*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47742 ***

SUUTARIN OPPI-POIKA

Kertoelma lapsille


Kirj.

TEKLA VON GUMPERT


Suomennos.



G. L. Söderströmin kirjapaino, Porvoo, 1863.
Omalla kustannuksella.






      "Mihin uskollisuus juurtuu, siihen kasvaa
      Jumalan siunauksesta hedelmä-puu."





      Imprimatur: L. Heimbürger




Pienessä kaupungissa noin päivän-matkan päässä eräästä pääkaupungista
Saksanmaalla asui kultasepän leski ainuane poikalapseneen. Hän elätti
itsiänsä käsityöllä, sillä mies-vainajansa oli kuollut lopen köyhässä
tilassa. Tämän kuoltua myötiin suurin osa jälkeenjääneestä
omaisuudesta, ja myöskin tarpeellisimmat huonekalut. Leski oli aivan
ahkera; kehräsi ja kutoi yöt päivät, ja levähti vaan muutamat tunnit
vuorokaudessa. Hän oli myös sangen säästäväinen; asui vähäsessä
yläkammarissa ja ainuastaan kerran viikkaudessa osti itselleen ja
pojalleen puolen naulaa lihaa. Työansiollaan olisi kyllä saattanut asua
paremmassakin korttierissä ja muutenki elää vähän varakkaammasti, mutta
mielessä oli jotain, jonka tähden oli niin varsin ahkera ja
säästäväinen.

Kultasepällä oli aikanaan ollut erinomainen taipumus ja halu kuvain
piirustamiseen ja maalaamiseen, mutta oli näissä taiteissa oppia
vailla, josta pahoillaan, ei sietänyt omia teoksiaan, vaan hävitti
melkein kaikki tekemät kuvansa, niin kohta kuin sai ne valmiiksi. Ja
havaittuaan ei maalajana tulevansa toimeen, rupesi hän väkinäisesti
kultasepäksi; mutta vaikka tässä ammatissaan oli kyllä osaava sekä
ahkera, niin ei kuitenkaan ollut siinä onnellinen. Monet
vastoinkäymiset riistivät häneltä vähitellen kaiken vähäisen
omaisuudensa; hän kuoli peräti köyhänä.

Poikansa Wille oli perinyt hänen taipumuksensa, ja äitillä oli mielessä
ahkeruudella ja säästäväisyydellä saada kokoon niin paljon varoja, että
taitaisi niillä pitää häntä maalaustaiteen opissa, toivoin siten
valmistavansa pojallen onnellisemman tilan, kuin isän oli ollut.

Kohta kuin poika alkoi ymmärrellä, opetti äiti häntä lukemaan,
kirjoittamaan ja lukuja laskemaan, kertoili hänelle tästä ihmeellisestä
maastamme ja Jumalan vieläkin ihmeellisemmästä taivaasta, johon isä oli
muutainut, ja jossa Wille kerran oli hänet näkevä, jos oli nöyrä ja
kuuliainen Jumalan käskyille.

Kostaaksensa pojan ahkeruutta näytti äiti hänelle suurta kirjalaukkua,
jossa piti tallella isävainaan jälkeen jäänneitä piirustuksia. Katsella
näitä oli Willelle mieleistä. Ei mikään leikitteleminen toisten lasten
kanssa huvittanut häntä niin, kuin kuvat laukussa. Toisinaan sai hän
niistä ottaa jonkuun pienemmän ja koetella kopioita sitä. Tämä oli
vieläkin huvittavampaa! Lyijyspännällään koki hän sitte niin tarkkaan,
kuin mahdollista oli, tehdä paperille samanlaisia huoneita, puita ja
eläimiä, kuin isän teoksessakin oli, ja äitin suureksi iloksi
onnistuiki hänelle yrityksensä välistä oikein hyvästi.

Kuvain piiruaminen oli Willen paras huvike; aina lopetettuaan lukujen
laskennon piirusi taululleen linnun, koiran eli huoneen, ja pieniä
monenlaisia kuvia oli pännällä tehnyt ololta kirjoitus-kirjaansa. Usein
varoitti äiti häntä laimiinlyömästä tärkeempiä asioita, mutta ei
kumminkaan rohjenut kieltää häneltä parasta huvitustaan, pelosta
kielolla tukahuttavansa hänen taipumusta.

Ja siinä tekikin oikein, sillä Wille oli varsin ahkera; kahdeksan
vuotiana luki hän aivan selvästi, kirjoitti sanat virheettömästi ja
helposti laski lukuja.

Sydämen ilolla kuvaili äiti itselleen, miten poika vasta oli
varmistuva maalaus-mahtissa, kuinka hän matkusti Italian maahan,
johon kaikki taideniekat rientäävät saamaan korkeampaa oppia suurten
vanhan-aikuisten mestarien teoksista, ja kuinka häneltä, sieltä jälleen
palattuaan mainiona maalaajana, rikkaat tulivat tilaamaan kalliita
kuvia, ja kuinka hän oli kaunistava kirkkoja hartauutta herättävillä
tauluilla.

Huvittavaiset olivat nämät mietteet; mutta Kaikkivaltiaan sallimuksesta
kääntyvät asiat toisinpäin; äiti tuli kivuloiseksi, ja herkeämättä
työstään sekä lääkärin neuvoa kysymättä poti hän monta kuukautta
yskä-tautia. Kuin vihdoin -- mutta varsin myöhään -- oikean tilansa
tuli tuntemaan, niin katkerat kyyneleet virtasivat silmistä
ajatellessaan sitä kurjuutta, mihin lapsensa saattoi joutua, kuin itse
ei enään ollut häntä neuvomassa ja varoittamassa.

Mutta oli sydämessään nöyrä ja luotti Jumalan armoon. Hän rukoili
usein: "Taivaallinen Isä, jos mahdollinen on, niin menkään tämä kalki
minusta, tapahtukoon kuitenkin sinun tahtosi, ja ei minun!" Rukouksesta
saatuansa rauhan ja tuntein taudinsa pahenevan, laski hän täydellisellä
luottamuksella lapsensa onnen Jumalan käsiin ajatellen: Jumalasta on
hänelle aina oleva parempi turva, kuin minusta koskaan taitaa olla.

Kesällä, eräänä tyynenä ja kauniina iltana otti äiti Willeä kädestä ja
vei hänet kanssaan hautaus-maahan isän haudalle. Tässä istuikse äiti
viherjöitsevälle kummulle ja lausui, että Jumala kohta oli ottava
hänenki pois, että hän kentiesi jo ennen moniaita viikkoja lepäisi maan
povessa isän vieressä ja että Wille sitte olisi yksinään maan päällä.
Wille-parka! Sangen syvään koski häntä nämä äidin sanat! Isä oli
häneltä otettu pois, mutta silloin oli vielä pieni ja ero ei ollut
hänelle niin katkera -- mutta äiti, hyvä äitinsä, johon oli kiinitetty
hellimmällä rakkaudella, -- että erota hänestä oli niin erittäin outoa,
ettei sitä voinut käsittää. Itkein äitinsä sylissä rukoili hän: "Älä
äitini kuole! taikka ota minut kanssasi, minä tulen kerallasi isän ja
Jumalan tykö!"

Nyt täytyi äidin lohduttaa poikaansa, ja tekikin sen. -- Siihen antoi
Jumala hänelle voimia, niin että löysi sanoja lapsi-raukan
lohdutukseksi. Hän puhui niin hennosti, niin vakuuttavasti, että pojan
silmät jälleen kirkastuivat ja sydämen tykitys lakkasi. Tieto että
Jumala oli oleva hänelle isän sekä äitin siassa, selkeni ja paistoi
hänelle kirkaasti.

"Et jää yksinäsi!" vakuutti se hurskas vaimo. "Jaa, Jumala on
kanssani!" sanoi lapsi sydämessään. -- Paljon puhui äiti vielä pahain
haluin vallasta ihmisessä, mutta myöskin Jumalan voimasta auttamassa
heikkoja näitä haluja vastaan, ja että ihmisen pitää Jumalalta apua
lakkamatta rukoileman, hän selitti itsepäisyyden, valhettelemisen
olevan vikoja, jotka saattavat ihmisen turmellukseen; hän sanoi
pojalleen sydämen olevan ikään kuin valkean lehven, joka kerran
saastutettu, työläästi takaisin saapi entisen puhtaudensa. -- Näitä
äitinsä pyhiä sanoja kuunteli poika tarkasti, ja ne kätkeytyvät syvästi
hänen sydämeheensä.

Pääkaupungissa asui muuan isä-vainaansa omainen, ainua jolla oli sen
verran varaa, että taisi ottaa äitin kuoltua pojan luokseen. Hän oli
suutari. Tälle kirjoitti se kovin sairastava vaimo ja rukoili häntä
rupeemaan lapsensa hoitajaksi ja pitämään huolta sen kasvatuksesta,
niin kohta kuin lapsi jäi äidittömäksikin. Naapuri, eräs leipuri,
lupasi joko itse saattaa pojan pääkaupunkiin eli laittaa hänet sinne
jonkuun toisen luotettavan miehen keralla. Näin pääsi äiti siitä
huolesta; hän oli poikansa edestä tehnyt mitä voi; lopun huolen heitti
Jumalan haltuun. Moniaita päiviä sen perästä kuin olivat hautaus-maalla
täytyi hänen, ehkä vastenmielisesti, sioittua vuoteesen, -- josta ei
enään noussut. Pappi kävi ripittämässä ja antoi hänelle Herran
ehtoollisen. Hellästi rakastetun äidinsä tätä pyhää ja sydäntä
virvoittavaa ateriaa nauttiessa sai Wille laskeita polvilleen sängyn
viereen. Pojassa vaikutti tämä paljon; se ei koko elämänsä ajalla
mielestä haihtunut, mitä tässä näki ja tunti. Täydestä sydämmestä
kiitti hän Jumalata siitä lohdutuksesta, jonka poteva, kuoleva äidinsä
sai papin suun kautta.

Wille oli vasta kahdeksan vuotinen; tosin aivan nuori, mutta hetkiä
löytyy lapsen elämässä, joina hän selvästi käsittää ymmärryksen Jumalan
vakaasta, syvällisestä sanasta. Äidin maahanlaskiaispäivänä ilmoitti
leipuri pojalle, että hänen kohta oli lähdettävä suutarin tykö. Tämä
ilmoitus teki pojan surumieliseksi; mielellään olisi jäänyt pieneen
koto-kaupunkiinsa, sillä siinä olisi toisinaan päässyt käymään
vanhempainsa haudalla. Siinä oli hänellä myöskin pieni ystävä, leipurin
poika. Tämä hyväluontoinen poika piti Willestä paljon ja autti häntä
usein pienissä asioissa.

Kuin kävi eräässä koulussa, jossa opetettiin viivanto-taiteessakin, ja
tietäin Willen tätä erinomattain rakastavan, niin oli sen oppimisessa
tarkka, Pani mieleensä kaikki temput, taitaakseen sitte kotona neuvoa
Willeä.

Näin sai hän Willen joka päivä koko tuntikaudeksi vetämään suoria
viivoja, tekemään kolme- ja neljäkulmioita, ja harjoittamaan itsiänsä
viivannossa, aivan niinkuin koulussakin tehtiin, joten Wille tulikin
tässä hyvin osaavaksi, vaikka hänellä ei ollut sen parempaa
oppimestaria.

Erota tästä pienestä ystävästä, Juliuksesta, oli Willelle järin
raskasta. Mutta hänen piti jättämän kaikki, kuin oli hänelle rakkahinta
maan päällä, ja matkata vento-vieraan miehen tykö.

Lähtö-päivä kodista oli määrätty ja aamulla varhain päivää ennen meni
hän jäähyväisille vanhempainsa haudalle. Haudan-kummulla oli kauniita
kukkasia. Äidin tapa oli ollut jokaisena merkillisenä päivänä istuttaa
ruukkuun pienen puun eli kukan, muistoksi semmoisesta päivästä; niin
teki hän kuin poikansa kastettiin, samoin kuin isä haudattiin, kuin
Wille rupesi puhumaan ja niinikään silloin kuin pani ensimmäiset rahat
säästökassaan, johon aikoi koota varoja, niillä kustantaaksensa Willeä
maalaus-taiteen koulussa. Näitä kasvia oli äiti huolellisesti vaalinut,
että tarpeeksi saivat sekä kostuketta että päivän-paistetta. Ikään kuin
kiitollisina tästä huolenpidosta kukoistivat ne ihanasti joka kesä, ja
olivat hoitajansa kuollessaki kukkia täynnä.

Wille oli pannut ruukut maahan, jonka alla vanhempansa lepäsivät.
Jokapäivä keräsi hän kukkia läheisiltä nurmeilta, ja teki niistä
seppeleitä, joilla myös koristi haudan. Hyvältä hajahtivat kukat, ja
niiden päällitse lenteli lintuja ja perhosia. Kun tämä orpo-poika nyt
tuli viimeisen kerran kukka-tarhaansa, lankesi hän itkein polvilleen ja
rukoili hartaasti Jumalata. -- Sitte nousi hän ylös, istuikse toiselle
haudan-kummulle, otti taskustaan paperia ja lyijys-pännän ja piirusi
kuvan vanhempainsa haudasta. Saatuaan sen valmiiksi, suuteli hän sitä
ja ratkesi taas itkemään haikiasti. Äkillinen rapaus säikäytti häntä.
Hän katsoi taaksensa, siinä seisoi vieras herra, joka jo kauan oli
pitänyt poikaa silmällään. Wille nousi seisalleen, herra nyykähytti
hänelle ystävällisesti päätään ja kysyi:

"Ken lepää tuon kukka-kummun alla?"

"Isäni ja äitini!" vastasi poika.

"Isäsi ja äitisi?" sanoi vieras vesi silmissä ja lisäsi: "Poika-parka,
minkä rakkauden aarteen ovat tuohon sinulta haudaneet; -- kuka nyt
pitää huolen sinusta?"

"Huoltajani!" vastasi poika.

"Se on hyvä lapseni; Jumala on niinmuodoin antanut sinulle johdattajan.
Pyydä aina noudattaa hänen mieltään ja ole kuuliainen sekä ahkera!"

"Niin, hyvä herra, mielin ollakin!"

"Sitte iloitseevat sinusta vanhempasikin taivaassa, sieltä nähdessään
olevasi hyvä lapsi."

"Jaa, tiedän sen!" sanoi Wille. "Äitilleni lupasinki ennen kuolemataan
aina olla hyvä!"

Vieras herra katsoi liikutuksella pojan silmiin, joiden kirkkaus
osoitti hänen puhuvan täyttä totta, ja laski siunaten kätensä lapsen
pään päälle ja sanoi:

"Mihin uskollisuus juurtuu, siihen kasvaa Jumalan siunauksesta
hedelmä-puu!"

Iloisella hämmästyksellä silmäili poika vierasta; äiti oli usein pannut
siunavan kädensä hänen kähära-tukkaisen päänsä päälle; se oli hänestä
niin hyvää taas tuntea käden siinä; mutta sanoja ei ymmärtänyt.

"Lausettani et taida käsittää?" jatkoi vieras. "Sentähden tahdon
selittää sen sinulle. Kun istutat oksan maahan, niin se tekee juuria;
sinä kastelet sitä, ettei pääse kuivamaan; Jumala antaa auringonsa
lämmittää, kasteen, sateen virvoittaa sitä; -- niin se kasvaa ja tulee
suuremmaksi, kunnes suuri kaunis puu seisoo edessäsi. Kun ihminen
päättää ruveta olemaan hyvä ja hurskas, niin istuttaa hän tämän
päätöksen sydämmeensä, niinkuin pieni oksa pannaan maahan; hän
harrastaa olla päätöksessään uskollinen, ja uskollisuus juurtuu hänen
sydämmessään. Tämä on Jumalalle otolliista, ja tätä siunaa Hän; ja
samoin kuin Hän päiväpaisteella lämmittää sitä pientä vesaa, virvoittaa
sitä kasteella ja sateella; samoin lämmittää hän ihmisen sydäntä
rakkauudellaan ja sallien hänelle monenlaisia kohtauksia
vahvistaa hänen uskollisuuttaan, kunnes se seisoo voimakkaana ja
vahvana, kuin puu, josta puhuin. -- Hyvä sille ihmiselle, jossa tämä
lauseeni toteutuu!"

Nyt käsitti Wille tarkoituksen vieraan kauniista ja merkillisistä
sanoista, ja se oli hänestä ikään kuin olisi Jumala nyt ensikerran
virvoittanut hänen uskollisuuttaan, jonka sydämmessään oli luvanut.
Vieras taisi arvata mitä pojan mielessä oli, hän ei tahtonut hämentää
sanainsa vaikutusta, vaan jätti pojan ajatuksiinsa ja läksi kävelemään
hautaus-maalla.

Kuin hän vähän ajan perästä palasi, istui Wille taas vanhempainsa
haudalla. Hän ei enään itkenyt; rauha, joka luottamusta Jumalaan aina
seuraa, kuvasti hänen kasvoistansa; kädessään piti hän piirustusta,
jonka oli tehnyt itselleen muistoksi ja katseli sitä.

Vieras läheni taas häntä, ja kysyi ystävällisesti: "aivotko väritä
piiruamasi kuvan? se koristaisi sitä, kukat saisivat siitä luonteamman
näön ja koko tekosi olisi kauniimpi!"

"Minulla ei ole värilöitä," vastasi poika; "enkä osaakkaan maalata,
mutta katsellessani piirustustani kuvailen mielessäni kaikki kukat
kirjaviksi."

"Anna, lapseni, minulle paperisi!" sanoi herra, "minä panen kukkiin
värin; illan-suussa saat tulla perimään sitä ravintolasta, jossa asun
kammarissa N:o 1, siellä saat myös kertoa minulle enemmän
vanhemmistasi!"

Herra meni pois ja Willekin palasi kohta sen jälkeen kotiin.
Iltapuolella meni hän ravintolaan ja kysyi isännältä kammaria, johan
herra oli käskenyt hänen tulemaan: Mutta isäntä, antain hänelle
sinetillä lukitun kirjeen, sanoi, että vieras oli jostakusta syystä
täytynyt kiireellä matkusta pois, ja lähteissään jättänyt kirjeen
annettavaksi sille pojalle, joka iltapuolella tuli häntä kysymään.

Tämä ystävällinen herra oli niinmuodoin poissa: siitä oli Willen paha
mieli! Kuinka mielellään olisi poika hänelle puhunut vanhemmistaan,
joista hän oli sanonut tahtovansa saada tietoja! -- Wille otti
kirjeensä ja astukseli hiljalleen kotiin. Sillä hyvällä herralla mahtoi
aika olla tiukassa; mutta lupauksensa oli pitänyt; kirjeessä löysi
poika tekemänsä kuvan värittynä ja takapuolella oli kirjoitettu: mihin
uskollisuus juurtuu, siihen kasvaa Jumalan siunauksesta hedelmä-puu.

Moniaita viikkoja kului; Wille oli jo isänsä sukulaisen, suutarin
luona, ja hänestä itsestäänkin piti tulla suutari; tämä ei ollut
hänelle mieleistä ja kirjoitti siitä ystävälleen:

    Hyvä Julius!

    Minä lupasin toisinaan kirjoittaa sinulle ja tahdon myös pitää
    sanani, kuin ei vaan mestari toruisi että menetän aikaa. Minä
    kutsun häntä aina mestariksi, niinkuin sällikin tekee, sillä
    hänelle on mahdotointa uskoa olevansa setä; eihän setä voi
    kaiket päivät torua! Oi, hyvä Julius! minun on kovin ikävä!
    kuinka toisin eikö kuitenkin ollut olla hyvän äitini luona! --
    Minä olen nyt suuressa kaupungissa; mutta mitä hyvää on minulle
    niistä monista komeista huoneista? Paljoa ennen olisin rakkaassa
    pienessä kaupungissamme, hyvän äitini tykönä. Se on tosi, hän ei
    asu enään siellä, hän lepää isäni kanssa ulkopuolella kaupunkia,
    viherjöitsevässä hautaus-maassa -- -- Hyvä Julius, mene sinne
    ja vie minulta terveisiä vanhemmilleni ja sano heille jokapäivä
    rukoilevani Jumalata, että Hän tekisi minun oikein hyväksi ja
    hurskaaksi, jotta pääsisin taivaaseen ja he kernaasti siellä
    lapsenaan ottaisivat minun vastaan.

    Usein itken minä täällä. Mestari on aina vihainen, eikä minulla
    olekkaan halua tekemään kenkiä; ennen käyn paljain jaloin kaiken
    ikäni! Mitäs luulet, uunin takana on suuri joukko rikkinäisiä
    kenkä-rania, joita pitää paikkaamani; luulen kaikkien ihmisien
    kaupungissa lähettävän rikkinäiset kengänsä meille korjattavaksi.
    Kadulla kävellessäni katson aina ihmisten jalkimia, jos niissä
    näen reijän, niin pelästyn, sillä tiedän sen olevan minun
    paikattavani. On niin ikävä korjailla vanhoja kalseita kenkiä.
    Ennen piirustelisin. -- Mutta et usko kuinka äkäinen mestari on,
    kuin piiruan! Minulla on aina syden pala taskussani, ja kuin on
    aikaa, niin kohta vedän pari viivaa. Mitäpä luulet siitä, eräänä
    päivänä piirusin minä rouvan kuvan, sillä välin kuin mestari oli
    selin minuun ja leikkasi keltasien tohvelien tarpeita. Minä tein
    kuvan pöytään, sälli nauroi ääneensä sille, mestari lensi ylös
    istualtaan, näki kuvan ja laski minua tohveli nahoilla molemmin
    puolin korvalle -- Minä itkin vielä sittekin, kuin kipu jo oli
    ohitse; sillä olin pahoilla mielin siitä, että kuvasin rouvan
    pitkällä nenällään ja että sälli oli sille nauranut; olenkin
    pyytänyt rouvalta anteeksi.

    Tämän kirjeen saat eräältä räätäliltä, joka ompeli harmaan
    nutun mestarille; hän matkustaa moniain päiväin perästä pieneen
    kaupunkiimme ja minä pyysin häntä ottamaan myötänsä tämän kirjeen;
    palkinnoksi olen luvanut paikata parin saapaita hänen pojalleen,
    joka on liian vallatoin. Rakasta, Julius, aina

                                               ystävätäsi Willeä.

    Kastele myöskin, rakas Julius, joka ilta kukkiani haudalla, ei ne
    saa lakastua. Vieläkö ruusun-kukka kukoistaa? Pyytä isältäsi lupaa
    saada talveksi ottaa ne pienet puut ruukkuneen leipä-puotiin; siinä
    on aina niin lämmin, etteivät suinkaan kylmety; kaikki kuivat
    lehdet pitää noukkimasi pois; niin teki äitini aina.

    Kuuleppas, luulen sällimme olevan huonon ihmisen, sillä hän
    valehtelee usein. Äitini kielsi minua niin yksivakaisesti
    valehtelemasta. Eipä se mies ole muutoinkaan mieleiseni, vaikka
    aina on ystävällinen minulle. En vielä voikkaan pitää kestään
    ihmisestä niin paljon kuin sinusta -- ja vielä vähemmin niin paljon
    kuin äidistäni. Minulle ei olekkaan kukaan hyvä, ei mestari,
    eikä rouva, minua torutaan ja sysitään yhä. Ei kukaan suutele
    minua, kuin sanon hyvää huomenta, eikä kukaan siunaa minua maata
    pannessani. Oi, äitini, miksi olet poissa! --

    Tervehti isääsi, hän oli aina niin hyvä, monta vehnä-leipää lähetti
    hän potevalla äidilleni. Jos minusta kerran tulee maalaaja, niin
    kaikesta siitä hyvästä, kuin hän on tehnyt, palkitsen hänet;
    ehkä vielä tulen rikkaaksi, sillä eihän sitä kukaan tiedä, mitä
    vasta tapahtuu. Suutariksi en rupea! Voi hyvin; olen kolme aamua
    kirjoittanut tätä kirjettä, vähän kunakin päivänä.

Lakalla pani Wille kirjeensä kiini ja lähetti sen räätälin
keralla. Poika-parka! Surullinen oli hänen kirjeensä ja tilansa
olikin hyvin vaikia. Koko elämänsä oli peräti toisenlainen, kuin
ennen kotona äidinsä luona. Aamuilla tuli äiti hänen pienen vuoteensa
luoksi ja herätti häntä suun annilla; täällä tuli mestari hänen
makuu-huoneseensa, nykäsi häntä käsivarresta ja kiljasi: "etkö nouse
ylös, vai pitääkö sinua kepillä auttamani sängystä?" Äidinsä keitti
hänelle aamiaiseksi maitoa, jota leivän kanssa sai nauttia puhtaasta
vatisesta. Täällä annettiin hänelle määrän jälkeen rikkinäisessä
kiviastiassa vesivelliä ja siihen pala kovaa leipää!... Ruoka-laitosta
vastaan ei hänellä kuitenkaan ollut mitään sanomista, mutta poika-rukka
ei koskaan saanut siitä tarpeeksi asti; kasvava lapsi tarvitsee paljon
ruokaa tullaksensa ravituksi. Äidin halpa, mutta ravitseva päivällinen
asetettiin hänelle siisteissä astioissa pöydälle, johon oli levitetty
puhdas liina. -- Nyt kuin mestari rouvineen meni rualle, laitettiin hän
kyökkiin; siellä oli liedellä talrikillinen ruokaa hänelle, ja siellä,
savun kiertäissä veden silmistä, piti hänen syödä vähän ateriansa.

Kerran rohkeni hän rouvalle ilmoittaa, että hänellä vielä oli nälkä;
mutta siitäpä nousi tora ja mestari kysyi, oliko hänellä rahaa maksaa
niin paljosta ruasta; jaa, vihoissaan ajoivat he hänen porstuaan, niin
ettei toisen kerran tohtinut sanaakaan virkkaa, vaikka nälkä kirveli
sydämmessä. Perästä puolenpäivän joivat mestari ja rouva kahvia
suuresta pannusta, ja tämä muistutti pojalle sitä kirkasta pientä
pannua, josta hänen hyvä äitinsä, hänelle suureksi iloksi,
sunnuntai-aamuina kaatoi hänen kuppiinsa hiukan paljon maidon sekaan.

Hyvän lemun antoi kahvi, maidon-päällinen oli paksu: Wille heitti monta
kertaa haluavan silmäyksen pöydälle, jossa pannu oli, ja jonka vieressä
istui mestari rouvineen mukavilla tuoliloilla; kuppien ja lusikkain
kalina soi hänen korvissaan viehättävästi; sillä neljä tuntia oli
päivällisestään kulunut ja hänellä oli jo kauan ollut nälkä. --

Vasta sitte, kun kahvi-pannu ja kupit olivat korjatut pois, toi rouva
pojalle pienen voileivän. Iltaseksi oli taas velliä ja, syötyään sen,
laitettiin hän tavallisesti viemään valmiita saappaita ja kenkiä
niille, jotka semmoisia olivat teettäneet.

Toisinaan lähetettiin häntä jo päivällä, ja tämä oli hänelle aivan
mieleistä.

Nyt taisi hän muutamiksi minuutiksi seisahtaa katselemaan
vaski-piiroksia kirja-kauppoin ikkunoissa. Tästä oli hänelle suuri
huvitus! Silmillään tahtoi hän oikeen syödä kuvat. Jonkuun kerran
viipyi hän liian kauan, josta kotia tullessaan sai mestarilta
selkäänsä; ei kuitenkaan voinut kieltää itseltään tätä huvitusta, ja
keksi keinon saada katsella kuvia -- tulematta myöhään kotiin. Hän
juoksi katuja myöten, kuin olisi häntä takaa ajettu, seisahtui
hengästyneenä ja hiessä ulkopuolelle kirja-puotien koristettuja
ikkunoita, levähti siinä vähän ja juoksi taas toisen kirja-kaupan luo
-- ja niin teki hän, kunne tuli matkansa päähän; kotia juoksi hän
samalla tavalla.

Kerran kuin oikein uuvuksissa tuli kotiin, vapisivilla käsillä tarttui
työhön ja hengästyneenä istuikse vastapäätä sälliä, sanoi tämä
kevytmielinen veitikka hänelle: "olet, Wille, oikeen yksin-kertainen,
kuin juokset niin kovaa! jos haluat katsella kuvia, niin seisahda,
mutta käy sitte vitkaan kotiin. Näethän kuinka toiset suutarin
oppipojat viheltäin ja laulellen, saappaat olalla, hätäilemättä
käveleevät pitkin katua. Kuin mestari uhkaa, niin sano, että täydyt
odottaa siltä eli siltä herralta rahaa, -- tahi että se eli se rouva ei
ollut kotona ja piika käski sinua odottamaan sen kotia tuloa, jotta
kohta saisi koetella kenkiä, eli jotain semmoista."

Työ putosi Willen kädestä; suurilla silmillä katsoi hän hämästyksissä
sälliä. "Mutta -- olishan se -- vale!" virkkoi hän hiljaan, sillä
tuskin rohkeni hän näin sanoa.

"Vale se tosin olisi!" vastasi sälli; "mutta etköhän osaa valehdella?"

Poika punehtui, ja hänen otsaansa nousi hiki. "Minä -- valehdella en
suinkaan!" vastasi hän suoraan.

"Miksi et?" kysyi hänen kevytmielinen neuvon-antajansa.

"Äitini on kieltänyt!" sanoi Wille senmuotoisella vakavalla äänellä,
että sälli, vaikka oli jo paljon turmeltunut, vaikeni ja jatkoi
työtään, houkuttelematta sen enemmän poikaa. -- Moniaita minuuttia
myöhemmin tuli mestari ulkoa sisään ja alkoi torua, josta syystä puhe
myöskin täytyi lakata.

Kerran laitettiin Wille viemään parin kauniita jalkimia ulos
kaupungista yhteen niistä somista taloista, joihin kaupungin
varakkaammat asukkaat muuttaivat kesäksi. Kuin hän kiirehti pulskeiden
kartanojen sivutse, lykkäsi iso koira, joka juoksi kadun poikki,
yhtäkkiä hänet suinpäin maahan. Nykyjään oli satanut, kadun-ojat olivat
ropakko-vettä täynnä ja valkeat silkki-kankaasta tehdyt kengät, joita
kantoi kädessään, putosivat semmoiseen veteen.

Kauhistuksella näki Wille likasen veden juoksevan niiden koreiden
kengäin päälitse, joista hänen kotiin piti tuoman kokonaisen thalerin,
hätäisesti pisti hän kätensä ojaan ja otti kengät sieltä, mutta
myöhään; ne olivat jo pilaantuneet. Wille ratkesi itkuun.

Toisella puolen katua olevan huoneen avonaisessa ikkunassa seisoi eräs
herra; hän kumarsiikse ulos karistamaan tuhkaa sikaristaan, hoksasi
itkevän pojan ja kysyi häneltä ystävällisesti: "mintähden itket?" --
Wille näytti kengät, ja herra ymmärsi, enempää kysymättä, koko asian.

"Mikä hinta oli kengillä?" kysyi hän säälien poikaa.

"Mestari käski niistä vaatimaan kokonaisen thalerin", vastasi poika,
pyyhkien nuttunsa liepeellä kenkiä.

Ikkunasta putosi thalerin kappale. -- "Lahjoitan tuon sinulle," sanoi
herra, "ja tässä on vielä pieni kirkas hopia raha peljästyksestäsi."

Pieni raha myös putosi kadulle; herra katosi ikkunasta, ennenkuin Wille
kerkisi häntä kiittää. Kohta jälkeen näyttiikse samasta ikkunasta pieni
tyttö, noin kuuden eli seitsemän vuoden vanha; käsivarrella oli nukki,
melkein niin kookas kuin kantajakin; lapsi katsoi ikkunasta poikaa ja
juoksi taas tiehensä.

Wille odotti vielä moniaita silmänräpäyksiä; hän toivoi saavansa nähdä
sitä hyvää herraa, mutta tämä ei enään tullutkaan ikkunaan ja pieni
ystävämme täytyi kääntyä kotiin.

Tullessaan työhuoneesen ärjäsi mestari: "minkäs näkönen olet, lurjus?
Kasvosi ovat ryvettyneet kuin katu; olet kuin noen-nuohoja!" Näin
sanoen otti hän pojan käsivarresta kiini ja vei hänet vaimonsa peilin
eteen, joka riipui seinällä, ja tökkäsi Willen kasvot lasia vastaan.

Poika raukka oli pyyhkinyt kyyneleitä käsillään, joilla oli ottanut
kengät likasesta purosta ja kasvonsa olivat oikeen kirjavat. Nähtyään
peilistä minkä näkönen oli, unhotti hän kovan vastaan oton, ja rupesi
ääneensä nauramaan omaa näköään. Nyt sai hän vasta oikeen tuntea
mestarin kovaa kättä; hän sai selkänsä täyteen siitä että oli nauranut.
-- Ilo oli silmänräpäyksessä tiessään ja lapsi-parka seisoi vapisten
kovan, äkäsen miehen edessä.

"Missä on rahat kengistä?" kiljasi mestari hänelle.

Wille antoi hänelle thalerin ja pienen rahansaki, sekä kertoi kuinka
hänelle oli käynyt. Mestari pisti rahat taskuunsa ja huusi vaimolleen,
joka oli kammarissa: "kuulekkos! osta vehnäsiä kahdella rossalla! Olen
lahjaksi saanut rahaa, niillä pitää saaman jotain parempaa syötävää."
Sitten otti hattunsa ja virkkoi mennessään ulos: "Minä tulen välleen
takaisin; laita kahvi siksi valmiiksi!"

"No! en hullumpaa poikaa ole milloinkaan nähnyt, kuin sinä olet", sanoi
mestarin mentyä sälli hiljaan; "minkätähden annoit pienen hopiarahanki
hänelle? eihän kengät maksaneet enemmän kuin thalerin, olihan siis
liika raha sinun? Vehnäsistä et saa rahtuakaan."

Aina siitä, kuin sälli ensi kerran pyysi vietellä Willeä valehtelemaan,
ei Wille pitänyt sälliä uskottavana, vaan oli aina ollut lujana hänen
houkutuksia vastaan. Hän ajatteli: sälli ei ole hyvä ihminen, hänen
puhesiin en voi luottaa! Mutta nyt tällä kertaa oli pojan mielestä
sälli oikiassa. Olihan herra -- sanoi hän itsekseen -- lahjoittanut
minulle sen pienen rahan! Kuinka paljon vehnäsiä enkö minä olisi sillä
voinut ostaa -- eli -- mikä olisi ollut parempi -- minä olisin monta
päivää peräkkäisin voinut syödä sämpilän. -- Nyt sitä vastaan täytyy
olla joka päivä nälissäni. Toisen kerran olen viisampi; se hyvä herra
kummeksisi epäilemättä tuhmuuttani jos tietäisi mestarin nauttivan
hänen lahjaansa.

Vielä kauan mietti hän tätä asiata; vihdoin suuttui hän omaan
itsehensä, kun ei voinut unhottoa vehnäsiä, ja päätti ruveta
ajattelemaan jotain muuta. -- Jos edes olisin kiittänyt herraa hänen
suuresta hyvyydestään, sanoi hän itsekseen. Se kuitenkin pahoittaa
mieltäni ettei hän tiedäkkään, kuinka ilonen olen siitä, että mestarin
vahingon sain palkituksi. Nyt tiedän: se pieni tyttö oli vissiin hänen
tyttärensä, ja sen suurelle nukelle teen kengät.

Tämän päätöksensä täyttikin Wille. Illalla keräsi hän punasia nahan
paloja, jotka mestari oli viskanut pois, ja vei ne makuu-huoneseensa.
Hämärissä seuraavana aamuna nousi hän ylös ja leikkasi kengät. Ompeli
ohuen anturan, otti sinisen nauhan, jolla isänsä laukku, jonka oli
perinyt, oli kiini sidottu, ja reunusti sillä kengät, teki pienet
reijät ja pujotti nauhan niiden lävitse. -- Työnsä saatuaan valmiiksi,
tansasi hän kenkineen; kääri ne sitte kauniisti paperiin, pisti tukun
taskuunsa ja meni työhönsä, mieli hyvissään ettei mestarin tänäin
tarvinut herättää häntä.

Iltapuolella oli uudet kengät silkki-vaatteesta valmiit ja Wille
lähetettiin taas niitä viemään. Nähdessään talon, jonka ikkunasta herra
oli pudottanut hänelle rahaa, tykytti hänen sydämmensä ilosta; -- hän
seisoi nyt sen kohdalla ja näki ikkunan olevan auki.

Sepä oli hyvä! Hän otti pienet kengät taskustaan ja lyijys-pännän,
jonka äiti oli hänelle lahjoittanut ja jonka aina piti luonaan;
asettiikse pytingin leveille rappusille istumaan, ja piirsi sukkelaan
kenkien ympärillä olevaan paperiin pojan kuvan, jonka kädessä oli
kengät, siihen viereen suuren koiran, ja kirjoitti alle: Suutarin
Oppi-poika kiittää nöyrimmästi! Sen perästä meni keskelle katua,
viskasi kengät paperissa ikkunasta sisään ja taaksensa katsomatta
juoksi jonka jaksoi tiehensä. Silkki-vaatteesta tehdyt kengät vei
onnellisesti tällä kerralla, mihin olivat vietävät; rouva antoi uusia
töitä ja pitkän matkan tähden vähän juomarahaa. Lahjoituksesta oli
Wille oikein mielihyvissään, päätti tällä kerralla olla viisaampi ja
itse pitää lahja-rahat. Nyt ostan sämpylän, mietiskeli hän, ja riensi
katua pitkin toivossa kohta saavansa nähdä jonkuun leipä-puodin. Hän
nosti päätään ja hoksasi kirjakaupan. Nyt meni mielestä sekä sämpylä
että juomaraha, hän unohutti kaikki ympärillään, kuin silmiinsä edessä
oli kauniita vaski-piiroksia.

Voi, jos kumminkin osaisin tuommoisia kuvia tehdä! huokasi hän vesi
silmissä; mielelläni kopioitsisin tuon kerjäläis-ukon, joka riippuu
tuolla, eli tuon ison koiran... Kodissa teen niin, lohdutti hän
itsiään; nousen varhain ylös ja piiruan kerjäläis-ukon kuvan...
Pitkällä laihalla nenällä, silmät taivaseen päin, suu vähän auki, ikään
kuin hän puhuisi, pieni parta leuassa, päässä hiuskarvat harvassa,
hattu, jolla kerää almuja, -- jaa, minä piiruan kerjäläis-ukon! --
Kuinhan vaan olisi arkki paperia! -- Mutta onhan rahaa! -- -- Tämä kun
johtu mieleen, teki pojan iloseksi, hän lensi pois, osti paperia ja
palasi joutusasti kotiin.

Kengistä antoi rahat mestarille ja ilmoitti mitä uusia töitä rouva oli
tilanut.

-- "Etkö ollenkaan saanut juomarahaa?" kysyi mestari, jota pojan
rehellisyys päivää ennen oli huvittanut. -- Wille punehtui; hän katsoi
sälliin päin, joka seisoi mestarin takana; tämä viitoi pojalle, että
hänen piti vastaaman: en saanut.

Wille oli ääneti. Mestari kysyi uudelleen ja kovemmalla äänellä: "etkö
ollenkaan saanut juomarahaa?" Poika muisti että oli rahat jo päästänyt
ja ällämystyi vielä enemmän; sälli antoi taas merkkiänsä ja kun mestari
nyt käy kiini pojan olkapäähän ja ravistain kiljasi: "missä on
juomarahat, poika?" -- vastasi hän vapisten: "en saannutkaan
juomarahaa!"

Lapsi raukka, kiusaus oli liian suuri; usein on vaikia seisoa kiusausta
vastaan.

Mestari älysi miten asian laita oli, ja rankasi Willeä kovuudella, ei
parantaaksensa häntä, mikä aikomus on vanhemmilla lapsiaan kurittaissa,
vaan se suututti häntä, että poika oli käyttänyt juomarahat omaksi
hyväksensä. -- Mutta seuraus oli hyvä, lapsen omatunto heräsi.

Nyt oli lauantai-ilta ja Wille sai mennä kammariinsa; siellä itki hän
katkerasti. Jos äitini tämän tietäisi! ajatteli poika-parka; en hänen
eläissään koskaan puhunut valhetta, -- aina kielsi hän minua olemasta
vierain lasten seurassa; hän sanoi niistä saattavani oppia tekemään
sitä kuin ei ollut oikeen, ja että minun ensin oli tultava
ymmärtäväisemmäksi sekä opittava kiusa tuntemaan ja sitä vastaan
sotimaan! -- Voi, olen ilkeä lapsi! En enään millonkaan valehtele ja
joka päivä rukoilen: älä johdata minua kiusaukseen! -- Hän itki
ääneensä. Levollisemmaksi tultuaan otti hän paperin, jossa oli
vanhempain hauta kuvattu ja jonka tallelsi nahka laukussaan toisten
kuvien joukossa. Hän luki lauseen, jonka vieras herra oli kirjoittanut
paperin toiselle puolelle, ja kyyneleet vuotivat herkästi. Hän
heittiikse vuoteesensa ja nukkui vihdoin, mutta unessakin vielä itki.

Seuraavana aamuna heräsi aikaseen; mutta ei nyt ruvenut piiruamaan,
vaan otti toisen puolen paperi-arkistaan ja kirjoitti siihen
ystävälleen Juliukselle:

    Hyvä Julius!

    Minä rukoilen sinua, mene hautauus-maahan, -- kukat taitavat jo
    olla lakastuneet ja se kaunis hauta kolkon näkönen! -- Minun hyvä
    Juliukseni, ilmoita äitilleni että olen valehtellut; -- minä en
    enään ole hänen vilpitöin poikansa; vaan en koskaan enään tee
    sillä tapaa. Kuuleppas nyt kuinka oli! Eräs rouva antoi minulle
    juomarahaa ja ne tahdoin pitää omanani: se nyt ei vielä ollut
    synti, sillä olihan rouva ne lahjoittanut minulle, mutta kuin
    mestari niitä kysyi, vastasin minä en saaneeni mitään ja se oli
    suuri, suuri synti! -- Sinä tiedät kuinka eräs vieras herra
    koristi kuvani värilöillä; sinä tiedät myöskin hänen kirjoittaneen
    kuvapaperin toiselle puolelle: "mihin uskollisuus juurtuu, siihen
    kasvaa Jumalan siunauksesta hedelmä-puu." Minä pelästyin eilen
    kovasti sitä lukeissani! Minussa ei uskollisuus milloinkaan kasva
    tukevaksi puuksi, kuin valehtelen ... ja minä, kun jo uskoin sen
    juurtuneen! Se vieras herra selitti asian minulle niin kauniisti:
    Jaa, silloin luulin aina pysyväni uskollisena! -- On mieleni niin
    paha! -- Nyt hyvä Julius, täytyy lopettaa, sillä rouva on jo
    keittänyt vellini, minä kuulen tänne kammariini kuinka hän vispilöi
    sitä; minun pitä nyt mennä syömään. -- Huomen aamuna varhain
    kirjoitan vielä vähän.

    Seuravana päivänä:

    Tänäin on mieleni vieläkin raskaampi kuin eilen, sillä olen nähnyt
    Apostolin Pietarin kuvan, se oli näöltään, kuin nuhtelisi Jumala
    minua! -- Eilen illalla lähettivät minua ostamaan reunus-nauhaa;
    tieni vei erään kirjapuodin sivutse, minä seisahdin ja näin
    Pietarin, kuvattu itkevänä sitä, että oli kieltänyt Herransa!
    Vieressä olevan oven päällä oli kukko, se aukasi nokkaansa, juuri
    kun yrittäisi laulamaan.

    Minäkin rupesin itkemään, kuin näin kuvan, sillä ajatuksissani
    oli äitini edessäni ja kirkasti sen minulle. Ennen oli hän niin
    usein kertonut minulle tämän surullisen tapauksen. Joka kerta
    kuin vakuutin: en äitini koskaan valehtele, sanoi hän: lapseni,
    muista Pietaria! Hän oli luvanut Wapahtajansa edestä antaa vaikka
    hengensä, ja kumminkin kuin kiusaus tuli, kielsi hän Hänen
    kolme kertaa! Oi, kuinka murheelliseksi eikö se mahtanut tehdä
    Wapahtajata, että tietää Pietarin, jota niin paljon rakasti, olleen
    Hänelle petollisen: Hyvä Julius, minä itken niin katkerasti,
    kuin Pietarikin itki; olenha minäki tehnyt samalla tapaa; hän
    valehteli -- niin minäkin olen tehnyt. Mutta tästedes tahdon olla
    kavahtavainen ja varallani kiusaa vastaan. Jaa, niinkauan kuin
    äitini vielä eli, sanoi hän monta kertaa: kas tuo, Wille, on
    kiusaus, ole varallasi; Nyt ei kukaan niin neuvo minua, vaan täytyy
    itseni huomata, kuin kiusaaja tulee. Kuinka hyvä siis, että Kristus
    on opettanut meitä rukoilemaan: älä johdata meitä kiusaukseen! --
    Niin aivon jokapäivä rukoilla Jumalata.

    Jää hyvästi, hyvä Julius, mene pian hautaus-maahan ja tervehti
    isääni ja äitiäni!

    Minä lähdetän tämän kirjeen postissa; mutta minulle ei ole
    posti-rahaa. Isäsi on rikas, pyydä häntä lunastamaan kirje. Kun
    tulen isoksi korjaan maksotta hänen saappaansa, -- tahi kukaties
    tulee minusta vielä maalaja, ja sitte maalaan hänelle kauniin
    leipuri-taulun, keskelle monenlaatusia vehnä-leipiä ja ympärille
    pieniä rinkilöitä, joita molemmat syömme mielellämme.

                                        Uskollinen ystäväsi Wille.

Wille lähdetti kirjeensä ja tuli sen perästä levollisemmaksi; hän oli
tottunut äidilleen puhumaan kaikki; nyt, kuin oli kirjoittanut
ystävälleen ja pyytänyt häntä menemään hautaus-maalle ja siellä
kalliille haudalle kertomaan mielipiteensä, sai hän sydämmensä
levollisemmaksi. Rikoksensa tunnustaminen on ensimmäinen askele
parannukseen; kuin oikein selvästi älyämme pahuuden luonnon, niin
kauhistuttaa meitä ja pelkäämme syntiä.

Kerran lähdetti mestari Willen erääseen kylään, noin parin virstan
päässä kaupungista. Oli muka tehnyt eräälle rouvalle, joka asui siellä
olevassa hovissa, pienet saapaat, jotka pojalta itseltään pitivät sinne
vietämän. Kolme tuntia halvan päivällisensä jälkeen oli Wille lähtenyt
kotoa; hänen oli nälkä ja tiesi vasta myöhään kerkiävänsä takaisin, ja
että silloin välipalan aika jo ammon oli ohitse. -- Hän mietiskeli
surulliista oloansa ja vertaili nykyistä tilaansa entisiin päiviin,
jolloin oli yhdessä äitinsä kanssa.

Semmoiset ajatukset saattoivat hänen murheellisena itsekseen sanomaan:
Ah, minä tosin olen onnettomin lapsi maan päällä.

Hän oli käynyt joutusasti ja likeni nyt kylää; näki jo hovin, jonka
suuri pytinki oli toisia huoneita paljon korkeampi, näki puutarhan
pitkän pysty-aidan ja rupesi astumaan vielä joutusammasti.

Yhtäkkiä seisahtui hän, sillä ojan reunalla maantien vieressä istui
pieni kärjäläis-tyttö rikkinäisissä vaatteissa, ja itki. Helmassa oli,
puoleksi peitettynä hajalliselta esiliinalta, lakeerattu pieni
arkkuinen, jonka kansi oli auki; arkun sisässä oli pieniä laatikkoja ja
kannessa neula-tyyny silkkisellä päälyksellä. Wille meni likemmäksi;
olihan hänki itkenyt ja sääli sydämmestään surevaa tyttöä. Hän istui
tämän pienen viereen pehmiälle nurmeelle ja, omista ajatuksistaan vedet
silmissä, kysyi: "minkätähden sinä itket?"

Pieni tyttö katsoi kummeksien poikaa, mutta ei vastanutkaan, vaan kysyi
häneltä sen siaan: "itkethän sinäkin? -- Onko sinunki nälkä?"

"Niin muodoin on sinulla nälkä?" -- sanoi Wille. "Voi, se on raskasta!
jaa, nälkä on minunkin. Mutta kuka auttaa sinua, minulla ei ole niin
mitään."

Moniaita silmänräpäyksiä kului molempain lasten itkeissä; Wille, joka
oli paria vuotta vanhempi tyttöä, alkoi jälleen puheen.

"Kuinka kaunis arkku sinulla tuossa?" virkkoi hän, "mitäs sillä aivot
tehdä?"

"Aivon viedä kaupunkiin myytäväksi," vastasi tyttö. "Äitini-äidillä ei
ole ruokaa meille, kuin on sairas, eikä enään jaksa kehrätä."

"Ja tuo arkkuinen on mummosi?" kysyi Wille taas.

"Ei," äänsi tyttö, "sen teki isäni minulle! Hän oli nikkari ja teki
kaikki kaapit ja tuolit talonpojille, niinikään ruumiin kirstut niille,
jotka kannetaan hautaan. Hän teki omankin kirstunsa, jossa hautasivat
hänet. Ah, kauan oli hän kipiä. Lääkäri, kun kerran näki hänet, sanoi
hänellä olevan hivutus-taudin.

"Isäni, sen kuultua, lupasi samassa tehdä itselleen ruumis-kirstun, ja
sen valmiiksi saatuaan, teki hän vielä muistoksi minulle tämän pienen
arkun. Liisa, virkkoi hän, tämä pitää pitämäsi tallella! -- Jaa, niin
sanoi isäni; ja -- nyt täytyy se myydä!"

Taas alkoi tyttö itkun ja Wille otti hänen esiliinansa ja pyyhki sillä
kyyneleitä poskilta. Vähän ajan päästä sanoi Liisa: "katsoppas
tarkempaan arkkuani, kuinka kaunis se on. Sisällä on neljä laatikkoa,
kaikilla pieni kansi, jotka saapi nostaa ylös noista pienistä valkeista
luu-nupuista, ja kannessa on neula-tyyny, -- näethän kuinka silkkinen
päälys hohtaa. Tuon tilkun oli rouva, neuloisansa hametta tyttärensä
tyttärelle, heittänyt ulos hovin ikkunasta; minä näin hänen sitä
neulovan, sillä silloin oli meillä kanoja ja minä myin munia. Tilkun
otin minä maasta ja aivon pitää sen tallella, mutta isäni teki siitä
neula-tyynyn."

"Eikö kukaan sitte voi antaa sinulle ruokaa?" kysyi Wille, "niin että
saisit pitää arkkusi."

"Ei kukaan," vastasi Liisa; "tolparit ovat meille antaneet leipää ja
potaattia; mutta ne ovat itsekin köyhiä. Sen jälkeen kuin aamulla
naapurin Mikko antoi palan leipää, en ole mitään syönyt. Mummo itse
sanoi: mene, Liisa, arkkunesi kaupunkiin! muutoin kuolemme nälkään;
sinun pitää myymäsi isäsi lahja!"

Vähää ennen oli Wille ajatellut: Ah, minä vissiin olen onnettomin lapsi
maan päällä! -- nyt näki että pieni Liisa oli vieläkin onnettomampi.
Saihan hän itse määrätyllä ajalla aamiaisensa, päivällisensä ja
iltasensa, Liisa sitä vastaan eli siitä mitä sai köyhiltä naapureilta,
ja hänellä oli pääliseksi sairas mummo, joka oli niinikään apua vailla.

Nyt aikoi tyttö-parka myydä ainuan omaisuudensa, jonka oli saanut
isä-vainajaltaan muistoksi... Voi, ajatteli Wille, kuinka raskasta, jos
täytyisin myydä isäni piirustukset! Minä olen kuitenkin oikeen
onnellinen! -- Pitää aina muistamani tätä pientä tyttöä, kuin minulla
kotonani on nälkä. Hän oli melkein jo unhottamaisillaan oman nälkänsä;
mutta tyhjä vatsansa muistutti kurinalla häntä siitä; samalla kertaa
kuului samanlainen valitus tytön tyhjästä vatsasta, ja tämä yhtäläisyys
sai lapset unhottamaan kyyneleensä; molemmat purskahtivat nauramaan.
Muutos surusta iloon on lapsille keviä; totuuden tästä huomaitsi Wille
nyt.

"Ah!" äänesi hän, "hyvä äitini sanoi minusta aina, että taidan itkeä ja
nauraa samalla kertaa! kuuleppas Liisa," jatkoi hän puhettaan, "kun nyt
kerran olemme iloiset, niin emme me enään saa itkeä, kas tuossa, ota
esiliinasi, pyyhi pois kyyneleet, yksi riippuu silmäripsissä, toinen
poskella; -- kas niin, nyt ei kukaan taida tietää sinun itkeneesi. --
Ei sinun ole tarves myydä arkkuasi, minä uskon Jumalan sinulle antavan
ruokaa. Jumala on laupias; äitini sanoi usein, kuin kaikki omat neuvot
ovat lopussa, niin pitää kaikesta sielusta ja mielestä rukoiltaman
Jumalata, niin sitten auttaa Hän totisesti! -- Kuuleppas, Liisa,
rukoile kanssani; vissiin tulee sitte jokuun tuomaan sinulle ruokaa,
eli löydät sinä mansikoita eli jotain muuta; -- Äitini sanoi Jumalan
aina kuulevan sen rukouksen, joka ei ano jotain pahaa!" Liisa silmäili
uutta ystävätään lapsellisella luottamuksella; mummo oli opettanut
häntä rukoilemaan ja hän oli usein kuullut isänsä tautivuoteellaan
pelastusta rukoilevan. Hän suostui siis kohta esitykseen ja molemmat
lapset lankesivat nurmeelle polvilleen.

Wille sanoi: "Hyvä Jumala, minä rukoilen sinua, anna Liisalle ruokaa!"
-- Iloisella toivolla nousivat lapset jälleen ylös, Wille kädet vielä
ristissä; hän katsoi suoraan eteensä ja ajatteli: kyllä Hän auttaa; --
Liisa katsoi ylös pilviin päin; hän luuli nyt mannaa satavan, niinkuin
Israelin lapsille korvessa, josta mummo oli hänelle kertonut. Mannaa
tosin ei satanut, mutta jotain tapahtui, kuin ihmiset kutsuuvat
sattumuseksi.

Hovin rouvalla oli alju korppi; se oli tunnettu varkauksistaan ja oli
sentähden kaikilta hovissa pidettävä tarkalla silmällä; erittäinki piti
kyökkipiian olla varallaan, sillä kun hän vaan vähäksi aikaa joudu pois
pöydän tyköä, jossa oli leipää eli lihaa, niin samassa oli korppi siitä
ottamassa jonkuun palan.

Samana päivänä kuin lapset kohtasivat toisensa maantiellä odotettiin
hoviin vieraita; rouva oli ruoka-kammarissa ja leikkasi paistia ja sian
lihaa, jotka olivat aivotut iltaseksi.

Korppi hyöri hänen ympärillä ja noukki pieniä paloja, joita hän viskasi
sille. Yhtäkkiä tuli piika rouvaa hakemaan ja tämä lähtiki ruoka
kammarista ulos, unhottain ottaa linnun myötänsä. Varas oli kentiesi
kauan odottanut tätä tilapäätä, sillä tuskin oli rouva sulkenut oven,
kuin se jo hyppäsi pöydälle, sieppasi käyrällä noukallaan ison
kappaleen paistia ja lensi ikkunasta tiehensä. Sitä oli usein rangaistu
varkauksistaan, ja monta kertaa oli siltä saalis otettu pois;
päästäksensä nyt rauhaan, lensi se puutarhan poikki kauaksi pellolle,
jossa asettautui pientareelle, lapsia hoksaamatta, likeelle heitä. "Ah,
katsos tuota onnellista lintua!" kiljasi tyttö, kun näki sen suuren
paistin kappaleen, joka oli korpin kynsissä. Korppi, jolla oli paha
omatunto -- luontokappaleetkin osaavat olla arkoja, kuin tietäävät
tehneensä pahaa, peljästyi lapsen äänestä, sillä luuli itsiänsä
ajettavan takaa; lensi pois ja jätti saaliinsa.

"Tuon on nyt Jumala lähdettänyt sinulle Liisa!" huusi Wille; "nyt saat
syödä itsesi kylläiseksi, etkä tarvitse myydä arkkuistasi." -- Hän otti
sen hyvän paistin-kappaleen ja antoi sen tytölle.

"Tule, niin syömme sen yhdessä," vastasi tyttöraukka iloissaan, "onkos
sinulla veitsi, niin leikkaa se kahtia." -- "En minä tahdo siitä
vähääkän," vastasi Wille, "kotonani saan syödä. Vie se mummollesi,
olette molemmat nälässä ja teillä ei ole mitään iltaiseksi."

Tämä oli Willeltä hyvin tehty. Hänen oli nälkä, mutta ei syönyt
paistista, sillä hän muisti sitä vierasta ämmää, Liisan äidin-äitiä.
Hän kääri arkkuisen ympärille tytön esiliinan, keräili lehtiä, pani ne
paistin ympärille ja molemmat riensivät kylään.

Wille saattoi pientä onnelliista kumppaniaan sen kotiin, jouduttiikse
sitte hoviin, antoi rouvalle kengät, sai maksun ja palasi kaupunkiin.

Tämä tapaus painui syvästi hänen mieleensä ja sitä ajatteli hän kauan;
siitä kirjoitti myöskin ystävälleen Juliukselle seuraavan kirjeen.

    Rakas Julius!

    Taas kirjoitan sinulle, mutta kirjettäni en nyt kohta lähdetä,
    sillä isäsi taitasi olla pahoillaan, jos hän saisi maksaa niin
    monesta kirjeestä. Post-mestari sanoi minulle jokainuan maksavan
    neljä rossaa, isäsi täytyy siis myydä kymmenen vehnä leipää,
    ennenkuin saapi ne rahat kokoon. Räätäli on luvanut antaa tiedon,
    milloin tilaisuus on saada hänen kauttaan kirjani toimitetuksi
    teidän kaupunkiinne; hänen poikansa kuluttaa paljon saappaita ja
    niitä minä paikkaan lauantai iltoina: sentähden hän onkin kernas
    auttamaan minua; nykyjään ompeli hän kiini hihani reijän, josta
    koko kyynäräpää tuli ulos. Huoltajani pitää hankkia minulle kohta
    uusi nuttu, saihan hän vähän rahaa äitini kaluista, jotka myytiin.

    Tiedäppäs se, Julius, että nyt olen paljoa tyytyväisempi, kuin
    ennen. Jumala on näyttänyt minulle olevani paljoa onnellisemman,
    kuin moni muu köyhä lapsi. Ennen rukoilin minä Jumalata jokapäivä
    auttamaan itsiäni vaikeasta tilastani ja antamaan minun saada
    opetusta piirustus-taiteessa! -- Nyt sitä vastaan sanon minä: minä
    kiitän, Jumala, sinua, että olen niin onnellinen etten tarvitse
    kerjätä! minä olen puhunut erään pienen tytön kanssa, jolla oli
    kovempi nälkä, kuin minulla, ja jolla ei ollut mitään iltaseksi.
    Mutta Jumala ei antanut hänen kuolla nälkään. Mitäs luuleet siitä,
    me rukoilimme yhdessä ja muuan korppi toi meille paistin! Se oli
    luultavasti varastanut sen ja aikoi ruveta sitä syömään ihan
    silloin, kuin näki meidät ja pelästyi niin, että lensi tiehensä
    ja jätti lihan sillen pienellen tytöllen. En koskaan enään ole
    tyytymätöin, kuin olen nähnyt etten olekkaan niin onnetoin.
    Tilaisuutta piirustamisen oppimiseen rukoilen minä kyllä vieläki ja
    uskon Jumalan kerran kuulevan rukoukseni, niin kuin hän kuuli sen
    pienen tytönkin rukouksen.

    Nyt minua herättää joka aamu yövartia; minä solmian käteeni paksun
    rihman, jonka toinen pää riippuu ikkunasta ulkona.

    Kellon lyödessä neljä tulee yövartia ja vetää rihmasta; minä
    herääjän, nousen ylös ja alan piiruamiseni. Et usko, kuinka
    onnellinen olen kopioittaisani isäni kuvia, pieniä enkeleitä ja
    neitsy Mariata, -- ja yövartia kaupitsee niitä tuttavilleen; minä
    saan joka kuvasta kaksi rossaa; näillä rahoilla ostan lyijys pänniä
    ja paperia, ja tähteillä? -- minä tiedän hyvin, mihin ne panen.

    Oikein olisin tyytyväinen, kun en vaan silloin kerran olisi
    valehdellut. Sitä en koskaan unhota. Äitini sanoi aina: muista
    poikani, puhdas sydän on valkean lehden kaltainen, joka, kerran
    saastutettu, ei enään saa entistä puhtauuttaan! -- Mutta olen
    päättänyt olla aivan kavahtavainen, niin ettei lehti toki enään
    tule tahratuksi. Kyllä hairahdan jokapäivä, mutta taas parannain
    kohta, -- ja niin teen itseni kanssa samalle tapaa, kuin
    piirustustenikin kanssa, että kuin vedän viivan väärin -- niin
    hivuttelen sen tarkkaan pois; mutta valhe, -- se on läkki-viiva
    -- ei se koskaan lähde pois. Jää hyvästi, hyvä Julius! Minä panen
    tänne kirjeeseni kukan, -- se on lakastunut, mutta vie se kuitenkin
    vanhempaini haudalle.

                                    Sinun uskollinen ystäväsi Wille.

Siitä päivästä, jona Wille kohtasi sen pienen tytön, ei kulunut pitkää
aikaa, kuin hän taas lähdetettiin viemään kenkiä samaan kylään, jossa
lapsi mummoneensa asui. Hän toimitti asiaan ja meni sitten heidän
kotiinsa, tervehtimään uutta tuttavataan.

Ikkuna oli auki ja siitä näki hän heidän mökkinsä sisään. Vanha ämmä
makasi huonolla olki-vuoteella, vieressä matalalla tuolilla istui Liisa
ja kehräsi. Uunissa ei suinkaan ollut pidetty tulta moneen aikaan,
sillä ei siinä näkynyt tuhkaa, eikä hiiliä. Liedelle oli hajotettu
ohuelta valkeata hiekkaa, ja siinä, joka oli ainua pöytä, piti lapsi
kalliin omaisuudensa, arkkuisen, kukka-kiehkuran keskellä. Joka päivä
teki hän uuden kiehkuran kukista tämän kalliin, isältään hänelle
muistoksi tehdyn kappaleen ympärille.

Tyttö, nähtyään Willen, jätti työnsä ja hyppäsi ikkunaan.

"Onko sinulla tänäin nälkä?" kysyi Wille ja pisti hänen käteensä pitkän
vehnä-leivän, jonka oli tuonut myötänänsä.

Liisa, kun näki leivän, ei voinut hillitä itsiään, vaan melusi riemusta
niin, että mummo heräsi; lapsi, otettuaan lahjan vastaan, likisti sitä
niinkuin nukkea rintaansa ja riensi ilosta kiiltävillä silmillä sairaan
luoksi.

"Katsos, mitä olen saanut hyvältä ystävältäni!" virkkoi hän. "Se nyt
vasta maistaa! Sinun pitää syömäsi kaikki pehmeä, sillä eihän sinulla
ole hampaita, minä syön kuoret. Siitä päivin kun isäni kuoli en ole
maistanut sämpylää; viimeisen toi hän minulle markkinoilta."

Wille oli tällä välin lähtenyt ikkunan luota ja tuli ovesta sisään.

"Jumala on sinut, lapseni," sanoi ämmä hänelle, "jo toisen kerran
lähdettänyt pelastamaan meitä suuresta hädästä! -- Jumala mahtaa paljon
rakastaa sinua, kuin on sinut valinut meidän hyväksi enkeliksemme!"

Wille seisoi tauti-vuoteen vieressä kokonansa ihastuneena. Hän, köyhä
poika, oli jo kahdesti lohduttanut heitä, jotka olivat häntä köyhemmät!
Sydämmensä tykki ilosta. Jaa, Jumala rakastaa minua paljon, ajatteli
hän; Hän rakastaa minua, vaikka olen saastuttanut puhtaan sydämmen,
jonka on antanut minulle. -- Tästedes tahdon karttaa kaikkea kun on
väärin, että Hän saisi iloita minusta!

"Kuka on lahjoittanut sinulle tämän pitkän vehnä-leivän?" kysyi Liisa,
taittaissa siitä palaa, josta pehmiän osan antoi mummolleen, ja itse
söi herkkuna kuoren.

"Minä olen sen ostanut," vastasi Wille.

"Onko sinulla sitten rahaa?" kysyi tyttö kummeksien; "luulin sinun
köyhäksi, niinkuin me olemme."

"Rahaa on minulla niin paljon, että joka viikko voin lähdettä
sinulle vähän leipää. Kolmessa päivässä piiruan kuvan, sillä saan kaksi
rossaa, viikossa saan niinmuodoin neljä rossaa, niillä ostan leipää.
Sunnuntai-päivinä piiruan kokonaisen kuvan valmiiksi; sen hinnalla
ostan paperia, ja jos jääpi rahaa jälelle, niin sillä ostan teille
palan lihaa; sen sinä Liisa voit keittää mummollesi."

Liisa putkahti ilosta ja hyppi ympäri huonetta. "Joka viikko neljän
rossan edestä leipää ja ehkä pala lihaakin!" kertoi hän kolme, neljä
kertaa. "Lihan keittää Mikon eukko, meillä ei ole puita; se maistaa
hyvältä! Eikö niin, mummo? Saanhan minäkin maistaa sitä, kuitenki
kastaa palan liemeen? kyllä nyt, mummo, tulet terveeksi. Sinä olet niin
huono, kuin aina olet nälissä."

Kyyneleet vuotivat ämmän silmistä ja hän ojensi kätensä pienelle
hyväntekiälleen. "Jumala siunatkoon sinua, lapseni" sanoi hän, "minä
rukoilen sinun edestäsi!"

"Jaa, rukoile minun edestäni!" vastasi Wille, "minulla ei enään ole
äitiä, joka sen tekisi!"

Pitemmältä ei Wille nyt voinut viipyä, sillä mestari odotti häntä
aikaseen takaisin; pikimältään neuvottelivat lapset vielä, millä
tavalla Liisan piti saaman leivät. Poika itse ei tohtinut juosta sitä
pitkää matkaa, paitsi silloin kuin oli asialla! Liisan piti tuleman
kaupunkiin.

"Osaathan tien," sanoi hän, "ja talon minä neuvon sinulle. Oikealla
kädellä ihan tulliportin vieressä on iso keltanen pytinki; siinä asuu
mestari ylhäällä neljännessä kerrassa, ja minä makaan vielä ylempänä
vinnillä. Et saa tulla minun tyköni, sitä ei mestari suvatsisi; mutta
tule pihaan, pieni portti on auki, ja vedä nauhasta, jonka näet
riippuvan seinällä; sen toinen pää on kammarissani, -- kyllä olen
saapuvilla sitomassa leipää nauhaan ja laskemassa alas. Mutta pitää
tulemasi ennenkuin kello lyö kuusi, sillä myöhempään olen työssä.
Ylihuomena saat tulla ensi kerran ja nyt jää hyvästi!" Näillä sanoilla
alkoi hän juosta kaupunkia kohti, sillä hovin kello kuulu lyövän viisi
ja puoli kuusi piti hänen olla kotona.

Monta kuukautta kului. Kesä, syksy olivat ohitse, ja suureksi
suruksensa ansaitsi Wille nyt aivan vähän ystävilleen. Päivä oli lyhyt,
ainoastaan hoikan kynttilän valossa, jonka joka päivä osti, taisi hän
aamuilla piiruta; mutta kylmä pakotti hänen pian luopumaan siitä, sillä
kohmettuneilla ja värisevillä käsillä ei piirtäminen käynyt laatuun;
hänellä ei ollut sänkyäkään, jossa olisi tainut lämmittää itsiänsä,
vaan riensi, niin pian kuin suinkin mahdolliista oli, kyökkiin, jossa
paloi tuli rouvan keittäissä aamiaista.

Kun herkesi piiruamasta, niin ei saanut rahakaan, eikä niinmuodoin
voinut ostaa leipää; mutta nyt keksi toisen keinon, jolla pitkitti
apuaan.

Hän osti itselleen kaksi pientä kivi-vatia; joka aamu kaatoi hän puolet
aamiaisestaan toiseen niistä ja vei sen kammariinsa. Kun tyttö sitte
tuli nykäsemään nauhasta, niin sitoi hän sen täytetyn vadin, jossa
ruoka toisinaan oli oikeen jäässä, nauhaan ja laski alas. Liisa otti
sen vastaan ja sitoi nauhaan sen kivivadin, jonka oli kotonaan
tyhjentänyt ja ottanut myötänsä, ja Wille veti sen ylös ja täytti taas
seuravana aamuna.

Tämän jäätyneen ruan kantoi lapsi -- nyt tuli hän joka aamu --
mummolleen; kivi vati vietiin jonkuun naapurin uuniin lämpiämään ja
niin sai se vanha ämmä tyttärensä tyttäreneen vähän lämmitettyä
keitosta. Näillä vaivaisilla ei ollut ruokaa, eikä puitakaan. Mummo oli
vielä kipiä. Liisa ei enään voinut kohmettuneilla sormillaan kehrätä,
hänen täytyi kerjätä koko päivän, milloin kylässä, milloin kaupungissa,
kävi talosta taloon, sai toisinaan palan leipää, toisinaan
raha-kopeekan, ja kaikki vei uskollisesti mummolleen, jonka kanssa söi
saadut ruoka-aineet; rahat antoivat sille, jolta olivat vouraneet
pienen majansa.

Nyt tapahtui kerran että mestarin rouva haki jotain Willen kammarissa,
jossa oli moniaita suuria kirstuja, ja löysi kivi-vadin velliä täynnä.
Poikaparka säikähti. Paikalla tutkittiin asia tarkasti ja poika puhui
väristen kaikki. Sen vanhan ämmän kurjuudesta puhui hän niin
surkuttelevalla tavalla kuin taisi, luulten siten voivansa herättää
rouvan sääliväisyyttä. Mutta siinä erhettyi; rouva oli ahne, ja ahneus
tekee ihmisen sydämmen kovaksi. Kuin poika oli lopettanut
kertomuksensa, lensi rouva kivivadilla alas raa'an miehensä luoksi ja
huusi:

"Katsoppas tänne vatiin! -- Poika valittaa ei saavansa ruokaa kyllältä!
ja kuitenkin säilyttää hän muille, mitä ei itse jaksa syödä, niinkuin
taitaisimme me elättää kaikki, jotka eivät viihti tehdä työtä!"

Mikä kahakka tästä seurasi, sitä en nyt huoli kertoa; sen vaan sanon,
että Wille vastedes ei saanut aamiaiseksi kuin puolet siitä, mitä ennen
sai, niin että hänelle oli mahdotoin jakaa siitä muille. Tästä oli hän
pahoilla mielin ja itki katkerasti mestarin julistaissa tämän tuomion.

Istuissa työssään tipahti nahalle kynele kyneleen perästä: sälli katsoi
säälien pojan päälle, sillä hän oli kevytmielinen mutta hyväsydämminen
ihminen, jonka mieleen vanhempansa olivat laimiin lyöneet juurittaa
hyviä opetuksia. Sentähden piti hän valheen luvallisena. Semmoisia
ihmisiä löytyy paljon maailmassa; ne kulkeevat tavallisesti askeleen
toisen perään syvemmälle turmelukseen. -- Me emme tietä miten vasta
sällin kanssa kävi; vaan kun mieltämme karvastele uskoa jonkuun
kevytmielisyydensä tähden joutuneen onnettomaksi, niin toivomme Jumalan
hänenki silmänsä aioissa auvaiseen. -- Se ei ollut vielä myöhään; hän
ei miettinyt koskaan miten piti käyttäimän; hän teki mitä hänelle
mieleen johtui, ja ei milloinkaan ajatellut mitä Jumala käskyissänsä
vaatii.

Mestari meni kaupunkiin ostamaan nahkaa ja samassa oli sälli taas
valmis houkuttelemaan sitä huolelliista poikaa.

"Jos olisin sinun siassasi, Wille," sanoi hän, "niin sen siaan että
itkisin niinkuin lapsi, kyllä tietäisin, kuinka tekisin. Liikahan se
on, että mestari akkoineen pitää saaman tietää kaikki. Sinä olet oikeen
hölmö; aina annat niille juomarahat, kuin saat; -- minkätähden teet
niin? Aivan sentähden ettet rohkene sanoa: en saanut juomarahaa.
Semmoinen pieni valhe ei vahingoita ja sinä voisit niillä rahoilla
itsellesi, minulle ja köyhille tuttavillesi paljon hyvää tehdä."

Wille istui vasta päätä kiusaajata; kuin kuuli hänen niin puhuvan, niin
tuo hyvä lapsi pani pöydän alla kätensä ristiin ja rukoili
ajatuksissaan: Ah, minun Jumalani, älä johdata minua kiusaukseen!

Sälli pitkitti puhettaan: "oikeenhan se on ilkeästi tehty mestarilta:
sinä et koskaan syö itsiäsi kylläiseksi ja nyt julkeevat ottaa sinulta
ne palat, joita et raahti nauttia! Semoiset ihmiset ei ansaitse sitä,
että heille puhutaan totuus, he ansaitseevat tulla petetyksi, se on
oikea kosto heille."

Minun hyvä äitini, ajatteli Wille, jos olisit nyt luonani, niin vissiin
sanoisit: lapseni, ole varallasi, kiusaaja on edessäsi? Kuinka usein
etkö kertonut kärmeestä paratiisissa; se liene puhunut noin makiasti,
ennenkuin sai Eevan uskomaan mitä tahtoi.

"Moniaita päiviä sitte," jatkoi sälli, "unhotti rouva avaimen kaapin
oveen, ja minä sanoin: joudu nyt poika! ota pala leipää kaapista; rouva
on poissa, niinikään mestari, ei kukaan näe sinua ja minä en kanna
kieltä! -- Miksi et totellut minua? Sinä seisahdit kaapin eteen,
silmäsi suorana ja -- -- hiivit pois!"

Wille nosti päätään ja katsoi rehelliisillä silmillään sälliä niin
nuhtelevaisesti, että sällin täytyi paina silmänsä alas.

"Te sanoitte silloin", vastasi hän, "ei kukan näe sinua, ota pala
leipää! minä seisoin kaapin edessä -- ei yhtäkään ihmistä ollut
huoneessa; -- mutta -- yksi näki minut kuitenkin -- ja se oli Jumala!
Minä katselin kaappia, mutta en voinut kajota avaimeen; oli kun jokuun
olisi pitänyt käsiäni kiini; se oli omatunto. Äitini sanoi aina, jos et
koskaan tukahuta omaa tuntoasi, niin se saapi semmoisen voiman, että
voisit luulla jonkuun väkevän käden estävän sinua tekemästä väärin. --
Minä muistin kohta äitiäni ja sitä voimallista omaa tuntoa, kuin
huomaitsin en voivani kajota avainta."

Sälli ei virkkanut mitään, teki vaan työtään silmät alaspäin; hän tunsi
tuomionsa lanketetuksi ja häpesi lapsen edessä. Vaara oli tällä kerran
ohitse, sillä sälli ei enään rohjenut asiasta virkkaa sanaakaan.

Kotia tultuaan lähetti mestari Willen viemään parin silmäkenkiä eräälle
rouvalle, joka asui kaupungissa. Tavallisuuden jälkeen kiirehti poika
ja ennätti välleen taloon, mihin kenkät oli jätettävät, sillä hän oli
murheissaan, eikä tällä kertaa huolinut kirjakaupoista.

Hän astui rappusista ylös ja tuli erääsen huoneesen, jossa vanhanlainen
herra istui kirjoituspöydänsä ääressä. Herra käänsiikse ja sanoi
ystävällisesti; pane, poikani, kengät tuohon tuolille, vaimoni ei ole
kodissa; tule jälleen moniain päiväin perästä, niin saat tietää onko
kenkät mukavat. Tässä on kaksi rossaa vaivastasi.

Wille otti rahan, hän punehtui ja katseli rahaa kädessään.

"No?" kysyi herra kummastellen; "etkö ole tyytyväinen, luulitko saavasi
enemmän?"

"Ei! Ei!" kiirehti poika vastaamaan; "mutta -- minä -- minä pitäisin
mielelläni rahat itselläni."

"Saat pitääkin, sinun omaksesihan minä ne annoinki," sanoi herra.

"Mutta en saa, mestari ottaa kaikki pois, mitä minulle annetaan,"
vastasi Wille ja lisäsi rukoillen: "Ottakaat rahanne takaisin; sitte
käypi minun valehtelematta sanoa mestarillen, etten ole mitään saanut;
huomena lähetän pienen tytön tänne, antakaat sille."

"No, mitä sinä teet tuolla rahalla?" kysyi herra taas, sillä hän luuli
tytön tulevan sitä hakemaan pojalle.

"En minä tätä rahaa tahdo itselleni;" vastasi Wille; "Liisa antaa sen
mummollensa."

Muuan vieras, joka tuli sisään, keskeytti puheen, jota se vanha herra
olisi muutoin kentiesi pitkittänyt; poika pani rahan pöydälle ja meni
tiehensä.

Seuraavana aamuna, kun Liisa nykäsi nauhasta, ja luuli saavansa nähdä
pienen kivi-vadin tulevan alas -- juoksi poika rappusia alas pihaan ja
kertoi hätäisesti kuinka rouva oli häneltä ottanut keitoksen pois, ja
ettei hän nyt enään tohtinut, eikä taitanut antaa aamiaisestaan mitään.
Tämä odottamatoin tieto säikähytti Liisa, niin että kyyneleet alkoivat
vuotaa silmistä. Mutta Wille lohdutti häntä, luvaten hänelle kaksi
rossaa, jolla voisi ostaa leipää. -- Nyt neuvoi hänelle talon, jossa se
ystävällinen herra asui, ja käski hänen joutumaan pois, sillä pelkäsi
saavansa toria mestarilta, joka oli äkäinen, kun ei päivää ennen saanut
juomarahaa.

Mutta Liisa ei kuitenkaan herennyt käymästä nykäsemässä rihmasta, sillä
se ajatus ei mahtunut päähän, että vadin alas laskeminen jo jäi. Viedä
kotiin sitä jäätynettä velliä, lämmittää sitä naapurissa ja saada se
mummolle, oli, paitsi sitä että itsekkin siitä sai lämmintä ja
jokseensaki sillä sammutti nälkäänsä, tälle pienelle tytölle niin
hupaista, että hän aina vielä toivoi mestarin rouvan leppyvän, ja taas
antavan pojalle entisellä tavalla keitosta. -- Mutta vati ei nyt enään
riippunut nauhassa: -- Ja Willeäkään ei enään näkynyt ikkunassa.
Mestari oli hänen muuttanut asumaan semmoiseen kammariin, jossa ei
ollut ikkunata ja niinmuodoin ei poika tietänyt niin mitään tytön
käymisistä.

Vähän aikaa sen perästä laitettiin Wille taas saman herran luoksi
kysymään, kelpasiko kengät hänen vaimollensa; iloisena lähti hän
tielle, sillä toivoi saavansa kentiesi taas jonkuun rossan. Herra oli
provessori ja istui kaiket päivät kirjainsa ääressä; Willen tullessa
sisään oli hänellä paksuja kirjoja edessään auki, joista luki; kynä oli
korvan takana, silmälasit nenän päällä, ja kaikesta näkyi että hän
kokonansa oli vajonut aineidensa tutkintoon.

"Ahaa, poikani, minä olen tukkunaan unhottanut kenkäsi!" sanoi hän,
kuin hoksasi Willen; "kas tuossa, ovat samalla tuolilla, johon ne
panit, ota ne siitä! Vaimoni ei vieläkään ole kodissa, hän on miniänsä
luona esikaupungissa, H:n puutarhassa, tiedäthän missä se on. Vie
kengät sinne ja tässä on sinulle kaksi rossaa siitä pitkästä matkasta!
Jaa vainki -- tyttö! pitääkö antamani rahat sille? -- No, pidä nuo,
tyttö oli vastikään täällä, se on hyvä lapsi; minä käskin hänen
tulemaan tänne joka lauantai saamaan vähän rahaa vanhalle mummolleen.
-- Mutta mene nyt, ei minulla nyt ole aikaa!"

Tämän sanottuaan käänsiikse provessori taas kirjoihinsa päin huolimatta
Willestä, joka oli iloissaan. Kaksi rossaa! ajatteli hän. Toisen niistä
annan mestarille, sillä luultavasti kysyy hän kohta juomarahoja ja
toisen säästän minä Liisalle. Kuin hovin rouva taas tahtoo uusia
kenkiä, niin poikkean Liisalla; rouva tarvitsee kohta uudet, sillä
hänen entiset päälyskengät nahka-vuorilla liene jo kuluneet.

Wille meni H:n puutarhaan ja pian oli hän sen kauniin talon edessä,
jossa rohvesorin rouva oli nyt kestissä. Ajo-portti oli kiini, mutta
näki pienen portin, josta meni sisään ja tuli ryytimaahan, jonka
toisella puolella pytinki oli. Tämän ovi oli lukottu. Wille käveli
edestakasin, mutta ei nähnyt ketään, jolle olisi taitanut sanoa
asiansa. Pytinki oli vaan yksinkertainen ja kahdeksalla ikkunalla. Sen
ulkoseiniä vastaan aina katon rajaan kasvoi kesällä puitteita myöden
runsaslehtisiä kasvuja, jotka nyt olivat lakastuneet; mutta puitteet
olivat vielä paikallaan ja Wille nousi niitä myöden ylös ikkunasta
katsomaan, oliko kukaan pytingissä.

Hän näki suuren salin kolmella ikkunalla, joka näyttiikse
kouluhuoneelta; siinä oli vorttepiano, jonka edessä noin kahdentoista
vuoden vanha tyttö istui opettajaneen; opetus-tunti oli luultavasti
juuri nyt alkamaisillaan, sillä opettaja käänteli nuottikirjan lehtiä,
ikään kuin hakisi kappaletta, jota mieli opettaa. Pöydän ääressä
toisella puolen salia istui toinen pieni tyttö ja kirjoitti. Ei kukaan
huomanut katsella, sillä kaikki olivat selin häneen päin. Nyt alkoi
tyttö soittaa.

"Yksi, kaksi, kolme, neljä, -- ei niin joutusasti, Laura"; sanoi
opettaja, "yksi, kaksi, kolme, neljä, -- nosta kätesi, kun pysähys
tulee -- tämä on soitettava vitkaan, -- etkö kuule että nyt menee
väärin? oikeen käy kipeästä korviin; -- voi, voi jo taas; niin, nyt
vasta oli oikeen; kyllä harjaanut, kuin vaan otat tarkan vaarin
nuottiloista!"

"Mutta Auneetta, istuthan taas nenä kirjassa kiini!" sanoi hän sille
pienelle tytölle pöydän vieressä. "Sillä tapaa turmelet silmäsi. Muista
kirjoittaa kaikki kirjaimet oikeen. -- Näytäppäs kirjoitustasi, --
soita sinä Laura sillä välin, -- kirjoituksesi, Auneetta, on hyvä,
mutta tuossa olet alkanut nimen pienellä kirjaimella; siihen täytyy
panna kaksi ristiä; tähän taas olet kirjoittanut suuren kirjaimen,
minkätähden olet sen tehnyt? -- Tuosta olet jättänyt kirjaimen pois;
katso paremmin, lapseni, miten esikirjoituksessa on; kun jo olet
kahdeksan vuoden vanha, niin semmoisia virheitä ei saa enään
kirjoituksessasi olla. -- Mutta Laura! johan sinä nyt taas olet
väärässä! muista, että tahdot osata isäsi syntymäpäivänä soittaa sen
kappaleen. Pitää harjottaimasi enemmän."

Wille oli tällä välin ikkunassa onnellisempi kuin jos olisi ollut
näytelmässä. Laura pitkitti soittoaan, Auneetta kirjoitustaan. Poika
rupesi nyt silmäilemään toisiakin paikkoja salissa. Likeellä ikkunaa
oli kirjoitus-pöytä pienine hyllyneen, ja siinä kirjoja ja muutamia
kirjoitus-pöytään kuuluvia pieniä kapineita; hän näki kauniin
linjaimen, pännä-veitsen kanteleen näköisellä varrella, hopiaisen
sinetin, jonka vartena oli miehen kuva. Pöydällä oli kirjoitus-kalut;
vieressä paperia ja pännä -- jokuun oli arvattavasti äskettäin
kirjoittanut siinä. Yhdessä salin nurkassa oli sohva, johon kolme
suurta nukkea oli asetettu istumaan. Poika oli vähällä kiljaista
äkki-luulemattomasta ihastuksesta, kun näki ne; ei siitä että nämät
nahka rouvat olisi niin mielyttäneet häntä, sillä eihän pojat pitä
lukua nukkiloista, mutta suurimman jaloissa havaitsi samat punaset
sinisellä nauhalla reunustetut kengät, jotka hän kiitollisuudesta
siitä, että oli saanut thalarin kappaleen, kerran viskasi erään talon
ikkunasta sisään.

Samassa aukeni salin ovi ja noin neljän-toista vuoden vanha poika,
pyssy ja jahti-laukku olalla, astui sisään. "Laura," kiljasi iloisena
hän, "minä olen ampunut kuusi varpuista; Antonin kanssa olin linnussa
suuressa puutarhassa; ne syömme tänäin puolipäiväiseksi."

Mutta nyt katkesi yksi liista puitteesta ja Wille putosi rötkälleen
maahan; hän säikähti niin, että päästyään ylös alkoi juosta minkä
jaksoi ryytimaan portin kautta tiehensä; hän unhotti jättää kängät ja
juoksi kotiin, niin kuin häntä olisi takaa ajettu.

Tavalliisella vilpittömyydellä kertoi hän kaikki, mitä hänelle oli
tapahtunut, ja otti sanaa virkkamatta mestarin torat ja korvapuustit
vastaan, -- sillä hän tiesi tehneensä väärin, kun niin huonosti
toimitti asiansa -- ja asettaui työhönsä.

Koulu-salissa H:n puutarhassa kuulivat lapset kyllä romahduksen
ulkopuolella ikkunaa, mutta sen syytä ei joutaneet tutkimaan, kun
heillä nyt oli tekemiistä Jyrin varpusien kanssa. Niin pääsi Wille
pakoon, ettei kukaan nähnyt häntä.

Seuravana päivänä vei mestari itse kengät ja Willellä ei ollut asiaa
uudelleen mennä H:n puutarhaan.

Joulu-aatto läheni. Meidän pienelle ystävällemme oli tämä päivä aina
ollut suuri Juhla, sillä hänen hyvä äitinsä, vaikka köyhä, oli aina
hankkinut joulupuun pojalle. Lahjat tosin eivät olleet suuret, mutta
moniaat lyijys-pännät, paperi, omenat, pähkinät ja muut semmoiset
pienet tavarat ynnä ne pienet vaksikynttilät vaikuttivat poijassa
verrattoman ihastuksen.

Nyt tällä kertaa ei hänellä ollut mitään toivomista, kuitenkin odotti
hän suurella malttamattomuudella päivää, sillä hän oli itse itselleen
valmistanut juhlan.

Kuin nyt joulu-aatto tuli, niin lähdetti mestari Willen hämärissä
viemään muutamia paria kenkiä, jotka samana päivänä olivat saatu
valmiiksi ja jotka olivat aivotut joulu-lahjaksi. -- Tämä teki hänelle
suuren ilon, sillä jo kauvan oli aikonut täksi illaksi rukoilla
mestarilta lupaa; nyt laitettiin hän ulos ja tarvitsi vaan anoa lupaa
siksi ajaksi, kuin, asiat toimitettuaan, jäi illasta jälelle.
Mestarilla ei ollutkaan mitään sanomiista pojan anomusta vastaan; tämä
pani sentähden työnsä pois, otti kengät ja joudutiikse kammariinsa.

Täällä oli hänellä pieni laatikko tulitikkuja, jotka oli ostanut, ja
kynttilän pätkä. Nämä kalut pisti hän taskuunsa. Vuoteensa alla oli
säilyttänyt kuusen oksan, jonka päivää ennen oli löytänyt pihalta.
Tähän oksaan sitoi hän parin kenkiä ja nuken, joka oli lystin näköinen!
Vanha sukka, täytetty kaikenlaisella töryllä, oli vartalona; vaatteet
olivat tehdyt kirjavista nahanpalasista, jotka oli löytänyt työ
huoneesta; missä kasvot piti olla, siinä oli palanen paperia, johon oli
lyijys-pännällään piirunut silmät, nenän ja suun, -- ja kirjavasta
silkkisestä tilkusta, jonka kerran oli löytänyt kadulta, oli tehnyt
nukellensa pään-peitteen. Kenkät jotka rippuivat oksalla olivat oikein
kauniit. Willellä oli pussikko, jonka peri äidiltään ja joka oli
kudottu monenvärisistä villasista langoista; tämän leikkasi hän rikki
ja valmisti siitä sällin avulla parin kenkiä. Anturat oli sälli ostanut
hänelle, ja vuorin oli saanut vanhasta verka-nutusta ja punasen nauhan,
joka oli reunoin ommeltu, oli eräs rouva antanut hänelle.

Pienen kynttilänpään oli hän ostanut toisella niistä rossista, jonka
oli saanut provessorilta. Muistahan pienet lukiani, että provessori
antoi hänelle kaksi rossa, joista hän toisen antoi mestarille, ja
toisen aikoi antaa Liisalle. Mutta hovin rouvan päälyskenkät lienevät
vielä nahka-vuorineen kestäneet, sillä ei pitkään aikaan ollut tettänyt
mestarilla mitään työtä, ja Wille ei siis saanut tilaisuutta kohdata
Liisaa. Nyt oli hän käyttänyt rahat muuhun.

Oksalla nuttunsa liepeen alla riensi hän asialleen. Kun tuli kyökkiin,
oli rouva, joka oli tilanut kengät, keittämässä jouluruokaa. Rouvan
koettaissa kenkiä ja niitä maksaissa, heitti poika haluavat silmänsä
monta kertaa patoin päin, jotka olivat tulella, ja nenäänsä tuli niistä
makia haju. Eräässä pannussa oli monta paksua makkaraa paistumassa,
joita pojan erinomaisesti teki mieli.

Rouva katseli häntä ja naurahti. "Sinun silmäsi, lapseni, ilmoittavat
mitä sinulla on mielessä", sanoi rouva, "minä näen että tahtoisit
suuhusi yhten näistä makkaroista. Kiitä onneasi, että minulla on niitä
niin kyllältä, että voin lahjoittaa sinulle yhden". Tämän sanottuaan,
meni rouva kaappiin, otti sieltä leivän puoliskan, josta leikkasi vähän
pehmiää sisustaa pois, niin että se tuli veneen muotoiseksi, sekä pani
siihen paksun, kihisevän makkaran. "Kas tuossa, lapseni", virkkoi hän,
"vie tuo kotiisi ja ja'a siellä vanhempiesi eli sisariesi kanssa!"

Näin suuresta onnesta hämmästyksissään oli Wille vähän aikaa kuin
mykkä, sitte suuteli sydämmelisellä ilolla hyväntekiänsä kättä ja
kiirehti pois saadulla tavarallansa. Jo oli pimiä, kun tuli pienen
ystävänsä majaan. Hiljakseen varpaisillaan astui hän porstuaan,
leikkasi kääntöpää-veitsellään kynttilän pään monesta kohdin poikki,
istutti palat kiini kuusen oksaan, sytytti tuli-tikuillaan kaikki
kynttilät ja astui yht'äkkiä siihen pimeään tupaseen.

Mikä ilo eikö nyt noussut! -- Liisa hyppi hänen ympärillään niinkuin
koiran penikka ja se vanha mummo pani sängyssään kätensä ristiin
rukoukseen.

Wille otti kaksi tiili-kiveä ja asetti niiden väliin pienen
joulupuunsa; sen jälkeen otti ne kauniit kengät ja Liisan piti kohta
koettaman niitä; ne olivat oikeen mukavat hänen jalkoinsa -- ja hän
alkoi taas tansia; se pieni tyttö otti kengät jaloistaan, suuteli niitä
ja likisti rintaansa vastaan. Huvituksella katseli Wille häntä,
osoittain sormellaan nukkea, joka oli oksan takapuolella: "katsoppas
tänne Liisa, tätä pitää suutelemasi, mutta kengät panemasi taas
jalkaasi." Kun se pieni tyttö näki kirjavan nahka-nuken, putosi kengät
kädestä; ei mikään ollut hänelle niin mieleistä kuin nukki! Hän oli
usein puupalikan ympärille käärinyt tilkkuja ja pitänyt sitä nukkena;
nyt oli hänellä oikia nukki nenällä, silmillä ja suulla. Hän juoksi sen
kanssa mummonsa luoksi ja huusi: "katsos mummo, nyt olen rikas! niin
rikas kun rouva hovissa! Enempätä en enään koskaan halua!"

Ja kun Wille otti esiin leipänsä, jonka sisälle oli makkara ja kaikki
kolme maistoivat siitä ja vähittäin söivät kaikki tyyni -- niin ilosta
ei loppua tahtonut tulla; ne lyhyet kynttilän päät olivat jo ammoin
sitte sammuneet, mutta molemmat lapset pitkittivät leikkiään kuun
valossa, melkein huomaamatta että joulupuu ei enään valaissutkaan sitä
pientä majaa.

Vihdoin läksi Wille kotiin päin, mutta tuskin oli kerinyt
tulli-portille, kun kuuli yövartian huutavan kello kymmentä.
Säikähtyneenä alkoi hän juosta, sillä hän pelkäsi kototalonsa portit
olevan jo lukitut kiini. Niin olivatki ja Wille-raukka luuli nyt
täytyvänsä olla koko yön kadulla ja pääliseksi seuraavana aamuna
saavansa mestarilta kovan selkäsaunan. Hän alkoi itkeä ja olikin
tosiaan pahassa pulassa.

Nyt muistui mieleen yö-vartia, hänen hyvä ystävänsä; tällä kentiesi
liene portin avain; iloisena pyyhki hän taas kyyneleet pois silmistään
ja päätti kävellä katua edestakaisin ja niin odottaa yövartian tuloa.
-- Astuttua parin askeletta näki hän jotain kiiltävän kadulla; hän otti
sen ylös, se oli raha-kukkaro kultarengailla ja tupsuilla. Hän aukasi
sen; toisella puolella oli kaksi thalerin kappaletta; toisella puolen
muutamia pieniä rahoja ja yksi paperiin kääritty kultaraha.

Löytö ihastutti häntä aluksi. Tästä nyt saapi Liisa ja hänen mummonsa
hyvät lahjat! ajatteli hän; mutta kukahan ne on pudottanut? oli hänen
toinen ajatuksensa; jos kuitenkin voisin ne saada omistajalle takaisin!
Huomena pitää kuulustelemani naapureissa, onko kukkaro keltään likeellä
asuvalta pudonut. -- Wille pisti sen taskuunsa. Samassa tuli yö-vartia,
aukasi portin, poika pääsi sisään ja hiipi hiljaa rappusia ylös
kammariinsa.

Seuraavana aamuna oli hän kipiä; viipyminen ulkona kylmänä yönä oli
tehnyt hänen oikeen sairaaksi, niin ettei hän voinut nousta
vuoteeltaan. Niin makasi hän kokonaisen viikon yksinään; huolta ei
hänestä pidetty, kuin vaan niin paljon, että rouva toi hänelle kerran
päivässä vähän ruokaa. Uuden vuoden aattona iltapuolella tuli hänen
luokseensa sälli; tämä oli ollut joulun pyhinä poissa tervehtimässä
äitiään, joka asui maalla.

Wille oli pannut löydetyn raha kukkaron makuu-vuoteensa alle; hän ei
tahtonut ilmoittaa löytöänsä mestarille, sillä pelkäsi mestarin sen
kanssa tekevän samoin, kuin juomarahainki kanssa -- ja kukkaron sisältö
oli liikuttamatta.

Nyt tuli sälli. Hän oli ystävällinen ja Wille ei malttanut olla hänelle
kertomatta, mitä oli löytänyt; käski häntä myös kuulustelemaan, oliko
kukaan naapureista pudottanut kukkaron.

"No, sitä en minä tee!" vastasi sälli. "Mitä olet löytänyt on omasi, --
ja jos et yksinäsi tahdo rahoja pitää, niin anna minulle puolet ja
Liisalleki osa! -- Mikä tyhmyys että antaa rahat takaisin! Joka ne on
pudottanut, on varmaan rikas, -- Mitä hän sitte niillä tekee, kuin on
kukkarossa; varmaan on hän jo totuttanut itsensä olemaan ilman niittä,
-- sinä ja minä olemme köyhiä ja tarvitsemme kyllä rahat!"

Nyt oli kiusaaja taas siinä, eikä Wille tienyt, mitä piti tekemän.
Löydetty ei tosin ole varastettu, ajatteli hän, -- pitääkö takaisin
annettaman, mitä on löydetty? Liisa saisi vissiin niin paljoilla
rahoilla kokonaisen hameen. Ei kuitenkaan rohjenut luottaa sällin
puheesen. Jos äitini nyt vaan eläisi, sanoi poika itsekseen, niin hän
kohta ilmoittaisi jos tämä on kiusaus. Luulen kuitenkin sällillä tällä
kertaa olevan oikeen; mutta, jos tuo kuitenkin on synti? -- jos taas
omatuntoni tule saastutetuksi?

Sälli katsoi kysyvillä silmillä poikaa. "No Wille," virkkoi hän, "missä
on kukkaro? Pannaan kahtia!"

Poikaa arvellutti asia, sydän oli levotoin, hän yritti jo ottamaan
kukkaron piilosta, -- mutta rouva tuli samassa tuomaan ruokaa ja sanoi
sällille: "mieheni tahtoo puhutella teitä:" "Jää hyvästi, Wille,
huomiseksi;" sanoi sälli mennessään, "varhain huomen aamulla tulen
tervehtimään sinua."

Pieni ystävämme söi keitoksensa, heittiikse taas hiljaan pitkälleen ja
muisti äitiänsä. "Oi, olispa hän vielä hengissä!" ajatteli hän, "kuinka
vaikea on aina tietää mikä on oikeen, mikä väärin! Äitini neuvosi minua
eroittamaan hyvän pahasta." Poika itki. Kukkaro teki hänelle huolen.

Kuin hän tuumi taitavansa ostaa Liisalle hameen ja toisinaan kukatiesi
mummolle leipää eli muuta einettä, niin ilo, jonka täten ystävilleen
tekisi, ihastutti häntä jo edeltäpäin; sen perästä taas johtui mieleen
ettei rahat olleetkaan hänen omansa. Ohhoh, vuosi takaisin eli vielä
äitini, silloin kirjoitettiin viimeisen kerran 1842, nyt viimeisen
kerran 1843. Silloin sanoi äitini: vuoden lopussa pitää, poikani,
muistelemasi, miten olet käyttäinyt kuluneella vuodella, oletko paljon
väärin tehnyt ja senperästä lujasti päättää seuravana vuotena karttaa
kaikkea pahaa. Minä tein niinkuin hän vaati, ja senjälkeen valvoimme
vielä, kunnes yö-vartia huusi kaksitoista; sitte sanoi: jää hyvästi
vuosi 1842! -- ja suutelin äitiäni ja lupasin etten milloinkaan uudella
vuodella saattaisi hänen mieltänsä pahaksi. -- Minun rakas äitini! Hän
kuoli pian -- paljoa ennen vuoden loppua; mutta tahdon kuitenkin
ilahuttaa häntä taivaassa! -- Kun vaan tietäisin miten pitää tekemäni
kukkaron kanssa.

Poika parka itkeä nyyhkytti, sillä se ei ollut mikään helppo asia, että
luopua ilosta saada ostaa Liisalle uusi hame. Vihdoin nukkui hän ja
heräsi vasta yövartian huutaissa kaksitoista. -- "Jää hyvästi, jää
hyvästi, vuosi 1843!" ajatteli hän, "nyt on uusi vuosi! Tänäin en saa
suudella äitiäni, mutta tahdon katsella hänen hautaansa, sen taidan
minä tehdä!"

Hän putkahti sängystä, sytytti pienen kynttilä-palan, joka oli jäänyt
jälelle joulupuusta, ja otti käsille laukun piirustuksineen, joiden
joukossa oli myöskin haudan kuva. Hän pani paperin matalalle tuolille,
asetti kynttilän viereen ja lankesi polvilleen. "Rakas Jumala," sanoi
hän, "Sinä olet ottanut isäni ja äitini minulta, minä en enään taida
luvata heille olla kuuliainen lapsi; minulla ei enään ole muuta, kuin
tämä hauta: nyt lupaan Sinun ja haudan edessä mielelläni tehdä kaikki,
kuin sinä tahdot ja on sinulle otolliista!"

Poika käänsi paperin ja luki: "mihin uskollisuus juurtuu, siihen kasvaa
Jumalan siunauksesta hedelmä-puu." "Anna minulle, o Jumala,
siunauksesi, ja anna minun tulla hedelmä-puuksi!"

Kynttilä oli sammumaisillaan, ja Wille kerkisi sen palaissa tuskin
panna kuvansa jälleen laukkuun ja mennä vuoteesensa. Hän nukkui kohta
ja näki unta: Hän oli seisovinansa isossa pytingissä jonka ikkunat ja
ovet olivat lujasti kiini suljetut, se oli vanki-huone: kaikki huoneet
olivat täynnä onnettomia ihmisiä, jotka olivat tehneet syntiä. Eräässä
nurkassa istui nuori mies kahleissa, jota pojan erinomattain oli sääli.
"Mitä pahaa on tuo tehnyt?" kysyi hän eräältä mieheltä, joka näkyi
olevan vankien vartia. "Hän on varastanut, pettänyt ja ei enään pääse
vapaaksi"; vastasi mies, "hän on suuri pahantekiä, askeleen toisen
perään on hän ottanut synnin tiellä, ja kuitenkaan ei hänen ensimmäinen
rikoksensa ollut suuri; hän oli pitänyt itsellään kukkaron, jonka oli
löytänyt, ja niin ensikerran eläissään tehnyt pahoin."

Wille heräsi, kello löi samassa yksi, yövartia huusi. Täynnä
kauhistusta nousi Wille ylös, unen-pöppörässä sieppasi hän kukkaron ja
juoksi porstuaan, jonka ovi oli katuun päin. "Yö-vartia!" huusi hän
niin kovaan, kuin voi. Yövartia seisahtui kuuntelemaan. "Minä löysin
joulu-aatto-iltana kadulta kukkaron, kuulustele kennenkä se on!" huusi
Wille ja samassa viskasi kukkaron kadulle; yövartia otti sen ylös ja
pisti taskuunsa. Mutta poika kääntyi takaisin ja puhtaalla omalla
tunnolla laskiikse vuoteelleen, Pani kätensä ristiin ja sanoi
rukoillen: "Minä kiitän sinua, o Jumala, että olet ohjanut minua
oikealle tielle!"

Seuraavana aamuna tuli sälli lapsen vuoteen luoksi; kuume oli yölisistä
tapauksista väkinyt. Wille ojensi tulikuuman kätensä houkutteliaalle ja
sanoi lempeästi: "Jumala on ottanut minulta rahat; niitä ei minulla
enään ole!"

Taas kului moniaita kuukausia. Wille oli jo kauan ollut terve ja
kertonut sällille unensa uuden vuoden yönä; ja se nuori mies, vaikka
oli varsin kevytmielinen, ei tohtinut soimata poikaa hänen työstään.
Joitakuita päiviä ennen paranemistaan oli Wille kysynyt ystävältään
yö-vartialta, oliko hänelle onnistunut saada tietoa kukkaron
omistajasta ja tähän oli hän vastanut antaneensa sen eräälle mainiolle
maalajalle, joka asui H:n puutarhassa. -- "Luultavasti isä niille
kolmelle lapselle, jotka näin koulusalissa," ajatteli Wille.

Talvi oli ohitse ja kevät oli käsissä. Aurinko paistoi kirkaasti ja
taivas oli seljes, kaikki puut viherjöitsivät ja hedelmä puut olivat
kukkia täynnä. Eräänä päivänä istui Wille työhuoneessa tuolillaan ja
pujottian uhoja uusiin kenkiin; usein pyörähti hänen silmänsä avatusta
ikkunasta ulos, jossa iloisia pääskysiä lenteli ja liehakoiten tekivät
pesiään. Nauhat olivat pujotetut -- samassa kuuli mestarin sanovan:
"ota, Wille, lakkisi ja vie kengät Wirtasen rouvalle! Se asuu H:n
puutarhassa, jossa provessorin rouva oli kestissä, se on provessorin
rouvan miniä!"

Wille olisi mielellään tämän ilahuttavaisen käskyn tähden halanut
mestaria. Kuinka lystiä päästää niin kauniilla ilmalla ulos, ja
senlisäksi saada mennä H:n puutarhaan! Ehkä saan taas kurkistaa
kouluhuoneesen, mietti hän ja nauroi itsekseen, -- Siinä oli niin lysti
puitteitten liisteillä istua ulkopuolella ikkunaa ja saada nähdä
kaikki, mitä lapset tekivät. Hän juoksi kammariinsa, otti lakkinsa, ja
lähti tielle kenkineen. Tänäin ei hän huolinut kirjakaupoista, hän ei
tahtonut menettää aikaa ja juoksi riemuiten kaupungin läpi.

Vähässä ajassa tulikin H:n puistoon. Pienen portin kautta meni hän
puistosta ryytimaahan, joka oli pytingin piha-puolella, ja,
koettelematta oliko ovi auki, kiipesi lapselliisesta uteliaisuudesta
puitteille, joita myöden nyt oli kasvanut köynnöksiä suurilla lehdillä
ja kellon muotoisilla punertavilla kukkaisilla. Hän teki reijän lehtien
ja oksien väliin varovasti, ettei niitä vahingoittaisi, ja katsoi
reijästä. Huone oli tyhjä, mutta ikkuna auki, ja hän sai katsella
kaikkia.

Mikä onni, jos saisin astua sisään ja oikeen tarkkaan katsella kaikkia
kapineita! ajatteli hän; mutta laskii alas liisteiltä ja meni ovelle;
se oli lukittu, samoin kuin ensimmäisenkin kerran. Hän alkoi nytkin
kävellä ympäri huoneen edustalla, kunnes jokuun tulisi.

Toisessa päässä näki hän ikkunan niin ikään auki; hän seisahtui.
"Mitähän tuossa huoneessa on? ehkä siellä on jokuun, jolle voin antaa
kengät!" ajatteli hän ja välleen notkiasti kun kissa oli istumassa
lehtien ja kukkien keskellä.

Illalla kirjoitti hän sitte ystävälleen Juliukselle mitä hän tässä
näki, mutta en tahdo omilla sanoillani kertoa Willen mielipitoja, vaan
sen siaan panen tähän pienille lukioilleni kopion hänen kirjeestä:

    Rakas Julius!

    Nyt taas on minulla erinomainen halu päästä maalajaksi! Minkätähden
    pitää olemani suutari? Ilkeät jalkimet, ilkeä pikilanka, ilkeät
    nahat! Kun minusta kerran tulee maalaja, niin kuvaan minä kaikki
    ihmiset paljain jaloin, ihan sentähden etten tarvitse muistakaan
    saappaita! -- Tänäin olin H:n puistossa, jossa Wirtasen rouva asuu.
    Ovi oli kiini mutta minä kiipesin puitteiten liisteille niistä
    nähdäkseni, oliko kukaan huoneessa. -- Ah Julius, olisitpa nähnyt
    sen huoneen! Näethän, minä soisin sydämmestäni jälleen nähdä äitini
    -- ja yhtä sydämmellisesti soisin minä saavani kutsua semmoista
    huonetta omakseni! voi, Julius, olispa minulla semmoinen huone,
    niin olisin -- jaa -- niin olisin minä -- maalaaja!!!

    Kun seisoin ja katsoin ikkunasta sisään, niin ajattelin: noin
    kaunis lienee paratisi ollut! Näethän, likeellä ikkunaa oli
    huoneessa telineet; minä tiesin ne kohta olevan maaluu-jalat,
    sillä eräässä isäni piirustuksessa on semmoiset maalatut; vieressä
    oli siveltimiä ja väri-lautainen. Seinällä riippui kuvia --
    niitä en nähnyt oikeen selvästi -- mutta -- ei aikaakaan kuin
    olin keskellä permantoa; niinkuin orava putkahdin minä sisään,
    ennenkuin kerkisin ajatellakkaan! Mitkä somat kuvat! Eräällä
    pöydällä oli myöskin vartalokuvia, mutta kuvat seinällä olivat
    paljoa ihanammat; seinä-kaapissa oli kipsistä valettuja käsiä ja
    jalkoja, kaikki oli niin ihmeelliistä, mutta, niinkuin sanon,
    kuvat seinällä olivat kaikein kauniimmat. Keskellä huonetta oli
    pitkä pöytä ja sen päällä oli liitua, paperia, lyijys-pännä;
    lankkuja, samanlaisia kuin isäni; vieressä oli mukava tuoli ja
    sanomalehtiä oli yltä ympäriseen, niissä oli pieniä kuvia aivan
    niin kuin sinun piplia-historiassasi; kaikki oli niin kaunista;
    mutta kuvat, kuvat seinällä olivat kaikkeen kauniimmat, niillä oli
    kullatut raamit. Minä en voi kaikkia kirjoittaa sinulle, mutta
    joukossa oli eräs, jossa maisema oli kuvattu; -- etpäs usko, kuinka
    minä nauroin haikara-linnulle joka seisoi heinikossa ja koetti
    pitkällä jalallaan raapia itseänsä! -- Merellä olevan myrskyn kuva
    on kauhia! Korkeiten valkeapäisien aaltojen keskellä on laiva
    kaatumaisillaan, merimiehet ovat säikähtyneen näköisiä, niin
    että mieleni teki rukoilla niiden poloisten edestä. Tämä kuva ei
    kuitenkaan ole paras. Eräs munkki on molempain tauluin välissä. --
    Julius, näkisitpä sen, hänen päällään on ruosteen karvainen viitta,
    hän pitää rukous-kirjaa kädessään ja nojaa itsiänsä patsasta
    vastaan luostarissa. Sen kasvot vasta on hyvästi tehty! Hän mahtaa
    vissiin olla hurskas, sen näkee hänen kasvoistaan.

    Äiti vainajani sanoi usein: "joka rakastaa ja pelkää Jumalata,
    sen kasvoin on kirjoitettu, että niin tekee!" -- Minä en koskaan
    ymmärtänyt tätä lausetta, sillä mielessäni oli aina kirjaimet,
    joita en kuitenkaan nähnyt kasvoissa: nyt ymmärrän mitä äitini
    tarkoitti, sillä munkin kasvoista taisin lukea että Jumala oli
    mielessä, ja murheellisen näkönen oli hän, -- niin murheellisen --
    vissiin oli hän rukous-kirjastaan lukenut vapahtajamme kuolemasta!
    -- Oi, Julius! Jospa äitini vielä eläisi että saisin kaikki kertoa
    hänelle! -- Munkin vieressä oli sisilisko, se oli niin elävän
    näkönen. Opinkohan minä koskaan tekemään semmoisia kuvia? Minä
    rukoilen että Jumala tekisi minun maalaajaksi. Sanoihan äitini
    Jumalan kuulevan totisen rukouksen, sentähden rukoilen minä! -- ja
    uskon toivoni tulevan täytetyksi. -- Ole niin hyvä, rakas Julius,
    ja vie tämä viherjäinen lehti, jonka löydät kirjeessäni, äitini
    haudalle, minä otin sen Wirtaselta; kun en nyt asioistani voi
    kertoa äidilleni, niin lähetän kumminkin tään lehden. Jää hyvästi
    hyvä Julius! Sinä piiruat jo vissiin oikeen kauniisti; minä piiruan
    joka aamu aikaseen porstuan permannolla, sillä kammarissani ei
    ole ikkunata. Kohta kuin kuulen rouvan vispilöivän velliä, menen
    kyökkiin.

                                Ystäväsi -- Suutarin oppi-poika,
                                  mutta vielä kerran maalaaja

    Kuin minusta tulee maalaaja, niin maalaan minä kohta kaksi kuvaa,
    sen hurskaan munkin, ja -- Pietarin, joka kielsi Herransa,
    ennenkuin kukko lauloi! muistatko vielä, kerroinhan minä sen
    sinulle. -- Minä pidän aina mielessäni munkin kuvan, että
    tulisin niin hurskaaksi, kuin hän oli, ja Pietarin, etten enään
    valhettelisi. Jää hyvästi! tervehti isääsi; kuinka mielelläni
    söisin yhden hänen sämpylöistään! Täällä en koskaan saa sämpylätä.

                                                 Sinun Willesi.

Nyt jatkan kertomustani. Wille seisoi kauan huoneessa, joka niin
ihastutti häntä. Vihdoin muisti hän, että hänen oli mentävä kotiin,
jottei mestari suuttuisi. Hän tuli ulos ikkunan kautta ja löysi oven
avoina. Kyökissä tapasi hän piian, joka sanoi hänelle herrasväen olevan
kaupungissa provessorin luona ja käski hänen jättämään kenkät
itselleen; rahat lupasi sitte tuoda mestarille.

Viikon-päivät kului ja rahat olivat vielä piialta tuomatta; mutta nyt
vihdoin tuli niitä tuomaan ja Wille, joka jo toivoi piian unhottaneen
koko asian ja mestarin kohta lähettävän häntä rahoja perimään, oli
pahoilla mielin. Kuinka piti hänen nyt pääsemän H:n puutarhaan? -- Ja
sinne piti hänen kuitenkin pääsemän, kuvat piti hänen jälleen näkemän;
niitä ikävöi hän niin kuin nälkäinen leipää.

Hän kuulusteli, oliko Wirtasen rouva tilanut kenkiä, ja sai tietää,
että hän nykyjään oli ostanut monta paria valmiita ja ettei hän
suinkaan moneen aikaan tarvinut uusia. Se oli paha; -- Wille ei
tietänyt millä keinoin saisi halunsa tyydytetyksi.

Kenkiä ommellessa, kuvia piirustaissa oli pojan mielessä kuvat
maalaajan huoneessa, niistä näki hän unta ja tuumi kuinka piti saaman
niitä taas katsella.

Jälleen kului viikkokausi; niin eräänä sunnuntaina nousi poika ylös
aamulla kello kaksi, vaatettiikse ja juoksi kaupungin läpi
esikaupunkiin H:n puistoon. Portti oli suljettu -- siinäpä oli temppu,
miten siitä päästä; mutta tämä este ei peruuttanut Willeä; hän istuihe
maahan odottamaan, kunnes portti avattiin. Kauan odotti hän turhaan,
aurinko nousi, kiurut lentelivät korkialla ilmassa; puistossa visersi
sata-kielisiä lintuja. Vihdoin näki kärrit tulevan maito astioita
täynnä, mies, joka ajoi, veti jämsästä, jonka toinen pää kelloneen oli
puutarhan hoitajan asunnossa. Eräs poika avasi haukkottain suuren
portin, mies ajoi sisään ja poika seurasi häntä.

Wille pistiikse portista sisään ja riensi ryytimaan pienelle portille,
jonka löysi auki. Mutta säikähtyi kun näki ikkunan luukut olevan kiini.

Pytingin vieressä oli lehmus; tähän tuuheaan puuhun kiipesi poika ja
aikoi siinä odottaa, kunnes ikkunat avattiin; tästä piilopaikastaan
näki hän kaikki mitä alaalla tehtiin! Kuinka lystiä oli hänestä istua
viherjöitsevässä puussa, ja hyvin näki siitä ikkunat!

Hän kuuli kellon lyövän -- se oli viisi -- nyt avattiin ikkunan luukut,
ja ikkunatkin. Wille tunsi sydämmensä tykyttävän, siivet olisivat
pitäneet hänellä olla taitaakseensa kohta lentää kuva-huoneesen, mutta
ei rohjenut vielä liikkua paikaltansa. -- Niinkauan kuin piika, joka
avasi luukut, oli huoneessa, ei hän tohtinut tulla lehtimajastaan;
minkä luulon saisi piika, jos näkisi hänet ikkunasta tulevan sisään?
Uteliasuudensa ruvesi hävettämään häntä, hän pelkäsi saavansa toria, --
mutta kääntyä takaisin kuvia näkemättä? -- sitä hän ei voinut tehdä!
"Eihän Jumala sentähden saata vihastua minuun," ajatteli hän, "eihän
minulla mielessä ole mitään pahaa -- tahdon vaan nähdä niitä kauniita
kuvia."

Piika käveli edestakaisin, lakasi ja siivosi huonetta ja meni sen
perästä toiseen huoneesen luultavasti tekemään saman. Nyt ei Wille
enään malttanut olla alallaan. Hän tuli puusta maahan, juoksi
ikkunan luoksi, kiipesi puitteita myöten ylös ja putkahti huoneesen
öljy-maalinkilla tehtyin kuvain eteen, jotka niin olivat mielyttäneet
häntä. Munkki oli taas hänen silmiensä viehätys; sitä katseli hän, sen
kaunista muotoa, sen vieressä olevata pientä sisiliskoa, sen päällä
olevaa ruosteen karvaista viittaa, ja rukouskirjaa, josta näytti
äskettäin lukeneen, kaikkia silmäili hän vuorottain. Hän seisoi siinä
niinkuin naulattu, suu vähän auki ja silmät taulussa kiini; kätensä oli
pannut ristiin -- hän oli ihastusta täynnä. -- Hän ei kuullut kuin ovi
avattiin, eikä huomanut että jokuun tuli sisään.

Maalaaja Wirtanen tuli työhuoneesensa; häntä kummastutti se pieni
vieras siinä niin varhain aamulla; ensin oli hän valmis luulemaan
poikaa varkaaksi, mutta kun näki, kuinka lapsi seisoi vakaisena kuvan
edessä, niin tämä luulo haihtu mielestä; hän astui likemmäksi ja
seisahtui pojan taaksi. -- Samassa likisti tämä ristissä olevat kätensä
yhtäkkiä rintaansa vastaan ja sanoi kovalla äänellä: "Ah, hyvä Jumala,
salli minunki tulla maalaajaksi!"

Nämä innolla puhutut sanat liikuttivat erinomaisesti Wirtaista; lapsi
sai hänestä itselleen ystävän, tämä laski kätensä hänen olkapäälleen
ja, ikään kuin unesta heräävä, käänsi Wille itsensä häneen päin.
Sanaa virkkamatta seisoi hän herran edessä, joka katseli häntä
hämmästyksellä, kuin kohta alkoi tunnustella hänen muotoansa.

"Minä uskon, lapseni, että olemme ennen nähneet toisemme!" sanoi herra
Wirtanen.

"Niin, minä uskon -- te olette -- te maalasitte vanheimpani haudan --
ja kirjoititte kuvaan." --

"No sitte oletkin se sama!" virkkoi maalaaja ystävällisesti; "mutta
kuinka olet tullut tänne? -- mitäs täällä teet?"

"Voi, nuo kuvat!" vastasi Wille ja löi silmänsä maahan päin; mutta
pikaan otti hän herraa kädestä ja sanoi: "minä rukoilen antakaa minulle
anteeksi!" Maalaaja, joka jo oli pojan ystävä, lupasi pojalle
edeltäkäsin anteeksi, ja kehoitti häntä kertomaan, miten oli tullut
huoneesen. -- Hän taputti kädellään ystävällisesti poikaa poskelle, ja
Wille kertoi hänelle vilkaasti, mikä oli hänen tänne saattanut.

Nyt pitää kertomamme yhtä ja toista sen ystävällisen miehen
elämäkerrasta, jonka talossa pieni ystävämme nyt oli. Hän oli ainua
poika sille provessorille, jonka Wille parin kertaa oli tavanut
lukemassa, ja oli nainut tyttären eräältä rikkaalta kauppamieheltä,
joka myöskin asui kaupungissa. -- Se oli tämä kauppamies, joka viskasi
thalerin Willelle, silloin kuin hänen valkeat silkki-vaate-kengänsä
putosivat ropakkoon, ja Laura, hänen tyttärensä tytär, oli samana
päivänä hänen luonaan ja katsoi pikimältään ikkunasta sitä onnelliista
suutarin oppipoikaa. -- Tälle oli ukko lähdettänyt ne pienet kengät,
jotka Wille kiitollisuudesta viskasi ikkunasta sisään.

Herra Wirtanen oli varakas mies, hänellä oli välttävä oma omaisuus ja
sai vaimoneensa paljon tavaraa, hän eli hyvin onnellisesti; kuitenkaan
ei hän ollut luettava niiden ihmisten joukkoon, jotka käyttäävät
suurimatkin sisään tulot vaan omaksi hyväksensä; omaisuudensa suhteen
olisi hän taitanut elä suurellisemmasti, mutta hän kartti kaikkea
ylöllisyyttä taitaakseen auttaa puutteenalaisia.

Hänellä oli kolme lasta, joilla oli opettaja ja opettajatar -- nämä
lapset olivat ne, kuin Wille näki kouluhuoneessa, joka samalla kertaa
oli tyttöjen ja opettajattaren asuma-huone. Viivanto opissa ja
piiruamisessa neuvottiin lapset maalaajalta itseltä. Kolme kertaa
viikossa piti heidän kokoontuman hänen työhuoneesensa; Jyrillä oli
mallina pienet vartalo kuvat kipsistä, Laura teki lyijys-pännällään
huoneita ja kirkkoja ja Aunu veti viivoja. Lapsilla oli koko päivän
jotain tehtävänä, ainuastaan illoilla saivat olla omassa vallassaan,
mutta vapaus oliki sitte vasta heistä oikeen lystiä; ja niin hyvin
isälle kuin äitillekin, sekä niiden vanhemmille, jotka kaikki illoiksi
tulivat yhteen juomaan teetä, oli paljon huvitusta näiden iloisien
lapsien leikittelemiisistä. Perimmäisen hyvä oli tämä kotoelämä, ja
jokainen vieras, kuin sattui olemaan heidän joukossa, tunsi pian siitä
itsessään hyväntekevät vaikutukset.

Maalaaja Wirtanen oli kaikilta rakastettu; sydämellisellä ystävyydellä
kohteli hän jokaista ihmistä, kaikille, etenkin lapsille, osasi hän
aina sanoa hyvän sanan. Omista lapsistaan oli hänelle niin paljon iloa,
että oli mielellään heidän seurassaan. Kaikki, kuin ilahutti eli
suretti heitä, puhuivat he hänelle täydellä luottamuksella ja hän
iloitsi ja suri heidän kanssaan, niin totisesti kuin hekin, -- hän oli
lapsi leikitellessä heidän kanssansa. Luonnollisesti seurasi tästä
hänen mielialastaan, tästä rakkaudesta lapsiin että ystävällisesti
kohteli vieraitakin lapsia, joka teki että kaikki hänen pienet
tuttavansa olivat mielellään ja uskaliaat hänen seurassaan ja
rakastivat häntä. Olihan hänen ystävällisyydensä mielyttänyt Willeäkin,
jo kuin ensikerran kohtasi hänen vanhempainsa haudalla; samoin vaikutti
hänen puheensa ja käytöksensä pojassa nytkin hyvän mielen ja
luottamuksen, kuin hän tavallisella hyväntahtoisuudellaan käski tätä
pientä kutsumatointa vierasta kertomaan elämänsä vaiheet, ja Wille,
joka niin kauan oli tottunut kärsimään mestarinsa kovuutta ja
äkäisyyttä, luuli uneksivansa, kuin sai kertoa kaikki ja maalaaja niin
ystävällisesti kuunteli häntä.

Ihan kuin hän oli päättänyt kertomuksensa ja Wirtanen vielä kyseli
häneltä yhtä ja toista hänen entisestä elämästään ja nykyisestä
tilastaan, avasi Jyri oven ja sanoi: "Tule isä juomaan kahvia! Äiti
odottaa, Laura ja Aunukin ovat jo tulleet!"

"Tule poikani vähän ensin tänne," sanoi Wirtanen. "Näethän pojan tässä!
hän löysi raha-kukkarosi jouluiltana; hän on sama, josta yövartia, joka
toi kukkaron, kertoi. Silloin lupasit antaa hänelle lahjan; molempain
täytyy meidän hävetä, että olemme unhottaneet koko asian. Mene nyt
äitisi puheelle ja sano, että tuon vieraan kanssani kahville; me
tulemme kohta perästä! -- Tahdotko, lapseni, tulla kahvia juomaan
kanssamme?" sanoi hän kääntyen poikaan päin.

Poika, kuin tiesi saavansa hyvän aamiaisen, punastui; kaikki lapset
juovat mielellänsä kahvia ja Wille ei pitkään aikaan ollut maistana
tätä juomaa, mutta muisti mestarin ja sanoi, ollen kahdan vaiheella:
"minä kiitän -- mestari saattaisi torua minua -- jo on myöhä!"

"Minä laitan mestarilta kysymään lupaa," vastasi Wirtanen; hän
soitti kelloa ja palvelia tuli sisään: "Anton," sanoi hän tälle,
"mene suutari-mestari N:n luoksi, ja sano hänelle, että hänen
oppi-poikansa on meillä ja että minä pyydän häntä antamaan pojan olla
täällä vielä tunnin verran aikaa, minä saatan itse hänet sitte kotiin!"

Maalaaja vei nyt poikaa kädestä ruokasaliin; rouva otti hänet vastaan
ystävällisesti, Laura ja Aunu katselivat häntä uteljaisuudella,
niinkuin kaikki pienet tytöt tavallisesti tekeevät. Kaikki istuivat
suuren pöydän ympärillä, opettaja ja opettajatar olivat myös
saapuvilla. Wille sai istua Jyrin ja hänen isänsä välissä, Wirtasen
rouva antoi hänelle suuren kupin kahvia ja siihen lisäksi koko joukon
vehnäsiä. Tämäpä oli aamiainen!

Wille joi pitkällisesti kahvinsa, kasti vehnäsiään ja nautti niitä
nähtävästi mielellään; suurinta vehnäsistään piteli kädessään, hän
käänteli sitä ja katsoi herraa ja rouvaa silmiin. Häntä käskettiin sitä
syömään, mutta hän ravisti päätään. Toiset lapset olivat jo lopettaneet
aamiaisensa, mutta Wille katseli aina vielä kainustellen leipäänsä, ja
ei saanut sitä menemään samaa tietä kuin ne vehnäset, jotka jo oli
syönyt. Vihdoin virkkoi hän: "Saanko viedä tämän myötäni Liisalle."

"Liisalle?" kysyivät kaikki kummeksien, "kuka se on?"

Nyt kuin poika kerran oli ilmoittanut mielialansa, niin tuli
rohkiammaksi. Hän kertoi kaikki mitä tiesi pienestä ystävästään, puhui
kuinka se piti paljon arkkuisestaan, sen ilosta kuin hän vei sille
leipää ja antoi puolet aamiais-keitoksestaan, ja sen mielipahasta kuin
rouva oli saanut tiedon heidän tuumastaan. Hän puhui myös että Liisa
sai provessorilta joka viikko kaksi rossa, aina siitä päivin kuin hän
oli lähettänyt hänet sinne.

Ne toiset lapset kuuntelivat tarkasti ja ilo mielin hänen kertomusta,
ja kun kuulivat että heidän rakas isänsäisä oli asiaan sattuvainen,
niin se enensi heidän mielihyväänsä.

"Meidän pitää saaman Liisalle jotakin kokoon!" sanoi Jyri.

"Jok'ainuasta päivällisestä pitää meidän paneman hänelle tallelle
ruokaa!" virkkoi Laura ja Aunu sanoi: "Jaa, ja nyt kaadetaan pieneen
putelliin kahvia ja lähdetetään Willen keralla putelli Liisalle!"
Riemulla otettiin tämä viimeinen esitys vastaan. Laura juoksi hakemaan
putellia, ja Wirtasen rouva ei ollut vastaan, että kaasivat tähteet
kahvi-pannusta siihen, sokuri ja maidon päällys eivät jääneet
unhotukseen, jonka perästä putellin suuhun pantiin tulppa. Jokainen
lapsista panivat vehnä-leipäsen pieneen koriin, joka oli salissa, ja
Willen piti kantaman kaikki tyyni pienelle ystävälleen.

"No, tuo on kaikki hyvin", sanoi Wirtanen, "mutta Jyrin pitää muistaa,
että on velassa Willelle. Jyri pudotti kukkaronsa kaikkine rahoineen,
kuin hän jouluaatto-iltana tuli kotiin isänsä-isän luota;
kultarahansaki silloin putosi, jonka oli saanut äidinsä isältä."

"Mitä sanoit, Jyri, silloin, kuin havaitsit vahinkosi?" kysyi maalaaja
pojaltaan.

"Minä sanoin", virkkoi Jyri heti, "että lahjoittaisin kaikki kukkarossa
olevat hopiarahat sille, jolta saisin kukkaroni takaisin; ainuastaan
kulta-rahan, jonka äitini isä lahjoitti minulle, pitäisin itselläni."

"Ja tätä lupaustasi et ole pitänyt", sanoi Wirtanen. "Se, poikani, ei
ole oikeen tehty; kuinka hyvin olisi Wille käyttänyt rahat! hän olisi
uskollisesti niillä auttanut nikkarin tytärtä ja sen vanhaa äidin
äitiä."

"Minä tarjosin yövartiaalle rahat", sanoi Jyri hämille tulleena, "mutta
hän ei ottanut niitä vastaan, kuin itse ei ollut löytänä kukkaroa."

"Hän puhui kuitenkin pojasta, joka oli antanut sen hänelle ja pyysi
sinua silloin asiasta likemmin kuulustelemaan. Minä unhotin sen perästä
muistuttaa sinua, mitä olit velkapää tekemään, ja olen siitä nyt
pahoilla mielin; kuin sanoin, molemmat olemme tehneet väärin ja pitää
nyt miettimämme, kuinka asia on autettava."

Moniaita päiviä tästä tapauksesta kirjoitti Wille ystävälleen
Juliukselle:

    Rakas Julius!

    Mene hautausmaalle ja kerro rakkaalle äidilleni, että minusta nyt
    tulee maalaaja! Etpäs usko, minua neuvoo nyt piiruamaan sama herra,
    joka on maalanut sen kauniin munkin. Voi kun olen onnellinen! Mutta
    nyt tahdon kirjoittaa mitä minulle on tapahtunut. Sama herra, joka
    pani värit minun piirustukseeni, on mainio maalaaja; se on juuri
    hän, joka on maalanut sen hurskaan munkin ja hän opettaa nyt minua!
    Hän on puhunut huoltajani kanssa ja on saanut hänet pitämään minua
    koulussa, jossa nyt käyn jokapäivä ja opin paljon uutta. Kuin
    kello yksitoista pääsen koulusta, niin menen herra Wirtasen luoksi
    ja saan piiruta samassa huoneessa, jossa munkki riippuu. Perästä
    puolen päivän teen vasta kenkiä. Herra Wirtanen sanoo, että hän
    koettelee minua muutamia vuosia. Jos olen tottelevainen mestarille,
    koulussa ja piiruamisessa ahkera, niin sitte saadaan nähdä, olenko
    soveljas maalaajaksi ja kelpaako minun tukkunaan antauda tämän
    taiteen harjoittamiseen. -- Jos nyt sentähden herra Wirtanen
    muutamien vuosien perästä näkee minusta aikoja myöten tulevan
    oivallisen maalaajan, niin saan lakata kenkien teosta; mutta jos
    hän sanoo ei kelpaavani siksi, niin jään suutariksi.

    Voi, Julius, kuinka tahdon olla ahkera! kuinka mielelläni tahdon
    tehdä kaikki, mitä mestari tahtoo! En nyt enään väkinäisesti
    paikkaa vanhoja kenkä-rania -- ja jos toisinaan en saa ruokaa
    tarpeeksi, niin en ole siitä milläänikään; -- minä olen kylläinen
    ilosta! Minulla on niin paljon kuin ilahuttaa minua! Herra
    Wirtasella on kolme lasta, jotka kaikki saavat kuukaus rahoja
    isältään; niillä aikoovat he auttaa Liisaa ja hänen mummoansa!
    Herra Wirtanen on lähettänyt erään lääkärin hänen luokseen, joka
    tekee hänen terveeksi, niin että taas voipi kehrätä. Liisa pannaan
    myös kouluun oppimaan neulomaan, että sillä keinoin vastedes, kuin
    tulee isommaksi, taitaisi elättää mummoansa.

    Ja nyt jää hyvästi, rakas Julius, muista mennä hautausmaalle!

                                                  Sinun Willesi.

Enemmän kuin kymmenen vuotta myöhemmin nähtiin alkukesänä eräs nuori
sälli astuvan sitä kaupunkia kohden, jonka hautausmaassa Willen
vanhemmat lepäsivät. Kuin tuli hautausmaan kohdalle, poikkesi hän
tieltä ja meni tähän rauhan asumasiaan.

Hautausmaa oli mäen rinteessä; matkustavainen katseli siitä kaupunkita
ja silmänsä etsivät ylös kaikki tutut talot; ihmetellen silmäili hän
erästä niiden seassa. Hän näkyi tuntevan sen oikeen hyvin, mutta siinä
oli jotain, jota hän oudoksui; ennen oli se ollut keltanen, nyt oli se
viherjäinen; katto oli ennen ollut laudoista, nyt oli se tehty
kaakelista. Sälli valmistiikse kiiruhtamaan alas kaupunkiin, hän tahtoi
ainuastaan vielä vähän katsoa ympärilleen hautausmaalla.

Tässäki näki ettei kaikki ollut entisellään. Hän tunsi hyvästi paikan,
jossa ennen oli halpa hautakumpu; se oli vielä paikallaan, mutta sen
ympäristö oli uusi! kummun ympärillä oli nimittäin viherjöitseväinen
pensas-aita. Päällä kasvoi, niin kuin monta vuotta ennenki, neljä
kauniisti kukkivaa kasvinta; entiset ei ne voineet olla, sillä ne
olivat jo aikoja sitte kuivaneet; sen tiesi sälli. -- Tarkemmin
katsoissaan näki hän kivi-liuskan kukkien välissä, jossa oli niiden
kahden vainajan nimet, jotka lepäsivät kummussa.

Haudan kaivajan vaimo tuli kastelemaan kukkia; sen teki hän
joka ilta, sillä sai maksun siitä, että vaali hautaa. Kuin hän likeni
vesi-astianeen, kysyi sälli: "kuka on niin kauniiksi koristanut tuon
haudan?"

Vaimo seisahti ja vastasi: "Sen on tehnyt se nuori maalaaja N., niiden
poika jotka tässä lepäävät. Hänestä on tullut ylistettävä mies, jollen
on hyvin käypä maailmassa."

Sälli kuunteli kiiltävillä silmillä vaimon puhetta. "Onko hän täällä?"
kysyi hän innokkaasti sydämmensä tykyttäissä.

"On," vastasi vaimo, "hän asuu tuolla viherjäisessä pytingissä, jonka
katto on kaakelista, erään leipurin luona, josta hän pitää paljon.
Niistä molemmista osaan kauniin kertoelman. Leipoja oli usein auttanut
maalaajata ja tehnyt hänelle hyvää, kuin viimemainittu oli pieni, ja
silloin oli poika luvanut kasvattuaan isoksi maalata hänelle leipurin
taulun. -- Mennä syksynä oli valkia valloillaan leipojan luona, tuli
poltti katon ja koko joukon muuta tavaraa; vahinko oli suuri ja mies
raukan täytyi kuluttaa paljon, ennenkuin sai huoneensa jälleen voimaan.
-- Siihen tuli vielä että leivän ostajat välillä olivat jättäneet
hänet, ja kuin taas alkoi leipoa, niin ei kukaan ostanut hänen
leipiänsä.

"Nyt tuli myös menneenä syksynä se nuori maalaaja tänne ja kun sai
kuulla leipojan onnettomuudesta, maalasi hän hänelle taulun, niin
kauniin, että kaikki ihmiset seisahtivat sitä katselemaan! Mutta se
onkin niin luontiasti maalattu, että oikeen mieli tekee haukkaamaan
siitä maalatusta leivästä! Nyt alkoi taas ostajat toinen toisensa
perään ilmestyä hänen puotiinsa ja menekki on nyt niin suuri että
tuskin kerkiää saada leivotuksi tarpeeksi asti. -- Ei kauan sitte tuli
maalaaja taas tänne, sillä leipuri odottaa poikaansa kotiin, joka
kuleksi ympäri sällinä. Tätä tapaamaan on hän nyt tullut, sillä ne
molemmat lieneevät hyvät ystävät. Leipurin poika ei tiedä mitään siitä
kuin on tapahtunut; siitä eivät ole hänelle mitään kirjoittaneet; ensin
ei isä tahtonut tehdä poikaansa murheelliseksi surkeilla sanomilla,
kuin onnettomuus sen kautta ei kuitenkaan olisi tullut autetuksi, -- ja
onnellaan taas tahtoo ilahuttaa poikaansa vasta kuin tulee kotiin!"

Tarkasti kuunteli sälli kertomusta; kaksi suurta vesipisaretta juoksi
hänen päivettyneitä poskiansa myöten. Hän kiitti ystävällisesti vaimoa,
joka niin hyväntahtoisesti oli vastanut hänen kysymyksilleen ja lähti
käymään hautausmaalta. Yhtäkkiä astui hänen eteensä nuori mies, joka jo
vähä ennen oli ilmestynyt paikalle, vaikka ei vaimo ja sälli häntä
hoksaneet, -- ja ystävät, Julius ja Wille seisovat vastakkain ja
syleilivät toinen toistaan.

Willestä oli niin muodoin tullut maalaaja! -- Siksi oli Wirtanen
havainut hänen kelpaavan ja oli mielellään opettanut tätä erinomaisilla
luonnon lahjoilla varustettua poikaa. Nyt oli Wille jo kauan ollut
kuuluisa ja monesta teoksestaan saanut sekä rahaa että kunniaa, ja
ensimmäisen suuren hinnan, kuin sai eräästä kauniista taulusta, oli
käyttänyt muistomerkiksi ikuisesti muistossaan pysyväisten vanhempainsa
haudalle.

Tulevana vuotena aikoo hän matkustaa Italian maahan saamaan täällä
taideiten kotimaassa vielä enemmän oppia. Hänestä on tullut nuori mies,
jota kaikki pitäävät, niinkuin hän hyvin ansaitseekin, kunniassa;
Wirtanen rakastaa häntä niinkuin omaa lastansa. Hän on ahkera, innokas
ja hänellä on vielä lapsellinen mielensä; äitinsä hurskaita opetuksia
ja päätöstänsä, että äidillensä vielä taivaassakin olla iloksi, ei ole
unhottanut, ja ei vastakaan ole unhottava, sillä

    Mihin uskollisuus juurtuu, siihen kasvaa
    Jumalan siunauksesta hedelmä-puu.








End of Project Gutenberg's Suutarin oppi-poika, by Thekla von Gumpert

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47742 ***