*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47005 ***

SYVYYDESTƒ

Kirj.

Konrad Lehtim‰ki



WSOY, Porvoo, 1915.





SISƒLLYS:

 Saattajat.
 Gladiaattorit.
 Kosto.
 Pakolaiset.
 Sisarukset.
 Veljekset.
 Unohdettu.
 Syvyydest‰.
 Inferno.
 Hautautunut.
 Joulu.




SAATTAJAT


He olivat kumpikin jo aivan harmaita nuo vanhukset, jotka laahustavin
askelin kulkivat tomuista maantiet‰ kaupunkia kohden. Puoliksi
sulkeutunein silmin he tuijottivat tyls‰sti eteens‰, ja niin tavaton
voimattomuus ja n‰‰ntymys kuvastui heid‰n liikkeist‰‰n, kuin he
olisivat olleet maahan vaipumaisillaan. He muistuttivat l‰hinn‰ vanhaa,
loppuunajettua hevosparia.

Mutta edell‰ kulki heid‰n nuorin poikansa, voimakas, komeavartaloinen
nuorukainen. H‰n asteli hiukan kumarassa raskaan vaatemytyn alla ja
hiki vuoti virtanaan h‰nen ruskeilta kasvoiltaan.

Ilma oli tukehduttavan kuuma. Koko avaruus n‰ytti v‰risev‰n, niinkuin
se olisi ollut t‰ynn‰ kiehuvaa lasimassaa ja aurinko tuntui niin
hehkuvalta ja l‰heiselt‰ kuin t‰ytyisi kaiken heti sytty‰ palamaan
sen tulis‰teist‰. Leve‰, tomun peitt‰m‰ maantiekin tuntui uhoavan
kuumuutta kuin liiaksi l‰mmitetty uuni, ja se oli niin omituisen,
sokaisevan vaalea, ettei siihen k‰rsinyt katsoa. Tienvierell‰ kasvoi
muutamia nuoria lehmuksia; ne n‰yttiv‰t olevan lakastumaisillaan. Ja
kun toisinaan leyh‰hti tuskin tuntuva, kuuma tuulenhenk‰ys, liikahtivat
niiden tomusta harmaat, k‰pristyneet lehdet hiljaa -- ja tuo v‰synyt
v‰r‰hdys muistutti janoon kuolevan ihmisen huulien viimeist‰, ‰‰netˆnt‰
kuiskausta: vett‰...

Kaupungin kirkontornit olivat jo kauan n‰kyneet, mutta ne olivat
viel‰kin kaukana. Ja mit‰ l‰hemm‰ksi p‰‰stiin, sit‰ lyhyemmiksi ja
hitaammiksi muuttuivat vanhusten askelet; v‰syneet, laahaavat jalat
irroittavat yh‰ enemm‰n pˆly‰, ja vanhan miehen keppi kolahtelee niin
voimattomasti...

-- ƒiti parka, te aivan v‰sytte. Ei teid‰n olisi pit‰nyt l‰hte‰ n‰in
pitk‰lle matkalle, puheli nuorukainen huolestuneena.

-- Kyll‰ min‰ jaksan. Ja kuinka olisin voinut j‰‰d‰, jos sin‰ viel‰...

H‰nen ‰‰nens‰ muuttui yh‰ k‰he‰mm‰ksi ja lopulta vaikeni. H‰nest‰
tuntui kuin olisi joku hiljaa kuiskannut: sinun viimeinen lapsesi
menee kuolemaan. H‰nen hengityksens‰ muuttui yh‰ raskaammaksi,
niinkuin voimakas k‰si olisi kuristanut h‰nt‰ kurkusta; h‰nen silm‰ns‰
sumentuivat kummallisesti, h‰n kompastui irtonaiseen kiveen ja oli
v‰h‰ll‰ kaatua. Mutta poika ehti tarttua h‰nen k‰sivarteensa ja sanoi
hell‰sti ja lohduttavasti:

-- ƒlk‰‰ pel‰tkˆ, ‰iti, kyll‰ min‰... Antakaas, kun min‰ talutan
toiselta puolelta.

-- ƒl‰h‰n nyt ... kai h‰n siell‰, yhtyi is‰. Kunhan ei vain
myˆh‰stytt‰isi!

Vanha mies koetti myˆs puhua lohduttavasti, mutta ei itse aavistanut,
miten kauhean toivoton ja levoton h‰nen heikko, k‰he‰ ‰‰nens‰ oli.

Taas kuului vain l‰‰h‰tt‰v‰‰ hengityst‰, laahustavien, v‰syneiden
askelten kapsetta, ja sakea pˆly pˆll‰hteli heid‰n jaloissaan.

Kun he saapuivat pikkukaupungin asemalle, vallitsi siell‰ tavaton
kiire, h‰lin‰ ja sekamelska: asemalaituri oli puolillaan sotaan
l‰htevi‰ miehi‰.

Hetken kuluttua saapui juna puhkuen ja jyristen asemalle. Sotilaat
hyˆkk‰siv‰t heti junaan nyytteineen saadakseen itselleen paikat, mutta
se oli ennest‰‰nkin t‰ynn‰. Kuului ‰‰nekk‰it‰ huutoja, kirouksia,
lasten itkua ja naisten kimakoita ‰‰ni‰. Mutta suuri osa miehist‰ j‰i
laiturille.

Vanha nainen piti pelokkaasti kiinni poikansa k‰sivarresta; h‰nt‰
miltei kauhistutti t‰m‰ sekamelska. Mutta ‰kki‰ h‰nen kasvonsa
kirkastuivat, ja h‰n kuiskasi ‰‰ni v‰risten lapsellisesta toivosta:

-- Jospa ei olekaan tilaa...?

Mutta samalla saapui er‰‰n upseerin seurassa asemap‰‰llikkˆ
huolestuneen ja t‰rke‰n n‰kˆisen‰. H‰n antoi joitakin k‰skyj‰;
junamiehet juoksentelivat edestakaisin, ja hetken kuluttua kiljahti
vihellyspilli, veturi irroittui junasta ja l‰hti sivuraiteilta hakemaan
lis‰vaunuja.

Kaikki olivat jo p‰‰sseet junaan. Akkunoita availtiin, n‰kyi hikisi‰
kasvoja, ja t‰pˆt‰ysist‰ vaunuista kuului ep‰m‰‰r‰inen, tasainen
surina kuin mehil‰ispes‰st‰. Useat olivat kuitenkin tulleet laiturille
saadakseen viel‰ kerran puristaa rakkaittensa k‰si‰.

Kaidepuun vieress‰ seisoi nuori mies ja nainen. Kumpikaan ei puhunut
sanaakaan, he puristivat vain toistensa k‰tt‰, ja heid‰n koko
olemuksestaan kuvastui haikea, sanaton suru ja tuska. Nuorukainen
katsoi koko ajan tyttˆ‰, joka vain silloin t‰llˆin nosti tummat,
surulliset silm‰ns‰.

Kun kello soi, tyttˆ h‰tk‰hti. H‰n l‰heni nuorukaista, ja h‰nen suunsa
aukeni kuin olisi h‰n aikonut sanoa jotakin. Mutta mit‰‰n h‰n ei voinut
sanoa -- h‰nen neitseellinen povensa alkoi vain kiivaasti kohoilla ja
h‰nen mustat silm‰ns‰ tulivat t‰yteen kyyneleit‰.

Ja er‰s nuori is‰ oli niin kummallinen -- niinkuin h‰nell‰ olisi ollut
kova kiire ja h‰nen olisi pit‰nyt viel‰ toimittaa paljon ennen junan
l‰htˆ‰. H‰n otti milloin nuoremman, milloin vanhemman lapsen syliins‰,
suuteli heit‰ ja puhui yht‰ mittaa jotakin nopeasti, kiireisesti. H‰n
hymyili omituisesti ja suuteli taas hell‰sti pienokaisen hentoa poskea.
Kaikesta n‰kyi, ett‰ h‰n tuolla puhumisellaan koetti tukahduttaa omaa
tuskaansa ja rohkaista vaimoaan.

Mutta nuori vaimo tuskin kuulikaan h‰nen puheitaan. H‰nen huulensa
vapisivat, kyynelet vieriv‰t alas h‰nen poskiaan ja h‰nen katseensa
harhaili h‰t‰‰ntyneen‰ ymp‰ri -- niinkuin h‰n olisi tahtonut paeta
jonnekin ja etsinyt ulosp‰‰sy‰. Toisinaan h‰n v‰‰nteli hiljaa k‰si‰‰n,
ja kaksivuotias poika katsoi pel‰styneen‰ ylˆs ‰itins‰ kasvoihin ja
h‰nen pieni suunsa v‰‰ntyi itkuun. Silloin mies antoi nuoremman lapsen
‰idille, otti pienokaisen syliins‰, silitteli h‰nen vaaleita kutrejaan
ja puhui hell‰sti:

-- ƒl‰ ole mill‰sik‰‰n, pikkuseni... Is‰ tulee pian sodasta ja tuo
sinulle oikein suuren pyssyn ja kyp‰r‰n. Niin ja sapelinkin.

Mutta kun kello kalahti toisen kerran, vavahti vaimo kuin olisi h‰nt‰
isketty ruoskalla. H‰n tarttui suonenvedonomaisesti miehens‰ k‰teen
sopertaen tolkuttomasti:

-- Mit‰, mit‰ min‰ nyt teen...? Mihin joudumme...?

Mies tuli hyvin kalpeaksi, h‰n laski lapsen maahan, ja h‰nen ‰‰nens‰
vapisi:

-- Rauhoitu, rauhoitu! Min‰ tulen pian takaisin ... ja min‰ kirjoitan
heti...

Useimmat olivat vakavan ja synk‰n n‰kˆisi‰; toiset taas koettivat
nauraa ja puhua ‰‰nekk‰‰sti peitt‰‰kseen ja karkottaakseen sen
itsep‰isen, peloittavan ajatuksen, ett‰ he viimeisen kerran n‰kiv‰t
rakkaansa. Ja jotkut n‰yttiv‰t niin kummallisen hajamielisilt‰, kuin
eiv‰t olisi lainkaan k‰sitt‰neet, mihin olivat menossa.

Mutta hiukan erill‰‰n laiturin toisessa p‰‰ss‰ olivat vanhukset
poikineen. Vaimo seisoi harmaana ja kurttuisena nuorukaisen edess‰
puristaen lujasti ja j‰yk‰sti h‰nen k‰tt‰‰n ja katsoi ylˆs h‰nen
nuoriin, voimakkaihin kasvoihinsa -- niinkuin olisi tahtonut tuohon
katseeseen ja puristukseen keskitt‰‰ kaiken hellyytens‰, pelkonsa ja
rakkautensa. Mies seisoi hiukan sivulla; h‰nen harmaa partansa tutisi
kummallisesti ja h‰n ryk‰si tuon tuostakin, niinkuin olisi koettanut
karistaa kurkustaan jonkin ilke‰n, sinne tarttuneen palan...

Kun poika hankkiutui l‰htem‰‰n, alkoivat kyynelet vieri‰ ‰idin
ryppyisi‰ poskia myˆten ja h‰nen huulensa vavahtelivat.

-- Hyv‰sti nyt, ‰iti...

ƒiti n‰ytti ik‰‰n kuin unohtaneen kaiken sanottavansa. Kuin unessa h‰n
kuuli kellon kalahduksen, n‰ki, ett‰ poika hellitti h‰nest‰, puristi
h‰t‰isesti is‰n k‰tt‰ ja hypp‰si junaan. Vasta silloin irroitti tuska
h‰nen kielens‰; h‰n ojensi vapisevat k‰tens‰ liikkeess‰ olevaa junaa
kohden parahtaen:

-- Lapseni, lapseni!

Niin sanomaton h‰t‰ ja tuska v‰r‰hti tuossa heikossa, vapisevassa
‰‰ness‰, kuin olisi lintuemo surkeasti piipitt‰nyt n‰hdess‰‰n
viimeisen, untuvapeitteisen poikasensa iskett‰v‰n m‰s‰ksi.

Asema on v‰hitellen tyhjentynyt. Itkev‰t, lapsiaan taluttavat vaimot,
nuoret morsiamet, vanhat ‰idit ja tutisevat ukot -- kaikki heid‰t on
taas kaupunki niellyt uumeniinsa.

Mutta laiturin kuumuudesta hehkuvilla kiviportailla istuvat viel‰
vanhukset. Helle on viel‰ kauheampi kuin ‰sken, mutta he eiv‰t siit‰
v‰lit‰. Vanha mies on avop‰in, ja aurinko porottaa esteettˆm‰sti
h‰nen harmaaseen p‰‰h‰ns‰, mutta h‰n sit‰ tuskin huomaakaan -- h‰n
tuijottaa vain toivottomasti ja tyls‰sti eteens‰. H‰n on ottanut mustan
piipunnys‰n taskustaan, mutta sen sytytt‰minen on unohtunut h‰n pitelee
sit‰ vain ruskeassa, vapisevassa kourassaan.

Vanha vaimo istuu h‰nen vieress‰‰n. Ainoakaan kyynel ei en‰‰ vieri
h‰nen poskelleen; kuin tyrmistyneen‰ h‰n katsoo sinne mihin juna on
kadonnut, vieden h‰nen viimeisen lapsensa. Siell‰ ei n‰y en‰‰ muuta
kuin punertava savupilvi taivaanrannalla -- ja sekin h‰ipyy v‰hitellen
n‰kym‰ttˆm‰ksi...

Mutta vanha ‰iti yh‰ vain istuu ja katsoo. Kaukaiset muistot nousevat
h‰nen sielunsa silmien eteen kuin suloiset, kauan kadoksissa olleet
kuvat. H‰n muistaa poikansa pienen‰, lihavana palleroisena ... ja
ent‰s, kun h‰n otti ensimm‰iset horjuvat askelensa? H‰n muistaa niin
el‰v‰sti, miten h‰n imetti ja kylvetti rakkainta lastaan -- kuinka
loistivatkaan h‰nen tummat silm‰ns‰ ihastuksesta, kun h‰n sai mielin
m‰‰rin polskia vedess‰!

H‰n her‰‰ aivan kuin unesta, ja jonkinlainen kylm‰ puistatus viilt‰‰
h‰nen ruumistaan ja tuska puristaa h‰nen syd‰mens‰ kokoon. H‰n _tuntee_
er‰‰nlaisella ‰idinvaistolla, ettei h‰nen lapsensa en‰‰ palaa, ja h‰nen
tuskansa on aivan yht‰ suuri, kuin h‰n n‰kisi poikansa kylm‰n‰. H‰nen
p‰‰ss‰‰n alkaa oudosti surista ja kohista, h‰n on aivan n‰kevin‰‰n,
miten poikaparka makaa silm‰t ummistuneina ja h‰nen rinnastaan pulppuaa
punainen veri.

Taas h‰n parahtaa kuin haavoitettu mets‰notus:

-- Lapseni...

Vanha mies h‰tk‰ht‰‰. H‰n aivan kuin her‰‰ ja sanoo itsekseen hiljaa ja
k‰he‰sti:

-- Sinne h‰n meni...

Jossakin ratapihalla kiljahtaa vihaisesti veturi, vaunut kolisevat,
pyˆr‰t jyrisev‰t -- ja l‰heisest‰ puistikosta kuuluu silloin t‰llˆin
pikkulinnun helteest‰ v‰synyt viserrys.

Mutta vanha vaimo tuijottaa viel‰kin toivottomin katsein
taivaanrannalle, miss‰ junan savu tuskin n‰kyv‰n‰, punertavana pilven‰
leijailee. Ja is‰n harmaa p‰‰ on kumartunut niin syv‰‰n...




GLADIAATTORIT


Heit‰ oli kaksi rykmentti‰ eli kaksitoista tuhatta ja heid‰t oli
m‰‰r‰tty murtamaan aukko vihollisen rintamaan. Tuohon joukkoon oli
valittu vain sellaisia pataljoonia, joissa oli nuoria, 21-24-vuotiaita
miehi‰. Siit‰ kaikki tiesiv‰tkin, etteiv‰t he en‰‰ palaa. He olivat
synk‰n ja p‰‰tt‰v‰n n‰kˆisi‰. Tuskin he huomasivatkaan tykkien jyrin‰‰.

Miltei joukon loppup‰‰ss‰ marssi komppaniansa edess‰ luutnantti Julius
S. H‰n oli hyvin nuori ja h‰nen parrattomat kasvonsa olivat kauniit ja
kalpeat; h‰net oli vallannut kummallinen liikutus tiet‰ess‰‰n menev‰ns‰
varmaan kuolemaan.

Aurinko helotti siniselt‰ taivaalta ja ilma oli mit‰ herttaisin.
Aamup‰iv‰ll‰ oli satanut ja ilmassa tuntui voimakas ruohon ja mullan
haju. Ja sivulta puhalsi lauha tuuli sekoittaen siihen meren suolaisen
tuoksun. Tuo raikas tuoksu tuntui kaukaiselta tervehdykselt‰...

Niin -- kaksi kuukautta sitten h‰n oli viel‰ rakastettunsa kanssa
merenrannalla, kylpypaikassa. Silloin h‰n ei ollut osannut ajatellakaan
t‰t‰...

Vieno merentuoksu toi h‰nen mieleens‰ yh‰ uusia, suloisia muistoja.

Er‰‰n‰kin iltana he olivat merell‰ soutelemassa. Oli miltei tyyni
ja aurinko laski parhaillaan. Yli meren ‰‰rettˆm‰n ulapan ulottui
loistava, h‰ik‰isev‰ tulisilta. Hetken kuluttua vajosi aurinko
hiljalleen aaltoihin j‰tt‰en j‰lkeens‰ punaisen hohteen, joka muutti
koko maailman ruusunpunaiseksi. Samassa alkoi paviljongilta kuulua
h‰nen lempikappaleensa s‰vel -- ja merituuli tuoksui ja hyv‰ili heid‰n
kasvojaan. He eiv‰t puhuneet mit‰‰n, mutta tytˆn tummat silm‰t olivat
kosteat ja h‰nen koko olemuksensa tuntui yliluonnolliselta tuossa
ruusunpunaisessa hohteessa. Ja kun h‰n tarttui rakastettunsa k‰teen...

Voi ... h‰n oli kokonaan unohtanut... He olivat marssineet jo pari
kilometri‰ ja taas leyh‰hti h‰nen sieraimiinsa aivan sekoittumattomana
meren tuoksuva henk‰ys. Niin -- ja t‰m‰ on viimeinen p‰iv‰...

Heid‰n tykkitulensa oli kiihtynyt entist‰ raivokkaammaksi. Mutta
sill‰ kohdalla, josta heid‰n piti hyˆk‰t‰, vastasivat vain vihollisen
kaukaisimmat patterit; l‰himm‰t olivat pahaenteisen ‰‰nettˆmi‰: ne
eiv‰t tahtoneet paljastaa nykyist‰ asemaansa. Viholliset olivat varmaan
lentokoneittensa avulla saaneet tiedon hyˆkk‰yksen valmistelusta
ja aavistivat maanlaadusta ja pommituksesta, milt‰ kohdalta se oli
odotettavissa. Jokainen ymm‰rsi, ett‰ heill‰ myˆs sill‰ kohdalla _oli_
tykistˆ‰.

Tunnin marssin j‰lkeen he saapuivat uloimmille ampumahaudoilleen ja
lev‰htiv‰t siell‰ hetken, samalla kun tykistˆ yh‰ syyti murhaavaa
tultaan heid‰n ylitseen. Mutta viholliset eiv‰t nytk‰‰n vastanneet.

ƒkki‰ l‰htiv‰t hyˆkk‰‰j‰t liikkeelle.

Ampumahautojen ja vihollisen piikkilankaesteiden v‰lill‰ oli ojanne,
jota useat kerrat oli koetettu k‰ytt‰‰ suojana hyˆk‰tt‰ess‰. Siihen j‰i
nyt suuri pioneeriosasto alkaen kiireesti kaivaa sit‰ syvemm‰ksi --
mutta hyˆkk‰ysjoukko eteni j‰rjestyneen‰, j‰rk‰ht‰m‰ttˆm‰n‰ kuin kone,
jota sen kerran k‰yntiin l‰hdetty‰ on mahdoton pys‰ytt‰‰. Viholliset
aloittivat kiivaan kiv‰‰ritulen, miehi‰ kaatui, mutta silloin he
l‰htiv‰t juoksuun -- tuo kaksitoistatuhantinen joukko syˆks‰hti
eteenp‰in vastustamattomana kuin valtava, harmaa hyˆkyaalto...

Mutta kun he saapuivat piikkilankaesteille, selvisi vihollisen
‰‰nettˆmyys. Sivulla, noin puolentoistasadan metrin p‰‰h‰n
‰‰rimm‰isist‰ hyˆkk‰‰jist‰ oli pensaikkoon piilotettu tykki- ja
konekiv‰‰riosasto. Nyt se alotti murhaavan tulen ja kokonaiset rivit
kaatuivat... Julius oli taaempana, h‰n n‰ki kohotettuja k‰si‰,
kuuli vihlovia kuolinhuutoja. Ja edest‰ alkoi samanlainen ter‰s- ja
lyijymyrsky...

Silloin hyˆkk‰‰j‰t nostivat huudon, etummaiset s‰rkiv‰t vimmatulla
kiireell‰ esteit‰ -- ja taas syˆks‰hti joukko hurjasti eteenp‰in.
Ja kun he samassa n‰kiv‰t, ett‰ heid‰n oma tykistˆns‰ murhaava tuli
keskitettiin piilossa olevaan patteriin, niin ett‰ pensaikko oli yhten‰
ainoana r‰j‰hdysmeren‰, he karjuivat yh‰ hurjemmin. Ja hetken kuluttua
oli patterin tuli vaiennut.

Mutta edest‰ kuului toisenlaisia huutoja: vihlovia h‰t‰huutoja.
Etummaiset olivat pudonneet peitettyyn kaivantoon, jonka pohja oli
t‰ynn‰ ter‰v‰k‰rkisi‰ paaluja... Mutta nek‰‰n, jotka kuulivat nuo
huudot, eiv‰t ymm‰rt‰neet: he juoksivat vain eteenp‰in kuin juopuneet;
tuo mahtava ihmisvyˆry painoi takaap‰in peloittavalla voimalla -- ja
kamala hauta t‰yttyi. Niinkuin laavavirta, joka menness‰‰n murskaa
kaiken, t‰ytt‰‰ kaiken, vyˆryi harmaa joukko eteenp‰in.

Silloin tuntui Juliuksesta kuin olisi siell‰ edess‰ tulivuori aukaissut
kitansa; siin‰, miss‰ heid‰n etummaiset joukkonsa olivat olleet,
n‰ytti koko maanpinta, ihmiset, kaikki syˆks‰ht‰v‰n leimahtavana
tulena ja ep‰m‰‰r‰isen‰, mustana massana korkeuteen... Kuului huumaava
r‰j‰hdys, toinen, kolmas... Maamiinat olivat r‰j‰ht‰neet eik‰ kohdalla
olleita joukkoja en‰‰ ollut olemassa. Heid‰n murskaantuneet ruumiinsa,
irtautuneet p‰‰ns‰ ja j‰senens‰ sinkoilivat kaikille tahoille yhdess‰
kivien ja mullan kanssa -- ja kaikki peittyi tukahduttavaan kaasuun ja
savuun.

Mutta ei siin‰ kyllin. Vihollisen tykistˆn p‰‰voima oli kai odottanut
vain t‰t‰ hetke‰ -- ja nyt alkoi niin kaamea n‰ytelm‰, ett‰ Julius
luuli aistimiensa valehtelevan. Maa vapisi ja vavahteli, kokonaiset
pilvet hiekkaa ja kivi‰ syˆksyi ilmaan, kaikki peittyi r‰j‰ht‰vien
ammusten tuleen ja savuun -- ja he kaatuivat laumoittain. Eteneminen ei
en‰‰ ollut mahdollista -- heid‰n t‰ytyi per‰yty‰.

Mutta nelj‰tuhatta vain per‰ytyi -- kahdeksantuhatta j‰i kent‰lle.

Kun he vihdoin saapuivat uuteen, pioneerien kaivamaan ampumahautaan, he
olivat aivan n‰‰nnyksiss‰. Hiki vuoti virtana otsalta, rinta l‰‰h‰tti
raskaasti, ja muutamat heitt‰ytyiv‰t pitk‰lleen kuin olisivat olleet
kuolemaisillaan. Suurin osa heist‰kin oli saanut joitakin vammoja.

Nyt oli saatu selville kaikki vihollisen patterit, ja heti kun
miehet olivat p‰‰sseet ampumahautaan, alkoi heid‰n ylitseen niin
hurja tykkituli, ett‰ ilma, koko avaruus tuntui olevan t‰ynn‰ tuota
helvetinsoittoa, jota ammukset soittivat. Vihollinen vastasi kaikilla
pattereillaan ja srapnellit alkoivat r‰j‰hdell‰ heid‰n yl‰puolellaan,
viel‰p‰ heid‰n joukossaankin. Mutta he olivat liian menehtyneit‰ ja
tylsi‰ kiinnitt‰‰kseen siihen mit‰‰n huomiota.

Puolen tunnin kuluttua vihollisen tuli alkoi heiket‰. Ja kun
takimmaisista ampumahaudoista oli tullut tuhat miest‰ lis‰v‰ke‰,
annettiin taas hyˆkk‰ysk‰sky.

Vihollisen tuli lis‰‰ntyi heti kun he ilmestyiv‰t kent‰lle. Mutta
lev‰hdyksen aikana oli asetettu muutamia haupitsipattereita sopivaan
paikkaan -- ja heille tuotti suurta lohdutusta, kun vihollisten
varustuksissa yht‰ mittaa r‰j‰hteli.

Julius oli kummallisen huumauksen ja tylsyyden vallassa. H‰n ei
tuntenut en‰‰ pelkoa eik‰ innostusta. H‰nen ymp‰rill‰‰n kaatui
jatkuvasti miehi‰, kuului huutoja, kirouksia -- mutta h‰n ei
kiinnitt‰nyt mihink‰‰n paljon huomiota. Konemaisesti h‰n vain juoksi
toisten mukana. Vasta sitten kun he l‰heniv‰t piikkilankaesteit‰ ja
heid‰n t‰ytyi juosta suurten ruumiskasain yli, h‰n tunsi kylm‰‰ kauhua:
sielt‰ kuului niin syd‰nt‰s‰rkevi‰ huutoja.

Vihollisen oli onnistunut vied‰ ‰skeiseen piilopaikkaan muutamia
konekiv‰‰reit‰. Ne alkoivat taas ilke‰sti s‰rist‰ ja tuottivat
tavatonta tuhoa, mutta eteenp‰in he meniv‰t sittenkin.

Silloin h‰n sai aivan kuin iskun rintaansa, h‰n tunsi heikkenev‰ns‰
ja vaipuvansa maahan -- ja meteli h‰nen ymp‰rill‰‰n vaimeni. H‰n
koetti vaistomaisesti rintaansa ja tunsi, ett‰ k‰si tahrautui kokonaan
l‰mpim‰‰n nesteeseen.

H‰n tajusi olevansa haavoittunut, mutta mit‰‰n erityist‰ kipua h‰n ei
tuntenut. R‰j‰hdyksetkin alkoivat taas kuulua entisell‰ voimalla ja h‰n
n‰ki, ett‰ veri tulvi h‰nen rinnastaan.

H‰n aukaisi vaivalloisesti takkinsa ja koetti tarkastaa itse‰‰n. Kun
h‰nen suustaan ei tullut verta, h‰n p‰‰tteli, ett‰ kuula oli tullut
sivulta ja pyyhk‰issyt rintavaltimon poikki.

Et‰‰mp‰n‰ r‰j‰hti taaskin miina ... ja h‰n n‰ki uudelleen tuon kamalan
n‰ytelm‰n. Taas saivat vihollisen konekiv‰‰rit uutta intoa -- ne
s‰risiv‰t aivan kuin hurjasta vahingonilosta...

H‰n n‰ki kaiken mit‰ tapahtui, mutta seurasi sit‰ omituisen
v‰linpit‰m‰ttˆm‰n‰ -- niinkuin olisi teatterissa katsellut jotakin
ik‰v‰‰ n‰ytelm‰‰. H‰n n‰ki miten toverien t‰ytyi per‰yty‰ ensimm‰isten
miinar‰j‰hdysten tekemiin kuoppiin. Heti kun he olivat peittyneet
niiden suojaan, alkoi heid‰n tykistˆns‰ toimia -- ja taas tuo kaamea
ammusten moni‰‰ninen orkesteri vonkui h‰nen yl‰puolellaan.

Noin nelj‰nnestunnin kuluttua se lakkasi ‰kki‰; se oli k‰sky
kuolemaanvihityille. Taas he nousivat...

H‰nen haavastaan oli kaiken aikaa pursunut verta, kasvot olivat aivan
kalpeat ja h‰nen silm‰ns‰ alkoivat omituisesti himmet‰. Kuin harmaan
sumun l‰vitse h‰n n‰ki, ett‰ tovereita oli en‰‰ vain v‰h‰n. Mutta
eteenp‰in he meniv‰t hurjalla vimmalla. H‰n oli n‰kevin‰‰n, ett‰ he
seisahtuivat v‰lill‰, ampuen hajanaisen yhteislaukauksen. Ja sitten
kuului hurja huuto, kun he hyˆkk‰siv‰t vihollisen ampumahautoihin ...
pistimet v‰l‰hteliv‰t...

Tykistˆ ja konekiv‰‰rit vaikenivat kummallakin puolella; sielt‰ kuului
vain joitakin yksityisi‰ kiv‰‰rinlaukauksia ja huutoja... H‰n odotti
jotakin ratkaisua, mutta mit‰‰n ei kuulunut. Niin -- heit‰ oli liian
v‰h‰n, heid‰t oli kai tapettu viimeiseen mieheen.

Mit‰...?

Kun tuo helvetillinen meteli oli tauonnut, tunkeutui h‰nen korviinsa
kummallinen ‰‰ni: haavoittuneiden voihkina. H‰n katsahti ymp‰rilleen...

Ruumiita n‰kyi kasoittain, niin kauas kuin h‰nen himmenev‰ katseensa
kantoi.

Mutta toisin paikoin ei erottanut en‰‰ yksityisi‰ ruumiita. H‰n
luuli uneksivansa, hourivansa: miinakuoppien l‰hettyvill‰ n‰ytti
kaikki sekasotkuiselta, punertavalta massalta, j‰tteilt‰... Niinkuin
alkuaikojen suunnaton petoparvi olisi siin‰ aterioinut.

Ja paaluhauta h‰nen takanaan... H‰n k‰‰ntyi vaivoin ja h‰nt‰ pyˆrrytti,
kun h‰n katseli paaluihin seiv‰stettyjen miesten v‰‰ntyneit‰
suita, mielettˆmi‰ silmi‰ ja kurottavia k‰si‰, joissa sormet
suonenvedonomaisesti puristuivat ja aukenivat -- niinkuin ne viel‰kin
hapuilisivat jostakin apua, tukea, el‰m‰‰... Ja heid‰n voihkinansa...

Niin -- koko laaja kentt‰ tuntui voihkivan, vaikeroivan, korisevan...
Tuo taukoamaton ‰‰ni t‰ytti h‰nen sielunsa j‰‰t‰v‰ll‰ kauhulla.

Mutta sanomaton raukeus ja heikkous valtasi h‰net yh‰ enemm‰n ja h‰n
k‰‰ntyi hiljaa sel‰lleen. Taivaalla n‰kyi jo muutamia t‰hti‰.

Maattuaan hetken h‰n tunsi oudon kylmyyden v‰hitellen valtaavan
jalkansa -- niinkuin niit‰ olisi sivelty j‰‰vedell‰... Se levisi
ylˆsp‰in, k‰detkin tuntuivat kylmenev‰n ja kangistuvan...

Silloin h‰n ensi kerran t‰ydellisesti k‰sitti, ett‰ se oli kuolema --
ja tuo tylsyys katosi kuin pyyhk‰istyn‰. H‰nen aivonsa alkoivat toimia
nopeasti, selv‰sti. H‰n tunsi, ett‰ he olivat kuolleet turhaan, ja
h‰nen sielussaan her‰si katkeruus.

Hirve‰ tuska ja katumus valtasi h‰net, h‰n olisi tahtonut huutaa;
kuolema tuntui nyt niin tarkoituksettomalta ja kauhealta ... eik‰ se
odota. Mutta h‰n tuli yh‰ heikommaksi -- h‰nen ajatuksensakin alkoivat
muuttua jo sekaviksi.

Kummallinen j‰ykkyys ja kylmyys valtasi h‰net yh‰ enemm‰n. H‰n ei
n‰hnyt en‰‰ mit‰‰n ja haavoittuneiden valitukset olivat kuuluvinaan
niin kaukaa. Nyt niit‰ ei en‰‰ kuulu ... ja parempi onkin...

H‰n kuulee jotakin suhinaa, niinkuin lehtipuiden suhinaa vienossa
iltatuulessa. H‰n makaa jossakin, ja haavanlehdet v‰risev‰t. H‰n on
n‰kevin‰‰n rakastettunsa ... ‰itins‰. Mutta he menev‰t ohitse -- eiv‰t
huomaa...

Yh‰ kuuluu tuo vieno suhina. H‰n on viel‰ nuori poika.
Lemmikkihevosellaan h‰n ratsastaa tuttua polkua myˆten lehtipuiden
reunustamaa polkua. Ja tuoksuvat lehv‰t huiskivat h‰nt‰ kasvoihin...
H‰n kannustaa hevostaan; he menev‰t hurjasti, yh‰ nopeammin,
nopeammin... Kas -- h‰n meneekin lent‰en...

Mutta sit‰ mukaa kuin ilma viilenee, alkaa tuolta laajalta kent‰lt‰
nousta vaaleata hˆyry‰ -- niinkuin sumua tai jotakin salaper‰ist‰
uhrisavua.

Se on l‰mpim‰n veren hˆyry, joka siin‰ hiljalleen nousee taivasta
kohden.

Ja h‰m‰r‰ levitt‰‰ yli maan ‰‰rettˆm‰t, harmaat siipens‰.




KOSTO


Kuinka kauan h‰n oli siin‰ maannut, h‰n ei itsek‰‰n tiet‰nyt. Mutta kun
h‰n v‰hitellen tuli tajuihinsa, oli aurinko jo alhaalla taivaanrannalla
-- ja kaikkialla oli hiljaista. Kuume poltti h‰nen ruumistaan kuin
tuli, korvissa kohisi ja humisi kummallisesti ja kun h‰n aukaisi
silm‰ns‰, n‰ytti koko maailma omituisen punertavalta.

V‰hitellen, aivojaan ankarasti vaivattuaan h‰n ymm‰rsi olevansa
haavoittunut; toinen puoli ruumista oli aivan tunnoton. Hiljaa
valittaen h‰n k‰‰nsi p‰‰t‰‰n ja n‰ki, ett‰ kranaatinsirpale oli
murskannut h‰nen vasemman k‰sivartensa.

Hetken kuluttua h‰n kuuli hiljaista vaikerrusta jostakin. H‰n k‰‰nsi
p‰‰t‰‰n sinnep‰in ja huomasi miehen, joka makasi sel‰ll‰‰n, k‰det
tuskallisesti nyrkkiin puristettuina. Kasvoista n‰kyi vain profiili,
mutta ammottavasta suusta ja liikkumattomasta silm‰st‰, joka kuhisi
t‰ynn‰ k‰rp‰si‰, h‰n ymm‰rsi, ett‰ siin‰ oli kuollut. Valituksen t‰ytyi
siis kuulua vainajan p‰‰n takaa.

H‰n koetti k‰‰nt‰‰ itse‰‰n sinne p‰in, mutta silloin tuntui aivankuin
toinen k‰si olisi rev‰isty irti ruumiista. H‰n huomasi yrityksens‰
turhaksi ja ummisti silm‰ns‰.

-- Auttakaa ... Jumalan t‰hden! kuului taas pitk‰veteisesti ja
valittavasti h‰nen p‰‰ns‰ takaa.

H‰n s‰ps‰hti kuullessaan tuon matalan, k‰he‰n ‰‰nen -- siin‰ oli
jotakin tuttua. Kuka, kuka se oli? Se muistutti jotakin, jotakin, joka
nostatti h‰ness‰ ep‰m‰‰r‰ist‰ vihaa. Eik‰ h‰n kuitenkaan tiet‰nyt miksi.

Taas h‰n kuunteli tuota valitusta. Tosin se oli heikko ja k‰he‰ --
mutta eikˆ se sittenkin ollut eversti B:n ‰‰ni?

H‰n kuunteli viel‰ tarkemmin ja miltei unohti omat tuskansa, kun h‰n
vihdoin varmistui luulossaan. Ja viha leimahti h‰nen kasvoissaan.

Oliko, oliko se todellakin h‰n? Vihdoinkin...

H‰nen kuumeisissa aivoissaan pyˆri kaikki sekaisin. Ja vaikka h‰nen
ruumistaan tuska poltti ja raastoi h‰nen tehdess‰‰n pieni‰kin liikkeit‰
h‰n alkoi k‰‰nt‰‰ itse‰‰n, jotta olisi n‰hnyt.

Hammasta purren h‰n kohosi toisen kyyn‰rp‰‰ns‰ varaan ja onnistuikin
hiukan k‰‰ntym‰‰n. Mutta samassa muuttui kaikki mustaksi, eik‰ h‰n
n‰hnyt mit‰‰n... Hiljaa kiroten h‰n sulki silm‰ns‰, mutta aukaisi ne
j‰lleen hetken kuluttua.

Siin‰ h‰n oli! -- tuo vihattu, tuhannesti kirottu... Karheat, punaiset
viikset tˆrrˆttiv‰t kuin sian harjakset, pitk‰, inhottava parta liehui
rinnalla... Silm‰t olivat kiinni, lihava vatsa kohoili kiivaasti -- ja
h‰nenkin toinen k‰tens‰ oli kokonaan veress‰.

-- Vihdoinkin! h‰n mutisi vain huulillaan, kun h‰n kuumeesta ja vihasta
hehkuvin silmin tuijotti vanhempaa miest‰.

H‰nen aivoihinsa syˆksyi niin ‰‰rettˆm‰n paljon... H‰n muisti kaiken
sen v‰‰ryyden, ne hirve‰t tuskat, mitk‰ tuo mies oli h‰nelle tuottanut
-- ja er‰‰lle toiselle.

El‰v‰sti h‰n muisti, miten he olivat rakastaneet toisiaan, ja miten
tuo tuolla, vaikka oli sen tiet‰nyt, oli tullut pyyt‰m‰‰n Mariaa t‰m‰n
is‰lt‰. Ja itara, tunnoton is‰ oli pakottanut tytt‰rens‰ menem‰‰n
tuolle... Niin -- mit‰ olikaan kˆyh‰ aliluutnantti rikkaan everstin
rinnalla...

Voi -- h‰n on viel‰kin n‰kevin‰‰n, miten Maria hentona ja kasvot yht‰
kalpeina kuin h‰nen lumivalkea pukunsakin seisoi vavisten tuon toisen
rinnalla alttarin ‰‰ress‰... Ja miten h‰n itse miltei pyˆrtym‰isill‰‰n
syˆksyi ulos, ajoi kotiin ja ampui luodin rintaansa...

Houkka! Miksei h‰n ennemmin ampunut tuota toista... Ja
onnettomuudekseen h‰n viel‰ parani pitk‰n, pitk‰n ajan kuluttua.

Mutta kun h‰n kuuli, ett‰ h‰nen rakastettunsa oli tullut raskaaksi
tuosta miehest‰ ... ja kun Maria sitten kuoli lapsivuoteeseen --
silloin oli h‰n tulemaisillaan hulluksi...

Aivan kuin haavoittunut olisi tuntenut, ett‰ h‰nt‰ katsellaan, h‰n
aukaisi silm‰ns‰. Ja kun h‰n n‰ki edess‰‰n nuo ter‰v‰t, kuumeiset
silm‰t ja verenvuodosta ja raivosta kalpeat kasvot, h‰n aivan kuin
s‰ps‰hti. Vihdoin h‰n kuiskasi k‰he‰sti:

-- Tekˆ...?

-- Niin, min‰.

-- Oletteko tekin haavoittunut?

-- Olen.

-- Jumalan laupeuden t‰hden ... vett‰, sopersivat h‰nen paksut,
halkeilleet huulensa.

-- Oletteko heikko?

-- Min‰ kuolen, ellen pian saa juodakseni...

Selitt‰m‰tˆn ilme v‰reili nuoremman kasvoilla. Mutta hetken kuluttua
h‰n hammasta purren alkoi ryˆmi‰ er‰st‰ kuollutta sotilasta kohden.
Viha tuntui antavan h‰nelle uskomattomat voimat, sill‰ h‰nen
onnistuikin irroittaa kuolleen kentt‰pullo. Pit‰en sit‰ hampaissaan
h‰n ryˆmi takaisin haavoittuneen luo ja nosti pullon t‰m‰n vapiseville
huulille. T‰m‰ joi ahnaasti ja h‰nen ‰‰ness‰‰n kuvastui kiitollisuus ja
jonkinmoinen ep‰varmuus, kun h‰n kuiskasi:

-- Miten hyv‰ te olette...

Mutta vastaukseksi kuului ‰kki‰ k‰he‰, vihlova nauru... Ja hetken
kuluttua:

-- Mink‰ t‰hden luulitte minun antaneen teid‰n juoda?

-- Niin, miksette itse juo...? Olettehan haavoittunut, sopersi vanhempi.

-- Niin -- se on totta, ett‰ minua janottaa, mutta minulla on jotakin
virkist‰v‰mp‰‰ kuin kokonainen meri...

-- Mit‰ ... mit‰ se on? kysyi vanhempi tolkuttomasti.

-- _Kosto!_

Sana singahti h‰nen suustaan kuin ter‰v‰ piiskan isku.

-- Mi -- mit‰ tarkoitatte...? ‰nkytti toinen ja h‰nen lihavat,
ahavoituneet kasvonsa muuttuivat kellert‰viksi. Mutta nuorempi
keskeytti raa'asti:

-- Juokaa, juokaa, ett‰ saatte voimia -- te tarvitsette niit‰ pian...
Nyt me olemme tasav‰kiset -- _nyt_ ei teid‰n kultanne auta! Minun
k‰teni on murskana -- mutta niin on teid‰nkin... Min‰ olen kauan
ep‰illyt Jumalan olemassaoloa -- mutta nyt uskon, n‰en, ett‰ h‰n on
olemassa... Juokaa, juokaa!

Vanhempi katsahti toisen kasvoihin ja kauhistui. Nuo ennen kauniit,
nuoret ja hienopiirteiset kasvot olivat nyt aivan v‰‰ristyneet. Ne
olivat niin hirve‰t ja s‰‰lim‰ttˆm‰t, ettei h‰nell‰ saattanut olla
armoa odotettavissa. Yh‰ tuijottaen toisen kasvoihin h‰n salaa kopeloi
pistooliaan ja saikin sen vyˆst‰... Mutta nuorempi iski h‰nt‰ viime
hetkell‰ k‰teen, eik‰ laukaus sattunut...

Purren hampaitaan tuskasta ja raivosta nuorempi yritti saada pistoolin
itselleen. Mutta toinen kiemurteli h‰nen allaan kuin haavoitettu
k‰‰rme, ja vihdoin, kun h‰n huomasi, ettei voinut ampua, h‰nen onnistui
heitt‰‰ se kauas luotaan.

Nyt seurasi taistelu, niin hirve‰ ja petomainen, ettei heid‰n olisi
luullut olevan ihmisi‰...

Nuorempi koetti tarttua vanhemman kurkkuun, mutta t‰m‰ iski kaikin
voimin nyrkill‰‰n murskaantuneeseen k‰sivarteen -- ja tuskasta
voihkaisten nuorempi vaipui maahan. Toisella olisi nyt ollut tilaisuus
nujertaa h‰net, mutta ei ollut voimia. Sit‰ paitsi oli h‰nen
vioittunut k‰sivartensa nuoremman puolella eik‰ h‰n toisella ylettynyt
viholliseensa... Molemmat makasivat vain raskaasti huohottaen kuin
loppuun ajetut hevoset, jotka vet‰v‰t viimeisi‰ henk‰yksi‰‰n.

Heid‰n ymp‰rill‰‰n oli kes‰ t‰ydess‰ ihanuudessaan. Vaikka maa heid‰n
kohdallaan oli kranaatin repim‰, tuntui kuitenkin kukkien tuoksua.
Aurinko alkoi juuri laskea, ja l‰heisess‰ lehdossa viritti satakieli
hurmaavan laulunsa... Mutta sit‰ vihamiehet eiv‰t huomanneet -- kaikki
tuntui pyˆriv‰n heid‰n silmiss‰‰n.

-- Te vihaatte minua syytt‰... H‰n oli minun vaimoni, sai vanhempi
katkonaisesti soperretuksi.

N‰m‰ sanat saivat nuoremman aivan suunniltaan. H‰n oli taas n‰kevin‰‰n
heid‰n h‰‰iltansa: nuori, hento, pelosta vapiseva tyttˆ -- ja tuo
paksu, intohimosta l‰‰h‰tt‰v‰ mies... H‰n oli n‰kevin‰‰n kaikki,
kaikki... H‰nen eteens‰ syˆksyi toinen toistaan kiduttavampia kuvia.

Raivosta karjaisten h‰n ponnisti kaikki voimansa ja onnistui p‰‰sem‰‰n
jaloilleen. Sitten h‰n pudottautui raskaasti toisen rinnalle.

Vaikka maailma nytkin musteni h‰nen silmiss‰‰n, syk‰hti h‰nen syd‰mens‰
villist‰ riemusta kuullessaan, miten kylkiluut rusahtivat h‰nen
polviensa alla. Vanhemman rinta alkoi kovasti korista ja veri pursuta
h‰nen ammottavasta suustaan...

Joka j‰sen v‰risten nuorempikin vaipui maahan. Mutta heti h‰n taas
koetti t‰ydent‰‰ tyˆt‰‰n -- h‰nen vapisevat k‰tens‰ alkoivat hapuilla
toisen kurkkua...

Mutta vanhempi oli myˆskin sen verran tajuissaan, ett‰ tarttui toisen
k‰teen -- ja siin‰ he taas makasivat l‰‰h‰tt‰en. Vihdoin vanhempi
sopersi katkonaisesti: -- Saat... t‰st‰ ... rangaistuksen.

-- ƒl‰ luule ... Nyt on _sota!_

Kaikki inhimillisyys oli kadonnut tuosta ‰‰nest‰. Viimeinen sana tuntui
hurjalta riemunhuudolta. Hetken kuluttua h‰n lis‰si voitonriemuisesti:

-- Et p‰‰se en‰‰ kertomaan...

ƒkki‰ hellitti k‰tens‰ vanhempi ja alkoi hapuilla miekkaansa. Mutta
h‰n ei saanut sit‰ tupesta ja nuorempi k‰ytti tilaisuutta hyv‰kseen
iske‰kseen toista nyrkill‰ kasvoihin ja tarttui sitten kurkkuun.

Vanhempi koetti irroittautua tuosta otteesta, mutta ei voinut. Luinen
k‰si tuntui suonenvedonomaisesti j‰ykistyv‰n h‰nen lihavan kaulansa
ymp‰rille. H‰nen kasvonsa muuttuivat sinert‰viksi ja h‰nen ruumiinsa
heittelehti sinne t‰nne kivuista v‰litt‰m‰tt‰. Mutta nuo hirve‰t sormet
puristivat hellitt‰m‰tt‰ kuin suuret kravunsakset... H‰nen ruumiinsa
alkoi jo veltostua.

Mutta viel‰ kerran h‰n kuolemankauhun antamalla voimalla riuhtaisi
itsens‰ vapaaksi. Ep‰inhimillisell‰ ‰‰nell‰ h‰n korisi:

-- Armoa ... armoa...

-- Armoa?! Armahditko sin‰? -- Kamala nauru kajahti h‰nen huuliltaan ja
h‰n puhui l‰‰h‰tt‰en. -- T‰‰ll‰ olen tappanut viattomia ... ihmisi‰,
jotka eiv‰t ole tehneet minulle mit‰‰n pahaa... Ja _sinuako_ min‰
armahtaisin? En ole en‰‰ sama kukonpoika kuin ennen. T‰‰ll‰ min‰ olen
oppinut jotakin.

Taistelu alkoi viel‰ kerran uudelleen. Ja ‰kki‰ alkoi nuoremmasta
tuntua, ett‰ h‰n oli joskus ennenkin kokenut jotakin samanlaista --
ett‰ t‰m‰ oli vanhaa, tuttua taistelua, satoja kertoja koettua...
Raskaasti huohottaen h‰n koetti saada uudelleen toisen kurkusta kiinni.
Mutta kun t‰m‰ yh‰ ep‰toivoisesti v‰‰ntelehti, kieppui ja kiemurteli,
tapahtui h‰ness‰ kummallinen muutos; h‰n unohti koko entisen el‰m‰ns‰,
vain sen h‰n muisti, ett‰ pit‰‰ tappaa, tappaa... H‰nen korvissaan
alkoi kovasti kohista, h‰n oli olevinaan ‰‰rettˆm‰ss‰ mets‰ss‰, jossa
myrsky hurjasti vinkuu ja raivoaa -- ja h‰nest‰ tuntui, ett‰ h‰n onkin
viett‰nyt el‰m‰ns‰ juuri t‰‰ll‰... Muristen kuin raivokas koira, h‰n
syˆks‰hti ‰kki‰ toisen kurkkuun valkeine, ter‰vine hampaineen... H‰n
puri hampaansa miltei yhteen -- ja taas h‰n tunsi, ett‰ oli tehnyt
samoin monta kertaa... H‰n puristi suonenvedonomaisesti leukojaan
yhteen, kunnes pieninkin vavahdus toisen ruumiissa oli tauonnut...

Kun se oli aivan veltto ja liikkumaton, h‰n irroitti otteensa. Sitten
h‰n kohotti veren tahraamat kasvonsa taivasta kohden -- ja alkoi
ulvoa valittavasti ja pitk‰veteisesti kuin yksin‰inen, n‰lk‰inen susi
kuutamoisena talviyˆn‰...




PAKOLAISET


Yksi ainoa vihre‰ s‰hkˆlamppu valaisi sairashuoneen salia muuttaen sen
omituisen ep‰todellisen n‰kˆiseksi. Sali oli kokonaan valkoinen, katto,
sein‰t, s‰nkyrivit -- ja tuossa himme‰ss‰, vihert‰v‰ss‰ valossa kaikki
n‰ytti aavemaiselta. Valkopukuinen sisarkin, joka hiljaa, kuulumattomin
askelin hiipi ulos ovesta, muistutti ruumiitonta haamua. Vain korkeat
ikkunat olivat sysimustat, ja yˆ tuulen kylm‰ henk‰ys kosketti
toisinaan ruutuja hiljaa ja salaper‰isesti niinkuin siell‰ ulkopuolella
olisi joku v‰syneesti ja surullisesti huokaissut...

Kaikki vuoteet olivat t‰ynn‰ haavoittuneita: k‰dettˆmi‰, jalattomia,
silm‰ttˆmi‰; toisilta taas oli puhkaistu vatsa, l‰vistetty
rinta... Muutamat olivat kuolemankalpeita, ja heid‰n puoliavoimet
silm‰ns‰ olivat jo himme‰t ja lasimaiset. Toisten kasvot hehkuivat
tummanpunaisina, heid‰n rintansa huohottivat ja silm‰t kiiluivat
kuumeisina syv‰ll‰ kuopissaan... Joidenkin murskatut p‰‰t oli k‰‰ritty
ylt'yleens‰, vain syv‰t suun ja silmien aukot ammottivat mustina: he
muistuttivat manalasta paenneita haamuja...

Ilma oli tympe‰ ja tukahduttava. Kaikkialta kuului raskasta, korisevaa
hengityst‰. Jotkut hourailivat puhuen k‰sitt‰m‰ttˆmi‰, sekavia sanoja
-- joku naurahtikin... Mutta kaiken t‰m‰n ylitse kuului hiljainen,
yht‰mittainen valitus ja voihke -- ja muutaman kerran kirskahti ter‰v‰
hammasten kiristys...

Salin ‰‰rimm‰isest‰ nurkasta kohosi tyynylt‰ er‰‰n nuoren upseerin
hienopiirteiset kasvot. H‰n k‰‰nn‰hti viereist‰ s‰nky‰ kohden ja
kuiskasi:

-- Nukutko?

-- En, vastasi vierustoveri.

-- Minulla on niin tuskallinen olo. En voi nukkua...

-- Polttaako jalkaasi taas?

-- Ei...

-- Mik‰ sinua sitten vaivaa? kysyi toveri ihmetellen.

Nuori upseeri katsahti pelokkaasti ymp‰rilleen ja h‰nen ‰‰nens‰ vapisi,
kun h‰n hiljaa kuiskasi:

-- _Pakolaiset_...

-- Pakolaiset?

-- Niin -- vihollispakolaiset...

Toinen katsoi h‰nt‰ hetken, sitten h‰n kohottautui vaivalloisesti
kyyn‰rp‰‰ns‰ varaan ja sanoi j‰nnittyneen‰:

-- Mit‰ sin‰ puhut? Kerro minulle kaikki -- kun en min‰k‰‰n voi nukkua.

Viereisiss‰ vuoteissa olivat haavoittuneet vaipuneet uneen, jossakin
kuorsattiin korisevasti -- ja salin toisessa p‰‰ss‰ puri joku taas
hammastaan. Nuori upseeri maistoi yˆjuomaansa, vedell‰ sekoitettua
viini‰ ja alkoi kertoa hillityll‰, kuiskaavalla ‰‰nell‰.

"Se, mist‰ nyt aion sinulle kertoa, tapahtui samana p‰iv‰n‰, jolloin
joukkomme valloittivat L:n kaupungin. Adjutanttimme kaatui, ja min‰
jouduin viem‰‰n er‰st‰ t‰rke‰t‰ k‰sky‰.

"Oli satanut monta p‰iv‰‰, ja maat olivat liejuisia. Hevoseni oli aivan
uupunut, sen jalat upposivat syv‰lle pehme‰‰n maahan, ja min‰ p‰‰sin
vain hiljalleen eteenp‰in. S‰‰ oli kylm‰ ja kostea, ja harmaa vesisumu
riippui ilmassa kuin suunnattoman suuri h‰m‰h‰kinverkko kastellen
vaatteet ja kohmetuttaen k‰det j‰ykiksi.

"Olin kai eksynyt hiukan oikeasta suunnasta, koska er‰‰st‰ pikku
metsikˆst‰ tullessani n‰in miltei suorakulmaisesti edess‰ni maantien,
jota myˆten kulki hitaasti loppumattoman pitk‰ jono pakolaisia. Otin
esiin kartan ja kompassin ja huomasin, ett‰ minun olisi pit‰nyt menn‰
hiukan vasemmalle -- mutta edess‰ oli pieni, yli ‰yr‰ittens‰ tulviva
joki. Minulla ei ollut siis muuta keinoa, kuin menn‰ suoraan tielle,
jotta p‰‰sisin sillasta yli.

"Tosin minua hiukan arvelutti tuo pakolaislauma. Ent‰p‰s, jos ovat
aseistettuja ja hyˆkk‰‰v‰t kimppuuni... Mutta min‰ olin viipynyt
muutenkin liian kauan, eik‰ ollut muuta tiet‰. Sen t‰hden avasin
pistoolikoteloni, tarkastin, ett‰ se oli panostettu -- ja p‰‰tin, ett‰
minun _t‰ytyy_ p‰‰st‰ eteenp‰in.

Mutta kun l‰hestyin maantiet‰, havaitsin varokeinoni kokonaan
tarpeettomiksi. N‰m‰ pakolaiset olivat esikaupunkien kaikkein
kˆyhint‰ v‰estˆ‰ -- varakkaammat olivat jo aikaisemmin paenneet
junilla ja hevosilla. N‰ill‰ oli vain muutamilla laiha hevoskoni,
joka vaivalloisesti laahusti eteenp‰in, ja pyˆr‰t upposivat syv‰lle
tien lokaan. Useimmat vetiv‰t k‰sik‰rryill‰ lapsiaan ja kaikkein
v‰ltt‰m‰ttˆmimpi‰ tarvikkeitaan ja muutamilla oli apunaan uskolliset,
takkukarvaiset koiransa. Mutta min‰ n‰in monen ‰idin, jolla ei ollut
muuta kuin pieni lapsi syliss‰, taluttavan viel‰ toista, joka itkusta
ja v‰symyksest‰ menehtym‰isill‰‰n tallusti loassa pienill‰ jaloillaan...

"Oi yst‰v‰ni, minua kauhistuttaa viel‰kin, kun muistan tuon
vastaantulevan joukon. Siin‰ oli vain naisia, lapsia, vanhuksia ja
joku raajarikko mies -- ja kaikki olivat niin laihoja, kalpeita ja
r‰‰syisi‰. Tuolla tarttuvat k‰sik‰rryt lokaan, vanha vaimo ponnistelee
kuin henkens‰ edest‰ mutta ei saa rattaita irti. Kuuluu naisten
kauhistuneita, kimeit‰ ‰‰ni‰, tukahdutettuja kirouksia, l‰‰h‰tyst‰...
Lapset alkavat itke‰ ja vaikeroida heikoilla, ysk‰st‰ k‰heill‰
‰‰nill‰‰n -- ja takaap‰in alkaa yh‰ kovemmin ja uhkaavammin kuulua
yksi ainoa, kauhistunut huuto: eteenp‰in! _eteenp‰in!_ Ja eteenp‰in
heid‰n t‰ytyi p‰‰st‰, sill‰ takanap‰in jyrisiv‰t meid‰n tykkimme kuin
kaukainen, taukoamaton ukkonen... Mihin vanha vaimo k‰sirattaineen
joutui, sit‰ en huomannut.

"Minua he silm‰siv‰t vain ohimennen. Muistan vain joitakin katseita.
Muutamista uhosi minua vastaan tyls‰, voimaton viha -- mutta he olivat
liian n‰‰ntyneit‰ sanoakseen tai tehd‰kseen jotakin... Toisista
katseista kuvastui vain mittaamaton ep‰toivo ja mykk‰ moite, ja ne
tunkeutuivat suoraan syd‰meeni kuin kylm‰t pistimet... Hevoseni oli
miltei lopussa, mutta min‰ kannustin sen kylki‰, niin ett‰ veri tippui
ja pakotin sen laukkaamaan p‰‰st‰kseni n‰kem‰st‰ noita hirmuisia,
syytt‰vi‰ katseita... Niin -- min‰ suljin silm‰ni...

"Vihdoinkin loppui vastaantuleva jono! Hevoseni huohotti raskaasti ja
min‰ tunsin, miten se horjahteli.

"Mit‰...?

"Sielt‰ tuli viel‰ yksi pakolaisperhe. Ja juuri nuo heikoimmat, jotka
olivat j‰‰neet toisista j‰ljelle -- ne ovat aina silmiss‰ni...

"Etummaisena kulki vanha, harmaapartainen mies vet‰en pahanp‰iv‰isi‰
nelipyˆr‰isi‰ rattaita. H‰n asteli aisoissa kuin hevonen: l‰nkien ja
rahkeiden sijasta oli aisoihin sidottu nuora, ja se n‰ytti tunkeutuvan
h‰nen laihaan niskaansa. K‰det riippuivat hervottomina sivuilla,
ja h‰nen kasvonsa n‰yttiv‰t aivan tylsilt‰ ja huulensa riippuivat
veltosti. Niin siin‰ kumarassa eteenp‰in ponnistellessaan muistutti h‰n
todellakin vanhaa, loppuunajettua, ‰‰rettˆm‰n v‰synytt‰ hevosta... Ja
h‰nen sivullaan veti kaikin voimin laiha, takkuinen koira -- niinkuin
sekin olisi ymm‰rt‰nyt, ett‰ nyt tarvitaan kaikki voimat, ja sen
punainen kieli roikkui l‰‰h‰tt‰v‰st‰ suusta...

"Rattailla oli rikkonainen kori, ja siit‰ r‰‰syjen seasta pilkisti
kalpeista lapsenkasvoista turvonneet punaiset silm‰t, ja sivulla asteli
noin seitsenvuotias poika, hennolla olallaan pieni kaaripyssy...
Tied‰th‰n, miten lapset aina uteliaina tarkastelevat vastaantulijoita,
mutta niin ei tehnyt t‰m‰; vain kerran h‰n kohotti pikkuvanhat, kalpeat
kasvonsa, ja niiss‰, oli jotakin outoa ja kauheata ... Niin, min‰ n‰in,
ett‰ noista himmeist‰ silmist‰ tuijotti -- _n‰lk‰_.

"Noin kymmenkunta metri‰ rattaiden j‰ljest‰ k‰veli luultavasti lasten
‰iti. H‰n kantoi sel‰ss‰‰n suurta vaatemytty‰ ja h‰nen askelensa olivat
niin raskaat ja laahustavat. H‰nen silm‰ns‰ olivat alasluodut eik‰
h‰nen kuolemankalpeissa kasvoissaan ollut muuta kuin toivottomuutta.
Jos h‰n olisi huutanut, itkenyt, kiemurrellut maassa, niin olisi h‰nt‰
sittenkin ollut helpompi katsoa -- mutta nuo kasvot olivat niin kauhean
liikkumattomat kuin kuolleen kasvot...

"Oli jo aivan h‰m‰r‰, ja edess‰p‰in leimahteli valtava tulipalon
kajastus. Maa tuntui vapisevan yh‰ kiihtyv‰st‰ tykkien jyskeest‰, ja
muutamat eksyneet ammukset r‰j‰htiv‰t hurjasti r‰iskien arveluttavan
l‰hell‰ -- mutta he eiv‰t n‰ytt‰neet sit‰ edes huomaavan...

"Min‰ olen t‰‰ll‰ joutunut n‰kem‰‰n jo paljon kurjuutta, mutta en
voi ymm‰rt‰‰, mik‰ minulle silloin tuli. Oli aivan kuin joku olisi
puristanut syd‰nt‰ni -- ja min‰ tunsin, ett‰ pit‰isi tehd‰ jotakin,
auttaa...

"K‰‰nsin jo ratsuni, mutta huomasin samalla, etten voinut mit‰‰n;
minulla ei ollut edes rahaa -- ja mit‰p‰ rahakaan olisi heit‰ auttanut?

"Mutta kaukana tasangolla n‰kyi pitk‰ ep‰m‰‰r‰inen pakolaisjono
kiemurtelevan hitaasti eteenp‰in, kuin suunnattoman pitk‰, harmaa
k‰‰rme, jonka p‰‰ oli jo kaukaisessa pimeydess‰.

"Ja viimeisetkin pakolaiset h‰ipyiv‰t h‰m‰r‰‰n niin hitaasti ja
vaivalloisesti -- aivan kuin kuolettavasti haavoitetut el‰imet, jotka
viimeisill‰, sammuvilla voimillaan laahautuvat mets‰st‰j‰‰ pakoon...

"Lopulta kuitenkin p‰‰sin omien joukkojen l‰heisyyteen. Mutta silloin
r‰j‰hti takanani ammus ja surmasi hevoseni; itse haavoituin jalkaan ja
menetin tajuntani. Onneksi huomasivat sotilaamme minut, ja k‰sky tuli
kuitenkin perille.

"Mutta min‰ pelk‰‰n, ett‰ tulen aina silmiss‰ni n‰kem‰‰n nuo pakolaiset
-- nuo viimeiset pakolaiset..."




SISARUKSET


Sateen j‰lkeen oli tullut ihana p‰iv‰. Aurinko paistoi l‰mpim‰sti,
kedot helottivat kirkkaanvihrein‰, ja ilma oli t‰ynn‰ ruohojen ja
moniv‰risten kukkien tuoksua.

Mutta pikku mˆkiss‰ vallitsi alakuloinen mieliala. Is‰ oli sodassa,
eik‰ ‰iti ollut moneen viikkoon saanut mit‰‰n tietoja h‰nest‰ -- ja nyt
h‰n oli aivan sairas surusta. Kaiken lis‰ksi oli kova puute. Kotona
oli tosin viisitoistavuotias tyttˆ ja nelj‰toistavuotias poika, mutta
hek‰‰n eiv‰t voineet mit‰‰n ansaita, kun maa oli vihollisen hallussa.

ƒiti nousi vaivalloisesti istumaan vuoteessaan. H‰nen kasvonsa olivat
laihat ja kalpeat, silm‰t tuijottavat, ja h‰n puhui heikolla ‰‰nell‰:

-- Lapset, menk‰‰ mets‰‰n katsomaan, olisivatko marjat jo kypsyneet.
Saataisiin edes marjakeittoa...

-- Niin, tulepas vain! huudahti poika reippaasti. Menn‰‰n pian!

H‰nen sisarensa, kaunis, verev‰ tyttˆ, katsahti ‰itiin ja sanoi hiukan
ep‰rˆiden:

-- Mutta jos siell‰ on sotilaita...

-- ƒl‰ yht‰‰n pelk‰‰! Tulenhan min‰ mukaan! sanoi poika leikillisesti
ja tarttui sisarensa k‰sivarteen.

ƒiti koetti hymyill‰ pojan sanoille ja puhui lohduttaen:

-- Ei suinkaan niit‰ mets‰ss‰ ole... Kyl‰ss‰h‰n ne majailevat.

Ja reippaasti sisarukset l‰htiv‰t l‰heiseen mets‰‰n.

Siell‰ oli viel‰ ihanampaa kuin tasangolla. Puiden lehdill‰
kimaltelivat vesihelmet kuin kristallit, koko mets‰ tuntui tuoksuillaan
ja v‰reill‰‰n iloitsevan kauan odotetusta sateesta -- ja lintujen laulu
helkkyi moni‰‰nisen‰, ihanana kuorona...

Ja miten paljon marjoja! Poika huudahti ilosta ja kutsui sisarensa
er‰‰seen paikkaan, joka oli aivan punaisena marjoista. He laskeutuivat
polvilleen ja poimivat molemmin k‰sin niin paljon kuin ehtiv‰t. Poika
hymyili itsekseen ja sanoi hiljaa ja iloisesti:

-- Nyt ‰iti varmaan ilostuu!

-- Niin -- kunhan is‰ vain tulisi kotiin! vastasi tyttˆ ja huokasi.

Mutta marjoja oli niin paljon, ett‰ h‰nkin unohti ik‰v‰n todellisuuden.
He olivat niin innostuneita, etteiv‰t huomanneet mit‰‰n, ennen kuin
kuulivat karkean, murteellisen ‰‰nen:

-- Hyv‰‰ p‰iv‰‰, kaunis tyttˆ!

Sisarukset hyp‰htiv‰t pel‰stynein‰ seisoalleen ja huomasivat takanaan
seisovan kaksi suurikokoista, raa'ann‰kˆist‰ vihollissotilasta. N‰m‰
hymyiliv‰t hiukan ja heid‰n silm‰ns‰ kiiluivat kummallisesti.

Toinen, jolla oli paksut huulet ja pyˆre‰t, ulkonevat silm‰t, l‰heni
tyttˆ‰ omituisin hiipivin askelin -- aivan kuin saalista vaaniva peto,
ja h‰nen k‰he‰ ‰‰nens‰ vapisi hiukan:

-- Anna maistaa marjojasi, tyttˆ...

Mies tuli niin l‰helle, ett‰ tyttˆ tunsi h‰nen kuuman henk‰yksens‰
kasvoillaan; h‰n ojensi pelokkaasti marjakorinsa sotilaalle.

Mies ei maistanutkaan marjoja, vaan tuijotti yh‰ tyttˆˆn. Ja jollakin
naisellisella vaistollaan tyttˆ tunsi, ett‰ h‰nt‰ uhkasi kauhea vaara
-- tuntui aivan kuin jokin kylm‰ ja niljakas olisi l‰hestynyt h‰nt‰...
H‰nen j‰senens‰ alkoivat vavista, kasvot muuttuivat aivan kalpeiksi --
ja ‰kki‰ h‰n l‰hti kaikin voimin juoksemaan pakoon.

Mutta niinkuin n‰lk‰inen peto syˆksyi sotilas h‰nen j‰lkeens‰.
Muutamilla pitkill‰ loikkauksilla h‰n saavuttikin tytˆn,
tarttui suurella kourallaan t‰m‰n hentoon olkap‰‰h‰n ja ‰r‰hti
voitonriemuisesti:

-- Vai niin! Vai pakoon...

Tytˆn suusta tunkeutui syd‰nt‰s‰rkev‰ kirkaisu -- niinkuin olisi j‰nis
parahtanut tuntiessaan suden hampaat kurkussaan...

Poika alkoi myˆs huutaa, mutta silloin toinen l‰hti juoksemaan h‰nen
j‰lkeens‰ karjuen:

-- Oletko vaiti, taikka tapan sinut!

Poika ponnisti kaikki voimansa, eik‰ sotilas saavuttanut h‰nt‰, vaan
palasi takaisin.

H‰n juoksi viel‰ pienen matkaa, mutta sitten h‰nen korviinsa sattui
taas sisaren vihlova h‰t‰huuto ja h‰n k‰‰ntyi takaisin. H‰n nousi
pienelle kukkulalle ja se mit‰ h‰n sielt‰ n‰ki, oli niin kauheata, ett‰
h‰n miltei j‰hmettyi...

Sisar oli paiskattu maahan, toinen roistoista piti kiinni h‰nen
k‰sist‰‰n ja painoi h‰nen suutaan. Ja toinen... Oh...!

Pojan kasvot muuttuivat kuolemankalpeiksi ja h‰nen j‰senens‰ tuntuivat
niin hervottomilta, ett‰ h‰n vaipui polvilleen. Sisko parka taisteli
ep‰toivoisesti, toisinaan kuului tukahtunut, koriseva huuto ja pari
kertaa vilahti h‰nen valkea jalkansa -- aivan kuin suuri k‰‰rme olisi
kiertynyt pienen linnun ymp‰rille, joka ep‰toivoisesti pyristelee
vastaan... Pojan kurkusta tunkeutui taas vaistomaisesti hurja kiljaisu,
johon kaiku moninkertaisesti vastasi.

Toinen sotilas hellitti sisaren k‰sist‰ ja hyp‰hti ylˆs. H‰n katseli
vaanien ymp‰rilleen ja huomattuaan pojan h‰n sieppasi kiv‰‰rins‰ ja
t‰ht‰si t‰t‰. Mutta poika ehti heitt‰yty‰ maahan; sitten h‰n juoksi
nopeasti alas kukkulalta ja piiloutui suuren kiven taakse.

Taas kuului sisaren avunhuuto, mutta se tuntui heikommalta ja
tukahtuneemmalta kuin ‰sken. Sotilas ilmestyi kukkulalle t‰hystellen
joka taholle, mutta kun ei n‰hnyt ket‰‰n, kiiruhti juosten takaisin.

Poika makasi kiven takana raskaasti huohottaen ja tuijotti himmein
silmin sinne, mist‰ silloin t‰llˆin kuului yh‰ heikkenev‰ huuto...

Silloin kajahti kauempaa mets‰st‰ signaali. Se oli vihollisen
kokoonkutsumerkki -- sen h‰n oli tullut tiet‰m‰‰n sin‰ aikana, kun ne
olivat majailleet kyl‰ss‰. H‰n p‰‰tti mieless‰‰n, ett‰ sotilaat olivat
saaneet luvan syˆd‰ marjoja mets‰ss‰, kun seudulla ei ollut mit‰‰n
vaaraa -- ja nyt heid‰t kutsuttiin kokoon. Noiden julmurien t‰ytyi siis
j‰tt‰‰ uhrinsa.

H‰n juoksi varovasti kukkulalle ja n‰ki, ett‰ sotilaat olivat
poistuneet -- sisar vain makasi siell‰ liikkumattomana...

H‰nen syd‰mens‰ alkoi kiivaasti sykki‰ -- se tuntui aivan nousevan
kurkkuun ja h‰n oli kuin tukehtumaisillaan. Hiki pusertui h‰nen
otsalleen, ja sitten h‰n vaarasta v‰litt‰m‰tt‰ juoksi siskonsa luokse...

Mutta silloin tuntui aivan kuin h‰nen syd‰mens‰ olisi kokonaan lakannut
sykkim‰st‰; h‰n vaipui maahan k‰he‰sti voihkaisten.

Sisar makasi siin‰ sel‰ll‰‰n, kasvot sanomattoman kauhun v‰‰rist‰m‰n‰.
Avoimet silm‰t tuijottivat suoraan taivaaseen, ja h‰nen rinnassaan oli
ammottava haava, josta viel‰ pulppusi s‰‰nnˆllisin syk‰hdyksin punainen
veri... H‰nen vaalea hameensa oli rep‰isty halki, ja...

K‰he‰ ‰hkyn‰ tunkeutui taas pojan kurkusta. Viha, inho ja jokin ennen
tuntematon kylm‰ tunne valtasi h‰nen ruumiinsa ja sielunsa kuin
huumaava myrkky. H‰n ponnahti ylˆs ja l‰hti juoksemaan oikotiet‰
kotiinp‰in.

Tultuaan mets‰n reunaan h‰n n‰ki kauempaa pienen sotilasjoukon tulevan
maantiet‰ myˆten. Ahaa -- ne menev‰t vartiopaikalleen, h‰nen kotinsa
ohitse...

Kylm‰ viha valtasi h‰net niin, ett‰ h‰nen oli vaikea hengitt‰‰. Eik‰
h‰n tiennyt oikein itsek‰‰n miksi kiirehti, mutta h‰n juoksi kuin
henkens‰ edest‰.

Saavuttuaan kotiin, h‰n juoksi suoraa p‰‰t‰ ullakolle ja kaivoi sielt‰
esiin is‰ns‰ sotilaskiv‰‰rin ja joukon panoksia. Kuolemanrangaistuksen
uhalla oli vihollisten ylip‰‰llikkˆ kielt‰nyt aseitten pit‰misen
valloitetussa maassa, mutta is‰ oli k‰tkenyt aseen jo ennen sotaan
l‰htˆ‰‰n, eik‰ h‰n mennyt sit‰ ilmoittamaan.

Ennen sotaa oli h‰n monta kertaa ampunut is‰n kiv‰‰rill‰. Ja nyt h‰n
miltei konemaisesti painoi lippaan t‰yteen patruunoita, irroitti pienen
ullakonakkunan ja alkoi odottaa...

H‰n l‰‰h‰tti viel‰kin kuin n‰‰nnyksiin ajettu hevonen, ja hiki vuoti
virtoina h‰nen kalpealta otsaltaan, tunkien silmiin ja kirvellen
niin, ettei h‰n kotvaan n‰hnyt mit‰‰n. Mutta h‰n pyyhk‰isi kasvojaan
h‰t‰isesti puseronhihallaan -- ja taas n‰kyi tiell‰ asteleva tumma
vihollisjoukko...

Joukon l‰hestyess‰ muuttui h‰nen katseensa tavattoman ter‰v‰ksi. Edell‰
kulki nuori luutnantti, mutta eikˆ tuolla...? Ne l‰heniv‰t yh‰ ja
silloin h‰n tunsi etummaisessa riviss‰ nuo paksut huulet ja pyˆre‰t,
ulkonevat silm‰t...

H‰n t‰ht‰si tarkkaan keskelle rintaa -- ja painoi liipasinta ...
Raiskaaja nosti k‰tens‰ ilmaan ja kaatui maahan omituisesti pyˆr‰ht‰en
-- niinkuin olisi aikonut tanssia... Ennen tuntemattoman, mielettˆm‰n
riemun valtaamana poika tyˆnsi nopeasti toisen panoksen piippuun ja
laukaisi umpim‰hk‰‰n joukkoa kohden.

Kuin sumun l‰vitse h‰n n‰ki, ett‰ viel‰kin kaatui joku, mutta sitten
hajaantuivat sotilaat nopeasti, eik‰ h‰n en‰‰ ehtinyt ampua. Kuului
raivokkaita huutoja ja kirouksia; ovia jyskytettiin, jymisev‰t askelet
l‰heniv‰t -- ja samassa ilmestyiv‰t oviaukkoon er‰‰n aliupseerin
parrakkaat kasvot.

-- K‰det ylˆs! karjaisi mies kovasti, t‰hd‰ten poikaa kiv‰‰rill‰‰n.
Mutta t‰m‰ ei liikahtanut, istui ja tuijotti vain heihin tyls‰n‰
vihasta ja kiv‰‰ri lep‰si viel‰ ullakon luukulla.

Aliupseeri ei kuitenkaan ampunut, vaan hyˆkk‰si esiin, nosti pojan
niskasta seisaalleen ja ‰rj‰isi raivoisasti:

-- Lurjus! Mit‰ teit?!

Pojan silm‰t leimahtivat ja pienet, laihat k‰det puristuivat
nyrkkiin... Mutta silloin aliupseeri iski h‰nt‰ vasten suuta, niin ett‰
veri purskahti.

Sotilaat ottivat kiv‰‰rin ja panokset -- ja laahaten vietiin poika alas
portaita suoraa p‰‰t‰ pihalle.

Nuori luutnantti, jolla oli kalpeat, hienopiirteiset kasvot ja siniset
silm‰t, tarkasti poikaa hetken silm‰lasiensa takaa ja kysyi kauniilla,
mutta ankaralla ‰‰nell‰:

-- Sin‰kˆ ammuit ullakolta?

-- Min‰ -- vastasi poika hiljaa ja lujasti.

H‰n n‰ytti viel‰ niin tavattoman hennolta ja lapselliselta, seisoessaan
siin‰ kalpeana rotevien, punakoitten miesten keskell‰. Veri vuoti
virtanaan h‰nen nen‰st‰‰n valuen laihalle, huohottavalle rinnalle ja
tahraten h‰nen puseronsa. Luutnantin valtasi s‰‰li, ja h‰n kysyi hiukan
lempe‰mmin:

-- Mink‰ t‰hden sen teit?

-- H‰n tappoi ‰sken sisareni tuolla mets‰ss‰ ... ja paljon pahempaa...
Tuntui aivan kuin sanat olisivat tarttuneet h‰nen kurkkuunsa, mutta
sitten h‰n ‰kki‰ huusi hurjasti:

-- Niin! Menk‰‰ katsomaan tuonne mets‰‰n! Siell‰ h‰n makaa...

Tuo kime‰, vapiseva ‰‰ni katkesi nyyhkytykseen.

Nuori upseeri h‰tk‰hti. H‰n pudotti silm‰lasinsa ja sammalsi
tolkuttomasti:

-- Kuka ... kuka...?

-- Tuo juuri! Poika viittasi kuolleeseen, joka oli kannettu l‰hemm‰ksi.
H‰nen katseensa kulki miehest‰ mieheen, ja kun h‰n rivin loppup‰‰ss‰
n‰ki toisen roistoista, leimahti h‰nen vihansa uudelleen; h‰n osoitti
miest‰ ja huudahti silm‰t s‰kenˆiden:

-- Tuo myˆs! He molemmat ... molemmat!

Seurasi pitk‰, pahaenteinen ‰‰nettˆmyys; kuului vain sairaan
vaimon tukahdutettu nyyhkytys porstuasta ja ymp‰rill‰ lentelev‰t
p‰‰skyset viserteliv‰t iloisesti... Kaikkien katseet olivat suunnatut
raiskaajaan, joka oli muuttunut harmaankalpeaksi; h‰n tuijotti eteens‰
maahan ja hiki helmeili suurina pisaroina h‰nen otsallaan.

Nuoren upseerin silm‰t olivat ter‰v‰t kuin tikarit ja h‰nen ‰‰nens‰ oli
matala ja vapiseva:

-- Kuinka vanha h‰n oli?

-- Viisitoistavuotias, lausui poika j‰yk‰sti kuin t‰ysikasvuinen mies.

Toverien katseet n‰yttiv‰t tahtovan murskata rikollisen -- ja n‰kyi,
ett‰ h‰pe‰, pelko ja katumus raateli h‰nen sieluaan.

-- Lapseni ... lapseni, nyyhkytti ‰iti syd‰nt‰s‰rkev‰sti.

Hirve‰ taistelu kuvastui nuoren upseerin kasvoissa. H‰n otti lakin
p‰‰st‰‰n ja pyyhki hike‰ kalpealta otsaltaan -- ja h‰nen katseensa
harhaili kummallisesti ymp‰ri kuin rikollisen. H‰n katsahti
taivaallekin, ja huomasi, miten sinisell‰ taivaalla liiteli hiljaa
yksin‰inen pilvenhattara kuin suuri, ‰‰netˆn lintu ... Vihdoin alkoi
h‰n puhua katkonaisella, k‰he‰ll‰ ‰‰nell‰:

-- Tied‰ttekˆ, ett‰ aseiden piilottaminen ja pit‰minen on
kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty?

-- Tied‰mmeh‰n me sen, nyyhkytti vaimo. H‰n oli laahautunut ulos ja
nojautui ovenpieleen aivan kuin kaatumaisillaan. Mutta min‰ en ole
mit‰‰n t‰st‰ tiet‰nyt -- sen vannon Jumalan kautta!

-- Ja tied‰ttekˆ, ett‰ jokainen, ken ryhtyy aseelliseen toimintaan
sotajoukkoamme vastaan, on ilman muuta kuolemaan tuomittu; jota paitsi
asunto, miss‰ aseellista v‰kivaltaa on harjoitettu, ehdottomasti
poltetaan... Tied‰ttekˆ t‰m‰n?

-- Kyll‰ ... kyll‰ min‰ sen olen tiet‰nyt...

Luutnantti ryk‰isi kovasti usean kerran; sitten h‰n k‰‰ntyi pojan
puoleen ja h‰nen ‰‰nens‰ oli aivan vieras ja kolea.

-- Sinut on siis heti ammuttava ja t‰m‰ mˆkki poltettava...

-- Armoa! parkaisi sairas ‰iti kauhealla ‰‰nell‰, syˆksyen polvilleen
upseerin eteen. -- Armoa, herra... H‰n on nyt ainoa lapseni ... ja
ajatelkaa, mist‰ syyst‰ h‰n sen teki... Jumalan laupeuden t‰hden...

-- Min‰ en voi mit‰‰n, keskeytti luutnantti k‰he‰sti. Se on
ylip‰‰llikˆn ankara k‰sky. Teid‰n poikanne on tappanut kaksi
sotilastamme -- ja jos min‰ h‰net armahtaisin, ammuttaisiin minut itse.
Vaimo parka, min‰ en voi mit‰‰n...

ƒidin sairaat, kellert‰v‰t kasvot olivat kokonaan v‰‰ristyneet
mielettˆm‰st‰ kauhusta. H‰n syleili kiihke‰sti luutnantin polvia ja
huohotti:

-- Armoa! -- H‰n on vasta lapsi ... h‰n on vasta nelj‰toistavuotias...
Jumalan laupeuden t‰hden! Ajatelkaa, ett‰ teill‰ olisi sellainen veli...

Luutnantti irroitti itsens‰ tuosta suonenvedonomaisesta syleilyst‰ ja
h‰nen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina. Ja h‰n huusi miehille taas
tuolla vieraalla, karkealla ‰‰nell‰:

-- Ojennus! Asettakaa vanki sopivaan paikkaan -- ja olkaa valmiit!

-- Armoa! koetti onneton ‰iti sopertaa, mutta h‰nen ‰‰nens‰ sortui.

Aliupseeri, joka oli sitonut pojan k‰det, asetti h‰net seisomaan
kotimˆkkins‰ seinustalle ja aikoi sitoa nen‰liinan h‰nen silmilleen.

-- Ei tarvita! huudahti poika. H‰n muisti lukeneensa jonkin kertomuksen
samanlaisesta tapauksesta ja p‰‰tti, ettei h‰nk‰‰n h‰p‰ise itse‰‰n...
Mutta h‰nen ‰‰ness‰‰n v‰risi sekaisin kauhu, viha ja pid‰tetty itku.
H‰nen hento ruumiinsa vapisi ankarasti, h‰n n‰ytti vain viluiselta
lapselta...

-- Valmiit! komensi luutnantti k‰he‰sti, niinkuin ‰‰ni olisi tarttunut
h‰nen kurkkuunsa. Ja hetken kuluttua:

-- Ampukaa!

Pojan silm‰t leimahtivat viel‰ kerran voimattomasta vihasta, ja h‰n
huusi kaikin voimin:

-- Kurjat murhaa...

Mutta h‰nen ‰‰nens‰ katkesi kummallisesti korahtaen. Luonnottoman
r‰ike‰n‰ r‰j‰hti yhteislaukaus liian l‰heisest‰ tuvansein‰st‰ --
ja sit‰ peitt‰v‰, vihre‰ kˆynnˆspeite vavahti kuin el‰in, jota on
kuolettavasti isketty. Poika putosi suorastaan kokoon kuin tyhj‰
s‰kki -- ‰‰nn‰hdyst‰k‰‰n ei en‰‰ kuulunut. H‰nen suunsa vain
aukeni, niinkuin h‰n olisi aikonut viel‰ kerran vet‰ist‰ ilmaa
l‰piammuttuihin keuhkoihinsa -- ja laihat, hennot sormet koukistuivat
suonenvedonomaisesti kuin kuolevan linnun varpaat...

ƒiti, joka mielettˆm‰ss‰ tuskassaan oli seurannut valmistuksia, lys‰hti
tunnotonna maahan, niinkuin h‰netkin olisi ammuttu. Nuori upseeri
tarttui kaksi k‰sin p‰‰h‰ns‰ ja tuijotti mielipuolen tavoin pient‰,
verintahrattua ruumista... Mutta ‰kki‰ h‰nen kasvoilleen tuli kauhea,
p‰‰tt‰v‰inen ilme, ja h‰n huusi hurjasti:

-- Ojennus!

Sitten h‰n otti pistoolin vyˆlt‰‰n, t‰ht‰si tarkkaan elossa olevaa
raiskaajaa -- ja laukaisi.

T‰m‰ kaatui heikosti huudahtaen, potkiskeli muutaman kerran
hervottomasti ja oli sitten hiljaa.

Mutta luutnantti huusi raivoisalla, miltei riemuitsevalla ‰‰nell‰:

-- Ja nyt mˆkki palamaan!

Jotkut katsahtivat luutnanttia kasvoihin ja kylm‰ v‰ristys kulki heid‰n
ruumiinsa l‰vitse: he n‰kiv‰t, ett‰ h‰n oli menett‰nyt j‰rkens‰.

Mutta h‰nen k‰skyns‰ oli viel‰kin ylip‰‰llikˆn julistuksen mukainen
eiv‰tk‰ he uskaltaneet kielt‰yty‰ tottelemasta. Vanha vaimo kannettiin
hiukan syrj‰‰n ja mˆkki sytytettiin.

Pian alkoivat liekit r‰tist‰, ja paksu, musta savupatsas nousi sinist‰
taivasta kohden. Ja tuon mahtavan savupatsaan ymp‰rill‰ lenteliv‰t
vinhaa vauhtia p‰‰skyset, piipitt‰en surkeasti ja valittavasti. Niiden
poikaset olivat j‰‰neet liekkeihin ... nuo pienet, avuttomat poikaset,
joilla ei viel‰ ollut hˆyheni‰k‰‰n...




VELJEKSET


He marssivat riviss‰ rinnakkain ja olivat niin yhdenn‰kˆiset, ett‰
paikalla tunsi heid‰t veljeksiksi: kummallakin hiukan karkeat,
voimakkaat kasvonpiirteet, samat siniset silm‰t ja vaalea, pehme‰
tukka. Eron huomasi vain siin‰, ett‰ nuorempi oli pitempi ja hartevampi
ja terveenpunakka, kun taas vanhemman kasvot olivat kalpeat ja niiss‰
oli viel‰ aivan kuin k‰rsittyjen tuskien j‰lki‰.

Oikeastaan olisi heid‰n v‰liins‰ kuulunut pari miest‰, mutta he olivat
omin luvin asettuneet rinnakkain, ja kun kapteeni oli yst‰v‰llinen
mies, h‰n ei ollut sit‰ huomaavinaan.

Jo silloin kun tuli ‰kkin‰inen k‰sky l‰hte‰ sotan‰ytt‰mˆlle ja t‰ytyi
j‰tt‰‰ vanha, sairas ‰iti kotiin, he olivat kumpikin itsekseen
p‰‰tt‰neet suojella toisiaan kaikissa vaaroissa. Sill‰ vaikkeiv‰t he
koskaan siit‰ puhuneet, he rakastivat syd‰mellisesti toisiaan. Tosin
pienen‰ toisinaan oli tullut riitaakin, kun vanhempi tahtoi pit‰‰
ylivallan, niinkuin kaikki vanhemmat veljet maailman alusta alkaen
ovat tehneet! Mutta auta armias, jos joku rohkeni tehd‰ pahaa pikku
veljelle! Vanhempi olisi sellaisissa tapauksissa mennyt nuoremman
puolesta vaikka suoraan kuolemaan.

Ainoa onni olikin, ett‰ he saivat olla rinnakkain. He puhuivat usein
kodista ja ‰idist‰ -- ja voivat monella tavalla auttaa toisiaan.
Milloin vanhempi oli kovin uupunut pitkist‰ marsseista, kantoi nuorempi
osan h‰nen kantamuksestaan; toinen taas luovutti osan ruoastaan, sill‰
pieni annos ei mitenk‰‰n tahtonut riitt‰‰ nuoremman perin pohjin
terveelle, rotevalle ruumiille; jos toinen vilustui, antoi toinen
osan alusvaatteistaan. Ja kun vanhempi ensimm‰isess‰ taistelussa
haavoittui jalkaan j‰‰den tiedottomana taistelutanterelle, juoksi
nuorempi ankarasta luotisateesta huolimatta takaisin ja kantoi h‰net
sidontapaikalle. T‰m‰n haavan johdosta vanhempi viel‰kin hiukan ontui.

Annettiin pys‰htymismerkki ja k‰skettiin syˆd‰ viimeinen mukanaoleva
muona-annos. Sen j‰lkeen piti alkaa hyˆkk‰ys...

Oli raskas, sumuinen ilma. Maa oli pehme‰ ja lokainen; miesten
jalkineet olivat m‰r‰t ja painavat anturoihin tarttuneesta savesta --
ja he olivat v‰syneit‰, ‰‰nettˆmi‰ ja alakuloisia.

Veljekset istuivat lokaisessa maassa hiukan erill‰‰n muista ja sˆiv‰t
‰‰nettˆmin‰.

Vanhempi katsoi puolittain salaa, miten innokkaasti nuoremman
voimakkaat leuat jauhoivat; h‰nen leip‰palansa pieneni arveluttavan
nopeasti -- ja toisessa k‰dess‰ h‰n piteli rasiaa, jossa oli hiukan
s‰ilˆtty‰ lihaa, mutta siit‰ h‰n otti silloin t‰llˆin vain pienen
murusen.

Vanhempi leikkasi leip‰palansa kahtia ja ojensi toisen puolen
veljelleen sanoen:

-- Ota sin‰ t‰m‰.

-- En min‰ ota ... syˆ nyt vain itse, esteli nuorempi.

-- ƒl‰ nyt siin‰... kyll‰ min‰ n‰en, ett‰ sinun on kova n‰lk‰, eik‰
minulle maistu ollenkaan...

Nuorempi hymyili hiukan, aivan kuin olisi sanonut: kyll‰ min‰ sinut
tunnen, veli! Ja h‰nen silm‰ns‰ s‰dehtiv‰t kiitollisuudesta, kun h‰n
katsahti veljeens‰ ja sanoi:

-- Mutta sinun t‰ytyy sitten ottaa t‰m‰ liha.

-- Enh‰n min ... mit‰ sitten itse syˆt...

-- Sinun t‰ytyy ottaa! Kun et ole viel‰ oikein tervek‰‰n... H‰n otti
sormiensa v‰liin pienen lihamurenen, ojensi loput veljelleen ja lis‰si
reippaasti:

-- Enk‰ min‰ mokomista hippeist‰ v‰lit‰k‰‰n -- mutta leip‰ se poikaa on!

Vanhempi kyll‰ tiesi miten paljon toinen piti lihas‰ilykkeest‰ -- ja he
hym‰htiv‰t kumpikin. Ja heid‰n hymyns‰ oli niin valoisaa ja kaunista
-- niinkuin ei olisikaan mit‰‰n sotaa, eiv‰tk‰ he odottaisikaan
hyˆkk‰ysk‰sky‰, joka vie sadat, tuhannet ihmiset kuolemaan...

Vanhempi otti s‰ilykepurkin vastaan ja nuoremman valkeat hampaat
iskiv‰t peloittavalla voimalla uuden leip‰palan kimppuun. Vanhempi
katsoi ihaillen veljens‰ voimakasta vartaloa ja pahoitteli mieless‰‰n
sit‰, kun t‰m‰ miltei yhten‰‰n sai kokea n‰lk‰‰. Kun h‰n oli syˆnyt
s‰ilykkeen j‰‰nnˆkset, h‰nell‰ oli viel‰kin j‰ljell‰ pieni leiv‰npala.

-- Ota t‰m‰ viel‰ ... en viitsi n‰in pient‰ laukkuunkaan panna, h‰n
sanoi ja ojensi sen veljelleen.

T‰m‰ aikoi ensin syˆd‰ sen, mutta pistikin sen laukkuunsa ja sanoi:

-- Saat sen t‰‰lt‰, jos sinun tulee n‰lk‰. Ei sit‰ tied‰, milloin
ruokaa saadaan...

H‰n katsahti veljeens‰ valoisalla, l‰mpim‰ll‰ katseellaan ja lausui
hetken kuluttua hiljaa:

-- Kyll‰ sin‰ sent‰‰n tulit liian aikaisin pois sairaalasta. Olet viel‰
niin huonon n‰kˆinenkin...

-- Kun l‰‰k‰ri kerran sanoi, ett‰ jalka on terve, niin kai h‰n sen
sitten paremmin tiet‰‰, vastasi vanhempi hieman katkeranivallisesti.
Hetken kuluttua h‰n lis‰si reippaasti:

-- No, kyll‰ min‰ sent‰‰n jaksan...

Tuli pitk‰ ‰‰nettˆmyys. Jostakin edemp‰‰ vain kuului tykkien jyskett‰
-- ja kaikki katselivat sinnep‰in ‰‰nettˆmin‰ ja hiljaisina, niinkuin
olisivat ajatelleet, milloin heid‰n vuoronsa on kaatua...

-- Mitenk‰h‰n se ‰itiparka siell‰ jaksanee...? puhui nuorempi kuin
itsekseen lokaiseen maahan tuijottaen.

-- Seh‰n ik‰vint‰ onkin, kun h‰nelle ei j‰‰nyt juuri mit‰‰n...

-- Kun se l‰htˆk‰skykin tuli niin kovin ‰kki‰...

-- Niin, niin, p‰‰tteli vanhempi.

H‰n ryk‰isi kummallisesti pari kertaa, niinkuin h‰nen kurkussaan olisi
ollut jotakin, ja h‰nen ‰‰nens‰ oli matala ja hiljainen, kun h‰n lis‰si:

-- Mit‰s siin‰ eilisess‰ kirjeess‰ oikein olikaan...? Jos lukisit sen,
koska t‰ss‰ on aikaa.

Nuorempi kyll‰ tiesi, ett‰ toinen muisti tuon lyhyen kirjeen, mutta
‰idin kirjeiden lukeminen oli heille ik‰‰n kuin pieni juhlahetki.
He voivat miltei n‰hd‰, miten h‰n yksin vanhana ja ryppyisen‰ istuu
kotimˆkiss‰... Tupa tulee h‰m‰r‰ksi, mutta h‰n ajattelee vain heit‰
-- ja vihdoin, kun on aivan pime‰, h‰n havahtuu kuin unesta, sytytt‰‰
vanhan lampun, asettaa silm‰lasit nen‰lleen ja alkaa vapisevin k‰sin
kirjoittaa...

H‰n kaivoi poveltaan kirjeen ja alkoi hiljaa, liikutuksen vallassa
lukea:

    "_Rakkaat lapset!_

    _En ole saanut teilt‰ pitk‰‰n aikaan kirjett‰ ja minulla on niin
    levoton olo ja ik‰v‰... P‰iv‰t ovat muuttuneet niin kovin pitkiksi
    ja yˆtkin... No ei se mit‰‰n, kun te, rakkaat poikani, vain pian
    tulisitte takaisin... Se reumatismi on minua taas viime aikoina
    vaivannut, mutta ei se mit‰‰n, kun te vain olisitte terveit‰...
    Min‰ l‰het‰n teille kummallekin uudet villasukat... Koettakaa nyt
    v‰ltt‰‰ vaaraa ... kai se on Jumalankin tahto ... sill‰ mihin min‰
    sitten menisin jos te, pienet poika parkani kuolisitte..."_

-- Riveihin! kuului samassa hillitty, mutta kuuluva huuto, ja mies pani
kirjeen uudelleen poveensa.

Hetken kuluttua l‰hti koko rykmentti marssimaan sumussa h‰‰mˆtt‰v‰‰
mets‰‰ kohden.

He olivat marssineet yht‰ mittaa kaksi tuntia, kun ‰kki‰ kuulivat
lentokoneen surinaa yl‰puoleltaan. Se oli vihollisen lentokone -- sen
he ehtiv‰t n‰hd‰ ja kaikki ymm‰rsiv‰t, ett‰ jos se p‰‰see pakenemaan,
viem‰‰n sanan tykistˆlle, he joutuvat suureen vaaraan.

Ennenkuin ehdittiin edes komentaa, olivat kaikki kiv‰‰rit kohonneet
ylˆsp‰in, ja kun ampumisk‰sky kuului, ne r‰isk‰htiv‰t kuin itsest‰‰n;
ne r‰tisiv‰t hetken hurjan nopeasti ja hermostuneesti -- turhaan!
Lentokone oli liian korkealla ja meni niin kovaa vauhtia, etteiv‰t he
saaneet sit‰ vahingoitetuksi. Suuren petolinnun lailla, joka pakenee
saalis kynsiss‰‰n, se lensi hurjasti eteenp‰in ja katosi sumuun...

-- Mitenk‰h‰n nyt k‰ynee...?

Er‰s laiha, v‰syneen n‰kˆinen mies lausui sen miltei kuiskaten, mutta
kaikkien mieliss‰ kyti tuo sama kysymys.

Kun he olivat noin kymmenen minuuttia levottomina marssineet eteenp‰in,
kuului ‰kki‰ kranaatin ulvonta, se r‰j‰hti heid‰n takanaan -- ja vasta
sen j‰lkeen kuului kumea tykinlaukaus paljon l‰hemp‰‰ kuin ennen;
lentokone oli tehnyt teht‰v‰ns‰...

Pian alkoi ammuksia lennell‰ yh‰ tihe‰mp‰‰n, jokin srapnelli r‰j‰hti
heid‰n yl‰puolellaan ... ja heti sen j‰lkeen ‰‰rettˆm‰n suuri ammus
aivan rivien edess‰; sen ilmanpaine ja sirut tappoivat heti viisi
miest‰ ja kymmenkunta haavoittui...

-- Nyt ne alkavat niill‰ kirotuilla mˆrss‰reill‰‰n...

Voimaton viha ja kauhu kuvastui tuossa huudahduksessa -- ja se tarttui
kaikkiin. He tunsivat itsens‰ niin kovin avuttomiksi, kun ei edes
tiennyt, miss‰ vihollinen oli.

Ammuksia alkoi sataa yh‰ nopeammin. Ne r‰j‰htiv‰t milloin edess‰,
milloin takana, milloin taas miesjoukossa. Kokonaiset pilvet lokaa
r‰isk‰hti ilmaan ja maahan tuli syvi‰ kuoppia, jotka alkoivat heti
t‰ytty‰ likaisella vedell‰.

Jossakin sivulla r‰j‰hti taas kranaatti ihmisjoukossa: kuului vihlovia
tuskanhuutoja, sekasortoista h‰lin‰‰ ja er‰s haavoittunut hevonen kiiti
kuin hullu pienen matkaa ja syˆksyi sitten nurinniskoin maahan.

-- Eiv‰tkˆ meik‰l‰iset jo ala ampua...? kuului taas vapiseva, miltei
vaikeroiva ‰‰ni.

-- Ehk‰ ne pyrkiv‰t parempaan paikkaan, puhui toinen lohduttaen. Mutta
sama levottomuus ja pelko kuvastui h‰nenkin ‰‰ness‰‰n.

Silloin kuului komentosana, ja paikalla he h‰t‰‰ntynein‰ l‰htiv‰t
juoksemaan eteenp‰in. Mutta pian he alkoivat raskaasti huohottaa;
heid‰n silmiss‰‰n h‰m‰rsi, ohimoissa jyskytti kuin vasaralla nakuttaen
ja heid‰n hikisill‰, kalpeilla kasvoillaan oli kauhun ilme...

Taas leimahti sokaiseva, keltaisenpunainen liekki, maa vavahti
kauheasta r‰j‰hdyksest‰, loka ja kranaatinsirpaleet singahtivat
kaikkialle -- ja se komppania, jossa veljekset olivat, peittyi miltei
kokonaan sakeaan, tukahduttavaan savupilveen...

-- _Aleksander!_

Tuo vihlova huuto sattui vanhempaan veljeen viel‰ ankarammin kuin
kranaatin r‰j‰hdys. H‰n oli vaistomaisesti syˆks‰ht‰nyt eteenp‰in,
kun kranaatti ulvahti, kaatui suulleen maahan ja selvisi siten vain
mustelmilla...

Huudon kuullessaan h‰n nousi puoliksi pyˆrtyneen‰ ja syˆksyi
umpim‰hk‰‰n ‰‰nen suuntaan. H‰n oli tukehtumaisillaan savuun, h‰n
kompastui elottomiin j‰seniin ja tunnusteli murskatuita, viel‰
v‰r‰htelevi‰ kasvoja -- turhaan. H‰n huuteli velje‰‰n, mutta kukaan ei
vastannut. Lopulta h‰n kauempana n‰ki jotakin h‰‰mˆtt‰v‰n savun seassa,
h‰n syˆksyi sinne -- ja koettelemalla h‰n tunsi veljens‰ kasvot ja
pehme‰n tukan...

T‰m‰ makasi sel‰ll‰‰n maassa, h‰nen toinen k‰tens‰ oli palanut ja
savustunut aivan sysimustaksi ja toinen jalka muistutti jotain verist‰
massaa... H‰nen kasvonsa olivat kuolemankalpeat, silm‰t sulkeutuneet --
ja k‰he‰sti ‰hkyen h‰n aukoi yht‰ mittaa suutaan kuin maalle vedetty
kala...

Kaikki tuntui pyˆriv‰n vanhemman veljen silmiss‰; h‰n vaipui maahan
veljens‰ viereen -- mutta ‰kki‰ h‰n h‰tk‰ht‰en hyp‰hti ylˆs: h‰nen
k‰tens‰ oli sattunut johonkin l‰mpim‰‰n, hˆyry‰v‰‰n... Kranaatinsirpale
oli repinyt auki veljen vatsan...

H‰n oli aina vaarankin hetkell‰ ollut toiminnan mies, mutta t‰m‰ oli
liikaa -- h‰n oli kuin tolkuton... Kuin unessa h‰n kuuli, ett‰ oma
tykistˆ oli ruvennut kiivaasti ampumaan, mutta h‰n ei kiinnitt‰nyt
siihen sen enemp‰‰ huomiota. Ja jos h‰nt‰ olisi k‰sketty seuraamaan
komppaniaansa, tai koeteltu pakottaa l‰htem‰‰n -- niin el‰v‰n‰ h‰n ei
olisi paikaltaan poistunut...

Haavoittuneen leuka alkoi kovasti vavista, h‰n aukaisi silm‰ns‰ ja
n‰ytti tahtovan sanoa jotakin, mutta kieli oli suussa niin kankeana,
ettei h‰n voinut lausua sanaakaan. H‰nen kasvonsa v‰‰ristyiv‰t, h‰n
puri kirskahtaen hampaansa yhteen ja samalla alkoi h‰nen suustaan
pursuta verta: h‰n oli tuskissaan purrut rikki kielens‰... Ja yh‰
kiristellen hampaitaan h‰n tuijotti veljeens‰. H‰n ponnisteli
sanoakseen jotakin, mutta ei voinut... Pitk‰n ajan kuluttua h‰n vihdoin
k‰he‰sti korisi:

-- Ammu minut...

Vanhempi s‰ps‰hti. H‰n oli rakastanut velje‰‰n enemm‰n kuin ket‰‰n; tuo
rakkaus oli syntynyt jo lapsena yhteisiss‰ k‰rsimyksiss‰ ja lujittunut
yh‰ el‰m‰n ankarassa taistelussa. Ja h‰nenkˆ pit‰isi nyt ampua
veljens‰... H‰n lyyhistyi kokoon purskahtaen rajuun itkuun ja painoi
huulensa veljen verisi‰ huulia vasten, sopertaen katkonaisesti:

-- Veljeni ... veljeni ... veljeni...

Ehe‰ll‰ k‰dell‰‰n tarttui onneton h‰nen k‰teens‰ ja puristi
sit‰ uskomattomalla voimalla. Ja h‰n tunsi, ett‰ veli tuolla
kuolemantuskasta vapisevalla puristuksella tahtoi lohduttaa h‰nt‰.
Kuolevan hampaat aukenivat kiristyksest‰‰n, leuka alkoi taas
suonenvedonomaisesti vavahdella ja vihdoin h‰n kuiskasi korisevalla
‰‰nell‰:

-- Tervehd‰ ... ‰iti‰...

Sitten h‰n menetti tajuntansa.

Vanhempi veli istui kauan kranaattien myllert‰m‰ss‰ savessa ja tuijotti
noita sinisenkalpeita, vavahtelevia kasvoja. H‰nen ymp‰rill‰‰n kuului
joitakin valituksia, tykkien jyske oli kiihtynyt ‰‰rimmilleen,
konekiv‰‰rit s‰risiv‰t raivoisasti, sumuinen ilma aivan v‰risi tuosta
huumaavasta pauhusta mutta h‰n vain istui ja piteli tuota tuskasta
tempoilevaa k‰tt‰ ja h‰nest‰ tuntui pitk‰t ajat silt‰, ett‰ kaikki oli
vain hirmuista unta...

Silloin h‰n muisti taas veljens‰ pyynnˆn ja v‰r‰hti -- niinkuin jokin
kylm‰, hirve‰ koura olisi ‰kki‰ taittunut h‰nen syd‰meens‰. Ei -- h‰n
ei voi sit‰ tehd‰...

Mutta viel‰ kauheampi oli katsella veliraukan tuskia, h‰nen hiiltynytt‰
k‰tt‰‰n ja sinert‰vi‰, v‰‰ntyneit‰ kasvojaan, joilla viel‰ ‰sken
s‰teili nuoruus, terveys ja voima. H‰nen sormensakin sinisine kynsineen
n‰yttiv‰t kuolleen sormilta, ja kuitenkin h‰n alkoi hourailla.

-- Auta! h‰n parkaisi tuskin ymm‰rrett‰v‰sti. Tuo musta koira syˆ
minut. Se on jo syˆnyt jalkani...

-- Siell‰kˆ sin‰ nyt olet, veli parka, kuiskasi vanhempi aivan ‰‰neen.

H‰nen mieleens‰ muistui niin el‰v‰sti tuo tapaus heid‰n lapsuudestaan.
Kun is‰ oli kuollut, heid‰n t‰ytyi l‰hte‰ kerjuulle, ja er‰‰n talon
pihalla hyˆkk‰si suuri, kiukkuinen koira heid‰n kimppuunsa ja puri
pienemp‰‰ s‰‰reen. Syd‰nt‰s‰rkev‰sti huutaen h‰n lˆi koiraa kepill‰,
mutta se olisi repinyt h‰netkin, ellei ihmisi‰ olisi tullut apuun.

Miten he itkiv‰tk‰‰n silloin -- h‰n oli aivan suunniltaan, kun veri
pursui pikku veikon s‰‰rest‰ ... l‰pi valkean sukan -- jotka ‰iti oli
saanut lahjaksi...

-- Oh... nyt se repii minut! ‰hkyi taas onneton; h‰n alkoi korista ja
tempoa entist‰ kamalammalla tavalla...

Mielettˆm‰n‰ hyp‰hti vanhempi veli ylˆs ja juoksi umpim‰hk‰‰n pois,
p‰‰st‰kseen n‰kem‰st‰ ja kuulemasta.

Mutta kun h‰n n‰ki vett‰ er‰‰ss‰ kuopassa, juolahti h‰nen mieleens‰
uusi ajatus: h‰n kostutti nen‰liinansa ja toi sen veljen otsalle.

V‰hitellen t‰m‰ alkoi taas n‰ytt‰‰ elonmerkkej‰; aukaisi lopulta
silm‰ns‰ ja sopersi kankeasti:

-- Mikset auta...?

Kauhea taistelu kuvastui vanhemman kasvoilla. H‰n oli aivan
harmaankalpea ja v‰‰nteli k‰si‰‰n. Mutta veljen tuntemattomassa
‰‰ness‰, tuossa siet‰m‰ttˆm‰n ter‰v‰ss‰, verest‰v‰ss‰ katseessa
kuvastui niin sanomaton tuska, rukous ja moite, ettei h‰n voinut sit‰
kest‰‰; h‰n ymm‰rsi, ett‰ h‰nen _t‰ytyi_... H‰n tarttui veljen ehe‰‰n
k‰teen ja ‰nkytti aivan kuin puolustautuen:

-- Min‰ teen sen...

Taas h‰n tunsi tuon vavahtelevan puristuksen. Ja vain ‰‰rimm‰isin
ponnistuksin kuolevan onnistui katkonaisesti kuiskata:

-- Hyv‰sti ... rakas ... veli.

Mutta h‰nen sammuvassa katseessaan loisti viel‰kin kiitollisuus ja
rakkaus...

Kun h‰n oli hetken ollut tiedottomana, h‰n alkoi taas hourailla. Ja
kun h‰n v‰‰ntelehti ruhjotulla ruumiillaan, tarttui vanhempi veli
kiv‰‰riins‰... Mutta viel‰ kerran h‰n heitti sen luotaan, niinkuin se
olisi polttanut h‰nen k‰si‰‰n. Ja h‰n n‰ytti mielipuolelta, kun h‰n
siin‰ polvillaan tuijotti veljens‰ j‰‰nnˆksi‰ ‰hkyen kuin kuoleva el‰in.

Miten hartaasti h‰n odottikaan kuolemaa! Multa yh‰ vavahteli k‰si,
yh‰ kuului katkonaisia sanoja, ja nuo kauheat korisevat hengenvedot
viilsiv‰t h‰nen syd‰nt‰‰n ja kylm‰t v‰reet puistattivat h‰nen
ruumistaan. Vihdoin h‰n sieppasi uudelleen kiv‰‰rins‰ -- ja sitten
kuului yksin‰inen laukaus...

Lyhyt syysp‰iv‰ alkaa jo h‰m‰rt‰‰, mutta h‰n on yh‰ polvillaan
maassa pidellen veljens‰ kylm‰‰ k‰tt‰ omassaan. H‰n muistelee heid‰n
lapsuuttaan, yhteisi‰ leikkej‰‰n ja retki‰‰n...

Tykkien jyske on h‰ipynyt yh‰ kauemmaksi, mutta h‰n tuijottaa
vain noita lumivalkeita kasvoja, jotka ovat niin rauhalliset ja
liikkumattomat. H‰n muisti aivan selv‰sti, mink‰ n‰kˆinen veli oli
ollut kaksivuotiaana... Silloin oli kotona viel‰ lehm‰kin -- ja poika
kulki lihavana ja punaposkisena ‰idin kintereill‰ ja vaati yht‰ mittaa
kovalla ‰‰nell‰ maitoa. Ja nyt -- nyt h‰n ei en‰‰ koskaan pyyd‰
mit‰‰n...

Kun pimeys alkoi tulla yh‰ sakeammaksi, h‰n nousi ylˆs. Ja er‰‰n
kaatuneen sotilaan vyˆst‰ h‰n otti pienen lapion ja alkoi kuumeisella
kiireell‰ kaivaa hautaa; se valmistuikin pian, sill‰ maa oli aivan
pehme‰t‰. Sitten h‰n nosti veljens‰ ruumiin j‰‰nnˆkset sinne ja tarttui
uudelleen lapioonsa...

Mutta kun h‰nen piti heitt‰‰ tuota m‰rk‰‰ savea veljens‰ ruumiille,
h‰n pys‰htyi ja seisoi hetken liikkumattomana. H‰n kaivoi laukustaan
puhtaan pyyheliinan ja peitti sill‰ kuolleen kasvot; h‰n ker‰si
s‰rkyneen pyˆr‰n palasia ja rikkoutuneen laatikon lautoja ja latoi
niist‰ veljen p‰‰n ymp‰rille suojuksen -- ettei m‰rk‰ loka p‰‰sisi
h‰nen kasvoilleen...

Yritt‰ess‰‰n peitt‰‰ veljens‰ vartaloa h‰nen vaatteittensa j‰‰nnˆksill‰
-- sattui h‰nen k‰teens‰ veren tahraama paperi. H‰n katsoi tarkemmin ja
huomasi verenkin l‰vitse suuria, koukeroisia kirjaimia...

Hirve‰ tuska v‰‰risti h‰nen kasvonsa ja tarttui h‰nen syd‰meens‰ kuin
verenhimoinen peto uhriinsa -- h‰n ei ollut muistanut kaikkea...

H‰n tuijotti kauan lokaiseen hautaan, jonka pohjaan oli jo kokoontunut
vett‰... Kerran h‰n tarttui p‰‰h‰ns‰kin ja mutisi hiljaa ja k‰he‰sti:

-- Niin -- mit‰ kirjoitan ‰idille...?

H‰m‰r‰ muuttui l‰pitunkemattomaksi pimeydeksi. Tuuli alkoi kohista
l‰heisess‰ metsikˆss‰ hiljaa ja salaper‰isesti kuin joidenkin
j‰ttil‰isolentojen hillitty hengitys... Ja muutamat raskaat
pilvenlonkareet liiteliv‰t aivan matalalla mustina ja ‰‰nettˆmin‰ kuin
‰‰rettˆm‰n suuret yˆlepakot...

Mutta h‰n vain istuu ja tuijottaa veljens‰ ruumista, jonka hahmon viel‰
vaivoin erottaa mustan haudan pohjalta... H‰nen p‰‰ns‰ on painunut
voimattomasti rintaa vasten ja k‰dess‰‰n h‰n pitelee verentahraamaa
paperilappua, jossa on suuria koukeroisia kirjaimia... H‰n huokaa
raskaasti ja h‰nen huulensa kuiskaavat hiljaa:

-- ƒiti parka...




UNOHDETTU


Kello oli kaksi yˆll‰, kun h‰n toisten mukana ‰‰nettˆm‰sti ratsasti
leirist‰ tiedusteluretkelle. Vaikka oltiin elokuussa, oli yˆ sangen
kolea ja pime‰; vain hiukan saattoi huomata alkavan p‰iv‰n sarastusta.
Alhaalla taivaanrannalla n‰kyi punertava tulipalon kajastus ja
sielt‰p‰in kuului tykkien matala, kumea jymy -- niinkuin kaukainen
ukkonen.

H‰nen ruumiinsa oli yht‰mittaisesta ratsastuksesta niin kipe‰ kuin
olisi h‰nt‰ ruoskittu. Moneen yˆhˆn eiv‰t he nytk‰‰n olleet saaneet
nukkua -- aina vain tiedusteluretki‰. Kaikki n‰yttiv‰t alakuloisilta,
synkilt‰ ja kalpeilta -- ja useat v‰risiv‰t vilusta.

Kaiken lis‰ksi tuli heid‰n niskaansa hetken kuluttua sadekuuro, ja kun
he olivat v‰syneit‰ ja unisia, tuntui sekin aivan j‰‰kylm‰lt‰. Onneksi
se meni pian ohi ja h‰m‰r‰kin alkoi v‰hitellen muuttua valoisammaksi.

He ratsastivat kaksittain er‰st‰ mets‰tiet‰ myˆten. Tuuli humisi puissa
niin surullisesti, lenn‰tt‰en heid‰n p‰‰lleen kylmi‰ pisaroita...

ƒkki‰ tuntui h‰nen rinnassaan j‰lleen tuo kalvava, tuskallinen tunne
-- niinkuin jokin tuntematon kipu; h‰n muisti taas, miten oli t‰ytynyt
j‰tt‰‰ vaimo ja pienokaiset aivan rahattomina, turvattomina, kun sota
syttyi. Ja miten he nyt...? Ajatellessaan, ettei heill‰ ollut ruokaa,
tuntui, kuin h‰nt‰ olisi kuristettu kurkusta. H‰n oli aivan n‰kevin‰‰n,
miten pienokaiset nukkuvat vuoteellaan kalpeina ja laihtuneina ja
pˆyd‰n ‰‰ress‰ istuu himme‰n lampun valossa h‰nen nuori vaimonsa
itkien...

He tulivat parhaillaan er‰‰lle aukiolle, kun edess‰ v‰l‰hti kokonainen
rivi punertavankeltaisia liekkej‰ -- ja luodit lensiv‰t vinkuen heid‰n
korvissaan. H‰n n‰ki, miten er‰s toveri levitti molemmat k‰tens‰ ja
putosi taaksep‰in maahan... He sieppasivat ‰kki‰ kiv‰‰rit sel‰st‰‰n
aikoen ruveta ampumaan.

Mutta silloin h‰nest‰ tuntui, ett‰ jokin pisti h‰nen vatsaansa, h‰nen
silmiss‰‰n s‰kenˆi omituisesti ja h‰nell‰ oli sellainen tunne, ett‰
pit‰isi laskeutua alas ratsulta. Toverit ampuivat rivakasti, h‰n
ihmetteli miksei h‰n itse ampunut -- ja silloin h‰n k‰sitti h‰m‰r‰sti,
ett‰ oli haavoittunut. Hevonen hyp‰hteli, h‰n alkoi pudota, mutta
tottuneen ratsastajan vaistolla h‰n ymm‰rsi viel‰ irroittaa jalkansa
jalustimesta. H‰n oli huomaavinaan, ett‰ toverit l‰htiv‰t t‰ytt‰
laukkaa, tulia v‰l‰hteli; viimeinen aistimus oli se, ett‰ h‰n putoaa --
mutta alastuloa h‰n ei en‰‰ tuntenut...

Ensimm‰inen tunne oli ‰‰rettˆm‰n v‰symyksen ja tylsyyden tunne -- ja
h‰nen korvissaan oli tavaton jyrin‰, kolina ja suhina. H‰n ei muistanut
mit‰‰n eik‰ kyennyt ajattelemaan ja h‰nen sis‰ll‰‰n poltti niinkuin
siell‰ olisi kytenyt pienoinen tuli, joka tunkeutui hiljalleen ulos
kurkusta. Aurinko paahtoi h‰nt‰ suoraan kasvoihin, h‰nest‰ tuntui
h‰m‰r‰sti, ett‰ h‰n on jossakin taistelukent‰ll‰ ja h‰nen halkeilleet
huulensa kuiskasivat hiljaa, k‰he‰sti:

-- Vett‰.

H‰n makasi kauan tuon raukeuden vallassa voimatta aukaista silmi‰‰n.
Mutta tuska vatsassa yh‰ yltyi, ja h‰n alkoi tahtomattaan hiljaa
vaikeroida. Ja h‰nen oma ‰‰nens‰, tuo heikko, surkea valitus ik‰‰nkuin
her‰tti h‰net v‰hitellen. H‰n alkoi muistaa mets‰aukean, putoavan
toverinsa -- ja itsens‰...

Kylm‰ kauhu vavahdutti h‰nt‰, her‰tti h‰net aivan t‰yteen tajuntaan;
h‰n huomasi haavoittuneensa _vatsaan_. Ja h‰n ymm‰rsi, ellei ollut en‰‰
toivoa...

H‰nen selk‰ns‰ oli aivan puutunut, ja kun h‰n koetti k‰‰nt‰‰ itse‰‰n,
rep‰isi sis‰lt‰ niin siet‰m‰ttˆm‰sti, ett‰ h‰n oli menett‰m‰isill‰‰n
tajuntansa. H‰n makasi pitk‰n aikaa liikkumattomana, ja h‰nen kasvonsa
olivat muuttuneet kuolonkalpeiksi. Vihdoin h‰n taas sopersi hiljaa:

-- Vett‰.

H‰n kuiskasi monta kertaa tuon yksin‰isen sanan, mutta kun ei kukaan
vastannut, her‰si h‰nen sameissa aivoissaan kummallinen ep‰luulo.
Vaikka h‰n ‰sken h‰m‰r‰sti muisti kaatuneensa mets‰ss‰, luuli h‰n
kuitenkin makaavansa keskell‰ taistelun melskett‰. Vasta nyt h‰n
huomasi, ett‰ tuo humina ja jyrin‰ kuului h‰nen p‰‰st‰‰n. Tosin h‰n
kuuli myˆs tykkien jyrin‰‰, mutta se oli et‰‰mp‰n‰.

Vaivalloisesti h‰n aukaisi silm‰ns‰ ja huomasi olevansa samassa
paikassa, minne yˆll‰ oli pudonnut. Tykkien jyskeest‰ h‰n totesi
taistelun siirtyneen jo kauas -- ja h‰n oli j‰‰nyt t‰nne yksin ...
h‰net oli unohdettu.

Unohdettu...

V‰hitellen h‰n k‰sitti t‰ydellisesti asemansa ja h‰net valtasi sanoin
kuvaamaton h‰t‰ ja kauhu. Ja h‰nen polttavasta kurkustaan tunkeutui
h‰nen tahtomattaan k‰he‰, ep‰toivoinen huuto:

-- Auttakaa!

Mutta silloin tuntui aivan kuin h‰nen vatsaansa olisi tyˆnnetty tulinen
veitsi. Viel‰ h‰n kuuli jonkin korahduksen kurkustaan, mutta sitten
muuttui kaikki pime‰ksi...

H‰n on olevinaan kotipuolessa hein‰niityll‰. Hein‰v‰ki syytt‰‰ h‰nt‰
jostakin kauheasta rikoksesta, h‰net on sidottu lujasti maahan
raskailla rautakahleilla, jotka syˆpyv‰t syv‰lle lihaan. Ja h‰nen
nuori vaimonsa pit‰‰ h‰nen huulillaan vaahtoavaa kaljatuoppia -- mutta
ei vain anna juoda... Helle on tukahduttava, h‰n on n‰‰ntym‰isill‰‰n
janoon, h‰n rukoilee, ettei h‰nen vaimonsa antaisi h‰nen kuolla. Mutta
t‰m‰ vain nauraa -- hele‰sti ja pilkallisesti...

Silloin saapui niitylle kiv‰‰ri k‰dess‰ kenraali S. Ah niin -- h‰n
muisti karanneensa sodasta... Kenraali tuijotti h‰neen kauan ja
ankarasti, koetteli sitten sormellaan pistimen k‰rke‰, ja kun huomasi
sen t‰ysin ter‰v‰ksi, painoi sen h‰nen vatsaansa. H‰n tunsi miten se
tuli sel‰st‰ ulos ja tunkeutui maahan -- ja h‰n j‰i niin naulittuna
makaamaan niitylle. Aurinko paahtoi entist‰ armottomammin, h‰n rukoili
taas vaimoaan, mutta t‰m‰ vain nauroi... Tuo nauru koski h‰neen niin
hirve‰sti, ett‰ h‰n alkoi katkerasti itke‰...

Yˆll‰ kun ilma kylmeni, h‰n tuli taas v‰hitellen tajuihinsa. H‰n v‰risi
ankarasti vilusta ja kun h‰n vaivalloisesti hiukan kohotti p‰‰t‰‰n ja
n‰ki pime‰n, liikkumattoman mets‰n, h‰n alkoi taas muistaa... H‰nen
tuskansa tuntuivat hiukan vaimenneen, ruumis oli niin kummallisen
tunnoton ja puutunut, mutta jano vaivasi yht‰ polttavana kuin
p‰iv‰ll‰kin.

Niinkuin valkea harso verhosi j‰‰kylm‰ sumu maan ja se oli kostuttanut
h‰nen vaatteensa m‰riksi. Sen l‰vitse pilkottivat iloisesti t‰hdet ja
hiljaisuus oli niin syv‰, ett‰ siin‰ olisi kuullut lehden putoamisen.
ƒ‰nettˆmyys vaikutti h‰neen musertavasti: t‰‰lt‰ ei kukaan h‰nt‰
lˆyt‰isi el‰v‰n‰... Yksin‰isyyden ja avuttomuuden tunne valtasi h‰net
siin‰ m‰‰rin, ett‰ h‰n puhkesi voimattomiin nyyhkytyksiin.

Mutta se saattoi h‰nen vatsansa liikkumaan ja her‰tti uinuneet kivut
entist‰ hirve‰mpin‰...

Oi sit‰ loppumattoman pitk‰‰ yˆt‰... Koko iltapuolen h‰n v‰risi
vilusta ja h‰nen hampaansa kalisivat. Toisinaan taas tuntui h‰nen
ruumiinsa olevan kuin tulessa ja h‰n v‰‰ntelehti kuin kidutettu mato...
Sellaisina hetkin‰ h‰n menetti tajuntansa -- mutta virkosi j‰lleen
kylmyyden ja kosteuden vaikutuksesta surkeuteensa. Ja sellaista jatkui
koko yˆn...

H‰n olisi luultavasti itse eronnut el‰m‰st‰‰n, jos olisi voinut. Mutta
kiv‰‰ri oli pudonnut h‰nelt‰, ennen kuin h‰n itse suistui satulasta --
ja h‰n oli liian heikko ja tarmoton saadakseen miekan tupestaan. H‰n
vain k‰rsi kaikki helvetin tuskat...

H‰nell‰ ei ollut en‰‰ mit‰‰n k‰sityst‰ ajasta, mutta kun h‰n seuraavan
kerran tuli tajuihinsa, oli taaskin tukahduttava helle. T‰m‰ tajuntaan
palaaminen tapahtui viel‰kin hitaammin kuin ennen. Kenties tuntikausia
h‰n oli tajunnan ja tajuttomuuden rajamailla; h‰n k‰yskenteli
lapsuutensa kodissa ja omassa asunnossaan, mutta aina oli jokin kauhea,
joka esti h‰nt‰ tapaamasta omaisiansa ja joka uhkasi h‰nt‰ -- aina
jokin siet‰m‰tˆn tuska.

Lopulta h‰n kuitenkin her‰si siihen, ett‰ h‰nen rintansa korisi
raskaasti ja ‰‰nekk‰‰sti ja kurkkua poltti kuin tulessa. H‰net valtasi
hurja ep‰toivo. Kuinka kauan t‰ytyy h‰nen k‰rsi‰, ennen kuin kuolema
tulee? Ajatellessaan, ett‰ h‰nen pit‰isi kitua viel‰ ehk‰ useita
p‰ivi‰, h‰n p‰‰tti mill‰ hinnalla tahansa etsi‰ kiv‰‰rins‰.

H‰n ponnisti kaikki voimansa ja k‰‰ntyi toisen kyyn‰rp‰‰ns‰ varaan.
Ainoa mink‰ h‰n n‰ki, oli toveri, joka makasi suullaan parinkymmenen
metrin p‰‰ss‰. Mutta samassa alkoi h‰nen silmiss‰‰n leiskua punaisia
tulia, korvissa r‰isky‰ aivan kuin valtavan mets‰palon r‰tin‰ -- ja h‰n
retkahti hervottomasti sel‰lleen.

H‰n oli n‰kevin‰‰n kaukana taivaanrannalla pienen mustan
pilvenhattaran. Se suureni suurenemistaan ja l‰heni peloittavaa
vauhtia. Ah, se ei olekaan pilvi, vaan suuri vuori, joka kiit‰‰
ilmassa. Nyt kuuluu jo mahtava kohina; se l‰henee, l‰henee ja uhkaa
murskata h‰net alleen -- se miltei koskettaa h‰nen rintaansa... Ja
h‰net on sidottu niin lujasti, ettei voi j‰sent‰k‰‰n liikuttaa...

Sitten h‰n on makaavinaan vuoteessaan. ƒkki‰ jokin n‰kym‰tˆn voima
nostaa sen ylˆs taivaalle ja kun se on pilvien tasalla, se alkaa
hitaasti kallistua... H‰n on kauhusta aivan j‰ykk‰n‰ ja tarttuu
suonenvedonomaisesti vuoteen laitoihin, mutta se kallistuu yh‰ -- eik‰
maatakaan en‰‰ n‰y alapuolella... Hiki pursuu h‰nen otsaltaan, h‰n
alkaa rukoilla, mutta n‰kym‰tˆn k‰si v‰‰nt‰‰ yh‰ -- ja lopulta vuode on
aivan alassuin... H‰n pitelee itse‰‰n siin‰ kauan henke‰‰n pid‰tt‰en,
mutta lopulta h‰nen voimansa loppuvat -- ja h‰n syˆksyy kiljahtaen
syvyyteen...

Kun h‰n vihdoin huomasi edelleenkin olevansa maassa, tuntui h‰nen
ruumiinsa aivan j‰yk‰lt‰. Oli taas yˆ, mets‰ oli pime‰ ja hiljainen
-- ja puut seisoivat h‰nen ymp‰rill‰‰n mustina ja ‰‰nettˆmin‰ kuin
mahtavien j‰ttil‰isten hahmot.

Mit‰...? Kuuliko h‰n jotakin? Vai korvissako vain ryskyi? H‰n k‰‰nsi
vaivoin p‰‰t‰‰n ja h‰nen himme‰t silm‰ns‰ olivat n‰kevin‰‰n joitakin
tummia olentoja toverinsa luona. Mieletˆn ilo valtasi h‰net: siell‰ on
ihmisi‰ ja ne tulevat pelastamaan...

Mutta samassa kuului jotakin rousketta ... ja viel‰ jotakin, joka
silm‰nr‰p‰yksess‰ pyyhk‰isi kaiken toivon ja ilon -- ja t‰ytti h‰nen
sielunsa sanoinkuvaamattomalla kauhulla.

H‰n ei tiennyt mit‰ siell‰ oli, h‰nen j‰hmettyneet aivonsa eiv‰t
voineet ratkaista ‰‰nten merkityst‰. H‰nen kauhunsa oli aivan
vaistomaista, ep‰m‰‰r‰ist‰ -- h‰n tuijotti vain pimeyteen suurin,
mielettˆmin silmin ja odotti -- odotti jotakin selvyytt‰, ratkaisua...

Vihdoin h‰n huomasi, ett‰ muudan pitk‰, matala varjo hiipi ‰‰nettˆm‰sti
h‰nt‰ kohden... Sitten h‰n n‰ki kaksi hiilen‰ hehkuvaa silm‰‰ -- ja
niiden takana useampia.

_Susia_...

Etummainen tuli aivan l‰helle, h‰n oli n‰kevin‰‰n sen pitk‰n, punaisen
kielen ja h‰n tunsi sen kuuman henk‰yksen... H‰n huitaisi k‰dell‰‰n, ja
se hyp‰hti takaisin vihaisesti murahtaen.

Ep‰toivoisesti ponnistaen h‰n sai vihdoin miekkansa tupestaan, mutta
h‰nen k‰tens‰ olivat niin heikot ja kankeat, ett‰ ne tuskin liikkuivat.
H‰n k‰sitti, ett‰ nyt oli h‰nen hetkens‰ tullut ja h‰nen ajatuksensa
lensiv‰t nopeasti kotiin vaimon ja pienokaisten luokse... Miten, miten
he nyt tulevat toimeen? Eiv‰tk‰ he koskaan saa tiet‰‰, miten h‰n on
kuollut... Eik‰ h‰n en‰‰ koskaan, ei _milloinkaan_ saa n‰hd‰ pient‰
poikaansa ... jolla on niin kauniit, vaaleat hiukset...

Susi l‰heni muristen ja iski hampaansa h‰nen nilkkaansa, alkaen raahata
h‰nt‰. Mutta kauhu ja ep‰toivo antoivat h‰nelle voimaa: h‰n nosti
miekkansa ja iski sutta selk‰‰n. Susi hyp‰hti ulvahtaen taaksep‰in ja
alkoi nuolla haavaansa.

Toverin ruumiin ‰‰rest‰ kuului viel‰kin murinaa ja rousketta, joka
sai h‰nen hiuksensa nousemaan pystyyn. Mutta pedot tulivat sielt‰
v‰hitellen juosta lˆnkytt‰en ja asettuivat piiriin h‰nen ymp‰rilleen.
Ne olivat suuria, laiskoja, lihavia. Sen t‰hden ne eiv‰t heti
karanneetkaan h‰nen kimppuunsa; ne katselivat vain h‰nt‰ hehkuvin,
ahnain silmin -- ja muutamat nuoleskelivat jo huuliaan...

Ajatukset kiit‰v‰t kuumeisesti h‰nen sekavissa aivoissaan. H‰n on
lausuvinaan j‰‰hyv‰isens‰ vaimolleen ja pienokaisille ... h‰n pyyt‰‰,
etteiv‰t he unohtaisi...

Susien johtaja nuolee yh‰ haavaansa raivoisasti muristen... Sitten se
l‰henee, kaikki sudet pienent‰v‰t piiri‰. T‰htien heikossa, kelme‰ss‰
valossa kuoleva n‰kee ep‰selv‰sti, miten lauman johtajan silm‰t
kiiluvat saatanallisesta raivosta ja verenhimosta, sen kuono vet‰ytyy
kamaliin ryppyihin paljastaen suuret, valkeat hampaat... Onnettoman
miehen miekka nousee, mutta vaipuu samassa alas -- ei ole en‰‰ voimia...

Mutta tuo liike ‰rsytt‰‰ sutta. Se kyyristyy hiukan ja syˆksyy yhdell‰
ainoalla loikkauksella kuolevan kimppuun ja upottaa hampaansa h‰nen
kurkkuunsa. Ja koko lauma seuraa johtajansa esimerkki‰...




SYVYYDESTƒ


Niinkuin musta salaper‰inen saari alkoi pimeydest‰ h‰‰mˆtt‰‰
panssarilaivan mahtava runko. Koneet pys‰ytettiin, "U. 10" laskettiin
nopeasti pintakulkuun ja torpedot p‰‰tettiin ampua vedenpinnalta,
koska osuminen niin olisi varmempaa. Pimeyden suojassa alettiin hiljaa
liukua panssarilaivan sivulle, ja torpedoputkien luona seisoivat miehet
valmiina laukaisemaan.

Hetken kuluttua he olivat ainoastaan kahdensadan metrin p‰‰ss‰
panssarilaivasta. Kapteeni antoi merkin, vene heilahti ja kohisten
syˆks‰htiv‰t torpedot j‰ttil‰ist‰ kohti kuin n‰lk‰iset haikalat -- ja
heti sen j‰lkeen annettiin sukellusk‰sky.

Mutta silloin suunnattiin heihin panssarilaivalta valonheitin,
h‰ik‰isev‰ valovirta miltei sokaisi heid‰t; kuului huutoja,
komentosanoja, tykki paukahti ja heid‰n ylitseen lensi ulvoen
kranaatti, toinen, kolmas... He olivat jo p‰‰sem‰isill‰‰n veden alle,
viel‰ hetkinen -- ja s‰iliˆt olisivat t‰yttyneet... Mutta samassa
leimahtivat panssarilaivan sivutykit, kaikki oli yht‰ ulvontaa ja
jyrin‰‰, ja heid‰n periskooppinsa lensi pirstaleiksi. He olivat jo
miltei veden alla, kun "U. 10" t‰r‰hti ankarasti ja oli v‰h‰ll‰ kaatua:
kranaatti oli menness‰‰n pyyhk‰issyt ilmaventtiili‰ ja vesi tˆrm‰si
sis‰‰n...

Samassa kuului valtava r‰j‰hdys, ja he n‰kiv‰t, miten tuon mahtavan
ter‰svuoren per‰puoli kohosi ilmaan, vesipatsas, tuli ja savu peitti
kaiken, kuului vihlovia huutoja...

Mutta enemp‰‰ he eiv‰t en‰‰ kuulleetkaan: he alkoivat nopeasti upota.

He tyˆskenteliv‰t vimmatusti saadakseen vedell‰ t‰yttyneen osan
eristetyksi. He onnistuivatkin siin‰ ja kapteeni huusi rohkaisevasti:

-- Ei h‰t‰‰! Nyt vesis‰iliˆt tyhj‰ksi!

Silloin huomattiin, ett‰ pumput, joiden avulla puristettu ilma tyˆntyy
vesis‰iliˆihin, olivat ep‰kunnossa.

Kauhu kuvastui heid‰n kasvoiltaan, mutta kukaan ei puhunut mit‰‰n.
Per‰simet johtivat ylˆsp‰in, koneet jyskyiv‰t ja surisivat vimmatusti,
"U. 10" v‰risi ja vapisi kuin pelon lamauttama el‰in -- mutta
siit‰ huolimatta se painui alasp‰in. Per‰mies tuijotti kalpeana
syvyysmittaria, ja kun joku tiedusteli syvyytt‰, vastasi h‰n k‰he‰ll‰
‰‰nell‰:

-- Kaksisataa metri‰.

-- Kaksisataa metri‰? kuului kysyj‰n kauhistunut kuiskaus kuin kaiku.

-- Pys‰ytt‰k‰‰! kuului ‰kki‰ h‰t‰inen huuto. -- Muuten syˆksymme
murskaksi kallioon.

Kapteeni antoi pys‰htymismerkin ja hetken kuluttua oli kaikki
hiljaista. Kuului vain per‰miehen k‰he‰ ‰‰ni:

-- Kolmesataa metri‰.

Kun "U. 10" ei en‰‰ mennyt eteenp‰in, se alkoi vajota entist‰
nopeammin. Per‰mies tarttui tolkuttomasti ohjauslaitteeseen, aivan
kuin est‰‰kseen uppoamista, mutta huomasi, ett‰ per‰simet johtivat
suoraan vedenpinnalle. Sitten h‰n katsahti h‰t‰isesti ja avuttomasti
ymp‰rilleen, ryk‰isi usean kerran ja h‰nen huulensa vapisivat, kun h‰n
kuiskasi soinnuttomasti:

-- Nelj‰sataa metri‰.

Tuli ‰‰nettˆmyys, pitk‰ kuin i‰isyys. Miehet olivat tunkeutuneet
per‰miehen ymp‰rille ja suuret hikikarpalot vieriv‰t heid‰n otsaltaan
kuin kirkkaat helmet...

-- Viisisataa metri‰.

Kauhu oli kokonaan lamauttanut onnettomat miehet. He tuijottivat
j‰yk‰sti ja avuttomasti per‰mieheen, niinkuin heid‰n kohtalonsa olisi
ollut h‰nen vallassaan. Heid‰n kasvonsa muuttuivat yh‰ kalpeammiksi
ja he hengittiv‰t yh‰ raskaammin niinkuin he nyt jo olisivat alkaneet
tukehtua. Ja vaikka per‰miehen ‰‰ni oli niin k‰he‰ ja hiljainen,
ett‰ se muistutti sairaan kuiskausta, tuntui se heist‰ tuossa
kuolonhiljaisuudessa tuomiopasuunan ‰‰nelt‰:

-- Kuusisataa metri‰...

Silloin er‰s nuori matruusi tarttui ‰kki‰ p‰‰h‰ns‰ ja kirkaisi
kime‰ll‰, vapisevalla ‰‰nell‰:

-- Sin‰ valehtelet! Valehtelet!

Ja h‰n juoksi mittarin ‰‰reen, aivan kuin olisi tahtonut iske‰
kuoliaaksi miehen, joka oli ilmoittanut tuon peloittavan syvyyden.
Useat alkoivat liikehti‰ h‰t‰‰ntynein‰ kuin ahtaaseen h‰kkiin suljetut
villiel‰imet tulipalon l‰hestyess‰.

-- Mittari ei en‰‰ n‰yt‰...

Heist‰ alkoi tuntua yh‰ kauheammalta, kun ei edes tied‰, miten syv‰ll‰
on. Sill‰ _sen_ he kaikki tiesiv‰t, ett‰ yh‰ mentiin alasp‰in.

Kului muutamia hetki‰, jotka tuntuivat iankaikkisuudelta. Vesi alkoi
tipahdella yh‰ nopeammin ter‰sseinist‰, niinkuin veden suunnaton paino
olisi pusertanut hien tuosta kovasta metallista. Ja tuntui ik‰‰n
kuin outo kylmyys olisi alkanut vallata heid‰t; s‰hkˆvalokin n‰ytti
himme‰mm‰lt‰ ja hiljaisuus oli niin peloittava, ettei kukaan rohjennut
lausua sanaakaan.

Silloin kuului omituista natinaa: ter‰slevyt olivat murtumaisillaan
veden paineesta. Vavisten he odottivat, milloin "U. 10" rusahtaa kokoon
-- ja kaikki murskaantuu silm‰nr‰p‰yksess‰. He toivoivat hartaasti,
ett‰ vihdoinkin tultaisi pohjaan, ja sadat kysymykset risteiliv‰t
heid‰n aivoissaan. Mutta sanoja heill‰ ei en‰‰ tuntunut olevan.

Siit‰ asti kun koneet seisautettiin, oli "U. 10" vajonnut alasp‰in
hiukan per‰ edell‰. Mutta ‰kki‰ he tunsivat, miten se pehme‰sti
heilahti vaakasuoraan asentoon. He olivat tulleet pohjaan.

Mutta samassa alkoi per‰puoli taas hiljalleen painua alasp‰in -- ja
sitten he kuulivat kummallista kahinaa. Niinkuin salaper‰iset raajat
olisivat k‰hmineet veneen ulkoseini‰ sis‰‰np‰‰sy‰ etsien. Ja "U. 10"
heilahteli silloin t‰llˆin, niinkuin jokin ihmisj‰rjelle k‰sitt‰m‰tˆn
olento olisi sit‰ mahtavalla k‰mmenell‰‰n k‰‰nnellyt.

He kuuntelivat henke‰‰n pid‰tt‰en ja tuo kahina t‰ytti heid‰n sielunsa
hyyt‰v‰ll‰ kauhulla. Vihdoin er‰s purki sen sanoiksi:

-- Me vajoamme liejuun...

Vaikka useimmat olivat sen jo k‰sitt‰neet, niin nuo kolme sanaa
ik‰‰nkuin vahvistivat todeksi sen, ettei nyt en‰‰ ollut pienint‰k‰‰n
toivoa. Kuului kummallista ‰hkyn‰‰, ep‰selvi‰ huudahduksia,
kirouksia... Ja nuori matruusi vaipui polvilleen nyyhkytt‰en:

-- Min‰ en en‰‰ koskaan saa n‰hd‰ _h‰nt‰_... Ja meid‰n piti menn‰
naimisiin jo syksyll‰. Jumalani -- niin jumala ei voi sallia!

-- Miss‰ on sinun jumalasi? -- huusi er‰s uhkaavasti. Miss‰ h‰n on? --
Nyt me kuolemme...

Silloin he huomasivat, ett‰ heid‰n hengityksens‰ oli muuttunut
raskaammaksi. Joidenkin kasvot olivat jo punaiset ja silm‰t verestiv‰t
ja niiss‰ s‰kenˆi kummallisesti. Niin nyt he alkoivat tukehtua...

ƒkki‰ kuului k‰he‰, ep‰inhimillinen huuto:

-- Vaimoni! Lapseni! Pois! P‰‰st‰k‰‰ minut pois!

Huutajan kasvot olivat v‰‰ristyneet, silm‰t laajentuneet, ja ketter‰sti
kuin suuri apina h‰n alkoi kavuta ulosp‰‰syluukulle...

Jokainen tajusi vaaran ja riensi est‰m‰‰n mielipuolta aikeestaan. Mutta
h‰n ei ymm‰rt‰nyt en‰‰ mit‰‰n; h‰n taisteli kuin henkens‰ edest‰ ja
h‰nen ‰‰nens‰ muistutti tapettavan el‰imen huutoa:

-- Vaimoni! Lapseni! P‰‰st‰k‰‰! Pedot! Mit‰ aiotte?

He pitiv‰t h‰nest‰ kiinni, mutta h‰n lˆi, potki, puri -- ja h‰n sai
er‰‰n matruusin k‰den suuhunsa ja samassa kuului ilke‰ rouskahdus...

-- Ole nyt hiljaa!

-- Tule j‰rkiisi!

Ja mieletˆn korisi tukahtuneesti:

-- Me kuolemme...

-- Lapseni ... pienet lapseni...

Kun h‰n ei viel‰k‰‰n asettunut, valtasi heid‰t raivo. Joku tarttui
vasaraan ja halkaisi yhdell‰ iskulla h‰nen p‰‰ns‰ -- ja aivonsa...

Ja nuori matruusi, jota kotona odotti morsian, alkoi pitk‰veteisesti
valittaa, niinkuin mets‰npeto olisi n‰liss‰‰n ulvonut... Joku huusi
hurjasti ja uhkaavasti:

-- Hiljaa! Saat samasta, ellet vaikene!

Mutta nuoren matruusin kasvoille tuli samanlainen ilme kuin ‰sken
tapetullakin oli, kun h‰n huusi:

-- Miss‰ on aurinko? Antakaa minulle aurinko! Roistot! Aurinko! Valoa!

Er‰s sieppasi viel‰ verisen vasaran, aikoen hyˆk‰t‰ mielettˆm‰n
kimppuun. Mutta h‰n horjui kuin juopunut ja kaatui viimein kolahtaen
lattialle.

H‰n nousi vaivalloisesti istualleen ja katsahti tovereihinsa. He
olivat hirve‰n n‰kˆisi‰: kasvot olivat siniset, silm‰t verest‰v‰t ja
pullistuneet; heid‰n rintansa huohottivat kiivaasti ja he aukoilivat
suonenvedonomaisesti suutaan kuin kuivalle heitetyt kalat.

-- Auttakaa! yritti joku huutaa, mutta se kuului vain heikolta
korinalta. Avunhuuto tuntui niin turhalta, ett‰ er‰s h‰nen toverinsa
‰nkytti katkonaisesti:

-- Vaiti. Aukaistaan ennen luukku...

Ja joka taholta kuului noita kauhistavia, korisevia ‰‰ni‰:

-- Aukaistaan...

-- Ei, ei!

-- Aukaistaan...

Joku koetti ryˆmi‰ portaita kohti, mutta toiset asettuivat heid‰n
eteens‰, voimattomine, tempoilevine raajoineen -- kuin suuret, kˆmpelˆt
hyˆnteiset. Ja taas syntyi taistelu tukehtuvien miesten kesken. Nuori
matruusi oli kaatunut er‰‰seen nurkkaan ja ‰hkyi vaivalloisesti:

-- Miss‰ on aurinko?

Mutta kun toiset kieriskeliv‰t kuviteltuihin vihollisiinsa
takertuneina, ‰skeinen ehdotuksentekij‰ yli-inhimillisin ponnistuksin
juoksi luukulle. H‰n v‰‰nsi auki laitteen, joka puristetun ilman
voimalla pakottaa luukun auki...

H‰n paiskautui taaksep‰in kuin kevyt pallo. Ja sis‰‰n syˆksyi oven
t‰ydelt‰ musta liejuvirta -- niinkuin suunnattoman suuri, raivokas
matelija. Ahnaasti p‰rsk‰ht‰en se nielaisi miehet. Heid‰n korisevat
huutonsa vaikenivat ‰kki‰ ja valot sammuivat.




INFERNO


Sotavangit tunkeilivat uteliaina uuden tulokkaan ymp‰rill‰, kun h‰net
tuotiin sairaalasta. H‰n tuli sis‰‰n kainalosauvojen varassa ja h‰nen
p‰‰ns‰ oli kokonaan siteiss‰.

H‰n oli viel‰ hyvin nuori ja hentovartaloinen, tuo uusi sotavanki.
H‰nen viiksettˆm‰t kasvonsa olivat kauniit ja hienopiirteiset -- mutta
kulmakarvat olivat palaneet kokonaan pois, ja se antoi noille kalpeille
kasvoille hermostuneen, salaper‰isen ja hirve‰n leiman. H‰nen suuret
silm‰ns‰ tuijottivat suoraan eteenp‰in ja niiss‰ oli tuskallinen,
j‰hmettynyt ilme -- eik‰ h‰n n‰ytt‰nyt v‰litt‰v‰n siit‰, mit‰ h‰nen
ymp‰rill‰‰n tapahtui.

Samassa astui sis‰‰n reippaasti nuori armeijanluutnantti, ja kun h‰n
n‰ki vastatulleen, katseli h‰n ensin t‰t‰ niinkuin ei olisi uskonut
silmi‰‰n, ja huudahti sitten h‰mm‰styneen‰:

-- Mutta oletko se sin‰? Todellakin...

-- Min‰ se olen...

H‰nen ‰‰nens‰ oli omituisen v‰s‰ht‰nyt, mutta siin‰ oli kuitenkin
pehme‰, nuorekas sointu.

Silloin vastatullut huusi liikuttuneena, hiukan v‰risev‰ll‰ ‰‰nell‰:

-- Hyv‰t herrat! T‰ss‰ esit‰n teille meriv‰enluutnantti M:n --
kunniakkaan panssariristeilij‰mme "Infernon" [= helvetti] upseerin!

Haavoittuneen kunniaksi kajahti moni‰‰ninen, innostunut hurraa-huuto,
mutta h‰n ei edes hymyillyt.

Kun oli juotu teet‰ ja keskusteltu hetkinen kotiuutisista ja
viimeisist‰ taisteluista, k‰‰ntyi luutnantti vastatulleen puoleen ja
lausui pyyt‰v‰sti:

-- Rakas yst‰v‰, ole niin hyv‰ ja kerro meille, miten kaikki tapahtui...

Ja h‰n alkoi kertoa.

"Kello oli t‰sm‰lleen kaksitoista p‰iv‰ll‰, kun takaa-ajava
vihollislaivasta alkoi n‰ky‰ taivaanrannalla. Siin‰ oli viisi
risteilij‰-dreadnoughtia [dreadnought ('‰l‰ pelk‰‰ mit‰‰n') =
englantil. taistelulaivoista k‰ytetty nimitys] -- ja me olimme yksin.
Kiireesti 'Inferno' muutti suuntaansa ja pyrki pakoon.

"Mutta pian ilmeni, ettemme p‰‰se suojaan. Meid‰n suuri, uljas laivamme
syˆksyi eteenp‰in t‰ydell‰ voimalla, vesi kohisi kokassa mahtavana
koskena, koneet jyskyiv‰t vimmatusti ja laajoista savupiipuista tuprusi
savu pikimustana -- mutta sittenkin viholliset l‰heniv‰t. Siin‰ oli
vihollisen parhaat laivat, ja ne kulkivat ainakin kolme solmunv‰li‰
nopeammin kuin 'Inferno'.

"Mutta me olimme jo valmiit taisteluun.

"Se oli suurenmoinen, unohtumaton hetki, kun tuhannen miest‰ seisoi
paikoillaan kalpeina ja valmiina kuolemaan. Ei kuulunut en‰‰
ainoatakaan ihmis‰‰nt‰. Kuului vain tuulen ulvontaa ter‰skˆysiss‰, ja
jalkaimme alla tuntui laiva huohottavan ja v‰risev‰n kuin henkens‰
edest‰ pakeneva el‰v‰ olento...

"Urhokas komentajamme oli tyyni, mutta aivan kalpea: h‰n tietysti
ymm‰rsi, ett‰ 'Inferno' kulki nyt viimeist‰ matkaansa, ja ajatteli kai,
miten voisi myyd‰ laivan, meid‰t ja itsens‰ mahdollisimman kalliista.

"Kun vihollislaivasto oli viidentoista kilometrin p‰‰ss‰, annettiin
k‰sky ampua, ja heti sen j‰lkeen kuului meid‰n 13,5 -tuumaisen
keulatykkimme valtava paukahdus. 'Inferno' tuntui vavahtavan ja samassa
alettiin harvakseen ampua kaikilla suurilla tykeill‰.

"Vihollisen puolelta vastattiin paikalla. Ensin putoilivat ammukset
kauas per‰puolelle ja ilmaan kohosi mahtavia vesipatsaita, mutta pian
niit‰ alkoi nousta joka puolelta.

"Min‰ katselin j‰nnittyneen‰ noita pahaenteisi‰ vesipatsaita -- ja
muistan viel‰kin, miten ep‰miellytt‰v‰sti syd‰meni sykki. Ja juuri
silloin huomasin, ett‰ aivan keulan edess‰ kohosi kirkontornin
korkuinen vesipatsas -- ja 'Inferno' syˆksyi suoraan sit‰ kohti...
Suonenvedonomaisesti tartuin johonkin -- ja samassa vesipatsas
r‰isk‰hti kannelle hirve‰ll‰ voimalla ja pyyhk‰isi pari miest‰ mukanaan
mereen, niinkuin he olisivat olleet hyttysi‰.

"Me kiisimme eteenp‰in 27 solmuv‰lin nopeudella, mutta siit‰ huolimatta
alkoivat vihollisalukset p‰‰st‰ jo miltei sivullemme. 'Inferno' teki
‰kkik‰‰nnˆksen ja l‰hti suorakulmaisesi kiit‰m‰‰n niist‰ poisp‰in...
Mutta ei kest‰nyt kauan, ennen kuin ne kaikki taas olivat miltei
sivullamme.

"T‰h‰n asti ne olivat ampuneet vain harvakseen, aivan kuin etsien
oikeata ampumamatkaa -- eik‰ laivaamme ollut viel‰ sattunut ainoatakaan
vakavampaa osumaa. Mutta nyt viholliset alkoivat yhtaikaa ampua
kaikilla tykeill‰‰n. Koko laivan ymp‰ristˆ oli t‰ynn‰ korkeita
vesipatsaita; meri n‰ytti kiehuvan, niinkuin koko merenpohja olisi
puhjennut t‰yteen tulta syˆksevi‰ tulivuoria. Er‰s j‰ttil‰isammus
sattui 'Infernon' perimm‰iseen savupiippuun ja tuo mahtava ter‰storvi
k‰pertyi ja murskaantui silm‰nr‰p‰yksess‰ romuksi -- ja paiskautui
kauas yli kannen. Toinen r‰j‰hti t‰hystyspaikkani l‰histˆll‰ -- ja
sitten en hetkeen n‰hnyt mit‰‰n, sill‰ r‰j‰hdyksen ilmanpaine iski
rintaani kuin moukarilla; min‰ paiskauduin sel‰lleni ja haavoituin
p‰‰h‰n.

"Noustuani huomasin, ett‰ 'Inferno' oli taas k‰‰ntynyt ja kiiti t‰ytt‰
vauhtia poisp‰in. Mutta pienen ajan kuluttua olivat vihollislaivat
taas sivullamme. Mit‰ sen j‰lkeen tapahtui, on aivan kuin kamalaa
painajais-unta.

"Kaameasti ulvoen satoi ammuksia yh‰ tihe‰mp‰‰n -- ja yh‰ useampi niist‰
osui. Huumaavia r‰j‰hdyksi‰, tukehduttavaa kaasua, kuolinhuutoja...
Koko laiva oli nimens‰ mukaan kuin muuttunut helvetiksi.

"Aivoissani oli vain yksi ajatus: kannen alle. En tied‰ miten sinne
jouduin, mutta heti sinne tultuani kuului hiukan per‰puolelta laivan
sisustasta huumaava r‰j‰hdys ja s‰hkˆvalot sammuivat. Kaikki muuttui
sysimustaksi, ja joka taholta kuului sekavia, pel‰styneit‰ ja kauhusta
v‰risevi‰ huutoja.

"Samassa taas r‰j‰hti, kauempana leimahti punakeltainen, sokaiseva
liekki valaisten silm‰nr‰p‰ykseksi tuon mustan kone-er‰maan: ammus oli
puhkaissut kannen ja r‰j‰ht‰nyt konehuoneessa.

"Mahdotonta on kuvailla, mik‰ kauhu ja sekasorto muutamana sekuntina
vallitsi. Koneiden jyskytys lakkasi ja pimeydest‰ kuului yhtaikaa
vihlovia tuskanhuutoja, sinkoilevien pomminsirpaleiden ja koneenosien
pauketta ja ryskett‰... Mutta kauheinta oli kuitenkin kuulla, miten
ihmisruumiit kaameasti m‰tk‰ht‰en paiskautuivat m‰s‰ksi rautaseiniin ja
koneiden sekaan.

"Ja taas r‰j‰hdys! Ammus r‰j‰hti syv‰ll‰ suuressa ˆljys‰iliˆss‰ -- ja
silm‰nr‰p‰yksess‰ leiskahti koko koneosasto valtavalla humahduksella
sinivihre‰‰n liekkiin... Palava ˆljy virtasi kaikkialle -- niinkuin
tavattoman suuri s‰hisev‰ monip‰inen tulik‰‰rme. Ja hetken kuluttua
koko laivan sisus tuntui olevan yhten‰ r‰iskyv‰n‰ tulimeren‰. Kuului
syd‰nt‰s‰rkevi‰ kirkaisuja, kun miehet tukehtuivat ja paloivat
kuoliaiksi -- eik‰ mit‰‰n apua...

"Hyydytt‰v‰ kauhu valtasi minut. Tahdoin paeta jonnekin mutta olin
puristunut er‰‰seen nurkkaan miesjoukon taakse niin lujasti, etten
voinut liikauttaa j‰sent‰k‰‰n. Tuli leimahti ylitseni, tunsin tukkani
palavan ja luulin kuolevani...

"Mutta uusi j‰ttil‰isammus puhkaisi samassa laivan kyljen, ja kokonainen
mahtava koski syˆksyi sis‰‰n. Hirve‰ oli se r‰iske, kohina ja pauhu,
kun valtavat vesipaljoudet ‰kki‰ syˆksyiv‰t alas tuohon hyppelehtiv‰‰n
tulimereen. Mutta viel‰ senkin yli kuului ihmisten huuto: osastoihinsa
sulkeutuneiden koneenk‰ytt‰jien ja l‰mmitt‰jien huuto, kun he n‰kiv‰t
olevansa auttamattomasti hukassa... Jos on olemassa helvetti, niin
sen syvimm‰st‰, kauheimmasta onkalostakaan ei voi kuulua hirmuisempaa
huutoa. Minua v‰risytt‰‰, kun ajattelen sit‰ ... se kaikuu yht‰ mittaa
korvissani -- niin, min‰ pelk‰‰n, ett‰ tuo huuto seuraa minua kuolemaan
asti...

"Enemm‰n kuolleena kuin el‰v‰n‰ kuljetti ihmisaalto minua eteenp‰in --
sitten ylˆsp‰in. Ja samassa paiskauduin aivan lent‰m‰ll‰ ylˆsp‰in...
Olin tukehtumaisillani tuleen, savuun ja hˆyryyn... Kaikkialle sinkoili
hehkuvia koneensirpaleita ... Vain h‰m‰r‰sti k‰sitin, ett‰ hˆyrypannut
olivat r‰j‰ht‰neet, ja nuo onnettomat siell‰ alhaalla olivat lakanneet
olemasta.

"V‰hitellen tunsin, ett‰ veri virtasi pitkin kasvojani ja sokaisi
silm‰ni -- olin taas saanut pienen haavan otsaani. Vaivalloisesti
pyyhin kasvojani, ja ensimm‰inen mit‰ n‰in, oli matruusi, joka kasvot
raivosta v‰‰ristynein‰ juuri l‰hetti torpedon vihollislaivoja kohden.

"Ne olivat viel‰ l‰hemp‰n‰ kuin ‰sken, 'Inferno' oli kokonaan pys‰htynyt
ja heilui valtavasti, kun vihollisten suuret ammukset sattuivat sen
kylkiin ja panssaritorneihin. Toisinaan oli vihollisen tuli niin
nopeata, ettei r‰j‰hdysten v‰li‰ erottanut.

"Juuri kun aioin nousta, r‰j‰hti edemp‰n‰ taas suuri ammus. Tulen
ja savun keskell‰ n‰kyi p‰it‰, k‰si‰ ja jalkoja sinkoilevan
kaikkialle ... ihmisruumiit katkeilivat kuin korret ... kuului
vihlovia kuolinhuutoja... 'Infernon' kansi n‰ytti olevan ammuttu
pirstaleiksi -- ja se oli kokonaan peittynyt vereen, lihapaloihin
ja sis‰lmyksiin. Mit‰‰n j‰rjestyst‰ ei en‰‰ ollut.

"Mutta joukko tykkej‰ oli viel‰ toiminnassa. Ja taas min‰ n‰in, miten
torpedoputkesta lenn‰tettiin surmanviej‰ vihollista kohti...

"Olin kummallisen tylsyyden vallassa -- luulen, ettei p‰‰ss‰ni
ollut ainoatakaan selv‰‰ ajatusta. Niinp‰ minulla ei viel‰k‰‰n ole
pienint‰k‰‰n k‰sityst‰ siit‰, kuinka kauan taistelu oli kest‰nyt.

"Vaistomaisesti juoksin l‰himp‰‰n panssaritorniin. Ja se mit‰ siell‰
n‰in, oli minulle uutta ja k‰sitt‰m‰tˆnt‰. Kaikkien kasvot olivat
kalpeat ja j‰ykistyneet, muutamat ojentelivat nyrkkiin puristettuja
k‰si‰‰n vihollista kohti, lasketellen uhkauksia ja kirouksia
-- er‰s huusi yht‰ mittaa k‰he‰ll‰ ‰‰nell‰, ja vihdoin juoksi
k‰det kohotettuina yli laidan. Ja vaikka kaikki ymp‰rill‰ n‰ytti
olevan murskana ja 'Inferno' alkoi jo upota, ampuivat tykkimiehet
kuumeisella kiireell‰. Er‰skin hyvin miellytt‰v‰ tykkimies, joka oli
kotipuolestani, oli niin muuttunut, ett‰ vain vaivoin tunsin h‰net:
h‰n t‰ht‰si tarkkaan, silm‰t kiiluen, h‰nen kasvonsa olivat hikiset ja
vihasta kalpeat, ja veri valui alas poskea myˆten.

"Kun samassa er‰‰seen vihollislaivaan sattui torpedo ja sen keulapuoli
alkoi upota, muuttuivat miehet aivan kuin mielettˆmiksi. Julman riemun
ja raivon vallassa he tyˆskenteliv‰t yh‰ kuumeisemmin. Toiset nauroivat
k‰he‰t‰, saatanallista naurua, joka muistutti paholaisen hohotusta.
Jotkut taas huusivat kaikin voimin.

"Min‰ myˆnn‰n, ett‰ minua alkoi kauhistaa heid‰n huutonsa ja ilmeens‰ ja
se tapa, mill‰ he meniv‰t kuolemaan. Mutta kun samassa ammus luiskahti
heid‰n panssaritornistaan sit‰ vahingoittamatta, nousi meteli viel‰
kauheammaksi. Ja aivan kuin he olisivat luulleet vihollisen kuulevan
heid‰n huutonsa, karjuivat he raivoisasti:

"-- Odottakaa, raukat!

"-- Toiste on _meill‰_ ylivoima!

"-- Pelkurit! Pelkurit!

"-- T‰st‰ saatte!

"-- Viel‰ min‰ yhden upotan...

"Silloin laivan koko suunnaton runko tuntui nousevan pystyyn: per‰ss‰
oli torpedo r‰j‰ht‰nyt, ja alus alkoi upota. Kauhusta mielipuolet
ihmiset, jotka viel‰ olivat j‰‰neet henkiin juoksivat kuin sokeat
keulaan. Min‰ muistan viel‰kin heid‰n kalpeat kasvonsa ammottavine
suineen, ja heid‰n h‰t‰huutonsa. Er‰s upseeri huusi, ett‰ on turha
ampua, kaikki on hukassa -- mutta h‰nt‰ ei kukaan kuullut. Ja kun muuan
vihollislaiva vaipui aaltoihin, kohottivat j‰ljell‰ olevat tykkimiehet
taas hurjan riemuhuudon ja laukoilivat tykkej‰‰n mielettˆm‰ll‰
vimmalla. Min‰ luulen, ett‰ useat tuskin en‰‰ k‰sittiv‰tk‰‰n, mit‰
omalle laivalle tapahtui -- heid‰n ainoa p‰‰m‰‰r‰ns‰ oli vahingoittaa
vihollista.

"N‰m‰ olivat jo tauonneet ampumasta, mutta kun meik‰l‰iset yh‰
jatkoivat, kohdistettiin kaikkien laivojen murhaava tuli viel‰ kerran
'Infernoa' kohden, ja se alkoi painua yh‰ nopeammin.

"Mutta yksi panssaritorni oli viel‰kin miltei ehe‰ ja muutamat miehet
ampuivat yh‰, vaikka vesi tulvi sis‰‰n ja he joutuivat sen varaan.
ƒsken mainitsemani tykkimies oli juuri sulkenut 13,5 -tuumaisen
tykkins‰ sulkuosaston, kun tykin mahtava putki vaipui aaltoihin --
ja mies oli vyˆt‰isi‰ myˆten vedess‰. Mutta 'Inferno' kallistui
hurjasti, kun suuret ammukset iskiv‰t sen kylkeen -- ja h‰nen tykkins‰
nousi viel‰ kerran vedest‰. Silloin n‰in n‰yn, joka ei koskaan
h‰vi‰ silmist‰ni: h‰n t‰ht‰si kiiluvin, petomaisin katsein ja h‰nen
vertavuotavat kasvonsa olivat v‰‰ristyneet -- ja kun tykki nousi
luonnolliseen asentoonsa, h‰n laukaisi sen hirve‰sti kiroten... Ja
kun h‰nen verest‰v‰t silm‰ns‰ n‰kiv‰t, ett‰ er‰‰n kaukana olevan
vihollislaivan kohdalta nousi korkea vesipatsas, kohotti h‰n molemmat
k‰tens‰ ilmaan ja karjui raivoisasti ja k‰he‰sti kuin mielipuoli.

"Vesi nousi h‰nen vyˆt‰isiins‰, taas r‰j‰hti ammus -- enk‰ n‰hnyt h‰nt‰
en‰‰...

"Armoa ei annettu eik‰ pyydetty. Vihollinen ampui niin kauan kuin
osakin 'Infernosta' oli vedenpinnalla. Se vajosi yht‰ mittaa, mutta
niin omituisen hitaasti -- niinkuin se olisi ollut el‰v‰ olento, joka
ep‰toivoisesti piti kiinni el‰m‰st‰‰n.

"Muistan h‰m‰r‰sti, ett‰ seisoin panssaritornin vieress‰ ja tuijotin
vihollisia kohti. Silloin r‰j‰hti takanani ja min‰ paiskauduin kauas
mereen.

"Mahdollisesti menin ensin tainnoksiin, mutta kylm‰ vesi kai virvoitti
minut, koska tunsin, ett‰ olin vedess‰ ja oikeaa jalkaani viilsi ja
kirveli kummallisesti. Sin‰ luultavasti muistat, ett‰ olen hyv‰ uimari
ja vaistomaisesti aloin uida vihollislaivoja kohti.

"Yh‰ viel‰kin lensiv‰t ammukset kamalasti ulvoen ylitseni -- ja aina kun
ne sattuivat uppoavaan 'Infernoon', r‰s‰hti siell‰ kaameasti, kuului
ter‰sosien r‰iskett‰ ja valtavaa kohinaa...

"Vihdoin kuitenkin ampuminen lakkasi. Kipu jalassani tuntui aivan
siet‰m‰ttˆm‰lt‰, ja aloin jo kangistua. Muutenkin tunsin heikkenev‰ni,
ja silmiss‰ni alkoi omituisesti h‰m‰rt‰‰. Kerran kuitenkin viel‰
k‰‰nsin p‰‰t‰ni -- ja silloin n‰in ep‰selv‰sti, kuin mustan sumun
l‰vitse, miten repaleiksi ammuttu sotalippumme hitaasti vaipui
aaltoihin..."

Kaikki istuivat kauan liikkumattomina ja ‰‰nettˆmin‰ tuijottaen
eteens‰. Oli niin hiljaista, ett‰ erotti katossa lentelev‰n k‰rp‰sen
surinan ja miesten raskaan hengityksen -- ja jostakin kauempaa kuului
vaivoin ikkunoiden l‰vitse sotilaspartion tahdikkaat askelet. Vihdoin
kysyi joku hillityll‰, hiukan v‰risev‰ll‰ ‰‰nell‰:

-- Ja te olette ainoa, joka pelastui...?

H‰n ei nostanut katsettaan, vaan vastasi hiljaa ja v‰syneesti:

-- Ainoa.




HAUTAUTUNEET


-- Minun on n‰lk‰...

-- Niin minunkin -- tuskin voin pysy‰ pystyss‰.

He olivat hyvi‰ yst‰vyksi‰, kotoisin samasta kyl‰st‰. Toinen oli
hintel‰, mustatukkainen, toinen tanakka, lujakasvoinen, ja h‰nen
tukkansa ja viiksens‰ olivat vaaleankellert‰v‰t.

-- Eikˆ sinulla ole edes yht‰‰n leiv‰npalaa? kysyi tummaverinen taas
hetken kuluttua.

-- Ei yht‰‰n.

N‰in he puhuivat hiljaisella ‰‰nell‰ kahlatessaan eteenp‰in syv‰ss‰
lumessa risaisen miesjoukon keskell‰. Kaikkien kasvot olivat kalpeat ja
silm‰t tuijottivat tylsin‰ ja ilmeettˆmin‰ syvist‰ kuopistaan. Pitk‰‰n
aikaan ei taaskaan kuulunut muuta kuin lumen yht‰mittainen kahina
jaloissa -- ja n‰‰ntynytt‰, l‰‰h‰tt‰v‰‰ hengityst‰...

Jo kuusi p‰iv‰‰ oli verinen j‰ttil‰istaistelu riehunut, ja heid‰t,
kymmentuhatmiehinen joukko, oli l‰hetetty kiert‰m‰‰n vihollisen vasenta
siipe‰ ja hyˆkk‰‰m‰‰n sen niskaan.

He olivat kaksi vuorokautta marssineet miltei lev‰ht‰m‰tt‰ ja olivat
niin uupuneita, ett‰ vain vaivalloisesti saattoivat kahlata eteenp‰in
lumessa. Ruokavarat olivat lopussa eik‰ kuormastoa ollut mukana -- se
oli joko eksynyt lumimyrskyss‰, tai oli unohdettu kokonaan l‰hett‰‰.
Oli miten oli, mutta he olivat n‰lk‰isin‰ autiolla seudulla. Ja
aivan ‰skett‰in olivat partiot ilmoittaneet, ett‰ vihollinen oli
suoraan edess‰ varustetuissa asemissa. Miten luja vihollisen asema ja
varustukset olivat, ei voitu saada selville, mutta piikkilankaesteit‰
ainakin oli n‰kynyt.

Eik‰ vihollisia pit‰nyt viel‰ lainkaan olla n‰ill‰ seuduilla -- ja nyt
ne istuvat siell‰ varustustensa takana, aivan kuin odottamassa heit‰...

Kun he olivat tulleet noin kahdentuhannen metrin p‰‰h‰n mets‰isist‰
kummuista, joilla vihollisten piti olla, annettiin pys‰htymismerkki, ja
upseerit kokoontuivat neuvottelemaan.

Sotilaitten kasvoihin puhalsi l‰pitunkeva, j‰‰kylm‰ tuuli, ja sen
mukana kiiti suuria hiutaleita ennustaen lumimyrsky‰; se tuntui aivan
kuin tunkeutuvan heid‰n n‰lkiintyneitten, kylm‰st‰ hiest‰ m‰rkien
ruumiittensa l‰vitse. He olivat niin n‰‰nnyksiss‰, etteiv‰t jaksaneet
edes k‰sill‰‰n huitoa; useimmat retkahtivat vain voimattomasti lumelle
istumaan tuijottaen toivottomasti eteens‰. Heid‰n kasvonsa muuttuivat
v‰hitellen sinert‰viksi ja heid‰n ruumiinsa alkoivat ankarasti
v‰rist‰...

-- Tietysti ne istuvat tuolla l‰mpimien lihapatojen ‰‰ress‰, virkahti
muuan sotilas katkerasti.

Ja toinen huusi hurjasti:

-- Jospa min‰ saisin kynsiini edes yhden noista kirotuista, jotka ovat
meille t‰m‰n tehneet...

Aliupseeri huomasi, ett‰ nyt eiv‰t auttaneet mitk‰‰n uhkaukset. Ja
sit‰ paitsi h‰n oli itsekin n‰lk‰‰n n‰‰ntym‰isill‰‰n. Mutta h‰nen
mieless‰‰n her‰si sukkela tuuma, jolla h‰n omin p‰in aikoi asettaa
tyytym‰ttˆmyyden.

-- Kuole siis n‰lk‰‰n t‰h‰n paikkaan, hˆlmˆ! h‰n huusi vihaisesti.
Mutta niin emme me tee! Tuolla on ruokavaroja yllin kyllin, ja jos vain
upseerit k‰skev‰t hyˆkk‰ykseen, niin ei t‰ss‰ kauan n‰lk‰‰ k‰rsit‰.

Heid‰n ainoa ajatuksensa oli saada ruokaa, se oli niin polttava kysymys
jokaiselle, ett‰ he tarttuivat aliupseerin sanoihin kuin hukkuvat
oljenkorteen. Kuului muutamia ep‰rˆivi‰ ‰‰ni‰:

-- Olisikohan niill‰...?

-- Taitaisi sielt‰ lˆyty‰kin jotakin.

-- Kyll‰ niill‰ ruokaa on! vahvisti aliupseeri varmasti.

Pitk‰‰n aikaan ei taas kuulunut muuta kuin tuulen pahaenteinen kohina,
ja lunta alkoi tulla aivan taivaan t‰ydelt‰; se pieksi heid‰n kasvojaan
kuin pienill‰ vitsoilla. L‰pi myrskyn pauhun kuului taas joitakin
alakuloisia, toivottomia huudahduksia:

-- Kunhan antaisivat vain hyˆkk‰ysk‰skyn...

-- N‰lk‰kuolema t‰ss‰ kumminkin tulee.

-- Jospa tuon lumipyryn suojassa p‰‰sisi huomaamatta l‰helle...

-- Kauan ne nyt neuvottelevat. Johan t‰ss‰ paleltuu kuoliaaksi!

Vihdoin upseerit hajaantuivat joukkojensa luokse ja ilmoittivat, ett‰
kun vihollisella ei t‰ll‰ suunnalla voinut olla suuria joukkoja, niin
oli heti lumipyryn suojassa hyˆk‰tt‰v‰ ja vallattava heid‰n asemansa.

Ja hyˆkk‰ys alkoi. Se on: he alkoivat taas syv‰ss‰ lumessa
vaivalloisesti laahustaa vihollista kohti.

Lumimyrsky kiihtyi kiihtymist‰‰n. Mets‰iset kummut olivat silloin heti
kadonneet kokonaan n‰kyvist‰. He laahustivat aivan kuin umpim‰hk‰‰n, ja
matka tuntui loppumattoman pitk‰lt‰.

Vihdoin he huomasivat noin viidenkymmenen metrin p‰‰ss‰ kolminkertaisen
piikkilankaesterivin. He pys‰htyiv‰t ilman k‰sky‰, heid‰n syd‰mens‰
sykkiv‰t miltei kuuluvasti, ja heid‰n hengityksens‰ muuttui omituisen
huohottavaksi. Vain vaivoin saattoi lumimyrskyst‰ erottaa jotakin
h‰‰mˆtt‰v‰‰, mets‰ntapaista noin sadanviidenkymmenen metrin p‰‰ss‰ --
mutta mit‰‰n elonmerkki‰ ei voinut n‰hd‰.

-- N‰ytt‰‰ aivan silt‰, kuin ne olisivat j‰tt‰neet t‰m‰n aseman,
kuiskasi k‰he‰ll‰, vapisevalla ‰‰nell‰ sama mustasilm‰inen, laiha mies,
joka tiell‰ oli pyyt‰nyt leip‰‰ toveriltaan.

-- Se on juoni ... kyll‰ ne siell‰ odottavat, vastasi kuiskaten h‰nen
vaalea toverinsa.

-- Mutta katsos ... piikkilankaesteiden luonakaan ei n‰y yht‰‰n j‰lke‰,
h‰n sanoi taas, tuijottaen ter‰v‰sti esteit‰ kohden.

-- Kyll‰ t‰llainen lumimyrsky pian j‰ljet tasoittaa. Min‰ pelk‰‰n, ett‰
t‰ss‰ k‰y huonosti.

H‰n sanoi sen aivan hiljaa, miltei vain huulillaan, mutta h‰nen
kasvoillaan kuvastui j‰nnitys ja mielenliikutus.

Etunen‰ss‰ marssi pioneeriosasto, ja taas l‰hdettiin hiljaa eteenp‰in.

Aidoilla pys‰hdyttiin, ja pioneerit alkoivat saksillaan katkoa lankoja.

Silloin kuului yli myrskyn pauhun ter‰v‰ vihellys, heti sen j‰lkeen
r‰j‰hti yhteislaukaus -- ja suuri joukko vaipui k‰si‰‰n huitoen maahan.

-- Ampukaa! Ja eteenp‰in! kajahti joka taholta upseerien huutoja.

Seurasi hajanainen, pitk‰veteinen yhteislaukaus, sitten kaikuva hurraa
-- ja sitten he viimeisill‰ voimillaan syˆksyiv‰t piikkilankaesteit‰
kohden.

Toiset sieppasivat kaatuneilta pioneereilta sakset ja alkoivat
kuumeenomaisesti katkoa lankoja, toiset iskiv‰t niit‰ vimmatusti
kiv‰‰rinperill‰; jotkut alkoivat kiivet‰ yli ja takertuivat niihin
kuin k‰rp‰set h‰m‰h‰kinverkkoon... Mutta takaap‰in tuli yh‰ uusia
joukkoja, kaikilla oli vain yksi ajatus: eteenp‰in, eteenp‰in
mahdollisimman pian! He syˆksyiv‰t eteenp‰in kuin mielettˆm‰t,
huutaen voimainsa takaa, ollakseen kuulematta vihollisen ammuntaa ja
toveriensa kuolinhuutoja... Suuri osa sotkeutui piikkilankoihin, monet
kompastuivat kaatuneihin ja tallattiin armotta kuoliaiksi. Ja takaap‰in
painoi yh‰ monituhantinen, n‰l‰st‰ miltei mielipuoli miesjoukko --
aivan kuin patonsa s‰rkenyt hyˆkyaalto...

Juuri t‰t‰ hetke‰ n‰ytti vihollinen odottaneen. Sill‰ kiv‰‰rinr‰iskeen,
myrskyn ja huutojen yli alkoi ‰kki‰ konekiv‰‰rien kamala s‰rin‰
ja pikatykkien jyrin‰ -- ja tihe‰‰n ahtautuneet joukot kaatuivat
sananmukaisesti kuin hein‰ niittokoneen ter‰n edess‰... Samalla
r‰j‰ytettiin kokonainen sarja lumeen k‰tkettyj‰ miinoja. Kuului
hirmuinen r‰j‰hdys, kaikki peittyi tuleen, savuun ja lumipilveen...
Ja yli helvetillisen r‰iskeen ja melun erotti joitakin vihlovia
kirkaisuja...

Viel‰kin juoksivat jotkut huutaen eteenp‰in, mutta he pys‰htyiv‰t
v‰hitellen -- ja elossa olevat k‰‰ntyiv‰t hurjaan pakoon. Mutta he
olivat liian l‰hell‰ konekiv‰‰rej‰ ja pikatykkej‰; niiden luodit ja
ammukset ulvoivat yhten‰ ainoana kuolemansoittona, ja oli samantekev‰‰,
juoksiko eteenp‰in vai pakoon. Vain pienen osan onnistui kuin sattuman
kautta p‰‰st‰ kauemmaksi kent‰lle.

J‰‰nnˆkset pakenivat mink‰ jaksoivat. Noin tuhatmiehinen ratsujoukko,
joka oli paremmin s‰‰stynyt, ratsasti umpim‰hk‰‰n er‰st‰ pient‰
metsikkˆ‰ kohden, jonka he olivat n‰hneet h‰‰mˆtt‰v‰n lumimyrskyss‰. Ja
jalkav‰en j‰‰nnˆkset raahustivat heid‰n j‰ljess‰‰n.

Mutta kun ratsuv‰ki pahaa aavistamatta saapui noin sadan metrin
p‰‰h‰n metsikˆst‰, syˆksyi heit‰ vastaan kokonainen ter‰smyrsky...
Etummaiset ratsastajat vaipuivat joukoittain maahan kuin ukkosen
lyˆmin‰; toiset k‰‰nsiv‰t ratsunsa ja yrittiv‰t pakoon, mutta mihin he
olisivat p‰‰sseet konekiv‰‰rien hirve‰st‰ tulesta! Jalkav‰kijoukot,
jotka laahustivat viel‰ kaukana tasangolla tihein‰ ryhmin‰, kaatuivat
taas kuin lakaistuina. Irtonaiset, hurjistuneet hevoset ilmestyiv‰t
lumimyrskyst‰ kuin j‰ttim‰iset myrskylinnut, syˆksyen hurjalla
vauhdilla heid‰n ylitseen -- ja muutamien jalustimissa laahasi
jotakin... Miehet tulivat aivan kuin mielettˆmiksi kauhusta -- he
sieppasivat nen‰liinansa, heiluttivat niit‰ ja kiv‰‰reit‰ ilmassa ja
kirkuivat ep‰toivoisesti:

-- Me antaudumme!

-- ƒlk‰‰ ampuko!

-- ƒlk‰‰ ampuko en‰‰!

Mutta kuka olisi kuullut heid‰n huutojaan? Tykkien jyrin‰,
konekiv‰‰rien s‰rin‰ ja yh‰ kiihtyneen myrskyn ulvonta muodostivat
niin kaamean ‰‰nen kuin olisi se tullut helvetist‰... Lunta tuli niin
sakeasti, ettei en‰‰ n‰hnyt eteens‰ kuin kymmenkunta metri‰; he eiv‰t
n‰hneet vihollista, eik‰ t‰m‰ heit‰, mutta heid‰n kamala tulimyrskyns‰,
joka tuntui olevan yht‰ lumimyrskyn kanssa, lakaisi kaiken elollisen
pois tasaiselta kent‰lt‰.

Vihollinen oli n‰ht‰v‰sti saanut vakoojiltaan v‰‰ri‰ tietoja ja
varustautunut vastaanottamaan viel‰ suurempaa joukkoa. Heid‰n tulensa
jatkui viel‰ sittenkin, kun ei mit‰‰n vastustusta ollut. Ja tunnin
kuluttua ei tuosta kymmentuhantisesta miesjoukosta ollut j‰ljell‰
kuin satakunta n‰‰ntynytt‰ olentoa -- loput makasivat tuolla aavalla
lumikent‰ll‰ silvottuina, kuolleina ja haavoitettuina...

Mutta lumimyrsky yltyi yh‰ hirvitt‰v‰mm‰ksi. Tuntui aivan kuin se olisi
tahtonut n‰ytt‰‰, ettei ihmisten esiinloihtima myrsky voi vet‰‰ sille
vertoja... L‰heisest‰ mets‰st‰ kuului peloittava ryske -- ja ulkona
tasangolla ulvoi niin raivoisasti ja villisti kuin lukematon parvi
n‰lk‰isi‰ j‰ttil‰ispetoja...

Kun miinat r‰j‰htiv‰t, paiskasi ilmanpaine h‰net maahan, vaikka he
olivat r‰j‰hdyksest‰ verraten kaukana. Syv‰, pehme‰ lumihanki esti
kuitenkin loukkaantumasta.

Puoliksi pˆkertyneen‰ h‰n aukaisi silm‰ns‰ ja huomasi vieress‰‰n
vaaleaverisen toverinsa, joka puhdisti lunta kasvoiltaan.

He alkoivat juosta poisp‰in ja havaitsivat, ett‰ suuri joukko seurasi
heit‰. Heid‰n takanaan kuului huutoja ja avunpyyntˆj‰, mutta niihin
he eiv‰t kiinnitt‰neet huomiota -- he vain juoksivat. Heid‰n rintansa
korisi, hiki vuoti virtanaan ja he olivat n‰‰ntym‰isill‰‰n, mutta
poisp‰in, poisp‰in tuosta kauhun paikasta! Miehi‰ kaatui alinomaa
heid‰n takanaan; pikatykin ammukset lensiv‰t ulvoen heid‰n p‰‰ns‰
vierest‰, toisinaan r‰j‰hti srapnelli heid‰n yl‰puolellaan, luodit
l‰vistiv‰t heid‰n risaiset vaatteensa, he saivat naarmuja -- mutta
aivan kuin ihmeen kautta he molemmat olivat yh‰ hengiss‰, vaikka heid‰n
joukkonsa oli huvennut muutamaan kymmeneen.

He juoksivat siten kauan -- niinkuin olisivat muka voineet p‰‰st‰
luoteja pakoon! Mutta lopulta heid‰n ruumiinsa valtasi aivan kuin
juopuneen lamaannus ja nyt he laahustivat eteenp‰in aivan hiljaa.

Silloin l‰heni taas kummallinen vinkuna -- ja aivan kuin
j‰ttil‰isviikatteen kaatamana he kaikki suistuivat maahan; konekiv‰‰rin
tuli oli osunut heid‰n pieneen joukkoonsa. Jotkut tulivat l‰vistetyiksi
useista kohdin ja kuolivat ‰‰nt‰ p‰‰st‰m‰tt‰... H‰nest‰ itsest‰‰n
tuntui, ett‰ jokin pisti h‰nt‰ hiukan s‰‰reen. Mutta vaikka h‰n kuinka
olisi ponnistellut, h‰n tuli yh‰ heikommaksi, tykkien jyrin‰ ja myrskyn
kohinakin lakkasi v‰hitellen kuulumasta, ja h‰n kaatui suulleen
lumeen...

H‰nell‰ oli kummallinen ahdistava tukehtumisen tunne, mutta h‰n ei vain
voinut her‰t‰. Jokin tuntui painavan h‰nt‰, kuristavan h‰nt‰ kurkusta;
h‰n ponnisti kaikki voimansa ja nosti p‰‰t‰‰n.

Lumi hajaantui h‰nen p‰‰lt‰‰n, h‰n kuuli lumimyrskyn pauhun -- eik‰
muuta. Heikosti voihkaisten h‰n vaipui uudelleen maahan -- jalasta oli
niin oudosti rep‰issyt...

V‰hitellen h‰n huomasi, ett‰ jalat ja k‰det olivat niin kankeat ettei
niit‰ voinut liikuttaa. Jonkinmoinen vaisto kuiskasi, ett‰ h‰nt‰ uhkasi
kuolema ja t‰m‰ h‰m‰r‰ tunne pakotti h‰net taas ponnistamaan kaikki
voimansa -- ja h‰nen onnistui taas nostaa p‰‰t‰‰n.

Ep‰selv‰sti h‰n n‰ki, ett‰ h‰nen vierell‰‰n makasi joku olento
pitk‰ll‰‰n -- ja lumi t‰m‰n rinnan kohdalla oli aivan punaista. Hiukan
kauempana istui lumessa h‰nen toverinsa huojutellen hiljaa ruumistaan
ja kannattaen toisella k‰dell‰ toista -- ja h‰nen hampaansa kalisivat
kuuluvasti.

Myrsky ulvoi yht‰ rajuna, kokonaiset lumijoukot tuntuivat vyˆryv‰n
heid‰n ylitseen. Ja alkoi h‰m‰rt‰‰.

Pitk‰n ajan kuluttua h‰n taas vaivalloisesti k‰‰nsi p‰‰t‰‰n toverinsa
puoleen ja sopersi:

-- Miss‰ lienee l‰‰kint‰osasto...?

T‰m‰ k‰‰nsi hiukan lakitonta p‰‰t‰‰n ja h‰nen vaalea, pitk‰ tukkansa
oli aivan lumessa; h‰nen leukansa vapisi kauan suonenvedonomaisesti,
mutta vihdoin h‰n ‰nkytti:

-- Ei ole mit‰‰n l‰‰kint‰osastoa...

-- Eikˆ?

-- Ei mit‰‰n -- kaikki hukkuu lumeen...

Ja niinkuin puhuminen olisi vienyt h‰nelt‰ viimeisetkin voimat, h‰n
retkahti sel‰lleen syv‰‰n lumeen -- ja vihaisesti s‰histen alkoi myrsky
peitt‰‰ h‰nen kasvojaan.

Hetken kuluttua h‰n ‰hkyi kuin tukehtumaisillaan:

-- J‰‰n lumen alle ... nosta p‰‰t‰ni...

Kummallinen tuska puristi toverin syd‰nt‰, kuullessaan

tuon tukehtuneen ‰‰nen. H‰n ei tuntenut lainkaan sit‰ kamalaa, sodan
k‰rsimyksiss‰ syntynytt‰ itsekkyytt‰, joka k‰skee pit‰m‰‰n huolta vain
itsest‰‰n. H‰n muisti vain, ett‰ he olivat yhdess‰ lapsena leikkineet,
yhdess‰ kasvaneet ja t‰m‰ voimakkaampi, juro toveri oli lukemattomat
kerrat auttanut h‰nt‰ -- kerran pelastanut h‰nen henkens‰kin.
ƒ‰rimm‰isin ponnistuksin h‰n ryˆmi toverinsa luokse ja koetti nostaa
h‰nt‰ istualleen, mutta jalasta viilsi niin kovasti, ett‰ h‰nen t‰ytyi
luopua yrityksest‰‰n. H‰n kopeloi vain j‰hmettyneill‰ k‰sill‰‰n lunta
toisen kasvoilta -- eik‰ kumpikaan puhunut mit‰‰n.

Pitk‰n ajan kuluttua kuului jostakin l‰helt‰ heikko, vapiseva ‰‰ni:

-- Auttakaa, veljet ... kuolen...

H‰n tunsi, ettei voinut tehd‰ mit‰‰n, eik‰ vastannut. Pari kertaa
kuului viel‰ sama ‰‰ni entist‰ heikompana -- ja sitten se vaikeni,
ainiaaksi...

Pimeys muuttui yh‰ sakeammaksi -- ei n‰hnyt en‰‰ v‰h‰‰k‰‰n eteens‰.

-- Auttakaa! Auttakaa! kuului myrskyn ulvonnan yli kauhea huuto.

Ja niinkuin tuo avunhuuto ‰kki‰ olisi lenn‰tt‰nyt onnettomien mieleen
heid‰n hirmuisen asemansa, alkoi kaikkialta kuulua samanlaisia huutoja.
Toiset olivat viel‰ lujia ja l‰pitunkevia, toiset k‰heit‰ ja vapisevia
-- ja jotkut olivat niin heikkoja kuin olisi se ollut heid‰n viimeinen
huutonsa.

-- Auttakaa ... auttakaa!

H‰n oli t‰ll‰ sotaretkell‰ n‰hnyt ja kuullut paljon sellaista, jota
h‰n ei ollut uneksinutkaan maailmassa olevan -- mutta mit‰‰n niin
kauhistavaa kuin nuo huudot h‰n ei viel‰ koskaan ollut kuullut. Ensin
h‰n luuli sen johtuvan siit‰ ett‰, ett‰ ne kuuluivat niin ep‰selvin‰
ja katkonaisina myrskyn pauhusta. Mutta kun h‰n kuunteli tarkempaan,
kuvastui niiss‰ jotakin, joka tarttui h‰neenkin -- niinkuin suuri
rautainen koura olisi tarttunut h‰nen syd‰meens‰ ja pusertanut sit‰
kokoon. H‰n k‰sitti nyt vasta -- niinkuin monet muutkin -- ett‰ heid‰n
kaikkien, haavoittuneiden ja n‰lkiintyneiden t‰ytyy kuolla t‰nne --
hautautua lumeen. Tiet‰m‰tt‰ mit‰ teki, h‰nkin alkoi ‰kki‰ huutaa
kaikin voimin:

-- Auttakaa! Auttakaa!

Koko tuo myrsky‰v‰, sysimusta kentt‰ tuntui her‰‰v‰n el‰m‰‰n --
kaikkialta kuului voihketta, ulinaa ja ep‰selvi‰ katkonaisia huutoja:

-- Auttakaa, jumalan t‰hden!

-- Me kuolemme! Kuolemme!

Niin sanoin kuvaamaton h‰t‰ ja kuolemankauhu kuvastui noissa
huudoissa, kuin olisi huutajia parhaillaan hiipien l‰hestynyt jokin
hirve‰ olento ojennellen jo pitki‰ karvaisia raajojaan kuristaakseen,
tukehduttaakseen heid‰t...

Ja sellainen olikin... _Lumi_, valkea puhtoinen lumi oli muuttunut
tuollaiseksi hirmuolennoksi. Se kohosi yh‰ tunkeutuen kaikkialle.
Se kohosi kohoamistaan uhaten haudata heid‰t syvyyteens‰. He
taistelivat sit‰ vastaan ep‰toivon vimmalla; he k‰hmiv‰t murskattuine,
kohmettuneine raajoineen ylˆsp‰in kuin kummalliset kovakuoriaiset -- ja
voihkivat yht‰ mittaa huuto huudolta heikkenev‰ll‰ ‰‰nell‰:

-- Auttakaa! Auttakaa!

Mutta kaikki oli turhaa. Tuulikin puhalsi aivan vihollisen taholta,
joten hek‰‰n eiv‰t kuulleet mit‰‰n. Ja lumi oli niin tavattoman
pehme‰t‰ ja upottavaa, he j‰iv‰t yh‰ syvemm‰lle -- se tuntui nielev‰n
heid‰t armotta kuin pohjaton, vetel‰ suo...

H‰nen toverinsa makasi jo liikkumattomana; h‰n oli luultavasti mennyt
tainnoksiin ja h‰nen kasvonsa olivat kokonaan peittyneet lumeen.

Selitt‰m‰tˆn h‰t‰ valtasi h‰net. H‰nest‰ tuntui, ett‰ jos toveri
nyt kuolee, on h‰nkin auttamattomasti hukassa. Sen t‰hden h‰n
ep‰toivoisesti alkoi kaapia lunta toverin kasvoilta, hieroa h‰nen
k‰si‰‰n ja hokea k‰he‰sti:

-- Her‰‰ ... nouse! -- Sin‰ kuolet...

Pitk‰n aikaa ponnisteltuaan vaalea mies sai vihdoin kuiskatuksi:


-- J‰seneni eiv‰t liiku en‰‰

Ja omituinen, tyls‰ alistuminen kuvastui tuossa v‰syneess‰, j‰hme‰ss‰
‰‰ness‰.

Toinen koetti nostaa h‰net istualleen, mutta h‰nen omaa jalkaansa alkoi
viillell‰ niin, ett‰ kaikki muuttui mustaksi. Mutta kaiket aikaa ulvoi
myrsky ja sen pauhinasta kuuluivat yh‰ nuo syd‰nt‰s‰rkev‰t, v‰hitellen
heikkenev‰t huudot -- niinkuin haaksirikkoisten, jotka kauan ovat
uineet kylm‰ss‰ vedess‰ ja nyt alkavat toinen toisensa j‰lkeen vajota
aaltoihin...

Ja jyrkk‰n‰ vastakohtana n‰ille tuskanhuudoille kuului taas h‰nen
toverinsa tyyni, j‰hmettynyt ‰‰ni:

-- Vie terveisi‰ ... jos viel‰ kotiin p‰‰set..

-- Emme kukaan en‰‰ p‰‰se milloinkaan kotiin, kuului h‰nen suustaan
valittavasti.

H‰nen mieleens‰ muistui koti -- h‰nen nuori vaimonsa, lapsensa ...
kaikki. Ja ‰kki‰ h‰n, t‰ysikasvuinen, karaistunut mies, alkoi rajusti
nyyhkytt‰‰...

Hetken kuluttua h‰n alkoi taas ep‰toivoisesti hieroa toverinsa k‰tt‰
-- toinen olikin j‰‰tyneen veri- ja lumisohjun peitossa -- ja puhui
h‰t‰isesti:

-- Nouse, nouse ... hautaudut...

H‰n hieroi yh‰ -- ja vihdoin toinen aukaisi silm‰ns‰ niinkuin olisi
ollut tainnoksissa ja kysyi:

-- Mit‰ nyt? Miss‰ olen?

-- J‰‰t lumen alle...

-- Vai niin, h‰n sanoi taas k‰he‰ll‰, v‰linpit‰m‰ttˆm‰ll‰ ‰‰nell‰,
niinkuin asia ei olisi h‰nt‰ lainkaan koskenut. Ja h‰n lis‰si hiljaa:

-- Kutka huutavat?

-- Haavoittuneet...

-- Niin -- nyt muistan.

Hammasta purren h‰n nosti toverinsa kankeata ruumista ja sai h‰net
vihdoin istumaan. Sitten h‰n ryˆmi suurella vaivalla t‰m‰n taakse -- ja
he asettuivat istumaan sel‰t vastakkain.

Mutta myrsky raivoaa yh‰ -- eiv‰tk‰ huudot lakkaa ... heikkenev‰t
vain...

H‰nen poskensa on myrsky‰ vasten ja h‰nen korvansa ja kaulansa
tunkeutuvat t‰yteen lunta -- se sulaa v‰hitellen ja j‰‰kylm‰ vesi valuu
alas h‰nen ihoansa myˆten.

Mutta pian h‰n alkaa aivan kuin tottua siihen, korvia ja kasvoja ei
en‰‰ palele niin paljon -- ja h‰nen ruumiinsa lakkaa v‰risem‰st‰.
Jonkinmoinen tyls‰ uneliaisuus valtaa h‰net. Ja kummakseen h‰n huomaa,
ett‰ h‰nen ‰‰nens‰ on muuttunut samanlaiseksi kuin toverinkin.

-- Miten voit?

-- Tuntuu, kuin toinen k‰si... olisi poissa, vastaa toveri
niin hitaasti, kuin olisi h‰nen tavattoman vaikea lausua noita
yksinkertaisia sanoja.

He istuvat yh‰ kauan, kauan -- ja myrsky ulvoo. Lumi kohoaa yh‰
ylemm‰ksi -- se nousee vyˆt‰isille, rintaan, kaulaan, leukaan... Kaikki
k‰sitys ajasta h‰ipyy; mit‰‰n ajatusta ei h‰nen p‰‰ss‰‰n en‰‰ ole --
aivotkin tuntuvat kuin j‰‰tyneilt‰... Ruumis on muuttunut kummallisen
tunnottomaksi ja vain ep‰m‰‰r‰isesti h‰n kuulee viel‰ muutamia k‰heit‰,
yh‰ heikkenevi‰ ‰‰ni‰:

-- Auttakaa ... auttakaa!

H‰n ponnistaa koko tahdonvoimansa p‰‰st‰kseen tuosta tyls‰st‰
uneliaisuuden tilasta. Ja tuijottaen pimeyteen, onnistuu h‰nen vihdoin
hiljaa ja kankeasti sopertaa:

-- Nukutko?

Ei vastausta. Toverin ruumis tuntuu kankealta kuin puu. Ja sitten vasta
h‰n huomaa, ettei t‰m‰ en‰‰ hengit‰...

Puistattava kauhu ja yksin‰isyyden tunne valtaa h‰net... N‰inkˆ h‰nkin
kuolee? Eikˆ tule apua...? Ja aivan h‰nen tahtomattaan kohoaa h‰nen
kurkustaan kummallisena, vieraana korinana:

-- Apua ... apua! Kuolen...

H‰n ei tied‰, mit‰ pit‰isi tehd‰, mutta h‰nen kangistunut, kuolemaa
kammoava ruumiinsa ponnistelee suonenvedonomaisesti -- aivan kuin
tahtoisi riuhtaista itsens‰ irti kuoleman raudanlujasta otteesta... Ja
h‰n horjahtaa sel‰lleen lumeen.

H‰nen p‰‰ns‰ uppoaa lumeen, h‰n haparoi k‰sill‰‰n kuin sokea... H‰nen
p‰‰ns‰kin kohoaa pari kertaa, ja silloin tunkeutuu kurkusta koriseva
‰‰ni kuin kuolonkorahdus... Mutta p‰‰ vajoaa uudelleen lumeen -- ja
raivoisasti ja voitonriemuisesti s‰histen myrsky t‰ytt‰‰ syvennyksen
muutamassa sekunnissa.

H‰n ponnistelee viel‰kin, mutta h‰nen voihkinaansa ei en‰‰ kuulu -- h‰n
peittyy yh‰ syvemm‰lle, syvemm‰lle...

Ja h‰nest‰ tuntuu, ett‰ harmaa j‰ttil‰isolento ryˆmii hitaasti h‰nen
p‰‰lleen; sen raudanraskas ruumis musertaa h‰net -- ja suuret,
j‰‰kylm‰t sormet alkavat kuristaa h‰nen kurkkuaan... H‰n ei jaksa en‰‰
huutaa...

Mutta myrsky pauhaa sysimustassa yˆss‰. Vain silloin t‰llˆin kuuluu
heikko avunhuuto.

Aamupuolella nekin vaikenevat...

Kaksi p‰iv‰‰ myrsky raivosi samalla voimalla. Mutta kolmantena yˆn‰ se
taukosi -- ja aamulla on kirkas auringonpaiste.

Viholliset kˆmpiv‰t peitetyist‰, miltei umpinaisista juoksuhaudoistaan.
Upseerit tarttuvat kiikareihinsa...

Laaja lakeus on aivan sile‰. Se hohtaa auringon loisteessa h‰ik‰isev‰n‰
ja kimaltelevana kuin olisi siihen kylvetty miljoonittain pieni‰
jalokivi‰. Mit‰‰n muuta ei n‰y...

Silloin keksii er‰s nuori upseeri kaukana lumella pienen pisteen.
Kiikarit ojentuvat sit‰ kohden -- ja silloin huomataan ett‰ se on
taivasta kohti kohotettu nyrkki...

Samassa lent‰‰ lakeuden yli laiskasti muutamia korppeja -- ja niiden
k‰he‰ vaakkuna muistuttaa kuolevien viimeisi‰ korahduksia...

Multa vihollisetkaan eiv‰t viel‰ tied‰, ett‰ tuon loistavan, valkean
peitteen alla lep‰‰ kymmenentuhatta ihmist‰...




JOULU


Pieni talonpoikaistalo oli aivan t‰ynn‰ haavoittuneita. Kaksi
nuorta l‰‰k‰ri‰ teki tyˆt‰‰n kuumeisella kiireell‰ -- heid‰n
valkeat esiliinansa olivat ylt'yleens‰ veress‰, ja hiki helmeili
heid‰n otsallaan. Mutta he eiv‰t voineet ajatella hetkenk‰‰n lepoa,
sill‰ yht‰ mittaa tuotiin lis‰‰ haavoittuneita, jotka voihkivat,
valittivat ja rukoilivat heikolla, korisevalla ‰‰nell‰ apua. Ja hiukan
edemp‰n‰ jyrisiv‰t tykit jatkuvasti, niin ett‰ koko rakennus vapisi
perustuksiaan myˆten.

Er‰‰ss‰ nurkassa lojui keski-ik‰inen sotilas, jonka rinnan
kranaatinsirpale oli halkaissut, niin ett‰ kylkiluut pistiv‰t esiin.
Oljet h‰nen allaan olivat kokonaan veress‰, h‰n ‰hkyi raskaasti ja
h‰nen kasvonsa olivat kuolonkalpeat. Kun er‰s l‰‰kint‰mies n‰ki h‰nen
sinert‰vien huuliensa liikkuvan, h‰n meni haavoittuneen luokse ja kuuli
miten t‰m‰ k‰he‰sti ja katkonaisesti kuiskasi:

-- Pienet ... lapsi raukkani...

N‰m‰ olivat h‰nen viimeiset sanansa, sill‰ heti sen j‰lkeen h‰n heitti
henkens‰.

Ja h‰nen taskustaan lˆytyi seuraava kirje.

    "Rakkaani!

    Kirjoitit minulle, ett‰ pienokaisemme ovat sairastuneet
    tulirokkoon. Voi rakas, kun he eiv‰t vain kuolisi ... etkˆ sin‰
    voisi jotakin...? Kas niin, nyt min‰ alan taas lˆrpˆtell‰ -- eth‰n
    sin‰ mit‰‰n muuta voi kuin odottaa. Niin, koeta sent‰‰n hankkia
    jostakin maitoa, ett‰ lapsiparat saisivat sit‰ juoda, kun p‰‰sev‰t
    sairaalasta. Kyll‰ ne kumminkin siell‰ laihtuvat ... pikku raukat.
    Ja koeta puhua, vakuuttaa, ett‰ min‰ kyll‰ maksan kaikki, kun
    p‰‰sen sodasta ja saan taas tyˆt‰. No, kyll‰ sin‰ sen ymm‰rr‰t
    itsekin...

    Kirjoitan t‰t‰ sairaalassa, sill‰ olen ollut v‰h‰n kuumeessa.
    Nyt olen jo aivan terve, mutta kun saan olla viel‰ kaksi p‰iv‰‰
    sairaalassa, niin kirjoitan sinulle oikein perinpohjin, miten
    me ampumahaudoissa joulua vietimme -- niin, min‰ _en voi_ olla
    kirjoittamatta! Se oli niin kummallinen joulunvietto. Juuri _sen
    t‰hden on meid‰t siirretty kokonaan toisaalle_ -- ja parempi
    onkin...

    Jouluaaton vastaisena yˆn‰ olisin saanut lev‰ht‰‰, mutta vihollisen
    onnistui ampua s‰p‰leiksi valonheittimemme ja me jouduimme kaikki
    seisomaan koko yˆn ampumahaudassa. Ja kun yht‰ mittaa tuijottaa
    pimeyteen odottaen milloin vihollinen sen turvissa hyˆkk‰‰ kimppuun
    hirveine k‰sikranaatteineen -- niin sit‰ ei tahdo voida kest‰‰;
    tavan takaa on kuulevinaan salaper‰isi‰ ‰‰ni‰, hiipivi‰ askeleita
    -- ja koko ruumis alkaa vavista. Ja kun ne ‰kki‰ suuntaavat
    valonheittimiens‰ sokaisevan tulen vasten silmi‰ -- niin pimeyteen
    tottuneet silm‰t muuttuvat joksikin aikaa aivan umpisokeiksi...

    Mutta viholliset odottivat kai _meid‰n_ hyˆkk‰yst‰mme, kun ei
    valonheittimemme toiminut -- ja mit‰‰n hyˆkk‰yst‰ ei tapahtunut
    kummaltakaan puolelta.

    Sin‰ et voi aavistaa, miten v‰synyt olin, kun viimein aamu koitti,
    ja minun vuoroni oli lev‰ht‰‰ -- tuskin pysyin jaloillani. Olin
    valvonut niin monta yˆt‰ -- ja sitten sellainen j‰nnitys. Kˆmmin
    ampumahaudan penkereen taa, k‰‰rin likaisen huovan ymp‰rilleni ja
    vaivuin uneen.

    Kuinka kauan olin nukkunut, en tied‰, mutta min‰ olin seisovinani
    ampuma-aukolla ja koetin ampua -- mutta kiv‰‰ri ei lauennut...
    Minulle tuli hirve‰ tuska, sill‰ vihollinen l‰heni hurjaa vauhtia,
    s‰rkien esteet tielt‰‰n -- niiden pistimet kiilsiv‰t jo aivan
    l‰hell‰... Tykit jyrisiv‰t, srapnellit r‰j‰hteliv‰t taukoamatta, ja
    min‰ kyyristyin aina vaistomaisesti -- eik‰ kiv‰‰rini lauennut...

    Silloin potkaistiin s‰‰reeni, ja min‰ kuulin h‰t‰isen h‰lytyshuudon:

    -- Viholliset hyˆkk‰‰v‰t!

    Mit‰‰n k‰sitt‰m‰tt‰ hyp‰hdin puolipˆkertyneen‰ seisoalleni, mutta
    vaivuin uudelleen maahan -- jalkani olivat aivan kangistuneet
    kylm‰st‰. Samassa r‰j‰hti srapnelli kohdallani ja luodit
    lensiv‰t ilke‰sti vinkuen korvieni ohi; silloin laahasin itseni
    ampuma-aukolle, jossa kiv‰‰rini oli valmiina ja aloin konemaisesti
    ampua.

    Sitten huomasin vihollisetkin, jotka l‰heniv‰t ‰‰nettˆmin‰,
    hurjasti juosten. Mutta kun ne ehtiv‰t esteidemme luokse ja
    alkoivat rikkoa niit‰, aloittivat kaikki konekiv‰‰rimme ja
    pikatykkimme niin huumaavan metelin, ettei omaa kiv‰‰rinlaukaustaan
    kuullut lainkaan -- ja viholliset kaatuivat maahan kuin
    suunnattoman j‰ttil‰isluudan lakaisemina...

    Hetken kuluttua kentt‰ oli aivan t‰ynn‰ kaatuneita. J‰ljell‰ olevat
    l‰htiv‰t pakoon juosten, kaatuillen -- ja haavoittuneet alkoivat
    ryˆmi‰ hitaasti kuin suuret kravut omia ampumahautojaan kohden.

    Taisin olla viel‰kin puoleksi unessa; tunsin vain jotakin
    ep‰m‰‰r‰ist‰ vihaa noita kirottuja kohtaan, jotka eiv‰t antaneet
    milloinkaan nukkua... Min‰ t‰ht‰sin ja laukaisin mink‰ suinkin
    ehdin pakenevien j‰lkeen. Er‰skin pitk‰ mies oli tarttunut
    piikkilankoihin ja ponnisteli p‰‰st‰kseen irti. Min‰ t‰ht‰sin
    h‰nt‰ rintaan ja laukaisin -- ja n‰in vahingoniloissani, miten h‰n
    vaipui alas, sytkytteli hetken ja sotkeutui yh‰ pahemmin... Ammuin
    viel‰kin noita kˆmpivi‰ olentoja kohden -- kunnes ‰kki‰ huomasin
    ammuskelevani yksin.

    Ilke‰ tunne l‰ik‰hti rinnassani, ja min‰ aivan kuin her‰sin.
    Useimmiten n‰et annettiin haavoittuneiden ryˆmi‰ takaisin; vain
    toisinaan, kun emme olleet pitk‰‰n aikaan saaneet nukkua, ja meill‰
    oli kova vilu ja n‰lk‰ -- ammuimme raivoisasti niin kauan kuin
    yksikin liikkui...

    Nyt vasta huomasin, ett‰ ruumiini v‰risi vilusta ja hampaat
    kalisivat suussani. Ja ymp‰rill‰ni n‰in toverien k‰‰riv‰n huovan
    ymp‰rilleen, laskeutuvan maahan ja kiertyv‰n kummalliseen mykkyr‰‰n
    -- ik‰‰n kuin v‰syneet, vilusta v‰risev‰t koirat... Eik‰ heid‰n
    harmaankalpeilla, likaisilla kasvoillaan n‰kynyt muuta ilmett‰ eik‰
    ajatusta, kuin: jospa saisi nukkua...

    Min‰ yritin myˆs nukkua, mutta kylmyys oli k‰ynyt aivan
    siet‰m‰ttˆm‰ksi. Vatsassani kurni n‰lk‰ ja minulla oli viel‰ hiukan
    leip‰‰kin j‰ljell‰, mutta oli niin kylm‰, ettei haluttanut ruveta
    edes syˆm‰‰n. Kummallinen tylsyys ja v‰linpit‰m‰ttˆmyys tuntui vain
    levi‰v‰n koko olemukseen kuin tuhoisa myrkky. Vihollinen jatkoi
    tykistˆtaistelua ja kranaatit r‰j‰hteliv‰t lakkaamatta, mutta
    sek‰‰n ei en‰‰ vaikuttanut.

    Mutta ilta ja yˆ olivat unohtumattomat.

    Ensin sattui sellainen onnellinen tapaus, ett‰ saimme tuoretta
    lihaa ja kokkimme valmisti lihakeittoa. On mahdotonta kuvailla,
    miten hyv‰lt‰ se maistui... Me emme olleet moneen p‰iv‰‰n
    saaneet mit‰‰n l‰mmint‰ -- ja nyt me hˆrpimme tuon keiton
    aivan tulikuumana. Min‰kin poltin kieleni ... mutta miten se
    l‰mmittik‰‰n! Kylmyys ja tylsyys h‰lveni; me tunsimme itsemme aivan
    virkistyneiksi -- aloimme jo keskustellakin, vaikkemme pariin
    p‰iv‰‰n olleet vaihtaneet sanaakaan.

    Mutta kyll‰ me olimme kurjan n‰kˆisi‰! Silm‰t olivat vajonneet
    syv‰lle p‰‰h‰n, kasvot likaiset, ajamaton parta kuin jokin
    m‰d‰ntynyt rukiins‰nki. Ei tehnyt mieli katsella toisiaan.

    -- Nyt on siis joulu, sanoi joku hiljaa ja tuossa ‰‰ness‰ v‰reili
    kummallinen alakuloisuus.

    Kukaan ei vastannut. Kuului vain joitakin tukahdutettuja
    huokauksia. Minutkin valtasi niin painostava tunne -- niinkuin
    hartioitani olisi painanut ‰‰retˆn taakka... Minusta tuntui kuin
    olisin n‰hnyt, miten pienokaisemme itkev‰t ik‰viss‰‰n kolkossa
    sairashuoneen salissa -- ja sin‰ istut yksin kotona...

    -- Kas -- aurinko!

    Tuo huudahdus her‰tti taas meid‰t mietteist‰mme. Aurinko,
    joka ei moneen p‰iv‰‰n ollut kertaakaan n‰ytt‰ytynyt, oli
    todellakin tyˆnt‰nyt pilvet syrj‰‰n ja heitti meihin viimeisen
    punahehkuisen katseensa... Taivas oli punertava, pilvet hohtivat
    kuin suunnattoman, kaukaisen tulipalon liekit, ja koko maailma
    n‰ytti ruusunv‰riselt‰ tuossa kummallisessa valossa. Me katsoimme
    sanattomina, miten aurinko hitaasti suurena, purppuranpunaisena
    vaipui kaukaisten metsien taakse. Ja taaskin meid‰n ajatuksemme
    lensiv‰t kauas kotipuolen lauhkeihin kes‰iltoihin -- emmek‰
    huomanneet, ennen kuin oli miltei pime‰.

    ƒkki‰ her‰tti minut ajatuksistani laulu. Me hyp‰hdimme ylˆs, sill‰
    se oli jotakin tavatonta: vihollisten ampumahaudoista kuului vanha,
    meillekin tuttu joululaulu...

    Miten kummalliselta kaikki tuntuikaan! Kuu oli noussut, ja sen
    kalpeassa valossa v‰lkkyiv‰t vihollisten piikkilankaesteet kuin
    hopeiset verkot ... maisema n‰ytti aivan satumaiselta tuossa
    vihre‰ss‰ valossa. Ilma oli aivan tyyni ja laulu kuului yh‰
    selvemmin -- niin surullisena ja alakuloisena kuin olisivat he
    siihen tahtoneet saada kaiken ik‰v‰ns‰, kaipuunsa, rakkautensa, ja
    lenn‰tt‰‰ sen kauas kotiin...

    Me seisoimme kuin lumottuina kuunnellen tuota vanhaa, tuttua laulua
    -- ja monen silmiss‰ kimmelsi kyynel. ƒkki‰ muutamat meik‰l‰iset
    yhtyiv‰t siihen omalla kielell‰mme ja hetken kuluttua lauloimme
    kaikki.

    Silloin nostettiin vihollisten ampumahautojen valleille useita
    sytytettyj‰ joulukuusia ja heid‰n miehens‰ kiipesiv‰t niiden
    ymp‰rille ja taas kajahti sielt‰ laulu; se oli meille tuntematon,
    mutta me kuuntelimme sit‰ henke‰ pid‰tt‰en.

    Mutta viel‰ uskomattomampaa tapahtui: vihollisten puolelta l‰hti
    kolme upseeria meit‰ kohden. Aivan kuin sanattomasta sopimuksesta
    l‰hti meilt‰kin kolme nuorta upseeria heit‰ vastaan. Me kiipesimme
    kaikki valleille ja seurasimme j‰nnittynein‰ noiden kuuden miehen
    l‰henemist‰. Ja kun he valonheittimien valossa n‰kyiv‰t kauan
    puristavan toistensa k‰tt‰, silloin me taputimme k‰si‰mme kuin
    lapset ja huusimme jotakin sanoin kuvaamattoman liikutuksen ja
    innostuksen valtaamana -- mit‰ me huusimme, sit‰ en viel‰ nytk‰‰n
    muista...

    Jonkin vastustamattoman voiman pakottamana me nousimme ja l‰hdimme
    vihollisia kohden -- ja he tekiv‰t samoin. Me katkoimme useita
    aukkoja piikkilankaesteisiin, jotta olisimme p‰‰sseet nopeammin
    perille.

    Minusta se oli el‰m‰ni suurin hetki, kun valonheittimien
    h‰ik‰isev‰ss‰ valossa n‰in tuon suuren aseettoman vihollisjoukon
    l‰henev‰n. He n‰yttiv‰t olevan aivan samanlaisia kuin mekin:
    laihoja, partaisia, r‰‰syisi‰... Ja min‰ luulen, ett‰ meid‰t
    valtasi sama tunne: me tunsimme kaikki olevamme

    _ihmisi‰_.


    Min‰ olin miltei etummaisena ja muistan aivan selv‰sti, miten
    minua kohden tuli er‰s vihollissotilas. H‰n oli hiukan pitempi
    ja vanhempi kuin min‰ ja kulki pitkin, j‰ykin askelin. Kun min‰
    n‰in h‰nen kalpeat, liikuttuneet, ryppyjen uurtamat kasvonsa ja
    ajamattoman partansa ja tartuin h‰nen suureen, k‰ns‰iseen k‰teens‰,
    valtasi minut voimakas mielenliikutus; min‰ tunsin h‰nt‰ kohtaan
    kummallista hellyytt‰. Aivan kuin h‰n olisi ollut vanhempi, paljon
    k‰rsinyt veljeni, joka oli palannut vierailta mailta... Min‰ en
    voinut sanoa sanaakaan, puristin vain tuota tyˆss‰ kovettunutta
    k‰tt‰ ja kasvoni painuivat h‰nen olkap‰‰t‰‰n vasten -- ja h‰nenkin
    silmiss‰‰n oli kyyneleit‰.

    H‰n osasi kielt‰mme ja min‰ sain tiet‰‰, ett‰ h‰n oli kivityˆmies
    er‰‰lt‰ suurelta vuoriteollisuusseudulta. Kun ilmoitin h‰nelle
    olevani myˆs kivimies, valaisi omituisen kaunis hymy h‰nen karkeita
    piirteit‰‰n.

    -- Onko teill‰ perhett‰? -- kysyin min‰ hetken kuluttua.

    Sanaa sanomatta h‰n otti poveltaan valokuvan ja ojensi sen minulle.
    Valonheittimien valossa n‰in kuvassa miehen ja naisen, ymp‰rill‰‰n
    viisi kaunista lasta -- nuorinta, noin 3-vuotiasta poikaa piti mies
    syliss‰‰n ja katsoi hymyillen pienokaiseen.

    Katsahdin h‰neen h‰mm‰styneen‰. Oliko mahdollista, ett‰ tuo komea,
    viel‰ nuorekas mies oli sama kuin edess‰ni seisova parrakas,
    laiha, kuoppasilm‰inen...? H‰n n‰ytti k‰sitt‰v‰n katseeni ja
    hymyili alakuloisesti -- ja taas min‰ tunsin tuon oudon hellyyden
    sielussani... Min‰ n‰ytin h‰nelle vuorostani sinun ja lastemme
    kuvat ja h‰n katseli niit‰ liikuttuneena.

    Kaikkialla ymp‰rill‰mme n‰kyi miehi‰, jotka liikutuksen valtaamina
    puristivat toistensa k‰tt‰, kuului murteellista puheensorinaa --
    ja hyvin he n‰kyiv‰t toisiaan ymm‰rt‰v‰n. Er‰s nuori meik‰l‰inen
    syleili nyyhkytt‰en vanhaa vihollissotilasta -- lieneekˆ t‰m‰
    muistuttanut ulkon‰ˆlt‰‰n h‰nen kuollutta is‰‰ns‰...?

    Miltei kaikki antoivat pieni‰ lahjoja toisilleen. Me tosin emme
    voineet antaa muuta kuin tupakkaa, mutta me saimme suklaata,
    marmeladia, pieni‰ esineit‰... Minunkin uusi yst‰v‰ni otti
    taskustaan ison, hopeapaperiin k‰‰rityn suklaapalasen ja ojensi
    sen minulle. Puoliv‰kisin sain h‰net ottamaan siit‰ pienen osan
    -- ja minua h‰vetti, kun en voinut antaa h‰nelle muuta kuin v‰h‰n
    tupakkaa...

    Er‰s nuori vihollisluutnantti ilmoitti meid‰n kielell‰mme, ett‰
    heid‰n t‰ytyy ruveta hautaamaan kuolleitaan -- ja aivan kuin
    yhdest‰ suusta kuului meid‰n puoleltamme moni‰‰ninen huuto:

    -- Me autamme teit‰!

    He toivat lapioita ja paareja ja alkoivat heti kaivaa hautaa, ja me
    rupesimme auttamaan kuolleitten kantamisessa.

    Olimme jo tuoneet monta kuollutta ja yhden vaikeasti haavoittuneen,
    kun l‰henin yksin meid‰n piikkilankaesteit‰mme ja huomasin siell‰
    er‰‰n pitk‰n olennon miltei riippumassa piikkilangoissa...

    Kylm‰ v‰ristys puistatti ruumistani... T‰m‰ oli minun
    ampuma-aukkoni kohdalla ja -- niin, min‰ tunsin h‰net: min‰ olin
    p‰iv‰ll‰ ampunut h‰nt‰...

    H‰n oli viel‰ aivan nuorukainen. Piikkilanka oli kiertynyt h‰nen
    ranteensa ymp‰rille, pitk‰t, ter‰v‰t piikit olivat kokonaan
    tunkeutuneet lihaan... H‰nell‰ oli pehme‰, vaalea tukka ja kauniit
    kasvot, ja kun min‰ vapisevin k‰sin koetin irroittaa h‰nt‰ -- h‰n
    aukaisi siniset silm‰ns‰...

    Se oli minulle hirve‰ hetki -- h‰n oli siis koko p‰iv‰n kitunut
    piikkilangoissa kuolevana... H‰n ponnisteli kauan sanoakseen
    jotakin, h‰nen leukansa vavahteli suonenvedonomaisesti -- mutta
    joka kerta kuului vain lyhyt korahdus ja veri pursui h‰nen
    suustaan. Minun ampumani luoti oli l‰vist‰nyt h‰nen rintansa.

    Silloin huomasin h‰nen toisessa k‰dess‰‰n rypistyneen, veren
    tahraaman kirjeen ja hiukan tummia hiuksia -- sidottuna punaisella
    nauhalla. Viimeisill‰ voimillaan h‰n nosti k‰tens‰ ja painoi tuon
    hiussuortuvan verisille huulilleen... Ja niinkuin se olisi antanut
    h‰nelle voimaa, h‰n ojensi ne minulle -- ja sitten minun vihdoinkin
    onnistui kuulla h‰nen huuliltaan yksi ainoa, koriseva sana:

    -- Morsiamelleni...

    Ojensin k‰teni, ottaakseni vastaan tuon surullisen lahjan, mutta
    h‰nen j‰‰kylm‰ k‰tens‰ oli j‰ykistyneen‰ puristunut niin lujaan
    nyrkkiin, ett‰ min‰ vain suuresti ponnistaen sain sen auki.

    Toivon, ettei minun en‰‰ koskaan tarvitsisi kokea mit‰‰n sellaista
    -- min‰ en kest‰isi sit‰ toista kertaa. Min‰ vapisin aivan kuin
    vilutautinen, vaikka hiki virtasi otsaltani. Tuntui aivan kuin
    olisin tappanut oman poikani... Ja miksi, mink‰ t‰hden olin h‰nt‰
    ampunut...? Polttava tuska kouristi syd‰nt‰ni ja min‰ olisin
    tahtonut _sovittaa_ jotenkin, jotenkin... Mutta mit‰‰n en voinut --
    kaikki oli myˆh‰ist‰.

    ƒ‰ni, jota en ensin tuntenut omakseni, kuului k‰he‰sti rukoilevan:

    -- Anna anteeksi, anteeksi, anteeksi...

    H‰nen kylm‰, j‰ykk‰ k‰tens‰ vavahti kerran ja h‰nen rintansa
    kohosi -- niinkuin h‰n olisi koonnut ilmaa keuhkoihinsa sanoakseen
    jotakin... Mutta h‰n ei voinut sanoa en‰‰ mit‰‰n -- veri vain
    tulvahti suusta... Ja h‰nen silm‰ns‰kin olivat jo niin himme‰t ja
    ilmeettˆm‰t... H‰n korahteli vain muutaman kerran -- ja sitten h‰n
    oli liikkumaton.

    Katsoin h‰nt‰ hetken ja sieluuni mateli outo vastustamaton kauhu...

    Er‰s v‰‰peli kirjoitti kirjaansa kaikkien kaatuneitten nimet ja
    otti vastaan kotiinl‰hetett‰v‰t muistoesineet; h‰nelle annoin
    kirjeen ja hiussuortuvan.

    -- Kas vain... "Sulhanen" on kaatunut! sanoi v‰‰peli, katsellen
    kuollutta. Sitten h‰n lis‰si hiljaa ja alakuloisesti:

    -- Poika parka ... mit‰h‰n ‰iti nyt sanoo...? Ja morsian...

    Minusta tuntui, kuin olisi minua ruoskittu -- ja minun t‰ytyi taas
    pyyhki‰ hike‰ otsaltani.

    Suunnaton hauta oli valmis ja viholliset alkoivat latoa tovereitaan
    sen pohjalle. Ja me seisoimme ‰‰nettˆmin‰ vieress‰ ja katselimme...
    Liikkumattomat valonheittimet valaisivat niin kirkkaasti, ett‰ oli
    aivan yht‰ valoisaa kuin p‰iv‰ll‰kin.

    Miten monenlaisia ruumiita siin‰ olikaan! Jotkut n‰yttiv‰t
    ummistuneine silmineen enemm‰n nukkuvilta kuin kuolleilta -- luoti
    oli tappanut heid‰t silm‰nr‰p‰yksess‰. Toisten kasvot olivat
    kokonaan v‰‰ristyneet ja he tuijottivat eteens‰ hirveine, pyˆreine
    silmineen kuin aaveet... Joidenkin ruumiit olivat koukistuneet
    luonnottomasti ja heid‰n suunsa olivat kamalasti ammollaan aivan
    kuin olisivat viimeiseksi kiljaisseet vihlovan huudon... Muutamien
    kasvot olivat niin murskana, ettei heiss‰ ollut en‰‰ mit‰‰n
    inhimillist‰ -- ja jotkut olivat kokonaan ilman p‰‰t‰. Ja pari
    kertaa kannettiin paareilla ja kaadettiin hautaan jotakin niin
    muodotonta ja kauheata, ett‰ useat katsojat k‰‰ntyiv‰t toisaalle
    tai peittiv‰t k‰dell‰‰n kasvonsa...

    Niin -- sinne heid‰t vain ladottiin... Kun yksi rivi oli t‰ynn‰,
    ladottiin toinen p‰‰lle, aivan samalla tavalla kuin rannikoilla
    suolataan kaloja. Min‰ huomasin joidenkin kantajien silmiss‰
    kyyneleit‰ -- lienev‰tkˆ kantaneet sinne velji‰‰n, sukulaisiaan,
    tai uskollisia tovereitaan...?

    Mutta mit‰‰n he eiv‰t sanoneet. Hiljaisuutta h‰iritsi vain er‰‰n
    sotilaan ‰‰ni, kun h‰n laski kaatuneita sit‰ mukaa kuin heid‰t
    hautaan laskettiin. H‰nen yksitoikkoinen ‰‰nens‰ kuului, kunnes
    kaikki, hiukan yli viisisataa miest‰ olivat haudassa. -- Pahasti
    haavoittuneet, kuolevat ja upseerien ruumiit oli viety pois heid‰n
    ampumahaudoilleen.

    Yhdess‰ me heid‰t sinne peitimme. Ja pian oli sill‰ paikalla vain
    suuri, musta kumpu -- niinkuin siihen olisi muokattu vain hyv‰
    puutarhamaa...

    Er‰s nuori luutnantti (ainoatakaan vanhempaa upseeria ei ollut
    mukana) astui kummun ‰‰reen, paljasti p‰‰ns‰ ja puhui jotakin
    heid‰n kielell‰‰n. Lieneekˆ lukenut rukouksen, sit‰ en tied‰, mutta
    kaikki me paljastimme p‰‰mme.

    Pitk‰n aikaa seisoimme ‰‰nettˆmin‰. Ymp‰rill‰ vallitsi
    kuolemanhiljaisuus. Vihdoin huudahti joku lujalla ‰‰nell‰:

    -- T‰n‰ yˆn‰ ja huomenna emme ammu toisiamme!

    Ja tuo kolmituhantinen joukko huusi kuin yhdest‰ suusta:

    -- Emme! Emme!

    Aamupuolella oli kaikki taas hiljaista. Valonheittimet oli
    sammutettu kummaltakin puolelta. Kuu vain loisti harmaansinisell‰
    taivaalla. Sen kelme‰ss‰ valossa kiilsiv‰t hopeisina
    piikkilankaesteet -- ja niiden v‰lill‰ n‰kyi suuri, musta kumpu.

    V‰hitellen alkoi kuu himmet‰ ja it‰iselle taivaanrannalle ilmestyi
    kalpea, kellert‰v‰ kajastus: _jouluaamu alkoi valjeta_."








End of the Project Gutenberg EBook of Syvyydest‰, by Konrad Lehtim‰ki

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47005 ***