*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47029 ***

ENSIMƒINEN RAKKAUS

Komedia yhdess‰ n‰ytˆksess‰

Kirj.

SCRIBE

Ranskan-kielisest‰ mukaillut Kaarlo Santala







Helsingiss‰,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1861.




    Painoluvan antanut: L. Heimb¸rger -- G.F. Aminoff.




JƒSENET:

 _Morli_, herra.
 _Emeli_, tytt‰rens‰.
 _Kaarlo_, Emelin orpana.
 _Ahola_, herra.
 _Pekko_, lakeja.




Ensim‰inen kohtaus.


    Emeli. Morli.

Morli. No, mut sano minulle: mik‰ sinua vaivaa? mik‰ huolettaa? miksik‰
eilisest‰ asti olet niin nulomainen?

Emeli. Emp‰ tied‰ itsek‰‰n, is‰iseni; kaikki minua inhottaa, mik‰‰n ei
ole mieleksi minulle.

Morli. Lienee sitte t‰m‰ ensim‰ist‰ kertaa el‰m‰ss‰si; sill‰ kaikki
noudattavat t‰ss‰ sinun mielt‰si, alkaen minusta.

Emeli. Hyvin olette hyv‰, is‰ni! varsin minusta huolta pid‰tte!

Morli. Mit‰s siit‰! Vaan leskimiehen‰ el‰in ja ellen niinkuin olenki
maamme ensim‰isi‰ ruukinis‰nti‰, joll' on kymmentuhansia vuotuista
tuloa ja yksi ainokainen tyt‰r vaan, sano, mihink‰s luulet n‰it‰ rahoja
panevani? Muistahan toki, minulla muuta maailmassa ei olevan
lemmitt‰v‰n‰ kuin sinua. Usein olen miettinyt itsekseni, miten
mieleist‰ tuo olisi jos sun naisivat t‰nne likitienohille. Kai se
kulta, jonka tyˆll‰ ja vaivalla ker‰sin, saisi v‰vyni eli pikemmin,
saisit sin‰. Miehen rinnalla, joka lemmell‰ sinua suosittelee, tahdon
enent‰‰ hyv‰n tekojani ja antaa sinulle alttiiksi mit‰ suinkin minulla
on. Sill‰ is‰, n‰et, kokoaa varoja vaan lapselle niit‰ antaaksensa. --
Vaan kuules! min‰ olen jo tarjonnut sinulle toistakymment‰ sulhaista;
mutta t‰n‰p‰n‰, muista se, en salli enemp‰‰ leikitelt‰v‰n, vaan sin‰
olet hyv‰ ja otat tunnollisesti vastaan h‰nt‰, jota nyt odotamme
tulevaksi.

Emeli. Kuinka! Tuota herra Aholaa, josta eilen minulle puhuitte?
Kuulkaa, is‰ni! Jos tahdotte totuuden tiet‰‰, niin se, juuri se seikka
on saattanut minun n‰in nuloksi ja alakuloiseksi; enk‰ ymm‰rr‰, miksik‰
h‰nt‰ enemm‰n kuin muitakaan minulle tarjoatte?

Morli. Kosk' et muista ole huolinut.

Emeli. Ei siin‰ kylliksi syyt‰.

Morli. Ompa niinkin, tytt‰reni. Se on yksi syy, ja jos parempia haluat,
niin kuule: Kolmekymment‰ vuotta sitte tulin min‰ t‰h‰n maahan; minulla
ei ollut mit‰‰n, ei yst‰vi‰, ei varoja; herra Ahola, t‰m‰n is‰, otti
minun turviinsa, suositteli minua, lainasi rahoja ja oli siis
ensim‰inen syy minun onneheni. Nyt tahdon pojalle palkita is‰n hyvyytt‰
minua kohtaan ja siin‰ asiassa luotan sinuun. Kauvan on minun taloni
ollut velkainen h‰nelle, nyt kun annan tytt‰reni, jopa taitanee h‰n
joutua minun velkamiehekseni. Muutoin, t‰m‰ poika, jonka olen m‰‰r‰nnyt
sinulle, kuuluu olevan kaunis ja ‰lyk‰s nuorimies, joka on vuosikausia
matkustellut ulkomailla oppiansa enent‰m‰ss‰ ja nyt palajaa kotia
naidaksensa. N‰m‰ syyt, tyttˆseni, suostuttivat minun h‰nen
kosiotuumiinsa. No, mit‰s siihen sanot?

Emeli. Ei mit‰‰n. Kaikesta, mink‰ olen kuullut, olisin valmis
mielell‰niki h‰nelle menem‰‰n, jos sen voisin. Vaan min‰ olen itselleni
velkap‰‰ antamaan kielt‰v‰n vastauksen.

Morli. Itsellesi velkap‰‰... Ja mik‰ sinua velvottaa?

Emeli. Entiset lupaukset, valani vakaiset.

Morli. Mit‰s kummia kuulenkaan! Kuinka, tytt‰reni, ilman minun
luvattani!

Emeli. Ei is‰iseni, ei suinkaan ilman teid‰n luvattanne. Jos lupaatte
olla nuhtelematta ettek‰ est‰ mielt‰ni noutamasta, niin selit‰n teille
kaikki.

Morli. Sanokaas, ken tuota olisi voinut uskoa. Kuudentoista vuotias
tyttˆnen, jok' ei koskaan ole luopunut minusta, jok' ei n‰e ket‰‰n! --
sano sanottavasi.

Emeli. Sen tied‰tte, ett‰ minua kasvatti t‰ss‰ luonanne vanha t‰tini
Saara.

Morli. Sisko-vainajani, t‰m‰ sive‰ ja kelpo tyttˆ, jonka ainoa virhe
oli se, ett‰ p‰iv‰ss‰ luki romanin l‰pi, vaikkapa viisi-niteisenki.

Emeli. Niist‰ juuri h‰n opetti minua lukemaan ja minulla oli silloin
uskollisna kumppalina Kaarlo serkkuni, joka kˆyh‰ksi orvoksi j‰‰nyt
otettiin tielt‰ holhottavaksi.

Morli. Se hyv‰, ent‰ sitte?

Emeli. Sitte! Vaikka h‰n oli minua vanhempi, vietimme toki p‰iv‰kaudet
yhdess‰, n‰imme yh‰ti toinen toistamme, oli oppi-aineet sek‰ leikitkin
samat meill‰; min‰ kutsuin h‰nt‰ veikoksi, h‰n minua siskoksensa aina
siit‰ p‰iv‰st‰ kun Saara-t‰ti jutteli meille Paul ja Virginia tarinan;
min‰ olin muka Virginia ja h‰n Paul olevinaan. Ja loppu-p‰‰tˆs oli se,
ett‰ rakastuimme innollisesti toinen toisehemme ja vannoimme valat
vakaiset ikuisesti pysy‰ksemme uskollisina toisillemme.

Morli. Heit‰ jo ne serkukset siksens‰. Ja min‰, joka niin olin varova
olevinani! No hyv‰, tytt‰reni!

Emeli. Er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ l‰ksi h‰n meilt‰ poikkeen; h‰nen tuli menn‰
kauvas Ven‰j‰nmaahan sotapalvelukseen; mutta ennen l‰htˆ‰ns‰ virkkoi
h‰n minulle: "Sin‰ olet rikas ja minulla ei ole mit‰‰n; ep‰ilem‰tt‰
sinua pakotetaan miehelle menem‰‰n, sill‰ is‰t ovat tavallisesti julmat
ja ankarat k‰skyiss‰‰n, niinp‰ kaiketi ne olivat, joista me olemme
lukeneet". Silloin, lohduttaakseni h‰nt‰, lupasin h‰nelle, en menn‰
naimisiin ennenkuin h‰n joutuisi takaisin; h‰n antoi minulle t‰m‰n
sormuksen ja min‰ annoin h‰nelle omani: siit‰ p‰ivin olen aina
muistellut h‰nt‰, vaikk' en sen koommin ole h‰nt‰ n‰hnyt.

Morli. Etkˆs sitte p‰ivin ole n‰hnyt h‰nt‰?

Emeli. Sen tied‰tte itsekin, sill‰ ei h‰n sen per‰st‰ ole k‰ynyt
meill‰.

Morli. Ettekˆ ole kesken‰nne kirjett‰k‰‰n vaihtaneet?

Emeli. Ei ollenkaan, paitsi kuutamella; joka ilta m‰‰r‰tyss‰ hetkell‰
k‰vin kuuta katsomassa ja samaten h‰nkin; n‰in oli meid‰n kesken
puhuttu.

Morli. No, semmoinen kirjeen vaihto eip‰ toki haitanne!

Emeli (laulaa).

    Kun kuu-kulta loistavi taivolla,
    Armas yst‰v‰ rakkauden,
    Silloin katselen h‰nt‰ ja kaiholla
    Kaarlo-serkkua muistelen!

Morli. No, sekˆ se teit‰ vaan yhdist‰‰kin?

Emeli. Onko sitte lujempata sidett‰? Eikˆ silloin pid‰ rakastaa
kuolemaan asti, kun taivas itse on kuullut valamme?

Morli. Olkoon jos! Kuitenkaan ei n‰y asia olevan niin pahalla j‰ljell‰
kuin luulin, sill‰ serkkusi matkusti t‰‰lt‰ jo vuosikausia sitte; ja
el‰ n‰rk‰sty, jos sanon semmoisen rakkauden pelk‰ksi lapsellisuudeksi.

Emeli. Siin‰p‰ juuri petyttekin. Ette tied‰, is‰ni, ensim‰isten
syd‰men liikutusten ei koskaan menev‰n mielest‰; sill‰ ensim‰isen
kerranhan oikeen vaan rakastetaanki; niin kaiketi t‰ti-vainaja monesti
minulle vakuutti ja jopa olen itsekin sen kokenut. Hamasta Kaarlon
l‰htˆ-p‰iv‰st‰ ompi h‰n ainoastaan mieless‰ni, h‰nt‰ vaan rakastan; ja
syy, miksik‰ en ole mieltynyt yhteenk‰‰n tarjoamista sulhoistanne, on
ensiksikin Kaarlolle antamani lupaus ja toiseksi se, ett‰ kun heit‰
n‰en, heti arvelen: Voi mik‰ eroitus! ei ole t‰m‰ Kaarloni, ei ole h‰n!

Morli. Semmoista se on lapsen mieli, naisen muisti! Nyt olet mielehesi
kuvitellut Kaarloa kuni jaloa romanisankaria ik‰‰n.

Emeli. Vasten tahtoanne, ilman teid‰n luvattanne en tahdo n‰hd‰ h‰nt‰
j‰lleen; mutta sit‰ ennen, v‰hint‰kin, elk‰‰ vaatiko minua miehelle
menem‰‰n. Kielt‰k‰‰ herra Aholaa t‰nne tulemasta.

Morli. Mit‰s k‰ke‰t? Vanhan yst‰v‰n poikaa sill‰ tavoin kohdella! Ei
tyttˆseni, sin‰ saatat sanoa sek‰ k‰ytt‰‰ itsesi kuinka hyv‰ns‰; mutta
t‰n‰p‰n‰, sen sanon viel‰kin, olen j‰rk‰ht‰m‰tˆin sanoissani enk‰ anna
per‰‰n.

Emeli. Ja vastik‰‰n senkuin sanoitte, minun onneani vaan
tarkoittavanne! Minun on oloni niin armas ja suotuisa t‰ss‰ Is‰n
kullassa kodissa, ett‰ syyst‰ pelk‰‰n, miehen mielt‰ murehuttavani kun
t‰nne taasen ik‰vˆitsisin.

Morli. H‰n on rakas ja hell‰syd‰minen; yleiseen kiitt‰v‰t h‰nen leppe‰‰
luonnettansa.

Emeli. Olkoon vaikka enkeli; ei h‰n sittenk‰‰n voi korvata sit‰, mink‰
h‰nen t‰hden t‰ytyisi j‰tt‰m‰ni.

Morli. Kyll' kyll‰. sin‰ tahdot suostutella minua.

Emeli. Ah, minun jumalani! ei, ei suinkaan. Mutta hyvin tunnen, ett‰
t‰m‰ turmelee minulta terveyden.

Morli. Mit‰s sanotkaan?

Emeli. Eilisest‰ asti on p‰‰n-kivistys tahi kuumetauti vaivannut minua,
en tied‰ varmaan kumpanenko; mutta se niin tuntuu kipi‰lt‰.

Morli. Kuumetauti! olisko mahdollista! ja min‰ olisin syyp‰‰ siihen!

Emeli. Ep‰ilem‰tt‰; jo olen jotenkin muuttunut, sen havaitsen; p‰iv‰
p‰iv‰lt‰ t‰m‰ paha on enenev‰ ja sitte, kuin minua ei ole en‰‰, ehk‰
sanotte: "lapsiparka, Emeli raukkaseni, joka aina oli niin siev‰!"
Mutta silloin on jo myˆh‰‰n.

Morli. Voi kova-onnista! joll' on yksi ainokainen tyt‰r, vaan ei
mitenk‰‰n voi pysy‰ sanassaan kiini. Emeliseni, min‰ rukoilen sinua,
el‰ k‰y sanomaan sairastavasi; min‰ epuutan tuon nuoren miehen tuloa,
min‰ kirjoitan h‰nelle.

Emeli. Ah, kun olette armas ja lempe‰; tehk‰‰ se, is‰iseni, nyt
paikalla.

Morli (istuu pˆyt‰‰n). Teen kuin teenkin; mutta lempo tiet‰kˆˆn, ett‰
se on ihan vasten mielt‰ni! No kirjoitan kuitenki, vaan ei se ole
kohteliaasti tehty.

Emeli. Mutta sen siaan on se rehellisesti. Jos min‰, vasta n‰hty‰ni
kielt‰isin h‰nelle l‰htem‰st‰, niin sill‰ loukkaisin h‰nen
omarakkauttaan ja h‰n voisi valittaa tulleensa meilt‰ pahasti
kohdelluksi; mutta l‰hett‰‰ h‰nt‰ takaisin ennenkuin on enn‰tt‰nyt
tullakaan, on paljoa s‰‰dyllisempi ja min‰ olen vakuutettu, ett‰ h‰n
siihen hyvinkin tyytyy.

Morli (itsekseen). Lempo noita puheita jaksakoon kuulla. (ƒ‰ness‰)
Kuules, tyttˆni, t‰ss‰ ei auta muu kun vilpitˆn k‰ytˆs h‰nt‰ kohtaan.
Min‰ selit‰n h‰nelle siis totisesti koko asian; mutta el‰ sent‰hden
luule minun suostuvan sinun ja Kaarlon naimisiin.

Emeli. Min‰ myˆskin, is‰iseni, en tahdo muistuttaa teit‰ siit‰, en
puolellakaan sanalla; mutta Kaarlo puolestansa, siit‰ olen vakuutettu,
on pysyv‰ uskottuna minulle; h‰n ei voi en‰‰ olla kauvan tulematta ja
sittep‰ se n‰hd‰‰n.

Morli. Mik‰ se sitte n‰hd‰‰n?

Emeli. Tahdoin sanoa, ett‰ te sitte n‰ette jos h‰nest‰ on v‰vypoikaa
teille. Vaan kirjeenne on jo valmis. (Tarttuu kelloon) Se on paikalla
laitettava, heti nyt. Kiitos siit‰, kun kirjoititte sen, is‰.
(Soittaa.)

Morli. Siin‰ se on; joko nyt tyydyt?


Toinen kohtaus.

    Entiset. Pekko.

Emeli. Jo tuntuu helpommalle. -- Pekko, valjasta heti hevonen ja l‰hde
t‰t‰ kirjett‰ viem‰‰n nelj‰n peninkulman p‰‰h‰n tuonne Aholan hoviin;
anna menn‰ neliseen, ett‰ joudut kohta takaisin, sill‰ minulla on viel‰
muutakin tyˆt‰ sinulle. Ja viel‰, sano alhaalla ett'emme nyt ota ket‰‰n
vierasta vastaan.

Pekko. Jahkama l‰hden ratsusaappaita jalkaani saamaan.

Emeli. Mene ja joudu pian.

    (Pekko l‰htee oikean-puolisesta ovesta.)

Morli. Min‰ l‰hden omaan kammariini.

Emeli. Min‰ tulen kerallanne; min‰ luen teille tahi pelaan korttia
kanssanne, tai jos mielenne tekee, laulan tuota laulua, johon niin
olette mieltyneet.

Morli. Hyvin olet hyv‰, tyttˆseni.

Emeli. Todellakin, nyt olen taasen niin iloinen kuin ennenkin.


Kolmas kohtaus.

    Pekko.

Pekko (tulee ratsusaappaissa oikealta puolelta pit‰en kirjett‰
k‰dess‰). Nelj‰ peninkulmaa neliseen! aivan hupaista! ja paikalla
takaisin, ett‰ teill‰ muitakin tˆit‰ enn‰tt‰isin tehd‰, niill‰
varmaankin v‰synytt‰ ruumista virvoittaakseni! T‰m‰ nuori em‰nt‰mme ei
kauvan viivyttele; kun p‰l‰hti juoni p‰‰h‰ns‰, silloin Pekko hevosen
selk‰‰n. No, no, enh‰n sit‰ sano, ettei t‰ss‰ olisi hyv‰ ollakseni ja
ettei vaivoja palkittaisi. Mutta jos lˆytyisi keino, mill‰ palkan saisi
vaikk'ei tyˆt‰k‰‰n tekisi, niin ainahan tuo olisi viel‰kin parempi. Ken
siin‰ tulee? nuori herra, jot'en muista ennen koskaan n‰hneeni.


Nelj‰s kohtaus.

    Pekko. Ahola.

Ahola (kulissien takaisille). Niin, voitte vied‰ ne talliin, sill‰ min‰
j‰‰n t‰h‰n. (Pekolle) Miss‰ Morli-herra, is‰nt‰nne!

Pekko, Eiv‰tkˆ siell‰ alhaalla sanoneet teille?

Ahola. Sanoivat t‰‰ll‰ olevan.

Pekko. Voi minua hˆlmˆ‰! pyyd‰n nˆyrimm‰sti anteeksi siit‰, ett'eiv‰t
paikalla laittaneet teit‰ takaisin; siihen olen min‰ syyp‰‰, kun en
muistanut valmistaa heit‰ edelt‰k‰sin. Asia on, n‰et, herraseni, jahka
min‰ selit‰n sen teille. Is‰nt‰mme on kyll‰ kotona, mutta mamseli k‰ski
sanomaan, ett'ei h‰nt‰ olisi kotona; ja t‰ss‰ talossa enemm‰n mamselia
totellaan.

Ahola. Se on oikeen, niin se olla pit‰‰ki. Minulle paljon puhuttiin
Morli-herran hemmoittelevan ainokaista tyt‰rt‰‰n. Minusta se ei kummaa
ole, sill‰ omaa kuvaansa h‰n siin‰ rakastaa. (Antaa rahaa Pekolle)
Koettelehan kuitenkin, eikˆ mill‰ keinoin p‰‰sisi is‰nt‰si puheille.
Min‰ vaikka odottelen t‰ss‰ niinkauvan.

Pekko (ottaa rahat). Astukaa vaan rohkeasti esiin, koska kerran t‰‰ll‰
olette. Min‰ laitan jonkun tovereistani sanaa viem‰‰n, sill‰ itse en
jouda; t‰ytyy, n‰ets‰, paikalla l‰hte‰ viem‰‰n t‰t‰ kirjett‰ Aholaan.

Ahola. Aholaan? min‰ palajan t‰‰lt‰ sinne; ja jos kirje on hovin
is‰nn‰lle...

Pekko. Niinkuin arvasitte.

Ahola. Min‰ otan sen h‰nelle vied‰kseni.

Pekko. Sulimmat kiitokset, herra kulta, kun otitte sen vaivan
p‰‰llenne. Sill‰ p‰‰stitte minun matkanteosta, jok' ei ensink‰‰n ollut
mieliksi minulle. T‰t‰ hyv‰‰ kostaakseni, min‰ koettelen toimittaa
asiatanne ja saattaa Morli-herraa t‰nne puheillenne, jollei mamseli
minusta tied‰k‰‰n (menee).


Viides kohtaus.

    Ahola.

Ahola (yksin‰ns‰, lukee). "Herra Aholalle". Oikeen, se on minulle ja
appeni kirjoittama; sill‰ vaik' en itse‰ns‰ tunnekkaan, niin tunnenpa
toki kirjoituksensa. (Avaa kirjeen) T‰st‰ arvaan, ett'eiv‰t odotelleet
minua tulevaksi ennenkuin parin tunnin per‰st‰; vaan min‰ olin k‰rk‰s
n‰kem‰‰n morsiantani ... ja sitte, ennenkuin h‰nen eteen astuisin, oli
aikomukseni tutkistella is‰lt‰, mill‰ keinoin tyttˆ‰ paraiten saisin
mieltym‰‰n minuun; liekˆ arvannut sen is‰ ja tahtoo nyt t‰ss‰
edelt‰p‰in vastata aikomille kysymyksilleni. (Lukee hiljaan) Ah, t‰ss‰
saan tiet‰‰ enemm‰n kuin tahtoisinkaan: h‰n rakastaa toista: se on
hupaista kuulla kosijalle! Ja minun is‰ni, joka kirjoitti minulle
Saksaan ja pyysi kiiruhtamaan kotiin, sill‰ nyt oli muka mieleinen
morsian minulle tarjona, nuori, ‰lyk‰s ja viaton kuin lapsi. Is‰ni
arvasi oikeen, t‰nne piti kiirehti‰. Vaan nyt on se minulta j‰‰nyt;
elk‰‰mme ajatelko sit‰ enemp‰‰; ja kaikkeen katsoen, niin yht‰ se
minusta taisi ollakin. Yht‰? ei, lempo kuulkoon, ei kuitenkaan ole yht‰
minusta. H‰nen s‰‰tyns‰, h‰nen rikkautensa, naapuristo, kaikki tekisi
t‰m‰n liiton niin soveliaaksi! Kehuvatpa p‰‰lliseksi t‰t‰ nuorta impe‰
kauniiksi; toista kymment‰ kosijaa jo sanotaan h‰nelt‰ rukkaset
saaneen. Min‰ jo sanoin syd‰mess‰ni: "Sin‰ olet se voitonsankari, joka
tuon impyen omistat". Olinpa jo niinkin asiastani vakuutettu, ett‰
kerskailin sit‰ yst‰villeni, jotka nyt saavat syyt‰ minulle
irvistell‰ksens‰; ja min‰ l‰htisin t‰‰lt‰ h‰nt‰ n‰kem‰tt‰,
kilvoittelijani kanssa taistelematta! (Lukee kirjett‰) "_Kaarlo-herra,
serkkunsa, jota h‰n lapsuudestaan on rakastanut_..." Lapsuudestaan! se
hyv‰! v‰himm‰lt‰‰n se todistaa h‰nen uskollisuuttaan. Ei muuta ole
tarvis, kun ett‰ t‰m‰ kiitett‰v‰ ja harvassa n‰ht‰v‰ tunto k‰‰nnett‰isi
toisaapp‰in. (Lukee) "_jota h‰n on rakastanut lapsuudestaan ja jota h‰n
seitsem‰‰n eli kahdeksaan vuoteen ei ole n‰hnyt_". Onko se mahdollista;
en uskoisi sit‰, ell'en tuntisi ensi-ij‰n uskollisuutta. Mit‰s jos?
todellakin, mik‰ juolahtaa mieleheni? seitsem‰ss‰, kahdeksassa vuodessa
voipi paljon muuttua, yksin serkunkin kasvoissa, ett‰ kyll‰ luulen
minua ei tunnettavan jos rupeaisin. Ja jospa tuntisivatkin. Mit‰s
siit‰? pitk‰ll‰ nen‰ll‰ menn‰ matkoihini? Sen saan nyt ilmanki.
Koettelen kuin koettelenkin, jos ei muun t‰hden, niin n‰hd‰kseni h‰nt‰
ja kostonhimoani tyydytt‰‰kseni. Jo tullaan; se varmaankin lie
appiseni; antaa h‰nen alottaa puhetta.


Kuudes kohtaus.

    Morli. Ahola.

Morli (syrj‰‰n tullessaan). Pekko tuli niin salaa ja kuiskasi minulle
korvaan, ett‰ t‰‰ll‰ vieras pyrki minun puheilleni. (Aholalle) Tekˆ
minua pyysitte tulemaan.

Ahola. Min‰ juuri.

Morli. Mill‰ teit‰ voinen hyˆdytt‰‰.

Ahola (syrj‰‰n). L‰hes nyt into ja hartaus avuksi! (ƒ‰ness‰) Ettekˆ
tunne kasvojani! Voisiko kahdeksan vuoden poissa-olo niin vierastuttaa
minua omaistenkin silmiss‰...

Morli. Mit‰s sill‰ tarkoitatte.

Ahola. Eikˆ oma verenne jo ilmoita sit‰ teille? eikˆ se liikuta
syd‰nt‰nne? eikˆ se sano teille, rakas set‰ni...

Morli. Onko mahdollista! Sin‰ olisit?...

Ahola (heitt‰iksen Morlin syliin). Kaarlo, oma nepanne!

Morli (k‰‰ntyen pois). Sekˆ lempo sinua t‰nne saattoi!

Ahola. No set‰ni. Mik‰ teihin tuli?

Morli. Ei mit‰‰n, ei mit‰‰n. Se oli niin outoa minusta, min‰ niin
h‰mm‰styin.. T‰ytyy tunnustaakseni, ett'en iki-p‰ivin‰ olisi sinua
tuntenut; sill‰, olkoon se meid‰n kesken sanottu, ei sinusta kahdeksan
vuotta takaperin noin reimaa miest‰ luultu tulevan, p‰invastoin.

Ahola. Sen parempi, seh‰n se Teid‰n iloksenne pit‰isi olla, kun poika
on hyvill‰ j‰ljill‰.

Morli. Ei, min‰ mieluisammin n‰kisin sinua toisilla j‰ljill‰.

Ahola. Miksik‰ niin?

Morli. Maltas poikani. N‰in sukulaisten kesken ei sovi salassa
nuhjustella, min‰ siis selit‰n sinulle asian vilpittˆm‰sti. Min‰ otin
sinua huostahani, kasvatin sinua, pidin huolta sinusta, annoin sinulle
vuotuisesti 500 ruplaa el‰kkeeksi.

Ahola. Niin kaiken, set‰seni.

Morli. No hyv‰, min‰ enenn‰n el‰kerahasi tuhanteen vuotuisesti; mutta
sill‰ ehdolla, ett‰ paikalla matkustat t‰‰lt‰ ja jotta t‰st‰l‰htein
joku vuosikausi eteenp‰in emme n‰e toistamme.

Ahola. Miten! Te laitatte minua takaisin, ajatte omaa sukulaistanne
ovesta ulos.

Morli. Niinp‰ niin, poikaseni.

Ahola. Saanko v‰himm‰lt‰ tiet‰‰? ...

Morli. Min‰ luulen sinua kunnon mieheksi ja tahdon t‰ydell‰
luottamuksella selitt‰‰ koko asian sinulle. Sin‰ kasvoit t‰ss‰
tytt‰reni kanssa ja siit‰ ajasta muistelee h‰n sinua er‰‰ll‰ tavalla,
jok' ei ollenkaan sovellu minun tuumihini, vaan kumoaa kaikki
hartahimmatkin toiveeni. Min‰ tahtoisin naittaa h‰nt‰ vanhan yst‰v‰ni
pojalle, nuorelle Aholalle, reima ja kunnon poika, josta olen niin
paljon hyv‰‰ kuullut; vaan sin‰ et siit‰ syyst‰ saa vihastua p‰‰lleni.

Ahola. Ei set‰seni, ei v‰hint‰k‰‰n. (Syrj‰‰n) Oikein oivallinen is‰ tuo
set‰ni!

Morli. Min‰ tahtoisin jos jollakin tavalla, vaikka mill‰ nimell‰,
esitell‰ t‰t‰ nuorta miest‰ tytt‰relleni, jott' ei varoisi mit‰‰n.

Ahola (nauraen). Kelpaisihan koetella.

Morli. Mutta minun t‰ytyy vartoa sopivaista aikaa siihen, muuten en
voi; sill‰ min‰ en ole tottunut viekastelemaan tytt‰reni edess‰; jos
mit‰ salam‰hk‰‰ tahtoisinkin tehd‰, h‰n sen paikalla arvaisi.

Ahola (syrj‰‰n). Hyv‰, kun se tiedet‰‰n.

Morli. Nyt tied‰t millainen minun ja sinun v‰lisi on; saadakseni tuota
nuorta miest‰ h‰nen n‰kyviin, siihen ennen kaikkea vaaditaan ett‰ sin‰
menet matkoihisi.

Ahola. Vaikealle se minusta n‰ytt‰‰!

Morli. Ei mitenk‰‰n, h‰n ei tied‰ sinua t‰‰ll‰ olevan, h‰n ei
aavistakaan tulleesi ja jos paikalla l‰hdet...

Emeli (ulkopuolelta). Pappaseni, pappaseni!

Morli. Ah, minun Jumalani! jo tulee. El‰ virka mit‰‰n, min‰ olen
vakuutettu, ett‰ h‰n niinkuin min‰kin ei ensi vilahduksella tunne
sinua.


Seitsem‰s kohtaus.

    Entiset. Emeli.

Emeli (ei hoksaa ensimm‰lt‰ Aholaa). Pappa, pappa, mit‰ t‰m‰ merkitsee?
Min‰ olen niin liikutuksissani ett‰ koko ruumistani vapisuttaa. Siell‰
alhaalla on mies, joka tahtoo puhutella teit‰.

Morli. Kuka se sitte on?

Emeli. Muukalainen, juutalainen h‰n sanoi minulle, ett‰ serkkuni ehk‰
kohta tulee.

Ahola (syrj‰‰n). Johan min‰ olen t‰ss‰.

Emeli. Ja sent‰hden h‰n tahtoisi ennakolta puhutella teit‰, liekˆ mik‰
raha-asia, joka koskee nepaanne, Kaarloa.

Morli (k‰‰ntyy Aholaan ter‰v‰sti). Sinuako? (Malttaa mielens‰) Voi
minua, mit‰s nyt tein!

Emeli. Ah, is‰ni! mit‰s sanoittekaan?

Morli (koettelee ruumiillansa peitt‰‰ Aholaa). Ei mit‰‰n, lapseni, ei
mit‰‰n, ole vakuutettu siit‰. Min‰ haastoin t‰lle herralle, joka on
vieras, ja sattui t‰ss‰ olemaan.

Emeli. Ei, ei todellakin, te pettelette minua; se mink‰ juuri vastik‰‰n
sanoitte, teid‰n hurmionne, h‰mm‰styksenne, h‰nen silm‰ns‰ jotka yh‰
katsovat minuun: noin h‰nkin katseli minua, (juoksee h‰nelle) Kaarlo,
sin‰h‰n olet!

Morli. Semmoista se on, h‰n tunsi h‰net!

Emeli. Kuinka, sin‰h‰n olet? kun viel‰ piti n‰kem‰ni sinua. Todellakin,
h‰n on paljon muuttunut, eikˆ niin is‰. Vaan mit‰s siit‰, kasvojen n‰ky
on sama kuitenkin, varsinkin ovat silm‰t samat; ne eiv‰t muutu
milloinkaan. Ent‰s sin‰, serkkuni, mit‰s minusta arvelet?

Ahola. Paljon kauniimpana kuin olisin luullutkaan. Minusta on ik‰‰n
kuin ensikerran vasta n‰kisin teid‰t.

Emeli. Todellako! no, min‰ en ole muuttunut niinkuin sin‰.

Ahola. Ja te tunsitte minun.

Emeli. Heti kohalleen; ensin sis‰‰n astuessani oli mieleni, en tied‰
mist‰ syyst‰, kuohussa; se oli aavistus, joka sanoi: h‰n on t‰ss‰.

Morli. Minulla puolestani ei ollut aavistusta ollenkaan. Ja jos ei
olisi sanonut minulle joka puustavin nimest‰‰n...

Emeli. Teill‰! Vaan teid‰n ja minun v‰lill‰ on suuri eroitus, is‰ni.
Sielun salaiset tunteet eiv‰t pet‰ milloinkaan; jos Saara-t‰tini viel‰
olisi elossa, h‰n selitt‰isi sen teille... Mutta min‰ unohdan tuon
miehen, joka odottaa alhaalla ja joka n‰ytti niin malttamattomalle.

Morli. Min‰ l‰hden puhuttelemaan h‰nt‰ ja kosk'et n‰y tiet‰v‰n koko
miehest‰, tutkimaan mit‰ h‰n sinusta tahtoo. (Aholalle, jota h‰n
saattaa vasemmalle puolelle teatteria) Min‰ j‰t‰n sinun t‰ydell‰
luottamuksella t‰h‰n tytt‰reni, serkkusi kanssa ja toivon, ett'et
h‰nelle rakkaudesta mainitse sanaakaan; lupaa se!

Ahola. Min‰ vannon sen p‰‰lle, ett'ei Kaarlo siit‰ puhu sanaakaan.

Morli. Hyv‰ se! Nyt olen tyytyv‰inen ja jos viel‰ p‰‰lliseksi voisit
mill‰ keinoin suututtaa h‰nt‰, ett‰ h‰n karttaisi sinua, niin ei olisi
paha sek‰‰n; olisi askele eteenp‰in.

Ahola. Olkaa huoletta, min‰ kyll‰ saatan kaikki parempaan p‰in.


Kahdeksas kohtaus.

    Ahola. Emeli.

Ahola (syrj‰‰n). T‰ytyy tunnustamani, ett‰ kyll‰ on kummallisesti
ensikerran yhteen tultu.

Emeli. Joko vainenkin nyt olet t‰ss‰?

Ahola. Jopa jo, mamseliseni.

Emeli. Mamseliseni! enkˆ min‰ ole serkkusi.

Ahola. Niin serkku-kultaseni; t‰ss‰ nyt olen luonanne; sit‰ yh‰
toivoinki.

Emeli. Luonanne! Miten, Kaarlo, sin‰ et sinuttele minua enemp‰‰!

Ahola. En uskaltanut, vaan jos tahdot.

Emeli. Ep‰ilem‰tt‰; serkkujen kesken kuka sit‰ katsoisi pahaksi?
Niinh‰n se oli ennen l‰htˆ‰siki?

Ahola. Niin kaiketikin.

Emeli. Kuinka useasti enkˆ ole muistellut sit‰ aikaa! lapsuuden muistot
ovat niin vieh‰tt‰vi‰! Muistatko miten iloiset, miten onnelliset
olimmekaan! Ja vanhaa Saara t‰ti-raukkaa, kuinka h‰nt‰ suututettiin!
H‰nest‰p‰ et ole viel‰ sanaakaan sanonut!

Ahola. Todellakin, t‰m‰ eukko-raukka! h‰n nyt jo mahtanee olla hyvinki
vanha.

Emeli. Kuinka! hyvin vanha! johan h‰n lep‰‰ nelj‰tt‰ vuotta haudassa.

Ahola (syrj‰‰n). Ah, se oli tuhmasti!

Emeli. Etkˆ sit‰ tied‰k‰‰n?

Ahola. Oikeen, niin, mutta min‰ tahdoin sanoa, ett‰ h‰n nyt olisi hyvin
vanha.

Emeli. Ei niink‰‰n; vaan muistatko miten kerran menimme ilman luvatta
tuonne karjakartanoon kermaa saamaan. Sin‰ silloin sˆit suurimman osan.

Ahola. Ei, sin‰p‰.

Emeli. Ei, serkkuseni; ja miten rankka sade kerran tapasi meid‰t
tiell‰.

Ahola. Kastuimmeko paljonki?

Emeli. Sinun takkisi suojassa, jonka levitit p‰‰lleni... Sill‰ sin‰h‰n
Paul olit.

Ahola. Ja sin‰ Virginia.

Emeli. Niin, niin! H‰n ei ole unohtanut mit‰‰n! ja se ilta, jona
viatonta leikki‰ laskimme; vaan silloin olit sin‰ jo aivan julkea.

Ahola. Todellako?

Emeli. Niinp‰ niin; kyll‰ muistan tuon suudelman, jonka minulle annoit;
vaan elk‰‰mme siit‰ puhuko!

Ahola. P‰invastoin, puhukamme siit‰! kuinkas sanoitkaan, suudelman!

Emeli. Niin, tuohon poskelleni; etkˆ muista miten min‰ viel‰ suutuin ja
nuhtelin sinua: "Kaarlo, heit‰ pois se, taikka min‰ kaipaan t‰tille".
Vaan en toki milloinkaan sit‰ sanonut h‰nelle.

Ahola. Oikeen, niin, nyt juohtuu mieleheni... Min‰ luulen, ett‰ toisena
p‰iv‰n‰ taasen tein sit‰ samaa.

Emeli. Ei, ei suinkaan, sill‰ t‰m‰ tapahtui p‰iv‰‰ ennen l‰htˆ‰si.

Ahola (syrj‰‰n). No, Jumalan kiitos, min‰ jo pelk‰sin liian julkea
olleeni!

Emeli. Se oli p‰iv‰‰ ennen kuin l‰ksitk‰‰n. Muistatko mit‰ erotessamme
lupasimme toinen toisellemme?

Ahola. Hyvin sen muistan.

Emeli (katsoen ylh‰‰lle). Tied‰th‰n, tuolla ylh‰‰ll‰.

Ahola (h‰t‰isen‰ katsoen ylˆs). Niin, niin tuolla ylh‰‰ll‰, kyll‰
muistan.

Emeli. Min‰, serkkuseni, en ole yht‰k‰‰n kertaa laimin lyˆnyt sit‰,
ent‰s sin‰?

Ahola. Enk‰ min‰k‰‰n. (Syrj‰‰n) Mit‰s hittoa tuo mahtanee olla!

Emeli. Ja kaikki muut lupaukset, oletko niit‰kin pit‰nyt?

Ahola. Yht‰ uskollisesti, ole vakuutettu siit‰.

Emeli. Ah, sin‰ muistat viel‰ kaikki, niinkuin min‰kin. Laulapa minulle
tuo lysti laulu, jolla aina minua tanssimaan viettelit.

Ahola (h‰mm‰styneen‰). Tuota lysti‰ laulua?

Emeli. Kyll‰p‰ tied‰t.

Ahola. Ah niin, todellakin.

Emeli (laulaa hyr‰elee).

    Tulkaa nyt tanssimaan...

Ahola. Se on aina pysynyt muistossani. (Syrj‰‰n); Onnekseni olen
kuullut sit‰ kerran laulettavan. (Alkaa laulella.)

    Tulkaa nyt tanssimaan,
    Tulkaa nyt tanssimaan.
    Tulkaa, tulkaa tanssimahan.

Emeli (tanssien).

    Kyll' tullaan, kyll' menn‰‰n
    Tili, lil, lill, lill, lill, lill.
    Kyll' tullaan, kyll' menn‰‰n
    Till, lill, lill, li.

Ahola. Ah, kun on vieh‰tt‰v‰ tanssisi.

Emeli. Ja sitte, muistaakseni, taisit syleill‰ minua.

Ahola (syleilee h‰nt‰). Nyt on kaikki kuin silloinkin!


Yhdeks‰s kohtaus.

    Entiset. Morli.

Morli. Sekˆ viel‰ piti n‰kem‰ni? Kaarlo, poikani! Sellaisetko
lupauksesi olivatkin!

Ahola (syrj‰‰n). Ah, tosiaan; en muistanut koko serkkuutta.

Emeli. Elk‰‰ h‰t‰ilkˆ, is‰ni; se oli vaan vanhoja lapsuuden muistoja.

Morli. Niin, lapsuuden muistoja. Piisatkoon t‰ll‰ kertaa; ja sin‰,
Kaarlo, kosk' et sanaasi pit‰nyt, en voi enemp‰‰ luottaa sinuhun, vaan
ole hyv‰ ja mene sinne mist‰ olet tullutkin jo t‰n‰ iltana.

Emeli. Kuinka, is‰ni; h‰n on tuskin enn‰tt‰nyt tullakaan ja te jo
k‰skette h‰nen menem‰‰n.

Morli. Niin, tyttˆseni, sinun t‰htesi ja ehk‰ h‰nenkin, sill‰ tied‰tkˆ
mik‰ mies tuo Zacharias oli, jota ei Kaarlo-nepani sanonut
tuntevansakaan.

Ahola. Min‰ vannon sen p‰‰lle, ett'en tunne.

Morli. Vain et tunne! no, min‰ sanon sinulle, ett‰ h‰n oli muuan
koronkiskuri. H‰nell‰ oli velkakirja muassa, jonka sin‰ olet
kirjoittanut. Min‰ lunastin sen h‰nelt‰ ja t‰ss‰ se nyt on.

Ahola. Todellako?

Morli. Ompa niinkin. Vai kiell‰tkˆ nime‰si siihen kirjoittaneesi.

Ahola. Ei, ei suinkaan; vaan min‰ en kammo sit‰ n‰hd‰kseni, (syrj‰‰n)
jos m muun t‰hden niin omaa nime‰ni oppiakseni. (Lukee) Kaarlo Tenhola.
(syrj‰‰n) Vain Tenholaksi minua kutsutaan; se hyv‰!

Morli. No, sanotko nyt viel‰ mit‰?

Ahola. Min‰ sanon, ett‰ tuo on tavallinen velkakirja. Velkakirjoja
saattaa joka mies kirjoitella!

Morli. Olisko t‰m‰ ainoa, niin en sit‰ sanoisikaan; vaan herra
Zacharias vakuutti niit‰ kohta ilmestyv‰n viisi, kuusi, joita en aivo
maksaa.

Emeli. Mit‰s kuulenkaan. Kuinka Kaarlo! sin‰ olisit semmoinen heittiˆ?

Ahola (astuen Emeli‰ kohti). Niin se ensimm‰lt‰ kyll‰ n‰ytt‰‰; vaan
min‰ vakuut...

Morli. Oh, se ei ole mit‰‰n viel‰. Herra Zacharias puhui minulle
asiasta, joka on viel‰kin pahempi.

Ahola. Asiasta! mit‰ se merkitsee?

Morli. Niin, nepani! mit‰ se merkitsee? min‰ kysyn sinulta sen, sill‰
herra Zacharias ei tahtonut sanoa sit‰. "Vika on suuri, sanoi h‰n,
hyvin suuri; ja sent‰hden heit‰n nevallenne itse selitell‰ syyns‰
puhtaaksi". Ja vaikka min‰ kuinka olisin pyyt‰nyt h‰nt‰, niin ei h‰n
virkkanut sen enemp‰‰.

Emeli. Vikaa! suurta vikaa sinussa! Kaarlo! mik‰ sinun on vikana?

Ahola. Oh, se on vaan pieni seikka semmoinen, jota en sinulle voi
jutella.

Morli. Muista, ett‰ totisella tunnustuksella vaan voit saada rikokset
anteeksi.

Emeli. Niin, niin serkkuni, tunnusta kaikki, min‰ rukoilen sinua.

Ahola. Suoraan sanottu, min‰ n‰en, ett'en mitenk‰‰n voi sit‰ tehd‰.

Emeli. El‰ siit‰ huoli, serkkuni; tunnusta vaan kaikki. Sinua
arveluttaa! Ah, minun Jumalani! se on sitte niin kauhia rikos! Mik‰ se
on, Kaarlo, sano, sano paikalla mit‰ se on? Ennen muinaan sin‰ sanoit
minulle kaikki, silloin sinulla viel‰ oli luottamusta minuun; vaan nyt
n‰en, jotta olet muuttunut, sin‰ et ole en‰‰ sama kuin silloin. Sinussa
ei ole en‰‰ sit‰, mink‰ l‰htiess‰si lupasit minulle juuri silloin kuin
t‰m‰n sormuksen annoit, jota niin tarkasti olen s‰ilytt‰nyt. (Katsoen
Aholan k‰tt‰) Mit‰, n‰enkˆ oikeen, serkkuni, miss‰ sinun sormuksesi?

Ahola. Minunko? (Syrj‰‰n) Lempo viekˆˆn kaikki rakkauden tunnot ja
merkit!

Emeli. Sit‰ ei ole sormessasi ja sin‰ et koskaan luvannut luopua siit‰.

Ahola (h‰mm‰styneen‰). Tunnustan, kuin tunnustanki, ett'ei sit‰ nyt ole
minulla.

Morli (syrj‰‰n, hieroen k‰si‰‰n). Hyvin, oivallisesti! tuosta viel‰
syntyy eri-puraisuus heid‰n kesken.

Emeli. Siin‰ se nyt on, jota et uskaltanut tunnustaa; vaan jo nyt
arvaan, sin‰ olet antanut sen toiselle.

Morli (iloisena). Se on uskottava!

Ahola. Voitko luulla minun...

Emeli. Kyll' kyll‰, serkkuseni! se on h‰vytˆnt‰! kaikki olisin anteeksi
antanut, velat, lainat, ja mit‰ ikin‰ lienet tehnytkin; vaan ei
s‰ilytt‰‰ minun sormustani! sit‰ en mahda, kaikki on loppunut meid‰n
v‰lill‰mme, min‰ en en‰‰ rakasta sinua.

Morli. Oikeen! se oli minulle mieliksi.


Kymmenes kohtaus.

    Entiset. Pekko.

Pekko. Is‰nt‰, vieraita tulee, nuori herra ajoi vast'ik‰‰n pihalle. Ja
siell‰ ku ei ole ket‰‰n vastaan ottamassa...

Emeli. H‰n varmaankin Kaarloa varten tuli; min‰ olen valmis
seurustamaan vierasta.

Morli. Kuka se nuori herra? mit‰ h‰n tahtoo? Me muita emme nyt odota
kuin herra Aholaa.

Emeli (Pekolle). Veith‰n t‰n' aamuna h‰nelle sen kirjeen, jonka annoin
sinulle?

Pekko. Asia on, n‰ets‰, mamseli, ett‰ minulla kyll‰ oli se aikomus;
mutta min‰ tapasin t‰ss‰ (osoittaen Aholaa) t‰t‰ herraa, joka
hyv‰ntahtoisesti otti sit‰ vied‰ksens‰ sinne, kun t‰‰lt‰ palajaa.

Emeli (Aholalle). Ah, mun Jumalani! ja se on sinulla viel‰kin?

Ahola, On mamseliseni!

Morli (Pekolle). Se on h‰n, se on v‰vyni, ja min‰ kun en voinut arvata
sit‰! Min‰ kiirehdin vaatteita muuttamaan. (Aholalle) Sinua, nepani en
kauvempaa tahdo pid‰tt‰‰; sin‰ tytt‰reni joudu pukemaan p‰‰llesi;
muista ett‰ t‰m‰ on ensim‰inen kohtaaminen.

Emeli. Voi harmia, kun tuon herj‰n t‰hden pit‰‰ p‰‰lleni pukemani, joka
niin minua inhottaa, ett'en tahtoisi h‰nt‰ silmihini tulemaan.
(Aholalle) Ja sin‰, serkkuni olet t‰m‰n saattanut p‰‰lleni, olet syyp‰‰
kaikkeen. No, sen parempi! t‰m‰ sattuu oivallisesti; min‰ nyt
v‰kisinkin ko'en mielisty‰ h‰neen ja rakastaa h‰nt‰, sinulle sill‰
kostaakseni sek‰ is‰ni mielt‰ noudattaakseni.

Morli. Niin pit‰‰ tyt‰r olla kuuliainen! Tule, tyttˆni; ja sin‰ Pekko,
anna vieraan astua sis‰‰n ja pyyd‰ h‰nt‰ odottamaan hiukkasen aikaa.

    (Menee Emelineen vasemmasta ovesta ja Pekko taka-ovesta.)


Yksitoistakymmenes kohtaus.

    Ahola.

Ahola (yksin‰ns‰). Hei! oikeenhan t‰m‰ k‰ypi oivallisesti! Is‰n kanssa
riidassa, tytˆn kanssa riidassa; sep‰ sutkaus minulta hyvin onnistui!
Vaan asia on sit‰ enemm‰n arveluttava, kun t‰ss‰ ei nyt synny
leikitell‰, Emeli on kaunis ja min‰ en luovu v‰h‰ll‰. Sen kyll‰ tied‰n,
ett‰ yksi ainokainen sana voisi puhdistaa minut h‰nen silmiss‰; vaan
ennenkuin t‰m‰ sana virket‰‰n, t‰ytyy tiet‰m‰ni rakastaako h‰n minua
vaiko Kaarlon muistoa vaan.


Kaksitoistakymmenes kohtaus.

    Ahola. Kaarlo.

Kaarlo (puhuen kulissien takaisille). Kiitoksia paljon neuvostanne,
min‰ mielell‰nikin istun v‰h‰n lep‰‰m‰‰n, sill‰ nuo hollimiehen
vankkurit tuiki runtelevat ruumista, varsinkin kun eineett‰ l‰hdet
matkahan.

Ahola. Sep‰ nuorimies on erinomainen k‰ytˆkselt‰‰n.

Kaarlo. Morli-herraa ei n‰y olevan t‰ss‰.

Ahola. Ei, herraseni!

Kaarlo. Eik‰ h‰nen tyt‰rt‰ns‰k‰‰n.

Ahola. Ei ole h‰nt‰k‰‰n.

Kaarlo. Sen parempi!

Ahola. Miksik‰ niin?

Kaarlo. Min‰ sanoin sen parempi, koska minulla on v‰h‰n heille
puhumista ja nyt saan aikaa mietti‰kseni, mit‰ heille aivoinkaan sanoa.
Te varmaankin olette talon v‰ke‰?...

Ahola. V‰h‰‰ vailla.

Kaarlo. No silloin voitte tehd‰ minulle hyv‰n tyˆn; se ehk‰ ei liene
s‰‰dyllist‰, vaan nuorten miesten kesken...

Ahola. Sanokaa, mill‰ tavalla?

Kaarlo. Eikˆ t‰‰ll‰ ole k‰ynyt Zacharias nimist‰ miest‰, juutalainen
kauppias?

Ahola. Koronkiskuri? vasta senkuin l‰ksi.

Kaarlo. Sit‰p‰ juuri pelk‰sinkin; en ymm‰rr‰ mist‰ h‰n lie tiet‰nyt
enoni t‰‰ll‰ asuvan.

Ahola. Mit‰! Tekˆ te olette Kaarlo-herra! Kaarlo Tenhola?

Kaarlo. Min‰ juuri, joka nyt kahdeksan vuoden kuluttua monen vaiheen ja
erhetyksen per‰st‰ tulen tuntemattomana, niinkuin muinen kadonnut
poika, enoni is‰lliseen huoneesen. Min‰ toivoin t‰nne enn‰tt‰v‰ni
ennenkuin tulostani mit‰ tiesiv‰tk‰‰n; sent‰hden otin min‰
hollipaikasta kepe‰t vankkurit enk‰ antanut aikaa syˆd‰ksenik‰‰n
pikemmin vaan joutuakseni; ja sill‰ aikaa on tuo lempo Zacharias k‰ynyt
t‰‰ll‰ ja nostattanut koko talon vihaan minua vastaan.

Ahola. Ei suinkaan, h‰n n‰ytti vaan velkakirjan, jonka enonne maksoi,
ja jonka nyt saatte t‰ss‰ takaisin (antaa h‰nelle velkakirjan).

Kaarlo. Onko se mahdollista! oiva enoni! Niin, niin! veren ja
heimolaisuuden siteet ovat pyh‰t! Siin‰ nyt toteutuu, mit‰ kaiken
matkaa sanoin itselleni: Taikka meill‰ on vanhempia, taikka ei ole.
(katsoen velkakirjaa) Todellakin, se on minun velkakirjani; mutta
miss‰s ne toiset, t‰m‰n siskokset, sill‰ se suku on laaja ja
lukematoin?

Ahola. Morli-herra ei tahdo maksaa niit‰; h‰n on jo kyll‰stynyt siihen
tyˆhˆn.

Kaarlo. Nyt jo! Ent‰s mit‰ enoni virkkoi siit‰ toisesta asiasta? Taisi
suuttua kovin?

Ahola. Mik‰ toinen asia?

Kaarlo. Se joka menn‰ talvena tapahtui Moskovassa. Ettekˆ tied‰ sit‰?

Ahola. En, eik‰ enonnekaan!

Kaarlo. Todellako! No, elk‰‰ sitte sanoko mit‰‰n siit‰; j‰‰kˆˆn se
mainitsematta koska nyt olen itse t‰ss‰ armoa ja anteeksi antamusta
rukoilemassa; minulla on v‰h‰n luonnollista ‰ly‰ ja olenpa
hiukan oppiakin saanut; minua kasvatti vanha t‰tini Saara, joka
romanikirjoista ja leikkin‰ytelmist‰ opetti minua lukemaan. Tied‰n m‰
viisi, kuusi eri keinoa olevan, mill‰ enojen syd‰mi‰ saattaa liikuttaa
ja pakottaa heit‰ anteeksi antamaan, kunhan vaan eiv‰t tunne sinua;
mutta siin‰ juuri se temppu onkin, ett'et saa olla tunnettu; ja min‰ en
tied‰ miksik‰ itseni muuttaisinkaan enoni silmiss‰.

Ahola. Tahdotteko, min‰ neuvon keinon?

Kaarlo. Se olisi varsin mielehen minulle.

Ahola. T‰nne odottavat tulevaksi nuorta kosijata, herra Aholaa, hovin
haltija n‰ilt‰ seuduin. Min‰ hyvin tied‰n, ett'ei h‰n tule ja
ett'eiv‰t sukulaisenne tunne h‰nt‰.

Kaarlo. Maltas! minulle juolahtaa jotain mieleheni! min‰ rupeen
h‰neksi.

Ahola. Sit‰p‰ juuri tahdoin sanoakin.

Kaarlo. Totta todenkin! siit‰ sutka syntyy oivallinen! t‰m‰ kuje olkoon
kaupan-p‰‰llisiksi; olenpa niit‰ jo tehnyt kylliksi monta maailmassa,
vaikk' en luekaan niit‰, joihin toiset minua vietteliv‰t. Vaan sallikaa
minun kysy‰, ket‰ t‰st‰ hyv‰st‰ neuvosta kiitt‰‰ saan?

Ahola. Min‰ olen enonne nepa.

Kaarlo. Mit‰, serkuksiako ollaan? Ah, te olette Vilho-set‰n poikia.

Ahola. Oikein arvattu! Mutta hyv‰t hyvill‰ palkitaan! Kun nyt rupeatte
herra Aholaksi, niin pyyd‰n teit‰, elk‰‰ puhuko ollenkaan minusta
enollenne; sill‰ me olemme v‰h‰n riitautuneet ja h‰n vasta senkuin ajoi
minua pois tykˆ‰ns‰.

Kaarlo. Tosiaankin! teill‰kin sitte on ollut kujeita?

Ahola. Samat kuin teill‰kin.

Kaarlo. Mit‰ hittoja! sep‰ kummallista on! N‰ytt‰‰ kuin olisi
veress‰mme vika! Siin‰ k‰si, orpana, tehk‰‰mme keskin‰inen liitto.

Ahola (tarttuu h‰nen k‰teen). Mik‰ teill‰ on tuossa? Kenenk‰ antama se
sormus?

Kaarlo. Se on muinoisista ajoista, jolloin viel‰ viattomana olin; se on
serkkuni lahjoittama; lapsuuteni muisto; ja min‰ olen vakuutettu siit‰,
ett‰ h‰nkin on s‰ilytt‰nyt omansa.

Ahola (ottaa sen h‰nen sormestansa). Elk‰‰ sitte pit‰kˆ sit‰ p‰‰ll‰nne,
joll'ette tahdo, ett‰ h‰n tuntisi teid‰t.

Kaarlo. Tosiaankin, sit‰ en muistanutkaan.

Ahola. Suuremmaksi visseydeksi min‰ t‰n‰ p‰iv‰n‰ s‰ilyt‰n sen.

Kaarlo. Pit‰k‰‰ se kuinka kauvan lyst‰‰tte!

Ahola. Vaiti! siin‰ tulee talonv‰ke‰, ja min‰ en tahdo, ett‰ minua
n‰ht‰isiin. Muistakaa, ett‰ Ahola-herraa, kosijata odoteltiin; antaa
heid‰n sitte tehd‰ mit‰ tahtovat; ja elk‰‰ sanoko mit‰‰n minusta.

Kaarlo. Kyll‰ kyll‰; se helppoa tyˆt‰, joka ei mielt‰ eik‰ kielt‰
vaivaa.

    (Ahola menee oikiasta ovesta.)


Kolmastoistakymmenes kohtaus.

    Kaarlo, Morli ja Emeli (tulevat taka-ovesta).

Morli. Miss‰ h‰n on? miss‰, jotta saisin syleill‰kseni! Pyyd‰n
tuhannesti anteeksi siit‰, kun annoimme sinun odotella ... sen aikaa
kun juhla-vaatteihin k‰vimme pukeimassa.

Kaarlo. ƒlk‰‰h‰n turhia rakas herraseni... (Syrj‰‰n) Voi, kun on
oudoksi muuttunut tuo enoseni! tuskin olisin arvannut h‰neksi!

Morli. T‰ss‰ on tytt‰reni, Emeliseni, jonka nyt saat oppia tuntemaan.

Emeli (astuen esiin ja kumartaen). Terve tultua, herraseni... (Hiljaa
itselleen) Voi, kun h‰n on ruman-n‰kˆinen ja kˆmpelˆ k‰ytˆkselt‰‰n.

Morli. Ei suinkaan, sit‰ en voi havaita, t‰m‰ nuorimies on kuin olla
pit‰‰; h‰nell‰ on paljoa nuorempi ja verev‰mpi n‰kˆ kuin serkullasi.

Emeli (syrj‰‰n). Is‰ll‰ni on hyv‰ sanoa; vaan mik‰ eroitus Kaarlon ja
h‰nen v‰lill‰!

Morli (Kaarlolle). T‰st‰ on jo monta aikaa sitte, kuin n‰ill‰ seuduin
viimein k‰vit?

Kaarlo. En sitte poikana ollessani; ja voitteko uskoa, ett‰ min‰ nyt
kammosin t‰nne tullakseni.

Morli. Todellako!...

Kaarlo. Oikeen t‰ytt‰ totta; min‰ olin niin arka kuin vasta-alkavainen.

Morli. Kuulitko, tyttˆni, h‰n pelk‰si, ett'ei olisi mieleen meille.
(Kaarlolle) Vaan nyt toivon heitt‰v‰si pois kaikki kursailemiset, ja
jos mit‰kin mielesi tekee...

Kaarlo. Ah, jos uskaltaisin!

Morli. Onko sinulla mit‰‰n minulta pyydett‰v‰‰?

Kaarlo. Ei, ei suinkaan ... min‰ vaan rukoilen teit‰ muistamaan n‰m‰t
sananne; te sanoitte: "jos mit‰kin mielesi tekee, jos mit‰kin"... Siit‰
myˆhemmin ehk‰, kukaties ... vaan t‰ll‰ er‰‰ olisi tarpeellisin saada
jotain syˆd‰kseni, sill‰ t‰n‰p‰n‰ en ole viel‰ ruokapalaistakaan
maistanut.

Morli. Min‰ vien sinut ruokasaliin v‰h‰n suurustelemaan kunnes
p‰iv‰llinen joutuu. (Emelille) N‰etkˆ, miten ompi suorapuheinen ja
koristelematoin!

Emeli. H‰n ei ole viel‰ yht‰ hyv‰‰ sanaakaan sanonut minulle ja tuskin
enn‰tti tulla, kun jo rient‰v‰t ruu'an ‰‰reen.

Morli. Joko taaskin romani-hourauksiasi; sin‰ et sallisi ihmisten
syˆd‰k‰‰n!

Kaarlo (syrj‰‰n). Totta todenkin! Alku on oivallinen! Tuntemattomana
ollessani, on enoni mielen-voittava ja kohtelias; kun h‰n lankeaa
minulle syliin, silloin min‰ jalkainsa juureen; se paha vaan, ett‰
siin‰ sitte kaikki koirankujeet pit‰‰ tunnustamani.

Morli. No l‰kk‰m, vain tuletko, v‰vyseni?

Kaarlo. Min‰ olen valmis l‰htem‰‰n kanssanne. (Emelille) Mamseli,
kumarran nˆyrimm‰sti!


Nelj‰stoistakymmenes kohtaus.

    Emeli.

Emeli (yksin‰ns‰). H‰n menee ruu'alle, kiiruhtaa syˆm‰‰n! Ja semmoinen
mies on minulle m‰‰r‰tty; en ikip‰ivin‰ voisi tottua h‰neen. Jo ensi
vilahukselta h‰nen paljas n‰kˆns‰ inhotti minua, jota sitte puheensa
sek‰ k‰ytˆksens‰ vaan enensiv‰t minussa. Kuitenkin olen luvannut huolia
h‰nen, unohtaa Kaarlon eik‰ koskaan en‰‰ n‰hd‰ h‰nt‰. Ei koskaan en‰‰!
ep‰ilem‰tt‰, olenpahan niin ylpe‰, ett'en h‰nelle harmiani n‰yt‰; vaan
unohtaa h‰nt‰! en iki-p‰ivin‰ni! T‰ti-vainaja puhui totta: ensim‰inen
rakkaus ei mene koskaan mielest‰.


Viidestoistakymmenes kohtaus.

    Emeli. Ahola.

Emeli. Mit‰, serkkuni, viel‰kˆ t‰‰ll‰ viivyt?

Ahola. Juuri l‰htem‰isill‰ni, tulin vaan j‰‰hyv‰isi‰ sinulle j‰tt‰m‰‰n!

Emeli. Olisit vaan mennyt niit‰ sanomatta. Etkˆ kuullut is‰ni k‰sky‰.
Ja kun is‰ni tahtoo sit‰, niin sinun pit‰‰ kielt‰m‰tt‰ totella h‰nt‰,
(huokaellen) ja niin myˆs minunkin!

Ahola. H‰nen k‰sky‰ns‰ ei tarvittukaan; jo minua olisi karkoittanut
luotasi herra Ahola, t‰m‰ uusi kosija, joka varmaankin on lˆyt‰nyt
armoa, ell'ei jo rakkauttakin silmiss‰si.

Emeli. Siit‰p‰ en tarvinne sinulle tili‰ tehd‰. Koska min‰ h‰nen
huolen, niin suotanee minun omilla silmill‰ni katsoa, milt‰ h‰n
n‰ytt‰‰.

Ahola. Otatko h‰nen vaikk'et h‰nt‰ rakastakaan?

Emeli. Mist‰s tied‰t, ett'en h‰nt‰ rakasta? Ja jos niin olisikin; sen
parempi; enemm‰n kiitosta sill‰ ansaitsisin.

Ahola. Niinmuodoin minun per‰ti unohdat?

Emeli. Sinustapa alku l‰ksi.

Ahola. Sano ennemmin, ett'et minua koskaan ole rakastanutkaan.

Emeli. Olen, t‰t‰ ennen, hiukkasen; vaan nyky‰ns‰ ei v‰hint‰k‰‰n.

Ahola. Se on selv‰‰, ja koska nyt n‰en, ett‰ meid‰n v‰limme tukkunaan
on rikkunut, ett‰ ikip‰iviksi eroamme toisistamme, niin t‰ss‰ annan
takaisin sen sormuksen, jonka ennen muinaan sain sinulta.

Emeli. Oi riemua! Mit‰, Kaarlo! sin‰ et ole antanutkaan sit‰ toiselle?
Oikeen, se on se sama! h‰n on s‰ilytt‰nyt sit‰! Ah, kun pahasti teit,
ett‰ minulle niin paljon murhetta saatoit.

Ahola. Min‰ olen vikap‰‰, ep‰ilem‰tt‰.

Emeli. Ei, ei, et ole en‰‰ vaikka mit‰ olisit tehnytkin; en nyt en‰‰
syyttele sinua siit‰, kaikki annan anteeksi. Sin‰ s‰ilytit sormukseni,
siin‰ kyll‰; muu kaikki on mit‰tˆnt‰. Jos tiet‰isit, kuinka onnetoin
min‰ olin! min‰ tunsin rinnan ahdistuksen, tuskan semmoisen, jott' en
voi sanoilla selitt‰‰; ja viel‰ nytkin...

Ahola. Saattanenko luottaa onneheni! Rakastatko minua niinkuin min‰
sinua?

Emeli. En uskalla tutkia syd‰nt‰ni?

Ahola. Ah, sano viel‰kin se sulo sananen!

Emeli. Jo tulevat, mene pois t‰‰lt‰.

Ahola. Paikalla; mutta viel‰ sananen.

Emeli. Ei, ei nyt, joudu vaan pian.

Ahola. Min‰ heit‰n sinut hetkeksi, vaan saanhan min‰ toivoa...

Emeli. Ah, min‰ en tied‰ itsek‰‰n mit‰ syd‰meni sanonee!

    (Ahola menee vasemmasta ovesta.)


Kuudestoistakymmenes kohtaus.

    Entiset, sittemmin Kaarlo.

Emeli. Voi, raukkaa minua! tuossa nyt tulee herra Ahola; min‰ tunnustan
h‰nelle kaikki.

Kaarlo (tullen taka-ovesta). Niinkuin itse sanoitte: olkaamme
kursailematta; menk‰‰ vaan tˆit‰nne toimittamaan. (Syrj‰‰n) No v‰ltt‰‰
kyll‰ p‰iv‰llist‰ odotella, sill‰ nyt olen sek‰ syˆnyt ett‰ juonut, yh‰
vaan tuntemattomana. Tuo enoseni on nˆyr‰ ja kohtelias, se on varmaa,
jos voisin mill‰ keinoin luovuttaa tuon serkkuni mielen minusta, ja
saisin h‰nt‰ unohtamaan entisi‰ lupauksiamme, niin kaikki olisi
anteeksi annettu.

Emeli (pelvolla). Herra Ahola...

Kaarlo (huomaten h‰nt‰). Suokaa tuhannesti anteeksi, mamseliseni,
olisiko teill‰ mit‰ minulle sanomista?

Emeli. Olisi, mutta en tied‰, uskaltanenko?

Kaarlo (syrj‰‰n). Voi poloista minua! joko h‰n lie kasvoistani
arvannut... (ƒ‰ness‰) Varmaankin tuosta naimiskaupasta.

Emeli. Joka saattaa minun onnettomaksi, sill‰ min‰ rakastan toista.

Kaarlo (syrj‰‰n). No, kun sattui hyv‰sti se! (ƒ‰ness‰) Sanokaa vaan,
mamseliseni, ilman pelvotta; t‰m‰ toinen, jota rakastatte...

Emeli. On lapsuuden yst‰v‰; on Kaarlo serkkuni.

Kaarlo (syrj‰‰n). Mit‰s hittoja! ei t‰m‰ mielt‰ myˆten k‰y! (ƒ‰ness‰)
Kaarlo-serkkunne, se sama, joka t‰ss‰ kasvoi kanssanne?

Emeli. Se sama, herraseni!

Kaarlo. H‰n, joka kahdeksan vuotta sitte l‰ksi t‰‰lt‰ viel‰ poikana?

Emeli. Juuri h‰n.

Kaarlo (syrj‰‰n). Se on minua, jo sen nyt n‰en; mitenk‰h‰n t‰st‰
pulasta p‰‰st‰neen. (ƒ‰ness‰) Kuinka, mamseli, te viel‰ riiputte
h‰ness‰ kiini, yh‰ viel‰ rakastatte h‰nt‰?

Emeli. Koska sen olen luvannut h‰nelle.

Kaarlo. Totisesti, toiselle sit‰ hyv‰st‰ voipi tehd‰; mutta Kaarlo
puolestansa ei ole pysynyt yht‰ uskollisna; min‰ olen luotettavalta
miehelt‰ kuullut, h‰nell‰ jo olleen monta lemmitty‰.

Emeli. Sen kyll‰ tied‰n.

Kaarlo. H‰n on tehnyt paljon velkoja.

Emeli. Ei ne haittaa.

Kaarlo. H‰n on paha tavoiltansa.

Emeli. En siit‰k‰‰n huoli.

Kaarlo (syrj‰‰n). No, ei nyt muu en‰‰ auta, t‰ytyy viimeisetkin
tunnustamani! (ƒ‰ness‰) N‰ettekˆ, mamseli, min‰ hyvin tunsin
Kaarlo-serkkunne, matkoillani satuimme yhteen; h‰n oli k‰ytˆkselt‰‰n
nˆyr‰ ja kohtelias, mutta aivan lˆyh‰ luonnoltansa; sill‰ h‰nen
mielens‰, joka lapsuudesta asti oli tottunut liepsuttelemaan, johdatti
h‰nt‰ hurjuudesta toiseen, jotka kaikki eiv‰t olleet viatonta leikki‰
vaan. Esimerkiksi se viimeinen seikkansa, jossa itse olin vieraana
miehen‰.

Emeli. Mit‰s tarkoitatte? tokko sit‰ tapausta, josta t‰n' aamuna meille
niin salaa hoettiin?

Kaarlo. Juuri samaa; h‰n ei viel‰ ole julennut ilmoittaa sit‰ enolleen
eik‰ muillekaan sukulaisilleen; eik‰ tied‰k‰‰n miten sit‰ tunnustaisi;
vaan jos te hyv‰ntahtoisesti rupeisitte h‰nt‰ auttamaan, jotta h‰n
saisi enolta anteeksi, niin...

Emeli. Sanokaa, mit‰ tulee tehd‰kseni; min‰ tahdon koetella kaikki.

Kaarlo (syrj‰‰n). Kas se on oiva serkkunen! (ƒ‰ness‰) Tiet‰k‰‰ siis,
ett‰ Kaarlo Moskovassa oppi tuntemaan nuorta, kaunista Olga-nimist‰
tyttˆ‰, joka s‰‰ty‰ns‰ oli kauppamiehen tyt‰r.

Emeli. Kuinka? mit‰s kuulenkaan.

Kaarlo. N‰hd‰ ja rakastua Kaarloon oli h‰nest‰ tuokion tyˆt‰. Kaarlo
ensimm‰lt‰ ei huolinut h‰nest‰; siit‰ tyttˆ niin syˆntym‰‰n, suremaan,
ett‰ henke‰ns‰ oli menett‰‰. Muuta neuvoa ei ollut, taikka piti h‰nen
saada Kaarloa, tai kuolla!

Emeli. No, mitenk‰s k‰vi?

Kaarlo. No, h‰n el‰‰ viel‰kin!

Emeli. Voi raukkaista minua! heretk‰‰ jo! Kaarlo nai siis h‰nen!

Kaarlo. Tytˆn henke‰ vaan pelastaaksensa, se oli ainoa syy.

Emeli. Voi, minun Jumalani! voipiko se olla mahdollista! semmoinen
hurja petturi! Pappa, pappa, miss‰s olet?

Kaarlo. Kavahtakaa, k‰yk‰‰ varovasti. Valmistakaa is‰‰nne edelt‰k‰sin,
ennenkuin sanotte sen...

Emeli. Olkaa huoletta. Pappa! ah, jo tulette!


Seitsem‰stoistakymmenes kohtaus.

    Entiset. Morli.

Morli. Tytt‰reni, mik‰ sinun on?

Emeli. Ai, minun is‰ni! Kuinka kauheasti, kelvottomasti tehty! Kehenk‰
nyt en‰‰ on luottamista? Tiet‰k‰‰, ett‰ Kaarlo-serkkuni...

Morli. Mit‰ h‰nest‰?

Emeli. On nainut!

Morli. Nainut?

Kaarlo (syrj‰‰n). Siin‰ h‰n nyt ilmoittaa h‰nelle koko asian, vaikka
min‰ niin kielsin h‰nt‰.

Morli. Minun luvattani, sanaakaan minulle sanomatta! en koskaan sit‰
anna h‰nelle anteeksi; ja velkojansa -- joita tehkˆˆn mielin m‰‰riin,
en maksa kopeekkaakaan...

Kaarlo (syrj‰‰n). Se siit‰ nyt l‰ksi; noin innoissaan en ole viel‰
enoani n‰hnyt. Voi, kun nuo tytˆn-tyng‰t ovat typerˆit‰, varsinkin tuo
tuossa. Mik‰ eroitus vaimollani, h‰n olisi luonut loimensa toisin ja
kaikki olisin anteeksi saanut.

Morli (osoittaen Kaarloa). Tuossa on sulhanen, joka on sinulle sopiva;
h‰n on v‰vypoikani ja t‰n‰ p‰iv‰n‰ jo laitamme h‰‰t; eikˆ niin?

Kaarlo (syrj‰‰n). T‰n‰ p‰iv‰n‰; oi, Olgaseni; mik‰s nyt neuvoksi?

Morli. Jos Kaarlo-serkkusi, tuo nepa-hylky viel‰ uskaltaa tulla t‰nne,
niin ikkunasta viskaan h‰net ulos. (Kaarlolle joka h‰t‰yneen‰ aikoo
menn‰) Mihink‰s aivotte, v‰vyseni? elk‰‰ pelj‰tkˆ?

Emeli. Olkaa vait! tuossa h‰n on.

Kaarlo (katsoo ymp‰rilleen). Mitenk‰ ... onko h‰n t‰ss‰?

Emeli (Morlille). Mutta is‰ni min‰ rukoilen, hillitk‰‰ itsenne; min‰
h‰net h‰p‰isen, ja sitte, elk‰‰ pelj‰tkˆ, min‰ tottelen teit‰.

Morli. No hyv‰, olkoon niin. (ƒ‰neens‰ Aholalle joka on teatterin
per‰ss‰) Tule likemm‰ksi, tule.


Kahdeksastoistakymmenes kohtaus.

    Entiset. Ahola.

Kaarlo. Kuinka? t‰m‰kˆ se on Kaarlo-nepanne, se heittiˆ?

Morli. Niin herraseni.

Kaarlo. Mit‰! viel‰kˆ toinenkin on nainut Olgaa, paitsi minua?

Ahola (silm‰ilee kaikkia). Sanokaas, mit‰ t‰m‰ juhlallinen meno
merkitsee?

Emeli. Paikalla saat tiet‰‰. Min‰ olen velkap‰‰ is‰lleni ja sinulle
(osoittaen Kaarloa) ja varsinkin teille, herrani, selitt‰m‰‰n asia
suoraan. Min‰ rakastin sinua, niinp‰ kaiketi oli luuloni, sill‰ minua
petti oma syd‰meni, ja p‰‰lliseksi en tuntenut sinua; mutta nyt tied‰n
mink‰lainen olet; paha k‰ytˆksesi ja se viimeinen rikoksesi minua
kohti...

Ahola. Mit‰, te sitte jo tied‰tte totuuden?

Emeli. Tied‰mme kaikki; ja juuri sent‰hden en en‰‰ rakasta sinua, en
ikip‰ivin‰ni.

Ahola. Voi onnetonta minua!

Emeli. Ja vakuuttaakseni sinulle, kuinka v‰h‰n sinusta huolin ... jos
t‰ss‰ nyt ylenn‰nki ‰‰nt‰ni, en sill‰ tahdo syytell‰ vaan pyyt‰‰
anteeksiantamusta sinulle. (Morlille) Jaa, minun is‰ni, t‰st‰ l‰hin
kuulen k‰skyj‰nne, noudatan neuvojanne ja olen kaikessa teille
kuuliainen; vaan palkinnoksi t‰st‰ kuuliaisuudestani pyyd‰n teit‰,
antakaa serkulleni kaikki anteeksi, jotta h‰n saisi el‰‰ onnellisna
valittunsa kanssa.

Kaarlo (jonka on mieli liikutettu ottaa nen‰liinan). Ah, tuota hyv‰‰
serkkuani!

Ahola. Sit‰p‰ ei minulla en‰‰ ole!

Emeli. Antaa h‰nen menn‰, eik‰ en‰‰ koskaan tulla meid‰n silmiimme;
mutta viekˆˆn muassaan teilt‰ anteeksiantamisen ja suostumuksenne h‰nen
avioliittoonsa.

Ahola. Minun avioliittoni! kuka teille sit‰ sanoi!

Emeli (itkien). T‰m‰ herra t‰ss‰.

Kaarlo (itkien). Jaa, herraseni, min‰ sanoin kaikki, sanoin Kaarlon jo
naineen.

Ahola (iloissaan). Kaarlo nainut! onko mahdollista. (Lankee polvilleen
Emelin eteen) Rakas appeni, armas Emeliseni, Voi kun onnellinen olenki!
Ei, ei, elk‰‰ katselko minua noin tuolla tavoin, elk‰‰ pelj‰tkˆ; viel‰
min‰ olen t‰ydess‰ mieless‰; sill‰ se, joka t‰ss‰ makaa jalkainne
juuressa, ei olekaan orpananne; ompahan kosijanne, sulhonne, jonka
aviovaimoksi Luoja teid‰t loi.

Morli. Ahola-herrako?

Ahola. Se sama juuri!

Morli. Ja nepa-hylkyni?

Kaarlo (polvillaan Morlin vasemmalla puolella). T‰ss‰...

Morli. Ompa sinua aika veitikka!

Ahola. Min‰ kun otin h‰nelt‰ nimen, niin palkkioksi annoin omani
h‰nelle.

Kaarlo. Minun tulee teille v‰li-hinta maksaa, sill‰ te h‰vi‰isitte
t‰ss‰ vaihto-kaupassa.

Emeli. En viel‰k‰‰n voi olla h‰mm‰stym‰tt‰. (Kaarlolle) Mit‰,
serkku-kultaseni sinuako min‰ niin kauhistuin? ja te, herraseni,
jota en konsaa ole n‰hnytk‰‰n...

Ahola. Luulittepa minua jo ennen muinaan rakastaneenkin.

Emeli. Siin‰ petyin; min‰ olen pit‰nyt vasta-tulevata aikaa jo
mennehen‰.

    Loppu.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47029 ***