoasemaa kohti.


ONNELLINEN PÄÄTÖS.

Samana iltana kello yhdeksän aikaan oli pääministerin palatsissa
salainen neuvottelukokous kapinan johdosta.

Siellä olivat koolla ministerit, yleisesikunnan suunnitteleva jaosto,
armeijan ylipäällikkö, ilmavoimien komentaja ja laivaston ylipäällikkö.
Koko valtakunnan toimeenpaneva hallitusvalta oli saapuvilla.

Kokouksessa oli ensin vallinnut jonkin verran hermostunut mieliala,
mutta nyt se alkoi rauhoittua; yleisesikunnan päällikkö teki
parhaillaan selvää asemasta ja esiintyi kylmästi, tyynesti ja varmasti;
vieläpä hän heitti muutamia pistosanojakin liiallisesta hätäilemisestä
-- sillä sisäisesti hän oli sangen rauhaton; hän ei ollut luullut, että
teloitukset tulisivat herättämään sellaista mieltenkuohua. Hän lopetti
puheensa seuraavasti:

-- Täällä on puolittain syytetty minua siitä, että olen eilen
ratkaisevasti vaikuttanut kapinallisen pataljoonan rankaisua koskevaan
päätökseen. Se on totta! -- minä tein sen! Mutta minä sanoin jo
eilen, että se oli _ainoa keino_. -- En minä muuten ymmärrä, miksi
täällä ilmenee, sanoisinko hermostuneisuutta! Sillä meidän asemamme
ei suinkaan horju. Suurin osa kaupunkia on vallassamme; katuvalaistus
toimii, ravintolat, vieläpä huvipaikatkin ovat avoinna! Tosin
asevarasto ja suurin ampumatarvikevarasto ovat mellakoitsijain
hallussa, mutta se ei merkitse mitään! Sen keinon avulla, jonka herra
pääministeri esitti, lakkaa kapina huomisaamuna. _Ellei_ lakkaisi,
niin linnoitukset ja ilmavoimat todellisuudessa vallitsevat kaupunkia
-- pari lentäjää karkottaa nuo uudet "valloittajat" kymmenen minuutin
kuluessa! Me voimme siis rauhallisina odottaa huomispäivää.

Kun linnoitusten ylipäällikkö oli ilmoittanut luottavansa
linnoitusväkeen, koska se ei tänään ollut yhtynyt kapinaan, kääntyi
pääministeri ilmavoimien komentajan puoleen:

-- Kun ilmavoimat ovat uuden suunnitelmamme todellinen perustus ja
pohja, pyydän vielä kysyä: luotatteko, herra kenraali, täydellisesti
kaikkiin lentäjiin?

Nyt kuului eri puolilta hermostuneita, epävarmoja ääniä:

-- Niin, voitteko _vakuuttaa?_

-- Minkälaisia ovat harjoituspäälliköt ja muut vaikuttavat henkilöt?

-- Heistä pitäisi saada varmuus...

Ilmavoimien komentaja näytti harmistuvan ja huomautti myrkyllisesti,
että _hänkin_ oli joskus ollut huomaavinaan, mikä voima lentäjissä on
ja oli perustanut näitä varten erikoisen tiedusteluosaston, joka on
pitänyt lentäjiä jo toistakymmentä vuotta silmällä. Osaston ilmoituksen
mukaan ei nykyinen harjoituspäällikkö ensinnäkään ole harrastanut
muuta kuin keksintöjänsä -- ja niistähän luulisi jokaisen isänmaan
ystävän iloitsevan. Varapäällikön keksinnöt ovat myöskin suuriarvoiset,
eikä häntä kai voitane epäillä! Hän on ensinnäkin upporikas, hän on
kasvattanut ja opettanut parhaat lentäjät! -- ja hänellä on suuri
vaikutusvalta heihin. Esimerkiksi uusissa koneissa on vain sellaisia,
joista hän on luvannut vastata...

Ilmoitukset tekivät rauhoittavan vaikutuksen ja kaikki kannattivat
pääministerin ehdotusta. Sotaministeri yksin vastusti sillä
perusteella, että valmistukset jäisivät liian vaillinaisiksi; sen
ohessa hän piti ehdotusta epälaillisena, koska sota virallisesti oli
päätetty julistaa vasta seuraavana yönä.

Pääministerin sileäksi ajellut huulet vetäytyivät tuskin huomattavaan,
kylmään hymyyn, kun hän puhui:

-- Hyvät herrat! Meidän täytyy ottaa huomioon se poikkeuksellinen
olotila, jossa olemme. Jos esimerkiksi tulisi tietoon sodan
julistamisaika, käyttäisivät kapinalliset sitä kiihotusaseena.
Mutta kun huomenaamuna leviää tieto, että _sota on jo syttynyt_,
ja vihollisen lentäjät voivat milloin tahansa tulla pommittamaan
kaupunkia niin kansa repii kappaleiksi sotilaat, jotka eivät sellaisena
aikana puolusta kotikaupunkiaan. Kun luvataan anteeksianto kaikille
kapinallisille, jotka heti astuvat riveihin isänmaata puolustamaan
-- niin tahtoisin nähdä, mitä salaliittolaiset saavat aikaan!
Sodanjulistus siis ensiksikin pelastaa _meidät_ sangen vaikeasta
asemasta; toiseksi ehtivät meidän lentäjämme hyökätä ensimmäiseksi!
Miten ja mihin aikaan herra kenraali on suunnitellut hyökkäyksen
tapahtuvaksi?

Ilmavoimien komentaja rykäisi ja sanoi hitaasti:

-- Yleisesikunnan päällikön kanssa suunnittelimme, että retkeen
ottaisivat osaa vain uudet koneet. Koska hämärän aika on meille paras,
lähdetään täältä vasta kello neljältä. Olen jo käskenyt lentäjien pysyä
paikoillaan. Ja retkestä on paras ilmoittaa vasta 2 tuntia ennen lähtöä.

Kuului yleinen hyväksymisen sorina; sotaministerikin katsoi parhaaksi
luopua vastustuksesta. Lyhyen keskustelun jälkeen päätettiin julistaa
sota klo 12 -- siis 3 tunnin kuluttua!

Sen jälkeen päätettiin vielä joistakin yksityiskohtaisista
valmisteluista, menettelytavoista kapinallisiin nähden ym. pienemmistä
asioista.

Muutamien puheenvuorojen jälkeen kuului arvokas vasaranpaukahdus, ja
sitten pääministeri lausui harvaan ja juhlallisesti:

-- Neuvottelu on päättynyt.

Hän nousi reippaasti seisomaan, kalpeille kasvoille nousi hauskoja
ryppyjä, ja hänen äänensä muistutti laiskan koulupojan ääntä ikävän
tunnin loputtua:

-- Ja nyt, hyvät herrat! Koettakaa viihtyä jotenkin hetkinen, sillä
puolen tunnin kuluttua alkavat illalliset!

Silloin armeijan ylipäällikkö sanoi hieman epäröiden:

-- Teidän ylhäisyytenne! Mitenkä lienee --? Ei kai ole sopimatonta
juhlia tällaisena yönä, kun...

Hän vaikeni neuvottomana, sitten huiskautti kädellään ja lisäsi
hymyillen:

-- No, enpä tiedä, ajattelin vain -- ja sanoin arveluni...

-- Ensinnäkin pyydän huomauttaa, teidän ylhäisyytenne, että se ei
ole mikään juhla -- ainoastaan yksinkertainen illallinen! lausui
pääministeri vaatimattomasti hymyillen. -- Mutta jos jättäisimme
sen silleen, tehtäisiin siitä: suurimerkityksellinen, valtiollinen
tapahtuma. Sitä paitsi tulevan vihollisemme lähettiläs on myös
kutsuttu tänne, ja kun hän nykyään on hieman levoton ja epätietoinen
aikeistamme, rauhoittaa ehkä hänenkin hermojaan, kun näkee meidät
rauhallisina.

Nuo sanat tuntuivat todella pumpuliin käärityn naskalin pistoilta!
Jotkut nauroivat hillitysti ja vahingoniloisesti. Ja pääministeri
lisäsi:

-- Niin, voimme kutsua hänet noin 12 aikaan tähän huoneeseen hieman
tupakoimaan ja samalla ilmoitamme uutisemme! Minä myönnän, hyvät
herrat, että päätöksemme saattaa olla laiton, sopimaton, arvoton
mahtavalle valtakunnallemme, ehkä joku sanoo sitä kevytmieliseksikin.
Mutta me uskallamme aina puolustaa sitä: se on ainoa, joka sopii
nykyiseen asemaan, se on _edullisin_. Ja elämä! hyvät herrat, on
tärkeämpi kuin vanhat tavat! (Oikein Oikein!) Ja pikku illanvietossamme
voimme todella iloita. Sillä minusta tuntuu, että kaikki on hyvin!
Kapinallisten maatapanoaikakin oli jo pari tuntia sitten, ja jos ne
kerran valvoisivatkin hiukan myöhempään, niin he eivät tule tänne asti
-- ainakaan _meidän aikanamme_, hyvät herrat! Tuskin milloinkaan.

Näkyi iloisia, hymyileviä kasvoja, kuului naurua, reippaita, hyväksyviä
huudahduksia:

-- Oikein sanottu, teidän ylhäisyytenne!

-- Hyvä! Minä kannatan teidän mielipidettänne, herra pääministeri!

Mutta he eivät olisi olleet niin äänekkäitä, jos olisivat tienneet,
että tulevan vihollismaan lähettiläs istui työhuoneessaan kuulotorvi
korvalla ja kynä kädessä.

Hänen kotimaassaan oli äsken salaisuudessa keksitty mitä herkin
kuuntelulaite; sellainen oli nyt yhdistetty hänen puhelimeensa -- jonka
johto sillä kerralla päättyi _pääministerin virkahuoneen kattoon_.

Lähettiläs oli maksanut miljoonan lahjoessaan pääministerin
taloudenhoitajan. Mutta nyt hän ajatteli itsekseen, että kymmenenkin
miljoonaa olisi ollut huokea hinta siitä tiedosta, minkä hän nyt sai.

Kolmen minuutin kuluttua hän sähkötti salakirjaimilla hallitukselleen.


JÄNNITTÄVÄT HETKET.

Kello läheni puolta kahtatoista.

Antonius ja Marcus seisoivat äänettöminä pienen takaportin pielessä ja
tuijottivat odottaen pimeyteen.

Antonius katsahti kelloaan, jonka taulu näkyi valoisana pimeässäkin, ja
sanoi hiljaa:

-- Kauan hän viipyy.

-- Kunhan ei vain olisi onnettomuus tapahtunut? kuiskasi Marcus
rauhattomasti. Taas he seisoivat pitkän aikaa äänettöminä.

-- Ehkä meidän täytyy lähteä ilman? sanoi Marcus hiljaa.

-- Ei, kyllä täytyy odottaa. Ajattele, jos emme saisi niitä lainkaan
emmekä voisi auttaa tovereitamme. Nyt on sopivin aika...

-- Mutta jospa ne huomataan koneessa? kysyi Marcus levottomana.

-- Sen tähden minä olen ehdottanut sinulle varaöljysäiliötä, huomautti
Antonius. -- _Siitä_ ei kukaan ymmärrä koskaan etsiä.

Marcus oli pitkän aikaa sanaton ihmetyksestä; hän muisti, miten
Antonius oli yllättänyt hänet kerran toisensa jälkeen. Mutta hän ei
nytkään ollut pahoillaan, tarttui vain ystävänsä käteen, puristi sitä
lujasti ja sanoi vilpittömästi ihaillen:

-- Veli! Minä olen ollut aika tomppeli! Mutta onpa hyvä, että sinä
edes...

-- Ahaa! Tuolla hän tulee!

Pimeydessä kuului hiljainen, kumea jyrinä, ja panssariauton tumma hahmo
eteni hitaasti heitä kohden seisahtuen pienen matkan päähän portista.

He menivät auton viereen: siitä astui ulos toveri B. ja kuiskasi hiljaa:

-- Voidaanko ne heti viedä lentokoneisiin?

-- Voidaan, vastasi Antonius ja lisäsi kuin lievästi moittien.

-- Kauan sinä viivyitkin.

-- En uskaltanut ajaa nopeasti -- olisivat voineet räjähtää, hän
puolusteli hämillään.

-- Voi hyvä veli! Nuo kumikotelot ovat niin valmistetut, että
lentokone voisi pudota, jokseenkin paljon särkyäkin -- pallojen silti
räjähtämättä!

Antoniuksen ääni oli taas lämmin ja ystävällinen -- niinkuin hän olisi
hymyillyt.

-- Oli ikävää, etten paremmin tiedustellut...

-- No, ei se mitään! sanoi Antonius ja lisäsi hiljaa: -- Viedään nyt
varovasti sisään, etteivät meidän henkivartijamme näe! Saimme tänne
200 kaartilaista tykkeineen ja konekivääreineen -- pelkäävät kai
kapinallisten hyökkäystä.

Autossa oli kaikkiaan neljä eri koteloa; yksi jäi autoon toveri B:lle,
loput he veivät Marcuksen, Antoniuksen ja erään kolmannen komitealaisen
koneeseen.

Kun he parhaillaan hiipivät lentokonehallin seinänviertä, näkivät he
pitkän, mustan varjon nopeasti ja äänettömästi lähenevän heitä ja
kuulivat röyhkeän, hiukan vapisevan äänen:

-- Kuka siellä? Seis!

Antonius aukaisi parhaillaan ovea, työnsi heidät nopeasti sisään ja
sulki sitten oven. Kun sotilas uudisti kysymyksensä, kuuli Marcus
Antoniuksen kylmästi kysyvän:

-- Kuka siellä huutaa? Kuka te olette? -- Jahaa!

Viimeinen huomautus tuntui hieman pilkalliselta.

-- Eikö tuonne sisälle mennyt joku? kuului taas sotilaan puiseva ääni.

-- Kuka sinne olisi mennyt? kysyi Antonius halveksivasti.

-- Minä menen katsomaan!

Lukon kädensija liikahti. Silloin Marcus pelästyi: hänen toverinsa
tempasi tikarin tupestaan ja liukui ovenpieleen nopeana ja äänettömänä
kuin varjo. Mutta samassa kuului Antoniuksen karmiva ääni:

-- Jos pelkäätte pimeässä ja tahdotte nähdä, oliko harhanäkynne totta,
niin menkää vain! Mutta jos tahdotte suojella meitä eläviltä olennoilta
-- niin minä sanon, että teillä ei ole siellä mitään tekemistä. Kyllä
me suojelemme itsemme.

-- Käsky, tuota...

-- Täällä käsken minä! Ja nyt minä käsken: _mars!_

Hallissa paloi pieni, vihreä lamppu, ja tuossa vihreässä hämärässä
näyttivät nuoren lentäjän luisevat kasvot kammottavan kovilta,
päättäviltä.

Kun sotilaan askeleet etenivät, toveri B. pisti nopeasti tikarinsa
tuppeen. Antonius kiersi oven lukkoon ja kuiskasi avaimenreijästä:

-- Toista tietä.

Marcus hiipi hiljaa eräälle pimeälle käytävälle ja sieltä pienestä
ovesta porttikäytävään, jossa Antonius jo odotti. Kun he olivat
kadulla, kysyi toveri B. hiljaa:

-- Onko tapahtunut mitään erikoista?

-- Olinpa unohtaa! kuiskasi Antonius. -- Vähän kokouksemme jälkeen
sai sosialistien puoluesihteeri salamerkkisähkösanoman, jossa hänet
kutsuttiin sodanvaaran vuoksi pidettävään kokoukseen. Eräs virkamies
oli keksinyt sen, ja sihteeri vangittiin. Hän sai siitä tiedon ja ehti
kirjoittaa kirjeen, jonka viemme. Ja aamulla kello kuusi olemme taas
täällä.

-- Ehditteköhän niin pian?

-- Ainakin koetamme, vastasi Marcus ja lisäsi hiljaa:

-- Mutta ellemme ehtisi, ellemme joutuisi enää takaisin, niin koeta
sitten veli tehdä kaikki mitä voit...

-- Minä teen kaiken, minkä voin! kuului kaikuna liikutuksesta
käheytynyt ääni.

Hän puristi lujasti toveriensa kättä ja rykäisi, niinkuin olisi aikonut
jotakin sanoa, mutta ei sanonutkaan.

-- Muista sitten veli, että sinulla on vain 10 palloa, huomautti
Antonius.

-- Menettekö kahdella koneella? kysyi B. hämmästyen.

-- Kyllä, katsos asia on niin, että jos ne aikovat ensi yönä lähteä
sieltä tänne, niin -- Marcus tulee ilmoittamaan -- minä ehkä jään sinne.

-- Yksin?

-- Teidät kaikki tarvitaan täällä. Palloja minun kylläkin täytyy ottaa
enemmän -- ja teen sen kuin voin, estääkseni...

-- Hyvä on veli -- minä ymmärrän. Minä en myöskään tule ainoatakaan
hukkaan heittämään! mutisi B. koleasti, puristi vielä kerran heidän
kättään ja lähti notkeasti ja äänettömästi astellen pimeyteen.

He olivat jännittyneinä odottaneet jo lähes puoli tuntia. Kaartilaisen
hitaat, raskaat askeleet kumisivat kivikovalla kentällä yön
hiljaisuudessa; toisinaan ei pitkiin aikoihin kuulunut mitään, ja he
luulivat miehen poistuneen ja tulivat ulos suojuksesta. Mutta kun
Marcus hetken tuijotti pimeyteen, alkoi kauempana vähitellen häämöttää
jokin liikkumaton pylvääntapainen. Sitten tuo haamu lähti hiljaa
eteenpäin -- aivan kuin rosvo, joka on odottanut sopivaa hetkeä ja
lähtee äänettömästi hiipien uhrinsa kimppuun.

Jossakin kaukana löi tornikello puoli yksi, eivätkä he päässeet
lähtemään! Marcus tunsi hien nousevan päähänsä, ja hänen täytyi
kiristellä hiljaa hampaitaan. Antonius oli ulkonaisesti tyynempi, mutta
pimeässäkin hänen silmänsä näyttivät omituisilta.

Tietysti olisi voinut lähteä jollakin tekosyyllä, mutta se olisi
silloin tullut tietoon.

Marcus katsahti kelloaan: 5 min. yli puoli yksi! Onko mahdollista,
että nyt, kun on kysymys miljoonien ihmishenkien pelastuksesta, yksi
tuollainen saa estellä heitä!

-- Ei, minä lähden katsomaan, vieläkö se on tuolla, kuiskasi Marcus.

-- Se on nyt minun tehtäväni! kuiskasi Julius innokkaasti. --
Lentokoneen ohjaajan täytyy olla koneensa vieressä valmiina. Nyt menen
minä.

Samassa hän lähti äärimmäisen varovasti hiipimään sinnepäin, missä
kaartilainen viimeksi oli seissyt.

Siellä ei ollut ketään, hän meni pieneen puistoon -- mikä tuo on...?

Julius tuijotti terävästi eräälle puiston keskellä olevalle penkille.
Hänen ruumiinsa jännittyi, hän tunsi aistiensa teroittuivan ja hän
hiipi takaapäin penkkiä kohden äänettömänä kuin varjo -- aina välillä
pysähtyen ja kuunnellen.

Oo -- hän kuuli kuorsausta! Hän kuunteli hetken, ja hänen aivoissaan
syntyi sukkela juoni.

Äärimmäisen varovaisena hän pääsi kuorsaavan sotilaan taakse. Silloin
tämä liikahti ja murahti hiukan unissaan.

Teeskentelikö hän? -- Vähääkään ajattelematta Julius tarttui tikarinsa
kahvaan; häntä hiukan vavisutti...

Hän seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas.

Aivan oikein! Konepistooli oli penkillä sotilaan vieressä! Julius otti
sen hyvin hiljaa ja lähti samaa tietä takaisin, miltei yhtä varovasti
kuin tullessakin.

Kuumeisen jännityksen vallassa Julius kuiskasi asian tovereilleen.
Kaikki oli valmista, Marcus painoi sähkönappulaa, suuret ovet
aukenivat. Mahdollisimman hiljaa hän ajoi ulos kentälle, ja kun
Antonius oli ehtinyt myöskin ulos ja Julius noussut paikalleen, pani
Marcus moottorit käymään ja äänensammuttajat toimimaan.

Hän ohjasi loivasti viistoon noin 400 m:n korkeuteen, sitten Julius
asetti koneen taakse pienen vihreän lyhdyn. Ja kun Julius ilmoitti
nähneensä Antoniuksen vastamerkin, Marcus pani koneen täyteen vauhtiin.

He olivat ehkä lentäneet 40-50 km, kun Marcus äkkiä huomasi jotakin
outoa, joka saattoi hänet silmänräpäyksessä pysäyttämään moottorit ja
vääntämään merkkilyhdyn sammuksiin.




HELVETTI


HE EIVÄT TIEDÄ.

Suuren miljoonakaupungin yllä lepää yö.

Siinä näyttää olevan kaksi kaupunkia -- toinen nukkuu, toinen valvoo.

Kapinallisten kaupunginosa ja suuret esikaupungit ovat mustan pimeyden
peitossa -- ikään kuin murehtien kaatuneita lapsiaan. Näyttää kuin
ihmiset nukkuisivat, tahtoisivat kerätä voimaa huomiseksi -- jolloin
taas alkaa epätoivoinen taistelu elämästä ja kuolemasta.

He eivät tiedä mitään huomisesta.

Mutta kaupungin hienoin osa ei nuku. Siellä on valoa, iloa, elämää --.
Katuvalaistus on illemmalla lisätty täydelliseksi, monet rakennukset
ja palatsit näyttävät ihan ylpeilevän loistossaan. Ravintolat,
varieteet, bordellit -- kaikki huvipaikat ovat täynnä väkeä. Viini
virtaa, sukkeluudet singahtelevat, huudot ja laulut kaikuvat. Siellä on
suurkaupungin kuumeisesti hehkuva yö -- yhtä hillitön, ylimielinen ja
huoleton kuin ennenkin.

He eivät tiedä...

Pääministerin palatsin juhla voittaa kaikki toiset. Suuri sali
peiliseinineen on valaistu lukemattomilla erivärisillä sähkölampuilla
-- se muistuttaa satumaista valomerta. Utuisina hohtavat siellä
naisten-valkoiset harsopuvut, alastomat olkapäät ja käsivarret;
valkorinnoilla ja kauloilla säkenöivät jalokivet kuin lukemattomat,
salaperäiset tulet -- ja kaiken yllä leviää vieno hajuvesien ja kukkien
tuoksu.

Seura ei ole kovin lukuisa, mutta siinä on vain valittuja:
ylhäisiä, jalosukuisia. Loistavissa puvuissaan upseerit hymyilevät
kohteliaasti, ja heidän sirosti kumartaessaan helähtävät rinnoilla
olevat lukuisat kunniamerkit; frakkipukuisilla välkähtelee vain pari
kolme arvokkainta ritarimerkkiä. Naiset, sorjavartaloiset, hienot
naiset näyttävät ihanilta kuin keijukaiset tuossa ruusunvärisessä
valossa. Ja puheensorinan sekä helisevän naurun yli kuuluu kaunista
orkesterinsoittoa.

Kevyt illallinen on päättynyt.

Pääministeri oli koko illan ollut loistavalla tuulella -- suorastaan
säkenöivä. Kaikki kuuntelivat kuin lumottuina hänen sanojaan.

Mutta kun kello läheni kahtatoista, olisi tarkka silmä huomannut
levottomuutta hänen katseessaan. Lopulta hän antoi salaisen merkin
sotaministerille ja yleisesikunnan päällikölle ja poistui yksityiseen
tupakkahuoneeseensa.

-- Missä X:n lähettiläs viipynee? Hän on jo ollut poissa puolitoista
tuntia!

-- Tietystikään hän ei ole voinut mitään aavistaa, teidän
ylhäisyytenne? kysyi esikuntapäällikkö.

-- Ainakaan hän ei voinut _tietää_ mitään! vastasi pääministeri.

-- Ja hän lupasi poistua vain hetkeksi? kysyi sotaministeri.

-- Niin.

-- Tämä tuntuu omituiselta, tuumi esikuntapäällikkö miettivästi.

Pääministeri katsahti kelloonsa ja sanoi sisäisen levottomuuden
vallassa:

-- Kello lähenee kahtatoista. Ja hänen pitäisi olla saapuvilla
ottamassa vastaan sodanjulistus. Missä hän oikein viipyy...?

-- Hm -- tämä on todellakin -- todellakin kummallista.

Juhlasalissa oli mieliala muuttunut yhä iloisemmaksi. Varsinkin
helkkyi naisten nauru hurmaavana. Samppanjan vaikutuksesta hehkuivat
heidän poskensa ruusuisina, silmänsä loistivat omituisen kosteina --
kaikkialla näkyi kiehtovia, arkoja ja tulisia katseita, jotka sanovat
enemmän kuin sadat sanat.

Kello löi kaksitoista. Soittajat virittivät jo viulujaan alkavaa
tanssia varten.

-- Kunnioitettavat naiset ja herrat!

Se oli itse isännän, pääministerin sointuva ääni, ja kaikki vaikenivat
silmänräpäyksessä. Mitä hän nyt aikoo puhua? Varmaankin jotakin hauskaa.

Mutta hän näyttikin jännittyneeltä, vieläpä kalpealtakin. Hetken
vaitiolon jälkeen hän lausui hitaasti ja juhlallisesti:

-- Odottaessamme häntä, jolle minun ilmoitukseni oikeastaan kuuluu,
käytän tilaisuutta hyväkseni ja ilmoitan teille, korkea-arvoiset
vieraani -- että tästä hetkestä, kello kahdestatoista lähtien olemme
_sodassa_ päävihollistamme X:n valtakuntaa vastaan.

Nuo sanat putoilivat loistavaan joukkoon kuin sytyttävät tulikipunat.

Kasvot kalpenivat, silmät suurenivat, kuului omituinen kahahdus,
ikään kuin kaikki olisivat yht'aikaa huoahtaneet -- ja sitten kajahti
ihastuksen ja hyväksymisen huuto. Joukko liikahti, silmät alkoivat
hehkua innostuksesta, kaikki oli yhtenä pauhuna. Pääministerin esittämä
eläköön-huuto räjähti niin voimakkaana että ikkunat helähtivät.

Pääministeri piti lyhyen puheen, joka kohotti innostuksen huippuunsa.
Ja kun hän lopuksi huomautti, että vihollismaan lähettiläs oli
tilapäisesti poistunut, luvaten heti palata, huudahtivat kaikki ikään
kuin huumaantuneina:

-- Tulkoon hän heti!

-- Hakekaa hänet tänne!

-- Me tahdomme nähdä, kun sodanjulistus ilmoitetaan hänelle!

-- Me tahdomme nähdä!

-- Hakekaa hänet!

-- Heti! Heti!

Lähettilään asunto oli lähellä, ja pääministeri päätti noudattaa
ylhäisten vieraittensa toivomusta. Pari virkamiestä lähti kiireesti
autolla lausumaan ministerin kohteliaan toivomuksen, että lähettiläs
suvaitsisi saapua...

Kaikki tuijottivat uteliaina, jännittyneinä ja voitonriemuisina, kun
ovet avautuivat.

Mutta virkamiehet palasivatkin ilman lähettilästä. Kuului kärsimättömiä
huutoja:

-- Missä hän on?

-- Eikö hän tullutkaan?

-- Mitä tämä merkitsee?

Kun melu oli vaiennut, rykäisi toinen virkamies ja puhui hiukan
vapisevalla äänellä:

-- Palatsin ovet olivat auki, kaikki sekasorron vallassa, ja
pelästyneet palvelijat kertoivat, että lähettiläs rouvineen ja
tyttärineen oli puoli tuntia takaperin noussut autoon ja lähtenyt --
Kirjoituspöydältä löysimme tämän sähkösanoman.

Kuului hämmästyneitä, vihaisia ääniä:

-- Hän on paennut, jottei voitaisi julistaa sotaa!

-- Eivät he siitä niin pääse!

-- Se on pelkurimaista!

-- Sota on julistettu! kajahtaa yli melun pääministerin ääni. -- Ja se
pysyy julistettuna kaikesta huolimatta!

-- Hyvä! Hyvä!

-- Lukekaa sähkösanoma!

-- Hyvä!

Sähkösanoma annettiin eräälle virkamiehelle, joka oli äskettäin
keksinyt vihollisen salamerkkikielen ja hän alkoi lukea. Mutta hänen
kasvonsa kalpenivat, ja hänen otsalleen pusertui suuria hikihelmiä;
sitten hän pyyhki hätäisesti otsaansa, katseli neuvottomasti
ympärilleen, ja paperi vapisi hänen kädessään.

-- Mitä siinä on?

-- Ettekö saa selvää?

-- Kyllä -- mutta, änkytti virkamies.

-- No lukekaa sitten!

Virkamies epäröi vieläkin, mutta silloin kajahti joka taholta
kärsimättömiä, kiihkeitä huutoja:

-- Mitä siinä on?

-- Lukekaa heti!

-- Lukekaa vihdoinkin!

-- Heti paikalla!

-- Heti, heti!

Silloin virkamies luki käheällä, vapisevalla äänellä: "Poistukaa
kaupungista perheinenne puolen tunnin kuluessa _vähintään kymmenen
kilometrin päähän_. Ulkoministeri."

Hänen sanansa vaikuttivat kummallisesti loistavaan joukkoon. Useat
katsahtivat toisiinsa tolkuttomasti, vieläpä joku hermostuneesti
naurahtikin -- ikään kuin olisi joutunut kiusallisen pilanteon
esineeksi. Mutta muutamat aavistivat hämärästi jotakin hirmuista ja
alkoivat ankarasti vavista; kuului raskasta hengitystä, omituista
rykimistä, ja kiduttavan äänettömyyden jälkeen hämmästyneitä,
hermostuneita ääniä:

-- Mitä tämä oikein merkitsee?

-- Hyvät herrat, mitä tämä on?

-- Selittäkää, selittäkää!

Silloin kajahti yleisesikunnan päällikön terävä, läpitunkeva ääni:

-- Tyyneyttä! Ei mitään hätää! Kutsukaa nopeasti tänne kymmenen
lentokonetta. -- Kaikki toiset nouskoot heti ilmaan vihollisia vastaan!

Syntyi sekava hälinä. Virkamiehet juoksivat puhelinkoppeihin, mutta
palasivat heti takaisin kasvot kalpeina änkyttäen katkonaisesti:

-- Ei toimi!

-- Ei kuulu mitään -- vastaanottoasema -- särjetty.

-- En voi ymmärtää...

-- Nyt on kaikki hukassa...

Yht'äkkiä kuului vihlova, kauhusta värisevä naisen huuto:

-- Jumalani! Täytyykö meidän kuolla? Jumalani, Jumalani!

Syntyi tavaton sekasorto. Naiset hypähtivät paikoiltaan
läpitunkevasti kirkuen; näkyi lumivalkoisia kasvoja, tuijottavia
silmiä, ja jalokivisormuksilla koristetut kädet vääntelehtivät
kouristuksentapaisesti. Melusta erotti epäselvästi vain muutamia
lauseita:

-- Mitä ne aikovat tehdä?

-- Nyt on kaikki hukassa!

-- Jumalani, auta minua!

-- Pelastakaa minut!

-- Jumalan tähden, viekää minut täältä!

-- Täytyykö meidän kuolla?

-- Jumalani, Jumalani!

Pääministerin kasvot olivat kauhean näköiset; hän koetti puhua
rauhoittavia sanoja, mutta hänen käheä äänensä hukkui meluun. Sillä
kauhu oli vallannut useimmat miehetkin, äskeinen hymyilevä tyyneys oli
kokonaan kadonnut -- he astelivat neuvottomina edestakaisin, ja heidän
katseensa harhaili kuin apua etsien. Kuului tukahdutettuja sadatuksia,
käheitä kuiskauksia, naisten kirkaisuja, nyyhkytystä...

Yleisesikunnan päällikkö astui keskilattialle; hänen äänensä oli
vieläkin terävä ja läpitunkeva:

-- Kunnioitettavat naiset ja...

Silloin tapahtui jotakin uskomatonta, yliluonnollista: salin täytti
kammottava, sokaisevan sinikirkas leimahdus, sadat sähkölamput
himmenivät näkymättömiin: sitten kaamea räjähdys, palatsi vavahti
perustuksia myöten -- kaikki ikkunat särkyivät siruiksi...

Ja sitten alkaa kuulua joka puolelta samanlaisia räjähdyksiä. Koko
kaupungin ikkunat lentävät sirpaleiksi, ja sanomaton kauhu valtaa
ihmiset; he eivät tiedä mistä nuo räjähdykset syntyvät -- tuntuu kuin
aukeaisi maa joka puolelta. Juopuneet selviävät humalastaan, bordellien
asukkaat lemmenhuumauksestaan, puolialastomat tanssijattaret taukoavat
tanssista ja jäävät kalpeina paikoilleen. Ja äkkiä sammuvat koko
kaupungin sähkövalot -- sähkölaitos on räjähtänyt ilmaan. Jossakin,
luultavasti linnoituksessa, jyrähtää muutamia tykinlaukauksia, mutta
niiden ääni häipyy heti räjähdysten pauhuun.

Pääministerin juhlasali näyttää kamalalta, mutta vielä kamalammilta
näyttävät vieraat. Hyydyttävä kauhu on jäykistänyt heidän kielensä,
koko olemuksensa; räjähdysten ilmanpaine jyskyttää heidän ruumistaan
kuin raskaat moukariniskut, kaameat välähdykset sokaisevat heidän
silmänsä... Voimakkaimmat miehet seisovat vielä lattialla
äskeisillä paikoillaan, toiset istuvat tuoleilla kumartuneina, silmät
suljettuina, painaen käsillään korviaan; muutamat ovat horjuen
hiipineet ulos. Naiset ovat tarrautuneet miehiinsä, sulhasiinsa,
rakastajiinsa hukkuvien suonenvedon tapaisella voimalla; näkyy
pyörtyneitä ja kauhusta vapisevia olentoja, jotka ovat peittäneet
päänsä kuin jäniksenpojat vaaran uhatessa -- kuuluu tukahtunutta
voihkinaa, vaikerrusta ja epätoivoisia rukouksia. Ja eräs hyvin
hieno nainen tunkeutuu nelinryömin suuren pöydän alle -- aivan kuin
loistavahöyheninen, ammuttu lintu, joka viimeisillä voimillaan koettaa
paeta pensastoon kuolemaan.

Esikuntapäällikkö on istahtanut nojatuoliin; ja jännittäen äärimmilleen
ajatuskykynsä hän käsittää, että nuo kauheat räjähdykset _lähenevät
joka puolelta_.

Taas pysähtyy ajatus; tylsänä hän tuijottaa kaupungin suurkirkon
kupolia, joka leimuavassa kajastuksessa kohoutuu mahtavana ja ylpeänä
taivasta kohden.

Mutta silloin leimahtaa entistä kauhistuttavammin, ja ylös ilmaan
syöksähtää jotakin muodotonta, mustanpunaista; niinkuin kirkon paikalle
olisi äkkiä auennut raivoava tulivuori -- eikä sitten enää ole kirkkoa.

Äkkiä kuuluu takaapäin matalaa naurua. Se on kuin merkki...

Räjähdys tukahduttaa moniäänisen, kaikkialta kuuluvan purskahduksen.

Mutta kun sattuu muutaman sekunnin väliaika, tuntee esikuntapäällikkö
hiustensa nousevan pystyyn.

Epäinhimillinen hohotus -- harakkain inhottava räkätys, vihlovan kimeä
uikutus, kuolevien hevosten hörhötys -- kaikkein kammottavimmat,
eläimelliset äänet kaikuvat hänen ympärillään.

Kaikki tuntuu sekaantuvan, särkyvän; hän tuntee mieletöntä halua yhtyä
tuohon hirmuiseen kuoroon.

-- Ei! hän kuiskaa. -- Ei!

Vielä kerran tuo pieni mies jännittää rautaisen tahtonsa. Hän katsoo
ympärilleen, näkee hirvittäviä, nauravia naamoja. Hänen ohuet huulensa
vetäytyvät vielä kerran ikään kuin halveksivaan hymyyn.

-- He ovat mielipuolia -- mutta minä -- olen minä! hän on
kuiskaavinaan. Kun hän näkee lihavan kenraalin suonenvedontapaisesti
ammottavan suun, hän lisää lujasti:

-- He nauravat -- mutta minä -- minä _katselen_ heitä, käsitän...

Mutta sitten sattui yhdessä silmänräpäyksessä liikaa: jokin terävä,
sininen sokaisi silmät, näkymätön nyrkki iski hänet hurjasti tuolin
selkänojaan, palatsi hypähti, vapisi, mutta mitään _ei kuulunut_ -- pää
vain kumeasti jymähti; epäselvästi hän näki suuren, harmaan syöksyvän
ikkunasta sisään -- ja jokin vaalea paiskautui lattialle, ponnahti
hänen jalkojaan vastaan -- pysähtyi...

Hän on tukehtumaisillaan kuumuuteen, katkuun; tomu täyttää hänen
kurkkunsa, pää tuntuu kuolleelta. Leimahdukset lähenevät, rappaus
putoaa seinäin horjuessa -- ja _kuoleman hiljaisuus!_ Vihdoin hän
hämärästi käsittää että vastapäätä oleva yöravintola on sortunut ja
korvakalvot ovat särkyneet.

Kaikki tuntuu särkyneeltä, kaikki pyörii sekavana: jokin hirmuinen,
näkymätön lähenee, hän taistelee epätoivoisesti, hän alkaa nääntyä.

-- Ei! Minä olen minä! Ooh -- hän ei kuule edes itse ääntään -- hän
katsoo tuskallisesti ympärilleen.

Hän näkee vierellään nauruun jäykistyneet kasvot -- samassa tuntuu
hänen jalallaan jotakin värähtelevää; hän kumartuu -- ja tiilenpätkien
ja soran seassa viruu alaston, vavahteleva naisruumis.

Kaikki sekaantuu yhä kummallisemmin, ja kun hän kohottaa katseensa --
hän näkee sokaisevien leimausten valossa suunnattoman suuren, _nauravan
suun_.

Se lähenee, suurenee -- se täyttää koko huoneen. Ja sen _äänettömässä
naurussa_ kuvastuu kauhea, villi riemu. Hän tuntee sen valtaavan
olemuksensa; hän ei voi enää pidättää -- yht'äkkiä hänen päänsä
heittäytyy taaksepäin, ja hänen naurunsa muistuttaa taivaanvuohen
kaameata mökötystä pimeänä syysyönä...


DE MORTUIS...

-- Mitä? mutisi Marcus tuijottaen terävästi alaspäin.

Siellä läheni hurjaa vauhtia punainen, pyöreä pilkku ja sitten
syöksähti heitä vastaan _alapuolelta_ suuri tumma hahmo: _lentokone!_
Ja heti tämän jäljestä toinen, kolmas, neljäs -- niitä tuli kokonainen
pitkä jono, jokaisella punaiset merkkilyhdyt. Hänestä tuntui aivan kuin
parvi siivekkäitä paholaisia olisi siinä ilkeästi muristen kiitänyt
eteenpäin -- verestävä silmä kostonhimosta ja kiukusta kiiluen. Sinne
ne katosivat pimeyteen -- ja niitä oli ollut vähintään neljäkymmentä!

Marcus oli muutaman hetken kuin jähmettynyt. Mutta sitten hän äkkiä
muisti Antoniuksen ja näytti nopeasti merkin: "Alas!"

Julius kohdisti valonheittäjän alas, pimeätä maata kohden: siellä
oli lavea, ruskea pelto, siis heinäpelto! Marcus laskeutui sinne
mahdollisimman nopeasti.

Muutaman hetken kuluttua laskeutui myöskin Antoniuksen kone. Marcus
juoksi hänen luokseen ja änkytti hätääntyneenä:

-- Mitä tämä on? Ne olivat -- olivatko ne todellakin vihollisia?

Antonius ei näyttänyt kuulevan hänen sanojaan, ei näkevän häntä. Hän
hypähti kiireisesti alas; käännähti tolkuttomasti koneensa vieressä, ja
Marcus kuuli hänen mutisevan oudolla, matalalla äänellä:

-- Mitä minä olen tehnyt -- mitä, mitä minä tein?

Sitten hän seisahtui tuijottaen pimeyteen; rykäisi käheästi ja kosketti
koneellisesti kaulaansa -- siellä kirveli ja poltti jokin kuuma, se
nousi ylemmäksi...

Kolme miljoonaa -- pienokaisetkin. -- Hänen hengityksensä korisi,
rautainen rengas alkoi kiertyä hänen kaulansa ympärille -- se tuntui
kiristyvän, kiristyvän. Tapetaanko heidät kaikki nyt heti? Tuleeko hän
nyt hulluksi? Eihän koskaan ole... Kuoleeko hän?

Marcus näki, miten hän äkkiä repäisi kauluksensa poikki, ähkyen
tukahtuneesti:

-- Pian se nyt tulee -- ja _minun_ tähteni! Mihin, _mihin_ minä menen?
Niin, minä myöskin astun helvettiin!

Marcuksen sydäntä pusersi hirveä tuska ja pelästys: hän luuli
Antoniuksen menettäneen järkensä ja tarttui ystävänsä vapiseviin käsiin
puhuen liikutuksen vallassa:

-- Veli raukka -- koeta rauhoittua -- eihän se sinun syysi ole, veli.
Eikä sitä voi enää auttaa.

Antonius riuhtaisi itsensä irti sanoen soinnuttomalla äänellä:

-- Se on _minun syyni_. Minä olen ne valmistanut. -- Hän ajatteli
hetkisen, sitten löi kädellään otsaansa. -- Niin! Ei ilmaiseksi! Ei
ilmaiseksi -- ei!

Sitten hän kääntyi apulaisensa puoleen sanoen käheästi ja hätäisesti:

-- Kiitän sinua -- olet ollut uskollinen toveri. Nyt saat astua pois
jos tahdot, sillä... Niin, tahdotko mennä?

-- Miksi minä pois astuisin? tämä kysyi ihmetellen.

-- Katsos, minä en ehkä tule enää takaisin -- niin, en tule!

Kuului kolea naurahdus, ja apulainen lausui lujasti:

-- Minä olen paikallani.

Antonius teki nopeasti joitakin valmistuksia pomminpudotuslaitteessa.
Sitten hän astui Marcuksen ja Juliuksen luokse, puristi heidän kättään,
ja hänen vieraalta sointuvassa äänessään kuvastui kauhea tuska ja
epätoivo:

-- Veljeni -- niin, teitä molempia pidin veljinäni -- Kuvittelin niin
paljon, ja näin _kävi_. -- Tervehtikää niitä tovereita, jotka vielä
tapaatte. Minä tiedän myös, että te teette kaiken minkä voitte. Ja nyt
-- hyvästi.

-- Rakas veljeni! pyysi Julius tukahtuneesti nyyhkyttäen. -- Älä --
älä...

-- Veljet, minä olen iloinen, että näen teidät nyt juuri -- viimeiseksi
-- sillä _teitä_ yksin minä olen rakastanut.

Julius painoi päänsä Antoniuksen rinnalle äänettömästi itkien. Tuo
näky vaikutti Marcukseen järkyttävästi: niinkuin poika olisi viimeisen
kerran syleillyt mestauslavalle lähtevää isäänsä. Ja sitten värähti
matala ääni -- aivan kuin surumarssin viimeinen akordi:

-- Hyvästi, pikkuveli...

Marcus tunsi kättään lujasti puristettavan, kuuli saman surullisen
kuiskauksen:

-- Marcus -- koeta tulla onnellisemmaksi kuin minä olen ollut -- sillä
sinun täytyy _elää_.

Viimeisessä sanassa kuvastui peitetty uhka, ja sitten syöksyi suoraan
sydämeen:

-- Muista Aureliaa!

Samassa sinertävä leimahdus valaisi pariksi sekunniksi koko pohjoisen
taivaan... Antonius hypähti nuolennopeana koneeseen, epäselvästi
häämötti kohotettu nyrkki -- ja tyynessä yössä kajahti terävänä,
uhkaavana ja voimakkaana kuin miljoonain joukolle:

-- _Muistakaa tämä yö!_

Kuului valtava jyrähdys, ja kun sen omituinen, ratkova kaiku vielä
kiiriskeli taivaanrannasta toiseen -- syöksyi Antoniuksen kone
uhkaavasti ulvahtaen ylös pimeyteen.

Kaukana kaupungin yllä alkoi leiskua yhtä mittaa, ja ukkosentapaiset
jymähdykset seurasivat vasta pitkän ajan kuluttua.

Marcus tarttui ohjauslaitteeseen, mutta huomasi, että hänen pomminsa
olivat vielä kotelossa! Vapisevin käsin hän hapuili umpimähkään, otti
yhden käteensä, aikoen asettaa sen pudotuslaitteeseen.

-- Julius -- minä en ymmärrä, minä tulen hulluksi! En tiedä, miten
tämä? Ja tuolla -- tuolla, katso nyt!

Hänen äänensä vapisi, hänen kätensä vapisivat -- hän ei selviytynyt...

Julius mutisi jotakin hermostuneesti ja välillä vilkaisi sivulleen.
Siellä kaukana leiskui tuhkatiheään; räjähdysten kaiku kiiri heidän
ylitseen kaameana ryskeenä -- niinkuin tuhannet rynnäkkötykit olisivat
raivoisasti ampuen kiitäneet salamannopeasti ilmassa.

Mutta eihän Antonius asetellut mitään! huudahti Julius äkkiä.
Ja tarkastaessaan he huomasivat, että pommit tulevat kotelosta
automaattisesti esiin, kun kotelo vain asetetaan pudotuslaitteeseen.

Marcus pani moottorin käymään ja mutisi tuskallisesti:

-- Jospa nyt on jo myöhäistä! --

Marcus tuijotti tuskasta jähmettyneenä nopeasti lähenevää hirmunäkyä:
miljoonakaupunki, josta hän vasta äsken oli lähtenyt, näytti nyt
äärettömältä savu- ja tulimereltä. Ja yhtä mittaa kohoili siitä
sokaisevia, kirkontornin korkuisia liekkipatsaita, -- ja silloin
punaisenkeltainen tulimerikin kalpeni kaamean sinertäväksi.

Lähetessään Marcus havaitsi, että keskikaupunki oli vielä
säästynyt; mutta se pieneni nopeasti. Sillä säännöllisessä,
vähitellen pienenevässä ympyrässä kiiti kilometrin korkeudessa
lentokonemuodostelma -- aivan kuin jättiläissuuret, julmat petolinnut,
jotka eivät päästä ainoatakaan uhriansa pakenemaan. Ja niiden
alapuolella -- ooh!

Silloin Marcus näki hiukan alempana edessäpäin viholliskoneen häviävän
tuleen -- ja hänen oma koneensa hypähti kuin pelästynyt hevonen. -- Hän
oli tullessaan jo nähnyt ilmassa kolme leimahdusta, mutta hän oli niin
herpaantunut, että nyt vasta käsitti Antoniuksen olevan toiminnassa!
Hän ohjasi nopeasti parisataa metriä viholliskoneiden yläpuolelle, ja
hän tunsi julmaa kostoniloa, nähdessään, miten Antonius menetteli --
_yläpuolelta_ hänen koneensa _näkyi_...

Antoniuksen kone -- joka oli vihollisen yläpuolella, syöksähti äkkiä
eteenpäin; sokaiseva leimahdus, ja viholliskone putosi palavina
sirpaleina alas tuliseen, räiskyvään syvyyteen.

Heti kun Antonius oli saanut koneensa hillityksi, syöksyi hän seuraavan
vihollisen kimppuun, ja hetken kuluttua sekin katosi. Tuntui aivan kuin
nuolennopea kotka olisi pakenevasta kyyhkysparvesta surmannut yhden
toisensa jälkeen.

Sitten Marcus näki kamalan näyn.

Antonius pudotti taas pomminsa -- mutta vihollisen kone ei
räjähtänytkään! Pommi räjähti _alhaalla_ heidän syntymäkaupungissaan.
Ja Antonius hiljensi kylmäverisesti vauhtiaan, näytti aivan kuin
sovittelevan hetkisen -- ja nyt vihollinen katosi siniseen liekkiin.

Eihän yksi pommi todella paljoakaan merkinnyt -- kun putoilevat
pommit yhtä mittaa leiskuivat ja räjähtelivät alhaalla kaupungissa!
Viholliskoneita oli liian paljon; ne kiersivät järkähtämättöminä
pienenevää rataansa, välittämättä siitä, vaikka jok'ainoa olisikin
jäänyt tänne -- kunhan vain määräys tuli täytetyksi!

Marcus näki, että sotalaivastoa tuhottiin parhaillaan -- ja
lentokonehallien paikkaakin oli miltei mahdoton löytää! Se tietysti oli
tuhottu ensimmäiseksi.

Hurja raivo valtasi Marcuksen; hän kiiti nuolena erään viholliskoneen
kohdalle ja hiljensi vauhtia; hän mietti hetkisen, voisiko pudottaa sen
konekivääritulella, mutta muisti sitten, että vihollisen koneissa oli
erittäin hyvät panssarit.

Marcus asetti jalkansa pomminpudotuslaitteelle...


KADOTETTUJEN HUUTO.

Marcus hiljensi koneensa vauhdin mahdollisimman pieneksi ja antoi sen
kierrellä hiljaa ylöspäin.

Hän pyyhki kasvoiltaan virtoina vuotavaa hikeä -- leimahdukset
lakkasivat, ja vihollisen koneet katosivat näkyvistä.

Mutta vain neljäs osa niistä pakeni! Hänen koneensa paremmuuden vuoksi
he olivat onnistuneet tuhoamaan niin paljon; hän oli pudottanut kuusi
kappaletta -- ja Antonius oli tuhonnut vähintään kuusitoista!

-- Herra Jumala! hän kuuli Juliuksen käheästi huutavan ja näki, että
tämä peitti käsillään tuskasta vääristyneet kasvonsa.

Marcus oli ollut omituisen raivon ja koston huumaustilassa; hän
ymmärsi, miten turhaa heidän ponnistuksensa oli ollut.

Marcuksen kurkusta tunkeutui omituinen voihkaus -- hän pelkäsi
tulevansa hulluksi.

-- Tai olenko minä ehkä jo mielipuoli? hän änkytti itsekseen
kauhistuneena. -- Jospa tuo onkin _mielipuolen harhanäky?_

Marcus muisti kertomukset Rooman palosta ja päätti mielessään, että sen
on täytynyt olla lapsenleikkiä verrattuna tuohon leimuavaan, hyppivään,
aaltoilevaan tulimereen -- johon puolen tunnin kuluessa oli hukkunut
_kolme miljoonaa ihmishenkeä_.

Tulimeri...? Ei, vaan helvetti! Marcuksen mieleen palasivat elävästi
äitivainaan kuvaukset helvetistä. Ja hänestä tuntui, että hän _nyt näki
helvetin_.

Kauhun ja tuskan järkyttämänä hän jupisi tietämättään ääneen:

-- Kolme miljoonaa ihmistä on juuri äsken kärsinyt tuolla kaikkein
kiduttavimman kuoleman.

Samalla hetkellä kuului alhaalta syvyydestä, tulen mahtavan pauhinan
yli moniääninen, vertahyydyttävä hätähuuto.

Tuo kamala huuto tuntui tunkeutuvan terävänä puukkona hänen rintaansa;
koneellisesti hän katsahti alas, ja hänen ruumiinsa alkoi väristä --
niinkuin puukkoa olisi työnnetty yhä syvemmälle hänen rintaansa.

Tuliaavikon keskellä näkyi pieni ala, jossa ei vielä näkynyt liekkejä,
sen peitti vain sakea savu. Huuto kuului siis tuon läpitunkemattoman,
mustanpunaisen savupilven _alta_. Siellä saattoi olla kymmeniä tuhansia
ihmisiä -- ja heidän täytyi kaikkien vähitellen...

Taas kuului tuo epäinhimillinen huuto, se oli vielä tukahtuneempi kuin
äsken.

-- Kuule! Kuuntele! huusi Marcus äkkiä kuin mieletön. -- Jos helvetti
olisi, niin sielläkään _ei voisi_ olla noin kauhistavaa! Ajattele: _ne
tukehtuvat nyt juuri -- nyt_... Eikö -- eikö se jo taukoa?

Marcus tukki korvansa, mutta se kuului -- kuului... Hän lisäsi koneen
vauhtia, ohjaten suoraan poispäin, kiersi äänensammuttajat paikaltaan;
moottori alkoi vimmatusti surista -- mutta se oli kuuluvinaan
sittenkin. Hän oli erottavinaan naisten kimeitä kirkaisuja, hullujen
naurua, lasten hentoja, rukoilevia ääniä:

-- Äiti, äiti!

Vieläkään ei siltä kohdalta noussut liekkejä! Marcus sulki silmänsä
päästäkseen näkemästä, mutta hän näki entistä enemmän, selvemmin.
Toinen toistaan pöyristyttävämmät näyt palavasta kaupungista kiitivät
hänen silmiensä editse.

-- Ooh! Pois! huusi Marcus käheästi. -- Lähdetään jonnekin täältä.
Missä Antonius lienee?

Julius otti kädet kasvoiltaan ja sanoi vapisevin huulin:

-- Minä näin hänen silloin heti -- kohoavan ylöspäin.


HIRMUISIA HETKIÄ.

Marcus ohjasi koneensa heti ylöspäin, hän tunsi epämääräistä
levottomuutta.

Hän ehti tehdä kuusi kierrosta, kun äkkiä tapahtui jotain, vielä
kaikkea entistä hirmuisempaa.

Koko avaruus tuntui näet yhtenä jättiläissalamana leiskahtavan
tuleen. Koko näköpiiri, kaukaiset metsät, vuoret, koko maailma
leimahti aavemaisen sinikirkkaaksi, tulimerikin kalpeni samanlaiseksi.
Vaistomaisesti Marcus tarttui kaikin voimin ohjauspyörään, ja
pitkän, tuskallisen hetken jälkeen ryskähti kone niin ankarasti kuin
olisi heidän päälleen korkeudesta pudonnut suuri kallionlohkare. He
paiskautuivat alaspäin hirmuista vauhtia -- ja siellä oli tuo riehuva
helvetti!

Isku oli lyönyt Marcuksen miltei tainnoksiin, mutta onneksi hän jaksoi
käsittää epätoivoisen tilansa. Hän koetti ohjata vaakasuoraan, mutta
vauhti oli liian hirveä; ohjauslaite vapisi hänen kädessään -- ja
helvetti läheni.

Siinä silmänräpäyksessä hän huomasi, että moottorit kävivät vain
puolella nopeudella. Salamannopeasti _täysi_ vauhti, viimeinen
epätoivoinen ponnistus ohjauksessa; konekin värisi aivan kuin elävä
olento ankarasta ponnistuksesta -- mutta vihdoin se lensi vaakasuoraan!

Mutta he olivatkin jo mustanpunaisen savun keskellä. Viimeiseksi Marcus
näki sen lävitse leiskuvia liekkejä, hän luuli palavansa, ja kamala
pauhu tuntui voitonriemuisesti ulvovan: _myöhäistä!_

Savu sokaisi Marcuksen, hän oli tukehtumaisillaan, ja kone oli
vinhasti _pyörivinään ympäri_ -- ikään kuin suunnaton hyrrä; päässä
jyskyi hirveästi, mutta hammasta purren hän ohjasi ylöspäin, väänsi
lisävauhdin venttiilin auki -- pian, pian ylöspäin!

Sitten hän tunsi saavansa ilmaa! Hän alkoi rajusti yskiä, mutta taas
hän veti keuhkoihinsa ilmaa! Ylemmäksi! Silmiä kirveli niin ankarasti,
kuin olisi niihin ruiskutettu jotain tulista ainetta.

-- Aah! hänen rinnastaan kohosi raskas huokaus. Vihdoinkin raitista,
ihanaa ilmaa! Silmätkin jo pysyivät auki!

Nyt vasta hän huomasi, että Julius oli kumartunut paikalleen eteenpäin
kuin avuton juopunut, käsi riippui hervottomana alhaalla -- pyörtynyt...

Marcus tunsi värisevänsä, muistaessaan, miten vähällä oli, ettei hän
itse pyörtynyt. Vielä muutama henkäys paksumpaa savua -- ja he olisivat
pudonneet alas, hävinneet sinne kuin kaksi vesipisaraa hehkuvaan
sulatusuuniin.

Hän tunsi kummallista liikutusta: niinkuin tämä kone, hänen koneensa
olisi ollut elävä olento, uskollinen ystävä, joka oli pelastanut hänet
hirmuisesta kuolemasta.

-- Särkyiköhän koneeni? ajatteli Marcus ja kiersi äänensammuttajat
paikoilleen, kuullakseen, rätisikö kone jostakin. Ei rätissyt.

Marcus alkoi kuunnella.

Ei -- ihmisääntä ei enää kuulunut; nekin, jotka äsken huusivat liekkien
kauhistavassa syleilyssä, olivat jo vaienneet -- he eivät enää
tunteneet tuskaa.

Mutta kaikki nielevä tuli ulvoi, kohisi, ryskyi -- se pauhasi
mahtavammin kuin myrskyävä valtameri. Ja vielä senkin yli kuului
toisinaan luhistuvien kivirakennusten kumeaa jyrinää.

Marcus päätti laskeutua alas -- mutta mihin! Hän ei tietänyt enää,
missä oli, kaikki oli muuttunut vieraaksi.

Silloin hän huomasi tuliaavikon keskellä aivan kuin tulivirran. Se
kiilsi ja välkkyi kuin sadun tulessa asustava kultakäärme -- se värisi
kuin saaliinhimosta.

Joen asemasta Marcus tiesi, että tällä puolella oli ollut ylhäisön
huviloita ja heti kaupungin ulkopuolella suuri kilpa-ajokenttä,
autorata, tennis- ja jalkapallokenttiä ym. Ja se oli tuulen
yläpuolella. Marcus ohjasi heti sinnepäin.

Kirkkaassa punakeltaisessa valossa hän huomasi ensiksi suuren, soikean
renkaan: autoradan.

Aavemaisessa valossa hän näki kirjavan, juoksevan ihmisjoukon. Oliko
siellä _valkopukuisiakin_ -- syysyönä?

Sieltä kuului omituista huutoakin, mutta Marcus ei kiinnittänyt siihen
huomiota. Kummallinen raukeus valtasi hänet kokemansa tavattoman
jännityksen jälkeen ja hämärä ihmettely siitä, että pääsi vielä maahan
-- että sai elää tuon kaiken hirvittävän jälkeen.

Hän kiersi vielä yhden ympyrän ja laskeutui sitten keskelle
kilpa-ajokenttää.

Hän istui hetken liikkumatta pitäen kiinni ohjauspyörästä. Hän kuuli
pitkäveteistä huutoa, mutta omituinen raukeus valtasi hänet yhä
voimakkaampana, oli niin suloista levähtää -- hän oli nukkumaisillaan.

Mutta silloin huuto kuului lähempää -- se oli...

Hän katsahti taakseen -- ja niinkuin patonsa särkenyt hyökyaalto vyöryi
heitä kohden sekava, punertavan kirjava joukko. Ja huuto -- niin siitä
ei _saattanut_ enää erehtyä -- se oli niin hirvittävä kuin susilauman
riemu-ulvonta, sen nähdessä takaa-ajetun hevosen nääntyneenä kaatuvan
lumeen.

Julius muuttui aivan kalpeaksi ja sanoi käheällä äänellä:

-- Ne tulevat tappamaan meitä.

-- Niin kai, sanoi Marcus ja näytti vieläkin omituisen
välinpitämättömältä. Mutta kun joukko oli noin 70-80 m:n päässä, hän
hypähti seisoalleen huudahtaen:

-- Ei! Emme anna tappaa itseämme! Konekivääri heitä kohden, ja ammu
ilmaan heti kun sanon! Ei missään tapauksessa joukkoon!

Jo näkyi heiluvia nyrkkejä, ammottavia suita, tylsiä silmiä -- ja
onnettomien huuto tukahdutti hetkeksi tulenkin kohinan.

Marcus oli huomannut käsiensä vapisevan, odottaessaan hyökkääjäin
lähenemistä. Mutta kun tuli toiminnan hetki, oli hermostus kadonnut.
Hän nousi seisoalleen ja heilauttaen käsiään huusi kaikin voimin:

-- Kansalaiset! En ole vihollinen! Seisahtukaa!

Vaivoin hän kuuli oman äänensä!

Onneksi oli lentokoneen kori verraten korkea ja myös jonkin verran
panssaroitu: muuten heidät olisi suorastaan tallattu jalkoihin. Pari
miestä koetti kiivetä lentokoneeseen, mutta hän työnsi heidät takaisin,
tarttui konepistooliin ja huusi hurjasti:

-- Takaisin! Ammun! Ettekö kuule! Seisahtukaa!

Konepistoolin vaikutuksesta joukko pysähtyi, kirkuen villisti:

-- Kuolema lasten pyöveleille!

-- Pian tuleen! Tuleen!

-- Konna, missä on lapseni!

-- He pääsevät _omaan_ tuleensa!

-- Pian paistumaan!

-- Paistumaan! Paistumaan!

Vieläkin Marcus viittoili ja huusi kaikin voimin. Äkkiä muuttui joukon
huuto hurjan voitonriemuiseksi -- ja hän tunsi, miten raudanluja,
luinen koura tarttui hänen niskaansa.

Marcus käännähti rajusti ja iski samassa hyökkääjää kyynärpäällään
rinnan alle; mutta koura ei hellittänyt, kynnet tunkeutuivat vain ihoon
kuin petoeläimen kynnet. Marcus ponnisti kaiken voimansa, pudotti
hyökkääjän ja huudahti läpitunkevasti:

-- Ammu!

Parikymmentä miestä koetti parhaillaan kiivetä koneeseen, mutta kun
konekiväärin terävä rätinä puuskahti miltei heidän kasvoilleen, vaikeni
huuto, ja useimmat kääntyivät pakoon.

Julius lopetti, ja samalla hetkellä Marcus huusi läpitunkevasti:

-- Ihmisraukat! Oletteko tulleet mielipuoliksi? Ettekö näe, että olen
ystävä?

Joukko pysähtyi kuin epäröiden. Ja nyt Marcus alkoi vavista; nuo
ihmisraukat olivat miltei kaikki puolialastomia: miehillä housut,
toisilla paita, joillakin vain rääsy keskiruumiin ympärillä, ja monet
olivat antaneet viimeisetkin riekaleensa pienokaisilleen; niiden
väsynyttä itkua kuului kaikkialta.

Silloin Marcus näki nuoren, aivan alastoman äidin pitelevän
pienokaistaan.

Tämä vaikutti järkyttävästi Marcukseen; mitään ajattelematta hän
sieppasi huovan, hyppäsi alas ja kietaisi sen nopeasti naisen ympärille.

Teko vaikutti joukkoon enemmän kuin mitkään sanat; monet alkoivat
itkien ja soperrellen tunkeutua hänen luokseen pyytäen anteeksi
menettelyään.

-- Ystäväni -- ystävä raukat! änkytti Marcus liikuttuneena. -- Minä
kyllä ymmärrän, että...

-- Mutta miksi te ammuitte meitä? keskeytti äkkiä uhkaava miehen ääni.

-- Ettekö ymmärrä, että me ammuimme ilmaan! Kun te -- muistakaa vain,
miten te...

-- Niin, niin, meissä oli syy!

-- Hyvä on! Hyvä! Hyvä!

-- Te olette ihmisiä!




TULIMEREN RANNALLA


ODOTTAMATON KOHTAUS.

Marcus nousi koneeseen, ja kun hän punertavassa valossa näki tuon
puolialastoman, nyyhkyttävän joukon, valtasi hänet vastustamaton
liikutus ja sääli.

Viitaten palavaan kaupunkiin hän koetti puhua joitain lohdutuksen
sanoja. Hän ei muistanut itsekään, mitä puhui; sitä vain muisteli
vakuuttaneensa, etteivät heidän omaisensa olleet turhaan kuolleet.

Vaiettuaan Marcus kuuli tulen kohinasta huolimatta erään kiihkeän
naisäänen, joka vaikutti häneen omituisesti:

-- Päästäkää minut! Se on hän! Hän elää!

Hän näki _Aurelian_ tulevan valkeissa alusvaatteissaan, musta tukka
hajallaan.

Ja Marcus mutisi kuin kaiku:

-- Hän _elää_.

Marcus katsoi kuin kuumehoureissa: juuri tuollaisena hän oli kuvitellut
tytön vankilassa, silloin kamalana yönä.

Ja taas kuului kiihkeänä värisevänä riemuhuutona:

-- Hän elää, _elää!_

Tyttö koetti tunkeutua lentokonetta kohden -- Marcus näki hänen
kaatuvan.

Sitten Marcus tunsi vain hämärästi, että hän rajulla voimalla tempoili
ihmisiä tieltään, huutaen kiihkeästi:

-- Tietä! Päästäkää! Pois tieltä!

Kaikki tuntui omituisen sekavalta. Hän tunsi Julian, näki hänen
pyörtyneen, kantoi hänet koneen pehmeään nojatuoliin ja kallisti sen
makuusohvaksi -- sitten hän puki tytön ylle oman pehmeän turkkinsa.

Julia aukaisi silmänsä ja vavahti ensin pelästyneenä. Mutta kun hän
katsahti Marcusta silmiin, kuvastui hänen katseessaan rakkautta,
riemua, rukousta; hän aikoi sanoa jotakin, mutta hänen huulensa
alkoivat vavista -- ja suuret kyynelet tunkeutuivat pitkien mustien
silmäripsien välistä.

Marcuksen valtasi syvä liikutus. Hän laskeutui polvilleen ja suuteli
tytön kalpeita, vapisevia huulia.

Katkonaisesti itkien Julia kertoi, että hän oli ollut yksin kotona, isä
oli lähtenyt illalla pääministerin luokse juhlaan. Heti ensimmäisen
jyrähdyksen jälkeen hän oli pelästyneenä noussut vuoteelta ja lähtenyt
juoksemaan; hämärästi vain muisti, että viereinen huvila räjähti ja
alkoi palaa, sytyttäen heidänkin huvilansa. Hän ei muistanut sitäkään,
miten oli joutunut urheilukentälle -- hän oli vain juossut... Sitten
hän katsoi taas sivulleen, äärettömään, pauhaavaan tulimereen ja alkoi
vavista, huutaa ja itkeä hysteerisesti.

Marcuksella oli haavoittumisen varalta morfiinia ja hän antoi sitä
Julialle -- yön tapaukset olivat koskeneet liiaksi tytön hermoihin.

Julia näyttikin rauhoittuvan, kasvoilta katosi vähitellen tuskan ja
kauhun ilme; katse muuttui raukeaksi, ja vihdoin hän nukkui.

Marcus istui hänen viereensä ja katseli tytön laihtuneita kasvoja:
_nyt_ ne olivat täydelleen samannäköiset kuin Aurelian.

Sekavat tunteet valtasivat Marcuksen mielen. Hän tunsi katumusta
ajatellessaan, että Julia oli laihtunut ja kalvennut juuri hänen
tähtensä -- sillä sen hän nyt varmasti tiesi, että Julia rakasti häntä.
Eikä hän ollut edes käynyt tervehtimässä tyttö parkaa. Ei edes Aurelian
tähden.

Tytön kasvoille tuli tuskallinen ilme, hän värähti koko ruumiiltaan;
luultavasti hän näki jotain äskeisistä tapauksista unissaan.

Peite oli liukunut hänen jaloiltaan; Marcus nousi niitä peittämään ja
huomasi, että silkkisukat olivat rikki -- ja hento jalkapohja kokonaan
verillä -- soran ja terävien kivien repelemä.

Syvä liikutus, hellyys, ja vielä jokin ennen tuntematon tunne tulvahti
Marcuksen mieleen; hän olisi heti tahtonut tehdä jotakin Julian vuoksi,
rukoilla häneltä anteeksi, ettei ollut ymmärtänyt... Suudella noita
jalkoja, jotka olivat pienet ja hennot kuin lapsen jalat.

-- Sillä tavalla hän siis kuoli.

Marcus hätkähti, kuullessaan tuon matalan, tukahtuneen äänen -- ja
nähdessään Juliuksen tuijottavan palavaa kaupunkia. Tämän katseessa
kuvastui omituinen, jähmettynyt tuska.

Tuo ääni herätti Marcuksen kuin unesta. Hänen mieleensä syöksyi
yhtaikaa katkera suru, tuska ja kauhunsekainen ihailu: _Antonius!_
Häntä ei enää koskaan nähdä. Yksikään kuolevainen ei tule koskaan
tietämään, missä hänen ruumiinsa on. Hän meni Juliuksen luokse, tarttui
tämän käteen, puhuen oudon innostuksen vallassa: -- Niin veli -- hän
kuoli niinkuin oli elänytkin. Hän tahtoi saada aikaan _suurta_ -- ja
kun noin kävi, niin hän ainakin kuoli suurenmoisella tavalla. Sillä hän
oli mies -- _voimakas mies_.

Kalpeina ja äänettöminä he taas tuijottivat kamalaa näytelmää.
Tasangolta oli alkanut puhaltaa jääkylmä syystuuli. Toisinaan leyhähti
tulimeren polttava henkäys tänne asti, mutta alastomain ihmisraukkojen
oli miltei heti täytynyt siirtyä lähemmäksi tulta. Keltaista tuliseinää
vasten näytti heidän joukkonsa rauhattomalta haamujoukolta. Ja
toisinaan kuului sieltä tulen pauhinan ylitse vihlovaa kirkunaa, itkua
ja vaikerrusta.

Marcus havahtui tylsyydestään, väristessään vilusta. Hän luuli ensin
olevansa kuumeessa, mutta sitten hän huomasi, että tuuli oli vähitellen
kiihtynyt myrskyntapaiseksi, jota tulimeren hirveä kuumuuskaan ei
jaksanut yhtä mittaa läpäistä -- sinne olikin matkaa lähes kaksi
kilometriä. Julius värisi myöskin, ja Juliankin kasvot ja kädet
tuntuivat kylmiltä.

-- Julius -- meidän täytyy myöskin siirtyä lähemmäksi, hän huomautti
hiljaa.

Kilpa-ajokentän keskusta oli aivan tasaista, kovaa nurmea. Marcus pani
lentokoneen liikkeelle, ja kumipyörillään se vyöryi palavaa kaupunkia
kohden -- hiljaa, äänettömästi -- niinkuin jokin tropiikin kauhea
jättiläishyönteinen olisi varovasti ryöminyt matkailijan nuotiota
kohden.

Jo löyhähti vastaan niin tulinen henkäys, että Marcus sulki silmänsä ja
kumartui. Ja hän ihmetteli, miten nuo ihmisraukat voivat sitä kestää.

Mutta lähemmäksi tultuaan hän huomasi, että tuliseinän ja onnettoman
joukon välillä oli vinottain lähes ihmisenkorkuinen kiviaita -- se
suojeli pahimmalta kuumotukselta.


PIENOKAISET.

Kun Marcus hiljalleen ohjasi lähemmäksi onnettomien joukkoa, hän luuli
silmiensä pettävän -- kaikki tuntui mielettömältä, kuumehoureisen
näyltä.

Kamalan sekasortoisena kaaoksena liikehti onnettomien joukko: varsinkin
puolialastomat naiset näyttivät aivan kuin etsivän jotakin polttavan
tuskan pakottamina. Jotkut seisahtuivat välillä väännellen käsiään,
toiset kurottivat niitä tuskallisesti tulimerta kohden -- niinkuin
olisivat möyryävältä tulihirviöltä rukoilleet armoa, rakkaittensa
elämää.

Muutamat makasivat kuolleitten tavoin maassa, kasvot nurmikkoon
painettuna näkyi suonenvedontapaisesti vavahtelevia vartaloita, ja
jotkut peittivät kasvonsa kyyristyen aivan kuin murhaajan kuoliniskua
odottaessaan.

Mutta kun Marcus oli kääntänyt koneen tuulta vasten ja pysäyttänyt
moottorin, hän huomasi, että näkyäkin kamalampi oli joukon melu.
Siitä kuului vihlovaa itkua, valitusta, kirkaisuja; vihan, tuskan
ja epätoivon huutoja; jäntevien nyrkkien noustessa kajahti kauheita
kirouksia ja uhkauksia, muutamat rukoilivat suurella äänellä Jumalaa;
joku etsi kiihkeästi vaimoansa, ja useat naiset huusivat lakkaamatta
miestensä ja lastensa nimiä -- näkyi myös itkusta nääntyneitä
harhailevia pienokaisia, heidän ääntään ei enää kuulunut.

Mutta toisinaan kuului kiviaidan vierestä tuskanhuuto, joka tunkeutui
sydämeen veitsenterävänä, viiltävänä. Ja Marcus näki siellä olentoja,
jotka kiemurtelivat poljettujen matojen lailla; siellä olivat palaneet.

Kun hän niiden joukossa näki muutamien pienokaisten vääristyneitä
kasvoja, muistui Marcuksen mieleen, miten hänen paljaalle jalalleen
kivääritehtaassa kerran oli roiskahtanut sulaa terästä. Hän oli nytkin
tuntevinaan saman tulisen tuskan.

Hetken hän seisoi, otti sitten vapisevin käsin morfiinipullon ja
ruiskun sekä hypähti alas.

Hänen täytyi sulkea silmänsä, saapuessaan kiviaidan luokse -- hänen
hampaansa alkoivat kalista.

Miehiltä oli palanut parta, hiukset, paita -- ja valkealla iholla näkyi
häikäisevän punaisia läiskiä; mutta näitäkin hirveämmiltä näyttivät
mustuneet kohdat -- ja lapset...

Heitä oli sillä kohtaa vain neljä: kolme pientä poikaa, ja noin
8-vuotias, laiha tyttö -- ja juuri tämä tyttöparka oli palanut
pahimmin. Hänen vaalea, silkinhieno tukkansa oli kärventynyt vain
latvoista, mutta selittämättömällä tavalla oli pieni käsi kärventynyt
mustaksi -- päältäpäin nahkakin käpertynyt. Pienokainen aukoili suutaan
kuin kivellä puusta pudotettu lintu -- ja kuolevan linnun varpailta
näyttivät myös nuo hennot, mustuneet sormet. Poikaset huusivat
sydäntäsärkevästi, mutta tyttöraukka vaikeroi vain hiljaa -- ikäänkuin
kuolemanväsyneenä.

Marcuksen silmissä tuntui hämärtävän; hän kuuli kuin unessa erään
värisevän naisäänen huudahtavan:

-- Jumala siunatkoon teitä!

Ja eräs keski-ikäinen mies, jonka kasvot hehkuivat tulipunaisina, ähkyi
käheästi:

-- Ettekö voisi antaa minullekin? Maksaisin...

-- Ja minulle! Minulle! kuului kaikkialta vaikeroivia ääniä.

Marcus kääntyi heihin, ja hänen äänensä kuului tukahtuneelta:

-- Ystäväni -- ystävä raukat... Ei ole muuta kuin näille --
pienokaisille...

Sitten kuului matala tuskallinen ääni:

-- No, me olemme edes miehiä -- kuolkaamme vain! Mutta kun nuo pienet
lapsiraukat saavat kitua niin hirveästi...

-- Antakaa heille pian!

Marcus antoi ensin pojille, ja kaksi heistä oli jo lakannut itkemästä.

Kun Marcus tuli tyttöparan luokse tarttuen hänen hentoon käsivarteensa,
vääntyi pienille sinertäville kasvoille hirveä tuska, ja hän kuiskasi
aivan kuin viimeisillä voimillaan:

-- Äiti -- polttaa...

Tuo heikko ääni ja ilme vaikuttivat Marcukseen kummallisesti. Tuntui
siltä, kuin olisi pienokainen ollut jo kauan sairaana -- niinkuin hän
olisi kuullut äänettömän kuiskauksen: En voi, en _jaksa_ enää -- olen
niin pieni, heikko. Armahtakaa -- antakaa minun vihdoinkin -- kuolla --
kärsin niin kovin!

-- Pieni -- pieni lapsiraukka -- sinun ei tarvitsekaan enää kärsiä! oli
Marcus kuiskaavinaan. Ja hän antoi pienokaiselle niin paljon, että tämä
vaikeni heti: näytti nopeasti vaipuvan syvään uneen.

Marcus ei tuntenut pientäkään katumusta -- päinvastoin hän hiukan
rauhoittui. Sitten hän otti lapsen varovasti syliinsä sanoen:

-- Vien hänet koneeseen nukkumaan, siellä on pehmeämpää.

Ihmisjoukon raivokas huuto mylvähti sekavana, rajuna pyörremyrskynä,
tukahduttaen hetkeksi tulenkin pauhun. Vain vaivoin saattoi siitä
erottaa muutamia sanoja:

-- Voi murhaajia!

-- Kuka on tämän tehnyt?

-- Konnat! Missä on lapseni?

-- Nyt on tuomiopäivä!

-- Helvetti on jo sytytetty valmiiksi!

-- Jumala, armahda meitä!

-- Rukoilkaamme!

-- Minä olen enkeli! Enkeli! Vihdoinkin sain siivet!


MIELIPUOLET.

Julius tarttui äkkiä suonenvedontapaisesti Marcuksen käsivarteen ja
änkytti:

-- Herra Jumala! Katso, _heitä_ -- _on kymmenittäin!_

Marcus oli kaiken aikaa _nähnyt_ jotain tavatonta, mutta hän ei ollut
pannut siihen huomiota. Nyt hän tarkasteli noita onnettomia -- ja hänen
selkäänsä kylmäsi.

Muutamat istuivat maassa liikkumattomina tai hiljaa huojutellen itseään
ja tuijottivat tylsällä kauhulla liekkeihin; eräs loikki nelinryömin
maassa, haukkuen kuin koira; ja heti hyökkäsivät monet hänen jälkeensä,
matkien eri eläinten huutoja. Heitäkin kauheampi oli eräs papin
näköinen mies, joka tavattomalla kiireellä juoksenteli edestakaisin
hien vuotaessa virtana hänen kasvoiltaan; välillä hän tömisti kenttää
paljaalla, paksulla jalallaan ja huusi ankaralla saarnaäänellä:

-- Nouskaa haudoistanne! _Hän_ tulee heti! Valvokaa ja rukoilkaa!

Hän vaikeni, kuunnellen tuskallisen jännityksen vallassa; sitten alkoi
hyppiä tasajalkaa, jotta tanner tömisi. Taukosi taas hengästyneenä ja
ärjyi yhä ankarammin:

-- Älkää yrittäkö piiloutua! Kyllä minä näen, että vielä puuttuu
seitsemän kappaletta! Minun toimekseni on annettu ajaa teidät ylös
-- ja minä _ajankin_ teidät ylös -- ellei muuten niin ruoskilla ja
skorpioneilla!

Äkkiä hänen hikiset kasvonsa muuttuivat kauhusta kuolemankalpeiksi, ja
hän alkoi käheästi parkua:

-- Mi -- mitä --? Ette nouse _minun_ käskystäni.. Koska... Niin, minä
tein sen! Minä siunasin sotajoukkoja ja -- ja rukoilin... Mutta minä
tein _velvollisuuteni_ -- tein sen _esimiesteni käskystä!_ Enkä minä
tiennyt, että minun syntini tähden tulisi viimeinen tuomio. Nouskaa,
sanon minä! Sillä tietäkää, te niskurit ja hitaat sydämestä: minä olen
Herran, Sebaothin enkeli! Ja tämä on minulle toimeksi annettu.

Eräs tavattoman pitkä, laiha mies oli hiljaa kiivennyt kiviaidalle.
Hänen yllään oli vain valkoinen, leveähihainen yöpaita; hänen kalpeat
kasvonsa vääristyivät peloittavasti, ja hän heilutti pitkiä käsiään,
karjaisten hirmustuneella äänellä:

-- Voi siunaus, väärä profeetta, valehtelija -- joka olet juopunut
valittujen verestä! Tiedä sinä! Tietäkää kaikki -- tietäköön koko maan
piiri: minä kutsun julistan: _tulkaa tuomiolle!_

Kuului vihlova kauhunhuuto. Suurin osa, varsinkin naisista, oli yön
tapauksista pelästynyt miltei mielettömäksi. Kun nuo kauheat sanat
kajahtivat heidän takanaan ja he kääntyessään näkivät pitkän, valkean
olennon, pimenivät heidän silmänsä, he luulivat todella näkevänsä
viimeisen tuomion julistajan. Monen järki sammui, kuului käheätä,
uikuttavaa naurua, joka muistutti nälkäisten lintujen huutoa. Sekasorto
kiihtyi, kuului kauhistuneita, kimakoita kirkaisuja:

-- Herra, anna anteeksi!

-- Olemme kuunnelleet väärää profeettaa.

-- Armahda! Armahda!

Sitten kuului metelin yli voimakas miehenääni:

-- Ihmis-raukat! Ettekö näe, että hän on hullu?

Mielipuoli oli huudoista välittämättä jatkanut kaiken aikaa puhettaan.
Hän oli unohtanut henkilökohtaisen vihansa, hänen äänensä oli muuttunut
jylisevän juhlalliseksi:

-- Niinkuin pitkäisen tuli leimahtaa idästä hamaan länteen, niin on
myös Ihmisen pojan tulemus! Sillä silloin pitää suuren vaivan oleman
ja ihmiset pitää nääntymän pelvon ja odotuksen tähden! Ja elementit
palavuudesta sulavat.

Jotkut koettivat tunkeutua joukon lävitse, ja mielipuoli karjaisi
kammottavalla äänellä:

-- Menkäät pois minun tyköäni, te kirotut, _tuohon_ iankaikkiseen
tuleen, joka valmistettu on perkeleelle ja hänen enkeleillensä! Siellä
pitää oleman itku ja hammasten kiristys! Ja kuolema ja helvetti
heitettiin tuliseen järveen, ja tämä _on se toinen kuolema!_

Vasta nyt hänen äänensä lakkasi kuulumasta -- puhkesi sellainen
ulvonta, kiljunta, että Julius kumartui koettaen tukkia korviaan.
Onnettomat ihmisraukat olivat alkaneet tapella keskenään: toiset
tahtoivat saada mielipuolen alas aidalta, mutta joukko pelästyneitä,
hulluja ja hysteerisiä naisia seisoi tiellä kiljuvana, mielettömänä
muurina. Heidän ulvontansa tukahdutti toisinaan tulenkin pauhun.
Mieletön huitoi ja huusi taukoamatta -- ja kaiken ylitse valoi raivoava
tulimeri verisen hohteensa. Vain toisinaan kuului melun yli joitakin
yksityisiä huutoja:

-- Pois mielipuoli!

-- Älkää koskeko häneen!

-- Jumala, ole armollinen!

-- Alas sieltä! Muuten kaikki tulevat hulluiksi!

-- Peljätkää herran vihaa!

Nyt hypähti Julius seisomaan ja ähkyi kauhistuneella äänellä --
niinkuin hänkin olisi tullut mielipuoleksi:

-- Marcus! Pois! Pian -- minä en kestä kauempaa.

Marcus nousi nopeasti ylös istahtaen ohjauspaikalleen -- ja samalla
hetkellä kuului melun yli luonnottoman terävä, kiljuva naisääni:

-- _Älkää rohjetko koskea herran enkeliin!_ Hän on tullut kutsumaan
teitä viimeiselle tuomiolle -- ja te aiotte tappaa _hänet!_

Marcus pani nopeasti moottorin käymään ja lentokone alkoi hiljalleen
edetä, mutta yhtenä ulvovana hornankuorona yhtyivät mielipuolet
johtajattarensa huutoon. Marcus kiihdytti vauhtia, mutta vinkuvien
piiskaniskujen tavoin satelivat takaapäin yön surkeimpien uhrien huudot:

-- Oi jumalattomat -- niskurit!

-- Tahdotteko estää viimeisen tuomion?

-- Herra on murskaava tomuksi!

-- Helvetti on jo sytytetty teitä varten!

-- Ha ha ha! He he he!

-- Katsokaa, kuinka se loistaa!

-- Tahdotteko murhata _enkelin_ -- julmurit!

-- He ovat piruja, piruja!

-- Katsokaa, niillä on sarvet ja hännät!

-- Menkää takaisin helvettiinne!

-- Tuonne takaisin -- saatanat!

-- Rukoilkaamme!

Sitä mukaa kuin he etenivät, häipyivät sanat kuulumattomiin sekaantuen
huumaavaksi meluksi. Julius katsahti taakseen ja näki jotakin sekavaa,
heiluvia nyrkkejä, pyörivää, kuin villiä tanssia -- ja hänestä tuntui,
että noiden mielettömien yläpuolella tanssi tyhjässä ilmassa parvi
punaisia paholaisia, iloisina vartioiden uhrejaan. Mutta lopulta hän
käsitti, että kiviaidalla juoksenteli ja tappeli puolialastomia miehiä.

Marcus pysäytti koneen noin kolmensadan metrin päähän kodittomien
joukosta ja alkoi kuunnella.

-- Emmekö menisi vähän kauemmaksi? kysyi Julius arasti.

-- Ei hyödytä, vastasi Marcus synkästi ja katkerasti. -- Sanoja tänne
ei enää erota -- eikä heidän _yhteistä_ huutoaan pääse pakoon. Vaikka
tunkeutuisi maan uumeniin, se soi aina korvissa.

-- Oikeassa olet, veli.


NÄKYJÄ.

Tulen voima näytti yhä yltyneen. Niinkuin nälkäinen, raivostunut hirviö
se oli taas nielaissut yhden esikaupungin kuin suupalaksi -- ja ihmiset
pakenivat poispäin, kuin takaa-ajetut eläimet, itkien ja parkuen kuin
mielipuolet. Kerran, kun ihmisraukkojen huuto hiukan vaimeni, kuului
suuren koiralauman haikeaa ulvontaa. Juliuksen kiihottuneessa mielessä
tuntui siltä, kuin olisivat kolmen miljoonan murhatun sielut itkeneet
tuon suuren rikoksen tähden -- suuren kaupungin hävityksen tähden.

He tuijottivat kuin jähmettyneinä: esikaupunkien sytyttyä näytti
tulimeri ulottuvan taivaanrannasta toiseen, ja tuon äärettömän
ulapan pinnasta hyppivät hurjassa tanssissa tulipatsaat kuin korkeat
hyökyaallot -- myrskyävä tulimeri! Miljoonat kipinät kiitivät
pilvittäin avaruudessa, puoli maailmaa näytti palavan ja taivas hehkui
veripunaisena -- niinkuin sekin olisi värjäytynyt sen viattoman veren
paljoudesta, joka tänään oli vuotanut maahan.

Marcus tuijotti yhä ääretöntä pätsiä; ajatellen Antoniusta: vuosikaudet
tämä oli ponnistellut keksintönsä vuoksi; vuosikaudet suunnitellut,
työskennellyt taukoamatta päivät ja yöt -- ja sitten...

-- Kun ajattelee, että _hänen_ työnsä avulla tuo kammottavuus on saatu
aikaan -- hän puhui itsekseen ja lisäsi epätoivoisesti: -- Tuntuu
siltä, kuin -- täytyisi tulla hulluksi. Ja mitä, _mitä_ kaikkea tuolla
lieneekään tapahtunut? Muistatko huudon sieltä keskeltä?

Marcuksen mieleen tuli, että lähistöllä oli työläisten kaupunginosa,
ja nyt hän muisti siellä olleen tuhansia työläisperheitä, joista isät
vietiin toissapäivänä kasarmiin.

Marcus havahtui kuullessaan, miten Julius äkkiä alkoi katkerasti itkeä.

Mutta Marcus ei voinut itkeä, hänellä oli vain sellainen tunne,
kuin alkaisi tukehtua. Hän kosketti vaistomaisesti kaulaansa -- ja
hänen mieleensä lennähti Antoniuksen raju tempaisu illalla hänen
reväistessään kauluksensa rikki.

Kauhistuttavan selvästi hän mielessään näkee, miten nuo yksinäiset
työläisäidit äsken hypähtivät kauhusta kirkaisten vuoteiltaan.
Lapsilauma juoksee itkien äidin turviin kuin linnunpojat emonsa
siipien alle. Äiti ottaa pienimmät syliinsä painaen vaaleatukkaiset
päät poveansa vastaan, hän peittää isompienkin päät, jotteivät he
näkisi noita kamalia leimahduksia -- ja rukoilee kauhusta kalpein
huulin apua Jumalalta. Mutta liekit lähenevät nopeasti, lapset alkavat
sydäntäsärkevästi huutaa. Räjähdys, helähdys, räiskettä -- ja sinertävä
liekki syöksähtää sisään kuin raivokas, notkea peto. Suunnattomalla
tulikielellään se nuolaisee ahnaasti; lasten ohuet paidat, heidän
vaaleat kutrinsa katoavat silmänräpäyksessä. He huutavat, kiemurtelevat
-- hennot kädet mustuvat, käpertyvät...




AAMU VALKENEE


ENSIMMÄINEN VALONSÄDE.

Harmaa syysaamu oli jo valjennut, kello oli yhdeksän.

Marcus oli tyytyväinen, että oli antanut Julialle morfiinia: tämä
nukkui vieläkin.

Aamun kalpeassa kajastuksessa näytti kaikki entistä kauheammalta.
Alaston pakolaislauma oli yhä kiihtyneen kuumuuden vaikutuksesta
siirtynyt lähemmäksi heitä. Kaikkialta virtasi yhtä mittaa nääntyneitä
pakolaisia: puolikuoliaaksi pelästyneitä naisia, itkeviä lapsia,
tylsästi tuijottavia miehiä. Vähitellen tuo säälittävä joukko oli
lisääntynyt yhä lukuisammaksi -- nyt se lainehti heidän ympärillään
yhtenä ihmismerenä. Onnettomien lisäksi saapui ympäristöltä suuria
ihmisjoukkoja, läheisestä pikkukaupungista tuli palokunta autoineen,
mutta täällä ei ollut mitään _tulelta_ pelastettavissa. Se palasi
kiireesti hakemaan vaatteita, ruokaa. Kellään ei ollut mitään syötävää
-- ja pienokaiset alkoivat yhä äänekkäämmin itkeä ruokaa.

Täydellinen epätietoisuus yhä lisäsi sekasortoa. Langaton
lennätinasema, puhelimet, rautatiet, sillat, kaikki oli hävinnyt.
Autoillakin pääsi kaupunkiin vain yhtä maantietä myöten.

Ihmisraukat näkivät vain tuon suunnattomana helvettinä hehkuvan rovion,
mutta miten kaupunki oli siksi muuttunut, ei kukaan voinut oikein
käsittää. Heitä kauhisti vielä enemmän se, että _itse kaupungista
ei täällä ollut ketään_. Pienestä huvilakaupungista vain muutamia.
Jokainen ymmärsi, ettei toisella puolella kaupunkia olevasta
savumerestä yksikään pelastunut; syntyi pöyristyttäviä, mielettömiä
huhuja.

Eräs pelastusosastoista oli saanut tiedon, että _oma_ hallitus oli
_julistanut sodan_.

Tämä tieto levisi kulovalkeana onnettomien joukkoihin. Epätietoisuuden,
kauhun, surun ja hysteerisen hermostuneisuuden lisäksi puhkesi esiin
hurja raivo -- joukko näytti taas hullujen laumalta.

Marcuksen koneen viereen tuli muutamia alusvaatteihin puettuja nuoria
miehiä kysymään, tiesikö hän mitään. Marcus kertoi lyhyesti kaiken muun
paitsi vihollisten ja omien pommien laadun sekä matkansa tarkoituksen.
Tieto levisi joukossa uskomattoman nopeasti eteenpäin, herättäen raivon
ja katkeruuden huutoja. Marcus kysyi mielipuolten olinpaikkaa. Eräs
mies katsahti pelokkaasti nukkuvan Julian puoleen ja änkytti sitten
käheästi:

-- Ne menivät kaikki _sinne_...

-- Mitä, onko se mahdollista? änkytti Marcus katkonaisesti. -- Miten ne
sinne menivät?

-- Siellä oli eräs pitkä, mieletön mies, alkoi nuorukainen hiukan
tyyntyneenä puhua, -- joka sanoi olevansa enkeli Mikael ja kehoitti
kaikkia uskovaisia seuraamaan itseään tuomiolle ja taivaan iloon
Kristuksen luo. Monet uskoivat myös näkevänsä Jumalan. Riemusta huutaen
lähti kokonainen lauma juoksemaan johtajansa jäljessä -- ja sinne he
hävisivät.

Nuorukaisen ääni muuttui yhä käheämmäksi. Ja sitten Marcus kysyi hiljaa:

-- Kaikki...?

-- Vain muutamat palasivat. He eivät kai olleetkaan hulluja -- olivat
vain joutuneet eräänlaisen hysteerisen hurman valtaan.

-- Eikö -- eikö kukaan koettanut estää heitä? kysyi Julius tuskasta
vääristynein kasvoin.

-- Ei, vastasi mies. -- Ja miksi? Heille itselleen oli niin parempi --
ja mitä he olisivatkaan vielä saaneet aikaan?

-- Ihme, etteivät kaikki ole tulleet hulluiksi, huomautti vapisevalla
äänellä eräs toinen. -- Niin kauhistava yö tämä oli...

Marcus otti nenäliinan taskustaan ja alkoi pyyhkiä otsaansa -- se oli
kylmästä hiestä märkä.

Äkkiä kuului läpitunkeva huuto:

-- Lentokone!

Kaikki katseet kohosivat yht'aikaa kuin komennuksesta.

Tavattoman korkealla näkyi todellakin lentokone -- samassa ilmestyi
pilvenhattaran takaa toinenkin, mutta ne olivat niin korkealla, ettei
voinut nähdä, kenen lentokoneita ne olivat.

Marcus sieppasi jännittyneenä suuren kiikarinsa, ojensi sen
lentokoneita kohden ja kalpeni -- vihollisen koneita.

Lähin ihmisjoukko tuijotti odottaen häneen. Kun hän ei vastannut,
kuului kiihkeitä huutoja:

-- Mikä, kenen se on?

-- Sanokaa pian!

-- En tuota, ei -- siitä nyt, kierteli Marcus.

Silloin huudot räjähtivät uhkaavana karjaisuna:

-- Sanokaa paikalla!

-- Ottakaa se häneltä.

-- Pian, pian!

Marcus ilmoitti.

Parin sekunnin tuskallinen äänettömyys.

-- Vihollisten lentokoneita!

-- _Vihollisten lentokoneita!_

-- Tulevat tappamaan loputkin.

-- Katsokaa, ne pudottavat jotakin!

-- Ne pudottavat pommeja!

-- Pommeja, _pommeja!_

Nuo huudot kiirivät kaikkialle kauhistuttavana kuin tuomiopasuunan
ääni. Se lamautti Marcuksenkin niin, ettei hän ymmärtänyt mitään.
Konemaisen nopeasti hän vain riisui nahkatakkinsa ja kääri senkin
Julian pään yli -- kuolkoon Julia äkkiä kuulematta, näkemättä...

Sekavana hirmumyrskynä pauhasi ja kuohui hänen ympärillään; naiset
kirkuivat vääristynein kasvoin, toiset paiskautuivat suulleen maahan
ja odottivat vavisten kuolemaa; miehet hyppivät hurjistuneina ja
heristivät nyrkkejään mielettömästi ja eläimellisesti karjuen.

Marcus katsahti ylös -- ne olivat jo miltei kohdalla.

Silloin hän äkkiä hyppäsi ylös rajusti karjaisten:

-- Kuolema ja helvetti! Minä olen hullu tolvana! Meillähän on _niitä!_
Julius! Valmiiksi!

Hän pani silmänräpäyksessä kaikki moottorit käymään _ilman_
äänensammuttajaa; vasta kun väkijoukko oli kääntynyt, hän väänsi sen
kiinni ja viittoen käsillään huusi kaikin voimin:

-- Pois tieltä! Pois tieltä! Minä pudotan ne alas! Pois, pois!

Silmänräpäyksessä aukeni lentokoneen eteen leveä aukko; mutta se
ei ollut vielä tarpeeksi pitkä -- vielä ei pääsisi. Hän huusi kuin
hurjistunut:

-- Pois! Pois! -- No menkööt sitten päät poikki!

Marcus kuuli Julian pelästyneen kirkaisun, näki Juliuksen menevän tytön
luokse, katsahti vielä kerran joukkoon ja tarttui kampiin mutisten:

-- Ei auta -- ehkä jo pääsenkin...

Silloin hän näki kauempana edessään putoavan jotakin, ja samassa kuului
omituista suhinaa -- aivan _yläpuolelta_.

Marcus sulki silmänsä, ja aivoissa välähti: _pommi!_

Samassa silmänräpäyksessä kuuluikin kummallinen mätkähdys, hän aukaisi
silmänsä -- ja aukealla paikalla oli läjä punaisia, painettuja
lentolehtisiä.

Edemmäksi oli pudonnut jo aikaisemmin; sieltä kuului huutoja,
ilohuutoja. Julius hypähti alas ja heitti Marcuksen syliin kokonaisen
tukun noita lehtisiä.

Marcus oli lukenut vasta pienen osan, kun hänen korvissaan oli
kuuluvinaan kummallista huminaa. Hän katsahti sivulleen -- ja aivan
kuin hämärän lävitse hän näki huutavia, juoksevia ihmisiä, jotka kaikki
tahtoivat saada lukeakseen noita papereita. Oudon tunteen valtaamana
hän nousi seisoalleen ja alkoi heitellä julisteita kiihtyneeseen
ihmisjoukkoon.

-- Lentäjä, lentäjä! Lukekaa!

-- Lentäjä! Lukekaa pian!

Marcus ei muutamaan hetkeen käsittänyt mitään. Ja sitten hän kuuli kuin
unessa oman, mielenliikutuksesta vapisevan äänensä lukevan:

    "Lukemattomien miljoonien elämä on uhrattu sodan alttarille;
    kokonaiseen mereen ei mahtuisi ihmisveri, mikä on vuodatettu
    aikojen kuluessa sadoilla sotatanterilla. Tuhannet kaupungit on
    poltettu, pommitettu poroksi; vuosisatojen kuluessa luotu taide,
    sukupolvien uuras työ on monesti muutamassa hetkessä hävitetty.

    "Mutta vielä koskaan ei ole tehty niin kauhistuttavan julmaa rikosta
    kuin viime yönä: yksi Euroopan uljaimmista kaupungeista suitsee
    suunnattomana tuliroviona, kolmen miljoonan ihmisen: naisten,
    vanhusten ja satojentuhansien viattomien pienokaisten tuskanhuudot
    ovat siinä sammuneet viime yönä -- siinä palavat parhaillaan heidän
    ruumiinsa.

    "Kauheata on ajatella, että tämä rikos on aivan johdonmukainen
    tulos militarismin kehityksestä; loppumattoman varusteluvimman,
    räjähdysaine- ja asetekniikan kuumeisen kehityksen on lopulta
    _täytynyt_ johtaa tähän. Kaikki kävi tavallisessa järjestyksessä:
    eräs suurvalta julisti sodan, toinen oli valmiina ja pani toimeen
    hirmuisen hävityksen. Militarismi _saavutti siinä huippunsa!_ Mutta
    se saavutti myöskin _loppunsa_."

Marcus oli lukenut näin pitkälle, kun hänet valtasi viime sanojen
vuoksi niin voimakas liikutus, että hänen täytyi hetkeksi vaieta.
Ympärillä oli syvä äänettömyys -- lapsetkin olivat laanneet itkemästä,
aivan kuin aavistaen jotakin merkillistä. Tulen ahnas kohina vain
kuului.

    "Kolme tuntia takaperin lennähti tieto tästä ympäri maapallon.
    Ja koko ihmiskunta on värähtänyt kauhusta ja inhosta. Jo parin
    tunnin kuluttua saapui eri maista tietoja, että miljoonat työmiehet
    lopettivat heti työnsä. Täällä on militarismin viimeisen rikoksen
    toimeenpannut hallitus lukkojen takana, ja sodanjulistus on
    peruutettu."

Marcus kuuli, miten hänen äänensä paisui joka sanalla; hän katsahti
joukkoon -- nuo äsken tylsinä tuijottavat silmät olivat alkaneet
omituisesti hehkua.

    "Kaikkien maiden sotilaat -- koko maailman työläisten lukemattomat
    miljoonat! Te olette _eniten_ kärsineet sotien tähden. Veljet --
    _teillä on voima!_ Ja nyt on aika _tullut!_

    "Ihmiset!

    "Te kaikki, jotka tahdotte inhimillisyyden ja sivistyksen voittoa:
    yhtykää tähän taisteluun! Täällä on aloitettu. Vyöryköön se yli
    koko militaristisen maailman kuin puhdistava ukkosmyrsky! Syöskää
    maahan verinen raakalaisuus!

    "Ihmiset! Koko ihmiskunnan todellisesti sivistynyt, jaloin osa!
    Me huudamme teille inhimillisyyden, sivistyksen, ihmiskunnan
    hyvinvoinnin ja tulevaisten sukupolvien nimessä, me huudamme
    viime maailmansodan miljoonien uhrien nimessä; me huudamme niiden
    kolmen miljoonan nimessä, jotka viime yönä ovat kärsineet mitä
    kiduttavimman kuoleman -- joiden hiiltyneet ruumiit vielä _tällä
    hetkellä palavat_:

    "_Lopettakaa sota"!

    "Kansainvälinen Sosialistinen sihteeristö.
    Kansainvälinen armeijain sodanvastustamisliiton pääkomitea.
    Tähän julistukseen yhtyy: Kansainvälinen Rauhanliitto."

Yö oli ollut liian kamala ihmisen kestettäväksi. Miltei kaikki olivat
menettäneet omaisiaan; toinen toistaan järkyttävämmät tapaukset olivat
raadelleet heidän hermonsa kokonaan pilalle: pienikin ilo olisi
aiheuttanut hysteeristä naurua, pienikin vaara olisi ollut heille
hirveämpi kuin kuolemantuomio ennen; vain muutamat harvat olivat
kokonaan tylsistyneet.

Jok'ainoa oli äsken luullut seisovansa pöyristyttävän kuoleman edessä.
Mutta nyt kaikki oli muuttunut. Lentolehtistä lukevan nuoren miehen
äänessä kuvastui väkevä voima, joka tuntui tulena karkaavan heidän
suoniinsa. He unohtivat kamalan yön, omaistensa surun -- he tunsivat
vain jotakin salaperäistä riemua ja huusivat kuin juopuneet.

Marcus oli samanlaisessa huumaustilassa. Kaikki oli ennen tuntematonta,
sekavaa, eräs vanha valkopartainen mies kiipesi lentokoneeseen, syleili
häntä kyynelet silmissä ja puhui jotakin vapisevalla äänellä. Marcus
muisti vain yhden sanan: "poikani" -- ja hänen kurkkunsa tuntui kumman
karhealta.

Silloin hän tunsi hennon, vapisevan käden tarttuvan omaansa, ja Julia
seisoi siinä kalpeana, haltioituneena ja toisteli värisevällä äänellä:

-- Oi Marcus, Marcus, _Marcus!_

Tuossa äänessä helähti salaperäinen riemu, mutta sitten hän näytti
muistavan jotakin, hänen katseensa painui alas ja hän alkoi hiljaa,
katkerasti itkeä.

Marcuksen sydämeen koski kipeästi tuo itku, hän puristi tytön pään
rintaansa vastaan kuiskaten hellästi:

-- Kaikki tulee vielä hyväksi.

Nyt vasta hän huomasi väkijoukon melun ja katsahti hiukan arasti
sivulleen. Mutta hän näki, että monet itkien syleilivät toisiaan. Ja
se vanha mies, joka äsken kutsui häntä pojakseen, seisoi aivan lähellä
katsellen heitä kyyneltynein silmin.

Tulimeri pauhasi yhä raivoisana -- mutta ihmisjoukon mieliala oli
muuttunut: sen oli _julistus_ saanut aikaan.

Lentolehtiset olivat vaikuttaneet onnettomiin aivan kuin virkistävä
sade kasveihin, jotka ovat kuivuudesta kuolemaisillaan. Pahin
hermostuminen tyyntyi, ihmiset alkoivat taas toivoa, lohduttaa
toisiaan, tehdä suunnitelmia -- ja vähitellen alkoi apuakin saapua
enemmän.

Marcuskin taas reipastui. Kun Julia ilmoitti, että heillä oli
maakartano, jonne hän mielellään menisi, jos vain pääsisi, Marcus
teki nopeasti suunnitelman: ensin lähimpään suurkaupunkiin hakemaan
apua kodittomille, sieltä J:n kaupunkiin samalle asialle; Julia jää
sinne yöksi, hän lähtee X:n pääkaupunkiin kokoukseen ja palaa huomenna
takaisin -- ja sitten hän vie Julian lentokoneella kauas maaseudun
rauhaan, kunnes pahin sekasorto on ohi.

Seisomaan nousten Marcus ilmoitti väkijoukolle suunnittelemansa matkan,
ja kaikkialta kuului äänekkäitä hyväksymishuutoja. Miehet raivasivat
nopeasti tilaa, Julia istahti Marcuksen viereen, ja tämä pani moottorit
käymään.


KORKEUTEEN.

Marcus ohjasi ensin loivasti viistoon, mutta kun eteen tuli näkymätön
savumuuri eikä hän viitsinyt enää kiertää, hän pani koneen täyteen
vauhtiin ja tarttui lujemmin peräsimeen.

Julia oli urhoollisesti koettanut olla kylmäverinen, mutta kun
lentokone yht'äkkiä hurjasti syöksähti _ylöspäin_ -- pakeni veri hänen
kasvoiltaan ja hän tarttui äkkiä suonenvedontapaisesti Marcuksen
käsivarteen.

Hän rauhoittui tosin tuntiessaan jäntevän käsivarren järkkymättömyyden.
Hän hymyili hiukan sulkien silmänsä hetkeksi, ja muutaman
silmänräpäyksen aikana lennähti hänen mieleensä kokonainen sarja
ihania kuvia: he kulkevat käsikkäin, _vihdoinkin_ hän saa nojautua
tuohon voimakkaaseen mieheen. He astelevat hiljalleen meren rannalla.
Ei, _täällä_ he ovatkin! Eikä hän välitä vähääkään, vaikka paikalla
putoaisi -- kun vain saa _yhdessä_ pudota -- turvautua häneen.

-- Pelkäätkö? hän kuuli äkkiä sydämellisen äänen.

Hän havahtui unelmistaan, katsahti Marcusta loistavin silmin ja
kuiskasi aivan kuin huumaantuneena:

-- En -- en minä _nyt_ pelkää!

Sitten hän hämmentyneenä rohkeudestaan käänsi kasvonsa toisaalle.

Marcus tunsi taas oudon tunteen valtaavan sydämensä. Hän aukaisi jo
suunsa sanoakseen jotakin, mutta silloin hän näki Julian tuijottavan
alaspäin ja kuuli tämän hämmästyneenä huudahtavan:

-- Mitä, katsokaa!

Syvällä alapuolella näkyi jotakin peloittavan suurenmoista. Virta --
peninkulmia leveä virta -- ikään kuin _hehkuvaa metallimassaa_. Siinä
näkyi tummanpunaista rautamalmia, valkeanhehkuvaa terästä, harmahtavaa
lyijyä, häikäisevän keltaista kultaa; toisinaan nousi pinnalle
pikimustia läiskiä, likaisena kuonakerroksena. Poreillen ja kuohuen
näytti tuo kammottava koski vyöryvän eteenpäin -- _eikä sen loppua
näkynyt_.

-- Mitä -- mitä tuo on? sopersi Julia kalpein huulin.

-- Savua -- siinä menee meidän pääkaupunkimme! vastasi Marcus
värisevällä äänellä.

-- Mutta -- sehän hehkuu? sanoi Julia liikutuksen vallassa.

-- Aurinko!

Julia huudahti hiljaa. Nyt vasta hän huomasi, että aurinko paistoi
siniseltä taivaalta -- ja maassa oli taivas ollut täydessä pilvessä!

-- Kuinka korkealla olemmekaan? hän kysyi jännittyneenä.

Marcus vilkaisi korkeusmittariin ja vastasi tyynesti:

-- Kolme kilometriä.

Julia katsoi tuota suurenmoista näkyä aivan haltioituneena koneen
syöksyessä eteenpäin hurjaa vauhtia. Julius huokasi raskaasti; hän ei
puhunut sanaakaan -- hän näytti sairaalta.

Ensimmäisen määräpaikan piti olla nyt lähellä, ja Marcus pelkäsi että
kaupunki olisi peittynyt savuun.

Hetken kuluttua alkoi osa kaupunkia näkyä: toinen puoli näytti
hukkuneen tuohon äärettömään savuvirtaan! Laskeutumiskenttä oli
kuitenkin savuton.

Heti kun he olivat laskeutuneet, Marcus kysyi vartiosotilailta,
mikä tavattoman suuri kansanjoukko N:n torille oli kokoontunut.
Hän sai tietää, että siellä oli kokous -- kaupunki oli täydelleen
vallankumouksellisten hallussa! Sotaväestä olivat vain muutamat osastot
ensin ryhtyneet vastarintaan, mutta sitten antautuneet.

Tieto täytti heidän sydämensä ilolla, ja Marcus huudahti reippaasti:

-- Odottakaa te vain täällä! Minä menen toimittamaan asiani -- ja
sitten lähdemme mahdollisimman pian I:hin!

Kapinallisten sotilasautolla hänet lennätettiin nopeasti torille. Juuri
kun hän saapui sinne, kuului korviasärkevä huuto, josta erotti vain
joitakin sanoja:

-- Alas sota!

-- Alas murhaajat!

-- Alas, alas!

Marcus oli tuonut mukanaan suuren tukun julisteita, mutta täällä
niitä oli miltei jokaisen kädessä! Ja hänestä tuntui, että kaupungin
puoli miljoonaa asukasta oli kokoontunut tähän torille; kaikkialla
väkijoukossa oli sotilaita -- tuo näky saattoi hänen sydämensä
sykkimään ilosta!

Nyt hän huomasi, että miltei toisella puolella toria seisoi
puhujalavalla mies, joka alkoi taas jatkaa huutojen keskeyttämää
puhettaan:

-- Kun ajattelee, että täytyisi palata entiseen, niin luulee
tukehtuvansa, tulevansa hulluksi -- Tuntuu kuin koko luomakunta, koko
maailman avaruus värisisi tuskasta ja inhosta. -- Sillä tuo savu,
tuo kamala käry nousee miljoonien ihmisten ruumiista! On aivan kuin
kuuluisi tuosta kitkasta pienten lasten tukehtuneita hätähuutoja...

Marcus huomasi nyt vasta, että torillakin oli savua. Marcus ei ollut
koskaan senhajuista savua tuntenut -- se _oli_ ihmislihan käryä.

Puhuja huusi taas läpitunkevalla, tuskan värisyttämällä äänellä:

-- Vaikk'ei sitä kuulisikaan -- niin he huutavat sittenkin! Niin
kauan kuin sotia on maan päällä, tulevat nuo sadattuhannet naiset ja
pienokaiset huutamaan vihlovalla, tukehtuneella äänellä: Alas sota!
Lopettakaa vihdoinkin joukkoteurastukset!

Lähetti oli heti hänen tultuaan juossut hakemaan jotakin
vallankumouksellisten johtajaa. Marcus näki kuin unessa, että auton
viereen tuli muutamia miehiä. Hän selitti lyhyesti asiansa, ja miehet
lupasivat heti lähettää parisataa autoa viemään apua.

Juuri kun auto lähti liikkeelle, kajahti tuhansista kurkuista jatkuva
mahtava huuto:

-- Pois sota! Pois sota!

Marcus palasi takaisin lentokentälle kertoen järkyttyneenä ja
riemukkaana, mitä oli kuullut ja nähnyt.

Suuri ilo täytti jokaisen mielen, ja Marcus jatkoi aivan kuin
haltioituneena:

-- Nuo uhrit eivät siis olekaan kuolleet turhaan -- heidän tuhkastaan
nousee uusi, onnellisempi elämä...

Julia alkoi hiljaa itkeä. Hetken kuluttua he lähtivät täyttä vauhtia
toista määräpaikkaansa kohden.


ONNI KUOLEMAN KESKELLÄ.

Kun he lähenivät I:n kaupunkia, Marcus muisti, että siellä oli viime
vuonna valmistunut suuri loistohotelli, johon tulevaisuutta silmällä
pitäen oli rakennettu täydellinen laskeutumiskenttä lentokoneille. He
päättivät mennä suoraan sinne. Marcus oli äsken pyytänyt Juliusta,
että tämä lähtisi heti heidän kaupunkiin saavuttuaan jonnekin suureen
muotiliikkeeseen ja käskisi tuoda sieltä joitakin naisten pukuja.

Marcus oli Antoniuksen neuvosta jokaiseen uuteen koneeseen itse
valmistanut erään aivan pienen, helposti irtautuvan kappaleen, jota
ei ollut piirustuksissa; se teki koneen käyttökelvottomaksi, kun se
irroitettiin, eikä koneesta näyttänyt puuttuvan mitään. Nyt hän otti
sen ja pisti taskuunsa.

Kun Julia nousi seisomaan, Marcus näki, että hänen kalpeat kasvonsa
vääristyivät tuskasta ja hän istahti uudelleen.

Marcus kuiskasi muutaman sanan Juliukselle, joka riensi edellä
hotelliin. Ja kun tämä ilmoitti, että valtakunnan ilmavoimien
komentajan apulainen oli saapunut kaupunkiin loukkaantuneen rouvansa
kanssa ja tarvitsi huoneiston, muuttui ovenvartija tavattoman
kohteliaaksi ja esitti hienoimman huoneistonsa: neljä huonetta, ikkunat
kadun puolella ja loistava näköala yli kaupungin kahdeksannesta
kerroksesta.

Julius suostui, ja hetken kuluttua Marcus tuli kantaen sylissään Juliaa.

Hissi lennätti heidät nopeasti ylös korkeuteen; ovenvartija ja
palvelijat aukaisivat kunnioittavasti kumarrellen ovet ja sulkivat ne
heti, kun Marcus oli astunut taakkoineen sisään.

Marcus näki, että Julia oli vieläkin raukea ja kalpea, ja hänet valtasi
syvä sääli ja hellyys. Mitään ajattelematta hän istahti pehmeään
sohvaan pidellen yhä Juliaa sylissään kuin pientä lasta.

Julia alkoi hengittää nopeammin; kun hän katsahti Marcusta loistavin
silmin, valtasi Marcuksen taas tuo sama, omituinen tunne: aivan kuin
tyttö olisikin ollut Aurelia -- nimi vain oli toinen; niinkuin hän ei
enää surisikaan samalla tavalla kuin ennen -- ikään kuin ei olisikaan
mitään _kadottanut_.

Marcus tunsi piston sydämessään: kuinka hän voi noin katkerasti loukata
Aurelian muistoa... Mutta aikaisempi tunne ei haihtunut.

Juuri silloin hän tunsi, että Julia puristi hiukan hänen kättään ja
kuiskasi sitten hiljaisella, värisevällä äänellä:

-- Marcus -- nyt minä tahtoisin _kuolla_.

-- Miksi -- miksi niin? änkytti Marcus hämmästyneenä.

-- Olen niin sanomattoman onnellinen! Te elätte, _elätte!_ Ja kun --
kun olen teidän sylissänne...

Viime sanat hän kuiskasi tuskin kuuluvasti ja loi katseensa alas.
Mutta heti hän taas katsahti Marcuksen silmiin ja puhui ikään kuin
yliluonnollisen hurman ja riemun vallassa:

-- Ei minulle enää _koskaan_ tule näin onnellista hetkeä. Sen tähden
tahtoisin nyt juuri -- _tällä hetkellä_... Ja jos kuoleman jälkeenkin
olisi jotakin -- niin ei Jumalakaan hennoisi heittää minua tuskaan --
kun viime hetkeni maan päällä olivat näin ihanat -- elämäni ihanimmat...

Hänen sointuva äänensä alkoi vavista yhä enemmän, ja hänen silmänsä
tulivat täyteen kyyneleitä.

-- Julia, Julia, sopersi Marcus miltei tukahtuneesti.

Tuhannet tunteet risteilivät hänen sydämessään; hän muisti hämärästi,
että myös Aurelia oli viimeisenä iltana puhunut jotakin kuolemasta.
Oliko olemassa jotakin yliluonnollista -- oliko sisaruksilla sama
sielu? Ja hän tunsi yht'äkkiä _rakastavansa_ Juliaa. Hän koetti
vieläkin karkottaa tuota tunnetta, mutta ei voinut. Kaikki hänen
ajatuksensa sekaantuivat -- hän tunsi vain sydämensä olevan tulvillaan
-- ja kuiskasi värisevällä äänellä:

-- Rakkaani -- sinä et saa puhua noin! Armaani...

Tytön ruumis värähti hänen sylissään kuin sähköiskusta, ja poskille
syttyivät punaiset ruusut.

-- Mitä sinä sanot? hän sopersi vapisevin äänin. Ja hänen ruumiinsakin
tuntui hiukan vapisevan.

Marcus puristi tytön rajusti rintaansa vastaan, suuteli häntä
kiihkeästi ja kuiskasi:

-- Rakkaani -- sinä et saa _koskaan_ kuolla...

Kyynelet nousivat Julian silmiin, mutta hän hymyili onnellisena ja
sopersi hiljaa, tulisesti:

-- Marcus --. Tämä on aivan kuin kaunista unta...

He olivat kauan ääneti katsoen vain toisiinsa. Eivätkä he muistaneet
niitä kauheita onnettomuuksia ja tuskia, joita heidän oli täytynyt
kokea. Vihdoin Julia puhui hiljaa ja surullisesti:

-- Nyt Aurelia olisi iloinen, jos voisi vielä tuntea -- ja tietäisi
tämän...

Marcus säpsähti kuin rikoksesta yllätetty pahantekijä kuullessaan
vainajan nimen ja kysyi hiukan käheällä äänellä:

-- Mistä sinä tiedät sen?

-- Hän puhui siitä samana iltana, kuin hänet vietiin ja hän antoi...

Julia kohoutui hiukan, aukaisi nopeasti turkin, ja sitten hän hiukan
punastuen veti poveltaan ohuen, kultaisen medaljongin ja otti siitä
tavattoman pienen, sinetillä suljetun kirjekuoren. Marcus aukaisi sen
vapisevin sormin ja luki seuraavaa:

    "Rakas!

    "Jos minä joudun pois, niin älä vain saata itseäsi ikävyyksiin minun
    tähteni. Marcus: anna Julian _olla se_, jota minä en voinut olla --
    minä pyydän sitä! Hän on hyvä, parempi kuin minä, ja hän rakastaa
    sinua! Ja jos te joskus iltaisin kahden istuessanne muistelette
    minua -- niin muistelkaa ilman surua. Sillä Marcus: _hän_ on
    sinulle silloin _sama kuin minä_. Rakasta häntä, niinkuin minäkin
    häntä rakastin.

    "Jos minun elämäni täytyy sammua, niin sammuvissa ajatuksissani
    olette viimeisinä -- _te molemmat_.

                                                  "Aurelia."

Marcus oli muuttunut aivan kalpeaksi, mutta kun hän taas katsoi tyttöä,
syöksyi veri uudelleen hänen poskilleen.

-- Rakas, pieni tyttöseni, kuiskasi Marcus kiihkeästi.

-- Miksi salasit minulta tämän?

Pitkät mustat silmäripset vaipuivat alaspäin, ja poskille nousi taas
puna.

-- Minä aavistin -- Aurelian puheista, mitä siinä oli, ja kun olin
varma, ettet minua rakasta -- niin en _voinut_ sitä antaa.

-- Mutta rakkaani! Minä olen sen tähden tehnyt erään vääryyden...

-- Onko siinä jotakin -- jotakin sellaista? Etkö näytä minulle --?
änkytti Julia pelästyneenä, ja hänen kätensä alkoivat vavista. Marcus
sanoi hämillään:

-- Näytän sitten myöhemmin. Mutta sen vääryyden olen tehnyt juuri
sinulle, Julia, kun...

-- Ooh! Et sinä mitään vääryyttä ole tehnyt! huudahti Julia hellästi,
ilostuen.

Marcus oli omituisen liikuttunut, hän tunsi epämääräistä katumusta ja
ihmettelyä. Ja nyt hän käsitti, että oli jo kauan rakastanut Juliaa,
vaikk'ei ollut sitä ymmärtänyt -- eikä _tahtonut_ ymmärtää. Hän katsoi
rakastettuaan silmiin ja kysyi hiljaa, epäröiden:

-- Tiesikö hän, että -- sinä pidit minusta?

-- Tietysti hän tiesi! huudahti Julia innostuen. Ja sitten hän puhui
lapsellisen naiivisti ja avomielisesti muistojensa valtaamana:

-- Jo siellä iltakutsussa me aloimme molemmat pitää sinusta. Kun
Aurelia sitten ilmoitti, että sinä häntä rakastit -- en minä ollut
vähääkään katkera; minä sanoin vain miten paljon sinusta pidän ja
sitten me itkimme yhdessä -- sillä minä rakastin häntäkin.

-- Julia -- rakkaani, kuiskasi Marcus liikuttuneena. Enkä minä tietänyt
tulla edes tapaamaan sinua...

-- Minä kyllä tapasin useasti sinut -- kaukaa! puhui tyttö hämillään ja
hymyili onnellisena. -- Minä kävin usein lentokentän laidalla ja näin,
kun sinä lensit... Jospa tietäisit, miten vapisin silloin paraatissa,
kun sinä pudottauduit sillä tavoin -- ja kun sitten hävisit ylös
näkymättömiin -- Ja kun sinä olit vangittuna -- en minä paljoa nukkunut
siihen aikaan -- kun vielä Aureliakin oli vankilassa. Ja minä olen
ikävöinyt sinua niin kovin ..

Marcus näki tytön hennon poven kohoilevan kiivaasti, näki sädehtivien
silmien kyyneltyvän, ja hän ymmärsi äkkiä, ettei kukaan olisi voinut
rakastaa häntä sellaisella rakkaudella kuin tuo tyttö -- ja hänen oma
rakkautensa tuntui kasvavan satakertaiseksi. Hän oli sen tietämättään
tahtonut tukahduttaa -- mutta nyt se tuntui tulena syöksyvän hänen
sielunsa ja ruumiinsa lävitse. Hän puristi tytön rajusti rintaansa
vastaan ja toisteli tulisesti ja hellästi:

-- Julia -- Julia -- Julia!

Silloin kuului koputusta, ja Marcus kantoi Julian nopeasti ja
äänettömästi toiseen huoneeseen. Hän palasi heti ja huusi:

-- Sisään!

Ovesta astui Julius seurassaan hieno muotiompelijatar -- ja jäljessä
kolme juoksupoikaa kantaen joukoittain koteloita ja pieniä laatikkoja!

Marcus pyysi neidin tavaroineen menemään heti Julian huoneeseen. Ja
sitten hän sanoi sydämellisesti hymyillen:

-- Kylläpä sinä veli sait tulemaan tänne koko muotikaupan!

-- Kyllä siinä oli juoniteltava -- sillä kaupat on suljettu. Mutta sain
lopulta sittenkin...

Kun muotineiti oli lähtenyt, aukeni sisähuoneen ovi, ja Julia astui
sisään pukeutuneena yksinkertaiseen, hienoon pukuun.

Marcus hämmästyi sanattomaksi; nyt hän vasta oikein huomasi, mikä
muutos Juliassa oli tapahtunut! Hän oli aina tottunut ajattelemaan
Juliaa erikoisen kauniina tyttönä -- mutta nyt hän näki nuoren, ihanan
naisen! Julian sorja vartalo näytti vielä solakammalta ja notkeammalta
kuin ennen, kapeat kasvot entistä hienommilta, henkevämmiltä -- ja
mustista silmistä sädehti salaperäinen, sanoin selittämätön sulo, joka
voi syntyä vain surusta ja sisäisistä kärsimyksistä. Ja kun hän hymyili
vienosti punastuen, näyttivät hänen poskensa läpikuultavilta, jostakin
harvinaisesta kivestä veistetyiltä. -- Marcuksesta tuntui, ettei hän
koskaan ollut nähnyt niin hurmaavan kaunista naista! Niin, hän oli
vielä kauniimpi kuin Aurelia --. Marcus ehdotti että he menisivät
yhdessä aamiaiselle -- ja se hyväksyttiin.

Silloin Julius hienotuntoisena nousi ja sanoi toimekkaasti:

-- Minä lähden varaamaan hyvät paikat!

Kun ovi oli sulkeutunut, kiiruhti Marcus Julian luokse ja suuteli häntä
kuiskaten kiihkeällä hellyydellä:

-- Rakas -- se mitä nyt sanon, on vanhaa, mutta minun täytyy se
sittenkin sanoa: Sinä olet kaunis!

-- Marcus! koetti tyttö moittia, mutta hänen hymynsä, sädehtivät
silmänsä ja hohtavat poskensa kuvastivat vain hellyyttä, onnea.
Molemmat näyttivät rajattoman onnellisilta -- niinkuin ei olisikaan
ollut käynnissä hirveä taistelu. He olivat vielä niin _nuoria_.

Kun Julia Marcuksen käsivarteen nojautuen hiljaa astui hotellin
loistavaan ruokasaliin, herätti hän tavatonta huomiota. Kun saatiin
tietää, että hän oli pelastunut yöllisestä tuhosta, ja nähtiin hänen
vielä ontuvan, muuttui tuo mustapukuinen pääkaupungin kaunotar jokaisen
silmissä yhä mieltäkiinnittävämmäksi -- kaikkien katseet kääntyivät
häneen.

Siellä oli myös pieni ryhmä upseereja. Marcus tunsi epämääräistä
vastenmielisyyttä kuunnellessaan heidän äänekästä varmuuttaan. Useimmat
siviilihenkilöt sen sijaan näyttivät synkiltä ja epävarmoilta. Erään
herran puheesta hän sai tietää, että suuri osa asukkaista, varsinkin
rikkaimmat, olivat tänä aamuna paenneet kaupungista.

Hetken kuluttua tuli itse ravintolan johtaja Marcuksen luo ja sanoi
kohteliaalla, salaperäisellä äänellä:

-- Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne lukea muutamia äsken tulleita
sähkösanomia, joita on käsketty antaa tilapäisesti täällä oleville
korkeammille upseereille?

-- Olkaa hyvä ja tuokaa! hän vastasi tyynesti.

-- Heti paikalla, teidän ylhäisyytenne!

Mies kiiruhti pois, ja Marcus hymähti pilkallisesti:

-- Kylläpäs minä olen kohonnut! Jospa nyt sitten saisi vastineeksi
joitakin todenmukaisia tietoja.

Hetimmiten tarjoilija ne toikin -- kannellisessa ruoka-astiassa! Marcus
asetti ne sanomalehden päälle, niinkuin olisi sitä lukenut.

Päällimmäisessä oli raportti eräästä pikkukaupungista, jossa
kapinalliset olivat voitolla. Toisessa ilmoitettiin kaiken olevan vielä
epätietoista. Ja kun hänen seuralaisensa jännittyneinä odottivat, sanoi
Marcus hiljaa vain yhden sanan:

-- Hyvin.

Mutta kolmas sähkösanoma vaikutti häneen kuin nyrkinisku vasten
kasvoja! Sen sisältö oli seuraava:

    "Taistelu jatkuu. Neljäsosa sotilaista kapinallisten puolella.
    Olemme tykkitulella valloittaneet niiltä yhden kaupunginosan. Se
    palaa. Niiltä kaatunut 5 000 -- meiltä 63. Me voitamme!"

Seuraavassa kapinalliset hiukan voitolla; viidennessä häilyi voitto
sinne tänne -- hallituksen joukot odottivat tykistöä.

Mutta kuudes oli aivan pöyristyttävä; siinä kerrottiin, että O:n
kaupungissa kapinalliset olivat sulkeutuneet erääseen tehtaaseen, ja
kun he eivät poistuneet muuten, ammuttiin sinne maaherran käskystä
ammuksia -- ja kaikki paloivat. Kapinalliset olivat kostoksi "koonneet
suunnattoman suuren raa'an joukon", piirittäneet maaherran talon ja
polttaneet sen omistajineen poroksi. Osoitteeksi joukon hurjasta
raivosta mainittiin, että eräs sosialisti, joka oli kehoittanut heitä
luopumaan aikeistaan, iskettiin paikalla kuoliaaksi; ja virkamiehiä oli
surmattu kymmenittäin.

Samalla hetkellä kajahti jossakin kauempana kiväärinlaukauksia;
ammunta kiihtyi yhä ankarammaksi. Hetken kuluttua niitä alkoi kuulua
toisaaltakin.

Marcus päätti lähteä katsomaan, mutta eteisessä tuli häntä vastaan eräs
insinööri, jonka hän oli kauan tuntenut. Marcus puristi kiihkeästi
hänen kättään ja kysyi kahakan yksityiskohtia.

-- Tämä ei ole vielä mitään, vastasi insinööri kiihtyneenä. -- Mutta
minä pelkään jotakin, jotakin kamalaa -- sillä koko kaupunki on
palkkajoukkojen vallassa. Sen jälkeen kun niiden kasarmi viime kuussa
valmistui miltei linnoitukseksi, ei niille...

-- Linnoitukseksi? keskeytti Marcus hämmästyen.

-- Niin, kuvittele vain suurta, nelikulmaista rakennusta, jonka
betoniset ulkoseinät täydellisesti kestävät pikatykin tulta, jonka
ikkunoina on vain ampuma-aukkoja ja muurin reunat täynnä pikatykkejä ja
konekivääreitä! Ja kun se on korkealla kukkulalla, niin todellisuudessa
se vallitsee kaupunkia kuin entisajan ryövärilinna ympäristöään. Sen
tähden ei täällä ole uskallettukaan mitään.

-- Todellakin! mutisi Marcus huolestuneena. -- Luuletko todella, että
ne...

-- Minä todella pelkään, veli! Ajattele: tuolla torilla vähintään
satatuhatta ihmistä -- jospa ne panssariautoilla piirittäisivät koko
kaupunginosan -- Nykyinen päällikkö on kerran ennen tehnyt sellaista --
ja niiltä voi muutenkin odottaa mitä tahansa.

Marcus tuijotti hetken synkästi eteensä ja lausui sitten päättävästi:

-- Sitten mekin jäämme vielä tänne -- toistaiseksi...

Hän pyysi ystävänsä samaan pöytään ja selitti lyhyesti, miten Julia oli
pelastunut.

Julia ilostui suuresti nähdessään insinöörin ja kysyi, oliko hänen
rouvansa mukana -- tämä oli Julian entinen kotiopettajatar. Mutta
insinööri kertoi tyytyväisenä, että oli aamulla lähettänyt hänet lasten
kanssa kauas maalle.


TELOITTAJAT TYÖSSÄ.

Oli kulunut noin puoli tuntia, he olivat juuri lopettaneet
kahvinjuontinsa, kun taas alkoi kuulua kiivasta kivääritulta
-- jostakin aivan lähistöltä. He kiirehtivät kaikki neljä ylös
huoneistoonsa, joka oli kulmahuone.

Sieltä olikin mainio näköala, sillä hotellirakennus sijaitsi ylängöllä.
Kaupungista johtavan valtakadun erotti laaja hotellille kuuluva
huvipuistikko; tämä lisäsi yhä näköalan laajuutta: koko kaupunginosa
kymmenine sivukatuineen näytti lepäävän siellä alhaalla, syvyydessä --
ikään kuin tavattoman suuri kartta!

Mutta suuri oli siinä esiintyvä näytelmäkin.

Lukematon ihmisjoukko vyöryi esikaupunkeja kohden leveätä valtakatua
myöten; _itse katu_ näytti liikkuvan mustana koskena -- ja avuttomina
kuin rantaan sidotut veneet seisoivat kadun syrjillä auto- ja
raitiotievaunurivit.

Laukaukset kuuluivat esikaupungilta päin, jonne joukko kulki. Ja
sitten he näkivät kaukaiseen kadunristeykseen ilmestyvän muutamia
panssariautoja, jotka alkoivat hurjasti ampua; sieltä kuului huutoja,
näkyi kohotettuja käsiä.

Joukko pysähtyi, se alkoi haarautua sivukadulle, niinkuin kauhean
suuri, monipäinen hirviö -- mutta sieltäkin puuskahti vastaan
laukausten myrsky!

-- Niin käy kuin ajattelinkin! sanoi insinööri käheästi.

Kun Julia sai kuulla insinöörin mielipiteen, huudahti hän kiihottuneena:

-- Mutta ei kai ihmisiä sentään ihan syyttömästi saa ampua!

-- Ei ei! puhui insinööri karmivan katkerasti. -- Ei tietystikään
syyttä! Mutta tuo ihmisjoukko on aivan varmasti ruvennut
_mellakoimaan!_ Hyökännyt jonkun poliisin tai palkkasoturin kimppuun!
Täkäläisten palkkajoukkojen päällikkö on todellinen kyky siinä
suhteessa!

Osa ihmisjoukoista oli kääntynyt toisille sivukaduille ja palasi
takaisin -- kaikki tiet oli tukittu!

Silloin näytti hurja raivo valtaavan ihmiset. Villisti huutaen tuo
mahtava joukko lähti juoksemaan valtakatua myöten -- se näytti
pauhaavalta hyökyaallolta, joka vyöryy yli maitten särjettyään patonsa.

Mutta silloin yhtyi konekiväärien kuoroon vielä tykkien terävä jyrinä...

Marcuksesta tuntui ensin, ikään kuin olisi nähnyt eilisiltaisen näyn --
mutta hän ymmärsi heti, että tämä oli sata kertaa hirmuisempaa! Eilen
olivat kaikki marssineet laulaen eteenpäin, mutta tuolla oli naisia,
vieläpä lapsiakin ja... Julia muuttui lumivalkeaksi, ja insinööri puri
hammastaan -- alhaalla tapahtui nopeasti kauheita.

Joukon alkupää koetti seisahtua, ihmiset huusivat kohotetuin käsin --
mutta takaapäin ryntäävä joukko ei kuullut, ei käsittänyt... Se painoi
lumivyöryn voimalla, heidän _täytyi mennä eteenpäin_ -- ja kaatua
tykkien ja konekiväärien säälimättömään tuleen -- _yksikään_ ei edennyt.

Lopulta alettiin huomata, että jotakin oli hullusti -- joukko pysähtyi.

Nyt se haarautui sivukaduille. Mutta silloin muuttui näytelmä
uskomattomaksi, sekavaksi painajaisuneksi. _Kaikkia katuja_ myöten
lähenivät panssariautot turvatonta joukkoa kohden -- aivan kuin
suunnaton puristuskone, joka syleilyssään murskaa kallionlohkareet,
ratakiskot -- _kaikki_...

Joukko puhkesi hirvittävään hätähuutoon, syöksyen sinne tänne
mielettömän kauhun vallassa -- aivan kuin sutten piirittämä
lammaslauma. Se koetti tunkeutua porteista mutta edessä oli vain
rautaportteja -- ja kaikki suljettuja! Hotellinkin huvipuistoon johtava
portti kajahteli iskuista, kumisi tuskanhuutojen säestämänä ikään kuin
jokin kaamea kuoleman kello. Mutta turhaan, turhaan!... Koneiden jyrinä
ja särinä vain kiihtyi yhä kauheammaksi, niiden ristituli alkoi tehdä
pöyristyttävää jälkeä. Ne lähenivät yhä aseetonta joukkoa hiljalleen
-- kuin julmat jättiläishämähäkit, jotka ahnaina ja säälimättöminä
lähestyvät verkkoihin takertuneita uhrejaan...

Mutta nyt Marcus muuttui kalman kalpeaksi, hypähti seisoalleen,
huudahtaen päättävästi:

-- Ei -- tuo ei _saa_ jatkua!

Sitten hän nopeasti otti matkalaukustaan konepistoolin,
patruunalippaineen, antoi ne insinöörille ja käski lyhyesti:

-- Sinähän osaat käyttää tätä. Jos tarvis tulee, niin puolusta häntä
viimeiseen saakka. Ja kun olen noiden pyövelien kohdalla, niin menkää
pois ikkunan äärestä -- ne särkyvät...

-- Täällä asti? kysyi insinööri ihmetellen.

-- Tee kuten sanoin! kuului nopea vastaus.

Julia oli tahtomattaan hiljaa huudahtanut.

Marcus tarttui hänen käteensä ja sanoi hellästi:

-- Ja sinä Julia -- älä pelkää!.. Ole valmis lähtemään kymmenen
minuutin kuluttua. Palaan silloin!

Julius seisoi jo ovella, ja he lähtivät alas.

-- Marcus! huudahti Julia kuolemankalpeana ja aikoi juosta hänen
jälkeensä.

Mutta insinööri tarttui hänen käsiinsä ja sanoi lempeästi:

-- Rakas, pieni ystäväni! Te ette saa estää häntä; ajatelkaa -- hän voi
ehkä pelastaa kymmenientuhansien ihmisien elämän!

-- Niin, niin...

Julia oli kauhean tuskan vallassa: jospa ne ampuvat _hänet_...? Hän
putoaa -- koneineen -- ooh! Mutta jos hän voi pelastaa heidät...? Se
olisi suuri hyvätyö.

Kuin unessa hän tunsi, että insinööri kääri paksun huivin monin kerroin
hänen päähänsä. Hän alkoi hirveästi vavista.

-- Älkää nyt! Olkaa vain rauhallinen... Tulkaa toiseen huoneeseen!

-- Ei, minä tahdon nähdä, kuinka hänelle käy! huudahti Julia kiihkeästi
ja meni ikkunan ääreen.

Julia katsahti ylöspäin -- ja siellä, huimaavan korkealla näkyi hänen
rakastettunsa kone!

-- Se on pian kohdalla... Tulkaa siis hiukan sivuun -- koska hän tahtoi!

Insinöörin ääni tuntui vapisevan jännityksestä ja hän tarttui Julian
käteen, vetäen tämän ikkunanpielen taakse.

Leimahdus, jyrähdys, helinää, kirkaisuja -- ja mahtava hotellirakennus
vavahti heidän allaan kuin arka hevonen ruoskaniskusta.

Kun he tointuivat, ei ikkunassa ollut ainoatakaan lasinsirua -- kaikki
lattialla!

-- Mitä -- mitä...? änkytti insinööri kalveten; hän hieroi silmiään --
ja katsoi uudelleen kuin jähmettyneenä.

Sileällä kivikadulla, missä muutama sekunti sitten oli ollut neljä
suurta, tultasylkevää panssariautoa -- _siinä ei nyt ollut mitään_...

Hän katsoi kiikarilla: laakea, musta syvennys keskellä katua ja sen
pohjalla paksu likavesiputki paljastuneena, särkyneenä...

Leveän kadun kumpaakin puolta reunusti sillä kohtaa matala puurakennus;
niiden katot olivat lentäneet tiehensä kuin peloittavan pyörremyrskyn
kynsissä, ja kaikki lähitalojen ikkuna-aukot ammottivat tyhjinä ja
mustina kuin pääkallon silmän aukot...

Insinööri tarttui lempeää väkivaltaa käyttäen Julian käteen ja vei
hänet sisähuoneeseen, sanoen tyynesti:

-- Kas niin, pieni ystäväni! Valmistautukaa siis lähtemään! Ilmoitan
heti teille, kun hän lähtee tännepäin.

-- Niin, sanokaa! huudahti Julia, ja alkoi pukea päällystakkia ylleen.

Taas räjähti! Mutta se oli toisella puolella, eikä vaikuttanut
hotelliin niin ankarasti. Insinööri meni kiireesti Julian luokse ja
sanoi vilkkaasti:

-- Nyt hän kääntyi tännepäin! Hän tulee pian!




ALKAVA ELÄMÄ.


HÄVITYKSEN LINTU.

Marcus syöksähti sisään kuin tuulispää; hänen jäntevät kasvonsa
hohtivat, silmät hehkuivat, hän tarttui ystävänsä käteen, lausuen
lyhyesti ja nopeasti:

-- Kiitos, viivy täällä hetkinen -- turvallisuutesi vaatii sen. Nyt
lähdemme, Julia. Hyvästi!

Hän sieppasi laukkunsa, jonka insinööri jo oli pannut kuntoon, tarttui
Julian käteen -- ja he lähtivät yhdessä.

Julian mielestä tapahtui kaikki pyörryttävän nopeasti. Hissi pudotti
heidät alas, ruokasalin lävitse mennessään Marcus heitti mitään
puhumatta suuren setelin kassanhoitajalle -- ja sitten suoraan
lentokentälle.

Julius odotti koneessa, ja juuri kun Julia oli istahtanut Marcuksen
viereen, hän tunsi ruumiinsa jähmettyvän: hotellista juoksi neljä
upseeria revolverit kädessä; he olivat aivan kalpeita raivosta ja
etummainen huusi käheällä, uhkaavalla äänellä:

-- Oletteko te...? Mitä tämä merkitsee, herra kapteeni?

Mutta silmänräpäyksessä Marcus ojensi pistoolinsa heitä kohden, ja
hänen äänensä kajahti kylmänä ja läpitunkevana kuin laukaus tyynenä
pakkaspäivänä:

-- Seis, hyvät herrat! _Älkää liikuttako käsiänne!_

He seisahtuivat, ja Marcus viittasi taakseen, jossa Julius oli valmiina
konepistooli kädessä. Sitten hän pani moottorit käyntiin.

Julia oli vieläkin kuin puutunut; hän ei edes huomannut, että he
kohosivat ylöspäin.

Mutta sitten tapahtui jotain hirvittävää. Ensin kuului koneen
panssarissa terävää rapinaa, kaukaista konekiväärin särinää -- sitten
omituinen voihkaus ja Juliuksen hätäinen, soinnuton ääni:

-- Lentokoneita -- _veljeni_, minä kuolen, sano...

Sitten ääni katkesi käheästi korahtaen.

Hätkähtäen Marcus käännähti, näki Juliuksen tarttuvan rintaansa...

-- Julius -- Julius! hän huudahti kamalan tuskan vallassa. Samalla
Marcus näki sivullaan, noin kilometrin päässä kaksi lentokonetta ja
pani koneensa syöksymään miltei pystysuoraan -- ylöspäin. Ja kun hän
taas katsahti taakseen, muistutti hänen äänensä hukkuvan hätähuutoa:

-- Julius veljeni, veljeni! _Odota_...

Juliakin katsoi taakseen ja näki, että Julius vaivalloisesti
kohottautui; hänen kätensäkin nousi ja hän katsahti Marcukseen
sammuvin katsein. Sitten hän aukaisi suunsa kuin sanoakseen jotakin
-- mutta samassa purskahti veri hänen suustaan, käsi vaipui alas kuin
katkenneena ja koko ruumis hervahtui eteenpäin alumiinikaiteelle --
niinkuin hänet olisi äkkiä vallannut kuolettava väsymys.

Ja sitten hän oli liikkumaton.

-- Ooh!

Tuo hirveä karjahdus tuntui tunkeutuvan Julian sydänjuuriin asti,
lamauttavan hänet kauhusta. Ja kun Marcus katsahti alapuolellaan
olevia lentokoneita, näytti hänen silmistään säihkyvän tulinen viha ja
kostonhimo.

Ne koettivat myöskin kohota, mutta äkkiä lähti toinen pakoon ja kohta
toinenkin. Mutta ne olivat vanhaa mallia -- Marcus saavutti toisen
miltei heti. Silloin tällöin rapisivat siitä ammutut kuulat ohutta
panssaria vastaan, niinkuin raesade ikkunoihin, mutta alhaaltapäin ne
eivät voineet enää vahingoittaa.

He olivat jo noin kolmesataa metriä koneen yläpuolella, kun Julia näki
Marcuksen sovittavan jalkansa erääseen lentokoneen lattiassa olevaan
renkaaseen, ja sitten hän väänsi silmiensä kohdalle erään monihaaraisen
kiikarin näköisen laitteen ja katsoi sillä.

Julia näki, että Marcus hiljensi pari kertaa vauhtia ja taas lisäsi --
hiljensi -- sitten salamannopeasti eteenpäin ja -- Juliasta tuntui kuin
olisi auto hurjimmassa vauhdissa ajanut suuren äkkijyrkän kiven päälle,
paiskautunut korkealle -- ja vielä jotakin kauheata -- kaikki musteni
ja lakkasi kuulumasta.

Sitten hän huomasi suonenvedontapaisesti pitävänsä kiinni Marcuksen
käsivarresta. Ja nyt vasta hän hämärästi käsitti, että oli ollut
hetkisen jonkinlaisessa tainnostilassa, Marcuksen jäntevä käsi puristi
ohjauspyörää, hän katsoi nytkin pomminpudotuslaitteen kiikarista --
välittämättä vähääkään hänestä...

Nyt räjähti huumaavalla räiskeellä useita kranaatteja heidän
alapuolellaan, sitten ylempänä -- ympärillä...

Marcus kohotti vihan vääristämät kasvonsa laitteesta ja katsahti alas.
Kuului viiltävän terävä hammasten kirskaus -- ja kun Julia katsahti
niihin kasvoihin, jotka olivat hänelle rakkaimmat, alkoi häntä
puistattaa -- hän _pelkäsi Marcusta_ kuin jotakin yliluonnollista
olentoa.

Ehkä Marcus huomasi, miten äkkiä Julia irtaantui hänen käsivarrestaan,
koska hänen ilmeensä lientyi hiukan ja hän huusi lujasti:

-- Huivi -- pääsi ympärille!

Kun Julia kuuli hänen äänensä, haihtui epämääräinen kauhu ja pelko.
Ajattelemaan hän ei oikein kyennyt, mutta hämärästi hän käsitti, ettei
Marcus voinut toisin -- kun Juliuskin --. Nyt hän _ymmärsi_ Marcusta.

Yhä räjähteli ympärillä, ja Marcus tuijotti taas jännittyneenä
kiikariinsa.

Julia kääri nopeasti huivin korvilleen, tarttui hiljaa rakastettunsa
käsivarteen ja sulkien silmänsä nojasi luottavasti päänsä Marcuksen
olkapäähän.

Ihmeellistä! Heti katosi kauhu ja pelko Julian sydämestä. Tulkoon nyt
kuolema miten tahansa; _yhdessä_ he kuolevat -- ja hän tunsi, että
Marcus kuitenkin rakasti häntä.

Ja kun toisen kerran tapahtui tuo kamala räjähdys ja hyppäys, ei hän
pelästynytkään niinkuin ensimmäisellä kerralla. Hän puristi vain
lujemmin Marcuksen käsivartta, sulki tiukasti silmänsä. Hän tunsi taas,
että kone syöksyi ylöspäin.

Palkkajoukkojen päällikkö seisoi ylhäällä muurin reunalla kiikari
kädessä ja seurasi kauhusta jähmettyneenä kamalaa näytelmää. Toinen
hänen kutsumistaan lentokoneista oli juuri äsken hävinnyt olemattomiin,
räjähtänyt tulisiruiksi -- kuin suunnaton jättiläisraketti. Ja hirveä
hävittäjä oli heti kääntynyt toisen jälkeen...

Tämä oli paennut toisaalle, saavuttaen siten parin kilometrin
etumatkan, mutta kostaja läheni peloittavan nopeasti. Kuin
kuolemankauhun vallassa se kääntyi _takaisinpäin_ kasarmin suojaan,
mutta armottomana, hirmuisena kuin kuolema seurasi toinen. -- Päällikkö
karjui ilosta, komentaen kaikki tykkien ja kuularuiskujen ääreen --
lentokoneet lähenivät, lähenivät...

Pian vainooja jo oli vainotun yläpuolella, mutta viimeksi mainittu
olikin jo kasarmin kohdalla. Päällikkö antoi merkin; koko kasarmi
tuntui olevan yhtenä huumaavana räiskeenä, räjähtävien pommien
savutöyhdöt ympäröivät vainoojan kuin suunnattomat pumpulikasat
laajeten kokonaisiksi pilviksi -- mutta se oli liian nopea, liian
korkealla!

Se on kohdalla, se hiljentää vauhtia --. Vainottu kääntyy taas kasarmin
kohdalle -- toinen seuraa varjona yläpuolella kranaattien räjähdyksistä
välittämättä. Päällikkö karjuu, uhkaa ampujia raivoisasti kiroten...

Mutta hänen äänensä katkeaa, hän horjahtaa taaksepäin, pökertyen
miltei tajuttomaksi näkymättömästä iskusta. Hämärästi hän vain tuntee
toisenkin lentokoneen tuleksi tuhoutuneen, katsoen koneellisesti,
miten kostaja nuolena syöksyy ylöspäin, _poispäin_ -- muuttuen yhä
pienemmäksi.

Silloin hän huoahtaa helpotuksesta; hän tuntee taas elävänsä,
toivovansa -- ja kohottaen nyrkkinsä hän kajahduttaa sydämensä pohjasta
raikkaan kirouksen, toisen...

Mutta kolmas tarttuu kurkkuun, hän luulee verensä pysähtyvän. Hän
tarttuu otsaansa, tuntee kylmän hien valuvan sitä myöten, koko
ruumistaan myöten --. Hän ei voi sanoa mitään: lentokone _on jälleen
kääntynyt_.

Koko kaupungin asukkaat olivat seuranneet hirmuista ilmataistelua syvän
äänettömyyden vallitessa. Ei ollut kuulunut riemuhuutoja raadellusta
joukosta silloinkaan, kun vihatut teloittajat olivat tuhoutuneet:
näytelmä oli ollut liian tavaton, hämmästyttävä...

Mutta nähdessään lentokoneen kääntyvän ja yhä jyrkemmin kohoten
siirtyvän palkkasoturien kasarmin kohdalle, näyttivät kaikki pidättävän
hengitystään -- jotkut tarttuivat päähänsä.

Huimaavassa korkeudessa kone näytti hiljentävän vauhtiaan ja alkoi
kierrellä pienessä ympyrässä kasarmin kohdalla -- niinkuin kotka, joka
valmistautuu syöksymään saaliinsa kimppuun.

Äkkiä ihmiset sulkivat silmänsä, monet lysähtivät polvilleen...

Ja kun he hiukan tointuivat, kun he taas aukaisivat silmänsä, luulivat
he niiden pettävän: kasarmia tykkeineen, panssariautoineen, vihattuine
miehineen ei enää ollut olemassa. -- Sen ympäristökin, koko laaja
kukkula oli yhtenä suitsuavana kivikasana.

Ja hävityksen lintu liiteli vieläkin korkeudessa pari kierrosta. Sitten
se nopeasti katosi etäisyyteen.

Kun Marcus oli kiikarilla tarkastanut viimeisen pomminsa vaikutusta,
sattui hän katsahtamaan taakseen, ja hätkähti -- ikään kuin olisi
unohtanut Juliuksen kohtalon. Nopeasti hän sitoi ohjauslaitteen, käski
Julian vielä pitää siitä kiinni ja meni Juliuksen luokse. Hän koetteli
tämän valtimoa ja huudahti värisevällä äänellä:

-- Julia! Hän elää vielä!

Sitten hän hypähti ohjaajan paikalle huutaen epätoivon kiihkolla:

-- Lääkäriin! Lääkäriin!

Hän pani heti moottorit täyteen vauhtiin ja lisäsi heti sen jälkeen
vauhtia.

Marcus silmäsi nopeusmittaria: se näytti vähää vaille 400 km:n
tuntinopeutta. Mutta Julia kuuli hänen tuskallisesti mutisevan:

-- Kun pääsisi nopeammin -- nopeammin...

Ja hetken kuluttua:

-- Ahaa!

Sitten hän katsahti Juliaan ja virkkoi kiihkeästi:

-- Rohkea, pikku tyttöseni! Ethän pelkää, jos menisimme kovempaa?

Tuon äänen ja katseen tähden Julia olisi ollut valmis pudottautumaan
lentokoneesta Marcuksen kanssa, jos tämä olisi tahtonut.

-- En pelkää! hän huudahti kuin huumaantuneena, ja hänen poskensa
sävähtivät punaisiksi.

Marcus alkoi pudottautua alaspäin, ensin loivempaan, sitten yhä
jyrkemmin, jyrkemmin -- Julia nojautui taaksepäin, sulkien silmänsä ja
tarttui tietämättään yhä lujemmin Marcuksen käsivarteen. Ilma vonkui
ja ulvoi puistattavasti; sen mukaan kuin vauhti kiihtyi, muuttui ääni
yhä korkeammaksi ja läpitunkevammaksi. Ja vauhti oli niin hirvittävää,
että Juliaa alkoi pyörryttää. Hän taisteli vastaan kaikella
tahdonvoimallaan, mutta lopulta alkoi pimetä, pyöriä -- ja hän aikoi
pyytää Marcusta hiljentämään.

Mutta samassa kone heilahtikin tasaisesti vaakasuoraan, hän aukaisi
silmänsä ja näki, että he olivat lähellä maata. Ja aivan lähellä
edessäpäin oli pieni kaupunki!

Marcus huomasi Julian kysyvän katseen ja sanoi:

-- Y:n kaupunki, joka on vallankumouksellisten hallussa.

Ihmeekseen hän näki lentokentällä suuren väkijoukon, joka hajautui
aivan kuin taikavoimasta sivulle. Ja sitten alkoivat valkoiset liinat
liehua kuin tanssivat lumihiutaleet; kentän kohdalle tultuaan Marcus
pysähdytti moottorin, ja nyt kuului ihmisjoukon taukoamaton huuto.

Marcus tunsi kentän ja laskeutui mahdollisimman nopeasti.

Heti kun koneen pyörät sattuivat maahan, juoksi suuri ihmisjoukko
hattujaan heiluttaen heitä kohden; näkyi kiihtyneitä kasvoja, loistavia
silmiä, ja kun kone pysähtyi, erotti huumaavasta pauhusta joitakin
yksityisiä, innostuneita ja riemukkaita huutoja:

-- Te olette pelastanut kymmenien tuhansien elämän!

-- Vihdoinkin petojen pesä hajoitettu!

-- Te olette pelastanut meidänkin henkemme!

-- Jumala teitä siunatkoon!

-- Emme teitä koskaan unohda!

-- Eläköön, eläköön!

Marcus nousi seisomaan, heilutti kättään, ja kun melu hiljeni, hän
huusi läpitunkevasti:

-- Kansalaiset! Ystävääni on ammuttu -- hän kuolee! Lääkäri! Paarit!
Pian!

Tänään olivat miljoonat kuolleet, ja tässä oli kysymys vain yhdestä
kuolevasta; mutta se oli hänen äänensä, hänen tuskalliset kasvonsa,
_hänen_, joka kenties oli pelastanut heidänkin elämänsä -- sen tähden
se vaikutti järkyttävästi joukkoon.

_Jokainen_ olisi tahtonut tehdä jotakin hänen hyväkseen; he alkoivat
hääriä neuvottomina, ja kaikkialta kuului kiihtyneitä huutoja:

-- Täällä on!

-- Täällä on lääkäri!

-- Hakekaa paarit!

Sen jälkeen tapahtui kaikki kuumeentapaisella kiireellä. Lentokoneeseen
hypähti kaksi -- kolme lääkäriä! Hämärästi hän käsitti heidän
puheistaan, että saman kentän urheilupaviljongissa on huone
loukkaantuneita varten. Julius kannettiin pois; Marcus auttoi Julian
alas koneesta ja pyysi muutamia miehiä vartioimaan sitä.


TUHANTEN RAKKAUDELLA VIHITTY.

Kuin unessa Marcus tunsi, että Julia nojautui vavisten hänen
käsivarteensa -- ja korkealla leikkauspöydällä makasi Julius. Lääkärit
häärivät pöydän ympärillä puhuen matalalla äänellä, ja toisinaan näkyi
heidän välistään Juliuksen alaston, vereen tahrautunut rinta. Marcus
odotti pitkän aikaa, mutta kysyi vihdoin vapisevalla äänellä:

-- Hyvät herrat! -- Jääkö hän elämään?

Hetken äänettömyyden jälkeen vastasi vanhin lääkäri:

-- Jaa -- ellei mitään erikoista tapahdu, niin jää kyllä.

Tämä vaikutti järkyttävästi Marcukseen -- hän oli tuntenut tavattoman
raatelevaa tuskaa luullessaan, että vielä Juliuskin kuolisi. Hänestä
tuntui, kuin olisi suunnaton, musertava paino yht'äkkiä vieritetty
hänen päältään. Hän tuijotti ensin jäykästi lääkäreihin, änkyttäen
toistamiseen vapisevin huulin:

-- Hyvät herrat -- onko se totta?

-- Kyllä. Luoti on lävistänyt vain oikean keuhkon ulkosyrjältä.

Vieläkin Marcus seisoi hetkisen. Mutta sitten hän rajun riemun ja
liikutuksen valtaamana yht'äkkiä syöksähti leikkauspöydän ääreen ja
suuteli tiedotonta Juliusta poskelle, puristi lääkärien kättä -- puhuen
nopeasti, omituisen vieraalla äänellä:

-- Veljeni -- mikä onni! -- Hyvät herrat! Olen teille ikuisessa
kiitollisuudenvelassa...

-- Te olette tehnyt meille niin suuren työn, ettemme voi sitä koskaan
korvata! puhui eräs nuori lääkäri liikuttuneena.

Mutta Marcus oli jo Julian luona, hän syleili niin rajusti tyttöä, että
tämä tuskin voi hengittää -- ja suuteli häntä kuiskaten riemukkaasti:

-- Rakas... Rakas... Nyt on kaikki hyvin.

Hetken kuluttua tuli sama nuori lääkäri lähemmäksi ja sanoi:

-- Huomenna hän jo voi verraten hyvin! Illalla voitte tulla häntä
katsomaan. Minä lähden etsimään hänelle vain jonkin rauhallisen paikan.

-- Sitten me myös tulemme ulos! huudahti Marcus.

Kun Julia ja Marcus käsi kädessä ilmestyivät portaille, hämmästyivät he
suuresti: suunnaton, odottava väkijoukko tervehti paviljongin edustalla
heitä äänekkäällä riemuhuudolla.

Marcus ei käsittänyt mitään, mutta samassa nousi eräs herrasmies
viereisille portaille ja selitti innostuneesti, että he olivat
langattomalla puhelimella saaneet tietää viiden tykeillä varustetun
panssariauton ja kahden konekivääriauton olevan juuri lähdössä
tänne -- aikomuksenaan tuhota kaupunki polttamalla, elleivät
vallankumoukselliset muuten antautuisi. He olivat odottaneet kauhulla,
mutta sitten tulikin tieto, että Marcus oli hävittänyt kaikki,
vapauttaen koko läänin kauheasta painajaisten pesästä.

Kuului sekavia, kiihtyneitä huutoja. Ja puhuja lisäsi:

-- Ilman teitä olisi kaupunkimme ehkä jo nyt roviona. Emmekä voi muuta
kuin kiittää! Olisimme iloisia, jos viipyisitte mahdollisimman kauan
keskuudessamme...

Taas kajahti riemukas, moniääninen huuto. Kun se vaikeni, koetti Marcus
hämmästyneenä muutamin sanoin selittää, että kaikki oli tapahtunut
sattumalta. Hän oli tehnyt vain velvollisuutensa -- jonka jokainen
hänen asemassaan olisi tehnyt.

Kuului vastustavia, iloisia huutoja, ja kun Marcus liikuttuneena
vetäytyi taaksepäin, huusi nuori lääkäri kaikuvalla äänellä:

-- Kansalaiset! Meidän pelastajamme ystävä on vaikeasti haavoittunut,
hänen nuori puolisonsa on viime yönä töin tuskin pelastunut liekeistä...

Marcus tunsi Julian puristavan käsivarttaan; tytön posket hohtivat
ja silmät loistivat onnesta ja hellyydestä. Hän ei lainkaan kuullut
lääkärin sanoja; lopulta hän kuuli seuraavat sanat:

... niin ilmoittautukoon minulle, sillä heidän täytyy levähtää, koettaa
haihduttaa nuo kauheat tapaukset mielestään...

Monet olisivat tahtoneet saada luokseen nuoren pelastajansa; he
viittoilivat ja huusivat innostuneesti. Ja eräs arvokkaan näköinen
vanha mies alkoi puhua juhlallisella, liikuttuneella äänellä:

-- Niin, ystävät! Me emme tule unohtamaan pelastajaamme, mutta
muistakaamme samalla hänen nuorta, rohkeaa vaimoansa! Se, että hän
on voinut kestää sortumatta viime yön kauhut, osoittaa, että hän on
urhokkaan miehensä arvoinen! Puhujan ääni alkoi yhä enemmän väristä. --
Ja minä luulen, ettei tässä joukossa ole _ainoaakaan_, ken ei palavasti
toivoisi heille onnea -- jos se jotakin vaikuttaa, niin heidän
elämänsä tulee olemaan onnellinen! Joku voi olla sitä mieltä, ettei
nyt auta ajatella yksityisten onnea, mutta minä sanon, että näistä
nuorista, jotka ovat säilyneet hävityksen ja kuoleman sekasorrosta,
puhdistuneet kuin kulta tulessa, heistä alkaa uusi elämä, onnellisempi,
inhimillisempi -- Eikä heidän lastensa enää tarvitse kokea sellaisia
kauhuja -- sillä heidän vanhempansa ovat kaikki kestäneet! Eläkööt he
kauan ja onnellisina! Eläköön!

-- Eläköön!

-- _Eläköön!_

Huudoissa kuvastui valtava riemastus ja liikutus. Juliasta tuntui,
että ne lisäsivät hänen onnensa tuhatkertaiseksi -- mahtavan
tuulispään tavoin tempasi tuo huuto ja liikutus hänet mukaansa; mitään
ajattelematta hän heittäytyi Marcuksen rintaa vastaan, huudahtaen
yliluonnollisen hurmauksen vallassa:

-- Marcus -- rakas -- tämä on ihanaa! Marcus -- tämähän on meidän
_hääpäivämme!_ Kuule, kuuntele heitä: he toivottavat jokainen meille
onnea! Rakkaani...

Hän ei voinut sanoa enempää; hänen huulensa vapisivat, ja loistavat
silmät täyttyivät kyynelillä.

Yhä kuului huutoja. Ja niinkuin häävieraat vihkimisen päätyttyä
onnittelevat morsiusparia -- riensivät lähimpänä olevat onnittelemaan
heitä.

Mutta kuinka erilaisia olivatkaan onnittelut! Täällä ei näkynyt tehtyjä
kumarruksia, ei kuolleita hymyilyjä! Jokainen sana ja hymy näytti
nousevan suoraan sydämestä -- näkyi kyyneleisiä katseita.

Ja Julia katseli kuin sumun lävitse noita liikuttuneita, vieraita
kasvoja -- mutta ne tuntuivat paljon rakkaammilta kuin sukulaiset. Ja
niinkuin unessa hän kuuli lempeitä, väriseviä naisääniä:

-- Pieni raukka -- _sinä_ olet nähnyt nuo kauheat näyt...

-- Oliko miehesi kotona?

-- Miten kaunis ja nuori sinä vielä oletkaan, lapseni!

-- Jumalalle kiitos, että kuitenkin pelastuit!

Ja eräs harmaatukkainen nainen syleili ja suuteli häntä kysyen
lempeällä, sydämellisellä äänellä:

-- Onko sinulla pienokaista, lapseni?

-- Ei, nyyhkytti Julia hiljaa.

-- Se oli onni -- sillä ajattele, että hän olisi jäänyt sinne --. Älä
itke, lapsi raukka -- sinä tulet olemaan hyvin onnellinen! Sinä olet
vielä niin nuori. Minä tulen tervehtimään huomenna...

-- Niin, tulkaa rakas äiti...

Vanha nainen poistui, ja puristaessaan hänen kättään tuntui Juliasta
siltä, kuin hän olisi saanut toisen äidin, joka rakasti häntä yhtä
paljon kuin hänen omakin äitinsä.

Aivan kuin suloisen huumauksen vallassa Julia näki, että paviljongin
eteen tuli auto. Marcus tarttui hänen käsivarteensa, he nousivat siihen
-- ja sitten hiljaa eteenpäin joukon lävitse; iloisia huudahduksia,
hymyileviä kasvoja, liehuvia liinoja...

-- Tämä on aivan kuin lähtisimme häämatkalle...

-- Oi, ajatteletko _sinäkin_ niin? huudahti Julia kiihkeästi
keskeyttäen.

Uusi pormestari kumarsi hiukan, lausuen sydämellisen kohteliaasti:

-- Olkaa hyvät ja astukaa tilapäiseen asuntoonne!

Sitten hän ojensi käsivartensa Julialle. Samassa tuli heidän jäljessään
Juliusta hoitava nuori lääkäri ja ilmoitti, että Julius voi hyvin; oli
juuri tullut tuntoihinsa ja sitten nukkunut. -- He lähtivät keventynein
mielin ylös punaisen maton peittämiä portaita.

Eteisessä tohtori pysähtyi ja selitti matalalla äänellä, että talo
kaikkineen oli heidän käytettävänään, ja pyysi hartaasti, ettei Marcus
tekisi pariin päivään kerrassa mitään.

Hän aikoi jo lähteä, mutta kääntyi sitten ja lisäsi matalalla äänellä:

-- Unohdin mainita, että makuuhuoneen kalusto muutetaan kokonaan --
mutta se ei tule teitä häiritsemään: muuttomiehet kulkevat toisia
portaita.

-- Älkää nyt meidän tähtemme...

-- Rakas ystävä, keskeytti tohtori sydämellisesti hymyillen. --
Sallikaa meidän _itsemme_ tähden tehdä jotakin! Sillä meidän olisi paha
olla, ellemme saisi edes mitään...

Tohtorin puhe keskeytyi, sillä alhaalta juoksi sotilaspukuinen lähetti
ja ilmoitti hengästyneenä:

-- Lentokone -- kaukana etelässä... Tähystäjä ilmoitti...

-- Auto! käski Marcus lyhyesti, juoksi sisään Julian luokse, samassa
takaisin -- ja ulos! Tohtori juoksi suoraan ulos ja huusi kaikin voimin
väkijoukolle:

-- Tie auki! _Tie auki!_

Ja pitkin katua kuului nopeasti etenevä, kaiuntapainen huuto!

-- Tie auki! Tie auki!


UUTEEN ELÄMÄÄN.

Salin loistokello löi seitsemän.

Julia oli koettanut lukea, mutta nyt hän ei enää voinut, hän hypähti
seisoalleen entistä levottomampana.

-- Missä Marcus viipyy? hän mutisi hiljaa.

Sitten hän sammutti sähkölampun eräässä kulmahuoneessa ja veti ikkunaa
peittävän paksun samettiuutimen syrjään.

Ei, ei mitään! Kaupunki oli pimeä kuin hauta -- niinkuin kaikki
asukkaat olisivat sen jättäneet. Hän kuunteli -- vallitsi
kuolemanhiljaisuus.

Hän poistui ikkunan äärestä, sytytti taas lampun ja alkoi kävellä
loistavasti sisustetuissa huoneissa...

Julia kuuli ruokasalista hillittyä helinää: siellä katettiin
illallispöytää _heitä_ varten! Hän tunsi rauhoittuvansa, ajatellessaan
miten kaikki huolehtivat heistä -- aivan kuin kaikkein rakkaimmista
omaisistaan.

Julia asteli taas hetkisen. Sitten hän aukaisi makuuhuoneen oven, ja
hänen huuliltaan kuului hiljainen hämmästyksen huudahdus: siellä oli
kokonaan toisenlaista kuin pari tuntia takaperin -- se oli muuttunut
kuin taikaiskulla! Miltei äänettömästi oli sinne muutettu uusi, hieno
kalusto! Se oli valaistu ruusunvärisellä valolla ja ilmassa tuntui
suloista kukkien tuoksua.

Julia asteli hiljaa vuoteen viereen, ja kun hän painoi pehmeää
höyhentyynyä, huomasi hän sormiensa vapisevan. Ennen tuntematon,
puolittain pelokas tunne valtasi hänet; omituinen väristys kiiti hänen
ruumiinsa lävitse -- hän hengähti syvään.

Mutta saapuessaan saliin hän seisahtui paikalleen kuin naulattuna,
ja hänen silmänsä alkoivat loistaa: kadulta kuului auton hiljaista
jyminää... Julia tunsi poskiensa kuumenevan, sydämensä lyövän kuin
vasaran -- hän tunsi notkeat, kevyet askelet... Ovi aukeni...

Astuessaan valaistuun saliin Marcus tunsi suuren hellyyden valtaavan
mielensä ja hän aivan häikäistyi rakastettunsa kauneudesta. Julia oli
pukeutunut ohueen, ruumiinmukaiseen aamupukuun, ja hänen kasvoillaan
kuvastui taas samanlainen liikutus ja riemastus kuin päivälläkin.

Marcus riensi nopeasti tytön luokse ja puristi rintaansa vastaan tuon
solakan, notkean vartalon. Sitten hän kuuli vienon, sointuvan äänen:

-- Sinä _tulit_ -- Marcus!

He istahtivat sohvalle, ja Marcus puhui nopeasti:

-- Olen niin pahoillani, että sinun täytyi kolme pitkää tuntia täällä
yksin odottaa, rakas... Mutta kun... Niin! Saitko tiedon, että se oli
vallankumouksellisten lentokone?

-- Sain, sain! huudahti Julia. -- Kiitos sinulle, että heti lähetit
tiedon -- olin niin huolissani...

-- Se pudotti tiedonantoja, joissa ilmoitettiin, että huomenna on X:n
pääkaupungissa kaikkien maiden työväen ja sotilasjärjestöjen yhteinen
neuvottelukokous, jonne minunkin pitää lähteä.

-- Milloin sinun pitää lähteä?

-- Vasta myöhään aamupäivällä! vastasi Marcus reippaasti. -- Meidän
pormestarimme ja sosialistisen yhdistyksen puheenjohtaja tulee mukaan.

-- Teillä oli siis kokous -- ajattelinkin sitä, kun et joutunut, puhui
Julia hellästi ja arasti tutkien.

-- Katsos Julia, rakas -- täällä ei ollut lainkaan puolustuslaitteita
-- yksi palkkalaisten panssariauto olisi voinut tykillään saada
arvaamatonta tuhoa aikaan. Sen tähden kävin joka puolella varustamassa
edes vähän. Miinoitettiin pari siltaa, kahdelle tielle pantiin sulut
ja vietiin kumpaankin konekivääri lentokoneestani. Tästä talosta on
löydetty pikatykki ja konekivääri. (Ajatteles, tämä palatsi on pienintä
huonekalua myöten valtion; rakennettu sitä varten, että maaherra saisi
välillä levätä täällä!) Nyt ne kapineet olivat tarpeen, lähetettiin
kirkontorniin lentokoneiden varalle. Tulet sammutettiin kaikkialta, ja
muutenkin on kaupunki nyt edes jonkinlaisessa puolustuskunnossa.

-- Miten paljon sinä oletkaan toimittanut! kuiskasi Julia ihastuneena.

Marcus punastui ja sanoi hiljaa, ääni hellästi värähtäen:

-- En olisi muuten voinut olla rauhallinen, kun _sinä_ huomenna jäät
tänne.

-- Oi rakkaani, sopersi Julia puristaen Marcuksen jäntevää kättä, ja
hetken kuluttua hän kysyi jännittyneenä:

-- Entä Julius?

-- Hän voi oikein hyvin! huudahti Marcus iloisesti. Kävin viimeiseksi
siellä. Ehkä sinä huomenna menet häntä katsomaan?

-- Menen tietysti! Mutta nyt sinä olet kai nälissäsi -- ehkä menemme
illalliselle?

Marcus hämmästyi nähdessään kukilla koristetun pöydän. Ja kun Julia
selitti, mitä täällä oli tehty, kuiskasi Marcus liikuttuneena:

-- On niin omituista ajatella, että kaikki pitävät meistä -- koko
kaupungin asukkaat!

-- Niin, he pitävät meistä _sinun_ tähtesi! lisäsi Julia tulisesti.

He olivat jo aterioineet ja istuivat nyt salissa matalan kahvipöydän
ääressä toisiaan vastapäätä.

Kaikkialla oli hiljaista ja äänetöntä -- hekin olivat äänettömiä. He
katsoivat vain toisiaan loistavin silmin.

-- Tiedätkö Marcus, puhui Julia hiljaa, kuin uneksien. -- Minusta
tuntuu kuin olisi kaikki omituista ihanaa unta... Ensin niin
kauhistavaa, ja sitten näin sanomaton onni... Koko entinen elämä ei ole
mitään tämän rinnalla.

Tuo vieno ääni värähti kuin kalliin viulun ääni -- ikään kuin unessa
Marcus katsoi, miten Julia nojautui hiukan taaksepäin nojatuolissaan
hymyillen autuaallisen näköisenä.

Silloin Marcus yhtäkkiä muisti Aurelian ja hänen mieleensä tunkeutui
syyttävä, ahdistava tunne -- ikään kuin Aurelia olisi yksinäisenä ja
hylättynä itkenyt jossakin kylmässä pimeydessä.

Tuo tunne kyllä poistui, hänen muistaessaan Aurelian kirjeen. Mutta
sitten tuli taas mieleen alaston, kauhea totuus -- ja huomaamatta hän
kosketti tolkuttomasti kaulaansa huoaten käheästi, mikä saattoi yhtä
hyvin olla voihkaisu.

Julia kalpeni ja sopersi pelästyneenä:

-- Rakas -- mikä sinulle tuli -- sano minulle!

Marcus koetti tyyntyä ja sanoi hillityllä äänellä:

-- Muistin vain kaikkia siellä olevia... Mutta älä sinä Julia vain...
Ei sitä voi enää auttaa...

Julian kasvoilla näkyi ensin epämääräinen kauhun ilme, mutta sitten
näytti siltä, kuin hän olisi äärimmäisin ponnistuksin sen haihduttanut.
Ja aivan kuin aavistaen Marcuksen ajatukset hän lausui liikutuksen
vallassa:

-- Niin, se on kamalaa -- mutta sitä ei _voi_ enää auttaa. Marcus,
kuule minua: sinä olet tehnyt niin paljon kuin ihminen koskaan voi
tehdä. Huomenna sinä taas menet, ja kuka tietää, palaatko enää
takaisin... Etkö siis voisi unohtaa noita kamalia muistoja? Minäkin
koetan unohtaa -- _tänään_...

Marcus katsahti häneen: Julian poskille oli taas noussut punaa, ja tuo
loistava katse puhui enemmän kuin sadat sanat...

Ennen tuntematon liikutus valtasi Marcuksen. Kaikki kauhukuvat
syöksyivät mieleen yhtenä tulvana -- hän jää niistä huolimatta
elämään? Ympärillä kuolema ja hävitys -- hänellä sanomaton onni? Hänen
sielussaan tuntui kaikki järkkyvän: totisinta totta Julia istuu tuossa.
Hänen äänensä värähti oudosti, kun hän kuiskasi hiljaa kuin itsekseen:

-- Sinä todella -- rakastat?

Hänen ruumiinsa alkoi äkkiä omituisesti vavahdella kuin äänettömistä
nyyhkytyksistä. Mutta silloin hän jännitti ruumiinsa, kiristi
hampaitaan -- ja kun hän kumartui, painaen kasvot käsiinsä, hän oli
todella liikkumaton, äänetön... Tukahtunut, huokauksentapainen henkäisy
vain silloin tällöin tunkeutui hänen rinnastaan.

Jotain suurenmoista ja peloittavaa ilmeni voimassa, jolla hän hillitsi
rajun liikutuksensa -- näytti kuin hänen rintansa halkeaisi, mutta hän
pakotti sittenkin hengityksensä hitaaksi. Julia ei ollut koskaan nähnyt
mitään siihen verrattavaa, ja se vaikutti häneen järkyttävästi. Kasvot
lumivalkoisina hän heittäytyi polvilleen, painaen vapisevat huulensa
Marcuksen jäntevää kättä vastaan -- ja hänen äänessään kuvastui rajaton
antautuminen, haltioituminen:

-- Marcus, sano minulle -- minä en ymmärrä... Minä tahdon tehdä jotain
_sinun tähtesi!_ Käske minun tehdä jotakin vaarallista, jossa saatan
kuolla... Että käsittäisit -- miten...

Marcus tunsi, että hento käsi tarttui hänen silmiä peittävään käteensä
-- ja suuteli sitä kiihkoisasti.

-- Oi Marcus -- minä jumaloin sinua -- minä en muuta voi... Sinä olet
-- _minun jumalani!_ Oi nyt sinä hymyilet -- ja minä olen siitä niin
onnellinen! -- Muistatko Marcus, että nyt on meidän _hääiltamme?_

Aivan kuin huumaantuneena Marcus tempasi Julian syliinsä ja suuteli
häntä kiihkeän hellyyden ja liikutuksen valtaamana:

-- Rakas -- minun mieleeni lennähti liian paljon äsken -- mutta en nyt
enää... Mutta erään sanan tahdon muistaa kuolemaani asti: sen, jonka
kuiskasit tänään siellä -- siellä... Miten se ensin tuli mieleesi?

-- Pormestarin puhe -- onnittelut -- kaikki oli niin omituista --
niinkuin olisi ollut meidän hääpäivämme.

-- Sinä olet siis minun pieni _vaimoni?_ kuiskasi Marcus vapisevalla
äänellä.

-- Niin, minä olen sinun vaimosi! sanoi Julia hiljaa, liikuttuneena;
hän hymyili, mutta samalla vieri poskille helminä muutamia kyyneleitä.
Niinkuin lapsi hän lepäsi Marcuksen sylissä, katsoen tätä silmiin.
Ja hän alkoi puhua yhtä luottavasti ja luonnollisesti kuin lapsi
äidillensä:

-- Ensin minä luulin, että nyt olisi väärin olla onnellinen: mutta kun
tarkemmin ajattelin, niin käsitin, että elämä olisi vielä kauheampaa,
ellei yhtään onnellista olisi. Ja sitten niin Marcus, älä vain suutu
minulle siitä, mitä nyt sanon. Katsos, minä _pelkäsin_ jotenkin -- tätä
iltaa... Mutta sitten ajattelin niitä pormestarin sanoja -- ja...

Julian lapsellisen naiivi puhe järkytti kovin Marcuksen mieltä, hän
tunsi itsensä miltei rikolliseksi tuon puhtaan, teeskentelemättömän
lapsen rinnalla -- ja käänsi kasvonsa poispäin.

Julia hätkähti ja vaikeni pelästyneenä, nähdessään nuo rakkaat piirteet
surullisina. Hän punastui ja puhui nopeasti aivan kuin suuri syyllinen:

-- Rakas Marcus... Oletko pahoillasi -- että minä sinua sillä tavoin --
pelkäsin? hän puristi Marcuksen kättä ja lisäsi hiljaa:

-- Marcus, minä en osaa oikein selittää, mitä tahtoisin... Katsos --
kaikki on toisenlaista -- kaikki on niin kummallisen sekavaa -- ja
minäkin olen paljon muuttunut. Sinun seurassasi muutun yhtä mittaa --
vaikkemme puhuisikaan. Ja nyt minä ajattelen siitäkin asiasta vallan
toisin. Sillä kuinka minä _sinua_ saattaisin pelätä...

Julia vaikeni, ja Marcus kuiskasi liikuttuneena:

-- Julia -- rakkaani.

Silloin kiertyi hienohipiäinen, värisevä käsivarsi Marcuksen kaulalle,
hän tunsi solakan vartalon painautuvan syliinsä ja suuteli tytön
tuoksuvaa tukkaa. Värisevän vartalon lämpö tuntui salaperäisenä
sähköaaltona syöksyvän hänen ruumiiseensa oudolla hehkulla: hän tunsi
ensi kerran, että hänen sylissään oli _nainen_ -- hänen nuori, ihana
naisensa. Hän tunsi yhä suurempaa onnea katsellessaan rakastettuaan,
joka oli niin kaunis, luonnollinen ja puhdas. Ja sellainen olento
rakasti häntä! Häntä huumasi...

-- Julia, minusta tuntuu, että nyt vasta elän todellista elämää, hän
kuiskasi hiljaa.

-- Sinäkin! huudahti Julia, ja lisäsi värisevin äänin:

-- Kuulehan, rakas -- minä en ole tietänyt mitään elämästä... Nyt, nyt
_juuri_ tunnen sellaista, etten koskaan ennen -- niinkuin heräisin --
heräisin elämään... Elämä tuntuu niin kummalliselta...

-- Niin Julia -- vasta _yhdessä_ me elämme täydellistä elämää... Ja
muistatko, mitä vanha pormestari päivällä sanoi meistä?

Julia kohosi istualleen ja katsoi kiihkeän jännityksen vallassa
Marcusta silmiin -- ja kuiskasi sitten hiljaa:

-- Nyt tiedän, mitä tarkoitat! Sitä, kun hän sanoi, että meistä alkaa
uusi elämä -- niinkö Marcus?

-- Niin, pieni rakastettuni -- sitä minä tarkoitin!

Tuli pitkä äänettömyys. Julia lepäsi edelleen Marcuksen sylissä.
Hänen kasvonsa punastuivat yhä helakammiksi, niillä kuvastui
ihmettely, salaperäinen hurmaus ja innostus. Vihdoin hän puhui hiljaa,
haaveksivasti:

-- On niin kummallista ajatella sitä... Tuntuu aivan uskomattomaita,
että me -- sinä Marcus ja minä...

-- Niin Julia -- me molemmat! kuiskasi Marcus tulisesti. -- Kun vain
_sinä_ tahdot -- rakkaani...

Julia katsoi taas hellästi Marcusta silmiin, ja sitten kuului hänen
huuliltaan vieno ääni, joka hiukan värisi:

-- Minä olen _sinun_...


ONNEA MATKALLE.

Tuhannet silmät tuijottivat liikkumattomina, kun lentokonehallin
leveät ovet avautuivat. Alkoi kuulua omituista hyrinää, ja hetken
kuluttua vyöryi juhlallisen hitaasti esiin mahtava lentokone, niinkuin
tuntemattomien maailmojen jättiläiseläin olisi laiskana ja kylläisenä
kömpinyt ulos luolastaan jaloittelemaan.

Ja aivan kuin elävä olento lukemattomien uteliaiden viholliskatseiden
ympäröimänä tyrmistyneenä pysähtyy, samoin pysähtyi tämäkin
liikkumattomaksi; uhkaava, kiukkuinen hyrinä vain kuului.

Sen edessä oli noin 60 metriä leveä, kentän toiseen laitaan ulottuva
kuja. Ja kahden puolen kujaa seisoi äänettömänä koko kaupungin väestö:
_jokainen_ ken liikkeelle pääsi, sillä kaikki rakastivat "kaupungin
nuorta pelastajaa".

Kun kone oli pysähtynyt, kiipesi siihen pormestari erään toisen miehen
seurassa, ja Marcus osoitti heille paikat. Sitten hän hypähti notkeasti
alas, lähtien väkijoukkoon avautuvaa kujannetta myöten erästä autoa
kohden.

Julia astui nopeasti alas autosta. Nähdessään tulijan ja tämän
tarttuessa hänen käteensä, hän kuiskasi levottomuudesta värisevällä
äänellä:

-- Marcus... Älä nyt vain mene niin lähelle kaupunkeja, että sinut
ammutaan...

-- En, en... Ole huoletta rakkaani!

-- Lähdetkö sinä nytkin niin kovaa vauhtia? kysyi Julia arastellen.

Marcus puristi lujemmin tytön kättä ja kuiskasi tulisesti:

-- Rakas! Älä vain kiellä -- nyt minä tahtoisin mennä kaksi kertaa
nopeammin! Senkin tähden, että ehtisin taas pian takaisin _sinun_
luoksesi... Julia!

Marcus katsahti hiukan arasti väkijoukkoon, mutta kaikki näyttivät
hyvin sydämellisiltä, ja muuan vanha nainen kuului hartaasti lausuvan:

-- Jumala suokoon teille onnea, lapset!

Marcus kiirehti taas koneeseen; kun hän istahti ohjauspaikalle, puhkesi
väkijoukko äänekkäästi huutamaan:

-- Onnea matkalle!

-- Palatkaa terveinä!

-- Tuokaa hyviä uutisia!

-- Onnea, onnea!

Marcus nousi seisomaan ja huudahti kaikuvalla äänellä:

-- Kiitoksia toivotuksistanne, rakkaat ystävät! Me teemme voitavamme!

Hän istahti, ja paikalla syntyi kuolemanhiljaisuus. Julia kuuli, että
hän pani kaikki moottorit käymään täyttä vauhtia!

Noin minuutin ajan kone seisoi paikallaan hillitysti humisten, ja
lähellä olevat näkivät sen kummallisesti värisevän -- niinkuin hyppyyn
valmistautuvan hirviön, joka värisee verenhimosta.

Mutta sen lähtöä ei sovi verrata minkään hirviön lähtöön! Eivät
tunnetun eivätkä tuntemattomien maailmojen hirviöt voi lähteä niin
kauhealla vauhdilla kuin lähti ihmisen _kone_. Eikä mikään ulvahdus
kuulua niin peloittavalta kuin tuo nopeasti etenevä vongahdus, koneen
äkkiä syöksähtäessä vienoon _vastatuuleen_. Monet naiset kiljahtivat,
peittivät kasvonsa.

Julia seisoi yhä autossa, kasvoillaan selittämätön kaipauksen ja riemun
ilme. Nyt näkyi vain pieni pilkku sinitaivaalla -- ja hänen mieleensä
välähti: rakastettuni on kuin uljas kotka!

Kotka...? Oo -- kotkakaan ei voi kohota niin korkealle, kuin _hän_ on
kohonnut! Kotka ei ole niin nopea ja rohkea kuin hänen rakastettunsa.
Nyt, nyt katosi...

Hiljaa huoahtaen hän katsahti kansanjoukkoon ja istahti sitten auton
pehmeälle nahkaistuimelle.

Mutta huomenna hän tulee! ajatteli Julia. Hän muisti taas kaiken -- ja
hän tunsi rakastavansa Marcusta vielä enemmän kuin ennen.

-- Oi -- siellä näkyy katoilla punaisia lippuja! Olkaa hyvä ja katsokaa!

Marcus käännähti ja näki, että hänen toisen matkatoverinsa käsi vapisi
ojentaessaan kiikarin pormestarille, mutta hänen kasvojaan valaisi
kaunis hymy.

Pormestari katsoi hetken ja huudahti sitten innostuen:

-- Siellä on kaikki hyvin! Joudummeko menemään C:n yli? Siellä on
paljon sotaväkeä.

-- Menemme suoraan sinne! vastasi Marcus iloisesti; se, mitä he
olivat äsken nähneet muutti hänen mielensä entistä kevyemmäksi ja
reippaammaksi.

Marcus oli nukkunut lähes yhdeksän tuntia, ja siitä sekavasta,
kuumeisesta mielentilasta, jossa hän eilen oli ollut, häipyi loppukin
puhtaassa, kirkkaassa ilmassa. Ja hän oli niin onnellinen, kaikki
näytti nyt valoisalta.

_Julia!_... Mitä enemmän Marcus ajatteli, sitä enemmän hän rakasti
ja _ihmetteli_ Juliaa. Tämä oli niin kokonaan toisenlainen kuin muut
ylhäisön nuoret naiset.

Tosin hän oli viettänyt koko ikänsä maalla, äitinsä ja
kotiopettajattaren seurassa, mutta hän oli sittenkin harvinainen.

Taas muistui mieleen eilis-ilta.

Se oli kuin suloista unta.

Marcus oli vieläkin näkevinään notkean, solakan vartalon, jota ei
vielä koskaan kureliivi ollut kuristanut; se oli virheetön kuin kallis
taideteos ja terve kuin luonnonlapsen ruumis.

Miten terve, tulinen ja luonnollinen hän olikaan! Äsken kehittynyt
nuori nainen -- ja kuitenkin puhdas ja viaton kuin lapsi. Marcus tunsi
kiihkeän hellyyden läikähtävän olemuksensa lävitse -- kuumana koskena.

-- Jokohan pian tullaan C:hen? kysyi pormestari aivan kuin
huolestuneena. -- Mitä harmaata tuo on?

Marcus ojensi kiikarin sinnepäin ja sanoi hetken kuluttua:

-- Se on C:n kaupunki.

Hän antoi miehelle kiikarin ja katsoi, miten tämän kasvot huolestuivat.

-- Kyllä minä sitä pelkäsin, kun tänne ei päässyt puhelimella eikä
lennättimellä!

Pormestarin ääni vapisi; hän ojensi kiikarin taas Marcukselle.

He olivat saapuneet jo verraten lähelle, ja Marcus näki, että taistelu
riehui useassa paikassa.

Hän hiljensi vauhtia ja alkoi kierrellä alemmaksi. Jo alkoi näkyä
joukoittain muurahaisenkokoisia ihmisiä, ja tykinlaukaukset kuuluivat
heikkoina kuin nyrkiniskut oveen. Kiikarilla näkyi, että suuri joukko
oli kaikilta puolilta saarrettu erääseen kaupunginosaan.

He olivat ensin epätietoisia, keitä saarretut olivat. Mutta sitten
näkyi erään rakennuksen katolla saarroksen ulkopuolella punainen lippu,
-- hallituspuolueen joukot olivat siis saarrettuina.

Saarretuilla oli tykistöä, ja se näytti saaneen toisin paikoin suurta
tuhoa aikaan. Marcus näytti hetkisen kiihkeästi ajattelevan ja huudahti
sitten reippaasti:

-- Ahaa! Nyt tiedän! Toveri! Tulkaa ohjauspaikalle!

Marcus vähensi vauhtia, sitoi ohjauslaitteen, ja kone alkoi
säännöllisessä ympyrässä kohota ylöspäin.

Marcus otti nopeasti esiin paperia ja kynän ja antoi ne pormestarille
sanoen lyhyesti:

-- Hyvä ystävä! Olkaa hyvä ja kirjoittakaa piirittäjille, että _me_
pakotamme heidät antautumaan. Ne, jotka eivät yhdy vallankumoukseen,
vangitaan toistaiseksi; palkkajoukko kokonaan. Muuta rankaisua _ei_
ole. Minä kirjoitan piiritetyille.

Hämmästyneenä pormestari noudatti käskyä. Hetken kuluttua Marcus ojensi
hänelle paperin ja lausui lyhyesti:

-- Hyväksyttekö tämän? --

    "Sotilaat! Toverit!

    "Miksi taistelette? Kenen puolesta? Hallitusta ei ole. Yhtykää
    vallankumoukseen! Jättäkää aseet sinne, missä olette ja menkää
    toverienne luokse -- he ottavat teidät vastaan ystävinä. Ne, jotka
    eivät yhdy meihin, vangitaan.

    "Ellette _heti_ tämän saavuttua noudata kehoitustamme --
    täytyy meidän käyttää teihin samaa menettelyä kuin eilen I:n
    palkkajoukkoihin.

    "_Armeijan vallankumouksellisten komitea_."

Pormestari katsoi häneen aivan kuin tolkuttomana. Sitten hän sanoi
vapisevalla äänellä:

-- Te olette ihmeellinen mies, nuori ystäväni!

Kirjeet sidottiin pudotusnipuksi, ja Marcus tarttui taas ohjauspyörään.

-- Pudottakaa! hän sanoi hetken kuluttua.

Ja sitten hän yhtäkkiä antoi koneen syöksyä hurjinta vauhtia ylöspäin,
ja pian he olivat kilometriä ylempänä kuin äsken, piiritettyjen
yläpuolella.

He saattoivat seurata monivärisellä pyrstöllä varustetun kirjenipun
putoamista, sen kierrellessä hiljaa piiritettyjen yläpuolella.

Marcus katsoi kiikarilla alas ja puhui jännittyneenä pienten
väliaikojen kuluttua:

-- Sieltä näkyy valkeita liinoja... Kas, punaisiakin! Nyt -- nyt ne
lähtevät! Nyt ne alkavat juosta!

Marcus katsoi taakseen äänettömänä. Sitten hän huudahti innostuneena:

-- Piirittäjät heiluttavat lakkejaan. Hyvä!

Hän oli kalpea mielenliikutuksesta, kun hän ojensi kiikarin
pormestarille sanoen omituisen hillityllä äänellä:

-- Olkaa hyvä! Ja nyt lähdemme.

Hän pani lentokoneeseen täyden vauhdin, ja kahden tunnin kuluttua he
laskeutuivat X:n pääkaupungin laajalle lentokentälle.




YLÖS HELVETISTÄ.


MARSELJEESI!

Laskeuduttuaan maahan he nopeasti pyyhälsivät autossa kokouspaikkaa
kohden.

Kadut olivat täynnä väkeä, ja ohivilisevien ihmisten kasvoissa,
liikkeissä, huudahduksissa -- kaikessa kuvastui salaperäinen ilo ja
innostus. Miljoonakaupunki näytti yhdeltä ainoalta riemun- ja voiman
kuohuvalta pyörteeltä.

Mutta tuo pyörre oli järjestettyä voimaa; mitään väkivaltaisuutta,
epäjärjestystä tai rähinää ei ilmennyt, pahimmassakin tungoksessa pysyi
tarpeellisen leveä ajotie aina vapaana.

Marcus ei ehtinyt ajatella vielä mitään, kun he jo saapuivat suurelle
torille, jonka täytti ääretön väkijoukko; suoraa ihmiskujaa myöten he
lennättivät sen toiselle laidalle erään palatsin eteen -- ja hetkistä
myöhemmin aukaisi heidän oppaansa Kansainvälisen sosialistitoimiston
oven.

Kun opas ilmoitti tulijat, nousi pöydän äärestä vanha valkopartainen
mies.

Marcus hämmästyi nähdessään, miten kevyesti ja joustavasti tuo mies
asteli häntä vastaan; solakka vartalo oli aivan suora -- ja silmät
loistivat kuin nuorukaisen! Hän oli kansainvälisen sihteeristön
puheenjohtaja; toinen oli sikäläisen sotilasliiton johtaja, jonka
luokse Marcuksen piti juuri lähteä.

Marcus oli jo lentokentällä kuullut, että kaikki lentäjät olivat
yhtyneet vallankumoukseen. Nyt hän sai tietää, että hallitus oli
epäillyt niiden uskollisuutta ja salaa harjoittanut ehdottomasti
kuuliaisen joukon, joka sitten pani toimeen kauhean hävitystyön.
Vain muutamat palasivat retkeltään; heidät vangittiin laskeutuessaan
kentälle -- ja kaksi heistä oli menettänyt järkensä.

Valkopartainen mies kysyi järkyttyneenä, miten kaikki oli tapahtunut,
mutta vilkaistuaan kelloaan hän pyysi Marcuksen kertomaan kaiken
alkavassa kokouksessa. Hiukan epäröityään Marcus lupasi kertoa.

Marcus hämmästyi astuessaan äärettömään saliin, jossa oli
kolmekymmentäviisi tuhatta istumapaikkaa. -- Se oli sivukäytäviä myöten
täynnä. Hän katsahti ulos ikkunasta: laaja tori, sivukadut -- kaikki
näytti olevan yhtä ainoata tummaa ihmismerta. Ulkomaalaisille oli
varattu paikat lähelle puheenjohtajaa, ja Marcus istahti seuralaistensa
ja sotilasliiton puheenjohtajan kanssa kolmannelle penkkiriville.

Puhujalavan edessä oli suuri; gramofonintorven tapainen laite; hänen
vierustoverinsa selitti, että äskettäin parannetun äänenvahvistimen
ja johtojen avulla voitiin sen välityksellä ulkona kahdessakymmenessä
paikassa seurata kokousta yhtä hyvin kuin salissakin!

Äkkiä kajahti parvekkeelta mahtavan orkesterin esittämänä Marseljeesi
-- ja kolmekymmentäviisi tuhatta ihmistä ponnahti seisomaan.

_Marseljeesi!_

Marcus muuttui liidunvalkeaksi, kuullessaan tällaisella hetkellä tuon
tuhansien katusulkujen laulun. Hänen ruumiinsa kylmeni, kun hän muisti,
miten työmiesjoukot toissapäivänä kuolivat tuo laulu huulillaan.
Hänen aivoissaan välähti kuin tulenliekkinä: niin ovat sadattuhannet,
miljoonat nimettömät sankarit kuolleet, uhranneet henkensä vapauden
puolesta maailman vallankumouksissa -- eikä kukaan tiedä edes heidän
hautojensa paikkaa. Keskiosan synkän surullisessa kohdassa hän oli
miltei kuulevinaan miljoonien kuolinkellojen äänen, kahleiden kalinan
ja omaisten vihlovan itkun.

Kansainvälisen sosialistisen liiton sihteeri nousi puhujalavalle,
lausuen kolmella kielellä kaikki tervetulleiksi. Hän selitti lyhyesti,
että Kansainvälinen sihteeristö ja Sotilasliiton edustajat oli kutsuttu
koolle uhkaavan sodanvaaran takia, mutta että kaikki eivät olleet
vielä ehtineet kokoukseen, kun oli saapunut tieto siitä kamalasta
tapauksesta, joka oli herättänyt koko maailman: kaikkialla soivat tällä
hetkellä vallankumouksen torvet.

Kuului keskeyttäviä hyväksymishuutoja. Niiden päätyttyä puhuja jatkoi
huomauttaen, että oli kysymyksessä taistelu elämästä ja kuolemasta
militarismin ja ihmisyyden välillä. Edellisen voitto merkitsisi
ihmisyyden, kulttuurin kuolemaa; mutta militarismi oli tietoinen, että
myöskin _sille_ tappio oli sama kuin kuolema -- ja se tuli käyttämään
kaikki keinonsa. Sen tähden vaadittiin kansoilta voimaa, kestävyyttä
ja innostusta. Tätä silmällä pitäen kehoitettiin kansainvälisen
sosialistisen liiton ja Sotilasliiton, Rauhanliiton, Anarkistien,
Syndikalistien sekä radikaalisten porvaripuolueitten edustajia kaikkien
Euroopan maiden jokaiselta suurelta paikkakunnalta saapumaan tähän
kokoukseen. Yli 2000 edustajaa oli nyt läsnä. Pian saatiin tiedot
kaikista maista, ja voitiin yhdessä päättää avun lähettämisestä ym. Kun
monet ehtivät vielä samana päivänä kotipaikoilleen, niin ehkä tieto
avunsaannista ym. antoi uutta voimaa ja innostusta taisteleville.

Kun kokoukselle oli valittu virkailijat, ehdotti kokouksen avaaja,
että sähkösanomain vielä viipyessä alettaisiin yleiskeskustelu asiasta
kokonaisuudessaan. Ehdotus hyväksyttiin.

Kokouksen puheenjohtaja ilmoitti, että Marcusta oli pyydetty
selostamaan kauheimpia tapahtumia niiden alkuvaiheita myöten.
Ilmoitusta tervehdittiin raikuvilla hyvä-huudoilla.

Marcus tunsi kansainvälisen komitean puheenjohtajan puristavan kättään,
-- isällinen ääni kuiskasi:

-- Nuori ystäväni, puhukaa vain niinkuin minulle -- sitten muistatte
kaikki!

Samassa hän kuuli nimeään mainittavan ja asteli koneellisesti
puhujalavalle.

Äkkiä tuli täydellinen hiljaisuus, ja nähdessään kahdeksankymmentä
tuhatta tuijottavaa silmää Marcus tunsi hämmentyvänsä. Mutta kun
valkotukkainen pää samassa rohkaisevasti nyökäytti, läikähti rintaan
heti jotakin rauhoittavaa.

Ensimmäiset sanansa Marcus lausui virheellisesti; mutta muistaessaan
ystävänsä Antoniuksen, hän unohti kaiken muun -- hänen puheensakin
sujui yhtä hyvin kuin äidinkieltä käyttäessään. Hän alkoi kertoa
Antoniuksen uupumattomasta, vuosikausia kestäneestä ponnistelusta;
kertoi siitä kokouksesta, jossa tämän keksintöä päätettiin käyttää
vasta viime hädässä, miten se varastettiin...

Kiihkeät huudot keskeyttivät silloin tällöin Marcuksen, mutta ne
innostivat häntä omituisesti: hän muisti kaiken, ikään kuin olisi samat
hetket _elänyt_ paraillaan uudelleen. Hän kertoi, aivan kuin olisi
_nähnyt_ jok'ainoan tapauksen edessään. Hän ei ollut vielä kenellekään
kertonut noita tapauksia, ja se tuntui hiukan lieventävän hänen
tuskaansa -- hän kertoi ihan kaiken...

Hänen kertomuksensa vaikutti järkyttävästi ihmisjoukkoon. Kaikki
tuijottivat häneen kuin hypnotisoituina. Kuului raskasta hengitystä,
kaikkialla näkyi kuolemankalpeita kasvoja -- ja monta kertaa hänet
keskeytettiin kauhistuneilla huudahduksilla. Kun Marcus kertoi
palaneista lapsista, alkoivat monet naiset tukahtuneesti nyyhkyttää,
mutta kun hän hetken kuluttua mainitsi mielipuolten lopusta, sadat
ihmiset hypähtivät kauhistuneina seisoalleen.

Marcus oli itsekin muuttunut niin kauhean näköiseksi kuin olisi hän
vieläkin katsellut noita hirmuisia näkyjä. Ja niin asia olikin -- hän
_oli_ niissä mukana -- hän näki kaiken. Aamulla he olivat saaneet
tietää, että kaupunki edelleen paloi -- ja nyt hän aivan kuin ääneen
ajatellen puhui tukahtuneesti:

-- Sellaista siellä oli, ja samalla tavalla se vieläkin palaa. Ei
_heistä_ enää mitään ole jäljellä -- heidän _tuhkansakin_ on jo
hävinnyt avaruuteen. Sinne ovat hävinneet sadattuhannet pienokaisetkin.

Marcus katsahti tuskallisesti ympärilleen, vaikeni, ja lähti
istumapaikalleen.

Salissa kajahti hurja huuto. Ja kun sisällä hiukan heikkeni, ärjähti
ulkopuolella ikään kuin hirmumyrskyn pauhu; ikkunat tärähtivät sen
mahtavasta voimasta. Kertomus oli ollut liian kauhea, heidän täytyi
purkaa sen vaikutusta jotenkin, edes sanattomasti huutaa.


POIS SOTA!

Seurasi omituinen näytelmä.

Kaikki Euroopan kansat olivat edustettuina, ja puhujalavalle nousi
mies toisensa jälkeen: vanhoja, nuoria, tummia, vaaleita, työmiehiä ja
herran näköisiä -- naisia oli kokouksessa verraten vähän. Kaikki olivat
järkyttyneitä, kiihtyneitä, kaikki puhuivat lyhyesti. Eräät puheet
räiskähtivät tulikipunoina, toisten sanat sinkoilivat veitsenterävinä,
katkerina, mutta jok'ainoa sana tuntui kumpuavan täydestä sydämestä, ja
sen tähden ne myös sinkosivat suoraan sydämiin kuin terävät nuolet.

Ensimmäisenä nousi puhumaan eräs etelämaalainen syndikalisti, virittäen
keskustelun siitä, mitä oli tehtävä entisille hallituksille. Karmivan
katkerasti hän ilmoitti, että he kyllä vangitsivat hallituksen, mutta
se olikin kiskonut kansalta jok'ikisen kolikon sotakuluihin, ja nyt
oli maassa satojatuhansia nälkäisiä. Hallitus oli siinäkin koettanut
toimia innokkaasti: _vähentämällä_ nälkäisten lukua -- sillä armeijalla
oli hyvät aseet; mutta nälkääkärsiviä oli vieläkin siksi paljon, ettei
kannattanut elättää niin rikkaita täysihoitolaisia.

Puhuja toisensa jälkeen lausui asiasta mielipiteensä, ja vihdoin itse
anarkistien pääjohtaja nousi puhujalavalle.

Hän koetti näyttää mahdollisimman tyyneltä, mutta hänen silmänsä
hehkuivat sisäisestä kiihkosta. Hän huomautti ensinnäkin, että kun
vallassaolijoita oli moitittu oikeudentunnon puutteesta, niin kai
nyt valtaan pyrkivien täytyisi olla oikeudenmukaisia. Ja kun tähän
huudettiin myöntävästi, hän luetteli kaikki hallituksen rikokset,
todisti hallitukset murhaajiksi ja ryöväreiksi. Lopuksi hän vetosi
erääseen omituiseen seikkaan: "Kun hallitus ensin on _väkisin ottanut_
kansalta kaikki sotalaitokseen tarvittavat varat ja sitten _väkisin_
vie terveimmät miehet sotaan teurastettaviksi -- niin se näin pakottaa
kansan itsensä maksamaan omaistensa tappokulut! Voiko mielikuvitus
keksiä mitään helvetillisempää? Kun ajattelee sitäkin, mikä tapahtui
toissayönä, niin eikö oikeudentunto pakota jokaista kannattamaan
ehdotusta -- että heidät on tuomittava _töittensä mukaan_!"

Kaikkialla räjähti kiihkeitä huutoja:

-- Se on oikein!

-- Kuolema murhaajille! Samalla mitalla!

-- Kuolema lasten pyöveleille!

-- Kuolema, kuolema!

Väittely kiihtyi yhä tulisemmaksi. Eräs Rauhanliiton vähemmistöön
kuuluva, tohtori B. varoitti vihan ja väkivallan keinoista ja
ehdotti, että oli ryhdyttävä pontevasti levittämään rauhanaatetta
koko maailmaan, saatava kaikki vaikutusvaltaiset miehet rauhanaatteen
kannattajiksi, niin he lopettaisivat sodat. Toinen epäili rauhanaatteen
menestymistä barbaarien keskuudessa, koska se ei ollut levinnyt
sivistyskansojenkaan keskuudessa, ja varoitti kokonaan lopettamasta
sotalaitosta. Hänelle taas selitettiin, ettei yksikään barbaarikansa
uskaltanut hyökätä eurooppalaisten kimppuun, niin kauan kuin näillä oli
sellainen räjähdysaine.

Suurta huomiota herätti eräs suurikokoinen laiha mies voimakkaine
taistelijankasvoineen. Kylmällä, terävällä äänellä hän lateli
mitä raskaimman syytöstulvan militarismia vastaan. Hän selitti
monipuolisesti valaisten, miten militarismi oli ehkäissyt ihmiskunnan
kehitystä arvaamattoman paljon ja tukahduttanut inhimillisyyttä ja
sivistystä yleensä; se oli prostituoinut taiteen ja kirjallisuuden, se
oli lamauttanut tieteet, se oli ryöstänyt kansoilta parhaat voimat --
_kaikki_ oli kohdistettu murhakoneitten keksimiseen ja lisäämiseen! Ja
samalla hän todisti jok'ainoan väitteensä niin terävästi ja lyhyesti,
että kaikki kuuntelivat henkeä pidättäen. -- Militarismi on siis
ihmiskunnan vaarallisin ja voimakkain vihollinen!

-- Oikein! Oikein! Totta! kuului kaikkialta kiihtyneitä, innokkaita
huudahduksia. Marcus kysyi kuiskaten:

-- Kuka hän on?

-- Meidän sosialistiemme puheenjohtaja! vastasi hänen vierustoverinsa.

-- Te kuulitte kaikki sen kamalan kertomuksen, jonka nuori ystävämme
äsken esitti, jatkoi puhuja ääntään hiljentäen. -- Onnettomia uhreja
emme enää voi auttaa. Mutta olemme velvoitetut pitämään huolta, ettei
sellaista _enää tapahdu_.

-- Oikein! Alas murhaajat!

-- Ajatelkaa, että tämäkin on vain pieni murto-osa siitä hävityksestä,
mitä esim. viime maailmansodassa tapahtui: silloin tuhottiin
lukemattomia kaupunkeja, kokonaisia maita hävitettiin. Tästä lähtien
tuollaiset tapaukset tulevat _tavallisiksi_ -- jos militarismi saa
elää. Se täytyy siis nyt _tuhota_.

Taas kajahti korviasärkevä hyväksymishuuto. Ja Marcus kuunteli
hämmästyneenä tuota miestä, joka ei puhuessaan lausunut ainoatakaan
turhaa sanaa.

-- Menettelytapa olkoon sama, mistä jo ennen on päätetty kansainvälisen
sotilasliiton kanssa, ja hallitusten jäsenet on mielestäni pidettävä
vankiloissa, kunnes kaikki on ohi.

Sitten puhuja kääntyi etupenkillä istuvan anarkistin puoleen, ja nyt
hän ensi kerran muuttui pilkalliseksi:

-- Täällä on eräs arvoisa puhuja ponnekkaasti ehdottanut rengit
tapettaviksi sen tähden, että isäntä on tehnyt hänelle vääryyttä!
(Naurua.) Nykyaikana kyllä useimmat kansakoululapsetkin jo ymmärtävät,
etteivät muutamat ministerit voi olla sotien aiheuttajia. He tietävät
niiden johtuvan nykyisestä järjestelmästä, siirtomaapolitiikasta ym.
Teollisuusherrain täytyy saada markkinapaikkoja tuotteilleen, uusia
vaikutusalueita. Rauhanliiton vanhoillinen suunta on täällä esittänyt
samanarvoisia ehdotuksia, joille ei mielestäni niillekään kannata antaa
enempää huomiota kuin ne ansaitsevat...

-- Se on hyvä! keskeytti hänet innostunut ääni.

-- Hyvä! Hyvä!

-- Heidän tarkoituksensa saattaa kylläkin olla hyvä, mutta kun he
vaativat niitä lopettamaan sotaa, joille on sodasta hyötyä, niin onhan
luonnollista, että nämä nauravat takanapäin. Silminnähtävä tosiasia
näet on, että militarismi, niin mahtava kuin se onkin, on yksi osa
kapitalistisesta järjestelmästä -- sen vahvin tuki ja turva. Kun siis
tohtori B. "vaikutusvaltaisilta miehiltä" so. vallassa olevilta pyytää
militarismin kukistamista, tuntuu siltä, kuin hän pyytäisi kalastajia
luopumaan veneistään. Tietenkään tämä ei koske Rauhanliiton enemmistöä,
joka tässä asiassa toimii yhdessä meidän kanssamme.

-- Mutta selittäkää kantanne murhiin ja väkivaltaan! huudahti tohtori
B. nousten paikaltaan.

Sosialisti vaikeni hetkeksi, aivan kuin olisi ajatellut, ja lausui
sitten harvaan ja raskaasti:

-- Te kaikki, jotka olette täällä, tiedätte, koko sivistynyt
maailma tietää, ettemme ole suosineet väkivaltaisia taistelutapoja.
Olemme nytkin samalla kannalla, olemme nytkin kieltäneet jyrkästi
kaiken hävittämisen, kaikki yksityiset murhat ja väkivallanteot. Te
tiedätte, mitä militarismi on, teistä jokainen on värissyt kauhusta
ja inhosta kuullessaan sen viimeisen rikoksen. Vastatkaa siis: eikö
olisi anteeksiantamaton rikos, ellemme käyttäisi kaikkia keinoja sen
kukistamiseksi?

-- Olisi! Totta, totta! kuului moniääninen huuto. Ja Marcus muisti,
että Antonius oli huomauttanut samasta seikasta kerran eräässä
kokouksessa.

-- Elleivät siis toverit kaikissa maissa voita omin voimin, niin
lähettäkäämme apua! puhuja huusi kiihkeästi ja läpitunkevasti. --
Elleivät he voita rauhallisin keinoin, niin käyttäkäämme käsissämme
olevaa keksintöäkin! En tiedä, miten tehokas se on, mutta jos se auttaa
meitä, niin käytettäköön. Nyt on käytettävä kaikkia keinoja! Vuotakoon
veri vaikka virtoina -- _viimeisen kerran_. Meidän tunnuslauseemme
täytyy nyt olla:

Pois militarismi! _Pois sota!_

Sanat kajahtivat voitonriemuisena, väkevänä huutona neljästäkymmenestä
tuhannesta kurkusta, silmät loistivat, nyrkit kohoutuivat. Marcus
muisti tuon saman huudon tuskaa ja epätoivon päättäväisyyttä
julistavana kaikuvan yöllisellä, pimeällä torilla. Siitä tuntui olevan
kokonainen iankaikkisuus. Ja nyt sekin joukko, nuo urhoolliset,
kidutetut työmiesraukat olivat kärsineet julman tulikuoleman. He eivät
saaneet tietää, voittavatko heidän veljensä.

Tohtori B:n majesteettinen hahmo kohottautui taas puhujalavalle. Hän
pyyhkäisi hätäisesti pitkää, vaaleata partaansa; ja hänen lihavissa,
terveenpunakoissa kasvoissaan kuvastui mielenliikutus ja tuska:

-- Rakkaat ystävät, veljet! hän huusi lempeällä, voimakkaalla äänellä.
-- Pysähtykää! Älkää alkako väkivallan töillä, veritöillä! Veren
kostuttamalla maalla ei _veljeyden_ ja rauhan ihana temppeli pysy
pystyssä! Se täytyy rakentaa totuuden ja oikeuden perustukselle.

Kuului harmistuneita ja pilkallisia huutoja:

-- Lopettakaa jo lorunne!

-- Menkää Haagiin ilveilemään!

-- Siellähän _on_ jo "ihana rauhan temppeli..."

-- Alas sieltä!

Puheenjohtaja koputti vasarallaan, huudot taukosivat, ja puhuja jatkoi
haltioituneena:

-- Nyt voitamme oikeudenkin aseilla, sillä _he_ ovat antaneet
meille niistä kaikkein tehokkaimman: _monet rikoksensa!_ Ystävät!
Ajatelkaa: jos _meidän_ kätemme ovat puhtaat, niin me voimme sormella
osoittaen huutaa: _tuossa ovat pyövelit!_ Ja se huuto on kaikuva maan
äärestä toiseen! Ja yhä useammat vaikutusvaltaisetkin miehet alkavat
ymmärtää militarismin rikollisen kauheuden ja liittyvät rauhanaatteen
kannattajiin. Ja vaikka -- emme vielä tällä kertaa voittaisikaan
oikeuden aseilla, niin odotetaan vielä...

Marcuksen mieleen tulivat ne hirmuiset väkivallanteot, julmuudet ja
vääryydet, joita _toiselta_ puolen oli taukoamatta harjoitettu; hän
muisti sodan ja väkivallan lukemattomat uhrit kotikaupungissaan,
muisti kolme miljoonaa poltettua ihmistä -- ja hän alkoi _vihata_
puhujalavalla olevaa miestä. Kiduttavan elävästi hän taas näki
palaneet, kiemurtelevat lapset, mielipuolet -- Antoniuksen, Aurelian,
_kaikki_...

Mutta tuo uljas, hyvinvoipa mies oli joutunut miltei hurmiostilaan.
Hänen suuret, siniset silmänsä loistivat, kun hän yhä uudelleen
vakuutti totuuden ja oikeuden voittavan; hän kielsi ajattelemastakaan
väkivaltaa ja kostoa. Ne jotka ovat syyllisiä sotiin ja
väkivaltaisuuksiin, saavat kyllä rangaistuksensa; he joutuvat
vastaamaan rikoksistaan _historian tuomion edessä!_ -- Mutta me olemme
silloin _puhtaat!_

Nyt nousi sellainen meteli, että puhuja vaikeni hämmästyneenä. Kun hän
näki heiluvia, uhkaavia nyrkkejä, ilmestyi hänen jaloille kasvoilleen
kärsivä ilme ja hän lähti paikalleen.

Nyt nousi puhujanpaikalle miltei yhtä komea valkotukkainen professori.
Hän huomautti, ettei kuulunut mihinkään ryhmään eikä puolueeseen, koska
ne ehkäisevät yksilöllisyyden kehitystä, mutta hän oli aina ollut
suosiollinen sosialismille ja varsinkin rauhanaatteelle sekä perusteli
kantaansa useilta eri puolilta.

Hän vaikeni silitellen miettivästi partaansa ja jatkoi sitten
juhlallisen surunvoittoisesti:

-- Kun eilen näin sen arvokkaan tyyneyden, jolla kaikki suoritettiin,
tuntui minusta, että maailmanrauha on mahdollinen. Mutta kuullessani,
miten raaka taistelu vielä raivoaa parhaillaan monella taholla, ja
varsinkin seuratessani tätä kokousta, olen pakostakin taas tullut
sangen pessimistiseksi maailmanrauhan suhteen. Minun täytyy vakavasti
epäillä, saadaanko rauhaa vuosisatoihin. Sillä tämäkin kokous on
osoittanut, että ihmisluonto sittenkin on paha, kostonhimoinen,
vallanhimoinen, sekä myöskin raaka. Ja niin kauan kuin nämä
ominaisuudet ilmenevät ihmisluonnossa, on sotien loppuminen mahdoton.
-- Hän tarkasti asiaa tieteellisesti, kehitellen sitä monilta eri
puolilta, ja tuli pääasiallisesti samoihin tuloksiin kuin edellinen
puhuja. -- Ihmiset on siis _kasvatettava paremmiksi_, jalommiksi,
saatava ymmärtämään, että ihmiselämän hävittäminen on rikos luontoa
vastaan ja että se varmasti tulee kostetuksi niin kansoille kuin
yksityisille -- vasta silloin nousee rauhan aurinko ihmisyyden
taivaalle.

Taas kiihtyi meteli korviasärkeväksi. Professori loi ankaran ja
tuomitsevan silmäyksen joukkoon, mutta kun ei tästä ollut apua, astui
hänkin alas puhujalavalta.

Miltei samassa kohottautui puhujalavan reunan yli paljas, kulmikas
pää, sileäksi ajellut kulmikkaat kasvot, ja meteli muuttui äkkiä
innokkaaksi kättentaputukseksi. Mies kumarsi hiukan, ja kun hän otti
rillit nenältään, näkyi hänen terävissä silmissään jotakin kovaa ja
pilkallista.

-- Minä en olisi nyt mielelläni edellisen puhujan paikalla! kuiskasi
Marcuksen toveri hymyillen ja ilmoitti, että uusi puhuja oli eräs
sosialistiprofessori.

-- Ensinnäkin pyydän kahdelle edelliselle puhujalle lausua hartaimman
kiitollisuuteni eräässä suhteessa nautinnollisista hetkistä! lausui
puhuja kirkkaalla, kuuluvalla äänellä ja kumarsi hieman. Hän vaikeni
hetken, ja kaikki katsoivat häntä iloisella, uteliaalla jännityksellä.

-- Kaiken vanhan ja alkuperäisen ihailija on joutua epätoivoon
nykyaikana, jolloin kaikki muuttuu. Keksinnöt muuttavat yhtä mittaa
taloudellista elämää ja tuotantotapoja, uudet tosiasiat tieteitä. Ja
ankara elämä pakottaa lait, uskonnot ja aatteet taukoamatta muuttamaan
muotoaan; järvet ja joet, vuoret, vieläpä Raamattukin muuttuvat
hiljalleen.

Pidätettyä naurua.

-- Sen tähden tunsin äsken syvää, hämmästyksensekaista ihailua
kuullessani kerrankin jotakin ikuista, muuttumatonta. Sillä minä en ole
kymmeneen vuoteen kuullut rauhanaatetta niin puhtaan alkuperäisenä kuin
äsken. Mieleeni tuli kallis jalokivi, jota eivät maalliset myrskyt voi
vähääkään muuttaa. Yhteiskunnat, valtiomuodot ja avaruudessa kiitävät
taivaankappaleet muuttuvat, mutta se ei muutu -- _siihen ei pysty
mikään! Niin_ lujaa aatetta täytyy ihailla!

Hän oli niin kunnioittavan juhlallinen, että koko sali kihisi
pidätetystä naurusta. Sitten hän rypisti korkeata otsaansa ja lausui
aivan kuin surunvoittoisesti:

-- Samalla en voi olla mitä ankarimmin moittimatta läsnäolevia siitä,
että arvoisalta virkaveljeltäni olette ryöstäneet hänen ihanan
uskonsa. Tosin olette saaneet rangaistuksen; olisitte ehkä saaneet
maailmanrauhan näinä päivinä, mutta nyt saatte katkerasti katuen
odottaa sitä 300-400 vuotta...

-- Mutta -- herra professori, minä ... keskeytti ensimmäinen professori
tolkuttomasti ja nousi seisomaan paikallaan.

-- Millä voin teitä palvella, rakas virkaveli? kysyi puhuja teennäisen
kohteliaasti; hänen olemuksensa muistutti notkeata, äärettömän taitavaa
miekkailijaa.

Nyt kuului tuhansista suista valtava naurunpurskahdus, ja kiusattu
professori vääntelehti tuolillaan, niinkuin se olisi ollut
keskiaikainen kidutuspenkki.

Mutta hirveä mies ei vieläkään hellittänyt. Valmistelematta hän alkoi
vakavalla äänellä puhua:

-- Suuri valtamerilaiva tuhansine matkustajineen oli hukkumaisillaan
hirmumyrskyn kynsiin. Peräsin ei enää totellut, vuorenkorkuiset aallot
paiskelivat laivaa lastuna, kaikki näytti jo olevan lopussa -- mutta
silloin laiva ajautuikin erästä saarta kohden. Sen suojassa alkoi
peräsinkin taas toimia; laiva pysähtyi, ja kapteeni lähetti perämiehen
tarkastamaan rantaa. Reippaitten merimiesten soutamana tämä hetken
kuluttua palasi huutaen iloisesti:

-- Hei! Kaikki hyvin, herra kapteeni! Veneet pääsevät lähes sadan
metrin päähän rannasta, ja siitä on helppo kahlata sileätä santapohjaa
myöten rantaan. Käskettekö laskea veneet vesille?

Silloin kapteeni alkoi repiä tukkaansa ja huutaa värisevällä äänellä:

-- Ei, ei koskaan! Etkö sinä ihminen ymmärrä, että minun täytyisi
kastaa jalkani?

Matkustajat pyysivät ja rukoilivat, että kapteeni laskisi heidät
saarelle. Mutta tämä ähkyi kauhusta vääristynein kasvoin:

-- Rakkaat ystävät, ette tiedä, mitä vaaditte! Ajatelkaa, että minulle,
_minulle_ voisi tulla nuha! Ja teille myös! Ehkä löydämme toisen
saaren, jossa pääsemme maihin kuivin jaloin.

Laivalla syntyi tavaton sekasorto. Miehet pyysivät hartaasti päästä
maihin, naiset ja lapset heittäytyivät sydäntäsärkevästi itkien
kapteenin eteen ja eräs nuori nainen syleili kapteenin polvia
vaikeroiden kauhun ja epätoivon vallassa:

-- Herra -- minulla on kolme pienokaista -- ja tuolla ulapalla on
niin hirvittävää -- Laiva uppoaa -- lapseni kuolevat! Minun _hennot,
viattomat pienokaiseni_...

Itku ja rukoukset yltyivät. Mutta silloin kapteeni ojensi kätensä ja
huusi juhlallisesti ja lohduttavasti lempeällä äänellään:

-- Rakkaat, rakkaat ystäväni! Ette ymmärrä ... Ei merkitse mitään
-- vaikka kuolettekin, kun te vain saatte kuolla _kuivin jaloin?_
Perämies: käännä nopeasti ulapalle!

Räjähti huumaava nauru, tohtori huitoi käsillään huutaen jotakin kaikin
voimin. Ja kun nauru taukosi, puhuja kysyi taas kohteliaasti kumartaen:

-- Mitä, herra tohtori? Eikö satu miellytäkään teitä? Onko tämä satu
totta -- vai oliko _se totuus_ satua?

Ääretön sali täyttyi taas naurusta; ja kun se oli tauonnut, alkoi
puhuja taas vakavasti:

-- Edelliset puhujat ovat ehdottaneet maailmanrauhan saavuttamiseksi
erään ikivanhan keinon: kasvatetaan ihmiset enkeleiksi. Mutta kun
ajattelee esim. sitä näytettä, mikä 2000-vuotisen opetuksen jälkeen
toissayönä suoritettiin, niin minä suuresti pelkään, että tällaiset
enkelikandidaatit ehtivät lopettaa toisensa sukupuuttoon -- ennen
kuin _sillä_ kasvatustyöllä maailmanrauhaa saadaan. Sitä paitsi: kun
alkuperäisetkin enkelit ovat _taivaassa tapelleet_ pari kertaa, niin...

Vielä kerran keskeytettiin hänen puheensa naurulla ja hyvä-huudoilla,

Sitten hän lisäsi murhaavan terävällä ja läpitunkevalla äänellä:

-- Ja yleensäkin luulen, ettei kysymystä maailmanrauhasta voida
ratkaista yksinomaan psykologian, filosofian ja estetiikan avulla!
Siinä tulevat kysymykseen muutkin voimat. Ja, hyvät herrat, ne _voimat
ovat nyt liikkeellä!_

Hän käännähti poistuakseen, mutta samassa kuului tohtorin hermostunut
ääni:

-- Mitä voimia herra professori tarkoittaa?

-- Ja miten sodat siis vihdoinkin lopetetaan? yhtyi estetiikan
professori. Puhuja jäi vielä paikalleen jatkaen harvaan, vakuuttavasti:

-- Ajatelkaamme, että professori ja tohtori olisivat edeltäpäin
saaneet tiedon tapahtuneesta rikoksesta ja kiiruhtaneet oikeuden ja
ihmisyyden nimessä rukoilemaan vallassa olevan luokkamme päämiehiä
luopumaan siitä, vaikkapa vielä uhanneet kauheimmalla rangaistuksella
minkä he tuntevat: historian tuomiolla, niin nämä olisivat halveksien
hymähtäneet ja sulkeneet heidät tyrmään, kunnes kaikki olisi mennyt
ohi. Yleensä he kuitenkin lienevät samanlaisia kuin muutkin ihmiset,
eivät he siis julistaneet tätä paremmin kuin muitakaan sotia
verenhimosta -- vaan _rahanhimosta_, so. taloudellisten etujen tähden.
Niin on ollut, ja niin kauan kuin vallassaolevilla on hyötyä sodista,
tulevat ne jatkumaan. Ja minä tunnustan, että jos olisin maailmanrauhan
toteuttamisen ehdoista samaa mieltä kuin professori, niin olisin aikoja
sitten heittänyt viimeisenkin toivon! Sillä ihmisluonnon olennaisin
puoli on se, että se toimii _etujensa mukaan_. Jos yksilöissä olisikin
joitakin poikkeuksia, niin luokat toimivat aina etujensa mukaan. Koko
maailmanhistoria osoittaa sen todeksi. Eivät siinä siis auta rukoukset
eivätkä vetoamiset.

-- Mutta miten sodat sitten loppuvat? keskeytti taas tohtorin
hermostunut ääni.

Puhuja vaikeni hetken ja jatkoi sitten läpitunkevasti:

-- Nyt me tulemme niihin voimiin, joita herra tohtori ei näe. Ne
seisovat satojentuhansien joukkona -- _tuolla ulkona!_ (Huumaavaa
hyväksymistä.) Minä sanon, että vallassa olevat eivät tule koskaan
vapaaehtoisesti lopettamaan sotia, militarismia, vahvinta tukeansa.
Sitä ei voida lopettaa salaliitoilla eikä keksinnöilläkään, vaikka ne
saattavat olla suurena apuna. Mutta kun laajat työväen joukot, _kansan
enemmistöt_ kaikissa maissa kehittyvät siihen määrään, että ne voivat
ottaa vallan käsiinsä -- _silloin sodat loppuvat_. Ei sen tähden,
että he olisivat parempia tai pahempia -- vaan sen tähden, että sota
merkitsee heille kuolemaa, kurjuutta: se on _heille vahingollista_.
Sota tulee kansojen enemmistöille aina olemaan vahingollista, ja kun he
pääsevät määräämään maan asioista, niin eivät _he_ sotia julista!

-- Entä barbaarit? kuului salin alapäästä.

-- Perustetaan yhteinen puolustusliitto: esimerkiksi _Euroopan
Yhdysvallat_, josta ennenkin on puhuttu, päätetään, että hyökkäyksen
uhatessa kaikki miehet kokoontuvat jättiläismäisenä _kansanmiliisinä_
puolustamaan Eurooppaa -- ja siltä varalta voidaan pitää aseita, niin
ettei kukaan ajattelekaan hyökätä meidän kimppuumme. Tai luuleeko joku,
että meitä voisi heidän taholtaan uhata jokin vaara?

-- Ei, ei, ei! kajahti salissa riemukas suosionhuuto.

-- Tämä ei ole mitään haaveilua, vaan perustuu kokonaan taloudellisiin
olosuhteisiin! jatkoi puhuja -- ja tulee kerran ehdottomasti
tapahtumaan. Se voima, josta mainitsin, näyttää valtavammalta kuin
koskaan ennen. Ehkä se _nyt jo_ on kyllin suuri. Kun te siis menette
täältä kotimaahanne, niin pitäkää ainoana päämääränänne, että kansan
enemmistö voittaa, pääsee valtaan -- silloin tuo suuri kysymys
todellisuudessa on _ratkaistu_. Ja jos niin onnettomasti kävisi, että
vieläkin joutuisimme tappiolle, niin älkäämme masentuko! Me voitamme
sittenkin! Ja kerran tulee sekin aika, jolloin ei tarvita Euroopan
Yhdysvaltoja, ei Maailman Yhdysvaltoja -- kerran vallitsee maan päällä
yksi ainoa yhteisö: _Ihmiskunta_.

Salissa räjähti neljästäkymmenestätuhannesta kurkusta riemukas,
vastustamaton huuto. Se kajahti torilla, se kuului kumeana ukkosena
kiirivän kaukaisille kaduille; tuntui kuin olisi koko kaupunki ollut
täynnä yhtä ainoata huutoa.


MAAILMA KUOHUU.

Sosialistien kansainvälisen liiton sihteeri nousi puhujalavalle.
Hänen kädessään oli tukku sähkösanomia, ja hän lausui jännityksestä
vapisevalla äänellä:

-- Nyt on kaikista suuremmista maista saapunut tietoja. Luetaanko ne
heti?

-- Heti! Heti! kuului kaikkialta jännittyneitä kiihkeitä huutoja.
Sihteeri otti ensimmäisen sähkösanoman ja luki seuraavaa:

    "Suurlakko täydellinen koko maassa. Hallitus kukistettu. Kymmenen
    kaupunkia vielä hallituksen joukkojen hallussa. Tänään lähetetään
    lentokoneita apuun. Parlamentti kutsuttu koolle valitsemaan
    edustajia kansainväliseen edustajakokoukseen."

Salista kuului aivan kuin helpotuksen huokaus -- kaikkien katseet
kirkastuivat.

Sihteeri otti toisen sähkösanoman ja alkoi lukea:

    "Työläiset lopettivat heti aamulla työt, kokoontuivat kaikkialla
    ja vaativat sotalaitosta poistettavaksi. Poliisi ja sotaväki
    koettivat hajoittaa: paljon kaatuneita. Osa sotaväkeä yhtyi meihin.
    Rauhanliiton ja työväen toimihenkilöt, muita järjestyneitä ja
    sotilaita -- yhteensä 4000 miestä vangittiin. Taistelut kiihtyneet;
    mutta hallituksella suuri enemmistö, laivasto, lentokoneet, tykistö.
    Odotamme apua."

Sihteeri luki allekirjoitukset sekä sen jälkeen juuri saapuneeni
_toisen_ sähkösanoman:

    "Hallitus on antanut äsken julistuksen: elleivät kapinalliset
    antaudu ja kaikki työläiset palaa työhönsä, _teloitetaan vangitut_
    4000 -- huomenaamulla."

Hätäisesti sihteeri pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja jatkoi tukahtuneella
äänellä.

    "Olemme tappiolla. Hallussamme ollut esikaupunki palaa. Emme voi
    pelastaa vangittuja kuolemasta -- suurin osa kaatunut. Ei meidän
    ole väliä -- mutta heidät aiotaan _teloittaa!_ Estäkää! Heidän
    itkevien omaistensa ja ihmisyyden nimessä. Pelastakaa! Pian! Heidän
    oma äänensä ei enää kuulu, mutta uskomme teidän tuntevan heidän
    tuskasta värisevän huutonsa: Apua, apua!"

Sähkösanoman vaikutus oli tärisyttävä. Neljäkymmentätuhatta ihmistä
hypähti seisoalleen; kajahti uhkaava karjahdus, ja lukemattomat nyrkit
kohosivat ilmaan kuin näkymätöntä vihollista kohden.

Puheenjohtaja sai vihdoin melun asettumaan. Hän ilmoitti, että asia
täytyi heti saada järjestykseen, ja ensimmäisenä nousi puhujalavalle
sosialistiprofessori.

Marcus hämmästyi! Miestä oli vaikea tuntea: ei näkynyt jälkeäkään
äskeisestä murhaavan ivanuijan ja vinkuvan pilkkapiiskan käyttäjästä;
hänen terävissä kasvoissaan kuvastui jylhä vakavuus ja pidätetty kiihko.

-- Nyt täytyy toimia nopeasti, ja minä teen ehdotuksen, jonka luulen
kaikkien hyväksyvän. Täkäläisen sotilasliiton johtaja ilmoitti, että
heillä on valmiina 20 konetta, ja minä ehdotan, että tuo laivue
lähtee heti apuun. Lentäjät kyllä itse päättävät, mikä menettelytapa
on tehokkain, mutta minä pidän parhaana sitä, että he tuhoavat
lentokonehallin ja pudottavat lentolehtisen, jossa ilmoitetaan, että
laivasto, linnoitukset ja kaupunki hävitetään samalla tavalla kuin eräs
toinenkin suurkaupunki, elleivät vangit ole puolen tunnin kuluttua
vapaina. Kun väestön samassa käsketään poistua kaupungista, niin
luulisin syyttömien varmasti pääsevän vapaiksi. Heidän kanssaan voitte
sitten päättää enemmistä toimenpiteistä.

Näytti kuin kaikki olisivat päässeet raskaasta taakasta. He purkivat
ilonsa innostuneeseen hyväksymishuutoon. Sen tauottua kuului tohtori
B:n epäröivä ääni:

-- Mutta elleivät he kuitenkaan tottele? Niin ei kai sellaista --
väkivaltaa...?

Syntyi kuolemanhiljaisuus, ja professori kysyi matalalla äänellä:

-- Tarkoitatteko, herra tohtori, sitä, että jolleivät pyövelit hyvällä
laske vankeja vapaaksi, niin heidät on jätettävä teloitettaviksi?

-- Pääseväthän he, jos -- jos suostuvat, antautuvat...? änkytti tohtori
epävarmasti.

Professori muistutti mieliin, miten kapinallisille tehdyt lupaukset
oli viime aikoina pidetty; huomautti syyttävästi, että tohtori oli
yhtä mittaa _sanoin_ vedonnut totuuteen, oikeuteen, veljeyteen ja
rakkauteen, mutta toiminnassa ne olivat häneltä unohtuneet...

-- Unohtuneet? keskeytti tohtori loukkautuneena.

-- Vielä pahempi, jos tahallanne olette ne hylännyt! iski professori.

Marcus näki hänen silmiensä hehkuvan -- mies painosti joka sanaa, ikään
kuin olisi niillä tahtonut tappaa vastustajansa:

-- Te olette sanonut, että sota on hirmuisin vääryys ja rikos,
myönnätte noiden neljäntuhannen taistelleen oikeuden puolesta -- ja nyt
te tahtoisitte heitä luopumaan oikeudesta, astumaan vääryyden puolelle.
Onko se oikeutta? Te toivoitte, että 4 000 miestä tekisi maailman
inhottavimman rikoksen -- _pettäisi veljensä_. Onko se todellista
veljeyttä? Te tahdotte jättää nuo onnettomat veljenne pyöveleille. Onko
se rakkautta? Minä olen varma, että täällä on ainakin 20 000 ihmistä,
jotka ovat valmiit kantamaan varkaan, murhaajan nimeä, kunhan voisivat
pelastaa onnettomat veljensä. -- Mutta herra tohtori antaisi sotienkin
jatkua, hänelle ei merkitse mitään miljoonien kuolema, heidän leskiensä
ja orpojensa itku -- kunhan vain _hänen kätensä ovat puhtaat!_ -- Onko
täällä joku, joka kannattaa tohtori B:tä?

-- Ei! Ei ainoatakaan! jyrähti äärettömässä salissa niin rajusti ja
raivokkaasti, että tohtori alkoi vapista. Ja salin etupuolella nousi
eräs mies ja lausui värisevin äänin:

-- Minä olen kuulunut myöskin Rauhanliiton vähemmistöön, mutta nyt
minun täytyy siitä luopua ja minä luulen toistenkin tekevän niin --
tohtori B. on mennyt _liian pitkälle_.

Joka taholta kuului rauhanliittolaisten kiihtyneitä, hyväksyviä
huutoja. Tohtori pälyili kalpeana ja kauhistuneena ympärilleen --
niinkuin häntä olisi joka puolelta uhattu ampua. Sitten hän lähti,
ja hänen uljas vartalonsa oli painunut kuin raskaan taakan alle.
Kokouksen puheenjohtaja ilmoitti, että muissa sähkösanomissa ei ollut
avunpyyntöjä, ja siksi oli parasta lähettää heti lentäjät matkaan.
Professorin tekemä ehdotus hyväksyttiin valtavalla hyvä-huudolla, ja
lentäjät poistuivat.

Sihteeri nousi taas puhujalavalle ja alkoi lukea kolmatta sähkösanomaa.
Siinä oli seikkaperäinen selostus suurlakosta ja ilmoitus, että
muutamia harvoja välttämättömiä aloja oli päätetty jättää lakon
ulkopuolelle; varsinkin, koska hallitus oli suhtautunut lakkoon
odottamattoman suopeasti. "-- Antanut julistuksen, jossa tuomitsee
ankarasti tapahtuneen rikoksen, ehdottaa kansainvälistä kokousta,
kannattaa yleistä aseistariisumista ja on muodollisuudet sivuuttaen
kutsunut parlamentin kokoon kahden päivän kuluttua. Kaikissa
kokouksissa vaadittu aseistariisumista."

Neljännessä maassa oli asema yleensä samanlainen kuin edellisessä:
suurlakko, rauhallista, hallitus sovitteli. Lopuksi vakuutettiin,
että jos vain muualla voitetaan, niin kyllä heillä ajetaan
aseistariisumiskysymys läpi. Viidennessä raivosi parhaillaan ankara
taistelu, mutta hallituksen puoluelaiset olivat yleensä tappiolla, ja
niiden hallussa oli vain muutamia paikkakuntia. Voitto oli siis varma.

Hyvin jännittyneinä kuunneltiin Marcuksen kotimaasta tulleita tietoja.
Kun kaikki keskusjärjestöt olivat olleet pääkaupungissa, ei mitään
yleistä tiedonantoa saatu. Mutta eri kaupungeista saapuneet tiedot
osoittivat, että vallankumous sielläkin varmasti voitti. Luonnollisista
syistä olivat taistelut monissa paikoissa olleet äärimmäisen
raivokkaita ja verisiä.

Sihteeri otti taas uuden paperin ja luki seuraavaa:

    "Heti aamulehtien ilmestyttyä suurta mielten kuohua. Sotilasliitto
    ja Sosialistit lähettivät julistuksen. Heti kaikkialla suuria
    kokouksia, joissa hyväksyttiin meidän vaatimuksemme. Suurlakko
    täydellinen. Hallitus eronnut. Kaikkien vastustuspuolueiden
    edustajat ja toimihenkilöt pitivät yhteisen kokouksen, kutsuivat
    eduskunnan kokoon. Edustajat noudetaan huomenna lentokoneilla.
    Suunnattomat kansanjoukot marssivat sotilaiden kanssa kaduilla
    laulaen Marseljeesia. Yleistä riemua hämmentää ainoastaan toissa
    yönä tapahtunut suuri rikos. Jos jossakin tarvitaan apua, niin me
    tulemme ilomielin.

                                "Sosiaalidemokraattinen puolue.
                                Antimilitaristinen sotilasliitto."

-- Se olikin viimeinen, lausui sihteeri matalalla äänellä, kokosi
vapisevin käsin paperinsa ja poistui puhujalavalta.

Salissa vallitsi hetkisen niin syvä hiljaisuus, että Marcus kuuli
naapurinsa taskukellon käynnin.

Silloin hän näki vierustoverinsa, sotilasliiton puheenjohtajan nousevan
ja lähtevän puhujalavalle. Hetkisen tämä seisoi kasvot kalpeina,
rykäisi pari kertaa ja lausui sitten liikuttuneena:

-- Ystävät... Tällaista onnea ja iloa en ole koskaan tuntenut --
sitä ei voi oikein kaikessa suuruudessaan käsittää. Ainoa, mikä sitä
hämmentää, on uhrien suuri lukumäärä. Miten paljon heissä olikaan
sellaisia, jotka olivat tälle asialle koko elämänsä uhranneet! Aivan
erityisesti täytyy lausua muutama sana eräästä merkillisestä miehestä,
jonka kaameasta kuolemasta nuori ystävämme äsken kertoi.

Sitten hän selitti lyhyesti, miten Kansainvälisen sotilasliiton
nerokas toimintasuunnitelma, joka oli suojellut liittoa urkkijoilta
ja ilmituloilta, oli Antoniuksen laatima; hänen keksintönsä avulla
voimme tänään varmasti pelastaa 4000 ihmistä, se olisi ollut tavattoman
voimakas, miltei ratkaiseva ase, jos taistelu olisi kääntynyt
tasaväkiseksi. Yksilö ei voi enempää kuin hän. Sen tähden tuntuu
surulliselta, ettei hän nähnyt toteutuvan tätä, jolle oli pyhittänyt
koko elämänsä -- että hän luuli kaiken musertuneen. Mutta viime
hetkelläkin hän oli suurenmoinen. Hän tuhosi vihollisensa kuin Simson
-- ja syöksyi sen jälkeen kammottavan jylhään kuolemaan -- sellaiseen,
jota ei maailman alusta lähtien ole tapahtunut.

Kaikki nousivat kalpeina ja liikuttuneina seisoalleen kunnioittaakseen
sankarin muistoa.

Kun Marcuksen vierustoveri palasi paikalleen, nousi puhujalavalle
hienopiirteinen, vielä nuorekas nainen, jonka tuuhea tukka oli
hopeanharmaa. Hän puhui sointuvalla, surullisella äänellä, miten naiset
heikompina useasti joutuvat kärsimään sodan tähden vielä enemmän kuin
miehet. Mitä tunteekaan sairas vaimo itkevän lapsijoukon keskellä
odottaessaan kauhulla tietoa sotatantereelta? hän kysyi ääni väristen.
-- Kuka voi kuvailla vanhan äidin tuskat, kun hän saa sanoman ainoan
poikansa kuolemasta. Hän muistaa poikansa lukemattomissa puuhissa:
lapsena, nuorukaisena, miehenä; muistaa lukemattomia sanoja, kohtauksia
--. Taukoamatta hänen sydäntään puristaa tietoisuus, että nuo rakkaat
kasvot, tuo uljas ruumis on silvottuna, tuntemattomana paiskattu
jonnekin kuraiseen kuoppaan kuin koira... Ja _sadattuhannet äidit_ ovat
saaneet tuollaisen tiedon -- sitä tuskan määrää on kamala ajatella. Jos
tuollainen nyt loppuu, niin sitä ei voi heti käsittää...

Puhujan kasvoissa kuvastui syvä, kalvava murhe, kun hän kertoi, että
hänenkin sulhasensa oli viime maailmansodassa kolmesti haavoittunut --
viimeisellä kerralla silpoutuen muodottomaksi -- ja ampunut itsensä.
Ja hänen lopettaessaan soinnahti hänen äänessään sekaisin syvä suru ja
toivo:

-- Eivät tulleet minun hääni, en koskaan saa tuntea äidiniloa. Mutta
nyt voin iloita, nähdessäni nuorten toisiaan rakastavan, minä rakastan
toisten lapsia, kaikkia lapsia. Sillä minun ei tarvitse niinkuin
tähän asti lapsia katsellessani yht'äkkiä hätkähtää ja kauhistuen
kuvitella, että heidätkin voiman ja nuoruuden kukoistuksessa surmataan
-- silvotaan muodottomiksi kummituksiksi. -- Tämä päivä on _kaikki
muuttanut! Miljoonat_ tulevat nyt onnellisemmiksi!


YLÖS HELVETISTÄ.

Kuului salaperäinen kohahdus, jota seurasi syvä hiljaisuus:
Sosialistien kansainvälisen liiton puheenjohtaja nousi puhujalavalle.
Hän seisoi hetken äänettömänä katseen kiitäessä yli salin -- ja hänen
laihoilla kasvoillaan kuvastui tavaton liikutus.

-- Ihmiset! Ystävät! hän lausui matalalla, sointuvalla äänellä, joka
värähti kuin sellon ääni. Hänen vartalonsa suoristui, suuret silmät
alkoivat säihkyä -- hän näytti nuorukaiselta!

-- Minä luulen, että tätä päivää tulevaisuuden historiassa pidetään
hyvin merkittävänä. Se onkin niin ihmeellinen, että sitä on vaikea heti
käsittää -- kaikki tuntuu unelta. Sotako _voitettu?_ Sota, jonka paljas
nimi tuo mieleen veren, hävityksen, kuoleman, joka lukemattomat kerrat
on iskenyt meidät maahan, julmasti tallannut kauheilla rautakoroillaan.
-- Olisiko se nyt voitettu?

Hän katsahti kuulijoihinsa ja jatkoi kuolemanhiljaisuuden vallitessa:

-- Kun toista sähkösanomaa äsken luettiin, lennähti mieleeni: ovatkohan
_kaikki_ muutkin sähkösanomat samanlaisia? Luultavasti monet tunsivat
samoin -- minulle se oli elämäni hirveimpiä hetkiä. Tuntui aivan
kuin ovipuolella olisi seisonut kammottava kummitus, suunnattomat
yökönsiivet ylettyen yli salin -- joka julmasti tuijotti ihmisjoukkoa
lasittunein, veripunaisin silmin. Ja ajatelkaa, se _oli_ aave:
_sodan aave_, joka tuon sähkösanoman keralla tunkeutui _viimeisen_
kerran ihmisten ilmoille -- viimeisen kerran irvisteli voimattomassa
vihassaan. Sillä seuraavat sanomat merkitsivätkin sitä, että tuo
verinen aave nyt vihdoinkin syöstään takaisin ikuiseen pimeyteen! Se ei
saa enää koskaan palata!

Puhujan sanat sattuivat jokaiseen sytyttävinä, salaperäisinä
sähköaaltoina -- miltei tietämättään kaikki huusivat kiihkeän
innostuksen vallassa:

-- Pois sota!

-- Pois! Pois!

-- Militarismin viimeinen rikos on onneksi myös kamala varoitus:
tällainen olen. Sen vaalijat eivät siis uskalla julkisesti enää sotaa
puolustaa. Ja vaikka sodan voittaminen tulikin maksamaan kalliin
hinnan, niin olivat saavutuksetkin sen arvoiset. Ajatelkaa mitä
_mahdollisuuksia_ militarismin nielemät henkiset ja ruumiilliset
työvoimat, keksimiskyky, tarmo ja lukemattomat miljardit kansojen
varoja saavat aikaan joutuessaan kansan rauhallisen kehityksen
hyväksi. Työpäivän _täytyy_ lyhetä, hyvinvoinnin lisääntyä, ja se
merkitsee terveyttä, rodun parantumista, sivistyksen kohoamista,
kansan pohjakerroksista nousee joukoittain vereksiä voimia tieteiden,
taiteiden hyväksi, mitkä siten saattavat kehittyä aavistamattoman
pitkälle. Ihanne-yhteiskuntaa ei milloinkaan tule olemaan, ei
silloinkaan kun yhteiskuntajärjestelmä muuttuu sosialistiseksi. Sitä
ei saavuteta koskaan. Ihmiskunta menee aina eteenpäin. Miten se olonsa
järjestää, emme tiedä, mutta niinkuin militarismin kukistuminen lisää
hyvinvointia, tulee ihmiskunta yhä kehittymään, sivistymään, ihmiset
elävät yhä täysiarvoisempaa elämää. Heidän taistelunsa ei voi olla
joukkomurhaa, he katsovat säälien tätä hirveätä yötä jossa olemme
harhailleet...

Hän vaikeni syvään hengähtäen, hänen kasvonsa kalpenivat entistä
enemmän, ja silmät sisäisestä riemusta loistaen hän jatkoi värisevin
äänin:

-- Minä siunaan elämää, että olen saanut nähdä tämän päivän. Olen
virunut viisitoista vuotta vankilassa. Omaisia minulla ei myöskään
enää ole, mutta tämä hetki korvaisi vaikka koko elämän onnettomuuden.
Ajatelkaa: vuosituhansia on ihmiskunta hapuillut, eksyen, kaatuillen
kauheassa yössä. Se on pyrkinyt eteenpäin, se on päässytkin eteenpäin,
mutta vain ryömien, laahaten muassaan raskaita kahleitaan. Ja nyt juuri
hälvenee tuo hirveä yö, valo leimahtaa yli maailman ja ihmiskunta
nousee kahleitta, astuu ensi askeleensa huumaantuneena, häikäistyneenä
-- kuin vanki, joka vuosikymmeniä kestäneitten ponnistustensa jälkeen
on päässyt kaivamaansa tunnelia myöten ulos maanalaisesta komerostaan
aamun kirkkauteen! Niin häikäisee meitäkin, sillä -- _nyt on koittanut
ihmiskunnan aamu_.

Marcuksesta tuntui kuin olisi rautakoura äkkiä tarttunut hänen
rintaansa puristaen tuskallisesti, tukahduttavasti: miksei Antonius
saanut kokea tätä? Hän miltei näki taas heidän viime kohtauksensa.
-- Mitä hän mahtoikaan tuntea seisoessaan syksyisellä heinäpellolla,
tuijottaen pimeyteen -- sinne, mistä pian alkoi leiskua. Marcus muisti
vielä, miten hän hätkähti, kun se tapahtui...

-- Rakkaat ystäväni! kuului taas väräjävä ääni. -- Muistuu mieleeni
eräs raamatunlause, joka mainiosti sopii tähän päivään, tähän hetkeen!
Eikö totta, eikö teistäkin tunnu -- että

    "Kansa, joka pimeydessä vaelsi, näki suuren valkeuden; ne jotka
    kuolon varjon maassa asuivat..."

Hän vaikeni aivan kuin hämmästyksen lamauttamana. Hänen kalpeille
kasvoilleen ilmestyi äkkiä salaperäinen liikutus, riemu. Ja suuret
silmät loistivat kuin yliluonnollisen haltioitumisen sytyttäminä:

-- On vaikea keksiä mielikuvituksessaankaan hirvittävämpää helvettiä
kuin maailman sotien tähden on ollut. Muistakaamme esim. äskeiset 3
miljoonaa -- pienokaiset -- mielipuolet...

Hänen puheensa keskeytti naisten moniääninen kauhunhuuto. Puhuja jatkoi:

-- Mutta nyt on tapahtunut vielä suurempi -- tapaus niin valtava
jylhässä suuruudessaan, ettei maapallolla ole sellaista ennen koettu.
-- Puhuja hiljensi ääntään lausuessaan hitaasti ja läpitunkevasti:
-- Kolme päivää sitten meillä oli todellinen helvetti, mutta pian
on ihmiskunta siitä päässyt, se nousee -- nyt parhaillaan -- _ylös
helvetistä_.

Hänen äänensä muuttui sana sanalta yhä karkeammaksi; hän rykäisikin
pari kertaa -- ei auttanut. Sitten hän ei enää koettanutkaan sanoa
mitään: katsoi vain hymyillen kaunista hymyänsä -- ja suuret kyynelet
alkoivat vieriä hänen laihoja poskiaan pitkin.

Marcus katsoi kuin lumottuna, kaikki katsoivat -- silmät kyynelissä.
Vihan ja kärsimysten kovettamat miehet itkivät. Marcus näki harmaan
pään painuvan puhujalavan reunaa vasten, mutta sitten hänen silmänsä
sumenivat hän tuntui vaipuvansa polvilleen tuolinsa viereen...

Marcus ei ollut itkenyt yhdeksään vuoteen, mutta nyt vierivät hänen
silmistään kuumat kyynelet. Suuri, salaperäinen ilo ja onni valtasi
hänet väkevänä, huumaavana -- kaikki sekaantui... Niin, niin, hän
onkin vielä pieni poika -- hän on kotona... Välillä välähtää, että
kaikki on kuvittelua, mutta hän tahtoo olla vielä kotona. Ja silloin
kaikki muuttuu entistä elävämmäksi -- _hän elää siellä!_ Oi mikä ilo!
Kaikki on kuin ennen! Hän itkee ilosta niinkuin ennenkin pidättämättä,
häpeämättä. Hän on loukannut jalkansa. Juossut sisään äidin luokse,
painanut päänsä tämän helmaan. Heti helpottaa poltto, tuska taukoaa
kokonaan -- sillä äiti silittää hänen hiuksiaan lempeällä kädellään...








End of the Project Gutenberg EBook of Ylös helvetistä, by Konrad Lehtimäki

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 46785 ***