*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47095 ***

HUCKLEBERRY FINNIN (TOM SAWYERIN TOVERIN) SEIKKAILUT

Kirj.

Mark Twain (Samuel L. Clemens)


Suom. Tyko Hagman



Paikka: Mississippi-joen laakso. -- Aika: viiskymmentä tai
kuuskymmentä ajastaikaa takaperin.



Otava, Helsinki, 1904.

Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa.




Kuulutus.


Kaikki ne, jotka tästä kertomuksesta tahtovat
nuuskia jotain aihetta, tulevat haastetuiksi käräjiin;
kaikki ne, jotka tahtovat nuuskia siitä jotain
moraalia, tulevat ajetuiksi maanpakoon; kaikki ne,
jotka tahtovat nuuskia siitä jotain juonta, tulevat
ammutuiksi.

Tekijän käskystä:

                      George Washington Grangerford,
                             tykistön upseeri.



SISÄLLYS


Ensimmäisen osan sisällys:

_1 Luku._ Huckia sivistetään. -- Mooses ja Faaraon tytär. -- Fröökynä
Watson. -- Tom Sawyer odottaa.

_2 Luku._ Pojat ja Jim -- Tom Sawyerin Liittokunta. -- Suuremmoisia
tuumia.

_3 Luku._ Aamusaarnoja. -- Kaitselmukset. -- Ollaan rosvosilla. --
Koirankuonolaiset. -- Tom Sawyerin hullutuksia.

_4 Luku._ "Hitaasti ja varmasti." -- Huck ja laamanni. -- Karvapallo.

_5 Luku._ Huckin isä. -- Hänen parannuksensa.

_6 Luku._ Huckin isä ja laamanni Thatcher. -- Huck päättää karata
isänsä luota. -- Karkuvehkeitä. -- Valtiollista taloustiedettä. -- Huck
kuoleman Enkelinä.

_7 Luku._ Huck valmistelee pakoaan. -- Hän pakenee. -- Huck tulee
saarelleen.

_8 Luku._ Oloa saarella. -- Huckin ruumista naarataan. -- Varokaa! --
Huck tutkii saartaan. -- Jimin löytäminen. -- Jimin karkaaminen. --
Merkkejä. -- Jim afäärimiehenä. -- Pöllö-Balum.

_9 Luku._ Luola. -- Uiva talo. -- Hyvä saalis.

_10 Luku._ Kalkkakäärmeet. -- Vanha Hank Bunker. -- Valevaatteissa.

_11 Luku._ Huck ja vaimoihminen. -- Tutkinto. -- Meno Gosheniin. --
"N'ovat perässämme!"

_12 Luku._ Hiljaista kulkua eteenpäin. -- Miten lainataan. -- Tulo
raakille. -- Sen miehistö. -- "Huonoa moraalia." -- Lautta!

_13 Luku._ Lähtö raakilta. -- Vahti. -- Sikeää unta.

_14 Luku._ Salomo. -- Haaremi. -- Ranskaa.

_15 Luku._ Huck eksyy lautasta. -- Sumussa. -- Huck löytää lautan. --
Roskaa.

_16 Luku._ Cairo. -- Omatunto. -- Valkonen vale. -- Cairon ohi. --
Uinti rantaan.

_17 Luku._ Iltakutsu. -- Maatila Arkansasissa. -- Sisällisiä
koristuksia. -- Stephen Dawling Batt. -- Kuparikastrulli-piano.

_18 Luku._ Översti Grangerford. -- Sukuviha. -- Paluu lautalle. --
"Kiesus sua siunakkoon, hyvä laps!"

_19 Luku._ Kuhunk! -- Tähtitiedettä. -- Koirilla takaa ajettuja. --
Bridgewaterin herttua. -- Maaria Antonettin onneton poika.

_20 Luku._ Huck selittää. -- Taidekysymyksiä. -- Raamatunkokous. --
Merirosvo raamatunkokouksessa. -- Herttua kirjaltajana. -- "Tämä tässä
on nyt sikapäissään."

_21 Luku._ Miekkailuharjoitus. -- Hamletin monoloogi. -- He
pasteerailevat pitkin kaupunkia. -- Vanha Boggs. -- Boggsin kuolema.

_22 Luku._ Sherburn. -- Sirkkus. -- "Illanviettoa raatihuoneensalissa."


Toisen osan sisällys:

_1 Luku._ Täysi huone. -- Kuninkaallisia vertauksia. -- Jimin tulee
koti-ikävä.

_2 Luku._ Jim kuningas Learina. -- He ottavat matkustajan. --
Tiedusteluja. -- Perhesurua.

_3 Luku._ "Ovatko ne tulleet?" -- Zionin virsiä. -- Kassanvajaus. --
Hautaus-orgiat. -- "Hyvästi, herra tohtori!"

_4 Luku._ Hurskas kuningas. -- Hän pyysi anteeksi. -- Huck ottaa rahat.

_5 Luku._ Hautajaiset. -- Hautausurakoitsija. -- "Meitä on petetty."

_6 Luku._ Matka Englantiin. -- Kuninkaan Kameleontti. -- Mary Jane
päättää lähteä. -- Syyhy. -- "Eläköön kilpailu!"

_7 Luku._ Kuulusteluja. -- Käsialat. -- Merkit ruumiin rinnassa. --
Ruumis kaivetaan ylös haudasta. -- Huck karkaa.

_8 Luku._ Vähän erimielisyyttä. -- "Minä tunnustan."

_9 Luku._ Jotakin rumaa. -- Jim oli poissa! -- Uutisia Jimistä. --
"Minä menen helvettiin." -- Yhtymys herttuan kanssa.

_10 Luku._ Hiljaista ja sunnuntain tapaista. -- Erehdys vieraan
suhteen. -- Pahassa pulassa.

_11 Luku._ Eräs neekerinvaras. -- Eteläinen vieraanvaraisuus. -- "Sinä
häpeemätön penikka!" -- Tervaa ja höyheniä.

_12 Luku._ "S'on niin surkean yksinkertaista." -- Kapuaminen pitkin
ukonsyöttiä. -- Noidat liikkeellä.

_13 Luku._ Kuuluisat vangit. -- Erillaista varastamista. -- Syvä reikä.

_14 Luku._ Ukonsyötti. -- Epämoraaliset kuokat. -- Varkauksia. -- Uusia
noitia.

_15 Luku._ Hukattu paita. -- Rotanreiät. -- Noitapiirakka.

_16 Luku._ Vaakuna. -- Epämiellyttävää kuuluisuutta. -- Jim ei ymmärrä
omaa parastaan.

_17 Luku._ Rotat. -- Vilkkaat makuukumppalit. -- Nimettömiä kirjeitä.

_18 Luku._ Kalastusta. -- Valvova komitea. -- Karkaus. -- Jim tahtoo
kutsua tohtorin.

_19 Luku._ Tohtori. -- Silas eno. -- Sisar Hotchkiss. -- Sally täti
levottomana.

_20 Luku._ Tom Sawyer haavotettuna. -- Tohtorin kertomus. -- Jimiä
kiitetään. -- Tom tunnustaa. -- Polly täti tulee. -- "Tänne kirjeet!"

_21._ Indiaanien Alueelle! -- Vangin palkitseminen. -- Kunnioittamalla,
Huck Finn.






ENSIMMÄINEN OSA.




Ensimmäinen luku.


Jos te, hyvät ihmiset, ette ole sattuneet lukemaan erästä kirjaa,
jonka nimi on "Tom Sawyerin seikkailut", niin ette ollenkaan tiedä,
mikä mies minä olen; mutta se voikin olla yhdentekevää. Sen kirjan on
rapsinut kokoon herra Mark Twain, ja hän kertoo, kun kertookin, tosia,
enimmäkseen. Niin, kyllähän hän panee vähän liikojakin paikkapaikoin,
mutta paraasta päästä on kaikki totta. No, vähät siitä nyt. Enpä juur
koskaan ole nähnyt ihmistä, joka ei olis valehellut vähäsen, kun niin
sopi, paitse Polly tätiä tai leskirouva Douglasia tai kenties Maryä.
Niin, Polly tädistä -- Tomin tädistä, tietysti, eikä minun -- ja
Marystä ja Douglas ämmästä ja niistä kaikista muista kerrotaan siinä
kirjassa, joka nyt enimmäkseen on tosi kirja, pienillä lisäyksillä,
kuten vasta sanoin.

Kirja loppuu tällä viisin: Tom ja minä onnistuimme nuuskimaan kynsiimme
sen vanhan raha-arkun, jonka varkaat olivat kätkeneet luolaan, ja se
teki meistä upporikkaat ihmiset. Me saatiin ummelleen kuusi tuhatta
dollaria mieheen, vieläpä selvässä kullassa kaikki tyyni. Se oli kauhea
kasa rahoja, kun ne kaikki oli ladottu yhteen läjään. No, tuomari
Thatcher otti koko rykelmän lukkonsa taa ja ryhtyi juoniin, että me
saatiin niistä korkoa. Siitä lähti yksi dollari päivässä pitkin koko
vuotta meille kullekin, -- ja se on enemmän rahaa kuin kukaan hevillä
voi menettää, vaikka kuinka kokis. Ja rouva Douglas, hän otti minut
ottopojakseen ja sanoi tahtovansa sievistää minua; mutta vaikka ämmä
räyskä kyllä oli hyvinkin siivo minua kohtaan, niin saivarteli hän
yhtä kaikki niin turhantarkasti kaikkia, enkä minäkään puolestani
ollut tottunut virumaan alinomaa kotona sillä viisin, niin että minä
kerrassaankin ikävystyin tuohon elämään, ja eräänä päivänä annoin,
kun annoinkin, palttua koko sievistykselle ja lippasin tieheni. Puin
päälleni vanhat repaleiset vaatteeni taas, jotka tuntuivat kodikkailta
ja luonnollisilta, ja nukuin öisin vanhassa sokuritynnyrissä niinkuin
ennen maailmassa ja voin paksusti ja olin iloinen ja tyytyväinen.
Mutta Tom Sawyer, hän haki minut jälleen kynsiinsä ja sanoi paraikaa
hommaavansa ryövärijoukkoa, johon minäkin saisin tulla, kunhan vain
lähtisin takasin leskirouvan luo ja käyttäisin itseäni kunnollisesti,
sillä hän tahtoi vain kunnollista väkeä joukkoonsa, sanoi hän. No, se
kävi mukiinsa se, ja niinpä siis pötkin takasin lesken luo.

Rouva räyskä tietysti porasi, kuinkas muuten, ja haukkui minua
eksyneeksi lammas-raukaksi ja jumala tiesi miksi, vaikka tiesinhän
minä, ett'ei hän sillä mitään pahaa meinannut, ämmä parka. Ja niin
hän puki päälleni nuo siunatut uudet vaatteet taas, niin etten saanut
muuta tehdä kuin hikoilla ja hikoilla vain alinomaa ja tuntea itseni
ahdistetuksi ja litistyneeksi kuin ahven merrassa sekä edestä että
takaa. Ja niin alkoi taas kaikki tyyni, aivan säntillensä entiseen
malliin. Joka kerta kuin piti syötämän, kilisteli hän kulkusella, ja
silloinkos mukamas piti olla paikalla heti. Ja kun sitten oli päästy
pöytään, niin älä luulekkaan, ett' olis saanut iskeä kyntensä ruokiin
siinä samassa, vaikka kuink' olis ollut nälkä; ei, mitä vielä! Ensiksi
piti ämmän aina istua hyvän aikaa pää kallellaan ja kädet ristissä ja
mumista jotain itsekseen, aivan kuin ei olis tyytynyt ruokaan; ja sitä
nyt tosiaankaan ei sopinut moittia -- pait tietysti että, kun joka
laji saa kiehua itsekseen, niin siitä niin sanoakseni ei tule niin
mehevää kuin jos paiskataan pataan vähä kutakin ja liemi saa sotkeutua
yhteen miten sopii. Ompahan kuin sillä viisin luiskahtais paremmin alas
nielusta, niin sanoakseni.

No, syötyämme illallista, tuli hän retustaen kirjaa kädessään ja
alkoi opettaa minulle Mooseksesta ja Faaraon tyttärestä ja heidän
kaltaisistaan, ja minä vaivanen sain hikoilla ja puhkua aika lailla
päntätäkseni nuo jutut päähäni. Mutta mitäs ollakkaan, eräänä päivänä
kiepsahti hänen kieleltään, että lopultakin tuo Mooses jo oli kuollut
monta monituista vuotta sitten, ja niinpä en enää piitannut paljo
mitään koko keitoksesta. En ole koskaan voinut käsittää, mitä hyötyä
siitä on, että puuhataan kuolleiden ihmisten kanssa.

Mutta kesken kaikkea tuli päälleni ankara halu poltella vähäsen, ja
niinpä kysyin leskeltä, saisinko sitä tehdä. Mutta johan nyt! Ämmä
räyskä sanoi, että se mukamas oli paha ja syntinen tapa ja päälle
päätteeksi siivotonta ja että minun täytyi koettaa siitä tykkänään
luopua. Jaa, tuollaisia ovat ihmiset tässä maailmassa, kun tahtovat
päätellä asioista, joita eivät ensinkään ymmärrä. Siinä piti hän nyt
kanssani semmoista elämää tuosta Mooseksesta, joka, minun tietääkseni
ainakin, ei edes ollut sukua hänelle eläissään eikä muutenkaan hyödyksi
yhdellekkään ihmiselle, koska hän oli kuollut, -- ja sittenkään se
kuivettunut rouva ei suonut, että minä vaivanen olisin saanut tehdä
jotakin, joka todellakin oli vähän hauskaa. Ja päälle päätteeksi niin
hän itse nuuskasi; mutta se tietysti oli oikein, koska _hän_ sitä teki.

No, justiin siihen aikaan muutti hänen sisarensa, fröökynä Watson,
meille. Hän oli hyvin laiha ihminen ja kävi lasisilmät nenällään; ja
tuskin oli hän ollut kahta päivää meillä, kun yks kaks kävi kimppuuni
aapiskirjalla. Hän jauhoi sitä noin tunnin ajan, kunnes rouva Douglas
sanoi, ett' oli jo aika heretä. Ja totta maarian, minä en olis kestänyt
sitä kauvemmin. Mutta sitten kävi vielä kahta hullummin; minä,
näettenkös, tietystä en saattanut istua rauhassa, ja fröökynä Watson
hän tuskistui, ja niin hän sitten jankutti ja nalkutti yhtä mittaa:
"Älä pane tuolla tavoin jalkojas pöydän jalalle, Huckleberry" -- taikka
-- "älä istu noin niska kyyryssä, Huckleberry - selkä suorana!" --
taikkapa näin: "ei saa tuolla tavoin haukotella ja ojennella jalkojaan
ja käsiään, Huckleberry; se on sopimatonta, poikaseni!" Lopuksi niin
rupes hän kertomaan mulle siitä pahasta paikasta, johon huonot ihmiset
tulevat kuoltuaan, ja niinpä sanoin minä, että suorastaan ikävöin
sinne. No, siitäkös nyt nousi elämää, vaikk' enhän minä sillä mitään
pahaa tarkottanut; -- tekihän vain vähän mieleni muutosta, enkä siinä
vähästä puolestani pitänyt niin suurta lukua mihin tulisin. Mutta
fröökynä Watson hän sanoi, että s'oli suorastaan syntiä puhua sillä
lailla; hän mukamas ei mistäkään hinnasta laskisi semmoisia sanoja
suustaan; ja _hän_ aikoi vissistikin elää sillä kurin, että hän
joteskin taatusti tulis siihen toiseen paikkaan, johon hyvät ihmiset
tulee. Minä puolestani en juur nähnyt mitään etua siitä, että tulisin
samaan paikkaan, johon hän oli menossa, ja niinpä ajattelin hiljaisesti
mielessäni, etten panisi kahta kortta ristiin sitä varten. Mutta empä
hiiskunut sanaakaan, sillä tiesinhän, että siitä vain olis tullut
harmia, jos olisin puhunut suuni puhtaaksi.

Sitten jutteli hän mulle jos jotakin tuosta paikasta, johon hänen
niin teki mieli. Hän sanoi, että siellä mukamas ei olis mitään muuta
tekemistä kuin kuleksia päiväkaudet harppu kädessä ja laulaa minkä
kurkusta lähti, ijankaikkiseen aikaan asti. Sehän nyt tietysti ei
minusta tuntunut niin erittäin hauskalta. Mutta pidinpä suuni kiinni.
Minä vain kysyin luuliko hän, että Tom Sawyer tulis sinne, ja silloin
hän sanoi, että se ei lainkaan ollut luultavaa. No, se nyt ainakin
minua ilahutti, sillä halusinpa hartaasti, että me kaksi saisimme olla
yhdessä.

Tuolla lailla otteli hän kanssani ja jankutti, niin että lopulta
oikein suutuin. Viimein he kutsuivat neekerit sisään ja pitivät
iltarukouksen, ja sitten meni kukin karsinaansa. Menin ylös kamariini
ja panin kynttilän pöydälle. Sitten istuin ikkunaan ja koin ajatella
jotakin hauskaa, mutta eihän siitä tahtonut tulla mitään. Olin niin
kyllästynyt koko maailmaan, että tahdoin kuolla. Taivas oli tähdessä,
ja lehdet puissa rapisivat, niin ett' oikein pöyristytti; sitten
kuulin pöllön äänen, joka ulvoi siks' että joku oli kuollut, ja sitten
koiran äänen, joka ulvoi siks' että jonku piti kuoleman; ja sitten
tuumas tuuli kuiskata jotain korvaani, jota kuolemaksenikaan en voinut
ymmärtää, kunnes oikein rupesi värisyttämään selkäpiitäni. Hetken
perästä kuulin kaukaa metsästä tuommoisen hirvittävän ulvonnan, johon
kummitukset puhkeevat kun niillä on jotakin sisussaan, josta mielellään
tahtoisit puhua; mutta ne ei millään kurin voi ääntää niin, että kukaan
heitä ymmärtäisi, ja sen takia saavat ne laahustaa ympäri alinomaa
kummitellen, saamatta rauhaa haudassaan. Rupesi jo mieleni käymään
kovin koleaksi, ja minä vain halusin jotain seuraa. Yks kaks tuli siinä
muuan hämähäkki pasteeraillen pitkin olkapäätäni, ja kun minun piti
puistaa se päältäni, niin lensi se suoraa päätä kynttilän liekkiin ja
paloi poroksi ennenkun ennätin sitä auttaa. Nythän tietää jok'ikinen
ihminen, että tuskin on mitään niin onnetonta kuin se, kun sattuu
tappamaan hämähäkin; ja minä peljästyin niin kovasti, ett' oikein
värisin västissäni. Nousin seisomaan ja käännyin kolme kertaa ympäri
ja tein kultakin kerralta ristinmerkin rintaani; ja sitten sidoin
langanpätkän suortuvan ympäri tukassani, torjuakseni sillä viisin
onnettomuutta mahdollisuuden mukaan. Mutt' eipä minusta sittenkään
tuntunut oikein turvalliselta. Se temppu on oikeastaan tehtävä, kun
hukataan löydetty hevosenkenkä eikä saateta sitä naulata ovenkamanaan;
mutta enhän ollut koskaan kuullut, että siit' olis mitään apua, jos
onnettomuus olis tulossa hämähäkin tähden.

No, mitäpä siihen nyt teki? Minä painoinkin puuta jälleen ja otin
framille piippuni ja rupesin polttelemaan; pitihän saamani jotain
lohdutusta, ja nyt nukkua torkkui koko talo, niin ettei leskirouva
voinut saada mitään tietää, Hetken kuluttua kuulin torninkellon soivan
-- bom-bom-bom -- kakstoista kertaa. Sitten hiljeni taas kaikki tyyni,
hiljeni hiljenemistään. Mutta mitäs ollakkaan, niin kuulin puunoksan
risahtavan poikki alhaalla yöhämärässä; ja siellä liikkui jotakin.
Istuin ääneti, korvat pystyssä. Sitten kuulin nau'uttavan: "niau!
niau!" hyvin hiljaa. No, sepäs toki hauskaa! -- "niau! niau!" vastasin
minäkin hyvin hiljaa. Sitten sammutin kynttilän ja ryömin ikkunasta
verandan katolle. Sitten laskin alas maahan ja pujahdin puiden väliin;
ja siellä seisoi, kun seisoikin, Tom Sawyer minua odottamassa.




Toinen luku.


Me hiivittiin eteenpäin varvasnenällä pitkin pientä polkua, joka kävi
puiden välistä puutarhan toiseen päähän, ja me koettiin olla hyvin
varovaisia ja käytiin kyyryssä, ettei päämme puskisi puunoksiin.
Mutta kuitenkin minä siinä kompastuin muutamaan juureen, justiin kun
oltiin vastapäätä kyökinovea, aika rytinällä. Me kyykistyttiin heti
alas ja olimme hyvin hiljaa. Fröökynä Watsonin neekeri, Jim, istui
kyökinovessa; näimme hänet hyvin selvästi, sillä kyökissä, oli valoa.
Hän nousi heti seisaalle, kurotteli kaulaansa kuin kurki ja kuunteli
korvat pystyssä. Sitten sanoi hän:

"Kuka siell'on?"

Nyt kuunteli hän taas tuokion aikaa, ja sitten hiipi hänkin eteenpäin
varvasnenällä, ihan niinkuin me äsken, kunnes seisoi melkein aivan
keskivälissämme; olisimme melkein ulottuneet häneen käsillämme.
Meni nyt vissistikin monta minuuttia äpö ääneti, niin ett'ei kukaan
meistä vetänyt henkeäänkään, siinä kaikin ollessamme likitysten. Yks
kaks rupes toinen jalkani syhymään. En tietysti uskaltanut liikuttaa
sormeakaan. Sitten alkoi syhyttää toista korvaani ja sitten selkää,
aivan hartiain keskeltä, kunnes luulin kuolevani siihen paikkaan,
joll'en sais vähän kynsiä nahka riepuani. Tuo syyhy on jotakin
kummallista! Olen sen huomannut monasti perästäpäinkin. Se alkaa aina
ahdistaa juur kun on seurassa herrasväen kanssa taikka hautajaisissa,
taikkapa juur kun kokee parastaan saadakseen unta kun ei uneta -- niin,
kun vain on jossain tilassa, jossa ei käy laatuun ruveta kynsimään
itseään, niin silloin voi panna päänsä panttiin, että se alkaa. No,
hetken päästä sanoo siinä Jim:

"Kuulkas nyt, mitä värkkiä te ootta? Missä ootta? Piru vie kuulinki
jotain. Jaa-a, jos että vastaa, niin tiiän mä mitä mä teen. Min' istun
tähän enkä liiku paikaltakaan, ennenk' olen kuullu sen uuestaan."

Ja kas niin! Siihen paiskautui hän istumaan ihan keskiväliin Tomia
ja minua. Hän nojasi selkänsä puuta vastaan ja ojensi ulos raajansa,
kunnes toinen hänen kintuistaan lähes liipasi minun toiseen jalkaani.
Nyt tietysti rupesi nenäni syhymään; ja sitä syhytti niin, että
vesi pusertui silmistäni, mutta minä vain en uskaltanut liikuttaa
sormenpäätäkään. Sitten alkoi syhyä nenän sisässä, sitten pani se
kauhea painajainen sääriäni. En kuolemaksenikaan enää tietänyt miten
pysyisin rauhassa. Tätä kurjuutta lienee kestänyt noin kuus seitsemän
minuutia, mutta kyllä se minusta tuntui paljon pitemmältä, s'on vissiä
se. Lopulta syhytti minua yhdestätoista eri paikasta. En luullut
kestäväni sitä, en silmänräpäystäkään enään; mutta purinhan kuitenkin
hammasta kuin vimmattu ja koin pitää puoliani. Siinä samassa rupesi Jim
hengittämään jotenkin raskaasti; sitten alkoi hän kuorsata ja veteli
hirsiä kuin mies -- ja siihen loppui se hornanpeli.

Tom antoi mulle merkin, -- pienen maiskutuksen suullaan -- ja me
ryömittiin varovasti tiehemme nelin kontin. Päästyämme noin kymmenen
jalkaa poispäin, kuiskasi mulle Tom, että meidän pitäis palata takaisin
ja sitoa kurillamme Jim kiinni puuhun; mutta sitä en tahtonut minä,
sillä jos hän heräisi ja rupeisi elämöimään, niin näkisivät he siellä
sisällä etten ollutkaan kotona. Silloin sanoi Tom muistavansa, ett'ei
hällä mukamas ollut tarpeeksi kynttilöitä, ja hän aikoi puikahtaa
kyökkiin ja siepata vähän lisää. Sekään ei mulle oikein maittanut;
Jim vois herätä ja nähdä hänet. Mutta Tomkos olis kuullut sillä
korvalla, hän, johan nyt! Lorun loppu oli, että me hyökättiin sisään
ja siepattiin kolme kynttilää, ja Tom pani kolme centtiä pöydälle
maksuksi. Sitten luistimme ulos jälleen, ja minä tahdoin kaikin
mokomin, että lipattaisiin tiehemme minkä kintuista lähti; mutta Tom
pahus ei luopunut koiruudestaan, vaan lähti rämpimään nelin kontin
Jimin luo, pitääkseen jotain peevelinpeliä hänen kanssaan, tietysti.
Minä odotin ja tykkäsin, että hän viipyi hirveän kauan, koska näet
kaikki oli niin hiljaista. Viho viimeinkin hän palasi, ja me lipattiin
tiehemme pitkin polkua ja tultiin erään kummun kukkulalle toisella
puolen taloa. Tom sanoi ottaneensa hatun Jimin päästä ja ripustaneensa
sen puuhun hänen yllensä, ja Jim oli liikahtanut pikkusen unessaan,
vaan ei herännyt. Perästäpäin kertoi Jim, ett' eräs noita-akka oli
lumonnut hänet horroksiin; ja sitten s'oli ratsastanut hänen selässään
edes takasin läpi koko valtion, ja viimein s'oli pannut hänet sinne
puun alle jälleen ja ripustanut hänen hattunsa tuolla viisin ylös
puuhun, näyttääkseen mukamas hänelle kuka sen oli tehnyt. Toinen kerta
kuin Jim siitä puhui, sanoi hän, että noita-akka oli hällä ratsastanut
aina New-Orleansiin asti; ja joka kerralta kuin hän sitten kertoi tuota
juttua, venytti hän aina matkan pituutta, niin että hän lopultakin oli
reisannut melkein ympäri koko maailman, ja hänen selkänsä oli mukamas
aivan satulan hankaamana. Viimein rupes hän niin ylpeilemään tuosta
matkastaan, että tuskin enää loi silmiäänkään toisiin neekereihin. Ja
totta maarian tulikin jo viimein mustanaamoja monen penikulman päästä
matkustaen asian aikain kuullaksensa Jimin kertovan tuosta retkestä,
eikä siinä suinkaan kukaan päässyt yskähtämäänkään, kun hän oikein oli
touhussaan. Vieraat neekerit seisoivat vain töllistellen, suut silmät
selällään, ikäänkuin ihmettä nähdessään. Kun neekerit istuvat yhdessä
takkavalkean ympäri iltapuhteessa, niin ne ei puhu mistään muusta kuin
noita-akoista ja senkaltaisista lemmon penikoista. Mutta jos joku
alkoi kertoa jotakin mokomasta ja oli siitä jotakin tietävinään ja
Jim osui tulemaan sisään siinä samassa, niin sanoi hän: "Hm! mitähän
tuokin on tietävinään noita-akoista?" -- ja samassa oli sen toisen
raukan suu tukittuna ja vaikeni kuin päätön kukko. Jim tallensi tuon
vaskilantin, jonka Tom oli pannut pöydälle maksuksi kynttilöistä, ja
kantoi sitä nauhasta kaulassaan väittäen kiven kovaan, että se mukamas
oli onnenraha, jonka Piru itse oli hälle antanut omin käsin, ja että
hän sillä voi parantaa kaikellaisia tautia ja kutsua esiin noita-akkoja
milloin ikinä tahtoo ainoastaan mumisemalla muutamia sanoja tuolle
rahalle; muuta hän ei koskaan maininnut mitä s'oli, jota hän mumisi.
Koko seutukunnalta tuli oikein tulvimalla neekereitä, ja ne maksoivat
Jimille mitä hyvänsä, kunhan edes saivat nähdä tuon vaskilantin; mutta
ne eivät uskaltaneet siihen koskea, ei sormenpäälläkään, siks' että
Piru oli pitänyt sitä kynsissään. Jimistä tuli viimein melkein saamaton
mies palveluksessaan; niin mahtava hän oli, kun mukamas oli nähnyt
Paholaisen ja saanut kantaa noita-akkoja selässään.

No, Tom ja minä, me seisahuttiin, kuten sanottu, sinne kummun
kukkulalle, ja sieltä me katsottiin alas kylään ja nähtiin kolme neljä
valoa välähtelevän paikoista, joissa kenties joku makasi sairaana;
ja tähdet ne taivaalla tuikkivat niin turkkasen kauniisti, ja kylän
alapuolella juoksi joki koko penikulman leveänä ja niin hiljaisena ja
mahtavana, että s'oli miltei kolkkoa. Menimme mäkeä alas ja tapasimme
Jo Harperin ja Ben Rogersin ja pari kolme muuta poikaa, jotka olivat
piileilleet siellä vanhan parkkitehtaan luona. Sitten laskimme veneen
vesille ja soutelimme noin kolme virstaa jokea alaspäin tunnetun
maanvieremän luo mäen rinteessä, ja siinä noustiin me maihin.

Kapusimme ylös pensastoon keskelle mäkeä, ja siellä pani Tom meidät
kaikki tyyni vannomaan pyhän valan, ett'emme koskaan ilmaisis
salaisuutta; ja sitten hän näytti meille aukon, joka vei vuoren sisään
juur tiheimmästä pensaikosta. Ja me sytytettiin kynttilät ja ryömittiin
sisään nelin kontin. Kämpittyämme pari sataa kyynärää tai niille
paikoin, tultiin me isohkoon luolaan. Tom kopeloitsi hetkisen sinne
tänne ja sukelsi sitten alas muutaman kiven taakse, jossa ei kukaan
muu olis huomannut mitään aukkoa. Me seurattiin kaikki hänen jälissään
ahdasta käytävää pitkin ja tultiin sitten taasen jonkinmoiseen
huoneeseen, joss' oli hyvin kosteaa ja kylmää ja likaista, ja siihen me
jäätiin. Nyt sanoo Tom:

"Me ollaan siis, pojat, kaikki sovittu, että perustamme ryövärijoukon,
jolle pannaan nimeksi 'Tom Sawyerin liittokunta'. Kaikkein, jotka
tahtovat kuulua siihen, tulee vannoa vala ja kirjottaa nimensä verellä."

No, siihen tietysti kaikki suostui. Ja sitten otti Tom taskustaan
paperin, johon hän oli kirjottanut valan, ja luki sen meille ääneen.
Joka miehen piti vannoa, ett'olis Liittokunnalle uskollinen elämässä
ja kuolemassa eikä koskaan pettäis sen salaisuuksia, ei yhtäkään; ja
jos joku ihminen oli harmittanut jotakin poikaa Liittokunnassa, niin
oli se poika, joka sai käskyn rangaistukseksi murhata sen ihmisen
ja koko hänen perheensä, ehdottomasti pakotettu sitä tekemään, eikä
hän saisi syödä eikä nukkua, ennenkun oli pannut tuomion toimeen ja
murhannut koko joukkueen ja piirtänyt ristin heidän rinnoilleen, joka
oli Liittokunnan merkki. Eikä kukaan, joka ei kuulunut liittokuntaan,
sais millään ehdolla käyttää sitä merkkiä; jos sittenkin joku rohkenis
semmoista yrittää, niin olis hän varotettava, ja jos hän kerta vielä
koittais, niin olis' hän laillisesti murhattava. Jos joku, joka kuului
Liittokuntaan, lörpöttelis jotakin salaisuudesta, niin olis hältä
hakattava kaula poikki, ja sitten olis hänen ruumiinsa poltettava
ja tuhka hajotettava tuuleen, ja hänen nimensä olis pyhittävä pois
listasta verellä, eikä kukaan liittolainen sais eläissään mainita hänen
nimeään, vaan tulis sen olla unohtuneena ja kirottuna ijankaikkiseen
päivään asti.

Kaikki me tykättiin, että s'oli turkkasen muhkea vala, ja me
kysyttiin Tomilta, oliko hän sen keksinyt omasta päästään. Hän sanoi
keksineensä osan itse, mutta loput oli hän ottanut ryövärihistorioista
ja merirosvo-romaaneista; ja semmoinen oli tapa kaikilla paremmilla
ryövärijoukoilla, sanoi hän.

Muutamat meistä arveli, että s'olis vielä muhkeampaa, jos murhattaisiin
semmoisten poikain _perheetkin_, jotka juoksivat kantelemassa
salaisuuksiamme. S'oli Tominkin mielestä mainio parakraafi, ja heti hän
kirjotti sen valapaperiinsa lyijykynällä. Silloin sanoi Ben Rogers:

"Niin, mutta Huck Finn tässä, hänellähän ei ole mitään perhettä --
miten tuumaatta menetellä hänen kanssaan?"

"Herranen aika, onhan hänellä isä, tiemmä" -- sanoi Tom.

"Niin, kyllähän hänell' on isä, mutta sitä värkkiähän ei enää koskaan
näe tähän aikaan. Hän ruukkasi aina maata päissään sikojen parissa
siellä vanhan parkkihuoneen seinustalla, mutta kai mar siitä jo on
toista vuotta kun hänt'on nähty näillä tienoin. Ties niissä hän
retustaa."

No, he jankuttivat tuota asiaa nyt pitkän aikaa, ja olipa läheltä, ett'
olisivat pyyhkineet minut pois listasta, he kun näet väittivät, että
joka pojalla mukamas piti olla perhe tai ainakin joku, joka kelpais
murhattavaksi; muuten tapahtuis toisille vääryys. Mull'oli milt'ei itku
kurkussa. Mutta pistipä siinä sitten päähäni keino, ja minä kysyin,
eikö fröökynä Watson kelpaisi; he saisivat kernaasti murhata hänet
minun laskuuni. He huusivat yhdestä suusta: "Hyvä, hyvä! Se käy kuin
voideltu. Huck pääsköön Liittoon!" Sitten pisti joka mies nuppineulalla
sormeensa saadakseen verta nimenkirjotukseen, ja minä tietysti myöskin
pränttäsin siihen puumerkkini.

"Noo-o", sanoi Ben Rogers, "mitä laija affääreja tämä Liitto nyt
oikeastaan aikoo ajaa?"

"Murhia ja ryöväyksiä vain tietysti", sanoi Tom.

"Mutta mitä me oikeastaan ryövätään? -- elukoitako, vai murtautaanko
ihmisten taloihin, vai -- --"

"Mitä hullutuksia! Varastaa elukoita tai murtautua toisten taloihin, se
ei ole ryöväritointa, se on varkautta", sanoi Tom. "Me ei olla mitään
varkaita. Siin'ei ole mitään muhkeaa, mokomassa. Ei, me ollaan oikeita
ryöväriä; me väijytään metsässä naamarit naamalla, me rynnätään sieltä
ulos ja pidätetään postivaunut ja muut ajopelit ja tapetaan ihmiset ja
viedään heiltä kellot ja rahat."

"Onkohan meidän aina täytymys tappaa ihmiset?"

"S'on tietty. Muutamat kirjailijat tosin ovat eri mieltä; mutta yleinen
mielipide heidän keskenään kannattaa kuitenkin tappamista. Ei sentään
aivan kaikkia voitettuja tapeta. Muutamat me laahataan mukanamme tänne
luolaan ja pidetään vankina, kunnes heidät lunastetaan."

"Lunastetaan? Mitä laija se on?"

"Jaa, sitä min'en oikein tiedä, mutta niin seisoo aina kirjoissa. Sitä
ruukataan kaikissa kunnollisissa ryövärijoukoissa, ja meidän täytyy
tietysti myös tehdä niin."

"Mutta millä kurin voidaan me tehdä niin, joll'emme tie mitä se on?"

"Se ei koske minuun. Enkö mä sanonut, että seisoo niin kaikissa
kirjoissa? Tahotko mukamas sinä nyt menetellä toisin kuin _niissä_
seisoo ja laittaa sekasotkua ja harmia? Silloinhan ei koko yrityksestä
tulis hölyn pölyä."

"No, no, pakise sinä parastas, Tom Sawyer, mutta minä ainakaan en saa
päähäni, mitä noiden vankien pitää tehdä tullakseen lunastetuiksi,
jos me ei tiedetä miten se käy päinsä. S'on vain _se_, jota tahtoisin
tietää. Mitä laija _luulet_ sinä sen olevan?"

"Ties taivas. Kenties se merkitsee, että meidän täytyy pitää ne
luonamme kunnes kuolevat."

"No, se käy mukiinsa. Miks'et puhunut suus puhtaaks heti? -- Meidän
pitää siis pitää niitä vankina kunnes siivosti ottavat kuollakseen.
Mutta tuleehan meille siitä aika lailla vaivaa. Ajatelkaas kuinka paljo
he syövät ja miten he luultavasti alinomaa yrittävät karkuun."

"Mitä sä lörpötät, Ben Rogers? Millä kurin he pääsis karkuun, kun heitä
aina on vahtimassa vartia, joka ampuu heidät kuoliaaksi, jos vähän
liikahtavatkaan?"

"Hoohoo, vai pitää olla vartiakin? Sepäs vasta hauskaa se, kun ei
koskaan sais nukkua öisin, vaan aina vain istua kuin pata ässä
vahtimassa noita lurjuksia! Minusta tuo kaikki on sulaa tyhmyyttä.
Miks'emme yhtä hyvin voi 'lunastaa' heitä aimo nuijaniskulla kalloon
heti kun tulevat?"

"Siks' että seisoo niin kirjoissa, sanon ma. Kuules sinä, Ben Rogers,
aiotko sinä ruveta hutiloimaan tässä asiassa, hä? Puhu suus puhtaaks.
Uskotko sinä, että kirjailijat tietävät miten tulee menetellä, vai
etkö usko? Siinä kysymys. Tahdotko sinä mukamas heitä opettaa? Älä
luulekkaan! Ei niin mitään lunastusta muulla viisin kuin sillä
oikealla, niinkuin kunnialliset ryövärit ruukkaa! Siitä vastaan minä."

"No, olkoon menneeks sitte. Kernaasti minun puolestani. Minusta s'on
hassua. Mutta sanoppas -- tapetaanko me naisetkin?"

"Kuules, Ben Rogers, jos minä olisin niin tyhmä kuin sinä, niin
pitäisin ainakin suuni. Tappaa naiset! Mitä hulluutta! Kirjoissa ei
koskaan seiso mitään mokomaa. Me laahataan ne tänne luolaan ja ollaan
heille hyvin kohteliaita; ja yks kaks, niin rakastuvat he meihin
eivätkä enää koskaan tahdo kotiansa."

"Vai niin, no hyvä, minä suostun. Mutta luulenpa, että meillä sillä
kurin lopultaki on luola niin täpö täynnä naisia ja nuoria miehiäkin,
jotka odottavat lunastusta, ett'ei täällä enää ole sijaa ollenkaan
ryöväreille. Mutt'olkoon menneeks, minä pidän suuni."

Pikku Tommy Barnes oli nukkunut nurkkaan, ja kun he nyt herättivät
hänet, peljästyi hän ja rupesi poraamaan ja sanoi tahtovansa mennä
kotiin äitinsä luo; eikä hän tahtonut olla ryövärinä enää.

He piti nyt tietysti kaikellaista pilaa hänen kanssaan ja haukkuivat
häntä kitukakaraksi ja mammanpojaksi, kunnes hän suuttui ja uhkasi
mennä suoraa päätä ilmaisemaan kaikki salaisuudet. Mutta Tom antoi
hälle viis centtiä, että hän pitäisi kitansa, ja sanoi että me nyt
kaikki mentäis kotiin ja yhdyttäis tulevalla viikolla ryövätäksemme
vähän ja tappaaksemme vähän ihmisiä.

Ben Rogers sanoi, ett'ei hän juuri päässyt ulos muulloin kuin
sunnuntaisin, ja tahtoi että me alettaisiin tulevana sunnuntaina. Mutta
kaikki muut pojat sanoivat, ett' oli väärin alkaa ryöväriliikettä
sapattina, ja se seikka ratkaisi asian. Me päätettiin kokoontua
jonakin päivänä niin pian kuin suinkin, ja sitten valittiin Tom Sawyer
päälliköksi ja Jo Harper alipäälliköksi, ja sitten pötkittiin me kotiin.

Minä kapusin ylös verandakatolle ja ryömin sisään ikkunasta juur kun
päivä alkoi koittaa. Uudet vaatteeni oli kuraa ja savea täynnä, ja
min'olin väsynyt kuin vanha koni.




Kolmas luku.


No hyvä, minä sain herätessäni aika aamusaarnan vanhalta fröökynä
Watsonilta, hänen nähdessään missä siivossa vaatteeni olit. Mutta
leskirouva ei rähissyt rahtuakaan, vaan hieroskeli nuttuja hyppysissään
ja koki saada niistä lähtemään kurat ja savet, ja hän näytti vain
olevan kovasti pahoillaan, niin että minä päätin olla hälle mieliksi
jonkun aikaa, jos suinkin voisin. Sitten vei minut fröökynä Watson
nurkkakamariinsa ja rupes totta maarian rukoilemaan puolestani, mutt'
en minä huomannut siitä mitään parannusta lähtevän. Ja hän tahtoi,
että minun mukamas piti itsekkin rukoilla joka päivä, ja kaikki mitä
pyytäisin, niin saisin, kun saisinkin. Mutta siinä ei kerrassaankaan
ollut mitään perää. Kerran esimerkiksi sain minä rukoilemattanikin
ongensiiman, vaan en mitään koukkua. Ja mitä minä tein paljaalla
siimalla? Koetteeksi rukoilin nyt pari kolme kertaa, mutta mitään
koukkuja vain ei tullut. Kyllästyneenä pyysin viimein fröökynä Watsonin
koettaa, mutta hän vain haukkui minua pöllöksi. Mitään oikeaa syytä hän
ei tiennyt sanoa, ja minä en liioin saanut siitä tolkkua.

No, niinpä eräänä päivänä tallustin itsekseni metsään, miettiäkseni
oikein rauhassa tuota rukousasiaa. Minä tuumasin että, jos ihmisparka
ainoastaan rukoilemalla voi saada mitä pyytää, niin miks'ei sitten
unilukkari Winn saanut takasin niitä rahoja, mitkä hän tuonaan oli
menettänyt sianliha-kaupassa. Miks'ei leskirouva Douglas saanut takasin
hopeista nuuskarasiaansa, joka varastettiin? Miks'ei fröökynä Watson
ruvennut lihomaan? Hm, ajattelin siinä itsekseni, siinä ei mahda olla
niin mitäkään perää. Ja niin menin kotiin ja kerroin huoleni rouvalle,
mutta hän vain sanoi, että mukamas rukoilemalla ei saa muuta kuin
"hengellisiä lahjoja." Se oli sulaa latinaa mulle, mutta hän selitti
mitä hän meinasi sitten -- minun mukamas vain piti autella muita
ihmisiä ja puuhata heidän hyväkseen tarmoni takaa ja alinomaa vain
ajatella heitä enkä koskaan itseäni. No, niihinhän nyt kuului fröökynä
Watsonkin. Minä menin jälleen metsään ja mietin uudestaan asiaa. Mutta
enpä kuolemaksenikaan voinut saada päähäni, että siit' olis ollut
mitään hyötyä -- muuta kuin kaikille noille muille ihmisille --, ja
loppu lorusta oli se, että minä annoin palttua kaikille mokomille
puuhille. Menköön asiat menoaan, tuumasin.

Toisinaan kun olin kahden kesken leskirouvan kanssa, kertoi hän mulle
"Kaitselmuksesta" niin makeasti, ett' oikein vesi herahti suuhun
mokomalle vaivaselle kuin minä; mutta jo seuraavana päivänä saattoi
tapahtua, että fröökynä Watson pääsi jatkamaan saarnaa, ja silloin
minun käsittääkseni _hän_ paistoi aivan pilalle toisen taikinan.
Viimein tulin minä siihen käsitykseen, että mahtoi löytyä kaks
"Kaitselmusta" ja että ihmisparka kyllä voi tulla toimeen leskirouvan
Kaitselmuksen kanssa, mutta -- tuumasin mä -- Jumal'auttakoon sitä
raukkaa, johon fröökynä Watsonin Kaitselmus iskee kyntensä. Minä
puolestani päätin liittyä leskirouvan Kaitselmukseen, jos se minusta
huolis, vaikka minä totta tosiaan en ymmärtänyt, mitä hyötyä sillä olis
mokomasta oppimattomasta lurjuksesta kuin minä.

Siit' oli nyt jo toista vuotta kuin isä ukkoa oli näkynyt, ja s'oli
hyvä juttu se. Totta puhuakseni en olis tahtonut tavata häntä eläissäni
enää. Hän vain alinomaa löylytti minua, joll'ei ollut siksi liian
päissään, ja enimmäkseen karkasin minä metsään hänen ollessaan kylässä.
Mutta juur siihen aikaan sanoivat nyt, että hän mukamas oli löydetty
hukkuneena joesta, noin kakstoista virstaa yläpuolella kylää. Ainakin
luulivat sitä löydettyä raatoa isä ukoksi, sillä se oli yhtä iso kuin
hän ja puettuna repaleisiin, sanoivat, ja sill'oli myös erinomattain
pitkät hiukset -- aivan kuin ukolla -- mutta s'oli ollut niin kauvan
vedessä, ett'ei sitä enää voinut tuntea muuten. Sanoivat sen maanneen
selällään vedessä, ja se laahattiin siitä ylös ja haudattiin maahan.
Mutta minä olin yhtä kaikki vähän levoton, sillä tulimpa ajatelleeksi
yhtä asiaa. Tiesin, näettekös, varsin hyvin, että hukkunut mies ei
viru vedessä selällään, vaan päin vastoin naama alaspäin. Siitäpä
nyt arvelin, ett'ei löydetty raato ollutkaan isä ukko, vaan joku
akka-ihminen miesvaatteissa. Siitä se levoton mieleni sitten. Luulin,
kun luulinkin, ukko retkaleen jonakin päivänä pujahtavan näkyviin taas,
vaikka toivoin hänen menneen matkaansa iäksi.

No, me pojat, me oltiin rosvosilla silloin tällöin noin kuukauden
ajan, mutta sitten otin minä puolestani apskeetin Liittokunnasta.
Ja sen saman tekivät pait sitä kaikki muutkin. Me ei oltu ryövätty
mitään; oltiin vain ryöväävinään. Me ruukattiin rynnätä ulos metsästä
huutaen ja hoilaten, sikolaumain ja akkaväen kimppuun -- jotka ajoivat
puutarhatavaroitaan torille -- mutta mitään pahaa emme koskaan
niille tehneet. Tom Sawyer kutsui sikoja ratsujoukoiksi ja nauriita
ja perunoita kultapalloiksi ja jalokiviksi, ja me mentiin luolaamme
ja kerskattiin siellä urostöistämme ja laskettiin montako ihmistä
olimme surmanneet ja merkinneet orjanmerkillä. Mutta minun mielestäni
koko tuo peli jo oli jonijoutavaa. Kerran lähetti Tom pienen pojan
kiertelemään pitkin kylää, kädessä sammunut kekäle, jota hän sanoi
"arpakapulaksi" (joka oli Liittokunnan merkki kokoontumaan), ja
sitten Tom sanoi, että hänen vakojansa mukamas olit ilmottaneet, että
seuraavana päivänä iso joukko Espanjan kauppamiehiä ja upporikkaita
Arapialaisia asettuis leiriin siihen ja siihen solaan kahdella
sadalla elehvantilla ja kuudella sadalla kameelilla ja vähintäinkin
tuhannella "kuorma-aasilla", joilla mukamas kullakin olis selässä
säkillinen timantteja ja jalokiviä, ja koko sillä joukkokunnalla olis
"henkivartiona", kuten hän sanoi, ainoastaan neljäsataa sotamiestä; ja
sitten piti meidän vain asettua väijyksiin ja tappaa koko matkue ja
ryövätä kaikki nuo aarteet. Hän käski meidän hioa miekat ja kiillottaa
pyssynpiiput ja olla valmiina. Hän ei milloinkaan saattanut hätyyttää
edes viattominta nauriskuormaa ilman että mukamas miekat ja pyssyt oli
kiillotettu oikein hyvään reilaan, kuten hän sanoi; mutta nämä aseet
oli vain päreitä ja luudanvarsia; ja vaikka niitä olis hangannut,
kiillotellut tuomiopäivään asti, niin niistä tietysti ei sen kummempaa
tullut. No, minä en tosin uskonut, että me jaksettais ruhjota niin
suurta joukkoa kuin nuo Espanjalaiset ja Arapialaiset olit, mutta
tahdoinpa mielelläni nähdä kamelit ja elehvantit, ja niinpä meninkin
ens lauantaina toisten kanssa väijyksiin; ja kun Tom antoi merkin, niin
rynnättiin me ulos metsästä mäkeä alaspäin huutaen ja hoilaten. Mutta
ei siell'ollut mitään Espanjalaisia eikä Arapialaisia ollenkaan, eikä
liioin mitään kameeleja eikä elehvantteja. Mitä vielä! Siell'ei ollut
yhtään sorkkaa muita kuin ensimmäisen luokan kakarat sunnuntaikoulusta;
ne oli huviretkellä opettajattarensa kanssa. No, me hyökättiin niiden
päälle ja ajoimme koko parven solatietä ylöspäin; mutta ryöstöksi
emme saaneet heiltä muuta kuin vähän piparkakkuja ja sylttipurkin.
Ben Rogers sai kynsiinsä nuken ja John Harper virsikirjan; mutta
sitten tuli seilaten kimppuumme opettajatar sateenvarjoineen hirveällä
rähinällä, ja me heitettiin siihen koko saaliimme ja pötkittiin
käpälämäkeen joka mies. Min'en nähnyt muruakaan mistään jalokivistä,
ja sen sanoinkin Tom Sawyerille vasten naamaa. Mutta hän ei ollut
milläänkään, vaan väitti sittenkin niitä siinä löytyvän mukamas; ja
kameelitkin ja elehvantit ja kaikki tyyni siinä olit, sanoi hän. Minä
kysyin, miks'emme niitä sitten nähneet. Silloin hän sanoi, että joll'en
minä olis niin hirveän oppimaton ja jos olisin lukenut erään kirjan
"Don Kiksotista", niin mä mukamas ymmärtäisin kysymättä. Täss'oli vain
noituutta, sanoi hän. Siinä oli kyllä sadottain sotamiehiä mukamas
ja elehvantteja ja kameeleja ja aarteita ja niin poispäin, mutta
meillä oli vihamiehiä, joita hän nimitti noitureiksi, ja ne pedot
olit muuttaneet kaikki tyyni sunnuntaikoulun kakaroiksi. No, se menee
mukiinsa, sanoin minä, "mutta karataan sitte noiden noiturein kimppuun
ja annetaan niille selkään aika lailla." Silloin sanoi Tom minua taas
pöllöpääksi.

"Hä?" sanoi hän. "Etkö sinä, senkin tolvana, ymmärrä, että noiturit
loihtuisivat kokoon ison lauman koirankuonolaisia, jotka tuossa
paikassa ruhjoisit meidät mäsäksi. Ne on pitkiä ja paksuja kuin
kellotapulit."

"No mutta", sanoin minä, "jos nyt mekin hankitaan joukko
koirankuonolaisia auttamaan meitä ja antamaan noille muille vasten
naamaa? Miten silloin käy?"

"Mistäs sinä ne hankit, sinä?"

"Niin, en minä tie. Mistä sitten he niitä hankkivat?"

"Hätäkös heillä? He vain hierovat hankaavat vanhaa messinkilamppua
tai rautarengasta, ja paikalla koirankuonolaiset tulla tomahuttaa
jyrinällä ja salamalla, ja mitä ikinä niiden käsketään tehdä, sen ne
heti tekevät. Ne voisivat kuni tuulessa temmata kirkontornin maasta
juurineen päivineen ja sivaltaa sillä jotakin kansakouluntarkastajaa
tai ketä hyvänsä pitkin korvia."

"Kuka panee heidät elämöimään sillä viisin?"

"Hä? Tietysti se, joka kihnuttaa lamppua tai rengasta. Ne palvelevat
sitä, joka kihnuttaa lamppua tai rengasta, ja tekevät mutisematta
mitä hän käskee. Jos hän käskee heidän tekaista ison linnan paljaista
timantti-tiilistä ja täynnään paukkukummia tai mitä tahansa taikkapa
lennättää paikalle Kiinan keisarin tyttären aviosiipaksi jollekkin,
niin tuossa paikassa täytyy heidän se toimittaa -- ja vieläpä ennen
auringonnousua ens' aamuna. Ja päälle päätteeksi! -- heidän täytyy
tanssittaa tuota linnaa ympär maan ja mantereen, miten ikinä mielitään.
Ymmärrätkös?"

"Vai niin", sanoin minä, "mutta minun mielestäni nuo koirankuonolaiset
ovat aika pässinpäitä, kun eivät pidä linnoja hyvänään itse, vaan
antavat niiden mennä tuolla viisin. Jos minä olisin koirankuonolainen,
niin totta maarian saatais minua odottaa ennenkun tottelisin vain
sentähden, että hangataan vanhaa messinkilamppua."

"Mitä lörpötätkään sinä, Huck Finn! Etkö käsitä sitä, että sinun
_täytyis_ tulla kun sitä hangataan; siin'ei auttais mutiseminen."

"Hoo? Vai niin? Kun olisin pitkä ja paksu kuin kellotapuli?
Hyvä! Entäpä tulisinkin; mutta minä panen pääni panttiin, että
lampunkihnuttaja minut nähdessään korjais luunsa ja hiipis pitäjän
korkeimpaan puuhun kuin pelästynyt orava."

"Ääh! Eihän koira vieköön maksa vaivaa puhua sinun kanssas, Huck.
Sin'et ymmärrä tämän taivaallista -- pölkkypää!"

No, minä mietiskelin noita asioita pari päivää umpeensa, ja sitten
tuumasin, että kelpaisihan ainakin koettaa. Sain kynsiini vanhan
messinkilampun ja rautarenkaan ja menin metsään ja istuin työhön.
Minä hankasin ja hankasin niin, että hiki pihkui pitkin ruumistani,
ja rukoilin koirankuonolaisia joutumaan; saisivat heti rakentaa mulle
linnan, mutta sen aioin minä myydä. Mutta s'oli turhaa työtä. En nähnyt
heistä hännänpäätäkään. Ja niinpä viimein pisti päähäni, että koko
juttu ei mahtanut olla muuta kuin Tom Sawyerin tavallisia hullutuksia.
Olihan kyllä mahdollista, että hän itse luotti noihin elehvantteihin ja
Arapialaisiin; mutta minä vähästä puolestani ajattelen toisin. Joll'ei
kaikki merkit petä, niin olit ne sunnuntaikoulun kakaroita.




Neljäs luku.


No, sillä viisin kului kolme neljä kuukautta, ja jo oli kappaleen
matkaa talvesta tallusteltu. Min'olin käynyt koulua melkein kaiken
aikaa ja osasin tavata ja lukea, jopa kirjottaakkin jo hiukkasen;
osasimpa kertaustaulustakin tähän asti: "kuus kertaa seitsemän
on kolmekymmentäviis", ja pitemmälle en, jumala paratkoon, taida
päästäkkään tässä elämässä, vaikka eläisin tuomiopäivään asti.
Luvunlaskussa en, totta puhuakseni, juur koskaan ole ollut mikään
erityinen mestari.

Ens'alussa minä vihasin koko koulua, mutta miten olikaan, rupes sekin
touhu vähitellen vetelemään. Joka kerta kuin siihen kyllästyin,
jäin minä kotiin -- sairaana mukamas --, ja seuraavana päivänä sain
sitten selkääni opettajalta, ja se teki mulle hyvää ja reipastutti
minua. Niin että mitä kauvemmin kävin koulua, sitä hauskemmalta se
tuntui. Rupesin myöskin tottumaan leskirouvan äksiisiin, eikä ne enää
nalkuttaneetkaan alinomaa niin hirveästi kuin ens'alussa. Tosin minua
vähän hävetti, kun aina tolla viisin piti asua seinäin sisässä ja maata
sängyssä kuin mikäkin prinsessa; mutta ennen pahinta pakkasta ruukkasin
silloin tällöin karata öisin tieheni ja mennä metsään makaamaan, ja se
ikäänkuin minua virkisti taas. Enimmän minä tietysti tykkäsin siitä
entisestä elämästä, mutta rupeshan vähitellen menemään mukiinsa tämä
uusikin. Rouva sanoi, että minä mukamas "edistyin" hitaasti ja varmasti
ja ett'ei hänen enää tarvinnut minua hävetä.

Eräänä aamuna sattui niin hullusti, että minä kaasin suolasalkkarin
pöydässä, joka, niinkuin tunnettu on, tietää jotakin pahaa. Minä
noppasin hyppysilläni siitä muutaman jyväsen heittääkseni ne olkapääni
yli, joka, kuten tietänette, on ainoa keino uhkaavan onnettomuuden
torjumiseksi; mutta fröökynä Watson lensi päälleni kuin kotka ja esti
minua sitä tekemästä. Hän tiuskasi: "Pois sormet, Huckleberry -- joka
paikassa sinä tohrit." Leskirouva puhui kyllä pari sanaa puolestani,
mutt' eihän se saattais torjua onnettomuutta; sen tiesin varsin
hyvin. Aamiaisen jälkeen menin ulos, pelko ja pöyristys rinnassani
ja mietiskellen, milloin se kova onni tulis ja mitä laatua se olis.
Löytyyhän tosin keinoja _muutamain_ onnettomuuksien torjumiseksi, mutta
tämä ei ollut sitä sorttia; ja niinpä siin'ei ollut muu neuvona kuin
heittää kaikki hiiteen ja antaa asian mennä menoansa.

Minä nahjustin puutarhan läpi ja astuin sitten jalkaporrasta myöten
sen korkean aidan yli. Siell'oli tuuman paksulta uutta lunta maassa,
ja siinä näin ihmisen jäljet. Joku oli tullut kivilouhoksesta ja
seisonut hetken aikaa jalkaporrasten luona ja sitten kulkenut eteenpäin
pitkin aitaa. Se oli mielestäni merkillistä, ett'ei hän tullut sisään,
seisottuaan tuolla viisin. Mitä hittoa olikaan hällä mielessä? Tuumasin
seurata jälkiä, mutta kyykistyin ensiks' alas katsellakseni niitä
oikein tarkasti. Ensinnä en hoksannut mitään, mutta sitten hoksasin.
Vasemmassa saappaankorossa oli isoista nauloista lyöty risti, jolla
torjutaan paholaista ja noituutta.

Paikalla juoksin minä mäkeä alas minkä jaloista lähti. Katsahin
taakseni tuon tuostakin, vaan en nähnyt ketään. Eikä aikaakaan ennenkun
olin laamanni Thatcherin luona. Hän sanoi:

"Hyvänen aika, poikaseni, kuinka sin'olet hengästynyt. Tahdotko sinä
rahaa?"

"En", sanoin mä, "onko mulla mitään saamista nyt?"

"On, on kyllä, eilen illalla tuli puolen vuoden korot.
Sataviisikymmentä dollaria ja vähän päälle. Kokonainen rikkaus sinulle.
Paras on että annat minun panna ne kasvulle niinkuin ne kuusituhatta.
Jos itse saat ne haltuus, niin sinä vain hukkaat ne hulluuksiin."

"Ei, ei, hyvä laamanni", sanoin mä, "minä en aio niitä hukata. En tahdo
nähdä niistä nenän vertaakaan. Eikö laamanni olis niin hyvä ja pitäis
ne kaikki tyyni. Min' annan ne Teille lahjaksi joka pennin."

Hän tuijotti minuun kovin hämmästyneenä, ikääskuin mukamas olisin ollut
vähän väärä päästäni. Sitten hän sanoi:

"Mitä Herran tähden sinä tarkotat, poika?"

"Älkää sitä multa kysykö, laamanni kulta. Pitäkää ne nyt hyvänänne
vain, armosta."

"No, mutta mitä tämä tietää? Nyt mahtaa olla hullusti?"

"Pitäkää ne nyt vain, hyvä laamanni", sanoin mä taas, "ja älkää kysykö
multa enään -- niin pääsen minä valehtelemasta."

Hän näkyi mietiskelevän hetkisen, ja sitten hän sanoi:

"Ohoo-o, vai niin. Luulempa ymmärtäväni. Hm, hm. Sinä kai tahdot
_luovuttaa_ minulle koko omaisuutesi -- eikä antaa. Jaha, aivan niin.
Se käy laatuun se, aivan oikein."

Sitten kirjotti hän jotakin paperipalalle, luki sen pariin kertaan ja
naurahti vähän itsekseen ja sanoi sitten:

"Kas tuossa -- siinä seisoo: 'varovaisuuden tähden ja korvausta
vastaan'. Se merkitsee, että minä olen sen sulta vastaanottanut ja
maksanut sulle siitä. Tässä saat yhden dollarin. Pane nyt nimes tuohon
alle."

Sen tein ja pötkin sitten tieheni.

Jimillä, fröökynä Watsonin neekerillä, oli nyrkin kokoinen karvapallo,
joka oli löydetty härän mahasta, ja sillä ruukkasi hän noitua. Hän
sanoi sen sisässä haltian asustavan, ja se mukamas tiesi vähän kutakin.
No, illalla menin Jimin luo ja kerroin hänelle, että isä ukko oli
tullut tienoon taas ja ett'olin nähnyt hänen jälkensä lumessa. Nyt
tahdoin tietää koko asian: mitä hänell' oli täällä tekemistä? Ja
kauanko hän aikoi täällä viipyä? Jim otti framille karvapallonsa ja
mumisi sille jotakin, ja sitten hän kohotti sitä ylöspäin ja pudotti
sen sitten lattiaan. Se vyöryi siinä noin pari tuumaa. Jim teki
saman tempun vielä pari kertaa uudestaan, mutta sen kummempaa siitä
ei tullut. Nyt hän pani polvilleen maahan, kallisti korvansa pallon
päälle ja kuunteli. Mutta se ei hiiskahtanut sanaakaan; se ei ollut
puhetuulella nyt, sanoi Jim. Toisinaan se näetkös, sanoi hän, oli
ikääskuin vähän pahankurinen eikä ottanut puhuakseen, joll'ei antanut
sille rahaa. Sanoin, että mulla oli vanha väärä viidenkolmatta pennin
lantti, jok'ei enää kelvannut, koska näet kulutuksen tähden messinki
paistoi vähän hopean läpi ja se tuntui rasvaiselta sormissa, niin että
kuka hyvänsä voi tuntea sitä väärennetyksi. (En huolinut sanoa mitään
dollarista, jonka laamanni oli mulle antanut). Sanoin, että s'oli
joteskin huono raha, mutta kenties se menis mukiinsa karvapallolle,
joka ehkä ei kykenis erottamaan väärää rahaa oikeasta. Jim haisteli
sitä, pureskeli sitä ja hieroskeli sitä hetken aikaa, ja sitten hän
sanoi laittavansa niin, että karvapallo kyllä ottais sen vastaan
oikeana. Hän sanoi aikovansa halkaista raa'an perunan ja panna
lantin sinne sisään yhdeksi yöksi, niin tulevana aamuna messinkiä
ei näkyiskään enää eikä tuntuis mitään rasvaa rahassa; joka ihminen
kylässä ottais sen heti paikalla vastaan oikeasta, saati sitten
karvapallo. Ja minä tiesinkin, että tuo temppu oli hyvä, mutt'olin sen
unohtanut.

No, Jim pisti nyt lantin karvapallonsa alle ja kyykistyi taas
polvilleen kuuntelemaan. Ja tällä kertaa oli pallo paremmalla tuulella.
Jim sanoi sen povaavan mulle vaikka mitä. No, anna tulla sitten, sanoin
mä. Ja karvapallo nyt kertomaan Jimille ja Jim mulle. Hän puheli tällä
viisin:

       *       *       *       *       *

"Isä ukkos ei tiiä mitä hänen tulloo tehä. Milloin hän aikoo reissata
pois, milloin hän meinaa jäärä tänne. Paras konsti on, ett'ei oo
millänskään, vaan antaa ukko rukan funteerata itte. Ihmisrukass'on kaks
enkeliä, ku' tappelee siitä. Toinen on valkia justiin kuin lumi ja
toinen on musta kuin musta sika. Se valkia se saa ihmisrukan olemaan
siivosti vähän aikaa, mutt' sitten tulee se musta sika röhkien ja
tonkii kaikki tyyni mullin mallin taas. Ei kukaan tiiä, kumpiko niistä
viimein voittaa. Mutta sinun laitas on aika hyvin, Huck. Välistä käy
sun nolosti elämässäs, ja välistä oot sä kippee, mutt' joka kerta tuut
friskiks' taas, ja välistä on sulla on perhanan lysti. Semmosta on
elämä. Kaks tyttöä tulloo tappelemaan sinusta elämässäs; toisell'on
vaalia tukka, toisella musta. Toinen on rikas, toinen köyhä. Ens' sinä
nait sen köyhän tytön, sitte yks kaks sen rikkaan tytön. Sinun pittää
pysyä poissa juoksevasta veestä ja muista vaaroista niin paljo ku voit,
mutta kaikkein luultavint' on että sinä jou'ut hirteen."

Mutta kun sytytin kynttiläni ja menin huoneeseeni sinä iltana, niin
istui siellä isä ukko eikä kukaan muu.




Viides luku.


Olin pannut oven salpaan. Sitten käännyin, ja siinä hän oli. Minä
olin häntä aina pelännyt, sillä hän ruukkasi minua hirveästi
löylyttää. Luulin häntä nytkin pelkääväni, mutta pianpa äkkäsin ett'en
sanottavasti pelännytkään. Niin, kyllähän ensimmältä säpsähin kelpo
lailla -- hänet nähdessäni niin äkkipikaa; mutta sittenpä heti jo
tunsin rintani rotenevan.

Hällä lie ollut noin viiskymmentä vuotta niskoillaan, mutta hän
näytti sittenkin vanhemmalta. Hänen tukkansa oli tavattoman pitkä ja
takkuinen ja rasvainen ja riippui alaspäin pitkin naamaa, niin että
silmät kiilsivät läpi kuin tulinen tiikeri pensaasta. Hiusten väri
ei kuitenkaan ollut harmaa, vaan pikimusta; ja pitkä parta oli samaa
sorttia. Itse naama oli aivan valkea, vaikka sit'ei paljo näkynyt;
mutta se ei ollut valkea kuin muiden ihmisten, vaan pöyristyttävän,
kamalan valkea ja limainen, melkein kuin kalan maha. Ja hänen
vaatteensa sitten! -- tietysti ei mitään muuta kuin repaleita. Hän
piti, siinä istuessaan, toista jalkaa toisella polvellaan, ja saapas
siinä jalassa oli pahanlaisesti rikki, niin että kaksi varvasta pisti
ulos, ja niitä hän aina tavantakaa koukisteli. Hänen hattunsa makasi
lattialla, vanha musta vilttihattu, jonka koppa oli survottu sisäänpäin
kuin kastrullin kansi.

No, minä seisoin siinä ja tuijotin häneen, ja hän istui mulkoillen
minuun ja kallistellen tuoliaan taakseppäin seinää vasten. Panin
kynttilän pöydälle ja samassa näin, että ikkuna oli auki. Hän oli
siis kavunnut sisään verandan katolta. Nyt katsoa tirkisteli hän
tukkapensaansa läpi minua hyvän aikaa. Mutta sanoi sitten yhtäkkiä:

"Muhkeat nutut nuo -- jumal'avita! Mukamas oot helkkarinkin heijari
nyt, sinä?"

"Kukaties, kukaties en", sanon siihen.

"Vai rupeet sinä leksottelemaan? häpeehän toki!" sanoo hän. "Ja
tuommonen keikariko sinust' on tullut siitä kun tavattiin? Mutta kyllä
mä tässä sinut koukistan, ennenkun pääset kynsistäni. Ja oothan,
saakeli soikoon, saanut maisterin vikaa; osaat lukea ja kirjottaa,
kuinkas muuten! Ja nyt sinä tietysti oot mahtavampi kuin isäs, senkin
nulikka, koska min'en sit' osaa. Mutta kyllä minä sulle annan, minä!
Kuka käski sinun ruveta mokomiin riivatun hulluuksiin? Hä? kuka anto
sulle luvan, junkkari?"

"Leskirouva. Hän pani minut kouluun."

"Leskirouva? Vai niin. Ja kuka p--le käski leskirouvan pistää nenäänsä
toisten asioihin?"

"Ei tietenkään kukaan."

"Kyllä minä hänet koulutan, minä. Ja sinä, sinä annat palttua koululle,
kuuletkos? Vai niin! Vai narrataan täällä toisten lapsia niskottelemaan
isäänsä vastaan? Kyllä mä heiät opetan. Varo sinä vain kinttujas tuosta
koulusta, lurjus, sanon mä. Äitis ei osannut lukea eläissään, saatikka
kirjottaa. Ei kukaan koko suvussa ole sit' eläissään osannut. _Minä_
en osaa lukea, enkä liion kirjottaa. Ja sinä roikale, sinä pöyhkeilet
tässä nenäni alla tuolla tavoin. Min'en sitä kärsi -- kuuletkos? No,
annas tulla nyt vähäsen viisauttas. Lue mulle jotain."

Aukasin siinä muutaman kirjan ja luin jotakin kenraali Washingtonista
ja sodasta. Mutta niukan minuutin ajan luettuani, sivalsi hän kirjan
kädestäni ja viskas sen vihaisesti seinään, sanoen:

"Kas petoa vain! Osaatpa, piru vieköön, lukea. Enhän sitä oikein
uskonut, siinä kehuessas. Mutta kuules nyt! Siitä pitää tulla loppu,
tuosta röyhkeyestä. Min'en sitä kärsi. Kyllä minä piän sua silmällä,
maisteri; ja älä enää kertaakaan kiertele tuon koulun tienoilla, jos
selkäs syhyy. Muista se! Saas nähä vain, etkö tule jumalisekskin vielä,
sinä hunsvotti! Onko koskaan nähty mokomaa poika retkaletta!"

Hän sai kynsiinsä erään sinisen ja keltaisen taulun, johon oli kuvattu
muutamia lehmiä ja paimenpoika.

"Mitä tämä tietää?" ärjähti hän.

"Antoivathan sen mulle lahjaks koulusta, kun oon osannut läksyni hyvin."

Hän repi sen rikki ja sanoi:

"Minä sull' annan jotain lahjaks, minä myös; annan sulle selkäsaunan,
että tuntuu."

Sitten hän istui siinä taas hetken aikaa mumisten ja manaten itsekseen
ja alkoi taas uudestaan:

"Eläthän jumaliste herroiksi, sinä. Kas teikaria vain! Oikein sänkykin
pitää olla, täkkineen lakanoineen päivineen; ja peili, kuinkas muuten;
ja matto lattialla -- ja isäs, hän saa, kun saakin, maata sikojen
parissa parkkihuoneen seinustalla. Onko koskaan nähty mokomaa lasta?
Mutta kyllä minä väännän tuon ylpey'en hampaan ikenistäs, junkkari, tie
se! Ja -- uskoisko sen? Sanovat sun rikkaakskin. Hä? Hyvä herra. Miten
on sen asian laita?"

"S'on valetta."

"Älä möksöttele -- muista kelle vastaat siinä. Olen nyt ollut kaks
päivää täällä enkä, jumal'avita, kuullut puhuttavan muusta kuin sinun
rikkau'estas. Ja tuolla jokivarsilla kierteli sama juttu. Senpätähden
juuri tulin tänne. Nyt sinä laitat mulle nuo rahat huomispäivänä. Minä
ne tarvitsen. Ymmärrätkös?"

"Mull'ei ole mitään rahoja."

"Sinä valehtelet. Tuo laamanni Thatcher niitä tallentaa. Sinä otat
ne häneltä pois ja laitat ne minun haltuuni. Ymmärrätkös? Minä ne
tarvitsen."

"Mulla ei ole mitään rahoja, sanon mä. Kysykää laamanni Thatcherilta.
Hän tietää asian."

"No, hyvä. Kyllähän hältä kysyn, ja kun minä sanon: 'maksa pois!' niin
on laki luettu. Tie se. Mutta paljoko sull'on taskussas? Anna tänne
joka Penni. Minä tarvitsen."

"Mull'ei ole muuta kuin yks dollari, ja minä tarvitsisin --"

"_Sinä_ tarvitsisit?! Mitä pirua se tähän kuuluu?! Anna tänne se heti."

Hän otti sen ja puri siihen, koetellakseen oliko se oikea, ja sitten
hän sanoi menevänsä kylään saadakseen kunnon ryypyn; hän mukamas ei
ollut saanut tippaakaan koko päivänä. Päästyään verandankatolle,
pisti hän päänsä sisään vielä ja haukkua kirosi minun ylpeyttäni ja
röyhkeyttäni; ja kun jo luulin hänen menneen, tuli hän takasin ja
pisti päänsä sisään ikkunasta vieläkin ja sanoi, että minun piti pysyä
kaukana koulusta siks' että hän piti mua silmällä ja löylyttäis minut
pahanpäiväiseksi, jos pistäisin nenäni sinneppäinkään.

Seuraavana päivänä oli hän päissään ja menikin laamanni Thatcherin tykö
ja kirosi ja piti hirveää elämää saadakseen nuo rahat, mutta niitäpä
vain ei lähtenyt, ja silloin hän kauheasti manaten uhkasi haastaa
laamannin käräjiin.

Laamanni ja leskirouva toimittivat semmoisen supliikin, että oikeus
ottais minut isä ukolta pois ja panis jommankumman heistä minulle
holhojaksi. Mutta sinne oli vastikään tullut muuan uusi tuomari, joka
ei tuntenut ukkoa; ja hän sanoi, ett'ei laki mukamas sais sekaantua
tähän asiaan eikä erottaa lapsia vanhemmista, kun ei ollut pakkoa. Ja
niinpä täytyi laamannin ja leskirouvan luopua koko jutusta.

Siitäkös ukko vaarille niin sanomaton ilo, ett'ei hän enää tahtonut
pysyä pöksyissään. Hän mahtaili kuin pohatta ja sanoi pieksevänsä
nahat selästäni, jos en hankkis hälle rahaa. Minun täytyi lainata
kolme dollaria laamanni Thatcherilta, ja isä ukko otti ne ja meni ja
joi itsens sikahumalaan. Ja siinä tällingissä hoiperteli hän sitten
pitkin kylää huutaen ja ulvoen kuin hullu; ja päälle päätteeks sai
hän kynsiinsä vanhan läkkipannun, jota hän rumputti ja rämisytti kuin
piru olis irti päässyt. Puolyön aikana tuli viimein poliisi ja pisti
hänet putkaan; ja seuraavana päivänä tuomitsivat ne hänet juopumuksesta
ja metelistä koko viikoksi vankeuteen. Mutta hän, hän ei ollut
milläänkään; sanoi vain maksavansa kaikki tyyni poika peevelilleen.

Kun hän viimein pääsi sieltä lukkojen takaa, sanoi se uusi tuomari
tahtovansa tehdä hänestä ihmistä. Hän otti hänet omaan kotiinsa ja
puki hänen päälleen oikeat vaatteet ja antoi hänen syödä aamiaista ja
päivällistä ja illallista samassa pöydässä kuin hän itse ja rouvansa
ja fiinit fröökynänsä ja piti häntä ikäänkuin omana poikanaan,
niin sanoakseni. Ja illallisen perästä otti tuo suunnattoman siivo
tuomari puhuakseen hälle raittiudesta ja kohtuudesta ja jumala ties
mistä, kunnes ukko rahjus mukamas rupes poraamaan ja sanoi olleensa
viheliäinen raato ja vaivanen syntinen ihminen; mutta hän tunsi mukamas
nyt parannuksen enkelin ja pyhän hengen lähestyvän ja aikoi syntyä
uudestaan, niin ettei siitä lähin kenenkään tarvinnut häntä hävetä,
ja hän toivoi hyvän tuomarin häntä auttavan siinä hommassa eikä
halveksivan häntä. Tuomari sanoi, että hänen teki mieli "puristaa häntä
sydämmelleen" niiden sanojen tähden; ja sitten itki itse tuomarikin, ja
hänen rouvansa ja fiinit fröökynänsä itkivät myös. Ja isä ukko sanoi,
että ihmiset olit häntä aina, hänen vahingokseen mukamas, ymmärtäneet
väärin tähän hetkeen asti; ja tuomari sanoi uskovansa häntä. Ja sitten
sanoi ukko rahjus vielä, että semmoinen mies kuin hän tarvitsi vain
hyvyyttä ja suopeutta; ja sitä samaa sanoi tuomarikin, ja sitten ne
porasivat taas. Kun sitten tuli aika mennä makuulle, nousi isä ukko
seisomaan niin suorana kuin pystyi, katsoi kattoon ja kohotti kätensä
ylöspäin ja sanoi:

"Katsokaa tätä kättä, hyvät herrat ja rouvat ja kaikki tyyni; katsokaa
sitä ja kourikaa sitä. Se käsi, se on ollut ruokottoman sian käsi!
Mutta se ei ole sitä enään. Se on nyt semmoisen miehen käsi, joka
aikoo syntyä uuestaan ja ruveta elämään uutta elämää. Ja se käsi aikoo
-- saakeli soikoon - kuolla tuohon paikkaan, jos ei se piä sanaansa.
Muistakaa mitä minä sanon. Se on nyt puhas käsi, kunnon miehen käsi.
Kourikaa sitä -- ei kenenkään tarvitte sitä hävetä."

No, he kourivat sitä kaikki tyyni, toinen toisensa perään, ja sitten
taas itkettiin. Ja jumaliste -- tuomarin rouva suuteli hänen kättään.
Ja sitten isä ukko pani puumerkkinsä raittiuslistaan. Ja se hurskas
tuomari sanoi että s'oli juhlallinen hetki, tai jotain semmoista.
Sitten veivät he isä ukon kauniimpaan kamariinsa ja lukitsivat oven.
Mutta yöllä tuli hänen päällensä se tavallinen jano, ja hän ryömi ulos
ikkunasta kuistin-katolle ja laski alas kattoränniä myöten ja lippas
kapakkaan, jossa hän vaihtoi uuden takkinsa pariin viinapulloon.
Sitten kapusi hän ylös samaa tietä jälleen kamariinsa ja piti siellä
kelpo viinajuhlan; ja tuoss' aamun koitossa kömpi hän taaskin ulos,
aika lailla päissään, ja popsahti nurin niskoin alas kuistin-katolta
ja taitti vasemman käsivartensa kahdesta paikasta ja oli paleltuneena
puoli-kuoliaaksi, kun löysivät hänet aamulla. Ja kun sitten mentiin
katsomaan tuota hienoa vieraskamaria, niin oli siellä täysi tulva
pitkin lattiaa.

Se hyvä tuomari oli ikäänkuin vähän pahoillaan. Hän sanoi, että hänen
ymmärtääkseen ainoa keino ukko vaarin parannukseen oli kelpo pamaus
kunnollisesta pyssystä.




Kuudes luku.


No, eihän siinä kuitenkaan kauvan mennyt, ennenkun ukko oli pystyssä
taas, ja silloin rupesi hän heti käräjöimään laamanni Thatcherin kanssa
saadakseen nuo rahat, ja minua hän kiusasi alinomaa, kun en lakannut
käymästä koulussa. Pari kertaa sai hän minut kynsiinsä ja pehmitti
selkänahkaani aika lailla, mutta yhtäkaikki kävin minä koulussa
niinkuin ennenkin, ja enimmäkseen onnistuikin minun petkuttaa hänet
ja luikua hänen näkyvistään. Totta puhuakseni ei mulla sitä ennen
ollut niin sanottavaa intoa ollutkaan koko kouluun, mutta nyt kävin
itsepintaisesti siellä ja tottelin tarkasti koulukomentoa yksistään
harmittaakseni ukkoa. Tuo käräjöiminen kävi niin hitaasti, ett'ei siitä
näkynyt tulevan mitään; ja niinpä mun aina tavan takaa täytyi käydä
lainaamassa pari kolme dollaria laamannilta ja antaa ukolle, joka
silloin joka kerta meni suorastaan kapakkaan juomaan. Ja joka kerta kun
hän oli juonut, piti hän melua ja elämää kylässä, ja silloin joutui hän
myös säntilleen joka kerta putkaan. Mutta se niin sanoakseni oikein
kuului hänen ohjelmaansa ja oli vanha rakas tapa.

Hän retusti alinomaa rouva Douglasin talon ympärillä, niin että
leskirouva hälle viimein sanoi, että joll'ei hän siitä herkeis, niin
laittais hän poliisin hänen kimppuunsa. Nytkös ukko vasta raivostui
mukamas; sanoi heille näyttävänsä kuka oli Huck Finnin isä. Ja mitäs
ollakkaan! Eräänä päivänä kevätpuoleen oli hän minua nuuskimassa ja
sai minut kynsiänsä ja vei minut mukaansa pienessä veneessä neljättä
virstaa jokea ylöspäin; laski sitten rannalle Illinoisin puolelle
metsäiseen paikkaan, jossa ei ollut minkäänlaista muuta asumusta kuin
muuan vanha hirsimökki, joka piileili siinä niin tiheässä metsikössä,
ett'ei kukaan outo olis sitä millään mokomin löytänyt.

Ukko ei päästänyt minua hetkeksikään näkyvistään, niin että minun
oli tuiki mahdoton lipata tieheni. Siinä mökissä asuimme me sitten,
ja yöksi lukitsi hän aina oven ja pisti avaimen päänsä alle. Hänellä
oli pyssy, jonka hän luultavasti oli varastanut jostakin, ja me
kalastettiin ja metsästettiin ja saatiin sillä viisin elatuksemme.
Tuon tuostakin salpasi hän minut sisään ja souteli kolme virstaa jokea
alaspäin lossipaikalle, jossa oli viinapuoti, ja sieltä hän kaloilla
ja linnuilla osti viinaa ja toi kotiin ja joi itsens hyvään humalaan
ja antoi huvikseen mulle tavanmukaisen pieksiäissaunan. Leskirouva sai
viimein vihiä piilopaikastamme ja lähetti sinne miehen ottamaan minut
pois mukamas, mutta isä ukko ajoi hänet pyssyllä käpälämäkeen; ja
miten olikaan, niin rupesin minä vähitellen tottumaan tähän oloon ja
tykkäämään siitä, kunhan vain olisin päässyt vähemmällä kurituksella.

S'oli varsin hauskaa ja mukavaa tuo laiskotteleminen aamusta iltaan,
-- ei niin mitään muuta tekemistä kuin savuja vedellä vain ja käydä
kalastelemassa; ei mitään huolta läksyistä tai mokomista. Pari
kuukautta kului, niin vaatteeni oli repaleissa; ja minä rupesin
ihmettelemään, miten edes koskaan olin viihtynyt tuon leskirouvan
luona, jossa alinomaa piti pestä naamansa ja kammata tukkansa ja syödä
talrikilta ja mennä maata ja nousta ylös kellon mukaan ja istua kirja
nenän alla -- ja muuta joutavaa turhuutta; ja tuo kuivettunut fröökynä
Watson sitten, joka alinomaa jankutti ja naukui. Mulla ei ensinkään
ollut ikävä sinne takasin, vaan tykkäsin elämästä metsässä oikein hyvin.

Mutt' yhtäkaikki niin ukko rahjus mielestäni käytti keppiään liian
ahkerasti, niin että selässäni ja raajoissani rupesi tuntumaan
jonkinmoista siantautia. Ja päälle päätteeksi hän usein oli poissa
pitkät ajat ja piti minua aina sill'aikaa salpattuna tuohon
viheliäiseen mökkiin. Kerran oli hän tällä viisin retkillään kolme
päivää perätysten, ja minun oli turkkasen ikävä. Aloin aatella,
että hän oli hukkunut ja ett'en enää pääsis ulos ollenkaan tuosta
luolasta. Totta puhuakseni silloin aika lailla pelästyin. Ja niinpä
heti paikalla aloin tuumia jotain temppua päästäkseni totta päätä
karkuun. Olinhan kyllä ennenkin monta kertaa yrittänyt ulos, kun ovi
oli pönkättynä, mutta en ollut keksinyt mitään keinoa. Oli siinä tosin
pari ikkunareikää seinässä, mutta niistä olis tuskin rakkikoirakaan
mahtunut läpi; ja korsteinikin oli aivan liian ahdas. Ovi oli paksuista
tammilankuista. Ja ukko veijari oli niin viisas, ett'ei jättänyt
pienintä puukkoakaan mökkiin, poislähteissään; olin sataan kertaan
nuuskinut jok'ainoan nurkan, -- eihän mull'ollutkaan muuta tekemistä.
Mutta tällä kertaa löysin maar sittenkin jotain; löysin näet vanhan
ruostuneen sahan, joss'ei ollut kahvaakaan. S'oli pistetty kurkihirren
ja katon väliin. Minä voitelin sitä vähä ihralla ja kävin työhön.
Meill'oli vanna hevosloimi naulattuna mökin takaseinään pöydän takana,
jott'ei tuuli pääsis puhaltamaan seinänraoista sammuttamaan meiltä
kynttilän. Minä ryömin pöydän alle ja nostin hevoslointa ja rupesin
sahaamaan irti lohkaretta seinän vahvasta alahirrestä, saadakseni
tarpeeksi suuren reiän. Siin'oli kyllä työtä, mutt' olin sen yhtäkaikki
saanut melkein valmiiksi, kun yhtäkkiä kuulin ukko vaarin pyssyn
paukahtavan metsästä. Kiireintä myöten korjasin pois sahajauhot ja
laskin alas hevosloimen ja kätkin sahani, ja hetken päästä astui ukko
sisään.

Hän ei ollut hyvällä tuulella, vaan luontonsa mukaan kiukkua täynnä.
Sanoi käyneensä kylässä, ja siellä mukamas kaikki meni päin hiiteen.
Hänen lakimiehensä luuli voittavansa sen prosessin ja saavansa hälle
rahat, jos he vain koskaan saisivat mitään kunnon päätöstä asiassa;
mutta sitä voitais mukamas venyttää ja venyttää kukaties kuinka
pitkälle, ja laamanni Thatcher tiesi koukkunsa hänkin. Ukko sanoi
ihmisten arvelevan, että laamanni lopultakin sais aikaan semmoisen
tuomion, että isän täytyis minusta luopua ja leskirouva tulis mulle
holhojaksi mukamas. Se nyt minua ei suuresti ilahuttanut, sillä
mulla totta puhuen ei ollut mitään halua takasin sinne leskirouvan
luo pesemään naamaani ja saamaan sitä siunattua "sievistystä", kuten
he sanoivat. Ja siinäkös sitten ukko rahjus hyvän aikaa noitui ja
kiroili koko maailmaa, jaellen haukkumanimiä täysin suin. Ja hän sanoi
tahtovansa nähdä leskirouvaa, jos ämmä räyskä uskaltaisi minuun koskea.
Hän kyllä pitäis silmänsä auki, sanoi hän, ja näyttäis heille mukamas,
kuka oli minun isäni. Hän veisi minut kuus seitsemän virstaa poispäin
ja piilottais minut paikkaan, josta ei pirukaan minua löytäis. Tuo nyt
minusta ei juur tuntunut hauskalta, ja niinpä aattelin itsekseni, että
minä kyllä tavalla tai toisella korjaisin luuni, ennenkun niin pitkälle
tultais.

Sitten käski hän minun mennä kantamaan paatista kaikki hänen
tuomisensa. Siell'oli säkillinen ruisjauhoja, kappale läskiä, vähän
ruutia ja haulia, muuan vanha kirja ja pari sanomalehteä etulatingiksi,
vähän rohtimia ja kelpo viinaleili. Kannoin ylös yhden taakan, palasin
paatille ja istuin sen laidalle levähtämään. Tuumasin sinne ja tänne ja
aattelin viimein paraaksi, että sieppaisin pyssyn ja pari ongensiimaa
ja karkaisin tieheni syvimpään metsään. Sitten en jäis kauaksi aikaa
yhteen paikkaan, vaan potkisin mukamas yhä eteenpäin, eniten öisin,
ammuskellen riistaa ja kalastellen hengenpidoksi, -- ja sillä viisin
tulisin viimein niin kauvas, ett'ei isä ukko minua koskaan löytäis,
eikä leskirouva liioin. Tuumasin sahata itseni ulos ja pötkiä tieheni
jo ens' yönä, kunhan ukko vain jois itsensä tarpeeksi humalaan, ja sen
hän kaiketikkin tekis. Pääni oli tullut niin täyteen noita tuumia,
ett'en enää tietänyt kauvanko olin siinä kököttänyt paatin laidalla,
kunnes pappa kulta rupes huutamaan minua ja kysyi, olinko nukkunut vai
hukkunut.

No, kannoin kaikki kapineet mökkiin, ja pimeä tukki jo päälle.
Sill'aikaa kun minä keitin illallista, kallisti ukko pariin kertaan
leiliänsä, ja se virkisti häntä, niin että hän alkoi kiroilla taasen.
Hän tietysti oli ollut päissään kylässäkin ja piehtaroinnut katuojassa
pitkin yötä, niin että hän oli hyvässä siivossa. Häntä totta tosiaan
olis luullut Aatamiksi, niin täynnään hän oli likaa ja kuraa. Saatuaan
tarpeeksi päähänsä, rupes hän aina haukkumaan hallitusta. Tällä kertaa
hän rähisi näinpäin:

"On mukamas hallitus tämäkin! Jumaliste, kaunis hallitus! Sepittävät
lakeja, joilla ryöstetään poika isältä, oman isän oma poika, josta
häll'on ollut paljon vaivaa ja kustannuksia antaakseen hälle
kristillisen kasvatuksen. Niin, ja juur kun viimeinkin on saanut
poika nulikan niin pitkälle, että hänest' alkaa olla vähän hyötyä
ja itse sais hiukan rauhaa, silloin tulee tuo lemmon laki ja iskee
hampaansa kunnon isään. Tuhat tulimmaista! On _sekin_ mukamas olevinaan
hallitusta. Eikä siinä kylliksi. Vaan tuo siunattu laki sallii mokoman
roiston kuin tuon laakmanni Thatcherin piättää multa lailliset rahani.
_Kaunis_ hallitus! _Kaunis_ laki! Iskee kirotut kyntensä tämmöiseen
mieheen, kuudentuhannen dollarin mieheen, ja kytkee hänet tällaiseen
variksenpesään ja antaa hänen kierrellä pitkin pitäjää tällaisissa
repaleissa, joista ei sikakaan huolis nutukseen. Ja _sitä_ nimittävät
he hallitukses. Ha, ha, ha! Piru vie pistääkin jo toisinaan päähäni
lähteä koko tästä kurjasta maasta pois, iäks päiväks. Niin kyllä -- ja
sen oonkin heille sanonut, oon sen sanonut tuolle vanhalle veijarille
Thatcherillekin vasten naamaa. He kuulivat kaikki tyyni mitä sanoin,
voivat vannoa sen todeks, joka sorkka. Sanoin sen heille vasten pläsiä.
Antakaa kouraani kymmenen penniä, sanoin, niin annan mä palttua koko
tälle roska maalle, tulkoon se toimeen miten tahansa, sanoin mä, enkä
koske siihen enää varpaallanikaan, en sinä ikänä, sanoin mä. Katsokaas
tätä hattua, sanoin mä, -- jos sitä ees hatuks sanotta -- sen koppa on
irrallaan, ja se roikkuu kaulallani kuin rengas, sanokoot sitä hatuks,
kernaasti minun puolestani, _minusta_ vain tuntuu kuin pistäisin
pääkalloni korsteiniin, sanoin mä. Katsokaa sitä, sanoin mä, ja mokomaa
rustinkia saa pitää päässään mies, jok'olis rikkain pitäjässä, jos enää
olis lakia ja oikeutta maassa."

"Jaa-a, kyll'on jumaliste siinä hallitusta, on maar niinkin. Mikä
surkea lautakunta! Miten olikaan tuon vapahan neekerin Ohiosta? tuon
röykeän mulatin, joka eniten oli yhtä valkea kuin rehellinen valkonen
mies. Mikä röykeä roisto! Olihan jumaliste hällä päällään valkonen
palttinapaita aivan kuin ihmisellä, ja -- ja uskoisko sen? -- kiiltävä
knallihattu päässä, onko se laitaa? Tuskin kukaan koko pitäjässä käy
niin hävyttömän hienona kuin hän; ja vielä häll'oli kultakello ja
vitjat ja hopeanuppinen keppi käessä. Ha, ha, ha! -- totta maarian
muhkein vanha veijari koko Valtiossa! Ja mitäs ajatella siitä!
Sanovathan häntä tuommoseks rohvessoriks mukamas, joka puhuu vieraita
kieliä ja on oppinut, kuten sanovat, tietää kaikki pahuuet. Ja uskoisko
sen? Sanovatpa päällepäätteeks, että hän saa _äänestää_, tuommonen
neekeri retkale, siellä kotonaan. Onko se laitaa? Hä? Nauravathan sille
jo siatkin. Mokomat lait! Mihinkä onkaan maa joutunut, kun semmosta
kärsitään! Sattui olemaan vaalipäivä, ja minä olin justiin menossa
äänestämään, minä itse, jos en olis ollut liian päissäni päästäkseni
sinne perille. Mutta kun he sanoivat mulle vasten naamaa, että tässä
maassa on Valtio, jossa annetaan tuon neekeri lurjuksen äänestää, niin
minä annoin palttua koko touhulle, jumal'avita! Sanoin, että minä en
äänestä _ikipäivinä_, vaikka maa repeis. Enpä jumaliste äänestäkkään,
sanoin heille. Saivat sen kuulla, kun saivatkin. Menköön maa vaikka
suoraa päätä h--ettiin, minä en äänestä eläissäni enää. -- Ja uskoisko
sen? Hän julkes olla röyhkeä vasten naamaa, tuo roikale. Ei väistynyt
tieltä, kun tulin häntä vastaan, vaan minun täytyi vaivata itseäni
ja survaista hänet tien viereen. Onko se laitaa se? Minä sanoin
siinä: mitä tämä tietää? miks'ei myydä tuota neekeriä avisioonilla?
miks' annetaan hänen rentustaa pitkin maata? -- No, mitä vastaavat
he siihen! Joo, ett'ei mukamas voitu myydä häntä, ennenkun hän olis
ollut kuus kuukautta Valtiossa, ja niin kauvan hän mukamas ei ollut
vielä venynyt siellä. No, voi sun s--keli! On olevinaan hallitus sekin
- ei uskalla myydä vapaata neekeri roistoa, ennenkun hän mukamas on
ollut kuus kuukautta Valtiossa. On siinäki hallitusta! On jumaliste
olevinaan hallituksen kengissä -- ja istuu sitteki käet ristissä kuus
kuukautta, ennenkun tohtii iskeä käpälänsä kiertelevään, varastelevaan,
valkopaitaseen, vapaaseen neekeri piruun, ja -- --."

No, ukko hoiperteli siinä sinne tänne haukkuen ja rähisten eikä
osannut hallita vanhoja kikkeriä kinttujaan, kunnes hän viimein kaatui
suinpäin läskinelikon yli ja loukkasi molemmat polvensa, hirveästi
irvistellen; ja loppupuoli hänen saarnastaan oli mitä kuuminta kieltä,
milloin neekereistä ja hallituksesta, milloin läskinelikosta. Hän
hyppeli kuin hullu nurkasta toiseen, ensiks toisella, sitten toisella
jalalla ja pidellen vuorotellen polviaan, kulloin kumpastakin; mutta
viimein otti hän vauhtia ja surmasi toisella jalallaan tuohon nelikkoon
oikein pulskan potkun. Siinä hän kuitenkin teki tyhmästi, sillä se
sattui olemaan juuri se jalka, jonka varpaat pisti ulos kengistä, ja
hän rupes ulvomaan niin kamalasti, että tukkani oli nousta pystyyn
kauhistuksesta; ja sitten hän viskausi maahan ja piehtaroi siinä kuin
hevonen, pidellen varpaitaan, ja voi kuinka hän kirosi! Luulin seinäin
halkeavan. Ukko olikin, sivumennen sanottu, ylpeä kiroustaidostaan.
Olihan Sowberry Hagan vanhus mukamas aimo mies sadattelemaan; mutta
isä ukko kehui voittavansa hänet. S'oli kenties kuitenkin tyhjää
kerskailemista vain.

Syötyämme illallisen, kävi pappa vaari taas viinaleilinsä huippuun,
ja hän sanoi, että siin'oli lientä kylliksi "kahteen kelpo pohmeloon
ja yhteen viinavilliin." Se oli hällä sananpartena. Minä laskin nyt
itsekseni, että hän tietenkin tunnin kuluttua olis aivan sikapäissään
ja että silloin voisin näpistää hältä avaimen taikkapa saada hirren
pätkän irti seinästä ja pötkiä tieheni. No, hän suuteli leiliään
kerta toisensa perästä, ja hetken päästä kuppuroikin hän kyljelleen
vilttinsä päälle; mutta sillä kertaa ei ollut mulla lykkyä. Hän ei
nukkunut sikeään uneen, vaan rehki ja oli levoton. Hän puhkui ja uhkui
ja väänsihe käänsihe sinne tänne kauvan aikaa. Viimein tuli mulle niin
uni, ett'en kuolemaksenikaan jaksanut pitää silmiäni auki, vaan nukuin
siihen paikkaan, ja kynttilä jäi palamaan.

En tiedä kuinka kauan lienen siinä nukkunut, mutt' yht'äkkiä heräsin
hirvittävään huutoon ja lensin pystöön. Isä ukko oli myös jaloillaan;
mutta hän oli muuttunut aivan villiksi näöltään ja hyppeli ja riehui
kuin raivohullu ja huusi, että hän oli joutunut käärmeiden pesään.
Ne mukamas kiemuroivat ylös pitkin hänen koipiaan, ja yksi oli
purrut häntä poskeen -- mutta minä vain en nähnyt mitään käärmeitä.
Hän juoksi ympäri mökissä yhteen mittaan ja kiljui: "ottakaa pois
ne pirut! ottakaa pois! Ne purevat minua kurkkuun!" Hänen silmänsä
tuijottivat kamalasti. Lopultakin näkyi hän väsyvän ja keikahti kumoon;
mutta nyt hän väänsihe ja vyöryi paikasta paikkaan, ihmeellisen
sukkelasti, potkien tieltään kaikki mit'oli edessä ja otellen tapellen
käsivarsillaan ilmassa ja huutaen että huone mukamas oli täynnä piruja,
jotka tahtoivat lennättää hänet h--vettiin. Sitten näkyi hän vähän
tyyntyvän ja vaikeni viho viimeinkin kokonaan. Kuulin pöllöjen ja
susien ulvovan kaukaa metsästä; niin oli kaikki kamalan hiljaa. Hän
oli nukkunut nurkkaan. Tuokion päästä nousi hän kuitenkin puoleksi
istualleen ja näkyi kuuntelevan jotakin, pää kallellaan. Sitten sanoi
hän hyvin hiljaa:

"Pamp-pamp-pamp; n'on kuolleet kun tulee; pamp-pamp-pamp; tulevat minua
noutamaan; mutta minä en lähe, en, en -- Ooh! tuossa ne ovat! Antakaa
mun olla! Käet pois! Hyi, kuinka n'on kylmät! Antakaa kurjan s--tanan
olla!"

Sitten hän laskeutui nelin kontin ja rukoili heitä jättämään hänet
rauhaan, ja sitten hän kääri vilttinsä ympärilleen ja vyörytti itsensä
pöydän alle. Ja minä kuulin hänen viltin läpi hiljaa rukoilevan
kuolleitansa, ja sitten hän itki.

Mutta mitäs ollakkaan! Yht'äkkiä sukelti hän ulos viltistä ja ryntäsi
ylös. Hän oli kauhea katsella, ja nyt hän näki minut ja syöksi suoraa
päätä päälleni. Hän ajoi minua yltympäri mökkiä puukko kädessä, huutaen
että minä mukamas olin Kuoleman Enkeli ja sanoen tappavansa minut, niin
ett'en enää vois häntä kiusata. Minä kerjäsin ja sanoin, ettenhän ollut
mikään enkeli, vaan ainoastaan hänen poloinen poikansa Huck, mutta hän
nauraa hohotti hirvittävästi kuin huuhkain ja noitui ja kirosi ja ajoi
minua takaa kuin nälkäinen susi. Kerran kun käännyin toisappäin ja
puikahin hänen käsivartensa alta, sai hän kyntensä isketyks mekkooni,
hartiain väliin, ja minä luulin olevani mennyttä kalua; mutta miten
olikaan, onnistuin luistamaan irti nutustani ja pääsin pakoon. Viimein
hän väsyi taas ja kaatui maahan, selkä ovea vasten. Mutta hän sanoi
vain aikovansa vähän levähtää; sitten hän tappais minut. Hän pisti
puukkonsa alleen ja sanoi tahtovansa nukkua hetken aikaa saadakseen
uusia voimia; sitten nähtäis kumpiko täss'oli isäntänä mukamas.

Äkkiarvaamatta hän nukkui. Silloin sieppasin minä vanhan puutuolin,
nousin sen päälle hiljaa kuin hiiri ja otin alas pyssyn. Koettelin
laastukilla, oliko se latingissa, ja sitten panin sen poikki puolin
nauristynnyrin yli, piipunsuu ukkoa vasten, ja itse kyykistyin alas
tynnyrin taa odottamaan kunnes hän liikahtaisi. Mutta voi kuinka
vitkalleen siinä aika kului.




Seitsemäs luku.


"Nous' ylös! Mitä sinä siinä virut, nahjus!"

Avasin silmäni ja katselin ympärilleni, tietämättä oikein miss'olin.
Aurinko oli jo noussut, ja minä olin nukkunut sikeästi. Ukko seisoi
vieressäni; hänen naamansa näytti nyreältä ja ränstyneeltä.

"Mitä pirun peliä sin'olet pitänyt pyssyllä, penikka? Hä?"

Aattelin että hän kaiketikaan ei paljoa muistanut yöllisestä
äksiisistään, niin että vastasin:

"Olihan joku roisto yrittämässä yöllä sisään ovesta, ja minä tahdoin
häntä pelottaa."

"Miks'et sitten herättänyt minua?"

"Minä koitin, vaan en saanut teitä henkiin."

"No, hyvä. Älä lörpötä siinä nyt lorujas, vaan pötki joelle kokemaan
koukkuja, että saahaan kaloja murkinaks. Kuulekkos! Minä tulen
koht'siltään."

Hän avas oven, ja minä pötkin ulos ja menin joelle. Siellä huomasin,
että virta kuletti mukanaan koko joukon puuvärkkiä ja puunkuorta, ja
siitä päätin että vesi oli nousemassa. Mull'olis ollut hyvät markkinat,
jos nyt olisin oleskellut kylässä. Juhannustulva oli mulle aina ollut
oikein kultakaivoksena; se tuopi näet aina muassaan hirsiä, jopa
polttopuita ja toisinaan koko tusinan tukkia yhtenä lauttana, ja muuta
semmoista. Silloin ei tarvitse muuta kuin pitää varansa keksi kädessä
ja myydä saaliinsa tapulitarhaan tai sahamyllyyn.

Kävin kappaleen matkaa joenvartta ylöspäin tähystellen, niin
sanoakseni, toisella silmällä ukkoa, toisella tulvan tuomisia.
Yht'äkkiä tuli siinä tanssien virran mukana kanooti, niinpä niinkin,
ja päälle päätteeksi oikein sievä kanooti, noin neljä- tai kolmetoista
jalkaa pituudelta ja uiden upeana kuin sorsa. Minä sänttäsin pää
edellä rannasta kuin sammakko, vaatteet päälläni, ja uin aika kyytiä
kohden kanootia. Luulinpa melkein, että siinä makais joku junkkari
pohjassa, sillä ihmiset tekevät usein sillä viisin kurillaan; kun
pyydystäjä tarttuu saaliiseensa, hypähtävät he ylös ja nauravat hänet
pahanpäiväiseksi. Mutta niin ei nyt onnekseni käynyt tällä kertaa.
S'oli todellakin ajokanooti, ja minä kapusin siihen ylös ja meloin sen
rantaan. Nytpä ukko on iloissaan, aattelin mä, kun saa nähdä tämän
saaliin -- se on ainakin kymmenen dollarin arvoinen. Mutta tullessani
rantaan ei pappa vaaria näkynytkään; ja juur kun olin laskenut pieneen
poukamaan, jonka yllä kasvoi pajupensaita ja köynnöskasvia, niin
että se näytti pieneltä luolalta, -- silloin pisti päähäni toinen
tuuma. Aattelin, näettekös, että kätkisin kanootin isältä, ja sitten
en karatessani meniskään metsään travaamaan jalkasin, vaan laskisin
pulskasti jokea alas noin viiskymmentä virstaa ja pitäisin sitten
leiriä hauskalla paikalla.

Enhän ollut kaukana mökistämme, ja niinpä olin alinomaa kuulevinani
ukko vaarin tulevan. Mutta sainhan kuitenkin kanootin kätketyksi, ja
kun sitten kurkistelin pajupensaan takaa, näin hänen seisovan polulla
ja tähtäävän pyssyllään yhtä lintua. Hän siis ei ollut mitään nähnyt.

Hänen tullessaan rantaan, olin jo paraikaa kokemassa muuatta koukkua.
Hän haukkui minua vähäsen, kun olin niin kuhnustellut, mutta minä
sanoin pudonneeni jokeen, ja sentähden olin mukamas viipynyt niin
kauvan. Tiesinhän hänen huomaavan, ett'olin märkä kuin trasu; ja hän
rupeis trissaamaan minua kaikellaisilla kysymyksillä. Me saatiin
koukuilla kuus kissakalaa ja mentiin kotiin.

Syötyämme aamiaisemme, heitti hän pitkälleen taas ja minä myös --
mokoman yön jälkeen. Minä makasin siinä mietiskellen jotain konstia,
jolla voisin estää sekä ukkoa että leskirouvaa minua seuraamasta; sehän
olis parempi kuin luottaa siihen onnenpeliin, että ennättäisin kylliksi
kauas ennenkun he pääsisit jälilleni; saattaishan tapahtua jos jotakin.
No, enhän ens'aluksi keksinyt mitään keinoa; mutta mitäs ollakkaan,
niin ukko nousi juomaan pari tuoppia vettä ja sanoi sitten:

"Toiste, kun joku kuleksija tulee nuuskimaan nurkkia täällä, niin sinun
pitää minut herättää, kuulekkos? Tuolla roistolla oli piru hampaan
kolossa. Tarvitsis kuulan koniinsa. Ja toiste sinä minut herätät heti,
kuuleks?"

Sitten hän kallistui kyljelleen taas ja nukkui -- mutta mitä hän
oli sanonut, se justiin synnytti päässäni sen konstin, jota olin
etsiskellyt. Hehei! tuumasin itsekseni, jo tässä tiedetään temppu, joka
pidättää heitä nuuskimasta jälkiäni.

Noin kahdentoista aikana noustiin me ylös ja mentiin joelle jälleen.
Joki nousi nousemistaan, ja virta toi mukanaan paljon ajopuita. Tulipa
siinä myös yhtenä lauttana koko yhdeksän tukkia. Otimme veneen ja
hinasimme sen rantaan. Sitten söimme päivällistä. Toinen kuin isä ukko
olis odottanut siinä pitkin päivää saadakseen vain lisää Jumalan viljaa
virrasta; mutta hänpä ei totta maar malttanut. Yhdeksässä tukissa oli
hälle kylliksi; hänen piti suoraa päätä kylään niitä myymään. Hän siis
salpasi minut mökkiin kuin ainakin ja otti veneen ja lähti hinaamaan
tuota lauttaa kylään, tuossa kolmen aikana iltapäivällä. S'oli selvää,
aattelin mä, ett'ei hän palais sinä yönä. Odotin kunnes hän olis
poistunut kappaleen matkaa, otin framille sahani taas ja kävin tuon
seinähirren kimppuun. Eikä aikaakaan, niin olin kömpinyt reiästä ulos.
Ukko lauttoineen näkyi pienenä pilkkuna kaukana alapuolella toisessa
rannassa.

Otimpahan jauhosäkin ja kannoin sen joelle piilopaikkaani ja viskasin
kanootiin. Sitten kuletin sinne läskimöhkäleen, sitten viinaleilin;
sitten otin kaikki kahvit ja sokerit, mitä meill' oli, ja ampumavarat;
otin rohtimet; otin ämpärin ja napun ja läkkikannun; otin vanhan sahani
ja kaksi vilttiä; otin kastrullin ja kahvipannun. Ongensiimoja ja
koukkuja ja tulitikkuja otin myös - niin, otimmahan ylimalkain kaikki
tyyni, mik'oli penninkään arvosta, niin että koko hotellimme jäi
lähimmittäin puti puhtaaksi. Olisin mielelläni tahtonut kirveen, mutta
meill'ei ollut muuta kuin se, joka oli halkopinolla, ja sen jätin mä
eri syystä siihen. Viimeiseksi sieppasin pyssyn, ja sitten olin valmis.

Minä olin siinä oikein uurtanut maanpintaa, ryömiessäni ees takasin
reiästä ja laahatessani ulos niin paljon tavaraa. Nyt täytin sen paikan
somerolla, niin ett'ei näkynyt jälkiäni eikä sahajauhoja. Sitten panin
ulossahatun hirrenpätkän takasin reikään ja pistin pari kiveä tueksi
sen alle, että se pysyisi paikoillaan -- koko hirsi kun siltä kohdalta
ei oikein ulottunut maahan asti. Jos seisoi neljä viis jalkaa siitä
poispäin eikä tiennyt mitään sahatyöstä, niin ei totta maar huomannut
mitään; ja sitä paitsi oli se paikka mökin takapuolta, niin että kukaan
tuskin olis äkännytkään mennä nuuskimaan sieltä päin.

Kanootin paikalla ei ollut muuta kuin ruohoa, niin että siinä ei voinut
näkyä mitään jälkiä. Seisoin rannalla ja katselin kaikkialle; ja kaikki
oli hyvin. Sitten otin pyssyn ja menin kappaleen matkaa metsään,
ampuakseni, jos suinkin, pari lintua. Silloin näin yht'äkkiä metsäsian;
tapahtui, näet, toisinaan näillä seuduin, että joku porsas karkasi
kotoaan ja metsistyi salossa. Minä ammuin tämän otuksen ja laahasin sen
mökille.

Sitten otin kirveen ja löin oven sisään, että ryskähti. Sitten laahasin
porsaan mökkiin, lähelle pöytää, ja iskin sitä kirveellä kurkkuun ja
annoin veren vuotaa maahan -- sanon tahallani: maahan, sillä eihän,
Jumala paratkoon, tässä hotellissa muuta lattiaa ollutkaan kuin paljas
maa, kova maa, ei lautoja nimeksikään. No, nyt otin minä vanhan säkin
ja täytin sen suurilla kivillä -- niin suurilla kuin jaksoin kantaa
-- ja laahasin sitä sitten, verisestä siasta asti, pitkin maata ovesta
ulos ja metsän läpi aina rantaan saakka, josta keikahutin sen jokeen,
ja siihen se samassa upposi. Se oli niin raskas, ett' aivan helposti
voi nähdä ruohosta, että siitä oli jotakin laahattu. Oikein kaipasin
nyt Tom Sawyeria; sillä tiesinhän kuinka kovasti hän harrasti juur
tänkaltaista touhua, ja hän olis keksinyt vielä monta metkua juonen
jatkoksi. Hän oli seppä semmoisissa, kun tarvittiin.

No, mutta viimein repäsin nyt päästäni pivollisen hiusta ja hivelin
kirvestä kunnollisesti sianverellä ja tahrasin siihen hiukset kiinni;
sitten viskasin koko kapineen nurkkaan. Sitten otin porsaan ja pidin
sitä mekollani rintaani vasten (niin ett'ei veri päässyt vuotamaan
maahan), ja kannoin sen hyvän matkan päähän tuvasta; sitten läiskähytin
sen jokeen. Sill'aikaa pisti päähäni toinenkin juttu. Menin ottamaan
jauhosäkin ja vanhan sahani kanootista jälleen ja kannoin ne tupaan.
Panin säkin vanhalle paikalleen ja tein reiän sen pohjaan sahallani,
sillä meillä ei ollut mitään oikeita ruokaveitsiä tai kahveleita, kun
isä ukkokin aina vain käytti linkkuveistään tai puukkoaan pöydässäkin.
Sitten kannoin säkin noin sata syltä ruohon poikki ja metsän läpi maan
puolelle päin muutamalle matalalle lammelle, joka oli viis virstaa
laaja ja täynnään kaislaa ja sorsia sydänkesällä. Siitä laski pieni
joki monta virstaa sisämaahan päin, en tiedä mihin. No, mutta säkistä
sateli nyt jauhoja ulos pitkin matkaa, niin että sillä viisin syntyi
pieni valkoinen polku tuohon lampeen asti. Pudotin tahallani tielle
myöskin ukon kovasimen, niin että näyttäis siltä kuin olis se pudonnut
tapaturmassa. Sitten sidoin pienen reiän kiinni seililanka-pätkällä,
niin ett'ei jauhosäkki enää vuotanut, ja kannoin säkkini ja sahani
jälleen kanootiin.

Nyt oli jo melkein pimeä, ja minä siirsin kanootin sen pikku poukaman
suuhun, johon olin sen kätkenyt, ja istuin odottamaan kunnes kuu
nousis. Sidottuani ruuhen pajupensaaseen, haukkasin vähän ruokaa ja
panin sitten pitkälleni paattiin poltellakseni vähäsen ja miettiäkseni
maailman menoa. Minä oletin, että he seuraisivat tuon kivillä täytetyn
säkin jälkiä rantaan ja sitten hakisivat minua naaraamalla joesta.
Ja sitten seuraisivat he jauhopolkua lammelle asti ja kulkisivat
luultavasti pitkin sitä puroa, joka laski siitä ulos, saadakseen
kynsiinsä rosvot, jotka olivat tappaneet minut ja varastaneet kaikki
tavarat. Joesta he eivät etsi muuta kuin minun kuollutta luurankoani,
aattelin mä. Ja siihen he pian kyllästyvät, tuumasin, ja sitten ei
minusta enää piittaa kissakaan, ja minä saan venyä missä mun lystää.
Jacksonin saari on mulle justiin omiansa; sen minä tunnen perin pohjin,
ja sinne ei koskaan kukaan ihminen tule. Ja sieltä voin minä yön aikaan
meloa kylään, pasteerailemaan ja hankkimaan itselleni mitä milloinkin
tarvitsen. Jacksonin saari, jaa, sielt' olen tästedes kotosin.

Minä olin väsyksissäni aika lailla, ja niinpä sattui, että nukuin
siihen paikkaan. Herätessäni sitten en ensimmältä saanut selville
ollenkaan, missä oikeastaan olin. Nousin istualle ja tirkistelin
ympärilleni, ikäänkuin pikkusen peloissani. Silloin muistin kaikki
tyyni. Joki näytti monta, monta virstaa leveältä. Kuuvalo oli niin
kirkas, että minä voin laskea montako tukkia ui virrassa sata
syltää paikaltani. Kaikki oli hiljaa kuin haudassa, ja niin näytti
myöhäiseltä, ja _haisi_ niin myöhäiseltä. Niin, kyllähän tiedätten mitä
minä meinaan, vaikk'en osaa sit' oikein sanoin selittää.

Haukottelin hiukkasen ja ojentelin raajojani, kun yht'äkkiä kuulin
jotain ääntä kaukaa veden poikki. Kuultelin tarkasti ja pian äkkäsin
mitä se oli. S'oli airojen kitkuntaa hangoissa hiljaisena yönä.
Kurkistelin pajupensaan läpi ja näin todellakin veneen uiskentelevan
etäällä. En voinut nähdä, montako henkeä siinä oli. Mutta se liukui
lähemmälle, ja nyt näin, ett'ei siinä ollut muuta kuin yks mies.
Voi, voi, aattelin mä, kai se nyt on ukko, joka tulee, juur kun olis
saanut pysyä poissa. Hänen paattinsa ajoi lujan virran mukana vähän
alapuolelle minua, mutta pian pyörähytti hän sen rannemmalle suvantoon
ja tuli jo niin likelle minua, että melkein olisin ulottunut häneen
pyssynpiipulla. No, se oli, kun olikin, isä ukko, -- ja hän oli
selvänä; sen huomasin hänen soudostaan.

En siinä juur päätäni pidellyt; vaan tuossa paikassa kiiti kanootini
salaman nopeudella jokea alaspäin, vaikka hiljaa kuin hiiri ja rannan
varjossa. Päästyäni pari virstaa poispäin, laskin ulos keskelle
virtaa, sillä läheninpä jo lossivalkamaa, josta ihmiset olis voineet
nähdä minut ja huutaa "halloo!" Minä laskin kanootini aivan ajopuiden
sekaan ja panin pitkälleni sen pohjalle ja annoin sen sitten ajelehtia
eteenpäin muun puuvärkin muassa.

Makasin siinä selälläni ja voin paksusti, poltellen piippua ja
katsellen kirkasta taivaan kantta. Taivas näyttää niin kovin syvältä,
kun sitä noin katselee maatessaan selällään kuutamossa; en ollut ennen
äkännytkään sitä seikkaa. Ja kuinka pitkän matkan päästä sitä kuuleekin
vettä pitkin tuommoisena yönä! S'on ihmeellistä. Minä kuulin heidän
puhuvan lossivalkamalla, kuulin jumaliste jok'ainoan sanan. Muuan mies
sanoi, että päivät nyt oli pitenemässä mukamas ja yöt lyhenemässä.
Muuan toinen meinasi, ett'ei mukamas _tämä_ yö ainakaan tuntunut
lyhyeltä -- ja silloin toiset nauroi; ja hän sanoi sen toistamiseen, ja
he nauroivat toistamiseen. Sitten he herättivät jonkun toisen toverin
ja kertoivat sen hänelle ja nauroivat, mutta hän ei nauranutkaan, vaan
käski heidän mennä h----ttiin ja jättää hänet rauhaan. Ensimmäinen
puhuja sanoi aikovansa kertoa jutun muijalleen, joka mukamas sais
nauraa oikein haljetakseen, mutta hän itse oli kyllä, sanoi hän,
laskenut paljon muhkeampiakin kompia parempina päivinään. Sitten sanoi
joku, että kello oli vähä vailla kolmea ja että toivottavasti päivän
nousuun ei olis enemmän kuin vähän toista viikkoa. Sitten hiljeni
heidän puheensa hiljenemistään, ja minä en enää voinut eroittaa sanoja;
kuulin vain jotain muminaa ja vähän väliä naurun pätkän, mutta se
tuntui jo tulevan kaukaa.

Minä olin nyt hyvän matkaa lossista. Nousin istualleni, ja siinähän
oli eessäni Jacksonin saari, pari virstaa alaspäin, jylhine puineen
ja kamalan suurena ja paksuna ja pimeänä kuin lyhdytön höyrylaiva.
Hietasärkät saaren yläpäässä eivät olleet näkyvissä nyt -- tulvan
tähden.

Ei kestänyt kauvan, ennenkun olin saareni kohdalla. Kova virta lennätti
minut yhtä vauhtia yläpään ohi, mutta sitten tartuin airoihin ja
pyörähytin paattini suvantoon ja laskin maalle Illinoisin puolelle
antavaan rantaan. Ajoin kanootini syvään ränniin sannassa, jonka tunsin
vanhastaan; minun täytyi työntää syrjään pensaanoksia päästäkseni
sisään, ja kun olin vetänyt ylös veneen ja laittanut sen kiinni, ei
kukaan voinut sitä nähdä ulkoapäin.

Menin ylös ja istuin kaatuneelle puun-rungolle saaren yläniemessä ja
katselin ulospäin lavealle joelle ja noita mustia ajopuita ja ylöspäin
vanhaan kotikaupunkiin, josta pari kolme valopilkkua vilkahteli. Tuli
myöskin mahdottoman iso tukkilautta uiden jokea alaspäin, ja siinä oli
palava lyhty keskellä. Katselin sen luisuntaa eespäin, ja kun se oli
ihan minun kohdallani, kuulin jonkun miehen sanovan: "Peräairo ulos!
Käännä oikealle!" kuulin sen niin selvästi kuin olis hän huutanut mulle
korvaan.

Rupesihan samaan aikaan vähän valkenemaan taivaalla, ja minä menin
metsän sisään ja panin pitkälleni, levähtääkseni pikkusen ennen
aamiaista.




Kahdeksas luku.


Herätessäni sitten oli aurinko jo niin korkealla, että kello jo lie
käynyt yhdeksättä. Siitä välittämättä makasin siinä vain eelleen
ruohossa ja viileässä varjossa mietiskellen maailman menoa, ja olin
tyytyväinen ja voin paksusti. Voinhan nähdä auringon vähän pilkistävän
tuuheiden puiden läpi, mutta enimmäkseen oli metsä niin tiheää,
että siell'oli puoleksi pimeää tai ainakin hämärää sisässä. Missä
päivän valo pursui lehtien läpi, oli siinä ikääskuin teirenpilkkuja
sammalessa, ja ne huojuivat vähäsen sinne tänne, ja siitä näin että
yläilmassa kävi vähän tuultakin. Muutamassa männyssä istui pari oravaa
pöpötellen mulle hyvin ystävällisesti.

Mull'oli siinä niin hyvä olla ja laiskotella, ett'en viitsinyt nousta
ylös laittamaan itselleni aamiaista. No, olin juuri nukkua jälleen, kun
yht'äkkiä yläjoelta päin kumeasti kuului: "bom!" Nousin kyynärpäälleni
ja kuultelin; ja pian pamahti uudestaan. Nousin ylös ja katsoin reiästä
lehtien läpi, ja minä näin ikääskuin paksun savupilven leijailevan
veden päällä, melkein lossipaikan kohdalla. Ja siellä oli myöskin
lossivene ajelemassa jokea alaspäin ja täpö täynnään väkeä. Ja nyt minä
tiesin mitä siellä hommattiin. "Bom!" Näinhän valkosen savun pölähtävän
ulos lossiveneen kyljestä. Hoo, hoo, aattelin mä, kunnialaukauksia
mulle! Ampuvat kanoonalla veden yli, saadakseen luurankoni nousemaan
pinnalle.

Mull' oli aika lailla nälkä, mutta nyt ei käynyt mennä tekemään
ruokatulta; olisivat heti nähneet savun. Sain istua siinä katsomassa
kanoonan-savua ja kuulemassa pamauksia. Joki oli siltä kohdalta hyvin
leveä, ja sit'on aina turkkasen mieluisa katsella mokomana makeana
kesäaamuna, kun aurinko paistaa; ja mull'olis ollut oikein hauska istua
siinä katselemassa, kun he pyydystelit jäännöksiäni joen pohjasta,
kunhan mulla vain olis ollut jotain syötävää. No, mutta satuimpa siinä
sitten yht'äkkiä muistamaan, että aina, kun joku on hukkunut, pistetään
vähän elohopeaa muutamiin junttapulliin ja annetaan niiden uida virran
mukana; jolloin ne pysähtyvät siihen paikkaan, jossa hukkunut luuranko
makaa. Nyt menen minä väijymään, tuumasin mä, ja jos joku tuommonen
pulla tulee minua hakemaan, niin minä vastaan siitä, että se osuu
oikeaan paikkaan. Muutin saaren toiselle rannalle, sille, joka antoi
Illinoisin puolelle, koettamaan onneani. Ja mitäs ollakkaan! Siinä tuli
totta maarian muhkea junttapulla tanssien veden päällä, ja minä heti
sitä tavottelemaan pitkällä kepillä, mutta mun jalkani luiskahti ja
kakku karkasi tiehensä. Minä olin tietysti tällännyt itseni paikkaan,
jossa virta juoksi lähinnä rantaa; niin viisas toki olin. No, yht'äkkiä
tuli siinä toinen pehmeä pulla purjehtien, ja sillä kertaa onnistuin.
Otin pois tulpan ja puistin pois pienen elohopeapallon ja iskin
hampaani pullaan. Se oli oikein herrasväen junttapullaa, eikä mitään
prostoita.

Minä voin paksusti kuin provasti, istuessani siinä lehdikossa kaatuneen
puun päällä mukeltaen makosta leipää ja katsellen lossivenettä, jossa
niin hartaasti minua naarattiin. Ja silloin pisti myös päähäni hyvä
aatos. Tulin näet tuumaamaan, että leskirouva Douglas tai pitäjän
pastori tai joku muu jumalinen ihminen oli rukoillut, että tämä
junttapulla osuisi juur siihen paikkaan, jossa minä olin, ja sen se
nyt oli tehnytkin, totta totisesti. Niin että tuosta rukoilemisesta
sittenkin mahtaa lähteä jotain. Mutta niin on varmaankin laita
ainoastaan jos siihen rupee joku paremman-puoleinen ihminen, niinkuin
esimerkiksi pastori tai leskirouva; minulle se ei luonnista, sen olen
nähnyt, eikä arvattavasti minun kaltaisilleni.

Sytytin piippuni ja vetelin savuja hyvän aikaa ja odottelin. Lossivene
liukui eteenpäin virran kanssa, ja minä laskin että voisin nähdä ketä
kaikkia siinä oli, kun se tulisi sille kohdalle, josta olin onkinut
junttapullan. Kun se siis nyt oli uinut kappaleen matkaa alas minuun
päin, sammutin minä piippuni ja menin aivan lähelle sitä paikkaa,
jost'olin kaapannut leipäpullan. Siinä panin pitkälleni paksun
haarapuun taakse rannassa. Puun haarasta voin kurkistaa läpi.

No, lossivene tuli keikkuen yhä lähemmäs, ja koht'ikään oli se niin
likellä, että olisivat voineet pistää ulos lankun ja astua rantaan, jos
halutti. Siin'oli väkeä, että vilisi. Isä ukko ja laamanni Thatcher
ja pikku Bessie Thatcher ja Jo Harper ja Tom Sawyer ja hänen vanha
tätinsä Polly, ja Sid ja Mary ja koko joukko muita. Kaikki he puhuivat
murhasta; mutta yhtäkkiä puuttui katteini puheeseen ja sanoi:

"Tähystäkää tarkasti siellä! Virta käy tässä lähinnä rantaa, ja hän on
saattanut tarttua pajupensaisiin jossakin. Niin ainakin toivon."

_Minä_ puolestani en sitä toivonut. Mutta he tukkivat kaikki sille
puolen, kallistuivat yli reilingin, melkein vasten naamaani, ja
tuijottivat veteen voimiensa takaa. Minä voin nähdä heidät vaikka
kuinka selvästi, mutta he eivät voineet nähdä minua. Silloin huutaa
katteini:

"Varokaa!" -- No, sen sakramenskattu! Kanoona laukesi mulle vasten
pläsiä mokomalla ukkospilvellä, että minä menin sokeaksi savusta ja
kuuroksi pamauksesta ja luulin olevani aivan mennyttä kalua. Jos vain
olisivat arvanneet ladata kuulalla, niin olisivat pitkittä mutkitta
saaneet siinä samassa mitä etsivät, nimittäin minun luurankoni. No,
pian huomasin kuitenkin, tultuani tolkuilleni taas, ett'ei mulle
todenteolla ollut mitään vahinkoa tullut. Lossivene luisti poispäin
ja katosi näkyvistäni saaren alaniemekkeen taakse. Kuulin pamauksia
silloin tällöin noin tunnin ajan vielä, mutta sitten ne taukosivat.
Kuljettuaan ympäri koko saaren, joka oli kolme virstaa pitkä, näkyivät
naaraajat väsyneen ja laskivat maalle Missourin puolella ja pötkivät
kotiinsa.

No, nyt ei mulla enää ollut mitään hätää. Eihän tämän perästä kukaan
huolis ajaa minua takaa. Minä kannoin kaikki kauskuni ylös kanootista
ja laitoin itselleni oikein pulskan leiripaikan paksuimpaan metsään.
Tekasin vilteistäni jonkinmoisen teltan sateensuojaksi tavaroilleni.
Sitten istuin onkimaan ja sain kissakalan ja avasin sen sahallani, ja
illan puoleen laitoin nuotiotulen ja paistoin kalan. Syötyäni panin
sitten ulos pari koukkua saadakseni vähän kalaa aamuksikin.

Pimeän tullen istuin nuotioni ääreen polttelemaan, ja s'oli hyvin
hauskaa. Mutta hetken päästä rupes kuitenkin tuntumaan hiukan ikävältä,
ja niinpä menin istumaan rantaan ja kuultelin virran virinää ja laskin
tähtiä taivaslaella ja ajopuita ja tukkia joessa, ja sitten menin
takasin ja panin maata. Se on sittenkin paras konsti, kun on ikävä,
sillä silloin unohtuu pian koko tämä matoinen maailma.

No, mutta sillä viisin meni kolme päivää ja yötä. Mutta neljäntenä
päivänä sitten lähdin tutkimusretkelle yltympäri saartani. Olihan se,
näettekös, minun saareni, ja minä tahdoin tietää mitä kaikkia siellä
olis. Löysin aika lujasti mansikoita, kypsiä ja priima tavaraa, ja koko
paljon vaaramia, jopa kirsimarjojakin, puolikypsiä, ja metsärypäleitä,
jotka vasta kävivät nuppuun. Ne tulisivat mulle vielä hyvään
tarpeeseen, aattelin mä.

No, minä kuljeksin sinne tänne metsässä, kunnes arvelin olevani melkein
saaren toisessa päässä, leiristäni lukien. Mull'oli pyssy muassani,
mutt'en ollut mitään ampunut; pidin sitä vain turvanani tänkaltaisella
retkellä; saisinhan metsänriistaa likemmältäkin. No, ja nyt olin
äkkiarvaamatta melkein kompastua suureen käärmeeseen, ja se kiemuroi
sukkelasti poispäin ruohon ja kukkien läpi, ja minä perästä antaakseni
sille parven haulia niskaan. Karkasin päälle minkä ennätin, kun
yhtäkkiä hyppäsin - suorastaan nuotiotulen tuhkaan, joka vielä savusi.

Sydämmeni lensi ylös keuhkoihin, pahanpäiväisesti pamppaillen. Eikä
siin' aikaa ollut katsella ympärilleni, vaan viilsin mä tieheni
varvasnenällä mink' ennätin. Tuon tuostakin seisahuin hetkiseksi
tiheimpään metsikköön ja kuultelin; mutta rintani hengitti niin kovaa,
ett'en voinut muuta kuullakkaan. Sitten juoksin taas eteenpäin ja
seisahuin taas kuultelemaan, ja sillä viisin sitten pitkin matkaa. Jos
näin puunkannon, luulin sitä ihmiseksi; jos astuin kuivalle oksalle
ja se rapsahti poikki, niin tuntui siltä, kuin joku junkkari olis
leikannut henkeni, jota hengitin ulos, kahteen osaan ja jättänyt niistä
ainoastaan toisen mulle, vieläpä pienimmän.

Tullessani viho viimeinkin leirilleni, tuntui kuin en olis ollut oikein
riski sinä päivänä; mutta aika oli täpärällä, aattelin mä. Ja niinpä
laahasin kaikki tavarani kanootiin taas, kiireintä myöten, ja sammutin
tulen ja potkasin tuhkat ja kekäleet hajalle, että se mukamas näyttäis
vanhalta, hylätyltä nuotiolta. Ja sitten kiipesin mä puuhun.

Siinä istua kökötin pari tuntia, näkemättä mitään tai kuulematta
mitään, vaikka minä _tykkäsin_ näkeväni jos jotakin, satoja kertoja.
No, mutta sainhan tietysti viimein kyllikseni siitä, ja niin
kapusin alas jälleen ja pujahin tiheään metsään, katsellen alinomaa
ympärilleni. Koko päivänä en saanut syödäkseni muuta kuin vähän marjoja
ja kurjia rääpiäisiä aamiaisesta.

Pimeän tullen rupesi nälkä minua tonkimaan aika lailla. Minä laskin
sentähden veneeni vesille ennen kuun nousua ja meloin Illinoisin
puolelle, noin puoli virstaa jokea alaspäin. Siellä menin metsään
ja laitoin valkean ja paistoin itselleni illallisen. Tuumasin olla
siellä yötä, mutta juur kun olin panna pitkälleni, kuulin yhtäkkiä
hevos-kavioiden klopsivan, ja sitten kuulin ihmisääniä. Kankutin
kapineeni kanootiin jälleen mitä kiireimmiten ja sitten ryömin metsän
läpi katsomaan mitä siell'oli. Eikä aikaakaan ennenkun joku sanoi:

"Jäärään tähän yöksi. Hevosluuskat ovat uupuneet."

Sänttäsin kanootilleni, laskin vesille ja meloin takasin saarelleni,
vanhaan paikkaan. Panin sitte maata kanootiin.

Enhän kuitenkaan paljoa nukkunut. Oli niin ajattelemista. Joka kerta,
kun silmäni painuivat kiinni, tuntui siltä kuin joku olis tarttunut
minua niskaan. Vääntelin, kääntelin siinä sillä viisin pari tuntia;
mutta viimein aattelin: Tämä ei käy laatuun. Minun täytyy saada selkoa
asiasta, kävi miten kävi. Ketä märehtii täällä saarella muita kuin
minä? -- Niin tuumasin ja päätin, ja sitten tuntui heti paremmalta.

No, tuumasta toimeen. Otin melan ja väänsin kanootin pois pari syltää
rannasta ja annoin sen sitten uida virran mukana puiden varjossa. Oli
komea kuutamo ja rannan-varjon ulkopuolella melkein yhtä valoisaa
kuin päivällä. Annoin mennä sillä viisin noin tunnin ajan, ja kaikki
oli hiiren hiljaa. Tulin viimein lähelle saaren alimmaista nientä, ja
samassa tuli viileä tuulenviuhka, ja s'oli tietysti samaa kuin olis
sanottu, että yö oli lopussa. Annoin kanootille käänteen melalla, ja
sen kokka kävi rantaan. Otin pyssyni ja pyörähin metsään, sinneppäin,
jossa olin juossut nuotiotuhkan yli. Mutta enhän löytänyt tuota paikkaa
pitkään aikaan. Yhtäkkiä näin sitten kuitenkin jotain välkähtävän
kaukaa puiden välistä. Hiivin sinneppäin, hiljaa ja varovasti. Pian
olin likempänä. Kas sitä vain! Siinä makasi totta maarian nuotion
ääressä muuan mies. Ja totta puhuakseni tunsin vähän kylmää väristystä
pitkin selkärankaani. Hänellä oli viltti käärittynä pään ympäri, joka
oli aivan likellä liekkiä, kuin olis hän aikonut sitä paistiksi. Minä
kyykistyin alas pensaan taakse, noin kolme kyynärää miehestä, ja pidin
häntä tarkasti silmällä. Nyt oli jo melkein täysi päivä. Hetken päästä
heitti hän viltin naamaltaan, haukotteli ja oikoi koipiaan. He, he,
he! Siinähän loikoi eessäni fröökynä Watsonin Jim! Puolihupsuna ilosta
huusin:

"Hehei, Jim!" ja hyppäsin sinne pensaan takaa.

Hän lensi ylös ja tuijotti minuun, kauhistus naamallaan. Ja sitten
lankesi hän polvilleen ja pani kätensä ristiin ja vinkui värisevällä
äänellä:

"Älä lyö Jim parkaa, älä lyö! Ei oo Jim koskaan teheny mittään pahhaa
aaveille. Min'oon aina tykänny hirveän paljon kuolleista ja ollu
hyvä niille. Armaha nyt Jim parkaa ja mee jokkeen jällens, jost' oot
kotosin, ja älä pelätä vanhaa Jim parkaa, jok' aina oli niin kiltti
sulle."

No, eihän siinä toki kauvan viipynyt, ennenkun sain hänen näkemään,
ett'en ollut mikään aave. Ja min'olin niin ilonen, ett'oikein. Eihän
ollut ikävä enää. Minä sanoin hänelle, ett'en minä puolestani pelännyt
että _hän_ kantelis ihmisille missä minä olin. Juttelin siinä sillä
viisin lakkaamatta, mutta hän vain istui ja tirkisteli minuun sanomatta
sanaakaan. Viimein sanoin:

"Hoho! johan aurinko on korkealla. Kohennappa tulta, että saadaan
aamiaista."

"Eihän se maksa vaivaa, kun ei oo muuta mitä keitettäis ku mansikoita
ja mokomaa roskaa. Mutt' onhan sulla pyssy näämmä. Kenties saatais
sillä jottai parempaa syyäksemmä ku mansikoita."

"Mansikoita ja mointa roskaa? Silläkö sinä täällä elät?"

"Ei yhtään palaa muuta, ei yhtään."

"No, hyvänen aika! Kauanko sitten olet ollut täällä saarella?"

"Tulin tänne yöllä sen päivän päästä, kun tappovat sinun."

"Hä? Silloin jo?"

"Jaa, jaa, just präsiis."

"Ja tuommosta kananruokaa vain olet saanut syödäkses?"

"Jaa, jaa, just präsiis."

"Silloin mahtaa nälkä tonkia mahaas pahanpäiväisesti?"

"Jaksasin syyä kokonaisen hevosen, luulen ma. Kuin kauvan oot _sinä_
ollu saarella?"

"Siitä illasta asti kuin tappoivat minun."

"Voi, kiesus! No, millä Herran tähen sin'oot eläny? Mutta kas, onhan
sulla pyssy. S'on hyvä, se. Mee nyt ja ammu jottai, niin minä laitan
tulen."

Me mentiin sinneppäin, missä kanooti oli, ja sill'aikaa kun hän teki
tulen ruohoiseen avopaikkaan puiden välissä, juoksin minä noutamaan
jauhoja ja läskiä ja paistinpannun ja kahvia ja kahvipannun ja
tinakupin. Nähdessään kaiken tämän rikkauden, Jim vallan ällistyi ja
luuli, että s'oli noituutta. Mutta sitten istuin onkimaan ja sain kelpo
kissakalan, jonka Jim perkkasi linkkuveitsellään ja pani paistumaan.

Pian oli ruoka valmiina, ja me istuttiin ruohoon ja syötiin, ja
mainiolta maistui lämmin ateria. Jim parka ahmi kuin nälkäinen susi,
ja eihän se kummaa ollutkaan. Kun viimein oli saatu kylliksemme,
kallistuttiin me laiskottelemaan ja voitiin paksusti.

Hetken päästä sanoi Jim:

"Mutta kuules, Huck, kuka s'oli ku tapettiin siellä mökissä, kosk'ei
s'ollu sinä?"

Kerroin hälle koko juonen, ja hän sanoi, että s'oli saakelin sukkelaa.
Tom Sawyerkaan ei olis keksinyt parempaa mukamas. Mutta sitten sanoin
minä:

"Mutta mistä se tulee oikeastaan, että _sinä_ oot täällä, Jim?"

Hän näytti hiukan hätääntyneeltä eikä hetkeen hiiskunut sanaakaan.
Mutta sitten hän sanoi:

"Kenties paras, ett' annetaan sen olla."

"Miksikä niin, Jim?"

"Hm, onhan syitä. Mutt' ethän sinä kantele, Huck kulta, jos sanon miten
s'oli. Hä? Ethän kantele, Huck?"

"No, johan nyt! Ole huoleti, Jim."

"No, hyvä. Min' uskon sinua, Huck. Katos, s'oli niin, että -- että minä
_karkasin tieheni_."

"No, mutta Jim!"

"Joo, joo, niin s'oli. Mutta sinä lupasit, ett'et kantelis, Huck.
Muistakko, että lupasit ett'et kantelis kellekkään?"

"No, minä lupasin, ja minä pysyn sanassani, s'on vissi se. Hiis
vieköön! Haukkukoot minua neekerinvarkaaks ja aplisonisti[1] roistoksi
kuinka paljon tahansa; min'en siitä välitä. Minä en kantele, ja minä en
syö sanaani, en kuuna päivänä. No, kas niin. Puhu suus puhtaaks nyt.
Anna tulla."

"No niin, s'oli tällä viisin. Vanaha pröökynä -- ei, vaan pröökynä
Watson -- hän toru minua ja jankutti ja nalkutti niin pirusti aamusta
iltaan; mutt'ei siitä mittään; hän sano yhtäkaikki aina, ett'ei hän
möis minua eteläänpäin, sinne Orleansiin. No, mutta viime aikona näin
mä, että siellä kuleksi ja nuuski tommonen orjakauppias nurkissa, ja
sillon ma tulin vähä alakuloseks. No, yhtenä iltana myöhäseen, kun
pröökynä ja leskirouva jutteli kamarissa, ol' ovi vähä raollaan, ja
minä satun olemaan takana. Ja minä kuulin, kun pröökynä sano, että hän
aiko myyä minut Orleansiin, vaikka hän ei koskaan ollu sitä toivonu
mukamas. Mutta nyt mukamas minusta maksettais kahareksan sattaa
dollaria, ja s'oli, sano hän, niin paljo rahhaa, että s'olis melkein
jumalan kaittelmuksen ylenkattomista, jos ei hän ottais sitä vastaan.
Vanaha prouva, hän koitti saara häntä purkamaan sitä tuumaa; mutta minä
en jääny orottamaan ennää mitä he sitte sanois, vaan minä sain kintut
alleni ja korjasin siitä luuni, kuin tuulessa.

"Minä lönkötin ensin alas mäkkee ja tuumasin siepata paatin rannasta,
yläpuolella kaupunkii, mutta siell'oli vielä liika paljo väkkee
liikkeellä, niin että minä piilotin itteni vanhaan tynnyriverstaaseen
orottaakseni siks ku kukin olis menny tiehens. No, mutta minä sain
jäärä sinne koko yöks, sillä siell'oli aina vain tulijoita ja
menijöitä. Ja noin kuuren aikaan aamulla niin rupes paatteja kulkemaan
ohi, ja melkein joka paatissa ne jutteli, että sun isä retkus oli tullu
yöllä kaupunkiin ja kertonu että n'oli tappanu sinun. Ja viimiset
paatit oli täynnä herroja ja prouvia, jotka oli menossa sinne paikalle
kattomaan. Ja paljo siellä puhuttiin sinun hirveästä kuolemastas, Huck,
ja minä olin niin julumasti pahoillani siitä, mutta nyt en olekkaan
yhtään pahoillani ennää, Huck.

"No, minä makasin siellä sahajauhoissa koko päivän. Ja kyllähän mulle
tuli aika lailla näläkä, mutta peloissani en mä ollu, kun tiesin, että
pröökynä ja vanaha prouva menis raamatunselitykseen varahain aamulla
ja että he ei kaipais mua ennenku illalla, kun minä ruukkasin tulla
kottii elukkain kanss, ja ne muut palveljat tietysti pittäis friipäivää
herrasväen ollessa poissa, niin että ne ei minusta välittäis.

"No, kun tuli pimmee, lähin minä tallustamaan ylöspäin pitkin joen
rantaa ja kulin pari virstaa kunnes tulin autiolle paikalle; ja
tuumasin mä siinä sitte mitä tekisin. Jos yrittäsin käyrä jalkasin
erespäin, niin ne pian tulis jälilleni koirillans, ja jos varastasin
paatin, niin ne pian kaipais sitä paattia ja ymmärtäis, että minä olin
sen ottanu, nääkkös, ja ne ottas sitte selkoo, miss olisin noussu
maihin, ja nuuskis jäläkiäni. Ja niin päätin mä, että uiskenteleva
tukkilautta olis paras, se ei tekis mittään jäläkiä.

"No, pian näinkin valon, joka tuli ajaen jokkee alaspäin, ja s'oli
valoa tukkilautan lyhyrystä. Minä hyppäsin vetteen ja uin sitä kohoren
ja pysytin itteäni ajopuiren seassa, eikä kukkaan minua nähäny, kun
oli pimmee. Ja kun lautta ui ohi, kapusin mä ylös sen peräpuolelle ja
panin maata siihen. Väki oli kaikki etupuolella, jossa lyhyryt oli. Ja
virta oli kova, niin että minä aattelin että sillä viisin ennättäsin
parikymmentä virstaa ennen päivän koittoo, ja sitte luiskahtasin
vetteen ja uisin rantaan ja pujahtasin mettään siell' Illinoisin
puolella.

"Mutta mull'oli paha onni sillä kertaa. Justiin kun me oltiin saaren
yläpään kohoralla, niin tuli yks noista pirun miehistä käyren perään
päin lyhty käressä. Siin'ei ollu väärtti ruveta orottamaan, vaan minä
luiskahin vetteen taas ja uin saareen päin. No, minä luulin pääseväni
maalle missä hyväns, mutta mitä vielä! Ranta oli perhanan jyrkkä, ja
minä sain uia pitkän matkan ennenkun pääsin maihin. Mutta pääsinpähän
viimeinki ja menin sitte mettään ja tuumasin ittekseni, että piru vie
en rupeiskaan ennää mihinkään tekemisiin tukkilauttain kanss niinkauvan
kun he tolla viisin retustelit ympäri lyhyryins kanss. Mull'oli
piippuni ja vähä kessutupakkaa ja tulitikkuja lakissani, ja n'oli
pysyny kuivana, niin että mull'oli aika hyvä olla."

"Vai niin, ja sull'ei ollut mitään syömistä koko aikana, mies raukka.
Mainiota. Kuulitko, miten he ampuivat kanoonalla?"

"Kyllä, ja mä tiesin että ne ampu sulle. Ja mä näin veneen kulkevan ohi
myös; istuin puskain takana kattomassa."

Pikku parvi poikalintuja tuli lentäen samassa; lensivät pari syltä,
laskivat maahan ja lensivät taas. Jim sanoi, että se merkitsi sadetta.
Hän sanoi, että sit' oikeastaan merkitsi se, kun kananpojat tai
tyttötiitiset sillä viisin lensivät, mutt' että hän ajatteli, että
s'oli sama, jos poikalinnut sitä teki. Minä tahdoin pyydystää niistä
muutamia, mutta Jim pani kovasti vastaan, sanoen että se merkitsi
kuolemaa mukamas. Hän sanoi, että hänen isänsä kerran makasi hyvin
kipeänä, ja yks heistä silloin pyydysti linnun, ja nyt sanoi hänen
mummunsa että hänen isänsä kuolis, ja hän kuolikin.

Jim sanoi myöskin ett'ei koskaan pidä räknätä niitä aineita, joita
keitetään päivälliseksi; se mukamas tietää kovaa onnea. Eikä myöskään
pidä puistaa leipämuruja pöytäliinasta auringon laskettua, sanoi
hän; se tietää sekin kovaa onnea. Hän sanoi, että jos jollakin on
mehiläispesä ja hän kuolee, niin pitää räknätä mehiläiset ennen
auringonnousua ens' aamuna; muuten mukamas mehiläiset kaikki
sairastuvat ja jättävät työnsä ja kuolevat. Jim sanoi, että mehiläiset
ei pistä hupattoja; mutta sitä minä en uskonut, sillä minä olin
koetellut niitä kerran pari, ja ne ei pistänyt minua.

Olinhan kuullut yhtä ja toista tänkaltaisista asioista ennen, mutt'en
suinkaan kaikkia. Jim, hän tunsi kaikellaiset merkit ja enteet. Hän
sanoi ylimalkain tietävänsä kaikki. Minä sanoin, että näytti siltä,
kuin hän tuntis ainoastaan pahat merkit, ja kysyin, eikö hän tietäisi
mitään hyviäkin. Silloin sanoi hän:

"Niitä ei ole paljon, ja mitä hyötyä niistä oliskaan? Jos jottai hyvvää
tapahtuu, niin ennättäähän aina _sen_ saara tietää." Ja sitten hän
sanoi: "Jos sulla on paljon karvoja käsivarsissa ja rinnassa, niin se
merkittee, että sinusta tulloo rikas mies. No, _se_ nyt sentään voi
olla hyvä tietää, sillä jos oot köyhä ennastaan ja köyhyys mielestäs
kestää liian kauvan, niin saattaahan tapahtua, että meet tappamaan
ittes suutuksissas. Mutta jos tuosta merkistä näet, että kerran
mailmassa tuut rikkaaks, niin voit malttaa mieltäs ja orottaa; voit
kenties saara lainakskin rahhoo, kun rintakarvat on niinku takauksessa."

"Onko sulla paljon karvoja käsivarsissa ja rinnassa, Jim?"

"Senhän näet."

"No, ootko sinä sitten rikas, sinä?"

"Enhän oo, mutta min'oon kerran ollu rikas ja kukaties tuun rikkaaks
vieläkin. Olihan mulla, nääkkös, kerran koko neljätoista dollaria,
mutta kova onni tahtoi että rupesin pikuleeraamaan, ja siilon meni
kaikki tyyni h -- vettiin taas."

"Millä sinä pekuleerasit, Jim?"

"Karjakaupalla, tiiäkkös. Sijotin kymmenen dollaria lehemään. Mutta
sitä en tee toiste. Eräänä päivänä tuo lehemä peto petti minut ja
kuoli."

"Ja sinä menetit kymppis."

"En kokonaan. Menetin vain noin yhyreksän dollaria, sillä minä möin
nahan ja talin yhyrestä dollarista ja kymmenestä centistä."

"No, silloinhan sulia vielä oli viis dollaria ja kymmenen centtiä
jälellä. Pekuleerasitko vielä niilläkin?"

"Pikuleerasin. Muistathan tuota vanahan patruuna Bradishin puujalka
neekeriä? Hän perusti tommosen pankin ja sanoi, että jokainen, joka
panis siihen yhyren dollarin, sais vuoren loputtua nelijä dollaria.
No, kaikki pitäjän neekerit pani rahoja puujalan pankkiin, mutta
eihän niill'ollu kelläkään siihen paljon panemista. Minä olin ainoa
varakkaampi; ja minä tietysti vaarin että mun piti saara enemmän
kuin nelijä dollaria voittoo. Jos en saa mitä taharon, sanoin mä,
niin perustan minä pankin itte, piru vie teenkin niin. No, patruunan
puujalka rupes pelekäämään 'kilpailua', kuten hän sano, sill'eihän
kannattas kaks pankkia, meinas hän; ja sitte hän sano, että jos minä
tahtosin panna nuo viis dollariani hänen pankkiins, niin minä vuoren
lopussa saisin vissisti kolomekymmentäviis dollaria.

"No, se nyt rupeis vetelemään, tykkäsin mä, ja niinpä paninkin rahani
pankkiin; tuumasin sitte, kun saisin ne kolomekymmentäviis dollaria,
ruveta tekemään ahväärejä heti ja koota paljon, paljon. Tapasin erään
neekerin, nimeltä Bob, jok'oli kaapannut lankkulautan, jost'ei hänen
isäntänsä mittään tienny. Minä nyt ostin Bobilta tään lautan ja sanoin,
että hän sais ne kolomekymmentäviis dollaria kun vuosi olis loppunu.
Mutta -- onko maar mokomaa kuultu? Yöllä kävi joku roisto varastamassa
koko lankkulautan, ja seuraavana päivänä tulee tuo p--leen puujalka
neekeri sanoen että pankki oli 'lakkauttanut maksunsa' mukamas. Ja
aivan oikein; me emmä saanu penniäkään."

"No, mitä teit sinä kymmenellä centilläs, Jim?"

"Joo, minä tuumasin sillä pittää lystiä pikkusen, mutta sitte näin mä
semmosta unta, että mun piti antaa ne yhyrelle neekerille, jonka nimi
oli Balum -- niin, ne haukkuu häntä kylän kesken Pöllö-Balumiksi, sillä
ompahan ikääsku vähän yksinkertanen, mies parka. Mutta häll'on hyvä
lykky, sitä sannoo kaikki; ja minä näin, että mull'oli hiton huono
lykky. No, minä näin siinä unessa, että jos Balum sais ne kymmenen
centtiä, niin minä voittasin niillä paljon. No, Balum otti rahat, ja
sitte kuuli hän sunnuntaina kirkossa, kun pappi sano, että joka antaa
köyhille, hän lainaa Herralle ja saapi satakertasesti takasin. Ja
paikalla pistää Pöllö-Balum minun kymmenen centtiäni haaviin ja istuu
sitte orottamaan mitä siitä lähtis."

"No, mitä siitä lähti, Jim?"

"Mitäkö siitä lähti? Ei niin mittään, ei yhtään penniä. Rahani oli
mennyttä kalua, eikä Pöllö-Balumkaan saanu eres mit'oli pannu. Johan
nyt! Ja minä en, piru vie, ennää lainaa pois rahojani sillä viisin.
Tuo pappi ei kelepaa takaukseen; hän on petkuttaja. Olisin eres saanu
takasin kymmenen centtini, ilman inträssii. Mutta sinne meni jumaliste
koko pääomakin."

"No, no, Jim. Eihän siitä nyt mitään. Tiedäthän että kuitenkin kerran
maailmassa tulet rikkaaks, jos saat elää kaikkine karvoines."

"No niin. Ja oikeimmittee oonkin minä upporikas nyt jo. Onhan, nääkkös,
mulla nyt omana tää ruumiini ja sieluni, ja niiren hinta on kahareksan
sattaa dollaria. Kumpahan mulla vain olis ne selevässä rahassa! En
parempaa pyytäskään."




Yhdeksäs luku.


Olin saanut päähäni, että meidän piti mennä katsomaan muuatta paikkaa
keskellä saarta, jonka olin löytänyt retkeillessäni siellä ympäri. No,
me mentiinkin nyt, eikä siinä kauvan viipynyt ennenkun olimme perillä,
sillä olihan koko saari ainoastaan kolme virstaa pitkä ja puoli virstaa
leveä.

Siin'oli pitkällainen vuoriselänne, noin neljäkymmentä jalkaa korkea,
luulen mä. Meill'oli täysi työ päästä sinne ylös, sillä noustava rinne
oli hyvin jyrkkä ja pensaikko niin turkkasen tiheää. Me tallusteltiin
ja kavuttiin siellä kaikkialla, ja miten olikaan, tuli yhtäkkiä eteemme
isollainen luola lähellä korkeinta kohtaa ja sillä kyljellä, joka antaa
Illinoisin puolelle. Luola oli niin suuri kuin pari tavallista huonetta
yhdessä jonossa ja niin korkea, että Jim voi seisoa aivan pystyssä
siellä sisässä. Siell'oli viileä olla. Ja Jim tahtoi, että me heti
laahattais kaikki kapineemme sinne sisään, mutta siitä en minä oikein
tykännyt, sillä tuo kapuaminen ees takasin, jyrkkää rinnettä ylös ja
alas, kävis kaikkea muuta kuin hauskaksi.

Mutta Jim piti puoltaan myöskin ja sanoi, että jos meill'olis kanooti
kätkettynä hyvään paikkaan ja kaikki kapineemme luolassa, niin voitais
me pötkiä sinne piiloon, jos joku sattuis tulemaan saarelle, ja heidän
olis mahdoton meitä löytää, jos ei heillä kenties sattuis olemaan
verikoiria. Ja sitä pait hän sanoi, että olithan mukamas pienet linnut
sanoneet että pian rupeis satamaan, ja tahdoinko minä nyt, kysyi hän,
että kaikki kauskumme kastuisivat.

No, enhän sitä tahtonut, ja me mentiin takasin ja soudettiin kanooti
luolan kohdalle ja kannettiin laahattiin kaikki kauskumme luolaan.
Sitten nuuskimme sopivan paikan rannasta läheltä luolaa ja kätkimme
siihen kanootin, pajupensaiden peittoon. Ja sitten me haettiin
kalakoukut ja saatiin vähän kaloja. Panimme sitten ulos koukut taas ja
rupesimme laittamaan päivällistä.

Luolan suu oli niin iso, että siit'olis mahtunut läpi suuri
rankkitynnyri, ja oven sisäpuolella vähän syrjään päin oli isohko
laattakivi, joka oli aivan omiaan tulensijaksi. Siihen teimmekin tulen
ja rupesimme keittämään päivällisruokaa.

Me levitettiin sitten vilttimme pöytäliinaksi ja matoksi samalla
kertaa ja söimme ruokamme hyvällä maulla. Sitten ladottiin me kaikki
muut kauskut ja kapineet luolan perukkaan. Vähän ajan päästä rupesi
yhtäkkiä pimenemään ja sitten jyrisemään ja salamoimaan; linnut olit
olleet aivan oikeassa. Samassa alkoi myöskin sataa kuin kaatamalla, ja
tuuli vinkui ja ulvoi kuin tuomiopäivänä. S'oli vasta rajuilmaa, oikein
priima sorttia. Toisinaan oli niin pimeätä, että koko maailma luolaa
ulkopuolella näytti sini-mustalta; ja sade tulvasi alas niin paksuna,
että puut vähän matkan päästä tuntuivat harmailta kuin lukinverkot; ja
tuon tuostakin tuli vihuri vinkuen, joka painoi puut alaspäin, niin
että lehtien vaalea takapuoli tuli näkyviin; ja pian perästäpäin puski
läpi avaruuden oikea ilmanhalkasija, joka saattoi puut huiskuttamaan
oksiaan kuin hullut; ja sitten, justiin kun oli pimeintä ja mustinta,
-- _sh!_ -- tuli leimaus loistaen kuin olis aurinko haljennut, ja me
nähtiin sen häikäsevässä valossa, miten puunlatvat monen sadan kyynärän
päässä kumartuivat maahan päin; ja sitten tuli yhtäkkiä pilkkosen pimeä
taas ja ukkonen jyrähti niin, ett'olis luullut koko maailman räjähtävän
ilmaan, ja sitten -- bom, bombeli, bombeli, bombeli -- ylimmästä
taivaasta alaspäin maapallon alapuolelle asti, aivan kuin rullataan
tyhjiä tynnyreitä alas pitkiä, kaikuvia rappusia myöten.

"Tääll'on meidän hyvä olla, Jim; eikös niin?" sanoin minä. "En vaihtais
tätä paikkaa mihinkään. Annappa tänne vähän kalaa vielä ja palanen
ohraleipää."

"Niin, niin, sinä et olis täällä nyt, jos ei vanahaa Jimiä olis ollu.
Sinä olisit tuolla alahalla mettässä iliman päivällistä ja läpimärkänä,
jos olis käyny sinun nokkas mukkaan. Poikalinnut ne tietää ne millon
ruppee satamaan. Vai mitä?"

Vesi nousi ja nousi vain vielä kymmenen ja pari päivää, kunnes se
viimein tulvaili yli joen äyräitten, ja niin hyvin saaressa kuin
Illinoisin puolella oli kolme neljä jalkaa vettä kaikilla alavilla
paikoilla. Missourin puolella oli ranta niin korkea, ett'ei tulva
päässyt paisumaan sen yli.

Siihen aikaan soudeltiin me huviksemme kanootillamme ristin rastin
saarella. Metsässä siellä oli niin vilposta ja varjosaa, vaikka
aurinko olis kuinka paahtanut ulkopuolella. Me kierreltiin sinne tänne
puiden välissä, ja paikka paikoin oli viiniköynnöksiä niin tiheässä,
että meidän täytyi palata takasin ja mennä toista tietä. Joka vanhan
alaspainuneen puun päällä istua kökötti kaniineja tai kiemurteli
käärmeitä tai muita semmoisia itikoita; ja kun saari oli ollut tulvan
alla pari päivää, kävi ne niin kesyiksi, nälissään kun olivat, ett'
olis voinut pyydystää niitä käsin, jos halutti. Koko vuoriselkä, jossa
luolamme piileskeli, oli niitä aivan täynnään. Niist' olis tuota pikaa
saanut kelpo kokoelman ulkomaan eläimiä, näytettäväks markkinoilla.
Mutta me ei niistä piitattu.

Sen sijaan saimme me muuanna yönä kelpo kokoelman muhkeita
kuusilankkuja. S'oli kakstoista jalkaa leveä ja noin viis-, kuustoista
jalkaa pitkä lautta, jonka ylin kohta oli kuus seitsemän tuumaa veden
yli. N'oli paksuja ja sileitä lankkuja. Myös nähtiin me toisinaan
sahapuita menevän ohi päivän valossakin, mutta me annettiin niiden
mennä; me ei oikein tahdottu näyttää itseämme päivän valossa.

Eräänä toisena yönä, kun me oltiin saaren yläniemen päässä, juur
ennen aamunkoittoa, tuli länsipuolella ajelehtien kokonainen,
kaksikerroksinen hirsitalo. S'oli aivan eheä, vaikka joteskin
kallellaan. Me soudettiin sinne ja ryömittiin sisään muutamasta
avoimesta ikkunasta. Mutt' oli niin pimeä vielä, ett'emme juur mitään
nähneet. Siispä panimme kiinni kanootin, ja me istuttiin siihen
odottamaan.

No, me tultiin saaren alaniemen kohdalle, ja silloin rupes päivä
valkenemaan. Me katsottiin sisään ikkunasta ja voimme nähdä yhden
sängyn ja pöydän ja kaks vanhaa tuolia ja koko joukon kauskua sikin
sokin lattialla; ja seinässä riippui vähän vaatteita. Perimmäisessä
nurkassa makasi muuan möhkäle, joka näytti miehen ruumiilta. Jim huusi
"Halloo! Kuka siell'on?"

Mutta se ei liikahtanutkaan. Silloin hallooasin minä; mutta turhaan.
Jim sanoi nyt:

"Tuo mies ei nuku -- hän on kuollu. Oo sinä tässä -- minä meen
kattomaan."

Hän meni sinne ja kumartui alas ja katseli miestä tarkasti hetken
aikaa. Sitten sanoi hän:

"Niin, niin -- s'on kuollu mies, ja ihka alasti on hän myös. Hänt'on
ammuttu selekään. Lie ollu kuolluna pari kolome päivää. Tuu sissään
sinä, Huck, mutt' älä katto häntä naamaan -- hän näyttää niin
sikamaiselta."

No, eihän mun haluttanutkaan häntä katsoa. Jim heitti hänen päälleen
muutamia vanhoja ryysyjä, mutta hänen ei olis tarvinnut sitä
tehdä; minä en katsonut sinneppäinkään. Siell'oli huiskin haiskin
pitkin lattiaa koko joukko vanhoja likaisia pelikorttia ja vanhoja
viinapulloja ja pari naamaria mustasta verasta. Ja seinät oli täynnä
mitä kömpelöimpiä, hiilellä piirreltyjä kuvia ja sanoja. Mutta seinässä
riippui myös kaksi vanhaa likaista karttuuni-leninkiä ja naispäähine
ja vähän naisten alusvaatteita ja vähän miesten vaatteitakin. Me
kannettiin kaikki tyyni kanootiin; saattaishan niistä vielä olla jotain
hyötyä. Lattialla makasi vanha kirjava olkihattu; sen otin minä myös.
Ja yhdessä pullossa oli vähän maitoa ja sen suussa tutti, semmonen
josta ruukataan imettää kapalolapsia. Olisimme ottaneet pullon, mutta
s'oli rikki ja halkesi kahtia, kun siihen koskimme. Myöskin oli
siellä yhdessä nurkassa vanha arkku ja vanha ränstynyt karvakapsäkki.
N'oli auki, mutta niiss'ei ollut muuta kuin arvotonta romua. Päättäen
sekasotkusta, jossa kaikki siellä venyi, niin olivat ihmiset pitäneet
kovaa kiirettä sieltä lähteissään, katsomatta sen tarkemmin mitä
ottivat mukaansa, mitä ei.

Me löysimme vielä vanhan tinalyhdyn ja varrettoman lihaveitsen ja uuden
kaksteräisen puukon ja vähän talikynttilöitä ja kynttilänjalan tinasta
ja tinapikarin ja vanhan sänkypeiton ja pussin, joss'oli lankaa,
silmäneuloja ja vaksia ja nuppineuloja. Ja sitte vielä kirveen ja vähän
nauloja ja pitkän-siiman koukkuineen ja kääryn pukinnahkoja ja koiran
kaulavyön ja hevosenkengän ja muutamia tyhjiä lääkepulloja; ja juur
kun me oltiin menossa, löysin minä varsin hyvän kamman ja Jim vanhan
viulunjousen ja puujalan. Siinä ei ollut remeliä, mutta muuten s'oli
hyvä jalka, vaikka liian pitkä mulle ja liian lyhyt Jimille, ja me ei
löydetty sen paria, vaikka haimme joka paikasta.

Niinkuin näette, oli meidän saaliimme siis sinä siunattuna aamuna
ylimalkain hyvin runsas. Kun me oltiin poislähössä, venyttiin me jo
puoli virstaa saaren alapuolella, ja silloin oli jo melkein valoisa
päivä, niin että minä annoin Jimin panna maata kanootin pohjalle ja
viskasin hänen päällensä sänkypeiton; sillä jos hän olis istunut naama
paljaana veneessä, olis kuka hyvänsä tuntenut hänet neekeriksi ja
meidän hauska elämämme kenties ollut lopussa. Minä meloin Illinoisin
puolelle, ja sitä tehdessäni ajoi meitä virta kappaleen matkaa
alaspäin. Mutta sitten pääsin suvantoon rannassa ja hiivin siinä
varovaisesti eteenpäin. En nähnyt yhtään ihmistä, ja me tultiin ihka
eheänä kotiin.




Kymmenes luku.


Syötyämme aamiaista, rupesin minä pakisemaan tuosta kuolleesta miehestä
ja mietiskelemään miten hän oli tullut murhatuksi ja jätetyksi tuolla
viisin tuuliajolle; mutta Jimiä ei maittanut mikään pakina asiasta. Hän
sanoi että se tuottaa pahaa lykkyä, kun puhutaan kuolleista; ja sitä
paitsi voi pistää heidän päähänsä tulla kummittelemaan, sanoi hän; ja
erittäinkin on ruumiilla, jok'ei ole tullut haudatuksi, suuri taipumus
kummittelemaan -- paljon enemmän kuin sillä, jok'on saanut kunniallisen
hautauksen ja voi paksusti. Niin meinasi Jim, ja se oli minunkin
mielestäni hyvin uskottavaa. Senpätähden en hiiskunutkaan enää mitään;
mutta min'en voinut olla asiaa ajattelematta, ja minä tuumasin sinne ja
tänne, kuka tuon raukan oli ampunut ja mitä varten s'oli tehty.

No, mutta sitten me syynättiin saaliimme ja nuuskittiin kaikki taskut
vaatteista. Ja mitäs ollakkaan! Viimein löytyi, kun löytyikin, koko
kahdeksan dollaria hopeassa vanhan palttoon vuorista, johon ne oli
ommeltu. Jim sanoi että talonväki tuossa talossa varmaankin oli
varastanut tuon nutun, sillä jos he olisivat tienneet että siin'oli
rahaa, eivät olis sitä jättäneet sillä viisin. Minä arvelin, että
palttoo kenties oli ollut tuon murhatun oma, mutta Jim ei ollut
kuulevinaan sillä korvalla. Silloin sanoin minä:

"Sinä puhut alinomaa onnettomuudesta ja pahoista merkeistä; mutta
aatteleppas mitä sinä sanoit toispäivänä, kun minä tulin kotiin tuo
käärmeennahka kädessäni, jonk'olin löytänyt vuorenharjulta. Sinähän
sopotit, ett'oli mitä onnettominta maailmassa koskea käärmeennahkaan
käsillään. No, mitenkäs kävi sen kovan onnen? Täss'on meillä nyt kaikki
nämä tavarat ja kahdeksan dollaria kaupan päälle. Minä puolestani
soisin, että meill'olis senkaltainen paha lykky jok'ikinen päivä."

"Älä huua 'hoi' ennenkus oot ojan yli, poikaseni. Lopussa kiitos
seisoo, poikaseni. Se tulloo vielä. Muista mitä mä sanon -- se tulloo
vielä."

Ja se tulikin. S'oli tiistaipäivä, kun me puhuttiin asiasta. No,
perjantaina sitten iltapäivällä maattiin me ruohossa vuoren harjalla,
ja meiltä loppui tupakka. Minä menin luolaan noutamaan uutta ja näin
siellä ihmeekseni kalkkakäärmeen. Minä löin sen kuoliaaksi kepillä ja
panin sen sitten pahusillani Jimin makuuviltin päälle, luonnolliseen
tällinkiin, niin että se näytti elävältä; siitä syntyis vähän kuria
Jimin maata mennessä. No, illan tullen olin unohtanut koko käärmejutun,
ja kun Jim paiskautui viltilleen samassa kun minä vedin valkeaa, oli
kalkkakäärmeen kumppali paikalla ja puri häntä.

Hän syöksähti tietysti hurjasti huutaen ylös, ja heti kun olin
saanut kynttilän syttymään, oli tuo liettävä itikka käppyrässä taas
ja valmiina uuteen hyökkäykseen. Tuossa paikassa iskin minä sitä
kepilläni, että se kuoli, ja Jim tempasi isä ukkoni viinaleilin
ja kaasi kurkkuunsa viinaa kuin vettä; sillä viina kuolettaa
käärmeenmyrkyn, kuten tiedätten. Hän oli avojaloin, ja käärme oli
purrut häntä kantapäähän. S'oli kaikki minun syyni, kun mä hölmö
en muistanut että mihin ikinä paneekin tapetun kalkkakäärmeen, sen
kumppali aina tulee ja menee käppyrään sen viereen. Jim sanoi mulle,
että mun piti hakata itikalta pää poikki ja heittää se menemään ja
sitten nylkeä ruumis ja paistaa siitä palanen. Sen tein, ja hän söi
sen suuhunsa sanoen, että se auttais hänen paranemistaan. Myöskin piti
minun repiä kalkka irti ja sitoa se hänen nilkkansa ympäri; s'oli sekin
hyvä konsti, sanoi hän. Sitten luiskahin mä ulos ja lennätin käärmeet
kauvas pensaikkoon; enkä totta puhuakseni juuri toivonut, että Jim sais
tietää mikä osa mulla oli ollut tässä leikissä.

Jim, hän imi ja imi vain viinaleiliä minkä jaksoi, ja tuon tuostakin
tuli hän ikääskuin vähän hulluksi ja hyppeli ympäri ja ulvoi, mutta
taas vähän toinnuttuaan kävi hän jälleen isäni leilin kimppuun. Hänen
jalkansa ja säärensä ajettui pahanpäiväisen paksuksi, mutta sitten hän
yhtäkkiä oli sikapäissään ja nukkui ja näkyi pian voivan aika paksusti.
Mutta mitä minuun tulee, niin ottelisin minä ennen jättiläiskäärmeenkin
kanssa kuin vaarin viinaleilin.

Jim makasi neljä yötä ja päivää. Mutta sitten ajettuma aleni, ja hän
toipui jälleen. Minä aattelin itsekseni, ett'en ikinä enää kävis
käpälineni mihinkään käärmeennahkaan, kun nyt omin silmin olin
nähnyt mitä siitä voi lähteä. Jim mahtaili ja sanoi toivovansa että
minä häntä tästä lähin uskoisin. Ja hän sanoi myös, että kajoominen
käärmeennahkaan olis niin surkean onnetonta, että me kenties ei
laisinkaan olis päästy asiasta tällä. Hän sanoi, että hän tuhat kertaa
ennemmin katsois uutta kuuta vasemman olkapäänsä yli kuin koskis
hyppysilläänkään käärmeennahkaan. Ja minä olin jumaliste melkein samaa
mieltä kuin hän, vaikka tietäähän sen joka lapsikin, ett'ei mitään
onnettomampaa ja typerämpää ole kuin katsoa uutta kuuta vasemman
olkapäänsä yli. Vanha Hank Bunker teki sitä kerran, aivan uhallaan,
ja kerskaili vielä tekoaan. Mutta mitens kävi? Tuskin kahta vuotta
oli siitä uhkatyöstä kulunut, kun hän eräänä päivänä oli päissään ja
kiipes kirkontorniin ja putos sieltä alas, että romahti, ja meni maahan
kopsahtaessaan aivan mäsäksi ja niin litteäksi, ett'ei häntä sitten
pantukkaan tavalliseen ruumisarkkuun, vaan kahden vanhan riihenoven
väliin, ja sillä viisin hän haudattiin. Minä en sitä nähnyt, mutta isä
ukko sen mulle kertoi. Ja kaikki tuo kurjuus tuli yksistään siitä,
että miesparka tyhmyydessään oli katsellut uutta kuuta tuolla viisin,
vasemman olkapäänsä yli. Sehän on selvää.

No, päivä meni toisensa perään, ja jokivesi vetäytyi jälleen vanhain
partaittensa väliin. Silloin panimme me eräänä päivänä syötiksi
tuommoiseen suureen kalakoukkuun nyljetyn kaniinin ja laskimme ulos
pyydyksen. Ja voi mitä me saatiin! Siihen tuli kissakala niin suuri
kuin roteva mies; s'oli kuus jalkaa kaks tuumaa pitkä ja painoi
kolmatta sataa naulaa. Sen mahassa oli jos jotakin, muun muassa
messinkinappi ja iso pyöreä pallo ja kaikellaista romua. Tuon pallon
avasimme me kirveellä, ja siinä oli sisässä sukkula. Jim sanoi että
kalalla oli ollut se mahassaan jo kauvan aikaa ja että se sukkulan
puolalangasta oli kutonut pallon koko sukkulan ympäri. Minä luulen
että s'oli suurin kala mitä koskaan on saatu Missisippistä, ja Jim
sanoi myös, ett'ei hän ikinä ollut mokomaa nähnyt. Siit'olis saanut
aika hinnan kaupungissa. Niitä kaupitaan siellä karjatorilla. Liha on
valkoista kuin lumi ja mäti aivan mainiota. Mutta meidän ei nyt sopinut
ruveta kalakauppiaiksi.

Tänkaltaisista saaliista huolimatta rupesi aika minusta tuntumaan
vähän ykstoikkoiselta ja ikävältä ja minä kaipasin vaihtelua. Sanoin
Jimille että minun halutti pujahtaa pikimmältäni kylässä; olis hauska
nähdä miten siellä elettiin. Jimkin mieltyi siihen tuumaan, mutta
hän sanoi ett'oli paras odottaa kunnes tulis pimeä ja että minun
piti pitää silmäni auki. Sitten funteerasi hän hetken aikaa ja sanoi
viimein: eikö kävis laatuun että minä pukisin päälleni vähän noita
vanhoja naisvaatteita ja olisin olevinani tyttönä? -- No, sepä taas
minun mielestäni vallan mainio vehke. Ja niin me vähän lyhennettiin
yhtä leninkiä, ja minä käärin ylös housuni polviin asti ja sukelsin
leninkiin. Jim kytki sen kiinni seljästä hakasilla, niinkuin naiset
ruukkaavat, ja se istui aika makeasti. Sitten panin päähäni tuon
naispäähineen -- s'oli tommonen "rookka" -- ja sidoin sen kiinni leuvan
alta, ja silloin näytti naamani siltä kuin s'olis ollut muurattu
kiinni korsteinin sisään. Jim sanoi, ett'ei ykskään elävä sielu olis
voinut minua tuntea, ei edes keskellä päivää. Minä harjoittelin sitten
pitkin päivää laahustamalla ympäri noissa tamineissa, ja lopulta
kävikin se varsin hyvin, vaikka Jim sanoi askeleitani liian pitkiksi
ja kömpelöiksi ja ett'ei se käynyt laatuun, että nostin hametta niin
korkealle päästäkseni kädelläni housuntaskuihin. No, minä koin korjata
puutteeni, ja lopulta meni kaikki joltisestikin.

Heti pimeän tultua lähdin matkalle kanootillani, pitäen Illinoisin
puolta. Vähän alemmalta lossipaikkaa suuntasin kylään päin, ja virta
vei minut rantaan vähän alapuolella sitä. Sidoin kiinni kanootin ja
kävin kappaleen matkaa rantaa pitkin. Näkyi valoa muutamasta pienestä
tuvasta, joss'ei kukaan ihminen ollut asunut moneen vuoteen, ja
minä ihmettelin, kuka sen nyt lie ottanut kortteerikseen. Hiivin,
kun hiivinkin, sinne ja kurkistelin sisään ikkunasta. Siellä istui
vaimoihminen -- ijältään noin neljänkymmenen paikkeilla. Hän istui
tikkaus kädessä maalaamattoman pöydän ääressä, ja pöydällä paloi
kynttilä. Minä en häntä ollenkaan tuntenut; hän oli vieras näillä
mailla, sillä kyläläisistä tunsin minä jok'ainoan sorkan. Mutta s'oli
mulle onneksi, että hän oli nykysin tänne muuttanut, sillä olinpa,
totta puhuakseni, jo ruvennut vähin katumaan uhkarohkeata retkeäni;
voisivathan ihmiset tuntea minut vaikka äänestä, ja silloin olin
keittänyt itselleni hyvän sopan. Mutta jos tämä vieras vaimoihminen
vain oli ollut kylässä kaks päivää, niin vois hän kertoa mulle kaikki
mitä tahdoin tietää. No, koputin ovelle ja päätin muistaa että minä
mukamas olin tyttö.




Yhdestoista luku.


"Astukaa sisään!" sanoi rouvasihminen, ja minä menin sisään. Hän sanoi:

"Istukaa!"

Minä istuin. Hän katseli minua tarkasti pienillä kirkkailla silmillään
ja sanoi sitten:

"Mikä on sinun nimes?"

"Sarah Williams."

"Mistä sinä olet? Kenties täältäpäin?"

"E-ei. Min'olen Hookervillestä, kymmenen virstaa täältä, jokea
alaspäin. Tulin käyden koko matkan ja olen hyvin väsyksissä."

"Ja luultavasti nälissäs myös. No, annanhan jotain syödäkses."

"Kiitos vain, hyvä rouva, mutt' älkää nähkö vaivaa. Mulle tuli niin
nälkä matkalla, että mun täytyi poiketa muutamaan taloon, pari virstaa
tästä, vähän haukkaamaan. Sikspä tulen näin myöhään. Äitini sairastaa,
ja meill'ei ole rahaa eikä mitään, ja sikspä lähdin tänne tuumaamaan
enoni kanssa; hänen nimensä on Abner Moore. Hän asuu jossain kauppalan
yläpäässä, sanoi äiti. Min'en ole koskaan käynyt täällä ennen. Tunteeko
rouva häntä?"

"En; enkä tunnekkaan vielä kaikkia kaupunkilaisia. Siit' ei ole täyttä
kahta viikkoakaan, kun me muutettiin tänne. Kaupungin yläpäähän on
kelpo matka. Paras että jäät tänne yöksi, hyvä laps. Heitä rookka
päästäs."

"Kiitos vain", sanoin mä, -- "jos saan levähtää vähän aikaa, niin
lähden jatkamaan. En minä pelkää pimeässä."

Hän ei sanonut tahtovansa antaa mun mennä yksinäni, vaan tulis hänen
miehensä pian kotiin, ja hän sais lähteä minua saattamaan mukamas.
Sitten rupesi hän puhumaan miehestään, ja sukulaisistaan alajoella ja
sukulaisistaan yläjoella, ja siitä, kuinka paljon parempi heillä oli
olla ennen mukamas ja kuinka he kenties olivat erehtyneet muuttaessaan
tänne; ja sitä vauhtia meni hänen puheensa, kunnes _minä_ rupesin
pelkäämään erehtyneeni poiketessani hänen luokseen saadakseni tietää
mitä kylässä tapahtui. Mutta yhtäkkiä puuttui hän puhumaan isä ukostani
ja murhasta, ja silloin annoin mä hänen räpättää päälle minkä jaksoi.
Hän kertoi miten Tom Sawyer ja minä löysimme ne kuus tuhatta dollaria
luolasta (vaikka hän naisten tapaan teki niistä kymmenen tuhatta),
ja hän kertoi isästä ja mikä häijy roisto ukko rahjus oli ollut ja
mikä häijy roisto minä olin ollut, ja lopuksi hän sitten tuli tuohon
murhaan. Silloin sanoin minä:

"Kukahan sen oikeastaan teki? Kuultiinhan me puhuttavan siitä jos
jotakin siellä Hookervillessä, mutta me ei saatu koskaan tietää kuka
s'oli joka tappoi Huck Finnin."

"Niin, hyvä laps, kyllähän, luulen ma, niitä on paljo täälläkin, jotka
tahtoisivat sen tietää. Jotkut meinaavat, että Finn ukko tappoi hänet
itse."

"No, johan nyt!"

"Niin, niin. Ens'alussa luulivat sitä lähes kaikki. Ukko rahjus
ei luultavasti koskaan tiennyt kuinka likeltä piti, ett'ei häntä
_lynshattu_.[2] Mutta jo samana iltana alkoivat he uskoa, että murhaaja
oli muuan karannut neekeri, jonka nimi oli Jim."

"Mitä? _Hänkö_?" --

Minä pidätin. Onneksi hän ei huomannut mitä oli multa päästä, vaan
jatkoi samaan vauhtiin:

"Niin, ja tuo neekeri karkas samana yönä kuin Huck Finn murhattiin. Ja
nyt on määrätty palkinto sille, jok' ottaa hänet kiinni -- kolme sataa
dollaria. Ja palkinto on pantu ukko Finnistäkin -- kaks sataa dollaria.
Hän tuli, nääkkös, kylään aamulla murhan jälkeen ja puhui siitä ja oli
mukana lossiveneessä kun poika paran ruumista haettiin, mutta pötki
sitten tiehensä. Ennenkun yö oli tullut, he tahtoivat lynshata hänet,
mutta hän oli silloin mennyt, nääkkös. No, seuraavana päivänä pakistiin
että neekeri oli karannut; hänt'ei oltu nähty kello kymmenen perästä
sinä yönä kun murha tehtiin; ja niinpä ruvettiin siitä syyttämään
häntä. Ja paraikaa kun sitä taas hoettiin, tuli Finn ukko retustaen
takasin ja meni laamanni Thatcherin tykö pyytämään rahaa nuuskiakseen
tuon neekerin jälkiä yltympäri Illinoisin. No, laamanni antoi hälle
jonkun verran rahaa, mutta jo samana iltana joi ukko retkale itsensä
juovuksiin ja nähtiin vielä puoliyön aikana rentustavan pitkin katuja
parin maankuleksijan seurassa; n'oli näyttänyt hyvin roistomaisilta.
Ja siitä hetkestä saakka ei ole kukaan häntä nähnyt. Ihmiset rupesivat
nyt taaskin uskomaan että s'oli hän, jok'oli tappanut poikansa ja
kaikellaisilla silmänkääntäjän koristeilla uskotellut poliisia että
mukamas ryövärit olit sen tehneet; ja sillä lailla sais hän Huckin
rahat tarvitsematta käydä niistä käräjiä. Ei kuulu olevan mitään
todistusta häntä vastaan, ja jos hän vain pysyy poissa vuoden ajan,
kunnes asia on unohtunut, niin menee hältä kaikki kuin voideltu. Hän on
viekas kuin peto."

"Niin, niin, sehän kaikki on varsin luultavaa. Mikäpä sitä estäis? No,
neekeriä siis kaikki ovat lakanneet epäilemästä?"

"Ei, hui hai, ei kaikki. Moni häntä epäilee vieläkin. Mutta hänen he
kyllä pian saavat kynsiinsä, ja viimein kai hänestä kuitenkin lypsetään
totuus."

"Hoo, hoo, vai hakevat he häntä vielä?"

"Sepä vasta kysymys! Oothan lapsekas. Kolme sataa dollaria ei tule
satamalla taivaasta. Monet uskovat, että hän ei ole kaukana. Ja sitä
uskon vähin minäkin -- vaikka pidän suuni kiinni. Puhuin tässä tuonaan
vanhan pariskunnan kanssa, jotk' asuvat naapurituvassa vähän matkaa
tästä, ja heiltä pääsi ikääskuin vahingossa, että tuskin koskaan kukaan
ihminen käy tuossa saaressa, jok'on tässä vastapäätä, -- Jacksonin
saareks sanovat. Eikö kukaan siell' asu? kysyin mä. Ei, ei kukaan,
sanoivat he. Min'olin vaiti, mutt' aattelin yhtä ja toista. Voin
panna vaikka pääni pantiksi, ett'olin nähnyt sieltä savua, saaren
yläpäästä, pari päivää ennen; ja paikalla pisti päähäni, että tuo
neekeri on siellä eikä missään muualla. Eihän ainakaan haittais,
jos kävis siellä nuuskimassa. En ole nähnyt sieltä mitään savua sen
koommin, ja saattaahan olla, että hän on lähtenyt sieltä tiehensä, jos
se todellakin oli hän. Mutta ukkoni aikoo mennä sinne katsomaan --
hän ja yks toinen mies. Hän on ollut poissa pari päivää, mutta tänään
iltapuoleen tuli hän kotiin, ja minä sanoin sen hälle heti."

"Mulle oli tullut semmoinen hätä kynsiin, että tuskin pysyin
pöksyissäni. Täytyi saada jotain sormiini ja otin hädissäni neulan,
joka makasi pöydällä, ja aijoin pujottaa siihen lankaa. Mutta käteni
vapisivat, ja siit'ei tullut mitään. Kun tuo ihminen oli laannut
räpättämästä, katsahin ylös ja huomasin että hän tirkisteli minuun
hyvin uteliaasti, ja hänen huulensa oli mennyt vekkulimaiseen hymyyn.
Minä panin pois neulan ja langan ja sanoin:

"Jaa, jaa, kolme sataa dollaria on suuri summa rahaa. Kumpahan ne olis
äidillä. Aikooko rouvan mies mennä sinne jo tän'yönä?"

"Istu suolaan! Hän meni vain pikimmältään kylään sen toisen miehen
kanssa hankkimaan venettä ja lainatakseen pyssyn, jos saisivat. Heti
puoliyön perästä lähtevät he matkaan."

"Mutta näkisiväthän he paremmin, jos lähtisivät vasta päivän vaietessa."

"Niin, kyllä kaiketi. Mutta neekeri näkis paremmin hänkin. Ja puoliyön
jälkeen hän kaiketikkin nukkuu, ja jos hän on sytyttänyt nuotion
metsään, niin he näkevät sen paremmin pimeässä ja hiipivät hänen
päälleen kuin ketut."

"Jaha, sitä minä en ajatellut."

Hän katseli minua yhä niin turkkasen tarkasti; ja mulle tuli ikääskuin
vähän ilkeä olla. Yhtäkkiä sanoi hän:

"Mikä sun nimes taas olikaan, hyvä laps?"

"M -- M -- Mary Williams."

Miten olikaan, tuntui siltä, kuin en ensi kerralla olis sanonutkaan
nimeäni Maryksi, ja nyt en hirvinnyt katsoa ylös; tuntui nyt siltä,
kuin olisin sanonut Sarah. Aloin hätääntyä aika lailla, ja se
luultavasti minusta näkyikin. Toivoin siinä vain, että tuo tuuperin
rouva sanois jotakin; mitä kauvemmin hän oli vaiti, sitä ilkeämpi oli
minun olla. Mutta nyt hän sanoi:

"Hyvä laps, olin kuulevinani että sanoit Sarah, kun ens tulit tupaan."

"Ooh, niinpä taisin sanoa. Aivan oikein. Min'olen ristitty Sarah
Maryksi, -- Sarah Mary Williams. Toiset sanovat minua Sarahksi, toiset
Maryksi."

"Hoo, vainiin?"

"Niin."

Johan tyynnyin vähäsen, mutta kuitenkin teki mieleni kauas pois.

No, mutta sitten rupesi hän räpättämään taas kovista ajoista mukamas
ja heidän niukasta toimeentulostaan ja rotista, joita heillä oli talon
täydeltä, sanoi hän; ja minä aloin käydä vähän turskimmaksi. Hän oli
oikeassa, mitä tuli noihin rottiin. Tuon tuostakin näin mä, miten joku
heistä pisti ulos nenänsä reiästä nurkassa tai tanssasi lattian yli.
Hän sanoi, että hällä tavallisesti aina yksin ollessaan oli käsillä
jotain, jolla lennättää heitä niskaan; muuten hän mukamas ei koskaan
saisi rauhaa. Hän näytti mulle pientä lyijypalloa sanoen, että hän
sillä mukamas osui heitä aika hyvästi; mutta hän oli pari päivää sitten
niukahuttanut käsivartensa eikä luullut kykenevänsä tähtäämään nyt.
Mutta hän oli varuillaan ja -- yht'äkkiä lensi hänen pallonsa muutamaan
rottaan päin, vaan ei sattunut likimainkaan; ja samassa huusi hän "ai!
ai!" ja piteli kipeää käsivarttaan. Sitten pyysi hän minun koittaa.
No, tulihan taas rotta viilettäen, ja minä lennätin pallon, lennätin
oikein tarmoni takaa, mutta rotta, se peijakas, ennätti liukua reiästä
alas; jos s'olis seisonut paikallaan, takaan minä, että siit'olis
tullut sairaloinen rotta. Rouva räyskä pyysi mun koettaa toistamiseen
ja toi pallon takasin. Sitten toi hän lankavyhdin ja pyysi minun sitä
pitää. No, minä pidin käsiäni yläällä niinkuin ruukataan, ja hän keri
lankaansa ja rupesi taas räpättämään heidän toimeentulostaan. Yht'äkkiä
sanoi hän:

"Pidä silmällä rottia. Paras ett'otat pallon syliisi."

Samassa pani hän pallon syliini, ja minä pusersin sen polvieni väliin,
että se pysyis; ja hän alkoi lorunsa uudelleen. Mutta sit' ei kestänyt
kauvan. Yht'äkkiä otti hän vyhdin ranteiltani ja katsoi minua suoraan
silmiin ja sanoi hyvin ystävällisesti:

"Kuules nyt, hyvä laps, mikä oikein on sinun nimes?"

"Mi -- mi -- mitä? Mi -- tä rouva meinaa?"

"No, hyvänen aika, mikä oikein on sinun nimes. Oletko sä Bill, tahi
Tom, tahi Bob? tai mitä? Puhu nyt suus puhtaaks."

Luulen että vapisin kuin haavan lehti, enkä totta maar tiennyt mihin
pääni pistäisin. Viimein sain änkötetyksi:

"Mutta kuinka rouva noin pitää pilanaan köyhää tyttö parkaa? Jos olen
täällä vaivaksi, niin minä heti -- --"

"No, no, älä ole milläskään, hyvä laps. Istu alas. Minä en tahdo sulle
mitään pahaa enkä aio sinusta kannella kellekkään. Mutta sano mulle
nyt suoraan miten on laitas. Luota minuun. Minä koen sinua auttaa,
jos voin, ja sen tekee kyllä ukkonikin, kun tulee. Näkeehän sen, että
sin'olet karannut oppipoika -- sen pituinen se. No, vähät siitä. Eihän
siinä mitään pahaa. Ovat kai olleet sulle ilkeitä, laps parka, ja
sinä annoit heille palttua ja menit tiehes. Herrasta varjelkoon, että
kävisin kantelemaan. Kas niin, sano mulle kaikki tyyni nyt, alusta
loppuun, niinkuin hyvä poika ainakin."

No niin, minä sanoin näkeväni turhaksi, että koetin häntä pettää
enään, ja tahdoin puhua suuni puti puhtaaksi, kunhan hän vain pysyis
lupauksessaan eikä rupeis jupattamaan. Sitten kerroin minä, että isäni
ja äitini oli kuolleet ja että minä olin joutunut palvelukseen eräälle
talonpojalle, jonka talo oli sisämaassa noin neljäkymmentä virstaa
joelta, ja tuo talonpoika mukamas oli niin häijy minulle, ett'en enää
sitä kestänyt, vaan kun hän oli lähtenyt matkalle muutamaksi päiväksi,
sieppasin minä vähän vanhoja vaatteita hänen tyttärensä luhdista
mukamas ja lippasin tieheni; ja kolme yötä oli multa mennyt, sanoin
mä, noihin neljäänkymmeneen virstaan; ja minä kuljin öisin mukamas ja
piileskelin ja nukuin päivällä, ja se pussillinen leipää ja vähän muuta
muonaa, joka mull'oli muassani mukamas, piisasi koko matkan. -- Sitten
sanoin toivovani, että enoni, tuo Abner Moore, auttais minua, ja senpä
tähden olin lähtenyt tänne Gosheniin mukamas.

"Gosheniin, sanot sä, laps parka? Eihän tämä ole Goshen. Tämä on
Pietari, tämä. Goshen on viistoista virstaa tuonnempana, joen vartta
ylöspäin. Mistä oot saanut päähäsi, että tämä on Goshen?"

"Minua tuli vastaan muuan mies tän'aamuna, juur kun olin poiketa
metsään nukkuakseni, ja hän sanoi, että kun tulin tien risteykseen,
piti mun mennä oikealle, niin olis vain viis virstaa Gosheniin. Niin
hän sanoi."

"Se mies lie ollut humalassa. Hän puhui juur päin vastoin kuin asia on."

"Niin, hän näyttikin vähän pöhnäiseltä, s'on totta se. Mutta ykskaikki.
Paras että lähden matkaan, niin ennätän sittenkin huomen-aamuksi
Gosheniin."

"Ootappa vähäsen. Minä panen sulle vähän ruokaa mukaan, poika parka.
Sinä kyllä tarvitset."

Hän toimitti mulle vähän ruokavaroja pikku nyyttyyn ja sanoi:

"Kuuleppas -- jos makaava lehmä nousee seisomaan, mikä puoli siitä
nousee ensiksi? No, vastaa pian, nyt heti -- ilman tuumimatta. Mikä
puoli nousee ensiksi?"

"Peräpuoli tietysti."

"No, entäs hevonen?"

"Hevonen nousee etupuolella."

"Millä puolella puuta kasvaa enimmän sammalta?"

"Pohjoispuolella."

"No, jos viistoista lehmää syö ruohoa mäenrinteessä, kuinka monella on
pää käännettynä samaan suuntaan?"

"Kaikilla, hyvä rouva."

"Jaha, sinä _olet_ todellakin asunut maalla, näämmä. Luulin että sinä
kenties taaskin tahdoit narrata minua. No, mikä nyt on oikea nimes?"

"George Peters."

"No jaa, koe nyt muistaa nimes, George, äläkä sano ennen lähtöäs että
s'on Alexander -- tai George-Alexander, jos joudut pussiin. Ja älä
rupee tekemisiin naisten kanssa tuossa vanhassa kattuunitrasussa.
Miehiä voit sinä kenties pettää, mutta helppo on meidän nähdä ett'et
ole tyttö. Ja kun pujotat lankaa neulansilmään, niin älä koita
sysätä silmää langan ympäri pitäessäs lankaa rauhassa, vaan pujota
päin vastoin langanpää silmästä läpi ja pidä neula rauhassa, -- niin
tekevät naiset, vaikka miehet aina tekevät noin hullusti kuin sinä
äsken. Ja kun jollakin viskaat rottaa tai jotain muuta, niin kohota
itses varpaille ja nosta kätes pään yli niin nurinpäin kuin suinkin
ja ammu väärään rotastas noin viis kuus jalkaa. Sun pitää vääntää
koko käsivartta olkapäästä asti ikäänkuin kääntyis se ruuvilla --
niin tekee tytöt; pojat pitää olkavartensa liikkumatta ja vääntävät
vain kyynärvartta kyynärpäästä asti. Ja muista että kun tyttö koittaa
pitää jotain sylissään, niin hän levittää polvet erilleen; hän ei
purista niitä yhteen niinkuin sinä teit lyijypallon kanss'. Minä,
nääkkös, näin, että sinä olit poika, samassa kun rupesit pujottamaan
lankaa neulansilmään, ja minä keksin nuo toiset konstit nähdäkseni
vain, olinko arvannut oikein. No, kas niin, lähde nyt patikoimaan enos
tykö, hyvä laps, hyvä Sarah Mary Williams George Alexander Peters, ja
jos sinä joudut johonkin, ronkeliin, niin lähetä sana rouva Judith
Loftukselle -- s'olen minä se -- niin koitan auttaa sinua pulasta.
Kule jokirannan tietä kaiken aikaa, ja toiste kun lähdet kuleksimaan,
ota sukat ja kengät jalkaas. Se tie on hyvin kivistä, ja luulempa että
jalkas on joteskin hellät tullessas Gosheniin. No, Jumalan haltuun,
poika parka!"

Kävin noin viis kuuskymmentä kyynärää rantatietä ylöspäin ja palasin
sitten takasin kanootilleni, joka oli hyvän matkaa alapuolella
Loftusten tupaa. Laskin vesille ja otin päästäni rookan, joka esti
minua näkemästä ympärilleni. Tultuani keskelle jokea, rupes torninkello
lyömään. Pidätin ja kuuntelin; ääni tuli heikkona veden yli, mutta
selvästi - ykstoista! Päästyäni saareen, ei ollut mulla aikaa
puhaltamaan, vaikk'olin kovasti hengästynyt soudosta, vaan ponnistin
suoraan läpi metsän vanhaan leiripaikkaamme ja tein siihen kelpo
kokkovalkean.

Sitten juoksin takasin kanootille, hyppäsin siihen yhdellä
harppauksella ja sousin että ryskyi ruumiissani. Tulin oikealle
paikalle ja ryntäsin metsikön läpi ja vuorta ylös ja sisään luolaan.
Siellä makasi Jim pitkällään maassa kuorsaten että kaikui. Minä
ravistin häntä hartioista hyvin lujaa ja huusin:

"Nous' ylös, Jim! Joudu! Meill'on hätä kynsissä. N'ovat perässämme."

Jim ei sanonut sanaakaan; mutta hän ryhtyi pakopuuhiin semmoisella
vauhdilla, että selvästi näki, kuinka pelästynyt hän oli. No, puolen
tunnin päästä olimme kantaneet kaikki, mitä meillä tässä maailmassa
oli, tukevalle lankkulautallemme, ja s'oli valmiina laskemaan ulos
pajupoukamasta, johon olimme sen piilottaneet. Viimeiseksi sammutimme
tulet ja kynttilät luolasta.

Otin sitten kanootin rannasta ja sousin vähän matkaa joelle ja katselin
ympärilleni kaikille tahoille; mutt' oliko siellä mitään venettä
liikkeellä, sitä en ainakaan voinut nähdä, sillä tähdet ja varjot
himmentävät näköalan veden päällä. Palasin rantaan ja sidoin kanootin
lauttaan. Sitten sysäsimme sen vesille ja annoimme virran ajaa. Me
kuljettiin saaren alapään ohi, ja koko aikana me ei hiiskuttu yhtään
sanaa.




Kahdestoista luku.


Kello kai oli tuoss' yhden paikoilla, kun me viimein oltiin päästy
saaren ohi, ja lautta tuntui meistä liukuvan eteenpäin hirveän
hitaasti. Jos joku vene tulis ajaen meitä takaa, niin tuumattiin me
heti hypätä kanootiin ja kiepsahtaa Illinoisin rannalle; mutta s'oli
oikein onnen potkaus, ett'ei ketään tullut, sillä siinä kiireessä me
ei oltu muistettu panna edes pyssyäkään kanootiin, saatikka sitten
mitään syömistä tai muuta. Ja olihan se kaikkea muuta kuin viisasta,
kun lastattiin kaikki tyyni lautalle, mutta lempokos sitä mokomassa
hätämelskassa kaikkia muistaa.

Jos nuo molemmat miehet todellakin tulis saarelle sin' yönä, aattelin
mä, niin näkisit he varmaankin pian valkean, jonk' olin sytyttänyt, ja
rupeisivat sen ääressä odottamaan Jimiä pannakseen hänet kiinni. Se
ei ainakaan ole minun syyni, jos ei heidän nenänsä sin' yönä kasvanut
jotenkin pitkäksi; minä olin tehnyt parastani, ja vissiä vain on, että
me ei ikinä nähty heistä merkkiäkään.

Heti aamun koittaessa laskimme lauttamme isossa joen polvessa
pienen metsäisen saaren rantaan Illinoisin puolella ja tukimme sen
pajupensaiden alle. Hakattiinpa me vielä kirveellä irti puunoksiakin
ja panimme niitä koko joukon lautalle, niin että jokainen ohikulkija
koht' olis luullut siinä maanvieremän tapahtuneen, kuten noissa
hiekkarannoissa usein käykin, joita virtavesi leikkailee. Meill'oli
korkeita kunnaita Missourin rannalla ja paksua metsää Illinoisin
puolella, ja kun virta vielä kävi pitkin Missourin rantaa juur tuolta
paikalta, niin ei meidän hevillä tarvinnut pelätä, että kenkään tulis
sinne. Me maattiin siellä koko päivän metsässä ja katsottiin kuinka
tukkilautat ja höyrylaivat viiltelit ohi virrassa Missourin puolella,
ja miten ylöspäin menevät höyrylaivat ponnistivat eteenpäin keskeltä
jokea. Minä kerroin Jimille kaikki mitä olin lörpötellyt tuon rouvan
kanssa, ja Jim sanoi että s'oli näppärä rouva ja että, jos tämä itse
olis yrittänyt meitä kiinni-ottamaan, h ä n ei olis ruvennut vahtimaan
nuotiotulen vieressä, vaan hakenut koiran. No, sanoin minä, eikö sitten
rouva voinut neuvoa miestään hakemaan koiraa? Jim sanoi panevansa
vetoa, että rouva ajatteli asiaa samassa kun miehet olivat valmiit
lähtemään saarelle, ja silloin, sanoi Jim, lähtivät he kylään hakemaan
koiraa ja aika meni heiltä hukkaan; muuten mukamas me ei nyt olis oltu
missä olimme, vaan samassa vanhassa kylässä jälleen. Minä puolestani
sanoin, etten välittänyt syystä, minkätähden he eivät saaneet meitä
kiinni, niinkauvan kun eivät saaneet.

Kun rupes hämärtämään, pistettiin me päämme ulos metsästä ja katsottiin
ympärillemme kaikille tahoille. Ei ketään näkynyt. Silloin kiskoi
Jim irti muutamia lankkuja ylimmästä lautasta, ja niistä rakensimme
itsellemme suojuksen, jossa olis hyvä olla sateessa ja rajuilmassa ja
jossa voimme säilyttää tavaramme kuivina. Sitten teimme tähän suojaan
eri lattiankin, toista jalkaa korkeammalle kuin itse lautan pinta,
niin että hyökylaineet höyrylaivoista eivät ulottuneet vilteillemme
ja muille tavaroille. Keskelle hauskaa mökkiä panimme sitten vielä
kerroksen savea ja naulasimme tämän ympäri lautoja, että se pysyis
paikallaan, ja se olis meille tulisijana sadeilmalla ja kylmässä.
Niinikään veistimme itsellemme varamelan, jos toinen sattuis
katkeamaan. Sitten pystytimme lyhyen haarakepin, johon voimme panna
palavan lyhdyn, ett'ei alaspäin menevät höyrylaivat törmäisi päällemme
pimeässä.

No, seuraavana yönä matkustimme noin seitsemän tai kahdeksan tuntia
virrassa, jonka voima oli noin neljä viis virstaa tunnissa. Matkalla
me kalasteltiin ja juteltiin ja uitiinkin pari kertaa, kun uni oli
meidät voittaa. S'oli ikääskuin vähän juhlallista, kun me noin maattiin
selällämme lautalla ja annettiin sen luikua eteenpäin pitkin suurta,
hiljaista jokea, tähtien loistaessa ylitsemme taivaalla. Emme koskaan
tulleet puhuneeksi kovaa taikkapa nauraneeksi, muuta kuin hiljaa
hymyten. Enimmäkseen oli meillä kauniit ilmat, eikä meille sinä yönä
tapahtunut juur mitään, josta maksais vaivaa puhua, eikä sitten lähinnä
seuraavinakaan.

Tuon tuostakin kulettiin me kaupunkien tai kylien ohi, jotka loistivat
pimeiltä mäenrinteiltä välkkyvinä valopenkereinä, ilman että mitään
taloja näkyikään. Viidentenä yönä me sivuutimme St. Louis'in kaupungin;
s'oli ikääskuin koko maailma olis syttynyt ilmituleen. Pietarissa
he ruukkasit sanoa, että St. Louis'issa mukamas oli kolme- tai
neljäkymmentä tuhatta ihmistä, mutta minä en sitä koskaan uskonut,
ennenkun nyt kello kahden aikaan tänä hiljaisena yönä näin koko tuon
ihmeellisen valomeren. Ei yhtään ääntä kuulunut kuitenkaan; kaikki
nukkuivat sikeässä unessaan.

Noin kello kymmenen aikaan illalla ruukkasin mä toisinaan käydä maihin
ja noissa pienissä kylissä kymmenellä tai viidellätoista centillä ostaa
jauhoja tai läskiä tai muuta syötävää; ja toisinaan sieppasin mä jonkun
kananpojan, joka näkyi nukkuvan huonosti, ja väänsin siltä niskat nurin
ja otin mukaani. Isä ukko ruukkasi aina sanoa, ett'ei koskaan pidä
halveksia kananpoikaa, jos vain käy ottaa sitä mukaansa, sillä jos ei
itse sitä tarvitsiskaan, niin saattaishan aina tavata jonkun, jolle
se kelpais, ja hyvää tekoa ei koskaan unohdeta mukamas. Minä tosin en
milloinkaan nähnyt, ett'ei ukko olis pitänyt kananpoikaansa itse, mutta
niin hän yhtäkaikki aina ruukkasi sanoa.

Aamusin ennen päivänkoittoa ruukkasin mä myöskin hiipiä peltoihin ja
lainata vesimeloonin tai ytykurkun tai taskullisen jyvätähkiä tai
muuta mokomaa pikkukalua. Isä vaari sanoi aina, ett'ei ole väärin
lainata mitä tarvitsee, kunhan vain aikoo maksaa takasin jos sopii;
mutta leskirouva puolestaan väitti, että tuo vain oli pehmeämpää nimeä
varkaudelle ja ett'ei mukamas mikään rehellinen ihminen menettelis
sillä viisin. Jim sanoi, että he tavallaan olit oikeassa molemmat,
sekä isä että leskirouva, puoleks kumpikin; ja paras keino meille
olis määrätä pari tai kolme tavaraa, joita emme koskaan lainaisi
-- sitten ei olis väärin lainata mitä muuta hyvänsä, meinasi hän.
No, me harkittiin tuota asiaa läpi koko yön, lauttamme uidessa yhä
eteenpäin, ja meidän oli aika vaikea määrätä, mistä me luovuttaisiin,
vesimelooneistako vai kurkuista vai mistä. Vasta aamupuoleen tultiin
me lujaan päätökseen. Me, näättekös, päätettiin vakavasti, ett'emme
koskaan kajoaisi villiomeniin eikä taateliluumuihin, ei vaikka mikä
olis. Meill'oli ollut paljon kiusoittavaa päänvaivaa, mutta nyt,
kun päätös oli tehty, tuntui oikein hyvältä. Minä varsinkin kiitin
keskustelumme hyvää ja käytännöllistä tulosta, sillä, kuten kaikki
tietää, niin villiomenat eivät maistu juur miltään, ja taateliluumut
taas ei olis kypsiä vielä pariin kolmeen kuukauteen.

Silloin tällöin ammuimme me vesilinnun, jok'oli herännyt liian aikasin
aamulla tai ei mennyt maata kylliks aikasin illalla. Ylimalkain voitiin
me erinomattain paksusti.

Viidentenä yönä siitä, kun m'oltiin kulettu St. Louisin ohi, tuli
päällemme oikein kunnon rajuilma. Myrsky raivosi, ukkonen jyrisi
ja salamat liekehtivät kuin tuomiopäivänä, ja sade vuoti tulvana
maahan. Ne ryömittiin mökkiimme, ja lautta sai hoitaa itseään.
Salaman liekehtiessä näimme edessämme tuon suuren, leveän joen ja
sen rantamailla korkeita vuoria, yhtä selvästi kuin keskellä päivää.
Äkkiarvaamatta huusin; "Halloo, Jim, katsos tuonne!" Siell'oli
höyrylaiva, jok'oli ajanut karille keskellä jokea. Me luikuttiin
suorastaan sitä vastaan, ja joka leimaus näytti sen meille aivan
selvästi. Se makasi kallellaan, ja toinen puoli yläkantta oli veden
yllä. Savupiiput oli myös näkyvissä ja yks tuoli ison kellon luona, ja
tuolin selkänojalla oli riippumassa vanha vilttihattu.

No, olihan keskellä yötä, oli myrskyistä ja kolkkoa, ja aivan niinkuin
kaikki muutkin pojat sen kaltaisessa tilassa tunsin minä mielessäni
ikääskuin jotain kutkuttavaa, nähdessäni tuon raakin makaavan siinä
niin nolona ja yksinäisenä keskellä jokea. Oli, näettekös, tullut
päälleni kova halu mennä sinne katsomaan minkälaista siellä olis. Ja
niinpä sanoin:

"Mennään sinne, Jim."

Mutta Jim pani ensimmältä kovasti vastaan. Hän sanoi:

"Mitä hyötyä siit'on? Onhan meillä hyvä olla täällä. Mitä lempoo
on meillä tekemistä vanahassa raakissa? Piä mitä sull'on ja älä
mee sotkemaan muien asioihin, sanoo raamattu. Sitä pait on heillä
varmaankin siellä vahti."

"Vahti? Mitä luulekkaan?" sanoin mä; "eihän siell'ole muuta vahtaamista
kuin kansi ja perähytti; ja luulekko sinä että kukaan viisas ihminen
panee henkensä vaaraan vanhan laivankannen ja kurjan perähytin tähden
tämmösessä ilmassa; onhan koko värkki valmiina hajoomaan ja uppoomaan
jokikinen hetki." No, siihen ei ollut Jimillä mitään sanomista, niin
että hän jo piti suunsa, kun pitikin. "Ja sitä paitse", sanoin vielä,
"voidaan me kenties löytää jotakin, joka meille kelpaa, katteinin
hytistä tai muualta. Sikaareja kenties, oikeita kymmenen pennin
sikaareja, paraita auringon alla. Höyrylaivojen katteinit on aina
rikkaita, saavat kuuskymmentä dollaria kuukaudessa; eivät välitä
vähintäkään siitä, mitä joku tavara maksaa, kun vain sitä haluavat.
Kas niin, pistä kynttilä taskuus; minä en saa mitään rauhaa ennenkun
m'ollaan nuuskittu kaikki nurkat tuossa raakissa. Luuletko että Tom
Sawyer koskaan jättäis semmottia tarkastamatta? Ei, vaikka sais
omenakakun, s'on vissi se. Hän kutsuis sitä seikkailuksi -- niin hän
tekis; ja hän nousis maihin raakille, vaikka henki menis. Ja hän
tekis kaikki tyyni niin turkkasen pulskasti, mokomalla muhkeudella ja
upeudella, että luulis itse Kristofferi Kolomboksen olevan liikkeellä
löytämässä Kaana'an maata. Kumpahan Tom Sawyer olis tässä nyt!"

Jim mutisi tietysti vielä vähän, mutta myöntyi kuitenkin, ja kun
leimaus taasen valaisi raakin, työnsimme me lauttamme sinne ja panimme
sen kiinni perään ja kapusimme kannelle. Siellä me sitten kopeloitiin
sinne tänne pimeässä, kunnes tultiin katteinin hytin ovelle, joka oli
auki; ja Herra jesta! Siinä nähtiin me valoa peräsalongista, ja me
kuultiin ääniä.

Jim kuiskasi mulle, että hänen rupes tekemään kovasti pahaa mukamas,
ja hän tahtoi että me mentäis tiehemme. Minä tykkäsin kuin hän, ja
meidän piti juur palata turvalliselle lautallemme takasin, kun kuulin
valittavan äänen sanovan:

"Voi, voi, pojat, antakaa mun olla. Minä vannon pyhästi etten koskaan
hiisku siitä sanaakaan."

Toinen, karkeampi ääni sanoi nyt:

"Sinä valehtelet, Jim Turner. Sin'oot aina ennenkin pitänyt samaa pirun
peliä. Sinä vaa'it aina enemmän kuin omaa osaas voitosta, ja aina
oot niin saanutkin, sinä hunsvotti, sen tähen että aina vannot mennä
kielittelemään jos et saa mitä tahot. Mutta tällä kertaa etpä, piru
vie, meitä enää petä. Sinä oot, jumal'avita, suurin roisto koko tässä
maassa."

Jim oli jo menossa lautalle. Mutta minua oikein syhytti uteliaisuuteni,
ja minä aattelin itsekseni, että Tom Sawyer ei suinkaan olis lipannut
tiehensä justiin silloin, ja niinpä en minäkään sitä nyt tahtonut; minä
tahdoin saada selville mitä tulis tästä jutusta. Minäpä siis rupesin
ryömimään nelin kontin sen pienen pimeän käytävän läpi, joka vei
peräsalonkiin. Tulin sinne lähelle, ja mitä näinkään! Muuan mies makasi
pitkällään lattialla, kädet ja jalat sidottuna, ja kaksi muuta miestä
seisoi hänen ylitsensä, toisella salalyhty kädessä, toisella pistooli.
Tämä toinen piti pistoolin piipun suuta ojennettuna makaavan raukan
päätä vasten ja sanoi:

"Jo jumaliste kohta pamahtaa, sinä kirottu konna!"

Makaava mies siinä ikääskuin vetäytyi nahkaansa ja kiljui ja kerjäsi:
"Voi, voi, älä ammu, hyvä Bill, älä ammu. Minä en puhu asiasta, en
halkaistua sanaa, en jumal'auta."

Lyhdyn pitäjä puolestaan vain nauroi ja sanoi:

"Haha! Vai niin! No, siitä totta jumaliste et pääsekkään puhumaan, sen
takaan minä. Häpeehän toki -- kerjätä noin. Niin, kyllähän nyt oot
pehmeä suustas, sinä roisto. Ja äsken olisit tappanut meiät, ellei
m'olis saatu sinua allemme ja köysiin. Ja minkä tähen? Sen tähen että
mekin tahottiin _oikeutta_. Mutta s'oli viiminen kerta kuin uhkasit
meitä noin, Jim Turner. Paa sisään pistoolis, Bill!"

"Enkä panekkaan, Jake Packard. Hänen pitää saada köniinsä ensin. Hän
ampui vanhan Hatfieldin samalla tavoin. S'on nyt maksettava. Hän on sen
rehellisesti ansainnut."

"Mutta _minä_ en taho, ja mull'on siihen syyni."

"Jumala siunakkoon sinua siitä sanasta, Jake Packard! En unhota sitä,
vaikk' eläisin sata vuotta", voivotteli lattialla makaaja.

Packard ei ollut häntä kuulevinaan, vaan ripusti lyhtynsä naulaan
ja viittasi toiselle seuraamaan häntä pimeään käytävään, jossa minä
olin. Minä siirryin selkä edellä taakseppäin minkä ennätin ja pujahdin
muutamaan hyttiin, jossa panin maata eräälle makuusijalle. Samassa
astui Packard sinne sisään myös puhuen taakseen:

"Tänne -- tuu tänne."

Ja Bill herra astui hänen perästään sinne. Minä kutistuin seinää vasten
niin pieneksi kuin voin, toivoen olevani toisella puolen maailmaa.
Siell'oli pilkkosen pimeä, mutta minä tunsin viinan hajusta, että he
seisoivat ihan vieressäni. Olin iloissani siitä, ett'en ruukannut juoda
viinaa; mutta jos olisinkin sitä tehnyt, niin he tuskin sittenkään olis
voineet haistaa miss'olin, sillä minä en melkein ollenkaan hengittänyt;
niin olin peloissani. Ja muutenkin oli heidän puheensa sitä laatua,
että melkein kuka hyvänsä sitä kuullessaan olis pidättänyt henkeään
kauhistuksesta. Bill tahtoi kiven kovaan ampua Turnerin. Hän sanoi:

"Hän ilmasee meiät, kun ilmaseekin. Jos _nyt_ antasimma hälle koko
voiton, meiänkin osamme, niin se ei enää tukkis hänen suutaan, tämän
kaiken perästä. Meiän täytyy tehä loppu hänen kielittelystään."

"Niin täytyy", sanoi toinenkin.

"No, mitä pirua sinä sitten mutkittelet! Mennään, siis, ja ajetaan
kuula hänen kalloonsa."

"Älä hätäile. Miks' ammuttais ja meluttais? Kuules nyt! Me nuuskitaan
kaikki hytit vieläkin, ett'ei mitään jäis meiltä tänne mätänemään,
ja sitte mennään rauhassa veneellä maihin ja kätketään tavarat.
Sitten ootamma rauhassa. Parin tunnin päästä on tämä ränstynyt raakki
varmaankin murskana ja joen pohjassa. Hä? Ja hän on hukkunut eikä voi
siitä soimata ketään muuta kuin itteään. Miks' me hänet tapettais? Minä
en taho ihmisen kuolemaa omalletunnolleni. S'olis halpaa, olis huonoa
moraalia. Hä? Enkö ole oikeassa?"

"Oot kai, mutta jos laiva nyt ei uppoiskaan? Hä?"

"No, voiaanhan yhtä kaikki oottaa pari tuntia? Hä?"

"No, olkoon menneeksi Tule sitte."

He menivät, ja minä lippasin tieheni toisaalle päin minkä kerkesin. Oli
pikipimeä; mutta minä kuiskasin niin kovaa kuin uskalsin "Jim!" ja hän
vastasi aivan olkapäältäni ikääskuin röhkien. Minä sanoin hiljaa:

"Sukkelasti, Jim, täss'ei ole aikaa ähkyä ja puhkua tuolla viisin.
Tääll'on oikeita rosvomurhaajia laivassa, ja joll'emme saa kynsiimme
heidän venettään päästä sit' irti, niin että nuo roistot eivät pääse
täältä pois, niin yks raukka jää tänne kuolemaan. Mutta jos pannaan
heidän paattinsa menemään, niin saavat he palkkansa joka sorkka, --
kun vallesmanni tulee; hänen me lähetämme tänne. Sukkelasti nyt!
Joudu, Jim! Minä juoksen oikeaa puolta, juokse sinä vasenta. Ala tästä
lautalta ja -- --"

"Ooh! Herra hallikkoon! _Lautta_? Tääll'ei oo mittään lauttaa ennää.
S'on lähteny irti ja menny Jumalan nimmeen! -- ja tässä seistään nyt!
Voi, Herra jestantes!"




Kolmastoista luku.


Kas niin! Tunnustan että pidätin henkeäni hetkisen ja että tunsin
ikääskuin jotakin kylmää pitkin selkäpiitäni. Jäädä salpatuksi
laivaraakille mokoman miehistön kanssa! Mutta siin'ei ollut aikaa
pitkään päivittelemiseen. Meidän täytyi nyt kaikin mokomin saada
kynsiimme tuo vene -- ja pitää se itseämme varten. Vaikkahan molemmat
vapisimme kuin haavan lehdet, lähdettiin me varovasti ryömimään pitkin
oikeanpuolista reilinkiä, ja se meni niin hitaasti siinä pimeässä,
että melkein kokonainen viikko tuntui menneen, kun viimein tulimme
raakin perimmäiseen perään. Ja -- mitään venettä ei näkynyt. Jim sanoi
vallan uupuneensa -- peljästys oli hältä vienyt viimeisetkin voimat.
Mutta minä sanoin että meidän yhtäkaikki tuli jatkaa, sillä jos jäätäis
tähän riivattuun raakkiin, niin olis meillä ikääskuin matkapassi
tästä matoisesta maailmasta. No, me kämpittiin taas perän ympäri ja
tultiin viimein kaleitin ristikolle, josta meidän täytyi pitää kiinni
käsin ja oikein ryömiä eteenpäin, sillä koko vasen reilinki oli veden
alla. Siitä kappaleen matkaa keulaan päin, salongin yläoven kohdalla,
löysimme vihdoinkin tuon siunatun veneen, Jumalan kiitos! Töin tuskin
voin sen siinä pimeässä nähdä. Mutta se tietäkää, ett' iloni oli oikein
priima sorttia. Mun piti juur laskeutua alas siihen, kun samassa
salongin ovi aukesi. Yks noista miehistä pisti päänsä ulos, pari jalkaa
nenästäni, niin että sittenkin luulin olevani mennyttä miestä; mutta
hän veti pian kallonsa sisään jälleen ja sanoi:

"Peitähän toki tuo lemmon lyhtys, Bill!"

Sitten viskas hän jonkun möhkäleen veneeseen ja astui sitten alas
siihen itse ja istui. S'oli Packard. Heti perästäpäin tuli Bill ulos ja
astui hänkin veneeseen. Samassa sanoo Packard hiljaisella äänellä:

"No, kaikki on klaarina -- laske ulos!"

Töin tuskin pystyin pitämään kiinni ristikosta, niin olin mennyttä.
Mutta justiin silloin sanoo Bill:

"Äläs hätäile -- otitko sinä pussin hältä pois?"

"No, enhän. Etkö sinä ottanut?"

"En. No, voi p--le! Nythän hällä on osansa kuitenkin."

"Sinä senkin hupakko! Mitä pirua me jätettäis hälle niin paljo rahaa?
Tuu pois!"

He nousivat raakille jälleen ja menivät salongin ovesta sisään, ja
ovi painui kiinni heidän perästään, sillä s'oli raakin pystypuolella.
Silmänräpäyksessä olin minä veneessä, ja Jim tuli vyöryen perästäni,
tuossa paikassa sain veitseni käteen ja leikkasin köyden poikki, ja
vene lähti menemään.

Me ei edes koskettu airoihin, ei sanaa, ei kuiskaustakaan lähtenyt
suustamme, me tuskinpa hengitettiinkään. Virta oli niin väkevä, että me
parissa sekunnissa luisuttiin toista sataa kyynärää poispäin raakista,
ja pimeys peitti sen näkyvistämme, ja me oltiin pelastetut ja tiesimme
sen.

Päästyämme noin kolme- tai neljäsataa kyynärää alaspäin raakista,
nähtiin me miten heidän lyhtynsä kimmalti sieltä hetkeksi kuin pieni
tähti, ja silloin me tiedettiin, että nuo rosvot kaipasivat venettänsä
ja rupesivat ymmärtämään, kuinka hauska se tila oli, johon he vastikään
olivat tahtoneet jättää Jim Turnerin yksinään.

Sitten tarttui Jim airoihin, ja me katsottiin kaikkialle, näkyiskö
lauttaamme. Nyt vasta rupesi minun käymään ikäänkuin vähän surku noita
miehiä -- eihän mull' ennen olis ollut aikaakaan siihen. Aloinhan
aatella, kuinka kamalaa tuo yhtäkaikki olis -- tulla jätetyksi tuolla
viisin, vaikkapa nyt sattuiskin olemaan murhaaja. Saattaishan, Jumala
paratkoon, tapahtua että _minusta_ jonakin kauniina päivänä tulis
murhaaja, ja miltähän silloin _mulle_ tuntuis tuommonen kova onni? Ja
niinpä sanoin viimein Jimille:

"Kuules, Jim, missä nyt ensiks nähdään mitään valoa loistavan rannalta,
niin lasketaan siinä maihin, johonkin paikkaan, johon sinun sopii jäädä
piiloon veneen kanssa; ja minä menen ylös ja herätän ihmiset ja keitän
heille jonkun jutun, että menevät pelastamaan nuo rosvot surkeasta
pulasta, niin että he ainakin voivat tulla rehellisesti hirtetyiksi
aikanansa."

Mutta sitä tuumaa ei ollut niin helppo panna toimeen; sillä pian
perästäpäin syntyi aika rajuilma, pahempi kuin ennen. Sade vuoti
virtana maahan ja tuuli tuuli aivan hurjasti. Eikä mitään valoa
näkynyt. Kaikki nukkuvat, aattelin mä. Me lennätettiin vinhaa vauhtia
jokea alaspäin ja tähystettiin, eikö näkyis valoa, eikö näkyis
lauttaamme. No, kului pitkä aika. Sitten helpotti sade vähäsen, mutta
pilvet pysyivät, ja salama tuli leimahtaen, ja me nähtiin edessämme
uivan jotakin mustaa ja tyyrättiin heti sinneppäin.

S'oli, kun olikin, kunnon lauttamme, ja arvaahan sen, kuinka iloisina
me astuttiin sen päälle jälleen. Samassa näimme myöskin valopilkun
loistavan alempana rannalta, ja minä sanoin heti että tahdoin sinne.
Vene oli puolillaan ryöstösaalista, jonka tuo rosvojoukko oli
varastanut raakista. Me viskattiin ne kaikki tyyni lautalle yhteen
läjään; ja sitten sanoin minä Jimille, että hän antais lautan uida
eteenpäin ja että hän sitten hetken päästä sytyttäis lyhdyn ja antais
sen palaa kunnes palajaisin matkaltani. Sitten tartuin airoihin ja
soutelin tuota valoa kohden. Tullessani lähemmälle, näkyi vielä kolme
neljä valoa lisää -- ylhäältä mäenrinteeltä. Siinä oli pieni kylä.
Minä kulin vähän matkaa tuota rannimpaa valoa kohden ja pidätin sitten
airoja ja annoin veneen luistaa omaa vauhtiaan. Tultuani sen viereen,
näin että se olikin rannassa venyvän höyrylossin lyhty. Kiipesin sinne
ylös ja rupesin hakemaan yövahtia ja löysinkin hänet viimein. Hän istui
muutaman köysikimpun päällä nukkuen, pää polvien välissä. Sysäsin häntä
pari kertaa hartioihin ja sitten rupesin surkeasti poraamaan.

Hän havahti ylös ja tuijotti vähän hämmästyneenä teensä; mutta
nähdessään vain minut, haukotteli hän ja ojenteli raajojaan, ja sitten
hän sanoi:

"Halloo, poika naskali, mitä sinä ulvot? Mikä hätänä."

Minä sanoin:

"Niin, kun isä -- ja äiti -- ja sisareni ja --"

Porasin taas oikein tarmoni takaa. Silloin hän sanoi:

"No, no, älähän nyt noin katkee siinä kahtia, kaikillahan on meillä
surumma ja vaivamma täss' elämässä, kyllä se vielä paranee. No, mikä
heiän nyt on sitten?"

"He -- he -- he ovat? -- ootteko te vahtina tässä laivassa?"

"Oonpa niinkin", sanoi hän ikääskuin vähän mahtavasti. "Mie oon
kapteini ja omistaja ja tyyrmanni ja luotsi ja yövahti yhellä kertaa;
ja toisinahan oon mie rahtinakin ja toisinahan matkaväkenä. Enhän mie
oo niin rikas kuin Jim Hornback vanhus enkä tietysti niin soakelin hyvä
kaikille moailman kakaroille, että sirottasin ropojani pitkin moantietä
kuin hän; mutta kuitenni oon hälle monta kertaa sanonunna ett'en mie
tahtos olla hänen housuissansa, sillä merimiehen elämä s'on miun
elämääni se, ja mie en, soakeli soikohon, tahtos virua moalla kahta
virstaa kaupunnista, joss'ei milloinkana mitään tapahu, en vaikka hyö
antasit mulle kuormallisen kultaa ja vähä peälle. Mie oattelen --"

Minä keskeytin hänet ja sanoin:

"N'on niin hirveän kovassa hädässä ja -- --"

"_Ketk_'on?"

"No, Herra hallitkoon, isä ja äiti ja sisar ja neiti Hooker; ja jos te
ottasitta lossiveneenne ja lähtisittä sinne -- --"

"Mihin? Missä hiiessä hyö ovat sitten?"

"No, herranen aika, raakilla."

"Millä raakilla?"

"No, eihän niit'ole muuta kuin yks."

"Ethän sie meinaa tuota masinaa _Walter Scott_'ia."

"Justiin sitä."

"No, mutta pyhä Poavali, mitä lempoa hyö siellä tekevät?"

"Niin, eihän ne sinne tahallaan tulleet."

"Niin, kyllähän sen uskon. Mutta jos hyö eivät korjoo sieltä luunsa
tuossa paikassa, niin pieveli heiät perii. Mutta miten hiiessä hyö
joutuivat mokomahan pinnistyksehen?"

"Niin, -- s'oli niin, että -- neiti Hooker oli visiitillä tuolla
kaupungissa -- --"

"Booths Landingissa, niin, -- no, anna tulla!"

"Niin, hän oli visiitillä, tuolla Booths Landingissa, ja justiin
illan suussa piti hänen lähteä menemään hevoslossille mustan piikansa
kanssa, sillä hänen piti olla yötä sen fröökynän luona -- niin, en
muista hänen nimeään; ja sitten menee heiltä perämela poikki, ja heidän
lossinsa pyörähtää ympäri ja lentää perä edellä virran mukana pari
virstaa poispäin ja puskee viimein tuohon raakkiin ja kaatuu, niin että
lossimies ja hevoset ja tuo musta piika hukkuvat kaikki tyyni, mutta
neiti Hooker iski kyntensä raakkiin ja kömpi ylös. No, ja noin tunti
pimeän tulemasta tullaan me veneellämme samaa tietä, ja niin oli pimeä,
että me ei nähty raakkia ennenkun oltiin sen vieressä; ja silloin _me_
törmättiin siihen ja veneemme kaatui, mutta me toki, Jumalan kiitos,
pelastuttiin kaikki tyyni, pait Bill Whipple -- voi, voi sitä siivoa
sielua -- kumpahan olisin ees minä mennyt hänen sijastaan."

"No, mutta voi päiviäni! Onko mokomaa kuultuna nähtynä? No, mitä työ
sitte teitten?"

"No, me hallooattiin huudettiin apua kurkun täydeltä, mutta joki on
niin leveä siltä kohalta, ett' arvatenkaan ei kukaan meitä kuullut.
Ja silloin sanoi isä, että jonkun täytyi mennä maihin ja hankkia apua
mistä hinnasta hyvänsä. Min'olin ainoa, jok' osasin uida, ja minä
lähdin matkaan, ja neiti Hooker hän sanoi, että jos en sais apua
muualta ennen, niin menisin mukamas hänen enonsa luo, joka kyllä sitten
pitäis asiasta huolen. Minä pääsin maihin kappaleen matkaa tästä
alempana ja oon sitten juossut kuin hullu ja kokenut saada ihmisiä
sinne apuun, mutta he sanovat vain: 'Mitä, tämmösenä yönä ja tällä
virralla, sehän olis hulluutta; juokse sinä höyrylossille!' No, jos te
nyt tahtositta -- --"

"No, kenties mie tahonki, ja piru vie luulenki että sen teen; mutta
kuka perhana mulle sen _maksaa_? Luulekko kenties että sun isäs -- --"

"No, kyllähän siitä aina sovitaan. Neiti Hooker sanoi erittäin että
hänen enonsa Hornback -- --"

"No, pyhä Poavali! _Hänkö_ on hänen enonsa? Kuules, poika naskali,
juokse minkä kintuistas lähtöö tuonne, missä näet valkean palavan, s'on
kapakka; ja sano heille siellä että näyttävät sulle tien Jim Hornbackin
talolle. Älä kuhunustele, kuulekkos! Käytä jalkojas! Sano hälle, että
mie laitan tänne hänen sisarentyttärensä ihka elävänä ennenkun hän
kerkiää kaupunkihin. Kas niin, lähe nyt matkaan kuin oisit jo. Mie
juoksen vain tuonne kulman taa ja herätän masinistin."

Minä harppasin sinneppäin, josta tuo valo näkyi, mutta niin pian kuin
hän oli kiertänyt kulman, palasin minä takasin ja juoksin veneelle
ja ammensin siitä veden ja sousin tyvenvedessä pitkin rantaa noin
kuussataa kyynärää ylöspäin ja menin sitte piiloon parin halkoproomun
taakse, nähdäkseni miten kävis; en saanut mitään rauhaa ennenkun olin
nähnyt höyrylossin lähtevän. Ja totta puhuakseni, niin minä ikääskuin
vähän ylpeilin itsekseni, kun olin nähnyt niin paljon vaivaa noiden
kanaljain tähden, jotka jäivät raakille; sitä totta maar ei moni muu
olis tehnyt. Minä vain toivoin että leskirouva olis saanut sen tietää.
Hän olis varmaankin puolestaan ylpeillyt minusta, kun olin auttanut
noita rosvoja. Miten näet lieneekin, niin tykkäävät vanhat leskirouvat
ja muut jumaliset ihmiset aina kaikkien enimmän juuri rosvoista ja
kaiken maailman pahantekijöistä ja roistoista. S'on vissi se.

No, minun siinä venyessäni, mitäs näenkään! Joo, tuo siunattu raakki
tulee vyöryen pitkin virtaa, mustana ja kolkkona kuin kuolema. S'on
totta, että siinä ikääskuin vähän värisytti selkäpiitäni, mutta
yhtäkaikki laskin ulos ja sousin sinneppäin. Se makasi niin syvällä
vedessä, ja minä huomasin heti, että siellä tuskin enää voi virua
ainoakaan elävä sielu. Sousin sen ympäri ja huusin "halloo!" pariin
kertaan, mutta mitään vastausta ei kuulunut; kaikki oli hiljaa kuin
haudassa. Minä tunsin vähän sydämmen-vaivaa noiden rosvojen kohtalosta,
mutt'en paljon; sillä mä aattelin että jos he sen kestäis, niin
kyllähän minä puolestani.

Samassa laski höyrylossi ulos rannasta; ja minä työnsin keskelle jokea
ja pääsin hyvän matkaa poispäin virrassa; ja kun arvelin olevani
lossiväen näkyvistä, pidätin hetken airojani ja katsoin taakseni ja
näin, miten höyrylossi kulki raakin ympäri nuuskien neiti Hookerin
jäännöksiä, joita katteini luuli tuon eno Hornbackin niin kovasti
odottelevan; mutta hetken päästä he antoivat palttua koko puuhalleen
ja höyrysit hyvää vauhtia takasin rantaan päin. Minä puolestani sousin
jokea alaspäin että huilasi.

Kesti hyvin kauvan ennenkun sain Jimin lyhdyn näkyviin; ja kun sen viho
viimeinkin näin, tuntui se olevan tuhannen virstan päässä. Saapuessani
sitten kerrankin perille lautallemme, rupes aamu koittamaan lännestä;
ja me mentiin maihin muutamaan saareen, kätkimme lautan ja upotimme
veneen. Sitten mentiin me makuulle ruohoon ja nukuttiin sikeästi kuin
kuolleet.




Neljästoista luku.


Nukuttuamme viimein kylliksi, ruvettiin me huviksemme räknäilemään
noita tavaroita, jotka tuo surkea rosvojoukko oli varastanut raakilta.
Siinä oli jos jotakin: saappaita ja vilttejä ja vaatteita ja koko
joukko muuta kauskua, ja koko läjä kirjoja ja yks kiikari ja totta
maarian -- kolme lootaa sikaareja. Ei kumpikaan meistä ollut ikipäivinä
ollut niin rikas koko eläissämme. Sikarit meitä miellytti kaikkein
enimmän. Me maattiin koko sen iltapäivän metsässä loikoillen ja
polteltiin ja juteltiin, ja minä luin noista kirjoistakin pariin
erään; harvoin voi ihminen niin paksusti. Minä kerroin Jimille kaikki
mit'oli tapahtunut raakilla ja höyrylossilla, ja minä sanoin että tuo
kaikki oli _seikkailuita_; mutta Jim sanoi kernaimmin tahtovansa päästä
kaikista seikkailuista vastedes. Hän sanoi että, kun minä kämpin tuohon
käytävään raakilla ja hän konttasi takasin tullakseen lautalle ja tämä
oli poissa, hän oli kuolla siihen paikkaan, sillä hän aatteli olevansa
mennyttä kalua, miten ikinä käviskin; jos hän ei pelastuis, niin
hukkuis hän, ja jos hän pelastuis, niin veis pelastaja hänet takasin
fröökynä Watsonille, joka möis hänet Etelään, kun möiskin. Ja siinä hän
oli oikeassa; hän oli enimmäkseen aina oikeassa; häll'oli turkkasen
hyvä pää, neekerin pääksi.

Luinmahan myöskin Jimille noista kirjoista kaikellaista kauskua
kuninkaista ja herttuoista ja kreiveistä ja senkaltaisista ihmisistä ja
kuinka he kävit ylönpalttisen komeissa vaatteissa ja millä penteleen
komervenkillä he kulkivat muun väen seassa, ja miten he kutsuivat
toisiaan Teidän maisteetiksenne ja Teidän ylhäisyydeksenne ja Teidän
armoksenne ja Teidän korkeudeksenne ja Jumala ties miksi, sen sijaan
kuin vain olisit sanoneet "hyvä herra" tai "Te", niinkuin tavalliset
ihmiset. Ja Jim hän kuunteli korvat pystyssä ja silmät selällään.
Viimein hän sanoi:

"No, herranen aika, enhän olis luullu niit' olevan niin perhanan
paljon. Tuskinpa oon kuullu puhuttavan mistään kuninkaastakaan, pait
tuosta vanahasta kuningas Sallermann'ista ja noista kakspäisistä
ja jalattomista kuninkaista korttipakassa. Paljonkohan tommosella
kuninkaalla on palakkaa?"

"Palkkaa?" sanoin minä; "ooh, heill'on tuhat dollaria kuukaudessa,
jos tahtovat. Heill'on aivan niin paljo kuin heidän lystää, nääkkös.
Kaikkihan oikeimmiten on heidän omaansa."

"No, voi sun turkin pippuri! Mitä heillä sitte on tekemistä?"

"Tekemistä? Sanohan vielä! He eivät tee tämän taivaallista. Istuvat
päiväkaudet kädet ristissä ja voivat paksusti."

"No, voi sun saakeli!"

"Niin, niin s'on. Pait tietysti kun tulee sota. Silloin lähtevät he
sotaan, mutt'eivät ammu itse; komentavat vain kiven takaa. Mutta
kotosalla laiskottelevat he vain tai käyvät toisinaan metsästämässä
huvikseen -- tai -- sssh! -- kuulitko jotain?"

Me karattiin pystyyn ja katsottiin kaikkialle, mutta s'oli vain
höyrylaiva joka tuli hohottaen niemen takaa; ja me istuttiin jälleen.

"Niin, niin", jatkoin minä nyt, "ja toisinaan, kun noilla kuninkailla
on ikävä, niin rettelöivät ja juonittelevat he huvikseen parlamenttinsa
kanssa, jossa valtiomiehet istua kököttävät, ja jos joku niistä rupee
murisemaan, niin tuossa paikassa kuningas sivaltaa hältä pään poikki.
Mutt' enimmäkseen laahustavat kuninkaat päivät pitkin haaremissaan."

"Missä?"

"Haaremissa."

"Mikä se haaremi on?"

"No, hyvänen aika, etkö sinä tiedä sitäkään? S'on se paikka, jossa
kuninkaan rouvat asuu. Salomolla esimerkiks oli semmonen haaremi. Häll'
oli varaa pitää noin miljoonan paikkeille muijia, hällä."

"Ahaa, johan muistan. Niin, niin, tommonen haarami s'on, niin
sanoakseni, jommonenki kasvatuslaitos. Mitä elämää siellä mahtaa olla
noien kaikkein lapskakarain kanss'. Kuinka ne rääkyy ja poraa ja
telemii ja tappelee alinomaa. Ja kaikki toi akkaväki sitte! Miten ne
mahtaa riiellä ja kinata, ja repiä toisians tukasta! Olishan siinä
tekemistä, ja saishan siinä nauraakkin aivan haletakseen. Ja sitte
kehtaavat vielä sanoa, että tuo Sallermanni mukamas oli viisas mies.
Min'en anna kahta penniä hänen viisaurestaan. Mikä viisas mies tahtos
päiväkauret ellää tommosessa peevelin pelissä? Viisas mies laittas
ennemmin ittelleen vaskisepänverstaan; voishan hän sillon ainaki _panna
kiinni_ verstaansa, kun tahtos vähän nukahtaa."

"Niin, mutta Salomo _oli_ kuitenkin viisain mies mitä koskaan on
löytynyt; sillä rouva Douglas sanoi sen itse, ja hän ei koskaan
valehtele."

"Min' annan palttua leskiprouvalle. Sallermanni ei ollu mikään viisas
mies, eipä piru vie ollukkaan. Mitä kaikkia hullutuksia pistikään hänen
päähäns'. Johan sitä itkis kaikki Pietarin siatkin. Tiiäkkös, kun hän
kerran halkas pienen lapsiparankin kahtia --"

"Kyllä tiedän, leskirouva puhui mulle siitä myös."

"No, onko se laitaa se? Onko semmonen mies viisas? Hölömö hän on.
Kattos nyt. Toi kuusenkanto tuossa on toinen noist' akoista; sin' oot
toinen; min' oon Sallermanni, ja tää dollarinseteli on toi lapskakara,
josta te riitelettä. No, mitä teen nyt minä? Kiertelenkö mä hiljaa
pitkin kylää ja tiiustelen salaa joka talossa saarakseni seleville
kenenkä toi kakara -- ei, vaan tää seteli, on oma, ja annan sen sitte
oikealle akalle -- ei, vaan sulle tai tuolle kuusenkannolle? Niinhän
tekis viisas ihminen. Mutta mitäs vielä! Minä repäsen sen kahtia ja
annan toisen puolen sulle ja toisen puolen sille toiselle akalle.
Just präsiis sillä vlisin menetteli Sallermanni lapsrukan kanss. No,
nyt kysyn vain: onko siinä laitaa? Mitä hyötyä on kellään puolesta
setelistä? Huolivatko he siitä puoteissa? Johan nyt. Ja mitä hyötyä on
puolesta lapskakarasta? Min'en antas viittä penniä tuhannesta mokomasta
puoliskosta."

"No, mutta Jim, sinähän oot aivan eksynyt asian oikeasta ponsipaikasta,
kuulekkos, oot eksynyt monta penikulmaa."

"Hä? Minäkö? Mene hiiteen ponsipaikkones. Niinku min'en tietäs mik'on
selevää järkee. Ja Sallermannin tyhymässä teurastuksessa ei ole mittaan
selevää järkee. Eihän siinä riirassa ollu kysymystäkään puolesta
lapsesta, vaan koko lapsesta siinä oteltiin. Ja sen mä sanon, että se,
joka ruppee ratkasemaan riitaa koko lapsesta puolella lapskakaralla, se
mies menköön tunkiolle. Älähän haastakkaan mulle Sallermannista. Minä
tunnen miehen jo selästäkin."

"Mutta sanonnan sulle, ett'et tiedä asian ponsipaikkaa."

"Mee tunkiolle ponsipaikkones! Minä tiiän minkä tiiän. Ponsipaikka?
Tahotko sinä tietää, missä oikeastaan se syvin ponsipaikka tässä
asiassa on? Hä? Joo, se ei ole missään muualla kuin siinä elämässä,
jota Sallermanni eli. Katos nyt. Mies, jolla vain on yks tai kaks
lapskakaraa, hän ei mee niitä tuhulaamaan tolla viisin; häll'ei ole
siihen halua eikä varaa. _Hän_ tietää tallentaa kakaransa. Mutta
semmonen mies, joll'on viis miljonaa lasta kiljumassa kotona, hän ei
paljoa niistä välitä. S'on hälle joteskin yhyrentekevää, jos _yks_
niistä hakataan kahtia; samaa kuin jos halkaset hältä kissanpojan.
Niitä on hällä sittenkin yltäkyllin. Pari kakaraa sinne tai tänne, se
ei tuntunut Sallermannille enemmän kuin kirppu. Ja siinä koko juttu.
Usko pois!"

Mikä kanalja neekeriksi! Saatuaan jotain päähänsä, oli hän kuin pölkky.
En ikinä ole nähnyt neekeriä, jok'olis ollut niin raivossaan Salomolle.
Ihan turhaa ruveta häntä lepyttämään. Minä rupesin sentähden puhumaan
muista kuninkaista ja jätin Salomon rauhaan. Kerroin hälle Lutovikki
kuudestoistasta, jolta hakattiin pää poikki Franskanmaassa monta vuotta
sitten, ja hänen pienestä pojastaan Delfiinistä,[3] jok'olis tullut
kuninkaaksi, mutta he panivat hänet kiinni ja pistivät vankeuteen,
johon muutamat sanovat hänen kuolleen.

"Poika parka!"

"Mutta toiset sanovat, että hän pääsi karkuun ja tuli Amerikaan."

"No, sehän oli hyvä. Mutta vähän ikävä mahtaa hälle kuitenkin tulla
täällä. Eihän tääll'ole mittään kuninkaita, vai mitä, Huck?"

"Ee-i."

"Silloinhan hän ei voi saara mittään paikkaa, poika parka. Mihin hän
joutuu?"

"Hm, jumala ties. Muutamat noista karanneista kuninkaista rupeevat
poliiseiksi, toiset opettavat ihmisiä puhumaan Franskanmaan kielellä."

"Hä? Mitä sä meinaat? Eiväkkö sitte Franskan ihmiset puhu samallaisella
kielellä kuin me?"

"Ei, Jim; hui hai. Heidän kielensä kääntyy ja vääntyy aivan toisin
kurin kuin meidän. Sin'et ymmärtäis sanaakaan heidän puheestaan."

"No, mutta Herra hallikkaan, mitä kurjuutta! Mistä se tulloo?"

"Niin, _minä_ en tie; mutta niin se vain on. Olen onkinut vähän heidän
sotkustaan eräästä kirjasta. Aatteleppas että joku tulee luokses ja
sanoo: _Parla-vussi-fransaisu_[4] -- mitä sä meinaisit?"

"Mitäkö mä meinaisin. Min'en jumaliste meinais mittään. Minä löisin
häntä korvalle ja käskisin hänen tietää huutia -- jos hän ei olis
valakonen, nääkkös. Mutta tulukaanpas vain neekeri moukka haukkumaan
mua tolla viisin!"

"Ääh, eihän s'ole mikään haukkumasana. Sehän vain on samaa kuin jos hän
kysyis sulta, osaakko sinä puhua Franskanmaan kielellä."

"No, mutta miks hiiessä hän ei sitä _kysy_ sitte?"

"No, voi, voi, sitäpä hän juur kysyy. S'on Franskanmaan ihmisten _tapa_
sitä kysyä."

"Hm, jassoo. Mutta s'on hiriviän hassu tapa sitä kysyä, ja min'en ennää
taho kuulla siitä sanaakaan. Siin'ei ole mittään järkiä."

"Kuules nyt, Jim; puhuuko kissa niinkuin me?"

"Ei tietysti."

"No, entäs lehmä?"

"Ei, ei lehemäkään. Johan nyt!"

"No, puhuuko kissa niinkuin lehmä tai lehmä niinkuin kissa?"

"Ei, sitä ne ei tee."

"No, onko se sinusta kummallista, että toinen niistä puhuu eri tavalla
kuin toinen?"

"Eei, eihän siin' oo mittään niin kummallista."

"No, ja onko siinä mitään kummallista, että ne kumpikin puhuu eri
tavalla kuin me?"

"Ei; se kyllä on aivan luonnollista."

"No, miks' se sitten olis kummallista, että _Franskalainen_ puhuu eri
tavalla kuin me? Vastaappas siihen sinä."

"Onko kissa ihiminen, Huck?"

"Eei!"

"No, sittenhän ei voi pyytää että kissa puhus niinku ihiminen. No, onko
kenties lehemä sitte ihiminen -- vai onko se kenties kissa?"

"No, ei suinkaan, ei kumpaakaan."

"No, sittehän ei liion voi pyytää että se puhus niinku ne. Mutta kuules
nyt, onko Franskalainen ihiminen?"

"On kaiketikkin."

"No hyvä. Mutta sanoppas nyt, miks helev--ssä hän ei myöski voi
_puhua_ niinku ihiminen? Vastaa sinä _siihen_."

Minä näin ett'ei maksanut vaivaa kiistellä hänen kanssaan sen
pitemmältä. Neekerin kanssa ei totta maarian pääse mihinkään. Sikspä
vaikenin minä.




Viidestoista luku.


Me ruvettiin nyt meinaamaan, että me ainakin kolmessa yössä
kerettäisiin Cairoon, tuohon kaupunkiin Illinoisin perukassa, jossa
Ohio joki laskee Missisippiin ja johon me oikeastaan ponnistettiin.
Siellä aiottiin me myydä lauttamme ja nousta höyrylaivaan ja matkustaa
Ohioa ylöspäin vapaisiin Valtioihin, joissa ei neekeriorjuutta ollut ja
me voitais elää herroiksi.

No, toisena yönä tuli paksu sumu, ja me aiottiin mennä maihin johonkin
saareen, sillä senkaltaisessa sumussa on melkein mahdoton kulkea. Minä
siis melosin kanootia edeltäpäin, kiinnittääkseni lautan kokkanuoran
lähimmän saaren rantaan; mutta tuohon tultuani ei siinä ollut muuta
kuin pieniä, heikkoja vaivaispensaita, joihin voisin sitoa nuoran.
No, kiinnitinhän sen sentään paksuimpaan pensaanrunkoon, mutta sillä
paikalla oli kova virta, ja lautta tuli ajaen semmoista vauhtia, että
se repi irti koko pensaan juurineen päivineen ja ajoi tiehensä aika
kyytiä. Sumu oli paksua kuin puuro, ja mun rintaani ahdisti niin,
että puoleen minuutiin en päässyt paikaltani - ja sitten ei lauttaa
enää ollut näkyvissä; siinä tuskin näki kymmentä kyynärää eteensä.
Minä hyppäsin kanootiin ja sänttäsin sen perään ja tartuin melaan
ja panin sen lehden pyyhkäisemään. Mutta ainoastaan kanootin perä
liikkui, vääntyen vasempaan ja oikeaan. Siinä tulisessa kiireessä olin
kokonaan unohtanut, ett' alus oli keulasta kiinni rannassa. Juoksin
ylös ja koetin sen päästää, mutta minua puistutti niin ja käteni vapisi
niin, että siinä meni hyvän aikaa ennenkun sain nuoran irti. Hiki
otsassa lähdin kiireimmän kautta matkaan, saavuttaakseni lautan. Ja
kaikki meni joltisestikin niinkauvan kuin rantaa piisasi, mutta koko
saari oli tuskin kuuttakymmentä kyynärää pitkä, ja samassa hetkessä,
kuin pyörähin alimman niemen ohi, sukelsin suorastaan tuohon paksuun
valkoseen sumuun enkä silloin enää tietänyt, enemmän kuin eksynyt
pässi, miss'olin tai mihin joutuisin.

Eihän ollut siinä viisasta ruveta melomaan; olisin voinut puskea
kiveen tai luotoon tai mihin hyvänsä. Istuin sentähden rauhassa ja
annoin kanootin vieriä virran mukana, vaikka s'on turkkasen vaikea
pitää käsiään rauhassa mokomassa tilassa. Minä hoilasin pariin kertaan
ja kuuntelin. Hyvin kaukaa kuuluikin joku ääni vastaavan, vaikka
heikosti, ja paikalla palasi rohkeus rintaani, joka jo oli ikääskuin
vähän riutunut. Rupesin taas melomaan sinneppäin, ja sitten kuuntelin
uudestaan hyvin tarkasti. Se kuului nytkin, ja minä huomasin joutuneeni
vähän suunnasta syrjään, liian paljon oikealle. Hetken päästä, kun se
taas kuului, olin liiaksi vasemmalla siitä -- ja päälle päätteeks minä
en sitä myöskään ollut lähestynyt, kun näet alinomaa kulin väärään,
milloin toisaalle, milloin toisaalle, ja se sitä vastoin ajoi suoraan
eteenpäin.

Minä toivoin, että tuo hupakko ymmärtäis ruveta rummuttamaan
tinakastrullia tai jotain semmoista ja sitä soittoa sitten jatkais
yhteen mittaan, mutta hän ei sitä tehnyt, ja s'oli tietysti nuo tyhjät
paikat huutojen välissä, jotka minua niin onnettomasti eksytti. No,
minä ottelin siinä eelleen, ja mitäs ollakkaan! jo kuulin tuon äänen
_takaapäin_. Nyt vasta olin aika sotkussa. Joko s'oli jonkun toisen
ääntä taikka olin minä pyörähtänyt aivan ympäri kuin hullu lammas.

Heitin alas melan. Taaskin kuului sama huuto, ja s'oli takanani, mutta
toisella paikalla. Ja sitten se vaihteli alinomaa paikkaa, kunnes se
viimein oli edessäni taas. Min'en edes varmaan tiennyt, oliko se Jim
joka siellä huusi vai joku muu lauttamies, sillä ääni ei tuommoisessa
sumussa kuulu luonnolliselta. Mutta sitten mä hoksasin, että sen muutto
paikasta paikkaan tuli siitä, että kiemuroiva virta heilutti kanootini
ympäri moneen kertaan, minun sitä huomaamatta.

Huutoa jatkui, ja hetkisen perästä kulin minä korkean rannan ohi
isojen puiden varjossa, jotka näyttivät harmailta aaveilta, ja virta
kääntyi vasemmalle, oikein kohisten uponneiden puunkantojen ja muun
romun välissä. Parin sekunnin päästä ei taaskaan näkynyt muuta kuin tuo
valkonen sumu yksin, ja minä istuin liikkumatta ja kuuntelin vain miten
sydämmeni pamppaili rinnassani; minä luulen, että se toimitti sata
tykytystä minun vetäessäni yhden kerran henkeä.

Minä ymmärsin nyt varsin hyvin, miten asian laita oli. Tuo korkea ranta
oli saari, ja Jim oli arvatenkin virran mukana joutunut sen toiselle
puolelle. Se ei ollut mikään pikkunen luoto, jonka ympäri olis kulkenut
kymmenessä minuutissa. Siinä oli näet korkeita ja paksuja honkia, siis
ison saaren puita; mahtaa ollut seitsemän kahdeksan virstaa pitkä ja
parin virstan levyinen.

Istuin hiljaa ja kuuntelin vain, noin kvartin tuntia. Virran vauhti oli
hyvinkin viis kuus virstaa tuntiinsa, ja sitä vauhtia minä kulin; mutta
sitä ei ollenkaan tunne. Ei, vaan siinä tuntuu aivan siltä kuin makais
ihan liikkumatta veden päällä; ja jos sattuu kulkemaan ohi jonkun
kiinteän puunkannon tai muun semmosen kappaleen, niin ei siinä aattele
että itse kulkee sukkelaa eespäin, vaan että kanto kiitää sivu hirveää
vauhtia. S'on joteskin kolkkoa ja ikävää, kun tuommoisessa sumussa
täytyy olla yksin liikkeellä keskellä yötä; jos ette sitä usko, niin
käykäähän kerraksi koettamaan -- saattepa nähdä.

No, noin puoli tuntia kului sillä viisin, ja tuon tuostakin minä huusin
"halloo." Viimein kuuluikin jonkinmoinen vastaus, ja minä koin seurata
sitä, mutta s'oli turhaa. Huomasin joutuneeni pienten luotojen keskeen,
joista näin vilahuksen, kun salmi niitten välissä oli ahtaimmillaan, ja
toisinaan, kun en niitä nähnyt, kuulin kuitenkin laineiden loiskeesta
rantaa vasten, missä ne olit. Semmoisissa seikoissa oli mahdoton
erottaa, mistä joku ääni tuli; välin kuului sieltä, välin täältä. S'oli
samaa kuin olis tavotellut virvatulta.

Neljään viiteen kertaan oli vähältä ett'en ajanut maihin, ja minä
aattelin, ett'ei lautalla ollut hyvä siitä suoriutua ja että se
varmaankin vähän väliä törmäsi rantoihin.

No, jonkun ajan päästä tuntui siltä kuin olisin tullut avoveteen
jälleen, mutta mitään ääntä ei enään kuulunut. Tulin tuumanneeksi, että
lautta kenties oli tarttunut johonkin kantoon ja joutunut haaksirikkoon
niineen päivineen. S'oli surkeaa ajatella, mutta min'olin niin väsynyt
ja uupunut, että painuin pitkälleni paatin pohjalle välittämättä enää
mistään. Enhän kuitenkaan tahtonut tahallani nukkua; mutta mull'oli
niin uni, että silmäni eivät pysyneet auki enään, ja niinpä tuumasin,
että voihan tässä toki pikkusen uinahtaa.

Mutta siitä tuli enemmän kuin pikkusen, sillä kun viimein heräsin,
loisti tähdet kirkkaalta taivaalta, sumu oli hävinnyt, ja virta kuletti
minua kauheaa vauhtia eteenpäin pitkin leveää joenpolvea. Ensimmältä
en ollenkaan tietänyt missä olin; luulin näkeväni unta, ja kun viimein
rupesin tointumaan ja seikat selveni, tuntui siltä, kuin olis ne
tapahtuneet pari viikkoa takaperin.

Joki oli aivan tavattoman leveä siltä kohdalta, ja sen rannoilla oli
tiheää ja paksua metsää, aivan kuin tukevana muurina, sen mukaan
ainakin kuin minä siinä tähtien valossa voin nähdä. Katsoin virtaa
alaspäin ja huomasin mustan pilkun veden pinnalla, kappaleen matkaa
poispäin. Minä ponnistin sen perään, mutta päästyäni luokse ei siin'
ollutkaan muuta kuin pari kolme yhteenkytkettyä tukkia. Sitten näin
taas toisen mustan kappaleen ja ajoin sitä takaa; sitten taasenkin
toisen, ja sillä kertaa sain istua suolaan. Siin' oli todellakin rakas
lauttamme edessäni.

Tultuani sen laitaan, näin Jim'in istuvan siinä nukkumassa, pää polvien
välissä ja oikea käsivarsi peräairolla. Toinen airo oli poikki, ja
lautta oli täynnään lehtiä ja oksia ja muuta rytöä.

Sidoin kiinni kanootin ja astuin lautalle ja painuin pitkälleni Jimin
viereen, ihan hänen nenänsä eteen. Sitten rupesin haukottelemaan ja
ojentelemaan raajojani, aivan kuin vasta olisin herännyt, ja sanoin:

"Halloo, Jim, taisin nukkua? Miks'et herättänyt minua?"

"Herra Jumala, sinäkö s'oot, Huck? Ekkö s'oo kuollu, ekkö s'oo hukkunu?
Ookko sinä tullu takasin? No, voi, voi, aivan täyttä tottako oot kotona
taas? Aivan täyttä tottako? Anna mä koittelen sinua käsilläni, laps
kulta, anna mä koittelen sinua sormillani. Ei, sin' et oo kuollu,
ei, sin'oot torellaki sinä', sin'oot Huck, se sama vanaha Huck -- se
tavallinen Huck suolineen sorkkineen, kiitetty olokoon Jumala!"

"Mutta mikä sun on, Jim? Kai oot vähän ryypiskellyt?"

"Ryypiskelly? Olisinko minä ryypiskelly? Siihenkö täss' olis ollu
aikaa?"

"No, mutta miks sinä noin hulluttelet?"

"Mitä? Hulluttelenko mä?"

"_Mitä_? Sanoithan vast'ikään, että minä mukamas olen tullut takasin,
ja mitä kaikkia lörpötitkin, ikääskuin olisin ollut poissa."

"Huck -- Huck Finn, katto minua naamaan. Ekkö sin'oo ollu poissa?"

"Ollut poissa? Mitä hiidessä sinä tarkotat. Enhän _minä_ ole ollut
missään. Missä min'olisin ollut sitten?"

"No, mutta -- -- nyt on jumaliste tää maailma nurin. Mitä!? Oonko minä
tässä _minä_ tai oonko minä joku muu? Oonko minä tässä lautalla tai
_missä_ minä oon? Kumpahan tietäsin sen."

"No, totta kai sin'olet tässä suolines sorkkines, mutta minä luulen
että sin'oot vähä pyörällä päästäs, Jim parka."

"Oonko? Vai niin. Mutta sanoppas nyt, sinä viisas Huck, ekkö sinä
soutanu eeltäpäin pannakses kokkanuoran kiinni tuohon saareen? hä?"

"En, en suinkaan. Mihin saareen? En min'oo nähnyt mitään saarta."

"Et oo nähäny mittään saarta? Jassoo! Kattos nyt -- eiköhän lautta
lähteny irti ja eikö se luikunu menemään virran mukana ja ekkö sinä
jääny yksin sinne sumuun? Hä?"

"Mihin sumuun?"

"_Sumuun, sumuun_. Sitähän on kestäny koko yön, tiiän mä. Ja ekkö sinä
huutanu ja enkö minä vastannu? Ja eikö me eksytty sinne saarten sekaan,
kunnes oltiin aivan yhtä pyörällä päästämme molemmat? Hä? Ja enkö minä
puskenu välin toiseen, välin toiseen noista riivatun saarista ja enkö
ollu joutua joen pohojaan? Hä? Eikö s'oo niin, eikö s'oo niin? Hä? No,
vastaappas nyt."

"Ei, kuules nyt, Jim, johan tämä menee liian pitkälle. Min'en ole
nähnyt mitään sumua tai mitään saaria enkä tie tämän taivaallista sinun
vaaroistas enkä mistään. Olenhan istunut tässä koko yön juttelemassa
kanssas, kunnes noin kymmenen minuutia sitten nukuit ja minäkin mahdoin
nukahtaa. Sinä tuskin olisit ennättänyt päihtyä sill'aikaa; siis olet
kai nähnyt unta."

"No, kas siinä ollaan. Miten hiiressä min'olisin ennättäny nähä niin
kauhean paljo unta kymmenessä minuutissa?"

"En totta maar tie, mutta unta olet yhtäkaikki nähnyt, sillä mitään
tuonkaltaista ei ole tapahtunut. S'on vissi se."

"Mutta s'on myös vissiä, että minä näin sen kaikki tyyni aivan
selevästi."

"Min' annan palttua sun näkemiis. Niiss'ei ole vähintäkään perää.
Olenhan istunut tässä kaiken aikaa."

Jim oli aivan ääneti noin viis minuutia, istui vain siinä tuumiskellen,
leuka käsien välissä. Viimein hän sanoi:

"Täytyy kai mun sitte myöntää, että s'oli unta; mutta jumaliste olikin
se niin muhkeaa unta, ett'en ikinä oo mokomaa kuullu. Ja sitte s'oli
niin hiton väsyttävää. Olenhan aivan kuin minua olis huhumarossa
sotkettu."

"Ooh, semmoistahan usein tapahtuu unissa. Mutta tämä oli yhtäkaikki
priima sorttia. Kerroppas se mulle alusta loppuun, Jim."

Jim oli heti valmis ja rupes kertomaan kaikki tyyni alust' aikain,
aivan niinkuin oli tapahtunut, vaikka hän tosin pani liikojakin
piisalle asti. Sitten alkoi hän myöskin "selittää" tuota untansa,
koska se muka oli meille lähetetty varoituksena. Hän sanoi, että
ensimmäinen saari tiesi ihmistä, joka mielellään tahtoi tehdä meille
hyvää, mutta virta mukamas merkitsi toista ihmistä, joka esteli tuota
hyvää tapahtumasta. Huudot olivat merkkiä ja varoituksia, jotka silloin
tällin ilmestyivät meille elämässämme ja joita meidän tuli tarkasti
huomata ja koettaa ymmärtää; muuten ne tiesivät meille paljasta
onnettomuutta eik' ikinä mitään hyvää. Kaikki nuo pienet saaret, joiden
sekaan m'oltiin jouduttu, tiesivät harmia ja ikävyyttä, jota ilkeät
ihmiset meille tuottavat, mutta jos me vain pysyttäis lästissämme ja
pitäisimme kitamme, rupeamatta mihinkään tekemisiin heidän kanssaan,
niin tultais me hyvin toimeen ja me päästäis pois sumusta ja aivan
eheinä tuohon suureen avojokeen, joka merkitsi vapaita Valtioita ja
johon kaikki huolemme ja murheemme loppuisit.

Minun noustuani lautalle, oli hetken päästä taivas vetäytynyt pimeihin
pilviin, mutta selveni nyt jälleen.

"No jaa, Jim, sinä selität unia aika hyvästi", sanoin minä; "mutta
mitähän merkitsevät _nämä_ kaikki?"

Osotin hänelle oksia ja lehtiä ja rytöä lautalla ja tuota taittunutta
airoa. Jim katseli niitä hetken aikaa, ja sitten katseli hän minua ja
sitten taas tuota roskaa. Hän oli nyt päntännyt tuon uniluulon niin
syvälle päähänsä, ett'ei se enää tahtonut siitä lähteä, että hänen,
niin sanoakseni, oli vaikea saada tolkkua itsestään. Mutta viimein
näkyi totuus hänelle kuitenkin selvenevän, ja silloin katsoi hän minua
suoraan silmiin, hyvin vakavana, edes hymähtämättäkään, ja sanoi:

"Mitä noi merkittee? Sen mä sanon. Kun min'olin aivan uupunu
ponnistuksesta ja huutamisesta ja viimein nukahin, niin oli mun
syömmeni niin vallan musertunu sinun hukkumisestas, etten enää piitannu
tään taivaallista, en ittestäni enkä lautasta. Ja kun mä sitte heräsin
ja näin sinun tossa vallan ehiänä ja terveenä, sillon, Huck, olin mä
itkeä ilosta, ja olisin saattanu panna polvilleni ja suurella sinun
jalkojas, Huck, niin ilonen ja kiitollinen olin. Ja kaiken aikaa sinä
vain aattelit, miten voisit pittää vanahaa Jimmiä pilikkanas ja syöttää
häneen tyhymiä valeheitas. Kaikki tuo rytö tuossa on romua ja _roskaa_,
ja roskaa on kaikki ne ihimiset, ku pittää pilanaan ystäviäns ja panee
heirät häppeemään."

Sitten nousi hän ylös verkalleen ja asteli mökillemme ja meni sinne
sisään, sanomatta sanaakaan enään. Mutta siinä oli aivan kylliksi.
Minusta tuntui kuin olisin ollut suurin konna ja roisto maailmassa,
ja min'olisin melkein ollut valmis suutelemaan _hänen_ jalkojaan,
saadakseni hänet leppymään ja peruuttamaan sanansa.

Meni lähes kvartti tuntia kuitenkin, ennenkun paatunut sydämmeni salli
mun mennä pyytämään anteeksi neekeriltä -- mutta minä sen viimeinkin
tein, enkä totta puhuakseni tiedäkkään sitä koskaan katuneeni. En
milloinkaan enää pitänyt mitään tuommoista peliä hänen kanssaan, enkä
olis sitä silloinkaan tehnyt, jos olisin tiennyt hänen panevan sitä
niin kovasti pahakseen.




Kuudestoista luku.


Me nukuttiin melkein pitkin päivää ja lähdettiin matkaan taas yön
tullen. Kappaleen matkaa edellämme kulki sinä yönä julman pitkä lautta,
joka varmaankin kantoi neljättäkymmentä miestä. Siinä oli viis isoa
suojaa päällä ja avonainen tulisija keskellä ja korkea lipputanko
kummassakin päässä. Se näytti turkkasen komealta; kuka hyvänsä olis
mielellään ruvennut lauttamieheks semmoiseen alukseen.

Me ajettiin alaspäin isoon polveen, ja taivas kävi pilveen, ja kovasti
oli lämmin. Aivan tavattoman leveä joki oli reunustettuna jykevällä
tukkimetsällä kummaltakin puolen; eikä mitään aukkoa eikä valoa näkynyt
tuosta synkästä salosta. Me juteltiin alinomaa Cairon kaupungista
ja tuumailtiin, miten me oikeastaan osattais tietää sitä Cairoksi,
kun viho viimein sen kohdalle päästäis. Min'olin kuullut puhuttavan,
että siellä tuskin olis toista tusinaa taloa, ja jos nyt sattuis niin
hullusti, ett'ei niissä palais mitään valkeaa, niin kuinka me tiettäis
kulkevamme ohi kaupungin? Jim sanoi, että jos kaks suurta jokea sillä
paikalla yhtyi, niin siitähän helposti nähtäis. Mutta minä sanoin,
että me voitais luulla kulkevamme siinä vain ison saaren alapään ohi
ja tulevamme samaan vanhaan jokeen jälleen. Se seikka hämmensi Jimin
-- ja minut myös. Mitä siis tehtäis? S'oli kysymys. Viimein sanoin
minä, että minä soutaisin maihin heti kun ens kertaa nähtäis jotain
tulta, ja sanoisin heille, että isäni mukamas oli tulossa perästä
isolla lastiproomulla ja että, koska hän ei ennen ollut kulkenut tätä
tietä, me tahdottais tietää oliko tämä Cairo tai kuinka pitkältä sinne
oli. Jimkin arveli, että s'oli hyvä keino, ja niinpä me sen päälle
sytytettiin muhkeat sikaarit ja polteltiin ja elettiin herroiksi ja
ooteltiin.

Ei ollut mitään muuta tekemistä kuin tähystellä rantoja ja varoa ett'ei
kulettais kaupungin ohi sitä näkemättä. Jim sanoi, että hän arvatenkin
tuntis ruumiissaan milloin oltais Cairon kohdalla, sillä hän olis sinne
päästyämme vapaa mies, mutta jos niin hullusti kävis, että me ajettais
ohi ilman näkemättä kaupunkia, niin oltais yhä eelleen orjavaltiossa ja
hänen vapautensa vois olla mennyttä kalua. Aina tavan takaa ryntäsi hän
ylös huudahtaen:

"Tuolla se on!"

Mutta mitä vielä! Milloin n'oli virvatulet, milloin kiiltomadot,
jotka meitä narrasit, ja Jim istui alas jälleen ja tähysteli rantoja
kuin ennen. Hän sanoi, ett' oikein mukamas hänen selkäpiitänsä
värisytti, hänen aatellessaan olevansa niin lähellä tuota siunattua
vapautta. Mutta, totta puhuakseni, rupesi vähin minunkin selkäpiitäni
värisyttämään häntä kuullessani, sillä täytyihän mun aatella, että
hän jo nyt _oli_ melkein vapaa -- ja kenen oli syy siihen? Yksistään
_minun_. Omatuntoni rupesi minua soimaamaan, ja se ahdisti minua
niin, ett'en saanut siltä mitään rauhaa. Miten olikaan, niin en
milloinkaan sitä ennen ollut oikein selvillä siitä, mitä oikeastaan
olin tehnyt. Mutta nyt alkoi se mulle selvitä, ja se kirvelti
oikein pahanpäiväisesti. Minä koin keventää tuota raskasta kuormaa
sillä, ett'ei hän mukamas sittenkään käynyt syyttää siitä _minua_,
enhän _minä_ mukamas ollut yllyttänyt Jimiä karkaamaan pois oikealta
omistajaltaan.[5] Mutta siitä verukkeesta ei ollut mitään apua.
Omatunto piti puoliaan ja toitotti korviini alinomaa: "Mutta sinä
tiesit, että hän oli karannut päästäkseen vapauteen, ja sin'olisit
saattanut soutaa maihin sitä kertomaan kelle hyvänsä." Niin, niin se
oli. En voinut sitä kierrellä, en päässyt mihinkään. Omatunto muistutti
mulle: "Mitä pahaa on sulle fröökynä Watson tehnyt, ettäs tuolla-viisin
autat hänen neekeriänsä jatkamaan karkuretkeään, ilmoittamatta hälle
sanaakaan asiasta? Mitä on tuo vanha naisparka sulle tehnyt, kun
kehtaat menetellä niin sikamaisesti häntä vastaan? Hän opetteli sinua
lukemaan, ja hän koki opettaa sulle ihmisten tapoja, ja hän koki kaikin
tavoin olla sulle hyvä ja hyödyllinen -- ja tämä on hänen palkkansa.
Häpeehän toki, sinä kurja poika retkale!"

Minusta rupesi tuntumaan kuin olisin viheliäisin ihminen maan päällä,
niin että jo melkein ikävöin haudan rauhaa. Juoksin ees takasin
lautalla soimaten itseäni konnaksi ja roistoksi, ja Jim juoksi ees
takasin perästäni. Ei kumpikaan meistä saattanut pysyä rauhassa. Joka
kerta kuin Jim innossaan huudahti: "Tuoss' on Cairo!" tuntui kuin minua
olis ammuttu läpi selkärangan.

Muuten lörpötteli Jim yhtä mittaa kaiken aikaa kuin minä pidin
puheita itsekseni. Hän sanoi, että niinpian kuin hän vain sais luunsa
korjatuksi vapaaseen Valtioon, hän mukamas aikoi säästää kokoon rahoja
eikä koskaan tuhlata penniäkään, ja kun olis saanut kylliksi, ostais
hän vapaaksi muijansa, joka kuului muutamaan maatilaan lähellä fröökynä
Watsonin kotoa, ja sitten he mukamas molemmat tekisit työtä kuin karhut
ostaakseen lapsensa, ja jos niiden isäntä ei tahtois niitä myydä, niin
palkkaisivat he aplonistin niitä varastamaan.

Kuullessani mokomaa kauheaa puhetta, tunsin oikein vereni jähmettyvän.
Hän ei milloinkaan ennen maailmassa olis uskaltanut puhua tuolla
tavoin. Nyt, kun hän arveli tulevansa vapaaksi, oli heti toinen ääni
kellossa. S'oli aivan niinkuin sananparsi sanoo: "Anna neekerille
tuuman verta, niin ottaa hän koko kyynärän." Niin se käy, aattelin
mä, kun ei tarkoin punnitse mitä tekee. Tässä tulee nyt tuo neekeri,
jota olen auttanut karkuun, ja sanoo mulle vasten naamaa, että hän
aikoo varastaa lapsensa -- nuo lapset, jotk'ovat ihmisen omia, jota en
koskaan ole edes tuntenut ja joka ei koskaan ole tehnyt mulle mitään
pahaa.

Oikein minua pahotti, kun kuulin Jimin puhuvan tuolla viisin; olihan
se kerrassaan kurjaa ja halpaa häneltä. Omatuntoni pusersi hikipisarat
otsastani, niin että hädissäni viimein sanoin sille: "Anna mun olla
rauhassa -- eihän vielä ole liian myöhäistä; minä soudan maihin
heti ensi valopilkun näkyessä ja kerron kaikki tyyni." Heti tuntui
paremmalta, sydäntäni ei enään painanut niin riivatusti. Rupesin nyt
vain tähystelemään rannoille, näkyiskö mitään valoa, ja hyräilin vanhaa
rekilaulua. Yht'äkkiä näkyikin toiselta rannalta vähän valoa. Jim
huudahti heti:

"Hei, Huck! Ei mittään hättää ennään. Tuoss'on viho viimeinki vanaha
rehellinen Cairo! Minä tunnen sen ikäänku omasta hajustani."

Minä sanoin:

"No, minä otan kanootin ja menen tiedustelemaan, Jim. Kenties erehdyt."

Hän riensi kuin tuulessa järjestämään kanootia, pani vanhan takkinsa
tuhtolle istuakseni ja ojensi mulle melan. Ja minä työnsin ulos, ja hän
sanoi:

"Nyt minä kohta saan hyppiä ilosta, Huck, ja sillon mä sanon: S'on
Huckin työtä, s'on Huckin työtä. Min'oon vappaa ihiminen, ja sit' en
koskaan olis, joll'ei Huckia olis ollu. Huck hän kaikki teki. Sitä
en ikipäivinä unohota, Huck poikaseni. Sin'oot paras ystävä mitä Jim
paralla koskaan on ollu, ja sin'oot _ainoa_ ystävä mitä hällä nyt enää
on."

Olin laskenut ulos kovassa innossa päästä maihin häntä ilmi-antaakseni,
mutta kun hän nyt puhui noin, silloin taas höltyi tuo intoni. Meloin
vitkalleen ikäänkuin epäröiden; en tietänyt oikein olinko iloinen
yrityksestäni vai enkö. Tultuani pari syltää lautalta, huusi Jim
perästäni:

"Onneks olokoon, sinä kunnon vanaha Huck! Ainoo valakonen ihiminen ku
konsaan on pitäny sanansa vanahalle Jimmille."

Minun rupes oikein tekemään pahaa. Mutta minun täytyy sen tehdä,
aattelin itsekseni, enhän voi siitä päästä. Samassa tuli siinä vene,
jossa istui kaks miestä, ja heill'oli pyssyt. He seisahtuivat, ja minä
seisahduin. Silloin sanoo heistä toinen:

"Mitä pirua tuoll' on?"

"S'on vain pikku tukkilautta", sanon minä.

"Kuulutko sinä siihen?"

"Kuulunhan."

"Onko kukaan siellä?"

"On, yks mies."

"Kuules nyt, tän'yönä on karannut viis neekeriä tuolta lahden
perukasta. Onko tuo mies lautallas musta vai valkonen?"

Minä en vastannut kohdastaan. Koitin tosin, mutta sanat ikäänkuin
takertuivat kurkkuuni. Hetkisen aattelin kyllä puhua suuni puhtaaksi ja
purkaa sydämmeni kerrassaan, nythän sopi, jos jolloinkin; mutta voi!
-- häpeenhän silmät päästäni -- minussa totta maarian ei ollut siksi
miestä, Jumala paratkoon. Näin ett' olin peräti pehmennyt, minä raukka.
Ja niin annoin, kun annoinkin, palttua koko omalletunnolleni ja sanoin:

"S'on valkonen."

"Vai valkonen -- no, lienee kai parasta että mennään katsomaan sinne
itse."

"Niin, tehkää se", sanoin mä, "sillä s'on isä kun on siellä, ja ehkäpä
te tahdotte auttaa minua hinaamaan lauttaa maihin. Hän on kipeä, isä
ukkoni, ja niin on äitikin ja Mary Ann."

"No, saakeli soikoon! Kuules nyt, meill'on kiire, sanon mä, poika
viikari. Mutta meidän kai täytyy. Tule pois ja melo kuin mies, joudu
nyt."

Minä vetelin melaani ja he airojansa. Parin vetämän perästä sanoin:

"Isä on siunaava teitä monin kerroin, sen mä tiedän. Kaikki muut ovat
menneet tiehensä, kun olen pyytänyt heitä auttamaan lauttaa rantaan,
enkä minä jaksa sit' yksin."

"No, etteivät häpee. Mutta sehän on kummallista. Kuules poika, mikä
sinun isääs vaivaa?"

"S'on -- s'on -- vähä, niin no -- ei siitä mitään ."

He lakkasit soutamasta. Oltiin vain vähän matkaa lautasta. Toinen
heistä sanoi:

"Sinä kiertelet, poika naskali. Mikä vaivaa isääs? Puhu suus puhtaaks
ja älä valehtele. Muuten käy sun hullusti."

"Ooh, herra jee, kyllä minä sanon niinkuin asia on -- älkää vain
jättäkö meitä, minä rukoilen. S'on vain sitä -- sitä --, jos vain
annatta mun panna kiinni kokkanuoranne, niin ei teidän tarvitse käydä
lautallekkaan itse -- antakaas minä panen kiinni, olkaa nyt niin hyvät."

"Takasin, John, takasin!" sanoi heistä toinen. He käänsivät. "Pysy
taampana, poika -- pysy tyvenpuolella. Tuhat tulimmaista! Kunhan
ei vain jo tuullut tarttumaa päällemme. Sun isässäs on isorokko,
s'on vissi se, ja sinä sen aivan hyvin tiedät, sinä lemmon penikka.
Miks'et sanonut sitä heti, senki vietävä? Tahotko sinä tartuttaa koko
kihlakunnan?"

"Niin", sanoin minä ja puhkesin poraamaan, "oonhan sen sanonut kaikille
noille muille, ja sillon he korjasivat luunsa ja jättivät meidät kovan
onnemme nojaan."

"Mies parka! onhan se saakulin ikävää, tietysti, ja meitin käy teitä
sääli; mutt' eihän, hiis vieköön, me toki tahota isorokkoa nahkaamme,
ymmärräthän sen. Kuules nyt mitä mä sanon. Älä yritäkkään maihin
yksinäs, apua hakemaan, se ei maksa vaivaa. Antakaa lautan luistaa
parikymmentä virstaa alaspäin, niin tuutte te pieneen kaupunkiin
vasemmalla puolella. Sillon on jo selvä päivä, ja kun pyyät ihmisiä
auttamaan, niin sano vain että isäs ja nuo muut makaavat vilutaudissa
ja kuumeessa tai jossain semmotteessa. Älä sinä tyhmyyessäs anna heiän
arvata asian laitaa. Ymmärräkkös? Tahotaanhan me parastanne. Kas niin,
lähe nyt matkaas niin sukkelasti kuin suinkin. Ja -- kuuleshan, sun
isäs on luultavasti köyhä, ja ootta tiukalla, arvaan mä. No, kas tässä
-- tässä paan minä kahenkymmenen dollarin kultarahan tämän plankun
päälle, tartu siihen kiinni, kun s'ajaa ohi, ja piä hyvänäs. Onhan se
meiltä vähä huonosti, kun jätämmä sinut tällä lailla, mutta, herra
hallikkoon, isorokon kanssa ei oo leikkimistä, sanon mä."

"Piätäppäs vähä, Parker", sanoi siihen toinen miehistä; "täss'on
kakskymppinen multakin plankun päälle. Herran haltuun, poika naskali.
Tee niinkuin Parker on sanonut, niin kyllä te vielä siitä selviättä."

"Kyllä te selviättä -- hyvästi, hyvästi. Jos satut näkemään mitään
karanneita neekereitä, niin laita ettäs saat ne satimeen; siitä
maksetaan hyvät rahat."

"Hyvästi", sanoin minä, "jos vain näen jotain karanneita neekereitä,
niin kyllä panen parastani saa'akseni ne junkkarit kiinni."

He soutivat tiehensä ja minä menin lautalle jälleen. Olin kovasti
alakuloinen ja pahoillani, sillä tiesinhän hyvin tehneeni väärin ja
näin, ett'ei minun maksanut vaivaakaan kokea oppia _oikein_ tekemään
tässä maailmassa; joka ei ole harjaantunut niin kutsuttuun hyveeseen
pienestä pitäen, hänen on turha sitä vanhempana yrittääkkään; kun sitä
jossain tärkeässä tilassa sitten toden perää kysytään, menee yritys
kuitenkin penkin alle. Minä mietiskelin tuota punttia hetkisen; mutta
sitten sanoin itselleni näin: kuules nyt -- oletappas ett'olisit
kulkenut hyveen tietä ja tehnyt oikein, se tahtoo sanoa: ilmiantanut
Jimin; luuletko että sun silloin olis ollut parempi olla kuin nyt?
Hiiskään, sanoin mä, s'on valetta se, minun olis tuntunut kenties
pahemmalta kuin nyt. No, aattelin sitten, mitä hyötyä siitä sitten on,
ett' oppii harjottamaan tuota hyvettä mukamas ja tekemään oikein, kun
yhtäkaikki oikein-tekeminen on niin vaivaloista ja väärin-tekemisestä
ei ole vaivaa ollenkaan, ja palkka kumminkin on aivan sama, tehköön
mitä hyvänsä? -- Siinä mä seisoin kuin pata ässä. Mahdotonta ratkasta
tuota solmua. Viimein jäin siihen päätökseen, ett'en enää viitsis
vaivata päätäni ollenkaan koko tuolla ongelmalla, vaan menettelisin
miten milloinkin paraiten sopi.

Menin sisään mökkiimme; Jim ei ollut siellä. Hain häntä sitten joka
paikasta, mutta häntä ei näkynyt. Viimein huusin:

"Jim!"

"Tääll' ollaan, Huck. Joko h'ovat näkyvistä? Älä puhu niin kovaa."

Hän oli joessa, aivan perämelan alla, josta hänen nokkansa pisti ylös.
Sanoin hälle, että heitä ei enää näkynyt, ja hän kämpi ylös lautalle
jälleen. Hän sanoi:

"Minä kuulin kaikki mitä he sanoivat, ja mä luiskahin jokkeen ja aioin
uira rannalle, jos he tulisit lautalle. Sitten aioin uira takasin
lautalle heirän mentyäns. Voi sinä turkin pippuri, kuin sä narrasit
heitä, Huck! Kyllä jumaliste sinä pirät puolias tässä maailmassa.
Jumala sua siunakkoon, hyvä laps, pelastithan totta maarian vanahan
Jimin. En ikipäivinä sitä unohuta, tiiä se."

Näytin hälle sitten rahat, jotka olin saanut. Sehän totta maarian
ei ollut mikään huono saalis, kakskymmentä dollaria mieheen. Jim
sanoi, että me nyt voitais pulskasti ottaa kansipaikat höyrylaivassa,
ja sittenkin päästäis me mukamas niin kauvas Vapaavaltioihin kuin
meitä haluttais. Hän luuli, ett'ei lauttamatkaamme enää kestäis kuin
parikymmentä virstaa, mutta kovasti hän toivoi että jo oltais perillä.

Päivän valetessa käytiin me maihin, ja Jim piti tarkkaa vaaria,
että lautta tulis hyvin kätketyksi. Sitten hommasi hän koko päivän
pakkaamalla kauskujamme kokoon ja valmistamalla lähtöämme lautalta.

Noin kello kymmenen aikaan illalla tuli näkyviimme valoja muutamasta
kaupungista joenpolvessa vasemmalla puolen rantaa.

Minä meloin maihin tiedustelemaan mikä s'olis. Pian tapasinkin erään
miehen, joka istui veneessä laskien ulos pitkää siimaa. Nousin
seisomaan ja huusin hänelle:

"Kuulkaahan, onko tämä Cairon kaupunki?"

"Cairon? Ei. Lienet vähä väärä päästäs, mies."

"Mikä se sitten on?"

"Jos tahot sen kaikin mokomin tietää, niin meehän maihin kysymään. Älä
seiso siinä kauvemmin kujeilemassa kanssani, jos selkäs syhyy."

Meloin takasin lautalle. Jim tuli kovin pahoilleen, mutta minä koin
häntä lohduttaa sillä, ett' ens paikka, johon tultais, kaiketikkin olis
Cairo.

Juur aamun koittaessa tultiin me taas muutaman kaupungin kohdalle,
ja minä aioin mennä maihin kyselemään; mutta maa oli täällä ylänköä,
niin ett'en mennytkään. Jim muistutti näet että Cairo on alankomaalla,
jonka seikan minä olin unohtanut. Me mentiin muutamaan pieneen saareen
lähellä vasenta rantaa. Min'olin ruvennut epäilemään, oltaisko me
oikealla tolalla, ja Jim näkyi epäilevän samaa. Minä sanoin:

"Mitäs jos oltais kulettu Cairosta ohi sinä yönä sumussa?"

Jim sanoi:

"Älähän sanokkaan, hyvä Huck. Neekeri vaivasella ei saa konsaan olla
mittään onnee. Min' oon aina oottanu, että toi pirun käärmeennahka
vielä tekis meitille jottain kiusaa."

"Niin, kumpahan en koskaan olis nähnyt tuota käärmeennahkaa; kumpahan
en olis sattunut sitä näkemään."

"Eihän s'ollu sinun syys, hyvä Huck; sinähän et sitä tienny. Älä siitä
itteäs soimaa."

Päivän seletessä nähtiin me, että rannassa juoksi Ohion selvä vesi ja
ulompana sitä vanhaa tunnettua savivelliä! Sinne jäi Cairo, kun jäikin.

Me punnittiin nyt sitä tilaa, johon oltiin jouduttu. Siin'ei ollut muu
neuvona kuin koettaa pyrkiä takasin pitkin rantaa; mutta lauttaa me ei
tietysti voitais kulettaa vastavirtaan. Meidän täytyi odottaa pimeään
asti ja sitten lähteä ponnistamaan takasin kanootilla. Me maattiin koko
päivän pensaikossa, kootaksemme voimia pitkään ponnistukseen. Mutta kun
iltahämärässä astuimme lautallemme, oli kanooti päässyt irti ja mennyt
matkoihinsa.

Me ei hiiskuttu sanaakaan pitkään aikaan. Siin'ei ollut mitään
sanomista. Tiettiinhän me varsin hyvin, että kaikki tyyni tuli tuosta
siunatusta käärmeennahasta; ei siis maksanut vaivaa siitä puhua. S'olis
vain näyttänyt siltä, kuin oltais me tahdottu napista ja niskotella, ja
sehän vain, kuten jokainen tietää, tekee pahan-onnen kahta pahemmaksi.

Hetken aikaa mietittyämme mitä nyt olis tehtävä, nähtiin me parhaaksi
että kulettais lautalla eteenpäin myötävirtaan, kunnes jossakin
saatais ostaa vene, jolla mentäis takasin päin. Me ei aiottu lainata
sitä salaa, isä ukon tavalla, sillä semmoinen kauppa olis houkutellut
ihmisiä ajamaan meitä takaa.

Pimeän tullen pistettiin me siis matkaan lautalla, kuten ennenkin.

Jos joku lukija ei vieläkään usko, kuinka hullua on käydä käpälineen
käärmeennahkaan, niin tulee hän uskomaan sen, lukiessaan mitä kaikkia
vielä meille teki tuo tuhannen nahka, jonka kimppuun minä olin käynyt.

Oli pilvinen ilma ja hyvin pimeä, mikä lähinnä sumua on kaikkien
pahinta. Ei voinut oikein erottaa rantoja eikä laskea mitään
välimatkaa. No, oli jo hyvin myöhänen ja kaikkialla aivan hiljaa, kun
kuulimme höyrylaivan tulevan jokea ylöspäin. Me sytytettiin lyhtymme
ja arveltiin, että he kyllä näkisivät sen. Ylöspäin menevät laivat
kulkevat tavallisesti lähemmältä rantaa, jossa ei virta käy niin
kovana; mutta pimeinä öinä niinkuin tämä käyvät ne turvallisuuden
vuoksi keskeltä virranuomaa.

Me kuultiin ratasten ja koneiden kolisevan, mutta me ei voitu
selvästi nähdä itse laivaa ennenkun s'oli meitä hyvin lähellä. Se
näkyi ajavan suoraan päällemme. Sitä ne usein tekee nähdäkseen vain,
kuinka likeltä voivat käydä törmäämättä yhteen. Toisinaan saattaa
tapahtua että tuommoisen laivan ratas haukkaa palasen lautasta, ja
silloin vain luotsi pistää päänsä ulos ja nauraa ja tykkää tehneensä
jotakin turkkasen sukkelaa. No, tuossa se tuli, ja me nähtiin, että
se aikoi ajaa partamme, niin sanoakseni, mutt'ei toki leikata palasta
nahastamme. S'oli tavattoman iso laiva ja tuli viiltäen täyttä vauhtia,
näyttäen suurelta mustalta pilveltä täynnä kiiltomatoja. Yhtäkkiä oli
se aivan kuin kimpussamme, korkeana ja kolkkona, pitkä jono avonaisia
tulisijoja konekannella irvistellen meitä vastaan kuin tulipunaiset
hampaat ja musta keulankylki riippuen suoraan päämme päällä. He
huusivat meille ja soittivat konekeliojaan ja sadattelivat ja päästivät
hurisevaa höyryä ja elämöivät kuin tulipalossa -- ja samassa kuin
Jim lensi lautalta toiselle puolen ja minä toiselle, survasi laiva
suorastaan lautan halki.

Minä sukelsin -- ja koin parastani päästäkseni samassa pohjaan asti,
sillä kolmenkymmenen jalan ratas kävis tuossa paikassa ylitseni,
ja minä tahdoin antaa sille kylliksi tilaa, näättekös. Minä voin
tavallisesti pysyä veden alla minuutin ajan, mutta tällä kertaa luulen
mä viipyneeni puolitoista minuutia. Kun viimein tulin pinnalle jälleen,
olin ihan puhkeemaisillani. Purskahutin veden nenästäni ja läähätin
hetkisen. Virta oli kova, ja laiva, se pani tietysti koneensa käymään
kymmenen sekuntia siitä kuin oli pysähyttänyt, sillä he eivät paljoa
välittäneet lauttamiehistä. Ja niin he porhalsivat jokea ylös, enkä
heitä enää paksussa ilmassa nähnyt, vaikka vielä hetken aika kuulin
heidän kolinaansa.

Huusin Jimiä moneen monituiseen kertaan, mutta vastausta ei kuulunut.
Sitten sain kiinni muutamasta lankusta, joka tuli ajaen ohitseni minun
siinä "vettä polkiessani." Lykäten sitä edelläni, potkin ponnahutin
rantaan päin. Mutta juuri siltä kohdalta sattui virranuoma menemään
joen poikki, toisesta rannasta toiseen, ja minä olin joutunut
risteykseen, joka kovasti esti etenemistäni, niin että multa meni hyvän
aikaa ennenkun viimein pääsin rantaan. Siinä kapusin sitten jyrkkää
rinnettä ylös. Oli niin pimeä, ett'en nähnyt juuri mitään, mutta
kopeloinhan kuitenkin rosoista maata eespäin noin puoli virstaa, kunnes
äkkiarvaamatta puskin pääni erään vanhan kakskertaisen herrastalon
seinään. Aioin pujahtaa siitä tieheni, mutta samassa ryntäsi sieltä
ulos koko parvi koiria haukkuen ja ulvoen kuin hullut, ja silloin on
aina paras pysyä paikallaan vähintäkään liikkumatta -- ja niin mä
teinkin.




Seitsemästoista luku.


Noin puoli minuutia meni. Silloin huusi joku ihminen ikkunasta,
pistämättä ulos päätään:

"Hiljaa, rakit! Kuka siell'on?"

Minä sanoin:

"Minä vain."

"Kuka minä?"

"George Jackson."

"Mitä sinä tahdot?"

"Ei mitään, hyvä herra. Minun piti vain mennä tästä ohi, mutta nuo
koirat rupes minua hätyyttämään."

"Mitä sinä täällä nuuskit keskellä yötä? Hä?"

"En minä mitään nuuski, hyvä herra. Putosin laivasta."

"Hooh, vai niin. Tuokaahan tänne kynttilä, joku siellä! Mikä olikaan
nimes, mies?"

"George Jackson, hyvä herra. Minä olenkin vain poika."

"Kuules nyt; jos puhut totta, ei sun tarvitse mitään pelätä -- ei
kukaan tee sulle mitään pahaa. Mutt' älä liikahda paikaltas; seiso
siinä. Herättäkää Tom ja Bob, joku siellä, ja tuokaa tänne pyssyt!
George Jackson, onko kukaan mukanas siellä?"

"Ei, ei kukaan."

Kuulin heidän liikkuvan siellä sisässä ja näin kynttilän valoa. Mies
ikkunassa huusi:

"Ota pois kynttilä, Betsy, sinä vanha hupakko -- etkö nyt sen vertaa
ymmärrä? Pane se porstuan lattialle oven taakse. Bob ja Tom, jos ootte
valmiit, niin asettukaa paikoillenne."

"Valmiit ollaan."

"Kuules nyt, George Jackson, tunnetko sä Shepherdsonit?"

"En, hyvä herra -- en ole kuullut heistä puhuttavankaan."

"No jaa, se voi olla niin totta kuin valettakin. Olkaa valmiit nyt
kaikki. Astu esiin, George Jackson. Ja muista ett'et hätäile -- tule
hiljoilleen. Jos siell'on kukaan muassas, niin pysyköön kaukana -- jos
hän näyttää naamansa, niin saa hän siihen kunnon kuulan. No, tule tänne
nyt, mutta verkalleen. Saat itse painaa oven auki, vähän vain, juur
että mahdut läpi, kuulekkos?"

Minä en pitänyt kiirettä enk' olis sitä voinutkaan. Astuin yhden
askeleen kertaansa, ja niin oli hiljaa, että kuulin sydämmeni takovan.
Koiratkin oli ihan ääneti, mutta hännystivät ihan kantapäissäni.
Tullessani porstuan rappusille, kuulin heidän aukasevan reilit ja
laskevan oviketjut. Tartuin lukkoon ja työnsin oven raolleen ja sitten
taas vähän enemmän auki, kunnes sieltä joku sanoi: "Kas niin, se piisaa
- pistä pääs sisään." Minä pistin pääni sisään, mutta luulin että he
veisivät sen samassa.

Kynttilä seisoi lattialla, ja siinä he olivat kaikki tyyni ja
tuijottivat minuun ja minä heihin noin neljäsosan minuutia. Heit'
oli kolme vahvaa miestä, kaikilla pyssynsuu suoraan vasten naamaani.
Tuntui vähän ilkeältä. Vanhin noista herroista oli harmaapäinen ja
noin kuuskymmentä ijältään, toiset noin kolmekymmentä, mutta kaikki
kookkaita, pulskia miehiä. Sitä paitse oli siinä mitä herttaisin vanha
ja harmaapäinen rouva ja hänen takanaan kaks nuorempaa naista, joita en
oikein voinut nähdä. Se vanha herra sanoi:

"Jaha -- näkyy niin olevan. Tule sisään."

Heti kun olin tullut sisään, veti vanha herra oven reiliin ja pani
ketjut ja salvat eteen ja käski sitten näiden nuorten miesten mennä
sisään pyssyineen. He menivät kaikki isoon, koreaan huoneeseen, joss'
oli uusi matto lattialla. Siinä kokoutuivat kaikki tyyni yhteen
nurkkaan, johon ei voinut nähdä ikkunoista. Ja he ottivat kynttilän ja
loistivat päälleni ja syynäsivät minua hyvin tarkasti joka puolelta.
Sitten sanoivat he kaikki: "Ei, eihän _hän_ ole mikään Shepherdson --
näkeehän sen." Sitten sanoi tuo vanha herra, ett'en panis pahakseni,
jos he tarkastivat, olisko mulla aseita; he eivät mukamas meinanneet
mitään pahaa, tarkottivat vain turvallisuuttaan. Hän tunnusteli sitten
taskujani, mutta ainoastaan ulkopuolelta, ja sanoi sitten: "hyvä on."
Hän pyysi mun olla huoletta ja kuin kotonani vain ja että kertoisin
heille itsestäni; mutta silloin sanoi vanha ystävällinen rouva:

"No, mutta Saul, ukkoseni, poika parkahan on aivan läpi-märkänä, ja
etkö arvaa, että hällä mahtaa olla nälkä?"

"Sin'oot oikeassa, Rachel -- unohdin aivan."

Sitten sanoi vanha rouva eräälle neekerinaiselle, joka siinä myös
seisoi:

"Betsy, joudu ja laita hälle vähän syömistä, niin pian kuin suinkin,
poika paralle; ja toinen teistä, tytöt, menköön herättämään Buck'in --
ooh, kas tuossapa hän on. Buck, ota tämä vieras poika mukaas ja auta
häntä riisumaan nuo märät vaatteet ja anna kuivia hälle sijaan omistas."

Buck näkyi olevan minun ijälläni -- noin kolmen- tai neljäntoista
paikkeilla, vaikka hän oli vähän isompi minua. Hällä ei ollut muuta
yllään kuin yöpaita, ja hänen tukkansa oli hyvin takkuinen. Hän tuli
sisään haukottaen ja hieroen silmiään toisella nyrkillään ja toisella
haalaten perästään pyssyä. Hän sanoi:

"Onko Shepherdsonneja liikkeellä?"

"Ei", vastasit he, "s'oli vain väärää hälytystä."

"Hoo", sanoi hän, "kumpahan ei olis ollut; olis ainakin yks saanut
köniinsä pyssystäni."

Kaikki he nauroivat, ja Bob sanoi:

"Hyvä toki, Buck! Hehän olis ennättäneet nylkeä päänahat meiltä
kaikilta sinun nahjustaissas tänne."

"Niin, kun ei kukaan tullut minua herättämään. Voi, kuinka t'ootta
ilkeitä! Mulla ei koskaan sais olla mitään hauskaa."

"No, älähän nyt, poikaseni", sanoi vanha herra, "kyllä sinun vuoros
vielä tulee. No, kas niin, joudu nyt ja tee niinkuin mamma sanoi."

Tultuamme rappusia ylös hänen huoneeseensa, antoi hän mulle paidan ja
mekon ja housut omistaan, ja minä puin ne päälleni. Sitä tehdessäni
kysyi hän mikä nimeni oli, mutta ennenkun ehdin vastatakkaan, rupesi
hän kertomaan mulle jäniksenpojasta, jonka hän toispäivänä oli ottanut
kiinni metsässä, ja sitten hän kysyi multa, mihin Mooses tuli, kun
kynttilä hältä sammui. Niin, sitähän minä en tietänyt; en ollut kuullut
siitä mitään.

"Niin, mutta arvaahan", sanoi hän.

"Miten minä voisin sit' arvata, kun en koskaan ole siitä mitään
kuullut."

"No, mutta etkö sinä osaa arvata? Eihän s'oo mikään konsti. Koitahan
nyt."

"_Mikä_ kynttilä?" kysyin minä.

"No, mikä hyvänsä", sanoi hän.

"No, mutt' enhän minä voi tietää, mihin hän tuli", sanoin, "mihin hän
tuli sitten?"

"No, hänhän tuli _pimeään_ tietysti! Ymmärräthän sen?"

"No, mutta jos sen nyt tiesit, miks sitä siis multa kysyit?"

"No, herranen aika, sehän on arvoitus, etkö sitä ymmärrä? Kuules,
kauanko sin' aiot olla täällä? Voisit jäädä tänne kerrassaan.
Meill'olis helkkarin hauskaa kahden -- ei ole koulua nyt. Mull'on koira
-- se kantaa lastuja rantaan, kun heitän niitä veteen hälle. Kuules,
etkö sä tykkää, että s'on hirveän ikävää, kun pitää kammata päänsä
sunnuntaina? ja kaikkia tuota turhuutta? Mitä kiusaa niist' onkaan,
mutta mamma ei anna mulle rauhaa. Äsh, nuo tuhannen housut! Täytyy kai
pukea ne päälleen, vaikka ennen olisin ilman; on niin lämmin. No, ookko
valmis nyt? Hyvä on -- mennään sitte, ukkoseni."

Leipää ja voita ja kirnupiimää ja palvattua lihaa olivat he panneet
pöydälle mun eteeni siell' alhaalla. En ikinä ole syönyt mitään niin
hyvää. Buck ja hänen mammansa ja kaikki polttelivat he papyrossia, pait
ei toki nuo kaks nuorta naista, eikä neekerivaimo, jok'oli mennyt pois.
Kaikki he polttelivat ja juttelivat, ja minä söin ja juttelin. Nuoret
fröökynät olit käärineet sänkytäkit ympärilleen, ja heidän hiuksensa
riippui hajallaan selässä. Kaikki he kyselivät ristin rastin asioitani,
ja minä kerroin heille, miten mukamas isä ja minä ja koko perheemme
eli eräällä maatilalla kaukana Arkansasin perukassa; ja sisareni Mary
Ann juoksi tiehensä ja meni naimisiin eikä häntä sitten enää koskaan
kuulunut, ja Bill lähti ajamaan heitä takaa ja hänkin katosi teille
tietämättömille, ja Tom ja Mort kuolivat, ja isä ja minä vain jäätiin
eloon, ja hänestä ei enää ollut mihinkään noiden kaikkein surujen
tähden, ja kun hän viimein kuoli, otin minä sen vähän mitä sinne jäi,
sillä maatila ei ollut meidän omaa, ja lähin sitten kansimatkustajana
jokea ylöspäin, kunnes putosin laivasta ja nyt olin joutunu tänne.
-- Niin heille kerroin, ja eihän siin' ollut paljo perää, mutta mitä
se heitä haittas? Ja he sanoivat mulle, että saisin olla siellä kuin
omassa kodissani niinkauan kuin minua halutti. Silloin rupesi jo aamu
sarastamaan, ja me mentiin kaikki makaamaan. Minä makasin Buckin luona,
ja kun aamulla heräsin, olin peräti unohtanut mikä oli nimeni. Loikoin
siinä tuntikauden tuumaten kovasti, ja kun Buck viimein heräsi, sanoin:

"Kuules, Buck, osaatko sinä tavata?"

"Totta kai", sanoi hän.

"Panen vetoa, ett'et osaa tavata minun nimeäni."

"Panen vetoa, että osaan harmikseskin", sanoi hän.

"No, anna tulla sitten."

"G-o-r-g-e J-a-x-o-n -- no, siinä s'oli. Mitäs meinaat?"

"Kas peijakasta vain! Luulin panneeni sinut pussiin. S'on turkkasen
ilkeä nimi tavata, jos ei ole saanut harjottaa."

Minä panin sen muistiin, itsekseni, siltä varalta, että joku junkkari
pyytäis _minua_ sitä tavaamaan toiste, ja minä tahdoin että se silloin
luistais multa sujuvasti, ikääskuin olisin siihen tottunut.

N'oli hyvin hyvää ja hauskaa väkeä, ja koko talo oli hyvä ja hauska.
En ollut vielä koskaan nähnyt mitään niin _tyylikästä_, kuten
sanotaan. Siell'ei ollut mitään rautalinkkua porstuan-ovessa, eikä
mitään puukalikkaa nahkanuorineen, vaan väännettävä messinkinappi,
niinkuin kaupungintaloissa ruukataan. Siell'ei ollut mitään sänkyä
vierashuoneessa, ei sängyn jälkiäkään; kaupungissakin on totta maarian
joukottain vierashuoneita, joiss' on sängyt. Siell' oli iso, muhkea
tiilitakka, ja tiiliä pidettiin puhtaina ja punasina kuuraamalla
ja hankaamalla niitä toisella tiilellä; toisinaan pesivät he niitä
punamullalla, aivan niinkuin tekevät kaupungissa. Siell' oli myöskin
iso seinäkello, jonka viisaritaulun alapuoleen oli maalattu kaunis
kaupunki, ja taulun keskelle aurinko, jonka ympäri siis viisarit
liikkuivat; ja heilurin heleää tik-takkia oli myös oikein soma
kuulla, mutta varsinkin tietysti itse tunninlyöntiä. Toisinaan, kun
joku kiertelevä kelloseppä oli puhdistanut sisävärkit ja laittanut
ne kuntoon, saattoi kello lyödä pulskasti sataviiskymmentä
tai -kuuskymmentä lyöntiä väsymättä. He eivät olis myyneet sitä
mistään hinnasta.

No, siell' oli myöskin, molemmin puolin kelloa, kaks ulkomaan
papukaijaa liitusta tai jostain semotteesta, ja n'oli hyvin koreeksi
maalattuja. Toisen papukaijan vieressä seisoi posliinista tehty kissa
ja toisen vieressä posliininen koira. Kun niitä pusersi vähäsen, niin
vinkuivat ne, mutt'eivät avanneet suutaan eivätkä näkyneet välittävän
mistään. Ne vinkuivat altapäin. Ja noiden eläinten takana oli pari isoa
viuhkaa kalkkonan sulista. Pöydällä keskellä huonetta oli hirveän korea
posliinikori, johon oli ladottu omenia ja päärynöitä ja persikkoja
ja viinirypäleitä, jotka olivat paljon keltasempia ja punasempia ja
nätimpiä kuin oikeat hedelmät, mutta ne ei olleet oikeita, sillä niistä
paikoista, joista väri oli lähtenyt, näkyi selvästi valkonen liitu, tai
mitä lie ollut, josta n'oli tehty.

Pöydällä oli kaunis vaksituukki, ja siihen oli maalattu punasia
ja sinisiä kotkia ja ympäri kävi ihana reunus. Se oli saatu
Philadelphiasta asti, sanoivat he. Sen päällä oli nurkissa kirjoja
hyvissä kansissa. Yks niistä oli iso Raamattu täynnä kuvia. Yks oli
"Kristityn vaellus", ja siinä kerrottiin eräästä miehestä, joka lippasi
tiehensä kotoaan, mutta minkä tähden hän niin teki, siitä ei seisonut
mitään kirjassa. Minä luin siitä toisinaan pitkiä kappaleita. Jutut oli
varsin hauskoja, mutta kauheita lukea. Toinen oli "Ystävyyden alttari",
täynnä runoja ja sieviä asioita; mutta runoja minä en lukenut. Toinen
oli Henry Clayn Esitelmät ja toinen vielä Tohtori Gunnin Kotilääkäri,
jossa sanottiin miten kulloinkin piti menetellä, kun joku sattui
sairastumaan tai kuolemaan. Siell' oli niinikään Virsikirja ja pari
muuta kirjaa. Ja siell' oli vielä kauniita rottinkituolia, ja ne oli
myös aivan eheitä -- eikä istuttuja kuopalle keskeltä ja rikkinäisiä
kuin tavallisesti.

Heill'oli myös joukko tauluja seinissä -- enimmäkseen Washingtoneja
ja Lafayettejä[6] ja sotatappeluja ja ylänkömaan Maryjä; yksi oli
"Itsenäisyyden Julistuksen Allekirjoittaminen." Sitä paitse oli
siellä muutamia "mustaliitu-piirroksia", kuten he sanoivat, ja ne
oli piirtänyt yksi tyttäristä, joka jo oli kuollut, aivan omalla
kädellään ainoastaan viidentoista vuoden ikäisenä. Ne oli näöltään
aivan toisenkaltaisia kuin kaikki muut taulut, mitä milloinkaan olin
nähnyt, ja paljon mustempia. Yksi kuvasi muutamaa naista hyvin ahtaassa
mustassa leningissä, jonka liivi oli hyvin lyhyt ja hihat kyynärpäistä
kuin kaalinpäät, ja julman suuressa hatussa mustine harsoineen ja
valkoisissa sukissa ja terävänokkaisissa kengissä, joiss'oli mustat
nauhat; ja hän nojasi vasemmalla käsivarrellaan lehtipuun alla seisovaa
hautapatsasta vasten ja näkyi olevan hirveän pahoillaan, ja toisessa
kädessä, joka riippui alaspäin hänen kupeellansa, piti hän valkosta
nenäliinaa ja pientä naislaukkua; ja taulun alla seisoi: "Oi, Enkö
Sinua Milloinkaan Mä Enää Nähdä Saa?" Toisessa taulussa oli nuori
nainen, jonka kaikki hiukset oli kammattu ylös hänen päälaelleen ja
pönkitetty kammalla kuin tuolinkarmilla, ja hänen toisessa kädessään
oli kuollut lintu, töppöset ilmassa, ja taulun alla seisoi: "Oi, En
Koskaan Suloista Viserrystäs Mä Enään Kuulla Saa." Muutamassa toisessa
oli nuori rouvasihminen, joka istui ikkunassa katsellen kuuta, ja
suuret kyynelkarpalot juoksivat pitkin hänen poskiaan, ja hällä oli
toisessa kädessä avonainen kirjekotelo, jonka kaikissa nurkissa oli
mustaa sinettilakkaa; ja taulun alla seisoi: "Ja Sinä Olet Mennyt,
Niin, Olet Mennyt Ainiaaks!" N'oli kaikki hirveän kauniita tauluja
tietysti, mutta minua ei kuitenkaan oikein haluttanut niitä nähdä,
sillä kun vain olin vähänkään alakuloinen, niin ne aina saivat aikaan
ikäänkuin kylmiä väristyksiä pitkin selkäpiitäni. Kaikki olivat kovasti
pahoillaan, että hän oli kuollut, sillä hän oli jo tuumaillut kokoon
koko joukon muitakin tauluja mukamas, ja jokainenhan näki niistä, jotka
hän oli saanut valmiiksi, minkä suuren aarteen he olit menettäneet.
Minä puolestani tuumasin, että kun hän luonnostaan oli noin
surumielinen, hän kaikkein paraiten viihtyis juuri hautausmaalla, jossa
hän nyt oli. Juur kun hän sairastui, oli hänellä tekeillä kaikkein
muhkein taulunsa, sanoivat he, ja yöt päivät hän rukoili paratakseen
sen verran, että sais sen valmiiksi, mutta hän ei onnistunut. Se taulu
kuvasi nuorta naista pitkässä valkosessa leningissä, joka seisoi erään
sillan käsipuulla valmiina hyppäämään jokeen; hänen hiuksensa olit
hajallaan selän takana, ja hän tuijotti ylös kuuhun, ja isot kyyneleet
pyörivät hänen poskillaan, ja hällä oli yksi pari käsivarsia ristissä
rinnalla ja toinen pari riippumassa alaspäin, ja kolmas pari käsivarsia
ojentui suoraan vasten kuuta -- tuumana tietysti oli nähdä mikä pari
käsivarsia siinä näyttäis muhkeimmalta; toiset sitten tahrattais
pois. Mutta, kuten sanoin, tyttö parka kuoli ennenkun oli saanut
asian selville, ja nyt olivat he ripustaneet tuon taulun semmosenaan
hänen sänkynsä pääpuolen ylle hänen huoneessaan, ja jokaisena hänen
syntymäpäivänään koristelivat he sitä kukkaseppeleillä. Muulloin oli se
peitettynä pienellä kartiinilla. Tuo nuori nainen taulussa oli korea
kasvoiltaan ja näytti hyvin hyväluontoiselta, mutta siin'oli liian
paljon käsivarsia, niin että hän kaukaa katsoen, mielestäni, näytti
enemmän hämähäkiltä kuin ihmiseltä.

Sama tauluntekijä tyttö piti myös eläissään niin kutsuttua "albumia",
johon hän ruukkasi liisteröidä kuolemanilmotuksia ja muita
onnettomuuden-tapauksia ja kertomuksia hirveistä ruttotaudeista, joita
hän oli leikannut saksilla "Kristillisestä Vartijasta"; ja niistä
kirjotti hän sitten runoja, jotka hän keksi aivan omasta päästään.
Ne oli oikein hyviä ja liikuttavia runoja. Tällä viisin esimerkiksi
kirjotti hän eräästä pojasta, jonka nimi oli Stephen Dawling Batt ja
joka putosi kaivoon ja hukkui:

  Surulaulu Stephen Dawling Battin muistoksi.

    Hän saiko kuolla tautihin,
    Nuor' Stephen Dawling Batt,
    Mukavasti sängyss', kuin
    Muut lapset kuolevat?

    Ja vuosivatko kyyneleet
    Ees hänen vuoteellaan,
    Kun hänen nuori sielunsa
    Täält' muutti manalaan?

    Hui, hai, ei kuollut sängyssään
    Nuor' Stephen Dawling Batt.
    Toisaalla hänen kuolemaa
    Vanhemmat parkuivat.

    Ei tulirokkoo tuntenutkaan
    Se ruusukukkanen.
    Ei vienyt häntä poveen maan
    Luuvalo hirmuinen.

    Ei engeltämme temmannut
    Pois sydämenhalvaus,
    Ei meritauti kamala,
    Ei vatsatulehdus.

    Nyt kuulkaa kyynelposkella,
    Kuink' hänen käynyt on!
    Oi! tästä surun laaksosta
    Hän putos kaivohon!

    Ne kyllä koittivat sitten
    Hänt' saada henkihin,
    Mutt' luokse autuitten
    Hän pääsi pilvihin.

Jos Emmeliina Grangerford pystyi tekemään tuommoisia runoja, kun hän
vain oli neljäntoista vuoden vanha, niin kuka tietää, kuinka pitkälle
hän olis tullut vanhempana? Buck sanoi, että hän voi veivata runoutta
päästään yhdessä mylläkässä vaikka kyynärittäin. Hänen ei koskaan
tarvinnut pysähtyä tuumatakseen. Hän mättäsi paperille rivin, ja jos
hän ei keksinyt siihen mitään riimiä, niin paikalla pyyhkäsi hän sen
pois ja paiskasi siihen toisen sijaan ja antoi sitten mennä yhtä
kyytiä. Hän ei ollut mikään saivartelija, hän voi kirjottaa mist'ikinä
hyvänsä, kunhan se vain oli jotain surullista. Heti kun joku mies
kuoli, tai nainen kuoli, taikkapa kun joku laps kuoli, oli hän tuossa
paikassa valmis munimaan "muistorunonsa", ennenkun kuolleen ruumis
ennätti kylmetä. Hän kutsui niitä muistorunoiksi. Naapurit sanoivat,
ett' ensinnä tuli tohtori, sitten Emmeliina, sitten hautausurakoitsija
-- hautausurakoitsija ei ennättänyt ennen Emmeliinaa muuta kuin yhden
ainoan kerran, kun tyttö parka joutui pussiin etsiessään riimiä
vainajan nimelle, joka oli Whistler. Siitä löylystä hän sitten
ei koskaan toipunut; hän ei valitellut, vaan ikääskuin hiutui ja
kuihtui pois, ja viimein hän kuoli. Tyttö parka, monta kertaa voitin
vastahakoisen luontoni ja nahjustin hänen pieneen suojaansa ja otin
framille hänen "albuminsa" lukeakseni jonkun pätkän hänen runoistaan,
kun hänen taulunsa oli suututtaneet minua ja minä ikäänkuin olin hälle
nyrpeissäni. Minä tykkäsin kovasti koko perhekunnasta, vainajineen
päivineen, enkä aikonut antaa minkään solkkujen tulla välillemme.
Tuo Emmeliina raukka teki ahkerasti työtä eläissään kirjottamalla
runoja kaikista kuolleista ihmisistä, ja s'oli minun mielestäni
vääryyttä, ett'ei kukaan ruvennut runoilemaan mitään hänestä, nyt kun
_hän_ oli kuollut; ja niinpä minä koin pusertaa päästäni pari värssyä
hänen muistoksensa, mutta se ei luonnistunut. He pitivät Emmeliinan
huonetta puhtaana ja siistinä ja kaikki kalut siellä sisässä samassa
kunnossa kuin hänen eläissään, eikä kukaan siellä koskaan nukkunut.
Vanha, rouva piti sitä siivossa itse, vaikka heill'oli koko joukko
neekereitä, ja hän istui siellä toisinaan pitkät hetket neuloen ja
lukien Raamattua.

Vierashuoneesta vielä puhuakseni, niin oli siellä myöskin erinomattain
kauniit rullakartiinit ikkunoissa; ne oli valkoset, ja niihin oli
maalattu linnat, joiden seinät oli täynnä köynnöskasvia, sekä lehmiä,
jotka menivät joelle juomaan. Siinä huoneessa oli sitten myöskin vanha
forttipiaano, jonka sisässä luullakseni oli pari kuparikastrullia, eikä
mikään maailmassa ollut niin muhkeaa ja kaunista kuulla kuin se, kun
nuoret fröökynät lauloivat "Jo katkes jänne viimeinen" tai soittivat
sillä "Vaaterloon tappelua." Seinät kaikissa huoneissa oli maalatut
liimavärillä, ja matot oli heillä myös lattialla melkein joka suojassa,
ja ulkopuolelta oli koko talo valkoseksi rapattu.

S'oli semmonen vinkkelirakennus, ja avara kulma molempain siipien
välillä oli osaltaan katettu ja varustettu lattialla -- verandaksi,
ja toisinaan laittoivat he päivällispöydän sinne, kun siell' oli
niin vilposta ja mukavaa. Ja paksusti me voitiin. Ruoka oli, suoraan
sanottu, liian hyvää tämän maailman ihmisille; ja niin paljon kun sit'
oli sitten!




Kahdeksastoista luku.


Översti Grangerford oli, tietäkääs, hieno ja siisteä herra, fiini
herra kerrassaan. Hän oli fiini päästä kantapäähän; ja sitä samaa
oli koko perhekunta. Hän oli myöskin isosta sukua, kuten sanotaan,
ja semmonen hyvä rotu painaa yhtä paljon miehessä kuin hevosessa,
ruukkasi rouva Douglas sanoa, ja kaikkihan tiesivät, että leskirouva
kuului muhkeimpiin sukuihin siellä meidän seuduillamme; isäkin sitä
aina sanoi, vaikka hän itse, Jumala paratkoon, ei ollut parempaa
värkkiä kuin metsäkissa. Översti oli hyvin pitkä ja hyvin hoikka,
ja kasvoiltaan oli hän mustaverinen ja kalvakka ilman vähintäkään
punaa; hän ajoi partansa jokikinen aamu -- koko nuo ohuet kasvot
aivan sileäksi; ja hällä oli myös ohuet huulet ja ohuet sieramet
ja iso köyrynenä ja paksut kulmakarvat ja pikimustat silmät, jotka
painuivat niin syvälle hänen päähänsä, että näytti siltä, kuin hän
olis tirkistänyt ulos luolasta, niin sanoakseni. Hänen otsansa oli
korkea, ja hiukset oli mustat ja suorat ja riippuivat alas olkapäihin
asti. Hänen kätensä oli pitkät ja solakat, ja joka päivä puki hän
päällensä puhtaan paidan ja valkosen puvun kaulasta kantapäähän asti,
niin valkosen, että oikein teki kipeää silmiin sitä katsellessa;
ja sunnuntaisin piti hän sinistä hännystakkia, joss'oli kiiltävät
messinkinapit. Myös käytti hän mahonkikeppiä, jonka käsipäässä oli
hopeinen nuppu. Hänessä ei ollut merkkiäkään hutiluksesta, eikä hän
koskaan korottanut ääntänsä puhuessaan. Hän oli niin hyväluontoinen
ja ystävällinen kuin ihminen ylimalkain saattaa olla -- sen jokainen
heti tunsi, ja siksipä voikin häneen luottaa. Toisinaan hänen suunsa
meni vähän muiluun, ja sitä vast' oli mieluista katsella; mutta kun
hän ojensihe suoraksi kuin lipputanko ja hänen kulmakarvainsa alta
ikäänkuin rupes salamoimaan, silloin olis teitä haluttanut kaikkein
ensiksi kiivetä puuhun ja vasta perästä päin ruveta tiedustamaan,
mist'oli kysymys. Hänen ei tarvinnut muistuttaa ketään sopivista
tavoista -- kaikilla oli sopivat tavat hänen seurassaan. Ja kaikki
pitivät myös kovasti siitä seurasta; hän oli kuin auringon paiste --
eli, toisin sanoen, hän ikäänkuin kuletti muassaan kaunista ilmaa.
Jos niin sanoakseni meni pilviin, niin pimeni kaikki vain puoleksi
minuutiksi, ja siin'oli kylliksi; sitten ei mikään enää käynyt hullusti
ainakaan viikkokauteen.

Kun hän ja vanha rouva tulivat alas aamusin, nousivat kaikki muut
paikoiltaan ja tervehtivät heitä eivätkä sitten painaneet puuta
ennenkun vanhukset olivat istuneet. Tom ja Bob kävivät kaapille,
joss'oli muutamia kauniita pulloja, ja sekottivat vähän karvasta
lasiin, jonka sitten ojensivat överstille; ja översti piti sitä
kädessään, kunnes Tom ja Bob olit saaneet omat lasinsa valmiiksi; ja
sitten he kumarsivat ja sanoivat: "Teidän terveydeksenne, isä ja äiti!"
ja he nyykähyttivät pikkusen päätään vain ja sanoivat "kiitos", ja
sitten ne kaikki kolme ryyppäsit; ja sitten vielä Tom ja Bob kaasivat
lusikallisen vettä sokeripalan päälle ja pari pisaraa omenaviinaa
omien pikariensa pohjaan ja ojensivat ne mulle ja Buckille, ja me
kumarrettiin myös ja juotiin vanhusten kunniaksi.

Bob oli vanhin pojista ja sitten Tom. Pitkiä, kauniita miehiä tukevine
hartioineen ja ruskeine ihoineen ja mustine hiuksineen ja mustine
silmineen. He kävivät myöskin Valkosissa liinavaatteissa kaulasta
kantapäähän, aivan niinkuin vanha herra, ja päässä heill' oli suuret
panamahatut.

Sitten tuli fröökynä Charlotte, jok' oli viidenkolmatta ja pitkä ja
pulska ja ryhdikäs, mutta hyväluontoinen ja lempeämielinen, jos ei
hän sattunut suuttumaan; mutta silloin ojensihe hän myöskin suoraksi
ja kankeaksi, aivan kuin isä ukkonsa, ja oikein murhasi toisen raukan
silmillään. Hän oli turkkasen kaunis.

Niin oli hänen sisarensa, fröökynä Sofia, myös, mutta toisella viisin.
Hän oli, näättekös, hyvin pehmeä mieleltään ja niin sulavan suloinen
kuin pikku kyyhkynen, ja hän on noin kakskymmentä vuotta.

Jokaisella oli oma neekerinsä passaamassa -- Buckillakin. Minun
neekerilläni oli totta maarian hyvä olla, sillä minä tietysti en juur
ollut tottunut pitämään passaajaa, mutta Buckin neekeri oli juoksulla
melkein alinomaa.

Siinä olikin sitten koko perhekunta. Ennen oli heitä ollut enemmän,
nimittäin kolme poikaa vielä lisää, mutta ne olit saaneet surmansa; ja
Emmeliina oli kuollut.

Vanhalla herralla oli koko joukko maatiloja ja toista sataa neekeriä.
Aika ajoin tuli sinne jokunen lauma vieraita, ratsastaen hevosen
selässä kymmenen tai viidentoista virstan päästä, lähiseuduilta, ja
he viipyivät kerrassaan viis kuus päivää. Silloin oli huviretkiä
aamusta iltaan, joelle ja metsiin, ja pitoruokia syötiin ja leikittiin
ja tanssittiin, usein öisinkin. Enin osa niistä vieraista oli
Grangerfordien sukulaisia, ja kaikki he olivat isosta ja komeaa väkeä,
ja kaikilla herroilla oli aina pyssyt muassaan.

Siell' oli toinenkin suuri suku sillä tienoolla -- viis kuus
perhekuntaa -- enimmäkseen Shepherdson nimisiä. He oli yhtä isoja ja
komeita ja rikkaita ja mahtavia kuin Grangerfordin suku. Shepherdsonnit
ja Grangerfordit käyttivät samaa höyrylaivalaituria, jok' oli noin
kolme virstaa meidän talostamme jokea ylöspäin; ja kun minä toisinaan
kävin siellä muutamain meikäläisten kanssa, näin minä usein muutamia
Shepherdsonnilaisia komeiden hevostensa selässä.

Eräänä päivänä oltiin Buck ja minä metsästämässä salolla, kun yhtäkkiä
kuului kavioin kopsetta. Me oltiin juur menossa maantien poikki.
Silloin sanoi Buck:

"Joudu! Mee piiloon pensastoon!"

Me tehtiin niin molemmat ja tirkistettiin sitten lehtien välistä. Kohta
siltään siinä tulikin pulska nuori mies ajaen täyttä laukkaa pitkin
maantietä ja istuen reippaasti hevosen selässä kuin turski sotilas.
Häll' oli pyssy poikkipuolin satulannastassa. Olin nähnyt hänet
ennen. S'oli nuori Harvey Shepherdson. Samassa paukahti Buckin pyssy
ihan korvani juurelta, ja Harveyn hattu pyörähti päästä. Hän tempasi
pyssynsä ja ratsasti suoraa päätä sitä paikkaa kohti, jossa me oltiin
piilossa. Mutta me ei jääty häntä vartomaan, vaan pötkimme syvemmälle
metsään minkä kintuista lähti. Metsä ei ollut erittäin tiheää, ja minä
vilkasin olkapääni yli väistääkseni kuulia ja näin kaks kertaa Harveyn
tähtäävän Buckia pyssyllään; sitten palasi hän takasin samaa tietä kuin
oli tullut -- hattuansa noutamaan arvatenkin, mutt' en nähnyt häntä sen
koommin. Me juostiin yhtä mittaa kotiin asti. Vanhan överstin silmät
välkähtivät -- tyytymyksestä, päättääkseni -- mutta sitten näytti hän
vakavammalta ja sanoi hiljaa:

"Minä en pidä tuosta tavasta, kun noin ammutaan pensaiden takaa. Olisit
astunut suoraan maantielle, poikaseni."

"Niin eivät tee Shepherdsonnitkaan. He ampuvat aina piilosta."

Fröökynä Charlotte piti päätään pystyssä kuin kuningatar, Buckin
kertoessa kertomustaan, ja hänen kulmakarvansa värähti ja silmänsä
säkenöi. Ne kaks nuorta herraa näyttivät nyreiltä, mutt' eivät sanoneet
mitään. Fröökynä Sofia kalpeni, mutta sai punansa jälleen kuullessaan,
ett'ei nuorelle miehelle tullut mitään vahinkoa.

Tultuani kahden kesken Buckin kanssa viljakuhilaiden väliin puiden
takana, kysyin minä:

"Tahdoitko sinä todellakin ampua hänet kuoliaaksi, Buck?"

"Tietysti, kuinkas muuten?"

"Mitä pahaa hän on sulle tehnyt?"

"Hänkö? Ei hän oo tehnyt mulle mitään pahaa."

"No, mutta miks sinä tahdoit hänet tappaa sitten?"

"Hä? Eihän mikskään -- sen sukuvihan tähden vain."

"Mitä laija se semmonen viha on?"

"Hä? Missä _sinä_ olet kasvanut? Etkö tiedä mitä on sukuviha?"

"En oikein ymmärrä. Kerroppa siitä jotain."

"No", sanoi Buck, "s'on tällä lailla. Joku mies joutuu jupakkaan toisen
kanssa ja tappaa hänet; sitten sen toisen miehen veli tappaa _hänet_;
sitten tulee toisten veljesten vuoro molemmin puolin, niin kauvan kuin
niitä piisaa; sitten alkavat _serkut_ -- ja niin sitä kestää kunnes
kaikki on tapettu, ja silloin on sukuviha loppunut tietysti. Mutta
siihen menee aikaa, ymmärräkkös."

"No, onko _tätä_ sukuvihaa jo kestänyt kauvankin, Buck?"

"No, älähän nyt! Se alkoi noin kolmekymmentä vuotta sitten, luulen
mä. Oli ensinnä jotain jupakkaa, ja sitten kuuluu tulleen tuommoinen
'prosessi' käräjissä, jonka joku heistä menetti, ja hän suuttui ja
ampui tietysti sen, jok' oli voittanut, niinkuin tietysti jokainen
toinenkin olis tehnyt."

"Mikähän jupakka s'oli, Buck? Riitelivät kenties maatilasta?"

"Kenties. Minä mar en tie."

"No, kuka sitten ampui ensiksi? -- Joku Grangerfordko vai joku
Shepherdson?"

"Miten _minä_ sitä tietäisin? Siitähän on niin kovin kauvan."

"Tietääköhän sit' enää kukaan?"

"Kyllä kai pappa sen tietää, luulen mä, ja muutamat muut noista
vanhemmista; mutta mistä silloin ensiksi kinattiin, sitä eivät he
tiedä."

"Montakohan on tapettu, Buck?"

"Ooh, kyllähän niit' on koko joukko. Mutt' eihän ne aina osuneet
sentään. Papalla on pari kuulaa ruumiissaan; mutta hän ei niistä
paljoa välitä, sillä hän ei muutenkaan ole mikään saivartelija. Bobia
on kerran puukotettu vähä rikki, ja Tom on saanut pari kolme haavaa
nahkaansa."

"Onko kukaan tullut tapetuksi tänä vuonna, Buck?"

"On, me olemme tappaneet yhden ja he yhden. Siit'on nyt vähän neljättä
kuukautta, kun serkkuni Bud -- hän oli vain neljätoista vuotias -- oli
ratsastamassa metsässä toisella puolen jokea, ja hällä ei ollut mitään
asetta muassaan, mikä tietysti oli hältä hirveän tyhmää. No, eräällä
yksinäisellä paikalla sitten kuulee hän hevosen tulevan perästään
ja näkee pian vanhan Baldy Shepherdsonin laukkaavan jälessään pyssy
kädessä ja valkoset hiukset liehuen tuulessa. Budin olisi nyt pitänyt
astua maahan ja mennä piiloon metsään, mutta hän oli liian uhkarohkea
ja rupes ajamaan kilpaa. Ja he kiisivät eteenpäin viis kuus virstaa,
mutta vanha mies voitti kaiken aikaa. Viimein näki Bud, ett'ei maksanut
vaivaa jatkaa, ja silloin hän seisahtui, käänsi hevosen, saadakseen
ainakin kuulain reiät rintaansa, ymmärrätkös. No, ukko ratsasti esiin
ja ampui hänet. Mutta hällä ei ollut pitkää iloa onnestaan, sillä jo
muutaman päivän päästä maksoi meidän väki hälle velkansa ja passitti
hänet hautuumaalle."

"Minusta tuo ukko räyskä oli suuri pelkuri, Buck."

"Minusta hän _ei_ ollut mikään pelkuri. Tuhat vieköön!
Shepherdsonneista ei ole kukaan pelkuri. Eikä Grangerfordeista liioin.
Mitä sanotkaan! Tuo sama ukko piti kerran puoliaan koko puoli tuntia
kolmea meikäläistä vastaan, ja hän jäi viimein voittajaksi, kuulekkos.
He olivat kaikki ratsahin, mutta hän astui hevosen selästä ja meni
pienen halkopinon taa, jossa hän piti hevostaan edessään suojaksi
kuulia vastaan; mutta Grangerfordit istuivat hevostensa selässä ja
laukkasivat ympäri ukon ampuen pamahuttaen, ja hän ampui pamahutti
heitä minkä ennätti. Hän tuli hevosellaan kotiin, saatuaan, niinkuin
hevonenkin, monta vuotoreikää, ja raajarikkona; mutta Grangerfordit
_tuotiin_ kotiin -- toinen oli kuolleena, toinen kuoli seuraavana
päivänä. Hohoo, ukkoseni -- jos tahdot nähdä pelkureita, niin pysy
kaukana Shepherdsonneista; siellä ei kasvateta sitä sorttia."

Seuraavana sunnuntaina me kaikki mentiin ratsahin kirkkoon, johon oli
noin neljä virstaa. Miehillä, jopa Buckillakin, oli pyssyt muassa, ja
he ottivat ne sisään kirkkoon ja pitivät niitä kaiken aikaa polviensa
välissä. Shepherdsonnit tekivät samoin. Saarna oli kovin ikävää --
pitkäpiimäistä "veljellistä rakkautta" ja muuta roskaa alusta loppuun;
mutta kaikki muut sanoivat, että s'oli hyvin kaunis saarna, ja kotiin
mennessä puhuivat he siitä pitkin matkaa. Heill' oli jos jotakin
sanomista uskosta ja hyvistä töistä ja armovaalista ja kaikellaisista
"välikappaleista" ja jumala ties mistä, niin että mulla ei vielä
koskaan ole ollut niin surkean kuivaa sunnuntaita.

Päivällisten jälkeen nukahtivat he kaikki tyyni hetken aikaa, muutamat
nojatuoleissaan, toiset huoneissaan, ja s'oli joteskin ikävää. Buck
koiransa kanssa makas pitkällään päivänpaisteessa nurmella ja nukkui
friskisti; ja niinpä minäkin menin ylös huoneeseemme levähtääkseni
vähäsen. Mutta se sulonen fröökynä Sofia seisoi huoneensa ovessa, joka
oli meidän ovemme vieressä, ja hän otti minut sisään kanssaan ja painoi
oven kiinni hyvin hiljaa, ja sitten hän kysyi, pidinkö minä hänestä
mukamas. Kyllä, oikein kovasti, vastasin minä; ja sitten hän kysyi,
tahtoisinko tehdä jotakin hänelle mieliksi enkä sitten siitä hiiskua
mitään kellekkään. Minä tietysti olin heti valmis. Sitten hän sanoi
unohtaneensa Uuden Testamenttinsa kirkkoon, samaan penkkiin, jossa he
olit istuneet, kahden muun kirjan väliin; ja tahdoinko minä nyt, kysyi
hän, olla niin kiltti ja pujahtaa ulos kenenkään huomaamatta ja mennä
sinne ja tuoda hänen kirjansa kertomatta siitä kellekkään? Sanoin heti
lähteväni. Ja tuossa paikassa luiskahin ulos ja lippasin tietä pitkin
kirkolle. S'oli auki, ja siell'ei ollut ainoatakaan ihmistä, muuta kuin
pari sikaa, sillä siat rakastavat kovasti poljettuja savilattioita
kesän aikaan, niillä kun on niin viileä oljennella. Minun huomatakseni
niin käyvät ihmiset kirkossa enimmäkseen vain kun heidän on pakko;
mutta sikojen laita on toisin.

No, minä aattelin itsekseni, että tähän mahtaa olla koira haudattu
-- eihän mikään tyttö ole tommosessa touhussa yksistään yhen Uuden
Testamentin takia. Minä ravistelin vähäsen kirjaa, ja mitäs ollakkaan!
siitä putosi paperipalanen, johon oli kirjotettu "_Puoli kolme_"
lyijykynällä. Sitten tarkastelin koko kirjan, mutta mitään enempää ei
siitä lähtenyt. Tuosta paperipalasesta en tullut hullua viisaammaksi,
jonka tähden pistin sen takasin kirjaan, ja kun tulin kotia, seisoi
Sofia fröökynä yhä ovessaan minua odottamassa. Hän veti minut sisään
kamariinsa ja lukitsi oven; ja sitten hän nuuski läpi kirjan kunnes
löysi paperipalan, ja luettuaan mitä siinä seisoi, näytti hän turkkasen
iloseita; ja ennenkun ennätin aatellakkaan, kiepasi hän käsivartensa
vyötäisilleni ja oikein pusersi minua ja sanoi, että minä mukamas olin
kaikkein paras poika maailmassa ja ett'en varmaankaan mitään hiiskuisi
kellekkään. Hän oli kovin punanen kasvoiltaan ja hänen silmänsä
liekehtivät, ja hän oli hirveän kaunis. Olinhan vähän ällistyksissäni,
mutta saatuani hetkisen hengähtää, kysyin hältä mikä paperi se oli,
ja silloin hän kysyi, olinko mukamas lukenut mitä siinä seisoi, ja
minä sanoin "en", ja silloin taas hän kysyi, osasinko mukamas lukea
kirjotusta, ja minä sanoin taas "en, muuta kuin vähän isoja kirjaimia",
ja silloin hän sanoi, että se mukamas vain oli kirjamerkki ja että minä
nyt voin mennä ulos leikkimään.

Astelin alas joelle päin, mietiskellen tuota asiaa, ja silloin huomasin
hetken päästä, että passaaja-neekerini seurasi jälestäni. Päästyämme
talon näkyvistä, katsoi hän vähän taakseen ja ympärilleen ja tuli
sitten juosten tyköni ja sanoi:

"Herra Joggi, jos hän tulloo alas tonne rämehelle, niin saa hän nähärä
koko parven vesikäärmehiä."

Tuohan oli kummallista, tuumasin; hän puhui noista käärmeistä jo eilen.
Pitäishän hänen tietää, ett'ei kukaan siksi tykkää vesikäärmeistä, että
lähtis niitä asian alkain pyydystämään. Mitä hän oikeastaan meinaa? --
Minä sanoin:

"No, olkoon menneeksi Käyhän eeltä!"

Seurasin häntä hyvän matkaa; sitten hän ryntäsi rämeelle, ja me
kahlattiin siinä eteenpäin toista virstaa ja vajottiin sääriä myöten
liejuun. Viimein tultiin me ikäänkuin pieneen saareen, joss' oli kuivaa
ja kasvoi puita ja pensaita ja köynnöksiä tiheässä. Silloin sanoi hän:

"Kas niin, herra Joggi, nyt hän vain astelee suoraan eteenpäin, vain
muutaman askeleen, niin hän näkkee missä ne on. Min'oon ne jo nähäny,
min'en ennää huoli niitä nähärä."

Samassa hän pyörähti syrjään ja katosi puiden väliin, ett'en häntä enää
nähnyt. No, minä kulin sinneppäin ja tulin pian pienelle avonaiselle
paikalle, jok'ei ollut tavallista makuuhuonetta isompi ja jota kaikilta
puolin ympäröi köynnöskasvit, ja siellä makasi muuan mies nukkuen -- ja
totta maarian! s'oli vanha Jimini!

Minä herätin hänet ja aattelin, että nytkös hän vasta hämmästyis
nähdessään minut, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän melkein puhkes itkemään
ilosta, mutta ällistyksissään hän ei ollut. Hän sanoi uineensa minun
jälkeeni sinä yönä, kun me jouduttiin erillemme, ja hän oli kuullut
minun huutavan monta kertaa, mutta hän ei uskaltanut vastata mukamas,
koska hän pelkäsi, että joku heittiö vois tulla onkimaan hänet ylös ja
ottamaan hänet jälleen orjuuteen. Hän sanoi:

"Minä sain siinä törmäyksessä pienen kolauksen, niin ett'en voinu
oikein uira ja jäin sinusta koko joukon jäläkeen. Sitten pääsin
kuitenki rantaan, mutt'en saavuttanu sua ennää, ja minä näin kun sinä
lähenit taloa, vaan en uskaltanu huutaa enkä mennä likelle, kun siell'
oli koiria. Kun sitte näin sinun pääsevän sissään, niin menin mettään
oottamaan päivää. Vanhain aamulla kävi siitä ohi muutamat neekereistä
matkalla pellolle, ja he näyttivät mulle tään paikan, josta ei koirat
voi löytää minua vetelän suon takia, ja neekerit tuovat mulle ruokaa
joka yö ja kertovat miten sun on olla siellä."

"Mutta miks'et sinä antanut Jackin noutaa minua tänne ennen, Jim?"

"Mitä hyötyä siit' olis ollu? Enhän tahtonu häiritä sinua, ennenkun
kaikk' olis valamiina. Mutta nyt on kaikki reilassa. Min' oon ostanu
pannuja ja kattiloita ja ruokavaroja ja korjannu lautan yön aikana, kun
--"

"_Lautan_?"

"Niin, vanahan lauttamme."

"No, mutta hyvänen aika, eikö se mennyt tuhansiin palasiin siinä
törmäyksessä?"

"Eikö mitä. Se hankautui vain pahanlaisesti ja palanen siit'on poissa;
mutta se kelepaa kyllä nyt, vaikka osa meirän tavaroita meni pilalle
tietysti. Jos me ei olis sukellettu niin syvälle ja uitu niin kauvas
ve'en alla ja jos yö ei olis ollu niin perhanan pimmee ja jos me
ei olis pelästytty niin pahanpäiväsesti, niin oltais me päästy sen
kimppuun pian. Mutta s'on yhyrentekevää, sillä s'on yhtä komea taas
kuin olis vallan uusi, ja minä oon ostanu koko joukon kaluja niiren
sijaan, ku meni hukkaan."

"Mutta miten sait sä sen kynsiis jälleen, Jim? Lähitkö ajamaan sitä
takaa?"

"Miten olisin sit' ajanu takkaa, kun mun täytyi loikoa täällä metässä?
Ei, vaan muutamat noista neekereistä löysit sen, kun s'oli ajanu
karille, nääkkös; ja he kulettivat sen tonne lahteen ja kätkivät sen
pajupensaisiin, ja he pitivät semmosta elämää siitä, kelle heistä tuo
lautta mukamas tulis, että minä viimein sain tietää koko jutun, ja
sillon minä tein lopun jupakasta ja sanoin, että äläkööt menkö sitä
haistamaankaan, sillä lautta oli sinun ja minun eikä kenenkään muun,
sanoin mä; ja minä kysyin heiltä, miten h -- ssä he olit rohojenneet
iskeä käpälänsä nuoren valakosen herran omaan ja mennä sitä kätkemään.
Sitten annoin heille kymmenen centtiä mieheen, ja siitä nousi semmonen
ilo, ett' oikein, ja he vain toivoivat, että tulis lisää lauttoja
tekemään heirät rikkaiks kerta vielä. H'on ollu mahottoman siivoja
mulle, nuo neekerit, ja teheny mit' ikinä vain oon tahtonu. Tuo Jack on
oikein kunnon poika ja viisas sitä paitte kuin peijakas."

"Peijakkaan viisas, s'on totta se. Hän ei mulle ollenkaan sanonut, että
sin' olit täällä; sanoi vain että tulisin hänen kanssaan, niin saisin
mukamas nähdä vesikäärmeitä. Jos jotain tapahtuu, _hän_ kyllä pelastaa
nahkansa. Hän saa sanoa, ett'ei koskaan ole nähnyt meitä yhdessä, ja
sehän on totta."

Minun totta maar ei maita puhua pitkältä seuraavan päivän tapauksista.
Kerron ne sentähden niin lyhyesti kuin voin. Minä heräsin päivän
vaietessa ja olin juur kääntyä toiselle kyljelleni nukkuakseni jälleen,
kun huomasin kuinka tavattoman hiljaista oli koko talossa -- ei näkynyt
kukaan olevan liikkeellä. S'oli aivan vastoin tavallista tapaa. Sitten
huomasin että Buck jo oli noussut ylös ja mennyt. No, minäkin siis
nousin, kovasti ihmeissäni, puin päälleni ja menin rappusia alas --
ei ketään näkynyt; kaikki oli hiiren hiljaa. Ja ulkona sitten laita
samoin. "Mitä tämä tietää?" tuumasin. Alaalla halkopinon luona tuli
viimein Jack poika mulle vastaan. Hältä kysyin:

"Mikä nyt on?"

"Eikö hän sitä tiiä, Joggi herra?"

"En", sanoin mä, "en tiedä mitään."

"No, Jumala nähköön! Pröökynä Sofiahan on karannu tiehens! pistäny
pillit pussiin. Hän pötki pois keskellä yötä -- ei kukaan oikein tiiä
mihin aikaan -- pötki pois naimaan, ja kenen kanss? joo, nuoren Harvey
Shepherdsonnin. Niin he sanovat ainaki. Herrasväki sai tietää sen puoli
tuntia sitten -- kenties vähä enemmän -- ja voi, voi, mik' elämä siitä
synty! Mikä kauhee melu pyssyillä ja hevosilla! Rouvasväki ratsasti
pois hakemaan kokoon sukulaiset, ja vanaha Saul herra ja nuoret herrat
ottivat pyssynsä ja ratsastivat jokivartta ylöspäin kaapatakseen kiinni
nuoren herran ja ampuakseen hänet, ennenkun hän ennättäs joen yli Sofia
pröökynän kanss. Voi, voi, mikä surkeus tästä mahtaa syntyä!"

"Ja Buck lähti menemään herättämättä minua."

"Niin kaiketikkin. Ne ei tahtonu että Joggi herra tulis sekotetuks
juttuun. Mutta Buck herra latasi pyssynsä ku mies ja sano ampuvans
ainaki yhyren Shepherdsonnin, vaikka henki menis. Ja sen mä luulenki
hän tekee; niit' on niin paljo."

Minä juoksemaan jokivartta ylöspäin minkä varpaista lähti. Hetken
päästä rupes kuulumaan pyssynpamauksia kaukaa. Saatuani näkyviini
hirsimökin ja halkopinot höyrylaivalaiturilla, luikertelin puiden ja
pensaiden väliin sopivaan paikkaan, josta näki hyvin. Siellä kiipesin
muutamaan pumpulipuuhun, jok'oli taampana, ja istuin piiloon oksain
väliin ja jäin odottamaan mitä tulis. Siinä oli muuan halkopino, neljä
jalkaa korkea, aivan lähellä puuta, ja minä tuumasin ensinnä mennä
piiloon sen taakse; mutta hyvä oli ett'en sitä tehnyt.

Hirsimökin edustalla oli avonainen paikka, ja siinä laukkasi
hevosillaan neljä viis miestä eestakasin kiroten ja kiljuen; he
koettivat näet saada ampua pari poikaa, jotka olit menneet suojaan
halkopinon taakse höyrylaivalaiturilla -- mutta he eivät saaneet
heitä ammuttaviin. Niin pian kun joku tuli näkyviin joen puolella
halkopinoa, sai hän kuulan nahkaansa. Mutta nuo molemmat pojat istuivat
kyykkysillään, selkä selkää vasten, niin että voivat pitää vahtia
kahtaalle.

Hetken päästä nuo miehet lakkasit kiljumasta ja huutamasta ja
ratsastivat yhtäkkiä hirsimökkiä kohti. Samassa kohotti yks pojista
päänsä halkopinon takaa, tähtäsi ja ampui; ja yks miehistä putosi
satulastaan. Toiset kaikki hyppäsit hevosen selästä, tarttuivat
haavoitettuun mieheen ja kantoivat hänet mökkiin. Samassa nuo kaksi
poikaa lähtivät juoksemaan puulle päin, jossa minä olin piilossa. He
olit päässeet puolimatkaan, kun miehet huomasit heidät, juoksivat
hevosilleen ja porhalsivat heidän perästään. Pojat olivat kuitenkin
niin paljon edellä, ett' ennättivät suojaan sen halkopinon taakse,
joka oli minun puuni lähellä ja josta he taas voivat pitää puoliaan
vihollista vastaan. Toinen näistä pojista oli Buck, toinen oli solakka
nuori herra, vain yhdeksäntoista vuoden ikäinen.

Miehet ratsastivat eestakasin hetken aikaa ja laukkasit sitten tiehensä
hirsimökille. Heidän tultuaan näkyvistä, huusin minä Buckille ja sanoin
olevani "täällä." Hän ei ensimmältä tietänyt mitä aatella, kun ääneni
kuului puusta; oli kovasti hämmästyksissään. Sitten pyysi hän minun
olla tähystäjänä ja antaa hälle heti tieto, jos vihollinen jälleen
tulis näkyviin; hän sanoi, että niillä oli piru mielessä ja että ne
kyllä pian palaisivat takasin. Hän itki ja noitui ja lupasi, että hän
ja hänen serkkunsa Joe (s'oli se toinen poika) kyllä vielä tekisivät
tiliä tästä päivästä. Hän sanoi, että hänen isänsä ja molemmat veljensä
oli ammuttu ja kaksi tai kolme vihollisista. Shepherdsonnit olivat
olleet heitä väijymässä metsässä ja ampuneet sieltä. Hänen isänsä ja
veljensä olisi pitänyt odottaa sukulaisiaan -- Shepherdsonnit olivat
liian vahvat miesluvultaan. Minä kysyin hältä, miten oli käynyt nuoren
Harveyn ja fröökynä Sofian. He olit päässeet joen yli ja olivat nyt
turvassa, sanoi Buck. Se minua totta puhuakseni ilahutti; mutta Buckia
harmitti vain vieläkin kovasti, ett'ei hänen ollut onnistunut ampua
Harveyta kuoliaaksi silloin metsässä. En koskaan ollut kuullut mokomaa
paatumusta.

Yhtäkkiä paukahti, bang! bang! bang! kolme neljä laukausta. Miehet
olivat hiipineet esiin takaapäin metsästä ilman hevositta. Pojat
ryntäsivät joelle -- haavoittuneina molemmat -- ja sänttäsivät veteen
ja alkoivat uida myötävirtaan. Mutta miehet juoksivat pitkin rantaa
heidän jälestään huutaen: "ampukaa heidät! ampukaa!" ja he ampuivat
poika parkoja minkä ennättivät. En saata kertoa mitä kaikkea tapahtui;
s'oli niin hirveää, että minun vieläkin tekee pahaa sitä aatellessani.
Melkeinpä siinä toivoin, ett'en koskaan olis päässyt rantaan tuona
yönä, kun me Jimin kanssa jouduttiin haaksirikkoon. Hyi! että toki
tuommoisia ihmispetoja löytyy maan päällä! He vaivaavat minua unissani
vielä nytkin.

Minä istuin siellä puussa pimeään asti; enhän uskaltanut astua alas.
Tuon tuostakin kuulin pyssynpamauksia metsästä ja pari kertaa näin
pieniä miesparvia ratsastavan hirsimökin ohi; ja siitä päätin ett'ei
kaikki vieläkään ollut lopussa. Olin kauheasti pahoillani ja päätin
ett'en enää koskaan menis likikään tuota taloa, sillä olihan tavallaan
kaikki tyyni minun syyni, aattelin mä. Ymmärsin näet nyt, että tuo
paperipala tiesi, että fröökynä Sofian tuli yhtyä Harveyn kanssa
jossain kello puoli kolme ja lähteä karkuun; ja minä aattelin, että
minun olis pitänyt kertoa tytön isälle tuosta paperista ja hänen
metkuistaan; silloin kenties ukko olis teljennyt hänet sisään ja tämän
päivän teurastus jäänyt tekemättä.

Viimein astuin alas puusta ja hiivin joen rantaa alaspäin vähän matkaa,
kunnes löysin noiden molempain poikain ruumiit pienestä poukamasta,
johon virta oli ne ajanut. Haalasin ne vaivoin ylös rannalle ja peitin
heidän kasvonsa ja juoksin sitten tieheni minkä kintuista lähti. Totta
puhuakseni itkin minä, peittäessäni Buckin kasvot; hän oli aina ollut
niin hyvä minua kohtaan.

Nyt rupesi jo kovasti pimenemään. En mennyt talolle, vaan juoksin
metsän läpi ja rämeeseen. Jim ei ollut saarellaan. Minä siis riensin
minkä kerkesin alas lahdelle, tunkeutuen pajupensaikon läpi ja
ikävöiden lautallemme ja pois tästä kauheasta maanäärestä niin pian
kuin suinkin. Mutta lauttaa ei näkynyt! Voi, kuinka peljästyin!
Hetkisen seisoin siinä aivan hengähtämättä. Sitten huusin kerran
jotenkin lujaa. Tuskin kymmenen askeleen päästä vastasi ääni:

"Herran jee! Sinäkö s'oot, laps? Älä pirä semmotta elämää."

S'oli Jimin ääni -- en koskaan ollut kuullut niin suloista ennen.
Juoksin rantaa pitkin ja hyppäsin sitten lautalle, ja Jim hän kaappasi
minut syliinsä ja oli melkein tukehuttaa minut; niin kovasti hän
ihastui nähdessään minut.

"Kiesus sua siunakkoon, hyvä laps'", sanoi hän; "minä jo panin pääni
panttiin, että kyllä n'oli sun ampunu, nuo rakkarit. Jack oli justiin
täällä ja sano luulevans sua kuolleeks, kosk'et tullu kottiin mukamas;
ja minä olin justiin sysänny ulos lautan lähteäkseni matkaan niin pian
ku Jack tulis takasin ja vissisti kertois ett'olit kuollu. Voi, hyvä
Jumala, ku min' oon ilonen nyt, kun s'oot ihka elävänä tässä taas. Hei!"

Minä sanoin:

"Hyvä on. He eivät löydä minua ja aattelevat varmaankin ett' oon saanut
surmani ja valunut alas pitkin jokea; onhan muutama seikka, joka saa
heidät sitä uskomaan. Joudutaan nyt vain, Jim, ja pyritään selvälle
vedelle minkä keritään."

Minusta ei tuntunut oikein turvalliselta, ennenkun lautta oli neljä
virstaa alempana ja keskellä Missisippiä. Silloin ripustettiin me
ylös lyhtymme ja tunsimme olevamme vapaina ja turvassa vielä kerran
maailmassa. Min'en ollut syönyt mitään eilisestä asti; ja Jim otti
framille keitettyä maissia ja kirnupiimää ja läskiä ja kaalia -- ei
mikään maailmassa ole niin hyvää, kunhan vain kaikki on hyvin keitettyä
-- ja minun syödessäni illallistani, juteltiin me ja pidettiin hauskaa.
Minä iloitsin päästyäni kaikista sukuvihoista, ja Jim iloitsi päästyään
rämeestä. Ja me tuumattiin siinä keskenämme, ett'ei mitään parempaa
kotia maailmassa ole kuin uiva lautta. Kaikkialla muualla tuntuu niin
ahtaalta ja tukehuttavalta, mutta lautalla ei. Siell' on niin vapaata
ja hauskaa ja kodikasta.




Yhdeksästoista luku.


Kaks tai kolme päivää kului, melkeimpä tahtosin sanoa _ui_ pois; niin
hiljaa ja sävysästi hiipivät ne tiehensä. Kerronhan tässä millä viisin
me elettiin. Joki oli näillä paikoin hirveän leveä, toisinaan lähes
kolme virstaa; me kulettiin öisin ja mentiin maihin ja piileiltiin
päivin; heti yön kuluttua pistettiin, lautta kiinni -- enimmäkseen
johonkin pieneen saareen suvannossa; ja me taitettiin pajuja ja
muita oksia ja peitimme niillä lautan piiloon. Sitten pantiin me
ulos pitkätsiimat ja muita kalastusvärkkiä. Ja sitten mentiin me
uimaan virkistääksemme vanhaa kruppiamme, ja perästäpäin me istuttiin
hiekkapohjalle polvensyvyiseen veteen ja katseltiin päivännousua. Ei
napsahustakaan kuulunut -- kaikki oli hiiren hiljaa -- tuntui siltä
kuin koko maailma olis nukkunut; sammakot vain toisinaan motkottivat
mölöä musiikkiaan. Ensimmältä, kun katsoi joen poikki, näkyi
jonkimmoinen harmahtava reuna -- s'oli tietysti metsä toisella puolen
-- mitään muuta ei voinut erottaa; sitten vaalea pilkku taivaalla,
joka pilkku hetken päästä alkoi levetä ja kirkastua; sitten alkoi
jokikin ikääskuin pehmetä, tuolta kaukaa, eikä enää ollut niin synkän
musta, vaan harmaa; saattoi nähdä pieniä mustia pilkkuja, jotka tulivat
ajaen jokea alaspäin -- n'oli halkoproomuja ja muita senkaltaisia --
ja pitkiä pimeitä viivoja -- n'oli tukkilauttoja; toisinaan kuului
perämela tai airo narisevan tai kajahti korvaan hiljaisia ääniä kaukaa,
kaukaa; ja yhtäkkiä saattoi nähdä veden päällä kailun, jonka tarkemmin
katsottuaan tunsi pitkäksi ryhmäksi pieniä karia nopeassa virrassa,
joka murtautui sitä vastaan ja antoi sille omituisen muodon; ja sitten
näki sumun ikääskuin karehtien nousevan veden yli ja itätaivaan ja joen
punastuvan; ja rannoilta rupesi näkymään hirsimökkiä ja halkopinoja;
sitten alkoi aamutuuli tuulahtaa niin raittiisti ja vilposesti ja
viuhtoen rannoilta metsän ja heinän ja kukkasten tuoksua -- vaikka
tuli siinä toisinaan toistakin tuoksua, kun olivat jättäneet kuolleita
kaloja ja muuta mätää pitkin rantoja; ja mitäs ollakkaan, niin oli
täysi päivä ja kaikki tyyni helotti ja hymähti auringon paisteessa, ja
pikkulinnut pistivät lauluksi kuin hupsut!

Nyt kun oli päivä, niin pikku tulta ja savua ei niin helposti
huomattais, ja senpä tähden otettiin me vähän kaloja pitkästä siimasta
ja koukuista ja ruvettiin keittämään lämmintä ruokaa aamiaiseksi.
Sitten maattiin loikottiin me ruohossa ja töllisteltiin ykstoikkoista
jokea; ja saattoipa siinä tapahtua semmoistakin, että tapaturmassa
silmät painui meiltä umpeen -- kunnes joku höyrylaiva tuli jyskien
jokea ylöspäin pitkin toista rantaa ja herätti meidät. Sitten
saattoi kulua kokonainen tunti meidän kuulematta tai näkemättä tämän
taivaallista pait tuota sulaa yksinäisyyttä. Sitten tuli sieltä kenties
joku tukkilautta laahustaen virrassa, ja sen päällä kenties oli joku
mies, joka hakkasi puita, sillä sitä ne melkein alinomaa tekee noilla
lautoilla; voitte nähdä kirveen välkähtävän ylös päivän valossa ja
sitten laskevan alas -- kuulemattanne napsahustakaan; sitten taas
voitte nähdä sen nousevan, ja kun s'oli noin miehen pään päällä,
kuulitte pienen kolahuksen -- _kuhunk!_ -- siinä meni niin paljon
aikaa, näättekös, ennenkun ääni ennätti joen poikki. Sillä viisin
kului meiltä päivä; me laiskoteltiin ruohossa ja voitiin paksusti
ja kuunneltiin hiljaisuutta. Kerran oli taas joella paksu sumu, ja
kaikilla lautoilla ja muilla pienemmillä aluksilla rummutettiin
läkkiastioita ja vaskikastrulleja, jott' ei höyrylaivat törmäis päälle.
Muuan proomu tai lautta ajoi niin likeltä meitä, että me selvästi
kuultiin heidän puhuvan ja nauravan ja kiroilevan niiden päällä; mutta
me ei voitu nähdä heistä hitustakaan, ja se tuntui kamalalta; oli kuin
jotain olis ryöminyt pitkin selkäpiitä, sillä s'oli kuin näkymättömät
kummitukset olisit elämöineet ilmassa, ja Jim sanoikin luulevansa, että
ne olit kummituksia. Mutta minä sanoin:

"Ei, ei toki, Jim. Kummitukset eivät sanoisi: 'se lemmon sumu!'"

Heti pimeän tultua laskettiin me ulos. Päästyämme keskelle
virranjuovaa, jätimme me lautan omilleen ja annoimme sen mennä mihin
virta vei. Sitten sytytettiin me piippumme ja annettiin sääremme
roikkua vedessä ja juteltiin kaikista maailman asioista - ja me oltiin
melkein aivan alastomina yöt päivät; sen verta vain verhoissa, ett'ei
hyttyset päässeet tekemään meistä tykkänään loppua. Ne uudet vaatteet,
jotka olin saanut Buckin vanhemmilta, olivat liian hyvät ollakseen
mukavat ja kodikkaat ja hauskat, ja sitä paitse en totta puhuakseni
juur koskaan ole suuresti välittänyt vaatteista.

Toisinaan sattui, että me pitkät ajat saatiin pitää koko joki aivan
itseämme varten; ei ketään näkynyt siellä eikä täällä. Välistä näkyi
ikääskuin joku säkene rannoilta tai jostain saaresta -- s'oli tulenvalo
jostain mökinikkunasta; välistä taas näkyi säkene tai pari joelta --
s'oli valo jostain proomusta tai lautalta; toisinaan sai kuulla viulun
vinkuvan taikkapa laulua jostain tuommoisesta aluksesta. Ei mikään
ole niin ihanaa kuin asua lautalla. Yllämme oli meillä taivas, täpö
täynnään tähtiä, ja me ruukattiin maata selällämme katsellen niitä ja
tuumiskellen, olikohan ne tehtyjä vai olivatko kasvaneet itsestään. Jim
luuli että n'oli tekokalua, mutta minä puolestani sanoin että n'olit
itäneet itsestään. Minun mielestäni näet olis mennyt liian paljon aikaa
niin suuren joukon _tekemiseen_. Silloin sanoi Jim että kenties kuu oli
ne _muninut_. No, se tuntui minustakin uskottavalta, niin ett'en enää
väittänyt vastaan; olinhan nähnyt, että esimerkiksi ahkera sammakko
voi munia yhtä monta munaa. Toisinaan huomattiin me myös tähtiä, jotka
putosivat alas piirtäen pitkän viirun ilmaan. Jim arveli että ne oli
mätämunia, jotka viskattiin alas pesästä.

Pari kertaa yössä voitiin me nähdä jonkun höyrylaivan hurisevan ohi
pimeässä, ja toisinaan saattoi semmoinen otus oksentaa kidastaan
kauhean joukon säkeniä, jotka satoivat alas jokeen hirveän koreana
tulituiskuna. Sitten saattoi se kiertää jonkun niemekkeen ja sen tulet
yht'äkkiä sammua ja hohotus vaieta ja joki joutua hiljaiseksi jälleen
kuin hauta; ja yht'äkkiä saattoi vielä laivan hyökylaineet tulla
tervehtimään meitä, kauvan siitä kuin se itse oli kadonnut, ja panna
lauttamme huojumaan pahanpäiväisesti; ja sen perästä voi taas kulua
pitkät hetket hiiren hiljaa, jos kenties lukee pois sammakkojen ikävän
kuorsaamisen.

Puol'yön jälkeen alkoi ihmiset rannoilla mennä maata, ja silloin oli
rannat pari kolme tuntia pikimustina -- eikä mitään säkeniä enää
näkynyt tupien ikkunoista. Nämä säkenet olivat kellonamme; ensimmäinen,
kuin jälleen syttyi, näytti että aamu oli tulossa, ja silloin haimme
me heti hyvän paikan, johon voitiin kätkeä lautta ja asettua loikomaan
päiväksi.

Muuanna aamuna juuri päivän sarastaessa löysin veneen, ja minä otin sen
ja meloin salmen poikki mannermaalle -- oli noin pari sataa kyynärää --
ja sitten kappaleen matkaa pientä puroa ylöspäin kypressimetsän halki.
Tuumasin katsoa, eikö siell' olis vähä marjoja. Justiin kun kulin ohi
erään juottopaikan, jossa muutama karjapolku päättyi puroon, tuli pari
miestä juosten täyttä jalkaa polkua pitkin. Minä pelästyin aika lailla,
sillä joka kerta kun joku näkyi ajavan takaa jotakin, luulin aina, että
n'oli nuuskimassa _minua_ -- ell'eivät nuuskineet Jimiä. Minä melomaan
mitä kiireintä kyytiä päästäkseni pakoon, mutta ne olivat silloin
jo rannassa ja huusivat ja kerjäsivät, että minä pelastaisin heidän
henkensä; he mukamas eivät olleet tehneet mitään pahaa, ja sentähden
hätyyttivät heitä nyt ilkeät ihmiset -- heitä ajettiin koirilla takaa,
sanoivat he. Ja he meinasivat nyt heti hypätä veneeseen, mutta minä
sanoin:

"Älkääppä hätäilkö. Eihän vielä kuulu koiria eikä hevosia. Teill'on
hyvin aikaa tungeta pensaston läpi vähän matkaa pitkin puron rantaa;
sitten voitte astua veteen ja kahlata veneeseen -- sillä viisin
joutuvat koirat väärille jälille."

He tekivät niin, ja heti heidän päästyään veneeseeni, annoin mennä
saarellemme. Viiden kuuden minuutin päästä kuului huutoja ja koirain
haukuntaa. Me kuulimme heidän tulevan puron rantaan, mutta me ei voitu
heitä nähdä; he tuntuivat seisahtuneen ja sitten etsineen hetken aikaa;
mutta kun me jouduttiin yhä kauvemmas, niin heit'ei kuulunut ollenkaan,
ja kun viimein pääsimme joelle, oli kaikki hiiren hiljaa, ja me
melottiin saarelle ja kätkettiin vene pensaikkoon ja oltiin turvassa.

Toinen noista miehistä näytti jo olevan seitsemänkymmenen paikkeilla
taikkapa siitä ylikin; hän oli aivan kaljupäinen ja hänen pitkä
partansa melkein valkonen tai likasen harmaa. Häll'oli päässään vanha
ränstynyt, leveälierinen vilttihattu ja pukunaan sininen, rasvainen
villapaita ja repaleiset siniset verkahousut, joiden lahkeet oli
pistetty virsunvarsiin ja kotitekoisiin sukkiin -- ei, vaan _sukkaan_,
sillä toista ei ollut. Muuten oli hänen päällään vielä vanha sininen,
pitkäliepeinen hännystakki, jonka hihoissa oli kiiltävät messinkinapit,
ja heillä molemmilla oli likaset, rikkinäiset, mutta paksut matkalaukut.

Toinen mies oli kolmenkymmenen paikkeilla ja puvultaan samallainen
retuteini kuin vanha kaljupää. Aamiaisen syötyä venyttiin me kaikki
ruohostossa ja juteltiin, ja siinä selvisi ihmeeksemme, että nuo
molemmat kulkurit eivät tunteneetkaan toisiaan.

"Saisko kysyä, millä lailla herra joutui ikävyyksiin?" kysyi kaljupää
toiselta junkkarilta.

"No, minä kun kaupittelin erästä voidetta, joka syöpi ruosteen
hampaista -- ja se jumaliste syöpikin sen ja samassa tavallisesti
myöskin itse hammaskiilteen --; mutta minä viivyin pahaks onneks
tuolla kaupungissa yhden yön kauvemmin, kuin olis ollut viisasta, ja
olin juuri pujahtamassa tieheni, kun tapasin Teidän tiellä tällä puolen
kaupunkia, ja Te sanoitte että Teitä ajettiin takaa ja että auttaisin
Teitä pääsemään pakoon. Ja sittenhän sanoin ett' olin joutunut vähän
solkkauksiin itse ja että kernaasti rupeisin sakkiin kanssanne. Siinä
koko juttu. Miten herran on asiat?"

"Ooh, seikka oli se, että minä tuolla kylässä olin pitänyt
raamatunselityksiä ja raittiusesitelmiä noin viikon päivät; ja
naisväki oli aivan kuin hullustunut minuun, kun näet läksytin miehiä
mitä vakavimmasti juoppoudesta ja jumalattomuudesta. S'oli hyvä
affääri; pistin taskuun viis kuus dollaria joka ilta -- kymmenen
centtiä hengeltä, lapset ja neekerit ilmaiseksi. Mutta silloin menee
joku ryökäle ja levittää minusta semmosen huhun, että minä mukamas
iltasin kokousten jälkeen kaikessa hiljaisuudessa ruukkasin ottaa
pari tuutinkia. Muuan neekeri, jonka tunsin, herätti minut tän'aamuna
ja sanoi, että ihmiset aikoivat tulla hevosineen koirineen ajamaan
minut pois kaupungista ja sitten tervata minut ja panna piehtaroimaan
höyhenissä ja kulettaa minut uudestaan kaupungin läpi, jolloin mukamas
vielä päälle päätteeks saisin istua kahen reisin aidanseipäällä. No,
minä en jäänyt sinne aamiaista syömään -- mull'ei ollut nälkä."

"Kuulkaas, ukkoseni", sanoi nuorempi, "jos me mentäis puulaakiin ja
tehtäis affäärejä yhdessä. Mitäs siitä meinaatte?"

"Eihän s'olis niin hullua. Mikä on Teidän alanne -- miten?"

"Olenhan kirjapainotaituri ammatiltani; valmistelen myöskin
patentti-lääkkeitä ja muuta mokomaa; muuten näyttelijä -- pääosia
murhenäytelmistä, näättekös; myöskin mainetiseeraan ja harjottelen
spiritisti-ammattia, pidän silloin tällöin tieteellisiä esitelmiä ja
valtiollisia puheita; sanalla sanoen vähä kutakin, miten paraiten
sopii, kunhan vain en tule tekemisiin poliisin kanssa. Mikä on herran
elämänkutsumus?"

"Ooh, minä olen enimmäkseen pysynyt lääketieteen alalla, minä. Kätten
päällepaneminen on paras valttini -- syöpätaudeissa ja halvauksissa
ja semmotteessa. Myöskin povaan minä aika hyvin korteista, kunhan
ennakolta satun saamaan tarpeelliset tiedot henkilöstä, jolle povaan.
Muuten olen jommonenki saarnamies, ja hartaus- ja lähetyskokouksissani
on tavallisesti hyvin väkeä."

Nyt ei hetken aikaan puhuttu mitään. Mutta sitten nuori mies päästi
pitkän ja raskaan huokauksen ja sanoi:

"Hohoi jajaa!"

"Mitä herra ähkyy?" sanoi kaljupää.

"Kunhan aattelen, miten olen jäänyt elämään tämmöistä elämää ja viimein
joutunut tänkaltaiseen seuraan." Ja hän alkoi pyyhkiä silmännurkkiaan
likaisella trasulla.

"Jassoo, kuuleppas vain perhanaa! Eikö tämä seura mukamas herralle
kelpais?" sanoi kaljupää hyvin pistettynä ja harmissaan.

"Ooh, kyllä se mulle kelpaa; s'on semmonen kuin tämmönen kurja s
-- na ansaitsee, siliä kukapa on minut viskannut näin syvälle alas
yhteiskunnan huipulta? _Minä_ itse olen sen tehnyt. Enhän minä _teitä_
moiti, hyvät herrat -- kaukana siitä. En moiti ketään. Olen ansainnut
osani. Pankoon parastaan tuo kylmä maailma; yhden minä kuitenkin tiedän
-- onhan hiljainen hauta jossain varattuna mullekkin. Pitäköön maailma
kurjaa peliään kanssani niinkuin aina ennenkin oli pitänyt -- riistäen
multa ystävät, rikkauteni, kaikkityyni -- tehköön suunnattomassa
kateudessaan tehtävänsä yhä edelleen, tehköön vain. Kerran olen
sittenkin makaava rauhan majassa ja unohtava kaikki vastukset, ja
murtunut sydän parkani nukkuu sikeästi elämän metkuista." Ja hän hiveli
yhä kiivaammin silmännurkkiaan.

"Menköön hiiteen tuo murtunut sydän parkanne ja elämänne metkut!" sanoi
kaljupää; "mitä pirua _meillä_ on tekemistä herran murtuneen sydämen
kanssa? Oommeko me sitä rusikoinneet?"

"Ei, ei, kyllähän minä sen tien. Enhän minä teitä syytäkkään, hyvät
herrat. Minä itse olen syössyt itseni alas korkeasta asemastani, minä
itse, sanonhan sen. Ja s'on oikein, että nyt saan kärsiä -- aivan
oikein -- enhän valita, en."

"Syössyt alas -- mistä? jos saan luvan kysyä. Mistä hiton asemasta?
tekö?"

"Voi, voi, te ette minua uskois; maailma ei koskaan usko -- -- annetaan
olla -- -- annetaan olla -- -- ei se haittaa. Minun syntymäni salaisuus
-- --"

"Syntymänne salaisuus? Mitä tarkotatte?"

"Hyvät herrat", sanoi nuori mies, hyvin juhlallisesti, "minä ilmoitan
sen teille, sillä minä tunnen rinnassani, että voin teihin luottaa.
Kuulkaa siis -- oikeimmiten minä olen herttua!"

Jimin silmät oikein pullistuivat hänen päässään ja luulempa vähin
minunkin. Kaljupää sanoi: "No, johan nyt!"

"Juu, juu. Minun isoisäni, jok'oli Bridgewaterin herttuan vanhin poika,
pakeni tähän maanosaan viime vuosisadan loppupuolella, saadaksensa
hengittää vapauden ihanaa ilmaa, meni täällä naimisiin ja kuoli,
jättäen jälkeensä pienen pojan; ja hänen oma isänsä kuoli samaan
aikaan. Herttua vainajan toinen poika sieppasi heti korkeat arvonimet
ja maatilat - välittämättä mitään isättömästä poika raukasta, joka oli
se oikea herttua. Minä, hyvät herrat, olen tämän lapsen jälkeläinen
suoraan alenevassa polvessa -- minä olen oikea Bridgewaterin herttua;
ja täällä minä olen nyt, hyljättynä, syöstynä korkeasta säädystäni
lokaan, sydämettömäin ihmisten ajamana maantielle kuin kulkukoira, koko
tuon kylmän maailman halveksimana; täällä olen repaleissa, uupuneena,
murtuneena ja sotkettuna yhteyteen varkaiden ja rosvojen kanssa
kurjalle plankkulautalle!"

Jimin kävi häntä kovasti sääli, ja niinpä minunkin. Me koettiin häntä
lohduttaa, mutta hän sanoi, ett'ei siit' ollut mitään hyötyä mukamas;
mikäpä häntä lohduttais; ainoa lohdutus olis, sanoi hän, että hänen
syntyoikeutensa tulis tunnustetuksi, muusta hän tuskin enää mukamas
välittäiskään. No, siihenhän me kernaasti suostuttiin, kunhan vain
tiettäis, miten meidän tulis menetellä semmoisessa pykälässä. Hän
sanoi, että meidän vain tulis kumartaa, kun me puhuteltais häntä, ja
sanoa: "Teidän Armonne" tai "Teidän Ylhäisyytenne", eikä hän paheksuis
mukamas, vaikka me kursailematta sanottais ainoastaan Bridgewater,
joka sana mukamas oli arvonimi eikä mikään tavallinen halpa nimi kuin
muut nimet; ja yhden meistä tulis aina passata häntä syödessä ja
ylimalkain toimitella hälle kaikellaisia pikku asioita.

No, sehän ei ollut niin vaikeata, ja me suostuttiin siihenkin.
Syödessämme päivällistä seisoi Jim hänen takanaan passaamassa ja sanoi:
"Suvaitteeko Teirän Ylyhäisyytenne vähän tätä, tai kukaties vähän
tätä?" ja niin poispäin, ja herttua näytti niin tytyväiseltä.

Mutta vanha kaljupää kävi hetki hetkeltä yhä ykstotisemmaksi eikä
saanut suustaan kuin sanan silloin, toisen tällöin, ja jo näytti siltä
kuin hän ei olis oikein tykännyt tuosta herttuan hännystämisestä. Hällä
näkyi olevan jotain mielessä. Ja myöhemmin iltapäivällä hän sanoi:

"Kuulkaas nyt, Bilgewater, minun käy Teitä, saakeli soikoon, kovasti
sääli; mutt' ette Te ole ainoa maailmassa, jok'on joutunut rappiolle
tuolla tavoin."

"Vai ei?"

"Eipä niinkään. Te ette ikinä ole ainoa, joka vääryyden kautta on
luikunut alas lokaan korkealta paikalta."

"Hoo?"

"Ei, ei, te ette ole ainoa, jonka synnyssä piilee salaisuus." Ja
jumaliste, tuo vanha rontti rupes poraamaan.

"Mitä hiivattia! Mitä herra meinaa?"

"Bilgewater,[7] voinko minä luottaa Teihin?" sanoi ukko rahjus, rääkyen
yhä.

"Kuolemaan asti!" vastasi toinen, tarttuen kaljupään käteen ja
puistellen sitä. "Ilmaiskaa syntymänne synkkä salaisuus! Puhu, vanhus!"

"Bilgewater, minä olen Doffin[8] vainaja."

Arvaattehan, kuinka Jim ja minä pinnistettiin silmämme. Mutta herttua
sanoi:

"Vainaja? Mitä hiittä? Mikä vainaja Te ootte?"

"Mikäkö?! Joo, hyvä ystävä, s'on taivaan selvä totuus -- silmänne eessä
on tällä hetkellä se hukkunut Doffin raukka, Lutovikki seitsemästoista,
Lutovikki kuudennentoista ja Maaria Antonettin onneton poika."

"Te! Teidän ijällänne! Te kai tarkotatte että T'ootte se kuulusa Kaarlo
Suuri vainaja; T'ootte siis ainakin kuuden seitsemän sadan vuoden
vanha."

"Surut ja murheet ovat sen tehneet, Bilgewater; surut ja murheet ovat
tehneet tämän pään paljaaksi ja tämän parran pleikiksi ennen aikaansa.
Niin, hyvät herrat, tässä seisoo eessänne sinisessä paidassa ja
kurjuudessa, maailman mierolaisena, maanpakolaisena, maahan tallattuna
kovia kokenut Franskanmaan kuningas."

No, hän porasi nyyhkytti niin surkeasti, että Jim ja minä ei tietty
mitä me tehtäis; niin kävi meidän häntä surku, ja niin me toiselta
puolen myös ylpeiltiin, kun semmoinen mies oli tullut meille. Ja niinpä
me koettiin _häntäkin_ lohduttaa, niinkuin vastikään oltiin lohdutettu
herttuaa. Mutta hän sanoi, että s'oli turhaa; kuolema ja haudan rauha
vain oli hälle lohtuna mukamas; kuitenkin, sanoi hän, saattoi se hälle
hetkeksi vähän iloa ja lievitystä, jos ihmiset kohtelit häntä hänen
"synty-oikeutensa" mukaan ja lankesit polvilleen häntä puhutellessaan,
ja jos häntä aina kutsuttais "Teidän Majesteetiksenne" ja aina kaikkein
ensiksi passattais _häntä_ pöydässä, ja jos ei kukaan koskaan istuis
hänen ollessaan läsnä, ennenkun hän antais luvan. No, Jim ja minä
ruvettiin häntä heti majesteetailemaan minkä jaksettiin, ja me tehtiin
kaikki nuo temput ja seisottiin suorassa kuin aidanseipäät kunnes
hän salli meidän istua. Se näkyi tekevän hälle hyvää; hän tuli heti
paremmalle tuulelle ja voi paksummasti. Mutta herttua rupes näyttämään
ikääskuin vähän happamalta ja nyrpisti nenäänsä meidän tehdessämme
noita temppuja, vaikka kuningas oli hyvin siivo ja ystävällinen
häntä kohtaan ja sanoi, että herttuan isoisän isä ja kaikki ne muut
Bilgewaterin herttuat olit olleet suuressa suosiossa _hänen_ isänsä
luona ja saaneet olla ja oleskella siellä komeassa hovilinnassa kuin
omassa kodissaan. Mutta herttua näkyi vain nenästyvän vielä enemmän, ja
hänen silmänsä mulkoilivat pahasti, kunnes viimein kuningas sanoi:

"Kuulkaahan, Bilgewater, me tullaan luultavasti vielä kauvankin
venymään yhdessä tämän siunatun lautan päällä; mitä hyötyä siis on
siitä, ett' aina seisottais vastakkain kuin juropäiset härät. Sehän
vain pilaa kaikki asiamme. Eihän hiidessä s'oo minun syyni, ett'en
minä syntynyt herttuana, eikä se liioin oo Teidän syynne, ett'ette
Te syntynyt kuninkaana -- mitä meillä siis on nurisemista? Ainahan
se menee, he hei! Käpälästä kärsään -- s'on minun sananlaskuni. Mikä
meillä täällä on hätänä? Kylliks syömistä ja vähä tekemistä, siinä
kaikki. Kas niin, tassu tänne, herttua poikaseni, ollaan ystävykset."

Herttua tarttui kaljupään käteen, ja Jim ja minä iloittiin oikein
kovasti sitä nähdessämme. Sillä ei mikään ole niin ikävää kuin se, kun
katsotaan karsaasti toiseensa plankkulautalla; siellä täytyy pakostakin
kaikkein tyytyä elämäänsä ja olla ystävykset, muuten menis kaikki
hiiteen.

Omasta puolestani tulin minä pian kyllä äkkäämään, että nuo molemmat
valehtelijat olit yhtä vähän herttuaita kuin kuninkaita, vaan suoraan
sanottu tavallisia veijareita ja pettureita. Mutta min'en ollut
millänikään, vaan pidin suuni kiinni ja annoin heidän olla; s'on aina
paras; silloin ei joudu riitaan ja solkkauksiin eikä saa mitään harmia.
Koska he nyt tahtoivat, että meidän piti haukkua heitä kuninkaiksi
ja herttuoiksi, niin olkoon menneeksi! kernaasti minun puolestani!
tuumasin mä, jos niin vähällä saadaan kotirauhaa. Ei olis maksanut
vaivaa puhua asiasta Jimille; sen tähden pidinkin suuni. Jos jolloinkin
olen mitään oppinut isä ukolta, niin on se se, että paras keino tulla
toimeen mokomain ihmisten kanssa on, kun antaa heidän hääliä oman
mielensä mukaan.




Kahdeskymmenes luku.


Nuo molemmat kanaljat tiedustelit meiltä jos jotakin; tahtoivat tietää,
minkä tähden me tuolla viisin peitettiin lauttamme ja kulettiin öisin
ja rastattiin päivin -- oliko kenties Jim karkuneekeri? Minä sanoin:

"Johan nyt. Lähtiskö karkuneekeri _etelään_?"

No, eihän; sen hekin myönsivät. Mutta pitihän minun jollakin kurin
selittää seikat; senpä tähden sanoin:

"Meillä oli koti Pike County'ssa, Missourissa, josta minä olen
syntysin, mutta he kuolivat kaikki, pait isä ja minä ja pieni veljeni
Ike. Silloin arveli isä paraaksi että me kaikki lähdettäis Ben sedän
luo, jolla on pieni palstatila joen rannalla, noin viiskymmentä virstaa
Orleansin alapuolella. Isä oli köyhemmällä puolella, ja velkojakin
hällä oli, niin että kun kaikki oli maksettu, meille ei jäänyt muuta
kuin kuustoista dollaria ja neekerimme, tuo Jim tuossa. Se tietysti ei
piisannut meille höyrylaivapiletteihin kahden tuhannen virstan matkaa
varten, vaikka me vain oltais kulettu kannella. No, mutta kun jokivesi
nousi, sai isä kaikeks onneksi kynsiinsä tämän lautan, joka tuli ajaen
alaspäin; ja me tuumattiin että me sillä päästäis Orleansiin. Mutta
isän onni petti pian. Eräänä yönä törmäsi, näettekös, muuan höyrylaiva
lautannurkkaan, ja me kaikki jouduttiin laivan rattaiden alle; Jim
ja minä päästiin kuitenkin ylös, mutta isä oli päissään sin' yönä ja
Ike oli ainoastaan neljän vuoden vanha, ja he hukkuivat molemmat.
No, muutamina päivinä sen jälkeen oli meillä sitten sen seitsemän
solkkausta, sillä ihmisiä tuli alinomaan soutaen lautallemme, ja he
tahtoivat viedä multa Jimin väittäen häntä karkuneekeriksi. Senpä
tähden päätettiin me matkustella yksistään öisin ja levätä piilosa
päivin; ja nyt saadaankin me heiltä rauhaa."

Herttua sanoi:

"Jättäkää se asia mulle; minä kyllä keksin jonkun juonen, niin että
voidaan matkustaa päivinkin, jos lystää. Kunhan nyt vähä saan tuumata
asiaa -- kyllä siitä seikasta selvitään. Mutta tänä pänä ei vielä
huolita pitää mitään kiirettä; tuo kaupunki tuolla, nähkääs -- ei
huolita sivuuttaa sitä päivän aikana; se kenties ei olis meille
terveellistä, hyvät herrat."

Yön puoleen näytti siltä, kuin tulis sade: taivaalla salamoitsi jo,
ja puiden lehdet rupesit väräjämään -- rajuilma oli kenties tulossa.
Herttua ja kuningas alkoivat tarkastella mökkiämme, saadakseen
mukavat makuusijat itselleen. No, minun vuoteeni oli ruisoljista ja
siis parempi kuin Jimin, jok'oli sattunut saamaan ohraoljet, joissa
aina on paljo akanoita, ja nämä pistävät pahanpäiväisesti, jota
paitse näiden seutujen ohraoljet kahisee niin riivatusta, kuin makais
kuivissa haavanlehdissä, niinett'ei tahdo saada unta. Herttua aikoi nyt
ottaa minun makuusijani, mutta kuningas rupesi vetomaan korkeampaan
arvoonsa ja sanoi vaativansa ruisolkivuoteen; herttualle kyllä kelpais
ohraoljetkin mukamas.

Jim ja minä pelättiin jo, että nyt nousis aika aatelis-meteli heidän
välillään tästä olki-asiasta, mutta kaikeksi onneksi sanoi herttua
huoahtaen raskaasti:

"No niin, minun kohtaloni on, että minut alinomaa tallaa lokaan sorron
rautainen kantapää. Kova onni on murtanut sieluni, joka kerran oli niin
voimakas. Minä alistun, s'on kohtaloni. Olen yksinäni maailmassa --
antakaa minun kärsiä; minä sen kestän."

Me lähdettiin matkaan täyden pimeän tultua. Kuningas sanoi että
meidän pitäis seilata pitkin keskimmäistä virranjuovaa eikä sytyttää
lyhtyämme ennenkun oltais hyvän matkaa kaupungin alapuolella. No,
hetken päästä tuli näkyviin pieni ryhmä valopilkkuja -- s'oli kaupunki,
nähkääs -- ja me luistettiin ohi noin virstan päässä siitä. Tultuamme
noin puolitoista virstaa siitä alaspäin, sytytimme lyhtymme; ja noin
kymmenen aikaan alkoi sataa ja tuulla ja jyristä ja salamoida taivaan
täydeltä. Ja kuningas sanoi, että me molemmat saatais olla vahtina
kunnes raju-ilma lakkais; ja sen sanottuaan pujahti hän ja herttua
mökkiin, ja he venyivät pian vuoteillaan. Mulla oli vahti kello
kahteentoista asti; mutta min'en olis saattanut nukkua, vaikk' olisin
saanutkin ja mull' olis ollut makuusija, sillä niin pulskaa ukkosilmaa
ei näe ihminen joka päivä; sitä kelpas todellakin katsella. Voi pyhä
Paavali, kuinka myrsky ulvoi ja elämöitsi! Ja melkein joka sekunti
leimahti salama ja valaisi meille aaltojen valkoiset harjat kauvas
poispäin, ja saaret ja rannat näyttivät tomupilviltä sateessa, ja puut
huiskuttelit oksiaan kuin tuulimyllyt myrskyssä; sitten repäisi yhdellä
kertaa -- _kuakk!_ -- ja sitten romisi ja tömisi kuin tuhannesta
tykistä pitkin taivasta -- bum! bum! bumbeli -- um - bum-bum-bum-bum!
-- kauvan aikaa -- ja sitten taas uusi repäys -- _krrratsch!_ -- ja
uudet pompampelit maailman toisesta päästä toiseen. Aallot vyöryivät
niin voimakkaina, että toisinaan olivat huuhtoa minut alas lautalta,
mutta minä en siitä välittänyt, sillä mull'ei juur ollut vaatteita
päälläni sanottavasti. Karia ja muuta semmoista ei meidän tarvinnut
pelätä, sillä alinomainen salamoiminen auttoi meitä näkemään ja
välttämään kaikki vaarat ja vastukset yhtä hyvin kuin keskellä päivää.

Mulla oli keski-yön vahti, kuten sanoin, mutta, miten olikaan, rupesi
mun siinä viimein tulemaan hyvin uni, niin että Jim sanoi kyllä nyt
pitävänsä vahtia pari tuntia poispäin; hän oli aina hyvin siivo ja
auttavainen senkaltaisissa. Minä sukelsin suojukseen, mutta kuningas
ja herttua olivat venyneet niin väljälle siellä ja viskanneet koipensa
joka taholle, että minä en saanut mitään sijaa. No, mikäs muu
neuvoksi, kuin että panin pitkälleni mökin ulkopuolelle -- sateesta en
välittänyt, koska kovasti oli lämmin ja aallot olivat paljon asettuneet
äskeisestä. Mutta tuossa kahden aikana alkoi tuulla taas yhtäkaikki,
ja Jim aikoi herättää minut, mutta hän muutti mieltä ja antoi mun
maata, arvellen ett'ei aallot olis kylliksi korkeat lakastakseen minua
lautalta. Hän oli kuitenkin erehtynyt, sillä hetken päästä tuli vyöryvä
aalto ja pyyhkäisi minut päistikkaa jokeen. Jim nauroi haljetakseen.
Siltä mieheltä piisas naurua melkein loppumattomiin; en ole koskaan
nähnyt mokomaa neekeriä.

Minä menin vahtiin, ja Jim pani maata. Aamupuoleen taukosi tuuli
ja ilma kävi kauniiksi. Heti kun näin valoa muutamasta tuvasta
rannalla, herätin Jimin, ja me mentiin maihin ja pistettiin lauttamme
piilosatamaan päiväksi.

Aamiaisen jälkeen otti kuningas framille vanhan rasvaisen korttipakan
ja pelasi viiden pennin knakkia herttuan kanssa hetken aikaa.
Väsyttyään siihen, rupesit he harkitsemaan "toimitus-ohjelmaa",
kuten herttua niin hienosti sitä kutsui. Hän alkoi koperoida
matkalaukussaan ja onki sieltä kainaloonsa koko joukon präntättyjä
kuulutuksia ja rupesi niitä lukemaan ääneensä. Yhdessä seisoi, että "se
maailman-mainio tohtori Armand de Montalban, Pariisin kaupungista",
tulis "pitämään esitelmän spiritistisestä tieteestä" jossakin paikassa
ja jonakin aikana, jota ei mainittu, sisäänpääsymaksu kymmenen centtiä,
"sekä, jos niin pyydetään, pitämään tarjolla uskovalle yleisölle
pilettejä henkimaailmaan viidestäkolmatta centistä kappale." Ja herttua
sanoi, että tuo Montalban oli hän itse. Toisessa kuulutuksessa hän oli
mukamas "maailmankuulusa murhenäyttelijä ja Shakespearen tulkitsija
Garrick[9] nuorempi Drury Lane teaterista Lontoossa." Toisissa
kuulutuksissa taasen hällä oli toiset nimet ja kerrottiin mitä kaikkia
ihmeitä hän oli tehnyt, miten hän oli "katsonut kaivoja" ja löytänyt
kultakaivoksia "noitasauvalla", parantanut "pantuja tauteja" ja niin
poispäin. Viimein hän sanoi:

"Mutta lempi-runottareni liikkuu yhtäkaikki näytelmätaiteen ylevällä
alalla. Kuulkas, ootteko Te koskaan esiintynyt näyttämöllä, herra
majesteetti?"

"En, en ole", sanoo kuningas.

"Silloin saatte sen tehdä, saakeli soikoon, ennenkun ootte kolme päivää
vanhempi, Teidän kaatunut Juhlallisuutenne. Ensi kaupunki-pahasessa,
johon tullaan, hyyräämme totta jumaliste raastuvan salin ja näytämme
miekkailu-kohtauksen Richard kolmannesta ja palkonki-kohtauksen
Romeosta ja Juliasta. Mitäs siihen sanot, herra rappio-kuningas?"

"Annetaan mennä. Minä suostun kaikkeen, josta heruu rahaa, Bilgewater;
mutta minä totta puhuen en ole suuresti perehtynyt tuommosiin
teaterihommiin enkä juur ole paljon nähnytkään siltä alalta. Minä
tietysti viel' olin tuskin muuta kuin pieni paitaressu, kun pappa niitä
ennen puuhaili siellä kotona hovissa. Luulekko että minä voin sit'
oppia?"

"Se menee kuin voideltu, sinä kunnon vanha kuninkaan alku."

"No, hyvä. Minä oikein ikävöin jotain uutta. Ryhdytään juoneen vaikka
heti."

No, herttua heti paikalla kertomaan hälle, mikä värkki Romeo oli ja
mikä Julia oli, ja kaikista heidän metkuistaan; ja sitten hän sanoi,
että hän ruukkasi olla Romeona, niin että kuningas sais olla Juliana.

"Mutta kuules nyt, herttua", sanoo siihen kuningas, "jos Julia oli
tuommonen nuori tyttö hattara, niin minä pelkään, ett'ei hänelle oikein
sovi tämä paljas päälakeni ja valkonen partani."

"Ole huoleti -- nämä pikku-kaupungin poroporvarit eivät ymmärrä siitä
rahtuakaan. Ja sitä paitse, niin tulethan tietysti olemaan puvussa,
ja se kääntää heidän silmänsä aivan nurin. Julia istuu palkongilla
ihastellen kuuvaloa ennen maata-menoaan, ja hän on puettuna tärkättyyn
valkoseen alushameeseen ja rynkättyyn yömyssyyn. Täss' on mulla puvut
noihin rooleihin."

Hän haalasi framille laukustaan pari kolme kummallista nuttua
kartiinivaatteesta ja sanoi, että n'oli Richard kolmannen ja sen toisen
junkkarin asepuvut, ja sitten veti hän siitä vielä pitkän valkosen
yöpaidan ja varsin fiinin rynkätyn yömyssyn. Nyt tyyntyi kuningas ja
näytti iloiselta; ja herttua otti kirjansa ja rupes lukemaan noita
rooleja hirveän komealla tavalla, huiskuttaen käsivarsillaan ja polkien
maata ja viskellen päätään ja korskuen kuin hevonen, näyttääkseen
miten näitä rooleja piti ihmisille kuvata. Sitten hän antoi kirjan
kuninkaalle sanoen, että hänen heti piti ruveta oppimaan rooliansa.

Siell' oli pikkanen kujakauppala, noin neljä virstaa alempana,
poukamassa; ja puolisen jälkeen sanoi herttua nyt keksineensä keinon,
miten voitais matkustaa päivälläkin ilman mitään vaaraa Jimin puolesta;
ja hän lupas mennä sinne hankkimaan mitä tarvittais. Kuningas sanoi
menevänsä mukaan, katsoakseen eikö sieltä lähtis hällekkin jotain
tienestiä. Ja koska kaffimme oli lopussa, meinasi Jim, että minäkin
voisin mennä heidän kanssaan ja ostaa vähäsen.

Tultuamme perille, ei näkynyt siellä mitään ihmisiä liikkeellä; kadut
oli typö tyhjinä, kaikki kuollutta ja hiljaa kuin sunnuntaina. Viimein
näimme me sairaan neekerin, joka hautoi itseään päivänpaisteessa
muutamalla takapihalla, ja hän sanoi, että kaikki ihmiset, jotk'eivät
olleet liian nuoria tai liian kipeitä tai liian vanhoja, olivat
lähteneet muutamaan raamatunselitykseen, jota pidettiin kolmisen
virstaa poispäin metsässä. Kuningas kysyi tietä sinne ja sanoi
aikovansa koittaa, eikö siell'olis hälle jotain tekemistä, ja minä
saisin tulla mukaan, jos mua halutti.

Herttua puolestaan sanoi vain hakevansa jotain kirjapainoa. Ja jo
löysimmekin semmoisen; s'oli muutaman nikkariverstaan yläpuolella
-- nikkarit ja latojat ja painajat olit kaikki menneet tuonne
kokoukseen, jättäen ovet seppo selälleen. Siell' oli kovin roskaista
ja huiskinhaiskista, seinät täynnä mustepilkkuja ja kaikellaisia
kuulutuksia, joiss' oli karanneiden neekerien ja hevosten kuvia, ja
muuta romua. Herttua riisui takin päältään ja sanoi: "hyvä, nyt _mulla_
on mitä tarvitsen." Ja sitten lähdettiin kuningas ja minä patikoimaan
raamatunselitykseen.

Meiltä meni noin puoli tuntia sinne, ja hiki valui virtana pitkin
nahkaamme, sillä olipa hirveän kuuma päivä. Siell' oli ainakin tuhat
ihmistä ko'olla, koko seutukunnasta -- viidenkolmatta virstan päästä.
Metsä oli täynnä kärryjä ja hevosia liekassa melkein joka puusta;
huiskuttivat häntäänsä kiivaasti, pitääkseen kärpäsiä kurissa. Siell'
oli puiden välissä koko joukko avonaisia vajoja, joiden kattona oli
havuoksat, ja niissä myytiin limonaatia ja piparkakkuja ja arpuuseja ja
maistähkiä ja muuta senkaltaista.

Saarnat pidettiin samallaisten katosten alla; nämä olit vain isommat ja
täynnä ihmisiä. Penkit oli tehty kahtia halaistuista hirsistä, joiden
pyöreään parkkipuoleen oli porattu reiät seipäistä tehtyjä jalkoja
varten; mitään selkänojaa niissä tietysti ei ollut. Saarnamies seisoi
korkealla lavalla vajan toisessa päässä. Naisilla oli päässä rookat,
ja muutamat heistä oli puettuna kotikutoisiin puolivilla-leninkeihin,
toiset pumpulivaatteisiin ja jotkut nuoremmat kattuunihameisiin. Osa
nuoria miehiä oli avojaloin, ja muutamilla lapsilla ei ollut muuta
yllään kuin hurstipaita. Muutamat vanhemmat vaimot tikkasi sukkia, ja
muutamat nuoret tytöt ja pojat kokivat kyllä panna suunsa kirkkosuuksi,
mutt' iskivät kuitenkin alinomaa silmää toinen toisellen, muhahdellen
makeasti salassa.

Ensi vajassa, johon me tultiin, kuningas ja minä, oli pappi juuri
alkanut lukea virttä. Hän luki ääneensä kaks riviä erältään, ja sitten
he kaikki veisaamaan sitä samaa; s'oli oikein juhlallista kuulla, kun
heit' oli niin paljo ja kaikki veisasit niin kovaa kuin jaksoivat;
sitten hän taas luki kaks riviä heille laulettavaksi -- ja niin
poispäin. Väki ikääskuin heräsi yhä enemmän ja lauloi yhä kovempaa; ja
lopulta alkoi toiset ähkyä ja voihkaa, toiset huutaa ja ulvoa ilosta.
Sitten alkoi pappi saarnata, ja se ei ollut mitään leikintekoa, sen
mä sanon; hän karkasi lavan toisesta päästä toiseen, eestakasin kuin
hätääntynyt hevonen, ja sitten hän kallistui eteenpäin lavan aidan yli
-- alinomaa huitoen käsivarsillaan ja huiskutellen koko ruumistaan
ja ampuen ulos joka sanansa että paukkui; ja aina tavantakaa nosteli
hän raamattuansa ravistellen sitä vihaisesti ja huusi: "Tämä on
vaskikäärme erämaassa! Katsokaa sitä, te viheliäiset, ja eläkää!" Ja
väkijoukko huusi: "Kunniaa! kunniaa! -- A-aa-men!" Ja niin hän jauhoi
jauhamistaan, ja väki ähkyi ja puhkui ja itki voimainsa takaa ja huusi
aamentansa, -- tällä viisin:

"Oi, tulkaa murheellisten penkille! tulkaa te synninorjat! (_aamen!_)
tulkaa, te sairaat ja kärsiväiset! (_aamen!_) tulkaa, te rammat ja
raajarikot ja sokeat! (_aamen!_) tulkaa, te köyhät ja tarvitsevaiset,
jotk' ootte vajonneet kurjuuteen ja häpeään! (_aa-aa-men!_) tulkaa, te
saastaiset, uupuneet ja synnillä raskautetut! -- tulkaa murtuneella
hengellä! tulkaa särkyneellä sydämmellä! tulkaa repaleissanne ja
synnissänne ja liassanne! elämän vesi, joka puhdistaa synnistä, on
vapaa kaikille, taivaan portti on avoinna ja seisoo seppo selällään --
oi, astukaa sisään ja ottakaa vastaan rauha sieluillenne!" (_aa-aa-men!
kunniaa! Kunniaa! halleluijaa!_)

Ja niin poispäin. Viimein ei enää voinut ollenkaan kuulla mitä pappi
sanoi, kun he huusit ja parkuivat niin hirveästi. Toinen toisensa
perästä joukosta nousi ylös ja tunkeutui kynsin hampain murheellisten
penkille, kyynelten tulviessa pitkin poskiaan; ja kun kaikki
murheelliset olit tulleet etummaisille penkeille ja sulloutuneet siinä
yhteen läjään, niin he kaikki laulamaan ja ulvomaan ja viskautumaan
alas nurmelle kuin hullut.

No, mitäs ollakkaan! Kuningas porhalsi sinne myöskin ja rupes heti
huutamaan tuikeammin kuin kukaan muu; ja yhtäkkiä karkasi hän ylös
lavalle, ja pappi pyysi hänen lausua pari sanaa seurakunnalle, ja hän
oli heti valmis. Hän sanoi olevansa merirosvo -- oli ollut merirosvo jo
kolmekymmentä vuotta Intian valtamerellä mukamas, ja hänen joukkonsa
oli melkosesti vähentynyt viime keväänä eräässä tappelussa, ja siksi
oli hän tullut kotiin värvätäkseen lisää väkeä, sanoi hän; mutta hän
kiitti nyt Jumalaa mukamas, koska hältä viime yönä oli varastettu
kaikki rahat, niin että hänen vastikään oli täytynyt mennä maihin
höyrylaivasta, jossa hän oli matkustanut mukamas, ja tulla tänne ilman
penniäkään taskussaan; ja s'oli siunatuin hetki koko hänen elämässään,
sanoi hän, koska hänestä tässä kokouksessa oli tullut ihka uusi
ihminen mukamas ja hän nyt oli onnellinen ens kertaa eläissään; ja
niin köyhä kuin olikin, niin oli hän päättänyt heti paikalla lähteä
matkaan takasin Intian Valtamerelle, jossa hän aikoi käyttää loput
elämästään kääntääkseen ne muut merirosvot parannuksen tielle; ja
tähän toimeen hän kykenis paremmin kuin kukaan muu mukamas, koska hän
tietysti hyvin tunsi kaikki merirosvot sillä merellä; ja vaikka hältä
menis kauvan aikaa päästäkseen sinne, ilman rahatta kun oli tykkänään,
niin hän kuitenki kerran tulis perille, ja joka kerta kuin hän sitten
kääntäisi jonkun rosvon, sanois hän: "Älä kiitä minua, älä lue sitä
minulle ansioksi, vaan kiitä rakkaita veljiä ja sisaria Pokevillen
raamatunselityksessä, noita ihmiskunnan ystäviä ja hyväntekijöitä, ja
kiitä erittäinkin sitä rakasta sielunpaimenta siellä, tuota parasta
ystävää, mitä koskaan millään merirosvolla on ollut!"

Ja siinä hän sitten puhkes itkemään ulvomaan, ja koko seurakunta
teki samoin. Samassa huusi sieltä joku: "kerätään hälle matkarahaa,
kerätään, hyvät veljet ja sisaret!" No, puoli tusinaa heistä ryntäs
heti ylös sitä tekemään, mutta sitten taas joku huusi: "Antaa hänen
itse kiertää hatulla!" Sitä samaa sanoi pappikin ja kaikki muut.

No, kuningas hän kiertämään joukossa, vanha hattunsa kourassa; ja
hän pyyhki silmännurkkiaan ja siunasi näitä ihmisiä ja ylisti heitä
ja kiitti heitä siitä kun olivat hyviä noille köyhille merirosvoille
siellä kaukana merellä; ja aina tavantakaa nousi paikaltaan joku kaunis
tyttö, kyyneleet valuen pitkin poskiaan, ja astui hänen luokseen ja
pyysi saada suudella häntä muistoksi, ja kernaasti hän suostui, ja
muutamia heistä suuteli hän viis kuus kertaa yhteen mittaan -- ja häntä
pyydettiin jäämään heidän luokseen viikkokaudeksi, ja jokainen kutsui
häntä asumaan heidän kodeissansa sanoen, että pitäisit sitä suurena
kunniana; mutta hän sanoi, että kun tämä oli viimeinen kokouspäivä,
niin hänestä ei enää olis mitään hyötyä täällä; ja sitä paitse hän ei
saanut mitään rauhaa mukamas, ennenkun oli lähtenyt matkaan Intian
merelle kääntämään merirosvoja.

Kun me tultiin takasin lautalle ja hän laski rahat, saatiin me nähdä,
että kolehti oli tuottanut koko kaheksankymmentäseitsemän dollaria ja
seitsemänkymmentäviis centtiä. Sen ohessa oli herra majesteetti tuonut
mukanaan kolmenkannun-lekkerin viinaa, jonka hän löysi eräiden kärryjen
alta kotimatkallamme metsän läpi. Hän sanoikin, että se päivä oli paras
mitä hällä vielä tähän asti oli ollut lähetysammatin alalla; ja s'oli
selvää, meinasi hän, että pakanat eivät vedä vertoja merirosvoille, kun
tahdotaan lähetysystäviä hellittämään kukkaronnauhojaan.

Herttua puolestaan tykkäsi tehneensä hyvän affäärin, mutta nähdessään
mikä saalis kuninkaalla oli muassaan, näkyi hän vähän nolostuvan. Hän
oli siellä kirjapainossa, kaikkein ollessa poissa, latonut ja painanut
talonpojille, joita siell' oli käynyt, pari kuulutusta varastetuista
hevosista ja ottanut heiltä vastaan maksun, neljä dollaria. Sen ohessa
oli hän ottanut vastaan ilmotuksia kymmenen dollarin, arvosta, jotka
oli painettavat sanomalehteen ja joiden hinnan hän alensi neljään
dollariin, jos he maksaisivat heti etukäteen -- ja he maksoivat. Lehden
tilaushinta oli kaks dollaria vuodelta, mutta hän otti vastaan kolme
tilausta ja laski hinnan puoleen dollariin kultakin sillä ehdolla,
että he maksaisit heti etukäteen; he tahtoivat maksaa perunoilla ja
nauriilla, kuten tavallista, mutta hän sanoi, että hän vastikään oli
vastaanottanut liikkeen ja laskenut hinnat niin alhaalle kuin suinkin
mahdollista ja sentähden tahtoi ja tarvitsi selvää rahaa kassaansa.
Viimein hän latoi pienen runo-pätkän, jonka hän itse oli keksinyt aivan
omasta päästään -- koko kolme värssyä -- hyvin suloista ja surullista
kaikki tyyni -- ne alkoivat näin: "jaa, murjo, kylmä maailma, tään
rinnan riutuneen" -- ja hän jätti runon aivan valmiiksi ladottuna
sanomalehteä varten eikä ottanut mitään vaivastaan. No, kaikkiaan oli
hän niittänyt yheksän ja puoli dollaria, ja hän meinasi, että ne myös
olit rehellisesti ansaittua rahaa.

Sitten näytti hän meille toisen pikku kapineen, jonka hän myös oli
painanut -- ottamatta siitä mitään maksua, se kun nyt oli meitä varten.
S'oli tuommonen tavallinen kuulutus, jossa ensiksi oli karanneen
neekerin kuva, joka kantoi nyyttyä kepin päässä olallaan, ja alla
seisoi: "200 dollarin palkinto"; ja sitten tuli luettavana kertomus
Jimistä, ihan säntilleen sopiva häneen tukasta varpaaseen; ja siinä
sanottiin myös, että hän oli karannut St. Jaques'in maatilalta, joka
mukamas oli viiskymmentä virstaa eteläänpäin New Orleansista, viime
talvena ja luultavasti lähtenyt pohjoseen päin; ja se, joka ottais
hänet kiinni ja toimittais hänet takasin, sais sen palkinnon ja kaikki
kulungit sitä paitse.

"Ja nyt", sanoi herttua, "voidaan me tästä lähin matkustaa päivätkin,
jos meidän lystää. Kun näemme jonkun tulevan, sidomme vain Jimin kädet
ja jalat köydenpätkällä ja pistämme hänet mökkiin, ja sitten näytämme
tämän kuulutuksen ja sanomme, että me otimme hänet kiinni yläjoella;
ja kun me oltiin liian köyhiä matkustaaksemme höyrylaivassa, niin
saimme me tämän lautan velaksi ystäviltä ja ollaan me nyt matkalla
sinne etelään saadaksemme palkinnon. Tosin näyttäis se komeammalta, jos
Jim olis oikein käsiraudoissa ja kolisevissa kahleissa, mutta se taas
ei oikein sopis siihen juttuun, että me ollaan niin köyhiä. Ei siis
nyt mitään ylöllisyyttä, hyvät herrat, vaan tytykäämme köydenpätkään.
Sopusointu ennen kaikkea, kuten me sanotaan näyttämöllä." Me tykättiin
kaikki, että herttua oli turkkasen terävä mies, ja nyt ei enää voinut
olla mitään hätää, vaikka me kulettais päivälläkin. Ja me toivottiin
päästä niin kauvas sinä yönä, ett'ei meille tulis mitään selkkausta sen
sotkun tähden, jonka herttua oli saattanut aikaan siellä kirjapainossa
ja joka varmaankin synnyttäis koko joukon melua tuossa pienessä
kujakauppalassa -- sitten voitais me matkustaa herroiksi, miten
mielemme teki.

Me maattiin paikallamme ja oltiin hiljaa kello kymmeneen asti; mutta
silloin lähdettiin me lauttoinemme matkaan ja pyrittiin poispäin niin
hyvää vauhtia kuin päästiin; ja lyhtyä emme sytyttäneet ennenkun oltiin
kylliks kaukana kaupungin näkyvistä.

Kun Jim kello neljän aikaan aamulla herätti minut vahtiin, sanoi hän:

"Kuules, Huck, luulekko sä että me saaraan enemmän kuninkaita vieraiksi
tällä matkalla?"

"En, sitä min' en usko."

"No, s'olis hyvä se", sanoi hän. "Käyhän vielä laatuun yks tai pari,
mutta siin'on jo aivan kylliks. Tämä tässä on nyt sikapäissään, ja
herttua ei oo paljo paremmassa tilassa hänkään."

Jim kertoi myös koittaneensa saada kuningasta puhumaan vähän Franskan
kieltä, jotta hän olis saanut kuulla millaiselta se soi; mutta hänen
majesteettinsa sanoi olleensa niin kauvan tässä maassa ja kokeneensa
niin kovia, ett' oli kokonaan unohtanut lapsuutensa kielen.




Yhdeskolmatta luku.


Aurinko oli jo noussut sinä aamuna, mutta me jatkettiin kuitenkin
matkaa, huolimatta käydä maihin niinkuin ennen. Kuningas ja herttua
ryömivät ulos suojasta, ja hyvin he näyttivät ränstyneiltä; mutta
hypättyään jokeen ja uituaan pikkusen, reipastuivat he jotakuinkin.
Aamiaisen jälkeen istui kuningas lautannurkkaan ja veti saappaat
jalastaan ja kääri ylös housunsäärensä ja antoi hauskuudekseen jalkansa
roikkua joessa; sitten sytytti hän piippunsa ja rupes pänttäämään
päähänsä Romeotansa ja Juliaansa. Kun hän oli oppinut tuon roolin
joltisestikin ulkoa, rupes hän ja herttua harjottelemaan sitä yhdessä.
Herttua sai opettaa hälle moneen kertaan, miten jokainen sana oli
lausuttava, miten piti huoata ja pusertaa kättä sydämmelle, ja muita
mokomia temppuja; ja hetken päästä sanoi hän, että kuninkaalta jo rupes
sujumaan teateritoimi aika hyvin; "mutta", sanoi herttua, "ei toki
saa tuolla tavoin ulvoa: _Romeo_! -- aivan kuin lautapää härkä; Sun
täytyy lausua se lempeästi ja arasti ja suloisesti, näin -- Ro-o-o-meo!
silloin se vetelee; Juliahan on kaunis ja hentonen nuori tyttö, hänen
ei sovi mylviä kuin sonni."

No, sitten ottivat he framille pari pitkää miekkaa, jotka herttua oli
veistänyt tammenriu'uista; ja he rupesit harjottamaan miekkailemista
-- ja herttua sanoi olevansa Richard kolmas; ja s'oli oikein muhkeaa,
kun he löylyttivät toinen toistaan ja hyppivät ympäri lautalla kuin
tappelevat koirat. Mutta viimein kompastui kuningas ja putos jokeen,
ja silloin he päättivät levähtää vähän aikaa ja istuivat pakinoimaan
kaikellaisista seikkailuista ja sotkuista, joita heillä ennen aikaan
oli ollut tällä joella.

Puolipäivän jälkeen herttua sanoi:

"Kuules, Capet, meillä pitää olla oikein ensimmäisen luokan näytäntö,
niin että, nähdäkseni, täytyy saada vähän lisää ohjelmaan. Kun meitä
huudetaan esille, pitää ainakin olla jotain ekstraa, jolla me vastataan
kättentaputuksiin."

"Mitä se ekstra on?" kysyi kuningas.

"Jotain kaupan päälle. Minä luulen että minä puolestani tanssin
Ylänkömaan saapaspolskaa tai jotain semmoista; ja sinä -- sinä --
niinpä kyllä -- sinä voit lausua Hamletin monoloogin."

"Hamletin mitä laijia?"

"Hamletin monoloogin, tien mä; paras palanen koko Shakespearessä. Ooh,
s'on ihanaa, kerrassaan suurenmoista! He taputtavat aina käsiään kuin
riivatut. Mulla ei ole sitä kirjassa -- mull'on, jumala paratkoon,
ainoastaan yks nidos -- mutta minä kenties voin paikata sen kokoon
muistista. Älkääppäs hätäilkö; kunhan pasteerailen tässä hetken aikaa,
kenties sukeltaa se ylös muistini pimeästä kellarista."

Hän rupes marssimaan eestakasin lautalla, vahvasti miettien ja
tuon tuostakin rypistellen otsaansa kovasti; välistä veti hän myös
kulmakarvansa korkealle ylös; sitten paiskasi hän kämmenellään päähänsä
ja ikääskuin horjahti takaperin ja puhkui raskaasti; sitten huokasi
hän surkeasti ja sitten näytti jo siltä, kuin hän olis aikonut puheta
poraamaan. Sit' oli oikein liikuttava katsella. Yht'äkkiä sai hän
sitten tolkkua asiasta. Ja hän sanoi, että meidän nyt piti tarkasti
kuunnella. Hän asettui erinomattain juhlalliseen tällinkiin, huitoen
käsillään ilmassa; toinen jalka oli lykättynä ikääskuin pöngäksi
eteenpäin ja pää painui kallelleen taakseppäin, niin että silmät
tuijottivat taivaaseen; ja sitten hän puhuessaan alkoi huutaa ja kiljua
ja purra hammasta ja pullistaa poskiansa, niin että s'oli oikein
hirvittävää; enkä minä koskaan ole nähnyt niin muhkeaa teateripeliä.
Tällainen oli se puhe, jonka hän piti -- minä opin sen varsin pian
ulkoa samassa kuin hän pänttäsi sitä päähän kuninkaalle:

    Ollako vai ei, kas sepä vasta kysymys,
    Vai käydä miekkaan tuskain tulvaa vastaan,
    Kun metsä Birnamin jo ryntää Duncinanin linnaan?
    Ken silloin kärsis ajan ilkkua ja vitsaa?
    Oi, myrkky hänest' ennen aikaa lopun tehnyt on!
    Sä saita! kaikki joit, et pientä tilkkaa mulle suonut!
    Täss' on mun puukkoni! Se janoo verta kunnottoman pispan
    Ja ell'ei se sitä saa, niin kuolee se janohon!
    No, sano tervetulleeks outo vieras Horatio.
    Taivaassa ja maas' on paljon,
    Jot' ei voi uneksia tietoviisaat.
    O, terve, terve, toivorikas onnetar!
    Min' olen isäs henki, tuomittu ajaks öisin kulkemaan
    Ja päivät paastomahan valkeassa.
    Ylevä Caesar kuoli, maaksi muuttui,
    Ja reiän tukkeeks tuulta vastaan juuttui;
    Hän, joka säikähdytti maailmaa,
    Nyt talven myrskyjä saa vastustaa.
    Vait, syrjään! Tuossa tulee kuningas!
    Tuokaa tänne hevonen, tuokaahan hevonen!
    Koko valtakuntani mä annan hevosesta!
    Tää seura tässä tietää, ja kai tekin
    Olette kuulleet, että raskas synkkyys
    Käsittää mieltäni.
    Mut sit' ei Hamlet tee, sen kieltää Hamlet.
    Ken siis sen tekee? Hulluus. Sillä
    Niin kurjaa kohtalot' ei kuultu konsa
    Kuin Julian ja hänen Romeonsa.
    Horatio, mä kuolen, tuo tuima myrkky
    Salpaa hengen multa.
    Lähettiläit' en enää kuulla ehdi,
    Mut Fortimbras, sen ennustan, saa kruunun.
    Pikarit laske pöydälle. Jos Hamlet
    Ens iskulla tai toisell' oikein osaa,
    Tai kolmannella kerrall' iskuun vastaa,
    Niin kaikki tornin tykit laukaiskaa;
    Kuningas juopi muistoks Hamletin.
    Kuin katse häll' on viekkaan publikaanin!
    Mä vihaan hänt', ett' on hän kristitty,
    Enemmän toki siit', ett' ilmaiseks hän
    Sulasta tyhmyydestä lainoja antaa,
    Vähentäin sillä korkomäärän meiltä.
    Kuuletteko, Shylock? Mit' on tässä?
    Kuva ihanan Portian! Oi, liikkuuko sen silmät?
    Signor Antonio, usein, monta kertaa
    Olette haukkunut mua Rialtossa
    Rahoistani ja koroistani.
    Sanoitte pakanaks mua, verikoiraks
    Ja sukumekolleni syljitten,
    Vaan sen vuoks että omaani mä käytän.
    En moista sekavimmaa ole nähnyt,
    Niin hurjaa, outoa ja hajanaista,
    Kuin kadulla tuon koiran Juutalaisen.
    Jalompaa ylimyst' ei päällä maan.
    Se mies hänt yksin kiintää maailmaan!
    Hiljaa! Eikö tule tuoss' Ofeelia?
    Mene -- äl' aukase ne raskaat marmorkidat,
    Vaan mene luostariin! -- Mene!

No, ukko kuningas tykkäs että s'oli turkkasen kaunis puhe, eikä
aikaakaan, niin hän osas sen ulkoa alusta loppuun. Näytti siltä, kuin
hän oikein olis ollut luotuna sitä varten; ja kun hän oikein oli
päässyt vauhtiin ja ikääskuin pillastunut, rehki ja rehenteli hän sitä
saarnatessaan ja keikaili ja pöyhisteli ja potki taakseppäin kuin
korskuva hevonen. S'oli oikein komeaa.

Niin pian kuin matkallamme sopi, kävi herttua painattamassa koko joukon
kuulutuksia eli "afissejä"; ja sitten oli parina kolmena päivänä
uivalla lautallamme oikein markkinaelämää, kun he miekkailivat yhteen
mittaan ja äkseerasit noita teateritemppujaan. Eräänä aamuna, kun me jo
oltiin hyvän matkaa Arkansasin Valtion sisäpuolella, tuli näkyviimme
pikkunen kujakauppala[10] syvän lahden perukassa. Me laskettiin
lauttoinemme maihin kappaleen matkaa sen yläpuolella, muutaman pienen
joen suuhun, jok' oli niin sypressipuiden peitossa, että se melkein
oli tunnelin kaltainen; sitten astuttiin me kaikki, pait ei Jimiä,
kanootiin ja melottiin kaupunkiin urkkiaksemme, maksaisko vaivaa ruveta
antamaan näytäntöä siellä.

Me onnistuttiin sillä kertaa vallan hyvin; siell' oli näet muuan
sirkkus-seura, jonka piti esiintyä samana iltapäivänä, ja maalaiskansaa
alkoi jo tulla kylään, muutamat ratsahin, toiset kaikellaisilla
vanhoilla ränstyneillä ajopelillä. Sirkkus-ihmiset aikoivat lähteä
tiehensä illalla, niin että meille sopi hyvin näyttää taitoamme
perästäpäin, kun ihmiset viel' oli koolla. Herttua meni ja hyyräsi
raastuvan salin, ja me alettiin liisteröidä afissejämme talojen
nurkkiin. Tämmöisiä ne olit:

    SUURI SHAKESPEARE-NÄYTÄNTÖ!!!

    _Ihmeellinen viehätysvoima!_
    _Ainoastaan tämä ainoa kerta!_

    Maailman mainiot näyttelijät

    _David Garrick_, nuorempi, Drury Lane Teaterista Lontoossa,
        ja
    _Edmund Kean_, vanhempi, Kuninkaallisesta Haymarket Teaterista,
    Whitechapelista, Pudding Lanesta, Piccadillystä, Lontoosta,
    sekä Euroopan kaikista hoviteatereista,
            antavat tän' iltana
    Shakespearen kunniaksi ja muistoksi
            _Juhlanäytännön_,
    jossa esitetään

  1. Maailman-mainio palkongi-kohtaus hirvittävästä murhenäytelmästä

    ROMEO JA JULIA!!!

    Henkilöt: Romeo -- Herra Garrick.
          Julia -- Herra Kean.

    Ynnä seuran kaikki jäsenet!

    Huom.! Uudet puvut, uudet koristukset, uudet näyttämölaitokset!

  2. Jännittävä, suurenmoinen, pöyristyttävä
     Miekkailukohtaus
     Kauheasta näytelmästä

        RICHARD III!!!

    Henkilöt: Richard III. . . Herra Garrick.
          Richmond . . . . Herra Kean.

 3. (Useiden pyynnöstä.)

        HAMLETIN KUOLEMATON MONOLOOGI!!

    Esittää mainehikas Herra Kean,
    Joka tässä roolissa on myrskyisellä menestyksellä esiintynyt
    300 iltaa peräksyttäin _Pariisissa_!!!

    _Huom!_ Sen johdosta, että herrat Garrick ja Kean
    ovat sitoutuneet piakkoin esiintymään Euroopan etevimmissä
    Hoviteatereissa, annetaan

    _Ainoastaan tämä ainoa näytäntö_!

    Sisäänpääsymaksu 25 centtiä. Lapset ja palvelusväki 10 centtiä.

Sitten me mentiin pasteerailemaan pitkin kaupunkia. S'oli tuskin muuta
kuin harakanpesä. Sekä kauppapuodit että muut talot olit melkein
kauttaaltaan vanhoja ränstyneitä puuhökkeleitä, jotk'eivät koskaan
liene maalia nähneet; ne ei olleet ees maassa kiinni, vaan seisoivat,
aivan kuin tuulentuvat ilmassa, kolmen neljän jalan korkuisten
paalujen päällä, jott'ei vesi pääsis sisään tulvan aikana. Talojen
ympärillä oli tavallisesti pienet puutarhat, mutta he eivät näkyneet
viljelevän niissä muuta kuin rikkaruohoa ja päivänkukkia ja tunkioita
ja vanhoja kenkäräjiä ja rikottuja pulloja ja vaaterepaleita ja muuta
romua ja roskaa. Aidat eli taketit niiden ympäri oli kokoon-pantu
kaikenkaltaisista erillaisista riu'uista ja laudanpalasista, joit' oli
naulattu kiinni milloin mitäkin, ja ne kallistuivat sekä sinne että
tänne; ja niiss' oli portit, jotka melkein kaikkialla riippuivat kiinni
ainoastaan yhdestä saranasta - ja se päälle päätteeksi tavallisesti oli
nahasta. Muutamat taketit oli olleet valkomaalissa kerran maailmassa,
-- herttua arveli Kristofferi Kolompuksen aikaan. Enimmäkseen näkyivät
siat asustelevan näissä puutarhoissa, ja paikka paikoin olivat ihmiset
ajamassa niitä ulos.

Kaikki kauppapuodit oli yhdellä kadulla. Niiden edustalla oli valkoset
telttikatot, ja niihin tankoihin, jotka kannattivat näitä kattoja,
ruukkasi maalaisväki sitoa hevosensa. Telttikattojen alla oli tyhjiä
pakkalaatikoita, ja näiden päällä istui päivät pitkin kaikellaisia
jätkiä roikkuen, jotka eivät tehneet tämän taivaallista; pureksivat
tupakkamälliä vain ja haukottelit ja syleksivät ja oikoilivat laiskoja
raajojaan -- mokomaakin mustalaisjoukkoa! Heillä oli useimmilla päässä
keltaset olkihatut, suuria kun sateenvarjot, mutta mitään takkia
heillä ei ollut eikä liiviäkään. He puhuttelit kaikki toinen toistaan
ristimänimellä -- Bill ja Buck ja Hank ja Joe ja Andy -- ja puhuivat
vitkalleen ja vähän nenästä ja käyttivät runsaasti kiroussanoja. Sitä
pait seisoi siellä yks retkale melkein kutakin telttatankoa kohden,
syhyttäen selkäänsä sitä vastaan, ja hän piti melkein aina käsiään
housuntaskuissa, pait milloin hän veti ne ulos leikatakseen itselleen
tai lainatakseen toiselta tupakkamällin. Jos rupes kuulemaan heidän
puhettansa, niin oli tämä melkein aina yhtä ja samaa, näin:

"Annappa mulle mälli, Hank."

"Mahotonta -- mullei oo ennää muuta ku yks. Pyyähän Billiltä."

Kenties antoi Bill hälle mällin; kenties hänkin valehteli sanoen,
ett'ei hällä mitään ollut. Muutamilla noista jätkistä ei koskaan
ole penniäkään, eikä edes tupakkamälliä, joka olis heidän omaansa.
He lainaavat kaikki tarpeensa -- sanovat toverille: "Kuules, Jack,
lainaappas mulle mälli, min' annoin vastikään viimeiseni Ben
Thompsonille" -- minkä hän tietysti valehtelee; mutta Jack kyllä
tietää, kenen kanssa hän on tekemisissä, ja vastaa:

"Vai niin, vai _sinäkö_ annoit hälle mällin? Sisares kissan isoäiti sen
antoi, kuuleks. Maksa mulle takasin kaikki ne mällit, ku jo oot saanu
multa lainaks, Lafe Buckner, niin kenties lainaan sulle uuestaan kaks
tynnöriä, saatpa ne päälle päätteeks ilman inträssittä."

"No, mutta mitä saakelia! _oonhan_ mä sulle maksanu takasin."

"Niin, oothan sä -- koko kuus mälliä. Sinä lainasit puotitupakkaa ja
maksoit takasin neekerinkalloilla."

Puotitupakka on tavallista purutupakkaa mustana, rasvaisena rullana,
mutta nämä junkkarit pureksivat enimmäkseen vain kierrettyjä
luonnollisia lehtiä. Kun he lainaavat mällin, niin he tavallisesti
eivät leikkaa sitä irti veitsellä, vaan iskevät siihen hampaansa ja
vetävät sitten käsillään rullasta, kunnes mälli lohkee -- ja silloin
sattuu usein, että tupakan omistaja katselee hyvin surumielisesti
jäännöstä, jonka hän saa takasin, ja sanoo ivallisesti:

"Kuules nyt, anna mulle _mälli_ ja piä sinä _rulla_."

Kaikki kadut ja kujat olit paljasta mutaa, ei mitään muuta kuin mutaa
-- ja tämä muta oli paksua ja mustaa kuin terva, ja _kaikkialla_ oli
sitä parin kolmen tuuman syvältä, mutta paikka paikoin lähes yhden
jalan. Röhkiviä sikoja lönkytti joka taholla. Kesken kaikkia tuli
rapanahkainen emäsika porsasparvineen nahjustaen pitkin katua ja
kallistui kyljelleen keskelle tietä, niin että ihmisten täytyi kiertää
sen ympäri, ja siinä se makasi ojennellen raajojaan ja ummistaen
silmänsä ja liipotellen korviansa, kaikkein porsasten sitä itarasti
imiessä ja sen itsensä näyttäessä tyytyväiseltä kuin olis sille
maksettu siitä päiväpalkkaa. Ja silloin huusi joku jätkä: "Vuss tuonne,
Musti, vuss! vuss!" ja pois karkasi imisä kirkuen hirveästi, koira tai
pari riippuen kummastakin korvasta ja kolme neljä tusinaa kintereissä.
Silloinkos tuli eloa jätkiin! He kohousivat varpailleen ja katsoivat
tuota jahtia jännistynein naamoin ja nauroivat sitä ja oikein nauttivat
melusta. Sitten he jälleen vaipuivat tavalliseen tylsyyteensä, kunnes
siellä syntyi joku koirainkähäkkä tai muuta senkaltaista. Ei mikään
saanut heitä niin hereille ja niin ihastuksiin kuin koiraintappelu --
pait kenties se, kun kaadettiin petroolia kulkukoiran karvoihin ja
sytytettiin se palamaan tai kun sidottiin läkkikastrulli semmoisen
raukan hännänpäähän ja annettiin sen juosta kunnes kaatui kuoliaana
maahan.

Joen puoleisessa kaupungin laidassa pistivät muutamat talot
takapuolineen jyrkän rannan yli ulos joelle, ja ne olit kovasti
koukistuneet ja mutkistuneet ja joka hetki romahtamaisillaan alas.
Niistä oli ihmiset muuttanut pois. Toisista taasen oli virta syönyt
jonkun nurkan alustan, joka sitten riippui ilmassa veden yllä; ja
niissä asui vielä ihmisiä, mutta s'oli vaarallista, sillä millä
hetkellä hyvänsä voi koko talon pituinen kaistale maata luhistua
kerrassaan irti. Toisinaan saattoi lohjeta neljäsosa virstan levyinen
rantavyöhyke ja vähitellen mureta jokeen yhden kesän kuluessa.
Semmoiset kaupungit kuin tämä saavat alinomaa peräytyä taakseppäin,
koska virta lakkaamatta jyrsii niiden alustaa.

Mitä pitemmälle päivää päästiin, sitä tiheämpään tuli kärryjä ja
hevosia kaduille, ja yhä niitä vain oli tulossa lisää. Maalaisilla
oli eväät muassa, ja he söivät niitä istuen ajopeleissään. Runsaasti
juotiin myös viinaa, ja minä näin kolme tappelua. Yhtäkkiä huusi joku:

"Kas tuossa tulloo Boggs ukko! -- tulloo kaupunkiin saa'akseen pikku
kuukaushumalansa -- kattokaas, pojat!"

Kaikki jätkät näkyi kovasti ihastuvan - luulin että h'olit tottuneet
pitämään pilkkapeliä Boggs paran kanssa. Muuan heistä sanoi:

"Kenenkähän suolet hän aikoo panna höyrymään tällä kertaa? Jos hän
olis passittanu hautaan kaikki ne, joita hän on uhannu viime parina
kymmenenä vuonna, niin olis hän tällä haavaa kuulusa mies."

Toinen hyvä sanoi: "Kumpahan ukko rahjus uhkais minua; silloin ei
tarvittis mun pelätä kuolemaa ainakaan tuhanteen vuoteen."

Samassa tuli Boggs ratsastaen täyttä nelistä hevosellaan ja ulvoen ja
kiljuen kuin indiaani. Nyt hän karjui:

"Tie auki! Boggs on sotaretkellä, ja ruumisarkkujen hinta tulloo
nousemaan."

Hän oli päissään ja horjui sinne tänne satulassaan. Kävi jo kuudetta
kymmentä, ja hänen naamansa punotti kovasti. Kaikki huusivat häntä ja
nauroivat ja haukkuivat häntä, ja hän haukkui heitä takasin ja sanoi:
"Oottakkahan vain, kyllähän teiänkin vuoronne tulloo, te sikopaimenet,
mutta mull'ei oo aikaa nyt, mull'on kiire -- min'oon tullu kurjaan
harakanpesäänne pannakseni vanhan översti Sherburnin suolet höyrymään;
'ens paistit, sitten lusikkaruoka', s'on minun sananlaskuni, se."

Nähtyään sattumalta siinä minutkin, ajoi hän täyttä laukkaa vastaani ja
huusi:

"Mistä sin'oot, poika nulikka? Ookko valmis kuolemaan?"

Sitten hän ratsasti poispäin. Minä ikääskuin vähän pelästyin, mutta
muuan mies sanoi:

"Älä oo milläskään. Hän ei tarkota mitään; on aina tolla viisin
olevinaan, kun on pöhnässä. S'on siivoin vanha hupakko koko
Arkansasissa, -- ei tee kirpun pahaa kellekkään, ei selvänä eikä
päissään."

Boggs ratsasti kaupungin isoimman puotitalon eteen ja painoi siinä alas
päätään, nähdäkseen telttakaton alle, ja karjasi sitten:

"Tuuppas ulos luolastas, Sherburn! Tuu ulos ja katto naamaan miestä,
jota oot puijannut petkuttanut. Tuus ulos nyt, niin saa'ahan huviksemme
nähä kun suoles höyryy!"

Siihen malliin hän jatkoi hetken aikaa, viskaten Sherburnille silmiin
kaikki haukkumanimet, mitkä sylky toi suuhun, ja koko katu oli täynnä
ihmisiä -- kuulemassa ja nauramassa ja meluamassa. Yht'äkkiä astui
talosta ulos vanhanpuoleinen pulska mies -- hän oli noin viidenkuudetta
ijältään ja paremmasti puettu kuin kukaan muu tässä kaupungissa -- ja
väkijoukko väistyi syrjälle molemmin puolin, jättääkseen hälle tien
auki. Hän katseli Boggsia hieman ja sanoi sitten hyvin tyyneesti ja
hitaasti:

"Kuules nyt, mies. Min' olen kyllästynyt tähän; mutta minä kestän sitä
kello yhteen asti. Kello yhteen asti, sanon mä, mutt'en kauvemmin;
muista se. Jos sinä sitten vielä kertaakaan aukaset suus, minua
herjatakses, niin syytä itseäs. Sinä voit paeta niin kauvas kuin
tahdot, minä sinut sittenkin löydän. Tiedä se!"

Samassa kääntyi hän kantapäällään ja meni sisään jälleen. Väkijoukko
oli käynyt hyvin vakavaksi; ei kukaan liikkunut paikaltaan eikä kukaan
nauranut enään. Boggs ratsasti poispäin haukkuen Sherburnia suun
täydeltä kadun päähän asti, ja pian hän palasi takasin ja asettui
taaskin talon eteen ja jatkoi herjauksiaan. Joukko miehiä tunkeutui
hänen ympärilleen, ja he kokivat saada häntä herkenemään, mutta
turhaan, hän ei tahtonut; he sanoivat hälle, että kello oli neljännestä
vailla yks ja että hänen nyt ainakin täytyi mennä kotiin -- heti
paikalla. Mutta hän ei ollut heitä kuulevinaan. Hän vain noitui ja
sadatteli tarmonsa takaa ja viskasi hattunsa kuraan ja ratsasti sen
yli, ja sitten hän jälleen läimähytti hevostaan ja ajoi katua alaspäin,
harmaat hiukset liehuen tuulessa. Toinen toisensa perästä koki
houkutella häntä alas hevosen selästä, voidakseen salpata hänet sisään
kunnes hän selvenis humalastaan; mutta kaikki turhaan -- hänen piti
kaikin mokomin laukata katua ylös taas haukkuakseen Sherburnia. Silloin
huusi joku:

"Menkää hakemaan hänen tytärtään! Joutukaa, tuokaa tyttö tänne;
toisinaan tottelee kurja mies häntä. Hän on ainoa, joka voi saa'a hänet
järkiinsä."

Siin' oli joku, joka juoksi hakemaan tyttöä. Minä menin kappaleen
matkaa katua alas ja jäin sinne seisomaan. Noin viiden tai kymmenen
minuutin kuluttua tuli Boggs taasen -- mutta nyt hän ei enään ollut
ratsahin. Hän tuli hoiperrellen kadun poikki minua kohti; ja hän oli
avopäin, ja kaksi hänen ystäväänsä piti häntä kainaloista ja joudutti
hänen kulkuaan. Nyt hän oli hiljaa ja näytti levottomalta eikä enää
vitkastellut tahallaan, vaan koki itsekkin pitää kiirettä minkä pystyi.
Silloin huusi joku:

"Boggs!"

Minä katsoin sinneppäin, josta ääni kuului. S'oli översti Sherburnin
ääni, ja hän seisoi jäykkänä keskellä katua, pistooli ojennetussa
oikeassa kädessään -- hän ei tähdännyt, vaan piti vain sen piipunsuuta
suunnattuna ylöspäin taivasta kohden. Samassa hetkessä tuli nuori
tyttö juosten sinneppäin, ja hänen kerallaan kaks miestä. Boggs ja ne
miehet, jotka häntä taluttivat, kääntyivät hetkeksi kuulemaan, kuka
häntä huusi, ja nähdessään pistoolin juoksivat miehet sivulle päin;
mutta samassa laskeutui pistooli vitkalleen, suu suoraan Boggsia
kohti ja molemmat hanat pänningissä. Boggs ojensi hätäisesti ylös
molemmat kätensä ja huusi: "Herra Jumala! Älkää ampuko!" Pang! pamahti
ensimmäinen laukaus, ja hän horjahti taakseppäin huitoen käsillään
ilmassa -- pang! pamahti toinen, ja hän keikahti takaperin maahan,
raskaasti kuin kanki ja kädet hajallaan. Nuorelta tytöltä pääsi
kimakka, surkea huuto, ja hän syöksähti siihen ja heittäytyi suulleen
isänsä yli itkien ja oiottaen: "Voi, hän on hänet tappanut, hän on
hänet tappanut!" Väkijoukko tunkeutui heidän ympärilleen -- ja he
tyrkkivät ja tuuppivat toinen toistaan, kurotellen niskojaan nähdäkseen
paremmin, ja ne, jotka olit sisäpuolella, lykkäsit toisia taakseppäin
ja huusivat: "Väistykää, väistykää! antakaa toki hänen hengittää, te
tolvanat!"

Översti Sherburn viskasi pois pistoolinsa, kääntyi ympäri kantapäillään
ja meni tiehensä, jäykkänä yhä kuin rautakanki.

He kantoivat Boggsin sisään pieneen apteekkiin, väkijoukon tukkiessa
päälle yhä ja melkein koko kaupungin heitä saattaessa; ja minä tyyräsin
sinne myöskin ja sain hyvän paikan ikkunan alla, josta voin nähdä
kaikki tyyni. He laskivat hänet lattialle ja panivat ison Raamatun
hänen päänsä alle, ja toisen Raamatun levittivät he avattuna hänen
rintansa päälle -- mutta ensiks repivät he auki hänen paitansa, ja
minä näin selvästi reiän, josta toinen kuula oli mennyt sisään. Hän
veti noin tusinan verran syviä, raskaita henkäyksiä, ja Raamattu hänen
rinnallaan kohosi vähän ylöspäin hänen vetäessä henkeä sisään, mutta
laskeutui taasen, kun hän puhalsi sitä ulos -- ja sitten lepäsi hän
aivan liikkumatta; hän oli kuollut. Sitten ottivat he pois siitä tytön
ja lähtivät viemään häntä kotiin, mutta surkeasti hän itki ja oiotti.
Hän oli ijältään noin kuudentoista ja turkkasen sievä ja soma katsella,
mutta kovin kalpea ja pelästynyt.

No, hetken päästä koko kujakauppala oli paikalla, ja he ahdistivat ja
tyrkkivät ja rutistivat siinä toisiaan aivan vimmatusti päästäkseen
ikkunaan kurkistelemaan, mutta ne, jotka jo olit siinä, eivät tahtoneet
väistyä, ja niinpä nuo takaa-tuuppijat alinomaa huusi: "No, ettekö
te jo oo kattoneet kylliksi, senkin tolvanat siellä? Mikä oikeus
_teill_'on seisoa siinä töllistämässä pitkin päivää ja estää muita
kattamasta. Ikkuna on niin hyvin meiän kuin teiänkin. Korjakkaa siitä
jo luunne, te retkaleet!"

Näytti jo siltä kuin olis tappelu ollut tulossa, ja koska minä en
tahtonut joutua tekemisiin heidän kanssaan, niin pujahin siitä tieheni.
Kadut oli täynnä väkeä, ja kaikki olivat he kovasti innoissaan.
Jokainen, jok' onnekseen oli nähnyt kun Boggs ammuttiin, ylpeili
siitä ja kertoi kielevästi millä viisin se tapahtui, ja kertojan
ympärillä tunkeili aina sakea joukko, kurotellen kaulojaan ja korvat
pystyssä kuunnellen. Muuan pitkä roikale mieheksi, jolla myös oli
pitkät hiukset ja iso valkea, pörröinen vilttihattu niskassa ja keppi
kädessä, merkitsi sen paikan maassa, missä Boggs oli seisonut, ja
samaten sen, missä Sherburn oli seisonut, ja ihmiset juoksivat hänen
perästään paikasta toiseen kuin lampaat ja katsoivat kovasti innoissaan
mitä hän teki, nyykyttäen tämän tästäkin päätään näyttääkseen, että
mukamas ymmärsivät hänen selityksensä, ja kumartuen vähän, kädet
reisillä, katsoakseen miten hän mittaili maata kepillään; ja sitten hän
asettui, suorana ja jäykkänä, ihan samalle paikalle, jossa Sherburn oli
seisonut, ja rypisteli kulmakarvojaan ankarasti ja veti hatun otsaansa
ja huusi "Boggs!" julmalla äänellä; ja sitten hän ojensi keppinsä
ikääskuin sillä ampuakseen ja sanoi "Pang!" -- horjahti pari askelta
takaperin, huusi taas "Pang!" ja keikahti kumoon kuin kanki. Kaikki,
jotka omin silmin olit nähneet murhan, sanoivat, että hän näytti sitä
mainiosti; juur sillä viisin oli se mukamas tapahtunut. Ja paikalla
veti kymmenkunta miestä pullot taskuistaan ja tarjos hälle kunnon
ryypyt.

No, yht'äkkiä sanoi siinä joku, että Sherburn oikeimmittain olis
paikalla "lynssattava." Ja tuskin oli se sanottu, kun he kaikki siihen
yksin suin suostuivat; ja koko joukkokunta ryntäsi matkaan huutaen kuin
hullut ja siepaten mukaansa jokaisen pyykkinuoran, joka sattui heidän
tielleen, hirttääkseen mukamas pitkittä mutkitta murhaajan.




Kahdeskolmatta luku.


Koko joukkue ponnisti katua ylös kohden Sherburnin taloa, huutaen ja
ulvoen ja kiljuen kuin pedot ja Intiaanit, ja siin' oli syrjäisen paras
mennä pois tieltä, joll'ei tahtonut joutua heidän jalkoihinsa ja tulla
poljetuksi mäsäksi. Sit' oli kamala katsoa. Lapset juoksivat edeltä,
kirkuen pahanpäiväisesti ja pyrkien pakoon; ja jokaisesta ikkunasta
pitkin matkaa kurkisti ulos naisten päitä, ja joka puussa istui
neekeripoikaa, ja joka puutarhan aidan takaa tuijotti nuoria miehiä
ja tyttöjä; mutta niin pian kuin rähisevä rynnäkkö-joukkue lähestyi
heitä, hajosivat he kuin pelästynyt varpusparvi ja piiloutuivat mikä
minnekkin. Useimmat vaimot ja tytöt itkeä porasivat, pelästyksissään
kovin.

Ryntäävä joukko kasaantui Sherburnin puutarhan aidan eteen ja sulloutui
siinä tiheästi yhteen; ja he huusivat ja melusivat niin hirveästi, että
minä tuskin voin kuulla omaa ajatustanikaan. Pihamaa aidan takana oli
vallan pieni, tuskin kahtakymmentä jalkaa leveä. Jotkut huusivat nyt:
"Murtakaa aita alas! Murtakaa aita alas!" Silloin kuului rytinää ja
ratinaa ja ritinää; aita kaatui kumoon, ja meluava joukko alkoi vyöryä
pihaan kuin pauhaava aalto.

Samassa astui Sherburn ulos pienen kuistinsa katolle, kakspiippuinen
pyssy kädessä, ja jäi siihen seisomaan tyynenä ja jäykkänä, sanomatta
sanaakaan. Melu taukosi, ja tuo ihmisaalto vetäytyi vähän taakseppäin.

Sherburn oli aivan ääneti, seisoi siinä vain kankeana ja katsoi heitä.
Hiljaisuus tuntui oikein kolkolta. Sherburn ikääskuin vain pyyhkäsi
tuota joukkoa tyynesti silmällään; ja kun hänen katseensa hetkeksi
iski kiinni johonkin, koki tämä tähystellä häntä terävästi takasin,
mutt' eipä sitä kauvan kestänytkään -- loihan pian silmänsä alas ja
näytti nolostuneelta. Kun tuota peliä oli kestänyt hetkisen, purskahti
Sherburn nauramaan, mutta se ei ollut sitä herttaista naurun sorttia,
vaan semmoista, joka tuntuu meille ikääskuin syötäis me hiekkaista
leipää.

Sitten puhui hän, vitkalleen ja ivallisesti:

"Vai niin, _tekö_ siis aijoitte minut lynssata? Minua totta maar
naurattaa. Kun aattelee että te uskaltaisitte käydä _miehen_ kimppuun!
Ha, ha, ha! Sentähden, että te olette kylliksi röyhkeät rääkkäämään
turvattomia nais-parkoja, jotka mieron-tiellään joutuvat tänne,
sentähden luulitte te rohkenevanne ahdistaa _miestä_. Vai miten? Mutt'
eihän _miehellä_ ole mitään pelkäämistä teiltä, vaikka teit' olis
kymmenen tuhatta -- ei ainakaan päivällä ja jos te ette pääse hänen
päälleen takaapäin. Eikös niin?

"Josko mä teidät tunnen? Minä tunnen teidät päästä kantapäähän.
Min' oon syntynyt ja kasvanut täällä Etelässä ja elänyt kauvan
Pohjois-valtioissa, niin että minä tiedän millaista kansa ylimalkain
on. Useimmat on pelkureita ja raukkoja. Pohjassa antavat he kenen
hyvänsä tallata itseään maahan ja menevät sitte kotiin rukoilemaan
itsilleen nöyrää mieltä kestääkseen sortoa. Ja täällä Etelässä on
tapahtunut, että yks ainoa mies, aivan yksinään, on keskellä päivää
pidättänyt koko vaunullisen tuommoisia raukkoja kuin te ja ryöstänyt
heidät paljaiksi. Teidän sanomalehtenne toitottavat alinomaa korviinne,
että te mukamas olette urhoollista kansaa, niin että te todellakin
luulette olevanne urhokkaampia kuin muut ihmiset -- ja yhtäkaikki
ootte te juur yhtä urhokkaat kaikki tyyni. Minkähän tähden teidän
valaoikeutenne eivät koskaan hirtätä murhaajia? Sentähden, että herrat
valatuomarit pelkäävät saavansa kuulan selkäänsä murhaajan ystäviltä --
pimeässä, niinkuin he vissisti saiskin.

"Siispä he myös aina vapauttavat; ja sitten joku _mies_, sata
maskeerattua pelkuria muassaan, menee yön aikana ja lynssaa
pahantekijän. Te, hyvät ystävät, ootte tehneet tyhmästi siinä, ett'ette
ottaneet jotain _miestä_ teitä johtamaan ja että tulette keskellä
päivää ja ilman maskitta naamoillanne. Yks miehen _puolikas_ teill'
on -- tuo Buck Harkness tuossa --, ja jos ei hän olis pannut teihin
vauhtia, niin ei olis tuumastanne tullut muuta kuin tuulenpieksemistä.

"Teitä ei haluttanut tulla tänne, s'on vissi se. Raukat semmoiset kuin
te eivät rakasta meteliä ja vaaroja. Mutta kun vain tuommonen miehen
_puolikas_, kuin Buck Harkness tuossa, rupee huutamaan: 'lynssataan
hänet! lynssataan hänet!' silloin häpeette te peräytymistä --
pelkäätte että nähtäis mitä te olette -- _pelkureita_ -- ja sentähden
elämöitsette te ja huudatte ja tartutte turvaksenne kiinni johtajanne
takinliepeeseen ja tulette rynnäten tänne ja kerskailette urotöistä,
joita aiotte tehdä. Minä halveksin semmoista moskaväkeä kuin te -- ja
armeijat on myös enimmäkseen moskaväkeä; sotamiehet eivät taistele
rohkeudella, joka olis _heissä_ syntynyttä, vaan rohkeudella, jonka
synnyttää heidän paljoutensa tai heidän upseerinsa. Mutta kaikkein
enimmin voin minä halveksia moskaväkeä, joita ei ole johtamassa _mies_.
Nyt kuulkaa, hyvät ystäväni, mitä _teidän_ tulee tehdä; -- pistäkää
siivosti häntä koipien väliin ja menkää kotiin. Jos te täyttä totta
tahdotte minut lynssata, niin tulkaa Herran tähden pimeässä, niinkuin
täällä Etelässä on tapana; ja muistakaa myös panna maskit naamoillenne,
ja ennen kaikkea: ottakaa _mies_ johtajaksi. _Nyt korjatkaa luunne_ --
ja ottakaa tuo miehen-puolikas mukaanne." Viimeiset sanat sanoessaan
oikasi hän pyssynsä ja veti hanan pänninkiin.

Koko joukkue peräytyi sukkelasti ja hajosi sitten joka haaralle kuin
pelästynyt kanaparvi, ja Buck Harkness pötki myöskin tiehensä toisten
perästä, näyttäen jokseenkin nolatulta. Minä tietysti olisin voinut
jäädä siihen, jos minua olis haluttanut, mutta minua ei haluttanut.

Minä menin sen sijaan sirkkus-teltalle ja kiertelin hetken aikaa
peräseinän puolella, kunnes vahtimies oli mennyt ohi, ja sitten
sukelsin sukkelasti sisään telttaseinän alta. Mulla kyllä oli
kahdenkymmenen dollarin kultakolikkoni ja vähän muutakin rahaa
taskussa, mutta minun mielestäni oli parasta säästää ne, sillä eihän
koskaan tiedä milloin sattuu tarvitsemaan rahaa, kun on poissa kotoaan
ja vieraiden ihmisten keskuudessa. Onhan aina hyvä olla huolellinen.
Minä kyllä kernaastikin pistouaan itselleni rahaa sirkkus-teaaterin
katsomiseen, jos ei muu neuvo auta; mutta turhaa tuhlaustahan olis
ollut panna ropojaan menemään tarpeettomasti.

S'oli oikein muhkea sirkkus, oikein priima sorttia, sanon mä.
S'on totta se, ett' oikein häikäisi silmiä, kun he kaikki tulit
ratsastaen sisään, parittain, herra ja hieno rouva vieretysten,
herrat alushousuissa vain ja alusröijyissä, ilman kengittä ja ilman
jalustimitta, ja kädet reisillä, niin turkkasen tyylikkäästi ja
notkeasti, ett' oikein -- heit' oli ainakin kakskymmentä -- ja jokainen
rouva oli sanomattoman korea koko kasvoiltaan ja täydellisesti kaunis,
kuin paraimmat patentti-rouvat mitä koskaan olen nähnyt, ja vaatteet
oli heillä päällä, jotka maksavat monta miljoonaa dollaria, ja niissä
oli suunnattoman kalliita jalokiviä ja helmiä ja päärlyjä sadottain.
Sitä kelpas katsoa, jumaliste, ja minä en vielä koko elinaikanani ole
mitään niin sakramenskatun fiiniä nähnyt. Ja sitten he toinen toisensa
perästä nousivat seisomaan hevosenselkään ja laukkasit sävysästi ja
somasti ja ikääskuin lainehtien ympäri ympyrän moneen kertaan; ja
herrat näyttivät niin hurmaavan komeilta ja pulskilta ja suorilta,
kun heidän päänsä tolla viisin helkkua hölkkyi ylös alas telttakaton
alla; ja rouvien ruusunpunaiset leningit liipottelit niin pehmeästi ja
luontevasti heidän lanteillaan, että heitä ilman liiottelematta voi
verrata kaikkein kauniimpiin parasolleihin.

Sitten rupesit he kaikki tanssimaan, potkasten ensiksi toisella,
sitten toisella jalalla ilmaan, samalla kun hevoset laukkasit yhä
parempaa vauhtia ja kallistuivat kallistumistaan; ja kehämestari käveli
ympäri keskellä kehää lätkähyttäen pitkällä piiskallaan ja huutaen
"hei! hei!" ja klowni eli hulluttelija juoksi hänen jälestään tehden
kaikellaista koirankuria. Yhtäkkiä päästivät he ohjakset käsistään, ja
kaikki rouvat nojasivat rystöset lanteilleen, ja kaikki herrat panit
käsivarret ristiin rinnoilleen, ja silloinkos hevosiin tuli vauhtia! Ja
sitten yhtäkkiä -- koko komea pataljoona hyppäsi alas kehään, ja kukin
kohdastaan teki niin sievän ja siistin kumarruksen, ett'en ikäpäivänä
ole senkaltaista nähnyt; ja sitten he juoksit tiehensä, ja ihmiset
taputtelit käsiään ja peuhasivat kuin pakanat.

No, siellä tehtiin sitten vielä mitä ihmeellisimpiä äksänpäksiä; ja
kaiken aikaa tuo klowni nauratti ihmisiä niin, ett' olivat pakahtua
siihen paikkaan. Kehämestari tuskin sai sanaa suustaan, ennenkun tuolla
hulluttelijalla oli valmiina mitä vikkelin vastaus; miten hän _voi_
keksiä nuo kaikki kokkapuheet ja sattuvat sanasutkaukset, ja niin
yhtäkkiä, sitä en minä kuolemaksenikaan saata ymmärtää. Minä en olis
keksinyt niitä, vaikk' olisin tuumannut pitkin päätäni koko vuoden. No,
yhtäkkiä alkoi muuan juopunut mies elämöidä ja pyrki päästä kehään;
hän mukamas myöskin tahtoi ratsastaa ja sanoi osaavansa sen konstin
yhtä hyvin kuin kukaan muu. He käskivät hänen tietää huutia, mutta hän
ei kuullut sillä korvalla, vaan rähisi vain kuin riivattu, ja koko
näytäntö taukosi tuokioksi. Silloin rupesit ihmiset häntä haukkumaan ja
tekemään hänestä pilkkaa, ja siitä hän raivostui ja alkoi riehua kuin
hullu, niin että muutkin suuttuivat ja toinen mies toisensa perästä
ryntäs ylös penkeiltä ja karkas kehään päin antaakseen hälle selkään,
huutaen: "Annetaan sille köniin! Heitetään ulos se roisto!" ja parilta
kolmelta naiselta pääsi hätähuutoja. Viimein piti kehämestari pienen
puheen ja sanoi toivovansa, ett'ei katsojat panis pahakseen tätä
häiriötä, ja jos mies lupais olla siivolla, niin sais hän ratsastaa,
jos luuli pysyvänsä hevosenselässä. Kaikki nauroivat, ja "hyvä"-huutoja
kuului, ja pöhnäinen mies kapusi todellakin hevosenselkään. Hevonen
rupesi heti rykäsemään ja nousemaan takajaloilleen ja pillastumaan,
ja kaks sirkkusmiestä tarttui sen ohjaksiin kokien sitä pidättää,
vetämällä minkä jaksoivat; humalainen hurjapää riippui käsillään sen
niskassa, ja hänen koipensa huitoivat ilmassa, ja koko kansajoukko
kohosi seisomaan paikoiltaan nauraen niin että vesi tuli heille
silmiin. Ja viimein, huolimatta noiden miesten ponnistuksista, repäsi
hevonen itsensä irti ja kiiti pitkin pyöreää rataa kuin tuuli, ja yhä
vain tuo hullu riippui sen kaulasta kiinni, viruen välin toisella,
välin toisella jalallaan maassa, ja ihmiset elämöivät ja nauroivat
kuin toiset hullut. Minun mielestäni se ei enää ollut mitään naurun
asiaa, vaan päin vastoin tuo jo oli oikein kamalaa nähdä. Mutta
yhtäkkiä onnistui hän kämpimään ylös taas ja istui pystyssä ja sai
ohjakset käsiinsä, vaikka hän vielä horjui sinne tänne; ja nyt hän
kaikkein hämmästykseksi, ketterästi kuin apina, hypähti seisomaan
hevosenselässä, suorana kuin kanki, vaikka hevonen juoksi täyttä
laukkaa. Siinä seisoi hän jäykkänä ja varmana, kuin ei olis ollut
päissään ijässään -- ja sitten hän alkoi riisua vaatteet päältään,
viskellen niitä ympärilleen niin sakeasti, ett' oikein ilma ikääskuin
musteni, ja yhteensä heitti hän sillä viisin päältään seitsemäntoista
nuttua. Sitten seisoi hän siinä solakkana, pulskana ja komeana kuin
perintöprinssi ja puettuna mitä paraimpaan ja loistavimpaan pukuun,
ja hän antoi hevoselle läimäyksen siistillä piiskallaan, niin että
se surisi ympäri kuin villikissa -- ja viimein hän äkkiarvaamatta
hyppäsi alas ja teki pulskan kumarruksen katsojille ja pyörähti pois
pukuhuoneeseen, ja kaikki ihmiset oikein ulvoivat ihastuksesta ja
ihmetyksestä.

Nyt huomasi kehämestarikin, miten tuo vekkuli mieheksi oli vetänyt
häntä nenästä, ja hän häpesi surkeasti; en ole koskaan nähnyt niin
nolattua ihmistä. S'oli muuan hänen omia miehiään! Hän oli keksinyt
tuon kepposen aivan omasta päästään, hiiskumatta sanaakaan muille.
Minä häpesin kyllä pässinpäätäni, kun olin antanut narrata itseäni
niin, mutta kehämestarin housuissa en olis tahtonut olla tuhannesta
dollaristakaan. Niin no, s'oli kerrassaan hyvä sirkkus. _Voihan_
niitä tosin löytyä parempiakin maailmassa, mutta minä ainakaan en ole
muhkeampaa nähnyt. S'oli kaikissa tapauksissa kylliks hyvä _minulle_,
ja min' aion mennä sitä katsomaan miss' ikinä sen tapaan.

No, illemmalla oli _meillä_ näytäntömme; mutta sinne ei tullut muuta
kuin noin tusinan täysi ihmisiä, niin että me töin tuskin kyettiin
maksamaan kulut. Ja päälle päätteeksi nauroivat he ilkeästi kaiken
aikaa, ja se suututti kovasti herttuaa; ja kaikki lähtivät he tiehensä
ennen näytännön loppua, pait eräs poika ei, jok' oli nukahtanut.
Herttua sanoi, että nuo Arkansasin moukat olit liian tyhmiä mukamas
ymmärtääkseen Shakespearea; turhaa oli heittää semmoisia helmiä
semmoisille sioille, sanoi hän. Niille sopis vain kaikkein krouvimmat
kometiiat, meinasi hän, tavalliset markkinahuvit. Mutta hän arveli
kyllä keksivänsä jotain, joka vetelis; ja seuraavana aamuna hankki
hän itselleen muutamia isoja paperiarkkia ja vähän mustaa väriä ja
maalasi muutamia kuulutuksia, jotka hän sitten liisteröi sinne tänne
talonnurkkiin. Näin seisoi näissä kuulutuksissa:

    _ILLANVIETTOA RAASTUVANSALISSA_!

        Ainoastaan 3 iltamaa!

    _Maailman mainiot näyttelijät_

      DAVID GARRICK NUOREMPI!
          ja
      EDMUND KEAN VANHEMPI!

    _Lontoon ja Euroopan mannermaan Teatereista_,
          antavat
    Pöyristyttävän Murhenäytelmän:

        KUNINKAAN KAMELEONTTI
            eli
        KUNINKAALLINEN KUMMITUS!!!

    Pääsymaksu 50 centtiä.

Sitten oli paperin alareunassa kaikkein isoimmilla kirjaimilla näin:

    Huom.! Naisilta ja Lapsilta on pääsy kielletty. Huom.!

"Kas niin", sanoi herttua, "jos tämä ei vetele, niin minä en tunne
Arkansaan kunnon kansaa."






TOINEN OSA.




Ensimmäinen luku.


No, kuningas ja herttua puuhasit koko päivän raastuvansalissa panemalla
kuntoon teateria kaupunkilaisille. He rakensivat "näyttämön" ja
hankkivat esiripun ja pystyttivät kynttilöitä sen eteen. Ja mitäs
ollakkaan! Illalla oli koko sali aivan kukkuroillaan miehiä. Kun
sinne ei mahtunut sorkkaakaan enään, luopui herttua pitämästä vahtia
ovella, jossa hän oli perinyt pääsymaksut ihmisiltä, ja meni takatietä
näyttämölle ja jäi sitten seisomaan esiripun eteen. Siinä piti hän
pienen puheen yleisölle, kiitellen kovasti sitä murhenäytelmää, jota
nyt saatais nähdä ja joka mukamas oli niin pöyristyttävä, että hiukset
nousis heiltä pystyyn; ja hän puhui myös Edmund Kean vanhemmasta,
jonka mukamas piti näyttää pääosaa tässä näytelmässä; ja kun viimein
oli saanut heidän uteliaisuutensa oikein pinnistyksiin, veti hän ylös
esiripun. Samalla hetkellä tuli kuningas harpaten sisään nelin kontin
ja ihka alasti, ja hänen nahkaansa oli kaikkialle maalattu ruutuja ja
rantuja ja renkaita kaikellaisilla väreillä, niin että hän oli kaunis
ja korea justiin kuin vesikaari. Ja -- mutt' yks kaikki miten hän
muuten koristettu; s'oli suorastaan mieletöntä kaikki tyyni, mutta
hirveän hullunkurista. Ihmiset nauroi aivan pakahtuakseen; ja kun
kuningas viimein oli lopettanut äksänpäksänsä ja harpannut kuin jänis
kulissien taakse, rupesit he taputtamaan käsiään ja elämöimään ja
hurraamaan, kunnes hän tuli sisään jälleen ja teki kaikki temppunsa
toistamiseen; ja kun s'oli tehty, huusivat he hänet vieläkin sisään
hulluttelemaan. No, totta puhuen olikin se niin koiranvietävää, että
sill' olis lehmäkin nauranut nähdessään miten tuo vanha höpäkkö
hassutteli.

Sitten herttua laski alas esiripun ja kumarsi yleisölle ja sanoi, että
tätä suurenmoista murhenäytelmää näytettäis ainoastaan kahtena iltana
enään, koska mukamas jo oli sovittu sen näyttämisestä Lontoossa, jossa
paikat jo oli myyty sitä varten Drury Lane teaterissa, sanoi hän; ja
sitten kumarsi hän uudestaan ja sanoi, että jos nyt suuri murhenäytelmä
oli heitä miellyttänyt, hän olis erinomattain kiitollinen mukamas, jos
he tahtoisivat kehotella ystäviään tulemaan sitä katsomaan toisina
iltoina.

Nyt huusi noin parikymmentä miestä:

"Mitä? Mitä tämä tietää? Siinäkö s'oli kaikki?"

Herttua sanoi: "niin." Mutta silloinkos siellä elämää nousi. He
huusivat että heit' oli "petetty" ja ryntäsit ylös paikoiltaan
kiivetäkseen näyttämölle ja löylyttääkseen murhenäyttelijät
pahanpäiväisiksi. Mutta samassa nousi muuan pulska ja vahva mies
seisomaan penkille ja huusi:

"Seiskaa! Kuulkaas, hyvät herrat!" He seisahtuivat kuullakseen
mitä häll' oli sanomista. "Onhan meitä petkutettu -- surkeasti
petkutettu. Mutta -- emmehän toki hiidessä tahdo joutua koko kaupungin
naurettavaksi; ja sitä peevelin peliä kestäis niin kauvan kuin elämme.
Ei. Mennään me täältä siivosti kotiin ja kehutaan ja kiitetään
näytelmää oikein kovasti; silloin tulevat muutkin vedetyiksi nenästä,
ja me ollaan naurusta kuitit. Mitä sanotte siihen? ('Hahaha! s'on
oikein! Tehdään niin!' huudettiin joka taholta). No, hyvä -- sitten ei
sanaakaan petkutuksesta. Mennään kaikki tiehemme ja kehotetaan kaikkia
muitakin käymään katsomassa tätä kunnon näytelmää."

Seuraavana päivänä ei muusta puhuttu koko kaupungissa kuin siitä
oivallisesta murhenäytelmästä. Ja illalla oli sali taas täpö täynnään
ihmisiä, ja kaikki kävi ihan samaten kuin edellisenä päivänä. Kun minä
ja kuningas ja herttua tultiin kotiin lautalle sinä iltana, söimme
me kelpo illallisen; ja puolyön aikana antoivat he Jimin ja minun
irroittaa lautan ja uittaa sen virtaväylää myöten noin kolme virstaa
kaupungin alapuolelle, jossa me kätkimme sen pieneen poukamaan.

Kolmantena iltana oli meillä taas "täysi huone", kuten sanotaan -- ja
ne ei olleet enskertalaisia, vaan samaa väkeä, jot' oli ollut siellä
kahtena edellisenä iltana. Minä seisoin herttuan kanssa ovella, ja
minä huomasin, että heidän taskunsa pullistuivat tai että heill' oli
jotain kätkettynä takin alle -- vaan ei mitään hajuvesipulloja, ei
likimainkaan. Minä vainusin mädänneitä munia kapottain ja pahenneita
kaalinpäitä ja muuta senkaltaista; ja jos minun hajuni ei ole niin
pilaantunut, ett'en minä tuntis onko kuollutta kissaa samassa talossa
kuin minä, ja minä panen vetoa että mull'on siksi terve nenä --
niin oli niitä kuuskymmentä neljä semmoista, jotka marssivat sisään
sinä iltana. Minäkin tunkesin sinne hetkeksi, mutta haju oli liian
sekalainen; en voinut sitä kestää. No, kun sinne ei mahtunut enemmän
väkeä enään, antoi herttua lantin pienelle pojalle, joka sattui siinä
seisomaan, ja pyysi hänen vahtia ovea vähän aikaa; ja sitten hän
puikahti ulos takatietä, ja minä hänen perästään; mutta kierrettyämme
talonkulman ja päästyämme pimeään, sanoi hän:

"Käy lujasti nyt, kunnes ollaan talojen ohi, ja anna sitten mennä
lautalle päin kuin piru olis kintuissas."

Minä tein niin ja hän teki niin. Me päästiin lautalle yhtaikaa, eikä
siinä mennyt kahta sekuntia, ennenkun s'oli irti ja me luisuttiin
pitkin virranuomaa. Eikä kukaan sanonut yhtään sanaa. Minä aattelin
itsekseni, että kuningas paralla ei mahtanut olla niin aivan hauska
siellä yksinään yleisönsä kanssa nyt. Mutta mitäs ollakkaan! Hetken
päästä hän omassa persoonassa tulla kömpähti ulos lauttamökistä ja
sanoi:

"No, kuinkas luonnistui tällä kertaa, herttua?"

Hän ei ollut ollenkaan ollut kaupungissa sinä päivänä.

Me ei sytytetty mitään valoa ennenkun oltiin noin viistoista virstaa
tuon kujakauppalan alapuolella. Mutta silloin sytytimme lyhdyn ja
söimme illallista, ja kuningas ja herttua nauroivat aivan revetäkseen,
kun heidän koiruutensa oli onnistunut niin mainiosti. Herttua sanoi:

"Mitä aasintammoja! Mitä pässinpäitä! Minä tiesin varsin hyvin, että
ensimmäisen illan väki pitäis suunsa ja antais noiden toistenkin
poroporvarein tulla petkutetuiksi; ja minä tiesin myös, että he
aikoivat väijyä meitä kolmantena iltana, jolloin mukamas olis _heidän_
vuoronsa. No, nyt on heidän vuoronsa, ja minä justiin tahtoisin
tietää, millaisilta heidän naamansa näyttää tällä haavaa. He voivat
pitää pikkuset pidot, jos heidän haluttaa -- olihan siellä ruokavaroja
kylliksi."

Neljäsataa kuuskymmentäviis dollaria huijasit nuo veijarit itselleen
sillä kurin niinä kolmena iltana. S'oli todellakin kuin olis veistänyt
kultaa veitsellä.

Kun he olivat menneet maata ja nukkuneet ja jo kuorsata korisivat
paraikaa, sanoi Jim:

"Kuules, Huck, eikös sua vähän kummastuta noiren kuninkairen konstit?"

"Ei", sanoin minä, "ei vähintäkään."

"Hä? Mitä perhanaa?"

"Niin, katsos, Jim, se kuuluu heidän sukukuntaansa. H'ovat kaikki samaa
luuta ja lihaa."

"Mutta, Huck, nää kuninkaat, jotka me ollaan saatu niskoillemme, on
oikeita kanaljoja; jumal'avita, kanaljoja ja roistoja ne on."

"Niin, niin, senhän olen sanonut, Jim; kaikki kuninkaat ovat
enimmältään kanaljoja, minun ymmärtääkseni."

"Herra hallikkoon!"

"Niin. Jos kerrankaan lukisit heistä, saisit sen nähdä. Otetaan
nyt esimerkiksi tuo Hinrikki Kaheksas; jonka Englannissa tuntee
joka lapsikin. Tämä meidän kuninkaamme täällä lautalla on oikea
sunnuntaikoulun tarkastaja hänen rinnallaan. Ja otetaan sitte
Kaarlo Toinen ja Ludvikki Neljästoista ja hänen kaimansa Ludvikki
Viidestoista, ja Jaakoppi Toinen ja Edvard Toinen ja Richard Kolmas
ja koko joukko muita; puhumattakaan kaikista noista Saksilaisista
patriarkoista, jotka pitivät semmosta hirveää elämää entisaikoina.
Olisit nähnyt tuota vanhaa Hinrikki Kaheksatta hänen voimaijässään;
sekös vasta värkki se! Hän ruukkasi mennä naimisiin uuden vaimon
kanssa jokikinen päivä ja sivalsi siltä pään poikki seuraavana
aamuna. Ja hän teki sen yhtä tyynesti kuin olis tilannut itselleen
pehmeitä munia aamiaiseksi. 'Tuokaa tänne Neil Gwynn', sanoo hän.
He tuovat nais paran. Seuraavana aamuna kuuluu käsky; 'Pää poikki
hältä!' Ja he katkasevat hänen kaulansa kuin nauriinvarren. 'Jane
Shore tänne!' komentaa hän, ja tämä raukka tulee. Seuraavana aamuna
käsketään: 'Sivaltakaa hältä pää poikki!' -- ja he sivaltavat sen
poikki. 'Soittakaa tänne se ruusuposkinen Rosamunda!' Ja Rosamunda
tottelee soitinkelloa heti. Mutta huomisaamuna kuuluu tuomio: 'Lyökää
hältä pää poikki!' Ja se vyöryy pitkin permantoa. Ja jokaisen noista
raukoista piti väkisinkin kertoa hälle satu, kukin yönään; ja nuo sadut
kirjotutti hän muistiin ja tallensi, kunnes niitä oli karttunut tuhat
yks kappalta, ja silloin antoi hän präntätä ne kaikki tyyni kirjaan,
joka sai nimekseen 'Tuomiopäivän kirja' -- jok' oli hyvä ja sattuva
nimi semmoiselle kirjalle. Sinä et tunne kuninkaita, Jim, mutta minä
ne tunnen; ja tuo vanha veijari, jok' on syöpynyt meidän nahkaamme,
on sittenkin sitä parasta sorttia, mit' olen huomannut historiassa.
Niin no, mutta tuo Hinrikki Kaheksas esimerkiksi, hän sai päähänsä,
että hänen mukamas piti sotaan ja sotkuihin Amerikan kanssa. Ja
mitä hän teki? Puhuiko suunsa puhtaaksi kuin rehellinen mies? Mitä
vielä! Yks kaks viskaa hän kaikki teelehtisäkit laivoista Bostonin
satamassa mereen ja präntättää tommosen 'itsenäisyydenjulistuksen' ja
käskee heidän tulla, jos tohtivat. Semmonen oli _hänen_ tapansa --
kerrassaan hävytön mies. Hän tuli rettelöihin isänsä kanssa, jok' oli
Wellingtonin herttua. No, mitä luulet hänen tehneen? kenties antaneen
ukko rahjukselle pienen pieksiäissaunan? Johan nyt! S'olis ollut liian
vähän. Ei, vaan kuulekkos, hän hukuttaa jumaliste vanhan äijän isoon
mesi-ammeeseen, kuin kissan. Alinomaa hän myös petti ja viekasteli.
Jos hän esimerkiksi otti tehdäkseen jotakin, ja hälle maksettiin
siitä ennakolta eikä sitten pidetty silmällä, että hän sen todellakin
tekis, niin teki hän aina päin vastoin kontrahtia. Mokomaa itikkaa
kuninkaaksi on tuskin koskaan ollut, vaikk'ei ne muutkaan hääviä ole.
Jos meill' olis ollut hänet täällä tään vanhan lurjuksen sijasta, niin
hän olis peijannut tuon pienen kaupungin tuhatkertaisesi pahemmin.
Minä en suinkaan sano, että meidän kuninkaamme ovat enkeleitä, sillä
sitä he ei ole, jos punnitaan heidän tekojaan oikein; mutta semmoisia
paatuneita petoja kuin Hinrikki Kaheksas he toki eivät ole. Oikeutta
kaikille. Kuninkaat on kuninkaita, sanon mä, eikä heiltä saa vaatia
liikaa rehellisyyttä. Ylimalkaan ovat he roistoja. Se kai tulee heidän
takaperoisesta ja nurinpäisestä kasvatuksestaan."

"Mutta, Huck, tämä kuningas _haisoo_ niin sikamaiselta."

"No, no, Jim; sitä tekevät he kaikki. _Me_ ei voida auttaa sit' asiaa,
miten kuninkaat haisevat; yleinen historia ei tiedä mitään neuvoa
siihen."

"Mutta herttua, häness' on sitteki vähä miehen vikkaa, tykkään mä; ei
oo niin perhanan ruokoton."

"Niin, niin, herttuat on vähän toista maata, mutt'ei paljon. Tuo tuossa
ei suinkaan ole mitään kaksista hänkään. Kun hän on päissään, olis
likinäkösen ihmisen vaikea erottaa häntä kuninkaasta."

"Niin no, oli miten oli. Mutta vissiä vain on, että minun ei tee mieli
enemmän kampraateja tuota laijia. Näissä kaharessa on, piru vie, aivan
kylliks."

"Sitä minäkin, Jim. Mutta kun nyt kerta ovat tarttuneet meihin kuin
kulkukoirat, niin tulee kai meidän heitä kärsiä ja muistaa mitä he
ovat, nimittäin säälittäviä raukkoja. Toisinaan minäkin mielelläni
kuulisin puhuttavan maasta, joss' olis puute kuninkaista."

Mitä hyötyä siit' olis ollut, ett' olisin kertonut Jimille, ett'ei
nämä maankuleksijat olleet mitään oikeita kuninkaita eikä herttuoita?
Se ei olis ollenkaan parantanut tilaa; ja sitä pait oli asian laita
aivan niinkuin jo sanoin: he eivät sanottavasti eronneet siitä oikeasta
patenttisortista.

Minä menin nukkumaan, ja Jim, hän ei herättänyt minua valvomaan kun
vuoroni olis ollut. Usein hän sillä tavoin piti vahtia minunkin
puolestani. Kun vihdoin heräsin juuri päivän-nousussa, istui hän siinä
paikallaan, pää polvien välissä, valitellen ja huokaillen itsekseen.
Minä en ollut siitä tietävinäni enkä häntä häirinnyt. Minä tiesin,
miten hänen oli laita. Hän ajatteli vaimoaan ja lapsiaan siellä
kaukana yläjoella, ja häntä vaivasi koti-ikävä ja alakuloisuus, sillä
hän ei vielä koskaan ollut ennen elämässään ollut poissa kotoaan; ja
minä uskon että hän kaipasi omaisiaan aivan yhtä paljon kuin valkoset
ihmiset ruukkaavat. Se kenties ei tunnu teistä luonnolliselta, mutta
minä puolestani uskon sen vissisti. Hän suri ja valitteli useinkin
sillä viisin öisin, kun hän luuli minun nukkuvan, ja silloin sanoi hän
monta kertaa: "Pikku Lizabeth raukkani! Pikku Johnny parkani! Voi,
kuinka s'on kovaa! Luulenpa ett'en koskaan ennää saa teitä nähärä!" Hän
oli hyvin hyvä ja hellämielinen neekeriksi, Jim poika, s'on totta se.

Mutta jopa otin viimein puheeksi hänen muijansa ja lapsensa, ja hän
kertoi mulle liikuttavan kertomuksen neljänvuotisesta tyttärestään
Lizabethistä, joka kerran oli sairastunut tulirokkoon. Lizabeth näet
oli kovasti sairas mutta näkyi jo, kauvan kiduttuaan, paranneen ja
nousi ylös. Silloin sanoi Jim hälle: "Paappas kiinni tuo ovi." Mutta
tyttö ei totellutkaan, vaan katsoi naurahtaen isäänsä silmiin. Silloin
Jim suuttui ja sanoi hyvin kovaa ja ankarasti: "Ekkös kuullu? Paa ovi
kiinni, sanon mä!" Mutta tyttö yhä vain seisoi myhäillen paikallaan.
"Mitä? Irvistäkkö sä mulle vasten naamaa?" sanoi nyt Jim ja löi häntä
korvalle. Tyttö parka nyt pelästyi ja oikein vapisi, vaan ei sanonut
sanaakaan; mutta Jim meni toisen oven kautta toiseen huoneeseen ja
palas noin kymmenen minuutin päästä takasin. Silloin oli se ulko-ovi
vieläkin auki, ja Lizabeth seisoi siinä katsoen lattiaan, ja kyyneleet
vyöryivät pitkin hänen poskiaan. Mutta Jim oli suutuksissaan moisesta
uppiniskaisuudesta mukamas ja aikoi taas käydä hänen kimppuunsa, kun
samassa tuli tuulenpuuska ja paiskas oven kiinni tytön selän takana,
sillä hän seisoi selin siihen; mutta Lizabeth ei nytkään liikahtanut,
vaikka ovi kiinni mennessään kovasti paukahti. Silloin Jim puolestaan
rupesi vapisemaan, meni ulos samasta ovesta, pani sen kiinni ja aukas
sen jälleen hiljaa ja pisti päänsä sisään ja huusi yhtäkkiä oikein
kovaa tytön selän takana: "_Hau_!" Mutta _Lizabeth ei liikahtanutkaan_,
ei nytkään. Silloin Jim puhkes itkemään ja tarttui lapseen ja
pusersi sitä rintaansa vasten ja rukoili Jumalalta anteeksi typerää
kovuuttansa. "Oh, Huck", päätti Jim kertomuksensa, "hän oli kuuro ja
mykkä ku lyijy, kuuro ja mykkä ku lyijy -- ja minä olin pielly häntä
sillä viisin!"




Toinen luku.


Illan suussa seuraavana päivänä laskettiin me maihin keskellä jokea
pienen saaren rannalle, jossa kasvoi tiheästi pajupensaita. Kummallakin
puolen jokea, vastapäätä saartamme, oli pieni kauppala, ja herttua ja
kuningas alkoivat heti tuumia jotain juonta lypsääkseen rahaa noista
kylistä. Jim sanoi toivovansa, että he eivät viipyisi kovan kauvan
retkillään, koska hänen kävi hyvin tukalaksi ja ikäväksi maata pitkin
päivää lauttamökissä sidottuna nuoriin. Meidän täytyi näet aina, kun
jätimme hänet yksikseen, sitoa hänet kiinni, sillä jos joku olis
sattunut näkemään hänet peräti vapaana, olis häntä arvatenkin pidetty
karkuneekerinä, ja hänen olis käynyt hullusti. No, herttua sanoi nyt,
että s'oli julmaa, kun ihmisen sillä viisin piti maata nuorissa koko
päivän, ja hän rupes tuumimaan jotain toista konstia.

Sanottakoon mitä tahansa, oli tuo herttua kuitenkin turkkasen näppärä
mies, ja pian hän oli nytkin keinon keksinyt. Hän puki Jimin päälle
kuningas Learin vaatteet -- pitkän, hameenkaltaisen kauhtanan koreasta
kartiinikankaasta ja peruukin ja parran valkosista jouhista. Sitten
otti hän framille maalipurkkinsa ja maalasi Jimin kasvot ja kädet
ja kaulan ja korvat vaaleansinisiksi -- niin että mies parka näytti
ihmiseltä, jok'on maannut vedessä hukkuneena yheksän vuorokautta. Hän
oli jumaliste nyt niin kamottavana kummituksena, ett'en ikipäivinäni
ole mokomaa nähnyt. Sitten otti herttua lautapalasen ja maalasi siihen
tänkaltaisen kirjotuksen:

    _Sairas Arapialainen -- ei tee mitään pahaa,
            joll'ei rupee hourailemaan_.

Ja hän naulasi tämän lautapalasen kiinni tankoon ja pystytti tangon
seisomaan neljä viis jalkaa mökin ovesta. Jim oli tyytyväinen. Hän
sanoi että tämä oli parempaa kuin maata tuntikausia joka päivä
sidottuna nuoriin ja vavista kuin haavan lehti jokaisen oudon äänen
kuuluessa. Herttua sanoi, että hän nyt vois olla vapaa ja ilonen,
ja jos joku tulis nuuskimaan lautalle, piti hänen vain rynnätä ulos
suojuksesta ja ruveta hyppimään kuin hullu ja ulvoa kamalasti, niin
he kyllä korjaisivat luunsa ja jättäisit hänet rauhaan. Ja s'oli
minunkin mielestäni oikein arvattu; ja enin osa tuskin odottais hänen
ulvomistaankaan, sillä hän ei näyttänyt ainoastaan kuolleelta, vaan
vielä paljo pahemmalta.

Nuo molemmat veijarit tuumasivat ensimmältä näissäkin kaupungeissa
esittää Kuninkaan Kameleonttia, mutta sitten arvelivat sitä
vaaralliseksi, sillä olisihan uutinen heidän huijauksestaan edellisessä
paikassa saattanut levitä jo tännekkin. He eivät päässeet mihinkään
tepsivään yhteiseen päätökseen; ja niinpä herttua viimein sanoi
panevansa pitkälleen tuumiaksensa oikein pitkin päätään, eikö hän
jollakin tavoin voisi lypsää tuota kauppalaa Arkansasin puolella;
kuningas puolestaan aikoi pistäytyä toisessa kylässä ilman mitään
valmista tuumaa ja odottaen ainoastaan, että Kaitselmus toisi hälle
neuvot -- hän kai tarkotti pirua. Me olimme kaikki ostaneet itsellemme
uudet fiinit vaatteet siell' edellisessä kaupungissa; ja nyt puki
kuningas päälleen tämän kirkkopukunsa ja käski minun tehdä samoin;
ja niin siis teinkin. Kuninkaan puku oli pikimusta, ja saatuaan sen
ylleen, näytti hän oikein juhlaihmiseltä. En olis uskonut, että
vaatteet voi siihen määrään muuttaa ihmisen. Muuten, nimittäin
tavallisissa tamineissaan näytti hän renttumaisimmalta vanhalta
rantajätkältä, mitä koskaan on ollut; mutta nyt, kun oli pannut
päähänsä uuden valkosen vilttihattunsa ja teki kumarruksen ja hymyili
niin herttaisesti, niin näytti hän totta maarian niin arvosalta ja
hyvältä ja jumaliselta, ett' olis luullut hänen astuneen maihin suoraa
päätä Noakin arkista ja kenties oli vanha Leviticus itse. Jim viskas
veden kanootista, ja minä tartuin melaan. Siell' oli iso höyrylaiva
rannassa, pari virstaa kaupungin yläpuolella, lastaamassa tavaraa; me
oltiin kulettu sen ohi joitakuita tuntia sitten. Kuningas sanoi:

"Koska minä oon puettu näin mahtavasti, niin s'olis sopivampi, että
me muka tullaan St. Louisista tai Cincinnatista tai jostain muusta
suuremmasta kaupungista. Melohan höyrylaivalle, Huckleberry; mennään
kaupunkiin siinä."

"Minä tietysti olin heti valmis; eihän sitä joka päivä pistooata
huvimatkoja höyrylaivalla. Minä meloin rantaan päin, paikalle, jok'
oli noin kolme neljännes-virstaa kaupungista, ja annoin sitten mennä
hiljalleen suvannossa pitkin rantaa. Siinä näimme me sitten erään
nuoren ja siivon ja viattomalta näyttävän maalaismiehen, joka istui
muutaman tukin päällä rannalla pyyhkien hikeä kasvoiltaan, sillä päivä
oli kovasti lämmin; hällä oli pari suurta kapsäkkiä vieressään."

"Laske rantaan", sanoi kuningas. Tein niin. "Mihinkä on matka, nuori
ystäväni?"

"Höyrylaivalle; pitäis matkustaa Orleansiin."

"Käykää veneeseen", sanoi kuningas. "Oottakaappas vähä, palvelijani saa
auttaa teitä kantamaan kapsäkkejä. Hyppää maalle ja auta nuorta herraa,
Aatolfi" -- s'olin minä mukamas se.

Minä tein kuten käskettiin, ja sitten lähdettiin me matkaan taas. Se
nuori mies oli kovasti kiitollinen; valitti hyvin tukalaksi kantaa
noita raskaita kapsäkkejä helteessä. Hän kysyi kuninkaalta, mihin me
oltiin menossa, ja kuningas kertoi tulleensa jokea alas ja käyneensä
asioillaan kauppalassa toisella puolen jokea tän'aamuna, ja nyt hän
mukamas oli matkalla erään vanhan ystävän luo, jolla mukamas oli pieni
maatila kappaleen matkaa poispäin. Silloin sanoi nuori mies:

"Kun ensiks näin herran, aattelin ittekseni: 'se mahtaa olla herra
Wilks, ja hän kuitenki tulee perille vähä liian myöhään'. Mutta sitte
aattelin taas: 'ei, se ei maha olla hän, sillä silloin hän ei kulkis
jokea ylöspäin'. Eihän herra ole herra Wilks?"

"Ei, minun nimeni on Blodgett - Aleksanteri Blodgett -- _pastori_
Aleksanteri Blodgett, pitää kai sanomani, koska mulle on suotu se
armo, että saan kuulua Taivaallisen Herramme halpain palvelijain
joukkoon. Mutta minua surettaa herra Wilks, jos hän ei ennättänyt
perille aikanansa -- eihän hän nyt vain ole tullut kovaan vahinkoon
myöhästymisensä tähden?"

"No, eihän hän sentähen menetä mitään rahaa, sillä omaisuuen saa hän
periä yhtäkaikki; mutta hän ei saanut nähä veljeään Pietaria ennen
hänen kuolemaansa -- ja kukapa tietää kuinka kovasti se häneen kosee;
Pietari ainakin olis antanut mitä hyvänsä saa'akseen nähä _häntä_ ennen
kuolemaansa eikä viimeisinä kolmena viikkonaan puhunutkaan mistään
muusta; he eivät olleet tavanneet toinen toistaan sittekuin olivat
pieniä poikia; eikä Pietari ollut koskaan nähnyt William veljeään --
s'on se, jok'on kuuromykkä ja ijältään ainoastaan kolmekymmentä tai
viisneljättä. Pietari ja George olit ainoat, jotka muuttivat tänne
Englannista; George oli nainut, ja hän ja hänen rouvansa kuolivat
molemmat menny vuonna. Harvey ja William on nyt ainoat, jotk'on
elossa koko perheestä; ja kovaahan s'oli, etteivät ennättäneet tänne
ajoissaan."

"Onko kukaan lähettänyt heille sanan?"

"Kyllä, tietysti. He kirjottavat pari kuukautta sitten, kun Pietari
ens kertaa sai halvauksen, sillä hän sanoi tuntevansa että kuolema oli
tulossa. Hän oli nähkääs jo vanha, ja Georgen tytöt olit liian nuoria
ollakseen hälle sopivana seurana, pait Mary Jane, jok'on punatukkanen;
ja niinpä hänen mielestään oli ikääskuin vähä ikävää Georgen ja hänen
rouvansa kuolema, eikä hän juur enää näkynyt suuresti välittävän koko
elämästä. Mutta hän ikävöi aivan kauheasti nähäkseen Harveyta -- ja
Williamia myös sentähden -- sillä hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät
koskaan saa kynsistään mitään testamenttia. Hän jätti jälkeensä erään
kirjeen Harveylle ja sanoi, että hän siinä kirjeessä oli ilmottanut
missä hänen rahansa oli kätkössä ja miten hän tahtoi että omaisuus
jaettais, niin ett'ei Georgen tytöt jäis ilman -- sillä George ei
jättänyt jälkeensä mitään. Ja tuo kirje oli ainoaa, minkä he saivat
hänen kirjottamaan."

"No, minkätähden luulette Te ett'ei Harvey tule? Missä hän asuu?"

"Ooh, hän asuu Englannissa -- Sheffieldissä -- on pappina siellä; ei
koskaan ole ollut Amerikassa. Hän tuskin oliskaan ennättänyt tänne --
ja mahollistahan myös on, ett'ei hän oo saanutkaan tuota kirjettä."

"Sepä nyt surullista, todellakin hyvin surullista, ett'ei mies parka
saanut elää nähdäkseen omia veljiään. Tehän olette menossa Orleansiin?
eikös niin?"

"Niin, mutta matkani ei oo lopussa siellä, vaan siellä mä meen laivaan
ens keskiviikkona, matkustaakseni Rio Janeiroon, jossa setäni asuu."

"S'on pitkä matka se. Mutta siellä kuuluu olevan niin kaunista;
kumpahan olisin Teidän kengissänne. Vai niin, vai Mary Jane on vanhin?
Mitenkä vanhat ne on muut sitten?"

"Mary Jane on yheksäntoista, Susanna viistoista ja Johanna neljäntoista
paikkeilla -- hän on ristihuulinen ja hyvin hyvä köyhille."

"Tyttö parat! kun jäävät niin yksikseen tähän kylmään maailmaan."

"No, olishan saattanut käyä pahemminkin. Ukko Pietarilla oli
hyviä ystäviä, eikä ne jätä tyttöjä maantielle. Niitä on Hobson,
baptistisaarnaaja; ja kirkkoväärtti Lot Hovey ja Ben Rucker ja Abner
Shackleford ja asianajaja Levi Bell ja tohtori Robinson ja heiän
rouvansa ja leskirouva Bartley ja -- no, niitä on koko joukko; mutta ne
ne oli Pietarin paraimmat ystävät, ja hän ruukkasi kirjottaa heistä,
kun kirjotti kotiaan, niin että Harvey kyllä tietää mistä löytää
ystävät, kun tulee."

Niin no, ukko veijari jatkoi yhä kyselemistään, kunnes oli lypsänyt
tuon nuoren miehen tyhjäksi. Hän jumaliste tiedusteli joka ihmistä ja
joka asiaa tuossa siunatussa kujakauppalassa, ja erittäinkin urkki
hän selville kaikki Wilksien olot ja asiat, mikä Pietarilla oli ollut
ammattina -- hän oli karvari -- mitä George oli ollut -- hän oli
nikkari -- ja millä Harvey oli elänyt -- hän oli lahkolaispappi; ja
niin poispäin, ja niin poispäin. Muun ohessa hän kysyi:

"Oliko Pietari Wilks varakas?"

"Ooh, hän oli hyvin varakas. Häll' oli talo ja maatila, ja minä luulen
että hän pani kolme neljä tuhatta arkun pohjalle joka vuosi."

"Milloin sanoittekaan taas että hän kuoli?"

"En minä sitä sanonut, mutta hän kuoli viime yönä."

"Hän kenties haudataan huomenna?"

"Niin, huomenna päivällisaikaan."

"Jaa, jaa, kyllä s'on kovasti surullista; mutta kaikkeinhan meidän
täytyy kuolla, ennemmin tai myöhemmin. Meidän tulee vain aina olla
valmiit; siinä kaikki, ja silloin on kaikki hyvin."

"Niin, hyvä pastori, se se on paras tie. Niin minäkin aina sanon."

Kun me päästiin höyrylaivalle, olivat he vastikään lopettaneet
lastauksen, ja se oli valmiina lähtemään. Mutta kuningas ei ollut
tietävinäänkään, että meidän piti mennä laivaan, niin että multa näkyi
huvimatkani menevän myttyyn. Kun laiva oli lähtenyt, antoi kuningas
minun meloa kappaleen matkaa jokea ylöspäin yksinäiselle paikalle, ja
siinä hän meni maihin ja sanoi:

"Kas niin, joudu nyt kuin tuulessa takasin ja tuo tänne herttua ja ne
molemmat uudet kapsäkit. Ja jos hän olis lähtenyt toiselle puolelle,
niin lähde hänen perästään ja tuo hänet tänne vain. Ja käske hänen
pukea päälleen paraat vaatteet. No, anna mennä nyt ja hyvää kyytiä."

Minä kyllä äkkäsin mitä tuo vanha kanalja tuumasi, mutt'en ollut
mitään tietävinäni, vaan pidin suuni kiinni. Kun palasin takasin
herttuan kanssa, kätkimme me kanootin, ja sitten he istuivat muutamalle
kaatuneelle puunrungolle, ja kuningas kertoi herttualle kaikki tyyni
mitä tuo nuori mies oli sanonut, jokikisen sanan. Ja kaiken aikaa hän
väänteli kieltään ja oli puhuvinaan kuin Englantilainen;[11] ja se
sujui hältä varsin hyvin, vaikka hän oli vastalkaja. Minä en osaa häntä
matkia enkä sitä koitakkaan; mutta hän sopotti sitä todellakin aika
hyvästi. Sitten sanoi hän:

"Kuules, Bilgewater, onkos sulla mitään kokemusta kuuromykän alalla?"

Herttua sanoi voivansa _vastata_ semmoisesta tehtävästä; hän oli monta
kertaa näyttänyt kuuromykän osaa teaterissa, sanoi hän. Ja sitten he
istuivat odottamaan jotain höyrylaivaa.

Iltapäivällä tuli pari pienempää laivaa kulkien ohi, mutta ne eivät
tulleet kylliksi kaukaa yläjoelta eivätkä siis sopineet. Viimein tuli
kuitenkin iso laiva, ja he huusivat sille. Se laski ulos veneen, ja me
mentiin siinä laivalle. Se tuli Cincinnatista, ja kun he saivat tietää,
että me vain tahdottiin matkustaa kuus seitsemän virstaa, tulivat he
aivan raivoihinsa ja haukkuivat meidät pahanpäiväisiksi ja uhkasit
ett'eivät laskiskaan meitä maihin. Mutta kuningas ei ollut milläänkään,
vaan sanoi hyvin levollisesti:

"Jos matkustavat herrat voivat maksaa dollarin mieheen kultakin
virstalta, niin kai höyrylaiva voi laskea ulos veneen saattaakseen
heidät maihin. Vai mitä?"

Se naula veti. He tyyntyivät heti ja sanoivat, että se kyllä kävis
laatuun; ja kun me tultiin kaupungin kohdalle, laskivat he ulos veneen
ja soutivat meidät maihin. Pari tusinaa miehiä tuli juosten rannalle,
nähdessään veneen tulevan laivasta; ja kun kuningas sanoi -- "Tietääkö
kukaan herroista missä herra Pietari Wilks asuu?" niin vilkasit he
toinen toiseensa ja nyykyttivät päätään ikääskuin sanoen: "Mitä mä
sanoin?" Sitten sanoi heistä yks, hyvin höylisti ja sävysästi:

"Suureks mielipahaksemme voiaan me sanoa ainoastaan missä hän _asui_
vielä eilen illalla."

Heti paikalla kietoi tuo vanha veijari kätensä miehen kaulan ympäri
ja painoi leukansa hänen hartialleen ja alkoi ulvoa ja itkeä hänen
selkänsä takana ja sanoi:

"Hyvä Jumala! Meidän rakas veli parkamme -- kuollut; ja me ei saatu
häntä nähdä. Oi, oi sentään, s'on liian, _liian_ kovaa!"

Sitten hän kääntyi, itkien aivan vimmatusti, herttuaan päin ja teki
hälle joukon hassunkurisia merkkiä käsillään, ja jumaliste -- hän alkoi
hänkin itkeä nyyhkyttää, ja kapsäkki ikääskuin kirposi hänen kädestään.
Onko koskaan nähty niin sen vietäviä veijareita ja kelmiä kuin nuo
kaks? tuumasin siinä itsekseni.

No, ihmiset tunkeili heidän ympärillään ja valittelivat surua ja
lohduttelit heitä minkä jaksoivat ja kantoivat heidän kapsäkkejään
mäkeä ylös ja tukivat heitä ja antoivat heidän nojata heitä vastaan
ja itkeä kylliksensä; ja he kertoivat kuninkaalle hänen veljensä
viimeisistä hetkistä, ja kuningas kertoi niistä sitten uudelleen
sormillaan herttualle; ja molemmat näkyivät panevan tuon karvarin
kuoleman niin sydämellensä, kuin vanha viikatemies olis heiltä vienyt
ne kakstoista apostolia. Minua oikein tahtoi ruveta oksettamaan tuota
nähdessäni, ja jumaliste -- minua hävetti olla ihmisenä.




Kolmas luku.


Uutinen meidän tulostamme levisi kaupunkiin kahdessa minuutissa, ja
kaikilta tahoilta tuli ihmisiä kiirehtien; vetivätpä muutamat vielä
par'aikaa takkia päälleen juostessaan ulos kadulle. Ennen pitkää
oli meillä ympärillämme koko pataljoona, ja kadut kajahtivat heidän
marssistaan. Kaikki ikkunat ja oven-suut oli ihmisiä täynnä; ja ainakin
kerta minuutissa huudettiin jonkun puutarhan-aidan takaa:

"Ovatko ne tulleet?"

Ja joku niistä, jotka ravasivat mukana saattojoukossa, käänsi päätään
takasinpäin ja vastasi:

"Ovatpa niinkin."

Tullessamme karvarin talolle, oli katu sen edustalla täpö täynnään
väkeä, ja ne kolme tyttöä seisoi ovessa. Mary Jane _oli_ punatukkanen,
mutta vähät siitä, hän oli yhtäkaikki oikein hirveän kaunis, ja hänen
silmänsä loistivat kuin pari taivaan tähteä; niin ilonen hän oli näiden
kahden setänsä tulosta. Kuningas paiskas käsivartensa hajalleen, ja
Mary Jane lensi hänen kaulalleen, ja ristihuuli riensi halailemaan
herttuaa, ja siinäkös sitä sitten kaikellaista liikuttavaa teirenpeliä
pidettiin. Ja muutkin, varsinkin vaimoväki, rupesivat itkemään ulvomaan
ilosta, kun mukamas nuo sukulaiset nyt viimeinkin tapasit toinen
toisensa ja olit niin iloissaan.

Sitten tuuppasi kuningas salavihkaa pikkusen herttuaan -- minä sen
huomasin -- ja sitten katsoi hän ympärilleen ja näki ruumisarkun, joka
makasi nurkassa kahden tuolin päällä; ja sitten hän ja herttua paiskas
kumpikin toisen käsivartensa toinen toisensa olalle, kaulan ympäri, ja
sitten kävivät he verkalleen ja juhlallisesti sinneppäin, varjostaen
silmiään toisella kädellä. Kaikki ihmiset vetäytyivät vähän syrjään,
jättääkseen heille tilaa; ja kaikki sanoivat "Sh!" niin ett' yhtäkkiä
tuli tavaton hiljaisuus; ja kaikki ottivat hatun päästään ja painoivat
samassa päänsä alaspäin. Oli niin hiljaa, ett' olis kuullut nuppineulan
putoavan. Tultuaan ruumisarkulle, he kumartuivat ja katselivat hetken
aikaa arkun sisään, kuollutta mukamas, ja sittenkös he ulvomaan ja
poraamaan taas, niin ett' olis luullut sen kuuluvan Orleansiin asti.
Sitten syleilivät he toinen toistaan ja panivat leukansa toistensa
olkapäille ja itkeä tirskuttivat siinä tällingissä neljä viis minuutia
yhteen mittaan; en olis koskaan luullut kahden terveen miehen vuotavan
niin suunnattomasti. Mutta vielä hullumpaa oli, että kaikki toisetkin
itkivät samaan malliin, niin että lopulta koko huone tuntui kostealta.
Sitten lankesi kuningas polvilleen toiselle puolen ruumisarkkua
ja herttua toiselle, ja he nojasit otsansa arkunlaitaan ja olivat
rukoilevinaan, nuo junkkarit. No, tuo temppu vaikutti noihin ihmisiin
viel' enemmän kuin kaikki muut, ja he puhkesit taaskin hurjaan itkuun
-- nuo tyttö paratkin; ja melkein jokikinen nainen kävi, sanomatta
sanaakaan, heidän kimppuunsa ja suuteli heitä hyvin juhlallisesti
otsalle ja pani kätensä heidän päänsä päälle ja katsoi kattoon, kuni
taivaaseen mukamas, kyynelkarpalot vyöryen pitkin poskia, -- ja sitten
ryntäsi kukin vuoroonsa ulos ulvoen kuin hullu, jättääkseen tilaa
toisille naisille. Sit' oli jumaliste oikein ilkeä nähdä.

No, yhtäkkiä nousi kuningas pystyyn taas ja astui pari askelta
eteenpäin lattialle ja änkötti vähäsen ja rupes surkean jumalisella
nenä-äänellä pitämään puhetta, -- sulaa lörpötystä ja viheliäisyyttä
alusta loppuun, mitenkä kova ja katkera koetus s'oli mukamas hälle ja
hänen veljelleen, kun he menettivät tuon autuaan vainajan saamatta
edes nähdä häntä ennen hänen kuolemaansa, vaikka he tätä varten olit
matkustaneet kuus tuhatta virstaa, mutta tätä koetusta oli mukamas
lieventänyt ja sulostuttanut tämä kallisarvoinen osanotto ja nämä pyhät
kyyneleet; ja sentähden hän nyt kiitti heitä sekä veljensä että oman
sydämensä pohjasta, sillä suullaan hän mukamas sitä ei voinut, koska
sanat aina ovat liian heikot ja kylmät, sanoi hän -- ja siihen lisäksi
koko pitkän litanian samallaista imelää lorua ja sotkua, niin että
jumaliste oikein iletti sitä kuullellessaan; ja lopuksi nuhisi hän
vielä nenästään oikein surkeanjumalisen "Aa-aa-men", puhjeten samassa
uudelleen ulvomaan, niin ett' olis luullut hänen olevan hengenlähdössä.
Minua totta maar oksetti.

Samassa kun kaikki tuo siirappi oli vuotanut loppuun hänen suustaan,
viritti joku joukosta muutaman Zionin virren, ja kaikki yhtyivät
siihen oikein tarmojensa takaa, niin että minunkin, vanhan pakanan,
sielu rupes lämpenemään ja siinä tuntui yhtä hyvältä kuin tavallisesti
kirkosta mentäessä. Musiikki on sentään jotain hyvää; nytkin se oikein
virkistytti ja tuntui niin friskiltä ja rehelliseltä kaiken tuon
viheliäisen vesivellin jälkeen.

Mutta mitäs ollakkaan! Yhtäkkiä rupes kuningas pieksämään kieltään
taas ja sanoi, kuinka mukamas hän ja hänen veljentyttärensä olisit
iloiset, jos edes muutamat perheen paraimmista ja lähimmistä ystävistä
"suosiollisesti", kuten hän sanoi, tahtoisivat syödä illallista heidän
kanssaan sinä iltana ja sitten tavan mukaan valvoa vainajan ruumiin
ympärillä; ja jos mukamas hänen rakas veli vainajansa nyt olis voinut
puhua, niin olis _hän_ hyvin hyvästi tiennyt, kutka nuo ystävät
olit, sillä ne olivat hälle aina kovasti rakkaat ja hän oli usein
puhunut heistä kirjeissään; niitä oli esimerkiksi: pastori Hobson ja
kirkkoväärtti Lot Hovey ja herrat Ben Rucker ja Abner Shackleford ja
Levi Bell ja tohtori Robinson ja heidän rouvansa ja leskirouva Bartley.

Pastori Hobson ja tohtori Robinson olivat sillä haavaa poissa,
kaupungin toisessa päässä, samalla asialla kumpikin, niin sanoakseni;
sillä tohtori passitti paraikaa muutamaa potilastaan toiseen maailmaan,
ja pastori oli mukana opastamassa mies parkaa oikealle tielle.
Asianajaja Bell oli matkustanut Louisvilleen käräjöimään. Muut kaikki
oli saapuvilla, ja he tulivat joka sorkka paiskaamaan kättä kuninkaalle
ja kiittivät häntä ja puhuttelivat häntä; ja sitten he puristivat
herttuan kättä ja hymyilivät hälle ja nyykyttivät päätään, sanomatta
sanaakaan, ja herttua puolestaan teki kaikellaisia konsteja käsillään,
ja hänen kurkunperästään orisi alinomaa: "gu-gu-gu-gu-gu--", aivan kuin
kapalolapsen, jok'ei osaa puhua.

Ja kuningas kyseli heiltä jos jotakin toisten kaupunkien asioista,
mainiten aina ihmiset nimeltään, ja muistutteli kaikellaisia pikku
seikkoja, joita kulloinkin oli tapahtunut kaupungissa tai Georgen
perheelle tai Pietarille; ja aina hän luulotti heille, että Pietari
mukamas oli kirjottanut noista asioista, mutta s'oli valetta; hän oli
urkkinut kaikki tietonsa tuolta nuorelta pölkkypäältä, jonka me olimme
meloneet höyrylaivalle.

Sitten Mary Jane nouti sen kirjeen, jonka hänen setänsä oli
jättänyt jälkeensä, ja kuningas luki sen ääneensä ja sai tietysti
taas itkupuuskauksen. Kirjeen kautta annettiin asuinrakennus ja
kolme tuhatta dollaria kullassa tytöille; ja sen kautta annettiin
parkkitehdas (mainion tuottava affääri) ja pari muuta taloa
maatiloineen päivineen (noin seitsemän tuhannen dollarin arvosta)
sekä kolme tuhatta dollaria kultaa Harveylle ja Williamille; ja
niinikään ilmotettiin siinä kirjeessä, missä paikassa nuo kuustuhatta
oli kätkössä, nimittäin kellarin pohjassa. Sitten nuo kaks kanaljaa
sanoivat, että mukamas oli parasta mennä noutamaan rahat heti ja lukea
ne muiden nähden, niin että kaikki kävis rehellisesti ja laillisesti;
ja he käskivät minun käydä mukaan kynttilä kädessä. No, me mentiin
kellariin, ja he pönkäsit sen oven kiinni sisäpuolelta; ja löydettyään
rahapussin, kaatoivat he kaikki rahat maahan, ja s'oli totta maarian
oikein juhlallista nähdä niin paljon kiiltävää kultaa yhdessä läjässä.
Ja kuninkaan silmät, ne kiilsivät melkein yhtä kirkkaasti, hänen
tuijottaessaan tuota aarretta. Hän läimähytti herttuaa olkapäähän ja
sanoi:

"Kas siinä! Se käy mukiinsa se! Vai mitä, Biljy? Hä? Se voittaa
Kuninkaan Kameleontin. Hä?"

Herttua vakuutti samaa. He koperoivat käsillään kultakolikoissa ja
antoivat niiden juosta sormiensa välistä ja helistä pudotessaan maahan;
ja kuningas sanoi:

"Älähän sanokkaan. -- Me ollaan luotu olemaan veljiä rikkaille
karvarivainajille ja esiintymään perillisinä ulkomailta, s'on vissi
se, Bilge veikkoseni. Semmosta s'on, kun luottaa Kaitselmukseen. Se
se kuitenkin lopulta on paras tie maailmassa. Minä olen koetellut jos
jotakin ja tiedän mitä mä sanon."

Melkein kuka hyvänsä olis tyytynyt tuohon kultaläjään siltänsä,
pistänyt sen pussiinsa semmosenaan; mutta mitä vielä! Heidän piti siinä
ruveta niitä lukemaan. Ja he lukivat ja lukivat, ja miten olikaan,
huomattiin me, että summasta puuttui neljäsataa viistoista dollaria.
Kuningas sanoi:

"Perhana! Mihin hiiteen hän on hukannut nuo neljäsataa viistoista?"

He nuuskivat vielä joka paikan, mutta löytämättä mitään. Viimein sanoi
herttua:

"Hän oli kivulloinen mies ja on kaiketi laskenut hullusti --
tapahtuuhan semmosta. Paras kun annetaan tuon pikkusumman olla eikä
hiiskuta siitä mitään. Tullaanhan me toimeen ilman sitäkin."

"Niin, kyllähän me toimeen tullaan aina, eihän siitä ole kysymystäkään
-- mutta minä ajattelen tuota _laskemista_, näetkös. Mehän tahdotaan
olla kaikin puolin tarkat ja rehelliset. Mehän tahdotaan tuoda kaikki
nämä rahat sinne ylös ja laskea ne jokaisen nenän alla, ett'ei meitä
millään kurin kukaan vois epäillä. Ja kun tuo kuollut karvari nahjus
nyt sanoo, että niit'on kuustuhatta dollaria, niin mitenkä perhanassa
--"

"Äläs hätäile", sanoi herttua. "Mitäs jos -- täytettäis kassanvajaus."
Ja hän rupes totta maarian kourimaan kultarahoja omasta taskustaan.

"Sepä, saakeli soikoon, oivallinen keksintö! Sulla _on_ pääkallo
oikealla paikallaan, herttua veikkoseni; minä takaan sen", sanoi
kuningas. "Niinpä, piru vie, tehdäänkin. Vanha Kameleontti saa pelastaa
meidät pulasta taas" -- ja hän rupes hänkin haalimaan keltasia kiekkoja
plakkaristaan ja latomaan niitä kokoon.

He tulivat melkein puti puhtaiksi, mutta ne kuustuhatta dollaria saivat
he täyteen, viimeiseen ropoon.

"Kuuleks", sanoi herttua, "mulla on toinenkin jalomielinen aatos
kallossani. Mennään nyt ylös ja lasketaan nämä rahat, ja sitten me
_lahjotamme ne kaikki tyyni noille orpotytöille_."

"Herra siunakkoon sinua, veli herttua. Niin nerollista aatosta ei viel'
oo syntynyt syntisen ihmisen päässä. Sinusta pitäis tulla ministeri
hallitukseen. Sen me teemme! Se on naula joka vetää, se kerrassaankin
tappaa kaikki epäluulot, ja me istutaan varmasti satulassa, tulkoon
mikä tulee. Sinä olet viisaampi kuin Salomo vainaja, rakas Bilgewater."

No, me kömpittiin ylös kellarista ja mentiin sisään, ja kaikki he
tunkeilivat pöydän ympäri, kun kuningas rupesi lukemaan rahoja.
Hän latoi niitä pieniin sievosiin kekoihin, kolmesataa dollaria
kuhunkin, ja siitä tuli kakskymmentä kekoa. Kaikki nuo kuokkavieraat
siinä ympärillä näyttivät siltä, kuin heill' olis ollut nälkä, ja
maiskuttelit kielellään. Sitten kuningas ja herttua kokosivat rahat
pussiin jälleen, ja minä näin selvästi, miten kuningas alkoi pöhöttyä
taas pitääkseen uutta puhetta. Ja niinpä jo alkoikin:

"Rakkaat ystävät! Minun autuas veli parkani, joka makaa kylmänä tuossa,
on ollut antelias niitä kohtaan, jotka hän jätti jälkeensä tähän surun
laaksoon. Hän on ollut antelias näille pienille orpokaritsoille,
joita hän rakasti ja turvasi. Jaa, ja me, jotka tunnemme hänet, me
tiedetään, että hän olis antanut heille vielä _enemmän_, jos hän ei
olis pelännyt loukkaavansa rakasta William veljeämme ja minua. Vai
mitä te luuletten, rakkaat ystävät? Minä vähästä puolestani olen aivan
varma siitä. Ja nyt kysyn minä: minkälaisia veljiä oltais me, jos me
tänkaltaisella hetkellä astuttais hänen tielleen? Ja minkälaiset sedät
oltais me, jos me tällä hetkellä ryös -- niin, _ryöstettäis_ näitä
rakkaita pieniä lammas-raukkoja, joita hän niin hellästi rakasti?
Jos minä tunnen Williamin oikein, ja minä luulen hänet tosiaankin
tuntevani, niin hän -- mutta, minäpä kysyn häneltä." Hän kääntyi ja
rupes tekemään herttualle kaikenlaisia merkkiä käsillään; ja herttua,
hän muljotti häneen hetkisen ja näkyi olevan ymmällään mukamas, mutta
sitten yhtäkkiä näkyi hän tajunneen mitä toinen meinas, ja hän ryntäsi
kuninkaan päälle ja korisi "gu-gu-gu-gu--" täyttä kurkkua paljaasta
ilosta ja syleili häntä niin innokkaasti moneen kertaan, ett'ei siitä
tahtonut tulla loppua. "Aivan oikein", sanoi kuningas, "tiesinhän mä
sen; ja minä toivon, että kaikki tästä näkevät, mitä hän ajattelee
asiasta. Kas tässä, Mary Jane, Susanna, Joanna, ottakaa rahat, ottakaa
ne _kaikki tyyni_! S'on lahja häneltä, joka makaa tuossa, kylmänä ja
kankeana, mutta autuaana."

Mary Jane kapusi hänen kaulaansa, ja Susanna ja Joanna karkasit
halailemaan herttuata, ja siinäkös sitä suudeltiin maiskuteltiin, niin
että minun oikein teki pahaa. Ja kaikki nuo muutkin tunkeilivat heidän
ympärillään kyyneleet silmissä ja tahtoivat paiskata kättä noille
molemmille konnille, huutaen toinen toistaan hullummasti:

"Mitä _hyviä_, mitä _jaloja_ ihmisiä! Mitä _suuria_ miehiä!
_Enkeleitä_!"

No, siinä pakistiin sitten jos jotakin vainajasta, kuinka hyvä hän oli
ollut ja mikä vahinko hänen kuolemansa oli koko seutukunnalle mukamas,
ja muuta mokomaa; ja kesken heidän pakinaansa tunkesi ulkoa muuan
vanhanpuoleinen pitkä herra, jonka jänteret näkyivät olevan raudasta,
sinne sisään ja jäi seisomaan oven suuhun. Hän ei sanonut mitään, vaan
kuunteli ja katseli vain hyvin tarkasti; eikä kukaan sanonut mitään
hälle, sillä kuningas puhui taas ja he kuuntelivat häntä. Hän sanoi,
jatkoksi johonkin, jota hän juur oli lörpötellyt:

"-- koska he olivat vainajan lähimmät ystävät. Sentähden kutsuin heidät
tänne tän'iltana; mutta huomenna me toivotaan saada nähdä teidät
_kaikki_ täällä, kaikki tyyni, sillä veli vainaja kunnioitti teitä
kaikkia, hän rakasti teitä kaikkia, ja senpä vuoksi pitää myöskin
hautaus-orgiat[12] tapahtua julkisesti."

Ja tuolla viisin hän sitten lörpötti hyvän aikaa, ikääskuin
ihastellen omaa ääntänsä, ja tavan takaa toi hän aina kuuluviin nuo
hautaus-orgiansa taas, kunnes herttua ei enään voinut sitä kestää,
vaan kirjotti pienelle paperipalalle: "hautaus-_seremoniiat_, sinä
vanha nauta!" ja kääri sen kiinni ja ojensi sen ihmisten päiden yli
kuninkaalle, kumittaen minkä jaksoi "gu-gu-gu-gu-gu--." Kuningas luki
paperipalan ja pisti sen taskuunsa ja sanoi sitten:

"William parka, vaikka hänen sielunvoimansa kenties ovat vähän
vaillinaiset, on ainakin hänen _sydämmensä_ oikealla paikallaan. Hän
pyytää minun kaikin mokomin kutsua kaikki, kaikki hautajaisiin - ja
sanoo puolestaan tervetuliaisensa. Mutta hänen ei tarvinnut huolehtia
-- sitähän itse aioin tehdä juur ikään."

Ja niin veivasi hän virttään edelleen, olematta milläänkään, ja tuon
tuostakin tulivat nuo orgiat framille taas, kuten ennenkin. Mutta
kolmannella kerralla niitä mainitessaan, lisäsi hän:

"Minä sanon _orgiat_, vaikka sitä sanaa ei täällä juur käytettäne --
täällä taitaan enemmän käyttää sanaa 'seremoniiat';[13] Mutta orgiat on
se oikea sana. Englannissa ei kukaan ihminen enää käytä 'seremoniiaa'
-- s'on joutunut muodista. Me sanotaan 'orgiat.' S'on parempi sana,
vastaa paremmin asiaa. Se johtuu toiselta puolen kreikkalaisesta
sanasta _orgo_, joka merkitsee _ulkona_, ulko-ilmassa, ja toiselta
puolen heprealaisesta sanasta _jiisum_, mullata maahan, peittää, siis:
haudata. Hautaus-orgiat merkitsee siis: julkinen hautaus ulkoilmassa."

En ikinä ole nähnyt niin häpeemätöntä vanhaa kanaljaa. Mutta se
rautajäntereinen herra oven suussa räjähti hälle vasten silmiä aika
nauruun. Kaikki hämmästyivät ja näkyivät suuttuvan. "No, mutta
_tohtori!_" kuului joukosta, ja Abner Shackleford sanoi:

"Mutta, Robinson, etkö oo kuullutkaan sitä uutista? Tämähän on Harvey
Wilks."

Kuninkaan naamalle levisi heti hymy, imelä kuin siirappi, ja
liehakoiden ja levitellen käsivarsiaan lähestyi hän vierasta ja sanoi:

"Onko se todellakin rakkaan veli vainajani hyvä ystävä ja oivallinen
lääkäri? Minä --"

"Pysykää minusta poissa!" sanoi tohtori. "_Tekö_ puhutte kuin
Englantilainen, te? vai niin? Empä ikinä ole kuullut huonompaa
matkimista. Tekö olisitte Pietari Wilksin veli? Te olette petturi eikä
mitään muuta!"

Nytkös syntyi elämää! He tunkeutuivat tohtorin ympäri ja kokivat
häntä rauhoittaa ja selittää hälle asiat, ja he kertoivat hälle,
miten Harvey monin kerroin oli todistanut olevansa Harvey, miten hän
tunsi joka ihmisen nimeltä, jopa joka koirankin nimen kaupungissa; ja
he rukoilivat ett'ei hän loukkaisi Harveyn tunteita ja noiden tyttö
parkain tunteita. Mutta turhaan! Tohtori vain kävi suoraan päälle kuin
ahven ja sanoi, että ihminen, joka väitti olevansa Englantilainen eikä
osannut matkia Englantilaisen puhetapaa paremmin kuin tuo tuossa, ei
ikipäivänä ollut mikään Englantilainen, vaan valehtelija ja petturi.
Tyttö parat tarttuivat kuninkaaseen kuin takiaiset ja puhkesit
poraamaan; mutta tohtori kääntyi heidän puoleensa ja sanoi:

"Minä olin teidän isänne ystävä ja minä olen teidän ystävänne;
ja rehellisenä ystävänä, joka tahtoo suojella teitä ja auttaa teitä
murheista ja huolista, varoitan minä teitä ja kehoitan teitä kääntämään
selkänne tuolle roistolle. Älkää olko missään tekemisissä hänen
kanssaan, tuon kurjan maankiertäjän hullunkurisille kreikan- ja
heprean-kielineen, kuten hän siansaksaansa nimittää. Hän on, kun onkin,
mitä kurjin petkuttaja -- on tullut tänne, saatuaan tavalla tai toisella
tietoonsa joukon tyhjiä nimiä ja asioita, ja te luulette tuota kaikkea
todistukseksi, ja nämä teidän yksinkertaset ystävänne täällä antavat
myöskin petkuttaa itsensä, vaikka heidän pitäis paremmin tietämän. Mary
Jane Wilks, sinä tiedät että minä olen ystäväsi, vieläpä ystävä, joka ei
katso omaa etuaan. Kuule nyt minua: aja tuo viheliäinen veijari ulos --
minä _pyydän_ että teet niin. Tahdothan?"

Mary Jane oikasihe suoraksi, ja voi pentele, kuinka hän oli kaunis! Hän
sanoi:

"Tämä on mun vastaukseni!" Hän nosti tuon ison rahapussin ylös ja pani
sen kuninkaan käsiin ja sanoi: "Ota nämä kuustuhatta dollaria, rakas
setä, ja käytä niitä sisareni ja minun hyväkseni miten itse tahdot;
kuittia ei tarvita."

Samassa paiskas hän kätensä kuninkaan kaulan ympäri toiselta puolen ja
Susanna ja ristihuuli toiselta; ja kaikki ihmiset taputtelit käsiään ja
polkivat lattiaa, kuin olis heitä hiis riivannut, ja kuningas nosteli
päätään ja myhäili ylpeästi. Tohtori sanoi:

"No, minä pesen käteni. Mutta minä luulen sen päivän tulevan, jolloin
te saatte kärsiä kovasti muistellessanne mitä nyt on tapahtunut" -- ja
hän meni tiehensä.

"Hyvästi, hyvästi, herra tohtori", huusi kuningas hyvin ivallisesti
hänelle jälkeen, "me kyllä lähetetään teitä hakemaan, kun tuo kärsimys
tulee" -- ja siihen he kaikki nauroivat ja tykkäsit, että s'oli
turkkasen sukkelasti sanottu.




Neljäs luku.


Kun he kaikki olit menneet, kysyi kuningas Mary Janelta, mitenkä heillä
oli huoneita, ja Mary Jane sanoi, että heill' oli vieraskamari, jossa
William setä vois asua, ja hän antais oman huoneensa, jok' oli vähä
isompi, Harvey sedälle ja menis itse makaamaan sisartensa huoneeseen,
rautasänkyyn; ja vinnillä oli vielä pikku karsina pienine sänkyineen,
sanoi hän. Kuningas sanoi, että se karsina sopis oivallisesti hänen
palvelijalleen -- joka mukamas olin minä.

Mary Jane saattoi meidät ylös ja näytti meille huoneet, jotka kaikessa
vaatimattomuudessaan olivat siistit ja hauskat. Hän sanoi tahtovansa
muuttaa pois vaatteensa ja muut pikku kauskunsa huoneestaan, jos
n'olis setä Harveyn tiellä, mutta setä Harvey sanoi: "johan nyt; anna
vaattees olla vain, laps kulta." Hameet riippui pitkin seinää, ja
niiden edessä oli verho halvasta kankaasta, joka ulottui lattiaan asti.
Yhdessä nurkassa makasi vanha hylkeennahkainen kapsäkki ja toisessa
kitarankotelo, ja muuten oli siellä joka taholla kaikellaisia pikku
posliinikapineita ja muuta roskaa, jolla mamsselit aina koristelevat
huoneitaan. Kuningas sanoi, että tuo kaikki vain teki huoneen
kodikkaammaksi ja hauskemmaksi; ei suinkaan pitänyt mitään mullistaa
hänen tähtensä. Herttuan huone oli pieni, mutta turkkasen nätti, ja
minun karsinani vinnillä liiakskin muhkea mulle.

Illalla sinä päivänä oli heillä suuret illalliset, ja kaikki nuo
vieraat, jotka kuningas oli kutsunut, olit siellä, ja minä seisoin
kuninkaan ja herttuan tuolien takana heitä passaamassa, ja talon
neekerit passasivat muita. Mary Jane istui pöydän päässä, Susanna
vieressään, ja kaiken aikaa hän vain valitteli heidän korppujensa
huonoutta ja sylttien kehnoutta ja miten mukamas kananpojanpaisti
oli sitkeää, -- ja ties mitä hassutuksia, joita naiset aina laskevat
suustaan, kun tahtovat kuulla kiitoksia; ja vieraat kaikki, jotka
kyllä tunsivat että syötävät oli hyvin hyviä, sanoivat puolestaan:
"_Miten_ te aina saattekaan korppunne niin _mainion_ maukkaiksi?" ja:
"Mutta _mistä_ te ootte saaneet niin erinomaisia sylttejä?" ja sitten
koko joukon samaa imelää sorttia, jota aina saa kuulla tänkaltaisissa
siirappikekkereissä.

Kun h'olit lopettaneet, saatiin ristihuuli ja minä syödä rääpiäisiä
kyökissä, sill'aikaa kun toiset auttoivat neekereitä korjaamaan
pöydästä. Ristihuuli heti lypsämään minulta kaikellaisia tietoja
Englannista, ja jumaliste, hän pani minut pari kertaa aika pinteeseen.
Niinpä hän kysyi:

"Ookko koskaan nähnyt kuningasta?"

"Ketä kuningasta? William Neljättäkö? Kyllähän toki -- hän käy meidän
kirkossa." Minä kyllä tiesin, että mies aikoja sitten oli kuollut,
mutt' en ollut siitä millänikään. Silloin tuo tyttö vietävä taas kysyi:

"Mitä? Käykö hän siellä useinkin?"

"Josko hän käy? -- Joka sunnuntai hän käy siellä. Hänen penkkinsä on
aivan vastapäätä meidän -- toisella puolen saarnastuolia."

"Mutta minä luulin, että kuningas asuu Lontoossa."

"Niin, tietysti. Missä hän sitten asuis?"

"Mutta _tehän_ asutte Sheffieldissä?"

Minä huomasin ampuneeni päin mäntyyn. Ei ollut muu neuvona kuin kouria
kaulaani ikääskuin luupala kananpojasta olis tarttunut kurkkuuni; sillä
viisin sain vähän aikaa tuumatakseni. Sitten sanoin:

"Minä meinaan tietysti, että hän käy meidän kirkossa oleskellessaan
Sheffieldissä. S'on vain kesän aikana, kun hän tulee sinne ottaakseen
merikylpyjä."

"Mitä? Mitä hupsutusta! Eihän Sheffield ole meren rannalla."

"Kuka sit' on sanonut sitten?"

"Sinähän vast'ikään sen sanoit."

"_Minäkö_? Enhän sanonut."

"No, mutta herranen aika, sanoithan!"

"Enhän toki. Mitä tämä tietää!"

"Totta maarian sanoitkin!"

"Totta maarian en puhunut sinneppäinkään."

"No, _mitä_ Herran tähden sitten sanoit?"

"Minä sanoin, että hän tulee sinne ottaakseen meri_kylpyjä_. Sitä
sanoin, enkä rahtuakaan muuta."

"No, hyvänen aika! Miten hän ottais merikylpyjä, jos ei siell' olis
merenrantaa?"

"Katsotaanpas", sanoin siihen minä, "eikö ihmiset täällä ruukkaa
kongressi-vettä?"

"Kyllähän."

"No, täytyykö heidän matkustaa kongressiin sitä saadakseen?"

"Eikö mitä."

"No, eipä tarvitse myöskään William Neljännen matkustaa meren rannalle
saadakseen merikylpyjä."

"No, miten hän sitten saa niitä?"

"Aivan samalla viisin kuin ihmiset täällä saa kongressi-vettä --
tynnyreissä. Kas nyt, siellä Sheffieldin palatsissa on aivan mainion
hyvät muuripadat, sanon mä, ja kuningas tahtoo vetensä kuumana. He
eivät voi keittää niin paljo vettä siellä meren rannalla, sillä heillä
ei oo semmoisia rustinkeja."

"Jaha, johan ymmärrän. Olisit sanonut sen heti."

No, sillä kertaa olin ainakin päässyt pulasta, ja se mua ilahutti
suuresti. Mutta hän alkoi taas:

"Käykkö sinäkin kirkossa?"

"Tietysti -- joka sunnuntai."

"Missä sin' istut silloin?"

"Meidän penkissä tietysti."

"_Kenen_ penkissä?"

"No hei, _meidän_ -- teidän setänne Harveyn penkissä."

"Hänenkö? Mitä _hän_ tekee penkillä?"

"Istuu siinä tietysti. Mitä hän sillä tekis sitten?"

"No, mutta herranen aika! Minä luulin, että hän seisois
saarnastuolissa, hän."

Kas niin. Olin unohtanut että ukko rahjus mukamas oli pappi. Minun
täytyi tarttua entiseen temppuun uudestaan ja olin siis hätäilevinäni
kananpojanluun tähden, jommonen mukamas istui kurkussani taas --
saadakseni miettimisen aikaa. Sitten sanoin:

"No, mutt' ethän nyt Herran tähden luule, ett'ei siell' olis muuta kuin
yks pappi kutakin kirkkoa kohen?"

"No, mitä niitä enemmän tarvittais?"

"Hä? Mitäkö enemmän? Niiden pitää saarnata kuninkaalle tietysti!
Lystikäs tyttö sinä! Niit' on koko seitsemäntoista kappalta, tiedäkkös."

"Seitsemäntoista! No, mutta herranen aika! Min'en kuolemakseni jaksais
istua kuulemassa niin paljon pappia, jos koht' en ikinä pääsis
taivaaseen sen tähden. Meneehän heiltä totta maar koko viikko yhteen
kyytiin."

"Äsh! Eiväthän he kaikki saarnaa yhtenä päivänä, tietysti -- yks
kerrassaan vain."

"No, mutta mitä tekevät ne toiset kaikki sill' aikaa?"

"Ooh, ei juur mitään -- levähtelevät tai kiertelevät ympäri haavilla
tai vihkivät morsiusparia tai kastavat lapsia tai muita tommosia
pikkutöitä toimittelevat. Enimmäkseen he eivät tee mitään."

"No, mutta mitä hyötyä heistä sitten on oikeastaan?"

"Hyötyä? Eihän heitä tietysti hyödyn tähden pidetäkkään, vaan sen
tähden, että s'on muhkeaa ja _tyylikästä_, nääkkös. Ethän sinä näy
tietävän mitään."

"Äh, en minä huolikkaan tietää tuommoisia hassutuksia. No, sanoppas,
millaista on palvelusväen olla siell' Englannissa? Onko niiden parempi
kuin neekerien täällä?"

"_Ei_! Palvelusväkeä tuskin pidetään ihmisinäkään Englannissa. He
pitelevät heitä pahemmin kuin kohtaan."

"Eikö niill' anneta vapaapäiviä, niinkuin täällä meillä, jouluna ja
uunna vuonna ja heinäkuun neljäntenä?"[14]

"Mitä vielä! Kuuleehan sen, ett'et oo ollut Englannissa sinä. Voi,
voi, ristih--, voi, voi, Joanna, he eivät näe ainoatakaan friipäivää
vuoden toisesta päästä toiseen; eivät koskaan saa haistaakkaan mitään
sirkkusta tai tiateria tai neekeriavisoonia tai mitään muuta semmosta
huvitusta."

"Eikö ne pääse kirkkoonkaan."

"Ei koskaan."

"Mutta _sinähän_ käyt aina kirkossa."

No, siinä seisoin taas. Olin peräti unohtanut, että mukamas olin tuon
ukko lurjuksen palvelija. Mutta minä toinnuin pian ja kehräsin hälle
kokoon pitkän selityksen, miten mukamas _pikäntti_ oli toista kuin
tavallinen palvelija, ja että minä nyt olin pikäntti ja että minun
semmosena _täytyi_ käydä kirkossa vastoin tahtoanikin, herrasväkeni
kanssa, sillä niin seisoi laissa, sanoin mä. Mutta loruni ei mahtanut
mult' oikein luistaa, sillä huomasinpa että hän puisteli päätään vähän.
Hän sanoi:

"Kunnian sanalla -- etkö sin'oo istunut tässä hyvän aikaa panemassa
mulle omias?"

"Kunnian sanalla, en", sanoin mä.

"Etkö mitään?"

"En niin sanaakaan."

"Pane kaks sormea tämän kirjan päälle ja vakuuta sit' uudestaan."

Minä kyllä näin, että se vain oli vanha sanakirja, ja niinpä panin heti
käteni sen päälle ja sanoin niinkuin hän tahtoi. Ja sitten hän näytti
vähän tytyväisemmältä ja sanoi:

"No, minä sitten uskon siitä osan, mutt' empä totisestikaan usko
kaikkia."

"Mitä s'on kuin sin'et tahdo uskoa, Joanna?" kysyi Mary Jane, joka
samassa tuli seilaten sisään, Susanna takanaan. "S'on ilkeää sulta, kun
puhut tuolla lailla hälle, poika paralle, jok'on muukalainen täällä ja
niin kaukana poissa kotoaan. Mitäs itse sanoisit, jos joku tekis sulle
tuolla lailla?"

"Aina sin' oot tommonen, Maija, -- aina sinä sänttäät auttamaan
ihmisiä, ennenkun mikään on hätänä. Enhän min'oo tehnyt hälle mitään.
Hän on istunut tässä leipomassa mulle kaikenlaisia hupsuja juttuja,
ja minä vain sanoin, ett'en voinut niitä kaikkia niellä; muuta en oo
sanonut, en sanaakaan. Totta kai hän nyt sen verran kestää?"

"Sen verran? Sanoit mitä tahansa -- hän on vieraana täällä ja meidän
kestivieraana nyt, ja s'oli ilkeää sulta puhua hälle tuolla lailla. Jos
olisit hänen sijassaan ja joku sanois sulle semmosta, niin se surettais
sinua ja sais sinut häpeemään; eikä sinun myöskään pitäis sanoa niin
toiselle."

"No, mutta hyvä Maija, hän sanoi --"

"Min'en välitä siitä, mitä hän _sanoi_ -- se ei kuulu tähän. Sinun
pitää sittenkin olla hälle _ystävällinen_ etkä saa sanoa hälle mitään,
josta hän näkee olevans kaukana kotoaan ja vieraiden ihmisten parissa.
Ymmärräkkös?"

Minä aattelin siinä itsekseni, että tämä on se tyttö, jota minä annan
tuon vanhan veijarin kuninkaaksi puijata niin hävyttömästi!

Sitten puhkes Susanna puhumaan, ja hänkös vasta ristihuulta ripitti
niin, ett' oikein pöyristytti!

Ja minä aattelin itsekseni, että tuoss' on _toinen_, jota minä annan
noiden konnain petkuttaa!

Sitten Mary Jane pääsi uuteen vauhtiin taas, ja vaikka hän tapansa
mukaan puhui lempeästi ja kauniisti, niin istui siinä lopulta
ristihuuli raukka kuin mikäkin vaivanen syntinen ihminen ja puhkes
viimein poraamaan, tyttö parka.

"No, kas niin", sanoivat nuo toiset molemmat, "pyydä hältä sitten
anteeks."

Ja totta maarian tekikin hän sen. Ja hän teki sen niin turkkasen
kauniisti vielä, niin viehättävästi oikein, että minua suoraan sanoen
liikutti; ja minä vanha pakana toivoin vain saavani syöttää hälle tuhat
valhetta lisää, jotta hän sais tehdä sen vielä kerran.

Mutta samassa aattelin siinä myös itsekseni, että kas tuossa _vieläkin_
yks, jota nuo siunatut roistot minun avullani nylkevät. Kun hän oli
lopettanut, rupesit he kaikki kolme pakinoimaan kanssani ja pitivät
minua niin hyvänä kuin koskaan kukaan taitais, jotta mull' olis
kodikasta olla ja tietäisin heidät ystävikseni. Lopulta tunsin olevani
niin kurja, niin viheliäinen, niin kehno ihminen, että minä päätin, kun
päätinkin, itsekseni: "Minä varastan heille takasin nuo rahat, vaikka
henki menis."

Sikspä jätin heidät hyvästi ja sanoin meneväni nukkumaan, vaikk'en
suinkaan aikonut nukkua heti. Päästyäni yksikseni, rupesin näet
vahvasti tuumaamaan. Sanoin siinä itsekseni: meenkö suoraa päätä
tuon tohtorin luo ja paljastan nuo petturit? Ei -- sitä en tee.
Hän kenties kertois kuka oli hälle kannellut, ja silloin kuningas
ja herttua kyllä leipoisit mulle lämpimät kakut. No, meenkö mä
kuiskaamaan Mary Janelle kaikki tyyni? Ei -- se ei käy laatuun sekään.
Hän ei osais teeskennellä, vaan hänen silmistään nähtäis pian että
hän tietää jotakin, ja kun noilla molemmilla veijareilla oli rahat,
pujahtaisit he salaa tiehensä niineen päivineen. Ei -- ei ollut muuta
kuin yks neuvo. Minun täytyi varastaa rahat, ja mun täytyi näpistää
ne niin näppärästi, ett'ei kukaan vois epäillä minua varkaaksi.
Sitten kätkisin ne varmaan paikkaan, ja kun me oltais täältä kylliks
kaukana alajoella, kirjottasin Mary Janelle ja kertosin missä rahat
oli. Mutta s'oli paras, että kaappaisin ne jo tän' iltana, sillä tuo
tohtori vois milloin hyvänsä ruveta rettelöimään ja peloittaa molemmat
matkakumppalini pois kaupungista, jolloin he kyllä luiskahtaisit
tiehensä ryöstöineen päivineen.

No, tuumasin mä, minä menen nuuskimaan heidän huoneisiinsa. --
Yläporstuassa oli pimeä, mutta minä löysin herttuan huoneen ja kopeloin
siellä hetken aikaa pimeässä, kunnes tulin ajatelleeksi, ett'ei
kuningas juur ollut niitä, jotka antavat toisen hoitaa rahojaan; ja
niinpä menin hänen huoneeseensa ja rupesin kopeloimaan siellä. Mutta
min'en voinut saada juur mitään aikaan pimeässä enkä uskaltanut
kynttilääkään sytyttää. Ja niinpä päätin piiloutua sinne ja jäädä heitä
väijymään. Samassa kuulin heidän askeleensa ja aijoin mennä piiloon
sängyn alle; mutta siinä kiireessä sit' en löytänytkään, vaan hiipaisin
tuohon verhoon, jonka takana oli Mary Janen vaatteet. No, ei muu
neuvona kuin puikahtaa sen taakse ja kätkeytyä hameiden sekaan. Sinne
jäin seisomaan hiljaa kuin hiiri.

He tulivat sisään ja lukitsivat oven jälestään; ja heti ensimmäiseksi
meni herttua kontalleen ja kurkisti sängyn alle. Silloin minä iloitsin
siitä, ett'en ollut sitä löytänyt. -- No, he istuivat alas, ja kuningas
sanoi:

"No, mik' on hätänä? Sano sanottavas lyhyesti. S'on parempi, että
m'ollaan siellä alaalla lohduttamassa noita surevia tyttöjä kuin ett'
istutaan täällä ja annetaan heill' aikaa puhua meistä."

"Joo, seikka on se, Capet, että min' oon kovasti levoton. Tuo tohtori
minua huolettaa. Mitkä sull'on aikomukset? Mull'on muuan aatos, ja s'on
mielestäni hyvä."

"No, mikä s'on, herttua?"

"Joo, s'on se, että me luistetaan tiehemme jo tän' yönä, ennen kello
kolmea aamulla, ja reissataan jokea alaspäin rahapussi kontissamme.
Varsinkin kun joutui kynsiimme niin mukavasti, aivan kuin olis lentänyt
suuhumme paistettu varpunen; eihän meidän tarvinnutkaan _varastaa_ sitä
-- oomme saanut sen lahjaks. Minun neuvoni on, että me korjataan täältä
luumme."

Minä tulin kovin pahoilleni siellä Mary Janen hameiden välissä.
Pari tuntia sitten vielä olis herttuan tuuma ollut mulle melkein
yhdentekevä, mutta nyt se minua suretti ja peljätti. Silloin onneksi
sanoi kuningas:

"Mitä pirua! ja mekö sillä viisin luovuttais lopusta, jok'on paras osa
kaikesta? Ookko sinä hullu? Vai jätettäis me tänne kaheksan yheksän
tuhatta dollaria kiinteimistöön, jonka voi muuttaa rahaksi yhtä
helposti kuin kultakangen. Eihän m'olla hölmöjä."

Herttua mutisi vastaan; hänen mielestään oli kultapussi heille
kylliksi, ja hän ei kernaasti tahtonut kaivaa syvemmälle -- ei
puolestaan tahtonut ryöstää kolmea orpo raukkaa puti puhtaaks.

"Mitä joutavia!" sanoi kuningas. "Mehän ei ryöstetä heiltä mitään muuta
kuin juur nämä rahat. Ne, jotka ostavat omaisuuden, ne saavat pitkän
nokan, eikä tytöt. Kun näet tulee tunnetuks, ett' omaisuus ei ollut
meidän -- ja se kyllä saadaan tietää meidän mentyämme hiiteen -- niin
julistetaan kauppa mitättömäks ja omaisuus peruutetaan kuolinpesälle.
Nää orpotytöt saavat talonsa tavaransa takasin, ja siin'on jumaliste
aivan kylliks _heille_; he ovat sitä paitte nuoria ja reippaita ja
voivat helposti ansaita elatuksensa. _Heillä_ ei ole niin mitään hätää.
Hyvä jumala, onhan niitä tuhansia, satoja tuhansia, joilla sittenkin
on monin kerroin huonompi toimeentulo. _Heillä_ totta maarian ei ole
vähintäkään valittamista, s'on vissi se."

No, loppu lorusta oli, että kuningas puhui hänet kumoon, niin että
hän lopulta myöntyi ja sanoi: "no, olkoon menneeksi" Mutta kuitenkin
herttua vielä huomautti, ett'ei heidän suinkaan pitäis jäädä kauvaks
aikaa tähän kaupunkiin, koska mukamas tuo kiusanhenki tohtoriksi
saattais keittää heille aika sopan. Mutta kuningas sanoi vain:

"Viis minä tohtorista! Mitä mä _hänestä_ välitän! Menköön hiiteen!
Onhan meillä puolellamme kaikki kaupungin pässinpäät -- ja ne on
tietysti enemmistönä niin täällä kuin muuallakin."

Ja niin h'olit lähdössä alas jälleen. Silloin sanoi herttua:

"Mutta minä pelkään, että me kätkettiin rahat hulluun paikkaan."

Aha! aattelin mä. Olin näet jo ruvennut pelkäämään, ett'en sais mitään
tietääkkään.

"Miks niin?" sanoi kuningas.

"Siks että Mary Jane nyt tulee pukeutumaan mustiin, ja yht'äkkiä
lähettää hän tänne neekerin noutamaan hälle tarpeelliset vaatteet; ja
luulekko sinä että neekeri vois nähdä niin paljon rahaa lainaamatta
vähäsen?"

"Sull'on saakelin hyvä pää, sulla, herttua veikkoseni", sanoi kuningas
ja rupes samassa kopeloimaan verhon takana pari jalkaa siitä, jossa
minä seisoin. Minä likistyin seinää vasten niin tiivisti kuin voin ja
olin niin hiljaa kuin mahollista, vaikka mua vähän värisytti; ja minä
mietiskelin mitä nuo junkkarit tekis mulle, jos joutuisin kiinni, ja
mitä minä silloin sanoisin. Mutta kuningas sai rahapussin käsiinsä,
ennenkun olin ennättänyt ajatella ajatukseni loppuun, eikä hän nähnyt
minua. Sitten sysäsivät he pussin muutamasta repeämästä sisään
olkimatrassiin, jok' oli höyhenpolstarin alla sängyssä, ja sanoivat,
että s'oli turkkasen hyvä piilopaikka, koska neekerit mukamas aina
puistelee höyhenpolstarit vain, koskematta olkimatrassiin muuta kuin
pari kertaa vuodessa; sikspä mukamas nyt ei tarvinnut pelätä, että
kukaan kävis noita rahoja varastamassa.

Mutta siinä he erehtyivät. Ennenkun h'olit puolivälissä rappusia, oli
mulla pussi käsissäni. Sitten haparoin takasin karsinaani ja kätkin sen
sinne, kunnes keksisin paremman piilopaikan. Arvelin paraaksi, että
piilottaisin sen johonkin paikkaan ulkopuolelle talorakennusta, sillä
jos he kaipaisit sitä, nuuskisivat tietysti ensiksi joka nurkan koko
talossa. Sen hyvin tiesin. Sitten panin maata, vaatteet päälläni; mutt'
empä saanutkaan unta, sillä niin olin pänningissä saadakseni tämän
asian selville. Viho viimeinkin kuulin kuninkaan ja herttuan kämpivän
ylös; ja silloin vyöryin alas sängystäni ja makasin hetkisen mahallani,
leuka vasten niiden tikapuiden ylintä puolaa, jotka johtivat karsinaani
-- odottaen sillä viisin mitä ehkä nyt tulis. Mutta mitään ei tullut.

Makasin siinä kunnes kaikki tyyni oli hiiren hiljaa koko talossa; mutta
silloin konttasin alas tikapuita pitkin taas.




Viides luku.


Minä ryömin heidän ovelleen ja kuuntelin. He kuorsasit että kumisi,
ja minä hiivin siitä varvasnenällä tieheni ja pääsin eheänä rappusia
alas. Ei kuulunut hengen hievahusta. Kurkistin ruokahuoneen ovenraosta
ja näin kaikkein niiden, joiden piti valvoa ruumiin ääressä, sikeästi
nukkuvan tuoleillaan. Ovi oli siitä auki vierashuoneeseen, jossa
kuollut makasi, ja kummassakin suojassa paloi kynttilä. Minä hiivin
siitä ohi, ja toinenkin vierassuojan ovi oli auki, mutta siell'ei
ollut ketään sisässä muita kuin Pietari vainaja. Astuin eteenpäin,
mutta porstuan ovi oli lukittu ja avain poissa. Samassa kuulin jonkun
tulevan rappusia alas, takanani. Silloin lippasin vierassuojaan ja
vilkasin hät'hätää ympärilleni, mutt'en jumaliste keksinyt mitään muuta
piilopaikkaa rahapussille kuin karvarin kirstun. Kansi oli työnnetty
noin jalan verta sivulle päin, niin että kuolleen kasvot näkyivät
valkosen harson alta. Minä pistin rahapussin sinne ja työnsin sen
kappaleen matkaa kannen alle, justiin siltä paikalta, missä kuolleen
kädet lepäsit ristissä. Minun käteni kosketti niihin, ja silloin mua
pikkusen pöyristi; n'oli niin kylmät. Minä karkasin siitä tieheni ja
menin piiloon oven taakse.

S'oli Mary Jane, joka tuli. Hän astui suoraa päätä kirstun viereen,
hyvin hiljaa kuitenkin, ja pani polvilleen ja katsoi sinne sisään.
Sitten otti hän framille nenäliinansa, ja minä näin että hän itki,
vaikka hän oli selin minuun. Minä hiivin ulos, ja luikuessani
ruokahuoneen ohi kurkistin taas ovenraosta sisään. He eivät olleet
liikahtaneet paikaltaan, eikä siis kukaan ollut minua nähnyt. Kaikki
oli kuin olla piti.

Minä hiivin takasin karsinaani, mutta minua suututti että yritykseni
oli päättynyt sillä viisin, nähtyäni niin paljon vaivaa ja vaaraa. Jos
vain rahapussi sais olla rauhassa paikallaan -- aattelin mä -- niin ei
hätääkään; sillä kun m'oltais päästy pari sataa virstaa jokea alaspäin,
voisin kirjottaa Mary Janelle asiasta ja hän sais kaivattaa ruumisarkun
maasta ja ottaa pussin haltuunsa; mutta luultavampaa monin kerroin
oli, että he löytäisit pussin jo seuraavana aamuna, kun ruumisarkun
kansi oli ruuvattava kiinni jälleen. Ja silloin kuningas tietysti
heti sieppais rahat itselleen taas eikä sitten hevillä enää päästäis
ketään niitä varastamaan. Senpä tähden mull' oli ankara halu pujahtaa
alas uudelleen ja kaapata pussi kainalooni, mutta min'en uskaltanut.
Aamu oli jo lähenemässä, ja millä hetkellä hyvänsä vois joku noista
valvojista ruokasalissa herätä ja yllättää minut -- yllättää minut
kantamasta kainalossani kuuttatuhatta dollaria, joita ei kukaan ollut
uskonut haltuuni. Ei, eikös hiis -- aattelin itsekseni -- min'en tahdo
tulla sekotetuksi mokomaan juttuun.

Tullessani aamulla alas, oli vierashuoneen ovi lukittuna ja valvojat
olit menneet tiehensä. Siell'ei ollut muita kuin talonväki ja
leskirouva Bartley. Minä koin urkkia heidän kasvoistaan, olisko mitään
outoa tapahtunut, mutt' en huomannut mitään.

Aamupäivällä tuli hautausurakoitsija apulaisineen, ja he asettivat
ruumisarkun parin tuolin päälle keskelle huonetta, ja sitten he
tälläsit riveihin kaikki talon tuolit ja lainasit lisää naapureilta,
kunnes kaikki huoneet olit melkein täynnään. Ruumisarkun kansi oli
aivan samassa tällingissä kuin ennen, mutta min'en tohtinut käydä
katsomaan, olisko rahapussi tallella, kun niin paljo ihmisiä oli
ympärillä.

Sitten alkoi vieraat kokoontua, ja kuningas ja herttua ja tytöt
istuivat eturiviin kirstun pään puoleen, ja noin puolen tunnin
kuluessa kävivät nyt vieraat, toinen toisensa perästä, katsahtamassa
alas vainajan kasvoihin, ja muutamilta tipahti pari kyyneltä, ja
s'oli kaikki hyvin juhlallista ja hiljaista; mutta tytöt ja nuo
molemmat roistot painoivat kaiken aikaa päitään alaspäin ja pitivät
nenäliinojaan silmäinsä eessä ja porasivat vähäsen. Mitään muuta ääntä
ei kuulunut kuin toisinaan jonkun jalan krapsinta lattiaan tai kun joku
niisti nenäänsä -- ja min' olen huomannut, ett' ihmiset aina kuuraavat
kärsäänsä kaikkein enimmän juur hautajaisissa, pait kenties kirkossa.

Kun talo oli tullut täyteen väkeä, luikerteli heidän joukossaan
hautausurakoitsija niin sanomattoman lempeänä ja pehmeänä mustissa
hansikoissaan, järjestäen kaikki tamineet ja osottaen paikat kaikille;
ei hän sitä tehdessään elämöinnyt vähintäkään, ei enemmän kuin kissa.
Eikä hän edes puhunut yhtään halkaistua sanaa; hän vain hiljaa ja
varoen käänteli ja väänteli ihmisiä sinne tänne ja hankki paikat
myöhästyneille, aukaisten heille tietä; ja kaikki hän sai aikaan
ainoastaan muutamilla pään- ja kädenliikkeillä. Sitten hän itse
jäi seisomaan huoneen perimmäiseen päähän, selkä seinää vasten. En
ikipäivinäni ole nähnyt niin hiljaista, niin sävysää, niin salamielistä
miestä; hän ei yhtään kertaa edes hymähtänytkään, ei enempää kuin
palvattu lampaanlapa.

He olivat lainanneet muutaman urkuharmoonin, mutta s'oli kipeä, sillä
kun kaikki oli valmiina, istui muuan nuori rouva sen eteen ja alkoi
sitä rumputtaa, ja se ähkyi ja ryökkäsi ja voivotti niin surkeasti,
kuin sit' olis vaivannut koliikki. Kaikki yhtyivät virteen ja veisasit,
ja minun mielestäni oli Pietari vainaja ainoa, joll' oli hyvä olla,
sillä hän ei kuullut mitään. Sitten pastori Hobson nousi seisaalle,
hyvin juhlallisesti ja verkalleen, ja rupes puhumaan; mutta justiin
samassa alkoi kuulua mitä hirveintä melua alhaalta kellarista. S'oli
vain yks ainoa koira, mutta se piti semmosta riivatun elämää, ett' olis
luullut rauhan rauenneen koko maan päältä, eikä siitä tullut mitään
loppuakaan. Pastorin täytyi vaieta kesken ruumissaarnaansa ja jäädä
odottamaan -- siinähän tuskin voi kuulla edes omaa ajatustaankaan.
S'oli turkkasen tuskallista, eikä kukaan näkynyt tietävän mikä
tulis neuvoks. Mutta kesken kiusaa nähtiin, miten tuo pitkäkoipinen
hautausurakoitsija teki pienen viittauksen pastorille ikäänkuin sillä
sanoen: "Olkaa huoleti -- luottakaa minuun." Sitten kyykistyi hän
alas ja lähti hiipimään pitkin seinän vierustaa, niin että vain hänen
hartiansa näkyivät ihmisten päiden ylitse. Sill'aikaa yltyi kähäkkä
ja kiljunta kellarissa yhä kiivaammaksi. Viimein, kierrettyään kaks
seinää huoneesta ja lennettyään ulos, näkyi urakoitsija kuitenkin
päässeen perille kellariin. Me kuulimme aimo lätkähyksen, ja koira
kiljasi pari kertaa hirveästi, ja sitten tuli haudan hiljaisuus, ja
pastori jatkoi puhettaan ihan säntilleen samasta paikasta, johon oli
sen katkaissut. Parin minuutin päästä tuli hautausurakoitsijan selkä ja
hartiat taas soljuen sisään pitkin seinää, ja hän seisahtui entiselle
paikalleen, nousi seisomaan, pani kätensä ikääskuin kaihtimiksi
molemmin puolin suutaan ja kurotti kaulansa kuin kurki, ihmisten pään
yli, pastorin suuta vasten ja kuiskasi -- niin että kuului kaikkialle
--: "_Sill' oli rotta_!" Sitten hän vaipui alas paikalleen jällensä.
Selvästi näkyi, ett' ihmiset olit hyvin tyytyväiset, sillä heit' oli
tietysti ahdistanut ankara uteliaisuus. Tommoset pikku palvelukset
ei maksa mitään, mutta ne ne on, jotka tekevät ihmisen suosituksi ja
rakastetuksi lähimmäistensä joukossa. Niinpä nyt tuossa kaupungissa
esimerkiks ei ollut yhtään sielua, jost' olis pidetty niin paljon kuin
tästä hautausurakoitsijasta.

No, ruumissaarna oli hyvin kaunis, mutta hirveän pitkä ja ikävä; ja sen
jälkeen kuningas heti taas tukki puhumaan ja veivasi sisästään pitkän
pivollisen sanoja, paljasta lorua ja roskaa kaikki tyyni. Viimein
loppui toki sekin, ja hautausurakoitsija alkoi seilata ruumisarkulle
ruuvimeisseli kädessään. Silloin pusertui hiki nahastani, ja minä
tarkastelin häntä kovalla pinnistyksellä. Mutta hän ei rähjännyt
ollenkaan, ei vonkinut eikä tonkinut; hän vain lykkäs kannen hiljaa
paikalleen ja ruuvasi sen kiinni tottuneella kädellä. Siin' oltiin
siis. Min'en edes varmaan tiennyt, oliko rahapussi siellä vai ei. Mitäs
jos joku olis kaapannut sen käpäliinsä ja sitten luistanut tiehensä
hiiren hiljaa? -- miten minä silloin rohkenisin kirjottaa Mary Janelle?
Jos hän kaivattais ylös kirstun eikä siitä mitään löytäiskään -- mitä
hän ajattelis minusta? Saattaishan päälle päätteeks käydä niinkin, että
he panisit poliisin ajamaan minua takaa ja minä joutuisin putkaan. Ei,
paras olis, etten olis millänikään koko jutusta, etten kirjoittais
sanaakaan. Olinhan vain saanut aikaan sotkua ja ikävyyttä sekaantumalla
toisten asioihin. Kunhan en olis sitä tehnyt!

No, he hautasit Pietarin niinkuin muitakin haudataan, ja me palattiin
takasin hautausmaalta, ja minä tarkastelin heidän naamojaan taas --
en voinut sit' auttaa enkä saada mitään rauhaa. Mutta siitä ei mitään
lähtenyt; naamat eivät kertoneet mulle tämän taivaallista.

Iltapäivällä teki kuningas visiittejä jos jossakin ja oli ilettävän
imelä ja ystävällinen joka paikassa; ja samassa antoi hän heidän tulla
siihen luuloon, että hänen seurakuntansa Englannissa mukamas kaipasi
häntä kovasti, jonka vuoksi hänen täytyis saada kaikki asiat täällä
järjestetyks mitä kiireimmiten ja sitten palata suoraa päätä kotiin.
Hän oli kovasti pahoillaan mukamas, kun ei voinut viipyä täällä
kauvemmin; ja niin olit kaikki muutkin, vaikka he kyllä sanoivat
ymmärtävänsä, ett'ei sit' asiaa voinut auttaa. Sitten sanoi hän,
että hän ja William tietysti ottaisit tytöt mukanaan Englantiin; ja
se seikka heitä kovasti ilahutti, koska tyttöjen nyt tulis hyvä olla
sukulaisten luona, meinasivat he; ja se seikka ilahutti tyttöjä myös
-- ilahutti heitä siihen määrään, että he melkein unohtivat kaiken
surunsa, ja he pyysivät hänen myydä omaisuuden niin pian kuin suinkin,
niin olisit he valmiit lähtemään milloin hyvänsä. Nuo pikku raukat
olivat niin iloiset ja onnelliset, että minua oikein pöyristytti
ajatellessani miten heitä narrattiin ja petkutettiin; mutta min'en vain
keksinyt mitään neuvoa heidän avuksensa.

No, kuningas jumaliste kuuluttikin heti, että talo ja neekerit ja koko
irtaimisto myytäis huutokaupalla kolmantena päivänä hautajaisista;
mutta jos joku tahtois tehdä kauppoja sitä ennen, niin kävis sekin
laatuun.

Siitä nyt tyttöjen ilo sai ensimmäisen iskun, sillä ens päivänä
hautajaisista, tuossa kello kahentoista aikana, tuli pari
orjakauppiasta kuninkaan luo, ja hän möi heille kaikki neekerit,
ja näiden piti lähteä, -- poikien jokea ylöspäin Memphisiin, mutta
heidän äitinsä jokea alas Orleansiin. Minä luulin, että tytöiltä ja
neekereiltä sydämmet siinä särkyis surusta; he itkivät toinen toisensa
rinnoilla niin kauheasti, että minun oikein rupes tekemään pahaa
sitä nähdessäni. Tytöt sanoivat, että he eivät koskaan olleet edes
aavistaneet, että perhe tuolla tavoin tulis hajotetuksi tai myydyksi
pois kaupungista. Min'en ikipäivinä sais muististani sitä surkeaa
näkyä, kun nuo tyttö raukat ja neekerit pitivät toisiaan kaulasta ja
itkeä nyyhkyttivät, enkä min' olis kestänyt sitä toitottamatta ulos
koko totuutta, joll'en olis tietänyt, että kauppa oli peräti mitätön ja
tulis puretuksi, ja että neekerit siis myös parin viikon päästä olisit
kotona jälleen.

Asia nosti paljon melua kaupungissa, ja monet sanoivat suoraan, että
s'oli häpeällistä tuo, kun sillä tavoin erotettiin äiti ja lapset. Se
myös pilasi noiden molempain roistojen hyvää mainetta; mutta tuo rahjus
kuninkaaksi kävi mielettömyydessään päälle vain kuin lautapää härkä,
välittämättä vähintäkään herttuan varoituksista. Ja herttua puolestaan
oli kovasti levoton. Tuli sitten tuo avisioonipäivä. Varhain aamulla
kuningas ja herttua kömpivät ylös minun karsinaani ja herättivät minut;
ja minä näin heti heidän naamoistaan, että nyt oli piru merrassa.
Kuningas sanoi:

"Kävitkö sie minun huoneessani toisiltana?"

"En, teidän majesteettinne" -- niinhän minun aina tuli häntä nimitellä
meidän liittokuntamme kesken.

"Olikko sie siellä eilen tai eilen illalla?"

"En, teidän majesteettinne."

"Sano nyt totuus -- äläkä valehtele."

"S'on suora totuus, teidän majesteettinne. Min'en oo ollut teidän
huoneessanne varpaillanikaan sittenkun fröökynä Mary Jane ens iltana
näytti sitä Teille ja ja herttualle."

Herttua sanoi:

"Ookko nähnyt kenenkään muun sitten käyvän siellä?"

"En, teidän armonne, en -- en ainakaan muistaakseni."

"Aatteleppas nyt!"

Minä tuumailin hetkisen, keksin sitten keinon ja sanoin:

"Niin, niin, kyllähän minä näin neekerien käyvän siellä moneen kertaan."

Molemmat säpsähtivät ja katselit sitten toinen toistaan; näyttivät ens
siltä kuin eivät olis sitä odottaneet, mutta sitten siltä kuin olisit
sit' odottaneet. Herttua sanoi:

"Kävitkö ne siellä _kaikki_."

"Ei, ei ainakaan kaikki yhdellä kertaa. Niin -- minä, muistaakseni, en
nähnyt heidän tulevan ulos yhdessä muuta kuin yhden kerran."

"Ohoo! -- no, millonkas s'oli sitten?"

"Joo, s'oli kaiketikkin samana päivänä kuin hautaus -- aamulla,
vaikk'ei kovin aikasin, minä kun olin nukkunut liiaksi. Min' olin juur
mennä tikapuita alas, kun näin heidät."

"No, entä sitten? entä sitten? -- mitä he tekivät? Mitä he puuhasit?"

"No, ei juur mitään. En minä ainakaan nähnyt heidän mitään niin
erinomaista puuhaavan. He tepastelit pois varvasnenällä, ja minä
tuumasin, että h'olit olleet teidän majesteetinne huoneessa
siivotakseen tai jollain semmosella asialla, ja sitte, kun he huomasit
Teidän vielä nukkuvan -- tuumasin mä -- niin lähtivät he tiehensä hyvin
hiljaa, jott'eivät herättäis Teitä."

"Tuhat tulimmaista! Meitä on petetty!" sanoi kuningas, ja molemmat he
näyttivät hyvin nolatuilta ja tyhmiltä. Sitten seisoivat siinä hetken
aikaa mietiskellen ja kynsien korvantaustaan, mutta sitten herttua
naurahti, aivan noin niinkuin kana, ja sanoi:

"S'on mainiota! Miten nuo kirotut neekerit osas lyödä korttinsa! olivat
olevinaan _suruissaan_, kun heidän piti muuttaa pois! ja jumaliste
uskoinkin minä, että he niin olit; ja sitä samaa uskoit sinä, ja sitä
samaa uskoivat kaikki. Sanos sitten, ett'ei neekerillä ole taipumusta
näyttelijäks! Näyttelivätpä, hiis vie, tuota rooliaan niin hyvin,
ett' olisivat pettäneet itse pirunkin. Heissä on jumaliste _taitoa_
kymmenien tuhansien arvosta. Jos mull' olis pääomaa ja teateri, niin
enpä tosiaankaan parempia näyttelijöitä tahtois -- ja nyt oomme myyneet
ne polkuhinnasta täällä. Eihän vain nuokin kurjat lantit nyt ole
hukassa? Miss' on sulla ostajain vekseli?"

"Pankissa tietysti inkassoa varten. Missä hiiessä s'olis sitten?"

"No, _se_ ainakin on niinkuin olla pitää, jumalan kiitos."

Nyt puutuin minä puheeseen, hyvin sävysästi ja ikääskuin ujostellen:

"Onko mikään käynyt hullusti?"

Kuningas kääntyi minuun ärjästen:

"Mitä se sinuun tulee? Pidä kitas äläkä sekaannu toisten asioihin,
joita et ymmärrä, -- jos muutenkaan mitään ymmärrät. Muista se niin
kauvan kuin m'ollaan täällä." Ja herttualle hän sanoi: "Ja meill' ei oo
muu neuvona kuin juoda harmiryypyt ja pitää leukaläpemme. Ei sanaakaan
koko asiasta!"

Kun h'olit menossa tikapuita alas, naurahti herttua taas ja sanoi:

"No niin, sukkela myynti ja vähänen voitto! S'on hyvää afääriä se."

Kuningas mulkoili häneen ja sanoi:

"Sovittiinhan me että koettais myydä niin pian kuin suinkin. Jos voitto
ei oo niin suuri kuin toivottiin, niin eihän s'oo minun syyni enemmän
kuin sinunkaan."

"Vai niin? Eivätkö _he_ olis tässä talossa vieläkin ja _me_ sitä
vastoin jo aikoja sitten poissa, jos olis seurattu minun neuvoani?"

Kuningas puri häntä takasin minkä tohti, ja sitten hän taas alkoi
haukkua minua. Hän läksytti minua pahanpäiväisesti, kun en silloin
tullut kertomaan hälle heti, miten nuo neekerit tulit ulos hänen
huoneestaan sillä viisin -- mikä pöllö hyvänsä olis tietänyt, sanoi
hän, ett' asiat oli hullusti. Sitten rupes hän kiroilemaan _itseään_ ja
sanoi, että lopulta kaikki tyyni tuli siitä, ett'ei hän tuona aamuna
pysynyt tapansa mukaan loikomassa laiskana sängyssään, hätäilemättä
niin aikasin ylös; ja hän vannoi kovan valan, ett'ei enää ikipäivinä
olis kenenkään aamukukkona. Tuolla viisin noituivat he hyvän aikaa,
ja min' olin turkkasen ilonen, kun olin tietänyt syyttää neekereitä
tekemättä heille sillä mitään vahinkoa.




Kuudes luku.


No, minä puin päälleni ja kömpin tikapuita alas ja tulin alakertaan;
mutta mennessäni tyttöjen huoneen ohi, oli ovi auki, ja minä näin Mary
Janen istuvan vanhan hylennahkaisen kapsäkkinsä vieressä. S'oli vielä
auki, ja siihen oli pakattu hänen kamssujaan -- tuota Englannin matkaa
varten mukamas. Mutta juuri silloin lepäsi hän, siististi kääritty
leninki polvillaan ja kädet kasvoillaan -- hän itki. Sit' oli minun
kauhean katkera nähdä. Meninpähän siis sisään ja sanoin:

"Fröökynä Mary Jane ei voi kestää sitä, kun toisell' on paha olla, enkä
juur minäkään sitä voi -- tuskinpa koskaan. Sanokaa mulle miten on."

Hän teki sen. Ja n'oli tietysti nuo neekerit taas -- arvasinhan sen.
Hän sanoi, että tuo hauska matka Englantiin nyt oli hältä kokonaan
pilattuna; eikä hän enää milloinkaan luullut voivansa olla onnellinen,
aatellessaan ett' äiti ja lapset eivät enää koskaan näkis toisiaan
tässä maailmassa -- ja sitten hän puhkes vielä kiivaampaan itkuun ja
pusersi kämmenensä yhteen ja sanoi:

"Oi, hyvä Jumala, eivätkö he koskaan enää saa nähdä toisiaan?"

"He _saavat_ sen -- vieläpä varsin pian, ennenkun kahta viikkoa on
mennyt -- sen tiedän _minä_", sanoin mä siihen. Kas niin, se kirpos
kieleltäni aivan tapaturmassa! -- ja tuossa paikassa oli hän kietonut
kätensä kaulani ympäri ja rukoili, että sanoisin sen "_vielä kerran,
vielä kerran, vielä kerran_."

Jo äkkäsin, ett' olin puhunut itseni pussiin, ja niin pyysin nyt
hädissäni, että hän antais mun tuumata vähäsen. Sill' aikaa istui hän
siinä kovasti levottomana ja kiihkeänä ja kauniina, mutta samalla
näyttäen onnelliseltakin ja iloiselta, aivan kuin ihminen, jok' on
päässyt porottavasta hampaasta. No, minä mietiskelin sinne ja tänne.
Kuten jokainen tietää, niin on ihmiselle varsin vaarallista puhua
totta, kun on pulassa -- siltä ainakin näyttää, vaikk'ei mulla itsellä
silloin vielä ollut paljo kokemusta asiassa; mutta tässä erityisessä
seikassa näytti minusta nyt siltä, kuin olis ollut parempi, jopa
suorastaan viisaampaakin puhua totta kuin valehella. Minä päätin
toiste, kun saisin paremmin aikaa, miettiä asiaa tarkemmin; outoahan
s'oli ja vastoin kaikkea yleistä tapaa, mutta yhtäkaikki päätin minä,
kun päätinkin, puhua suuni puhtaaksi, vaikka se totta maarian tuntui
siltä, kuin olis istunut ruutitynnyrin päälle ja sitten pistänyt siihen
tulen, nähdäkseen mihin joutuis. Sikspä siis sanoinkin viimein:

"Kuulkaahan, fröökynä Mary Jane, onko teillä jotain ystäviä kappaleen
matkaa kaupungista, joiden tykö voisitte mennä ja viipyä siellä kolme
neljä päivää?"

"On, on kyllä -- Lothropit. Miks sitä kysyt?"

"Kyllä sen saatte sitten tietää. Jos minä nyt sanon, mistä tiedän että
neekerit yhtyvät jälleen kahdessa viikossa -- vieläpä tässä samassa
talossa -- ja jos myös _todistan_ että sen tiedän, tahtooko fröökynä
silloin heti lähteä noiden Lothropin herrasväen luo ja viipyä siellä
neljä päivää?"

"Neljä päivää!" sanoi hän; "vaikkapa koko vuoden!"

"No, hyvä", sanoin mä, "min'en tahdo muuta kuin että fröökynä vakuuttaa
sen sanallaan - min' uskon sitä enemmän kuin jos toinen vannois käsi
Raamatun päällä." Hän punastui ja hymyili hyvin kauniisti, minun niin
sanoessani. "Ja nyt", jatkoin mä, "jos sallitte, suljen mä oven ja
panen sen lukkoon."

Sen tehtyäni istuin jälleen alas ja sanoin:

"Älkää nyt vain huutako. Istukaa rauhassa ja kuulkaa kuin mies. Minä
sanon teille totuuden, ja teidän täytyy, hyvä fröökynä, rohkaista
mielenne, sillä n'on turkkasen ikäviä asioita, ja ne kyllä koskevat
teihin kipeästi, mutta nyt ei auta. Katsokaas, nämä 'setänne' mukamas
täällä, ne ei ole mitään setiä ollenkaan -- n'on vain pari petturia,
oikeita roistoja ja kanaljoja. Kas niin, nyt on pahimmat päästy - loput
on helpompaa."

Tietysti olin häntä pahanpäiväisesti pelättänyt; mutta min' olin
nyt myös päässyt pahimmasta loukkauskivestä, ja niinpä annoin mennä
hyvää kyytiä vain, vaikka hänen silmänsä suurenivat suurenemistaan ja
alkoivat ikäänkuin säkenöidä. Minä kerroin hälle säälimättä kaikki
tyyni, ens hetkestä lähtein, kun me tultiin tekemisiin tuon nuoren
pöllöpään kanssa, jok' oli menossa höyrylaivalle, aina siihen asti, kun
hän -- nimittäin Mary Jane -- kapusi kuninkaan kaulaan porstuvan ovella
ja kuningas häntä suuteli kuus-seitsemäntoista kertaa yhteen mittaan.
-- Siihen paikkaan päästyäni, hyppäsi tyttö parka ylös paikaltaan,
punasena kasvoiltaan kuin laskeva aurinko, ja sanoi:

"Ooh, sitä itikkaa! Tule, joudu -- riennetään -- heti paikalla -- minä
tahdon, että he kastetaan tervaan ja höyheniin ja sitten viskataan ne
jokeen!"

Minä sanoin:

"Olkoon menneeks. Mutta meinaako fröökynä, ett' _ennenkö_ lähtöänne
Lothropin herrasväen luo, vai -- --"

"No, voi, voi, mitä mä ajattelenkaan!" sanoi hän ja istui jälleen.
"Älä muista mitä sanoin, _ethän muista? ethän_?" Ja hän pani hienon,
tuon silkin hienon kätensä minun käteni päälle niin makeasti, että
minä kuolemaksenikaan en olis tahtonut pahoittaa hänen mieltään. "Minä
en ajatellut ollenkaan mitä sanoin, olin niin kiihtynyt", sanoi hän,
"jatka nyt vain, niin en häiritse sinua enään. Sano mulle mitä mun
pitää tehdä, niin minä teen niin, olkoon mitä hyvänsä."

"Niin", sanoin mä, "n'on oikein peevelin pataljoonaa, nuo molemmat
kanaljat, ja nyt s'on sillä viisin, että minun täytyy kulkea heidän
kanssaan vielä jonkun aikaa vastoin tahtoanikin -- en kernaasti nyt
sano _minkä tähden_ -- ja jos nyt mentäis kantelemaan, niin tämä
kaupunki kai kyllä pelastais _minut_ heidän kynsistään; mutta ompahan
olemassa toinen, jota te ette tunne ja joka silloin joutuis hirveään
pulaan. Meidän täytyy pelastaa _hänet_, eikös niin? Eihän siis mennä
kantelemaan nyt?"

Samassa juolahti päähäni hyvä tuuma. Minä näin, miten ehkä minä ja Jim
päästäis irti noista roistoista; he joutuisit vankeuteen, ja sitten
me mentäis, minä ja Jim. Mutta min'en uskaltanut matkustaa lautalla
päivän aikana, kun siell'ei ollut kukaan muu kuin minä vastaamassa
nenäkkäisiin kysymyksiin, ja sempä tähden koin laittaa niin, ett'ei
mitään tulis ilmi ennenkun illalla. Minä sanoin:

"Fröökynä Mary Jane, minä sanon teille mitä me tehdään -- ja teidän ei
kenties tarvitse viipyä niin kauvan noiden Lothropien luona. Asuvatko
he kaukanakin täältä?"

"Vähän kuudetta virstaa vain -- suoraa maantietä maalle."

"Hoo, no s'on hyvä. Lähtekää nyt, hyvä fröökynä, sinne ja viipykää
siellä kello yhdeksään tai puoli kymmeneen illalla ja pyytäkää heidän
silloin kyyditä teidät takasin -- sanokaahan ett' ootte unohtaneet
jotain. Jos sitten ennätätte tänne ennen yhtätoista, niin pankaa
kynttilä tähän ikkunaan, ja jos minua ei kuulu, niin oottakaa kello
_yhteentoista_, ja jos en minä silloin tule, niin tietää se, että
min' oon päässyt tieheni ja että kaikki on hyvin. Joutukaa sitten
ja kertokaa mitä väkeä nuo sedät Englannista on ja laittakaa heidät
putkaan."

"Hyvä on", sanoi hän, "minä sen teen."

"Ja jos sattuis niin hullusti, ett'en pääsiskään käpälämäkeen, vaan
joutuisin kiinni noiden roistojen kanssa, niin kai fröökynä on niin
hyvä ja sanoo, että minä kerroin teille kaikki tyyni etukäteen, ja
pitää puoltani minkä voi."

"Kyllä, minä pidän sinun puoltas, ole huoleti siitä. Ei kukaan saa
tehdä sulle vähintäkään pahaa!" sanoi hän, ja minä näin, että hänen
kulmakarvansa värähtelit ja hänen silmänsä oikein säkenöivät.

"Niin, jos minä pääsen tieheni", sanoin mä, "niin tietysti en voi olla
täällä todistamassa, että nuo roistot eivät ole teidän setiänne, enkä
oikeastaan vois sitä tehdä, vaikk' olisin täälläkin. Minä vain voisin
vannoa, että n'ovat pettureita ja kanaljoja, siinä kaikki; vaikkahan
sekin jo merkitsee paljo kyllä. Mutta löytyy toisia, jotka voivat sen
todistaa paremmin kuin minä -- ja n'on väkeä, joita ei niin helposti
epäillä kuin minua kenties epäiltäis. Minä näytän teille, mistä ne
löydetään. Antakaappa mulle lyijykynä ja paperipalanen. Kas tässä:
'_Kuninkaan Kameleontti, Bricksvillessä_'. Pistäkää se hyvään talteen.
Kun oikeus sitten tahtoo tolkkua näistä kahdesta värkistä, niin
lähettäköön vain Bricksvilleen sanomaan, että täällä on pantu kiinni ne
miehet, jotka näyttelit Kuninkaan Kameleonttia, ja pyytäköön muutamia
todistajia -- niin minä takaan, että saatte tänne koko kaupungin tuossa
paikassa, fröökynä Mary. Ja kyllä he puhuvatkin suunsa puhtaaks,
säälimättä; minä tiedän sen."

Arvelin sen asian nyt olevan selvillä ja sanoin sitten:

"Ja antakaa te vain huutokaupan tapahtua. Tuon pienen ilmotuksen mukaan
ei kenenkään tarvitse maksaa ostojaan, ennenkun kokonainen päivä on
kulunut huutokaupasta, ja nuo konnat taas tietysti eivät tahdo lähteä
täältä ennenkun rahat on heidän taskussaan -- ja kun sitten 'setien'
seikat selvenee, niin on koko myynti mitätön, ja he eivät _saa_ noita
rahoja. Sama oli asian laita neekerien myynnin suhteen -- se ei ollut
mitään myyntiä, ja neekerit ovat takasin täällä ennen pitkää. Nuo
lurjukset eivät tule saamaan pankista ulos rahoja _neekereistä_ nyt --
he ovat molemmat pussissa, fröökynä Mary."

"No niin", sanoi hän, "minä menen nyt vain syömään aamiaista ja sitten
lähden suoraa päätä Lothropille."

"Ei, ei, eikös hiis, Mary fröökynä", sanoin mä, "ei se käy päinsä;
lähtekää ennen aamiaista."

"Miks niin?"

"Siks' että te, hyvä fröökynä, ette ole noita nahkanaama-ihmisiä,
joiden kasvonpiirteistä ei mitään näy. Ei ole sen parempaa kirjaa
kuin teidän kasvonne. Siitä voi lukea ajatuksenne kuin olis ne siihen
selvästi präntätty. Luuletteko te, että voitte mennä näyttämään
tuota kirjaa setä ukoille, kun he taas tulevat tarjoomaan teille
aamumuiskunsa, ilman että -- --"

"Älähän sano, älähän sano! Minä lähden ennen aamiaista -- ja mielelläni
lähdenkin. Mutta jätänkö mä sisareni tänne noiden kanssa?"

"Jättäkää ne vain -- eihän se nyt heitä niin paljon haittaa. Voivathan
he sen vielä vähän aikaa kestää. Nuo kelmit rupeisivat epäilemään
jotain, jos te lähtisitte kaikki. Teidän, hyvä fröökynä, ei nyt pidä
tavata niitä eikä sisarianne eikä ketään koko kaupungissa -- jos joku
naapuri sattuis teiltä kysymään, miten setänne jaksavat tän' aamuna,
kasvonne heti kertois jotakin. Ei, lähtekää te sinne suoraa päätä, hyvä
fröökynä, niin minä hoidan heidät kaikki täällä. Minä pyydän fröökynä
Susannan sanomaan terveisenne sedillenne ja ilmottamaan, että ootte
lähteneet virkistämään itseänne muutamaks tunniks tai tapaamaan jotakin
ystävää ja että te tuutte takasin illalla tai huomen-aamuna aikasin. --
Ja sitten viel' yks asia -- tuo rahapussi."

"Niin, he saivat rahat; ja voi kuinka minua nyt harmittaa tyhmyyteni,
kun sillä tavoin annoin ne heille."

"Niin, mutta nyt on seikka se, että he sittenkään eivät ole saaneet
noita rahoja."

"Missä ne sitten on?"

"Niin, kumpahan sen tietäisin! Mull' oli pussi jo hallussani, sillä
minä varastin sen heiltä, ja minä varastin sen antaakseni sen
teille; ja minä tiedän mihin sen kätkin, mutta pelkään ett'ei s'oo
siellä enään. Min'oon hirveästi pahoillani, fröökynä Mary Jane, niin
pahoillani kuin koskaan voin olla; mutta minä koin parastani. Oli
vähältä, ett'en joutunut kiinni, ja mun oli pakko kätkeä rahat ens
piilopaikkaan, minkä äkkäsin, ja juosta tieheni -- ja se ei ollut
mikään hyvä paikka."

"Ooh, älähän soimaa itseäs -- ethän voinut sit' auttaa. Mutta mihin
kätkit ne sitten?"

Min'en tahtonut saattaa häntä muistamaan surujaan taas, ja minun oli
kovin vastahakoista kertoa hälle tuosta piilopaikasta, kun tiesin että
hän heti tulis aattelemaan, miten vainajan ruumis makais kirstussaan
rahapussi vatsalla. Siispä vaikenin hetkeksi, ja sitte sanoin:

"Minun on niin vaikea sitä sanoa, fröökynä Mary Jane, mutta minä
kirjotan sen paperipalalle, ja te voitte lukea sen matkalla Lothropin
herrasväen luo. Käykö se laatuun?"

"Kyllä, kyllä."

Minä kirjotin näin: "Minä pistin rahapussin ruumisarkkuun. S'oli
siellä, kun te itkitte ruumisarkun vieressä yöllä. Minä seisoin oven
takana, ja minun kävi teitä niin kovasti surku, fröökynä Mary Jane."

Mun tuli vesi silmiin vähäsen, muistellessani miten hän makas
polvillaan kirstun vieressä sinä yönä itkien nyyhkyttäen, samalla kun
nuo peevelit hänen oman ortensa alla häpäisivät häntä ja varastivat
rosvoilivat; ja kun käärin yhteen paperipalan ja ojensin sen hälle,
näin kyynelten nousevan hänenkin silmiinsä; ja hän tarttui käteeni ja
puristi sitä kovasti, sanoen:

"Hyvästi nyt, Herran haltuun -- minä teen aivan niinkuin oot sanonut;
ja jos en enää koskaan sinua näkis, niin en ainakaan sinua eläissäni
unohda, vaan muistelen sinua aina, aina, ja tahdon myös _rukoilla_
sinun puolestasi" -- ja samassa hän meni.

Rukoilla minun puolestani! Aattelinpa siinä itsekseni, että jos
hän oikein olis tuntenut minut, niin tuskinpa vain oliskaan niin
umpimähkään ottanut mokomaa työtä urakalle. Mutta kyllä hän sen
sittenkin olis tehnyt -- semmonen hän oli. Häness' olis ollut kuraassia
ruveta rukoilemaan vaikka itse Juutas Iskaariuksen puolesta, jos
siksi tuli -- hän ei ollut mikään jänis, s'on vissi se. Sanokaa mitä
tahansa, minä sanon, että siinä tytössä oli enemmän ruutia kuin missään
muussa tytössä, mit' ikinä olen nähnyt. Luulette kenties, että minä
mielistelen, mutta sitä en tee, en totta maar teekkään. Ja jos kysytte
koreutta -- ja hyvyyttä myös -- niin hän vei voiton jok'ikisestä. En
ole häntä kertaakaan nähnyt siitä kun näin hänen menevän ulos tuosta
ovesta, en, en koskaan siitä hetkestä; mutta ajatellut ja ajatellut
häntä olen mä monta tuhatta ja miljonaa kertaa ja sitä, kun hän
sanoi tahtovansa rukoilla minun vaivasen puolesta. Ja jos luulisin
siit' olevan mitään hyötyä, niin totta maarian ryhtyisinkin _minä_
rukoilemaan _hänen_ puolestaan, vaikka kaatuisin siihen paikkaan.

No, Mary Jane puikahti ulos takatietä, luulen mä, sillä kukaan ei
nähnyt hänen lähtevän. Kun tapasin Susannan ja ristihuulen, sanoin:

"Mikä onkaan sen herrasväen nimi tuolla toisella puolen jokea, jota te
aina tavan takaa käytte katsomassa?"

He sanoivat:

"Siell'on montakin, mutta etenkin käydään me Asessorilla."

"Aivan oikein, s'oli heidän nimensä", sanoin mä; "olin sen unohtanut.
Niin no, fröökynä Mary Jane käski mun sanoa teille, että hän meni sinne
kiireimmän kautta -- yks heistä on sairaana."

"Kuka sitten?"

"No kas, kuka se nyt olikaan? Joko nyt unhotin taas? S'oli, --
s'oli -- --"

"Hyvänen aika! Eihän se vain ole Veera?"

"Joo, ikävä kyllä", sanoin mä, "mutta Veera se todellakin on. Nyt
muistan kun kuulen nimen."

"No, voi, voi -- ja viime viikolla hän viel' oli aivan terve! Mikä nyt
on tullut?"

"Hm! He valvovat hänen vuoteellaan kaiket yöt, sanoi fröökynä Mary
Jane; s'on hyvin vaarallista."

"No, mutta Herra hallikkoon! Mikä Herran nimessä häntä vaivaa?"

Minä tuumasin hetkisen jotakin uskottavaa; sitten sanoin:

"Syyhy."

"Syyhy? No, mutt' eihän heidän toki sentähden tarvitse valvoa hänen
kanssaan?"

"Niin, mutta tämä syyhy on jotakin aivan omituista, jotain uutta lajia,
sanoi fröökynä Mary Jane."

"Mitä uutta lajia?"

"Siihen on sekaantunut muita juttuja."

"Mitä muita juttuja?"

"Tuhkarokkoa, hinkuyskää, kurkkumätää, aivotulehdusta, keuhkokuumetta,
tuberkkuliinia, vatsasyöpää, umpisuolen tulehdusta ja jumala ties mitä."

"No, Herra siunakkoon! Ja sitä sanot sinä _syyhyksi_?"

"Niin sanoi fröökynä Mary Jane."

"No, mutta voi sentään! Minkä tähden sanottais sitä _syyhyksi_?"

"Sen tähden että s'on syyhyä. S'on alkanut siitä."

"Ääh! Eihän tuoss'oo mitään järkeä. Kuulehan! Jos joku ihminen loukkaa
varpaansa ja kompastuu ja putoo kaivoon ja taittaa niskansa, ett'
aivot juoksevat ulos, ja sitten kysytään: 'mistä hän kuoli?' ja joku
tyhmeliini vastaa siihen: 'Hän loukkas varpaansa', niin onko siinä
mitään järkeä? Ei. Eikä tuossa sun 'syyhyssäs' myöskään ole mitään
järkeä, s'on hölyn pölyä."

"Hölyn pölyä? Hoo-o? Onko _karhi_ hölyn pölyä? -- pimeässä? Jos te
takerrutte yhteen hampaaseen, niin ootte samassa kiinni muissakin,
eikös niin? Ettehän pääse menemään tuon hampaan kanssa vetämättä koko
karhia muassanne, vai mitä? No, tämä syyhy on ikääskuin jonkinmoinen
karhi; siin'on sen seitsemän purevaa hammasta - ymmärrättekös? Ja tehän
voitte tarttua siihen myös."

"No, voi, voi, s'on hirviää", sanoi ristihuuli. "Minä meen Harvey sedän
luo ja -- --"

"Kuulkaahan nyt", sanoin mä, "täytyyhän teidän setienne lähteä
takasin Englantiin niin pian kuin suinkin, eikös niin? No, ja te
luulette heidän raskivan lähteä menemään ja jättää teidät tulemaan
koko tuon pitkän matkan omin päinne? Eihän toki. Te tiedätte, että
he vartoisivat teitä, nuo hyväsydämiset miehet. Harvey setänne on
pappi. No, luuletteko, että hän tahtois pettää höyrylaivakatteinia
antamalla fröökynä Mary Janen nousta laivaan, kun fröökynään kenties on
tarttunut syyhy? Ei, hän ei sitä tekis, sen tiedätte. No, mikä hälle
siis neuvoksi? Ooh, hän sanois näin: 'S'on sangen ikävää, mutta minun
pappisvirkani saa nyt mennä onnensa nojaan, sillä veljentyttäreni
on hirveän pluribus-unum syyhyn tarttumiselle alttiina; minun
velvollisuuteni on jäädä tänne ja odottaa kolme kuukautta nähdäksemme,
onko se häneen tarttunut'. -- Mutta jos arvelette paraaksi mennä
kertomaan Harvey sedällenne -- --"

"Ja jäädä mököttämään tänne, kun meillä kaikilla vois olla hauska
Englannissa sill'aikaa kun varrotaan, onko Mary Jane saanut sen vai
eikö? Sinä puhut kuin kana."

"No, kenties on paras että kerrotte asian naapureille?"

"Naapureille? Aivan yhtä tyhmää. Etkö ymmärrä, että he heti menisivät
kielittelemään? Ei, täss'ei ole mikään muu neuvona kuin ett'ei kerrota
siitä kellekkään."

"Niin, kenties ootte oikeassa -- minä luulen todellakin ett' _ootte_
oikeassa."

"Mutta luulenpa, että meidän täytyy sanoa setä Harveylle, että
Mary Jane lähti ulos vähäks aikaa, johonkin, niin ett'ei setä tule
levottomaks hänen tähtensä'."

"Niin, fröökynä Mary Jane toivoi että tekisitte niin. Hän sanoi: 'Käske
heidän sanoa terveiseni setä Harveylle ja setä Williamille ja antaa
heille muiskut puolestani, ja sano että mä lähdin joen yli katsomaan
herrasväki -- --', niin, mik' onkaan sen rikkaan herrasväen nimi, jota
Pietari setänne niin usein muisteli? Minä meinaan sitä, joka -- --"

"Aah! Sinä tarkotat varmaankin Apthorpsia, eiks' niin?"

"Aah, niin s'oli. Joo, fröökynä Mary Jane sanoi, että sanottais, että
hän poikkes sinne pyytämään Apthorpseja tulemaan huutokauppaan ja
ostamaan tämän talon, sillä Pietari setä oli mukamas aina toivonut
että he sen saisivat ennen kaikkia muita; ja että fröökynä Mary Jane
sanoi koittavansa yllyttää heitä kunnes he lupaisivat tulla, ja
sitten, jos hän ei olis liian väsynyt, hän palais kotiin, mutta muuten
vasta huomen-aamuna. Hän sanoi: älä puhu mitään Assessoreista, vaan
ainoastaan Apthorpseista -- jok'on aivan uskottavaa, sillä hän meneekin
sinne puhumaan talonkaupasta; mä tiedän sen, hän sanoi mulle niin itse."

"Hyvä on", sanoivat he ja laittautuivat saattamaan sedilleen nuo
terveiset ja muiskut ja tiedot.

No, ja sillä viisin oli kaikki reilassa nyt. Tytöt eivät mitään sanois,
sillä he halusivat lähteä Englantiin; ja kuningas ja herttua soivat
kernaammin, että Mary Jane oli puuhaamassa huutokaupan hyväksi, kuin
että hän olis ollut tohtori Robinsonin muokkailtavissa. Min' olin
varsin tyytyväinen; olin mielestäni toimittanut asiat aika sievästi
-- tuskinpa Tom Sawyerkaan olis niistä paremmin selvinnyt. Niin no,
kyllähän hän kenties sentään olis sotkenut niihin enemmän _tyyliä_;
min'en siinä kohden vielä ollut oikein taitava, kun en ollut siihen
niin harjaantunut.

No, iltapäivällä pidettiin sitten vasaramarkkinat isotorilla, ja
kuningas seisoi kaiken aikaa vasaramiehen vieressä ja oli niin kauhean
jumalisen näkönen ja pisti aina tavan takaa huutojen väliin pienen
raamatunlauseen tai jotain muuta hurskautta; ja herttua hän kierteli
ympäri ihmisjoukossa ja kaakotti gu-gu-guutaan kuin ainakin.

No, niin tuli vähitellen kaikki myydyksi, pait pikkunen vanha
hautapaikka hautausmaalla. Mutta sekin piti myytämän, kuinkas muuten?
-- en ikinä ole nähnyt mokomaa sutta kuin tuo meidän kuninkaamme; hän
nieli kaikki mitä eteen tuli. Siinä juur paraikaa huudettiin tuota
turvetta, kun muuan höyrylaiva laski laituriin, ja muutaman minuutin
perästä tuli sieltä rynnäten iso parvi poikia ja muuta loisväkeä, ja he
huusivat ja ulvoit ja hurrasit ja nauroivat kuin hullut.

"Ha! ha! ha! Mainiota, mainiota!" kuului heidän joukostaan; "eläköön
kilpailu! täällä tulee uusi plutoona Pietari Wilksin perillisiä! uusi
lauma ulkomaan eläviä! Tulkaa kattomaan! Maksaa kymmenen penniä! Ha!
ha! Ha!"




Seitsemäs luku.


He kulettivat muassaan, keskellä joukkoa, erästä vanhanpuoleista
herrasmiestä, joka näytti hyvin siivolta ja sävysältä, ja erästä
nuorempaa, joka näytti yhtä siivolta ja sävysältä ja piti oikeata
käsivarttaan siteessä. Ja voi tuhannen aika, kuinka tuossa
pataljoonassa elämöitiin ja naurettiin ja hulluteltiin! Minä
puolestani en pitänyt sitä niin erittäin hauskana, ja minä vilkasin
vähä kuninkaaseen ja herttuaan nähdäkseni, miltä heidän naamansa
näyttäis. Luulin että h'olisit vähä kalvenneet. Mutta mitä vielä!
Herttua ei ollut tietävinään tämän taivaallista mist' oli kysymys, vaan
kukutti vain gu-gu-guutaan niinkuin ennenkin, ilosena ja tyytyväisenä
kuin kirnupiimäleili, josta piimä pulppuaa ulos; ja kuningas hän
vain tuijotti ja tuijotti niin vakavan ja surumielisen näkösenä
vastatulleisiin vieraisiin, kuin olis hän saanut vatsanväännettä
sisimpään sydämmeen asti ajatellessaan että tässä matoisessa maailmassa
saattoi löytyä mokomia pettureita ja veijareita. Ooh, hän näytti tuota
rooliaan ihmeen hyvästi. Joukkokunta kaupungin mahtavimpia ihmisiä
kokoontuikin kuninkaan ympärille, näyttääkseen että he pitivät hänen
puoltaan. Vasta-tullut vanha herra näytti kovasti hämmästyneeltä ja
ällistyneeltä. Hetken päästä hän rupes puhumaan, ja minä kuulin heti,
että _hän_ puhui niinkuin Englantilainen eikä niinkuin kuningas, vaikka
kuninkaankaan puhetapa ei ollut paljasta vettä. Minä en osaa matkia
sen vanhan englantilaisen herran puhetta, mutta minä ymmärsin mitä hän
meinasi. Hän meinasi nimittäin näin:

"Tämäpä todellakin on sattuma, joka tulee mulle äkkiarvaamatta; ja
minä tunnustan suoraan, että tällä hetkellä en tiedä, millä tavoin
todistaisin olevani se kuin olen, sillä veljeäni ja minua on kohdannut
tapaturma. Hän on taittanut käsivartensa, ja meidän matkakapineemme
menivät erehdyksestä viime yönä siihen kaupunkiin, joka on heti
yläpuolella tätä. Min'oon Pietari Wilksin veli Harvey, ja tämä
on hänen veljensä William, jok'ei voi kuulla eikä puhua eikä juur
tehdä mitään merkkejäkään nyt, kun ei voi käyttää toista kättään. Me
ollaan ne kuin sanomme olevamme, ja parin päivän päästä, kun saamme
kapineemme, voin sen myöskin todistaa. Mutta siks'aikaa vaikenen minä,
ja nyt me mennään hotelliin odottamaan."

Ja niin hän meni ottaen mukaansa uuden kuuromykän, ja kuningas nauroi
kohti kurkkuaan ja sanoi:

"Taittanut käsivartensa! -- s'on _hyvin_ uskottavaa, eiks' niin? -- ja
hyvin mukavaa myös veijarille, jok'on olevinaan kuuromykkä osaamatta
sormipuhetta. Hukanneet kapineensa! S'on myöskin mainiota - ja hyvin
keksittyä -- mokomissa oloissa!"

Ja sitten hän nauraa tirskui taas; ja niin teki kaikki muutkin, jos
lukee pois kolme neljä tai kenties puoli tusinaa. Yks näistä oli
se tohtori; toinen oli muuan herrasmies, joka näytti sukkelalta
ja nokkelalta ja kantoi kädessään vanhanmuotista natsäkkiä, jok'
oli tehty, luullakseni, mattokankaasta. Hän oli vastikään astunut
maihin höyrylaivasta ja puhutteli par'aikaa puoliääneensä tohtoria,
vilkasten niinkuin tämäkin aina tavan takaa kuninkaaseen ja nyykäyttäen
päätänsä vähäsen -- s'oli Levi Bell, tuo asianajaja, jok' oli käynyt
Louisvillessä. Kolmas oli muuan iso, vahva mies, joka hyvin tarkasti
oli kuunnellut kaikkia, mitä tuo uusi vanha herra sanoi, ja nyt
yhtä tarkasti kuunteli kuningasta. Kun kuningas oli vetänyt virtensä
loppuun, astui tämä mies esiin ja sanoi:

"Kuulkaas nyt -- jos ootta Harvey Wilks, milloin tulitte tähän
kaupunkiin? Sanokaappas!"

"Päivää ennen hautajaisia, hyvä ystävä", sanoi kuningas.

"Mutta mihin aikaan päivästä?"

"Iltapäivällä -- pari tuntia ennen auringonlaskua."

"No, miten tulitte sitten?"

"Minä tulin höyrylaivassa _Susan Powell_ Cincinnatista."

"Vai niin; mutta miten te sitten saatoitta olla tuolla Niemen luona
_aamulla_ samana päivänä -- veneessä?"

"En min' ollut siellä aamulla."

"Sen valehteletta."

Useat siinä seisojista törmäsit hänen luokseen ja pyysivät, ett'ei hän
puhuis noin sopimattomasti vanhalle miehelle ja papille.

"Hirteen koko pappi! Hän on valehtelija ja petturi. Hän oli, kun
olikin, Niemen luona sin' aamuna. Min' asun siellä, niinku tiiätten.
No, min' olin siellä, ja hän oli siellä. Minä _näin_ hänen aivan
selvästi. Hän tuli veneellä Tim Collinsin ja erään pojan kanssa."

"Tuntisitteko te tuon pojan, jos näkisitte hänet, Hines?" kysyi tohtori
hyvin kiivaasti.

"Niin luulen, vaikk'en tiiä varmaan. Mutta voi päiviäni! Tuossapa hän
seisoo! Tunnen hänet aivan hyvin."

Ja hän osotti sormellaan minua. Tohtori sanoi:

"Kuulkaahan, ystävät; onko nämä vasta-tulleet vieraat pettureita vai
ei, sit' ei vielä tiedetä; mutta jos _nämä kaks_ eivät ole pettureita,
niin olen minä suurin pöllöpää tässä kylässä. Meidän täytyy varoa,
että he eivät pääse luiskahtamaan tiehensä, ennenkun asia on tutkittu.
Tulkaa pois, Hines, tulkaa pois kaikki. Otetaan nämä junkkarit mukana
kestikievariin, niin saadaan tutkia heitä yhdessä noiden toisten
kanssa. Selveneehän siin' aina jokin juttu ennenkun ollaan lopussa."

Tämä yritys miellytti enintä osaa joukosta, vaikk'ei juur sanottavasti
kuninkaan hyviä ystäviä, ja me lähdettiin kaikki matkaan. Aurinko oli
juur par'aikaa laskemassa. Tohtori talutti minua kädestä ja oli mulle
varsin ystävällinen, mutt'ei päästänyt kättäni hetkeksikään.

Me mentiin kaikki suureen saliin tuossa hotellissa eli kestikievarissa,
mikä lienee ollut, ja kynttilät sytytettiin. Tohtori sanoi:

"Min'en suinkaan tahdo olla liian kova näitä molempia miehiä vastaan,
mutta minä luulen heitä pettureiksi, ja heillä kenties myös on
rikostoverit, joista me ei mitään tiedetä. Jos heillä semmoset on,
niin eikö s'ole hyvin luultavaa, että nämä heidän toverinsa jo ovat
lähteneet matkaan sen rahapussin kanssa, jonka Pietari Wilks jätti
jälkeensä. Jos nyt nämä hyvät herrat tässä eivät ole pettureita, niin
heillä kai ei ole mitään sitä vastaan, että lähetetään noutamaan
nuo rahat tänne ja että me pidetään ne hallussamme kunnes he ovat
todistaneet olevansa keitä sanovat -- eikös niin?"

Kaikki myönsivät tohtorin puhuneen viisaasti ja oikein, ja minä luulin
meidän liittokuntamme olevan hukassa. Mutta kuningas pani kätensä
ristiin vatsalleen, näyttäen kovasti alakuloiselta, ja sanoi:

"Hyvät herrat! Minä tietysti mitä hartaimmin toivoisin, että rahat olis
tallella; mutta voi sentään! ne, Jumala paratkoon, eivät ole tallella
enää. Voitte lähettää katsomaan, jos tahdotte."

"Missä ne sitten on?"

"No, kuulkaahan, kun veljentyttäreni antoi ne mulle tallennettavaks,
niin minä otin pussin ja kätkin sen vuoteeni matrassiin, kun en
huolinut panna sitä pankkiin niiksi muutamiksi päiviksi, kuin me
viivyttäis täällä; ja minä luulin tuota matrassia varmaksi paikaksi,
kun näet en ollut tottunut neekereihin ja arvelin heitä rehellisiksi,
niinkuin palvelijat Englannissa ovat. Neekerit, näättekös, varastivat
pussin seuraavana aamuna, minun mentyäni alas alakertaan; ja kun möin
neekerit, en vielä tiennyt kaivata rahoja, niin että he pääsit menemään
eheinä ja pussi muassaan. Pikänttini tässä voi kertoa teille asiasta,
hyvät herrat."

Tohtori ja monet muut huudahtivat "valetta!" ja minä huomasin, ett'ei
juur kukaan oikein tahtonut uskoa kuningasta. Muuan mies kysyi multa,
olinko mä nähnyt neekerien varastavan rahapussia. Minä sanoin "en",
mutt' että minä näin heidän hiipivän ulos huoneesta ja pujahtavan
tiehensä ja että luulin heidän pelkäävän herättäneensä isäntäni ja
sentähden kiirehtivän pois hänen torujensa alta. -- Muuta ei multa
kysytty. Mutta tohtori tirkisti minuun sitten ja sanoi:

"Ootko _sinäkin_ englantilainen?"

Minä sanoin: "olen", johon taas hän ja muutamat muut nauroivat.

Sitten ryhtyivät he oikein pääkuulusteluun ja jauhoivat asiaa monta
tuntia peräksyttäin, eikä kukaan hiiskunut sanaakaan illallisesta tai
näkynyt sitä edes ajattelevan; mutta mitä kiivaammin he kuulustelit,
sitä sekavammaksi kävi asia. Kuningas sai kertoa elämäkertansa, ja
tuo vanha herra sai kertoa elämäkertansa; ja min' aattelin hiljaa
itsekseni, että pitihän siin' olla oikea pässinpää, joll'ei huomannut
kumpiko puhui totta, kumpiko valehteli. Ja viimein kutsuivat he
sitten minut framille kuulustettavaks. Kuningas killisteli minuun
vasemmasta silmännurkastaan, ja minä ymmärsin mitä kurssia minun tuli
pitää. Rupesin kertomaan Sheffieldistä ja miten me siellä elettiin,
ja englantilaisista Wilkseistä ja vähän kustakin; mutta kesken
kertomustani rupes tohtori taas nauramaan pahanpäiväisesti, ja tuo
asianajaja sanoi:

"Istu alas, poikaseni, äläkä näe turhaa vaivaa. Sinä varmaankaan
et oo tottunut valehtelemaan, se ei sulta luonnistu -- menee liian
kömpelösti, sinä kaipaat harjaannusta."

"Min' annoin palttua hänen kiitoksilleen, mutt' olin kuitenkin ilonen
päästessäni asiasta siksi hyvällä kaupalla."

Tohtori aikoi taas sanoa jotakin ja kääntyi asianajajan puoleen ja
alkoi:

"Jos olisit ollut kaupungissa alusta asti, Levi Bell -- --"

Mutta kuningas keskeytti hänet ojentaen kättään ja sanoen:

"Ooh, mitä kuulenkaan! Onko tämä rakkaan veli vainajani vanha kallis
ystävä, herrassyötinki Levi Bell, josta hän niin usein ruukkas
kirjottaa?"

Asianajaja puisteli hänen kättään ja hymyili ystävällisesti ja näytti
hyvin tytyväiseltä, ja he puhuttelit toinen toistaan kohteliaasti
hetken aikaa ja astuivat sitten vähän syrjään ja keskustelit hiljaa
kahen kesken. Viimein sanoi asianajaja taas ääneensä:

"Niin, sillä tavoin se selvenee. Min' otan määräyksen ja panen sen
menemään veljenne määräyksen kanssa, ja silloin kai he heti näkevät,
että kaikki on niinkuin olla pitää."

He ottivat framille vähän paperia ja kynän, ja kuningas istui alas ja
kallisti päätään kallelleen ja pureskeli kieltään ja rapsi jotakin
paperille. Sitten antoivat he kynän herttualle -- ja silloin huomasin,
että hän ens kertaa näytti sangen levottomalta. Mutta hän kirjotti
kuitenkin. Sitten kääntyi asianajaja uuden vanhan herran puoleen ja
sanoi:

"Olkaa nyt hyvä, te ja veljenne, ja kirjottakaa pari riviä ja pistäkää
nimenne alle."

Vanha herra kirjotti, mutta sit' ei osannut kukaan lukea. Asianajaja
näkyi hämmästyvän hirveästi ja sanoi:

"_Minä_ ainakaan en ymmärrä tätä" -- ja samassa veti hän framille tukun
vanhoja kirjeitä taskustaan ja tutkiskeli niitä tarkasti, ja sitten hän
tutkisteli tuon vanhan herran kirjotusta ja sitten _niitä_ taas; ja
sitten hän sanoi: "Nämä vanhat kirjeet on Harvey Wilksiltä; ja tässä
_näette_ näiden molempain kirjotukset, ja joka ihminen näkee, että _he_
eivät ole kirjottaneet noita kirjeitä (kuningas ja herttua vilkasivat
toisiaan silmiin ja näyttivät jokseenkin nolatuilta nähdessään, miten
asianajaja oli saanut heidät satimeen) ja tässä taas näette tämän
vanhan herran käsialan, ja jokainen voi aivan helposti nähdä, ett'ei
_hänkään_ ole niitä kirjottanut -- noita harakanjälkiä voi tuskin sanoa
mikskään _käsialaksi_ ollenkaan. Nyt on tässä myös muutamia kirjeitä --"

Se uusi vanha herra sanoi:

"Suokaa anteeksi, saanko mä selittää asian. Ei kukaan muu voi lukea
minun käsialaani kuin veljeni tässä -- hän kopioi kaikki kirjeeni.
Noissa kirjeissä on hänen käsialaansa eikä minun."

"_Vai niin_!" sanoi asianajaja, "se tuntuu uskottavalta. No, mulla on,
tuumasin juur sanoakkin, tässä muutamia kirjeitä myöskin Williamilta;
ja jos tämä herra nyt tahtoo kirjottaa pari riviä, niin voidaan
verr -- --"

"Hän ei voi kirjottaa vasemmalla kädellään", sanoi se vanha herra. "Jos
hän vois käyttää oikeata kättään, niin kyllä näkisitte, että hän on
kirjottanut sekä omat kirjeensä että minun. Tehkää hyvin ja katsokaa --
eikö n'oo kirjotettu samalla käsialalla?"

Asianajaja teki niin ja sanoi sitten:

"Luulenpa tosiaankin niin olevan -- ja jos niin ei oliskaan, niin on
näissä käsialoissa yhtäkaikki enemmän yhtä kuin ennen olen huomannut.
No, hyvä on. Luulin jo, ett' oltais päästy totuuden jäljille -- vaikka
se nyt meni osaksi myttyyn. Mutta _yks_ seikka on yhtäkaikki näytettynä
toteen, ja s'on se, että _nämä_ hyvät herrat eivät ole Pietari Wilksin
veljiä" - ja hän keikahutti päätään sinneppäin, jossa kuningas ja
herttua seisoivat.

No, uskoisitteko sen? -- tuo vanha suunnaton kanalja kuninkaaksi
piteli sittenkin vielä puoliaan! Totta maar pitelikin! Hän sanoi,
ett'ei tuo seikka todistanut mitään. Sanoi veljensä Williamin
olevan mitä suurimman kujeilijan maailmassa, nyt hän ei edes ollut
_koittanut_ kirjottaa luonnollisesti -- _hän_ (kuningas) huomasi
mukamas kyllä Williamilla olevan jonku koirankurin mielessä samassa
kun sai kynän käteensä. Ja siihen tapaan hänen majesteettinsa lörpötti
lörpöttämistään, keittäen kokoon mitä sekavimman sopan, ja niin hän
vain oli innossaan, että varmaan itsekkin lopulta rupes uskomaan omia
valheitaan. Mutta viimein katkasi hänen lorunsa se uusi vanha herra,
sanoen:

"Kuulkaahan -- tulin ajatelleeks yhtä asiaa. Onko täällä ketään, jok'
oli muassa tai auttamassa kun käärittiin veli vai -- tarkotan, Pietari
Wilks vainajan ruumista?"

"On kyllä", sanoi muuan joukosta, "minä ja Ab Turner oltiin sitä
tekemässä. M'ollaan molemmat täällä."

Sitten tuo vanha herra kääntyi kuninkaan puoleen ja sanoi:

"No, entäs tämä herra nyt tietää sanoa meille, mikä merkki oli
vainajalla piirrettynä rintaan?"

Siinä sai totta maarian kuningas kääntää purjeensa hyvin sukkelasti,
päästäkseen sen puuskan alta; niin äkkiarvaamatta se tuli. Miten
hiidessä _hän_ voi tietää, mikä merkki oli piirretty tuon vainajan
rintaan? Hän meni vähän pleikiksi, ei voinut sille mitään; ja kaikki
hiljeni huoneessa kuin olis mörkö noussut lattian alta. Ihmiset
kurottivat vähä kaulojaan ja tuijottivat häneen. No, aattelin
itsekseni, _nyt_ ainakin hänen täytyy pistää pillinsä pussiin -- muu
ei ole neuvona. Mutta mitä vielä! Hän ei sitä sittenkään tehnyt.
Minun ajatukseni on se, että hän toivoi voivansa venyttää kuulustelua
siksi pitkälle, että ihmiset väsyisivät ja alkaisit mennä tiehensä
suutuksissaan, niin että hän ja herttua siinä mylläkässä voisit korjata
luunsa ja pujahtaa pois. Mutta miten lienee ollutkaan, kuningas istui
paikallaan vain kuin pataässä, veti huulensa tavalliseen ulkokullattuun
irvihymyyn ja sanoi sitten:

"Jaha! Sehän on hirveän solmukas kysymys, eiks niin? Mutta,
kunnianarvosa hyvä herra, minä tien sanoa mitä oli piirreltynä hänen
rintaansa. Joo, siinä oli pikkunen, ohut, sininen nuoli -- oli kun
olikin -- ja jos ette ole kovin likinäköinen, niin voitte sen nähdä.
No, mitä nyt sanotte, kunnianarvosa hyvä herra?"

En ikipäivinäni ole nähnyt röyhkeämpää vanhaa kanaljaa.

Se uusi vanha herra kääntyi äkkiä Ab Turnerin ja hänen toverinsa
puoleen, ja hänen silmänsä välähtivät, ikääskuin hän tällä kertaa
ainakin olis saanut kilpailijansa satimeen, ja hän sanoi:

"No -- te kuulitte mitä hän sanoi! Oliko Pietari Wilksin rinnassa
mitään semmoista merkkiä?"

"Ei me nähty mitään semmosta", vastasit he.

"No, hyvä", sanoi tuo vanha herra. "Nyt sanon minä mitä te oikeastaan
näitte hänen rinnassaan. Siinä oli pikkunen P ja B (jota alkukirjainta
vainaja myös käytti nuoruudessaan) ja W, ja niiden välissä oli viivat,
tällä lailla: P-B-W" -- hän merkitsi nuo puustavit paperipalaselle.
"No, eikös s'ollut niin?"

Mutta he vastasivat molemmat yhdellä kertaa:

"Et -- me ei nähty mitään merkkiä ensinkään."

Nyt syntyi aika meteli, ja joka taholta huudettiin:

"N'on pettureita kaikki tyyni! Kastetaan ne tervaan! Viskataan ne
jokeen!" ja niin poispäin. Kaikki huusivat yhteen suuhun ja rähisivät
ja elämöivät aivan vimmatusti. Mutta kesken kähäkkää hyppäsi asianajaja
pöydälle ja huusi:

"Hyvät herrat -- hyvät herrat! Kuulkaahan toki pari sanaa -- yks ainoa
sana! Mennään ja kaivetaan ylös ruumis, niin saadaan nähdä!"

Se naula veti.

"Hurraa! hurraa!" huudettiin täyttä kurkkua kaikkialta ja rynnättiin
samassa ovelle. Mutta tohtori ja asianajaja huusivat:

"Oottakaa! oottakaa! Meidän täytyy ottaa mukaan nuo neljä miestä ja tuo
poika! Tarttukaa heitä niskaan!"

"Niin, niin", huusivat he; "ja jos ei löydetä mitään merkkiä, niin
lynssataan koko joukko!"

Nyt rupesin mä pelkäämään, sen sanon suoraan. Mutta siit' ei ollut
mitään keinoa pakoon. He tarttuivat meitä kaulukseen ja marssittivat
meitä eteenpäin, suoraa päätä hautausmaalle, jok' oli parin virstan
päässä kaupungista, jokea alaspäin; ja koko kaupunki kokoutui
kintereillemme, kun me siinä ravatessamme niin kovasti meluttiin, ja
kello oli ainoastaan yheksän illalla.

Kun me kulettiin meidän kortteerimme ohi, rupes minua kaduttamaan, ett'
olin lähettänyt Mary Janen pois kaupungista, sillä hän olis nyt -- kun
olisin saanut hälle pienen viittauksen -- juossut ulos ja kertonut
ilmotuksestani hälle ja pelastanut minut kuoleman kynsistä. Mutta nyt
oli kaikki mennyt päin mäntyyn, ja min' olin pahemmassa pulassa kuin
koskaan eläissäni; minun ja kuoleman välillä ei ollut mitään muuta kuin
nuo onnettomat merkit karvari vainajan rinnassa. Jos niitä ei löytyis --

En tahtonut sitä ajatella, mutt' yhtäkaikki en voinut ajatella
muutakaan. Pimeä pakkas päälle minkä kerkes, ja nyt olis ollut mitä
sopivin aika lipata tiehensä; mutta tuo roteva peijakas -- Hines --
piti mua rautakourallaan ranteesta, ja yhtä helposti olisin voinut
päästä Koljatista, jos tämä kuulusa mies olis iskenyt minuun kyntensä.
Hän hinasi mua perästään hirveällä vauhdilla, ja minun täytyi juosta
pysyäkseni hänen tasallaan.

Tultuaan hautausmaalle, ryntäsit he sinne sisään kuin koski ja
täyttivät sen kuin vedenpaisumus. Ja saavuttuaan haudalle huomasit he,
että heill' oli muassaan ainakin sata kertaa enemmän lapioita kuin
tarvittiin, mutta ykskään ei ollut muistanut ottaa mukaansa lyhtyä. He
alkoivat kuitenkin luoda multaa haudasta ja lähettivät erään miehen
lähimpään taloon, lähes virstan päähän paikalta, lainaamaan pari lyhtyä.

No, he kaivoivat kaivamistaan, ja pimeä kävi kovin mustaksi, ja
yhtäkkiä rupes satamaan, ja tuuli vinkui ilmassa, ja salama toisensa
perästä leimahti, ja ukkonen jyrisi taivaan laella. Mutta nuo ihmiset
eivät välittäneet siitä mitään, niin h'olit toimessaan; ja siinä näki
kunkin leimauksen valossa jok'ainoan naaman tuossa joukossa ja haudasta
pyryävän murean mullan, ja seuraavassa tuokiossa oli taas pilkkosen
pimeä, niin ett'ei nähnyt omaa kättään nokkansa alla.

Viimein saivat he ylös kirstun ja rupesit ruuvaamaan irti sen kantta;
ja nytkös siinä syntyi semmonen tungos, ett' oikein hirvitti! Kaikki
tuuppivat, tukkivat ja töyttivät päästäkseen katsomaan noita merkkiä,
ja pimeässä oli tuo tuommonen kahta kauheampaa. Hines pusersi
käsirannettani kourallaan kuin ruuvia pihdillä, ja minä luulen, että
hän peräti unohti, että minua oli olemassakaan maailmassa; niin hän oli
touhussa.

Yhtäkkiä leimahti sitten niin väkevästi, että sitä ikääskuin häntänä
seurasi oikea valovirta, ja samassa huusi joku:

"Mutta, voi pyhä Paavali, tässähän makaa rahapussi hänen rintansa
päällä!"

Hinekseltä pääsi hämmästyksen huuto, hältäkin, ja samassa kun hän
ryntäs eteen nähdäkseen paremmin, kirposi minun ranteeni hänen
kourastaan; ja se, joka samassa hetkessä sai jalat allensa ja lippasi
tiehensä, s'olin minä se.

Tie oli tyhjänä ja aivan pimeä -- leimausten välillä -- ja minä
suorastaan _lensin_ eteenpäin. Tullessani kaupunkiin näin, ett'ei
ketään liikkunut ulkona tuossa pahassa ilmassa; senpä tähden en
huolinutkaan hiipiä pitkin takakatuja, vaan pötkin suoraan suurinta
katua ylös; ja lähestyessäni meidän taloamme, tähtäsin sitä silmälläni
ja näin, että siell' oli aivan pimeä. Se minua vähän suretti, vaikk'en
oikein tiennyt minkä tähden. Mutta viimein, juur juostessani portin
ohi, välkähti valo Mary Janen ikkunasta! -- hän oli sytyttänyt
kynttilän. Sydämmeni paisahti rinnassani tuossa tuokiossa kuin
leimahtava kokkoliekki; ja samassa silmänräpäyksessä olin jo jättänyt
taakseni pimeään koko talon, ja minä tiesin, ett'ei sit' enää tulis
tieni varrelle tässä elämässä. Hän oli, kun olikin, paras tyttö mit'
ikinä olen nähnyt, ja häness' oli _ruutia_.

Päästyäni kaupungin ulkopuolelle, rupesin heti tähystelemään jotain
venettä lainaksi, jolla voisin soutaa saarelle, jossa Jim oli
lauttoinemme; eikä siinä kauvan viipynytkään, ennenkun leimauksen
valossa sain nähdä yhden, jok'ei ollut lukossa. Minä hyppäsin siihen,
irrotin nuoranpätkän, josta s'oli kiinni rannassa, ja työnsin vesille.
Saari oli hyvän matkan päässä, melkein keskellä jokea, mutta min'en
suinkaan kuhnustellut; ja kun vihdoin tulin perille lautalle, olin
niin lopussa ja uupunut, että kernaimmin olisin pannut pilkalleni
hengähtämään ja haukottelemaan, jos siihen olis ollut aikaa. Mutta
niinpä ei ollut. Hyppäsin vain lautalle ja huusin:

"Nous' ylös, Jim, ja laske lautta vesille! Jumalan kiitos, me ollaan
niistä päästy!"

Jim ryntäsi ulos suojuksesta ja tuli vastaani minua syleilläkseen;
niin hän oli iloissaan. Mutta kun samassa leimahti ja minä hänet näin,
lensi sydämmeni suoraa päätä kurkkuun, ja minä kukerruin takaperin
jokeen; olin peräti unohtanut, että hän oli vanha kuningas Lear vainaja
ja hukkunut Arapialainen, tai mitä se nyt olikaan, ja hän oli totta
maarian pelättää pernatkin ulos kurjasta krupistani. Mutta Jim onki
minut tuossa paikassa ylös joesta ja tahtoi minua syleillä ja siunata;
niin iloissaan hän oli, kun min' olin jälleen kotona ja kuningas ja
herttua hiidessä. Mutta minä sanoin:

"Ei nyt, Jim -- jätetään nuo aamiaiseen! Laske vesille ja annetaan
mennä!"

No, tuossa paikassa oli kokkanuora poikki, ja pois me luisuttiin
virrassa. Ja voi kuinka ihanalta siinä tuntui, kun me jälleen oltiin
kahden kesken vain, vapaina väljällä joella eikä noita sen tuhannen
kuninkaita enää ollut meitä vaivaamassa. Minun täytyi siinä iloissani
pistää vähän tanssiksi ja panna pari kuperkeikkaa, en voinut siihen
mitään. Mutta yrittäessäni kolmatta kuperkeikkaa, kuulin äänen, jonka
tunsin varsin hyvin -- ja pidätin henkeäni ja kuultelin -- ja aivan
oikein, ens leimauksen lentäessä veden yli näin muutaman veneen
viiltävän meitä kohden. Niin s'on tässä maailmassa, älä nuolase
ennenkun tipahtaa! Siinä istuivat soutamassa kaiken tarmonsa takaa
kuningas ja herttua.

Minä viskausin pitkin pituuttani alas lautalle, ja vähältä oli, ett'en
porahtanut poraamaan.




Kahdeksas luku.


Tuskin olivat he päässeet lautalle, ennenkun kuningas ryntäsi päälleni
ja tarttui minua kaulukseen ja sanoi:

"Vai niin, vai aioit sinä pettää meidät, penikka! Tahoit päästä
seurastamme, junkkari -- hä?"

Minä kirkuin:

"En, en suinkaan, teidän majesteettinne! Älkäähän toki!"

"No, sano sitten ja sano heti, mikä sull' oli mielessä, sinä pikku
kanalja, tai minä väännän niskas nurin!"

"Sanon, sanon, teidän majesteettinne. Mies, joka piti minusta kiinni,
oli hyvin hyvä mulle ja sanoi, että häll' oli ollut poika, melkein yhtä
vanha kuin minä, jok' oli kuollut viime vuonna, ja häntä säälitti,
sanoi hän, nähdessään minut niin suuressa vaarassa; ja kun he sitten
kaikki, kun tuo rahapussi löydettiin, ryntäsit kirstulle, päästi hän
käteni ja kuiskas: 'Pötki tiehes nyt, tai hirttävät he sinut'. Miks'
olisin jäänyt siihen seisomaan? Enhän _minä_ mitään voinut. Olisinko
jäänyt siihen heidän hirtettäväkseen? Eihän siit' olis ollut hyötyä
kellekkään. Minä juoksin tieheni, löysin veneen ja riensin tänne ja
pyysin Jimin laskea sukkelasti ulos, tai saisit he minut kiinni ja
hirttäisit minut, sanoin mä, ja mä sanoin myös pelkääväni, että te ja
herttua ette enää olis hengissä, ja min' olin hirveän suruissani ja Jim
myös, ja sitten olin hirveän ilonen nähdessäni teidän tulevan. Kysykää
Jimiltä, eik' ollut niin."

Jim sanoi ett' oli niin, mutta kuningas käski hänen pitää kitansa ja
ravisteli minua taas kovasti kauluksesta ja uhkasi hukuttaa minut.
Silloin sanoi herttua:

"Anna pojan olla, sinä vanha hupakko! Olisikko _sinä_ tehnyt toisin? Ja
kysyitkö sinä _häntä_, kun pääsit heidän kynsistään? En ainakaan _minä_
muista, ett' olisit sitä tehnyt."

Kuningas hellitti minusta ja rupes sen sijaan kiroamaan tuota kaupunkia
ja kaikkia ihmisiä siellä. Mutta herttua sanoi vain:

"Kiroile sinä ennen omaa tyhmyyttäs, niin teet oikein; oot sen
rehellisesti ansainnut. Sin'et oo saanut aikaan yhtään järkevää juonta
koko tässä yrityksessä, pait mitä tulee tuohon siniseen nuoleen
karvarin rinnassa. S'oli nerokas keksintö; se pelasti meidät. Ilman
sitä olisit he pistäneet meidät putkaan kunnes Englantilaisen tavarat
olisivat tulleet - ja sitten -- kuritushuone, jumal'avita! Mutta tuo
konsti saattoi heidät hautausmaalle, ja siellä he onneksemme löysivät
kultapussin. Jos nuo narrit eivät olis menettäneet kaikkia malttiaan
rynnätessään ruumisarkulle ja antaneet meidän siinä samassa luistaa,
niin me varmaankin nukuttais kravatit kaulassamme tän' yönä --
kravatit, jotka kestää ja pitemmät kuin _me_ tarvitaan."

He vaikenit hetkeksi ja miettivät. Sitten sanoo kuningas ikääskuin
hajamielisesti:

"Niin, niin -- ja me kun luultiin, että _neekerit_ olit varastaneet
pussin!"

Minä säpsähin vähäsen.

"Niin", sanoi herttua hyvin hitaasti ja ivallisella äänellä, "me
_luultiin_ niin."

Noin puolen minuutin päästä hönisi kuningas:

"Eli oikeastaan -- _minä_ luulin niin."

Herttua sanoi samaan tapaan:

"Päin vastoin -- _minä_ niin luulin."

Kuningas tiuskasi:

"Kuule, Bilgewater, mitä pirua sinä tarkotat?"

Herttua vastas hyvin reippaasti:

"Jos siksi tulee, pitäis minun kysyä sulta, mitä pirua _sinä_ olet
tarkottanut."

"Älä lörpöttele!" sanoi kuningas hyvin ivallisesti; "sinä kenties kävit
unissas, tietämättäs mitä teit?"

Herttua nyt kiivastui kovasti ja sanoi:

"Ole sinä, jumaravita, lörpöttämättä mielettömiä. Luulekko mua
hulluks? Ethän väittäne, että _minä_ tiedän kuk' oli kätkenyt rahat
ruumisarkkuun? Hä?"

"Kentiespä niin väitän -- sillä sitä ei tehnyt kukaan muu kuin teidän
herttuallinen korkeutenne itse."

"S'on valetta!" ja herttua karkasi hänen päällensä. Kuningas ulvoi:

"Älä kurista minua! -- Minä peruutan!"

Herttua sanoi:

"No, tunnusta sitten ensiks, että _sinä_ kätkit rahat sinne ja tuumasit
päästä minusta, kun sopis, ja sitten hiipiä yksinäs sinne ja kaivaa
rahat ylös haudasta ja pitää ne itse kaikki tyyni."

"Ootappa vähä, herttua -- vastaa mulle ens rehellisesti yhteen
kysymykseen; sano mulle, että _sinä_ et pannut pussia kirstuun, niin
uskon sinua ja peruutan kaikki mitä sanoin."

"Sinä riivatun vanha kanalja, sinä tiedät varsin hyvin, ett'en minä
sitä tehnyt. No!"

"Hyvä, hyvä, minä uskon sinua. Mutta vastaa mulle vielä yhteen ainoaan
kysymykseen -- älä suutu nyt -- etkö sinä _aikonut_ nykästä noita
rahoja ja kätkeä niitä? Sano nyt, veli kulta!"

Herttua vaikeni hetkeksi; sitten sanoi hän:

"No -- miten lie ollutkaan, mutta minä sitä en kuitenkaan _tehnyt_.
Mutta _sinä_, sinä et ainoastaan aikonut sitä, vaan sinä teit sen myös."

"Vaikka kuolisin tuohon paikkaan, herttua -- minä en sitä tehnyt,
kautta kunniani! Enhän sano, ett'en sitä _tuumannut_, sillä, Jumala
paratkoon, minä tuumasin sitä; mutta sinä -- ei, vaan joku ennätti
eelleni."

"Sinä valehtelet! Sinä teit sen, ja sinun täytyy se nyt tunnustaa,
taikka -- --"

Rupesi jo korisemaan kuninkaan kurkussa, ja hän sai töin tuskin
prässätyksi ulos:

"No-oh! _Minä tunnustan_!"

No, se ilahutti minua, semmonen tunnustus, ja minusta tuntui nyt paljo
turvallisemmalta. Herttua hellitti kätensä hänen kurkustaan ja sanoi:

"Jaa, jos sinä vielä kiellät, niin piru vie hukutankin sinut. Niin,
istu siinä nyt rääkymässä kuin laps kakara -- s'on sulle juur omiaan,
tuolla viisin tehtyäs. Onko koskaan nähty mokomaa vanhaa sikaa --
nielee vaikka omat porsaansakin. Ja minä kun luotin sinuun kuin
omaan äitiini! Ettäs et häpee seisoa kuulemassa, kun muutamia köyhiä
neekeri parkoja syytetään viattomasti, -- puhumattas sanaakaan heidän
hyväkseen! Saakeli, johan ymmärrän miks niin hartaasti tahoit, että
meidän piti täyttää kassavaillinki -- sinä tahoit narrata multa vielä
nekin rovot, jotka olin ansainnut Kameleontilla ja muilla affääreillä,
ja nykästä itselles _kaikki tyyni_!"

Kuningas sanoi nöyrästi ja vieläkin itkuäänellä:

"Mutta hyvänen aika, sinähän itse keksit tuon, että täytettäis
kassavaillinki."

"Tuki turpas! Min'en jaksa kuulla!" sanoi herttua. "Näet nyt mihin on
jouduttu. He saivat kaikki omat rahansa takasin ja _sitä paitse_ meidän
rahamme, niin ett'ei meill'oo jälellä kuin pari kurjaa kolikkoa. Mee
nukkumaan, vanha roisto, ja katso, ett'et enää eläessäs laita mitään
kassavailinkia _mulle_, sanon mä."

Hyvin nolattuna kömpi kuningas lautasuojukseen ja otti framille
viinapullonsa, lohduttaakseen itseään; ja ennen pitkää aukasi
herttuakin puolestaan pullonsa. Ja puolen tunnin kuluttua olivat
he paraat ystävykset mit' olla voi, ja mitä enemmän he päihtyivät,
sitä hartaammaksi kävi ystävyys, kunnes he viimein nukkuivat toinen
toisensa syliin. Hirveän humalassa he olivat, mutta minä huomasin,
ett'ei kuningas kuitenkaan ollut niin humalassa, että hän uudelleen
olis ruvennut kieltämään kätkeneensä rahapussin. Ja se seikka minua
ilahutti. Kun he lopulta jo kuorsasit täyttä vauhtia, oli Jimillä ja
mulla pitkä juttuhetki, ja minä kerroin hälle kaikki tyyni.




Yhdeksäs luku.


Nyt ei me moneen, moneen päivään uskallettu seisahtua minkään kaupungin
viereen; me vain kulettiin suoraa tietä eteenpäin keskeltä virranuomaa.
Me oltiin nyt kaukana etelässä, lämpimän ilman maassa, ja hyvin kaukana
kotoa. Me nähtiin puita, joissa kasvoi Espanjan sammalta, jota riippui
alas oksista pitkänä harmaana partana. En ollut ennen nähnyt mitään
semmoista; tykkäsin, että metsät näyttivät kovin juhlallisilta ja
kolkoilta. No, nuo molemmat kanaljat arvelit nyt, ett' oltiin kylliks
kaukana kaikista vaaroista; ja niinpä he taas alkoivat harjottaa
ammattiaan kylissä ja kaupungeissa.

Ensiks pitivät he pari raittiusesitelmää, mutta tulot niistä piisas
tuskin kunnolliseen humalaan heille kumpasellekkin. Muutamassa toisessa
kylässä yrittivät he pitää tanssikoulua; mutta he eivät osanneet
tanssia enemmän kuin vanha kenkuru, niin että jo ens kerralla, kuin he
viskelit koipiansa ja potkivat kuin hevoset, iso joukko ihmisiä törmäsi
sisään ja potkasi heidät ulos kaupungista. Toisessa paikassa pitivät he
luentoja "kaunopuheliaisuudesta", mutta he eivät saaneet kaunopuhella
kauvan; kuulijat nousivat paikoiltaan nyrkit tanassa ja käskivät heidän
mennä h -- vettiin. Sitten koittivat he lähetyskokouksia ja spiritismiä
ja sanoivat olevansa tohtoreita ja tietäjiä ja jumala ties mitä;
mutta mikään ei vain tahtonut onnistua. Viimein lannistuivat he aivan
kokonaan ja makasit vain pitkällään lautalla, puolet päivästä yhteen
mittaan, tuumaten ja tuumaten vain, hiiskumatta halkaistua sanaa; ja
kovin he näyttivät nyreiltä ja kiukkuisilta.

Viimein muuttivat he tapaa ja rupesit supattelemaan puoliääneen
keskenänsä lauttamökissä - pari kolme tuntia yhteen mittaan, niin että
Jim ja minä tultiin levottomiks. Se näytti rumalta, ja me luultiin,
että heill' oli jotain vielä pirullisempaa mielessä kuin koskaan ennen.
Me tuumattiin ja tuumattiin, ja viimein tultiin me siihen päätökseen,
että he aikoivat murtautua johonkin taloon tai kauppapuotiin tai
kenties ruveta tekemään väärää rahaa tai jotain semmoista. Siitä me
pelästyttiin kovasti, ja me sovittiin keskenämme, että me ei ruvettais
mihinkään tekemisiin heidän kanssaan mokomissa ammateissa, vaan me
annettais heille palttua milloin vain ensiks sopi ja luistettais
tiehemme niin pian kuin suinkin. No, varhain eräänä aamuna kätkimme
me lautan hyvään piilopaikkaan pari virstaa muutaman kehnonpuoleisen
kauppalan alapuolelle, jonka nimi oli Pikesville; ja kuningas meni
maihin ja käski meidän muiden pysyä lautalla ja olla hiljaa, sillaikaa
kuin hän pistäytyi kaupungissa tiedustelemassa, olisko kukaan siellä
vielä kuullut puhuttavan Kuninkaallisesta Kameleontista. ("Olisko
siellä mitään taloa, johon sopis murtautua, kai tarkotat sä", aattelin
itsekseni; "ja kun ootte toimittaneet murtovarkauden ja palaatte tänne
takasin, niin kummeksitte suuresti, mihin minä ja Jim ja lautta ollaan
joutuneet -- ja kummeksia saatte"). -- Hän sanoi myös, että jos hän ei
olis palannut puolipäivän aikaan, niin voitais herttua ja minä päättää,
että kaikki oli hyvin, ja tulla sinne hänen perästään.

Me jäätiin siis lautalle. Mutta vähän ajan päästä rupes herttua
rehkimään ja hikoilemaan kovin ja oli nähtävästi kovassa
pinnistyksessä. Hän toreli ja haukkui meitä jos jostakin, ja kaikki,
mitä me tehtiin, oli tyhmästi ja hullusti tehty mukamas. Me nähtiin
selvästi, että joku lemmontyö oli tekeillä. Minä oikein olin ilonen,
kun oltiin puolipäivässä eikä mitään kuningasta näkynyt; saatiinhan
toki vähän vaihtelua ja kenties vaihtelua oikein piisalle asti, jos
minä pääsisin pujahtamaan tieheni hyviss' ajoin. No, minä ja herttua
mentiin siis kaupunkiin ja me haimme siellä kuningasta jos jostakin.
Viimein löysimme sen vanhan itikan muutamasta pienestä, kurjasta
kapakasta, ja hän oli aivan sikapäissään, ja joukko jätkiä piti häntä
pilanaan ja ärsyttivät häntä. Hän kiroili ja toreili minkä jaksoi,
mutt' oli niin tällingissä, ett'ei pysynyt pystyssä eikä siis voinut
heille mitään. Herttua alkoi haukkua häntä vanhaksi pöllöksi, ja
kuningas antoi takasin minkä pystyi. Kun h'olit oikein paraimmassa
vauhdissaan, luiskahin minä tieheni ja juoksin rantatietä alas kuin
ajettu kauris; ja minä päätin mielessäni, että jumaliste pitikin aikaa
kulua ennenkun he saisit nähdä minua ja Jimiä tässä maailmassa. Tulin
perille aivan hengästyksissäni, mutta niin turkkasen ilosena, ja huusin
täyttä kurkkua:

"Päästä irti, Jim! Nyt lähetään!"

Mutta kukaan ei vastannut, eikä ketään tullut suojuksesta. Jim oli
poissa! Minä huusin, huusin uudelleen ja taaskin uudelleen; juoksin
sinne tänne metsässä huutaen ja kiljahtaen, mutta turhaan -- vanha Jim
oli hukassa. Viimein istuin maahan ja puhkesin itkemään; en voinut
sille mitään. Mutta kauvan en siinä pysynyt. Menin maantielle ja
kävelin sitä kappaleen matkaa, tuumiskellen pitkin päätäni mitä nyt
tekisin. No, yhtäkkiä tuli vastaani muuan poika, ja hältä kysyin, oliko
hän nähnyt muuatta vierasta neekeriä, jok' oli puettuna niin ja niin;
ja hän sanoi:

"Oon kyllä."

"Missä sitten?"

"Tuoll' alempana, Silas Phelpsin talolla, kolme virstaa tästä. S'oli
karkuneekeri, ja h'olit panneet hänet kiinni. Häntäkö sinä haet?"

"Johan nyt! Minä tapasin hänet sattumalta metsässä pari tuntia
sitten, ja hän sanoi, että jos huutaisin, niin hän leikkais maksan
rinnastani -- ja sitte käski hän minun panna maata ja pysyä paikalla
siinä, ja minä tein sen. Oon maannut siellä tähän asti; en uskaltanut
liikahtaakkaan."

"No", sanoi hän, "sinun ei tarvitte pelätä enään; hän on kiinni nyt.
Hän oli karannut jostain paikasta etelämpänä, sanoivat."

"S'oli kai hyvä saalis niille, jotka saivat hänet?"

"Oli. Hänest' on kakssataa dollaria palkintoa. S'on kuin noukkis rahoja
maantieltä."

"Ompa totta maarian -- ja nuo rahat olisivat nyt minun, jos olisin
ollut vähä vahvempi. Minähän hänet ensiks näin. Kuka pani hänet kiinni?"

"S'oli eräs vanha mies -- muuan vieras -- ja hän möi oikeutensa
neljästäkymmenestä dollarista, sillä hän oli menossa jokea ylöspäin
eikä tahtonut oottaa enää, sanoi hän. Minä olisin oottanut, minä,
vaikka seittemän vuotta."

"Niinpä minäkin", sanoin mä. "Mutta kenties hänen oikeutensa ei
olekkaan sen enempää väärtti, koska hän antoi sen mennä mokomasta
polkuhinnasta. Kenties piilee jutussa jotain peevelin peliä?"

"Ei niin mitään. Minä näin itte kuulutuksen. Hän on siinä kerrottuna
ihan säntilleen -- kuin kuvassa -- tukasta varpaaseen, ja siinä
sanotaan mihin tilaan hän kuului, siell' alapuolella New-Orleansia.
Ehei, se afääri ei ole mitään huijausta, s'on vissi se. Kuules, anna
mulle tupakkamälli, jos sull' on."

Mull' ei ollut mitään mälliä, ja hän meni matkoihinsa. Minä menin alas
lautalle jälleen ja istuin suojukseen ajattelemaan asiaa. Mutta vaikka
ajattelin niin, että päätäni rupes pakottamaan, niin en keksinyt mitään
keinoa päästäkseni tästä pälkähästä. Kaiken tämän pitkän matkan perästä
ja kaikesta siitä huolimatta, mitä me oltiin tehty noiden roistojen
hyväksi, niin oli nyt kaikki hukassa, he kun sydämettömyydessään olit
tehneet meille semmosen konnantyön ja saattaneet Jim paran orjaksi
jälleen koko elinajaksensa, vieläpä vierasten ihmisten luo, kurjasta
neljästäkymmenestä dollarista.

Minusta tuntui jo siltä kuin Jimin -- koska hän nyt kuitenkin kerran
oli joutunut orjaksi jälleen, -- olis ollut tuhat kertaa parempi olla
orjana kotona, jossa hänen vaimonsa ja lapsensa olivat, kuin vieraiden
ihmisten luona; ja minä tuumasin suoraan kirjottaa Tom Sawyerille ja
pyytää hänen kertoa fröökynä Watsonille missä Jim oleskeli. Mutta
pian minä luovuin tästä tuumasta, ja siihen oli kaks syytä: fröökynä
suuttuis ja julmistuis hänen konnuudestaan ja kiittämättömyydestään,
kun oli sillä viisin jättänyt hänet, ja niinpä hän suoraa päätä myis
hänet eteläänpäin jälleen, ja jos ei hän sitä tekiskään, niin jokainen
tietysti kuitenkin halveksis kiittämätöntä neekeriä, ja Jim sais koko
elinaikansa tuta heidän karsaita katseitaan. Ja entäs _minä_ sitten!
Miten minun kävis? Joo, he jaarittelis pitkin maailmaa, että Huck
Finn oli auttanut neekeriä vapauteen; ja jos minä sattumalta joskus
maailmassa näkisin jonkun ihmisen sieltä kotopuolelta, niin saisin
totta tosiaan olla valmis kiemuroimaan hänen jaloissaan ja nuolemaan
hänen kenkiään häpeästä. Se sattui minuun kipeästi. Mit' enemmän asiaa
aprikoitsin, sit' enemmän rupes omatuntoni minua järsimään, ja sitä
pahempi oli mun olla. Ja viimein juolahti mulle yhtäkkiä mieleen, ett'
olinhan nyt saanut vasten pläsiäni Kaitselmuksen kämmenestä, jotta
tietäisin että minun pahuuttani kaiken aikaa katsasteltiin ylhäältä
taivaasta, kun minä varastin neekerin vanhalta nais paralta, jok'ei
koskaan ollut tehnyt mulle mitään pahaa, ja että minä nyt sain nähdä,
ett' Yks aina on vahdissa, joka ei salli että pahat teot pääsevät
menemään liian pitkälle; ja tuo kaikki minua kovasti pelästytti.
Koinhan siinä kyllä pehmittääkkin tuota omantunnon painajaista,
arvellen itsekseni että kasvatuksessanikin mukamas oli paljon syytä
pahuuteeni, niin ett'ei minua mukamas toki voitu niin pahanpäiväisesti
soimata; mutta sitten taas toreli ääni sisästäni: "Olihan siellä
sunnuntaikoulu, olisit mennyt sinne; siell' olis sulle opetettu, että
ihmiset, jotka menettelevät niinkuin sinä tuon neekerin suhteen,
joutuvat ijankaikkiseen tuleen."

Nyt minä oikein vapisin. Ja hädissäni päätin siinä sitten tarttua
rukoilemisen keinoon; tahdoin koittaa, enkö vois lakata olemasta sitä
sorttia poikaa, kuin olin, ja parantaa itseäni. Niinpä siis paninkin
polvilleni. Mutta sanat ei tahtoneet tulla. Miks ne ei tahtoneet? Hm,
tiesinhän sen. S'oli sentähden, että minun sydämmeni laita ei ollut
oikein, s'oli sentähden, ett'en ollut vilpitön, s'oli sentähden, että
minä rukoilisin ikääskuin kahdella kielellä. Minähän kyllä mukamas
tahdoin luopua synnistä, mutta sisimmässä sielussani pysyin yhtäkaikki
kiinni yhdessä mitä suurimmassa. Minä koitin panna suuni sanomaan, että
minä tahdoin tehdä oikein ja siis kirjottaa tuon neekerin omistajalle,
missä hän oli; mutta syvällä sieluni pohjassa tunsin, että s'oli vale
-- ja Hän tiesi sen. Sit' ei voi rukoilla valheellisesti -- minä
huomasin sen.

Niin minä totisesti olin mitä kovimmassa tuskassa; tuskin sen kovempaan
voi joutua. En tiennyt mitä tehdä. Viimein pisti päähäni, että
koetteeksi kirjottasin tuon kirjeen -- ja _sitten_ koettaisin rukoilla.
Merkillistä! Heti tunsin itseni keveäksi kuin höyhen; koko tuskani oli
mennyt kuin tuhka tuuleen. Otin siis paperipalasen ja lyijykynän ja
istuin alas ja kirjotin:

    Fröökynä Watson teidän karkuneekerinne Jim on täällä kolme virstaa
    Pikesvillen alapuolella ja herra Phelps on saanut hänet ja antaa
    hänet takasin siitä palkinnosta jos lähetätte.

                                                    _Huck Finn_.

Heti tuon kirjotettuani, oli ens kertaa elämässäni kuin olisin ollut
kokonaan pestynä puhtaaksi synnistä, ja minä tunsin että nyt voisin
rukoillakkin. Mutta min'en ryhtynyt siihen heti, vaan panin paperin
viereeni ja istuin siinä ajatellen -- ajatellen, kuinka läheltä oli,
etten olis joutunut kadotukseen ja helvettiin. Ja siinä mä ajattelin
ajattelemistani, ja miten olikaan, jouduin ajattelemaan koko tuota
pitkää matkaamme jokea alaspäin; ja ajatuksissani näin mä siinä Jimin
silmieni eessä ihka elävänä kaiken aikaa, yöt ja päivät, toisinaan
kuutamossa, toisinaan rajuilmassa, ja miten me kulettiin lautallamme
pitkin virtaa jutellen ja laulaen ja nauraen. Ja miten olikaan, niin
en muistanut yhtään mitään, missä hän olis mieltäni pahoittanut, vaan
aina vain päin vastoin. Minä muistin, miten hän ruukkasi ottaa minunkin
vahtivuoroni heti omansa päälle, herättämättä minua laisinkaan, vain
jotta minä saisin jatkaa untani; ja minä muistin, kuinka ilonen hän
oli nähdessään minun palaavani takasin tuosta kamalasta sumusta; ja
miten s'oli, kun minä tulin hänen luokseen siellä rämeessä tuon hullun
sukuvihan maanäärissä; ja paljon muuta semmosta; ja miten hän aina
ruukkasi sanoa minua "kullaksensa" ja "poikasekseen" ja tehdä jos
jotakin ilahuttaakseen minua, ja kuinka hyvä ja siivo hän aina oli
minua kohtaan; ja minä muistin myös, kuinka ylönpalttisesti kiitollinen
hän oli silloin, kun pelastin hänet pulasta valehtelemalla noille
miehille että meillä mukamas oli isorokko lautalla, ja miten hän sanoi
minua paraaksi ystäväkseen, mitä vanhalla Jimillä koskaan oli ollut
maailmassa, ja ainoaksi ystäväkseen silloin enään. Ja tuota justiin
muistellessani, satuin silmäilemään viereeni ja näin tuon paperin.

Tuntui kuin minua olis purtu. Otin sen siitä ja pitelin sitä kädessäni.
Ja minä värisin pitkin pituuttani, sillä tulihan minun nyt valita
toinen kahdesta tässä maailmassa, vieläpä ikuiseksi ajaksi; sit' ei
enää toiste vois auttaa. Minä mietin hetkisen, melkeinpä henkeäni
pidättämällä, ja sanoin sitten itsekseni:

"Olkoon menneeks sitten! Minä _menen_ helvettiin" -- ja repäsin rikki
paperipalan.

Olihan ne kamalia ajatuksia ja kamalia sanoja, mutta n'oli sanottu
nyt. Ja siihen sai asia jäädä; en tahtonut enää ajatella parannustani,
vaan ajoin päästäni koko tuuman. Aattelin päin vastoin itsekseni, että
_mulle_ oli paras pysyä pahuudessa ja synnillisyydessä, joka ikääskuin
kuului minun alaani, sillä olinhan siinä kasvanut ja kasvatettu, eikä
sitä toista uraa varten. Ja siunatuksi aluksi päätin varastaa Jimin
orjuudesta uudelleen; ja jos osaisin keksiä jotakin vielä pahempaa,
niin tekisin voitavani, sillä samahan se itse syntiin katsoen on,
varastaako esimerkiksi kinkun vai koko sian.

Sitten istuin mä taas tuumailemaan, miten voisin panna syntisen
aikomukseni toimeen, ja hyvin monet konstit piehtaroivat siinä
päässäni. Viimein sain valmiiksi kujeen, jota päätin käyttää. Sen
mukaan mittasin silmilläni matkan muutamaan metsäiseen saareen, jok'
oli vähän alempana, ja kun kylliks pimeä oli tullut, luistin ulos
lauttoineni ja menin maihin sen rannassa, kätkin litteän alukseni
niin hyvin kuin voin ja panin sitten pitkälleni. Nukuin yhtä mittaa
läpi yön ja nousin sitten päivän koitossa ja söin aamiaiseni ja puin
päälleni ostovaatteeni ja pistin jonkun verran muita ja vähän kutakin
nyyttyyn ja otin sitten kanootin ja meloin rantaan vähän alapuolelle
sitä paikkaa, jossa arvelin Phelpsin talon olevan. Kätkin nyyttyni
metsään ja täytin kanootin vedellä ja lastasin siihen kiviä ja upotin
sen paikkaan, josta helposti löytäisin sen tarvittaissa, noin puolen
virstan päähän muutamasta pienestä höyrysahasta, jok' oli siitä
ylöspäin jokiäyräällä.

Sitten kulin tietä ylöspäin, ja mennessäni höyrysahan ohi näin siinä
kyltin, jossa seisoi "Phelpsin höyrysaha", ja tullessani talolle,
joka oli parin kolmen sadan askeleen päässä siitä, pinnistin silmäni
minkä voin, mutt' en nähnyt ketään liikkeellä, vaikka jo oli valosa
päivä. No, siitä en välittänytkään, sillä minä vain tahdoin saada
ikääskuin kuvan paikasta. Juoneeni kuului, että minä tulisin sinne
kaupungin puolelta, eikä alajoelta päin. Katselin siis vain hätimmiten
paikkaa ja pötkin sitten kaupunkiin. No, ens ihminen, jonka siellä
näin, oli herttua! Hän liisteröi juur par'aikaa nurkkiin muuatta
kuulutusta Kuninkaan Kameleontista, jota he täälläkin aikoivat näyttää
kolme kertaa. Olihan niissä potrapoikaa, noissa roistoissa! Minä
törmäsin häneen niin äkkiä, ett'en voinut pujahtaa tieheni. Hän näytti
hämmästyneeltä ja sanoi:

"Hohoo! Mistä _sinä_ tulet?" Sitten lisäsi hän, hyvin innokkaasti ja
ilosella äänellä: "Missä sull'on lautta? Onko se varmassa paikassa?"

Minä sanoin:

"No, mutta juur sitä tuumasin _minä_ kysyä teidän armoltanne."

Hän ei enää näyttänyt niin iloiselta -- ja kysyi:

"Minkä tähen kysyt sinä sitä multa?"

"No", sanoin mä, "kun näin kuninkaan siellä kapakassa eilen, aattelin,
että kai nyt menee monta tuntia, ennenkun hän selvenee ja me saadaan
hänet kotiin; ja senpä tähen menin kävelemään kaupungille, oottaessani.
Ja silloin tapasin erään miehen, joka tarjos mulle kymmenen centtiä,
jos auttaisin häntä soutamaan joen yli ja noutamaan muuatta pässiä, ja
minä menin; mutta saatuamme kiinni pässin, pääsi se meiltä karkuun,
ja meill' oli kauhea työ ennenkun viimein saimme sen kynsiimme taas,
ja kun me sitten lopultakin palattiin pässeinemme, oli jo pimeä, ja
kun minä viimein tulin lautalle, oli se poissa, ja minä aattelin: 'nyt
h'ovat joutuneet johonki sotkuun ja saaneet lähteä tiehensä, ja h'ovat
ottaneet mukaansa neekerini, jok'on ainoa neekeri, mitä mulla koskaan
on ollut maailmassa, ja nyt olen minä vieraassa seudussa eikä mull'
ole mitään omaa enään eikä mitään, mistä eläisin'; ja minä istuin
alas itkemään. Olen maannut metsässä koko yön. Mutta mihin on lautta
joutunut? -- ja Jim parka?"

"Niin, en piru vie _minä_ tie -- nimittäin missä lautta on. Se vanha
hupakko oli tehnyt pikku kaupan ja tienannut neljäkymmentä dollaria,
ja kun me tavattiin hänet siellä kapakassa, olit nuo jätkät narranneet
häneltä pelissä jok'ainoan centin, mitä häll' oli jälellä juotuaan
itsens sikahumalaan; ja kun minä illalla menin kotiin hänen kanssaan
ja näin lautan olevan poissa, aattelin heti: 'Tuo pikku kanalja
on varastanut lauttamme ja neekerimme ja karannut tiehensä jokea
alaspäin'."

"Enhän toki voinut varastaa _omaa_ neekeriäni?"

"No, älähän nyt. Ja oli miten oli, me oltiin oppineet pitämään häntä
_meidän_ neekerinämme, niin justiin -- ja olihan meillä jumaliste ollut
hänestä kylliks vaivaa ja vastusta. No, ja kun me sitten nähtiin, että
lautta oli poissa ja me puti puhtaina, ei ollut meillä muu neuvona kuin
koittaa onneamme Kuninkaan Kameleontilla taas. Ja tääll' olen minä nyt
liisteröinnyt siit' asti, kuivana kurkusta kuin ruutisarvi. Miss'on nuo
kymmenen centtiä, jotka sait? Anna tänne ne!"

Mull' oli koko joukko rahaa, niin ett' annoin hälle kymmenen centtiä,
mutta pyysin hänen ostaa niillä vähä ruokaa ja antaa mullekkin muutaman
suupalasen, koska mukamas nuo oli ainoat rahani ja min'en ollut
syönyt niin mitään eilisestä. Siihen hän ei vastannut mitään. Mutta
koht'siltään mulkoili hän minuun kierosti ja sanoi:

"Luulekko tuon neekerin kielittelevän meistä? Jos hän sen tekee, niin
jumal'avita nyletään me hänet eläviltä."

"Miten vois hän kielitellä? hänhän on karannut?"

"Ääh, ei! Tuo vanha raatohan myi hänet, jakamatta voittoa kanssani; ja
rahat on menneet."

"_Myi_ hänet?" sanoin mä ja kävin poraamaan; "mitä? sehän oli _minun_
neekerini, ja olihan ne siis minun rahojani. Missä hän on? -- Minä
tahon takasin neekerini."

"Sinä et voi _saada_ neekeriäs, siinä kaikki -- lakkaa siis
jo rääkymästä. Mutta kuules nyt -- luuletko uskaltavas käydä
kielittelemään meistä? Min' oon jumaliste luottanut sinuun. Hä? Ethän
vain jo ole kielitellyt? Hä?"

Hän vaikeni, mutt' en koskaan ollut ennen nähnyt hänen
silmissään mokomaa suden katsetta. Minä sanoin:

"Mulla ei ole halua käydä kielittelemään kenestäkään, eikä mull' ole
aikaakaan siihen. Minä lähden hakemaan neekeriäni."

Hän seisoi siinä hetken aikaa, aprikoiden kovin ja rypistellen
kulmakarvojaan, ja kuulutukset riippuivat hänen käsivarrellaan. Viimein
sanoi hän:

"Kuules nyt -- minä sanon sulle jotain. Meidän täytyy viipyä täällä
kolme päivää. Jos nyt lupaat, ett'et käy kielittelemään meistä ja
ett'et anna tuon neekerin kielitellä, niin minä sanon sulle missä hän
on."

No, minä lupasin, ja hän sanoi:

"Muuan tilanomistaja, jonka nimi on Silas Ph -- --" ja siihen hän
seisahtui. Näätte että hän aikoi sanoa totuuden; mutta kun hän tuolla
viisin seisahtui ja alkoi miettiä taas, arvasin hänen muuttaneen
mieltä. Ja niin tietysti olikin. Hän ei oikein luottanut minuun, vaan
tahtoi saada minut pois tieltä kolmeksi päiväksi. Ja niimpä hän hetken
päästä jatkoi: "Mies, joka hänet osti, on Abram Foster nimeltään --
Abram G. Foster -- ja hän asuu viiskymmentä virstaa täältä sisämaahan
päin, Lafayetten tien varrella."

"Hyvä", sanoin mä, "sen matkan kulen mä parissa päivässä, ja mä lähden
marssimaan jo tänäpänä iltapuoleen."

"Ei, vaan sinä lähet _nyt_, heti paikalla, ja muista sinä, ett'et
piekse kieltäs ja lörpöttele tien varrella. Muuten tuut tekemisiin
_meidän_ kanssa. Kuulekko sen?"

No, noita eväitä justiin olin oottanutkin, sillä nyt sain rauhassa
heiltä panna tuumani toimeen.

"Niin no, pötki matkaas nyt", sanoi hän; "ja sinä voit kertoa
Fosterille mitä tahdot. Kenties saat hänet uskomaan, että Jim _on_
sinun neekeris -- muutamat hupakot eivät välitä papereista -- täällä
etelässä ainakaan. Kas niin, joudu nyt, ja valehtele hälle mitä
tahansa, kun tulet perille, mutta muista sinä, ettäs pidät kitas
matkalla."

No, minä jätin hänet ja lippasin tieheni maalle päin. En katsonut
taakseni, mutta minä ikääskuin tunsin selästäni, että hän seisoi
minua vahtimassa. Mutta tiesinhän, että hän pian siihen väsyis. Kulin
ainakin puolitoista virstaa sisämaahan päin, ennenkun seisahin; sitten
poikkesin metsään ja tallustelin sen läpi Phelpsin taloa kohti. Minä
pidin kiirettä, sillä mä halusin tukkia Jimiltä suun, kunnes nuo
molemmat maankiertäjät olisit korjanneet luunsa tienoolta. En tahtonut
enää joutua mihinkään tekemisiin heidän kanssaan, en tavalla enkä
toisella.




Kymmenes luku.


Tullessani sinne oli kaikki niin hiljaista ja sunnuntain tapaista ja
helteistä ja päivänpaisteista - kaikki väki oli mennyt pelloille; ja
koko ilma oli täynnään tommosta kärpästen ja kuoriaisten unettavaa
sirinää ja surinaa, joka aina vaikuttaa meissä mokomaa yksinäisyyden
tuntoa, kuin jos kaikki ihmiset olisivat kuolleet ja makaisit
haudoissaan; ja jos silloin tuulenviima tulee puhallellen ja panee
lehdet kahisemaan, niin se synnyttää meissä alakuloisuutta, sillä se
tuntuu siltä kuin aaveet kuiskisit ja sipisisit keskenään -- aaveet,
jotka ovat kuolleet jumala ties kuinka monta vuotta sitten -- ja aina
se tuntuu siltä, kuin he kuiskisit juuri meistä eikä mistään muusta,
kunnes siinä melkein itsekkin toivoo olevansa kuolleena ja poissa koko
prokrammista.

Phelpsin maatila oli yks noita pieniä pumpulitiloja, jotka kaikki
ovat toinen toisensa näköset. Taloa ympäröi ristikkoaita, jonka yli
kiivettiin porraspuita myöten, jotka oli tehty poikkisahatuista,
eripituisista ja pystyssä seisovista hirsistä -- niiden päältä myös
naiset nousivat hevosen selkään. Laveassa pihassa oli muutamia
niitettyjä ruohopaikkoja, mutta enimmäkseen oli se paljaana ja sileänä
kuin vanha hattu, josta nukka on kulunut pois. Iso asuinkartano
valkosta väkeä varten oli rakennettu veistetyistä hirsistä, ja raot
hirsien välissä oli täytetty saviseoksella, jota jolloinkin maailmassa
oli rapattu valkoseksi. Toiselle puolen oli pyöreistä hirsistä rakettu
kyökki, jota asuinrakennukseen yhdisti avonainen, katettu käytävä.
Kyökin takana oli savupirtti eli kota, ja tämän kodan toisella puolella
oli kolme pientä neekerimökkiä yhdessä rivissä ja vähän alempana,
taka-aitaa vasten, vielä pikkunen tupa pahanen aivan erikseen sekä
kappaleen matkaa siitä muutamia ulkohuoneita; ja tuon pikku tuvan
luona oli iso kattila, jossa keitettiin soopaa. Kyökin oven luona
oli penkki ja vesiämpäri ja allas, ja siinä makas myös joukko koiria
päivänpaisteessa, ja toisia koiria vetelehti siellä täällä muualla.
Yhdessä pihannurkassa kasvoi noin kolme varjostavaa puuta ja aidan
vierustalla yhdessä paikassa vähän tikkelpeeri- ja viinimarja-pensaita.
Aidan ulkopuolella oli puutarha ja meloonipalsta; siitä alkoi
pumpulivainiot ja niiden takaa metsä.

Minä kiersin vähän matkaa, kiipesin porraspuiden yli ja astuin
kyökkiin päin. Sieltä kuulin kehruurukin surinan, joka on ikävin ääni,
mitä ihminen tässä maailmassa voi kuulla. No, minä astuin eteenpäin
kehräämättä kokoon mitään erityistä juonta, luottaen siihen, että
Kaitselmus pistäis mulle suuhun oikeat sanat tarvittaissa, sillä min'
olin huomannut, että Kaitselmus tässä kohden on hyvin kekseliäs, kun
vain antaa sen toimia omin päin.

Päästyäni puolitiehen, ryntäs yks koira ja sitten joukko muitakin
kimppuuni. Minä tietysti jäin seisomaan paikalle ja katsoin heitä
naamaan aivan tyyneesti. Mitä hirveää elämää ne pitivät! Noin puolen
minuutia olin minä ikääskuin akselina rattaassa, jonka puoloina oli
koirat -- noin viistoista kappalta ympärilläni, turvat minua vasten ja
haukkuen ja ulvoen aivan vimmatusti; ja uusia tuli yhä vain lisää, tuli
lennättäen aitain yli ja joka nurkasta, että s'oli vallan kauheaa.

Muuan neekerivaimo tuli rynnäten ulos kyökistä, leipäkauli kädessä ja
huutaen: "Hiljaa, Halli! Pois, Pilkki! pois, Poppa! hiljaa, Tellu!"
ja hän antoi ens yhdelle, sitten toiselle läimäyksen, niin että he
viilsit tiehensä kiljuen, ja sitten kaikki muutkin seurasit perästä.
Ja seuraavassa sekunnissa tuli puolet niistä takasin taas, heilutellen
häntiään ympärilläni, kuin oltais me oltu paraat ystävät maailmassa.
Koirissa ei ole mitään pahaa.

Tuon vaimon perästä tuli pikkunen neekerityttö ja kaks pientä
neekeripoikaa, ilman mitään muuta päällään kuin rohtiminen paita
kullakin; ja he tarttuivat äitinsä hameeseen ja tirkistelit minuun
hänen takaansa, nauraen kainostellen, kuten he aina tekevät. Ja sitten
tuli valkonen naisihminen juosten ulos asuintuvasta, rukinpuikko
kädessä; hän oli avopäin ja näkyi olevan noin viidenviidettä tai
viidenkymmenen vuoden vanha. Hänen jälestään tulivat hänen pienet
valkoset lapsensa, ja he piileskelit mammansa takana aivan niinkuin
neekerilapset. Hän nauroi niin ilosesti, että tuskin pysyi pystyssä --
ja sanoi:

"No, _sinähän_ s'oot, viimeinki! _Oothan_ sä sinä?"

"Oon minä", vastasin aattelematta. Hän suorastaan karkasi päälleni ja
syleili minua ja kouristi minua oikein kovasti, ja sitten tarttui hän
molempiin käsiini ja puisteli niitä moneen kertaan; ja kyyneleet tulit
hälle silmiin ja vierähtivät alas, eikä siitä tahtonut tulla mitään
loppuakaan; ja kaiken aikaa sopatti hän: "Sin' et ole niin mammas
näkönen kuin luulin, mutta herran jee, mitä mä siitä, olenhan niin
ilonen, niin ilonen, kun näen sinun nyt! Voi, voi, poikaseni, enhän
kohta tie mitä teen, en tie. -- Lapset, s'on Tom serkku! Sanokaa hyvää
päivää!"

Mutta he vain pistivät sormensa suuhun ja piileskelit hänen takanaan.
Sitten hän jatkoi:

"Liisa, joudu ja laita hälle lämmintä aamiaiseksi -- vai söitkö sä
kenties laivassa?"

Sanoin syöneeni laivassa. Ja hän talutti minua kädestä sisään,
ja lapset tulivat tepsuttaen perästä. Hän pani minut istumaan
rottinkituolille ja istui itse pallille sen eteen ja piti minua
molemmista käsistä ja sanoi:

"No, nyt mä _oikein_ saan katsoa sinua. Voi, hyvänen aika, kuinka
olenki toivonut monta, monta vuotta -- saada nähdä sinua; ja nyt s'on
tullut! Oomme oottaneet sinua jo pari päivää. Miks sin' oot viipynyt
niin kauvan? -- onko laiva ollut karilla?"

"On -- katsokaas, rouva --"

"No, elähän nyt sano 'rouva'. Ha! ha! ha! Sano 'täti', Sally täti,
tietysti, rakas laps! Missä s'oli karilla?"

En oikein tiennyt mitä vastata hälle, kun minun oli mahdoton tietää,
olisko tuo laiva tullut ala- vai yläjoelta. Mutta mull' oli hyvänlainen
vaisto, ja vaistoni sanoi mulle, että se laiva olis tullut alaaltapäin,
Orleansin tienoilta. Yhtäkaikki sekään seikka ei olis mua paljon
auttanut, sillä en tuntenut matalikkojen nimiä sinneppäin. Huomasin
että minun olis pitänyt keksiä joku matalikko, tai unohtaa sen nimi,
jonka karille m'oltiin jouduttu mukamas -- tai - mutta siinä samassa
juolahti juoni päähäni, ja minä sanoin:

"Niin, ei se oikeastaan ollut karille-ajo -- se viivytti meitä vain
hyvin vähän. Mutta muuan höyrypannu räjähti."

"Herran Jee! Viottuiko kukaan?"

"Ei. Muuan neekeri vain sai surmansa."

"No, Jumalan kiitos! Toisinaan saattaa tuommosessa käydä todellakin
onnettomasti; saattaa viottua monta ihmistä. Pari vuotta sitten tuli
Silas enosi New-Orleansista vanhassa _Lally Rook_ laivassa, ja siinä
räjähti yks pannu ja teki erään miehen raajarikoksi. Ja minä luulen
että hän kuoli perästä päin. Hän oli baptisti. Enos tuntee erään
herrasväen Baton Rougessa, joka tuntee hänen omaisensa varsin hyvin.
Niin, kyllä hän muistaakseni kuoli. Kylmänvihat syntyi, ja täytyi
tehdä leikkaus. Mutta se ei auttanut. Hän meni aivan siniseks koko
ruumiistaan ja kuoli, kristillisen ylösnousemuksen toivossa. Sanovat,
että hänt' oli kauhea katsella. Enos on käynyt joka päivä kaupungissa
-- sinua vastassa. Ja nyt on hän siellä taas; lähti tuskin tuntia
sitten. Kai hän palaa tuossa paikassa. Sinä varmaankin tulit häntä
vastaan tiellä, etkö? -- vanhanpuoleinen mies -- -"

"Ei, Sally täti, ei ketään tullut vastaan. Laiva laski maihin juur
päivän koitossa, ja minä jätin kapsäkkini laiturille ja menin vähän
katselemaan kaupunkia ensiks ja kävelin sitte vielä sivutietä vähän
matkaa maalle päin, ett'en tulis liian aikasin; senpätähden tulinkin
takatietä."

"Kellekkä sin' annoit kapsäkkis?"

"En kellekkään."

"No mutta -- he varastavat sen, laps parka!"

"Ei, ei, minä kätkin sen siellä hyvään paikkaan."

"Miten sait sinä aamiaista niin aikasin laivassa?"

Seisoinhan ikääskuin ohuella jäällä nyt, mutta vastasin kuitenkin:

"Katteini näki, että min' olin menossa, ja kutsui minua syömään
kanssaan ennenkun lähtisin. S'oli hyvin hyvä herra."

Rupesin käymään jokseenkin levottomaksi, niin että tuskin pysyin
paikallani häntä kuulemassa. Mull' oli kaiken aikaa mielessä lapset,
joiden pakinoille tahdoin huomaamatta päästä, urkkiakseni heiltä yhtä
ja toista ja sillä viisin saadakseni tietää, kuka mukamas oikeastaan
olin. Mutta min'en päässyt rouva Phelpsin kynsistä; hän vain alinomaa
jupatti ja jupatti ja piti minua sillä tavoin kuin piltuissa. Yhtäkkiä
sai hän kylmät väristykset käymään pitkin selkäpiitäni, sanoessaan:

"Mutta tässä me vain istutaan ja jutellaan tällä viisin, ja sinä et
vielä ole kertonut mulle sanaakaan sisaresta ja niistä muista kaikista.
No, kas niin, nyt min' oon vaiti vähän aikaa ja sinun vuoros on kertoa.
Kerro nyt mulle _kaikki_ -- kaikki tyyni heistä kaikista; miten he
jaksavat ja mitä he tekevät ja mitä he käskivät sun sanoa mulle, ihan
kaikki alusta loppuun."

Kas niin! Siin' oltiin nyt. Mihin mä joutuisin. Kaitselmus oli minua
auttanut tähän asti, mutta nyt istuin mä sittenkin karilla. Viimein
aattelin itsekseni, että täss' ei ollut muu neuvona kuin suorastaan
turvautua totuuteen; ja min' olin justiin avata suuni ja alkaa, kun hän
samassa kaappasi minusta kiinni ja työnsi minut sängyn taakse ja sanoi:

"Tuossa hän tulee! Pistä pääs vähän alemmas -- kas niin, nyt ei sinua
näy ollenkaan. Äl' oo tietävinäs, ett' oot täällä. Tahonpa vähän laskea
leikkiä ukon kanss'. Lapset, te ette saa hiiskua sanaakaan."

Minä huomasin olevani satimessa nyt, vieläpä omassa satimessani.
Mutta siin' ei auttanut ruveta rehkimään. Siin' ei auttanut muu kuin
pysyä kauniisti alallaan ja olla valmiina lähtemään käpälämäkeen, kun
ukkospilvi puhkeis.

Minä näin tuon vanhan herran vilaukselta vain, hänen tullessaan sisään;
sitten peitti sänky hänet näkyvistäni. Rouva Phelps juoksi hänelle
vastaan ja sanoi:

"No, onko hän tullut?"

"Ei", sanoi hänen ukkonsa.

"No, mutta hyvänen aika", sanoi rouva, "mihin Herran nimessä hän on
joutunut?"

"Niin, en voi ymmärtää", sanoi vanha herra, "ja mun täytyy sanoa, ett'
oon kovasti levoton."

"Levoton!" sanoi rouva, "min' oon jo aivan pyörällä! Mutta hänen täytyy
jo olla täällä; sin' oot varmaankin ajanut hänen ohitseen."

"Min' en _voinut_ ajaa hänen ohitseen -- tiethän sen."

"No, mutta voi, voi! Ja mitä sisareni sanoo! Hänen täytyy olla täällä!
Sin' oot ajanut hänen ohitsensa sittekin. Hän -- --"

"Ooh, hyvä Sally, älähän sureta minua viel' enemmän. Jaa-a, mihin
Herran nimessä on hän joutunut. Eihän voi toivoakkaan enää, että hän
olis tullut. Min' en oo _voinut_ ajaa hänen ohitsensa. Sally - täm' on
hirveää -- hirveää -- jotakin on tapahtunut laivalla!"

"Mutta katsos, Silas! Katso tuonne tielle! -- sieltä tulee joku."

Hän juoksi ikkunaan ja katsoi ulos. Ja rouva kumartui alas ja veti
minua takista, ja ulos tulin mä. Ja kun ukko kääntyi takasin ikkunasta,
seisoi Sally täti keskellä lattiaa nauraen koko kasvoillaan ja loistaen
kuin tulipalo, ja minä seisoin hänen vieressään, hyvin nolona ja
hämilläni ja tuskan hiki naamallani. Ukko tuijotti minuun ja sanoi:

"Kuka s'on?"

"Niin, kuka hän on? Arvaappas!"

"En ymmärrä -- en ymmärrä -- mitään. Kuka _on_ hän?"

"Ha, ha! Joo, ukkoseni -- s'on _Tom Sawyer_!"

No, sinä pyhä Paavali! Min' olin siinä paikassa kaatua selälleni. Mutta
siin' ei ollut aikaa ruveta puukkoja vaihtamaan, sanon mä. Ukko tarttui
minua käteen ja kouristi sitä ja puisteli sitä tarmonsa takaa; ja rouva
pyöriskeli siinä innoissaan kuin hupakko ja nauroi ja itki yhtä haavaa;
ja molemmat ampuivat minuun kymmenittäin kysymyksiä yhteen menoon --
Sidistä ja Marystä ja koko perhekunnasta.

Mutta jos he olit iloset, niin minäkös vasta ilonen olin; tuntui
tosiaankin siltä, kuin olisin syntynyt uudestaan, saadessani tietää
kuka min' olin. No, he pumppasit minua nyt pari tuntia yhteen mittaan;
ja kun viimein olin niin väsynyt leukapielistäni, ett'en saanut
sanaakaan suustani enään, niin olin jumaliste kertonut heille enemmän
perheestäni -- nimittäin Sawyerin tietysti -- kuin mitä koskaan oli
tapahtunut koko Sawyerin perheelle maailman luomisesta asti.

No, mull' oli nyt varsin hyvä olla yhdeltä puolen, niin sanoakseni,
mutta toiselta puolen tunsin yhtäkaikki ahdistusta. Oli, näettekös,
varsin mukava olla Tom Sawyerinä, ja minä tyydyin siihen rooliin kaikin
puolin; mutta miten olikaan, kuulin yhtäkkiä höyrylaivan yskivän ja
läähättävän jokea alaspäin -- ja silloin aattelin: mitäs jos nyt Tom
Sawyer todellakin tulee tuossa laivassa? -- ja mitäs jos hän astuu
sisään tänne, millä hetkellä hyvänsä, ja huutaa nimeni, ennenkun
ennätän yskähtää hälle, miten on asiat? Ei, se ei käy laatuun, aattelin
mä; mun täytyy olla häntä vastassa maantiellä. -- Ja niinpä sanoin
herrasväelle, että minun täytyi lähteä kaupunkiin takasin noutamaan
kapsäkkini. Ukko Phelps tahtoi kaikella muotoa lähteä kanssani, mutta
minä sanoin, ett'en suinkaan tahtonut häntä vaivata ja että minä kyllä
osaisin ajaa hevosella itsekkin.




Yhdestoista luku.


No, minä ajoin rattailla kaupunkiin päin, ja puoli tiessä sinne
tuli minua vastaan -- kukas muu kuin Tom Savyer! Minä seisahutin ja
odottelin, kunnes hänen rattaansa oli vieressäni. Silloin sanoin
"seiso!" ja hän seisahutti hevosensa. Hänen suunsa lensi auki kuin
kapsäkin kansi ja jäi siihen tilaan; sitten nielasi hän pari kolme
kertaa, kuin olis hänen kurkkunsa kuivunut, ja sanoi sitten:

"Hä? Min' en oo koskaan tehnyt sulle mitään pahaa. Ja sen sä tiet.
Minkä tähen sinä sitten nouset haudastas kummittelemaan _mulle_?"

Minä sanoin:

"Minä en kummittelee -- min' en jumaliste koskaan oo ollut kuolleena."

Kuullessaan ääneni reimastui hän vähäsen, mutt' ei vieläkään ollut
oikein tyytyväinen. Hän sanoi:

"Älä tee minusta pilaa, sanon mä. Kunnias kautta -- etkö sin' oo
kummitus?"

"Kunniani kautta", sanoin siihen, "min' en oo mikään kummitus."

"Hm! No niin! Minä -- minä -- minun kai täytyy uskoa sitten, koska
vakuutat kunniasanallas; mutta min' en ymmärrä, en totta maarian
ymmärrä. Kuules nyt, eikö sinua sitten murhattu _ollenkaan_?"

"Ei. Minua ei murhattu ollenkaan -- minä vain narrasin heitä. Nous'
ylös tänne ja kourista minua käsilläs, jos et usko."

Hän teki niin ja tyytyi nyt kerrassaan; ja hän oli niin sanomattomasti
ilonen nähdessään minut ihka elävänä, ett'ei tiennyt mitä tekis. Ja
heti hän tahtoi tietää kaikki tyyni; sehän oli oikeaa seikkailua,
meinas hän, ja kamalaa ja salaperäistä ja aivan hänen malliinsa
tietysti. Mutta minä pyysin, että hän malttais mieltään vähän aikaa, ja
käskin hänen ajomiehensä odottaa hetkisen, sill'aikaa kun me ajettais
vähän matkaa yhdessä. No, minä kerroin Tomille, missä hiton pulassa
min' olin, ja kysyin mitä me tehtäis. "Ootappa vähä", sanoi hän, "ja
anna mun tuumata rauhassa." Hän tuumiskeli hetken aikaa oikein kovasti
ja sanoi sitten:

"Nyt mä tiedän. Ota minun kapsäkkini sinun kärryilles ja sano, että
s'on sinun. Käännä sitten takasin ja aja hiljaa, niin ett'et tule
perille ennenkun tulisit, jos olisit käynyt kaupungissa. Minä meen
vähän matkaa kaupunkiin päin takasin ja palaan sitten ja tulen perille
noin puoli tuntia sinun jälestäs. Ja sinun ei aluksi tarvitse minua
ollenkaan tuntea mukamas, kuulekkos?"

Minä sanoin:

"Hyvä on; mutt' ootappas vähä. Tääll' on yks asia vielä -- yks asia,
jot' ei kukaan muu tunne kuin minä. Ja s'on se, että tääll' on eräs
neekeri, jonka minä aion varastaa orjuudesta -- ja hänen nimensä on Jim
-- vanhan fröökynä Watsonin Jim."

Hän sanoi:

"Mitä! Mutta Jimhän on -- --"

Siihen hän vaikeni ja alkoi mietiskellä. Minä sanoin:

"_Minä_ tiedän mit' aiot sanoa. Sin' aiot sanoa, että s'on halpaa ja
rumaa vehkettä; mutta mitä sitte, vaikka s'onkin? Min' oon itse halpa,
ja minä varastan hänet, ja minä pyydän sinua, että pidät leukaläpes
etkä oo tietävinäs koko asiasta. Tahotko?"

Hänen silmänsä oikein loistivat, ja hän sanoi:

"Minä _autan_ sinua varastamaan hänet."

S'oli kuin minua olis ammuttu. Minä hämmästyin niin, että menin aivan
ymmälleni. Enhän ollut eläissäni mokomaa kuullut -- ja minä tunnustan
suoraan, että sain koko joukon huonomman ajatuksen Tom Sawyeristä,
kuin mull' oli ollut ennen. Olisko se mahdollista? -- Tom Sawyerko
_neekerinvaras_?!

"Ooh, älähän toki!" sanoin mä, "sinä kujeilet taas."

"Empä niinkään, en laisinkaan."

"No", sanoin mä, "oli miten oli; mutta muista sinä, että jos kuulet
puhuttavan jotain jostain karkuneekeristä, niin sin' et tiedä hänestä
mitään, ja _minä_ en myöskään tiedä hänestä mitään."

Sitten otimme hänen kapsäkkinsä ja nostimme sen minun kärryihini, ja
hän ajoi kaupunkiin päin ja minä takasin kotiin. Mutta minäkös olisin
muistanut, että minun piti ajaa hiljaa! Olin niin ilonen ja täynnäni
tuumia, että se multa kokonaan unohtui. Seuraus olikin, että tulin
kotiin liian aikasin tien pituuden suhteen. Ukko Phelps seisoi ovessa
ja sanoi:

"Mutta tämähän on ihmeellistä. Kukas olis uskonut tuosta vanhasta tamma
luuskasta semmosta? Kumpahan olis muistettu katsoa kelloa kun lähdit.
Eikä ees hiuskarvaa ole hiessä. S'on kerrassaan ihmeellistä. Nyt en
möis sitä sadasta dollaristakaan, en totta tosiaan, ja tät' ennen
olisin antanut sen mennä viidestätoista, ja siinäkin olis mielestäni
ollut aivan kylliksi."

Siinä kaikki mitä hän sanoi. Hän olikin hurskahin, siivoin vanha sielu,
mit' ikinä olen nähnyt. Eikä kummakaan, sillä hän ei ollut ainoastaan
maanviljelijä, vaan myöskin pappi; ja hällä oli pikkanen puukirkko
plantaasin toisessa päässä, jonka hän itse oli rakentanut omalla
kustannuksellaan, eikä hän koskaan ottanut penniäkään saarnoistaan,
ja sen arvoiset ne kyllä olitkin. Siell' oli paljokin senkaltaisia
talollis-saarnaajia, siell' etelässä, jotka elivät aivan samalla viisin.

Noin puolen tunnin päästä seisahtui Tomin rattaat porraspuiden eteen,
ja Sally täti näki ne ikkunasta ja sanoi:

"Herranen aika, täällä tulee joku! Kukahan se on? Vissistikin joku
vieras. Jimmy (jok' oli yks lapsista), juokse sanomaan Liisalle, että
hän tuukkaa viel' yhdelle päivällispöytään."

Kaikki ryntäsivät ulos, sillä tänkaltasissa paikoissa ei tule vieraita
_joka_ vuosi, ja kun joku tulee, niin pidetään hänen tähtensä yhtä
paljon melua, kuin jos itse Keltakuume tulis taloon. No, Tom oli
vilauksessa porraspuiden yli ja astui talolle päin; hänen rattaansa
kääntyi takasin kaupunkiin, ja me kaikki seisottiin porstuvan ovessa.
Tomilla oli päällään paraat vaatteensa ja koko joukko ihmisiä eessään
-- ja silloinkos hän aina oli kuin omilla tulillaan! Silloin hän oikein
osaskin panna tyyliä ja kommervenkkia ja ryhtiä kaikkeen peliinsä.
Hän ei ollut niitä, jotka olisit tulleet nöyrästi ja arasti hiipien
polkua pitkin kuin karitsa; ei, hän tuli astuen komeasti ja arvokkaasti
kuin oikea tallijäärä. Tultuaan ihan eteemme, nosti hän hattuaan niin
sievästi ja nätisti ja varovasti, kuin olis sen alla ollut perhosia,
joiden päivällisunta hän ei tahtonut häiritä, ja sanoi:

"Mulla kai on kunnia puhutella herra Archibald Nicholsia?"

"Ei, poikaseni", sanoi vanha herra, "s'on ikävää, että ajomiehenne
on narrannut teitä; Nicholsin kartano on noin neljä virstaa alempana
tästä. Mutta astukaahan sisään."

Tom katsoi taakseen olkapäänsä ylitse ja sanoi: "Liian myöhään -- hän
ennätti jo mennä."

"Niin, hän ennätti mennä, ja teidän täytyy tulla sisään ja syödä
päivällistä kanssamme; kyllä multa sitten saatte hevosen Nichols'ille."

"Ooh, enhän voi tehdä teille niin paljon vaivaa. Tuon pienen matkan
voin kyllä käydä jalkasin."

"Mutta te ette _saa_ käydä jalkasin - ollaanhan me etelässä, ja tääll'
ollaan vieraanvaraisia. Astukaa sisään."

"Tehkää niin hyvin", sanoi Sally täti; "ei teistä oo meille mitään
vaivaa, ei yhtään mitään. Teidän _täytyy_ jäädä. Onhan sinne koko neljä
virstaa, ja me emme voi antaa teidän kävellä; onhan niin kuumakin ja
tie pölyttää niin hirveästi. Ja sitä paitse, min' annoin jo tuukata
teillekkin, kun näin teidän tulevan. Astukaa sisään ja olkaa kuin
kotonanne."

No, Tom hän piti viimein hyvänään heidän hartaat kutsunsa ja kiitti
heitä hyvin kohteliaasti ja astui sisään; ja tultuaan sinne sanoi
hän olevansa Hicksvillestä Ohiossa, ja hänen nimensä oli mukamas
William Thompson -- ja niin hän taas kumarsi heille hyvin siististi ja
kohteliaasti.

Sitten hän rupes jupattamaan jos jotakin Hicksvillestä ja joka sorkasta
siinä kaupungissa, kunnes minä aloin vähän hermostua ja aatella,
mitä hittoa siitä viimein tulis ja mitä hyötyä siit' oikein oli. Ja
viimein, kesken tuon päättömän pakinansa parasta vauhtia, ojensi hän
yläruumiinsa pöydän yli ja mättäsi aika muiskauksen suoraan Sally tädin
suuta vasten ja istui sitten jälleen tuolilleen ja jatkoi loruansa,
olematta milläänkään. Mutta Sally täti ryntäs ylös ja pyyhkäsi suutaan
kädellään ja sanoi: "Sinä häpeemätön penikka!"

Tom vain näytti ikääskuin loukkaantuneelta ja sanoi:

"Mutta minua ihmettää, hyvä rouva."

"Sinua ihm-- Mitä? Kenen luulette minun olevan? Minun pitäis antaa --
miks suutelet minua? Mitä meinaat, poika?"

Tom sanoi hyvin höylisti:

"Enhän minä meinaa mitään, hyvä rouva, en ainakaan mitään pahaa. Minä
-- minä -- luulin teidän tykkäävän siitä."

"Lurjus!" Hän otti rukinpuikon, ja jo näytti siltä, kuin hän aikois
sivaltaa Tomia pitkin korvia sillä.

"Miten voitte te, hyvä nuori herra, luulla semmosta?"

"Niin, en minä tie. He vain -- he vain -- sanoivat niin."

"_He_ sanoivat niin? Mitkä _he_?"

"No -- he kaikki. Kaikki sanoivat niin, hyvä rouva."

Rouvan silmät rupesivat iskemään tulta ja hänen sormensa rapistelit
ikääskuin olisit aikoneet kynsiä häntä, ja hän sanoi:

"Kaikki?! _Mitkä_ kaikki? Sano heti heidän nimensä -- taikka -- --!"

Tom nousi seisaalle ja näkyi olevan hyvin pahoillaan ja haparoi
hattuaan ja sanoi:

"Voi, kuinka tämä minua surettaa! Enhän voinut sit' aavistaa. He kaikki
niin sanoivat -- sanoivat, ett' anna hälle aika muisku, siitä hän
tykkää! Mutta min' en koskaan tee sitä enää, sen lupaan."

"Niin, totta totisesti -- s'onkin parasta!"

"Niin, min' en tee sitä koskaan enään, ennenkun rouva itse pyytää."

"Mitä?! Ennenkun itse _pyydän_?! Sinä hävytön poika nulikka! Ennenkun
minä pyydän semmosta sulta tai sinun kaltaisiltas, niin pitää sun olla
yhtä vanha kuin Methusalem. Mikä sanomaton röyhkeys!"

"No, voi, voi", sanoi Tom yhtä viattomasti kuin ennenkin, "kuinka minua
kummastuttaa tämä! En ymmärrä sit' ollenkaan. He sanoivat, että te
tykkäisitte, muiskustani, hyvä rouva, ja minä viattomuudessani luulin
myös niin. Ja nyt! Mutta -- --" Hän vaikeni ja katsoi ympärilleen,
ikääskuin odottaen jotain kannatusta joltakin seurassa, ja kääntyi
viimein ukko Phelpsin puoleen, kysyen:

"Ettekö te luule, hyvä herra, että hän tykkää minun muiskuistani?"

"Hä? Hm! Minä -- minä -- en sitä luulis."

Sitten se vietävä katseli minua samalla tavoin ja sanoi:

"Tom, etkö _sinä_ luullut, että Sally täti halailiskin minua ja sanois:
'Sid Sawyer -- -'"

"Herran jee!" sanoi rouva, karaten suorastaan hänen päälleen, "mikä
pikku kanalja sisarenpojaksi! -- narrata minua tolia lailla!" -- ja
hänen piti tietysti syleillä ja suudella häntä heti, mutta Tom työnsi
häntä luotaan ja sanoi: "Eei -- ei vielä - pyydähän ensiks."

No, hän pyysi heti; ja sitten hän syleili ja suuteli häntä moneen,
moneen kertaan ja työnsi hänet sitten ukko Phelpsin puoleen, ja ukko
otti mit' oli jälellä. Ja kun tuosta touhusta oli vähän toinnuttu,
sanoi rouva:

"Hyvänen aika, enhän oo tämmöstä nähnyt. Me ei sinua ollenkaan
ootettukaan, -- Tomia vain. Sisar kirjotti vain, että Tom muka tulee."

"Niin, s'ei ollutkaan ens alussa tarkotus, että kukaan muu lähtis kuin
Tom; mutta minä kerjäsin ja kerjäsin, kunnes ihan viimeisellä hetkellä
pääsin mukaan minäkin. Ja sitten, kun m'oltiin matkalla joella,
sovittiin Tom ja minä niin, että me vähän narrattais teitä ja että
minun piti tulla tänne vieraana."

"Niin, ja kyllä maar osasitkin narrata, sinä pikku junkkari; ja sinun
pitäis saada aimo korvapuusti siitä hyvästä. Mutt' olkoon nyt sillään,
sä hulivili - niin ilonen oon mä, kun sain teidät tänne. Voi, voi
sentään, kun sit' aattelen! Olinhan aivan hämmästyä kuoliaaksi, kun
sinä tolla lailla suutelit minua pöydän yli -- niin flaatiks menin."

No, me syötiin päivällistä tuossa leveässä avonaisessa katoksessa
kyökin ja asuinrakennuksen välillä; ja siell' oli ruokaa pöydässä
vaikka seitsemälle perheelle -- kaikki hyvää ja lämmintä, eikä mitään
tommosta homehtunutta, sitkeää hätävaraa, jok' on maannut kosteassa
kellarissa kaiken yötä ja maistuu kuin palanen vanhaa kuivettunutta
ihmissyöjää aamulla. Silas eno siunasi ruokia kylläkin pitkällä
pöytärukouksella, mutta ne ansaitsivatkin sen, ja ne eivät ennättäneet
kylmetä sill'aikaa, niinkuin usein tapahtuu, kun ateriaa sillä viisin
viivytetään.

Pitkin iltapäivää pakistiin ja lörpötettiin jos jostakin, ja minä ja
Tom oltiin varuillamme kaiken aikaa, mutta turhaan; he eivät sattuneet
sanomaan sanaakaan mistään karkuneekeristä, ja me ei hirvitty ruveta
itse kyselemään. Mutta illallispöydässä sanoi yks noista pikku pojista:

"Pappa, eikö Tom ja Sid ja minä saa mennä kaupunkiin kattomaan
tiateria?"

"Ei", sanoi ukko, "minä luulen, ett'ei siitä teaterista tule mitään;
ettekä te vois mennä sinne, vaikka tuliskin. Tuo karkuneekeri, nähkääs,
kertoi Burtonille ja mulle, että s'on kaikki tyyni hävitöntä huijausta
ja petkutusta alusta loppuun, ja Burton sanoi kertovansa asian
ihmisille siellä, niin että minä luulen, että he jo tähän aikaan ovat
potkineet nuo röyhkeät roistot ulos kaupungista."

Kas niin! semmosta s'oli! -- mutta _minä_ en voinut sit' auttaa. Tomin
ja minun piti maata samassa huoneessa ja sängyssä, ja koska m'oltiin
joltisestikin väsyksissä, sanottiin me heti illallisen jälkeen 'ku
natt' ja kömpittiin ylös huoneeseemme ja ryömittiin ulos ikkunasta ja
kavuttiin alas pitkin ukonsyöttiä ja lipattiin kaupunkiin; sillä min'
en uskonut, että kukaan muu olis niin hyvä ja antais kuninkaalle ja
herttualle viittausta, miten heidän oli asiansa; ja jos minä en sitä
tekis, niin joutuisit he varmaankin ikäviin solkkauksiin.

Matkalla kertoi mulle Tom kaikki tyyni minun murhastani mukamas ja
miten isä ukko oli kadonnut heti perästä päin, tulematta enää takasin,
ja mikä hälinä siitä syntyi, kun Jim oli karannut tiehensä. Ja minä
kerroin Tomille kaikki meidän Kuninkaallisista Kameleontti-roistoista
ja niin paljon lauttamatkasta kuin ennätin. Tullessamme kaupunkiin ja
astuessamme sen pääkadulle -- kello oli silloin puoli yheksän -- tuli
iso joukko ihmisiä rynnäten sitä pitkin, ja he huusivat ja ulvoivat
aivan kauheasti ja rummuttivat kastrulleja ja toitottivat torvilla. Me
luistettiin syrjään päästääksemme heidät ohi, ja kun he samosivat ohi,
näin minä, että heill' oli kuningas ja herttua istumassa kahen reisin
puukangella - niin, minä tiesin, että n'olit kuningas ja herttua,
vaikka n'olit aivan kauttaaltaan tervassa ja höyhenissä ja tuskin
enää ihmisen näkösiäkään -- vaan enemmän jättiläis-höyhentöyhtöjen
kaltaisia. No, tuota kurjuutta nähdessäni teki mun oikein pahaa, ja
minun kävi niin sääli noita surkeita roisto raukkoja, että minusta
tuntui siltä, kuin en ikinä eläissäni vois olla pahoillani heidän
konnantöistään meitä vastaan. S'oli vallan kauheaa nähdä. Ihmiset
_saattavat_ olla hirveän ilkeitä ja julmia toisilleen.

Me oltiin tultu liian myöhään -- eikä meistä siis ollut mitään hyötyä.
Me kysyttiin parilta mieheltä, miten noiden lintujen oli käynyt niin
hullusti, ja he sanoivat, että kaikki ihmiset oli menneet heidän
teateriinsa ja näyttäneet hyvin viattomilta; olit sitten kaikessa
rauhassa ja hiljaisuudessa odottaneet, kunnes tuo vanha kuningas raukka
oli paraassa vauhdissaan hassuilla konsteillaan näyttämöllä, ja silloin
oli joku antanut sovitun merkin ja koko katsojajoukko karannut heidän
kimppuunsa.

Me pötkittiin takasin kotiin, ja min'en ollut niin korskea kuin
lähtiessämme kaupunkiin, vaan tunsin itseni ikääskuin halvaksi ja
moitittavaksi -- vaikk' enhän _minä_ ollut mitään pahaa tehnyt noille
raukoille. Mutta semmosta s'on aina. S'on melkein ykskaikki tekeekö
oikein vai väärin, ja ihmisen omatunto puhuu tolkuttomia. Jos mull'
olis koira, jok' ei tietäis enemmän kuin ihmisen omatunto, niin
tappaisin minä sen. Omatunto ottaa meiss' enemmän tilaa kuin ihmisen
kaikki muut sisälmykset yhteensä, ja kuitenkaan ei ole siitä mitään
hyötyä. Tom Sawyer sanoo samaa.




Kahdestoista luku.


Me herettiin juttelemasta ja ruvettiin ajattelemaan. Yhtäkkiä sanoi Tom:

"Kuules, Huck, kuinka tyhmiä m'ollaan, kun ei m'oo aateltu sit' ennen!
Panen vetoa, että tiedän missä Jim on."

"Ethän! Missä sitten?"

"Siinä pikku majassa takapihalla. Etkö nähnyt, kun me syötiin
päivällistä, että muuan neekeri vei sinne ruokaa?"

"Näin kyllä."

"Kelle luulet sinä että tuota ruokaa vietiin?"

"Koiralle."

"Niin minäkin ensiks. Mutta katsos, ei siellä koiraa ole."

"Kuinka niin?"

"Sen tähden, että tuossa ruuassa myös oli viipale vesimeloonia."

"Ahaa! -- niinpä tosiaankin. Nyt muistan, mutta min'en silloin
hoksannut, että koirat eivät syö meloonia. Hm, siitähän näkee, miten
ihminen näkee eikä kuitenkaan näe -- yhtaikaa."

"Niin no, neekeri avasi munalukon mennessään sisään ja pani sen kiinni
tullessaan ulos. Justiin kun me noustiin pöydästä, antoi hän enolle
avaimen - ja s'oli se avain, s'on vissi se. No, vesimelooni osottaa
miestä, munalukko vankia; ja s'on melkein mahotonta, että Iöytyis kaks
vankia yhtaikaa tämmösessä pienessä talossa, jossa sitä paitte kaikki
ihmiset ovat niin hyviä ja siivoja. Ei, vaan tuo vanki on Jim eikä
kukaan muu. Oivallista -- ja min' oon ylpeä siitä, että me tultiin sen
asian perille salapoliisi-tavalla; min' en antais penniäkään muusta
tavasta, nääkkös. No, ponnista nyt päätäs ja koe keksiä juoni Jimin
varastamiseen, niin minä puolestani tuumaan juonen, minäkin; ja sitten
valitaan tietysti molemmista paras."

Sillä pojalla oli päätä, sillä! Jos mull' olis hänen päänsä, niin min'
en vaihtais sitä pois, vaikka pääsisin prinssiksi tai tyyrmanniksi
höyrylaivaan tai klouniksi sirkkukseen tai miksi hyvänsä. Minä aloin
aatella jotain juonta, mutta oikeastaan vain tehdäkseni jotakin;
tiesinhän kyllä mistä se oikea tuuma tulis. Yhtäkkiä sanoi Tom:

"No, joko sull' on mitään valmiina?"

"Jo", sanoin mä.

"No, annahan kuulla sitten."

"Minun tuumani on tämä", sanoin mä. "Helpostihan saadaan me tietää,
onko se Jim, jok' on siellä. Sitten otamme ylös kanootini joen pohjasta
huomeniltana ja tuomme lauttani saaresta ja kätkemme sen johonkin tänne
lähelle. Sitten ens pimeänä yönä varastamme me avaimen ukko nahjuksen
housuntaskusta, kun hän nukkuu sikeintä untaan, ja sitten luistetaan me
jokea alaspäin lautalla, ja Jim on muassamme, ja me piileillään päivin
ja kuletaan öisin, niinkuin Jim ja minä ruukattiin ennenkin. Eiköhän se
menis, se?"

"_Menis_? Kyllä se menis, menis kuin tuulessa. Mutta s'on niin surkean
yksinkertaista, että minä häpeisin silmät päästäni ruveta mokomaan
moukka- vehkeeseen. Mitä hiton huvia ja mitä hyötyä siis meillä olis
keinosta, jossa ei kysytä enemmän _juonta_, enemmän vastuksia ja
enemmän kekseliäisyyttä. Ei, hui, hai, Huck, se ei käy laatuun. Eihän
totta maarian tuohon vaadita mitään taitoa ensinkään, eikä se nostais
mitään huomiota."

Min' en sanonut mitään, sillä enhän juur ollut muuta oottanutkaan; ja
minä tiesin aivan hyvin, että kun hänen tuumansa valmistuis, sitä ei
kukaan ihminen vois soimata liian yksinkertaiseksi.

Eikä se sitä ollutkaan. Hän kertoi koko vehkeensä mulle, ja minä näin
heti, että s'oli viiskymmentä kertaa tyylikkäämpi kuin minun ja että
Jim sen kautta tulis yhtä vapaaksi mieheksi kuin minun vehkeelläni,
jopa vielä, että me kenties kaikki menetettäis henkemme siinä hommassa.
"No niin", sanoin minä, "s'on muhkeaa; käydään juoneen heti." Min'en
huoli tässä etukäteen kertoa, minkälainen hänen tuumansa oli, sillä
minä tiesin varsin hyvin, että hän muuttais sitä monin kerroin, aina
tarpeen mukaan, ja koristelis sitä uusilla kujeilla, sitä mukaa kuin
päästäis eteenpäin. Ja niin hän tekikin.

No, yks asia oli vissi, ja s'oli se, että Tom Sawyer tarkotti täyttä
totta ja tarmonsa takaa tahtoi auttaa minua varastamaan Jim parkaa
orjuudesta -- vaikka minun oli hyvin vaikea ymmärtää hänen yhtymistään
senkaltaiseen yritykseen. Olihan siinä poika, jok' oli arvollinen ja
hyvin kasvatettu ja varustettu karahtierilla, joka tämän homman kautta
vois mennä hiiteen; ja hällä oli omaiset kotona, joilla myös oli kallis
karahtieri; ja hän oli viisas eikä mikään lahopää, ja oppinut eikä
tyhmä ja tietämätön, eikä ilkeä, vaan hyvä; ja tässä hän nyt seisoi
ilman enemmän ylpeyttä tai oikeudentuntoa tai ihmisarvoa, kuin ett'
olis valmis alentumaan tähän tämmöiseen tekoon ja saattamaan häpeää
itselleen ja häpeää koko perheelleen. Minä en _voinut_ sitä ymmärtää,
en vaikka olisin päälläni seisonut. Sehän oli vallan hirveää, ja minä
tiesin, että minun oli oikein velvollisuuteni huomauttaa hänelle asian
laatua ja sillä viisin pysyä hänen todellisena ystävänänsä ja antaa
hänen luopua koko vehkeestä ja pelastaa itsensä. Ja minä rupesin
varoittamaan häntä, mutta hän keskeytti minut kiivaasti ja sanoi:

"Luulekko sinä, ett'en minä tiedä mitä mä teen? Enkö min' aina tiedä
mitä teen? Hä?"

"No, tiedät, tiedät."

"No, enkö mä _sanonut_, että min' auttaisin sinua varastamaan neekeriä!"

"Sanoit, sanoit."

"No -- siis!"

Muuta hän ei hiiskunut enää, enkä minä siin' asiassa enää mitään
hiiskunut. Siit' ei olis ollut mitään hyötyä, sillä kun hän kerran oli
sanonut tekevänsä jotain, niin hän aina sen myöskin teki. Mutta min'
en kuolemaksenikaan voinut käsittää, miten hän tahtoi ryhtyä tuohon
juttuun; ja kun en _voinut_ sitä käsittää, niin en enää vaivannut
päätäni sen takia. Jos hän oli päättänyt käydä juoneen, niin enhän
_minä_ voinut sit' auttaa.

Kun me tultiin kotiin, oli kaikki hiljaa ja pimeää, ja me mentiin sen
alapihassa olevan pienen majan luo urkkimaan. Koirat tunsivat meidät
ja pitivät suunsa. Majan pohjoisessa seinässä oli pieni neliskulmainen
ikkuna-aukko, jonka eteen oli naulattu paksu lauta. Minä sanoin:

"No, kas niin. Tämä reikä on kylliks iso; Jim voi aivan helposti ryömiä
siitä ulos, kunhan vain väännämme pois laudan."

Tom sanoi:

"Niin, kyllähän s'on yksinkertaista ja helppoa kuin kaks kertaa kaks
on neljä; mutta, Huck, poikaseni, se ei sovi meille, ei lainkaan.
Täytyyhän meidän toki keksiä jotain mutkallisempaa."

"Mutta miten se sitten olis", sanoin mä, "jos me sahattaisiin hänet
ulos, niinkuin minä tein ennenkun minut murhattiin, muistathan?"

"Niin", sanoi hän, "eihän s'oo niin tyhmää sekään; s'on salaperäistä
ja vaivaloista ja vetelee varsin hyvin. Mutta me kai vielä keksitään
jotain, joka vie ainakin puolta enemmän aikaa kuin tuo. Eihän meill' oo
mitään kiirettä; katsellaanhan ensiks, miten asiat on."

Tuon majan ja aidan välillä, takapihalla, oli pieni suojus, joka oli
rakennettu lankuista ja yhtä pitkä kuin maja; mutta ainoastaan noin
kuus jalkaa leveä. Sen ovi oli eteläänpäin ja lukittu munalukolla,
mutta helppo oli vääntää pois yks rautakynsi ja avata ovi. Siellä
sisässä ei ollut muuta kuin muutamia ruosteisia lapioita ja kuokkia ja
rikkinäinen aura. Saatuamme nähdä mitä me tahdottiin, mentiin me ulos
jälleen ja panimme rautakynnen paikoilleen, niin että ovi oli yhtä
hyvin lukittuna kuin ennenkin. Tom oli mielissään. Hän sanoi:

"No, nyt on kaikki hyvin. Mä tiedän mitä me tehdään. Me _kaivamme_
hänet ulos. Siihen menee koko viikko."

Minä menin sisään takaoven kautta, jok' ei ollut lukittuna muulla
kuin ulkoa avattavalla linkulla; mutta se tietysti ei ollut kylliksi
_romantillista_ Tom Sawyerille, vaan hänen piti kaikin mokomin kavuta
ylös pitkin ukonsyöttiä. Päästyään puolitiehen, romahti hän kuitenkin
alas -- yritti uudestaan ja putosi taas, ja kolmannella kerralla kävi
samoin ja hän oli halkaista kallonsa. Sitten lepäsi hän hetken aikaa ja
rupesi uudestaan kapuamaan -- ja nyt se onnistui.

Varhain aamulla oltiin me jalkeilla taas, ja me mentiin alas
neekerimökeille leikkimään koirain kanssa ja tutustumaan tuohon
neekeriin, joka syötti Jimiä -- jos se näet _oli_ Jim, jota hän syötti.
Neekerit olit vastikään syöneet aamiaisensa ja olivat nyt menossa
vainioille, ja Jimin neekeri latoi paraikaa leipää ja ruokaa ja vähän
kutakin tinapyttyyn. Samassa lähetettiin hälle avain sisältä.

Tämän neekerin naama näytti hyvin siivolta ja hyväluontoiselta,
ja hänen villansa päässä oli yltympärinsä sidottu langanpalasilla
pieniin tupsuihin. Niillä hän, nähkääs, tahtoi torjua päältään pahojen
noitain vehkeet. Hän sanoi, että noidat tähän aikaan ahdistivat häntä
aivan vimmatusti öisin ja pakottivat häntä näkemään jos joitakin
outoja olemuksia ja kuulemaan jos joitakin outoja sanoja ja ääniä;
hän ei vielä koskaan eläissään ollut kärsinyt mokomaa vainoa heidän
puoleltaan. Ja hän tuli semmoseen vauhtiin noita kertoessaan, ett' oli
kokonaan unohtaa toimensa. Sikspä kysyi viimein Tom:

"Kelle nuo ruoat on? Koirillekko?"

Neekeri alkoi irvehtiä, niin että koko hänen naamansa meni ryppysiin,
-- aivan niinkuin vesilätäkkö, johon viskaa kiven.

"Niin, niin, herra Sid", sanoi hän, "koiralle, ja oikeen kummalliselle
koiralle vielä. Taharotteko ehkä käyrä sitä kattomaan?"

"Kyllä, kyllä tullaan."

Minä kuiskasin Tomille:

"Mutta nytkö, nytkö, kun jo on selvä päivä? _Niinhän_ ei ollut tuuma."

"Ei, ei ollut -- mutta s'on tuumana _nyt_."

No, me mentiin hänen kanssaan, mutta minä olin vähän levoton. Kun
m'oltiin tultu sisään, ei me juur nähty mitään; siell' oli niin pimeä.
Mutta Jim oli todellakin siellä, ja hän näki meidät. Hän huudahti heti,
niin että kaikui:

"Ei, mutta -- Huck! Herranen aika! Ja totta maarian -- nuori herra
Tom!"

Minä sen arvasin. En tiennyt mitä sanoa tai mitä tehdä, kun tuo neekeri
huusi:

"No, mutta hyvänen aika! Tunteeko hän nuoret herrat?"

Me nähtiin varsin hyvin nyt. Tom ei ollut milläänkään, katseli häntä
vain tyynesti silmiin ja näytti hämmästyneeltä ja sanoi:

"Tunteeko? -- _kuka_ sitten?"

"Kuka? Tää karkuneekeri tietysti."

"Miten hän meitä tuntis? Mikä pistääkään päähäs?"

"Mikäkö pistää päähäni? Hänhän huuahti heti niinku hän tuntis nuoret
herrat."

Tom sanoi vallan tyynenä:

"Mitä? Tämäpä on hullua. _Kuka_ huudahti? _Milloin_ huudahti joku?
_Mitä_ huudahti joku? -- Kuules, Tom, kuulitko _sinä_ kenenkään
huudahtavan?"

Siin' ei ollut muu neuvona kuin olla olevinaan niinkuin hänkin. Siispä
sanoin:

"En; en _minä_ kuullut kenenkään huudahtavan mitään."

Sitten se vietävä kääntyi Jimin puoleen ja katseli häntä, ikääskuin ei
koskaan ennen olis häntä nähnyt, ja sanoi:

"Sanoitko sinä mitään?"

"En halkaistua sannaa", sanoi Jim.

"Ja s'on varma se?"

"En yhtään halkaistua sannaa."

"Ootko koskaan ennen nähnyt meitä?"

"En koskaa -- minun tietääkseni ainakaan."

Silloin kääntyi Tom tuon neekerin puoleen, joka näkyi olevan aivan
ymmällään, ja sanoi hyvin ankarasti:

"Mitenkä oikein onkaan laitas, mies? Mitä sä meinaat lörpötykselläs,
että joku olis huudahtanut? Hä?"

"Voi, voi, minua. N'on ne riivatun noiat, ku aharistavat minua taas.
Voi minua! Kumpahan olisin rauhassa haurassani. Alinomaa ne pelottavat
minua vaan; tappavat kai viimein. Äläkää, hyvät nuoret herrat, puhuko
tästä mittään herra Silasille; hän toruu minua ja sanoo vain, ett'ei
mittään noitia ookkaan. Mutta mitähän hän sanois, jos olis täällä nyt!
Saispahan nähärä."

Törn antoi hälle hopealantin ja lupasi, ett'ei me kertois asiasta
mitään kellekkään. Sitten hän vielä neuvoi häntä ostamaan enemmän
lankaa sitoakseen villojaan tupsuille; mutta katsahti sitten hyvin
halveksivasti Jimiin ja sanoi:

"Eiköhän Silas eno hirtätä tuota neekeriä? Jos minä saisin käsiini
neekerin, jok'on niin kiittämätön, ett' on karannut tiehensä, niin minä
en antais häntä takasin, vaan hirttäisin hänet." Mutta samassa kun tuo
talon-neekeri meni ovelle katsomaan lanttiansa ja puremaan siihen,
nähdäkseen oliko se oikeaa rahaa, kuiskasi Tom Jimille:

"Älä vain ole meitä tuntevinas. Ja jos kuulet täällä kaivettavan maassa
öisin, niin me ne ollaan; me tuumataan sinut pelastaa."

Jim ennätti vain hätimmiten puristaa käsiämme kiitokseksi.
Talon-neekeri palasi ovelta, ja me sanottiin hälle, että me kernaasti
tultais hänen kanssaan toistekin, jos hän tahtois; ja hän kyllä tahtoi,
sanoi hän, varsinkin jos olis pimeä, koska mukamas noidat silloin olit
hälle ilkeimmillään ja hän mielellään tahtoi seuraa.




Kolmastoista luku.


Oli vielä lähes tunti aamiaiseen, niin että me mentiin tiehemme ja
lähettiin metsään; sillä Tom sanoi että meillä piti olla jotain
valoa kaivamistyössämme ja että tavallinen lyhty olis vaarallinen ja
vois saattaa meille ikävyyksiä; hän tahtoi näet välttämättä vähän
tuommosta mädännyttä puuta, jota sanotaan kiiltopuuksi ja joka satelee
himmeää valoa pimeässä. No, me toimme kumpanenkin rykelmän tuommosta
kiiltopuuta ja kätkimme ne nokkosiin pihassa. Sitten istuttiin me
levähtämään vähäsen, ja Tom sanoi:

"Ääh, tämähän kaikki on niin helppoa ja yksinkertaista, että siihen
tuskin viitsii ruvetakkaan. Meikeinhän se hävettää. Ei ole mitään
vahtia edes, jolle antais unijuoman -- _pitäishän_ tietysti löytyä
vahti; mutt' ei oo koiraakaan, jota vois ruveta sillä viisin
nukuttamaan. Ja tuo kurja roikale Jim sitten! Hänhän vain on toisesta
jalastaan kytkettynä kiinni sängynjalkaan: eihän siin' oo muuta vaivaa,
kuin että vähän kohottaa sänkyä, niin ketju lähtee irti itsestään. Ja
Silas eno -- hän luottaa jokikiseen ihmiseen kuin pieni lapsi; lähettää
avaimen tuolle pässinpäälle neekeriks eikä lähetä ketään pitämään
häntä silmällä. Ääh, enhän ikinä ole nähnyt mitään tyhmempää kuin tämä
juttu, Huck. Tässähän jumaliste täytyy keksiä _kaikki_ vaikeudet itse.
No, me ei voida sit' auttaa, ja meidän kai täytyy tulla toimeen sillä,
mitä meill' on. Ja tavallaanhan se kyllä onkin kunniakkaampaa voittaa
vaikeuksia ja vaaroja, kun itse on ne keksinyt ja pannut tiellensä,
kuin jos muut olisit ne laittaneet, niinkuin heidän olis tullut. Katsos
nyt tätä lyhty-juttua esimerkiks. Kun oikein ajattelee asiaa, puhdasta
asiaa, niin täytyyhän meidän yksinkertaisesti _kuvitella_ mieleemme,
että muka lyhdyn käyttäminen on vaarallista; sillä minä puolestani
luulen, että me voitaisiin kulkea soihtusaatossa, kenenkään sitä täällä
huomaamatta. Ja koska satun muistamaan, meidän täytyy hakea jotain,
josta voimme tehdä itsellemme sahan, niin pian kuin suinkin."

"Mitä me sahalla tehdään?"

"Mitäkö me sillä tehdään? Täytyyhän meidän sahata poikki Jimin
sängynjalka, saadaksemme siitä irti hänen ketjunsa. Ymmärräkkös?"

"Mutta sanoithan vastikään, että meidän tarvitsis vain vähän kohottaa
sänkyä, niin olis ketju irti."

"Aina sin' oot samallainen, Huck Finn. Sin' oot totisesti pahempi
kuin koko pikkulasten koulu keksimään yksinkertaisia konsteja. Hä?
Ekkö sin' oo lukenut mitään kirjoja eläissäs? -- parooni Trenckistä,
tai Casanovasta, tai Benveneeto Ciliinistä, tai Henrikki Neljännestä,
tai mistään tommosesta uroosta? Ootko koskaan kuullut puhuttavan
vangista, jok' olis karannut vankeudesta tuolla viisin, aivan kuin
vanha mamsseli? E-eei, se ei käy laatuun. Oikea tapa, jota kaikki
paraimmat kirjailijat suosittelisit, on tässä, että sahataan poikki
sängynjalka ja jätetään se siihen kuntoon viimeiseksi hetkeksi,
ja niellään sahajauhot, niin ett'ei vanginvartia niitä löydä, ja
tokastaan vähän talia ja muuta roskaa sahatulle paikalle, niin ett'ei
tarkkanäköisinkään linnanvouti voi epäillä mitään, vaan luulee, että
sängynjalka on ihka eheä. Mutta sinä yönä sitten, kun vanki on valmis
karkaamaan, antaa hän sängylle potkun, ja sen jalka katkee, ja hän
vetää irti ketjun, ja kaikki on klaarina. Sitten hän vain kiinnittää
köysitikkaat linnanmuuriin, kapuaa alas, taittaa jalkansa vallihaudassa
-- sillä köysitikkaat on aina liian lyhyet yheksänkymmentä jalkaa,
tiedäkkös - ja siellä on vangin uskolliset vasallit hevosineen, ja
he korjaavat vangin vallihaudasta ja viskaavat hänet hevosenselkään,
ja hän antaa mennä huimaavaa vauhtia Longudockiin tai Navarraan tai
mistä hän sattuu olemaan kotosin. Se kelpaa se, Huck. S'on ikävää,
ett'ei tuohon majaan kuulu mitään vallihautaa. Jos ennätetään silloin
karkuyönä, niin eiköhän me kaivettais semmosta?"

Minä sanoin:

"Mitä me tehdään vallihaudalla, jos me hinataan hänet ulos mökin alta?"

Mutta hän ei kuullut minua; oli unohtanut minut ja kaiken muunkin.
Hän piteli leukaansa kädessään ja mietti syviä mietteitä. Sitten hän
huokasi ja puisteli päätään ja huokasi taas ja sanoi:

"Ei -- ei maksa vaivaa -- ei oo kylliks tarpeellista."

"Mikä sitten?"

"Hä? Sahata poikki Jimin jalkaa", sanoi hän.

"Herra hallikkoon!" sanoin minä, "eihän nyt toki tarvita mokomaa
hulluutta. Mitä hiton hyötyä siitä olis?"

"Äsh, sin'et ymmärrä. Muutamat kaikkein kuuluisimmat vangit ovat
tehneet sillä viisin. He eivät millään kurin saaneet kahletta irti
kädestään, ja silloin he suoraa päätä hakkasit käden poikki ja pötkivät
tiehensä. Mutta se vehke kai saa jäädä sikseen nyt; se ei oo kylliks
välttämätöntä. Jim sitä pait vain on neekeri eikä ymmärtäis asiaa eikä
tietäis, että niin ruukataan Euroopassa; niin että jääköön siis koko
juttu. Mutta köysitikkaat pitää hällä olla; me revitään rikki lakanamme
ja tehdään hälle köysitikkaat yhessä vilauksessa. Ja sitten leivotaan
me ne piirakkaan ja lähetetään hälle; sillä viisin se tavallisesti käy.
Ja huonompiakin piirakkoja saattaa ihminen saada."

"Mutta kuules nyt, Tom", sanoin minä; "mitä oikeastaan Jim tekee
köysitikkailla?"

"Mitäkö hän tekee? Kaikkia sinä sitte jaarittelet. Tietysti hällä
_pitää_ ne olla. Kaikki paremmat vangit käyttävät köysitikkaita, tiedä
se."

"Mutta mitä hittoa hän niillä _tekee_?"

"_Tekee_? Hän voi kätkeä ne sänkyynsä, vai mitä? Niin tekevät ne
kaikki, ja _hänen_ täytyy myöskin tehdä niin; siitä ei päästä
mihinkään. Sinä et näy ollenkaan ymmärtävän, että tommosta täytyy tehdä
oikealla tavalla; siinä ei saa hutiloida. Sinä vain aina keksit jotain
uutta. Jos hän niitä nyt ei itse käyttäiskään, niin onhan ne hänen
sängyssään ikääskuin opastamassa ihmisiä hänen jäljilleen; tarvitaanhan
semmonen opas tietysti. Mutta sinä et sois heille sitäkään, etkä tiedä,
että kaikki karanneet vangit jättävät jälkeensä jotain, joka johtaa
ihmisiä heidän jäljilleen. Mitähän tästä tuliskaan, jos sinä saisit
määrätä? -- sinä, jok' et osaa karkauskonstin aapiskirjaakaan?"

"No, no, olkoon menneeks sitten", sanoin minä, "jos nyt niin pitää
olla. Saakoon hän köysitikkaansa, Jumalan nimeen! Enhän minä tässä
tahdo ronklata enkä potkia sääntöjä ja asetuksia vastaan. Mutta
yhen asian sanon mä sulle, Tom Sawyer -- jos me revitään rikki
lakanamme köysitikkaiksi Jimille, niin joudutaan me tekemisiin Sally
tädin kanssa; s'on vissi se. Mutta miten olis, jos me tehtäis nuo
köysitikkaat tuosta sitkeästä tuohesta, jota täällä saadaan niin
runsaasti? Se ei maksais mitään eikä tekis vahinkoa kellekkään ja olis
juur omiansa leipoa piirakkaan, ikääskuin pettuleiväksi. Ja mitä Jimiin
tulee, niin häll' ei ole mitään kokemusta eikä hän välittäis -- --"

"Mutta Huck, Huck -- jos min' olisin niin tietämätön kuin sinä, niin
pitäisin mä leukaläpeni. Onko koskaan kuultu, että mikään valtiovanki
olis karannut tuohitikkaita myöten? Johan s'olis vallan naurettavaa."

"No, no, Tom -- olkoon kutes tahdot. Mutta lainataan sitten ainakin
lakana tuolta pyykkinuoralta, eikä meidän sängystämme."

Se kävi laatuun, se, meinas hän. Ja samassa lensi hänen päähänsä
toinenkin tuuma. Hän sanoi:

"Lainataan siitä paita myös."

"Mitä me paidalla tehdään, Tom?"

"Joo -- Jimin sopii käyttää sitä päiväkirjaksi."

"Mitä? Päiväkirjaksi? Mitä hassutusta nyt taas? Ja eihän Jim osaa ees
kirjottaa."

"Niin no, mitä se tekee? Hän kai osaa piirtää joitakin merkkiä paitaan,
tiiän mä, jos me teemme hälle kynän vanhasta tinalusikasta tai
palasesta vanhaa rautasta tynnyrivyötä."

"Hyvänen aika, Tom; voimmehan nykästä kynän yhestä hanhesta, niin s'on
hällä valmiina heti."

"Luulekko sinä, että _vangeilla_ on saatavissa hanhia, joista voivat
nykästä kyniä, sinä tolvana? Ee-i! Vangit tekevät aina kynänsä
kaikkein kovimmasta, sitkeimmästä, ilkeimmästä vanhasta messinkisestä
kynttiläjalasta tai muusta semmosesta, minkä voivat saada kynsiinsä; ja
sitten menee heiltä viikko toisensa perästä, menee kuukausia ja vuosia
viilaamiseen, sillä heillä, tietysti ei ole mitään viilaa, vaan saavat
vain kuhnuttaa sitä seinää vasten. He eivät käyttäis hanhikynää, vaikka
heill' oliskin. Semmosta helppoa konstia ei ruukata koskaan."

"No, mistä hän saa mustetta sitten?"

"Muutamat tekevät sitä rautaruosteesta ja kyyneleistä; mutta n'on
tavallisesti naisia ja muita huonompia vankia; paremmat vangit
kirjottavat aina omalla verellään. Niinhän voi Jimkin tehdä; ja jos hän
tahtoo lähettää tavallisen pienen, salaperäisen ilmotuksen ystävilleen,
että he tietäisit, missä linnassa hän istuu vangittuna, niin voi hän
kirjottaa kahvelilla tinatalrikin takapuolelle ja viskata sen ulos
ikkunasta. Niin teki aina se maailmanmainio vanki, joll' oli rautamaski
kasvoillaan, ja s'on turkkasen hyvä ja tyylikäs tapa."

"Mutta Jimillä ei ole mitään tinatalrikkeja. He syöttävät häntä
puupytystä."

"Vähät siitä; me hankitaan hälle pari talrikkia."

"Mutta jos joku toinen sattuis lukemaan mitä tinatalrikin takapuolella
seisoo?"

"Se ei koske meihin, Huck Finn. Pääasia on, että hän kirjottaa niihin
ja viskaa ne ulos ikkunasta. Ja sitä paitse, tuskin kukaan voi
milloinkaan lukea mitä vangit kirjottavat."

"No, mutta mitä hyötyä siitä sitten on, että tuhlataan talrikit?"

"Ääh, eihän n'ole _vangin_ talrikkeja."

"Mutta _jonkun_ omia ne toki on."

"No, mitä sitten? Mitä vanki siitä piittaa, kenen n'on -- --"

Siihen hän keskeytti, sillä me kuultiin heidän puhaltavan
aamiaistorveen. Me mentiin siis sisään.

No, aamupäivällä sitten lainasin minä lakanan ja valkosen paidan
pyykkinuoralta; ja minä löysin myös vanhan säkin ja pistin ne siihen;
ja sitten mentiin me noutamaan kiiltopuut ja pistettiin nekin säkkiin.
Minä kutsuin sitä lainaamiseksi, sillä niin kutsui isä ukko aina sitä
semmosta; mutta Tom sanoi, ett'ei s'ollut lainaamista mukamas, vaan
varastamista. Hän sanoi, että me "edustettiin" vankia, ja vangit
mukamas aina tarvitessaan kaappaavat mitä hyvänsä, kysymättä kenen
omaa tavara oikeastaan on; eikä kukaan heitä siitä moitikkaan. Se
ei ole mitään rikosta -- sanoi hän sitten -- kun vanki varastaa
semmosta, mitä hän tarvitsee karatakseen; s'on hänen selvä oikeutensa;
ja niinkauvan kuin me _edustetaan_ vankia, niin meillä on -- niin
selitti Tom -- täysi oikeus tästä linnoituksesta varastaa mitä ikinä me
tarvitaan vangin pelastamiseen. Hän sanoi, että jos me ei edustettais
vankia, niin asia olis aivan toinen mukamas; ainoastaan kaikkein
huonoin ihminen varastaa olematta vanki tai edustamatta vankia --
mikä on samaa, sanoi Tom. Niin katsottiin me luvalliseksi varastaa
mitä ikinä me tarvittais yrityksessämme. Ja kuitenkin Tom eräänä
päivänä perästäpäin piti hirveää elämää, kun minä neekerien palstasta
varastin pahanpäiväisen vesimeloonin ja söin sen suuhuni; ja hän ajoi
minut viemään neekereille hopealantin -- sanomatta mistä hyvästä se
annettiin. Tom sanoi vain tarkottaneensa, että me saatais varastaa mitä
me tarvittais. No, sanoin minä, minä tarvitsin vesimeloonin. Mutta hän
sanoi, että minä en sitä tarvinnut karatakseni vankeudesta; ja siinäkös
sitten mukamas oli se suuri erotus. Ja hän sanoi vielä, että jos min'
olisin sen varastanut, kätkeäkseni siihen puukon, ja pujahuttanut sen
salaa Jimille, että hän sillä puukolla saisi tappaa vanginvartian, niin
se mult' olis ollut aivan oikein tehty. No, siihen minä sain tyytyä,
vaikk' en suinkaan huomannut niin erittäin edulliseksi tuommosta vangin
edustamista, jos minun piti ruveta saivartelemaan kaikkia tuonkaltaisia
pikku erotuksia joka kerta, kun mun sopi kaapata vesimelooni.

No, Tom hän kantoi säkin tuohon suojukseen, jok' oli ulkohuoneiden
takana, ja minä seisoin vähän matkaa siitä vahtimassa. Sitten hän tuli
ulos, ja me istuttiin halkopinon päälle juttelemaan. Hän sanoi:

"Niin, kaikki on nyt niinkuin olla pitää, pait että meill' ei vielä oo
työkaluja; mutta sekin asia on pian autettu."

"Työkaluja?" sanoin mä.

"Niin justiin."

"Työkaluja mitä varten?"

"No, tietysti kaivamista varten. Eihän me aiota _jyrsiä_ häntä ulos?"

"Eikö sitten nuo vanhat ruosteiset lapiot ja kuokat tuolla suojuksessa
kelpais työkaluiksi kaivaaksemme ulos neekeriä?" kysyin minä.

Hän kääntyi puoleeni ja näytti niin säälivältä, että se melkein
itketti, ja sanoi:

"Huck Finn, kuules nyt; ookko sinä koskaan kuullut, että millään
vangilla olis ollut käyttää lapioita ja kuokkia ja muita nykyajan
mukavia koneita kaivaakseen itseään ulos vankeudesta? Ja kuinka hän
sitä paitse semmoisia apuneuvoja käyttämällä koskaan tulis sankariksi?
Lapioita ja kuokkia! Oho! Yhtä hyvinhän he suorastaan voisit antaa
hälle avaimen. Lapioita ja kuokkia! Ei ees kuninkaalle pistooattais
semmosta."

"No, millä me sitten kaivetaan, jos ei lapiot ja kuokat kelpaa?"

"Pöytäveitsillä."

"Pöytäveitsillä? -- mullat tuon mökin alta?"

"Niin justiin."

"Mutta sehän on suorastaan hassua, Tom."

"Hassua vaiko ei, vähät siitä -- s'on se _oikea_ tapa, se
_säännöllinen_ tapa, nääkkös. Eikä mitään muuta tapaa olekkaan, josta
minä olisin koskaan kuullut, ja minä olen lukenut kaikki kirjat, jotka
näissä asioissa jotakin tietävät. He kaivavat aina, nuo vangit, itsensä
ulos pöytäveitsellä -- eikä vain mullan läpi, vaan tavallisesti kovan
kallion läpi, tiiäkkös. Ja siihen työhön menee yhtä mittaa viikko
toisensa jälkeen, menee kuukausia ja vuosikausia. Niinpä nyt esimerkiks
tuo mainio vanki kaikkein syvimmässä vankiluolassa Diffin linnassa
Marseljeesin sataman suussa; hän kaivoi itsensä ulos sillä viisin, ja
kuinka kauvan aikaa hältä meni siihen, luulet sä?"

"Enhän tiedä."

"No, arvaappas."

"En tiedä. Kenties puolitoista kuukautta?"

"_Kolmekymmentäseitsemän vuotta_, kuulekkos -- ja hän tuli ulos
Kiinassa. _Siinä_ vangissa oli miestä. Kumpahan tämäkin västinki olis
rakettu kalliolle."

"Mutta _Jim_ ei tunne ketään Kiinassa."

"Niin no, mitä se nyt tähän koskee? Eihän sekään vanki tuntenut siellä
ketään. Sinä et koskaan pysy asiassa."

"No, no, olkoon menneeksi Vähät minä siitä, missä hän tulee ulos,
kunhan hän vain _tulee_ ulos; eikä Jimkään siitä välitä, luulen mä.
Mutta yks juttu on tässä muistettava -- ja s'on se, että Jim on liian
vanha tullakseen kaivetuksi ulos pöytäveitsellä. Hän ei pysy koossa
niin kauvan."

"Hooja, hän pysyy kyllä. Ethän luule, että tässä tarvittais
kolmekymmentäseitsemän vuotta -- kaivamiseen tommosen multamaan läpi?"

"Kauanko luulet siihen menevän, Tom?"

"Niin, nääkkös, me ei uskalleta jatkaa sitä niinkauvan kuin meidän
pitäis, sillä Silas eno saa varmaankin jo ennen pitkää vastauksen
tuolta maatilalta New-Orleansin alapuolella. Silloin saa hän tietää,
ett'ei Jim olekkaan sieltä; ja sitten kai hän laittaa kuulutuksen
Jimistä, tai jotain semmosta. Niin me siis ei hirvitä kaivaa
niinkauvan kuin meidän pitäis. Oikeastaanhan tulis meidän jatkaa työtä
vähintäinkin pari vuotta; mutta se nyt ei käy päinsä. Ja kun nyt aika
saattaa olla täpärällä, niin minun neuvoni on tämä: me kaivetaan sinne
sisään niin sukkelaa kuin voidaan, ja sittenhän voimme _kuvitella_
mielessämme, että m'ollaan kaivettu kolmekymmentäseitsemän vuotta.
Sitten voidaan me siepata hänet ulos ja pötkiä tiehemme hänen kanssaan
niin pian kuin täällä ruvetaan soittamaan hätäkelloa. Niin, se, luulen
mä, on paras tie."

"No, tuohan mielestäni käy laatuun. Kuvitteleminen ei maksa mitään eikä
tuota mitään vaivaa; ja jos siksi tulee, niin suostun minä puolestani
kuvittelemaan, että m'ollaan kaivettu sataviiskymmentä vuotta. Kunhan
kerran tulee vauhtiin, niin samahan s'on paljoko sit' antaa mennä. No,
minä kai pötkin sisään sitten ja sieppaan sieltä pari pöytäveistä?"

"Sieppaa kolme", sanoi Tom; "me tarvitsemme yhden tehdäksemme siitä
sahan."

"Kuules, Tom", sanoin mä, "jos ei s'oo sopimatonta ja jumalatonta, että
sen sanon -- niin tuolla lautojen alla savupirtin seinustalla makaa
todellakin vanha ruostunut saha."

Hän näkyi oikein pahastuvan ja menevän alakuloiseks ja sanoi:

"Eihän maksa vaivaa kokeakkaan sulle mitään opettaa, Huck parka.
Kas niin, laita itses matkaan nyt ja tuo tänne ne veitset -- kolme
kappalta."

Minä tein niin.




Neljästoista luku.


Niin pian kuin me sinä iltana arveltiin kaikkien nukkuneen, kavuttiin
me alas pitkin ukonsyöttiä ja mentiin tuohon suojukseen ja pantiin
salpa ovelle ja otettiin framille kiiltopuumme ja ryhdyttiin työhön. Me
perattiin pois kaikki roskat neljän viiden jalan pituiselta paikalta
alimman hirren vierestä. Tom sanoi, että se paikka oli aivan Jimin
sängyn takana ja että meidän piti kaivautua sisään sängyn alle, sillä
kun Jimin viltti riippui alas lattiaan asti sängyn etupuolelta, niin ei
kukaan mukamas vois aavistaa mitään reikää, nostamatta ylös vilttiä.
No, me kaivettiin ja kaivettiin pöytäveitsillämme kello kolmeen asti
yöllä, ja silloin oltiin me uupuneet kuin ajokoirat, ja käsissämme oli
rakkoja, ja tuskin sittenkään näkyi vielä mitään jälkiä työstämme.
Viimein sanoin minä:

"Kuulehan, Tom Sawyer, tämä ei ole mitään kolmenkymmenenseitsemän
vuoden työtä, vaan kyllä sitä kestää kolmekymmentäkaheksankin; usko
pois!"

Hän ei mitään sanonut, ensimmältä; hän vain huokaili, ja hetken päästä
herkesi hän kaivamasta, ja minä näin, että hän mietiskeli vahvasti.
Viimein sanoi hän:

"Ei kannata, Huck; ei tämä mene. Jos me oltais vankeina, niin s'olis
toista, sillä silloin meill' olis aikaa kuinka monta vuotta hyvänsä,
eikä mitään kiirettä; eikä meidän tarvitsis kaivaa kuin muutama minuuti
päivässä, eikä kätemme menis rakoille, ja me voitais sillä viisin
jatkaa vuosi toisensa perään ja tehdä kaikki kunnollisesti, niinkuin
se työ oikeuden mukaan on tehtävä. Mutta meidän täytyy joutua, aika on
täpärällä. Jos me vielä raadetaan yökausi tällä viisin, niin täytyy
meidän sitten levätä koko viikon parantaaksemme käsiämme -- muuten
niistä ei enää olis pitämään kiinni pöytäveitsestä."

"No, mitä me nyt tehdään, Tom?"

"Kuulehan nyt. Eihän s'ole oikein eikä hyvätapaista eikä laillista
eikä _moraalista_, enkä kuolemaksenikaan tahtois että kukaan saa siitä
tietää -- mutta täss' ei ole muu neuvona; meidän täytyy kaivaa hänet
ulos kuokilla ja _kuvitella_, että n'on veitsiä."

"Kaikkia sinä saivarteletkin, Tom Sawyer", sanoin minä; "no, kuokat ne
nyt on jotakin, ja minä puolestani en välitä vähintäkään siitä, onko
niiden käyttämisessä tuota moraalia ja laillisuutta vai ei. Jos min'
aion varastaa neekerin tai vesimeloonin tai sunnuntaikoulu-kirjan,
niin mitä hittoa se asiaan tulee, millä viisin minä ne varastan. Mitä
minä haluan on neekerini, tai mitä mä haluan on vesimelooni, tai mitä
mä haluan on sunnuntaikoulukirja -- ja jos kuokka on paras ja mukavin
ase, niin sitä minä myös käytän kaivaakseni ulos tuon neekerin tai
vesimeloonin tai sunnuntaikoulu-kirjan; enkä minä jumaliste anna
kuollutta rottaa siitä, mitä sinun paraat kirjailiasi minun aseestani
ajattelevat."

"No", sanoi hän, "tässä käy nyt laatuun kuokat, mutta kuvittelemalla.
Ilman kuvittelemista minä en menis niitä käyttämään, sillä oikea on
aina oikeaa ja väärä on väärää, tiiä se. _Sinähän_ kyllä voisit kaivaa
Jimin ulos kuokalla _ilman_ kuvittelematta sitä pöytäveitseksi, sillä
sin' et tiedä paremmin; mutta se ei käy laatuun mulle, joka tiedän
miten pitää olla. Anna mulle veitsi!"

Häll' oli oma veitsi kädessään, mutta mä ojensin hälle minun. Hän
viskas sen menemään sanoen:

"Anna mulle _veitsi_!"

Min' en tiennyt mitä hän meinas, ensimmältä; mutta tuumasin sitten
hetken aikaa. Hm, jassoo -- aattelin. Kaivelin siinä vähäsen noissa
vanhoissa työkaluissa, kunnes sain kynsiini vanhan lapahakun. Sen
annoin hälle, ja hän alkoi kaivaa sillä sanomatta sanaakaan.

Aina oli hän tommonen. Täynnään kaikenmoista turhanpäiväistä
kunniantuntoa ja kaikenkaltaisia prinsipaaleja.

No, minä puolestani otin lapion, ja siinä me sitten kuokittiin ja
lapioittiin, että multa pyrytti ympärillämme. Me jatkettiin sitä noin
puoli tuntia, kauemmin me ei jaksettu; mutta silloin olikin meillä
jo jommonenkin kolo valmiina. Tultuani huoneeseemme, katsoin ulos
ikkunasta ja näin, miten Tom taas yritteli ylös pitkin ukonsyöttiä;
mutta hän ei päässyt mihinkään helläävien käsiensä takia. Viimein sanoi
hän:

"Ei maksa vaivaa, ei käy. Mitä mä teen? Neuvoppa minua nyt."

"Kyllä", sanoin mä; "mutta se kai ei ole moraalista eikä laillista.
Käyhän ylös rappusia myöten niinkuin minä ja _kuvittele_ niitä
ukonsyötiksi."

Ja niin hän tekikin.

Seuraavana päivänä varasti Tom tinalusikan ja messinkisen
kynttiläjalan talosta, tehdäksemme niistä kyniä Jimille, ja sitä
pait kuus talikynttilää; ja minä sieppasin neekerien mökeistä kolme
tinatalrikkia. Tom sanoi, ett'ei siinä ollut kylliksi mukamas; mutta
minä sanoin, ett'ei kukaan koskaan näkis niitä talrikkeja, jotka
Jim heitti ulos, siks että ne putoisit suorastaan koiranputkiin ja
nokkosiin ikkuna-aukon taakse -- sieltähän voisimme ne sitten hakea,
ja hän vois käyttää niitä toistamiseen. No, siihen jo tyytyi Tomkin ja
sanoi sitten:

"Niin no, nyt me vain saadaan tuumata, miten kaikki kapineet saadaan
sinne Jimille."

"No, herranen aika", sanoin mä, "mitä siin' on muuta, kuin että
pistetään ne sisään reiästä, kun saadaan se valmiiks."

Hän vain katsahti minuun halveksivasti ja mumisi jotain hupakkojen
tuumista, ja sitten alkoi hän miettiä asiaa. Hetken päästä sanoi hän
sitten leiponeensa kokoon pari kolme eri tapaa ja temppua, mutt'
asialla ei ollut mitään kiirettä, sanoi hän; me kerettäis kyllä valita
paras konsti sitten. Kaikkein ensiksi pitäis meidän puhutella Jimiä,
meinas hän.

Sinä yönä luikuttiin me alas pitkin ukonsyöttiä vähä kello kymmenen
jälkeen, ja meill' oli kynttilä muassamme, ja me kuunneltiin
ikkuna-aukon alla ja kuultiin miten Jim kuorsasi. Sitten ryhdyttiin
me taas työhön, ja puolen kolmatta tunnin päästä oli meillä reikä
valmiina. Me ryömittiin siitä Jimin sängyn alle ja sisään majaan ja
sytytettiin kynttilä. Sitten herätimme hänet hiljaa, ja nähdessään
meidät lensi hän niin iloseksi, ett' oli puhjeta itkemään ja sanoi
meitä rakkaiksi lapsikseen ja jumala ties miksi; ja sitten pyysi hän
meitä hankkimaan jotain viilaa ja viilaamaan hänen ketjunsa poikki,
niin että me päästäis pujahtamaan tiehemme viipymättä. Mutta Tom
selitti hälle, että s'olis kaikkia sääntöjä vastaan, se semmonen
karkaus, ja kertoi hälle sitten kaikki tuumamme ja miten me voitais
niitä hädän tullen muutella; eikä Jimin mukamas tarvitsis ollenkaan
pelätä, kyllä hän vapaaksi pääsis, s'oli _vissiä_ se. No, Jim hän
tyytyi mihin hyvänsä; ja me istuttiin ja juteltiin vanhoista ajoista
ja jos jostakin; ja viimein kertoi Jim, että Silas eno ruukkasi tulla
sinne sisään joka päivä tai joka toinen päivä pitämään rukousta
hänen kanssaan, ja Sally täti katsomaan, että häll' oli hyvä olla ja
kyllikseen syömistä. Silloin sanoi yht'äkkiä Tom:

"_Nyt_ mä tiedän. Me lähetetään sulle kapineet heidän kauttaan."

Minä sanoin:

"Ei, ei -- sehän nyt suorastaan olis oikein tyhmeliinin tuumia."

Mutta Tom ei ollut minua kuulevinaan, vaan kävi suoraan päälle vain.
Semmonen oli hänen tapansa, kun hän kerran oli saanut jotakin päähänsä.

Ja sitten hän kertoi Jimille, miten me leipoisimme köysitikkaat
piirakkaan ja lähettäisimme hälle sen ja muita isompia kapineita Nat'in
kautta -- Nat oli sen neekerin nimi, joka häntä ruokki -- ja Jimin
piti olla varuillaan eikä ällistyä eikä antaa Natin huomata mitään;
ja pienempiä kapineita pistettäis me enon taskuihin, ja Jimin täytyi
ne sieltä varastaa; ja muita pikkukaluja sidottais me kiinni Sally
tädin vyöliinannauhaan tai pistettäis hänen vyöliinantaskuunsa, jos
niin sopi. Ja sitten Tom kertoi mitä kaikkia me lähetettäis hälle
varastettavaks ja mitä hän niillä tekis. Niinpä piti Jimin muun muassa
kirjottaa päiväkirjaa paidalle _verellänsä_; no, ja muuta senkaltaista
äksänpäksää. Tom ei voinut saada päähänsä, mitä hyötyä noista kaikista
tempuista olis, mutta sanoi että me, ku oltiin valkosia, kyllä tiettäis
mikä oli parahinta, ja lupasi tehdä aivan niinkuin Tom oli määrännyt.

Jimillä oli hätävarapiippuja ja tupakkaa, niin että meill' oli oikein
juhlahetki siellä hänen luonaan. Sitten me ryömittiin ulos reiästä
jälleen ja pötkittiin kotiin ja kömpittiin nukkumaan, ja kätemme olit
kuin niit' olis pureksittu. Tom oli ilonen kuin harakka ja sanoi,
ett'ei hällä vielä koskaan eläissään ollut ollut niin hauskaa; ja
hän vain toivoi, että me saatais jatkaa Jimin pelastamista kaiken
ikäämme ja sitten jättää hänet perinnöksi lapsillemme, että heilläkin
olis yhtä hauskaa; hän myös vahvasti uskoi, että Jim tulis tykkäämään
vanki-elämästään yhä enemmän ja enemmän, mitä mukaa hän siihen tottuis.
Hän arveli, että tuota pelastustyötä sillä viisin voitais venyttää noin
kaheksankymmentä vuotta eelleen, ja kaikki, ku sit' olit hommanneet,
tulisivat kuuluisaksi historiassa.

Aamulla mentiin me alas halkopinolle ja hakkasimme messinkisen
kynttiläjalan sopiviin palasiin, ja Tom pisti sekä ne että tinalusikan
taskuunsa. Sitten mentiin me neekerimajoille, ja samalla kun minä
juttelin Natin kanssa, leipoi Tom sukkelasti palasen kynttiläjalkaa
muutaman leipäkakun sisään, jok' oli Natin pytyn päällä; ja sitten
seurattiin me Nattia nähdäksemme, miten asia menis, ja se meni
mainiosti. Jim haukkasi palasen leipäkakusta ja oli pureksia mäsäksi
kaikki hampaansa; eikä mikään maailmassa saattanut olla tyylikkäämpää,
sanoi Tom. Jim hoiti peliään kuin mies; oli vain olevinaan kuin olis
purrut pieneen kiveen tai johonki semmoseen, jota niin usein ruukkaa
olla leivässä; mutta sitten hän ei enää koskaan purrut mihinkään,
tokasematta kahvelia sen läpi parista kolmesta paikasta.

Seistessämme siinä himmeässä valossa, tuli pari koiraa sukeltaen ylös
Jimin sängyn alta; ja mitäs ollakkaan! niiden perästä tulla puikahti
koko parvi, toinen toisensa jälkeen; ja yht'äkkiä oli koko ykstoista
koiraa siinä vilkkaasti nuuskimassa ja heiluttamassa häntiään, niin
että meillä tuskin oli sijaa hengittää. Kas niin! me olimme jättäneet
lautakatoksen oven auki. Nat neekeri ulvomaan aivan kauheasti ja
huutamaan "noidat, noidat!" ja hän kuppuroi kumoon koirain sekaan
lattialle ja voivotteli siinä hyvän aikaa kuin kuoleman kynsissä. Tom
potkas oven auki seppo selälleen ja heitti ulos lihapalasen Jimin
pytystä; ja koirat tietysti heti perästä. Ja tuossa paikassa oli Tomkin
ulkona ja takasin taas -- ja salpas oven, ja minä kyllä ymmärsin,
että hän nyt oli pannut kiinni sen toisenkin oven. Sitten rupes hän
juttelemaan tuon neekeri paran kanssa ja mielisteli häntä ja kysyi
hältä, oliko hän taaskin näkevinään jotain. Ja Nat nousi istualle ja
katseli pelko naamassaan ympärilleen, ja sanoi sitten:

"Jaa-a, herra Sid, sanokaahan että min' oon hullu, mutta jumalavita
luulenki nähäneeni koko miljoonan koiria, vai oliko ne piruja, täällä
sisässä vastikkään. Niin, niin, minä _tunsin_ niitä ruumiillani,
tunsinpa totta jumaliste; n'oli kaikki niskassani. Jospahan vain
kerranki saisin kynsiini yhyrenkään noista riivatun noi'ista, niin --
mutta paras olis, että ne pysys minusta kaukana."

Tom sanoi:

"No, minäpä sanon mitä minä aattelen. Minkähän tähen tulevat ne aina
tänne justiin tään karkuneekerin ruoka-aikana? Joo -- sentähen, ett'
ovat nälissään, ymmärräkkös. Sinun täytyy tehdä niille noitapiirakka,
s'on vissi se."

"Mutta hyvänen aika, herra Sid, miten minä osaisin teherä mittään
semmosta? Enhän oo kuullu puhuttavankaan mokomista piirakoista ennen."

"No, koska niin on, niin minä teen sen itse."

"No, voi, voi, taharotteko toellaki teherä mulle semmosen, herra Sid?
Jumala teitä siunakkoon siitä! Minä suutelen jalakojanne, jos teette
mulle noitapiirakan, herra Sid."

"No, no, minä teen sen sinun tähtes, koska sin' oot ollut meille hyvä
ja huviksemme näyttänyt meille karkuneekerin. Mutta sun täytyy olla
turkkasen varovainen. Kun me tullaan likelle, pitää sun kääntyä meihin
selin; ja mitä ikinä me pistetäänkin pyttyyn, niin sin' et saa olla
siitä tietävinäs. Ja älä katso sinä päältä, kun Jim ottaa tavarat
pytystä -- muuten saattaa tuho tulla; ja älä helkkarissa _koske_ noihin
noitakaluihin."

"Minäkö menisin _koskemaan_ mokomaan pirunpaistiin? Ee-i, en
sormenpäällänikään, en vaikka saisin satatuhatta kymmentä miljoonaa
dollaria."




Viidestoista luku.


No, se seikka oli siis selvillä. Sitten mentiin me tiehemme ja
luistettiin sen romuläjän luo takapihalle, joss' oli vanhoja kenkiä
ja repaleita ja särkyneitä pulloja ja kaikellaista muuta roskaa; ja
siinä me tongittiin hetken aikaa, kunnes löysimme vanhan pesupaljun,
joss' oli reikiä, jotka me tukittiin kiinni niin hyvin kuin voitiin,
leipoaksemme siinä piirakan, ja me otimme sen alas kellariin ja
varastimme sen täyteen jauhoja; ja sitten me mentiin aamiaiselle
ja löydettiin pari pärekattonaulaa, joita Tom sanoi sopiviksi
valtiovangille, joka tahtoi kirjottaa nimensä ja kaikki surulliset
ajatuksensa vankikoppinsa seinään; ja toisen näistä nauloista pistimme
me Sally tädin vyöliinan taskuun, kun vyöliina sattui venymään
tuolinkarmilla, ja toisen naulan taasen tukimme me Silas enon
hatunnauhan taakse, kun hattu oli piirongin päällä; sillä me kuultiin,
kun lapset sanoivat, että pappa ja mamma aamupäivällä aikoivat mennä
katsomaan tuota karkuneekeriä; ja sitten me syötiin aamiaista, ja Tom
pisti tinalusikan Silas enon takintaskuun, ja Sally täti ei vielä ollut
sisällä, niin että me saatiin odottaa vähän aikaa.

Ja kun hän tuli, oli hän kuuma ja punanen ja suuttunut ja malttoi
tuskin odottaa kunnes ruokarukous oli luettu. Kaataen kahvia kuppiin
toisella kädellään ja toisella vähän tukistaen nuorinta lastaan, sanoi
hän:

"Min' oon nyt hakenut jos jostakin, ja min' en totta maarian ymmärrä,
mihin sinun toinen paitas on joutunut."

Minun sydämmeni pomsahti alas suoraa päätä keuhkon ja maksan ja muiden
sisälmyksien väliin, ja iso palanen kovaa leipää kirposi kurkustani
sen perään ja törmäsi puoli tiessä yhteen ankaran yskän kanssa, niin
että se kimmahti takasin ja lensi kuin ammuttuna pöydän yli ja osui
suorastaan nuorimman lapsen silmään, niin että tuo kakara rupes
kiemuroimaan kuin onkimato ja ulvomaan kuin indiaani rynnätessään
sotaan; ja Tomkin puolestaan meni vähän kalpeaksi nenän tienoilta; ja
noin neljäsosa minuutin kuluessa olisin minä myynyt itseni puolesta
ostohinnasta, jos joku hyvä ihminen olis tarjonnut. Mutta sitten me
taasen toinnuttiin ja tultiin entisilleen -- s'oli vain tuo äkkinäinen
yllätys, joka niin oli painanut kaiken potramielemme lakoon. Silas eno
sanoi:

"Niin, kyllä s'on kummallista, min' en sit' ymmärrä. Minä muistan
varmaan, että minä riisuin sen _päältäni_, sillä -- --"

"Sillä sulla kaiketi ei oo muuta kuin yks _päälläs_! Niin! Kyllähän
minäkin tien, että sinä riisuit sen päältäs, ja minä tien sen paremmin
kuin sinun mainio muistis, sillä minä näin omin silmin eilen, että se
riippui pyykkinuoralla. Mutta nyt se ei oo siinä -- ja sinä saat pukea
päälles punasen villapaidan, siks kun minä saan aikaa neuloa sulle
uutta. Siitä tulee jo kolmas kahessa vuodessa; enhän totta maarian enää
ennätä muuta kuin pitää sinua paidoissa. Min' en saata ymmärtää, mihin
sä ne hukkaatkin kaikki. Luulishan toki, että mies _sinun ijälläs_ osaa
pitää paitaansa tallella."

"No, no, muijaseni, koenhan minä parastani. Mutt' eihän se nyt oo
yksinään minun syyni, sill' enhän minä niitä nää enkä pidä mitään lukua
niistä, jos ei mull' oo niitä päälläni; enkä minä uskois, ett' oon
hukannut mitään paitaa silloin kun s'on ollut _päälläni_."

"Jaha, sekös vielä puuttuis, Silas -- mutta kai sinä tekisit senkin,
jos voisit. Eikä s'oo vain paitas, jok' on poissa. Yks lusikka on myös
hävinnyt; niit' oli kymmenen, ja nyt on vain yheksän. Kai on vasikka
vetänyt pois paidan, aattelen mä, mutta se ei oo voinut viedä lusikkaa;
se nyt on vissi se."

"Onko mitään muuta poissa, Sally?"

"Onpa niinkin -- kuus _talikynttilää_. No, rotat on saattanut viedä
ne, ja kumma kyllä, ett'ei n'oo vienyt koko taloa, kun sinä aina sanot
meneväs tukkimaan niiltä reiät etkä koskaan sitä tee; ja jos ne ei olis
niin tyhmiä, niin ne nukkuisivat sinun tukassas, Silas -- _sinä_ et
tietäis siitä mitään."

"Jaa, jaa, muijaseni, s'on minun syyni, s'on minun syyni. Mutta
huomenna meen minä tukkimaan nuo reiät."

"Ooh, min' en pitäis kiirettä, tulevana vuonna sopii yhtä hyvin.
Matilda Angelina Araminta _Phelps_!"

Lapsi veti sukkelasti käpälänsä pois sokurirasiasta. Samassa tuli
neekerivaimo ovesta sisään sanoen:

"Rouva, yks lakana on hävinnyt."

"_Lakana_! No, mutta Herra hallikkoon!"

"Minä meen tukkimaan nuo rotanreiät jo _tänäpänä_", sanoi Silas eno,
näyttäen hyvin nololta.

"Puhu nyt roskaa! -- luulekko että rotat on vienyt _lakanan_. Mihin
s'on joutunut, Liisa?"

"Niin, herra jesta, ku sen tietäsin, rouva. S'oli pyykkinuoralla viel'
eilen, mutta ny s'on hukkunu; sit' ei oo siin' ennää."

"Minä luulen että maailman loppu on tullut. Enhän ikipäivinäni oo
tämmöstä nähnyt. Paita ja lakana ja lusikka ja kuus kyntt -- --"

"Rouva", huusi sisään törmäten toinen palvelustyttö, "yks messinkinen
kynttiläjalaka on poissa."

"Tahokko mennä tiehes, sinä homssu, tai min' annan sulle!"

Hän oikein sähisi, kuin kissa. Minä rupesin tuumaamaan, ett' eiköhän
täss' olis paras pujahtaa tiehensä ja mennä metsään, kunnes rajuilma
vähän lauhtuis. Hän torui ja tirskui ja pauhasi yhteen menoon hyvän
aikaa, eikä kukaan muu uskaltanut hiiskua sanaakaan; ja yht'äkkiä Silas
enon naama lensi kovin pitkäksi, ja hän veti lusikan ylös taskustaan.
Sally täti vaikeni ja jäi seisomaan suu selällään ja kädet ilmassa; ja
minä puolestani toivoin, ett' olisin ollut Jerusalemissa tai jossain
muussa paikassa. Mutta hiukan toinnuttuaan, sanoi Sally täti:

"Kas niin! _justiin_ niinkuin minä arvasin. Sull' on ollut se taskussa
koko ajan, ja totta maar luulenki, että sull' on siellä ne muukkin.
Miten se tuli sinne?"

"Niin, en totisesti minä tiedä, muijaseni", sanoi ukko hyvin sävysästi
puolustuksekseen. "Minä tutkin saarnatekstiäni Apostolein teoin
seitsemännestätoista luvusta ennen aamiaista, nääkkös, ja s'on
mahdollista, että minä pistin taskuuni lusikan, aikoessani pistää
siihen Testamenttini, ja niin se mahtaa ollakkin, sillä Testamenttia
mull' ei oo taskussani, mutta minäpä menen katsomaan, ja jos
Testamentti on siellä kuin se oli, niin s'on selvää, ett'en minä pannut
sitä taskuuni, vaan otin sen sijaan lusikan, ja -- --"

"Ooh, mutt' olehan jo vaiti, Herran nimessä! ulos täältä jokikinen
sorkka, heti paikalla, ja pysykää minusta kaukana, kunnes ennätän
tointua vähäsen."

Kun ukko otti hattunsa, putosi pärekattonaula lattialle, ja hän otti
sen siivosti ylös ja pani sen hattuhyllylle eikä sanonut yhtään sanaa.
Ulos tultuamme sanoi Tom:

"Hm, siit' ei ole mitään hyötyä, ett' enää lähetetään kapineita hänen
kauttaan. Mutta hän teki meille yhtäkaikki hyväntyön tuon lusikan
suhteen, tietämättään mitä teki; mennään nyt me ja tehdään hälle hyvä
työ hänen tietämättään -- tukitaan nuo rotanreiät."

Niitä oli iso joukko alaalla kellarissa, ja meiltä meni koko tunti
niiden tukkimiseen, mutta silloin olikin työ hyvin tehty, ja me oltiin
menossa pois. Mutta silloin kuultiin me askeleita portaissa, ja me
sammutettiin kynttilämme ja mentiin piiloon. S'oli ukko ku tuli,
kynttilä toisessa kädessä ja pieni rykelmä lautapalasia toisessa. Hän
nahjusti toiselta rotanreiältä toiselle, kunnes hän oli katsellut
niitä kaikkia; ja silloin seisahtui hän ja seisoi noin viis minuutia,
tuumiskellen vain ja tiputtaen talia maahan kynttilästä. Sitten kääntyi
hän hiljaisesti ja uneksien rappusiin päin ja mumisi itsekseen:

"Jaa, jaa -- minä en kuolemaksenikaan muista milloin min' oon sen
tehnyt, mutta tehty se vain on. Eikä kukaan voi syyttää minua rottain
takia. Mutta mitäpä tuosta nyt enää. Annetaan olla."

Ja niin hän astui ylös rappusia taas mumisten yhä itsekseen. S'oli
tavattoman siivo ja hyväluontoinen ukko. Ja niin on hän vielä tänä
päivänäkin.

Tom mietiskeli vahvasti, miten me saisimme kynsiimme lusikan taas.
Keksittyään viimein keinon, sanoi hän mulle, miten meidän pitäis
tehdä; ja sitten istuttiin me odottamaan lusikkakorin viereen, kunnes
Sally täti tulisi; ja kun hän tuli, rupes Tom niitä lukemaan ja
latelemaan niitä toiselle puolelle, ja samassa pistin minä yhden niistä
takinhihaani, ja Tom sanoi:

"Kuulkas, täti, täss' ei nytkään ole muuta kuin yheksän lusikkaa."

Täti sanoi:

"Juoskaa ulos leikkimään te ja älkää otelko siinä. Tienhän minä
paremmin, joka justiin ne luin."

"Niin, mutta min' oon lukenut ne kaks kertaa, ja niit' ei ole muuta
kuin yheksän."

Hän näytti suuttuneelta, mutta tuli kuitenkin pöydän viereen ja rupes
niitä lukemaan.

"No, mutta totta totisesti -- yheksän vain. Mitä, mitä tämä tietää?
Luenpa ne vieläkin kerran."

Minä pistin siihen salavihkaa sen, joka mull' oli takinhihassani, ja
laskettuaan uudestaan sanoi hän:

"No, kas niin! Totta maarian onkin niitä _kymmenen_ taas!" ja hän
näytti kovin ällistyneeltä. Mutta Tom sanoi:

"Sitä _min'_ en usko, hyvä täti."

"Ekkö nähnyt, että mä ne luin, poika naskali?"

"Kyllä, mutta -- --"

"No, niin luen minä ne sitten vieläkin kerran."

Minä sieppasin siitä jälleen pois yhden, ja tietysti siinä sitten
sillä kertaa taas oli vain yheksän. Täti parka oikein vapisi päästä
kantapäähän, niin hän oli suuttunut. Mutta miten hän niitä lukikin,
niin joka kerta tuli aina toisin -- milloin yheksän, milloin kymmenen.
Raivostuneena sieppasi hän viimein korin ja lennätti sen läpi koko
huoneen ja oli tehdä kissasta raajarikon; ja sitten käski hän meidän
pötkiä pellolle ja jättää hänet rauhaan, ja jos me tultais hänen
näkyviinsä ennen päivällistä, niin Jumala varjelkoon meitä! No, meill'
oli tuo onneton lusikka hallussamme, ja samassa kun hän passitti meidät
ulos, annoimme me sen luistaa hänen vyöliinantaskuunsa; ja Jim sai
sen, niinkuin tuon naulankin, aivan oikein ennen kello kahtatoista. Me
oltiin hyvin tyytyväiset tähän hommaan, ja Tom sanoi, että se ansaitsi
kaksinkerroinkin sen vaivan, mikä siihen meni -- sillä, sanoi hän,
_nyt_ ei Sally täti vois lukea lusikoitaan, vaikka seisois päällään,
koska hän ei vois luottaa omaan laskuunsa, jos lukiskin ne oikein;
hän oli mukamas nyt ainakin kolmeksi päiväksi lukenut päänsä niin
pyörälle, että hän uhkais tappaa jokaisen, joka pyytäis häntä lukemaan
lusikoitansa uudestaan.

Sitten me illalla panimme lakanan jälleen nuoralleen ja varastimme
toisen tädin huoneesta: ja taas me panimme senkin takasin ja varastimme
sen uudestaan, ja saman tempun uudistimme sitten vielä pari kertaa,
kunnes hän ei enää tietänyt kuinka monta lakanaa häll' oli ja viimein
sanoi, ett'ei hän siitä _välittänyt_ eikä enää rupeis tuhlaamaan
loppuakin sielustaan niiden tähden eikä menis niitä räknäämään, vaikka
hänen henkeään kysyttäis -- hän tahtoi ennen kuolla.

No, kaikki oli nyt hyvin; piirakka vain oli vielä tekemättä, ja se
saattoi meille turkkasen paljo vaivaa. Me laitoimme tulen metsään,
paistaaksemme sen siellä, mutta siit' ei tahtonut mitään tulla. Me
menetettiin hyvin paljo jauhoja ja pantiin monta päivää yritykseen,
ja me saatiin palohaavoja käpäliimme, ja silmämme rupesit pahasti
kirvelemään alituisesta savusta. Meidän piti, näettekös, vain saada
ontelo korppu, johon sitten köysitikkaat pistettäis; mutta me ei
tiedetty, miten hitolla se saatais pysymään koossa. Viimein keksimme
kuitenkin oikean konstin -- ja s'oli se, että köysitikkaat paistettiin
mukaan, sinne piirakan sisään. Me istuttiin muuan yökausi siellä Jimin
luona ja revittiin lakana kapeihin liuskaleihin ja punottiin ne yhteen,
niin että viimein saatiin köysi niin sievä ja tyylikäs, että siihen
pulskasti olis saattanut hirttää kenen hyvänsä. Me kuviteltiin, että
sen tekemiseen oli meiltä mennyt ummelleen yheksän kuukautta.

Ja aamupäivällä me sitten otimme sen mukaan metsään, mutta se ei
tahtonut mahtua piirakkaan. Kun s'oli tehty koko lakanasta sillä
viisin, niin siin' oli köyttä kylliksi neljäänkymmeneen piirakkaan,
jos siks' olis tullut, ja sitä paitse vielä soppaan ja soosiin ja
jälkiruokiin.

Me heitettiin siis pois kaikki, mitä me ei tarvittu, ja pidettiin
vain niin paljon kuin mahtui piirakkaan. Me ei voitu keittää mitään
piirakkaa tuossa vanhassa astiassa, joka meill' oli sitä varten,
sillä me pelättiin, että sen juotokset sulaisivat; mutta Silas
enolla oli vanha messinkinen vuoteenlämmittäjä, josta hän kovasti
ylpeili, siks' että s'oli ollut erään hänen esi-isänsä oma, pitkällä
puuvarrella, jok' oli tullut tänne Englannista Wilhelm Valloittajan
kanssa Toukokukassa[15] tai jossain muussa noista vanhoista laivoista
ja jota säilytettiin vinnillä vanhojen ruukkujen kanssa, joita he
pitivät arvossa, ei sentähden, että niill' olis ollut mitään arvoa,
vaan sentähden, että n'olit muistoja, tykkäsit he -- ja sen kaappasimme
me ja veimme metsään ja hivelimme taikinaa sen syrjiin ja panimme
köysitikkaat sisään ja peitimme sen taikinakannella ja panimme sitten
messinkikannen päälle ja hehkuvia hiiliä tämän päälle, ja kvartin
tunnin päästä oli meillä piirakka, jota jumaliste kelpas katsoa. Mutta
se, joka ryhtyi syömään sitä piirakkaa, se kyllä teki viisaammin, jos
sitä ennen tilas itselleen pari tynnyriä hammaspuikkoja, sillä siinä
ateriassa antais totta maarian köysitikkaat tarpeeksi työtä.

Nat ei katsonut sinneppäin, kun me panimme noitapiirakan Jimin pyttyyn;
ja sinne me myös pistettiin kolme tinatalrikkia ruokien alle. Ja Jim
sai kaikki tyyni aikanansa, ja jäätyään yksikseen, survasi hän reiän
piirakkaan ja piilotti köysitikkaat olkimatrassiinsa, ja sitten piirsi
hän pari renkulaa tinatalrikkiin ja viskas sen ulos ikkunasta.




Kuudestoista luku.


Meill' oli turkkasen paljo työtä kynien tekemisessä, ja sahan valmistus
saattoi meille myöskin koko joukon vaivaa; mutta Jim meinasi, että nuo
kirjotukset kuitenkin kävisit kaikkein tukalammiksi -- ne, näättekös,
jotka vangin tulee rapsia seinään. Mutta Tom sanoi, että ne _täytyi_
tehdä; eihän oo kuultu puhuttavankaan, sanoi hän, mistään paremmasta
vangista, jok' ei olis jättänyt seinäkirjotusta muistokseen, ja
vaakunansa he myös melkein aina piirsit.

"Aatelkaappas vain rouva Jane Grey'tä", sanoi hän, "ja Gilford
Dudley'tä; aatelkaas vanhaa Northumberland'ia. Ei -- siit' ei päästä
mihinkään, eikä saa kysyä vaivojaan niin tärkeissä asioissa; Jimin
täytyy piirtää sekä kirjotukset että vaakuna."

Jim sanoi:

"Mutta hyvänen aika, herra Tom, mull' ei jumal'avita oo mittään
vaakkunaa; eihän mull' oo muuta ku tää vanaha paita, ja siihenhän mun
mukamas pittää piirtää päiväkirja."

"Niin, niin, kyllähän minä sen tiedän", sanoi Tom, "mutta sulla pitää
olla vaakuna ennenkun tulet täältä ulos. Olenhan monta kertaa sanonut,
että tässä ei saa hutiloida, vaan kaikki pitää mennä _oikein_, niinkuin
vanha tapa vaatii."

Sillaikaa kun Jim ja minä viilattiin kyniä, Jim messingistä ja minä
lusikasta, istui Tom miettimässä tuota vaakunaa. Hetken päästä sanoi
hän tuumanneensa kokoon montakin, jotka kaikki olit niin muhkeita
ja tyylikkäitä, sanoi hän, ett'ei hän oikein tiennyt minkä niistä
valitsis, mutta yks niistä kenties kuitenkin sopis paraiten, arveli
hän. Ja näin melkein kuvaili hän sitä:

"Kilpi jaetaan vasemmalta puolen neljään siniseen neliövatiraattiin
kultaiselle pohjalle, joita seuraa musta talonkoira, ayrshire-rotua,
makaavana ja kahleissa, punasella pohjalla, joka kuvaa orjuutta,
päällystettynä sahakiepparalla, johon kuuluu sudenhampaat ja
kalterilaitos, hopeassa viheriällä kentällä, ja yläpuolella parru
särppitupin kanssa, joss' on ranturuudut ja kuus rengasristiä viidellä
poikkitalikolla; kypärinkoristeena on musta juokseva neekeri, joka
kantaa nyyttyä vasemmalla olallaan vanhan bassotangon päässä.
Kilvenpitäjänä kaksi lähetyssaarnaajaa, sinä ja minä; mielilauseena:
_Maggiore fretta, minore atto_ -- näin sen kerran eräässä kirjassa --
se merkitsee: mit' enemmän kiirehtii, sitä vähemmin ennättää."

"No, herranen aika! mutta mitä merkitsee koko se muu soppa sitten?"

"Siitäkös nyt olis täss' aikaa ruveta juttelemaan", sanoi hän; "me
saadaan kaivaa mit' ikinä jaksetaan; muuten ei tuu tästä mitään."

"No, selitähän nyt jotain siitä", sanoin minä; "mitä on esimerkiks
sahakieppura ja särppituppi?"

"_Sinun_ ei tarvitse tietää mitä ne on. Kyllä näytän hälle miten ne
tehdään, kun hän rupee työhön."

"No, sano nyt ees", sanoin kuitenkin vielä, "mitä on bassotanko?"

"Ääh! Kaikkia sinä kysyt sitten! _Ykskaikki_ mitä se on. Mutta hällä
pitää se olla, sanon mä. Kaikilla aatelis-ihmisillä on semmonen."

Niin, tuommonen hän oli. Kun häll' ei ollut halua selittää jotain
asiaa, niin siit' ei toinen saanut mitään tolkkua. Jos olis häntä
pumpannut vaikka koko viikon, niin ei tullut hullua viisaammaks.

Saatuaan tuon vaakuna-asian pois tieltä, rupes hän heti tuumaamaan
noita surullisia seinäkirjotuksia -- sanoen, että Jimin välttämättä
piti piirtää semmoset, niinkuin mukamas kaikki muutkin kuulusat vangit
tekivät. Hän kirjotti koko litaniian paperipalalle ja luki sen meille
sitten. Näin se kuului:

1. Täällä särkyi vangittu sydän.

2. Täällä muuan kurja vanki, maailman murjomana, vietti surullisen
elämänsä.

3. Täällä murtui yksinäinen sydän, ja väsynyt sielu palasi
ijankaikkiseen lepoon kolmenkymmenenseitsemän vuoden yksinäisen
vankeuden jälkeen.

4. Täällä kuoli, koditonna ja ilman ystäviä, jalosukuinen muukalainen,
Ludvig XIV:nen avioton poika, kolmenkymmenenseitsemän vuoden vankeuden
perästä.

Tomin ääni oikein värisi liikutuksesta, hänen lukiessaan meille tuota,
ja läheltä oli, ett'ei hän heltynyt itkuun. Päästyään sen päähän, hän
ei totta maar tiennyt, minkä noista neljästä pykälästä Jim piirtäis
seinään, kun ne kaikki olit niin turkkasen tyylikkäitä; mutta viimein
hän tykkäs paraaksi, että Jim rapsis ne siihen kaikki. Jim sanoi
suoraan, että hältä menis vuosi tuon päiväkirjan krapaamiseen seinään
naulalla, ja sen ohessa hän ei osannut lainkaan kirjottaa, sanoi hän.
Mutta Tom sanoi tahtovansa pilkuttaa hälle kaikki puustavit etukäteen,
niin että Jimin vain tarvitsis piirtää sen pilkutuksen mukaan. Sitten
sanoi hetken päästä Tom:

"Tulinpa aatelleeks, että nämä lautaseinät eivät ensinkään kelpaa; ei
vankiloissa koskaan ole lautaseiniä: kirjotus on piirrettävä kallioon.
Meidän täytyy haalia tänne kallio."

Jim sanoi, että kallio sittenkin oli pahempaa kuin puu; hän ei
ikipäivinä saisi päiväkirjaansa valmiiksi, jos sitä piti kirjottaa
kiveen. Mutta Tom sanoi antavansa minun häntä auttaa. Sitten tarkasteli
hän kuin mikäkin mestari, kuinka pitkälle mukamas minun ja Jimin
kynäin-valmistus oli joutunut, ja näki, että minun käteni jo olivat
haavoissa ankarasta työstä. Sanoi sitten:

"Nyt mä tiedän. Tuolla myllyn seinustalla makaa oivallinen vanha tahko.
Sen me otamme, ja sillä viisin käy kaikki hyvin: yks tie, kaks asiaa.
Me voidaan, nähkääs, saada kynät ja saha hiotuksi ja samalla kertaa
hakata siihen vaakunat ja kirjotukset."

S'oli kerrassaankin terävä tuuma, ja tahko ei totta maarian myöskään
ollut huono. Me mentiin myllylle, Tom ja minä, ja Jim jäi työhönsä. Me
alettiin vyöryttää tahkoa kotiin, mutta se ei ollut mitään leikkiä.
Me ei voitu estää sitä kaatumasta tuon tuostakin, ja silloin se joka
kerta oli tehdä meistä möllyä. Saatuamme sen vihdoinkin noin puoli,
tiehen, oltiin me vallan lopussa ja melkein hukkumassa hikeen. Me ei
päästy sen pitemmälle; meidän täytyi saada Jim avuksi. No, hän nosti
vähän sänkyänsä, niin että hänen ketjunsa lähti irti; sen hän sitten
kietoi pari kertaa kaulansa ympäri, ja me ryömittiin kaikin kolmen
ulos reiästä ja pötkittiin tahkolle; ja Jim ja minä tartuttiin siihen
kuin miehet, ja nyt se vyöryi kuin voideltuna; Ja Tom asteli vieressä
pehtorina. Enkä koskaan ole nähnyt niin potraa miestä pehtoriksi. Hän
tiesi miten kaikki oli tehtävä.

Meidän reikämme oli iso kyllä, mutta tahko ei kuitenkaan mahtunut
siitä läpi. Jim tarttui sentähden kuokkaan ja lavensi läven yhessä
vilauksessa. Sitten pilkutti Tom nuo jutut naulalla ja pani Jimin
piirtelemään niitä pilkutuksen jälkeen, ja Jim käytti naulaa meisselinä
ja vanhaa rautapalasta vasarana. Ja Tom käski hänen jatkaa työtä,
kunnes hänen kynttilänsä olis palanut loppuun, ja sitten kätkeä tahko
sänkyynsä olkimatrassin alle ja mennä itse nukkumaan päälle. Sitten
autettiin me Jimiä panemaan hänen ketjuaan sängynjalan ympäri jälleen,
ja sitten oltiin me menossa nukkumaan itse. Mutta samassa sukelsi Tomin
sisälmyksistä uusi aatos esiin taas, ja hän sanoi:

"Kuules, Jim, onko sulla täällä mitään hämähäkkiä?"

"Eei, Jumalan kiitos, herra Tom, eihän niitä toki oo täällä."

"No, sitten me hankitaan sulle muutamia."

"Herran jee, hyvä herra Tom, min' en suinkaan niitä kaipaa. Minä
pelekään niitä. Yhtä hyvin voisitte lähettää kimppuuni rykelmän
kalakkakäärmeitä."

Tom tuumaili kotvasen ja sanoi sitten:

"S'oli hyvä tuuma, se. Ja mä luulen, että meidän täytyy panna se
toimeen. Niin, meidän _täytyy_ se tehdä. Turkkasen hyvä tuuma. Missä
voisit sitä pitää?"

"Pitää mitä, herra Tom?"

"No, kalkkakäärmettä tietysti."

"Mutta Herran jestantee mua varjele, herra Tom! Jos tänne tulis
luikertaen sissään kalakkakäärme, niin minä jumalavita samassa hetkessä
puskisin pää eellä seinän läpi, päästäkseni tieheni."

"Mutt' eihän sinun tarvitsis sitä pelätä, vähän ajan päästä. Sinä
tietysti _kesyttäisit_ sen."

"Minäkö _kesyttäsin_ sen?!"

"Niin -- se käy vallan helposti. Kaikki eläimet on kiitollisia
ystävyydestä; ne ei _aattelekkaan_ tehdä pahaa ihmisille, jotka
pitelevät niitä hyvin. Niin seisoo kaikissa kirjoissa. Koitahan vain --
muuta en pyydäkkään -- pari kolme päivää, niin saat nähdä. Sinä saat
sen niin kesyksi, hyvin pian, että se oikein sinua rakastaa ja nukkuu
sängyssäs öisin eikä tahdo luopua sinusta hetkeksikään; ja sinä voit
kääriä sen kaulas ympäri ja pistää sen pään suuhus."

"Herra hallikkoon sentään, hyvä herra Tom. Ei piä haastella noin
jumalattomasti. Oikeinhan minun ruppee tekemään pahhaa. Pistääkkö sen
pirun pään suuhuni?! ja huvikseni vain! Ei, siitä ny jumaliste ei tuu
niittään. Ja maatakko minun sänkyssäni?! Johan nyt!"

"Voi, kuinka sin' oot hupsu, Jim! Ekkö sä ymmärrä, että valtiovangilla
_täytyy_ olla joku kesy eläin? Ja kun nyt kalkkakäärme on jotakin
aivan uutta siinä kohden, niin s'on sitä kunniakkaampaa, jos sin' oot
ensimmäinen, joka semmosen on kesyttänyt. Senhän nyt lapsikin ymmärtää."

"Niin, herra Tom, mutta minä piittaan viis siitä kunniasta. Jos tuo
kalakkakäärme purasee Jimiltä leuvan, niin mitä hyötyä häll' on tuosta
turhanpäiväsestä kunniasta? E-ei, min' en sitä kaipaa."

"No, mutta voithan sinä ainakin _koittaa_. Muuta en pyydäkkään."

"Vai niin, mutta jos kalakkakäärme purasee minua, niin on kaikki vaivat
täällä menny hukkaan. E-hei, minä teen mitä hyväns muuten, mutta jos te
ja Huck tuutte laahaten tänne kalakkakäärmettä, sillon minä jumaliste
korjaan täältä luuni, ja sen teen heti paikalla."

"No, no, Jim, jääköön se sitten, koska sin' oot tuommonen härkäpää.
Me tuodaan tänne sen sijaan pari tarhakäärmettä, ja sinä voit sitoa
nappeja niiden hännänpäihin ja kuvitella mielessäs, että n'on
kalkkakäärmeitä, niin se saa käydä täydestä sekin."

"No, olokoon niin, herra Tom, mutta kyllä minä jumaliste tulisin
toimeen iliman niitäkin, sen mä sanon. Enhän koskaan olis luullu, että
tästä vankielämästä on niin pirun paljo vaivaa."

"No, siihen ei voi mitään. Niin s'on _aina_, jos kaikki käy oikein.
Onko täällä mitään rottia?"

"Ei, Jumalan kiitos, en oo nähäny mittään."

"No, meidän kai täytyy hankkia sulle muutamia sitten."

"Ooh! Eihän toki, herra Tom, min' en _taho_ mittään rottia. N'on mitä
ilikeimpiä itikoita; juoksevat ihimisen yli ja purevat häntä jalakoihin
ja elämöivät pahemmin kuin pirut, juur kun pittää nukkua. Ei, tuokaahan
tänne tarahakäärmeet sitten, jos ny torellakin jottain mokomaa peliä
pit' olla, mutta äläkää Herran nimessä laahakko tänne rottia; mull' ei
oo niistä vähintäkään hyötyä, ja tuskinpa tien, mihin hiiteen ne täällä
panisinkaan."

"Niin, mutta se nyt ei auta, Jim; sinun _täytyy_ pitää rottia. Kaikilla
paremmilla vangeilla on aina rotat. Ja he kesyttävät niitä ja opettavat
niille konsteja, ja ne tulevat niin kodikkaiks ja hauskoiks ja ilosiks
kuin kärpäset. Mutta sun pitää soittaa niille musiikkia. Onko sulla
mitään soittovärkkiä?"

"Eihän mull' oo muuta kuin vanaha kampa ja paperipala ja pikkunen
suuharppu; mutt' ei kai ne paljoa piittaa suuharpusta."

"Ooh, kyllä ne piittaa. Ne ei suuresti kysy, mitä lajia musiikkia
s'on, ku heille soitetaan. Kaikki eläimet tykkää musiikista, ja
vankilaeläimet sitä suorastaan ihailevat. Varsinkin surullista
musiikia; ja suuharpulla ei voi muuta soittaakkaan. Se miellyttää niitä
aina, ja ne tulevat ulos rei'istään ja komeroistaan katsomaan kuinka
sä jaksat. Niin, siitä tulee hyvä, oikein hyvä. Sinä istut sänkys
laidalla iltasin, ennen maata menoas, ja aikasin aamulla ja puhaltelet
suuharpullas; puhalla heille 'Jo katkes jänne viimeinen' -- s'on
kappale, joka oikein vääntää suolet rotista; ja saappa nähdä,ett'ei
sun tarvitse soittaa kahta minuutiakaan, ennenkun ne kaikki, sekä
rotat että käärmeet ja hämähäkit, käyvät kovin levottomiks sun takias
ja tulevat hyörien pyörien ympärilles ja sitten ihastuvat niin
penteleesti, kuullessaan soittoas ja nähdessään,ett'ei sull' oo mitään
hätää."

"Niin, niin, kai ne aina ihastuu, herra Tom, mutt' ihastuuko torellaki
tää _Jim_ parka myös, s'on toinen asia, se. Minä totta maar en ymmärrä
mistä se tulis. Mutta hyvä isä, täytyyhän minun panna parastani
pittääkseni noita itikoita hyvällä tuulella, kotirauhan tähären."

Tom tuumiskeli taas hetken aikaa ja sanoi sitten:

"Ooh -- olinpa aivan unohtaa yhen asian. Luulekko sinä, että saisit
kukan kasvamaan täällä vankikopissas?"

"Hä? Niin, kyllähän sekin kenties kävis päinsä, mutta täällä sisässä
on joteski pimmee, enkä minä tiiäkkään mitä minä sillä tekisin, ja
paljohan siin' olis joutavaa vaivaa sen hoitamisessa."

"Niin no, koitahan kumminkin. Monet vangit ovat sitä tehneet."

"Tommonen iso kissankynttilä, kuten sanovat, kai rupeis kasvamaan
täällä, mutta se sitte liioin ei maksais sitä vaivaa."

"Vai ei? Hoho! Me tuomme sulle pikku taimen, ja sinä istutat sen
tuonne nurkkaan ja hoidat ja kasvatat sitä. Eikä sinun pidä nimittää
sitä kissankynttiläks, vaan Pitchiola -- s'on sen oikea nimi, kun sitä
pidetään vankikopissa. Ja sitte täytyy sinun kastella sitä kyynelilläs."

"Mutt' antavathan he täällä mulle kaivovettä vaikka kuinka."

"Jos kohta -- sinun ei sovi käyttää kaivovettä, sun _täytyy_ kastella
sitä kyynelillä. Sitä ruukataan aina."

"Mutta sillaikaa kun toinen _iättää_ yhyren kissankynttilän
kyynelillään, _kasvatan_ minä kaks kaivoveellä."

"Siit' ei oo kysymys nyt. Sinun pitää kastella Pitchiolaa kyynelillä."

"Niin no, olokoon menneeks; mutta sillon se ei oo minun syyni, jos se
kuolee, sillä minä en itke juur koskaan."

Se nolasi Toniin. Mutta hän tuumaili taaskin pikkusen ja sanoi sitten,
että Jim sais koittaa punasipulilla. Ja hän lupas mennä kaappaamaan
semmosen neekerein mökeiltä ja pistää sen Jimin kahvikuppiin aamulla.
Mutta Jim sanoi kernaammin tahtovansa vähän tupakkaa kahviinsa ja
mutisi aika lailla tuon kaiken vaivan takia, jota hälle saatettiin,
kun hänen piti soittaa musiikia rotille ja piirtää kirjotuksia tahkoon
ja laittaa päiväkirjaa paitaan ja kesyttää käärmeitä ja hämähäkkiä ja
jumala ties mitä kaikkia; ja hän valitteli, että tää vangintoimihan
antoi hälle enemmän työtä ja huolta ja eesvastausta kuin mikään muu
toimi, mitä hän koskaan oli yrittänyt maailmassa -- niin että Tom
viimein oikein suuttui ja ripitti häntä kuin pappi, soimaten häntä
kiittämättömäksi. Olishan mukamas Jimin pitänyt hartaasti kiittää
onneaan, kun nyt voi päästä kuulusammaks kuin mikään muu vanki koskaan
maailmassa oli ollut; ja olisko kaikki se vaiva, jota m'oltiin nähty
hänen takiansa, mennyt aivan hukkaan? Sitä kysyi Tom, ja viimein heltyi
Jim ja lupas olla tyytyväinen ja kiitollinen, ja sitten mentiin me
nukkumaan.




Seitsemästoista luku.


Aamulla mentiin me tuohon kauppalaan ja ostettiin rotanpyydys, jok'
oli tehty rautalangoista, ja tultuamme kotiin, aukasimme me paraimman
rotanreiän kellarissa; ja kvartin tunnin päästä oli meillä viistoista
pulskaa rottaa. Ja me panimme pyydyksen rottineen päivineen varmaan
paikkaan, nimittäin Sally tädin sängyn alle. Mutta meidän ollessamme
poissa pyydystämässä hämähäkkiä, löysi pieni Thomas Franklin Benjamin
Jefferson Alexander Phelps rotanpyydyksen ja avasi sen, nähdäkseen
tahtoisivatko ne juosta ulos, ja sen ne tekivät; ja Sally täti tuli
sisään, ja meidän tullessamme takasin, seisoi hän sängyssä ja huutaa
kirkui kohti kurkkuaan, ja rotat panivat parastansa huvitellakseen
häntä. Hän pölytti meitä molempia luudalla, ja sitten meni meiltä
koko kaks tuntia saadaksemme viis-, kuustoista uutta rottaa, ja ne
päälle päätteeks ei läheskään olleet niin pulskaa ja tyylikästä
rotua kuin nuo ensimmäiset, jotka olit menneet meiltä hukkaan tuon
kihokynsisen poikakakaran tähden ja olisit pitäneet paikkansa missä
kotieläin-näyttelyssä hyvänsä.

No, me kokosimme hyvinlajitellun varaston hämähäkkiä ja koppakuoriaisia
ja lehtimatoja ja vähän kutakin; ja olimme saada ampiaispesänkin,
mutt' emme saaneet. Ampiaiset olivat kotona. Me ei tahdottu luopua
yrityksestä, vaan tuumasimme väsyttää heidät uuvuksiin, mutta sen
sijaan väsyttivät he meidät. Sitten voideltiin me haavapaikkamme
siirapilla, ja tultiin vähitellen toimeen jotakuinkin, vaikka meidän
oli vähän paha istua. Ja sitten pyydystettiin me myös pari tusinaa
tarhakäärmeitä ja vaskikäärmeitä ja pistettiin ne yhteen säkkiin, jonka
me kätkimme huoneeseemme, ja siihen aikaan oli jo illallisaika, ja
me mentiin syömään, iloisina mielessämme niin kunnollisen päivätyön
jälkeen. Mutta tultuamme takasin, ei ollut hännänpäätäkään mistään
käärmeestä tallella; m'olimme sitoneet säkinsuun huonosti kiinni, ja ne
pedot olivat joka sorkka korjanneet luunsa. Mitään suurempaa vahinkoa
ei kuitenkaan ollut tapahtunut, sillä synti olis sanoa, että siinä
talossa oli mitään tuntuvampaa puutetta käärmeistä siihen aikaan.
Niitä nähtiin liiankin usein viskautuvan alas kattoparruista ja mistä
milloinkin, ja enimmäkseen kukertuivat ne nurin niskoin talrikeillemme
tai niskoihimme juur silloin, kun niitä ei olis tarvittu. N'oli
oikein sieviä käärmeitä, juomuselkäisiä, ja niiss' ei ollut mitään
pahaa, mutta Sally täti ei pitänyt siitä seikasta mitään lukua; hän
halveksi kaikkia käärmeitä, mitä sorttia ne ikinä olitkin, eikä voinut
niitä kärsiä, ja niinpian kuin joku niistä tuli luistaen alas hänen
päällensä, jätti hän sikseen kaikki mitä teki ja juoksi pakoon. En ole
koskaan nähnyt mokomaa ihmistä. Ja aina hän huusi sitten, niin ett'
olis luullut sen kuuluvan Jerikoon. Häntä ei olis saanut koskemaan
niihin, ei pihdilläkään. Ja jos hän kääntyi sängyssään ja huomasi siinä
yhdenkään käärmeen, niin ryntäs hän ylös ja kiljahti niin, ett' olis
luullut tulipalon syttyneen. Hän pelotti silloin ukkoakin niin, että
mies parka sanoi miltei toivovansa, ett'ei Jumala olis luonut mitään
käärmeitä. Eikä siinä kylliksi; vaan sittenkin, kun jo jokikinen käärme
oli tullut pois talosta, koko viikko sitten, ei Sally täti saattanut
niitä unohtaa; kun hän istui jotakin tuumaten, niin ei tarvinnut muuta
kuin vähän kutkuttaa häntä höyhenellä niskaan -- heti hän syöksähti
ylös huutaen pahanpäiväisesti. S'oli todellakin lystillistä. Mutta Tom
sanoi, että vaimoväki aina on tuommosta. N'oli luotu senkaltaisiksi,
Jumala ties minkä tähden -- sanoi hän.

No, mutta vähitellen saatiin me sitten viimeisetkin eläimet sinne Jimin
tupaan, ja siell' oli niin turkkasen hauskaa ja kodikasta, kun ne
kaikki, hänen ruvetessaan soittamaan, tulivat parveillen paikoiltansa
ja karkasit hänen päälleen. Vähän ikävää vain oli, että Jim ei oikein
pitänyt hämähäkeistä eikä hämähäkit hänestä; ne väijyivät häntä
alinomaa ja tekivät hälle kaikellaista kiusaa. Ja hän sanoi myös,
että tahko ja rotat ja käärmeet veivät niin paljon tilaa sängyssä,
että hälle itselleen tuskin jäi mitään makuusijaa ollenkaan; ja jos
toisinaan jäikin, niin hän mukamas ei saanut nukkua, kun heidän
keskuselämänsä oli niin peevelin vilkasta; ja s'oli vilkasta alinomaa,
öin ja päivin, sanoi hän, koska ne eivät koskaan nukkuneet yhellä
kertaa, vaan vuorotellen, niin että kun käärmeet nukkui, olit rotat
kannella, ja kun rotat panit pitkälleen, tulivat käärmeet vahtiin; ja
sillä viisin oli hällä aina seurakunta allaan sängyssä ja pahasti hänen
tiellään, miten ikinä hän kääntyikin vääntyikin, samalla kun toinen
seurakunta piti sirkkusta hänen päällään; ja jos hän nousi hakemaan
muuta paikkaa itselleen, niin pitivät hämähäkit varansa ja ivasivat
häntä. Hän sanoi, että jos hän vain kerta maailmassa pääsis ulos, niin
ei hän ikinä enää rupeis vangiksi, "vaikka maksettais palakkaa."

Kolmannen viikon lopussa oli kaikki tyyni jotakuinkin reilassa. Olimme
hyvissä ajoin lähettäneet paidan sinne piirakassa, ja joka kerta
kun joku rotta puri Jimiä, oli hän varuillaan ja piirteli pikkusen
päiväkirjaansa niin kauvan kuin verimuste oli tuoretta; kynät oli
valmiina ja kirjotukset hakattu tahkoon; sängynjalka oli sahattu
poikki, ja m'oltiin syöty sahajauhot, ja me saatiin niistä ankarat
pistokset vatsaan. Me luultiin, että me kuoltais siihen paikkaan, mutta
me ei kuoltu. En oo koskaan nähnyt sahajauhoja, jotk' olis olleet niin
hitaita sulamaan; ja samaa sanoi Tom. Niin no, työt oli viimeinkin
tehty, kuten sanoin. Ukko Phelps oli kirjottanut pariin kertaan
tuonne plantaasiin Orleansin alapuolelle, että he tulisit noutamaan
karkuneekeriään, mutta hän ei ollut vieläkään saanut mitään vastausta
-- siitä syystä, että semmosta plantaasia ei ollut olemassa; ja nyt hän
uhkas ilmottaa hänestä St. Louisin ja New-Orleansin sanomalehdissä; ja
kun hän mainitsi St. Louisia, tunsin minä kylmiä väristyksiä pitkin
selkäpiitäni, ja minä näin, että meiltä rupes aika käymään täpärälle.
Mutta Tom sanoi, että nyt täytyi jo ryhtyä nimettömiin kirjeisiin.

"Mihin?" kysyin minä.

"Nimettömiin kirjeisiin", sanoi hän; "ekkö sä ymmärrä? Niissähän
varotetaan ihmisiä onnettomuuksista, jotka heitä uhkaa. Toisinaan
tehdään se yhellä tavalla, toisinaan toisella. Mutta aina pitää olla
joku, joka vakoilee vankia ja kantelee linnanpäällikölle. Kun Ludvig
Kuudestoista aikoi karata Tulliriioista, oli siellä eräs piika, joka
kanteli hänen päällensä. S'on varsin hyvä tapa, ja niin on nimettömät
kirjeet myös. Käytetään me kumpastakin. Ja sitä ruukataan myös, että
vangin äiti vaihtaa vaatteita hänen kanssaan ja jääpi vankeuteen, kun
vanki puolestaan pujahtaa tiehensä äitinsä vaatteissa. Tehdään me nyt
sekin."

"Mutta kuules, Tom", sanoin minä, "miks meidän pitäis varoittaa heitä
onnettomuuksista, jotka heitä mukamas uhkaa? Olkoot varuillaan itse --
sehän on heidän asiansa."

"Niin, mutta siihen ei oo luottamista, että he sen, tekevät. N'on
täällä niin pölkkypäisiä, ett'eivät pidä lukua mistään. No, sinä saat
nyt olla piikana; saat hiipiä sisään tuon mulattitytön luo yöllä, hänen
nukkuessaan, ja varastaa hänen leninkinsä."

"Mutta, Tom, siitä syntyy kaiketikin aika melu aamulla, sillä hällä kai
ei ole muuta kuin se ainoa leninki."

"Niin, kyllä tiedän; mutta sinähän et tarvitse sitä muuta kuin kymmenen
minuutia -- pidät sitä päälläs vain silloin, kun pistät sen nimettömän
kirjeen porstuvan oven alle."

"Hyvä, hyvä, mä teen sen sitten; mutta yhtä hyvinhän voisin toimittaa
tuon asian omissa vaatteissani."

"Näyttäisitkö sinä piialta silloin? hä?"

"Ei, mutt' eihän ketään olekkaan katsomassa, miltä mä näytän."

"Se ei kuulu asiaan. Meidän pitää aina tehdä _oikein_, -- huolimatta
siitä, onko kukaan meitä näkemässä vai ei. Eikö sull' ole mitään
omaatuntoa, mitään periaatteita, Huck?"

"No, no, älä nyt suutu; minä rupeen piiaksi sitten. Mutta kuka rupee
Jimin äidiksi?"

"Minä. Minä kaappaan yhen leningin Sally tädiltä."

"No, mutta silloinhan sinun pitää jäädä sinne mökkiin, kun minä ja Jim
karataan."

"Eipä niinkään. Minä tukin Jimin vaatteet täyteen olkia ja nostan koko
möhkäleen hänen vuoteelleen -- _edustamaan_ hänen äitiänsä, joka sillä
viisin on valevaatteissa; ja Jim ottaa leningin multa ja pukee sen
päälleen, ja sitten me kaikki karataan yhdessä."

No, Tom hän kirjotti tuon nimettömän kirjeen, ja minä menin ja
sieppasin tuon mulattitytön hameen sinä yönä ja puin sen päälleni
ja pistin kirjeen porstuvan oven alle, niinkuin Tom oli neuvonut.
Kirjeessä seisoi näin:

    Olkaa varuillanne. Onnettomuus uhkaa teitä. Silmät auki!

                                       Tuntematon ystävä.

Seuraavana yönä liisteröimme porstuvanovelle taulun, jonka Tom oli
maalannut verellä ja joka kuvasi pääkalloa ja kaks luuta ristissä;
ja sitten taas seuraavana yönä mättäsimme me kyökinoveen toisen,
joka kuvasi ruumisarkkua. En koskaan ole nähnyt niin kauhistunutta
herrasväkeä kuin Phelpsin niinä päivinä. He eivät olis voineet olla
enemmän peloissaan, jos siell' olis ollut aaveita talon täydeltä --
väijymässä heitä kaappien takaa ja sänkyjen alta ja pyörien ilmassa
kaikkialla. Jos joku ovi vähän paukahti, niin hypähti Sally täti ylös
huutaen "uh!" jos jotakin putos lattiaan, hypähti hän ylös huudahtaen
"uh!" jos joku sattui koskemaan häneen, kun hän sit' ei aavistanut,
teki hän samoin; ja aina hän luuli, että jotakin oli hänen takanaan,
niin että hän alinomaa pyörähti yhtäkkiä ympäri kiljaisten "uh!" ja hän
pelkäsi maatamenoa, mutt' ei uskaltanut istua valveillakaan. Tom sanoi,
että kaikki meni oivallisesti, ja että tuo vain osotti, että m'oltiin
toimitettu kaikki tehtävämme kunnollisesti eikä hutiloimalla.

Mutta nyt, sanoi hän sitten, saiskin jo paukahtaa! Ja seuraavana aamuna
aikasin, ennen päivänkoittoa, oli meillä valmiina toinen kirje, ja
me tuumattiin mitä me sillä tehtäis, sillä edellisenä iltana olit he
panneet kaks neekeriä vahtimaan, yhden kummallekin ulko-ovelle. Viimein
kapusi Tom alas pitkin ukonsyöttiä ja katsoi sitten vähän ympärilleen;
ja koska neekeri kyökinovella nukkui, pisti hän kirjeen alas hänen
niskastaan ja lippas tiehens. Näin seisoi tässä kirjeessä:

    Älkää pettäkö minua, minä tahdon olla ystävänänne. Raivosa
    ryövärijoukko Indiaanein Alueelta aikoo varastaa karkuneekerinne
    tänyönä, ja n'on koittanut pelottaa teitä niin, että te pysysitte
    sisässä ettekä häiritsis heitä. Minä kuulun siihen joukkoon, mutta
    min' oon saanut Kristinuskoa ja haluan luopua siitä jälleen ja elää
    kunniallista elämää taas, ja siis minä nyt ilmotan sen pirullisen
    aikomuksen. Ne tulevat hiipien pohjosesta päin pitkin takettia
    säntilleen puolyön aikana, väärällä avaimella, ja menevät neekerin
    kojuun kaapatakseen hänet sieltä. Minun pitää mukamas seisoa vähän
    matkaa siitä ja puhaltaa tinatorveen, jos näen mitään vaaraa, mutta
    sen sijaan minä tuumaan määkyä "bää!" kuin lammas, niin pian kuin
    h'ovat menneet sisään kojuun puhaltamatta torvea ollenkaan; sitten
    kun he päästävät hänen kahleensa, voitte hiipiä sinne ja lukita
    oven, ja tappaa heidät kaikki tyyni kun saatte aikaa. Tehkää just
    präsiis niinkuin minä sanon, muuten he epäilevät vaaraa ja nostavat
    hirveän melun. Minä en pyydä mitään muuta palkintoa kuin hyvän
    omantunnon.

                                              Tuntematon ystävä.




Kahdeksastoista luku.


No, aamiaisen jälkeen voitiin me paksusti ja otettiin minun kanootini
ja soudettiin joen yli kalastusretkelle, ja meillä oli evästä
muassamme, ja me pidettiin hauskaa ja nähtiin että lautta oli täydessä
reilassa; ja vasta myöhään illalla tultiin me kotiin ja nähtiin heidät
mokoman kauhun vallassa, että tuskin tiesivät enään seisoivatko
jaloillaan vai päällään; ja heti illallisen jälkeen ajoivat he meidät
nukkumaan, virkkamatta sanaakaan hädästään tai tuosta nimettömästä
kirjeestä, mikä oliskin ollut tarpeetonta, koska me tiettiin siitä
enemmän kuin kukaan muu; ja kun me ehdittiin puolitiehen rappusia ja
Sally oli kääntynyt meihin selin, puikahuttiin me alas kellariin,
ja siellä me lastasimme itsellemme kelpo eväsnyytyn ja otimme sen
huoneeseemme, ja sitten me mentiin nukkumaan, mutta noustiin jälleen
ylös puoli kahentoist' aikaan; ja Tom sukelsi Sally tädin leninkiin,
jonka hän oli varastanut, ja oli menemässä eväsnyytty käsivarrella,
mutta sanoi samassa:

"Miss' on voi?"

"Minä panin sitä kimpaleen leipäpalan päälle siellä kellarissa", sanoin
mä.

"Niin, mutta sitte jätit sä sen sinne -- sillä täällä sit' ei oo."

"No, mutta tullaan kai me nyt toimeen, vaikk'ei sit' ookkaan", sanoin
minä.

"Tullaan kai me toimeen, vaikka sit' _onkin_", sanoi hän; "pötki
takasin kellariin ja tuo se tänne. Sill'aikaa meen minä alas ja töpitän
Jimin valemamman, niin että hyviss' ajoin saan ruveta määkymään kuin
lammas."

Ja sillä hän meni, ja minä pujahin takasin kellariin. Voikimpale,
kooltaan kuin ihmisen nyrkki, loikoi aivan oikein leipäpalan päällä,
ja min' otin sen ja sammutin kynttiläni ja hiivin rappusia ylös
niin hiljaa kuin voin. Mutta mitäs ollakkaan! Jumaliste tulikin
Sally vastaani kynttilä kädessä, ja minä ennätin hädin tuskin mätätä
voikimpaleen hattuuni ja panna hatun päähäni, ennenkun hän minut näki.
Ja nähdessään minut, sanoi hän:

"Ookko sin' ollut kellarissa?"

"O-oon."

"Mitä sinä siellä teit?"

"Ei mitään."

"_Ei mitään_!"

"E-ei."

"No, mutta mitä Herran tähen sull' oli siellä tekemistä keskellä yötä?"

"En tiedä."

"Etkö _tiedä_? Älä vastaa mulle tuolla lailla, Tom, vaan sano heti mitä
sin' oot _tehnyt_ siellä."

"En niin mitään, Sally täti, s'on oikein totta."

Minä luulin, että pääsisin sillä, mutta hän oli niin kovin hätääntynyt
ja peloissaan, että vähinkin seikka sai hänet puoli hassuksi, ja hän
sanoi hyvin kiivaasti:

"Marssi tuossa paikassa saliin ja oo siellä, kunnes tulen. Sull' on
ollut jotain kujeita siell' alaalla, ja kyllä minä vielä näytän, että
saan sinun puhumaan totta, kuulekkos."

Sillä hän meni tiehensä, ja minä avasin salin oven ja nahjustin sinne.
Mutta hyvänen aika! Siell' oli ihmisiä tuvan täydeltä. Koko viistoista
tilanomistajaa, ja kaikilla heill' oli pyssyt. Minun rupes tekemään
oikein pahaa, ja mä hoipertelin eräälle tuolille ja istuin siihen. Ne
istuivat, ne muutkin, ja muutamat puhelivat puoli-ääneen keskenänsä,
mutta kaikki olit he kovasti levottomat, vaikka kokivat sitä peitellä;
se näkyi selvästi, sillä välin ottivat he hatut päästään, välin panit
ne päähänsä ja kynsivät korvantaustaan ja näpelöivät näppejään. En
minäkään aivan huoleti ollut, mutta kyllä mä sentään en liikuttanut
hattuani -- tuon voikimpaleen tähden. Minä toivoin, että Sally täti
tulis ja antais mulle pari korvapuustia, jos tahtois, ja antais mun
mennä sitten, niin että pääsisin Tomin luo ja me voitais Jimin kanssa
lähteä pakoon minkä kintuista lähtis.

No, viho viimein hän tulikin ja rupes ripittämään minua aika
lailla, mutta min' en voinut antaa yhtään suoraa vastausta, kun en
oikein tiennyt, seisoinko päälläni vai jaloillani; nuo miehet näet
hätääntyivät yhä enemmän: muutamat tahtoivat _heti_ mennä väijymään
ryöväreitä ja sanoivat, että nyt puuttui vain viis minuutia puol'yöstä,
toiset tahtoivat odottaa kunnes merkki kuuluis, ja yhä vain minua
tutkittiin ja kuulusteltiin kuin tuomiopäivänä, kunnes vapisin kuin
haavan lehti; ja se huonekin lämpeni lämpenemistään, ja voi rupes
sulamaan ja valumaan alas pitkin kaulaani ja korvieni taakse; ja
yhtäkkiä sanoi joku tuossa miesparvessa: "_Minä_ puolestani ehdotan,
että mennään sinne kojuun _nyt heti_ ja kaapataan ne, kun tulevat."
Sen kuullessani säpsähin minä kovasti, ja samassa tuli pikkunen puro
voirapuskaa liristen alas pitkin otsaani, ja Sally täti näki sen ja
kävi kalpeaksi kasvoiltaan kuin lakana ja huusi:

"Jumala siunakkoon, mikä vaivaa lasta! Hän on saanut aivokuumeen, totta
tosiaan, ja aivot alkaa sulata ja herua ulos!"

Kaikki ryntäsit sitä katsomaan, ja Sally täti sieppas hatun päästäni,
ja ulos vyörähti leipäpala ja loput voista, ja hän syleili minua oikein
puristamalla ja taputteli minua ja sanoi:

"Oh, Herran jee, kuin sä säikähytit minua, taitamaton laps! Jumalan
kiitos, ett'ei s'ollut mitään pahempaa. Kun näin tuon sotkun, luulin
sinun olevan hukassa; sen väristä ja kaikesta päätin, että aivosi
vuoti. -- Voi, hyvä laps, miks Herran tähden et sanonut, että kävit
kellarissa tuon tähden? Mitä mä siit' olisin piitannut? Kas niin,
marssi makuulle tästä nyt ja pysy siivosti sängyssäs huomiseen asti!"

Kuin tuulessa lensin mä rappusia ylös ja ukonsyöttiä alas, ja sitten
lippasin mä pimeässä minkä kintuista lähti sinne Jimin linnalle. Sain
tuskin sanaa suustani, niin olin hädissäni; mutta sanoinhan kuitenkin
Tomille niin nopeaa kuin voin, että meidän nyt tuli nelistää tiehemme
tuossa paikassa -- talo oli täynnä miehiä, ja heill' oli pyssyt!

Hänen silmänsä oikein loistivat, ja hän sanoi:

"Eihän! -- todellakin? Eikös s'oo muhkeaa?! Panen vetoa, että jos
voitais alkaa uudestaan, saisin mä heitä kokoon kaks sataa! Jos me
lykättäis kaikki tyyni kunnes -- --"

"Joudu! joudu!" sanoin mä. "Miss' on Jim?"

"Ihan vieressäs; jos ojennat kättäs, voit koskea häneen. Hän on
valevaatteissa, ja kaikki on valmiina. Kas niin, nyt me luistetaan, ja
min' alan määkyä."

Mutta samassa kuultiin me askelten tominaa ulkoa, ja joku rupes
koperoimaan munalukkoa ja joku sanoi:

"Sanoinhan, että me tultais liian aikasin; he eivät oo tulleet -- ovi
on lukittu. Nyt on paras, että muutamat menee sisään kojuun ja väijyy
heitä pimeässä ja hyökkää heidän kimppuunsa, kun tulevat. Toiset
hajaantuvat vähä ja kuuntelevat, kuuluuko heitä."

Ja niin he tulit sisään, vaan eivät nähneet meitä pimeässä ja olivat
polkea päällemme samassa kun me sukellettiin sängyn alle. Mutta me
päästiin kuitenkin eheänä reiästä läpi -- Jim ensimmäisenä, sitten
minä ja viimeisenä Tom, niinkuin m'oltiin sovittu. Nyt oltiin me siinä
pimeässä lautasuojassa, ja me kuultiin askeleita sen ulkopuolelta.
Sitten me hiivittiin sen ovelle, ja Tom seisahutti meidät siihen ja
koitti tirkistää ulos oven raosta, mutt' ei nähnyt mitään; oli siksi
pimeä. Nyt hän kuiskasi meille ja sanoi tahtovansa kuunnella, milloin
askeleet poistuisit kauvemmas, ja silloin piti meidän, kun hän antais
merkin, hiipiä ulos, Jim ensiksi ja hän itse viimeisenä. Ja niin hän
painoi korvansa oven raolle ja kuunteli ja kuunteli ja kuunteli, ja
askeleet kuuluivat vielä ulkopuolelta. Mutta viimein hän antoi tuon
merkin, tokasemalla meitä kylkeen, ja me hiivittiin ulos ja ryömittiin,
vetämättä henkeämme ja hiljaa kuin hiiret ja hanhenmarssissa kuin
Indiaanit, taketille päin, ja me tultiin sen eteen, ja minä ja
Jim päästiin onnellisesti sen yli. Mutta Tomin pöksyt tarttuivat
pahanlaiseen tikkuun ylimmässä säystässä, ja kuullessaan askeleita
tulevan, piti hänen reväistä itsensä irti, ja silloin katkes tikku ja
teki tietysti vähän ääntä; ja hänen hypätessään meidän jälkiimme ja
lennättäessään juoksuun, huusi joku:

"Kuka siellä? Vastaa, taikka mä ammun!"

Mutta me ei vastattu; me vain kruuvattiin koipiamme ja pötkittiin
poispäin. Nyt nousi suuri melu ja pamahti _pang, pang, pang_! ja kuulat
tanssivat ympärillämme! Me kuultiin, kun he huusivat:

"Tuolla n'ovat! Juoksevat joelle! Ajetaan heitä takaa, pojat! Ja
päästäkää irti koirat!"

Kuulimme heidän tulevan, sillä heill' oli saappaat jalassa ja he
huusivat ja melusivat; mutta he eivät kuulleet meitä, sillä meill' ei
ollut saappaita jalassa ja me ei huudettu eikä meluttu. Me juostiin
polkua pitkin myllylle päin; ja kun he tulivat hyvin lähelle meitä,
poikettiin me polulta pois ja mentiin piiloon pensaisiin, ja he
juoksivat ohitsemme. Heill' oli ollut koirat salpain takana, että ne ei
pelättäis ryöväreitä, mutta nyt oli ne päästetty irti, ja ne tulivat
viiltäen hirveää kyytiä ja haukkuen kuin pakanat. N'oli kuitenkin
tietysti omia koiriamme, ja kun ne saivat meidät kiinni ja näkivät,
ett'ei siin' ollutkaan muita kuin me, niin sanoivat ne vain "morjens"
ja ryntäsit eteenpäin. Me seurattiin niitä samaan suuntaan, kunnes
oltiin aivan liki myllyä, ja siitä me taas luistettiin pensaikkoon,
sinneppäin, jossa kanootini oli kätkössä, ja me hypättiin siihen ja
laskettiin vesille ja melottiin ankaraa kyytiä keskelle jokea, mutta
niin äänettömästi kuin suinkin pystyttiin. Sitten soudettiin me aivan
levollisesti sitä saarta kohti, jossa lauttani makasi, ja me kuulimme
heidän huutavan ja haukkuvan ja ulvovan pitkin rantaa, kunnes me
tultiin niin kauvas, että äänet hiljenivät ja kuolivat pois. Ja kun me
viimein tultiin lautalle, sanoin minä:

"_No_, vanha Jim, nyt oot sä vapaa mies taas, ja minä panen vetoa,
ett'et ikipäivänä tule orjaks enään."

"Niin, ja s'oli hiien hyvää työtä myös, Huck. S'oli potrasti tuumittu
ja potrasti tehty; eikä jumaliste mikkään kuningas olis keksinyt niin
konstikasta ja monimutkasta ja kummallista karkausta kuin se oli."

Me oltiin kaikki niin iloissamme kuin ihminen tämän maan päällä voi
olla, mutta iloisin kaikista oli Tom, sillä hän oli saanut kuulan
sääreensä.

Sen kuullessamme, ei me enää oltu niin turskia, Jim ja minä. Haava
kirveli kovasti ja vuoti verta; ja me panimme hänet suojukseen ja
revimme yhden herttuan paidoista suikaleisiin sitoaksemme hänen
säärensä, mutta hän sanoi:

"Antakaa tänne trasut, minä voin tehdä sen itse. Me ei saa jäädä tähän
kuluttamaan aikaa, kun karkaus on niin hyvässä vauhdissa. Laskekaa
irti ja antakaa mennä! Tämän teimme me potrasti, pojat! -- eikös niin?
Kumpahan _meillä_ olis ollut Ludvig XVI hoidettavana! Silloin jumaliste
ei olis tullut hänen elämäkertaansa mitään tämmöstä: 'Oi, poika pyhän
Ludvigin, nous' ylös taivaaseen!' Ei laisinkaan. Me oltais kyllä viety
hänet rajan yli niin vikkelästi, että: 'ota hiiri hännästä kiinni'. Kas
niin, laskekaa irti, laskekaa irti!"

Mutta Jim ja minä, me neuvoteltiin -- ja tuumattiin. Ja hetken päästä
sanoin minä:

"Sano se, Jim."

"No", sanoi hän, "minä aattelen tällä viisin, Huck: Jos se nyt olis
_hän_, jot' olis autettu karkaamaan, ja joku niistä toisista pojista
olis sattunu saamaan lyijyä sääreensä, niin sanoisko hän: Pelastakaa
vain minut, äläkää huoliko hakea tohtoria tuolle haavotetulle? Sanoisko
herra Tom niin? Ei, minä paan vetoa, ett'ei hän sanois niin. _No_,
sopiiko nyt Jimille mennä sanomaan niin? Ei, eikä jumaliste Jim tule
sitä sanomaan. Minä en liiku paikalta, ennenku on tuotu _tohtori_
tänne, -- en, vaikk' oltais tässä neljäkymmentä vuotta."

Tiesinhän minä, että Jim oli valkonen sisältäpäin, ja ootin että hän
sanois juur niinkuin hän sanoi -- ja minä olin aivan samaa mieltä kuin
hän ja sanoin Tomille, että minä heti lähtisin hakemaan tohtoria. Hän
pani kovasti vastaan ja piti aika elämää, mutta Jim ja minä pidettiin
puoliamme; ja nähdessään, miten viimein minä menin laittamaan kanootin
valmiiksi, sanoi Tom:

"No, jos nyt sittekin niin pitää olla, niin minä sanon sulle, miten sun
pitää menetellä tullessas kauppalaan. Sinun pitää panna ovi lukkoon
ja sitoa huivi tohtorin silmille, niin ett'ei hän näe mitään, ja
pakottaa hänet vannomaan, että hän on hiljaa kuin haudassa, ja pistää
kukkaro kultarahoja hälle käteen ja sitten kulettaa häntä ristin rastin
pimeässä ja sillä viisin taluttaa hänet kanootille, ja sitten sinun
myös pitää soutaa tänne pitkää mutkatietä, saarien välistä; ja tutki
tarkasti hänen taskunsa ja ota pois hältä hänen liitunsa äläkä anna
sitä takasin, ennenkun olet hänen kanssaan kylässä taas; muuten hän
salaa panee liidullaan merkin tähän lauttaan, löytääkseen sen jälleen.
Ne tekevät aina niin."

Lupasin menetellä sillä viisin ja lähin matkaan, ja Jimin piti mennä
piiloon metsään, nähdessään tohtorin tulevan, ja viipyä siellä kunnes
hän lähtis.




Yhdeksästoista luku.


Tohtori oli vanha herra, hyvin siivo ja hyväntahtoinen vanha herra,
kun kerran sain hänet valveille. Kerroin hänelle, että minä ja veljeni
mukamas eilen iltapäivällä oltiin metsästämässä eräällä saarella,
ja että m'oltiin yötä muutamalla vanhalla lautalla, jonka olimme
löytäneet; ja keskellä yötä mahtoi veljeni, sanoin mä, potkasta
pyssyynsä unissaan, sillä se laukesi ja ampui häntä sääreen; ja me
pyydettiin nyt tohtoria, sanoin mä, tulemaan sinne häntä katsomaan
sanomatta siitä mitään kellekkään, sillä me aiottiin, sanoin mä, mennä
kotiin illalla ja yllättää heidät tulollamme.

"Mistä te ootte?" kysyi tohtori.

"Phelpsiltä."

"Vai niin", sanoi hän. Ja vähän vaiettuaan sanoi hän taas:

"Miten se laukaus tapahtuikaan, sanoit sä?"

"Hän kai näki jotain unta, ja se laukes ja ampui häneen."

"Sepä eriskummainen uni, se", sanoi hän.

No, hän sytytti lyhtynsä ja pani vähän kauskua pieneen laukkuun,
ja niin me mentiin. Mutta nähdessään kanootini, sanoi hän, että se
kyllä meni mukiinsa yhdelle mukamas, mutt' oli liian pieni ja kikkerä
kahdelle. Minä sanoin:

"Ooh, ei tohtorin tarvitse pelätä, se kannatti helposti meidät kaikki
kolme."

"Mitkä kolme?"

"Niin, Sidin ja minun ja -- ja -- ja -- _pyssyt_, piti mun sanomani."

"Hm", sanoi hän.

Mutta hän pani jalkansa kanootin laidalle ja ravisteli sitä; ja hän
puisteli päätään ja sanoi, että meidän täytyi etsiä joku tukevampi
vene. Mutta ne olivat kaikki lukossa ja ketjuissa; ja hän otti viimein
minun kanootini ja sanoi, että minä voisin odottaa kunnes hän palajaisi
tai jatkaa metsästystäni tai mennä kotiin valmistelemaan heitä
varovaisesti uutiseen veljeni tapaturmasta. Mutta tähän valmistamiseen
min'en tahtonut ruveta, ja sen sanoinkin hälle, ja sitten sanoin, miten
hän löytäisi lautan; ja hän lähti matkaan.

Tuumiskellen siinä yhtä ja toista tuli mulle viimein väsymys, ja
minä ryömin muutaman lautatapulin alle nukahtamaan vähäsen. Mutta
herätessäni siitä nukahuksesta oli aurinko korkealla pääni päällä! Minä
ylös kuin tuulessa ja suoraa päätä tohtorin talolle; mutta siellä he
sanoivat mulle, että hänt' oli kutsuttu pois yöllä ja että hän viel'
oli sillä retkellä. Voi sentään, aattelin mä, näyttäähän siltä, kuin
Tomin olis kovin huonosti asiat, ja minun täytyy lähteä suoraa päätä
saarelle. Ja niin mä siinä paikassa juoksuun, ja mä kiersin kulman ja
olin puskea pääni suoraan eno Silaksen mahaan! Hän sanoi:

"Herranen aika, _Tom_! Missä sin'oot kuleksinut kaiken aikaa, poika
lurjus?"

"_Minä_ en oo ollut missään", sanoin mä, "oomme vain hakeneet tuota
karkuneekeriä -- minä ja Sid."

"No, mutta missäpäin ootte sitten olleet? -- Tätinne on ollut aivan
hirveän levoton."

"S'oli aivan turhaa, se", sanoin mä, "kyllä me aina tallella ollaan. Me
seurattiin noita miehiä ja koiria, mutta ne juoksivat pois ja joutuivat
meistä hukkaan; ja sitten oli kuin olis heidän äänensä kuulunut joelta,
ja me otimme veneen ja seurasimme heitä, mutt' emme saavuttaneet, ja
viimein laskettiin me rantaan eräälle saarelle ja mentiin nukkumaan,
ja me herättiin vastikään ja soudettiin tänne, ja Sid juoksi vain
postikonttoriin kysymään, olisko siellä mitään kirjeitä, ja minun piti
vain kokea hankkia vähän ruokaa, ja sitten aiottiin me lähteä kotiin."

Ja me mentiin postikonttoriin hakemaan "Sidiä", mutta hän ei ollut
siellä, kuten minä hyvin tiesin; ja sitten ukko otti sieltä ulos
erään kirjeen, ja me odotettiin vielä hetken aikaa, mutta Sidiä ei
kuulunut; ja sitten ukko sanoi "tule pois! Sid tulkoon jalkapatikassa
tai veneellä, kun hän on kyllikseen lurjustanut ympäri -- me lähetään
hevosella." Min'en saanut häntä jättämään minua sinne odottamaan Sidiä;
siit'ei mukamas olis mitään hyötyä, ja minun täytyi tulla näyttämään
Sally tädille, ett'ei ollut mitään hätää mukamas.

Kun me tultiin kotiin, oli Sally täti niin sanomattomasti ilonen
nähdessään minut, että hän nauroi ja itki yhtaikaa ja syleili minua ja
taputteli minua, ja sitten hän tukisti minua vähäsen ja sanoi, että hän
kyllä löylyttäis Sidin että tuntuis, kun se vintiö tulis kotiin.

Ja h'olit kutsuneet talon täyteen tilanomistajia ja heidän rouviaan
päivällisiksi; ja herra hallikkoon sitä lörpötystä ja kaakotusta, ku
siell' oli! Pahin kaikista oli vanha rouva Hotchkiss; hänen kielensä
pyöri kuin myllyn ratas lakkaamatta. Hän sanoi:

"Jaa-a, rakas Sally, min'oon nuuskinu läpi koko mökin, ja minä ainaki
sanon että tuo neekeri oli hullu. Minä sanoin niin sisar Domrell'ille
-- enkös sanonu? Sanoinpa vissistä; justiin niin oli minun sanani.
Kuulkaahan: hän on totisesti hullu, sanoin mä. Kuulihan siellä kaikki,
kun sen sanoin. Hän on vikapäinen, sanoin mä, näkeehän sen selvästi.
Kattokaahan tuota tahkoa, sanoin mä; eihän kukaan viisas ihminen ota ja
nakertele tommosta hassutusta vanhaan tahkoon, sanoin mä. Tässä murtu
yhen ihmisen sydän, ja tässä eli eräs ihminen kolmekymmentäseitsemän
vuotta; eikä siinä kylliks, vaan Lutvikki kuuvennentoista avioton
poika, sanoin mä, ja tommosta hullutusta. Hän on ihka hullu, sanoin mä;
senhän sanoin siellä heti, ja sen sanon vieläkin -- tuo neekeri oli
täys hullu -- hullu kuin Nepokonnaeesari, sanoin mä."

"Ja katsokaa näitä tikkaita, ku tuo ihminen on punonut kokoon
trasuista, katsos, sisar Hotchkiss", sanoi vanha rouva Domrell, "mitä
herran nimessä hän niillä -- --"

"Justiin samat sanat, ku minä äsken sanoin sisar Utterbackille, niin,
kysykää hältä itseltä; siit'on tuskin kahta minuutia. Katsokaa näitä
tikkaita, sanoi hän; niin, sanoin mä, _katsokaa_ niitä, mitä herran
nimessä aikoi hän niillä tehä? Joo-o, sanoi hän, hän -- --"

"Mutta millä viisin _saivatkaan_ he sinne _sisään_ tuon tahkon? ja kuka
tässä maailmassa on kaivanut tuon _reiän_? ja kuka -- --"

"Justiin sitä samaa minäkin, veli Penrod! -- ojennappa tänne tuo
sylttipurki -- kiitoksia -- minä sanoin vastikään sisar Dunlopille:
kuinka herran nimessä saivat he sinne sisään tuon tahkon? sanoin mä?
Ja ilman mitään _apua_, nähkääs, ilman _apua_. Ee-i, sanoin mä, älkää
luulkokkaan, ett'ei heit' ollu kukaan auttamassa; heit' on vähintäänkin
ollu koko _tusina_ auttamassa tuota neekeriä karkuun, uskokaa se, ja
minä nylkisin vaikka jokikisen neekerin elävältä tässä talossa, mutta
minä saisin ne viimein puhumaan totta, sanoin mä, ja -- --"

"Koko _tusina_, sanotte! -- niit'on ollut _neljäkymmentä_! Katsellaan
vain noita veitsistä tehtyjä sahoja ja muuta; niiden tekemiseen on
mennyt aikaa. Katsokaa tuota sängynjalkaa, jok'on sahattu poikki
mokomilla työkaluilla -- viikon työ kuudelle miehelle. Katsokaa tuota
oljista tehtyä neekeriä sängyssä. Ja katsokaa -- --"

"Älähän sano, veli Hightowen! S'on niinku sanoin veli Phelpsille,
hälle itselleen, ja muille myös. Aatteleppas, veli Phelps, sanoin mä,
tuota, aatteleppas sängynjalkaa, jok'on tolla viisin sahattu poikki,
aatteleppas sitä, sanoin mä. Hän ei ole sahannut sitä poikki itse, s'on
vissi se, sanoin mä -- _joku_ sahasi sen poikki, s'on minun ajatukseni,
sanoin mä -- --"

"Niin, totta maarian, siell'on täytynyt olla mökki täynnä neekerejä
joka yö neljä viikkoa tuota kaikkea tekemässä, sisar Phelps.
Katsokaa vain tuota paitaa -- täpö täynnään salasia merkkejä ja
neekerikirjotusta afrikalaisella verellä! Antasin paikalla kaks
dollaria, jos osaisin sitä lukea. Ja kyllä mä näyttäsin noille
neekeriroistoille, ku sen kirjotti, näyttäsin millaista s'on kun äiti
piiskaa."

"Jaa-a, _apuväkeä_ hänt' auttamassa, veli Marples! Sanokaahan
vielä! Kyllä totta tosiaan näkisitte, että heill'on ollu apua, jos
olisitte ollu tässä talossa nyt viime aikana. Herran jee, hehän ovat
varastaneet mit'ikinä ovat saaneet kynsiinsä -- vaikka m'ollaan
vahdittu heitä alinomaa. He varastivat tuon paidan pyykkinuoralta ihan
nenäni alta! ja tuo lakana sitten, josta h'ovat tehneet nuo hassut
köysitikkaat, sen varastivat he jumala ties kuinka monta kertaa; ja
jauhoja ja kynttilöitä ja kynttiläjalkoja ja lusikoita ja vanhan
vuoteenlämmittäjän ja tuhansittain muita kapineita, joita en enää voi
muistaakkaan, ja päälle päätteeksi uuden kattuunileninkini; ja minä
ja Silas ja hyvät sisarenpoikani Tom ja Sid, me pidettiin vahtia yöt
päivät, näkemättä heistä hiuskarvaakaan, kuulematta näpähystäkään.
Ja sitten, voi hyvänen aika! luistavat he tiehensä ihan nenämme alta
ja peijaavat meidät, eikä vain meitä, vaan myös noita ryöväreitä
Indiaanein alueelta, ja lentävät matkaansa tuon neekerin kanssa,
saamatta naarmuakaan -- vaikka heill'on kintereillään kuustoista miestä
ja kakskymmentäkaks koiraa! Onko semmosta koskaan kuultu tai nähty?
Eihän ees _aaveet_ olis tehneet tuota paremmin. Ja minä luulen, että
n'oli aaveita -- sillä, _tehän_ tunnetta meidän koiramme, ja parempia
koiria ei ole, _ne_ ei osannu heidän jälilleen! Jos joku voi selittää
_sen_ asian, niin -- enhän muuta pyydäkkään, en -- --"

"Niin, kyllä s'on -- --"

"No, mutt' en oo koskaan -- --"

"Ja _kotivarkaita_ vielä, onhan se -- --"

"Herrai jestante varjele! Min' olisin pelästyny kuoliaaks -- --"

"Pelästyny kuoliaaks! Niin, älkäähän sanoko muuta! Min' olin niin
pelästynyt, että minä viimein en tohtinu maata enkä istua, sisar
Ridgeway. Ja totta totisestikin aloin viimein pelätä, että he
varastaisivat jonkun meistä. Se kuuluu kyllä hullulta _nyt_, kun
on päivänaika; mutta silloin minä totta maar aattelin, että siellä
nukkuvat nuo molemmat poika raukat ylhäällä yksinäisessä huoneessaan,
ja jumala ties mitä voi tapahtua; ja viimein pelkäsin niin, että
kapusin ylös ja lukitsin oven ulkoa. Sen totta tosin teinkin. Sillä mä
aattelin että jos _minä_ olisin poika ja nukkuisin siellä, niin -- --"

Siihen hän vaikeni ja rupes vilkasemaan minuun, ikäänkuin vähän
hämmästyneenä -- ja minä tykkäsin ett' oli paras mennä kävelemään
vähäsen.

Minä, nähkääs, aattelin itsekseni, että voisin paremmin selittää,
miks'ei m'oltu huoneessamme sinä aamuna, jos menisin ulos vähän
tuumiskelemaan asiaa. Ja myöhään illalla, kun kaikki vieraat olivat
menneet, menin minä sisään ja kerroin hälle, että Sid ja minä oltiin
pelästyneet melusta ja ampumisesta, ja, kun ovi oli lukittu, niin
kavuttiin me alas pitkin ukonsyöttiä, sanoin mä, ja me loukattiin
itsemme vähäsen, ja me ei enää koskaan tekis sillä viisin, sanoin mä.
Ja sitten mä kerroin hälle kaikki mit' olin kertonut Silas enolle jo
ennen; ja silloin hän sanoi antavansa meille anteeksi, koska mukamas
pojat on aina poikia; ja sitten hän suuteli minua ja taputteli minua
päälaelle ja istui hetken aikaa mietiskellen; ja yhtäkkiä hypähti hän
ylös ja sanoi:

"Mutta, herra hallikkoon, nythän on kohta yö, ja Sid ei oo vielä tullut
takasin! Mihin herran nimessä poika on joutunut?"

Minä juoksin ylös ja sanoin:

"Minä juoksen kaupunkiin häntä noutamaan."

"Ee-i, siit'ei tule mitään", sanoi hän. "Sinä pysyt kotona; siin'on
kylliks, kun _yks_ on hukassa. Jos hän ei oo kotona ennen illallista,
saa eno mennä häntä hakemaan."

No, hän ei tullut illalliseksi; ja niinpä heti syötyämme eno lähti.

Hän tuli takasin kello kymmenen aikaan ja näytti jokseenkin
levottomalta; ei ollut nähnyt jälkiäkään Tomista. Sally täti kävi
_hyvin_ levottomaksi; mutta Silas eno lohdutteli häntä sanoen, että
pojat ovat aina poikia ja että hän kyllä olis kotona ennen aamiaista
aivan eheänä. Mutta täti parka sanoi yhtäkaikki aikovansa valvoa vähän
aikaa ja odottaa häntä ja pitää kynttilää palamassa ikkunassa, että hän
sen näkis.

Ja kun mä sitten juoksin ylös huoneeseen ja menin nukkumaan, tuli hän
sinne myös kynttilä kädessä ja sovitteli täkkiä hyvin päälleni ja oli
niin hyvä ja herttanen mulle, että min' oikein häpesin enkä hirvinnyt
katsoa häntä kasvoihin; ja sitten hän istui sängyn laidalle ja puheli
kanssani kauvan aikaa ja sanoi, mikä kelpo poika Sid mukamas oli,
eikä näkynyt tahtovan heretä puhumasta hänestä; ja hän kysyi multa
moneen kertaan, luulinko mukamas minä, että poika parka kenties olis
haavoittunut tai hukkunut ja nyt tällä haavaa kukaties makais jossain
tuskissansa tai kuolleena -- ja _hän_ kun ei voinut häntä auttaa! ja
hän itki, ja kyynelet tippuivat alas täkilleni. Minä sanoin hälle,
ett'ei Sidillä ollut mitään hätää ja että hän aivan varmaan olis kotona
aamulla; ja silloin hän tarttui käteeni ja suuteli minua ja pyysi mun
sanoa nuo sanat uudestaan, koska ne mukamas tekivät hälle niin hyvää
hänen kauheassa levottomuudessaan. Ja mennessään viimein pois, katseli
hän niin turkkasen lempeästi minua silmiin ja sanoi:

"Min'en pane ovea lukkoon, Tom; mutta lupaathan mulle, ett'et mene
mihinkään tän'yönä? Lupaathan sen, _minun_ tähteni?"

Kyllä jumaliste minua halutti mennä, nähdäkseni miten Tomin oli laita;
mutta täti paran puhuttua tuolla viisin, en olis voinut mennä, en,
vaikk' olis mulle tarjottu kuningaskuntia.

Mutta täti oli mielessäni, ja Tom oli mielessäni, niin että mä nukuin
huonosti. Ja kaks kertaa sin' yönä kapusin mä alas pitkin ukonsyöttiä
ja menin hänen ikkunansa alle ja kurkistin siitä sisään. Ja yhä istui
hän siellä kynttilöineen ikkunassa ja katseli tielle päin, vesi
silmissä; ja minä toivoin kovasti, ett'olisin voinut tehdä jotakin
hänen hyväksensä, mutta min'en voinut muuta kuin vannoa, ett'en
ikipäivinäni tekis mitään, josta hän tulis pahoilleen. Ja kolmannella
kerralla, kun kävin siellä kurkistamassa, aamunkoitossa jo, istui hän
paikallaan yhä, mutta kynttilä oli melkein palanut loppuun, ja hänen
harmaa päänsä nojasi kättä vasten, ja hän oli nukkunut.




Kahdeskymmenes luku.


No, ukko hän kävi kaupungissa taas ennen aamiaista, mutt' ei saanut
vihiäkään Tomista; ja aamiaispöydässä istuivat he molemmat ääneti ja
tuumailivat vain, ja kovin he näyttivät murheellisilta, ja heidän
kahvinsa jäähtyi, eikä he syöneet mitään. Viimein sanoi ukko:

"Annoinko mä sulle kirjeen?"

"Minkä kirjeen?"

"Sen, jonka sain postista eilen."

"Ei, et sin' antanut mulle mitään kirjettä."

"Hoo, hoo, kai sen unohdin sitten."

Hän kaiveli kaikissa taskuissaan ja meni sitten ulos ja tuli hetken
päästä takasin ja antoi hälle kirjeen.

"Ooh", sanoi Sally täti, "sehän on Pietarista -- sisarelta."

Minusta tuntui kuin pikkunen pasteerailu ulkona tekis mulle hyvää;
mutt' en voinut liikkua paikaltani. Ennenkun Sally täti ennätti sit'
avata, putos se hältä lattialle -- sillä hän näki jotakin. Ja minä
näin myös. S'oli Tom Sawyer, jota kannettiin matrassilla; ja tuo vanha
tohtori; ja Jim Sally tädin kattuunileningissä ja kädet sidottuina
selän taakse; ja joukko muita ihmisiä. Minä kätkin kirjeen ens
paikkaan, mikä sattui silmiini, ja ryntäsin ulos. Sally täti viskausi
Tomin ylitse, itkien surkeasti, ja huusi:

"Ooh! hän on kuollut, hän on kuollut, minä tien, että hän on kuollut!"

Ja Tom hän käänsi päätänsä vähäsen ja mumisi jotakin, joka osotti,
ett'ei hän ollut oikein selvä tuosta päästään; ja silloin Sally täti
kohotti käsiään ja sanoi:

"Jumalan kiitos, hän elää! Voi, kuinka olen ilonen!" Ja hän suuteli
häntä ja lensi sisään laittamaan hälle sänkyä reilaan, jaellen
käskyjään joka haaralle, sekä neekereille että kaikille muillekkin,
niin nopeasti kuin suinkin sai kieltään liikkumaan.

Minä seurasin noita miehiä, nähdäkseni mitä he aikoivat tehdä Jimille;
ja vanha tohtori ja Silas eno seurasit Tomia sisään. Miehet olit
kovasti vihoissaan, ja muutamat meinasit, että Jim pitäis hirtettämän,
varotukseksi kaikille muille neekereille siinä seudussa, niin että
he eivät yrittäis karkaamaan, kuten Jim oli tehnyt, ja saattamaan
aikaan niin paljo vaivaa ihmisille ja pelottamaan koko perhettä
puoli kuolleeksi. Mutta toiset sanoivat, että se nyt ei ensinkään
kävis päinsä; sill' eihän s'ollut meidän neekerimme, meinasit he,
ja hänen isäntänsä saattais tulla minä päivänä hyvänsä ja vaatia
meiltä korvausta hänestä. Se seikka heitä jäähdytti vähäsen, sillä
niinhän s'on aina, että ihmiset, jotka kaikkein kiihkeimmästi huutavat
hirttonuoraa neekeri raukalle, jok' on tehnyt vähän pahaa, eivät juur
ole kiihkeimpiä hänestä maksamaan, saatuaan hänet hirtetyksi.

Aika lailla he sadattelivat Jimiä, ja aina tavan takaa antoi hälle
joku joukosta korvapuustin, mutta Jim ei virkkanut yhtään halkaistua
sanaa eikä ollut ollenkaan tuntevinaan minua. Sitten veivät he hänet
samaan vanhaan kojuun ja pukivat hänen päälleen hänen omat vaatteensa
ja kahlehtivat hänet jälleen kiinni, mutt'ei sängynjalkaan enää, vaan
vahvaan rautakynteen, joka lyötiin sisään paksuun seinähirteen; ja
he kahlehtivat vielä hänen kätensäkin ja hänen molemmat jalkansa ja
sanoivat, ett'ei hän sais muuta kuin vettä ja leipää syötäväkseen --
kunnes mukamas hänen omistajansa tulis tai hän myytäis avisioonilla,
jos ei omistaja olis tullut säädetyn ajan kuluessa. Sitten he täyttivät
meidän reikämme kiinni ja sanoivat, että parin tilanomistajan täytyis
joka yö seisoa vahdissa kojun ympärillä, ladatut pyssyt olallaan, ja
iso verikoira sidottais oveen pitämään vahtia päivällä. Ja siihen he
päättivät hommansa ja olivat juur kruunaamassa päivätyötään oikein
mehukkailla kiroussanoilla, kun tuo vanha tohtori tuli siihen ja
kurkisti sisään ja sanoi:

"Älkää pidelkö häntä pahemmin kuin tarvitaan, sillä hän on yhtäkaikki
oikein kelpo neekeri. Kun tulin sinne, mistä löysin pojan, näin heti,
ett'en vois leikata ulos kuulaa ilman avutta, ja poika ei ollut siinä
tilassa, ett' olisin voinut jättää hänet siihen hakeakseni apua. Ja hän
kävi yhä huonommaksi vain, ja hetken päästä rupesi hän hourailemaan
eikä tahtonut päästää minua likelleenkään, ja lörpötti, että jos minä
mukamas piirtäisin liidulla merkkejä hänen lauttaansa, hän tappais
minut, ja jumala ties mitä kaikkia hassutuksia. Minä en voinut tehdä
niin mitään hänen kanssaan; ja lopulta sanoin itsekseni: 'minun
täytyy sittenkin lähteä hakemaan apua jostakin'; ja samassa kuin sen
sanoin, tulee tuo neekeri kämpien, en tiedä oikein mistä, ja sanoo
tahtovansa auttaa; ja sitä hän tekikin, ja teki sitä kuin mies. Minä
tietysti ymmärsin, että s'oli karkuneekeri, enkä tiennyt mitä hittoa
mä tekisin. Mull' oli pari potilasta kaupungissa, jotka vaativat mitä
tarkimpaa hoitoa, ja mun olis pitänyt lähteä niitä katsomaan, mutt' en
uskaltanut, sillä silloin tää neekeri luultavasti olis juossut tiehensä
ja minä olisin saanut syyn niskoilleni, eikä myöskään mikään vene
sattunut kulkemaan niin läheltä ohi, ett' olisin voinut sille huutaa.
Minun oli pakko jäädä siihen aina aamunkoittoon asti tänään; ja min'
en koskaan ole nähnyt huolellisempaa ja hellempää sairaanhoitajaa kuin
tuon neekeri raukan, ja siinähän hän vielä pojan tähden pani vapautensa
vaaraan, ja päälle päätteeks oli hän silminnähtävästi kovasti väsynyt
ja uupunut, ikääskuin ankarasta työstä päästyään. Minä pidin hänestä
tuon tähden; semmonen neekeri on -- meidän kesken, hyvät herrat --
hyvästikin tuhannen dollarin arvoinen, tinkimättä. No, mulla nyt oli
siinä kaikki mitä tarvitsin, ja poika tuli siinä toimeen yhtä hyvin
kuin jos hän olis ollut kotonaan. Silloin kulki siitä vihdoinkin ohi
muuan vene, ja neekeri oli justiin nukahtanut vähäsen, pää polviensa
välissä. Minä annoin merkkejä miehille, jotka soutivat tuota venettä,
ja he hiipivät hänen kimppuunsa ja sitoivat hänet äkkiarvaamatta,
ennenkun hän ees tuli tolkuilleen, ja sitten meill' ei enää ollut
hänestä mitään vaivaa. Ja kun poikakin nyt oli saanut hetkeksi unta,
tartuttiin me airoihin ja kuletimme lautan tänne, herättämättä häntä,
eikä neekeri sanonut sanaakaan koko matkalla. Se ei ole mikään huono
neekeri, hyvät herrat; s'on minun ajatukseni."

Joku sanoi:

"Niin, s'on aivan oikein, tohtori."

Silloin ne muutkin vähän pehmenivät, ja min' olin oikein kiitollinen
tuolle vanhalle tohtorille siitä, kun hän niin oli puhunut Jimin
puolesta; ja se minua myös kovasti ilahutti, että tohtori ajatteli
Jimistä mitä minäkin aina olin ajatellut; ja min' olin aina ajatellut,
että hän oli valkonen sisältäpäin ja hyvin hyvä sydämmestään. Ja kaikki
he jo tunnustivat, että Jim oli käyttänyt itseään varsin hyvin ja
ansaitsis palkintoa. Ja tämän mukaisesti siinä nyt hyvästä sydämmestä
luvattiin, ett'ei häntä enää niin pirusti sadateltais.

Sitten tulivat he ulos ja lukitsivat hänet sinne sisään. Minä toivoin,
että h'olisit päästäneet hänet ainakin raskaimmista kahleista ja
antaneet hälle vähän muutakin syötävää kuin vettä ja leipää, mutta
sitä ei näkynyt kukaan ajattelevan, ja minä luulin paraaksi, ett'en
sekaantuis asiaan, vaan laittaisin niin, että Sally täti sais kuulla
mitä tohtori oli sanonut, -- niin pian kuin itse pääsisin siitä
kuohusta, johon olin joutunut, ja saisin selittää hälle, mistä se
tuli, että minä aivan olin unohtanut ilmottaa hälle Sidin ampumisesta
kertoessani miten me ajettiin karkuneekeriä takaa.

Mutt' eihän sill' ollut kiirettä. Sally täti hääri sairasvuoteen
ympärillä yöt päivät, ja joka kerta kun näin Silas enon tulevan
pöpisten, menin häntä piiloon.

Seuraavana aamuna kuulin mä, että Tom oli koko joukon parempi, ja he
sanoivat, että Sally täti oli mennyt nukahtamaan hetkeksi. Minä heti
kiireimmiten hiipimään Tomin huoneeseen, ja jos hän olis valveilla,
kutoisimme me kokoon jutun, joka sietäis pesemistä, jos jokin. Mutta
hän nukkui, nukkuipa vielä varsin rauhallisesti; ja hän oli kalpea,
eikä tulipunainen kasvoiltaan kuin tullessansa. Minä istuin alas
oottamaan. Mutta noin puolen tunnin päästä tuli Sally täti luisuen
sisään, ja siinä m'oltiin! Hän käski mun olla hiljaa ja istui viereeni
ja alkoi kuiskia ja sanoi, että nyt me kaikki voitais olla iloissamme,
sillä kaikki oireet olivat hyvät, sanoi hän, ja "Sid" oli jo nukkunut
hyvän aikaa ja ruvennut näyttämään yhä rauhallisemmalta ja lakannut
hourailemasta.

Niin istuttiin me siinä vahtimassa, ja miten olikaan, rupes hän vähän
liikahtamaan, ja sitten hän avas silmänsä aivan luonnollisesti ja
katsahti vähän ympärilleen ja sanoi:

"Mitä? Minähän olen _kotona_! Mistä se tulee? Miss' on lautta?"

"Kaikki on hyvin", sanoin minä.

"No, mutta _Jim_?"

"Hyvin on hänenkin", vastasin, mutta vähän vitkalleen. Hän ei
kuitenkaan sitä hoksannut, vaan sanoi:

"Oivallista! _Silloinhan_ on kaikki hyvin! Ookko puhunut siitä tädille?"

Minun piti juur sanoa 'olen'; mutta Sally täti tukki väliin ja kysyi:

"Mistä sitten, Sid?"

"No, tietysti siitä, millä kurin me tehtiin ne kaikki."

"Mitkä kaikki?"

"Kaikki, kaikki", sanoi hän, "kaikki ne konstit, joilla me autoimme
tuon neekerin karkaamaan - minä ja Tom."

"Mitä Herran tähden?! Autoitte neeke-- _Mitä_ sä pöpiset, laps?! --
Ooh, hyvä Jumala, hän rupee hourailemaan taas!"

"Eeei! Minä en ensinkään houraile. Minä tiedän aivan hyvin mitä puhun.
Mehän autoimme hänet karkuun -- minä ja Tom. Me päätimme sen tehdä,
ja sen me _teimmekin_. Ja me teimme sen turkkasen _tyylikkäästi_
vielä." Nyt oli hän vauhdissa, ja Sally täti ei keskeyttänyt häntä
kertaakaan, vaan istui siinä ääneti, tuijottaen häntä silmiin, ja antoi
hänen ammentaa ulos kaikki tyyni; ja minä näin, ett'ei _minunkaan_
kannattanut pistää siihen mitään väliin. "Jaa-a, täti, meill' on ollut
aika työ -- sit' on kestänyt monta viikkoa -- tunnittain joka ilta,
teidän mentyänne maata. Ja meidän täytyi varastaa kynttilöitä ja
lakana ja paita ja sinun leninkisi ja lusikoita ja tinatalrikkeja ja
pöytäveitsiä ja vuoteenlämmittäjä ja tahko ja jauhoja ja loppumaton
kasa tavaraa, ja sin' et voi ees aatella mit' ankaraa työtä meill'
oli tehdessämme nuo sahat ja kynät ja kirjotukset ja kaikki ne
muut tarpeet, mutta hauskaa se oli! Ja sitten täytyi meidän tehdä
nuo taulut ruumisarkkuineen ja muine juttuineen ja nuo nimettömät
kirjeet ryöväreiltä ja jumala ties mitä kaikkia, ja me kavuttiin
ylös alas pitkin ukonsyöttiä, ja me kaivoimme reiän sinne suojan
alle, ja köysitikkaat teimme me myös ja lähetimme ne sinne leivottuna
piirakkaan, ja lusikoita ja muita työkaluja pantiin me menemään sinun
vyöliinantaskussas -- --"

"No, mutta taivas nähköön!"

-- -- "ja me pyydystettiin rottia ja käärmeitä ja kaikenlaisia itikoita
seuraksi Jimille; ja sittenhän sinä pidätit Tomia niin kauvan, kun
hällä oli voita hatussaan, ett' olit läheltä pilata koko afäärimme,
siks' että miehet tulivat sinne ennenkun me oltiin ennätetty pötkiä
tiehemme; ja meidän täytyi juosta täyttä kynttä, ja he juoksit perästä
ja ampuivat, ja minä sain osani, ja koirat eivät välittäneet meistä, ja
sitten juostiin me veneellemme ja soudettiin lautalle ja oltiin kaikki
turvissa, ja Jim oli vapaa mies; ja kaikki me tehtiin itse omasta
päästämme -- eikö s'ollut potrasti tehty, täti?"

"No, mutt' en viel' eläissäni oo sen vertaista kuullut! Vai _tekö,
tekö_ n'olitta, te pikku rosvot, ku tämän kaiken kiusan ja kauhun
saatoitta aikaan ja olitta pelättää meidät kuoliaaks kaikki koko
talossa! Herra hallikkoon sentään! Kun aattelen, että minä täällä
ilta toisensa perästä -- ooh, te senki poika viikarit, minun tekis
totta maarian mieleni -- jaa, ootappa vain kunnes paranet, sinä pikku
junkkari, kyllä te saatte nähdä, molemmat."

Mutta Tom hän oli niin ylpeä ja ilonen, ett'ei voinut pitää suutaan, ja
hänen kielensä kävi kuin harakan, ja Sally täti puolestaan tukki siihen
aina jotakin väliin; ja viimein he huusivat kähisivät molemmat yhtä
haavaa kuin pari kiistelevää kissaa. Täti sanoi lopuksi:

_Niin no_, kai _nyt_ ootta huvitelleet kylliksenne, te kanaljat, ja jos
minä vielä tapaan teidät kujeilemasta hänen kanssaan, niin -- -"

"_Kenen_ kanssa?" kysyi Tom, hyvin hämmästyneenä.

"_Kenenkö_ kanssa? Tuon karkuneekerin tietysti. Kenenkäs sitten?"

Tom katsoi minuun hyvin vakavasti ja sanoi:

"Tom, sinähän justiin sanoit, että hänen oli hyvin? Eikö hän päässyt
tiehensä?"

"_Hänkö_?" sanoi Sally täti; "tuo karkuneekerikö? Ee-i, hui, hai,
hyvä herraseni. Kyllä n'on ottanut hänet kiinni jälleen, ja nyt hän
istuu veellä ja leivällä ja lujissa kahleissa mökissään, kunnes hänen
isäntänsä tulee tai me myydään hänet."

Tom nousi istumaan supisuoraksi sängyssään, ja hänen silmänsä oikein
säkenöi, ja sieramet kävivät kuin kalan kidukset, ja hän huusi mulle:

"Heill' ei ole mitään _oikeutta_ pitää häntä vangittuna. _Joudu_! Älä
hukkaa hetkeäkään! Päästä hänet irti! Hän ei ole mikään orja. Hän on
yhtä vapaa kuin kuka hyvänsä!"

"Mutta mitä _meinaa_ lapsi?"

"Minä meinaan mitä sanon, Sally täti, ja jos ei kukaan muu mene, niin
menen _minä_. Min' oon tuntenut hänet koko ikäni, ja niin on Tom
myös. Vanha fröökynä Watson kuoli kaks kuukautta sitten, ja häntä
hävetti että hän koskaan oli tuumannutkaan myydä Jimiä eteläänpäin, ja
testamentissaan antoi hän hälle vapauden."

"Mutta mitä herran nimessä _sinä_ sitten rehkit niin hirveästi
saadakses häntä vapaaksi, kun hän jo oli vapaa?"

"No, on maar siinäkin kysymys mukamas! Niin, niin, tuommosia ovat
naiset! Minä tietysti tein sen sentähden, että s'oli _seikkailua_! ja
min' olisin kahlannut veressä polvia myöten voidakseni -- mutta -- hyvä
jumala -- Polly täti!"

Ja totta totisesti seisoikin siinä ovella Polly täti, niin lempeänä ja
ystävällisenä kuin enkeli täynnään piirakkaa!

Ja Sally täti ryntäsi hänen päällensä ja oli suudella hältä niskat
nurin ja itki kuin hupsu, ja minä katsoin paraaksi ryömiä sängyn alle,
sillä minusta tuntui kuin _meidän_ olis ollut vähän hullusti asiat.
Ja hetken päästä kurkistin mä salavihkaa pikkusen ulospäin, ja siinä
seisoi Tomin Polly täti ja tuijotti häneen lasisilmäinsä ylitse kuin
olis tahtonut painaa hänet maan sisään. Ja sitten hän sanoi:

"Niin, kyllä s'onkin paras, kun käännät päätäs seinään päin -- niin
minäkin tekisin sinun sijassas, Tom."

"Voi, voi!" sanoi Sally täti; "_onko_ hän todellakin niin muuttunut?
Tämähän ei ole _Tom_, s'on Sid; Tom on -- Tom on -- mutta missä nyt on
Tom sitten? Hän oli tässä vastikään."

"Missä on Huck _Finn_ -- sinä kai tarkotat? Luulekko että min' olisin
vuosikausia kasvattanut semmosta vintiötä kuin Tomia, tuntematta häntä
_nähdessäni_ junkkarin? Sehän justiin olis kaunista. Kas niin, tule
pois sängyn alta, Huck Finn!"

Minä tein niin. Mutta minusta tuntui olo vähän ilkeältä.

En koskaan ole nähnyt ihmistä, jonka pää olis ollut niin pyörällä kuin
Sally tädin tällä hetkellä; pait yhtä, nimittäin eno Silasta, kun hän
tuli sisään ja he kertoivat hälle kaikki. Hän tuli siitä ikääskuin vähä
humalaan eikä sitten koko päivänä näkynyt tietävän mistään, ja illalla
piti hän rukoushuoneessaan saarnan, joka saattoi hänet kuuluisaksi
koko maassa, sillä vanhinkaan ihminen maailmassa ei olis voinut sitä
ymmärtää. No, Polly täti kertoi heille kuka minä olin ja mistä olin
kotosin; ja minun täytyi kertoa missä pulassa min' olin, kun rouva
Phelps luuli minua Tom Sawyeriksi -- hän keskeytti minut siinä sanoen:
"ooh, sano sinä minua vain täti Sallyksi, rakas laps, siihenhän oon
tottunut jo" -- kun Sally täti luuli minua Tom Sawyeriksi, ja etten
minä muuta neuvoa tiennyt kuin olla Tomina, koska varsin hyvin tiesin,
ett'ei Tom sitä paheksuis, vaan päin vastoin tykkäis siitä, kun s'oli
niin salaperäistä ja oikeaa seikkailua hänen tyyliinsä. Ja sitten
kerroin, miten Tom oli olevinaan Sid, ja niin edespäin, kuten jo olen
tässä kirjottanut.

Ja Polly täti sanoi, että s'oli aivan totta mitä Tom oli kertonut, että
nimittäin fröökynä Watson oli testamentissaan antanut vapauden Jimille;
ja Tom Sawyer koiruudessaan oli pannut toimeen kaikki nuo joutavat
metkut ainoastaan vapauttaakseen neekerin, joka jo ennastaan oli vapaa!

No, ja sitten sanoi vielä Polly täti, että kun Sally täti kirjotti
hälle, että Tom ja _Sid_ olivat tulleet terveinä perille, hän arveli
itsekseen:

"Kas niin! Semmosta siitä tuli, kun annoin hänen lähteä matkaan ilman
ketään, jok' olis pitänyt häntä silmällä. Nyt täytyi minun lähteä
retustamaan jokea alas toistatuhatta virstaa nähdäkseni, mitä kujeita
tuo parantumaton poika vekkuli tällä kertaa harjottelis; enkä minä
tietysti koskaan saanut mitään vastausta kirjeisiinikään."

"Mutt' enhän min' oo saanut mitään kirjeitä sulta", sanoi Sally täti.

"Mitä! Minähän kirjotin sulle kaks kertaa kysyäkseni, mitä Herran
nimessä sinä tarkotit sillä, että Sid oli täällä."

"Soo, mutta min' en ole kirjeitäs saanut, rakas sisar."

Silloin kääntyi Polly täti ja sanoi vitkalleen ja hyvin ankarasti:

"Kuules sinä, Tom!"

"No -- mitä nyt taas?" sanoi Tom, ikääskuin suutuksissaan.

"Ja sitä sinä kysyt, sinä nenäkäs poika nulikka -- tänne kirjeet!"

"Mitkä kirjeet?"

"_Kirjeet_, sanon minä. Ja jos et heti paikalla anna niitä, niin kyllä
mä -- --"

"N'ovat minun kapsäkissäni -- usko, jos tahdot. Ja n'on ihan
samallaiset kuin silloin, kun otin ne ulos postista. Min' en oo niihin
katsonut, en oo niihin koskenut. Mutta minä tiesin, että niist' olis
vain harmia, ja aattelin, ett' eihän niill' ollut mitään kiirettä."

"Jaa-a, kyllä _sinä_ tarvitset semmosen selkäsaunan, että -- -- Ja minä
kirjotin myös että olin lähdössä tänne; luultavasti on hän -- --"

"Ei, se kirje tuli eilen; en ole sitä vielä lukenut, mutta mulla _on_
se kuitenkin."

Olisin pannut vetoa kaks dollaria, ett'ei hällä ollut sitä, mutta
tykkäsimpä paraaksi pitää leukaläpeni. Ja siks en hiiskunut mitään.




Viimeinen luku.


Tultuani kahden kesken Tomin kanssa, kysyin hältä, mikä oikeastaan oli
hänen tuumanaan karkauksen jälkeen -- mitä m'olis tehty, jos karkaus
olis käynyt niinkuin me aateltiin ja hän olis saanut vapaalle jalalle
neekerin, joka jo ennastaan oli vapaa? Ja hän sanoi tuumanneensa
päässään, että me, saatuamme Jimin turvaan, oltais kulettu pitkin jokea
lautalla ja jouduttu kaikellaisiin seikkailuihin, kunnes viimein olis
tultu joen suuhun asti. Vasta siellä olis Tom ilmottanut Jimille, että
hän ilman meitäkin oli vapaa mies, ja sitten oltais me matkustettu
kotiin höyrylaivassa ja eletty herroiksi, kaikki kolme; ja Tom olis
maksanut Jimille ajanhukasta ja kirjottanut kotiin ennakolta ja
tilannut kaikki seudun neekerit vastaanottamaan Jimiä soihtukululla ja
musiikilla, ja Jim olis ollut oikeana sankarina ja me myös. Mutta minun
mielestäni olit asiamme varsin hyvät nyt tämmösinäänkin.

No, Jim hän pääsi kahleistaan kuin tuulessa, ja kun Polly täti ja
Silas eno ja Sally täti kuulivat, kuinka hyvä hän oli ollut Tomille ja
miten hän oli auttanut tohtoria haavotetun pojan hoitamisessa, niin he
hyörivät hänen ympärillään kuin mitkäkin passaajat ja pitivät häntä
aivan liiankin hyvänä ja antoivat hänen syödä kaikellaisia tarpeettomia
herkkuja ja jättivät hänet loikomaan ja laiskottelemaan. Ja me otettiin
hänet huoneeseemme, ja sielläkös vasta pakina syntyi; ja Tom antoi
Jimille neljäkymmentä dollaria siitä hyvästä, kun oli ollut niin
kilttinä vankina meille, ja Jim hän tuli niin iloihinsa, ett'ei tiennyt
miten olla kuten elää. Hän sanoi:

"Kattos ny, Huck, mitä mä sanoin? -- mitä mä sanoin siellä Jacksonin
saarella? Enkö mä sanonu, että mull' oli karvanen rinta, ja mitä se
merkittee? Se merkittee, että minä vielä tuun rikkaaks maailmassa,
sanoin mä. Ja eikö s'oo käyny toteen ny? hä? Jaa, jaa, vanahat merkit
eivät petä, eiväppä piru vie petäkkään. Minä tiesin, että minusta vielä
tulis rikas mies, kunhan saisin elää, ja ny _oon_ mä rikas! Voi, voi
sentään!"

Ja Tom hän jutteli ja jutteli myös ja esitteli viimein, että me
kaikki kolme karattais täältä, jonakin yönä nyt pian, ja ostettais
matkatarpeet ja lähdettäis hakemaan seikkailuja Indiaanien Alueelle,
noin pariks viikoks; ja minä sanoin: "olkoon menneeks, mutta mull' ei
ole mitään rahoja matkatarpeisiin enkä luule saavani kotoakaan, sillä
isä ukko kai aikoja sitten on tullut takasin ja ottanut ne kaikki tyyni
laamanni Thatcherilta ja juonut ne viimeiseen penniin asti."

"Älä luulekkaan", sanoi Tom; "kaikki rahas on tallella -- kuus tuhatta
dollaria ja siitä yli; ja isääs ei ole kuulunut pitkiin aikoihin."

Silloin sanoi Jim, hyvin vakavasti:

"Sinun isäs ei tuu koskaan takasin ennään, Huck!"

"Mistä sen tiet, Jim?"

"Yhyrentekevää, Huck -- mutta hän ei tuu takasin ennää."

Minä en kuitenkaan päästänyt häntä; ja viimein hän sanoi:

"No, muistakko tuota tuppaa, ku kerran tuli ajelehtien jokkee alaspäin,
ja muistakko, miten siinä makas kuolleena muuan mies, jonka minä peitin
vaaterievulla; ja min' en antanu sinun kattoa häntä. Muistakko sen? No,
sinä saat olla huoleti rahoistas, sillä tuo kuollu mies oli isä ukkos
eikä kukkaan muu."

Tomin jalka on nyt kohta reilassa taas, ja tuota pyssynkuulaa, joka
kiskottiin siitä pois, kantaa hän kellonperissä oikean kellon sijasta
ja vetää sen alinomaa framille liivintaskustaan, katsoakseen mitä
mukamas kello on; ja nyt ei ole mulla enään mitään kirjottamista, ja
s'on turkkasen hyvä asia, se, sillä jos min' olisin tietänyt, mitä
vaivaa kirjan kokoon-rapsiminen ihmiselle tuottaa, niin minä totta
maarian en olis siihen hommaan ryhtynyt, ja kyllä _tämä_ on niinhyvin
ensimmäinen kuin viimeinenkin kerta, olkaa siitä huoleti. Mutta minä
luulen, että minun täytyy luiskahtaa täältä Indiaanien Alueelle ennen
muita, sillä Sally täti uhkaa ottaa minut "omaksi pojakseen", niinkuin
se mukamas olis mahdollista, ja ruveta minua sievistämään, ja mitään
semmosta minä en kestä. Olen saanut siitä kyllikseni ennen.

_Loppu_.

_Kunnioittamalla_, _Huck Finn_.




Viiteselitykset:


[1] Huck tarkoittaa _abolitionist'ia_ (sanasta abolition,
lakkauttaminen), jolla nimellä merkittiin neekeriorjuuden
lakkauttamisen harrastajia. Suomentajan muist.

[2] Tapettu kansan-raivossa. Suomentaja.

[3] The _dolphin_. Huck tarkoittaa _dauphin_, jolla nimityksellä
merkittiin Ranskan perintöprinssejä. Suoment.

[4] Parlez-vous français? = Puhutteko ranskaa? Suoment.

[5] Suomalaiselle lukijalle tulee kenties tässä erittäin huomauttaa
leikillisen tekijän joteskin pistävää pippuria, joka tajuttomasti ja
kieltoperäisesti tipahtelee Huck'in suusta neekeriorjuuden kannattajaan
maistettavaksi ja vielä räikeämpänä ilmenee edempänä kirjassa. Huck on
syntynyt ja kasvanut orjavaltioissa, vallitsevien lakien ja yleisen
mielipiteen kasvattina, lakien, mielipiteen, uskonnon ja hurskaiden
pappien, jotka kaikki leimasivat varkaaksi jokaista, joka auttoi
rääkättyä mustaa orja parkaa karkaamaan. Rehellisen Huckin rinnassa
piilee kuitenkin, syvälle kätkettynä, parempi laki, mielipide, uskonto
ja pappi, mutta niitä hän uskollisena kansalaisena pitää väärinä ja
taistelee kovasti niin sanoaksemme virallista "syntiänsä" vastaan.
Tekijän mestarillinen kuvaus hänen "paatumuksestaan" ja jäämisestään
"synnin tielle" edempänä tekstissä tekee erinomattain hauskan
vaikutuksen. Suoment. muist.

[6] Washington ja ranskalainen Lafayette, Amerikan vapaussodan
pääsankarit, ovat joka Amerikalaisen suussa, ja Huck pitää nähtävästi
heidän nimejään yleiskäsitteinä, aivankuin joka koskea sanottaisiin
Imatraksi. Suoment. muist.

[7] Bilgewater (väännös sanasta Bridgewater) = kölivesi, talkavesi,
pyörrevesi.

[8] Dauphin. [ransk. = kruununperillinen]

[9] David Garrick, kuuluisa englantilainen näyttelijä, k. v. 1779.
Suoment.

[10] Kujakauppala. A little onehorse town = pieni kaupunki, joss' on
ainoastaan yksi hevonen; ykshevos-kaupunki. Suoment.

[11] Amerikalainen puhuu englanninkieltä omituisella tavallaan, joka
äänenpainossa ja muutenkin huomattavasti eroaa Englannin puhetavasta,
melkein niinkuin Suomen ruotsi Ruotsin ruotsista. Suoment. muist.

[12] "Kuningas" ajaa takaa lainasanaa "_obsequies_" (= hautaus-menot
eli -seremoniat), mutta kompastuu kuulemaansa "_orgies_", jonka
merkitystä hän ei oikein tunne. Orgiat = hurjat juomingit. Suoment.
muist.

[13] Alkutekstissä: obseqvies. Suoment.

[14] Heinäkuun 4:s on Yhdysvaltain kansallispäivä, muistoksi Vapauden
julistamisesta sinä päivänä v. 1776. Suoment.

[15] The _Mayflower_; sen laivan nimi, jossa "Pyhät vaeltajat", joukko
sorrettuja puritaaneja Englannista, v. 1620 tulivat Pohjois-Amerikan
itärannalle ja laskivat perustuksen uudelle vapaalle yhteiskunnalle.
Suoment.








End of the Project Gutenberg EBook of Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin
toverin) seikkailut, by Mark Twain

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47095 ***