*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47853 ***

RIMPISUON USVAPATSAS

Seikkailukertomus Pohjanperiltä


Kirj.

A. E. INGMAN



Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1915.






I.


Olin jo täyttänyt kahdennentoista ikävuoteni, kun minut eräänä syyskuun
päivänä vietiin kansakouluun. Nainen, joka minut toi kouluun, oli
holhoojani vaimo, kunnollinen ja kyvykäs, mutta ankaranpuoleinen
ihminen. Opettajan kirjoitettua nimeni paperiinsa poistui saattajani
heti.

Istuuduin opettajan määräämälle paikalle. Mutta kun täällä kaikki
tuntui oudolta ja ikävältä, oli minun pakko, salatakseni silmiin
tunkevia kyyneleitä, äänekkäästi niistää nenäni. Silloin kuulin pojan,
joka istui vieressäni, sanovan itsekseen, mutta kuitenkin siten että
kaikki kuulivat:

-- Siitä tunnen tuhman miehen, kun tulee tupahan, niin niistää nenänsä.

Opettaja, hiljainen mies, ei sanonut mitään. Mutta kun pojat huomasivat
opettajansa tukehduttavan pientä hymyn alkua, remahtivat he kaikki
nauramaan. Kyyneleeni kuivuivat nopeasti.

Tunnin loputtua törmäsivät kaikki pihalle. Sain tuon pojan, joka oli
vähän itseäni pitempi, käsivarresta kiinni, nipistin voimaini takaa ja
kysyin:

-- Tahdotko tapella vai tyydytkö tukkanuottaan?

Toverini valitsi tappelemisen, mikä aiheutti sen, että minä heikompana
sain aika tavalla rökkiini. On hyvin luultavaa, että olisi käynyt
samaten, jos hän olisi valinnut vähemmän kunniallisena pidetyn
tukkanuotan.

Matin ja minun tuttavuuteni alkoi siis niin kovakouraisesti, kuin sen
kaksitoistavuotiaitten kädet kykenivät tekemään. Tämä ei kuitenkaan
millään tavalla vähentänyt sitä vakavaa ystävyyttä, joka tästä lähtien
syntyi välillemme. Ja kun neljä vuotta myöhemmin astuimme ylpeästi
yhdessä kotiin, päästötodistukset taskussa, ei meistä kumpikaan
ajatellut tappelua eikä tukkanuottaa. Yhdessä astuimme kotiin, sanoin.
Matin vanhemmat kuolivat näet samana syksynä, kun Matti tuli kouluun,
ja Matti muutti meille.

Meillä oli kummallakin ollut vähäinen perintö. Mutta rahat oli nyt
syöty, ja meidän piti ruveta itse ohjaamaan tulevaisuuttamme, kuten
koulunkäyneitten miesten ainakin. Arvasimme, ettei isäntä kahta näin
nuorta kasakkaa tarvinnut, joten muualle oli kai pakko kääntyä.

Mutta suuhun päin sudella hampaat. Ei meistä kumpikaan aikonut nälkään
kuolla. Ei kyllä kukaan kirves kädessä synny, mutta eipä synny myöskään
moni peukalo keskellä kämmentä. Matti ei ollut kellarista kotoisin enkä
minä myöskään ollut mikään reestä pudonnut ja tielle jätetty. -- Tätä
en kerro teille ylvästelläkseni, mutta totuus vaatii minua kertomaan
asiat siten, kuin olen ne itse käsittänyt ja todeksi huomannut.

Ei meitä kuitenkaan hätä vielä kovin läheltä kopristanut. Isännällä oli
suuret uudisviljelyhommat, ja hän oli jo luvannut meille kesäksi ja
syksyksikin työtä. Lapinmaan rajalla oli työvoima kallista. Markka
päivässä ja talon ruoka. Kannattihan semmoisilla ehdoilla meikäläisten
ryhtyä raatamaan. Talveksikin meillä oli lupa jäädä taloon, jos
tahdoimme ruoan edestä olla talon töissä.

Tästä asiasta meillä oli kuitenkin itsellämme toiset ajatukset kuin
isännällä. Ei niin viisasta, ettei jostain paikasta hullu. Meidän
hulluutemme koski ensi talven työtä. Meillä oli siinä asiassa omat
meininkimme tarkoin mietittyinä ja kypsytettyinä. Mutta koska tämä on
vielä syvä salaisuus, en hiisku siitä luotua sanaakaan.

Sadan sylen päässä talosta on korkea mäki ja mäen laella tupa. Tuvassa
asuu talon vanha-paappa, nykyisen isännän isoisä. Hän on kolmantena
jäsenenä ystävyydenliitossamme ja ottaa, iästään huolimatta, yhteisiin
harrastuksiimme osaa miltei kiihkeämmin kuin Matti ja minä. Eikä ukko
pidäkään 90 vuotta minään aivan korkeana ikänä. Ei niin vanhaa, ettei
usko vielä vuoden elävänsä. Ja vanha-paappa on sitä mieltä, että kun
Luoja on säätänyt hänet näinkin vanhaksi, on hänen osalleen määrätty,
ettei hän ennen kuole kuin Rimpisuon salaisuudesta on perille päästy.
Ukko, Matti ja minä olemme vahvasti päättäneet tämän salaisuuden
selvittää. Vahva on kolmisäikeinen köysi, ei se kesken katkea. Hyvää
hamppua pitää olla senkin, joka yhdeksänkymmentä vuotta on kestänyt
eikä ole vielä silloinkaan mätä. Toivoa siis oli, että me kolmisin
saisimme tämän asian selville.




II.


Lapin rajoilla on monta suurta nevaa. Rimpisuo on kuitenkin niistä
kaikista suurin, kolmatta sataa kilometriä leveä ja neljättä pitkä.
Niin ovat maanmittarit laskeneet. On siinä jo nevaa. Ei yhdestäkään
paikasta sen rannalla ole vastaista rantaa nähty. Tämän nevan rannalla
on paappa elänyt yhdeksänkymmentä vuotta. Ja saman nevan rannalla on
Matin ja minun tähänastinen elämä kulunut.

Nevan laidat eivät ole pahoin vetisiä. Varhain keväällä kuljemme siellä
karpaloita syömässä ja kesällä poimimme sieltä juolukoita ja muuraimia.
Ja pensaikoissa metsän ja nevan rajalla on meillä talvisin pitkät
risuaidat veräjineen ja ansoineen metsäkanojen pyyntiä varten.

Tämän kaiken puolesta Rimpisuo ei siis eroa monesta muustakaan nevasta.
Laajuus vain on sillä omansa.

Mikä on siis se salaisuus, joka tekee iäkkään ukon yhtä uteliaaksi kuin
meidät ja monet muut seudun poikaviikarit? Jopa tämä salaisuus on
saanut ukon rakentamaan vanhuutensa kodin korkealle mäen laelle, jossa
ainoastaan muutamat suunnattoman suuret kivet suojaavat tupaa taivaan
tuulilta.

Kun tältä mäeltä katsoo nevalle, näkyy kirkkaina talvipäivinä aivan
selvästi taivaan rantaa vasten omituinen usvapilvi. Siinä salaisuus.
Korkeimmalta kiveltä katsoen näkyy pilvi aina samasta paikasta.
Lämpimänä vuoden aikana ei näy mitään, olipa päivä kuinka kirkas ja
ilma kuinka kuulas.

Monta selitystä on tämä omituinen ilmiö saanut. Kansa puhuu maahisista,
jotka asuvat nevalla. Ne harvat herrasmiehet, jotka ovat Paapanmäellä
käyneet ihmettä katsomassa, katselevat karttaa ja kompasseja, jonka
jälkeen selittävät, että usvapatsas nousee nevan toiselta rannalta,
jossa juuri tuolla ilmansuunnalla on muka kylä. Me ja paappa emme usko
kumpaankaan selitykseen. Maahiset eivät asu aavalla nevalla. Ja
kolmenkymmenen peninkulman päähän ei näy savu, vaikka kokonainen talo
palaisi.

Usein utelemme ukolta, miksi ei kukaan ole lähtenyt sinne omin silmin
nähdäkseen, mitä siellä on. Aina on vastaus sama, ettei kukaan pelkän
uteliaisuuden tyydyttämiseksi lähde noin vaivalloiselle, ehkäpä
vaarallisellekin matkalle. Kesällä ei pääse kukaan edemmäksi kuin
runsaan vanhan virstan nevan laidalta, sillä sitten on neva niin
vetinen, ettei kannata ihmisjalkaa. Ja monena talvenakaan neva ei
kannata, jos on sattunut tulemaan runsaasti lunta, ennen kuin
talvipakkaset ovat roudanneet maan. Ja ukko lisää salaperäisesti:

-- Jos siellä todella asuu maahisia, kuten ihmiset puhuvat, niin ehkei
tulijaa oteta oikein ystävällisesti vastaankaan.

Harrastuksensa tässä asiassa on paappa perinyt isältään. Paapan ollessa
vielä "poikakloppi" kahdeksankymmentä vuotta sitten oli hänen isänsä
varustanut hiihtoahkioonsa viikon eväät ja lähtenyt metsästysretkelle
sanomatta kenellekään, minne hän aikoi mennä. Neljä päivää myöhemmin
hän oli palannut kotiin toinen jalka niin pahoin paleltuneena, että se
pantiin polvesta poikki. Silloin oli isä, joka rupesi uskomaan kansan
selitykseen maahisista, ottanut pojaltaan lupauksen, ettei tämä ikinä
lähtisi samanlaiselle matkalle.

-- Ja kahdeksankymmentä vuotta, sanoi ukko, -- olen tätä lupaustani
katunut. Mutta ennen rauta katkeaa kuin miehen sana ratkeaa. Ja vaikka
en siinä iässä paljon ymmärtänyt lupaukseni sisältöä, olen sen
kuitenkin pitänyt kuin mies.

Meitä eivät sitoneet mitkään lupaukset. Ja kun olimme molemmat orpoja,
ei ollut myöskään ketään, joka olisi viitsinyt lupauksia meiltä vaatia.
Aikoja sitten oli päätetty, että koulun jälkeen ei kestäisi enää kauaa,
ennen kuin usvapatsaan salaisuus olisi selvitetty.




III.


Reippain askelin astuimme siis todistukset taskussa Paapanmäen rinnettä
ylös. Paappa oli kiivennyt tähystyskivelle, jonne johtivat tikapuut.

-- Paappa hoi, huusi Matti, -- eipä se vanha härkä näy olevankaan
kankeampi sarvistaan kuin nuoret.

-- Luussahan vanhan voima, väki varsan sieraimissa, säestin minä.

Ukko oli aina mielissään, kun muistimme käyttää hänen mielilauseitaan!
Heti tuli vastaus kiven laelta:

-- Tallella ukko uunin päällä. Kauan on laho kallellaan, ennen kuin
kaatuu. Tulkaa tänne, klopit, usvapatsas näkyy.

Luulimme ukon leikkiä laskevan, sillä eihän usvapilvi milloinkaan
näkynyt kesällä. Vastasin siksi leikilläni:

-- Mitäpä vanhan valeista, kurttunaaman kuulehista. Tulkaa vain pois,
paappa, saatte nähdä paperit, jotka kelpaavat.

-- Ei kirja kiroista estä. Tulkaa heti tänne. Tarvitsen silmiänne enkä
papereitanne. Ei millään niin hyvin näe kuin silmillä.

Mitäpä pappi paremmallensa. Täytyi vanhusta totella. Tultuamme kivelle
ukko heti ärjäisi minulle:

-- Vai kurttunaamaksi sanoit, junkkari! Nyt jouduit sellaiseen
paikkaan, jossa asiasi tutkitaan ja sitten selkääsi sutkitaan.
Voiteellahan ne nahkakin pehmenee. Mutta katselkaa nyt ensin pojat
tuonne pohjoiseen: näkyykö siellä todella usvapatsas vai onko siellä
nevalla jotain muuta?

Katselimme osoitettuun suuntaan, ja totta tosiaan, tässä ei ollut
epäilemistä. Usvapilvi näkyi. Ensimmäinen kerta miesmuistiin kesällä.
Tämä pelasti selkänahkani, joka kyllä ei olisi ollut muutenkaan
suuressa vaarassa. Paappa julisti juhlallisen anteeksiantokäskyn
lisäten:

-- Eihän koiraakaan nyljetä, ennen kuin henki lähtee.

Oltiin hyviä ystäviä kuten ennenkin. Kolmiliitto oli lujaan
perustukseen rakennettu ja vahvistettiin tänään entistään vahvemmaksi.

Matti ja minä emme pitäneet usvapilven näyttäytymistä kesällä minään
ihmeellisenä asiana. Miksei se voisi näkyä kesälläkin? Mutta ukko istui
kauan mietteissään sanaakaan puhumatta. Emme halunneet vanhusta
häiritä, kun huomasimme hänen tahtovan olla rauhassa, vaan istuuduimme
mekin katselemaan omituista näkyä.

Hetken perästä vanhus kääntyi meidän puoleemme ja sanoi salaperäisellä
äänellä:

-- Usvapatsas on kerran ennenkin näkynyt kesällä, ja siitä on nyt
kulunut tasan kahdeksankymmentä vuotta. Isäni kertoi, että hän oli
silloin juhannusyönä kiivennyt juuri tälle samalle kivelle, jolla nyt
istumme. Sydänyön aikana usvapatsas oli äkkiä ilmestynyt nevalle. Se
oli ollut morsiushuntuun kääriytyneen nuoren naisen muotoinen.
Seuraavana talvena tuli isästäni puujalka-mies.

Tämä ukon puhe pani tietysti mielikuvituksemme liikkeelle enemmän kuin
koskaan ennen, Tiesimme mihin tehtävään aioimme ryhtyä ensi talvena ja
nyt kuulimme, että sama enne, joka näkyi tuossa silmäimme edessä, oli
kerran ennenkin edeltänyt samanlaista yritystä, mutta epäonnistunutta.
Tahtoiko usvapatsas varoittaa meitä? Olimme melkein varmat siitä, että
ukon ajatukset liikkuivat tähän suuntaan. Mutta tunsimme samalla,
etteivät pahimmatkaan enteet voisi estää meitä toteuttamasta tuumaa,
jota olimme niin monta vuotta hautoneet.

Pelkäsimme pahasti, että ukko tämän enteen johdosta kieltäisi meiltä
koko matkan. Vanhuksen kieltoa emme olisi uskaltaneet uhmata. Olimme
aina pitäneet pappaa isän asemassa, paljon enemmän kuin itse isäntää,
jonka kuitenkin holhoojanamme olisi pitänyt isää edustaa. Isännälle
emme olisi ikinä uskaltaneet puhua sanaakaan tämmöisestä tuuminnasta.
Se oli paapan ja meidän yhteinen salaisuus.

Kun vanhus heräsi mietteistään, hän kysyi:

-- Näettekö, pojat, onko usvapilvi varmasti patsaan näköinen?

Tämä oli meidän myönnettävä; usvapilvi vivahti todella jossain määrin
jättiläissuureen ihmishaamuun.

-- Onko sillä morsiuspuku päällään?

Tähän kysymykseen taisimme hyvällä omallatunnolla yksin suin vastata,
ettei näy rintaneulaakaan, saatikka morsiuspuvun näköistä.

-- Isäni sanoi, että kun hän näki kesällä patsaan, oli se morsiameksi
puettu, huntu päällään.

Todistimme taas, ettei ollut edes pyhäpuvun näköistä, hunnusta ei
puhettakaan.

-- Silloin se ei ole sama, joka isälleni näkyi. Ei taida merkki pahaa
ennustaa.

Jo tiesimme paapan päätöksen. Uskalsimme laskea leikkiä vanhoista
merkeistä, joista nykyaikana eivät pidä paikkaansa muut kuin uni ja
nälkä. Vanhus ei tätä kuitenkaan hyväksynyt, vaan tahtoi, että tässä
paikassa nyt heti päätettäisiin, tulisiko ensi talven matkasta tosi,
vai jätettäisiinkö koko homma. Kun meidän päätöksemme oli jo aikoja
valmis, ja paappa nyt antoi myöntymyksensä, oli asia jo ennakolta
ratkaistu. Se vahvistettiin kädenlyönnillä. Ukko sanoi nyt, että jos
matkarahoista tulisi kova puute, niin hän avaisi kirstun kantta. Mutta
mitäpä me matkarahoista. Sama se on suutarille, onko sata markkaa
saamista vai velkaa.

-- Eikä teillä, paappa kulta, taida olla se kirstunpohja kovin raskas?
Tähän ukko vain myhäili:

-- Eihän se täysi kukkaro kalise, eikä minun rahoissani ole ennenkään
lanttia nähty.

Siihen päättyi keskustelu matkarahoista.

Paapan kanssa emme olleet koskaan puhuneet siitä, millä tavalla
tutkimusmatka oli toteutettava. Kerran vain, kun puhe kallistui sinne
päin, sanoi paappa:

-- Kyllä rahalla saa ja hevosella pääsee.

Siitä luulimme ymmärtävämme, ettei kokenut ystävämme katsonut isänsä
hiihtoretkeä parhaimmaksi tavaksi lähteä nevan salaisuuksia tutkimaan.
Tiesimme, että ukolla oli rahaa tallessa. Ajatteliko hän vanhoilla
päivillään ostaa hevosen ja lähettää meidät hevosella, iso heinähäkki
kuormana, usvapatsaan salaisuutta tutkimaan? Semmoinen matka voisi
onnistua, jos varhain syksyllä tulisi kovia pakkasia ennen kuin suuret
talvilumet tulivat. Hevosmatka ei olisi sellaisella säällä mahdoton.
Patsas ainakin olisi silloin aina näkyvissä. Mutta ken tietää,
minkälaiset ilmat Luoja on ensi talveksi säätänyt? Meillä oli aivan
omat meininkimme matkan toimeenpanosta. Mutta siitä myöhemmin.




IV.


Kesä ja syksy kului uudisviljelytyössä. Kun työ ensimmäisten
syyspakkasten tullen päättyi, oli Matilla ja minulla vielä koko joukko
markkoja jäljellä, vaikka olimme teettäneet hyvät talvivaatteet ja
ostaneet kirveet ja sahat sekä pyssyt. Isäntä, joka oli itse kelpo
pyssymies, ei mitenkään vastustanut asekauppaamme. Päinvastoin
hän auttoi meitä saamaan kunnolliset aseet. Suusta ladattavat
pienireikäiset luodikot ne vain olivat, mutta tarkat, ja lukot olivat
parasta tehtaantekoa. Isäntä neuvoi meitä, että minkälaiset pyssyt
ikinä tulemme ostamaan, lukot olkoot aina semmoiset, ettei niitä
koskaan tarvitse korjata. Ja siinä ajatuksessa taisi isäntä olla
oikeassa.

Paappa, joka koko kesän oleskeli meidän kanssamme ja myös voimiensa
mukaan auttoi töissä, puhui useita kertoja hevosen ostosta. Me
käänsimme aina puheen leikiksi ja pelotimme sillä, että ihmiset
rupeavat pitämään häntä ikähulluna. Kerran ukko kuitenkin
puolisuutuksissaan kysyi, oliko meillä aikomus kontata nevan yli vai
miten aioimme lähteä matkalle.

Nyt oli pakko vanhukselle selittää, miten olimme ajatelleet toteuttaa
matkamme.

Edellisenä talvena oli talossa asunut eräs nuori herra, joka oli
tutkinut revontulia, sähköä ilmassa ja ehkä vielä muutakin, jota emme
niin tarkoin ymmärtäneet. Hän oli huvikseen tehnyt jääjahdin, jolla hän
syystalvella, ennen lumia kävi purjehtimassa järvellä. Mekin olimme
usein saaneet olla mukana purjehtimassa ja osasimme nyt käyttää tätä
paikkakunnallamme ennen tuntematonta ajopeliä. Keväällä poistuessaan
lahjoitti tuo hyväntahtoinen herra Matille ja minulle koko kapineen
purjeineen, toivottaen meille monta hauskaa purjehdusta.

Olimme heti lahjan saatuamme yhtä mieltä Matin kanssa, että jos millä
tavalla päästään kulkemaan nevan usvapatsaalle, niin purjehtimalla.
Miksi ei jahti kulkisi yhtä hyvin sukset jalaksina kuin luistimet?
Vieras herra oli sanonut, että jääjahti hyvällä tuulella kulkisi
kuusikin peninkulmaa tunnissa. Kyllä se suksijahdiksi muutettuna
kulkisi ainakin kolme. Sekin vauhti olisi meille täysin riittävä. Jos
hyvällä sivutuulella lähdemme aamusella, niin illalla olemme joko nevan
toisella laidalla tai kotona takaisin.

Sanoimme siis paapalle, ettemme viitsi ruveta konttaamaan nevan yli,
kun matkalla voisi tulla hiki. Hevosella ajaen taas voi tulla vilu
ennen kuin perillä ollaan. Ja jos olisi paksulti lunta, niin eihän
matka sujuisi hevosella nopeammin kuin konttaamallakaan. Olimme sen
tähden Matin kanssa tuumineet lähteä lentämällä. Ukko kun oli aina
leikkisä, niin mekin usein vedimme samaa nuottia. Tällä kertaa
kuitenkin hakkasimme kirveen kiveen.

-- Vai lentämällä! No eiväthän suuret sanat suuta halkaise. Ymmärrän
minä jo yskän. Viisainta liekin, pojat, että ajoissa pistätte pillit
pussiin. Olen aina koettanut opettaa teille, että asiaanhan miestä
tarvitaan, hakkaa puita pöllömpikin. Mutta ei teistä taida olla
puunhakkaajiksikaan. Vähän on mieltä ja sekin niin vetelää. Oikeassa
oli isävainajani sanoessaan: kaikki miehet mämmin päällä, urohot oluen
luona, mutta ei miestä silloin, kun miestä tarvitahan. Hyvästi nyt,
pojat. Oveni on lukossa illalla, kun työstä palaatte.

-- Älkää, älkää, paappakulta, hätäilimme molemmat, -- kyllä me jo
parannuksen teemme ja totuuden tunnustamme, kun ette vain meihin suutu.

Mutta ukko oli jo tiellä korvat lukittuina. Ja kun illalla tulimme
Paapanmäelle, niin totta tosiaan: tuvan ovi oli lukossa, ensi kertaa
meille. Kolkutimme ja rukoilimme nöyrästi anteeksi montakin kertaa,
mutta ukko oli kai pannut jo maata, koska oli vetänyt sängyn uutimet
kiinni.

Sinä yönä emme paljon nukkuneet. Sillä jos olimme joskus ennenkin
vanhaa ystäväämme leikillä suututtaneet, niin oli hän aina illaksi
leppynyt. Varhain aamulla olimme taas kolkuttamassa, mutta ei mitään
kuulunut eikä näkynyt. Alla päin lähdimme kuokkamaalle.

Sinne tullessamme näimme miehen, joka hyvää vauhtia heilutteli kuokkaa.
Luulimme isännäksi, joka välistä käväisi työtämme tarkastamassa. Mutta
suuriksi kävivät silmämme, kun tulimme lähelle ja huomasimme varhaisen
kuokkijan paapaksi. Vartalo näytti reippaan rengin vartalolta, ja
kuokkaa ohjasi hän kuin mies ainakin. Moni kuusikymmenvuotias ei tee
semmoista jälkeä kuin yhdeksänkymmenvuotias tässä.

Astuimme lähelle ja jäimme palkattoman kasakkamme työtä katselemaan.
Kun ukko oli hetken vielä kuokkinut, hän iski kuokkansa lujasti maan
kamaraan, kääntyi meihin päin ja sanoi:

-- Hyvää huomenta, pojat!

-- Jumal'antakoon, vanha isäntä, vastasimme nöyrästi ja häpeissämme.
Ukko ei ollut huomaavinaan nöyrtynyttä naamaamme, vaan näytti olevan
parhaimmalla tuulellaan.

-- Tulkaa suurukselle, pojat. Voitte hyvällä omallatunnolla syödä, kun
näette, että minä olen jo aamullisen työnne suorittanut.

Tiesimme tarkkaan, mihin paikkaan olimme illalla työn päättäneet, ja
nyt oli siitä paikasta eteenpäin hyvä palanen toista kapanalaa
kuokittu, ja kunnollisesti. Ukko lähti edellämme isoa kiveä kohti,
jonka laidalla aamusta iltaan pidimme pientä tupakkatulta, vaikka ei
kukaan meistä tosin tupakkaa käyttänyt. Ukko sanoi aina, ettei hän
vielä ollut oppinut siihen.

Olimme jo vähän rohkeammalla tuulella. Matti viittasi ukon kuokkimaan
sarkaan ja sanoi:

-- Niin renki kuokkii kuin isäntä ruokkii, johon tuli heti vastaus:

-- Eipä riitä rengille rokkaa, paljon maksaa papukappa. Nyt tiesimme,
että vanhuksen suuttumus oli mennyttä. Minäkin yritin lisätä:

-- Eikä riitä räätälille munavoita juuston kanssa. Ukko myönsi tämänkin
todeksi, lisäten kuitenkin, ettei räätäleitä ja suutareita pidetä
oikeitten ihmisten arvoisina.

-- Sillä räätäli on suden sukua ja suutari on karhun veljenpoika. Ja
sen tähden on laissa määrätty rajakengät suutarille, paikkapöksyt
räätälille, kalsokirvehet sepälle.

Sananvaihtomme päättyi tähän, sillä samassa tulimme kivelle, jonka
kyljellä ukon pata kiehui. Matti, joka oli jo varhain aamulla hyvä
syömään, katseli pataa, jossa kiehui uusia perunoita ja lampaan lihaa.
Heti hänelle tuli kova nälkä, ja hän uhkasi syödä pöydän poikki.

-- Syö vain, jos hampaasi kestävät, sanoi Paappa, viitaten ohueen
kivilaattaan, jonka olimme nostaneet pöydäksi kahdelle kivelle
sammalpenkkimme eteen. Rohkea rokankin syöpi, kaino ei saa kaaliakaan.
Ryhdy tehtävääsi: syöhän se nälkäinen jäniksenkin pään, saatikka
kivisen pöydän poikki.

Nostimme padan laatalle, panimme lakit viereemme maahan, ja pian kuului
vain lusikkain kolina padan laitaa vasten.

Syötyämme ja kiitettyämme kielsi vanhus meitä vielä työhön menemästä.

-- No, Jussi, joko sinulla on lentokoneesi taskussa?

En ole vielä muistanut nimeänikään mainita. Mutta sanomattakin lukija
tietänee, että olen Jussi, koska kaverini on Matti. Maailman Mattia
täynnä, Jussia joka tuvassa. Ei ole nimeni minulle ainakaan tähän asti
mitään haittaa tuottanut. Suurempi vastus on minulla ollut isäni
nimestä. Sillä vaikka olen vanhempieni ainoa lapsi, kiusattiin minua
koulussa usein nimellä "Israelin lapset", isäni nimi kun oli Israel.

Selitimme nyt paapalle, mikä lentokoneemme oli. Ukko kuunteli hyvin
tarkasti eikä pitkään hetkeen puhunut mitään. Lopulta hän sanoi:

-- Ei ole kaikki mieli yhden miehen päässä. Olisihan minun vanhan
miehen sopinut ymmärtää, että jos ihminen on ikinä pääsevä Rimpisuon
usvapatsaalle, niin uuden ajan keksintöjä siihen tarvitaan. Kun ihmiset
ensin rupesivat puhumaan noista ampumapiileistä, jotka hevosetta
kulkevat kuin jehua, luulin, että jo oli oikeat ajoneuvot keksitty.
Mutta mahdottoman raskaita kuuluvat olevan. Ei ne kelpaa. Seilisukset
pitää olla. En saanut hevosta teille hankkia. Sen sijaan annan teille
jotakin, jolla tarkenette matkalla. Uudet lampaannahkaiset vällyni
annan teille. Kyllä ukko vielä vanhoillaan toimeen tulee.

Emme olisi halunneet ottaa vanhuksen uusia vällyjä ja sanoimme
tulevamme ilmankin hyvin toimeen. Ukko vain sanoi:

-- Turkki on tuiskulla hyvä, paikkatakki pakkasella. Ilman vällyjä en
laske teitä nevalle matkailemaan.

Huomasimme, että vanha ystävämme panisi pahakseen, ellemme ottaisi
lahjaa vastaan. Kiitimme siis ja kumarsimme.

Jääjahdista otettiin raudat irti. Niiden paikalle asennettiin tukevat,
pitkät sukset, tervattiin ja paahdettiin ne moneen kertaan. Seppä teki
peräsimen, jota ruuvin avulla voitiin painaa syvemmälle kinoksiin, jos
lumi oli löyhää.

Jo olivat ajopelit mitä parhaimmassa kunnossa. Talvipakkasia vain
odotimme lähtöä varten. Matkaeväät ja kaikki matkakapineet olivat
paapan aitassa hyvässä kätkössä. Vanhuksen neuvosta ja hänen
avustaminaan olimme hankkineet täyden ruokavaraston talven varaksi.
Voisihan sattua niinkin, ettemme pääsisi palaamaan, vaan meidän olisi
pakko jatkaa matkaamme nevan toiselle laidalle asti. Siellä päin olisi
kuulemma mukavaa, suuria metsiköitä; pääsisimme ehkä ansiotöihin koko
talveksi.

Kaikki varustuksemme pidimme tarkoin salassa. Suksijahtiamme emme
voineet salata, mutta sille laitokselle ihmiset vain nauroivat. Vaikka
isäntä oli sanonut, ettei hän nyt enää ollut holhoojamme, kun meillä ei
ollut mitään holhottavaa, pelkäsimme kuitenkin pahasti, että hän, jos
saisi aikomuksistamme vihiä, kieltäisi meiltä koko matkan. Vasten
isännän kieltoa emme olisi arvanneet lähteä. Mutta muuten oli paappa
luvannut vastata jälkikuulusteluista.

Ensimmäiset talvipakkaset tulivat varhain, ja kävimme jo pari kertaa
suksijahtiamme kokeilemassa. Hyvin se kulki ja jätti kauniin jäljen.
Emme uskaltaneet kuitenkaan vielä ajatella lähtöä, kun odotimme pysyvää
sivu- ja myötätuulta. Mutta pyhäinpäivänä tuli sopiva myötäinen, ja
ukko arveli, että sitä tulisi kestämään ehkä viikon ajan. Aamupäivällä
olimme kirkossa ja iltapäivän istuimme paapan tuvassa. Useampia kertoja
kävimme tähystyskivellä. Usvapilvi näkyi selvemmin kuin koskaan ennen.
Nytkään enempää kuin kesälläkään se ei ollut morsiuspukuun puettuna.

Yöksi jäimme ukon tupaan, mikä ei herättänyt lainkaan huomiota, koska
olimme ennenkin monta yötä siellä viettäneet.

Ettei meitä iltayöstä nukuttanut, ymmärtänee lukija. Turhaan
yritettyämme saada unesta kiinni nousi paappa, teki takkavalkean ja
sanoi aikovansa keittää meille lähtökahvit. Kahvi keitettiin ja
juotiin, ja nyt oli uni kauempana kuin koskaan. Istuimme siis, ehkä
viimeisen kerran, isällisen ystävämme kanssa pakinoiden puolipimeässä
tuvassa. Ukko kertoi silloin tarinan, jota hän ei ollut ennen meille
kertonut ja joka sekin koski Rimpisuon usvapatsasta.

-- Isäni nuoruudessa, kertoi vanhus, -- kävi joka talvi kylässä eräs
lappalainen, joka aina osti suolaa, lyijyä ja ruutia sekä rautaa ja
terästä. Viljaa tai jauhoja ei koskaan ostanut. Vieras saapui aina
kylään yön aikana ja jäätikkökelillä, ettei jälkiä näkynyt, möi
turkiksensa kylän kauppiaalle ja teki ostoksensa, joihin paitsi
mainittuja tarvetavaroita kuului tupakkaa ja aika suuri viinalekkeri.
Viikon ajan, välistä enemmänkin, lappalainen viipyi kylässä ja koko
ajan, kun ostokset oli tehty, oli mies humalassa. Poistui sitten yön
aikana yhtä salaisesti kuin oli tullutkin.

-- Isäni kysyi mieheltä kerran, ennen kuin tämä vielä oli ehtinyt
humaltua, eikö lappalaisilla ollut mitään tietoa tai tarua Rimpisuon
usvapatsaasta. Silloin oli lappalainen julmistunut, sadatellut
kauheasti ja uhannut mitä jumalattomimmat kiroukset sen ihmisen osaksi,
joka koskaan yrittäisi tutkia usvapatsasta, joka oli muka ollut
lappalaisten pyhäkkö siihen aikaan kun nämä vielä yksin hallitsivat
tätä maata. Isäni ei uskonut taikoihin enempää kuin minäkään, mutta oli
se kuitenkin omituinen asia, että isäni jalka niin pahoin paleltui
neljän päivän matkalla, vaikka hän niin monta kertaa ennen oli monta
viikkoa perätysten oleskellut ja sanoi monta yötä maanneensa ilman
nuotiota, kun ei rakovalkeaksi kelpaavaa puuta sattunut löytymään.
Jumala varjelkoon teitä, pojat, päätti ukko kertomuksen, etteivät tuon
ilkiön kirot teihin pystyisi.

Minä kerroin silloin avomielisesti ukolle, että olin tänään kirkossa
rukoillut siunausta matkallemme. Sillä vaikka hyvin ymmärsin, että oma
seikkailuhalumme vei meidät tälle matkalle, tuntui minusta samalla
kertaa kuin siten täyttäisimme kiitollisuudenvelan vanhukselle kaikesta
hyvästä, mitä hänen puolestaan oli osaksemme tullut. Ukko sanoi minun
tehneen siinä oikein. Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet,
ei katehen kainalossa, pahansuovan sormen päässä.

Kun sanoimme käyvän meille kovin ikäväksi poistua ukon luota ehkä koko
talveksi ja että kukaties emme koskaan enää saa häntä nähdä, niin ukko
vakuutti tuntevansa, että hän kyllä vielä meidät näkee ja saa meiltä
kuulla kertomuksen usvapatsaan salaisuudesta.

-- En usko, lisäsi hän, -- lähtöni tapahtuvan talvella. Suvella hyvä
kuolla, lämmin lähteä kesällä. Jos niin kävisikin, että takaisin
tullessanne ei näy enää savua Paapanmäen tuvan torvesta, niin ei teidän
tarvitse surua hautoa mielessänne. Minulla on Luojan kanssa semmoiset
kaupat, että saan sittenkin aikanaan tietää, mitä tuo usvapatsas
merkitsee.

Vanhus istui hyvän hetken ajatuksissaan, joita emme tahtoneet
tarpeettomilla kysymyksillä häiritä. Kello löi kolme, ukko nousi
penkiltä, meni ikkunan luo, valaisi lämpömittaria, jota hän joka päivä
tarkasti, sanoi ilman olevan "parahiksi kylmän" ja käski meidän jo
tulla, että olisimme matkalla ennen kuin väki talossa nousi. Tunnin
kuluttua oli retkemme kuormattu, ukko käski meidän ensin ohjata
tähtien mukaan ja vasta päivän sarastaessa ruveta käyttämään kompassia.
Tarkempaa kompassia emme olleet katsoneet tarpeelliseksi hankkia kuin
sen, mikä meillä oli kellonvitjoissa.

Astuimme molemmat juhlallisen näköisinä ukon eteen, paiskasimme kättä,
jolloin vedet nousivat sekä meidän että ukon silmiin. Purtemme
käännettiin oikeaan suuntaan, purje levitettiin, ukko huusi "Jumala
kanssanne" ja samassa kiidimme jo hyvää vauhtia Rimpisuolle, joka
pimeänä ja uhkaavana levisi edessämme.




V.


En tahdo kieltää, että omituinen tunne syttyi sydämeen, ja lappalaisen
kirot muistuivat mieleeni. Tupa oli ollut niin lämmin ja kodikas, ja
kylmä viima nevalla yritti tunkeutua sarkatakin läpi. Matti sanoi
selvästi tunteneensa, miten sydän nousi rinnasta kurkkuun asti. Pari
kertaa täytyi hänen nielaista se takaisin alas. Minulla oli
ensimmäisinä minuutteina sydän jo kintaan peukalossa, mutta kintaani
olivat lujaa vasikannahkaa ja ihka uudet. Neljännestunnin jälkeen oli
sydämeni taas siinä, missä sen pitikin, ja huimaava kulku
tuntemattomaan pimeään rupesi tuntumaan oikein hauskalta. Silloin
syntyi minun ja Matin välillä tämä keskustelu:

-- Hyvä hevonen ja lysti ajaa.

-- Hullu hevostaan kiittää, mielipuoli vaimoansa.

-- Häntänä hyvä hevonen, paha piika palmikkona.

-- Ei hyvääkään hevosta saa ajaa enempää kuin aisat kantaa.

-- Anna juosta jouhihännän, kipata kovakavion, rautasorkan sorkutella.

-- Mutta koska sinä olet tällä kertaa ohjaksissa, niin on paras
muistaa, ettei valkoisen hevosen ajomies saa puhua mitään, ennen kuin
kysytään. Topp tykkönään, sanoi kapteeni.

Tämä viimeinen sana johtui siitä, että varomattomuudesta olin ohjannut
sivulle, niin että purtemme äkkiä kääntyi kokka tuuleen ja pysähtyi.
Pakko oli astua kinokselle ja nostamalla kääntää jahti taas
myötätuuleen. Tätä tehdessämme sanoi Matti:

-- Hyvä, ettet sentään kaatunut! Olisimme voineet joutua sutten
saaliiksi.

-- Puhu potaskaa! Hengissä härkä vielä silloin on, kun veistä hiotaan.

-- No, ei minuakaan kukaan niin syö, ettei jalat suusta näy. Mutta mitä
minä niillä jaloilla teen, jos muu ruumis on suden vatsassa?

Tuskin oli Matti saanut tämän sanotuksi ja jahtimme taas alkanut
liikkua eteenpäin, kun kuului luitten ja ytimien läpi menevä ulvonta.
Leikki oli muuttunut todeksi. Tiesimme heti molemmat, mitä tämä ääni
merkitsi. Metsässä sudet eivät olleet vaarallisia, mutta näin aavalla
nevalla ja yön aikana oli vaara suuri, erittäinkin jos niitä oli monta.
Matti ei osannut ampua juoksusta. Siksi luovutin heti hänelle peräsimen
pidon ja kehotin pitämään vakavasti, ettei jahti pääsisi kääntymään.
Nopeasti latasin molemmat pyssyt ja asetin ne sekä kirveet viereemme.
Tuskin olin saanut nallit silintereihin, kun ulvonta uusiintui, ja
tällä kertaa se kuului paljoa lähempää. Sudet juoksivat nopeammin
kuin me purjehdimme ja tulisivat pian saavuttamaan meidät.
Uskaltaisivatkohan ne karata kimppuumme?

Ulvonta ei kuulunut enää, mutta noin kymmenen minuutin jälkeen näin
vilahdukselta mustan varjon jahdin vieressä. Hetken perästä näkyi
toinen, ja pian yhtyi kolmas niihin. Ne juoksivat nyt tasaisesti jahdin
vieressä pysyen noin viidentoista tai kahdenkymmenen metrin päässä
meistä. Äkkiä ilmestyi jahdin toisellekin puolelle kaksi, mutta paljon
lähemmäksi: ainoastaan noin viiden tai kuuden metrin väli erotti heidät
meistä. Pian ne kaikki jättäytyivät jälkeen, ja samassa kaikui tuo
ilkeä ulvonta. Olen monta kertaa yön aikana kuullut suden ulvovan,
mutta ainoastaan kaukaa. Näin läheltä kuultuna teki tuo ääni
kauhistuttavan vaikutuksen. Voineekohan intiaanien sotahuuto järkyttää
mieltä enemmän kuin suden ulvonta? Tuskinpa luulisi. Ainakin minun
selkäpiitäni karmi pahoin ja Matin kai samalla tavalla, koska emme
kumpikaan sanaakaan puhuneet. Matti siirrältihe niin, että piti perää
vasemmalla kädellä ja otti kirveen oikeaan. Minäkin otin kirveen
käteeni. Pyssyt olivat molemmat ihan vieressäni.

Ulvonta taukosi taas, mutta monta minuuttia ei kestänyt, ennen kuin
varjot pimeästä ilmaantuivat jälleen viereemme. Ne olivat nyt
vaihtaneet sijaa siten, että oikealla puolella oli kolme hyvin lähellä,
vasemmalla kaksi, jotka pysyivät loitommalla. Ne pitivät tasaista
vauhtia meidän kanssamme. Vaikka jahtimme kulki mielestäni huimaavaa
vauhtia, pysyivät hukat vaikeudetta vierellämme.

Äkkiä huomasin suurimman eläimistä tekevän aika loikkauksen sivulle
meihin päin. Eikä se hypännytkään harhaan. Mutta hukka ei voinut
tietää, ettei jääjahdin kokassa ollut pohjaa, vaan ainoastaan leveä,
poikkipäin menevä lankku, jonka alle se samassa joutui. Rouske vain
kuului, kun suden sääriluut menivät murskaksi. Ellei ilkiö heti
kuollut, niin ei se ainakaan siltä tautivuoteelta jaloilleen tulisi
nousemaan.

Toiset sudet eivät ehtineet huomatakaan, miten toverin kävi, vaan
lähinnä oleva teki samanlaisen hyppäyksen ja onnistuikin pääsemään
jahdin pohjalle. Mutta kun se sattui hyppäämään juuri jauhokulillemme,
niin jahdin vauhti lennätti sen kumoon, ja ennen kuin se ehti takaisin
jaloilleen, iskin kirveeni lavan silmän tasalle sen rintaan. Se kuoli
niin nopeasti, ettei ehtinyt potkaistakaan, vaan jäi jauhokulille
makaamaan. Kun se myöhemmin aamupäivällä nyljettiin, huomasin, että
kirveenisku oli halkaissut sydämen kahtia. Olipa se paras kirveenisku,
minkä elämässäni vielä olin tehnyt. Monta puuta täytyy kaataa, ennen
kuin sudennahan hinta on ansaittu, puhumatta siitä, että henkemme
pelastuminen jo rupesi näyttämään paljon mahdollisemmalta.

Päivä rupesi jo valkenemaan niin paljon, että luulin voivani tähdätä.
Ne kaksi hukkaa, jotka juoksivat vasemmalla puolella, olivat ilkeän
näköisiä. Veripunainen kieli riippui suusta, ja pää oli vakavasti
kääntynyt meihin päin. Aluksemme kulki juuri nyt hyvin tasaisesti. Minä
ammuin ensin jälkimmäistä, joka kaatui, ja heti toisella pyssyllä
toista, joka kaatui ensin, mutta samassa pääsi uudestaan jaloilleen. Se
rupesi poistumaan ja vei viimeisen toverinsa mukanaan.

Tähän asti ei ollut kumpikaan meistä sanonut mitään. Mutta nyt Matti
ilmaisi ajatuksensa:

-- Toisin on hukalla huoli, toisin ampujan ajatus.

Hän ehdotti nyt, että palaisimme takaisin ja koettaisimme saada
molemmat kuolleet sudet haltuumme. Kolmashan makasi jo jahdin pohjalla.
Samaa mieltä olin minäkin, sillä monta hikipisaraa saa kirvesmies
pyyhkiä otsastaan, ennen kuin on ansainnut kahden sudennahan hinnan ja
tapporahat.

Emme varmasti tienneet, tulisimmeko aluksellamme pääsemään
vastatuuleen. Mutta käännöksen tehtyämme huomasimme heti, että
aluksemme oli erinomainen luovija. Tuulikin oli päivän valjetessa
lisääntynyt aika tavalla, eikä kestänyt kauan, ennen kuin ammuttu susi
makasi toisen vieressä jahdin pohjalla. Tunnin jälkeen makasi kolmaskin
susi toveriensa vieressä ja rupesimme jo tuumimaan kostoa niille
molemmille takaa-ajajillemme, jotka vielä nevaa mittailivat. Pyssyt oli
uudestaan ladattu.

Oli jo täysi päivä, ja tuuli oli kiihtynyt niin, että katsoimme
parhaaksi vähentää purjetta. Siihen meni neljännestunti, mutta kun
tiesimme mihin suuntaan sudet olivat paenneet, ei kestänyt kauan, kun
ne jo näkyivät. Tällä tuulella olisimme pian heidän kintereillään. --
Sudet huomasivat, että nyt he vuorostaan olivat takaa-ajettuina, ja
lisäsivät vauhtia. Mutta purtemme meni jo vinhemmin eivätkä hukat
ymmärtäneet paeta vastatuuleen. Minä aloin virittää hanaa, kun Matti
sanoi:

-- Vuoroin vieraana ollaan, annapas minun tällä kerralla.

Ojensin pyssyn hänelle, itse ryhtyen peräsimeen. Mutta Matti käski
minun panna pyssyn pois.

-- Kädellä minä nuo ilkiöt tapan. Se ampuu, jolla on ruutia, sanotaan,
mutta ruutikin maksaa rahaa. Annetaan niille sama loppu, minkä sai tuo
ensimmäinen itsemurhaaja. Ja samalla ohjasi hän jahdin suoraan susia
kohden.

Mutta nytkö sudet saivat jalat allensa. Ne huomasivat heti miten käy,
jos he tässä kilpajuoksussa joutuvat tappiolle. Pitkin harppauksin ne
loikkasivat jahdin edellä ja yhä vain myötätuuleen. Ne olivat nyt noin
sata askelta jahdin edessä. Jos ne olisivat ymmärtäneet pyörtää
takaisin, olisi niille ollut helppo asia väistyä syrjään ja antaa
meidän purjehtia ohitse. Tämä oli jännittävää takaa-ajoa. Hurjistuimme
niin kuin koirat ketunajossa. Yhä vain lyheni välimatka. Nyt ei ollut
kuin kymmenkunta askelta enää. Vierekkäin juoksivat hukat kuin
parihevoset. Vapisimme jännityksestä. Kova sysäys tuntui, ja molemmat
sudet olivat aluksemme alla. Samassa päästin purjeköyden irti, ja alus
pysähtyi laahattuansa susia mukanaan kappaleen matkaa. Toinen susi oli
saanut päänsä jahdin poikkilankun ja pohjan väliin ja yritti kaikin
voimin päästä pälkähästään irti. Rumasti hukka irvisteli, kun Matti
kohotti kirveen ja iski sitä talalla otsaan. Yksi isku riitti. Samassa
toinen susi, joka oli joutunut jahdin pohjan alle, sai kaivetuksi
itsensä irti. Molemmat takajalat olivat poikki. Mutta kun ilkiö nousi
etujaloilleen, oli se vielä niin julman näköinen, että meistä kumpikaan
ei uskaltanut mennä sitä kirveellä tappamaan. Matti lävisti kuulalla
sen otsan tehden eläimen tuskista nopean lopun.

Viisi kuollutta hukkaa makasi edessämme, ja vain kolme laukausta oli
ammuttu. Olipa tämä päivä ollut onnen päivä kahdelle köyhälle pojalle.

Oli välttämätöntä, että sudet heti nyljettiin, ennen kuin ehtivät
jäätyä. Hyvällä tuulella olisimme ehkä kuljettaneet ne mukanamme. Mutta
jos tuuli heikkeni, voisimme joutua pulaan. Asetimme siksi purjeemme
siten, että saimme vähän tuulelta suojaa. Monta pupujussia olimme
nylkeneet, vaan suden nyljentä oli meille uutta. Päivällisaikana makasi
viisi sudennahkaa aluksemme pohjalla, ja me pidimme itseämme rikkaina
miehinä. Pesimme kätemme lumella kutakuinkin puhtaiksi ja olimme
valmiit jatkamaan purjehdusta.

Matti ei ollut koko nylkemisaikana puhunut sanaakaan, mutta nyt hän
avasi suunsa ja vaati ruokarauhaa, ennen kuin lähdettäisiin. Antaa
Ruotsi ruokarauhan, venäläinen veron vallan. Vaatimus oli kohtuullinen,
eikä ollut minullakaan mitään sitä vastaan. Onneksi kontissamme ei
ollut kokkelia. Se olisi ollut yhtenä jääpalasena. Mutta kova leipä ja
"masiinaläski" ei jäädy niin kovaksi, etteivät terveet hampaat siihen
pysty. Tukkipojat, jotka ostavat amerikkalaista silavaa, väittävät,
että kekseliäät amerikkalaiset osaavat valmistaa sitä koneella, ja että
se sen tähden on niin halpaa. Oli tuo tehty miten hyvänsä, hyvää se
ainakin teki meidän nälkäisessä vatsassamme.

Kun vatsa on täynnä, niin se jaksaa. Mekin tunsimme nyt jaksavamme taas
purjehtia, käänsimme jahtimme kokan myötätuuleen ja rupesimme
katselemaan ympärillemme. Metsänrantaa ei näkynyt missään. Niin kauas
kuin silmä kantoi ei ollut mitään muuta kuin lunta, yhtäjaksoista
lumitasankoa. Usvapatsasta ei näkynyt.

Siihen asti, kun sudet rupesivat ajamaan meitä takaa, olimme ohjanneet
vakavasti usvapatsasta kohti. Mutta sitten emme enää ajatelleet
usvapatsasta emmekä ehtineet muuta tarkata kuin että menimme
myötätuuleen. Kaikki jäljet oli ajolumi täyttänyt, joten niistäkään ei
ollut mitään apua. Otimme kompassit esille ja aloimme pohtia missä
suunnassa usvapatsaan pitäisi olla. Tulimme molemmat samaan tulokseen,
että meidän oli nyt purjehdittava sivutuuleen. Mutta kun jahti oli
käännettävä sivutuuleen, kävi ilmi, että Matti tahtoi purjehtia suoraan
itää kohti ja minä yhtä suoraan länteen. Mielipiteet erosivat siis
toisistaan täsmälleen niin paljon kuin oli mahdollista.

Kumpikin meistä oli täysin varma siitä, että oli oikeassa eikä tahtonut
siis suostua toisen ajatukseen. Matti jo ehdotti, että riidan
ratkaiseminen tapahtuisi lantin heitolla, jota minä puolestani
vastustin. Olimmehan me tavallaan tieteellisellä tutkimusretkellä, ja
miltäpä näyttäisi matkakertomuksessa kohta, jossa retkeilijät olivat
antaneet lantin määrätä matkan suunnan. Matinkin täytyi myöntää, ettei
tämä tulisi näyttämään täysin tieteelliseltä. Sovimme nyt siitä, että
minä, joka olin notkea kuin orava, kiipeäisin maston päähän katsomaan,
näkyisikö sieltä mitään. Ihan taivaan rannalla suoraan pohjoisessa
luulin näkeväni jotain, joka ehkä voisi olla sumupilvi. Tulin alas, ja
Matti, jolla oli silmät kuin kotkalla, kiipesi vuorostaan mastonpäähän.
Kauan hän tutki sitä osaa taivaanrannasta, jonka olin osoittanut.
Sitten hän tuli äkisti alas tyytyväisen näköisenä. Hän kertoi ensin,
ettei ollut nähnyt mitään, mutta äkkiarvaamatta oli usvapatsas näkynyt
varsin selvästi, loistanut ehkä minuutin tai kaksi ja sitten kadonnut.
Ehkä taivas oli usvapatsaan kohdalta pilveytynyt, mutta tuuli oli
pariksi minuutiksi hajoittanut pilvet, ja auringonsäteet olivat
valaisseet patsasta. Muulla tavalla emme voineet selittää sen äkillistä
näyttäytymistä.

Olimme nyt vakuutetut siitä, että usvapatsas oli suoraan pohjoisessa,
ja kun olimme siis olleet kumpikin juuri yhtä paljon väärässä, pantiin
riitakapula kahtia ja annettiin mennä myötätuuleen pohjoista kohti.
Tuuli rupesi nyt heikkenemään, ja hämärän tullessa se oli jo niin
heikko, että vaikka yritimme käydä vieressä ja lykätä jahtia, ei se
enää liikkunut. Meidän oli siis pakostakin yövyttävä siihen paikkaan,
missä nyt olimme.

Ensimmäisen kerran meidän nyt täytyi ilman nuotiota olla yötä
taivasalla. Nuotiolla olemme olleet monta kertaa yötä metsässä, mutta
aina oli ollut täysikasvuisia miehiä mukana. Pakkasta emme juuri
pelänneet. Sudennahat olivat jahdin pohjalle levitettyinä, ja paapan
vällyt olivat suuret ja pitkävillaiset. Mutta vatsa vaati ehdottomasti
lämmintä jauhopuuroa myöntääkseen meille yörauhan. Ja polttopuita ei
ollut. Hetken tuumattuamme päätimme kuitenkin uhrata puolet siitä
lankunpätkästä, minkä olimme ottaneet mukaamme tarvepuuksi korjauksia
varten, jos sattuisi jotain särkymään. Puhdistimme siis muutaman
vähäisen mättään lumesta ja asetimme patamme tulelle. Eränkävijän pata
on ohut, se kun ei saa olla raskas, ja puut riittivät hyvin. Tällä
kertaa "huttu, puuro naisen ruoka" oli erinomaista miehen ruoaksi.

Syötyämme paneuduimme heti maata. Edellisenä yönä olimme nukkuneet
korkeintaan puoli tuntia ja olleet kuitenkin koko tämän päivän täydessä
toimessa. Nälkä oli tyydytetty, mutta emme kai olleet vieläkään kyllin
uupuneita, koska silmäluomet eivät tahtoneet pysyä kiinni. Lopuksi
väsymys kuitenkin voitti ja nukuimme sikeään uneen.

Puoliyön aikaan heräsimme molemmat yhtäaikaa omituisesta
valovaikutelmasta. Ensin emme ymmärtäneet, mitä tämä merkitsi, mutta
muutaman sekunnin perästä seurasi jysähdys niin hirveä, ettemme ikinä
ennen olleet semmoista kuulleet. Samassa valaisi silmiä häikäisevä
salama koko taivaan, ja sitä seurasi pauke ja jyske, vielä
hirvittävämpi kuin edellinen. Salamat seurasivat nyt toisiaan niin
tiheästi, että koko taivas näytti palavan ja lumitasanko ympärillämme
loisti punaisena kuin veri. Jyske ja jyrinä ei tauonnut sekunniksikaan.

Hetken perästä ukkosilma loppui yhtä äkisti kuin se oli alkanutkin, ja
minuutin ajan oli kaikki ihan hiljaista. Silloin kuului omituinen
suhiseva ääni, ensin kaukaa, mutta lähestyen nopeasti. Yhtäkkiä tuntui
ikään kuin joku olisi heittänyt minua pienellä kivellä päähän. Vedin
nopeasti pään vällyjen alle ja huomasin Matinkin tekevän samoin.
Rupesi satamaan rakeita niin taajasti ja semmoisella hirmuisella
myrskytuulella, että meidän oli pakko vahvasti pidellä vällyjämme
kiinni, muuten ne olisivat menneet kaiken maailman teitä. Hirmumyrsky
oli todella tuota lajia, jolloin seitsemän ämmää ei jaksa pitää
nahkavällyjä näverinreijän edessä. Ja meidän täytyi kahden pitää
omaamme avonaisella nevalla, ellemme tahtoneet paleltua kuoliaiksi.

Kuulin Matin mutisevan jotain itsekseen, yrittäen ammentaa pois rakeita
vierestään.

-- Miltä tuntuu? kysäisin.

-- Olenhan tässä vähän niinkuin peruna piimävellissä. Varo sinäkin,
etteivät rakeet vieressäsi pääse pakastumaan yhteen; niitten pinta on
märkä, mutta sisus voi olla sadan asteen kylmä. Voi muuten käydä
niinkuin apulaispapin, joka kinkerimatkalla jäätyi niin lujasti
sängynlaitaan kiinni, että tarvittiin kaksi miestä vetämään häntä
omasta turkistaan.

Ei Mattia siis kovin peloittanut. Koska hän vielä uskalsi leikkiäkin
laskea. Minäkin rupesin ammentamaan rakeita vierestäni. Ne olivat
pikemmin jäämöhkäleitä kuin rakeita, ja ellei meillä olisi ollut
vällyjä suojaksi, en luule, että olisimme hengissä päässeet tästä
hyökkäyksestä. Sillä vihamiehen hyökkäystä tämä kaikki oli.

-- Panikohan lappalaisukko pahaksi, että läksimme hänen pyhäkköänsä
etsimään? kysyin Matilta.

-- Vieläpä kysyy. Eikä kukaan taida siitäkään ihastua, että koko hänen
koiralaumansa samana päivänä nyljetään, kun hän lähettää ne ajamaan
saalista takaa.

-- Niinkö luulet? Mutta lämpimät ovat niiden nahat sänkykoltiksi, ja
meidän omat ne nyt vain ovat.

-- Kuinka kauan ne sitten pysynevät hallussamme. Oletko koskaan
kuullut, että pyhäinpäivän jälkeisenä maanantaina on ollut kauheampi
ukkosilma kuin ikinä leikkuuaikana?

-- Ja satanut tuontapaisia turnipsia taivaasta. Suurimmathan ovat kuin
työmiehen nyrkkejä. Huomaahan jo kollokin, mistä tuo tulee. Lappalaisen
kiroja kaikki.

-- Lappalaisen kiroja varmaan. Mutta ei mies kiroihin kuole. Ja
yhdeksän viikkoa sulaan veteen, ennen kuin raavas mies itkee.

-- No enhän minä itkusta sentään... Sen verran vain, ettei oltu ehkä
matkan vaaroja tarkoin ajateltu, kun matkalle lähdettiin.

-- Vai matkan vaaroja. Ei minua yksi susi syö, kaksi ei kehtaa. Menköön
honkaan tai haapaan, perille asti mennään, kun tiellä ollaan.

-- Mutta me emme osaa nyt perille, kun tuli tämmöinen ilmakin.

-- Juu, mistäpä sontiainen merimatkat tietää, joka on ikänsä sonnassa
vääntänyt.

-- Ellei tiedäkään, niin ei se sittenkään mikään pelkuri ole. Seinään
se lentää, että kopsahtaa. Mutta ei semmoinen uhkarohkeus viisautta
ole. Hullu se on, joka niin kylpee, että nahka lähtee. Kuka sen tietää,
kuinka monta uutta kiroa lappalaisella on vielä säkissään?

-- Eihän tässä hullun löylystä ole kysymys. Ja mitä kiroja
lappalaisella vielä säkissään lie, niin sen minä sanon, että sitten
vasta tali nähdään, kun vatsa avataan. Tulkoon hän yrittämään. Sitä
puuta puskeminen, johon on kiinni kytkettynä. Se puu on meillä nyt
usvapatsas. Siihen me olemme tällä kertaa kiinni kytkettyinä ja sitä
meidän on puskeminen, kunnes osaamme sen sisältä ja ulkoa. En minä
ainakaan kahta tyhjää säikähdä, ja kolmatta ei ole. Jos lappalainen
meitä nyt vainoo, niin eihän sitä arkioloissakaan tiedä, missä puussa
pahus istuu. Ja niskaasi hän hyppää, jos satut ohitse kulkemaan.

-- Eivät ole minunkaan kintaani täin nahasta tehtyjä. Mutta ei ole
sekään vahingoksi, että selvitämme, minkälainen tie edessämme on.
Paappa aina kehotti tarpeelliseen varovaisuuteen ja kielsi lähtemästä
veikaten vesille tai uhalla uimaan.

-- Enhän minä tarpeellista varovaisuutta vastusta. Mutta takaisin emme
nyt palaa, ennen kuin perillä on käyty. Eipä meille siinä tapauksessa
kunnian kukko laulaisi.

-- Vähät siitä, laulaako se meille vai ei. Eikä se kukkokaan käskien
laula, ellei laula käskemättä. Ollaan kerskailematta, sillä meillä on
nyt todella vaarallinen tehtävä edessämme. Kielsi vanha Väinämöinen
venehessä vieremästä, purressa parahtamasta. Mutta koska hän ei
kuitenkaan purjehtimasta kieltänyt, ehdotan minäkin, että nyt jatkamme
matkaa.

Tuuli oli nyt niin paljon vähennyt, että kun pienensimme purjeen niin
pieneksi kuin voimme, luulimme uskaltavamme lähteä matkaa jatkamaan.
Oli kyllä vielä pilkkopimeä -- kello kävi vasta neljää -- mutta
onnistuimme vällyjen varassa sytyttämään pari tulitikkua, jolloin
kompassista nähtiin, että jahti oli suunnattava ihan myötätuuleen.

Olimme päässeet hyvään alkuun, kun alkoi tuiskuttaa lunta, että meistä
tuntui ihan tukahduttavalta. Lumimyrsky kasvoi kasvamistaan, ja
aluksemme syöksyi eteenpäin niin vinhaa vauhtia, että tuskin
rautatiejunakaan olisi jaksanut seurata. Ja pimeä oli kuin
perunakuopassa. Matti arveli, ettei lappalainen pystynyt tekemään itse
jahdille mitään pahaa, kun sen eri osat oli yhteenliitetty vanhoilla
hevosenkengillä, jotka kaikki oli metsästä löydetty. Muuten olisi tuo
pahus voinut katkaista toisen jalaksen, ja siinä tapauksessa ei meistä
ikinä löydettäisi merkkiäkään. Kurjasti tulisimme paleltumaan
kuoliaiksi ja ensi kesänä ruumiimme ja aluksemme painuisivat liejuun.

Tätä hirveää vauhtia jatkoimme, kunnes päivä rupesi valkenemaan.
Silloin huomasimme pari kertaa täysin selvästi, että jahti kulki pientä
mäentapaista ylös ja heti sen jälkeen takaisin alas. Olimme samassa
selvillä siitä, että molemmissa tilaisuuksissa ei ollut nevaa allamme.
Huusin Matille:

-- Lappalaisen lähettämä on tämä taikamyrsky ja hän kuljettaa meitä
sumupatsaan ohitse. Käännä!

Matti teki käännön. Samassa jahti törmäsi kiveen ja lensi kumoon että
rysähti. Vauhti lennätti meidät syvälle lumikinokseen. Minä en sattunut
menemään aivan syvälle, mutta Matti oli jaloista vedettävä ihmisten
ilmoille. Matti oli suuttuneen näköinen, aivasteli ja sylki
vuorotellen. Ei sylkenyt hampaita kuitenkaan, lunta vain. Hän arveli,
että vatsaankin oli mennyt muutamia keskinkertaisen kokoisia
lumipalloja. Kaikki omaisuutemme oli ehjänä. Sudennahatkin olivat
jäätyneet jahdin pohjaan kiinni, joten nekin olivat tallella. Jahdissa
ei ollut vähintäkään vikaa, vaikka törmäys kiveen oli ollut
tärisyttävä. Kova kovaa vastaan, sanoi ämmä kun kivelle istui.




VI.


Kun olimme saaneet tavaramme kaikki kootuiksi ja purjeen lujasti kokoon
käärityksi, käänsimme jahdin siten, että saimme siitä hyvän
tuulensuojan, ja istuuduimme vällyille aamiaista syömään. Nyt kun
olimme hyvässä suojassa, tyyntyi tuuli nopeasti, pyry lakkasi ja
kaikki enteet viittasivat aurinkoiseen päivään. Luulimme varmasti
purjehtineemme nevan poikki ja olevamme nyt sen pohjoisella rannalla.
Vankkaa kuusimetsää oli edessämme. Näytti siltä kuin olisimme joutuneet
hyvin pitkän niemen päähän, sillä metsän molemmilta puolilta ei näkynyt
nevanrantaa mistään, lumitasankoa kummallekin puolelle niin kauas kuin
silmä kantoi.

Samassa nousi aurinko. Kavahdimme molemmat seisomaan, katsoa tuijotimme
metsään päin. Ei kumpikaan meistä puhunut sanaakaan. Tuntui siltä kuin
emme olisi uskaltaneet katsellakaan toisiamme. Oli ihan tyven. Ja
metsän yli kohosi mahtavana korkealle ilmaan usvapilvi, joka juuri
nousevan auringon valaisemana loisti ruusunpunaisena.

Vaistomaisesti otimme lakit päästä. Pelonsekainen juhlallinen tunne
valtasi meidät. Oli ikäänkuin emme uskaltaisi lakit päässä lappalaisen
pyhäkköä katsella. Että lappalaisen pyhäkkö oli edessämme, sitä emme
enää vähääkään epäilleet.

Oliko siis Rimpisuon usvapatsas lappalaisten pyhää uhrisavua jota näin
äärettömässä määrässä tuprusi taivasta kohti? Ja oliko metsässä
edessämme paraikaa kokonainen lappalaisheimo uhriaan pakanallisille
jumalilleen toimittamassa? Olimme kyllä kuulleet, että Lapin puolella
vielä löytyi jätteitä vanhoista pakana-ajoista. Mutta toiselta puolen
väitettiin, ettei uhreista pakanajumalille oltu sataan vuoteen kuultu
puhuttavankaan, ja jos joku vanha ukko semmoista puhui, oli se tyhjää
lörpötystä vain.

Pelkäsimme suuresti, että tässä oli täysi tosi edessämme. Jos täällä
todella oli lappalaisia uhrimatkalla, ymmärsimme hyvin, ettemme ikinä
tulisi hengissä palaamaan asuttuihin seutuihin. Lappalaiset olivat
valmiit pienemmänkin salaisuuden keksimisestä surmatöihin. Jos pari
poikaa olisi heidän pyhän uhripaikkansa sattumalta löytänyt, niin oli
itsestäänkin selvää, että laki vakoilijoita vastaan oli heihin
sovitettava. Ja jos asiaankuulumaton tuli urkkimaan kiellettyä
jumalanpalvelusta, niin oli kai oikein ja kohtuullista, että jumalien
viha oli sovitettavissa ainoastaan hänen sydänverellään. Olin jo
tuntevinani lappalaisen uhripapin piiveitsen vihlaisevan riimuja
rintaani. Painoin äkisti lakin päähäni takaisin, otin pyssyni
nahkatupestaan ja rupesin tarkastamaan, oliko se latingissa.
Kristittynä tahdoin elää ja kuolla, ja viimeiseen verenpisaraan asti
tulisin puolustautumaan, jos kukaan yrittäisi hengelläni sovittaa
suuttuneita pakanajumalia. Ei ihmistä sentään niin helposti teurasteta
kuin vasikkaa, totta vie.

Mattikin otti pyssynsä esille. Huomasin että hänessä liikkui jotenkin
samanlaisia tuumia kuin minussakin. Että meidän nyt oli lähdettävä
metsään, oli selvää. Ensin nostimme kuitenkin jahdin seisomaan
jalaksilleen, nostimme matkakapineet sen pohjalle ja lykkäsimme
sen niin hiljaa kuin taisimme tiheään näreikköön, jossa se oli
hyvin salattuna. Kontteihimme panimme muutaman leivän, palasen
"masiinaläskiä" ja tarpeelliset ampumavarat. Matti pisti konttiinsa
lyhytvartisen kirveenkin. Sovimme, että jos ampua täytyy, niin pitää
kohta laukauksen jälkeen ladata uudestaan, eivätkä molemmat saa ampua
yhtäaikaa, ellei ihan uhkaava hätä ole käsissä, sillä ihmispeto on
nopeampi ja vaarallisempi kuin susi tai karhu. Jäljet lakaisimme
parhaimman kyvyn mukaan umpeen kappaleen matkaa. Jos lappalaiset
sattuisivat jäljillemme, olisi parasta, että arvelisivat meidän
tipahtaneen äkisti taivaasta alas.

Olimme omasta mielestämme tehneet kaikki mitä miesten sopii, jotka
tahtovat myydä henkensä niin kalliisti kuin mahdollista. Otimme siis
sielumme käteemme ja rupesimme tunkeutumaan metsään. Metsä oli
tavattoman tiheää ja pitkäkasvuista kuusikkoa. Näin kaunista
kuusimetsää ei ollut missään meidän puolellamme nevaa. Pehmeä
viheriäinen sammalkerros peitti maan, ja niin tiheässä kasvoivat
kuuset, että saimme kulkea pitkät kappaleet näkemättä lunta muualla
kuin kuusien latvoissa. Tämmöisillä paikoilla maa ei ollut vielä
roudittunut ja ilmakin tuntui melkein lämpimältä.

Tulimme nyt korkeammalle maalle, jossa kasvoi honkametsää. Tämäkin oli
puhdasta, kauniskasvuista metsää. Tästä näkyi taas usvapilvi, jota
tiheässä kuusikossa ollessamme ei ollut voinut erottaa. Lisäsimme
vauhtia ja rupesimme ajattelemaan enemmän usvapilveä kuin lappalaisia.
Kun suksenlatua tai ihmisjälkiä ei näkynyt missään, rupesimme jo
toivomaan, ettei lappalaisia ehkä olisikaan metsässä. Riimut ja
piiveitset haihtuivat mielestä, ja niitten sijaan tuli hillitsemätön
halu päästä tuntemaan se salaisuus, jonka selvittäminen niin monta
vuotta oli ollut öittemme unelmana ja päiviemme alituisena ajatuksena.

Jo rupesi sumupilven reuna olemaan melkein suoraan päämme päällä.
Mielemme tuli yhtä ruusunkarvaiseksi kuin pilvikin. Honkametsä loppui
ja sankka kuusimetsä oli taas edessä. Tässä maa ei ollut ollenkaan
roudassa ja ilma oli niin omituisen vienoa, että tietämättämme
päästimme sarkatakit napista. Parisen sataa askelta käytyämme ihan
tasaisella maaperällä loppui metsä äkisti.

Se näky, joka meitä kohtasi astuessamme metsästä, poisti
silmänräpäyksessä mielikuvituksestamme kaikki ne vaikutelmat, mitkä
ruusunkarvaisen pilven äkkinäinen näyttäytyminen oli aamulla saanut
aikaan.

Edessämme oli runsaan penikulman pituinen järvi, tai oikeammin
sanottuna rivi pieniä järviä, kapeilla salmilla toisiinsa
yhdistettyinä. Järvet olivat vielä sulana ja niitten pinnalla ui suuret
joukot vesilintuja, yksinomaan hanhia ja joutsenia. Rannoilla kasvoi
lehtipuita, ja niissä puissa, jotka kasvoivat lähinnä rantaa, oli vielä
lehti, eikä se ollut paljon kellastunutkaan. Mitä lehtipuun laatua ne
olivat, emme voineet nähdä, mutta koivut vieressämme olivat kyllä
kaikki heittäneet lehtensä.

Pelonsekaisen arka tunne valtasi minut. -- Paratiisihan tämä on,
kuiskasin Matille.

-- On se paratiisi. Pelkään vain, että tuosta salmen takaa pian pistää
näkyviin vene, jossa istuu lappalainen paljas välkkyvä miekka
kädessään. Silloin paratiisi tulee meille muuttumaan vastakohdaksensa.

-- Eipä tiedä. Emme ole vielä nähneet pienintäkään merkkiä ihmisistä.
Rupean uskomaan, että tämä on asumatonta seutua.

-- Huikataan. Kyllä pian saadaan kuulla, onko täällä ihmisiä vai ei.

Niin uhkamielinen kuin Matin ehdotus olikin ja vaikka juuri äsken
olimme mitä suurimmalla varovaisuudella hiipineet metsästä eteenpäin,
niin minut valtasi vastustamaton halu huikata, ja hihkaisinkin äkisti
niin paljon kuin ikinä kurkusta lähti.

Hanhien ja joutsenten kaulat venyivät pitkiksi, mutta mitään muuta
seurausta hihkauksestani ei kuulunut eikä näkynyt.

-- Vielä kerta, sanoi Matti, ja molempien kurkusta läksi huuto, joka
tyvenessä kuului ehkä monen kilometrin päähän. Metsästä ihan
vierestämme kuului kova rytinä, jota seurasi ihmisen tai eläimen
poistuvien askelten ääni. Kaksi näppäystä kuului samassa, mutta ne
tulivat omien pyssyjemme lukoista.

-- Lappalaisen kiroja vieläkin, sanoi Matti ja laski hanan takaisin
puolivireeseen. Hetken odotettuamme ja kun ei mitään kuultu eikä nähty,
tein minä samaten. Ei se lyö, joka häristää. Häristetty oli jo montakin
kertaa, mutta totta ei oltu vielä asiasta tehty. Ehkei uskallettaisi
vastedeskään.

Alkoi olla päivällisaika. Menimme alas rannalle, istuimme viheriäisen
puun juurelle ja avasimme konttimme. Syötyämme menin juomaan järvestä.

Ensimmäisen siemauksen otettuani sylkäisin sen heti suustani ulos. Vesi
oli lämmintä. Yhtä lämmintä kuin matalan järven vesi leikkuuaikana.

-- Tule tänne, Matti!

Matti tuli ja maisteli hänkin vettä. Maistettuaan joi hän pari kolme
kulausta.

-- Miltä maistui?

-- Hyvää vettä. Juomavedeksi vain vähäsen lämmintä. Mutta kun siihen
tottuu, rupean ehkä pitämään siitä enemmän kuin kylmästä.

Yht'aikaa johtui sama ajatus molempain mieleen.

-- Rimpisuon salaisuus on selitetty

-- Usvapatsaan synty on keksitty. Voi jos paappa olisi mukanamme!

Usvapatsaan salaisuus oli siis hyvin yksinkertainen asia. Järven
pinnasta nouseva lämmin ilma sekaantui ylempänä kylmään ilmaan ja
synnytti tuon usvantapaisen pilven. Tyvenellä se patsaan kaltaisena
nousi hyvinkin korkealle, mutta tuulessa se pysytteli matalammalla ja
haihtui nopeammin. Kun auringonsäteet sitä valaisivat, loisti se kauas
ja näkyi hyvin Paapanmäelle asti. Mutta järveä ympäröivä metsä jäi
taivaanrannan alapuolelle.

Aurinko loisti täydeltä terältä, ja täällä järven rannalla tuntui ilma
melkein kesäiseltä -- kaksi päivää pyhäinpäivän jälkeen. Tunsin, että
paappa istui korkealla tähystyskivellään ja katseli meihin päin, ja
niin eläväksi tuli tämä tunne, että huusin:

-- Paappa hoi, tässä me ollaan ja hyvin on kaikki mennyt.

Matti oli sillä välin mennyt puun luo takaisin, katseli sen lehtiä, toi
pienen oksan minulle, repäisi pari lehteä irti ja kysyi matkien
opettajan ääntä:

-- Minkä puun lehti tämä on? -- Ettekö kaikki tiedä? -- Noh -- sinä
Jussi?

-- Tammen lehti, vastasin paikalla. En ollut ikinä ennen nähnyt tammen
lehteä muuta kuin oppikirjassa ja opettajan näyttämässä kuvassa, ja
tässä sain ensi kertaa elämässäni nähdä sen puussa kasvavana. Kaikki ne
puut, joissa vielä oli enemmän tai vähemmän lehtiä jälellä, olivat
tammia; muutamat niistä olivat aika isoja. Rupesimme nyt tarkastamaan
maassa olevia lehtiä. Löysimme saarnin, lehmuksen ja vaahteran lehtiä.

Lehtiä etsiessämme olimme kulkeneet ympyrässä ja tulimme takaisin
samaan paikkaan, missä meillä oli kontit. Pyssyjä emme vieläkään olleet
uskaltaneet laskea kädestä pois. Rupesimme nyt puita tarkemmin
tarkastamaan. Hämmästyen silloin huomasimme, että suurimmat puut
muodostivat jotenkin suuren, ihan säännöllisen ympyrän.

-- Nämä puut ovat ihmisten istuttamia, huudahdin.

-- Varmaan ovat. Ja tuo kumpu ympyrän keskipisteessä on sekin
ihmiskäden toimesta syntynyt. Täällä on käynyt ihmisiä ennenkin. Sitä
ei sovi epäillä.

Kumpu, jota Matti tarkoitti, ei ollut korkea. Ehkä kymmenen tai
kaksitoista jalkaa. Menimme sitäkin lähemmin tarkastamaan. Sen laelle
oli asetettu neljä kiveä ja näitten kivien päällä oli suuri
neliskulmainen laaka.

-- Lappalaisen uhrialttari, pääsi samaan aikaan suustamme. Olimme siis
tahtomattamme keksineet lappalaisten pyhän uhripaikan, ja lappalaiset
olivat tänne tuoneet Etelä-Suomessa kasvavain jalojen puulajien joko
vesat tai siemenet kasvattaakseen samanlaisen uhrilehdon kuin
muinaislappalaisillakin lie ollut.

Katselin laa'an alle ja vedin esille raskaan vanhanaikuisen miekan.
Terä oli paksussa ruosteessa, mutta pronssinen kahva oli hyvässä
kunnossa; ei kaivannut muuta kuin puhdistusta. Ihailin juuri sen
kauniita koristeita, kun Matti veti alttarilaa'an alta soman
rannerenkaan. Huomasimme heti, ettei tämä ollut pronssia. Se ei ollut
mustunut, ja sen painokin todisti selvästi, että se oli kultaa.

-- Jussi, me olemme rikkaita miehiä, kuiskasi Matti, rikkaampia kuin
kirkonkylän lautamies ja vanha kamreeri. Tämmöisistä esineistä maksaa
kruunu suunnattoman paljon rahaa. -- Matti painoi ponninta ja rengas
aukesi. Hän pisti sen ranteeseen, ja rengas lupsahti itsestään kiinni.

Samassa sekunnissa kuin rengas lupsahti kiinni, kuului pamaus niin
kova, että korvat menivät lukkoon. Järveen sateli suuria palavia
rautamöhkäleitä vai mitä lienevät olleet. Ainoastaan sininen savupilvi
ilmassa osoitti sen paikan, missä tuo kauhea räjähdys oli tapahtunut.
Koko järven pinta rupesi siltä kohdalta kiehumaan, ja vesilinnut
lensivät pelästyneinä kauas järven toiseen päähän.

Sääremme koukistuivat polvien kohdalta kokoon kuin linkkuveitset, ja
molemmat painuimme istumaan alttarilaa'alle. Useita pienempiä palasia
räjähtäneestä esineestä oli singahtanut korviemme ohitse, osumatta
kuitenkaan meihin.

-- Meteori, sanoin, kun niin paljon toinnuin, että sain jotakin
sanotuksi.

-- Ukonnuoli se oli, vastasi Matti. -- Ja janhusta oli se jousi, jonka
avulla tuo lennätettiin. Mutta vapisi jousen pitäjän käsi, koska ei
osunutkaan nuoli maaliin. Lappalainen on käynyt vanhaksi.

-- Olipa vanha tai nuori. Mutta huomaathan sinä, että hän on vielä
väkevä. Ja minun neuvoni on, että panemme hänen pyhät esineensä
takaisin siihen mistä ne otettiinkin. Ehkä hän silloin leppyy. Näin
sanoessani pistin miekan, joka oli vielä kädessäni, takaisin uhrilaa'an
alle.

Mutta Mattipa ei saanut rannerengasta kalvosestaan irti, vaikka miten
yritti. Lukko oli jollain tavalla särkynyt, ja rengas pysyi paikallaan.

-- Kun ei lähtene, olkoon siinä, sanoi Matti. Naisten koristeitahan nuo
oikeastaan ovat, mutta ehkä ne jaksaa mieskin kantaa. Kun nimismies
otti linnan-suutarin kiinni, pani hän miehelle vielä raskaammat
rannerenkaat kuin tämä on. Mutta suutari sanoi vain: ei mies linnassa
pahene eikä suolassa silakka. Istuutui vanginkuljettajan rattaille ja
lähti. -- Lähdetään mekin.

Matti oli siis jo hyvällä tuulella, ja rannerengas pysyi kiinni. Ei
hänelläkään kuitenkaan tällä erää haluttanut tutkistella, mitä muita
kalleuksia lappalaisen uhrilaa'an alla saattoi olla kätkettynä.

Ei kumpikaan meistä ollut puhunut, minne lähdettäisiin. Mutta kun
saimme kontit selkään, jatkettiin matkaa ilman neuvottelua pitkin
järven rantaa. Maaperä oli kivetöntä kuivaa nurmikkoa, melkein puiston
tapaista, koska siellä täällä kasvoi ihanoita lehtipuuryhmiä.
Kesäaikana oli tämä varmaankin äärettömän ihana paikka. Ja kaunis se
oli nytkin syysauringon valaisemana. Lunta ei missään näkynyt, ja maa
ei ollut vielä roudassa.

-- Luuletko, Matti, että tuommoisia tulinuolia satelee joka päivä
järveen, vai miksikähän vesi on noin lämmintä?

-- Mistäpä niitä joka päivä. Samanlainen lämmin lähde tämä on kuin
etelämaissakin. Ja vaikka Islanti on pohjoinen maa, niin lämmintä vettä
siellä purskuu maan sisästä kuin suihkukaivosta. Eihän tämän järven
vesi olekaan aivan lämmintä, parahultaista uimavettä vain.

Minullakin oli ollut sama ajatus, vaikken ilennyt sitä Matille sanoa,
kun pelkäsin että hän alkaisi ilvehtiä minulle siitä. Nyt hän oli sen
itse sanonut. Ja ihan tosissaan, sen näin selvästi.

Jatkoimme siis pitkin järven rantaa. Kuljimme vasenta rantaa, pohjoista
kohti, ja olimme ehtineet jotenkin järven keskikohdalle, kun rupesi
niin paljon hämärtämään, että tuli pakko ruveta valmistautumaan yöksi.
Paikka olikin sopiva, siinä kun juuri sattui löytymään parahiksi paksu
kelohonka rakovalkean laittamiseen ja muutamia aika isoja kuusia,
joitten alla oli hyvä sateensuoja, jos olisi semmoinen tarpeen. Sillä
ilma ei näyttänyt enää niin kauniilta kuin päivällä. Päätimme siis
yöpyä tähän paikkaan.

Heitimme kontit maahan ja pyssyt viereen. Matti tiesi kyllä mitä teki,
kun pisti lyhytvartisen konttiin. Ilman kirvestä ei nuotiotakaan. Matti
ryhtyi kaatamaan honkaa, ja minä läksin kokoamaan hakoja yösijaksi.
Pehmeät patjat laitoinkin ajatellessani, että kahteen yöhön emme olleet
nukkuneet paljon ollenkaan.

Joka tahtoo nukkua metsässä hyvin, asettakoon havut siten, että niitten
nenät kummaltakin puolen peittävät toisiaan ja paksumpi rungontapainen
osa oksasta jää vuoteen molemmille laidoille. Laidat kohotetaan
muutamalla pitkinpäin asetetuilla havuilla. Tämmöinen vuode,
tarpeellisen paksuksi tehtynä, on joustava kuin höyhenvuode. Vuoteen
jalkapohja suunnataan nuotioon päin, ja pääpuolet suojataan siten, että
tehdään vuoteeseen päin kallistuva seinäntapainen lumeen tai maahan
pistetyistä havuista. Kun tasaisesti palava nuotiotuli heijastuu tästä
sängynpäädystä, nukkuu tämmöisessä vuoteessa paremmin kuin uhoisessa
pirtissä.

Itse nuotiotuli tehdään, jos suinkin olot myöntävät, rakovalkeaksi.
Kelopuusta katkaistaan kaksi pölkkyä, joitten pituuden määrää yöpyvien
miesten luku. Pölkkyjen toista kylkeä veistetään siten, että lastut
nousevat, mutta niitten toinen pää jää puuhun kiinni. Pölkyt asetetaan
nyt päällekkäin, veistetyt sivut vastatusten ja niitten päät
pönkitetään lujasti, ettei ylähirsi pääse vierimään paikaltaan.
Yläpölkkyä nostetaan vähäsen pistämällä esimerkiksi pari tuoretta
koivunpalikkaa pölkkyjen päitten väliin. Pölkkyjen väli täytetään
kuivilla risuilla, ja rakovalkea on valmis sytytettäväksi. Ellei syty
tasaisesti, löyhyttele kuusenhaolla.

Täten tehty nuotio palaa, antaen tasaista lämpöä, ilman vähintäkään
hoitoa talviyön. Aamulla ovat pölkyt miltei sulaneet kokoon yhdeksi.
Metsonpaksuinen honka palaa mikkelinpituisen yön. Mutta keskitalvella
täytyy etsiä paksu puu. Jos rupeavat jalkapohjasi tuntumaan liian
lämpimiltä, ota muutamia höyheniä patjastasi ja pistä varjostimiksi
lumeen tai maahan.

Rupesi olemaan jotenkin pimeä, kun nuotiomme oli valmis. Kehotin
sentähden Mattia sytyttämään sen, että saisimme ryhtyä illalliselle.
Olimme ahertaneet ahkerasti, että olin jotenkin hiestynyt, ja tahdoin
lämmitellä kuivaksi, ennen kuin ryhdyimme levolle.

-- Mitä sinä aina hätäilet. Ei pikaisuus muussa kelpaa kuin kirppuja
käsittäessä. Kiire ei ole niin suuri herra, ettei jouda vähää aikaa
odottamaan.

-- Ei minullakaan koskaan ole niin kiirettä, etten lähtemään jouda.
Mutta nytpä en aiokkaan lähteä. Ei kissaa pitkillä puheilla säkkiin
panna; sytytä nyt vain. Lämmin on vanhalle hyvä eikä nuorellekaan
haitaksi.

-- Älä luule, lukkari, että pappi virren alkaa. Sytytä itse.

-- Milläpä kynnetön puuhun menee. Sinullahan on tulitikut.

-- Vai minulla. Sinunhan ne piti ottaa.

-- No istu ja pala! Sinullahan ne on. Näinhän kun pistit laatikon
taskuusi. Ota esille vain heti, taikka minä näytän, että tässä on
poika, jonka pää ei ole paperista.

-- Olkoon niinkin. Mutta siinä laatikossa, jonka minä taskuuni pistin,
ei sattunutkaan olemaan tikkuja, vaan rohtimia, ja ne tarvitaan pyssyn
perkkaamiseen. Anna tikut tänne, sillä nyt pannaan pirtti lämpiämään.
Eihän se aurinkokaan ennen paista, kuin nousee.

-- Voi hyvä Matti, älä viitsi enää hullutella. Minun tulee vilu. Anna
jo tikut.

-- Ei kattikaan kaikkia saa, jota se naukuu. Et sinäkään tikkuja saa,
kun ei ole. Johan minä sanoin, että tikkulaatikossani on rohtimia.

Nyt minäkin rupesin ymmärtämään, ettei kummallakaan meistä tikkuja
ollut. Allapäin pahoilla mielin istuuduimme pimeässä syömään. Samassa
sattui käteni pyssyyn, joka oli kontin vieressä.

-- Anna jo tänne tikkulaatikkosi, sillä minä sytytän, oli siinä
rohtimia tai tikkuja.

-- Tuossa on. Pane piippuun, että leuvat liikkuu. Se tuli, jonka
tupakka...

-- En minä tupakkaa sinulle tarjoa. Mutta tulta annan, jotta räiskyy.
Voitele jo leukapielesi, etteivät marise. Voide se pyöränkin pyörittää.

-- Voitele omiasi, jos sinulla rasvaista on. Silakka ja leipä on
minulle parasta voidetta.

Sillä välin olin silvinyt pienen rohdintukon höllällensä ja asettanut
sen nuotiopölkkyjen väliin. Lisäsin siihen vähäsen kuivia sammalia,
pistin pyssyni suun lähelle ja pamautin. Kahden minuutin perästä
räiskyi tuli nuotiopölkkyjen raosta. Jos oli lappalaisia liikkeellä,
kyllä he nyt sekä näkivät että kuulivat.

Syötyämme ja lämmiteltyämme panimme maata. Lämmin olikin havuinen
pirttimme, eikä savukaan vaivannut. Heti kun ojentauduimme
vuoteillemme, alkoi pimeästä metsästä kuulua vuorolaulua, joka oudon
korvissa soi aivan kamalalta, mutta siihen tottuneelle oli levollista
kehtolaulua vain. Huu, kuului pitkäveteinen ääni. Puu, vastasi hetkisen
jälkeen samanlainen, vähän matalampi ääni. Huu, uudistui laulajan ääni
-- puu, vastasi säestäjä. Tätä kahdenlaulua jatkettiin läpi hyvän osan
yötä.

Kyllä lappalainen arveli meidät ensikertalaisiksi, kun tuommoisilla
tempuilla luuli voivansa yöuntamme estää. Ei huuhkaja ihmiselle
vaarallinen ole, mutta jos se olisi miehenkorkuinen lintu, en minä
ainakaan pistäisi nenääni metsään.

Ei vihollisemme kuitenkaan vielä tähänkään yritykseen tyytynyt, sillä
samassa kun silmämme rupesivat painumaan umpeen, kuului metsästä
takaamme karjahdus niin hirvittävän kamala, että molemmat kavahdimme
pystyyn pyssyt kädessä, tuijottaen pelästyneinä toisiimme. Ei kumpikaan
meistä ollut ennen karhun ääntä kuullut, mutta tästä mylvinästä ei
voinut kukaan erehtyä, siksi perinpohjaisesti se selkärankaa värisytti.

Kauhea karjunta ei uudistunut. Tiesimme vallan hyvin, ettei karhu
koskaan hyökkää nukkuvan ihmisen kimppuun, olletikin kun tämä nukkuu
hyvän nuotion ääressä. Mutta kamala ääni ei tahtonut korvakalvoista
poistua. Huuhkajatkin lopettivat konserttinsa, kun vaari itse vaati
puheenvuoroa. Viiden minuutin jälkeen panivat ne sen kuitenkin uudelle
alulle, ja nyt meistä tuo vuorolaulu soi oikein rauhoittavalta. Olimme
perin väsyneitä, ja luonto vaati velkansa maksettavaksi. Nukuimme
sikeästi emmekä heränneet ennen kuin oli täysi päivä.

Ehkä emme olisi vieläkään heränneet, mutta teeri tuli lentäen järven
toiselta puolelta, istahti kuusen latvaan ihan viereemme ja samassa
huusi: "tsuhii, tshui". Tämä tuttu ääni sai minut paikalla jaloilleni,
ja ennen kuin lyyryhäntä ehti aamulauluaan jatkaa, makasi se siivet
hajallaan jalkaini edessä. Mattikin heräsi laukauksesta.

-- Mikset pudottanut suorastaan nuotioon, olisi paistettu samalla
aamiaiseksi?

-- Ei kaikkea karvaista kärvennetä. Aion kyniä ensin ja perata.
Koiralle kelpaa kynimättäkin, mutta minun vatsani ei siedä, ellei ensin
siivota.

-- Vai semmoinen herkkusuu olet. Laitetaan sitten oikein herrasmiehen
ruokaa. Paappa sanoo: kaali kolkko koiran ruoka, vellinki vasikan
juoma, puuro, huttu naisten ruoka, liharuoka miehen ruoka. Keitetään
nyt parasta mitä talossa on.

-- Kyllähän ne kaikki luulevat itseänsä kokiksi, joilla vain on pitkä
puukko.

-- Pidä sinä puhereikäsi kiinni, kunnes saat sitä parempaan
tarkoitukseen käyttää. Kyllä minä siitä huolen pidän, että ruoasta
tulee makeaa.

Sillä välin oli Matti tehnyt ropposen tuohesta, teki sitten tulisijan
muutamasta kivestä, täytti sen hyvällä hiilloksella ja nosti padan
sijaisen kiehumaan, ripotettuansa siihen muutaman suolajyvän. Teeri
leikattiin palasiksi ja pantiin veteen kiehumaan. Matti leikkasi
viipaleen silavaa keitoksen höysteeksi.

-- Olisit pannut voita toiseksi. Läskiä on lysti syödä, voita vielä
leppoisempi.

-- Eihän se voi perunoitakaan pilaa. Mutta kolme on voilla vikaa:
talvella jäänä, suvella sulana, se pahin, kun ei ole ollenkaan. Mutta
jollei voi perunoita pilaa, eipä läski lientä kitkeröitse. Tehdään
tänään suolainen ja sakea, se on talonpojan makea.

-- No tehdään vain, kun et osanne herrain ruokaa tehdä. Sitten pannaan
rokka röijyyn ja keitetään leipää evääksi. Maistetaanhan linnassakin
herkkuja: toisinaan leipää ja vettä, toisinaan vettä ja leipää.

-- Leivästä on hyvä ruoan apu. Kyllä sitä sopii linnassakin käyttää.
Muuten on puurossakin pehmeitä paikkoja, kun ei sitä vain tarvitse
luukusta syödä, kuten linnassa kuuluvat tekevän.

-- Mitäpä ne luukusta. Linnan-suutari kertoi, että siinä talossa kun on
aamukahvit juotu, niin käsketään aamiaiselle, joksi tarvitaan
munakaakkua pannukaakkua. Ei päivällisruoka myöskään ollut missään
muussa suhteessa moitittava kuin että siihen kuului kolme pitkää
vehnäkorppua miestä kohti ja ne oli ehdottomasti kaikki päähän asti
syötävä. Se kuului sen talon sotilaalliseen järjestykseen, josta ei
mitään poikkeusta myönnetty, ei pyynnöstäkään.

-- Vai semmoiset ne pääateriat. Kun vein eräänä sunnuntai-iltana ukolle
pyhäsaappaani puolipohjattavaksi, pureksi hän kuivaa leipää ja ryyppäsi
kaljaa illalliseksi. Sanoi, etteivät hänelle maistuneet enää juustot ja
voit, kun linnassa aina pantiin illalliseksi paksulti voita juuston
päälle, ja kun vartija tätä ruokaa toi tarjottimella, niin joka kerta
sanoi: maiskis mansikka karhun suuhun. Eivätkä kuulu olleen ryyppyvälit
myöskään moitittavan pitkät. Kyllä siinä talossa kelpaa elää. Kovin
sanoi myös panneensa vastaan, kun portista työnnettiin ulos.

Linnunliemi oli nyt kypsä. Teimme tuohesta lusikat, ja pian oli pata
tyhjä. Nuotion sammutimme huolellisesti, ja reippain askelin lähdimme
marssimaan järven pohjoista päätä kohti. Maa oli pitkin rantaa
samanlaista lehdontapaista nurmikkoa, jota olimme edellisenäkin päivänä
kulkeneet. Parhainta viljelysmaata näytti olevan, hyötyistä savimaata.
Emme voineet kyllin ihmetellä, miten tämmöinen viljelysmaa oli jäänyt
käyttämättä. Ei näkynyt ainoatakaan latoa, heinäsuovaa tai muuta
ihmistoiminnan merkkiä. Tässä oli käyttämätöntä viljelysalaa
riittävästi ison kylän tai pienen pitäjän varalle. Muutamin paikoin oli
järven rannalta havumetsän reunaan kolmatta kilometriä; ainoastaan
muutamassa paikassa, kuten edellisen yön nuotiopaikassa, ulottui metsä
melkein rantaan asti.

Järven pohjoiseen päähän päin nousi maa, rannat jyrkkenivät, ja järvi
päättyi äkkijyrkkään kaihoon, joka kohosi vähäisen yli ympäröivän
metsän.

Kallion laelta oli varmaan erinomainen näköala yli koko järven ja
laakson. Puolijuoksua kiirehdimme kallion läntistä loivaa rinnettä
ylös. Ikäänkuin keskinäisestä sopimuksesta emme kumpikaan katsoneet
ympärillemme, ennen kuin tulimme korkeimmalle huipulle.

Se näky, joka täältä avautui, teki meidät mykiksi. En ollut uskoa
silmiäni. Istuuduin kivelle ja nousin uudestaan katsomaan. Oli
ikäänkuin olisi salaa toivonut, että silmäni olisivat minut pettäneet.
Mutta sama näky kohtasi minua, vaikka kuinka olisin katsellut. Tästä
paikasta näin joka suuntaan metsän yli. Ja mihin hyvänsä katseeni
ohjasin, sulivat taivaanranta ja ääretön lumitasanko yhteen.




VII.


Emme olleetkaan, kuten olimme luulleet, pitkällä niemekkeellä nevan
pohjoisrannalla.

Olimme saarella. Autiolla asumattomalla saarella. Tätä tosiasiaa en
voinut enää epäillä. Ennen kuin tämä kuitenkin ehti minua oikein
pahasti pelottaa, muistin onneksi, että olimme purjehtimalla tänne
tulleet. Purjehtimalla tulisimme myös pääsemään takaisin, ellemme
ennen, niin ainakin tuulen kääntyessä. Pohjoiseen päin katsellessani
valtasi minut tunne kuin tuo ääretön tasanko ylettyisi pohjoisnavalle
asti, jos se edes siihenkään loppui. Sinne päin en uskaltaisi enää
purjehtia. En lähtisi, vaikka minulle luvattaisiin vanhan kamreerin
rautainen rahakirstu.

-- Matti, kyllä me täältä kotiin pääsemme.

-- Pääset kyllä, jos kykenet jahtia yksin hoitamaan.

-- Älä hulluttele. Yhdessä tänne on tultu ja yhdessä täältä lähdetään.

-- Kyllä minä ensi talvena tulen sinua kotiin kyyditsemään, jos sinua
koti-ikävä rupeaa vaivaamaan, mutta tänä talvena en henno päiväksikään
täältä poistua.

-- Älä puhu noin jumalattomasti. Vai aiotko sinä, kuten Roopinpoika,
viettää elämäsi asumattomalla saarella?

-- Eihän se asumaton sitten ole, kun minä täällä asun. Eikä se
Roopinpoika mikään jumalaton ollut. Kristitty ihminen hänkin kuuluu
olleen.

-- Hänen oli pakko jäädä saarelle asumaan, kun ei hänellä ollut alusta,
mutta meillä on hyvä jääjahti, joka päivässä tai kahdessa vie meidät
kotiin.

-- On kun on. Ja kaksi hyvää pyssyä ja neljä uutta kirvestä ja ihan
uusi saha ja iso jauhokuli ja suolapussi ja paljon muuta hyvää, jota
Roopinpojalla ei ollut. Lähde jos tahdot, en minä ainakaan lähde.

-- Minäkö jättäisin sinut yksin tänne karhun syötäväksi. Huomenaamulla
kun heräät, olet jo valmis lähtemään.

-- No se nähdään huomenaamulla. Mutta minä luulen, että tämä
lappalaisen kultarengas on minut noitunut tähän saareen kiinni niin
kauaksi kuin se ranteessani on. Enkä minä karhua pelkää. Mitenkä tuo
sitten lie sattunut tänne saarelle joutumaan?

-- Lähtenyt keväällä suolle karpaloita syömään ja sitten tänne eksynyt.
Ei sitä kesällä neva kannata, kun se ei ihmistäkään kannata.

-- Ei luulisi kannattavan, ei muuten ainakaan ellei lappalainen ole
sitä tänne lähettänyt. Mutta tuli mitä tuli, ei se tule täältä
lähtemään, ellei sillä erinomaista kiirettä ole. Nahan olen aikonut
panna sänkyni pohjalle. Jos sattuu tulemaan kylmä talvi, eivät ehkä
sudennahat pidä lämpimänä.

-- Vai nahan myyt, ennen kuin olet karhun ampunut.

-- Enkä myykään, itse olen aikonut pitää. Mutta jos kohtuuhinnat
maksat, ehkä annan sinun ostaa toisen puolen, niin ei tarvitse
sinunkaan talvella vilua kärsiä.

-- En minä porsasta pussissa osta. Tehdään kaupat sitten kun tavara on
tarkastettu ja hyväksi huomattu. Lähdetään nyt paluumatkalle.

Järven itäinen ranta oli samanlaista kuin läntinenkin. Ei siinäkään
näkynyt lunta missään, ja ruohokin oli monessa paikoin vielä niin
vihreätä, että olisi sopinut pitää karjaa laitumella. Tuskinpa
Etelä-Suomessakaan on maa marraskuun alussa niin vihreätä kuin täällä.
Ei ainakaan semmoisina vuosina, jolloin tulee talvi näin varhain kuin
tänä vuonna.

Järven eteläpäässä ammuimme kaksi hanhea. Aika isoja ukkoja ne olivat.
En ole koskaan ennen hanhea ampunut, mutta Matti on ampunut useampia.
Olisimme voineet ampua joutsenenkin, mutta kun sen liha kuuluu olevan
hyvin karkeaa, emme raaskineet.

Saavuimme järven päähän niin hyvissä ajoin, että meillä oli hyvä aika
valita sopiva nuotiopaikka. Täällä oli muutamien pilvenkorkuisten
kuusien vieressä ryhmä pitkiä kelohonkia. Nuotio tehtiin ja sytytettiin
kuten edellisenäkin iltana. Tämä oli kyllä Matin mielestä sopimatonta
ruudin haaskausta, ja olisimme ehkä ehtineetkin lähteä siihen paikkaan,
jossa jahti ja tulitikut olivat, mutta siinä tapauksessa olisi meidän
ollut pakko viettää yömme kylmällä nevanrannalla. Tämä paikka
korkeitten kuusien alla oli meistä niin kodikas ja sitä paitsi
erinomaisen hyvin suojassa kaikkia tuulia vastaan, ettemme tahtoneet
lähteä etemmäksi.

Illalliseksi haukattiin kuivaa leipää ja "masiinaläskiä", mutta Matti
lupasi aamiaiseksi paistaa toisen hanhen sillä tavalla, jota Amerikassa
miehet kämpässä käyttävät.

Olimme nyt varmat siitä, ettei ihmisiä ollut saarellamme. Niistä ei
siis enää pelkoa. Mutta sama hirvittävä kamala karjunta, joka
edellisenä iltana pani veremme hyytymään, uudistui tänäkin iltana, ja
sama vuorokonsertti meitä nukutti. Meitä rupesi jo suututtamaan, että
lappalaisukko, jonka laskelmiemme mukaan pitäisi olla jo ainakin
sadanviidenkymmenen vuoden vanha, täten yritti peloittaa meitä pois
paikasta, joka muuten kaikin puolin oli näin ihana ja miellyttävä.
Matti ei puhunut mitään, mutta hänen suuttuneesta katseestaan ymmärsin,
että jos hänen vihamiehensä olisi ollut käsin käsiteltävissä, olisi
tullut tuima tappelu.

Kun aamun sarastaessa heräsin, palasi Matti jo rannalta, kynitty ja
siivottu hanhi kädessään. Jalat sidottiin yhteen ja paisti ripustettiin
aika ison hiilikasan päälle. Lintu oli lihava kuin porsas, mutta kauan
kesti, ennen kuin se oli läpeensä kypsä. Eipä meillä myöskään kiirettä
ollut, vaan päätimme levätä tämän päivän, kun meillä oli sekä tulta
että valmista ruokaa: linnunpaistia kahden päivän varaksi. Sitä ei ole
talonpoikaselle miehelle joka päivä tarjona.

Syötyämme kaatoi Matti muutamia kelohonkia ja rupesi katkaisemaan
niistä kolmen sylen pituisia hirsiä. Ihmettelin miksi hän teki
tarpeettoman pitkät nuotiohirret. En kuitenkaan sanonut mitään, vaan
otin pyssyni ja lähdin kävelemään pitkin järven rantaa. Useassa
paikassa oli lähellä rantaa lätäköitä, joissa kasvoi runsaasti
vesikasveja. Melkein kaikissa näkyi vesilintuja, parhaasta päästä
hanhia ja heinäsorsia. Kun maa ei ollut aivan tasaista ja monessa
paikassa lampien rannalla kasvoi pajupensaita, joista lehti ei ollut
vielä kokonaan lähtenyt, onnistuin hyvin hiipimään osuviin. Vaikeampi
oli saada ammutut linnut rantaan. Mutta kun rupesin ampumaan ainoastaan
semmoisia lintuja, jotka uivat lähellä rantaa, sain ammutut linnut
käsiini. Suuri oli iloni, kun täten onnistuin saamaan kaksi isoa hanhea
ja useampia heinäsorsia. En ruvennut niitä kantamaan mukanani, vaan
ripustin ne seipäisiin ottaakseni ne paluumatkalla mukaani leirille.

Olin täten jo kulkenut melkein järven keskikohdalle, kun äkisti tumma
varjo vilahti silmieni edessä. Suuri lintu heittäytyi suorastaan
ilmasta minun päälleni kuin saaliin kimppuun hyökäten. Salaman
nopeudella jännitin hanan ja ammuin, melkein tähtäämättä. Osasin niin
onnellisesti, että lintu putosi maahan jalkaini eteen. Se oli
peloittavan suuri huuhkaja. Ellen olisi todellakin ollut nopea ja
osannut näin onnellisesti, olisi minun voinut käydä hyvinkin huonosti,
sillä eläimen kynnet olivat terävät kuin neulat.

Latasin uudelleen ja olin juuri ehtinyt painaa luodin ruutipanoksen
päälle, kun aivan lähelle korkean kiven nenään ilmaantui toinen
huuhkaja. Se tuijotti minuun tuimasti suurilla pyöreillä silmillään.
Melkeinpä tuntui kuin sekin olisi tahtonut hyökätä kimppuuni ja siten
kostaa toverinsa kuoleman. Siihen en kuitenkaan suonut sille aikaa,
vaan heti kun sain nallin silinteriin, ammuin, tähdäten noitten suurten
silmäin väliin. Lintu kapsahti kiveltä maahan ja oli jo kuollut, kun
ladattuani uudestaan tulin kivelle.

Nostin molemmat huuhkajat kivelle, suuresti ihmetellen, miten huuhkaja
uskaltaa hyökätä ihmisen kimppuun. Muistan joskus lukeneeni, että
huuhkaja välistä päivänvalon sokaisemana tekee tämmöisen tempun. Mutta
uskoni on, että se päivälläkin näkee paremmin kuin yleensä arvellaan.

Kun iltapäivällä palasin leirille, oli lintukantamukseni kasvanut niin
suureksi, että olkapäitä pakotti. Kerroin Matille seikkailuni
huuhkajien kanssa. Matti ei ollenkaan sanonut epäilevänsä, ettei
tämäkin ollut lappalaisen konsteja. Itse sanoi kuulleensa kaikenlaisia
pelottavia ääniä välistä metsästä, välistä järvestä ja ilmasta. Kun hän
katkaisi hirren, niin juuri samassa kun kirveen piti iskeä puuhun,
kuului ilmasta niin kova ääni, että hänen täytyi pakostakin katsoa
ylös. Samassa luiskahti kirveen terä ja vei hyvän kappaleen ihka
uudesta pieksusaappaasta. Mutta, lisäsi Matti, verta ei pystynyt
vuodattamaan, ja kontissa on minulla hyvät paikkaamisvärkit. Taisipa
lappalainen erehtyä, kun napsautti tämän ranteeseeni kiinni. En minä
nyt enää yritäkkään saada sitä ranteesta pois.

Järvestä olin kuullut kuikan äänen ja ilmasta eteläänpäin lentävien
hanhien ääniä. Mutta koska Matti ei juuri välittänyt minun
selityksistäni, niin pian kuin lappalaisen taiat olivat kyseessä, en
viitsinyt puhua niistä.

Matti ei ollut laiskotellut poissaoloni aikana. Kahdeksan kappaletta
kuivia honkahirsiä parasta laatua oli edessämme maassa. Metsä oli niin
pitkäkasvuista, että kustakin puusta tuli kolme kolmensylen hirttä. En
malttanut olla enää kysymättä Matilta, miksi hän näin monta
nuotiohirttä yhdellä kertaa kaatoi.

-- Alustahirret näistä tulee. Totta maar latvatkin nuotioksi kelpaavat.
Eikä me ollakaan nuotiolla kovin pitkää aikaa enää, kun vain saamme
tänne isot hakkuukirveet ja sahan. Eihän tämmöisellä pikku kränällä saa
mitään irti.

-- Taas sinä, Matti, hulluttelet. Ansiotyöhön me olemme matkalla.
Emmehän me täältä saa penniäkään irti, vaikka miten ahkerasti kirvestä
heilutamme. Ollaan täällä vielä muutama päivä ja jatketaan sitten
matkaa, kunnes löydämme työpaikan.

-- Tämä on työpaikkamme, ja yhdeksi vuodeksi se meille riittää. Minä en
ainakaan lähde tästä saaresta pois, ennen kuin olen sen niin
perinpohjaisesti tutkinut, että osaan sen sekä sisältä että ulkoa.
Johan olen sanonut, että olemme nyt rikkaita miehiä. Oletko kuullut,
että vanha komisarius tai kirkonkylän lautamies juuri lähtevät
ansiotöihin?

-- Mutta ajattele toki paappaa. Kovat hänelle tulevat tunnonvaivat, kun
emme kesäksi tule kotiin. Hän uskoo, että meidän on käynyt pahemminkin
kuin hänen isällensä kävi.

-- Ei paapalla semmoinen luonto ole. Kyllä hän meitä kärsivällisesti
yhden vuoden odottaa. Kun emme kesän alussa tule, hän ajattelee, että
olemme toisten tukkipoikien kanssa lähteneet tukinuittoon ja sitten
kesäksi ryhtyneet toisiin hommiin.

Paappa minua eniten suretti. Tiesin, ettei hän niin huoleton
kohtalostamme ole kuin Matti luuli. Mutta olihan meillä aina tilaisuus
lähteä keväälläkin takaisin, ennen kuin routa lähti nevasta. Ja
kevääseen asti paappa kyllä tulisi kärsivällisesti odottamaan. Sen
tiesin. Omasta puolestani olin yhtä utelias kuin Mattikin saaren
salaisuuksia tutkimaan. Ja vaikka tuo hirveä öinen karjunta peloitti
vähäisen päivälläkin, niin huoleton elämä täällä yksin metsässä
houkutteli erinomaisella voimalla. En yhtään ihmettele lappalaisukon
uhkauksia sille, joka uskaltaisi tänne lähteä. Että tämä saari oli
ollut pakana-ajan lappalaisten pyhä paikka, on selvä asia. Kumma vain,
että ovat onnistuneet pitämään asian niin hyvin salassa, ettei nykyajan
kansa siitä vähintä tarinaakaan tunne.

En puhunut siis mitään, kun Matti käski minun tulla pirtin paikkaa
katsomaan. Sekin oli hänellä jo valmiiksi haettuna. Ja sopivan
hän olikin löytänyt. Se oli ainoastaan parikymmentä syltä
nuotiopaikastamme. Paikka oli ruohoinen kukkula, josta oli kaunis
näköala yli koko järven aina sen pohjoiseen päähän asti. Sinne
kannoimme heti Matin kahdeksan hirttä. Ja tavallisen raskaita
kantamuksia ne olivatkin.

Seuraavana yönä ei kuulunut mitään vuorolaulua. Myöskään kamalaa
karjuntaa ei tänä yönä kuulunut, vaikka se kyllä myöhemmin monena yönä
häiritsi yörauhaamme. Iloisia olimme, että huuhkajat oli ammuttu, sillä
tuommoinen lintu tappaa suuret määrät metsälintuja, ja metsälinnut
tarvitsemme itse ruoaksi talven kuluessa. Omituista jyrinää kuulimme
kyllä sydänyön aikana, mutta kun olimme hyvin väsyneet illan raskaasta
kantamistyöstä, emme paljon siitä välittäneet.

Meillä ei ollut nyt enää muuta ruokaa jäljellä kuin hanhenpaistia,
minkä tähden heti noustuamme lähdimme jääjahdille tuomaan omaisuuttamme
sieltä pois. Kaikki oli siellä samassa kunnossa kuin kaksi päivää
sitten paikalta poistuttuamme, mutta kylmää ja kolkkoa täällä oli
verrattuna siihen ilmanalaan, mikä järven rannoilla vallitsi. Täällä
täysi talvi, siellä melkein kesäinen ilma. Emme sentähden viipyneetkään
siellä enempää kuin kantamusten tekemiseen oli tarpeen, ja päätimme
myöskin heti seuraavina päivinä tuoda tavarat sieltä leirille.

Kämppään tullessamme huomasimme heti, että meillä poissaolomme aikana
oli käynyt vieraita. Huolellisesti valmistetut vuoteemme nuotion
vieressä oli heitetty huiskin haiskin, ja puussa, jossa ampumani linnut
riippuivat, näkyi syviä naarmuja. Kuokkavieras ei ollut kuitenkaan
ruoasta välittänyt, koska valmiiksi paistettu hanhenpalanenkin oli
jätetty rauhaan.

Laitoimme heti vuoteet uudestaan kuntoon ja menimme sitten katsomaan
pirtinpaikalle. Kaikki hirret, jotka niin suurella vaivalla olimme
kantaneet paikalle, oli vieritetty rinnettä alas ja kelluivat nyt
järvessä. Onneksi oli tuuli rannalle päin. Hetken perästä olivat ne jo
maalla kuivamassa auringon paisteessa.

Tähän asti emme olleet muuta puhuneet kuin mitä työ hirsien
korjaamisessa vaati. Mutta nyt Matti nousi paksuimman hirren päähän,
pui nyrkkiään metsään päin ja lupasi juhlallisesti, ettei ennen lepäisi
kuin lappalaisen viimeinen palvelija oli tapettu. Koirat ja kanat on
tapettu; kun karjukin saadaan tapetuksi, silloin taitaa ukon talo kohta
hävitä.

-- Sillä pitää olla tulta suussa, joka lähtee hiisiä vastaan
tappelemaan. Ja millä aseella me karhun tapamme, kun luodikkomme ovat
siihen toimeen liian pienireikäisiä? Eikä tuo peto koskaan tule
näkyville. Pimeyden töitä vain harjoittaa. Jos se saa meidät kynsiinsä,
niin emme kirveilläkään paljoa toimita.

-- Totta on. Mutta kuolee karhu pienireikäisenkin pyssyn laukauksella,
kun vain panee paljon ruutia ja ison luodin.

-- No ruutia voit panna vaikka suun tasalle. Mutta miten aiot sen ison
luodin panna pienireikäiseen pyssyyn? Taitaa jäädä panematta, kunnes
pystyt pistämään omat koipesi kolmivuotisen pojan pöksyihin.

Matti ei vastannut mitään, etsi vain rannalta pari kuivaa koiranputkea,
joita hän tarkoin mittaili ja vertaili pyssynluotiin. Sitten menimme
nuotiolle, jossa Matti valoi koiranputkiin lyijypölkyt, jotka tulivat
noin kolmen senttimetrin pituisiksi. Molemmat pyssyt ladattiin nyt
kaksinkertaisella ruutipanoksella, jonka päälle lyijypötkyt
työnnettiin.

-- Tuossa on kuusitoistavuotisen koivet kolmivuotisen pöksyissä, sanoi
Matti ojentaen minulle pyssyni.

Ymmärsin hyvin, että jos tuommoinen lyijypötky sattui oikeaan paikkaan,
niin ei karvat eikä nahka paljon estä sen tietä sydämen läpi.

-- Mutta miten aiot saada karvahallin ammuttaville? Eihän häntä ole
vielä nähtykään.

-- En minä tahdokaan tuota ruokotonta elävänä nähdä. Tyydyn siihenkin,
kun näen sen kuolleena maassa makaavan.

-- Minäkin tyydyn erinomaisesti siihen. Pelkään vain pahasti, ettei
isokarju aiokkaan meidän lystiksemme paneutua kuolleena maahan
makaamaan.

-- Mitä minä sen aikomisista. Minä se tässä aion. Ja aikomukseni on
panna karhu tekemään itsemurha ja omat sanomakellonsa soittamaan. --
Mutta "päivä puolessa, nälkä suolessa". Ei ainakaan minun
vatsarustinkini tyydy, ellei ruoalla lepytetä.

Syötyämme lähdimme kohta pirttimäelle. Tarkoin tarkastettuamme, mitä
tietä karhu oli tullut, laahasimme sinne raskaan pölkyn, johon sidoimme
molemmat pyssyt lujasti kiinni ja viritimme ne nuoralla siten, että jos
karhu kulki samaa tietä, se ei voisi olla pyssyjä laukaisematta.
Laskelmien mukaan pitäisi luotien osua sydämen kohdalle. Hirret
kannoimme kaikki uudestaan mäelle entiseen paikkaansa. Luulimme
varmasti, ettei karhu malttaisi olla edellisen yön lystiä uudistamatta.

Kirveet sänkytovereina panimme maata, ja vaikka jännityksemme oli
suuri, olimme päivän työstä niin väsyneet, ettemme kauaa jaksaneet
valvoa, ennen kuin silmät painuivat umpeen. Puoliyön aikana heräsimme
kuullessamme, miten jo ensimmäinen hirsi vieri mäenrinnettä alas ja
loiskahti veteen. Karhu oli siis tullut toista tietä kuin edellisenä
yönä. Kuulimme miten toinen hirsi toisensa jälkeen meni samaa tietä
kuin ensimmäinen. Tyytyväisellä mörinällä karhu säesti vierivien
hirsien jyrinää. Laskimme kahdeksaan asti. Silloin jyrinä päättyi, ja
karhu ikäänkuin voitostaan riemastuneena kiljaisi pari kertaa, että
metsä kaikui. Sitten oli kaikki hiljaista.

-- Mitä sitten lauletaan, kun virsi loppui? kuiskasin Matille.

-- Odota vielä hetkinen. Aamen aina virren päässä, tikku makkaran
nenässä. Ehkä se vielä aamenenkin laulaa, kun kerkeää.

-- Eihän lisä pahaa tee muuta kuin maantien jaossa ja selkään
saannissa.

Mikä meihin lie mennyt, kun näin uskalsimme leikkiä laskea, vaikka
missä hetkessä hyvänsä karhun kynnet olisivat voineet olla niskassamme.

-- Mutta jos tuo ruokoton ryhtyy samaan temppuun, kun huomaa
pyssypölkkymme; voi käydä niin, että karhu ampuu meidät emmekä me
karhua.

Samassa kuulimme karhun jo tulevan mäenrinnettä alas. Äkisti olimme
molemmat paksun kuusen takana. Tarpeeton oli kuitenkin pakomme, sillä
samassa paukahtivat laukaukset, ja päästäen hirveän mölinän syöksyi
karhu kuin myrskytuuli nuotiomme ohitse ja katosi metsään. En voinut
olla lähettämättä sen perään neuvoa: aja hiljaa ahtehessa, paremmin
reki pitää. Matti kuitenkin puolsi karhua, väittäen, ettei ole sääriä
säästettävä, kun on kiire kintahissa.

Oli miten oli, yrityksemme oli epäonnistunut.

Seuraavana aamuna tarkastimme karhun jälkiä ja huomasimme niissä
jokusen veripisaran. Seurattuamme askeleita pari sataa metriä löysimme
-- kaksi hammasta. Toinen luodeistamme oli siis sattunut suun kohdalle
ja ilmaiseksi vapauttanut karhun parista hampaasta suurempaa vahinkoa
sille aiheuttamatta, mikä ei ollutkaan ihmeteltävää, kun karhu oli
tullut toista tietä kuin olimme odottaneet. Olimme menetelleet
ajattelemattomasti. Meidän olisi pitänyt asettaa pyssyt siten, että
toinen luoti olisi sattunut kohdalle, tuli karhu sitten kumpaa tietä
hyvänsä. Palikka selkään sille, joka jälestäpäin neuvon keksii.

Kun suuresti pelkäsin, että Matin pitkät kuulat olivat lyöneet
pyssynpiippumme vääriksi, vaadin, että pilkkaan ampumalla hankitaan
asiasta varmuutta. Matti väitti, etteivät ole ennenkään Mataraisen
piiput pettäneet, ja oikeassa hän oli, kaikeksi onneksi.

Rakensimme nyt aittapahasen puuhun, sillä pelkäsimme, että karhu muuten
ehkä rupeaa muonavarastoamme vähentämään. Valitsimme pienenpuoleisen
kuusen, jonka oksat hyvin kestivät meidän painomme, mutta laskelmamme
mukaan eivät kestäisi karhun painoa. Seuraavina päivinä toimme kaiken
omaisuutemme, yksin purjeenkin, leirille.

Nyt tein Matin ehdotuksesta luettelon omaisuudestamme. Luettelo sai
tämän muodon:

        Kalustoluettelo.

    Kahdet melkein uudet sarkavaatteet.
    Kahdet pieksusaappaat.
    Kaksi karvalakkia.
    Neljä paitaa ja neljät alushousut.
    Neljä paria sukkia.
    Kahdet kintaat ja vanttuut.
    Yhdet vällyt ja viisi sudennahkaa.
    Yksi jääjahti purjeineen, köysineen ja nuorineen.
    Kaksi lujaa tuohikonttia.
    Kaksi hakkuukirvestä ja kaksi käsikirvestä.
    Yksi "koipelisaha" ja yksi kolmisulkainen viila.
    Kaksi ihan käyttämätöntä kovasinta.
    Yksi "kolmen varttituuman" käsinäveri.
    Kahdet tupet.
    Kaksi taskukelloa perineen ja kompasseineen.
    Kaksi hyvää luodikkoa.
    472 nallia.
    Kaksi kiloa ruutia, parikymmentä laukausta vaille.
    Raskaanpuoleinen lyijykäärö.
    Kaksi kuulamuottia ja yksi valinkauha.
    Tulitikkuja, vähän yli neljä laatikkoa.
    Kaksi "rengasta" messinkistä paulalankaa ja kaksi sykyrää
      pellavaa kiinnitysnauhoiksi.
    Yksi pussi sisältäen parsimisneuloja, lankaa, äimiä y.m.
      metsämiehen varustuskaluja.
    Yksi jauhokuli ja kauraryynipussi.
    Yksi nahkainen pussi suolaa.
    22 leipää ja muutamia vesilintuja.
    Yksi rasia silakoita ja s:n voita ja masiinaläskiä.
    Yksi rautapata ja yksi paistinpannu.
    Yksi kukkaro sisältäen Smk. 17:30.
    Yksi kultainen rannerengas.

Kun olin saanut luetteloni valmiiksi, luin sen Matille, joka julisti,
että olimme runsaasti varustetut tämän maailman tavaroilla, niin että
tulisimme useampiakin vuosia toimeen saarellamme, jos niin katsoisimme
hyväksi. Paremmin olimme varustetu kuin monet Roopinpojat.

Erittäin iloisia olimme näveristä, sillä ilman sitä emme olisi voineet
kunnollista ruuhta rakentaa kesän tarpeeksi. Näveri oli minun omani,
enkä malttanut sitä jättää kotiin, kun olin sen pikkupoikana isältäni
saanut, ja ajattelin, että se ehkä metsässäkin voisi olla jollain
tavalla hyödyksi. Myöskin innokas linnustaminen tuli nyt hyödyksi, kun
meillä muuten ei olisi ollut paula-"värkkiä" mukanamme. Päätimme mikäli
mahdollista säästää ampumavaroja ja käyttää pauloja. Pajukoissa
nevanrannalla näytti olevan metsäkanoja viljalti.

Karhu ei ollut kiljunut siitä asti, kun se ampui suunsa vialliseksi.
Kannoimme sentähden vielä kerran pirtin alushirret paikoilleen. Emme
kuitenkaan vielä ryhtyneet rakennustyöhön. Vesilinnut rupesivat näet
nyt levottomasti lentämään sinne tänne, josta huomasimme, että ne
luultavasti pian aikoivat poistua, ja päätimme ampua niitä niin suuren
varaston kuin suinkin mahdollista. Rasvaiset hanhet maistuivat
mielestämme paljon paremmalta kuin metsälinnut. Viikon ajan emme siis
tehneet muuta kuin ammuimme lintuja, melkein yksinomaan hanhia. Nämä
muuten niin arat linnut olivat nyt helposti ammuttavissa, kun ne koko
pitkät päivät lentelivät toisesta lammikosta toiseen. Yhdestä ainoasta
paikasta, jossa oli erittäin sopiva suoja, ammuimme toistakymmentä
hanhea ja useampia heinäsorsia.

Eräänä aamuna herätessämme olivat kaikki vesilinnut lähteneet. Järvi ja
rannat tuntuivat niin omituisen hiljaisilta. Iloiset metsästyspuuhat
täytyi nyt jättää ja ryhtyä lintujen säilyttämiseen talven varalle.
Niitä riippui jo aittamme katossa koko suuri kimppu siivottuina ja
kynittyinä. Sanotaan ettei suola sydäntä tuimaa eikä terva mieltä
käännä. Mutta edellinen oli samaten kuin jauhotkin laskettu vain tämän
talven varaksi. Päätimme sentähden savustaa lintuvarastomme.
Savustusuunin tekemiseen meni kaksi päivää, mutta silloin se oli myös
erinomainen. Tuskinpa olisimme sitä kokoon saaneet ilman näveriämme.
Lautojen teko savustustorvea varten meni oivallisesti. Kun hirret
lämmitettiin nuotion vieressä, niin niistä sai kiilaamalla oikein
kauniita lautoja. Lautojen saumaaminen toisiinsa tuotti meille ensin
paljon vaivaa, mutta kun otimme varren toisesta kirveestä ja laitoimme
itsellemme höyläntapaisen, meni työ reimasti. Laudat kiinnitettiin
poikkipienoihin vaarnoilla, joitten päät torven sisällä jätettiin niin
pitkiksi, että savustettavat linnut ripustettiin niihin.

Täten saimme erinomaisen kolmen metrin korkuisen savustuskaapin, jossa
saatoimme samalla kertaa savustaa kymmenen hanhea, jopa enemmänkin.
Jos vain säännöllisesti hoidettiin tuli, niin panos valmistui
vuorokaudessa. Linnut olivat savustettuina erinomaisen maukkaita ja
seuraavana kesänä yhtä hyviä kuin juuri valmistuttuaan. Savustamiseen
käytimme yksinomaan leppäpuuta ja katajaa. Kun Matti mielellään hoiti
kaikkia ruoanvalmistusaskareita, ryhdyin minä innolla ja tarmolla
pirttihirsien tekoon. Otin yksinomaan kelopuita, että pirtistä tulisi
kuiva. Tosin kyllä ei märkä pala eikä vesi happane, mutta kuiva pirtti
on aina kodikkaampi kuin kostea, ja meidän pirtistämme oli tuleva
kuiva.

Kun Matin toimi ei vaatinut yhtäjaksoista työtä, kannoimme hirret
mäelle sen mukaan kuin ne valmistuivat. Karhua emme olleet vieläkään
nähneet emmekä kuulleet ja rupesimme jo toivomaan, että toinen luoti
olisi astunut hyvin ja tappanut sen. Kuitenkin tehtiin varmuuden vuoksi
pirtin ovesta niin luja, että se voisi kestää karhunkin hyökkäyksiä.

Oli marraskuun 24. päivä, kun ensimmäinen hirsikerros pantiin. Liikkuu
tuppi linnan työssä, olkapää omassa työssä, sanotaan, ja kyllä me nyt
liikutimme olkapäitämme. Sitä ne kyllä kaipaavatkin, sillä ne olivat
hirsien kannosta käyneet hieman aroiksi. Päätimme lujasti, että jos
Herra suo terveyttä ja voimia, niin jouluaatto vietetään lämpimässä
pirtissä. Ja lämmin siitä oli tehtävä. Matti väitti, että lämmin on
hyvä kesälläkin, ruoka viljavuosinakin. Miksi siis ei tehtäisi talveksi
lämmintä pirttiä, kun sammalia tilkitsemistä varten oli vaikka kuinka
paljon? Päätettiin siis tehdä seinistä niin tiiviit, ettei talvella
vilu tule eivätkä kesällä sääsket syö. Tätä varten oli tarpeen tehdä
varat hirsien väliin neljän tuuman levyisiksi, että mahtui runsaasti
sammalia. Hirret jätettiin pyöreiksi sekä pirtin sisä- että
ulkopuolelta, koska tämä säästi paljon työtä ja meidän mielestämme
pirtistä tuli täten sievemmän näköinen. Isompi näveri olisi nyt ollut
hyvä olemassa, mutta emmehän me olleet lähteneet matkallemme
pirtinrakentamista varten, ja tulimme pienelläkin toimeen, kun teimme
vaarnat kovista kuusenoksista.

Asetimme pirtin semmoiseen paikkaan, jossa oli sopiva kivi tulisijaa
varten. Päätimme jo keväällä tehdä tiiliä ja muurata oikean takan
savupiippuineen. Nyt meidän oli pakko tyytyä saunankiukaaseen ja
varustaa räppänät seiniin. Oudolta tuntui laitos aluksi, mutta kun
siihen tottui, kävi tämmöisessä pirtissä asuminen hyvin. Tyydyimme
aluksi multalattiaan, mutta heti uuden vuoden jälkeen laitoimme puisen
lattian. Ja keväällä tuohenkiskonnan aikana peitimme turvekaton
tuohikatolla.

Olimme ensin ajatelleet tehdä pirtistämme oikein komean, kaksitoista
tai ehkä neljätoista hirsikerrosta. Huomasimme kuitenkin pian, ettei se
siinä tapauksessa valmistuisikaan jouluksi, ja rupesimme myöskin
pelkäämään, ettei kiuas jaksaisi pitää niin korkeaa pirttiä lämpimänä.
Vähensimme siis vaatimuksiamme, ja kun kymmenes kerros oli pantu ja
huomasimme, että huone lattian ja katonrajan väliltä tulisi olemaan
kaksi metriä, tyydyimme siihen korkeuteen ja rupesimme päätyjä
nostamaan. Onneksi oli kuutamoaika, että puhteilla saatoimme nostaa
turpeita ja valmistaa kattomalkoja, sillä päivänvalon aika rupesi
käymään kovin lyhyeksi.




VIII.


Joulun aattopäivänä siirsimme vuoteemme pirttiin. Seinät olivat tosin
vielä tilkitsemättä -- sammaloitu ne oli kuitenkin runsaasti -- ja
vuoteet asetettiin vain multalattialle, mutta omassa pirtissä asuttiin.
En voi mitenkään kuvata sitä kodikkuuden tunnetta, joka valtasi
sydämemme, kun astuimme kynnyksen yli ja suljimme oven jälkeemme. Se
oli juhlallinen hetki. Itsestään menivät kädet ristiin, ja pitkän
hetken seisoimme siinä oven vieressä sanaakaan puhumatta. Oli kuin emme
olisi uskaltaneet astua etemmäksi. Mutta äkisti sieppasin päreen
orrelta, sytytin sen palamaan ja pistin pihtiin. Oli meillä
kynttilöitä, niin kauan kuin mäntyjä mäellä kasvoi. Matti teki samaten
pannen vielä kaksi "kynttilää" palamaan, niin että kolmihaara loimusi
tuvassa. Kopeloin konttiani, sain sieltä virsikirjani, istuin pölkylle
ja luin ääneen joulupäivän epistolan ja evankeliumin rukouksineen.
Mattikin sai virsikirjansa esille, lauloimme jouluvirren ja luimme
siunauksen.

Näin aloitimme joulujuhlan, vihkien samalla kertaa pirttimme
asuttavaksi.

Ovilukossa meillä oli jo kaunis pino kuivia kuusihalkoja. Kuusihaloista
lähtee vähän savua. Ne ovat kiukaassa parhaimmat. Kaksi tuohisankkoa
täynnä vettä oli palokaluinamme. Kun tuohi tähän aikaan vuodesta ei ole
rovellaan, oli vesisankojen valmistus tuottanut meille paljon vaivaa.
Rumia ne olivatkin nähdä, mutta keväällä tehtäisiin paremmat.

Yhdessä laitoimme puut ensi kertaa kiukaaseen ja pantiin ne palamaan.
Nyt oikea jouluriemu syttyi. Päreet valaisivat pirtin, takkavalkea
loimusi, savu nousi kattoon ja varjosti teltantapaisesti koko huoneen.
Olimme tehneet kaksi räppänää, yhden kumpaankin päätyyn. Oli
mielestämme kuin noituutta, että huone oli ihan savuton, mutta jos
pölkylle nousi ja nosti kätensä kattoa kohti niin huomasi paksun
savukerroksen.

Ajatuksemme menivät nyt kotikylään ja pysähtyivät paapan tupaan.
Tiesimme, että sauna-aika oli jo ohitse ja että paappa oli mennyt omaan
mökkiinsä. Tiesimme myös, että ukko nyt istui rätisevän takkavalkean
ääressä ja ajatteli meitä. Sydänalusta rupesi tuntumaan niin omituisen
tyhjältä.

-- Matti, muistatko enää, mitä paappa sanoi joulun tulosta?

    -- Joudu, joulu, milloin joudut:
    jo on paita paikattuna,
    pyhäliinat pyykittynä.

-- En minä tuota ajatellut, mutta tuota sanaa, jossa hän puhui
jouluruoasta:

    -- Tule, joulu, koska joudat,
    kyll' on kystä aitassani:
    sirkan reisi, paarman jalka,
    peipposen peräpakara.

-- Eikö siinä ollut jotain sisiliskoistakin?

-- Se on oikeastaan köyristä, se sana. Kyllä minä senkin muistan:

    Tule, kekri, joudu joulu,
    kyll' on kystä aitassani:
    sisiliskon silmäpuoli,
    sammakon sakarivarvas.

-- Tuo se oli, jota tavoittelin. Köyhän joulua paappa sillä kuvasi. Ei
suinkaan köyhälle tule joulu jollotellen, juustokämpäle kädessä.

-- No, on joulu köyhälläkin, laskiainen laihallakin. Jopa kettukin
jouluksi kenkärajansa kokoaa.

-- Pelkään minä vain, ettei linnansuutari tänä iltana sianpäätä
padassaan paista. Vaikka kyllä hän minulle kerran kehui, että hänellä
on joulu joka päivä, toisin päivin pääsiäinen.

-- Ja minulle sanoi: saaman pitää jouluna piimää, vaikka saappaassa
kirnuttaisiin.

-- Kyllä kai sillä ukkorahjuksella aina saappaita on, ellei aina
omiakaan, niin toisten. Mutta mistä se kirnupiimä lähtee, kun ei ole
lehmällistä kirnuun panna? Eikä sillä lie muukaan särvin erinomainen.
Riski ja leikkisä ukko se vain on, vaikka töllikin on niin pikkuinen,
että hän tuskin voi koipiansa oikoa. Ja silmät ovat sikkarassa, vaikka
kalja on tynnyrissä vetistä.

-- Voi, kyllä me olemme sentään herroja häneen verrattuina, vaikka
meiltä taitaa olla parikymmentä peninkulmaa kirkolle. Ei meidän taida
tänä jouluna kannattaa nousta kolmen aikana lähteäksemme kirkkoon?

-- Ei kannata. Mutta aattoa voimme sitä kauemmin viettää. Ei minua
ollenkaan miellytä mennä tänä iltana varhain maata. Tuntuu niin
omituisen hyvältä asua tuvassa.

-- Istutaan vain valveilla. Eiköhän yötä piisaa ja pärettä. Mutta juoda
jouluna pitääpi, syödä lihaa laskiaisna, siankyttä kynttelinä,
lapaluuta laskiaisna. Kaljatynnyri tänne!

Kaljatynnyrin olimme tehneet jo ennen kuin pirtin rakentamiseen
ryhdyttiin. Ensimmäinen panos ei onnistunut oikein hyvin, koska meillä
ei ollut muuta hapatetta kuin reikäleipää. Mutta silloin keksin hyvän
keinon: panin niittysuolaheinää tynnyriin, ja kaljanteko onnistui
erinomaisesti. Meidän mielestämme oli kaljamme parempaa kuin paapan
paras vaarinkalja. Ja vielä parempaa piti tulla nyt, kun saatiin
tasaisempaa lämpöä.

Nostin kaljatynnyrin uunin viereen ja täytin haarikan. Siemauksen
juotuani ojensin haarikan Matille.

-- Saappas tästä, Saparo-Matti, Keikka-Heikin kiulusta!

-- Tää poika ei olekaan mikään Saparo-Matti! Luulen, että koipeni ovat
pitemmät kuin sinun.

-- Eihän ne pitkät sääret muualla auta kuin tuohen kiskonnassa.
Oikoiset ne ovat minunkin sääreni. En minä ole tynnyrissä kasvanut,
enkä runnista ruokittu, enkä elämääni puukirkossa käynyt. Muista se
toistaiseksi.

-- Kyllä minä muistan, että katajassakin on tervaa. Koetetaanko, kenen
paidassa kaulus kestää?

-- Valmis minä olen, niinkuin lukkari sotaan. Mitä huoli mies nuori,
terve ja ripeä eikä mistään kipeä.

-- Se nähdään sitten kun on leikki loppunut, kuka on terve ja ripeä
eikä mistään kipeä. Mutta jos aiot ruveta haukkumaan Saparo-Matiksi,
niin minä sanon, että suus tuppeen ja munalukko suun eteen. Ota omasta
nenästäsi kiinni, siinä on hyvä kädensija.

-- Noin se puhuu, jolla ei ole myssyssä mitään, kun on lampaanmaidolla
ruokittu. Rähisee niin, etteivät harakat kestä tuvan katolla.

-- Lentäkööt sitten. Mutta sen minä sanon, ettei pitkillä puheilla
kissaa säkkiin panna ja kynnet sillä pitää olla, joka sammakon nylkee.
Eikä sinussa ole miestä minua purematta nielemään.

-- En minä nyle enkä niele. Mahtuuhan kaksikin sammakkoa pappilan
kaivoon. Sovitaan pois, en minä sano ikinä enää Saparo-Matiksi.

-- Kas se oli viisas sana ja sinulle itsellesi erinomaisen hyödyllinen.
Vaikka enhän minä oikeastaan olisi viitsinytkään heikonpuoleiselle
pojalle voimiani näyttää. Eihän sokeata sakkoon panna eikä jalatonta
jalkapuuhun.

-- No vanha rauha siis ja pappi joka pitäjään. Juo jo, kalja jäähtyy!

Matti joi nyt aika kulauksen, ja oli sitten muka pyyhkivinään vaahdon
parrastansa. Matissa näkyi näet jo vähän merkkiä, mihin paikkaan
viikset kasvavat.

-- Vai pyyhkäiset! Ei sitä vielä tiedä, kasvaako tuohon paikkaan
höyheniä vai partaa. Ei parta pahoille kasva, turpajouhet joutaville.

-- Paha on olla parratonna, paha pitkän parran kanssa. Nää viikset ovat
minun omiani ja mielestäni juuri parahiksi pitkät. Mutta sinun nokkasi
alusta näyttää vielä vähän tyttömäiseltä.

-- Minun nokkani alusta on minun omani, ja pidän sen semmoisessa
kunnossa kuin itse tahdon. Ota jo silakkarasia esille. Kun on joulu,
niin olkoon joulu, paistetaan kaksikin silakkaa.

Minä tahdoin näet kääntää puheen toisaalle, koska Matin viiksien alut
olivat minulle kuin silmätikku.

-- Kah kun on särelläkin sappea. Mutta onhan tässä syytäkin. Lahna on
aina suuri toisen miehen paatinpohjassa. -- Mutta voi todella tätä
joulua! En minä muista ainoatakaan joulua ilman joulukalaa. Ja pieniä
ne ovat silakat joulukaloiksi. Eikö nyt ole kolme joulupyhää, kun
meillä on tänään torstaipäivä?

-- On kai. Huomenna on joulupäivä, lauantaina Tapaninpäivä, ja
lauantaita seuraa minun laskuni mukaan sunnuntai. Tietäähän hönttökin,
että sunnuntaina on pyhä.

-- Pläsiin minä sitä lyön, joka minua höntöksi haukkuu.

-- Enhän minä sinua. Sanoin vain, että hönttökin sen tietää, että
sunnuntaina on pyhä.

-- Älä sano tuota kolmatta kertaa. Tarkoitit minua, vaikket puhu
suoraan.

-- No en minä kolmatta kertaa sano, koska et tahdo. Tehdään uusi rauha,
kun vanha ei kestänyt.

-- Tehdään vain. Eiväthän ne rauhat sinun kanssasi näy kauan kestävän.
Täytyy usein uudistaa. Mutta parempi laihakin sopu kuin lihava riita.

-- Eihän tässä riidellä. Leikkiähän minä vain lasken. Mutta ethän sinä
leikkiä ymmärrä. Tikulla silmään pistää, niin jo suutut.

-- Enhän minä niin vähästä. Koettaisit pitää pärettä paapalle, niin
saisit nähdä äkkipikaista. Kerran kun olin hänellä pärepihtinä, niin en
tehnyt muuta kuin pyyhkäisin karren poikki ukon nenänpäähän. Olisitpa
nähnyt, miten hän rähisi.

-- Nenästäänhän se äkkipikainen suuttuu. Vai sinunmoisesi pihdiksi
hän otti! Kyllä minä nyt tiedän, miksei ukko hyväksynyt minua
päreenpitäjäksi, vaikka minä oikein pyytämällä --, sanoi vain, että kun
on itse pihti, niin on näkö rihti. Paappa muisti tietysti niitä sinun
pahoja töitäsi.

Matti ei ollut kuulevinaan puhettani, mutta otti esille neljä silakkaa,
leipäpuoliskon ja kauraryynejä. Silakat olivat tähän asti olleet
parhaimpana herkkunamme, mutta nyt Matti moitti niitä taas pieniksi
joulukaloiksi.

Sitten oli aika minunkin tuoda esiin joululahjani. Koska meillä oli
ollut aikomuksena metsätöitten loputtua lähteä uittoon, olin ottanut
konttiini sekä onkivehkeet että uistimen. Ja kun edellisenä sunnuntaina
kävelin pitkin järven rantaa ja näin kalan hyppivän, lähdin noutamaan
uistintani ja onnistuin heittämällä samaan aika ison taimenen. Matti ei
tiennyt uistimestani mitään, ja kalansaaliini olin myös onnistunut
häneltä salaamaan.

Kun Matti siis uudestaan rupesi silakoista nurisemaan, menin
halkoloukkoon ja vedin halkopinon takaa esille taimeneni.

-- Kelpaisiko tää sinulle joulukalaksi?

Matti oli hämmästyksestä pudota lattialle. Otti sitten kalan käteensä,
käänteli sitä pari kertaa takan edessä, mutta ei puhunut mitään.

-- Mikset vastaa? Ei tämä varastettu ole. Haukiuistimella se on saatu.
Vai etkö tiedä, että Kaskisessa on kaikki kalamiehiä, paitsi pormestari
ja Ponki, jotka istuu ja onkii?

-- Sitähän minä sunnuntaina rupesin epäilemään, kun niin kauan viivyit,
että sinut on nimitetty hoitamaan Kaskisen pormestarin virkaa. Mutta
luulin sinulta puuttuvan kaikki siihen kuuluvat kapineet.

-- Kelpaako? Sano pian, muuten jäät ilman.

-- Kelpaa, kelpaa. Pian täällä voidaan kuin Lissaponin kuninkaan
kissat.

-- Ilmaiseksiko luulet saavasi! Ei niin. Kenkki on kuollut ja
ilmiantaja tapettiin Kyrön kankaalla. Sano heti joku ylistelevä sana
joulukalastani, äläkä juonittele niinkuin iiläinen papinvaalissa.

-- No hyvä kala on leveä ja lihava. Loistaa ja paistaa kuin
kalajokelainen pyhähousun nappi. Joko saan osani?

-- Jo saat. Heitä nyt hiilille paistumaan.

Kun illallinen oli syöty, rupesi minua nukuttamaan. Koko päivä oli
aherrettu kaikin voimin, ja pirtti oli niin lämmin, että pakkasi
tulemaan hiki. Mutta Matti oli nyt semmoisella puhetuulella, ettei hän
mitenkään laskenut minua maata. Lisättiin siis puita kiukaaseen, ja
istuttiin vielä hetkiseksi nauttimaan pesänpaisteesta.

-- Kuules Jussi!

-- Mikä nyt?

-- Oletko sinä koskaan -- noin -- niinkuin -- ajatellut tyttöjä?

-- Mikä on! Täytyihän niitä koulussa useinkin ajatella. Aina minua
sapetti, kun nuo löntöt osasivat läksynsä paremmin kuin me pojat.

-- Enhän minä sillä tavalla. Tarkoitin, että oletko jonakin
kuutamoiltana tullut ajatelleeksi, että voisi olla hauskaa kävellä
käsikynkässä?

-- Puhu nyt potaskaa! Vai käsikynkässä tytön kanssa. Ensin pitää
apinasta tulla ihminen.

-- Älä sano apinaksi. Jumalan luoma tyttökin on ja vähän parempi ehkä
onkin kuin poika.

-- Älä Matti hyvä, mielettömyyksiä puhu. Samana päivänä tytöstä tulee
ihminen kuin vuohesta tulee eläin ja kiiskistä kala.

-- Voi Jussiparka, kun se rakkaus on sinulle vielä salaisuus. Enhän
minäkään nyt pitkään aikaan ole muistanut sitä lautamiehen Maria, kun
ei köyhän oikein sovi rikkaan talon tytärtä rakastaa. Mutta nyt kun
olen tullut yhtä rikkaaksi mieheksi kuin lautamieskin ja kun tänään on
jouluaattokin, niin tulin taas ajatelleeksi -- -- --. Kyllä vain ovat
kasvot sen tytön puhemies.

-- Matti ja Mari on kaunis pari, Antti ja Aunee on vielä kaunee.

-- Olkoon niinkin. Mutta totta puhuen, eikö se Mari ole sinunkin
mielestäsi nätti likka?

-- Onhan tuo niinkuin mustalaisen pussista pudonnut.

-- Kuinka sinä, onneton Jussi, uskallat tuommoista puhua vaikka tunnet
minun käsivoimani!

-- Näinhän minä ne äsken? Väänsithän paljain sormin silakaltakin niskat
nurin. Mitenkähän sitten miehen kävisi!

-- Älä, hyvä Jussi, viitsi. Minä olen nyt niin laupiaalla tuulella.
Ymmärräthän sinäkin, että tytöt ovat tyttöinä soreat, neitoina aivan
koreat.

-- Heti akkana äkäiset, vihaiset vihittyänsä. Ja se on totta, sillä
linnansuutari sanoi niin.

-- En minä nyt enää viitsi sinun kanssasi. Et sinä näistä asioista
ymmärrä enempää kuin sika kottikärryistä.

Tähän päättyivät Matin ja minun tuumailuni rakkaudesta, eikä siitä
asiasta enää puhuttu koko saarella olomme aikana. Panimme maata
suden- ja lampaannahkojen väliin. Arvasimme hyvin, että vaikka pirtti
nyt oli lämmin kuin sauna, niin aamupuolella yötä lampaannahkaiset
olivat hyvät olemassa.

Karhu ei ollut pitkään aikaan karjunut. Luulimme sen menneen
talvipesäänsä ellei se ollut jo kuollut.

Niin onnellisesti ei kuitenkaan ollut laita: Tuskin olimme ehtineet
nukkua, kun jo karhun kamala karjunta ihan pirtin vieressä herätti
meidät äkisti. Panimme oitis useita päreitä palamaan. Kuulimme karhun
käyvän pirtin ympäri. Kun se tuli oven kohdalle, se koetteli ovea.
Kirveet kädessä seisoimme oven vieressä, vaikka varmasti tiesimme,
ettei se mitenkään voisi saada ovea auki. Ovenrivan se puri
kappaleiksi. Mutta siitä se ei paljon hyötynyt. Ovi oli lujilla
salvoilla sisäpuolelta teljetty.

Kattoa tehdessämme olimme käyttäneet tikapuina paria hirttä, jotka
olivat jääneet paikalleen. Kuulimme nyt, miten karhu rupesi näitä
myöten katolle kiipeämään. Toinen niistä hirsistä kuitenkin luiskahti
sivulle, ja karhu jupsahti maahan. Se karjui hirveästi ja uudisti heti
yrityksensä. Tultuansa katon rajalle se repäisi yhdellä ainoalla
tempauksella kattomalan irti, niin että turpeet satelivat pirttiin.
Samassa se pisti päänsä raosta sisään. Molempain pyssyt pamahtivat yhtä
aikaa, ja karhu putosi toisen kerran maahan. Luulimme jo tappaneemme
sen, mutta hetken perästä se karjui taas yhtä vihaisesti kuin ennen
järven toiselta puolelta.

Teimme isot päresoihdut, menimme katolle ja saimme vahingon jossain
määrin korjatuksi. Vieritettyämme tikapuut maahan, menimme pirttiin,
panimme oven uudestaan lujasti telkeen ja siivosimme pirtin lattian
mullasta ja turpeista.

Hyvät neuvot olivat nyt kalliit. Tämä karhu oli hirvittävän suuri
eläin. Kun se romahti katolta maahan, tuntui kuin koko mäki olisi
siirtynyt paikaltaan. Oli selvää, että karhu ei tulisi antamaan meille
rauhaa, ennen kuin onnistuisimme saamaan sen hengiltä. Ruudista ja
lyijystä tämä hirviö ei näyttänyt välittävän enempää kuin jos olisimme
lyöneet sitä vitsalla. Omasta puolestani luulen kuitenkin, että jos
pyssymme olisivat olleet suurireikäisiä, olisi karhu kuollut. Meidän
pienistä lyijyherneistämme se vain suuttui. Mutta Matti ei tahtonut
kuulla siitä puhuttavan. Hän vain lausuili kovia sanoja Lapin ukosta ja
hänen kiroistaan.

Emme uskaltaneet kummatkaan nukkua yhtä aikaa, vaikka väsymyksemme oli
suuri. Arpa määräsi minulle ensimmäisen vahtivuoron, ja Matti ryömi
nahkaisten alle. Hän nukahti heti.

Pirtissä oli lämmin, mutta pimeä. Avasin sentähden peräseinän räppänän,
kuu paistoi kirkkaasti huoneeseen ja teki sen kodikkaammaksi. Hetken
valvottuani olin kuulevinani raskaita askeleita pirtin ulkopuolelta.
Karhu oli palannut takaisin. Hirret, jotka olivat nojanneet katonrajaa
vasten, olivat nyt poissa. Pelkäsin, että karhu kiipeisi seinää ylös ja
tulisi uudestaan katolle. Se olisi karhulle helppo asia, jos se vain
tulisi sitä ajatelleeksi. Tätä keinoa vihollisemme ei kuitenkaan
käyttänyt.

Pelkoni oli suuri, mutta Mattia en herättänyt. En tiedä, mikä
urhoollisuuden henki minuun oli mennyt, mutta minusta tuntui, että kun
olen vahtina, niin minun täytyy myös yksin ottaa vihollisen hyökkäykset
vastaan -- jos hän hyökkäisi.

Kauan ei tarvinnut odottaa. Musta varjo täytti räppänän, ja ainoastaan
hiiloksen heikko valo näkyi pirtissä. Sytytin heti pari pärettä ja
pistin ne pihtiin. Samassa tunsin, miten koko pirtti huiskui. Leveä
rako aukeni peräseinään, ja hirvittävä julmannäköinen karhunpää yritti
räppänästä tunkeutua pirttiin. Veri hyytyi suonissani. Niin kauheasti
minä pelkäsin. En kyennyt liikkumaan paikaltani enkä saanut kurkustani
niin paljon ääntä, että olisin voinut herättää Matin, joka nukkui
tietämättä mitään tästä maailmasta. Karhu oli, kumma kyllä, aivan
ääneti.

Sitten kuului äkisti jysäys, ikään kuin arkun kantta olisi lupsautettu
kiinni, ja samassa rako peräseinässä meni umpeen.

Karhu oli onnistunut tunkemaan päänsä räppänästä sisään.

Mutta tuskin karhu oli yrityksessään onnistunut, kun se jo näytti
katuvan tekoansa. Yhtä kiihkeästi kuin se oli yrittänyt päästä sisälle,
yritti se nyt päästä takaisin ulos. Se jyskytti koko pirttiä, mutta
turhaan. Hirsi, joka oli mennyt takaisin paikalleen, ei enää
noussutkaan.

Kaikki tämä tapahtui paljon lyhyemmässä ajassa kuin tässä olen osannut
kertoa. Samassa silmänräpäyksessä kun huomasin, ettei karhu saakaan
päätään reiästä takaisin, palasi toimintakykyni. Heitin pyssyn
lattialle, sieppasin kirveen käteeni ja löin voimieni takaa karhua
sivulta päin kurkkuun. Veri räiskyi ympärilleni kuin paloruiskusta, ja
karhu päästi niin kauhean kiljunnan, että kai olisin kaatunut
lattialle, ellei Matti samassa olisi seisonut vieressäni. Hän ei
ollenkaan ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Seisoi vain siinä katsoen
tuijottaen tuota kauheaa näkyä.

Kun karhu yhä näytti uudistavan yrityksiään päästä pälkähästään löin
sitä vielä kahdesti kirveentalalla otsaan, minkä jälkeen se jäi
riippumaan pää tuvassa, ruumis tuvan ulkopuolella!

Äskeisen pelon sijaan minut valtasi -- ja myöskin Matin -- nyt vallaton
ilo. Sieppasimme orrelta isot pärekimput, sytytimme ne palamaan
ja menimme katselemaan otusta. Pelkään, että jos joku olisi nähnyt
hulluja intiaanihyppäyksiämme, meidät olisi suljettu yleisölle
vaarallisina henkilöinä hullujenhuoneeseen. Tietysti en voinut olla
kiusaamatta Mattia kysymällä, paljonko hän maksaisi karhunnahastani,
karhunlihoistani ja karhunihrastani. Mutta tällä kertaa ei ollut
katajassa tervaa, ei tippaakaan. Matin ilo oli niin suuri, ettei hän
ollenkaan minua kadehtinut, vaikka hänenhän oikeastaan olisi pitänyt
tappaa karhu.

Ylpeänä kuin Porin kerjäläinen astuin saaliini viereen. Olin kyllä
kuullut sanottavan, että suuri karhu on yhtä suuri kuin härkä. Mutta
nyt vasta huomasin sen todeksi. Räppänästä oli maahan tasan kolme
metriä, ja karhun takajalat koskivat maahan. Eläimen nahka oli
pikimusta, ja Matti, joka ymmärsi nahkain arvoa, väitti, että jos sitä
hoidetaan hyvin, maksavat venäläiset nahkakauppiaat siitä toista sataa
ruplaa. -- Olin siis nyt rikas mies, vaikka minulla ei ollutkaan
kultaista rannerengasta kuten Matilla.

Saadaksemme karhun pään seinästä irti, meidän oli pakko kiilata
seinänrako vielä kerran auki. Peitimme karhun havuilla samana yönä,
ettei se ehtisi jäätyä. Ensimmäisenä arkena joulun jälkeen nylimme sen
ja paloimme lihat. Rasvakerros nahan alla oli kahdeksan, muutamin
paikoin kymmenenkin senttimetrin paksuinen. Liha oli kuin parasta
sianlihaa. Talia meillä oli nyt enemmän kuin yhtenä talvena tarvittiin.
Päreitä ei enää tarvinnut käyttää.

Vaikka meillä nyt oli lihaa yltäkyllin, rupesimme uudenvuoden jälkeen
panemaan ansoja nevan rannoille, jossa on runsaasti metsäkanoja.
Myöskin petäjäistä leivoimme, koska mielestämme jauhosäkkimme hupeni
liian nopeasti. Lautoja ruuhen ja huonekalujen valmistamista varten
kiilattiin, veistettiin ja pantiin orsille kuivamaan. Näissä toimissa
sekä huonekalujen ja suksien valmistamisessa kului sydäntalvi nopeasti,
mielestämme liiankin nopeasti. Vesi järvessä jäähtyi jäähtymistään, ja
kynttilänpäivänä jäätyi meidän puoleinen osa järveä. Se ei ollutkaan
aivan syvä kohta, mutta pohjoinen osa järveä oli. Uistinsiimani ei
siellä ylettynyt pohjaan, ja vuorenseinä nousi vedenpinnasta
äkkijyrkkänä toistakymmentä syltä. Vuorenseinässä näkyi aukko, joka oli
sisäänkäytävä suureen rotkoon. Mutta kun vuoren seinä oli tässä
paikassa sileä kuin lasi ja aukko pari kolme syltä vedenpintaa
ylempänä, oli pääsy siihen hyvin vaikea. Heittämällä kiviä aukosta
sisään huomasimme kuitenkin, että luola oli sekä syvä että leveä.
Omituinen kumea ääni kuului, kun kivi putosi luolan pohjalle. Matti,
jonka mielikuvitus on elävämpi kuin minun, oli sitä mieltä, että luola
on muinaisten lappalaisten aarreaitta ja että se on täynnä kulta- ja
hopearahoja.

Saaren eteläinen puoli oli meille jo niin tuttu, että olimme tehneet
siitä kartankin. Olimme kuutamoiltoina kulkeneet suksilla tämän osan
saarta ristiin rastiin monta kertaa. Ellemme olisi onnistuneet
tappamaan karhua, olisivat kaikki nämä hiihtoretket jääneet tekemättä.
Mutta nyt uskalsimme vapaasti kulkea kaikkialla. Olimme siitä
yksimieliset, että kun keväällä päivät pitenevät, tekisimme pitemmän
retken saaren pohjoiseen päähän, josta meillä ei ollut vielä mitään
muuta tietoa kuin mitä olimme huomanneet kohta saarelle tultuamme.
Suksemmekin olivat nyt erinomaisessa kunnossa, koska olimme paahtaneet
ne karhunrasvalla ja männyn pihkalla. Suksenpohja tuli tästä voiteesta
hyvin liukkaaksi ja kovaksi kuin lasi.

Kun järven eteläinen osa oli jäätynyt, ei sumupilveä näkynyt enää
muualla kuin saaren pohjoisessa päässä.




IX.


Yöllä maaliskuun viimeistä päivää vasten oli satanut lunta. Ihmeeksemme
huomasimme aamulla, että järven pohjoinenkin pää oli mennyt jäähän;
sekin loisti nyt valkoisena, vaikka viikkoa ennen, jolloin myös oli
satanut lunta, se pää oli pysynyt yhtä tummana kuin aina.

Mutta ihmeellisempää oli meidän mielestämme se, että auringon noustessa
usvapatsas näkyi yhtä kauniina ja ruusunpunaisena kuin konsanaan. Ilma
oli ihan tyyni, ja semmoisella ilmalla oli pilvi aina todellisen
patsaan näköinen, kapea ja korkea. Mielestämme tuntui siltä kuin patsas
ei olisi noussut suoraan järven keskeltä, vaan pikemminkin sen
vasemmalta rannalta. Mutta kun pilveä ei näkynyt maan kohdalla, vaan
vähän ylempänä, ei tätä asiaa voitu varmasti ratkaista.

Usvapatsaan salaisuus ei ollut siis vielä muuta kuin puoleksi
selitetty. Nyt kun koko järvi oli jäässä, ei tuo loistava ilmiö voinut
syntyä järvestä lähteneistä lämpimistä vesihöyryistä. Täytyi löytyä
joku muukin lämpimän lähde kuin itse järvi. Muuta emme voineet
ymmärtää.

Olimme itseemme puoliksi suutuksissa siksi, että emme olleet ennen
tehneet tutkimusretkeämme saaren pohjoiseen päähän. Mutta mielestämme
olimme jo niin täysin käsittäneet sumupilven salaisuuden, ettemme
tulleet ajatelleeksikaan saaren pohjoisessa päässä olevan mitään outoa
tai salaista. Vuorelta olimme mielestämme nähneet koko saaren, ja
parhaimman yleiskuvan luulimme saaneemme juuri saaren pohjoisesta
päästä.

Kaikki työ jätettiin kesken, ja me rupesimme heti valmistautumaan
voidaksemme varhain seuraavana aamuna lähteä tutkimusretkelle järven
pohjoiseen päähän.

Kaikkien narrien päivän aamulla astuimme siis suksille ja ohjasimme
kulkumme pohjoiseen päin. Tällä kertaa emme lähteneet pitkin järven
rantaa, vaan metsän läpi. Tahdoimme näet samalla matkalla saada selkoa
myöskin siitä, oliko metsä keskeytymätöntä vai oliko ehkä niittyä tai
hakamaata muuallakin kuin järven rannalla. Ainoastaan muutamin paikoin
oli joitakuita niityntapaisia, mutta suurimmaksi osaksi oli metsä
hongistoa tai sankkaa kuusimetsää.

Kun rupesimme lähestymään saaren pohjoista päätä, tulimme aukeamalle,
josta neva näkyi. Aloimme seurata nevan laitaa. Päivä teki juuri
tuloaan. Ihmeeksemme näimme vähän etelämpänä nevan rannalla isohkon
mustan paikan, ja lähemmäksi tultuamme huomasimme sen järveksi, joka
oli arviolta neliökilometrin suuruinen eikä ollut jäässä. Jos syksyllä
pyryilmassa tullessamme olisimme sattuneet purjehtimaan siihen,
olisimme auttamatta purjehtineet suoraa tietä manalaan. Mutta siihen
Lapin ukon valta ei riittänyt meitä ohjaamaan -- jos hän todella oli
meille kaikkea pahaa suonut. Ehkei ollutkaan.

Olimme pysähtyneet, kuten luulimme, järven rannalle katselemaan. Hetken
seisottuamme purskahti äkisti vesi esiin altamme. Hyvin vähällä oli,
että matkamme olisi päättynyt siihen paikkaan. Emme uskaltaneet
pysähtyä, ennen kuin puut ympärillämme vakuuttivat meille, että meillä
oli vahva maa suksien alla. Kaataessaan veden pieksusaappaistaan ei
Matti puhunut muuta kuin: "Yritti tuo vielä yhden kerran." Johon minä
vastasin: "Oma syy, kun lähdimme heikolle jäälle."

Teimme nyt suuren tulen, söimme aamiaisen ja kuivasimme jalkineemme,
mikä olikin välttämätöntä, ettei meille olisi käynyt samalla tavalla
kuin paapan isälle.

Syötyämme jatkoimme matkaamme pitkin järven rantaa, tällä kertaa
viisaasti pysytellen metsän rajassa. Hiihdettyämme lyhyen matkan
rupesimme kuulemaan omituista loisketta ikäänkuin vesiputouksesta.
Metsä oli siellä niin tiheätä, että meidän oli pakko tunkeutua
eteenpäin jalkaisin. Eikä lunta ollutkaan niin paljon, että sukset
olisivat luistaneet.

Yhtäkkiä loppui kuusimetsä ja edessämme oli kuten olimme arvanneetkin,
vesiputous. Vesi tuli äkkijyrkän, parin sylen korkuisen kallion päältä
ja syöksyi alemmalle kalliolle, jota pitkin se laski järveen. Paikka
oli luonnon ihana ja sitä suojasivat korkeat koivut, jotka nyt
olivat paksussa huurteessa. Kallio, jonka päältä vesi tuli, oli
tummanharmaata, melkein mustaa ja valkojuovikasta, mutta alempi kallio
oli tavallista harmaata kiveä. Kovaan kallioon oli vesi aikojen
kuluessa sorvannut syvän kolon, jossa se kiehui vaahtoavana koskena
jatkaakseen siitä hiljaisena purona matkaansa viereiseen järveen. Vesi
oli lämmintä, ja myöskin kallio tuntui lämpimältä. Ilmakin tuntui siinä
veden läheisyydessä lauhkealta. Otimme lämpimän kylvyn, joka oli
tarpeellinen ja virkistävä, vaikka tosin saunakylvyt pirtissä olivat
mielestämme kylvyistä parhaimmat.

Tämä lämmin puro, joka nevan rannalta laski järveen, antoi meille
selityksen, paitsi sumupatsaan syntyyn, myöskin erääseen toiseen
asiaan, jota olimme monta kertaa oudoksuneet. Neva oli kotirannassa, ja
kuuleman mukaan muuallakin, talvisaikana korkeampi kuin kesäisin.
Syksystä se rupesi aina nousemaan ja nousi kevääseen asti laskeakseen
kesän aikana vähitellen matalammaksi. Tämän huomasi selvästi rantakiviä
tarkastamalla. Jos talvi oli pitkä, oli neva keväällä parikymmentä
senttimetriä korkeampi kuin syksyllä. Kesän aikana väheni nevan
vesimäärä haihtumalla; talvella kun nevan pinta oli jäässä, neva kasvoi
korkeammaksi. Olimme kuulleet väitettävän, että Rimpisuon pohjalla
olisi silkkaa vettä. Jos näin oli ja vesi oli lämmintä, oli sekin
selitettävissä, miksi tästä nevasta, joka kuitenkin oli hyvin vetinen,
ei koskaan tullut varhaista kesähallaa eikä kylmiä sumuja.

Järven ranta oli puron kohdalla ja pari sataa askelta siitä pohjoiseen
samaa järveen päin hiljaa luisuvaa harmaata kiveä, jonka päällä oli
toinen tummempi valkojuovikas kalliokerros. Tämän kalliokerroksen reuna
oli kaikkialla äkkijyrkkää, muutamin paikoin se nousi neljän- tai
viidenkymmenen jalan korkeuteen.

Puron ylitse, tai oikeammin sanottuna alitse, pääsimme kuivin jaloin
kallioseinän ja veden välistä, jolloin vesi muodosti katon päämme
päälle. Keskipaikalla pysähdyimme, ja Matti käski minun pitää
muistissa, että tämä paikka oli hyvä sadekatos. Tuskin Matti oli saanut
tämän sanotuksi, kun jo aika paksu hirrenpätkä, jonka puro oli tuonut
mukanaan, tipahti alas nenämme vierestä. Jos se olisi pudonnut
jaloillemme, olisivat jalkaterämme olleet mennyttä kalua. Nopeasti
poistuimme tuosta vaarallisesta paikasta. Koetin selittää Matille, että
vesi välistä kuljettaa rannoilta mukanaan kokonaisia puitakin, jotka
puolilahonneina sattuvat kaatumaan veteen. Matti ei siihen selitykseen
virkkanut mitään. Sanoi vain synkän näköisenä: "Sitä hiittä hirmunen,
jonka hiiden vallan alla."

Menimme järven rantaan ja hakkasimme kivellä vesimerkin kallioon.
Seuraavana syksynä olisi järven pinta tässä tasan kaksikymmentä
senttimetriä matalampi kuin nyt merkkiä tehdessämme.

Jatkoimme kulkua pitkin järven rantaa etsien paikkaa, josta pääsisimme
ylemmälle kalliolle. Mutta kallioseinä näytti kaikkialla kovin jyrkältä
ja rantakaistale tuli yhä kapeammaksi, kunnes se vihdoin kokonaan
loppui ja kallioseinä laskeutui jyrkkänä suoraan järveen.

Meidän täytyi siis palata takaisin etsiessämme tarkemmin. Ehkä löytyisi
sittenkin joku mahdollinen nousupaikka. Puron alitse emme tahtoneet
enää kulkea, koska paikka näytti olevan vaarallinen.

Löysimme vihdoin paikan, josta nousu ylemmälle kalliolle mielestämme ei
ollut aivan mahdoton, kun jätettiin sukset, pyssyt ja kontit rannalle.
Kallio oli tosin tässä paikassa hyvin korkea, mutta se ei ollut niin
pystyjyrkkä kuin muualla. Kallioseinä oli nyt myös epätasaisempi kuin
muualla. Raoissa kasvoi siellä täällä pieniä koivupensaita, jotka
voisivat noustessa antaa vähän tukea. Aivan kallioseinän juurella oli
suuria särmikkäitä kallionlohkareita, jotka näyttivät ihmiskäden
kalliosta lohkaisemilta.

Minä, joka olin pienikasvuisempi ja ainakin omasta mielestäni myös
ketterämpi kuin Matti, tein ensiyrityksen. Pistin uistinsiimani
taskuun, heitin takin päälleni ja lähdin kiipeämään. Puolitiehen asti
ei nousu ollut vaikeaa. Sitten tuli vaarallinen kohta. Jos pääsisin
onnellisesti sen ohitse, ei olisi enää mitään mainittavaa vaaraa.
Rannaltakin näin, että siitä kohdasta pääseminen olisi ollut kerrassaan
mahdotonta, ellei siellä olisi kasvanut iso koivupensas, josta sekä
käsi että jalka sai tukea. Kaikki riippui siitä, oliko tuo pensas niin
syvästi juurtunut, että siihen uskalsi luottaa.

Olin tullut koivupensaalle. Se oli mukava paikka hetkisen levätä.
Vilkaisin alas. En uskaltanut kuin sen kerran: niin hirvittävältä
näytti tuo kiviröykkiö syvällä jalkaini alla. Jos sinne putoaisin,
täytyisi minut koota pussiin, sillä eheänä en silloin enää olisi.
Ylöspäin katsellessani päätä ei huimannut ja sentähden katsoin sinne.

Pääni päällä oli ulkoneva kallionkieleke, joka tarjosi hyvän
kädensijan. Hyvä kädensija olikin tarpeen, sillä muuta mahdollisuutta
päästä kielekkeelle ei ollut kuin heilauttaa itsensä sen yli. Jos
onnistuisin siinä olisin pelastettu. Tunsin että tulisin onnistumaan.

Olin mielestäni levännyt riittävästi; otin koivunjuuresta hyvän
vauhdin, tein heilahduksen ja samassa makasin jo vatsallani
kallionkielekkeellä. Yksi ainoa nytkäys vielä, niin nousisin seisaalle
ja olisin turvassa.

Mutta ennen kuin olin tuon nytkäyksen ehtinyt tehdä, kuulin Matin
huutavan rannalta: "Pidä itsesi lujasti kiinni äläkä säikähdä, mitä
hyvänsä tapahtuukin." Tuskin oli varoitus annettu kun jo kuulin kovaa
suhinaa ilmasta, näin tumman varjon vilahtavan ohitseni ja tunsin
jonkun pehmeän esineen raapivan kylkeäni. Se toistui parin sekunnin
väliajoin monta kertaa -- Matin sanoman mukaan yksitoista kertaa.
Kahdennellatoista kerralla tunsin saavani aika sysäyksen kylkeen. Olin
jo epämukavasta asennostani väsynyt, käteni hellitti ja -- putosin.

En kuitenkaan menettänyt tajuani. Tunsin päinvastoin, miten joka hermo
samassa jännittyi äärimmilleen. Putosin koivupensaan läpi, ja se
vähensi niin paljon putoamisen vauhtia, että onnistuin tarrautumaan
paksuimpaan oksaan, mikä kasvoi ihan juuren kohdalla. Oksa kesti, juuri
kesti ja -- käsivarsi kesti, vaikka aika hytkäyksen se saikin. Muistan
hyvin, mitä rajua iloa tunsin, en pelastuksestani, vaan siitä, että se,
joka minut lakaisi kallionkielekkeeltä alas, ei onnistunutkaan
pysäyttämään vauhtiaan koivupensaaseen, vaan juuri nyt, kuten selvästi
kuulin, jysähti kiviröykkiöön.

Pääsin helposti taasen jaloilleni koivupensaan juurelle. Silloin vasta
hermoni väsähtivät. Rupesin ankarasti vapisemaan. Onnistuin kuitenkin
tunkeutumaan sillä tavoin koivun ja kallion väliin, että pääsin
istualle, ja kun tunsin siinä paikassa olevani täysin turvatussa
asennossa, ei kestänyt kauan, ennen kuin hermotärinä lakkasi ja tunsin
voimani palaavan. Vasta sitten uskalsin kysyä Matilta, mikä se oli,
joka oli hyökännyt kimppuuni? Mutta Matti ei tahtonut kertoa sitä
minulle. Sanoi vain:

-- Oli mikä oli, se on nyt kuollut. Peto taittoi niskansa, ei sitä
tarvitse enää pelätä. Uudista yrityksesi kun jaksat, ei se enää voi
sinua vahingoittaa.

Nousin seisomaan ja hetkisen jälkeen tein uudestaan tuon vaarallisen
hyökkäyksen. Tällä kertaa onnistuin heilauttamaan itseni korkeammalle,
niin että samalla vauhdilla pääsin polvilleni. Heti sen jälkeen seisoin
jo turvallisessa, jopa mukavassa asennossa kielekkeellä. Kymmenen
minuuttia myöhemmin seisoin kallion laella.

Panin uistinsiimani kaksinkertaiseksi ja heitin toisen pään Matille. Ei
kestänyt kauan, ennen kuin sukset, pyssyt ja kontit olivat kalliolla.
Matti käski minun vielä kerran heittää siima alas. Hän kiinnitti siihen
raskaan kantamuksen, joka oli kääritty hänen ja minun takkeihini. Kun
sain kuorman jyrkänteen yli, oli Matti jo kiivennyt hyvän matkaa ja
eteni nopeasti. Koivupensaan kohdalle tultuaan hänkin pysähtyi hetkeksi
lepäämään. Annoin hänelle nelinkertaiseksi kierretyn uistinsiiman,
sillä hänelle voisi olla siitä jotain apua. Mutta hän vastasi vain.

-- Hyvä kun tulee omillansa toimeen, sanoi kerjäläinen. Ja samassa hän
teki tuon vaarallisen heilahduksen, joka oli helpompi hänen pitkille
kuin minun lyhyille jaloilleni. Pian seisoi hän vieressäni kalliolla.

-- Kuule, Jussi.

-- Mikä nyt?

-- Eikö sinun sopisi peruuttaa tuota väitettäsi, etteivät pitkät koivet
ole hyödyksi muualla kuin tuohen kiskonnassa?

-- Eihän sitä tarvitse peruuttaa, tehdään pieni lisäys vain. Kömpelölle
miehelle ovat ne hyödyksi myös kiipeämisessä.

Matista ei kannattanut vaihtaa sanoja niin itsepäisen miehen kanssa
kuin minä olin. Sen sijaan hän käski katsoa, minkä otuksen hän oli
hankkinut päivälliseksi. Aukasin takkikäärön. Siinä oli suuri joutsen.
Mutta joutsen ei ollut lumivalkea kuten tavallisesti. Se oli
päinvastoin musta kuin neekeri sydänyön aikana. Matti kertoi että
samassa kun jäin riippumaan tuohon vaaralliseen paikkaan
kallionkielekkeellä, lensi pitkä jono suuria mustia lintuja pitkin
vuorenseinää. Kukin liiti niin läheltä kalliota kuin mahdollista. Vain
siipi riipasi kylkeeni. Mutta viimeinen lintu lensi henkensä kaupalla
suorastaan päälleni. Hirvittävältä näytti, kun suin päin kukerruimme
kielekkeeltä alas. Minä pelastuin, mutta hornan linnulta taittui niska.

Jatkoimme matkaa puron pohjoista rantaa pitkin. Puron notko oli kapea
ja jyrkkärantainen, mutta sanomattoman kaunis. Korkeitten koivujen
latvat muodostivat huurteisen holvikaton. Veden läheisyydessä oli ruoho
viheriäistä kuin kesällä. Metsä näytti sillä kohtaa olevan leveämpi
kuin olimme uskoneet. Noin pari kilometriä kuljettuamme rupesi
kuulumaan mahtava tyrsky. Luulimme tulevamme toiselle vesiputoukselle
ja arvattavasti puron lähteelle, joka todennäköisesti alkoi
putoukselta. Metsä harveni, ja tyrsky kuului yhä mahtavammalta kuta
lähemmäksi tulimme. En ole nähnyt enkä kuullut mitään suurempaa
vesiputousta, semmoista kun ei ole meidän paikkakunnallamme, mutta
ymmärsin, että se kohisee jotenkin samaten kuin se ääni, joka nyt soi
korvissamme. Meistä tämä ääni oli yhtä hauskaa kuin ihanin soitto.
Lähteen toisella puolella mahtoi metsä olla mahtavan tiheä, koska
syksyllä kulkiessamme pitkin järven rantaa emme kuulleet kohinaa
lainkaan.

Mutta ennen kuin saavuimme siihen paikkaan, josta tyrsky kuului, tuli
eteemme samanlaista kalliota kuin järven rannallakin, ei äkkijyrkkää
kuitenkaan, vaan päinvastoin loivaa, hiljaa meihin päin viettävää.

Puro tuli kallion alta.

Näytti siltä, ettemme tulisi saamaan mitään muuta tietoa tämän
ihmeellisen, lämmintä vettä tuovan puron synnystä kuin että se sai
alkunsa kallion alta.

Tyrsky ei kuitenkaan tullut maan alta, vaan pikemmin jostain edestämme.
Jatkoimme siis kulkukallion kuvetta ylös kunnes kallio loppui
samanlaiseen äkkijyrkänteeseen kuin järvenkin kohdalla.

Eteemme avautuva näky oli semmoinen, että Matti heittäytyi maahan
kivien taakse ja pyytämällä pyysi, että heti palaisimme takaisin emmekä
ikinä enää lähestyisi tätä paikkaa, jos henki oli meille rakas. Hän
sanoi ettei tahtonut katsella sitä enempää, sillä on mahdotonta, että
ihminen saa tuommoista katsella ja kuitenkin jäädä henkiin. Lappalainen
oli noitumisillaan kääntänyt silmämme. Se, mitä näimme, ei voinut olla
todellista, vaan ainoastaan uusi väijymys henkeämme vastaan,
vaarallisempi kuin yksikään edellinen. Jos pakenisimme emmekä yrittäisi
päästä tuommoisten kiellettyjen salaisuuksien perille, voisimme ehkä
pelastua. Meidän olisi ensi tilassa purjehdittava pois tästä
taikasaaresta.

Kuuntelin vain toisella korvalla Matin puhetta, vaikka selvästi
ymmärsin, että hänen pelkonsa ei ollut teeskentelyä. Minuakin näky
ensin pelotti, mutta en voinut silti kääntää silmiäni pois, en henkeni
kaupallakaan. Pelon sijaan astui kuitenkin pian huumaava ihastus.
Jostain näin kauniista en ollut vielä ikinä saattanut uneksiakaan.

Edessäni oli ympyrän muotoinen tasainen laakso, joka oli noin
viisi- tai kuusisataa metriä läpimitaltaan ja äkkijyrkkien
kallioseinämien ympäröimä. Keskellä laaksoa oli järvi, sekin ympyrän
muotoinen. Järvestä sai puromme alkunsa ja juoksi sitten tyynenä
kallionseinälle asti, jonka alle sen vesi katosi tullakseen taas esille
kallion alta. Keskellä järveä kalliopohja kohosi muodostaen muutaman
metrin korkuisen kalliosaaren. Ja siinä paikassa oli tuo kohiseva
vesiputous.

Kovalla pauhinalla nousi saaren korkeimmasta huipusta suorana ilmaan
vesipylväs, paksumpi ja korkeampi kuin suurin honka metsässä.
Huipussaan se jakaantui kaikille suunnille, ja vesi laski
rankkasateena, melkeinpä pilven putoamana alas saaren rannoille ja
järven pinnalle, joka saaren läheisyydessä kuohui kuin kattila.
Keskipäivän kirkkaassa auringonvalossa vesi säkenöi ja salamoi kuin
tuhannet eriväriset jalokivet. Ja niin mahtava oli tyrsky, että vaikka
seisoin noin kolmensadan metrin etäisyydessä vesipylväästä, tuntui kuin
kallio jalkojeni alla olisi vavissut.

Kuin magneetti veti tuo mahtava luonnonilmiö katseeni puoleensa. Joku
liike saaren takana kuitenkin pakotti minut kääntämään huomioni
toisaalle. Saaren takaa ui esille pitkä rivi upeita joutsenia, kaikki
yhtä kiiltävän mustia kuin se, joka oli äsken menettänyt henkensä
yrittäessään estää minua kiipeämästä kalliolle. Mustat sulat kiilsivät
kauniisti vesisateen räiskyessä lintujen selkään. Kun linnut huomasivat
minut, ne nostivat pitkät kaulansa ilmaan, ja muutaman sekunnin
kuluttua huomasin, miten koko joukko lensi huimaavaa vauhtia minua
kohti. Heittäydyin maahan Matin viereen. Se tapahtui viime tingassa,
sillä tuskin olin kiven suojassa, kun joukko yhtenä suhinana lensi
ylitsemme. Jos tuommoinen raskas lintu olisi lentänyt semmoisella
vauhdilla rintaani vasten, olisin epäilemättä kaatunut kumoon ja ehkä
lyönyt pääni murskaksi kallioon. Parin minuutin perästä linnut
palasivat tekemättä mitään uutta hyökkäystä ja laskeutuivat jälleen
järveen.

Matti väitti kyllä jyrkästi, että joutsenetkin olivat lappalaisen
karjaa ja että tämä lähetti ne estääkseen meitä pääsemästä hänen
salaisuuksiensa perille. Mutta kotiin palaamisesta ei hän enää puhunut,
ja tämä oli minusta pääasia.

Läksimme kulkemaan pitkin jyrkännettä etsiäksemme paikkaa, mistä
voisimme päästä alas laaksoon. Semmoista emme kuitenkaan löytäneet,
ennen kuin tulimme takaisin lähes samaan paikkaan, josta olimme
lähteneet. Siellä täällä kohosi laaksossa lehtipuitten välissä jokunen
mahtava honka, ja yksi, joka kasvoi lähellä kallionjyrkännettä, oli
vanhuuttaan kaatunut ja nojasi nyt jyrkänteeseen. Sen runkoa pitkin ei
ollut vaikea päästä laaksoon ja nousta takaisin kalliolle. Mahtavien
kynsien jäljistä huomasimme, että puun runkoa oli jo ennenkin käytetty
siltana. Pinta näytti jotenkin lahonneelta, mutta jos puu oli karhun
painon kestänyt, tulisi se kyllä kaksi tämmöistä jolppiakin
kannattamaan.

Ja kannattikin.

Maa laaksossa oli tasaista ja laakso kauttaaltaan lehdontapaista. Maa
ei tuntunut olevan roudassa, ja kulo näkyi melkein kaikkialla.
Ainoastaan jossain kolossa oli joku pieni kinos. Veden läheisyydessä
oli ruoho viheriäistä kuin kesällä.

Astuimme pyssyt kädessä ja peukalo hanalla ihan järven rannalle
saadaksemme läheltä katsella mahtavaa näytelmää. Ihmeeksemme eivät
joutsenet nyt osoittaneet minkäänlaista vihamielisyyttä. Päinvastoin:
ne uivat rannalle aivan jalkaimme viereen ja näyttivät ihmettelevän
meitä yhtä paljon kuin me niitä. Ranta oli matalaa ja kivettyä, siinä
oli ihmiskäden jälki. Ympyrän muoto oli tarkasti säilytetty joka
kohdalla. Vesi oli ihmeellisen läpikuultavaa, niin että pohja näkyi
kauas rannalta. Veden syvyys rantojen kohdalla oli kaksi tai kolme
metriä.

Kävelimme järven ympäri tarkastellen rantaa ja ihmetellen ihailimme
tuota voimallista suihkukaivoa. Mitään muuta merkkiä kuin rannan
kivireunustan emme voineet huomata ihmisen läsnäolosta. Mutta kun
tulimme siihen paikkaan, josta puro alkoi, ja katselimme puron pohjaa,
huomasimme pohjassa ruuhen. Se näytti kannattavan kolme tai neljä
miestä ja oli kivillä upotettu. Omistaja oli sen luultavasti aikanaan
sinne upottanut estääkseen sitä ravistumasta, kun hän itse poistui
pitkäksikin ajaksi. Nykyaikaista tekoa ruuhi ei ollut, koska siinä ei
oltu missään käytetty rautaa. Siksipä se olikin niin hyvin säilynyt,
että näytti täysin käyttökuntoiselta. Ihmettelimme, ettei veden
lämpökään ollut sitä mädättänyt. Veden lämpö lähenteli kai
neljääkymmentä astetta, koska se ei juuri polttanut ihoa, mutta ei
paljon vaillakaan ollut. Kaasimme pari puuta ja laitoimme portaan puron
yli. Tarkastimme kompassia ja huomasimme, että puro alkoi järven
läntisimmästä rannasta ja juoksi suoraan länteenpäin nevarantaiseen
isompaan järveen.

Noin viidenkymmenen metrin päähän järven rannasta oli istutettu
lehtipuita, jotka muodostivat koko järven ympäri samanlaisen ison
ympyrän kuin se, jonka olimme nähneet kotijärven rannalla. Nämä puut
olivat kaikki mahtavan suuria tammia, luultavasti enemmän kuin tuhannen
vuoden vanhoja. Ympyrän takana kasvoi toisia lehtipuita, niin että
muodostui lehto, joka varmaan kesäaikana oli ihastuttavan kaunis. Mutta
näin talviaikana olivat mielestämme koivut hienoine oksineen ja
valkoisine runkoineen paljon kauniimmat kuin muut lehtipuut.

Tammiympyrään oli pohjoista kohti jätetty aukko, josta leveä
koivukujanne johti suoraan pohjoiseen. Sen toisessa päässä häämötti
harmaa kivimuuri. Oliko se lappalaisen taikalinna? Olimme kuulleet,
ettei lappalaisilla ollut linnoja, mutta linnantapaiselta tuo muuri
näin kaukaa katsottuna näytti. -- Käydessämme järven ympäri olivat
joutsenet koko ajan seuranneet meitä. Nyt kun poistuimme rannalta ja
menimme lehtokujalle päin, astuivat joutsenet rannalle ja rupesivat
juhlallisen näköisinä seuraamaan meitä. Meitä jo nauratti
katsellessamme saattoamme. Pelonsekainen tunne, joka tähän asti oli
painostanut mieltämme poistui.

Kuta lähemmäksi tulimme kivimuuria, sitä linnamaisemmalta se meistä
näytti. Muuri oli noin kolmen tai neljän sylen korkuinen ja se muodosti
pyöreän rakennuksen -- kaikkihan täällä oli pyöreää --, joka
läpimitaltaan taisi olla parikymmentä syltä. Mitään sisäänkäyntiä emme
aluksi löytäneet, mutta kun kaikkialla muurin ympärillä kasvoi
vesakkoa, ei nousu tuon kehämuurin päälle näyttänyt vaikealta.
Tarkemmin tutkittuamme huomasimme kuitenkin sisäänkäytävän, joka oli
suoraan lehtokujaan päin. Aukosta käytävä vei jyrkänpuoleisesti
ylöspäin.

Onko milloinkaan poika kiivennyt puun avulla jonkun muurin yli, kun hän
on löytänyt salaperäisen käytävän, joka johtaa hänet suoraan muuriin
sisälle? En luule.

Mutta jos olisikin semmoinen ihme joskus maailmassa tapahtunut, ei se
kumminkaan tässä tilaisuudessa uusiutunut. Pyssyt kädessä rupesimme
kiipeämään ylöspäin. Ainoastaan parin kolmen metrin päässä suusta
käytävä haarautui. Sivukäytävä johti oikealle. Se oli pimeä, mutta
pääkäytävän yläpäästä näkyi päivä. Sivukäytävän kohdalla ollessamme
huomasimme kuitenkin päivänvalon äkisti katoavan. Samassa kuului ryske
ikään kuin puuta olisi katkaistu. Hyppäsimme nopeasti sivukäytävään.
Juuri silloin pääkäytävän yläpäästä vieritettiin alas hirvittävän suuri
ympyriäinen kivi. Sivukäytävä oli vähän kapeampi, eikä kivi
mahtunutkaan siitä kohdasta, vaan tarttui kiinni, niin että koko
rakennus oli jysähtää kumoon. Kivi oli pyöreä kuin kuula ja se täytti
sivukäytävän suun niin kokonaan, ettei olisi kissakaan päässyt ulos,
saatikka ihminen.

Olimme pilkkopimeässä. Ryhdyimme heti ottamaan selkoa siitä, mihin
käytävämme johti. Se johti pieneen kellarintapaiseen huoneeseen. Mitään
muuta uloskäytävää kuin se, joka äsken suljettiin, ei löytynyt. Otin
vähän pumpulia lakkini vuorin alta, kiersin rasvaa ympärille ja panin
lusikkaani. Uhrasin yhden tulitikun, ja meillä oli lamppu,
huononpuoleinen tosin, mutta parempi kuin ei mikään. Sen valossa
tarkastimme tarkemmin vankilaamme ja huomasimme heti olevamme suljetut
karhunkoppiin sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Olimme näet karhun
talvipesässä. Onni meille, ettei karhu ollutkaan tavalliseen aikaan
mennyt pesäänsä, vaan vainosi meitä, kunnes saimme sen tapetuksi. Nyt
oli hyvä osa karhua jo meidän vatsassamme. Ellei näin olisi ollut,
olisimme me ehkä joutuneet sen vatsaan.

Ei ollut muuta tekemistä kuin istuutua syömään; sen teimme ikävästä
asemastamme huolimatta perusteellisesti. Eipä meillä muutakaan
tekemistä ollut. Ajatuksemme olivat suloiset kuin mustalaisen
rukoukset. Lempiruokaa tai muuta keittoruokaa ei ollut. Eipä edes vettä
juotavaksi.

-- Kuule, Jussi, aamulla ei tiedä, mitä iltaseksi keitetään.

-- Tyytyisin minä nyt vaikka nauriskeittoon, kun vain jotain lämmintä
saisin vatsaani.

-- Enhän minä juuri sitä ajatellut. Ajattelin sitä, että aamulla oli
meillä lämmin pirtti ja leveä penkki ja pehmeätä jauhokaljaa. Silloin
kelpasi elää. Nyt illalla ollaan karhunkopissa tai missä lappalaisen
kellarissa lietäneekään.

-- Ollaan vain, sanoi Kälviän lukkari, kun ojassa makasi.

-- Oleminen tässä on. Milläpä täi rykii, kun ei ole rintaluita.

-- Tallellahan me tässä ollaan, niinkuin täi turkissa. Ollaan Jurvassa,
ollaan turvassa: mutta menepäs Teuvalle, saat leuoille.

-- Menisin minä vaikka Teuvalle, kunhan vain pääsisin tästä lemmon
luolasta. Ennen kuin ruokamme on loppuun syöty, olemme jo janoon
kuolleet ja jäämme tänne mätänemään kuin sieni metsässä.

-- Niinhän sinä äköttelet olojasi kuin pottu piimävellissä. Kovalle on
koira luotu, kivilläkin makaamaan. Eikä ihmisenkään sovi moittia,
vaikka hänen täytyisi olla ajastaika aitanakin, päivä aidanvitsanakin.
Tällä saarella olemme olleet pahemmassakin pulassa kuin nyt. Minun
luuloni on, ettei kettu kesällä kuole, kun ei talvella tapettu. Ja nyt
pannaan maata. Huomenaamulla lähdetään pois kuten majatalosta ainakin.

Paneuduimme maata karhun pehmeälle vuoteelle, sammutimme
lamppupahasemme ja nukuimme hetken perästä yhtä levollisesti kuin
omassa pirtissämme.

Yörauhaamme ei häiritty. Aamulla oli pakko taasen uhrata yksi
tulitikku. Rupesimme heti uudesta vankilastamme seiniä tarkastamaan.
Kivet olivat särmällisiä ja kivien välit sammalilla täytetty. Missään
ei ollut semmoista kiveä, jonka olisimme saaneet irti. Silloin tulimme
ajatelleeksi lattiaa. Kannoimme ensin käytävään karhun sammalvuoteen,
puhdistimme lattian ja rupesimme tarkastamaan lattiakivien saumoja.
Yksi niistä oli laatantapainen. Olisi siis tietysti pitänyt löytyä
salainen ponnistin, jota painamalla laatta olisi poistunut ja avannut
meille tien toiseen käytävään. Niinhän on aina. Mutta tässä ei
ollutkaan mitään semmoista, ja meidän täytyi suruksemme huomata, ettei
linna ollutkaan kaikkien muitten linnojen malliin rakennettu. Mutta kun
lattiakivet eivät olleet suurempia kuin mitä jaksoimme nostaa,
rupesimme niitä poistamaan ja kantamaan käytävään, joka täyttyi melkein
kokonaan. Kellarin seinät lattian alapuolella eivät olleet niin tarkoin
tehtyjä kuin sen yläpuolella, ja vihdoin meidän onnistui saada muutamia
kiviä irti. Tulimme isoon huoneeseen. Se oli täynnä kivipilareita,
jotka kannattivat kivistä kattoa. Olimme siis jonkinlaisessa alustassa.
Ihan vieressämme näkyi päivänvaloa, mutta kun muuri oli sillä kohtaa
ainakin sylen paksuinen ja suurista kivistä tehty, ei ollut mitään
toivoa päästä sitä tietä vapauteen.

Jatkoimme kulkua pitkin ulkomuuria etsien paikkaa kaikkialta, josta
voisi päästä ulkoilmaan. Mutta missään ei näkynyt rakoakaan.
Lähestyimme jo paikkaa, joka oli vastapäätä yöllistä majataloamme.
Silloin tulimmekin todelliseen huoneeseen.

Huone oli paja, täysikuntoinen paja.

Kaikki oli hyvässä järjestyksessä. Sepän työkapineita oli runsaasti,
kaikki syvässä ruosteessa, mutta suurin osa muuten täysin
käyttökelpoisia. Painoin paljetta: tuhka ja tomu lensi ahjosta. Rautaa
ja terästä oli runsaasti. Sysihinkalo oli täynnä. Ei mitään muuta
näyttänyt pajasta puuttuvan kuin seppä.

Meille tämä löytö oli todellinen aarreaitta, joka avasi uudet
mahdollisuudet vankilastamme vapautumiseen. Kun väkivasaroita ja
rautakankia oli useitakin, ei ollut mahdotonta saada muuria jostakin
kohdasta särjetyksi. -- Matti oli poistunut ja jättänyt minut yksin
pajaan. Rupesin kaivelemaan ahjoa ja löysin tuhasta isonpuoleisen
upokkaan metallin sulattamista varten. Sen pohjassa olikin keltainen
metallinpalanen, jota ensin luulin messingiksi. Mutta kun otin sen
käteeni se tuntui kovin raskaalta kokoonsa nähden. Rupesin aavistamaan,
että se oli kultaa. Pistin sen taskuuni enkä vielä puhunut Matille
löydöstäni mitään. Ahjopankko oli täynnä rikkisurvottua soraa, jota
selvästi oli tehty musertamalla sitä vaaleata kiveä, jota leveinä
juovina oli tummemmassa kivessä. Tarkastin nyt lähemmin sekä tuota
soraa että muutamia kivisirpaleita, ja, totta tosiaan, huonon
lamppunikin valossa erotin pieniä keltaisia jyviä. Olimmeko löytäneet
sen kultavuoren, jota Lapissa oli niin kauan etsitty? Ehkä Matti ja
minä emme olekaan luodut hirrenhakkaajiksi ja purilapojiksi, vaan
kullankaivajiksi?

Saalis miehen yllyttää pyhänäkin pyytämään! Vielä eilen aamulla
pirtistä lähtiessämme en ollut voinut kuvitella mitään ihanampaa kuin
oikoisia ojia ja pitkiä sarkoja metsän rannasta järven rannalle. Nyt jo
näin itseni syvässä kolossa likaisena ja nokisena kultaa kaivamassa.

Kaikista kullankaivaja-ajatuksista herätti minut äkisti Matin huuto:

-- Tule tänne, Jussi!

-- Mikä hätänä?

-- Olen löytänyt sepän tien pajalle. Ja hyvä on tie kuin Kakolanmäeltä
Turkuun.

Matti oli löytänyt jotain, joka meidän oloissa oli paljon
kallisarvoisempaa kuin minun löytöni. Ihan pääkäytävän vieressä, joka
nyt oli tukossa, oli käytävä, joka johti nykyisestä olopaikastamme
ylös. Kahden minuutin jälkeen seisoimme vankilamme lämpimässä
auringonpaisteessa. Helpotuksen huokaus nousi rinnastani, ja Matti teki
kolmen jalan korkuisen hyppäyksen ilmaan, heitti pyssynsä ja konttinsa
maahan ja uhkasi heti syödä aika aamiaisen.

Syödessämme rupesimme tarkastamaan ympäristöä. Koko muurin ympäröimä
alue oli täytetty niin paksulla multakerroksella, että siinä kasvoi
ruohoa. Ainoastaan noin metrin korkuinen rintasuoja esti asukkaat
pimeän aikana syöksymästä suin päin alas. Suihkukaivo näytti tästä
paikasta katsottuna erinomaisen mahtavalta. Keskellä tätä pyöreätä
pihaa oli rakennus, tehty samanlaisista kivistä kuin piirimuurikin,
mutta ovea ei ollut, tyhjä oviaukko ammotti meitä vastaan. Ettei tupa
ollut asuttu oli meistä selvä. Pihalle oli tuvan ovesta aina muurin
sisäänkäytävään asti asetettu rivi pyöreitä kivikuulia. Viimeinen sija
oli tyhjä. Tiesimme kyllä minkä tähden.

Rakennus pelotti ensin meitä, sillä luulimme sitä joksikin
pakanalliseksi temppeliksi. Tiesimmehän, ettei lappalaisilla ollut
temppelejä eikä linnoja, mutta ehkä heidän suuri tietäjänsä oli ennen
muinoin täällä asunut ja he tulivat määräaikoina tuomaan suihkukaivolle
uhrejaan.

Oli tämä asia miten oli, aamiaisen syötyämme olimme jo niin rohkealla
päällä, että päätimme mennä tarkastamaan huonetta.

Astuttuamme oviaukosta huoneeseen paljastimme päämme. Ovenvastaisella
seinällä makasi nahkavuoteella pieni mies, peskiin puettu, lakki
päässä, kallokkaat jalassa, rinnallaan nahkainen laukku, joka
arvatenkin sisälsi joitakin taikakaluja. Mies makasi ihan oikoisena
selällään, kädet pitkin kylkiä. Jos hän, kuten oli täysi syy otaksua,
oli sama lappalainen, josta paappa oli puhunut, hänen kuolemastaan oli
todennäköisesti jo kulunut kahdeksankymmentä, ehkä satakin vuotta.
Vaatteissa ja vuoteessa ei näkynyt enää ainoatakaan karvaa, niin
puhtaaksi oli koi kaikki syönyt. Ruumis oli kuivettunut kuin
egyptiläinen muumio.

Hetkisen katseltuamme vainajaa menimme sanaakaan toisillemme sanomatta
pajaan, otimme sieltä rautakangen ja lapion, kaivoimme muurin viereen
haudan, kiersimme ruumiin vuoteen nahkoihin ja laskimme hautaan.
Samassa kilahti lukko Matin rannerenkaassa ja rengas avautui. Taika oli
ranteesta irroittunut.

Matti sanoi ainoastaan:

-- Jos tuo mies on kuollessaan näin paljoon kyennyt, miten olisi meidän
käynyt, jos hän olisi elänyt?

Lausuin luvut, mitkä pappi hautauksessa sanoo, sekä luin Isä meidän ja
Herran siunauksen. Täytimme sitten haudan. Oliko vainaja ollut pakana
vai kristitty, sitä en tiedä täysin varmasti vieläkään. Kristillisen
hautauksen hän ainakin sai.

Tämän tapauksen jälkeen ei meillä ollut saarella ainoatakaan
mainittavaa vastoinkäymistä. Vainajan henki näkyi päässeen rauhaan.

Kun olimme saattaneet kuolleen lappalaisen hautaan, katsoimme myöskin
olevamme hänen lailliset perillisensä. Menimme takaisin hänen
asuntoonsa. Kun silmät olivat taasen tottuneet hämärään, joka siellä
vallitsi, huomasimme kauhuksemme suuren iljettävän apinan, joka istui
nurkassa paksun kannon päässä ja tuijotti meihin vihaisesti.
Kangistuimme pelästyksestä. Samassa ymmärsimme kuitenkin, ettei eläin
voinut olla elävä. Menimme lähelle ja huomasimme sen olevan täytetty.
Senkin nahka oli niin tarkoin koin syömä, ettei näkynyt yhtään karvaa.
Silmät olivat lasiset ja tekivät hirviön hyvin elävän näköiseksi.
Arvelimme apinan olevan niitten lappalaisten epäjumala, jotka näillä
seuduin olivat käyneet. Ehdotin että kuva syöstäisiin muurilta alas.
Mutta se oli alustaansa kiinnitetty tai täytetty hyvin raskaalla
täyteaineella: emme saaneet sitä liikahtamaankaan paikaltaan.

Huoneesta ei löytynyt mitään muuta huonekalua tai talouskapinetta kuin
mahdottoman suuri kuparinen kattila, joka oli padanjalalla, ja suuri
puinen kaappi, joka oli toisella päätyseinällä. Kaappi oli tehty
mustasta ulkomaan puusta, kauniilla leikkauksilla koristettu ja näytti
olevan hyvässä kunnossa. Se oli arvatenkin vanha sotasaalis. Sitä emme
vain ensin voineet ymmärtää, miten lappalaiset olivat saaneet sen tänne
kuljetetuksi. Tämäkin asia meille kuitenkin selkeni. Kaappi oli
kaksikerroksinen, kumpikin kerros varustettu neljällä ovella. Se oli
kokoonpantu kahdeksasta eri kaapista, jotka voitiin irrottaa ja taasen
liittää toisiinsa siten, että ne näyttivät yhdeltä suurelta kaapilta.

Kaikki yläkaapit olivat lukitut ja avaimia emme voineet löytää. Ehkä
lukot eivät olleetkaan enää käyttökunnossa. Emme tahtoneet särkeä näitä
kauniita kaappeja, emmekä siis tiedä, mitä salaisuuksia ne sisälsivät.
Ne ovat vieläkin paikallaan samanlaisina kuin silloinkin. Arvelimme
niiden sisältävän niitä pakanalliseen jumalanpalvelukseen kuuluvia
salaisuuksia tai taikakaluja, joita tuo pakanuuden viimeinen ylimmäinen
pappi oli käyttänyt. Olimme näet nyt jotenkin varmat siitä, että se oli
ollut vainajan virka ja että tuo kamala apina oli hänen epäjumalansa.
Alakaapeissa oli kaikenlaisia muinaiskaluja kivikauden ajoilta. Yhdessä
kaapissa oli useita viimeisen asukkaan yksityiseen omaisuuteen kuuluvia
kapineita. Meille mieluisimmat olivat pitkä isoreikäinen rihlapyssy,
iso ruutisarvi, joka sisälsi ainakin kaksi tai kolme kiloa ruutia, ja
useat isot lyijymöhkäleet. Kokonainen varasto limssiöitä näkyi ukolla
myöskin olleen. Pyssyn rihlat olivat pahoin ruostuneet, mutta lukko oli
täydessä käyttökunnossa. Pyssy oli latingissa. Onnistuimme saamaan
peräruuvin irti. Latasimme aseen uudestaan nyt löydetyllä ruudilla ja
ammuimme laukauksen. Kuula tarttui puuhun kiinni, mutta ei mennyt
sisään. Ruuti oli liian vanhaa ja heikkoa. Sankissa se kuitenkin syttyi
hyvin ja säkenöi aika tavalla. Pyssystä tuli siten hyvät tulukset,
jotka olivat meille kovin tarpeelliset, koska meidän oli pakko hyvin
säästävästi käyttää tulitikkujamme.

Koska kaapissa oli iso viinalekkeri puolillaan viinaa tiesimme melkein
varmasti, että vainaja oli sama lappalainen, joka oli paapan isää niin
kauheilla kirouksilla uhannut. Päätimme viipyä paikalla muutamia
päiviä, mahdollisesti onnistuaksemme ampumaan jonkun otuksen. Mustaa
joutsenta emme tahtoneet syödä. Lähdimme sentähden isolle järvelle,
joka olikin lähempänä kuin olimme uskoneet. Siellä onnistuimmekin
ampumaan otuksen, jonka olosta saarellamme meillä ei ollut tähän asti
ollut aavistustakaan, nimittäin peuran. Kun tulimme kalliolle, johon
järven pohjoinen pää päättyi, noin neljä- tai viisikymmentä peuraa
karahti seisoalleen, ja ennen kuin ne lähtivät karkuun, onnistui Matin,
jolla ei ollut pyssy tupessa ampua yksi.

Keväällä kun lumi suli, huomasimme metsänreunasta nevalle päin olevan
laajan vyöhykkeen matalaa, mutta kovaa maata, joka suurimmaksi osaksi
kasvoi ruohoa, osaksi myös peuranjäkälää. Peurat näkyivät oleskelevan
saaren pohjoisessa osassa. Muuten olisimme ne kyllä jo ennen
huomanneet. Kotona oli meillä kelkka, jolla myöhemmin toimme kotiin sen
osan peuranlihasta, jota emme paikan päällä syöneet. Nahan jätimme
lappalaisen tupaan, jossa sitten kesällä käytimme sitä vuoteena.

Lappalaislinnaan meno ja sieltä pois pääseminen muurin vieressä
kasvavan puun avulla oli meistä hyvin vaivalloista. Mutta jo seuraavana
päivänä onnistui meidän irrottaa kivikuula käytävästä. Lappalaisen
pajasta tuli meille yhtä hyödyllinen kuin hauska työpaikka. Palje kyllä
vuoti aika tavalla, mutta kun painoi tiheään, teki se tehtävänsä. Emme
katsoneet tarpeelliseksi ruveta sitä korjaamaan, vaikka meillä nyt oli
siihen tarvittava nahka. Kesällä kun ammuimme toisen peuran, panimme
uudet palkeennahat, joten siitä tuli kuin uusi ja se on nyt mitä
parhaimmassa kunnossa. Lappalaisen kaapissa oli useita kirveitä. Mutta
pyöritettävää tahkoa hänellä ei näy olleen. Kirveet oli teroitettava
hinkkaamalla, johon toimeen soveltuva kivi löytyi pajasta.

Kaadoimme maahan koko viidaston linnamme ympäriltä aina suuriin puihin
asti, jotka muodostivat säännöllisen ympyrän linnan ympärille. Linnamme
rupesi tämän perkauksen jälkeen näyttämään paljon mahtavammalta.
Suuremmat puut halkaisimme, pienimpiin kuorimme parkkireunat, ja kesän
alussa poltimme tavallisen ison sysimiilun. Meillä on nyt sysiä ehkä
useankin vuoden tarpeeksi.

Kaksi kokonaista päivää käytimme rautanaulojen takomiseen. Päätimme
näet tehdä ruuhemme rautanauloilla, jotta saisimme siitä keveämmän kuin
puunauloilla tehden. Matista rupesi tulemaan jo oikein kätevä seppä.
Naulojen päätkin tulivat häneltä jo aika sievät. Teimme useampia
höylänteriä sekä muita tarpeellisimpia puusepän työkaluja.




X.


Emme tahtoneet vieläkään ruveta ajattelemaan kotimatkaa. Tämä paikka
oli meistä ihanin, mikä maailmassa voi olla. Tuo mahtava, välistä
taivasta kohti nouseva, välistä taas laskeutuva vesipylväs ja veden
alituinen kohiseminen lumosi meidät siinä määrin, että meidän täytyi
aina välistä heittää työ kesken ja mennä järven rannalle ihailemaan
ihmettä. Olimme nostaneet lappalaisen ruuhen puron pohjasta, tehneet
siihen airot ja melan ja soudimme joka päivä järvellä. Mustat joutsenet
olivat nyt ihan kesyjä ja seurasivat meitä kaikkialla järvellä. Mitä ne
söivät, en tiedä. Ei siellä ainakaan näkynyt mitään muuta syötävää kuin
ruohoa ja joitakuita vesikasveja, joita emme tunteneet. Mutta ehkä ne
löysivät mieluisampaa ruokaa nevanrantaisesta järvestä, jolle ne joka
päivä lensivät.

Eräänä päivänä kun tuuli vei vesisateen sivulle, soudimme aina kallioon
asti, josta vesipylväs nousi. Kallio ei ollut kuitenkaan millään
tavalla omituinen. Se oli kauttaaltaan samanlaista valkoista, melkein
läpikuultavaa kiveä kuin nuo mustanharmaat kalliossa olevat vaaleat
juovat, joissa minä luulin olevan kultaa. Koetin pistää käteni
pylvääseen. Sitä kosketusta en uudistanut, sillä vesi heitti käteni
menemään semmoisella vauhdilla, että käsi oli nyrjähtää. Vesi ei ollut
maan sisästäkään tullessaan polttavan kuumaa. En luule kuitenkaan, että
hyväkään löylynottaja olisi kestänyt siinä kylpeä.

Muutamana kuutamoiltana emme malttaneet poistua järveltä, vaan istuimme
ruuhessa ihaillen veden loisketta. Matti otti silloin esille
rannerenkaansa ja rupesi leikillään kehumaan rikkauttaan.

-- Kun ensi talvena tulen kotiin, ostan itselleni oriin ja
verkavaatteet ja rupean ajelemaan kyliä, että tytöt ällistelevät!
Silloin sinä, köyhä mies, saat seistä kannaksilla tai istua
hunsvotilla.

-- Kyllä minä kävellenkin -- --. Määräähän vanha Ruotsin laki, että
jolla ei ole hevosta, kulkekoon jalkaisin. Etkä sinä siitä hevosestasi
paljon parane. Talonpoikana tulet pysymään verkatakkisenakin. Hurri on
hurri, vaikka sen voissa paistaisi. Eikä passaa pussata, kun on suu
papurokassa.

-- Ostaisit sinäkin vain hevosen niin kuin minäkin, mutta olet siihen
liian kaitakinttu. Kehräisi se kattikin lankaa, mutta on karvaiset
kämmenet.

-- Ehkä kehräisi. Puhuisihan sikakin saksaa, mutta kun on alaleuka
lyhyempi.

-- Onhan se hyvä, että osaat tyytyä vähempäänkin onneesi. Koirallakin
on hyvä tapa: ei syö kun ei anneta. Mutta sen minä kuitenkin sanon
sinulle, ettei tyhjä pala piipussakaan. Ja köyhä sinä olet kuin kirkon
rotta.

-- Kaikki köyhälle kelpaa: sianlihat, kananmunat.

-- Voi, Jussi, kun sinä puhut varomattomia sanoja. Minusta tuo
peuranliha rupeaa jo tuntumaan kovin suolattomalta. Ei siitä herkusta
henki äkisti lähde. Ja sinä puhut sianlihoista ja kananmunista! Jos
voit heti minulle hankkia kaksi paksua reikäleipää, niin maksan sinulle
tinkimättä markan kappaleelta ja syön ne elävältä tässä paikassa
suuhuni reikineen kaikkineen.

-- Arvaahan sen sinusta. Reikä on tehty rengin naamaan, johon palkkansa
paneepi, ansionsa ammentaapi. Tänä iltana olet syöläs kuin savolainen.
Savolainen pulloposki syöpi puuron leivän kanssa, kainuulainen
kaitanaama syöpi liemen leivättäkin.

-- Vai on se savolainen niin viisas mies. Tämän jälkeen minä rupean
savolaiseksi. Heti kun vain saan leipää ja puuroa. Mutta sinä raukka,
lammasnahkatuppi, et opi miehentapaisesti syömään, vaikka eläisit sata
vuotta ja pyhäpäivät päälle.

Olin eräänä päivänä, ollessani hetken yksin pajassa, takonut
kultakappaleeni kuution muotoiseksi. Se oli runsaasti kolme
senttimetriä läpimitaltaan ja kiilsi niin kauniisti, etten vähääkään
epäillyt, että se todella oli puhdasta kultaa. Matin kerskaushenki oli
nyt tarttunut minuunkin. Otin kultakappaleen taskustani, panin sen
Matin käteen ja sanoin hänelle:

-- Onkos se mies kerjäläinen, joka on tuon suuruisen kultakappaleen
omistaja?

Matti katseli hetkisen raskasta metallikappaletta kädessään, käänsi
sitä pari kertaa ja tarkasteli eri sivuja. Kuutamossa se näytti hänestä
ihan valkoiselta.

-- Ei paholaistakaan puurahoilla narrata, hän sanoi ja viskasi
kultakappaleen äkisti järveen.

Hävettää tunnustaa, että löin Mattia korvalle niin että läjähti.
Onneksi Matti samassa huomasi menetelleensä ajattelemattomasti.
Hän ei suuttunut, vaan pyysi anteeksi. Siitä palastahan olisi tullut
kaksi- tai kolmekymmentä kuulaa, ja lyijy oli saarella arvokasta,
vaikka lappalaisen kaapissa olikin useita suuria möhkäleitä. Selitin
Matille, että hän oli heittänyt järveen kultakappaleen, jolla olin
aikonut ostaa puolet saaresta omakseni. Mutta Matti vain nauroi minulle
ja pilkkasi minua, johon hän katsoi itsellään olevan täysi syy, kun oli
antanut minulle anteeksi korvatillikan, "jonka olisi voinut uskoa
väkevämmän miehen lyömäksi kuin Jussi-pussin". -- Tämä ilta oli ainoa
kerta koko saarella oloaikanamme, jolloin menin nurjalla mielellä
maata.

Heti kun päivä valkeni aamulla, lähdin järvelle etsimään kadonnutta
aarrettani, mutta järven pohja oli siinä paikassa aivan pehmeää.
Kultapalanen oli jo vajonnut pohjamutaan. Tarpeetonta etsiäkään.

Kun palasin nuotiolle, oli siellä minulle kirje. Matti oli kirjoittanut
puuhun kiinnitetylle tuohipalaselle lähteneensä hakemaan pirtille vähän
suolaa ja jauhoja. Hän lupasi palata takaisin seuraavan päivän iltana.
Menin heti pajaan, paikkasin palkeen pahimmat vuodot, täytin upottimen
soralla pajapankosta ja asetin ahjoon. Kun se tuli valkoisen
hehkuvaksi, hämmensin hetkisen ja poistin sitten valinkauhalla soran
upottimesta. Pohjalla oli sulanutta metallia. Kaasin sen pienempään
upottimeen ja uudistin sulattamistoimeni. Koko päivän tein ahkerasti
työtä, ja illalla oli minulla kultapalanen, tosin puolta pienempi kuin
se, joka minulla oli ollut edellisenä päivänä, mutta jonka itse olin
tehnyt. Ja ainetta enemmän valmistamiseen löytyi rajattomat määrät.

Olin nyt melkein varma siitä, että olin löytänyt kultavuoren. Kun Matti
vain pani kultalöytöni pilkaksi, päätin vahvasti olla sanomatta hänelle
sanaakaan kullastani.

Varhain seuraavana aamuna syötyäni aamiaisen heitin pyssyn olalleni,
menin puron yli ja sen eteläistä rantaa pitkin nevanrannalla olevalle
järvelle. Sitä tietä pääsi vaikeudetta järvelle asti. Vesiputoukselle
tultuani tein itselleni pitkän tangon, jolla mittasin sen kalliokuopan,
johon puron vesi vaahdoten syöksi. Kuoppa oli runsaasti parin sylen
syvyinen, ja pohja tuntui soraiselta. Kovasta paksusta tuohesta tein
lipin, jonka kiinnitin lujasti tangon päähän. Onnistuin jo ensi
yrityksellä saamaan näytteen pohjasorasta, ja se oli, kuten olin
aavistanutkin, puhdasta kultahiekkaa. Lapin kultahiekkaa olen kerran
nähnyt. Tämä oli ihan samanlaista, mutta nämä kultajyvät olivat
suurempia ja teräväsyrjäisempiä. Nostin lyhyessä hetkessä taskuihini
niin paljon kuin jaksoin kantaa, särjin lipin, sysäsin tarkasti kaikki
kalliolle jääneet kultamuruset kuoppaan takaisin ja kätkin tankoni
metsään.

Takaisin tultuani laitoin tuohesta pari pussia, joihin tyhjensin
kultahiekkani. Kourallisen kuitenkin sulatin ja sain siitä hyvin
kirkkaan ja kauniisti loistavan palasen, joka mielestäni oli
kauniimpikin kuin järveen heitetty.

Kun minulla nyt ei ollut mitään tärkeämpää tehtävää, ja koska epäilin,
että lappalaisella oli joku kultakätkö, rupesin etsimään sellaista
hänen huoneestaan. Kuten olen jo ennen kertonut, en päässyt kaapin
yläkerrokseen. Kaapin päällä ei ollut mitään muuta kuin tomua. Huoneen
seinät tuntuivat kaikkialla lujilta. Samaten se iso pölkky, jolla ruma
apina istui. Rupesin tutkimaan itse apinaa. Sehän voisi olla hyvä
kätköpaikka. Miksi se oli niin lujasti pölkkyyn kiinnitetty? Eläimen
nahkaa ei oltu nyljetty tuppeen, vaan se oli selkäpuolesta leikattu
auki. Nousin pölkylle, joten sain käteni eläimen selän taakse. Koko
eläin tuntui joka kohdasta tavattoman kovalta. Hartioitten kohdalla oli
nahka rikkinäinen, joten sain selkoa sen sisuksesta. Nyt ymmärsin,
miksi se oli niin lujasti pölkyssä kiinni. Eläin oli täytetty kullalla.
Kulta oli joko valettu tai taottu kappaleisiin, jotka oli siten ladottu
toisensa päälle, että ne täysin täyttivät nahan. Se kappale, jonka sain
käteeni, ei ollut raskaampi kuin jaksoin nostaa. Se oli outoja
riimukirjaimia kaverrettu täyteen. Niin tarkasti olivat kappaleet
liitetty toisiinsa, että jos nahka olisi poistettu, olisi kuva jäänyt
istumaan paikalleen yhtä varmasti kuin ennenkin. Asetin kaikki entiseen
kuntoonsa ja astuin alas lattialle. Nyt olin varma siitä, että tuo
iljettävä eläin oli vanhain pakanain epäjumala.

En katsonut olevani enää oikeutettu salaamaan Matilta, mitä olin
löytänyt. Tuo kuva maksoi varmastikin miljoonia.

Matti tulikin takaisin jo päivällisaikana. Hän oli käynyt ansoja
kokemassa ja toi mukanaan kelkalla eväitä viikon ajaksi. Padankin hän
toi, niin että voisimme laittaa linnunpaistia. Hän näytti hyvin
salaperäiseltä ja rupesi hetken perästä taas puhumaan rikkauksistaan.
Hän oli tullut pitkin järven rantaa ja käynyt uudestaan tutkimassa
uhrilehtoa ja siellä olevaa alttaria. Hetken perästä hän otti esille
useita rintasolkia ja muita koristeita, jotka epäilemättä olivat
kultaa. Ne olivat kuitenkin kömpelösti tehtyjä, kun rannerengas
sitävastoin oli taiteellista tekoa. Niitten yhteinen paino lähenteli
ehkä puolta kiloa.

Kun Matti nyt rupesi puhumaan siitä, että hän uusilla rikkauksillaan
yksin maksaa koko tämän saaren hinnan, mutta antaa minulle lahjaksi
toisen puolen, katsoin minäkin parhaaksi puhua omista rikkauksistani.
Näytin hänelle kultakappaleeni, kuitenkin tällä kertaa antamatta sitä
kädestäni, ja kerroin tehneeni sen pajassa. Kerroin, että koko tämän
saaren vuori sisältää kultaa ja että me kaksi olemme nyt ehkä Suomen
rikkaimmat miehet. Mutta Matti ei uskonut kultavuoreen eikä yleensä
muuhun kultaan kuin kultakoristeihin ja löi kaiken puheeni leikiksi,
vieläpä nauroi minulle sanoen minua kerjäläiseksi häneen verrattuna.
Minua rupesi Matin menettely suututtamaan enkä viitsinyt enää puhua
koko asiasta hänen kanssaan. Sovimme, että kukin olisi sen kullan
omistaja, minkä löytää, mutta molemmat lupasimme upiuhkeasti
toisillemme "äärettömän paljon rahaa". Tiesin kyllä miten epäedullinen
suostumuksemme oli Matille, mutta en aikonut sitä mitenkään niin
käyttää, enkä tulekaan ikinä käyttämään. Mutta kun näin miten iloiseksi
Matti tuli siitä -- hän ajatteli varmaankin hevosenostoaan --, en
pannut vastaankaan.

Tämän sopimuksemme nojalla omistan siis tällä hetkellä yhden
kultavuoren, yhden kultahiekkakuopan ja yhden kultaisen
epäjumalankuvan.

Seuraavina päivinä heiluteltiin kirveitä aamusta iltaan. Päätimme näet
panna koko laakson samaan kuntoon, missä se oli ollut siihen aikaan kun
puita hoidettiin. Ja linnan ympäristö oli jo tänä keväänä saatava
alkuperäiseen kuntoonsa.

Kun huhtikuun keskivaiheilla palasimme kotiin, oli maa järven rannoilla
jo suureksi osaksi paljas, niin että meillä oli kova työ vetäessämme
kelkkaa. Suksia ei sopinut käyttää muuta kuin varhain aamulla ja
myöhään illalla. Päivällisen söimme alttarikivellä. Ehkä oli tässä
samassa paikassa syöty monta pakanallista uhriateriaa. -- -- --
Kuvittelin, miten pakanalliset uhripapit sillä samalla kivellä
teurastivat uhrieläimen, uhkean peuran: toimiva uhripappi työntää
piikivisen veitsen peuran rintaan. Kauhistunut eläin nousee pystyyn,
sen veri purskuu uhrikiven päälle. Etusorkillaan se yrittää lyödä
kiinnipitäviä pappeja. Mutta väkevät kädet pitävät sitä hievahtamatta
määrätyssä asennossa. Eläin rupeaa vapisemaan. Verenvuoto vähenee ja
äkkiä kellahtaa uhri kumoon uhrikiven viereen. Teurastaminen
toimitetaan nopeasti, ja kohta kiehuu uhrieläimen liha mahdottoman
suuressa kuparikattilassa, joka vartavasten on tuotu tänne linnaan
rakennetusta papin asumuksesta. Suuressa piirissä seisovat peskeihin
puetut lappalaiset ympyrässä olevien istutettujen puiden edessä,
pelonsekaisella uteliaisuudella odottaen, että papit oman uhrinsa
toimitettuansa ryhtyisivät heidänkin uhrieläimiänsä teurastamaan.
Heidän liehuvat tulensa levittävät punaisen valonsa yli uhripaikan ja
valaisevat uhripappien veristä työtä. Korkealta taivaalta heittää
täysikuu aavemaisen valonsa yli koko ihmeellisen näytelmän.

Ajatukseni palaavat taas todellisuuteen. Nyt istuu pakanain uhrikivellä
kaksi nuorukaista, raskaasti kuormattu kelkka vieressään. Tulella
kiehuu tällä kertaa heidän pieni, nokinen patansa, keskipäivän aurinko
loistaa täydeltä terältä taivaalla, ja nuorukaiset odottavat nälkäisinä
keitoksensa kypsymistä. Jumalan aurinko ja taivaan sade ovat vuosien
vieriessä poistaneet kivestä jokaisen uhriveren pilkun, ja nuorukaiset
tulevat kohta käyttämään kiveä pöytänään.

Myöhemmin iltapäivällä jatkoimme matkaamme ja tulimme vasta myöhään
illalla kotiin, missä kaikki oli samassa kunnossa kuin ennen. Olin
ollut kotoa poissa tasan kaksi viikkoa, ja tuntui suloiselta asua taas
nokisen orren alla.

Samana iltana päätimme ruveta, niin pian kuin järvestä lähtisi jää,
kulkemaan pyhinä Lämpimän veden laaksoon. Lappalaisen kivinen pirtti
olisi kesähuvilamme. Sen päätöksen pidimme myös. Läksimme tavallisesti
lauantaina heti päivällisen jälkeen ja palasimme sunnuntaina, usein
vasta myöhään illalla. Uistimella saimme näillä matkoilla kaloja
enemmänkin kuin tarpeeksi. Kun suolavarastomme yhä väheni, emme
tahtoneet monta kalaa samana päivänä saadakaan, sillä vaikka teimme
kellarin tuvan alle, eivät kalat kesän aikaan siinä monta päivää
säilyneet pilaantumatta. Lauantai-iltapäivät olimme melkein joka kerta
pajassa, sillä uusia työkaluja tarvittiin. Miilu poltettiin jo kesän
alussa, jolloin olimme enemmän kuin viikon vierailemassa. Sysiä tuli
paljon ja hyviä, vaikka taitava haudanpolttaja arvatenkin olisi saanut
vielä enemmän. Meistä sysienpoltto oli hauskinta työtä, mitä meillä
tähän asti oli ollut Patsassaarella. Sen nimen olimme löytöretkeilijäin
oikeudella saarellemme antaneet.

Niin pian kuin peuranliha oli savustettu, rupesimme valmistamaan
venettämme. Kun meillä nyt oli sekä rautanauloja että tarvittavia
työkaluja, tuli veneestä sekä keveä että omasta mielestämme oikein
sieväkin. Lomapohjainen siitä vain tuli, pitkä ja kapea, mutta
nopeakulkuinen ja keveäsoutuinen, ja se oli meidän mielestämme
tärkeintä. Olimme jo hyvissä ajoin talvella hakanneet tervaksia. Kun ne
oli hakattava kuorimattomista puista ja hauta tehtävä, ennenkuin
tervakset olivat täysin kuivia, tuli tervastamme jotenkin vetelää,
melkeinpä vetistä. Mutta paremminhan se meni puuhun. Talaan rakensimme
myös, vaikka siitä ei tosin tullut mikään rakennustaidon mestariteos;
se kun tehtiin täysin valmiiksi yhtenä päivänä ja oli enemmän pitkän
laatikon kuin talaan näköinen. Mutta se suojasi venettämme, joka sillä
tavalla pysyi keveämpänä kuin kaislikossa maaten.

Jäät lähtivät ennen kuin olimme odottaneet, ei kuitenkaan kaikilta
seliltä samaan aikaan. Pohjoisessa osassa järveä näkyi siellä täällä
silkkaa vettä jo huhtikuun alussa. Kotirannasta ei ollut jää kaikkialta
lähtenyt, kun tulimme kotiin huhtikuun 15 päivänä. Mutta jään mentyä
rupesi vesi nopeasti lämpiämään, ja kun Vapunpäivänä kävimme ensi
kertaa uimassa, oli vesi jo yhtä lämmintä kuin juhannuksen aikana, ja
lähinnä rantaa kasvavat koivut rupesivat tekemään hiirenkorvia. Päivien
laskussa emme erehtyneet. Meillä oli ollut vuoden allakka mukanamme
syksyllä kun tulimme, ja tämän vuoden olimme itse itsellemme tehneet.
Pääsiäisen myöskin onnistuimme saamaan oikealle päivällensä.

Paappa, joka tiesi monesta asiasta enemmän kuin koulunopettaja, oli
selittänyt meille, että kun kevätpäiväntasauksen jälkeen tulee
ensimmäinen täysikuu, niin seuraava sunnuntai on pääsiäinen. Emme
silloin oikein luottaneet ukon sanoihin, sillä luulimme, että piispat
ja rovastit määräsivät sen ajan. Panimme nyt kuitenkin pääsiäisemme
paapan opetuksen mukaan, kun meillä ei kumminkaan ollut luotettavampaa
tietoa, ja oikeaan osuttiin. Allakkamme ei missään pettänyt.
Juhannuskokkokin oli poltettu juhannusyönä, kuten myöhemmin
tarkastaessamme allakkaamme totesimme. Mitatkin ja painot meillä oli
tarkemmat kuin itse olimme uskaltaneet toivoa. Olimme ne tehneet
viidenpennin lanteista. Ellei meillä olisi sattunut sitä olemaan, emme
olisi mitenkään voineet tehdä niin tarkkoja mittoja, ettei
metrimittammekaan pettänyt täyttä millimetriä. Kymmenen kilon puntarin
olimme tehneet, ja se oli niin tarkka, että lautamies kerran sanoi
huonompiakin kruunattavan. Viidenpennin ominaisuudet olimme kuitenkin
oppineet koulussa. Paappa ei oikein pitänyt nykyajan painoista ja
mitoista, kun tynnyritkin olivat kutistuneet kokoon, etteivät vetäneet
enempää kuin kaksikymmentä kappaa. Mutta allakasta tiesi hän lukea
paljon enemmän kuin opettaja, ja se meitä oli kerran suuresti
huvittanut, kun ukko oli otellut opettajan kanssa Laurinpäivästä ja
Jaakonpäivästä ja Urpaanuksenpäivästä ja sen seitsemästä päivästä,
joista opettaja ei näkynyt tietävän paljon mitään.

Heti kun routa lähti maasta, ryhdyimme tiilentekoon. Se oli meille ihan
uutta työtä, emmekä ensin mitenkään saaneet tiiliä irti kehästä.
Vähitellen opimme senkin taidon. Koska tiilisavemme oli hyvin sitkeää
lajia, tiilemme rupesivat tuntumaan lujilta, vaikka niitä käytettiin
vain tuulessa kuivatettuina. Emme uskoneet osaavamme polttaa niitä,
sillä emme koskaan olleet nähneet, miten tiilipolttouuni on tehty.
Meillä päin käyttää köyhempi kansa yksinomaan tuulessa kuivattuja
tiiliä.

Muuraus kävi hyvin, ja kun Matti, joka toimi mestarina, ymmärsi jättää
savupiipun päähän reiän, niin "tornista" pian nousi paksut savupilvet.
Uudesta takasta olimme hyvin mielissämme. Vanhalla uunillamme oli
kesällä se vika, että heti kun savu lakkasi virtaamasta räppänästä,
tupa täynnä hyttysiä ja ellei räppänäluukkua oitis suljettu, tupa tuli
pimeäksi. Uuden takan savutorvea sitä vastoin voitiin käyttää ikkunana
niin kauan kuin hiiloksesta lähti lämpöä. Savupiipun päässä istui kyllä
koko pitkä rivi verenimijöitä kurkistamassa tupaan, mutta koska ne
eivät uskaltaneet syöksyä kuuman ilman läpi täytyi niitten tyytyä
murisemaan uudelle keksinnöllemme, jota ne ehkä pitivät yksinomaan
vehkeilemisenä ammattiansa vastaan. Muita vihollisia kuin hyttyset
meillä ei enää ollutkaan saarellamme. Ne eivät kuitenkaan olleet sitä
kaikkein pahinta laatua, jota Oulussa kuuluu olevan. Linnansuutari
kertoi hyttysistä joita sanotaan siellä päin mäkäräisiksi, että kun
illalla koppien ikkunat avattiin, niin tarkasti täytyi pitää silmällä
silakka-annostaan. Sillä jos mäkäräinen sattui lentämään ikkunasta,
niin se koppasi heti silakan poikkipäin suuhunsa ja lensi tiehensä.

Laiskuus on hyvä lahja, kun sitä oikein käyttää. Tähän asti emme olleet
tätä lahjaa mainittavasti käyttäneet. Päätimme yhteisessä kokouksessa
aloittaa aina kesän aikana työpäivän kello kuusi aamulla ja päättää sen
jo kello neljä iltapäivällä. Saatuamme ruuhen ja takan valmiiksi ei
meillä näet ollut enää kiireellisiä töitä ja tahdoimme iltapäivällä
olla vapaat kulkemaan joko järvellä tai metsässä ja rannoilla.
Maanviljelyksemme ei vaatinut paljon aikaa, sillä mitään muuta
kylvettävää meillä ei ollut kuin ehkä kahvikupillisen verran nauriin
siemeniä. Matilla oli kotitalolla häkkilintu, jolle hänellä aina oli
nauriin siemeniä taskussa. Ja koska räätäli taskuja ommellessaan tekee
pitkiä pistoja, koottiin takin vuorin ja päällisen välistä
kylvösiementä riittävästi keskinkertaiseen naurismaahan. Kylään
palattuamme kävimme erityisellä kiittämiskäynnillä räätälillä ja
kehotimme häntä aina patustamaan aika tavalla takintaskuja
ommellessaan. Hän katseli meitä moittivasti eikä kiittänyt kiitoksesta.
Sanoi tämän olevan ensimmäinen kerta, jolloin hutiloimisesta
kiitettiin. Mutta kun juurta jaksain olimme ehtineet hänelle selittää,
räätälinmuori laittoi meille vehnäskahvit.

Tietysti olisimme mieluummin kylväneet viisi kappaa ohria kuin
kupillisen nauriinsiemeniä, sillä kesän alusta oli meidän pakko panna
puolet petäjäistä ruisjauhojen sekaan ja puuro rupesi käymään vähän
kitkeräksi. Lintuliemessä petäjäinen ei maistunut pahalta. Mutta kun
meillä ei ollut ohria, niin eivät nauriitkaan olleet halveksittavia.
Päinvastoin söimme niitä hyvällä ruokahalulla emmekä jaksaneet saada
niitä ihan loppuunkaan.

Vaikka meillä siis ei ollut paljon maanviljelystöitä sen kesän tarvetta
varten, ei meiltä silti puuttunut maatyötä. Jo kevään tullessa
tiesimme, ettemme voisi enää ainaiseksi jättää paikkaa. Jos jotenkin
voisimme, ostaisimme saaremme itsenäiseksi taloksi ja muuttaisimme
sinne asumaan. Talvisaikaan ei olisi mahdotonta tuoda sinne kotieläimiä
eikä tarvittavia maanviljelyskalujakaan. Kullankaivamista en silloin
ajatellut, enkä myöskään paljon tiennyt, miten kultaa kaivetaankaan.
Kun maanviljelys saataisiin hyvään alkuun, voisi sitten sopivina
väliaikoina huvitella kullankaivamisella.

Nämä tulevaisuudentuumamme estivät meitä silloin laiskottelemasta,
kunnes tähdellisemmät työt saatiin valmiiksi. Sitten meillä oli
tavallisen suuri peltomaa ojitettuna ja aidattuna. Kaksi latoa kattoon
asti täytettynä heinillä riittää luullakseni hevoselle ja parille
lehmälle yhden talven rehuksi. Kaikki nämä heinät oli hyvällä säällä
korjattu, enkä usko niiden pahenevan, vaikka kestäisikin jonkun vuoden,
ennen kuin niitä käytetään. Monta hikipisaraa oli tämä työ Matin ja
minun otsastani puristanut, semminkin kun työkalumme eivät olleet
parasta laatua. Lappalaisen pienet lapiot eivät kelvanneet
maanviljelyskaluiksi. Lapiot onnistuimme kuitenkin tekemään jotenkin
kunnolliset, mutta viikatteista ei ollut ensin tulla mitään; kaltot ja
vinot niistä tuli. Terottaminen tuotti myös meille paljon vaivaa,
lappalainen kun ei ollut käyttänyt pyöritettävää tahkoa. Se
liuskakivilaji, jota kallio täällä on, on erinomaista hienoksi
kovasimeksi, mutta tahkoksi se on liian hienojyväistä.

Nämä pienet vastukset suututtivat kerran Mattia siinä määrin, että hän
teki työlakon. Ojitimme sinä päivänä peltoa, ja saven nostaminen ojan
pohjasta kävi raskaaksi miehelle, jonka "sapuskasta" leipä kokonaan
puuttui ja puurokaan ei ollut täysivoimaista, puhumattakaan siitä,
ettei lehmällistä oltu maistettu samaan vuoteen. Koko työpäivän Matti
oli nurjalla mielellä, eikä sanonut ainoatakaan sananlaskua. Kun kello
oli neljä, työnsi hän lapionsa maahan ja sanoi päättäväisellä äänellä:

-- Hullu paljon työtä tekee, elää viisas vähemmällä. Vai onko se mies
täysin viisas, joka omistaa tuhat markkaa, ehkä enemmänkin, ja hikoilee
kuin hullu nostaessaan savea ojan pohjasta?

Siihen ei minulla ollut paljon mitään vastattavaa, sillä olin itsekin
jotenkin väsynyt. Sanoin kuitenkin erään paapan sananlaskun: "Milloin
laiska työtä tekeepi: talvella ei tarkene, kesällä ei kerkiä, syksyllä
on suuret tuulet, keväällä vettä paljon." Matti ei ole mikään laiskuri,
sen voin todistaa. Leikilläni vain noin sanoin, kun hän suuttui
työhönsä.

Enempää ei Matti puhunut sinä päivänä lakkotuumistaan. Mutta seuraavana
aamuna kun nousin kello kuusi ja läksin pidentämään ojaani, Matti
julisti aikovansa tästälähin nukkua aamuisin kello kymmeneen ja muun
osan päivästä "huilata". Kävin aamiaisella, Matti nukkui. Samoin oli
kun uudestaan läksin työhön. Mutta kello neljä palatessani työmaalta,
Matti näkyi jo kyllästyneen uneen ja "huilaamiseen", koska hän oli
täydessä toimessa.

Matti kertoi käyneensä nevalla karpaloita syömässä. Silloin hänen
päähänsä oli pälkähtänyt mitata nevan syvyyttä. Hän oli tehnyt kuuden
sylen pituisen tangon kuorimalla hoikkakasvuisen petäjän, joka nyt
mahlan aikana oli ihan sileä. Kilometrin matkan oli neva kannattanut
hyvin, sitten se rupesi tulemaan vetisemmäksi. Silloin hän oli ruvennut
työntämään tankoansa alas. Se painui ensin tasaisesti. Mutta kun se oli
painunut vähän kolmatta syltä, vastus loppui äkisti. Sitten tanko
upposi koko pituudeltaan. Matti oli koettanut useassa eri paikassa, ja
kaikkialla oli vastus lakannut samalta kohdalta. Siitä Matti sanoi
keksineensä, että koko neva on ainoastaan ohut sammalkuori, jonka alla
oli vettä, kukaties kuinka syvältä.

Matti oli katkaissut tankonsa kolmen sylen pituiseksi, sahannut sen
pituudeltaan kahtia ja kirveellä ja höylällä tehnyt kummastakin
puoliskosta korun, jotka hän naulasi yhteen. Sillä tavalla hän sai
kolmen sylen pituisen putken, jonka reikä oli runsas tuuma
läpimitaltaan.

Kysyin Matilta, aikoiko hän tehdä pumppua ja pumputa nevanalaisen
järven tyhjäksi, vai aikoiko hän putkensa avulla laittaa suihkukaivon
nevallekin. Minusta tuntui hänen uskonsa nevanalaiseen järveen kovin
mahdottomalta, vaikka olin kylässä monta kertaa kuullut puhuttavan
nevanalaisesta järvestä. Mutta Matti ei tällä kertaa ehtinyt
suuttuakaan kysymyksistäni, pyysi vain saada lainata uistinsiimaani.
Olin monta kertaa ennenkin käyttänyt siimaa samaan tarkoitukseen
järvellä -- pohjoisessa päässä se kallion kohdalla ei ylettynyt
pohjaan, vaikka oli 36:n metrin pituinen -- ja Matti saikin sen nyt
haltuunsa. Näin sekä siiman että luodin viimeisen kerran. Jo
ensimmäisellä mittauspaikalla, noin pari sataa metriä nevan rannalta,
oli siima luiskahtanut Matin kädestä ja mennyt menojaan. Matti oli
oikeassa: nevan alla oli syvä järvi.

Siiman menettämisestä oli Matti enemmän pahoillaan kuin minä. Meillä ei
ollut muuta nuoraa kuin uistinsiima ja olin sentähden jo ennen pari
kertaa ehdottanut, että ottaisimme jääjahdista pois mastoharukset ja
tekisimme uuden vitsaköysistä. Mutta Matti oli vastustanut. Nyt täytyi
Matin kuitenkin tähän myöntyä. Harusköysistä saatiin paljon hamppua ja
punottiin neljä 20:n metrin pituista siimaa. Niistä tuli tosin vähän
paksumpia kuin vanha siima, mutta lujia, ja olimme niihin kaikin puolin
tyytyväiset. Teimme uuden luodin ja mittasimme kolmessa eri paikassa
nevanalaisen veden syvyyden. Saimme 42:n, 27:n ja 30:n metrin syvyydet.
Pohja oli siis epätasaista.

Matti oli tehnyt nahkapalasesta pumppulaitoksen. Vesi oli valkoista,
mutta ummehtunutta. Tuuman pituinen kuori tuli veden kanssa ylös. Se
oli omituisen näköinen, aivan kalpea ja melkein läpikuultava. Myöhemmin
saimme kerran nevan rannalla olevasta järvestä uistinta heittämällä
ison hauen. Matti, joka sen sai, väitti, että kun hän oli vetänyt sitä
jo kolme syltä maalle, niin ei vielä korviakaan näkynyt. Punnitsin
kalan kotona ja huomasin, ettei se ollut suurempi kuin totuutta
rakastavan kalastajan sopii saada.

Kotijärvessä ei ollut haukia. Useimmiten saimme taimenia, sekä
uistimella että ongella. Myöskin ahvenia saimme, sekä paljon että
suuriakin. Kotijärvi oli kalaisa. Nevajärvessä oli ainakin haukia ja
kouria. Siinä ei ollut yhtään saarta, mutta kotijärvessä sitävastoin
useita ja vehmaita. Todellinen saaristo erotti toisistaan kaksi isoa
selkää. Kapeat salmet erottivat toisistaan kolmattakymmentä isompaa ja
pienempää saarta.

Tässä saaristossa, jolle olimme antaneet nimen Arkipelaagi, oleskelimme
mielellämme kauniina iltoina. Se ei ollut ainoastaan kaunein, vaan
myöskin kalaisin paikka koko järvessä, ja siellä kasvoi runsaasti
marjoja. Salmien rannoilla kasvoi lumpeita. Paitsi tavallista valkoista
ja keltaista lummetta, siellä oli myöskin eräs laji, jonka kukat olivat
heleänpunaiset ja runsaasti neljä kertaa suuremmat kuin valkoisten ja
keltaisten. Mittasin muutamia suurimmista kukista. Ne olivat 18 ja 19
senttimetriä läpimitaltaan. Vaikka saarella oli paljon kauniita kukkia,
joitten joukossa monta semmoistakin, joita emme koskaan ennen olleet
nähneet, niin nämä punaiset lumpeet olivat kuitenkin mielestämme
kaikista kauneimmat. Että ne olivat myöskin saaren kasveista
hyödyllisimmät, sitä emme tienneet ennen kuin syyskesällä.

Jauhovarastomme pieneni kaiken aikaa ja puuro tuli kovin kitkeräksi,
jos jauhoihin pantiin enemmän kuin puolet petäjäistä. Rupesimme
etsimään jotain muuta ainetta, jota voisi käyttää hätäjauhoksi. Matti
ehdotti silloin, että koettaisimme valmistaa jauhoja näitten lumpeitten
juurakoista, jotka olivat paksuja ja mehukkaita. Tiesimme kyllä, että
lumpeen juurakko sisältää myrkkyä. Mutta koska nämä suuret juuret
olivat erittäin hyvänhajuisia -- ne haiskahtivat vahvasti mantelille --
päätimme kuitenkin koettaa ja ensi kerralla syödä vain hyvin vähän.
Niin tehtiinkin, ja kun emme voineet puurosta pahoin, lisäsimme annosta
ja viikon perästä söimme jo joka päivä uutta ryynipuuroamme. Jauhot tai
oikeammin ryynit teimme aivan samalla tavalla kuin perunaryynejä
valmistetaan. Niitten maku oli ihan samanlainen kuin perunaryynien,
ainoa ero oli ulkonäössä. Ne ovat näet vaaleanpunaisia. Ihmettelimme,
että ryyneihin tuli punainen väri, vaikka itse juuret olivat valkoisia
ja vivahtivat enemmän keltaiseen kuin punaiseen. Toimme kontillisen
näitä ryynejä tuliaisiksi paapalle. Hän pitää niistä erinomaisesti ja
väittää, että niistä keitetty puuro painuu kuin lämpöinen pumpuli
sydänalustaan. Hän tahtoo valmistaa tätä puuroa itse, sillä kuten hän
sanoo:

-- Kyllä kaikki osaavat puuron keittää, vaan eivät osaa tamputtaa.

Sen jälkeen kun rupesimme keittämään lummeryynipuuroa, vähensimme
lihan- ja kalansyöntiä, johon jo rupesimmekin väsymään. Monta päivää
söimme yksinomaan puuroa. Kesän tultua ruokamme ei ollut enää kovin
yksitoikkoista. Ennenkuin olimme keksineet lummepuuron, keitimme puuroa
niittysuolaheinistä sekä erään toisenkin kasvin varsista, jotka olivat
happamia. Luulen, että se oli raparperi, mutta kun meilläpäin ei
viljellä sitä kasvia, en voi varmuudella sanoa. Kaikesta happamesta
puurosta oli mielestämme kuitenkin karpalopuuro parasta. Myöskin
naurisvelli oli minusta hyvää ruokaa. Valokkia kasvoi nevalla
runsaasti. Kun purjehdimme pois saarestamme, jäi tupaan ainakin
kymmenen kiloa valokkihilloa. Emme tahtoneet kaataa sitä pois, sillä
arvelimme, että jos tapahtuisi jokin onnettomuus matkalla ja meidän
olisi pakko palata takaisin, olisi hillo hyvä olemassa.

Lummejuurakot olivat meidän oloissamme erittäin kallisarvoinen löytö.
Ja kun näitä juurakoita on paljon, tulevat ne tämän saaren asukkaille
aina olemaan tärkeä ravintoaine. Arkipelaagissa on kuitenkin toinen
aarre, jonka raha-arvo luultavasti on monin verroin suurempi kuin
juurakkojen. Eräänä sunnuntai-iltana, kun palasimme kotiin lappalaisen
linnasta Arkipelaagissa sousimme uistinta, tarttui uistin pohjaan.
Uistinkoukkuun oli tarttunut simpukka, ja nostettuansa uistimen Matti
heitti simpukan pääni yli takaisin järveen. Leikillä nostin käteni ja
satuin siten saamaan simpukan kiinni. Olen joskus ennen avannut
simpukoita koskaan löytämättä niistä mitään. Olen myöskin katsellut,
kun kulkevat karjalaiset kauppiaat ovat avanneet sadoittain näitä
eläimiä, mutta en ole sattunut huomaamaan, että hekään olisivat helmiä
löytäneet. Luulin sentähden heidän toimensa hukkatyöksi. Avasin
kuitenkin pilanpäiten simpukan, sillä kertaa tekoni ei ollut
hukkatyötä. Simpukassa oli helmi. Oliko sitä pidettävä suurena vai
pienenä, en tiennyt. Se oli peukalonpään kokoinen ja mielestäni oikein
kaunis esine. Matti luuli sitä suureksi. Hän oli näet nähnyt useita
eräällä karjalaisella kulkukauppiaalla. Suurin niistä ei ollut suurempi
kuin pyssymme luoti, ja karjalainen oli kertonut maksaneensa siitä
kymmenen ruplaa eräälle toiselle karjalaiselle, joka sen oli löytänyt.

Ihaillessani helmeni loistoa huomasin, että sen värivälke oli melkein
samanlainen kuin lappalaisen epäjumalan silmissä. Ainoa ero oli, että
epäjumalan silmät olivat suuremmat. Huomautin Matille asiasta. Mutta
tuskin rupesin puhumaan epäjumalasta, kun Matti jo alkoi ilkkua minulle
kysyen, palvelinko vieläkin sitä efeesiläisten Dianaa. Minun pisti
vihaksi, ja se oli viimeinen kerta, jolloin saarellamme puhuin
apinasta. Seuraavana lauantaina apina istui jo kannollaan ja tuijotti
minkä taisi, kahden heinätukon tukemana. En tiedä kuinka tyytyväinen se
oli pakkovaihtoon, ei se ainakaan mitään siihen sanonut. Kauniimmaksi
se ei muutosta tullut.

Päätimme käyttää yhden viikon helmenpyyntiin. Mattikin piti sitä työtä
rahaisana puuhana. Ensimmäisenä päivänä otimme simpukoita yksinomaan
Arkipelaagista ja löysimme useita kauniita helmiä. Ne olivat kuitenkin
kaikki pieniä, ja Matti ei uskonut ainoatakaan niistä "kymmenen ruplan
helmeksi". Mutta sitten huomasimme, että simpukoita oli kaikkialla
järven pohjassa, ja parhaimmat helmet saisimme syvimmistä koloista.
Kävimme sentähden pajassa, jossa teimme rautarenkaan. Siihen
kiinnitimme nuotanperän kaltaisen verkon. Tällä pyydyksellä pääsimme
vetämään kahdentoista, jopa viidentoistakin metrin syvyydeltä ja saimme
parhaimmista apajoista viisi ja kuusi simpukkaa. Niin isoa helmeä kuin
minun helmeni emme kuitenkaan enää löytäneet. Kiusasin Mattia
väittämällä, että minun helmestäni maksetaan yhtä paljon kuin hänen
rannerenkaastaan. Hän lupasi syödä sen raa'alta suuhunsa sinä päivänä,
jolloin siitä maksettaisiin tuhat markkaa -- vähemmällä hän ei luvannut
rannerengastaan myydä --, mutta myönsi, että ehkä tulisi saamaan siitä
sata tai kukaties sataviisikymmentä markkaa.

Yhteisesti pyydetyt helmet jaettiin tasan, ja kun minä luulin jo
entuudesta olevani rikkaampi Mattia, tyrkytin hänelle useimmat
suurimmista helmistä. Matilla ei ollut mitään tätä jakoa vastaan, sillä
karjalainen oli luvannut maksaa hänelle kelvollisista helmistä
määrähinnan grammapainon mukaan. Ja kun hän oli uhannut pakottaa
karjalaisen konkurssiin löytämällä oikein isoja helmiä, oli tämä
luvannut maksaa määrähintansa grammasta, vaikka helmi painaisi puoli
kiloa, ja semmoisesta vielä markan lisää kaupanpäälliseksi. Kaksi
päivää Matti avasi simpukoita, mutta koska ei löytänyt muuta kuin yhden
nuppineulanpään kokoisen helmen, hän kyllästyi koko työhön.

Kummankin osalle tuli tulitikkulaatikollinen puolillaan helmiä.




XI.


Järven pohjoinen pää päättyi, kuten olen jo ennen kertonut, jyrkkään
vuorenseinämään, ja vuorenseinässä oli korkealla vedenpinnan
yläpuolella luolan aukko. Meillä oli aikomus tutkia tätä luolaa, mutta
emme panneet aikomusta toimeen, sillä päätimme vastaisuudessa muuttaa
asumaan saarelle. Ehtiihän sen silloinkin tutkia. Luolaan pääsee
luullakseni tällä tavalla: hakataan useita pitkiä tankoja, joitten
latvapäihin sidotaan nuorat. Tangot heitetään raskaampi tyvipää edellä
luolaan. Vetämällä nuorista kootaan latvapäät yhteen paikkaan
luolansuun kohdalle. Punotaan sitten nuorat yhteen. Tätä köyttä pitkin
luulen voitavan kiivetä luolaan.

Luulen, että tuolta paikalta on muinaisina aikoina kaivettu kultaa,
sillä juuri luolan kohdalla käy läpi koko vuoren leveä juova tuota
valkoista kiveä, jonka sorasta olin sulattanut kultaa.

Luolan tutkiminen jääköön vastaisuuteen. Sitä vastoin emme tahtoneet
siirtää sen niityn tutkimista, joka ympäröi pohjoisen ja itäisen osan
saartamme. Käytimme kaksi sunnuntaita tähän tutkimustyöhön emmekä
sittenkään saaneet työtä päätökseen. Niitty oli parasta niittymaata ja
tasainen kuin lattia. Ainoastaan siellä täällä kasvoi viidastoa, jota
peurat näkyvät, varsinkin kesäaikana, käyttävän suojapaikoikseen.
Idässä tätä niittyä oli runsaasti peninkulman leveydeltä metsänrajasta
mitaten, ennen kuin maa rupesi muuttumaan vetiseksi. Saaren pohjoisessa
päässä olevasta kalliosta kävelimme yhteen menoon kolme tuntia
pohjoiseen tulematta vesiperäiselle maalle. Siellä oli siis monta
tuhatta ladonalaa heinäviljelykseen kelpaavaa maata. Rehevä heinäkasvu
riippui arvatenkin saaren maanalaisesta lämmöstä. Viidastojen reunoilla
kasvoi luhdikoita. En ole ennen voinut aavistaa, että maailmassa voi
olla niin paljon luhdikoita kuin täällä kasvoi.

Tähdellisimmät työmme päättyivät syyskuun loppupuolella.
Luonto oli silloin vielä täydessä ihanuudessaan. Ei näkynyt vielä
missään kellastunutta lehteä. Sekä kotijärven ympäristö että
Lämpimänvedenlaakso houkuttelivat meitä luokseen. Pyssyt olalla
kuljimme koko pitkät päivät metsässä ja järven rannoilla. Sekä
kotijärvi että nevan rannalla oleva järvi näkyivät olevan vesilintujen
lepopaikkana niitten muuttoretkillä pohjoisesta etelään syksyllä ja
samaten etelästä pohjoiseen keväällä. Nyt syyskuun lopulla oli järven
pinta usein melkein täynnä lintuja. Tultuaan ne lepäsivät jonkun
tunnin, mutta sitten alkoi elämöiminen, joka kuului kauas metsään asti.
Harvoin oli järvi tähän aikaan vuodesta linnuista aivan tyhjä, sillä
sikäli kun toinen joukko poistui, tuli aina toinen sijaan. Varsinkin
hanhet pitivät illoin aamuin kovaäänistä elämää.

Ammuimme ja savustimme vesilintuja koko talven varaksi. Meidän oli nyt
pakko savustaa niitä suolaamatta, mutta koska olimme tottuneet syömään
niitä suolaamattomina, olivat ne mielestämme hyviä. Saarelta
poistuessamme savustettu saaliimme ei mahtunut tyhjään jauhosäkkiimme.
Myös metsälintuja ammuimme näinä vapaina viikkoina paljon. Niitä emme
savustaneet, vaan söimme ne tuoreeltaan.

Vesilintuja ampuessamme kävimme useasti myöskin nevarantaisella
järvellä, kuitenkin ainoastaan länsituulella, sillä koska meillä ei
ollut siellä ruuhta, emme saaneet saalistamme korjatuksi, ellei tuuli
tuonut sitä rannalle.

Luonto oli syyskuun lopussa ja lokakuun alussa hyvin omituinen.
Ajatelkaa tuota ääretöntä koleaa nevaa, joka näin syksyllä, ennen kuin
lumi sen peitti, teki kolkon, melkeimpä kamalan vaikutuksen. Myöskin
järvi tuntui nyt syksyllä, erittäinkin pilvisinä päivinä, ikään kuin
manalan portilta. Koivuvyöhyke nevan rannalla loisti heleän keltaisena.
Mutta puron rantoja seurasi vihreä vyö kesäpuvussaan olevia koivuja,
jotka halkaisivat tuon tuuhean, mustanvihreän havumetsän. Ja kaiken
tämän keskellä oli tuo aina loiskiva puro vesiputouksineen. Nyt emme
enää pelänneet seisoa "puron alla", kun lappalainen oli haudattu. Kun
katselimme alas tuohon kuohuvaan kattilaan putouksen alla, oli minulla
monta kertaa huulillani sananen sen pohjasta, mutta pelkäsin Matin
ivaa, ja sana jäi joka kerta sanomatta. Mutta kun Matti, joka on
käytännöllinen mies, uhkasi rakentaa tähän paikkaan sahan, jossa
suurista hongista ja kuusista tehtäisiin lankkuja, niin minä julistin
antavani hänelle samana päivänä kun hän siihen työhön ryhtyisi
semmoisen selkäsaunan, ettei työstä tulisi ikinä valmista. Lupasin
kuitenkin samalla hankkia tästä samasta koskesta hänelle kipurahaa, jos
selkää kovin kirvelisi, muutamia kymmeniä tuhansia. Ja Matti, joka ei
myöskään ole lupauksilleen kitsas, lupasi samana päivänä, jona hän
minulta ottaisi rökkiinsä, juoda koko tämän kosken vesineen ja
vaahtoineen yhtenä kulauksena suuhunsa.

Hetken kiisteltyämme sanoi Matti tämän asian olevan niin tärkeä, että
siitä täytyy tehdä kirjallinen sopimus. Hän kiskoi irti nelikulmaisen
tasaisen tuohilevyn, jonka hän hetken perästä toi minun
allekirjoitettavakseni. Tuohelle oli kirjoitettu:

    Välipuhe eli sopimuskontrahti

    Allekirjoittaneet, Matti ja Jussi, olemme koskiriita-asiassamme
    sopineet kuin seuraa:

    Jos Matti yrittää panna tämän kosken käyttämään sahalaitosta,
    niin Minä, Jussi, sitoudun antamaan samana päivänä, jona Matti
    siihen toimeen ryhtyy, hänelle semmoisen selkäsaunan, ettei
    puuhasta tule ikinä totta. Ja Minä, Matti, puolestani sitoudun
    samana päivänä, jona Jussi voi antaa minulle rokkiin, juomaan
    suuhuni yhtenä kulauksena koko tämän koskirustingin vesineen
    ja vaahtoineen. Mutta jos Minä, Matti, luovun näistä
    sahanrakennuspuuhistani, niin Minä, Jussi, sitoudun tästä
    samasta koskesta hankkimaan Matille niin paljon rahaa, että
    sillä voi rakentaa oikein höyrysahan eli niinsanotun
    valkiasahan.

    Vaikka tämä kontrahti määrää meille kummallekin kovat markongit,
    niin se on oleva niin peruuttamaton, etteivät ylhäisimmätkään
    herrat pysty sitä tyhjäksi tekemään. Tämä sopimus on tehty itse
    riitapaikalla, joka tapahtui Kyprianuksen päivänä 1914.

                                                        Matti.

Tosin olin luvannut Matille muutamia kymmentuhansia ainoastaan jos
hänen selkäänsä kovin kirvelisi, mutta panin kuitenkin nimeni
kirjoituksen alle muistuttaen, että tältä saarelta ei saa kantaa
ainoatakaan puuta myytäväksi, vaan ainoastaan asukkaiden tarpeeksi.

Kun riita-asiamme täten oli onnellisesti ratkaistu, tuli Matista ja
minusta heti yhtä hyvät ystävät kuin aina ennenkin.

Syksyisistä toimistamme Patsassaarella ei ole enää paljon sanottavaa.
Olimme toivoneet aikaista talvea, sillä vuoden erakkoelämä rupesi
tuntumaan meistä jo riittävältä. Köyrin aikana oli meillä jo
lumijahtimme täysin kuormattuna. Olimme käyneet jäähyväisillä kaikilla
mielipaikoillamme ja toivoimme vain pakkasta ja pohjatuulta. Mutta
tuuli pysyi itsepintaisesti etelässä. Kun odotusaika mielestämme rupesi
käymään pitkäksi, ryhdyimme sitä lyhentääksemme rakentamaan saunaa.
Sauna-, aitta- ja halkovajapaikat olimme jo keväällä katsoneet, mutta
navetan ja tallin paikoista emme vielä olleet aivan selvillä. Sauna
ehtikin jo valmistua käyttökuntoon. Tuohikatto siitä vain puuttuu. Oli
mielestämme hauska taasen päästä saunaan, sillä saunakylpyjä emme
olleet saaneet sen jälkeen kun pirtin kiuasuuni revittiin tiilitakan
tieltä. Järvessä kylpeminen rupesi marraskuun lopulla käymään kylmäksi.
Vesi oli lämmintä, mutta ilma liian kylmää.

Vasta marraskuun loppupuolella rupesi pakastamaan. Neva jäätyi lujaksi,
ja me odotimme vain pohjatuulta lähteäksemme matkalle. Mutta
pohjatuulen sijaan tuotti Antinpäivä aika suojan. Paappa kyllä sanoi:

    Antti aisoilla ajaapi,
    Martti maata vahvistaapi,
    Simo siltoja tekeepi,
    Nikolaus nivoopi kiinni.

Silta oli kuitenkin nevalla jo niin luja, ettei muutaman päivän suoja
pystynyt sitä heikentämään. Pakkanen uusiutui pian, mutta vasta
Nikolauksen päivänä tuli tuo odotettu pohjatuuli.

Olimme jo pitkälliseen odotukseen niin kyllästyneet, että heti kun
jahti rupesi kulkemaan, lähdimme liikkeelle. Nostimme kolminkertaisen
eläköönhuudon jäähyväisiksi saarellemme ja minuutin perästä kiisimme jo
asutuita seutuja kohti. Lunta oli juuri parahiksi. Aamupäivällä tuuli
yhä kiihtyi, niin että jahtimme meni murhaavaa vauhtia. Päivällisaikaan
kirkastui taivas ja Rimpisuon usvapatsas loisti ruusunpunaisena kaukana
takanamme. Tunsin jotain kosteata silmäpielissäni, ja kun katselin
Mattia, joka piti perää, huomasin hänen poskellaan kyyneleen.
Koti-ikävä oli äkisti saanut meistä voiton, koti-ikävä omaan saareen ja
omaan pirttiin.

Niin kovin kourin tämä koti-ikävä minuun iski, että huudahdin Matille:

-- Käännetäänkö takaisin? Ehdimmehän me myöhemminkin talvella lähteä
kotikylään!

Hullu teki niin kuin hupsu käski. Jo kymmenen sekuntia myöhemmin oli
jahdin kokka käännetty luovaamiseen. Sumupatsas oli ihana. Ei ihme,
että sen äkkinäinen ilmaantuminen lumosi meidät. Mutta sama väriloisto,
joka koti-ikävän noin mahtavasti nosti rintaan, saattoi minut samassa
repäisemään peräsimen Matin kädestä ja kääntämään aluksemme takaisin
entiseen suuntaan.

-- Itsehän käskit.

-- Ja itse myös kiellän. Ennen kuin vuosi on kulunut umpeen, on tuo
saari oleva meidän omamme. Mutta se ei voi tapahtua, ellemme nyt
tukehduta ikäväämme täksi vuodeksi.

-- Milläpä tyhjä säkki seisaallaan kestää? Meillä ei ole yhteensä
kahtatuhatta markkaa. Ja meidän saartamme ei osteta neljälläkään
tuhannella. Voivat siitä pyytää kukaties kuusi- tai kahdeksankin
tuhatta. Ellemme narraamalla saa. Mutta semmoiseen peliin en ryhdy.

-- Eikö meidän löytömme saisi löytäjilleen mitään hyötyä tuottaa? Eihän
tuokaan mies, josta raamatussa kerrotaan, joka tuon aarteen pellosta
löysi, puhunut löydöstään mitään, ennen kuin oli pellon ostanut. Ja
laillisesti hänkin menetteli, koska ei hänestä moittivasti puhuta.
Sitäpaitsi aion puhua asiat juuri niin kuin ne ovat. Minulla on enemmän
rahaa kuin luulet ja vielä suuremmat summat saarelle kätkettynä. Enkä
aio niitä ilmaiseksi vieraille antaa.

-- Taas sinä rupeat kultaisesta epäjumalastasi lörpöttelemään. Mutta
nyt onkin kova tosi edessä. Tässä ei auta efeesiläisten epäjumalat,
elleivät voi tuulta luoda.

Matti oli oikeassa. Tuuli oli arveluttavalla tavalla heikentynyt.
Aluksemme kulki kuitenkin kello viiteen asti, joskin hitaasti. Mutta
kello viisi pohjatuuli päätti päivätyönsä ja meni kotiin nukkumaan.
Pohjoisella lempeä vaimo, suvella äkäinen akka. Äkäisen akkansa tähden
etelä ei uskaltanut lähteä yöksikään kotiin, vaan vihoissaan puhaltaa
pahemmin yöllä kuin päivällä. Ryhdyimme matkustajan tavallisiin
iltatoimiin.

Tällä kertaa ei tarvinnut puita säästää, sillä olimme ottaneet hyvän
varaston mukaamme. Kun Matti rupesi panemaan purjetta kokoon, ryhdyin
minä sen kerran puuron keittäjäksi. Tämä ei ollut oikein Matin mieleen.
Hän katsoi minuun moittivasti. Ja ehkä syystä, sillä kun olin unohtanut
härkkimen pirttiin ja muutamista koivunrisuista, jotka olivat jääneet
haloista poistamatta, tein vispiläntapaisen, niin puurosta tuli vain
huononpuoleista velliä. Kun nostin padan tulelta, oli Matti saanut
ilta-askareet tehdyksi. Hän katseli pataa, avasi suunsa ja sanoi:
"Äkkiä se velli keitettiin, mutta kakkaroita on kuin kissanpäitä."
Matin puheessa oli perää, minkä tähden minun ei sopinut vastata mitään.
Otin siis lusikkani esille ja rupesin syömään. Jotain kuitenkin
sanoakseni Matille virkoin:

-- Parempi lusikka taskussa kuin sulka lakissa. Matti oli näet aamulla
lähtiessään ylpeästi pistänyt sulan lakkiinsa, mutta lusikkansa
unohtanut pirttiin.

Seuraavana päivänä oli tuuli heikompi, mutta myötäinen kuten
edellisenäkin päivänä. Silloinkin jahti seisahtui kello viisi eikä
kulkenut, vaikka lykkäämällä koetimme taivuttaa sitä kulkemaan. Lumi
oli kyllä tasaista ja liukasta, mutta tuulta oli liian niukasti. Matti
oli päivän kuluksi tehnyt härkkimen ja lusikan. Nyt tuli puurosta
moitteetonta. Olin päivällä ennen lähtöpäivää ampunut kaakkurin, jonka
heitin jahtiin matkaevääksi. Ajattelin, ettei niin kaunis lintu voinut
olla hullumpaa syötäväksikään. Puhdistin sen, kun ilta kävi pitkäksi,
kehotin Mattia laittamaan linnunpaistia toiseksi illalliseksi. Hän ei
kuitenkaan siihen tehtävään suostunut, mutta kehotti minua ryhtymään
itse asiaan. Keitin lintua puolitoista tuntia saamatta siitä kuitenkaan
kypsää. Kaadoin veden pois ja laitoin lintuni uuteen veteen kiehumaan.
Kun lintu ei nytkään pehmennyt, ilmoitti Matti antavansa minulle huonon
arvosanan keittotaidossa, koska en osannut edes niin yksinkertaista
asiaa kuin kaakkurin paistoa. Minä kun aina olen ollut opinhaluinen,
pyysin kauniisti Mattia neuvomaan itseäni. Hän opetti silloin
jalomielisesti minulle yhden keittotaidon suurimmista salaisuuksista,
jonka hän oli eräältä vanhalta eränkävijältä oppinut. Kaakkuri on, jos
siitä mielii oivallista tehdä, keitettävä kolmessa vedessä.
Ensimmäiseen ja toiseen ei saa panna mitään muuta höystettä kuin
suolaa. Mutta kolmanteen veteen on höysteeksi pantava puolipitoinen
kovasin. Keitetään molempia yhdessä, kunnes tavallinen perunapuikko
hyvin painuu kovasimen lävitse. Silloin on lintukin parhaillansa
paistettavaksi.

Eihän oppi ojahan kaada; mutta kun meiltä puuttui tärkeä höyste,
puolipitoinen kovasin, oli minun pakko säästää Matin keitto-vihje
vastaiseksi. Tarjosin kyllä hänelle viisikymmentä penniä hänen hyvästä
neuvostaan, mutta Matti sanoi, että kun hän nyt on rikas, ei hän välitä
pienemmistä rahoista kuin puolesta markasta. Minun täytyi siis maksaa
velkani kertomalla hänelle eräästä seikkailusta. Se oli sattunut
vanhalle ukolle, joka joutui vankilaan silloin kun linnansuutari oli
siellä sakkoja sovittamassa.

Suutari sanoi käyttäytyneensä siivosti, kuten Jooseppi vankilassa,
jonka tähden hänet oli ylennetty "kong-suppariksi". Tämän ammatin hän
sanoi vastaavan vääpelin virkaa sotaväessä. Kongsupparin tehtävä on
lakaista käytäviä, pestä astioita, kylvettää tulokkaita ja muuta
semmoista, johon ei joka moukka pysty.

-- Samana päivänä kun suutari ylennettiin, saapui vankilaan hyvin vanha
ukko sovittamaan viisitoista päivää "vesikoppia". Se oli sitä aikaa
jolloin vielä tuomittiin vesi-leipä-rangaistukseen. Ei ukko ollut
mikään vakinainen ammattirikollinen, olihan vain pahasta tottumuksesta
pitänyt mälliä oikeassa poskipielessä, vaikka lakimääräys kuuluu
olevan, että sitä on pidettävä vasemmassa. Ja kun tuommoisissa
raskaammissa rikosasioissa nimismies on velvollinen kruunun puolesta
vaatimaan edesvastuuta, niin ukolle tuomittiin viisitoista vuorokautta.
-- Noh, kun ukko tuli velkaansa kruunulle suorittamaan, niin suutari
pisti hänet kylpyammeeseen, kuten säännöt määräävät. Samassa soitettiin
päivälliselle, ja suutari meni syömään. Vangit sattuivat sinä päivänä
pitämään tavallista enemmän lystiä, ettei suutari muistanutkaan ukkoa
ennen kuin illalla. Kun hän tuli kylpyhuoneeseen, ukko istui ammeessa,
ja katkerat kyyneleet valuivat hänen poskipäilleen. Suutari kysyi, mikä
ukkoa itketytti.

-- Onpa minulla syytä itkeä, kun rupeaa nyt jo olemaan vilu tässä
ammeessa ja minulla on viidentoista vuorokauden 'kaplatsooni'.
Mitenkähän minun lopulta käykään? tämä vastasi. -- Suutari oli silloin
lohduttanut ukkoa, että vesi lämmitetään uudestaan joka aamu. Vieläpä
oli luvannut aina illan tullen varastaa ukon ammeesta pois ja kätkeä
yöksi johonkin tyhjään selliin. Tämä on luvallista, kun sen vain osasi
tehdä niin salaisesti, etteivät vartijat huomanneet. Vesikoppilainen
oli ollut hyvin kiitollinen ja luvannut suutarille lämpimät
tulijaispidot, jos hän kotimatkalla pistäytyisi ukon luona. Niin sitten
tapahtuikin.

Suutarin oli ollut käydä hullusti, kun vartija oli saanut tiedon hänen
hajamielisyydestään. Mutta hänen selityksensä, että ukko oli niin
paksussa liassa, ettei hänestä saatu ihmistä muuten kuin panemalla
iltapäiväksi likoon, sai kuitenkin armollisen hyväksymisen, ja suutari
pysytettiin kongsupparina.

Tämän kaltaisilla ilveilyjutuilla saimme matkamme toisen illan
kulumaan. Toivoimme kuitenkin hartaasti ehtivämme seuraavaksi illaksi
kylään.

Seuraava aamu oli rasvatyyni. Päivä oli kirkas, ja metsänranta näkyi
edessämme selvänä. Matti väitti voivansa erottaa Paapanmäen suoraan
etelässä, ja usvapatsas takanamme näkyi hyvin. Rannalle meillä oli ehkä
kolmisenkymmentä kilometriä. Päivä pysyi tyvenenä, ja pakkanen kiihtyi.
Emme olleetkaan nyt oikein tottuneet pakkaseen, koska saarella ilma
talvellakin aina oli paljon leudompi kuin muualla. Makasimme sentähden
melkein koko päivän vällyjen alla ja kulutimme aikaa napupelillä.
Väitetään, että päivä on aamusta pisin. Mutta minun mielestäni oli se
nyt illasta pisin. Koetin saada Mattia jatkamaan kaakkurinkeittämistä
lupaamalla hänelle höysteeksi kappaleen kultakivimöhkäleestäni. Mutta
en saanut häntä toimeen taivutetuksi, sillä hän väitti, ettei siihen
tarkoitukseen kelvannut mikään muu kuin puolipitoinen kovasin.

Seuraavana aamuna heräsin Matin kysymykseen:

-- Mitä nyt nyitään, kun parta loppui?

Ei vähintäkään tuulen henkäystä. Olimme illalla jättäneet purjeen
kiertämättä kokoon ja ajatelleet heräävämme sen lepattamiseen, jos
yöllä rupeaisi tuulemaan. Minulla ei ollut parempaa vastausta Matin
kysymykseen, kuin "hampaat naulaan, kun leipä loppui." Matti käsitti
sanani siten, että kääri purjeen kokoon ja sitoi lujasti mastoon
kiinni.

-- Olkoon nyt siinä, kunnes rupeaa tuulemaan semmoinen vihuri, että se
itsestään avautuu.

-- Älä toki sentään! Kyllä härkä häntänsä tarvitsee, ellei ennen niin
kesällä.

-- Mutta me emme enää tarvitse tätä lepattamislaitosta. Tällä turkasen
nevallahan seisoo aurinkokin niinkuin Josuan sodassa. En saa aikaani
mitenkään enää kulumaan. Kelloni ei ole vielä kymmentäkään.

-- Kellot käy kuin kerjäläiset: toinen edellä toinen jäljessä. Minun
kelloni on jo viisi minuuttia yli. Mutta onhan se ensimmäinen yö
hirsipuussakin pisin.

-- Vai ensimmäinen yö! Kolmas yö minun laskuni mukaan on tässä loukussa
jo kulunut. Mutta sinun järkesi ei riitä kolmeen asti. Ei ne kaikki
miehiä ole, jotka pöksyissä pyörivät.

-- Mitä sinä miehistä puhut. Semmoinen puhe on aivan kielletty siltä,
joka on itse kokoonpantu linnun luista ja potaattivoista.

-- Niin paljon hyvää kun olen sinulle opettanut, ja nyt kehtaat tuolla
tavalla! Mutta anna koiralle lihaa, saat luuta takaisin! Uskallat nyt
suutasi soittaa, kun olen jo ennen sinulle selittänyt, etten minä
kehtaa nahatonta nylkeä enkä viitsi paljaspään kanssa tukkanuottaa
vetää.

-- Ethän sinä vain, Matti, ole salaa ottanut lappalaisen lekkeriä
mukaasi? Puheesi tuntuu liian uhkarohkealta selvän miehen puheeksi.

-- Punnittu on joka sana. Tarkoin punnittu ja mitattu. Ei viitsitä,
Jussi kulta, ilveillä, kun on tilamme todella arveluttava. Kielsi vanha
Väinämöinen humalassa huutamasta, veneessä viheltämästä. Nyt on päätös
tehtävä, mihin ryhdytään jos vielä huomennakin on sama ilma kuin eilen
ja tänään.

-- Myötäpäivää mylly pyörii, vastapäivää jauhetahan. Minä ehdotan, että
odotamme vielä tämän päivän ja huomispäivän. Mutta ellei huomennakaan
ilma muutu, niin pannaan kalliimmat tavarat kelkalle ja varhain
ylihuomenna astutaan suksille ja lähdetään pois. Sopivalla tuulella
palaamme noutamaan jääjahtia lasteineen.

-- Niin kuin minun suustani puhuttua. Se vain, että olin ajatellut
huomispäivän lähtöpäiväksi. Mutta jaksan minä vielä yhden päivän
tämänkin jälkeen. Ei minulla niin kiire ole kuin sillä miehellä, joka
lähti perjantaina kirkkoon, että penkkiin pääsisi. Ylihuomennahan on
aatto.

-- Niin on. Ja jouluaatto onkin. Minä en kiirehdi koskaan enkä myöhästy
mistään. Sentähden ehdotan, että vasta ylihuomenna otamme jalat
allemme, ellemme muulla keinoin pääse perille. Paapan pöydältä maistuu
lipeäkala ja ryynipuuro paremmalle kuin missään muualla.

-- Suloisia sanoja puhut, Jussiseni. Ensin lipeäkalaa ja
ohraryynipuuroa. Ja sitten viikon aikana kolme reikäleipää päivässä
ynnä muuta miehenruokaa, oikein savolaisen tavalla. Tätä Patsassaaren
järvimannaa en pane ikinä enää suuhuni. Pussin jätämme tänne suolle
mätänemään. Ja savustetut linnut heitän pellolle, maan höysteeksi.
Mädäntykööt siihen. Hyi kun tuo yksitoikkoinen ruoka rupeaa sydäntäni
iljettämään.

-- Syntisiä sanoja puhut, Matti. Ellemme olisi noita kasveja löytäneet,
jota järvimannaksi herjaat, olisit ruvennut keripukkitautia
sairastamaan. Merimiehet kertovat, että kun he joutuvat siihen tautiin,
eivät he uskalla loppuunpureskeltua mälliään suusta sylkeä, hampaat kun
seuraavat siinä tapauksessa mukana. Sinunkin hampaasi voisivat nyt
koristella pirtin mäkirinteitä, ja vanhan ämmän näköisenä saisit palata
ihmisten asunnoille. Älä puhu järviryyneistä pahaa.

-- Mutta minäpä en pureksikaan mälliä enkä aiokaan sillä vietävällä
ikinä suutani tuhria. Hampaani ovat siis hyvässä turvassa. Enkä siihen
keripukkitautiisi paljon usko. Olen vain yhden ainoan kerran elämässäni
nähnyt keripukkia sairastettavan, ja sen teki eräs pitkä roikale, joka
minulle syyti rumempia sanoja kuin yhdenkään vaimosta syntyneen
tarvitsee sietää. Hän sai tuommoisen äkkinäisen taudinkohtauksen, jota
sinä keripukiksi nimität.

-- Ei se oikeaa keripukkia ollut, mitä pukkausta lie ollutkaan. Mutta
oli miten oli, kyllä minä ryynipussin ja savustetut linnut korjaan. --
Ylihuomenna siis joka tapauksessa lähdetään täältä pois.

-- Hyvä on, että tämä asia nyt on päätetty. Aikakin rupeaa rattoisammin
kulumaan. Oikein olen iloinen.

-- Siinä tapauksessa on tällä haavaa maailmassa neljäkin iloista.

-- Ketkä ne kolme ilokumppania?

-- Kissanpoika, vohlanpoika ja keski-ikäinen leski. Ne ovat aina
iloisia.

-- En minä keski-ikäisestä leskestä ilokumppaniksi huoli.

-- Olkoon sitten kissanpoika, vohlanpoika ja meidän Matti, niin pysyvät
sittenkin kolmena. Vähennetään keski-ikäinen leski tykkönään pois.

Seuraava päivä ei tuonut mitään ilmanmuutosta. Siksi kuormasimme kelkan
lähteäksemme hiihtämällä varhain aattopäivän aamulla matkaan.

Kello viisi seuraavana aamuna teimme päätöksestä totta ja hiihdimme
kompassin mukaan tarkoin siihen suuntaan, missä Matti luuli nähneensä
Paapanmäen. Puolen tunnin verran hiihdettyämme emme voineet erottaa
kompassin viivoja. Taivas oli mennyt pilveen. Samassa tunsin
tuulahduksen niskassani. Rupesi tuulemaan. Samalla hetkellä käännyimme
takaisin hiihdettyä latua ja osasimmekin, suurella vaivalla tosin,
jahdin luo. Ajolumi täytti nopeasti suksenjäljet. Kelkka nostettiin
jälleen jahdille ja purje mastoon. Aluksi meidän täytyi tallustella
vieressä ja lykätä sauvoilla, mutta hetken perästä tuuli voimistui ja
aluksemme rupesi menemään. Kompassia ei voinut käyttää muuta kuin pari
kertaa tulitikun valossa, joten ohjasimme jahtia arviolta tuulen
mukaan. Vasta kymmenen aikana rupesimme erottamaan kompassin viivoja,
ja huomasimme pitäneemme liian paljon oikealle. Virhe korjattiin
pitämällä enemmän vasemmalle. Tunnin kuluttua tuuli kiihtyi aimo
lailla, ja pian sen jälkeen rupesimme erottamaan Paapanmäen noin parin
peninkulman päästä edessämme.

-- Oikeassa ollaan, koska hovirätti näkyy, huusi Matti riemastuneena.

Minunkin täytyi ilosta nousta seisomaan aluksessa, joka
silmänräpäyksessä teki "täyskäännöksen vasempaan" ja lennätti minut
aika viekkiä kinokseen. En loukkaantunut. Sain peräsimen uudestaan
käteeni, ja kohta jahti kulki vinhasti, mutta vakavan käden ohjaamana,
päämaaliansa kohti. Kuta enemmän rantaa lähestyimme, sitä selvemmin
näkyivät maiseman yksityiskohdat, ja kello kahdentoista aikana erotimme
selvästi paapan ryhdikkään vartalon Paapanmäen ylimmällä laella.
Samassa antoi tuuli meille hyvän "satamakyydin", ja viisi minuuttia
myöhemmin seisahtui lumijahti saman kannon viereen, josta lähes
neljätoista kuukautta varhemmin olimme lähteneet liikkeelle.

Löytöretkemme oli päättynyt onnellisesti.




XII.


Paappa oli jo paikalla ja tervehti meitä iloisella kädenlyönnillä.

-- Hyvää joulua ja tervetultuanne takaisin kotiin. Monta kertaa olen jo
tähystystornista etsinyt purjettanne. Aika laillahan te olette
miehistyneet!

-- Mikäpä siinä miehistyessä, kun miehen toimissa on oltu. Hyvinpä
tekin olette säilynyt, näytätte nuoremmalta ja notkeammalta kuin vuosi
sitten.

-- Ei notkeudessa ole kehumisen varaa. Mutta lämmittäähän henki vielä
näitä vanhoja luita. Ja on Luoja antanut terveenäkin pysyä, ettei vielä
menneenä kesänä tarvinnut hävetä jäämästäni muista niittäjistä jälelle.
Mutta suuria kantamuksia eivät enää minulle tahtoneet tytöt tehdä.

Ukon ylpeytenä oli pysyä heinämaalla ja leikkuutyössä toisten miesten
rinnalla.

Rupesimme purkamaan kuormaamme ja kantamaan aittaan, eikä ukko
pienempiä kantamuksia ottanut kuin me pojatkaan.

Ketään talonväestä ei sattunut olemaan paikalla tullessamme, joten
vältimme kaikki uteliaat kysymykset.

Vietyämme kaikki tavarat, yksin purjeenkin aittaan, läksimme tupaan, ja
paappa rupesi hommaamaan tuliaiskahvia.

Tavaroita aittaan korjatessa emme ehtineet juuri mitään puhua, ja nyt
tuntui istuminen paapan tuvassa meistä niin oudolta, ettemme tulleet
mitään sanoneeksi. Istuimme vain ääneti kuin säkki loukossa. Tämä ei
ollut arvatenkaan paapalle mieleen. Hän ei kuitenkaan näyttänyt
tahtovan mitään suoraan kysyä, pelkäsi ehkä näyttävänsä vanhuuttaan
uteliaalta.

Kun oli kahvi pantu pannuun ja kiehahtanut, veti ukko pannun
hiilokselle syrjään ja istuutui Matin viereen penkille.

-- Miksette puhu mitään, pojat, oletteko voin myyneet ja rahan
hukanneet?

Me vain ujoillen vastasimme, ettei ollut ostajaa, niin söimme itse.

Äänettömyys jatkui.

Ukko sai kupit kaapista pöydälle, kaatoi kahvia, toi sokeria, kermaa ja
ihan tuoretta jouluksi leivottua nisuleipää ja käski juomaan. Hyvältä
lemahti nenäämme outo haju. Tyhjennettyämme kupit kääntyi ukko suoraan
Matin puoleen, joka poissaoloaikanamme oli ruvennut näyttämään
miehekkäämmältä kuin minä, ja kysyi:

-- Pääseekö päivässä Kalajoelle, kun on välillä yötä?

-- Ei toki. Mutta olematta pääsee. Aamupuolella tulimme perille.

-- Katsopas poikajunkkareita, kun uskalsivat läpi yön. Entäs nyt
tullessanne?

-- Nyt matka kesti kuudetta päivää, kun on ollut huono tuuli.

-- Olitteko keväällä tukinuitossa?

-- Emme olleet.

-- Missä olitte viime talven töissä?

-- Patsassaarella.

-- Patsassaarella? Rupeaako muistini pettämään, kun en voi tuota nimeä
muistaa?

-- Se onkin uusi paikka.

-- Minkälaiset päiväpalkat maksoivat? Onko yhtään jäänyt säästöä?

Matti otti esille rannerenkaansa ja muut kultakoristeensa, näyttäen
"säästönsä".

Paappa tutki niitä hetkisen hyvin tarkasti ja kaatoi sitten lisää
kahvia itselleen ja meille. Juotuansa tutki hän ne vielä uudestaan,
katseli tutkivasti meitäkin ja sanoi lopuksi:

-- En usko. Niin paljon ei muutu ihminen yhdessä vuodessa, että
olisitte semmoisilla retkillä kulkeneet. Eikö ole kaikki rehellisellä
tavalla käsiinne tullut? Ne ovat kultaa. Puhdasta kultaa kaikkityyni.

Vakuutimme yksin suin, että ne saa vaikka viedä suoraa tietä
nimismiehelle. "Ja nimismiehelle ne onkin vietävä", lisäsi Matti, "kun
ne ovat sellaista maasta löydettyä vanhan ajan tavaraa, jota kruunu
ostaa."

-- Vai aarnihaudankaivajia teistä on tullut. Ja minä kun olin teistä
ajatellut kunnollisia tukkipoikia, ajan ollen ehkä isäntämiehiäkin.

-- Älkää, vaari kulta; sanottehan te itse, ettei sahapukilta saa
odottaa enempää kuin neljä luotia talia. Mitä me vielä, tämmöiset
poikajolpit. Mutta kyllä me olemme hyödyllisempääkin työtä tehneet kuin
salatuita aarteita käyneet etsimässä. Meillä on nyt oma tupa ja oma
sauna ja kaksi omaa venettä ja oma paja ja kaksi latoa heiniä ja toista
tynnyrinalaa maata, valmiiksi aidattuna ja ojitettuna --

-- Ja kaksi hevosta ja kuusi lehmää ja lampaita, sikoja ja kanoja
määrättä ja kahden rikkaan talon tyttäret emänniksi katsottuna. Kyllä
minä puheenne uskon. Mutta uskon -- valheeksi.

Paappa epäili, että olimme ruvenneet vanhalla tavalla ilveilemään ja
hän olisi jo tahtonut mieluummin ruveta kuulumisia kuulemaan.

Pian kuitenkin vanhuksen suuttumus suli pois, kun aloin juurta jaksain
kertoa kaikkia seikkailujamme ja ukko ymmärsi, että todella olimme
käyneet siinä paikassa, jossa usvapatsas oli, sieltä löytäneet uuden
maan ja asuneet kahden siinä maassa enemmän kuin vuoden ajan. Ukon ilo
uutisistamme ei ollut vähempi kuin oma ilomme onnellisesta
kotiintulostamme. Ja kun kerroimme tulevaisuudensuunnitelmistamme,
sanoi paappa heti tulevansa sinne meidän kanssamme asumaan ja
raatamaan.

-- Eihän minussa enää täyttä työmiestä ole, mutta varaksi vanha
veneessä, arveli vanhus.

Ilolla ja riemulla otettiin tarjous vastaan ja kolmiliitto uudistettiin
vahvemmaksi kuin ikinä. Vielä kauan jouluillallisen jälkeen istuimme
rätisevän takkavalkean edessä pakisten, ja sikeästi nukuimme, kun
paappa kello puoli kolme herätti meidät. Yhdessä talonväen kanssa
lähdimme hevosella joulukirkkoon.

       *       *       *       *       *

Paljon minulla ei ole enää löytöretkestämme sanottavaa. Seurasimme
paapan neuvoja ja veimme löydetyt muinaistavarat vanhalle kamreerille.
Nuoresta nimismiehestä ei tosin puhuttu mitään pahaa, mutta paappa
luotti paremmin vanhaan. Ajaa hiisi hyvälläkin, lempo lautamiehelläkin,
sanoi hän.

Vanha kamreeri mittasi, punnitsi ja tutki koristeet tarkoin, kysyi myös
tarkasti, milloin ja mistä ne oli löydetty ja lupasi pyhästi säilyttää
salaisuutemme, mikäli sitä ei tarvinnut ilmoituskirjeessä kruunulle
ilmoittaa. Sitten hän laski omista varoistaan etukäteen pöydälle
kaksituhatta markkaa, otti Matilta laillisen kuitin ja sanoi, että
Matilla on vielä lähes tuhat markkaa saamista, jos kruunu tahtoo
lunastaa koristeet. Muussa tapauksessa saa Matti tyytyä siihen, mitä
hän nyt on saanut, ja kamreeri pitää itse koristeet tai myy ne kelle
tahtoo.

Matin ilo oli rajaton. Kun paapan kanssa menimme kotiin, rupesivat
Matin sarkavaatteet ahdistamaan niin pahoin, että hänen täytyi poiketa
räätäliin tilaamaan uudet verkavaatteet. Kolmen päivän perästä oli
lautamiehen komea musta ori Matin oma ja hän lähti heti lautamiehen
Marin kanssa ajelemaan. Minä kyllä tarjouduin kannoillaseisojaksi,
kuten Matti oli ehdottanut, mutta hän selitti, että kun lähtee juuri
ostettua hevosta koettamaan, ei ole hyvä ottaa kannoillaseisojaa
mukaan, ja niin he lähtivät kahden.

Kaksi viikkoa myöhemmin lähdimme Matin hevosella Ouluun muita
kalleuksiamme myymään. Kultaseppä, jolle menimme helmiämme tarjoamaan,
maksoi Matin helmistä seitsemänsataa markkaa, joka oli Matin mielestä
kultasepälle konkurssikauppaa. Minun isoa helmeäni hän punnitsi ja
tarkasti usealla suurennuslasilla, mutta sanoi lopputulokseksi, ettei
uskalla ryhtyä niin suureen kauppaan. Hän kehotti minua lähtemään
Helsinkiin, jossa useat kultasepät voisivat ehkä lyöttäytyä yhteen
tehdäkseen hyvän kaupan, mutta kielsi minua kuitenkin myymästä
vähemmällä kuin kahdellakymmenellätuhannella.

-- Sen hinnan minäkin uskaltaisin siitä maksaa, hän sanoi, mutta en
tahdo teiltä sitä niin vähällä ostaa. Helsingissä saatte monta vertaa
enemmän, jos siellä uskaltavat siihen kauppaan ryhtyä.

En muista enää, mihin paikkaan Matti ja minä istuuduimme. Me
pelästyimme kultasepän puheesta. Panin helmeni pois laatikkoon, missä
minulla oli pikkuhelmetkin ja otin sen sijaan esille pienen
palttinapussin, jossa minulla oli kilo kultahiekkaani. Kultaseppä taas
tarkasti, mittasi ja punnitsi, sanoi kullan olevan parasta Lapin kultaa
ja tarjosi minulle siitä lähes kolmetuhatta markkaa. Tätä kauppaa ei
hän kuitenkaan tehnyt, ennen kuin olimme molemmat näyttäneet hänelle
sekä papinkirjamme että nimismiehenpassimme, joissa jälkimmäisissä
sanottiin, että olimme juuri palanneet matkoilta Lapin puolesta ja
olimme täysin luotettavia nuorukaisia.

Huomattuani kultasepän kunnialliseksi ja hyväntahtoiseksi mieheksi
tarjosin hänelle kourallisen kultahiekkaa, jos hän suostuisi tulemaan
mukaan Helsinkiin minulle avustajaksi. Muuten en uskaltanut sinne
lähteä. Siihenkin kauppaan hän suostui. Matti ei tahtonut sinne
seurata, vaan lähti kotiin kertomaan paapalle matkastamme. Hän taisi
myöskin vähän epäillä, tokko tuo kultaseppä osaisi kultaa pinspakista
erottaa.

Helsingissä kävi niin kuin uusi ystäväni oli sanonut. Hän itse ja kolme
muuta kultaseppää ostivat yhdessä ison helmeni hinnasta, jota minua on
kielletty ilmoittamasta. Kovin minua hävetti, kun sanomalehdissä
kerrottiin Lapin puolesta kotoisin olevasta pojasta, joka oli löytänyt
helmen, jonka ostamista varten täytyi muodostaa osakeyhtiö ja joka oli
Helsingin kultasepille myynyt viisitoista kiloa hienointa kultahiekkaa.

Muistaen kirjallisen sopimukseni Matin kanssa Pylväskoskesta, panin
puolet kultahiekan hinnasta Matin nimelle pankkiin.

Apinasilmistä kultasepät eivät voineet varmuudella muuta sanoa kuin
että ne eivät olleet helmiä, vaan jonkunlaisia jalokiviä, kuitenkin
hyvin outoa laatua, ne kun eivät olleet hiotutkaan jalokivien tapaan,
vaan helmien muotoon. Tämä kuuluu olleen kaikkein vanhin jalokivien
hiomistapa. Yksi kultasepistä, jolla oli suuri kaappi täynnä omaa
ammattiaan koskevia kirjoja, otti suuren vanhan kirjan esille ja rupesi
siitä toisille suomentamaan:

"Neljätuhatta vuotta sitten on Intiassa ollut epäjumalankuva, joka
esittää maan sisustassa olevien vesien jumalaa. Sillä kuvalla on ollut
silminä kaksi ihanaa helmenmuotoista jalokiveä, josta ei ole useampia
löydetty kuin nämä kaksi. Itse kuvakin on ollut puhdasta kultaa
ja se on esittänyt istuvaa jumalaa. Kuva on ollut kokoonpantu
yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä osasta, jotka on hyvin tarkasti
toisiinsa liitetty, ja kuhunkin osaan on kaiverrettu sen papin nimi ja
viisausoppi, joka sen osan on tehnyt ja jumalankuvaan liittänyt. Kuvan
vatsassa on ollut kätkettynä esine, jota sanotaan viisasten kiveksi ja
jota kaikki maailman viisaimmat ovat kaikkina aikoina turhaan etsineet.
Kuvan ylimmäinen pappi yksin on tämän salaisuuden tuntenut, ja siitä
on ollut säilytetty kokonaista salaista kirjastoa kahdeksassa
eebenpuisessa kaapissa. Pyhimmät näistä kaapeista ovat olleet lukitut
eräällä salaisella sanalla, joka löytyy samasta rasiasta, missä
viisasten kiveäkin säilytetään. Tätä rasiaa avattaessa noudatettakoon
erinomaista varovaisuutta, koska rasia, sadun mukaan, sisältää myöskin
kaksi aina elävää, pientä, mutta äärettömän myrkyllistä käärmettä."

"Tämän kuvan pyhine kaappeineen on ryöstänyt ja sotasaaliina mukanaan
vienyt eräs pohjoisesta päin tullut hurja kulkurikansa. Siitä lähtien
ei ole mitään tietoa säilynyt tuosta epäjumalankuvasta ja sen pyhistä
kaapeista."

Minä en puhunut tuosta sadusta sanaakaan, vaan kiitin onneani, etten
tutkinut sen enempää tuota iljettävää apinan kuvaa ja että annoimme
lappalaisen yläkaappien olla rauhassa. Enkä aio myöskään semmoisiin
asioihin ryhtyä, niin kauan kuin on kuokkamaata yllin kyllin
Patsassaarella. Ryhtykööt viisaammat miehet sotaan intialaisia
käärmeitä ja epäjumalten taikoja vastaan.

Kultasepät panivat jalokiveni säilytettäviksi pankkiin ja lupasivat
sodan loputtua lähettää ne Ranskaan erään kuuluisan asiantuntijan
tutkittaviksi. Sitten he veivät minut mukanansa paikkaan, jossa
sanoivat tavallisesti vietettävän tämmöisten suurten kauppain
harjakaisia. Siellä oli pöydälle katettu niin monia ruokia ja juomia,
etten kehdannut niitten ääreen istuakaan. Mutta kultasepät pitivät
hauskaa. Minulta he kysyivät, minkälaiset ruoat minun mielestäni
tämmöisissä kemuissa olisivat sopivimmat, johon omasta puolestani en
juuri osannut mitään selvitystä antaa. Sanoin vain, että kun meilläpäin
vanhat miehet joskus tahtoivat huvitella, niin sianlihaa ja sillinkalaa
ja pirttiviinaa ja mahorkkitupakkaa pidettiin parhaimpana ruokana.
Kultasepät naurahtivat Pohjanmaan ukkojen ruokalistalle ja jatkoivat
lystiään. Söin muutamia hyviä voileipiä ja lautasellisen lientä, jonka
jälkeen kultasepät hurrasivat minua kattoon asti. Mutta kun he nyt
rupesivat laulamaan ja ruotsia rupattelemaan, lähdin kortteeriini,
jossa nuo intialaiset käärmeet kauaksi aikaa ryöstivät unen silmistäni.

Seuraavana päivänä oululainen kultaseppä neuvoi minua erään herran
luokse, jonka sanoi tutkivan kultakiviä valtion puolesta. Hänen
haltuunsa jätin kultakivimöhkäleeni ja sitten lähdin kotiin. Muutama
viikko myöhemmin sain postissa isohkon kultakappaleen sekä kirjeen,
jossa sanottiin, että jos minulla on makasiini täynnä tuota kiveä, niin
minulla on leipää ikäni loppuun saakka, koska muualla maailmassa ei
olekaan niin hyvää kultakiveä kuin tämä. Vastasin tuolle ystävälliselle
virkamiehelle, että minulla on kokonainen vuori tuota samaa kiveä ja
yhden makasiinillisen annan mielelläni hänelle vaivastaan. Hän kiitteli
suuresti ja on nyt jonkun asianajajan avulla toimittanut minulle
lailliset oikeudet kultavuoreeni.

Matti on vieläkin sitä mieltä, että minulla on vain pinspakkivuori ja
että Helsingin herrat ovat minua pitäneet lystinään. Enkä minä itse
myöskään paljon siitä kultavuorestani välitä, mutta onhan se hyvä
olemassa, ellei maanviljelys ota onnistuakseen. Ja jos onnistuukin,
kuten varmasti uskon onnistuvan, niin voihan huvikseen väliajoilla
ryhtyä kullankaivamistoimeenkin.

Koko Rimpisuo järvineen ja saarineen on nyt Matin ja minun yhteistä
omaisuutta. Isossajaossa oli "viljelykseen täysin kelpaamattomana"
annettu kyläkunnalle yhteismaaksi. Kun kyläkunnalla ei ollut muuta
hyötyä yhteisnevastaan kuin mitä marjoja poimivat parpelot nauttivat,
ja mikä hyöty heille on yhä varmistettu, niin isännät katsoivat
tehneensä satumaisen hyvän kaupan, kun 100,000 markkaa puhdasta rahaa
pantiin pöydälle. Ellen olisi saanut isoa helmeäni myydyksi, emme olisi
kyenneet tämmöistä hintaa maksamaan. Mutta ei sitä myöskään olisi
pyydetty, ellei puhe pohjattomista rikkauksistamme olisi levinnyt
kaikkialle.

Ainoa, joka ei ole ollut täysin tyytyväinen asioiden kulkuun, on
isäntä, joka valitteli joutuvansa uudestaan holhoojantoimeen, josta jo
luuli olevansa vapaa. Muutaman vuoden perästä hän pääsee kuitenkin
toimestaan, emmekä me nytkään aiheuta hänelle suurta murhetta.

Ensi talvena muutetaan paapan ja Matin kanssa Patsassaarelle asumaan.
Olen kirjoittanut tämän kirjan sen varalta, että olisi toisia reippaita
poikia, jotka tahtoisivat seurata uudisasukkaina mukaan matkalle. Tilaa
on kokonaiselle kyläkunnalle.

Jos joku teistä sattuu omistamaan käyttökuntoisen kahdenlennettävän
lentokoneen, voimme jo tänä syksynä tehdä pienen huvimatkan
Patsassaarelle katsoaksemme, onko kaikki hyvin tallella. Mutta vasta
ensi syksynä muutetaan sinne miehissä. Postiosoitteeni on vain:

                                               Jussi
                                     Paapanmäen postitoimisto.








End of Project Gutenberg's Rimpisuon usvapatsas, by Alfred Emil Ingman

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47853 ***