The Project Gutenberg EBook of Kultainen vasikka, by Maria Jotuni This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have to check the laws of the country where you are located before using this ebook. Title: Kultainen vasikka Kolminäytöksinen huvinäytelmä Author: Maria Jotuni Release Date: October 13, 2014 [EBook #47104] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KULTAINEN VASIKKA *** Produced by Tapio Riikonen KULTAINEN VASIKKA Kolminäytöksinen huvinäytelmä Kirj. MARIA JOTUNI WSOY, Porvoo, 1918. HENKILÖT: JAAKKO HONKA, liikemies. EEDIT, hänen vaimonsa. HERMAN AHLROOS, Eeditin isä, valokuvaaja. KATARIINA, Eeditin äiti. LAHJA, Eeditin sisar. LIINA SUVANTO, näyttelijätär. AKSEL SOMERO, kauppaneuvos. PEKKA KARHU, konttoristi. ANNA AALTONEN, kauppias. ALIINA, Hongan palvelijatar. ENSIMMÄINEN NÄYTÖS Köyhästi ja niukasti, mutta keikailevasti kalustettu huone. Sohvaryhmä vasemmalla, tuoliryhmä ja pakkilaatikoista tehty leposohva oikealla. Ruokapöytä tuoleineen keskellä huonetta. Ovi oikealla kyökkiin, vasemmalla sänkykamariin, perällä etehiseen. EEDIT (syöksähtäen kyökistä huutaa liioitellen tuskaa): Haa rahaa, aina rahaa, siitä aina on kysymys! Rahanvalta, se rahanvalta, hulluiksi se ihmiset tekee! ALIINA tulee kyökistä pyyhkimään pölyjä. EEDIT (ottaa poveltansa nenäliinan, jonka nurkasta kaivaa rahan, viskaa sen pöydälle): Ota, ota nyt sitten tuo viimeinen hätävararaha, jota olen säästänyt viimeisen tuskan varalle kuin omaa kunniaani, ota, ota se nyt ja vie, vie vain kaikki! ALIINA: Saa kai minun puolestani rouvalle jäädä sekä raha että kunnia nykäisemättä vaikka viimeiseen tuomiopäivään saakka. EEDIT (lauhtuen): No, menehän sitten kun joudat ja ota sata grammaa kahvia lisäksi ja pieni purkki hunajaa. Niin, miksi et voinut sitä sokeria siltä puotilaiselta pyytää, vaikka tiesit tämän minun syntymäpäiväni. ALIINA: Ei hän uskalla antaa enää sokeria, olivat sakottaneet liikettä elintarvelain rikkomisesta. EEDIT: Elintarvelain rikkomisesta! Ne lait kun ovatkin sitä varten, että niitä rikottaisiin. Kun ei riko, ei rakasta. Hän ei rakasta sinua, siinä se. ALIINA: Eikö rakasta? Tietysti rakastaa, jos rakastaa annettaisiin. EEDIT: Enkö pyytänyt sinua, että pidä häntä lämpimänä tämä sodanaika? ALIINA: Että sitten itsekin erehdyn luulemaan, että siinä se on omani! Ei kiitos! Sokerin tähden se on liikaa. Rahojen tähden jos mitä kuvitteleisi ja kuvituttaisi toisella, se olisi toista. EEDIT: Raha, raha! Se on ainoa sana, minkä sinä osaat sanoa. Miten minä vihaan koko rahaa. Rahaa! Rahaa! ALIINA: Mistäs muusta nykyään on kysymys. Rahasta, aina rahasta. Ja onko se minun syyni, muutanko minä ajat toisiksi? Ja minäkö tämän rahavillin tahi nämä sodat olen maailmaan luonut? EEDIT: Minäkös sitten? ALIINA: Kuitenkin, jos rouva olisin, en totta vie, noin puutetta kärsisi. Sitä vartenhan sitä on naimisissa, että vihdoinkin voi elää. Mutta onko tämä elämää? Sanon suoraan, että jos tässä joku toinen olisi palveluksessa, ei hän tällaista puutetta hyväksyisi! EEDIT (säikähtäen): Mitä tarkoitat? Irtikö sinä itsesi sanot? Olet ensimmäinen palvelija meillä ja niin hyvin sovimme. ALIINA: En toki irti itseäni sano. Eihän minulla silloin mitään katsantotapoja olisi, jos tilapäätunteitten puhua antaisin. En minä näin sota-aikana kuitenkaan ystäviäni hätään jätä. EEDIT (vapautuen): Ha-ha-haa! ALIINA: Ha-ha-haa! EEDIT: Mutta mitäs sinä sitten? ALIINA: Muuten vain neuvoin. Arvelin, rouva on rouva eikä turhaan sitä titteliä kanna, vapausaatteen tähdenkään ei alennukseen suostu. EEDIT: No? En ymmärrä? ALIINA: Aikana tällaisena, mitä parhaana, joka on kuin luotu, kuin omansa -- Ovikello soi. ALIINA: Nytkö jo vieraita? (Menee eteisen ovelle.) EEDIT: Mitä omansa? ALIINA: Omansa ihmistä muodostamaan. EEDIT: Mitenkä muodostamaan? ALIINA: Sen olemusta muodostamaan --. Ovikello soi. ALIINA: Sepä soi (kääntyy vielä ovessa) -- ettei hyväksy tätä puutetta. EEDIT (koettaa pidättää): Mutta miten? ALIINA: Siten että ryhtyä keinotteluun, jolla puute pois keinotella. Ovikello soi. EEDIT: No, laitahan kahvi sisään. ALIINA (etehisestä): Kyllä, rouva. EEDIT: Keinotteluun, jolla puute pois keinotella? (Aliinalle, joka tulee etehisestä.) Höpsis! ALIINA: Niin mitenkä höpsis? EEDIT: Että puute muka vain pois keinotella. Ei ystävä hyvä. Puute kuuluu ihmisluontoon ja sen syyt on syvällä, missä lienee maan sisässä. ALIINA: Höpsis! EEDIT: Ettäkö höpsis? Ei höpsis ollenkaan. Mutta mistäpä sinä elämää syvemmin ymmärtäisit. ALIINA: Ihan tarpeeksi syvältä, syvemmin vielä jos ymmärtää, pilalla on. (Menee kyökkiin.) LIINA SUVANTO (tervehtien): Onnittelen sinua, rakas Eedit. Sinä olet nyt -- kuinkas vanha sinä nyt oletkaan -- kahdenkymmenenviiden? EEDIT: Hyss, et saa sanoa, minua niin hirveästi hävettää. LIINA: Kun on naimisissa, ei ikäänsä tarvitse hävetä. EEDIT: Hävettää vain, hävettää se, että aika kuluu. Kuinka sitä vanhempana ilkiää elääkään, kun nyt jo tuntuu, että alkaa olla ihan mahdoton. LIINA: Mihinkä mahdoton? EEDIT: Rakkauteenkin. Siitähän se on ainainen kysymys. LIINA: Onpa toki muustakin. EEDIT: Rahasta ja rakkaudesta. LIINA: Kun on naimisissa, saa rakkautta yllin kyllin. EEDIT: Saa, ei sen puolesta, mutta mitä rakkautta! Rakkautta ilman hienompia tunteita. Voiko sitä enää rakkautena pitääkään? LIINA: Miehesi on kuitenkin uskollinen, eikä se ole vähäinen asia näinä aikoina. EEDIT: Tietysti on uskollinen. Se vielä puuttuisi, ettei hän olisi uskollinen näin kalliina aikoina. Mutta kun vanhenen, millä hänen sydämestään kiinni pidän? LIINA: Mitä sinä puhut! EEDIT: Tietysti leikkiä puhun. Mutta totta puhuakseni, kun nainen astuu naimisiin ja solmiaa sen solmusensa, on hänen elämänsä kuin mennyttä. Toista on sinun, sinulla on työsi. LIINA: Mikä työ? EEDIT: Näyttelemisesi. LIINA: Pilkkaatko sinä? EEDIT: Voihan sinusta vielä tulla oikeakin näyttelijätär ja voit päästä oikeaan teatteriin. LIINA: Ei, oikeaan teatteriin en enää pääse, pysyn näissä kiertueissa. Ja olen ajatellut sodan loputtua jättää koko taiteen. Ei se kannata. Rakkaus joka paikassa muualla on tuottavampi kuin rakkaus lavalla. EEDIT: Parasta on sitten, että järkevästi hoidat asioitasi, ennenkuin on liian myöhä. LIINA: Miten järkevästi? EEDIT: Naitat itsesi. LIINA: Kenen kanssa? EEDIT: Kenen kanssa tahansa. Onhan maailmassa vielä miehiä. LIINA: On. Jos vain joku huolisi niillä ehdoilla, joilla minä kaupat tekisin. EEDIT: Sanonko suoraan? LIINA: Sano. EEDIT: Sinä pelotat miehet. Älä pukeudu kuin riikinkukko. LIINA: Eedit! EEDIT: Miehet eivät pidä, jos on liian silmäänpistävä. Köyhälle se on liian kallis ja rikas näkee tarkoituksen, siinä on niin selvä allekirjoitus: Olen tarjolla tässä. Ei. Ole viisas. Naitua tuhlaa ja komistele, mutta nyt tunnustele, mikä tapa on paras tarjoutua. Ole varova, niin et menetä tilaisuuksia. Sillä onhan tämä elämä kuin selvää kauppaa. LIINA: Niin onkin. En loukkaannu nyt, kun selität. EEDIT: Älä, se olisi suotta. Kauppaa tämä on, mutta sitä et saa huomata, vaikka sinun pitää se huomata. Sillä jos et huomaa, saat katkerasti katua. Sillä on jotakin järkeä tässä järjettömyydessä, saada ajoissa mies, joka elättää, pukee, jolta nauttii kuin eläkettä koko ikänsä. Ja miksi? Kahden pienen sanan tähden. LIINA: Ha-ha-haa, sinua! EEDIT: Ha-ha-haa. Monesti on se minua huvittanut. Ihan salaa ilkututtaa. Loukatkoon minua mies, hän sen maksaakin. LIINA: Mitä puhut? EEDIT: Enkö muka tunne, että hän pystyisi sen tekemään, jos antaisin. Sanonko ihan sisimmän aatokseni sinulle, kasvintoverille? LIINA: Sano. EEDIT: Mies on aika mitätön: ensiksi hän ei ole viisas, sen näkee siitäkin, miten hän antaa pettää itseänsä, sitten hän on yksitoikkoinen, sitten hänen tunteensa eivät ole paljon minkään arvoiset, hän on epäluotettava! Ei hänestä ole. Hän on huono toveriksi! LIINA: Mitä puhut? EEDIT: Mutta häntä ei ole hyljeksittävä. Häneltä saamme eläkkeen noista kahdesta pienestä sanasta, ha-ha-haa! LIINA: Ha-ha-haa! EEDIT: "Rakastan sinua", sanota vain itsellesi nämä sanat, äläkä koskettele enää sitten koko kysymystä, ellet omia pyyteitäsi varten. Sanota ne vain. Sillä ei ole varaa olla ilman niitä sanoja, ei ole varaa uskoa niihin, ei ole varaa pitää niitä tosina, mutta ei ole varaa pitää niitä valheinakaan. LIINA: Ei ole varaa. EEDIT: Ei, sillä sehän on rahakysymys vain. LIINA: Niin on. EEDIT: Ja jätäpäs se huomioon ottamatta, niin näet mihin joudut, mistä leipäsi saat. LIINA: Voi, niinkuin en tietäisi, mikä taistelu on leivästä. Ja nyt etenkin. Tämä sotahan kaikki nielee. Kunpa tämä edes loppuisi. EEDIT: En tiedä, sitäkö toivoisi, vai sitäkö, että se yhä kestäisi. LIINA: Mitä sanot? EEDIT: Oliko se rauhanaikuinen elämä mitään elämää? Kyllä oli kuollutta ja kyllästyttävää köyhyyksineen ja alituisine puutteineen. Mielessä aina: mistä saada rahaa, rahaa? LIINA: Niin, rahaa! EEDIT: Rahaa! Sen ympärillä saa ajatus aina pyöriä. Onneni -- mitä se -- ei, sieluni autuuden rahasta möisin. Ja enkö sitä ole tehnytkin! Tietysti olen sen tehnyt. LIINA: Jokainen sen tekee. EEDIT: Olen ajatellut omaa tilaani ja kaikkien naisten tilaa ja koko ihmiskunnan tilaa samalla. Sillä toisekseen; tyydyttääkö tämä myydynkään naisen asema ihmistä? Mikä on rahapalkkani? Katso, mikä asu! Pusero paikattu, hame iänikuinen, kengät rikki. Ompelin niitä juuri mustalla rihmalla, niin etten uskalla oikein lujasti astua. LIINA: Hullua, ha-ha-haa! EEDIT: Hullua, ha-ha-haa! Mutta yhtä hyvin voisin itkeä. Olen joka tuttavaltani lainannut rahoja Jaakon tietämättä. Jaakko raivostuisi, jos tietäisi. Hyvä Jumala, miten mies voi olla yksinkertainen. Miten ostaa kalliit ruokatarpeet, maksaa vuokrat ja muut, kun rahaa ei ole muulloin kuin kuun ensimmäisenä päivänä. Jos tietäisit, missä alennuksessa ja kurjuudessa päiväni kuluvat! LIINA: Samahan on kaikilla. EEDIT: Ei ihan kaikilla. Kuuluvatpa jotkut elävän kuin viimeistä päivää. Häpeä ihan. Mutta miten mielelläni minäkin viimeistä päivää eläisin. LIINA: Ha-ha-haa! EEDIT: Ha-ha-haa. Mutta vakavasti, katso minua. Pukeeko tämä köyhyys ihmistä, tämä synnittömyys? Minusta tuntuu kuin olisin vain kuin minkä rahakauden muinaismuisto, kuollut kuori, en elävä ihminen. LIINA: Miehesi tekee kuitenkin voitavansa. EEDIT: Tekee konttorityönsä. Mutta hän voisi itsekin keinotella. LIINA: Hän on liian rehellinen keinotellakseen. EEDIT: Rehellinen? Haa! Teeskentelyä kaikki, väärää sivistystä vain! Mikä on rehellistä? Ei mikään, jos olemisen sydänjuuriin asti menemme. Eivätkö kaikki, jotka tänne syntyvät, saisi samoin täällä elää, samoin syödä, samoin juoda, itkeä ja samoin nauraa, samoin syntiä tehdä ja katua? Mutta ei. Toiset eivät saa kuin itkeä, toiset nauraa, toiset elää ja syntiä tehdä ja toiset elämättömiksi jäädä. Osh, tätä maailmaa ja sen sivistyskantaa. Osh? Siinä minun kritiikkini! Sillä sivistystä, sitäpä minä en missään näe. Luuletko, etten pintaa syvemmälle katso. Vai Jaakko rehellinen! LIINA: Hänellä on kuitenkin moraalia. EEDIT: Moraalia? Niin, sitä hänellä on. Hänen kannattaa sitä pitää näin kalliina aikoina. Siitä näkee hänen rajoituksensa ja kehittymättömyytensä. Ei, jos koko maailman historia ja sivistyskanta muuttuisi, valtakunnat valtakunnan nielisi, uusi moraali vanhan suuhunsa söisi, muun ihmiskunnan käsitykset jo sata kuperkeikkaa tekisi, niin Jaakon ei, Jaakon moraali se istuu lujana hänessä kuin katinkulta kalliossa. On se moraali sekin! -- Mutta ai, miten ihanat kengät sinulla on, paljonko maksoivat? LIINA: Sata kahdeksankymmentä markkaa. EEDIT: Sata kahdeksankymmentä! Miten kamalaa ja turhaa! Mutta miten ihanaa! Milloin saisin minä sellaiset kengät, joista paistaa olon ylevyys, puutteen ylenkatse, rahan huumaava valta! Milloin, milloin saan? En koskaan! Enkö? -- Voi tätä ristikohtaa, ristiriitaa ja ristiaatosta rinnassani! Voi näitä sota-aikoja, jolloin huomaa, mitä ihmisyydestä puuttuu! LIINA: Jos sinulta kengät puuttuvat, ei sinulta puutu miestä. Ja miesten kurssi on kovasti noussut sota-aikana. EEDIT: No on, on se noussut, tietysti on noussut. Ja totta puhuen, ennen pidänkin miehen kuin kengät. Ja jos asetetaan ihmiselle vain ajan vaatimukset, niin sivistyshistoriallisesti ajatellen onhan Jaakko ihan hyvä mies, eikö ole? LIINA: Epäilemättä. EEDIT: Olisit sinäkin hänet ottanut, ja ehkäpä hänkin olisi sinut ottanut, jos ei minuun yhtynyt. LIINA: Onko hän sanonut mitään? EEDIT: Sinähän olit rakastunut häneen. No, en ole mustasukkainen, olen sellaisen yläpuolella. Sinun rakkautesi ei ollut vaarallinen. LIINA: Ei. EEDIT: Mitä niistä. Rakastuuhan sitä eräällä iällä melkein joka mieheen, jonka tuntee. On kuin olisi jännittävissä arpajaisissa, joissa ei tiedä, voittaako vai menettää, on vain pakko vetää arpansa ja kokeilla ja työntää, työntää rakkauttansa tarjolle suuntaan jos toiseenkin. (Ovikello soi. Aliina käy aukaisemassa. Jaakko tulee sisään.) JAAKKO (tervehtien Liinaa): Tervetulemaan. Ja onnea, onnea sinulle, Eedit! Annetaanhan kuppi kahvia. EEDIT (Aliinalle): Joudutapas kahvi herralle. ALIINA: Kohta on valmista. (Menee kyökkiin.) JAAKKO: Minulla on pieni lahja sinulle, vaikka en tiedä, onko se itseltäni vai isännältä. LIINA: Aksel Somerolta. Mikä? Olen jotakuinkin utelias? JAAKKO: Sano ensin, rakastatko minua? EEDIT: Mutta jos se on Somerolta, pitääkö minun häntä rakastaa? JAAKKO: Veitikka! EEDIT: Näytähän lahja. JAAKKO: En, ennenkuin sanot sen. On niin pitkä aika siitä, kun olen joutanut sitä kysymään. EEDIT: Siinäpä se. Sinulla ei ole ollut aikaa kysyä edes sitä, mikä on tärkeintä. JAAKKO: Koska tiedän sen kysymättäkin. EEDIT: Älä ole siitä niin varma. Katso, Liina, miten hän on lapsellinen. LIINA: Sano tuo, niin nähdään lahja. JAAKKO: Sano! EEDIT: Oh, teitä! No, rakastan! JAAKKO: Sano paremmin. EEDIT: Rakastan sinua. JAAKKO: Näytä se! LIINA: Ha-ha-haa, se on oikein. EEDIT: Lapsellista. Voi te miehet. (Syleilee Jaakkoa.) Rakastan, rakastan, (lämpiää) rakastan sinua! Ensiksi siksi, että olet tyhmä, toiseksi siksi, että miehen pitää ollakin tyhmä, kolmanneksi siksi, että koko rakkaus on niin tyhmää -- (Jaakko suutelee häntä.) tyhmää, tyhmää! JAAKKO (ei laske häntä irti): Ei, siksi, että se on ihanaa, ihanaa, oma pikku vaimo! LIINA: No, näytä nyt lahja jo. JAAKKO: Ei se olekaan vähäinen. (Ottaa lompakostaan rahapakan.) Kaksituhatta markkaa. EEDIT: Minulle? JAAKKO: Sinulle. EEDIT: Sellainen raha minulle? Ei kai? Ne ovat narripaperia vain? JAAKKO: Kaikki raha on narripaperia vain. (Antaa rahat Eeditille.) EEDIT (syleillen uudelleen Jaakkoa): Kiitos, kiitos! Rakastan, rakastan, rakastan sinua! Ikuisesti! JAAKKO: Ja minä. Olen niin onnellinen, niin kiitollinen elämälle. Olen rikas. Maailman miljoonista en tätä onneani möisi. Möisitkö sinä, Eedit? EEDIT: Miljoonista? Tajuatkos mitä miljoona on? LIINA: Teidän liikettänne kuului kovasti luonnistaneen. Monesko miljoona Somerolla lienee sotasaalista? EEDIT: Sanoitko, että Aksel Somero itse nämä rahat lähetti? JAAKKO: Sain ne vain jonkinlaisena palkkiona erään yrityksen johdosta -- no, ei niistä kotona. EEDIT: Saanko tehdä näillä mitä tahdon? JAAKKO: Ei, kultaseni. Säilytä sinä ne vain lapsi. Kun rikastutaan ja säästetään, ostetaan omat huoneosakkeet, ettei taivasalle jäädä. EEDIT (pettyneenä): Säilytä sinä sitten itse rahasi. (Tarjoaa rahoja Jaakolle.) JAAKKO: Ne ovat sinun. EEDIT: Huoneita varten. JAAKKO: Pikku kotia varten. Ja ajattele, kun sanoin kauppaneuvokselle, että pistäydyn syntymäpäiväkahvillasi nyt, sanoi hän, että hänkin haluaisi kupin kahvia ja kysyi, saisiko hän pistäytyä täällä. "Terve tulemaan", sanoin. Oliko se pahasti? EEDIT: Tuleeko hän tänne, ja minä olen tämän näköinen. Voi, voi, kun hävettää tämä köyhyys, tämä puute. JAAKKO: Niinpä hän kysyikin, oliko pulaa mistään. EEDIT: Ja sinä sanoit? JAAKKO: Oli sokeripula, voipula, rahapula -- EEDIT: Oh -- ja hän? JAAKKO: Sanoi, että kunhan ei ole pulaa rakkaudesta. EEDIT: Ja sinä? JAAKKO: Sanoin, että siitä ei ole puutetta. Se on sitä vanhaa hyvää lajia. EEDIT: Osh, -- ja hän? JAAKKO: Sanoi nähneensä sinut toissa päivänä kadulla ja sanoi, että olet kaunis kuin metsäruusu. EEDIT: Aa, sanoiko hän niin? Kuuletko, Liina? LIINA: Varo itseäsi Eedit, hän on huomannut sinut. EEDIT (peittäen hyvää mieltään): "Kaunis kuin metsäruusu", niin kömpelösti sanottu, ha-ha-haa. Ja olenko sinustakin, Jaakko, yhtä kaunis? JAAKKO: Sinähän tiedät sen, armas. LIINA: Tottakin, niinkuin et tietäisi sitä. EEDIT: Tekee niin hyvää saada kuulla se. JAAKKO: Voi lapsi! LIINA: Se Aksel Somero kuului olevan hirveä viettelijä ja kyynikko. Kevytmielistä, että naiset sellaisesta pitävät. EEDIT: Pitäisit itsekin. Kyynikko? Miksi ei kyynikko saisi olla? Rakastaako kyynikko vähemmän kuin rakastaa? Aliina tuo kahvia sisään ja poistuu. Eedit tarjoaa. LIINA: Mutta häntä on vaikeampi vastaan rakastaa. Hän on kuitenkin vain keinottelija. EEDIT: Mitä pahaa siinä on? JAAKKO: Niin, ei mitään. Niinhän oikea liikemies on, hän nauttii pelistä. Eikä se ole vailla viehätystä, uskokaa pois. Kaikki mihin nykyään liikemiehen kädellä koskee, muuttuu arvoltaan, kasvaa, saa kuin elämän, lähtee liikkeelle, vyöryy takaisin monin kerroin suurempana. Minkä liikkumisalan ja mitä mahdollisuuksia se aukaisee ulospäin, ja sisäänpäin minkä älyn ilon ja mielikuvituksen riemun se tuottaa? Se on elämää sekin! EEDIT: Se on elämää! JAAKKO (peräytyen): Tarkoitan se on leikkiä vain, eihän se tosielämästä mitään tiedä. EEDIT: Tietysti tietää, rahalla kun ostetaan koko elämä. JAAKKO: Ei, lapsi, sillä ei saada mitään (katsoo kelloaan) -- kas kun kiire tuli -- ei, ei sillä saa mitään, näyttää vain siltä. Kiitos kahvista (nousee ylös). Hyvästi, Liina, pistäydyn täällä asioiltani tultuani vielä, jos ehdin. LIINA: Hyvästi. EEDIT: Hyvästi. (Jaakon ovessa poistuessa.) Saa, kaikkea sillä saa rahalla, kaikkea! JAAKKO: Ei rakkautta! EEDIT: Saa, saa. Jaakko menee. LIINA: Aina hänellä on kiirettä. EEDIT: Sellainen hän on. Tuskin sanan sanoo, niin jo pois. LIINA: Jos hän olisi minun, en muuta pyytäisi, en miljoonasta häntä möisi. EEDIT: Möisit. Mutta taitaa hän olla tottakin hyvä mies. Taidan ollakin onnellinen? (Varmistuen siinä.) Kadehdi minua, kadehtikoot minua kaikki naiset. Olen köyhä. Mutta minun ei tarvitse tehdä työtä, elän kuin rikas, elän rakkauttani varten, haaveitani varten, moraaliani varten. Olen joskus niin onnellinen, että unohdan, etten ole onnellinen, unohdan, miten hävisin kuitenkin (hiljentää ääntään) tässä kaupassa. LIINA: Sitä ei tiedä sitäkään vielä. Kerronko minä, mitä minä haaveilin ennen. (Sulkee silmänsä.) Oli olevinaan kaksi tietä, joista minun piti valita toinen. Toisella minusta tuli kuuluisa näyttelijätär. Lasken maailmat jalkojeni juureen, saan valita rikkaan rakastajan. Toisella kohtaan vain sen, jota rakastan. Ja ajattele, minä valitsin tämän rakkauden tien, tämän kaidan polun. Ja sanotaan, että me kaikella kauppaa käymme, rahaan rakkautemme myymme. Mutta niin totta kuin haaveeni on totta, se ei ole totta. Onhan aikoja naisenkin elämässä, jolloin rakkaus ei ole penniäkään tuottanut, onhan sitä rakastanut ainakin nuorena rakkauden tähden, sillä olemisen huolet eivät ole silloin niin raskailta tuntuneet. Ja kuitenkin sanovat, ettei meissä ole moraalia. EEDIT: Ei moraalia!? Meissä? Niinkö sanovat? Mutta tietävätkö ne, jotka niin sanovat, mitä köyhän naisen moraali maksaa, mihin hintaan se voi kohota, jos sitä ylellisyydekseen pitää. Mistä kaikesta sitä saa kieltäytyä samaisen moraalin tähden? Eihän sitä pysty edes kunnon syntiä tekemään tahi muuta elonmerkkiä itsestään näyttämään. Kuollutta ja mennyttä on koko elämä. Ja minkä tähden? Samaisen moraalin tähden. Ja mikä on tämä moraali, tämä kaikkivaltias? Yksi tapa asioita katsella ja yksi tapa asioita ajatella. Ja onko se jalo tapa, niin jalo, että sillä olisi oikeus sulut elämänjuoksulle asettaa? Ei, sillä sillä ei ole mitään tekemistä minun tahtoni kanssa. Ja kuitenkin seison tässä sen vallassa puhtaana ja nuhteetonna! Mutta katso minua, katso sielun pohjaan saakka, pukeeko se puhtaus minua, pukeeko se moraali, tulenko oikeastaan sen autuaammaksi, jos sen valhevaatteita kannan vaikka kuolemaani saakka, jos vaikka enemmänkin kuin tämän elämän sen kunnialle uhriksi annan? Haa, mitä me teemme! Ja sanovat, ettei meissä ole moraalia! LIINA: Ja jos olisimme myöhemmin todellakin nauttineet rakkaudesta laskematta laskujamme. Mutta ei. Sitä me emme tee. Me laskemme ja laskemme, mikä kannattaa ja minkä verran kannattaa, ettei virheitä tule, ettei kunnia mene, etteivät elämisen mahdollisuudet tyystin lopu. Rakkaus, eikö se jää vain unelmaksi? Unelmaksi, josta emme mitään tiedä. EEDIT: Jää. Ei sitä meidän saavutettavissamme ole. Miten olisi? Tukussa kun myydään koko elämä kaikkine rakkauksineen, myydään koko ihminen sieluineen ja ruumiineen enimmän tarjoavalle. Sitä se on avioliitto. Elävänä sitä saa ja vapaaehtoisesti astua omaan hautaansa. Vähääkö sankaruutta se naiselta kysyy? Ja sanovat, ettei ole moraalia! Kuka, kuka siitä uskaltaa puhua? Ovikello soi. Aliina käy aukaisemassa. Herman, Katariina ja Lahja Ahlroos tulevat sisään. Katariinalla on ruukkukukka kädessä. KATARIINA: Isä ja äiti onnittelevat sinua näin vähän juhlallisemmasti. EEDIT: Kiitoksia, kiitoksia (panee kukan pöydälle). Tämä on ihan liikaa. Ihan pahaa tekee, että olette tuhlanneet minun tähteni. LAHJA: Älä ole milläsikään. Ei siitä mennyt kuin kymmenen markkaa. EEDIT: Ajattele, mitä sillä olisi saanut! HERMAN: Niin pieni raha ei meille enää mitään merkitse. EEDIT: Eikö merkitse mitään? LAHJA: Ei, ei enempää kuin viisi penniä eilen. EEDIT: Mitä? LAHJA: Äiti on nyt rikas. EEDIT: Höpsis! Mutta minullapa on uutinen, ajatelkaa, että Jaakko on saanut kaksituhatta isännältään. HERMAN: Saanut noin vain. EEDIT: Saanut noin vain. KATARIINA: Mutta sittenhän sinun sopii ruveta keinottelemaan. EEDIT: Ei, äiti-kulta. Rahoja ei saa käyttää. KATARIINA: Vahinko, jos ne eivät tuota mitään. HERMAN: Äiti ymmärtää raha-asioita. Hän on alkanut keinotella. EEDIT: Mitä? HERMAN: Keinotella. EEDIT: Keinotellako? LIINA: Onko täti keinotellut, ha-ha-haa. HERMAN: Eikös hänestä näe päältäkin, että hän kuluttaa jo ensimmäistä miljoonaansa? KATARIINA: Niin siunattua, että sain elää tämän sota-ajan, niin siunattua se kurjuus ja puute, joka tähän muutokseen johti. Sillä mikä paremmin kuin puute saa ihmiset ajattelemaan. Kun täytyy ajatella. -- LAHJA: Että mistä syödä, mistä syötävää saada. HERMAN: Tahi onko tarpeen syödä ja mitä seuraa, jos ei syö. LAHJA: Tahi jos ei syö, ei ole. HERMAN: Ja siitä seuraa: ollako vai ei olla. LAHJA: Mutta koska kaikki täällä vain ovat, siis syövät ja syötävänsä jostakin saavat. KATARIINA: Ja siis kauppaa käyvät. HERMAN: Ja kapitaalillansa keinottelevat. -- Elämä on kuitenkin ensiluokkaisin kapitaali. LAHJA: Ilman sitä kapitaalia en tahtoisi olla. HERMAN: Käytä se sitten viisaasti ja pidä salassa, etteivät sitä vie. LAHJA: Olen vastuussa siitä perillisilleni. EEDIT: No, antakaahan äidin nyt kertoa. LAHJA: No, aloita siitä: tuli toissapäivänä Karhu minua vastaan. EEDIT: Ha-ha-haa! LIINA: Ha-ha-haa. Nyt arvaan, Karhu kosi Lahjaa. LAHJA: Äidiltä? Se ei olisi valtioviisasta. Olenhan minä täysi-ikäinen itsekin kohta. HERMAN: Ja voit siis itsekin kosia. LAHJA: Niin, miksi en voisi? Ja sen teenkin heti, kun mieleiseni miehen näen. Itsensä se on tehtävä, itse siitä seurauksetkin kestää, ja siitä voi olla vakavat seuraukset. HERMAN: Ihan ollako vai ei olla! Sellainen vakava seuraus sinäkin olet. EEDIT: No, Lahja ja isä! HERMAN: Vaikenemme, vaikenemme, -- kerro äiti. KATARIINA: Tuli toissapäivänä Karhu minua vastaan. Neuvokaa nyt, hyvä Karhu, neuvokaa, mitä köyhän vaimon on paras tehdä tähän maailman aikaan. Onko tähän nyt kaaduttava? Rahaa ei ole, työtä ei ole, syömään ei pääse. Isällä ei ole ollut valokuvaustarpeita pitkiin aikoihin. EEDIT: Ja työväkikin käy paremmissa liikkeissä nykyään. HERMAN: Parempia kun ei ole kuin meidän liikkeemme Lahjan kanssa. KATARIINA: Ja sanoin Karhulle, että väärin oli pakottaa Lahjaakin ainaiseksi isän apulaiseksi, palkattomaksi työläiseksi. LAHJA (itku kurkussa): Mutta sitä sinä et saa sanoa. Minä olen isän apulainen. Minä en palkkaa tahdo. Kaikille sinä paljastat kotiolot. Minä, minä en sitä salli, näetkö! HERMAN: No, Lahja, kultaseni, äitihän hyvyydessään. Mitä me tuollaisesta noin vakavasti. LAHJA (pyyhkii silmänsä): Mutta sitä ei saa Karhulle sanoa! KATARIINA: Kun Karhu on minusta kuin oma poika. Niinpä hän kysyi, että millä me elimme. Sanoin, ettei me juuri eletty, tässä jo kuolemaa tehtiin. LAHJA: Uh! En tiennyt, että sinä noin lörpöttelit. HERMAN: Kas niin, Lahja. KATARIINA: Eikö teillä ole millä alkaa, kysyi hän. Ei, luvalla sanoen, mitään. LAHJA: Meillä on kaikki mitä muillakin. Meillä on elämä, terveys, järki, järki meillä on jäljellä. KATARIINA: Sitä vain ei voi siltään syödä. LAHJA: Mutta se pystyy hankkimaan syötävää, kun on hätä. KATARIINA: Olisit sitten hankkinut. LAHJA: En ole tiennyt, että oli niin hätä -- teen voitavani, naitan itseni ensi tilassa. HERMAN: Ei ole niin hätää. Mihin isä sitten jäisi? -- No, tule nyt tuohon polvelleni rangaistukseksi (Lahja istuutuu) -- no, iso tyttö, isän iso tyttö! LIINA: Ai kun tuo Lahja on vielä lapsellinen. LAHJA: Itse olet -- (Herman tukkii hänen suunsa kädellään). EEDIT: Lapsi on vielä. KATARIINA: Kun isänsä hemmottelee häntä. -- No -- sanoin Karhulle, että onhan meillä tosin kaksi osaketta huoneisiin, vaan nekin ovat nyt tyhjät. Sehän on mainiota, sanoi hän. Hän otti ne myydäksensä ja iltasilla ne olivat myydyt. Hän osti toiset osakkeet ja myi nekin -- ja nyt on tiedossa eräs edullinen sijoitus -- kohta hän tulee tänne. EEDIT: Ihanko totta? Hyvä Jumala. Kuinka te uskallatte? KATARIINA: Nyt on minulla puhdasta kahdeksantuhatta! EEDIT: Kahdeksan tuhatta! LIINA: Kylläpä kasvoi. LAHJA: Jos ne olisivat oikeita rahoja! HERMAN: Siinäpä se, oikeita ne eivät ole. KATARIINA: Eivätkö ole oikeita? Olisivatko ne olleet vääriä? Ne olivat tuhatmarkkasia, en ollut ennen tuhatmarkkasia nähnyt. HERMAN: Vääriä, ihan kaikki vääriä. LIINA: Vaan etteikö pankki niistä vastaa? HERMAN: Niin pankki? Minä en tiedä, mitä pankki tekee tahi tekemättä jättää. EEDIT: Ha-ha-haa. LIINA: Ha-ha-haa. KATARIINA: Enkö melkein säikähtänyt jo! LAHJA (puistelee isäänsä): Sinä! HERMAN: Tosi on tosi, että koko tavara on väärää. Mitä ne pankissa tietävät vastata oikeasta tahi väärästä. Ajatellaanko siellä muuta kuin rahaa ja rahaa, kumarretaanko muuta kuin kultaa? No, näitkö sinä siellä sen kultaisen vasikan, äiti? LAHJA: Ole. Siellä ei sitä ole! HERMAN: Mikäs siellä on jumalana? Ja mikäs muu se näitä keinottelijoita auttaa? Eikös antanut äidillekin heti kahdeksan tuhatta. EEDIT: Eikö tuntunut pahalta? Ihan synniltä? KATARIINA: Synniltäkö? Sanottiinhan ennen: älä tapa, nyt tapetaan sodassa enemmän kuin keritään. Syntiäkö? En tiedä. Tiedän vain, että jos en syö, kuolen nälkään. Ja jos ei ole mitä myödä, ei ole mitä syödä. EEDIT: Se on selvää. HERMAN: Ah, poissa on nyt se rauha, poissa se idylli, jossa ennen elimme. KATARIINA: Idylli? Juu, pappa, -- idylli? Onhan se ollut idylliä sinun mielestäsi, mutta onko se ollut idylliä minun mielestäni? Minulla ei ole ollut aikaa sitä ajatella, olen ollut menossa aina, alituisessa tuskassa ja hädässä -- LAHJA: Olisit hätäillyt vähemmän. KATARIINA: Ja antanut kodin hajota? Ei. Pitihän minun vastata teistä ja saada teidät naitetuiksi kerta. LAHJA: Erehdys. Eeditin naimisella ei olisi ollut kiirettä. Ja kun minulla on kiire, pidän huolen itsestäni. HERMAN: Sittenkö vasta? KATARIINA: Jos olisi tiennytkin tämän sodan, olisi Eedit saanut pysyä vielä kotona. EEDIT: Tyhmyyttä! En mennyt naimisiin toimeentullakseni. En nainut rahoja. LAHJA: Naitpas, vaikket niitä saanut. Otit varmimman kaikista tutuistasi, ihan tavallisen tavan mukaan. LIINA: Älkää unohtako rakkautta. LAHJA: Sinäpä sen sanoit! EEDIT (puolustaen): Niin rakkautta! LAHJA: Mitä rakkautta? HERMAN: No, Lahja! EEDIT: Älä vainenkaan istu ääneti. LAHJA: En. Mitä te valehtelette, aikaihmiset, mitä te valehtelette aina? Ja ketä tässä sitten petetään? Jokainen laskee, minkä aseman saa naimisiin mentyään, ja menee parhaimmalle ja rahakkaimmalle. Onko se rakkautta? Eikö se ole eläkettä? Valehtelevat, aikaihmiset valehtelevat? HERMAN: No, anna heidän valehdella. LAHJA: Hävettää vain! Ovikello soi. KATARIINA: Se on Karhu. Eedit menee aukaisemaan. Karhu tulee. Lahja hyppää pois isänsä sylistä. KARHU: Saanko tavata rouva Ahlroosia -- enhän vain häiritse? EEDIT: Ette mitenkään. Tehkää hyvin ja käykää istumaan. KATARIINA: Onnistuiko kauppa? KARHU: Onnistui. Sain osakkeet. Tänä iltana ne tuon ja minulla on niille ostajakin. KATARIINA: Kuinka paljosta saa ne myydyksi? KARHU: Niistä saa kaksikymmentäviisituhatta. EEDIT: Kaksikymmentäviisituhatta! LAHJA: Mutta onko se rehellistä kauppaa? KARHU: Hyvä neiti! LAHJA: Tarkoitan, että se tietysti ei ole rehellistä, mutta onko se edes lain varjon alla sallittua, lain suojaamaa koirikkuutta? KATARIINA: Miten sinä puhut? LAHJA: Mutta ajattele, pelottaahan minua. Varkaus ei ole hauskaa. KATARIINA: Tämä on kauppaa. LAHJA: Onko tämä kauppaa? KARHU: Täydellisesti. Nämä poikkeusolot -- LAHJA (Karhun edessä): Mutta äiti ei saa tehdä väärin muuta kuin lainmukaisesti ja lain säätämässä järjestyksessä. (Äidille.) Ettet joudu linnaan. Sinun parastasi minä katson. KARHU: Epäilemättä. HERMAN: Kaksikymmentäviisituhatta! Ei. Silloin vaadin minä avioeron. LAHJA: Häntäkin pelottaa. Siihen on sittenkin koira haudattu! EEDIT: Kaksikymmentäviisituhatta! KATARIINA: Kaksikymmentäviisituhatta! Tuntuu, että se on unta! LIINA: Herra Karhu, neuvokaa meille muillekin tie rikkauteen. EEDIT: Niin, neuvokaa. KARHU: Mikään ei ole nykyään helpompaa. HERMAN: Mutta keinotteletteko te itse? KARHU: Minä? Ei, miksipä minä keinottelisin -- minulla niin sanoakseni, on paikka -- HERMAN: Se on oikein. LAHJA: Te ette siis keinottele? KARHU: Ei -- en keinottele. LAHJA: Minä hyväksyn teidät! KATARIINA: Saanhan maksaa teille vaivoistanne? KARHU: Ei kiitos. Minulla, kuten sanottu, on paikka, niin että tuota, minkä tarvitsen, aina saan, aina saan -- LAHJA: Isä, sinä maalasit minulle suotta maailman liian mustaksi. Mikä oli tarkoituksesi? KARHU: Musta? -- Ei musta, ei musta ollenkaan (hätääntyy) -- KATARIINA: Nyt te olitte sen näköinen kuin ennen pienenä naapurinpoikana, kun juoksitte meille ja säikähditte rohkeuttanne. KARHU: Sain teiltä aina suuren voileivän, (hymyilee) kiitos (kumartaa kömpelösti). HERMAN (kaataa Karhulle kahvia): Olkaa hyvä. (Lahjakin ojentaa kuppinsa.) Kahvi on lopussa. Odota, haen lisää. (Menee kyökkiin hakemaan.) KATARIINA: Odota, odota, sotket vain. (Menee perästä.) EEDIT (istuutuu kauemma Liinan viereen): Lahja, tarjoa herra Karhulle lisää leipää. EEDIT (Liinalle, joka tekee käsityötään): Sinä olet ahkera. Onpa se kaunista! (Katsovat käsityötä.) LAHJA (tarjoten Karhulle leipää): Olkaa hyvä. Ei, ei sitä, se on palanut. Milloin menette naimisiin? KARHU: En ole koskaan sitä vielä ajatellut. LAHJA: Mutta kaikki ne menevät. KARHU: Kaikki. LAHJA: Onko se hullunkurista? KARHU: Ei -- LAHJA: Sillä se on käytännöllistä tietysti. Jos elämää katsoo järkikannalta -- KARHU: Neiti tarkoittaa tietysti, että -- ajatellen järkevästi, järkikannalta -- LAHJA: Tietysti. -- Minä, näettekö, minä olen järki-ihminen. KARHU: Epäilemättä. LAHJA: Ja luulen, että jos rakastun, rakastun järkevästi, ajatellen, järkikannalta, kunnon mieheen, enkä vain siihen, jolla on rahoja. KARHU: Ep-epäilemättä -- LAHJA: Ei niin, etten ymmärtäisi niiden arvoa ja käytännöllistä merkitystä, tietysti, kaikki ymmärrän, en rikastakaan halveksi. EEDIT: Siinä se kuultiin. Et sinäkään valintapiiriisi ihan kaikkia sulje. LAHJA: Enhän minä siihen neekerejäkään sulje. EEDIT: Mutta miljonäärin otat? LAHJA: En kiellä miljonääriä onneaan koettamasta. Vaikka miljoona tuohon eteeni säkissä putoaisi, en säikähtäisi, sanoisin vain: kiitos, hyvä on. Monesti kuvittelenkin, että minulla on miljoonia. KARHU: Kuvitteluissaan onkin rikkaampi kuin todellisessa elämässä -- epäilemättä. LAHJA: Mutta jos painun liikoja kuvittelemaan, tukistan itseäni ja sanon: tule järkiisi jo! Sillä en ajattele sekaantua täällä moniin vyyhtiin. EEDIT: Tyhmyyksiä! KARHU: Ei, epäilemättä. Lapset näkevät paremmin kuin me, me -- LAHJA: Se ei ollut oikein sanottu. En ole lapsi, olen täysi-ikäinen kohta. KARHU: Pahoittaako mieltänne? Pyydän anteeksi. LAHJA: Ei se mitään, saatte anteeksi. Sillä minä pidän teistä. Oikeastaan ette voi minua loukata, olette sellainen. KARHU: Jos sen tekisin, en antaisi sitä itselleni anteeksi -- en, epäilemättä en. LAHJA: Ettekö? Mutta se ei olisi oikein. Pitää voida antaa itsellensäkin anteeksi, pitää kohdella itseäänkin ihmisiksi, kurittaa, rakastaa sitä. Siitä riippuu kaikki, kaikki menestys. LIINA (nousten ylös): Nyt täytyy minun lähteä jo. Hyvästi nyt, Eedit! Hyvästi, Lahja! EEDIT: Hyvästi. KARHU (nousten): Hyvästi. LAHJA: Onko niin kiire? KARHU: Kyllä. Terveisiä rouva Ahlroosille. Iltasilla tulen häntä tapaamaan. LAHJA: Enhän kyllästyttänyt teitä? KARHU: Ei. Minä, päinvastoin -- epäilemättä -- hyvin -- LAHJA: Minäkin -- epäilemättä -- hyvin iloinen. Karhu ja Liina -poistuvat. EEDIT: No, mitä tämä nyt oli? LAHJA (riemuissaan): Nyt minä tiedän, tiedän sen! EEDIT: Minkä? LAHJA: Sen. Miten hyvältä tuntuu -- kuin jotakin ihmeellistä olisi tapahtunut. EEDIT: No mitä? LAHJA: Hänet minä otan -- epäilemättä! EEDIT: Oletko hullu. Nythän hänet ensi kertaa näit. LAHJA: Nyt -- se riittää. Kun olin pieni, oli hän suuri poika, silloin en häntä nähnyt. Mutta nyt, nyt näin minä hänet ja minulle selvisi se. EEDIT: Mikä? LAHJA: Se, juuri se. Satuin menemään liian likelle häntä, näin hänen sieluunsa saakka. Kuinka hän on kaunis sisältäpäin. Ihan kuin isä. Siksi, siksi minä häntä rakastan. Minä rakastan. Enpä olisi eilen tiennyt, että se oli hän! EEDIT: Kylläpä olet pilalla. Älä edes muille hulluuksistasi puhu. LAHJA: En muille kuin asianomaiselle. EEDIT: Varo! Ovikello soi. EEDIT: Varo sitä! Aliina käy aukaisemassa. Anna Aaltonen tulee sisään. EEDIT: Sepä yllätys, tervetulemaan, milloin täti on tullut kaupunkiin? ANNA: Tulin joku päivä sitten. EEDIT: Kuinka kauppa sujui maalla? ANNA: Hyvinhän se sujui. Muotitavaroiden saanti on hyvin vaikeata, lopetin sentähden liikkeen ja arvelin muuttaa tänne. (Lahjalle.) Miten sinä olet kasvanut suureksi ja kauniiksi. LAHJA: Ihanko totta suureksi? Voi! Olen kohta täysi-ikäinen. Kahden vuoden perästä. ANNA: Ja se on hauskaa? LAHJA: Niin tavattoman hauskaa. Tämä elämä kun on sellaista. Yhä se vieläkin minua yllättää. ANNA: Sellaista se on. Joku yllätys sillä aina on. Odotahan. LAHJA: Oh, minä olen niin iloinen elämästä, kaikesta tästä. Kaikkien pitäisi tänne tulla, elämään -- tähän! ANNA (katsellen ympärilleen): Täällä näyttää tämä melkein kodilta, mutta lasta en missään näe. LAHJA: Lasta ei heillä ole -- ikävä -- epäilemättä. ANNA: Se ei ole oikein. LAHJA: Se ei ole oikein -- lapsia kohtaan. EEDIT: Kyllä on hyvä, ettei niitä ole. Aikakin on niin kallis. (Aikoo mennä, kääntyy takaisin.) Olepas hyvä, Lahja, ja katso, joko kahvi on valmista, ja sano, että täti on täällä. (Lahja menee.) EEDIT: Eihän tämä nykyinen elämä ole muutenkaan vakiintunutta, tilapäistä ihan. ANNA: Ei se sen vakiintuneemmaksi koskaan tule. HERMAN (tulee sisään): Terve tulemaasi, Anna. Eedit menee kyökkiin. ANNA: Niin, tänne sitä taasen tulin. Mitäs arvelet? HERMAN: Kuinka sitä kysytkään! Hauskahan se on! ANNA: Kun on näin vanha, on sama, missä on. Ne ristiriidat -- niille käy hyvin hullusti vanhaksi tultua. HERMAN: Niin käy. Mutta miten sitä kaipasi ennen? ANNA: Vuosikymmenten tuulta ja tuiskua ei mikään kaipaus kestä. Ainahan sitä jos jotakin luulee ja luulottelee. HERMAN: Tarkoitatko, että se, mitä on elänyt, ei pysyisi elettynä ja totena? ANNA: Siitä selviää. HERMAN: Tosi jää aina todeksi. Sano se tälle vanhalle -- aasille vielä. ANNA: Hän on lapsellinen. KATARIINA (syöksähtää sisään): Terve tulemaan, Anna. Eedit sanoi, että olet muuttanut tänne. Sehän oli hauskaa. ANNA; Muutin pois taas. KATARIINA: Kuinka liikkeesi siellä menestyi? Saitko säästöjä? ANNA: Aina vähän. HERMAN: Ajattelehan, että meidän äitikin on nyt rikastunut. ANNA: Rikastunutko? KATARIINA: Mitäpä minun rikkauksistani. Annalla on tietysti paljon enemmän. HERMAN: Katariina on keinotellut. ANNA: Keinotellut? Kuinka se on mahdollista? KATARIINA (katselee Annaa ja Hermania mustasukkaisena): Onko se niin mahdotonta? Tahi onko se syntiä sinunkin mielestäsi? Siinä sitä ollaan. Tietysti se on syntiä. Siitä nähdään, mihin me köyhät vaimot joudumme ja mitä palkkoja me olemme saaneet elämän pitkistä kärsimyksistä. Missä ovat säästöt meidän töistämme? ANNA: Mutta mihin me säästöjä tarvitsemme? Hautaanko? HERMAN: Annahan meille kahvia, äiti. KATARIINA (kaataa): Olkaa hyviä. ANNA: Me olemme jo vanhoja ja järkeviä, niin ettei pitäisi tuhlata aikaa tyhjiin riitoihin. KATARIINA: Olemme vanhoja, mutta luuletko sen lohduttavan minua, sillä en ole niin vanha, etten entistä muistaisi, muistaisi miten sinä tulit meille hyvänä ystävänä, tulit ja veit minulta sen ainoan, mikä minulla oli. En, en koskaan niin vanhaksi tule, että sen unhottaisin. ANNA: Sinä kiihdyt suotta. Olenko tehnyt sinulle mitään pahaa? KATARIINA: Sinusta oli nautinto nähdä, miten kaikki sinuun rakastuivat, ja miten vähäinen meidän välimme oli, sinä kokeilit, ja siihen se meni minun elämäni. ANNA: Vähäänpä meni. KATARIINA: Ajatteletko, ettei se minkään arvoinen ollut? ANNA: Ihanko sinä itsekin uskot, että toinen voi toiselta jotakin ottaa. KATARIINA: Voi ottaa ja voi kaikki viedä. Minua on loukattu niin syvästi, kuin ihmistä voi loukata, minua on häväisty: mitä minä olen kärsinyt, sitä ei viisaustieteen tohtorikaan tiedä. ANNA: Siitä on kaksikymmentä vuotta, kun -- KATARIINA: Kaksikymmentä vuotta tahi yksi päivä, iankaikkisuudessa on se sama. HERMAN: Niinkuin meidän rakkautemmekin, eivät ne taida hehkullaan iankaikkisuutta lämmittää. ANNA: Jos olisin ollut rakastunut, minun kärsimykseni olisi ollut suurempi, sillä sinä sait pitää Hermanin. KATARIINA: Minäkö? ANNA: Sinä. KATARIINA: Minä olin hänen silmiensä edessä. Sinä olit hänen sydämessään. ANNA: Sinulle jäi koti. KATARIINA: Kaksi huonetta. ANNA: Ja lapset. KATARIINA: Vain huolia niistä. ANNA: Sinä olet saita sydämeltäsi, ja siitä johtuu mustasukkaisuutesi. Sinulla ei ole ollut syytä siihen. KATARIINA (epäröiden): Eikö ole ollut syytä? ANNA: Ei ole ollut syytä. HERMAN: Ei ole ollut syytä. Katso, Anna, häntä hävettää jo. Hän on hyvä -- mamma. ANNA: Emmekö jo pääse tästä? KATARIINA: Sinä olet komea, Anna, sinuun voisi vieläkin rakastua? Vannokaa, ettei siinä ollut mitään. HERMAN: En sitä vanno. Olihan siinä. Pari pientä suukkoa, joista sinä olet elämäsi pannut, mutta joista sinulle oikeastaan ei ole ollut muuta kuin puhdasta hyötyä. Aina sinä olet saanut hyökätä päälleni kuin filistealainen ja pehmittää minua miesparkaa, pehmittää kaikki nämä vuodet, poloista! KATARIINA: Ha-ha-haa! ANNA: Ha-ha-haa! KATARIINA: Jospa se on totta? Kuka täällä toden tietää! HERMAN: Oletko tyytyväinen? ANNA: Ja alat viisastua vähitellen? KATARIINA (huomaa, kun Herman katsoo Annaan): Ei, naura, naura sinä vain yksin. Minä en siihen yhdy. Minä en ole voinut erehtyä. Te olette pettäneet minua, te petätte vieläkin. Minä tunnen sen hermoillani. Älä ikävöi, Herman, sinä saat hänet. Odota, odotahan vain -- ANNA (nousten ylös): Hyvästi, koska tuotan häiriötä. KATARIINA: Älä mene, Herman saa nyt valita! HERMAN: Oletko hullu. KATARIINA: Valitse, valitse! Minun sydämeni on niin täysi, täysi kuin Turusen pyssy. HERMAN: Ha-ha-haa. KATARIINA: Ota, ota toinen, ota omasi. Nyt on minulla varaa puhua, nyt olen vapaa ihminen. Kaksikymmentäviisi tuhatta. Niillä lunastan minä vapauteni ja elämäni! ANNA: Hyvästi. HERMAN: Hyvästi. (Anna menee.) Sinä olet sairas. KATARIINA: Hullu, tarkoitat, ei, olen vapaa, rikas, ja minulla on varaa tuntea ja pitää yksityiset tunteeni. Ovikello soi. Eedit tulee aukaisemaan. EEDIT: Joko täti meni? HERMAN: Hänellä oli kiirettä. EEDIT: Sepä ikävää. (Menee etehiseen.) Somero tulee sisään. EEDIT: Terve tulemaan, herra kauppaneuvos. SOMERO: Pyydän saada onnitella syntymäpäivän johdosta. (Antaa kukkia.) EEDIT: Paljon kiitoksia. Saanko esittää -- SOMERO: Vanhoja tuttuja. (Tervehtii Hermania ja Katariinaa.) HERMAN: Muistatteko vielä? SOMERO: Kävin kasvavana ollessani valokuvausliikkeessänne, muistan hyvin, pieni, sievä atelieri pihan perällä. KATARIINA: Minäkin muistan kauppaneuvoksen, siitä on liki kaksikymmentä vuotta. SOMERO: Oikein, olin koulupoika silloin, elin toisissa olosuhteissa -- no, se oli sitä aikaa. KATARIINA: Sitä aikaa. Ajat ovat siitä muuttuneet. EEDIT: Tehkää hyvin ja istukaa. Haen kuumaa kahvia. SOMERO: Kiitos. KATARIINA: Annahan, kun minä -- (ottaa Eeditiltä tarjottimen, menee kyökkiin). SOMERO: Siis syntymäpäivä -- niin nuori -- HERMAN: -- ja jo syntymäpäivä. Nuorikaan ei voi olla ilman syntymäpäivää. Sattuiko sinulle parempaa tupakkaa, Eedit? SOMERO: Kiitos, en polta. Herman etsii tulitikkuja. Menee kyökkiin. EEDIT: Oli oikein ystävällistä, että tulitte. SOMERO: Enhän ollut tunkeilevainen? EEDIT: Ette, päinvastoin. SOMERO: Olin jo kauan ajatellut, että pitäisi käydä. Olen katsellut teitä usein tietämättänne. EEDIT: Oh -- SOMERO: Olen ihaillut teitä ja kadehtinut miestänne. Hänelle on suotu onni. EEDIT: Niinkö luulette? Meidän elämämme on hyvin rajoitettua ulkonaisesti. SOMERO: Kallis aika. Mutta elämä on sitä miksi sen tahtoo tehdä, uskotteko? EEDIT: Vain voimakas voi luoda sen mieleisekseen. SOMERO: Viisas. Nainen on viisas, ja siksi hänellä on valta. EEDIT: Kenen yli? SOMERO: Sen joka on heikompi häntä, miehen. EEDIT: Sanoja. SOMERO: Olen ihaillut teitä, olette nähnyt sen, te tiedätte, että teillä on valta ylitseni, käskekää, minä tottelen. EEDIT: Hyvä. Minä käsken, olkaa järkevä. Te olette pari kertaa pysähtynyt kadulla -- SOMERO: Katselemaan teitä. EEDIT: Älkää luulko, että se riittää voittamaan -- SOMERO: En luule mitään. Voittaakseen teidät pitäisi olla maailman rikkain ja -- onnellisin. EEDIT: Tiedättekö, että teidän puheenne loukkaa. SOMERO: Olen tottunut käymään suoraan asiaan käsiksi. EEDIT: Se tapa voi olla hyvä kauppoja tehdessä. Mutta minä en ole myytävänä. SOMERO: Te rankaisette minua liian kovasti. Mitä olen tehnyt? Olen hyvin onneton. KATARIINA (tuo leivoksia): Sinullahan ovat kahvit ihan lopussa, lapsi parka. Ja sokeriakaan ei ole yhtään. SOMERO: Sokeria on vaikea saada. Saanko lähettää laatikon omistani? KATARIINA: Paljon kiitoksia, se on liikaa. EEDIT: Ehkäpä tässä jotenkin toimeen tullaan. SOMERO: Mutta minua ilahduttaisi, siksi sallitte kai? Olen nyt häirinnyt teitä, rouva Ahlroos. Kiitos, ei kahvia enää. KATARIINA: Puoli kuppia. SOMERO: Kiitos. Rouva Ahlroos on niin nuori vielä itsekin ja tuollainen tytär jo. KATARIINA: Kaksi tytärtä, herra kauppaneuvos. Pitääpä näyttää toinen (kyökin ovelta), Lahja, Lahja, tulehan tänne nyt. Lahja tulee ja tervehtii. SOMERO: Tämä on nuorempi? KATARIINA: Nuorempi. SOMERO: Viidentoista? LAHJA: Ei toki viidentoista vähääkään. Viisitoista mennä huilahti, kun olin viidentoista. Olen täysi-ikäinen -- kohta. Tämä on vanha hame, niin se on lyhyt. SOMERO: Onko hauska elää? LAHJA: Epäilemättä -- ihanaa! SOMERO: Kuulkaa häntä. Mistä te tiedätte, minkälaista elämä on? LAHJA: Enkö olisi ehtinyt sitä jo nähdä? Tuhannesti! KATARIINA: Elämänhalua heillä on, Luojan kiitos. SOMERO: Onko teistäkin elämä yhtä ihanaa, nuori rouva, onko teillä vielä jäljellä sama elämänhalu? EEDIT: Minulla? Ei. -- LAHJA: Hänellä on halu rikkauteen. Neuvokaa hänelle tie rahakasalle, niin saatte nähdä, että haluja hänellä on jos mitä! SOMERO: Niinkö? No, se on helppoa. EEDIT: Lahja! SOMERO: Luottakaa minuun, pikku neiti. Jos voin tehdä jotakin, teen. EEDIT: Lahja on mahdoton. LAHJA: En ollenkaan. Näetkö, en minä aina tyhmyyksiä tee. KATARIINA: Lapsi on lapsi. Hän luulee, ettei tarvitse muuta kuin tavata joku, joka neuvoo, niin asia on selvä. Sattui näet minulle niin onnellisesti, että tuli toissapäivänä Karhu minua vastaan ja minä sanoin: Neuvokaa minulle, herra Karhu, miten rikastua. Ja hän neuvoi, ja nyt on minulla kaksikymmentäviisi tuhatta. SOMERO: Kaunista aluksi. Mitä, jos me ne sijoitamme yhdessä? KATARIINA: En sitä tarkoittanut. SOMERO: Tietysti ette. Mutta olkaa hyvä ja tulkaa konttoriini huomenna. KATARIINA: Kiitoksia, paljon kiitoksia. SOMERO: Ja kiitoksia kahvista ja leivistä. Erinomaisia. Valitan, että minun on mentävä. (Eeditille.) Toivon, että pian saan tavata teitä. EEDIT: Kiitos käynnistä. Somero menee. LAHJA: Saanevatko kaikki, joilla on selkäranka rahasta, tuollaisen varmuuden ja ylemmyyden? Hänpä ei epäröinyt. KATARIINA: Hänpä oli ystävällinen. EEDIT: Haittaako se varmuus ja ylemmyys, kun on vara olla ylempi? LAHJA: Olisit sitten ollut ystävällisempi sinäkin. EEDIT: Ja unohtanut, että olen naitu nainen, jonka kuitenkaan ei tarvitse hänen rahoillensa kumartaa. KATARIINA: Älä ole siitä niin varma. Et tiedä vielä, mitä voit tarvita. Matka on pitkä edessäsi. EEDIT: Rahoilla ei sentään kaikkea saada. KATARIINA: Niillä on saatu tähän asti jotakuinkin kaikkea. LAHJA: Ei onnea. EEDIT: Ei rakkautta. KATARIINA: Niitä on saatu -- jos niitä on. Ette tiedä, ette tiedä vielä. Äiti tietää kaikki. -- Oo, rahoja, rahoja! Miten olen kärsinyt niiden tähden! Mikä pitkä alennus on elämäni ollut! Ilman rahoja ei ihminen ole ihminen. Hänellä ei ole oikeutta tuntea mitään, häntä saa häväistä, polkea, hänen pitää jaksaa peittää kaikki, koko olemisensa, salata ihmisyytensä ja kärsimyksensä. Hänen täytyy tylsyä, mykistyä, ottaa vastaan joka isku valittamatta. Äiti tietää kaikki. Siksi täytyy toimia. Tahdon rahoja, tahdon rahoja, joilla voin ostaa teidät vapaiksi, ostaa teille elämän, ette tiedä vielä, mitä elämä on, mutta minä lahjoitan sen nyt teille. (Panee päällysvaatteet päälleen.) -- Pitää kiiruhtaa, kiiruhtaa, ettei onni livahda tiehensä. Ajattele, Eedit, aina mitä teet ja tee punniten kaikki, tee kirkkaasti tekosi, ota huomioon aika ja mahdollisuudet, koskaan ne eivät samoina palaa. Herman tulee sisään. HERMAN: Joko vieras meni? KATARIINA: Jo meni. Joudu, lähdetään. HERMAN: Lähdetään, lähdetään -- sammuttamaan tulipaloa. Hyvästi, Eedit. Joudupas, Lahja. EEDIT: Hyvästi. Menevät. Samassa tulee kotiin Jaakko. JAAKKO: Kaikki läksivät jo. EEDIT: Jo läksivät. JAAKKO: Mihin heillä oli sellainen kiire? EEDIT: Ajattele, äiti on alkanut keinotella. Hänellä oli kuin kuumetta. JAAKKO; Keinotella? Sepä ikävää. EEDIT: Miksi? Etpä sinä pystynyt yhtään kotia auttamaan. Katsoit kai, ettei se ollut sinun velvollisuutesi, että nämä vanhat sai jättää oman onnensa nojaan nälkää näkemään. JAAKKO: Mutta Eedit, mitä sinä puhut ja millä äänellä? EEDIT: Puhun mitä ajattelen ja äänellä sillä, joka vastaa tunteitani. Luuletko minusta olevan hauskaa sen, että äitini keinottelee ja etsii apua ja neuvoja kaikilta, niinkuin Karhulta ja Somerolta? Mitä olet sinä tehnyt heidän tähtensä? JAAKKO: Etsiikö Somerolta apua? Ja sen sinä sallit? EEDIT: Miksi en? JAAKKO: Mitä hän sanoi täällä käydessään? EEDIT: Ei mitään. JAAKKO: Hän tapasi minut kadulla ja sanoi, että hän oli päättänyt ylentää palkkani. Piileekö siinä ehkä jotakin? EEDIT: Mistä minä tiedän, mitä siinä piilee. JAAKKO: Minä tarkoitan, että miksi hän juuri nyt palkkaani korotti? Miksi, miksi, sano? EEDIT: Mistä minä sen tiedän. No, nythän sinulla ei ole niin suurta puutetta enää. JAAKKO: Meillä ei ole ollut puutetta. Meillä on ollut varoja sen verran kuin olemme tarvinneetkin. EEDIT: Itsellesi tarvinnut. Mutta minusta ei. Minä sanon, minä en tätä puutetta hyväksy. Se on häpeällistä. Me olemme ja pysymme narreina. Minä sanon, saat katsoa eteesi, jos tahdot. Minä tahdon elää. JAAKKO: Someroko sen ajatuksen tartutti sinuun? EEDIT: Mustasukkainen! Ja olisiko se sinusta niin vaarallista? JAAKKO: Eikö ole vaarallista? EEDIT: Älä kiihdy suotta. JAAKKO: Suotta? Onko se suotta, että omastani kiinni pidän? EEDIT: Mikä on sinun omasi? JAAKKO: Sinä olet minun! EEDIT: Millä sinä olet minut omaksesi ostanut ja millä maksanut? JAAKKO: Eikö minun rakkauteni merkitse mitään? EEDIT: Riittääkö sinun rakkautesi hinnaksi ihmisestä? Ja mikä oikeus sillä on orjuuttaa minua koko elämäni ajaksi? JAAKKO: Orjuuttaako? EEDIT: Orjuuttaa. Enkö ole ollut sinun orjasi, sinun käskyläisesi tähän saakka? Onko minulla ollut varaa ainoaankaan vapaaseen ajatukseen? JAAKKO: Mitä minun on siis tehtävä? EEDIT: Keinottele. Käytä tämä sota-aika rikastuaksesi. JAAKKO: En voi. EEDIT: Saat tehdä sen. JAAKKO: Teen työtä. Pyydän sinua kärsimään vielä -- rakkautesi nimessä. EEDIT: Kärsimään? Ei kiitos. Ja rakkauden nimessä? Ei kiitos. Puhut siitä rakkaudesta kuin jostakin varmasta ja olevasta, kuin myntätystä rahasta, jolla voi jotakin ostaa. Jos sitä olisi, luuletko, että me naiset rakastaisimme juuri sitä, jolta leipämme saamme? Olisipa se yksinkertaista! Tahi ettäkö tämä maailma ja nämä olot rakkautta kasvattavat? Ei kiitos. Olisipa se ihmeellistä! JAAKKO: Mitä puhut? En tunne sinua enää. EEDIT: Et tunne, kun et ole koskaan tuntenutkaan. Teillä pitää olla nainen. Se ostetaan ylöspidolla, se on hyvin yksinkertainen juttu. Mutta nainenkin tarvitsee elää. JAAKKO: Olet oikeassa. Me koetamme vielä. EEDIT: Minun mieleni mukaan? JAAKKO: Oikean mukaan. EEDIT: Se ei riitä. JAAKKO: Minä rakastan sinua. EEDIT: Se ei riitä. Mitä minä rakkaudella! Se on sana vain. Elääkseni tarvitsen minä muuta, tarvitsen rahaa, rahaa! Ilman rahaa ei ole kotia, ei siveyttä, ei oikeutta olla eikä elää, ilman rahaa ei ole halvintakaan rakkautta! JAAKKO: Mutta ihmisyyttä on. EEDIT: Missä sitä on? Sodissako, tässä teidän yhteiskunnassanne? Sivistys on rahakysymys niinkuin kaikki muukin. Siksi tahdon minä rahaa, rahaa. Tahdon tuntea sen vallan, tahdon nauttia, elää, niinkuin aikalaiseni elävät. JAAKKO: Sinä olet järjetön' EEDIT: Yhtä järjetön kuin koko maailma on ollut ja on! Esirippu. TOINEN NÄYTÖS Sama huone, kalustettu uusilla, loistavammilla huonekaluilla. Kirjoituspöytä oikealla, leposohva vasemmalla. Sen edessä seisoo Eedit aamupuvussa. Ovikello soi. EEDIT (kyökkiin): Aliina! Aliina ei kuule. EEDIT (vihaisemmin): Aliina! ALIINA (tulee sisään): Mikä hätä? EEDIT: Mikä hätä! Ei mitään hätää. Jos hätä olisi, et sinä hädässä pystyisi auttamaan kumminkaan. Hätä? Niinkö sitä puhutellaan ihmisiä. ALIINA: Ihmisiä! (Pyörähtää poispäin.) EEDIT: Ihmisiä, ihmisiä juuri! Sanopas vielä niinkuin äsken, jos uskallat. ALIINA (sävyisämmin): Sanoin "ihmisiä!" Eikö rouva olekaan ihminen? EEDIT: Senkin käärmeensilmä! ALIINA: "Käärmeensilmä." Rouva sanoo uudelleen sen! EEDIT (sävyisästi): Sanoin "käärmeensilmä", niin sanoin, "käärmeensilmä", sanoin, mitä pahaa siinä on? Sillä mikäs muu sinä olet kuin käärmeensilmä -- sellaiset suuret, loistavat silmät kuin käärmeellä. ALIINA: Itse ne jaksan kantaa ja itse niillä katselen. EEDIT: Voisin niillä katsella minäkin ja kunniakseni niillä katseleisin. ALIINA: Ha-ha-haa! EEDIT: Ha-ha-haa! Ovelle soitetaan. EEDIT: No, olepas hyvä ja avaa se viimeinkin (puuteroipi itseään). Aliina menee avaamaan ja tuo askin, josta ottaa uuden silkkileningin. EEDIT (ihastellen): Ihana, sano, eikö ole ihana kangas? Autapas vähän minua, niin pannaan se päälle. (Aliina auttaa häntä.) EEDIT (katsellen itseään peilistä): Mitä sanot, no? ALIINA: Ihana, voi, miten ihana? Rouva on ihan toisen näköinen. Niin komea kuin keisarinna kiiltokuvissa. Suurenmoinen. Kruunu vain puuttuu. EEDIT: Vai kruunu? Suurenmoista, sinä pikku hupakko! Vaan niin olenkin siisti ihmiseksi, ihan toisen näköinen. Mutta tiedätkö, et sinäkään ruma olisi, jos sinut oikein puettaisiin. Ihan tässä molemmat keisarinnoista käytäisiin, jos niin puute tulisi. ALIINA: Hyvinkin käytäisiin, rouva etenkin. Rouvalla on tuo käytöksen varmuus ja välinpitämätön ylenkatse, joka on valmista sivistystä jo, sitä korkeampaa ihan. Rahaa kun vain olisi rajattomiin. EEDIT: Ei tyhmästi sanottu. Tuossa on sinulle kymmenmarkkanen. ALIINA: Kiitos, kiitos. EEDIT: Tämän leningin muistoksi. Ota, vie se aski vain pois, laskun maksan toiste, se on jo puhuttu. (Aliina vie askin pois ja tulee takaisin.) EEDIT: Ja sanon vielä, jos olet minulle uskollinen, naitan sinut sillä tavalla, ettet tarvitse katua. ALIINA: Totta kai uskollisena pysyn. EEDIT: Vieläkö se puotilainen on ahdistellut sinua? ALIINA: En sitä ota, olen sanonut sille suoraan, että parempi katsoa kuin katua. Ja kyllä hän nyt jo ymmärtää, etten minä terveellä järjellä ihan hirsipuuhun mene. EEDIT: Muuten kuin väliaikaisesti. ALIINA: Senkin vain rahapussia hakemaan, jos se siinä riippuu. EEDIT: Oikein. Valitse vain viisaasti, et kadu. ALIINA: Kyllä, rouva. Rouva on niin hyvä, neuvoo minua kuin omaa lastaan. EEDIT: Tietysti neuvon. Ja sanon vielä, varo pikku rakastumista! Näes, rakkautta ei saa ottaa niin vakavasti kuin luulee. Tahi paremminkin sanoen, se pitää ottaa vieläkin vakavammin kuin luulee sen pidettävän ottaa. ALIINA: Ha-ha-haa! EEDIT: Niin vakavasti, että kun rakastaa, rakastaa niin vakavasti, ettei muuta ajattele, ei naimistakaan. Ja kun naimisiin menee, menee niin vakavasti, ettei muuta ajattele, ei rakkauttakaan. ALIINA: Ha-ha-haa. EEDIT: Pidä mielessäsi tämä, ettei unohdu! ALIINA: Pidän, rouva. EEDIT: Ja kerran kiität sinä minua vielä. Tahdon olla ystäväsi. Olen siksi kansanvaltainen, laajemmin katsoen en näe eroa ihmisten ja ihmisten välillä, ja etenkin nainen ja nainen ovat yhtä ja samaa samantapaisine elämäkertoineen, pyrkimyksineen ja huolineen, ja mies se on vain mies, meitä varten, käytettäväksemme pantu, etkö ole sitä huomannut? ALIINA: Olen toki. Ja ehkäpä ymmärrän enemmän kuin rouva luuleekaan. EEDIT: Tiedän, että ymmärrät. ALIINA: Ymmärrän olla kiitollinen teille, sillä minä ihailen teitä monessa suhteessa. EEDIT: Enkö sanonut: nainen ja nainen ovat yhtä. Siksi on meidän vedettävä samaa köyttä näissä kotioloissakin. ALIINA: Voi, miten ymmärrän. EEDIT: Hyvä. Ja annapa nyt herralle voileipiä, hän lähtee matkalle. ALIINA: Kyllä, rouva. (Poistuu kyökkiin.) Jaakko tulee sänkykamarista kapsäkki kädessä. JAAKKO: Miten kaunis sinä olet. En tahtonut tunteakaan. EEDIT: No, sopiiko tämä? JAAKKO: Sopii mainiosti. Olet kuin toinen ihminen. EEDIT: Vaate varren kaunistaa. JAAKKO: Olet muutenkin kaunis. Olet yhä kaunistunut viime aikoina. EEDIT: Olet alkanut katsella minua taas, siinä se. JAAKKO: Niin olenkin. Ja yhä enemmän, syvemmin pidän sinusta. Tunnen onneni yhä täydemmin. Että sinä olet minun, sitä ajattelen aina, se tekee minut rikkaaksi. Tässä välillä, kuinka se olikaan mahdollista, olin sen unohtanut. EEDIT: Olit unohtanut, sinulla oli vain työ ja aina työ mielessäsi. Ja minulla oli hyvin ikävä. Minä istuin täällä kolme vuotta ja odottelin sinua kotiin. Minä olin onnellinen, kun sain palvella sinua, kun nappi putosi nutustasi ja sain ommella sen. Minä olin sinulle välttämätön, arvelin. Kukaan ei olisi sitä nappia niin hyvin osannut ommella kuin minä, arvelin. JAAKKO: Ei osaakaan. EEDIT: Koetin olla hyvä ja kelpo vaimo, enkö koettanut? JAAKKO: Koetit ja olitkin. EEDIT: Mutta minä odotin kiitosta, minä odotin että olisit sanonut sen. Mutta niitä sanoja, joita odotin, ei tullut. JAAKKO: Minä olin sinusta niin varma, siksi ei tullut sanotuksi, miten onnellinen olin. Jopa senkin unohdin, että olin onnellinen, niin tyhmä minä olin. EEDIT: Niin olit. JAAKKO: Minulla oli tällainen sievä koti ja tällainen sievä vaimo sen vartijana. Hyvä vaimo. Kun olin köyhä, ei se pyytänyt paljon, se tyytyi vähään. Kaikki oli sille liian niukkaa, mutta se ymmärsi, että joka pala oli työllä ansaittua, ahkeralla työllä ja kieltäymisellä. Sellainen nainen! Miten onnellista! EEDIT: Mutta nyt, kun olot ovat parantuneet, kun voimme rahojenkin puolesta elää vapaammin, eikö nyt ole vieläkin onnellisempaa? JAAKKO: Tietysti -- ehkä. Nyt huomaan sinut, nyt ajattelen vain sinua, nyt näen vaatteittesi joka poimunkin -- nyt pelkään. EEDIT: Niin, onhan minun täytynyt huomautella itseäni, sillä tavalla olen päässyt pois vankeudestani. Mutta eihän se ole pahaksi, poika-kulta? JAAKKO: Ei, ei. -- Vaan minun luotani et saa pyrkiä pois (tarttuu Eeditin käteen) -- minä en laske sinua, minä pitelen sinusta kiinni, minä rakastan sinua! EEDIT: Rakasta, rakasta vain! JAAKKO: Sillä sinä olet minun. En anna sinua muille! EEDIT: Et saa rutistella leninkiä! JAAKKO: Ah, anteeksi! Niin kaunista silkkiä! EEDIT: Eikö ole? Nyt sota-aikana, kun villatavara on niin kallista, täytyy käyttää vain silkkiä. JAAKKO: Mutta kestääkö se? EEDIT: Se kestää, siinäpä se. Ja siinä tuntuu niin hyvältä ja puetulta. JAAKKO: Sehän hauskaa, mutta mitä minun pitikään -- eikö ne tule kalliiksi leningit nyt? EEDIT: Ei niinkään kalliiksi kuin voisivat tulla, jos oikein kalliita olisivat. Tietysti ompelija ottaa muutaman markan enemmän, mutta senhän suopi, täytyyhän hänenkin elää. JAAKKO: Tietysti, tietysti. Hauskaa, että olet tyytyväinen. EEDIT: Olen. On niin ihanaa, kun elämässä on vauhtia. Rakastan vauhtia ja liikettä. Ja kertahan vain on elettävä, mitä tästä irti saa, se on irti saatua, miksi tätä käyttämättä jättää? Eikö niin? JAAKKO: Totta, totta (vaipuu mietteisiinsä). EEDIT: Mikä sinulla on? Mikä sinua aina painostaa? JAAKKO: Ei mikään. EEDIT: Etkö luule, että jos kuolemaantuomitut laskettaisiin päiväksi tahi viikoksi vapaiksi ja sanottaisiin: eläkää tämä päivä, tämä viikko, kohta kuolette, etkö luule, että heidän elämässään olisi toinen vauhti ja toinen totuus? JAAKKO: Tietysti olisi. EEDIT: Ajassa on se vauhti, ja se totuus vain tuntuu, että tämä kerta eletään, tämä päivä, huomisesta ei kukaan mitään tiedä. Jos teen virheen ja erehdyn, hukkuu se minun mukanani, tulevista emme mitään tiedä. JAAKKO: Ei, meidänkin jälkeemme elävät ihmiset vielä, sodan ja hävityksen jälkeen järjestyy elämä ja asettaa ankarat velvoitukset ihmisille, näyttää päämäärät suuret ja korkeat! EEDIT (närkästyen): Velvoitukset? Hyvä! Eikö koti velvoita, eikö perhe, eikö vaimo miestä? JAAKKO: Velvoittaa. EEDIT: Ponnistamaan ja työskentelemään. JAAKKO: Tietysti. EEDIT: Hyvä. JAAKKO: Mutta enkö siis mielestäsi ponnista? EEDIT: Ponnistatko niinkuin voisit, en tiedä. Teet työtä, palvelet muita, jätät tilaisuudet käyttämättä. Ja aika kuitenkin on täynnä mahdollisuuksia. JAAKKO: Mitä tahtoisit minun sitten tekemään? Neuvo! EEDIT: Olen neuvonut jo. Pyri rikkauteen ja valtaan. Ryhdy keinottelemaan, kohta on jo myöhää. JAAKKO: Taasko sinä sitä samaa! EEDIT: Onko se väärin muka? Elämme poikkeusoloissa. Ja tulot eivät riitä. JAAKKO: Ne ovat nyt kaksinkertaiset. EEDIT: Vaan menot kolmin-, nelin-, viisinkertaiset. Ja mitä menoista tahi tuloista, onhan kysymys siitä, kuka pystyssä pysyy, on kysymys siitä, kutka sodan jälkeen ottavat johdon ja vallan käsiinsä. Raha on hallinnut tähän asti ja raha hallitsee edelleenkin. JAAKKO: Ei, ystävä, siltä vain näyttää. EEDIT: Niin on, ei vain näytä. Tahdot sulkea silmäsi, tahdot tehdä kiusaa. Äitikin, vanha nainen, ymmärtää enemmän kuin sinä, he ovat rikkaita nyt. Me jäämme viimeisiksi. Pitääkö meidän elää aina näin pienesti ja kurjasti? JAAKKO (lujana): Pitää. Meidän pitää malttaa olla pidättyvästi. EEDIT: Köyhästi? JAAKKO: Köyhästi. EEDIT: Minkätähden? JAAKKO: Ihmisyyden tähden. EEDIT: Se on pikkumaista, ahnetta, typerää! Minä en siihen suostu. Minä en sitä hyväksy. JAAKKO: Mutta kun minä en muuta voi, kun minä en voi rikastua sillä tavoin, jonka minä voisin pitää rehellisenä. Ja ihminenhän sitä olen minäkin. EEDIT: Sanotko epärehellisiksi niitä, jotka nyt ovat rikastuneet? JAAKKO: En, mutta minun tunteeni ovat toiset. Minä en voi, halventamatta itseäni omissa silmissäni, ryhtyä keinotteluihin ja kilpajuoksuun rahan jäljessä. EEDIT: Saat valita. JAAKKO: Minä olen jo valinnut. Minä kammoan keinottelua, minä kammoan rikkautta ja rahaa, rahaa, josta minä saan aina kuulla. EEDIT: Hyvä, kammoa sinä. Sinä asetut kuin joksikin ylimykseksi, jonka ei tarvitse rahasta mitään tietää. Sinulla on varaa ja rohkeutta, ei, julkeutta siihen, sinulla on sydäntä hyljätä minut ja asettaa jokin pingoitettu ja naurettava aate ojennusnuoraksesi. JAAKKO: Näen miten raha turmelee ihmisen, tekee hänet typeräksi pedoksi ja sivistykseen mahdottomaksi. Mitä tämä ihminen on valmis rahasta tekemään! Katso sotaa, katso ryöstöjä, murhia, joukkojen taisteluita, katso rauhallisia kanssaihmisiäsi, katso niiden sielua, katso niiden totuuksia ja niiden maailmanjärjestystä. Mitä sinä näet? Peitettyä pahetta, rikosta, typeryyttä. Ja nyt on se purkautunut näkyville. Minä olen ollut häpeästä menehtyä -- yksinäisyydessäni. Minä olen salannut kärsimyksiäni siksi, että minä olen hävennyt tunteitani, hävennyt pettymyksiäni ja rakkauttani tähän ihmiseen. Ja kun minä olen nähnyt, mihin raha vie, olen minä monesti päättänyt, että minä en pyri siihen, mihin ihminen usein kiusattuna voi johtua pyrkimään. Minä tahdon elää elämäni köyhänä, kokea ja kärsiä sen puhtaana. Onko siinä pahaa? Minä avaan sydämeni kaikelle, mikä on inhimillistä, minkä kosketuksesta ihminen kasvaa ja löytää itsensä. Minä pelkään rahaa, raha alentaa ihmisen orjaksensa, ja mitä antaa se sijaan? EEDIT: Se antaa meille elämän. Saman rahan tähden teet nytkin työtä aamusta iltaan, saastutat sielusi, kun myyt itseäsi. JAAKKO: Sieluni on vapaa, ruumistani ja taitoani vain käytän. EEDIT: Taidollasi et pysty muuhun kuin konttoritöihin? JAAKKO: En epäile, etten pystyisi siihen mihin jokainen nykyään pystyy, ostamaan ja myymään, mikään ei ole sen helpompaa. EEDIT: Ei helpompaa? JAAKKO: Jos tahtoo. Mutta minulta puuttuu tahtoa. EEDIT: Ja siitä saat kalliisti maksaa. Tiedän, että olet tehnyt hyviä palveluksia Somerollekin, ihan äskettäin. JAAKKO: Kuka siitä sanoi? EEDIT: Somero itse, kukas muu. JAAKKO: Milloin tapasit hänet? EEDIT: Eilen viimeksi. JAAKKO: Tapasit eilen? Taaskin? EEDIT: Tapasin. Oliko siinä ehkä pahaakin? Saan istua aina täällä kotona ja odottaa sinua. Kun tulet, saan syödä kiireessä kuivan leipäpalan kanssasi. Kysytkö sinä, mitä olen tehnyt ja millä aikani kuluttanut? Kysytkö, pysyykö minun sieluni yhtä puhtaana ja synnittömänä kuin sinun? Kysytkö, mitä minulle tämä kieltäymys ja teeskentely maksaa? JAAKKO: Teeskentely? Mitä tarkoitat? EEDIT: Sitä, mitä sanon. Saan pakottaa itseäni tähän hyvyyteen, tähän rakkauteen. Miksi? Jokapäiväisen leipäni tähden, siksi, siksi, että minulla ei ole varoja pitää sieluani yhtä kirkkaana ja puhtaana kuin sinulla. JAAKKO: Sinä et tajua mitä puhut. EEDIT: Tajuan liiankin hyvin. Sanoinhan sen jo kerta ennenkin. JAAKKO: Mutta jälkeenpäin sanoit puhuneesi kiihoittuneena. EEDIT: Minä kiihoittuneena? Etkö sinä ala jo saada selvää minusta? Silloin jälkeenpäin minä tietysti taas valehtelin rauhoittaakseni sinua, sillä riita on epämukavaa. JAAKKO: Eedit! EEDIT: Siksi sanonkin nyt samalla, että tahdon päästä kaikesta vastuunalaisuudesta, tahdon syöstä elämään, tahdon tuntea syntisten intohimojen temmeltävän sielussani, elää, elää minä tahdon, myydä itseni, ostaa, vaihtaa, elää aikani tavalla tässä rahoilla ostettavassa elämässä ja rahoilla hallittavassa maailmassa. JAAKKO: Sinä rakastat toista! EEDIT: Mitä, jos rakastan! JAAKKO (syöksyy häntä kohti): Minä tuhoan sinut! EEDIT: Varo, Jaakko, raivoasi! Sinä voit kuristaa minut, ota kätesi pois. JAAKKO: Sinä pelkäät. EEDIT: Pelkään sankaria toki, pelkään sankaritöitäsi. Näitä sankareita on sotatantereet täynnä, maantiet täynnä, ei mikään ole helppohintaisempaa kuin sankaruus nykyään. Mitä nämä sankarit ovat saaneet aikaan itse elämässä, tosielämässä, miten järjestäneet maailmansa, rehelliseen elämäänkö kelvolliseksi? Haa -- jos te tietäisitte te kaikki sankarit, miltä te näytätte oikeissa mitoissanne? Narreilta te näytätte. Mitä olen minä pienessä vilpissäni teihin verraten, narrit, joiden suussa aate on naurettava, sankaruus tyhmyyttä, rehellisyys itsepäisyyttä, typeryyttä! JAAKKO: Nytpä näen sinut! EEDIT: Näe, saat nähdä! JAAKKO: Kaupustelija, keinottelija! EEDIT: Hyvä! Olen käyttänyt sinua hyväkseni, niin kauan kuin olen tarvinnut. Älä katso niin läheltä, älä tule siihen, varo itseäsi oman etusi tähden, voit tehdä vahinkoa. JAAKKO: Voiko sinulle tehdä vielä vahinkoa? EEDIT: Ei minulle, vaan leningilleni. JAAKKO (peräytyen): Ah, järjetöntä! EEDIT: Kas niin, tästä selviydytään siis. JAAKKO: Mitä tämä oli, mitä me ajattelemme, mihin me pyrimme? EEDIT: Pyrimme selvyyteen, tämähän oli oikea perhekohtaus. JAAKKO: Mitä siis tahdot minusta? Turmiotaniko sinä tahdot? EEDIT: Voit vielä peräytyä ja järjestää asiat, jos tahdot. JAAKKO: Mitkä asiat? EEDIT: Raha-asiat. Raha-asioistahan tämä johtui. JAAKKO: Ei, en voi, en koskaan! EEDIT: Hyvä! (Kyökin ovelta.) Aliina, voit tuoda jo voileivät. (Jaakolle.) Myöhästyt vielä junasta. JAAKKO: Sinulla on kiire päästä minusta, huomaan. EEDIT: Onko se ihme, tahdon rauhaa. Ja selitä miten vain tahdot! Aliina tuo voileipätarjottimen pöydälle. JAAKKO: Kiitos, ei tarvitse nyt. ALIINA: Käärinkö eväiksi? JAAKKO: Ei kiitos. Aliina vie tarjottimen pois. Jaakko menee hakemaan kapsäkkiin tavaroita sänkykamarista. Kyökistä tulee Herman Ahlroos. HERMAN: Hyvää päivää, lapseni, häiritsenkö? EEDIT: Et, istu. Jaakko on juuri matkalle lähdössä ja pakkailee siinä. HERMAN: Lähden samassa. Kuule, voisitko lainata minulle kymmenmarkkasen? EEDIT: Kernaasti (antaa rahan). Eikö äidillä ollut rahaa kotona? HERMAN: Turhaa sanoa, turhaa sanomatta olla, mutta tuleehan se ilmi kuitenkin -- en asu enää kotona. EEDIT: Et asu kotona! Mitä, mitä se on? HERMAN: Se on sitä, että en, en -- asu. EEDIT: No? HERMAN: Äiti ei tahdo -- EEDIT: No, yhä hullumpaa? HERMAN: Hän puhuu, -- tiedäthän hänet, puhuu vain -- EEDIT: Mistä puhuu, sano suoraan! HERMAN: Avioerosta. EEDIT: Ha-ha-haa. HERMAN: Ha-ha-haa. EEDIT: Sehän on hullua! HERMAN: Eikö totta. Se