*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 46910 ***

"NUORI KOTKA" JA VANHA METSƒSTƒJƒ

Kirj.

James Fenimore Cooper


Suomeksi mukaillut nuorisolle Sohvi Reijonen

Alkuper‰inen teos: The Pioneers
(Leatherstocking Tales #4)



WSOY, Porvoo, 1896.





SISƒLLYS:

 1. Kohtaus mets‰ss‰.
 2. Linnun ammunta.
 3. Pantteri.
 4. Poltettu maja.
 5. Mets‰st‰j‰ jalkapuussa.
 6. Pako.
 7. Luolan salaisuus.
 8. Vanhan mets‰st‰j‰n j‰‰hyv‰iset.




Ensimm‰inen luku.

Kohtaus mets‰ss‰.


Noin vuonna 1673 majoittihe Pennsylvaniaan uutisasukas. Rikas kun
oli, hankki h‰n omakseen laajat alat asumatonta maata, josta antoi
osia viljelt‰v‰ksi varattomille, avustaen heille siten kodin ja
toimeentulon. H‰nen oma el‰m‰ns‰ oli moitteetonta. H‰nt‰ pidettiin
suuressa arvossa ja h‰nelle oli monta virkaa uskottu hoidettavaksi.
Mutta h‰nen taloudelliset yrityksens‰ eiv‰t onnistuneet ja h‰n kuoli
siksi ajoissa, ett‰ s‰‰styi rutikˆyhyydest‰. H‰nen j‰lkel‰isens‰
kokivat p‰‰st‰ esi-is‰ns‰ veroiseksi ja, jos suinkin mahdollista, yht‰
rikkaaksikin, kunnes muutaman heist‰ vihdoinkin onnistui hilautua
yhteiskunnan ylimmille porraspuille. Avioliitto h‰nt‰ siin‰ melkoisesti
auttoi ja siten h‰nen poikansa, Marmaduke Temple, sai muuta paremman
kasvatuksen kuin mik‰ Pennsylvanian silloisissa oppilaitoksissa oli
mahdollista. Koulussa oli nuoren Marmaduken ik‰inen nuorukainen,
Edvard Effingham, ja heist‰ tuli yst‰vykset. Effinghamin perhe oli
rikas ja arvossa pidetty. Is‰ oli nelj‰kymment‰ vuotta majurina
palveltuansa ottanut eron virasta. Ja kun Edvard, ainoa poika, otti
vaimon, luovutti is‰ h‰nelle koko omaisuutensa. Ensiksi k‰ytti nuori
Effingham rikkauttansa etsi‰ksens‰ nuoruuden yst‰v‰ns‰ Marmaduken
ja auttaaksensa h‰nt‰. Kun Marmaduken is‰ juuri pikkist‰ ennen oli
kuollut ja h‰nen omaisuutensa pilstoutunut moneen osaan, tuli yst‰v‰n
tarjous sopivaan aikaan. Yst‰vykset perustivat kaupan Pennsylvanian
p‰‰kaupunkiin Filadelfiaan. Uuttera ja toimelias Marmaduke otti
huoleksensa johdon, ja Effingham, joka antoi varat, sai puolet
voitosta, esiytym‰tt‰ kuitenkaan julkisesti liikkeen osakkaana.
Kahdesta syyst‰ h‰n piti yhtiˆn salaisuutena. Ollen sellaisen perheen
j‰lkel‰inen, jossa aseteollisuus oli siihen asti perintˆn‰ kulkenut,
katsoi h‰n alentavaksi v‰littˆm‰sti yhty‰ kauppaliikkeeseen. Toinen syy
oli is‰n voittamaton vastenmielisyys kveekaria kohtaan, ja Marmaduke
oli per‰isin kveekariperheest‰, vaikka h‰n itse ei ollutkaan eritt‰in
ankara lahkolainen.

Marmaduke johti monena vuonna liikett‰ niin onnellisesti, ett‰ se
tuotti runsaan voiton. Niiden levottomuuksien alkaessa, jotka olivat
vapautussodan edelt‰ji‰, asettui Effingham kuninkaan ja Marmaduke
kansan puolelle. Kun sota syttyi, uskoi Effingham kaikki paperinsa ja
mit‰ h‰nell‰ vain arvokasta oli toverinsa talteen, ja j‰tt‰en is‰ns‰
h‰n l‰hti kuninkaan sotajoukkoon. Luonnollisesti eiv‰t yst‰vykset
saaneet mit‰‰n tietoja toisistaan, ja sodan jaloista t‰ytyi Marmaduke
Templen kohta poistuakkin p‰‰kaupungista pelastettuansa ensin
omaisuutensa ja Effinghamin paperit varmaan talteen kuninkaallisilta
joukoilta. Kun Yhdysvallat sodan p‰‰tytty‰ tunnustettiin itsen‰isiksi,
julistettiin kuninkaan puoluelaiset tiluksensa menett‰neiksi ja
ne tuomittiin myˆt‰viksi. Marmaduke k‰ytti tilaisuutta hyv‰kseen,
matkusti Newyorkiin ja osti jokseenkin huokealla avaroita tiloja.
Niiden parantamiseksi h‰n k‰ytti kaiken kykyns‰ ja toimintahalunsa,
niin ett‰ h‰n heti oli maansa mahtavimpia tilanomistajia. Kaikkien
h‰nen rikkauksiensa ainoana perij‰n‰ oli tyt‰r, jonka h‰n v‰h‰‰ ennen
vaimonsa kuolemaa oli vienyt muutamaan kasvatuslaitokseen.

Kun asukasluku siin‰ piiriss‰, jossa h‰nen tiluksensa olivat, oli
kasvanut m‰‰r‰ttyyn lukuun sinne muuttaneista uutisasukkaista,
nimitettiin h‰net sinne ylituomariksi.

Tutustutettuamme lukijaa oloihin ja henkilˆihin siirrymme varsinaiseen
kertomukseemme ja tulemme niin muutamana joulukuun p‰iv‰n‰ 1793
Newyorkin valtion keskukseen l‰helle Susquehannan l‰hteit‰.

Oli kirkas pakkasp‰iv‰. Auringonlaskun aikaan nousi reki
hiljakaisilleen vuorenrinnett‰. Hevosia ohjasi nuori neekeri, jonka
luonnostaan kiiltomustat kasvot pakkanen oli pilkukkaiksi t‰plitellyt.
Siit‰ huolimatta oli kasvojen ilme iloinen, sill‰ h‰n ihan riemuitsi
kotiintulosta ja l‰hestyv‰n joulujuhlan huvituksista. Reess‰ istui
keski-ik‰inen mies ja nuori tyttˆ. Turkkeihin kun olivat k‰‰riytyneet,
ei heist‰ n‰kynyt muuta kuin tytˆn mustat silm‰t ja miehen kasvot,
joissa ilmeni hyv‰ntahtoisuus ja miellytt‰v‰ iloisuus. Mies oli
Marmaduke Temple ja h‰nen matkatoverinsa h‰nen tytt‰rens‰ Elisabet,
joka oli viett‰nyt nelj‰ vuotta Newyorkin kasvatuslaitoksessa ja nyt
palasi kotiin. Vuori, jonka rinnett‰ he paraillaan nousivat, kasvoi
vankkaa havumets‰‰, ja v‰h‰n kuin pel‰ten t‰hysteli Elisabet synkk‰‰n
mets‰‰n, kun yht‰kki‰ kova, hellitt‰m‰tˆn koiran haukunta kuului.

-- Seis, Agy! huudahti vanha herra mustalle ajajalle. Se on vanha
Hektor; min‰ tunnen sen ‰‰nest‰. Luultavasti on "Nahkajalka" otuksen
j‰lill‰. Tuossapa onkin edess‰mme veres hirvenj‰lki -- Ja nyt,
Elisabet, jollet pyssyn pamausta pelk‰‰, niin hankin sulle kunnon
hirvipaistin jouluruuaksi!

Ajaja pys‰ytti hevoset. Marmaduke Temple viskasi turkin p‰‰lt‰‰n,
kaappasi oivan kaksipiippuisen lintupyssyns‰ ja hypp‰si reest‰
kinokseen. H‰n aikoi juuri rient‰‰ eteenp‰in, kun komea hirvi oikaisi
tien poikki muutaman askelen p‰‰ss‰ h‰nest‰. K‰si varmana ja katse
ter‰v‰n‰ kohotti Marmaduke pyssyns‰ ja laukaisi. Mutta hirvi jatkoi
matkaansa pelk‰‰m‰tt‰ ja n‰ht‰v‰sti vahingoittumatonna. Ei viel‰
toinenkaan laukaus tuntunut osaavan oikeaan. S‰‰li‰ tuntien iloitsi
jo Elisabet hirven pelastumisesta, kun se taas yht‰kki‰ pyyhk‰si tien
poikki. Samassa t‰r‰hytti ilmaa r‰ike‰ pamaus, ihan toisellainen kuin
vanhan herran lintupyssyn laukaus. Hirvi hyp‰hti korkealle ilmaan, ja
kun toinen laukaus seurasi siin‰ paikassa, suistui se suinp‰in maahan,
kieriskellen kinoksessa. Kova‰‰ninen "halloo" kajahti n‰kym‰ttˆm‰n
ampujan suusta ja samassa ilmestyi tielle kaksi miest‰ piilostaan
kuusten takaa, josta k‰sin he olivat hirve‰ v‰ijyneet.

-- Kas vain, Natty! Jos min‰ olisin tiennyt teid‰n olevan siell‰
v‰ijym‰ss‰, huudahti Marmaduke Temple, niin olisin kyll‰ laukaukseni
s‰‰st‰nyt toiseen aikaan. Mutta vanhan Hektorin haukunta oli liian
houkuttelevaa. Enk‰h‰n min‰ ole ihan varma siit‰k‰‰n, eikˆ joku minun
luodistani suistanut saalistamme p‰‰laelleen.

-- Ei, tuomari, ei! vastasi mets‰st‰j‰ naurahdellen ja voittoisasti
h‰nt‰ katsellen tuntiessaan osavammuutensa. Luuletteko todellakin, ett‰
tuollaisella tuliluikulla saattaa ampua aikuisen hirven?

-- T‰m‰ on hyv‰ pyssy, Natty, ja se on sekin aikoinaan hirven kaatanut!
virkkoi tuomari, hymyillen yst‰v‰llisesti. Hirveen on sattunut kaksi
laukausta, toinen kaulaan ja toinen keskelle syd‰nt‰. Eih‰n se olisi
mahdotonta, Natty, ett‰ toinen olisi minun ampumani!

-- Mutta teid‰n t‰ytyy myˆnt‰‰, tuomari, jatkoi mets‰st‰j‰
harmistuneena, ett‰ hirvi kaatui vasta viimeisest‰ laukauksesta ja
sen ampui nuorempi ja varmempi k‰si kuin sek‰ teid‰n ett‰ minun. Min‰
puolestani, vaikka olenkin kˆyh‰ kuin hiiri, tulen kyll‰ toimeen
ilmankin t‰t‰ saalista; mutta enp‰ kuitenkaan mielell‰ni luopuisi
oikeuksistani vapaassa maassa.

-- Eik‰ teid‰n tarvitsekkaan, Natty! vastasi tuomari. Min‰h‰n
puolustaunkin vain mets‰st‰j‰kunnian vuoksi! Muutamalla dollarillahan
hirven ostaa, mutta mik‰s korvaa kunnian pit‰‰ lakissaan hirvenh‰nt‰‰?
Ajatelkaapas, miten min‰ voisin kerskata siit‰ serkulleni,
joutavanp‰iv‰iselle Dick Jonekselle, joka koko t‰n‰ mets‰styskautena ei
ole ampunut muuta kuin ukkoteeren ja pari harmaata oravaa.

-- Otukset h‰vi‰v‰t h‰vi‰mist‰‰n, tuomari, mit‰ laajemmalle vain n‰m‰
viljelykset ja parannukset ulottuvat, virkkoi vanha mets‰st‰j‰ huoaten.
Oli aikoja semmoisiakin, jolloin min‰ pirttini kynnykselt‰ saatoin
ampua kolmetoista hirve‰. Ja kun tuli karhunlihan n‰lk‰, niin ei muuta
kuin valvo yˆ ja ammu otso kuutamossa pirtin sein‰nraosta. Eik‰ siin‰
tarvinnut pel‰t‰ liian sike‰sti nukkuvansa, sill‰ suden ulvonta piti
kyll‰ valveilla. Hektor vanha, t‰m‰ -- h‰n silitti suurta, musta- ja
keltapilkkuista, valkovatsaista ja valkeajalkaista mets‰koiraa, joka
juuri palasi ajosta -- katsokaapas, mitenk‰ sudet purivat pahaksi sen
kurkun sin‰ yˆn‰, kun min‰ ajoin ne pois, kun ne yrittiv‰t siepata
minulta saaliin uunin piipusta! Koira on uskollisempi kuin moni
kristitty. Se ei milloinkaan unohda yst‰v‰‰ns‰ ja se rakastaa sit‰,
joka sille antaa ruuan.

Mets‰st‰j‰n olennossa oli jotain omituista, joka aikaa sitten oli
her‰tt‰nyt Elisabetin huomion. H‰n oli pitk‰ ja hoikka ja h‰nen ohutta
punertavaa tukkaansa peitti ketunnahkainen lakki. Vaikka h‰nen kasvonsa
olivat laihat ja kuihtuneen n‰kˆiset, ilmeni niiss‰ kuitenkin hyv‰
ja luja terveys. Harmaat silm‰t s‰ihkyiv‰t tuuheiden, harmahtavain
kulmakarvain alta. Kaula kuikotti paljaana ja yht‰ ahavoituneena kuin
kasvotkin. Hirvennahkainen nuttu oli sidottu villavyˆll‰. Jalassa oli
h‰nell‰ mokasiinit, hirvennahkaiset jalkineet, jotka h‰n intiaanien
tavalla oli koristanut siilin piikkilˆill‰, ja hirvennahkaiset housut
sek‰ polviin ulottuvat s‰‰rykset samasta aineesta, josta pukimosta
h‰n uutisasukkailta oli saanut nimen "Nahkajalka". Vasemmalla
olkap‰‰ll‰ oli mahdottoman suuri h‰r‰nsarvi ja kupeella riippui
nahkainen mets‰styslaukku. Pyssy ulottui lumisesta tanteresta melkein
ketunnahkalakin huippuun.

-- Olisinpa oikein mieliss‰ni, virkahti Marmaduke huolellisesti
tarkastettuansa hirven haavoja, jos minulle tulisi kunnia t‰m‰n hirven
kaatamisesta. Ja jos minun laukaukseni sattui kaulaan, niin se on
varma, ett‰ hirvi on minun, sill‰ syd‰mmeen ammuttu luoti oli silloin
tarpeeton. Mit‰s te siit‰ sanotte, hyv‰ yst‰v‰?

Ja tuomari k‰‰ntyi Natyn seuraajaan.

-- Min‰ sanon, ett‰ min‰ sen hirven ammuin! vastasi nuorukainen
ylpe‰nlaisesti, laskien k‰tens‰ pyssylle, joka oli melkein samallainen
kuin h‰nen vanhemman toverinsa pyssy.

-- Mutta tottahan toki myˆtte minulle saaliin? kys‰isi tuomari,
hymyillen lempe‰sti. Olisippa toden per‰st‰ kerrassaan kummallista
jollen saisi kelpo juttua t‰st‰ kuoleman iskusta! Mit‰p‰ arvelette,
nuori mies, onko kolmessa dollarissa kyll‰ksi hirvest‰?

-- Otetaanhan ensin selv‰ asian oikeasta laadusta, vastasi nuorukainen
s‰vyis‰sti, mutta ‰‰nen ylevyys ilmaisi muuta toista kuin mit‰tˆn
ulkomuoto. Monellako raehaulilla te olitte ladannut pyssynne?

-- Viidell‰, hyv‰ herra, sanoi tuomari jokseenkin h‰mm‰styen
nuorukaisen luontevasta k‰ytˆksest‰. Eikˆh‰n viidess‰ ole kyll‰ksi
kaatamaan hirve‰?

-- Yksikin jo riitt‰isi, mutta -- nuorukainen l‰heni puuta, jonka takaa
h‰n oli tullut ja jatkoi: muistatte kai, herra, ett‰ ammuitte t‰h‰n
suuntaan? T‰nne puunkylkeen on j‰‰nyt nelj‰.

Tuomari tarkasti vereksi‰ merkki‰ puunrungosta ja lausui nauraen:

-- Sill‰h‰n te vain todistatte itse‰nne vastaan! Miss‰s viides on?

-- T‰‰ll‰! vastasi nuorukainen, k‰‰nt‰en viittaansa ja osottaen reik‰‰
nutussaan, josta tipahteli suuria veripisaroita.

-- Taivas varjelkoon! kiljahti tuomari kauhuissaan. Olenko t‰ss‰ vain
kuluttanut aikaa turhaan pˆyhkeilemiseen, silloin kuin l‰himm‰iseni
minun tauttani k‰rsii tuskaa p‰‰st‰m‰tt‰ valituksen ‰‰nt‰ huuliltaan?
Mutta pian, pian rekeen! Kyl‰‰n on vain peninkulma ja siell‰ te saatte
l‰‰k‰rin apua! Min‰ korvaan teid‰n hoitonne ja te j‰‰tte meille, kunnes
paranette -- tahi kauvemmaksikin, jos haluatte!

-- Kiitoksia paljon, lausui nuorukainen, mutta minulla on yst‰v‰, joka
tulisi hyvin levottomaksi kuullessaan, ett‰ min‰ olen haavoittunut eik‰
h‰n voisi olla minun luonani. Ja haavahan sit‰ paitsi on ihan mit‰tˆn.
Mutta luullakseni ette nyt, hyv‰ herra, kielt‰ne minulta hirven
omistusoikeutta?

-- Mitenk‰ min‰ sen kielt‰isin? huudahti tuomari liikutettuna. Min‰
annan nyt teille oikeuden t‰stedes ampua metsiss‰ni, mit‰ ikin‰
haluatte. "Nahkajalka" on t‰h‰n asti ollut ainoa, jolle olen sellaisen
etuoikeuden myˆnt‰nyt. Mutta min‰ ostan hirven teilt‰ -- Ottakaa t‰m‰
seteli! Se korvaa teille sek‰ omanne ett‰ minun laukaukseni.

-- Viel‰ on elossa monta, mutisi vanha mets‰st‰j‰ itsekseen, jotka
vakuuttavat, ett‰ Natanael Bumpon mets‰stysoikeus t‰ss‰ vuoristossa on
vanhempi kuin Marmaduke Templen oikeus sit‰ h‰nelt‰ kielt‰‰.

V‰litt‰m‰tt‰ Natyn jupinasta kumarsi nuorukainen kohteliaasti, kiitt‰en
tarjouksesta.

-- Suokaa anteeksi, hyv‰ herra, sanoi h‰n, mutta min‰ tarvitsen saaliin
itse.

-- Mutta t‰ss‰ on jo monen hirven hinta! tarjoili tuomari. Ja kuiskaten
h‰n lis‰si: ottakaa t‰m‰; min‰ pyyd‰n teit‰; se on sadan dollarin
seteli.

Nuorukainen n‰ytti horjuvan p‰‰tˆksess‰‰n. Mutta punastuen, ik‰‰nkuin
h‰veten hetkellist‰ heikkouttaan h‰n kielt‰ytyi uudelleen.

-- Ette kai tahdo loukata is‰‰ni niin syv‰sti, sanoi h‰nelle Elisabet,
nousten seisalleen reess‰, jotta j‰t‰tte h‰nen tunnolleen niin raskaan
syytˆksen, ett‰ h‰n on haavoittanut teid‰t ja j‰tt‰nyt teid‰t sitten
mets‰‰n avutonna? Min‰ pyyd‰n teit‰ tulemaan kanssamme ja antamaan
l‰‰k‰rin hoitaa itse‰nne!

-- Kyll‰p‰ se oikeastaan taitaa olla parasta, ett‰ sin‰ menet heid‰n
kanssaan, poika! arveli Nahkajalka. Jos n‰et luoti on viel‰ haavassa,
niin ei vanha k‰teni sit‰ en‰‰ sielt‰ saa. Kolmekymment‰ vuotta sitten
-- se oli toista se. Silloin kulin min‰ seitsemisenkymment‰ peninkulmaa
ypˆ yksin‰ni er‰maan halki pyssynluoti reidess‰ ja vasta kotiin
p‰‰sty‰ni min‰ sen sielt‰ puukollani silpasin pois. Chingachgook-vanhus
se kyll‰ sen viel‰ muistaa.

Viimein kuitenkin nuorukainen suostui istumaan rekeen, vaikka
selitt‰m‰ttˆm‰n vastenmielisesti. Musta kyytipoika nosti viel‰
hirvenkin siihen muun painon lis‰ksi. Kun kaikki olivat sijoittuneet,
pyysi tuomari vanhaa mets‰st‰j‰‰kin mukaan.

-- En tule, vastasi Nahkajalka, p‰‰t‰ns‰ pudistaen. Minulla on viel‰
tekemist‰ kotona joulunaatoksi. Jos n‰ette vanhan Chingachgookin j‰rven
rannalla, niin ottakaa h‰net l‰‰k‰ri‰ auttamaan, sill‰ h‰n ymm‰rt‰‰
hoitaa sek‰ isku- ett‰ ampumahaavoja.

-- Viel‰ yksi asia, Natty, sanoi nuorukainen, k‰‰ntyen mets‰st‰j‰‰n,
‰lk‰‰ mainitko mit‰‰n laukauksesta elk‰‰k‰ siit‰k‰‰n, minne menen.
Ymm‰rr‰ttekˆ?

-- Luottakaa vanhaan Nahkajalkaan! vastasi mets‰st‰j‰, heitti pyssyn
olalleen, ja poistui ripein askelin mets‰‰n.

Ajaessa tarkasteli Marmaduke vierasta, joka istui h‰nen edess‰‰n
‰‰netˆnn‰. H‰n oli kaksi- tai kolmekolmatta-vuotias, tavaskokoista
hiukkaa pitempi ja h‰nen kasvojensa piirteet harvinaisen miellytt‰v‰t.

-- Te n‰yt‰tte minusta niin tutulta, nuori yst‰v‰ni, mutta en jaksa
muistaa teid‰n nime‰nne.

-- Min‰ olenkin ollut vasta kolme viikkoa n‰ill‰ main, vastasi
nuorukainen kylm‰sti. Ja mik‰li kuulin, olette te ollut kauvanlaiseen
poissa.

Tie kiemurteli laaksoon.

-- Katso tuonne, Elisabet, virkkoi tuomari. T‰‰lt‰ n‰et kotisi, suojasi
ja el‰m‰si turvan -- samoin tekin nuori mies, jos tahdotte meid‰n
kanssamme asua.

H‰mm‰styneen‰ katseli Elisabet maisemaa laaksossa. Uuraat ihmisk‰det
olivat sit‰ niin muovailleet, ett‰ h‰n tˆin tuskin sen tunsi
lapsuutensa elostelukent‰ksi. Ihan heid‰n allaan kimalteli j‰rvi
talvisessa puvussaan. Kapea virta -- Susquehanna -- kierteli sulia
pitkin peninkulmittain, silm‰n siint‰m‰ttˆmiin. Ranta‰yr‰‰ll‰
oli Templetonin kyl‰, noin viisikymment‰ taloa, useimmat puisia.
Taloryhm‰kkeen keskelt‰ kohosi tuomarin omituinen kivirakennus komeana
ja mahtavana.

Kulkusten raikkaasta kilin‰st‰ p‰‰tt‰en l‰heni n‰ht‰v‰sti reki
l‰henemist‰‰n ja jopa se tien mutkassa n‰kyviinkin pyˆr‰hti nelj‰n
hevosen vet‰m‰n‰. Ajajana oli Richard Jones, tuomarin ‰skenmainittu
serkku, joka oli sheriffin‰ uutisasutuksessa. Kolme muuta herraa istui
reess‰, nimitt‰in herra Grand, kyl‰n pappi, kauppias Le Quoi ja majuri
Hartmann, saksalainen peri‰‰n.

-- Niinkuin n‰et, Marmaduke, kunnioitan min‰ sinua suuresti, kun n‰in
valittujen kanssa tulen sinua vastuuttamaan! tervehti ylituomari
serkkuaan, pys‰ytt‰en hevoset.

-- Te olette eritt‰in huomaavaisia! virkkoi tuomari, k‰‰ntyen
tulijoihin. Ja nyt, hyv‰t herrat, esittelen min‰ teille tytt‰reni.
Teid‰n nimenne h‰n jo ennest‰‰n tuntee.

Richard valmistihe k‰‰nt‰m‰‰n nelivaljakkoaan. Tie oli n‰et niin
kapea, ett‰ siin‰ olisi ollut mahdotonta k‰‰nty‰, jollei kivilouhos
olisi ollut sen vieress‰; vaikka olihan se sittenkin vaaranalaista.
Lyˆd‰ huimien etumaista hevosparia pakotti Richard sen nietokseen,
joka peitti louhoksen. Mutta kun hevoset askel askelelta tunsivat
vajoavansa yh‰ syvemm‰lle ja syvemm‰lle, sys‰ytyiv‰t ne takimaistensa
p‰‰lle, jotka taas vuorostaan tyrkk‰siv‰t reke‰. Ennenkuin Richardilla
oli aavistustakaan vaarasta, kiikkui jo toinen puoli reke‰ toistasataa
jalkaa syv‰n, kohtisuoran kuilun partaalla.

-- Taivas varjelkoon! huusi tuomari. Me olemme hukassa jokikinen!

Ja Elisabet rinkaisi kauhistuneena.

Siin‰ silm‰nr‰p‰yksess‰ hypp‰si pelk‰‰m‰tˆn mets‰st‰j‰ Marmaduken
reest‰ pillastuneiden hevosten eteen, joita Richard s‰‰lim‰tt‰ ja
rajusti, hellitt‰m‰tt‰ ruoski. Nuorukainen l‰im‰ytti hevosia p‰‰h‰n
niin tuntuvasti, ett‰ ne viskautuivat syrj‰‰n ja tulivat oikealle
tielle. Reki tosin siten per‰ytyi vaarallisesta paikastaan, mutta siit‰
huolimatta se kuitenkin kaatui. Pappi ja saksalainen lensiv‰t muitta
mutkitta maantielle. Richard kaarsi ilmaan suuremmoisen kaaren ja
putosi noin viidenkymmenen jalan p‰‰h‰n samaan kinokseen, jota hevoset
olivat pel‰nneet. Ranskalainen, joka jo ennakolta oli valmistaunut
hypp‰‰m‰‰n, r‰nts‰hti Richardin viereen kuin sammakko ja tupsahti
sitten p‰‰lleen lumeen, s‰tkytellen hoikilla s‰‰rill‰‰n taivasta kohti
kuin linnunpel‰tin. Kun sitten kaikki taas olivat jaloillaan eik‰
Richard huomannut kenenk‰‰n vahingoittuneen, huudahti h‰n eritt‰in
tyytyv‰isen‰:

-- No, siit‰ me nyt kuitenkin p‰‰simme mainiosti! Tiesinh‰n min‰,
miten paraiten hallitsen neli-valjakkoa; muuten olisimme p‰istikkaa
hujahtaneet syvyyteen, koko seurue!

-- Siit‰ ei sinun kannata kerskata, murahti tuomari. Jollei t‰m‰ reipas
nuorukainen olisi t‰ss‰ ollut, niin tuskinpa vain olisi ehytt‰ palasta
j‰lell‰ hevosista, reest‰ tai teist‰, hyv‰t herrat.

Matkustajat istuutuivat rekeen ja saapuivat muitta seikkailuitta
tuomarin taloon. Ovella oli heit‰ vastassa palvelusv‰ki, etunen‰ss‰
Benjamin Penguillan, vanha, s‰vyis‰ karhu, joka hoiti hovimestarin
tointa. Richardin koiratarhasta kuului hirmuista melua, jos
mink‰kinlaisten koirain ‰‰ni‰, susikoiran ulvonnasta m‰yr‰n
r‰vennykseen. Ainoastaan suuri verikoira pysyi hiljaa ja tyynen‰.
Komeana ja juhlallisesti se meni Elisabetin luo, joka sit‰ silitteli.
Koira tuntui tuntevan h‰net. Se katsoi pitk‰‰n ja tarkkaavasti h‰nen
j‰lkeens‰, kunnes ovi tulijain per‰st‰ sulettiin. Sitten se vet‰ytyi
likimm‰iseen koirankoppiin, aivan kuin sille olisi selvinnyt, ett‰
talossa oli nyt uusi aarre, jota h‰nen piti vartioida.

Suuressa, kodikkaan l‰mpim‰ss‰ ja valoisassa salissa riisuivat tulijat
p‰‰llysvaatteensa, ja jokainen asettihe sinne niin mukavasti kuin
voi. Haavoittunut mets‰st‰j‰ seisoi vain yksin‰‰n nurkassa, pyssyyns‰
nojaten ja tarkasteli synk‰sti ymp‰ristˆ‰‰n. Marmaduke Temple muisti,
ett‰ h‰n tarvitsi apua ja haitatti paikalla l‰‰k‰rin, joka tuli ja
tutki haavaa. Vieraan olkap‰‰ss‰ oli pieni haava, johon raehauli oli
tunkeunut. Pakkanen oli verenvuodon tyrehytt‰nyt. L‰‰k‰ri sai haulin
pois ja oli juuri aikeissa panna siteen, kun Chingachgook-intiaani,
jota mohikaaniksikin sanottiin, ilmestyi ovelle.

-- Kiitoksia paljon avustanne hyv‰ herra, sanoi nuorukainen ylpe‰sti.
Mutta tuossa tulee minun hoitajani, joka s‰‰st‰‰ teit‰ sen enemp‰‰
vaivautumasta minun tauttani!

Chingachgook oli vasta muutamia kuukausia oleskellut Templetonin
vuoristossa. H‰n asui Nahkajalan mˆkiss‰ ja kun he olivat joltisenkin
samantapaisia, niin viihtyiv‰t he hyv‰sti yhdess‰. Vaikka Chingachgook
jo oli i‰k‰s, oli h‰nen vartalonsa viel‰ pysty ja vahva, ja h‰nen
mustat silm‰ter‰ns‰ kiilsiv‰t tulen valossa kuin tulipallot, kun h‰n
t‰hystellen katseli ymp‰rilleen. Mets‰npojan l‰hestyess‰ v‰istihe koko
seurue, p‰‰st‰en h‰net haavoittuneen luo. Hetkisen h‰n ‰‰neti tarkasti
nuoren mets‰st‰j‰n olkap‰‰t‰ ja k‰‰nsihe sitten vakavana ja kysyv‰sti
tuomariin p‰in. Tuomari h‰mm‰styi, sill‰ intiaani oli aina ennen
k‰ytt‰ytynyt tyynesti ja nˆyr‰sti. H‰n ojensi kuitenkin k‰tens‰ ja
sanoi:

-- Tervetultuasi, Chingachgook! T‰m‰ nuori mies luottaa hyvin
sinun taitoosi, koskapa h‰n n‰ytt‰‰ mieluimmin antautuvan sinun
hoidettavaksesi kuin meid‰n l‰‰k‰rin.

Jokseenkin selv‰ll‰ englanninkielell‰ vastasi mohikaani:

-- Valkoihoiset eiv‰t mielell‰‰n katsele verta ja kuitenkin haavoitti
"nuoren kotkan" se k‰si, jonka ei pit‰isi pahaa tehd‰!

-- Mohikaani! Chingachgookvanhus! huudahti tuomari. Luuletko sin‰ minun
k‰teni milloinkaan tahallaan vuodattaneen ihmisverta?

-- Paha henki asustaa joskus paraimmissa syd‰mmiss‰, vastasi intiaani,
mutta veljeni puhuu totta. H‰nen k‰tens‰ ei ole milloinkaan ehdoin
tahdoin v‰ijynyt kenenk‰‰n henke‰. H‰n on viaton -- veljeni ei ole
tahtonut verta vuodattaa.

Marmaduke tarttui h‰nen ojennettuun k‰teens‰ hymyillen, osottaen
sill‰, ettei h‰n intiaanin sanoja en‰‰ muistele, niin syv‰sti kuin ne
olivatkin h‰nt‰ loukanneet.

Sitten kun intiaani oli taitavasti sitonut k‰‰reen, nousi haavoittunut
ja sanoi:

-- Nyt en en‰‰, hyv‰t herrat, kuluta aikaamme kauvemmin enk‰ teit‰
turhanp‰iten vaivaa. Minun on vain saatava selville teid‰n oikeutenne
hirveen, tuomari Temple.

-- Min‰ myˆnn‰n, ett‰ se on teid‰n, sanoi Marmaduke, mutta min‰ olen
teille muuta suuremmassa velassa kuin mik‰ t‰st‰ saaliista tulee.
Tulkaa sen vuoksi huomenna t‰nne. Silloin sovimme sek‰ t‰st‰ ett‰
toisesta paljoa t‰rke‰mm‰st‰ asiasta.

-- Mutta, hyv‰ herra, min‰ en voi l‰hte‰ saamatta edes osaa hirvest‰,
jatkoi nuorukainen, taistellen tunteineen. Olenhan min‰ jo sanonut,
ett‰ min‰ tarvitsen saaliini itse.

-- No, siihen me nyt emme niink‰‰n hevill‰ suostu, keskeytti Richard.
Tuomarihan korvaa teille huomenna koko el‰imen ja ottakaa ihan lemmess‰
kaikki, kunhan ette vain ota selk‰‰.

-- Paljon kiitoksia auliudestanne, hyv‰ herra! Mutta te pid‰tt‰isitte
itsellenne juuri sen osan, jonka min‰ tahdon omiksi tarpeikseni.
Minun itseni pit‰‰ saada selk‰, se on, jos miehell‰ vain on oikeutta
omistaa se, jonka h‰n on ampunut, ja jos laki siin‰ kohti h‰nen
omistusoikeuttansa suojelee.

-- Laki suojelee teit‰! lausui tuomari Temple h‰mm‰styneen‰ ja
harmissaan. Benjamin, sanoi h‰n hovimestarille, toimita hirvi
kokonaisena rekeen ja saatatuta t‰m‰ nuori mies Nahkajalan mˆkkiin.
Mutta totta kai teill‰ on nimi, hyv‰ vieras, ja kaiketikkin tapaan
teid‰t uudelleen korvatakseni tekem‰ni vahingon?

-- Nimeni on Edvards, vastasi mets‰st‰j‰, Oliver Edvards. Min‰ olen
helposti tavattavissa, sill‰ min‰ asun t‰ss‰ likettyell‰. Enk‰ min‰
ihmisi‰ pelk‰‰, koska en milloinkaan ole tehnyt pienint‰k‰‰n pahaa
kellekk‰‰n.

-- Meh‰n teimme pahaa teille, virkahti Elisabet, ja tietysti tieto
siit‰, ett‰ kielt‰ytte meid‰n avustuksestamme, koskee kipe‰sti is‰‰ni.
H‰nt‰ ilahuttaisi n‰hd‰ teit‰ huomenna luonamme.

Nuori mies vastasi kumartaen:

-- Min‰ siis tulen huomenna luoksenne, herra tuomari, ja katson
k‰ytett‰v‰kseni tarjoamanne reen yst‰vyydenosotteeksi.

H‰n viiv‰hti viel‰ hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena ja tarkasti sitten,
synk‰n raju ilme silmiss‰, huonetta joka puolelta. Vihdoin h‰n poistui
kumartaen ja sen n‰kˆisen‰, ettei tarvinnut pyyt‰‰ sinne j‰‰m‰‰n.

-- Kummallista, miten leppym‰tˆn mieli niin nuorella ihmisell‰! sanoi
Marmaduke vieraan menty‰. Toivottavasti h‰n kuitenkin huomenna, jos
kerran tulee, on s‰vyis‰mm‰ll‰ tuulella.

Elisabet, jolle se sanottiin, ei vastannut, vaan meni hitaasti ja alla
p‰in huoneiden l‰pi ruokasaliin, jonne toisetkin h‰nt‰ seurasivat.
Chingachgook l‰hti niinik‰‰n tuomarilasta ja kulki kohti kotiansa.




Toinen luku.

Linnun anmunta.


Pakkanen oli joltisestikkin lauhtunut seuraavana aamuna. Paksuja
pilvenmˆhk‰leit‰ kasautui taivaalle pimitt‰m‰‰n nousevaa p‰iv‰nkehr‰‰,
ja etel‰tuuli toi mukanaan lukemattomia suvisen ilman merkki‰.
Aamup‰iv‰ll‰ l‰hti Elisabet k‰velylle, katselemaan ymp‰ristˆ‰ ja aikoi
juuri menn‰ ver‰j‰st‰ muutamaan aitaukseen, kun yht‰kki‰ kuuli Richard
Joneksen ‰‰nen.

-- Hauskaa joulua, Elisabet serkku! huusi h‰n. Oletpa sin‰ varhain
liikkeell‰. Luullakseni aiot katsella, mit‰ kaikkea kaunista t‰nne on
ilmautunut, ja niit‰ ei voi kukaan selitt‰‰ sinulle paremmin kuin min‰.
Sallinet siis minun tulla seuraksesi!

H‰n tarjosi Elisabetille k‰sivartensa ja he jatkoivat matkaa. Niit‰
n‰it‰ puhellessa olivat he jo joutuneet kappaleen matkaa talosta ja
juuri tulleet kenn‰‰lle kyl‰n taa. Tuulen suhina j‰ttil‰ismoisten
puiden latvoissa esti heid‰n askeliaan kuulumasta ja oksat peittiv‰t
heid‰t n‰kym‰ttˆmiin.

Siten he l‰heniv‰t paikkaa, jossa nuori mets‰st‰j‰, Nahkajalka ja
intiaanip‰‰llikkˆ keskustelivat vakavasti.

-- Menn‰‰n pois, kuiskasi Elisabet. Meill‰ ei ole mink‰‰nlaista
oikeutta urkkia n‰iden ihmisten salaisuuksia.

-- Mink‰‰nkˆlaista oikeutta? vastasi Richard yht‰ hiljaa, mutta
k‰rsim‰ttˆm‰nlaisesti, pit‰en Elisabetia tanakammin k‰sivarresta
est‰‰ksens‰ h‰nt‰ per‰ytym‰st‰. Sin‰ unohdat, serkku, ett‰ minun
velvollisuuteni ylituomarina on valvoa seudun rauhaa ja pit‰‰ huolta,
ett‰ lakia noudatetaan. Menn‰‰n vain likemm‰ksi kuuntelemaan, mist‰
t‰rkeist‰ asioista siell‰ puhe on.

Ja v‰litt‰m‰tt‰ Elisabetin vastustuksesta h‰n toteutti aikeensa ja heti
he olivat niin l‰hell‰, ett‰ selv‰sti kuulivat Nahkajalan sanat.

-- Meid‰n t‰ytyy saada lintu tavalla mill‰ tahansa! Min‰ olen t‰n‰
aamuna uhrannut viimeiset kolikkoni, ihan t‰h‰n ropoon, ostaakseni
ruutia ranskalaiselta kauppiaalta. Ja kun teill‰ itsell‰nne ei ole
pennin pyˆk‰r‰‰, niin saamme sit‰ ampua vain yhden ainoan kerran.
Min‰ tied‰n, ett‰ Billy Kirbykin tulee sinne tolkkuamaan, ett‰ ei se
kalkkunakukko h‰nelt‰ luiskahda. Chingachgookilla on tarkka silm‰, kun
on puhe vain yhdest‰ laukauksesta. Mutta minulla se k‰si vapisee, niin
etten t‰ht‰‰m‰‰n kykene, kun vain jotain harvinaista on tekeill‰.

-- T‰m‰, -- huudahti nuorukainen painokkaasti, joka tuntui katkerasti
ivaavan h‰nen kˆyhyytt‰‰n, ja osottaen h‰nelle rahaa, -- t‰m‰ on
ainoa, jonka omistan, paitsi pyssy‰ni. Min‰ olen nyt aitomets‰l‰inen
ja el‰‰kseni t‰ytyy minun turvautua ainoastaan mets‰st‰miseen. Tulkaa,
Natty! Meid‰n t‰ytyy uhrata viimeinen kolikkomme lintuun. Teid‰n varma
k‰tenne apunamme t‰ytyy meid‰n onnistua.

-- Minusta olisi mieluisempaa, ett‰ Chingachgook koettaisi, poikaseni!
Min‰ en luota itseeni; sill‰ juuri sen vuoksi kun pid‰mme sen niin
t‰rke‰n‰, olen varma, ett‰ ammun harhaan. Intiaanit ovat tyynt‰
v‰ke‰; no eiv‰t niin v‰hist‰ v‰lit‰. Chingachgook, t‰ss‰ on raha;
ottakaa minun pyssyni ja ampukaa lihava kalkkunakukko, jonka he ovat
puuntynk‰‰n sitoneet. Oliver herra sen mielell‰‰n tahtoo, ja min‰ olen
varma, etten saa mit‰‰n aikaan, jos on liian kiire.

Intiaani k‰‰nsi p‰‰t‰ns‰ synkk‰n‰ ja tarkastettuaan hetkisen ‰‰neti
seuralaisiaan h‰n vastasi:

-- Kun Chingachgook oli nuori, niin lensi h‰nen ampumansa nuoli yht‰
suoraan kuin v‰l‰hdys h‰nen silmist‰‰n. Mutta h‰n on vanhentunut ja
h‰nen k‰tens‰ on kadottanut joustavuutensa.

P‰‰tt‰v‰isesti astui Elisabet pensasten keskelle, jotka ymp‰rˆiv‰t
mets‰st‰ji‰. Nuorukainen h‰mm‰styi n‰hdess‰‰n h‰net ja aikoi per‰yty‰;
mutta samassa h‰n tointui ja lakkiansa kohottaen kumarsi, nojaten
sitten taas pyssyyns‰. Ei Natty eik‰ mohikaanikaan n‰ytt‰neet v‰h‰‰k‰‰n
h‰mm‰styv‰n, niin odottamattomasti kuin Elisabet sinne ilmestyikin.

-- Min‰ huomaan, alotti neiti Temple, ett‰ vanha jouluhuvi, kalkkunan
ampuminen, on teill‰ viel‰ tapana, ja min‰kin tahtoisin siin‰
onneani koettaa. Kuka teist‰ olisi hyv‰ ja ottaisi n‰m‰ rahat maksun
suorittamiseksi ja ampuisi minun puolestani? Ette kai ole niin
ep‰kohteliaita, ett‰ kielt‰ydytte siit‰?

Nahkajalka pisti rahat haulis‰iliˆˆns‰, viskasi pyssyn olalleen ja
vastasi:

-- Jollei Billy Kirby ammu lintua ennen minua eik‰ aamukaste liene
turmellut ranskalaisen ruutia, niin ette milloinkaan ennen ole n‰hnyt
is‰nne pˆyd‰ll‰ kauniimpaa lintua kuin sen nyt n‰ette, neiti Temple.

-- Mutta minulla on etuoikeus, Natty! sanoi Oliver, ja ensin koetan
min‰ onneani. Suonette anteeksi, neiti Temple, mutta t‰rke‰ syy
pakottaa minua koettamaan saada lintua omakseni.

-- Tehk‰‰ niinkuin hyv‰ksi n‰ette, hyv‰ herra! vastasi Elisabet. Me
koetamme molemmat onneamme ja t‰m‰ t‰ss‰ on minun ritarini. Min‰ luotan
h‰nen k‰teens‰ ja h‰nen silm‰‰ns‰! Menk‰‰ edell‰, Nahkajalka, me
tulemme j‰lest‰.

Natty kaaloi lumessa pitkin askelin sinne p‰in, josta kuului iloista
h‰lin‰‰. ƒ‰neti seurasivat h‰nt‰ toiset ja p‰‰sty‰ns‰ sokkeloisesta
pensaikosta ja n‰reikˆst‰ tulivat he aukealle pyˆk‰r‰lle, jonne kyl‰n
useimmat nuoret miehet olivat kokoutuneet. Vanha jouluhuvi, kalkkunan
ampuminen, on niit‰ muinoisia tapoja, joita uuden maailman asukkaat
eiv‰t hevill‰ unohda. Linnun omistaja oli vapaaksi p‰‰ssyt neekeri,
joka tilaisuutta varten oli hankkinut suuren joukon siipikarjaa.
Nuorille ja ep‰varmoille pyssymiehille oli h‰n asettanut monellaisia
v‰h‰p‰tˆisi‰ lintuja, ja monta laukausta oli jo ammuttu h‰nen edukseen.
Ampuminen tapahtui seuraavalla tavalla:

Lintu sidottiin punoksella suuren kuusen katkaistuun runkoon, joka
oli oksittu puti puhtaaksi ampujain puolelta, ett‰ sit‰ voisi
k‰ytt‰‰ maalitauluna. Puun ja pyssymiesten v‰li oli tarkasti sata
kyyn‰r‰‰. Neekeri pani hinnan joka linnulle ja m‰‰r‰si ampumisehdot.
Kolmisenkymment‰ miest‰ oli sinne saapunut, kaikki pyssyineen.
Koulupojat ker‰ytyiv‰t kuuluisinten ampujain ymp‰rille ja kuuntelivat
korvat hˆrˆll‰ heid‰n kehumisiansa. Kerskujin oli Natyn jo mainitsema
Billy Kirby. T‰m‰ nuorukainen, ammatiltaan mets‰nraivaaja ja
juurikkaanv‰‰nt‰j‰, kun h‰nt‰ milloin tyˆnteko miellytti, oli
suurisuinen r‰hisij‰. H‰nen lempe‰t silm‰ns‰ ja riitaisa puhetapansa
olivat mit‰ r‰ikeimm‰t vastakohdat. Viikkom‰‰ri‰ h‰n saattoi joutilaana
vetelehti‰ paikasta toiseen, kiistellen tyˆnantajain kanssa palkoista
ja laiskoitteli mieluummin, jos vain arveli toisen penni‰k‰‰n
h‰nelt‰ tinkiv‰n. Mutta jos kerran oli hinnoissa sopinut, sieppasi
h‰n kirveens‰ ja pyssyns‰, heit‰lsi laukun selk‰‰ns‰ ja painui
mets‰‰n. Siell‰ h‰n heilutteli kirvest‰ns‰ hartiavoimalla. Reippaita,
‰keit‰ iskuja seurasi kumiseva r‰iske -- ja siihenp‰ sortui puu,
maanj‰ristyksen tavoin tannerta t‰r‰hytt‰en. P‰ivitt‰in ja viikoittain,
viel‰p‰ kuukausittainkin saattoi Billy Kirby sill‰ tavalla panna koko
synnynn‰isen uurautensa ja rautaisen kest‰vyytens‰ tyˆntekoon. Mutta
kun h‰n oli raateensa pinonnut, kokosi h‰n tyˆkapineensa, sytytti pinot
palamaan ja poistui mets‰st‰ liekkien r‰iskiess‰ ja savun tuprutessa.
Pitk‰t ajat sen per‰st‰ n‰htiin Billy Kirbyn taas kiertelev‰n ja
kaikissa kansanhuveissa, niinkuin juuri puheena olevassakin, oli h‰n
p‰iv‰n sankarina.

H‰nen ja Nahkajalan kesken oli jo aikoja sitten ollut kateellista
kilpailua siit‰, kumpi oli osavampi pyssymies. Heid‰n taitavuutensa
vertaaminen oli t‰h‰n asti supistunut heid‰n omiin kehumisiinsa.
Mutta nytp‰ he ensi kerran saisivat kilpailla julkisesti. Kalkkuna
oli jo sidottu puuhun, mutta koko ruumis oli lumen peitossa, niin
ettei n‰kynyt muuta kuin punainen paisunut p‰‰ ja pitk‰ kaula. Jos
lintu haavoittui lumen peitt‰m‰st‰ kohdasta, niin se j‰i entiselle
omistajalleen; mutta jos vain hˆyhenkin hivenen liikahti n‰kyvist‰
osista, niin joutui se onnellisen ampujan saaliiksi.

Neekeri, joka istui lempilintunsa rinnalla nietoksessa, oli juuri
juhlallisesti ilmoittanut n‰m‰ ehdot, kun Elisabet l‰hestyi serkkunsa
kanssa.

-- Pois tielt‰, pojat! karjui Billy Kirby, asettuen ampumisasentoon.
Pois tielt‰, te nuoret korpinpojat tahi ammun min‰ teid‰t sipaleiksi!
Ja te, Brown, j‰tt‰k‰‰ j‰‰hyv‰iset kalkkunallenne!

-- Seis! huudahti nuori Oliver. Min‰kin olen sen haluajia! T‰ss‰ on
minun maksuni, Brown. Min‰ tahdon kanssa ampua laukaukseni!

-- Se olkoon suotu teille! huusi Kirby. Mutta oletteko te niin rikas,
ett‰ voitte maksaa laukauksen, jota ette ammu kuuna kullan valkeana?

-- Elk‰‰ kerskuko ennen aikojaan, Billy Kirby! virkkoi Nahkajalka.
Teh‰n saatte laukaista vain kerran. Ja jos poika ei lintuun
osaisikkaan, joka minua ei ollenkaan ihmetytt‰isi, sill‰ h‰nen k‰tens‰
on kipe‰ ja j‰ykk‰, niin tulee viel‰ teid‰n per‰st‰nne tarkka pyssy ja
tottunut silm‰!

-- Kas vain, vanha Nahkajalka, viel‰kˆs tekin olette elossa? touhusi
h‰nen ainainen vastustajansa. No, kaikessa tapauksessa on minulla
etuoikeus!

Neekerin silmist‰ kuvastihe sama j‰nnitys kuin katsojistakin, erotus
oli vain toiveissa. Sill‰ aikana kun puunhakkaaja vitkalleen, mutta
varmasti nosti pyssyn t‰hd‰t‰kseen kalkkunaa, huudahti linnun omistaja:

-- Ole varuillasi, Puter! Liikauta p‰‰t‰si, hˆlmˆ! Etkˆ n‰e, ett‰ sinua
t‰hd‰t‰‰n?

Huudon tarkoituksena oli k‰‰nt‰‰ ampujan huomiota muuhun, mutta
sen vaikutus j‰i tuiki tehottomaksi. Billy Kirby t‰ht‰si mit‰
huolellisimmin. Hetkisen kuluessa ei kuulunut hiiskaustakaan ja --
laukaus pamahti. Lintu k‰‰nn‰lti p‰‰t‰ns‰ ja lev‰ytti siipi‰ns‰, mutta
samassa se taas tyynesti painautui lumeen. Henke‰ pid‰tt‰en vaikenivat
kaikki viel‰ hetken, mutta neekeri katkaisi hiljaisuuden, r‰h‰ht‰en
nauramaan kohti kurkkua, ja ylenm‰‰r‰isess‰ ilossaan h‰n kieriskeli
kinoksessa.

-- Se oli oikein, Puter! kirkui h‰n, hypp‰si pystyyn ja syˆks‰hti
linnun luo, ik‰‰nkuin sit‰ syleill‰kseen. Johan min‰ sanoin, ett‰
kyll‰ sin‰ h‰net mujautat! Viel‰ yksi ropo, Billy, niin saatte uuden
laukauksen!

-- Ei, huudahti Oliver, nyt on minun vuoroni! Te olette jo saanut minun
rahani!

-- Voi, voi! Ne rahat menev‰t hukkaan, p‰ivitteli Nahkajalka. Kalkkunan
p‰‰ ja kaula on liian pieni maali voimattomalle k‰delle! Parempi olisi,
jos antaisitte minun ampua. Ehk‰p‰ me sitten sovimme linnusta neiti
Templen kanssa.

-- Toinen laukaus on minun! vastasi nuori mets‰st‰j‰, t‰ht‰si nopeasti
ja laukasi paikalla. Mutta lintu ei liikahtanutkaan. Ja luodin j‰lke‰
tarkastaessa huomattiin, ettei se ollut sattunut edes puuntynk‰‰nk‰‰n.

Brown ei muistanut iloitakkaan viimeisen ampujan harhaan menneest‰
laukauksesta, kun Natty astui ampujan paikalle. H‰nen ihoonsa ilmestyi
suuria, ruskeita t‰pli‰, sieramet laajenivat ja h‰nen ruskeat,
luisevat k‰tens‰ hapuilivat h‰nen tiet‰m‰tt‰ns‰ kinoksessa. Sillaikaa
kun kalkkunan omistajan tuska ilmaisihe mainitulla tavalla, seisoi
tuskan aiheuttaja niin tyynen‰ ja varmana kuin ei siin‰ olisi ollut
ainoatakaan katsojaa. H‰n siirsi oikeata jalkaansa hiukan taaksep‰in,
ojensi vasemman k‰tens‰ pitkin pyssynpiippua ja kohautti pyssy‰ lintua
kohti. Siin‰ tuokiossa siirsihe jokaisen katse ampujasta ammuttavaan.
Mutta silloin kuin odotettiin laukauksen pamahtavan, kuuluikin vain
hanan lupsahdus lukkoon.

-- Ei lauennut, ei lauennut! riemuitsi neekeri, ponnahtaen
kyykkysilt‰‰n ilmaan kuin hurja ja rient‰en linnun luo. Yritys on
kuitenkin laukauksen veroinen.

-- Seh‰n on sulaa hulluutta, ihminen, -- ‰r‰hti vanha mets‰st‰j‰
suuttuneena, -- ett‰ yritys olisi laukauksen arvoinen. Pois tielt‰,
sielt‰, ett‰ saan Billy Kirbylle n‰ytt‰‰, mitenk‰ joulukalkkuna
ammutaan.

-- Rehellisyys maan perii! huudahti neekeri. Jokainenhan sen tiet‰‰,
ett‰ yritys on ihan sama kuin laukaus. Kysy herra Jonekselta -- kysy
neitilt‰ tuossa.

-- Se on totta, tolkkusi Billy, se on t‰m‰n paikkakunnan tapa,
Nahkajalka. Jos tahdotte toisen kerran ampua, niin pit‰‰ teid‰n siit‰
maksaakkin viel‰. Kas niin, nyt koetan min‰ taas onneani. T‰ss‰ on
rahani. Nyt on minun vuoroni.

-- Kaksintaistelussa, jolloin molemmat ampuvat yhtaikaa, katsotaan
yleens‰ laukaukseksi, vaikka hana pett‰‰kin, sanoi ylituomari
ratkaistaksensa riidan. Ja t‰ss‰kin tuntuu minusta turhalta vaatia,
ett‰ mies saisi koko p‰iv‰n yritt‰m‰st‰ p‰‰sty‰‰nkin yritt‰‰ ampua
kalkkunaa. Minun mielest‰ni pit‰‰ Nathanael Bumpon maksaa uudestaan,
ennenkuin h‰n saa toisen kerran koettaa.

Niin arvokkaan henkilˆn mielipide, joka sit‰ paitsi lausuttiin
asianmukaisen painokkaasti, vaiensi muut. Ainoastaan Nahkajalka oli
tyytym‰ttˆm‰n n‰kˆinen.

-- Minun mielest‰ni pit‰‰ kysy‰ Elisabet-neitinkin mielt‰, virkkoi h‰n.
Jos minun h‰nen mielest‰‰n t‰ytyy myˆnty‰, niin olkoon menneeksi.

-- Min‰ arvelen, ett‰ teid‰n nyt t‰ytyy siihen suostua, sanoi neiti
Temple. Mutta min‰ suoritan maksun teid‰n puolestanne ja sitten te
koetatte uudestaan.

Sill‰ v‰lin oli Billy Kirby valmistaunut ampumaan toistamiseen.

H‰n n‰ytti t‰ydellisesti k‰sitt‰v‰n, ett‰ siit‰ se riippui h‰nen
vastainen maineensa eik‰ h‰n sen t‰hden laimin lyˆnyt mit‰‰n, joka
suinkin vain saattoi h‰nen menestymist‰ns‰ varmentaa. H‰n t‰ht‰si,
t‰ht‰si t‰ht‰‰m‰st‰ p‰‰sty‰‰nkin, vaan ei n‰ytt‰nyt uskaltavan
laukaista. Ei ainoatakaan ‰‰nt‰, ei edes Brownin, kuulunut h‰nen
valmistautuessaan. Viimein h‰n laukaisi, mutta yht‰ onnistumattomasti
kuin ensi kerrallakin. Paikalla kajahti neekerin ilohuuto. H‰n nauraa
r‰tisi ja tanssia temmelsi nietoksessa, niin kauvan kuin jalat kestiv‰t.

Billy oli hirve‰n vihainen huonosta onnestaan. H‰n tarkasteli lintua
joka puolelta ja v‰itti osanneensa muutamaan hˆyheneen.

Mutta v‰kijoukko kinasti vastaan, sill‰ se piti neekerin puolta, joka
tuon tuostaankin uudisti: rehellisyys maan perii!

-- Ei ole sit‰ miest‰, joka sadan kyyn‰r‰n p‰‰st‰ osaisi
kalkkunanp‰‰h‰n, intti Kirby, k‰‰ntyen neekeriin. Hullu olinkin sit‰
koettaessani!

-- No, no, Billy Kirby, huudahti Nahkajalka, v‰istyk‰‰h‰n v‰h‰n,
niin n‰yt‰n teille miehen, joka on osannut parempaankin maaliin kuin
kalkkunakukkoon, viel‰p‰ aikana semmoisena, jolloin sek‰ intiaanit ett‰
mets‰n pedot h‰nt‰ yht‰ aikaa ahdistivat.

H‰n kohautti pyssy‰ns‰ monta monituista kertaa. Vihdoin h‰n laukaisi.
Savu, pamaus ja hetken j‰nnitys estiv‰t katsojaa heti saamasta selville
laukauksen seurausta. Mutta sen onnistuminen ei ollut mik‰‰n salaisuus,
sill‰ Elisabet huomasi ritarinsa painaltavan pyssynper‰n hankeen ja
h‰nen suunsa vet‰ytyv‰n ‰‰nettˆm‰‰n nauruun. Pojat riensiv‰t puun
luokse ja nostivat maasta hengettˆm‰n kalkkunan, jonka p‰‰ riippui
kiini ruumiissa vain hienosta nahkarimpsakkeesta.

-- Tuokaa lintu t‰nne ja antakaa se neiti Templelle, huusi Nahkajalka.
Min‰ olen ampunut h‰nen nimess‰ns‰ ja lintu on h‰nen omaisuuttansa.

-- Ja min‰ vain olen koetellut onneani saadakseni todistaa teid‰n
taitavuuttanne, Nahkajalka, sanoi Elisabet ja k‰‰ntyen nuorukaiseen h‰n
lis‰si: tahdotteko ottaa linnun korvaukseksi siit‰, ett‰ haavanne esti
teit‰ itse‰nne sit‰ voittamasta?

Nuorukainen kumarsi ja otti ‰‰neti linnun maasta. Elisabet antoi
neekerille hopearahan korvaukseksi h‰nen vahingostansa ja aikoi juuri
serkkunsa kanssa palata kotiin kun h‰nen is‰ns‰, Marmaduke Temple,
saapui ampumapaikalle. Ampujia ei tuomarin tulo n‰ytt‰nyt ollenkaan
h‰iritsev‰n. Heid‰n kinastellessaan kalkkunaa muuta v‰h‰p‰tˆisemm‰n
linnun ampumisehdoista meni Marmaduke nuoren mets‰st‰j‰n luo, joka
Nahkajalan ja Chingachgookin kanssa oli hiukan syrjemm‰lle v‰istynyt.

-- Min‰ olen tehnyt teille suuren vahingon, herra Edvards, alotti
tuomari, mutta onneksi min‰ kuitenkin jossakin m‰‰rin voin sen korvata.
Min‰ tarvitsen juuri nyt miest‰, joka osaa kyn‰‰ k‰ytt‰‰. Kipe‰ k‰tenne
est‰nee teit‰ hyv‰‰n aikaan muuta tointa harjoittamasta. Tahtoisitteko
sen vuoksi auttaa minua -- ainakin muutamina kuukausina -- ja te saatte
tyˆnne mukaisen korvauksen.

Ei tuomarin esiytyminen eik‰ h‰nen tarjouksensa lainkaan aiheuttanut
nuorukaista kuuntelemaan h‰nen puhettansa niin vastahakoisesti kuin h‰n
kuitenkin kuunteli. Tuskin voiden hillit‰ itse‰ns‰ h‰n viimein vastasi:

-- Min‰ palvelisin teit‰ mielell‰ni voidakseni rehellisell‰
tavalla ansaita elatukseni, sill‰ sit‰ en salaa, ett‰ asemani on
huolestuttavampi kuin ehk‰ minusta muuten voi p‰‰tt‰‰. Mutta min‰
pelk‰‰n, ett‰ sellaiset uudet suhteet ja sitoumukset est‰isiv‰t
minua t‰rke‰mm‰st‰ teht‰v‰st‰. Sen t‰hden minun t‰ytyy kielt‰yty‰
hyv‰ksym‰st‰ teid‰n tarjoustanne ja vastedes niinkuin t‰h‰nkin asti
koettaa hankkia elatukseni pyssyll‰ni.

-- Uskokaa miest‰, joka on teit‰ kokeneempi, kun h‰n sanoo, ett‰
mets‰st‰j‰n ep‰varma asema ei aineellisia varoja tuo.

H‰n jatkoi puhettaan ja luetteli nuorukaiselle ne teht‰v‰t, jotka
h‰nelle tarjotussa toimessa tulisivat. Edvards kuunteli h‰nt‰
taistellen itsekseen. Kova kamppailu kuvastui h‰nen kasvoissaan, sill‰
toisinaan h‰n n‰ytti mielihyv‰ll‰ aikovan suostua tarjoukseen, mutta
samassa taas ilmestyi h‰nen otsallensa k‰sitt‰m‰tˆn vastenmielisyys
kuin synkk‰ pilvenlonka.

Eritt‰in tarkkaavaisena kuunteli mohikaani tuomarin puhetta. Vihdoin
h‰n astui l‰hemm‰ erinomaisen arvokkaasti ja sanoi:

-- Kuuntele vanhuksen sanoja kuin is‰si puhetta! "Nuori kotka"
ja suuri kansanp‰‰llikkˆ syˆkˆˆt yhdess‰ ja nukkukoot toistensa
vieress‰ pelk‰‰m‰tt‰. Mingolaiset ja delawarelaiset ovat synnynn‰iset
viholliset, mutta te olette samaa rotua. Opi odottamaan, poikani!

Mohikaanin kehoitus n‰ytti syv‰sti vaikuttavan nuorukaiseen. H‰n
myˆntyi vihdoinkin Marmaduken esityksiin ja suostui tarjoukseen.
Liitto tehtiin kuitenkin vain kokeeksi ja molemmin puolin saisi sen
purkaa, jos niikseen tulisi. He erosivat, ja kun tuomari serkkunsa ja
tytt‰rens‰ kanssa kotiin kulki, oli nuorukaisen kummallinen k‰ytˆs
heill‰ miltei yksinomaisena puheenaineena.

Mets‰st‰j‰t painuivat vaieten j‰rvelle p‰in. Kun he sen saavuttivat
ja astelivat sen j‰ist‰ pintaa pitkin vuoren juurelle, jossa heid‰n
majansa oli, katkaisi nuorukainen ‰‰nettˆmyyden.

-- Kukapa olisi sit‰ uskonut kuukaus takaperin? Min‰ olen suostunut
palvelemaan Marmadukea -- asumaan saman katon alla kuin sukuni pahin
vihollinen! Mutta mit‰p‰ min‰ olisin voinut muutakaan tehd‰? Sit‰h‰n
ei kest‰ kauvan. Ja kun se aika loppuu, niin ravistan itsest‰ni
alistumiseni niinkuin karistan tomun jaloistani.

-- Onko h‰n mingolainen, koska sanot h‰nt‰ viholliseksesi? kysyi
mohikaani.

-- Min‰ en luota vieraaseen kieleen, -- keskeytti Nahkajalka, joka
kaiken aikaa oli ep‰illen katsonut koko hanketta, -- sill‰ niin usein
kuin min‰ olen kuullut kauniita sanoja valkean miehen suusta, niin
usein se miltei aina on koskenut intiaanien maa-aloja.

-- Min‰ koetan mukautua, sanoi nuorukainen, koetan unohtaa, kuka olen.
Elk‰‰ muistuttako minua en‰‰, ett‰ min‰ olen p‰‰llikˆn j‰lkel‰inen,
p‰‰llikˆn, joka kerran oli n‰iden vuorien, n‰iden laaksojen ja n‰iden
vesien haltija. Niin, min‰ olen h‰nen alamaisensa, h‰nen orjansa. Eikˆs
se ole kunniakasta orjuutta, hyv‰ vanhus?

-- Hyv‰ vanhus! toisti intiaani juhlallisesti ja pys‰htyi, niinkuin
h‰nen tapansa oli, kun joku asia h‰neen kipe‰sti koski. Chingachgook
on vanha, veljeni poika. Kun h‰n oli nuori -- kuka n‰ki h‰nen pyssyns‰
lep‰‰v‰n? Nyt on h‰nen k‰tens‰ kuin naisen k‰si, h‰nen tomahavkinsa
[Pohjoisameriikan intiaanien ter‰ksinen tai pronssinen sotatappara.
K‰ytet‰‰n usein sodan vertauskuvana.] on puinen kirves. Ohdakkeet
ja okaiset pensaat, jotka h‰nen nahkaansa repiv‰t, ovat h‰nen
vihollisiaan, -- ei h‰n en‰‰ muita tunne. N‰lk‰ ja vanhuus yhtyv‰t.

-- Riitt‰‰ jo, huudahti nuorukainen, min‰ tunnen, ett‰ t‰m‰ uhri
vaaditaan minulta ja min‰ t‰yt‰n sen. Vaan elk‰‰ puhuko en‰‰, min‰
pyyd‰n teit‰, p‰‰tˆkseni jo ilmankin painaa syd‰nt‰ni raskaana taakkana.

Kohta he p‰‰siv‰t majan luo, jonne katosivat siirretty‰ns‰ ensin sen
suulta kekseli‰‰sti sommitellun sulun, jonka tarkoituksena n‰ht‰v‰sti
oli suojella heid‰n jokseenkin arvotonta omaisuuttansa.

Sopimuksen mukaan alkoi Edvards kohta toimensa Marmaduken talossa,
t‰ytt‰en uuraasti velvollisuutensa; yˆt h‰n useimmiten vietti
Nahkajalan mˆkiss‰. N‰iden kolmen mets‰st‰j‰n seurustelussa oli jotain
salaper‰ist‰, ja he olivat myˆt‰‰ns‰ yksiss‰, vaikka tuomarilassa k‰vi
Chingachgook harvoin eik‰ Natty milloinkaan. Sit‰ vastoin pist‰ytyi
Edvards, milloin vain suinkin tˆilt‰‰n jouti, entisess‰ asunnossaan,
josta h‰n useinkin palasi myˆh‰‰n iltasella tahi vasta auringon
noustessa, jos oli sattunut siell‰ viiv‰ht‰m‰‰n ohi perheen tavallisen
maatapanoajan. Ne, jotka sen tiesiv‰t, kuvittelivat mieless‰‰n jos
jotakin, vaan eiv‰t siit‰ kuitenkaan mit‰‰n virkkaneet, paitsi
Richard, joka toisinaan arveli, ettei puolimets‰l‰inen milloinkaan
totu s‰‰nnˆlliseen el‰m‰‰n, ja kumminkin oli Edvards, vaikka sellaista
perijuurta, sivistyneempi kuin voi toivoakkaan.

Vihon viimeinkin teki l‰mmin vuoden aika tuloaan. Vuorten ruskea v‰ri
vaihtui lehdikon hele‰n vihre‰‰n, josta kuuset ja pet‰j‰t tummempina
pistiv‰t n‰kyviin, ja tammienkin hitaat silmukat suurenivat, ilmoittaen
kes‰n l‰hestyv‰n. Muutamana p‰iv‰n‰ ilmoitti Richard aikovansa
seuraavana yˆn‰ l‰hte‰ j‰rvelle nuotanvetoon. Niin pian kuin uusikuu
alkoi valaista maita, mantereita, meni h‰n Benjamin Penguillanin,
joka ennenkin oli vesill‰ ollut, ja muutamain muiden nuorten miesten
kanssa veneeseen, johon suuri nuotta oli sit‰ varten hankittu, ja
ohjasi sen m‰‰r‰tylle paikalle j‰rven l‰nsirannalle. Marmaduke kulki
pyyntipaikalle jalkaisin tytt‰rens‰, h‰nen yst‰v‰ns‰ Luisen ja nuoren
Edvardsin kanssa.

-- Min‰ muistelen, sanoi Elisabet is‰lleen, sinun kerran kertoneen
ensimm‰isest‰ k‰ynnist‰si n‰iss‰ metsiss‰. Mutta min‰ muistan sit‰
hyvin h‰m‰r‰sti, sill‰ monet muut muistot lapsuuteni ajoiltani ovat
sit‰ h‰lvent‰neet.

Silloin siirtyi Edvards l‰hemm‰ tuomaria ja iski h‰neen tummat
silm‰ns‰, ik‰‰nkuin lukeakseen h‰nen sisimm‰t ajatuksensa.

-- Sin‰ olit viel‰ hyvin nuori silloin, lapseni, vastasi Marmaduke,
mutta varmaan sin‰ kuitenkin muistat, kun j‰tin ‰itisi ja sinut
tullakseni tarkastamaan n‰it‰ silloin viel‰ asumattomia seutuja. Jylh‰
on sinusta seutu nytkin. Mutta olisitpas sen n‰hnyt silloin, kun min‰
t‰‰ll‰ ensi kerran k‰vin! Min‰ tunkeuduin tuon vuoren huipulle, jonka
sitten nimitin "Aavevuoreksi", sill‰ n‰kˆala sielt‰ oli kuin unenn‰kˆ‰.
Ei ollut yht‰‰n ainoata aukkoa tuossa ‰‰rettˆm‰ss‰ aarniomets‰ss‰,
paitsi j‰rvi, jonka pinta p‰ilyi tyynen‰, kirkkaana. Viimein n‰in savun
nousevan l‰helt‰ sen it‰ist‰ rantaa. Se oli ainoa inhimillisen olennon
merkki. Kulettuani savua kohti tapasin vuoren juurella kallion kyless‰
vest‰m‰ttˆmist‰ hirsist‰ kyh‰tyn majan.

-- Se oli Nahkajalan mˆkki, virkkoi Edvards nopeasti.

-- Ihan oikein. Siell‰ viel‰ seisoessani tuli Natty, selk‰ koukussa
kantaen ampumaansa hirve‰. Siit‰ asti olemme olleet tuttavat. H‰n
syˆtti minua saaliistaan, antoi yˆksi oman karhunnahkansa minun
k‰ytett‰v‰kseni ja opasti minua seuraavana aamuna. Kun h‰nelle
keskustellessamme selveni aikomukseni perustaa t‰nne uutisasutus, tuli
h‰n alakuloiseksi ja kertoi delawarelaisten oikeudesta t‰h‰n maahan.
Mutta katsokaas, keskeytti tuomari, tuollahan ne meid‰n kalastajat jo
sytytt‰v‰t tulia.

Sen n‰hty‰ns‰ kulkijat astuivat rivakammin, sill‰ naisetkin haikeasta
halustaan tahtoivat n‰hd‰ kummallista kalanpyynti‰. Vihdoin he
saapuivat ranta‰yr‰‰lle, joka vietti sit‰ paikkaa kohti, jossa
kalastajat olivat laskeneet maihin. Kuu oli laskeunut mets‰n taa eik‰
n‰kynyt mit‰‰n muuta valoa kuin tulen. Seuraten Richardin ohjausta
tyˆnsiv‰t kalastajat, joiden joukossa Billy Kirbykin oli, veneen
vesille, kiinitt‰en samalla nuotan veneen per‰‰n. Benjamin oli
per‰miehen‰ ja nuotanlaskijana, Billy er‰‰n toisen nuoren miehen kanssa
airokkaana. Toiset hoitivat kˆysi‰. Richardin viitatessa rannalta
poistui vene j‰rvelle. V‰h‰n ajan per‰st‰ kuului kovaa loisketta
veneen l‰hetess‰ rantaa. Richard sieppasi kek‰leen k‰teens‰ merkiksi
veneelle, joka kohta sujahti rantaan. Kˆyden molemmissa p‰iss‰ oli yht‰
monta miest‰ ja kalastajat alkoivat hitaasti lappaa nuottaa. Richard
kehoitti heit‰ lakkaamatta vet‰m‰‰n kaikin voimin. Viimeinp‰ tarttui
into rannallakin oleviin miehiin, niin ett‰ he hypp‰siv‰t veteen heit‰
auttamaan. Silloin n‰htiin laaja puoliympyr‰, jonka muodostivat nuotan
ala-ainaan kiinitetyt lyijypainot, ja nuotanper‰n tullessa n‰kyviin
kuului vangittujen kalain loiskinaa. Monellaisia kaloja oli tarttunut
nuotansilmikoihin ja v‰h‰n matkan p‰‰ss‰ rannasta vesi ihan kuin kiehui
kalain paljoudesta.

-- Hei! huusi Richard. Viel‰ pari reipasta nyk‰yst‰ ja saalis on
tallessa.

Myˆskin Marmaduke ja Edvards tarttuivat k‰siksi nuottaan, joka
vedettiin maalle. Mutta sai siin‰ p‰‰stell‰ kalan ja toisenkin,
ennenkuin suunnaton kalaparvi oli rantakuopassa, jossa ne saivat
p‰iv‰ns‰ p‰‰tt‰‰. Jones m‰‰r‰si puolet miehist‰ latomaan kaloja l‰jiin
voidaksensa ne sitten paremmin jakaa ja toisen puolen Benjaminin
ohjaamana vet‰m‰‰n uutta apajaa.

Sillaikana k‰veli Elisabet yst‰v‰ns‰ kanssa pitkin j‰rvenrantaa.

-- N‰ytt‰‰ silt‰ kuin ei ainoastaan meid‰n v‰ki olisi kalastushommissa,
virkkoi Elisabet. Tuolla toisella puolen j‰rve‰ n‰kyv‰t muutamat
kalastajat niinik‰‰n tekev‰n tulta. Jollen aivan suuresti pety, niin
ovat ne ihan Nahkajalan pirtin edustalla.

Mutta tuli l‰heni l‰henemist‰‰n ja se paloikin veneess‰, jota
Nahkajalka ja Chingachgook kulettivat.

-- Nahkajalka hoi! T‰nnep‰in! huusi tuomari. Tulkaa hakemaan ahvenia.
Meill‰ on niit‰ niin runsaasti, ettette te tarvitse atraintanne
k‰ytt‰‰kk‰‰n.

-- Ei, tuomari, vastasi mets‰st‰j‰-vanhus, en min‰ tahdo niin suuren
saaliin jaolle. Mutta jos teid‰n tytt‰renne haluaa n‰hd‰, mitenk‰ ukko
vanha tuulaastaa raudun aamiaisekseen, niin otan h‰net mielell‰ni
veneeseen.

Is‰ns‰ suostumuksesta meni Elisabet Edvardsin kanssa Nahkajalan
veneeseen, joka liukui keve‰sti veden pinnalla. Heti se saapui
matalikolle, jossa suunnaton joukko kaloja uiskenteli.

-- Huopaappas hiukkasen selemm‰, Chingachgook! Siell‰ n‰kyy olevan
mieleiseni kalanvenkale ja niin matalalla, ett‰ siihen helposti
atraimeni ulottuu.

Chingachgook seurasi kehoitusta. Ja kun tulta koprassa kohennettiin,
leimahti se palamaan ja valaisi matalikkoa, ja Elisabet n‰ki siell‰
tavattoman suuren kalan.

-- Onpa se viel‰ liian syv‰ss‰, kuiskasi Nahkajalka. Atraimen varsi
on vain nelj‰ntoista jalan pituinen, vaan kala on hyv‰stikkin
kahdeksantoista jalan p‰‰ss‰ veden pinnasta. Mutta koettaa pit‰‰.

H‰n kohotti asettaan ja hiljaa ja hitaasti soluivat v‰lkkyv‰t atraimen
k‰ret veteen. Kun varsi uudelleen kohosi ja Nahkajalka nosti k‰rke‰,
kiikkui v‰‰ss‰ suuri kala.

-- T‰st‰ veitikasta sit‰ meille riitt‰‰kin, toveri hyv‰, nauroi Natty,
ja niin on meid‰n p‰iv‰tyˆmme p‰‰ttynyt t‰h‰n tek‰‰n.

Sill‰ v‰lin l‰heniv‰t Nahkajalan venett‰ toiset kalastajat, jotka
olivat uudelleen potkeneet nuottansa.

-- Soutakaa pois tielt‰, Natty, huusi Benjamin. Tilaa nuotalle! Teid‰n
tuulaastulenne s‰ikytt‰‰ kalat.

Chingachgook ohjasi veneen syrjemm‰, josta he voivat katsella
kalastusta sit‰ h‰iritsem‰tt‰.

-- K‰‰nt‰k‰‰ vasemmalle, komensi Benjamin ‰‰nekk‰‰sti veneess‰‰n, ja
te, pojat, alihangoille. Tokko joudutte, nahjukset?

-- Olkaa hyv‰ ja k‰ytt‰k‰‰ siivompaa puhetta, Benjamin, huudahti Billy
Kirby uhkamielisesti ja herkesi soutamasta.

-- Suu kiinni, Billy, vastasi Benjamin ‰k‰isesti. Tokko tartutte airoon
ja paikalla vai mitenk‰? Sitten lie ihme ja kumma, jos min‰ viel‰ vasta
otan tuommoista vedenkoiraa veneeseeni.

Juurikkaanv‰‰nt‰j‰ tarttui airoonsa ik‰‰nkuin Benjaminin k‰sky‰
totellakseen: mutta h‰n ei soutanutkaan entiseen suuntaan, vaan
pyˆr‰ytti venett‰ yht‰kki‰, niin ett‰ hovimestari, joka seisoi keulassa
eik‰ arvannut mit‰‰n pahaa aavistaa, keikahti p‰istikkaa j‰rveen.
Toisten suureksi iloksi rapisteli h‰n v‰h‰n aikaa vedenpinnalla ja
vajosi sitten yht‰kki‰ kaikkien kauhistukseksi.

-- Totta tosiaan ei se tyhmeliini osaa uida! kirkaisi Kirby ja riisui
paikalla vaatteensa.

-- Herran t‰hden, pelastakaa h‰net! huusi Elisabet Nahkajalan veneest‰.

Muutama ripe‰ aironvet‰isy ja vene oli siin‰ paikassa, johon Benjamin
oli vajonnut. Samassa huudahti Nahkajalka, ett‰ h‰n oli n‰hnyt
hukkuvan. Edvards aikoi juuri heitt‰yty‰ veteen h‰nt‰ pelastamaan, kun
Nahkajalka eh‰tti:

-- Ole alallasi, lapsi! Kenenk‰‰n ei tarvitse t‰m‰n tautta panna
henke‰ns‰ alttiiksi. Min‰ nostan h‰net atraimella.

Samassa h‰n heitti aseen ja helposti saattoi n‰hd‰, miten v‰‰t
tarttuivat hukkuneen nutunkaulukseen. Natty nosti ruumiin atraimessa ja
viel‰ siin‰ kiikkuessaan avasi Benjamin hitaasti silm‰ns‰, tiirailleen
ymp‰rilleen, ik‰‰nkuin olisi tullut uppo uuteen maailmaan. Toinen vene
souti hakemaan Benjaminia, jonka Billy Kirby sitten kantoi rannalle.
Lasi viini‰, jonka tuomari kaatoi h‰nen suuhunsa, palautti hovimestarin
tuntoihinsa.

-- Kirby, oli h‰nen ensimm‰inen sanansa, te olette kunnottomin heittiˆ,
jonka el‰iss‰ni olen n‰hnyt. Mutta te, Natty Bumppo, ojentakaa minulle
k‰tenne ja pit‰k‰‰ minua t‰st‰l‰hin paraimpana yst‰v‰n‰nne. Te olette
pelastanut minun henkeni, ja vaikka tosin ette aivan hell‰varoin minua
tuolla haarukallanne seiv‰st‰nyt, niin teitte sen kuitenkin minun
hyv‰kseni, ja siit‰ min‰ teit‰ kiit‰n.

Paikalla suoriutuivat kaikki veneihin ja soutivat takaisin kyl‰‰n,
paitsi ne, jotka j‰iv‰t kalain vartijoiksi. Ja koko seudun peitti
pimeys ja yltymp‰ri vallitsi er‰maan ‰‰nettˆmyys.




Kolmas luku.

Pantteri.


Oli kaunis, herttainen hein‰kuun aamu. Marmaduke ja Richard nousivat
juuri hevostensa selk‰‰n l‰hte‰ksens‰ ratsastamaan -- sheriffin
matkalla oli erityinen tarkoituskin -- kun Elisabet ja Luise
ilmestyiv‰t siihen k‰velypuvuissaan.

-- El‰ mene liian kauvas, huusi Marmaduke tytt‰relleen, ett‰ enn‰t‰t
kotiin ennen p‰iv‰llist‰. Ja jos menet vuorelle, lapsi-kulta, niin el‰
poikkea liian pitk‰lle. Parasta on olla varovainen, vaikkei se usein
olekkaan vaarallista.

Tuomari ja sheriffi ratsastivat hitaasti ver‰j‰st‰ ja katosivat heti
talojen taa.

Tuomarin puhutellessa tyt‰rt‰‰n seisoi Edvards l‰hell‰ onkivapa k‰dess‰
ja kuunteli korvat auki. Ratsastajain menty‰ tuli h‰n tyttˆjen luo ja
sanoi Elisabetille:

-- Is‰‰nne tuntuu pelottavan, kun te yksin‰nne k‰velette vuorilla,
neiti Temple. Jos min‰ saan tarjoutua teit‰ saattamaan, niin -- --

-- Olen siit‰ hyvin kiitollinen, herra Edvards, mutta jos se on
tarpeellista, niin kyll‰ Bravo meit‰ suojelee. Tule mukaan, urhoollinen
Bravo!

Komea verikoira, josta jo olemme maininneet, tuli koppelistaan,
unisena, haukotellen ja laiskusissaan venytellen. Mutta kun em‰nt‰
uudelleen huusi: tule nyt, hyv‰ Bravo! sin‰ olet uskollisesti
palvellut is‰nt‰‰si; n‰yt‰pp‰s nyt, ett‰ t‰yt‰t velvollisuutesi h‰nen
tyt‰rt‰‰nkin kohtaan, niin heilutti koira h‰nt‰‰ns‰, ik‰‰nkuin se olisi
ymm‰rt‰nyt Elisabetin sanat ja heittihe h‰nen jalkoihinsa.

-- Te voitte kumminkin auttaa meit‰, herra Edvards, sanoi Elisabet, jos
te n‰et hankitte meille ahvenia p‰iv‰lliseksi.

Ja tytˆt l‰htiv‰t, ja Bravo seurasi heit‰ ihan kintereill‰. Kohta l‰hti
Oliverkin onkivapa olalla astuskelemaan j‰rven rannalle. Siell‰ oli
veneit‰ tuomarin ja h‰nen perheens‰ tarpeeksi. Nuorukainen hypp‰si
veneeseen, tarttui airoihin ja veteli rivakasti kohti Nahkajalan
mˆkki‰. Kun h‰n huomasi pirtin edustalla kasvavain rantapensasten
sujahtelevan ohitsensa, herkesi h‰n soutamasta ja, antaen veneen
hiljalleen liukua maata kohti, puhalsi h‰n viheltimell‰‰n kimakasti
ja pitk‰‰n. Paikalla puhaltautuivat Nahkajalan koirat koskutkopistaan
ulvoen pitk‰‰n ja surkeasti ja laukaten hurjistuneina edes takaisin
niin kauvas kuin niiden hirvennahkaiset hiihnat ulottuivat.

-- Hiljaa, hiljaa, Hektor, huusi Oliver, kimahuttaen viel‰kin
kimakamman vihellyksen. Ei kuulunut mit‰‰n vastausta, mutta h‰nen
‰‰nens‰ tunnettuaan meniv‰t koirat koppiinsa.

Edvards veti veneen rannalle ja kulki polkua myˆten mˆkkiin. Salpa
oli heti poissa, ja oven h‰n sulki huolellisesti sis‰‰n menty‰‰n.
Nelj‰nnestunnin kuluttua tuli nuorukainen ulos, pani oven kiini ja
silitti koiria, jotka tulivat h‰nen luoksensa, kun kuulivat h‰nen
l‰hestyv‰n. Dog, Hektorin toveri, hypp‰si Oliveria vasten, aivan
kuin olisi pyyt‰nyt h‰nt‰ p‰‰st‰m‰‰n vankeudesta. Mutta vanha Hektor
haisteli ilmaa ja ulvahti niin pitk‰‰n, ett‰ se varmaankin kuului
peninkulman p‰‰h‰n.

-- Mit‰? Vainuatko sin‰ jotain, vanha Metsolan sankari? huudahti
Edvards. Jos on sielt‰ ihminen tulossa, niin on se h‰peem‰tˆn lurjus.

Tuulen kaataman kuusen latvan yli kiipesi h‰n pienoselle kummulle, joka
suojeli majaa etel‰ss‰, ja huomasi miehen, jonka heti tunsi. Se oli
Hiram Doolittle, ammatiltaan kirvesmies, mutta samalla uutisasutuksen
rauhantuomari.

-- Mit‰ se heittiˆ t‰‰ll‰ vaanii? mutisi Edvards, kun Doolittle
kiirevilkkaan katosi pensaikkoon. Eip‰ h‰nell‰ pit‰isi olla t‰‰ll‰
mit‰‰n tekemist‰, jollei vain uteliaisuus h‰nt‰ juoksuta.

Nuorukainen palasi ovelle ja telkesi sen lujasti, vet‰en lyhyen vitjan
renkaan l‰pi ja lukiten sen munalukolla.

-- H‰n on jonni joutava jaarittelija, jatkoi h‰n, ja osaa kenties
v‰‰rill‰ keinoilla tunkeutua toisten asuntoihin.

Sitten h‰n vaiensi koirat ja meni uudestaan rannalle, tyˆnsi
veneen vesille, tarttui airoihin ja souti sel‰lle. Otsegoj‰rvess‰
oli monta hyv‰‰ ahvenen syˆntipaikkaa. Semmoinen oli myˆskin noin
puolentoista peninkulman p‰‰ss‰ samalla puolen j‰rve‰ muutaman j‰rveen
pist‰v‰n kallionkielekkeen alla. Siell‰ huomasi Edvards tutun,
vaalean kuusenkoskuesta tehdyn veneen ja tunsi heti Nahkajalan ja
Chingachgookin. Muutamassa minuutissa oli h‰n yst‰v‰ins‰ vieress‰ ja
sitoi kiini veneens‰ intiaanin kepe‰‰n venoseen.

-- Pys‰hdyittekˆ meid‰n mˆkill‰ siit‰ ohi soutaessanne? kysyi
Nahkajalka.

-- Pys‰hdyin, ja kaikki oli kunnossa. Mutta se kirvesmies ja
rauhantuomari, jota he nimittiv‰t Doolittleksi, kuleksii mets‰ss‰. Min‰
telkesin oven lujasti l‰htiess‰ni enk‰ luule h‰nen hevill‰ uskaltauvan
koirain luo.

-- Sit‰ miest‰ ei juuri kannata kehua, virkkoi Nahkajalka, vet‰en
ahventa ja pannen sitten uuden lieron onkeen. H‰nell‰ on ihmeellinen
halu p‰‰st‰ sinne meid‰n mˆkkiin, ja sen h‰n sanoi minulle ihan vasten
silmi‰. Mutta sill‰ kertaa min‰ h‰nest‰ suoriuduin verukkeilla.

-- Min‰ sit‰ vain pelk‰‰n, ett‰ h‰nen h‰peem‰tˆn uteliaisuutensa
tuottaa meille viel‰ monta ik‰vyytt‰.

Yht‰kki‰ kumartui Nahkajalka ja painoi korvansa vedenkalvoon, ik‰‰nkuin
olisi kuullut et‰ist‰ ‰‰nt‰. Viimein h‰n taas kohottautui ja sanoi:

-- Jos en omin k‰sin olisi sitonut koiria lujalla hirvennahkahiihnalla,
niin voisin vannoa kaksi sormea raamatulla, ett‰ kuulen vanhan Hektorin
haukkuvan vuorella.

-- Se on mahdotonta, virkkoi Edvards. Eih‰n siit‰ ole tuntiakaan, kun
min‰ n‰in sen kopissaan.

-- Siell‰ ovat koirat ja ajavat hirve‰, huudahti Nahkajalka. Ettekˆ
viel‰k‰‰n kuule?

Edvards hyp‰hti pystyyn, sill‰ h‰n kuuli selv‰sti haukun. V‰lill‰
olevat vuoret olivat sit‰ ensin est‰neet kuulumasta, mutta nyt se
kajahteli sielt‰ t‰‰lt‰ kallioista, joiden ohi koirat otusta ajoivat.
Viimein kuului taukoamatonta haukuntaa suoraan rantamets‰st‰. Ja kun
Edvards t‰hysteli rannalle, kahisi likeisin pensaikko ja samassa
heitt‰ytyi komea hirvi j‰rveen. Raikas haukku seurasi, ja nuolena
rynt‰siv‰t Hektor ja Dog tihe‰st‰ pensastosta ja syˆksyiv‰t p‰istikkaa
j‰rveen.

-- Arvasinhan sen, arvasinhan sen! rinkui Nahkajalka n‰hdess‰‰n
hirven ja koirat. Ne olivat saaneet vainua hirvest‰ ja silloin niit‰
veitikoita ei voinut mik‰‰n pid‰tt‰‰. Mutta sen hiimostin min‰ niist‰
kyll‰ poistan, muuten voivat ne tuottaa minulle monta ik‰v‰‰. Hyi,
Hektor-vanhus! Tokko lopetat. Taikka min‰ kohta parkitsen nahkasi
latasimella.

Koirat tunsivat is‰nt‰ns‰ ‰‰nen ja palasivat maalle. Sillaikana oli
pel‰stynyt hirvi uinut yli puoliv‰lin rannan ja veneen v‰li‰, ennenkuin
se ‰lysi uuden vaaransa. Kuullessaan Nahkajalan ‰‰nen pys‰htyi se
siihen patuseen paikkaan, n‰ytti mieliv‰n k‰‰nty‰ ja koirain uhallakin
palata takaisin vuorille, mutta yht‰kki‰ se muutti mielens‰ ja ui
viistoon selemm‰ noustakseen maihin l‰nsirannalle. Hirven uidessa
kalastajain ohi, liikahteli Nahkajalka levottomasti veneess‰‰n.

-- Kyll‰ on uomi el‰in! huudahteli h‰n. Katsokaahan vain sen komeita
sarvia. El‰p‰s huoli. Hein‰kuu on viimeinen kuukaus eik‰h‰n liha en‰‰
voi olla niin huonoa.

Konemoisesti sitoi Nahkajalka kˆyden p‰‰n airoon ja hyp‰hti ylˆs,
huudahtaen:

-- Soudetaan se kiini, Chingachgook. Hullu el‰in, kun johdattaa ihmist‰
kiusaukseen.

Chingachgook irroitti veneen ja pari kertaa airoilla vet‰isty‰ kiiti
kepe‰ veno jo sel‰ll‰.

-- Seis! huusi Edvards. Muistakaa mets‰styslakia, vanhat yst‰v‰ni.
Meid‰t voidaan n‰hd‰ kyl‰st‰, ja min‰ tied‰n, ett‰ tuomari Temple on
lujasti p‰‰tt‰nyt k‰ytt‰‰ lakia kaikessa ankaruudessaan tuomitessaan
sit‰, joka ampuu yhdenk‰‰n el‰imen rauhoitusaikana.

Varoitus tuli kuitenkin liian myˆh‰‰n. Vene kiiti jo hyv‰n matkan
p‰‰ss‰ toisesta, ja mets‰st‰j‰t ajoivat saalistaan liian kiihke‰sti
totellakseen varoittajaa. Nahkajalka kohotti pyssyns‰ ja seisoi
kotveroisen kahden vaiheella, laukasisikko vai ei.

-- Mit‰ arvelet, Chingachgook, ammunko vai en? kysyi h‰n. Vaan ei, se
olisi liian suuri onni noin tyhm‰lle el‰imelle. Souda vain, annetaan
sen paeta, jos voi.

Intiaani nauroi toverinsa huomautukselle, mutta souti kuitenkin
sellaista vauhtia, ett‰ vesi kokassa hyrskyi.

-- Silm‰t auki, huusi h‰n, hirvi k‰‰nt‰‰ p‰‰t‰‰n. Haukansilm‰, varusta
keih‰‰si.

Nahkajalka, joka ei milloinkaan l‰htenyt majastaan ottamatta mukaansa
kaikkia aseitaan, joista matkan varrella saattoi hyˆty‰ olla, seurasi
Chingachgookin neuvoa ja nuolena halkaisi keih‰s ilmaa. Mutta juuri
silloin hirvi yht‰kki‰ k‰‰nn‰hti, niin ett‰ keih‰s sujahti sivutse ja
hirvi p‰‰si vahingoittumatonna sukeltamaan.

-- Pys‰yt‰ hieman! huusi Nahkajalka veneen kiit‰ess‰ siit‰ kohti, johon
keih‰s oli vajonnut.

Varsi pisti heti n‰kyviin vedest‰, mets‰st‰j‰ sieppasi sen ja intiaani
pyˆr‰ytti venonsa ajoa jatkamaan. Viivykki auttoi hirven pakoa ja
Edvardskin enn‰tti sill‰ v‰lin l‰hemm‰ksi toisia.

-- Heitt‰k‰‰ jo, Nahkajalka, heitt‰k‰‰ kielsi nuorukainen,
muistakaahan, ett‰ nyt on luvaton aika.

Vene oli kuitenkin l‰hestymist‰‰n l‰hestynyt hirve‰, jonka selk‰
vuoroin kohosi vedenpintaan, vuoroin taas vajosi, mik‰li n‰et aallot
kohosivat vasten sen voimakasta rintaa.

-- Hoi! kirkasi Edvards n‰hdess‰‰n sen.

Vanhan intiaanin tummat silm‰t iskiv‰t tulta. Nuolena lensi vene
eteenp‰in, ja hirven t‰ytyi polvittemalla koetella pelastautua.
Yht‰kki‰ n‰ki Edvards sen rohkeasti uivan suoraan h‰nt‰ kohti
n‰ht‰v‰sti aikoen p‰‰st‰ rannalle jonkun matkan p‰‰ss‰ koirista, jotka
hellitt‰m‰tt‰ olivat sit‰ rannalta k‰sin haukkuneet. Edvards silpasi
veneest‰‰n nuoran ja heitti sen niin onnistuneesti, ett‰ se takertui
hirven toiseen sarveen. Hetkisen veti hirvi venett‰ per‰ss‰‰n, mutta
pian enn‰tti kalastajain vene etukynteen ja Nahkajalka pisti veitsens‰
el‰imen kurkkuun, josta verta punanaan virtasi j‰rveen. Saalis
nostettiin veneeseen.

-- T‰mmˆinen seikka se panee mets‰st‰j‰n veren kiehumaan, vanha
yst‰v‰, sanoi Nahkajalka. Siit‰p‰ on jo aikaa, kun viimeksi kaasin
hirven j‰rvell‰. T‰m‰ on mainio otus, poika. Ja min‰ tunnen ihmisi‰,
jotka varsin mielell‰ns‰ pist‰isiv‰t suuhunsa n‰in oivallisen hirven
selk‰paistia, huolimatta kaikista maailman mets‰styslaeista.

-- Min‰ kuitenkin pelk‰‰n, Nahkajalka, -- sanoi Edvards, kun hetken
tuottama mets‰stysinto oli talttunut, -- ett‰ me kaikki olemme
rikkoneet lakia. Pidet‰‰n t‰m‰ kumminkin omana salaisuutenamme, koska
t‰‰ll‰ likettyell‰ ei ole ollut n‰kij‰‰. Mutta mitenk‰ ihmeell‰ koirat
ovat p‰‰sseet irti? Vastik‰‰nh‰n ne olivat ihan lujasti kiini.

-- Kun ne vainusivat hirve‰, niin eiv‰t ne poloset jaksaneet itse‰ns‰
hillit‰, vastasi Nahkajalka. Katsoppas, poika! Niill‰ on viel‰
nahkahiihna kaulassa. Souda maihin. Chingachgook! Min‰ vihell‰n ne
luokseni katsoakseni niit‰ tarkemmin.

Mutta p‰‰sty‰ns‰ rannalle ja tutkittuansa koirain kaulassa olevia
hiihnoja pudisti vanha mets‰st‰j‰ p‰‰t‰ns‰ ja virkkoi:

-- Siin‰ on veitsenj‰lki -- sill‰ on ollut ter‰v‰ ase, pitk‰ss‰
varressa -- vaan pelkuri se raukka on ollut, muutoin olisi h‰n
katkaissut hiihnat kaulan luota. Totta tosiaan! Se oli kirvesmies, --
ilmankos nousikin vuorelle koirankoppien takaa -- joka p‰‰sti koirat
irti, ja leikkasi hiihnat veitsell‰, jonka oli sitonut pitk‰‰n keppiin.
H‰n taitaa olla utelias n‰kem‰‰n, mitenk‰ muut ihmiset el‰v‰t, koskapa
h‰n alinomaa on urkkimassa.

-- Teid‰n ep‰luulonne ei ole per‰tˆn, myˆnsi Edvards. Lainatkaa
minulle venett‰nne. Min‰ olen nuori ja vahva ja tulen kenties ajoissa
perille est‰m‰‰n h‰nen aikeitaan. Taivas varjelkoon meit‰ joutumasta
riippuviksi semmoisen ihmisen mielivallasta.

Esitykseen suostuttiin. Hirvi muutettiin Edvardsin veneeseen ja siin‰
tuokiossa liukui kepe‰ palkovene jo matkan p‰‰ss‰. Heti h‰n h‰visi
niemien taa ja l‰heni rantaa. Chingachgook meloi hitaasti per‰st‰ ja
Nahkajalka, koirat kintereill‰ ja pyssy olalla, kohosi vuorenrinnett‰
palataksensa majaansa maisin.

Sillaikaa k‰veliv‰t neiti Temple ja Luise edelleen. Polku kulki vain
pikkisen matkan p‰‰ss‰ Nahkajalan mˆkist‰ ja sill‰ tiell‰ he tulivat
kummulle, josta aukeni laaja n‰kˆala yli jylh‰n, yksin‰isen maiseman.

-- Min‰ vaihtaisin kaikki muut salaisuuteni, Luise, virkkoi Elisabet,
siihen, mit‰ nuo vest‰m‰ttˆm‰t hirret ovat n‰hneet ja kuulleet
ammoisista ajoista asti.

Ja h‰n osoitti majaa.

-- Min‰ puolestani olen varma siit‰, ett‰ ne eiv‰t voisi kertoa mit‰‰n
semmoista, joka vahingoittaisi herra Edvardsia, vastasi Luise.

-- Mutta mitenk‰s ihmeen tautta he sitten niin tuskallisen
huolellisesti pit‰v‰t sen sulettuna eiv‰tk‰ milloinkaan laske sinne
ket‰‰n? jatkoi Elisabet.

-- Min‰ luulen sen tulevan siit‰, arveli h‰nen yst‰v‰ns‰, ett‰ he ovat
kˆyhi‰ ja sen t‰hden koettavat huolellisesti suojella sit‰ v‰h‰‰, jonka
ovat rehellisesti ansainneet.

Puhellessansa olivat tytˆt tulleet vuoren huipulle, jossa poikkesivat
polulta ja ihan huomaamattaan joutuivat liian kauvas mets‰‰n. Yht‰kki‰
Elisabet h‰tk‰hti, huudahtaen:

-- Hiljaa! Min‰ kuulen lapsen itkua vuorelta.

-- Menn‰‰n ‰‰nt‰ kohti, sanoi Luise, kenties siell‰ on joku kulkija,
joka tarvitsee apua.

Ja tytˆt astuivat rivakasti kumeaa, valittavaa ‰‰nt‰ kohti. Mutta
yht‰kki‰ tarttui Luise edell‰‰n rient‰v‰n Elisabetin k‰teen ja viittasi
taakseen, huudahtaen:

-- Katsoppas koiraasi!

Elisabet k‰‰ntyi ja n‰ki koiran silmi‰‰n v‰r‰ytt‰m‰tt‰ tarkkaavan
jotain et‰ist‰ esinett‰, painaen p‰‰ns‰ maahan ja tuon tuostaankin
kirist‰en hampaitaan, niin ett‰ karvat kaulassa nousivat pystyyn.

-- Bravo, huusi h‰n koiralle, hiljaa, Bravo! Hiljaa!

Kuullessaan Elisabetin ‰‰nen n‰ytti koiran viha kiihtyv‰n. Se tˆyt‰si
tyttˆjen sivu, k‰‰ntyi sitten ja laskeutui em‰nt‰ns‰ eteen, ulvoi kahta
kauheammasti, haukahtaen usein vihan vimmassa ja kiukkuisasti.

-- Mit‰h‰n se n‰kee? kys‰isi Elisabet.

Kun h‰n ei saanut mit‰‰n vastausta, k‰‰nsi h‰n p‰‰t‰‰n ja n‰ki Luisen
seisovan kalpeana kuin palttina ja vapisten kuin haavan lehti osottavan
muutamaan puuhun. Elisabet katsoi sinne ja huomasi naaraspantterin,
joka vihasta s‰kenˆivin silmin heit‰ t‰hysteli, valmiina hypp‰‰m‰‰n
puusta.

-- Paetaan! huudahti Elisabet, tarttuen yst‰v‰ns‰ k‰sivarteen; mutta
Luise oli tarmoton kuin lankavyyhti ja vaipui maahan.

Elisabet Templen luonteen mukaista ei ollut j‰tt‰‰ yst‰v‰‰ vaarassa.
H‰n laskeutui polvilleen tiedottoman Luisen viereen ja koki huudoillaan
kohoittaa koiraa vastarintaan.

-- Pid‰ puoliasi, Bravo! huusi h‰n vapisevalla ‰‰nell‰. Rohkeutta,
rohkeutta, kunnon Bravo!

Pantterin penikka, jota Elisabet ei ollut ‰lynnyt, putosi muutaman
pensaan oksalta, joka kasvoi sen pyˆkin alla, jossa em‰ asusti.
Kokematon penikka l‰hestyi koiraa, leikkien ja iloisesti hyp‰hdellen
kuin kissanpoika. El‰inten ulvina kasvoi joka silm‰nr‰p‰ys yh‰
kauheammaksi, kunnes pikku pantteri kellahti ihan koiran eteen. Mit‰
kamalinta ulvomista, mit‰ rajuinta taistelua -- mutta se loppui
lyhyeen, sill‰ siin‰ paikassa Bravo l‰h‰tti penikan hampaistaan ilmaan
sit‰ vauhtia, ett‰ se ponnahti puuta vasten ja putosi tiedotonna
maahan. Tuima oli ottelu, ja koiran rohkeus sai Elisabetin jo
helpommin hengitt‰m‰‰n, kun em‰pantteri yht‰kki‰ syˆksyi puusta suoraa
p‰‰t‰ koiran niskaan parinkymmenen sylen p‰‰ss‰ pyˆkist‰. Syttyi
kauhea, sanoilla selitt‰m‰tˆn tappelu. Hurjistuneina ja kamalasti
ulvoen kieriskeliv‰t el‰imet kahisevilla lehdill‰. Neiti Temple oli
viel‰ polvillaan Luisen vieress‰, ruumiillansa suojellen tiedotonta
yst‰v‰‰ns‰ ja syd‰n kourassa ja silm‰t ter‰ll‰‰n katsoen taisteleviin
el‰imiin. Lujasti pureutui aina pantteri koiran niskaan, mutta
niinkuin hˆyhenen ravisti koira itsest‰ns‰ raivokkaan vastustajansa,
vaikka nahka jo monesta kohti oli repeillyt ja verta virtanaan vuoti
lukuisista haavoista. Siit‰ huolimatta se nousi takajaloilleen ja suu
sel‰ll‰‰n ja silm‰t tulta iskien alkoi kauhean taistelun uudelleen.
Notkeasti hypp‰si hurjistunut peto entist‰‰n korkeammalle, jonne koira
ep‰toivoissaan ja turhaan koetti sit‰ seurata, ja syˆksyi sielt‰ viel‰
kerran vastustajansa niskaan. Ponnistaen viimeiset voimansa pudistautui
koira pedosta irti. Ja kun Bravo uudelleen iski hampaansa pantterin
kylkeen, n‰ki Elisabet vaskisen kaulaimen vereytyv‰n ja koiran samassa
kaatuvan, oikaiseutuvan ja j‰‰v‰n avuttomana virumaan. Vimmatusti
vaikka turhaan ponnistelihe raivoisa peto p‰‰st‰ksens‰ irti koiran
hampaista, kunnes Bravo k‰‰ntyi sel‰lleen ja p‰‰sti saaliinsa. Muutamia
nyk‰yksi‰ -- ja uskollinen Bravo oli kuollut.

Elisabet oli kerrassaan pedon vallassa. Polvistuva nuori tyttˆ
ja v‰ijyv‰ pantteri katsoivat hetkisen silm‰kk‰in. Sitten painoi
pantteri p‰‰ns‰ tutkiaksensa kaatunutta vihollistaan ja nuuskiaksensa
penikkaansa. Tuskin se oli siihen katsahtanut, kun sen silm‰t uudestaan
s‰kenˆiv‰t ja hurjasti pieks‰en h‰nn‰ll‰ns‰ kupeitaan, se ojensi pitk‰t
kyntens‰ leveist‰ k‰p‰list‰‰n. Voimatta liikahtaa paikaltaan tuijotti
Elisabet k‰det ristiss‰ ja kauhistuneena julmaan viholliseensa. Kauhean
kuoleman hetki oli tullut ja nˆyr‰n‰ alistui Elisabet kohtaloonsa.
Silloin kuului liikett‰ pensaikosta h‰nen takaansa, mutta se tuntui
pikemmin ivalta kuin pelastuksen toivolta.

-- St, st! kuiskasi ‰‰ni hiljaa. Kumartukaa alemma! Teid‰n hattunne
peitt‰‰ minulta pedon p‰‰n.

Melkein vaistomaisesti painoi Elisabet p‰‰t‰ns‰ ja silloin yhtaikaa
pamahti laukaus, vingahti luoti ja pantteri mˆl‰hti vimmoissaan,
kepertyen maahan ja repien juuria ja oksia, mink‰ k‰p‰l‰t ulottuivat.
Samassa riensi Nahkajalka Elisabetin luo, huutaen koiriansa:

-- T‰nnep‰in, Hektor, t‰nnep‰in, sin‰ vanha sankari! Tuommoiset kissat
ovat sitke‰henkisi‰ eik‰ siit‰ ole mit‰‰n takeita, ettei se taas kohta
ole pystyss‰.

Nahkajalka seisoi siin‰ tyynen‰ ja levollisena v‰h‰‰k‰‰n pelk‰‰m‰tt‰
haavoittuneen pantterin rajuja ponnahduksia, jotka viel‰kin osottivat
sen voimaa ja julmuutta, jos kynnelle kykenisi. Vasta sitten kun h‰n
oli t‰sm‰llisesti ladannut pyssyns‰, l‰hestyi h‰n karjuvaa petoa,
asetti pyssyn suun l‰helle sen p‰‰t‰ ja laukaisi -- eik‰ silloin ollut
en‰‰ henke‰ helme‰k‰‰n hurjistuneessa pedossa.

Elisabetista tuntui kuin olisi h‰n kuolleista noussut n‰hdess‰‰n julman
vihollisensa siin‰ hengetˆnn‰. Lukija kuvitelkoon, mitenk‰ Luise
tointui ja mitenk‰ l‰mpim‰sti tytˆt kiittiv‰t pelastajaansa. Nahkajalka
ei ymm‰rt‰nyt, mink‰ t‰hden tytˆt niin ihmeesti h‰nt‰ kiitteliv‰t;
sill‰ hyv‰ntahtoisen ukon mielest‰ ei niin v‰h‰inen apu kest‰nyt
kiitt‰‰.

-- No niin, no niin, toimesi h‰n. Jo riitt‰‰, jo riitt‰‰! Elk‰‰
nyt siit‰ en‰‰ puhuko. Tulkaahan nyt, niin palataan polulle, sill‰
sellaisen j‰nnityksen per‰st‰ on parasta p‰‰st‰ kotiin lep‰‰m‰‰n.

Nahkajalka opasti heid‰t polulle, jossa he erosivat; sill‰ tytˆt
vakuuttivat hyvin hyv‰sti osaavansa siit‰ kyl‰‰n, joka jo n‰kyi j‰rven
toisella rannalla.

Nahkajalka j‰i vuorelle ja katseli poistuvia tyttˆj‰, kunnes he
katosivat tienmutkaan. Sitten h‰n vihelsi koiransa, viskasi pyssyn
olalleen ja palasi mets‰‰n pedon luo.

-- Mit‰s kuuluu, Nahkajalka? sanoi Doolittle ilmestyen pensaikosta.
Mit‰, oletteko mets‰ll‰ t‰ss‰ helteess‰? Toivoakseni tunnette
asetuksen, joka m‰‰r‰‰ kahdentoista dollarin viidenkymmenen centin
sakon jokaiselle, joka tammi- ja elokuun v‰lisell‰ ajalla ampuu hirven.
Tuomari kyll‰ pit‰‰ huolta, ett‰ lakia noudatetaan. Minusta tuntuu
aivan kuin min‰ olisin t‰n‰ aamuna n‰hnyt teid‰n koiranne hirven
ajossa. En min‰ ole ihan varma, Nahkajalka, mutta saattaisihan siit‰
koitua teille ik‰vyyksi‰.

-- Mitenk‰s paljon ilmiantaja saa sakkorahoista, hyv‰ herra?

-- Mitenk‰kˆ paljon? toisti Hiram, jota vanhan mets‰st‰j‰n rehellinen,
ter‰v‰ katse tuntui vaivaavan. Luullakseni saa ilmiantaja puolet. Mutta
teill‰h‰n on verta k‰sivarressa -- mies! -- Ette kai ole mit‰‰n ampunut
viel‰ t‰n‰ aamuna?

-- Olenpa niinkin, vastasi mets‰st‰j‰, merkillisesti p‰‰t‰ns‰
nyˆk‰ytt‰en. Eik‰ se ollutkaan huonoimpia laukauksia.

-- Ent‰p‰ miss‰ saalis, Nahkajalka? tiedusteli Doolittle.

Puhellessaan olivat he kulkeneet nopeasti eteenp‰in. Nahkajalka solutti
pyssyn olaltaan ja osotti sen per‰ll‰ l‰pi pensaikon.

-- Tuolla on yksi, vastasi h‰n.

-- Mit‰ ihmett‰? huudahti Hiram. Seh‰n on tuomarin koira, vanha Bravo.

-- Silm‰t auki, Doolittle! tuumasi Nahkajalka ja silpasi vyˆst‰‰n
veitsen, jota hioi hirvennahkahousuihinsa. N‰ytt‰‰kˆs tuo kaula silt‰
kuin olisin min‰ siihen veist‰ni teroittanut?

-- Sit‰h‰n on ihan kauheasti raadeltu. Mik‰s sit‰ niin?

-- Pantteri teid‰n takananne.

-- Pantteri? toisti Hiram ja pyˆr‰hti pengerm‰ll‰ taitavasti kuin
tanssimestari.

-- Olkaa huoleti, mies, sanoi Nahkajalka. Siell‰ on kaksikin julmaa
petoa; mutta toisen tappoi koira ja toiselle pistin min‰ pari luotia
kitaan. Elk‰‰ siis pel‰tkˆ, hyv‰ herra. Eiv‰t ne en‰‰ teit‰ syˆ.

-- Ent‰ hirvi? Miss‰s se on? kysyi Hiram katsellen h‰mm‰styneen‰
ymp‰rilleen.

-- Mik‰ hirvi? tiedusti Nahkajalka vuorostaan.

-- Nyt on kumma. Eikˆs t‰ss‰ ole puhe mets‰styksest‰ ja ettekˆs te
ampunut hirve‰?

-- Jopa nyt jotain! Eikˆs se ole laissa kielletty? toimesi vanha
mets‰st‰j‰. Mutta kenties on olemassa toinen laki, joka kielt‰‰
pantteriakin ampumasta?

-- Ei, niist‰ p‰invastoin maksetaan p‰‰rahaa. Ja menn‰‰n nyt teille,
niin min‰ siell‰ vannotan teid‰t ja kirjoitan osotuslipun, jolla
nostatte tapporahat.

-- No, no, herra, sanoi mets‰st‰j‰, nostaen saaliin maasta ja heitt‰en
pyssyn olalleen. Mit‰s sill‰ valalla tehd‰‰n semmoisessa asiassa, jonka
te olette n‰hnyt omin silmin.

-- Mutta eih‰n meill‰ t‰‰ll‰ ole kyn‰‰ eik‰ mustetta. Meid‰n pit‰‰ siis
kuitenkin menn‰ teid‰n mˆkkiinne, sill‰ mitenk‰s min‰ muuten kirjoitan
teille osotuksen?

Nahkajalka nauroi vasten silmi‰ viekkaalle oikeudenj‰senelle ja sanoi
omituisella tavallaan:

-- Oh! Min‰ en tarvitse kumpaakaan, en kyn‰‰ enk‰ paperia, kun en
osaa kirjoittaakkaan. Elk‰‰ olko mill‰nnek‰‰n, herra, kyll‰ min‰ tuon
p‰‰nahkat kyl‰‰n, ja siell‰ te saatte ottaa osotuksen lakikirjoistanne.
-- H‰jy viekˆˆn nahkahiihnan Hektorin kaulasta; ihanhan se kuristaa
minun vanhan toverini. Lainatkaa minulle veist‰nne, hyv‰ herra.

Hiram, joka tahtoi pysytell‰ hyviss‰ v‰liss‰ Nahkajalan kanssa, t‰ytti
h‰nen pyyntˆns‰. Nahkajalka leikkasi hiihnan koiran kaulasta ja
antaessaan veitsen sen omistajalle huomautti ihan sivumennen:

-- Sep‰ oli kunnon ter‰st‰ -- se on mahtanut jo kerran ennenkin
kurauttaa poikki samallaista nahkaa.

-- Tarkoitatteko sill‰, ett‰ min‰ teid‰n koiranne irti p‰‰stin?
karjahti Hiram, joka syyllisyytens‰ tiet‰en ei muistanutkaan olla
varovainen.

-- Olkaa varoillanne, Doolittle, ‰rj‰si Nahkajalka, jys‰ytt‰en
pyssynper‰n tantereseen. Min‰ sanon sen teille suoraan, ett‰ te ette
milloinkaan minun suostumuksestani pist‰ jalkaanne kynnyksest‰ni. Ja
jos te viel‰ t‰st‰puoleenkin hiiviskelette minun mˆkkini ymp‰rill‰
niinkuin olette nykyisin salak‰hm‰ss‰ koettanut, niin elk‰‰ oudoksuko,
jos kohtelen teit‰ semmoisella tavalla, joka teist‰ ei suinkaan
makealta maistu.

-- Ja min‰ sanon teille, Bumppo, huusi Hiram, per‰ytyen
kiireenlaisesti, ett‰ min‰ tied‰n teid‰n rikkoneen lakia. Min‰ olen
oikeudenj‰sen ja sen te saatte tuntea viel‰, ennenkuin on p‰iv‰ toisen
kerran illassa.

-- Min‰ en v‰lit‰ teist‰ enk‰ teid‰n laeistanne enemm‰n kuin -- huusi
Nahkajalka ja lˆi n‰ppi‰ rauhantuomarin poistuessa. Katsokaa vain,
etten viel‰ kerran luule teit‰ pˆllˆksi ja anna teille pˆllˆn kyyti‰,
jos vain kerrankaan en‰‰ uskallatte kuikkia t‰‰ll‰ mets‰ss‰.

Oikeutettu viha on aina kunnioitusta her‰tt‰v‰‰, ja Hiram katsoi
parhaaksi poistua mets‰st‰j‰‰ kiihottamatta. Kun h‰n vain oli n‰kyvist‰
luiskahtanut, palasi Nahkajalka mˆkille, jossa vallitsi haudan
hiljaisuus. H‰n sitoi koiransa, koputti ovelle ja Edvardsin avatessa
tiedusti, olivatko kaikki paikat paikoillaan.

-- Kaikki ovat, vastasi nuorukainen. Lukkoa on tosin koetettu avata
tiirikalla, mutta uteliaan n‰kyy pit‰neen heitt‰‰ se koetukseen,
koskapa se ei v‰h‰ll‰ auennut.

-- Kyll‰ min‰ sen ketun nyt tunnen, sanoi Nahkajalka, mutta ei h‰n
luullakseni kotveroiseen uskaltau minun pyssyni kantamaan.




Nelj‰s luku.

Poltettu maja.


Marmaduke Temple ja h‰nen serkkunsa, jotka j‰timme matkaa alkamaan,
ratsastivat noin peninkulman matkan sanaakaan ‰‰nt‰m‰tt‰. Tuomari
katkaisi viimein ‰‰nettˆmyyden.

-- No, serkku, eikˆh‰n tuo jo olisi aika sinun ilmaista t‰m‰n matkamme
salaper‰ist‰ tarkoitusta?

Sheriffin ‰‰nek‰s "hm!" kaikui kauvas mets‰‰n. Ja tuijottaen eteens‰
ik‰‰nkuin se, joka n‰kee kauvas tulevaisuuteen, h‰n vastasi:

-- Sin‰ tied‰t, ett‰ piiriss‰si asuu mies, jonka nimi on Natty Bumppo.
H‰n, mik‰li olen kuullut, on el‰nyt n‰ill‰ main jo viidett‰kymment‰
vuotta -- ja ypˆ yksin, kunnes h‰nelle viime aikoina on ilmestynyt
omituisia toveria. Parin kuukauden arvon on h‰nen luonaan asunut
vanha intiaanip‰‰llikkˆ, viimeinen tai ainakin viimeisi‰ heimostaan,
ja Oliver Edvards. No, tuomari Temple, ehk‰p‰ sin‰ arvaat, mik‰ n‰m‰
miehet on yhteen tuonut?

Marmaduke katsoi h‰mm‰styneen‰ serkkuunsa ja virkahti:

-- Richard! Sin‰ olet ihan odottamatta kosketellut suhdetta, jota
min‰ usein olen mietiskellyt. Mutta tied‰tkˆ sin‰ jotain siit‰
salaper‰isyydest‰?

-- Tied‰tkˆs sin‰, ett‰ n‰iss‰ vuorissa on malmia?

-- Olenhan min‰ kuullut huhuttavan, ett‰ t‰‰ll‰ olisi malmisuonia ja
luulen v‰hin itsekkin n‰hneeni n‰ytteit‰ kalleista metalleista, joita
muka olisi lˆydetty t‰‰lt‰ ymp‰ristˆst‰, myˆnsi tuomari.

-- Minulla on syyt‰ luulla, ett‰ sek‰ Chingachgook ett‰ Nahkajalka
jo vuosia sitten ovat saaneet selville, ett‰ t‰ss‰ vuoressa on
malmisuonia, jatkoi Richard.

Sheriffin sanat olivat kosketelleet hyvin herkk‰‰ puolta Marmadukessa,
joka kohta eritt‰in tarkkaavasti kuunteli serkkunsa puhetta. Ja puhuja,
tarkastettuansa ensin ‰‰netˆnn‰, mink‰ vaikutuksen h‰nen ilmaisunsa oli
tehnyt, jatkoi mesi kielell‰:

-- Min‰ olen omin silmin n‰hnyt Chingachgookin ja Nahkajalan menev‰n
vuorelle lapio ja kuokka k‰dess‰ ja sitten sielt‰ palaavan. Ja muut
ovat n‰hneet heid‰n pime‰ss‰ ja hyvin salaper‰isesti kulettavan
mˆkkiins‰ jotain. Eikˆ se sinusta ole t‰rke‰ keksintˆ?

Tuomari ei vastannut, vaan kuunteli jatkoa hˆrˆll‰ korvin.

-- Se oli vaskea. Mutta nyt min‰ kysyn sinulta, tokko sin‰ tied‰t, kuka
se Oliver Edvards on, joka joulusta asti on asunut luonasi?

Marmaduke vain nyˆk‰ytti ‰‰netˆnn‰ p‰‰t‰‰n.

-- Ett‰ h‰n on sekarotua, sen me tied‰mme, jatkoi Richard, sill‰
Chingachgook ei h‰ik‰ile nimitt‰ess‰‰n h‰nt‰ ihan julkisesti
sukulaisekseen, ja senkin tied‰mme, ett‰ h‰n on saanut hyv‰n
kasvatuksen. Mutta mit‰ tulee h‰nen toimiinsa n‰ill‰ seuduin --
muistatko sin‰, ett‰ noin kuukaus ennen kuin nuorukainen t‰nne
ilmautui, oli Nahkajalka poissa monta p‰iv‰‰? H‰nt‰ ei lˆytynyt
mist‰‰n. Vanha Chingachgook asui pirtiss‰ yksin‰‰n. Ja kun Nahkajalka
palasi, n‰htiin h‰nen, vaikka h‰n tulikin yˆll‰, vet‰v‰n semmoista
reke‰, jolla viljaa kuletetaan myllyyn, nostavan siit‰ jotain hyvin
varovasti ja piilottavan sen karhunnahkainsa alle. Nyt kysyn min‰
sinulta, tuomari Temple: mist‰h‰n syyst‰ semmoinen mies kuin Nahkajalka
otti hinatakseen raskasta taakkaa n‰iden louhikkovuorten yli?

-- Useinhan sellaisella reell‰ kuletetaan saalis kotiin, ja sanoithan
juuri itse, ett‰ h‰n oli monta p‰iv‰‰ poissa.

-- Mitenk‰p‰s h‰n olisi mets‰st‰nyt, kun pyssy oli kyl‰ss‰
korjattavana? Ei, ei! Varma on, ett‰ h‰n silloin toi kotiinsa jotain
salaper‰ist‰, ja yht‰ varmaa, ettei h‰n sen er‰n per‰st‰ p‰‰st‰
mˆkkiins‰ el‰v‰‰ olentoa. Kaksi viikkoa h‰nen kotiintulonsa j‰lkeen
ilmestyy t‰nne tuo samanen Edvards. He viett‰v‰t vuorilla p‰iv‰kausia
muka mets‰st‰m‰ss‰, mutta vaki varmasti tarkastelemassa ja tutkimassa.
Kovilta pakkasilta eiv‰t he talvella kyenneet kaivamaan ja Edvards
k‰ytti hyv‰kseen onnellista sattumaa p‰‰st‰ksens‰ kunnolliseen
asuntoon. Mutta viel‰p‰ h‰n nytkin on enimm‰t aikansa siell‰ mˆkiss‰.
He sulaavat malmia, tuomari! He sulaavat malmia ja siit‰ he rikastuvat.
Lumen sulettua olemme me pit‰neet heit‰ oikein tarkalla silm‰ll‰.

-- Se on mahdotonta, -- sanoi Marmaduke pitk‰‰n mietitty‰ns‰, -- sill‰
muuten ei nuorukainen voisi olla niin rutikˆyh‰ kuin h‰n on.

-- Onkos sitten sen pakottavampaa syyt‰ haalia rahaa kuin kˆyhyys?
huudahti sheriffi.

-- Olisikko mahdollista, ett‰ minua olisi niin kauvan pett‰m‰ll‰
petetty? Richard, on niin monta syyt‰, jotka vastustavat sinun
luulottelujasi. Mutta sin‰ olet minussa saanut hereille ep‰luulon,
josta minun t‰ytyy saada varmuus. Mutta minne me ratsastamme?

-- Min‰ tied‰n sen paikan, josta ne seikkailijat kaivavat. Sinne min‰
sinut vien, vastasi Richard.

Pian he sinne saapuivat. Se oli vuoren takasivulla ja juuri siin‰ kohti
pistihe vuori r‰yst‰‰lle, jonka alla Nahkajalan mˆkki oli.

-- Nyt p‰‰semme sinne h‰iritsem‰tt‰, -- sanoi Richard heid‰n
laskeutuessaan hevosten sel‰st‰ ja sitoessaan hevosia kiini, -- sill‰
kotoa l‰htiess‰ n‰in Nahkajalan ja Chingachgookin olevan kalastamassa
ja samassa tarkoituksessa l‰hti Oliverkin j‰rvelle.

Sheriffi opasti serkkunsa hyvin vaivaloista polkua myˆten
luonnollisentapaiseen kallioluolaan, joka oli samallainen kuin
tavallinen nuotion paikka mets‰ss‰. Luolan edustalla oli multakasa,
joka n‰ht‰v‰sti oli tuotu siihen sen sis‰st‰ ja osaksi viel‰ oli ihan
tuores. Pehme‰ss‰, lyijynkarvaisessa kalliossa, joka esti kaivajia
etenem‰st‰, n‰kyi viel‰ rauta-aseiden j‰lki‰. Kokonaisuudessaan se oli
noin kahtakymment‰ jalkaa laaja ja melkein toista mointa syv‰ onkalo.
Ihan sen edess‰ oli pienonen pengerm‰, joka osaksi oli muodostunut
tyˆmiesten siihen viskaamasta mullasta. Ja siit‰ laskihe vuori melkein
pystysuorana, niin ett‰ louhikkotiet sinne tullessa olivat vaikeat
kulkea, jopa vaarallisetkin. Koko ala sen ymp‰rill‰ oli autio, jylh‰ ja
kaikki n‰ht‰v‰sti keskentekoista, ja kun sheriffi katseli pensastoja,
keksi h‰n sielt‰ tyˆss‰ k‰ytetyt aseet. Arveltuansa serkkunsa jo
tarpeeksi paikkaa tutkineen kysyi h‰n juhlallisesti:

-- No, joko nyt olet siit‰ varma, tuomari Temple?

-- Kaikessa tapauksessa olen varma siit‰, ett‰ t‰‰ll‰ on tekeill‰
jotain salaper‰ist‰ ja eriskummaista. Paikka on et‰‰ll‰ ja viisaasti
valittu: mutta min‰ en huomaa hituistakaan malmia.

-- Et kai sin‰ toki niin luule, serkku, ett‰ kultaa ja hopeaa lˆydet‰‰n
maanpinnalta niinkuin ukonkive‰? Ei, ensin aarre etsit‰‰n, sitten
keksitty k‰ytet‰‰n. Mutta anna sin‰ heid‰n vain kaivaa, min‰ kaivan
toiselta puolen heit‰ vastaan.

Tuomari katseli paikan tarkkaan ja sitten he palasivat hevosten
luo. Maantielle tultuansa he erosivat. Sheriffi l‰hti kutsumaan
nelj‰‰kolmatta "hyv‰‰ ja uskollista miest‰" tutkijamiehiksi ja
lautamiehiksi seuraavan maanantain oikeudenistuntoon, jonka Marmaduke
aikoi pit‰‰. Tuomari palasi kotiinsa.

-- T‰ss‰ mahtaa piill‰ enemm‰nkin kuin alusta luulin, ajatteli
Marmaduke ratsastaessaan. -- Min‰ annoin tunteelleni suuremman arvon
kuin j‰relleni p‰‰st‰ess‰ni sill‰ tavalla vennon vieraan kotiini
sijoittumaan. Min‰ kutsutan Nahkajalan luokseni ja kun h‰nelt‰ suoraan
kysyn, niin se vanha, rehellinen, yksinkertainen mies suoraan vastaakin.

Silloin huomasi tuomari Elisabetin ja Luisen, jotka v‰h‰n matkan p‰‰ss‰
laskeutuivat vuorelta. H‰n kannusti ratsuansa ja ajoi heid‰n luokseen,
laskeutui sel‰st‰ ja talutti hevosta kapealla polulla. Kuunnellessaan
tytt‰rens‰ vilkasta kuvausta heid‰n ‰skeisest‰ vaarastaan ja
odottamattomasta pelastuksestaan hupenivat heltyneen is‰n mielest‰
kaikki ajatukset kaivoksista ja kuulusteluista, eik‰ Nahkajalka h‰nen
silmiss‰‰n en‰‰ ollut lainrikkoja ja varkaantapainen seikkailija, vaan
h‰nen lapsensa pelastaja.

Kotiin tultua piti Elisabetin ihan juurta jaksain uudistaa
kertomuksensa.

-- Se oli totta tosiaan apu h‰d‰ss‰! huudahti tuomari. Etk‰ sitten
aikonut j‰tt‰‰ yst‰v‰‰si, oma rohkea tyttˆseni?

-- Ainakin min‰ koetin pysy‰ niin lujana kuin voin, vastasi tyt‰r, ja
syyst‰ ep‰ilen, ettei pako olisi minua laisinkaan hyˆdytt‰nyt. Mutta se
ei mieleenik‰‰n juolahtanut.

-- Jumalalle kiitos! Sin‰ olet pelastunut emmek‰ siit‰ kauhun hetkest‰
en‰‰ puhu. Mutta min‰ en ole osannut aavistaakkaan, ett‰ semmoisia
petoja viel‰kin elelee meid‰n metsiss‰. N‰lk‰ se varmaankin on
pakottanut niit‰ l‰htem‰‰n varmemmista piilopaikoistaan, ja --

Tuomarin puhe keskeytyi, sill‰ ovelle koputettiin. Ja tuskin oli
h‰n sanonut: "sis‰‰n", kun huoneeseen tuli hovimestari, Benjamin,
ilmoittamaan, ett‰ Doolittlella oli asiaa tuomarille.

-- H‰nell‰ on varmaan jotain t‰rke‰‰ ilmoitettavaa, sanoi Marmaduke,
luultavasti virka-asioita, koska meill‰ kohta on istunto.

-- Niin onkin, herra, virkkoi Benjamin. Puheena tuntuu olevan syytt‰‰
vanhaa Nahkajalkaa, joka kuitenkin minun mielest‰ni on paras heist‰.

-- Nahkajalkaako? huudahti Elisabet.

-- Rauhoituhan, lapseni! Se on ep‰ilem‰tt‰ tuiki v‰h‰p‰tˆinen asia.
Luullakseni olen jo kuullutkin siit‰. Luota is‰‰si, Elisabet. H‰n kyll‰
pit‰‰ huolen, ettei sinun pelastajallesi siit‰ mit‰‰n vaaraa koidu.
K‰ske Doolittle sis‰‰n.

Hiram Doolittle tuli huoneeseen, tervehti tuomaria ja h‰nen tyt‰rt‰‰n,
istuutui Marmaduken osottamalle tuolille ja alotti viimein:

-- Kuulin neiti Templen ‰sken vuorilla olleen hengenvaarassa.
Muistaakseni maksetaan pantterista tapporahaa, ja silloinhan on
Nahkajalka tehnyt hyv‰t kaupat.

-- Min‰ kyll‰ pid‰n huolen siit‰, ett‰ h‰n saa palkinnon, virkkoi
tuomari.

-- Niin, niin, sen kyll‰ arvaan. Ei toki kukaan koko tienoolla
ep‰ile teid‰n jalomielisyytt‰nne, herra tuomari. Olette kenties jo
kuullut, ett‰ tuolla l‰nsipuolella on silloin t‰llˆin hirvi‰ ammuttu
luvattomalla ajalla?

-- Lainrikkojat pit‰‰ saattaa syytteeseen, ‰rj‰si tuomari. Min‰ olen
p‰‰tt‰nyt ankarasti rangaista kaikki sellaiset rikokset.

-- Sen kyll‰ uskon. Semmoisella asiallahan sit‰ min‰ niinkuin
olenkin. Luullakseni on n‰et Natty Bumpon mˆkiss‰ parastaikaa ‰sken
ammuttu hirvi, ja min‰ oikeastaan tulinkin pyyt‰m‰‰n valtuutta
kotitarkastukseen.

-- Luuletteko vain niin? Mutta pelk‰st‰ ep‰luulosta ei saa h‰irit‰
ihmisten kotirauhaa. Sit‰ ei sallita.

-- Luulenpa voivani vannoa sen, jatkoi itsep‰inen Hiram. Jos te muutoin
ette tahdo antaa minulle valtakirjaa, niin saanen sitten kaiketi menn‰
kotiin ja kirjoittaa sen itse.

-- Enh‰n min‰ ole teid‰n pyyntˆ‰nne kielt‰nytk‰‰n viel‰, -- sanoi
Marmaduken ‰lytess‰‰n, ett‰ h‰nen maineensa puolueettomana tuomarina
oli vaarassa. -- Menk‰‰ huoneeseeni, min‰ tulen sinne heti ja
allekirjoitan valtakirjan.

-- Nahkajalka on luultavasti ampunut hirven, -- sanoi tuomari
Elisabetille, joka Hiramin menty‰ aikoi puolustaa vanhaa mets‰st‰j‰‰
-- sill‰ kohtahan nyt alkaa mets‰stysaika. Mutta mit‰s se tekee,
vaikka h‰nen mˆkist‰‰n lˆydett‰isiinkin hirvi, sill‰ sin‰h‰n maksat
nyt h‰nen sakkonsa omasta kukkarostasi? Min‰ hyvin arvaan, ettei se
t‰m‰ Doolittle tyydy v‰hemp‰‰n kuin kahteentoista dollariin ja tottahan
kuitenkin minun maineeni oikeudessa pysyv‰n‰ tuomarina on suuremman
arvoinen kuin sellainen pikku seikka.

Is‰n lupaus kerrassaan rauhoitti Elisabetin, ja Temple l‰hti t‰ytt‰m‰‰n
Hiramille antamaansa lupausta.

Niin pian kuin Doolittle sai valtakirjan taskuunsa, l‰ksi h‰n etsim‰‰n
sopivaa henkilˆ‰, joka tarkastuksen toimittaisi, sill‰ itse h‰n
esiytyisi vain katsojana tyˆhˆn ryhtym‰tt‰. Asia ei siet‰nytk‰‰n
viivykki‰, sill‰ oli lauvantai, ja kuusten varjot kallistuivat jo
it‰‰n. Silloinpa sattuikin h‰n ‰ly‰m‰‰n Billy Kirbyn kyl‰‰ kiert‰m‰ss‰
ja h‰nen mielest‰‰n oli Kirby kuin luotu h‰nelle apulaiseksi.

-- Tuomari Temple on j‰rk‰ht‰m‰ttˆm‰sti p‰‰tt‰nyt vaatia ehdotonta
mets‰styslain noudattamista, sanoi h‰n puunhakkaajalle. Ja kun nyt
on tehty syytˆs hirven ampumisesta, niin on h‰n antanut k‰skyn
kotitarkastuksesta ja l‰hetti hakemaan minua, ett‰ min‰ hankkisin
siihen toimeen sopivan henkilˆn. Mutta siihen tarvitaankin
lujakourainen mies.

-- Ohoo, nauroi Kirby, luuletteko h‰nen sitten vet‰v‰n vastakyntt‰?

-- Luulenpa niinkin, sill‰ h‰n on toisinaan hyvin toraisa ja kehuu
itse‰‰n paraimmaksi tappelijaksi koko seudulla. Kuulin h‰nen
kerran ylv‰stelev‰n, ettei ole sit‰ miest‰ Mohawkin tasankojen ja
Pennsylvanian rajan v‰lill‰, joka h‰nelle nyrkkitaistelussa riitt‰isi.

-- Sanoiko h‰n niin? ‰rj‰si Kirby, ojentaen j‰ttil‰isvartaloaan kuin
jalopeura. Silloin h‰n ei varmaan milloinkaan ole kuullutkaan, milt‰
vermontilainen nyrkki tuntuu selk‰piiss‰, kurja. Mutta kenest‰ on puhe?

-- Niin -- laki ei myˆnn‰ nimen ilmoittamista. Mutta te olisitte juuri
sopiva mies ottelemaan h‰nen kanssaan, Billy.

Sill‰ v‰lin olivat he tulleet rannalle ja aikoivat juuri poiketa
maantielt‰, kun Kirbyn mieleen juolahti udella tarkemmin, h‰nell‰ kun
nyt muka oli jonkunmoista oikeutta siihen.

-- Mihin nyt, herra? kys‰isi h‰n. Ettekˆ voi minulle ilmoittaa sen
lurjuksen nime‰?

-- Bumppo on se mies, jota etsimme, vastasi Doolittle.

Kirby j‰i seisomaan siihen patuseen paikkaan, tuijotti h‰mm‰styneen‰
kumppaniinsa, purskahti sitten nauramaan ja huudahti:

-- Mit‰ ihmett‰? Vanha Nahkajalkako? Kehukoon minusta n‰hden niin
paljon kuin halu hyrr‰‰ ampumisellaan ja pyssyll‰‰n -- mutta kunhan on
puhe painisilla olosta tuhat tulimmaista! Silloin min‰ h‰net murskaksi
murennan k‰mmenieni v‰liss‰.

-- H‰n on pahasisuinen ihminen niinkuin muutkin mets‰st‰j‰t ja vahvempi
kuin luulisikkaan, sanoi Hiram, ja p‰‰lle p‰‰tteeksi on h‰nell‰
pyssykin.

-- Viisi min‰ h‰nen pyssyst‰ns‰ v‰lit‰n, pˆyhkeili Billy. Mutta h‰n on
kunniallinen ja hyv‰ vanhus ja minun mielest‰ni h‰nell‰ on oikeus ampua
hirvi, jos vain tahtoo. H‰n tarvitsee sen elatuksekseen ja me el‰mme
vapaassa maassa, jossa jokaisella on oikeus harjoittaa ammattiaan.
Mutta koska me nyt kaikessa tapauksessa olemme tulleet t‰nne asti, niin
saatanhan min‰ l‰hte‰ perillekkin tarinoimaan ukon kanssa. Ehk‰ saamme
siell‰ maistaa pikku palasen paistiakin.

-- Hyvin minunkin puolestani. Minusta onkin parempi suorittaa asia niin
rauhallisesti kuin suinkin, vastasi Doolittle, min‰ en riitaa rakasta.

Mˆkille tultua katsoi Hiram parhaaksi pys‰hty‰ kaatuneen kuusen latvan
taa, joka etuvaruksena suojeli mˆkin kyl‰npuoleista sivua uteliailta
vierailta. Semmoinen empiminen oli kuitenkin Kirbyst‰ joutavaa ja h‰n
huutaa hoilautti, niin ett‰ mets‰ raikui. Haukkuen syˆksyiv‰t koirat
kopistaan ja melkein samassa silm‰nr‰p‰yksess‰ ilmestyi Nahkajalan
kalju p‰‰ ovelle.

-- Mit‰ te tahdotte, Billy Kirby? kysyi Natty, astuen kynnyksen yli.
Hyi, Hektor! Koppiisi siit‰, paikalla!

-- Luullakseni ei t‰ss‰ ole puhetta muusta, huusi Billy, kuin ett‰
olette luullut hein‰kuun 20 p‰iv‰n elokuun 1 p‰iv‰ksi.

Sill‰ v‰lin oli Nahkajalka ‰lynnyt Hiram-luikeron korkean kannon
suojasta. Vanha mets‰st‰j‰ pisti p‰‰ns‰ ovesta ja sanoi hiljaa muutamia
sanoja pirttiin. Sitten h‰n taas k‰‰ntyi ja jatkoi:

-- Minulla ei ole teid‰n kanssanne mit‰‰n tekemist‰. Poistukaa hyv‰ll‰,
ennenkuin paha p‰‰ni saattaa minut kiusaukseen, josta ei hyv‰ seuraa.
Meill‰ ei ole mit‰‰n is‰n perinnˆn jakoa, Billy Kirby. Mink‰ tautta
sitten h‰iritsette vanhaa miest‰, joka ei ole milloinkaan teit‰
loukannut?

Kirby hilautui n‰reikˆn l‰pi ja pys‰htyi muutaman jalan p‰‰h‰n
mets‰st‰j‰st‰, istuutuen ihan levollisesti puunrungolle.

-- Te ammutte paremmin kuin min‰ enk‰ min‰ h‰pe‰ sit‰ tunnustaa, sanoi
Billy, enk‰ min‰ ole siit‰ teille v‰hint‰k‰‰n vihoissani, vaikka tuntuu
silt‰ kuin olisitte ampunut liikalaukauksenkin, sill‰ teid‰n kerrotaan
ampuneen hirven.

-- Min‰ olen t‰n‰‰n ampunut vain kaksi laukausta ja ne molemmat
sattuivat pantteriin, vastasi Nahkajalka.

Hiramkin uskaltautui jo l‰hemm‰ksi, tarttuen oikeuden j‰senen‰
puheeseen ja lukien valtakirjansa sopivalla ‰‰nenpainolla.

-- Min‰ k‰sit‰n lakia tuiki v‰h‰n, Doolittle, vastasi Nahkajalka
levollisesti. Ja mit‰s sitten tapahtuu, kun te olette teht‰v‰nne
suorittanut?

-- Ooh, seh‰n on vain muodon vuoksi, sanoi Hiram, koettaen olla muka
yst‰v‰llinen. Menn‰‰nh‰n sis‰‰n ja puhutaan asiasta oikein j‰rkev‰sti.
Luullakseni ei ole vaikeaa hankkia rahoja -- min‰ n‰et arvelen, ett‰
herra Temple itse maksaa koko sakon.

Vanha mets‰st‰j‰ oli alusta pit‰en pit‰nyt vierastensa liikkeit‰
tarkalla silm‰ll‰ ja seisoi siin‰ niin p‰‰tt‰v‰n n‰kˆisen‰, ett‰ jo
paikalla n‰ki, ettei h‰n siit‰ hevill‰ hievahda. Hiram astui l‰hemm‰ksi
aivan kuin h‰nen esityksens‰ olisi hyv‰ksytty, mutta samassa viittasi
h‰nelle Nahkajalka pysytteleytym‰‰n ulompana.

-- Enkˆ min‰ jo monasti ole pyyt‰nyt teit‰ johdattamasta minua
kiusaukseen? sanoi h‰n. Min‰ en h‰iritse ainoatakaan ihmist‰.
Mink‰t‰hden ei laki anna minun olla rauhassa? Poistukaa t‰‰lt‰ ja
sanokaa tuomarillenne, ett‰ h‰n pit‰kˆˆn palkintonsa, mutta min‰ en
k‰rsi, ett‰ h‰n harjoittaa virkavaltaansa minun kodissani.

-- Min‰ vaadin p‰‰st‰ t‰h‰n huoneeseen, selitti Hiram, kokien n‰ytt‰‰
niin virkavaltaiselta kuin suinkin. Min‰ vaadin sit‰ virkani nojalla.

-- V‰istyk‰‰, herra! Elk‰‰k‰ kiusatko minua, karjasi Nahkajalka,
vakavasti viittoen h‰nelle menem‰‰n tipotiehens‰.

-- Jos te vastustatte, niin vastatkaa siit‰ itse, jatkoi Hiram. Billy,
tulkaa t‰nne!

Hiram oli jo pannut toisen jalkansa kynnyksest‰, kun h‰n yht‰kki‰ tunsi
olkap‰‰t‰ns‰ kouristettavan ja samassa silm‰nr‰p‰yksess‰ h‰n lensi
suoraa p‰‰t‰ kaatuneen kuusen yli j‰rvelle p‰in ja pudota tupsahti
parinkymmenen jalan p‰‰h‰n l‰htˆpaikastaan. Billy Kirby r‰h‰hti
nauramaan ihan syd‰mmen pohjasta.

-- Oivallisesti, vanha jalka! huudahti h‰n.

-- William Kirby, min‰ k‰sken teit‰ t‰ytt‰m‰‰n velvollisuutenne, huusi
Hiram sielt‰, jonne oli lent‰nyt. Ottakaa kiini se mies. Min‰ k‰sken
kansan nimess‰.

Mutta Nahkajalka oikaisihe uhkaavasti. H‰nell‰ oli k‰dess‰ pyssy, suu
puunhakkaajaa kohti.

-- Poistukaa, sanon min‰! karjasi h‰n. Te tied‰tte, etten min‰ harhaan
t‰ht‰‰, Billy Kirby. Mutta min‰ en halua teid‰n vertanne ja kuitenkin
-- sek‰ teid‰n ett‰ minun vereni punaa t‰m‰n ruohikon, ennenkuin teid‰n
jalkanne on minun kynnykseni sis‰puolella.

Paikalla kun pyssy n‰kyviin ilmestyi, muuttui Billy kokonaan. H‰n
kohautti j‰ttil‰isvartalonsa puunrungolta ja meni vanhan mets‰st‰j‰n
luo.

-- Min‰ en ole tullut t‰nne teid‰n vihollisenanne, sanoi h‰n, mutta
tuosta onnesta rautaputkestanne v‰lit‰n yht‰ v‰h‰n kuin vanhan kirveeni
varresta! Antakaa minulle virallinen k‰sky, Squire, niin tottapahan
sitten n‰hd‰‰n, kelle t‰ss‰ kunnian kukko laulaa.

Mutta oikeudenj‰senest‰ ei n‰kynyt merkki‰k‰‰n. Tuskin n‰kyi pyssyst‰
viel‰ vilaustakaan, kun jo Doolittle oli matkojen p‰‰ss‰.

-- Te olette ajanut sen kanan tipotiehens‰, huudahti Kirby
halveksivasti. Mutta minusta te ette niin hevill‰ suoriudu. Pankaa pois
pyssynne, Bumppo, tahi saatatte sit‰ viel‰ kerran katua.

Natty laski pyssyn k‰dest‰‰n ja sanoi:

-- Teille min‰ en kiell‰ kaataneeni hirve‰, Kirby. Ja jos tahdotte,
niin saatte ottaa nahkan kyl‰‰n todistaaksenne minut syylliseksi.
Pantterin tapporahat riitt‰nev‰t sakoksi ja luulisin sitten olevani
kuitti kaikesta.

-- Eikˆh‰n vain, -- virkkoi Kirby ja siin‰ tuokiossa h‰visi
vihamielisyyden varjokin h‰nen otsaltaan. -- Anna t‰nne nahka ja laki
saa tyyty‰ siihen.

Nahkajalka haki mainitun todisteen ja he erosivat sovinnossa, aivan
niinkuin ei olisi kiistaa ollut mailla eik‰ halmeilla. Rannalle
kulkiessaan hel‰hytti Kirby tuon tuostaankin raikkaan naurun
muistaessaan Hiramin kuperkeikan ja koko juttu oli h‰nen mielest‰‰n
vain oivallista ilveily‰.

Mutta ennenkuin Billy kyl‰‰n enn‰tti, oli Hiram siell‰ nostanut aika
metakan ja juossut tuomarin luo syytt‰m‰‰n Nahkajalkaa oikeuden
vastustamisesta.

Oliver oli kuullut puhuttavan n‰ist‰ rettelˆist‰ ja riensi tuomarilaan.
Elisabet tuli h‰nt‰ vastaan ja h‰n onnitteli neiti Temple‰ onnellisesta
pelastumisesta.

-- Teid‰n yst‰v‰nne Nahkajalka on nyt minunkin yst‰v‰ni, sanoi
Elisabet. Ja t‰ss‰ juuri paraillani mietin, miten paraiten voisin h‰nt‰
auttaa. Ehk‰p‰ te, joka tunnette h‰nen tapansa ja tarpeensa, voitte
sanoa, miten min‰ --

-- Voin, ihan varmasti! huudahti nuorukainen niin kiivaasti, ett‰
Elisabet oikein s‰ik‰hti. Ja Jumala palkitkoon teid‰n hyv‰n tahtonne!
Nahkajalka on menetellyt ajattelemattomasti, h‰n on t‰n‰‰n tappanut
hirven ja siten rikkonut lakia. Min‰kin olin osallisena siin‰.
H‰n on jo syytteenalaisena ja teid‰n is‰nne on k‰skenyt toimittaa
kotitarkastuksen --

-- Min‰ tied‰n kaikki, keskeytti Elisabet, mutta is‰ni ei ole
ainoastaan tuomari, h‰n on myˆs ihminen ja kristitty. Me olemme jo
keskustelleet siit‰ ja vanhukselle ei tapahdu mit‰‰n pahaa.

-- Te nostatte raskaan taakan hartioiltani virkkoi Edvards. Puoltaahan
teid‰n is‰nne h‰nt‰. Te olette varmasti sen vakuuttanut, neiti Temple,
minun t‰ytyy se uskoa.

-- H‰n vakuuttaa sen itsekkin, herra Edvards, vastasi Elisabet, sill‰
tuossa h‰n tulee.

Mutta Marmaduken katse ei lainkaan vastannut h‰nen tytt‰rens‰ toiveita.
Syv‰t rypyt uursivat h‰nen otsaansa ja kasvot olivat harmaat. Ei Oliver
eik‰ Elisabetkaan uskaltanut mit‰‰n virkkaa. Tuomari k‰veli muutamia
kertoja edestakaisin huoneessa ja sanoi sitten:

-- Meid‰n suunnitelmamme ovat menneet myttyyn, lapseni! Min‰ en luullut
niin vanhan miehen kuin Nahkajalka on uskaltavan lakia vastustaa.
Min‰ toivoin h‰nen alistuvan kotitarkastukseen, ja laki olisi
silloin tyytynyt sakkoon; nyt h‰nen k‰ytˆksens‰ vaatii mit‰ kovinta
rangaistusta.

-- Ja mik‰ rangaistus h‰nelle tuomitaan, herra tuomari? kysyi Edvards
koettaen tyynty‰.

-- Min‰ en tied‰, mik‰ siit‰ per‰ksi tulee, herra, sill‰ tuomari ei
voi mit‰‰n p‰‰tt‰‰, ennenkuin valamiehet ovat tuomionsa lausuneet.
Kaikessa tapauksessa saatte olla varma, ett‰ lakia tarkasti
noudatetaan, vaikkakin min‰ mielell‰ni h‰nt‰ armahtaisin, sill‰ onhan
se vanhus-raukka pelastanut tytt‰reni melkein varmasta kuolemasta.

-- Mutta eikˆs vanhan yst‰v‰ni ik‰, h‰nen tapansa ja varsinkin h‰nen
tiet‰m‰ttˆmyytens‰ laista suojele h‰nt‰?

-- Ne seikat tosin lievent‰v‰t rikosta, vaan eiv‰t sit‰ suinkaan
kokonaan poista.

-- Rikosta? toisti Edvards. Onkos rikos ajaa vaaniva hurtta oveltaan?
Rikosko? Ei, herra tuomari! Jos siin‰ on rikoksesta puhetta, niin se ei
ole Nahkajalan vastattava.

-- Kenenk‰s sitten, hyv‰ herra? kysyi tuomari Temple, katsoen tapansa
mukaan tanakasti kiihtyneeseen nuorukaiseen.

Sit‰ kysymyst‰ ei nuorukainen jaksanut tyynen‰ kuulla. Sinis olivat
h‰nen tunteensa riehuneet syd‰mmen syvyydess‰, nyt ne kuohahtivat
n‰kyviin.

-- Kenenk‰kˆ? Ja sit‰kˆ te tiedustatte minulta? huudahti h‰n. Kysyk‰‰
sen sijaan omaltatunnoltanne, herra tuomari Temple. Menk‰‰ tuosta
ovesta ja katsokaa ainoastaan laaksoa, tyynt‰ j‰rve‰, varjokkaita
vuoria ja kysyk‰‰ sitten omalta syd‰mmelt‰nne, jos teill‰ syd‰nt‰
lieneek‰‰n: mist‰ n‰m‰ rikkaudet ja mink‰ t‰hden min‰ olen niiden
omistaja? Luulisinpa, ett‰ n‰hdess‰nne ainoastaan Chingachgookin ja
Nahkajalan, jotka unohdettuina ja rutikˆyhin‰ maita kiertelev‰t, teid‰n
syd‰nt‰nne kouristaisi ja silmi‰nne h‰m‰rt‰isi.

Suuresti ihmeiss‰‰n kuunteli Marmaduke alussa nuorukaisen kiihke‰‰
sanatulvaa. Ja kun Edvards oli lopettanut, sanoi h‰n:

-- Oliver Edvards, te unohdatte, ket‰ puhuttelette. N‰m‰ tilukset ovat
minun ja taivas on todistajanani, ett‰ niit‰ olen hyv‰sti hoitanut.
ƒskeisen puheenne t‰hden meid‰n t‰ytyy erota. Min‰ olen liiankin kauvan
suonut teille suojaa talossani, nyt on jo aika, ett‰ sen j‰t‰tte.

Vastustamattoman rajun tunteen purkaus oli h‰vinnyt j‰lettˆmiin, ja
pitk‰‰n tuijotti nuorukainen poistuvaan Marmadukeen.

-- Neiti Temple, -- sanoi h‰n viimein, k‰‰ntyen Elisabetiin, -- min‰
kiihdyin. Te kuulitte is‰nne p‰‰tˆksen, ja min‰ l‰hden jo t‰n‰ iltana.
Teist‰ min‰ kuitenkin tahtoisin erota sovinnossa.

Hitaasti kohotti Elisabet p‰‰t‰‰n.

-- Min‰ annan teille anteeksi, herra Edvards, sanoi h‰n, ja is‰ni sen
myˆs antaa. Sanokaa Nahkajalalle, ett‰ is‰ni ei ole ainoastaan h‰nen
tuomarinsa, vaan ett‰ me molemmat olemme h‰nen todelliset yst‰v‰ns‰.
Me olemme h‰nelle syd‰mmellisesti kiitolliset eiv‰tk‰ teid‰n ‰skeiset
sananne hituistakaan v‰henn‰ meid‰n kiitollisuuttamme.

Nuorukainen aikoi sanoa h‰nelle viel‰ jotain, mutta h‰n pujahti
ovesta niin rutosti, ett‰ Edvards pihalle tultuaan ei n‰hnyt h‰nest‰
en‰‰ vilaustakaan. Kiirevilkkaan l‰hti Oliver talosta ja kulki kohti
mets‰st‰j‰n pienoista mˆkkerˆist‰.

Vasta seuraavaa p‰iv‰‰ vasten yˆll‰ palasi Richard Jones, sheriffi,
virkamatkoiltaan. H‰n oli saanut kiini rahanv‰‰rent‰j‰joukon ja
tuli juhlallisesti kyl‰‰n aseilla varustettujen oikeudenj‰senten ja
poliisien etup‰‰ss‰, joiden keskell‰ vangitut pahantekij‰t kulkivat.
Tuomarin portilla he erosivat, sitten kun Jones oli k‰skenyt
apulaistensa vied‰ vangit piirivankilaan. Tyytyv‰isen‰ astui sheriffi
hiekoitettua k‰yt‰v‰‰ pitkin taloon. Siell‰ kertoi h‰nelle Benjamin
p‰iv‰n tapahtumat, ja kun hovimestari oli tietonsa tyhjent‰nyt, k‰‰ntyi
sheriffi, otti hattunsa ja l‰hti uudelle retkelle. Pitkin kyl‰n
hiljaisia katuja kulki h‰n suoraa p‰‰t‰ pienen r‰nstyneen rakennuksen
luo, jota k‰ytettiin vankilana, ja kutsui sielt‰ poliisin mukaansa.
H‰nen kanssaan h‰n jatkoi matkaa rannalle, jonne kokosi miehens‰.

-- Min‰ olen kutsunut teid‰t avukseni, alkoi h‰n hiljaa, vangitakseni
Natanael Bumpon, jota tavallisesti sanotaan Nahkajalaksi. H‰n
on r‰‰k‰nnyt er‰st‰ oikeuden j‰sent‰, vastustanut lainmukaista
kotitarkastusta ja pyssy k‰dess‰ uhannut poliisia. Koska h‰n siten
on niskoitellut lakia vastaan ja muun hyv‰n lis‰ksi on ep‰luulon
alaisena muistakin rikoksista, niin katson velvollisuuteni sheriffin‰
vaativan, ett‰ vangitutan h‰net viel‰ t‰n‰ yˆn‰. Me siis piirit‰mme
h‰nen asuntonsa. Ja kun min‰ huudan: "eteenp‰in", niin rynt‰‰tte te
piiloistanne, avaatte h‰nen mˆkkins‰ v‰kivallalla ja vangitsette h‰net.
Jakautukaa, miten paraiten voitte. Min‰ apulaisineni menen rantapuolta
vartioimaan.

Miehet jakautuivat ja painuivat mets‰‰n voidaksensa huomaamatta p‰‰st‰
perille.

Niin pian kuin sheriffi arvasi miesten olevan paikoillaan,
kaiahutti h‰n sovitun merkin. Koleasti kumahti ‰‰ni mets‰n syv‰ss‰
hiljaisuudessa. Hˆrˆll‰ korvin h‰n kuunteli koirain haukuntaa, mutta
turhaan. Kuivat oksat vain kahisivat apurien jaloissa. Mutta kahinakin
kohta taukosi eik‰ sheriffi silloin en‰‰ jaksanut uteliaisuuttaan
hillit‰. H‰n juosta harppaili ryteikˆn l‰pi ja oli heti perill‰,
pienen raivatun aukon keskess‰, jossa Nahkajalka niin kauvan oli
asunut ja hiljaista el‰m‰‰ns‰ el‰nyt. Mutta suureksi h‰mm‰styksekseen
h‰n mˆkin sijalla n‰ki vain savuavan raunion ja palopaikan keskelt‰
kohosi viel‰ tuon tuostaankin kapea tulenkieli, v‰l‰ht‰en synkk‰‰n
yˆhˆn. ƒ‰nettˆmin‰ seisoivat miehet tuhkal‰jien ja hiiltyv‰in hirren
p‰‰k‰leiden ymp‰rill‰, ‰‰nettˆmin‰ ja noloina, sill‰ kiihke‰sti
toivottu rynn‰kkˆ oli mennyt hukkaan, viel‰p‰ muutos tullut niin
rutosti, etteiv‰t he hˆlmeyksiss‰‰n saaneet sanaakaan suustaan.

Hiljaa ja h‰mm‰stynein‰ seisoivat viel‰ kaikki, kun pime‰st‰ mets‰st‰
ilmestyi heid‰n luoksensa kookas olento, joka astui tuhkal‰j‰‰n ja
jalallansa sammutti leimahtelevan liekin. Hattu k‰dess‰ h‰n siin‰
seisoi, mies, jonka kasvoihin aika oli syv‰t vaot uurtanut. Se oli
Nahkajalka. Suruissaan pikemmin kuin viha mieless‰ katsoi h‰n hetken
noita varjomaisia haamuja ymp‰rill‰‰n ja sitten sanoi:

-- Mit‰ te tahdotte minulta, vanhalta, avuttomalta ihmiselt‰?
Viidett‰kymment‰ vuotta olen min‰ t‰ss‰ el‰nyt. Nyt olette te minulta
maani ja mantuni riist‰neet, kotini ja suojani h‰vitt‰neet. Sill‰
ennemmin min‰ sen poltin kuin annoin teid‰n tuhoa tuottavain askeltenne
ja uudistushalunne sit‰ saastuttaa. Niin, te olette pakottaneet minun
polttamaan pirttini, jossa min‰ l‰hes puolen vuosisataa olen taivaan
antimia nauttinut ja janooni juonut sen vieress‰ pulppuavan l‰hteen
kirkasta vett‰. Nyt suren min‰ tuhkaa, jota jaloillani polen. Te olette
kylv‰neet vanhan miehen syd‰mmeen, miehen, joka ei ole milloinkaan
tehnyt mit‰‰n pahaa teille eik‰ teid‰n omaisillenne, kylv‰neet sinne
katkeruutta h‰nen omaa sukuansa kohtaan. Ja nyt, kun h‰n on palannut
katsomaan vanhan kotinsa viimeisen kek‰leen leimahdusta, nyt,
syd‰nyˆll‰, vaanitte te h‰nt‰ niinkuin n‰lk‰iset koirat kiihoittunutta,
kuolevaa hirve‰. Mit‰ te tahdotte minulta? T‰ss‰ olen -- yksi monta
vastaan. Min‰ olen tullut ilmi antamaan, en taistelemaan. Ja jos se on
Jumalan tahto, niin tehk‰‰ minulle mit‰ haluatte.

Vanhus katsoi tanakasti miesjoukkoon, ja leimahtava liekki valaisi
himme‰sti h‰nen melkein kaljua p‰‰t‰ns‰. Miehet v‰istyiv‰t ehdottomasti
ja vanhuksen olisi ollut helppo paeta, paeta pensaikkoon, josta
takaa-ajajain olisi ollut kerrassaan mahdotonta h‰nt‰ lˆyt‰‰.
Mutta siit‰ ei h‰n n‰ytt‰nyt v‰litt‰v‰n. H‰n vain katsoi vakavasti
miehest‰ mieheen ik‰‰nkuin tutkiakseen, kuka h‰neen ensin k‰tens‰
koskettaisi. Hetken per‰st‰ tointui Richard; h‰n koki puolustella,
mutta velvollisuus kuitenkin vaati h‰nt‰ vangitsemaan vanhuksen.
Toiset asettivat h‰net keskeens‰ ja joukkue palasi kyl‰‰n, sheriffi
etunen‰ss‰. Matkalla tiedusteltiin Nahkajalalta, mink‰ t‰hden h‰n oli
pirttins‰ polttanut ja minne Chingachgook oli joutunut, mutta sanaakaan
ei h‰nelt‰ vastaukseksi saatu. Vihdoinkin he saapuivat kyl‰‰n, jossa
vanha ja, mik‰li n‰ytti, kaikkien hylk‰‰m‰ Nahkajalka vietiin vankilaan.




Viides luku.

Mets‰st‰j‰ jalkapuussa.


M‰‰r‰ttyn‰ p‰iv‰n‰ kokoutuivat oikeuden j‰senet t‰sm‰lleen, Marmaduke
puheenjohtajana. Kun rahan v‰‰rent‰j‰t oli tutkittu, tuli Nahkajalan
vuoro, jonka poliisit kulettivat syytettyjen paikalle. H‰n oli
ensimm‰ist‰ kertaa oikeushuoneessa ja taisi olla jokseenkin utelias
n‰kem‰‰n, mit‰ siell‰ tehd‰‰n. Ensin h‰n tarkasti tuomaria ja sitten
valamiehi‰, aidaketta ja rahvasta sen takana, josta moni silm‰ tarkkasi
h‰nt‰ itse‰‰n. Virallisena syytt‰j‰n‰ esiytyi Dirk van der School,
toinen kyl‰n asianajajista, joka alussa kovalla ‰‰nell‰ luki syytˆksen.
Se koski Hiram Doolittlen h‰tyytt‰mist‰.

-- Te olette kuullut, Natanael Bumppo, mist‰ teit‰ on syytetty, lausui
tuomari. Mit‰ teill‰ on syytˆksest‰ sanottavaa? Oletteko syyllinen vai
syytˆn?

-- Min‰ saatan hyv‰ll‰ omallatunnolla sanoa, ett‰ min‰ en ole
syyllinen, vastasi Nahkajalka, sill‰ eih‰n syyllisyydest‰ silloin
voi olla puhettakaan, kun tekee oikein. Ja ennen min‰ olisin antanut
surmata itseni mˆkkini ovensuuhun kuin p‰‰st‰nyt sinne Doolittlea juuri
silloin.

Kun sitten Hiram kutsuttiin todistamaan, nousi Nahkajalan puolustaja ja
kysyi seuraavat kysymykset:

-- Oletteko te t‰m‰n piirin poliisi, herra?

-- En, herra, vastasi Hiram, min‰ olen rauhantuomari.

-- Min‰ kysyn siis teilt‰ oikeuden edess‰ ja pyyd‰n teid‰n vastaamaan
omantuntonne mukaan ja mik‰li lakia tunnette: oliko teill‰
mink‰‰nlaista oikeutta tunkeutua t‰m‰n miehen asuntoon?

-- Hyv‰ herra! ryiskeli Hiram, jonka mieless‰ kostonhimo ja
laintuntijan maine ankarasti taistelivat. Min‰ luulen, ett‰ -- se on
-- jos ankarasti -- edellytt‰en -- kenties ei minulla -- - ollut ihan
laillista oikeutta -- mutta kun kerran asia niin sukeutui eik‰ Billy
tahtonut menn‰ -- niin luulin min‰ saattavani sekautua siihen.

-- Min‰ kysyn teilt‰ viel‰, herra, jatkoi lakimies, k‰ytt‰en hyv‰kseen
saavuttamaansa voittoa, onko t‰m‰ vanhus useasti kielt‰nyt teit‰
asuntoonsa tulemasta vai ei?

-- Totta tosiaan -- se minun t‰ytyy myˆnt‰‰, sanoi Hiram, ett‰ h‰n
oli oikein vastahakoinen eik‰ ollenkaan yst‰v‰llinen, niinkuin olla
pit‰isi. Ja semmoinenhan h‰n oli, vaikka min‰ vain tulin h‰nt‰
katsomaan niinkuin naapuri kuuna p‰iv‰n‰.

-- Vai niin! Te siis myˆnn‰tte menneenne vain kyl‰‰n h‰nen luokseen
ilman mink‰‰nlaista laillista toimitettavaa? Min‰ kysyn siis teilt‰
toisen kerran: eikˆ Natanael Bumppo ole monasti kielt‰nyt teit‰
tulemasta kotiinsa?

-- On, sen h‰n on tehnyt.

-- Ja koetitteko siit‰ huolimatta sinne tunkeutua?

-- Niin, mutta minullahan oli valtakirja taskussa.

Kun asianajaja n‰ki asian k‰‰ntyv‰n puolustettavansa eduksi, niin
viittasi h‰n vain ylpe‰sti k‰dell‰‰n, ik‰‰nkuin h‰n ei ep‰ilisi
valamiesten tiet‰v‰n, ett‰ puolustaminen oli en‰‰ tarpeetonta. Asian
h‰n j‰tti oikeuden p‰‰tett‰v‰ksi.

Tuomari Temple nousi seisaalleen ja kertoi lyhyesti syytˆksen
p‰‰kohdat. Mielipiteens‰ h‰n lausui aivan puolueettomasti eik‰ se
voinut olla valamiehiin vaikuttamatta. He neuvottelivat muutamia
minuuttia, ja sitten heid‰n puheenjohtajansa julisti, ett‰ syytetty oli
"syytˆn".

-- T‰st‰ syytˆksest‰ on teid‰t vapautettu, Natanael Bumppo, sanoi
tuomari, eik‰ t‰st‰ asiasta ole en‰‰ sen enemp‰‰ sanottavaa. Herra
piirinasianajaja, h‰n lis‰si, siirtyk‰‰ toiseen kanteeseen.

Herra van der School syytti toisessa syytˆskirjoituksessaan vangittua
siit‰, ett‰ h‰n oli pyssy k‰dess‰ uhannut oikeuden palvelijaa.

-- Luulisitteko Billy Kirbyn seisovan tuossa, puolustihe Nahkajalka,
jos min‰ olisin pyssy‰ni sen oikeaan tarkoitukseen k‰ytt‰nyt?

Hiram kutsuttiin uudelleen sis‰‰n vieraaksi mieheksi ja selvin sanoin
h‰n selitti, ett‰ Nahkajalka oli t‰hd‰nnyt Billy‰ ja uhitellut ampua
h‰net, jos h‰n uskaltautuisi teht‰v‰‰ns‰ suorittamaan. Syytt‰j‰ kutsui
puunhakkaajan sis‰‰n ja sanoi h‰nelle:

-- N‰ist‰ papereista n‰kyy, ett‰ te oikeuden nojalla vaaditte p‰‰st‰
pirttiin. Annoitteko h‰nen pyssyns‰ ja h‰nen uhkaustensa est‰‰ itse‰nne
siit‰?

-- Niist‰ min‰ nyt en v‰litt‰nyt sen enemp‰‰ kuin -- vastasi Billy,
n‰ppi‰ lyˆden. Ja olisinpa aika raukka, jos t‰ss‰ rupeisin vanhaa
Nahkajalkaa pelk‰‰m‰‰n.

-- Mutta teh‰n sanoitte luulleenne h‰nen ampuvan teid‰t, eikˆ niin?

-- Kyll‰h‰n min‰ niin luulin ja niinp‰ sit‰ olisitte luullut tekin,
Squire, jos olisitte n‰hnyt h‰nen kohaltavan tarkka-ampuista pyssy‰‰n
ja t‰ht‰‰v‰n. Tietysti min‰ sitten arvasin h‰nen vain piloillaan
olevan ampumishommissa, ja sitten me sen sovimme, ja h‰n antoi minulle
hirvennahkan ja sill‰ hyv‰.

-- Ettekˆ siis siit‰ s‰ik‰ht‰nyt, Kirby? kys‰isi syytetyn puolustaja.

-- Min‰kˆ? En toki pikkist‰k‰‰n! -- vastasi Billy, tyytyv‰isen‰
tarkastellen j‰ntevi‰ k‰sivarsiaan. -- Ei minua sent‰‰n niin hevill‰
panna j‰niksen selk‰‰n viel‰.

-- Sovitteko siis asian paikalla kaikessa yst‰vyydess‰ Natyn kanssa?

-- H‰n antoi minulle nahkan -- ja mit‰p‰s min‰ sen enemp‰‰ olisin
kiusannut h‰nt‰, vanhaa miest‰, eto asiasta kuin hirven ampumisesta?

-- Ja yst‰vin‰kˆ erositte? Ja ettekˆ ollenkaan ollut aikonut vedota
oikeuteen, jollei teit‰ olisi siihen kehoitettu?

-- Enp‰ tottaansa olisi vedonnut! Eik‰ minulla ollut mit‰‰n ‰k‰‰
ukolle, vaikka herra Doolittlehan se sai kunnon keiskauksen kerrakseen.

-- Minun toimeni on p‰‰ttynyt, sanoi puolustaja, joka n‰ht‰v‰sti
turvautui tuomariin, ja istuutui, tyynesti ollen varma voitostaan.

Silloin esiytyi herra van der School, kertoen lyhyesti todisteet ja
esitt‰en ne tavalla semmoisella, ett‰ kuuntelijat olivat aivan pyˆr‰ll‰
oikeasta ja v‰‰r‰st‰. Esityksens‰ h‰n p‰‰tti n‰in:

-- Ja nyt, hyv‰t herrat, selv‰sti ja t‰ydellisesti todistettuani
sen suuren rikoksen, johon t‰m‰ onneton vanhus on tehnyt itsens‰
syylliseksi, j‰t‰n min‰ asian teid‰n omantuntonne p‰‰tett‰v‰ksi
laisinkaan ep‰ilem‰tt‰, ettette oivaltaisi rikoksen rankaisemisen
t‰rkeytt‰ ettek‰ t‰ysin k‰sitt‰isi lain arvoa ja pyhyytt‰.

Sitten oli tuomarin vuoro t‰ytt‰‰ velvollisuutensa. Lyhyesti ja
selv‰sti h‰n toisti vierasten miesten lausunnot ja esitti tapahtumat
niin seikkaper‰isesti ja varmasti, ettei sit‰ mitenk‰‰n voinut k‰sitt‰‰
v‰‰rin.

-- Me el‰mme, hyv‰t herrat, lopetti h‰n, j‰rjestetyn yhteiskunnan
rajamailla ja meid‰n on sen vuoksi kahta t‰rke‰mp‰‰ avustaa oikeuden
palvelijata. Jos te uskotte vierasten miesten lausuntoja, niin
teid‰n velvollisuutenne on julistaa vanhus syylliseksi; jos te taas
olette sit‰ mielt‰, ett‰ t‰m‰ vanhus, jonka asiaa t‰n‰‰n oikeudessa
k‰sittelemme, ei ole tahtonut tehd‰ pahaa poliisille, vaan k‰ytt‰nyt
pyssy‰ tottumuksesta eik‰ pahassa tarkoituksessa, niin on teid‰n
velvollisuutenne tosin tuomita h‰net, vaan osottaa tuomitessa lempeytt‰.

Valamiehet suputtelivat taas p‰‰t yhdess‰ ja sitten heid‰n
puheenjohtajansa selitti syytetyn "syylliseksi".

-- Natanael Bumppo! alotti tuomari hiukkasen mietitty‰ns‰. Tuomitessaan
teit‰ on oikeus tosin ottanut huomioon teid‰n niukat tietonne
laista, mutta sen varma vakuutus on myˆskin se, ett‰ sellainen
varomattomuus kuin teid‰n saa ansaitsemansa rangaistuksen. Oikeus on
sen t‰hden, katsoen teid‰n monia ik‰vuosianne, armosta vapauttanut
teid‰t k‰rsim‰st‰ laillista piiskausrangaistusta; mutta koska lain
pyhyys vaatii teid‰n rikoksenne seurausten julkista rankaisemista,
niin julistaa oikeus p‰‰tˆksen‰‰n, ett‰ teid‰t tunniksi pannaan
jalkapuuhun, sakotetaan sata dollaria, pidet‰‰n kolmekymment‰ p‰iv‰‰
piirin vankihuoneessa ja ettette p‰‰se vapaaksi, ennenkuin sakko on
suoritettu. Pid‰n sen vuoksi velvollisuutenani, Natanael Bumppo -- --

-- Ei, ei tuomari! keskeytti h‰nt‰ vanha mets‰st‰j‰, ajatelkaa tarkoin
elk‰‰k‰ puhuko siit‰, ett‰ minut loppui‰kseni suletaan ahtaaseen
vankikoppiin. Antakaa minun vapaasti hengitt‰‰ mets‰ini ja vuorteni
raitista ilmaa, johon olen tottunut ja huolimatta seitsem‰nkymmenen
talven lumesta, joka p‰‰t‰ni peitt‰‰, min‰ aherran yˆt‰ p‰iv‰‰
saadakseni kaiken maksetuksi ennen syksy‰, jos te nimitt‰in siksik‰‰n
olette mets‰nriistaa s‰‰st‰neet.

-- Minun t‰ytyy lain mukaan --

-- Elk‰‰ puhuko laista. Marmaduke Temple, keskeytti Nahkajalka
uudestaan. V‰littikˆ teid‰n laeistanne mets‰n peto janotessaan teid‰n
oman lapsenne elinvoimaista verta? Polvillaan h‰n rukoili Jumalalta
suurempaa armoa kuin min‰ nyt teilt‰ pyyd‰n. Jumala kuuli h‰nen
rukouksensa. Jos te nyt ette suostu minun pyyntˆˆni, niin elk‰‰
luulkokkaan, ettei h‰n kuule sit‰kin.

-- Tunteeni eiv‰t saa tulla -- --

-- Oletteko unohtanut sen ajan, Marmaduke Temple, keskeytti vanhus
surumielisen vakavasti, -- kun ensi kerran t‰m‰n j‰rven rannalle
tulitte, t‰nne, jossa silloin ei viel‰ ollut vankilaa, mihin
rehellisi‰ ihmisi‰ sulkea? Enkˆ silloin antanut p‰‰naluseksenne omaa
karhunnahkaani? Enkˆ n‰lk‰nne sammuttajaksi parasta palaa jalosta
mets‰nviljasta? Niin, niin. Silloin ei hirven ampuminen ollut synti
teid‰n mielest‰nne. Ja sill‰kˆ nyt palkitsette minun yst‰v‰llisyyteni,
ett‰ panetatte minut vankeuteen? Ei, te ette voi olla niin ilke‰, ett‰
vanhalta miehelt‰ riist‰tte h‰nen el‰m‰ns‰ viimeiset vapaat hetket.
Antakaa minun menn‰! Minua on jo tarpeeksi kidutettu t‰ss‰ tungoksessa.
Kaihoten jo kaipaan metsieni vilpoista ilmaa. Niin kauvan kuin on
majavia kyll‰ksi vesiss‰mme tai hirvennahkalla hiukankaan hintaa, pit‰‰
sakkokin olla maksettu viimeiseen ropoon. Miss‰ te olette, pojat?
Tulkaa, tulkaa t‰nne koirani! Tyˆ on raskas meille vanhoille, mutta
tehdyksi se pit‰‰ tulla!

Nahkajalka aikoi poistua, mutta poliisit sen estiv‰t. Mutta ennenkuin
kukaan enn‰tti mit‰‰n virkkaa, kuului huoneen et‰isimm‰st‰ nurkasta
kovaa melua.

Benjaminin oli onnistunut tunkeutua rahvasjoukon l‰pi ja h‰n
viippui toinen jalka ikkunalla, toinen valamiesten aidakkeella.
Kaikkien ihmeeksi h‰n veti taskustansa pienen nahkakukkaron ja sanoi
oikeudenj‰senille:

-- Jos teid‰n armonne sallisivat tuon ukko-hunnun l‰hte‰ taistosille
mets‰n petojen kanssa, niin olisi t‰ss‰ hiukkasen takinetta, joka ehk‰
vaaraa v‰hent‰isi, sill‰ siin‰ on puhdasta rahaa kolmekymment‰viisi
Espanjan piasteria. Hyv‰ olisi, jos niit‰ olisi siin‰ enempikin, mutta
koska niit‰, Jumala paratkoon, on vain sen verran, niin ehk‰p‰ herra
Richard Jones ottaa rahat taiteensa, kunnes Nahkajalka on puheena
olleet majavat k‰siins‰ saanut.

Ja Benjamin ojensi rahakukkaroaan. Kaikki olivat niin h‰mm‰styksiss‰‰n,
ettei kell‰‰n ollut sanaa suuhun tulevaa.

-- Asia on saatava loppuun, sanoi tuomari, koettaen hillit‰
liikutustaan. Poliisi! Viek‰‰ vanki jalkapuuhun.

Nahkajalka n‰kyi tyytyv‰n kohtaloonsa. Allap‰in h‰n seurasi
oikeudenpalvelijoita. Katselijat v‰istyiv‰t edest‰; mutta tuskin h‰n
oli kunnolleen huoneesta l‰htenyt, kun rahvas hyˆkk‰si katsomaan vanhan
mets‰st‰j‰n h‰pe‰llist‰ rankaisemista.

Nahkajalka vietiin jalkapuun luo, joka oli ihan vankilan vieress‰.
Poliisi kohotti jalkapuun yl‰osaa ja osoitti sormellaan sijoja, joihin
vanhuksen piti panna jalkansa. V‰hint‰k‰‰n vastustelematta istuutui
Nahkajalka tyynesti maahan eik‰ niin ‰‰nt‰ p‰‰st‰nyt, kun h‰nen
jalkansa nostettiin jalkapuuhun, vaikka h‰n tuskallisesti katseli
ymp‰rilleen, kaivaten myˆt‰tuntoisuutta, jota ihmisluonto kaikissa
k‰rsimyksiss‰‰n luulee olevansa oikeutettu vaatimaan. Mutta vaikka
h‰n ei n‰hnytk‰‰n kenenk‰‰n s‰‰liv‰n, niin ei h‰n huomannut ilkkuvaa
iloakaan eik‰ tarvinnut kuulla pilkka- ja ivasanoja, joka on niin
tavallista sellaisissa tilaisuuksissa. Poliisi oli juuri panemaisillaan
jalkapuuta linkkuun, kun Benjamin, joka oli tell‰ytynyt ihan vangin
viereen, alkoi r‰hist‰ siin‰, ik‰‰nkuin riitaa hieroen:

-- Mit‰ ihmeellist‰ tapaa t‰m‰ on, herra poliisi? Panna rehellinen
ihminen puunp‰‰k‰leiden v‰liin?

-- Min‰ vain panen t‰yt‰ntˆˆn oikeuden p‰‰tˆksen, herra Penguillan.

-- Eih‰n t‰ss‰ muuta kuin pysy‰ hiljaa tunnin aika -- lohdutti
hovimestari vankia -- mutta eih‰n se koske.

-- Mit‰, Benjamin, eikˆ se koske? Eikˆ koske, kun seitsem‰nkymmenen
vuoden vanhaa miest‰ n‰ytet‰‰n uutisasukasten huviksi niinkuin
tanssivaa karhua? Eikˆ se koske, kun vanha sotamies, joka kymmeni‰
kertoja on katsonut vihollista vasten silmi‰ asetetaan semmoiseen
paikkaan, josta lapsetkin jo sormellansa osottaen sanovat: min‰ n‰in
h‰nen siin‰ istuvan koko paikkakunnan pilkkana.

Raivoisin katsein silm‰ili Benjamin ymp‰rilleen. Ja jos h‰n olisi
‰lynyt vain yhdenk‰‰n ainoan ivallisen katseen, niin olisi h‰n
varmasti hyˆk‰nnyt ivaajan niskaan. Mutta kun kaikki olivat vakavia,
niin istuutui h‰n miettiv‰isen‰ mets‰st‰j‰n viereen ja pisti jalkansa
jalkapuun kahteen tyhj‰‰n lokeroon.

-- Pankaa se nyt paikoilleen, herra poliisi. Jos t‰‰ll‰ kuka haluaa
n‰hd‰ karhua, niin saa h‰n samalla katsella kahta ja toinen niist‰ osaa
purra yht‰ hyv‰sti kuin mˆrist‰kkin.

-- Mutta minulle ei ole annettu k‰sky‰ panna teit‰ jalkapuuhun, herra
Penguillan, karjasi poliisi. Menk‰‰ matkaanne elk‰‰k‰ est‰kˆ minua
virkatoimissani!

-- Mit‰ te minun jaloistani v‰lit‰tte? Painakaa puu paikoilleen, sanon
min‰ ja kyll‰ min‰ pid‰n silm‰ll‰, kell‰ on imel‰ s‰kki leuan alla.

-- No, eip‰h‰n tuo toisekseen ket‰‰n vahingoittanekkaan, jos pist‰‰
pihtiin sen, joka itse siihen haluaa, vastasi poliisi myh‰illen ja
painoi puun linkkuun.

-- T‰m‰ nyt ei oikeastaan ole mist‰‰n kotoisin, sanoi Benjamin,
istuen Nahkajalan vieress‰. T‰t‰h‰n kest‰‰ niin v‰h‰n aikaakin. Mutta
paha minut perikˆˆn, jollen seuraa teit‰ majavia pyyt‰m‰‰n. Enh‰n
min‰ paljoa ymm‰rr‰ niit‰ ampumakojeita, mutta saatanhan min‰ kantaa
saaliit, ehk‰p‰ auttaakkin pyydyksi‰ pannessa.

-- Te olette tottunut olemaan ihmisten ilmoissa, Benjamin, sanoi
Nahkajalka alakuloisesti, ettek‰ te viihtyisi el‰m‰‰n mets‰ss‰,
jos -- --

-- Enp‰h‰n, enp‰h‰n! huudahti hovimestari. Kun minulla on yst‰v‰, niin
min‰ viihdyn h‰nen luonaan sek‰ hyvin‰ ett‰ pahoina p‰ivin‰.

Hiram Doolittle tunkihe juuri silloin rahvasjoukosta ja asettautui
ivahymy huulilla niin pitk‰n matkan p‰‰h‰n Nahkajalasta kuin suinkin
voi, Benjamin puoleiseen p‰‰h‰n.

-- Pois t‰‰lt‰! karjasi h‰nelle Nahkajalka. Pois! Vaikka lienetkin
luotu Jumalan kuvaksi, mutta pimeyden henki asustaa sinun syd‰mmess‰si.
Pois! Kuuletko? Pois v‰leen! Syd‰mmeni on pakahtumaisillaan surusta ja
sinun pelkk‰ n‰kemisesi vuodattaa siihen myrkky‰.

Benjamin kohotti samassa p‰‰t‰‰n. Ja kun Hiram, joka mets‰st‰j‰n
puhuessa ei muistanutkaan olla varoillaan, onnettomuudekseen sattui
liian l‰helle hovimestaria, tarrasi Benjamin rautakourallaan h‰nen
jalkaansa ja nostaisi sen korkealle ilmaan, ennenkuin rauhantuomari
koko asiaa ‰lysi. Koska Benjamin ei k‰tt‰ns‰ hellitt‰nyt, oli arvoisa
rauhantuomari kohta samallaisessa pihdiss‰ kuin hovimestari ja
riitapuolet istuivat vastakkain.

-- No te sit‰ olette koko itikka, olette totta tosiaan! ‰risi
hovimestari. Eikˆ se jo teille riit‰, teille, joka olette olevinanne
kristitty, ett‰ kidutatte vanhaa miest‰ sill‰ tavalla? Viel‰kˆ teill‰
on syd‰nt‰ pilkata sit‰ poloista?

-- Kutsukaa poliisit t‰nne! karjui Doolittle s‰ik‰yksiss‰‰n. Herra
Penguillan, min‰ vaadin teit‰ s‰ilytt‰m‰‰n rauhaa.

-- Kotva sitten on meid‰n kesken ollut enemm‰n rauhaa kuin rakkautta,
huudahti hovimestari, huitoen vihaisesti k‰sill‰‰n. Mit‰s luulette
t‰st‰ nyrkist‰? Eikˆh‰n se maista v‰h‰n pajavasaralta? Mit‰?

-- Tulkaa vain k‰siksi minuun, jos teill‰ on syd‰nt‰ sit‰ tehd‰,
‰nkytti Hiram niin hyvin kuin voi, sill‰ hovimestari oli tarrautunut
h‰nen kurkkuunsa. Tulkaa, jos omatuntonne myˆnt‰‰.

-- Jollei t‰m‰ ole k‰siksi tulemista, niin en tied‰, mit‰ te siksi
sanotte, murisi Benjamin.

Ja tunnustaaksemme totuus t‰ytyy meid‰n kertoa, ett‰ hovimestari tuli
yh‰ rajummaksi ja rajummaksi, sill‰ tuon tuostaankin h‰n k‰mmenell‰‰n
rusikoi Doolittlea kasvoihin. Rahvasjoukko ahtautui yh‰ l‰hemm‰ksi
jalkapuuta, ja muutamat riensiv‰t istuntosaliin viestin vientiin.

Benjamin vain lyˆd‰ mukitti rauhantuomarin kasvoihin, kunnes Richard
vihdoin p‰‰si tunkeutumaan joukon l‰pi.

Sheriffin ‰‰nen kuultuansa Benjamin herkesi lyˆm‰st‰ ja Hiram k‰‰ntyi
kasvot ajeissa tulijaan.

-- Lain t‰ytyy est‰‰ t‰mmˆist‰ v‰kivaltaa, huusi h‰n rohkeasti
sheriffin n‰hty‰‰n. Min‰ vaadin hyvityst‰. Herra sheriffi, ottakaa
kiini t‰m‰ v‰kivallan harjoittaja ja pankaa h‰net vankeuteen.

Sill‰ v‰lin oli Richard ottanut selkoa asiasta ja sanoi nuhdellen
hovimestarille:

-- Benjamin, mitenk‰ te olette tullut jalkapuuhun? Min‰ olen aina
pit‰nyt teit‰ lempe‰n‰ ja luullut teit‰ lauhkeaksi kuin lammasta ja
sen vuoksi min‰ juuri olen pit‰nyt teit‰ suuressa arvossa. Benjamin,
Benjamin, t‰llaisella sopimattomalla k‰ytˆksell‰nne te olette h‰p‰issyt
sek‰ itsenne ett‰ yst‰v‰nne. Jumala armahtakoon teit‰, herra Doolittle!
Silt‰ n‰ytt‰‰ kuin h‰n olisi lyˆnyt kasvonne ihan pilalle.

Hiram oli jo kˆmpinyt seisaalleen ja niin pian kuin h‰n vain p‰‰si
kylliksi et‰‰lle hovimestarista, ei h‰nen raivollaan ollut suuntaa
eik‰ toista ja h‰n uhkaili kauheasti kostaa. Tapaus oli liian julkinen
eik‰ sit‰ voinut j‰tt‰‰ rankaisematta, niin tukalalta kuin sheriffist‰
tuntuikin hovimestarinsa vangitseminen. Nahkajalan jalkapuussa-oloaika
oli jo kulunut, ja kuultuansa, ett‰ heid‰t ainakin ensimm‰iseksi
yˆksi sulettaisiin samaan vankikoppiin ei Benjamin vastustanut
vangitsemistansa.

-- Min‰ en ole ollenkaan pahoillani siit‰, ett‰ Bumpon kanssa saan
viett‰‰ yˆn vankilassa, Squire Jones! virkkoi h‰n. Mutta sen min‰ sanon
viel‰kin, jotta se on vasten j‰rke‰ ja koko kristinuskoa, ett‰ ihmist‰
rangaistaan siit‰, ett‰ h‰n on lyˆd‰ mukittanut Doolittlen posket
pilalle, niinkuin sanoitte. H‰nt‰ pahempaa verenimij‰‰ ei ole koko
maassa ja jollei se riiviˆ ole pˆkkelˆst‰, niin kyll‰ muistaa minut
viel‰.

Richard ei katsonut arvonsa mukaiseksi vastata siihen mit‰‰n, ja
paikalla kun vangit oli saatu telkien taa, h‰n poistui sielt‰.

Benjamin tarinoi koko iltap‰iv‰n ohikulkijain kanssa rauta-ristikon
takaa, mutta h‰nen toverinsa kulki allap‰in ja kiihke‰sti ja
levottomasti edes takaisin ahtaassa huoneessa. H‰m‰riss‰ n‰kyi Edvards
kotvasen pakinoivan yst‰v‰ns‰ Nahkajalan kanssa ikkunasta, ja varmaan
h‰n toi hyvi‰ tietoja, koskapa Natty paikalla h‰nen l‰hdetty‰ns‰
heittihe tilalleen ja vaipui sike‰‰n uneen.

Hovimestarinkin kieli oli liiasta l‰rp‰tt‰misest‰ kangistunut h‰nen
tyydytt‰ess‰‰n katselijain uteliaisuutta. Ja kun Billy Kirby, viimeinen
heist‰, oli poistunut ikkunasta, rupesi h‰nkin nukkumaan.




Kuudes luku.

Pako.


Pime‰n tultua kulki tuomari Temple tytt‰rens‰ ja Luise Grantin kanssa
pitkin poppelikujannetta, joka vei tuomarilasta kyl‰‰n.

-- Paraiten sit‰ sin‰ voit h‰nen kiihottunutta mielt‰‰n rauhoittaa,
Elisabet! sanoi Marmaduke. T‰ss‰ lompakossa on kaksisataa dollaria.
Mene vangin luo -- sin‰ et tarvitse mit‰‰n pel‰t‰ -- anna t‰m‰
lippu vanginvartijalle ja kun tulet Bumpon luo, niin lohduta h‰nt‰,
miesraukkaa, miten paraiten voit.

Elisabet ei vastannut mit‰‰n. H‰n puristi vain hell‰sti k‰tt‰, jossa
lompakko oli, tarttui yst‰v‰ns‰ k‰sivarteen ja kulki h‰nen kanssaan
kyl‰n valtakatua pitkin.

Kulkiessaan talojen vieritse -- pime‰ss‰ heit‰ tuskin erotti --
eiv‰t he kuulleet muuta kuin h‰rk‰parin hitaita askelia ja k‰rrien
t‰rin‰‰, jotka tuntuivat kulkevan samaan suuntaan kuin hekin. Ajajaa,
joka mateli juhtainsa vieress‰, heid‰n oli miltei mahdotonta erottaa
pime‰ss‰. Vankilan kulmassa heid‰n t‰ytyi v‰h‰n pys‰hty‰, sill‰ k‰rrit
k‰‰ntyiv‰t samaanne p‰in ja h‰r‰t n‰kyiv‰t saavan hein‰vihkon vaivainsa
palkkioksi. Se oli kaikki niin tavallista, ettei Elisabetille edes
mieleenk‰‰n vilahtanut sen enemp‰‰ tarkastaa k‰rri‰ ja h‰rki‰, kunnes
h‰n kuuli ajajan hiljalleen puhuvan niille:

-- Hiljaa, papuri! Ole hiljaa -- ymm‰rr‰tkˆ sin‰?

Sek‰ ‰‰ness‰ ett‰ yst‰v‰llisiss‰ sanoissa oli jotain, joka h‰mm‰stytti
Elisabetia. Kulmasta k‰‰nnytty‰‰n t‰ytyi h‰nen ehdottomasti l‰hesty‰
miest‰, ja h‰nen ter‰v‰ silm‰ns‰ tunsi heti Oliver Edvardsin. He
katsoivat silm‰kk‰in ja tunsivat heti toisensa, niin pime‰ kuin olikin.

-- Onko mahdollista, virkkoi Edvards, ett‰ tapaan teid‰t vankilan
l‰heisyydess‰?

-- Me emme ainoastaan ole sen l‰heisyydess‰, vastasi Elisabet, vaan
me aiomme menn‰kkin sinne. Me sanomme Nahkajalalle, ettemme ole h‰nt‰
unohtaneet, ja ett‰ is‰ni on h‰nelle kiitollinen, vaikkakin h‰nen
t‰ytyy olla ankara tuomarina. Luultavasti on teill‰ samat aikeet, mutta
minun t‰ytyy pyyt‰‰ teilt‰ etuoikeutta, vain kymmeneksi minuutiksi.
Hyv‰ yˆt‰, herra Edvards -- - min‰ syd‰mmest‰ni teit‰ s‰‰lin, mutta
is‰ni ihan varmasti -- --

-- Mielell‰ni min‰ suostun teid‰n pyyntˆˆnne, neiti, keskeytti
nuorukainen. Mutta suostuttekos te minun pyyntˆˆni, ettette mainitse
is‰llenne minun olleen t‰‰ll‰.

-- Olkaa varma siit‰, vastasi Elisabet, hiukan p‰‰t‰ns‰ nyˆk‰ytt‰en
nuorukaisen kumartaessa, ja katosi yst‰v‰ns‰ kanssa vankilanportista.

Vanginvartija ei pit‰nyt ollenkaan kummallisena naisten pyyntˆ‰ p‰‰st‰
vankilaan ja olisihan tuomarin lippukin luonnollisesti est‰nyt kaiken
ep‰ilyksen. Viivyttelem‰tt‰ h‰n l‰hti avaamaan. Avainta suulle pannessa
kuului Benjamin jyrk‰sti kysyv‰n:

-- Ahaa! Kukas sielt‰ nyt tulee?

-- T‰‰lt‰ tulee nyt semmoinen, jota mielell‰nne tahdotte n‰hd‰, vastasi
vanginvartija.

-- Nahkajalka! sanoi Elisabet, sitten kun vanginvartija oli poistunut
ja v‰‰nt‰nyt oven lukkoon. Vanha yst‰v‰ni Nahkajalka! Kiitollisuus tuo
minut t‰nne teid‰n luoksenne. T‰st‰ l‰hin pid‰n min‰ huolta siit‰, ett‰
te el‰m‰nne loppup‰iv‰t saatte viett‰‰ rauhassa ja puutetta k‰rsim‰tt‰.

-- Rauhassako ja puutettako k‰rsim‰tt‰? toisti Nahkajalka nopeasti.
Mit‰s rauhaa voi toivoa vanha mies, kun h‰nen t‰ytyy penikulmittain
kulkea aukeaa kentt‰‰, ennenkuin lˆyt‰‰ siimeksen lev‰t‰kseen ja
vilvoitelIakseen auringon polttavilta s‰teilt‰? Ja mitenk‰ te voitte
puhua puutteen poistumisesta, kun saa p‰iv‰kaudet kierrell‰ lˆyt‰m‰tt‰
saaliin nimellist‰k‰‰n. Vaikeat saatavat ovat majavatkin, joita
tarvitsen sakkoni suoritukseksi, sill‰ minun t‰ytyy k‰vell‰ l‰hes sata
peninkulmaa, aina Pennsylvanian rajalle, ennenkuin niit‰ lainkaan saan.
Eih‰n t‰‰ll‰ l‰hitienoilla ole en‰‰ ainoatakaan. Teid‰n viljelyksenne
ja mets‰n raivauksenne ovat ne uimenin h‰vitt‰neet. Oletteko valmis,
Benjamin? Nyt on jo aika l‰hte‰, jatkoi mets‰st‰j‰. H‰r‰t tuntuvat jo
puskevan vankilansein‰‰.

-- Antakaa vain k‰sky ja silloin jalat alle, vastasi Benjamin.

-- Etteh‰n te pet‰ vanhaa miest‰, joka ik‰vˆiden kaipaa taivaan
raitista ilmaa hengitt‰‰kseen? sanoi Nahkajalka, katsoen luottavaisesti
Elisabetia silmiin. Kun laki on m‰‰r‰nnyt minun maksamaan sata
dollaria, niin t‰ytyy minun k‰ytt‰‰ hyv‰kseni t‰t‰ vuoden aikaa
saadakseni sen. T‰m‰ kunnon mies on minulla apuna.

-- Pyyt‰k‰‰ vain majavia, huudahti Benjamin, huitoen k‰sill‰‰n, ja jos
min‰ ne irti p‰‰st‰n, niin olen aika kana. Muuta en virka.

-- Mit‰ te aiotte? kauhistui Elisabet. Kolmeksikymmeneksi p‰iv‰ksih‰n
teid‰t on t‰nne m‰‰r‰tty. Ja mit‰ sakkorahoihin tulee, niin ne ovat
minulla t‰‰ll‰ lompakossa. Ottakaa n‰m‰, niin voitte jo huomenna maksaa
sakkonne mutta olkaa k‰rsiv‰llinen ja kest‰k‰‰ t‰m‰ kuukaus, joka
teille on tuomittu.

-- Kokonainen kuukausko? nauroi Nahkajalka kuivasti. En p‰iv‰‰k‰‰n,
en tuntiakaan en‰‰ t‰‰ll‰ viivy. Jos kohta teid‰n is‰nne on tuominnut
minut t‰nne, niin ei h‰n kuitenkaan voi minua t‰‰ll‰ pit‰‰, jollei
h‰nell‰ ole t‰m‰n parempaa s‰ilytyspaikkaa.

H‰n vaikeni, silm‰ili huonetta, tyˆnsi hiljaa hovimestarin syrj‰‰n,
nosti peitot lavereilta ja osotti aukkoa, joka ik‰‰n oli vasaralla ja
taltalla hakattu sein‰hirsiin.

-- Ei muuta kuin pikku sys‰ys ja tie on auki ja sitten --

-- Pois, niin, pois! huudahti Benjamin. Se on hauskaa! Te pyyd‰tte ne
ja min‰ s‰ilyt‰n nahkat ja myˆn ne hatuntekij‰lle.

-- Pahoin pelk‰‰n, ett‰ tuosta se ristin heitt‰‰, virkkoi Nahkajalka,
sill‰ h‰n ei ole nyt vikkelimpi‰ jaloistaan.

-- Ette suinkaan te aio j‰tt‰‰ meit‰? kysyi Elisabet. Ajatelkaapas,
ettei teill‰ sitten ole muuta turvaa kuin jylh‰t mets‰t, ja vanhuus
l‰hestyy ripein askelin. K‰rsik‰‰ siis t‰m‰ pikkinen aika ja sitten
voitte te julkisesti hyv‰ll‰ omallatunnolla j‰tt‰‰ t‰m‰n talon.

-- Onkos t‰‰ll‰ majavia, mit‰ pyyt‰‰, tyttˆ?

-- Ei, ei ole; mutta t‰ss‰ on sakkorahat ja kuukauden per‰st‰ te olette
vapaa. Katsokaas, n‰m‰ ovat kultarahoja.

-- Ei, hyv‰ lapsi, sanoi Nahkajalka p‰‰tt‰v‰sti. Mutta jotain te
sent‰‰n voitte minun hyv‰kseni tehd‰ enk‰ min‰ sit‰ voikkaan pyyt‰‰
muiden toimittamaan.

-- Ja mit‰ se sitten on? Sanokaa!

-- Olisi ostettava rasiallinen ruutia, joka maksaa kaksi hopeadollaria.
Ranskalainen on ainoa, jolla sit‰ on kaupan. Se on parasta lajia ja
juuri minun pyssyyni sopivaa. Ostatteko sen? Sanokaa, ostatteko?

-- Min‰ tuon sen teille itse, Nahkajalka, vaikkakin minun pit‰isi koko
p‰iv‰ etsi‰ teit‰ mets‰st‰. Miss‰ ja milloin min‰ teid‰t tapaan?

-- Miss‰? mietti Nahkajalka. Niin, huomenna Aavevuorella. Min‰ odotan
teit‰ huomenna vuorenhuipulla, silloin kun aurinko on korkeimmillaan.
Mutta katsokaa tarkasti, ett‰ ruuti on pienijyv‰ist‰. Kyll‰h‰n te sen
tunnette v‰rist‰ ja hinnastakin.

-- Min‰ lupaan sen toimittaa, sanoi Elisabet varmasti.

Nahkajalka istuutui, pisti jalkansa aukkoon ja pujottautui jotakuinkin
helposti kadulle. Tytˆt kuulivat olkien kahisevan ja tajusivat
paikalla, mit‰ varten Edvards oli pukeutunut h‰r‰najajaksi.

-- Tulkaa, Benjamin, kiirehti Nahkajalka, ei yˆ en‰‰ siit‰‰n pimene,
sill‰ tunnin per‰st‰ jo kuu kumottaa.

-- Seis! sanoi Elisabet. Kukaan ei saa sanoa teid‰n paenneen tuomarin
tytt‰ren t‰‰ll‰ ollessa. Odottakaa edes siksi, ett‰ me l‰hdemme.

Vanginvartijan askelet jo kuuluivat, ja Nahkajalan t‰ytyi myˆst‰‰
pakonsa. Tuskin oli h‰n vet‰issyt jalkansa aukosta ja enn‰tt‰nyt
peitt‰‰ aukon peitteill‰, kun avainta v‰‰nnettiin ja ovi aukeni.

-- Sopiiko nyt, neiti Temple? kysyi vanginvartija kohteliaasti. Sill‰
vankila suletaan t‰h‰n aikaan.

-- Min‰ tulen, sanoi Elisabet. Hyv‰‰ yˆt‰, Nahkajalka!

Elisabet ja Luise seurasivat vanginvartijaa, joka v‰‰nsi avainta vain
yhden kerran, sill‰ h‰n aikoi palata vankien luo paikalla kun oli
saattanut tytˆt kadulle. He kulkivat syd‰n kourassa kulmaan p‰in.

-- Hiljaa, kuiskasi Elisabet. Kuuletko hein‰in kahisevan? Nyt he
pakenevat. Voi, kyll‰ heid‰t varmaankin saadaan kiini.

Heid‰n kadun kulmaan saapuessaan vetiv‰t Edvards ja Nahkajalka
paraillaan Benjaminin melkein elotonta ruumista aukosta. He olivat
k‰‰nt‰neet h‰r‰t kadulle p‰in saadakseen enemm‰n tilaa.

-- Ker‰tk‰‰ hein‰t h‰kkiin, sanoi Edvards, muuten he heti ‰ly‰v‰t,
miten te olette paenneet. Pian, etteiv‰t enn‰t‰ mit‰‰n huomata.

Nahkajalka oli juuri ik‰‰n saanut hein‰t ker‰tyksi, kun vanginvartijan
kynttelin valo n‰kyi aukosta ja h‰n kuului huutavan vankia.

-- Mit‰ nyt tehd‰‰n? kysyi Edvards. Juopunut hovimestari antaa meid‰t
ilmi emmek‰ me saa hetke‰k‰‰n kadottaa.

-- T‰st‰ he ovat murtautuneet. He ovat paenneet! huusi viisi kuusi
‰‰nt‰ yhteen suuhun.

-- Meid‰n t‰ytyy j‰tt‰‰ h‰net, arveli Edvards.

-- Se ei k‰y p‰ins‰, vastasi Nahkajalka. H‰n on istunut jalkapuussa
minun kanssani ja muutenkin ollut minulle yst‰v‰llinen.

Samassa kuului pari kolme miest‰ tulevan naapurista ja Billy Kirbyn
karskin ‰‰nen erotti selv‰sti heid‰n joukostaan.

-- Me olemme hukassa, jollemme j‰t‰ hovimestaria oman onnensa nojaan,
sanoi Edvards.

Elisabet riensi l‰hemm‰ ja kuiskasi:

-- Nostakaa h‰net kuormalle ja nyk‰isk‰‰ h‰r‰t liikkeelle.

Neuvoa seurattiin niin pian kuin mahdollista. Hovimestari nostettiin
kuormalle, ruoska pistettiin h‰nelle k‰teen ja h‰nen k‰skettiin olla
hiljaa ja hiiskumatta. H‰r‰t nyk‰istiin kulkemaan. Sen tehty‰‰n
hiipiv‰t Edvards ja Nahkajalka v‰h‰n matkaa seinivieritse ja pujahtivat
sitten kapeille kujosille rakennusten taa. H‰r‰t juoksivat ripe‰sti
eteenp‰in ja samassa kuului jo takaa-ajajain h‰lin‰‰ kadulta. Selv‰sti
kuului Billy Kirbyn ‰‰ni, joka vannoi ja vakuutti heti saavansa
pakolaiset kiini ja tuovansa Nahkajalan ja Benjaminin takaisin toisen
toisessa taskussaan.

-- Jakautukaa, miehet, huusi h‰n tˆyd‰tess‰‰n tyttˆjen ohitse.
Jakautukaa ja joutukaa vuorille. Nelj‰nnestunnissa he jo enn‰tt‰v‰t
mets‰‰n eiv‰tk‰ he sitten en‰‰ ole saatavissa.

Rient‰ess‰ns‰ hiekoitettua k‰yt‰v‰‰ kotiinsa huomasivat tytˆt
tuomarilan luona kaksi haamua, jotka puiden suojassa hiipiv‰t
eteenp‰in. Ne olivat Edvards ja mets‰st‰j‰.

-- Paetkaa, paetkaa! kiirehti Elisabet. Koko kyl‰ on jalkeella.
Ennenkuin mets‰n laitaankaan enn‰t‰tte, ovat jo takaa-ajajat
kintereill‰nne, jollei -- jollei -- -- Katu on tyhj‰, rient‰k‰‰
rannalle ja ottakaa is‰ni vene. Sielt‰ te p‰‰sette vuorelle mihin kohti
tahansa.

-- Tulkaa, Nahkajalka! kiirehti Edvards levottomasti.

-- Tulenhan min‰ hyv‰ lapsi, tulenhan min‰. Jumala palkitkoon teit‰
kumpaakin, sill‰ te suotte hyv‰‰ vanhukselle. El‰ unohda ruutia, lapsi.

Tytˆt seisoivat ja katsoivat poistuvia haamuja, kunnes ne h‰ipyiv‰t
n‰kyvist‰, ja riensiv‰t sitten rivakasti kotiin.

Sillaikana oli Kirby tavoittanut hein‰kuorman. Ne olivatkin h‰nen omat
ajoneuvonsa. Edvards oli siepannut ne sielt‰, jossa h‰r‰t iltaisin
tyynesti odottivat is‰nt‰‰ns‰.

-- El‰p‰s mit‰‰n, minun elukkanihan n‰m‰ ovat! ihmetteli h‰n. Mitenk‰
ihmeell‰ te olette t‰nne tulleet, tyhmeliinit?

-- Eteenp‰in! marahti Benjamin, umpim‰hk‰‰n heilauttaen ruoskaansa,
joka sattui Kirbyn olkap‰‰h‰n.

-- Kukas kummitus te olette? huudahti Kirby, h‰mm‰styneen‰ k‰‰nn‰ht‰en,
mutta tuntematta h‰nelt‰ j‰i kuin j‰ikin ajaja, jonka p‰‰ riippui h‰kin
laidalta.

-- Kukako min‰ olen? Ettekˆs te sitten tied‰, Kirby, ett‰ Nahkajalka
ja min‰ -- se on Benjamin Penguillan -- tunnettehan te Benjaminin? No
niin, Benjamin ja min‰ -- ei! Min‰ ja Benjamin -- tule ja pala! Ei
minulla nyt ole oikein selvill‰, mitenk‰ se oli, mutta toisen meist‰
piti l‰hte‰ hakemaan majavannahkoja, n‰ettekˆs, ja sitten me otimme
n‰m‰ vaunut, joilla tuomme ne kotiin.

Billy ‰lysi paikalla miten hovimestarin asiat olivat. H‰n k‰veli
kotveroisen miettiv‰isen‰ kuorman vieress‰, otti sitten ruoskan
Benjaminilta, joka oli vaipunut kuormalle ja nukahtanut, ja vei
h‰rk‰ns‰ mets‰‰n raateelle, jossa h‰n seuraavana p‰iv‰n‰ aikoi jatkaa
tyˆt‰‰n. Tiell‰ h‰n ei tavannut muita kuin edes takaisin kulkevat
poliisit, joiden tiedustuksiin h‰n sivumennen hoihkasi vastauksen.

Elisabet seisoi kauvan huoneensa ikkunassa, katsellen takaa-ajajain
tulisoihtujen v‰l‰htelemist‰ vuoren rinteell‰. Tunnin kuluttua
palasivat viimeisetkin v‰synein‰ ja tyhjin toimin, ja syv‰ hiljaisuus
vallitsi kohta kyl‰ss‰.

Jo varhain seuraavana aamuna meniv‰t Elisabet ja Luise herra Le Quoin
puotiin ostamaan ruutia Nahkajalalle.

Sielt‰ he jatkoivat matkaa, kunnes tulivat sillalle, josta erosi tie
Nahkajalan mainitsemalle yhtym‰paikalle. Kun Luise Grant ei ollut
oikein terve eik‰ uskaltaunut vuorille, j‰tti Elisabet h‰net l‰helle
maantiet‰, josta h‰n kulkijain huomaamatta n‰ki koko kyl‰n. Yksin
jatkoi sitten Elisabet matkaansa vuorelle.

Pitk‰llinen pouta oli muuttanut vihannan laakson ruskeahkoksi,
synk‰ksi. Aurinkokaan ei jaksanut l‰p‰ist‰ tihe‰‰ auerhuntua. Selv‰‰
taivasta n‰kyi vain kapea kaistale sielt‰ t‰‰lt‰. Ilmakin oli niin
kuumaa ja kuivaa, ett‰ sit‰ oli vaikea hengitt‰‰. Polulle k‰‰nnytty‰ns‰
tuntui Elisabetista niin tukalalta, ett‰ oli v‰h‰ll‰ tukehtua.
Rient‰m‰ll‰ h‰n kuitenkin riensi eteenp‰in. Aavevuoren huipulla oli
pikkinen aukko, josta n‰ki koko kyl‰n ja laakson. Siell‰ h‰n luuli
tapaavansa mets‰st‰j‰n ja sinne h‰n koki pyrki‰ niin rivakasti kuin
jyrk‰lt‰ rinteelt‰ ja pensaikolta vain p‰‰si. H‰nen p‰‰tt‰v‰isyytens‰
voitti kaikki esteet, ja mik‰li h‰nen kellostaan voi p‰‰tt‰‰, oli h‰n
siell‰ jo hiukkasta ennen sovittua aikaa.

Hetkisen istuttuaan ja lev‰tty‰‰n puunrungolla, katseli h‰n
ymp‰rilleen, etsien vanhaa yst‰v‰‰ns‰; mutta h‰nt‰ ei vain n‰kynyt. H‰n
k‰veli mets‰nlaiteella ja tarkasti jokaista paikkaa, johon Nahkajalka
mahdollisesti olisi voinut piiloutua. Kaikki turhaan.

-- Natty! Nahkajalka! Vanha yst‰v‰! huuteli Elisabet. Mutta h‰nelle
vastasi vain mets‰n kaiku, kertoen h‰nen omat sanansa.

Elisabet kulki huipun toiseen laitaan ja laskeutui noin sata jalkaa
alempana olevalle pengerm‰lle. H‰n astui ihan sen ‰yr‰‰lle ja katsoi
kallionsein‰m‰‰, joka kohtisuorana laskihe rotkoon. Kuivat lehdet
kahisivat ihan l‰hell‰ h‰nt‰. H‰n kipsahti, k‰‰nsihe sinnep‰in ja
s‰ik‰hti. Mutta kohtsill‰‰n h‰n tointui ja vakavasti, kenties hiukan
uteliaanakin meni h‰n l‰hemm‰.

Chingachgook istui kaatuneen tammen rungolla, katsoen Elisabetiin
raivokkaasti hehkuvilla silmill‰‰n. Vaippa oli pudonnut h‰nen
hartioiltaan, rinta ja k‰sivarret olivat paljaat. Pitk‰, miltei
aitoharmaa tukka riippui palmikoituna ja korkea otsa kaareili puhtaana.
Korvissa oli h‰nell‰ hopeapalasia, helmi‰ ja siilin piikki‰, ja
muutenkin oli h‰n varustaunut kaikkiin omituisiin koristuksiin, joita
intiaanisotilas k‰ytt‰‰ valmistautuessaan tavallista t‰rke‰mp‰‰n
toimeen.

-- Miten voitte, Chingachgook? puhutteli h‰nt‰ Elisabet. Siit‰ on jo
kotvanen, kun viimeksi k‰vitte kyl‰ss‰.

Intiaani tuijotti h‰neen v‰h‰‰n aikaa mit‰‰n virkkamatta, pudisti
sitten p‰‰t‰‰n ja vastasi harvakseen:

-- Tule t‰nnemm‰ksi, tyt‰r, ett‰ n‰et suuren l‰hteen, is‰si wigwamin
ja maan luikertelevan joen rannalla. Chingachgook oli nuori, kun h‰nen
heimonsa lahjoitti koko t‰m‰n alueen, tuosta siint‰v‰st‰ vuoresta, joka
n‰ytt‰‰ kuin vedest‰ ylenev‰n, aina tuonne asti, jossa Susquehanna
puiden taakse piilotaikse. Koko t‰m‰n alueen, kaikkineen, mit‰ siin‰
oli ja eli, he lahjoittivat "tulensyˆj‰lle", sill‰ he rakastivat h‰nt‰.
H‰n oli voimakas ja h‰n auttoi heit‰. Mutta Chingachgook on n‰hnyt,
miten maa tulensyˆj‰lt‰ riistettiin ja riistettiin h‰nen lapseltaan ja
h‰nen lapsensa lapselta ja miten uusi p‰‰llikkˆ maahan asettui.

-- Jos te tarkemmin tuntisitte meid‰n lakimme ja tapamme, vastasi
Elisabet hieman h‰mill‰‰n, niin ihan toisin te meid‰n tekojamme
arvostelisitte. Elk‰‰ luulko is‰st‰ni pahaa, Chingachgook, sill‰ h‰n on
hyv‰ ja noudattaa oikeutta.

-- Tyt‰r! Suuri henki loi sinun is‰si valkeaihoiseksi ja minut
punaihoiseksi, mutta kummankin suoniin on h‰n pannut veren kiert‰m‰‰n.
L‰mminn‰ ja nopeasti se virtasi, kun se oli nuorta, mutta nyt vanhuuden
p‰ivin‰, on se kylm‰‰ ja hidasliikkeist‰. Onko sitten muuta erotusta
kuin ihon v‰ri? Ei. Kerran oli Chingachgookilla vaimo. H‰n oli Unkan
‰iti ja h‰n oli lempe‰, ja mit‰ min‰ k‰skin, sen h‰n teki. Luuletkohan,
ettei Chingachgook rakastanut Wah-ta-wahia, nuoruutensa morsianta,
poikansa ‰iti‰?

-- Minne ovat sitten vaimonne ja poikanne joutuneet? kysyi Elisabet
hell‰sti.

-- Minne on joutunut j‰‰, joka kattoi suuren l‰hteen? Sulanut se
on ja vedeksi muuttunut. Sinis on Chingachgook el‰nyt, kunnes koko
h‰nen kansansa on n‰ilt‰ ilmoilta erinnyt, siirtynyt suuren hengen
asuntoihin; nyt on h‰nen aikansa tullut ja h‰n on valmis. Kaikki
ovat poissa! Ei ole minulla muuta poikaa kuin "nuori kotka" ja h‰nen
suonissansa virtaa valkean miehen veri.

-- Sanokaa, -- pyysi Elisabet, joka tahtoi toisaalle k‰‰nt‰‰ vanhuksen
ajatuksia ja v‰h‰np‰ uteliaisuudestakin -- kuka se on se Edvards? Mink‰
t‰hden te h‰nt‰ niin rakastatte ja mist‰ h‰n on tullut t‰nne?

Intiaani tarttui Elisabetin k‰teen, painoi h‰net viereens‰ istumaan ja
osoitti avaraa maisemaa, joka pengerm‰lle n‰kyi:

-- Katso tuota, tyt‰r! Niin kauvas kuin silm‰si kantaa, oli t‰m‰ maa
h‰nen -- --

ƒ‰rettˆmi‰ savupilvi‰ vyˆryi heid‰n p‰‰ns‰ p‰‰llitse vuorenrinnett‰
alas. Kauhistuneena hyp‰hti Elisabet seisalleen ja k‰‰ntyi katsomaan
huippua, joka sekin oli samallaisen savupilven peitossa, ja viuhuva
‰‰ni kuin tuulen suhina kuului mets‰st‰ heid‰n yl‰puoleltaan.

-- Mit‰ t‰m‰ on, Chingachgook? huudahti h‰n. Meh‰n olemme ihan savun
ymp‰rˆim‰n‰ ja aivan sulamme kuumuudesta.

Ennenkuin intiaani enn‰tti vastata, kajahti mets‰st‰:

-- Chingachgook! Miss‰ sin‰ olet, vanha mohikaani? Mets‰ palaa ja
sinulla on vain silm‰nr‰p‰ys aikaa paetaksesi.

Ripeit‰, h‰t‰isi‰ askeleita kuului pensaikosta ja siin‰ tuokiossa
ilmestyi Edvards kauhun valtaamana.

-- Pois, pois! huusi h‰n heng‰styksiss‰‰n. Kenties se jo on liian
myˆh‰ist‰. Tuli kiert‰‰ kukkulaa ja jollemme p‰‰see sit‰ tiet‰, niin
ei ole muuta neuvoa kuin laskeutua jyrk‰nteest‰. Pois, pois! Ottakaa
minua k‰sivarresta, Elisabet-neiti. Tottahan mets‰ss‰ toki lienee siksi
aukkoa, ett‰ p‰‰semme pelastumaaan. Mutta kest‰ttekˆ sen ponnistuksen?

-- Kest‰n, kest‰n. Mutta en min‰ luule vaaraa niin suureksi, herra
Edvards. Viek‰‰ minut sinnep‰in, josta tulitte.

-- Min‰ vien -- minun t‰ytyy! huudahti nuorukainen p‰‰tt‰v‰sti. Ei, ei,
vaaraa ei ole. Min‰ olen teit‰ turhanp‰iten s‰ik‰ytt‰nyt.

-- Mutta voimmeko j‰tt‰‰ intiaanin? H‰n sanoi juuri ik‰‰n tahtovansa
kuolla. Saammeko antaa sen tapahtua?

Tuskallisesti v‰r‰htiv‰t nuorukaisen kasvot. H‰n seisahtui ja katsoi
taakseen, katsoi Chingachgookia, p‰‰st‰m‰tt‰ kuitenkaan Elisabetia,
jota h‰n veti mukaansa, koettaen pyrki‰ liekkien v‰litse sinnep‰in,
josta oli juuri tullut.

-- Elk‰‰ h‰nest‰ v‰litt‰kˆ, sanoi h‰n kamalan levollisesti. H‰n on
tottunut liikkumaan metsiss‰ ja t‰llaisia n‰kem‰‰n. Ehk‰p‰ h‰n pelastuu
vuorten -- kallioiden toiselle puolelle tai j‰‰ sinne, miss‰ on ja
pysyy vahingoittumatonna.

-- Te olitte ik‰‰n ihan toista mielt‰, Edvards. Elk‰‰ j‰tt‰kˆ h‰nt‰
sellaiselle kuolemalle alttiiksi! huudahti Elisabet ja katsoi h‰neen
ik‰‰nkuin olisi ep‰illyt h‰nen j‰rke‰‰n.

-- Kuka on kuullut intiaanin milloinkaan joutuneen liekkien uhriksi?
Intiaani ei kuole tuleen. Tulkaa, tulkaa, rient‰k‰‰, neiti Temple! --
savu voi olla teille vaarallista.

-- Edvards! Min‰ pelk‰‰n teid‰n katsettanne. Sanokaa suoraan: onko
vaara suurempi kuin milt‰ se n‰ytt‰‰? Ja vaikka se olisikkin -- min‰ en
sit‰ pelk‰‰.

-- Jos me enn‰t‰mme tuonne kallionkielekkeelle, ennenkuin tuli sen
anastaa, niin me olomme pelastetut, neiti Temple, virkkoi nuorukainen
jaksamatta en‰‰ kest‰‰ tyynen‰. Paetkaa niin nopeaan kuin voitte.
Teid‰n henkenne on kysymyksess‰.

Se paikka, jossa Elisabet oli tavannut intiaanin, oli, niinkuin jo
mainittiin, pengerm‰n tapainen ja laskihe pystysuorasti syvyyteen.
Se oli melkein ympyr‰n muotoinen ja sen v‰hitellen kohoavat kummut
liittiv‰t sen vuoriryhm‰‰n. Muutaman sellaisen kummun yli oli Edvards
tullut ja sinne h‰n koki tuskallisen kiireesti pyrki‰ Elisabetin kanssa.

ƒ‰rettˆm‰n suuret valkeat savupilvet ymp‰rˆiv‰t vuoren huippua, niin
ettei raivoavan tulen etenemist‰ voinut n‰hd‰. Mutta r‰tin‰st‰ p‰‰tt‰en
levisi tuli vihurina ja savupilven reunaa nuoli jo liekki, milloin
leimahtaen korkealle ilmaan, milloin ahmaisten tulisella kielell‰‰n
jokaisen ruohonkorrenkin, joka sen tielle sattui. Pakenijat riensiv‰t,
mink‰ kerkisiv‰t. Mutta onnettomuudeksi oli poikkiteloin tiell‰ kasa
kuivia puunlatvoja, ja juuri kuin he jo luulivat olevansa pelastetut,
viskautui pitk‰ tulenkielake risul‰j‰‰n, joka paikalla humahti tuleen
ja leimuavana roviona katkaisi kerrassaan heilt‰ tien. S‰ik‰ht‰nein‰
he pakenivat kallionreunalle, josta he miltei tiedottomina tuijottivat
hulmuavaan tuleen. Elisabetin ohuen puvun takia eiv‰t he uskaltaneet
edes tulen likettyellekk‰‰n. Edvards kuletti h‰nt‰ savupilven reunaa,
turhaan koettaen etsi‰ pakopaikkaa. Siten olivat he kiert‰neet
pengerm‰n yl‰osan, kunnes he heti toiselle kukkulalle tultuaan
kauhukseen huomasivat, ett‰ tuli ymp‰rˆi heit‰ joka puolelta.

-- Emme ole viel‰ ihan hukassa, -- sanoi Edvards, vaikka h‰nen
sekava katseensa ilmaisi aivan toista. -- Meid‰n t‰ytyy palata
kallionkielekkeelle. Totta kai sielt‰ p‰‰semme neuvolla mill‰ tahansa.

-- Viek‰‰ minut sitten sinne, pyysi Elisabet. Me emme saa j‰tt‰‰ mit‰‰n
koettamatta.

Eik‰ h‰n vastausta odottanut, vaan riensi jyrk‰nteen ‰yr‰‰lle. Samassa
oli Edvards h‰nen vieress‰‰n, tuskallisesti etsien vuorenkylest‰ edes
jotakin lokeroa, joka olisi pakenemista helpottanut. Mutta kallio
oli sile‰ kuin vuoltu. Mahdotonta oli heid‰n liukua siit‰, turha
ajatellakkaan p‰‰st‰ liukasta rinnett‰ alas. Nuorukainen oivalsi heti,
ettei siit‰ apua koitunut ja toivottomuudessaan aikoi h‰n koettaa
toista keinoa.

-- Meill‰ ei nyt en‰‰ ole muuta neuvoa, neiti Temple, sanoi h‰n, kuin
koettaa saada teid‰t tuolle kalliolle tuolla alhaalla. Minun nuttuni ei
kest‰ eik‰ riit‰ -- mutta ehk‰p‰ se onnistuu, kun otamme Chingachgookin
vaipan.

-- Ent‰ minnekk‰ te joudutte? h‰t‰ili Elisabet. Ei! Ette te eik‰ vanha
intiaani saa uhrata henke‰nne minun tauttani.

Edvards ei h‰nt‰ en‰‰ kuunnellut. H‰n oli jo intiaanin vieress‰,
joka vastustamatta luovutti vaippansa ja istui entisell‰ paikallaan
hievahtamatta, arvokkaana ja levollisena niinkuin oikea intiaani
ainakin. Vaippa viillettiin kapeiksi kaistaleiksi ja ne solmittiin
toisiinsa, joihin viel‰ Edvardsin nuttu ja Elisabetin hartiahuivi
lis‰ksi liitettiin. Mutta hiihna ulottui sittenkin tuskin puoliv‰liin
kallionrinnett‰.

-- Ei sek‰‰n auta, virkkoi Elisabet. Pelastusta ei ole en‰‰. Tuli
levi‰‰. Katsokaa, se polttaa maankin tielt‰‰n.

Ohut maankamara, joka peitti kallion, kasvoi vain matalaa ja maata
myˆten suikertelevaa ruohoa ja useimmat puut, jotka olivat halkeamiin
juurtuneet, olivat monikes‰isen kuivuuden polttamina jo aikoja sitten
kuihtuneet ja kuolleet. Parempaa polttoainetta tuskin olisikkaan, jos
vain tuli kerran olisi sinne joutunut. Mutta maa oli pensaatonta,
joita myˆten se toisaalle levisi, ja pienonen puro, joka sai alkunsa
l‰hteest‰, juoksi kallion tˆyr‰‰lt‰, kostuttaen sammalen, ja kierteli
sitten vuoren huippua. Puro tosin aluksi esti tulta levenem‰st‰,
mutta sihisten se kiehui melkein kuiville. Sammaletkin k‰pristyiv‰t
polttavassa kuumuudessa ja kiihtyv‰ tuuli tempoi j‰lelle j‰‰neit‰
kaarnapalaisia kuivettuneista keloista. Paksuja savupilvi‰ tuprusi
tulvanaan pengerm‰lle p‰in. Humisten ja r‰iskien r‰tisiv‰t liekit,
rytisten putoili oksia puista ja ukkosena jym‰hytti tannerta vanha
kelohonka, jonka onton juuren ahne tuli oli kaivertanut.

Elisabetilla ei ollut en‰‰ toivon ujettakaan. Tyynen‰ h‰n odotti
kohtaloaan. Mohikaani istui paikallaan liikahtamatta, tuijottaen kohti
et‰isten vuorten siint‰vi‰ kukkuloita, ik‰‰nkuin katsellen jo kauvas
tulevaisuuden verhon taa. Ja tuon tuostakin h‰n kumajavalla ‰‰nell‰‰n
lauloi delawarelaista kuolinlaulua.

-- Koettakaa houkutella Chingachgookia t‰nne likemm‰ksi, ett‰ saamme
yhdess‰ kuolla, kuiskasi Elisabet.

-- H‰n ei v‰r‰hd‰kk‰‰n paikaltaan, vastasi nuorukainen. T‰m‰ on h‰nen
mielest‰‰n onnellisin hetki el‰m‰ss‰. Seitsem‰nkymmenen talven lumi
peitt‰‰ h‰nen hiuksensa ja viime aikoina ovat h‰nen voimansa paljon
heikontuneet; sit‰ paitsi h‰n vahingoittuikin silloin onnettomalla
mets‰stysretkell‰.

Tulinen kuumuus oli viimein kuivannut pienen purosen, tuhoava
vihollinen hiipi vitkalleen kosteaa sammalta myˆten, mutta kuivanut
m‰nty tuprahti ilmituleen. Liekit hyppeliv‰t pitkin kuivunutta runkoa
kuin v‰l‰htelev‰t salamat taivaalla ja siin‰ tuokiossa kohahti
tulipatsas taivaalle. Tammen runko, jolla Chingachgook istui, paloi
jo yl‰p‰‰st‰‰n ja liekit piirittiv‰t intiaanin joka suunnalta. H‰n ei
hievahtanut. Ihan varmasti h‰nen verhoton ruumiinsa k‰rsi kovia tuskia,
mutta vanhuksen mielenlujuus voitti kaikki ruumiilliset kivut. Viel‰
keskelt‰ liekkienkin kuului h‰nen laulunsa kumajava s‰vel.

Kauhistuneena k‰‰nsi Elisabet katseensa h‰nest‰ ja katsoi laaksoon.
Kuumuudesta syntynyt tuulisp‰‰ siirr‰lsi samassa laaksoa peitt‰v‰n
savupilven. Siell‰ se oli h‰nen hiljainen, rauhallinen laaksonsa.

-- Is‰! is‰! huusi Elisabet. Voi miksi minulle t‰m‰? -- Mutta min‰
alistun kohtalooni.

-- Tyttˆ! Miss‰ sin‰ olet, tyttˆ? kuului yht‰kki‰ Nahkajalan ‰‰ni.
Rauhoita vanhuksen syd‰nt‰, jos sin‰ viel‰ olet el‰vien ilmoilla.

-- Natty! Se on Natty! riemuitsi Edvards. Sitten me ehk‰ viel‰
pelastumme.

Kirkas, miltei mets‰paloa valoisampi liekki leimahti samassa ja kuului
kova pamaus.

-- Se oli ruuti! huusi sama ‰‰ni, mutta likemp‰‰ jo. Voi sit‰ ruutia ja
tyttˆparkaa! Voi sit‰ armasta lasta! H‰n on hukassa.

Ja vanha mets‰st‰j‰ ilmestyi pengerm‰lle hatuttomin p‰in, hiukset
k‰rventynein‰, ruudukas paita noessa ja t‰ynn‰ reiki‰ ja h‰nen punaiset
kasvonsa kuumuudesta entist‰‰n punaisempina. Vanha mets‰st‰j‰ oli
tavannut Luisen, joka ‰skeisell‰ paikallaan odotti yst‰v‰‰ns‰, ja oli
h‰nelt‰ kuullut Elisabetin olevan vuorella. K‰sitt‰en paikalla vaaran
suuruuden pyysi h‰n Luisea kiireesti rient‰m‰‰n kyl‰‰n ja siell‰
l‰hett‰m‰‰n ihmisi‰, ja itse h‰n juoksi vuorelle, mink‰ suinkin jaksoi.

-- Jumalalle kiitos, ett‰ lˆysin h‰net, huudahti vanhus tunkeuduttuaan
savun l‰pi. Mutta seuratkaa nyt minua paikalla. Aikaa ei ole pitkiin
puheihin. Meid‰n kaikkien henki on kysymyksess‰.

-- Ent‰s Chingachgook? kysyi Edvards. Saammeko h‰net j‰tt‰‰ surman
suuhun?

Nahkajalka katsoi Edvardsin osoittamaan suuntaan. Intiaani istui kuin
juurtuneena entisell‰ paikallaan, vaikka maa jo h‰nen jaloissaan paloi.
Mets‰st‰j‰ hypp‰si h‰nen luokseen ja sanoi delawareksi:

-- Nouse, Chingachgook, pois! Aiotko j‰‰d‰ t‰nne palamaan kuin
mingolainen rovioon? Jumala armahda! Ruuti on h‰nen selk‰ns‰
k‰rvent‰nyt. Tuletko sin‰, tuletko?

-- Mink‰ t‰hden l‰htisi Chingachgook? vastasi intiaani synk‰sti. H‰n on
kotkan p‰iv‰t el‰nyt ja h‰nen silm‰ns‰ himmenee. H‰n katselee laaksoa,
h‰n katselee vesi‰, h‰n katselee laajoja mets‰stysmaita -- mutta
delawarelaista h‰n ei ainoatakaan en‰‰ n‰e. Kaukaisesta maasta minulle
is‰ni huutavat: tule! Wah-ta-wah, Unkas, koko heimoni huutaa: tule!
Tule! huutaa suuri henkikin. Antakaa Chingachgookin kuolla.

-- Mutta sin‰ unhotat yst‰v‰si, huudahti Edvards.

-- Turhaa on puhua intiaanille, silloin kun kuolema on ilminn‰ht‰v‰,
hyv‰ lapsi, keskeytti Nahkajalka, tempaisi vaipan kaistaleet ja sitoi
ihmetelt‰v‰n kiireesti kuolevan p‰‰llikˆn selk‰‰ns‰. Rivakasti h‰n
asteli samaanne p‰in, josta oli tullutkin eik‰ siin‰ n‰ytt‰nyt kantamus
paljoa painavan. Tuskin he olivat l‰hteneet, kun vanha honka, joka jo
kotvan oli huojunut sinne t‰nne, syˆksyi heid‰n ‰skeiselle paikalleen
ja s‰keni‰ sinkosi siit‰ kauvas ymp‰rille.

-- Kulkekaa sammalikkoa! -- huusi Nahkajalka, sitten kun savulta ei
en‰‰ eteens‰ n‰hnyt -- ja pysytt‰ytyk‰‰ vaaleassa savussa.

Seuraten mets‰st‰j‰n kehoitusta kulkivat Edvards ja Elisabet h‰nen
j‰lest‰‰n. Ja vaikka kapea puron rantoja mutkitteleva polku veikin yli
palavien puiden ja karisevien oksain, niin lˆysiv‰t he onneksi aukon,
josta pelastuivat. Ainoastaan se, joka niin tarkoin kuin Nahkajalka
tunsi kaikki mets‰n polut ja pensaat, kannot ja kalliot, lˆysi tien
semmoisessa savun paljoudessa, johon oli ihan tukehtua. Jokseenkin
helposti he p‰‰siv‰t alempana olevalle pengerm‰lle ja raittiimpaan
ilmaan. Nahkajalka irroitti taakan sel‰st‰ns‰ ja asetti intiaanin
istumaan nojalleen kallionlohkaretta vasten. Elisabet kyyristyi maahan
ja peitti kasvonsa k‰siins‰.

-- Otattehan, neiti Temple, jotain, joka teit‰ vahvistaa, -- pyysi
Edvards, astui kallion laidalle ja huusi luolaan: Benjamin! Miss‰ te
olette, Benjamin?

K‰he‰ ‰‰ni, joka tuntui tulevan ihan maan sis‰st‰, vastasi:

-- T‰‰ll‰, herra! T‰‰ll‰ onkalossa, jossa muun hyv‰n lis‰ksi on kuumaa
kuin kiehuvassa kattilassa.

-- Toimittakaa meille t‰nne lasillinen l‰hdevett‰ ja pankaa siihen v‰h‰
viini‰, mutta joutukaa v‰leen.

-- Min‰ ymm‰rr‰n hyvin v‰h‰n semmoisista miedoista juomista, Oliver
herra, vastasi hovimestari, jonka ‰‰ni kuului suoraan luolasta. Ja
jamaikaa riitti vain erojaisiksi Billy Kirbylle, kun h‰n viime yˆn‰
kyyditsi minua maantiell‰. Mutta t‰ss‰ on jotain punaista, joka ehk‰
auttaa huonoa ruuansulatusta.

Puhuessaan oli hovimestari kiivennyt kalliolle ja tuonut juomista.

Elisabet joi Edvardsin tarjoaman juoman ja viittasi sitten merkiksi,
ett‰ h‰n tahtoi olla yksin. Edvards l‰hestyi Nahkajalkaa, joka hell‰sti
ja v‰sym‰tt‰ puuhaili Chingachgookin luona. He katsahtivat toisiinsa.

-- H‰nen aikansa on tullut, sanoi h‰n huolestuneena, min‰ n‰en sen
h‰nen silmist‰‰n.

Intiaani k‰‰nsi hitaasti p‰‰t‰ns‰ laaksoon p‰in ja alkoi laulaa. Yh‰
selvemmin ja selvemmin erotti siit‰ sanat:

-- Min‰ tulen. Muutan hurskasten maahan. Poikaansa kutsuu suuri henki.
Kuka voi sanoa mingolaisen milloinkaan n‰hneen vanhan Chingachgookin
selk‰‰? Yst‰v‰‰, joka h‰neen luotti, ei h‰n ole milloinkaan pett‰nyt.
Yksik‰‰n mingolainen, jota h‰n ajoi takaa, ei ole voittolaulua
laulanut. Nuorena oli Chingachgook sotilas ja h‰nen jalkineensa
olivat ruskeat verest‰. Vanhana tuli h‰nest‰ viisas mies, jonka sanat
neuvottelutulen ‰‰ress‰ eiv‰t tuulen mukana haihtuneet. Haukansilm‰!
huusi h‰n sitten, ponnistaen viimeiset voimansa. Haukansilm‰, kuule
veljesi sana!

-- Niin, -- vastasi mets‰st‰j‰ syv‰sti liikutettuna ja painautui
h‰nt‰ vasten, -- niin, veljekset me olemme aina olleet. Mit‰ tahdot,
Chingachgook?

-- Haukansilm‰! Is‰ni kutsuvat minut pois t‰‰lt‰, autuasten
olinmajoihin. Tie sinne on suora ja selv‰ ja Chingachgookin silm‰t
nuortuvat uudelleen. Hyv‰sti, Haukansilm‰! Pane Chingachgookin jousi,
h‰nen tomahawkinsa, h‰nen piippunsa ja vyˆns‰ h‰nen hautaansa; sill‰
niinkuin sotilas v‰ijym‰‰n l‰htee h‰n yˆn selk‰‰n, eik‰ niiden
etsiminen saa h‰nt‰ viivytt‰‰.

Synkki‰, mustia pilvenlonkia oli kohonnut taivaanrannalle ja
avaruudessa vallitseva juhlallinen hiljaisuus ennusti rajuilmaa.
Hulmuten kiemurtelivat liekit taivasta kohti, ja savu, joka oli
laaksoon laskeunut, alkoi kohota ylˆsp‰in ja haihtui. H‰ik‰isev‰ salama
halkaisi ilmaa ja paikalla kuului kova jyr‰ys, joka kumeasti vyˆryi
kalliolta toiselle ja pani maan t‰risem‰‰n. Mohikaani kohottautui,
ik‰‰nkuin ukkonen olisi tullut julistamaan h‰nen eroansa maailmasta ja
ojensi kuihtuneet k‰sivartensa kohti l‰nnen maita. Ilon ilme valaisi
h‰nen tummia kasvojansa, mutta v‰hitellen kasvonjuonteet j‰ykistyiv‰t,
j‰ntereet veltostuivat, h‰n vaipui nojalleen kalliota vasten -- huulet
hiljaa v‰r‰htiv‰t ja k‰si putosi hervotonna riipuksiin. H‰n oli
kuollut. Loistottomat silm‰t t‰hystiv‰t et‰isten vuorten kukkuloita,
ik‰‰nkuin maahan kuuluva tomu olisi vapautuneen hengen lentoa katsellut
el‰m‰n rajan toisella puolen.

Nahkajalka tarttui kuolleen yst‰v‰ns‰ k‰teen ja katsoi h‰nt‰, ‰‰netˆn,
syv‰ suru silmiss‰. Kaihoa, haikeata kaipuuta tuntien h‰n puhkesi
puhumaan:

-- Puna- tai valkoihoinen, -- kaikki on loppunut. H‰n on lˆyt‰nyt
oikean tuomarin, jota eiv‰t sido heikkojen ihmisien laatimat lait. Nyt
ei ole en‰‰ kuin yksi j‰lell‰: kun h‰n t‰‰lt‰ eroaa -- olen min‰ yksin
maailmassa koirineni. Tosin t‰ytyy ihmisen k‰rsiv‰llisesti odottaa,
kunnes se on Jumalan tahto, mutta min‰ alan jo v‰sy‰ el‰m‰‰n. Tutut
puunikin hakataan, enk‰ en‰‰ n‰e ket‰‰n nuoruuteni tuttavaa.

Suuria vesipisaroita alkoi tipahdella ja kostuttaa kuivaa kalliota,
ja kohisten l‰heni ukkonen l‰henemist‰‰n. Intiaanin ruumis vietiin
kiireesti luolaan. H‰t‰isesti pyysi Edvards Elisabetilta anteeksi,
ettei h‰n voinut pyyt‰‰ h‰nt‰ luolaan, -- jonka suu nyt oli t‰ytetty
oksilla ja risuilla, -- mutisten jotain siit‰, miten tukalaa oli olla
siell‰, miss‰ ruumis oli. Kallionkieleke suojeli kuitenkin Elisabetia
kastumasta.

Viel‰ rajuilman kest‰ess‰ kuului ‰‰ni‰ alhaalta. Kyl‰l‰iset sielt‰
kokivat pyrki‰ eteenp‰in savuavien puiden ja kantojen v‰litse. Sateen
tauottua opasti Oliver Elisabetin tielle.

-- Salaper‰isyyden aika on ohi, neiti Temple, sanoi h‰n, ennenkuin he
erosivat. Huomenna t‰h‰n aikaan poistuu verho, joka niin kauvan on
peitt‰nyt sek‰ minut ett‰ minun olosuhteeni. Jumala teit‰ varjelkoon!
Min‰ kuulen is‰nne ‰‰nen enk‰ nyt tahdo viipy‰. Jumalalle kiitos, ett‰
te olette pelastunut!

Ja h‰n h‰visi mets‰‰n savuavien puiden taa. Elisabet k‰‰ntyi ja vaipui
tuskasta miltei tajuttoman is‰ns‰ syliin.




Seitsem‰s luku.

Luolan salaisuus.


Viime p‰ivien j‰nnitt‰vi‰ tapauksia lis‰si viel‰ tuomittujen
rahanv‰‰rent‰j‰in pako, jotka seurasivat Nahkajalan esimerkki‰ ja
murtautuivat vankilasta mets‰palon j‰lkeisen‰ yˆn‰. Yleisesti puhuttiin
luolasta, yhdistettiin siihen sekavat huhut malmista ja metalleista,
jopa viimein ep‰iltiin Edvardsia ja Nahkajalkaa mets‰n sytytt‰jiksikin.
Etup‰‰ss‰ heit‰ syyttiv‰t juuri ne, joiden huolimattomuuden takia palo
oli alkunsa saanut. Mutta huhua uskottiin yleisesti eik‰ ollut en‰‰
muusta puhettakaan kuin rikollisten oikeutetusta rankaisemisesta.
Richard ei ainakaan ollut silloin kuuro, vaan varustautui kiihke‰sti
virkatoimiinsa. Nuoria poikia l‰hetettiin mets‰‰n vakoilemaan ja
kyl‰ss‰ h‰lytettiin vartijamiehet aseihin. Noin viisikolmatta
sotamiest‰ kokoutui ja asettihe sotarintaan. He olivat vapaaehtoisia
ja heit‰ johti kapteeni Hollister, vanha sotamies, joka viisinelj‰tt‰
ensimm‰ist‰ elinvuottansa oli viett‰nyt sotakent‰ll‰ ja linnueessa,
mutta oli ravintoloitsijana Templetonissa. Urhoollinen kapteeni
etunen‰ss‰ ja Richardin ja Doolittlen seuraamana marssi joukkue
rohkeasti vuorelle. Vakoilijat toivat sen tiedon, ett‰ pakolaiset
n‰ht‰v‰sti varustautuivat hurjaan vastarintaan. Sotilaat vilkaisivat
hieman pelokkaasti toisiinsa, ja Richard neuvotteli syrj‰ss‰ Doolittlen
kanssa.

Niin olivat asiat, kun Billy Kirby kirves kainalossa harppasi tiet‰
pitkin. Sheriffi ei pitki‰ aikaillut selitt‰ess‰‰n h‰mm‰styneelle
puunhakkaajalle, miksi miehet niin sotajalalla olivat, kehoittipa
Kirbyt‰kin mukaan. Sinneh‰n Billy, jonne muutkin ja h‰nelle annettiin
teht‰v‰ksi kehoittaa vihollista antautumaan, ennenkuin rynn‰kkˆˆn
ryhdyttiin. Joukko jakautui kahtia. Toinen, kapteeni Hollisterin
johtamana, kulki Aavevuoren yli l‰hesty‰kseen luolaa vasemmalta ja
toinen joukko marssi h‰tyytt‰m‰‰n vihollisen varustusta oikealta
puolen. Richard Jones pys‰htyi kalliopengerm‰lle, ihan piiritettyjen
p‰‰n p‰‰lle, mutta kuitenkin niin, etteiv‰t he h‰nt‰ n‰hneet. Hiram
Doolittle seurasi Billy Kirbyt‰ ihan vuoren rinteelle, mutta j‰i
kuitenkin tarpeeksi kauvas linnoituksesta ja varmuuden vuoksi puun
taakse suojaan. Piiritetyt olivat hiiltyneist‰ puista ja oksista
varustaneet vallituksen ja luolan suulle olivat he kasanneet murrokon.
Varustusten takana oli Nahkajalka toisella ja Benjamin toisella
puolella. Billy Kirby kun oli ohjeet saanut, kiipesi vuorelle ihan
tyynesti, aivan kuin olisi mennyt tˆit‰‰n lopettelemaan. Tultuansa noin
sadan kyyn‰r‰n p‰‰h‰n etuvaruksesta pisti Nahkajalan vanha arvokas
pyssy h‰nelle silm‰‰n ja h‰n kuuli mets‰st‰j‰n huutavan:

-- Poistukaa, Billy Kirby, poistukaa! Min‰ en mielell‰ni tee teille
pahaa, mutta jos teist‰ yksik‰‰n uskaltautuu askeltakaan t‰nnemm‰ksi,
niin hurmetta valuu totta tosiaan.

-- No, no, Nahkajalka, vastasi Billy s‰vyis‰sti, elk‰‰ nyt olko
mieletˆn. Min‰ tulen vain kehoittamaan teit‰ noudattamaan lakia --
siin‰ koko juttu.

-- Jos te tahdotte p‰‰st‰ luolaan, jatkoi Nahkajalka, niin odottakaa
vain kaksi tuntia viel‰, emmek‰ me sitten est‰ ket‰‰n t‰nne tulemasta.
Mutta nyt -- ei mist‰‰n nimest‰. Yksi ruumis siell‰ jo lep‰‰ kylm‰ll‰
kalliovuoteella eik‰ toisesta tied‰, miten kauvan se hengiss‰ kest‰‰.
Mutta jos te sittenkin aiotte t‰nne hyˆk‰t‰, niin varokaa, ettei ole
useampia ruumiita sek‰ luolan ulko- ett‰ sis‰puolella.

-- Se on niinkuin ollakkin pit‰‰, huusi Billy l‰heten rohkeasti. H‰n
pyyt‰‰ teit‰ k‰rsiv‰llisesti odottamaan viel‰ kaksi tuntia eik‰ se
kohtuutonta olekkaan.

Mutta sheriffi oli k‰rsim‰tˆn ja siet‰m‰ttˆm‰n utelias saamaan selkoa
salaisuudesta ja h‰n katkaisi yst‰v‰llisen keskustelun, huutaen
kalliolta:

-- Min‰ k‰sken teit‰, Natanael Bumppo, antautumaan lain k‰siin. Ja
teid‰n, Benjamin Penguillan, k‰sken min‰ paikalla seurata minua
vankeuteen.

-- Totta tosiaan min‰ seuraisin teit‰, Squire Jones, vastasi
Benjamin, ottaen ensi kerran suustaan piipun, jota h‰n siihen asti
oli h‰t‰ilem‰tt‰ imeksinyt, -- min‰ seuraisin teit‰ vaikka maailman
loppuun, jos sill‰ loppua olisi, mutta sit‰p‰ sill‰ ei olekkaan, koska
se on pyˆre‰.

-- J‰tt‰k‰‰ aseenne ja antautukaa, -- mˆr‰hti Hollister sellaisella
‰‰nell‰, ett‰ h‰nen omakin joukkonsa per‰ytyi monta askelta --
antautukaa tai elk‰‰ odottako armoa.

-- Menk‰‰ suolle armoinenne! vastasi Benjamin, nousten pˆlkylt‰, jolla
h‰n oli istunut, ja pilkist‰en pienen, huolellisesti k‰tketyn kanuunan
suun ylitse. Kanuunan oli h‰n yˆll‰ salakkali kulettanut kyl‰st‰.

-- Virkani arvo ei salli minun sen enemp‰‰ keskustella rikoksellisten
kanssa, sanoi sheriffi, poistuen niin rutosti, ett‰ kapteeni Hollister
luuli sen merkitsev‰n rynn‰kkˆ‰.

-- Aseihin! komensi h‰n. Eteenp‰in mars!

Ja hurjasti sapeliaan heiluttaen l‰heni h‰n varustuksia. Mutta
Benjaminin piippu oli sattunut liian l‰helle pikku kanuunaa. Se
laukesi ja viskasi viisi, kuusi tusinaa pyssynluotia ilmaan. Siin‰
tuokiossa hupeni vasemmanpuolinen sotajoukko, ettei j‰‰nyt muita kuin
sotavanhus yksin. Luullen urhoollisten sotilastensa seuraavan kiipesi
h‰n etuvaruksen yli vihollisen ulkovarustukseen, astui sen laidalle,
heilutti sapeliaan ja karjahti:

-- Voitto on meid‰n!

Mutta se huudahdus se syˆksi h‰net huimaavaa vauhtia loistoisan
voiton kukkuloilta. Nahkajalka, joka siihen asti oli pit‰nyt silm‰ll‰
vain Billy Kirbyt‰, k‰‰nsihe kuullessaan huudon, ‰lysi kapteenin ja
toimitti h‰net pois varustuksesta paljoa nopeammin kuin h‰n oli sinne
tullut. Jalat vain hiukan hipaisivat kallion kylke‰ h‰nen kiit‰ess‰‰n
rinnett‰ alas. Ja niin hyv‰n kyydin oli Nahkajalan pyssynper‰ antanut
kapteeni Hollisterille, ettei sapelikaan enn‰tt‰nyt pysty‰ puiden
kylkeen, vaikka h‰n niit‰ menness‰‰n kyll‰ koetti kolhia. Suureksi
h‰mm‰styksekseen lˆysi urhoollinen kapteeni itsens‰ maantielt‰ rakkaan
puolisonsa edest‰, joka oli tullut sinne ihailemaan miehens‰ sotaisia
urostˆit‰.

Niin pian kuin Nahkajalka n‰ki p‰‰sseens‰ siit‰ vihollisestansa,
k‰‰ntyi h‰n piiritt‰j‰in oikeaa sivujoukkoa tarkastamaan. Kirby
j‰ttil‰isen olisi ollut helppo k‰ytt‰‰ ‰skeist‰ tilaisuutta hyv‰kseen
ja kiivet‰ vallitukselle, mutta vihollisesta ei h‰ness‰ ollut en‰‰
ujettakaan. Niin kovalla ‰‰nell‰, ett‰ pakeneva vasemmanpuolinen
joukkokin sen kuuli, h‰n riemuitsi:

-- Hei! Mainio temppu, kapteeni. Marssikaa vain! Onnea matkalle.

Sill‰ tavalla huuteli Kirby kapteenin rinnett‰ liukuessa. Mutta vihdoin
h‰n ei en‰‰ jaksanut huutaakkaan, vaan heitt‰ysi maahan ja nauroi niin,
ett‰ mets‰ raikui. Kaikeksi onnettomuudeksi Doolittlelle houkuttelivat
Kirbyn huudahdukset ja nauru h‰nen voittamattoman uteliaisuutensa
suureen kiusaukseen, ja h‰n pilkisti piilostaan silm‰t‰kseen
taistelun menoa. Mutta varmuuden vuoksi k‰‰ntyi h‰n selin ja vilkaisi
vain silm‰nnurkalla luolaan p‰in. Nahkajalka ‰lysi paikalla h‰nen
varovaisuutensa. Taitava ampuja, jolla ei ollut v‰hint‰k‰‰n aikomusta
ampua kuolettavasti, l‰hetti oivallisesta pyssyst‰‰n luodin, joka
hiukan raapaisi kunnioitettua oikeudenj‰sent‰, ja sen suureksi iloksi
Billy Kirbylle, joka miltei hengitt‰m‰tt‰ oli Nahkajalan hankkeita
katsellut. Sellaisen tervehdyksen saatuaan hypp‰si Hiram piilostaan,
k‰si naarmun kohdalla ja puiden nyrkki‰ toisella h‰n huusi kohti
kurkkua:

-- Paha teid‰t perikˆˆn. Mutta t‰st‰ ette niin hevill‰ p‰‰sekk‰‰n. Min‰
vetoon kautta kaikkien oikeuksien.

Semmoinen hirmuinen uhkaus, p‰‰lle p‰‰tteeksi niin oivallisen
virkamiehen kuin Squire Doolittlen, her‰tti suurta iloa miesjoukossa,
joka nauraen ja meluten alkoi ammuskella puiden latvoja.

Silloin ilmestyi sinne Marmaduke Temple ihan odottamatta.

-- Heretk‰‰, heitt‰k‰‰! huudahti h‰n. Miksi verta vuodatetaan? Eikˆ
laki riit‰, koska t‰nne on aseissa tultu?

-- Se on vartijav‰ki, virkkoi sheriffi kalliolta, vartijav‰ki,
joka -- --

-- Tuiki tarpeetonta! sanoi tuomari. Rauha maassa.

-- Seis! Ei tarvitsekkaan vuodattaa verta, huusi ‰‰ni Aavevuorelta. Te
saatte menn‰ luolaan.

Miehistˆ oli keskeytt‰nyt sotaiset aikeensa ja odotti j‰nnityksess‰,
mik‰ siit‰ lopuksi tulee. Edvards, jota seurasi majuri Hartmann, riensi
vuorelta ja meni edelt‰ luolaan. Tuomari, sheriffi ja muutkin, jotka
olivat pengerm‰lle ker‰ytyneet, mietiskeliv‰t ja tuumailivat, mit‰
ihmett‰ siell‰ mahtoi ollakkaan, kun valkop‰inen vanhus kannettiin
luolasta hirvennahkoilla peitetyll‰ tuolilla, joka varovasti
laskettiin joukon keskelle. H‰nen kasvonpiirteens‰ olivat vakavat ja
arvokkaat, vaikka henkevyys silmist‰ oli poissa ja vanhus selv‰sti jo
muuttumaisillaan lapseksi uudelleen.

-- Kuka t‰m‰ mies on? kysyi Marmaduke ter‰v‰sti.

-- T‰m‰ mies -- vastasi Edvards tyynesti, vaikka puhuessaan innostuen
-- t‰m‰ mies, hyv‰ herra, oli kerran niin tarmokas ja urhoollinen
sotilas, ett‰ uhkarohkeat alkuasukkaatkin nimittiv‰t h‰nt‰
"tulensyˆj‰ksi". T‰m‰ mies, jolla nyt ei ole kattoa vaalenneen p‰‰ns‰
p‰‰ll‰, oli muinoin suurten rikkauksien omistaja, -- niin, tuomari
Temple, omistaja, oikea omistaja senkin maan, jossa nyt seisomme. T‰m‰
mies on sen miehen is‰ -- --

-- Onko h‰n siis, -- huudahti Marmaduke syv‰sti liikutettuna -- onko
h‰n kadonnut majuri Effingham? Ent‰p‰ te, nuori mies?

-- Min‰ olen h‰nen poikansa poika, vastasi Edvards.

Syntyi pitk‰ ‰‰nettˆmyys.

-- Oliver, min‰ annan sinulle anteeksi, -- sanoi tuomari, l‰mpim‰sti
puristaen nuorukaisen k‰tt‰ -- min‰ annan anteeksi sinun ep‰luulosi ja
kaikki, paitsi sit‰, ett‰ annoit vanhuksen riutua t‰mmˆisess‰ paikassa,
kun minun taloni ja koko omaisuuteni olisi ollut h‰nen ja sinun
k‰ytett‰v‰n‰si.

-- Marmaduke Temple on uskollinen kuin rauta, virkkoi majuri Hartman.
Johan min‰ sanoin sinulle, poika, ett‰ h‰n ei ole niit‰ ihmisi‰, jotka
h‰d‰ss‰ yst‰v‰n hylk‰‰v‰t.

-- En voi kielt‰‰, tuomari Temple, ett‰ t‰m‰ kunnon mies on
j‰rk‰hytt‰nyt piintyneit‰ ajatuksiani teist‰ ja teid‰n menettelyst‰nne,
sanoi Edvards. H‰n oli is‰ni toveri ja h‰n on teid‰n yst‰v‰nne. Jos se
on totta, mit‰ h‰n on teist‰ minulle kertonut, niin sek‰ is‰ni ett‰
min‰ olemme teit‰ v‰‰rin arvostelleet.

-- Te mainitsitte is‰nne, keskeytti Marmaduke kiihke‰sti. El‰‰kˆ h‰n
viel‰ vai joutuiko h‰n todellakin haaksirikkoon?

-- Valitettavasti joutui! H‰n j‰tti minut yksin ja kˆyh‰n‰ Uuteen
Skotlantiin hankkiakseen vahingonkorvausta menetetyst‰ omaisuudestaan
ja Englannin hallitus sen h‰nelle myˆnsikin. Vietetty‰ns‰ sen tautta
vuoden Englannissa h‰n palasi Halifaxiin hakemaan isois‰‰ni ja minua
L‰nsi-intiaan, jonne h‰net oli m‰‰r‰tty kuvernˆˆriksi.

-- Ent‰ sin‰? kysyi Marmaduke l‰mpim‰sti. Min‰ luulin sinun hukkuneen
is‰si kanssa.

Nuorukainen viittasi ‰‰neti ymp‰rill‰ olijoihin. Marmaduke ymm‰rsi sen,
toimitti uteliaat pois ja pyysi serkkunsa l‰hett‰m‰‰n vaunut.

Edvards eli nuori Effingham, joksi me nyt h‰nt‰ nimit‰mme, jatkoi:

-- Meid‰n v‰h‰t varamme eiv‰t kuitenkaan silloin myˆnt‰neet niin suurta
kulutusta. Minun t‰ytyi j‰‰d‰ is‰‰ odottamaan. Ja silloin kun kuulin
laivan joutuneen haaksirikkoon ja menetin is‰ni, oli minulla tuskin
nimeksik‰‰n rahaa.

-- Miten sin‰ sitten menettelit? kysyi Marmaduke.

-- Min‰ l‰ksin sitten t‰‰lt‰p‰in etsim‰‰n isois‰‰ni, sill‰ min‰
kuulin muutaman vanhan miehen, joka ennett‰in oli kuulunut h‰nen
sotajoukkoonsa, ottaneen h‰net hoitaakseen, isois‰ll‰ni ei n‰et ollut
mit‰‰n, mill‰ el‰‰. H‰n oli asettunut t‰nne is‰nt‰ns‰ kanssa, sill‰
t‰m‰n maan olivat delawarelaiset Chingachgookin toimesta lahjoittaneet
isois‰lleni, joka kerran oli pelastanut p‰‰llikˆn hengen. Isois‰ni oli
siit‰ pit‰en heimon kunnianj‰sen.

-- Sill‰kˆ tavalla sin‰ siis olet sukua intiaanille?

-- Sill‰, vastasi nuori Effingham. Is‰ni k‰vi kerran nuorena ollessaan
delawarein luona, jotka silloin nimittiv‰t h‰net "kotkaksi", ja sen
nimen olen min‰ perinyt. Paljon ei ole t‰h‰n en‰‰ lis‰tt‰v‰‰. Min‰
tulin t‰nne rannan maalle, jossa Natty kaikessa hiljaisuudessa huolti
ja hoiti vanhaa is‰nt‰‰ns‰ ja opetti minut mets‰st‰j‰ksi. Min‰ en
tied‰, herra tuomari, voinko sallia, ett‰ majuri Effingham vied‰‰n
teille.

-- P‰‰t‰ itse, vastasi Marmaduke. Is‰si uskoi minulle koko omaisuutensa
ja luotti minuun niin t‰ydellisesti, ettei h‰n tahtonut siit‰ edes
kuittia eik‰ muuta vakuutta. Valtiolliset mielipiteemme erottivat
meid‰t. Jos Ameriikka voitti, niin ei meid‰n sopimuksestamme tiennyt
kukaan, jos taas Englanti, niin tottahan niin uskollinen alamainen kuin
eversti Effingham helposti saisi omaisuutensa takaisin. Me tied‰mme,
miten sota p‰‰ttyi. Is‰si seurasi pakenevia sotajoukkoja. H‰nen
omaisuutensa joutui voittajan omaksi. Min‰ ostin ne s‰ilytt‰‰kseni
ne niiden oikealle omistajalle. Sin‰ kaiketikkin tied‰t, ett‰ min‰
paikalla sodan p‰‰tytty‰ tuon tuostaankin l‰hetin is‰llesi suuria
rahasummia.

-- Te l‰hetitte, kunnes -- --

-- Kunnes minun kirjeeni tulivat avaamatta takaisin. Is‰si tuomitsi
minua v‰‰rin pikaisuudessaan. Se oli minulle kova koetus ja raskas
kantaakseni se ajatus, ett‰ mies, jota rakastin yli kaiken, ajatteli
minusta pahaa. Jos h‰n vain olisi avannut kirjeeni, niin olisi
h‰n saanut totuuden tiet‰‰. Jos h‰n olisi el‰nyt edes muutamia
vuosia kauvemmin, niin olisi h‰n saanut koko omaisuutensa takaisin.
Toistaiseksi sen t‰ytyi olla minun nimiss‰ni, sill‰ muutoin olisi
Yhdysvaltain hallitus sen anastanut.

Keskustelun aikana olivat Marmaduken vaunut tulleet. Nuoren Effinghamin
entiset luulottelut olivat haihtumaisillaan eik‰ h‰n en‰‰ vastustanut
isois‰ns‰ viemist‰ tuomarin kotiin, jossa heikkoa vanhusta hoidettiin
kaikin puolin hyv‰sti ja hell‰sti.

Viimeinenkin ep‰ilys Marmaduken rehellisyydest‰ ja uskollisuudesta
karisi nuoresta Effinghamista, kun Marmaduke vei h‰net kirjastoonsa ja
antoi h‰nen lukea testamenttinsa. Viimeisen‰ tahtonaan oli Marmaduke
siin‰ m‰‰r‰nnyt omaisuutensa jaettavaksi tasan tytt‰rens‰ ja Oliver
Effinghamin eli h‰nen j‰lkel‰istens‰ kesken.

Kyynelsilmin luki nuorukainen Marmaduken testamentin, kielt‰m‰ttˆm‰n
todistuksen h‰nen vilpittˆm‰st‰ uskollisuudestaan. Ja h‰nen viel‰
paperiin tuijottaessaan kysyi lempe‰, sointuisa ‰‰ni:

-- Viel‰kˆ ep‰ilette meit‰, Oliver?

-- Teit‰ min‰ en ole ep‰illyt milloinkaan, sanoi nuorukainen, rient‰en
Elisabetin luo ja tarttuen h‰nen k‰teens‰.

-- Ent‰ is‰‰ni!

-- Jumala siunatkoon h‰nt‰, uskollista, jaloa miest‰!

-- Kiitos, poikani, virkkoi tuomari, l‰mpim‰sti puristaen nuorukaisen
k‰tt‰. Me olemme kumpikin erehtyneet. Sin‰ olet ollut liian pikainen,
min‰ kenties liian hidas.




Kahdeksas luku.

Vanhan mets‰st‰j‰n j‰‰hyv‰iset.


Siirrymme nyt monta kuukautta eteenp‰in ja mainitsemme silt‰ ajalta
vain kaksi tapausta. Toinen on Oliverin ja Elisabetin h‰‰t, toinen
vanhan majuri Effinghamin kuolema. Nahkajalka ja Benjamin olivat taas
vapaina eik‰ heit‰ kukaan sen vuoksi halveksinut, ett‰ he olivat
vankeudessa olleet. Hallituksen virkamiehen‰ oli tosin Marmaduken
t‰ytynyt vangituttaa heid‰t palon j‰lkeisen‰ p‰iv‰n‰, mutta ei heid‰n
tarvinnut olla siell‰ sen kauvempaa kuin enn‰tettiin heille Albanysta
hankkia armahdus.

Muutamana kauniina lokakuun aamuna k‰veli Oliver nuoren vaimonsa kanssa
Nahkajalan entisen mˆkin paikalle. J‰‰nnˆkset oli raivattu pois,
maa tasoitettu ja kylvetty hein‰ksi. Paikkaa ymp‰rˆi muuri, jossa
oli pienonen ovi. L‰hell‰ sit‰ oli heid‰n suureksi h‰mm‰styksekseen
Nahkajalan pyssy pystyss‰ muuria vasten, ja sen vieress‰ makasivat
ruohokossa Hektor ja Dog. Mets‰st‰j‰ itse oli pitk‰ll‰‰n maassa
valkeasta marmorista tehdyn hautakiven juurella, siirrellen k‰sill‰‰n
syrj‰‰n ruohoa voidaksensa lukea patsaan kirjoitusta. Kiven rinnalla
oli muhkea hautapatsas, johon oli uurrettu kauniita koristeita.

Oliver ja Elisabet l‰hestyiv‰t hautapatsasta hiljaa ja vanhan
mets‰st‰j‰n kuulematta. H‰nen p‰ivettyneist‰ kasvoistansa kuvastui syv‰
mielenliikutus. Hetken per‰st‰ nousi Nahkajalka ja puheli itsekseen:

-- No, nyt min‰ luulen kaiken olevan niinkuin ollakkin pit‰‰. Enk‰
min‰ luule mit‰‰n pahaa olevan tuohon kirjoitettuna, vaikken min‰
sit‰ ymm‰rr‰. Eiv‰tk‰ luullakseni piippu, tomahawk ja mokasiinit ole
niink‰‰n huonot. Niin, niin. Siin‰ he nyt lep‰‰v‰t rinnakkain ja hyv‰
on heid‰n siin‰ kummankin olla. Mutta kukas peitt‰‰ maanpoveen minun
luuni, kun minun aikani tulee?

-- Teill‰ on yst‰vi‰, Nahkajalka, jotka mielell‰ns‰ t‰ytt‰v‰t teid‰n
viimeisen toivonne, kun se surullinen aika tulee, sanoi Oliver hell‰sti.

Vanhus k‰‰ntyi eik‰ n‰ytt‰nyt ollenkaan h‰mm‰styv‰n.

-- Te olette tulleet haudalle, lapset -- eikˆ niin? sanoi h‰n.
Ennenkuin min‰ l‰hden pois, tahtoisin hyvin mielell‰ni tiet‰‰, mit‰
n‰ill‰ hautapatsailla on kerrottavana vanhasta delawarelaisesta ja
urhoollisesta valkeasta miehest‰.

Nuorukainen astui hautapatsaan luo ja luki:

    OLIVER EFFINGHAMIN,

    _kunink. 16:nen jalkav‰kirykmentin ent. majurin muistoksi_.

    H‰n oli urhoollinen sotilas, lujaluontoinen mies ja oikea kristitty.

    Onnettomuudessa, joka kohtasi h‰nt‰ el‰m‰ns‰ iltana, lohdutti h‰nt‰
    vanha, uskollinen yst‰v‰ NATANAEL BUMPPO.

Kylm‰t v‰reet karsivat Nahkajalan ruumista, kun h‰n kuuli oman nimens‰
mainittavan ja h‰nen ryppyiset kasvonsa kirkastuivat.

-- Niinkˆ siin‰ todellakin on? kysyi h‰n. Oletteko sitten piirt‰nyt
vanhan Nahkajalan nimen h‰nen entisen is‰nt‰ns‰ nimen viereen? Jumala
siunatkoon teit‰, lapseni! Se on jalomielinen lahja miehelle, jolta ei
j‰‰ yht‰‰n j‰lkel‰ist‰ eik‰ heimolaista siihen maahan, jossa h‰n niin
kauvan on el‰nyt. Mutta mit‰s te olette kirjoituttaneet punaisen miehen
hautakiveen?

Kuulkaa, sanoi Oliver ja luki toisen kirjoituksen:

    T‰m‰ patsas on pystytetty intiaanip‰‰likˆn muistoksi, joka oli
    delawarein heimoa, tunnettu nimell‰

    CHINGACHGOOK ja SUURI KƒƒRME.

    H‰n oli viimeinen kansastansa, joka asui t‰ss‰ maassa, ja h‰nest‰
    voi sanoa, ett‰ h‰nen virheens‰ olivat intiaanin, h‰nen avunsa
    ihmisen.

-- Te ette ole milloinkaan sen paremmin sanonut, Oliver herra. Jospa
te olisitte tuntenut h‰net nuorena. Mutta mit‰p‰s siit‰ en‰‰. Aika on
vihdoinkin minun l‰hte‰.

Nahkajalka k‰‰nsi p‰‰t‰ns‰ salatakseen eron haikeutta. H‰n kyyristyi
ottamaan suurta mytty‰, joka oli hautain takana, ja nosti sen hitaasti
selk‰‰ns‰.

-- Poisko! -- huudahti Elisabet ja riensi h‰nen luokseen. -- Te ette
saa olla niin yksin kuin nyt ettek‰ en‰‰ poistua niin kauvas metsiin.

-- Mit‰ vaimoni sanoo, se on totta, Nahkajalka, lis‰si Effingham.
Etteh‰n te en‰‰ tarvitse rasittaa itse‰nne. Heitt‰k‰‰ pois koko
l‰htˆhommanne ja mets‰stelk‰‰ t‰‰ll‰ meid‰n l‰heistˆll‰, jollette
kotona viihdy.

-- Arvasinhan min‰, ett‰ minulla on vaikea erota teist‰, sanoi vanhus.
Mutta min‰ en jaksa el‰‰ viljelyksien keskell‰, jossa kirves huiskaa
myˆt‰‰ns‰ auringon noususta sen laskuun. Tosin min‰ pid‰n paljon
teist‰, lapseni, mutta el‰m‰ t‰‰ll‰ on kolkkoa, sitten kun Chingachgook
yst‰v‰ni minut j‰tti, ja min‰ kaipaan synkki‰, jylhi‰ metsi‰ni.

-- Eiv‰tkˆs sitten n‰m‰ ‰‰rettˆm‰t salot t‰‰ll‰ olekkaan teist‰ metsi‰?
kys‰isi Elisabet.

-- Voi, voi! Eiv‰t ne ole. Mitenk‰s min‰ sanoisin mets‰ksi semmoista,
jossa en p‰iv‰‰k‰‰n saa kulkea tapaamatta raivatuita aloja?

-- T‰m‰ on niin odottamatonta, -- jatkoi Elisabet, tuskin jaksaen
hengitt‰‰ -- min‰ luulin, ett‰ olisitte el‰nyt ja kuollut meid‰n
luonamme.

-- Pyynnˆt ovat turhat, sanoi Effingham. Min‰ tunnen teid‰t liian
hyv‰sti, Nahkajalka, houkutellakseni teit‰ j‰‰m‰‰n. Mutta ettekˆs
antaisi meid‰n rakentaa pient‰ pirttist‰ teille jollekkin noille
et‰isille vuorille, ett‰ edes silloin t‰llˆin saisimme k‰yd‰ teid‰n
luonanne ja kuulisimme, mit‰ te tarvitsette?

-- Elk‰‰ surko Nahkajalkaa, lapset! Elk‰‰ huolehtiko minun t‰hteni.
Minun el‰m‰ni on Herran k‰dess‰ ja h‰n antaa minullekkin onnellisen
lopun. Pienimm‰ll‰kin h‰nen luoduistaan on oma tarkoituksensa ja minut
on luotu salojen asukkaaksi. Jos te rakastatte minua, niin antakaa
minun menn‰ sinne, jonne mieleni haluaa.

Sill‰ oli asia ratkaistu. H‰nen j‰‰nnist‰‰n ei en‰‰ sanaakaan sanottu.
Oliver pyyhk‰isi kyynelen silm‰st‰‰n, otti kukkarostaan nipun
setelirahoja ja tarjosi niit‰ vanhalle mets‰st‰j‰lle.

-- Ottakaa edes n‰m‰, sanoi h‰n. Pit‰k‰‰ ne tallessa. Ehk‰p‰ niist‰ on
hyˆty‰ tarpeen tullessa.

-- N‰m‰kˆ ne ovat niit‰ uudenaikuisia rahoja, joita Albanyssa tehd‰‰n
paperista? -- kysyi Nahkajalka, uteliaana tarkastellen seteli‰. -- Ei,
poikaseni! Pist‰ ne vain taskuusi. Minulle ei niist‰ ole mit‰‰n hyˆty‰.
Elisabet, sallitteko vanhuksen suudella k‰tt‰nne? Min‰ rukoilen Jumalaa
varjelemaan teit‰ ja siunaamaan teit‰ ja kaikkea, mik‰ teid‰n on.

Elisabet kohotti p‰‰t‰ns‰. Avop‰in ja kunnioittavasti kosketti vanha
mets‰st‰j‰ huulillansa h‰nen kalpeata poskeansa j‰‰hyv‰isiksi.
Kiihke‰sti tarttui "nuori kotka" vanhan mets‰st‰j‰n k‰teen ja puristi
sit‰ syd‰mmellisesti, voimatta sanoa sanaakaan. Mets‰st‰j‰ tiukensi
vyˆt‰ns‰ ja valmistihe l‰htem‰‰n, vaikka selv‰sti n‰ki, ett‰ ero oli
h‰nest‰kin raskasta. Viimeksi h‰n heitti pyssyn olalleen ja huusi
kuulakalla mets‰st‰j‰-‰‰nell‰, niin ett‰ salo vastahan kajahti:

-- Eteenp‰in, Hektor! Tule, Dog! Toisenkin askelen te saatte ottaa,
ennenkuin olemme matkamme perill‰.

Huudon kuullessaan hyp‰htiv‰t koirat pystyyn ja seurasivat
tottelevaisesti is‰nt‰‰ns‰.

Oli niin hiljaista, niin ‰‰netˆnt‰. Oliver painoi p‰‰ns‰ isois‰ns‰
hautapatsasta vasten. Tyynnytty‰ns‰ h‰n k‰‰ntyi -- he olivat vain
kahden haudalla, Elisabet ja Oliver.

-- H‰n on poissa! huudahti Oliver.

Elisabet katsoi mets‰‰n p‰in ja n‰ki vanhan mets‰st‰j‰n seisahtuvan
mets‰nrintaan, josta h‰n viel‰ kerran katsoi taakseen. Ryppyisell‰
k‰dell‰‰n h‰n pyyhk‰isi silmi‰‰n ja viittasi viimeiseksi
tervehdykseksi. Viel‰ kerran h‰n huusi koiriansa ja katosi sitten sinne
synk‰n salon syd‰mmeen.








End of the Project Gutenberg EBook of "Nuori Kotka" ja vanha mets‰st‰j‰, by 
James Fenimore Cooper

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 46910 ***